The Project Gutenberg eBook of Lankeemus, by Emmanuel Bove

Kello oli kaksitoista. Pakkasen tähden aurinko näytti tavallista pienemmältä. Ikkunain ruudut eivät heijastaneet sen säteitä. Huomioni kiintyi, kuten lasten, kaikkeen liikkuvaan. Toisinaan hyväilin jonkun hevosen otsaa, jottei se purisi minua.

Kävelin niin ahdasta katua pitkin, että ajurien ruoskat hipaisivat minua ohi mennessäni, kun äkkiä olalleni laskeutui käsi.

Siinä oli Lucien. Nimeäni huutamatta hän oli leikillään tahtonut koskettaa minua kadulla, niinkuin joku vieras olisi rohjennut tehdä.

En ollut nähnyt häntä vuosikauteen. Hänellä oli sama päällysnuttu, toinen kaulaliina, sama hattu. Hän ei ollut lihonnut eikä laihtunut. Kuitenkin hän oli muuttunut. Hän eli muistissani rypyttömänä, sileänä, ilman tuota leukakuoppasta, joka oli liian syvä hänen voidakseen siitäkin ajella partansa.

Minä pysähdyin. Pakkasessa meidän oli kummankin vaikea puhaltaa henkeä. Panin hänen silmiensä ympärillä merkille eräänlaisen raukeuden, joka antoi hänen kasvoilleen surullisen ja kivuloisen leiman. Niillä kohdilla värähteli laskoksiin painunut iho sydämen tykytyksen tahdissa. Hänen ylähuulta paksumman alahuulensa vuoksi näytti ikäänkuin hän nyrpistäisi suutaan. Hänen nenänsä runko oli korkea, ja korvat, joita aina riennän katselemaan, jotten niitä unohtaisi, olivat ruskeat, sileät, ilman suppilon tavallisia mutkia, ja niin pienet, että ne näkyivät lakanneen kasvamasta ennen ruumista.

Lucien ei ollut koskaan pistänyt kukkaa päällysnuttunsa koskemattomaan napinreikään. Sen rinnusliepeet olivat kuluneet. Hänen rikkinäisiin taskuihin pistetyt kätensä eivät tavanneet niistä pohjaa.

Jouduimme molemmat hämillemme, Lucien siksi, että hän oli lähestynyt minua tuttavallisesti, ja minä siksi, että näytin siitä kiusaantuneelta. Me pysyimme liikkumattomina. Odotin hänen puhuvan. Nähdessäni hänet noin huonosti puettuna välähtelivät entiset onnettomat vuodet silmieni ohitse. Olin ne vähitellen unohtanut. Nyt ne olivat yhtä selväpiirteiset kuin jos ei mikään väliaika olisi niitä erottanut nykyisyydestä.

Uuninpiippujen savu naamioi toisinaan auringon pienten pilvien lailla.
Tuuli kohotteli ulkokaihtimien kangasreunuksia.

Vihdoin lähdimme yhdessä kävelemään. Hän asettui vasemmalle puolelleni, ikäänkuin olisin nainen, jonkinlaisesta hämärästä kunnioituksesta oikeanpuolista kohtaan. Jokaisessa kadunkulmassa hän pelkäsi, että mitään edeltäpäin mainitsematta muuttaisin suuntaa. Silloin sanoin hänelle aina: »Suoraan eteenpäin.»

Oli vielä keskipäivä. Kävelimme katuja pitkin, kumpikin kuin yksikseen, kummankaan meistä välittämättä siitä, mitä saattoi toiselle tapahtua.

Erään puistikkokadun kulmassa oli kahvila torin varrella, joka oli pienempi kuin valokuvista voisi päätellä.

Istahdimme parvekkeelle, jota lämmitti kolme hopeoitua hiiliastiaa. Jalkamme murskasivat pistasiapähkinöitä. Sifonipullot olivat varustetut metallitangoilla, jotteivät räjähtäisi.

Lucien otti hattunsa ja laski sen pienelle pyöreälle pöydälle. Mutta kun hän alati yritti arvailla tapoja, juolahti hänen päähänsä, ettei hattua ehkä saanutkaan panna pöydälle, ja hän sieppasi sen heti takaisin.

Molemmista päistä tupruava savuke sormien välissä ja niska kohotetun kauluksen suojaamana katselin ohikulkevia. Se oli kuulunut isäni huvituksiin. Hänen kuolemansa jälkeen vapautuneena siitä pelosta, että hän yllättäisi minut itseään matkimasta, katselen ilman kovinkaan suurta nautintoa ihmisvilinää ja vertailen ratokseni heidän kasvonpiirteittensä vastakohtia.

Lucien oli tilannut kahvia, jonka päällä kellui sakariinimaista vaahtoa. Hän oli hämillään. Hänen sormensa, joista toiset olivat toisiaan tuskin pitemmät, värähtelivät omituisesti, niin että jänteiden liikkeet näkyivät ranteeseen asti.

Hän kääntyi minua kohti. Hän alkoi syödä puolikuunmuotoista leivosta sen keskikohdalta. Meidän katseemme kohtasivat toisensa. Tuokion verran näin oman kuvani hartioihin asti hänen silmissään. Silloin laskin luomeni, silti kuitenkaan sulkematta silmiäni. Ne kohdistuivat molemmat suoraan hänen kasvoihinsa. Nyt tunsin, että hän valmistausi puhumaan. Hänen kulmakarvojensa kaari jyrkkeni. Hän avasi suunsa niin hitaasti, että huulten puna tuli näkyville ennenkuin ne erkanivat toisistaan. Myöskin havaitsin hänen kielensä, joka oli lyhyt kuin hänen sormensakin, kohoavan muovaamaan ääntä. Minä kuuntelin jo. Hän teki kädellään eleen.

»Kuinka sinä olet muuttunut, Armand! Nykyään sinä olet varmaan rikas.
Sinä et enää voisi tulla meidän ravintolaamme. Muistatko viime vuotta?»

Seltterivesi poreili vielä ryyppylasissani. Pitelin savukettani sen kuivalta kohdalta heittääkseni sen pois. Sitten otin uuden. Oli niin kirkas päiväpaiste, etten tiennyt leimahtiko tulitikkuni.

Tosiaan muistin aikaisemman elämäni. Nyt siitä oli päästy. Mutta arvasin, että Lucien söi yhä ateriansa samoissa ravintoloissa, asui edelleenkin samassa kamarissa.

Jottei hän nuhtelisi minua muuttumisesta, koetin palauttaa entisiä, arkoja ja kömpelöitä eleitäni. Minua hävetti lämmin päällystakkini ja varsinkin silkkinen kaulahuivini. En ollut välittävinäni mitään vaatteistani, ja kun tippa putosi päällystakilleni, sallin siihen tulla tahran.

Mutta vaikka puhuinkin samoilla sanoilla, matkin entisiä eleitäni, en kuitenkaan voinut enää tulla siksi, mikä olin ennen ollut. Hyvinvointi, jota olin kaksitoista kuukautta nauttinut, oli jyrkästi karkoittanut kaikki tapani. Minä puhuin nyt enemmän. Minusta tuntui, ettei minulla enää ollut syytä kaunaan ihmisiä kohtaan. Ne, jotka valittivat, näyttivät minusta ärtyneiltä tai lyhytnäköisiltä, mihin heidän köyhyytensä oli syynä.

Lucien katseli minua ilman pahansuopuutta, mutta niin hartaasti, että se suljetussa paikassa olisi saanut minut punastumaan. Nyt tunsin samaa hämmennystä kuin ennen lapsena, jos minua tähysteltiin liian likeltä.

Tänä päivänä, kymmenen vuoden kuluttua, minut taas hetkeksi valtasi arkuus. Vaistomaisella liikkeellä käänsin pääni poispäin, jottei hän näkisi korviani, jotteivät ne ruumiinosat, jotka kuvastimessakin välttivät oman katseeni, esiintyisi hänelle selvästi.

Tässä tilassa olin muutaman sekunnin ajan. Luulenpa, että olin punastumaisillani. Veri kihosi päähäni, mutta liian heikosti värittääkseen poskeni. Nyt, kolmikymmenvuotiaana, punastun usein samalla tavalla, ja minä yksin sen tiedän.

Sitten kääntäen katseeni jälleen Lucieniin tunsin, että hän oli lihaa niinkuin minäkin, kun kuvastimessa katselen kieleni alle.

Hän eli. Hänen sieraimensa tunsivat tuoksut. Eräänä päivänä, kun useampia tuoksuja oli sekaisin, hän oli ne erottanut ja sitten luetellut. Hän ei sekoittanut toisiinsa kuulemiaan meluja. Hän näki kellontaulun yhtä kaukaa kuin minäkin. Hänen hengityksensä poljento oli tuskin omaani hitaampi. Hänen kasvojensa hipiä jatkui hänen kauluksensa alla. Hänellä oli povi — ruskea, koska hän oli tummaverinen, — utukarvoja, napa, täyteläinen tai kovero, riippuen kätilön taitavuudesta.

Itseluottamukseni alkoi palata. Minua tarkkaili ihminen, joka oli kaltaiseni. Viat, jotka hän keksi kasvoissani, olisin minäkin havainnut hänen kasvoissaan.

Läheiseltä pöydältä putosi teevati särkymättä. Kaihtimet läpättivät tuulessa. Niiden messinkivarret nousivat ja laskivat kuivissa uurteissaan. Hiilipannuista löyhähtelevät hiilihapon tuprut verhosivat meitä. Joka kerta Lucien yskäisi kuivasti ikäänkuin alkavassa katarrissa.

Sääremme pöydän ainoan jalan erottamina varoimme polvilla koskettamasta marmorilaatan alustaa. Silloin tällöin yllätin hänen huulillaan ääliömäisen ilmeen. Hyväksyin kaikki, mitä hän sanoi, jottei hän olisi luullut minun käyneen ylpeäksi. Mutta samalla käsitin, että juuri se minut kavalsi.

Kerran halusin haastella hänelle toverillisesti, mainita häntä ivallisella nimellä, niinkuin ennen muinoin. Mutta en uskaltanut: hän ei olisi sitä sietänyt.

Tarkkasin häntä salavihkaa. Hän oli juonut kahvinsa. Lasi huulilla hän odotti, että sulamaton sokeri lipuisi suuhun.

Tällöin muistin, että hänen tapansa oli ollut nauraa täyttä kurkkua, innostua ja riehahtaa. Nyt hän ei minun seurassani tohtinut edes puhua.

Käsi säärieni välissä vetääkseni tuoliani lähestyin häntä. Hän vavahti kuin aikoen perääntyä.

Hän vaikeni. Ikäänkuin odottaen, että leikilläni olisin häntä lyövinäni, koetti hän malttaa mieltään. Hän oli sulkenut kätensä, jotteivät hänen sormensa pelkän rasahduksen vuoksi voisi antaa häntä ilmi. Miehen osoittama näin suuri lapsellinen pelko liikutti minua.

»Lucien, tulehan huomenna luokseni aamiaiselle. Minä puhun sitten sinusta. Koetan löytää sinulle paikan. Kaikki järjestetään. Siellä on mukavampaa kuin täällä. Saat nähdä ystävättäreni. Hän on hyvin herttainen. Me asumme Vaugirard-kadun varrella neljäkymmentäseitsemän.»

Hymy välähti hänen huulillaan. Hänen siniset silmänsä viipyivät minussa tavallista kauemmin. Hän sopersi muutamia sanoja. Hänessä ilmeni hieman riemastusta.

Kello oli nyt puoliyksi. Kutsuin tarjoilijaa maksaakseni laskuni, mutta ketään ei tullut. Minun oli pakko etsiä kynäveitsi taskuistani koputtaakseni kyllin kovaa.

Lucien oli noussut. Hän odotti minun myös nousevan pannakseen hatun päähänsä. Hänellä oli housujensa laskoksissa leivoksen muruja. Sillä välin kun laskin rahoja, lämmitteli hän hiilipannun ääressä päällysnuttu avattuna, jotta kuumuus pikemmin saavuttaisi hänen ruumiinsa.

Kävelimme muutamia askelia puistikkokadulla epäröivinä, ikäänkuin emme tuntisi toisiamme, ja pysähdyimme puun juurelle, joka oli muita nuorempi ja joka läheltä näytti kuin kolmannelta henkilöltä.

»Niinpä jätän sinut nyt, Lucien. Tiedät, että odotan sinua huomenna.
Tule varmasti.»

Hän ei vastannut. Hän loi silmänsä maahan, mikä antoi hänen kasvoilleen tyttömäisen ilmeen, koska kaikki silmäripset muistuttavat toisiaan. Hän oli odottanut kohtauksestamme paljoa enemmän. Hän ei kaiketikaan tiennyt minne mennä. Ajattelin viedä hänet heti luokseni, mutta Jeannen tähden, jolle se olisi ollut epämieluista, en rohjennut.

Ojensin hänelle käteni. Hän otti sen ja piti sitä, niinkuin vanhus pitää nuoren hyväntekijän kättä, ilmeen muuttumatta, hänen edes liikahtamatta paikaltaan.

Hän päästi käteni. Hänen kasvoistaan luin, että hän olisi halunnut minua seurata, nähdä minun astuvan asuntooni, tietää vain oven meidät erottavan.

Kului muutama silmänräpäys. Viivyin siinä epäröiden. Otaksuin, että hän lähtisi ensiksi. Hän odotti kärsivällisesti, että tekisin päätökseni.

Uudestaan ojensin hänelle käteni suorasukaisesti, jotta hän ojentaisi minulle omansa, vaikkapa vasten lähtöäänkin. Hän puristi sitä. Näin yhteenliitettyinä ne näyttivät minusta hetkisen ikäänkuin vertauskuvalliselta otsakkeelta. Sitten jätin hänet muitta mutkitta, kääntymättä, puhumatta hänelle kauempaakaan.

Valitsin umpimähkään jonkin suunnan. Suorilla kaduilla puhalsi tuuli tällä hiljaisella hetkellä yhtä voimakkaasti kuin talojen yläpuolella. Vaikka liikuin eteenpäin, säilyttivät katulyhtyjen varjot saman vinouden. Taivaanrannalla törmäilivät eilisiltaiset pilvet toisiaan vastaan, ikäänkuin toiset pilvet toisilla taivailla estäisivät niitä liikkumasta.

TOINEN LUKU

Kun seuraavana päivänä astuin ruokasaliin, kattoi Jeanne pöytää epäröiden, mitkä veitset valitsisi.

Astiakaapin kaksoisovi oli auki, ja sieltä näkyi enemmän lautasia kuin me kaksi tarvitsimme. Seinäkello, joka ei käy, osoitti kahtatoista pettääkseen mahdollisimman vähän. Aurinko, joka aamulla oli valaissut huonetta, teki lähtöä, ikäänkuin päivä jo olisi lopussa.

Jeanne oli pannut mimoosoja lasimaljakkoon, vaikken mielelläni nähnyt niiden varsia. Hän valitsi sen kumminkin, ikäänkuin nuo kukat olisivat hyvin pitkiä ruusuja tai orvokkeja.

Hänellä oli yllään japanilainen aamunuttu, joka oli hänelle hankala, koska hän siinä sekoitti taskut hihoihin.

Jeanne lähestyi minua ja suuteli moneen kertaan. Näin itseni kuvastimessa hänen ruumistaan vasten. Hän luuli kai minun sulkeneen silmäni. Pitelin hänestä kiinni vyötäisiltä. Hän nojasi päätänsä olkaani vasten.

Vaikka Jeanne oli yhtä pitkä kuin minäkin, koetti hän aina tavoitella pienen naisen asentoja.

Minä olin valmis. Minulla oli tumma puku, kirkasväriset liivit ja kaulahuivi, jonka Jeanne oli sommitellut niin hyvin kuin osasi, mutta hän ei osannut ommella mitään miesten tarpeita, ja jalassa minulla oli nappikengät, jotka hän oli minulle ostanut tehdäkseen minut vanhemmaksi.

Aikaa myöten hävisivät kasvojeni tuoreus, tukkani kiilto ja pukujeni laskokset. Vain silloin, kun olen juuri pukeutunut valmiiksi, mikä kestää ainoastaan muutaman minuutin, tunnen olevani oma itseni. Silloin haastelen älykkäästi. Liikkeeni ovat joustavia. Minä olen kuin toinen ihminen.

Olisin tahtonut, että Lucien saapuisi sillä hetkellä, ja kuitenkin kaduin, että olin hänet kutsunut.

Hän palauttaisi arkuudellaan, kiusallisella epäröimisellään joka hetki mieleen sen miehen, joka olin ollut. Hän söisi kömpelösti. Hän änkyttäisi, kun ystävättäreni puhuttelisi häntä. Hän käyttäisi minua tukenaan niin silmäänpistävällä tavalla, että vanhat siteet näkyisivät meitä vielä yhdistävän ja ettei hän siis olisi täällä armosta, vaan ystävyytemme vuoksi.

Mieleni kiihtyi. Toimettomana ja hermostuneena kävelin huoneesta toiseen. Jolleivät ikkunamme olisi olleet pihaan päin, olisin vaaniskellut Lucienin tuloa. Toisinaan pysähdyin eteiseen, kuunnellen astuisiko joku portaita ylös, katsellen sähköpatteria korkealla seinässä, vaikka lanka ei liikkunut soitettaessa.

Talousapulaisen avustamana Jeanne valmisti aamiaista. Hän puuhaili niin hartaasti kuin jos meille oli tulossa vieraaksi hänen veljensä, ja koetti kaikin mokomin muistaa pienet yksityisseikat, joita Lucien ei kumminkaan huomaisi.

Pelkäsin hänen piankin katuvan vaivojaan, kun toverini saapuisi. Säästääkseni häneltä pettymyksen lähestyin häntä hetkellä, jolloin hän kantaen lautaspinoa, niinkuin pilapiirrosten palvelijattaret, oli menossa ruokasaliin.

»Ei sinun ole tarvis niin paljon vaivautua. Ystäväni on varsin yksinkertainen poika. Hän on aina elänyt köyhissä oloissa. Minä kutsuin hänet etupäässä siksi, että minun kävi häntä sääliksi…»

Jeanne kummastui. Eilen olin hänelle puhunut paljon hyvää Lucienista, jottei hän moittisi minua hänen kutsumisestaan, mutta juuri siksi hän ei nyt käsittänyt, miksi jälkeenpäin arastelin. Hänellä oli jalomielinen sydän. Hän uskoi enemmän hyvään kuin pahaan. Heti tunsinkin, että sanani veivät hänet harhaan, että hän hetkiseksi epäili minua itsekkyydestä ja mustasukkaisuudesta.

»Älä välitä hänen äänettömyydestään. Hän puhuu tuskin mitään. Hän ei ole koskaan ollut perhepiireissä… Hän esiintyy kovin kömpelösti, mutta hän on kelpo poika.»

Menin ruokasaliin ja istahdin. Oli jo viides kerta, kun siihen huoneeseen astuin, ja siellä hivelivät silmiäni hauskasti pöytäliina, kukkaset ja mandariinin oksa astiakaapin päällä.

Yritin lukea sanomalehteä, mutta mieltäni kiinnitti ainoastaan sen isokokoisin ilmoitus. Sätkyttelin hermostuneesti säärtäni. Se liike tuotti minulle jonkunverran huojennusta, mutta Jeanne sanoi minulle joka kerta, kun minut siitä yllätti, että minussa oli jotakin hermotautia. Tai kouristuksessa, joka sai minut kiristämään hampaitani, ojensin pohkeeni ikäänkuin oksin halunnut, että ne olisivat lihavammat näyteltäviksi.

Minuutit kuluivat. Sytytin savukkeen. Jotten polttaisi ruokasalissa, siirryin vierashuoneeseen. Hieno tomu, jolle olisi jo voinut kirjoittaa, peitti huonekaluja. Istuuduin uudestaan panematta sääriäni ristiin, koska Lucien ei voinut enää kauan viipyä, ja kädet vastatusten kääntelin ikävissäni peukalottani molempiin suuntiin käsittämättä, kuinka paljon pilaa liittyy tähän merkityksettömään ajanviettoon.

Noustessani kouristi sydäntäni. En kuitenkaan tuntenut hengenahdistusta. Sanomalehti, jonka olin tahtonut laskea tuolille, oli pudonnut lattialle. Tunsin viileyttä sormieni välissä.

Ääneni tuntui värisevän ihan likellä korviani. Olisi voinut sanoa, ettei se kajahtanut ulospäin, vaan että kuulin sen sisältäni. Käteni olivat hiestä tahmaiset, ikäänkuin äsken olisin hyväillyt hevosta. En tiennyt, olinko punainen vai kalpea. Kylmä tuulahdus hipaisi kasvojani.

Käänsin sähkönappulaa loppuun asti, jottei se itsestään napsahtaisi takaisin. Huoneiston heikoin lamppu valaisi eteistä. Vapisin kiertäessäni lukon salpaa ja sain melkein naarmun tarttuessani ripaan.

Hän oli siellä. Seisoessaan olkimatolla hän näytti kookkaammalta. Huomasin heti, että ovelle koputtanut käsi oli ulkona taskusta, että hänellä oli hattu päässään ja että hän vilkuili huoneiston sisälle minun ohitseni.

Täten seisoimme muutaman silmänräpäyksen minun käskemättä häntä astumaan sisälle ja hänen lausumatta ainoatakaan sanaa. Olin hämilläni, kun minulla ei ollut hattua eikä päällystakkia, vaan olin sisäpuvussa siellä ulkona hänen edessään.

Vihdoin siirryin syrjemmälle. Hän kääntyi, koska hän aina jostakin paikasta lähtiessään pelkäsi unohtavansa jotakin, ja sitten hän astui sisälle. Osat näyttivät minusta hetkiseksi vaihtuneen. Hän asui huoneistossa. Minä tulin hänen luokseen vierailulle.

Hän pysähtyi äkkiä. Työnsin ovea kaukaa ja huolettomasti, jottei hän epäilisi minun sitä sulkevan avaimella. Hän tarkkasi löydettyä kävelykeppiä, jota en tohtinut käyttää. Kohotin käteni, jotta hän ojentaisi minulle hattunsa. Hän itse pisti sen kepin päähän, joka minusta silloin lyhyen hetken näytti jonkun kemuilijan sauvalta. Sitten autoin häntä riisumaan päällystakkinsa. Ripustin sen vaatenaulakon huonoimpaan koukkuun, koska toiset olivat täynnä. Nyt olimme molemmat avopäin ja ilman päällystakkia, ja niin sain itsevarmuuteni takaisin.

Kädet napitetun takkinsa taskuissa Lucien kääntyi minua kohti ja puhuen hiljaa otti kasvoilleen rikostoverin ilmeen.

Vaikka hän oli syvästi hämillään, koetti hän näyttää huolettomalta. Hänellä oli ilme, joka tarkoitti vihjaista minulle, että olin häntä ovelampi, että olin osannut käyttää hyvää tilaisuutta edukseni. Mutta minä en ollut ymmärtävinäni: niin suuresti pelkäsin, että Jeanne, äkkiä avaten oven, yllättäisi meidät.

»Pitääkö astua sisälle?» kuiskasi hän korvaani ja suoristausi, kädet valmiina ottamaan tukea seinistä siinä tapauksessa, että hän menettäisi tasapainonsa.

Astuin edellä ruokasaliin. Hän seurasi minua. Sitten lähestyin ikkunaa.
Hän seurasi minua yhä. Hän ei poistunut kauaksi luotani.

Silloin näin hänet päivänvalossa. Hänen housujensa raidat katkaisi polvesta repeämä, joka paikkaamisen sijasta oli harsittu kokoon. Hän oli pannut kaulaansa tärkätyn irtokauluksen ja mustan kaulahuivin, jonka toinen pää liivien alla varmaankin oli toista pitempi. Hänen ylhäältä alas asti napitettu takkinsa puristi häntä. Hänen kannaltaan oli välttämätöntä olla napitettu, kun tultiin vierailulle.

Hän ei lakannut häikäilemättä vilkuilemasta joka suunnalle, ikäänkuin olisi tiennyt, ettei mikään ollut minun omaani. Äkkiä hän katsahti minuun ja iski sitten silmää.

Minussa heräsi se vaikutelma, ettei tuo mies koskaan pääsisi köyhyydestään, että hän oli siihen iäkseen tuomittu hävyttömyytensä vuoksi hyväntekijöitään kohtaan.

En kuitenkaan voinut olla hänelle vastaamatta vilkuttamalla oikeaa silmääni, sillä minä osaan vilkuttaa vain oikeaa silmääni, koska se on likinäköinen niinkuin sisarellanikin, joka samoin vilkuttaa tahtoessaan huvikseen matkia katutyttöjä.

