The Project Gutenberg eBook of Aseistettu rakkaus This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Aseistettu rakkaus Author: Rafael Sabatini Translator: Alpo Kupiainen Release date: January 5, 2025 [eBook #75046] Language: Finnish Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1928 Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ASEISTETTU RAKKAUS *** language: Finnish ASEISTETTU RAKKAUS Kirj. Rafael Sabatini Englanninkielestä suomentanut Alpo Kupiainen Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1928. SISÄLLYS: I. Vox populi II. Vuoristopolulla III. Säkkinen kauhtana ja kirjava asu IV. Monna Valentina V. Gian Maria VI. Lemmenkaihoinen herttua VII. Juonitteleva Gonzaga VIII. Kehnojen viinien keskellä IX. "Tratta di corde" X. Aasin kiljuntaa XI. Vaeltavat ritarit XII. Narrin uteliaisuus XIII. Gian Maria vannoo valan XIV. Fortemani juo vettä XV. Francescon armahtavaisuus XVI. Gonzaga riisuu naamarinsa XVII. Vihollinen XVIII. Kavallus XIX. Salahanke ja vastajuoni XX. Rakastuneet XXI. Katuva syntinen XXII. Paljastus XXIII. Aseistustornissa XXIV. Keskeytynyt jumalanpalvelus XXV. Roccaleonen antautuminen ENSIMMÄINEN LUKU Vox populi Laaksosta kohosi iltatuulahduksen siipien kannattamana angelus-kellojen hiljainen ääni, ja laaksoa reunustavalla töyräällä seisoi vuohipaimenen majassa kuusi miestä pää paljastettuna ja kumarassa, noudattaen sen kehoitusta iltarukoukseen. Nokisesta laipiosta riippui pronssinen, kolmisakarainen lamppu, joka suitsutti enemmän savua kuin liekkiä, levittäen pimenevään hökkeliin kehnoa valoa ja vieläkin kehnompaa hajua. Mutta se riitti ainakin paljastamaan seurueen pukimien ja koristusten upeuden, joka ympäröivään likaisuuteen verrattuna oli sitäkin silmäänpistävämpi. Kun Ave Marian viimeinen sointu häipyi tuuleen, joka valittavasti suhisi rinteen saksankuusissa, tekivät miehet hartaasti ristinmerkin, panivat hatun verkkaisesti jälleen päähänsä ja silmäilivät toisiaan kysyvästi. Mutta ennenkuin kukaan heistä ehti lausua ääneen kaikkien mielessä pyörivää kysymystä, kumahti kolkutus oven lahonneille lankuille. "Vihdoinkin!" huudahti iäkäs Fabrizio da Lodi huojennuksen värittämällä äänellä, samalla kun komeannäköinen, hilpeänväriseen asuun puettu nuorempi mies, totellen Fabrizion katsahdusta, meni ovelle ja aukaisi sen. Kynnyksen ylitse astui kookas hahmo, jonka päässä oli leveä, sulaton hattu ja joka sisälle tultuaan päästi auki yltänsä olevan vaipan, niin että sen alla oleva hyvin yksinkertainen puku tuli näkyviin. Nahkainen rintahaarniska oli vyötäisiltä kiinnitetty taotulla teräsvyöllä, josta vasemmalla kupeella riippui pitkä, kaarevilla, teräksisillä kädensuojustimilla varustettu miekka, kun taas hänen oikean lonkkansa takaa pilkisti näkyviin tukevan pistojalaisen tikarin kahva. Hänen punaisesta verasta valmistettujen housujensa lahkeet katosivat parkitsemattomasta nahasta tehtyihin, edestä pauloitettuihin ja polvien kohdalta alaspäin käännettyihin saappaisiin, joten hän yleiseltä ulkonäöltään täydellisesti oli rauhan ajan oloissa elävä palkkasoturi, mistä huolimatta kuusi ylimystämme tässä omituisten vastakohtien paikassa taaskin paljastivat päänsä ja jäivät seisomaan kunnioittavan ja tarkkaavaisen näköisinä. Hän seisahtui hetkiseksi heittääkseen yltänsä vaipan, jonka hänet sisälle päästänyt nuori mies riensi ottamaan häneltä niin kerkeästi kuin olisi syntynyt palvelijaksi. Sitten hän otti hatun päästänsä, jättäen sen riippumaan hartioilleen; tällöin tulivat näkyviin vielä nuorekkaat, harvinaisen voimakkaat ja jalot kasvonpiirteet ja sysimusta tukka, joka oli koottu leveään, kultalangasta kudottuun verkkoon — hänen asunsa ainoaan kappaleeseen, joka olisi saattanut vihjata hänen asemansa olevan korkeamman kuin ensi silmäyksellä oli näyttänyt. Hän astui ripeästi karkeatekoisen, rasvatahraisen pöydän ääreen, jonka ympärillä seurue seisoi, ja hänen mustien silmiensä katse lipui nopeasti pitkin hänen edessään olevia kasvoja. "Hyvät herrat", virkkoi hän vihdoin, "olen täällä. Hevoseni rampaantui puolen penikulman päässä Sant’ Angelon tuolla puolen, ja minun oli pakko tulla loppumatka jalkaisin." "Teidän ylhäisyytenne on varmaankin väsynyt", pahoitteli Fabrizio, osoittaen altista huolekkuutta, joka aina on mahtavien käskettävissä. "Malja Puglia-viiniä, teidän ylhäisyytenne. Fanfulla", lausui hän ovenavaajana toimineelle nuorelle ylimykselle. Mutta vastatullut keskeytti hänen lauseensa ja syrjäytti asian eleellä. "Olkoon se toistaiseksi! Aika on täpärämmällä kuin aavistattekaan. Jollen olisi tullut tällä tavoin, jalot herrat, olisin varsin hyvin saattanut jäädä tyyten saapumatta." "Mitä?" äännähti joku, tuoden julki kaikkien mielessä heränneen kummastuksen, samalla kun kaikkien kasvoista kuvastui jonkun verran tyrmistystä. "Onko meidät kavallettu?" "Jos teillä on syytä pelätä kavallusta, saattaa asianlaita varsin hyvin niin olla, hyvät ystävät. Kun tulin Metauron sillan ylitse ja käännyin tänne tuovalle polulle, osui silmääni tulipunainen välähdys tien varrella kasvavasta tiheästä pensaikosta. Se punainen välähdys oli laskevan auringon säteiden heijastusta piilossa olevan tähyilijän teräskypärästä. Polku vei minut likemmäksi häntä, ja hattuni sijoitettuna niin, että se parhaiten salaisi kasvoni, olin pelkkänä silmänä. Ja sivuuttaessani sen kohdan, jossa urkkija oli väijymässä, erotin lehvien lomitse, jotka olisivat piilottaneet hänet, jollei päivän säde olisi osunut hänen kypäriinsä, Masuccio Torrin häijyt kasvot." Kuulijat liikahtivat, ja heidän tyrmistyksensä paheni, samalla kun yhden tai kahden kasvojen väri muuttui. "Ketä hän odotti? Sen kysymyksen lausuin itsekseni, ja vastaukseksi sain, että hän odotti minua. Jos olin oikeassa, täytyi hänen myöskin tietää, kuinka kaukaa olin tullut, joten hän ei olisi otaksunut näkevänsä minua jalkaisin eikä ehkä liioin tällaisessa asussa. Ja niinpä hän, kiitos siitä kaikelle tälle sekä hatulle ja vaipalle, johon tarkasti verhouduin, hän salli minun mennä ohitse häiritsemättä." "Kautta pyhän neitsyen", kivahti Fabrizio tulisesti, "olen valmis vannomaan, että johtopäätelmänne olivat väärät. Meitä kuutta lukuunottamatta ei koko Italiassa yksikään ihminen ole tietänyt, että teidän piti kohdata meidät täällä, ja käsi evankeliumeilla voisin vannoa, ettei kukaan meistä ole hiiskunut siitä mitään." Hän katsahti kumppaneihinsa, ikäänkuin kehoittaen heitä vakuuttamaan hänen sanansa tosiksi, eivätkä toiset vitkastelleet vahvistaessaan hänen valaansa, käyttäen yhtä kiivaita sanontatapoja kuin hän itsekin, kunnes tulokas käden liikkeellä saattoi heidät vaikenemaan. "Enkä minä ole siitä mitään hiiskunut", vakuutti hän, "sillä pidin arvossa ohjeitanne, herra Fabrizio. Mutta sittenkin — mitä tekemistä Masucciolla oli siellä, piileskelemässä varkaan tavoin tiepuolessa? Hyvät herrat", jatkoi hän hieman muuttuneeseen sävyyn, "en tiedä, mitä varten olette kutsuneet minua tänne, mutta jos mielessänne on valtiopetoksellisia suunnitelmia, kehoitan hartaasti teitä olemaan varuillanne! Herttualla on niistä tietoja tai ainakin epäluuloja. Jollei se urkkija ollut sijoitettu väijymään minua, niin sitten hänet tietysti oli pantu väijymään kaikkia, jotta hän voisi heti paikalla ilmoittaa isännälleen keitä tässä kokouksessa oli." Fabrizio kohautti olkapäitään halveksivan välinpitämättömästi, ja sen tunteen puki sanoiksi hänen vieruskumppaninsa Ferrabraccio. "Saakoon hän vain siitä tiedon!" ärähti viimemainittu tuiman hymyn väikkyessä hänen ankarilla kasvoillaan. "Sen tiedon hän saa liian myöhään." Vastatullut oikaisi päätänsä taaksepäin, ja hänen tummissa, syvissä, käskevissä silmissään välkkyi puolittain ihmetystä, puolittain oivallusta kuvaava ilme. Hän henkäisi syvään. "Näyttää siltä, hyvät herrat, että olin oikeassa", virkkoi hän tuikeahkosti, "ja että tosiaankin haudotte valtiopetosta". "Kreivi Aquila", vastasi Fabrizio, "suunnittelemme petosta miestä kohtaan voidaksemme olla uskollisia ja rehellisiä valtiota kohtaan". "Mitä valtiota?" ärähti kreivi Aquila ylenkatseellisesti. "Babbianon herttuakuntaa", kuului vastaus. "Mielitte olla petollisia herttuata kohtaan voidaksenne olla uskollisia herttuakuntaa kohtaan?" kertasi kreivi halveksumisen soinnahtaessa yhä voimakkaampana hänen äänestään. "Hyvät herrat, sitä ongelmaa en luulottelekaan pystyväni selvittämään." Syntyi hiljaisuus, jonka aikana miehet silmäilivät toisiaan, ja heidän katseensa olivat melkein nolattujen näköisiä. He eivät olleet odottaneet häneltä sellaista sävyä ja aprikoivat nyt mielessään, oliko heidän viisasta mennä pitemmälle, kysellen sitä toisiltaan silmäyksillä. Vihdoin Fabrizio da Lodi päästi puolinaisen huokauksen ja kääntyi uudelleen kreivi Aquilan puoleen. "Herra kreivi", alkoi hän tyynellä, vaikuttavalla äänellä, "olen vanha mies; nimeni ja se suku, jonka vesa olen, ovat molemmat kunnialliset. Te ette voi pitää minua kyllin halpana luullaksenne minun vanhoilla päivilläni tekevän mitään sellaista, mikä tahraisi niiden kummankaan puhdasta mainetta. Maankavaltaja, hyvä herra, on kaamea nimitys, eikä se luullakseni sopisi kenellekään huonommin kuin minulle ja kaikille näille kumppaneilleni. Suotteko siis minulle sen kunnian, että kuuntelette esitykseni loppuun, teidän ylhäisyytenne; ja kuultuanne sanottavamme, olkaa tuomarimme! Niin, enemmän kuin tuomiota me teiltä pyydämme, herra kreivi. Pyydämme teiltä ohjausta, jotta voisimme pelastaa maamme sitä uhkaavasta tuhosta, ja lupaamme, ettemme ryhdy mihinkään, mitä te ette hyväksy — se on, mihin te ette meitä kehoita." Iäkkään ylimyksen puhuessa oli häntä silmäilevän Francesco del Falcon, Aquilan kreivin, katse, joka siihen saakka oli ollut ylenkatseellinen, muuttunut, ja nyt siitä kuvastui lievää kummastusta ja tiedustusta. Hän taivutti hieman päätänsä myöntymyksen merkiksi. "Pyydän teitä puhumaan." Muuta hän ei virkkanut, ja Fabrizio olisi heti jatkanut, jollei Ferrabraccio olisi sekaantunut keskusteluun, vaatien kreiviä kunniasanallaan lupaamaan, ettei hän antaisi heitä ilmi, jos hän ei hyväksyisi niitä ehdotuksia, jotka he aikoivat tehdä. Hänen luvattuaan ja seurueen istuuduttua majassa tarjona oleville karkeatekoisille tuoleille kävi Fabrizio jälleen suorittamaan puhemiehentehtäväänsä ja esitti sen asian, jonka tähden hän oli kutsunut kreivin heidän joukkoonsa. Lyhyessä alkulauseessa hän kosketteli Gian Maria Sforzan luonnetta, Babbianon hallitsevan herttuan, jonka oli valtaistuimelle nostanut hänen mahtava setänsä Lodovico Sforza, Milanon valtias. Hän toi esille tämän miehen hillittömän tuhlaavaisuuden, jatkuvan nautiskelun, välinpitämättömyyden valtiollisista asioista ja näkyvän vastahakoisuuden täyttää ne velvollisuudet, jotka hänen korkea asemansa laski hänen hartioilleen. Kaikkea tätä Fabrizio kosketteli mitä kiitettävimmän hienotunteisesti ja varovasti, kuten piti siihen nähden, että Francesco del Falco, jolle hän puhui, oli herttuan oma serkku. "Sikäli, teidän ylhäisyytenne", jatkoi hän, "te ette voi olla tietämätön siitä yleisestä tyytymättömyydestä, joka vallitsee korkean serkkunne alamaisten keskuudessa. Jos vuosi sitten selvitetty Bacolinon salaliitto olisi onnistunut, olisi se syössyt meidät Firenzen käsiin. Se meni myttyyn, mutta toinen sellainen ei kenties enää raukeakaan tyhjiin. Lisääntyvä nurjamielisyys hänen korkeuttansa kohtaan saattaa kerätä enemmän kannattajia uudelle salaliitolle, ja valtiollinen riippumattomuutemme olisi mennyttä. Ja meitä uhkaamassa on juuri sellaisen tuhon vaara. Eikä se johdu ainoastaan meikäläisten kapinahengestä, vaan myöskin vieraista aseellisista voimista. Nämä vieraat voimat ovat Caesar Borgian. Hänen valta-alueensa levenee kuin ruttotauti yli Italian, jonka hän on uhannut ahmia kuin artisokan-lehden toisensa jälkeen. Hänen ahnaat silmänsä ovat jo suunnatut meihin, ja millä voimalla me — ihan valmistumattomina — pystyisimme menestyksellisesti vastustamaan Valentinoisin herttuan rusentavaa mahtia? Kaiken tämän hänen korkeutensa käsittää, sillä olemme selvittäneet sitä hänelle enemmän kuin kylliksi, samoin kuin myöskin olemme osoittaneet hänelle parannuskeinot. Hän näyttää kuitenkin olevan yhtä välinpitämätön vaarastaan kuin pelastuksestaanko. Hän tuhlaa aikansa hurjissa juomingeissa ja mässäyksissä, tanssiaisissa, haukkametsästyksillä ja häpeällisessä kisailussa, ja jos rohkenemme lausua varoittavan sanan, saamme vastaukseksi ainoastaan uhkauksia ja kirouksia." Da Lodi keskeytti puheensa ikäänkuin olisi havainnut esiintymisensä käyvän liian kiihkeäksi. Mutta sitä eivät ainakaan hänen kumppaninsa ensinkään huomanneet, sillä puhemiehensä ollessa vaiti he jupisivat äkäisesti hänen sanojensa vahvistukseksi. Francesco rypisti otsaansa ja huoahti. "Olen — ikävä kyllä — perin hyvin selvillä tästä vaarasta, josta puhutte. Mutta — mitä te odotatte _minulta?_ Miksi esittää minulle valituksia? Minä en ole valtiomies." "Tässä ei tarvita valtiomiestä, teidän ylhäisyytenne. Soturi Babbiano kaipaa, sotaista henkeä järjestämään armeijaa sitä maahantehtävää hyökkäystä vastaan, jonka täytyy tulla — joka on jo tulossa. Lyhyesti sanoen, herra kreivi, tarvitsemme sellaista soturia kuin te olette. Onko koko Italiassa ainoatakaan miestä — niin, ainoatakaan naista tai yhtäkään lasta — joka ei ole kuullut Aquilan kreivin urotöistä? Ritarilliset tekonne Pisan ja Firenzen välisessä sodassa, taistelunne ja päällikkötaitonne venetsialaisten palveluksessa kelpaavat eepillisten runoelmien aiheiksi." "Herra Fabrizio!" sopersi Paolo, koettaen hillitä kaunopuheista puhekumppaniaan, samalla kun lievä puna hiipi hänen paahtuneille poskilleen. Mutta mistään piittaamatta Lodi pitkitti: "Ja tekö, herra kreivi, joka olette käyttäytynyt niin uljaasti _condottierona_ muukalaisten palveluksessa, empisitte käyttää taitoanne ja kuntoanne oman kotimaanne vihollisia vastaan? Ei niin, teidän ylhäisyytenne. Me tunnemme Francesco del Falcon isänmaallisen sielun ja luotamme siihen." "Ja siinä teette oikein", vastasi kreivi lujasti. "Kun aika tulee, tapaatte minut valmiina. Mutta siihen saakka, ja kun puheena ovat ne valmistelut, joihin tulee ryhtyä — minkä tähden ette puhu hänen korkeudelleen, kuten puhutte minulle?" Lodin jaloille kasvoille levisi murheellinen hymy, kun taas Ferrabraccio purskahti suoraan nauramaan kylmän halveksivasti ja tokaisi luonteenomaiseen, sievistelemättömään tapaansa: "Pitääkö meidän puhua hänelle ritarillisista teoista, kunnosta ja urheudesta? Yhtä hyvinhän voisi uskoa Roderigo Borgian suorittamaan hänen pyhyytensä hengellisiä tehtäviä; yhtä edullista olisi pirskoittaa suitsutusta tunkiokasalle. Kaiken sen, mitä olemme voineet Gian Marialle puhua, olemme puhuneet, ja koska olisi ollut turhaa vedota häneen samalla tavoin kuin olemme vedonneet teihin, olemme osoittaneet hänelle vielä toisen keinon, jolla Babbiano voitaisiin pelastaa ja Valentinon hyökkäys torjua." "Ahaa! Entä mikä on se toinen keino?" tiedusti kreivi katseensa kääntyessä takaisin Fabrizioon. "Liitto Urbinon suvun kanssa", vastasi Lodi. "Guidobaldolla on kaksi veljentytärtä. Olemme ottaneet selkoa hänen ajatuskannastaan ja saaneet tietää hänen olevan suopean ehdottamamme tapaista avioliittoa kohtaan. Jouduttuamme sillä tavoin Montefeltron suvun liittolaiseksi me emme saisi apua ainoastaan Guidobaldolta, vaan myöskin Bolognan. Perugian, Camerinon ja joidenkuiden pienempien valtioiden hallitsijoilta, joiden kohtalo on jo ennestään liitetty Urbinon kohtaloon. Siten esittäisimme Caesar Borgialle niin voimakkaan yhtymän, ettei hän uskaltaisi tuoda ainoatakaan peitsimiestä alueellemme." "Olen kuullut jonkun verran siitä puhuttavan", virkkoi Paolo. "Se olisi tosiaankin ollut viisas toimenpide. Vahinko, että neuvottelut raukesivat tyhjään!" "Mutta minkätähden ne raukesivat? Saatanan ruumis! minkä tähden?" karjui kuumaverinen Ferrabraccio, samalla täräyttäen valtavalla nyrkillään pöytään iskun, joka oli vähällä rikkoa sen säpäleiksi. "Sen tähden, että Gian Maria ei ollut avioliittotuulella. Hänelle ehdottamamme tyttö oli kaunis kuin enkeli: mutta hän ei suostunut edes katsomaan sinne päinkään. Babbianossa oli nainen, joka —" "Teidän ylhäisyytenne", ehätti Fabrizio keskeyttämään, peläten toisen ehkä menevän liian pitkälle, "asia on, kuten Ferrabraccio sanoi. Hänen korkeutensa ei halunnut mennä avioliittoon. Ja juuri senvuoksi olemme pyytäneet teitä tulemaan tänne kohtaamaan meitä tänä iltana. Hänen korkeutensa ei välitä tehdä mitään pelastaakseen herttuakunnan, ja niinpä me käännymme teidän puoleenne. Kansa on puolellamme; Babbianon kaikilla kaduilla puhutaan peittelemättä, että te olisitte se herttua, jonka kansa tahtoisi hallitsevan itseään ja puolustavan kotejaan. Kansan pyhässä nimessä siis", lopetti vanhus, nousten pystyyn äänensä väristessä mielenliikutuksesta, "ja kansan äänellä, jonka puhetorvia me vain olemme, me nyt tarjoamme teille Babbianon kruunua. Lähtekää meidän kanssamme tänä iltana, herra kreivi, ja huomenna ratsastamme Babbianoon vain kaksikymmentä keihäsmiestä saattajinamme julistamaan teidät herttuaksi. Eikä teidän tarvitse pelätä vähäisintäkään vastarintaa. Yksi ainoa mies Babbianossa — sama Masuccio, jonka kerroitte nähneenne tänä iltana — on pysynyt uskollisena Gian Marialle; hän on uskollinen, koska hänelle ja hänen kintereillään oleville viidellekymmenelle sveitsiläiselle palkkasoturille maksetaan siitä palkka. Ylös, herra kreivi! Sallikaa oman järkenne ratkaista, tarvitseeko rehellisen miehen epäröidä ottaessaan pois kruunun sellaiselta ruhtinaalta, jonka valtaistuimella ei ole muita puolustajia kuin viidenkymmenen palkatun, muukalaisen keihäsmiehen suoma suoja." Tätä kiihkeätä puhetta seurasi hiljaisuus. Lodi jäi seisomaan; muut istuivat katseet innokkaasti tähdättyinä kreiviin ja korvat valppaina, hartaasti odottaen hänen vastaustaan. Niin he olivat lyhyen tuokion, Aquila itse niin hiljaa, että hän tuskin näytti hengittävän. Istuessaan hän puristi tuolinsa käsinojia, hänen päänsä oli painunut kumaraan, niin että leuka kosketti rintaa, ja rypistys synkisti hänen korkeata otsaansa. Ja toisten varrotessa hänen vastaustaan, riehui ankara taistelu hänen sielussaan. Valta, joka niin äkkiä, niin odottamatta oli sysätty hänen ulottuviinsa, jota tarjottiin hänelle, jos hän vain avaisi kätensä siihen tarttuakseen, huikaisi häntä pienen hetkisen aikana. Ikäänkuin salaman valaistuksessa hän näki itsensä Babbianon hallitsijana. Hän näki ylvään sarjan sankaritekoja, jotka panisivat hänen ja Babbianon nimen kajahtelemaan kautta koko Italian. Nykyisestä huomaamattomasta asemasta kohottaisivat hänen isänmaan rakkautensa ja sotapäällikkötaitonsa sen Italian suurvaltojen joukkoon — Firenzen, Venetsian ja Milanon kilpailijaksi. Hänen silmissään väikkyivät aluelaajennukset ja naapurivaltiaat, joista tulisi hänen valtansa vasalleja. Hän näki itsensä tempaamassa Romagnaa penikulman toisensa jälkeen pois katalan Borgian yliherruudesta, vainoten Borgiaa kuolemaan saakka, kuten hänen oli tapana metsästää karjuja Commachion rämeikössä, tai ahdistaen hänet itse Vatikaaniin etsimään suojaa isänsä porttien sisäpuolelta — viimeiselle maakaistaleelle, jonka hän jättäisi Borgian vallittavaksi. Hän näki mahtavat tasavallat liehittelemässä Babbianoa ja kunnioittavasti pyytämässä sitä liittolaisekseen kyetäkseen vastustamaan ranskalaisten ja espanjalaisten hyökkäyksiä. Kaiken tämän hän näki nopeasti häipyvissä haaveissaan, ja kiusaus kouraisi hänen sotaista henkeään teräksisellä otteella. Mutta sitten kohosi hänen silmiensä eteen toinen kuva. Mitä hän tekisi rauhan aikoina? Hänen sielunsa riutui palatseissa. Hän oli syntynyt oleskelemaan leirissä eikä hovien tympeässä ilmassa. Mitä pitäisi hänen antaa hänelle tarjotun vallan vastapainoksi? Ihana vapautensa. Tulla alamaistensa herraksi monissa suhteissa ollakseen vielä useammissa heidän orjansa. Nimellisesti hallita, mutta asiallisesti olla hallittavana, kunnes jonakin yönä, jollei hän menettelisi hallitsijainsa tahdon mukaan, pidettäisiin uusi tällainen kokous, jonka osanottajat punoisivat salajuonia syöstäkseen hänet vallasta ja kohottaakseen jonkun toisen hänen paikalleen, kuten hänelle tarjottiin Gian Marian istuinta. Lopuksi hän ajatteli sitä miestä, jonka valtaa häntä kehoitettiin anastamaan. Hänen oma serkkunsa, hänen isänsä sisarenpoika, jonka suonissa virtasi samaa verta kuin hänen omissaankin. Vihdoin hän nosti päänsä pystyyn ja katsoi noita huolestuneita kasvoja, joille lepattava valo loi jyrkkiä varjoja. Hänen tuikean suunsa pielissä väikkyi sekunnin ajan kalpea hymyn häive. "Kiitän teitä, hyvät herrat, minulle osoittamastanne kunniasta", vastasi hän verkkaisesti, "jonka arvoinen, pelkään, en suinkaan ole". Ponnekkaana kuorona virisivät heidän äänensä väittämään häntä vastaan. "No, jota ainakaan en voi ottaa vastaan." Syntyi hetkisen hiljaisuus, ja salaliittolaisten kasvot, joiden ilme oli ollut innokas, muuttuivat alakuloisiksi, melkein nyrpeiksi. "Mutta minkä tähden, herra kreivi?" huudahti iäkäs Fabrizio vihdoin kädet ojennettuina kreiviä kohti ja äänen väristessä kiihkosta. "_Santissima Vergine!_ Minkä tähden?" "Sentähden, että — mainitakseni ainoastaan yhden syyn monista... se mies, jonka kukistajaksi ja seuraajaksi minua pyydätte, on veriheimolaiseni." Ja jollei hänen sävynsä olisi ollut tyyni, olisivat he saattaneet luulla hänen moittivan heitä. "Olin arvellut", rohkeni hilpeäasuinen Fanfulla totisena huomauttaa, "että teidän ylhäisyytenne kaltaisessa miehessä isänmaan etu ja rakkaus Babbianoa kohtaan painaisivat vieläkin enemmän kuin verisiteet". "Ja arvelunne oli oikea, Fanfulla. Enkö sanonut, että mainitsemani syy oli vain yksi monista. Selittäkäähän, hyvät herrat, millä perusteilla luulette minun hallitsevan teitä viisaasti ja hyvin? Babbianoa nyt uhkaavassa vaikeassa tilanteessa se sattunee tarvitsemaan sotapäällikköä hallitsijakseen. Mutta älkää salliko sen johtaa itseänne harhaan, sillä valtiomme vaiheissa saattaa tulla sellainen aika, jona sellainen mies saattaisi olla yhtä sopimaton käyttelemään hallitusvaltaa kuin nykyinen herttua on tänä aikana. Entä sitten? Mainio harhaileva ritari on kelvoton hovimies ja huono poliitikko. Ja lopuksi, hyvät ystävät ‒ koska teidän täytyy tietää kaikki, mitä sydämessäni on ‒ on vielä se seikka, että rakastan itseäni vähän. Rakastan vapauttani liian paljon, eikä minua lainkaan huvita tukahtua hovien tuoksutetussa ilmakehässä. Kuten näette, olen teille avomielinen. Nautin siitä, että saan harhailla maailmassa haarniska hartioillani vapaana kuin taivaan autuas tuuli. Pitäisikö herttuankruunun ja purppuravaipan —" Hän katkaisi jyrkästi lauseensa ja naurahti: "Kas siinä, hyvät ystävät! Nyt saitte perusteita ja liiaksikin. Vielä kerran kiitän teitä ja valitan sitä, ettei minusta, kun olen tällainen, kenties tulisi sellaista kuin te haluaisitte minun olevan." Hän vaipui takaisin tuoliinsa, silmäillen heitä katse hyvin kaihoisena, ja sekunnin kestäneen äänettömyyden jälkeen da Lodin ääni, vavahdellen liikuttavasta innosta, rukoili häntä vielä kerran miettimään päätöstään. Vanhus olisi alkanut esittää uusia näkökohtia, mutta Aquila katkaisi hänen puheensa lyhyeen. "Olen punninnut sitä jo niin hyvin, herra Fabrizio", vastasi hän päättävästi, "ettei minua voi enää mikään horjuttaa. Mutta seuraavan lupauksen teille annan, hyvät herrat. Ratsastan kanssanne Babbianoon ja yritän puhua järkeä serkulleni. Teen vielä enemmänkin: pyydän häntä ottamaan minut ylipäällikökseen, ja jos hän suo minulle sen toimen, järjestän uudelleen sotavoimamme ja solmin naapureittemme kanssa sellaisia liittoja, jotka ainakin jossakin määrin takaavat valtiomme turvallisuuden." Vielä he koettivat suostutella häntä, mutta hän pysyi lujana heidän ponnistuksiaan vastaan, kunnes da Lodi vihdoin surullisen näköisenä kiitti häntä siitä, että hän oli luvannut koettaa vaikuttaa Gian Mariaan. "Siitä ainakin kiitämme teidän ylhäisyyttänne ja käytämme kaikkea sitä valtaa, joka meillä vielä on Babbianossa, siihen suuntaan, että ylipäällikön korkea toimi annettaisiin teille. Mieluummin olisimme nähneet teidän kunniakkaasti täyttävän vieläkin korkeamman paikan, ja jos tuonnempana arvelisitte —" "Hylätkää sellaiset toiveenne!" keskeytti kreivi, pudistaen päätänsä juhlallisesti. Ja ennenkuin sitten ehdittiin hiiskua mitään, ponnahti nuori Fanfulla degli Arcipreti äkkiä seisoalleen otsa rypyssä ja huolestuksen ilmeen levitessä hänen kauniille kasvoilleen. Sekunnin ajan hän seisoi sillä tavoin; sitten hän meni ripeästi ovelle, avasi sen ja jäi seisomaan kuunnellen, kokoontuneen seurueen siunaillessa häntä kummastuneesti. Mutta hänen kääntyessään päästämäänsä varoitushuudahdusta ei tarvittu selittämään hänen omituista käyttäytymistään. Hetkisen kestäneen pingoittuneen hiljaisuuden aikana, joka oli seurannut hänen äkkiä avattuaan oven, he olivat erottaneet ulkoa marssiaskelten etäistä töminää. TOINEN LUKU Vuoristopolulla "Sotaväkeä, hyvät herrat!" oli Fanfulla huudahtanut. "Meidät on kavallettu!" He silmäilivät toisiaan tuikeasti, ja heidän kasvoistaan kuvastui tuimuus pelon sijalla, joka olisi vallannut kehnommat sielut. Sitten Aquila nousi hitaasti pystyyn, ja samalla nousivat muutkin, katsellen aseitaan. Hiljaa hän äänsi nimen: "Masuccio Torri." "Niin", säesti Lodi katkerasti. "Kunpa olisimme ottaneet varteen varoituksenne! Masuccio se varmastikin on, ja hänen kintereillään hänen viisikymmentä palkkasotilastaan. Sen verran niitä ainakin on, sen olen valmis vannomaan töminästä päätellen", vakuutti Ferrabraccio. "Ja meitä ainoastaan kuusi, ilman haarniskoja." "Seitsemän", oikaisi kreivi lyhyesti, ottaen hatun päähänsä, ja hellitti tupessa olevaa miekkaansa. "Ei suinkaan, teidän ylhäisyytenne!" esteli Lodi, laskien kätensä kreivin käsivarrelle. "Te ette saa jäädä joukkoomme. Olette ainoa toivomme Babbianon ainoa toivo. Jos meidät on tosiaankin kavallettu vaikka en jaksa käsittää millä hornamaisella tavalla se olisi käynyt ja tiedetään, että tänne kokoontui tänä iltana kuusi valtiopetturia juonittelemaan Gian Marian valtaistuinta vastaan, niin sen ainakin vannon, ettei tiedetä teidän aikoneen tulla meitä kohtaamaan. Hänen korkeutensa saattaa arvailla, mutta varmasti hän ei voi tietää, ja jos te vain pääsette pakoon, on kaikki kenties vielä hyvin — paitsi meitä, joista ei ole väliä. Lähtekää, herra kreivi! Muistakaa, että lupasitte pyrkiä serkkunne ylipäälliköksi, ja suokoon Jumala ja hänen autuaat pyhänsä teidän ylhäisyydellenne menestystä." Vanhus tarttui nuoren miehen käteen, taivutti päätänsä, kunnes hänen kasvonsa piilottuivat hänen pitkään, valkeaan tukkaansa, ja painoi toisen kädelle vasallin suudelman. Multa Aquilasta ei niin helposti selviydytty. "Missä ovat ratsunne?" tiedusti hän. "Lieassa majan takana. Mutta kukapa uskaltaisi ratsastaa yöllä tätä jyrkännettä alas?" "Minä esimerkiksi uskallan", vastasi nuori mies varmasti, "ja samoin uskallatte te kaikki. Pahin, mitä meille voi sattua, on niskan taittuminen, ja yhtä mielelläni taittaisin niskani Sant' Angelon kallioilla kuin sallisin Babbianon pyövelin katkaista sen." "Uljaasti sanottu, kautta pyhän neitsyen!" kajautti Ferrabraccio. "Ratsaille, hyvät herrat!" "Mutta ainoa tie on se, jota myöten he tulevat", esteli Fanfulla. "Kaikkialla muualla on kallio äkkijyrkkä." "No sitten, sinä simainen viettelijä, menemme heitä vastaan", tokaisi Ferrabraccio hilpeästi. "He ovat jalkaisin, ja me syöksymme heidän ylitsensä kuin vuoritulva. Tulkaa, hyvät herrat, joutuin! He alkavat olla likellä." "Meillä on ainoastaan kuusi hevosta, ja meitä on seitsemän", huomautti joku. "Minulla ei ole ratsua", virkkoi Francesco. "Minä seuraan teitä jalkaisin." "Mitä!" huudahti Ferrabraccio, joka nyt näkyi ottaneen yrityksen komentovallan käsiinsä. "Pyhä Mikaelimmeko jälkijoukkoon! Ei, ei. Te, da Lodi, olette liian vanha tähän, työhön." "Liian vanhako?" kivahti vanhus, oikaisten täyteen mittaan vartalonsa, joka vielä oli sangen kunnioitustaherättävä, samalla kun hänen silmänsä näyttivät syttyvän palamaan, kun hänen soturiarvostaan lausuttiin tällainen halventava vihjaus. "Jos aika olisi toisenlainen, Ferrabraccio, saattaisin vielä vaatia lupaa näyttää teille, kuinka paljon nuorekkuutta minussa on vielä jäljellä. Mutta —" Hän vaikeni. Hänen äkäinen katseensa oli osunut kreiviin, joka seisoi vartomassa ovella, ja hänen kasvonilmeensä muuttuivat tyyten. "Olette oikeassa, Ferrabraccio, olen tosiaankin jo vanha — lapsellinen hupakko. Ottakaa te ratsuni ja lähtekää!" "Entä te?" kysyi kreivi huolestuneena. "Minä jään tänne. Jos te suoritatte tehtävänne hyvin joutuessanne noiden palkkalaisten kimppuun, eivät he häiritse minua. Heidän päähänsäkään ei pälkähdä, että yksi meistä on jäänyt jälelle. He ehättävät vain teidän jälkeenne, sittenkun te olette raivanneet tienne heidän lävitseen. Menkää, menkää, hyvät herrat, tai kaikki on hukassa!" He tottelivat häntä nyt niin kiireisesti, että siihen miltei näytti sekaantuvan pakokauhua. Vimmaisen hätäisesti Fanfulla ja eräs toinen kiskoivat hevosten lieat irti, ja hetkistä myöhemmin he kaikki olivat satulassa ja valmiina hirvittävälle ratsastusretkelleen. Ilta oli pimeä, mutta ei liian pimeä. Taivas oli pilvetön, ja tähtiä tuikki tiheässä, samalla kun kuusirppi puolestaan loi valoa tielle, jota myöten heidän piti edetä. Mutta rosoisella ja epävarmalla vuoristopolulla olivat varjot kyllin synkät tehdäkseen yrityksen epätoivoiseksi. Väittäen tuntevansa tien paremmin kuin kumppaninsa, Ferrabraccio sijoittui etunenään kreivi vierellänsä. Heidän jäljessään tulivat muut neljä kaksi aina rinnakkain. He seisahtuivat pienelle kielekkeelle heidän vasemmalla puolellaan kohoavan mahtavan kallion varjoon. Sieltä saattoi tarkastaa vuorenrinnettä niin hyvin kuin sitä sellaisessa valossa erotti. Jalkojen töminä kuului kovemmin ja lähempää, ja siihen sekaantui aseiden kalinaa. Heidän edessään oli polku, joka vietti noin sadan metrin päässä olevalle ensimmäiselle taipeelle. Heidän allaan, oikealla puolella, ilmestyi mutkitteleva polku jälleen näkyviin, työntyen puolikymmentä metriä ulospäin ja sieltä osui Fanfullan silmään himmeätä kuunvaloa heijastava, välkkyvä teräs. Hän kiinnitti siihen Ferrabraccion huomiota, ja tämä uskalias soturi antoi heti määräyksen lähteä liikkeelle. Mutta Francesco ehkäisi sen. "Jos niin teemme", huomautti hän, "joudumme heidän kimppuunsa tuon polvekkeen takana, ja sen kohdalla meidän on pakko hiljentää vauhtiamme välttyäksemme suistumasta kallion reunalta syvyyteen. Sitäpaitsi saattavat hevosemme niin tiukassa paikassa pettää ja kompastua. Missään tapauksessa emme syöksy heidän niskaansa yhtä rajusti kuin siinä tapauksessa, että odotamme siihen saakka, kunnes he ehtivät suoraan eteemme. Siihen mennessä salaa tämä pimento meidät heiltä." "Olette oikeassa, herra kreivi. Me odotamme", tuli vastaus empimättä. Ja heidän odottaessaan Ferrabraccio jupisi hilpeästi: "Joutua kiinni tällaisessa satimessa! Saatanan ruumis! Oli hulluutta järjestää kohtaus majaan, johon pääsee vain yhtä tietä myöten." "Olisimme ehkä voineet peräytyä takapuolen kallioita myöten", sanoi Francesco. "Olisimme tosiaankin, jos olisimme olleet varpusia tai vuoristokissoja. Mutta kun olemme ihmisiä, on tämä tie ainoa ja perin kurja tie se onkin. Toivoisin, että minut haudattaisiin Sant' Angelossa, herra kreivi", jatkoi hän kujeillen. "Se on mukavan likellä; sillä kerran suistuttuani vuoren partaalta ei mikään, sen voin vannoa. Seisahduta minua, ennenkuin saavun laaksoon — kasana särkyneitä luita." "Vankkoina nyt, hyvät ystävät!" murahti Aquilan ääni. "He tulevat." Ja tuon turmiollisen käänteen takaa he nyt marssivat näkyviin — osasto teräskypärisiä, teräksellä panssaroituja miehiä, pertuska olalla. Nyt he pysähtyivät hetkiseksi, niin että odottava seurue melkein luuli, että se oli havaittu. Mutta pian he oivalsivat tulijoiden seisahtuneen sitä varten, jotta vitkastelleet ennättäisivät muiden joukkoon. Masuccio ei jättänyt mitään sattuman varaan; hän tahtoi kaikki viisikymmentä miestänsä mukaan ennenkuin uskaltautui hyökkäykseen. "Nyt", mutisi kreivi, vetäen hattunsa tiukemmin otsalleen, jotta se salaisi hänen kasvonpiirteensä paremmin. Sitten hän nousi seisomaan jalustimissaan, heilautti miekkansa korkealle ja päästi äänensä uudelleen kuuluville. Mutta enää se ei ollut kuiskaus. Se kajahti kuin torventörähdys, ja sen kaiku kiiri pitkin vuoren kuvetta. "Eteenpäin! Pyhä Mikael ja Pyhä Neitsyt!" Tämä valtava luikkaus, jota seurasi kavioiden jyminä, pani lähestyvät palkkasotilaat pysähtymään; kuului Masuccion ääni, joka kehoitti heitä pysymään lujina, laskeutumaan polvilleen ja torjumaan hyökkäyksen keihäillään ja kiroillen vakuutti heille, että heidän vastassaan oli vain puolikymmentä miestä. Mutta vuoriston kaiku oli pettävä, eikä alaspäin kiitävä kaviontöminä kuulostanut johtuvan puolestakymmenestä ratsastajasta, vaan kokonaisesta rykmentistä. Masuccion sadatuksista huolimatta etumaiset kääntyivät, ja samalla hetkellä olivat ratsastajat heidän niskassaan, heidän seassaan ja päällänsä, kuten valtava tulva, josta Ferrabraccio oli puhunut. Kymmenkunta sveitsiläistä sortui maahan heti hyökkäyksen alussa, ja toiset kymmenen, jotka oli paiskattu syrjään ja suistuneet jyrkänteen reunalta, olivat puolitiessä laakson pohjalle, ennenkuin ratsujoukko kohtasi vastarintaa. Masuccion jäljelläolevat miehet koettivat reippaasti hillitä tätä ihmiskoskea nyt, kun huomasivat kuinka vähäinen heidän vastustajainsa lukumäärä oli. He saivat peitsensä toimimaan, ja muutamia minuutteja riehui taistelu kuurnana kapealla tiellä. Ilman täyttivät teräksen kirskuna ja kalahtelu ihmisjalkojen ja hevosenkavioiden töminä sekä haavoittuneiden kirkaisut ja kiroukset. Aina etumaisena Aquilan kreivi otteli vimmaisesti. Eikä hän taistellut ainoastaan miekallaan, mutta samalla myöskin ratsullaan. Karautettuaan hevosensa pystyyn takajaloilleen hän aina käänsi sitä ja antoi sen laskeutua sellaiselle kohdalle, jossa sitä vähimmin odotettiin, sivallellen samalla ympärilleen miekallaan. Turhaan yrittivät sveitsiläiset kaataa hänen ratsuaan piikeillään: hänen liikkeensä olivat niin vikkelät ja raivokkaat, että ennenkuin he ehtivät toteuttaa aiettaan, hän oli sitä miettivien kimpussa, pakottaen heidät nahkaansa pelastaakseen hajaantumaan pois ulottuvilta. Tällä hurjalla tavalla hän raivasi itselleen tietä, ja onni suosi häntä niin hyvin, että ne iskut, joita hänen ohitse kiitäessään huimasti tähdättiin häneen, menivät kaukaa hänen sivuitseen. Vihdoin hän oli melkein tyyten selviytynyt ahdingosta, ja hänen edessään oli enää ainoastaan kolme miestä. Taaskin hänen ratsunsa kohosi, takajaloilleen, korskuen ja huitoen ilmaa kavioillaan kissan tavoin, ja kaksi hänen edessään olevista kolmesta palkkasotilaasta pakeni silmittömästi syrjään. Mutta kolmas oli rohkeampaa ainesta, laskeutui toisen polvensa varaan ja suuntasi piikkinsä hevosen vatsaa kohti. Francesco yritti vimmaisesti pelastaa kimon, joka oli niin uljaasti häntä palvellut, mutta se oli liian myöhäistä. Se laskeutui maahan ja syöksyi sitä odottavaan peitseen. Kamalasti parahtaen hevonen vaipui surmaajansa päälle, rusentaen hänet valtavan painonsa alle ja singoten ratsastajansa eteenpäin maahan. Silmänräpäyksessä hän oli pystyssä ja pyörähti ympäri siitä huolimatta, että hän oli puolittain huumaantunut putouksesta ja heikkona verenvuodosta, sillä hän oli saanut peitsenpiston hartioihinsa — mitä hän taistelun kuumuudessa ei siihen saakka ollut huomannut. Hänen kimppuunsa riensi kaksi palkkasoturia, samat kaksi, jotka viimeiseksi olivat väistyneet hänen tieltänsä. Hän terästäytyi heitä torjumaan, arvellen viimeisen hetkensä tosiaankin koittaneen, mutta samassa Fanfulla degli Arcipreti, joka oli seurannut hänen kintereillään tungoksen lävitse, nyt karkasi takaapäin hänen ahdistajainsa kimppuun ja ratsasti heidät kumoon. Kreivin vierellä hän seisautti hevosensa ja ojensi kättänsä. "Nouskaa taakseni, teidän ylhäisyytenne!" kehoitti hän. "Ei ole aikaa", vastasi Francesco, joka havaitsi viiden tai kuuden hahmon kiiruhtavan heitä kohti. "Pysyttelen kiinni jalustinhihnassanne, tällä tavoin. Nyt kannustakaa!" Ja odottamatta, että Fanfulla tottelisi, hän sivalsi miekkansa lappeella iskun ratsun lautasille, ja hevonen ponnahti eteenpäin. Siten he nyt jatkoivat vaarallista laskeutumista. Fanfulla ratsastaen ja kreivi puolittain juosten, puolittain riippuen hänen jalustimessaan. Kun he vihdoin olivat taivaltaneet lähes kilometrin sillä tavoin ja matkanteko oli käynyt helpommaksi, pysähtyivät he, jotta kreivi voisi nousta kumppaninsa taakse ratsun selkään, ja heidän nyt ratsastaessaan eteenpäin maltillisempaa vauhtia Francesco oivalsi, että hän ja Fanfulla olivat ainoat, jotka olivat tulleet lävitse äskeisestä ilkeästä paikasta. Uljas Ferrabraccio, satojen tiukkojen ottelujen sankari, oli sortunut siihen maineettomaan kohtaloon, jota hän puolittain leikillään oli ennustanut itselleen. Hänen ratsunsa oli pettänyt hänet heti hyökkäyksen alussa, pillastunut, ja vaikka hän koettikin hillitä sitä, pyörtänyt sivulle, kunnes se oli menettänyt jalansijansa ja sekä mies että eläin olivat suistuneet kallion reunalta. Amerinin oli Fanfulla nähnyt kaatuvan, kun taas muut kaksi, joilta molemmilta oli ratsut surmattu, epäilemättä olivat Masuccion vankeina. Noin viiden kilometrin päässä Sant' Angelosta Fanfullan väsynyt hevonen kahlasi Metauron poikki, ja niin he yön toisella tunnilla saapuivat Urbinon alueelle, jossa he sillä kertaa saattoivat katsoa olevansa turvassa kaikelta takaa-ajolta. KOLMAS LUKU Säkkinen kaulanauha ja kirjava asu Narri ja munkki olivat joutuneet riitaan, ja — mainittakoon se munkin häpeäksi ja narrin kunniaksi — heidän kiistansa aihe oli nainen. Ja kun munkki oli huomannut, ettei hän mitenkään kyennyt pitämään narrille puoliaan sanoilla, ja kun hänen vartalonsa ja raajansa olivat yhtä pulleat ja vankat kuin toinen oli näivettynyt ja rujomuotoinen, oli hän temmannut jalastaan anturakenkänsä voidakseen sillä ajaa perustelunsa kyllin tehokkaasti ilveilijän kalloon. Silloin oli narri perin arkana olentona livistänyt suinpäin pakoon puiden lomitse. Juostessaan, narri kun oli, pää käännettynä taaksepäin nähdäkseen, seurasiko tuo kelpo isä häntä, hän ei lainkaan havainnut puolittain sanajalkojen piilottamana loikovaa olentoa eikä ehkä olisi aavistanutkaan siellä olevan ketään, jollei hän makaajan yli harpatessaan olisi kompastunut ja kellojen kilistessä kellahtanut käyrälle nenälleen. Hän nousi istumaan ähkyen, mihin kirouksella vastasi mies, jonka kupeeseen hän oli kuopaissut liitävillä jaloillaan. Molemmat silmäilivät toisiaan ällistyneinä, toinen lisäksi kiukustuneena, toinen säikähtyneenä. "Olkoon heräämisenne hyvä, jalo herra!" lausui narri kohteliaasti; sillä herättämänsä miehen ilmeestä ja koosta hän päätteli kohteliaisuuden häntä ehkä parhaiten auttavan. Toinen tähysti häntä uteliaasti, mikä olikin luonnollista, sillä oudommannäköistä olentoa olisi ollut vaikea löytää Italiasta. Hän oli kyssäselkäinen, vajamittainen, hentoraajainen: hänen yllänsä oli ihokas ja housut, päässänsä hiippa, jonka toinen puoli oli musta, toinen tulipunainen, kun taas hänen olkapäillensä riippui samasta hiipasta — joka tiukasti kehysti hänen rumia, pieniä kasvojaan — liuskainen kaulus, ja sen jokaiseen kärkeen oli kiinnitetty pieni, hopeinen kello, joka välkkyi auringonpaisteessa ja kilisi hänen liikkuessaan. Tuuheiden kulmakarvojen alta säestivät kirkkaat, pöllömäisen etäällä toisistaan olevat silmät hänen suunnattoman suunsa pahankurisen leikillistä sävyä. "Kirous sinulle ja sille, joka sinut lähetti!" oli hänen saamansa vastatervehdys. Sitten mies hillitsi kiukkunsa ja purskahti nauramaan nähtyään ilveilijän silmiin välähtäneen pelokkaan ilmeen. "Pyydän anteeksi — pyydän sitä mitä nöyrimmästi, teidän ylhäisyytenne", rukoili narri yhäti peloissaan. "Minua ajettiin takaa." "Ajettiin takaa?" kertasi toinen, jonka äänessä soinnahti äkkiä heränneen levottomuuden häive. "Entä suvaitsetko ilmaista, kuka ajoi?" "Itse piru, naamioituneena dominikaaniveljen järeään ruhoon ja hahmoon." "Lasketko pilaa?" tuli äkäinen kysymys. "Pilaako? Jos olisitte saanut hänen ilkeän anturansa olkapäittenne väliin, kuten minä sain, niin ymmärtäisitte, kuinka vähän mieleni tekee laskea leikkiä." "No, vastaa minulle suoraan, jos sinulla on kylliksi älyä siihen", tiukkasi toinen äänensä käydessä yhä äkäisemmäksi, "onko täällä munkki läheisyydessä!" "Niin, kyllä täällä on ‒ tuhotkoon hänet kauhea rutto! väijymässä tuolla pensaikossa. Hän on liian lihava juoksemaan: muutoin olisitte nähnyt hänet kintereilläni puettuna noihin kostavan vihan tamineihin, jotka ovat taistelevan kirkon tunnusmerkki." "Mene noutamaan hänet tänne!" kuului lyhyt vastaus. "_Gesú!_" ähkäisi narri ihan tosissaan säikähtyneenä. "Enpä menekään hänen likelleen, ennenkuin hänen kiukkunsa jäähtyy en, vaikka suomisitte minua ja lahjoisitte minua Pyhän Pietarin perinnöllä." Mies kääntyi toisaalle kärsimättömästi ja huusi kovemmin olkansa ylitse: "Fanfulla!" Ja hetkisen kuluttua hän luikkasi uudelleen: "Hohoi, Fanfulla!" "Olen täällä, teidän ylhäisyytenne", vastasi ääni heidän oikealla puolellaan kasvavasta pensaikosta, ja melkein heti nousi pystyyn sen katveeseen nukkumaan laskeutunut perin komea-asuinen nuori mies, kiertäen heidän luoksensa. Narrin nähdessään hän seisahtui tätä tarkastamaan, samalla kun narri samalla tavoin vastasi kohteliaisuuteen hämmästyneenä ja uteliaana. Sillä siitä huolimatta, että Fanfullan asu oli kärsinyt edellisen illan temmellyksessä, oli se sittenkin hyvin upea, ja hänen päässänsä olevaan samettilakkiin oli kiedottu jalokivinauha. Mutta narriin ei niin voimakkaasti tehonnut hänen pukunsa komeus kuin se seikka, että niin silminnähtävästi ylhäinen henkilö käytti sellaista nimitystä ja esiintyi niin nöyrän kunnioittavasti puhutellessaan tätä vaatimattomassa asussa olevaa miestä, johon hän oli kompastunut. Sitten hänen katseensa siirtyi jälleen kyynärpäänsä varassa loikovaan mieheen, ja nyt hän huomasi kultaverkon, johon muukalaisen tukka oli laitettu ja jollaisia alhainen rahvas ei suinkaan yleisesti käyttänyt. Hänen pienten, kiiluvien silmiensä huomio kääntyi kokonaan hänen edessään oleviin kasvoihin, ja äkkiä leimahti niihin tuntemuksen välke. Hänen kasvoissaan tapahtui muutos, ja joskin ne olivat olleet eriskummaiset, muuttuivat ne vieläkin eriskummaisemmiksi pikaisesti saadessaan kunnioituksen ilmeen. "Aquilan kreivi!" mutisi hän, kapsahtaen pystyyn. Tuskin hän oli ehtinyt oikaista vartensa suoraksi, kuu hänen olkapäähänsä tarttui käsi, ja Fanfullan tikari välkkyi hänen ällistyneiden silmiensä edessä. "Vanno käsi tämän ristillä, ettet milloinkaan hiisku hänen ylhäisyytensä täälläolosta! Muutoin saat sen kärjen typerään sydämeesi." "Vannon, vannon!" huusi narri pelokkaan hätäisesti käsi tikarin kahvalla, jonka Fanfulla nyt ojensi häntä kohti. "Nouda nyt pappi, kelpo narri!" kehoitti kreivi, hymyillen kyssäselän äkilliselle pelolle. "Sinun ei tarvitse pelätä meitä ollenkaan." Ilveilijän poistuttua suorittamaan asiaansa Francesco kääntyi kumppaninsa puoleen. "Fanfulla, olette kovin varovainen", virkkoi hän huolettomasti hymyillen. "Mitä väliä sillä olisi, jos minut tunnettaisiin?" "En soisi sen tapahtuvan kuningaskunnan hinnastakaan teidän ollessanne niin likellä Sant' Angeloa. Me kuusi viimeöisen kohtauksen osanottajaa olemme tuomitut — ne meistä, jotka eivät ole vielä kuolleet. Minä ja Lodi, jollei hän joutunut kiinni, saatamme pelastautua pakenemalla. Babbianon alueelle en enää koskaan laske jalkaani, niin kauan kuin Gian Maria on herttua, jollen ole kyllästynyt tähän maailmaan. Mutta seitsemännestä — teistä itsestänne ei salaisuus ole voinut tulla ilmi, kuten kuulitte Lodin vannovan. Mutta jos hänen korkeutensa kuulisi teidän olleen näillä tienoin ja minun seurassani, saattaisi epäluulo johtaa hänet hankkimaan asiasta selvyyden." "Niin! Entä sitten?" "Sitten?" kertasi toinen, silmäillen Francescoa hämmästyneenä. "Niin, sitten raukeaisivat ne toiveet, jotka olemme teihin perustaneet — jokaisen miehennimen arvoisen babbianolaisen toiveet. Mutta tuossahan tulee narri-ystävämme, ja hänen kintereillään on munkki." Fra Domenico — se oli hänen perin sopiva nimensä, tämän pyhän Dominikuksen seuraajan — uhkui lähestyessään juhlallisuutta, jota pikemmin huokui hänen pyylevästä vartalostaan kuin kutsumuksensa arvon ylpeästä tunnosta. Hän kumarsi Fanfullalle, niin että hänen leveät, tulipunaiset kasvonsa painuivat näkymättömiin ja näkyviin tuli niiden sijasta keltainen, sileäksi ajeltu päälaki. Se teki samanlaisen vaikutuksen kuin aurinko olisi painunut mailleen ja kuu noussut sen sijalle. "Oletteko lääketaitoinen?" tiedusti Fanfulla lyhyesti. "Kyllä jonkun verran, jalo herra." "Sitokaa sitten tämän herrasmiehen haavat!" "Mitä? _Dio mio!_ Oletteko siis haavoittunut?" alkoi munkki, kääntyen kreivin puoleen, ja olisi lisännyt muita yhtä tärkeitä kysymyksiä, mutta Aquila veti rintasuojuksensa syrjään olkapäältä ja vastasi hänelle nopeasti: "Kas tässä, herra pappi." Huulet huolestuneesti supussa olisi munkki laskeutunut polvilleen, jollei Francesco olisi oivaltanut, kuinka vaivaloinen sen liikkeen täytyi olla, ja noussut heti pystyyn. "Ei se ole niin paha, etten jaksaisi seistä", sanoi hän, antautuen munkin tarkastettavaksi. Viimemainittu lausui sen mielipiteen, ettei haava ollut lainkaan vaarallinen, kuinka tuskallinen se saattoikin olla, minkä jälkeen kreivi käski hänen sitoa sen. Siihen Fra Domenico vastasi, ettei hänellä ollut voiteita eikä siteitä, mutia Fanfulla huomautti, että hän saattaisi hankkia niitä Acquaspartan luostarista, joka oli ihan lähellä, ja tarjoutui saattamaan häntä sinne. Niin päätettiin, ja he lähtivät, jättäen kreivin ilveilijän seuraan. Francesco levitti vaippansa maahan ja laskeutui uudelleen pitkäkseen, kun taas narri pyydettyään lupaa jäädä paikalleen kyyristyi istumaan turkkilaisen tavoin jalkojensa varaan. "Kuka on isäntäsi, narri?" kysyi kreivi ikävystyneenä. "On olemassa mies, joka minua vaatettaa ja ruokkii, mutta ainoa isäntäni on hulluttelu." "Mitä varten hän sen tekee?" "Koska olen olevinani suurempi hupsu kuin hän, joten hän verratessaan itseään minuun luulee olevansa viisas, mikä hivelee hänen itserakkauttaan. Lisäksi kenties siitäkin syystä, että olen niin paljoa rumempi kuin hän, joten hän taaskin meitä verratessaan saattaa pitää itseään suunnattoman kauniina." "Omituista, eikö olekin?" rohkaisi kreivi häntä. "Ei puolittainkaan niin kummallista kuin se, että Aquilan kreivi loikoo täällä karkeassa asussa, haava olkapäässään ja puhelee narrin kanssa." Francesco katsahti häneen hymyillen. "Kiitä Jumalaa, ettei Fanfulla ole täällä sinua kuulemassa, sillä muutoin ne olisivat olleet viimeiset sanasi; sillä niin komea kuin herra Fanfulla onkin, hän on ihan hirviömäisen verenhimoinen. Minun laitani on toisin. Minä olen hyvin lempeätapainen mies, kuten lienet kuullut, herra hulluttelija. Mutta pidä varasi, että heti unohdat asemani ja nimeni, sillä muutoin saatot havaita, kuinka vähän narreja kaivataan taivaan hovissa!" "Herra kreivi, suokaa anteeksi! Tottelen teitä", vakuutti kyssäselkä säikähtyneesti. Ja sitten kajahti metsäaukiolta ääni — naisenääni, ihmeellisen sulosointuinen ja täyteläinen ‒ huutaen: "Peppino! Peppino!" "Emäntäni huutaa minua", selitti narri, ponnahtaen seisomaan. "Sinulla on siis emäntä, vaikka hulluttelu on ainoa isäntäsi", tokaisi kreivi nauraen. "Mielelläni näkisin sen naisen, jonka omaisuutta sinulla on kunnia olla, herra Peppino." "Saatte nähdä hänet, jos vain käännätte päätänne", supatti Peppino. Välinpitämättömästi, huulillaan melkein pilkallinen hymy Aquilan herra käänsi silmänsä siihen suuntaan, johon narri oli jo menossa. Ja heti muuttui hänen ilmeensä tyyten. Hänen kasvoiltaan kaikkosi huvitetun ivallinen leima, ja sen sijalla oli nyt ihmettelyn ilme, josta kuvastui miltei kunnioitusta. Sen aukeaman reunassa, jossa hän virui, seisoi nainen. Hämärästi kreivi erotti hoikan, kaunismuotoisen vartalon, näki vilaukselta valkean, damastikankaisen puvun, vihreäsamettisen _camorran_ ja hienosti valmistetun kultavyön. Mutta miehen katsetta pitivät hurmaannuksen ja kunnioituksen lumoissa naisen verrattomien kasvojen ihanuus ja hänen ihmeelliset silmänsä, jotka vastasivat toisen katseeseen lievän kummastuneesti. Hän näytti melkein lapselta pituudestaan ja naisellisista mittasuhteistaan huolimatta; niin raikkaat ja nuorekkaat olivat hänen piirteensä. Kyynärpäänsä varassa kreivi loikoi tuokion, katsoen katsomistaan, ja hänen mielessään risteili näkyjä, joita jumalanmiehillä on ollut paratiisin pyhimyksistä. Vihdoin lumouksen rikkoi Peppinon ääni, kun narri puhutteli tulijaa selkä orjamaisesti köyryssä. Francesco muisti, että hänen tuli esiintyä kunnioittavasti noin selvästi ylhäiselle henkilölle, hypähti pystyyn, unohtaen haavansa, ja kumarsi syvään. Sekuntia myöhemmin hän vetäisi ähkäisten henkeään, horjui, pyörtyi ja kellahti selälleen saniaisten sekaan. NELJÄS LUKU Monna Valentino Vielä vuosikausien kuluttua oli Aquilan herran tapana ihan juhlallisesti vakuuttaa juuri neidon ihmeellisen kauneuden panneen hänen sielunsa sellaiseen sekasortoon, että se sekoitti hänen aistinsa ja kaatoi hänet pyörtyneenä tytön jalkojen juurelle. Että hän itse uskoi niin, sitä emme halua epäillä siitä huolimatta, että taidamme pikemmin taipua hyväksymään Fanfullan ja munkin myöhemmin lausuman — ja kreivin syvästi paheksuman — mielipiteen, jonka mukaan hänen kovin rajusti ja hätäisesti ponnahtaessaan seisomaan hänen haavansa uudelleen avautui, ja sen aiheuttama kipu ynnä verenvuodosta johtuva heikkous olivat olleet hänen äkillisen pyörtymisensä syynä. "Kuka tämä on, Peppe?" tiedusti vastatullut narrilta, joka muisti vannomansa valan ja julkeasti valehteli, ettei hän sitä tiennyt, sekä lisäsi, että vieras oli — kuten neito saattoi nähdä — joku haavoittunut mies-poloinen. "Haavoittunut?" kertasi tyttö, ja hänen loistavat silmänsä saivat voimakkaan säälin ilmeen. "Ja yksinkö?" "Täällä oli muuan herrasmies häntä hoivaamassa. Madonna; mutta hän meni Fra Domenicon kanssa Aequaspartan luostariin noutamaan hänen olkapäänsä hoidossa välttämättömiä tarvikkeita." "Mies-parka", jupisi neito, lähestyen kaatunutta. "Miten hän sai vammansa?" "Sitä, Madonna, en osaa teille kertoa." "Emmekö voi tehdä mitään hänen hyväkseen, ennenkuin hänen ystävänsä palaa?" kuului seuraava kysymys, samalla kun tyttö puhuessaan kumartui kreivin puoleen. "Tule, Peppino", huusi hän, "auttamaan minua! Nouda vettä tuolta purosta!" Narri katsahti ympärilleen, etsien astiaa, ja kun hänen katseensa osui kreivin avaraan hattuun, sieppasi hän sen ja lähti asialleen. Hänen palatessaan oli neito polvillaan, tajuttoman miehen pää sylissään. Peppen tuomaan vesihatulliseen hän kastoi nenäliinaa ja pyyhki sillä kreivin otsaa, johon pitkä, musta tukka oli tarttunut takkuisena ja sekavana. "Katso, kuinka paljon hänestä on vuotanut verta, Peppe!" pahoitteli hän. "Hänen ihokkaansa on ihan verinen, ja haavasta vuotaa yhä! _Vergine Santa!_" tuskaili hän, nyt tarkastaen pyörtyneen olkapäässä ammottavaa, rumaa haavaa, ja käyden kalpeaksi sen nähdessään. "Varmasti hän siihen kuolee ja hän on nuori, Peppino, ja noin komean näköinen!" Francesco liikahti, ja hänen kalpeiden huuliensa välitse väreili huokaus. Sitten hän raotti raskaita silmäluomiaan, ja heidän katseensa osuivat vastakkain ja kiintyivät toisiinsa. Ja niinpä ruskeat, hellät silmät katsoivat kuumeisen raukeisiin, mustiin silmiin, samalla kun neidon käsi lempeästi piti kosteata vaatetta haavoittuneen kipeällä otsalla. "Kauneuden enkeli!" mutisi hän haaveksivasti vasta vain puolittain tietoisena asemastaan. Sitten hän pääsi selville neidon suomasta hoivasta ja lisäsi vielä lämpimämmin ja hartaammin: "Hyvyyden enkeli!" Toinen ei vastannut mitään lukuunottamatta sitä ja sellaisenaan se olikin kaunopuheinen vastaus — että hän punehtui, sillä hän oli juuri päässyt luostarista eikä viattomuudessaan lainkaan tuntenut maailman tapoja eikä kohteliaita puhekäänteitä. "Onko teillä tuskia?" kysyi hän vihdoin. "Tuskia?" kertasi kreivi, joka heräsi yhä virkeämmäksi ja jonka äänessä soinnahti halveksumisen häive. "Tuskiako? Pääni tällaisen pieluksen varassa ja taivaan pyhimys hoitamassa vammojani? Ei, minulla ei ole ollenkaan kipuja. Madonna, vaan tunnen riemua, suloisempaa kuin olen koskaan ennen tuntenut." "Gesú! Kuinka liukas kieli!" ilvehti narri takalistolta. "Oletko sinäkin siellä, nuori herra hulluttelija?" lausui Francesco. "Entä Fanfulla? Eikö hän ole täällä? Niin, muistan; hänhän meni Acquaspartaan munkin seurassa." Hän työnsi kyynärpäänsä alleen saadakseen enemmän tukea. "Ette saa liikkua", kielsi neito, arvellen hänen yrittävän nousta pystyyn. "En haluaisi sitä tehdä, armollinen neito, vaikka minun pitäisi", vastasi potilas juhlallisesti. Ja silmäillen sitten tytön kasvoja hän rohkeasti tiedusti hänen nimeään. "Nimeni", vastasi toinen empimättä, "on Valentina della Rovere, ja minä olen Urbinon Guidobaldon veljentytär". Kreivin kulmakarvat kohosivat. "Onko tämä tosielämää", kummasteli hän, "vai näenkö ainoastaan unta jonkun vanhan romaaninkirjoittajan tarinasta, jossa prinsessa täten hoitaa harhailevaa ritaria?" "Oletteko ritari?" tiedusti tyttö katseensa nyt käydessä ihmetteleväksi, sillä jopa hänenkin eristettyyn luostarielämäänsä oli tihkunut kummallisia tarinoita näistä valtavista sotureista. "Ainakin teidän ritarinne, suloinen neito", vastasi kreivi, "ja myöskin teidän puolustaja-parkanne, jos suotte minulle sellaisen kunnian". Nyt saivat miehen rohkeat sanat ja vieläkin rohkeammat silmäykset helakan punan leviämään tytön poskille, ja hänen katseensa kääntyi alaspäin. Mutta hänen hämmennykseensä ei sekaantunut lainkaan harmia. Hänestä ei toisen puheessa ollut lainkaan julkeutta eikä mitään sellaista, mitä uljaan ritarin ei olisi sopinut lausua sellaiselle naiselle, joka oli tullut hänen avukseen ahdingossa. Peppe, joka seisoi kuuntelemassa pannen merkille, miten kreivi esiintyi, ja tiesi, millainen asema hänellä oli, tunsi milloin ihmettelyä, milloin naljailuhalua: mutta ei kertaakaan sekaantunut keskusteluun. "Mikä on nimenne, herra ritari?" tiedusti tyttö oltuaan hetkisen ääneti. Haavoittuneen silmät saivat vaivautuneen ilmeen, ja kun ne suuntautuivat kysyjän ohitse narriin, huomasi hän Peppen kasvoilla ovelan ja huvitetun virnistyksen. "Nimeni", virkkoi hän vihdoin, "on Francesco". Ja estääkseen sitten toisen kyselemästä enempää hän jatkoi: "Mutta kertokaahan, mistä johtuu, että teidän asemassanne oleva nainen on täällä yksin tuon vajamittaisen miesrukan seurassa?" Ja hän osoitti virnistelevää Peppeä. "Seuralaiseni ovat tuolla metsässä, jonne pysähdyimme vähäksi aikaa. Olen matkalla setäni hoviin Santa Sofian luostarista, ja saattajinani ovat herra Romeo Gonzaga ja kaksikymmentä peitsimiestä. Käsitätte siis, että olen hyvästi turvattu, vaikka ei oletakaan lukuun tätä herra Peppeä eikä pyhää miestä Fra Domenicoa, rippi-isääni." Syntyi äänettömyys, jonka Francesco vihdoin lopetti. "Te kai olette hänen korkeutensa Urbinon hallitsijan nuorempi veljentytär?" virkkoi hän. "En, herra Francesco", vastasi tyttö kerkeästi. "Olen vanhempi." Kun haavoittunut kuuli sen, synkistyi hänen otsansa äkkiä. "Saatatteko olla sama neito, joka aiotaan naittaa Gian Marialle?" huudahti hän, minkä jälkeen narri herkisti korviaan, kun taas tyttö loi kreiviin katseen, joka selvästi osoitti, kuinka vaikea hänen oli ymmärtää toisen sanoja. "Mitä sanoitte?" kummasteli hän. "Niin, no, en mitään", torjui kreivi huoaten, ja samassa kajahti metsästä miehenääni. "Madonna! Madonna Valentina!" Francesco ja neito käänsivät silmänsä siihen suuntaan, josta ääni kantautui, ja näkivät aukeamalle astuvan huikaisevan loistavan hahmon. Henkilökohtaisessa kauneudessa ja asun upeudessa hän oli hyvin Valentinan seuran arvoinen. Hänen nuttunsa oli harmaata samettia, koristettu taotusta kullasta valmistetuilla suomuksilla, ja sen alta näkyivät kultakirjailuilla somistetut liivit: hänen hattunsa oli nutun mukainen, ja sitä peitti töyhtö, jossa säihkyi kalliita helmiä: hänen kultakahvainen miekkansa oli tupessa, joka myöskin oli tehty harmaasta sametista ja jossa oli jalokiviupotuksia. Hänen kasvonsa olivat sievät kuin neitosen, silmät olivat siniset ja tukka kullankeltainen. "Katsokaahan", lausui Peppino vakavasti, "Italian viimeistä muunnosta Apuleiuksen kultaisesta aasista!" Nähtyään Guidobaldon ylhäisen veljentyttären polvillaan, Francescon pää yhäti sylissään, heilautti tulokas kätensä pystyyn, tehden kauhistuksen eleen. "Taivaan pyhimykset!" huudahti hän, kiiruhtaen ryhmän luokse. "Millaista puuhaa olettekaan löytänyt? Kuka on tämä ruma miekkonen?" "Ruma?" kuului tytön koko vastaus, joka lausuttiin syvän hämmästyneestä. "Kuka hän on?" tiukkasi nuori mies, jonka sävy muuttui tulistuneeksi. "Ja mitä tekemistä hänellä on täällä ja tällä tavoin, teidän kanssanne? _Gesú!_ Mitä hänen korkeutensa sanoisi? Mitä hän tekisi minulle, jos saisi tiedon tästä? Kuka on tämä mies, Madonna?" "No, kuten näette, herra Gonzaga", vastasi tyttö hieman kiivastuneena, "haavoittunut ritari". "Hänkö ritari?" ivasi Gonzaga. "Todennäköisemmin varas, harhaileva _masnadicro_. Mikä on nimesi?" kysyi hän karkeasti kreiviltä. Francesco vetäytyi hiukan loitommalle Valentinasta, nojasi yksinomaan kyynärpäänsä varaan ja käden liikkeellä torjui Gonzagaa pysymään etäällä. "Rukoilen teitä, armollinen neiti, pyytämään sievää hovipoikaanne pysyttelemään vähän kauempana. Olen vielä heikko, ja hänen tuoksunsa tukehduttavat minua." Tämän kohteliaan pyynnön valheverhon takaa Gonzaga erotti pilkallisen, halveksivan sävyn, ja se lietsoi hänen kiukkuaan. "Minä en ole mikään hovipoika, hupsu", kivahti hän, taputti sitten käsiään vastakkain, korotti ääntänsä ja luikkasi: "Hei Beltrame! Tänne!" "Mitä mielitte tehdä?" huudahti neito, nousten seisomaan hänen eteensä. "Viedä tämä veijarin kahleissa Urbinoon, kuten velvollisuuteni vaatii." "Hyvä herra, saatatte vahingoittaa siroja käsiänne, jos tartutte kiinni minuun", tokaisi kreivi kylmän välinpitämättömästi. "Ahaa! Haluaisitteko uhkailla minua väkivallalla, lurjus?" karjaisi toinen, peräytyen puhuessaan joitakuita askelia kauemmaksi. "Beltrame!" huusi hän uudelleen. "Etkö jo joudu?" Tiheiköstä vastasi hänelle ääni, ja teräksen kalahdellessa syöksyi aukeamalle kuusi miestä. "Määräyksenne, hyvä herra?" pyysi heidän johtajansa, luoden katseensa vielä pitkänään viruvaan kreiviin. "Sitokaa tuo koira!" käski Gonzaga. Mutta ennenkuin mies ennätti astua askeltakaan täyttääkseen määräyksen, sulki Valentina häneltä tien. "Te ette saa!" komensi hän ja nyt hän oli niin toisenlainen kuin se ujostelematon lapsi, joka äskettäin oli puhellut Francescon kanssa, että viimemainittu töllisteli tyrmistyneenä hämmästyksestä. "Setäni nimessä käsken teidän jättää tämän herrasmiehen paikalleen. Hän on haavoittunut ritari, jota sain ilon hoitaa — mikä näyttää nostattaneen herra Gonzagan vihan häntä kohtaan." Beltrame pysähtyi ja silmäili kahdella päällä vuoroin Valentinaa, vuoroin Gonzagaa. "Madonna", lausui Gonzaga, tekeytyen nöyräksi, "sananne on lakimme. Mutta toivoisin teidän ottavan huomioon, että se, mitä käskin Beltramen tehdä, on hänen korkeutensa etujen mukaista, sillä hänen aluettaan vaivaavat nämä harhailevat rosvot. Se seikka ei liene saapunut tietoonne turvapaikassanne, luostarissa, ettekä myöskään ole vielä saanut kylliksi tietoja osataksenne verrattomassa viattomuudessanne — erottaa toisistaan roistoja ja rehellisiä ihmisiä. Beltrame, täytä käskyni!" Valentina polki jalallaan maata kärsimättömästi, ja hänen silmiinsä tuli suuttumuksen ilme, joka teki hänet vieläkin enemmän hänen sotaisen setänsä näköiseksi. Mutta puhumaan puhkesi Peppe. "Siitä huolimatta, että tätä asiaa sotkemassa tuntuu jo ennestään olevan kyllin paljon hupakkoja", virkkoi hän teeskennellyn valittavasti, "sallikaa minun liittyä heidän joukkoonsa, herra Romeo, ja kuunnelkaa neuvoani!" "Tiehesi, narri;" kiljaisi Gonzaga, koettaen sivaltaa häntä ratsuraipallaan. "Emme tarvitse ilveitäsi." "Ette kyllä; mutta tarvitsette viisauttani", tokaisi Peppe juostessaan pois Gonzagan ulottuvilta. "Kuulkaa minua. Beltrame! Vaikka emme suinkaan epäile herra Gonzagan tarkkaa arvostelukykyä, kun on erotettava toisistaan roisto ja kunniallinen ihminen, lupaan teille yhtä varmasti kuin olisin itse kohtalo, että jos nyt tottelette häntä Ja panette tämän herrasmiehen kahleisiin, joudutte itse tuonnempana sentähden kiinni paljoa ilkeämmin." Beltrame näytti "huolestuneelta, Gonzaga epäilevältä. Valentina kiitti Peppeä katseellaan, arvellen narrin vain keksineen verukkeen edistääkseen hänen toiveitaan, kun taas Francesco, joka oli nyt noussut seisomaan, katseli toisia ja hymyili huvitettuna, ikäänkuin asia ei mitenkään koskisi häntä mieskohtaisesta. Ja sitten ilmestyivät näyttämölle Fanfulla ja Fra Domenico tilanteen kehityttyä ratkaisevaan vaiheeseensa. "Palasittepa hyvään aikaan, Fanfulla!" huusi kreivi. "Tämä sievä herrasmies halusi panettaa minut nuoriin." "Panettaa teidät nuoriin?" kertasi Fanfulla kiukkuisen kauhistuneena. "Millä perusteilla, saanko kysyä?" tiedusti hän, kääntyen rajusti Gonzagaan päin. Romeo Gonzagaan tehosi Fanfullan ylimyksellinen olemus, ja hän muuttui hämmästyttävän nöyräksi oltuaan hetkistä aikaisemmin niin ylimielinen. "Nähtävästi, hyvä herra, erehdyin arvioidessani hänen tilaansa", puolustihe hän. "Erehdyitte?" tokaisi kuumaverinen Fanfulla. "Entä kuka teitä pyysi arvioimaan? Menkää pääsemään eroon maitohampaistanne, poika, älkääkä sekautuko miesten asioihin, jos mielitte elää ja tulla itsekin mieheksi vielä kerran!" Valentina hymyili, Peppe nauraa hohotti, samalla kun myöskin Beltrame ja hänen seuralaisensa myhäilivät, mikä kaikki äidytti Gonzagan kiukkua sangen pahasti. Mutta niin niukka kuin hänen viisautensa lieneekin ollut, riitti se kuitenkin käskemään häntä menettelemään järkevästi. "Madonnan läheisyys hillitsee minua", vastasi hän väkinäisen arvokkaasti. "Mutta jos vielä kohtaamme toisemme, niin rohkenenpa näyttää teille, mitä miehuus merkitsee." "Kenties — jos siihen mennessä olette sitä saanut." Ja kohautettuaan olkapäitänsä Fanfulla kääntyi huolehtimaan kreivistä, jota veli Domenico jo hoivaili. Huojentaakseen tilanteen vaivaavaa tuntua Valentina ehdotti Gonzagalle, että hän komentaisi saattojoukon ratsaille ja panettaisi hänen matkatavaransa kuntoon, jotta he pääsisivät jatkamaan matkaansa, niin pian kuin fra Domenico olisi lopettanut lääkärinpuuharisa. Gonzaga kumarsi, loi kiukkuisen katseen muukalaisiin, ärähti äkäisesti Beltramelle ja muille sotilaille: "Seuratkaa minua!" ja poistui peitsimiehet kintereillään. Valentina oli Fanfullan ja Peppen seurassa fra Domenicon sitoessa Francescon haavaa, ja kun se tehtävä oli pian suoritettu, lähtivät he, jättäen Fanfullan ja kreivin kahden kesken. Mutta ennen lähtöään hän kuunteli Francescon kiitoksia ja salli hänen huulillaan koskettaa norsunluunvalkeita sormiaan. Kreivi olisi saattanut puhua paljonkin, jollei muiden kolmen läsnäolo olisi häntä pidättänyt. Mutta pienen osan siitä paljosta Valentina lienee nähnyt kuvastuvan hänen silmistään, sillä koko sen päivän tyttö ratsasti miettivänä, hellä, kaihoisa hymy suupielissään. Ja vaikka hän ei osoittanutkaan olevansa pahastunut Gonzagalle, nuhteli hän kuitenkin miestä, puhuen hänen erehdyksestään. Gonzagan ylpeyttä kirveli, eikä hän paljon pitänyt toisen leikillisestä pilailusta; mutta vielä vähemmän hän piti niistä sanoista, joihin ne puettiin. "Kuinka jouduitte niin surkean erehdyksen valtaan, herra Gonzaga?" kysyi neito useammin kuin kerran. "Miten saatoitte pitää häntä roistona — häntä, jolla oli niin ylevä ilme, ja niin kauniit piirteet?" Ja huomaamatta miehen vastauksen nyrpeyttä hän taaskin aina huoahti ja vaipui jälleen aatoksiinsa — mikä kenties sapetti Gonzagaa pahemmin kuin hänen naljailunsa. VIIDES LUKU Gian Maria Viikko sen jälkeen, kun Guidobaldon veljentytär ja Aquilan kreivi kohtasivat toisensa, ratsasti viimemainittu, jonka haava oli miltei parantunut, eräänä aamuna komeasta kaariholvista, joka oli Babbianon kaupungin pääsisäänkäytävä. Portin vartiopäällikkö tervehti häntä kunnioittavasti hänen ratsastaessaan ohitse ja suvaitsi ihmetellä hänen ylhäisyytensä kasvojen kalpeutta. Eikä sen syytä kuitenkaan tarvinnut etsiä kovin kaukaa. Se oli neljän keihään kärjessä sen ympäri kaartelevan meluisan varisparven keskellä, juuri tämän saman San Bacolon portiksi nimitetyn — portin yläpuolella, ja se oli neljä poikki hakattua ihmisenpäätä. Lähestyvän Francescon huomio oli kiintynyt näihin neljiin kasvoihin, jotka irvistivät kamalasti niiden pitkien, takkuisten hiuksien liehuessa riepujen tavoin huhtikuun tuulessa. Mutta kun hän pian ehti likemmäksi ja katsoi niitä tarkemmin, värisytti häntä tuntemisen puistatus, ja suuri kauhu täytti hänen sielunsa ja kalvensi hänen kasvojaan. Ensimmäinen niistä päistä oli uljaan ja maineikkaan Ferrabraccion, seuraava Amerino Amerinin ja muut kaksi hänen kokousyönä vangiksi joutuneiden kumppaniensa. Näytti siis siltä, että Gian Maria oli kuluneen viikon aikana ollut uutterassa puuhassa ja että tuolla, Babbianon muureilla, viruivat mätänemässä kaikki ne hedelmät, joita tuo huono-onninen salaliitto koskaan tuottaisi. Sekunnin ajaksi välähti hänen päähänsä ajatus kääntyä takaisin. Mutta hänen luja ja peloton luonteensa kannusti häntä eteenpäin, vaikka hän olikin aivan yksin ja häntä vaivasivat sellaiset epämääräiset, ilkeät aavistukset. Kuinka paljon, aprikoi hän, Gian Maria saattoi tietää hänen omasta osuudestaan vuoristokokoukseen ja miten hänelle kävisi, jos hänen serkkunsa tietäisi, että Aquilan kreiviä oli pyydetty syrjäyttämään hänet. Ei kulunut kuitenkaan kauan, ennenkuin hän sai tietää, että hänen mielessään liikkuneet pelokkaat arvelut olivat perusteettomia. Gian Maria otti hänet vastaan vieläkin ystävällisemmin kuin tavallisesti, sillä hän piti Francescon harkintakykyä, suuressa arvossa ja kaipasi sitä kipeästi sillä hetkellä. Francesco tapasi hänet ruokapöydässä, joka oli häntä varten katettu palatsin loistavaa kirjastoa rikastuttavien taide- ja tiedeaarteiden keskelle. Gian Maria rakasti juuri sitä paikkaa sen hänelle tarjoamien aineellisten mukavuuksien vuoksi, ja niinpä hän muutti sen alhaisten pyyteittensä toteuttamispaikaksi milloinkaan käyttämättä sitä siihen tarkoitukseen, jota varten se oli varustettu, sillä hänellä ei ollut rahtuakaan kirjallisia harrastuksia ja hän oli yhtä oppimaton kuin kyntömiehen ohjaspoika. Sisään astuessaan Francesco näki serkkunsa istumassa upeassa, punaisella nahalla päällystetyssä tuolissa pöydän ääressä, joka notkui valittujen herkkujen painosta ja jolla säihkyi kristallipulloja ynnä kultaisia ja emaljisia maljoja ja lautasia, ja huoneen ilma, joka aikoinaan oli ollut raskas pergamenttien ja tomuttuneiden teosten opillisesta hajusta, oli nyt pöydän pistävien tuoksujen kyllästämä. Gian Maria oli lyhytvartaloinen ja nuoruudestaan huolimatta taipuvainen pyylevyyteen. Hänen kasvonsa olivat pyöreät, kalpeat ja veltot, silmänsä siniset ja helmimäisen kiiltävät, suunsa aistillinen ja julma. Hänen yllänsä oli syrenivärisestä sametista valmistettu puku, ilveksennahkaisilla turkiksilla koristettu, ja sen hihat olivat espanjalaiseen tapaan halkonaiset, jotta sen alla oleva hienosta Rheimsin liinasta ommeltu paita pilkoitti näkyviin. Hänen kaulassaan olevassa kultaisessa ketjussa riippui _Agnus Dei_, Jumalan karitsa, joka sisälsi sälön Vapahtajan oikeata ristiä — sillä Gian Maria meni uskonnollisessa hartaudessaan sangen pitkälle. Francescoa tervehtiessään hän oli tavallista runsassanaisempi. Hän käski kahden tarjoilemassa olevan palvelijan tuoda lautasen hänen kuuluisalle serkulleen, ja kun Aquila jyrkästi, mutta kohteliaasti kieltäytyi, vakuuttaen jo aterioineensa, vaati herttua häntä ainakin juomaan pikarin Malvasia-viiniä. Sitten kun palvelijat olivat tekokultaisesta kannusta täyttäneet maljan kreiville, käski hänen korkeutensa heidän poistua ja salli arvokkuutensa laueta ‒ jos niin sopii sanoa miehestä, joka ei milloinkaan osannut esiintyä kovin arvokkaasti ‒ vieraansa seurassa. "Olen kuullut", alkoi Aquila, kun ensimmäiset kohteliaisuudet oli sivuutettu, "outoja juttuja herttuakunnassasi punotusta salaliitosta ja San Baeolon portin harjalla näin neljän sellaisen miehen päät, jotka tunsin ja joita kunnioitin". "Ja jotka häpäisivät kunniansa, ennenkuin heidän päänsä lehtiin variksien juhlaruuaksi. Mutta se sikseen, Francesco!" Häntä puistatti, ja hän teki ristinmerkin. "Vainajista puhuminen ruokapöydässä koituu onnettomuudeksi." "Puhutaan sitten ainoastaan heidän rikoksestaan", ehdotti Francesco viekkaasti. "Mikä se oli?" "Mikäkö?" äänsi herttua huvitettuna. Hänen äänensä oli heikko ja kimeähkö. "Sitä minä en pysty sanomaan. Masuccio sen tiesi. Mutta se koira ei suostunut paljastamaan salaisuuttaan eikä vehkeilijöiden nimiä, ennenkuin hänen tehtävänsä olisi suoritettu ja hän olisi saanut heidät siepatuksi valtiokavalluspuuhissa, joita hän tiesi heidän liittoutuneen valmistamaan. Mutta", jatkoi hän olivi peukalon ja etusormen välissä, "nähtävästi heidän vangitsemisensa ei käynyt niin helposti kuin hän oli luullut. Hän kertoi, että kavaltajia oli kuusi ja että heidän piti kohdata siellä seitsemäs. Ja myöskin yrityksestä palanneet miehet kertoivat eivätkä sitä häpeilleetkään että heidän kimppuunsa karkasi vain kuusi tai seitsemän ahdistajaa. Mutta he pitelivät sveitsiläisiä aika pahasti, tappoivat heistä kai yhdeksän ja lisäksi haavoittivat kymmenkuntaa, ketä vaarallisemmin, ketä lievemmin, kun taas he surmasivat hyökkääjistä ainoastaan kaksi ja ottivat vangiksi toiset kaksi. Niiden miesten päät näit San Baeolon portilla." "Entä Masuccio?" tiedusti Francesco. "Eikö hän ole senjälkeen maininnut sinulle, ketkä olivat pakoon päässeet?" Hänen korkeutensa oli vaiti, pureksien oliviaan. "Kas niin; sehän koko vaikeus onkin", virkkoi hän vihdoin. "Se koira on kuollut. Hän kaatui kahakassa. Kitukoon hän helvetissä itsepintaisen umpimielisyytensä tähden. Ei, ei!" Hän hillitsi itseään hätäisesti. "Hän on kuollut, ja tämän petoksen salaisuus samoin kuin kavaltajien nimetkin tuhoutuivat hänen muassaan. Mutta minä olen lempeä mies, Francesco, ja niin pahasti kuin se koira tekikin minulle vääryyttä, kiitän taivasta siitä, että olen kyllin armollinen lausuakseni: Suokoon Jumala rauhan hänen halvalle sielulleen!" Kreivi heittäytyi tuoliin yhtä paljon salatakseen kasvoillaan mahdollisesti näkyviä huojennuksen merkkejä kuin halusta istua. "Mutta kaihan Masuccio toki jätti sinulle jonkinlaisia tietoja!" huudahti hän. "Perin niukasti", vastasi Gian Maria harmistuneesti. "Niin se salaileva vintiö aina menetteli. Se kirottu! Hän väitti minulle suoraan, että jos tietäisin, lörpöttelisin asiasta. Oletko milloinkaan kuullut kenenkään olleen niin sietämättömän julkean ruhtinastaan kohtaan? Muuta hän ei suostunut ilmaisemaan minulle kuin sen, että vireillä oli salaliitto, jonka tarkoituksena oli syöstä minut valtaistuimeltani, ja että hän aikoi vangita salaliittolaiset ja samalla sen miehen, jota he aikoivat pyytää nousemaan paikalleni. Harkitsehan sitä, Francesco! Sellaisia murhasuunnitelmia kutovat rakastavat alamaiseni minun tuhokseni minun, joka hallitsen heitä kultavaltikalla, koko Italian lempeimmän, oikeamielisimmän ja auliimman ruhtinaan! _Cristo buono!