The Project Gutenberg eBook of Merirosvojen aarre This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Merirosvojen aarre Kertomus Author: Georg Gartner Release date: January 15, 2025 [eBook #75115] Language: Finnish Original publication: Hamina: Alfred Lagerbom, 1904 Credits: Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MERIROSVOJEN AARRE *** language: Finnish MERIROSVOJEN AARRE Kertomus Hollantilaisen laivalääkärin muistiinpanojen mukaan kirjoittanut GEORG GARTNER Suomennos Haminassa, Alfred Lagerbomin kustannuksella 1904. Senssuurin hyväksymä 14 p:nä Syyskuuta 1904. Hamina. ENSIMÄINEN LUKU. Ollessani laivalääkärinä Havannaan menevällä englantilaisella laivalla, Little Duc, olin ainoa hollantilainen koko aluksella. Matka kävi varsin onnellisesti, kunnes meidät Bahamasaarten kohdalla saavutti myrsky, joka niin pahoin muutti suuntamme, että ajauduimme aivan lähelle Cuban luona olevaa matalikkoa, noin viisi peninkulmaa Cruz del Padrasta. Tästä saamamme vahingot olivat siksi tuntuvat, että olimme pakotetut menemään ensimäiseen parhaasen ja meidän tarvettamme varten edes johonkin määrin sopivaan satamaan saadaksemme vahingot korjatuiksi ja hankkiaksemme kyllin taitavan luotsin, joka tällä tuntemattomalla vedellä ohjaisi laivamme entiseen suuntaansa. Tätä tarkoitusta varten lähestyimme neljäntenä päivänä, kun myrsky oli hiukan asettunut, edessämme olevaa rannikkoa. Hätämerkki annettiin laukauksella laivalla olevasta ainoasta kanuunasta, joka muuten oli niin vanha ja kurja, että jos olisi toden perään ammuttu, olisi ampuja ollut suuremmassa vaarassa kuin ammuttava. Tämän merkin jälkeen näkyi heti vene, jossa oli miehiä, ulkomuodosta päättäen kalastajia. Minusta kuitenkin tuntui, etteivät nämä ihmiset olleet yksinkertaisia, rauhallisia kalastajia, mutta mietittyäni tarkemmin, luovuin tästä ajatuksesta, sillä kansa Cuban rannikoilla ei ylipäänsä näyttänyt miellyttävältä, joten ulkomuodon takia, ei siis ollut syytä epäilyksiin. He kertoivat, sekoittaen espanjan, ranskan ja englannin kieltä, että he asuvat saarella harjoittaen kalastusta, että heiliä on pelastusmakasiinia ja kyllin väkeä tyhjentämään laivaa ja kuljettamaan lastin matalikon läpi. Saari oli näet koralliriutan ympäröimä, josta vaan yhdestä ainoasta kohden päästiin kulkemaan. Laivaa oli sentähden mahdoton kuljettaa täydessä lastissaan ja kun lastikin olisi voinut kärsiä suurta vahinkoa, jäi ainoaksi keinoksi tyhjentää laiva ja sitten tehdä tarpeellisia korjauksia. Kun kapteeni näytti myöntyvän heidän ehdotukseensa, sopivat he hänen kanssaan, että tulevat kahden tunnin kuluttua takaisin antamaan varman vastauksen, kunhan ensin neuvottelevat toveriensa kanssa. Nuo kaksi tuntia kuluivat. Kapteeni oli vahvasti vakuutettu sopimuksen aikaansaamisesta, ja hän ryhtyi kaikkiin tarpeellisiin varustuksiin, jotta heti voitaisiin alkaa lastin purkamista. Kohta läksi joukko veneitä saaresta ja ne suuntasivat laivaamme kohti. Oli jo puolenpäiviin aika, ja meille kävi yhä selvemmäksi, ettei laiva mitenkään voinut purjehtia eteenpäin. Vieraat, jotka nousivat laivamme kannelle, olivat raakoja ja hävyttömiä. Minä seisoin peräkannella enkä voinut olla itsekseni tekemättä sitä huomiota, että näytti aivan kuin olisivat merirosvot väkivallalla hyökänneet laivaamme. Sopimuksia tehtiin nyt kapteenin ja yhden kalastajan viilillä, joka yhtä vähän kuin muutkaan näytti kalastajalta. Tämä oli vahvarakenteinen nuori mies ja kaunis näöltään. Kaunis ruskea parta muodosti kehyksen hänen ruskettuneiden kasvojensa ympäri ja pari tummia silmiä loisti hänen päässään. Hän näytti minusta mieheltä, joka oli tottunut käskemään ja jolle kalastajan rauhallinen ammatti kaikkein vähimmin sopi. Ennenkuin neljännestunti oli kulunut, oli kaikki järjestyksessä, ja laivan miehistö alkoi nyt purkaa lastia. Tällaiset tehtävät eivät luonnollisesti kuuluneet minulle, mutta se ei saanut nyt olla esteenä, vaan mielelläni otin tilaisuudesta vaarin tyydyttääkseni uteliaisuuttani näihin omituisiin kalastajiin nähden. Mutta kun se henkilö, jonka kanssa kapteenimme oli sopimuksen tehnyt, läksi maihin, päätettiin että minä maihin noustessa en menisi meidän veneessämme, vaan tekisin hänelle seuraa. Astuin veneesen ja ennen pitkää nousin maalle. Täällä huomasin kaikki olevan järjestyksessä eikä mikään voinut herättää epäluuloa, joten levottomuuteni katoamistaan katosi. Olin sopinut kapteenin kanssa, että aivan mielin määrin saisin joko jäädä maalle tai palata laivalle, ja kun näin kaiken olevan järjestyksessä, päätin jäädä maalle. Sen tähden lähetin takaisin laivalle kolmannen perämiehen, joka oli seurannut minua, ollakseen minun sijallani siinä tapauksessa, etten olisi halunnut jäädä maalle. Nyt saapui lakkaamatta veneitä täynnä tavaroita, jotka heti pantiin makasiineilla säilytettäväksi, ja, vaikka iltakin jo joutui, ei työtä vieläkään keskeytetty. Miettiessäni josko jäisin yöksi maihin vai palatsinko laivalle, näin laitoksen päällikön taas hommaavan lähtöä laivaan ja nyt päätin seurata häntä, sillä pääsisinhän sieltä taas hätätilassa ensi tavaralähetyksien mukana. Kukaan ei minua siitä estänyt ja olinkin jo valmiina astumaan veneesen, kun kompastuin kaapeliköyteen ja kaaduin maahan pitkin pituuttani. Päästin oikean hollantilaisen kirouksen ja nousin taas ylös. Mutta samassa tuli laitoksen päällikkö tai johtaja luokseni ja kysyi jonkunlaisella huomaavaisuudella suureksi ihmeekseni: "Tohtori, oletteko hollantilainen?" "Olen", vastasin hämmästyneenä. "Onko tuolla useampia hollantilaisia?" kysyi hän osoittaen laivaa. "Ei, minä olen sattumalta ainoa hollantilainen koko laivalla." Hän seisoi nyt vähän aikaa ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän sanoi äkisti: "Luulen olevan parasta, että pysytte täällä ettekä mene laivaan. Tällä kertaa on väkeni kaikki tuolla poissa eikä ketään jäisi tänne. Sitä paitsi tuomme tavaraa nyt viimeisen kerran tänä iltana, ja minä menen laivaan ainoastaan neuvotellakseni kapteenin kanssa, mihinkä aikaan alotamme työn aamulla." "Kuten tahdotte", sanoin minä. "Mutta käskekää meidän veneemme tulemaan minua noutamaan." Hän lupasi tämän ja työnsi veneen rannasta. Ajatuksissani kuljin takaisin makasiinin luo. Oliko tämä mies hollantilainen? Ei, sitä hän ei voinut olla. Tosin kyllä puhui hän meidän kieltämme, mutta hänen lausuntonsa ilmaisi selvästi hänen olevan ulkomaalaisen. Tunsiko hän ehkä myötätuntoisuutta hollantilaisia kohtaan? Päättäen hänen käytöksestään ja menettelystään voisi kyllä niin luulla. Pitemmälle en päässyt. Kun saavuin makasiinille, oli ilta tullut aivan pimeäksi, ja minun täytyy tunnustaa olleeni jokseenkin alakuloinen. Ajatelkaapa vaan, että olin kokonaan vieraassa paikassa, että oli yö ja että päivän kuluessa oli tapahtunut kaikellaista, joka oli omiaan minua hermostuttamaan, niin harvoin kuin muuten tästä vaivasta kärsinkin. Ravasin edestakaisin siinä suuressa huoneessa, jossa olin, menin taas ulos ollen yhä jonkinlaisen selittämättömän levottomuuden valtaamana. — Mitä se oli? Enkö kuullut jonkun tuolla kaukana huutavan apua? Kuuntelin hengitystäni pidättäen ja kuulin kaukaista hälinää sekä uudistettuja avunhuutoja. Meluava ääni kuului siltä suunnalta, jossa laivamme seisoi, ja mielettömänä riensin niinpian kuin ikinä saatoin, veneiden maallenousu-paikalle. TOINEN LUKU. Mitä näinä hetkinä mielessäni liikkui, sitä en kykene kertomaan. Kaikki epäluulo, joka päivän pitkään oli minua kiusannut, tuntui nyt paljon voimakkaampana ja elävämpänä, eikä hirmuisinkaan tapaus olisi tullut odottamatta. Kun olin tullut äärimmäiseen niemenkärkeen, kuulin hirveätä melua ja pauhinaa, eikä ollut vaikeaa arvatakseni, että laivalla oli syntynyt epätoivoinen kamppailu. Siellä taisteltiin epätasaista, toiselle puolelle suotuisampaa taistelua, sen voin päättää kuulemistani rajuista espanjankielisistä huudoista ja heikoista komentosanoista, joita lausuttiin englanninkielellä. Tämän ohessa kuului valittava ääni ja aika ajoin sydäntä särkevä huuto korviini. Laivalla — ja sitä ei voinut epäilläkään — näyteltiin kammoittavaa näytelmää, jossa saaren kalastajilla oli pää-osat. En tiedä, olinko tällä hetkellä täysin tajussani; en usko sitä. Yksi ainoa ajatus valtasi minut: lähteä laivalle. Mutta mitenkä? Venettä en voinut havaita missään, ja empimättä hyppäsin mereen koettaen uimalla päästä laivaan. Tämä oli luonnollisesti mieletön yritys, mutta kuten äsken mainitsin, olin tällä hetkellä melkein mielipuoli. En päässytkään etemmäksi kuin koralliriutalle, joka ulottui ympäri saaren, mutta siitä oli minun mahdotonta päästä korkeiden kuohu-aaltojen läpi. Aallot, jotka särkyivät matalikkoa vasten, heittelivät minua sinne tänne kuin pähkinänkuorta, ja kun viimeinkin pääsin maalle, olin niin perin väsynyt, etten jaksanut seisoa suorana. Jyrinä ja melu siellä kaukana oli vaiennut. Mutta tuon kauhean hiljaisuuden vallitessa kuulin muutamia raakoja komentosanoja, ja kun taas loin katseeni