Lucien seisoi nyt astiakaapin luona. Hän koetti avonaisesta ovesta nähdä sen ylemmät hyllyt kumartumatta. Hän toimi ikäänkuin minua ei olisikaan saapuvilla. Katseista, joita hän silloin tällöin loi oveen, huomasin helposti, että hän arasteli vain Jeannen vuoksi. Menettelipä hän niinkin julkeasti, että minun täytyisi hänet ymmärtää. Jonkinlainen itserakkauden tunne kiihoitti häntä antamaan minun käsittää, että hän oli täällä yhtä suuri herra kuin minäkin, että vain sattumalta oli jotakin eroa meidän välillämme.

Tahdoin puhutella häntä. Koetin etsiä puheenaihetta, joka ei olisi suonut hänelle tilaisuutta lausua loukkaavaa sanaa.

Seinäkellon ja kynttilänjalan välillä hän katsasti itseään kuvastimesta, ja koska hän päätänsä liikauttamatta saattoi silloin nähdä koko huoneen, ei hän enää kääntänyt siitä silmiään.

Jeanne esiintyi heleänvärisessä puvussa, kaula ja käsivarret paljaina. Vaikka hänen korvalehtensä olivat lävistetyt, olivat ne kellukat, joilla hän niitä somisti, kiinnitetyt pienillä ruuveilla. Hän oli punannut huulensa, näyttelijäin tapaan enemmän tehostaen ylähuulta. Hänen kätensä olivat tyhjät. Kun hän juuri oli lopettanut pukeutumisensa, kierteli hän konemaisesti vihkimäsormustaan kuivatakseen sen täydellisesti.

Ruokasalin valaistus ei ollut lainkaan kirkas, mutta hän näkyi kuitenkin häikäistyvän. Hän pysähtyi kynnykselle ja etsi silmillään ikkunaa. Olisi voinut luulla, että hän oli juuri jättänyt käsistään tärkeän työn.

Hetkistä myöhemmin, ikäänkuin hän vasta nyt olisi meidät huomannut, hän hymyili.

Olen usein pannut Jeannessa merkille tuon esiintymistavan. Hän näyttää mielellään hämmästyneeltä. Kookkaana tahtoen olla kaikin puolin nainen hän yrittää tuoda esille hajamielisyyttä, lapsellisuutta, hämminkiä.

Hän astui lähemmäs. Vastaanottotilaisuus teki hänet niin onnelliseksi, ettei hän edes huomannut Lucienin olevan kehnosti puettu. Hän tahtoi heti herättää vieraassa viihtymyksen tunteen ja ojensi jo matkan päästä kätensä tervehdykseen.

Esitin hänelle ystäväni. Lucien oli iskenyt kantapäänsä yhteen vaistomaisella liikkeellä, jonka hän muuten oli sodan jälkeen jo ehtinyt unohtaa. Hänen arkuutensa hävisi huomioasennon jäykkyydessä. Ainoastaan hänen kätensä, kun Jeanne sitä piteli, kavalsi hänet, ikäänkuin se olisi irrallaan hänen muusta ruumiistaan.

»Armand on teistä paljon puhunut», virkkoi Jeanne, siirtyen vuoroin hymystä vakavaan ilmeeseen perin ripeästi, mitä hän piti hyvänä sävynä.

Jeanne vilkaisi minuun tavalla, joka vihjaisisi, että hän osasi asettua kaikkien ulottuville. Niinkuin monet naiset, ajatteli hän, ettei moinen silmänisku ollut selvä muille kuin sille miehelle, jota hän rakasti. Jouduin siitä hämilleni, kun tunsin, että Lucien oli arvannut tuon katseen merkityksen.

Hän oli punehtunut. Hikipisaroita helmeili hänen otsallaan. Hänen arkuutensa riisti häneltä hänen mahdollisuutensa. Jeanne tehosi häneen. Tässä huoneessa hän tunsi olevansa hukassa. Ensi kertaa hän loi minuun silmäyksen, joka nöyryydellään imarteli minua.

Kädet ristissä Lucien katseli mimoosamaljakkoa. Näistä kukista, ulkoa saapuneista kuten hänkin, hän sai tukea.

Istuuduin. Pöytä oli katettu niin, että samalla kun noudatin sovinnaisia tapoja istuin tavallisella paikallani.

Mutta Lucien oli vielä jäänyt seisomaan. Hän ei rohjennut koskettaa tuoliin peläten raapaisevansa naarmun parkettilattiaan.

Nyt hän istuutui ja katsahti pöydän alle mutkikkaaseen alirakenteeseen ennenkuin ojensi säärensä. Jeanne, joka oli välillämme, ryhtyi tarjoilemaan.

Vaikka Lucien koetti jäljitellä kaikkia liikkeitäni, ei hän huomannut, että lientä syötyäni jätin lusikkani lautaselle. Hän laski omansa pöytäliinalle.

Istuessaan pöydässä täällä ruokasalissa, niinkuin minä, niinkuin kaikki muut, olisi hänen kuitenkin tarvinnut vain haastella, vain elehtiä, jotta hän olisi esiintynyt muiden kaltaisena ihmisenä.

Koska apunainen oli jäänyt, oli Jeanne pannut pöydälle soittokellon. Nyt hän soitti. Mutta hän oli siihen niin vähän tottunut, ettei aluksi tiennyt, millä voimalla siihen oli painettava, ja vaikka hän kosketti sormellaan nappiin, ei kuulunut mitään helähdystä.

Tässä äänettömyydessä talousapulainen vaihtoi lautaset. Ennenkuin hän laski ne pöydälle, katseli hän niitä vinoon nähdäkseen niiden heijastukset. Hän oli ottanut vyölleen valkoisen esiliinan. Siitä huolimatta häneltä puuttui palvelijattaren tavallinen ilme.

Hän kohotti päätänsä. Leikkasin kananpoikaa, viipyen siipinivelessä, missä tunsin itseni varmimmaksi.

Hän epäröi hetkisen, loi silmäyksen kaikkeen, mitä pöydällä oli, ja sanoi vihdoin:

Oli päätetty juoda kahvi vierashuoneessa. Minua värisytti, niinkuin aina aterian jälkeen. Jeanne taittoi kokoon lautasliinani ja omansa. Ainoastaan Lucienin jäi sellaisenaan pöydälle.

Kun mikään ovi ei vienyt ruokasalista vierashuoneeseen, täytyi meidän astua viileän ja synkän eteisen läpi keittiön ohi, jossa leijaili sinerviä savukerroksia.

Halkoa jäljittelevä kaasulämmitin loimusi vierashuoneen uunin edessä. Piano, johon huoneiston omistajalla oli avain, oli suljettu. Kaksi taulua, vaikkakin erikokoisia, oli sovitettu pariksi. Pieni lattiamatto, ikäänkuin heitettynä vahatulle parketille, oli poikittain. Nyöreillä sivuille vedettävissä oviverhoissa oli alakulmassa mutka, jota Jeanne päivittäin ojenteli useita kertoja.

Hän istuutui, mutta vasta sitten, kun oli, ikäänkuin puutarhassa, pitkän aikaa katsellut nojatuoliaan.

Talousapulainen toi kahvin ja laski tarjottimen kiinalaiseen malliin veistetylle puupöydälle, joka tuskin oli jakkaraa korkeampi.

Selvisikö Lucienille tällä hetkellä, että hän tuskin ollenkaan puhui, saiko hän äkkiä varmuutensa takaisin, ihmetyttikö häntä tuo pöydän muoto niin paljon, ettei hän voinut olla tekemättä huomautusta, vai tahtoiko hän jollakin sutkauksella näyttää itsensä toisessa valossa? Sitä en tiedä. Totta vain on, että talousapulainen oli tuskin poistunut, kun hän ivalliseen sävyyn lausui seuraavat sanat:

Istuin silloin pianon edessä jakkaralla, joka ei enää pyöri, jalat polkimiin päin. Katsahdin Jeanneen. Hän oli jäykistynyt, kuten arvasinkin. Käsitin hänen olevan huonolla tuulella.

Jeanne oli ostanut tuon pöydän, jotta sali, joka hänen vuokratessaan tämän kalustetun huoneiston näytti epäystävällisen kolealta, kävisi kodikkaammaksi. Hän oli itse muovaillut varjostimet ja pyöreän töyrytuolin, jolla hän epämukavasti istui. Hän nimitti tätä huoneistoa kodikseen. Hän oli halunnut puolikorkeat ikkunaverhot ja makuuhuoneeseen sähköyölampun. Hän koetti muutella joitakuita kapineita, vaikka se häiritsi mukavuuttammekin, antaakseen aavistuksen naisen läsnäolosta. Niinpä Lucienin huomautus loukkasikin häntä tuntuvasti.

Uunia ja pianoa pitkin, jotka molemmat näyttivät mustalta marmorilta, kulki samoja heijastuksia. Kaasuhalko, joka oli juovikas kuin korallinhaarat, oli käynyt ruusunpunaiseksi. Pihalta tuleva kalpea hohto valaisi huonetta.

Lucien ei vastannut. Hän oli tajunnut, että hänen huomautuksensa oli vihlaissut. Hänen kasvonsa olivat jäykät, kyynärpäät puristetut ruumista vasten.

»No, Lucien, mikä sinua vaivaa? Ota kuppi käteesi.» Hänen piirteensä höltyivät. Hän tarttui kuppiin niin kömpelösti, ettei Jeanne tiennyt, millä hetkellä päästäisi sen irti. Sitten hän aluksi maistellen ja sen jälkeen yhdellä kulauksella joi kahvinsa.

Vaikka ulkona vielä oli valoisaa, alkoi salissa jo tulla pimeä. Jeanne oli poistunut. Talousapulainen ei viipyisi enää kuin neljännestunnin.

Nojatuolissa istuva Lucien ei hievahtanutkaan. Lämmittänen »halko» oli yhä koskematta. Keveä huuru himmensi ruutuja.

Emme vaihtaneet sanaakaan. Hän ei ollut noussut senjälkeen, kun astuimme vierashuoneeseen. Istuen kyynärpäät tuolinsa käsinojien varassa hän ei ollut lakannut tarkkaamasta kaikkea.

Hän säpsähti. Hänen suunsa aukeni raolle. Hänen tuettomat huulensa vavahtelivat. Hänen kulmakarvansa kohosivat ja rypistyivät vuorotellen, silmien kertaakaan sulkeutumatta.

Hänen katseessaan kuvastui sellainen hätä, että äkkiä muistin hänen tilansa.

Hän puristi sormensa ristiin niin tiukasti kuin voi, jottei niiden väliin jäisi minkäänlaista rakoa. Sitten hän keskeytti tuon hommansa. Hänen kätensä erkanivat. Sormet vielä erillään, vaikkei hän sitä aavistanut, hän katseli minua.

Hän ei näkynyt kuulevan tai käsittävän. Ikäänkuin ei ketään olisi huoneessa, hän loi silloin tällöin silmäyksen veistokoristeiselle pöydälle.

Tartuin hänen käteensä. Vaikka se oli omaani isompi, tahdoin nostaa hänet seisomaan kuin nurmikolla istuvan Jeannen.

»Ethän ole tosissasi, Lucien. Sinun täytyy lähteä kotiisi. Minä tulen sinua tervehtimään huomenna iltapäivällä.»

Hän kuunteli minua tarkkaavaisesti. Hänen leukapielensä vapisivat liitoksissaan nahan alla.

Salin ovi oli jäänyt raolleen. Sieltä nähtiin säteittensä ympäröimä halko. Sen lämpö seurasi meitä. Nähtynä näin etäämpää huone näytti perin kodikkaalta puolihämärässä.

Hän oli istuutunut samaan nojatuoliin, käsivarret tuettuina samaan tapaan, ja pannut säärensä ristiin, jotta minun olisi vaikeampi nostaa hänet pystyyn.

Hän ei tahtonut lähteä. Hän olisi jäänyt tänne ainaiseksi. Hän pelkäsi olla yksinään.

Suljin lämmittimen, niinkuin teatterissa sammutetaan kaasuliekit. Avasin ikkunan, vedin verhot syrjään ja kannoin kupit keittiöön, kaikki samassa kädessä, jotta voin avata ovet.

Hän lähestyn minua. Silloin arvasin, että hän oli puhkeamaisillaan itkuun. Puristettujen huuliensa takana hän puri kieltään. Hän tarttui käsivarteeni, puristi sitä kaikin voimin. Hänen päänsä kallistui. Hän piti päällystakkiaan niin nurinkurisesti, että taskut avautuivat lattiaa kohti. Hän jäi siihen asentoon muutamaksi sekunniksi olkapäähän! nojaten.

Portaitten tasanteella hän kääntyi ja kurottausi katsahtaakseen vielä minun taakseni. Hän olisi uudestaan yrittänyt tunkeutua huoneistoomme, jollen olisi sulkenut häneltä tietä.

Suljin oven. Kuuntelin. En kuullut hänen astuvan alas. Avasin uudestaan. Hattu työnnettynä syvälle päähän, jottei se putoaisi, hän veti päällysnuttua ylleen. Hän ei nähnyt minua. Työnsin oven taas hiljaa kiinni.

KOLMAS LUKU

Kello neljän tienoissa iltapäivällä lähdin lupaukseni mukaan Lucienin luo. Jeanne oli veljensä luona. Hän viipyi mielellään myöhään. Minä olin vapaa päivälliseen asti.

Oli samanlainen ilma kuin eilenkin. Viikon päivät oli sinisellä taivaalla joka aamu ollut sama valkoinen juova, joka keskipäivän tienoissa haihtui. Joka aamu, tuokiota aikaisemmin kuin eilen, koska vuosi oli alullaan, esiintyi aurinko minkään pilven sitä verhoamatta.

Kävelin ripeästi. Mielelläni käyn ystävän luona, sillä minua haluttaa tunkeutua jonkin huoneen omaan erikoiseen piiriin, arvailla esineiden käyttöä ja niitä syitä, miksi ne on sijoitettu jollakin määrätyllä tavalla.

Mitä kauemmaksi etenin, sitä kapeammiksi kävivät kadut, sitä matalammiksi talot, sitä vähemmän tärkeiksi kulmat, koska kaduilla oli risteyksen jälkeenkin edelleen sama nimi.

Ulkona pakkasessa eivät aluksi parturituvissa ja rihkamamyymälöissä syttyvät valot saavuttaneet toisiaan, ja niillä oli samanlaiset säteet kuin lapset piirtelevät.

Tänä kauniina talvisena iltapäivänä aurinko ei ollut korkeammalla kuin noustessaankaan. Sen voimattomuutta käytin hyväkseni niin, että kiinnitin siihen katseeni. Siinä oli täpliä niinkuin kuussakin. Olisi luullut, että se oli palannut, vaikka oli jo mennyt nukkumaan.

Lucien asui vanhassa talossa, jonka julkisivu oli lohkeillut. Olisi tehnyt mieli riuhtaista pois jokainen rappauksen siru, niinkuin kuori puista, tavatakseen sen alta sileän ja terveen kiviseinän. Kuten muistopatsaissa nousivat portaat kahden kostean muurin välitse. Toiseen niistä kiinnitetty rautatanko toimi kaiteena.

Jouduin holvin alle, missä pohja keskeltä oli laskettu kuivilla mukulakivillä. Astuin pihan yli, joka kuului useille rakennuksille, yksi niistä toisen kadun varrella. Erääseen huoneistoon oli sijoitettu ajoneuvoja. Menin erään avatun kellarin ohi, johon hävisi kynttilänlieska, mutta mitään ääntä ei sieltä kuulunut. Tunkeuduin käytävään, jossa vuokralaiset liikkuvat laskien askelten luvun, jopa silmät ummessa, kun se on niin pimeä.

Pakkanen teki herkkyyteni niin suureksi, että varoin kolhaisemasta itseäni. Minun täytyi, ennenkuin olin tottunut askelmien korkeuteen, tukea itseäni kiviseinää vasten sormenpäilläni, koska en halua enempää koskea seinää kuin maata, jos minun on poimittava pudonnut kolikko.

Kolmannesta kerroksesta lähtien näin auringon tasanteiden ikkunoista.
Se oli jo voimaton. Mikään säde ei valaissut synkkiä askelmia.

Viimeiseen kerrokseen ehdittyäni odotin, että hengitykseni palautuisi tasaiseksi. Ei voinut mennä kauemmaksi. Rakennus loppui täällä. Minua ihmetytti, että minä, joka en ollut talon asukas, olin näin voinut liikkua sen läpi.

Tikapuut oli katolle nousemista varten pystytetty eräälle seinustalle. Erääseen oveen, siihen kohtaan, jossa oli ollut salpa, oli pistetty paperitulppa estämään ilman pääsyä sisälle. Seiniin, jotka olivat lukkojen korkeudelle asti ruskeat ja ylempää harmaat, oli piirrelty liidulla. Vaikka olisi voinut tietää, kuka hän oli, oli joku tuntematon piirtänyt törkeän sanan.

En tuntenut vähääkään kiihtymystä. Vierailuni oli niin vähäpätöinen verrattuna siihen, jonka toverini oli minulle eilen tehnyt.

Ovi avautui. Heti näin verhottoman ikkunan, joka oli katolle päin, repaleiset seinäpaperit, joiden nurja puoli oli valkoinen liisteristä, häkkisängyn, jonka jalkarullia Lucienin täytyi pyörittää, kun se pantiin kokoon, ja kivilattian, jota oli kasteltu ruiskukannulla.

Pölyn ja puuhiilen haju sekaantui yhden ainoan savukkeen tuoksuun. Lucienin komppanianosaston valokuva riippui yhä seinällä, samoin kuin vanha kalenteri, jota hän säilytti tauluna.

Katto oli matalalla. Kun minulta oli kauan puuttunut tilaisuutta koskettaa kattoa, kohotin nyt käteni tehdäkseni sen tempun. Naurettava tunnustus, mutta mielelläni kosken kattoon.

»Siinähän sinä olet!» huudahti Lucien. »Minä luulin, ettet sinä tulisikaan.»

Hänen kätensä olivat märät. Hän ojensi minulle kyynärpäänsä, jota hän kohotti sensijaan että olisi laskenut sen alemmaksi.

Hän oli tohveleissa ja käveli vesijuovien välissä. Hänellä ei ollut takkia yllään. Harmaa kangastilkku näkyi hänen liiviensä alta. Minusta näytti, että hänellä oli kaksi paitaa ja flanellivyö, puhtaita ja likaisia liinavaatteita samalla kertaa.

Istahdin pienattomalle tuolille, jonka jalat pysyivät kohtisuorassa niin kauan kuin sitä ei siirretty paikaltaan. Kohotin päällystakkini helmoja ja kiskaisin housujani polvista ylemmäs, niinkuin naiset eivät koskaan laiminlyö vetäistä hamettaan, kun tekevät pilaa miehistä. Kädet polvilla katselin ympärilleni.

Sanomalehti oli levitetty pöydälle niin, että sitä sopi lukea syödessään. Käytettyjä nauloja lojui siellä täällä. Erään tuolin selkänojaan Lucien oli kaivertanut liikanimensä Garin suurilla kirjaimilla, paitsi G:tä, jota hän ei osannut piirtää.

Hän astui taakseni. Huone näytti nyt tyhjältä, ikäänkuin se kuuluisi minulle. Minusta tuntui kuin olisin jälleen köyhä ja yksinäinen enkä tietäisi, kuinka minun kävisi.

Ajattelin Jeannea. Se, että hänellä oli puuhaa ja että hän, vaikka olin kaikki hänelle, tällä hetkellä ei saanut minua muistella, hellytti mieltäni.

Ei, minä en asunut täällä. Minä olin nyt mies. Jos minulle tapahtuisi jotakin, niin ihmiset, Jeanne, hänen veljensä, hänen ystävänsä, pitäisivät puoltani.

Vilkaisin ikkunaan. Puolet auringosta oli kadonnut näkyvistä. Silloin muistin, että lapsena olisin mielelläni kävellyt katoilla. Rautalangat pitivät uuninpiippuja pystyssä. Silmiäni pisteli, mutta en uskaltanut niitä hieroa, koska olin äsken pidellyt vaskirahoja.

Olin jättänyt päällystakin ylleni. Minusta tuntui, että mintut olisi pitänyt nousta, riisua se, ripustaa se ovensäppiin, vaikkei se ollutkaan kyllin korkealla, puhua, laskea leikkiä.

Lucien oli istuutunut vuoteen pääpuoleen. Hän pisti kätensä peitteen alle tasoittaakseen sen pintaa. Siitä päästyään hän katseli minua, jääden silmäilemään taskuistani esille pistäviä esineitä: lyijykynänvartta, sanomalehtiä, kellonvitjoja, sikarinkärkeä.

Hän oli juonut. Veri punersi hänen poskiaan, hänen otsaansa ja vanhan arvenpohjan hienompaa hipiää. Hän hengitti niin hitaasti, että näin hänen runkonsa laajenevan. Hänen sormensa eivät olleet suorat. Niiden viimeiset nivelet kaartuivat kuten sellaisissa käsissä, joista isäni ei pitänyt.

Nyt olin ihan lähellä häntä, niin lähellä, että vähäisinkin liike, jopa yritys peräytyäkin, olisi heti saattanut minut häntä koskettamaan.

Hänen partansa oli ajamaton. Se oli runsaammin versonut poskilla, mutta molemmin puolin leukaa oli kaksi selittämätöntä tyhjää läikkää. Silmäluomiensa nurkassa hänellä oli hieman valkoista, mikä olisi sujahtanut nahan alle, jos hän olisi sulkenut silmänsä. Hänellä oli pöhöttymä toisella puolen sieraimia erottavaa väliseinää.

Kahdenkesken minun kanssani ollen hän koetti välttää arkuutta, jota ei ollut milloinkaan tuntenut entisen seurustelumme aikoina. Muutamista vaoista, joita ei näkynyt silloin, kun hänen kasvoillaan oli niiden tavallinen ilme, päättelin varmasti, että hän kadehti minua.

»Kaiketi sinä nyt elelet onnellisena huoneistossasi. Sinulta ei puutu mitään. Ei ole enää, niinkuin oli ennen.»

Hän puhui sujuvasti, vieläpä jaksoi kääntää silmänsäkin minusta, ennenkuin lopetti lauseensa, mutta milloinkaan unohtamatta muistuttaa minulle entisyyttäni.

Hän odotti vastaustani suu puoliavoinna, piirteet äkkiä vanhentuneina, kasvoilla levoton ilme, jota hän yritti verhota aiheettomilla lihasliikkeillä.

Siihen en vastannut. Hän hieroi käsiään ja katseli kynsiään, vaikkei niitä ollut siistitty, uskotellakseen minulle, että hän oli unohtanut vastikään tekemänsä kysymyksen.

Tunsin, kuinka paljon hän kärsi, kuinka onnellinen olin häneen verrattuna. Käsitin myös, ettei minun, kutsumalla hänet luokseni, olisi sopinut hänen köyhyydelleen paljastaa omaa hyvinvointiani.

Koetin häntä tyynnyttää ja rohkaista. Kykenemättä selittämään syytä arvasin, että mainitsemalla Jeannen lapsuudenystäväkseni, jonka sattuma oli johtanut taas luokseni, tuottaisin hänelle lohtua.

Hänen kasvonsa pysyivät entisellään. Hänen toinen poskensa vavahteli hiukan pelkästä hermostumisesta, eikä hän voinut sitä hillitä koska se ei vaikuttanut lihaksiin. Nahka vain vuorotellen kurtistui ja kävi jälleen sileäksi.

Tällä kertaa liikahdin kuin torjuakseni jotakin. Minua ärsytti se, että Lucien kehtasi tehdä minulle moisen kysymyksen. Siksi, että hän näki minun säälivän hänen tuskiaan, hän luuli saavansa minua nöyryyttää millä tavalla tahansa.

Aurinko oli mennyt mailleen ruskotuksetta. Pimeys kohosi vielä sinistä taivasta kohti.

Hän lausui nuo sanat hyväntuulisesti, puhuen ikäänkuin onnettomalle, jollainen olin ollut. Nykyinen hyvinvointini oli hänestä satunnaista. Sitä ei kestäisi. Vaikka joka päivä yritin vakuuttaa itselleni, että minut oli kohtalo määrännyt nykyisin viettämääni elämään ja että entinen elämä oli ollut satunnaista, tuntui minusta tuokion verran siltä, että hän oli oikeassa.

Taivaalla välkähti tähti. Se oli niin korkealla, ettei voinut erehtyä luulemaan sitä maiseksi valoksi. Tuulenpuuska tärisytti ruutuja. Varjoa erotti kirkkaudesta vain jokin viiva. Meidän hengityksemme kohosi tuohon viivaan asti.

Veri oli painunut käsiini. Hievahdin paikaltani ja tunsin tuosta liikahduksesta koko ruumiissani vilunväreitä, jotka kiitivät kylkiäni pitkin.

Lucien oli noussut. Hän sytytti pienen kamiinan. Tarkkasin hänen puuhaansa. Hänen aataminomenansa värähteli toisinaan kuin hän olisi jotakin nieleskellyt. Kaulus pysähdytti sen liikkeen, ja sitten iho jäi alalleen.