_ Ihmetteletkö, että menetin kärsivällisyyteni ja pistätin heidän katalat päänsä keihäisiin?" "Mutta etkö maininnut, että kaksi näistä salaliittolaisista tuotiin tänne elävinä?" Herttua nyökkäsi; hänen suunsa oli liian täysi puhumista varten. "Mitä sitten kävi ilmi, kun heidät tutkittiin ja tuomittiin?" "Tutkittiin ja tuomittiin? Ei ollut minkäänlaista tutkintoa." Gian Maria pureksi pontevasti hetkisen. "Olin totisesti niin kiihtynyt ja kiukustunut tästä halpamaisesta kiittämättömyydestä, ettei minulla ollut edes älyä rääkkäyttää heitä niin, että he olisivat paljastaneet kumppaniensa nimet. Korkeintaan puoli tuntia sen jälkeen, kun he olivat saapuneet Babbianoon, olivat näiden miesten päät, jotka taivas oli suvainnut luovuttaa käsiini, siellä, missä näit ne tänään." "Lähetitkö heidät kuolemaan sillä tavoin?" ähkäisi Francesco, nousten pystyyn ja silmäillen serkkuaan hämmästyneen suuttuneesti. "Lähetit sellaisten sukujen jäseniä pyövelin käsiin ilman tutkimusta ja tuomiota? Minusta, Gian Maria, sinun täytyy olla mielipuoli, jos sinä niin ajattelemattomasti voit vuodattaa sellaista verta." Herttua vaipui taaksepäin tuolissaan ja töllisteli kiihoittunutta serkkuaan. Jörön äkäisesti hän sitten kysyi: "Kenelle sinä puhut?" "Tyrannille, joka nimittää itseään Italian lempeimmäksi, oikeamielisimmäksi ja auliimmaksi ruhtinaaksi ja jolla ei ole kyllin viisautta oivaltaakseen, että hän omin käsin, omilla ajattelemattoman äkkipikaisilla teoillaan repii perustusta jo ennestään horjuvan valtaistuimensa alta. Etkö jaksa ajatella, että tällainen saattaisi merkitä vallankumousta? Se on murhaamista, ja vaikka herttuat Italiassa turvautuvatkin siihen kovin laajasti, eivät he menettele näin peittelemättä ja uhmaavasti." Herttuan sielussa kihisi kiukku, mutta vielä voimakkaampi oli hänessä pelko — niin paljoa voimakkaampi, että se työnsi raivon syrjään. "Olen turvannut itseni vallankumousta vastaan", kehaisi hän, tekeytyen huolettomaksi, jollainen hän turhaan koetti olla. "Olen ottanut henkivartiostoni komentajaksi Martino Armstadtin, ja hän on pestannut viisisataa sveitsiläistä keihäsmiestä, jotka vielä äskettäin olivat Perugian Baglionin palkoissa." "Ja pidätkö sitä turvallisuutesi takeena?" tokaisi Francesco, hymyillen ylenkatseellisesti. "Sitä että hankit valtaistuimesi ympärille suoja-aidan muukalaisen komentamien muukalaisten keihäistä?" "Sitä ja Jumalan armoa", oli hurskas vastaus. "Pyh!" äänsi Francesco, jota toisen ulkokultaisuus ärsytti. "Voita puolellesi kansasi sydämet. Olkoon se kilpesi!" "St!" kuiskasi Gian Maria. "Sinä herjaat. Eikö uhraavaisen elämäni jokainen teko tähtää siihen päämäärään? Minä elän kansani hyväksi. Mutta, kautta sieluni, alamaiseni vaativat liian paljon, jos haluavat minun kuolevan heidän tähtensä. Jos teen niille, jotka juonittelevat henkeäni vastaan, kuten olen tehnyt näille miehille, joista puhun, niin kuka minua moittii? Sanon sinulle, Francesco, että toivoisin saavani käsiini karkuun päässeet voidakseni tehdä heille samaten! Kautta elävän Jumalan, juuri niin! Ja mitä tulee siihen mieheen, jonka piti tulla sijalleni — —" Hän vaikeni, ja hänen aistillisen suunsa ympärille levinnyt kaamea hymy täydensi lauseen tehokkaammin kuin sanat olisivat kyenneet tekemään. "Kukahan se saattoi olla?" aprikoi hän. "Olen vannonut, että jos taivas suo minun saada selville hänen nimensä, poltan kynttilän Santa Foscalle joka lauantai kahdentoista kuukauden aikana ja paastoan vainajain messun aikana. Kuka kuka se olisi saattanut olla, Franceschino?" "Mistä minä sen tietäisin?" vastasi Francesco, välttäen kysymystä. "Sinä tiedät niin paljon, Checco _mio_. Älysi on niin kerkeä käsittämään tällaisia asioita. Ajattelehan, eikö se olisi saattanut olla Valentino herttua." Francesco ravisti päätänsä. "Kun Caesar Borgia tulee, ei hänen tarvitse turvautua niin surkeihin keinoihin. Hän tulee aseistettuna tuhotakseen sinut voimallaan." "Jumala ja pyhimykset suojelevat minua!" huohotti herttua. "Sinä puhut siitä, ikäänkuin hän olisi jo marssimassa." "Siispä puhun siitä tahallani. Sellainen mahdollisuus ei ole suinkaan niin kaukainen kuin mielelläsi uskoisit. Kuulehan, Gian Maria! En ole ratsastanut Aquilasta tänne yksinomaan sen huvin vuoksi, että saisin viettää aikaani seurassasi. Fabrizio da Lodi ja Fanfulla degli Arcipreti olivat äskettäin puheillani." "Sinun puheillasi?" huudahti herttua, jonka pienet silmät soukkenivat, kun hän katsahti serkkuunsa. "Sinun luonasi niinkö?" Hän kohautti hartioitaan ja levitti kämmeniään edessään. "Pyh! Sellaisiin erehdyksiin saattavat niinkin selvät aivot kuin minun langeta. Näetkös, Francesco, kun panin merkille heidän poissaolonsa salaliiton paljastamisen jälkeen, epäilin puolittain heidän sekaantuneen siihen." Ja hän omisti huomionsa hunajakakulle. "Koko herttuakunnassasi ei ole kahta Babbianoa kohtaan uskollisempaa sydäntä", kuului kaksimielinen vastaus. "He tulivat luokseni juuri puhumaan tästä sinua uhkaavasta vaarasta." "Ahaa!" Gian Marian kalpeat kasvot kävivät uteliaan näköisiksi. "Ja nyt Aquilan kreivi puhui Babbianon herttualle hyvin samaan tapaan kuin Fabrizio da Lodi oli puhunut kreiville silloin yöllä Sant' Angelossa. Hän puhui Borgian taholta uhkaavasta vaarasta ja siitä, kuinka täysin valmistautumattomia oltiin ja kuinka Gian Maria halveksi hänelle annettuja neuvoja. Hän viittasi herttuan alamaisten keskuudessa asiain näin ollen vallitsevaan tyytymättömyyteen ja osoitti, kuinka kiireellisen tärkeätä olisi tyynnyttää heitä. Hänen lopetettuaan herttua istui äänettömänä jonkun aikaa, katse mietteliäästi tähdättynä lautaseen, jolla ruoka nyt oli koskemattomana. "On helppo asia, eikö olekin, Francesco, sanoa miehelle: tämä on huonosti, ja tuo on huonosti. Mutta kuka, pyydän sinua ilmaisemaan, laittaisi kaikki kuntoon puolestani?" "Jos vain lausut sanan, niin minä yritän sitä." "Sinä?" huudahti herttua, eikä hän suinkaan osoittanut olevansa hyvillään siitä, että toinen tarjoutui järjestämään tämän perin sekavan jutun, vaan Gian Marian kasvoista kuvastui epäilystä, suuttumusta ja hieman ylenkatsetta. "Ja miten, ihmeellinen serkkuni, siinä menettelisit?" tiedusti hän pilkan häiveen värähtäessä hänen äänessään. "Uskoisin sellaiset tehtävät kuin varojen hankkimisen verotuksella herra Despugliolle, ja niin paljon kuin sinun täytyisikin luopua tuhlaavaisuudestasi, huolehtisin siitä, että lähikuukausina näistä varoista suurin osa käytettäisiin sopivien miesten värväämiseen ja aseistamiseen. Minulla on jonkun verran _condottieron_ taitoa — ainakin on useamman kuin yhden ulkomaisen ruhtinaan ollut pakko tunnustaa se. Johdan armeijaasi värvättyäni sen ja solmin puolestasi liittoja naapurivaltioittemme kanssa, jotka nähdessään meidän olevan aseistettuja pitävät meitä arvokkaana liittolaisena. Ja mitä ihminen voi tehdä tämän meitä uhkaavan hyökkäyksen torjumiseksi, sen teen herttuakuntasi puolustamiseksi. Tee minusta ylipäällikkösi, ja kuukauden kuluttua ilmoitan sinulle, pystynkö pelastamaan valtakuntasi vai enkö." Francescon puhuessa soukkenivat Gian Marian silmät yhä enemmän, ja hänen tyhmille kasvoilleen oli levinnyt ilkeä, epäluuloinen ilme. Kreivin lakattua puhumasta hän päästi hillityn, katkeran pilkallisen naurun. "Tehdä sinusta ylipäällikköni?" mutisi hän perin huvitettuna. "Mistä alkaen Babbiano on sitten ollut tasavalta — vai onko tarkoituksesi tehdä se sellaiseksi ja päästä sen tärkeimmäksi virkamieheksi?" "Jos käsität minua väärin ‒ -" alkoi Francesco, mutta hänen serkkunsa keskeytti hänet entistä ivallisempana: "Käsitänkö sinua väärin, herra Franceschino? En, en suinkaan. Ymmärrän sinua liiankin hyvin." Hän nousi äkkiä kesken jääneen ateriansa äärestä ja astui askeleen likemmäksi serkkuaan. "Olen kuullut huhuja tästä yhäti kasvavasta rakkaudesta, jota kansani osoittaa Aquilan kreiviä kohtaan, mutta en ole ollut niistä millänikään. Masuccio-veijari varoitti minua ennen kuolemaansa; vastaukseksi sivalsin häntä raipalla kasvoihin. Mutta en suinkaan varmasti usko menetelleeni viisaasti. Näin unta toissa yönä — Mutta jääköön se silleen! Kun sattuu niin, että jossakin valtiossa on mies, josta kansa pitää enemmän kuin hallitsijastaan, ja kun tällä miehellä sattuu olemaan yhtä hyvä veri ja yhtä ylhäinen syntyperä kuin sinulla, tulee hänestä valtaistuimella istuvan hallitsijan vaara. Minun tuskin tarvitsee muistuttaa sinua", lisäsi hän, kaameasti hymyillen, "siitä, miten Borgiat menettelevät sellaisiin yksilöihin nähden, eikä minun tarvitse huomauttaa, että Sforza saattaa pitää sopivana jäljitellä heidän perin päättäviä varovaisuustoimenpiteitään. Sforzan suvusta ei vielä ole syntynyt hupakkoja, enkä minä osoittaudu ensimmäiseksi sellaiseksi luovuttamalla jollekulle toiselle sellaista valtaa, että hän voisi muuttua käskijäkseni. Oivallathan, kiltti serkkuni, kuinka läpikuultavia tarkoituksesi ovat minun silmissäni. Olen tarkkanäköinen, Franceschino, tarkkanäköinen!" Hän naputti nenäänsä ja hihitti pahanilkisen tyytyväisenä terävään käsityskykyynsä. Francesco silmäili häntä kivettyneen halveksivasti. Hän olisi saattanut vastata, että Babbianon herttuakunnan hän olisi voinut ottaa milloin vain haluaisi. Hän olisi saattanut sanoa sen Gian Marialle ja uhmailla. Mutta hän esiintyi verkkaisemmin kuin tämä sellaisen suvun jäsen, josta ei syntynyt hupakkoja. "Tunnetko siis minua niin huonosti, Gian Maria", virkkoi hän varsin katkerasti, "että luulet minun halajavan tätä tyhjää herttuallista prameutta, johon sinä olet niin pelokkaan kiihkeästi takertunut? Sanon sinulle, mies, että pidän enemmän vapaudestani kuin hallitsijan valtaistuimesta. Mutta voiman tuhlausta on puhua sinulle. Jonakin päivänä, sittenkun kruunusi on sinulta riistetty ja Borgian ahnas kita on nielaissut valtasi, sinä kuitenkin muistat tarjoustani, joka olisi saattanut pelastaa sinut, mutta jonka sinä loukkaavasti hylkäsit samoin kuin olet hylännyt vanhempien neuvonantajiesi kehoituksen." Gian Maria kohautti lihavia hartioitaan. "Jos tällä kehoituksella tarkoitat sitä, että minun pitäisi ottaa Guidobaldon veljentytär puolisokseni, voit rauhoittaa isänmaallista sieluasi. Olen suostunut tähän liittoon. Ja nyt", päätti hän, päästäen taaskin hornamaisen hihityksensä, "oivallat, kuinka vähä minun tarvitsee pelätä tätä paavi Aleksanterin hirveätä poikaa. Kun olen liitossa Urbinon ja muiden sen kanssa ystävyyssuhteissa olevien valtioiden kanssa, saatan uhmailla Caesar Borgian valtaa. Nukun yöni rauhallisesti kauniin nuorikkoni vieressä, hänen setänsä armeijoitten suomassa turvassa, vähääkään tarvitsematta sitä apua, jonka uljas serkkuni minulle antaisi ylipäällikkönäni." Aquilan kreivin kasvoilla muuttui väri, ja herttuan epäluuloinen silmä oli yhtä kerkeä huomaamaan sen kuin hän itse selittämään sen merkityksen väärin. Juhlallisesti hän päätti pitää silmällä kärkästä serkkuaan, joka niin alttiisti tarjoutui kantamaan hänen päällikkölippuaan. "Onnittelen sinua ainakin", virkkoi Francesco vakavasti, "sen askelen viisauden tähden. Jos olisin tiennyt siitä, en olisi vaivannut sinua esittämällä muita ehdotuksia valtakuntasi turvaamiseksi. Mutta saanko tiedustaa sinulta. Gian Maria, mikä on saanut sinut hyväksymään sellaisen menettelyn, jota noudattamasta sinä tähän saakka olet niin itsepintaisesti kieltäytynyt?" Herttua kohautti olkapäitään. "Minua kiusattiin niin", valitti hän virnistäen, "että lopulta suostuin. Jaksoin vastustaa Lodia ja niitä muita, mutta kun äitini liittyi heihin rukouksineen tekisi mieleni sanoa komennuksineen ja uudelleen huomautti minulle minua uhkaavasta vaarasta, annoin perään. Täytyyhän miehen joka tapauksessa mennä naimisiin. Ja koska minun asemassani olevan henkilön ei tarvitse sallia avioliittonsa liian raskaasti painaa häntä, päätin suostua siihen turvallisuuden ja rauhan vuoksi." Koska Aquilan kreivin pyrkimyksenä oli Babbianon pelastaminen, olisi hänen pitänyt riemuita Gian Marian viisaasta päätöksestä, eikä minkään muun seikan olisi pitänyt häiritä niin valtavaa tunnetta kuin tämän hänen ilonsa olisi pitänyt olla. Mutta kun hän myöhemmin poistui serkkunsa luota, oli kuitenkin ainoa hänen rinnassaan liikkuva tunne syvä ja katkera harmi kohtaloa vastaan, joka halusi sellaista, ja siihen sekaantui suruista sääliä tyttöä kohtaan, jonka piti tulla hänen serkkunsa puolisoksi, sekä äityvää vihaa serkkua kohtaan, joka pakotti hänet säälimään tyttöä. KUUDES LUKU Lemmenkaihoinen herttua Eräästä Babbianon palatsin ikkunasta tarkkaili Aquilan herra alhaalla pihalla vallitsevaa hyörinää, ja hänen vierellään seisoi Fanfulla degli Arcipreti, jonka hän oli kutsunut Perugiasta, vakuuttaen, ettei häntä nyt Masuccion kuoltua uhannut mikään vaara. Oli kulunut viikko siitä keskustelusta, jonka aikana Gian Maria oli ilmaissut aikeensa serkulleen, ja hänen korkeutensa valmistautui nyt lähtemään Urbinoon suorittaakseen loppuun ilveilynsä ja kosiakseen neiti Valentinaa. Se selitti, minkä vuoksi alhaalla nelikulmiossa palvelijat ja hovipojat kiitelivät edestakaisin, sotilaat komeilivat ja hevoset sekä muulit tömistelivät jalkojaan. Francesco katseli näkyä, hymyillen hieman katkerasti, hänen kumppaninsa taas erittäin tyytyväisesti. "Taivaalle kiitos siitä, että hänen korkeutensa on vihdoinkin oppinut tajuamaan velvollisuutensa!" huomautti hovimies. "Olen usein sattunut", sanoi Francesco välittämättä kumppaninsa sanoista, "äkäilemään kohtalottarille siitä, että ne ovat tuoneet minut tähän maailmaan kreiviksi. Mutta tulevaisuudessa kiitän heitä siitä, sillä tajuan, kuinka paljoa pahemmin olisi saattanut olla — olisin saattanut syntyä ruhtinaaksi, ja minulla olisi voinut olla herttuakunta hallittavanani. Olisin saattanut olla samanlainen kuin tuo poloinen ihminen, serkkuni, jonka elämä on pelkkää prameilua tyyten vailla todellista arvokkuutta, pelkkää huvittelua ilman kaikkea todellista iloa — raukkaudeton, yksinäinen ja turha." "Mutta", huudahti hämmästynyt Fanfulla, "varmasti on siinä vastapainoksi hyviäkin puolia?" "Näettehän tuon hyörinän. Tiedätte, mitä se merkitsee. Mitä saattaa olla sen vastapainoksi?" "Se kysymys pitäisi viimeiseksi teidän esittää, herra kreivi. Olette nähnyt Guidobaldon veljentyttären ja voitteko hänet nähtyänne vielä tiedustaa, mitä hyviä puolia tämä avioliitto tarjoaa Gian Marialle?" "Ettekö siis ymmärrä?" vastasi Aquila, hymyillen väsyneesti. "Ettekö oivalla, kuinka surkeata se on? Eikö mitään merkitse se, että kaksi valtiota huomattuaan tämän avioliiton molemmin puolin edulliseksi on päättänyt sen solmittavaksi ja että samalla pääosain esittäjillä — saattaisin melkein nimittää heitä uhreiksi — ei ole itsellään lainkaan valitsemisen tilaisuutta. Gian Maria sopeutuu siihen alistuvasti. Hän on valmis vakuuttamaan aina tietäneensä, että hänen kerran täytyy mennä naimisiin ja parhaansa mukaan koettaa saada poika. Hän vastusti sangen kauan tätä liittoa, mutta kun nyt välttämättömyys pakottaa häntä, huolehtii hän siitä jotensakin samalla tavoin kuin hän huolehtisi mistä muusta valtiollisesta asiasta tahansa — kruunauksesta, juhlasta tai tanssiaisista. Vieläkö ihmetellette sitä, etten voinut ottaa vastaan Babbianon valtaistuinta, kun sitä minulle tarjottiin? Sanon teille, Fanfulla, että jos nykyisin olisin serkkuni housuissa, hylkäisin kruunun ja purppuravaipan kenelle hyvänsä niitä haluavalle, ennenkuin ne pusertaisivat minusta elämän ja tekisivät minusta surkean nuken. Mieluummin kuin sietäisin moista elämän irvikuvaa olisin talonpoika tai renki; muokkaisin maata ja viettäisin vaatimatonta elämää, mutta viettäisin sitä omalla tavallani ja kiittäisin Jumalaa sen vapaudesta; valitsisin itse omat kumppanini; eläisin, miten haluaisin ja missä haluaisin, ja kuolisin, milloin Jumala sen hyväksi näkisi, siinä tiedossa, ettei elämäni ole ollut aivan hedelmätön. Entä se tyttö-rukka, Fanfulla! Ajatelkaahan häntä! Hänet liitetään rakkaudettomassa avioliitossa tuollaiseen karkeaan, tunteettomaan tomppeliin kuin Gian Maria on. Ettekö lainkaan sääli häntä?" Fanfulla huokasi otsa rypyssä. "En ole niin tylsä, etten oivaltaisi minkä tähden järkeilette tällä tavoin nyt", virkkoi hän. "Nämä ajatukset ovat heränneet mielessänne sen jälkeen, kun näitte tytön." Francesco huoahti syvään. "Kukapa tietää?" vastasi hän kaihoisesti. "Niinä muutamina minuutteina, jotka puhelimme keskenämme, hän kenties iski minuun paljoa syvemmän haavan kuin se oli, jota hän niin laupiaasti koetti hoitaa." Kaikesta tästä huolimatta oli se, mitä Aquilan herra puhui suunnitellusta liitosta, jossakin määrin oikeutettua, mutta väittäessään, ettei pääosien esittäjillä olisi tilaisuutta itse valita puolestaan, hän sanoi liian paljon. Sellaisen tilaisuuden he saivat. Se tapahtui Urbinossa kolme päivää myöhemmin, kun herttua ja Valentina tuotiin toistensa seuraan tervetuliaisjuhlassa, jonka Guidobaldo järjesti veljentyttärensä aiotulle puolisolle. Tytön loistava kauneus oli Gian Marialle riemuisa yllätys ja sai hänet yhtä maltittomasti haluamaan Valentinaa omakseen kuin hänen karkea rumuutensa teki hänet vastenmieliseksi viimemainitun silmissä. Tyttö oli ollut vastahakoinen tätä avioliittoa kohtaan siitä hetkestä saakka, jolloin siitä hänelle mainittiin. Gian Marian näkeminen teki hänen kammonsa hänelle määrättyä osaa kohtaan täydelliseksi, ja sydämessään hän juhlallisesti vannoi mieluummin palaavansa Santa Sofian luostariin ja antautuvansa nunnaksi kuin tulevansa Babbianon herttuattareksi. Gian Maria istui juhlapöydässä Valentinan vieressä ja syömisen häntä valtavasti innostavan väliajoilla kuiskutti tytön korvaan kohteliaisuuksia, jotka puistattivat häntä ja panivat hänet kalpenemaan. Kuta uutterammin herttua karkeaan ja kömpelöön tapaansa koetti häntä miellyttää, sitä enemmän hänen onnistui työntää tyttöä loitommaksi ja harmistuttaa häntä, kunnes hän vihdoin kaikesta narrimaisuudestaan huolimatta johtui pitämään Valentinaa omituisen kylmänä. Tästä hän pikapuolin lausui valittelunsa mahtavalle ruhtinaalle, tytön sedälle. Mutta Guidobaldo laski pilaa hänen tuskistaan. "Pidättekö veljentytärtäni maalaistyttönä?" kysyi hän. "Haluaisitteko hänen teennäisesti hymyilevän ja vääntelehtivän jokaisesta lausumastanne imartelusta? Kun hän siis menee avioliittoon teidän korkeutenne kanssa, mitä merkitsee muu?" "Toivoisin hänen rakastavan minua hiukan", valitti Gian Maria typerästi. Guidobaldo tarkasti häntä silmissään tutkimaton hymy, ja hänen mieleensä lienee välähtänyt, että tämä karkeatekoinen, kalpeakasvoinen herttua oli liian kunnianhimoinen. "Epäilemättä hän sen tekee", vastasi hän, ja hänen sävynsä oli yhtä tutkimaton kuin hänen katseensa. "Kun te vain kositte viehättävästi ja lämpimästi, mikä nainen voisi vastustaa teidän korkeuttanne? Älkää salliko neidolle sopivan kainouden sysätä teitä loitolle!" Nämä Guidobaldon sanat lietsoivat häneen uutta rohkeutta. Eikä hän koskaan myöhemminkään saattanut ajatella, että Valentinan kylmyys oli mitään muuta kuin vaippa, jonkinlainen neitseellinen verho, jonka taakse kainous vaati häntä piilottamaan sydämensä taipumukset. Kun hän järkeili tällä tavoin ja kun hänellä sen tueksi oli ihmeellinen typeryytensä, kävi niin, että kuta enemmän Valentina häntä kaihtoi ja karttoi, sitä varmemmaksi muuttui hänen vakaumuksensa, että tyttö piti hänestä; kuta pahemmin Valentina osoitti häntä kammoavansa, sitä voimakkaammin se hänestä todisti, kuinka kalvava tytön tunne oli. Menipä hän lopulta niin pitkälle, että ylisti ja piti arvossa tätä Valentinan perin neitseellistä käyttäytymistä. Järjestettiin ajo- ja haukkametsästyksiä, veneretkiä, juhlia, huvinäytelmiä, tanssiaisia sekä kaikenkaltaisia muita kemuja, ja viikon ajan meni Urbinossa kaikki hyvin. Sitten keskeytettiin juhliminen yhtäkkiä kuin olisi tykinkuula osunut palatsiin. Se sanoma, että Babbianossa oli Caesar Borgian lähettiläs tuomassa sanomia herraltaan, vaikutti Gian Mariaan kylmän suihkun tavoin. Hän sai siitä tiedon Fabrizio da Lodin lähettämässä kirjeessä, jossa viimemainittu rukoili häntä palaamaan neuvotellakseen Valentinon täysivaltaisen edustajan kanssa. Enää hän ei välinpitämättömästi sivuuttanut häntä kaikkivoittavan Borgian taholta uhkaavaa vaaraa eikä enää luullut neuvonantajansa liioittelevan pelon syytä. Myöskin tämä Valentinon sanansaattajan äkillinen saapuminen, joka sattui sellaisena aikana, että melkein tuntui siltä kuin tekeillä oleva liitto Urbinon kanssa olisi kannustanut Borgiaa toimimaan, ennenkuin liitto olisi solmittu, herätti hänessä pahoja aavistuksia. Eräässä hänen käytettäväkseen Urbinossa-vierailun aikana varatun huoneiston ruhtinaallisessa kammiossa hän pohti tätä traagillista uutista häntä seuranneiden kahden ylimyksen — Alvaro de Alvarin ja Gismondo Santin kanssa — ja samalla kun he molemmat kehoittivat häntä Lodin neuvon mukaisesti palaamaan heti, he myöskin neuvoivat häntä järjestämään kihlauksensa ennen lähtöä. "Laittakaa asia lopulliseen kuntoon heti, teidän korkeutenne!" virkkoi Santi. "Silloin palaatte Babbianoon hyvin aseistettuna kohdataksenne Valentino-herttuan sanansaattajan." Kerkeästi hyväksyttyään tämän neuvon Gian Maria lähti tapaamaan Guidobaldoa ja esitti tälle ehdotuksensa sekä saapuneen tiedon, joka oli hänen osoittamansa kiireen syy. Guidobaldo kuunteli vakavasti. Tavallaan uutinen koski häneenkin, sillä hän pelkäsi Caesar Borgian valtaa yhtä paljon kuin kukaan muu ihminen Italiassa, ja senvuoksi hän oli sitäkin valmiimpi jouduttamaan liittoa, joka toisi vielä yhden naapurivaltion hänen suunnittelemaansa voimakkaaseen kokoomukseen. "Kaikki käy toivomustenne mukaan", vastasi Urbinon armollinen hallitsija, "ja kihlaus julkaistaan tänään, joten voitte viedä siitä tiedon Valentinon sanansaattajalle. Kuultuanne hänen sanomansa antakaa hänelle niin uhmaava tai niin varovainen vastaus kuin parhaaksi katsotte. Sitten palatkaa kymmenen päivän kuluessa Urbinoon, ja silloin on kaikki valmiina häitä varten. Mutta ennen kaikkea menkää puhumaan asiasta Monna Valentinalle!" Varmana menestyksestään Gian Maria totteli isäntäänsä ja lähti etsimään neitoa. Saavuttuaan tytön etuhuoneeseen hän lähetti siellä vetelehtivän hovipojan kunnioittavasti pyytämään Valentinaa suomaan hänelle puhelun. Nuorukaisen mennessä ovesta viereiseen huoneeseen Gian Maria kuuli hetkisen aikana harvinaisen kauniin miesäänen huilun säestyksellä laulavan rakkauslaulua. "Una donna piu bella assai che 'l sole..." kuuluivat Petrarcan sanat, ja hän kuuli niiden jatkon vieläkin, vaikka vaimennettuna, minuutin tai parin aikana, sittenkun poika oli poistunut. Sitten laulu äkkiä taukosi, ja seurasi äänettömyys, jonka loputtua hovipoika palasi. Kohottaen sinisen ja kullan kirjavaa oviverhoa hän pyysi Gian Mariaa astumaan sisälle. Huone kertoi kaunopuheisesti Montefeltron varallisuudesta ja hienostumisesta kullan ja ultramarinin kirjavasta, holvatusta, hienojen puu-upotuksien muodostaman, kaiverretun reunuksen koristamasta laipiosta sen alla riippuviin, arvaamattoman kallisarvoisiin seinäverhoihin saakka. Tulipunaisen rukousjakkaran yläpuolella riippui ristiinnaulitun kuva, kuuluisan ferraralaisen Anichinon hieno mestariteos. Sen takana oli kirjoituspöytä, jolla oli kristallipeili ja joitakuita ihania muranolaisia lasiteoksia. Lisäksi oli huoneessa Mantegnan maalaus, joitakuita kallisarvoisia kameoita ja hienoja emaljiteoksia, runsaasti kirjoja, harppulauta, jota vaaleatukkainen hovipoika silmäili tarkastelevasta, ja oikealla puolella olevan ikkunan ääressä seisoi hyvin kaunis harppu, jonka Guidobaldo oli ostanut veljentyttärelleen Venetsiasta. Tässä Valentinan valiohuoneessa herttua tapasi hänet hänen hovinaistensa, Peppe-narrin, parin hovipojan ja puolenkymmenen hänen isänsä hoviin kuuluvan herrasmiehen ympäröimänä. Yksi viimemainituista sama Gonzaga, joka oli saattanut Valentinaa Santa Sofian luostarista — istui matalalla tuolilla puettuna perin loistavaan, valkeaan silkkiasuun sekä upeasti kirjailtuihin liiveihin ja ihokkaaseen, huolimattomasti hypistellen sylissään olevaa luuttua, mistä Gian Maria päätteli juuri hänen äänensä kantautuneen etuhuoneeseen. Herttuan saapuessa nousivat he kaikki paitsi Valentinaa ja ottivat hänet vastaan juhlallisesti, mikä jonkun verran jäähdytti hänen kiihkoaan. Hän astui eteenpäin, pysähtyi sitten kömpelösti ja samalla tavoin lausui pyynnön, että hän saisi puhua Valentinan kanssa kahden kesken. Väsyneen pitkämielisesti neito lähetti pois hoviväkensä, ja Gian Maria odotti seisoallaan, kunnes heistä viimeinen oli mennyt korkeasta lasiovesta viehättävälle pengermälle, jossa marmorinen suihkukaivo säihkyi ja välkkyi vihreän aukeaman keskellä. "Armollinen neiti", alkoi Gian Maria, sittenkun he vihdoin olivat kahden kesken, "olen saanut Babbianosta tietoja, jotka vaativat minua heti palaamaan sinne". Ja hän astui vielä yhden askeleen lähemmäksi tyttöä. Hän oli tosiaankin hidasjärkinen mies tai sitten liiaksi narrimaisuuden sokaisema nähdäkseen ja tulkitakseen oikein äkillisen välähdyksen Valentinan silmissä ja tytön kasvoille äkkiä leviävän, epäilemättömän huojennuksen ilmeen. "Teidän korkeutenne", vastasi Valentina hiljaa ja rauhallisesti, "olemme pahoillamme teidän lähdöstänne". Kuinka tomppelimainen herttua! Sokea, karkea ja perin narrimainen kosija! Oliko hän syntynyt ja kasvanut hoveissa ja olivatko hänen korvansa perehtyneet sanoihin, jotka eivät merkinneet mitään, jotka olivat vain tyhjää kaikua siitä, mitä olisi pitänyt tarkoittaa; oliko hän niin perehtymätön kohteliaisuuksiin, joissa sydämellä ei ollut lainkaan osaa, että nuo Valentinan sanat saivat hänet lankeamaan polvilleen neidon eteen ja muuttumaan mitä harmittavimmanlaatuiseksi, moukkamaiseksi rakastajaksi? "Niinkö?" sopersi hän katseensa käydessä kovin lemmenkaihoiseksi. "Oletteko tosiaankin pahoillanne?" Tyttö ponnahti äkkiä pystyyn. "Pyydän teidän korkeuttanne nousemaan ylös", käski hän kylmästi, mutta hänen kylmyytensä muuttui nopeasti levottomuudeksi, kun hänen ponnistuksensa hänen yrittäessään irroittaa kättänsä osoittautuivat turhiksi. Sillä hänen rimpuilustaan huolimatta Gian Maria pysyi vankkana. Tämä oli pelkkää ujoutta, vakuutti hän itselleen, pelkkää neitseellistä juonittelua, jota hänen täytyi sietää, kunnes hän nujertaisi sen ikiajoiksi. "Teidän korkeutenne, rukoilen teitä!" jatkoi Valentina. "Ajatelkaa, missä olette kuka olette!" "Pysyn tässä tuomiopäivään saakka", vastasi herttua osoittaen omituista huumorin, kiihkon ja hurjuuden sekoilusta, "jollette suostu kuuntelemaan minua". "Olen valmis kuuntelemaan, teidän korkeutenne", lupasi Valentina peittelemättä vastenmielisyyttään, jota toinen ei ollut kyllin älykäs tajuamaan. "Mutta ei ole välttämätöntä, että pidätte kiinni kättäni, eikä sopivaa, että olette polvillanne." "Eikö sopivaa?" huudahti Gian Maria. "Neiti, te ette käsitä minua oikein. Eikö meidän kaikkien olemmepa ruhtinaita tai renkejä — ole sopivaa joskus olla polvillamme?" "Rukoillessanne, teidän korkeutenne, se kyllä on perin sopivaa." "Eikö sitten mies ole rukoilemassa kosiessaan? Onko koko maailmassa sopivampaa alttaria kuin hänen sydämensä valitun jalat?" "Päästäkää minut irti!" komensi tyttö, yhä ponnistellen. "Teidän korkeutenne käy väsyttäväksi ja naurettavaksi." "Naurettavaksi?" Gian Marian iso, aistillinen suu loksahti auki. Hänen kalpeat poskensa muuttuivat täplikkäiksi, ja hänen pienet silmänsä suuntautuivat ylöspäin, samalla kun niiden julma sininen väri välähti kovin ilkeästi. Hetkisen hän pysyi paikallaan; sitten hän nousi seisomaan. Hän hellitti Valentinan kädet, kuten tyttö oli pyytänyt, mutta tarttui sensijaan hänen käsivarsiinsa, mikä oli vieläkin pahempi. "Valentina", lausui hän, eikä hänen äänensä suinkaan ollut rauhallinen, "minkä tähden kohtelette minua näin tylysti?" "Enhän kohtelekaan", vastasi tyttö väsyneesti, vavahtaen ja vetäytyen kauemmaksi kalpeista kasvoista, jotka olivat niin likellä hänen omiaan ja herättivät hänessä voittamatonta kammoa. "En haluaisi teidän korkeutenne näyttävän narrimaiselta, ettekä aavista, kuinka —" "Aavistatteko te, kuinka syvästi, kuinka intohimoisesti rakastan teitä?" keskeytti toinen otteensa tiukentuessa. "Teidän korkeutenne, minun koskee!" "Eikö minuun sitten koske?" ärähti herttua. "Mitä merkitsee puserrus käsivarteen verrattuna niihin haavoihin, joita silmänne minuun sivaltavat? Ettekö —" Tyttö oli kiskoutunut irti hänen otteestaan ja ponnahtanut lasiovelle, josta hänen seuralaisensa olivat poistuneet. "Valentina!" kiljaisi herttua syöksyessään hänen jälkeensä, ja se muistutti pikemminkin pedon karjaisua kuin rakastuneen miehen huudahdusta. Hän sai tytön kiinni ja kiskoi hänet liikoja kursailematta takaisin huoneeseen. Silloin Valentinassa piillyt kammo, halveksuminen ja harmi nousivat aseisiin. Hän ei ollut koskaan kuullut kerrottavan, että hänen asemassaan olevaa naista olisi kohdeltu tällä tavoin. Hän kammosi Gian Mariaa, mutta oli säästänyt häneltä nöyryytyksen kuulla sen hänen omilta huuliltaan ja oli aikonut kamppailla vapaudestaan setänsä kanssa. Mutta koska Gian Maria nyt kohteli häntä, ikäänkuin hän olisi ollut palvelustyttö, koska herttua ei näyttänyt tietävän mitään hänelle kuuluvasta kunnioituksesta eikä sellaisten ihmisten hienosta käytöksestä, joiden syntyperä ja kasvatus olivat hyvät, ei hän enää suvaitsisi Gian Marian inhoittavaa armastelua. Koska viimemainittu halusi jatkaa kosiskeluaan ilveilijän tavoin, lupasi Urbinon ylpeäluontoinen tytär kohdella häntä samalla tavalla. Hän kiskaisihe toisen kerran irti miehen otteesta ja sivalsi hänen herttualliseen poskeensa navakan sivalluksen, joka — niin yllättävä se hänestä oli — melkein sai hänet kellahtamaan selälleen. "Madonna!" huohotti hän. "Tällainen häväistys minulle!" "Entä minkälaisia loukkauksia on minun pitänyt kärsiä teidän käsissänne?" tokaisi tyttö katseessaan niin raju ilme, että toinen peräytyi. Ja kun Valentina nyt seisoi suorana hänen edessään vihan kauniina ruumiillistumana, ei Gian Maria tiennyt, rakastiko vai pelkäsikö hän tyttöä enemmän, mutta häntä kannusti voimakas halu saada Valentina omakseen ja kesyttää hänet. "Olenko minä sotaväkenne leirilutka", kysyi Valentina vimmastuneena, "kun kohtelette minua niin? Ettekö muista, että olen Guidobaldon veljentytär, Rovere-suvun nainen ja etten syntymästäni saakka ole saanut osakseni mitään muuta kuin kunnioitusta kaikilta miehiltä, olipa heidän syntyperänsä vaikka kuinka korkea? Että minulla syntyperäni nojalla on siihen oikeus? Täytyykö minun suoraan sanoa teille, hyvä herra, että vaikka olette syntynyt valtaistuimelle, on käytöksenne tallirengin? Ja täytyykö minun sanoa teille, jotta sen tajuaisitte, ettei ainoakaan mies, joka ei omilta huuliltani ole saanut siihen oikeutta, saa käydä minuun käsiksi, kuten te olette tehnyt?" Hänen silmänsä säihkyivät, hänen äänensä kohosi, ja myrsky äityi; ja se pudisteli ja tärisytti Gian Mariaa niin pahasti, ettei hän osannut muuta kuin nöyrästi anoa anteeksi. "Mitäpä merkitsee se, että olen herttua", puolustihe Gian Maria arkaillen, "koska minusta on tullut rakastunut mies? Mikä sitten herttua on? Hän on vain mies, ja samoin kuin hänen halvimman alamaisensa täytyy hänenkin rakkautensa purkautua ilmoille. Tunteeko rakkaus arvoerotuksia?" Neito siirtyi jälleen lasiovea kohti, ja siitä huolimatta, ettei herttua rohjennut enää toistamiseen pidättää häntä väkisin, koetti hän tehdä sen sanoilla. "Madonna", huudahti hän, "rukoilen teitä kuuntelemaan minua. Tunnin kuluttua olen satulassa matkalla Babbianoon." "Se, hyvä herra", vastasi tyttö, "on paras uutinen, mitä olen kuullut tulonne jälkeen". Ja odottamatta miehen vastausta hän astui avoimesta lasiovesta pengermälle. Sekunnin ajan Gian Maria empi kiukkuisen nöyryytyksen tunteen tukahduttaessa hänen järkeään. Sitten hän lähti Valentinan jälkeen; mutta hänen saavuttuaan ovelle ilmestyi hänen eteensä äkkiä Peppen pieni, kyssäselkäinen hahmo kellojen kilistessä ja pilkallisen virnistyksen valaistessa narrin kasvoja. "Pois tieltä, narri!" ärähti äkäinen herttua. Mutta punaisen ja mustan kirjavaan kaapuun puettu kummallinen olento pysyi paikallaan. "Jos etsitte madonna Valentinaa", huomautti hän, "näette hänet tuolla". Ja kun Gian Maria katsoi Peppen laihan sormen osoittamaan suuntaan, näki hän tytön jälleen menneen hovineitojensa seuraan ja puhumistilaisuuden siten häneltä loppuneen. Hän käänsi selkänsä ilveilijälle ja marssi mahtipontisesti ovelle, josta hän oli alunperin tullut huoneeseen. Peppelle olisi ollut hyvä, jos hän olisi sallinut herttuan mennä. Mutta narri, joka rakasti emäntäänsä hellästi ja jolla oli paljon uskollisen koiran vaistoja, joka rakasti, jos hänen emäntänsä rakasti, ja vihasi, jos hänen emäntänsä vihasi, ei malttanut hillitä haluaan lähettää pistosanoja poistuvan hahmon jälkeen ja iskeä vielä haavan herttuan pahasti runneltuun sisuun. "Huomaatte, että madonnan sydämeen vievä tie on hankala, teidän korkeutenne", huusi hän Gian Marian jälkeen. "Kun viisautenne on sokea, olkoon sen apuna hulluttelun terävä silmä." Herttua seisahtui. Paremmin arvonsa tunteva mies ei olisi välittänyt mitään narrin salakavalasta kielestä. Mutta arvokkuus ja Gian Maria olivat vieraita toisilleen. Hän kääntyi ja silmäili olentoa, joka nyt seurasi häntä huoneeseen. "Sinulla on tietoja myytäväksi", tokaisi hän halveksivasti. "Tietoja minulla on ‒ suunnaton varasto ‒ mutta ei myytäväksi, herra herttua. Ne tiedot, jotka ovat teille tärkeät, tarjoan teille, jos sitä pyydätte, vaatimatta siitä mitään muuta kuin ilon nähdä teidän hymyilevän." "Anna tulla!" käski herttua höllittämättä velttoja kasvojaan tiukkaavaa tuikeutta. Peppe kumarsi. "Olisi helppo asia, mitä korkein ja mahtavin herra, voittaa madonnan rakkaus, jos —" Hän keskeytti lauseensa draamallisesti. "Niin, niin. _E dunque?_ Jos —?" "Jos teillä olisi erään tuntemani henkilön ylevät piirteet, komea vartalo, kaunismuotoiset raajat, kohtelias puhetapa ja ruhtinaallinen käytös." "Lasketko minusta pilkkaa?" tiedusti herttua epäillen. "Oi, en, teidän korkeutenne! Selitän vain, miten emäntäni mahdollisesti johtuisi rakastamaan teitä. Jos teillä olisi sen henkilön loistavat ominaisuudet, josta puhun ja josta hän haaveilee, saattaisi se käydä helposti. Mutta koska Jumala on muovannut teidät sellaiseksi kuin olette karkeapiirteiseksi, lihavaksi, kitukasvuiseksi, kömpelöksi —" Karjaisten syöksähti raivostunut herttua hänen kimppuunsa. Mutta narri oli yhtä ketteräjalkainen kuin kerkeäkielinen, vältti herttuan lihavien käsien otteen, hypähti lasiovesta ja juoksi emäntänsä hameiden suojaan. SEITSEMÄS LUKU Juonitteleva Gonzaga Olisipa totisesti ollut Peppelle hyvä, jos hän olisi hillinnyt pahanilkistä tuultansa ja pitänyt aisoissa ivailevaa puhettaan, joka oli ollut kuin etikkaa Gian Marian haavoille, Kun näet Gian Maria oli loukkaantunut, oli hänen tapansa olla kostonhimoinen, ja tässä tapauksessa hän oli vieläkin pahempi. Hänen mielessään pälvi muisto narrin sanoista ja siitä vihjauksesta, että Valentinan sydämessä väikkyi jonkun toisen miehen kuva. Kun hyljeksitty herttua nyt omalla karkealla tavallaan ja niin, kuin hän rakkauden ymmärsi, rakasti Valentinaa, kävi hän raivoisan mustasukkaiseksi sille toiselle miehelle, jonka olemassaolosta Peppe oli vihjannut. Tämä tuntematon oli hänen ja Valentinan välisen polun telkeenä, ja Gian Marian mieleen välähti, että yksinkertaisin keino polun aukaisemiseksi oli esteen raivaaminen pois tieltä. Mutta sitä ennen hänen oli saatava se selville, ja siinä, mietti hän julmasti hymyillen, saattoi narri auttaa häntä tahtoen tai tahtomattaan. Hän palasi omaan huoneistoonsa, ja sillä aikaa kun hänen lähtöään valmistettiin, käski hän Alvaron kutsua luoksensa Martin Armstadtin — hänen henkivartiostonsa päällikön. Viimemainitulle hän antoi lyhyet ja salaiset määräykset. "Valitkaa neljä miestä ja jääkää Urbinoon minun lähdettyäni. Ottakaa selville, missä Peppe, narri, liikkuu! Vangitkaa hänet ja tuokaa hänet jäljessäni! Pitäkää huoli siitä, että teette sen varovasti, älkääkä salliko kenessäkään herätä vähääkään epäluuloja tehtävästänne!" Salamurhaaja — hän ei ollut paljoakaan parempi siitä huolimatta, että hän komensi Babbianon herttuan henkivartiostoa — kumarsi ja vastasi ulkomaalaisella kurkkuäänellään, että hänen korkeutensa määräyksiä toteltaisiin. Senjälkeen Gian Maria valmistautui lähtemään. Hän sanoi jäähyväiset Guidobaldolle, luvaten palata muutamien päivien kuluttua häitä varten ja jättäen isäntänsä mieleen sen vaikutelman, että hänen ja Valentinan välinen keskustelu oli ollut tyyten toisenlainen kuin se todellisesti oli ollut. Juuri Valentinalta itseltään sai Guidobaldo Gian Marian poistuttua tietää, millainen se keskustelu oli oikeastaan ollut ja mitä hänen veljentyttärensä ja vieraansa välillä oli tapahtunut. Valentina tapasi hänet työhuoneestaan, johon hän oli vetäytynyt hänen ruumistaan jo kalvavan luuvalon pahanhengen ajamana, sillä usein se pakotti hänet joksikin aikaa eristäytymään hovistaan. Valentinan saapuessa hän loikoi leposohvalla, koettaen kuluttaa aikaansa lukemalla Piccininon suorasanaisia teoksia. Hän oli komea mies, erinomaisen kaunismuotoinen, tuskin kolmikymmenvuotias. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, hänen silmiensä ympärillä oli tummat ympyrät, ja hänen voimakkaan suunsa seuduilla oli tuskien uurtamia juovia. Tytön saapuessa hän nousi istumaan, laski kirjansa vieressään olevalle pöydälle ja kuunteli toisen vihaisia valituksia. Aluksi kohtelias Montefeltro oli taipuvainen suuttumaan saatuaan tietää, kuinka karkeasti Gian Maria oli käyttäytynyt. Mutta pian hän hymyili. "Kun puhutaan suu puhtaaksi, en minä näe tässä kovinkaan suurta harmistumisen syytä", vakuutti hän. "Myönnän siitä ehkä puuttuvan sitä muodollisuutta, jota herttuan asemassa olevan miehen pitäisi osoittaa puhutellessaan sinun asemassasi olevaa naista. Mutta koska hän menee naimisiin sinun kanssasi ja pian meneekin, miksi vihastua siitä, että hän pyrkii suorittamaan kosintansa minkä tahansa muun miehen tapaan?" "Olen siis puhunut turhaan", vastasi Valentina uhmaavasti, "ja minua on ymmärretty väärin. Minä en aio mennä avioliittoon tämän herttuallisen tolvanan kanssa, jonka te olette valinnut puolisokseni." Guidobaldo tuijotti häneen kulmakarvat kohotettuina ja ihmettelevä ilme hienoissa silmissään. Sitten hän kohautti olkapäitänsä hieman väsyneesti. Tämä komea ja rakastettu Guidobaldo oli hyvin ruhtinasmainen, niin harjaantunut ruhtinaallisiin tapoihin, että hän joskus unohti olevansa ihminen. "Annamme paljon anteeksi nuoruuden kiihkolle", sanoi hän hyvin kylmästi. "Mutta meidän jokaisen sietämiskyvyllä on rajansa. Setänäsi ja hallitsijanasi vaadin sinulta kaksin kerroin velvollisuudentuntoa, ja sinun on osoitettava kaksinkertaista kuuliaisuutta toivomuksilleni. Kaksinkertaisen arvovaltani nojalla olen käskenyt sinua menemään naimisiin Gian Marian kanssa." Valentina unohti tyyten olevansa prinsessa ja oli pelkkä nainen vastatessaan torjuvasti: "Mutta, teidän korkeutenne, minä en rakasta häntä." Kärsimättömyyden häive lehahti herttuan yleville kasvoille. "En muista", vastasi hän väsyneesti, "rakastaneeni tätiäsi. Mutta kuitenkin menimme avioliittoon ja tottumuksen nojalla opimme rakastamaan toisiamme ja olemaan onnelliset". "Saatan ymmärtää, että monna Elizabetta johtui rakastamaan teitä", myönsi Valentina. "Te ette ole samanlainen kuin Gian Maria. Te ette ollut lihava ja ruma, typerä ja julma, kuten hän on." Tämä vetoomus olisi saattanut löytää tiensä miehen sydämeen hänen turhamaisuutensa aina avoimen uoman kautta. Mutta niin ei käynyt Guidobaldolle. Hän vain ravisti päätänsä. "Tästä asiasta en tahdo väitellä. Se olisi arvotonta meille kummallekin. Ruhtinaat, rakas lapsi, eivät ole samanlaisia kuin tavalliset ihmiset." "Missä suhteessa he niistä eroavat?" säväytti tyttö takaisin. "Eikö heidän ole nälkä ja jano samoin kuin tavallisten ihmisten? Eivätkö heitä vaivaa samat sairaudet, eivätkö he koe samoja riemuja? Eivätkö he synny ja kuole ihan samoin kuin tavalliset ihmiset? Mikä siis on se erotus, joka estää heitä menemästä naimisiin tavallisten ihmisten tavoin?" Guidobaldo heilautti kätensä taivasta kohti, ja hänen silmistään kuvastui tyrmistystä, jota selvästi oli mahdoton sanoin lausua. Eleen rajuus puristi hänen huuliltaan tuskaisen ähkäisyn. Vihdoin saatuaan sen hillityksi hän virkkoi: "Erotus on se, ettei heidän elämänsä ole heidän omansa ja etteivät he saa käyttää sitä mielensä mukaan. He kuuluvat sille valtiolle, jota hallitsemaan he ovat syntyneet, eikä se ole missään muussa niin tärkeä kuin heidän avioliitoissaan. Heidän tulee solmia sellaisia liittoja, jotka koituvat heidän kansansa hyväksi." Valetina keikautti kastanjanruskeata päätänsä, mutta hellittämättä hänen setänsä jatkoi kylmään, muodolliseen sävyyn samanlaiseen sävyyn kuin hän olisi puhunut sotaväkensä päälliköille: "Tässä tapauksessa meitä Babbianoa ja Urbinoa uhkaa yhteinen vihollinen. Ja erikseen emme kumpikaan jaksa vastustaa häntä, mutta yhdessä me pystymme hänet nujertamaan. Senvuoksi tämä liitto on tarpeellinen — ehdottoman välttämätön." "Minä en käsitä tätä välttämättömyyttä", vastasi Valentina uhmaa uhkuvalla äänellä. "Jos sellainen liitto, josta puhutte, on suotava, niin miksi sitä ei voida tehdä puhtaasti poliittiseksi — esimerkiksi sellaiseksi kuin se on, joka nyt. sitoo Perugian ja Camerinon teihin? Miksi pitää minut sotkea tähän kysymykseen?" "Vähäinen historian tuntemus antaisi sinulle vastauksen. Sellaisia poliittisia liittoja tehdään joka päivä, ja niitä rikotaan joka päivä, kun enemmän etua tarjoutuu toisella taholla. Mutta avioliiton lujittamana muuttuu side, vaikka se pysyykin poliittisena, myöskin verisiteeksi. Urbinon ja Babbianon tapauksessa on otettava huomioon myöskin se, ettei minulla ole poikaa. Saattaisi hyvinkin käydä, Valentina", jatkoi hän harkitsevan kylmästi, mikä kuohutti tytön mieltä, "että teidän poikanne liittäisi nämä kaksi herttuakuntaa vieläkin lujemmin toisiinsa. Aikanaan saattaisivat ne molemmat hänen hallitseminaan yhtyä yhdeksi ainoaksi mahtavaksi valtioksi, joka pystyisi menestyksellisesti kilpailemaan minkä italialaisen valtion kanssa tahansa. Ja nyi jätä minut rauhaan, lapsi! Kuten näet, kalvavat minua tuskat, ja kun laitani on tällainen ja tämä ilkeä tyrannini pitää minua kynsissään, olen mieluimmin yksin." Syntyi äänettömyys, ja samalla kun herttuan katse oli tähdätty Valentinan silmiin, oli viimemainitun katse karttavasti suunnattu lattiaan. Rypistys rumensi tytön valkeata otsaa, hänen huulensa olivat yhteen puristetut, ja hänen kätensä olivat nyrkissä. Toisen ruumiillisten vaivojen herättämä sääli taisteli hetkisen hänen omia sielullisia tuskiaan kohtaan tuntemansa säälin kanssa. Vihdoin hän keikautti kaunista päätänsä taaksepäin, ja sen liikkeen laatu oli niskuroimishengen yllyttämä. "Mieltäni pahoittaa teidän korkeutenne kiusaaminen tällaisena ajankohtana", vakuutti hän, "mutta minun täytyy pyytää teiltä suopeutta. Asianlaita lienee, kuten puhuitte. Suunnitelmanne lienevät ylevimmät, mitä ikinä on keksitty, koska niiden toteuttamiseen sisältyisi oman lihanne ja verenne — veljentyttärenne — uhraaminen. Mutta minä en tahdo olla niissä osallisena. Kenties minulta puuttuu samanlaista sielun ylevyyttä; kenties olen tyyten arvoton siihen korkeaan asemaan, johon olen syntynyt ilman omaa syytäni. Ja niinpä, teidän korkeutenne", lopetti hän, samalla kun hänen äänensä, kasvonsa, eleensä, kaikki osoittivat hänen sanojensa olevan peruuttamattoman lopullisia, "minä en mene naimisiin tämän Babbianon herttuan kanssa — en, vaikka minun pitäisi tehdä se lujittaakseni liittoja sadan herttua kunnan kanssa." "Valentina!" huudahti Guidobaldo, kiihtyneenä unohtaen tavallisen tyyneytensä. "Etkö muista olevasi veljentyttäreni?" "Koska te näytte unohtaneen sen." "Nämä naisen oikut —" alkoi herttua, mutta Valentina keskeytti hänet. "Kenties ne ovat omiaan muistuttamaan teille, että minä olen nainen, ja ehkä sen muistaessanne ajattelette, kuinka perin luonnollista on, että minä naisena kieltäydyn menemästä naimisiin — poliittisista syistä." "Huoneeseesi!" komensi herttua nyt pahasti ärtyneenä. "Ja rukoile polvillasi taivaan armoa auttamaan sinua tajuamaan velvollisuutesi, koska minun sanani eivät sinuun tehoa!" "Oi, jospa herttuatar olisi palannut Mantuasta!" huoahti Valentina. "Hyvä monna Elizabetta ehkä saisi hellytetyksi teidät säälimään." "Monna Elizabetta on itse liian velvollisuudentuntoinen voidakseen muuta kuin kehoittaa sinua täyttämään velvollisuutesi. Kas niin, lapsi", lisäsi hän mairittelevammin, "työnnä syrjään tämä tottelemattomuustuuli, joka on niin vieras sinulle ja sopii sinulle niin huonosti. Hääsi vietetään niin loistavasti ja upeasti, että jokainen italialainen prinsessa on vihreä kateudesta. Myötäjäisesi on määrätty viideksikymmeneksituhanneksi dukaatiksi, ja Giuliano della Rovere suorittaa vihkimisen. Olen jo lähettänyt sanan Ferraraan verrattomalle Anichinolle ja tilannut häneltä _majestate-vyön_; lähetän noutamaan Venetsiasta lehtikultaa ja —" "Mutta ettekö ota kuuleviin korviinnekaan, että minä en tahdo mennä naimisiin?" pisti tyttö väliin kiihkoisen rauhallisesti, kasvot kalpeina, rinta huohottavana. Herttua nousi, raskaasti nojaten kultanuppiseen keppiinsä ja silmäili häntä hetkisen otsa rypyssä virkkamatta mitään. Sitten hän ilmoitti kylmän päättävästi: "Kihlauksesi Gian Marian kanssa on julkaistu. Olen antanut sanani herttualle, ja avioliittonne solmitaan niin pian kuin hän palaa. Ja nyt mene! Tällaiset kohtaukset rasittavat sairasta miestä ja ovat arvoa alentavia." "Mutta, teidän korkeutenne", alkoi tyttö, rukoilevan sävyn nyt tullessa äskeisen uhmailun sijalle. "Mene!" kivahti herttua, polkien jalkaansa ja pelastaakseen arvokkuutensa — sillä hän pelkäsi tytön ehkä sittenkin jäävän — ja sitten pyörsi kantapäänsä varassa ympäri ja lähti huoneesta. Yksin jäätyään Valentina seisoi hetkisen paikallaan, päästi huokauksen rinnastaan ja pyyhkäisi äkäisen kyynelen ruskeista silmistään. Tehden sitten äkillisen liikkeen, joka näytti vihjaavan hänen hillinneen mielialansa, hän astui sille ovelle, josta hän oli tullut, ja poistui. Hän meni pitkin pitkää käytävää, jonka seinillä hohtivat Andrea Mantegnan ihmeitä tekevän siveltimen maalaamat uudet freskot, asteli etuhuoneensa lävitse ja saapui siihen huoneeseen, jossa hän joitakuita tunteja aikaisemmin oli kokenut Gian Marian innoittavan lähentelyn tuottaman loukkauksen. Mentyään nyt tyhjän huoneen lävitse hän astui pengermälle, josta näkyi palatsin paratiisimaiseen puutarhaan. Suihkukaivon ääressä oli valkea marmori-istuin, jonka verhoksi eräs hänen seuranaisistaan oli aikaisemmin samana päivänä viskannut tulipunaisen samettivaipan. Sille hän nyt istuutui pohtimaan häntä painavaa kauheata tilannetta. Ilma oli lämmin ja viihtyinen sekä täynnä alhaalta puutarhasta kantautuvaa kukkain tuoksua. Suihkukaivon loiske tuntui tyynnyttävän häntä, ja vähän aikaa hänen silmänsä olivat tähdätyt välkkyvään veteen, joka nousi korkealle kristallipatsaana, särkyi sitten ja putosi välkkyvänä jalokivikuurona laajaan marmorialtaaseen. Kun hänen silmänsä sitten väsyivät, harhaantui hänen katseensa marmoriselle rintasuojukselle, jonka luona asteli riikinkukko suuriluuloisen arvokkaasti, ja siirtyi sieltä alhaalla leviävään puutarhaan, jossa heloitti hilpeävärisiä kukkia upeissa, korkeiden, puksipuisten aitausten muodostamissa puitteissa myrttien ja syvän safraninväristä iltataivasta vastaan hoikkina ja tummina kuvastuvien korkeiden sypressien reunustamina. Paitsi suihkukaivon loisketta ja riikinkukon silloin tällöin kajahtavaa käreätä kirkunaa vallitsi kaikkialla rauha ikäänkuin Valentinan sielussa riehuvan mylläkän vastakohdaksi. Sitten häiritsi hiljaisuutta uusi ääni — hiljainen askel, joka narisutti polun hiekkaa. Hän kääntyi, ja hänen takanaan seisoi uhkea Gonzaga kauniilla kasvoillaan hymy, joka samalla kertaa kuvasti mielihyvää ja hämmästystä. "Yksinkö, madonna?" virkkoi hän lievän kummastuneesti sormiensa hiljaa hypistellessä hänen käsissään olevan luutun kieliä; ilman tätä soittopeliä hän harvoin näyttäytyi hovissa. "Kuten näette", vastasi Valentina, ja hänen sävynsä osoitti hänen ajatustensa kiintyneen muihin asioihin. Valentinan katse lipui jälleen pois tulijasta ja hetkisen näytti siltä kuin hän olisi unohtanut viimemainitun läsnäolon, niin hajamieliseksi kävivät hänen kasvonilmeensä. Mutta Gonzaga ei helposti menettänyt rohkeuttaan. Juuri kärsivällisyyden hyvettä oli Valentina enemmän kuin kukaan muu nainen — ja hänen nuoressa elämässään oli naisia ollut useita — teroittanut hänen mieleensä, joka yleensä ei suinkaan ollut hyveellinen. Hän astui askelen likemmäksi ja nojasi kevyesti tytön istuimen reunaan, siromuotoiset jalat ristissä, miellyttävä vartalo hieman kallistuneena neitoa kohti. "Olette mietteissänne, madonna", jupisi hän täyteläisellä, hyväilevällä äänellään. "Minkä tähden siis", moitti Valentina, mutta lempeästi, "tunkeudutte häiritsemään aatoksiani?" "Koska ne näyttävät murheellisilta, madonna", vastasi toinen liukkaasti, "ja olisin kehno ystävä, jollen koettaisi herättää teitä niistä". "Oletteko ystäväni, Gonzaga?" tiedusti Valentina. "Oletteko ystäväni?" Mies näytti värisevän ja sitten oikaisevan itseään, samalla kun hänen kasvoilleen lehahti häive jostakin, mikä saattoi olla hyvää tai huonoa tai osittain molempia. Sitten hän kumartui, kunnes hänen päänsä tuli hyvin likelle tytön päätä. "Ystävännekö?" kertasi hän. "Oi, enemmän kuin ystävänne. Pitäkää minua ihan orjananne, madonna!" Nyt Valentina katsahti häneen ja näki hänen kasvoistaan kuvastuvan sitä harrasta lämpöä, jota oli huokunut hänen äänestään. Hänen silmissään oli palavan kiihkeä katse. Hän vetäytyi kauemmaksi Gonzagasta, joka aluksi luuli, että hänet oli torjuttu, mutta osoittaen tyhjäksi jättämäänsä paikkaa tyttö lausui tyynesti: "Istukaa tuohon viereeni, Gonzaga!" Tuskin uskoen onnensa olevan niin hyvän, että hänelle syydettäisiin niin paljon suosiota, mies totteli häntä puolittain pelokkaasti, mikä omituisesti erosi hänen äskeisistä rohkeista sanoistaan. Hän naurahti kevyesti kenties peittääkseen häntä vaivaavaa hämminkiä, otti päästänsä jalokivillä koristetun hattunsa, heilautti toisen valkeaverhoisen jalkansa toiselle ja otti luuttunsa syliinsä, samalla kun hänen sormensa taaskin siirtyivät kielille. "Minulla on uusi laulu, madonna", ilmoitti hän hilpeästi, mikä oli ilmeisesti pakotettua. "Sen poljento on _ottava rimaa_, ja se on Niccolo Correggion heikkoa kaikua, sepitetty erään henkilön kunniaksi, jota kuvailemaan ei ihmislaulun lento kykene." "Mutta te kuitenkin laulatte hänestä?" "Se ei ole parempaa kuin sen tunnustamista, että hänestä on mahdoton laulaa. Näin —" Ja näpättyään sävelen tai pari hän alkoi _a mezza voce_: "Quando sorriderán' in ciel Gli occhi tuoi ai santi —" Valentina laski kätensä hänen käsivarrelleen keskeyttääkseen hänen laulunsa. "Ei nyt, Gonzaga", pyysi hän. "En ole sillä tuulella, että voisin kuunnella lauluanne, niin suloinen kuin se epäilemättä onkin." Gonzagan kasvoille lehahti pettymyksen ja loukatun turhamaisuuden varjo. Naiset olivat tavallisesti olleet kärkkäitä kuuntelemaan hänen _strambotttaan_ hurmaantuneina sanojen taidokkuuteen ja ääneen kiehtovaan kauneuteen. "Oi, älkää toki olko noin synkän näköinen!" huudahti tyttö, hymyillen nyt hänen alakuloiselle ulkonäölleen. "Jollen kuunnellutkaan nyt, teen sen toisen kerran. Suokaa minulle anteeksi, kelpo Gonzaga!" pyysi hän niin herttaisesti, ettei kukaan olisi voinut sitä vastustaa. Ja sitten värähti hänen huuliltaan huokaus; senjälkeen tuli nyyhkytysmäinen ääni, ja hänen kätensä puristi toisen käsivartta. "Minun sydämeni aiotaan murtaa, hyvä ystävä. Oi, kunpa olisitte jättänyt minut rauhaan Santa Sofian luostariin!" Gonzaga kääntyi hänen puoleensa perin huolekkaana ja lempeänä tiedustaen hänen mielenpurkauksensa syytä. "Se on se inhoittava avioliitto, joka minut koetetaan pakottaa solmimaan tuon babbianolaisen kanssa. Sanoin Guidobaldolle, etten suostu menemään naimisiin tämän herttuan kanssa. Mutta yhtä hyvin voisin sanoa kohtalolle, etten tahdo kuolla. Toinen on yhtä välinpitämätön kuin toinenkin." Gonzaga huokaisi syvään ja myötätuntoisesti, mutta ei virkkanut mitään. Tätä murhetta hän ei pystynyt huojentamaan, tämän pahan poistamiseksi hän ei osannut tehdä mitään. Tyttö kääntyi hänestä poispäin, tehden maltittoman eleen. "Te huokaatte", huudahti hän, "ja valitatte minua odottavan kohtalon julmuutta. Mutta ette voi tehdä puolestani mitään. Olette pelkkiä sanoja, Gonzaga. Saatatte nimittää itseänne enemmäksi kuin ystäväkseni ihan orjakseni. Mutta kun tarvitsen apuanne, mitä tarjoatte minulle? Huokauksen!" "Madonna, olette kohtuuton", ehätti toinen kerkeästi vastaamaan hieman tulistuneena. "En uneksinut — en rohjennut uneksia — että halusitte apuani. Luulin teidän tahtovan vain myötätuntoani, ja niinpä tarjosinkin ainoastaan sitä, jotta en näyttäisi tungettelevalta. Mutta jos tarvitsette apuani, jos etsitte keinoja välttääksenne tämän liiton, jota oikein nimitätte inhoittavaksi, niin saatte minulta kaikkea sitä apua, jota mies saattaa antaa." Hän puhui melkein rajusti ja eräänlaiseen tuikeaan luottavaan tapaan siitä huolimatta, ettei hänen mielessään vielä ollut muodostunut minkäänlaista suunnitelmaa. Jos hän olisi ollut selvillä jostakusta menettelytavasta, ei hänen sävynsä kenties olisikaan ollut niin varma, sillä kaikesta huolimatta hän ei ollut toiminnan mies, ja hänen luonteensa oli uljaan suora vastakohta. Mutta hän oli niin erinomainen näyttelijä, että hän näyttelemisellään petti jopa itseäänkin, ja vihjatessaan nyt joihinkin epämääräisiin urotekoihin, joita hän suorittaisi, hän tunsi, että häntä kannusti äkillinen sotainen into ja että hän pystyi mihin tahansa. Häntä kiihoitti myöskin se intohimo, jolla Valentinan kauneus täytti hänen sydämensä — intohimo, joka pyrki tekemään hänestä miehen paremmin kuin se oli luonnolle onnistunut. Sitä, että Valentina nyt hätänsä hetkellä niin kerkeästi kääntyi hänen puoleensa apua pyytämään, hän piti sen todistuksena, ettei tyttö ollut kuuro sen suuren rakkauden äänelle, joka kyti hänen rinnassaan, mutta josta hän ei vielä kertaakaan ollut uskaltanut näyttää merkkiäkään. Sen ohimenevän mustasukkaisuuden, jota hän oli tuntenut heidän Acquaspartassa kohtaamaansa haavoittunutta ritaria kohtaan, rauhoitti neidon nykyinen suosiollisuus häntä kohtaan, ja ritari itse unohtui. Valentina taas kuunteli hänen sujuvaa, vakavasävyistä puhettaan, alkaen yhä enemmän kummastella sekä miestä että itseään. Hänen omat sanansa olivat olleet miltei pelkkä oikullinen purkaus. Tositeossa hän ei ollut ajatellutkaan keksivänsä keinoja tehdäkseen tyhjiksi setänsä toiveet — jollei hän sitten mielinyt täyttää uhkaustaan ja mennä luostariin. Mutta kun Gonzaga nyt niin uljaasti vakuutti tekevänsä, mitä ihminen voi, auttaakseen häntä välttämään sitä avioliittoa, pukeutui aktiivisen vastarinnan ajatus houkuttelevaan hahmoon. Arka toive — sellainen toive, joka pelkäsi murskaantuvansa, ennenkuin se ehtisi lainkaan voimistua — pilkisti nyt kummeksivista silmistä, jotka hän käänsi kumppaniinsa päin. "Onko jotakin keinoa, Gonzaga?" tiedusti hän tuokion kuluttua. Tämän tuokion aikana olivat hovimiehen aivot työskennelleet hyvin uutterasti. Hänessä oli hiukan runoilijaa, hänelle oli suotu verrattain nopea ajatuskyky, ja hänellä oli sangen vilkas mielikuvitus. Ikäänkuin innoituksen nostattamana oli hänessä virinnyt ajatus, siitä oli sukeutunut toinen ja taaskin toinen, kunnes tapausketju, joka saattaisi tehdä tyhjiksi Babbianon ja Urbinon suunnitelmat, oli täydellinen. "Arvelen", alkoi hän hitaasti, katse maahan luotuna, "tietäväni keinon". Nyt oli Valentinan katse kiihkeä, hänen huulensa vavahtelivat, ja hänen kasvonsa olivat hieman kalpeat. Hän kumartui Gonzagaan päin. "Ilmaiskaa se!" pyysi hän kuumeisesti. Gonzaga laski luuttunsa viereensä istuimelle ja silmäili ympärilleen pelokkaan varovasti. "Ei täällä", supatti hän. "Urbinon palatsissa on liian paljon korvia. Suvaitsetteko kävellä puutarhassa? Selvitän teille sen siellä." He nousivat yhtä aikaa; niin kerkeä oli Valentina suostumaan. Sekunnin ajan he silmäilivät toisiaan. Vierekkäin he sitten astelivat leveitä marmoriportaita myöten pengermältä puutarhaan puksipuiden reunustamille käytäville. Täällä, pitenevien varjojen keskellä, he kävelivät äänettöminä vähän aikaa, samalla kun Gonzaga mietti sanoja esittääkseen suunnitelmansa. Käytyään vihdoin maltittomaksi Valentina hoputti häntä kysymyksellä. "Neuvon teitä, madonna", vastasi keikari, "avoimesti uhmailemaan". "Sellaista menettelyähän jo noudatan. Mutta mihin se minut vie?" "En tarkoita pelkästään uhmaamista sanoilla — pelkkiä vastalauseita, ettette mene avioliittoon Gian Marian kanssa. Kuulkaahan, madonna! Roccaleonen linna on teidän omaisuuttanne. Se on kenties koko Italian vanhin varustus nykyisin. Jos siinä on vähän varusväkeä ja runsaasti ruokavaroja, saattaa se kestää piiritystä vuoden." Tyttö käännähti häneen päin arvattuaan jo, mikä ehdotus liikkui hänen mielessään, ja vaikka hänen silmänsä aluksi näyttivätkin pelästyneiltä, tuikki niistä kuitenkin pian rohkeuden välkettä, joka oli sangen uljaan seikkailun hyvänä enteenä. Tämä oli huiman romanttinen ehdotus, tämä Gonzagan esittämä, runoilijan liikatulistuneiden aivojen arvoinen, mutta sittenkin sen ennenkuulumaton hohde kiehtoi häntä. "Olisiko se mahdollista?" aprikoi hän silmiensä säihkyessä sellaisen teon odotuksesta. "Kyllä; varmasti olisi", vakuutti mies ihan yhtä innokkaana kuin tyttökin. "Sulkeutukaa Roccaleonen muurien suojaan ja uhmailkaa sieltä Urbinoa ja Babbianoa suostumatta antautumaan, ennenkuin teille myönnetään sellaiset ehdot, että saatte valita puolisonne mielenne mukaan." "Ja autatteko te minua siinä?" tiedusti hän mielensä viattomuudessaan — yhä enemmän kallistuessa järjettömän suunnitelman puolelle. "Kaikella voimallani ja järjelläni", lupasi Gonzaga kerkeästi ja uljaasti. "Varaan linnaan ruokavaroja niin paljon, että se kestää piiritystä kokonaisen vuoden, jos se olisi tarpeen, ja etsin teille soturit sen miehittämiseksi parikymmentä, luulisin, riittää tarvettamme varten, koska luotamme etupäässä linnoituksen luonnolliseen vahvuuteen." "Ja sitten", virkkoi Valentina, "tarvitsen päällikköä". "Jos suvaitsette kunnioittaa minua sillä toimella, madonna, palvelen teitä uskollisesti niin kauan kuin elän." Sekunnin ajan väreili hymy tytön huulilla, mutta se oli häipynyt, ennenkuin hovimies oli oikaissut vartalonsa suoraksi kumarruksesta, sillä hän ei suinkaan halunnut loukata Gonzagan mieltä. Mutta se ajatus, että tämä tuoksuinen keikari esiintyisi sotapäällikkönä, komentamassa kourallista raakoja palkkasotilaita ja ohjaamassa toimintaa ankaran piirityksen vastustamiseksi, tuntui hänestä naurettavalta. Mutta jos hän epäisi Gonzagalta tämän, olisi