merelle, näin laivan olevan täydessä liekissä. Little Duc hävisi liekkeihin ja punertavassa valossa, jonka palava laiva heitti veteen, kuvastuivat kalastajien veneet kuten tummat pilkut vaalealla pohjalla. Nyt en enää epäillyt. Nämä kalastajat olivat merirosvoja, jotka olivat houkutelleet laivamme satimeen, murhanneet pahaa aavistamattoman miehistön ja lopuksi pistäneet laivan tuleen. Tunsin olevani johonkin määrin halvaantunut ja tylsistynyt seisoissani rannalla. Mahdotonta oli minun ajatella selvästi, vaan mitä erilaisimmat ajatukset pyörivät päässäni. En huomannut, että vähitellen oli tullut aivan pimeä, en myös tuntenut, että rankkasade valui ylitseni, ja tämä sielun tajuttomuus olisi varmaan kestänyt kauemminkin, jos ei korviini olisi äkisti kuulunut ihmisääniä. "Haa, täällä hän on", kuului takanani, ja käsi laskeutui olkapäälleni. "Mitä täällä teette?" kysyi sama ääni. "Tulkaa mukaan!" Tottelin konemaisesti ja seurasin oppaitani, päällikköä ja pientä neekeripoikaa, joka kantoi lyhtyä, ja näin tulin merirosvojen asunnolle. Minua pöyristytti, kun katsahdin ympärilleni ja näin kaikki ne murhamiehet, jotka äsken kylmäverisesti olivat toimittaneet kokonaisen laivamiehistön toiseen maailmaan. En voinut käsittää, miks'en jo aamulla huomauttanut kapteenille, kuinka vähän luottamusta herättäviltä näyttävät näiden ihmisten kasvojenpiirteet. Nyt heitä katsellessaan ei kukaan olisi voinut pitää heitä rehellisinä kalastajina. Heillä oli kaikilla villapaidan ja housujen ylä-osan päällä leveä vyö, johon oli pistetty pistooleita ja veitsiä. Muutamilla oli huivi kääritty pään ympäri, toisilla oli käsivarsi sidottuna, ja jokaisen inhottavilla kasvoilla oli luettavana kokonainen kertomus verestä ja murhasta. Päällikkö yksin teki edullisemman vaikutuksen. Kun hän oli riisunut takkinsa, näin että hänellä punasen villapaidan päällä oli tummansininen nuttu, joka oli koristettu kultakirjaimilla. Valkeat housut olivat pistetyt korkeisiin saappaisiin ja monivärisessä kirjavassa vyössä upeili varsin hyvin valmistettu pistooli sekä pitkä kataloonilainen tikari norsunluisine kahvoineen. Astuessani sisään, tarkastivat kaikki rosvot minua, enkä koskaan voi unhottaa niitä katseita, joita he minuun heittivät. Niissä oli minulle kyllin luettavaa. Näiden olentojen joukossa ei löytynyt ainoatakaan, joka ei mielihyvällä olisi laskenut luotia pääni lävitse. Kukaan ei lausunut sanaakaan, ja kuitenkin tämä hiljaisuus sisälsi heidän päällikölleen tarkoitetun kysymyksen: "Mitä tällit miehellä on täällä tekemistä?" "Liittolaiset", hän alkoi, "olen pelastanut tämän miehen jättämällä hänet saareen, kun hän tahtoi lähteä takaisin laivalle. Hän on sillä aikaa maannut parisataa askelta täältä ja äsken löysin hänet sieltä nukuksissa. Tahdon kertoa teille, minkätähden hänet pelastin. Tämä mies on lääkäri, ja että hän semmoisena voi olla meille suureksi hyödyksi, siitähän olette jokainen täysin vakuutettu. Olen myös ilmoittanut hänelle, että laiva tapaturman kautta syttyi palamaan ja että meille oli mahdotonta pelastaa sieltä ketään." Ymmärsin sattumalta nämä sanat, koska olen täysin perehtynyt espanjan kieleen ja näin, että ne tekivät väkeen hyvän vaikutuksen. Tosin kyllä muutamat hiukan nurisivat, mutta kun heidän päällikkönsä selitti heille, kuinka tarpeellista ja hyödyllistä oli, että joku täällä oli perehtynyt lääketaitoon, ylistivät he kaikki hänen viisauttaan ja huolenpitoaan. Olin hyvin varovainen, etten antaisi heidän huomata ymmärtäväni espanjaa. Kapteeni tuli luokseni, puhutteli minua englannin kielellä ja pyysi minua istuutumaan sekä nauttimaan jotakin virkistyksekseni. En voinut kuitenkaan panna suuhuni muuta kuin jonkun lasillisen viiniä ja sitten asettauduin nukkumaan liiterin nurkkaan purjekasan päälle, sillä olin niin uninen, etten enää jaksanut pitää silmiäni auki. Johtuiko tämä viinistä tai olivatko he siihen sekoittaneet jotain, tehdäkseen minut uniseksi, sitä en voi sanoa. Niin paljon huomasin toki vielä, että rosvojoukkoa asettui myös levolle, ja senjälkeen nukuin. Herättyäni oli aurinko jo ylhäällä taivaalla. Huone oli tyhjä, s.t.s. ettei yhtään ihmistä ollut siinä, ja tarkastamatta oliko minulle asetettu mitään aamiaiseksi, riensin ulos samalle paikalle, jossa edellisenä iltana olin seisonut. Kaikki, mitä olin kokenut, tuntui minusta unelta, ja aluksi koitin saada selville, oliko painajainen minua yöllä ahdistanut ja näyttänyt minulle mielikuvituksessa, kuten peilissä, nämä hirmuisen kauhistavat kohtaukset. Kallion huipulta katsahdin merelle, ja siellä matalikon laidassa sain nähdä Little Ducin makaavan hylkynä, puoleksi palaneena, jota nyt tuskin saattoi tuntea. Yksi masto oli vielä jälellä, ja muutamia purjeensiekaleita liehui tuulessa. Korkeat hyökyaallot löivät laivahylyn yli, josta ainoastaan keulapuoli oli veden pinnan yläpuolia. Tätä katsellessani valtasi minut sanomaton epätoivon ja kurjuuden tunne ja vaipuen polvilleni aloin lapsen lailla itkeä. KOLMAS LUKU. Olen aina ollut tunnettu miehenä, jota hermokohtaukset ani harvoin ovat vaivanneet ja joka vaaran hetkinä tai mieltä tärisyttävissä tilaisuuksissa olen aina jaksanut säilyttää kylmäverisyyteni ja mielenmalttini, mutta kun tänä aamuna, kalliolla seisoissani käänsin sattumalta katseeni rantaan, en voinut pidättää kauhun huudahtusta ja tunsin miten horjahdin, saadessani yht'äkkiä nähdä sellaisen näyn. Rannalla laineiden heittäminä makasi neljä ruumista vieretysten. Neljän entisen toverini ruumiit, onnettoman aluksemme neljän miehen ruumiit! Hetkiseksi valtasi minut tunne, kuin olisin syöksynyt alas ja olisin kuolemaisillani, ja, tämä tunne oli hermojani vahvempi, mutta se kesti vaan silmänräpäyksen. Olin juuri aikeissa lähteä sieltä tarkastaakseni ruumiita lähemmin, kun huomioni kiintyi veneisiin ja merirosvoihin, jotka olivat piirittäneet laivahylyn ja ryöstivät nyt sieltä mitä tuli ei ollut hävittänyt. Katselin heitä hetken, mutta silloin juolahti äkisti mieleeni, ettei suinkaan mahtane olla minulle eduksi, jos he saisivat nähdä minut täällä, ja kun olin päättänyt välttää jokaista tilaisuutta, joka antaisi heille aihetta epäluuloon, oli minulle välttämätöntä mahdollisimman vähän joutua epäluulon alaiseksi. Saavuttuani rakennukselle, päätin heti tarkastella toiminta-alaani, joka suunnitelmiini nähden oli ennen kaikkea tarpeellista. Rakennus, joka oli valmistettu huonosti veistetystä puusta, sijaitsi saaren keskessä, aivan lahden rannalla, joka halkaisi kahden kolmanneksen osan hietaisesta saarekkeesta. Paitsi kääpiömäisistä pensaskasveista muodostunutta ryhmää ja muutamia surkastuneita puita, ei voinut havaita mitään muuta, joka muistutti kasvikuntaa tai olisi ollut sen kanssa samanlaatuista. Meren puolelta ympäröivät saarta matalat kalliot ja vähän matkaa maasta piiritti sitä vyön lailla koralliriutta. Sen sisäosa oli hyvin epätasaista maata, aivan kuin täyteen sirotettu suurempia ja pienempiä kallionsirkaleita. Tätä ei ollut vaikea huomata muutamassa silmänräpäyksessä, sillä minun tarvitsi vaan asettua rannalla olevalle kalliolle nähdäkseni koko saaren. Sentähden palasin nyt, päättäen kiinnittää itse rakennukseen enemmän huomiota kuin tähän saakka olin tehnyt. Iso rakennus sisälsi ainoastaan kolme huonetta: suuri huone eli sali, jossa oli arkkuja ja penkkejä pitkin seiniä ja keskessä pitkä pöytä, pienempi huone sekä kolmas huone, joka oli aiottu ryöstetyille tavaroille säilytyshuoneeksi. Paitsi muutamia erilaisia vaatekappaleita, ei siellä löytynyt mitään erityisesti mainittavaa. Joka miehellä oli kuitenkin erityinen penkkinsä, jolla oli muutamia peitteitä vuodetta varten, ja penkin yläpuolella oli laipiolla erotettu karsina aseita ja erilaisia työkaluja varten. Tarkastukseni oli pian suoritettu. Mutta tällä aikaa oli päivää kulunut, niin että tunsin olevani nälkäinen. Kun katselin ympärilleni etsien jotain syötävää, huomasin runsaasti katetun pöydän, jolle oli liidulla kirjoitettu hollannin kielellä yksi ainoa sana: "Syö!" Ensin kummastuin, mutta sitte muistin, että päällikkö oli minulta kysynyt, olenko hollantilainen ja että hän sitten, vaikkakin varsin virheellisesti, oli puhutellut minua omalla äidinkielelläni. Seurasin siis äänetöntä pyyntöä ja nautin aamiaiseni. Olin juuri nousemassa pöydästä, kun kuulin ääniä ulkoa ja rosvot palasivat kotiin. He kantoivat kaikellaisia esineitä, ja lahdekkeessa olivat veneet, jotka myös olivat täynnä saalista. Päällikkö astui ensiksi sisään ja tervehti minua päännyökäyksellä. "Näen, että olette syönyt aamiaisen, tohtori", sanoi hän. Tein myöntävän liikkeen. "Olemme nyt käyneet laivahylyssänne", sanoi hän, "mutta siellä ei ollut mitään enempää tuomista, ja hyvä oli, että me eilen korjasimme suurimman osan lastista, sillä muuten ei siitäkään olisi paljoa voitu pelastaa. Mutta kuulkaapas, te ehkä tiedätte, kelle lasti oli osoitettu?" "Kyllä", vastasin minä, "Rafael Marclett & kump:lle Havannassa." "Vai niin", jatkoi hän, "sitten emme ainakaan