Hänen kielensä ei ollut liikahtanut. Näytti siltä kuin hänen huulensa eivät olisi raottuneet. Pimennosta tullen nämä sanat karkoittivat ärtymykseni.

Tuo mies ei ohut koskaan maistanut onnea. Vuosikausia hän oli elellyt yksinään, levottomana, huolissaan heikosta terveydestään, niiden halveksimana, jotka hänet tunsivat ulkonäöltä. Omaatuntoani kaiveli, että minulta oli puuttunut kärsivällisyyttä häntä kohtaan.

Katselin häntä jälleen. Hän istui tuolilla, jonka selkänojasta ei ollut jäljellä muuta kuin kuivalla liimalla tahrattu keskilauta. Hän istui siinä takaperin, poltellen savuketta.

Jeannen veljellä oli palveluksessaan neljä työmiestä. Niinpä olisin voinut hänelle mainita Lucienistä. Ehkä hän olisi antanut ystävälleni työtä. Mutta nyt tunsin, etten koskaan tohtisi esitellä häntä kenellekään sen käytöksen jälkeen, jota hän oli osoittanut Jeannen luona.

Koska kuitenkin halusin tehdä hänen hyväkseen jotakin, koska meidän asemamme erilaisuus oli minusta tuskallinen, en voinut olla hänelle virkkamatta:

Hän kohotti päätänsä avaamatta silmiään sen enempää. Tulisijan lieskat kirkastivat hänen leukaansa. Valo välähti joskus hänen korviinsa asti, joiden terävä varjo vuorotellen piteni ja lyheni. Hänen kasvonsa, jotka niitä valaisevien liikkuvien heijastusten kirkastamina pysyivät jäykkinä, näyttivät minusta entistä surullisemmilta.

Hän nousi. Hänen savukkeensa oli niin lyhyt, että hän piteli sitä hyppysissään kohotettuaan sen huulilleen. En hennonut hänelle näyttää hopeista koteloani.

Ennenkuin hän sytytti lampun, vilkaisin taivaalle. Se oli täynnä tähtiä. Lisäksi loisti toispuolinen kuu, joka ei vielä ollut ehtinyt kehittyä täysikuuksi. Lampunvalo, joka minut äkkiä yllätti, himmensi kaikki.

Käännyttyäni näin, että Lucien oli istuutunut tulen ääreen, jonka hän tunsi, tietäen, ettei se tuolta matkalta häntä kärventäisi.

Silloin tällöin kimmelsi kyynel hänen toisessa silmäkulmassaan, mutta joka kerta se puserrettuna sisälle päin hävisi luomien alle. Hän oli sammuttanut savukkeen sormiensa vähin. Hän lämmitti käsiään, toista puolta toisensa jälkeen, mutta kauemmin kämmentä, koska sen nahka on paksumpi.

Näin suurta köyhyyttä ja mukavuuden puutetta katsellessani minua hävetti suurellinen elämäni. Jollei olisi ollut Jeannea, olisin tuolla hetkellä noussut, tarttunut hänen käteensä ja sanonut hänelle:

Kamiina oli punertunut niin nopeasti, että käsitin riittävän, jos vain kerrankin unohtaisi sen syöttämisen, jotta se sammuisi. Lucien hoiteli sitä. Hänen poskipäissään oli hieno suoniverkko. Hänen silmiensä sinervä kehä ulottui nenänselkää kohti, ikäänkuin hänellä olisi ollut silmälasit. Hän oli kumarassa. Sydämeni äkillinen heltyminen häntä kohtaan jäi häneltä huomaamatta. Jos olisin sen maininnut, olisi hän ehkä luullut minun valehtelevan. Hän ei aavistanut kaikkea rakkautta, jota häntä kohtaan tunsin. Hän ei odottanut keltään mitään hyvää työtä.

Hänen huulillaan ei ollut tupakanhitusta, ei pisaraa, ei sierottumaa. Niin sileinä ja tuoreina ne olivat vastakohtana hänen tuhansien pikkupiirteiden täplittämille kasvoilleen.

Hän yskäisi, vetäisi kieltään useita kertoja ja kumartui sitten ravistamaan kamiinanristikkoa. Hänen otsansa punertui siltä puolelta, jonne hän kallisti päätänsä.

Hän istuutui jälleen tuolinsa keskelle. Tunsin poskiani vasten hänen hengityksensä viime väreet. Hän loi katseensa minuun. En kohottanut päätäni enkä laskenut sitä alemmaksi. Olin ainoa inhimillinen olento, joka tunsi häntä kohtaan harrastusta. Läsnäoloni teki hänelle hyvää. »Kuuleppa, Lucien, mennään hengittämään raitista ilmaa. Se tuottaa ajatuksillemme vaihtelua.»

Tällä kertaa hän katsahti minuun tiukasti. Hänen kaksoisleukansa katosi. Hänen silmäluomensa vetäytyivät kokoon. Silmät valkoisen ympäröiminä, kasvot tarkkaavaisina, hän näytti minusta olevan täynnä vilpittömyyttä ja levottomuutta.

Sitten nousin. Kosketin uudestaan kädelläni kattoon. Odotin Lucienia ovella. Ennenkuin hän nousi tuoliltaan, järjesteli hän pukuaan, veti kengät jalkaansa ja etsi avaimen taskustaan, jotta sitten oli heti valmis minua seuraa maan.

NELJÄS LUKU

Ulkona olivat tähdet niin lukuisat, että Iso Otava ja Pikku Otava näkyivät selvästi. Oli kirpeä pakkanen. Vesilätäköt olivat katukäytävillä peittyneet hienolla ja sileällä jäällä.

Lucien asteli vieressäni, pää hartiain välissä, vertaillen varjoaan omaani. Jotta se olisi samanmittainen, suoristausi hän ja astui jonkunverran edelleni.

Kadunkulmassa ilmestyi kuu talojen välistä ja oli niin lähellä, että näytti maasta singonneelta.

En kohottanut päällystakkini kaulusta, koska se on pyöristetty vartaloon. Kello oli kymmentä vailla kuusi.

Kävelimme syrjäistä katua. Läheisen puistikkokadun melut kuuluivat korviimme kahtaalta talojen välitse. Sytytin savukkeen. Liekki, joka hipaisi kulmakarvojani, säpsähdytti minua.

Lucien kohotti käsivartensa nähdäkseen, matkiko hänen varjonsa häntä. Hän käveli askeleen verran edelläni. Silloin tällöin hän tarkkasi minua liikuttamatta päätänsä.

Minä taas en kykene kääntymättä hallitsemaan katseellani neljännesympyrää isompaa alaa, mutta Lucien näki ponnistuksetta melkein taakseen.

Pitkulainen, suojaamaton sähkölamppu, joka näytti heikolta tuulessa, valaisi erään koulun ovea. Muuan maanalaisen rautatien virkailija, kulunut lakki päässä, palasi jalkaisin kotiinsa.

Kahvilasta tuli kadulle vastaamme kalpeata valoa. Sisäpuolelta olivat ruudut hiessä. Tuuli liikutteli kokoonkierretyn ulkokaihtimen helttoja.

Sisälle astuakseen täytyi nostaa ovenripaa sensijaan että sitä olisi kiertänyt alaspäin.

Kosteaa lämpöä huokui autiossa salissa. Se hiipi poskilleni, kylmästä jäykistyneihin korviini ja taskuista esille vetämiini käsiin ikäänkuin raikas vesi. Tuli oli uunissa sammunut. Kokoonlasketulla säkillä nukkui kissa, pää muuta ruumista alempana.

Valitsin itselleni istumapaikan. Lucien, tarkaten kaikkia liikkeitäni, yritti arvata ja suorittaa ne ennen minua. Hän oli luullut, että joisin tarjoilupöydän ääreltä. Hän oli jo nojautunut sitä vasten. Peläten minun huomanneen hänen menettelynsä hän punehtui.

Kun hänen kasvoilleen oli palannut niiden entinen vaaleus, tuli hän istumaan viereeni.

Nimettömällään, joka hänellä oli yhtä näppärä kuin muutkin sormet, hän pyyhkäisi puupöydälle läiskähtäneen tipan.

Kahvilan emäntä lähestyi meitä. Hänen kasvoillaan oli vanhan toverin myhäily. Sotaväestä päästyäni olen usein havainnut, että muutamilla henkilöillä on sama ilme kuin sotilailla, joita olen tuntenut. Olen heiltä kysynyt, eikö heillä ole eräissä itäisissä rykmenteissä palvelleita sukulaisia. He vastasivat aina kieltävästi. Vaikka nämä yhtäläisyydet edelleenkin minua ihmetyttävät, varon nykyään tekemästä heille pienintäkään kysymystä.

Tilasimme samaa likööriä. Muita vieraita ei ollut. Seinillä oli läkkipellille kiinnitettyjä reklaameja ja postikalenteri, jossa kuluneet kuukaudet olivat repäisemättä.

Lucien katseli reikää lattiassa. Eräästä lankusta oli oksansolmu ponnahtanut irti. Tuosta aukosta näki kellariin.

Hän pysyi hievahtamatta. Hänen suljettu oikea kätensä lepäsi pöydällä. Hän haaveili. Minä otin lasini. Hän piteli niin kömpelösti omaansa, että minun täytyi kilistäessäni koskettaa sen jalkaa.

Nähdessäni hänet noin murheellisena ja väsyneenä olisin tahtonut hänelle sanoa, kuinka säälin hänen tuskiaan, vaikken sitä osannut ilmaista. Olisin tahtonut, että hän olisi karkoittanut mielestään sen käsityksen, joka hänellä minusta oli. Hän olisi minua rakastanut, jos olisin arvannut, mitä hänestä ajattelin. Ja koska en saanut sitä hänelle sanoilla lausutuksi, koetin eleilläni näyttää, millainen oikeastaan olen. Niinpä esiinnyin suorasukaisena. Vältin niitä asentoja, joita Jeannen seurassa tavoittelin. Liikkeenikin suoritin hitaasti, jotta hän ehtisi niitä matkia.

Kutsuin häntä nimeltä. Ennen kääntymistään hän vielä katseli jotakin.
Sitten tartuin hänen käteensä.

Vaikkeivät hänen kasvonsa olleet kääntyneet suoraan minua kohti, katsoi hän minua silmiin.

Sillä hetkellä olisin toivonut, että ainoastaan levon hetki olisi meitä erottamassa, että kumpikin meistä menisi huoneeseensa tavataksemme toisemme samanlaisina huomenna.

Hän oli juuri juonut lasistaan. Hiukan nestettä kimalteli sen särmillä.
Hän odotti, kunnes se kerääntyisi kulaukseksi.

Mieleni oli liikutettu. Hieno hiki, tuskin kosteampi kuin kielen hipaisu, peitti otsaani. Pelkäsin, että jokin melu, jokin odottamaton tapaus katkaisisi siteen, joka oli punoutumassa Lucienin ja minun välilleni. Samalla tunsin huulieni kuivuudesta ja ikäänkuin kasvojeni päällykseksi liimattujen poskieni viileydestä, että olin kalpea. En ollut pannut sääriäni ristiin, jotta jalkani lämpiäisivät paremmin, jotta veri voisi nopeammin laskeutua niihin asti.

Puristin Lucienin kättä voimakkaasti niinkuin silloin, kun leikilläni haluan likistää niveliä niin, että tekee kipeätä.

Hän katsoi minuun hengittämättä, silmäluomiaan laisinkaan värähdyttämättä. Hänen valtimonsa tykytykset tunsin käteni alla voimakkaampina, nopeampina, koska sitä puristin.

Totellen sitten jotakin sisäistä käskyä, jota en ole koskaan voinut selittää, jollen kenties halunnut vain alentua, näyttäytyä toisessa valossa, asettua Lucienin tasolle, jupisin:

Odotin. Hän katseli minua kummastumatta. Kaikki oli hiljaista ympärillämme. Vaunut menivät ohitse kadulla. En niitä havainnutkaan ennenkuin niiden jyrinä oli tauonnut.

Minusta tuntui nyt, että minun tarvitsi vain puhua. Lähelläni istuva mies kuunteli. Hän antaisi minulle neuvoja. Hän ei minua enää kadehtisi. Minulla oli ystävä. Jos Jeanne jättäisi minut, lohduttaisi hän minua, tukisi minua.

Hän ei hievahtanut. Hänen takaansa kuului rasahdus. Hän ei kääntänyt silmiään. Noin suurta kylmäkiskoisuutta tarkatessani olin muuntamaisillani lauseeni merkityksen lisäämällä mitä hyvänsä, lisäämällä esim.: »koska sinä et puhele minulle, koska minun on vilu».

»Sinä et tiedä, Lucien, kuinka toisinaan haluaisin mieluummin olla vapaa, tehdä mitä tahdon, palata kotiin milloin huvittaa. Jeanne on hyvin herttainen, mutta minusta tuntuu, että olin onnellisempi silloin, kun vietimme päivämme yhdessä.»

Olin unohtanut, että pitelin hänen kättänsä. Hän veti sen pois. Minusta tuntui kuin minulta olisi otettu jotakin, tuntui että tuon käden olisi pitänyt odottaa, kunnes itse olisin sen päästänyt irti.

Lucienin kasvot kirkastuivat. Hänen silmänsä kapenivat. Hän hymyili. Mutta suu, joka jäi samaan asentoon, antoi tuolle hymylle kovin surullisen leiman.

Tunnustukseni oli herättänyt hänet turtumuksesta. Hänen päänsä nyökähdyksestä, hänen melkein sulkeutuvista silmistään, hänen minua kohti tähdätyistä sieraimistaan käsitin, että sanani olivat häntä liikuttaneet, että hän riemuitsi siitä ajatuksesta, että minusta jälleen tulisi hänen toverinsa.

Sitten rakkaudenpuuskassa tartuin hänen hartioihinsa, puristin häntä, häneen katsomatta, itseäni vasten, pää taaksepäin kallistuneena, jottei tuossa eleessä olisi mitään merkkejä miehen ja naisen välisestä hellyydestä.

Siinä asennossa olimme hetkisen. Sitten hän irroittautui. Silloin jouduin hämilleni. Äkkiä minusta tuntui, että olin antautunut liian tuntehikkaaksi, että olin ollut liian luottavainen, että minulta vielä puuttui kokemusta.

Näin herätyskellon eräällä hyllyllä. Osoittimet peittivät sekuntitaulua. Kello oli puoliseitsemän. Pian saapuisi Jeanne kotiin.

Sitten nousin. Lucien oli pannut säärensä ristiin tavalla, joka olisi minulle ollut väsyttävä.

Tunsin, että hänen elämänsä oli riippumaton omastani. Lähdettyäni hän jatkaisi juuri samaan tapaan. Hän oli vieras. Hän ei olisi kyennyt uhrautumaan minun hyväkseni. Kaikkea mielenkiintoa, jota häntä kohtaan tunsin, hän katsoi ylen. Hän ajatteli vain itseään. Epäilinpä hänen vain teeskentelevän arkuuttansakin.

Seisoessani tarjoilupöydän ääressä odotin, että hän tulisi luokseni. Mutta hän ei hievahtanut. Hän oli kummastunut, että noin äkkiä olin noussut, hänelle siitä mitään virkkamatta. Hänen herkkyyttään kahvilan kantavieraana loukkasi se, ettei hän vielä ollut lopettanut toista lasiaan. Sen kyllä arvasin. Se ei kuitenkaan minua kiusannut. Päin vastoin olisin ilman mitään aihetta suonut tehneeni jotakin, mikä olisi häntä vielä enemmän ärsyttänyt.

Hänen viettämänsä elämä vilisi silmieni ohi. Se tympäisi minua syvästi. Ne ajatukset, jotka risteilivät hänen aivoissaan, väsyttivät minua, koska ne olivat aina samoja. Enhän minä häntä sittenkään tarvinnut. Jeanne rakasti minua. Elämäni virta juoksi uraansa rauhallisesti. Miksi siis nöyrtyisin tuon miehen edessä, joka minun asemassani ei olisi laisinkaan piitannut toisesta?

Silloin tunsin Lucienia kohtaan syvää paatumusta. Hän sai seurata omaa tietään, minä menisin omaan suuntaani. Hänen ruikutustensa muisto kannusti minut puolustusasentoonkin. Hän oli suuruksissaan minulle, koska olin onnellinen, ja kadehti minua.

Kaikki, mikä minussa on hyvää, kaikkosi sellaisen suuttumuksen tieltä, että olisin tahtonut häntä tyrkätä, kaataa pöydän, potkaista tuolia ja lähteä pois.

Mutta hillitsin itseni. Hän ei ollut noussut. Molemmat kädet pöydällä, olkapäät käsivarsistani vapaina, hervottomina kuin naisen, joka juuri on riisunut turkkinsa, hän tuijotti minua silmiin.

Sitten hän jatkoi juontiaan. Tätä kiukkuani hän ei tajunnut enempää kuin äskeistä tunteenpurkaustanikaan. Hän oli laskenut lasinsa pöydälle ja kieritti sen jalkaa hyppysissään, niinkuin joskus kierrän vain hiussuortuvaani.

Hänkin tunsi tarvetta toisinaan kieritellä jotakin hyppysissään, leivänmurua, hiuksia.

»No, Lucien, nouseppa nyt. Minun täytyy lähteä. Jeanne odottaa minua päivälliselle.»

Hän totteli tavattoman äkkiä, mikä sai minut ensi kertaa häntä halveksimaan. Hän oli hämärästi oivaltanut, että jotakin erikoista oli tapahtunut.

Nyt hän näytti minusta arvottomalta ihmiseltä. Jos olisin häntä lyönyt, ei hän olisi edes puolustautunut.

Me jouduimme kadulle. Pimeys, samoin kuin valokin, sai minut räpyttelemään silmiäni. Kummallakin puolella oli katulyhty yhtä pitkän matkan päässä. Viranomaisten mielestä ne olivat sijoitetut niin, että niiden valot kohtaisivat toisensa. Siitä huolimatta seisoimme varjossa.

Odotin, että hän sulkisi oven. Mutta siitä ei tullut mitään, sillä lukonkieli ei liikahtanut.

Vihdoin hän saapui luokseni. Olin astunut muutaman askeleen kääntymättä. Kauempana hänestä olisin ehkä piankin lähtenyt tieheni.

Hän mietti. Arvasin, että hän mielessään sovitteli katuja pääksytysten, vertaillen niitä toisiinsa ja laatien suoria viivoja, jotka hän kykeni helpommin laskemaan.

Hän oli kääntänyt alas hattunsa reunat, jottei tuntisi kylmää niin kipeästi. Vaikka hänen päällystakkinsa oli suora, piti hän siinä kahta nappiriviä. Hän oli kohottanut kaulurin, joka tuskin ollen takin kaulusta korkeampi antoi hänelle viheliäisen ulkonäön.

Hän saattoi minut torille, missä oli autolinjojen korokkeita.
Jalkakäytävät ja katulyhtyjen valot värähtelivät autobussien
liikkuessa. Keskellä oli allas. Mustan veden kalvo oli liian alhaalla.
Nähtiin pylväät, jotka kannattivat pronssisia merenhaltioita.

Erään myymälän näyteikkunat valaisivat hänet kiireestä kantapäähän. Hänen huultensa poikki ulottuvat juovat olisivat hävinneet, jos hän olisi niitä kielellään kostuttanut. Kädet taskuissa, käsivarret pingoitettuina ja koukussa, hän näytti tahtovan jäljitellä länkkäsääriä.

Hän ei vetänyt käsiä taskuistaan. Aluksi epäröin erota hänestä kädenpuristuksetta, koska muutoin olisin jälkeenpäin tuntenut hänen olevan ikäänkuin likelläni. Vaikka olisin ollut yksinäni, olisi jokin side liittänyt minut häneen. Hän olisi ollut alati luonani, ikäänkuin meiltä olisi jäänyt jokin puhelu kesken.

Jätin hänet kuitenkin siihen, ojentamattani hänelle kättäni. Hän katsoi jälkeeni, ikäänkuin en olisikaan lähtenyt jalkaisin.

Se tunne, että olin vapaa, ettei hän ollut enää vieressäni tuskallisen menneisyyteni todistajana, tuotti minulle lohtua. Kävelin nopeasti, vähän väliä vimmastuen, joutilaiden jäljestä, jotka pakottivat minut katsomaan eteeni, pysähtyen toisinaan näyteikkunoiden ääreen, jossa uudet hatut muistuttivat minulle syntymä- ja nimipäivääni.

Astuin kunnolliseen ravintolaan unohtaakseni äskeisen anniskelukapakan. Kuvastimet saivat sen näyttämään niin laajalta, että tuokion ajan ihmettelin saapumistani perälle asti.

Oli päivällisryypyn aika. Istahdin rantatuolille, jonka jalat olivat kaarretut ulospäin, jotta sulkemisen jälkeen toistensa päälle ladotut istuimet ottaisivat vähemmän tilaa. Tämänlaatuiset keksinnöt, samoin kuin mekanismilla varustettu partaveitsi tai pesukone, ovat aina herättäneet harrastustani, koska niitä yksinkertaisuudesta huolimatta kukaan ei ollut jo aikaisemmin hoksannut. Minäkin koetan tehdä jonkin keksinnön, jolle hakisin patentin, sillä minusta näyttää, että vain sillä keinolla voisin tulla rikkaaksi.

Katto oli koristettu lasisäteisillä kullatuilla tähdillä. Lasiset ja vaskiset ovet heijastivat liikkuessaan säännöllisiä valoja, jotka eivät häikäisseet. Ruuduissa oli lauseita, jotka kahvilan sisäpuolelle näkyivät toisin päin. En kyennyt selvittämään muita kuin yksitavuisia sanoja, kun taas Jeanne, joka usein neuloi nimikirjaimia, olisi lukenut kaikki sujuvasti.

Olin yksin pöytäni ääressä. Laskin sen pitennyslevyt alas, jottei kukaan istuutuisi lähelleni.

Vähän myöhemmin löi kello. Kun en ollut kuullut sen ensimmäisiä lyöntejä, etsin sitä silmilläni. Se oli seitsemän, kun sen äkkäsin.

VIIDES LUKU

Aamulla heräsin tavallista aikaisemmin, vaikkei siihen laisinkaan ollut syynä mikään melu, mikään painajainen, ja ajatukseni kirkastuivat niin nopeasti, etten voinut nukahtaa uudelleen. Hieroin silmiäni. Siitä syntyi hiljaista maiskutusta, ikäänkuin olisi suudeltu.

Kello ei ollut vielä yhdeksän. Kieltäni kirveli, kun eilen olin tupakoinut liian paljon. Käteni olivat hervottomat. Nenäliina ei ollut enää pieluksen alla. Jeanne nukkui vielä. Hänen keveästä hengityksestään, hänen pitkistä värähtelevistä silmäripsistään ja hänen ihonsa vavahteluista tiesin, että varsin pienikin liike olisi herättänyt hänet unesta.

En hievahtanut. Halusin olla yksinäni, kunnes olisin koonnut jälleen kaikki ajatukseni.

Huone oli puolihämärässä. Täplikäs uudin verhosi ikkunaa niin korkealle kuin kangas ulottui. Niistä kohdista, joista se oli kulunut, näin päivän hohtavan lävitse.

Äkkiä Jeanne avasi silmänsä. Ikäänkuin valo olisi tunkeutunut hänen päähänsä, kirkastuivat hänen kasvonsa samassa. Hän heitti peitteen yltään. Hänen yöpaitansa oli kiertynyt hänen ruumiinsa ympäri. Etsin hänen kättään. Hapuilin alaspäin pitkin käsivartta löytääkseni sen. Sitten puristin sitä. Likistin sitä liian kovaa. Jeanne on herkempi aamulla kuin illalla. Hän ei pitänyt siitä, että kosketin häneen silloin, kun hän juuri heräsi. Hän tarvitsee muutaman minuutin tullakseen oikein tajuihinsa, jolla ajalla minun oli jätettävä hänet rauhaan, jotta hän ehtisi tunnustella itseään, ajatella elimiään toista toisensa jälkeen; sillä hän pelkää, että jokin tauti on hyökännyt häneen yöllä, niinkuin pelätään, että joku henkilö on poissaollessamme kuollut.

Painoin huuleni hänen otsalleen enkä poskilleen, jottei ollut tarvis suudella kahta kertaa. Sitten kohotin päätäni. Hän kiersi käsivartensa kaulaani ja puristi minua itseään vasten. Emme puhuneet mitään, koska aamuisin olimme liian laiskat ääntämään edes yhtä sanaa. Hiljaisesta sopimuksesta emme sanoneet toisillemme edes hyvää huomenta.

Näin kului hyvän aikaa. Hyväilin hänen rintojaan, jotka eivät ole herkät, hänen lanteitaan, hänen kermanvärisiä olkapäitään, mutta vältin kesakkoa, joka on arka.