enemmän kuin todennäköistä, että mies loukkaantuisi eikä suostuisi edistämään heidän suunnitelmiaan. Hänen mieleensä välähti — nuoruuden täydessä itseluottamuksessa — että jos Gonzaga jättäisi hänet pulaan, kun toiminnan hetki olisi käsissä, oli hän kyllin lujasydäminen auttaakseen itseään. Ja niinpä hän suostui, minkä jälkeen Gonzaga taaskin kumarsi, tällä kertaa kiitollisuudesta. Mutta sitten pälkähti Valentinan päähän äkkiä ajatus, ja sen mukana tuli alakuloisuus. "Mutta kaikkeen tähän, Gonzaga — sekä miehiä että muonavaroja varten — tarvitaan rahaa." "Jos sallitte, että ystävyyttäni koetetaan myöskin siinä suhteessa —" alkoi toinen. Mutta tyttö keskeytti hänet, sillä hänen mieleensä oli äkkiä välähtänyt pulman ratkaisu. "Ei, ei!" huudahti hän. Miehen kasvot venyivät hieman pitkiksi. Hän oli toivonut saavansa Valentinan kiitollisuudenvelkaan itselleen kaikissa mahdollisissa suhteissa, mutta tässä suhteessa tyttö nyt asetti esteen tielle. Valentinan päässä oli kultapunos, johon oli kudottu helmiä niin runsaasti, että se olisi riittänyt ruhtinaan lunnaiksi. Sen hän nyt hätäisesti irroitti kiihtymyksestä vapisevin sormin. "Kas tässä!" huusi hän, ojentaen korun kumppanilleen. "Muuttakaa se rahaksi, ystäväni! Sen pitäisi tuottaa teille kylliksi dukaatteja tätä yritystä varten." Sitten hänen mieleensä johtui, ettei hänen sopinut mennä linnoitukseen yksin vain Gonzaga ja hänen pestaamansa miehet seuranaan. Vastaus tuli niin kerkeästi, että se osoitti toisen miettineen sitäkin. "Ei suinkaan", myönsi hän. "Kun aika tulee, täytyy teidän valita hovinaisistanne sanokaamme kolme tai neljä sellaista, jotka näyttävät sopivilta ja joihin luotatte. Samoin teidän sopii ottaa pappi, hovipoika tai pari sekä muutamia palvelijoita." Siten punottiin iltahämyssä tuon vanhan italialaisen puutarhan varjoissa se salajuoni, jonka avulla Valentinan piti välttyä joutumasta avioliittoon hänen korkeutensa Babbianon herttuan kanssa. Mutta siinä oli muutakin, vaikka Valentina ei muuta nähnyt. Sen salajuonen avulla saattaisi hän myöskin tulla herra Romeo Gonzagan vaimoksi. Romeo oli sen kuuluisan mantualaisen suvun maanpakoon karkoitettu jäsen, jossa oli joitakuita lurjuksia ja yksi pyhimys. Niillä rahoilla, jotka mielettömästi rakastava äiti oli eron hetkellä hänelle antanut, hän esiintyi komeana jäsenenä Urbinon hovissa, jossa häntä siedettiin, koska hän oli Guidobaldon herttuattaren, monna Elizabettan sukulainen. Mutta hänen varansa alkoivat ehtyä, ja hänen oli pakko kääntää huomionsa sellaisille tahoille, joista saattoi koitua hänelle hyötyä. Ollen arka ja — koska hänen makunsa ei ollut kallistunut sille suunnalle — harjaantumaton aseiden käyttöön, olisi hänen ollut hyödytöntä yrittää hänen aikakautensa seikkailijoiden tavalliselle uralle. Hän oli kuitenkin sydämeltään seikkailija, ja koska Marsin kentät sopivat huonosti hänen luonnolleen, oli hän kauan pohtinut, mitä mahdollisuuksia Cupidon juonet hänelle tarjoaisivat. Yksinomaan huomaavaisuudesta monna Elizabettaa kohtaan oli Guidobaldo osoittanut hänelle suurta suosiota, ja hän oli ollut kyllin turhamainen hautoakseen sen perusteella suuria toiveita — sillä Guidobaldolla oli kaksi veljentytärtä. Nämä toiveet olivat läikähtäneet korkealle, kun hänet oli valittu saattamaan Valentina della Roverea Santa Sofian luostarista setänsä hoviin. Mutta viime aikoina ne olivat kuihtuneet, koska hän oli saanut tietää, minkälaiset olivat sedän suunnitelmat tämän naisen tulevaisuuteen nähden. Mutta tytön oman menettelyn vuoksi ja sen salajuonen nojalla, johon viimemainittu oli hänen kanssansa ryhtynyt, ne uudelleen virisivät. Guidobaldon suunnitelmien vastustaminen saattaisi osoittautua vaaralliseksi puuhaksi, ja hänen henkensä saattaisi mennä rangaistukseksi, jos hänen suunnitelmansa menisivät myttyyn — vaikka Guidobaldo olikin lempeä ja armollinen. Mutta jos ne onnistuisivat, jos hän rakkaudella tai väkivallalla saisi Valentinan menemään kanssansa naimisiin, oli hän jotakuinkin varma, että Guidobaldo nähtyään asiain menneen liian pitkälle — koska Gian Maria varmasti kieltäytyisi ottamasta puolisokseen Gonzagan leskeä — sallisi kaiken jäädä silleen. Tätä tarkoitusta varten ei mikään suunnitelma voisi olla suotuisampi kuin se, johon hän oli Valentinan houkutellut. Guidobaldo saattaisi piirittää heitä Roccaleonessa ja myöskin vihdoin nujertaa heidät asevoimalla — mitä seikkaa hän kuitenkin sanoistaan huolimatta piti tavattoman vähän todennäköisenä. Mutta jos hän vain ehtisi mennä avioliittoon Valentinan kanssa ennen heidän antautumistaan, arveli hän, ettei hänellä olisi paljoakaan syytä pelätä Guidobaldon suuttumuksen seurauksia. Joka tapauksessa, mitä tuli syntyperään ja sukuun, ei Romeo Gonzaga millään tavoin ollut Urbinon herttuata alempi. Guidobaldolla oli toinenkin veljentytär, ja hän saattaisi viimemainitulla lujittaa toivotun liiton Babbianon kanssa. Jäätyään yksin palatsin puutarhaan Gonzaga käveli illan pimettyä, ja silmäillen tähtiä, jotka alkoivat täplittää sinipunervaa taivasta, hän hymyili ovelan tyytyväisyyden hymyä. Hän ajatteli, kuinka viisas oli ollut hänen se ehdotuksensa, että he ottaisivat Roccaleoneen papin. Jollei hänen ennustuslahjansa johtanut häntä pahasti harhaan, heillä olisi tehtävää sille papille, ennenkuin linna antautuisi. KAHDEKSAS LUKU Kehnojen viinien keskellä Ja niinpä kävi, että sillä aikaa, kun Valentinan häiden valmisteluja Guidobaldon määräyksestä suoritettiin kuumeisen hätäisesti — kun maalarit, kaivertajat ja kulta- sekä hopeataiturit kävivät käsiksi kiireellisiin tehtäviinsä, kun sanansaattajat kiitivät Venetsiaan noutamaan lehtikultaa ja ultramarinia vihkimäjakkaroita varten, kun häävuodetta noudettiin Roomasta ja vaunuja Ferrarasta, kun kallisarvoisia kankaita koottiin ja hääasuja muovailtiin — uhkea Romeo Gonzaga puolestaan puuhasi yhtä uutterasti tehdäkseen tyhjiksi kaikki nämä uuraat valmistukset. Kolmannen päivän iltana hänen vehkeilynsä alkamisen jälkeen hän istui Urbinon palatsissa hänelle varatussa huoneessa ja kypsytti suunnitelmiaan. Ja hän oli niin mielissään omista mielteistään, että hänen istuessaan ikkunansa ääressä väikkyi tyytyväinen hymy hänen huulillaan. Hän antoi katseensa harhailla hedelmättömän kallioerämaan vieruja pitkin Metauro-joelle, joka koukerteli merta kohti hedelmällisten tasankojen halki ja välkkyi ilta-auringon valossa milloin hopeisena, milloin kultaisena. Hän ei olisi hymyillyt ihan niin iloisesti, jos olisi pitänyt yritystä, johon aikoi ryhtyä, niin sotaisena kuin hän oli sen Valentinalle esittänyt. Häneltä ei puuttunut oveluutta eikä kykyä arvostella ihmismielen toimintaa, ja hän arveli sangen järkevästi, että kun neiti Valentina kerran sulkeutuisi Roccaleonen muurien suojaan ja lähettäisi sedälleen sanan, ettei hän menisi naimisiin Gian Marian kanssa eikä palaisi Urbinoon, ennenkuin setä antaisi hänelle herttuallisen sanansa siitä, ettei hänen enää tarvitsisi kuulla mitään koko liitosta, herttua ensiksi antautuisi. Hän uskoi, ettei se ehkä tapahtuisi heti — eikä hän sitä toivonutkaan; sanansaattajia kulkisi edestakaisin, ja Guidobaldo koettaisi mairittelemalla taivuttaa veljentytärtään palaamaan. Tähän Valentina ei taipuisi, ja lopulta hänen setänsä oivaltaisi, kuinka kelvoton tilanne olisi, ja suostuisi hänen ehtoihinsa, jotta se saataisiin lopetetuksi. Että johduttaisiin aseleikkiin ja että Guidobaldo lähtisi piirittämään Roccaleonea, sitä hän ei hetkeäkään uskonut — sillä millaista naurua herttua saisikaan osakseen naapurivaltioiden taholta! Pahimmassakin tapauksessa, jos tulisi piiritys, ei siinä toimittaisi yhtä tuimasti kuin tavallisessa sodassa; ei hyökkäiltäisi, ei pommitettaisi: se olisi yksinkertaisesti sulkeminen, jonka tarkoituksena olisi ehkäistä muonavarojen saanti, nälällä pakottaa varusväki alistumaan — sillä ei mitenkään osattaisi aavistaa linnassa olevan muonavaroja niin paljon kuin Gonzaga valmistautui sinne hankkimaan. Niin aprikoi Gonzaga mielessään, ja hänen heikon suunsa pieliä elähdyttävä hymy kävi miettiväisemmäksi. Hän haaveksi suuria haaveita sinä iltana; hänellä oli ihania näkyjä vastaisesta, ruhtinaallisesta vallasta, jonka hän saisi haltuunsa tämän hänen niin taitavasti valmistamansa liiton nojalla — narri narrien paratiisissa, narrimaisuutensa ainoana seuranaan. Mutta kaikesta siitä huolimatta hänen unelmansa olivat ihanan suloisia haaveiltaviksi ja hänen näkynsä todella houkuttelevia hellittäviksi. Oli muovattava suunnitelmia ja keksittävä keinoja, jotta päästäisiin pakenemaan Rocealeoneen. Oli tehtävä laskelmia, arvioitava muonavaroja, aseita ja miehiä; ja sittenkin nämä laskelmat, olivat valmiit, oli kaikki nämä tarpeet hankittava. Elintarpeista hän oli jo huolehtinut, kun taas aseita hänen ei tarvinnutkaan ajatella; Roccaleonessa olisi niitä runsas varasto. Mutta miesten löytäminen tuotti hänelle jonkun verran huolta. Hän oli päättänyt pestata parikymmentä, joka oli totisesti mahdollisimman pieni lukumäärä, jos hän mieli kunnollisesti näyttää olevansa valmis sotaan ihan tosimielessä. Mutta vaikka tämä lukumäärä olikin vaatimaton, mistä hän löytäisi kaksikymmentä miekkosta, jotka välittäisivät hengestään niin vähän, että antautuisivat sellaiseen yritykseen — edes runsaan palkan houkutteleminakaan — ja siten myöskin Guidobaldon herttuallisen suuttumuksen alaisiksi? Hän pukeutui kerran keikarielämässään kohtuullisen yksinkertaiseen asuun ja astui yön tultua Duomon takaisen, kurjan kadun varrella olevaan kapakkaan, toivoen sieltä, kehnojen viinien keskeltä, ehkä löytävänsä tarvitsemansa miehet. Sattui niin perin onnekkaasti, että hän tapasi siellä vanhan, ryöstelevän soturin, joka oli aikomaan ollut halvemmanlaatuinen _condottiero_, mutta jota huono onni ja kehno viini olivat pahasti alentaneet. Kapakka oli likainen hirtehispesä, johon hienostunut Gonzaga ei astunut vapisematta, vaan rukoili pyhimyksiltä suojelusta ja teki ristinmerkin, ennenkuin nosti jalkansa kynnyksen ylitse. Joitakuita kimpaleita vuohenlihaa oli paistumassa hiilillä huoneen peräpäässä olevassa isossa takassa. Sen edessä kyyrötti Luciano — kapakoitsija kantapäittensä varassa ja lietsoi tulta niin uutterasti, että tuhkapilvi kohosi laipioon saakka ja levisi katkuavan savun mukana ympäri koko törkyisen huoneen. Laipiosta riippui pronssilamppu, paistaa heloittaen savussa, kuten kuu paistaa iltausvan lävitse. Huoneessa oli niin inhoittava löyhkä, että Gonzagan aluksi teki mieli laittautua sieltä tiehensä. Vain se ajatus, ettei hän todennäköisesti mistään muualta koko Urbinosta löytäisi, mitä etsi, niin helposti kuin täältä, pakotti hänet tukahduttamaan luontaisen nirsoutensa ja jäämään sinne. Hän liukahti astuttuaan törkyyn ja hädin tuskin pelastui mittaamasta pituuttaan likaisella lattialla, mikä sai hänen kursastelevaa tuloaan tarkkailevan, repaleisen jättiläisen nauraa hohottamaan. Hikoillen ja hermot huonossa vireessä hovimies eteni seinän viereen sijoitetun pöydän ääreen ja istui sen edessä olevalle karkealle lautapenkille, rukoillen, että hän saisi jäädä sen ainoaksi haltijaksi. Vastaisella seinällä riippui mustunut ristiinnaulitunkuva ja pieni vihkivesiastia, joka oli ollut kuivana miespolven ajan ja oli nyt tomun ja kuihtuneen rosmarinioksan säiliönä. Suoraan sen alla — parin hänen arvoisensa ryysyläisen seurassa — istui se jättiläinen, joka oli pilkannut hänen pelastumistaan kaatumasta, ja istuutuessaan Gonzaga kuuli miekkosen kurkkuäänen, viinistä rämeän ja riitaisen. "Entä se viini, Luciano? _Sangue della Madonna!_ Tuotko sen, ennenkuin kaadut kuolleena lattialle, sika?" Gonzagaa puistatti, ja hän olisi uudelleen tehnyt ristinmerkin, rukoillen suojelusta tätä ruumiillistuneelta paholaiselta näyttävää olentoa vastaan, jolleivät retkaleen verestävät silmät olisi olleet tähdätyt häneen, jäykästi tuijottaen. "Tulen heti, teidän jalosukuisuutenne, tulen", huusi pelokas isäntä, ponnahtaen pystyyn ja jättäen vuohenlihan kärventymään siksi aikaa, kun hän huolehti jättiläisen sammumattomasta janosta. Puhuttelusana sai Gonzagan säpsähtämään, ja hän suuntasi taaskin katseensa miehen kasvoihin. Hän huomasi, että ne olivat ilmeeltään lurjusmaiset, tulehtuneet ja näppyläiset; tukka roikkui takkuisena kuulamaisen pään ympärillä, ja silmät välkkyivät hurjasti koukkunenän kahden puolen. Aatelisarvosta, joka hänellä kapakoitsijan puhuttelun mukaan oli, ei miekkosessa ollut minkäänlaista ulkoista merkkiä. Hänellä oli aseet, se on totta, miekka ja tikari vyössään, samalla kun hänen vieressään pöydällä oli pystyssä ruosteinen teräskypäri. Mutta nämä sotaiset vehkeet olivat vain omiaan antamaan hänelle harhailevan _masnadieron_ eli palkattavan salamurhaajan ulkonäön. Pian lakaten tarkastamasta Gonzagaa hän kääntyi kumppaniensa puoleen, ja lattian poikki kantautui kuuntelijalle karkea, kerskuva kertomus kymmenen vuotta sitten Sisiliassa käydystä ryöstösodasta. Gonzaga innostui. Näytti tosiaankin siltä kuin tämä mies saattaisi olla hänelle hyödyksi. Hän oli ryyppäävinään Lucianon hänelle tuomaa viiniä ja kuunteli ahnaasti rehentelevää tarinaa, josta kävi ilmi, että tämä lurjus oli aikoinaan ollut paremmissa oloissa ja jonkinlainen johtaja. Tarkkaavasti hän kuunteli ja aprikoi, oliko sellaisia miehiä, jollaisia toinen kerskui johtaneensa silloisella sotaretkellä, vielä löydettävissä ja saatettaisiinko niitä koota yhteen. Kenties noin puolen tunnin kuluttua janoisen jättiläisen molemmat kumppanit nousivat pystyyn ja sanoivat hänelle jäähyväiset. Ohimennen he vilkaisivat Gonzagaan ja olivat, poissa. Lyhyen hetkisen hän epäröi. Retkale näytti vaipuneen aatoksiinsa tai sitten nukkui silmät auki. Terästäen rohkeuttaan keikari vihdoin nousi ja meni huoneen poikki. Tuiki perehtymätön kapakkatapoihin oli uhkea Gonzaga, ja hän, joka hovissa, tanssisalissa ja vastaanottohuoneessa oli suorastaan hovimiehen kaikkien miellyttävien puolien kuvastin. tunsi täällä olevansa kömpelö ja vaivautunut. Vihdoin hän pyysi apua älyltään ja lausui hiukan arkaillen: "Hyvä herra, suvaitsetteko suoda minulle sen kunnian, että juotte pullon viiniä kanssani?" Hylkiön katse, joka vain tuokio sitten oli näyttänyt ilmeettömältä ja melankoliselta, elostui nyt, niin että näytti liekehtivän. Hän käänsi verestävät silmänsä ylöspäin ja kohtasi rohkeasti Gonzagan levottoman katseen. Hänen huulensa laukesivat erilleen, päästäen odottavan maiskahduksen, hänen selkänsä jäykistyi, ja hänen päänsä kohosi pystyyn, kunnes hänen leukansa oli niin ylväässä asennossa, että Gonzaga pelkäsi tarjoamansa kestiystävyyden olevan saamaisillaan osakseen halveksivan hylkäyksen. "Tahdonko juoda kanssanne pullon viiniä?" ähkäisi miekkonen, kuten hän sellaisena syntisenä, jollainen hän oli ja tiesi olevansa, olisi ähkäissyt: Tahdonko päästä taivaaseen? "Tahdonko minä — tahdonko minä —?" Hän keskeytti puheensa ja suipisti suutansa. Hänen kulmakarvansa olivat rypyssä, ja hänen ilmeensä kävi perin ovelaksi, kun hän uudelleen tarkasti tätä komeata miekkosta, joka tarjosi viinipulloja hänen kaltaisilleen rappeutuneille seikkailijoille. Hän oli vähällä tiedustaa, mitä häneltä vaadittiin tämän vastapainoksi, mutta äkkiä hän — vastoinkäymisten opettamaan, roistomaisen filosofiseen tapaan — ajatteli, että jos hänelle ilmoitettaisiin, mihin viinin oli tarkoitus lahjoa hänet, ja jos asia ei soveltuisi hänelle, hän menettäisi viinin; kun taas, jos hän vain pysyisi tyynenä, kunnes oli juonut, sen jälkeen olisi hänen vallassaan suostua asiaan, kun se esitettäisiin. Hän laittoi ryppyiset kasvonsa karkeaan hymyn mukailuun. "Herttainen nuori herra", jupisi hän, "herttainen, ylevä ja mitä loistavin herra, olisin valmis juomaan tynnyrin sellaisen ylimyksen kanssa kuin te olette". "Onko minun uskottava, että juotte?" kysyi Gonzaga, joka tuskin tiesi mitä arvella miehen viimeisistä sanoista. "Helkkari soikoon! Kyllä. Olen valmis juomaan teidän kanssanne, _gentile signorino_, kunnes kukkaronne on tyhjä tai maailma kuivunut." Ja hän virnisti puolittain pilkallisesti, puolittain tyytyväisesti. Vieläkin hieman epävarmana Gonzaga kutsui kapakoitsijan luoksensa ja käski hänen tuoda pullon parasta viiniään. Sillä aikaa kun Luciano oli sitä noutamassa, vaivasi tätä omituisen epäsointuista paria pingoittunut mieliala. "Ilta on kolea", huomautti Gonzaga pian, istuutuen vastapäätä kerskailijaansa. "Nuori herra, havaintokykynne on käynyt tylsäksi. Ilta on lämmin." "Sanoin", tuiskautti Gonzaga, joka ei ollut tottunut kuulemaan vastaansanomista alemmiltaan ja halusi nyt puolustaa arvoaan, "että ilta on kolea". "Siis valehtelitte", tokaisi toinen, uudelleen virnistäen, "sillä, kuten teille vastasin, ilta on lämmin. _Piaghe di Cristo!_ Minua vastaan on huono väittää, korea keikari, ja jos sanon, että ilta on lämmin, niin lämmin se on, vaikkapa Vesuviuksen laella olisi lunta." Nyt hovimies lehahti punaiseksi, ja jollei kapakoitsija olisi saapunut, tuoden viiniä, olisi hän mahdollisesti saattanut tehdä suunnattoman ajattelemattomuuden. Kun öykkäri näki punaisen nesteen, haihtui vimmainen ilme hänen kasvoistaan. "Pitkää ikää, pitkää janoa, syvää rahapussia ja lyhyttä muistia!" kuului hänen maljatoivotuksensa, jonka salaperäistä merkitystä Gonzaga ei yrittänytkään tutkia. Laskettuaan pöydälle maljansa ja pyyhittyään hihallaan kosteuden ajelemattomilta huuliltaan mies kysyi: "Enkö saisi tietää, kenen kestiystävyyttä minulla on kunnia nauttia?" "Oletteko koskaan kuullut Romeo Gonzagasta?" "Gonzagasta kyllä, vaikka Romeo Gonzagasta en milloinkaan. Tekö se olette?" Gonzaga taivutti päätänsä. "Olette jaloa sukua", vastasi rehentelijä, ja hänen sävynsä vihjasi, että hän itse oli yhtä hyvää. "Sallikaa minun mainita teille nimeni. Olen Ercole Fortemani", lausui hän niin ylpeän näköisenä kuin olisi ilmoittanut olevansa keisari. "Peloittava nimi", virkkoi Gonzaga kummastuneesta, "ja sillä on ylhäinen sointu". Kookas miekkonen pyörähti häneen päin äkillisen raivon vallassa. "Miksi moinen kummastus?" kivahti hän. "Sanon teille, että nimeni on sekä maineikas että peloittava, ja saatte nähdä, että olen yhtä peloittava kuin jalosukuinen. _Diavolo!_ Näyttääkö se uskomattomalta?" "Olenko sellaista sanonut?" vastusti Gonzaga. "Olisitte nyt vainaja, jos olisitte niin tehnyt, herra Gonzaga. Mutta ajattelitte niin, ja minun lienee lupa näyttää, kuinka rohkea miehen pitää olla ajatellakseen siten." Ärtyneenä kuin kalkkunakukko, kun hänen ylpeyttään ja turhamaisuuttaan oli loukattu, Ercole ehätti selittämään Gonzagalle, mikä mies hän oli. "Tietäkää, hyvä herra", ilmoitti hän, "että olen _kapteeni_ Ercole Fortemani. Minulla oli se arvo paavin armeijassa. Olen palvellut pisalaisia ja Perugian jaloa Baglionia kunniakkaasti ja kunnostautuen. Olen komentanut sataa keihäsmiestä Giannonin kuuluisassa vapaakomppaniassa. Olen taistellut ranskalaisten puolella espanjalaisia vastaan ja espanjalaisten puolella ranskalaisia vastaan, ja olen palvellut Borgiaa, joka juonittelee niitä kumpiakin vastaan. Olen kantanut keihästä keisarin seurueessa, ja minulla on ollut kapteenin arvo myöskin Napolin kuninkaan armeijassa. Nyt, nuori herra, olette saanut tietää minusta jotakin, ja jos nimeni ei ole tulikirjaimilla kirjoitettu Italian toisesta päästä toiseen, johtuu se Jumalan ruumis! — siitä, että ne kädet, jotka ovat minut pestanneet, ovat koonneet itselleen urotekojeni kunnian." "Loistava luettelo", kehui Gonzaga, joka oli herkkäuskoisesti niellyt tämän valhesarjan, "sangen loistava luettelo". "Eikä ole", vastusti toinen vastustushalusta, joka oli osana hänen luonteessaan. "Suurenmoinen luettelo, jos niin haluatte, suosittelemaan minua palkkasoturin tehtäviin. Mutta eihän palkkasoturin alaa sovi nimittää loistavaksi." "Siitä asiasta emme välitä riidellä", virkkoi Gonzaga tyynnyttävästi. Miehen hurjuus oli kauhistava. "Kuka väittää, ettemme niin tee?" tiedusti toinen. "Kuka minua estää, jos minua huvittaa siitä riidellä? Vastatkaahan!" ja hän nousi puolittain pystyyn oman äidyttämänsä raivon kannustamana. "Mutta malttia!" äänsi hän sitten, äkkiä rauhoittuen. "Varmastikaan ette ole etsinyt tuttavuuttani ja tilannut tätä viiniä kauniiden silmieni tähden ettekä asuni hienouden houkuttelemana" hän kohotti repaleisen vaippansa lievettä "ettekä myöskään sen vuoksi, että haluaisitte heittää arpanappulaa kanssani. Haluatteko minua palvelukseenne?" "Arvasitte oikein." "Ihmeellinen hoksaamiskyky, hemmetti vieköön!" Hänellä näytti olevan aika ikävystyttävä taipumus ironiaan. Sitten hänen kasvonsa kävivät ankariksi, ja hän hiljensi ääntänsä, kunnes se oli vain murahtelevaa kuiskutusta. "Mutta kavahtakaa, herra Gonzaga! Jos haluamanne palvelus on kurkun sivaltaminen poikki tai joku sentapainen ruma työ, johon näennäisen puutteenalaisen tilani nojalla oletatte minun olevan kypsän, niin sallikaa minun neuvoa teitä, jos pidätte omaa nahkaanne arvossa, jättämään tehtävän mainitsematta ja luikkimaan tiehenne." Gonzaga ojensi käsiään vastalauseeksi hätäisen, suonenvedontapaisen pelokkaasti. "Hyvä herra, hyvä herra minä minä en olisi voinut ajatella sellaista teistä", sopersi hän lämpimästi, ja hänen lämpönsä oli suureksi osaksi vilpitöntä, sillä hänestä oli riemuista nähdä vielä joitakuita omantunnon pidäkkeitä pilkottavan tämän miehen roistomaisen olemassaolon rumasta kasasta. Sellainen konna, jonka konnuudella ei olisi rajoja, olisi tuskin sopinut hänen tarkoituksiinsa. "Tarvitsen kyllä palvelusta, mutta se ei ole hämärän työtä. Se on aikamoinen yritys, ja luullakseni te olette juuri sellainen mies, jollaista sitä varten tarvitsen." "Esittäkäähän tarkempia tietoja!" kehoitti Ercole komeapuheisesti. "Ensin pitää minun saada sananne, että jos yritys osoittautuisi teille sopimattomaksi tai ylivoimaiseksi, pidätte asian salassa hiiskumatta siitä kenellekään." "Saatanan ruumis! Ei ainoakaan vainaja ole ikinä ollut puolittainkaan niin vaitelias kuin minä olen." "Mainiota! Osaatteko etsiä minulle parikymmentä sellaista vankkaa miestä turvajoukoksi ja varustuksen miehistöksi, jotka kenties joidenkuiden viikkojen aikana hyvää muonitusta ja tavallisen palkkasoturin palkkaan verrattuna nelinkertaista palkkaa vastaan ovat valmiit jonkun verran antautumaan vaaraan, jopa mahdollisesti kahakoimaan herttuan sotajoukkojen kanssa?" Ercole puhalsi näppyläiset poskensa pullolleen, niin että Gonzaga pelkäsi niiden halkeavan. "Se on henkipaton hommaa!" karjui hän saatuaan takaisin puhekykynsä. "Henkipaton hommaa, tai minä olen hullu." "Niinpä kyllä", myönsi Gonzaga. "Se on laadultaan valtiopetoksellinen puuha. Mutta vaara on vähäinen." "Ettekö voi kertoa minulle enempää?" "En uskalla." Ercole tyhjensi viinipikarinsa yhdellä henkäyksellä ja heilautti sakat lattialle. Pantuaan sitten tyhjän maljan pöydälle hän istui vähän aikaa syventyneenä aatoksiinsa. Gonzaga kävi vihdoin kärsimättömäksi ja huudahti: "No niin, voitteko auttaa minua? Osaatteko löytää miehet?" "Jos selittäisitte minulle tarkemmin, minkäluontoinen tarvitsemanne palvelus on, saattaisin helposti löytää sata." "Kuten sanoin — tarvitsen ainoastaan parikymmentä." Ercole näytti kovin vakavalta ja hieroi pitkää nenäänsä miettivästi. "Se saattaa käydä päinsä", virkkoi hän oltuaan hetkisen vaiti. "Mutta meidän täytyy etsiä epätoivoisia roistoja, miehiä, jotka jo ennestään ovat valtiopannassa ja joille ei paljoa merkitse, onko heillä lisää vielä yksi merkintä syntiluettelossaan, jos he joutuisivat lain kynsiin. Kuinka pian tarvitsette tätä epätoivoista joukkoa?" "Huomisiltaan mennessä." "Mitenkähän —" aprikoi Ercole. Hän laski sormillaan ja näytti syventyneen harkitsemaan mielessään. "Voisin saada kokoon kymmenkunta tai tusinan parissa tunnissa. Mutta kaksikymmentä —" Taaskin hän vaikeni ja vaipui miettimään. Vihdoin hän entistä ripeämmin tiedusti: "Antakaahan kuulua, millaisen palkan tarjoatte minulle, jos ummessa silmin heittäydyn tähän puuhaan tarvitsemanne joukkueen johtajaksi?" Gonzagan kasvot menivät pitkiksi. Sitten hän äkkiä jäykistihe ja otti kasvoilleen ylpeän ilmeen. "Aikomukseni on itse johtaa tätä joukkuetta", ilmoitti hän tappelupukarille ylhäisesti. "Jumalan ruumis!" ähkäisi Ercole, jonka mieleen tunkeutui eriskummainen kuva tästä sipsuttelevasta salonkiritarista sellaisen joukon johtajana, jollaisen hän keräisi. Sitten hän tyyntyi ja jatkoi: "Jos asianlaita on niin, olisi teidän paras itsenne värvätä se. _Felicissima notte!_" Ja hän heilautti kättänsä jäähyväisiksi pöydän ylitse. Siinä oli Gonzagalle pulma. Miten hän osaisi hoitaa sellaista asiaa? Siihen ei hänen kykynsä riittänyt. Sen hän tunnusti avoimesti. "Kuunnelkaa nyt minua tarkoin, nuori herra!" oli toisen vastaus. "Juttu on tällainen: Jos voin kääntyä eräiden ystävieni puoleen ja ilmoittaa heille, että tekeillä on puuha, jonka yksityiskohtia en voi heille ilmaista, mutta jossa itse aion johtaa heitä, antautuen siihen vaaraan, joka siinä saattaa olla, voin epäilemättä tähän samaan aikaan huomisiltaan mennessä saada heitä pestatuksi parikymmentä sellainen on heidän luottamuksensa Ercole Fortemaniin. Mutta jos pyytäisin heitä ryhtymään tuntemattomaan tehtävään yhtä tuntemattoman miehen johdolla, olisi sellaisen joukkueen muodostaminen kovin vaikea asia." Tällaisen perustelun voimaa ei Gonzaga saattanut olla tajuamatta. Tuokion mietittyään hän tarjosi Ercolelle uskollisuuden käsirahaksi viisikymmentä kultaflorinia ja lupasi senjälkeen maksaa miehelle palkkaa kaksikymmentä kultaflorinia kuukaudessa, niin kauan kuin hän tarvitsisi Ercolea palveluksessaan; ja Ercole, joka koko palkkasoturiaikanaan ei koskaan ollut ansainnut sellaisen summan kymmenettä osaa, oli valmis heittäytymään tämän perin jalon herrasmiehen kaulaan ja itkemään pelkästä ilosta ja veljellisestä rakkaudesta. Kun asiasta oli sovittu, otti Gonzaga esille raskaan pussin, josta lähtevä kilinä oli perin mieluinen Fortemanin korvista, ja antoi sen helisten pudota pöydälle. "Tuossa on sata florinia tämän joukkueen varustamista varten. En halua kintereilleni rykmenttiä vieroksuttavia ryysyläisiä." Ja hänen silmänsä lipui epäkohteliaasti pitkin Ercolen asua. "Muistakaa pukea heidät sopiviin tamineihin!" "Se tapahtuu, teidän ylhäisyytenne", lupasi Ercole, osoittaen sellaista kunnioitusta, jollaista hän ei ollut siihen saakka tuonut näkyviin. "Entä aseet?" "Antakaa heille keihäät ja nojapyssyt, jos haluatte, mutta ei mitään muuta. Se paikka, johon aiomme, on hyvin varustettu aseilla mutta niitäkään ei ehkä tarvita." "Ei ehkä tarvita?" kertasi yhä pahemmin hämmästynyt kerskuri. Aiottiinko heille maksaa niin ruhtinaallinen palkka, vaatettaa heidät ja ruokkia heitä sitä varten, että heidät saataisiin taipumaan sellaiseen puuhaan, johon ei kenties liittyisi taistelemista lainkaan? Totisesti hän ei milloinkaan ollut myynyt itseään miellyttävämpään ja lupaavampaan tehtävään, ja sinä yönä hän uneksi, että hän oli päässyt ylimyksen hovimestariksi ja että hänen kintereillään marssi loputon jono loistavaliverisiä lakeijoita. Aamulla hän heräsi siihen ajatukseen, että vihdoin hän oli tosiaankin saavuttanut onnensa ja ettei hänen sodan väsyttämien, vanhojen käsiensä enää tarvitsisi laahata keihästä. Tunnokkaasti hän ryhtyi pestaamaan joukkuetta, sillä tämä Ercole Fortemani oli tavallaan tunnollinen mies kerskaileva ja hillitön, olkoon menneeksi, tavallaan veijari, joka huonosti kunnioitti omistusoikeutta: hän ei häikäillyt petollista peliä eikä edes kukkaron sieppaamista välttämättömyyden ankarasti pakottaessa siitä huolimatta, että hän oli jalosukuinen ja oli ollut kunnioitettavissa toimissa: hän oli pitkän tottumuksen saanut juomari ja rehentelevä riidanrakentaja vähäisimmästäkin aiheesta. Multa kaikesta siitä huolimatta, niin reuhaava ja epärehellinen kuin hän saattoikin olla elämässään yleensä, hän kuitenkin koetti kenties ei aina menestyksellisesti, mutta joka tapauksessa aina vakavasti — olla uskollinen ja vilpitön sille henkilölle, jonka palkoissa hän oli. YHDEKSÄS LIKI "Tratta di corde" Samalla kun valmisteluhyörinä jatkui ripeästi Urbinossa, selvitteli Gian Maria puolestaan nopeasti asioitaan Babbianossa voidakseen palata häihin, joita hän maltittomasti odotti. Mutta hän oli osunut syvempään sotkukseen kuin oli arvellut, ja hänellä oli enemmän työtä kuin hän oli otaksunut. Sinä päivänä, jona hän oli lähtenyt Urbinosta, hän oli ratsastanut Cagliin saakka ja pysähtynyt jalon herra Valdicampon taloon. Tämä oli luovutettu hänen käytettäväkseen, ja siellä hän suunnitteli maata yön. He olivat syöneet illallista herttua de' Alveri, Gismondo Santi, herra Valdicampo, hänen vaimonsa ja kaksi tytärtään sekä pari ystäväänsä, Caglin mahtavaa kansalaista, jotka hän oli kutsunut, jotta he näkisivät, minkä kunnian hänen talonsa oli saanut osakseen. Alkoi käydä myöhäiseksi, ja seuruetta alkoi painaa turtumus, joka on ruokahalun runsaan tyydyttämisen seuraus, kun Armstadt — Gian Marian sveitsiläinen kapteeni astui sisälle ja lähestyi isäntäänsä sellaisen miehen näköisenä, joka tuo uutisia. Hän seisahtui askeleen tai parin päähän herttuan korkeaselkäisestä tuolista ja jäi silmäilemään Gian Mariaa tylsän maltillisesti. "No, tomppeli?" murahti herttua, kääntäen päätänsä, Sveitsiläinen astui vielä askeleen likemmäksi. "Hänet on tuotu, teidän korkeutenne", ilmoitti hän, salaisesti kuiskaten. "Olenko minä taikuri, jotta minun pitäisi lukea ajatuksesi?" rähähti Gian Maria. "Kuka on tuonut ja kenet?" Armstadt silmäili seuruetta empien. Sitten hän astui ihan herttuan viereen ja supatti hänen korvaansa: "Urbinoon jättämäni miehet ovat tuoneet narrin Peppen." Katseen äkillinen kirkastuminen osoitti Gian Marian ymmärtäneen. Pyytämättä pöytäseurueelta anteeksi hän kääntyi vuorostaan kuiskaamaan kapteenilleen, että mies oli vietävä hänen huoneeseensa odottamaan siellä häntä. "Ota pari miestäsi mukaan ja tule itsekin, Martino!" Martin kumarsi ja poistui, minkä jälkeen Gian Maria suvaitsi pyytää anteeksi isännältään, selittäen miehen tuoneen hänelle odotetun sanoman. Valdicampo, joka sen kunnian vuoksi, että herttua nukkui hänen kattonsa alla, olisi niellyt paljoa räikeämpiäkin sopimattomuuksia, piti asiaa vähäisenä ja syrjäytti sen. Ja pian Gian Maria nousi pöydästä, ilmoittaen, että hänellä oli huomenna edessään pitkä matka, ja niinpä hän isäntänsä suopealla suostumuksella haluaisi paneutua makuulle. Sitten Valdicampo itse esitti kamaripalvelijan osaa, otti yhden isoista, haaraisista kynttilänjaloista ja valaisi herttualle tietä tämän huoneistoon. Hän olisi suorittanut palvelustaan ja kantanut kynttilät aina Gian Marian makuukamariin asti, mutta etuhuoneessa hänen korkeutensa mahdollisimman kohteliaasti pyysi häntä laskemaan kynttilät pöydälle ja poistumaan. Herttua seisoi hetkisen, pohtien, ilmaisisiko hän Alvarille ja Santille — jotka olivat seuranneet häntä ja seisoivat odottamassa hänen komennuksiaan — mitä hän aikoi tehdä. Lopulta hän päätti toimia yksin ja kokonaan oman mielensä mukaan. Niinpä hän lähetti saattajansa pois. Kun he olivat menneet ja hän oli aivan yksin, taputti hän käsiään vastakkain, Tämän kutsun jälkeen hänen makuuhuoneensa ovi avautui, ja Martin Armstadt näkyi kynnyksellä. "Onko hän siellä?" tiedusti herttua. "Vartoamassa teidän korkeuttanne", vastasi sveitsiläinen, pitäen ovea auki Gian Marialle. Herttualle Valdicampon palatsissa varattu makuukamari oli komea ja korkea huone, jonka keskellä kohosi laaja, kaiverruksin koristettu, pystypatsailla ja tekotaivaalla varustettu kunniavuode. Uuninreunuksella seisoi kaksi viisihaaraista kynttilänjalkaa, joissa vahakynttilät paloivat. Mutta Gian Maria ei näkynyt arvelevan valaistusta riittäväksi hänen aikomiaan tarkoituksia varten, sillä hän käski Martinin noutaa viereiseen huoneeseen jätetyn kynttilänjalan. Sitten hän käänsi huomionsa ikkunan ääressä seisovaan ryhmään, johon uuninreunustalta tulviva valo osui täydellisesti. Ryhmässä oli kolme miestä, joista kaksi oli Armstadtin kaartin rintahaarniskalla ja kypärillä varustettuja palkkasotilaita ja kolmas, joka seisoi vankina heidän välissään, kovaonninen Peppe. Narrin kasvot, olivat tavallista kalpeammat, samalla kun tavanmukainen veitikkamaisuus oli kadonnut hänen silmistään ja suunsa ympäriltä ja pelko oli vallannut sen sijan. Hän loi herttuan julmiin silmiin levottoman ja surkean rukoilevan katseen. Valmistuttuaan siitä, ettei Peppellä ollut aseita ja että hänen kätensä olivat sidotut selän taakse, Gian Maria käski vartijoiden poistua, mutta olla valmiina etuhuoneessa Armstadtin luona. Sitten hän kääntyi Peppeen päin matala otsa rypyssä. "Et ole yhtä hilpeä kuin olit tänä aamuna, narri", pilkkasi hän. Peppino väänsi vähän ruumistaan, mutta hänen pitkän pilailutottumuksen kouluttama luonteensa valoi hänen vastaukseensa rohkeata leikillisyyttä. "Olosuhteet ovat tuskin yhtä suotuisat — minulle. Mutta teidän korkeutenne näyttää olevan erittäin hyvällä tuulella." Gian Maria katseli häntä kiukkuisesti tuokion, Hän oli hidasälyinen mies eikä osannut keksiä sopivaa vastausta, ei sellaista purevaa ivaa. jonka lausuminen olisi ollut hänestä nautinto. Hän siirtyi verkkaisesti takan luokse ja nojasi kyynärpäänsä sen reunukseen. "Hyvä tuulesi houkutteli sinut lausumaan eräitä sanoja, ja olisin armollinen,jos pieksättäisin sinua niiden tähden.” "Ja saman järkeilyn mukaan olisitte laupias, jos hirtättäisitte minut", vastasi narri kuivasti, kalpea hymy huulillaan. "Ahaa! Sinä myönnät sen?" karjaisi Gian Maria lainkaan oivaltamatta tarkoitettua ironiaa. "Mutta minä olen hyvin lempeä ruhtinas, narri." "Lempeytenne on sananpartena", vastasi pilanlaskija, mutta tällä kertaa hänen ei onnistunut jättää äänestään pois purevan ivan häivettä. Gian Maria loi häneen raivoisan vilkaisun. "Pilkkaatko sinä minua, elukka? Pidä myrkyllinen kielesi aisoissa tai minä revitän sen sinulta pois!" Peppen kasvot kävivät harmaiksi tästä uhkauksesta, kuten ymmärrettävää olikin sillä mitäpä hänen kaltaisensa tekisi maailmassa kielettömänä? Nähdessään hänen olevan mykkänä kauhusta herttua jatkoi: "Siitä huolimalta, että ansaitset joutua hirteen hävyttömyytesi tähden, olen taipuvainen päästämään sinut vahingoittumattomana, kun vain vastaat totuudenmukaisesti niihin kysymyksiin, jotka sinulle esitän." Peppinon eriskummainen hahmo taipui kaksin kerroin kumarrukseen. "Odotan kysymyksiänne, jalo herra", vastasi hän. "Puhuit —", herttua empi hetkisen, sisäisesti vääntelehtien muistellessaan narrin sananmukaisia lauseita. "Puhuit tänä aamuna eräästä neiti Valentinan kohtaamasta henkilöstä." Ilveilijän kasvonilmeet näyttivät käyvän yhä pelokkaammiksi. ‒ "Niin", myönsi hän tukahtuneesti. "Missä hän kohtasi sen ritarin, josta puhuit ja jota kuvailit minulle niin ihmeen ylistävin sanoin?" "Aquaspartan metsässä, jossa Metauro-joki on pelkkä puro. Noin kaksi penikulmaa Sant’ Angelon tällä puolella." "Sant Angelon!" kertasi Gian Maria, hätkähtäen, kun vain mainittiin sen paikan nimi, jossa äskeinen salajuoni häntä vastaan oli punottu. "Entä milloin se tapahtui?" "Pääsiäisen edellisenä keskiviikkona, monna Valentinan matkustaessa Santa Sofiasta Urbinoon." Herttua ei virkkanut sanaakaan vastaukseksi. Hän seisoi hiljaa, pää kumarassa, ajatustensa taaskin palatessa salaliittoon. Vuoritaistelu. jossa Masuccio oli saanut surmansa, oli tapahtunut tiistai-iltana, ja hänessä heräsi varmuus niin niukat kuin todistukset olivatkin — että tämä mies oli yksi pakoon päässeitä salaliittolaisia. "Miten joutui emäntäsi puheisiin tämän miehen kanssa — tunsiko hän hänet?" tiedusti hän vihdoin. "Ei, teidän korkeutenne: mutta mies oli haavoittunut ja senvuoksi herätti hänen sääliään. Hän koetti hoitaa muukalaisen vammaa." "Haavoittunut?" kiljaisi Gian Maria täyttä kulkkua. "Jumal' auta, asia on niinkuin epäilin. Olen valmis vannomaan, että hän sai sen haavan edellisenä yönä Sant' Angelossa. Mikä hänen nimensä oli, narri? Kun ilmoitat minulle sen, pääset vapaasti lähtemään." Vain sekunnin ajan näytti kyssäselkä epäröivän. Hän pelkäsi hirveästi Gian Mariaa, jonka julmuudesta kerrottiin kaameita tarinoita. Mutta vielä enemmän hän pelkäsi ikuista kadotusta, jonka hän saattaisi ansaita, jos hän rikkoisi sen valansa, ettei ilmaisisi, kuka ritari oli. "Voi!" huokasi hän, "toivoisinpa voivani hankkia vapauteni niin huokealla hinnalla: sitä ei tietämättömyys kuitenkaan salli minun maksaa. En tiedä hänen nimeään." Herttua katsahti häneen tutkivasti ja epäluuloisesti. Vaikka hän olikin luonnostaan tylsä, näytti into nyt antaneen oveluutta ja terävyyttä hänen älylleen, ja epäluulo oli johtanut hänet panemaan merkille narrin hetkellisen empimisen. "Minkänäköinen hän oli? Kuvaile häntä minulle! Millainen puku hänellä oli? Minkälaatuiset hänen kasvonsa olivat?" "Taaskaan, herra herttua, en pysty vastaamaan teille. Näin hänestä vain mahdollisimman lyhyen vilahduksen." Herttuan kellankalpeat kasvot kävivät hyvin ilkeännäköisiksi, ja häijy hymy kaarrutti hänen huuliaan, paljastaen hänen vahvat, valkeat hampaansa. "Niinkö lyhyen, ettei hänestä jäänyt sinulle minkäänlaista muistoa?" kysyi hän. "Aivan niin, teidän korkeutenne." "Sinä valehtelet, epäsikiö", jyräytti Gian Maria vihan vimmoissaan. "Vasta tänä aamuna väitit, että hänen vartalonsa oli oivallinen, hänen kasvonpiirteensä ylevät, hänen esiintymisensä ruhtinaallinen, hänen puhetapansa hienon kohtelias ja — en muista, mitä kaikkea. Nyt kuitenkin vakuutat minulle vakuutat _minulle_ — että näit hänestä niin lyhyen vilahduksen, ettet osaa häntä kuvailla. Sinä tiedät hänen nimensä, veijari, ja sinun pitää ilmaista se minulle tai muutoin —" "Totisesti, totisesti, jalo herra, älkää tulistuko —" alkoi narri pelokkaan torjuvasti. Mutta herttua keskeytti hänet. "Tulistuko?" kertasi hän silmiensä laajentuessa tämän vihjauksen herättämästä jonkinlaisesta kauhusta. "Uskallatko syyttää minua kuolevaisten kiivaussynnistä? Minä en ole tulistunut; minussa ei ole kiukkua." Hän teki ristinmerkin, ikäänkuin karkoittaakseen pahan mielialan, jos sitä todellakin olisi, kumarsi päätänsä hartaasti, pani kätensä ristiin ja jupisi kuuluvasti: "_Libera me a malo Domine!_" Sitten hän entistä rajummin tiedusti: "Suostutko nyt ilmaisemaan minulle hänen nimensä?" "Toivoisin voivani", aloitti kauhistunut kyssäselkä. Mutta silloin herttua kääntyi poispäin hänestä vihaisen kärsimättömästi, taputti käsiään ja huusi: "Hei, Martino!" Ovi avautui heti, ja sveitsiläinen näyttäytyi. "Tuo sisälle miehesi ja köytesi!" Kapteeni pyörähti kantapäällänsä, ja samalla narri heittäytyi Gian Marian jalkojen juureen. "Armoa, teidän korkeutenne!" ulisi hän. "Älkää hirtättäkö minua! Olen —" "Me emme aio hirttää sinua", keskeytti herttua kylmästi. "Kuolleena olisit tosiaankin mykkä, eikä sinusta olisi meille vähääkään hyötyä. Me tarvitsemme sinua elävänä, herra Peppino — elävänä ja puheliaana; huomaamme sinut sangen harvapuheiseksi ollaksesi narri. Mutta toivomme saavamme pakotetuksi sinut puhumaan." Polvillaan oleva Peppe käänsi hurjistuneet silmänsä taivasta kohti. "Vaivattujen äiti", rukoili hän, minkä jälkeen herttua purskahti ylenkatseelliseen nauruun. "Mitä tekemistä on taivaallisella äidillä tuollaisen törkykasan kanssa kuin sinä olet? Osoita vetoomuksesi minulle! Minä olen kohtalosi välittömämpi määrääjä. Ilmaise minulle metsässä kohtaamanne miehen nimi, ja asiasi saattavat vielä käydä hyvin." Peppino oli polvillaan ja pysyi vaiti; kylmä hiki kihosi hänen kalpealle otsalleen, ja kauhea pelko kouristi hänen sydäntään ja kaulaansa. Mutta vieläkin voimakkaampi kuin se kauhu, jota hänelle valmisteltiin, oli kauhu sitä kohtaan, että hän menettäisi kuolemattoman sielunsa rikkomalla vannomansa juhlallisen valan. Vihdoin Gian Maria kääntyi hänestä kätyriensä puoleen, jotka nyt astuivat hiljaa sisälle ja näöstä päättäen tiesivät, minkälainen työ heitä odotti. Martino nousi vuoteelle ja riippui vähän aikaa tekotaivaan puitteessa. "Se kestää, teidän korkeutenne", ilmoitti hän. Gian Maria käski hänen siinä tapauksessa irroittaa samettikaihtimet, samalla kun hän lähetti toisen miehistä katsomaan, oliko etuhuoneen ovi suljettu, jotta huuto ei tunkeutuisi Valdicampon väen huoneisiin. Muutamissa sekunnissa oli kaikki valmista, ja karkeasti Peppino nostettiin polviltaan jupisemasta rukouksiaan, että pyhä neitsyt soisi hänelle voimia tällä hädän hetkellä. "Viimeisen kerran, herra narri", lausui herttua, "suostutko ilmaisemaan meille hänen nimensä?" "Teidän korkeutenne, en voi", vastasi Peppe siitä huolimatta, että kauhu ihan hyyti hänen vertansa. Tyydytyksen välke kiilui nyt Gian Marian silmissä. "Sinä siis tiedät sen", huudahti hän. "Enää et väitäkään, ettet tiedä, vaan ainoastaan, ettet voi sitä ilmaista. Riippumaan hänet, Martino!" Viimeisen kerran surkeasti yrittäen ponnistaa välttämätöntä vastaan narri kiskaisihe irti vartijoiltaan ja heittäytyi ovea kohti. Toinen vanttera sveitsiläinen kouraisi häntä niskasta sellaisella otteella, että hän parahti kivusta. Gian Maria silmäili häntä synkän uhkaavasti, ja Martin ryhtyi kiinnittämään köyden toista päätä hänen yhteensidottuihin ranteisiinsa. Sitten hänet vapisevana vietiin upean vuoteen ääreen. Nuoran toinen pää viskattiin katospuitteen paljastetun tangon ylitse. Tähän päähän tarttuivat molemmat sotilaat. Martin seisoi vangin vieressä. Herttua heittäytyi isoon, kaiverruksin koristettuun tuoliin, ja hänen pyöreille, kalpeille kasvoilleen levisi nyt nautinnon ilme. "Tiedät, mitä sinulle aiotaan tehdä", virkkoi hän jäätävän välinpitämättömästi. "Tahdotko puhua, ennenkuin aloitamme?" "Teidän korkeutenne", sanoi narri pelon tukahduttamalla äänellä, "te olette hyvä kristitty, kirkko-äidin uskollinen poika ja uskotte helvetin iankaikkiseen tuleen?" Gian Marian otsa meni ryppyyn. Mielikö narri peloitella häntä haastelemalla yliluonnollisesta kostosta? "Niinpä", jatkoi Peppe, "olette ehkä armollinen, kun tunnustan asemani. Vannoin Aequaspartassa tuona onnettomana päivänä kohtaamalleni miehelle mitä juhlallisimmin, etten ikinä paljastaisi, kuka hän oli. Mitä minun pitää tehdä? Jos pidän valani, rääkkäätte te minut kenties kuoliaaksi. Jos rikon sen, olen iankaikkisesti kadotettu. Olkaa sääliväinen, jalo herra, sillä nyt tiedätte, millaisessa asemassa olen!" Hymy Gian Marian kasvoilla leveni, ja se näytti tekevän hänen suunsa ja silmiensä julman ilmeen entistä selvemmäksi. Narri oli ilmoittanut hänelle sellaisen seikan, jonka tietämisestä hän olisi ollut valmis maksamaan paljon. Peppe oli kertonut, että se mies, jonka nimen hän tahtoi tietää, oli niin kovasti pelännyt muiden saavan tietää hänen sinä päivänä olleen Aequaspartassa, että hän oli valalla velvoittanut narrin pitämään sen salassa. Siitä, mitä hän aikaisemmin oli epäillyt, hän oli nyt varma. Kysymyksessä oleva mies oli salaliiton jäsen; otaksuttavasti itse sen päällikkö. Ei mikään muu kuin se, että narri kuolisi kidutettaessa, voisi nyt estää häntä saamasta tietää sen tuntemattoman nimeä, joka oli tehnyt hänelle kaksin kerroin vääryyttä, vehkeillyt häntä vastaan ja — jos narriin oli luottamista vallannut Valentinan sydämen. "Sielusi kadotuksesta ei minua vaadita vastaamaan", virkkoi hän vihdoin. "Minulla on kylliksi huolta pelastaakseni omani — sillä kiusaukset ovat monet, ja tämä liha-parka on heikko. Mutta minä tarvitsen juuri tämän miehen nimeä ja — kautta Viterbon Lucian viiden haavan! — minä saan sen tietää. Suostutko puhumaan?" Nyyhkytyksen kaltainen puistatti narri-poloisen rujomuotoista ruhoa. Mutta siinä kaikki. Pää kumarassa hän itsepintaisesti pysyi ääneti. Herttua antoi merkin miehille, ja heti he molemmat heittäytyivät, koko painollaan köyden varaan, hinaten Peppeä ranteista, kunnes hän oli sänkykatoksen tasalla. Sen tehtyään he pysähtyivät ja käänsivät silmänsä herttuaan päin, odottaen lisää määräyksiä. Taaskin Gian Maria kehoitti narria vastaamaan hänen kysymyksiinsä; mutta Peppe, vääntelehtivä, muodoton rykelmä, josta roikkui kaksi jalkaa, pysyi itsepintaisesti vaiti. "Antakaa mennä!" ärähti Gian Maria kärsimättömänä. Miehet hellittivät irti köyden ja antoivat sen lipua noin metrin verran käsissään. Sitten he puristivat sitä uudelleen, joten Peppen äkillinen putoaminen keskeytyi yhtä äkilliseen nykäykseen, joka oli vähällä kiskaista hänen kätensä irti nivelkuopistaan. Tämä taidokas kidutus puristi parkaisun hänen huuliltaan, ja taaskin hänet hinattiin ihan sänkykatoksen tasalle. "Suostutko nyt puhumaan?" tiedusti Gian Maria kylmästi, miltei huvitetusti. Mutta yhäti narri pysyi ääneti, ja hänen alahuulensa oli niin tiukasti puristettu hampaiden väliin, että siitä valui verta hänen leualleen. Taaskin herttua antoi merkin, ja taaskin hänet pudotettiin. Tällä kertaa järjestettiin putous pitemmäksi, joten kiskaisu, jolla se keskeytettiin, oli ankarampi kuin ensimmäinen oli ollut. Pepestä tuntui kuin hänen luunsa olisivat irronneet nivelistään ja kuin hänen olkapäitänsä, kyynärpäitänsä ja ranteitaan olisi kärvennetty hehkuvalla raudalla. "Laupias Jumala!" kirkaisi hän. "Voi, sääliä, jalo herra!" Mutta jalo herra hinautti hänet uudelleen sängynkatoksen tasalle. Kiemurrellen siellä äärimmäisessä tuskassaan kyssäselkä-raukka syyti vaahtoisilta huuliltaan tulvan kirouksia ja sadatuksia, vaatien taivasta ja helvettiä iskemään hänen kiduttajansa hengettömiksi. Mutta herttua, jonka käytöksestä saattoi päättää, että hän oli karaistunut näkemään tällaisen kidutusmuodon vaikutuksia, katseli häntä julmasti hymyillen sellaisen miehen tapaan, joka tarkkailee tapahtumien kehittymistä hänen haluamaansa ja suunnittelemaansa lopputulokseen. Hän oli malttamattomampi, ja nyt hänen merkkinsä tuli nopeammin. Kolmannen kerran narri pudotettiin ja pysäytettiin nyt vajaan metrin päässä lattiasta. Tällä kertaa hän ei edes kirkaissut. Hän riippui hervottomana nuoran päässä, suu yltyleensä veressä, kasvot kammottavan, välkkyvän kalpeina, eikä hänen silmistään näkynyt mitään muuta kuin valkuaiset. Hän roikkui ja valitti surkeasti ja lakkaamatta. Martin katsahti kysyvästi Gian Mariaan, ja hänen silmänsä tiedustivat hyvin selvästi, eikö heidän olisi paras tauota. Mutta Gian Maria oi kiinnittänyt lainkaan huomiota häneen. "Riittääkö tämä sinulle?" kysyi hän narrilta. "Suostutko nyt puhumaan?" Mutta narrin ainoa vastaus oli ähkäisy, minkä jälkeen hänet taaskin heltymättömän herttuan merkistä kiskottiin ylös. Mutta peläten neljättä putousta, edellisiä hirvittävämpää, Peppe ihan äkkiä heräsi tajuamaan mahdottoman kauhean tilansa. Että tätä tuskaa kestäisi, kunnes hän kuolisi tai pyörtyisi, siitä hän oli varma. Ja koska hän ei tuntunut voivan pyörtyä eikä kuolla, ei hän enää jaksanut kärsiä. Mitä merkitsi hänelle taivas tai helvetti silloin, koska kummankaan ajatteleminen ei kyennyt poistamaan tämän rääkkäyksen kauhua eikä vahvistamaan häntä kestämään sen tuskia? Hän ei jaksanut enää kestää — ei, ei edes pelastaakseen kahtatoista sielua, jos hänellä olisi niitä niin monta ollut. "Minä puhun", kirkaisi hän. "Laskekaa minut alas, niin saatte tietää hänen nimensä, herra herttua." "Lausu se ensin, tai laskeutumisesi käy samaan tapaan kuin ennenkin." Peppe lipaisi kielellään verisiä huuliaan, riippui hiljaa ja puhkesi puhumaan. "Hän oli serkkunne", huohotti hän, "Francesco de Falco, Aquilan kreivi". Herttua tuijotti häneen hetkisen pelästyneen näköisenä ja suu auki. "Puhutko totta, elukka?" tiedusti hän värisevällä äänellä. "Aquilan kreivikö oli se haavoittunut, jota neiti Valentina hoiti?" "Vannon sen", vakuutti narri. "Ja Jumalan ja hänen autuaiden pyhiensä nimessä laskekaa minut nyt alas!" Hetkisen häntä vielä pidettiin riippumassa ja varrottiin Gian Marian merkkiä. Herttua silmäili häntä edelleen yhtä hämmästyneen näköisenä, samalla pohtien ajatuksissaan kuulemaansa uutista. Sitten syöpyi sen todenperäisyys hänen mieleensä. Juuri Aquilan kreivi oli babbianolaisten epäjumala. Mikä siis oli luonnollisempaa kuin se, että salaliittolaiset koettivat nostaa hänet sille valtaistuimelle, jonka he aikoivat riistää Gian Marialta? Hän sätti itseään hupsuksi, kun ei ollut sitä aikaisemmin arvannut. "Laskekaa hänet alas!" käski hän lyhyesti miehiään. "Sitten viekää hänet pois täältä ja antakaa hänen mennä Herran rauhassa! Hän on tehnyt tehtävänsä." Hänet laskettiin hellävaroen alas, mutta kun hänen jalkansa koskettivat lattiaa, ei hän kyennyt seisomaan. Hänen jalkansa pettivät, ja hän virui — pienenä, kyssäselkäisenä kasana — lattiamatolla. Hän oli mennyt tajuttomaksi. Armstadtin antamasta merkistä nostivat sotilaat hänet lattialta ja kantoivat hänet välissään ulos. Gian Maria meni huoneen poikki kirjaillun verhon peittämälle rukousjakkaralle ja polvistui norsunluisen ristiinnaulitun kuvan eteen kiittääkseen Jumalaa erikoisesta armon välähdyksestä, jolla Hän oli suvainnut paljastaa herttualle tämän vihollisen. Sitten hän veti ihokkaansa povelta kulta- ja merenvahahelmistä kokoonpannun rukousnauhan ja suoritti hurskaasti iltahartautensa. KYMMENES LUKI Aasin kiljuntaa Kun korkea ja mahtava Gian Maria Sforza aamulla kahdennellakolmatta tunnilla ratsasti pääkaupunkiinsa Babbianoon, oli kaupunki rajun kuohunnan vallassa, mikä johtui, kuten hän oikein arvasi, Caesar Borgian lähettilään pahaenteisestä saapumisesta. Häntä vastassa oli Porta Romanalla sankka ja ynseä väkijoukko, joka pysyi syvän äänettömänä hänen ratsastaessaan kaupunkiin Alvarin ja Santin seuraamana sekä kahdenkymmenen täysissä varuksissa olevan vartiomiehensä ympäröimänä. Tässä äänettömyydessä oli uhkaa, peloittavampaa kuin huudot, ja herttuan kasvot olivat hyvin kalpeat, kun hän sinkautteli voimattoman raivon äkäisiä silmäyksiä sinne tänne. Mutta vielä pahempaa oli tulossa. Heidän ratsastaessaan Borgo dell' Annunziatalle, taajeni väkijoukko, ja hiljaisuuden syrjäyttivät myrskyinen ulvonta ja kiukkuiset kiljaisut. Rahvas kävi uhkaavaksi, ja Armstadtin määräyksestä — herttua oli nyt liiaksi pelon lamauttama käskeäkseen mitään — laskivat sotilaat keihäänsä tanaan aukaistakseen tietä, samalla kun yksi tai kaksi kaupunkilaista, jotka aaltoileva ihmistulva oli työntänyt liian likelle ratsujoukkoa, sortui hevosten jalkoihin. Ivalliset äänet kyselivät herttualta, oliko hän naimisissa ja missä olivat hänen appensa keihäsmiehet, joiden piti suojella heitä Borgiaa vastaan. Jotkut vaativat selvitystä siitä, mihin viimeksi nostettu, yletön vero oli mennyt ja missä oli se armeija, joka sillä olisi pitänyt värvätä. Tähän vastasivat toiset herttuan puolesta, ladellen parikymmentä kehnoa tarkoitusperää, joihin rahat oli tungettu. Sitten kajahti äkkiä huuto: "Murhaaja!" Sitä seurasi kiukkuisia vaatimuksia, että hänen oli palautettava henkiin uljas Ferrabraccio, Amerini, kansan ystävä, ja ne muut, jotka hän oli äskettäin teurastanut, tai sitten seurattava heitä kuolemaan. Vihdoin kiiri hurjasti hänen korvissaan Aquilan kreivin nimi, joka aiheutti myrskyisen huudon: "_Evviva!_ Eläköön Francesco del Falco!" Ja itsepintainen, muiden seasta voimakkaana kaikuva ääni nimitti häntä jo "il Duca Francescoksi". Silloin kohosi veri Gian Marian aivoihin, ja suuttumuksen aalto sysäsi syrjään pelon hänen sydämestään. Hän nousi seisomaan jalustimissaan, ja hänen silmänsä välkkyivät hänet vallanneesta kateellisesta raivosta. "Martino!" karjui hän käheästi kapteenilleen. "Keihäät tanaan ja laskettakaa tuon joukon lävitse täyttä neliä!" Vanttera sveitsiläinen empi, vaikka olikin rohkea mies. Alvaro de Alvari ja Gismondo Santi katsahtivat toisiinsa huolestuneina, ja vanha, säikkymätön valtiomies, jonka sydämessä rahvaan uhkaava myllerrys ei ollut herättänyt vähäisintäkään pelon häivettä, kalpeni kuultuaan tämän määräyksen. "Teidän korkeutenne", vetosi hän herttuaan, "ette voi tarkoittaa sitä". "Enkö voi tarkoittaa sitä?" kivahti Gian Maria, samalla kun hänen katseensa siirtyi Santista epäröivään kapteeniin. "Tomppeli!" ärjäisi hän jälkimäiselle. "Tyhmä elukka, mitä varrot? Etkö kuullut sanojani?" Sekuntiakaan vitkastelematta kapteeni nyt nosti miekkansa koholle ja karjui syvällä kurkkuäänellään miehilleen komennuksen, joka sai heidän keihäänsä painumaan alemmaksi kuin vaakasuoraan. Myöskin rahvas oli kuullut julman komennuksen, ja lähinnä ratsujoukkoa olevat heräsivät tajuamaan vaaransa ja olisivat perääntyneet, jolleivät muut olisi takaapäin sulloutuneet tiukalle ja pitäneet heitä kuoleman vuoksessa, joka nyt syöksyi heitä kohti aseiden kalahdellessa ja käheiden huutojen kaikuessa. Nyt täyttivät kirkaisut ilman, jossa äskettäin oli sinkoillut äänekkäitä uhkauksia. Mutta väkijoukossa oli joitakuita, jotka eivät halunneet olla tämän teurastuksen toimettomia katselijoita. Puolet torin kivistä lensivät ratsujoukon jäljessä ja putosivat itsepintaisena kuurona sotilaiden varuksille, kolhien useita teräskypärejä niiden kantajien kivuksi ja epämukavuudeksi. Herttuaan itseensä osui kaksi kiveä, ja Santin suojaamattomaan päähän tuli paha haava, josta vuoti runsaasti verta, värjäten hänen lumivalkeita hiuksiaan. Näin rumalla tavalla he vihdoin saapuivat herttualliseen palatsiin, jättäen jälkeensä kuolleita ja loukkaantuneita osoittamaan tietä, jota myöten he olivat tulleet. Vihan vimmassa Gian Maria meni huoneisiinsa eikä tullut jälleen näkyviin, ennenkuin hänelle noin kahden tunnin kuluttua ilmoitettiin Caesar Borgian, Valentinoisin herttuan, lähettilään pyrkivän hänen puheilleen. Yhäti raivostuneena ja kihisten kiukusta hänen osakseen tulleen häpäisevän mielenosoituksen tähden Gian Maria — perin sopimattomalla tuulella sellaista keskustelua varten, joka olisi vaatinut kylmyyttä ja mielenmalttia terävämmiltäkin aivoilta kuin hänen olivat — otti vastaan lähettilään, synkän, pappiskasvoisen espanjalaisen, palatsin valtaistuinsalissa. Herttuan seurassa olivat Alvari, Santi ja Fabrizio da Lodi, samalla kun hänen äitinsä Caterina Colonna istui tuolilla, jonka tulipunaiseen samettipäällykseen oli kullalla kirjailtu Sforzan leijona. Keskustelu oli lyhyt, ja sen lopun karkeus oli räikeästi ristiriidassa sen alun muodollisen kohteliaisuuden kanssa. Pian kävi selväksi, että lähettilään varsinainen tehtävä oli rakentaa isäntänsä puolesta riitaa Babbianon kanssa, jotta Borgia saisi järkevän tekosyyn hyökätäkseen herttuakuntaan. Hän vaati, aluksi kohteliaasti ja rauhallisesti, mutta myöhemmin — saatuaan epäyksen — röyhkeän tiukasti Gian Mariaa hankkimaan Valentinoisin herttualle sata ratsumiestä — tai viisisataa jalkamiestä — jotta hänkin osaltaan jossakin määrin auttaisi Caesar Borgiaa tämän aikoessa ryhtyä vastustamaan ranskalaisia, jotka uhkasivat tunkeutua maahan. Gian Maria ei välittänyt rahtuakaan niistä pidättävistä sanoista, joita Lodi kuiski hänen korvaansa, kehoittaen häntä viivyttelemään, lykkäämään tämän asian siksi, kunnes liitto Urbinon suvun kanssa olisi lopullisesti solmittu ja heidän asemansa vahvistunut niin paljon, että he pystyisivät uhmaamaan Caesar Borgian vihaa. Mutta ei tämä eivätkä ne vihaiset, merkitsevät silmäykset, joita hänen älykäs äitinsä loi häneen, kyenneet hillitsemään häntä. Hän totteli ainoastaan itsepäisen mielialansa ääntä uneksimattakaan niistä seurauksista, joita hänelle saattaisi koitua. "Viekää Valentinoisin herttualle minulta seuraava vastaus", lausui hän lopuksi. "Ilmoittakaa hänelle, että ne keihäsmiehet, jotka minulla on Babbianossa, aion pitää voidakseni niillä puolustaa omia rajojani hänen rosvomaisia hyökkäyksiään vastaan. Herra da Lodi", lisäsi hän, kääntyen Fabrizion puoleen, malttamatta edes kuunnella, oliko lähettiläällä vielä jotakin sanottavaa, "käskekää opastaa tämä herra takaisin majapaikkaansa ja huolehtikaa siitä, että hänet turvallisesti saatetaan täältä herttuakuntamme rajalle saakka!" Kun lähettiläs kasvot tulipunaisina ja katse uhkaavana oli poistunut Lodin saattamana, nousi rouva Caterina ihan kuin törkeästi loukatun kärsivällisyyden ruumiillistumana ja syyti karvaita moitteita harkitsemattomalle pojalleen. "Hupakko!" myrskysi hän. "Tuolla menee herttuakuntasi — tuon miehen kämmenellä." Sitten hän naurahti katkerasti. "Viskatessasi sen pois olet kenties sittenkin tehnyt viisaan valinnan, sillä niin totta kuin taivaassa on Jumala, olet tyyten kelvoton sitä säilyttämään." "Korkea äitini", vastasi Gian Maria niin arvokkaasti kuin suinkin saattoi aivojensa ollessa niin surkean sekasortoisessa tilassa kuin ne nyt tuntuivat olevan, "teidän olisi viisainta antautua naisentehtäviinne sekaantumatta miehen puuhiin". "Miehen puuhiin!" pilkkasi rouva Caterina. "Ja sinä hoidat niitä vallattoman pojan tai oikullisen naisen tavoin." "Minä hoidan niitä, madonna, niinkuin minusta paraalta näyttää, sillä sattumalta olen juuri _minä_ Babbianon herttua", vastasi Gian Maria jurosti. "En ikinä pelkää ainoatakaan maanpinnalla astellutta paavinpoikaa. Liitto Urbinon kanssa on miltei solmittu. Jos Valentino, sittenkun se asia on järjestetty, näyttää hampaitaan, niin — Jumal' auta! — me näytämme omiamme." "Niin, mutta erotus on se, että hänellä on suden hampaat ja sinulla lampaan. Sitäpaitsi on liitto Urbinon kanssa vielä keskeneräinen. Sinun olisi ollut viisaampaa lähettää lähettiläs takaisin annettuasi hänelle jonkun epämääräisen lupauksen, jonka nojalla olisit saanut kylliksi aikaa lopullisesti järjestääksesi asiat Montefeltron suvun kanssa. Asiain näin ollen ovat päiväsi luetut. Caesarille lähettämäsi sanoman jälkeen hän toimii heti. Omasta puolestani minulla ei ole lainkaan halua joutua hyökkääjän saaliiksi, ja minä poistun Babbianosta etsiäkseni turvaa Napolista. Ja jos saan tarjota sinulle vielä viimeisesi neuvon, on se se, että sinun pitäisi tehdä samoin." Gian Maria nousi pystyyn ja tuli alas korokkeelta, silmäillen häntä tylsän hämmästyneesi. Sitten hän ikäänkuin apua pyytääkseen katsahti Alvariin, Santiin ja viimeksi Lodiin, joka oli palannut Caterinan puhuessa. Mutta heistä ei kukaan hiiskunut sanaakaan, ja kaikkien silmät olivat vakavat. "Arkoja raukkoja olette kaikki!" ivasi hän. Sitten hänen kasvonsa synkkenivät, ja hänen sävynsä kävi tiukemmaksi. "Sellainen en minä ole", vakuutti hän, "joskin menneisyydessä lienen joskus sellaiselta näyttänyt. Olen vihdoinkin herännyt, hyvät herrat. Kuulin tänään Babbianon kaduilla äänen ja näin näyn, ja ne valoivat tulta verisuoniini. Teidän ennen tuntemanne säyseä, pehmeä, hellittelevä herttua on poissa. Leijona on vihdoinkin hereillä, ja saatte nähdä sellaista, mistä ette ole uneksineetkaan." Toisten nyt katsellessa häntä lisäsi heidän silmiensä vakavuutta pelokkaan ihmettelevä ja kysyvä ilme. Aikoiko hänen järkensä pettää sen hirveän pingoituksen johdosta, joka sitä oli painanut sinä päivänä? Jollei se ollut hulluutta, niin mitä muuta merkitsi moinen hurja kerskailu? "Oletteko kaikki mykkiä?" kivahti hän silmissään kuumeinen kiilto. "Vai arveletteko minun lupaavan enemmän kuin kykenen täyttämään. Saatte itse päättää, ja pian. Tänään, korkea äitini, samalla kun te matkustatte etelään, kuten meille ilmoititte, lähden minä jälleen pohjoiseen, takaisin Urbinoon. En tuhlaa enää päivääkään. Viikon kuluessa, hyvät herrat, olen Jumalan armosta avioliitossa. Se antaa meille Urbinon kilveksemme, ja Urbinon mukana tulevat Perugia ja Camerino. Mutta ei siinä kaikki. Monna Valentinan mukana saamme ruhtinaalliset myötäjäiset. Miten luulette minun käyttävän ne? Viimeistä floriinia myöten ne menevät sotilaiden aseistamiseen. Pestaan palvelukseeni jok'ikisen vapaan _condottan_ Italiassa. Värvään sellaisen armeijan, jollaista ei ole milloinkaan muulloin nähty, ja sillä ahdistan Valentinoisin herttuaa. En istu täällä kotosalla vartoamassa milloin hän näkee hyväksi tulla, vaan lähden häntä vastaan, ja sen armeijani etunenässä isken hänen niskaansa kuin ukkosen vasama. Niin, korkea äitini", — hän nauroi hulluudessaan — "lammas vainoaa sutta ja repii sitä niin pahasti, ettei se enää ikinä pysty ahdistamaan muita lampaita. Sen teen, hyvät ystävät, ja siitä sukeutuu sellainen kamppailu, jollaista ei ole nähty ammoin sitten menneiden Castracanin aikojen jälkeen." He tuijottivat häneen, tuskin enää uskoen häntä täysijärkiseksi ja syvästi kummastellen, mistä tämä äkillinen, sotainen kiihko sellaisessa miehessä, jonka luonne oli pikemminkin veltto kuin toimelias, pikemmin pelokas kuin sotainen. Eikä syytä kuitenkaan olisi tarvinnut kaukaa etsiä, jos he vain olisivat vaivautuneet seuraamaan sitä ajatusuomaa, josta hän itse oli antanut heille vihjauksen viitatessaan Babbianon kadulla kuulemaansa ääneen ja näkemäänsä näkyyn. Ääni oli se ääni, joka oli huutanut hänen serkkuaan Francescoa herttuaksi. Juuri se oli herättänyt hänessä raivoisan, polttavan kateuden. Tämä mies oli riistänyt häneltä sekä hänen kansansa että Valentinan rakkauden ja siten virittänyt hänen sydämessään kalvavan halun osoittautua Francescoa paremmaksi ja näyttää sekä kansalle että Valentinalle, että heidän mieltymyksensä oli osunut harhaan. Hän muistutti pelaajaa, joka panee kaikki yhden ainoan heiton varaan, hänen panoksensa olisivat hänen morsiamensa myötäjäiset, ja peli olisi voimien mittely Borgian kanssa. Jos hän voittaisi, olisi hän kunniahohteen verhoama; hän ei olisi ainoastaan kansansa pelastaja ja sen vapaussankari, vaan myöskin maineikas mies, jota koko Italia — tai ainakin Italian se osa, joka oli tuntenut niskassaan Valentinon rautakoron — kunnioittaisi. Siten hän näyttäisi, mikä mies hän oli, ja poistaisi ihmisten mielestä muiston hänen kapinallisesta serkustaan, josta hän aikoi suoriutua. Hänen äitinsä puhutteli häntä nyt, ja Caterinan sanat olivat varoituksen sanoja, rukousta, ettei hän ryhtyisi millinkään kaikkien mielestä niin suunnattomaan ja kammottavaan seikkailuun sitä asianmukaisesti harkitsematta ja pohtimatta sitä neuvostossa. Sillä hetkellä astui sisälle palvelija, joka lähestyi herttuaa. "Madonna", ilmoitti Gian Maria, keskeyttäen hänen vakavat sanansa, "olen jyrkästi päättänyt, miten menettelen. Jos vain suvaitsette viipyä vielä tuokion ja istuutua jälleen paikallenne, näette ensimmäisen kohtauksen siitä suuresta draamasta, jota valmistelen." Sitten hän kääntyi odottavan palvelijan puoleen ja tiedusti: "Sanomasi?" "Kapteeni Armstadt on palannut, teidän korkeutenne, ja tuonut hänen ylhäisyytensä." "Noutakaa kynttilöitä ja päästäkää heidät sitten sisälle!" komensi hän lyhyesti. "Paikoillenne, hyvät herrat, ja te, äitini! Aion olla tuomarina." Hämmästyneinä ja käsittämättä mitään toiset tottelivat hänen hurjia viittauksiaan ja istuutuivat jälleen paikoilleen valtaistuimen luokse, samalla kun hän meni takaisin korokkeelle ja sijoittui herttualliselle tuolille. Sisään astui palvelijoita, kantaen upeita, taotusta kullasta valmistettuja kynttilänjalkoja, jotka he asettivat pöydälle ja uuninreunukselle. Kun ovi heidän poistuttuaan taaskin avattiin, lisäsi seurueen hämmästystä ulkoa kantautuva rautapanssarien kalina. Se kävi yhä kovemmaksi, ja toiset odottivat kylminä ja sanattomina, kunnes huoneeseen astui Aquilan kreivi kummallakin puolellaan sotilas, mikä osoitti hänen olevan vangin. Luotuaan seurueeseen nopean, laajan silmäyksen, joka käsitti koko valtaistuimen ympärillä olevan ryhmän, Francesco jäi hiljaa seisomaan — osoittamatta vähääkään kummastelevansa Lodin sielläoloa ja vartoamaan serkkunsa sanoja. Hän oli hienosti, mutta ei tuhlaavaisesti puettu, ja jos hän tekikin korkean ylimyksen vaikutuksen, johtui se pikemminkin hänen kasvojensa ja ryhtinsä ylevyydestä. Hän oli aseeton ja paljain päin, jollei oteta lukuun hänen aina käyttämäänsä kultaista verkkoa, joka tuntui korostavan hänen hiustensa kiiltävää tummuutta. Hänen kasvonsa olivat rauhalliset, ja hänen katseessaan oli sellainen ilme kuin hänelle hankittu huvitus olisi häntä pahasti tympäissyt. Syntyi muutamia minuutteja kestävä painostava hiljaisuus, jonka aikana hänen serkkunsa tähysti häntä omituisesti kiiluvin silmin. Vihdoin Gian Maria puhkesi puhumaan kiihtymyksestä kimeällä äänellä. "Tiedätkö ainoatakaan syytä", kysyi hän, "jonka vuoksi pääsi ei pitäisi komeilla keihään kärjessä niiden muiden joukossa San Bacolon portilla?" "Tiedän useita", vastasi Francesco, ensin hätkähtäen, mutta heti sitten hymyillen, ja hänen vastauksensa näytti yksinkertaisuudellaan panevan herttuan ymmälle. "Annahan kuulua joitakuita niistä!" kehoitti hän pian. "Ei, kuulkaamme pikemminkin, mistä syystä minun päärukkaani pitäisi niin tylysti kohdella. Kun mies karkeasti vangitaan, kuten minulle on tehty, on tapana, jota sinun korkeutesi ehkä suvaitsee noudattaa, ilmoittaa hänelle jonkunlainen syy tähän loukkaavaan kohteluun." "Sinä sulavakielinen kavaltaja", virkkoi äärettömän pahanilkisesti herttua, jota hänen serkkunsa arvokkuus yhä enemmän kiukutti. "Sinä valiosanainen roisto! Haluaisitko tietää, minkä tähden sinut on vangittu? Kerrohan minulle, hyvä herra, mitä puuhailit Acquaspartassa pääsiäisen edellisen keskiviikon aamuna?" Kreivin rauhalliset kasvot pysyivät tutkimattomina, kärsivällisen ihmettelyn naamiona. Ainoastaan hänen käsiensä äkillinen puristuminen nyrkkiin ilmaisi, kuinka pahasti se pisto osui häneen, mutta hänen käsiään ei kukaan huomannut. Herttuan takana seisova Fabrizio da Lodi kalpeni huuliaan myöten. "En muista puuhanneeni siellä mitään kovin merkillistä", vastasi Francesco. "Hengitin metsässä kevään raitista ilmaa." "Etkä mitään muuta?" ärähti Gian Maria. "En jaksa muistaa paljoakaan muuta, millä olisi merkitystä. Kohtasin siellä erään ylimysnaisen, jonka kanssa hiukan puhelin, munkin, narrin, houkkamaisen keikarin ja joitakuita sotilaita. Mutta" — hänen sävynsä muuttui äkkiä ylpeäksi — "mitä tahansa teinkin, tein sen oman mieleni mukaan enkä vielä ole oppinut tietämään, että Acquilan kreivin täytyy tehdä tiliä siitä, mitä hän tekee ja missä hän liikkuu. Et ole vielä ilmoittanut minulle, sinun korkeutesi, minkä oikeuden tai kuvitellun oikeuden nojalla pidät minua vankina." "Enkö tosiaankaan? Etkö oivalla mitään yhteyttä rikkomuksesi ja sen välillä, että silloin olit Sant' Angelon läheisyydessä?" "Jos minun on ymmärrettävä se niin, että olet näin loukkaavasti tuottanut minut tänne esittääksesi minulle arvoituksia huviksesi, olen selvillä asiasta, mutta sittenkin hämmästynyt. En ole mikään hovi-ilveilijä." "Sanoja, pelkkiä sanoja", kivahti herttua. "Älä luule pettäväsi minua niillä!" Lyhyesti naurahtaen hän kääntyi Francescosta korokkeella olevan seurueen puoleen. "Kummastellette, hyvät herrat, ja te, korkea äitini, millä perusteilla olen vangituttanut tämän kavaltajan. Saatte sen tietää. Pääsiäisen edellisen tiistain iltana kokoontui Sant' Angeloon seitsemän kavaltajaa punomaan juonia syöstäkseen minut vallasta. Heistä neljän päät ovat nyt nähtävinä Babbianon muureilla, kolme muuta pääsi pakenemaan, mutta tuossa seisoo yksi heistä — se, jonka piti istuutua tälle valtaistuimelle, sittenkun minut olisi sysätty siltä pois." Kaikkien silmät olivat nyt suunnatut nuoreen kreiviin, kun taas hänen oma katseensa lipui Lodin kasvoihin, joista kuvastui tyrmistys, niin voimakas, että se olisi paljastanut hänet, jos vain herttua olisi sattunut katsahtamaan häneen päin. Syntyi äänettömyys, jota kukaan läsnäolevista ei rohjennut katkaista. Gian Maria näytti odottavan vastausta Francescolta; mutta Francesco seisoi, silmäillen häntä tyynesti, eikä ainoallakaan merkillä osoittanut haluavansa puhua. Vihdoin ei herttua enää jaksanut sietää hiljaisuutta, vaan huusi: "_E dunque?