tarvitse paljoa, vaivautua omistajaa etsiessämme. Ilmoitamme laivan isännille, ja sopivan pelastuspalkkion saatuamme lähetämme heille lastin." Miehet, jotka tämän keskustelun aikana kävelivät edes takaisin, katselivat toisiaan salaperäisesti ja vilkuttivat silmillään ikäänkuin tahtoisivat sanoa: "Kuule, miten se veijari koettaa pettää häntä!" Olin olevinani huomaamatta keskustelua ja ymmärtämättä ainoatakaan espanjankielistä sanaa. Päällikkö, jota kuulin kutsuttavan kapteeni Raminoksi, kulki edelleen puhellen kanssani, siksi kunnes rosvot eivät enää voineet meitä kuulla. Minusta tuntui kuin tahtoisi hän sanoa minulle jotain kahden kesken ja aivan äkisti hän virkkoikin: "Ystäväni, me olemme nyt joutuneet niin kauas, ettei kukaan voi meitä kuulla. Te toivotte luultavasti minulta jotain selitystä?" Katsahdin häneen, hän katsoi minua silmiin, ja molemmat ymmärsimme heti, ettei maksanut vaivaa koettaa pettää toisiamme. "Eiliset ja tämänpäiväiset tapahtumat ovat varmaan suuresti teitä kummastuttaneet?" alkoi hän uudelleen. "Se on tiettyä", vastasin minä. "En ollenkaan tiennyt merirosvoja löytyvän tällä rannikolla." "Niin kyllä", sanoi hän kalpenematta tai punastumatta. "Te ette ole antanut pettää itseänne ja te tiedätte kaikki, aivan niinkuin otaksuinkin; mutta te saatte nyt myös tietää, että minulla oli erityinen syy pelastaa teidät." "Juuri tämä asia on antanutkin minulle enimmän miettimisen aihetta", vastasin hänelle. "Aikananne saatte kyllä tietää syyn. Mutta ensiksi täytyy minun mitä vakavimmin varoittaa teitä väkeni suhteen. Olkaa sentähden varuillanne, ettette ilmaise itseänne. Jos he huomaisivat teidän tietävän, mitä väkeä me olemme, ei minulla olisi pienintäkään mahdollisuutta pelastaa teitä." Minun täytyy tunnustaa, että nämä sanat hiukan kauhistuttivat minua. Kuinka helposti voisi sattuma minut ilmaista, ja silloin olisi minulla loppu käsissä. "Ennen kaikkea, älkää koskaan ilmaisko ymmärtävänne espanjan kieltä", sanoi hän. "Yksin se olisi kylliksi langettamaan tuomionne." Luonnollisesti vakuutin hänelle koettavani olla itseäni ilmaisematta, ja sitte kertoi hän minulle syyn, miksi oli minut pelastanut. "Tiedättekö, mitä teidän on kiittäminen siitä, että vielä elätte?" sanoi kapteeni. "Mitenkä minä voisin sen arvata?" "Niin, sitä seikkaa, että olette hollantilainen." "Sitäkö yksin?" kysyin kummissani. "Kyllä, yksin sitä", oli hänen vastauksensa. "Oletteko te sitten myös hollantilainen?" tiedustelin uteliaana, "Oi, ei; ja älkää ajatelko, että olen pelastanut teidät mieltymyksestä kansallisuuteenne; ei toki. Olen pelastanut teidät, koska te hollantilaisena olette perehtynyt hollannin kieleen." Katsoin ällistyneenä häneen, sillä en ollenkaan voinut käsittää näiden sanojen tarkoitusta. "Te ette ymmärrä minua", jatkoi kapteeni, joka huomasi kummastukseni. "Mutta kuulkaa nyt, niin selitän teille kaikki." "Sille ammatille, jota nyt harjoitan, olen kauan omistanut elämäni. Kuinka tulin siihen ryhtyneeksi, ei kuulu tähän. — Eräässä tilaisuudessa sain haltuuni erilaisia esineitä, niiden muassa myös kirjoja ja käsikirjoituksia. — Ensin täytyy minun kuitenkin ilmoittaa, teille, että nuorukaisena purjehdin hollantilaisessa laivassa ja että siten olin tilaisuudessa tutustumaan hiukan hollannin kieleen. — Kun sitten tulin näiden kirjojen ja paperien omistajaksi, selailin niitä eräänä päivänä, kun olin huonolla tuulella, ja löysin niistä muun muassa erään vanhan käsikirjoituksen, joka minusta näytti olevan kertomus merirosvosta 1500-luvulta, joka piti asuntoa näiden saarien läheisyydessä, tehden meren näillä seuduin vaaralliseksi kulkea. Tämä käsikirjoitus oli, alkuselityksestä päättäen, jonkun merirosvon miehistöön kuuluvan miehen kirjoittama." "Arvattavasti hollantilaisen?" kysyin minä, sillä aloin olla huvitettu tästä merkillisestä seikkailijasta. "Aivan oikein, juuri hollantilaisen. Selailin käsikirjoitusta ja luin palan sieltä toisen täältä. Mutta kun varsin vaillinaisesti osaan hollannin kieltä, takerruin monta kertaa. Näin selaillen tulin loppuun, mutta siellä tapasin jotain, joka suurimmassa määrin kiinnitti huomiotani." "Merirosvon seikkailuista rikkaan elämänkertomuksen lopussa oli lisäys, että rosvot olivat jollekin näistä saarista perustaneet jonkinlaisen aarrekammion, jossa säilytettiin kaikki arvo-esineet sekä rahat, että viimeisen sodan aikana oli kaikki rosvot, kirjoittajaa lukuunottamatta, tapettu miekalla tai jotain sellaista, ja ettei kukaan sittemmin, paitsi kirjoittaja, tietänyt aarteen olemassa olosta. Kun hän tunsi loppunsa lähenevän, oli hän kirjoittanut kertomuksensa ja samalla siinä ilmaissut paikan, mihin aarre olisi kaivettu." Kapteeni katseli minua. "Ja missä se paikka sitten on?" "Niin, se se juuri on, jota en saanut selville, ja se onkin syy, miksi teidät säästin. Teidän pitää auttaa minua tätä aarretta löytämään. Te olette hollantilainen, te osaatte lukea käsikirjoituksen, ja sinä päivänä, jolloin aarre löydetään, saatte te vapauden, ja silloin on onnenne valmis." "Mutta kuka takaa, ettei kertomuksenne ole muuta kuin satu?" väitin minä. "Ei, ei, ei, varmasti se ei ole mikään satu", väitti hän. "Myös tämän rannikon merimiesten keskuudessa kerrotaan samaa tarinaa." "No, saammehan nähdä. Milloin voin saada käsikirjoituksen?" "Heti", vastasi kapteeni, "seuratkaa minua vaan kotiin. Lukekaa ja tutkikaa sitä tarkasti, ja — toistan sen kerran vielä — jos selvitätte minulle salaisuuden, niin ansaitsette vapauden ja hankitte itsellenne onnen." "Mutta jollei mitään aarretta löydy?" kysyin minä. "Jos paikka löydetään, eikä siellä olo aarretta, niin jäätte tänne ainiaaksi", vastasi hän: "ei kukaan, joka ei ole kuulunut meikäläisiin, ole koskaan saanut jättää rannikkoa elävänä." En sanonut enää mitään ja kuljin loppumatkan asuinhuoneeseni mitä kummallisimmat tunteet mielessäni. Kun merirosvot aterian jälkeen olivat taas lähteneet työhönsä, pyysi kapteeni minua tulemaan huoneesensa ja ojensi minulle siellä kellastuneen, vanhalle, paksulle hollantilaiselle paperille kirjoitetun käsikirjoituksen. Arkit olivat pituudelleen käännetyt kahtia ja vasen puoli jokaisesta puoliarkista oli kirjoitettu täyteen. Kapteeni asetti viereeni pullon viiniä sekit laatikon sikaria ja läksi sitten ulos, jottei häiritsisi minua lukeissani. Koetin hankkia itselleni niin mukavan istuinpaikan kuin mahdollista ja rupesin sitten lukemaan seuraavaa käsikirjoitusta. NELJÄS LUKU, Käsikirjoitus. Syyskuussa 15-- läksin minä, Claas Janszoon Enckhuysenistä "Medea" nimisellä jahdilla merille. Määräpaikkamme oli Venetsia. Lähdimme Tesselistä, ja suuntasimme suotuisan tuulen vallitessa Englannin kanaalin läpi Plymouthia kohti, josta laivurin piti ottaa lisää lastia. Koska tuuli oli muuttelevainen, täytyi meidän viipyä siellä muutamia viikkoja, jonka ajan käytimme katsellaksemme kaupunkia. Kun sitten matkaa jatkettaessa olimme sivuuttaneet Gibraltarin salmen, havaitsimme äkisti kolme algerialaista merirosvolaivaa, jotka heti alkoivat ajaa meitä takaa. Laivassamme oli väestönä 30 miestä, ja se oli varustettu 16 kanuunalla, jonkatähden päätimme puolustautua, jos taistelu tulisi kysymykseen. Pian ne olivat aivan jälissämme, niin että meidän täytyi etsiä maata, ja purjehdimme suoraan del Tierron linnoitukseen. Sikäläinen miehistö alkoi heti meidän ylitsemme ampua vihollista, ja kun me olimme aivan lähellä suojelevaa satamaa, panimme mekin tykkiänne paukkumaan. Ennen pitkää suuntasivat rosvolaivat kulkunsa aukealle merelle, jonka jälkeen me jatkoimme matkaamme; mutta seuraavan päivän puolenpäivän aikana näimme ne taas, ja takaa-ajo alkoi uudelleen. Kun ilta saapui, olimme valmiit taisteluun. Yö oli hyvin pimeä ja myrskyinen, niin että meidän onnistui paeta pimeydessä, vaikka me kerran satuimme joutumaan vihollisen laivojenkin väliin. Muitta seikkailuitta saavuimme lopulta Venetsiaan, jossa oli ankkuroituna kokonainen laivasto eri maista kotoisin olevia aluksia. Täällä viivyimme jonkun aikaa, ja kun minä eräänä päivänä kuljin sitä laituria pitkin, jossa monta galeerilaivaa oli ankkuroituna, kohtaisin maamieheni, joka purjehti ranskalaisella kaapparilla tai merirosvolaivalla ja hän kertoi minulle niin monta kummallista juttua heidän iloisesta elämästään, suuresta palkastaan ja runsaista saaliistaan, että minä päätin seurata häntä. Koska hänen laivansa oli jo lähtövalmiina, voin minä huomaamatta tulla laivalle ja saada sijan kaapparin miehistön joukossa. Suuntasimme Brasilian rannoille, jossa kapteenimme aikoi anastaa espanjalaiset alukset, jotka kallisarvoisine lastineen aikoivat purjehtia Brasiliasta kotimaahansa. Tämä suunnitelma onnistui yli toiveiden, ja laiva toisensa jälkeen joutui meidän käsiimme. Lopulta menimme rohkeudessamme niin pitkälle, että espanjalainen kuvernööri vannoi kalliin valan, ettei hän ennen lepäisi eikä pysähtyisi, ennen kuin saisi meidät käsiinsä ja surmaisi meidät. Me vaan nauroimme tälle ja risteilimme kuten ennenkin Brasilian