Hän oli taas sulkenut silmänsä vilkaisematta kuvastimeen. Hänen levätessään näin vieressäni vei hänen todellinen luontonsa voiton. Hän ei enää ponnistellut ollakseen nainen eikä keimaillut, vaan oli luottavainen tuntiessaan minut lähellään.

Nousin istualleni vuoteessa, sittenkun olin leikilläni raskaasti nojannut hänen rintaansa vasten. Hän nimitti minua nauruttomaksi nipistelijäksi. Tiesin, että ilveilyni huvittivat häntä silloinkin, kun hän oli niiden uhri, kunhan vain säilytin vakavuuteni.

Joka aamu istuin sillä tavalla, sillä makuullani en koskaan tiedä, onko minulla päänsärkyä vai ei. Nyt tunsin voivani hyvin. Vain pieni raukeus, pikemminkin turtumus painosti silmiäni. Nousin pystyyn. Sänkymatto on niin pieni, että se luiskahti lattialle, kun laskin toisen jalkani maahan.

Vedin uutimet syrjään. Se on aina ensimmäinen hommani. Niin kauan kuin en tiedä, millaiselta sää näyttää ulkona, tuntuu minusta, ettei eilinen päivä ole vielä päättynyt. Kaapinlasi lakkasi olemasta seijastuksena. Tuolit loivat raskaan varjon niillä lojuvien vaatteiden vuoksi.

Olen niin kauan elellyt yhdessä ainoassa kamarissa, että kävelin mielelläni huoneesta toiseen. Availin ja suljin ovia. Ajatus pukeutua johonkin Jeannen hameista juolahti päähäni. Hän piti siitä, että pukeuduin kuin hän, että tavoittelin naisen tapoja. Mutta oli liian kylmä.

Kävin noutamassa oveltamme lehden, jonka uutiset olivat iltapainoksen tietojen jälkeen jo jonkun verran haalistuneet. Silmäiltyäni palstain otsikoita käänsin sen takaisin laskoksiinsa, jotta Jeanne päivämäärää lukematta tietäisi, että se oli aamulehti.

Valmiiksi ehdittyäni palasin Jeannen luo. Hän nukkui jälleen, kasvot käsivarren peittäminä. Hiuksien välistä, jotka olivat yhtä pitkät ohimoilla kuin muuallakin, näkyivät korvat. Hänellä oli vihkimäsormus sormessaan. Hän ei luopunut siitä koskaan, jotten saisi lukea kirjoitusta, jonka hänen sodassa kaatunut puolisonsa oli kaiverruttanut sisäpuolelle.

Otin takkini siltä tuolilta, jonka selkänoja parhaiten on hartiaini mukainen. Kallistelin hiukan, jotta Jeanne heräisi. Hän ei liikahtanut. Sitten lähdin varpaisillani ulos, välttäen niitä parketin liuskoja, jotka narisivat.

Sää oli muuttunut. Vaaleita pilviä ajelehti taivaalla. Riemuitsin siitä. Mikään ei minulle ole mieluisempaa aamulla kuin eilisestä muuttunut sää. Se herättää minussa muistoja ikäänkuin vanha tuoksu, ikäänkuin esikoishedelmä.

Ilma oli niin kirkas, että näin itikoiden tulevan ja ehdin sulkea silmäni. Niiden surina ei ollut liian äänekästä korvilleni sittenkään, vaikka sivuutin niitä ihan läheltä.

Pilvi verhosi aurinkoa. Se ei minua surettanut: tuo pilvi kiiti niin nopeasti taivaalla, että aurinko ei voinut olla pian ilmestymättä jälleen.

Kävelin pitkin leveätä, puilla istutettua katua, jolle oli tuotu multaa ikäänkuin pengermäksi järjestetyille katoille. Vedin keuhkoihini raikasta ilmaa ja koetin tehdä hengitykseni tahdin mahdollisimman hitaaksi. Isot paljaat oksat taipuivat tuulessa yhtä notkeina kuin kesällä. Niistä putoili maahan jääpallosia, jotka hajaantuivat rakeiksi.

Pilvien liike kannusti minua ponnistamaan, kiirehtimään askeleitani, ajattelemaan lentokoneita, jotka saattoivat liikkua toisesta pilvestä toiseen, kummeksimaan, näkivätkö lentäjät selvästi ohjatessaan niiden halki. Piirteeni olivat vielä unen turruttamat, kynteni vähemmän kovat, koska niitä oli äsken liotettu.

Etäällä kohosi taloja, milloin valossa, milloin kaukaista vihmasadetta muistuttavassa sumussa. Oli sellainen ilma, jolloin saadaan nähdä sateenkaari. Toisinaan putosi pilvistä ikäänkuin tasankojen yläpuolelta paksuja, huurun hämärtämiä säteitä, kun aurinko oli niiden takana.

Huomasin erään kirkon tornissa lasittoman kellon mustat osoittimet, mutta en tiennyt, oliko se kymmentä minuuttia vailla yksitoista vai viittä minuuttia vailla kymmenen.

Aikomukseni ei ollut mennä Lucienin luo. Ajattelemattani vältin kuitenkin niitä katuja, jotka olisivat loitontaneet minua hänen asunnostaan. Kaduin, että olin edellisenä päivänä ollut niin töykeä. Nyt halusin puhua hänelle itsestäni, sanoa hänelle, että minulla oli kiivas luonne, mutta että pohjaltani olin hyvin lempeä.

Tapasin Lucienin vuoteessa. Hänen vahvalihaksiset käsivartensa olivat paljaat. Niiden valkoisuus kummastutti minua, koska olin tottunut hänen kasvojensa ruskeaan väriin.

Hänen luonaan oli kylmempi kuin ulkona. Kaikki iltainen sekamelska oli aamulla jäljellä.

Hän oli pannut tuolille laatikon, jotta siten sukeutuisi kyllin korkea yöpöytä. Lampun lasi oli musta. Hän ei ollut riisunut kaulanauhaansa. Oven alta sisään tunkeutunut keittiönhaju leijaili huoneessa.

Aluksi ajattelin mennä heti tieheni. Mutta hän nousi sängyssä istualleen. Hän piti peitettään vyötäistensä ympärillä niinkuin pyyheliinaa kylvyn jälkeen. Hän oli nukkumaan mennessään kietonut hihansa ylös ja ottanut kaulusnapit paidastaan peläten, että hän ne unessaan hukkaisi eikä sitten tietäisi, mistä kiireessä niitä etsisi.

»Minäpä odotan sinua alhaalla. Ehkä mieluummin haluat, etten ole pukeutuessasi saapuvilla.»

Hän haukotteli niin pitkään, että sylkipisara valahti suusta. Aurinko kultasi ikkunalautaa. En tiennyt, aikoiko se vasta paistaa vai oliko se jo poistumassa.

Käsi edellään kuin kuvapatsaina Lucien sukelsi vuoteesta pään puolitse, ikäänkuin makuusäkistä, jottei saattaisi sitä epäjärjestykseen. Hänen säärissään oli vielä sukkien kuminauhojen jäljet. Hän veti housut jalkaansa vuoteella seisten, jotteivät lahkeet laahaisi kivipermannon vaaleassa tomussa. Sitten hän hyppäsi lattialle ja käveli avojaloin edestakaisin huoneessa, vältellen tuoleja, jottei loukkaisi itseään.

Olin istuutunut ikkunan ääreen, jota en tohtinut avata, koska Lucien oli alasti vyötäisiin asti. Sodassa kylkeen saadun haavan arpi, jonka hän oli kaksi vuotta sitten minulle näyttänyt paljastamalla vain sen kohdan, näytti nyt pienemmältä keskellä hänen vartaloaan. En voinut hellittää siitä silmiäni. Lucienin kanssa jutellessani olin sitä usein ajatellut. Se loitonsi minua hänestä. Nyt, kun näin sen niin selvästi, kun tunsin sen paremmin, Lucien oli minua lähempänä.

Hän peseytyi, pitäen silmiään kiinni, jottei saippua niitä kirveltäisi, ja päätänsä suorassa, jottei vesi tunkeutuisi korviin. Hänen hiuksensa olivat pörrössä. Hän veti jakauksen kammalla, jonka toiselta sivulta puuttuivat piikit.

Hän kääntyi saippua kädessä, sitä puristamatta, jottei se luiskahtaisi hänen sormiensa välitse.

»Niin, halusin tavata sinut jälleen sen jälkeen, mitä eilen puhuimme.
Minä en ollut kohtelias.»

Tällä kertaa hän muisti kaikki, mutta ei käsittänyt, että minulla voisi olla mitään katumista. Tuntien kuitenkin, että hänen tuli näyttää liikutetulta, hän sanoi:

»Minäkin halusin tavata sinua. Mutta en olisi koskaan tohtinut tulla luoksesi.»

Näitä sanoja seurasi äänettömyys. Se ajatus, että hän oli edes tuuminut luonani käymistä, oli minulle vastenmielinen.

Hän lähestyi sänkyä. Hänen jalkojensa kuivat jäljet olivat vielä pukeutumispöydän edessä. Hän otti sukkansa ja suoristi ne, sillä ne kiertyivät mykkärään riisuttaessa, kuten omanikin.

Ennenkuin hän pani paidan ylleen, kopautti hän rintaansa. Hän ylpeili siitä, että se kumisi, koska olin hänelle sanonut, että se oli hyvän terveyden merkki.

Pukeuduttuaan hän pyysi minua harjaamaan selkäänsä. Harjoista hänellä ei ollut puutetta. Hän oli tuonut armeijasta koko tusinan. Niitä oli vielä viisi tai kuusi jäljellä. Toiset hän oli myynyt, koska ne olivat kaikki samanlaisia ja hän oli laskenut, että puoletkin niistä kai riittäisi hänelle eliniäksi.

Emme olleet enää puhuneet vähään aikaan. Hän järjesti kuntoon vuoteensa, kohennellen sitä hyvin myöskin seinän puolelta. Sitten sytytin päivän ensimmäisen savukkeen.

KUUDES LUKU

Lucien vilkaisi oveen juuri kun kolkutettiin uudestaan ja kovemmin, ikäänkuin luultaisiin hänen vielä nukkuvan.

Hän ei hievahtanut, jottei lukonreiästä näkyvä välähdys antaisi häntä ilmi.

Oli kulunut yhtä pitkä aika kuin kahden ensimmäisen kolkutuksen välillä. Kaiketi kolkutettaisiin uudestaan hiukan myöhemmin.

Ehkä siellä oli kirjeenkantaja, ja vaistomaisesti etsin jo silmilläni mustetolppoa.

Minut valtasi samanlainen pelko kuin huoneissa, joiden ikkunat eivät ole lähellä vesikourua ja joista ei voisi tulipalon sattuessa päästä ulos.

Lucien kumartui minua kohti. Hänellä oli tapana puhua toisen korvaan. Siksi, että maailma oli hänet hyljännyt, hän tunsi vaistomaista tarvetta vaikuttaa itse aistimiin. Milloin hän näytti minulle esinettä, pani hän sen niin likelle silmiäni, että näin sen huonosti. Kun hän käski minun haistella jotakin tuoksua, toi hän sen niin lähelle, että olin liata nenäni, vaikkei hänellä silti ollut vähääkään aikomusta tehdä minulle kepposta.

Se ihmetytti minua. Tähän asti en ollut tiennyt, että hänellä oli sisar. Hän ei ollut minulle koskaan sitä maininnut. Luulin, ettei hänen luonaan käynyt ketään.

Hän kiersi avainta yhden ainoan kerran. Minun tapaani hän ajatteli, että yksi ainoa avaimenkierros sulkee oven yhtä hyvin kuin kaksikin.

Minut nähdessään hän epäröitsi astua sisälle. Hän piti kättään ovenrivassa. Oven liikkumismahdollisuus oli liian yksitoikkoinen, jotta se olisi voinut sopeutua häntä kiusaaviin ajatuksiin. Kuitenkin hän veti ja työnsi sitä edestakaisin, vitkastellen luottamuksen ja pelon vaiheilla.

Vihdoin, koska olisi ollut hupsua lähteä tiehensä, hän astui huoneeseen, työntämättä ovea kovin kiinni, koska hän varmaankin oli tottunut pujahtelemaan.

Hän pysähtyi sitten jyrkästi. Hänellä ei ollut käsilaukkua. Hänen kätensä etsivät turvaa hameentaskuista, jotka olivat liian pienet, niinkuin taskut kaikissa naisten puvuissa. Hänen hiuksensa, joissa ei näkynyt kampoja, olivat iän mukana tummentuneet. Mikään ei ollut voinut poistaa hänen kasvojensa punatäpliä, pienentää hänen nenäänsä, laajentaa hänen kirkkaita silmiään, pitentää hänen painunutta leukaansa, joka jätti alahuulen tuettomaksi.

Hänellä oli viitta, jonka olkasaumat ulottuivat käsivarsiin asti, jonka liian taipuvat, taaksepäin käännetyt hihanreunukset verhosivat hänen kätensä, kun hän ne sulki, ja jonka napit pistivät paljaina napinrei'istä esille.

Hän näkyi unohtaneen läsnäoloni. Margueriten edessä hän oli muuttunut hyökkääväksi ja häijyksi, häikäilemättä esiintyen toisenlaisena minun nähteni.

Minusta tuntui hetkisen, että hän oli teeskentelijä, koska hän minulle, joka olin saapunut ilmoittautumatta, kuten hänen sisarensakin, ei ollut lausunut mitään moitteen sanaa. Mutta sitten uskoin sen johtuvan ystävyydestä, jota hän minua kohtaan tunsi.

Marguerite ei vastannut. Hänellä oli mukanaan vain nenäliina, jota hän mytisteli niin, että se olisi jäänyt palloksi, jos hän olisi sen laskenut kädestään.

Lucien oli lopettanut pukeutumisensa. Nuppineula sulki hänen kauluksensa. Taaksepäin työnnetty hiussuortuva oli kuin pieni töyhtö, jota hän toisinaan tasoitteli kädellään.

Kello oli täsmälleen kaksitoista, niin täsmälleen, että osoittimet näkyivät liittyneen yhteen.

Marguerite vilkaisi tavantakaa vuoteelle, pukeutumispöydälle, kaikkeen siihen, mitä hänen olisi tullut järjestää, jos hän olisi asunut tässä huoneessa.

Lucien halusi avata ikkunan. Kun se kävi hankalasti, suutahti hän. Marguerite, pienempi ja keveämpi kuin minä, odotti hyvää sanaa. Hän ei ollut hievahtanut paikaltaan senjälkeen, kun hän astui sisälle, jottei hänen vierailustaan jäisi jäljelle muuta kuin se tosiasia, että hän oli käynyt. Koska näkyi selvästi, että hän oli tehnyt päätöksen, oli hän hämillään. Lasten lailla hän pelkäsi, että olosuhteet, joita hän nuoruutensa vuoksi ei voinut edeltäpäin arvata, paljastaisivat hänen yksinäisyytensä ajatukset.

»Minä olen sinulle jo sanonut, etten halua sinun käyvän täällä minulle ensin ilmoittamatta. Seuraavalla kerralla en avaa sinulle. Sinä olet kuitenkin itsepäinen. Nyt sinun ei auta muu kuin lähteä. Näethän, että olen herrasmiehen seurassa.»

Tyttö loi silmänsä maahan. Hän oli pannut kätensä ristiin vatsansa kohdalle. Minun teki mieleni puuttua asiaan, mutta en tohtinut, sillä minusta näytti, että Lucien, joka osoitti suuttumustaan sisarensa häikäilemättömyydestä, jotta minun olisi mahdoton ryhtyä häntä puolustamaan, pelkäsi minun lausuvan jotakin.

Tällä kertaa Marguerite säpsähti. Hänen kätensä heltisivät toisistaan. Hänen poskiensa odottamattomasta muodosta arvasin, että hän itkua pidättääkseen puri tahallaan kieltään mahdollisimman läheltä kärkeä, missä se on herkin.

En voinut kauemmin hillitä itseäni, vaan lähestyin tyttöä. Se hämmästytti häntä niin, että hän lakkasi puremasta kieltään ja hänen ylähuulensa kohosi hiukan, paljastaen vain isoimmat hampaat. Sitten hän liitti kätensä jälleen yhteen ja pisti ne hitaasti hihoihinsa, ikäänkuin piiloon.

Hän katseli minua silmät suurina. Mikään punoitus ei verhonnut niiden tuoreutta. Ne tuijottivat ikäänkuin vedestä. Selväpiirteiset, ruusunväriset kulmat eivät ulottuneet valkoiseen kohtaan.

Hän käänsi päänsä. Lucien oli sijoittunut välillemme. Kun Margueriten ja minut erotti vain askel, kosketti hän meitä kumpaakin.

Heti käsitin, että hän aikoi vedota perheoikeuksiinsa, että ne olivat pyhät ja että pitemmälle menemällä olisin päästänyt hänessä valloilleen mahdollisten näkijäin silmissä oikeutetun kiukun.

»Minä olen hänen veljensä. Minä tiedän paremmin kuin kukaan muu, kuinka häntä on kasvatettava.»

Hän tarttui käsivarteeni, kallistuen puoleeni, ja kuiskasi kahden askeleen päästä korvaani:

Lähdimme ulos. Lucien oli pannut hattunsa kallelleen. Hän laskeutui portaita myöten kädet taskuissa, ikäänkuin olisi jo ulkona.

Oli entistä kylmempi. Aurinko oli kadonnut. Taivasta peitti sumu, jossa, kun sitä kauan silmäili, havaitsi valkoisia joka suunnalle kulkevia rakoja.

Muutamia taloja sivuutettuamme jouduimme erään kahvilan kohdalle. Astuimme sinne. Pyöreässä pylväässä riippui kalenteri. Vain jokin osoitekirja oli tarjoilupöydällä. Vaikka oli päivä, huomasin, ettei salia illalla valaistu sähkövalolla.

Asetuimme lattiaan kiinniruuvatun marmoripöydän ääreen. Sitä ei voinut siirtää nurkemmaksi. Istuuduin likelle ikkunaa, nojaten sitä vasten vain silloin tällöin.

Uutimien lävitse näytti katu valkoiselta ikäänkuin olisi satanut lunta. Joka minuutti suhahti linja-auto ohi aina samaan suuntaan, sillä paluumatka tapahtui leveämpää katua pitkin.

Lucien ei ollut istuutunut. Hän mietiskeli. Hän oli epätietoinen, mitä hänen tulisi tehdä. Äkkiä hän kääntyi ovea kohti, ikäänkuin varmentuakseen, että se oli hyvin suljettu. Tuokion verran hän pysyi liikkumatta. Sitten hän avasi oven, virkkaen vain:

Marguerite kutsui häntä, joka kerta heikommalla äänellä, vaikka välimatka yhä suureni. Minua ei enää ollut hänen silmissään olemassa. Hänen kätensä sulkeutuivat yhtäläisesti, ikäänkuin minun olisi ollut arvattava, kummassa oli pitempi oljenkorsi.

Puristamatta huuliaan hän puri uudestaan kieltään. Hän ei enää taistellut itkua, vaan hermokohtausta vastaan.

Lucien astui ikkunan ohitse yrittämättä meitä nähdä ja riensi pistämään savukkeen suuhunsa, jotta ehtisimme todeta hänen huolettomuutensa, ja hävisi sitten seinän kohtisuoran viivan taakse.

Tyttö puristi vasempaa poskeansa kädellään. Hetkiseksi hän kätki nenänsä ajattelematta, kuinka rumilta nenättömät kasvot näyttävät. Sitten hän hermojärkytyksensä vallassa puristi sormillaan ihoaan, vieläpä kämmenelläänkin, jossa hänellä oli enemmän voimaa, ikäänkuin se riittäisi runtelemaan hänen piirteensä. Hänen hädässään ei itsensä lyöminen tai nipisteleminen enää riittänyt. Hän kävi käsiksi kasvoihinsakin, koska hän oman itsensä kera tahtoi hävittää viimeisen osan olemuksestaan, jossa vielä oli jotakin arvokkuutta.

Minä puolestani en arvannut tämän tuskan syitä. Niinpä tahdoin häneltä kysyä. Hän sopersi:

Hän vilkui verhottomalle ovelle, ainoaan paikkaan, josta saattoi selvästi erottaa kadun.

Hän toivoi, että hänen veljensä tulisi takaisin mentyään ulos vain häntä peloitellakseen. Hän odotti Lucienia silmillään, korvillaan, liikkumattomin käsivarsin, tuntien selvästi, että heidän välimatkansa kasvoi samassa suhteessa kuin aika kului.

Hänen takaansa kuulunut askel, sellaisesta paikasta, jossa Lucien ei voinut olla paitsi jos olisi kiertänyt taloryhmän ja astunut kahvilasaliin takamyymälän kautta, sai hänet kääntymään kuin verhojen takaa vilahtavana varjona, joka kohosi puolittain ja painoi otsaansa ruutua vasten, kiukuissaan siitä, ettei voinut pistää päätänsä lävitse, ja kummastuneena, että lasin läpikuultavuus oli liian jäykkä väistyäkseen hänen kasvojensa edestä.

Olisin halunnut häntä lohduttaa. Lucien näytti minusta sydämettömältä mieheltä tuolla tavoin kohdellessaan lasta. Mutta en kuitenkaan häntä halveksinut. Hänen kovuutensa lähensi häntä minuun. Se todisti minulle, ettei hänellä ollut mitään hellää suhdetta.

Mutta Margueritellakaan ei ollut ketään. Häntä ei rakastettu. Minussa yksinään hän herätti jotakin harrastusta. Ja samalla kun toivoin, ettei Lucien palaisi, säälin Margueritea.

Tarkkailin häntä salavihkaa. Hän tajusi sen, mutta ei tohtinut minua keskeyttää kääntymällä äkkiä minua kohti.

Näin kului useita minuutteja. Hiussuortuvat, lyhyet kuin miehen, hipoivat hänen niskaansa. Hänen istuessaan oli hänen vartalonsa menettänyt jäykkyytensä. Hänen päänsä oli kumarassa. Alusliiveissä, jotka nyt pullistuivat enemmän, hartiat olivat pyöreämmät.

Äkkiä hän nousi. Hänellä oli hetkiseksi sukupuolien erilaisuudesta huolimatta veljensä ilme. Pelkäsin, että hän lähtisi sanaa sanomatta ja että minun täytyisi häntä pidättää tai seurata muutamien askelien päässä.

Hän vastasi, ikäänkuin pelkäisi joutuvansa yllätetyksi, ainoastaan pienellä päänliikkeellä, jonka merkityksen katse voi viimeisenä hetkellä muuttaa.

Ulkona juoksi lapsi. Tuuli puhalsi niin kovin, että kohotin käden hattuuni. Erään kellon osoittimet näyttivät yhtä. Kellotaulu oli tyhjä kuin kadutkin. Vaikkei aurinko laisinkaan paistanut, loivat harvalukuiset kävelijät varjon, niin keveän, että se näkyi hiipivän kadun valkohohtoisella pinnalla.

Laajassa hameessaan Marguerite käveli samassa tahdissa kuin minä. Hän osoitti minulle huomaavaisuutta, jota minun olisi tullut osoittaa hänelle. Ajatellen kuten äskenkin, että Lucien ehkä vaani häntä, hän vilkui kahviloihin ja viinitupiin, erottamatta niiden sisustaa, paitsi milloin erkanevat heijastukset paljastivat ikkunanruudut.

Halusin puhua, lohduttaa häntä, mutta en osannut muuta kuin pyytää häneltä lupaa seurata häntä. Hän ei kääntänyt päätänsäkään. Tuuli tuiversi hänen hiuksiaan, sinistytti hennot suonenjuovat hänen poskipäillään ja kallisteli hametta hänen takanaan.

Saavuimme eräälle torille, jonka keskeltä kohosi valkoinen kuvapatsas. Meitä valeli valovyöhyke, joka ei tullut taivaalta, mutta jota liian korkeat pilvet eivät verhonneet.

Ajattelin huvikseni, että nämä pisarat olivat pyssynluoteja, joita mutkissa kävellen olisin voinut välttää. Yksi niistä puhkaisi hattuni, toinen jalkani.

Pölyä lenteli ilmassa, ja kun tuuli äkkiä taukosi, putosi se sateen lailla maahan.

Kiirehdimme askeleitamme. Marguerite kykeni kävelemään yhtä nopeasti kuin minä. Nyt ei satanut yhtä mittaa. Seurasimme kapeaa katua, joka oli laskettu vuoroin mukula-, vuoroin sepelikivillä. Pisaroita putoili siellä täällä kaukana lätäköistä. Vielä oli aikaa istuutua penkeille.

Olimme saapuneet vanhan majatalon eteen, jonka ovea, julkisivua koska oli maalattu uudestaan, ei voinut sekoittaa viereisen rakennuksen oveen.

Tuuli oli sulkenut jokaisen ikkunan vasemman ikkunaluukun. Laastin rippeet tahrasivat kylttiä.