_ Eikö sinulla ole mitään vastattavaa?" "Haluaisin huomauttaa", vastasi Francesco, "etten ole kuullut mitään kysymystä. Kuulin hurjan väitöksen, luonnottoman ja hullun, mielipuolisen syytöksen, jolle ei voida esittää minkäänlaisia todistuksia, sillä muussa tapauksessa, siitä olen varma, ette olisi jättänyt niitä mainitsematta. Kysyn teiltä, hyvät herrat, ja teiltä, rouva", jatkoi hän kääntyen toisten puoleen, "onko hänen korkeutensa sanonut mitään, mihin millään tavoin olisi tarpeellista vastata?" "Todistuksiako sinä kaipaat?" huusi Gian Maria, mutta ei niin itsevarmasti kuin siihen saakka eikä senvuoksi niin rajustikaan. Hänen mielessään oli herännyt epäilys Francescon kummallisen tyyneyden tähden, joka Gian Marian käsityksen mukaan tuskin näytti syyllisyyden verholta, vaan osoitti pikemminkin syytetyn varmasti uskovan, ettei häntä mikään vaara uhannut. "Todistuksiako kaipaat?" toisti herttua, ja sitten hän tiedusti sen näköisenä kuin olisi esittänyt kysymyksen, johon oli mahdoton vastata: "Miten sait sen haavan, joka sinussa oli silloin metsässä?" Francescon kasvoilla väikkyi hymy, joka häipyi pian. "Pyysin todistuksia enkä kysymyksiä", huomautti hän väsyneesti. "Mitä se todistaisi, vaikka minussa olisi sata haavaa?" "Todistaisiko?" kertasi herttua yhä epävarmempana, jo peläten kenties menneensä liian nopeasti ja liian pitkälle epäluulojensa tiellä. "Minusta se ynnä siellä olosi todistavat sinun olleen edellisen yön taistelussa." Sen kuullessaan Francesco liikahti. Hän huoahti ja hymyili samalla kertaa. Sitten hän omaksui ripeän komentavan sävyn, osoitti vartijoitaan ja kehoitti: "Käske näiden miesten mennä tiehensä ja kuuntele sitten, kun haihdutan rumat epäluulosi, kuten pyörretuuli hajoittaa lehtiä syksyllä!" Gian Maria tuijotti häneen typertyneenä. Tuo valtava varmuus ja tuo ylhäinen, arvokas käytös, joka oli niin ylevä vastakohta hänen omalle karkealle rehentelylleen, heikensivät vähitellen yhä enemmän hänen itseluottamustaan. Kättään heilauttaen hän käski sotilaiden poistua, melkein itsetiedottomasti totellen serkkunsa hallitsijaälyä, jonka mukaan hän yhtä itsetiedottomasti taipui. "Nyt, sinun korkeutesi", virkkoi Francesco heti miesten poistuttua, "salli minun selvästi ymmärtää syytöksesi, ennenkuin sen torjun. Käyttämistäsi sanontatavoista arvaan sen olevan seuraavan: Vähän aikaa sitten tehtiin Sant' Angelossa salaliitto, jonka tarkoituksena oli syöstä sinut pois Babbianon valtaistuimelta ja nostaa minut sijallesi. Syytät minua siitä, että minulla oli salaliitossa osa — minulle määrätty osa. Asia on niin, eikö olekin?" Gian Maria nyökkäsi. "Olet esittänyt asian hyvin selvästi", ärähti hän. "Jos voit yhtä selvästi todistaa viattomuutesi, uskon varmasti tehneeni sinulle vääryyttä." "Että tällainen salaliitto on tehty, sitä pidämme todistettuna, vaikka Babbianon kansasta todistukset tuntunevat niukoilta. Sittemmin kuollut mies oli kertonut sinun korkeudellesi, että sellaista salaliittoa haudottiin. Se tuskin oli sellaisenaan riittävä todistus antaakseen aihetta sille, että neljän sangen uljaan herrasmiehen päät pantiin keihäiden kärkeen, mutta epäilemättä sinun korkeudellesi oli muita todistuksia, joihin me muut emme ole päässeet tutustumaan." Gian Maria vavahti näistä sanoista. Hän muisti, mitä Francesco oli lausunut heidän viime kerralla puhellessaan tästä samasta asiasta; hän muisti, miten hänet itsensä oli sinä päivänä otettu vastaan Babbianossa. "Meidän täytyy uskoa asianlaidan olevan niin", jatkoi Francesco levollisesti. "Sinun korkeutesi menettely tässä jutussa ei jätäkään sijaa epäilylle. Uskomme siis, että sellainen salaliitto tehtiin, mutta se, että minä olin siinä osallinen, että minä olin sinun paikallesi valittu mies — pitääkö minun todistaa, kuinka pätemätön sellainen syytös on? "Pitää, todentotta! Jumaliste! Sinun pitää, jos mielit pelastaa pääsi." Kreivi seisoi huolettomassa asennossa, kädet ristissä selän takana, ja hymyili katsellessaan serkkunsa kalpeita kasvoja ja rypistynyttä otsaa. "Kuinka salaperäisiä ovatkaan oikeutesi tiet, serkku!" jupisi hän suunnattoman huvitettuna. "Kuinka ihmeellistä tasapuolisuutta kuvastuukaan menettelytavoistasi! Raahautat minut tänne väkivallalla, istut siellä ja sanot minulle: Todista, ettet ole vehkeillyt minua vastaani Muutoin saa sinut pyöveli! Totisesti! Salomon oli typerä loruilija sinuun verrattuna." Gian Maria läimäytti tuolinsa kullattuun käsinojaan iskun, jonka tähden hän seuraavana aamuna huomasi käteensä tulleen mustelman. "Todista se!" kiljui hän kiukuttelevan lapsen tavoin. "Todista se, todista se, todista se!" "Eivätkö sanani ole sitä jo todistaneet?" lausui kreivi niin lievän hämmästyneesti ja lempeän moittivasti, että Gian Maria jäi töllistelemään suu auki. Sitten herttua teki hätäisen, kärsimättömän eleen. "Herra Alvari", sanoi hän ankaraa raivoa uhkuvalla äänellä, "teidän on luullakseni parasta kutsua vartijat takaisin". "Malttakaahan!" esti kreivi pakottavasti, kohottaen kättänsä. Ja nyt näkyi tyyni huolettomuus kadonneen hänen kasvoiltaan; hymy oli häipynyt ja sen sijalla oli ylhäisen ja ylenkatseellisen suuttumuksen ilme. "Toistan sanani. Olet raahauttanut minut tänne eteesi väkivallalla, ja istuen siellä, Babbianon valtaistuimella, sanot: 'Todista, ettet ole vehkeillyt minua vastaan, jos mielit pelastaa pääsi!" Sekunnin ajan hän oli vaiti ja pani merkille, kuinka ymmälläolevan näköisinä kaikki häntä katselivat. "Onko tämä vertaus?" ärisi herttua käsittämättä. "Sinäpä sen sanoit", säväytti Francesco takaisin. "Vertaus se on. Ja jos sitä harkitset, niin eikö se tarjoa sinulle todistuksia kylliksi?" kysyi hän äänessään voitonriemuinen sointu, "Eikö keskinäinen asemamme epäämättömästi osoita tätä syytöstäsi perusteettomaksi? Seisoisinko minä täällä ja istuisitko sinä siellä, jos se, mitä väität, olisi totta?" Hän nauroi miltei villisti, ja hänen silmänsä leimusivat halveksivasti hänen katsoessaan herttuaa. "Jos haluat kuulla sen vielä selvemmin, Gian Maria, niin sanon, että jos olisin vehkeillyt päästäkseni horjuvalle valtaistuimellesi, olisin nyt sillä istumassa enkä seisoisi tässä puolustautumassa typerää syytöstä vastaan. Mutta voitko sinä epäillä sitä? Etkö oppinut mitään ratsastaessasi Babbianoon tänään? Etkö kuullut väkijoukon huutavan minulle suosiotaan ja sadattelevan sinua? Ja kuitenkin", lopetti hän ylhäisen säälivästi, "väität minun vehkeilleen. Niin, jos haluaisin valtaistuintasi, ei minun tarvitsisi muuta kuin levittää lippuni pääkaupunkisi kaduilla, ja tunnin kuluttua ei Gian Maria enää olisi herttua. Olenko todistanut syyttömyyteni, sinun korkeutesi?" päätti hän tyynesti, melkein murheellisesti. "Oletko saanut varmuuden siitä, kuinka vähän tarvitsen vehkeilyä?" Mutta herttualla ei ollut mitään vastattavaa hänelle. Sanattomana istui Gian Maria eräänlaisen huumeisen kauhun vallassa ja katseli synkästi serkkunsa kauniita kasvoja, samalla kun toiset tarkkailivat häntä salavihkaa äänettöminä ja vapisten nuoren miehen tähden, joka täällä, herttuan kynsissä, oli uskaltanut puhua hänelle sillä tavoin. Äkkiä hän peitti kasvonsa käsillään ja istui siten vähän aikaa ikäänkuin syviin mietteisiin vaipuneena. Vihdoin hän veti kätensä verkkaisesti syrjään ja näytti kasvot, joita intohimo ja mielentuska olivat oudosti raastaneet niin vähässä ajassa. Hän kääntyi Santin puoleen, joka seisoi lähinnä. "Vartijat!" äänsi hän käreästi, heilauttaen kättänsä, ja Santi lähti kenenkään uskaltamatta hiiskua sanaakaan. Sillä tavoin he vartosivat omituisena ryhmänä, kaikki perin vakavina paitsi yhtä, sitä miestä, jolla oli eniten syytä olla vakava. Sitten kapteeni astui sisälle kahden sotilaansa seuraamana, ja Gian Maria heilautti kättänsä vankia kohti. "Viekää hänet pois!" mutisi hän käheästi, kasvot kammottavina, intohimon puistattaessa häntä, niin että hän vapisi kuin haavanlehti. "Viekää hänet pois ja odottakaa määräyksiäni etuhuoneessa!" "Jos nyt sanomme jäähyväiset, serkku", virkkoi Francesco, "niin saanko toivoa sinun lähettävän papin luokseni? Olen elänyt totisena kristittynä." Gian Maria ei vastannut hänelle mitään, mutta hänen häijyt silmänsä olivat tähdätyt Martinoon. Arvaten hänen katseensa merkityksen kapteeni kosketti kevyesti Francescon käsivartta. Tuokion kreivi seisoi paikallaan, silmäillen vuoroin herttuaa, vuoroin sotilaita; sekunnin ajaksi hänen katseensa suuntautui huoneeseen kokoontuneeseen seurueeseen; sitten hän hieman kohautti olkapäitänsä, pyörähti korollaan ympäri ja poistui pää pystyssä herttuan valtaistuinsalista. Ja hänen mentyään kesti hiljaisuutta, kunnes Caterina Colonna rikkoi sen, purskahtaen nauruun, joka repi Gian Marian nyt kovin helliä hermoja. "Lupasit uljaasti", pilkkasi Caterina, "näytellä leijonan osaa. Mutta tähän saakka olemme kuulleet vain aasin kiljuntaa." YHDESTOISTA LUKU Vaeltavat ritarit Tämä äidin pilkka kannusti Gian Marian liikkeelle. Hän nousi herttualliselta tuoliltaan ja laskeutui korokkeelta, jolla se seisoi, niin myrskyisen mielialan vallassa, ettei se sallinut hänen istua paikallaan. "Aasin kiljuntaako?" jupisi hän, seisahtuen Caterinan eteen. Sitten hän naurahti epämiellyttävästi. "Aasin leukaluu teki pahaa jälkeä eräässä tilaisuudessa, madonna, ja niin saattaa käydä uudelleen. Hitunen malttia, niin kyllä näette." Sitten hän pirteämmän näköisenä puhutteli neljää äänetöntä hovimiestään. "Te kuulitte, mitä hän sanoi, hyvät herrat", huudahti hän. "Miten pitäisi minun mielestänne menetellä sellaiseen kavaltajaan nähden?" Hän odotti joitakuita sekunteja vastausta, ja häntä näytti kiukuttavan, ettei vastausta kuulunut. "Eikö teillä siis ole minkäänlaista neuvoa minulle?" tiedusti hän tylysti. "En ollut luullut", sai Lodi vaivoin sanotuksi, "teidän korkeutenne tarvitsevan neuvoa tällaisessa tapauksessa. Teidät oli johdettu päättelemään, että Aquilan herra oli kavaltaja, mutta siitä, mitä kaikki olemme kuulleet, teidän korkeutenne pitäisi nyt oivaltaa, ettei hän ole." "Pitäisikö minun?" vastasi herttua, seisahtuen liikkumattomaksi ja kiinnittäen Fabrizioon katseen, joka oli himmeä kuin käärmeen. "Herra da Lodi, uskollisuudessanne on viime aikoina näkynyt horjumisen merkkejä. Jos olenkin Jumalan ja Hänen autuaiden pyhäinsä armosta hallinnut armollisena ruhtinaana ja hairahtunut liian paljon kallistumaan lempeyteen, haluaisin varoittaa teitä olemaan koettelematta lempeyttäni liian kovasti. Olen sittenkin vain ihminen." Hän kääntyi vastassaan olevasta vanhasta, pelottomasta valtiomiehestä silmäilemään seurueen muita, huolestuneina katselevia jäseniä. "Vaitiolonne, hyvät herrat, ilmaisee teidän arvostelunne tässä asiassa olevan samanlaisen kuin minun. Ja te olette viisaita, sillä tällaisessa tapauksessa ei voi tulla kysymykseen muuta kuin yksi menettelytapa. Serkkuni on tänään lausunut sellaisia sanoja, jollaisia yksikään mies ei ole koskaan lausunut ruhtinaalle menettämättä henkeään. Emmekä me tee poikkeusta siitä säännöstä. Aquilan kreivin pään täytyy pudota hänen uhkarohkeutensa hinnaksi." "Poikani!" kirkaisi Caterina kauhistuneesti. Gian Maria katsoi häneen intohimon vallassa, kasvot täpläisinä. "Olen sen sanonut", ärähti hän. "En nuku, ennenkuin hän kuolee." "Mutta mahdollisesti et sitten enää herääkään", tokaisi äiti. Ja sen etulaukauksen jälkeen hän syyti Gian Marialle karvaimman arvostelun, mitä viimemainittu oli milloinkaan kuullut. Purevilla liikanimillä ja ylenkatseellisilla sanoilla hän koetti saada herttuan tajuamaan, kuinka järjetön hänen aikomuksensa oli. Oliko hän tosiaankin kyllästynyt hallitsemaan Babbianoa? Jos asianlaita oli niin, lausui Caterina, tarvitsi hänen vain odottaa Caesar Borgian tuloa. Hänen ei tarvinnut jouduttaa tapahtumia sellaisella teolla, joka johtaisi kapinaan, saattaisi kansan nousemaan kostaakseen epäjumalansa puolesta. "Olette esittänyt minulle ainoastaan lisäsyitä", vastasi Gian Maria jäykästi. "Herttuakunnassani ei ole tilaa sellaiselle miehelle, jonka kuoleman, jos näkisin hyväksi sen aiheuttaa, oma kansani minulle kostaisi." "Lähetä hänet sitten pois alueiltasi!" kehoitti Caterina. "Karkoita hänet maanpakoon, ja kaikki saattaa käydä hyvin. Mutta jos surmaat hänet, en pidä henkeäsi päivän palkan arvoisena." Tämä neuvo oli järkevä, ja vihdoin saatiin herttua taivutetuksi hyväksymään se. Mutta sitä varten tarvittiin hovimiesten loputtomia rukouksia ja suostuttelevan Caterinan purevaa ivaa ja ennustuksia siitä, mikä kohtalo häntä varmasti odottaisi, jos hän kajoaisi niin rakastetun miehen henkeen. Vihdoin hän vasten tahtoaankin jurosti myöntyi tyytymään serkkunsa karkoitukseen. Mutta sen luvatessaan hän tunsi suunnatonta katkeruutta ja harmia, sillä hänen kateuttaan ei olisi voinut rauhoittaa mikään muu kuin Francescon kuolema. Varmastikaan ei mikään muu kuin seurausten pelko, jonka hänen äitinsä oli virittänyt hänen sydämessään, olisi voinut taivuttaa häntä tyytymään Aquilan kreivin karkoittamiseen. Hän noudatti Martinon ja käski hänen antaa kreiville takaisin miekan. Maanpakosanoman viemisen hän uskoi Fabrizio da Lodille, jonka hän velvoitti ilmoittamaan Francescolle, että hänelle myönnettiin neljäkolmatta tuntia, joiden aikana hänen tuli laittautua pois Gian Maria Sforzan alueilta. Sen tehtyään herttua perin huonolla tuulella — kääntyi kantapäänsä varassa ympäri, poistui otsa synkkänä herttuallisesta valtaistuinsalista ja meni kenenkään saattamatta omiin huoneisiinsa. Riemastuneena lähti Fabrizio da Lodi asialleen, jonka hän suoritti, liittäen siihen eräitä kehoituksia, jotka olisivat maksaneet hänen päänsä, jos ne olisivat joutuneet Gian Marian tietoon. Hän nimittäin käytti hyväkseen tilaisuutta taaskin tyrkyttääkseen Francescolle Babbianon valtaistuinta. "Hetki on hyvin otollinen", huomautti hän, "ja kansa rakastaa teitä varmasti enemmän kuin ainoatakaan ruhtinasta on ikinä rakastettu. Juuri kansan edun vuoksi rukoilen. Te olette sen ainoa toivo. Ettekö suostu tulemaan sen johtajaksi?" Jos Francesco epäröi tuokion, johtui se pikemminkin kruunun tarjoamistavan herättämistä mietteistä kuin siitä, että tarjous olisi häntä kiehtonut. Kerran — silloin yöllä Sant' Angelossa — hän oli tuntenut kiusausta ja hetkisen kuunnellut häntä valtaan kutsuvan äänen viettelystä. Mutta nyt ei ollut niin. Hän ajatteli kansaa, joka luotti häneen niin vakaasti, joka osoitti häntä kohtaan sellaista ihailevaa rakkautta, jolle hän vuorostaan toivoi kaikkea hyvää ja jota hän olisi mielellään palvellut millä muulla tavoin tahansa paitsi tällä. Hän ravisti päätänsä ja hylkäsi tarjouksen, hymyillen pahoittelevasti. "Olkaa kärsivällinen, vanha ystävä!" lisäsi hän. "Minä en ole sellaista ainesta, josta saadaan hyviä ruhtinaita, vaikka te niin luulette. Se on sellainen pakottava tilanne, johon en hevin myy itseäni. Minä kaipaan miehen elämää. Fabrizio — vapaata elämää, jota eivät ohjaa neuvonantajat eikä rahvaan mielivalta." Fabrizion kasvot kävivät murheellisiksi. Hän huokasi syvään, mutta koska hänen ei olisi ollut hyvä kovin kauan viipyä puhelemassa sellaisen henkilön kanssa, joka herttuan silmissä oli valtiopetoksellinen, ei hän voinut itsepintaisesti hokea suostuttelukaan, joiden sittenkin, kuten hän selvästi oivalsi, täytyisi loppujen lopuksi osoittautua hyödyttömiksi. "Babbianon kansan pelastus", jupisi hän, "olisi myöskin teidän ylhäisyytenne pelastus, koska teidän ei tarvitsisi lähteä maanpakoon, jos suostuisitte ehdottamaani menettelyyn". "No, mutta tämä maanpakohan sopii minulle mainion hyvin", vastasi Francesco. "Olen ollut joutilaana liian kauan, ja harhailu-into polttaa taaskin suonissani. Katselen vielä kerran maailmaa, ja kun kyllästyn vaeltamaan, voin vetäytyä tiluksilleni Aquilaan, ja siellä Toscanan sopukassa, liian halvassa vetääkseen puoleensa valloittajan katsetta, ei kukaan minua häiritse, vaan saan levätä. Babbianossa, hyvä ystävä, ei minua tämän illan jälkeen enää nähdä. Kun minä olen poissa ja kansa käsittää, ettei se voi saada, mitä haluaisi, se ehkä tyytyy siihen, mitä se voi saada." Ja hän heilautti kättänsä herttuan valtaistuinsaliin vievään oveen päin. Senjälkeen hän sanoi jäähyväiset vanhalle ystävälleen ja kädessään miekka ja tikari, jotka kapteeni Armstadt oli palauttanut hänelle, hän poistui reippaasti palatsin pohjoiseen siipirakennukseen, jossa hänen majapaikkansa oli. Etuhuoneessa hän lähetti pois palvelijoistaan ne, jotka oli otettu herttuan talouden henkilökunnasta, ja käski omien toskanalaisten seuralaistensa Zaccarian ja Lanciotton huolehtia hänen tavaroittensa sullomisesta ja laittaa kaikki lähtökuntoon tunnin kuluessa. Hän ei ollut pelkuri, mutta häntä ei haluttanut kuolla juuri nyt vielä, jos sen saattoi kunniakkaasti välttää. Elämällä oli nautintoja tarjolla Francesco del Falcolle, ja se kannusti häntä kiiruhtamaan, sillä hän tunsi hyvin serkkunsa häikäilemättömyyden. Hän käsitti hyvin, että Gian Maria oli painavilla perusteluilla pakotettu sallimaan hänen lähteä, ja älykkäänä miehenä hän pelkäsi, että jos hän viipyisi, hänen serkkunsa saattaisi pyörtää päätöksensä ja kysymättä toista kertaa keneltäkään neuvoa toimittaa hänet pois tieltä välittämättä seurauksista. Jätettyään Lanciotton puuhailemaan etuhuoneeseen kreivi meni Zaccarian saattamana makuukamariinsa laittamaan asuunsa välttämättömiä muutoksia. Mutta tuskin hän oli ennättänyt aloittaa, kun hänen työnsä keskeytti Fanfulla degli Arcipreti, jonka Lanciotto opasti sisälle. Francescon kasvot ilostuivat hänen nähdessään ystävänsä, ja hän ojensi kätensä. "Mitä oikein on tapahtunut?" huudahti uljas nuorukainen, lisäten sellaista, mikä osoitti hänen tiedustuksensa tarpeettomaksi, sillä hän oli kuullut Fabrizio Lodilta koko jutun. Hän istuutui vuoteen laidalle ja lainkaan kaihtamatta Zaccariaa — jonka hän tiesi uskolliseksi ja luotettavaksi — koetti taivuttaa kreiviä siihen, mihin Fabrizio ei ollut saanut häntä taipumaan. Mutta Paolo keskeytti hänen puheensa jyrkästi, ennenkuin hän oli ehtinyt kovinkaan pitkälle. "Jättäkää se silleen!" pyysi hän, ja vaikka hän sanoikin sen naurusuin, soinnahti hänen sävystään jäyhää päättäväisyyttä. "Olen harhaileva ritari enkä ruhtinas enkä salli kenenkään käännyttää itseäni. Se tekisi vapaasta miehestä helootin, ettekä te, Fanfulla, rakasta minua, jos siitä enää väittelette. Luuletteko, että olen suruissani ja masentunut ajatellessani tätä maanpakoa? Ei, poika; veri alkoi virrata nopeammin suonissani, kun kuulin tästä tuomiosta. Se päästää minut vapaaksi Babbianosta yhdessä tunnissa, kun taas velvollisuuteni — kansan rakkauden korvaaminen — olisi muutoin ehkä pidättänyt minua täällä, ja se antaa minulle vapauden lähteä, kelpo Fanfulla, etsimään sellaisia seikkailuja, joihin haluan antautua." Hän levitti kätensä ja paljasti oivalliset hampaansa purskahtaessaan hilpeään nauruun. Fanfulla silmäili kreiviä, ja häneen tarttui toisen mielialan meluisa iloisuus. "Niin, totta tosiaan, herra kreivi", myönsi hän, "olette liian komea lintu laulamaan häkissä. Mutta lähteä kiertämään harhailevana ritarina —" Hän katkaisi puheensa ja levitti kätensä vastalauseeksi. "Enää ei ole lohikäärmeitä pitämässä prinsessoja vangittuina." "Voi! Ei ole. Mutta venetsialaiset ovat sodan kynnyksellä, ja heillä kyllä on työtä käsilleni. Minulta ei puutu ystäviä heidän parissaan." Fanfulla huoahti. "Ja niin me menetämme teidät. Babbianon pontevin mies poistuu luotamme hädän hetkellä herttua-tolvanan karkoittamana. Kautta sieluni, herra Francesco, toivoistapa voivani tulla mukaanne. Täällä ei ole mitään tekemistä." Francesco, joka veti saapasta jalkaansa, keskeytti puuhansa ja kohotti katseensa ystäväänsä, tuijottaen häneen hetkisen. "Jos te sitä haluatte, Fanfulla, otan teidät riemumielin kumppanikseni." Ja nyt se ajatus tunkeutui todenteolla Fanfullan mieleen, sillä hänen äskeiset sanansa olivat olleet jotensakin ajattelemattomat. Mutta koska Francesco pyysi häntä, miksipä ei tosiaankin? Ja niinpä kävi, että sen lämpöisen, toukokuisen illan kolmannella tunnilla nelimiehinen ratsuseurue ja kaksi kuormamuulia poistuivat Babbianosta ja lähtivät sille tielle, joka vie Vinamareen ja sieltä Urbinon alueelle. Nämä ratsastajat olivat Aquilan kreivi ja Fanfulla degli Arcipreti saattajinaan Lanciotto, joka talutti näiden harhailevien ritarien aseita kantavaa, ja Zaccaria, joka ohjasi heidän muilla matkatavaroillaan sälytettyä muulia. He ratsastivat koko yön tähtien valossa ja vielä noin kolme tuntia auringonnousun jälkeen. Sitten he pysähtyivät kumpujen väliseen notkoon jokseenkin lähellä Fabrianoa. He panivat hevosensa liekaan rauhaisia laakereita ja suojaavia silkkiäispuita kasvavaan lehtoon vierun juurelle, jota peittivät öljypuut, harmaat, pahkaiset ja käpertyneet kuin iäkkäät raajarikot, ja Esino-joen partaalle sellaisessa kohdassa, jossa se oli niin kapea, että vireä mies olisi jaksanut hypätä sen ylitse, Siellä he sitten levittivät vaippansa ruohikolle, ja Zaccaria otti esille elintarpeet ja asetti heidän eteensä yksinkertaisen aterian, leipää, viiniä ja paistettua lintua, joka kiihoitti näiden nälkäisten miesten ruokahalua enemmän kuin juhlapöytä olisi kiihoittanut johonkin muuhun aikaan. Ja syötyään he paneutuivat pitkäkseen puron varrelle ja kuluttivat aikaansa rattoisalla haastelulla, kunnes vaipuivat uneen. He lepäsivät päivän kuumimman ajan, ja herättyään noin kolme tuntia keskipäivän jälkeen kreivi nousi ja meni kymmenkunta askelta puron vartta alaspäin kohdalle, jossa se laski vähäiseen järveen — lammikkoon, yhtä syvään ja siniseen kuin sen kuvastama pilvetön taivas oli. Siellä hän riisui tamineensa ja hyppäsi päistikkaa veteen, kohotakseen muutamien minuuttien kuluttua jälleen rannalle virkistyneenä ja reipastuneena sekä ruumiiltaan että sielultaan. Herätessään Fanfulla näki itseään kohti tulevan ilmestyksen, hahmon, joustavan ja jäntevän kuin metsän jumalan; vesi kimalteli tulijan norsunluunvalkealla iholla ja välkkyi hänen kiiltävän mustissa hiuksissaan auringonsäteiden niihin osuessa. "Sanokaahan nyt, Fanfulla, onko olemassa mieleltään niin turmeltunutta miestä, että hän pitäisi herttuallista kruunua tätä parempana!" Ja nähdessään Francescon säteilevän ilmeen hovimies kenties vihdoinkin ymmärsi, kuinka likainen olisi se kunnianhimo, joka jaksaisi houkutella miehen sellaisesta jumalaisesta vapaudesta ja sen tarjoamasta pyhästä, kaikkivaltaavasta riemusta. Kun hänen ajatuksensa kerran olivat joutuneet sille uralle, puhelivat he siitä kreivin jälleen pukiessa ylleen asunsa — punaiset housunsa, polveen saakka ulottuvat, parkitsemattomasta nahasta valmistetut saappaansa ja korukirjailuilla koristetun, yksinkertaisesta, ruskeasta kankaasta ommellun asenuttunsa, johon, kuten huhuttiin, tikari ei pystynyt. Vihdoin hän nousi kiinnittämään uumenilleen takoteräksisen vyönsä, josta riippui hänen lonkkansa takana vankka, pitkähkö tikari, ainoa hänen kantamansa ase. Hänen komennuksestaan hevoset taaskin satuloitiin, ja kuormamuulit sälytettiin uudelleen. Hänen jalustintaan piteli Lanciotto, ja Zaccaria teki saman palveluksen Fanfullalle. Pian he laskettivat lyhyttä laukkaa tuoksuisesta lehdosta laajojen, vihreiden laidunmaiden joustavalle ruohikolle. He menivät joen ylitse sellaisella kohdalla, jossa veden laajentunut pinta tuskin kohosi heidän ratsujensa selkää ylemmäksi; sitten he kaarsivat itäänpäin ja ratsastivat poispäin kukkuloista parin kilometrin verran, kunnes saapuivat maantielle. Täällä he kääntyivät jälleen pohjoiseen ja etenivät Caglia kohti. Kellojen soittaessa Ave Mariaa pysähtyi ratsujoukko Valdicampon palatsin eteen, jossa Gian Maria oli vieraillut kaksi päivää aikaisemmin. Sen portit avattiin nyt yhtä kerkeästi levälleen päästämään sisälle kuuluisaa ja maineikasta Aquilan kreiviä, jota herra Valdicampo piti ihan yhtä suuressa arvossa kuin hänen mahtavampaa serkkuaan. Hänen ja Fanfullan käytettäväksi luovutettiin huoneita; palvelijoita määrättiin huolehtimaan heidän tarpeistaan; heille tuotiin uudet asut, ja Francescon kunniaksi järjestettiin komeat illalliset. Eikä auliin Valdicampon käytös muuttunut kylmemmäksi hänen saatuaan tietää, että Francesco oli joutunut epäsuosioon Babbianon hovissa ja karkoitettu herttua Gian Marian alueilta. Hän lausui myötätuntoisen pahoittelunsa niin ikävän seikan johdosta, mutta hienotunteisesti pidättyi lausumasta mielipidettään siitä. Mutta kun myöhemmin illallispöydässä valioviinit kenties olivat hiukan höllentäneet hänen varovaisuuttaan, antautui hän lausumaan Gian Marian menettelytavoista arvosteluja, jotka eivät suinkaan olleet kiittäviä. "Täällä minun talossani", kertoi hän, "teki hän eräälle kovaonniselle poloiselle kauheaa väkivaltaa, josta minä kenties vielä vaadin häneltä selvitystä — koska se tapahtui minun kattoni alla, vaikka minä en tiennytkään siitä mitään". Kun Paolo tiukkasi häneltä tarkempia tietoja, ilmoitti hän, että kysymyksessä oleva onneton oli Urbinon narri Peppe. Silloin Paolon katse kävi tarkkaavammaksi. Nyt hänen mieleensä välähti se muisto, että hän oli kuukausi sitten kohdannut narrin ja tämän emännän metsässä, ja hänen päähänsä pälkähti, että hän saattoi oikein arvata, mistä lähteestä hätien serkkunsa oli saanut ne tiedot, jotka olivat johtaneet hänen vangitsemiseensa ja karkoitukseensa. "Millaista väkivaltaa hän teki?" tiedusti Francesco. "Peppen oman kertoman mukaan hän nähtävästi tiesi jotakin, mitä Gian Maria tahtoi tietää, mutta minkä Peppe oli vannonut pitävänsä salassa. Gian Maria vangitutti hänet salaa ja kuljetutti hänet pois Urbinosta. Hänen _sbirrinsä_ toi miekkosen tänne, ja pakottaakseen hänet puhumaan herttua järjesti makuuhuoneeseensa väliaikaisen _tratta di corden_, jolla oli toivottu tulos." Kreivin kasvot synkkenivät suuttumuksesta. "Se raukka!" mutisi hän. "Se kurja raukka!" "Mutta ajatelkaahan, herra kreivi", huudahti Valdicampo, "että tämä Peppe-rukka on heikko ja rujomuotoinen olento, jolla ei ole tavallisen miehen voimia, älkääkä tuomitko häntä liian tylysti!" "En puhunut hänestä", vastasi Francesco, "vaan serkustani, tuosta raukkamaisesta tyrannista Gian Maria Sforzasta. Mutta sanokaahan, herra Valdicampo, miten on Peppen käynyt!" "Hän on vielä täällä. Käskin hoitaa häntä, ja hänen tilansa on jo nyt paljoa parempi. Ennen pitkää hän kyllä toipuu, mutta vielä muutamia päiviä hänen käsivartensa ovat melkein käyttökelvottomat. Ne olivat miltei repeytyneet irti ruumiista." Aterian jälkeen Francesco pyysi isäntäänsä viemään hänet Peppen huoneeseen. Siihen Valdicampo suostui, ja jätettyään Fanfullan perheensä naisten seuraan hän saattoi kreivin siihen huoneeseen, jossa onneton, rääkätty kyssäselkä virui vuoteessa erään Valdicampon talouteen kuutuvan naisen hoitelemana. "Täällä on vieras, joka haluaa nähdä sinua, Peppe", ilmoitti vanha herra asettaessaan kynttilänsä vuoteen vieressä olevalle pöydälle. Narri käänsi ison päänsä tulijaa kohti ja tähysti surullisilla silmillään vieraan kasvoja. Kun hän näki ne, levisi hänen piirteilleen kauhuinen ilme. "Teidän ylhäisyytenne", huusi hän, ponnistautuen istumaan, "jalo, armollinen herra, armahtakaa minua! Olisin voinut kiskoa irti tämän raukkamaisen kieleni. Mutta jos tietäisitte, millaisia tuskia kärsin ja miten he minua kiduttivat saadakseen minut pettämään valani, niin kenties te itsekin säälisitte minua." "Kyllähän minä säälinkin", vakuutti Francesco lempeästi. "Totisesti, jos olisin aavistanut, millaisia seurauksia siitä valasta sinulle olisi, en olisi sallinut sinun sitä vannoa." Peppen kasvojen pelokas ilme muuttui epäileväksi. "Annatteko minulle anteeksi, herra kreivi?" huudahti hän. "Teidän astuessanne sisään pelkäsin teidän tulleen rankaisemaan minua kaikesta siitä pahasta, mitä olen puhumisellani teille ehkä tehnyt. Mutta jos te annatte minulle anteeksi, saan kenties anteeksi taivaaltakin enkä ehkä joudu kadotukseen. Ja se olisi kovin surkeata, sillä mitä, herra kreivi, tekisin helvetissä?" "Ilkkuisit Gian Marian tuskille", vastasi Francesco, naurahtaen. "Sentähden melkein kannattaisi palaa", aprikoi Peppe, ojentaen kättänsä, jonka raadeltu turvonnut ranne osoitti, millaista kidutusta hän oli saanut kestää. Sen nähdessään kirposi kreivin huulilta kiukkuisen kauhun huudahdus, ja hän ehätti tiedustamaan, miten narri-poloinen voi. "Enää ei minun ole niin kovin paha olla", vastasi Peppe, "ja olen pysynyt vuoteessa ainoastaan sen tähden, että herra Valdicampo sitä jyrkästi vaatii. En tosin juuri pysty käyttämään käsiäni, mutta ne ovat paranemaan päin. Huomenna nousen jalkeille ja toivon pääseväni lähtemään Urbinoon, jossa rakas emäntäni varmaankin on huolissaan ja peloissaan poissaoloni tähden, sillä hän on oikein hyväntahtoinen ja helläsydäminen nainen." Tämän Peppen päätöksen johdosta kreivi tarjoutui saattamaan hänet seuraavana päivänä Urbinoon, koska hän itse matkustaisi sitä kautta. Sen tarjouksen narri hyväksyi empimättä ja iloisen kiitollisesti. KAHDESTOISTA LUKU Narrin uteliaisuus Seuraavana aamuna Francesco lähti taaskin liikkeelle seurassaan palvelijansa, Fanfulla ja narri. Viimemainittu oli nyt kylliksi toipunut kyetäkseen istumaan muulin selässä, mutta jotta ratsastaminen ei rasittaisi häntä liiaksi, etenivät he miltei pelkkää käymäjalkaa Metauron viehättävää laaksoa pitkin. Niinpä kävi, että he illan hämärtyessä olivat vielä matkalla noin kymmenen kilometrin päässä Urbinosta. He taivalsivat seuraavat viisi kilometriä kuutamossa, ja narri huvitti heitä parhaillaan kertomalla hullunkurista, Boccaccion hupaisilta sivuilta valittua tarinaa, kun hänen herkkä korvansa äkkiä erotti äänen, joka teki hänet mykäksi keskellä lausetta. "Voitko pahoin?" kysyi Francesco, kääntyen vikkelästi narriin päin, sillä hän muisti, kuinka surkea miekkosen tila oli. "En, en", vastasi narri niin kerkeästi, että kreivin levottomuus siinä suhteessa haihtui. "Olin kuulevinani kaukaisen marssimisen ääntä." "Puissa suhiseva tuuli, Peppino", selitti Fanfulla. "En usko —" Peppe keskeytti lauseensa ja kuunteli; ja nyt he kaikki erottivat sen, sillä se kantautui heidän korviinsa heidän kasvojansa hivelevän oikullisen tuulenpuuskan mukana. "Olet oikeassa", virkkoi Francesco. "Se on askelten töminää. Mutta entä sitten, Peppe? Italiassa kyllä marssii miehiä. Salli meidän kuulla tarinasi loppu!" "Mutta kukapa marssisi Urbinossa ja yöllä?" intti narri. "Tiedänkö minä sen tai välitänkö minä siitä?" tokaisi kreivi. "Tarinasi, mies!" Vaikka narri ei suinkaan ollut rauhoittunut, alkoi hän jatkaa kertomustaan. Mutta enää hän ei kertonut sitä entiseen, vastustamattoman humoristiseen tapaansa. Hänen mieltänsä askarrutti marssin ääni, joka läheni lähenemistään. Vihdoin hän ei enää jaksanut sitä kestää, ja hänen kumppaniensa välinpitämättömyys tulistutti hänet avoimesti kapinoimaan. "Herra kreivi", kivahti hän, kääntyen Francescon puoleen ja keskeyttäen tarinansa uudelleen, "ne ovat melkein edessämme". "Niin ovatkin!" myönsi Francesco rauhallisesti. "Tuon seuraavan käänteen takana meidän pitäisi joutua vastakkain." "Siispä pyydän teitä, herra kreivi, poikkeamaan tien oheen. Seisotaan täällä puiden varjossa, kunnes he ovat menneet sivuitsemme. Olen pahasti peloissani. Kenties olen pelkuri, mutta pelkään näitä öisin harhailevia joukkueita. Tulossa saattaa olla _masnadiero_-seurue." "Entä sitten?" vastasi kreivi hiljentämättä vauhtia. "Mitä syytä on meillä pelätä rosvojoukkuetta?" Mutta Fanfulla ja palvelijat liittyivät tukemaan kehoituksillaan Peppeä ja saivat vihdoin Francescon taivutetuksi lähtemään piiloon siksi aikaa, kunnes lähestyvä seurue olisi mennyt ohitse. Heitä rauhoittaakseen hän myöntyi siihen, ja pyörrettyään oikealle he painuivat metsän laitaan, pysäyttäen ratsunsa pimentoon, josta he saattoivat tarkastaa tietä ja nähdä, keitä menisi sitä valaisevan kuutamoläikän ylitse. Ja pian saapui joukkue marssien kirkkaaseen valojuovaan. Hämmästyksekseen tarkkailijat eivät nähneet rosvojoukkuetta, jollaista he olivat johtuneet odottamaan, vaan perin hyvästi järjestetyn sotilasosaston, jossa oli noin kaksikymmentä siistiasuista, nahkaisilla haarniskoilla ja kirkkailla teräskypäreillä varustettua miestä marssimassa miekat kupeella ja keihäs olalla. Tämän seurueen etunenässä ratsasti punaisen ruskealla hevosella vankkarakenteinen mies, jonka nähdessään narri hiljaa kirosi hämmästyksestä. Joukon keskellä oli neljä muulien kantamaa kantotuolia, ja niiden rinnalla ratsasti hoikka, miellyttävä olento, joka kiihoitti Peppen päästämään toisen kirouksen. Mutta hartain sadatus kirposi hänen suustansa, kun hän näki joukon jälessä vaeltavan, muhkean, dominikaanimunkkien mustaan asuun puetun hahmon, joka juuri silloin äkäisesti riiteli hänen muuliansa peitsensä tyvellä hoputtavalle miehelle. "Kärvennettäköön teitä paistin ristikolla kuten pyhää Laurentiusta!" ähkyi suuttunut munkki. "Tahtoisitteko taittaa niskani, te raaka elukka? Malttakaahan, kun ehdimme Roccaleoneen! Kautta pyhän Dominicuksen, siellä taivutan lurjusmaisen komentajanne hirttämään teidät tämän sopimattoman ilveilyn tähden." Mutta hänen kiusanhenkensä nauroi vastaukseksi ja sivalsi muulia uudelleen, tällä kertaa niin navakasti, että eläin melkein karkasi takajalkojensa varaan. Munkki kiljaisi kiukkuisen pelästyneenä ja ratsasti sitten edelleen, yhäti raivoten ja uhkaillen ahdistajaansa. Hänen jälkeensä tulivat kuudet raskaasti kuormatut vaunut, "joista kutakin veti härkäpari, ja kulkueen loppupäässä oli toistakymmentä määkivää lammasta, joita paimensi sadatteleva sotilas. He sivuuttivat hämmästyneet tarkkailijat, jotka pysyivät piilossa, kunnes tuo kummallinen seurue oli häipynyt yöhön. "Voisin vannoa", sanoi Fanfulla, "että tuo munkki ja minä olemme tavanneet toisemme". "Ettekä vannoisikaan väärää valaa", vakuutti narri. "Hän nimittäin on se lihava tomppeli, veli Domenico, joka kävi kanssanne Acquaspartan luostarissa noutamassa lääkkeitä hänen ylhäisyyttään varten." "Mitä tekemistä hänellä on noiden miesten seurassa, ja mitä väkeä he ovat?" tiedusti kreivi, kääntyen narrin puoleen heidän ratsastaessaan pois lymypaikastaan. "Jos kysytte minulta, missä paholainen säilyttää paulojaan", lausui narri, "niin koetan jollakin tavoin vastata. Mutta sitä, mitä veli Domenico tekee tuossa joukossa, en uskalla lainkaan arvata. Hän ei ollut ainoa tuntemani henkilö", lisäsi Peppino. "Siellä oli Ercole Fortemani, kookas, siivoton, rehentelevä retkale, jota en ole milloinkaan nähnyt muutoin kuin repaleissa, mutta joka nyt ratsasti jonon etunenässä perin harvinaisen eheässä asussa; ja siellä oli myöskin Romeo Gonzaga, jonka en ole koskaan tiennyt liikkuvan öisin muutoin kuin mennessään kohtaukseen. Outoja asioita täytyy olla tekeillä Urbinossa." "Entä kantotuolit?" kysyi Francesco. "Etkö osaa ollenkaan arvata, mitä ne merkitsevät?" "En ensinkään", vastasi narri, "paitsi sitä, että ne kenties selittävät herra Gonzagan mukanaolon, sillä kantotuolit viittaavat naisiin". "Näyttää siltä, narri, kuin ei edes sinunkaan viisaudestasi olisi meille hyötyä. Mutta kuulithan munkin sanovan, että he olivat matkalla Roccaleoneen?" "Kyllä, kuulin sen. Ja sen avulla saamme otaksuttavasti selville kaiken muun ehdittyämme matkamme päähän." Ja kun narri oli mielenlaadultaan tavattoman utelias, pani hän tiedustelunsa käyntiin heti heidän päästyään sisälle Urbinon portista seuraavana aamuna — sillä he olivat saapuneet kaupungin edustalle liian myöhään päästäkseen sisälle samana iltana, joten heidän oli pakko etsiä suojaa eräästä joen varrella olevasta talosta. Hän tiedusti portin vahtipäälliköltä. "Osaatteko sanoa, herra kapteeni", kysyi hän, "mitä väkeä oli se seurue, joka eilen illalla lähti Roccaleoneen?" Kapteeni katseli häntä hetkisen. "Minun tietääkseni ei sinne lähtenyt mitään seuruetta", virkkoi hän. "Varmasti ei Urbinosta lähtenyt." "Vahtimisenne on ihmeellistä", huomautti narri kuivasti. Ilmoitan teille, että noin kaksikymmentä miestä käsittävä sotilasjoukkue meni viime yönä Urbinosta Roccaleoneen." "Roccaleoneen?" kertasi kapteeni miettivän näköisenä ja tarkkaavaisempana kuin ennen, ikäänkuin sen nimen toistaminen olisi herättänyt jonkun ajatuksen hänen mielessään. "Niin, sehän on monna Valentinan linna." "Juuri niin, viisas herra. Mutta mikä seurue se oli, ja minkä tähden se oli matkalla sillä tavoin, öiseen aikaan?" "Mistä tiedätte, että se lähti Urbinosta?" tiedusti kapteeni vakavasti. "Siitä, että tunsin sen etunenässä olevan miehen mylviväksi soturiksi Ercole Fortemaniksi, keskellä ratsasti Romeo Gonzaga ja jälkijoukossa oli veli Domenico, madonnan rippi-isä — kaikki urbinolaisia." Upseerin kasvot lehahtivat purppuranpunaisiksi hänen kuullessaan sen. "Oliko seurueessa naisia?" huudahti hän. "En nähnyt ainoatakaan", vastasi narri, jonka tämä kapteenin äkillinen innostuminen pani varomaan ja aprikoimaan. "Mutta mukana oli neljä kantotuolia", pisti väliin Francesco, jonka luonne ei ollut yhtä epäluuloinen eikä valpas kuin viisaan narrin. Liian myöhään Peppe rypisti otsaansa varoittaakseen häntä. Kapteeni kirosi ponnekkaasti. "Hän se on", huusi hän varmasti. "Ja tämä seurue oli matkalla Roccaleoneen, niinhän mainitsitte. Mistä sen tiedätte?" "Kuulimme sen munkilta", vastasi Francesco empimättä. "Sitten kautta pyhän neitsyen, he ovat käsissämme! Ho-hoi!" Hän kääntyi toisaalle ja lähti luikkaillen juoksemaan porttivahtien majapaikkaan, josta hän hetkisen kuluttua taaskin ilmestyi puolikymmentä sotilasta kintereillään. "Palatsille!" komensi hän ja miestensä sijoittuessa Francescon seurueen ympärille lisäsi: "Tulkaa, hyvä herra! Teidän täytyy lähteä mukaamme ja kertoa tarinanne herttualle." "Emme lainkaan tarvitse koko tätä väkeä", vastasi Francesco kylmästi. "Missään nimessä en voisi sivuuttaa Urbinoa käymättä tapaamassa herttua Guidobaldoa. Olen Aquilan kreivi." Heti kävi kapteenin käytös kunnioittavaksi. Hän pyyteli anteeksi innokkuuden sanelemia, rajuja toimenpiteitään ja käski miestensä jättäytyä jäljelle. Annettuaan heille määräyksen seurata häntä hän hypähti hänelle tuodun hevosen selkään ja ratsasti torin poikki ripeästi kreivin rinnalla. Ja ratsastaessaan hän kertoi toisille uutisen, jonka ilveilijän herkkä arvauskyky oli jo hänelle kuiskannut. Neiti Valentina oli karannut yöllä Urbinosta, ja hänen seurassaan olivat menneet kolme hänen seuranaistaan ja kuten myöskin otaksuttiin, koska he olivat kadonneet veli Domenico ja Romeo Gonzaga. Hämmästyneenä kuulemastaan Francesco tiukkasi kertojalta lisää tietoja: mutta kapteeni ei osannut ilmoittaa hänelle paljoakaan muuta paitsi sitä seikkaa, että monna Valentinan arveltiin hädissään turvautuneen siihen keinoon välttääkseen joutumasta avioliittoon Babbianon herttuan kanssa. Guidobaldo oli harmissaan tapahtumasta ja tahtoi välttämättä saada neidon takaisin, ennenkuin tieto hänen käyttäytymisestään ennättäisi Gian Marian korviin. Kapteeni oli senvuoksi sangen mielissään siitä, että hänen osakseen oli osunut viedä Guidobaldolle tieto Valentinan olinpaikasta, jonka hän oli urkkinut Francescolta ja narrilta. Peppe näytti synkältä ja äreältä. Jos hän vain olisi hillinnyt kirottua uteliaisuuttaan ja jos kreivi olisi ajoissa ottanut varoituksen varteen ja pysynyt vaiti, ei hänen rakkaalla _patronallaan_ ehkä olisi ollut mitään hätää. Asiain näin ollen hän — mies, joka oli valmis kuolemaan palvellakseen monna Valentinaa — oli juuri ollut hänen pakopaikkansa kavaltaja. Hän kuuli kreivin nauravan, ja se ääni äidytti hänen kiukkuaan. Mutta Francesco ajatteli ainoastaan, kuinka loistavan rohkeasti neito oli toiminut. "Entä ne sotilaat, jotka olivat, hänen muassaan?" kummasteli hän. "Mitä varten niin lukuisa henkivartiosto?" Kapteeni silmäili häntä tuokion. "Ettekö sitä arvaa?" virkkoi hän. "Ette kenties tunne Roccaleonen linnaa." "Olisi omituista, jollen tuntisi Italian vankinta linnoitusta." "No, eikö se sitten ole selvää? Hän on vienyt tämän joukkueen varusväeksi, ja Roccaleonessa hän selvästikin aikoo kapinoitsijan tavoin vastustaa hänen korkeutensa toivomuksia." Sen kuultuaan kreivi keikautti päätänsä taaksepäin ja pelästytti ohimenijöitä niin hilpeällä naurunpuuskalla kuin koskaan oli lähtenyt hänen huuliltaan. "Hitto vieköön!" ähkyi hän naurun yhä tukahduttaessa hänen sanojaan. "Kas siinä tyttö! Kuulitteko, mitä kapteeni puhui, Fanfulla? Hän aikoo vastustaa tätä avioliittoa asevoimin, jos se on tarpeen. Kautta sieluni autuuden, jos Guidobaldo vielä tämän jälkeen vaatii tätä liittoa, niin totisesti hänellä ei ole sydäntä eikä tunteita. Niin totta kuin elän. sellaisesta naissukulaisesta sopii niin sotaisen ruhtinaan ylpeillä. Eipä ihmekään, ettei Urbinossa pelätä Borgiaa." Ja hän nauroi taaskin. Mutta kapteeni katsoi häneen karsaasti, ja Peppe rypisti otsaansa. "Hän on kapinallinen heilakka", murahti kapteeni happamesti. "No, no, hiljaa!" varoitti Francesco siitä huolimatta, että hän yhä nauroi. "Jos olisitte aatelissukuinen, taittaisin kanssanne peistä niiden sanojen tähden. Näin ollen —" Hän keskeytti lauseensa, hänen naurunsa taukosi, ja hänen tummat silmänsä mittailivat kapteenia omituisesti. "Parasta on olla arvostelematta häntä, herra kapteeni. Hän kuuluu Rovere-sukuun ja on läheisesti liittynyt Montefeltro-sukuun." Nuhde tehosi upseeriin, ja senjälkeen vallitsi heidän keskensä äänettömyys. Sillä aikaa, kun Francesco, Fanfulla ja Peppe etuhuoneessa vartosivat, että heidät päästettäisiin herttuan puheille, purki narri jonkun verran heidän lörpöttelynsä johdosta tuntemaansa katkeruutta. Upea huone oli ahdinkoon saakka täynnä hoviväkeä. Siellä oli uhkeita ylimyksiä ja lähettiläitä, tummia pappismiehiä ja purppuravaippaisia kirkkoruhtinaita, teräsasuisia sotapäälliköitä ja silkkiin ja samettiin puettuja hovimiehiä. Mutta Peppe ei piitannut mahdollisista kuulijoista, vaan lausui moitteensa, eivätkä hänen käyttämänsä sanontatavat olleet niin hillittyjä eivätkä niin kunnioittavia kuin kreivin arvo olisi vaatinut. Osoittaen samaa suoramielisyyttä, jonka tähden häntä niin yleisesti rakastettiin, Francesco ei kuitenkaan pahastunut narrin nuhteista. Hän oivalsi, että ne olivat ansaittuja, sillä ne loivat asiaan uutta ja paremmin selvittävää valaistusta. Mutta pian hän näki kauemmaksi kuin narri ja hymyili toisen synkille ilmeille. "Ei niin äänekkäästi, Peppe", tyynnytti hän pilailijaa. "Arvioit vahingon liian suureksi. Pahimmassakin tapauksessa olemme vain vähän jouduttaneet sitä, minkä herttua varmasti olisi saanut tietää muista lähteistä." "Mutta juuri siitä vähäisestä — muutamista tunneista tai päivistä — paha koituukin", ärähti narri kärtyisesti, vaikka hiljensikin ääntänsä. "Gian Maria palaa muutamien päivien kuluttua. Jos hän saavuttuaan kuulisi sellaisen uutisen, että neiti Valentina on poissa, karannut Romeo Gonzagan kanssa — sillä sellaista, käsitättehän, pian puhutaan — niin luuletteko, että hän viipyisi täällä tai enää pitkittäisi kosintaansa? Ei vainkaan. Näissä yksinomaan valtiollisiin päämääriin tähtäävissä liitoissa, joissa sydämellä ei ole lainkaan osaa, vaaditaan ainakin, ettei morsiamen mainetta ole häväistysjuorujen henkäys himmentänyt. Hänen korkeutensa olisi palannut kotiinsa, ja madonna olisi päässyt hänestä eroon." "Mutta hinta olisi ollut outo, Peppe", huomautti Francesco totisesti. "Sittenkin", lisäsi hän, "myönnän, että olisin paremmin edistänyt hänen pyrkimystään, jos olisin pysynyt ääneti. Mutta sitä en usko, että sellainen juttu olisi jäähdyttänyt serkkuni kiihkeyttä. Olet väärässä pitäessäsi tätä sellaisena liittona, jossa sydämellä ei ole ollenkaan osaa. Serkkuni puolelta — jos ihmisten kaikki puheet ovat tosia — esittää sydän totisesti aika suurta osaa. Mutta mitä pahaa olemme muuten tehneet?" "Aika sen näyttää", virkkoi kyssäselkä. "Se näyttää sitten, etten ole millään tavoin vahingoittanut monna Valentinan etuja. Nykyisin hän on turvassa Roccaleonessa. Mitä hänen siis tarvitsee pelätä? Guidobaldo epäilemättä lähtee hänen luoksensa ja vallihaudan ylitse rukoilee, että hän olisi velvollisuudentuntoinen veljentytär ja tulisi takaisin. Hän tarjoutuu tekemään niin, jos herttua antaa hänelle ruhtinaallisen sanansa takeeksi siitä, ettei häntä enää vaivata tällä avioliitolla. Entä sitten?" "No niin?" murahti narri. "Entä sitten? Kuka sanoo, miten sitten saattaa käydä? Olettakaamme, että hänen korkeutensa nujertaa hänet väkivallalla." "Piirityskö?" Kreivi purskahti nauramaan. "Pyh! Missä on viisautesi, narri? Luuletko loistavan Guidobaldon innokkaasti haluavan joutua Italian naurettavaksi ja jälkimaailman mainitsevan häntä siksi herttuaksi, joka piiritti veljentytärtään, koska tämä vastusti hänen määräyksiään neidon avioliitosta?" "Guidobaldo da Montefeltro saattaa eräissä tilaisuuksissa olla kiivas mies", vastasi narri parhaillaan, kun heidän luotansa lähtenyt upseeri ilmestyi jälleen ja ilmoitti hänen korkeutensa odottavan heitä. Heidän saapuessaan ruhtinaan luokse oli viimemainittu perin synkällä tuulella ja tervehdittyään Francescoa kylmän muodollisesti esitti heille kysymyksiä siitä seurueesta, jonka he olivat kohdanneet edellisenä iltana. Nämä tiedustelut hän suoritti luonteenomaisen arvokkaaseen tapaansa osoittamatta sen enempää levottomuutta kuin asia olisi koskenut harhaan lentänyttä haukkaa. Hän kiitti Francescoa tiedoista ja määräsi, että hovimarsalkan oli varattava huoneita kreivin ja Fanfullan käytettäviksi niin pitkäksi aikaa kuin he suvaitsisivat viipyä hänen hovissaan. Senjälkeen hän sanoi heille jäähyväiset, käskien upseerin jäädä sinne saamaan häneltä määräyksiä. "Ja hänkö", virkkoi Francesco Peppelle heidän mennessään etuhuoneen lävitse palvelijan jäljessä, "on sellainen mies, joka ryhtyisi piirittämään veljentyttärensä linnaa? Kerrankin, herra narri, on viisautesi erehtynyt." "Teidän ylhäisyytenne ei tunne herttuaa", vastasi narri. "Hänen jäätyneen ulkokuorensa alla loimuaa ahjo, eikä olo sellaista hulluutta, jota hän ei olisi valmis tekemään." Mutta Francesco vain nauroi astellessaan käsi Fanfullan kainalossa käytävää pitkin niihin huoneisiin, joihin palvelija heitä opasti. KOLMASTOISTA LUKU Gian Maria vannoo valan Jossakin määrin olivat seuraavat tapahtumat melkein omiaan osoittamaan narrin olleen oikeassa, sillä jos kohta ajatus piirittää Valentinaa ja nujertaa hänet asevoimin ei ensi sijassa ollutkaan Guidobaldon, hän kuitenkin oli herkkä hyväksymään sen neuvon, että heidän olisi siten meneteltävä, kun Babbianon herttua kaksi päivää myöhemmin sitä vaati. Kuultuaan sanoman Gian Maria antautui sellaisen raivon valtaan, että kaikki hänen ympärillään olevat ylimmästä alimpaan saakka vapisivat. Hänen intohimoaan kohdannut pettymys oli sellaisenaan riittävä syy siihen; mutta sen lisäksi näki Gian Maria Valentinan paon tekevän tyhjiksi ne rohkeat suunnitelmat, joista hän oli niin suurellisesti puhunut neuvonantajilleen ja äidilleen. Juuri hänen luottamuksensa niihin suunnitelmiin oli houkutellut hänet lähettämään niin uhmaavan vastauksen Caesar Borgialle. Sen johdosta oli hänen kiire — perin epätoivoisen kiire — päästä avioliittoon, koska avioliiton piti antaa hänelle voimaa täyttää uljaat lupauksensa ja puolustaa kruunuansa Valentinoisin herttuaa vastaan puhumattakaan Borgian perinpohjaisesta rusentamisesta, minkä hän oli huimapäisesti ottanut suorittaakseen. Se, että tyttö-heilakka viskaisi valtakuntien kohtalot taivaan tuulten vietäviksi, tuntui hänestä yhtä sietämättömältä kuin se oli ollut odottamatonta. "Hänet täytyy noutaa takaisin!" oli hän kirskunut vihansa vimmassa. "Hänet täytyy noutaa takaisin heti." "Se on totta!" vahvisti Guidobaldo rauhalliseen tapaansa. "Hänet täytyy noutaa takaisin. Siihen nähden olen täydelleen yhtä mieltä kanssanne. Mutta sanokaahan, millä tavoin se käy päinsä." Ja hänen äänestään soinnahti purevaa ivaa. "Mitä vaikeuksia siinä on?" tiedusti Gian Maria. "Ei mitään vaikeuksia", kuului ivallinen vastaus. "Hän on sulkeutunut Italian vankimpaan linnaan ja ilmoittanut minulle, ettei hän tule sieltä pois, ennenkuin lupaan, että hän saa itse vapaasti valita aviopuolisonsa. Selvästikään ei ole lainkaan vaikeata saada häntä takaisin." Gian Maria näytti hampaitaan. "Sallitteko minun menetellä tässä asiassa omalla tavallani?" kysyi hän. "En ainoastaan salli sitä, vaan lisäksi autan teitä voimieni mukaan, jos keksitte keinon, jolla hänet voidaan houkutella pois Roccaleonesta." "Enää en epäröi. Veljentyttärenne, herra herttua, on kapinallinen, ja häntä on kapinallisena kohdeltava. Hän on hankkinut varusväen linnaan ja singonnut uhmailun maan hallitsijalle. Se on sodanjulistus, teidän korkeutenne, ja sotaan me joudumme." "Mielisittekö turvautua väkivaltaan?" tiedusti Guidobaldo äänessään paheksumisen häive. "Asevoimaan, teidän korkeutenne", vastasi Gian Maria vitkastelematta ja tuimasti. "Alan piirittää tätä hänen linnaansa ja revin sen maahan kiven kiveltä. Niin; olisin kosinut häntä sievästi, jos hän olisi sallinut, lempein sanoin ja siloitellusti, mikä neitosista on mieluista. Mutta koska hän uhmaa meitä, kosin häntä pyssyillä ja tykeillä ja koetan nälällä pakottaa hänet alistumaan kosintaani. Rakkauteni pukeutuu sotisopaan alistaakseen hänet, ja kautta Jumalan vannon, etten aja partaani, ennenkuin olen päässyt siihen linnaan." Guidobaldo näytti vakavalta. "Minä suosittelisin lievempää menettelyä", virkkoi hän. "Piirittäkää häntä, jos haluatte, mutta karttakaa liiallista rajuutta! Ehkäiskää häneltä muonavarojen saanti ja ottakaa nälkä puoltajaksenne! Sittenkin, pelkään, teille nauretaan koko Italiassa", lisäsi hän mutkattomasti. "Viis' siitä! Naurakoot hupsut, jos heidän mielensä tekee! Kuinka paljon väkeä hänellä on Roccaleonessa?" Tämä kysymys sai Guidobaldon otsan synkistymään. Näytti siltä kuin hän olisi muistanut jonkun unohduksissa olleen seikan. "Noin kaksikymmentä miestä tunnetun, Forteinani-nimisen vintiön komentamina. Joukon pestasi, kerrotaan, muuan hovissani ollut herrasmies, puolisoni sukulainen herra Romeo Gonzaga." "Onko hän siellä nyt?" ähkäisi Gian Maria. "Siltä näyttää." "Kautta pyhän neitsyen perugialaisen sormuksen!" kivahti Gian Maria entistä pahemmin nolostuneena. "Vihjaatteko, että he pakenivat yhdessä?" "Hyvä Luoja!" Guidobaldon ääni kajahti terävänä ja uhkaavana. "Puhutte minun veljentyttärestäni. Hän otti mukaansa tämän herrasmiehen aivan samoin kuin kolme hovineitostaan ja hovipojan tai pari saadakseen sellaisen saattoväen kuin hänen syntyperänsä vaatii." Gian Maria käveli lattialla kerran edestakaisin otsa rypyssä ja huulet tiukasti yhteen puristettuina. Guidobaldon ylväät sanat eivät suinkaan tyyten poistaneet hänen epäilyksiään. Mutta voimakkain halu hänen sydämessään juuri silloin oli nöyryyttää se tyttö, joka oli uskaltanut pilkata häntä, pakottaa hänet notkistamaan itsepintainen kaulansa. Vihdoin hän jupisi kiivaasti: "Minusta saattaa tosiaankin tulla Italian naurun esine. mutta päätökseni toteutan, ja ensimmäinen tehtäväni Roccaleonen valtaamisen jälkeen on hirttää tuo Gonzaga-veijari sen korkeimpaan torniin." Samana päivänä Gian Maria aloitti valmistelunsa Roccaleonea vastaan tehtävää retkeä varten, ja siitä vei Fanfulla tiedon Francescolle — sillä viimemainittu oli poistunut majapaikastaan palatsista saatuaan kuulla Gian Marian tulosta ja asui nyt majatalo "Auringossa". Uutisen kuultuaan hän kirosi valtavasti, toivoen serkkuaan paholaiselle, jonka siittämäksi hän Gian Mariaa sillä hetkellä väitti. "Luuletteko", kysyi hän tultuaan rauhallisemmaksi, "että tämä Gonzaga on Valentinan rakastaja?" "Sitä en osaa sanoa", vastasi Fanfulla. "Tosiasia on, että he karkasivat yhdessä. Mutta kun tiedustin Peppeltä tätä seikkaa, nauroi hän ensin sille vihjaukselle pilkallisesti, käyden sitten vakavaksi. 'Monna Valentina ei häntä rakasta, moista houkkiota', vakuutti hän, 'mutta hän rakastaa monna Valentinaa, jollen minä ole sokea, ja hän on lurjus, sen tiedän'." Francesco nousi seisomaan kasvot perin vakavina, ja hänen silmistään kuvastui levottomia mietteitä. "Vietävä! Tämä on häpeällistä", huudahti hän vihdoin. "Neito-poloista ympäröi joka taholta joukko vintiöitä, jotka ovat toinen toistansa häikäilemättömämpiä. Fanfulla, käskekää noutaa Peppe! Meidän täytyy lähettää hänet monna Valentinan luokse varoittamaan häntä Gian Marian tulosta ja myöskin kehoittamaan häntä kavahtamaan mantualaista, jonka kanssa hän karkasi." "Liian myöhäistä", pahoitteli Fanfulla. "Narri lähti tänä aamuna Roccaleoneen liittyäkseen _patronansa_ seuraan." Francesco näytti alakuloiselta. "Hän joutuu turmioon", valitti hän. "Sillä tavoin vasaran ja alasimen — Gian Marian ja Romeo Gonzagan välissä. _Gesú!_ Hän joutuu turmioon! Ja hän on niin uljas ja niin uhkamielinen!" Hän siirtyi verkkaisesti lasiovelle ja jäi seisomaan, tuijottaen ikkunoihin kadun ylitse, jolle laskeva aurinko loi rusoista hohdettaan. Mutta hän ei nähnyt ikkunoita. Hän näki Acquaspartan metsässä vuoritaistelun jälkeisenä aamuna sattuneen kohtauksen, kanervikossa viruvan haavoittuneen miehen ja hänen ylitsensä kumartuneen hellän naisen, jonka katseesta uhkui sääliä ja levottomuutta. Usein hän oli senjälkeen mielessään nähnyt sen kohtauksen, ja joskus hän oli silloin hymyillyt, toisinaan huokaissut, joskus tehnyt kumpaakin samalla kertaa. Hän pyörähti äkkiä Fanfullaan päin. "Minä lähden itse". ilmoitti hän. "Te?" kummasteli Fanfulla. "Entä venetsialaiset?" Eleellä kreivi osoitti, kuinka vähän venetsialaiset hänestä merkitsivät verrattuina tämän naisen kohtaloon. "Minä lähden Roccaleoneen", kiivaili hän, "nyt heti". Ja hän astui ovelle ja taputti käsiään, kutsuen Lanciottoa. "Sanoitte, Fanfulla, ettei enää nykyisin ole vankeuteen teljettyjä neitoja, joille harhaileva ritari saattaisi tarjota apuaan. Te erehdyitte, sillä monna Valentina on vankineito, serkkuni on lohikäärme, Gonzaga toinen, ja minä olen harhaileva ritari, jonka on määrä niin toivon pelastaa hänet." "Aiotteko pelastaa hänet Gian Marian kynsistä?" tiedusti Fanfulla epäilevästi. "Aion yrittää sitä." Hän kääntyi palvelijansa puoleen, joka tuli sisälle hänen puhuessaan. "Lähdemme liikkeelle neljännestunnin kuluttua, Lanciotto", virkkoi hän. "Satuloi ratsut minulle ja itsellesi! Sinä lähdet mukaani. Zaccaria jääköön herra degli Arcipretin luokse! Pitäkää te huolta hänestä, Fanfulla! Hän kyllä palvelee teitä hyvin." "Entä minä sitten?" huudahti Fanfulla. "Enkö minä seuraakaan teitä?" "Jos tahdotte, niin kyllä. Mutta saattaisitte palvella minua paremmin palaamalla Babbianoon ja tarkkaamalla sikäläisiä tapahtumia, lähettäen minulle niistä tiedon. Siellä sattuu suuria tapahtumia, jollei serkkuni palaa ja jos Borgia lähestyy. Juuri siihen perustan mielessäni virinneet toiveet." "Mutta minne pitää minun lähettää teille sana? Roccaleoneenko?" Francesco mietti tuokion. "Jollette kuule minusta mitään, niin lähettäkää sanomanne Roccaleoneen, sillä jos viivyn siellä ja meitä piiritetään, on minun kenties mahdotonta lähettää teille tietoja. Mutta jos — kuten toivon — lähden Aquilaan, lähetän teille tiedon siitä." "Aquilaan?" "Niin. Saattaa käydä niin, että olen Aquilassa ennen tämän viikon loppua. Mutta pitäkää se salassa, Fanfulla, ja minä peijaan näitä herttuoita niin pahasti kuin heidän epäterve mielenlaatunsa sietää." Puoli tuntia myöhemmin kreivi Aquila, joka ratsasti vankalla kalabrialaisella hevosella ja jota seurasi Lanciotto muulin selässä, loittoni hiljalleen laaksoa kohti. He etenivät kenenkään huomaamatta, sillä mitäpä välittivät heistä talonpojat, jotka laulelivat uurastaessaan _contadossaan?