rannikoilla, joka olikin oivallinen pyyntialue. Eräänä päivänä, meren ollessa tyynenä, makasimme aivan lähellä St. Augustianin lahtea. Mitään ei voitu toimittaa, ja suurin osa väkeä makasi kannella. Kapteeni Pierre Billot käveli edes takaisin peräkannella katsahtaen tuon tuostakin taivaanrannalle kuten saalista vainuten. Yltympäriinsä ei voitu kuitenkaan havaita mitään muuta kuin taivasta ja vettä. Minä nojasin laivan laitaa vasten ja katselin tyyntä merta, jota ei ainoakaan tuulenhengähdys pannut väreilemään, kun kapteeni aivan äkisti seisoi luonani ja sanoi: "Minkä sinä luulet tuon laivan olevan?" Tätä sanoessaan osoitti hän laivaa, joka tuli näkyviin taivaanrannalta. Ihmetellen katsoin sinneppäin, sillä hetki sitten en ollut nähnyt mitään, ja minusta tuntui arvoitukselta, miten laiva niin äkkiä oli Ilmestynyt. "NO, miksi arvelet tuota alusta?" kysyi hän taaskin. "Espanjalainen kaljoona", vastasin niinä, sillä se oli helppo nähdä. "Aivan oikein", sanoi kapteeni, "ja se on meitä etsimässä." "Sitä minäkin luulen", vastasin minä, "ja jos hiukkasenkin tuulisi, levittäisi se kyliä kaikki purjeet saadakseen meidät kiinni." "Niin, mutta jos kaljooni saa tuulta, saamme mekin tuulta, ja silloin se ei koskaan saavuta meitä." Tuli ilta, eikä vieläkään huomattu yhtään tuulta. Kun tuli pimeä, näimme selvästi espanjalaisen lyhdyt, me taas emme sytyttäneet ollenkaan omiamme. Aamuyöstä rupesi kuitenkin tuulemaan, ja päivän koittaessa oli espanjalainen kintereillämme. Se oli vetänyt englantilaisen lipun, meillä taas oli varovaisuuden vuoksi espanjalainen lippu. Pierre Hillot ei muuten ollut mikään pelkuri, ja kun hän näki espanjalaisen olevan niin lähellä, päätti hän antautua taisteluun. Tämän aikeensa ilmoitti hän väelleen, joka antoi siihen suostumuksensa. Vaikka me molemmin puolin tiesimme, kenen kanssa meillä oli tekemistä, pidimme yhä edelleen väärää lippua. Espanjalainen antoi silloin tällöin aivan kuin meitä tervehtiäkseen laukauksen jyrähtää; saman teimme myöskin me. Tätä kesti aina lähes 10 asti aamulla, jolloin olimme kyllin lähellä toisiamme alkaaksemme tanssin. Äkisti katosi vihollisen laivasta englantilainen lippu ja sijaan vedettiin espanjalainen. Samalla lähetti se meitä kohtaan kovan laukauksen; tämä oli alkua. Silmänräpäyksessä katosivat espanjalaiset lippumme, ja ranskalaisen lipun liukuessa ylös tankoon, asetimme keularaakaan oman lippumme — mustan, veripunainen risti keskessä. Seuraavassa silmänräpäyksessä ampui vihollinen, jolla oli 24 tykkiä, täydeltä laidalta, ja kun se oli ampunut toisen yhteislaukauksensa, makasi seitsemän meistä verissään kannella. Se oli huono alku. Meidän puoleltamme ei oltu laukaistu ainoatakaan kertaa, sillä kapteeni tahtoi, että vihollinen tulisi vielä lähemmäksi antaaksemme sitten sille oikein kunnollisen tervehdyksen tulikivääreistämme. Tämä oli meidän vahva puolemme, ja kapteeni oli piiloittanut suuren joukon miehistöstä, joka vasta ratkaisevalla hetkellä astuisi esiin näyttämölle. Espanjalainen antoi tosiaan johtaa itsensä harhaan ja tuli niin lähelle meitä, että oli aseittemme ampumamatkan päässä. Samassa astui miehistömme esiin ja alkoi vihollista vastaan niin kiivaan tulen, että niitä kaatui kuin hyttysiä ja hetkeksi ne vetäytyivät takaisin. Vastustaja näki heti, että jos mieli voittaa meidät, täytyi ryhtyä laivan valtaukseen, sillä meidän laukauksemme poimivat liian paljon sen tykkejä hoitavaa miehistöä, niin että tuli siltä puolelta alkoi yhä heiketä. Koska espanjalaisella oli yli kolmesataa miestä laivalla, päätti se ruveta laivaamme valloittamaan ja hyökkäsi heti päällemme. "Ei yhtään armoa! Ei yhtään armoa!" huusi vihollinen ja heitti ulos iskuha'at. Mutta heittäjät eivät tavanneetkaan laivamme peräpuolta, ha'at pudota ponnahtivat mereen, ja tämän johdosta teki vihollisen laiva heilahduksen, niin että se peräkeulallaan töytäisi vasten meidän keularaakaamme, joka kovalla räiskinällä taittui pieniksi palasiksi. Tämä oli ikävä sattuma meille, sillä samassa antoi vihollinen ohi kulkiessaan tiheän kuulasateen kohdata meitä. Nyt ei ollut mahdollista tehdä vastarintaa kauempaa, meidän täytyi taipua. Tässä silmänräpäyksessä käännyin kapteeniin ja näin, että hän nyt kuten ainakin jakeli käskyjään yhtä kylmäverisesti, mutta mahdotonta oli pitää vihollista enää loitolla, se kun jo osaksi oli astunut laivaamme. Moni meistä oli jo kaatunut, ja me sanan täydessä merkityksessä kahlasimme veressä. Äkisti näin kapteenin hypähtävän ylös ja katoavan laivaan. Mitä hän aikoi tehdä? En saanut aikaa kauvan tätä miettiä. Jyrisevä paukahdus — ja meidät heitettiin ylös ilmaan kuten höyhenet myrskyilmassa. Kapteeni ei tahtonut elää tämän häpeän jälkeen ja oli sentähden heittänyt, sytyttimen ruutitynnyriin. VIIDES LUKU. Laivan lentäessä ilmaan olin minä muutamien muiden kanssa etukannella, jossa taistelimme tulisesti päälletunkeutuvien espanjalaisten kanssa. Nyt meidät nostettiin korkeuteen ja heitettiin taivasta kohti: kauhistuksen huudahtus pääsi kaikkein huulilta. Sen jälkeen putoili veteen kammottavana sateena ruumiin osia, silvottuja jäseniä, purjeensiekaleita, nuoria, puunpalasia ja aseita peittäen vedenpinnan mitä erilaatuisimmilla esineillä. Olin hetken ajan mielipuolena kauhusta enkä tietänyt, mitenkä minä olin jäänyt eloon. Ponnistelin kaikin voimin päästäkseni veden pinnalle, ja korvissani kuului omituinen suriseva ääni, mutta tästä huolimatta oli minulla siksi paljon tahdon lujuutta, että pääsin ylös ja tartuin ensimäiseen laivan palaseen, joka sattui eteeni. Katselin ympärilleni ja kaikkialla näin ruumiita ja uiskentelevia miehiä kohoavan ylös ja siten tulin huomaamaan, etten yksin ollut pelastunut kuolemasta. Samassa kuulin äänen takanani huutavan: "Tulkaa, vielä ei ole kaikki mennyttä; tuolla on vene!" Katsoin ympärilleni ja huomasin kapteenin, joka istui märssypalan päällä. Hän oli pahoin loukkaantunut, mutta eli kuitenkin, ja se olikin pää-asia; sillä varma oli, että jos joku voisi pelastaa meidät, niin oli se hän. Vene tuli nyt kaikkien uiskentelevien päämääräksi. Kun saavutimme sen, tunsimme sen espanjalaisten veneeksi. Kiipesimme siihen, tartuimme airoihin ja aloimme soutaa. Kaksitoista miestä siinä kaikki, mitä meikäläisistä oli jäänyt jälelle. Kun tarkastelimme espanjalaista vastustajaamme, näimme, että sekin oli saanut tuntuvia vammoja räjähdyksestä, sillä siis oli kyliisi tekemistä itsessään, joten se ei voinut kiinnittää huomiotansa meihin. Huolimatta siitä, ettei yksikään meistä ollut pelastunut ehein nahoin, ja varsinkin muutamilla oli oikein pahoja haavoja, sousimme kumminkin kaikin voimin päästäksemme maalle mahdollisimman pian. Mutta kului koko yö — ja se oli hirmuinen yö — ja koko seuraava päivä, emmekä nähneet missään maata. Nälkä ja väsymys vaivasi meitä, ja vaikeammin haavoittuneet makasivat kuumeessa. Kapteeni yksin pysyi rohkeana ollen varmasti vakuutettu, että pian pitäisi maan tulla näkyviin. Kolmas päivä — vieläkin kauheampi kuin edelliset — valkeni. Toiset makasivat tunnottomina, toiset hourailivat ääneensä hyvästit ruoasta ja juomasta, vieläpä muutamat arvelivat olevan välttämätöntä arvalla ratkaista, kuka meistä ensin olisi lopetettava, sillä parempi olisi, että yksi kuolisi toisien pelastumiseksi, kuin että jokainen menisimme varmaan kuolemaan. Kaikeksi onneksi ei näin pitkälle tultu, sillä puolenpäivän aikana huomasimme äkisti maan. Tämä oli näky, joka toi kaikkiin uutta eloa. Kaikki ponnistivat viimeiset voimansa, ja juuri illan tullessa saavuimme rannikolle, joka oli meille aivan outoa, mutta jossa kuitenkin voimme oleksia turvallisemmin kuin aavalla merellä. Kohta löysimme joukon kuoriaisia, jotka söimme raakoina ja vahvistettuamme itseämme tällä lailla johonkin määrin, heittäydyimme maahan lepäämään aivan välinpitämättöminä vaaroista, jotka mahdollisesti voisivat tällä tuntemattomalla rannikolla uhata meitä. Kun on kolmena päivänä kärsitty sellaista kurjuutta kuin meidän oli täytynyt kestää, ei suinkaan ole ihmeellistä, jos puuttuu halua uudelleen heittäytyä sellaisen petollisen elementin valtaan kuin meri on. Kun seuraavana aamuna heräsimme ja söimme aamiaisemme, jona nytkin oli yksinomaan kuoriaisia, neuvottelimme, mitä olisi nyt tehtävä, ja aniharva meistä tahtoi jatkaa matkaa meritse; useimmat halusivat mieluimmin ensin tutustua saareen. Nyt ryhdyimme kaikkiin mahdollisiin varokeinoihin ollaksemme hätätilassa valmiit lähtemään merelle. Vene vedettiin maalle ja piiloitettiin mahdollisimman hyvin erääsen luolaan ja sitten varustauduimme aseilla. Veneestä olimme löytäneet muutamia aseita, vaikk'ei niitä montaa ollut. Oli niitä kuitenkin riittämään asti ainakin tusinalle meidän laisia miehiä, jotka enemmän luotimme voimaamme ja rohkeuteemme. Kuljettuamme hetken sisämaahan päin ja saavuttuamme eräälle kukkulalle, huomasimme olevamme tiheään kasvettuneella saarella. Kohta neuvottelimme, menisimmekö etemmäksi maalle päin tai kulkisimmeko vaan pitkin