Marguerite oli pysähtynyt. Hän ojensi minulle kätensä. Hän piti sitä suorassa ikäänkuin vetääkseen pois hansikasta.

Hän sulki silmänsä, kallisti päätänsä ja astahti sivulle, koska yhä pidin hänen kättään. Hän oli liikutettu. Ensimmäistä kertaa vavahti hänessä nuoren tytön raikas arkuus. Silloin tunsin, ettei hän enää ajatellut veljeään. Minä, hänen asuntonsa ovella seisova mies, sain hänet hämille.

Hän perääntyi, käsivarsi ojossa, jotta käsi jäisi minun käteeni. Minä puristin sitä, koettaen ikäänkuin leikeissä häntä siten pidättää.

Vihdoin erään ohikulkevan vuoksi päästin hänet irti. Välillemme tuli äkkiä pitkä matka. Hän katseli minua vielä sekunnin verran. Näin hänet kiireestä kantapäähän. Hänen vapautunut kätensä liikahti sirosti, sirommin kuin toinen käsi, jota ei ollut koskaan otettu vangiksi.

Hän pujahti vastaamatta käytävään. Ennenkuin hän katosi silmistäni, näin hänen lyhentävän askeleitaan kävelläkseen yhtä nopeasti tuossa ahtaassa ja lyhyessä käytävässä kuin vierelläni kadulla.

Siirryin vastakkaiselle katukäytävälle ja liiaksi kurkottamatta, herättämättä huomiota tähystelin muutaman minuutin ajan vieraskodin ikkunoihin.

SEITSEMÄS LUKU

Samana iltana teeskentelin, päivällisen jälkeen ulos lähteäkseni, yksinäisyyden tarvetta, jota Jeanne kunnioitti sitä ymmärtämättä, niinkuin hänen mielessään kaikesta heräsi se salainen ajatus, että täytyi uhrautua nykyhetkellä ollakseen myöhemmin onnellinen ja ettei nainen koskaan saanut vastustaa miehen toivomuksia, jos tahtoi hänet säilyttää.

Useita kertoja iltapäivällä olin ajatellut Margueritea ja tuntenut ikäänkuin hengenahdistusta, kun huomioni muuanne kohdistuttuaan jälleen oli palannut häneen.

Märät katukäytävät, mustat ikäänkuin olisivat uudet, kiilsivät valkoisten piikivien pilkuttamina. Tuuli oli tauonnut. Kuutamon äkkiä läpikuultaviksi valaisemina pysyivät pilvet ikäänkuin jäykistyneinä paikoillaan.

Kävellessäni yritin kuvitella mielessäni Margueriten huonetta. Se näytti minusta milloin isolta, milloin pieneltä. Koska olin varma, etteivät kummatkaan kuvittelut vastanneet todellisuutta, johdatin mieleeni yhä uusia, jotta kaikkien näiden huoneiden joukosta tapaisin edes yhden, joka muistuttaisi Lucienin sisaren kammiota.

Hieno kuori, joka olisi liian pian särkynyt, jos olisi tahtonut sen riuhtaista irti, peitti puiden isoja oksia. Katulyhdyt olivat pienten linnoitusten lailla hammasharjaiset.

Pian olin sen talon edustalla, jonka luona Marguerite muutama tunti sitten oli minusta eronnut. Hehkukyltti oli valaistuna. Ovi, niin pieni, että kuka hyvänsä olisi voinut sen sulkea, oli raollaan niinkuin yöllä, kun joku asukki on unohtanut työntää sen kiinni.

Tunkeuduin ahtaaseen käytävään, jota koristi pitkä, useasta kappaleesta kokoonpantu kuvastin kuten siihen aikaan, jolloin se keksittiin.

Vieraskodin isäntä luki asukkaittensa nimiä poliisilaitosta varten pidetystä luettelosta. Häveliäisyydestä kysyin häneltä ainoastaan, missä kerroksessa Marguerite asui. Kun hän otti silmälasit nenältään minuun katsoakseen, tuntui minusta, ettei hän minua enää nähnyt.

Aloin nousta portaita myöten, joiden tasanteet olivat niin lyhyet, että askelmat jatkuivat seuraavaan kerrokseen ennenkuin ehdin levähtää. Kaikki oli äskettäin uusittua. Rakennuksen vanhuus huokui kuitenkin kaikesta, rosoisista seinistä sileän maalauksen alta, valomittarien purkamattomista, uudestaan sivellyistä laatoista, ovien uurteista, lukoissa kallellaan riippuvista avaimista ja kaasuvalaistuksesta.

En tuntenut erikoista mielenliikutusta. Saavuttuani Margueriten ovelle, jonka olin puolipimeässä heti löytänyt, epäröin kolkuttaa, koska minut valtasi äkillinen pelko, että Lucien oli minulle valehdellut, että hän itse oli siellä, että tuo tyttö olikin hänen rakastajattarensa.

Kuuntelin kääntäen päätäni puolelta toiselle, sillä aina unohdan kummalla korvalla kuulen huonommin kuin toisella.

En nähnyt mitään valoa, en kuullut rasahdustakaan. Viereisessä huoneessa haastelivat mies ja nainen hiljaisella äänellä.

Otin hattuni jo etukäteen päästäni. Muutin savukekoteloni toisesta taskusta toiseen. Minulta kului muutama sekunti pikkutaskua tavoitellessani.

Hämärässä koetin silittää jakaustani. Se oli lyhyempi kuin luulinkaan. Kohotin sitä sormellani, yrittäen jatkaa sitä taemmaksi pörröttyneiden hiuksieni läpi.

Marguerite avasi niin nopeasti, että hän huomasi laskeutuvan käteni tietämättä, mistä se tuli.

Hän säpsähti. Olin astahtanut eteenpäin toisella jalallani, jottei hän voisi sulkea ovea. Kuitenkaan en tohtinut mennä sisälle. Hänen yhä palmikoidut hiuksensa riippuivat vielä selässä ja, kuten kaikkien naisten, tuottivat minulle pettymyksen lyhyydellään. Hän vapisi. Hänen liikutuksensa johtui osaksi arvonannosta, jota hänessä herätin, niin että hän joutui epäröimään, sillä toiselta puolen hän halusi sulkea oven, toiselta taas avata sen selkoselälleen.

Ripein ja lyhyin elein, ikäänkuin hänellä olisi yllään aamunuttu, jota samalla kertaa täytyi pitää tiukkana hän kiirehti piilottamaan liinavaatteitaan ja lautasia, koska muka ujosteli kaikkea valkoista.

Vaikka kamari oli pieni, oli se kylmä. Oikealla, kaltevassa seinässä, oli suljettu ikkuna. Sänky, joka jalkopäästä oli huolellisesti reunustettu, oli kosteuden vuoksi vedetty seinästä irti. Tarpeettomia esineitä virui kaikkialla huonekaluilla. Samoin minulla oli tapana yksin elellessäni, hän ei huolinut heittää pois laatikoita ja pulloja, jotka olivat todistuksena tuhlatuista rahoista.

Marguerite meni noutamaan tuolia, vetäen sitä perässään niinkuin lapset raitiovaunua leikkiessään. Istuuduttuani tunsin olevani hämmentynyt, ja mieleeni johtui äkkiä, että olin mennyt liian pitkälle, että käytin väärin häneen tekemääni vaikutusta saapuakseni illalla tämän lapsukaisen luo.

Hänkin vuorostaan istuutui. Me olimme vastatusten, minkään pöydän meitä erottamatta.

Hänellä oli ihoröijy ja flanellihame, köyhät kun pitävät flanellia suuressa arvossa, ja jalassa tohvelit, joiden kannat olivat litissä, kun hän ei viitsinyt kumartua niitä oikaisemaan.

Me istuimme siinä pitkän ajan, niin pitkän, että muuan vuokralainen ehti nousta kaikki portaat. Marguerite oli tyynempi kuin silloin, kun hänet jätin. Hän vilkaisi salavihkaa ympärilleen, peläten unohtaneensa jollekulle huonekalulle esineen, jonka olisi tahtonut minulta salata. Jos hän olisi äkkiä keksinyt jotakin sentapaista, ei hän olisi tohtinut nousta sitä korjaamaan, vaan koettanut mielessään vakuuttaa, ettei siinä ollut mitään vikaa.

Viereisestä huoneesta kuului ääni, mutta katkesi sillä hetkellä, kun aloimme erottaa sanoja. Sitten mäjähti ovi niin kovaa, että esineet tärisivät, lampusta tuprahti savua ja me laskimme silmäluomemme.

Kaiken sen keskellä, mikä silmiämme ympäröi, ne kohtasivat toisensa avautuessaan.

Jalkani rasahtivat hiukan liikutellessani varpaitani, kuten siihen aikaan, kun olin köyhä ja tunnustelin, olivatko ne märät. Varsin ohuet ohimoni tunsivat valtimoitteni sykinnän ja sieraimeni sen ilman, jota ne siivilöivät. Kaikki kuultava johtui yksinomaan minusta sulkiessani käsiäni, maiskutellessani suussani yhä kahvintuntuista sylkeäni, jopa aiheutin sitä korvillanikin, jotka toisinaan soivat luodessani katseeni alas.

Samat äänet täytyi myös Margueriten havaita omalta kohdaltaan. Minun tapaani hän kuunteli niitä, mutta minua arempana myöskin pelkäsi.

Naurettavalla liikkeellä siirsin tuolini häneen päin. Hän ei näkynyt sitä huomaavan. Pää kumarassa ja kädet ristissä, mutta ei niinkuin tauluissa eikä täsmälleen toisiaan vastassa, hän mietiskeli.

Niin suurta alistumista, heikkoutta ja köyhyyttä katsellessani tunsin sääliä. Hän oli kuitenkin onnellinen. Hän ei virkkanut mitään. Hän tyytyi nauttimaan läheisyydestäni, tutkimatta sen syytä tai tarkoitusta.

Siirsin tuolini vieläkin lähemmäksi. Olisin tahtonut puhua hänelle kuiskailevalla äänellä, olla häntä lähellä tehdäkseni hänet toisten naisten kaltaiseksi, opettaakseni hänet puolustamaan itseään. Mutta sittenkin pysyin vaiti. Hän ei käsittänyt, kuinka suurta ystävyyttä häntä kohtaan tunsin. Minä olin hänelle mies, jota hän oli tietämättään odottanut, jonka täytyi kerran tulla. Hänessä heräsi uusia tunteita, jotka olivat niin erilaiset kuin minun.

Tunteenpuuskassa, jota hallitsin vain puoliksi, tartuin hänen molempiin yhtyneisiin käsiinsä toivoen, että ne erkanisivat ja vain toinen jäisi, jotta se olisi pienempi kätteni välissä, jotta voisin hyväillä sen kämmentä. Mutta hän puristi niitä yhä lujemmin. Katseeni osui sitten käsivarsiin. Ne olivat valkoisemmat ruumiin puoliselta sivulta, jolle aurinko ei koskaan päässyt.

Marguerite ei vastustellut. Hänen alahuulensa vapisi toisinaan, ikäänkuin hän liikutuksesta olisi unohtanut sitä hallita.

Tarkastelin hänen sormiaan yksitellen. Pitelin vain sitä, jota kulloinkin katselin, viipyen kauemmin pitemmissä, ikäänkuin ne olisivat ansainneet suurempaa huomiota.

Kumarruin hänen käsiensä yli, en liian lähelle voidakseni niitä pituussuuntaan hyväillä, ja olin hajamielinen ja liikutettu tämän lapsen ilottoman elämän vuoksi.

Miehet näyttivät hänestä omistavan niin paljon kykyjä, että vaikka olin kumartuneena, hän ei tohtinut minuun katsoa peläten, että sen jollakin hänelle tuntemattomalla keinolla havaitsisin.

Sitten harkitsematta, minua ympäröivän lempeyden vaikutuksesta, painoin huuleni hänen sormilleen.

Hän veti ne pois, jotten niitä suutelisi, hypähti pystyyn ja pakeni huoneen nurkkaan matkalaukun taakse, jota hän olisi voinut kiertää, jos olisin ajanut häntä takaa.

Hän tähysti minua hetkisen kiireestä kantapäähän. Sitten hän lähestyi minua ja ojensi minulle saman käden, jonka vastikään oli vetänyt pois.

Tartuin hänen käsivarteensa. Seisaallamme ollen olisi näyttänyt siltä kuin olisimme aikoneet erota, jos minäkin olisin ojentanut käteni.

Pää kumartuneena hän näkyi tekevän virheen. Tahdoin puristaa häntä itseäni vasten. Hän vastusteli lempeästi, pakotti minut irroittamaan otteeni samalla eleellä, joka teatterissa näyttää niin rajulta.

Vapautuneena hän istahti vuoteelle, ja jotten olisi suutuksissa, tarttui käteeni, painaen sen selkäpuolen poskeaan vasten, koska hän oli äkkiä muistanut, että kämmenellä kosketellaan kaikkia esineitä.

Minä istahdin vuorostani hänen viereensä. Koetin saada hänet kohottamaan päänsä pitelemällä häntä leuasta kuin lasta.

Jos olisin vetänyt vangitun käteni takaisin, olisi se, koska laajempi puoli oli minua kohti, helposti voinut luhistaa kaikki niinkuin sattuu rakennustelineillä. Niinpä en enää hievahtanut, ikäänkuin vähäisinkin liikkeeni olisi pilannut meistä otettavan valokuvan.

Vihdoin tartuin häneen kiinni vyötäisiltä. Ranteen kaarevuus, ennenkuin se oli kohdannut tuen, näytti minusta naurettavalta.

Kasvoni olivat lähellä hänen kasvojaan. Hänen huulensa vapisivat herkemmin kuin miehen. Hän koetti olla minua vastustamatta, koska minä olin hänen mielestään se, jota hänen tuli rakastaa ja joka saapuisi vain yhden kerran. Hän uskoi kohtaloon. Hän pelkäsi aina, ettei hän osaisi tarttua oikeaan tilaisuuteen. Poikkeus oli hänelle koetuskivenä. Niinpä juuri se, mikä läsnäolossani hänen huoneessaan oli poikkeuksellista, teki hänet varmaksi siitä, että minä olin se tilaisuus, jota hän oli jo kauan odottanut.

Käännyin suoraan häntä kohti, jotta otsani, jonka iho on pehmeämpi kuin kasvojeni koskettaisi, ensiksi hänen poskiaan. Nyt olin tyyni. En tuntenut mitään halua sen enempää lähestyä häntä. Puristin häntä kuitenkin rintaani vasten, mutta en kiivaasti, koska en tohtinut kietoa kättäni hänen vyötäisilleen.

Hän ei vieläkään vastustellut. Äkkiä hän sentään loittoni minusta harkitsevasti. Kuten kaikki naiset, ajatteli hänkin, että myöhemmin syyttäisin häntä liian helposta antautumisesta. Mutta selvästi näkyi, että tämä kannanmuutos oli ennakolta mietitty valmiiksi. Hän oli siitä niin selvillä, ettei uskaltanut kauan säilyttää tuota asentoa, peläten väsyttävänsä kärsivällisyyttäni ja sitten joutuvansa pakosta nöyryyttämään itsensä, jotten häntä jättäisi.

Hän piti niitä suljettuina. Suuteloni ei ollenkaan mäiskähtänyt.
Huuleni vain koskettivat hänen huuliaan.

Tämän lapsen edessä, joka taisteli siveytensä ja sen pelon välillä, että hän minut suututtaisi, sain tunnonpistoksia.

Nousin seisomaan, mutta pysyin kumarassa, kasvot hänen kasvojensa tasalla, jottei hän luulisi minun häntä pakoilevan. Tahtomattani, koska olin syvälle kumartuneena, kohotin päätäni, ikäänkuin olisin mielinyt naurattaa lasta.

Hän katseli minua kummastuneena ja osoitti sitten silmillään paikkaa vieressään.

Minusta tuntui, ettei minun sopinut viipyä kauemmin, koska muuten olisin herättänyt hänessä toiveita, jotka myöhemmin olisi täytynyt karkoittaa. Niinpä suoristausin.

Tämä oli ensi kerta, kun lausuin hänen ristimänimensä. Silmänräpäyksen verran pelkäsin, että ainoastaan Lucien nimitti häntä niin, vaikka hänellä oikeastaan oli toinen nimi.

En ollut katsonut kelloani. Mutta sanoin hänelle, että kello oli yksitoista. Hän uskoi sen, ikäänkuin en olisi voinut erehtyä.

Silloin hän nousi myös. Sääret sänkyä vasten, valmiina pienimmästäkin tasapainon järkytyksestä kaatumaan taaksepäin, hän tuijotti minuun. Hän ajatteli, ettei meitä erottamaan olisi saanut tulla mikään määrätunti, vaan täydellinen lohdutus.

Lausuttuani hellempiä ja ylimalkaisempia sanoja valmistausin lähtemään.
Hänelle ne sanat olivat samaa kuin jos olisin jäänyt hänen viereensä.

Otin hattuni, käänsin sen poimun uudestaan ja painoin sen päähäni, vaikka minusta on epämieluista niin menetellä huoneessa.

Juuri kun olin lähdössä, riensi hän luokseni, sopersi muutamia sanoja ja alkoi nyyhkyttää.

»Tyyntykää, Marguerite. Minä tulen takaisin teitä tapaamaan. Mutta minun täytyy nyt lähteä kotiin.»

Olin sanomaisillani, että Jeanne odotti minua, koska olin tottunut niillä sanoilla kaikista eroamaan.

Hän tyyntyi ja peräytyi hiukan. Sitten avasin oven juuri kylliksi mahtuakseni lävitse, jottei tasanteen pimeys korostaisi hänen hätäänsä. Ulos päästyäni pistin pääni hölmömäisesti oviaukosta sisään ja hymyilin hänelle.

Hän ei vastannut siihen, ja ennenkuin hävisin näkyvistä, ryhtyi hän ripeästi järjestämään esineitään, näyttääkseen, mitä hän minun lähdettyäni puuhasi.

Yhtä kuulakkaita pilviä kuin aamullakin liikkui taivaalla, tällä kertaa idästä länteen. Kuu näkyi vain kapeana sirppinä. Vaalea täplä oli vielä sillä kohdalla, missä se oli täyden kuun aikana ollut.

Nyt kaduin, että olin innostunut häntä suutelemaan. Hän saattoi kertoa kaikki veljelleen. Tämä olettamus, jonka hänen poissaolonsa teki mahdolliseksi, kiusasi minua. Levoton mielentilani teki minut siitä ajoittain varmaksikin.

Ajurinkärryjen tapaan valaistu auto ajoi läheltä ohitseni.
Lapsellisesta kuljeskelijoiden pelosta kävelin loitolla seinistä.

En lakannut miettimästä vierailua, jonka juuri olin tehnyt. Yksitellen esiintyivät kaikki tekoni silmieni eteen.

Äkkiä minusta tuntui, että olin pettänyt Jeannea, että hän saisi sen tietää, ja että välillämme sattuisi kamala kohtaus.

Silloin säpsähdin. Mutta eihän minun tarvinnut muuta kuin kieltää. Ketään todistajaa ei ollut väittämässä vastaan. Lisäksi ansaitsin luottamusta paremmin kuin Marguerite.

Astuin erääseen kahvilaan, josta valaistus oli puoliksi sammutettu. Tilasin seidelin pukkiolutta. Kysyin, mitä kello oli, niinkuin minulle lapsena oli opetettu. Ei ollut myöhä.

Olisin vielä voinut kuljeskella niinkuin muinakin iltoina. Mutta minulla oli se vaikutelma, etten ollut pitkään aikaan nähnyt Jeannea, että hän ehkä oli sairastunut, että sukulaisia oli tullut hänen luokseen, että hän odotti paluutani kärsimättömästi.

Yölamppu oli sytytetty. Jeanne nukkui selällään. Hänen kellonsa, jota hän ei koskaan laskenut marmorille, oli kirjan päällä.

Herätin hänet, jotta hän tietäisi tunnin, jolloin saavuin kotiin, ensin epäröityäni, mitä kohtaa hänen ruumiistaan koskisin.

Hänen katseensa tyynnytti minut. Vielä unenpöpperössä hän ei voinut arvata, mitä oli tapahtunut. Loin silmäni alas, niinkuin Jeanne, kun hän pelkää olevansa liian avokaulainen, tai niinkuin itse teen yrittäessäni nähdä nenäni. Minussa ei ollut mitään tavallisesta poikkeavaa. Kuitenkin tunsin, että käsistäni hehkui jonkin kuumemman kuin oman ruumiini lämpöä, että kadun ilma tuskin oli viilentänyt takkiani ja että sen riisuttuani poveni ja käsivarteni olisivat polttavan kuumat.

Jeanne puhui, ja ennenkuin olin käsittänyt hänen sanojaan, arvasin, ettei hän tiennyt, mitä juuri olin tehnyt. Hän nukkui hiusneuloitta. Hän ei ollut napittanut yöpaitansa kaulusta, peläten unessa kutistuvansa.

Jostakin tuntoaistin selittämättömästä pelosta en rohjennut vastata, että olin ollut kävelyllä.

Hän tarkkasi minua, mikä herätti minussa kauhua, kun hänen katseensa kiersi kaulustani, jota en voinut nähdä edes kumartamalla päätäni, niin läpitunkevin silmäyksin, etten olisi hämmästynyt, vaikka hän olisi arvannut jonkin osoitteen, jonkin nimen.

Minua huimasi. Minusta tuntui, että kaikki oli menetettyä, että olin unohtanut taskuihini jotakin, minkä hän saisi tietää.

Istahdin sängyn laidalle hänen jalkojensa puolelle, jotka olivat suorina peitteiden alla. Ne olivat hänestä ainoa osa, joka ei noudattanut ruumiin ääriviivaa ja joka näytti minusta yhtä hullunkuriselta kuin pudonneiden lelujen tuki.

Tuo lause sai minut punastumaan. Mutta olisin punastunut, vaikken olisi käynytkään Margueriten luona, niinkuin punastun, kun minun kuulteni puhutaan varkaudesta. Hymyilin ja koetin olla niinkuin en olisi punastunut. Tahdonponnistuksella onnistuin puhumaan niin luonnollisella äänellä, että Jeannen olisi pakko luulla veren nousseen päähäni kuumuuden vuoksi.

Hän toisti äskeiset sanansa. Ei tarvittu enempää saadakseni itseluottamukseni takaisin. Nyt hän ärsytti minua. Harvoin suutun enkä tällä kertaa voinut hillitä itseäni, kun minua epäiltiin todistuksitta.

Nyt aloin puhua hänelle ankarasti. Hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän oli onnellinen. Suuttumukseni todisti hänelle viattomuuteni. Hän ei enää hievahtanut peläten, että jokin ele keskeyttäisi minut. Arvasin hänen toivovan, että vielä kauan jatkaisin samassa äänilajissa.

Mutta hetkisen perästä, nähdessäni, että kiukkuiset sanani herättivät sellaisen varmuuden viattomuudestani, minulle tuli tunnonvaivoja. Niinpä vaikenin. Hän tarttui käteeni. Vaikka hän tiesi, etten mielelläni nähnyt hänen sitä suutelevan, vei hän sen huulilleen.

KAHDEKSAS LUKU

Sade oli niin hienoa, että täytyi katsella pitkälle eteensä sen erottaakseen. Olin nojannut otsani ruutua vasten huoneemme ikkunassa. Lasilla heruvat pisarat eivät koskeneet minua.

Oli keskipäivä. Jeanne oli nukahtanut uudestaan. Koetin nähdä hänen heijastuskuvansa ruudussa lasin läpikuultavuudesta huolimatta.

Ruumiittemme huokuminen, levitettyjen kankaiden ja seinäpaperien vuoksi huoneistossamme tuntui haalealta. Sytytin savukkeeni. Sensijaan että savu olisi kohonnut se kiiri huurun lailla vuoteelle saakka ja levisi ruutuja vasten samalla kuin sen kuva harmaana niissä välähteli. Taivas oli myös harmaa. Mitä tahansa kosketin, varsinkin rauta, porsliini ja marmori, oli nihkeää. Naisia liikuskeli pihalla. Leivät, joita he kantoivat, oli sateesta huolimatta kääritty silkkipaperiin.

Poistuin ikkunan luota. Katsoin itseäni kampauskuvastimesta, koska sen lasi on viistoreunaiseksi hiottu.

Vielä en ollut pukeutunut. Kasvoillani ja käsissäni oli vielä sama lämpö kuin ruumiissani. Ajattelin Margueritea, joka asui yksinään kalustetussa huoneessa.

Kaupungilla löivät tornikellot. Laskin huvikseni lyöntejä, toivoen joka kerta, en tiedä miksi, että jokin kello erehtyisi, että kumahtaisi yksitoista tai kolmetoista lyöntiä.