_ He kohtasivat kauppiaan, jonka palvelija hoputti kuormattuja muuleja ylämäkeä kunnaan laella olevaan kaupunkiin, ja sivuuttivat hänet, kohteliaasti tervehtien. Kauempana heitä vastaan tuli ratsastava seurue ylimyksiä ja naisia, jotka palasivat haukkametsästykseltä ja joita seurasi huppupäisiä haukkoja kantavia palvelijoita, ja heidän hilpeä naurunsa kaikui yhä Francescon korvissa vielä sittenkin, kun hän oli loitonnut pois heidän näkyvistään ja kadonnut purppuraiseen iltausvaan, joka joesta kohosi häntä vastaan. He kääntyivät länteen päin Apennineja kohti ja samosivat edelleen yön tultua aina neljännelle tunnille saakka, jolloin he Francescon ehdotuksesta pysähtyivät tien ohessa olevan, uneliaan _locandan_ edustalle ja herättivät isännän pyytääkseen yösijaa. Siellä he nukkuivat vain aamurukouksen hetkeen asti, joten sarastuksen harmaa valo näki heidät jälleen matkalla, ja silloin, kun auringon ensimmäinen kultainen sädekimppu osui vanhojen kukkuloiden harmaaseen harjaan, he seisauttivat ratsunsa pauhaavan joen partaalle sen valtavan kallion juurelle, jonka laella oli Roccaleonen linna. Tuikeana ja laihana se kohosi hedelmällisen laakson yläpuolella; sitä kaarsi joki luonnollisena vallihautana, ja se muistutti taustanaan olevien Apenninien jättiläisvahtia. Ja nyt kiiti auringonvalo pakoveden tavoin alaspäin pitkin iäkkäiden vuorten rinteitä. Se osui neliskulmaiseen päätorniin ja lipui sitten pitkin seinää, pannen vanhat, harmaat kivet kimaltelemaan ja heijastuen korkealla olevasta ristikkoikkunasta. Yhä alemmaksi se painui, paljastaen eriskummaiset kohokuvat, valaisten pykäläharjaisia muureja ja muuttaen vihreiksi muratin ja sammalen, jotka vain hetkinen sitten olivat tummentaneet vankkoja, ulkonevia tukimuurauksia. Sieltä se hypähti maahan ja karkoitti varjoja edellään pitkin ruohoista rinnettä, kunnes se saavutti joen ja säkenöi sen kuohuvassa, myllertävässä vedessä, sirottaen satoja värejä sen ryöppyävään räiskeeseen. Ja koko ajan, siihen saakka, kunnes auringonpaiste ennätti häneen ja sulki hänetkin esiin loitsimaansa kuvaan, istui Aquilan kreivi satulassa silmäillen linnoitusta miettivästi. Sitten hän Lanciotton seuraamana ratsasti käymäjalkaa läntisen laidan ympäri, jossa joen sijalla oli tyyni vesiuoma, jota varten oli tehty kaivanto eristämään Roccaleonen kalliota täydellisesti. Mutta täällä, mistä käsin linnaa olisi saattanut olla helpoin ahdistaa, oli häntä vastassa sileä muuri, jossa oli vain kapea rako tai pari pyällyksien keskivälissä. Hän ratsasti edelleen pohjoispuolelle, mennen joen poikki vievän jalkasillan ylitse, ja pysähtyi vihdoin porttitornin edustalle. Täällä taaskin oli vallihautana vuoripuron kohiseva vesi. Hän käski palvelijansa herättää linnan asukkaat, ja Lanciotto, jonka äänen luonto oli tehnyt syväksi ja voimakkaaksi, luikkasi. Kaiku kiiri kumisten ylöspäin, säikäyttäen vuoren rinteen lintuja, mutta ei saanut vastausta äänettömästä linnasta. "Siellä on vahtiminen valpasta", ilvehti kreivi nauraen, "Uudelleen, Lanciotto!" Palvelija totteli, ja yhä uudelleen hänen syvä äänensä kajahti torventörähdyksen tavoin, ennenkuin sisällä näkyi merkkejä siitä, että sitä oli kuultu. Vihdoin ilmestyi tornin rintasuojuksen yläpuolelle kitukasvuinen olento, jonka tukka oli kampaamaton ja joka oli melkein yhtä eriskummainen kuin alempana olevat kivikuvat; heitä tirkistivät pöllönkasvot muurin pyällyksestä, ja yrmeä, käreä ääni tiedusti heidän asiaansa. Heti kreivi tunsi Peppen. "Hyvää huomenta, narri!" toivotti hän. "Tekö, teidän ylhäisyytenne!" huudahti ilveilijä. "Roccaleonessa nukutaan sikeästi", lausui Francesco. "Herätä lurjusmainen varusväkenne ja käske niiden laiskojen koirien laskea nostosilta alas! Minulla on sanomia monna Valentinalle." "Heti, teidän ylhäisyytenne", vastasi narri ja olisi poistunut samassa, jollei Francesco olisi huutanut häntä takaisin. "Sano, Peppe, että täällä on ritari — se ritari, jonka hän tapasi Acquaspartassa, jos niin haluat! Mutta jätä nimeni mainitsematta!" Vakuutettuaan noudattavansa hänen toivomustaan Peppe lähti toimittamaan asiaansa. Vähäisen viivytyksen jälkeen ilmestyi muurin harjalle Gonzaga unisena ja kärtyisenä, seurassaan pari Fortemanin sotilasta, ja tiedusti, millainen Francescon asia oli. "Minulla on asiaa monna Valentinalle", vastasi Francesco, nostaen päänsä pystyyn ja korottaen ääntänsä, joten Gonzaga tunsi hänet Acquaspartan haavoittuneeksi ritariksi, muisti ja rypisti otsaansa. "Olen monna Valentinan ylipäällikkö täällä", ilmoitti hän röyhkeästi. "Ja minulle voitte luovuttaa tuomanne sanomat." Seurasi väittely, jossa Gonzaga esiintyi pahantuulisesti ja kreivi melkein samaan sävyyn; Francesco kieltäytyi jäykästi puhumasta asiaansa kenellekään muulle kuin Valentinalle, ja Gonzaga kieltäytyi yhtä jyrkästi herättämästä neitoa sellaiseen aikaan ja laskemasta alas nostosiltaa. Vallihaudan veden ylitse sinkoili puolelta toiselle sanoja, jotka kävivät kuumemmiksi joka lauseelta, kunnes ne äkkiä katkesivat, lain Valentina itse näyttäytyi Peppinon seuraamana. "Mitä tämä on, Gonzaga?" tiedusti hän kiihtyneesti, sillä narri oli kertonut hänelle, että linnaan pyrki Francesco-ritari, ja kun se nimi oli mainittu, oli hän ensin punehtunut, sitten kalvennut ja sitten lähtenyt muurille. "Minkä tähden tältä ritarilta evätään sisäänpääsy, vaikka hän tuo sanomia minulle?" Ja korkealta seisomapaikaltaan hän katseli ihailevin silmin Aquilan kreivin — unelmiensa harhailevan ritarin miellyttävää muotoa. Francesco paljasti päänsä ja kumarsi ratsunsa säkään saakka, tervehtien kohteliaasti. Valentina kääntyi Gonzagan puoleen maltittomasti. "Mitä te varrotte?" kivahti hän. "Ettekö ole käsittänyt, mitä haluan? Käskekää laskea silta alas!" "Harkitkaahan, madonna!" esteli Gonzaga. "Ette tunne tätä miestä. Hän saattaa olla Gian Marian urkkija palkattu meitä kavaltamaan." "Te hupsu!" vastasi neito terävästi. "Ettekö näe, että hän on se haavoittunut ritari, jonka kohtasimme silloin, kun te saatoitte minua Urbinoon?" "Mitäpä se merkitsee?" tokaisi Gonzaga. "Todistaako se, että hänen tarkoituksensa ovat rehelliset ja että hän on vilpitön teitä kohtaan? Ottakaa neuvoni varteen, madonna, ja käskekää häntä ilmoittamaan tietonsa sieltä, missä hän on! Niin on turvallisempaa." Tyttö mittasi häntä päättäväisin silmin. "Herra Gonzaga, käskekää laskea silta alas!" määräsi hän. "Mutta, armollinen neiti, ajatelkaa vaaraanne!" "Vaaraa?" kertasi Valentina. "Vaaraa kahdesta miehestä, ja meillä yli kaksikymmenmiehinen varusväki? Pelkuri totisesti on sellainen mies, joka on niin kerkeä puhumaan vaaroista. Käskekää laskea nostosilta alas!" "Mutta jos —" alkoi Gonzaga epätoivoisen kiivaasti, mutta taaskin keskeytti Valentina hänen lauseensa. "Totellaanko minua? Olenko minä hallitsijatar, ja suvaitsetteko käskeä miehiä laskemaan nostosillan vai täytyykö minun itseni mennä teettämään se?" Epätoivoisen suuttuneen näköisenä keikari kohautti olkapäitänsä, kääntyi toisaalle ja lähetti yhden miehistään viemään määräystä. Muutamia minuutteja myöhemmin saranat kirskuivat ja ketjut kalisivat, kun vankka silta kääntyi alaspäin ja putosi jymähtäen kuilun ylitse. Heti kreivi kannusti hevostaan eteenpäin ja ratsasti Lanciotton seuraamana sillan ylitse ja porttitornin holvikäytävän alitse etumaiselle pihalle. Tuskin hän oli ennättänyt pysäyttää ratsunsa, kun pihan takapäässä olevasta ovesta ilmestyi jättiläiskokoinen Fortemani puolittain puettuna ja miekka kädessä. Nähdessään Francescon mies harppasi alaspäin puolikymmentä askelta ja lähestyi häntä, syytäen sadatuksia. "Tänne päin!" karjui hän niin kovalla äänellä, että se olisi herättänyt kuolleetkin. "Hoi! Hoi! Mitä lemmon puuhaa tämä on? Miten te olette tänne tulleet? Kenen määräyksestä silta laskettiin alas?" "Monna Valentinan ylipäällikön määräyksestä", vastasi Francesco, kummeksien, mikä mielipuoli tämä saattoi olla. "Ylipäällikön?" kiljaisi toinen ja seisahtui, samalla kun hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi. "Saatanan ruumis! Minkä ylipäällikön? Minä olen täällä ylipäällikkö." Kreivi katsahti häneen ällistyneenä. "No sittenhän", virkkoi hän, "olette juuri etsimäni mies. Onnittelen teitä hyvästä vahdinpidosta, herra kapteeni. Linnassanne on niin mainiot kiertovahdit, että jos olisin halunnut kavuta, olisin kiivennyt muureillenne ja päässyt porttinne sisäpuolelle herättämättä ainoatakaan uinuvaa vahtianne." Fortemani silmäili häntä synkästi. Muutamien viime päivien hyvä onni oli lisännyt miehen synnynnäistä hävyttömyyttä. "Onko se teidän asianne?" ärähti hän uhkaavasti. "Olette liian uskalias, herra muukalainen, etsiessänne riitaa kanssani, ja liian nenäkäs tullessanne neuvoinaan, miten minun tulee hoitaa päälliköntehtäviäni. Kautta Vapahtajan kärsimysten! Te saatte rangaistuksen." "Rangaistuksen — minäkö?" kummasteli Francesco, jonka otsa nyt meni yhtä uhkaaviin ryppyihin kuin Ercolenkin oli. "Niin, rangaistuksen, nuori herra. Nimeni on Ercole Forteinani." "Olen kuullut teistä", vastasi kreivi halveksivasti, "ja siitä, kuinka häpäisette nimeänne, sillä minulle on kerrottu, ettei pahempaa juoppoa eikä pelkurimaisempaa, kelvottomampaa veijaria ole koko Italiassa — niin, ei edes paavin alueilla. Ja varokaa singotessanne sanan 'rangaistus' paremmillenne, tiukka! Vallikaivos ei ole varsin kaukana, ja kylvystä saattaa olla hyötyä. Sillä olenpa valmis vannomaan, ettei teitä ole pesty kasteen jälkeen jos tosiaankin olette kirkkoäidin poika." "_Sangue di Cristo_!" rähähti vimmastunut öykkäri kasvot täpläisinä. "Tällaista minulle? Hypätkää alas ratsunne selästä!" Hän tarttui Francescon jalkaan kiskoakseen hänet maahan, mutta kreivi kiskaisi sen irti, tehden nopean liikkeen, niin että hänen kannuksensa repäisi naarmun kapteenin käteen. Samalla hän kohotti raippaansa ja olisi sivaltanut sillä Fortemanin leveätä selkää — sillä häntä kiukutti sanomattomasti, että tämän miekkosen laatuinen retkale tuli rakentamaan riitaa hänen kanssansa — mutta samassa naisääni, tuikea ja käskevä, kehoitti heitä lopettamaan rähinän. Fortemani peräytyi, hoidellen naarmuttunutta kättänsä ja jupisten kirouksia, kun taas Francesco kääntyi siihen suuntaan, josta ääni kuului. Kiviportaiden puolivälissä hän näki Valentinan, jota seurasivat Gonzaga, Peppe ja pari sotilasta, laskeutumassa ulkomuurilta. Tyttö seisoi rauhallisena kuin kuningatar puettuna harmaasta sametista valmistettuun, mustahihaiseen camorraan, joka erinomaisesti toi esiin hänen kauniin vartalonsa. Gonzaga oli kumartunut eteenpäin kuiskuttamaan hänen korvaansa, ja vaikka hänen äänensä olikin hillitty, kantautui joitakuita hänen sanoistaan tyynessä aamu-ilmassa alas Francescolle saakka. "Enkö ollut viisas, madonna, empiessäni päästää häntä sisälle? Näettehän, millainen mies hän on." Veri kuumensi Francescon poskia, eikä hänen harminsa lieventynyt hänen huomatessaan, millaisen katseen Valentina loi häneen. Heti hän hypähti maahan, viskasi ohjaksensa Lanciottolle ja meni leveä hattu heilautettuna olkapäille kiviportaiden juurelle ottamaan vastaan pihalle laskeutuvaa seuruetta. "Onko tämä säädyllistä?" kysyi Valentina äkäisesti. "Sopiiko teidän riidellä varusväkeni kanssa heti sisälle päästyänne?" Francescon poskilla kävi puna kuumemmaksi ja levisi nyt hänen ohimoilleen aina hiusrajaan saakka. Hänen äänensä oli kuitenkin täysin hillitty, kun hän vastasi: "Madonna, se lurjus oli hävytön." "Hänen hävyttömyyteensä epäilemättä annoitte aihetta", pisti Gonzaga väliin, ja hänen naismaiselle poskelleen ilmestyi kuoppanen. Mutta tuikeampi nuhde kirposi Valentinan huulilta. "Lurjus?" kertasi hän kasvot punehtuneina, "Jollette halua minun katuvan sitä, että päästin teidät sisälle, pyydän teitä siivilöimään sanojanne. Täällä ei ole lurjuksia. Tuo mies on sotilaitteni päällikkö." Francesco kumarsi alistuvasti, yhtä kärsivällisesti kuunnellen neidon nuhteita kuin hän oli ollut pikainen Fortemanin häntä moittiessa. "Juuri hänen päälliköntehtävistään jouduimme sanasotaan", vastasi hän nöyremmin. "Tämän aatelismiehen oman ilmoituksen nojalla sain sen käsityksen, että hän" — hänen katseensa kääntyi Gonzagaan — "on päällikkönne". "Hän on linnani päällikkö", ilmoitti Valentina. "Kuten huomaatte, herra Francesco", tokaisi Peppe, joka oli istuutunut nojaristikolle, "ei meillä suinkaan ole täällä puutetta päälliköistä. Meillä on myöskin veli Domenico, joka on sielujemme ja keittiön päällikkö; minä itse olen —" "Piru sinut vieköön, narri!" kivahti Gonzaga, tyrkäten hänet töykeästi pois istumasta. Sitten hän kääntyi äkkiä kreivin puoleen ja tiedusti ylhäisesti: "Onko teillä sanomia meille, hyvä herra?" Francesco nieli toisen kopean sävyn eikä ollut huomaavinaan pronominia, vaan taivutti taaskin päätänsä Valentinaan päin. "Kertoisin ne mieluimmin sellaisessa paikassa, jossa olisi vähemmän kuulijoita kuin täällä." Ja hänen katseensa lipui pihan ympäri takana päin oleville portaille, joille koko Fortemanin joukkue oli nyt kokoontunut. Gonzaga tirskahti ja keikautti kullankeltaisia kiharoitaan, mutta Valentina ei havainnut siinä pyynnössä mitään omituista, vaan käski Romeon saattaa itseään ja Francescon seurata heitä ja lähti astelemaan edellä. He menivät neliskulmaisen pihan poikki, nousivat portaille, joilta Fortemani oli syöksynyt kreiviä vastaan, ja menivät juhlasaliin, joka oli ihan pihan etelälaidassa. Hänen jäljessään tuleva kreivi sai osakseen tuimia silmäyksiä kahden puolen seisovilta palkkasotilailta. Hän asteli ylväästi heidän ohitseen välittämättä heistä mitään, tarkastaen heitä mennessään ja arvioiden heidän oikean arvonsa sellaisen harjaantuneen _condottieron_ erehtymättömällä silmällä, joka on pestannut miehiä joukkoihinsa ja käsitellyt heitä. Heidän ulkonäkönsä miellytti häntä niin vähän, että hän salin kynnyksellä seisahtui ja pysäytti Gonzagan. "Minusta on vastenmielistä jättää palvelijani noiden roikaleiden armoille, hyvä herra. Saanko pyytää teitä varoittamaan heitä, etteivät he tekisi hänelle väkivaltaa?" "Roikaleiden?" huudahti neito äkäisesti, ennenkuin Gonzaga ennätti vastata. "He ovat minun sotilaitani." Taaskin kreivi kumarsi, ja hänen sävynsä oli kylmän kohtelias, kun hän virkkoi: "Pyydän teiltä anteeksi enkä hiisku enää mitään — jollen ehkä pahoitellakseni sitä, etten voi onnitella teitä valintanne tähden." Nyt oli Gonzagan vuoro suuttua, sillä valinnan oli juuri hän suorittanut. "Sanomanne pitää olla tärkeä, hyvä herra, jotta jaksaisimme senvuoksi sietää nenäkkyyttänne." Francesco katsoi toisen sinisiin silmiin, jotka turhaan koettivat välkkyä peloittavasti, eikä juuri yrittänytkään estää halveksumista näkymästä katseestaan. Jopa hän kohautti hartioitaankin hieman maltittomasti. "Totta totisesti taitaisi minun olla paras lähteä tieheni", vastasi hän pahoittelevasti, "sillä kaikki tämän paikan asukkaat näkyvät haluavan torailla kanssani. Ensiksi tervehti päällikkönne Fortemani minua niin hävyttömästi, että sitä tuskin saattoi jättää rankaisematta. Te itse, madonna, moititte minua, kun vaadin suojelusta palvelijalleni noita miekkosia vastaan, joiden ulkonäkö herättää minussa levottomuutta. Olette minulle vihainen siitä, että nimitän heitä roikaleiksi, ikäänkuin olisin viimeiset kymmenen vuotta ollut soturinuralla oppimatta tuntemaan miestä, vaikkapa hän olisi puettu millaiseen valeasuun. Ja vihdoin kaiken huipuksi tämä _cicisbeo_" — hän heilautti ylenkatseellisesti kättänsä Gonzagaan päin — "puhuu minun nenäkkyydestäni." "Madonna", huudahti Gonzaga, "pyydän teitä sallimaan minun selvittää välini hänen kanssansa". Tietämättään, tahtomattaan Gonzaga pelasti tilanteen sillä pyynnöllä. Suuttumus, joka kreivin ylpeän esiintymisen nostattamana nopeasti äityi madonnan sydämessä, häipyi hänen ylipäällikkönsä itsetiedottoman huumorin hajoittamana, niin naurettavan vastakohtainen oli hänen hienosteleva puhetapansa ja hento olemuksensa verrattuna Francescon lujaan sävyyn ja laihaan, vireään vartaloon. Valentina ei nauranut, sillä sehän olisi turmellut kaikki, mutta hän silmäili vuoroin toista, vuoroin toista, hiljaisesti nauttien ja pannen merkille, kuinka kreivi katsahti ällistyneesti ja kohotti kulmakarvojansa kuullessaan hovimiehen pyytävän lupaa selvittää välinsä hänen kanssaan. Ja suuttumuksen häivyttyä hänen mielensä pian saavutti tasapainonsa, ja hän arveli, että tämän ritarin esityksissä kenties oli perää ja ettei häntä ollut otettu vastaan niin kohteliaasti kuin olisi pitänyt. Tuokiossa hän oli verrattoman viehkeästi ja taidokkaasti tyynnyttänyt Gonzagan loukatun itserakkauden ja rauhoittanut kreivin jäyhemmän pahastumisen. "Ja nyt, herra Francesco", lopetti hän, "olkaamme ystävyksiä ja kertokaa asianne! Suvaitkaa istua, pyydän!" He olivat saapuneet juhlasaliin — komeaan huoneeseen, jonka seinissä oli metsästys- ja paimenkohtauksia kuvaavia freskomaalauksia, yksi tai kaksi Pisaniellon käsialaa. Siellä oli myöskin joitakuita voitonmerkkejä ajometsästyksiltä ja siellä täällä kallisarvoisia sotisopia, jotka kimaltelivat korkeista, ristikoilla varustetuista ikkunoista tulvivassa auringonvalossa. Peräpäässä seisoi upeasti kaiverrettu, setripuinen irtoseinä, ja sen yläpuolelta näkyi soittolavan kierteinen reunasuojus. Monna Valentina istuutui laajan pöydän päässä olevaan, korkeaan, parkitsemattomalla nahalla päällystettyyn nojatuoliin, Gonzaga sijoittui seisomaan hänen vierelleen, ja Francesco seisoi häntä vastapäätä, kevyesti nojaten pöytään. "Sanomani, armollinen neiti, ovat pian kerrotut", aloitti kreivi. "Toivoisin niiden olevan laadultaan parempia. Kosijanne Gian Maria on palattuaan Guidobaldon hoviin, kiihkeästi toivoen hänelle luvattua avioliittoa, saanut tietää teidän paenneen Roccaleoneen ja värvää — tällä hetkellä lienee värvännytkin — armeijaa piirittääkseen linnaanne ja pakottaakseen sen antautumaan." Gonzaga kävi yhtä vaaleaksi kuin hänen helmenvärinen samettinuttunsa alta välkkyvä valkea silkkipaita oli kuultuaan, että se ennustus, jonka hän itse uskomatta oli lausunut, nyt toteutui. Sairaloinen pelko valtasi hänen sielunsa. Minkälainen kohtalo valmistettaisiin hänelle, joka oli ollut Valentinan kapinoimisen johtava henki? Hän olisi saattanut vaikeroida ääneen, kun hänen kaikki suunnitelmansa menivät tällä tavoin vikaan. Miten hänellä nyt olisi aikaa puhella rakkaudesta, tyrkyttää kosiskeluaan Valentinalle ja laittautua neidon puolisoksi? Pian olisi sotainen henki ilmassa ja alkaisi verinen puuha, jonka ajatteleminenkin karmi hänen ihoaan ja pani vilunväreet kulkemaan pitkin hänen selkäänsä. Ja siihen sisältyvä kohtaloniva oli perin julma. Juuri sitä mahdollisuutta hän oli ennustanut varmana siitä, ettei Guidobaldo eikä Gian Maria olisi kyllin hullu antautuakseen naurunalaiseksi ryhtymällä sellaiseen. Sekunnin ajaksi suuntautui Francescon katse hovimiehen kasvoihin, ja hän näki niihin kaikkien luettavaksi kirjoitetun pelon. Hymyn häive väikkyi hänen huulillaan, kun hänen silmänsä kääntyivät kohtaamaan Valentinan katsetta, joka säihkyi kuin pakkashuurre päivänpaisteessa. "No, tulkoot he vain!" huudahti neito melkein riemuisesti. "Tuo herttuallinen ääliö saa nähdä, että olen perin valmis ottamaan hänet vastaan. Olemme kaikin puolin varustetut. Meillä on elintarpeita, jotka riittävät kolmeksi kuukaudeksi, jos niin tarvitaan, eikä meiltä suinkaan puutu aseita. Tulkoon Gian Maria! Hän kyllä saa nähdä, ettei Valentina della Roverea ole niinkään helppo nujertaa. Teille, hyvä herra", jatkoi hän rauhallisemmin, "teille, jolta en voi vaatia mitään, olen enemmän kuin kiitollinen sen ritarillisen tekonne tähden, että ratsastitte tänne minua varoittamaan." Francesco huoahti; alakuloinen ilme lehahti hänen kasvoilleen. "Voi!" äänsi hän. "Tänne ratsastaessani, madonna, toivoin saavani palvella teitä tehokkaammin. Aioin tarjota neuvoja ja apua, jos sitä tarvitsisitte; mutta nähtyäni nuo sotilaanne, pelkään, ettei neuvoni mukaan toimiminen olisi viisasta. Sitä suunnitelmaa varten, joka oli mielessäni, olisi ennen kaikkea tärkeää, että sotilaanne olisivat luotettavia, mutta pelkään, etteivät he ole." "Siitä huolimatta", ehätti Gonzaga kehoittamaan, takertuen heikkoon toivoon, "sallikaa meidän kuulla se!" "Pyydän teitä esittämään sen", sanoi Valentina. Täten rohkaistuna Francesco harkitsi tuokion, "Oletteko perehtynyt Babbianon politiikkaan?" tiedusti hän. "Tunnen sitä jonkun verran." "Teen aseman teille aivan selväksi", lupasi kreivi. Ja senjälkeen hän kertoi siitä, että Caesar Borgia uhkasi hyökätä Gian Marian herttuakuntaan ja että Valentinan kosijan käytettävissä oli niin ollen vain vähän aikaa, joten kaikki saattaisi käydä hyvin, jos häntä vain voitaisiin joku aika torjua Roccaleonen edustalla. "Mutta katsoen siihen, että hänellä on niin kiire", lisäsi puhuja, "ovat hänen menettelytapansa otaksuttavasti jyrkät ja epätoivoiset, ja olin arvellut, ettei teidän sillä välin tarvitsisi olla täällä, madonna." "Ei olla täällä?" huudahti neito, ja hänen äänestään soinnahti moisen ehdotuksen aiheuttama ylenkatse. "Ei olla täällä?" lausui Gonzaga arasti, ja hänen äänessään soinnahti toivo. "Juuri niin, madonna. Olisin ehdottanut, että jättäisitte Gian Marialle tyhjän pesän, joten hän ei voittaisi mitään, vaikkapa linna joutuisikin hänen käsiinsä." "Neuvoisitteko minua pakenemaan?" kysyi Valentina. "Tullessani olin valmis niin tekemään, mutta miestenne ulkonäkö estää minua siitä. He eivät ole luotettavia, ja pelastaakseen likaisen nahkansa he saattaisivat ilman muuta luovuttaa Roccaleonen piirittäjille, ja siten saataisiin tieto paostanne niin aikaisin, että se mahdollisesti vielä ennätettäisiin tehdä tyhjäksi." Ennenkuin Valentina ehti vastata, alkoi Gonzaga kuumeisesti kehoittaa häntä noudattamaan niin viisasta ja hyvään aikaan annettua neuvoa ja pakenemalla pyrkimään turvaan linnasta, jonka Gian Maria repisi maan tasalle. Hän syyti sanojaan nopeasti ja surkean rukoilevasti, kunnes tyttö vihdoin katsoi häntä suoraan silmiin ja kysyi: "Pelkäättekö te, Gonzaga?" "Minä — pelkään teidän tähtenne, madonna", vastasi hovimies kerkeästi. "Rauhoittakaa sitten pelkoanne, sillä jos jään tänne tai lähden täältä, yksi seikka on varma: Gian Maria ei ikinä saa minua käsiinsä." Hän kääntyi taaskin Francescon puoleen. "Minusta tuntuu viisaalta se neuvo, jonka olitte aikonut minulle antaa, että nimittäin minun pitäisi paeta, samoin kuin sekin, jonka käsittääkseni minulle annatte ja jonka mukaan minun pitäisi jäädä tänne. Jos noudattaisin vain omaa mielihaluani, jäisin tänne ja taistelisin, kun se tyranni näyttäytyy. Mutta myöskin viisaudelta on kysyttävä neuvoa, ja minä pohdin tätä asiaa." Ja nyt hän kiitti jalon viehättävästi Francescoa siitä, että tämä oli saapunut tuomaan hänelle tietoja ja tarjoamaan apuaan, sekä tiedusti, mikä häntä oli siihen kannustanut. "Sama, minkä täytyy aina pakottaa ritaria palvelemaan pulassa olevaa naista", vastasi kreivi, "ja ehkä myöskin se muisto, että te niin laupiaasti hoiditte haavojani silloin Acquaspartassa." Sekunnin ajaksi heidän katseensa osuivat vastakkain, värähtivät ja erosivat jälleen, samalla kun kummankin rinnassa myllersivät omituisen sekavat tunteet, mistä kaikesta alakuloisiin tuumailuihin vaipunut Gonzaga ei huomannut mitään. Huojentaakseen senjälkeen alkanutta painostavaa äänettömyyttä Valentina tiedusti, miten oli niin pian käynyt ilmi, että hän oli karannut juuri Roccaleoneen. "Ettekö sitä tiedä?" kummeksi kreivi. "Eikö Peppe ole sitä kertonut?" "En ole lainkaan puhellut hänen kanssansa. Hän itsekin saapui linnaan vasta myöhään eilen illalla, ja näin hänet vasta tänä aamuna, kun hän tuli ilmoittamaan teidän saapumisestanne." Ja ennenkuin sitten ehdittiin virkkaa mitään, kajahti ulkona meluisia huutoja. Ovi sysättiin äkkiä auki, ja Peppe sujahti huoneeseen. "Palvelijanne, herra Francesco!" kirkaisi hän kasvot kalpeina kiihtymyksestä. "Tulkaa nopeasti, sillä muutoin he tappavat hänet!" NELJÄSTOISTA LUKU Fortemani juo vettä Riita oli alkanut karsaista katseista, jotka Francesco oli huomannut, ja paisunut hänen poistuttuaan pilkkasanoiksi ja herjauksiksi. Mutta Lanciotto oli säilyttänyt rauhallisen ulkonäön, sillä hän oli Aquilan kreivin palveluksessa hiljaiseksi ja ihmeellisen kärsivälliseksi koulutettu mies. Tämän tunteettomuuden nuo palkkalaiset selittivät pelkuruudeksi, ja sen rohkaisemina — kuten sekarotuiset rakit, joita he muistuttivat — he alkoivat hyökkäillä suoranaisemmin ja kävivät vähitellen uhkaavammiksi. Lanciotton maltti häipyi hitaasti, eikä häntä enää pidättänytkään mikään muu kuin isäntänsä suututtamisen pelko. Vihdoin eräs vanttera retkale, joka oli käskenyt häntä ottamaan päähineen pois päästänsä herrasmiesten seurassa ja jonka pyynnöstä Lanciotto ei ollut välittänyt sen enempää kuin kaikesta muustakaan, lähestyi häntä uhkaavasti ja tarttui hänen jalkaansa kuten Ercole oli tarttunut hänen isäntänsä jalkaan. Siitä vimmastuneena Lanciotto oli kiskaissut jalkansa irti ja tähdännyt varomattoman miekkosen kasvoihin rajun potkun, joka oli kaatanut vintiön maahan pökertyneenä ja verta vuotavana. Miehen kumppanien karjunta ilmaisi Lanciottolle, mitä oli odotettavissa. Tuokiossa he olivat hänen kimpussaan, kiljuen hänen vertansa. Hän yritti vetää esille isäntänsä, miekan, joka yhdessä kreivin muiden aseiden kanssa oli hänen satulansa kaarella; mutta ennenkuin hän oli saanut sen irti, oli kymmenkunta kättä tarttunut häneen ja kiskonut hänet satulasta hänen kamppaillessaan vastaan. Maassa nujersi ylivoima hänet, ja rautarenkaisen kintaan peittämä käsi painettiin hänen suulleen tukahduttamaan hänen kurkkuunsa avunhuudon, jonka hän olisi päästänyt. Pihan länsilaidalla oli muurista kumpuava kaivo aikoinaan valanut vettänsä leijonan pään lävitse laajaan sammalpeitteiseen graniittisäiliöön. Mutta nyt se oli ollut jonkun aikaa käyttämättömänä, ja leijonan suuhun sijoitettu putki oli kuiva. Säiliö oli kuitenkin enemmän kuin puolillaan vettä, joka linnan ollessa äskettäin tyhjillään oli paikallaan seisseenä käynyt eltaantuneeksi. Itse Fortemani lausui sen ystävällisen ehdotuksen, että Lanciotto hukutettaisiin siihen, ja hänen miehensä hyväksyivät sen hurjasti meluten ja ryhtyivät toimintaan sen mukaisesti. Kovakouraisesti he raahasivat verta vuotavan ja vimmaisesti rimpuilevan Lanciotton pihan poikki ja pääsivät säiliön reunalle, aikoen upottaa hänet siihen kokonaan ja pitää häntä vedessä hukuttaakseen hänet kuin rotan. Mutta sillä hetkellä sujahti heidän niskaansa jotakin, mikä muistutti ukkosen salamaa. Yhden tai kahden ja pian useamman julma nauru muuttui äkkiä tuskaiseksi ulvonnaksi, kun häränvuotainen siima osui heidän päähänsä, kasvoihinsa ja hartioihinsa. "Takaisin, te pedot, te elukat, takaisin!" karjui ukkosääni, ja vastustelematta he peräytyivät noiden säälittömien sivallusten tieltä ikäänkuin lauma arkoja koiria. Heidän ahdistajansa oli Francesco; yksin ja aseenaan ainoastaan raippa hän hajoitti heidät pois kolhitun palvelijansa kimpusta samoin kuin haukka hajoittaa parven meluisia varpusia. Ja nyt oli hänen ja Lanciotton välissä enää ainoastaan Ercole Fortemanin leveä ruho, selkä kreiviin päin, sillä Fortemani ei vielä ollut huomannut keskeytystä. Francesco pudotti raippansa maahan, kouraisi toisella kädellään kapteenin vyötäisistä, toisella likaisesta niskasta, keikautti hänet ilmaan uskomattoman voimakkaasti ja sinkautti hänet maaperältä säiliön limaiseen veteen. Kuului valtava karjaisu, joka hukkui vielä valtavampaan loiskaukseen, kun Fortemani raajat harallaan putosi veteen ja upposi näkyvistä, samalla kun ilmaan sinkoutuneen pärskeen mukana levisi ilkeätä löyhkää, joka ilmaisi, kuinka inhoittava tämä odottamaton kylpy oli. Jäämättä katselemaan työnsä jälkiä Francesco kumartui maassa viruvan palvelijansa puoleen. "Kolhivatko ne lurjukset sinua pahasti?" kysyi hän. Mutta ennenkuin mies ennätti vastata, juoksi eräs vintiöistä kumarassa olevan kreivin taakse ja iski häntä tikarilla lapaluiden väliin. Kajahti naisen pelokas huudahdus, sillä Valentina katseli temmellystä salin portailta Gonzagan seisoessa hänen vierellään. Mutta Francescon koruompeleinen asetakki kesti teräksen koetuksen, ja salamurhaajan tikarin kärki luiskahti vaarattomasti syrjään tekemättä muuta vahinkoa kuin sen, että se repäisi takin silkkistä pintaa. Sekuntia myöhemmin mies tunsi joutuneensa ikäänkuin teräspihteihin. Tikari kierrettiin pois hänen otteestaan ja sen kärki suunnattiin hänen rintaansa, samalla kun kreivi painoi hänet laskeutumaan polvilleen. Kaikki se kävi silmänräpäyksessä, mutta tuosta kurjasta miehestä, joka näki olevansa iäisyyden kynnyksellä ja joka kirkon uskollisena poikana tunsi terveellistä helvetinpelkoa, tuntui kuluvan tunti, sillä aikaa kun hän posket harmaina ja silmien pyrkiessä pullistumaan kuopistaan odotti tikarin uppoavan sydämeensä, johon se oli tähdätty. Mutta isku ei osunut hänen sydämeensä. Äkkiä kreivi tirskahti kiukkuisen huvitetusti, viskasi tikarin kädestään ja täräytti nyrkkinsä musertavan voimakkaasti hylkiön kasvoihin. Tästä ankarasta iskusta miekkonen vaipui tajuttomana maahan, ja Francesco otti melkein jalkojensa juuressa olleen raipan ja oikaisihe katsomaan, vieläkö muita tulisi. Seisoen rintaansa myöten löyhkäävässä vedessä, pää ja kasvot kuvatusmaisesti mädäntyvistä kasveista lähteneen, ilkeän, vihreän liman peitossa, Ercole Fortemani mylvi säiliöstä kammottavia sadatuksia, vakuuttaen tahtovansa hätyyttäjänsä verta, mutta ei hievahtanut vaaksan mittaakaan sitä ottamaan. Eipä silti, että hän olisi luonnostaan ollut perin arka; mutta hänessä oli virinnyt terveellinen pelko miestä kohtaan, joka pystyi suorittamaan sellaisia ihmeellisiä voimannäytteitä, ja hän pysytteli poissa Francescon ulottuvilta neliskulmaisen altaan keskellä, uhkamielisesti karjuen miehilleen komennuksia, että heidän pitäisi repiä tuo miekkonen kappaleiksi. Mutta hänen miehensä olivat nähneet kylliksi kreivin menettelytapoja eivätkä menneet lähemmäksi tuota jäntevää, pelotonta olentoa, joka seisoi vartoamassa heitä, pidellen kädessään raippaa, josta heistä useat olivat jo saaneet maistaa. Yhteen sulloutuneina, muistuttaen enemmän säikähtynyttä lammaslaumaa kuin sotilasjoukkoa, he seisoivat porttitornin juurella maalitauluna Peppelle, joka Valentinan hovineitojen ja kahden seurassaan olevan ivallisen hovipojan suureksi huviksi ylisteli suurenmoisin sanoin heidän ihailtavaa uljuuttaan. Vihdoin he lähtivät liikkeelle, mutta se tapahtui Valentinan käskystä. Hän oli neuvotellut Gonzagan kanssa, joka — esittäen syyksi sen, että Valentina itsekin saattaisi tarvita suojelusta — oli pysytellyt hänen luonansa, turvallisen matkan päässä mylläkästä. Valentina oli kehoitellut häntä tekemään jotakin, ja vihdoin hän oli totellut, laskeutuen portaiden muutamat askelmat alas pihalle; mutta sen hän oli tehnyt niin vastahakoisesti ja hitaasti, että Valentina päästi maltittoman huudahduksen ja riensi äkkiä hänen ohitseen itse suorittamaan sen tehtävän, johon hän oli miestä pyytänyt. Mennessään Francescon ohitse hän lausui niin kiittävän sanan kreivin rohkeudesta ja loi häneen niin ihailevan katseen, että veri sen johdosta kihahti hänen kasvoilleen. Tyttö seisahtui huolestuneena tiedustamaan nyt pystyyn nousseen, mutta pahasti murjotun Lanciotton vointia. Hän sinkautti äkäisen katseen ja äkäisen vaikenemiskomennuksen kookkaalle Ercolelle, joka yhäti mölysi vesisäiliössä, ja pysähtyi sitten kymmenen askelen päähän sotilaista ja ojentaen vihaisen näköisenä kättänsä heidän kapteeniaan kohti käski heidän vangita hänet. Tämä äkillinen, odottamaton määräys mykisti äänekkään Fortemanin. Hän vaikeni ja katsoa töllisteli miehiään, jotka nyt epäilevinä silmäilivät toisiaan; mutta epäilyksen haihduttivat pian neidon sanat. "Te vangitsette hänet ja viette hänet vahtihuoneeseen tai minä lakaisutan sekä teidät että hänet pois linnastani", ilmoitti hän yhtä varmasti kuin hänellä olisi ollut sata sotilasta täyttämässä hänen käskyään heihin nähden. Askeleen tai parin päässä hänen takanaan seisoi kalpeaposkinen Gonzaga, pureksien huultansa arkana ja aprikoivana. Hänen takanaan taas kohosi Francesco del Falcon jäntevä vartalo, ja hänen vierellään oli Lanciotto kasvoillaan melkein yhtä päättäväinen ilme kuin isännälläkin. Siinä koko se voima, jolla neito kehui lakaisevansa heidät — ikäänkuin he olisivat olleet pelkkää törkyä — pois Roccaleonesta, jolleivät he tottelisi hänen käskyään. He epäröivät vieläkin, kun kreivi astui Valentinan vierelle. "Olette kuulleet, millaisen valinnan emäntänne on teille antanut", puhkesi hän tuikeasti puhumaan. "Lausukaa julki, aiotteko totella vai ettekö aio. Tätä valintaa, joka teille nyt tarjotaan, ette ehkä enää uudelleen saa. Mutta jos haluatte olla tottelemattomia, on portti takananne, ja silta on vielä alhaalla. Laittautukaa tiehenne!" Salavihkaa loi Gonzaga alas painuneiden kulmakarvojensa alta kreiviin voimattoman kiukun silmäyksen. Päättyipä tämä juttu millä tavoin tahansa, tämä mies ei saanut jäädä Roccaleoneen. Hän oli liian voimakas, liian hallitseva, ja hän tekeytyisi tämän paikan käskijäksi, nojautuen ainoastaan tuon voimansa ja tuon komentavan esiintymisensä oikeuteen, jota Gonzaga piti karkean, rehentelevän öykkärin lahjana, mutta jonka omistamisesta hän olisi ollut valmis antamaan paljon. Siitä, kuinka voimakas ja hallitseva hän tosiaan oli, ei Francesco ollut milloinkaan osoittanut silmäänpistävämpää näytettä. Nuo hänen suomimansa ja sättimänsä miehet olisivat epäilemättä yhteisvoimin nopeasti tuhonneet vähemmän pelottoman vastustajan; mutta kun valtava rohkeus, sellainen kuin hänen, käy käsi kädessä komennustottumuksen kanssa, eivät heidän kaltaisensa palkkalaiset koskaan jaksa sitä vastustaa. He mutisivat jotakin keskenään, ja eräs heistä vastasi vihdoin: "Jalo herra, se mies, joka meidän on käsketty vangita, on kapteenimme." "Se on totta; mutta kapteeninne, kuten te itsekin, on tämän neidin palkoissa; ja hän, teidän todellinen, teidän ylin komentajanne käskee teitä vangitsemaan hänet." Ja kun he nyt vielä empivät, heitti hänen kerkeä älynsä heille sen syötin, jonka täytyi osoittautua houkuttelevimmaksi. "Hän on tänään osoittautunut kelvottomaksi hänelle uskottuun päälliköntoimeen, ja kun hänet on tuomittu, saattaa herätä se kysymys, että joku teistä valitaan täyttämään hänen tyhjäksi jättämänsä paikka." Palkkakätyreitä he olivat toden totta, Urbinon halvimmalla torilla vetelehtivien roistojen hylkyjoukkoa. Heidän epäröintinsä häipyi, ja heidän Ercolea kohtaan tuntemansa vähäisen uskollisuuden syrjäytti toivo saada hänen asemansa ja palkkansa, jos hänen alentamisensa toteutettaisiin. He huusivat hänelle, kehoittaen häntä tulemaan pois turvapaikastaan, jossa hän vielä seisoi äänettömänä ja pelästyneenä tämän tapahtumien äkillisen käänteen tähden. Jörösti hän kieltäytyi noudattamasta antautumiskehoitusta, kunnes Francesco, joka nyt ryhtyi komentamaan perin luontevasti, mikä yhä enemmän sapetti Gonzagaa, käski jonkun miehistä käydä noutamassa pyssyn ja ampua sen koiran. Silloin Fortemani alkoi rukoilla armoa ja kahlasi säiliön partaalle, vannoen, että jos kohta hän ei ollut hukkunut kylvyssä, oli ihme, jollei hän ollut myrkytetty. Näin päättyi perin ilkeältä näyttänyt välikohtaus, ja se oli omiaan avaamaan Valentinan silmät näkemään, millaisia Gonzagan häntä varten värväämät miehet oikein olivat. Kenties se aukaisi myöskin Gonzagan silmät, sillä tämä rakastettava luutunnäppäilijä oli ihan kokematon tällaisissa asioissa. Valentina käski Gonzagan huolehtia Francescosta ja kutsui yhden parvekkeella virnistelevistä hovipojista hänen kamaripalvelijakseen. Hänen käytettäväkseen luovutettiin huone siksi lyhyeksi ajaksi, jonka hän ehkä viipyi Roccaleonessa Valentinan pohtiessa, mikä menettelytapa olisi valittava. Linnan kaukaisessa eteläsiivessä, toisen linnanpihan takana, kajahti kellonsoitto, kutsuen Valentinaa kappeliin, sillä veli Domenico piti siellä jumalanpalveluksen joka aamu. Ja niinpä neito erosi Francescosta luvattuaan rukoilla taivasta ohjaamaan häntä viisaaseen valintaan, pitäisikö hänen paeta Roccaleonesta vai pitäisikö hänen jäädä sinne torjumaan Gian Marian hyökkäystä. Gonzagan ja hovipojan seuraamana Francesco lähti kauniiseen huoneeseen, joka oli linnoituksen kaakkoisnurkassa kohoavan Leijonan tornin kohdalla. Hänen ikkunoistaan näki toiselle eli sisemmälle linnan pihalle, jonka poikki Valentina ja hänen hovinaisensa parhaillaan kiiruhtivat jumalanpalvelukseen. Gonzaga koetti tukahduttaa tätä asiain sotkijana pitämäänsä miestä kohtaan tuntemaansa harmia ja kohdella häntä asianmukaisen kohteliaasti. Olisipa hän mennyt niinkin pitkälle, että olisi keskustellut Francescon kanssa tilanteesta — sillä häntä kiihoitti eräänlainen epäluulo ja hän halusi ovelan innokkaasti saada selville, mitkä syyt olivat oikeastaan saaneet tämän muukalaisen innostumaan Valentinan asioihin. Mutta väsyneesti, vaikka silti moitteettoman kohteliaasti Francesco torjui hänen yrityksensä ja pyysi, että Lanciotto lähetettäisiin häntä palvelemaan. Nähdessään ponnistuksensa turhiksi Gonzaga poistui entistä harmistuneempana, mutta hymyillen entistä herttaisemmin ja esiintyen entistä kohteliaammin. Hän meni pihalle käskemään, että silta oli nostettava pystyyn, ja huomattuaan miehet erikoisen lauhkeiksi ja säyseiksi Francescolta saamansa purevan läksytyksen jälkeen hän purki heihin hänet vallannutta suunnattoman huonoa tuulta. Sitten hän vetäytyi omiin huoneisiinsa ja istui siellä linnan puutarhan puolisen ikkunan ääressä ainoina seuralaisinaan epämieluiset ajatuksensa. Mutta pian hänen mielialansa keveni, ja hän rohkaistui, sillä hän saattoi olla sangen urhoollinen, kun vaara oli kaukana. Parasta olisi, mietti hän, jos Valentina poistuisi Roccaleonesta. Siihen hän neitoa neuvoisi ja kehoittaisi. Hän luonnollisesti lähtisi Valentinan muassa, ja siten hän voisi edistää kosiskeluaan yhtä hyvin muualla kuin täällä linnassakin. Jos taas toisaalta Valentina jäisi tänne, niin jäisi hänkin, ja jos Gian Maria tulisikin, niin mitäpä se itse asiassa merkitsisi? Kuten Francesco oli sanonut, ei piiritys voisi olla pitkäaikainen, koska Babbianon asiat olivat sekavat. Pian olisi Gian Marian pakko palata kotiinsa puolustamaan herttuakuntaansa. Jos he siis pystyisivät torjumaan häntä vähän aikaa, kävisi kaikki sittenkin hyvin. Totisesti hän oli ollut liian kerkeä masentumaan. Hän nousi pystyyn ja ojensihe, tuntien huoletonta iloa, työnsi sitten ikkunansa auki ja kumartui sen ulkopuolelle hengittämään aamu-ilmaa. Häneltä pääsi hiljainen naurahdus. Olipa hän tosiaankin ollut hupakko kiusatessaan itseään pelolla saatuaan ensi tiedon Gian Marian tulosta. Tarkoin punniten Gian Maria tekisi hänelle palveluksen — jäivätpä he tänne tai lähtivät. Rakkaudella ei ole voimakkaampaa edistäjää kuin yhteinen vaara, ja viikko sellaisia häiriöitä, jollaisia Gian Maria todennäköisesti heille aiheuttaisi, veisi hänen kosiskeluaan eteenpäin enemmän kuin hän saattaisi toivoa saavuttavansa kuukauden kestävällä lähentelyllä rauhallisissa oloissa. Sitten Francescon muisto nostatti rypyn hänen kulmakarvojensa väliin, ja hän muisteli, kuinka mieltynyt Valentina oli ollut siihen miekkoseen kohdattuaan hänet ensi kerran Acquaspartassa ja kuinka neito sinä päivänä ratsastaessaan ei ollut nähnyt mitään muuta kuin Francesco-ritarin tummat silmät. "Ritari Francesco, mutta mikä ja mistä?" jupisi hän itsekseen. "Pyh! Nimetön, koditon seikkailija; rehentelevä kerskuri, joka haisee verelle ja nahalle ja sopii ohjaamaan sellaista roskajoukkoa kuin Fortemanin miehiä. Mutta naisen seurassa — mitä voisi sellainen älliö saavuttaa, miten hän voisi menestyä?" Hän nauroi heräävälle mustasukkaisuudelleen pilkallisesti, ja hänen otsansa kirkastui, sillä nyt hän oli toiveikkaalla tuulella — mikä kenties johtui hänen äskeisen, vapisuttavan pelkonsa vastavaikutuksesta. "Mutta lempo vieköön", jatkoi hän muistaessaan, kuinka hämmästyttävän rohkea Francesco oli ollut linnanpihalla, "hän on väkevä kuin Herkules, ja esiintyy niin, että häntä pelätään ja totellaan. Pyh!" Hän naurahti taaskin kääntyessään ottamaan naulasta seinällä riippuvan luuttunsa. "Jonkun _condottieron_ äpäräpoika, jossa isän rehentelevään röyhkeyteen liittyy kevytmielisen äidin talonpoikaissielu. Ja minäkö pelkään sellaisen olennon hipaisevan verrattoman Valentinani sydäntä? Sellainen ajatushan osoittaa kehnoa kunnioitusta häntä kohtaan." Ja karkoittaen Francescon mielestään hän hypisteli soittokoneen kieliä ja palaten ikkunan ääreen näpäytteli säestystä ihmeellisen suloisen ja hellän äänensä kaiuttaessa rakkauslaulua. VIIDESTOISTA LUKU Francescon armahtavaisuus Monna Valentina ja hänen hovinaisensa söivät päivällistä puolenpäivän aikaan pienessä huoneessa, johon päästiin isosta salista, ja sinne pyydettiin Francesco ja Gonzaga. Seuruetta palvelivat molemmat hovipojat, kun taas veli Domenico, jonka tukeville uumenille oli vyötetty lumivalkea esiliina, toi höyryävät ruokalajit keittiöstä, jossa hän oli ne valmistanut; vilpittömän luostariasukkaan tavoin hän nimittäin oli jonkinlainen mestari valmistamaan — ja todellinen ahmatti nauttimaan — viehättäviä ruokalajeja. Keittiö oli hänestä verrattavissa jonkun vähempiarvoisen kirkon pyhättöön, ja jos hän omisti rukouskirjalle ja helminauhalle puoleksikaan niin paljon palavaa hartautta kuin padalle ja pannulle, kattilalle ja paistinvartaalle, oli pyhimyksen sädekehä varmasti hänelle taattu. Hän toi sinä päivänä heidän eteensä päivällisen, jota parempaa ei ollut ainoankaan ruhtinaan, jollei ehkä paavin, pöydällä. Pöydässä oli laaksossa ammuttuja, tryffeleillä maustettuja sirkkusia, jotka panivat epikurolaisen Gonzagan kierittelemään silmiään, sillä hänen kitalakensa välityksellä ne muuttuivat suorastaan paratiisimaiseksi, aistilliseksi nautinnoksi. Lisäksi oli vuorenrinteellä ansaan joutunut jänis, joka oli keitetty mureaksi Malvasia-viinissä ja jonka tuoksu ja maku olivat niin herkulliset, että Gonzaga oli pahoillaan, koska oli nauttinut niin vankasti sirkkusia; oli äskettäin purosta pyydystettyjä forelleja ja niin ihana piiras, että vesi herahti suuhun. Kaikki tämä saatiin huuhdella kurkusta alas tulisella, punaisella Puglia-viinillä tai miedommalla Malvasia-viinillä, sillä linnaa muonittaessaan Gonzaga oli järjestänyt niin, ettei heidän ainakaan tarvitsisi olla janoisia. "Piiritystä odottavaksi linnaväeksi elelette perin komeasti täällä Roccaleonessa", huomautti Francesco tämän oivallisen aterian johdosta. Hänelle vastasi narri. Hän istui näkymättömissä lattialla kyyristyneenä erään Valentinan hovinaisen tuolia vasten, ja viimemainittu viskasi hänelle silloin tällöin palasen lautaseltaan hyvin samaan tapaan kuin olisi ruokkinut lempikoiraansa. "Siitä saatte kiittää munkkia", virkkoi hän sammaltaen, sillä hänen suunsa oli sullottu täyteen piirasta. "Minut saa kuoltuani tuomita kadotukseen, jollen pyydä synninpäästöä häneltä. Sellaisen miehen, joka osaa näin mainiosti hoitaa ruumista, pitäisi käsitellä sielua hämmästyttävästi. Veli Domenico, teidän pitää ripittää minut auringonlaskun jälkeen." "Sinä et minua tarvitse", vastasi munkki halveksivan vihaisesti. "Sellaisille kuin sinulle on varattu autuus — 'Autuaat ovat hengellisesti vaivaiset'." "Entä eikö sellaisille kuin teille ole varattu kirous?" sinkautti narri vastaan. "Eikö jossakin kohdassa lausuta: 'Kirotut ovat turpealihaiset, lihavat ja pyylevät ahmatit, jotka tekevät itsestään oman vatsansa jumalan'?" Anturaisella jalallaan munkki antoi narrille salakavalan potkun. "Ole hiljaa, sinä kyykäärme, sinä myrkkysäkki!" Pahempaa peläten narri nousi pystyyn. "Kavahtakaa!" kirkaisi hän kimakasti. "Ajatelkaa, munkki, että kiukku on pääsyntejä! Kavahtakaa, sanon!" Veli Domenico hillitsi kohotettua kättänsä ja alkoi jupista latinalaisia lauseita luomien peittäessä hänen maahan luodut silmänsä. Siten Peppe pääsi pujahtamaan ovelle. "Kuiskatkaahan, munkki, nyt korvaani, onko tuo valmistamanne paisti laitettu jäniksestä vaiko kuluneesta anturasta?" "Jumala minulle nyt anteeksi antakoon!" karjui munkki, syöksyen häntä kohti. "Ruuanlaittonneko? Niin, totisesti — polvillenne!" Peppe väisti iskun, kumartui ja sujahti takaisin huoneeseen. "Tekö kokki? Pyh! Te, luostarin silavatynnyri! Sirkkusenne olivat palaneet, forellinne uivat rasvassa, piiraanne —" Millainen piiras lienee ollut, sitä seurue ei saanut tietää, sillä tulipunaisena kasvoiltaan veli Domenico karkasi narrin kimppuun ja olisi saanut hänet kiinni, jollei hän olisi sukeltanut pöydän alle Valentinan liepeiden juurelle ja rukoillut neidolta suojelusta tätä isoruhoista mielipuolta vastaan, joka piti itseään kokkina. "Hillitkäähän vihanne, isä!" tyynnytti Valentina, nauraen kuten kaikki muutkin. "Hän vain kiusaa teitä. Sietäkää häntä äsken mainitsemanne autuuden tähden, joka on innostanut hänet ilkeyteen." Lauhtuneena, mutta yhäti uhkaillen antaa selkäsaunan Peppelle, kun sattuisi hänelle sopivampi tilaisuus, munkki palasi taloustehtäviinsä. Pian senjälkeen noustiin pöydästä, ja Gonzagan ehdotuksesta Valentina pysähtyi juhlasaliin, antaen määräyksen, että Fortemani oli tuotava hänen eteensä tuomittavaksi. Kymmenillä tavoin heidän saavuttuaan Roccaleoneen oli Ercole rikkonut osoittamatta Gonzagalle sitä kunnioitusta, jota viimemainittu katsoi olevansa oikeutettu saamaan osakseen, ja hovimies tarttui innokkaasti tähän tilaisuuteen purkaakseen kostonhimoista mielenkarvauttaan. Valentina pyysi myöskin Francescoa jäämään ja auttamaan heitä laajalla kokemuksellaan, mikä sanontatapa vihlaisi ilkeästi Romeo Gonzagan sydäntä. Kenties hänen tarkoituksensa oli yhtä paljon lujittaa omaa maaperäänsä kuin tyydyttää kostonhimoaan Fortemania kohtaan, kun hän lähetettyään sotilaan noutamaan vankia kääntyi lyhyesti ehdottamaan, että Ercole heti hirtettäisiin. "Mitä hyödyttää tutkiminen ja tuomitseminen?" intoili hän. "Me kaikki näimme hänen niskuroimisensa, ja siitä ei voida määrätä muuta kuin yksi rangaistus. Joutukoon se elukka hirteen!" "Mutta itsehän te ehdotitte tutkintoa ja tuomiota", huomautti Valentina vastaan. "Ei, madonna. Minä ehdotin vain tuomitsemista. Vasta sen jälkeen, kun pyysitte tätä herra Francescoa avustamaan meitä, sain sen käsityksen, että tarkoituksenne on ottaa se vintiö tutkittavaksi." "Uskoisitteko tätä herttaista Gonzagaa noin verenhimoiseksi?" kysyi Valentina Francescolta. "Oletteko te, hyvä herra, samaa mieltä hänen kanssansa siihen nähden, että kapteeni pitäisi hirttää häntä kuulematta? Pelkään teidän olevan, sillä mikäli olen nähnyt menettelytapojanne, eivät ne kallistu lempeyteen." Gonzaga hymyili, päätellen tästä lauseesta, kuinka osuvasti Valentina arvosteli tämän muukalaisen karkeata luonnetta. Francescon vastaus oli heistä yllättävä. "En; pidän herra Gonzagan neuvoa huonona. Osoittakaa armahtavaisuutta Fortemania kohtaan nyt, kun hän ei sitä odota! Siten teette hänestä uskollisen palvelijan. Minä tunnen hänenlaatuisensa miehet." "Ser Francesco puhuu noin, koska hänellä ei ole sitä tuntemusta, joka meillä on", oli Gonzagan töykeä huomautus. "Meidän täytyy näyttää esimerkki, jos mielimme saada näiltä miehiltä kunnioitusta ja nöyryyttä." "Näyttäkää sitten esimerkki armosta", ehdotti Francesco leppeästi. "No niin, katsotaanhan", vastasi Valentina. "Minua miellyttää teidän neuvonne, herra Francesco, mutta Gonzagan sanoihin tuntuu kuitenkin sisältyvän viisautta. Vaikka tällaisessa tapauksessa mieluummin tekisin tuhmuuden kuin ottaisin ihmisen kuoleman omalletunnolleni. Mutta tuossa hän tulee, ja ainakin tutkimme hänen asiaansa. Kenties hän on nyt jo katuvainen." Gonzaga naurahti pilkallisesti ja sijoittui Valentinan tuolin oikealle puolelle Francescon seisoessa sen vasemmalla puolen; ja sillä tavoin he kävivät tuomitsemaan Valentinan sotilaiden päällikköä. Hänet tuotiin sisälle kahden rauta-asuisen sotilaan välissä; hänen kätensä oli sidottu selän taakse, hänen askeleensa olivat raskaat kuten pahasti pelkäävän miehen, ja hänen katseensa suuntautui odottavaan kolmikkoon jörösti, mutta kaikkein jöröimmin Francescoon, joka oli niin silmäänpistävästi aiheuttanut hänen kukistumisensa. Valentina ojensi kättänsä Gonzagaan päin ja heilautti sitä sitten hieman öykkärin suuntaan. Tätä elettä totellen Gonzaga silmäili sidottua kapteenia röyhkeästi. "Tiedät rikoksesi, lurjus", ärjyi hän. "Onko sinulla sanottavana mitään, mikä estäisi meitä hirttämästä sinua?" Fortemani kohotti hetkiseksi kulmakarvojaan hämmästyneenä tämän miehen tuimuudesta, jota hän oli aina pitänyt perin naismaisena. Sitten hän päästi niin ylenkatseellisen naurahduksen, että väri lehahti Gonzagan poskille. "Viekää hänet ulos —" alkoi hän raivoissaan, mutta Valentina keskeytti hänen lauseensa, laskien kätensä hänen käsivarrelleen. "Ei, ei, Gonzaga, menettelytapanne on ihan väärä. Sanokaa hänelle — Ei; kuulustelen häntä itse. Herra Forteinani, olette tehnyt itsenne syypääksi karkeaan rikkomukseen. Teidät ja miehenne pestasi herra Gonzaga palvelukseeni, ja teille annettiin heidän päällikkönsä kunniakas toimi, jotta johtaisitte heitä palveluksessani velvollisuuden, kuuliaisuuden ja uskollisuuden vaatimusten mukaisesti. Sensijaan te olitte alkuunpanijana tämänaamuisessa väkivaltaisessa rähäkässä, jolloin viaton ja syytön mies, joka oli vieraanani, oli vähällä joutua murhatuksi. Mitä teillä on sanomista?" "Se, että minä en ollut alkuunpanija", puolustihe toinen jurosti. "Se on samantekevä", vastasi Valentina, "sillä ainakin se tapahtui teidän suostumuksellanne, ja te olitte osallisena moisessa julmassa urheilussa hillitsemättä sitä, mikä selvästi oli velvollisuutenne. Vastuunalaisuus on teidän, päällikön, niskoilla." "Armollinen neiti", selitti Fortemani, "he ovat hurjaa väkeä, mutta hyvin uskollisia". "Uskollisia hurjuudelleen, kenties", tokaisi tyttö halveksivasti. Sitten hän pitkitti: "Muistanette, että herra Gonzagalla on jo kahdesti ennen ollut syytä nuhdella teitä. Molempina viimeisinä öinä ovat miehenne käyttäytyneet räyhäävästi minun seinieni sisällä. On juotu kovasti, on pelattu arpapeliä, ja kerran tai kahdesti on kuulunut sellaista rähinää, että olen luullut kauloja katkottavan miestenne keskuudessa. Herra Gonzaga varoitti teitä pitämään seuralaisianne paremmassa kurissa, mutta kuitenkin tänään, jolloin ei edes juopumusta ollut puolustukseksi, sattui tämä ilkeä juttu, jossa te itse olitte etumaisena miehenä." Seurasi äänettömyys, jonka aikana Ercole seisoi pää kumarassa, ikäänkuin miettien, ja Francesco käänsi ihmettelevän katseensa tähän hentoon tyttöön, jolla oli lempeät, ruskeat silmät ja joka oli ollut niin hellä ja sääliväinen. Kummastellessaan tytön henkistä suuruutta hän ihan itsetiedottomasti viehättyi yhä enemmän. Gonzaga, jota tämä ei lainkaan liikuttanut, silmäili Fortemania, varroten hänen vastaustaan. "Madonna", virkkoi öykkäri vihdoin, "mitä voitte odottaa sellaiselta joukolta kuin tältä? Herra Gonzaga ei ole voinut toivoa minun värväävän kirkossakävijöitä sellaista puuhaa varten, jonka hän ilmoitti hipovan valtiopetosta. Mitä tulee heidän juoppouteensa ja heidän vähäiseen räyhäämiseensä, milläpä sotilailla ei olisi näitä vikoja? Jollei heillä niitä ole, ei heillä ole myöskään ansiopuolia. Sellainen mies, joka on säyseä rauhan aikana, on lymyilevä akka sodassa. Ja mistä muuten oli peräisin heidän juomansa viini? Se oli herra Gonzagan hankkimaa." "Valehtelet, koira!" kivahti Gonzaga. "Minä varasin viiniä madonnan pöytää enkä sotilaita varten." "Mutta osa siitä löysi tien heidän luokseen, mikä on hyvä, sillä vesi vatsassa tekee miehen araksi. Mitä syntiä on vähäisessä nautiskelussa, madonna?" jatkoi hän, kääntyen taaskin Valentinan puoleen. "Nämä sotilaani näyttävät, mitä ainesta he ovat, kun joudutaan mittelemään aseita. He ovat ehkä koiria — mutta verikoiria jok'ikinen heistä, ja olisivat valmiit menettämään sata henkeä teidän palveluksessanne, jos heillä olisi niitä niin monta." "Niin, jos heillä olisi niin monta", pisti Gonzaga väliin happamesti; "mutta koska heillä ei ole enempää kuin yksi kullakin, eivät he välitä siitä luopua". "Ei; siinä olette väärässä", huudahti Fortemani tulistuneesti. "Kun heillä vain on johtaja, kyllin voimakas pitämään heitä aisoissa, rohkaisemaan heitä ja pakottamaan heidät alistumaan, menevät he hänen käskystään mihin tahansa." "Ja nyt", tokaisi Gonzaga kerkeästi, "johditte meidät takaisin pääasiaan. Olette osoittanut meille, että te ette ole sellainen johtaja. Olette tehnyt vieläkin pahempaa. Olette rikkonut sääntöjä vastaan, vaikka teidän ei olisi ainoastaan pitänyt noudattaa kuria, vaan pakottaa toisetkin sitä noudattamaan. Ja sentähden pitäisi teidät minun käsitykseni mukaan hirttää. Älkää enää tuhlatko aikaa häneen, madonna!" lopetti hän, kääntyen Valentinaan päin. "Asettakaamme esimerkki!" "Mutta, madonna —" alkoi Fortemani, jonka ahavoituneet, ryppyiset kasvot kalpenivat. Gonzaga vaimensi hänet. "Sananne ovat turhia. Olette niskuroinut, ja niskuroimisesta on vain yksi rangaistus." Öykkäri laski päänsä nuokuksiin, pitäen itseään menneenä miehenä, eikä osannut vastata mitään, mutta odottamattomasti Francesco vastasi hänen puolestaan. "Madonna, tässä on neuvonantajanne väärässä. Syytös tätä miestä vastaan on väärä. Ei ole tapahtunut niskuroimista." "Mitä?" äänsi Valentina, kääntyen kreivin puoleen. "Ei niskuroimista, niinkö sanoitte?" "Uusi Salomo esiintyy", ivasi Gonzaga. Sitten hän kärtyisesti lisäsi: "Älkää tuhlatko sanoja hänelle! Asiamme koskee Fortemania." "Mutta malttakaahan, hyvä Gonzaga! Hän saattaa olla oikeassa." "Sydämenne on liian hellä", vastasi Romeo kärsimättömästi. Mutta Valentina oli nyt kääntynyt poispäin hänestä ja pyysi Francescoa selittämään tarkoituksensa selvemmin. "Jos hän olisi nostanut kätensä teitä vastaan, madonna, tai edes herra Gonzagaa vastaan tai jos hän ei olisi totellut teistä jommankumman antamaa määräystä, niin silloin ja ainoastaan silloin saattaisi olla kysymys niskuroimisesta. Mutta hän ei ole tehnyt mitään sellaista. Hän on totta kyllä syypää palvelijani karkeaan pahoinpitelyyn, mutta se ei suinkaan ole niskuroimista, koska hän ei ollut luvannut olla uskollinen Lanciottolle." Toiset tuijottivat häneen, ikäänkuin hän olisi puhunut syvää viisautta eikä yksinkertaisesti todennut selvää asiaa; Gonzaga oli tyrmistynyt, Fortemanin silmistä loisti heikkoa toivoa ja ihmettelyä, ja madonna nyökytti hiljaa päätänsä, mikä osoitti hänen olevan samaa mieltä. He väittelivät vielä vähän aikaa. Gonzaga esiintyi katkerasti ja kiivaasti sekä harkitsemattoman ylenkatseellisesti sekä Francescoa että Fortemania kohtaan. Mutta kreivi puolusti omaksumaansa kantaa niin päättävästi, että Valentina lopulta kohautti olkapäitänsä, tunnusti saaneensa varmuuden ja pyysi Francescoa määräämään tuomion, "Oletteko tosissanne, madonna?" lausui Francesco hämmästyneenä, samalla kun synkkä rypistys rumensi Gonzagan otsan sileyttä. "Olen kun olenkin. Tuomitkaa hänet niinkuin katsotte parhaaksi ja oikeimmaksi, ja hänelle käy täsmälleen määräyksenne mukaan." Francesco kääntyi puhuttelemaan sotilaita. "Päästäkää hänet siteistä, jompikumpi teistä!" komensi hän lyhyesti. "Taidatte olla hullu", kiljaisi Gonzaga vimmoissaan, mutta hänen paha tuulensa johtui pikemminkin siitä harmista, että tämä sekaantuja oli saanut menestystä, kun taas häntä ei ollut onnistanut. "Madonna, älkää välittäkö hänestä!" "Sallikaa asian mennä menoaan, pyydän, hyvä Gonzaga", vastasi Valentina tyynnyttävästi, ja Gonzaga, joka oli pyörtymäisillään ilkeydestä, totteli. "Jättäkää hänet siihen ja poistukaa!" kuului Paolon seuraava käsky sotilaille, ja he lähtivät, jättäen hämmästyneen Fortemanin seisomaan yksin, kädet vapaina ja mieli arkana. "Painakaa nyt sanani mieleenne, herra Fortemani!" kehoitti Francesco. "Teitte raukkamaisen teon, arvottoman soturille, jollaisena haluaisitte ihmisten teitä pitävän. Ja siitä on mielestäni riittävä rangaistus se, jonka saitte minun kädestäni, koska se nöyryytys, jonka teille toimitin, on järkyttänyt arvoanne seuralaistenne keskuudessa. Palatkaa nyt heidän luoksensa, voittakaa takaisin menetyksenne ja pitäkää varanne, että vastaisuudessa esiinnytte arvokkaammin! Olkoon tämä teille opiksi, herra Fortemani! Olette ollut vaarallisen likellä hirsipuuta ja olette saanut todistuksen siitä, että vaaran hetkellä miehenne ovat valmiit nostamaan kätensä teitä vastaan. Mistä se johtuu? Siitä, ettette ole pyrkinyt herättämään heissä kunnioitusta. Olette ollut liiaksi paljon heidän kumppaninsa juomingeissa ja räyhäämisessä ettekä ole arvokkaasti pysynyt heistä erillänne." "Armollinen herra, olen saanut opetukseni" vastasi masennettu öykkäri. "Toimikaa siis sen mukaan! Käykää jälleen käsiksi päälliköntehtäviinne ja kouluttakaa miehenne parempaan kuriin! Madonna ja herra Gonzaga unohtavat tämän jutun. Eikö niin, madonna? Eikö niin, herra Gonzaga?" Taipuen kreivin tahtoon ja uskoen sisäistä näkemystään, joka vakuutti hänelle, että Francesco menetteli viisaasti, mikä hänen tarkoituksensa lieneekään ollut, Valentina antoi Fortemanille kreivin pyytämän vakuutuksen, ja Gonzagan oli pakko nurkuen noudattaa hänen esimerkkiään. Fortemani kumarsi syvään; hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen raajansa vapisivat pahemmin kuin pelkokaan oli pannut ne vapisemaan. Hän asteli Valentinan eteen, laskeutui toiselle polvelleen ja suuteli nöyrästi hänen hameensa lievettä. "Laupeuttanne, madonna, ei teidän tarvitse katua. Palvelen teitä kuolemaani saakka, armollinen neiti, ja teitä, armollinen herra." Viimeisiä sanoja lausuessaan hän kohotti katseensa Francescon rauhallisiin kasvoihin. Sitten hän vilkaisemattakaan pettyneeseen Gonzagaan nousi pystyyn, kumarsi taaskin — ihan kuin hovimies — ja poistui. Oven sulkeutuminen oli Gonzagalle merkki alkaa syytää katkeria moitteita Francescoa vastaan, mutta Valentina vaimensi hänen moitteensa. "Olette suunniltanne, Gonzaga", huudahti hän. "Kaikki, mitä on tehty, on tapahtunut minun suostumuksellani. En epäile menettelyn viisautta." "Ettekö? Jumala suokoon, ettei teidän koskaan tarvitse sitä epäillä. Mutta se mies ei saa rauhaa, ennenkuin on kostanut meille." "Herra Gonzaga", huomautti Francesco verrattoman kohteliaasti, "olen vanhempi mies kuin te ja olen kenties nähnyt enemmän sotaa ja enemmän sellaisia miehiä. Sen öykkärin kaikesta räikeästä kerskailusta ja rehentelystä huolimatta hänessä piilee jonkun verran uljuutta, ja hänessä on myöskin jonkun verran oikeudentuntoa. Tänään hän sai armoa, ja aika osoittaa, kuinka oikeassa olin antaessani madonnan nimessä hänelle anteeksi. Sanon teille, hyvä herra, ettei monna Valentinalla ole missään uskollisempaa palvelijaa kuin hänestä nyt todennäköisesti tulee." "Minä uskon sen, herra Francesco. Olenpa varma, että menettelynne oli viisauden sanelema." Gonzaga pureksi huultansa. "Lienen väärässä", virkkoi hän nyreän myöntävästi. "Ja toivon, että niin on." KUUDESTOISTA LUKU Gonzaga riisuu naamarinsa Rocccaleonen neljä vankkaa ulkomuuria oli järjestetty laajaksi neliöksi, jonka alasta varsinainen linna valtasi ainoastaan puolet. Toinen puoli, jonka pituussuunta oli pohjoisesta etelään, oli puutarhana ja jaettu kolmeen pengermään. Korkein niistä oli pelkkä lehtokuja eteläisen muurin juurella, ja sitä kattoi päästä päähän ulottuva viiniköynnösristikko, jonka iän mustuttamia tankoja kannattivat neliskulmaiset, karkeasti hakatut graniittipylväät. Jyrkät graniittiportaat, joiden vanhojen kivien väliraot olivat ruohottuneet ja joiden alapäässä oli kaksi makaavaa leijonaa, johtivat keskiselle pengermälle, jota nimitettiin ylemmäksi puutarhaksi. Tämän jakoi kahtia jättiläiskokoisten puksipuiden reunustama käytävä, joka vei alimmalle pengermälle ja joka oli kaunopuheisena todistuksena tämän vanhan puutarhan iästä. Tähän käytävään ei auringonvaloa milloinkaan päässyt tunkeutumaan enempää kuin joku varkain pujahtanut säde, ja kuumimpina kesäisinä päivinä vallitsi sen vihreässä hämyssä miellyttävä viileys. Sen kummallakin puolella levisi ruusutarha, joka kuitenkin nyt oltuaan viime aikoina hoitamatta oli rehevän rikkaruohon vallassa. Näistä kolmesta pengermästä kolmas ja alavin, joka oli pitempi ja leveämpi kuin kumpikaan ylemmistä, oli pelkkä tasainen nurmikko, jota reunustivat akasiat ja plataanit ja jonka äärimmäisestä sopukasta lähtevät koukertelevat, rautaisilla käsinojilla varustetut kiviportaat veivät suoraan Leijonan tornin ja Aquilan kreivin majapaikan vastassa olevalle korokkeelle. Tällä vihreällä nurmikolla Valentina hovinaisineen ja -poikineen kulutti iltaansa keilapelissä, ja heidän kömpelyytensä tässä leikissä, johon he eivät olleet tottuneet, antoi aihetta katselevan Pepen hyväntuuliselle naljailulle ja heidän itsensä vielä hilpeämmälle naurulle. Myöskin Fortemani oli siellä, ikäänkuin ei olisikaan sattunut aamuista selkkausta, joka hänen — siltä melkein näytti — oli täytynyt unohtaa, niin tyyni ja huoleton hän oli. Hän oli sellaisia miehiä, joihin häpeä ei koskaan osu kovin syvälle, ja hän pöyhisteli hilpeästi naisten joukossa, muljautellen hurjia silmiään luodessaan heihin vietteleviä katseita ja heilautellen koreata uutta vaippaansa ylimyksellisen ylpeästi — siinä autuaallisessa varmuudessa, ettei se heilauttelemisesta repeisi, kuten ne vaipat, joihin tylyt olosuhteet olivat viime aikoina hänet totuttaneet — ja rehennellen kuin kukko tunkiolla. Mutta hänen saamansa opetus ei todennäköisesti yhtä helposti joutuisi unohduksiin. Sen hedelmiä saattoikin jo nähdä, sillä hänen miehensä käyttäytyivät säännöllisemmin, ja neljä heistä oli pertuska olalla vahdissa linnan muureilla. He olivat hänen palatessaan heidän pariinsa sinkautelleet hänelle pistosanoja ja pilkallisia viittauksia hänen kylpyynsä, mutta muutamilla erinomaisesti tähdätyillä iskuilla hän oli pakottanut meluisimmat vaikenemaan ja olemaan nöyrempiä. Hän oli puhunut heille repivän uhkaavasti ja antanut määräyksiä, joiden noudattamista hän vaati, jollei tottelematon halunnut joutua tekemisiin hänen kanssansa. Hän olikin muuttunut mies, ja kun hänen seuralaisensa sinä iltana olivat juoneet hänen mielestään kylliksi eivätkä välittäneet hänestä hänen käskiessään heitä lakkaamaan ja paneutumaan makuulle, meni hän etsimään monna Valentinaa. Hän tapasi neidon istumassa ruokasalin ikkunakomerossa ja keskustelemassa Francescon ja Gonzagan kanssa. He olivat olleet siellä illallisesta saakka pohtimassa, olisiko viisainta lähteä vaiko jäädä paikoilleen, paeta vaiko pysyä lujana ottamassa vastaan Gian Mariaa. Heidän neuvottelunsa keskeytti nyt Ercole valituksineen. Valentina lähetti Gonzagan hillitsemään miehiä, mikä menettely sai Fortemanin salavihkaa naurahtamaan pilkallisesti. Keikari lähti riemuissaan tästä luottamustehtävästä, joka osoitti, ettei hänen komennuskykynsä ollut mitenkään kärsinyt tytön verratessa häntä rehentelevään Francescoon. Mutta hänen ylpeytensä johti hänet karvaaseen lankeemukseen. Miehet laskivat pilaa hänen nuhteistaan, ja kun hän jäljitteli Francescon menettelyä, puhutellen heitä jyrkän tuimasti sekä sättien heitä elukoiksi ja sioiksi, erottivat he hänen tuimuutensa väärän soinnun, joka muistutti oikeata sävyä yhtä vähän kuin lyijyn kilinä muistuttaa hopean helinää. He syytivät hänelle ivallisia herjauksia, matkivat hänen tenoriääntänsä, jonka kiihtymys oli tehnyt kimakaksi, ja käskivät hänen mennä hypistelemään luuttua naisensa huviksi ja jättää miesten puuhat miesten huoleksi. Hänen suuttumuksensa äityi, ja he menettivät malttinsa; aluksi he olivat näytelleet hampaitaan nauraessaan, nyt he alkoivat paljastella niitä äristessään. Silloin hänen tuimuutensa häipyi. Hän pujahti Fortemanin ohitse, joka seisoi kylmänä ja halveksivana ovella tarkkailemassa odottamaansa epäonnistumista, ja palasi posket hehkuvia madonna Valentinan luo, syytäen katkeria sanoja. Tyttö säikähti Gonzagan oman häpeänsä peittämiseksi liioittelemaa kertomusta. Francesco istui rauhallisena, naputellen ikkunalautaa ja silmäillen alhaalla lepäävää, kuutamoista puutarhaa eikä sanalla eikä merkillä vihjannut, että häntä saattaisi onnistaa, vaikka Romeon yritys oli rauennut tyhjiin. Vihdoin Valentina kääntyi hänen puoleensa. "Voisitteko te —?" alkoi hän, mutta pysähtyi sitten katseensa siirtyessä takaisin Gonzagaan; hän ei tahtonut enää haavoittaa miehen jo ennestään arkaa ylpeyttä. Heti Fransesco nousi pystyyn. "Voisinhan koettaa", virkkoi hän rauhallisesti, "vaikka herra Gonzagan epäonnistuminen ei jätäkään minulle paljoa toivomisen varaa. Mutta hän on kuitenkin ehkä taittanut kärjen heidän varmuudeltaan, joten minulla niin ollen on edessäni helpompi tehtävä. Minä koetan, madonna." Ja sen sanottuaan hän lähti. "Hänelle se onnistuu, Gonzaga", sanoi Valentina hänen poistuttuaan. "Hän on soturi ja tietää, millaisiin sanoihin ne miekkoset eivät pysty vastaamaan." "Toivotan hänelle onnea yrityksessään", ärähti Gonzaga, jonka kauniit kasvot nyt olivat kalpeat nyreydestä. "Mutta olen valmis lyömään vetoa, että hänen ponnistuksensa raukeavat tyhjiin." Mutta Valentina hylkäsi tarjouksen, jonka harkitsemattomuus tuli paremmin kuin todetuksi, kun Francesco noin kymmenen minuutin kuluttua astui jälleen sisälle yhtä järkkymättömän rauhallisena kuin lähtiessään. "He ovat nyt hiljaa, madonna", ilmoitti hän. Valentina katsahti häneen kysyvästi. "Miten saitte sen suoritetuksi?" tiedusti hän. "Olihan siinä vähä vaikeutta", vastasi hän, "mutta ei kovin paljoa". Hänen katseensa siirtyi Gonzagaan, ja hän hymyili. "Herra Gonzaga on heille liian pehmeä. Hän on liian aito hovimies turvautuakseen siihen häikäilemättömyyteen, joka on välttämätön, kun ollaan tekemisissä raakimusten kanssa. Teidän ei pitäisi kaihtaa käymästä heihin käsiksi", kehoitti hän keikaria ihan vakavissaan ilman ivan häivettäkään. Eikä Gonzaga sellaista epäillytkään. "Minäkö tahraisin käteni käymällä kiinni moiseen roskajoukkoon?" huudahti hän kauhistuneesta "Ennemmin kuolisin." "Tai sitten pian senjälkeen", kirskui Peppe, joka oli tullut sisälle kenenkään huomaamatta. "_Patrona mia_, teidän olisi sietänyt nähdä tämä ritari", jatkoi hän, astuen likemmäksi. "Niin, Roland ei ollut puolittainkaan niin raivoisa kuin hän, kun hän seisoi miesten edessä, selittäen kuinka kurjia he olivat, ja käskien heidän paneutua makuulle, ennenkuin hän ajaisi heidät vuoteeseen luudanvarrella." "No, menivätkö he?" kysyi Valentina. "Eivät aluksi", kertoi narri. "He olivat juoneet kylliksi ollakseen kovin rohkeita, ja muuan hyvin juopunut oli kylliksi uskalias karatakseen hänen kimppuunsa. Mutta herra Francesco iski hänet maahan omin käsin, huusi Fortemania ja käski pistää miehen koppiin selvenemään. Jäämättä sitten edes katsomaan, että hänen määräyksiänsä noudatetaan, hän marssi pois varmana siitä, ettei muuta enää tarvittu. Eikä muuta tarvittukaan. Miehet nousivat pöydästä, jupisten kirouksen tai pari kenties — mutta ei niin äänekkäästi, että se olisi kuulunut Fortemanin korviin — ja laittautuivat makuulle." Valentina katsoi taaskin Francescoon ihailevasti ja puhui hänen rohkeudestaan kiittävästi. Kreivi torjui hänen kehumisensa ansaitsemattomana; mutta tyttö jatkoi itsepintaisesti: "Olette nähnyt paljon sodankäyntiä, herra Francesco", lausui hän puolittain kysyvästi, puolittain välttävästi. "Niin, kyllä, madonna." Ja tällöin vääntelehtivä Gonzaga havaitsi saaneensa tilaisuuden. "En muista kuulleeni nimeänne, hyvä herra", murahti hän. Francesco puolittain kääntyi häneen päin, ja vaikka hänen aivonsa työskentelivätkin salamannopeasti, olivat hänen kasvonsa huolettoman levolliset. Hänestä ei ollut viisasta ilmaista, kuka hän oli, sillä kaikkien Sforza-suvun yhteydessä olevien henkilöiden täytyi herättää epäluottamusta Valentinassa. Tiedettiin Aquilan kreivin olevan Gian Marian läheisen suosikin, eikä tieto hänen äkillisestä kukistumisestaan ja karkoituksestaan ollut voinut ehtiä Guidobaldon veljentyttären korviin, joka oli karannut Urbinosta, ennenkuin se sanoma oli sinne saapunut. Hänen nimensä virittäisi epäluuloja, ja kaikkia kertomuksia epäsuosiosta ja maanpaosta pidettäisiin urkkijalle sopivina naamioimisyrityksinä. Olihan tämä kiiltävän pehmeä, myrkyllinen Gonzaga, johon Valentina luotti, kuiskimassa salakavalasti hänen korvaansa. "Nimeni", virkkoi hän rauhallisesti, "on, kuten olen maininnut, Francesco". "Mutta onhan teillä toinenkin nimi?" sanoi Valentina, jota uteliaisuus kiihoitti kysymään. "Niin, kyllä, mutta niin läheisesti edelliseen liittyvä, että sitä tuskin kannattaa toistaa. Olen Francesco Franceschi, harhaileva ritari." "Ja aito sellainen, kuten tiedän." Valentina hymyili hänelle niin suloisesti, että Gonzaga vimmastui. "En ole ennen kuullut sitä nimeä", jupisi hän, lisäten; "Isänne oli —?" "Toskanalainen herrasmies." "Mutta hän ei ollut hovissa?" huomautti Romeo. "Kyllä; kyllä hän oli hovissa." Sitten Gonzaga tokaisi kavalan hävyttömästi, mikä nostatti veren Francescon poskille, vaikka se ei siveäajatuksisesta Valentinasta merkinnyt mitään: "Ahaa! Mutta äitinne siis —" "Piti rajat tiukemmin kuin teidän äitinne", tuli terävä vastaus, ja pimeästä kuuluva narrin naurunpurskahdus lisäsi sen sapettavuutta. Gonzaga nousi raskaasti seisomaan, vetäen kiivaasti henkeään, ja molemmat miehet loivat toisiinsa pistäviä silmäyksiä. Käsittämättä mitään Valentina katsoi vuoroin toista, vuoroin toista. "Hyvät herrat, hyvät herrat, mitä te oikein puhuitte?" hätäili hän. "Miksi kaikki tämä katsesota?" "Hän on liian kerkeä loukkaantumaan, madonna, kunnialliseksi mieheksi", vastasi Gonzaga. "Samoin kuin ruohossa mateleva käärme hän on perin kärkäs pistämään, kun koetamme paljastaa hänet." "Hyi häpeä, Gonzaga!" kivahti Valentina, nousten hänkin nyt pystyyn. "Mitä te puhutte? Oletteko menettänyt järkenne? Kuulkaahan, hyvät herrat! Koska olette molemmat ystäviäni, olkaa ystävyksiä myös keskenänne!" "Sangen moitteeton päätelmä!" mutisi narri kenenkään häntä kuulematta. "Ja te, herra Francesco, unohtakaa hänen sanansa! Hän ei sitä tarkoita. Hän on perin kuumaluontoinen, mutta sydämeltään herttainen, tämä kelpo Gonzaga." Heti häipyi pilvi Francescon otsalta. "No, koska te sitä pyydätte", lupasi hän, taivuttaen päätänsä; "jos hän vain myöntää, ettei hän tarkoittanut pahaa sanoillaan, olen valmis tunnustaman saman omista sanoistani". Gonzaga tyyntyi, oivalsi ehkä menetelleensä liian pikaisesti ja oli sitäkin valmiimpi korjaamaan virhettään. Mutta rinnassaan hän säilytti entistä suurempaa myrkkyvarastoa, josta luiskahti häneltä henkäys, kun hän Francescon jo mentyä aikoi poistua Valentinan luota. "Madonna", jupisi hän, "minä epäilen tuota miestä". "Epäilette häntä? Minkä tähden?" tiedusti neito, rypistäen otsaansa siitä huolimatta, että hän luotti uhkeaan Romeoon. "En tiedä, minkä tähden; mutta niin on asia. Tunnen sen." Ja hän kosketti kädellään sydämensä kohtaa. "Jos väitätte, ettei hän ole urkkija, niin saatte nimittää minua hupsuksi." "No niin, teen kummankin", vastasi Valentina nauraen. Sitten hän vakavammin lisäsi: "Paneutukaa levolle, Gonzaga! Järkenne alkaa pettää. Peppino, kutsu hovinaisiani!" Heti heidän jäätyään kahden Gonzaga astui hänen likelleen mielipuolena niistä mustasukkaisuuden tuskista, joita hän oli saanut sinä päivänä kestää. Hänen kasvonsa välkkyivät valkeina kynttilänvalossa, ja hänen silmissään pälyi hurja ilme, joka pani tytön arvelemaan. "Tehkää, kuten tahdotte, madonna", puhkesi hän kiihkeästi puhumaan, "mutta jos lähdemme huomenna täältä tai jäämme tänne, ei hän ole seurassamme". Valentina oikaisi hoikan, viehättävän vartalonsa täyteen mittaansa, niin että hänen silmänsä olivat Gonzagan silmien tasalla. "Se", vastasi hän, "on minun tai hänen päätettävä asia". Gonzaga hengähti kiivaasti, ja hänen äänensä kävi uskomattoman kovaksi tavallisesti niin lempeäsävyisen ja lauhasti esiintyvän miehen ääneksi. "Olkaa varuillanne, madonna", mutisi hän, tullen niin likelle, että jos Valentina olisi vähänkin horjahtanut, olisi hän koskettanut miestä, "sillä jos tämä nimetön _sbirro_ koskaan uskaltaa astua teidän ja minun väliini, niin, kautta Jumalan ja Hänen pyhimystensä, minä tapan hänet! Olkaa varuillanne, sanon!" Ja kun ovi samassa jälleen avautui, peräytyi hän, kumarsi, pujahti sisälle astuvien hovinaisten ohitse ja pääsi kynnykselle. Siellä joku nykäisi häntä hihan hirvittävistä liuskoista, jotka liehuivat hänen kupeellaan ilmassa kuin linnunsiivet. Hän kääntyi ja näki Pepen, joka kehoitti häntä kallistamaan päätänsä. "Sana korvaanne, jalo herra. Eräs mies lähti kerran noutamaan villoja, mutta tuli takaisin kerittynä." Kiukkuisesti sysättyään narrin syrjään Gonzaga katosi. Valentina vaipui ikkuna-istuimelleen, ja hänen mielessään myllersi sekaisin suuttumusta ja hämmästystä, mikä teki hänen poskensa kalpeiksi ja pani hänen rintansa huohottamaan. Tämä oli ensimmäinen vihjaus, jonka Gonzaga oli koskaan rohjennut lausua häntä koskevista aikeistaan, ja se tila, johon se hänet saattoi, ennusti huonoa miehen lopulliselle menestykselle. Valentinan suuttumuksen olisi Gonzaga jaksanut kestää, sillä hän olisi luullut sen johtuneen hänen omaksumastaan sävystä. Mutta se, ettei Valentina voinut uskoa hänen tosiaankin rohjenneen tarkoittaa sitä, mitä järki vakuutti miehen tarkoittaneen, olisi osoittanut keikarille, kuinka