rantoja. Mahdotonta oli arvata, mitä tällaisessa metsäisessä seudussa löytyi kätkettynä, ja siinä tapauksessa, että siellä asuisi vihollismielisiä villejä, olimme joutuneet pahaan ansaan, koska nämä metsässä hyökätessään olisivat meitä voimakkaammat. Sentähden päätimme olla kulkematta etemmäksi. Teimmekin kohta senjälkeen kierroksen, kunnes uudelleen saavuimme rannalle ja jatkoimme sitte matkaamme sitä pitkin. Nälkämme sammutimme syömällä eräitä isolajisia ostronia, joita täällä löytyi yllin kyllin. Illan suussa tulimme aivan metsän lähelle, mutta päätimme silloin, ettemme kulje kauemmaksi, vaan vietämme yömme kukkuloilla huomispäivää odotellen. Mutta kuka voi kuvailla hämmästystämme, kun saimme kuulla pyssynlaukausten paukkuvan aivan lähellämme? Ensi työksemme tartuimme aseisiimme ja katselimme hätäisinä ympärillemme, vaan kun emme ketään nähneet, huomasimme pian, etteivät laukaukset tarkoittaneet meitä. Kaikessa kiireessä menimme kukkulalle ja saimme nyt nähdä, mitä siellä tapahtui. Metsän reunassa vilisi intiaaneja, jotka olivat kiivaassa taistelussa espanjalaisjoukkueen kanssa, joka näytti saapuneen mereltä päin. Vaikka intiaaniparat peittivät vihollisensa nuolisateesen, kaatui heistä kuitenkin suurin osa pyssyn luodeista, eivätkä he uskaltaneet tunkeutua eteenpäin. Useimmat piiloutuivat metsän suojaan ja sieltä he lähettivät nuoliaan. Pieni joukkue vaan pysyi paikallaan. Kauempana metsän takana näimme suuren laivan mastojen kohoavan; näimme ainoastaan laivan etupuolen. Ei kukaan meistä hiiskunut sanaakaan, laskeuduimme alas kukkulalle ja katselimme siitä taistelun loppua. Espanjalaiset olivat nähtävästi voitolla, mutta kun ilta oli tulossa, ei heillä näyttänyt olevan vähääkään halua tunkeutua metsikköön. He tyytyivät vaan ampumaan jokaista yksityistä intiaania, jonka saivat näkyviinsä, sillä useimmat näistä olivat vetäytyneet kauemmaksi sisämaahan. Pian tuli pimeä. Intiaanit sytyttivät tulen, ja kauempanakin metsässä näimme sellaisia tulia joukottaan leimuavan. Ampuminen oli tauonnut, ja pimeys oli lopettanut taistelun. Pierre Billot, joka koko ajan oli maannut hiljaa, rupesi nyt puhumaan ja ehdotteli, että auttaisimme intiaaneja, koettaisimme sitte heidän avullaan lyödä espanjalaiset ja anastaa heidän aluksensa. Moinen ehdotus miellytti meitä kaikkia. Mielemme paloi halusta saada maksaa espanjalaisille häväistyksemme ja meillä oli täysi työ pysyä paikoillamme tuon lyhyen taistelun aikana. Nyt piti vaan tulla yhteyteen intiaanien kanssa espanjalaisten huomaamatta ja olla varuillamme, etteivät intiaanit pitäisi meitä vihollisina ja tappaisi meitä ennenkuin ehdimme heille edes esittää ehdotuksemme. Kapteeni poisti tämän vaikeuden ilmoittamalla, että hän yksin tahtoi lähteä intiaanien luo, ja kun hänen poikansa, joka myös oli pelastunut, tahtoi häntä seurata, hylkäsi hän tämän pyynnön. "Kuulkaa!" hän sanoi. "Täällä, täytyy olla yhden johtajan ja tuolla samaten toisen. Espanjalaiset täytyy yllättää hyökkäämällä kahdelta puolen heidän kimppuunsa. Minä lähden nyt tuonne intiaanien luo heitä johtamaan. Älkää olko puolestani levottomia, tunnen kylki heidän kielensä ja tapansa ja luulen kaiken onnistuvan." Hän läksi, ja pyssyt ampumakuntoisina kädessämme odotimme, mitä piti tuleman. Tunti kului suurimmassa levottomuudessa, ja jännityksessä, kun kuulimme laukauksen etäältä ja kauhistuttava sotahuuto kaikui avaruudessa. Tämä oli meille merkkinä hyökkäykseen ja nälkäisten susien lailla hyökkäsimme espanjalaisten sivustaan samalla kuin Pierre Billot punaihoisineen ahdisti heitä toiselta puolen. Intiaanit eivät antaneet yhtään armoa. He pistivät kuoliaaksi kaikki ja neljännestunnin kuluttua ei ollut ainoatakaan espanjalaista elossa. Samassa kuulin kiväärin pauketta meren puolelta. Toinen joukkue espanjalaisia, vaikkakin luvultaan edellistä pienempi, lähestyi, nähtävästi aikeissa tulla tovereilleen avuksi. Me vetäydyimme metsään, jossa oli intiaanikyliä ja heidän pelastajinaan otettiin meidät juhlallisesti vastaan sekä kestittiin hyvin, jonka jälkeen menimme levolle. Yksi oli kuitenkin joukossamme, joka ei tänä yönä nukkunut, nimittäin Pierre Billot. Hän oli yhdessä etevimpien intiaani-päälliköiden kanssa tehnyt sotasuunnitelman, sillä eihän ollut epäilemistäkään, etteivät espanjalaiset koettaisi seuraavana aamuna nousta maalle saaren rannikolle. Kun aamulla varhain heräsimme, huomasimmekin, ettei kapteenimme ollut ollut työttömänä. Hänen neuvostaan olivat intiaanit rakentaneet keskelle metsää suuren nelikulmaisen linnoituksen, joksi oli laitettu toinen toistensa päälle ladotuista puunrungoista ja jos tätä hyvin puollustettaisiin, tulisi se olemaan sekä meille että intiaaneille varmana turvapaikkana. Mitä olimme ennustaneet, tapahtuikin. Laiva, joksi oli kärsinyt pahoja vaurioita, laski maihin ja melkein koko miehistö riensi intiaanikylään päin. Ainoastaan muutamat jäivät laivaan. Billot jätti poikansa linnoitukseen sen puolustusta johtamaan ja läksi itse meidän etunenässämme toiselle puolen metsää. Intiaanit ilmoittivat meille espanjalaisten liikkeet ja saatuamme lopuksi tietää näiden kulkeneen metsään päin ja kuultuamme ensimäiset laukaukset, jätimme kapteenin ohjaamina metsän, kuljimme rientomarssissa välimatkan, joka eroitti meidät merestä, hyppäsimme veneesen ja tuossa tuokiossa olimme tuon suuren laivan luona. Vasta liian myöhään huomasi jälellä oleva miehistö, kenen kanssa heillä oli tekemistä. Kauhun valtaamina tekivät he tuskin ollenkaan vastarintaa ja lyhyen ottelun jälkeen oli laiva meidän. Kapteenin käskystä laukesivat, jo valmiiksi ladatut kanuunat siihen osaan metsästä, jossa espanjalaiset olivat. Nämä vallan jähmettyivät kauhusta ja sekasorrossa pakenivat he sitten laivaansa punaisten hornanhenkien ajamina, jotka verikoiran tavoin seurasivat heidän kintereillään. Me puolestamme tervehdimme pelastusta etsiviä pakolaisia kiväärien laukauksilla, josta he joutuivat ihan pois suunniltaan. Ei yksikään heistä pelastunut. Kun tämä yllätys oli näin onnistunut yli kaikkien toiveiden, lähdimme uudelleen maihin ja vietimme yhdessä intiaanien kanssa suurenmoisen voittojuhlan, joka loppui vasta seuraavana aamuna. KUUDES LUKU. Nyt oli meillä sitten taas laiva, ja laiva, joka oli paljon parempi kuin se, jonka olimme menettäneet. Se oli kaikin puolin hyvin varustettu ja olimme siis saaneet hyvän saaliin. Vaikkakin se oli vähän vahingoittunut, saatoimme kuitenkin lähteä sillä merelle ja tulla ehkä Cubaan, jossa saisimme sen korjatuksi ja voisimme vahvistaa miehistöä ottamalla siihen vakinaisilla olinpaikoilla asuvia merirosvoja. Mutta — matkalla oli kosto tuleva. Alussa meni kaikki hyvin. Meillä oli mainio ilma ja suotuisa tuuli, niin että kuljimme aika vauhtia eteenpäin. Varhain viidentenä päivänä saimme näkyviimme purjeen, joka heti näyttäytyikin kuuluvan suureen espanjalaiseen alukseen, ja tästä hetkestä saakka katsoimme olevamme hukassa. Heti huomasimme, että meidät oli nähty ja että laiva tuli meitä kohti, ja koska ei löytynyt yhtään mahdollisuutta pakenemiseen, antoi Pierre Billot kaikin puolin varustautua taistelua varten. Mutta mitä mahtoivat viisitoista miestä, jotka tuskin riittivät palvelusväeksi, tätä hyvin varustettua sotalaivaa vastaan? Meidän perikatomme oli varma, ja useimmat meistä katsoivat olevan viisainta antautua armoille eikä juuri kellään ollut halua ottamaan osaa kaikesta päättäen onnettomaan taisteluun. Hillot oli epätietoinen. Hän näki itse, miten hullua olisi ruveta vastarintaan, mutia ei voinut päättää antautakaan kiväärin iskutta. Näimme, kuinka hän taisteli vaikean sisäisen taistelun. Äkkiä hän hypähti ylös ja aikoi poistua. Mutta jokainen käsitti, että hän aikoi räjähdyttää laivan ilmaan ja sentähden heittäytyi kolme miestä häntä vastaan pidättäen häntä. "Päästäkää minut!" hän huusi. "Ei, isä", sanoi Jean. "Nyt pyydät turhaan, me emme sinua laske. Olet kerran sen tehnyt, ja olkoon se kylliksi." Samassa astuivat, espanjalaiset miekat kädessä laivaamme ja ihmetellen he katselivat näytelmää, jota näyteltiin heidän silmiensä edessä. Pierre oli tehnyt päätöksensä. Hän veti miekkansa ja ojensi sen upseerille sanoen: "Tässä on, señor; minä, antaudun armoille ja armoa en pyydä itselleni, vaan tälle nuorelle miehelle. Tämä on ainoa pyyntöni." Liikutettuna kumarsi upseeri ja sanoi: "Olen tekevä, minkä voin." Hetkisen kuluttua olimme vankina tällä espanjalaisella laivalla, joka oli matkalla Brasilian rannikoille. Viikon purjehdittuamme saavuimme linnoitettuun satamaan, ja täällä asui myös kuvernööri, jonka kädessä kohtalomme nyt oli. Täällä meidät pantiin synkkään vankilaan, josta noin kahdeksan päivän kuluttua vietiin tuomio-istuimen eteen, jonka esimiehenä kuvernööri oli. Oikeudenkäynti meitä vastaan tuli lyhyeksi. Kapteeni poikineen tuomittiin kuolemaan ja meidät elinkautiseen kaleeriorjuuteen. Useat äänestivät nuoren Billotin puolesta, mutta kuvernööri oli taipumaton. — Muutama päivä tuomion julistamisesta