Mutta yksikään ei erehtynyt. Kaikki kävi säännöllisesti. Nyt jouduttaisiin iltapäivään, joka kuluisi verkkaisesti lyhyin kellonsoitoin, kunnes kellot vihdoin illalla jälleen vilkastuisivat.

Seisoin keskellä huonetta. Milloin minulla ei ole mitään tehtävää, seison aina keskellä huonetta ollakseni yhtä pitkän matkan päässä jokaisesta hommasta, mikä voisi juolahtaa mieleeni.

Olin unohtanut Margueriten huoneessa olevien tuolien lukumäärän. Koetin palauttaa sitä muistiini ikäänkuin nukkuessa unohtunutta yksityiskohtaa.

Jeanne yskäisi. Odotin muutaman silmänräpäyksen. Sitten lähestyin hiljaa vuodetta, jotten häntä yllättäisi. Kumarruin hänen kasvojensa puoleen, niin lähelle, että hipaisin niitä, ja irvistelin herättääkseni hänet.

Silloin purskahdin nauramaan. Hän katseli minua. Kummastus antoi hänen silmilleen vilkkauden, jota niillä ei avautuessaan tavallisesti ollut. Jatkoin yhä hermostunutta nauruani. Se tuotti minulle helpotusta. Kyyneleet herahtivat silmäkulmiini. Pyyhkäisin ne käteni selällä kuin lapset.

— Vihdoin tyynnyin. Hengitykseni oli kuuluvaa. En vastannut Jeannen kysymyksiin. Jottei hän näkisi minua alhaalta päin, istahdin sängyn reunalle.

Hän tuijotti minua silmiin, kuten hän mielellään teki. Hän pani katseeseen arvoa. Hän tiesi kaikkien joskus näkemiensä ihmisten silmäterien värin. Puhuessaan jostakin ystävättärestään hänellä oli tapana mainita, että se oli häntä itseään vähän pienempi tyttö, jolla oli harmaanvihertävät tai tummansiniset silmät.

Hän veti säärensä esille peitteiden alta, tarkasti niitä vuorotellen ja yritti kääntymällä nähdä niitä takaapäin, ikäänkuin olisi seurannut itseään.

Hän pyysi minua tuomaan hänen tohvelinsa ja panemaan ne hänelle jalkaan. Satuin valitsemaan väärän jalan, koska minulla oli vasen tohveli vasemmassa kädessäni. Hän nauroi, peitti säärensä lakanan kulmalla, niinkuin olisi laskenut hameensa alas, jotten olisi nähnyt hänen polviaan, otti hämmästyneen naisen asennon ja teki juohevasti liikkeitä jalallaan, varpaat lattiaa kohti suunnattuina, matkiakseen tanssijatarta.

Hän pysähtyi ja mieli suudella nilkkaansa, koska minäkin saatoin niin tehdä. Se oli sorea nilkka. Jeanne ylpeili siitä. Rumien naisten lailla hän oli ylpeä yksityiskohdista: jaloistaan, tukastaan, korvistaan.

Kaikki nämä veikistelyt ärsyttivät minua. Nousin pystyyn. Hän matki minua hyppäämällä sänkymatolle näyttääkseen tällä kertaa notkeuttaan. Niinkuin hänellä toisinaan oli tapana, tahtoi hän tänään ikäänkuin esittää minulle kaikki etunsa.

Sillä välin kun hän puuteroi itseään kampauspöydän melkein vaakasuoran kuvastimen edessä, olin palannut ikkunan ääreen. Painoin otsani ruutua vasten äskeiseen kohtaan, koska se oli vielä lämmin, ja katselin ulos, nihkeä uudin vedettynä niin, että vastapäätä ei voitu nähdä muuta kuin kasvoni.

Keskipäivä oli mennyt ohi. Ei ollut enää mitään odotettavaa. Sadetta tuli yhä. Se herui kukkaruukuista niiden pohjaan puhkaistusta pienestä reiästä. Eräällä ikkunalaudalla oli pullo puolillaan vettä, vaikka sen kaula oli ahdas.

Kuulin Jeannen kävelevän edestakaisin. Äkkiä hän kutsui minua. Käännyin häntä kohti. Alastomana vaatekaapin kuvastimen edessä nähdäkseen kohotetut käsivartensa hän oli ottanut kuvapatsaan asennon. Kääntäen päätänsä varovaisesti minuun päin, jottei rikkoisi ruumiinsa ääriviivaa, hän kysyi:

Mutta kun hän väsyneenä halusi suudella käsivarsiaan, pyysi hän minua sulkemaan silmäni.

Aamiaista syötyämme lähdin ulos. Minulla oli kiire tavata jälleen Lucien nuhdellakseni häntä hänen käytöksestään ja ennenkaikkea vaimentaakseni sen pelon, joka eilisestä asti ei ollut antanut minulle rauhaa.

Ohikulkevien hatuista valui vettä, vaikka ne olivat huopaa. Kun muistin veden pilanneen hattuni konelaitteen, ihmettelin tuokion verran, ettei sade tehnyt mitään vahinkoa autoille. Huomasin ottaneeni kaksi nenäliinaa mukaani. Olin heittämäisilläni toisen niistä pois, sillä niin vastenmielistä minusta on pitää mitään tarpeetonta.

Äkkiä tunsin vihlaisun kupeessani. Kuitenkin kävelin yhä eteenpäin sydän kurkussa peläten, että sama tuska uudistuisi, että se myöhemmin kävisi ankarammaksi, että se olisi vakavan taudin oireita. Mutta ei tapahtunut mitään. Ajattelin sitä vielä muutamia minuutteja. Kun sitten saavuin Lucienin asunnolle, unohdin sen kokonaan.

Heti hämmästyin siitä äkäisestä ilmeestä, joka hänellä oli hänen nähdessään minut. Hän ei pyytänyt minua astumaan sisälle. Luomatta minuun silmäystäkään, lausumatta sanaakaan, hän istahti jälleen ja katseli kirjaa, joka oli pöydällä.

Suljin oven jälkeeni. Sen narinaa kuullessaan hän kohotti päänsä nähdäkseen, olinko tullut sisälle vai lähtenyt. Sitten hän kääntäen lehteä, ikäänkuin olisi päässyt sivun loppuun juuri minun vetäessäni ovea, syventyi lukemiseensa.

Astuin häntä kohti ojentaakseni hänelle käteni, kun hän äkkiä suoristautui ja, ikäänkuin olisin ollut häntä isompi, väistyi takaperoa.

Jolleivät vaatteeni olisi olleet väljät, olisi hän nähnyt sydämeni kohoilevan jyskyttäessään. Huuleni olivat kuivat. Jos olisin kärsinyt ruumiillista kipua, en olisi sitä enää tuntenut.

Etsin muististani, mitä olin voinut tehdä häntä noin suututtaakseni. Vihoitteliko hän minulle siitä, että olin asettunut hänen sisarensa puolelle? Se ei ollut mahdollista. Täytyi olla jotakin muuta, mitä toistaiseksi en oikein aavistanut.

Marguerite oli ehkä aamupäivällä käynyt täällä ja kertonut. Hän oli kai sanonut, että olin illalla ollut hänen luonaan, että olin häntä suudellut. Silloin ajattelin hänen arkuuttaan, joka teki sellaisen menettelyn mahdottomaksi. Se rohkaisi minua niin paljon, että olin itse kertomaisillani kaikki hänen veljelleen. Enhän osaa säilyttää salaisuutta ystävän edessä. Myöskin tunsin jonkinlaista tyydytystä nähdessäni Lucienin noin ynseänä, koska minusta olisi ollut perin kiusallista, jos hän olisi esiintynyt herttaisena hetkellä, jolloin häneltä jotakin salasin.

Tällä kertaa hän tuijotti silmiini niin kiinteästi, että tunsin itseni syypääksi paljoa vakavampaan rikokseen kuin oletinkaan.

Hän oli kalpea. Hänen kätensä, jossa ei enää ollut mitään, vapisi.
Hänen kasvoillaan ei ollut mitään ilmettä, ei lempeää eikä ankaraa.
Ne olivat kuin tuntemattoman miehen kasvot. Ruumiskin, joka ei muutu,
näytti minusta noissa kuitenkin tutuissa vaatteissa vieraan ruumiilta.

Nyt aloin pelätä. Pelkäsin esineitä, joita hänellä oli taskuissaan. Pelkäsin hänen tietävän, että se, mitä olin tehnyt, oli vakavampaa kuin osasin aavistaakaan. Minusta tuntui, etten enää ollut oman elämäni valtias, vaan että tuo mies pääsisi sitä määräämään. Odotin levottomana, että hän puhuisi, koska minulle olisi ollut varsin lohdullista tietää, mistä hän oli minulle vihoissaan.

Hän seisoi suorana. Hän oli heittänyt kirjan pöydälle, vaikka sillä oli kaksi lasia. Vähän aikaa hän näytti minusta nöyrältä, ainoastaan kiusaantuneelta. Silloin sain itsevarmuuteni takaisin, mutta sitten hänen muotonsa jälleen synkistyi.

Ajatus puhua hänelle ensimmäiseksi ja sanoa, että olin suudellut hänen sisartaan, välähti mielessäni, jotta se tunnustus lieventäisi rikostani.

Hengessäni näin Jeannen. Mutta muistiini ei ollut jäänyt hänen kasvojaan; ainoastaan hänen tukkansa, hänen kätensä, hänen rintansa kuvastuivat silmissäni. Hän nukkui, sääret ja käsivarret koukussa. Näin hän näytti olevan tietämätön kaikesta. Hän oli tyyni. Mutta elämäni särkyisi. Jälleen olisin yksin, niinkuin ennen, vieläpä yksinäisempikin.

Lucien ei kääntänyt silmiään minusta. Hänellä oli toinen käsi housujensa taskussa. Hän lähestyi minua, uhaten minua etusormellaan. Hänen huulensa raottuivat.

Vavisten astahdin taaksepäin. Käteni olivat tunnottomat, ikäänkuin ei minulla enää olisi sormia, ikäänkuin käteni olisivat loppuneet suipentuen kuin puiden oksat.

Äkillinen punastus kalpeuteni keskellä poltti poskipäitäni. Kiinnitin katseeni häneen. Kuitenkin näin ikkunan, pöydän, kaikki samalla kertaa.

Hänen huulensa muovailivat tarkoin joka tavua. Nämä kajahtelivat toistensa perästä, kaikki yhtä selvästi. Voimaa, jota en uskonut hänellä olevan, lähti jokaisesta hänen eleestään. Hänen kauluksensa puristi häntä. Ajoittain näin hänen hampaansa. Ne eivät koskettaneet toisiaan, vaan olivat ikäänkuin valmiina puremaan.

Änkytin ensimmäisen sanan, joka juolahti mieleeni. Se ei merkinnyt mitään, mutta se oli kuitenkin sana.

»Sinä olet onnellinen, sinä, ja sinä menet viettelemään tytönheilakkaa. Sinä käyt illalla hänen luonaan, käytät hyväksesi sitä vaikutelmaa, jonka häneen teet. Se on kunniatonta. Mutta se ei käy niinkuin sinä luulottelet.»

Hän iski voimakkaasti pöytään, niin että satutti nyrkkinsä, jolloin tuska teki hänet vielä rajummaksi.

»Mene tiehesi, lähde täältä! Kehtaatkin käyttäytyä väärin lasta kohtaan!»

»Luulit kai, ettei sinun tarvinnut muuta kuin tahtoa? Vastaa minulle, no vastaa! Sinä olet käyttänyt meidän asemaamme väärin. Saattaahan olla jalomielinen menetellessään sinun laillasi. Mutta se ei tuota sinulle onnea. Elämässä täytyy olla rehellisempi. Kuuletko sinä?»

Lucien ei enää hillinnyt itseään. Hänen äänensä oli särkynyt. Hän käveli edestakaisin huoneessa, sivuuttaen likeltä huonekaluja työntääkseen niitä jalallaan ja toisinaan potkaisten harhaan.

Minulle oli veri noussut päähän. Yksi ainoa ajatus ei suonut minulle rauhaa. Saisikohan Jeanne tietää tämän jutun? Ei auttanut muu kuin nöyrtyä.

»Kuuntelehan sentään… Minä pyydän sinulta anteeksi… Sinä et tiedä, kuinka se kävi.»

»Minulla oli heikko hetkinen. Niin olisi voinut sinullekin sattua. Minä vannon sinulle, etten häntä enää koskaan tapaa.»

Puhuin tietämättä, mitä sanoin, koettaen rauhoittaa häntä pikemminkin ääneni sävyllä kuin lauseitteni sisällöllä.

»Suo minulle anteeksi, Lucien. Sitten muuttuvat välimme jälleen entiselleen. Sisaresi on sievä, mutta minun paikkani ei ole hänen luonaan, kuten minulle sanoit.»

Sateenpuuska romahti sinkkikatolle ikäänkuin puuta olisi ravistettu. Mutta taivas selkeni. Rivi pisaroita värähteli ikkunan eteen kiinnitetyn kaidetangon alla.

Suu kiinni ja silmät puoliummessa Lucien ajatteli varmaankin kaikkia herjauksia, jotka vastikään oli syytänyt. Luulin jo voivani hänen väsyneestä ilmeestään arvata hänen katuvan niin liiallista kiukustumistaan.

Pysyin vaiti, peläten joillakin sanoilla karkoittavani hänessä heräävän leppymisen tunteen. Äänettömyys äskeisen kohtauksen jälkeen oli tukala vain minulle. Lucien puolestaan pohti ajatuksia, joiden pieninkin onneton yhtymä saattoi uudestaan kuohahtaa vihaksi. Koetin ajatella hänen mukanaan. Otaksuin hänen ajattelevan sisartaan ja sitten minua, koska hän minua katseli. Tein itseni pieneksi, nöyräksi, jottei mikään vastakohta saisi uutta vihanpuuskaa purkautumaan.

Tahdoin puhua. Odotin sopivaa hetkeä, ikäänkuin meidän olisi pitänyt monen kuullen lausua jokin sana yhdessä. Hän sulki hetkiseksi silmänsä.

Nämä muutamat sanat eivät palauttaneet häntä mietteistään. Hän pysyi vaipuneena ajatuksiin, joita en enää voinut seurata, kun en tuntenut niiden lähtökohtaa.

Ensi kertaa keskustelumme kuluessa hän ajatteli itseään, puri huultaan, siveli hiuksiaan.

Valo välähti hänen toisessa silmässään, siinä, joka oli lähinnä ikkunaa. Hänen sieraimensa vetäytyivät kokoon, ikäänkuin hän olisi koettanut erottaa jotakin tuoksua. Niiden henkilöiden lailla, jotka kykenevät komentamaan korviaan tai joitakin sääriensä tai käsivarsiensa lihaksia, hän osasi hallita sieraimiaan.

Olin puhunut liian nopeasti. Hän ei ollut vielä valmis sovintoon. Minut valtasi uusi pelko. Alkaisiko hän uudestaan? Alkaisiko hän uhata minua, lyödä, herjata minua jälleen?

Olisi voinut sanoa, että juuri minä olin päästänyt hänet valloilleen. Mutta en vielä tiennyt, mille puolelle hän kallistuisi. Sitten hänen kätensä avautuivat. Hän kohotti silmänsä. Käsitin olevani pelastettu.

Ikkunaruudut olivat hiessä, ikäänkuin huoneessa olisi kylvetty. Hillitsin itseni sikäli, etten juossut hänen luokseen ja puristanut kauan hänen kättään. Vaikka ilo valaisi mieleni, koetin näyttää samanlaiselta.

Vasta nyt huomasin, että uuni oli sytytetty. Kuulin autobussin ajavan viereisellä kadulla.

Varmoin askelin lähestyin ovea. Käännyin ennenkuin sen avasin. Hetkisen vaitiolon perästä sanoin hänelle, pää pystyssä, selvällä äänellä:

Sade oli lakannut. Pitkin rakennuksia tippui vielä pisaroita, mutta ne eivät tulleet taivaasta. Kävelijät liikkuivat vapaasti keskellä katukäytäviä. Kahden pilven välissä, joita tuuli ajoi yhtäläisellä voimalla, oli palanen selkeää sinistä taivasta.

Nyt kaduin, että olin lähtenyt niin nopeasti. Minut teki levottomaksi se, etten enää tiennyt, mitä Lucien ajatteli. Pelkäsin, että hän poistuttuani jälleen vimmastuisi ja menisi kertomaan kaikki Jeannelle.

Muistellessani hänen sävyään lähtiessäni hänen luotaan sain kuitenkin jälleen rohkaisua. Hän ei koskaan tohtisi käydä kodissani, vaikkapa kiukkunsa ollessa korkeimmillaan olisikin hetkisen sitä tuuminut.

Istahdin erääseen kahvilaan odottaakseni päivällistuntia. Kaikesta huolimatta olin liian kiihtynyt tavatakseni Jeannea tällä hetkellä. Sisimmässäni pelkäsin astua hänen eteensä juuri nyt. Ollessani kiihtynyt en vielä osaa sitä salata. Hän olisi tehnyt minulle kysymyksiä. Parempi oli viettää loppu iltapäivää yksinäni mietiskellen.

YHDEKSÄS LUKU

Kotiin tullessani Jeanne istui salissa kuin vieras eikä ollut kerännyt ympärilleen mitään esineitä, joista olisi saanut puuhaa joutohetken kuluttamiseksi. Minulle oli vain epämieluista, että hän istuskeli tuolla lailla, sillä hänessä se oli merkkinä väsymyksestä, jota en voi ympärilläni sietää. Tällä kertaa hänen näkemisensä toimettomana herätti minussa pelkoa.

Ilma, joka virtaili huoneesta toiseen, ja vastapäisen julkisivun valot, jotka näin ikkunoistamme, pahensivat levottomuuttani.

Ovet ja ikkunanluukut olivat auki. Ettei Jeanne, joka tavallisesti niin paljon huolehti mukavuudesta, ollut niitä sulkenut, jotta salissa tuntuisi kodikkaammalta eikä lämpö haihtuisi, kummastutti minua.

Kotiin tullessani hänellä oli tapana suudella minua, tunnustella henkeäni, jonka tuoksut hän sekoitti toruakseen, jos olin ryypännyt, koskettaa kasvojani silmieni alta, mihin ei kukaan muu kuin hän saanut koskettaa, pistää huolimattomasti kätensä vaatteitteni avonaisimpiin taskuihin, sujauttaa kaksi sormeaan liivintaskuuni, ikäänkuin omat käteni olisivat kiinni tavaramyttyjen pitelemisessä, ja siepata sieltä rahaa kömpelösti, sillä naiset eivät osaa pistää hyppysiään liivintaskuun.

En tohtinut häntä lähestyä. Kello oli kahdeksan. Olin lähtenyt Lucienin luota iltapäivän lopulla. Minusta tuntui, että hän oli sillä välin ehtinyt käydä täällä kaikki kertomassa.

Jouduin päästäni pyörälle. Läähätin niin kovaa, etten voinut hengittää muutoin kuin suun kautta. Minusta tuntui kuin paksuilla kengänanturoillanikin olisin viippunut kuin nuorallatanssija.

Jeanne oli pitänyt hansikkaansa vieressään. Hänen hattunsa, jonka hän tavallisesti järjesti ennen muuta, oli pöydän syrjällä, koska se oli kierinyt ennen pysähtymistään. Hänellä oli pitkä takki, ikäänkuin hän olisi aikeissa lähteä ulos. Turkiskaulus peitti niskan ja leuan. Hän oli sen sulkenut edestä niinkuin silloin, kun hän kumarsi päätänsä ja hymyili ollakseen erään kuvan näköinen.

Sanaakaan virkkamatta menin ruokasaliin. Siellä tunsin olevani suojassa hetkellä, jolloin ei aterioitu. Ruuanlämmittäjä oli sammutettu, mutta porsliinikulhojen kädensijat olivat vielä haaleat. Sokeriastiasta, joka sai ajattelemaan jälkiruokaa, huomasin, ettei pöytää ollut katettu.

Jottei mikään melu tunkisi väliseinän läpi, joka erotti minut salista, avasin hiljaa ruokasalinkaapin ovenpuoliskon, joka ei narissut. Mitään uutta viillosta ei ollut tehty jäljelle jääneisiin ruokiin. Jeanne ei ollut syönyt päivällistä.

Sitten astuin makuuhuoneeseen peläten, että kuvastinkaappi oli lukossa. Mutta sen ovi olikin raollaan. Hetkiseksi rauhoituin. Pelko valtasi minut kuitenkin pian uudestaan.

Jeanne oli ne kätkenyt. Hän tiesi. Hän ei enää tahtonut, että ottaisin osaa hänen elämäänsä. Etsiäkseen niistä lohtua hän oli ne lukenut uudestaan.

Istuuduin, en väsymyksestä, vaan toivoen, että asennon muutos tuottaisi lievitystä, niinkuin jossakin ruumiillisessa kivussa. Siitä ei tullut mitään. Minua vaivasi raju sydämentykytys, jota tunsin koko rinnassani, vasemmalla puolella tuskin pahempana, ja hengitykseni salpautuessa se kohosi kurkkuun ja niskaan asti.

Seinällä riippuva sähkölamppu valaisi vuodetta. Eräänä päivänä poissa ollessani Jeanne oli sen verhonnut vaalealla kankaalla. Palatessani oli mieleni käynyt helläksi. Nyt muistin ensimmäiset sanat, jotka tässä valaistuksessa olimme lausuneet. Kuinka se nyt hohtikaan kylmästi vuodepeitteelle, kun kirjeetkin olivat poissa!

Itsepintaisesti ryhdyin niitä etsimään. Minusta tuntui, että onneni riippui niistä. Kohottelin pieluksia ja matrasseja, joiden alle Jeanne tietäen, että tunsin hänen piilopaikkansa, juuri olisikin voinut ne sujauttaa siinä uskossa, että juuri siksi ei päähäni pälkähtäisikään sinne vilkaista. Sitten aloin vapisevin käsin panna vuodetta jälleen kuntoon, jottei hän mitään huomaisi; mutta kuinka tahansa järjestin jalkapeitteen, aina jäi uusia poimuja.

Laatikot oli työnnetty kiinni, vaikka Jeanne tavallisesti jätti niistä pari kolme auki, haluten näyttää hajamieliseltä ja hiukan huolimattomalta.

Äkkiä minut valtasi täydellisen hyvinvoinnin tunne. Sydämeni jatkoi sykintäänsä entiseen tapaansa, mutta minua ahdistamatta. Hengitys kävi helposti. Lucien ei ollutkaan täällä käynyt. Hän ei ollut mitään kertonut. Hän oli kykenemätön niin halpamaiseen tekoon. Olin siis vain erehtynyt hänestä, erehtynyt Jeannesta. Maailma oli parempi kuin luulin. Suottahan kiihoituin otaksumaan sen vainoovan minua, näkemään juonittelun merkkejä vähimmässäkin paikaltaan siirretyssä esineessä. Sairaloinen pelko kaikkea kohtaan heikensi arvostelukykyäni, muuttaen pelkän pahan tuulen puuskan Lucienin taholta vihanpurkaukseksi, hiukan väsymystä Jeannessa minua kohtaan tähdätyiksi suunnitelmiksi.

Nyt uskalsin jo kuuluvasti liikuskella. Lapsen lailla istahdin vuoteelle koetellakseni sen pehmeää joustavuutta, vaikka vastikään olin sitä huolellisesti kohennellut, ja sitten rohkaistuneena palasin saliin.

Kuvastinleikin vuoksi huone esiintyi lyhyenä galleriana, jota kolmeen kertaan valaisivat saman kattokruunun kellomaiset lamput. Mutta uuni, jonka kuvastimeen sali heijastui, pilasi suurenmoisuuden harhakuvan.

Jeanne istui samalla paikalla. Hänen sormensa olivat liikahtaneet. Koska ne olivat alempana, niinkuin oksien huiput iltaisin, näytti hän minusta väsyneeltä.

Pelko, johon kallistuin, alkoi uudestaan minua jäytää. Kaikkialla havaitsin outoja yksityisseikkoja. Missään ei ollut merkkejä tavallisesta jokapäiväisestä työskentelystä. Tuolit olivat liian kaukana toisistaan, jotta niihin olisi koskettu.

Astuin salin poikki ikäänkuin etsimässä jotakin, jotta minulla olisi näennäinen syy tulla ja mennä.

Puhumattomuus oli kuin tunnustus. Kuitenkaan en uskaltanut virkkaa sanaakaan. Hän loi katseensa lattiaan. Yksi hänen sormistaan liikahti ja asettui sitten paikalleen toisten väliin.

Hänen hengityksestään, käsistään, kasvoistaan, vieläpä vaatteistaankin yritin arvailla, mitä hän mietti. Se ei minulle onnistunut. Minua ärsytti, että koko hänen olentonsa oli siinä minun edessäni, pienimmänkään seikan ilmaisematta hänen ajatuksiaan.