toivoton hänen pyrkimyksensä oli ja kuinka loukkaantunut, kuinka syvästi pahastunut Valentina oli tämän kiihkoisen itsepaljastuksen jälkeen. Silloin olisi Gonzaga käsittänyt, ettei hän ollut koskaan ollut eikä todennäköisesti koskaan olisi neidon silmissä mikään muu kuin palvelija — ja sellainen palvelija, jota hän tästä lähtien pitäisi julkean suuriluuloisena ja senvuoksi loitompana itsestään. Mutta aavistamatta mitään siitä Gonzaga käveli edestakaisin huoneessaan ja hymyili ajatuksilleen, jotka olivat herkän toiveikkaita. Hän oli kenties ollut hupakko toimiessaan niin nopeasti. Aika ei ollut vielä tullut; hedelmä ei ollut kyllin kypsä poimittavaksi, mutta mitäpä sittenkään merkitsi se, että hän oli etukäteen hieman ravistanut puuta? Hiukan ennenaikaista se kenties oli, mutta se tekisi hedelmän herkemmäksi putoamaan. Hän muisteli, kuinka muuttumattoman hyväntahtoinen ja ystävällisen lempeä Valentina oli aina ollut häntä kohtaan, eikä hänellä ollut älyä oivaltaa, ettei se ollut muuta kuin luontaista herttaisuutta, jota Valentinasta huokui yhtä runsaasti kuin tuoksua kukasta — koska luonto on sen tehnyt sellaiseksi eikä sen tähden, että herra Gonzaga pitää tuoksusta. Kun hän ei sitä jaksanut oivaltaa, paneutui hän nukkumaan autuaan itsevarmana ja myhäili hiljaa itsensä nukuksiin. Myöskin Aquilan kreivi asteli Leijonan tornin kohdalla olevassa huoneessaan edestakaisin, ennenkuin meni vuoteeseensa, ja hänen kävellessään hänen katseensa osui sellaiseen, mikä kiinnitti hänen huomiotaan ja sai hänet hymyilemään. Huoneen sopessa, hänen varuksiensa joukossa, jotka Lanciotto oli sinne kasannut, heijasti hänen kilpensä valoa, niin että siitä näkyivät Sforzan leijona ja vaakunaan liitetty Aquilan kotka. "Jos herttainen Gonzaga näkisi vilahduksen tuosta, ei hänen enää tarvitsi koettaa tutkia sukujuurtani", jupisi hän. Ja kiskottuaan vaakunakilven aseistuskasasta hän hiljaa avasi ikkunansa ja sinkautti sen kauas, niin että se loiskahtaen putosi vallihautaan. Sen tehtyään hän kävi levolle, ja hänkin nukkui hymy huulilla, ja hänen mielessään väikkyi Valentinan kuva. Neito tarvitsi voimakasta ja altista kättä ohjaamaan häntä tässä kapinassa Gian Marian aseistettua rakkautta vastaan, ja se käsi, niin Francesco vannoi, olisi hänen, jollei Valentina torjuisi sen tarjousta. Ja niin hän, sopertaen Valentinan nimeä kaihoisen lämpimästi, minkä todellista merkitystä hän ei lainkaan aavistanut, vaipui uneen eikä herännyt, ennenkuin hänet herätti se, että hänen oveansa jyskytettiin. Ja hänen vielä uneliaat aistinsa tajusivat Lanciotton äänen, joka hätäisesti ja levottomasti huusi: "Herätkää, herra! Ylös, jalkeille! Olemme saarretut." SEITSEMÄSTOISTA LUKU Vihollinen Kreivi ponnahti vuoteestaan ja riensi sysäämään oven auki päästääkseen sisälle palvelijansa, joka kasvonilmeet ja ääni kiihtyneinä kertoi hänelle sen uutisen, että Gian Maria oli saapunut Roccaleoneen yöllä ja oli nyt leirissä linnan edustalla aukeavalla tasangolla. Hänen vielä puhuessaan huoneeseen rientänyt hovipoika toi sanoman, että monna Valentina pyysi herra Francescoa saapumaan juhlasaliin. Kreivi pukeutui hyvin hätäisesti ja lähti sitten Lanciotto kintereillään alakertaan, noudattaen kutsua. Mennessään toisen pihan poikki hän näki Valentinan hovinaisten ryhmittyneen kappelin portaille kiihtyneinä pohtimaan tätä tapahtumaa veli Domenicon kanssa, joka täydessä kirkkoasussa odotti voidakseen pitää aamuisen jumalanpalveluksen. Francesco tervehti heitä, lausuen kohteliaasti: "Hyvää huomenta", ja asteli edelleen juhlasaliin, jättäen Lanciotton sen ulkopuolelle. Täällä hän tapasi Valentinan keskustelemassa Fortemanin kanssa. Puhellessaan neito käveli edestakaisin avarassa huoneessa, mutta sitä lukuunottamatta, ei hänen esiintymisessään ollut merkkiäkään kiihtymyksestä, ja jos hänen sydäntään painoi pelko lopputuloksen vuoksi nyt, kun toiminnan hetki oli käsillä, oli se ihmeellisen hyvin tukahdutettu. Kun hän näki Francescon, valaisi hänen kasvojaan ilme, josta kuvastui osittain alakuloisuutta, osittain mielihyvää. Hän tervehti tulijaa huulilla hymy, jollaista hän ei sellaisella hetkellä olisi suonut muille kuin luotetulle ystävälle. Sitten hän pahoittelevan näköisenä virkkoi: "Olen suunnattomasti harmissani, hyvä herra, että te näin jouduitte minun onneni ohjattavaksi. Teille lienee jo kerrottu, että olemme jo saarretut, ja siis oivaltanette, että kohtalonne on nyt liitetty meidän kohtaloomme. Pelkään näet, ettei täältä mitenkään pääse pois, ennenkuin Gian Maria lopettaa piirityksensä. Lähdenkö vai jäänkö, se valinta ei enää ole minun vallassani. Meidän täytyy jäädä ja taistella tämä kamppailu." "Ainakaan, armollinen neiti", vastasi Francesco kerkeästi, milteipä iloisesti, "en minä voi yhtyä pahoitteluunne minun puolestani. Tekonne saattaa olla hulluutta, madonna, mutta se on uljainta, kauneinta hulluutta, mitä ikinä on ollut, ja olen ylpeä esittäessäni siinä osaa, jos sellaisen minulle suotte." "Mutta, hyvä herra, eihän minulla ole oikeutta vaatia sitä teiltä!" "Sama oikeus, joka jokaisella ahdistetulla naisella on vaatia oikean ritarin apua", vakuutti kreivi. "En voi toivoa saavani paremmin käyttää näitä käsivarsiani kuin puolustaessani teitä Babbianon herttuaa vastaan. Olen palveluksessanne, monna Valentina, ja iloisin sydämin. Olen nähnyt sotaa jonkun verran, ja ehkä huomaatte, että minusta on hyötyä." "Tehkää hänestä Roccaleonen päällikkö, madonna!" kehoitti Fortemani, jonka henkensä pelastajaa kohtaan tuntemaan kiitollisuuteen sekaantui ihailevaa arvonantoa, sillä olihan hän saanut käytännöllistä kokemusta kreivin kyvyistä. "Kuulitteko, mitä Ercole sanoi?" huudahti Valentina, kääntyen Francescon puoleen kiihkeän innokkaasti, mikä osoitti, kuinka tervetullut se ehdotus oli. "Se olisi liian suuri kunnia", vastasi Paolo juhlallisesti. "Mutta jos uskoisitte minulle sen luottamustoimen, puolustaisin sitä viimeiseen hengenvetooni saakka." Ennenkuin Valentina ennätti vastata, astui Gonzaga esille sivuovesta ja rypisti otsaansa nähdessään Francescon joutuneen sinne ennen häntä. Hän oli hieman kalpea, hänen vaippansa oli oikealla olalla eikä vasemmalla, eikä hänen asunsa ollut yleensä niin tarkoin huoliteltu kuin tavallisesti, vaan siinä näkyi merkkejä hätäisestä pukeutumisesta. Nyökättyään lyhyesti kreiville ja sivuutettuaan ihan välinpitämättömästi Fortemanin — joka silmäili häntä synkästi, muistellen edellistä päivää — hän kumarsi syvään Valentinalle. "Olen pahoillani, madonna —" alkoi hän, mutta Valentina keskeytti hänen puheensa. "Teillä on kovin vähä syytä olla pahoillanne. Ovatko asiat kehittyneet toisin kuin odotimme?" "Ehkä eivät. Olin kuitenkin toivonut, ettei Gian Maria sallisi pahan tuulensa houkutella häntä niin pitkälle." "Olitteko toivonut sitä — herra Francescon meille tuoman sanoman jälkeen?" Ja hän loi Gonzagaan katseen, josta kuvastui äkkiä herännyttä ymmärtämystä. "Sellaista toivoa ette kuitenkaan lausunut julki, kun neuvoitte minua karkaamaan tänne Roccaleoneen. Silloin olitte perin innokas taistelemaan. Teitä kalvoi sotainen kiihko. Mistä tämä muutos? Tuoko vaaran uhkaava läheisyys todellisuudentuntua, liian tuimaa teidän sitä halataksenne?" Hänen sanoihinsa sisältyvä halveksuminen vihloi Gonzagaa, kuten se oli tarkoitettukin tekemään. Miehen äskeinen tyhmänrohkeus oli osoittanut Valentinalle, kuinka tarpeellista hänen oli laittaa niin, ettei Gonzagalle jäisi vääriä luuloja siitä, mikä arvo hänelle enää voitiin antaa, ja sen lisäksi olivat nuo keikarin viimeiset sanat paljastaneet hänet uudessa valaistuksessa, ja neito piti hänestä senvuoksi vieläkin vähemmin. Gonzaga taivutti hiukan päätänsä, ja hänen poskiansa poltti häpeän puna sen tähden, että häntä oli tällä tavoin nuhdeltu Fortemanin ja tuon Francesco-nousukkaan kuullen. Että Francesco oli nousukas, se ei hänestä enää ollut mikään olettamus. Hänen sielunsa vakuutti hänelle niin. "Madonna", lausui hän, koettaen esiintyä arvokkaasti ja olematta kuulevinaan toisen pilkkasanoja, "tulin tuomaan teille tietoa, että Gian Marian airut pyytää saada puhua teille. Keskustelenko hänen kanssansa puolestanne?" "Olette liian hyvä", vastasi Valentina herttaisesti. "Lähden itse kuulemaan miehen sanomia." Gonzaga kumarsi alistuvasti, ja sitten hänen katseensa siirtyi Francescoon. "Saattaisimme sopia hänen kanssansa siitä, että tämä herrasmies pääsisi häiritsemättä poistumaan täältä", ehdotti hän. "Ei voida toivoa heidän siihen suostuvan", vastasi neito luontevasti. "Enkä minä voisi sitä toivoa, jos he suostuisivatkin, sillä herra Francesco on suostunut ryhtymään Roccaleonen päällikön toimeen. Mutta me pidämme airutta odottamassa. Hyvät herrat, suvaitsetteko saattaa minua muurille?" Miehet kumarsivat ja seurasivat häntä; Gonzaga tuli viimeisenä, käynti raskaana kuin juopuneen, kasvot huulia myöten valkeina siitä katkerasta raivosta, jota hän tunsi kuultuaan olevansa syrjäytetty ja tajuttuaan vastauksen edellisenä iltana Valentinan korvaan kuiskaamiinsa, kuumiin sanoihin. Heidän mennessään linnanpihan poikki Francesco suoritti ensimmäisen tehtävänsä uudessa toimessaan, määräten puolikymmentä sotilasta seuraamaan heitä, jotta seurue näyttäisi joltakin muurilla, kun alettaisiin keskustella airuen kanssa. Linnan edustalla oli ison, harmaan ratsun selässä kookas mies, jonka kiilloitettu kypäri välkkyi kuin hopea aamuauringon paisteessa ja jonka rautapanssarin tulipunainen, Sforzan leijonalla koristettu asetakki melkein tyyten piilotti. Hän kumarsi syvään, kun Valentina ilmestyi muassaan saattueensa, jonka etunenässä seisova Aquilan kreivi oli vetänyt leveän hattunsa otsalleen, jotta hänen kasvonsa jäivät varjoon. "Isäntäni, korkean ja mahtavan herra Gian Maria Sforzan, Babbianon herttuan, nimessä kehoitan teitä antautumaan, laskemaan pois aseenne ja avaamaan porttinne." Seurasi äänettömyys, jonka jälkeen Valentina tiedusti, oliko se hänen koko sanomansa vai oliko hän unohtanut jotakin. Miellyttävästi kumartuen teiskaroivan ratsunsa kaarevan kaulan ylitse airut vastasi sanoneensa kaikki, mitä hänen oli käsketty sanoa. Valentina kääntyi hämmentyneen ja sangen avuttoman näköisenä takanaan seisovien miesten puoleen. Hän toivoi, että asiaa hoidettaessa noudatettaisiin siihen kuuluvaa arvokkuutta, mutta luostarikasvatus oli jättänyt hänet epätietoiseksi siitä, miten se parhaiten saavutettaisiin. Hän turvautui Francescoon. "Suvaitsetteko te vastata hänelle, herra päällikkö?" pyysi hän hymyillen, ja Francesco totteli, astuen eteenpäin ja nojasi hammasreunaisen muurin sakaraan. "Herra airut", alkoi hän käreällä äänellä, joka oli toisenlainen kuin hänen omansa, "suvaitsetteko ilmoittaa, mistä saakka on Babbianon herttua ollut sodassa Urbinoa vastaan tällä tavoin saartaakseen yhden viimemainitun valtion linnoituksista ja vaatiakseen sen antautumista?" "Hänen korkeutensa", vastasi airut, "toimii Urbinon herttuan täydellä suostumuksella lähettäessään tämän sanoman neiti Valentina della Roverelle". Sen kuultuaan Valentina työnsi kreivin syrjään ja unohtaen sen aikomuksensa, että tämä asia tuli hoitaa arvokkaasti, hän salli naisenkielensä antaa sydämensä mukaisen vastauksen. "Tämä sanoma, hyvä herra, ja isäntänne täälläolo ovat vain uusia näytteitä siitä hävyttömyydestä, jota olen saanut hänen taholtaan kärsiä, ja ne ovat huippunäytteitä. Viekää se sanoma hänelle ja ilmoittakaa hänelle, että kun olen saanut tietää, millä oikeudella hän rohkenee lähettää teidät sellaiselle asialle, saatan antaa hänelle vastauksen, joka paremmin sopii hänen vaatimukseensa!" "Olisiko teistä, madonna, mieluisempaa, että hänen korkeutensa itse tulisi puhumaan kanssanne?" "Ei mikään olisi minusta vähemmin mieluista. Jo nyt on välttämättömyys pakottanut minut puhumaan Gian Marialle enemmän kuin olisin toivonut." Ja ylväällä eleellä hän osoitti, että keskustelu oli päättynyt, ja kääntyi poistumaan muurilta. Hänellä oli lyhyt neuvottelu Francescon kanssa; sen aikana viimemainittu tiedusti hänen mielipidettään erinäisistä puolustustoimenpiteistä ja teki ehdotuksia, joihin kaikkiin hän suostui, samalla kun hänen toivonsa nopeasti lujittui hänen huomatessaan, että ainakin tällä miehellä oli tietoja siitä tehtävästä, johon hän oli ryhtynyt. Hänen sydämensä keveni, ja hänessä heräsi iloinen luottamus, kun hän katseli tuota suoraryhtistä, sotaista hahmoa, jonka käsi niin tutunomaisesti lepäsi hänen omalta osaltaan näyttävän miekan kahvalla ja jonka katse oli niin tyyni; ja kun tämä mies puhui vaaroista, tuntuivat ne häipyvän mitättömiksi hänen sävystään niin selvästi soinnahtavan halveksimisen karkoittamina. Fortemani kintereillään Francesco nyt liikkui linnassa järjestämässä ehdottamiaan toimenpiteitä öykkärin yhä seuratessa häntä uskollisena ja ihmettelevänä kuin koira isäntäänsä, tajuten, että tässä oli tosiaankin onnen soturi, jonka rinnalla hänen kaltaisensa olivat pelkkiä kuormarenkejä. Luottamusta viritti Ercolessa myöskin Francescon magneettinen, horjumaton varmuus, sillä kreivi tuntui pitävän koko juttua mainiona pilana, ilveilynä, joka näyteltiin Babbianon herttualle ja saman herttuan kustannuksella. Ja aivan samoin kuin Francescon ripeä sävy puhalsi luottamusta Fortemaniin ja Valentinaan, puhalsi se sitä myöskin Fortemanin turmeltuneihin kumppaneihin. Heihin tarttui hänen intonsa, ja koska he ihailivat häntä, johtuivat he ihailemaan asiaa, jota he ajoivat, ja vihdoin ylpeilemään siitä osasta, jonka Francesco kullekin heistä määräsi. Yhdessä tunnissa oli Roccaleonessa syntynyt niin uuttera hyörinä, sellainen tuikean hilpeyden ja raikkaan rohkeuden ilmakehä, että Valentina sen havaitessaan ihmetteli, millainen taikuri oli tämä mies, jonka hän oli korottanut linnoituksensa päälliköksi ja joka niin lyhyessä ajassa oli saanut aikaan niin ihmeellisen muutoksen hänen varusväkensä käytöksessä. Ainoastaan yhden kerran Francescon hilpeys petti, ja se tapahtui silloin, kun hän asevarastossa käydessään huomasi, että siellä oli yksi ainoa ruutitynnyri. Hän kääntyi Fortemanin puoleen, tiedustaen, mihin Gonzaga oli pannut ruudin säilöön, ja kun Fortemani ei tietänyt siitä asiasta sen enempää kuin hänkään, lähtihän etsimään Gonzagaa. Haeskeltuaan kautta koko linnan hän löysi keikarin astelemassa puutarhan viinikäytävällä, innokkaasti keskustellen Valentinan kanssa. Hänen lähestyessään hovimiehen käytös muuttui hillitymmäksi, ja hänen otsansa synkkeni. "Herra Gonzaga", luikkasi Francesco hänelle. "Mihin olette kätkenyt ruutivarastonne?" "Ruudin?" sopersi Gonzaga äkkiä heränneiden, pelokkaiden aavistusten hyydyttämänä. "Eikö sitä ole asevarastossa?" "Kyllä — yksi pieni tynnyri, joka riittää yhteen tai kahteen tykinpanokseen, mutta sitten ei jää mitään pyssyjämme varten. Siinäkö koko varastonne?" "Jollei asevarastossa ole muuta, ei meillä ole enempää." Francesco seisoi sanattomana, tuijottaen häneen, ja tumma puna levisi hänen poskilleen. Tällä suuttumuksen hetkellä hän unohti heidän asemansa eikä lainkaan ajatellut sitä mielihaikeaa, jota Gonzagan täytyi tuntea, koska hän oli kärsinyt arvonalennuksen, kun Valentina oli määrännyt uuden linnanpäällikön. "Ja sillä tavoinko te olette lujittanut Roccaleonea?" kysyi hän, ja hänen äänensä oli pureva kuin veitsi. "Olette varannut tänne aikamoisen määrän viiniä, lammaslauman ja loputtomasti herkkuja", pilkkasi hän. "Mielittekö pommittaa vihollisia niillä vai laskitteko, ettei vihollisia tulisi lainkaan?" Tämä kysymys hipaisi niin likeltä totuutta, että se sytytti Gonzagan mielessä raivon, joka siksi hetkeksi teki hänestä miehen. Se oli viimeinen puhallus, joka lietsoi ilmiliekkiin hänen sielussaan kytevän vihan. Hänen vastauksensa tuli rajusti ja tulisesti. Se oli yhtä hillitön ja ylenkatseellinen kuin Francescon äskeiset syytökset, ja sen lopussa hän haastoi kreivin taistelemaan kanssansa ratsain tai jalkaisin, miekalla tai keihäällä, ja niin pian kuin suinkin kävisi päinsä. Mutta Valentina sekaantui asiaan ja nuhteli heitä molempia. Francescolle kohdistettu nuhde oli kuitenkin kohtelias ja päättyi pyyntöön, että hän tekisi parhaansa niillä apuneuvoilla, joita Roccaleonessa oli tarjolla; Gonzagan nuhteet olivat äärimmäisen ylenkatseelliset, sillä Francescon kysymys — johon Gonzaga oli jättänyt vastaamatta — tulleena sellaisella hetkellä, jolloin häntä vaivasivat voimakkaat epäilykset Gonzagaan ja siihen nähden, mitä tarkoitusperiä viimemainittu oli tavoitellut neuvoessaan häntä noudattamaan sellaista menettelyä, jota ohjaamaan hän, Gonzaga, oli sittemmin osoittautunut niin lopen kykenemättömäksi, oli avannut hänen silmänsä täydelleen. Hän muisti, kuinka omituisen kiihtynyt keikari oli ollut edellisenä päivänä saatuaan tietää Gian Marian marssivan Roccaleoneen ja kuinka innokkaasti hän oli neuvonut heitä pakenemaan linnoituksesta — hän, joka oli niin uljaasti puhunut sen puolustamisesta herttuaa vastaan. Heidän vielä kinastellessaan perin ilkeästi kantautui heidän korviinsa torventörähdys muurien ulkopuolelta. "Airut taaskin", huudahti Valentina. "Tulkaa, herra Francesco, mennään kuulemaan, mitä uusia sanomia hän tuo!" Hän vei Francescon mennessään, jättäen viiniköynnösten varjoon Gonzagan, jolle ankara nöyryytys oli miltei pusertanut kyyneleet silmiin. Airut oli palannut ilmoittamaan, ettei Gian Marialla Valentinan vastauksen johdosta ollut muuta vaihtoehtoa kuin odottaa herttua Guidobaldoa, joka silloin oli matkalla liittyäkseen häneen. Urbinon herttuan läsnäolo osoittaisi hänen mielestään Valentinalle kyllin selvästi, että Gian Marian vaatimus oli oikeutettu; hän lähettäisi sen uudelleen Valentinan sedän saavuttua ja vahvistettua sen. Senjälkeen päivän loppuosa vietettiin Roccaleonessa rauhallisesti, jollemme ota lukuun Romeo Gonzagan sydämessä riehunutta suorastaan helvetillistä myllerrystä. Hän istui sinä iltana illallispöydässä syrjäytettynä; vain Valentinan hovinaiset ja narri laskivat silloin tällöin pilaa hänen synkkyydestään. Valentina itse keskitti koko huomionsa kreiviin, ja samalla kun Gonzaga — Gonzaga runoilija, jolla oli tulinen mielikuvitus, hilpeä laulaja, tunnettu älyniekka, hovimiehen esikuva — oli äänetön ja tuppisuinen, huvitti tämä pöyhistelevä nousukas ja rehentelijä seuruetta niin vilkkaasti, että hän voitti puolelleen kaikkien sydämet — aina lukuunottamatta Romeo Gonzagaa. Francesco puhui piirityksestä niin kevyesti, että se virkisti ja huojensi jokaisen läsnäolijan mieltä. Hän laski leikkiä Gian Marian kustannuksella ja toi hyvin selvästi julki, ettei hänen sotainen mielensä olisi voinut löytää mitään kiehtovampaa kuin tämä juttu, johon hän oli sattumalta joutunut. Hän oli täysin yhtä varma lopputuloksesta kuin kiihkeä odottaessaan itse kahakoimista. Onko ihmeellistä, että — kun monna Valentina ei ollut koskaan tuntenut muita kuin teennäisiä miehiä, joita liikkui hovissa ja odotussaleissa, joiden käytös oli siroa ja puheessa hienostelevia, teeskenteleviä käänteitä, lyhyesti sanoen, sellaisia miehiä, joita olosuhteet vaativat mahtavien ympärille — hänen silmänsä avautuivat hyvin levälleen paremmin nähdäkseen tätä uudenlaatuista miestä, joka kyllä selvästikin oli korkea-asteinen herrasmies, mutta jota ympäröi pikemminkin leirin kuin kamarin tuntu, johon oli syöpynyt ritarillisuuden ja seikkailun henki ja joka osoittaen eräänlaista ylhäistä arvokkuutta syrjäytti ikäänkuin arvolleen sopimattomina ne asenteet, joiden Valentina oli tottunut näkemään olevan setänsä, hänen korkeutensa Urbinon herttuan, hoviherrojen esiintymisen luonteenomaisina piirteinä. Sitäpaitsi Francesco oli nuori, mutta ei enää kokematon nulikka, kaunis, mutta hänen kauneutensa oli miehekkään voimakas; hänellä oli miellyttäväsointuinen ääni, jonka he kuitenkin olivat kuulleet paisuvan komentavaksi, käskeväsävyiseksi; hänen naurunsa oli maailman riemullisimpia, huolettomimpia — sellainen nauru, joka saa kaikki kuulijat pitämään naurajasta — ja hän antautui sen valtaan sitä hillitsemättä. Gonzaga istui synkkänä ja nyrpeänä; hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan kehnon ja pätemättömän loistavalahjaista miestä kohtaan tuntemasta salavihasta. Mutta aamu toisi hänelle vielä pahempaa. Urbinon herttua saapui seuraavana aamuna ja ratsasti mieskohtaisesti vallihaudan reunalle seurassaan ainoastaan torvensoittaja, joka kolmannen kerran töräytti puhuttelutoitotuksen linnoituksen asukkaille. Samoin kuin edellisenä päivänä noudatti Valentina kutsua saattajinaan Francesco, Fortemani ja Gonzaga — viimemainittu kutsumattomana, mutta ei torjuttuna seuraten Valentinan jäljessä, viimeisen kerran koettaen epätoivoisesti säilyttää paikkansa hänen päällikköjensä joukossa. Francesco oli ottanut ylleen haarniskansa ja tuli puettuna päästä jalkoihin saakka välkkyvään teräsasuun esiintyäkseen tilaisuudessa asianmukaisen arvokkaasti. Sulkatöyhtö nyökkyi hänen kypärissään, ja vaikka hänen silmikkonsa olikin auki, olivat hänen piirteensä kuitenkin kaukaa katsottuina kyllin hyvin päähineen varjojen peitossa. Sedän näkeminen ei vähääkään liikuttanut Valentinaa. Vaikka herttua olikin kansansa rakastama, ei hän ollut koskaan koettanut rakentaa itsensä ja veljentyttärensä välille läheisen kiintymyksen suhteita. Ja vähemmän kuin milloinkaan ennen pyrki hän nyt vaikuttamaan sukulaisuuden äänen avulla. Hän tuli täydessä sota-asussa, ruhtinaana kapinoivan alamaisensa luokse, ja juuri sellainen oli hänen sävynsä hänen tervehtiessään veljentytärtään. "Monna Valentina", lausui hän, näyttäen tyyten syrjäyttävän sen seikan, että neito oli hänen sukulaisensa — "niin syvästi kuin tämä kapinoiminen minua surettaakin, ei sinun pidä luulla, että sukupuolesi hankkii sinulle etuoikeuksia tai lempeätä kohtelua. Kohtelemme sinua täsmälleen samoin kuin kohtelisimme jokaista, sinun tavallasi toiminutta kapinallista alamaista." "Teidän korkeutenne", vastasi Valentina, "en pyydä mitään etuja paitsi sitä, johon sukupuoleni takaa minulle ehdottoman oikeuden ja joka ei ole millään tavoin sodan eikä aseiden yhteydessä. Tarkoitan oikeutta itse määrätä itsestäni, kädestäni ja sydämestäni oman mieleni mukaan. Siihen saakka, kunnes tunnustatte, että olen nainen, jolle on annettu naisen luonto, ja kunnes sen oivallettuanne olette valmis alistumaan siihen ja antamaan minulle ruhtinaallisen sananne siitä, ettette enää ahdista minua Babbianon herttuan kosinnalla, pysyn täällä, uhmaillen teitä, sotilaitanne ja raukkamaista liittolaistanne Gian Mariaa, joka kuvittelee, että rakkaudessa voidaan esiintyä menestyksellisesti aseistettuna ja että tie naisen sydämeen voidaan avata tykinkuulalla." "Luultavasti saamme mielialasi alistuvammaksi ja paremmin velvollisuudentuntoiseksi, madonna", oli tyly vastaus. "Ketä kohtaan velvollisuudentuntoiseksi?" "Sitä valtiota kohtaan, jonka prinsessaksi sinulla on ollut kunnia syntyä." "Entä velvollisuuteni itseäni, sydäntäni ja naisellisuuttani kohtaan? Eikö sitä pidä ottaa lainkaan huomioon?" "Näitä kysymyksiä, madonna, ei sovi pohtia luikkailemalla linnan muureilta — enkä totisesti halua pohtia niitä missään. Olen täällä kehoittaakseni sinua antautumaan. Jos vastustat meitä, teet sen omalla vastuullasi." "Omalla vastuullani siis vastustan teitä — ilomielin. Uhmailen teitä. Tehkää pahimpanne minua vastaan, häväiskää miehuuttanne ja ritarillisuuden nimeäkin käyttämällä kaikkea mieleenne johtuvaa väkivaltaa! Minä kuitenkin lupaan teille, ettei Valentina della Rovere ikinä tule hänen korkeutensa Babbianon herttuan vaimoksi." "Kieltäydytkö avaamasta porttiasi?" kysyi Guidobaldo, jonka ääni vapisi kiukusta. "Jyrkästi ja lopullisesti." "Ja aiot pysyä päätöksessäsi?" "Niin kauan kuin elän." Ruhtinas naurahti ivallisesti. "Minä pesen käteni tästä jutusta ja sen seurauksista", vastasi hän tuimasti. "Jätän sen tulevan puolisosi Gian Maria Sforzan hoidettavaksi, ja jos hän sangen luonnollisesti, pyrkien innokkaasti jouduttamaan häitä, kohtelee linnaasi karkeasti, on syy sinun. Mutta kaikki, mitä hän tekee, hän tekee täysin minun suostumuksellani, ja olen tullut tänne ilmoittamaan sinulle sen, koska sitä nähtävästi epäilit. Pyydän sinua viipymään paikallasi muutamia minuutteja kuulaksesi, mitä hänen korkeudellaan itsellään ehkä on sanottavaa. Luotan siihen, että hänen kaunopuheisuutensa on tehokkaampi." Hän tervehti muodollisen juhlallisesti, pyöräytti ratsunsa ympäri ja ratsasti pois. Valentina olisi poistunut, mutta Francesco kehoitti häntä jäämään ja odottamaan Babbianon herttuan tuloa. Ja niinpä he astelivat muurilla; Valentina keskusteli vakavasti Francescon kanssa Gonzagan synkän äänettömänä seuratessa heitä Fortemanin rinnalla ja ahmiessa heitä katseillaan. Korkealta paikaltaan he tarkastivat tasangolla olevaa, kuhisevaa leiriä, jossa puolittain riisuutuneet sotilaat hätäisesti pystyttivät telttoja, vihreitä, ruskeita ja valkeita. Pienessä armeijassa lienee ollut kaiken kaikkiaan satakunta miestä; sen enempää ei Gian Maria turhamaisessa pöyhkeydessään katsonut tarvitsevansa kukistaakseen Roccaleonen. Mutta hänen sotavoimiensa peloittavin osa vieri näyttämölle juuri heidän tarkkaillessaan. Siitä toi etukäteen tiedon härkävankkurien pyörien käreä kitinä; vankkureja oli kymmenen, ja kukin niistä kannatti tykkiä. Niitä seurasi muita vankkureita, tuoden ampumatarpeita ja ruokavaroja leiriytyneelle väelle. He katselivat uteliaina puuhaista näkyä, ja katsellessaan he näkivät Guidobaldon ratsastavan keskelle leiriä ja laskeutuvan maahan. Muita tilavammasta ja komeammasta teltasta tuli sitten esille Gian Marian lyhyt, pyylevä hahmo; häntä eivät niin kaukaa tunteneet muut kuin teräväsilmäinen Francesco, joka hyvin tunsi hänen muotonsa. Tallirenki piteli hänelle hevosta ja auttoi hänet satulaan, ja muassaan sama torvensoittaja, joka oli seurannut Guidobaldoa, hän sitten lähti ratsastamaan linnaa kohti. Vallihaudan reunalla hän seisahtui ja nähtyään Valentinan ja tämän seurueen hän otti käteensä töyhdöllä varustetun hattunsa ja kumarsi oljenväristä päätänsä. "Monna Valentina", huusi hän, ja kun neito senjohdosta astui esille, kohotti hän pienet julmat silmänsä, luoden ylöspäin pahanilkisen katseen ja näyttäen täysikuun muotoiset, kalpeat kasvonsa, jotka olivat vielä tavallistakin vaaleammat — kellahtavan, miltei vihertävän kalpeat. "Olen pahoillani, ettei hänen korkeutensa setänne saanut teitä taipumaan. Ja kun häntä ei onnistanut, lienee minulla kovin vähän menestyksen toiveita — sanoilla suostuttaessani. Kuitenkin pyytäisin teitä sallimaan minun puhutella päällikköänne, kuka hän lieneekään." "Päällikköni ovat täällä seurassani", vastasi Valentina rauhallisesti. "Vai niin! Teillä on niitä useampia komentamassa — kuinka lukuisaa miehistöä?" "Riittävän lukuisaa", karjaisi väliin Francesco, jonka ääni kypärin sisältä soinnahti ontolta, "pahanpäiväisesti pieksämään teitä ja teidän naista piirittäviä keittiörenkejänne". Herttua liikahti ratsunsa selässä ja tähysti puhujaa. Mutta kasvoja oli niin vähä näkyvissä, ettei niitä voinut tuntea, samalla kun hänen äänensä oli muuttunut ja hänen vartalonsa oli teräsasussaan toisen näköinen. "Kuka olet, lurjus?" kysäisi hän. "Lurjus olet itse, vaikka olisit kaksikymmenkertainen herttua", tokaisi toinen vastaan, minkä jälkeen Valentina nauroi peittelemättä. Siitä päivästä alkaen, jolloin hänen korkeutensa Babbianon herttua oli päästänyt ensimmäisen parkaisunsa, ei hän ollut kuullut niin voimakkaita sanoja ainoankaan elävän ihmisen huulilta. Niiden herättämä suuttumus nostatti purppuraiset täplät hänen poskiinsa. "Kuule minua, vintiö!" mylvi hän. "Miten tämän harhaan johdetun varusväen muille jäsenille käyneekään, kun se lopulta joutuu käsiini, sinulle voin luvata nuoran ja poikkipuun." "Pyh!" äänsi ritari pilkallisesti. "Pyydystä ensin saaliisi! Älä ole niin kovin varma siitä, että Roccaleone ikinä joutuu käsiisi! Niin kauan kuin elän, et sinä pääse tänne, ja henkeni, korkea herra, on minusta kallisarvoinen, enkä halua erota siitä kevytmielisesti." Valentinan silmistä oli hilpeys poissa, kun hän nyt käänsi katseensa välkkyvään, sotaiseen hahmoon, joka niin ylväänä seisoi hänen vierellään ja joka näytti niin hyvin soveltuvan sinkoamaan kopeata uhmaa alhaalla kuuntelevalle ruhtinaalliselle öykkärille. "St, hyvä herra!" varoitti hän. "Älkää enää vimmastuttako häntä!" "Niin", ähkyi Gonzaga. "Jumalan nimessä älkää enää virkkako mitään! Muutoin tuhoatte meidät toivottomasti." "Madonna", lausui herttua piittaamatta enää Francescosta, "myönnän teille neljäkolmatta tuntia päättääksenne toiminnastanne. Näette, että tuolla tuodaan tykkejä leiriin. Huomenna herättyänne huomaatte, että nuo tykit on tähdätty muurejanne kohti. Toistaiseksi on puhuttu kylliksi. Saanko puhua pari sanaa herra Gonzagalle ennen poistumistani?" "Kunhan vain poistutte, saatte puhua pari sanaa kenelle tahansa haluatte", vastasi Valentina halveksivasti. Ja siirtyen sivuun hän viittasi Gonzagaa menemään pykälälle, jonka hän jätti tyhjäksi. "Olen valmis vannomaan, että se sipsutteleva ilveilijä jo tutisee pelosta ajatellessaan, mitä on tulossa", rehenteli herttua. "Ja ehkä pelko opastaa häntä järjen tielle. Herra Gonzaga!" huusi hän, korottaen ääntänsä. "Koska luulen Roccaleonen miesten olevan teidän palveluksessanne, kehoitan teitä käskemään heitä laskemaan alas tuon nostosillan, ja Guidobaldon samoin kuin omassa nimessäni lupaan heille täyden anteeksiannon ja koskemattomuuden — lukuunottamatta tuota vierellänne seisovaa vintiötä. Mutta jos sotilaanne vastustavat minua, lupaan teille, että kun olen murskannut Roccaleonen raunioiksi, en säästä teistä kaikista ainoatakaan miestä." Gonzaga vapisi kuin haavanlehti; hänen äänensä salpaantui, eikä hän vastannut mitään. Sitten Francesco uudelleen nojautui eteenpäin. "Olemme kuulleet ehtonne", vastasi hän, "emmekä arvattavasti niistä välitä. Älkää tuhlatko koko päivää turhiin uhkauksiin!" "Hyvä herra, ehtoni eivät olleet teitä varten. En tunne teitä; en puhunut teille enkä siedä teidän puhuvan minulle." "Jos viivytte siellä vielä tuokion", uhkasi ritarin värähtelevä ääni, "niin huomaatte, että teitä puhutellaan yhteislaukauksella pyssyistä. Hoi, miehet!" komensi hän, kääntyen luikkaamaan olemattomalle joukolle, jonka piti olla puutarhan alemmilla varustuksilla, hänestä vasemmalla. "Pyssymiehet luukuille! Virittäkää sytyttimenne! Valmiit! Nyt, herra herttua, menettekö tiehenne vai täytyykö meidän puhaltaa teidät pois?" Herttuan vastauksena oli sarja sadattelevia uhkauksia siitä, miten hän kohtelisi puhuttelijaansa, kun saisi viimemainitun käsiinsä. "Tähdätkää!" karjaisi ritari olemattomille pyssymiehilleen, minkä jälkeen herttua hiiskumatta enää sanaakaan käänsi hevosensa ja ratsasti pois häpeällisen hätäisesti torvensoittajan seuratessa ihan hänen kinterillään, samalla kun heidän takanaan kajahti Francescon pilkallinen naurunpurskahdus. KAHDEKSASTOISTA LUKU Kavallus "Herra", valitti Gonzaga heidän laskeutuessaan muurilta, "lopuksi te toimitatte meidät kaikki hirteen. Oliko se sopiva tapa puhutella ruhtinasta?" Valentina rypisti otsaansa sille, että keikari rohkeni moittia hänen ritariaan. Mutta Francesco ainoastaan nauroi. "Kautta pyhän Paavalin! Miten olisi minun mielestänne pitänyt häntä puhutella?" tiedusti hän. "Olisiko minun pitänyt mairitella häntä — moista tolvanaa? Olisiko minun pitänyt anoa häneltä armoa ja hunajaisin sanoin pyytää häntä olemaan kärsivällinen oikullista naista kohtaan? Älkäähän toki, herra Gonzaga; me kyllä tästä selviydymme; sitä ei maksa epäillä." "Herra Gonzagan rohkeus näyttää olevan senlaatuinen, että se vähenee sitä mukaa kuin sen tarve lisääntyy", virkkoi Valentina. "Te sekoitatte rohkeuden, madonna, tyhmään hurjapäisyyteen", vastasi hovimies. "Ehkä opitte sen ymmärtämään, kun turmio teitä kohtaa." Pian he saivat tietää, ettei tällainen mielipide ollut ainoastaan Gonzagalla, sillä heidän ehdittyään pihalle työntyi heidän eleensä vanttera mies-hylkiö, jolla oli mustat kulmakarvat ja jonka nimi oli Cappoccio. "Muutama sana teille, herra Gonzaga, ja teille, herra Ercole." Hänen esiintymisestään uhkui röyhkeätä hävyttömyyttä, ja koko seurue seisahtui. Francesco ja Valentina kääntyivät niihin kahteen mieheen päin, joita hän puhutteli, ja odottivat kuullakseen, mitä hänellä saattoi olla sanomista heille. "Silloin, kun astuin palvelukseenne, selitettiin minulle, että jouduin puuhaan, josta koituisi minulle vain vähä vaaraa. Minulle ilmoitettiin, ettei otaksuttavasti lainkaan taisteltaisi, ja jos taisteltaisiinkin, niin sattuisi vain kahakka herttuan miesten kanssa. Samoin vakuutitte myöskin tovereilleni." "Teittekö tosiaankin niin?" kysyi Valentina, sekaantuen puheeseen ja osoittaen kysymyksensä Fortemanille, jolle Cappoccion sanat olivat tarkoitetut. "Tein, madonna", tunnusti Ercole. "Mutta siinä luotin herra Gonzagan vakuutukseen." "Sallitteko", jatkoi tyttö, kääntyen Gonzagan puoleen, "värvätä miehet sellaisen sopimuksen pohjalla?" "Sensuuntainen oli välipuhe, madonna", oli keikarin pakko myöntää. Valentina silmäili häntä tuokion hämmästyneenä. Vihdoin hän lausui: "Herra Gonzaga, taidan alkaa tuntea teidät." Mutta Cappoccio, jonka mieltä ei lainkaan kiinnittänyt se, missä määrin Valentina tunsi hovimiestä, puhkesi kiihkeästi puhumaan: "Nyt kuulimme tämän uuden linnanpäällikön ja hänen korkeutensa Babbianon herttuan välisen keskustelun. Kuulimme tarjotut ehdot ja sen, että hän hylkäsi ne, ja olen tullut ilmoittamaan teille, herra Ercole, ja teille, herra Gonzaga, että minä puolestani en halua jäädä tänne päästäkseni hirteen, kun Roccaleone joutuu Gian Marian käsiin. Ja monet kumppaneistani ovat samaa mieltä." Valentina katsoi miehen rypistyneihin, päättäväisiin kasvoihin, ja ensi kertaa hiipi pelko hänen sydämeensä, kuvastuen hänen kasvoistaan. Hän puolittain kääntyi Gonzagaan päin purkaakseen häneen jonkun verran mielensä katkeruutta — sillä keikari oli hänestä syypää — mutta taaskin tuli Francesco pelastamaan. "Hävetkää, Cappoccio, esiintyessänne noin raukkamaisesti! Ovatko sellaiset sopivia sanoja piiritetyn ja pahasti kiusatun naisen korviin, pelkuri?" "En ole pelkuri", vastasi mies käheästi kasvojensa punastuessa Francescon purevasta ivasta. "Avoimella kentällä olen valmis antautumaan vaaraan ja taistelemaan minkä asian puolesta tahansa, kunhan minulle vain maksetaan. Mutta tämä ei ole minun alaani — tämä kuoleman odottaminen ansaan joutuneen rotan tavoin." Francesco katsoi värähtämättä häntä silmiin hetkisen ja vilkaisi sitten muihin miehiin, joita oli kymmenkunta — itse asiassa kaikki ne, joita hänen määräämänsä tehtävät eivät pitäneet muualla. He vetelehtivät Cappoccion takana pelkkänä korvana kuullakseen kaikki, mitä sanottiin, ja heidän kasvonsa osoittivat selvästi, että heidän tunteensa kävivät samaan suuntaan kuin heidän puhemiehensäkin. "Ja tekö sotilas, Cappoccio?" pilkkasi Francesco. "Sanonko teille, missä suhteessa Fortemani menetteli väärin pestatessaan teidät? Hän teki väärin siinä, ettei hän pestannut teitä kokin apulaiseksi linnan keittiöön." "Herra ritari!" "Pyh! Korotatteko ääntänne minulle? Luuletteko, että olen samanlainen kuin te, älliö, säikähtääkseni ääniä — vaikka ne olisivat kuinka kaameita?" "Minä en ole säikähtänyt ääniä." "Ettekö? Minkä tähden sitten kaikki tämä touhu muutamista Babbianon herttuan meille sinkoamista tyhjistä uhkauksista? Jos todella olisitte sotilas, jollaisena haluaisitte meidän teitä pitävän, niin tulisitteko tänne sanomaan: 'En tahdo kuolla sillä tai sillä tavalla.' Tunnustakaa olevanne kerskuri väittäessänne olevanne valmis kuolemaan avoimella kentällä!" "En! En ole kerskuri." "Jos siis olette valmis kuolemaan tuolla kentällä, niin miksi ette sitten täällä sisällä? Merkitseekö kuolevalle mitään, missä kuolema hänet kohtaa? Mutta rauhoittukaa, nainen!" lisäsi hän nauraen ja niin kovasti, että muutkin sen kuulivat, "teidän ei tarvitse kuolla, ei täällä eikä tuolla." "Kun Roccaleone antautuu —" "Se ei antaudu", jyräytti Francesco. "No niin, sitten — kun se vallataan —" "Eikä sitä vallatakaan", intti linnanpäällikkö niin varmasti, että se herätti varmuutta muissakin. "Jos Gian Marialla olisi rajattomasti aikaa käytettävissään, saattaisi hän nälällä pakottaa meidät alistumaan. Mutta hänellä ei ole. Hänen omia rajojaan uhkaa vihollinen, ja muutamien päivien — korkeintaan viikon — kuluttua hänen on pakko poistua täältä puolustamaan kruunuaan." "Sitä suurempi syy on hänellä käyttää jyrkkiä keinoja ja pommittaa meitä, kuten hän uhkaa", vastasi Cappoccio älykkäästi, mutta hyvin sellaiseen sävyyn kuin olisi odottanut toisen kumoavan hänen perustelunsa. Ja jos Francesco ei voinutkaan sitä kumota, osasi hän ainakin väittää sitä vastaan. "Älkää sitä uskoko!" huudahti hän nauraen pilkallisesti. "Sanon teille, ettei Gian Maria ikinä uskalla sellaista. Ja jos niin tekisi, ovatko nämä muurit sellaiset, että murenevat muutamista tykinlaukauksista? Hän saattaisi yrittää hyökätä; mutta minun ei tarvitse vakuuttaa sotilaalle, että kaksikymmentä vankkaa ja päättäväistä miestä, jollaisen uskon teidän olevan kaikista raukkamaisista sanoistanne huolimatta, pystyisi puolustamaan näin lujaa paikkaa kuin tämä on kaksikymmentä kertaa niin lukuisaa armeijaa vastaan kuin Gian Marialla on muassaan. Ja jos muuten luulette minun puhuvan teille enemmän kuin uskon, pyydän teitä muistamaan, miten Gian Marian uhkaus minuun koskee. Olen vain sotilas kuten tekin, ja sama vaara, joka uhkaa teitä, uhkaa minuakin. Näettekö minussa minkäänlaisia empimisen merkkejä, minkäänlaisia merkkejä siitä, että epäilisin lopputulosta, tai pelkoa nuorasta, joka ei kosketa kaulaani sen enempää kuin teidänkään kaulaanne? Kas niin, Cappoccio! Vähemmän armollinen linnanpäällikkö olisi hirtättänyt teidät sanojenne tähden — sillä ne haiskahtavat kapinalta. Mutta minä olen seisonut väittelemässä kanssanne, koska minulla ei ole varaa menettää urhoollista miestä, sellaista, jollaiseksi te osoittaudutte. Älkää enää hiiskuko mitään epäilyksistänne! Ne ovat arvottomia. Olkaa urhea ja päättäväinen! Saatte runsaan palkkion, kun pettyneen herttuan on pakko lakkauttaa tämä piiritys." Hän kääntyi odottamatta Cappoccion vastausta, jättäen miehen seisomaan nolostuneena ja posket punehtuneina poistumisuhkauksensa aiheuttamasta häpeästä, ja saattoi Valentinan rauhallisesti pihan poikki ja portaita myöten saliin. Hän ei milloinkaan, se oli hänen tapansa, osoittanut epäilevänsä sitä, että hänen määräyksiään noudatettaisiin, mutta tässä tilaisuudessa salin ovi oli tuskin ehtinyt sulkeutua heidän jälkeensä, kun hän jyrkästi pyörähti jäljessä tulevaan Ercoleen päin. "Ottakaa pyssy", käski hän nopeasti, "ja palvelijani Lanciotto mukaanne! Jos nuo koirat vielä osoittautuvat kapinallisiksi, ampukaa jokaista, joka yrittää portille — ampukaa kuolettavasti — ja lähettäkää minulle sana! Mutta ennen kaikkea, Ercole, varokaa, etteivät he näe teitä eivätkä epäile teidän olevan läheisyydessä! Se turmelisi koko sen vaikutuksen, joka sanoillani ehkä on ollut." Murheellisen kalpeakasvoinen Valentina loi ruskeista silmistään häneen katseen, joka vihloi tarkkailevaa Gonzagaa. "Tarvitsin täällä miestä", virkkoi hän, "ja taivas varmaankin teidät lähetti avukseni. Mutta luuletteko", kysyi hän, silmäillen kreiviä tarkasti nähdäkseen, näkyisikö hänen kasvoissaan ehkä epäilyksen merkkejä, "miesten rauhoittuneen?" "Olen siitä varma, madonna. Mutta silmissännehän kimaltelee kyyneliä, ja — kautta sieluni! — ei ole mitään syytä itkeä." "Olen sittenkin vain nainen", vastasi Valentina, hymyillen hänelle, "ja niinpä olen altis lankeamaan naiselliseen heikkouteen. Näytti siltä kuin olisi loppu tosiaankin ollut äsken käsissä. Se olisi ollut ilman teitä. Jos miehet tekisivät kapinan —" "He eivät sitä tee, niin kauan kuin minä olen täällä", vakuutti Francesco rauhoittavan varmasti. Ja täysin luottaen tähän aitoon ritariinsa lähti tyttö etsimään seuranaisiaan rauhoittaakseen kaiken levottomuuden, jonka saaliiksi he ehkä olivat joutuneet. Francesco meni riisumaan varuksiaan ja Gonzaga hengittämään raitista ilmaa muureilla sydän perin sapekkaana. Hänen vihansa sotkijaa kohtaan oli nyt mitätön verrattuna hänen Valentinaa kohtaan tuntemaansa raivoon, joka oli saanut alkunsa siitä, että hän oli sitä käsittämättä ihmetellyt, kuinka neito saattoi pitää tätä karkeata, rehentelevää kerskuria parempana kuin häntä, verratonta Gonzagaa. Ja hänen kävellessään keskipäiväisen taivaan alla, muistui hänen mieleensä se Francescon vakuutus, etteivät sotilaat kapinoisi, ja hän huomasi perin kiihkeästi toivovansa heidän sittenkin kapinoivan, jollei muun vuoksi, niin sen tähden, että Valentina oivaltaisi, kuinka harhautunut hän oli luottaessaan tuohon suurisuiseen kerskuriin. Sitten hän — katkeruuden yhä äityessä — ajatteli omia uljaita suunnitelmiaan, Valentinaa kohtaan tuntemaansa rakkautta ja sitä, kuinka varma hän oli ollut vastarakkaudesta, ennenkuin tämä häiritsijä oli tullut heidän pariinsa. Hän naurahti katkeran ivallisesti, kun hänen mieleensä palasi se ajatus, että Valentina piti Francescoa parempana kuin häntä. No niin, siten saattoi olla nyt — nyt, kun aika oli sotainen ja tämä Francesco loisti parhaiten sotapuuhissa. Mutta millainen kumppani tämä _sbirro_ olisi rauhan aikana? Olisiko hänellä Gonzagan älyä, viehättävyyttä, kauneutta? Olosuhteet, siitä hänestä näytti, olivat tässä syypäät, ja hartaasti hän sadatteli niitä olosuhteita. Toisenlaisessa ympäristössä ei Valentina, siitä hän oli varma, olisi luonut katsettakaan Francescoon hänen, Gonzagan, ollessa lähellä; ja jos hän muisti heidän ensimmäistä kohtaustaan Acquaspartassa, kiroili hän taaskin olosuhteita, jotka olivat laittaneet ritarin sellaiseen tilaan, että se vetosi naisen luontoon kuuluvaan hellyyteen. Varmasti uskoen olevansa oikeassa hän mietti, että jos Francesco ei olisi tullut Roccaleoneen, hän saattaisi nyt olla avioliitossa Valentinan kanssa; ja jos he kerran olisivat vihityt, voisi hän laskea nostosillan alas ja marssia pois Roccaleonesta varmana siitä, ettei Gian Maria haluaisi ottaa vaimokseen hänen leskeään, ja yhtä varmasti luottaen siihenkin, että Guidohaldo — joka sydämeltään oli hyväntahtoinen ja lempeä ruhtinas — tyytyisi sallimaan kaiken tapahtuneen jäädä silleen, koska Gonzagan hirttämisellä ei saavutettaisi mitään muuta kuin se, että hänen veljentyttärensä jäisi leskeksi. Tällaiset kauniit päätelmät ne olivat houkutelleet hänet tähän harkitsemattomaan yritykseen, ja hän uskoi, että hänen toiveensa olisivat toteutuneet ilman Francescon sekaantumista. Hän seisoi, katsellen telttojen täplittämää tasankoa synkän raivon ja synkän epätoivon pimentäessä toukokuisen aamun päivänpaisteen kauneuden, ja silloin hänen päähänsä pälkähti, eikö hänen, koska hänen vanhoista suunnitelmistaan ei ollut mitään toivomista, olisi viisasta keskittää huomionsa uusiin, jotka ainakin pelastaisivat hänen kaulansa hirttosilmukasta. Hän näet uskoi varmasti, että kävipä muille miten tahansa, hänen oma kohtalonsa oli ratkaistu, sortuipa Roccaleone tai ei. Oli muistettava se hänelle raskauttava seikka, että koko juttu oli hänen alkuunpanemansa, eikä hän voisi odottaa armoa Gian Marialta eikä Guidobaldolta. Ja nyt sen ajatuksen äkillisyys, että hänen pitäisi pelastaa itsensä tästä epätoivoisen uhkaavasta vaarasta, tyydytti häntä. Hetkisen hän seisoi ihan hiljaa; sitten hän vilkaisi ympärilleen, ikäänkuin peläten jonkun väijyvän urkkijan mahdollisesti lukevan hänen kasvoistaan hänen sydämessään äkkiä virinneen ilkeän aikomuksen. Nopeasti se versoi ja pukeutui varmempaan muotoon, samalla kun sen heijastus nyt näkyi hänen sileillä, kauniilla kasvoillaan ja rumensi niitä uskomattomasti. Hän vetäytyi kauemmaksi seinämästä ja asteli kerran tai pari edestakaisin varustuksilla toinen käsi selän takana, toinen kohotettuna tukemaan hänen nuokkuvaa leukaansa. Siten hän hautoi aatoksiaan vähän aikaa. Luotuaan sitten vielä salavihkaisen katseen ympärilleen hän meni luoteiseen torniin ja astui asevarastoon. Siellä hän penkoi, kunnes löysi kynän, mustetta ja paperia, joita etsi, ja oven ollessa selkosen selällään — jotta hän paremmin kuulisi lähestyvien askelten äänen — hän alkoi kuumeisesti kirjoittaa. Se oli pian tehty, ja hän nousi pystyyn, heiluttaen arkkia kuivatakseen musteen. Sitten hän vielä kerran luki sen lävitse; hän oli kirjoittanut seuraavaa: "Minä pystyn yllyttämään varusväen kapinaan ja avaamaan Roccaleonen portit. Siten linna heti joutuu käsiinne, ja te saatte todistuksen siitä, kuinka vähän myötätuntoni on tämän Monna Valentinan kapinan puolella. Millaiset ehdot tarjoatte minulle, jos teen sen? Vastatkaa minulle heti ja käyttäkää samaa keinoa kuin minäkin käytän, mutta älkää lähettäkö vastaustanne, jos näyttäydyn varustuksilla. ROMEO GONZAGA." Hän taivutti paperin kokoon ja kirjoitti sen toiselle puolelle päällekirjoituksen: "Hänen Korkeudelleen Babbianon Mahtavalle Herttualle." Avattuaan sitten ison lippaan hän penkoi sen sisältöä tuokion ja otti sieltä vihdoin kaaripyssyn nuolen. Sen varren ympärille hän sitoi kirjeensä. Seinältä hän sitten otti varsijousen ja sopesta kiertovehkeen sen jännittämiseksi. Jalka jalustimessa hän pingoitti jänteen ja sijoitti vasaman paikalleen. Nyt hän sulki oven, meni ikkunan ääreen, joka oli melkein pelkkä ampumarako ja vei kaaripyssynsä olalleen. Tähdättyään huolellisesti herttuallista telttaa kohti hän laukaisi. Hän tarkkasi nuolen lentoa ja melkein värähti ylpeydestä ampumataitonsa vuoksi nähdessään sen osuvan telttaan, johon se oli tähdätty, ja pudistavan kangasseinää. Heti syntyi siellä liikettä. Miehiä juoksi paikalle, toisia tuli esille teltasta, ja viimemainittujen joukossa Gonzaga tunsi Gian Marian ja Guidobaldon hahmot. Nuoli luovutettiin Babbianon herttualle, joka loi katseen linnan muureille ja katosi jälleen telttaan. Gonzaga poistui tähystyspaikaltaan ja avasi tornin oven, joten hän saattoi silmäillä auringonpaisteisia varustuksia pitkin niiden pituutta. Palattuaan ikkunansa ääreen hän maltittomasti vartosi vastausta. Eikä hänen kauan tarvinnut olla maltittomana. Noin kymmenen minuutin kuluttua Gian Maria ilmestyi jälleen, kutsui luoksensa jousimiehen, antoi hänelle jotakin ja viittasi kädellään Roccaleonea kohti. Gonzaga meni ovelle ja jäi seisomaan, pidättäen hengitystään. Jos hän olisi erottanut vähäisimmänkin merkin jonkun lähestymisestä, olisi hän näyttäytynyt, ja siten kirjeensä ohjeen mukaisesti varoittanut jousimiestä ampumasta nuoltansa. Mutta kaikki oli hiljaa, ja niinpä Gonzaga pysyi paikallaan, kunnes jotakin vilahti linnun lailla hänen näköpiirissään, kolahti terävästi takaseinään ja putosi kilahtaen varustuksen leveille kiville. Tuokion kuluttua oli Gian Marian vastaus hänen käsissään. Nopeasti hän kiersi sen irti nuolesta, joka sen oli tuonut, ja pudotti nuolen nurkkaan. Avattuaan sitten kirjeen hän luki sen nojautuneena muurinhammasta vasten. "Jos keksitte keinon luovuttaaksenne Roccaleonen heti käsiini, olen teille kiitollinen ja lupaan teille täydellisen anteeksiannon osallisuudestanne Monna Valentinan kapinaan sekä lisäksi tuhat kultaflorinia. GIAN MARIA." Hänen lukiessaan leimahti hänen silmiinsä riemuinen välke. Gian Marian ehdot olivat kovin auliit. Hän hyväksyisi ne, ja Valentina oivaltaisi liian myöhään, millaiseen katkenneeseen ruokoon hän oli nojannut luottaessaan herra Francescoon. Pelastaisiko Francesco hänet nyt, kuten hän niin suurisuisesti kerskaili? Eikö tosiaankaan syntyisi kapinaa, kuten hän oli niin itsevarmasti ennustanut? Gonzaga hihitti pahanilkisesti itsekseen. Valentina saisi opetuksen, ja Gian Marian vaimona ollessaan hän kenties katuisi sitä, että oli kohdellut Romeo Gonzagaa sillä tavoin. Hän naurahti hiljaa itsekseen. Sitten hän äkkiä jähmettyi ja tunsi ihonsa menevän kanannahalle. Hänen takaansa kuului hiipiviä askelia. Hän rypisti herttuan kirjeen kädessään ja hetken levottomuudessa tipautti sen muurin toiselle puolelle. Turhaan koettaen saada rauhallisiksi kasvonpiirteitään, joita hyytävä pelko nyt rumensi, hän kääntyi katsomaan, kuka tulija oli. Hänen takanaan seisoi Peppe juhlalliset silmät oudon tarkkaavasti suunnattuina Gonzagan kasvoihin. "Etsitkö minua?" kysäisi Romeo, ja hänen äänensä värinä sopi huonosti hänen röyhkeyteensä. Narri kumarsi omituisesti. "Monna Valentina haluaa teitä seuraansa puutarhaan, teidän korkea-arvoisuutenne." YHDEKSÄSTOISTA LUKU Salahanke ja vastajuoni Peppen kerkeä silmä oli havainnut Gonzagan rypistävän ja pudottavan paperin samoin kuin hän oli pannut merkille Gonzagan hätäytyneen ilmeen, ja hänen epäluulonsa olivat heränneet. Hän oli luonnostaan tiedusteluhaluinen, ja kokemus oli hänelle opettanut, että sen tietäminen, mitä ihmiset koettivat salata, oli tavallisesti juuri kaikkein tärkeintä. Niin ollen narri, sittenkun Gonzaga oli noudattanut Valentinan kutsua ja poistunut, tirkisteli tarkasti muurin toiselle puolelle. Aluksi hän ei nähnyt mitään ja aikoi pettyneenä päätellä, että Gonzagan viskaama esine oli kadonnut suojakaivannossa kohisevaan veteen. Mutta äkkiä hän huomasi rypistetyn paperipallon, joka oli ulkonevalla kivellä kuohuvan virran partaalla ja jonka ihme näytti estäneen putoamasta veteen. Tyydytyksekseen hän pani merkille, että se oli noin kolmen metrin päässä suoraan nostosillan vieressä olevan sivuportin alapuolella. Salaa, sillä Peppen tapana ei ollut ottaa ihmisiä uskotuikseen, jos sen suinkin saattoi välttää, hän hankki nuorakiepun. Laskeuduttuaan alas ja hiljaa avattuaan sivuportin hän sitoi köyden toisen pään kiinni ja laski toisen pään veteen äärimmäisen varovasti, jotta ei sysäisi sillä paperia ja siten menettäisi sitä. Varmistuttuaan taaskin, ettei häntä kukaan tarkkaillut, hän laskeutui köyttä myöten alas, siirrellen apinan tavoin käsiään vuorotellen ja nojaten jalkojaan karkeapintaiseen graniittimuuriin. Hieman heiluttamalla köyttä hän sitten pääsi likemmäksi rypistettyä palloa ja kurottautumalla niin rajusti, että oli suistumaisillaan jokeen, hän sieppasi paperin ja vei sen hampaittensa väliin. Siirrellen taaskin käsiään vuorotellen hän kapusi takaisin sivuportille vimmaisen hätäisesti, sillä hän ei pelännyt ainoastaan linnan vahtisotilaiden, vaan myöskin piirittäjäin leirissä olevien tähyilijäin mahdollisesti huomaavan hänet. Sinne päästyään hän oli riemuissaan siitä, ettei kukaan ollut häntä nähnyt, ja tunsi halveksumista niiden miesten valppautta kohtaan, joiden olisi pitänyt hänet havaita. Hiljaa suljettuaan pikku portin, lukittuaan sen ja työnnettyään kiinni sen sekä ylä- että alareunassa olevat telkeet hän kävi vahtihuoneessa, jonka hän tapasi tyhjänä, panemassa avaimen paikalleen, sille varattuun naulaan. Senjälkeen hän salaperäinen kirje kädessään pinkaisi pihan ylitse ja talouspuolelle vievän eteishuoneen lävitse eikä pysähtynyt ennenkuin keittiössä, jossa veli Domenico paistoi sinä aamuna teurastamansa lampaan lapaa. Nyt, piirityksen alettua, ei nimittäin enää saatu kaloja purosta eikä jäniksiä eikä sirkkusia ympäristöltä. Munkki sadatteli narria voimaperäisesti, kuten hänen tapansa oli kaikissa tilaisuuksissa, sillä hän ei suinkaan ollut liian pyhä kammotakseen lievempimuotoisia kirouksia. Mutta Peppellä ei tällä kertaa ollut purevaa vastausta valmiina, mikä sai dominikaanin tiedustamaan, oliko narri sairas. Välittämättä hänestä mitään narri levitti ja silitti rypistyneen paperin takan viereisessä sopessa. Luettuaan sen hän vihelsi ja työnsi sen sitten eriskummaisen ihokkaansa povelle. "Mikä sinua vaivaa?" kysyi munkki. "Mikä sinulla oli kädessäsi?" "Munkinaivoista valmistettavan ruokalajin ohje. Perin harvinainen herkku, jonka siihen tarvittavien ainesten niukkuus tekee kalliiksi." Ja sen vastauksen säväytettyään Peppe katosi, jättäen munkin silmiin häijyn ilmeen ja kielelle lausumattoman kirouksen. Narri meni kirjeineen suoraa päätä Aquilan kreivin puheille. Luettuaan sen Francesco kyseli häneltä tarkoin, miten se hänen tietojensa mukaan oli joutunut Gonzagan haltuun. Muuten ne rivit eivät suinkaan tehneet häntä levottomaksi, kuten Peppe oli odottanut, vaan näyttivät herättävän hänessä tyydytystä ja varmuutta. "Hän lupaa tuhat kultaflorinia", jupisi hän, "Gonzagan vapauden ja suosion lisäksi. Enpä siis puhunut muuta kuin totta vakuuttaessani miehille Gian Marian vain turhanpäiten uhkailevan meitä pommituksella. Pidä tämä asia salassa, Peppe!" "Mutta pidättehän silmällä herra Gonzagaa?" huomautti narri. "Häntäkö? No, mutta mitä varten se olisi tarpeen? Et kai luule häntä niin halvaksi, että tämä tarjous saattaisi hänet kiusaukseen?" Peppe katsahti ylöspäin, ja hänen isoilla, kujeellisilla kasvoillaan oli ovelan epäilyn ilme. "Ettekö usko hänen pyytäneen sitä?" "Häpeä toki sellaista ajatusta! Herra Gonzaga saattaa olla tyhjänpäiväinen luutunhypistelijä, arka pelkuri; mutta kavaltaja —! Ja pettää monna Valentina! Ei, ei." Mutta narri ei suinkaan rauhoittunut. Hän oli tuntenut herra Gonzagan kauemmin, ja hänen tarkka silmänsä oli jo ammoin nähnyt, mikä keikari oikeastaan oli miehiään. Francesco sai halveksuen sivuuttaa sen ajatuksen, että Romeo olisi kavaltaja; Peppe vaanisi hovimiestä varjon tavoin. Niin hän tekikin sen päivän loppuosan, pysytellen Gonzagan läheisyydessä ikäänkuin olisi häntä hellästi rakastanut ja salavihkaa pitäen silmällä miehen käytöstä. Hän ei kuitenkaan huomannut mitään sellaista, mikä olisi vahvistanut hänen epäluulojaan, paitsi hovimiehen hajamielistä juroutta. Sinä iltana Gonzaga illallispöydässä valitti hammassärkyä ja poistui Valentinan luvalla pöydästä ihan aterian alussa. Peppe nousi seuratakseen häntä, mutta hänen ennätettyään ovelle tarttui hänen luonnollinen vihamiehensä, munkki — aina innokkaana tekemään tyhjäksi hänen aikeensa, milloin vain voi — hänen niskaansa ja viskasi hänet muilta mutkitta takaisin huoneeseen. "Vaivaako sinuakin hammassärky, kelvoton?" ärähti _frate_. "Jää sinä vain tänne avukseni palvelemaan seuruetta!" "Sallikaa minun mennä, hyvä veli Domenico!" kuiskasi narri niin vakavasti, että munkki jätti hänen tiensä avoimeksi. Mutta nyt käski Valentina hänen jäädä heidän seuraansa, ja niin oli hänen tilaisuutensa mennyt. Hän liikkui huoneessa narriksi kovin alakuloisena ja nyrpeänä, eikä hänellä ollut pistosanoja kenellekään, sillä hänen ajatuksensa kohdistuivat kaikki Gonzagaan ja kavallukseen, jota hän varmasti uskoi keikarin hautovan. Mutta uskollisena Francescolle, joka istui ihan huolettomana, ja haluamatta tehdä Valentinaa levottomaksi hän nieli huulilleen pyrkivän varoituksen, koettaen vakuuttaa itselleen, että hänen pelkonsa ehkä johtui liiallisista epäluuloista. Jos hän olisi tiennyt, kuinka perusteelliset ne todella olivat, olisi hän saattanut hillitä itseään vähemmän. Sillä aikaa, kun hän jörösti liikkui huoneessa, auttaen veli Domenicoa järjestelemään ruoka-astioita ja lautasia, käveli Gonzaga pohjoisella muurilla Cappoccion vierellä, joka oli siellä vahdissa. Hänen asiansa ei vaatinut suurta valtioviisautta, eikä Gonzaga sitä paljoa käyttänytkään. Mutkattomasti hän lausui Cappocciolle, että viimemainittu kumppaneineen oli sallinut Francescon liukkaan kielen pettää heidät sinä aamuna ja etteivät Francescon heille antamat vakuutukset ansainneet järkevän miehen harkintaa. "Sanon teille, Cappoccio", lopetti hän, "että tänne jääminen ja tämän toivottoman vastustuksen jatkaminen maksaa sen, että menetätte kurjat henkenne pyövelin käsissä. Kuten näette, olen avomielinen teitä kohtaan." Siitä huolimatta, että se, mitä Gonzaga puhui, saattoi hyvin sopia hänen omiin hautomiinsa ajatuksiin, Cappoccio oli luonteeltaan epäluuloinen, ja hänen epäluulonsa kuiskivat hänelle nyt, että Gonzagaa kannusti joku tarkoitus, jota hän ei osannut arvata. Hän seisahtui, nojasi molemmin käsin pertuskaansa ja koetti erottaa hovimiehen piirteitä nousevan kuun himmeässä valossa. "Tarkoitatteko", tiedusti hän, ja hänen ääntänsä väritti se hämmästys, jota Gonzagan omituinen puhe oli hänessä herättänyt, "että teimme typerästi kuunnellessamme herra Francescoa ja että tekisimme viisaammin, jos marssisimme pois Roccaleonesta?" "Kyllä; juuri sitä tarkoitan." "Mutta minkätähden", tiukkasi mies yhä hämmästyneempänä, "kehoitatte _te_ meitä sellaiseen menettelyyn?" "Sen tähden, Cappoccio", kuului uskottavalta kuulostava vastaus, "että minut kuten teidätkin houkuteltiin tähän puuhaan salakavalilla vääristelyillä. Samaa, mitä vakuutin Fortemanille ja minkä perusteella hän pestasi teidät palvelukseensa, oli vakuutettu minullekin. En suostunut sellaiseen kuolemaan kuin se on, joka täällä meitä odottaa, ja myönnän teille suoraan, ettei se minua miellytä." "Alan ymmärtää", jupisi Cappoccio, huojuttaen viisaan näköisesti päätänsä, ja hänen sävynsä ja esiintymisensä olivat ovelan röyhkeät. "Kun lähdemme Roccaleonesta, tulette te mukaamme." Gonzaga nyökkäsi. "Mutta minkä tähden ette puhu kaikesta tästä Fortemanille?" tiedusti Cappoccio, yhäti epäillen. "Fortemanille!" kertasi Gonzaga. "Hitto vieköön, en puhukaan! Se mies on tuon hyväpuheisen Francesco-veijarin lumoissa. Hän ei suinkaan ole suuttunut siltä miekkoselta saamastaan kohtelusta, vaan seuraa häntä ja tottelee hänen jokaista sanaansa, mokomakin raukkamainen koira." Taaskin Cappoccio koetti tarkastaa Gonzagan kasvoja, mutta valaistus oli hämärä. "Oletteko minua kohtaan vilpitön?" kysyi hän. "Vai piileekö joku syvempi tarkoitus sen toivomuksenne takana, että kapinoisimme neitiä vastaan?" "Hyvä ystävä", vastasi Gonzaga, "odottakaa vain siihen saakka, kunnes Gian Marian airut tulee saamaan vastausta huomenaamulla. Silloin kuulette uudelleen, mitä ehtoja teille tarjotaan pelastaaksenne henkenne. Mutta kun kuulette teitä uhattavan hirttonuoralla ja teilausrattaalla, miettikää, mitä menettelyä teidän olisi viisainta noudattaa! Kysytte, mikä tarkoitus minua kannustaa. Olen jo ilmoittanut teille — sillä olen teitä kohtaan avoin kuin kirkas päivä — että minua innostaa tarkoitus pelastaa oma kaulani. Eikö siinä ole tarkoitusta kylliksi?" Sellaisen ymmärtämyksen nauru, joka olisi saanut paremman miehen tulistumaan harmista, oli hänen saamansa vastaus. "Niin, kyllä; siinä on enemmän kuin kylliksi. Huomenna siis kumppanini ja minä marssimme pois Roccaleonesta. Luottakaa siihen!" "Mutta älkää te uskoko minun sanaani! Odottakaa, kunnes airut tulee taaskin! Älkää tehkö mitään, ennenkuin olette kuulleet hänen tuomansa ehdot!" "Emme toki, varmasti emme." "Älkääkä ilmaisko kumppaneillenne, että tämä ehdotus on lähtöisin minulta!" "En, en. Pidän sen salassa", lupasi lurjus, nauraen loukkaavasti, nosti pertuskan olalleen ja lähti jälleen astelemaan vahtipaikallaan. Gonzaga meni makuulle. Hänen mielessään riehui raju riemu, koska hän oli niin taidokkaasti suunnitellut Valentinan turmion, mutta hän ei halunnut enää sinä iltana joutua neidon seuraan. Mutta kun airut seuraavana aamuna taaskin töräytti torveaan linnan muurien juurella, oli Gonzaga mukana monna Valentinaa saattavassa pienessä ryhmässä. Aquilan kreivi oli valvomassa työtä, johon hän oli määrännyt kymmenkunta miestä. Hyvin touhuisesti ja niin meluisesti kuin mahdollista — millä Francescon tarkoitus oli vaikuttaa airueen — he vierittivät esille neljä pientä ja kolme isompikaliberista tykkiä ja sijoittivat ne niin, että ne näyttivät uhkaavilta muurinharjan pykälissä. Tarkkaillessaan ja ohjaillessaan miesten puuhaa hän piti korvansa avoinna, kuunnellen airuen sanomaa, ja kuuli viimemainitun uudelleen sanelevan varusväelle tarjotut antautumisehdot sekä sen uhkauksen, että jokainen linnan muureilla oleva mies hirtettäisiin, jos he pakottaisivat herttuan nujertamaan heidät asevoimalla. Hän lopetti tiedotuksensa ilmoittamalla Gian Marian äärimmäisessä lempeydessään myöntävän heille vielä puoli tuntia miettimisaikaa, jonka kuluessa he saisivat päättää menettelystään. Jos he sen ajan loputtua vielä olisivat uppiniskaisia, alkaisi pommitus. Sellaisen sanoman oli Gonzaga uudessa, nuolen viemässä kirjeessään kehoittanut Gian Mariaa lähettämään. Vastaamaan astui Francesco. Hän oli ollut kumartuneena tykin ylitse ikäänkuin varmistuakseen sen tähtäyksen tarkkuudesta, ja oikaistessaan vartalonsa suoraksi hän ilmoitti olevansa tyytyväinen niin kovalla äänellä, että airut sen kuuli. Sitten hän eteni Valentinan vierelle eikä seisoessaan ja vastatessaan airuelle lainkaan huomannut, että sotilaat hiljaa poistuivat muurilta. "Kertokaa hänen korkeudelleen Babbianon herttualle", vastasi hän, "että hän muistuttaa meistä sadun poikaa, joka liian usein huusi: 'Susi!' Kertokaa hänelle, etteivät hänen uhkauksensa tehoa tämän linnan varusväkeen sen enempää kuin hänen lupauksensakaan. Jos hän tosiaankin aikoo pommittaa meitä, alkakoon hän viipymättä! Olemme valmiit siltä varalta, kuten näette. Kenties hän ei otaksunut meillä olevan tykkejä; mutta tuossa niitä on. Nuo tykit on tähdätty hänen leiriään kohti, ja ensimmäinen hänen tänne ampumansa laukaus on sellaisen vastauksen merkki, jollaista hän ei ole uneksinutkaan. Kertokaa hänelle myöskin, että emme odota armoa emmekä sitä anna. Emme halua verenvuodatusta, mutta jos hän pakottaa meidät siihen toteuttamalla aikeensa käyttää tykkejä, ovat seuraukset hänen vastuullaan. Viekää hänelle se vastaus ja ilmoittakaa hänelle, ettei hänen enää pidä lähettää teitä hokemaan tyhjiä uhkauksia!" Airut kumarsi hevosensa pään ylitse. Vastauksen röyhkeä, kylmän käskevä sävy teki hänet mykäksi hämmästyksestä. Häntä kummastutti myöskin se, että Roccaleone oli varustettu tykeillä, kuten hän oli omin silmin nähnyt sen olevan. Että ne tykit olivat tyhjiä, sitä hän ei aavistanut eikä sitä aavistanut Gian Mariakaan kuultuaan siitä tiedon, joka vimmastutti häntä ja olisi häntä pelästyttänyt, jollei hän olisi luottanut kapinaan, jonka Gonzaga oli sitoutunut nostattamaan. Airuen lähtiessä ratsastamaan tiehensä pääsi kreivin takana seisovalta Fortemanilta juro naurahdus. Valentina kääntyi Francescon puoleen, ja hänen silmistään säihkyi ihailua ja verratonta hellyyttä. "Oi, mitä olisinkaan tehnyt ilman teitä, herra Francesco!" huudahti hän ainakin kahdennenkymmenennen kerran kreivin saapumisen jälkeen. "Minua vapisuttaa, kun ajattelen, miten kaikki olisi käynyt, jolleivät teidän älynne ja kuntonne olisi olleet apunani." Hän ei lainkaan huomannut Gonzagan kauniilla kasvoilla väreilevää pahansuovaa hymyä. "Mistä löysitte ruutia!" tiedusti hän viattomasti, sillä hänen aivonsa eivät vielä olleet käsittäneet sitä tilanteen huumoria, joka oli houkutellut naurun Fortemanilta. "En olekaan sitä löytänyt", vastasi Francesco, hymyillen kypärinsä varjosta. "Uhkaukseni" — hän heilautti kättänsä peloittavaan tykkiriviin päin — "ovat yhtä turhanpäiväiset kuin Gian Mariankin. Luulen kuitenkin niiden tehoavan häneen paremmin kuin hänen uhkauksensa tehoavat meihin. Vastaan siitä, madonna, että ne säikyttävät hänet luopumaan meitä pommittamasta — jos hän on sitä milloinkaan aikonut. Siispä menkäämme syömään aamiaista hilpein mielin!" "Ovatko nuo tykit tyhjiä?" huohotti Valentina. "Ja te saatoitte puhua niin rohkeasti ja uhkailla niin uhmaavasti!" Hänen kasvoilleen levisi iloinen ilme, ja hilpeys työnsi syrjään levottomuuden, joka oli pyrkinyt pilkistämään hänen silmistään silloinkin, kun hän ylisti Francescoa. "Kas niin!" huudahti kreivi riemuisesti. "Te hymyilette nyt, madonna. Eikä teillä olekaan syytä muuhun. Lähdemmekö alas. Nämä varhaiset aamupuuhat ovat antaneet minulle susimaisen nälän." Neito kääntyi lähtemään hänen kanssansa, mutta samassa syöksyi portaita myöten linnanpihalta Peppe, jonka pöllömäisillä kasvoilla oli huolestunut ilme. "Madonna!" ähkäisi hän hengästyneenä. "Herra Francesco. Miehet — Cappoccio — Hän pitää heille kiihoituspuhetta. Hän — yllyttää heitä kavallukseen." Näin hän sai ähkyen kerrotuksi sanomansa, joka pyyhkäisi hilpeyden taaskin pois Valentinan silmistä ja muutti hänen kasvonsa hyvin kalpeiksi. Vaikka neito olikin voimakas ja rohkea, tunsi hän aistiensa pettävän näin äkkiä heilahtaessaan luottavasta varmuudesta pelkoon. Oliko kaikki tosiaankin lopussa juuri sillä hetkellä, jolloin toivo oli kohonnut korkeimmilleen? "Olette heikko, madonna; nojatkaa minuun!" Puhuja oli Gonzaga. Mutta Valentina ei tajunnut mitään muuta kuin sen, että ne sanat oli lausuttu. Hän näki käsivartta ojennettavan ja tarttui siihen. Sitten hän kiskoi Gonzagan muassaan muurin reunalle, josta linnanpiha näkyi, jotta hän omin silmin saisi katsoa, mitä oli tekeillä. Hän kuuli kirouksen — voimaperäisen, kiukkuisen kirouksen — kirpoavan Francescon huulilta, ja sitä seurasi komennus, terävä ja repäisevä. "Tuonne asevarastoon, Peppe! Nouda minulle kahden käden miekka — vankin, minkä löydät! Ercole, tulkaa mukaan. Gonzaga — ei, teidän on paras jäädä tänne. Hoivatkaa monna Valentinaa!" Nyt hän astui neidon vierelle ja tarkasti nopeasti myrskyisen kohtauksen täyttämää linnanpihaa, jossa Cappoccio yhä puhui sotilaille. Francescon nähdessään miehet päästivät hurjan kiljaisun, muistuttaen koiralaumaa, joka on saanut näkyviinsä ajetun otuksen. "Portille!" kiljuttiin. "Nostosilta alas! Me hyväksymme Gian Marian ehdot. Me emme tahdo kuolla rottien tavoin." "Jumaliste, te kuolette, jos minä niin tahdon!" ärisi Francesco yhteenpurtujen hampaittensa välitse. Kääntäen sitten päätänsä kuumeisen maltittomasti hän luikkasi: "Peppe, etkö jo tuo sitä miekkaa?" Samassa tuli narri