olimme jo sijoitettuina kaleereihin ja olimme aavalla mereltä. Tämä rangaistustyö, johon meidät tuomittiin, ei suinkaan ollut helppoa ja meritaisteluissa kanuunanluodit tappoivat tai silpoivat meistä monta. Kapteenistamme en sen jälkeen ole koskaan kuullut mitään. Mitä tulee minuun itseeni, minuun, joka tässä kirjoitan elämäkertaani, — niin olen kaapparilaivan koko miehistöstä ainoa, joka olen elossa. Olen nähnyt toverini toinen toisensa jälkeen kuolevan kaleereilla; minä olon ainoa, joka elän. Olen nyt kuusikymmenvuotinen ukko. Isä Antoniuksen puoltamana — pelastin kerran hänen henkensä laivan kaappauksessa — olen saanut vapauteni ja tulin Antoniuksen luostariin portinvahdiksi. Häntä saan myös kiittää, että voin lopun elämästäni viettää rauhassa. Kaukana kotimaastani saan kuolla köyhyydessä ja omantunnon tuskissa, ja kuitenkin voisin muutamassa päivässä tulla rikkaaksi, niin, rikkaammaksi kuin moni portugalilainen tai espanjalainen kuvernööri Uudessa maailmassa, sillä minä olen ainoa, jonka tiedossa on merirosvojen aarrekammio ja paikka, josta se olisi löydettävissä. Mutta mitä hyötyä on minulle, köyhälle miehelle, tästä tiedostani? En tahdo toisille uskoa salaisuutta, sillä kenenpä ottaisin uskotukseni? Ennemmin otan salaisuuteni mukaani hautaan. Mutta ei — tahdon uskoa sen tälle paperille, kuitenkin niin, että ainoastaan jollekin kotimaani pojalle voi olla siitä hyötyä. Kaiken, jolla on yhteyttä aarteen kanssa olen, kuten nämä lehdet näyttävät, kirjoittanut yksinkertaisella hollantilaisella kansanmurteella, niin ettei espanjalainen, vaikka osatkoonkin hollannin kieltä, voi sitä ymmärtää. Käsikirjoitukseni olen uskonut luostarin päällikölle ja nöyrästi pyytänyt häntä jättämään sen kuolemani jälkeen jollekin hollantilaiselle, ja sen hän on juhlallisesti luvannut minulle. Jos niin kävisi, löydetään avain salaisuuteen lukemalla muistutukset _takaapäin_ ja _edestäpäin_ s.t.s. ensin _viimeinen, sen jälkeen ei viimeisen lähimmäinen, vaan ensimmäinen, sitten viimeisen lähimäinen ja sitten toinen_ j.n.e. Näin olen varma, ettei kukaan, joka ei ole täydellisesti perehtynyt hollannin kieleen, ole löytävä salaisuutta, sillä muukalainen tulee muistutuksia lukeissaan päästään pyörälle. Olen nyt tehnyt tilini maailman kanssa: päiväni ovat luetut. Tunnen, että kohta olen kuoleva ja toivon Jumalan olevan sielulleni armollisen. Isänmaalleni lausun nyt viimeiset jäähyväiset ja lopetan toivomalla, ettei työni jäisi hedelmittä, että käsikirjoitukseni joutuisi jonkun maamieheni käsiin ja että hän sen avulla löytäisi onnen. Kirjoitettu San Fernandon luostarissa Augustin lahden rannalla Brasilian rannikolla. Vuonna 15-- toukok. 24 p:nä. Claas Janszoon Enckhuysenistä. SEITSEMÄS LUKU. Tähän loppui kertomus, ja kauan istuin ajatuksiini vaipuneena, liika kummallinen jono tapauksia, ennenkuin tämä käsikirjoitus joutui minun käsiini! Miten vähän oli kirjoittaja voinut aavistaa, että tämä käsikirjoitus kerran — kolmen vuosisadan kuluttua oli pelastava hänen maanmiehensä! Annettuani hetkiseksi tunteilleni vapaan vallan, otin käsikirjoituksen uudelleen käteeni ja syvennyin muistutuksiin, joita jo kauan ennemmin olin tarkastellut; mutta havaittuani niiden riippuvan toisistaan kuin juokseva hieta ja olevan vaikeat lukea, heitin sen lukemisen. Pitkän ajan perästä sain kokoon seuraavat _Muistutukset_. 16. Saari kuuluu Keysryhmään. Jo mereltä tuntee sen ulkomuodoltaan, koska se on intiaanilaisen kanootin muotoinen. 1. Yltympäri sen kulkee matalikko, jossa vain eteläpuolella on siksi iso aukko, jotta siitä nousuveden aikana voi laiva kulkea. 15. Kun tullaan matalikon sisäpuolelle, ohjataan vastaiselle rannalle, jossa merirosvojen kallioon hakkaamat portaat ovat saaren ainoana maallenousupaikkana. 2. Kulkemalla niitä ylös, tullaan käytävään, jossa vain _yksi ainoa_ henkilö voi kulkea. Tämä tie johtaa saaren sisustaan. 14. Saaren sisäpuoli on kivistä, epätasaista maata, jota siellä täällä kivilohkareet ja pensaikot peittävät. 3. Pienen metsikön keskellä olet löytävä suuren hietaisen paikan, jolla kohoaa yksityisiä röykkiöitä päälletysten kasattuja kiviä. Nämä ovat saarella kuolleiden merirosvojen hautoja. 13. Tämän kivikasan keskessä seisoo suuri, huonosti valmistettu koralliristi. Aseta selkäsi tätä ristiä vasten ja kulje suoraan suuntaan silmät kallioon tähdättyinä tämän hautausmaan poikki aina kalliolle saakka. 4. Mittaa ristin pituus 743 kertaa siksi kuu saavut kalliolle. 12. Ota pois kallion juureen ladotut kivimöhkäleet, niin olet löytävä käytävän erääsen luolaan. 5. Tämä luola ulottuu aina, rannalle saakka, jossa se on niin ahdas, että ainoastaan ryömien pääsee sen läpi. 11. Kaiva luolan pohjaa korkeimmasta kohdasta, ja siitä löydät aarrekammion. 6. Laske oikein, asetu oikein, kulje suoraan suuntaan ja katso että kaikki käy tarkoin yhteen selityksen kanssa. 10; Kivien takana löytyy useampia, samallaisia salaisia luolia. 7. Älä kaivaissasi anna minkään estää sinua etsimästä sitä, mitä haluat löytää. 9. Jos sen löydät, tulet rikkaaksi kuin kuningas. Siinä on vuosisatojen kuluessa säästetyt saaliit. 8, Käytä hyvin löylämäsi kulta, jottei kerran koittaisi se päivä, jolloin olet, pakoitettu lausumaan: "Oi, etten koskaan olisi sitä koskettanut!" Lopetettuani kauan kestäneen lukemisen, istuin ajatuksiini vaipuneena. Kapteenin tulo herätti minut unelmistani. "Onko kaikki selvinnyt?" huusi hän. "Saanko tulla, sisään?" Hämmästyneenä katsoin ylös, "Kyllä, kaikki on selvää", vastasin minä. "Ja?" — Tässä pienessä sanassa, ilmeni äärettömän paljon toivoa. "Ja paikka on selvästi ilmoitettu", minä vastasin. Kapteeni oli vähällä mennä tainnoksiin. Hän tuijotti minuun ja virkahti: "Mitä sanoitte?" "Paikka, jossa aarre säilytetään, on selvästi kuvattu", lausuin toistamiseen, pannen painon joka sanaan. "Sille, joka tuntee nämä vedet, on helppoa tämä kirjoitus kädessään löytää se paikka." "Silloin me sen löydämmekin", huudahti hän, "sillä minä tunnen joka saaren, joka matalikon, joka karin näillä vesillä." "Hyvä!" sanoin. "Silloin te myös tunnette saaren, joka on kanootin muotoinen?" "Sekö se on?" kysyi kapteeni kummastuneena. "Sen täytyy olla se." "No sen tunnen kyllä." "Sitä ympäröi matalikko", jatkoin minä, "jossa vain yhdellä ainoalla puolella on siksi suuri aukko, että laiva nousuveden aikana voi siitä kulkea." "Hyvinhän te tiedätte sen!" sanoi kapteeni. "Niin, juuri eteläpuolella. Aarre on siis siellä?" "Kaiketikin, jos se vielä on paikoillaan." "Jos, jos", sanoi kapteeni. "Pyöveli teidät periköön ja teidän 'jos'inne. Ja kuka sen sitten olisi sieltä ottanut?" Huomautin, että kolme vuosisataa oli kulunut aarteen kätkemisestä ja. että se tällä ajalla olisi voitu sattumaltakin löytää, mutta kapteeni pysyi kiven kovaan vakuutuksessaan. "Ei, ei", hän sanoi, "sitä en ollenkaan pelkää. Nyt on vain kysymyksessä löytää saarella oikea paikka ja noutaa aarre sieltä toisten avutta." "Aiotteko ilmoittaa tovereillenne aarteen olemassa olosta?" "Silloinhan olisin hullu", vastasi merirosvo. "Me molemmat sen jaamme." Tein kieltävän liikkeen. "Kiitän teitä", vastasin. "En halua saada yhtään tästä aatteesta, Väärin saatu, väärin menee." "Pyh!" sanoi kapteeni. "Akkojen lorua!" Sitten päätimme ensi sopivassa tilaisuudessa etsiä saaren. Jottei herättäisi väessään mitään epäluuloja, täytyi kapteenin olla erittäin varovainen, ja sentähden sovimme keskenämme, että minä miehistön kuullen pyytäisin häntä mukanani etsimään muutamia kasveja, joita tarvitsen sairaiden parantamiseen ja joita ei löytynyt tällä saarella. Sattuma tulikin avuksemme. Muutama päivä myöhemmin saivat merirosvot hyökätessään erään kauppalaivan kimppuun niin lujasti selkäänsä, että melkein puolet heistä jäi taistelupaikalle, ja eloonjääneistä ei ollut ainoatakaan haavoittumatta. Nyt oli kylliksi sairaita, ja minulla oli yltä kyllin työtä. Tein kuten oli puhuttu. Pyysin kapteenin kanssani jollekin läheiselle saarelle, jossa toivoin helposti löytäväni tarvitsemani kasvit. Tästä ei voinut kukaan saada aihetta epäilykseen, ja aikaisin seuraavana aamuna läksimme matkalle pienellä veneellä. Ennen pitkää kohosi edessämme merestä saari, jonka ulkomuodosta tunsin samaksi mikä käsikirjoituksessa oli ilmoitettu. Se oli siihen määrin intialaisen jättiläiskanootin muotoinen, että kauempaa olisi sitä luullutkin siksi. Sitä ympäröi koralliriutta, jota vasten aallot vaahtoisina loiskuivat.. Mitään aukkoa emme vielä havainneet. Päästyämme vasta jokseenkin lähelle, huomasin ahtaan kulkuväylän, joka, ulottui riutan toiselle puolelle tyyneen veteen saakka. Merirosvot, jotka pientä alustamme hoitivat, ohjasivat sen taitavasti aukon läpi. Nyt saimme nähdä, että kallioryhmät, jotka saaren muodostivat, kohosivat merestä kohtisuorina. Vene kääntyi oikealle ja seurasi rantaa siksi kunnes se äsken mainitun aukon vastaisella puolella saavutti riutan, ja siinä löysimme kauan etsittyämme paikan, josta maallenousu oli mahdollista. Kallioon