Veltosti, ikäänkuin rangaistakseni itseäni jostakin unohduksesta, nimitin ajatuksissani itseäni houkkioksi.

Valitin vaistoni puutteellisuutta, kun tulin itseltäni kysyneeksi, mitä olisin tehnyt, jos Jeanne puolestaan olisi minua pettänyt. Silloin olisin varonut hänelle heti ilmaisemasta, mitä tiesin. Olisin hänen tapaansa odottanut mahdollisimman kauan.

Tämä toteaminen lamautti minut. Yritin tarrautua kiinni luonteittemme erilaisuuteen. Jeanne oli paljoa kiihkeämpi kuin minä. Jos hän olisi jotakin tiennyt, ei hän olisi voinut sitä minulta salata. Mutta sensijaan että tämä otaksuma olisi minua elvyttänyt, jätti se minut yhtä alakuloiseksi, sillä niin heikko se oli.

Jeanne ei vieläkään hievahtanut. Nyt käsitin, että tuo liikkumattomuus, joka lopulta alkoi näyttää luonnolliselta, oli suuren surun merkki. Jotakin oli tapahtunut poissaollessani. Olin hukassa. Olisin halunnut nähdä Lucienin heti jälleen, kysyä häneltä, oliko hän käynyt täällä. Olin raivoissani siitä, etten ennen lähtöäni ollut tehnyt hänelle kysymystä, joka olisi tähän asti rauhoittanut mieleni. Epäilin hänen kiukkuaan seurannutta lauhtumista. Hän oli pitkävihainen. Hän oli sanonut, ettei se kävisi päinsä niinkuin luulottelin.

Viimein en enää jaksanut tätä sietää. Kaikki oli ympärilläni kylmää, etäistä. Nousin mennäkseni makuuhuoneeseemme, paneutuakseni levolle ja ollakseni nukkuvinani, jotten sinä iltana saisi mitään tietää.

Lähdin melutta, ponnistellen liikkuakseni hiljaa. Eteisessä kiersin sähkön palamaan.

Äkkiä, seisoessani välikäytävän heikossa valossa, yhä epäröiden, astuisinko edelleen, kuulin Jeannen äänen.

Tähän asti en ollut pelännyt muuta kuin että hän oli Lucieniltä kuullut minun suudelleen Margueritea. Nyt pelkäsin rangaistusta. Hetkiseksi tunsin, että hänellä oli aihetta minua syyttää, että hän saattoi kostaa, että maailma myöntäisi hänen olevan oikeassa.

Menin takaisin saliin, sittenkun ensin, ollakseni oma itseni, olin sammuttanut valon eteisestä.

Seisoen edessäni, kasvot minuun päin käännettyinä ja perin muuttuneena, Jeanne tarkkasi minua kiireestä kantapäähän, tohtimatta näyttää pöyhkeältä peläten, että se korostaisi hänen vartalonsa mittaa. Silloin tunsin, että olin hänelle vieras, että täällä ei enää mikään kuulunut minulle. Jotkut esineet, jotka ovat omiani, osuivat silmiini. Minusta tuntui, että minua työnnettiin ulos ja ettei minulla ollut aikaa ottaa niitä mukaani.

Vaikka kävelin häntä lähemmäksi, näin hänet yhä yhtä suurena, etäällä minusta, selkä ikkunaan käännettynä.

Odotin, että hän selittäisi menettelynsä. Hän katsoi minua silmiin. Hän avasi suunsa, ennenkuin virkkoi sanaakaan, jottei huulien liikuttamisen ponnistus olisi lisänä puhumisessa.

Uskalsin suunnata katseeni hänen silmäteriinsä, toisesta toiseen, voimatta pitää sitä liikkumatta.

Mahonkipöytä oli välillämme. Hajanaisia ajatuksia välähti mielessäni. Jeannen kuvan näin omaani selvempänä heijastuvan pöydästä, eräästä tomuttomasta nelikulmiosta, jolla oli ollut kirja. Myöskin näin uuninsuun, josta puuttui toinen luukku, pelipöydän huovan, joka oli kulunut rikki laskoksen kohdalta, pianon polkimet, töyrytuolin ruuvin, ovien laudoitusta suojelevat aluslaatat, maton, jonka alta lattia ei ollut vahattu.

Jeanne puhui sitten edelleen, enkä enää nähnyt muuta kuin hänet, hänen kasvojensa pienimpiä yksityiskohtia myöten. Yhteenpuristettujen huulten ohuus ja tuijottava katse antoivat hänelle oudon ilmeen, niin tuntemattoman kuin olisimme ensi kertaa olleet yhdessä jonkun vainajan edessä. Hänen toisen silmänsä reunustassa oli pilkku, joka punertui aterioiden jälkeen. Minulla oli samanlainen pilkku nenäni juuressa. Molemmat olivat epäilemättä johtuneet siitä, että jokin verisuoni oli ihon alla särkynyt. Se oli niitä yhteisiä merkkejä, joiden vuoksi olimme toisiamme miellyttäneet.

Koska hän piti päätänsä käsissään, oli hän siirtänyt korviltaan hiukset, jotka niitä verhosivat. Tummempina ne näyttivät reheviltä kasvojen kalpeuden rinnalla. Hän irvisti. Hänen alahuulensa peitti ylähuulen. Hänen silmäripsensä näyttivät harvoilta ikäänkuin hän olisi äsken itkenyt. Liha oli näkyvissä hänen silmäkulmissaan. Neljättä vuosikymmentä kielivä poskilta alkava ryppy ulottui leuan alle.

»Armand, se, mitä sinä olet tehnyt, ei ole oikein. Minä luotin sinuun. Luulottelin sinun rakastavan minua hiukan… Se ei ole oikein… Sinä et aavista, kuinka paljon olen kärsinyt senjälkeen, kun sain kaikki tietää.»

Hän puhui tähdäten katseensa silmiini, liioitellen sen tuijotusta, jotta käsittäisin, että hän tahtoi tutkia minua. Täten ikäänkuin jonkun spiritistisen haamun edessä ajattelin tylsämielisyyttä, jota on mahdoton arvata.

»Minä tiedän, mitä ajattelet. Sinä tuumit: 'Kuinka tuo nainen onkaan kiusallinen!' Arvaan sen silmistäsi. Mutta se ei estä minua puhumasta sinulle ansiosi mukaan… Kuuletko sinä, Armand?»

Hän keskeytti puheensa odottaakseen vastausta. En tohtinut raottaa huuliani, en hengittää kuuluvasti enkä edes tehdä liikettä, jottei hän luulisi minun aikovan puhua ja sitten äänettömyys tuottaisi hänelle liian suurta pettymystä. Tiesin olevani kalpea. Kuuntelin häntä, pakottaen itseni häntä katselemaan ja ennen kaikkea olemaan luomatta silmiäni alas. Mutta pian alkoivat silmäluomeni kirveliä. Käänsin taaskin ensimmäisenä pääni toisaalle, jotten olisi räpyttänyt silmiäni ja hän luullut minun tekevän hänestä pilkkaa.

Kello ei onneksi lyönyt muuta kuin puoli. Liian pitkä kilinä olisi pakottanut meidän yhdessä kuuntelemaan. Vaistomaisesti vilkaisin kelloon. Tunti oli kulunut sitä huomaamattani. Näytti kuin osoittimet olisivat taululla hypänneet siihen merkityn tunnin yli.

Äkkiä Jeanne kääntyi mennäkseen makuuhuoneeseen, niin nopeasti kuin nainen, joka on purskahtamaisillaan itkuun, eikä hän sieltä palannut.

Jäin yksikseni saliin, jossa kattokruunu ja tuolit olivat useampia varten. Istuuduin Jeannen nojatuoliin, koska sen takana ei ollut mitään huonekalua eikä seinää ja koska haluan nojata taaksepäin pannessani sääreni ristiin.

Se, että kukaan ei minua ymmärtänyt, syöksi minut synkkään suruun.
Enhän ollut tehnyt mitään pahaa. Naisen pettämistä ei voinut olla
se, että olin suudellut lapsipoloista, joka oli yksin maailmassa.
Kuitenkaan en tuntenut kykeneväni sitä Jeannelle vakuuttamaan.

Minusta näytti että kaikki minua puolustava ei muuttaisi hitustakaan hänen mielipiteistään. Epäiltynä, halveksittuna en enää tuntenut kykeneväni sanoilla puolustautumaan. Vastaväitteet törmäsivät toisiaan vasten sielussani yhtä loogillisina, yhtä syvällisinä kuin tekoni puolustuksetkin.

Silloin tahdoin vetäytyä itseeni, keksiä itsessäni tarmoa voidakseni jälleen nauttia elämästä.

Tähän asti olin onnettomuuteen jouduttuani joka kerta löytänyt rohkaisua ja lohtua vääryydestä. Minusta näytti, että ajan täytyi jakaa hyvä ja paha yhtä suuriin osiin. Mutta olin liiaksi kuluttanut sitä tunnetta, että olin uhri.

Se oli tylstynyt. Vaikka kuinkakin liioittelin vääryyttä, josta kärsin, jäi mieleni lamaan, pienimmänkään tuskasta heräävän toivon minua elvyttämättä. Nöyryys ei enää ollut hedelmällinen. Ihmiset olivat oikeassa minua vastaan. Minä en ansainnut rakastamista enkä auttamista. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, ettei kukaan olento maan päällä viitsisi minua sääliä.

Suljin silmäni toivoen, että mielentilani pimeässä muuttuisi, että hätäni oli vain ohimenevää laatua. Mutta silmäni olivat luomieni alla auki. Niiden läpi kajastava, tosin perin heikko valo muistutti mieleeni, että kattokruunu oli vielä palamassa. Samasta halusta, joka saa minut puremaan korppuja kokonaisina, jotta niissä näen hampaitteni puoliympyrän, suljin voimakkaasti käteni, jotta kynnet jättäisivät merkin lihaan.

Sitten avasin silmäni. Salin valolla oli samat ja yhtä pitkät säteet. Huonekaluilla oli samat heijastukset vielä paikoillaan. Minulla oli se vaikutelma, että tämä valo oli minusta yhtä riippumatonta kuin päivän valo, ettei huoneessa eikä koko asunnossa ollut katkaisijaa ja etten olisi voinut sammuttaa, jos olisin tahtonutkin. Ovet olivat kiinni. Kuulin uunin lävitse, joka oli lähempänä Jeannen huonetta kuin seinät, että hän riisuutui. Metkutkin olivat samat, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Sitten kuulin hänen laskeutuvan levolle. En tiennyt, oliko hän sammuttanut valon. Vaikkei se itsessään ollut mikään tärkeä seikka, nousin ja lähestyin hänen kamarinsa ovea niin, että varjoni peitti sen, jotta ovenreunat, jos ne olisivat valoisat, näkyisivät minulle selvemmin.

Silloin tunsin paremmin kuin hänen puhuessaan minulle, kuinka etäällä nyt olimme toisistamme. Siitä huolimatta, mitä olin tehnyt, häiritsi valo hänen nukkumistaan. Hän oli jo tehnyt päätöksensä jäädä yksikseen, vaikka jatkoi kahden elämään kuuluvia tapoja.

Vasta pitkän ajan perästä, kun otaksuin hänen vaipuneen uneen, astuin makuuhuoneeseen.

KYMMENES LUKU

Riisuuduin hiljaa, jottei Jeanne, vaikka hän olisi hereilläkin, kuulisi mitään häiriötä.

Ikkunaluukut eivät olleet suljetut. Laskin kenkäni matolle, ensiksi kärjet. Sijoitin varovasti vaatteeni tuolille, jottei niiden paino sitä kiikuttaisi, ja varoin, ettei taskuistani pudonnut mitään esineitä ja etteivät napit, joita moisessa kangasmäärässä olisi voinut olla arvaamattomissakin kohdissa, kilahtaisi selkänojaa vasten.

Äkkiä, äänettömyydestä väsyneenä ja koska se, melua tuottamatta kevensi mieltäni, viskasin sukkani umpimähkään lattialle eteeni.

Laahaten jalkojani niin, että työntäisin enkä murskaisi sitä, mitä sattuisi lattialla olemaan, lähestyin hapuilemalla Jeannea, silmät alas luotuina, jottei hän näkisi niiden kiiltävän, ja heilautellen viuhkamaisesti kättäni edessäni, jottei hän pääsisi minulta karkuun, jos jokin ovi oli avoinna.

Sormeni luisuivat sängyn reunalla kuin kaiteita pitkin hitaasti, jotten satuttaisi niitä kulmaveistoksiin.

Yöpöydän ääressä, joka hievahtelee, kun yksi sen jaloista on aina sänkymatolla, pysähdyin. Joka ilta panin kauluksennappini sille pöydälle. Siitä tottumuksesta, niin vähäpätöinen seikka kuin se itsessään olikin, pidin ajattelematta nappia kädessäni.

Jeanne oli ojentuneena seinää vasten. Epäröin pujahtaa lakanain väliin, peläten, että niveleni napsahtaisivat.

Vihdoin kumarruin, kohotin toisen sääreni niin, että ruumiini paino lepäsi viimeiseen asti lattialla, pysyttäen itseni tanakasti tasapainossa, koska minua kannattava jalka oli paljas.

Kun olin puolittain laskeutunut makuulle, vedin toisenkin sääreni sänkyyn, ojentaen sen edeltäpäin, jottei minun tarvinnut sitä tehdä vuoteessa. Sitten siirsin jalkani peitteiden alle, koska en voi nukkua, jos ne ovat ulkona.

Haluan kävellä ja toimia äänettömästi. Edellisinä kuukausina minua oli usein huvittanut lähestyä Jeannea varpaisillani, hänen mitään aavistamattaan, säikähdyttääkseni häntä.

Huone oli pimeä. Kuullessani Jeannen liikahtelevan arvasin, että hän oli hereillä. Kuulin vain toisella korvalla, koska lepäsin toisella, hänen silmiensä räpytyksen, hänen hengityksensä. Hänen kielensä maiskutuksesta tiesin, oliko hänen suunsa avoinna vai suljettuna. Tottuneena näihin tuskin huomattaviin ääniin kuvittelin hänen nousevan ja aikovan lähteä, vaikka hän ainoastaan hievahti.

Vähitellen olivat silmäni tottuneet pimeyteen. Näin lakanan, jonka hän yksinään oli vetänyt olkansa yli, mutta jonka alitse ilma kuitenkin huokui. Näin hänen hiuksensa, jotka ulottuivat pielukselleni hänen sitä tietämättään, niinkuin lapsen hiukset puron partaalla ulottuvat veteen hänen äitinsä ommellessa.

Hän päästi huokauksen, minkäänlaisen hengityksen suhinan sitä ennustamatta.

Niin raivoissani kuin olin ollut hetkellä, jolloin hän oli minua vihaisesti torunut, niin hyväksi tunsin itseni nyt, kun hän kärsi ääneti.

Ruumiittemme välille laskeutuivat peitteet. Hän pysytteli suorassa kyljellään, paita vedettynä polviin asti, koska hän pelkäsi jalkojeni vähäisintäkin kosketusta.

Kuulin hänen sujauttavan kätensä pieluksen alle. Äkkiä hän peitti kasvonsa. Varmaankin hän itki.

En keksinyt ainoatakaan sanaa häntä lohduttaakseni. Hän itki hievahtamatta. Olin niin liikutettu, että olisin tahtonut puristaa häntä itseäni vasten, suudella häntä. Mutta hän ei ollut vielä nukkunut. Ne ajatukset, jotka tällä hetkellä liikkuivat hänen mielessään, liittyivät äskeisiin. Niinpä päätin odottaa, kunnes hän nukahtaisi, yllättääkseni hänet hänen herätessään, kun hänen sielunsa olisi uudistunut.

En tiennyt, kuluiko aika nopeasti vai hitaasti. Vaikka olin sulkenut silmäni, olin yhtä valveilla kuin jos ne olisivat olleet auki. Olisin tahtonut torkahdella niinkuin vartio-öinä, kyllin paljon nähdäkseni unta, mutta ei niin sikeästi, etten olisi herännyt pienimmästäkin melusta.

Koska päätäni pyörrytti, jollen ajatellut, yritin tarkata muistoja, ensimmäistä, joka mieleeni juolahti. Päästyäni sen loppuun avasin silmäni. Tunsin silloin itseni ihan pieneksi tässä pitkässä ja korkeassa huoneessa, ollen etäällä ikkunasta, joka tuskin oli seiniä kirkkaampi.

Jotten ojentaisi kättäni tyhjään ilmaan, jossa se olisi voinut kohdata Jeannen käden, luisutin sen matrassin syrjää kohti metallipatjan kylmään ja vankkaan tankoon asti, jonka kosketus elvytti minua.

Kauan liikuin täten muistosta toiseen. Sitten hiljempää kuin yksin puhellessani kutsuin:

Tuo nimi, joka oli lentänyt minun pielukseltani hänen pielukselleen, yhdisti meidät. Se kajahteli pimeässä senjälkeen kun se oli lausuttu. Tunsin sen suussani, ikäänkuin kieleni olisi säilyttänyt muodon, jonka se oli ottanut sanan viimeiset äänet lausuakseen. Se hämmensi jokaisen muun ajatuksen.

Kuitenkaan ei mikään liike, ei mikään sana siihen vastannut. Äänettömyys ja yö suhisivat korvissani. Odotin hetkisen ja sitten yhtä hiljaa ja yhtä lempeästi kuiskasin uudestaan:

Tällä kertaa hän liikahti, mutta vain paremmin peittäytyäkseen, ikäänkuin olisin hänessä herättänyt ainoastaan hänen vaistonsa.

»Suo minulle anteeksi, Jeanne. Enhän tiennyt, että se oli niin vakavaa.
Minä pyydän sinulta anteeksi.»

Ääneni vapisi alussa. Mutta kun piti tuolla tavalla ilman eleitä puhua Jeannelle, jonka selkä oli minuun päin, vaikutti se, että sanani menettivät vilpittömyyttään sitä mukaa kuin ne lausuin.

»Rukoilen sinua, Jeanne, unohda kaikki. Tiedäthän, että minä olen kykenemätön tekemään pahaa.»

Hän kohotti päätänsä, ja kun hän oli makuulla ja käsivarret ruumiin sivuilla, näytti se minusta hetkiseksi hullunkuriselta, muistellessani henkilöitä, jotka liikahtelevat silloin, kun ovat olevinaan kuolleita.

Nämä sanat jäätivät minut. Vaikka tiesin, ettei korvilleen voi antaa käskyjä, että hän vastoin tahtoaankin olisi kuullut ääneni, jos olisin puhunut, pysyin kuitenkin vaiti.

Kaikki oli lopussa. Onneni ei enää riippunut itsestäni. Suuri ahdistus valtasi minut. En voinut olla lempeämpi, hellempi kuin miksi vastikään olin osoittautunut.

Tunsin, että pian minun täytyisi itkeä. Sylkeä kerääntyi suuhuni. Silmäni kostuivat. Koska olin makuulla, koska ohimoiden iho on herkempi kuin poskien, tuntuivat kyyneleeni runsaammilta kuin seisaallani itkien.

En halunnut, että Jeanne kuulisi itkuani. Pysyin siis hiljaa, siirtäen päätäni joka kerta, kun jokin kohta pieluksella oli kastunut.

Minulla ei ollut enää voimia. Minut valtasi turtumus, josta vavahdin valveille monta kertaa, koska ennen nukkumistani aina uneksin kompastuvani kiveä vasten.

Sitten aloin tuntea huojennusta. Kaikki kävi parhain päin. Annoin asiain mennä menojaan. Saatoin nukkua, jos sitä halusin.

Keskellä yötä avasin silmäni, ikäänkuin en vielä olisi ollutkaan nukuksissa. Kello oli ehkä kaksi aamulla. Kyyneleet olivat kuivuneet poskipäilleni. Silmäni tuntuivat avartuneen.

Kuulin kaukaisen kellon lyönnin. Oli se hetki yöstä, jolloin on mahdotonta kellojen lyönneistä tietää aikaa, kun tunnit, puolitunnit ja neljännestunnit sekaantuvat toisiinsa.

Jeanne nukkui varmaankin. Kuulin hänen säännöllisen hengityksensä. Tällä kertaa vallitsi ympärillämme todellinen yö, jolloin ei pieninkään valo ole päivän jatkona, vaan on ainakin kerran sammutettu, jolloin pukimet ovat mustat, raskaat, unohdetut.

Hellyyden puuskassa lähestyin Jeannea, etsin hänen huulensa, suutelin pitkään. Hänen huulensa raottuivat. Hän antautui. Me rakastimme toisiamme niinkuin ennen. Hän antoi minulle anteeksi, kunnes hän, äkkiä kaikki muistaen, työnsi minut pois.

Päiväkauden alkaessa jakaantua niin ja niin moneen hetkeen heräsin täsmälleen kello seitsemän.

Ei ollut vielä täysin valoisaa. Jeanne nukkui. Hänen ruumistaan värähdytteli säännöllinen liike, joka näkyi hartioissa. Muistin heti kaikki. Tunsin liikkumattomana maatessani vastustamatonta painostusta.

Pitkä päivä valkeni minulle yksin. Se oli ihan likellä eilistä. Uneni oli ollut liian lyhyt minun sillä välin muuttuakseni. Olin levännyt kolme tuntia, jos laskin pois valvomani ajan.

Minä, joka aamuisin yleensä olen reippaalla mielellä, olin nyt yhtä alakuloinen kuin keskellä yötä.

En tohtinut liikahtaa, vaikka muutoin aikaisin herätessäni käännyn, jotta se ajatus, että juuri olen laskeutunut levolle, auttaisi minua vaipumaan jälleen uneen.

Selvästi tunsin, että niin pian kuin Jeanne avaisi silmänsä, tapahtuisi jotakin ratkaisevaa. Hänen päänsä oli luisunut pielukselta, joka yksinään näytti olevan osana tyhjästä vuoteesta. Hänen ollessaan tuossa sirossa asennossa olisi otaksunut hänen vielä rakastavan minua, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ja hänen heräävän hymy huulilla, niin että hänen aikaisemmin lausumansa sanat merkitsivät vähän hänen antautumisensa todellisuuden rinnalla.

Aamun valo osui ylhäällä seinillä vallattomien maalausten jäljennöksiin, joita iltaisin katselimme. Kaikki näytti vieraalta. Siirreltävät tuolit olivat yhtä liikkumattomat kuin kaappikin. Lattialla näyttivät kenkäni ojassa nukkuvan mierolaisen jalkineilta. Monet esineet, joita en enää tuntenut, ärsyttivät minua. Ikkunaruutujen heleästä väristä arvasin, että taivas oli sininen, pysyisi sellaisena kaiken päivää, että aurinko oli jo noussut ja että se taivaanrannalta luomilla säteillään kultasi idänpuoliset julkisivut.

Nyt olivat Jeannen kasvot minuun päin. Hänen kätensä, suunsa ja silmänsä olivat suljetut. Tällä hetkellä hän paremmin hengittääkseen etsi ilmaa kuin jotakin tuoksua. Hänen ohuita luomiaan pitkin kulki sinisiä juovia, ikäänkuin silmät olisivat liian isot niiden alle peittyäkseen.

Hengitykseni hipaisi hänen kasvojaan. Heti käänsin päätäni, jottei se häntä herättäisi.

Silloin tällöin hän hengitti nopeammin ikäänkuin olisi heräämäisillään tai yrittäisi jotakin niellä. Silloin pelkäsin, että hän avaisi silmänsä, sillä aina olen uskonut, ettei nukkuessa voi hallita kurkkuaan.

Minkään liikkeen siitä edeltäpäin vihjaisematta kohosivat hänen luomensa äkkiä. Kaksi silmää katseli minua. Niiden terät, samoin kuin kissoilla, olivat tavallista suuremmat, koska vielä oli hämärä. Ne eivät liikahtaneet. Olisi luullut, että luomet niitä vielä peittivät. Koska silmät olivat liikkumattomat, näytti minusta, etteivät ne erottaneet muuta kuin liikkumattomat esineet ja että minun liikkeeni jäivät niiltä näkemättä. Ajattelin silloin ottaa Jeannen syliini. Hän oli nukkunut. Aamulla näyttäisi vikani ehkä vähemmän vakavalta.

Hän raotti suutansa, jotta käsittäisin, että hän oli tahallaan minulle vastaamatta.

Hän nojasi kyynärpäällään keskelle pielusta ja katsahti kierosti käsivartensa takaa.

»En, Armand. Miksikä olisin sinulle vihainen? Meidän välimme ovat lopussa.»