muurille, horjuen ison, kaksiteräisen, kahden käden käytettävän, kädensuojuksilla varustetun, kärjestä nuppiin mitattuna lähes kahden metrin mittaisen miekan painosta. Francesco otti sen häneltä, kumartui ja kuiskasi nopeasti määräyksen Peppinon korvaan. "... lippaassa, joka on huoneeni pöydällä", kuuli Gonzaga hänen supattavan. "Mene nyt ja tuo se minulle tuonne pihalle! Kiiruhda, Peppe!" Kyssäselän silmissä välähti ymmärtämyksen ilme, ja hänen poistuessaan juoksujalkaa Francesco heilautti valtavan miekan olalleen, ikäänkuin se olisi ollut vain höyhenenpainoinen. Samassa laski Valentina kätensä hänen kyynärvartensa teräksiselle suojukselle. "Mitä aiotte tehdä?" tiedusti hän kuiskaten silmät laajentuneina levottomuudesta. "Tukahduttaa tuon roskajoukon kavallushankkeen", vastasi kreivi lyhyesti. "Jääkää te tänne, madonna! Fortemani ja minä rauhoitamme — tai tuhoamme heidät." Ja hän sanoi sen niin tuimasti, että Gonzaga uskoi hänen siihen pystyvän. "Mutta tehän olette mieletön!" tuskaili neito, ja hänen silmiensä ilme kävi entistä pelokkaammaksi. "Mitä te mahdatte kahdellekymmenelle?" "Mitä Jumala näkee hyväksi", vakuutti toinen ja työnsi sekunnin ajaksi raivon pois sydämestään voidakseen hymyillä rauhoittavasti. "Mutta teidät tapetaan!" parahti Valentina. "Oi, älkää menkö, älkää menkö! Tehkööt he mielensä mukaan, herra Francesco! Vallatkoon Gian Maria linnan! En välitä mistään, kunhan te vain ette mene." Hänen äänensä, joka kertoi sillä hetkellä kaikki muut tunteet — jopa Gian Marian kammonkin — syrjäyttäneestä, Francescon kohtalon herättämästä suloisesta levottomuudesta, pani kreivin veren kiertämään kiivaasti kuin haltioitumisen tilassa. Soturin valtasi hurja kaipaus siepata neito syliinsä — tämä neito, joka tähän saakka oli ollut niin uljas ja jota nyt ainoastaan häntä uhkaava vaara järkytti. Hänen olemuksensa jokainen solu kiihoitti häntä painamaan Valentinan rintaansa vasten ja valamaan rohkeutta ja lohdutusta hänen korvaansa. Hän oli pyörtymäisillään halusta suudella noita helliä silmiä, jotka olivat suunnatut häneen ja joista uhkui säälittävää rukoilua, ettei hän panisi henkeänsä vaaraan. Mutta hän tukahdutti sen kaiken ja vain hymyili, vaikkakin hyvin hellästi. "Olkaa rohkea, madonna, ja luottakaa minuun vähän! Olenko tähän mennessä vielä pettänyt luottamustanne? Tarvitseeko teidän siis pelätä, että petän sen nyt?" Senjälkeen Valentina näytti rohkaistuvan. Ne sanat herättivät uudelleen hänen luottamuksensa toisen loistavaan voimaan. "Me nauramme kaikelle tälle aamiaispöydässä", huudahti kreivi. "Tulkaa, Ercole!" Ja enempää vitkastelematta hän juoksi portaita alas hämmästyttävän ketterästi niin raskasasuiseksi mieheksi. He eivät ehtineetkään liian aikaisin. Kun he saapuivat pihalle, syöksyivät sotilaat portille äänet kareina ja uhkaavina. Miehistä uhkui varmuutta. Ei koko helvetti, arvelivat he, olisi jaksanut estää heitä, mutta kun he näkivät tuon kookkaan, enkelin tavoin välkkyvän, kiiltävään teräsasuun puetun olennon, jonka olalla oli pitkä miekka, näytti heidän rajuutensa kuitenkin jonkun verran laimenevan. He etenivät kuitenkin Cappoccion äänen luikkaillessa rohkaisevasti. He olivat jo melkein tuon pitkän miekan ulottuvissa, kun se äkkiä välähtäen heilahti Francescon olalta ja piirsi huikaisevan valovälähdyksen tapaisen puoliympyrän heidän silmiensä edessä. Se kiersi hänen päänsä ympäri ja taaskin heidän eteensä Francescon käsitellessä sitä, ikäänkuin se olisi ollut raippa, ja pakotti heidät äänettöminä seisahtumaan. Hän vei sen jälleen, olalleen ja valppaana odottaen ensimmäistä liikahdusta, veri tulistuneena, valmiina surmaamaan miehen tai kaksi, jos esimerkin näyttäminen kävisi välttämättömäksi, hän puhui heille. "Näette, mikä teitä odottaa, jos itsepintaisesti yritätte tällaista", lausui hän vaarallisen tyynesti. "Ettekö ollenkaan häpeä, te raukkamaiset elukat! Olette kylläkin suurisuisia, kun on kysymyksessä sen henkilön kavaltaminen, joka maksaa teille palkan; mutta siihen näyttää uljuutenne loppuvan." Nyt hän puhui heille purevia sanoja. Hän toisti ne perustelut, joita hän edellisenä päivänä oli käyttänyt tukahduttaakseen Cappoccion kapinahengen. Hän vakuutti, että Gian Maria uhkasi enemmän kuin pystyi tekemään ja siispä ehkä myöskin enemmän kuin täyttäisi, jos he olisivat kyllin hupsuja antautuakseen hänen valtaansa. Turva, huomautti hän, oli siis täällä, näiden muurien takana. Piiritystä ei voinut kestää kauan. Heillä oli vankka liittolainen Caesar Borgiassa, joka sillä hetkellä oli marssimassa Babbianoa kohti, joten Gian Marian oli laittauduttava kotiinsa ennen pitkää. Heidän palkkansa oli hyvä, muistutti hän, ja jos piiritys pian lakkautettaisiin, palkittaisiin heidät hyvin. "Gian Maria uhkaa hirttää teidät valloitettuaan Roccaleonen. Mutta luuletteko, että hänen sallittaisiin toteuttaa niin epäinhimillistä uhkausta, vaikka hän linnan valloittaisikin? Te olette sittenkin palkkasotureita Monna Valentinan palveluksessa, ja häntä ja hänen päälliköltään täytyy pitää syypäinä kaikkeen. Olemme Urbinossa emmekä Babbianossa, eikä Gian Maria ole täällä isäntä. Luuletteko, että ylevä ja jalomielinen Guidobaldo sallisi hirttää teidät? Onko teillä niin kehnot luulot herttuastanne? Te hupsut! Te olette yhtä turvassa väkivallalta kuin nuo tuolla parvekkeella seisovat naiset. Sillä Guidobaldo ei ajattelisi vahingoittaa teitä sen enempää kuin hän sallisi heitä vahingoitettavan. Jos kenet hirtetään, niin minut ja kenties herra Gonzaga, joka teidät pestasi. Mutta puhunko minä sellaista, että luopuisin aseista? Minkä arvelette minua täällä pidättävän? Innostuksen — ihan samoin kuin innostus pidättää teitäkin — ja jos minusta kannattaa uskaltaa, niin minkä tähden ei teidänkin kannattaisi? Oletteko niin kesyjä ja niin heikkosieluisia, että uhkaus teidät masentaa? Haluatteko tulla sananparreksi Italiassa ja tahdotteko, että raukkamaisuudesta puhuttaessa sanottaisiin: 'Pelkurimainen kuin monna Valentinan varusväki'?" Tähän suuntaan hän haasteli heille, milloin suomien heitä ankaran halveksivasti, milloin mairitellen heitä vakuutuksillaan ja lietsoen uudelleen luottamusta heidän horjuvaan mieleensä. Tämä antoi myöhemmin aiheen sankarirunoon, jota laulettiin Kalabriasta Piemontiin saakka ja jossa kuvailtiin, kuinka tämä uljas ritari sanoillaan, tahdonvoimallaan ja valtavalla olemuksellaan masensi ja hillitsi kapinoitsevien palkkasoturien meluisen lauman. Ja ylhäältä muurilta tarkkaili häntä Valentina silmät säihkyen kyynelistä, jotka eivät olleet kihonneet murheesta eivätkä pelostakaan, sillä hän tiesi, että Francescon täytyi suoriutua voittajana. Miten voisi muutoin käydä niin pelottomalle miehelle? Niin neito nyt ajatteli. Mutta Francescon lähtöhetkellä oli pelko jäytänyt hänen sydäntään, ja nähdessään soturin seisahtuvan miesjoukon eteen oli hän puolittain huumaantuneena kääntynyt pyytämään, ettei Gonzaga enää viipyisi hänen luonansa, vaan menisi voimiensa mukaan auttamaan tuota uljasta ritaria, joka niin kipeästi sitä kaipasi. Mutta Gonzagan kasvoille oli levinnyt hymy, yhtä kalpea kuin tammikuinen auringonpaiste, ja hänen pehmeiden sinisten silmiensä katse oli kovettunut. Nyt häntä ei pitänyt heikkous paikallaan, kaukana vaarallisesta melskeestä, sillä hän tunsi, että vaikka hänellä olisi ollut Herkuleen voimat ja Akilleen rohkeus, hän ei olisi sillä hetkellä hievahtanut askeltakaan Francescon avuksi. Ja sen hän sanoikin Valentinalle. "Minkä tähden sen tekisin, madonna?" vastasi hän kylmästi. "Minkä tähden nostaisin kättäni auttaakseni sitä miestä, jota pidätte minua parempana? Minkä tähden paljastaisin miekkani puolustaakseni tätä linnoitusta?" Neito katsahti häneen huolestuneesti. "Mitä te puhutte, hyvä Gonzaga?" "Niin — hyvä Gonzaga!" ivasi keikari katkerasti. "Sylikoiranne, luutunnäppäilijänne, mutta ei kyllin kunnollinen mies linnanne päälliköksi, ei kyllin kunnollinen mies ansaitakseen hellempää ajatusta kuin Peppe tai koiranne saavat osakseen. Minä saan panna vaaraan kaulani pelastaakseni teidät, tuodakseni teidät tänne turvaan Gian Marian ahdisteluilta, mutta sitten minut viskataan syrjään sellaisen miehen tähden, joka sattuu paremmin tuntemaan tätä karkeata sota-alaa. Viskatkaa minut syrjään, jos haluatte", jatkoi hän yhä katkerammin, "mutta sen tehtyänne älkää enää pyytäkö minua palvelemaan teitä! Kamppailkoon herra Francesco taistelunsa —" "St, Gonzaga!" keskeytti tyttö. "Älkää häiritkö, että kuulen, mitä hän sanoo!" Varoittajan sävy ilmaisi hovimiehelle, että hänen sanansa olivat häipyneet aamu-ilmaan. Syventyneenä alhaalla tapahtuvaan kohtaukseen Valentina ei ollut edes kuunnellut hänen katkeraa sanatulvaansa. Nyt Francesco nimittäin käyttäytyi kummallisesti. Narri oli palannut asialta, jolle hänet oli lähetetty, ja Francesco kutsui hänet luokseen. Laskettuaan miekan olaltaan hän otti Peppen kädestä paperin. Pakahtumaisillaan harmista sen tähden, ettei häntä oltu kuunneltu, Gonzaga seisoi paikallaan, pureksien huuliaan, kun taas Valentina kurottautui eteenpäin erottaakseen Francescon sanat. "Tässä on minulla todistus siitä", huusi hän, "mitä olen teille puhunut, todistus siitä, kuinka vähän Gian Maria on valmistautunut toteuttamaan uhkaustaan ja pommittamaan meitä tykeillä. Tuo Cappoccio-miekkonen on johtanut teidät harhaan puheillaan. Ja te, moiset lampaat, antaudutte hänen ilkeän kielensä ohjattaviksi. Kuunnelkaa nyt, millaisia lahjuksia Gian Maria tarjoaa eräälle näiden muurien sisällä olevalle miehelle, jos viimemainittu keksisi keinon luovuttaakseen Roccaleonen hänen käsiinsä." Ja lamaannuksekseen ja tyrmistyksekseen Gonzaga kuuli Francescon lukevan sen kirjeen, jonka Gian Maria oli lähettänyt vastaukseksi hänen linnoituksen kavaltamista koskevaan ehdotukseensa. Hän kalpeni pelosta ja nojasi matalaan muuriin hillitäkseen hänet vallannutta, kielevää vapisemista. Sitten kantautui hänen korviinsa Francescon ääni, halveksiva ja varma. "Kysyn teiltä, hyvät ystävät, olisiko hänen korkeutensa Babbianon herttua taipuvainen maksamaan tuhat kultaflorinia, jos hän luulisi pommittamalla saavansa murretuksi tien Roccaleoneen? Tämä kirje on kirjoitettu eilen. Senjälkeen olemme itse komeasti näyttäneet tykkejä; ja jollei hän eilen rohjennut ampua, niin arveletteko hänen tänään uskaltavan? Mutta kas tässä, katsokaa varmuuden vuoksi itse, jos joukossanne on joku lukutaitoinen!" Hän ojensi kirjettä heitä kohti. Cappoccio otti sen, huusi muuatta Aventanoa ja ojensi vuorostaan kirjeen hänelle. Tämä Aventano, joka oli osittain kasvatettu kirkon palvelukseen, mutta oli harhautunut tästä ylevästä päämäärästä, astui nyt esille ja otti kirjeen. Hän tarkasti sitä, luki sen ääneen ja vakuutti sen olevan väärentämättömän. "Kenelle se on osoitettu?" tiedusti Cappoccio. "Ei, ei!" kielsi Francesco. "Miksi se olisi tarpeen?" "Antaa tulla!" vastasi Cappoccio miltei rajusti. "Jos mielitte meidän jäävän Roccaleoneen, niin antaa tulla! Aventano, ilmoitahan!" "Herra Romeo Gonzagalle", luki nuorukainen ihmetellen. Cappoccion silmiin tuikahti niin ilkeä välke, että Francesco vei vapaan kätensä olaltaan laskemansa miekan kahvaan. Mutta Cappoccio vain katsoi Gonzagaan päin ja virnisti pahansuovasti. Hänen hitaaseen älyynsä oli tunkeutunut se oivallus, että hän oli ollut sellaisen Juudaksen välineenä, joka yritti myydä linnan tuhannesta florinista. Sen kauemmaksi Cappoccio ei nähnyt; eikä hän ollut kovin pahastunut, ja hänen virnistyksensä oli pikemmin pilkallinen kuin kiukkuinen. Häntä eivät painaneet ylevät kunniankäsitteet, joiden nojalla hän olisi nähnyt tässä Gonzagan teossa mitään muuta kuin sellaisen juonittelijan tempun, jonka tyhjäksitekeminen on aina hupaista. Ja muista, jotka eivät aavistaneet, mitä Cappoccion mielessä liikkui, hän menetteli tuiki kummallisesti. Oltuaan äsken kavalluksen ja kapinan alkuunpanija hän nyt korotti äänensä tiukasti puoltaakseen uskollisuutta. Hän yhtyi kaikkeen, mitä herra Francesco oli sanonut, ja sijoittui omasta kohdastaan herra Francescon puolelle puolustamaan porttia kaikkia niitä kavaltajia vastaan, jotka mahdollisesti koettaisivat avata sen Gian Maria Sforzalle. Hänen luopumisensa kapinasta oli koko kapinan hylkäämisen merkkinä, ja vielä yksi seikka, joka sopivalla hetkellä sattuneena voimakkaasti vaikutti Francescon eduksi, oli se, että puolituntinen armonaika oli nyt kulunut, mutta Gian Marian tykit pysyivät äänettöminä. Nauraen hän kiinnitti miesten huomiota siihen ja kehoitti heitä hajaantumaan rauhassa, lisäten vielä sen uuden vakuutuksen, etteivät ne tykit paukkuisi sinä päivänä, eivät seuraavana eivätkä milloinkaan. Francescon ja — kenties vielä suuremmassa määrin — hänen odottamattoman liittolaisensa Cappoccion nujertamina sotilaat hiipivät häpeissään nauttimaan ruokaa ja juomaa, joita hän käski heidän pyytää veli Domenicolta. KAHDESKYMMENES LUKU Rakastuneet "Miten se kirje joutui käsiinne?" kysyi Valentina Gonzagalta, kun he pian senjälkeen seisoivat linnanpihalla, jonne hän oli hovimiehen seuraamana laskeutunut. "Kiedottuna kaaripyssyn nuolen ympärille, joka putosi vallituksille eilen ollessani siellä yksin kävelemässä", vastasi Gonzaga kylmästi. Hän oli siihen mennessä saanut takaisin malttinsa. Hän oivalsi olevansa hengenvaarassa, ja juuri hänet vallannut pelko tuntui, niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, antaneen hänelle voimia esittää osansa. Valentina silmäili häntä katseessaan hieman epäluuloinen ilme. Mutta Francescon selkeillä kasvoilla ei näkynyt epäluulon varjoakaan. Hänen silmänsä melkein hymyilivät, kun hän tiedusti Gonzagalta: "Minkä tähden ette tuonut sitä monna Valentinalle?" Hovimiehen poskille lehahti puna. Hän kohautti olkapäitään kärsimättömästi ja vastasi kiukun tukahduttaessa hänen ääntänsä. "Teistä, herra, joka tunnutte syntyneen leirissä ja kasvaneen vahtihuoneissa, ei Gian Marian minulle valmistama loukkaus liene koko laajuudessaan selvä. Kenties te ette tajua, että sen kirjeen koskettaminenkin tahrasi käsiäni; minua hävetti sanomattomasti ajatellessani, että tuo herttua älliö piti minua sopivana maalina sellaiselle nuolelle. Olisi senvuoksi turhaa koettaa saada teitä käsittämään, kuinka mahdoton minun oli alistua siihen lisähäpeään, että joku toinen näkisi tämän herjauksen, jota en kyennyt kostamaan. Tein, hyvä herra, sille kirjeelle ainoan mahdollisen tempun. Rypistin sen kädessäni ja viskasin sen luotani aivan samoin kuin koetin viskata sen sisällön pois mielestäni. Mutta valppaat urkkijanne, herra Francesco, toivat sen teille, ja joskin häpeääni on näytelty noille räyhääville sotilaille, on se ainakin täyttänyt sen tarkoituksen, että on pelastanut monna Valentinan. Sitä varten olisin tarpeen tullen valmis loukkaamaan muutakin kuin ylpeyttäni, joka pakotti minut pysymään vaiti tästä sanomasta." Hän puhui niin vilpittömän kiivaasti, että se tehosi sekä Francescoon että Valentinaan, ja viimemainitun silmissä oli lempeämpi ilme hänen nyt katsellessaan Gonzagaa — tätä Gonzaga-parkaa, jolle hän, sen hän tunsi, oli tehnyt karkeata vääryyttä ajatuksissaan. Francesco, aina hyväntahtoinen, piti hänen kiihkeätä lausuntoaan oivallisena. "Herra Gonzaga, ymmärrän arastelunne. Teette minua kohtaan väärin arvellessanne, etten niitä käsittäisi." Hän nielaisi huomautuksen, jonka hän oli lausumaisillaan uudelleen, nimittäin sen, että Gonzaga olisi siitä huolimatta tehnyt viisaammin, jos olisi heti näyttänyt sen kirjeen Valentinalle. Sensijaan hän työnsi koko asian nauraen sivuun ja ehdotti, että he nauttisivat aamiaista, niin pian kuin hän olisi riisunut haarniskansa. Hän lähti riisuutumaan, samalla kun Valentina suuntasi askeleensa ruokasaliin seurassaan Gonzaga, jolle hän nyt koetti korjata epäluulojaan melkein liiallisen ystävällisellä käytöksellä. Mutta eräs henkilö pysyi kylmänä Gonzagan kirjejutussa lausumista, korkeasointuisista sanoista huolimatta. Se oli Peppe, tämä narreista viisain. Hän riensi Francescon jälkeen, ja ritarin riisuessa aseistustaan hän toi julki epäluulonsa. Mutta kärsimättömästi Francesco ajoi hänet ulos, ja Peppe lähti murhemielellä ja vannoen, että narrin viisaus oli totisesti parempi kuin viisaiden narrimaisuus. Koko sinä päivänä Gonzaga tuskin hievahti pois Valentinan kupeelta. Hän keskusteli aamupäivällä neidon kanssa laajasti runous- ja sivistyskysymyksistä, mielien sillä tavoin näyttää, kuinka suunnattomasti hän henkisesti oli rehentelevän Francescon yläpuolella. Illalla, päivän kuumuuden jäähdyttyä ja saman herra Francescon mentyä muureille järjestämään joitakuita puolustustoimenpiteitä, Gonzaga oli keilasilla Valentinan ja hänen hovinaistensa kanssa — kun viimemainitutkin olivat tointuneet siitä pakokauhusta, joka heitä aikaisemmin oli raastanut. Sinä aamuna oli Gonzaga ollut ahtaalla nähdessään suunnitelmiensa romahtavan. Sinä iltana, vietettyään päivän Valentinan seurassa — ja neidon oltua hänelle niin herttainen ja ystävällinen — alkoi hän taaskin rohkaistua, ja hänen lennokas mielensä kuiski hänen sieluunsa toivoa, että sittenkin saattoi kaikki käydä niinkuin hän oli alunpitäen aikonut, jos hän vain käyttelisi korttejaan taitavasti eikä turmelisi mahdollisuuksiaan liiallisella hätäilyllä, joka oli kerran ollut saattaa hänet häviöön. Hänen aikomustaan lujitti samana iltana Gian Marialta saapunut sanoma; herttua oli siihen mennessä alkanut varmasti uskoa, että Gonzagan suunnitelma oli rauennut tyhjiin. Hän ilmoitti, ettei hän halunnut aiheuttaa monna Valentinan linnanpäälliköksi itseään nimittävän häikäilemättömän hullun uhkaamaa verenvuodatusta, vaan lykkäsi tuonnemmaksi pommituksen, toivoen nälän sillä välin muokkaavan kapinallisen varusväen mielialaa alistuvammaksi. Francesco luki tämän sanoman madonnan sotilaille, jotka ottivat sen vastaan riemukkaasti. Heidän luottamuksensa Francescoon kasvoi satakertaiseksi heidän saatuaan tämän todistuksen hänen kaukonäköisyytensä tarkkuudesta. Illallispöydässä oli niin ollen hilpeä seurue, ja hilpein kaikista oli herra Gonzaga, jonka yllä oli perin komea, purppuranvärinen silkkipuku niin suurimerkityksisen tilaisuuden kunniaksi. Francesco nousi ensimmäisenä pöydästä, pyytäen monna Valentinalta lupaa mennä suorittamaan jotakin tehtävää, joka vaati hänen läsnäoloaan muureilla. Neito salli hänen mennä ja istui senjälkeen miettivänä, ei välittänyt Romeon kevyestä pakinasta eikä myöskään Petrarcan sonetista, jonka hovimies pian lauloi seurueelle. Hänen ajatuksensa kieppuivat kaikki pöydästä poistuneen miehen ympärillä. Hän oli tuskin virkkanut sanaakaan Francescolle sen huumeisen hetken jälkeen, jolloin he olivat muurilla katsoneet toistensa silmiin ja nähneet salaisuuden, jota kumpikin piilotti toiselta. Minkä tähden ei Francesco ollut tullut hänen luoksensa? kysyi hän itseltään. Ja sitten hän muisti, kuinka Gonzaga oli koko päivän ollut takertuneena hänen vierelleen, ja oivalsi myöskin, että juuri hän äkkiä omituisen ujoksi käyneenä oli kaihtanut Francescon seuraa. Mutta kainoutta voimakkaampi oli nyt hänen halunsa olla lähellä Francescoa ja kuulla hänen ääntänsä, nähdä Francescon taaskin katsovan häneen, kuten hän oli katsonut sinä aamuna, kun hän, Valentina, peloissaan hänen tähtensä oli koettanut estää häntä vastustamasta sotilaiden raukkamaista mielihalua. Iältään kypsynyt tai kokemuksiltaan kypsyneempi nainen olisi varronnut, kunnes mies olisi tullut hänen luoksensa. Mutta herttaisessa luonnollisuudessaan Valentina ei milloinkaan etsinyt verukkeita eikä viivyttelyjuonia. Hän nousi hiljaa pöydästä ennen Gonzagan laulun päättymistä ja pujahti yhtä hiljaa pois huoneesta. Oli kaunis ilta; ilma oli täynnä hedelmällisen maan keväistä tuoksua, ja syvän sininen taivas muistutti välkkyvää, tahdikasta kupukattoa, jonka vaaleahkossa osassa heloitti puoliympyrän muotoinen, kasvava kuu. Samanlainen oli kuu ollut silloin, muisti hän, kun hän oli sitä katsellut ajatellessaan Francescoa heidän Acquaspartassa tapahtuneen, lyhyen kohtauksensa jälkeisenä iltana. Hän oli saapunut pohjoiselle muurille, jonne Francesco oli ilmoittanut tehtäviensä häntä kutsuneen, ja tuolla hän näki miehen — ainoan muurillaolijan — nojaamassa hammasharjaiseen rintasuojukseen ja silmäilemässä Gian Marian leirin valoja. Mies oli paljain päin, ja hänen hiuksissaan kimaltelevasta kultaisesta verkosta Valentina tunsi hänet. Hiljaa tyttö hiipi hänen taaksensa. "Haaveilemmeko täällä, herra Francesco?" kysyi hän ehdittyään hänen vierelleen, ja hänen sanoissaan soinnahti nauru. Ritari pyörähti ympäri kuullessaan hänen äänensä ja alkoi sitten hänkin nauraa hiljaa ja iloisesti. "Tämä on haaveellinen ilta, ja tosiaankin minä haaveilin. Mutta te hajoititte unelmani." "Te pahoitatte mieltäni", moitti tyttö. "Varmastikin ne nimittäin olivat mieluisia, koska te päästäksenne tänne ja helliäksenne niitä erositte — meistä." "Niin — ne olivat mieluisia", myönsi ritari. "Ja kuitenkin ne olivat hieman surullisia, mutta turhia kuten unelmat yleensä ovat. Teillä oli oikeus ne hajoittaa, sillä ne koskivat teitä." "Minuako?" äänsi Valentina, jonka sydän alkoi sykkiä kiivaammin, niin että hänen poskilleen levisi puna, jonka salaamisesta hän kiitti yötä. "Niin, madonna — teitä ja ensimmäistä kohtaustamme Acquaspartan metsässä. Muistatteko sitä?" "Muistan, kyllä muistan", jupisi tyttö hellästi. "Entä muistatteko, kuinka silloin vannoin olevani ritarinne ja aina valmis puolustajaksenne. Emme silloin aavistaneet, että saisin kaipaamani kunnian." Valentina ei vastannut mitään; hänen ajatuksensa viipyivät siinä ensimmäisessä kohtauksessa, jota hän oli niin usein ja niin hellästi miettinyt. "Ajattelin myöskin", virkkoi Francesco äkkiä, "tuota tuolla tasangolla olevaa miestä, Gian Mariaa, ja hänen häpeällistä piiritystään." "Eihän — eihän teillä ole pahoja aavistuksia?" sopersi tyttö, sillä toisen sanat olivat tuottaneet hänelle pienen pettymyksen. "Pahoja aavistuksia?" "Sen tähden, että olette täällä kanssani, että olette sotkeutunut tähän niin sanottuun kapinaani?" Kreivi naurahti pehmeästi katse suunnattuna alhaalla hopeisena välkkyvään veteen. "Pahat aavistukseni kohdistuvat kaikki siihen aikaan, jolloin tämä piiritys päättyy, jolloin te ja minä olemme lähteneet kumpikin omille teillemme", vastasi Francesco rohkeasti. Nyt hän kääntyi Valentinaan päin, ja hänen äänensä soinnahti hiukan pingoittuneelta. "Mutta sen tähden, että olen täällä ohjaamassa tätä kaunista vastustusta ja antamassa teille sitä vähäistä apua, jota voin — Ei, ei; sen tähden eivät pahat aavistukset minua vaivaa. Se on mieluisin leikki, mihin sotilasurani on minut milloinkaan johtanut. Tulin Roccaleoneen tuomaan varoitussanomia; mutta pohjalla, syvällä sydämessäni, kyti toivo, että saisin esittää parempaa kuin sanantuojan osaa, että saisin jäädä luoksenne ja puuhailla niinkuin nyt puuhailen." "Ilman teitä olisi minut tähän mennessä pakotettu antautumaan." "Kenties olisi. Mutta niin kauan kuin minä _olen_ täällä, en usko niin käyvän. Odotan kiihkeästi uutisia Babbianosta. Jos voisin kertoa, mitä siellä on tekeillä, saattaisin ilahduttaa teitä sillä vakuutuksella, että tämä piiritys voi kestää enää ainoastaan muutamia päiviä. Gian Marian täytyy palata kotiin tai alistua menettämään valtaistuimensa. Ja jos hän sen menettää, ei setänne enää niin voimaperäisesti tue hänen kosintaansa. Teistä, madonna, täytyy tämän ajatuksen olla ilahduttava. Minusta — voi! Miksi sitä toivoisin?" Nyt hän silmäili poispäin yöhön, mutta hänen äänensä värisi hänen rinnassaan myrskyävästä tunteesta. Valentina oli ääneti, ja kenties tämän äänettömyyden ja sen muiston rohkaisemana, mitä hän sinä aamuna oli nähnyt kuvastuvan tytön silmistä, Francesco huudahti: "Madonna, toivoisin, että saisin raivata teille tien tuon piiritysleirin lävitse ja kantaa teidät johonkin siunattuun paikkaan, jossa ei ole hoveja eikä ruhtinaita. Mutta koska se on mahdotonta, madonna _mia_, toivoisin tätä piiritystä kestävän ikuisesti." Ja sitten — tytön hiuksissa hiljaa henkivä yötuuliko se pilkkasi häntä kuiskauksella: "Niinhän toivoisin minäkin." Hän pyörähti tyttöön päin, hänen kätensä, ruskea ja jäntevä, laskeutui tytön norsunluunvalkoiselle, muurinkivellä lepäävälle kädelle. "Valentina!" Francescon ääni ei ollut kuiskausta kuuluvampi, ja hänen katseensa etsi palavasti tytön poispäin käännettyjä silmiä. Ja yhtä äkkiä kuin hänen katseensa tuli oli leimahtanut, se sitten sammui. Hän veti pois kätensä neidon kädeltä, suuntasi katseensa taaskin leiriin ja mutisi katkerasti: "Antakaa anteeksi, unohtakaa, madonna, se, että hulluudessani olin liian uskalias!" Tyttö seisoi vaiti pitkän tuokion, siirtyi sitten lähemmäksi Francescoa ja jupisi takaisin: "Entä jollen pidä sitä liian uskallettuna?" Huoahtaen kreivi pyörähti häneen päin, ja he seisoivat hyvin lähekkäin, katsoen toisiaan silmästä silmään, tytön katse vähemmän arkailevana. Siten he pysyivät vähän aikaa. Ravistaen sitten päätänsä Francesco vastasi äärettömän murheellisesti: "Olisi parempi, jos pitäisitte, madonna." "Parempi? Mutta minkä tähden?" "Sen tähden, että minä en ole herttua." "Entä sitten?" huudahti Valentina, lisäten halveksivasti: "Tuolla istuu herttua. Oi, kuinka voisin pitää liian uskallettuina teidän suustanne niitä sanoja, jotka juuri haluaisin kuulla? Mitä merkitsee minulle aatelisarvonne? Tiedän, että olette vilpittömin ritari, ylevin herrasmies ja uljain ystävä, joka koskaan on tullut ahdistetun neidon avuksi. Unohdatteko ne perussyyt, jotka saivat minut ryhtymään tähän vastarintaan? Olen nainen enkä vaadi elämältä enempää kuin sen, mihin naisella on oikeus — enkä vähempää." Sitten hän vaikeni; taaskin tulvahti veri hänen poskiinsa, kun hän ajatteli, kuinka nopeasti hän oli puhunut ja kuinka rohkeilta hänen sanansa olivat saattaneet kuulostaa. Hän kääntyi hieman toisaalle ja nojasi nyt rintasuojukseen, katsellen yöhön. Ja hänen niin seisoessaan kuiskasi hänen korvaansa hyvin tulinen ääni: "Valentina, kautta sieluni, minä rakastan sinua!" Ja sitten kuiske, joka saattoi hänet miltei tuskallisen voimakkaan hurmion valtaan, äkkiä katkesi kuin tukahdutettuna. Taaskin Francescon käsi hapuili hänen kättänsä, jonka hän antoi, kuten hän olisi antanut koko elämänsä toisen suloisesta pyynnöstä, ja nyt oli soturin ääni vähemmän kiihkeä: "Miksi pettäisimme itsemme julmilla toiveilla, oma Valentinani?" puhui hän. "Edessämme on tulevaisuus, se aika, jolloin tämä piiritys lopetetaan, Gian Maria on poistunut kotiinsa, ja sinä olet vapaa lähtemään. Minne aiot mennä?" Tyttö katsahti häneen ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt kysymystä, ja hänen silmissään oli huolestunut ilme, vaikka Francesco hämärässä valossa sitä tuskin näki. "Lähden sinne, mihin sinä minua pyydät. Minne muualle pitäisi minun mennä?" lisäsi hän äänessään katkeruuden häive. Ritari säpsähti. Neidon vastaus oli niin toisenlainen kuin hän oli odottanut. "Entä setäsi —?" "Mitä velvollisuuksia minulla on häntä kohtaan? Oi, olen ajatellut sitä, ja aina — aina tähän aamuun saakka tuntui siltä kuin täytyisi luostarin olla lopullinen turvapaikkani. Olen viettänyt suurimman osan nuorta elämääni Santa Sofiassa, ja se vähä, mitä olen setäni hovissa elämää nähnyt, tuskin houkuttelee minua näkemään sitä enempää. Äiti abbedissa rakasti minua hiukan. Hän ottaisi minut takaisin, jollei —" Hän keskeytti lauseensa ja katsoi Francescoon, ja tämä ehdottoman, suloisen antautumisen katse pyörrytti miehen päätä. Francesco ei muistanut, että Valentina oli Urbinon herttuan veljentytär, sen enempää kuin sitäkään, että hän itse oli Aquilan kreivi, jalosukuinen, mutta ei kovin varakas eikä Guidobaldon mielestä varmastikaan sen sopivampi Valentinan puolisoksi kuin jos hän olisi ollut yksinkertainen harhaileva ritari, jollaiselta hän näytti. Hän astui nyt likemmäksi tyttöä, ja hänen kätensä — ikäänkuin totellen hänen tahtoansa voimakkaampaa käskyä, kenties neidon katseen käskyä — tarttuivat Valentinan olkapäihin, samalla kun hänen koko sielunsa keskittyi silmiin, kun hän katsoi neitoon. Päästäen sitten tukahdutetun huudahduksen hän painoi tytön rintaansa vasten. Hetkisen Valentina lepäsi värisevänä hänen sylissään ruskea pää hänen leukansa tasalla sydän sykkien hänen sydäntään vasten. Äkkiä kumartuen Francesco suuteli hänen huuliaan. Hän salli sen tapahtua kehoittavan vastustelematta. Mutta senjälkeen hän lempeästi työnsi Francescoa kauemmaksi itsestään; ja valmiina tottelemaan hänen vähäisimpiäkin toivomuksiaan mies hillitsi hurjaa kiihkeyttään ja päästi hänet irti. "_Anima mia_!" huudahti ritari hurmaantuneena. "Sinä olet nyt minun, käyköönpä miten tahansa. Ei Gian Maria eivätkä kristikunnan kaikki herttuat riistä sinua minulta." Valentina painoi kätensä hänen huulilleen vaimentaakseen hänet, mutta hän suuteli kämmentä, joten tyttö nauraen vetäisi kätensä taaskin pois. Ja nyt muuttui nauru vakavaksi juhlallisuudeksi, ja neito ojensi kätensä herttuan leiriä kohti, lausuen: "Raivaa minulle tie noiden ketjujen lävitse ja vie minut pois Urbinosta — kauas, minne Guidobaldon valta ja Gian Marian kosto eivät voi meitä seurata! Silloin olet voittanut minut omaksesi. Mutta siihen saakka vallitkoon lepotila näissä — meidän suhteissamme! Täällä on miehen työtä tehtävänä, ja jos olen heikko kuten tänä iltana, saatan heikentää sinuakin, ja silloin joutuisimme molemmat turmioon. Luotan sinun voimaasi, Fransceschino _mio_, totinen ritarini." Kreivi olisi vastannut hänelle. Hänellä oli tytölle paljon kertomista — kuka ja mikä hän oli. Mutta Valentina osoitti portaiden yläpäätä, jossa häämöitti miehen hahmo. "Tuolta tule vahtisotilas", virkkoi hän. "Jätä minut nyt yksin, rakas Francesco! Mene! Alkaa olla myöhäinen." Francesco kumarsi hänelle syvään, oikeana ritarina aina valmiina tottelemaan ja sanoi hänelle jäähyväiset sielu palavana. Valentina katseli hänen loittonevaa hahmoaan, kunnes se katosi muurin taipeen taakse. Sitten hän päästi syvän huokauksen, joka oli ikäänkuin kiitosrukous hänen elämäänsä tulleesta suuresta hyvästä, nojasi rintasuojukseen ja silmäili pimeyteen posket punehtuneina ja sydän yhäti voimakkaasti sykkivänä. Hän naurahti hiljaa itsekseen pelkästä onnellisuuden tunteesta. Gian Marian leiristä tuli hänen halveksumisensa kohde. Mitä mahtaisi herttuan valta, kun hänellä oli sellainen sankari puolustajanaan nyt ja vastaisuudessa? Tässä piirityksessä oli kohtalonivaa, johon hänen mielensä kiintyi. Tulemalla tällä tavoin asevoimin häntä vastaan Gian Maria pyrki voittamaan hänet vaimokseen; mutta herttuan kaikki saavutukset supistuivat siihen, että hän oli työntänyt hänet, Valentinan, sen miehen syliin, jota hän oli oppinut rakastamaan juuri tämän piirityksen nojalla. Illan pehmeä lämpö ja niityiltä leyhkivä tuoksu sopivat hyvin hänen mielialaansa, ja hänen poskiaan hyväilevästi hivelevä tuuli tuntui kaiuttavan hänen sydämestään lähteviä säveliä. Sillä hetkellä tuntuivat Roccaleonen vanhat, harmaat muurit sulkevan sisäänsä hänen paratiisinsa, ja hänen huuliltaan värähti vienosti vanhan rakkauslaulun katkelma. Mutta kuten paratiisissa — voi! — oli täälläkin käärme, joka kuulumattomasti hiipi hänen taaksensa ja pian sihisi hänen korvaansa. Ja sillä oli Romeo Gonzagan ääni. "On lohdullista, madonna, että Roccaleonessa on ainakin yksi ihminen, jolla on rohkeutta laulaa." Tämä sointuva, mutta nyt sanomattoman uhkaava ääni sai Valentinan hätkähtäen heräämään onnekkaista mietteistään, ja hän kääntyi puhujaan päin. Hän näki Gonzagan kasvojen kalpean välkkeen, erotti hämärästi miehen silmien kiukkuisen kiillon, ja vasten hänen tahtoaankin puistatti häntä levottomuuden värähdys. Hän vilkaisi taaksensa sinne, missä hän äsken oli huomannut vahtisotilaan. Nyt ei ketään ollut siellä eikä muuallakaan sillä muurilla. He olivat kahden kesken, ja herra Gonzaga näytti erikoisen ilkeältä. Hetkisen vallitsi pingoittunut hiljaisuus, jota häiritsivät vain vallihauta-puron kohina ja Gian Marian leiristä kantautuva vahdin käreä huuto: "_Chi vu là_?" Sitten Valentina käännähti hermostuneesti, aprikoiden, kuinka paljon Gonzaga oli saattanut nähdä ja kuulla siitä, mitä hänen ja Francescon välillä oli tapahtunut. "Mutta jäittehän te itsekin, Gonzaga", vastasi hän, "tuonne alhaalle laulamaan, kun minä lähdin". "Kuhertelemaan täällä kuutamossa sen kirotun rehentelijän, sen roiston, sen syrjäkujilla kasvaneen _sbirro_-lurjuksen kanssa!" "Gonzaga! Kuinka rohkenette?" "Rohkenenko?" pilkkasi keikari suunniltaan intohimosta. "Tekö puhutte rohkenemisesta — te, Guidobaldo da Montefeltron veljentytär, jaloon ja ylhäiseen Rovere-sukuun kuuluva nainen, heittäydyttyänne tuollaisen halpasyntyisen rengin kuin tuon masnadieron, rosvon, salamurhaajan syleilyyn? Ja sopiiko teidän puhua rohkenemisesta ja käyttää tuollaista sävyä minua kohtaan, kun teidän itsenne pitäisi kuolla tai mykistyä häpeästä?" "Gonzaga", vastasi Valentina, jonka kasvot olivat yhtä kalpeat kuin hovimiehen, mutta jonka ääni oli varma ja kova suuttumuksesta, "poistukaa luotani nyt — heti paikalla! Muutoin käsken suomia teitä — suomia luita myöten." Tuokion keikari tuijotti häneen ikäänkuin huumaantuneena. Sitten hän heilautti kätensä taivasta kohti, antoi niiden raskaasti pudota kupeilleen, kohautti olkapäitään ja naurahti pahanilkisesti. Mutta hän ei yrittänytkään poistua. "Kutsukaa miehenne!" vastasi hän tukahtuneesti. "Tehkää minulle tahtonne mukaan! Suomitkaa minut verille tai kuoliaaksi — olkoon se palkkioni kaikesta siitä, mitä olen tehnyt, mitä olen uskaltanut, mitä olen uhrannut palvellakseni teitä. Se olisi yhdenmukaista muiden tekojenne kanssa." Valentina koetti katsoa miestä silmiin hämyssä, ja hänen rintansa nousi ja laski rajusti hänen ponnistaessaan hillitäkseen itseään, ennenkuin puhuisi. "Herra Gonzaga", virkkoi hän vihdoin, "en kiellä, että palvelitte minua uskollisesti karatessani Urbinosta —" "Miksi puhua siitä?" ärähti keikari. "Sitä palvelustahan käytitte hyväksenne ainoastaan siihen saakka, kunnes tarjoutui toinen, jolle saatoitte osoittaa suosiotanne ja luovuttaa linnoituksenne ylipäällikkyyden. Miksi puhua siitä?" "Osoittaakseni, että se palvelus, johon viittasitte, on nyt maksettu", tokaisi tyttö tuikeasti. "Moittimalla minua otitte maksun ja loukkaamalla minua poljitte kiitollisuuteni olemattomaksi." "Logiikkanne on perin mukava", ivasi hovimies. "Minut heitetään syrjään kuin kulunut vaatekappale, joka katsotaan maksetuksi, koska se paljosta ankarasta käytöstä on alkanut näyttää hiukan nukkavierulta." Ja nyt välähti Valentinan mieleen, että miehen puheet kenties olivat jonkun verran oikeutetut. Kenties hän oli kohdellut Gonzagaa hieman tylysti. "Arveletteko, Gonzaga", kysyi hän, ja hänen sävyssään oli nyt vähän lempeämpi häive, "että koska olette palvellut minua, saatte loukata minua ja ritaria, joka myöskin on palvellut minua, ja —" "Missä suhteessa voidaan hänen palveluksiaan verrata minun palveluksiini? Mitä hän on tehnyt sellaista, mitä enempää minä en ole tehnyt?" "No niin, kun miehet täällä kapinoitsivat —" "Pyh! Älkää puhuko minulle siitä! Jumalan ruumis! Hänen alaansa on moisten sikojen johtaminen. Hän on itse yksi heistä. Mutta muuten, mitä menetettävää on sellaisella miehellä ollessaan mukana kapinassanne verrattuna siihen vahinkoon, joka minulle täytyy siitä koitua?" "No, jos kaikki käy huonosti, saattaa hän kaiketi menettää henkensä", vastasi tyttö hiljaa. "Voitteko te menettää enemmän?" Mies teki maltittoman eleen. "Jos kaikki käy huonosti — niin. Silloin se saattaa tulla hänelle kalliiksi. Mutta jos kaikki käy hyvin ja tämä piiritys lopetetaan, ei hänellä enää ole mitään pelättävää. Minun asiani on kokonaan toisin. Päättyköönpä tämä piiritys miten tahansa, minä en voi mitenkään välttää Gian Marian ja Guidobaldon kostoa. He tietävät, mikä osuus minulla siinä on. He tietävät, että minä olen avustanut menettelyänne ja että te ilman minua ette mitenkään olisi voinut varustautua tällaiseen vastarintaan. Miten tahansa teille ja tälle herra Francescolle käy, minä en siitä voi selviytyä." Valentina hengähti syvään ja esitti sitten hänelle luonnollisen kysymyksen: "Ettekö pohtinut sitä — ettekö punninnut näitä mahdollisuuksia — ennenkuin ryhdyitte tähän puuhaan, ennenkuin itse yllytitte minua tällaiseen menettelyyn?" "Kyllä; kyllä sen tein", myönsi keikari jörösti. "Minkä tähden sitten nämä valittelut nyt?" Gonzagan vastaus oli harvinaisen, mielipuolisen vilpitön. Hän kertoi tehneensä kaikki, koska hän rakasti Valentinaa, koska viimemainittu oli näyttänyt hänelle sellaisia merkkejä, ettei hänen rakkautensa ollut toivoton. "Minäkö näyttänyt teille sellaisia merkkejä?" keskeytti tyttö hänen puheensa. "Taivaallinen äiti! Mainitkaahan ne merkit, jotta itse ne tietäisin!" "Ettekö aina ollut ystävällinen minulle?" kysyi Gonzaga. "Ettekö aina osoittanut pitävänne seurastani? Ettekö aina halunnut minun laulavan teille teidän kunniaksenne sepittämiäni lauluja? Ettekö kääntynyt juuri minun puoleeni hätänne hetkellä?" "Katsokaa nyt, kuinka kurja olento olette, Gonzaga!" vastasi neito murhaavasti. "Jos vain nainen hymyilee teille, lausuu teille ystävällisen sanan, sallii teidän laulaa hänelle, niin te jo päättelette hänen rakastuneen teihin. Ja joskin käännyin puoleenne hätäni hetkellä, kuten muistutitte minun tehneen, täytyykö sen olla rakkauden merkki? Ajatteleeko jokainen herrasmies siten, kun avuton nainen turvautuu häneen vaikeuksissaan? Mutta jos niinkin olisi", jatkoi hän, "miten se kaikki vähentäisi sitä vaaraa, josta puhuitte? Joskin minua kosiessanne saisitte myöntävän vastauksen, niin ettekö sittenkin olisi sama Romeo Gonzaga, setäni ja Gian Marian suuttumuksen maalitaulu? Minä pikemminkin luulisin sen heidän vihaansa vain äidyttävän." Mutta hovimies haihdutti hänen harhaluulonsa. Hän ei kiukuissaan arkaillut, vaan esitti tytölle sen päättelynsä, että hän Valentinan puolisona olisi turvattu. Sen kuultuaan neito nauroi ääneen. "Tällaisista juonistako siis julkeutenne sai virikkeensä?" Se pisti miestä. Vapisten hänet vallanneesta intohimosta hän astui ihan likelle Valentinaa. "Sanokaahan, madonna, minkä tähden meidän tulee pitää julkeutena Romeo Gonzagassa kosintaa, johon nimetöntä seikkailijaa rohkaisemme?" kysyi hän ääni käheänä ja värisevänä. "Varokaa!" kehoitti neito. "Mitä minun pitää varoa?" säväytti Gonzaga. "Vastatkaa, monna Valentina! Olenko niin halpa mies, että jos ajattelenkin rakastavani teitä, olen julkea samalla kun teidän sopii antautua tämän rehentelevän vintiön syleiltäväksi ja suudeltavaksi? Järkeilynne ja tekonne sointuvat huonosti yhteen." "Raukka!" kivahti tyttö. "Mikä koira olettekaan!" Ja hänen kiihkoisesti liekehtivien silmiensä edessä Gonzaga peräytyi rohkeutensa alkaessa horjua. Valentina hillitsi suuttumuksensa äkkiä ja vaarallisen rauhallisesti käski hänen järjestää niin, ettei hän enää seuraavana aamuna olisi Roccaleonessa. "Käyttäkää hyväksenne yön pimeyttä", neuvoi tyttö häntä, "ja välttäkää Gian Marian valppautta parhaanne mukaan! Tänne ette saa jäädä." Silloin valtasi miekkosen ankara pelko, joka karkoitti hänen kiukkunsa viimeisetkin rippeet. Eikä se ollut yksin pelkoa, se meidän on myönnettävä ollaksemme häntä kohtaan oikeudenmukaisia. Se johtui myöskin siitä oivalluksesta, että hänen täytyi jäädä Roccaleoneen, jos hän mieli saada Valentinalta korvauksen tästä osakseen tulleesta kohtelusta, jos hän mieli sammuttaa kostonjanoaan. Hänen suunnitelmansa oli pettänyt. Mutta hänen aivonsa olivat hedelmälliset, ja hän saattaisi keksiä toisen, joka onnistuisi ja jonka avulla Gian Maria pääsisi Roccaleoneen. Siten hän saisi kostaa runsain mitoin. Valentina kääntyi poispäin julistettuaan hänen karkoitusmääräyksensä, mutta hän juoksi neidon jälkeen ja rukoili nyt polvillaan surkeasti, että häntä vielä hetkinen kuultaisiin. Ja Valentina, joka jo nyt katui tylyyttään ja ajatteli Gonzagan mustasukkaisuudessaan ehkä tuskin olleen vastuunalaisen puheistaan, seisahtui kuuntelemaan. "Ei niin, ei niin, madonna!" ulisi mies, jonka sävy vihjaisi kyynelten olevan lähellä. "Älkää karkoittako minua pois! Jos minun täytyy kuolla, sallikaa minun kuolla täällä Roccaleonessa, viimeiseen henkäykseeni asti avustaen sen puolustamista! Mutta älkää heittäkö minua täältä joutumaan Gian Marian käsiin! Hän hirtättää minut sen tähden, että olen ollut mukana tässä puuhassa. Älkää palkitko minulle siten, madonna! Olette varmasti minulle hieman, kiitollisuudenvelassa, ja jos olin hullu äsken puhuessani teille, pakotti siihen minua rakkaus teitä kohtaan — rakkaus teitä ja epäluulo tuota miestä kohtaan, josta kumpikaan meistä ei tiedä mitään. Madonna, säälikää vähän! Sallikaa minun jäädä!" Valentina silmäili häntä, horjuen säälin ja halveksumisen välillä. Sitten voitti sääli tytön oikullisessa, mutta aina lempeässä sydämessä. Hän käski miehen nousta pystyyn. "Ja menkää, Gonzaga! Paneutukaa vuoteeseen ja nukkukaa, niin että tulette terveemmälle mielialalle! Me unohdamme kaikki, mitä olette sanonut, kunhan vain ette enää koskaan puhu siitä — ettekä rakkaudesta, jota väitätte tuntevanne minua kohtaan." Teeskentelijä tarttui hänen hameensa liepeeseen ja vei sen huulilleen. "Säilyttäköön Jumala sydämenne aina yhtä puhtaana, ylevänä ja anteeksiantavana!" mutisi hän katkonaisesti. "Käsitän kyllä, kuinka kehnosti olen ansainnut lempeytenne. Mutta minä palkitsen teille, madonna", vakuutti hän — ja totisesti hän sitä tarkoitti, vaikka ei siinä mielessä kuin näytti. YHDESKOLMATTA LUKU Katuva syntinen Roccaleonessa kului viikko rauhallisesti, niin rauhallisesti, että oli vaikea käsittää Gian Marian sadan sotamiehensä kanssa olevan tasangolla sitä piirittämässä. Aquilan kreiviä ärsytti tämä toimettomuus samoin kuin sekin, ettei Fanfullalta kuulunut tietoja; ja hän aprikoi epämääräisesti, mitä Babbianossa oli tekeillä, koska Gian Maria tyytyi istumaan toimettomana heidän edessään, ikäänkuin hänen käytettävissään olisi kuukausia pakottaakseen nälällä heidät antautumaan. Tämä salaisuus olisi selvinnyt, jos hän olisi tietänyt saavansa kiittää Gonzagaa tästä Gian Marian tavattomasta kärsivällisyydestä. Hovimies oli nimittäin saanut tilaisuuden lähettää uuden kirjettä kuljettavan nuolen herttuan leiriin ja siten ilmoittanut viimemainitulle, miten ja minkä tähden äskeinen salahanke oli mennyt myttyyn, sekä kehoittanut Gian Mariaa odottamaan ja luottamaan siihen, että hän keksisi paremman suunnitelman luovuttaakseen linnan parittajien valtaan. Hän oli luvannut perin rohkeasti ja varmasti, ja Gian Maria — kuten tosiasiat osoittivat — oli luottanut hänen lupaukseensa ja varronnut sen täyttämistä. Mutta vaikka Gonzaga vaivasikin aivojaan lakkaamatta, ei hän saanut minkäänlaista mielijohdetta, hänen päähänsä ei pälkähtänyt ainoatakaan suunnitelmaa, jolla hän olisi voinut toteuttaa aikomansa kavalluksen. Hän käytti ovelasti aikaa voittaakseen takaisin Valentinan suosion ja luottamuksen. Hänen ja Guidobaldon veljentyttären välisen myrskyisen keskustelun jälkeisenä aamuna hän oli ripittäytynyt veli Domenicolle ja nauttinut ehtoollista. Senjälkeen hän kävi joka aamu jumalanpalveluksessa ja tuli hurskautensa ja palavan hartautensa nojalla kaikille muille esikuvaksi. Tämä ei suinkaan ollut tehoamatta Valentinaan, joka oli kasvatettu luostarissa ja oli jossakin määrin harras uskovainen. Hän piti tätä Gonzagan tapojen tavatonta muutosta luonteen muutoksen osoituksena. Se, että Gonzaga oli nauttinut ehtoollista hänelle lausumiensa hurjien sanojen jälkeisenä aamuna, merkitsi sitä, että mies katui rikollista kiihkoaan; sen, että keikari pysyi äärimmäisen hartaana senjälkeen, hän tulkitsi merkitsevän sitä, että katumus oli vilpitön ja pysyväinen. Ja niinpä hän johtui kysymään itseltään, eikö Gonzagaa vastaan oltu tehty yhtä paljon syntiä kuin hän oli tehnyt muita vastaan, ja lopulta hän vakuutti itselleen syyn jossakin määrin olevan hänen. Nähdessään keikarin niin katuvaisena hän päätteli, ettei mies enää rikkoisi, otti hänet uudelleen suosioonsa, ja vähitellen heidän aikaisemmat ystävälliset suhteensa palasivat, käyden ehkä entistä varmemmiksi, koska neito uskoi, ettei mies kaiken tapahtuneen jälkeen enää ymmärtäisi häntä väärin. Gonzaga ei ymmärtänyt häntä väärin eikä sallinut toiveikkuutensa eikä aina herkeän turhamaisuutensa harhauttaa itseään vääriin toiveihin. Hän luki Valentinan ajatukset ihan tarkalleen, ja joskin niiden lukeminen oli vain omiaan tekemään hänet yhä katkerammaksi ja lujittamaan hänen kostonhimoisia aikeitaan, se siitä huolimatta sai hänet hymyilemään sitäkin herttaisemmin ja liehakoimaan nöyremmin. Ja tyytymättä siihen hän ei rajoittanut mairitteluaan Valentinaan, vaan koetti hymyilevän itsepintaisesti suikertautua myöskin Francescon suosioon. Ei ainoakaan henkilö Roccaleonessa — ei edes Ercole-öykkäri — korottanut useammin eikä innokkaammin ääntänsä kiittääkseen ja ylistääkseen linnan ylipäällikköä. Valentina pani sen merkille, piti sitä lisämerkkinä siitä, että hän katui entisyyttä ja aikoi olla parempi vastaisuudessa, ja kävi yhä sydämellisemmäksi häntä kohtaan. Hän oli sangen ovela, tämä kaunis herra Romeo, tunsi naisen sydämen ja tiesi, ettei naisesta mikään imartelu ole mieluisempaa kuin hänen rakastamaansa mieheen kohdistuva. Siten Gonzaga saavutti kaikkien luottamuksen ja arvonannon sen rauhallisen viikon aikana. Hän näytti muuttuneelta mieheltä, ja kaikki muut paitsi Peppeä katsoivat tämän muutoksen tekevän hänet entistä suuremman luottamuksen ja ystävällisyyden arvoiseksi. Mutta älykäs narri katseli sivusta ja aprikoi. Sellaisia muutoksia kuin tämä oli, ei ole tapahtunut yhdessä yössä. Hän ei uskonut inhimilliseen muodonvaihdokseen, jonka nojalla eilinen toukka saattaisi tänään olla perhonen. Ja niinpä hän ei tässä liehakoivassa, hymyilevässä, nöyrässä Gonzagassa nähnyt mitään muuta kuin epäluotettavan olennon, miekkosen, jota tuli pitää silmällä äärimmäisen valppaasti. Tähän valppaaseen silmälläpitoon antautuessaan kyssäselkä osoitti intoa, joka perustui siihen, että hän sydämensä pohjasta kammosi hovimiestä. Mutta Gonzaga huomasi narrin epäluulot ja valppauden, ja hänen onnistui kerran päästä eroon Peppen silmälläpidosta lähettääkseen Gian Marialle kirjeen, jossa esitti punomansa, älykkään suunnitelman. Se ajatus oli pälkähtänyt hänen päähänsä sunnuntaisessa jumalanpalveluksessa. Kaikkina pyhäpäivinä oli monna Valentinan tapana vaatia koko linnan miehistö yhtä ainoata vahtia lukuunottamatta — ja siihenkin poikkeukseen hän suostui vain Francescon perin hartaasta pyynnöstä — mukaan aamuiseen jumalanpalvelukseen. Ikäänkuin innoituksen vihjaamana välähti keikarin mieleen, että sellainen puolituntinen tarjoisi hänelle mitä sopivimman hetken avata Roccaleonen portit piirittäjille. Seuraavana sunnuntaina oli Kristuksen ruumiin juhla. Silloin olisi hänen tilaisuutensa. Ollen polvillaan, pää taivutettuna hurmioisen hartaaseen rukoukseen, hän kypsytti kavallussuunnitelmaansa. Yhden ainoan vahtisotilaan hän saattaisi lahjoa tai — jolleivät lahjukset tehoaisi — murhata. Hän käsitti, ettei hän yksin saisi lasketuksi raskasta nostosiltaa alas ja ettei se olisi viisastakaan, vaikka se kävisikin päinsä, sillä sen melu saattaisi hälyttää varusväen. Mutta olihan sivuportti. Gian Marian täytyi rakennuttaa kevyt, kannettava silta ja pitää se valmiina laskettavaksi vallihaudan ylitse, jotta hänen sotilaansa voisivat hiljaa tunkeutua linnaan pikku portista. Ja saatuaan siten salajuonensa valmiiksi ja sen kaikki yksityiskohdat selviksi hän meni huoneeseensa ja kirjoitti kirjeen, joka ilahduttaisi Gian Marian sydäntä. Hän valitsi suotuisen hetken lähettääkseen sen, kuten hän oli lähettänyt edellisetkin, kiedottuna kaaripyssyn nuolen ympärille, ja näki sitten Gian Marian merkin, jonka hän oli kirjeessään ehdottanut ja jolla ilmaistiin, että suunnitelma hyväksyttiin. Hyräillen hilpeätä säveltä riemuissaan siitä, että saisi kostetuksi niin perinpohjaisesti, Gonzaga lähti huoneestaan linnan puutarhaan huvittelemaan hovinaisten keralla sokkoleikillä. Kuinka hartaasti Babbianon herttua lieneekään onnitellut itseään liittolaisensa Gonzagan ja sen ovelan suunnitelman tähden, jonka viimemainittu oli keksinyt saattaakseen Roccaleonen hänen haltuunsa, saapui hänelle seuraavana aamuna uutisia, jotka saivat hänet riemuitsemaan siitä sata kertaa hartaammin. Hänen alamaisensa Babbianossa olivat avointa kapinaa hipovassa tilassa niiden levottomuutta herättävien huhujen johdosta, että Caesar Borgia varustautui Roomassa hyökätäkseen herttuakuntaan, ja sen vuoksi, että Gian Maria sellaiseen aikaan oli kauan poissa kotoa kosioretkellä, jonka aikaa he pitivät huonosti valittuna. Oli muodostettu voimakas puolue, ja sen johtajat olivat naulanneet palatsin porttiin sellaisen julistuksen, että jollei Gian Maria kolmen päivän kuluessa palaisi järjestämään Babbianon puolustusta, syöksisivät he hänet valtaistuimelta ja lähtisivät Aquilaan pyytääkseen hänen serkkuaan Francesco del Falcoa — jonka isänmaallisuus ja sotataito olivat yleisesti tunnetut — ottamaan vastaan Babbianon kruunun ja suojelemaan heitä. Kuultuaan sen uutisen ja luettuaan julistuksen, jonka Alvari oli tuonut muassaan, Gian Maria joutui raivonpuuskan valtaan, jollaiset tekivät hänen nimensä sananparreksi Babbianossa. Pian hän kuitenkin jäähtyi. Tuolla linnassa oli Gonzaga, joka oli luvannut päästää hänet Roccaleoneen keskiviikkona. Siten hänelle jäisi aikaa ensin vallata vastahakoinen morsiamensa ja sitten ratsastaa vinhaa vauhtia Babbianoon, ennättääkseen sinne ajoissa ennen hänen alamaistensa myöntämän kolmipäiväisen armonajan päättymistä. Hän neuvotteli Guidobaldon kanssa ja vaati, että pitäisi varata pappi odottamaan vihkiäkseen heidät heti, kun hän olisi tuonut Valentinan linnoituksesta. Tästä seikasta he olivat joutumaisillaan riitaan. Guidobaldo ei aluksi tahtonut suostua niin hätäiseen vihkimiseen; se ei ollut sopusoinnussa hänen veljentyttärensä arvon ja aseman kanssa, ja jos Gian Maria mieli mennä naimisiin Valentinan kanssa, täytyisi hänen tulla Urbinoon ja sallia jonkun kardinaalin suorittaa juhlallinen toimitus. Silloin teki Gian Maria viisaasti hillitessään tavallista pikaisuuttaan ja niellessään kielellään pyörivän, kiivaan, uhmaavan vastauksen. Jollei hän olisi niin tehnyt, olisi seurauksena otaksuttavasti ollut heidän väliensä pysyvä rikkoutuminen, sillä Guidobaldo ei suinkaan sallinut kenenkään rehennellä itselleen ja oivalsi varsin hyvin, että Gian Maria tarvitsi enemmän häntä kuin hän Gian Mariaa. Ja sen käsitti sillä hetkellä myöskin Babbianon herttua, ja sen tajuten hän päätti anoa, vaikka hän muutoin olisi saattanut komentaa, vain suosionosoituksena sitä, mitä hän muutoin olisi saattanut vaatia uhkaillen. Ja niin hän sai Guidobaldon — vaikka vastahakoisesti — taipumaan toivomuksiinsa tässä asiassa, ja hyväntahtoisuudessaan Urbinon herttua suostui syrjäyttämään arvokkuutensa, joka kiihoitti häntä toimituttamaan juhlamenot ruhtinaallisen komeasti. Kun tämä oli päätetty, siunasi Gian Maria Gonzagaa, joka teki sen kaiken mahdolliseksi ja tuli hänen avukseen perin sopivassa tilaisuudessa, koska muutoin olisi ollut pakko turvautua tykkeihin ja verenvuodatukseen. Ainoana epäilyksen varjona Gonzagan mielessä pilaamassa hänen ehdotonta menestyksen varmuuttaan oli se, että hän osasi antaa oikean arvon Francescon rohkealle luonteelle ja neuvokkuudelle, mutta ikäänkuin jumalat olisivat tahtoneet suosia häntä mahdollisimman paljon, työnnettiin aavistamattomasti hänen käteensä omituinen ase sen torjumiseksi. Sattui niin, ettei Alvari ollut ainoa sinä päivänä Roccaleoneen taivaltanut sanantuoja. Häntä seurasi muutamia tunteja myöhemmin Aquilan kreivin palvelija Zaccaria, joka ratsasti kovasti ja saapui linnan lähistölle auringon laskiessa. Koska hänen päämääränsä oli itse linnoitus, oli hänen pakko odottaa metsässä pimeän tuloon saakka, ja sittenkin hänen tehtävänsä oli sangen vaarallinen. Yön toisen tunnin lopulla, jolloin kuu oli pilvien peitossa — sillä taivaalla liikkui myrskyä uhkaavia hattaroita — sattui itäisellä muurilla kävelevä vahtisotilas kuulemaan vallihaudasta loisketta, jota säesti suutansa vaivoin vedenpinnalla pitävän uijan pärskyvä hengitys. Hän luikkasi uimarille, mutta ei saanut vastausta, ja kääntyi mennäkseen hälyttämään, mutta juoksi Gonzagan syliin, joka oli tullut muurille hengittämään raitista ilmaa. "Teidän armonne", huudahti mies, "vallihaudassa ui joku". "Mitä?" äänsi Gonzaga, jonka mieleen välähti satoja epäluuloja Gian Mariaa kohtaan. "Kavallustako?" "Niin arvelin." Gonzaga tarttui miehen asetakin hihaan ja veti hänet takaisin rintasuojukselle. He tirkistivät muurin ylitse, ja alhaalta pimeydestä heille huudettiin heikosti: "Hoi!" "Kuka siellä?" tiedusti Romeo. "Ystävä", tuli vastaus hiljaa. "Sanantuoja Babbianosta ja kirje hänen ylhäisyydelleen Aquilan kreiville. Viskatkaa minulle nuora, ystävät, ennenkuin hukun tähän kaukaloon!" "Te houritte, hupsu!" vastasi Gonzaga. "Roccaleonessa ei ole kreivejä." "Varmasti, herra vahtisotilas", intti ääni, "on siellä isäntäni, herra Francesco del Falco. Heittäkää minulle nuora, totisesti!" "Herra Fran —" alkoi Gonzaga. Sitten häneltä pääsi tukehtumista muistuttava korahdus. Äkkiä tuntui selvittävä valo kirkastaneen hänen mielensä. "Noutakaa nuoraa!" käski hän käheästi vahtisotilasta. "Tuolta asepihalta! Joutuin, tomppeli!" lisäsi hän, peläten nyt jonkun saapuvan häiritsemään. Hetkisen kuluttua mies palasi, ja nuoran pää laskettiin alhaalla olevalle tulijalle. Muutamia sekunteja myöhemmin Zaccaria seisoi Roccaleonen muurilla veden tippuessa hänen läpimäristä vaatteistaan ja keräytyen lammikoksi hänen jalkojensa ympärille. "Tänne päin!" virkkoi Gonzaga ja opasti miehen aseistustornille, jossa paloi lyhty. Sen valossa hän silmäili vastatullutta ja käski vahdin sulkea oven ja jäädä ulkopuolelle äänen kuuluviin. Zaccariaa näytti tämä määräys hämmästyttävän. Tällaista vastaanottoa hän tuskin oli odottanut pantuaan siten henkensä vaaraan päästäkseen linnaan kirjeineen. "Missä on isäntäni?" kysyi hän kylmästä kylvystä kalisevien hampaittensa välitse ja aprikoi epävarmasti, kuka tämä perin uhkea herrasmies saattoi olla. "Onko herra Francesco del Falco isäntänne?" tiedusti Romeo. "On, herra. Minulla on ollut kunnia olla hänen palveluksessaan viimeiset kymmenen vuotta. Toin hänelle kirjeen herra Fanfulla degli Arcipretilta. Se on hyvin tärkeä. Suvaitsetteko viedä minut hänen luoksensa?" "Olette kovin märkä", jupisi Gonzaga huolestuneesti. "Saatte kuolemantaudin vilustumisesta, ja sellaisen miehen kuolema, joka on ollut kyllin uskalias tunkeutuakseen Gian Marian ketjujen lävitse, on totisesti valitettava." Hän astui ovelle. "Hoi!" kutsui hän vahtia. "Viekää tämä urhea mies tuonne ylös ja etsikää hänelle toiset vaatteet!" Hän osoitti tornin ylempään huoneeseen päin, jossa sellaisia tavaroita tosiaankin oli varastossa. "Entä kirjeeni, hyvä herra!" huudahti Zaccaria maltittomasti. "Se on hyvin kiireellinen, ja tuhlasin jo tuntikausia varrotessani metsässä." "Tokihan voitte odottaa siihen saakka, kunnes olette muuttanut vaatteita? Henkenne kaiketi on tärkeämpi kuin muutamien minuuttien viivytys." "Mutta herra degli Arcipretilta sain määräyksen, etten saa hukata hetkistäkään." "No, _si, si!_" virkkoi Gonzaga, tekeytyen hyväntahtoisen kärsimättömän näköiseksi. "Antakaa kirje sitten minulle; minä vien sen kreiville teidän riisuessanne noita märkiä tamineitanne." Zaccaria silmäili häntä epäilevästi tuokion. Mutta hän näytti niin vaarattomalta hienossa asussaan, ja hänen kauniiden kasvojensa ilme oli niin miellyttävä ja vilpitön, että miehen empiminen haihtui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Hän otti hatun päästänsä ja veti sen kuvun sisältä kirjeen, jonka hän oli pannut sinne säilyttääkseen sen kuivana. Sen hän antoi nyt Gonzagalle, joka lausui vahdille vielä viimeiset ohjeet sanantuojalle annettavien vaatteiden etsimisestä ja poistui sitten mennäkseen asialleen. Mutta oven ulkopuolella hän seisahtui ja huusi vahdin taaskin luoksensa. "Tässä on teille dukaatti", supatti hän. "Tehkää, kuten käsken! Sitten saatte lisää. Pidättäkää miestä tornissa siihen asti, kunnes palaan, älkääkä missään nimessä salliko kenenkään kuulla tai nähdä häntä!" "Kyllä, teidän ylhäisyytenne", lupasi mies. "Mutta entä jos kapteeni tulee ja huomaa, että olen poissa vahtipaikaltani?" "Minä huolehdin siitä. Ilmoitan herra Fortemanille lähettäneeni teidät erikoiselle asialle ja pyydän häntä lähettämään toisen vahdin sijallenne. Olette tämän yön vapaa vahtipalveluksesta." Mies kumarsi ja meni äänettömästi pitämään silmällä vankiaan, sillä sellaisena hän nyt Zaccariaa piti. Gonzaga meni Fortemanin luokse vahtihuoneeseen ja teki, kuten oli vahdille luvannut. "Mutta", ärähti Ercole, punastuen, "kenen luvalla olette sen tehnyt? Millä oikeudella lähetätte vahtisotilaita omille asioillenne? _Christo Santo!