oli näet hakattu suuret kiviportaat. Tässä vene seisattui, ja kun kapteeni ensin oli kieltänyt miehistöä nousemasta maihin, aloimme tutkimusretkemme tällä salaperäisellä saarella. KAHDEKSAS LUKU, Vertailtuani seutua vanhassa käsikirjoituksessa olevaan kuvaukseen, tulin kaikkialla siihen päätökseen, että olimme oikealla paikalla. Kulkumme kesti noin kymmenen minuuttia. Olimme nyt saaren sisimäisessä osassa, ja niin innokkaasti haki silmämme käsikirjoituksessa mainittua pientä metsäistä kukkulaa, ettemme huomanneet epätasaista maanlaatua. Keskellä tätä tasankoa, jos saan sitä siksi kutsua, oli tosiaankin metsikkö, oikea erämaa, jota ihmisjalka ei kolmeen vuosisataan ollut polkenut. Siinä oli sekaisin surkastuneita kääpiömäisiä puita ja korkeakasvuisia pensaskasveja. Kapteeni lopetti ensiksi vaitiolon. "Sen pitäisi siis olla tässä?" sanoi hän kysyväisesti. "Niin", vastasin minä, "ja tarkastakaa nyt metsän sisustaa, jos voitte siellä löytää hietaista paikkaa, jossa monta kivikasaa kohoaa kohti korkeutta." Viivyttelemättä tunkeutui hän mukanaan tuoma kirves kädessä tuohon pieneen metsään raivaten itselleen tietä sen läpi. Kuta kauemmaksi hän tunkeutui, sitä suuremmat parvet inhoittavia hyönteisiä ja muita pikku eläimiä lähti säikähtyneinä sieltä liikkeelle. Nähdessäni nämä, katosi minulta kokonaan halu seurata kapteenia. Pian hän katosi näkyvistäni, mutta hetken kuluttua kuulin hänen huutavan: "Hietapeittoisen paikan olen löytänyt. Mitäs sitten?" "Entäs kivikasat?" huusin hälle vastaan. "Mitään kasoja en ole havainnut, mutta kyllä suunnattoman joukon maahan heiteltyjä sammalpeittoisia kiviä." "Onko siellä jonkunlaista ristiä?" huusin edelleen. Tätä seurasi hetken hiljaisuus, ja sitten kuului kapteenin ääni uudelleen. "Ei", hän vastasi. Luulin vaipuvani maahan kuultuani tämän vastauksen ja välittämättä vähääkään hyönteisistä kiiruhdin kapteenin jälkeen. Huomasin kohta, että olimme merirosvojen hautausmaalla, vaikka tämä olikin tuntuvasti muuttunut kuluneiden vuosisatojen aikana ja siitä saakka kun täällä viimeinen leposija valmistettiin maan kylmään poveen. Kivikasat, jotka muinoin kohosivat muistomerkkeinä haudoilla, olivat sortuneet ja niitä peitti nyt niljakka, liukas sammal. Turhaan hakivat silmämme punaista koralliristiä, joka kerran oli seisonut hautausmaan keskessä. "Jos emme sitä löydä, emme ole päässeet askeltakaan lähemmäksi", sanoin minä. "Tätä odottamatonta tapausta en ollut ollenkaan ottanut laskuun." "Ja luonnollisinta on kuitenkin, ettei mokoma pikku kappale ole voinut kestää pystyssä kolmea vuosisataa", sanoi kapteeni. "Mutta vaikka minun täytyisikin kaivaa koko saari ylös alaisin, olen kuitenkin löytävä aarteen." "Mutta emmekö voisi tästä etsiä?" arvelin minä. "Kukapa tietää, jos lopulta kumminkin löytäisimme ristin." "Voimmehan kaikissa tapauksissa koettaa", vastasi kapteeni ja alkoi vierestään raivata pois kasveja ja puiden oksia. Äkisti hän päästi ilonhuudahtuksen. "Tässä on tosiaankin risti!" hän huudahti. "Se on tässä! Se on pudonnut maahan jalustalta. Tulkaapa katsomaan!" Yhdellä harppauksella olin hänen luonaan, sillä tehtävämme salaperäisyys oli minutkin lumonnut. Niin, niin se todellakin oli; listi oli siinä, mutta... Minä katselin kapteenia ja hän minua, ja melkein yhteen aikaan pääsi meiltä sanat: "Mutta tällä emme ole tulleet kauas!" Käsikirjoituksessahan seisoi nimenomaan, että täytyy asettua selkä vasten ristiä voidakseen kulkea sen osoittamaa suuntaa siihen paikkaan, missä luola oli. Tässä tarkoitettiin luonnollisesti ristin etusivua. Mutta, kukapa nyt voi saada selville, miten risti oli alkujaan seisonut. Tässä tuli uusi pulma, joka ei suinkaan ollut vähäpätöisin. Neuvottelimme hetkisen ja päätimme ensin puhdistaa rikkaruohoista ja mullasta sekä jalustan että sen paikan, jossa risti oli seisonut ja sitten katsoa, voisimmeko ehkä asennosta tai taittuneesta kohdasta arvella, miten se oli seisonut. Mutta turhaan ponnistelimme, sillä me emme voineet löytää kahta päätä, jotka olisivat sopineet yhteen. Se paikka jalustasta, josta risti oli taittunut, oli samoin kuin risti itsekin tullut tuulen ja ilman vaikutuksesta sileäksi. Katselimme toisiamme alakuloisina. Äkisti johtui muuan ajatus mieleeni. Kumarruin alas, nostin ristin ylös ja käänsin sen, ja — —. Sekä kapteeni että minä päästimme ilonhuudahtuksen, sillä tässä, toisella puolella, kulki melkein koko ristin pituudelta rautasauva eli tanko, joka oli ollut sen tukena. Rauta katkenneen ristin päässä oli tosin epätasainen ja sadevesi oli sen kokonaan ruostuttanut, mutta sitä vastaavan puoliskon täytyi ehdottomasti olla paikoillaan jalustassa. Ja niin olikin; pala oli siinä vielä jälellä ja näin voimme nostaa ristin taas pystyyn ja nuoran avulla asettaa sen entiseen asentoonsa. Kun nyt olimme onnistuneet näin pitkälle, oli toivomme toteutunut, sillä toisella puolella huomasimme nyt myös puoleksi hävinneitä kirjoituksen jälkiä ja näin ollen heti tiesimme, kumpi oli ristin etupuoli. Asetuin selkä vasten ristiä, ja nyt voin nähdä suoraan eteeni kapteenin äsken raivaamaa tietä pitkin. Tietämättämme olimme siis raivanneet oikean polun tässä jylhässä metsikössä, polun, jota meidän täytyi seurata saavuttaaksemme päämäärän. Nyt mittasimme ristin pituuden oksalla ja teimme sitte toisen nuoran sata kertaa ja toisen neljäkymmentä kolme kertaa pitemmäksi. Ensimäisellä mittasimme seitsemän kertaa perätysten, toisella vaan yhden kerran. Näin saimme ristin pituuden 743 kertaa, mutta — kun pääsimme näin pitkälle, emme olleetkaan kallion vieressä. Mittasimme vieläkin kerran, mutta saimme saman tuloksen — kalliota emme saavuttaneet. Jompikumpi oli nyt väärin, joko tie, jonka olimme valinneet, tai pituus, jonka olimme mitanneet. — Kapteeni tahtoi valita toisen summan, mutta minä puolsin uutta mittausta niin, että tällä kertaa otamme mitaksi sekä ristin että jalustan pituuden. Hiukan vastusteltuaan taipui hän tähän ehdotukseen. Mittasimme suurimmalla tarkkuudella ristin sekä sen jalustan pituuden ja siten saadulla mitalla mittasimme 743 kertaa perätysten ja vihdoinkin olimme kallion juurella. YHDEKSÄS LUKU. Mutta tällä välin oli aika kulunut niin pitkälle, että me, peläten herättävämme laivamiehissä epäluuloa, emme uskaltaneet enää viipyä kauemmin. Sentähden panimme kallioon merkkejä, keräsimme muutamia kourallisia heiniä, mitä vaan eteemme sattui ja sitten kiiruhdimme veneesen. Soutaissamme kotiin päin, huomautin minä, etten ollut löytänyt niitä kasveja, mitä oikeastaan olin toivonut ja että olisi parasta, jos kapteeni luovuttaisi minulle veneen ja antaisi jonkun nuoren miehen tulla mukaani mennäkseni vielä kerran samalle saarelle, koska vanhempien ihmisten kärsivällisyys ehkä pian loppuisi saadessaan odottaa kauemman aikaa tällaisten asiain toimitusta. "Hyvä!" vastasi kapteeni. "Huomenna annan teille pienen veneen, ja Caesar saa tulla mukaanne teitä auttamaan." Sanottuaan tämän minulle englanninkielellä, kääntyi hän väkeensä päin ja lausui espanjaksi: "Mutta minäpä tahdon mennä hänen seuraksensa. Ei voi koskaan edeltäpäin tietää, mitä tapahtuu. Laastariruhtinas voisi mahdollisesti saada pakenemisen halun päähänsä." Rosvot myöntyen nyökäyttivät päätään ja nauroivat. Seuraavana päivänä olimme jo hyvin varhain jalkeilla. Minä pistin povelleni arvokkaan salaperäisen käsikirjoituksen, ja kapteeni kuljetti salaa veneesen yhtä ja toista varsinkin ruokaneuvoja siltä varalta, että mahdollisesti tulisimme viipymään siellä pitemmän aikaa. Vahva, yksinkertainen neekeripoika, Caesar, seurasi mukana. "Voitteko luottaa tähän poikaan?" kysyin minä. "Hänen avuttaan emme voi toimittaa sitä, mitä haluamme", hän vastasi; "poika kyllä vaikenee —, sen lisäksi on hän liian ahnas neekeripenikka." Kun olimme päässeet porille, panimme veneen kiinni ja läksimme äsken mainitulle kalliolle, johon olimme panneet merkkejä ja aloimme irroittaa päälletysten ladottuja kivilohkareita. Tämä ei ollutkaan helppo tehtävä; mutta kaikeksi onneksi oli kapteeni vahva työtoveri, jolla oli kolmen miehen voimat. Teimme työtä ponnistaen voimamme äärimmilleen, ja vaikka hiki suurina karpaloina vieri pitkin poskiamme, ei kukaan meistä ajatellutkaan keskeyttää työtä. Toinen lohkare toisensa jälkeen irrottui, läksi liikkeelle ja vieri syrjään. Ne olivat aivan kuin kasvettuneet yhteen. Raot ja aukot, joita ennen muinoin oli tässä ollut, oli tomu ja multa täyttänyt, kasvin juuret olivat niihin tunkeutuneet ja näin oli koko tämä kasa paisunut, niin että luuli kovan kallion olevan edessään. Ensi työksi täytyi sentähden raivata kaikki kasvit pois tieltä. — Noin kahden tunnin kuluttua oli viimeinen ja suurin lohkare vieritetty paikoiltaan, ja me tirkistelimme pimeään kallioluolaan. Tultuamme vakuutetuiksi siitä, ettei se haaraantunut oikealle eikä vasemmalle, huomasimme olevamme nyt lähellä päämäärää. En voi kertoa, kuinka sanomattoman levottomia me olimme. Kapteeni itse oli mitä hermostunein, ja neekeripojan silmät