_ Linnaanhan saattaa vihollinen tunkeutua vahtien noutaessa teidän makeisrasiaanne tai runokirjaanne!" "Muistanette —" alkoi Romeo rusentavan arvokkaan näköisenä. "Piru vieköön teidät ja lähettäjänne!" kivahti öykkäri. "Herra linnanpäällikkö saa kuulla tästä." "Ei millään ehdolla", huudahti Gonzaga, jonka suuttumus nyt muuttui levottomuudeksi; ja hän tarttui Fortemanin vaipan liepeeseen, kun kapteeni aikoi lähteä toteuttamaan uhkaustaan. "Herra Ercole, olkaa järkevä, pyydän. Hälyttäisimmekö koko linnan ja häiritsisimmekö monna Valentinaa näin mitättömän asian tähden? Mies, teille nauretaan." "Mitä?" Ercole ei pitänyt mistään sen vähemmän kuin siitä, että hänelle naurettiin. Hän mietti hetkisen, ja hänestä alkoi tuntua, että kenties hän teki kärpäsestä härkäsen. Sitten hän huusi: "Hei, Aventano, ota pertuskasi ja mene vahtiin itäiselle muurille! Kas niin, herra Gonzaga, olen noudattanut toivomustanne. Mutta herra Francesco saa kuulla tästä, kun hän tulee kierrokselleen." Gonzaga poistui hänen luotansa. Francesco ei lähtisi kierrokselleen vielä tuntikauteen, eikä sitten olisi väliä, mitä Fortemani hänelle kertoisi. Tavalla tai toisella hän pystyisi selittämään menettelynsä. Hän meni linnanpihan poikki ja nousi portaita myöten omaan huoneeseensa. Sinne päästyään hän sulki oven ja pani sen salpaan. Sytytettyään kynttilän ja viskattuaan kirjeen pöydälle hän istuutui silmäilemään sen ulkokuorta ja laajaa, punaista sinettiä, joka välkkyi hänen kynttilänsä keltaisessa valossa. Vai niin! Tämä harhaileva ritari, tämä mies, jota hän oli pitänyt halpasukuisena palkkasoturina, oli kun olikin kuuluisa Aquilan kreivi, Babbianon kansan lemmikki, kaikkien soturien ihanne Sisiliasta Alpeille saakka. Eikä hän ollut sitä epäillyt! Tylsä-älyisenä hän nyt piti itseään. Hän oli kuullut usein kuvailtavan tätä maineikasta _condottieroa_, tätä Italian ritareiden esikuvaa. Hän olisi saattanut tietää, ettei ole olemassa kahta niin hallitsevasti esiintyvää miestä kuin hän oli nähnyt tämän miehen esiintyvän Roccaleonessa. Mitä varten hän oli täällä? Johtuiko se siitä, että hän rakasti Valentinaa, vai siitäkö —? Hän pysähtyi mielessään nopeasti muistelemaan Babbianon poliittista elämää. Äkkiä hänen päähänsä pälkähti mahdollisuus, joka pani hänen silmänsä säihkymään ja hänen kätensä vapisemaan kiihkosta. Oliko tämä vain poliittinen suunnitelma kreivin serkun syöksemiseksi valtaistuimelta, jonka tavoittelijaksi Gonzaga oli kuullut Francesco del Falcoa huhuiltavan? Jos asia oli niin, kuinka suloisesti hän saisikaan kostaa paljastaessaan kreivin! Kuinka kovasti sen täytyisikään nöyryyttää Valentinaa! Kirje oli hänen edessään. Sen sisältö selvittäisi, kuinka asianlaita oikein oli. Mitä kirjoitti kreiville hänen ystävänsä Fanfulla? Hän otti kirjeen käteensä ja tähysti tarkasti sinettiä. Hiljaa, tyynesti, hitaasti hän sitten veti esille tikarinsa. Jos hänen epäluulonsa olivat perusteettomat, tarjoaisi hänen kynttilänliekissä kuumennetun tikarinsa terä hänelle keinon salata sen, että hän oli peukaloinut kirjettä. Sujutettuaan terän sinetin alle hän liikutti sitä varovasti, kunnes se heltisi ja jätti kirjeen avonaiseksi. Hän käänsi sen auki laskoksistaan, ja hänen lukiessaan laajenivat hänen silmänsä. Hän näytti sykertyvän tuoliinsa, ja hänen paperia pitelevä kätensä tutisi. Vedettyään kynttilää likemmäksi hän varjosti silmiään ja luki kirjeen toistamiseen sanan sanalta: "HERRA KREIVI. Olen viivyttänyt kirjoittamistani, kunnes tarkkailemani merkit tulisivat varmemmiksi, kuten nyt on käynyt, joten enää en vitkastele. Tämä siis lähtee Zaccarian tuomana ilmoittamaan teille, että tänään on lähetetty Gian Marialle sanoma, jossa häntä on vaadittu kolmessa päivässä palaa maan Babbianoon tai hylkäämään kaikki toiveet kruunuunsa, jota kansa lähettää edustajansa tarjoamaan teille Aquilaan, koska teidän luullaan olevan siellä. Nyt siis, rakas kreivi, tyranni on teidän armoillanne, Scyllan ja Charybdiksen välissä. Omassa vallassanne on päättää, miten tahdotte toimia; mutta riemuitsen siitä, etteivät teidän läsnäolonne Roccaleonessa ja itsepintainen puolustuksenne ole menneet hukkaan ja että pian saatte niittää hyvin ansaitun palkkion siitä. Kansaa on kiihoittanut tähän äärimmäiseen toimenpiteeseen täällä vallitseva hämminki. Olemme saaneet sellaisia tietoja, että Caesar Borgia varustaa Roomassa sotajoukkoa hyökätäkseen Babbianoon, ja kansa on kiukustunut sen tähden, että Gian Maria viipyy näin kauan poissa tällaisena aikana. Ihmiset ovat tässä suhteessa lyhytnäköisiä, sillä he eivät oivalla, millaisia tuloksia täytyy olla seurauksena Urbinon kanssa solmitusta liitosta. Jumala suojelkoon ja auttakoon Teidän Ylhäisyyttänne, jonka hartain palvelija olen. FANFULLA DEGLI ARCIPRETI." KAHDESKOLMATTA LUKU Paljastus "Francesco", virkkoi Valentina, ja nimi tuli hänen huuliltaan, ikäänkuin se olisi ollut hyväilysana, "minkä tähden tuollainen synkkä, huolestunut ilme?" He olivat ruokasalissa, jonne toiset olivat heidät jättäneet, ja istuivat vielä pöydässä, jonka ääressä olivat syöneet illallista. Francesco käänsi ylöspäin tummat, miettivät silmänsä, ja kun ne nyt suuntautuivat Valentinaan, muuttui niiden miettivä ilme helläksi. "Minua kiusaa tämä tietojen puute", tunnusti hän. "Toivoisin tietäväni, mitä Babbianossa tapahtuu. Olin arvellut, että tähän mennessä Caesar Borgia olisi kannustanut Gian Marian alamaiset jonkinlaiseen toimintaan. Kunpa tietäisin!" Neito nousi pystyyn, tuli hänen luoksensa ja jäi seisomaan käsi hänen olkapäällänsä, katsellen hymyilevin silmin hänen ylöspäin käännettyjä kasvojaan. "Ja kiusaako moinen pikku seikka sinua — sinua, joka viikko sitten vakuutit toivovasi, että tätä piiritystä kestäisi ikuisesti?" "Älä pidä minua epävakaisena, _anima mia_", vastasi Francesco, suudellen olallaan lepääviä norsunluunvalkeita sormia. "Se tapahtui, ennenkuin maailmani muuttui sinun käskysi taikavoimasta. Ja niinpä", toisti hän, "toivoisin tietäväni, mitä Babbianossa on tekeillä". "Mutta miksi huokailla niin turhan toiveen tähden?" huudahti Valentina. "Millä tavoin voisit tänne saada tietoja ulkoisen maailman tapahtumista?" Francesco mietti tuokion, etsien sanoja vastatakseen hänelle. Sillä viikolla hän oli ollut parikymmentä kertaa paljastamaisillaan itsensä, ilmaisemaisillaan Valentinalle, kuka ja mikä hän oli. Mutta aina hän oli epäröinyt, jättäen paljastamisen toistaiseksi, kunnes aika näyttäisi sopivammalta. Sellainen oli hänestä nyt. Valentina luotti häneen, eikä hänellä ollut enää mitään syytä pysyä vaiti. Kenties hän oli jo nyt vitkastellut liian kauan; ja niinpä hän oli puhkeamaisillaan puhumaan, kun neito lähti hänen luotansa ja meni nopeasti ikkunan ääreen lähestyvien askelten äänen hälyttämänä. Sekunnin kuluttua avautui ovi, ja huoneeseen astui Gonzaga. Tuokion hän seisoi epäröivänä oviaukossa, silmäillen heistä vuoroin toista, vuoroin toista, ja häntä vuorostaan välinpitämättömästi katseleva Francesco pani merkille, että hänen kasvonsa olivat kalpeat ja että hänen silmänsä kiiluivat kuin kuumeisen. Sitten hän astui eteenpäin, jätti oven jälkeensä auki ja eteni huoneeseen. "Monna Valentina, minulla on teille ilmoitettavaa." Hänen äänensä vapisi hieman. "Herra — Francesco, suvaitsetteko jättää meidät kahden kesken?" Ja hänen kuumeiset silmänsä kääntyivät oveen päin niin kaunopuheisesti, ettei sanoja kaivattu. Francesco nousi hitaasti pystyyn, koettaen tukahduttaa hämmästystään ja luoden pöydän ylitse katseen Valentinaan, ikäänkuin odottaen neidon vahvistavan tai hylkäävän tämän pyynnön, että hänen olisi poistuttava. "Ilmoitettavaa minulle?" kummasteli tyttö vähäisen rypistyksen vetäessä hänen kulmakarvojaan vastakkain. "Minkäluontoinen asia on, hyvä herra?" "Yhtä tärkeä kuin salainenkin." Valentina kohotti leukaansa ja näytti kärsivällisesti hymyillen pyytävän Francescoa sallimaan hänen tehdä tässä tapauksessa Gonzagan mieliksi. Kerkeänä tottelemaan Francesco taivutti päätänsä. "Olen huoneessani, kunnes lähden tarkastuskierrokselle, madonna", ilmoitti hän ja poistui sitten huoneesta. Gonzaga saattoi häntä ovelle, sulki sen jälkeensä, otti kasvoilleen surullisen paheksumisen ilmeen, palasi pöydän ääreen ja jäi seisomaan, katsoen sen toisella puolen olevaa Valentinaa. "Monna", alkoi hän, "taivaan nimessä toivoisin tämän ilmoituksen, joka minun on teille kerrottava, lähtevän jonkun muun huulilta. Katsoen siihen, mitä on tapahtunut — täällä Roccaleonessa — minun hupsuuteni tähden — te — te saatatte ajatella tämän uhkuvan kostonhimoa." Tyttö tuijotti häneen ymmälläolevan näköisenä. "Te herätätte minussa levottomuutta, hyvä Gonzaga", vastasi hän, vaikka hymyillen. "Voi! Kova onni on määrännyt osakseni vieläkin pahemman tehtävän. Olen saanut selville niin ruman kavallusvehkeen täällä linnassanne kuin petturi on koskaan punonut." "Kavalluksen!" kertasi Valentina hiljaa silmiensä levitessä. "Entä kuka on syypää?" Mies empi hetkisen, heilautti sitten kättänsä ja ehdotti hermostuneesti: "Ettekö suvaitse istua?" Koneellisesti Valentina istuutui pöydän ääreen katse koko ajan tähdättyinä toisen kasvoihin, samalla kun jännityksen synnyttämä levottomuus yhä pahemmin jäyti hänen sydäntään. "Istukaa tekin", kehoitti hän, "ja kertokaa!" Gonzaga siirsi tuolin pöydän viereen, istuutui vastapäätä neitoa, vetäisi syvän henkäyksen ja tiedusti: "Oletteko milloinkaan kuullut puhuttavan Aquilan kreivistä?" "Olisi kummallista, jollen olisi. Hänhän on Italian uljain ritari, kuten maine häntä nimittää." Gonzaga tähysti tarkasti tytön kasvoja ja oli tyytyväinen siihen, mitä hän niistä näki. "Tiedättekö, mitä babbianolaiset hänestä ajattelevat?" "Tiedän heidän häntä rakastavan." "Entä tiedättekö, että hän on Babbianon valtaistuimen tavoittelija? Muistanette, että hän on Gian Marian serkku?" "Tiedän hänen ja Gian Marian sukulaisuussuhteet. Sitä en ole kuullut, että hän tavoittelee Babbianon valtaistuinta. Mutta mihin olemme harhautuneet?" "Emme ole harhautuneet, madonna", torjui Gonzaga, "vaan menemme suoraa tietä mainitsemani kavalluksen ytimeen. Uskoisitteko minua, jos sanoisin, että täällä Roccaleonessa on Aquilan kreivin käskyläinen, joka kreivin eduksi pitkittää tätä piiritystä muka pyrkien karkoittamaan Gian Marian pois?" "Gonzaga —" aloitti Valentina, enemmän kuin puolittain arvaten, mihin miehen selittelyt tähtäsivät. Mutta hovimies keskeytti hänen lauseensa harvinaisen epäkohteliaasti. "Malttakaahan, madonna!" huudahti hän, katse suunnattuna Valentinan kasvoihin, pää käskevästi pystyssä. "Kuunnelkaa minua kärsivällisesti! En puhu joutavia. Siitä, mitä teille kerron, on minulla todistuksia ja todistaja. Sellainen henkilö, kreivin etujen ajaja, on keskuudessamme, ja hänen todellinen tarkoituksensa pitkittäessään tätä piiritystä ja rohkaistessaan ja auttaessaan teitä tekemään vastarintaa on saada Babbianon kansan kärsivällisyys Gian Mariaa kohtaan loppumaan ja saada se lähestyvän vaaran hetkellä, Caesar Borgian sotajoukkojen sitä uhatessa, luovuttamaan kruunu Aquilan kreiville." "Mistä saitte tämän ruman valheen?" kysyi Valentina posket tulipunaisina, silmät hehkuvina. "Monna", vakuutti mies kärsivällisesti, "tämä, mitä te nimitätte valheeksi, on jo tapahtunut tosiasia. En esitä teille turhan kuvittelun hedelmiä; minulla on taskussani mitä varmin todistus, että toivotun laatuinen tulos on jo saavutettu. Gian Maria on saanut alamaisiltaan uhkauksen, että jollei hän kolmen päivän kuluessa palaa pääkaupunkiinsa, he painavat herttuallisen kruunun Aquilan kreivin päähän." Valentina nousi seisomaan, hilliten hyvin suuttumuksensa ja säilyttäen äänensä tyynenä. "Missä se todistuskappale on? Ei, ei; minun ei tarvitse sitä nähdä. Olkoonpa se mikä tahansa, mitä se minulle todistaisi? Sen, että sananne, sikäli kuin ne koskevat Babbianon politiikkaa, saattavat pitää paikkansa; Gian Marialle tekemämme vastarinta saattaa tosiaankin riistää häneltä valtaistuimen ja olla hyvä palvelus Aquilan kreiville; mutta miten se todistaisi oikeaksi tuon valheenne, että herra Francesco — sillä selvästikin puhutte juuri hänestä — että herra Francesco olisi mainitsemanne kreivin asiamies? Siitä valheesta, Gonzaga, teitä rangaistaan ansionne mukaan." Hän vaikeni, jääden odottamaan vastausta, ja hänen tarkkaillessaan keikaria, hyydytti tämän rauhallinen esiintyminen hänen sydäntään. Hovimies oli niin itseensä luottava, niin varmuutta uhkuva, ja Valentina oli oppinut tietämään sen Gonzagassa merkitsevän, että vaaran ja miehen välillä oli luja varustus. Hän huoahti syvään. "Monna, nämä julmat sananne eivät haavoita minua, koska sellaista odotinkin. Mutta minuun koskee — ja kipeästi — jollette te saatuanne tietää kaikki nöyrästi tunnusta tehneenne minua kohtaan vääryyttä, tuominneenne minua karkeasti väärin. Te luulette minun tulleen luoksenne ilkeä aikomus sydämessäni herra Francescoa kohtaan tuntemani kostonhimon kannustamana. Sensijaan en tänne tullessani tuntenut muuta kuin syvää murhetta sen vuoksi, että juuri minun ääneni täytyy haihduttaa kauniit harhaluulonne, ja väkevää harmia häntä kohtaan, koska hän on niin rumasti käyttänyt teitä omiin tarkoituksiinsa. Malttakaa, madonna! Eräässä suhteessa olette oikeassa. Ei ollut ihan oikein väittää, että tämä herra Francesco on Aquilan kreivin asiamies." "Ahaa! Te peräydytte jo?" "Vain vähän — mitättömän vähän. Hän ei ole asiamies, koska —" Hän empi ja katsahti nopeasti tyttöön. Sitten hän huokaisi, alensi ääntänsä ja mainiosti teeskennellen surua lopetti lauseensa: "Koska hän on itse Francesco del Falco, Aquilan kreivi." Valentina horjui hetkisen, ja väri häipyi hänen poskiltaan, jättäen ne norsunluun valkeiksi. Hän nojasi raskaasti pöytää vasten ja mietti kuulemaansa. Sitten veri syöksähti takaisin hänen kasvoihinsa yhtä äkkiä kuin oli kadonnutkin ja nousi ihan hänen ohimoihinsa saakka. "Se on valhe!" kivahti hän. "Sellainen valhe, jonka tähden teitä ruoskitaan." Keikari kohautti olkapäitään ja viskasi Francescon kirjeen pöydälle. "Kas tuossa, madonna, sanojeni todistus!" Tyttö silmäili paperia kylmästi. Hänen ensimmäinen mielijohteensa oli kutsua Forteinani ja toteuttaa uhkauksensa Gonzagan ruoskittamisesta suostumatta edes katsomaan tuota paperia, jota mies niin varmasti nimitti todistukseksi; mutta kenties toisen varmuus tehosi häneen ja kosketti naisellisen uteliaisuuden kieltä. Että Gonzaga oli väärässä, se oli hänestä ihan epäilemätöntä; mutta hän oli myöskin varma siitä, että mies uskoi olevansa oikeassa, ja aprikoi, mikä saattoi olla tuo esine, joka oli herättänyt Gonzagassa sellaisen uskon. Sittenkään hän ei siihen kajonnut, vaan kysyi välinpitämättömästi: "Mikä se on?" "Se on kirje; sen toi tänne tänä iltana mies, joka ui vallihaudan poikki ja joka määräyksestäni on pidätettynä aseistustornissa. Sen on lähettänyt Fanfulla degli Arcipreti Aquilan kreiville. Jos suvaitsette muistella erästä päivää Acquaspartassa, muistanette, että Fanfulla oli sen perin komean herrasmiehen nimi, joka puhutteli tätä herra Francescoa huomattavan kunnioittavasti." Valentina loi mielessään katsauksen taaksepäin, kuten hovimies oli pyytänyt, ja muisti. Sitten hän muisti senkin, että Francesco oli juuri sinä iltana maininnut kiihkeästi odottavansa uutisia Babbianosta ja että kun hän oli tiedustanut, miten hän voisi saada uutisia Roccaleoneen, Gonzaga oli astunut sisään, ennenkuin Francesco oli ehtinyt vastata. Se vastaus olikin näyttänyt panevan Francescon epäröimään. Se ajatus alkoi äkkiä hyytää häntä. Oi, se oli mahdotonta, mieletöntä! Mutta kuitenkin hän otti kirjeen pöydältä. Otsa rypyssä hän luki sen, samalla kun Gonzaga tarkkaili häntä, tuskin jaksaen estää tyydytystä kiilumasta silmistään. Valentina luki kirjeen hitaasti, ja hänen lukiessaan kävivät hänen kasvonsa kuolemankalpeiksi. Lopetettuaan hän seisoi hiljaa pitkän tuokion, silmäillen allekirjoitusta, muistellen Gonzagan sanoja ja vertaillen niitä kaikkeen, mitä oli tehty ja puhuttu, eikä hän löytänyt vähäisintäkään ristiriitaisuuden häivettä, jota hän niin hartaasti etsi. Tuntui siltä kuin olisi käsi puristanut sydäntä hänen rinnassaan. Tämä mies, johon hän oli luottanut, tämä hänen asiansa verraton puoltaja, olikin vain oman edun tavoittelija, juonittelija, joka edistääkseen omia pyyteitään oli tehnyt hänestä pelinappulansa. Hän ajatteli, kuinka Francesco hetkisen ajan oli pitänyt häntä sylissään ja suudellut häntä, ja silloin koko hänen sielunsa kuohahti sitä arvelua vastaan, että kaikki oli pelkkää petosta. "Se on kaikki häntä vastaan viritettyä juonta!" huudahti hän posket jälleen tulipunaisina. "Se on teidän kurjaa keksintöänne, herra Gonzaga, inhoittava valhe!" "Madonna, kirjeentuoja on vielä pidätettynä. Pankaa hänet vastakkain herra Francescon kanssa tai kuulustelkaa häntä saadaksenne tietää hänen isäntänsä oikean nimen ja aseman. Jos muuten tuo kirje on teistä riittämätön todistuskappale, pyydän teitä muistelemaan tosiseikkoja. Minkä tähden hän valehteli teille, väittäen nimensä olevan Francesco Franceschi? Minkä tähden hän kehoitti teitä — kaikkia järkisyitä vastaan — jäämään tänne tuotuaan teille tiedon Gian Marian lähestymisestä? Jos hän olisi pyrkinyt ainoastaan palvelemaan teitä, olisi hän tehnyt sen paremmin luovuttamalla oman linnansa Aquilan teidän käytettäväksenne ja jättämällä tänne Gian Marialle tyhjän pesän kuten minä ehdotin." Valentina vaipui tuolille aivot kuumeisina. "Vakuutan teille, madonna; tässä ei ole erehdystä. Se, mitä olen puhunut, on totta. Hän olisi pidättänyt Gian Mariaa täällä vielä kolme päivää, kun taas, jos antaisitte kreiville tuon kirjeen, hän otaksuttavasti huomenillalla pujahtaisi yön pimeyteen ehtiäkseen kolmantena päivänä Babbianoon ottaakseen valtaistuimen, jota hänen serkkunsa käsittelee niin kevyesti. Pyhä Jumala!" kiivasteli hän. "Mielestäni tämä on pirullisin petossuunnitelma, mitä ihmisaivot ovat konsanaan keksineet ja ihmisen sydämettömyys toteuttanut." "Mutta — mutta —" sopersi tyttö, "kaikki tämä edellyttää, että herra Francesco todellakin on Aquilan kreivi. Eikö — eikö tämä kirje saata olla tarkoitettu johonkin muuhun määräpaikkaan?" "Suvaitsetteko kuulustella kirjeen tuojaa ja kreiviä vastakkain?" "Kreiviä?" kertasi tyttö hiljaa. "Herra Francescoa kai tarkoitatte?" Häntä puistatti. Omituisen epäjohdonmukaisesti hän sitten vastasi suupieliensä oudosti värähdellessä: "En, en halua enää nähdä hänen kasvojaan." Gonzagan silmissä välähti leimaus, joka heti sammui. "Parasta on ottaa asiasta varma selko", huomautti hän, nousten pystyyn. "Käskin Fortemanin tuoda Lanciotton tänne. Nyt hän lienee vartoamassa oven ulkopuolella. Päästänkö heidät sisälle?" Valentina nyökkäsi virkkamatta mitään; Gonzaga avasi oven ja huusi Fortemania. Hänelle vastasi ääni juhlasalin hämystä. "Tuokaa Lanciotto tänne!" komensi hän. Kun Francescon palvelija astui sisään kasvoillaan hämmästyksen ilme näiden outojen puuhien johdosta, kuulusteli häntä Valentina, jonka ääni oli kylmä, ikäänkuin asia ei olisi lainkaan koskenut häneen. "Sanokaa minulle, junkkari", käski hän, "ja jos pidätte kaulastanne, muistakaakin puhua totta — mikä on isäntänne nimi!" Lanciotto vilkaisi hänestä Gonzagaan, joka seisoi syrjässä kyynillinen väreily aistillisilla huulillaan. "Vastatkaa monna Valentinalle!" hoputti hovimies. "Ilmoittakaa isäntänne oikea nimi ja asema!" "Mutta, armollinen neiti", alkoi Lanciotto hämmentyneenä. "Vastatkaa!" kivahti Valentina, takoen pöytää pienillä nyrkeillään tylyn kärsimättömästi. Ja Lanciotto, joka oivalsi, ettei mikään muu auttanut, vastasi: "Herra Francesco del Falco, Aquilan kreivi." Valentinan huulilta kirposi jotakin, mikä alkoi nyyhkytyksenä ja päättyi nauruun. Ercolen silmät menivät levälleen hänen kuultuaan sen uutisen, ja olisipa hän pistänyt väliin kysymyksen, jollei Gonzaga olisi lyhyesti käskenyt hänen mennä aseistustorniin ja tuoda siellä olevan sotilaan ja miehen, jonka Gonzaga oli jättänyt hänen vahdittavakseen. "En jätä mieleenne epäilyksen varjoakaan, madonna", lausui hän selitykseksi. He odottivat äänettöminä — sillä Lanciotton läsnäolo ehkäisi keskustelun — kunnes Ercole palasi seurassaan sotilas ja Zaccaria, joka nyt oli muuttanut pukuaan. Ennenkuin he ehtivät tiedustaa tulokkaalta mitään, saivat he mahdollisiin kysymyksiinsä vastauksen hänen ja hänen palvelijakumppaninsa välisestä tervehdyksestä. Gonzaga kääntyi Valentinan puoleen. Tyttö istui aivan hiljaa, ruskeahiuksinen pää taivutettuna ja silmissä haikean tuskainen ilme. Ja samassa kuului ulkoa ripeitä askelia. Ovi sysättiin auki, ja kynnykselle seisahtui Francesco itse, kun taas hänen takaansa näkyivät Peppen huolestuneet kasvot. Vaistomaisesti Gonzaga peräytyi askeleen, ja hänen kasvonsa muuttuivat kalpeammiksi. Francescon nähdessään Zaccaria syöksähti eteenpäin ja kumarsi syvään. "Teidän ylhäisyytenne!" tervehti hän. Ja jos oli puuttunut jotakin pikku seikkaa täydentämään kreiviä vastaan kasattua todistusaineistoa, tuntui Francesco itse omituisen kovan onnen sattuman nojalla sen tarjoavan. Ruokasaliin kokoontunut kummallinen ryhmä, joka kiinnitti hänen huomiotaan, ja läsnäolevien vakava olemus vahvistivat Peppen hänelle tuomaa varoitusta, että jotakin oli vinossa. Hän sivuutti palvelijansa tervehdyksen tyyten ja katsoi Valentinaa silmissään ymmälläolon ilme, joka olisi saattanut olla levottomuuden merkki. Valentina nousi heti pystyyn suuttumuksen punan värittäessä hänen poskiaan. Francescon pelkkä katsekin näytti muuttuneen loukkaukseksi, jota hän kaiken tapahtuneen jälkeen ei jaksanut sietää — sillä kreivin suudelman muisto kirveli kuin myrkkyhammas hänen aivoissaan. Häneltä pääsi omituinen naurahdus. Hän viittasi Francescoon päin. "Fortemani, pidättäkää Aquilan kreivi!" komensi hän ääni tuikeana ja tasaisena. "Ja jos pidätte henkeänne arvossa, niin varokaa, ettei hän pääse karkaamaan!" Kookas öykkäri epäröi. Hän tunsi Francescon menettelytavat, eivätkä ne häntä rohkaisseet. "Madonna!" ähkäisi Francesco entistä pahemmin ymmällä. "Kuulitteko käskyni, Fortemani?" kivahti tyttö. "Viekää hänet pois!" "Teidän ylhäisyytenne?" huudahti Lanciotto, vieden kätensä miekan kahvaan ja katsahtaen isäntänsä silmiin valmiina tempaisemaan miekkansa ja lyödä huimimaan, jos kreivi katseellaan käskisi. "St! Antaa olla!" rauhoitti Francesco häntä kylmästi. "Kas tässä, herra Forteinani!" Ja hän ojensi tikarinsa, ainoan hänellä olevan aseen. Pyydettyään Gonzagaa saattajakseen Valentina aikoi poistua huoneesta. Silloin Francesco näytti heräävän tajuamaan asemansa. "Madonna, malttakaa!" huudahti hän, astuen verkkaisesti Valentinan eteen. "Teidän täytyy kuunnella minua. Olen antautunut totisessa luottamuksessa ja varmasti uskoen, että kun olette kuunnellut minua —" "Kapteeni Fortemani", tiuskasi neito melkein kiukkuisesti, "hillitkää vankianne! Haluan poistua." Silminnähtävän vastahakoisesti Ercole laski kätensä Francescon olalle; mutta se oli tarpeetonta. Valentinan sanat kuultuaan kreivi peräytyi ikäänkuin olisi saanut iskun, siirtyi pois neidon tieltä, ähkäisten samalla kertaa epäilystä ja harminsekaisesta alistumisesta. Hetkiseksi hänen silmänsä suuntautuivat Gonzagaan niin vimmaisina, että heikko hymy häipyi hovimiehen huulilta ja hänen polvensa tutisivat hänen rientäessään pois huoneesta Valentinan jäljessä. KOLMASKOLMATTA LUKU Aseistustornissa Sisemmän linnanpihan karkeat kivet hohtivat puhtaina ja kirkkaina aamuauringon paisteessa, vielä märkinä niitä edellisenä yönä huuhdelleesta rankasta sateesta. Narri istui karkeatekoisella tuolilla pitkän käytävän eteisessä ja hautoi mietteitään, synkästi silmäillen välkkyvää kiveystä. Hän oli äkeissään, mikä oli harvinaista tässä hyväntuulisessa Peppessä, jollei veli Domenico ollut kysymyksessä. Hän oli koettanut puhua monna Valentinalle järkeä siltä, että herra Francescoa pidettiin vankina huoneessaan, ja neito oli käskenyt hänen rajoittamaan huomionsa ilveilyyn, esiintyen hänelle tylymmin kuin milloinkaan ennen. Mutta uhmaillen emäntänsä komennuksia hän oli hämmästyttänyt Valentinaa ilmoittamalla tietäneensä, kuka herra Francesco oli siitä päivästä alkaen, jolloin he olivat ensi kerran kohdanneet hänet Acquaspartassa. Hän oli aikonut sanoa enemmänkin. Hän oli aikonut lisätä, että Francesco oli karkoitettu Babbianosta ja että yleisesti tiedettiin hänen olevan vastahakoisen nousemaan serkkunsa valtaistuimelle. Hän oli aikonut selvittää emännälleen, että jos Francesco olisi sitä halunnut, hänen ei olisi tarvinnut alentua sellaiseen tekoon, jollaisesta Valentina häntä nyt syytti. Mutta Valentina oli sulkenut hänen suunsa ja karkoittanut hänet luotansa äkäisillä sanoilla ja vielä äkäisemmillä uhkauksilla. Ja sitten oli Valentina lähtenyt jumalanpalvelukseen, ja narri oli etsinyt suojaa käytävän eteisestä purkaakseen siellä pahaa tuultansa — tai oikeastaan antautuakseen sen valtoihin — pohtiessaan naisten tyhmyyttä ja Gonzagan kavaluutta, sillä hän ei lainkaan epäillyt, että tämä surkea asiantila oli juuri viimemainitun syytä. Ja hänen istuessaan siellä — eriskummaisena, rujomuotoisena, korean täplikkääseen asuun puettuna olentona — valtasi hänet hillitön raivo. Miten heille nyt kävisi? Ilman Aquilan kreivin lujaa tukea olisi miehistö jo viikko sitten pakottanut Valentinan antautumaan. Mitä tapahtuisi nyt, kun kreivin peloittava komennuskyky ei enää ollut hillitsemässä sotilaita? "Hän huomaa typeryytensä sitten, kun se on liian myöhäistä. Sellainen on naisten tapa", vakuutti hän itsekseen. Ja koska hän rakasti emäntäänsä, tyrmistytti se ajatus hänen uskollista sieluaan. Hän odottaisi paikallaan, kunnes monna Valentina palaisi jumalanpalveluksesta, ja sitten emäntä kuulisi — kaikki kuulisivat hänen sanansa. Hän ei enää sallisi niin helposti ajaa itseään pois. Kiihkeästi hän mielessään aprikoi, mitä hän sanoisi, kuinka yllättävällä, ponnekkaalla lauseella hän pakottaisi toiset kiinnittämään huomionsa hänen puheisiinsa, kun häntä säpsäytti kappelin portaille ilmestynyt hahmo. Se näyttäytyi äkkiä ja hiljaa kuin ilmestys, mutta se oli Romeo Gonzagan näköinen. Hänet nähtyään Peppe vaistomaisesti vetäytyi eteisen pimentoon; hänen silmänsä erotti, kuinka epäilyttävän salavihkaiset hovimiehen liikkeet olivat, ja hän tarkkaili niitä tuiman kiihkeästi. Hän näki Romeon silmäilevän varovasti ympärilleen ja laskeutuvan sitten portaita alas varpaillaan ilmeisesti sen tähden, ettei hänen askeltensa ääni kantautuisi kappelissaolijoiden korviin. Lainkaan aavistamatta, että Peppe oli läheisyydessä hän senjälkeen ripeästi kiiruhti pihan poikki ja katosi ulommalle pihalle vievään holvikäytävään. Ja varmana siitä, ettei olisi vahingoksi jonkun verran tutustua hovimiehen puuhiin narri lähti seuraamaan häntä. Huoneessaan Leijonan tornin kohdalla oli Aquilan kreivi viettänyt levottoman yön, häntä oli vaivannut sama pelko linnan kohtalosta, joka oli tuskastuttanut narria, mutta hän ei ollut yhtä herkkä syyttämään vankeudestaan Gonzagan juonittelua. Zaccarian saapuminen oli ilmaissut hänelle, että Fanfullan oli vihdoinkin täytynyt kirjoittaa, eikä hän voinut otaksua muuta, kuin että kirje oli joutunut monna Valentinan käsiin ja että se oli sisältänyt jotakin sellaista, minkä neito oli tulkinnut osoittavan hänellä olevan kavallusaikeita. Katkerasti hän nyt moitti itseään siitä, ettei ollut ihan alusta alkaen avoimesti ilmaissut Valentinalle nimeään; katkerasti hän moitti neitoa siitä, ettei viimemainittu ollut suostunut edes kuulemaan sen miehen sanoja, jota hän vakuutti rakastavansa. Jos Valentina vain olisi maininnut, millä perusteilla hän epäili häntä, Francescoa, olisi hän, sen hän uskoi varmasti, voinut haihduttaa epäluulot yhdellä sanalla, selvittää, kuinka perusteettomat ne olivat ja kuinka vilpittömät hänen aikeensa neitoa kohtaan olivat. Eniten häntä kiusasi se, että Zaccarian niin kauan odotettu ja niin kauan viipynyt saapuminen osoitti, että hänen tuomansa uutiset olivat tärkeät. Sen seurauksena saattaisi olla, että Gian Maria saattaisi liikehtiä millä hetkellä tahansa ja että hänen toimintansa saattaisi olla laadultaan epätoivoista. Fortemanin miehissä oli Francescon vangitseminen välttämättä herättänyt alakuloisuutta sekä harmia Valentinaa kohtaan, joka oli sen aiheuttanut. Juuri hänen kätensä oli pitänyt heitä koossa, hänen harkintakykynsä — josta he olivat saaneet eittämättömiä näytteitä — oli valanut heihin rohkeutta. Hän oli sellainen johtaja, joka oli osoittanut pystyvänsä johtamaan ja johon he luottivat niin, että olisivat olleet valmiit ryhtymään mihin tahansa hänen käskystään. Kuka heitä nyt johti? Fortemani oli vain yksi heistä, ja hän oli ihan satunnaisen seikan nojalla joutunut heidän komentajakseen. Gonzaga oli keikari, jonka tanssiaskelia he matkivat ja jonka älyä he halveksivat, kun taas Valentina, vaikka olikin uljas ja rohkea, oli sittenkin vain tyttö, jolla ei ollut maailmallista eikä senkään vertaa sotilaallista kokemusta ja jonka määräysten noudattaminen saattaisi olla samaa kuin itsemurha. Tällaisia mielipiteitä ei kukaan kannattanut voimakkaammin kuin itse Ercole Fortemani. Milloinkaan hän ei ollut suorittanut mitään vastahakoisemmin kuin nyt Francescon vangitsemisen, ja kun hän mietti, mitä siitä todennäköisesti seuraisi, ei hänen tyrmistyksellään ollut rajoja. Hän oli oppinut pitämään arvossa ja omalla karkealla tavallaan jopa rakastamaankin heidän taitavaa linnanpäällikköään, ja saatuaan vangitsemishetkellä tietää, kuka Francesco oikeastaan oli, oli hänen ihailunsa kasvanut jonkunlaiseksi nöyräksi kunnioitukseksi sitä _condottieroa_ kohtaan, jonka nimi oli Italian sotilaista samanlainen kuin jonkun suojeluspyhimyksen nimi. Jotta hänen vankinsa vartiointi olisi varma, oli Gonzaga, joka nyt oli taaskin ruvennut Roccaleonen komentajaksi, käskenyt hänen viettää yönsä Francescon etuhuoneessa. Hän oli mennyt tätä määräystä pitemmälle ja viettänyt melkoisen osan yöstä itse kreivin huoneessa. "Teidän ei tarvitse muuta kuin puhua", oli öykkäri vannonut, osoittaen Francescolle, millaiset hänen tunteensa oikein olivat, "ja linna on teidän. Kun lausutte vain sanan, liittyvät mieheni tottelemaan teitä, ja te saatte menetellä Roccaleonessa mielenne mukaan." "Te kurja kavaltaja!" oli Francesco nauraen vastannut. "Ettekö muista, kenen palveluksessa olette? Antaa kaiken olla niinkuin on, Ercole! Mutta jos haluatte tehdä minulle palveluksen, niin sallikaa minun tavata Zaccariaa — sitä miestä, joka saapui Roccaleoneen tänä iltana." Sen oli Ercole tehnyt. Zaccaria tunsi tuomansa kirjeen sisällön hyvin, sillä Fanfulla oli sen ilmoittanut hänelle siltä varalta, että hänen oman turvallisuutensa tähden olisi pakko hävittää se — ja nyt hän katkerasti katui sitä, ettei ollut turvautunut siihen keinoon. Zaccarialta Francesco siis sai tietää kaikki, mitä halusi, ja koska ne tiedot vain vahvistivat hänen pelkoaan, ettei Gian Maria enää lykkäisi toimintaansa tuonnemmaksi, tuskastutti häntä suunnattomasti se, että hän itse oli vangittuna. Aamun harmailla tunneilla hän tuli rauhallisemmaksi ja lampun valossa, jonka Ercole oli hänen pyynnöstään täyttänyt, hän istuutui kirjoittamaan Valentinalle kirjettä, jonka hän uskoi herättävän neidon sydämessä varmuuden hänen vilpittömyydestään. Koska Valentina ei suostunut kuuntelemaan häntä, oli tämä ainoa mahdollinen menettelytapa. Tunnin kuluttua — hänen himmeän lamppunsa valon käytyä keltaiseksi nyt auringon noustua — oli hänen kirjeensä valmis, ja hän kutsui taaskin Ercolen luokseen, pyytäen häntä heti viemään kirjeen monna Valentinalle. "Odotan siihen saakka, kunnes hän palaa kappelista", vastasi Ercole. Hän otti kirjeen ja lähti. Pihalle ehdittyään hän kummastui nähdessään narrin henkeään haukkoen syöksyvän luokseen kiihtymyksen kuvastuessa hänen omituisten kasvojensa kaikista piirteistä. "Nopeasti, Ercole!" kehoitti Peppe häntä. "Tulkaa mukaani!" "Hitto sinut vieköön, sinä paholaisen sikiö — mihin?" murahti soturi. "Kerron mennessämme. Emme saa tuhlata minuuttiakaan. Tekeillä on kavallus — Gonzaga —" huohotti narri ja lisäsi vimmaisesti: "Tuletteko?" Fortemani ei tarvinnut toista kehoitusta. Mahdollisuus saada kaunis herra Romeo kiinni kavalluksesta oli liian suloinen houkutus. Pärskyen ja puhkuen — sillä ankara juominen oli pahasti pilannut hänen hengitystään — kookas kapteeni hoputti narria joutumaan, kuunnellen kävellessään huohotuksia, joilla narri kertoi tarinansa. Paljoa siinä ei ollutkaan. Peppe oli nähnyt herra Gonzagan menevän aseistustorniin. Ampumaraosta hän oli tähyillyt, kun Gonzaga oli ottanut seinältä kaaripyssyn, tarkastanut sitä, laskenut sen pöydälle ja istuutunut kirjoittamaan. "No?" tiedusti Ercole. "Mitä muuta?" "Ei mitään muuta. Siinä kaikki", vastasi kyssäselkä. "Taivas ja helvetti!" karjaisi öykkäri, seisahtuen ja katsoa mulkoillen maltitonta kumppaniaan. "Ja sinä olet juoksuttanut minua tämän tähden?" "Eikö siinä sitten ole kylliksi?" tokaisi Peppe pontevasti. "Tuletteko eteenpäin?" "En enää askeltakaan", vastasi kapteeni, suuttuen pahasti. "Onko tämä kurjaa pilaa? Entä se kavallus, josta puhuit?" "Kirje ja kaaripyssy!" ähkyi Peppe ihan suunniltaan, virnistellen kammottavasti tämän viivytyksen tähden. "Hyvä Jumala, onko ikinä ollut moista tomppelia! Eikö se herätä mitään tuossa paksussa, tyhjässä esineessä, jota nimitätte pääksenne? Oletteko unohtanut, miten Gian Marian lähettämä tuhannen florinin tarjous tuli Roccaleoneen? Kaaripyssyn nuolen ympärillä, tyhmyri! Tulkaa, sanon, ja jälkeenpäin saatte kirjavan vaippani, ainoan liverin, jota teillä on oikeus käyttää." Tyrmistyneenä oivaltaessaan asian Ercole unohti sivaltaa ilveilijää rangaistukseksi hävyttömyydestä ja salli narrin taaskin kiidättää itseään ulomman pihan poikki ja varustuksille vieviä portaita ylöspäin. "Arveletko —" alkoi hän. "Arvelen, että teidän olisi paras kävellä hiljempaa", ärähti narri kuiskaten, "ja hillitä ukkosmaista tohinaanne, jos mielitte yllättää herra Romeon". Ercole hyväksyi vihjauksen sävyisesti kuin lammas, jätti narrin jälkeensä portaille ja meni hiljaa ylöspäin, lähestyen aseistustornia. Hän tirkisti varovasti ampumaraosta; häntä suosi se seikka, että Gonzaga oli selin häneen päin, ja hän huomasi, ettei hän ollut ehtinyt vähääkään liian aikaisin. Hovimies oli kumarassa, ja korviinsa kantautuvasta kitinästä Ercole arvasi hänen parhaillaan vääntävän kaaripyssyä jännityksiin. Hänen vieressään olevalla pöydällä virui paperiarkkiin kiedottu nuoli. Nopeasti ja meluttomasti Ercole kiersi tornin ympäri, ja seuraavalla hetkellä hän oli työntänyt auki telkeämättömän oven ja astui sisälle. Häntä tervehti kauhuinen kirkaisu, ja Gonzaga, joka heti oikaisihe pystyyn, käänsi häneen päin perin pelästyneet kasvot. Kun hovimies sitten näki, kuka tulija oli, saivat hänen kasvonsa jonkun verran takaisin tavallista tyyntä ilmettään, mutta hänen katseensa oli levoton, ja hänen poskensa olivat kalpeat. "_Sant Iddio_!" huohotti hän. "Te hätkähdytitte minua, Ercole. En kuullut teidän tuloanne." Öykkärin kasvoissa oli jotakin, mikä nyt lisäsi Gonzagan levottomuutta. Hän koetti vielä hillitä itseään, samalla kun hän sijoittui Ercolen ja pöydän väliin piilottaakseen kielevää nuolta ja tiedusti, mitä kapteeni etsi sieltä. "Tuota Gian Marialle kirjoittamaanne kirjettä", oli juro, tinkimätön vastaus, sillä Ercole ei vähääkään välittänyt diplomaattisesta esiintymisestä. Gonzagan suu loksahti ammolleen, ja hänen ylähuulensa vapisi hampaita vasten. "Mitä — Mi —" "Antakaa tänne se kirje!" tiukkasi Ercole, astuen nyt hänen likelleen niin hurjan näköisenä, että Gonzaga nielaisi paheksuvat sanat, joita hän ajatteli. Sitten hän kuten umpikujaan joutunut eläin — ja sellaisessa tapauksessa rottakin yrittää puolustautua — heilautti päänsä yläpuolelle käsissään olevan raskaan kaaripyssyn ja sulki Ercolelta tien. "Peräytykää" kiljaisi hän. "Tai Jumalan ja hänen pyhimystensä nimessä kolhaisen kallonne halki, niin että aivonne valuvat ulos." Öykkäri päästi kurkkunaurahduksen, ja sitten hänen kätensä kietoutuivat Gonzagan siromuotoisten vyötäisten ympäri, ja keikari nostettiin irti maasta. Hän iski kaaripyssyllä rajusti, kuten oli uhannut, mutta se osui tyhjään ilmaan. Seuraavalla hetkellä Gonzaga lennähti tornin nurkkaan, pahasti kolhiutuen. Niin kiivaan raivon vallassa, että hän tunsi sen ehdyttävän voimiaan ja salpaavan hengitystään hän liikahti noustakseen pystyyn ja heittäytyäkseen jälleen ahdistajansa kimppuun. Mutta Fortemani oli hänen niskassaan ja kaikesta hänen rimpuilultaan huolimatta sai hänet käännetyksi vatsalleen, väännetyksi hänen kätensä selän taakse ja sidotuksi ne yhteen lähellä olleella vyöllä. "Pysy alallasi, skorpioni!" ärähti tappelupukari, joka hengitti raskaasti ponnistustensa tähden. Hän nousi seisomaan, otti nuolen, jonka ympärille kirje oli sidottu, luki osoitteen — "Korkealle ja Mahtavalle Herttualle Gian Maria Sforzalle" — hihitti puolittain hilpeydestä, puolittain halveksumisesta ja poistui, lukiten oven jälkeensä. Yksin jäätyään Gonzaga virui vatsallaan samassa paikassa, johon hänet oli paiskattu, kykenemättä tekemään juuri muuta kuin ähkymään ja hikoilemaan äärimmäisessä epätoivossaan, samalla kun hän odotti niiden miesten tuloa, jotka todennäköisesti hänet lopettaisivat. Hän ei voinut toivoa armoa edes Valentinalta, niin raskauttava oli hänen kirjoittamansa kirje. Siinä hän kehoitti herttuaa pitämään sotilaansa valmiina jumalanpalveluksen aikana seuraavana aamuna ja odottamaan, kunnes Gonzaga liehuttaisi nenäliinaa muurilta. Senjälkeen hänen piti heti edetä sivuportille, joka olisi auki, ja kaikki muu, lupasi Gonzaga, kävisi helposti. Hän yllättäisi koko varusväen jumalanpalveluksessa ja aseettomana. Kun Francesco luki sen, välähtivät hänen silmänsä, hänen huuliltaan kirposi kirous; mutta ei hänen katseestaan eikä kirouksestaan uhkunut suuttumusta, kuten Fortemani oli odottanut. Kreivin mieleen juolahti äkkiä ajatus, joka oli niin omituinen ja humoristinen, mutta näytti sittenkin niin helpolta toteuttaa, että hän purskahti nauramaan. "Jumala siunatkoon tätä hupsua, koska hän on mahdollisimman sopiva kavaltaja!" huudahti hän, jolloin Fortemanin suu hämmästyksestä meni auki ja Peppen silmät levisivät hyvin pyöreiksi. "Ercole, hyvä ystävä, tässä on syötti, jolla saamme älliömäisen serkkuni ansaan, niin hyvä, etten ikinä olisi itse sellaista keksinyt." "Tarkoitatteko —?" "Viekää se takaisin hänelle!" huusi kreivi, ojentaen kirjettä innosta vapisevalla kädellä. "Viekää se takaisin ja taivuttakaa joko rehellisillä tai rumilla keinoilla hänet ampumaan se, kuten hän aikoi; ja jos hän kieltäytyy, niin, no, sitten sinetöikää se ja ampukaa se itse! Mutta laittakaa niin, että se joutuu Gian Marialle!" "Enkö saa tietää, mikä on tarkoituksenne?" kysyi ymmälle joutunut Ercole. "Kaikki aikanaan, hyvä ystävä. Ensin tehkää tuolle kirjeelle, kuten käskin! Kuulkaahan! Olisi paras selittää, että luettuanne sen suostutte yhdessä hänen kanssansa kavaltamaan Roccaleonen, koska teissä itsessänne on herännyt pelko siitä, mikä kohtalo teitä lopullisesti, odottaa jouduttuanne Gian Marian käsiin. Vaatikaa häntä lupaamaan teille rahaa, koskemattomuuden, mitä haluatte, palkkioksenne! Mutta saakaa hänet uskomaan, että olette vilpitön, ja taivuttakaa hänet ampumaan tuo arvokas nuolensa! Ja nyt menkää. Älkää hukatko aikaa, sillä pian palaavat toiset jumalanpalveluksesta, ja tilaisuutenne on mennyt! Tulkaa myöhemmin tänne! Sitten kerron, mitä on mielessäni. Ensi yönä on meillä paljon puuhaa, Ercole, ja teidän täytyy päästää minut vapaaksi, kun muut ovat vuoteessa. Menkää nyt!" Ercole poistui, ja Peppe, joka jäi huoneeseen, kiusasi kreiviä kysymyksillä, joihin viimemainittu vastaili, kunnes narri vihdoin oivalsi, mihin suunnitelma tähtäsi, ja häpeämättä vannoi, ettei maailmassa ollut suurempaa pilantekijää kuin hänen ylhäisyytensä oli. Sitten Ercole palasi. "Onko se tehty? Lähtikö kirje?" huudahti Francesco. Fortemani nyökkäsi. "Me olemme vannoutuneet veljeksiksi tässä jutussa, hän ja minä. Hän lisäsi kirjeeseensä rivin, jossa hän ilmoitti saaneensa minut apurikseen, minkä vuoksi myöskin minulle toivottiin koskemattomuutta." "Olette toiminut hyvin, Ercole", kehui Francesco. "Antakaa nyt minulle takaisin se monna Valentinalle aikomani kirje! Sitä ei enää tarvita. Mutta palatkaa luokseni tänä iltana neljännellä hetkellä, kun kaikki ovat makuulla, ja tuokaa muassanne palvelijani Lanciotto ja Zaccaria!" NELJÄSKOLMATTA LUKU Keskeytynyt jumalanpalvelus Tänä Kristuksen ruumiin juhlan keskiviikkona, joka oli ratkaiseva tämän kertomuksen kaikille henkilöille, sarasti aamu sumuisena ja harmaana, ja ilmaa viilensi mereltä puhaltava tuuli. Kappelin kello kilisi kutsuvasti, ja linnanväki marssi vakavana jumalanpalvelukseen. Pian saapui monna Valentina seurassaan hovinaiset, hovipojat ja viimeisenä Peppe, jonka ohuen hartausnaamarin alta kuulsi huolestunut ja levoton ilme. Valentina oli hyvin kalpea, hänen silmiänsä reunustivat tummat, unettomuudesta kertovat ympyrät, ja kun hän taivutti päätänsä rukoukseen, huomasivat hänen hovinaisensa kyyneliä tippuvan koruasuiselle käsikirjalle, jonka ylitse hän oli kumartunut. Ja nyt ilmestyi veli Domenico sakaristosta yllänsä valkea messukasukka, jollaisen kirkko on määrännyt Kristuksen ruumiin juhlaa varten, seurassaan mustaan, papilliseen asuun puettu hovipoika, ja jumalanpalvelus alkoi. Seurakunnasta olivat poissa ainoastaan Gonzaga ja Fortemani ynnä vahtisotilas ja linnan kolme vankia, Francesco ja hänen molemmat palvelijansa. Gonzaga oli esittänyt Valentinalle sen uskottavalta kuulostavan tarinan, että koska ne tapahtumat, joista Fanfullan kirje oli kertonut, saattoivat johtaa Gian Marian millä hetkellä tahansa epätoivoisiin toimenpiteisiin, olisi hänen ehkä hyvä olla muureilla ainoan vahtisotilaan lisäksi. Valentina, joka nyt kovin vähän piittasi siitä, kestikö linna vai antautuiko se, ja vieläkin vähemmän sellaisista pikku seikoista kuin siitä, oliko Gonzaga mukana jumalanpalveluksessa, oli suostunut ajattelematta hovimiehen sanojen merkitystä. Ja niinpä oli Gonzaga kasvot pingoitettuina ja ruumis vapisten häntä odottavan tehtävän aiheuttamasta kiihtymyksestä lähtenyt varustuksille heti, kun oli nähnyt kaikkien muiden kadonneen kappeliin. Vahtisotilas oli sama lukutaitoinen nuorukainen Aventano, joka oli lukenut sotilaille Gian Marian Gonzagalle lähettämän kirjeen. Jos hänellä mielestään oli selvittämättömiä asioita jonkun Roccaleonen varusväkeen kuuluvan sotilaan kanssa, niin se mies oli Aventano. Sumu häipyi nopeasti, ja seutu alkoi näkyä penikulmien laajuudelta. Gian Marian leirissä hän huomasi miesten tulevan ja menevän, mikä osoitti piirittäjäin olevan harvinaisessa touhussa niin varhaisella hetkellä. Siellä odotettiin hänen merkkiään. Hän lähestyi nuorta vahtisotilasta, käyden yhä hermostuneemmaksi sitä mukaa kuin toiminnan aika likeni. Hän kiroili Fortemania, joka itsekkäästi oli kieltäynyt olemasta mieskohtaisesti mukana päästämässä Gian Mariaa linnaan. Tässä oli tehtävä, jonka Fortemani olisi osannut suorittaa paremmin kuin hän. Hän oli innokkaasti kiinnittänyt Ercolen huomiota tähän seikkaan, mutta rehentelijä oli virnistänyt ja ravistanut päätänsä. Gonzagan osalle tuli suurempi palkkio, ja niinpä tuli Gonzagan tehdä työstäkin suurempi osa. Se oli vain oikein ja kohtuullista, oli se lurjus väittänyt; ja Gonzagan ollessa siinä tehtävässä hän pitäisi silmällä kappelin ovea, ettei heitä häirittäisi. Ja niinpä oli Gonzagan ollut pakko lähteä yksin koettamaan selviytyä vahtisotilaasta. Hän lausui nuorelle miehelle aamutervehdyksen hermostuneesti, mutta miellyttävästi, ja pani tyydytyksekseen merkille, ettei vahdilla ollut ruumista suojaavia panssareita. Hänen alkuperäinen aikomuksensa oli ollut koettaa vietellä Aventano puolelleen, saada hänet lahjomalla taipuvaiseksi; mutta kun toiminnan hetki nyt oli käsillä, ei hän rohjennut esittää tarjoustaan. Hän ei keksinyt sitä varten sopivia sanoja, ja häntä peloitti, että mies hylkäisi ehdotuksen ja harmin puuskassa ahdistaisi häntä pertuskallaan. Hän ei osannut aavistaa Ercolen etukäteen maininneen Aventanolle, että hänelle tarjottaisiin lahjuksia ja että hänen pitäisi empimättä suostua ottamaan ne vastaan. Ercole oli valinnut tämän miehen, koska hän oli älykäs, ja oli selvittänyt hänelle hyvin, mitä oli tekeillä, sekä luvannut hänelle tuntuvan palkkion, jos hän näyttelisi osansa hyvin, ja Aventano odotti. Mutta Gonzaga, joka ei tietänyt siitä mitään, luopui viimeisellä hetkellä lahjomissuunnitelmasta, jota hänen Ercolelle antamansa lupauksen mukaan piti noudattaa. "Teidän ylhäisyydellänne näyttää olevan vilu", virkkoi nuori mies kunnioittavasti, sillä hän oli huomannut Gonzagan värisevän. "Kolea aamu, Aventano", vastasi keikari virnistäen. "Niin on; mutta aurinko alkaa tuolta pilkottaa. Pian ilma lämpenee." "Niinpä kyllä", vastasi toinen hajamielisesti, yhäti viipyen vahdin vierellä, kätensä hilpeän sinisen samettivaipan verhossa hermostuneesti hypistellessä tikaria, jota hän ei uskaltanut paljastaa. Hänen mieleensä johtui, että minuutteja kului ja että hänen täytyi toimia. Mutta Aventano oli jäntevä nuorukainen, ja jollei hänen suunnittelemansa äkillinen isku tehoaisi, olisi hän miehen armoilla. Kun hän sitä ajatteli, vavahti hän taaskin, ja hänen kasvonsa kävivät harmaiksi. Hän loittoni askeleen, ja sitten välähti hänen mieleensä julma juoni. "Mitäs tuo on?" huudahti hän, tähystäen maata. Heti oli Aventano hänen vierellään, sillä hänen äänensä oli kuulostanut levottomalta — jollaiseksi hänen silloisessa tilassaan ei ollut vaikea sitä mukailla. "Mikä, teidän ylhäisyytenne?" "Tuolla alhaalla", huusi Gonzaga kiihtyneesti. "Tuossa kiveyksen raossa. Ettekö te nähnyt mitään?" Ja hän osoitti maassa sellaista kohtaa, jossa kaksi luiskaa yhtyi. "En nähnyt mitään, teidän ylhäisyytenne." "Näytti siltä kuin tuolla alhaalla olisi välähtänyt keltaista valoa. Mitä on tällä kohdalla allamme? Olen valmis vannomaan, että nyt puuhataan kavallusta. Käykää polvillenne ja katsokaa, näkyykö mitään!" Luotuaan kummastelevan katseen hovimiehen kalpeihin, nytkähteleviin kasvoihin laskeutui kovaonninen nuorukainen hänen käskynsä mukaan nelin kontin. Sittenkin — miespoloinen! — hän tuskin oli niin älykäs kuin Fortemani luuli. "Ei siellä ole mitään, teidän ylhäisyytenne", vakuutti hän. "Kiveyksessä on halkeama. Mutta — Vo-ih!" Pelokkaan hätäisesti oli Gonzaga temmannut tikarin tupestaan ja upottanut sen keskelle Aventanon leveätä selkää. Miehen käsivarret lipuivat ulospäin, hän päästi pitkäveteisen, korisevan huokauksen, vaipui maahan ja ojensihe kammottavasti kiveykselle. Samassa hajaantuivat pilvet ja aurinko tuli näkyviin kultaisen säkenöivänä. Korkealla Gonzagan pään yläpuolella viritti leivonen laulunsa. Tuokion salamurhaaja seisoi uhrinsa ruumiin ääressä pää painuneena olkapäiden väliin, ikäänkuin hän olisi odottanut iskua, kasvot harmaina, hampaat kalisevina ja suu kamalasti nytkähtelevänä. Häntä puistatti. Ensi kerran hän oli nyt riistänyt hengen ihmiseltä, ja tuo hänen jalkojensa juuressa viruva ruumis herätti hänessä kuvottavaa kammoa. Hän ei olisi kuningaskunnan hinnasta — ei pelastaakseen sielunsa ikuisesta kadotuksesta, jonka hän oli teollaan ansainnut — rohjennut kumartua vetäisemään tikaria irti murhaamansa onnettoman selästä. Päästäen parkaisua muistuttavan äänen hän kääntyi ja pakeni kauhun vallassa siltä paikalta. Pelosta huohottaen, mutta alitajuisesti muistaen, mitä hänen piti tehdä, hän seisahtui tuokioksi heiluttamaan nenäliinaa ja syöksyi sitten portaita myöten sivuportille. Vapisevin sormin hän avasi lukon ja aukaisi portin selälleen Gian Marian miehiä varten, jotka hänen merkkinsä kutsumina nyt kiiruhtivat esille, kantaen kuusipuista siltaa, jonka he edellisenä päivänä olivat hätäisesti ja karkeatekoisesti kyhänneet. Jonkun verran ponnistellen ja synnyttäen enemmän melua kuin Gonzagasta oli mieleen he työnsivät sen vallihaudan poikki. Eräs miehistä hiipi ylitse ja auttoi Gonzagaa kiinnittämään sillan toisen pään tiukasti. Hetkisen kuluttua Gian Maria ja Guidobaldo seisoivat linnanpihalla, ja heidän jälessään tulivat melkein kaikki ne sata miestä, jotka Gian Maria oli tuonut tähän piiritykseen. Niin oli Francesco varmasti otaksunut käyvän, sillä hän tiesi, ettei hänen serkkunsa tapa ollut jättää mitään vaaralle alttiiksi. Babbianon herttua, jonka kasvoja rumensi pörröinen, punertava parransänki — sillä hänen vannomansa valan mukaisesti oli hänen pyöreissä kasvoissaan nyt kahden viikon vanha parta — kääntyi Gonzagan puoleen. "Onko kaikki hyvin?" tiedusti hän ystävällisesti, kun taas Guidobaldo silmäili keikaria halveksivasti. Gonzaga vakuutti, että kaikki oli saatu toimeen häiritsemättä varusväen jumalanpalvelusta. Kun hän nyt arveli olevansa hyvässä turvassa, palasi hänen tavallinen rauhallinen esiintymistapansa. "Saatte onnitella itseänne, teidän korkeutenne", rohkeni hän virnistäen lausua Guidobaldolle, "sen tähden, että olette kasvattanut veljentyttärenne uskonnolliseen hartauteen". "Puhuttelitteko minua?" virkkoi Urbinon herttua kylmästi. "Luotan siihen, ettei se enää toistamiseen ole tarpeen." Nähdessään hänen kauniiden kasvojensa inhoisen ilmeen Gonzaga tunsi sykertyvänsä kokoon. Gian Maria nauroi vinkuvalla sopranoäänellään. "Enkö ole palvellut teidän korkeuttanne uskollisesti?" liehakoi keikari. "Niin on tehnyt kokkini halvin apuri ja samoin alhaisin tallipoikani — ja he ovat tehneet sen kunniallisemmin itseään kohtaan", vastasi ylpeä herttua. "He eivät kuitenkaan mene niin pitkälle, että laskisivat minulle leikkiä." Hänen silmistään säihkyi niin kaunopuheinen uhkaus, että Gonzaga peräytyi peloissaan; mutta Gian Maria taputti häntä ystävällisesti olalle. "Olkaa hilpeä, Juudas!" kehoitti hän, nauraen kalpeat kasvot virnistyksessä. "Minulla on kyllä teille tilaa Babbianossa ja myöskin työtä, jos toimitte yhtä hyvin kuin täällä. Mutta nythän sotilaat ovat täällä. Menkäämme eteenpäin linnanväen ollessa rukoilemassa. Mutta emme saa häiritä heitä", lisäsi hän vakavammin. "En halua olla syypää jumalattomaan tekoon. Meidän sopii odottaa heitä ulkosalla." Hän nauroi hilpeästi, sillä hän tuntui olevan luonnottoman hyvällä tuulella, käski Gonzagan mennä edellä ja seurasi häntä Guidobaldon rinnalla. He menivät linnanpihan poikki, hampaisiin saakka aseistettujen sotilaiden rivien välitse ja seisahtuivat sisemmälle pihalle johtavan holvikäytävän ovelle, jotta Gonzaga avaisi sen. Hetkisen keikari seisoi paikallaan, tuijottaen suu auki. Sitten hän käänsi tyrmistyneet kasvonsa herttuoihin päin. Hänen polvensa vapisivat silminnähtävästi. "Se on lukittu", ilmoitti hän pelokkaasti. "Me melusimme liian kovasti tullessamme", huomautti Guidobaldo, "ja se hälytti varusväen". Tämä selitys huojensi Gian Marian mielessä äityvää levottomuutta. Hän kääntyi sotilaittensa puoleen ja kirosi. "Tänne joitakuita miehiä!" komensi hän terävästi. "Rikkokaa tuo ovi! Lempo soikoon! Luulevatko ne tomppelit niin helposti pitävänsä minua ulkopuolella?" Ovi murrettiin rikki, ja he etenivät, mutta vain noin puolikymmentä askelta, sillä lyhyen käytävän toisessa päässä oli toinen ovi sulkemassa heiltä tien. Senkin he mursivat auki Gian Marian hurjasti kiroillessa viivytystä. Mutta kun tie oli aukaistu, ei hän ollut kovin innokas menemään edellä. Hän piti perin todennäköisenä, että Valentinan sotilaat olisivat toisella pihalla heitä odottamassa. Senvuoksi hän käski miestensä mennä eteenpäin, jääden Guidobaldon kanssa jälkeen, kunnes sai tiedon, että myöskin sisempi piha oli tyhjä. Ja nyt oli koko hänen satalukuinen seurueensa keräytynyt sinne nujertamaan monna Valentinan palveluksessa olevia kahtakymmentä miestä; ja — Gian Marian omantunnon arkailusta huolimatta — Guidobaldo astui kylmäverisesti kappelin ovelle. * * * * * Kappelissa oli jumalanpalvelus alkanut. Alttarin juurella oli veli Domenico kaiuttanut Confiteorin avustavan hovipojan sopraanon säestäessä hänen syvää ääntänsä. Kyrie-rukous oli parhaillaan menossa, kun seurakunnan huomio kiintyi kappelin ovea lähestyvien askelten ääneen, johon sekaantui pahaenteistä teräksenkalinaa. Miehet nousivat kaikki yhtaikaa, peläten kavallusta, ja paikan pyhyydestä huolimatta kiroilivat sitä, ettei heillä ollut aseita. Sitten ovi avautui, ja portailla kajahteli tulokkaiden rautakorkojen kapse, joten kaikkien katse suuntautui sinne, myöskin veli Domenicon, joka oli vapisevalla äänellä lausunut viimeiset sanat: "Christe eleison." Kuului helpotuksen huoahdus, jota seurasi Valentinan äkäinen huudahdus, kun läsnäolijat tunsivat tulokkaat. Ensimmäisenä astui esiin Aquilan kreivi täydessä sotisovassa, miekka kupeella ja tikari vyöllä, kantaen päähinettään vasemman käsivartensa taipeessa. Hänen takanaan kohosi Fortemanin ruho, isot kasvot punehtuneina oudosta kiihtymyksestä; hänen teräshaarniskaansa peitti nahkainen suojus, myöskin hänen vyöllään riippui miekka ja tikari, ja hänen kädessään oli välkkyvä kypäri. Viimeisinä tulivat Lanciotto ja Zaccaria, molemmat täysissä varuksissa ja hyvin aseistettuina. "Keitä olette te, jotka tunkeudutte tuollaisessa asussa Jumalan huoneeseen häiritsemään pyhää jumalanpalvelusta?" huusi munkin bassoääni. "Kärsivällisyyttä, hyvä isä", vastasi Francesco rauhallisesti. "Tilanne antaa meille siihen oikeuden." "Mitä tämä merkitsee, Fortemani?" tiedusti Valentina käskevästi, tähdäten vihaisen katseen kapteeniinsa ja tyyten sivuuttaen kreivin. "Kavallatteko tekin minut?" "Se merkitsee, madonna", vastasi jättiläinen kursailematta, "että sylikoiranne, herra Gonzaga, on juuri tällä hetkellä päästämässä sivuportista Roccaleoneen Gian Mariaa ja hänen sotaväkeään". Miehiltä pääsi käreä huuto, jonka Francesco vaimensi rautakintaisella kädellään. Valentina katseli Fortemania hurjistuneena, ja ikäänkuin hänen tahtoaan voimakkaamman tahdon pakottamina hänen silmänsä sitten kääntyivät kreiviin päin. Francesco astui heti hänen luoksensa ja kumarsi päätänsä hänen edessään. "Madonna, nyt ei ole sopiva hetki selityksille. Nyt tarvitaan toimintaa, ja sitä tarvitaan heti. Tein väärin, kun en ilmaissut teille, kuka olin, ennenkuin saitte sen selville niin onnettomalla tavalla ja ainoan Roccaleonessa olleen kavaltajan Romeo Gonzagan avulla — joka, kuten Fortemani äsken kertoi, on tällä hetkellä päästämässä serkkuani ja teidän setäänne tähän linnaan. Mutta oman etunne vuoksi rukoilen teitä, madonna, uskomaan, ettei tarkoituksenani koskaan ole ollut muu kuin palvella teitä ja etten minä, kuten teille väitettiin, ole koettanut kääntää tätä piiritystä omaksi poliittiseksi edukseni." Valentina vaipui polvilleen ja alkoi kädet ristissä rukoilla armon äitiä, arvellen olevansa hukassa, sillä Francescon sävy oli vakuuttava ja ritari oli sanonut Gian Marian parhaillaan tunkeutuvan linnaan. "Madonna", huudahti kreivi, kevyesti koskettaen tytön olkapäätä, "jättäkää rukouksenne siksi, kunnes ne voivat olla kiitosrukouksia! Kuunnelkaa! Tuon Peppen valppauden avulla, joka, kelpo olento, ei ollut menettänyt luottamustaan minuun eikä pitänyt minua raukkana, saimme — Fortemani ja minä — eilen illalla tiedon näistä Gonzagan aikeista. Ja me olemme tehneet suunnitelmamme ja suorittaneet valmistuksemme. Linnaan tunkeutuessaan tapaavat Gian Marian sotilaat ulommat ovet teljettyinä ja lukittuina, ja me voitamme vähän aikaa heidän murtaessaan niitä. Palvelijani, kuten huomannette, telkeävät parhaillaan kappelin ovea heille lisäesteeksi. Heidän ollessaan siinä puuhassa täytyy meidän toimia. Lyhyesti siis, jos luotatte meihin, viemme teidät pois täältä, sillä me neljä olemme työskennelleet koko yön ja saaneet jotakin aikaan." Kasvot pingoittuneina ja säikähtyneen näköisinä Valentina katsoi Francescoon kyynelusvan lävitse. Sitten hän vei kätensä otsalleen, tehden hämmennyksen ja avuttomuuden eleen. "Mutta he seuraavat meitä", valitti hän. "Eivät seuraa", rauhoitti kreivi hymyillen. "Siitäkin olemme pitäneet huolta. Tulkaa, madonna; aika on täpärällä." Tyttö silmäili häntä pitkän tuokion. Pyyhkäistyään sitten pois katsettaan himmentäneet kyyneleet hän laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja seisoi siten kaikkien näkyvissä, katsoen toisen tyyniin kasvoihin. "Mistä tiedän, että sananne ovat tosia — että voin luottaa teihin?" kysyi hän, mutta hänen äänensä ei osoittanut hänen vaativan eittämätöntä todistusta uskoakseen. "Kautta kunniani ja ritariarvoni", vastasi kreivi kaikuvalla äänellä, "vannon tässä, Jumalan alttarin juurella, että pyrkimykseni — ainoa pyrkimykseni — on ollut, on nyt ja on vastaisuudessa palvella teitä, monna Valentina." "Minä uskon teitä", huudahti tyttö; ja hetkisen kuluttua hän nyyhkytti: "Antakaa minulle anteeksi, Francesco, ja suokoon Jumalakin minulle anteeksi, etten luottanut teihin!" Kreivi kuiskasi hiljaa hänen nimensä, korostaen sitä niin suloisesti, että hänen rintaansa tulvahti onnekas rauha ja hänen silmistään alkoi loistaa entinen iloinen rohkeus. "Tulkaa, hyvät herrat!" huudahti kreivi nyt, käyden äkkiä ripeäksi, mikä säpsähdytti toiset kuumeisen totteleviksi. "Te, veli Domenico, riisukaa pois papillinen asunne ja vyöttäkää kaapunne korkealle! Te joudutte kapuamaan. Ja pari miestä tänne siirtämään syrjään tuo alttariaskelma! Palvelijani ja minä kulutimme yön irroittaessamme sen vanhoja kiinnikkeitä." Miehet nostivat kiven paikaltaan, ja sen alla olevassa aukossa tulivat näkyviin portaat, jotka johtivat alaspäin Roccaleonen vankikomeroihin ja kellareihin. He laskeutuivat niitä myöten kiireesti, mutta hyvässä järjestyksessä Francescon ohjaamina, ja kun viimeiset olivat kavunneet aukosta, sijoittivat hän ja Lanciotto apunaan alempana olevia miehiä, jotka olivat tarttuneet hänen heille laskemaansa nuoraan, kiviliuskan altapäin takaisin paikalleen, jotta ei jäisi näkyviin jälkeäkään osoittamaan heidän käyttämäänsä tietä. Alhaalla oli Fortemani, joka oli mennyt edellä mukanaan puoli tusinaa sotamiehiä, avannut erään sivuoven; ja maanalaisessa käytävässä valmiina olleet tavattoman jykevät tikapuut työnnettiin vallihaudan ylitse, joka tällä kohdalla oli pauhaava vuoripuro. Ensimmäisenä laskeutui tätä viettävää siltaa myöten Fortemani, ja maahan ehdittyään hän kiinnitti portaiden alapään lujasti. Senjälkeen meni Francescon käskystä kymmenkunta miestä aseinaan keihäät, jotka oli yöksi jätetty käytävään. Komennussanan kuultuaan he äänettömästi pujahtivat pois. Sitten oli naisten vuoro, ja viimeisinä menivät jäljellä olevat miehet. Vihollisista he eivät nähneet vilahdustakaan, eivät edes ainoatakaan vahtisotilasta, sillä kaikki Gian Marian miehet oli viety linnaa valtaamaan. Siten he poistuivat Roccaleonesta ja menivät karkeatekoisen sillan ylitse sen eteläpuolella aukeaville, viehättäville niityille. Fortemani miehineen oli jo juoksujalkaa kadonnut linnan etusivulle päin, kun Francesco viimeisenä astui sillalle ja sulki oven jälkeensä. Sitten hän lipui nopeasti maahan ja kymmenkunnan kerkeän miehen avulla kiskoi tikapuut pois. Kannettuaan ne muutamien metrien päähän puron partaalta he laskivat ne niitylle. Francesco naurahti mitä puhtaimmasta riemusta ja meni Valentinan luokse. "He saavat päänvaivaa koettaessaan ottaa selkoa, miten pääsimme linnasta", huudahti hän, "ja heidän on pakko johtua siihen päätelmään, että olemme kaikki enkeleitä ja ja että meillä on siivet varuksiemme alla. Emme jättäneet heille yksiäkään tikkaita emmekä nuoranpätkääkään, jonka avulla he voisivat yrittää tulla jäljessämme, joskin he huomaisivat, miten me tulimme. Mutta, Valentina _mia_, ilveily ei vielä ole loppunut. Fortemani lienee jo siirtänyt pois paikaltaan sen sillan, jota myöten he menivät linnaan, ja aloittanut taistelun heidän mahdollisesti vahdiksi jättämiensä muutamien miesten kanssa, ja korkea ja mahtava Gian Maria on nyt tiukimmassa satimessa, mitä ikinä on valmistettu." VIIDESKOLMATTA LUKU Roccaleonen antautuminen Kirkkaan toukokuisen aamun auringonpaisteessa Francesco ja hänen miehensä lähtivät iloisesti valtaamaan herttuan leiriä, ja päivän ensimmäinen tehtävä oli linnasta aseettomina tulleiden sotilaiden aseistaminen. Aseista ei ollut puutetta, ja niitä he varasivat itselleen runsaasti, samalla kun mies siellä, toinen täällä seisahtui pukeakseen yllensä haarniskan tai painaakseen teräskypärin päähänsä. Telttoja vahtimaan oli jätetty ainoastaan kolme sotilasta, ja nämä oli Fortemani parin miehensä kanssa vanginnut sillä aikaa, kun muut nostivat pois paikaltaan sillan, jota myöten hyökkääjät olivat menneet linnoitukseen. Ja nyt ammotti nostosillan vieressä olevan, avoimen sivuportin kohdalla kohiseva virta, jonka yli ei huimapäisinkään olisi uskaltanut yrittää uida. Tähän aukkoon ilmestyi pian Gian Maria, jonka kasvot kerrankin olivat punaiset, ja hänen takanansa tungeksi kiljuva joukko sotilaita, jotka olivat yhtä raivoissaan kuin isäntänsäkin nähtyään, miten heidät oli houkuteltu satimeen. Telttojen takalistolla Valentina ja hänen hovinaisensa vartosivat nyt nähtävästi alkavien neuvottelujen tulosta. Suurin osa miehistä puuhaili Gian Marian tykkien kimpussa, Francescon ohjatessa tähdäten niitä nostosiltaa kohti. Linnasta kajahti valtava huuto. Miehet katosivat pikku portilta ja ilmestyivät hetkisen kuluttua muurille, ja Francesco nauroi täyttä kurkkua oivaltaessaan heidän tarkoituksensa. He olivat muistaneet sinne sijoitetut tykit ja kohta rientäneet niiden luokse käyttääkseen niitä Valentinan pientä armeijaa vastaan. He koettivat tykkiä toisensa jälkeen, ja heiltä pääsi vimmaisen kiukkuinen kiljunta, kun he käsittivät, millaisilla tyhjillä peloittimilla heitä oli pidetty kurissa viime viikon aikana. Sitä seurasi muutamia minuutteja kestävä äänettömyys, jonka vihdoin lopetti torven törähdys. Noudattaen tätä neuvottelukutsua Francesco antoi viimeiset ohjeet Fortemanille, joka jäi komentamaan tykkejä hoitavia miehiä, ja lähti ratsastamaan eräällä Gian Marian ratsuista saattajinaan Lanciotto ja Zaccaria, jotka myös ratsastivat ja joista kummallakin oli panostettu pyssy. Roccaleonen muurin juurella hän pysäytti ratsunsa, nauraen mielessään riitapuolien suunnattomalle vaihtumiselle. Hänen seisahtuessaan — kypäri päässä, mutta silmikko avoinna — lennähti muurin reunalta ruumis, joka loiskahtaen putosi kuohuvaan veteen. Se oli Aventanon ruumis, jonka Gian Maria oli jyrkästi käskenyt poistaa näkyvistään. "Haluan puhutella monna Valentina della Roverea", kiljaisi vimmastunut herttua. "Voitte puhua minulle, Gian Maria", vastasi Francescon ääni, kirkas ja metallisointuinen. "Olen hänen edustajansa, hänen entinen linnanpäällikkönsä Roccaleonessa." "Kuka olette?" kysyi herttua, joka oli tuntenut tutun soinnun toisen pilkallisessa äänessä. "Francesco del Falco, Aquilan kreivi." "Jumaliste! Sinä!" "Ihmeitten aikaa, eikö olekin?" veisteli Francesco nauraen. "Kumman tahdot menettää, serkku — vaimon vaiko herttuakunnan?" Raivo vei Gian Marialta puhekyvyn hetkiseksi. Sitten hän kääntyi Guidobaldon puoleen ja kuiskasi jotakin; mutta Guidobaldo, jonka mieltä tuo alhaalla oleva ritari nyt näytti suunnattomasti kiinnittävän, kohautti vain olkapäitänsä. "En tahdo menettää kumpaakaan, herra Francesco", karjui herttua. "En kumpaakaan, jumaliste!" kirkui hän. "En kumpaakaan, kuuletko?" "Olisinhan muutoin kuuro", kuului levollinen vastaus. "Mutta olet pahasti erehtynyt. Toisesta tai toisesta sinun täytyy luopua, ja oma asiasi on valita, kumman niistä haluat. Peli on kääntynyt sinulle vastaiseksi, Gian Maria, ja sinun täytyy maksaa." "Entä eikö minulla ole ensinkään sananvaltaa, kun veljentyttärestäni käydään kauppaa?" tiedusti Guidobaldo kylmän arvokkaasti. "Onko teidän asianne, herra kreivi, määrätä, saako serkkunne mennä avioliittoon hänen kanssansa vai eikö?" "Eipä suinkaan. Hän saa mennä avioliittoon monna Valentinan kanssa, jos tahtoo, mutta silloin hän ei enää ole herttua. Itse asiassa hänestä tulee maanpakolainen, joka ei voi vaatia itselleen minkäänlaista arvonimeä, jos babbianolaiset jättävätkään hänelle päätä lainkaan, kun taas minä, vaikka en olekaan horjuvalla valtaistuimella istuva herttua, olen ainakin kreivi; minulla on tilus, pieni, mutta varmasti minun, ja minusta tulee herttua, jos Gian Maria kieltäytyy luovuttamasta minulle veljentytärtänne. Jos hän niin ollen haluaa mennä naimisiin monna Valentinan kanssa, oletteko te valmis antamaan veljentyttärenne kodittoman kulkurin tai päättömän ruumiin puolisoksi?" Guidobaldon kasvot näyttivät muuttuvan, ja hän loi omituisen katseen vieressään seisovaan, kalpeakasvoiseen herttuaan. "Oletteko te siis veljentyttäreni käden toinen tavoittelija, herra kreivi?" kysyi hän kylmimmällä äänellään. "Olen, teidän korkeutenne", vastasi Francesco rauhallisesti. "Asianlaita on näin. Jollei Gian Maria ole Babbianossa huomenna, menettää hän kruununsa, ja se siirtyy minulle kansan tahdosta; mutta jos hän luopuu oikeudestaan monna Valentinaan minun hyväkseni, matkustan suoraa päätä Aquilaan enkä enää häiritse Babbianoa. Jos hän ei siihen suostu, vaan vaatii monna Valentinaa väkisin puolisokseen, niin mieheni pitävät häntä vankina noiden muurien takana, kunnes hänen on liian myöhäistä ehtiä herttuakuntaansa pelastamaan kruunuaan. Sillä välin ratsastan minä Babbianoon hänen sijastaan, ja vaikka olenkin vastahakoinen näyttelemään herttuan osaa, otan vastaan valtaistuimen ja vaimennan kansan valitukset. Sitten hän saa koettaa voittaa teidän korkeutenne suostumuksen avioliittoonsa." Kenties ensi kerran eläissään Guidobaldo teki itsensä syypääksi suoranaisesti epäkohteliaaseen tekoon. Hän purskahti nauramaan — äänekkäästi, huvitettuna, mikä vihloi veitsen tavoin Gian Marian sydäntä. "No niin, herra kreivi", virkkoi hän, "tunnustan, että olemme sangen tiukasti käsissänne, joten voitte muovata meitä mielenne mukaan. Olette sellainen soturi ja sellainen strategi, jollaisen mielelläni pitäisin luonani Urbinossa. Mitä teidän korkeutenne sanoo?" jatkoi hän, kääntyen nyt miltei puhekyvyttömän Gian Marian puoleen. "Minulla on vielä toinen veljentytär, jolla voisimme lujittaa näiden molempien herttuakuntien välisen liiton, ja hän saattaisi osoittautua taipuvaisemmaksi. Naiset nähtävästi tahtovat itsepintaisesti olla naisia. Ettekö luule, että monna Valentina ja tämä uljas serkkunne —" "Älkää hänestä välittäkö!" kirkui Gian Maria nyt ihan vimmoissaan raivosta. "Hän on liukaskielinen koira, joka saattaisi väittelyssä solmita sanoilla itse paholaisenkin. Älkää käykö neuvottelemaan hänen kanssansa! Minulla on sata miestä, ja —" Hän pyörähti äkkiä ympäri. "Laskekaa tuo nostosilta alas, pelkurit!" karjui hän sotilaille. "Ja lakaiskaa nuo elukat pois teltoistani!" "Gian Maria, varoitan sinua", huusi Francesco äänekkäästi ja lujasti. "Olen tähdännyt omat tykkisi tuota siltaa kohti, ja heti kun sitä yritetään laskea, ammun sen pirstoiksi. Sinä et pääse Roccaleonesta muutoin kuin minun suostumuksellani ja minun määräämilläni ehdoilla, ja jos menetät herttuakuntasi itsepäisyytesi tähden, on se oma syysi. Mutta vastaahan nyt, jotta tietäisin miten menetellä." Myöskin Guidobaldo hillitsi Gian Mariaa ja peruutti hänen määräyksensä sillan laskemisesta. Ja nyt hiipi Gonzaga toiselta puolen hänen luoksensa ja kuiskasi hänen korvaansa, että hänen pitäisi odottaa yön tuloa. "Odottaa yön tuloa, hupsu!" kivahti herttua, kääntyen häneen päin hurjan riemastuneena löytäessään jonkun, jonka hän saattoi tuhota. "Jos odotan siihen saakka, menetän valtaistuimeni. Näin käy, kun ryhtyy tekemisiin kavaltajien kanssa. Se on sinun syysi, sinä Juudas!" kiljui hän yhä hurjistuneempana, kasvot vääntyneinä. "Mutta ainakin sinä saat palkan teoistasi." Gonzaga näki teräksen äkkiä välähtävän silmiensä edessä, ja häneltä pääsi vihlova parkaisu, kun Gian Marian tikari upposi hänen rintaansa. Liian myöhään Guidobaldo ojensi kättänsä pidättääkseen herttuaa. Ja niinpä Gonzaga omituisesti kostavan oikeuden sallimasta vaipui maahan ihan samalle paikalle, jossa hän oli niin katalasti ja raukkamaisesti murhannut Aventanon. "Viskatkaa tuo haaska vallihautaan!" ärähti Gian Maria, yhäti vapisten raivosta, joka oli teettänyt hänellä tämän raa'an työn. Häntä toteltiin, ja niinpä murhattu ja murhaaja joutuivat samaan hautaan. Aluksi yritettyään hillitä Gian Mariaa Guidobaldo oli sitten katsellut välinpitämättömästi, pitäen tekoa sangen sopivana rangaistuksena miehelle, jonka kavallusta kohtaan hän ainakaan ei ollut koskaan ollut myötämielinen. Nähdessään ruumiin katoavan alhaalla kohisevaan jokeen Gian Maria näytti tajuavan, mitä hän oli tehnyt. Hänen kiukkunsa asettui, ja hurskaasti taivuttaen päätänsä hän teki ristinmerkin. Kääntyen sitten vierellään seisovan seuralaisensa puoleen hän juhlallisesti käski: "Pitäkää huolta siitä, että huomenna toimitetaan messu hänen sielunsa autuudeksi!" Ikäänkuin tämä teko olisi rauhoittanut häntä ja palauttanut hänet järkiinsä, astui Gian Maria nyt esille ja puhuen tyynemmin kuin siihen asti pyysi serkkuaan ilmoittamaan, millä ehdoilla hänen sallittaisiin palata Babbianoon hänen kansansa määräämänä aikana. "Mitään muuta ehtoa ei ole kuin se, että luovut vaatimasta monna Valentinaa puolisoksesi ja etsit lohdutusta — kuten hänen korkeutensa Urbinon herttua luullakseni itse ehdotti — herra Guidobaldon nuoremmasta veljentyttärestä." Ennenkuin Gian Maria ehti vastata, kehoitti Guidobaldo hiljaa häntä hyväksymään ehdon. "Mitä muuta voisitte tehdä?" lopetti Montefeltro ponnekkaasti. "Entä tämä toinen veljentyttärenne —?" kysyi Gian Maria masentuneesti. "Olen jo antanut sanani", vastasi Guidobaldo. "Entä monna Valentina?" lisäsi toinen, melkein vinkuen. "Saa mennä avioliittoon tämän itsepintaisen _condottieronsa_ kanssa. Minä en heitä vastusta. Niin, olen ystävänne tässä asiassa. Uhraanpa Valentinankin teidän eduksenne. Jos nimittäin olette itsepäinen, syöksee kreivi teidät turmioon. Hän on voiton puolella, hyvä herra. Tunnustakaa tappionne, kuten minä tunnustan omani, ja maksakaa!" "Mutta mitä on teidän tappionne minun tappiooni verrattuna?" huudahti Gian Maria, joka Guidobaldon arvostelevien sanojen nojalla oivalsi, että sellainen veljentyttären puoliso kuin Francesco del Falco ei suinkaan ollut vastenmielinen uhkaavina rauhattomina aikoina. "Se on ainakin yhtä ehdoton", vastasi Guidobaldo, kohauttaen olkapäitään. Ja tähän suuntaan Urbinon herttua pitkitti muutamia minuutteja, kunnes Gian Maria vihdoin huomasi, että hänen liittolaisensa ei ollut ainoastaan luopunut hänestä, vaan nyt lisäksi kamppaili hänen serkkunsa puolella, vaatien häntä hyväksymään serkun ehdot, niin harmilliset kuin ne olivatkin. Tällä tavoin ahdistettuna Gian Maria lamaantuneena tunnusti tappionsa ja ilmoitti taipuvansa maksamaan menetyksensä. Samalla hän tiedusti, kuinka pian hänen sallittaisiin poistua linnasta. "No, heti, kun nyt olen saanut sanasi", lupasi Francesco auliisti, minkä jälkeen Gian Marian silmissä välähti kavala ilme, jonka Francescon seuraavat sanat pian häivyttivät. "Mutta jotta sinun ja minun sotilaani eivät joutuisi kahinaan, pitää sinun määrätä, että sotilaasi tulevat linnasta ilman aseita ja varuksia, ja sinun itsesi tulee riisua omasi. "Hänen korkeutensa herttua Guidobaldo on ainoa mies, johon nähden voin tehdä poikkeuksen tästä ehdosta. Jos sitä rikotaan, niin, sen lupaan, kadutte sitä katkerasti. Nähdessäni ensimmäisen aseellisen miehen tulevan portista, käsken ampua teitä, ja omat tykkinne tuottavat teille tuhon." Näin päättyi Roccaleonen toinen piiritys melkein heti alkuunsa, ja niin antautui Gian Maria voittajalle. Babbianon herttua ja hänen sotilaansa marssivat linnasta säyseinä ja äänettöminä, suunnaten matkansa Babbianoon. Gian Maria ei lausunut sanaakaan eikä edes katseella osoittanut huomaavaisuutta sille naiselle, joka oli aiheuttanut hänen tappionsa ja joka hilpeänä katseli hänen poistumistaan. Guidobaldo ja hänen harvat seuralaisensa viipyivät vielä hänen äskeisen liittolaisensa lähdettyä. Hän käski Francescon opastaa hänet veljentyttärensä luokse, ja Francesco totteli kerkeästi. Herttua syleili Valentinaa kylmästi — mutta se, että hän kaiken tapahtuneen jälkeen lainkaan syleili veljentytärtään, oli hyvä merkki. "Lähdettehän kanssani Urbinoon, herra kreivi?" virkkoi hän äkkiä Francescolle. "Olisi paras viettää häät siellä. Kaikki on valmista — sillä kaikki oli valmistettu Gian Mariaa varten." Valentinan silmiin lehahti hyvin iloinen ilme; hänen poskensa punehtuivat, ja hänen katseensa painui maahan; mutta Francesco tarkasti herttuan kasvoja terävästi ikäänkuin ei olisi voinut uskoa niin suureen onneen. "Tarkoittaako teidän korkeutenne minulle hyvää?" rohkeni hän kysyä. Guidobaldo jäykistyi, ja hänen kirkas, korkea otsansa meni ryppyihin. "Saatte ruhtinaallisen sanani sen vakuudeksi", lupasi hän juhlallisesti, minkä jälkeen Francesco notkisti polvensa ja kumartui suutelemaan hänen herttuallista kättänsä. Ja niin he lähtivät, ratsastaen hevosilla, jotka he pitivät sotasaaliina. He tarjosivat komean näyn; Guidobaldo ynnä Francesco ja Valentina ratsastivat etunenässä, kun taas jälkijoukkona olivat Peppe ja veli Domenico, jotka tämän kulkutaudin tapaisen suopeuden tartuttamina vihdoinkin veljeilivät keskenään. Ja heidän ratsastaessaan Guidobaldo sattui pian jättäytymään jäljelle, joten Francesco ja Valentina huomasivat jääneensä tuokioksi kahden kesken vähän muiden etupuolelle. Valentina kääntyi kreivin puoleen; hänen ruskeissa silmissään oli ujo ilme, ja hänen punaiset huulensa vavahtelivat. "Et vielä ole sanonut antaneesi minulle anteeksi, Francesco", valitti hän, arasti kuiskaten. "Eikö sinun olisi sopivaa tehdä se, koska meidät vihitään avioliittoon niin pian?" *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ASEISTETTU RAKKAUS *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.