olivat jännityksestä vähällä pudota ulos kuopistaan; sillä vaikkakin poika ei mitään tiennyt, käsitti hän kuitenkin, että hänen edessään nyt oli salaisuus, jonka ratkaisun hän kohta saisi tietää. Otettuamme pari kolme ensimäistä askelta luolassa, pysähdyimme jo. Oli niin pimeä, ettemme voineet nähdä kättäkään edessämme, ja kun emme tienneet, mitä edessämme oli, emme uskaltaneet mennä kauemmas. Kapteeni oli jo edeltäpäin kaikeksi onneksi ottanut huomioon kaikki mahdollisuudet. Hän riensi veneesen ja palasi jonkun hetken kuluttua lyhty kädessään. Heikossa valossa, joka tästä lähti, voimme vain aivan vaillinaisesti ja epäselvästi tarkastella toiminta-alaamme. Mutta kohta syntyi elämä. Joukko lintuja lennähti piipittäen ja kirkuen ylös, ja siipiään räpyttäen lentelivät ne ympäri luolan pitäen huijaa huutoa, joka meistä tuntui mitä ilettävimmältä. "Meidän täytyy hankkia enemmän valoa", sanoin minä, "muutoin emme voi huomata, missä luolan korkein paikka on." "Niin, mutta tutkikaamme ensin, onko tämä tosiaan oikea luola ja ulottuuko se merelle saakka", sanoi kapteeni. Tämän sanottuaan katosi hän ottaen lyhdyn mukanaan. En koskaan voi unhottaa sitä kamalaa kolkkouden ja yksinäisyyden tunnetta, joka minut valtasi nähdessäni hänen katoavan luotamme, kädessään heikosti kimmeltävä lyhty, joka siellä täällä valaisi jonkun osan luolasta. Kun emme enää voineet kuulla hänen askeleitaan, näimme ainoastaan tuon tumman, eteenpäin kumartuneen vartalon, jonka oikealla ja vasemmalla puolella valojuova seurasi, äänettömin askelin liukuvan eteenpäin. Yhä pieneni valo, yhä kauemmaksi loittoni hän, kunnes lopulta emme nähneet muuta kuin pienen valopilkun, joka johtui lampun heijastuksesta luolan korkeaan holviin. Silmänräpäys vielä, ja hän oli kadonnut, emmekä nyt enää voineet nähdä mitään. Kuolonhiljaisuus vallitsi nyt luolassa, niin, oli niin hiljaista, että voin selvästi kuulla vieressäni seisovan neekeripojan kiihkeän hengityksen ja niin lapselliselta kun se kuuluukin — tuntui minusta helpotukselta tietää, että luonani oli edes yksi elävä olento. Vihdoinkin näkyi taas aaveentapainen valo luolan holvissa, ja ennenkuin osasin aavistaakaan, läheni kapteeni. "Kyllä asian laita on niin, kuten olette sanonut", lausui hän, "ja nyt on kysymyksessä määrittää, millä paikoin holvi on korkein." "Aivan oikein", puutuin minä puheesen; "mutta miten me nyt menettelemme?" "Niin, me viritämme pienen tulen", sanoi hän nauraen; "samalla kertaa karkoitamme nuo ilettävät eläimet, joita täällä vilisee." Hän viittasi Caesaria ja minua seuraamaan itseään, ja senjälkeen laahasimme luolan sisään kaikki ne pensaat ja oksat, jotka edellisenä päivänä olimme hakanneet ja jotka polttavassa auringonpaisteessa olivat ehtineet kokonaan kuivua, panimme ne röykkiöön ja sytytimme sen. Tukahuttava, sankka savu nousi siitä ja karkoitti meidät ulos luolasta. "Se on liian vähän", sanoi kapteeni, "tuo pieni röykkiö palaa pian loppuun. Kootkaamme sillä aikaa niin paljon kuivia puita kuin löytyy, niin saamme syntymään korkean ja mahtavan liekin, joka valaisee koko luolan." Kun sankka, tukahuttava savu oli kadonnut, palasimme taas luolaan ja viskasimme kokoamamme puut hehkuvaan tuleen, joka heti leimahti täyteen liekkiin, ja nyt voimme silmäillä koko luolan sisustaa. Tämä oli mitä jännittävin hetki, ja henkeä pidättäen seisoimme kaikki kolme vieretysten, tirkistellen liekkejä: kapteeni säihkyvin silmin eteenpäin kumarassa, Caesar uteliaana lapio kädessä ja minä pitäen avattua käsikirjoitusta kädessäni. Minusta me tällä hetkellä suuresti muistutimme noitia ja henkienmanaajia. Äkisti leimahtivat liekit korkealle ylös, valaisten koko holvin. "Tuossa, aivan edessämme", huudahtin minä. "Niin, siinä se on!" sanoi kapteeni. "Pistä lapiosi maahan, Caesar!" Neekeri totteli käskyä. "Hyvä", jatkoi kapteeni, "aseta lyhty viereen — ja sitten työhön!" Ja nyt rupesimme suurimmalla mielenkiinnolla kaivamaan maata. KYMMENES LUKU. Piirsimme maahan suuren ympyrän; sen jälkeen asetuimme yhtä kauas toisistamme, ja ennen pitkää olimme kaivaneet parin jalan syvyydeltä tuota ympyrää. Hetkisen kuluttua sattuivat lapiomme melkein yhtaikaa johonkin kovaan, ja me nostimme toinen toisensa jälkeen kahdeksan raskasta lautaa, jotka oli pantu kuoppaan vieretysten. Niiden alla oli nelikulmainen huone, jonka seinät oli tehty päällettäin ladotuista kivistä, siis jonkunlainen kellari, tosin kyllä pahoin luuhistunut, mutta hyvässä kätkössä, ja siinä oli paksujen palkkien päällä, jotka peittivät pohjan, kaksi riviä raskaita rauta-arkkuja, kaksi arkkua kussakin rivissä. Kullan kiihko alkoi jo meihin vaikuttaa. Kapteeni oli melkein mielettömyyteen saakka jännityksissä ja levoton, enkä minä suinkaan vähemmän. Neekeripoika parka näkyi vähitellen tulleen selville, että me olimme täällä aarteita etsimässä, ja silmät suurina hän mitä tarkimmin seurasi liikkeitämme. Arkut olivat asetetut sillä tavoin, ettei niitit tarvinnut ensin muuttaa paikaltaan, kun tahtoi niitä avata. Kapteeni koetti avata ensimäistä arkkua; se ei edes ollut lukittu, mutta — — "Kirottu!" murisi hän, "tyhjä!" Minä hämmästyin. Veri pakeni poskiltani ja tunsin kalpenevani. "On ehditty ennen meitä!" huudahti kapteeni. "Mahdotonta!" sanoin minä. "Tarkastakaamme ensin toista arkkua." Toinen oli samaten lukitsematon ja — tyhjä. "Näette itse", sanoi kapteeni. "Kolmas!" huudahtin minä. Kapteeni kohautti olkapäitään ja avasi kolmannen, joka, myöskin oli tyhjä. "Mutta — mitenkä on tämän laita?" sanoin minä. "Mitenkä?" huudahti kapteeni, hypähtäen äkisti ylös. "Ja sitä kysytte te — te? Se on teidän työtänne! Te olette johtanut minut harhaan. Mutta siitä saatte myös kärsiä!" Näin sanoen veti hän pistolin vyöltään ja viritti hanan. Olin enemmän kuollut kuin elävä enkä voinut saada sanaa suustani. Näin, kuinka hänen silmänsä säihkyivät hurjasta vihasta ja pettyneistä toiveista, ja pidin itseäni menneenä miehenä. Samassa kaikui Caesarin ääni: "Oi, tämä ei ole avattu, herra, tämä on raskas, hyvin raskas!" Kapteeni antoi pistoolin vaipua alas ja riensi neekeripojan luo, joka oli koettanut avata toisen rivin ensimäistä arkkua ja siirtää sitä paikoiltaan, mutta turhaan koetti kapteenikin avata sitä. "Hiljaa!" sanoi hän, "me olemme kenties erehtyneet." Reippaasti tarttui hän työkaluihinsa ja hänen voimakkaista lyönneistään lennähti arkun kansi auki. Hän päästi kovan huudahtuksen, johon Caesar heti vastasi, ja minä hypähdin hänen luokseen. Menin melkein tainnoksiin silmäillessäni arkkuun. Se oli ääriään myöten täynnä kultakappaleita. "Näettekö!" huusi kapteeni. "Näettekö nyt!" jatkoi hän, kaivaen voimakkain käsivarsin kimaltelevaa kultaa. "Oi, herra, kuinka rikas olette nyt!" mumisi Caesar ihmetyksestä hölmistyneenä. "Nyt olemme rikkaita, tohtori!" huudahti hän. En vastannut mitään, vaan osoitin äänetönnä molempia toisia arkkuja. "Niin, se on totta", sanoi kapteeni. Kansi lennähti auki, ja taas pääsi häneltä hämmästyksen huudahtus, sillä tässä arkussa välkkyili kultaa ja jalokiviä säteillen meitä kohti. Siinä oli rannerenkaita, korvarenkaita, sormuksia, vitjoja — kaikki kultaa kallisarvoisine kivineen. Luulin tulevani hulluksi; verho laskeutui silmieni eteen ja olin vähällä kaatua maahan, kun kuulin kapteenin huutavan: "Mutta katsokaa, katsokaahan!" Hän oli avannut kolmannen arkun, ja siinäkin välkkyili sanomaton joukko kultaa. Tikarit, kirkko-astiat, juomasarvet — kaikki olivat siinä sikin sokin. Kävimme polvillemme ja katselimme tarkasti aarteita, ja näin kului kokonaista kolme tuntia. Viimeinkin huomautin minä kapteenille, että oli aika ajatella paluumatkaa. Vaikeaa oli meistä kuitenkin, yksin minustakin, näistä aarteista erota. Mutta kun ei koskaan ennen ole nähnyt näin suuria rikkauksia yhdessä paikassa, ei ollut ihme, jos tällaisessa tilaisuudessa sattuisi joutumaan päästään pyörälle. Lopultakin lähdimme matkaan, kerättyämme ensin näön vuoksi koko joukon kasveja. * * * * * Mitä kertoisin enempää? Kertomukseni on lopussa. Kaksi päivää jälkeenpäin läksi kapteeni Cubaan, josta hän vuokrasi pikapurjehtijan. Tällä lähestyi hän huomaamatta saarta, ja yön aikana, jolloin kaikki oli hiljaista, sousimme Caesar ja minä veneessämme myöskin sinne, toimme aarteet ja sitte matkustimme Cubaan. Luulen melkein, että nousimme maihin Baracoassa. Kapteeni piti uskollisesti sanansa ja antoi minulle varoja voidakseni palata synnyinmaahani. Aarteista tahdoin ottaa ainoastaan yhden juomasarven, jonka seikkailujeni muistoksi tänäkin päivänä säilytän. Muutamat ehkä pitävät hulluutena, etten menetellyt toisin; mutta siitä en välitä. Olen tosin antanut tämän ainoan tilaisuuden, jolloin olisin voinut tulla rikkaaksi, mennä käsistäni, mutta en ole koskaan tätä katunut. Mitä kapteenista tuli, en voi sanoa, yhtä vähän kuin sitäkään, tulivatko hänen aarteensa oikein käytetyiksi. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MERIROSVOJEN AARRE *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.