Nuo sanat, kun ne olivat ensimmäiset, jotka Jeanne lausui, tuntuivat minusta hänen ajatuksensa täsmälliseltä heijastukselta. Käsitin, että hän oli ennen nukkumistaan tehnyt päätöksensä, jota unen hetket eivät olleet heikentäneet, eikä siis enää ollut mitään toivomista. Päinvastoin, mikäli aikaa kuluisi, hän loittonisi minusta vielä enemmän. Niinpä olin yksin. Se oli niin korvaamatonta, etten kyennyt tuntemaan edes mitään liikutusta, vaan olin tyyni. Hän oli noussut istualleen sängyssä. Vaikka hän varmaankin oli liikutettu, ojensi hän käsivartensa koettaakseen sääriään notkistamatta koskettaa varpaitaan.

Sitten hän, kääntyen äkkiä minuun päin, pyysi minua nousemaan, jottei hänen tarvitsisi sängystä lähtiessään harpata minun ylitseni. Täytin hänen pyyntönsä. Samaan tapaan kuin silloin, kun hän astuu portaita alas, tarjosin hänelle käteni. Hän tarttui siihen, puristi sitä lujasti, mutta päästi sen heti irti, kun oli astunut jalallaan lattialle.

Sitten panin jälleen maata lakanoiden keskelle molempien lämpimien sijojemme väliin. Vedin paidanhihani alas, koska minua viluttaa, jos käsivarteni ovat paljaat.

Niska nojattuna pielusta vasten katselin hänen pukeutumistaan. Hän ei puhunut silloinkaan, kun hän minuutin verran etsi toista sukkaansa, ei silloinkaan, kun hän pudotti hameensa. Hän liikuskeli epäröimättä huoneesta toiseen, jättäen ovet sillä välin auki.

YHDESTOISTA LUKU

Nousin makuulta ja astelin kantapäilläni tohvelieni luo, joita Jeanne ei tällä kertaa ollut pannut vieretysten.

Vaatteeni riippuivat tuoleilla, jotka Jeannen pukeutumisen jälkeen olivat puoliksi tyhjät. Aiheuttaen vielä vähemmän melua kuin eilenillalla riisuessani, koska avaimet ja rahat olivat luisuneet taskujen pohjaan, puin ne yksitellen siinä järjestyksessä kuin olin tottunut.

Niissä oli tänä aamuna jokapäiväisen elämän tuntu. Tuskin olin niihin koskenut, kun ne painoivat raskaasti sormissani. Niiden aukilevittäminen Jeannen olematta saapuvilla muistutti minulle entistä yksinäisyyttäni. Hän oli jättänyt oman onnensa nojaan napit, vuorit, saumat, kaikki, mikä on kuosista riippumatonta.

Ravistin lakanoita tuulettaakseni vuodetta. Panin pielukset jalkopäähän, niinkuin päivällä nukkuessani.

Nyt olin vuorostani valmis. Vaikka olin juuri noussut, haukottelin kuitenkin. Seinän läpi, johon tavallisesti naputimme kolme kertaa, toisiamme kutsuaksemme, erotin sanomalehden kahinaa, mutta levottomuudessani epäilin myöskin, että Jeanne piteli kirjettä.

En rohjennut astua saliin, jossa ei ollut mitään epäjärjestystä, ei vettä, ei kangasta, ei mitään, mikä olisi kyynelten kaltaista, ei mitään, mikä olisi voinut ne salata, ikäänkuin imeä itseensä, ja jossa oli kirkkaampaa ja minun siis täytyi olla selväpiirteisempi.

Keskellä huonetta istui Jeanne eräässä niistä nojatuoleista, jotka tavallisesti ovat sijoitettuina seinustoille.

Aloin kävellä ympäri salia. Välistä pysähdyin puoliväliin ja käännyin vaistomaisesti pelosta, että päätäni pyörryttäisi. Sivuuttaessani hänet takaapäin näin tuolin selkämystän olevan päällystetyn kankaalla, jota en siihen asti ollut koskaan pannut merkille.

Että ennen huomaamaton pikkuseikka näin vakavalla hetkellä pisti silmääni, säikähdytti minua. Sitä ehkä seuraisi sarja toisia, kunnes ne olisivat kyllin lukuisat muuttaakseen elämäni.

Ainoa melu, jonka nyt erotin, johtui askeleistani, kovempana silloin, kun poljin lattiaan oikean jalkani, joka samoin kuin oikea käsivartenikin on tanakampi.

Lukiko Jeanne sanomalehteä, joka hänellä oli käsissään? Ajatteliko hän?
Odottiko hän tilaisuutta minua puhutellakseen?

Pysähdyin ikkunan luo. Kohottaessani päätäni, laskien asuntoamme vastassa olevan rakennuksen kerroksia, sittenkun olin muistanut, että asuimme kolmannessa, huomasin hiukan päivänpaistetta kultaamassa kattojen rinteitä ja palasen samaa yötaivasta, joka ei ollut lyhyen uneni aikana ehtinyt muuttua.

Viimein käännyin. Pianolle oli heitetty huivi, niin että yksi sen kulmista riippui lattiaan asti.

Tässä huoneessa, jossa tavallisesti liikuimme kolmeen suuntaan, seisoimme nyt hievahtamatta kasvot vastatusten.

Vilkaisin häneen. Hän oli tyyni, mutta vältti silmiäni. Hän epäröi hetkisen, tuijottaen minuun, ja sanoi sitten:

Se ei järkyttänyt minua. Sensijaan että tuo lause olisi masentanut minut, valoi se sieluuni syvällistä huojennusta. Mitään pahempaa ei minulle olisi voinut tapahtua, mutta kuitenkin pysyin samana. Mitään ei ollut muuttunut senjälkeen kun hän oli minulle puhunut. Niinkuin unessa pudottaessa alistuin kohtalooni, odottaen tärähdystä, jonka vielä tunsin olevan kaukana.

Usein olin kysynyt itseltäni, voisiko sielullista tuskaa kestää paremmin kuin ruumiillista. Minusta ei siltä näyttänyt siihen hetkeen asti, kun olin täysin tietoinen hädästäni.

»Niin, Armand, se on järkevämpää. Minä olen miettinyt pitkälti. Sinä olet lapsi. Minä olen sinua vanhempi. Sinulla on elämä edessäsi. Hyvinkin käsitän, ettet sinä voi rakastaa minunlaisiani naista.»

Jeanne oli uupunut. Hän puhui totellakseen käskyä, jonka oli itselleen antanut useita tunteja sitten. Hänen äänensä lempeys verhosi sanojen kovuuden.

Liikutus, jota tunsin, oli niin voimakas, että väkisinkin ajattelin sen lyhentävän elämääni muutamilla viikoilla. Minut oli jätetty omiin hoteisiini. Kukaan ei minua lohduttaisi. Jäisin yksikseni, niinkuin ennen.

Kädet ojennettuina lähestyin Jeannea. Hän näki minun tulevan eikä peräytynyt.

En voinut lausua sanaakaan. Yksi ainoa kyynel, ikäänkuin kylmän pusertama, vierähti toisesta silmästäni. Korviani kuumotti. Ne eivät erottaneet mitään ääntä, vaikka näin Jeannen huulien liikkuvan. Sormeni vapisivat, varsinkin pikkusormi, koska se on heikoin.

Ovet olivat avoinna. Kamarimme ovi, jota oli käytetty enemmän kuin muita, olisi sulkeutunut pienimmästäkin ilmanvedosta. Ikkunaverhoja ei ollut vedetty ylös asti. Jeanne oli siinä pysähtynyt heti, kun hiukan valoa oli tunkeutunut saliin.

Hän seisoi suorana huoneen keskellä. Hän oli minua heikompi. Jos olisin tahtonut, ei hän olisi voinut minua ajaa pois, jollei olisi kutsunut naapureita avuksi. Hänen poskensa olivat valkoiset, hänen suunsa niin kalpea, että hänen sivelemänsä punainen maali sitä vain tahrasi eikä kaunistanut. Vaikka huonekalut olivat tavallisilla paikoillaan, näyttivät ne olevan kauempana toisistaan.

Olin ihan lähellä häntä. Astumalla vielä askelen olisin koskettanut hänen ruumistaan.

Hänen näkemisensä kylmän tyynenä ja liikkumattomana silloin, kun olisin voinut puristaa häntä itseäni vasten, järkytti minua.

Laskeuduin polvilleni hänen jalkojensa juureen. Katse ylöspäin kohotettuna rukoilin häntä. Koska hänen vasen kätensä oli lähempänä minua, tartuin siihen. Se oli tavallista lämpimämpi. Mutta sen lämpö ei minua enää tehnyt levottomaksi enempää kuin vieraan käsi, ei saanut minua tiedustelemaan ystävättäreni terveydentilaa.

Jeanne kumarsi päätänsä. Toisella kädellään hän siveli lempeästi hiuksiani, jotteivät ne törröttäisi pystyssä niinkuin silloin, kun huvikseni matkin klovnia, ja jotta kaikista yhteisistä hommistamme jäisi jäljelle vain muisto.

Hän vältti koskettamasta päätäni, leikkien ainoastaan hiuksillani, ikäänkuin ne olisivat vain kuuluneet minulle, ikäänkuin ne eivät olisi osa minusta.

»Minulla ei ole sinulle mitään anteeksi annettavaa, Armandini. Sinä et ole tehnyt mitään pahaa. Te olitte molemmat nuoria. Sen, mikä tapahtui, täytyi tapahtua. Minun olisi pitänyt se aavistaa, mutta mitä sille voi, minä luotin sinuun.»

Päästin hänen kätensä, joka putosi takaisin hänen sivulleen. Siitä huolimatta hän katseli minua edelleen yhtä säälivästi.

Sitten nousin taas pystyyn. Minusta tuntui, että äkkiä olimme alkaneet rakastaa toisiamme niinkuin ennenkin.

Toivoin mahdotonta. Ehkä hän purskahtaisi nyyhkytyksiin, pyytäisi minua jäämään!

Ah, jos hän olisi sen sanonut, en tiedä, mitä olisinkaan onneni hurmiossa tehnyt. Varmaankin olisin heittäytynyt hänen jalkojensa juureen, särkenyt maljakoita, tuolien pienoja, ulvonut. Sitten olisin äkkiä vaiennut, sillä aina pelkään, että riehahtelussani menen liian pitkälle. Kunhan vain kykenen hillitsemään itseni puhetoverieni edessä, kunhan näytän heistä tyyneltä, saan kyllä pian kylmäverisyyteni takaisin.

Odotin pistosta kyljessäni liikutuksen vuoksi, samaa pistosta, jonka tunsin lapsena juostessani ja nuorena miehenä nopeasti kävellessäni. Koetin salata läähättävää hengitystäni pitämällä suuni raollaan.

Minusta näytti, että hän nämä sanat lausuessaan heltyi, ettei hänellä enää ollut voimia minusta erota. Ikäänkuin olisi pitänyt miellyttää jotakin johtajaa, tunsin, että jos saisin viipyä hänen luonaan vielä tunnin, niin hän antaisi minulle anteeksi. Tahdoin puhua.

Koetin voittaa aikaa. Mutta kaikesta lempeydestään huolimatta hän näytti minusta päättäväiseltä. Olin siis erehtynyt. Tunnin päästä hän ääntänsä enempää korottamatta taas pyytäisi minua lähtemään.

Silloin käsitin, että kaikki oli lopussa. Minut valtasi äkkiä sama yksinäisyydentunne kuin ystävän kuoltua.

Hyppysilläni kosketin pöytää. Se ei estänyt minua ajattelemasta. Yhä olin kaukana Jeannesta. Muistoja heräsi yksitellen mielessäni.

Näin itseni jälleen lapsena, näin liian ohuet kynteni, jotta vanhempani olisivat voineet niitä hoitaa, vaaleat hiukseni, joista minulla oli vieläkin suortuva jäljellä; sitten näin itseni poikana, joka oli syntynyt muutamaa vuotta ennen vuosilukua 1900, jota kiehtoivat näyttelyt ja kansalliset juhlat ja jonka mieli synkistyi siitä ajatuksesta, että hän kuolisi ennenkuin saisi nauttia vuoden 2000 riemusta; joka pelkäsi, että hänen äitinsä erehtyisi kirvelistä ja katkosta; joka ei koskaan salavihkaa nauranut silmälasipäisille opettajille; joka rakasti tuulenhalkaisijalla varustettuja vetureita; joka etsi lukemisessaan kuvauksia rangaistuksista ja kärsimyksistä, kuten myöhemmin lemmenkohtauksia; joka piti historiasta ja maantieteestä ennen muita aineita ja jonka tovereista toiset nykyään ilmestyivät muistiini, kasvoista kasvoihin ja toiset, elämässä onnistuneet, sivukuvina.

Samoin näin jälleen kirjat, joiden sivuja leikkelin auki, jotta näyttäisin ahkeralta; isäni, jolla ei olisi ollut leukaa jos hän olisi ajellut partansa; äitini jalokivet ja asekokoelmien pienimmät vaakunat, jotka möin, ynnä nuoren veljeni, jota en koskaan iskenyt selkään.

Näin myös itseni sotilaana, joka mieluummin olisi menettänyt toisen käsivartensa kuin säären, molemmat käsivarret mieluummin kuin nenän, käsivarret ja toisen säären mieluummin kuin silmät; joka pelkäsi, että kranaatit räjähtäisivät ennen ohjeenmukaisia sekunteja; joka ei huvikseen koskaan tähdännyt ketään; jolta muuan toveri ei milloinkaan kieltänyt savukkeita ennen kello kolmea ja jonka toinen toveri oli syntynyt samana päivänä ja samana vuonna, mutta kuten hänkään ei tiennyt sen tapahtuman tuntia tai paikkaa.

Tuo menneisyys, jonka Jeanne tunsi, jota hän oli minua usein pyytänyt itselleen kertomaan ja joka näkyi hänelle olleen mielenkiintoinen, ei häntä enää liikuttanut.

Kaikki oli lopussa. Aioin hänelle sanoa, että minulla oli heikot keuhkot, että olin häneltä aina salannut elättäväni taskurahoillani köyhää äitiä, kertoa hänelle mitä tahansa häntä hellyttääkseni, päästäen samalla kyynelet valumaan, tunnustaa hänelle sekaisin mitä ylevimpiä ja halpamaisimpia tekoja, vaikken ollut kumpiakaan tehnyt, jotta hämmästys pakottaisi hänet tarkkaamaan minussa jotakin uutta puolta.

Astahdin askelen. Siitä asti kun hän oli noussut, käänsin nyt ensi kertaa hänelle selkäni yhtä koruttomasti kuin jokapäiväisen hyvästin jälkeen. Varjoni ei kääntynyt minun kerallani. Sitten jäin seisomaan yksinäni eteisen puoliavoimen oven eteen ja näin siellä miehen mittaa korkeammalla riippuvat vaatteet.

Etenin vielä askeleen, lyhyemmän kuin äsken ja harkitun, ikäänkuin portaiden yläpäätä lähestyen. Kaikki, mikä oli edessäni, pysyi itsepäisesti surullisena.

En voinut jatkaa. Käännyin ja tulin huoneen keskelle, pysähtyen seiniä kultaavan päivänpaisteen eteen, ikäänkuin minun tällaisella hetkellä pitäisi karttaa valoa.

Jeanne ei ollut hievahtanut. Hän vilkaisi siihen kohtaan, jossa arvasi minun olevan.

Hän kiinnitti katseensa kasvojeni herkimmin liikutusta osoittaviin kohtiin, silmiini, sieraimiini, huuliini.

Panin merkille kuin salamanvälähdyksessä, ettei kumpikaan meistä ollut lausunut sanaakaan mainitsematta ristimänimeä. Eromme hetkellä nuo nimet saivat uuden merkityksen. Ne yksinään jäivät jäljelle siitä yhteisyydestä, joka nyt loppuisi.

Alistuin kohtalooni. Eräinä hetkinä ei mikään sana, mikään katumus, mikään epätoivon työ liikuta, vaan pysymme yhtä voimattomina ihmisolennon kuin tunnottoman esineen edessä.

Katsahdin häneen. Tuon edessäni seisovan naisen jättäisin ainiaaksi. Hänen ruumiinsa sai jo hahmon, joka sillä oli ollut ennenkuin se kuului minulle. Sen puutteellisuudet, joita olin usein ajatellut, hävisivät. Se näytti yhtä täydelliseltä kuin niiden naisten, jotka minulle ovat vieraita.

Vielä viimeisen kerran pysähdyin eteisessä. Hän oli seurannut minua katseellaan. Mikään huonekalu ei meitä erottanut. En ollut astunut portaita alas. Me olimme vielä samalla tasolla.

Ojensin käteni häntä kohti, oikean käteni, joka on toista pitempi. Hän teki päällänsä kieltävän eleen. Kaikki oli hänessä selväpiirteistä. Silmät ummessa olisin voinut häntä lähestyä ja suudella hänen huuliaan.

Kuten aamulla herättäessä, eivät edes uutimet liikahdelleet. Kuulin jo rytinää portailta. Muuan naapuri palasi asuntoonsa. Mies näytti miettiväiseltä. Hän oli tyyni.

Sitten en enää nähnyt enkä kuullut mitään. Mutta koska vielä kykenin puhumaan, mutisin:

KAHDESTOISTA LUKU

Päästyäni ulos käännyin oikealle, ilman aikojani, koska yksikseni jääneenä kävelin oikealle päin niinkuin metsässä.

Valkoisia pilvenhattaroita, niin pieniä, että niiden koko varjo mahtui liikkumaan kaduilla, ajelehti nyt taivaalla toisiaan koskettamatta.

Oli sunnuntai. En olisi sitä tiennyt, jolleivät hiljaiset talot, lasten uudet hatut, lierit ylös- tai alaspäin käännettyinä vastoin heidän makuaan ja katukäytävien vierustoilla orpoina lirisevät kirkkaat puroset olisi sitä minulle ilmoittaneet.

Oli aikaista. Kellot soivat kuitenkin kauan, kuten keskipäivällä, erehdyttäen hetkestä, yhtä juhlallisesti kuin tykki, kun se kumahtaa riemuitsemisen merkiksi.

Käännyin eräälle puistikkokadulle. Se vei aavistamattani sitä korttelia kohti, jossa olin asunut köyhänä ja yksinäisenä.

Talot kävivät tutunomaisiksi. Muuan porttiholvi muistutti minulle myrskyä. Tästä hetkestä asti yritin elvyttää kaikkia muistoja, jotka tämä puistikkokatu herätti, kävellen hitaasti, jotta ne johtuisivat mieleeni, ennenkuin ehtisin asianomaisten paikkojen ohi.

Tuon sokerileipomon edustalle olin uudenvuoden päivänä pysähtynyt lastenseimen vuoksi. Tuolla penkillä istuin eräänä iltana julkeasti, sääret sisäänpäin vedettyinä, nojatakseni selkälautaan. Tuon sanomalehtikioskin ympärillä olin kiertänyt, peläten joka kerta, että se olisi suljettu. Tuosta ikkunasta oli muuan nainen kevätiltana minua katsellut kasvinnuppujen keveiden höytyjen lennellessä ilmassa.

Sytytin savukkeen niin kömpelösti, että lieska nokesi sen puoliväliin asti. Minun ei ollut nälkä. Kuitenkin tunsin vatsassani onttoutta, jota vältin pahentamasta sylkeä nieleskelemällä.

Koska olin tuskin ollenkaan nukkunut, olivat käteni kuivat ja harmaat niinkuin matkan jälkeen ja kynteni verhotut valkoisilla nahkaheltoilla, joita en halua läheltä katsella.

Ajattelin Jeannea, yrittäen arvata, mitä hän tällä hetkellä puuhaili. Mielessäni välähti ajatus palata hänen luokseen, vieläkin rukoilla häntä pitämään minua luonaan. Kenties hän katui, että oli minut karkoittanut. Niinkuin kaikki muutkin, olen usein taipuvainen uskomaan ihmisten katuvan, että he ovat tuottaneet jollekulle kärsimystä.

Olisin halunnut häntä vaania oven taakse piiloutuneena, mutta ei soittokellon puolelle, jotten ketään häiritsisi, odottaa tuntikausia, päiväkausia, seurata häntä toisella katukäytävällä, tuoda portinvartijattaren perille toimitettavaksi merkittömiä kukkavihkoja, lahjoja ilman myymälän rihkamaa, jottei hän erehtyisi, postimerkillä varustettuja kirjeitä, jotta hän luulisi niiden saapuneen postissa ja kirjeenkantajan unohtaneen ne makuloida.

Olisin järjestänyt niin, että hän saisi nähdä minut kaukaa. Hän ei olisi sitten minua enää tuntevinaan. Kuukauden päästä hän heltyisi. Eräänä päivänä hän lähestyisi minua, antaisi minulle anteeksi ja pyytäisi minua palaamaan luokseen. Ja hän olisi pannut tavarani paikkoihin, jotka niillä oli ollut ennen lähtöäni, jotta minun mahdollisesti jättämäni jäljet olisivat samalla kohdalla.

Erään porvarillisen talon edustalle, jossa, kun kerran iltapäivällä Jeannen kanssa kävelin siitä ohi, olin väittänyt syntyneeni, pysähdyin hetkiseksi.

Kello, joka löi neljännestä vaille kaksitoista, muistutti minulle iltoja, jolloin me molemmat palasimme elokuvista. Koska minulla ei ollut mitään kannettavaa, koska olin puettuna niinkuin tavallisesti ja koska aamuisin lähdettyäni liikkeelle palasin vasta kello yhdeltä minua odottavaan aamiaispöytään, en vielä oikein tajunnut, mitä oli tapahtunut.

Ehkä siksi, että muuan nuori nainen katsahti minuun, tai ehkä liikkumattomuuteni takia, jota mikään ei häirinnyt, käsitin kadun vilinässä äkkiä täydellisesti, että kaikki oli lopussa, että nyt olin ilman keinoja ja varoja, yhtä yksinäisenä kuin vakavan taudin uhatessa.

Hengitykseni salpautui niinkuin unessa, kun kamppailen jonkun itseäni voimakkaamman miehen kanssa. Päätäni pyörrytti. Lähdin jälleen liikkeelle tietämättä, kävelinkö suoraan, ja mielessäni oli se vaikutelma, että jäljet takanani ilmaisivat kaikille käyntini epävarmuuden.

Ei käynyt tuuli. Pakkasta oli vähemmän. Ennen pitkää toinnuin taas. Laskin, etten ollut kahteenkymmeneenyhteen tuntiin mitään syönyt, etten ollut kahteenkymmeneenkuuteen tuntiin juonut kahvia.

Ajatus lähteä Margueriten tai Lucienin luo välähti aivoissani, mutta en tuntenut itselläni olevan rohkeutta vihoitteluun tai torumiseenkaan.

Toisinaan käännyin toivoen, että Jeanne olisi minua seurannut. Hyvin helppoahan oli kääntyä, ja minulle olisi tuottanut hyvin suuren riemun, jos olisin hänet nähnyt. Mutta en kertaakaan nähnyt häntä. Siitä huolimatta vältin liian vilkasliikkeisiä katuja, jottei hän eksyisi jäljiltäni.

Sinne en ollut palannut senjälkeen, kun olin tutustunut Jeanneen, jotta jälleennäkeminen myöhemmin tuottaisi minulle sitä suurempaa iloa. Ja myöskin siksi, että vaistomaisesti pelkäsin, mitä oli tapahtunut, ja että minulle tulisi ainakin ilo jälleen syventyä koskemattomiin muistoihin, kun taas kerran olisin yksinäni.

Sivuutin majapaikan, jossa olin asunut kolmannenkymmenennen ja neljännenkymmenennen numeron välillä merkityssä huoneessa, ravintolan, jossa oli ollut tapani juoda kahvini metallikorvaisesta kupista, kun sen entinen korva oli särkynyt, kansansaunan, jossa täytyi odottaa ristitangonkin ohi astuttuaan, elokuvateatterin, jossa meitä oli vain kolme viimeisinä nousemassa, pieneltä torilta kohoavan muistopatsaan, jonka vihkimistä sen nähdessäni aina ajattelin, koska olin siinä ollut saapuvilla, ja postikonttorin, jonka ovi ketään hämmästyttämättä ritisee ja jossa voi pyytää postimerkkejä kaikilta luukuilta.

Mikään ei ollut vanhentunut. Aitaus verhosi ränstynyttä rakennusta, jota revittiin. Poissaollessani oli muuan kauppias pannut myymälänsä uuteen kuntoon, muuan katu oli laskettu sepelikivillä, eräs kahvila oli laajennettu.

Elämä oli jatkunut. Täällä tunsin kaikissa kärsivällisen pyrkimyksen lisätä sen hauskuutta, mutta kun juuri nyt piti jälleen aloittaa elämäni entiseen tapaan ja muista myöhästyneenä, painui mieleni suureen alakuloisuuteen.

Astuin ravintolaan ja kuten aina, kuten koulussa opettajan vieressä, kuten rykmentissä korpraalin vieressä, haluten tuntea arvovaltaa lähelläni, istahdin lähelle kassaa. Riisuin päällystakkini, heiluttelin sitä ennenkuin laskin sen tuolille, jottei se rypistyisi. Söin aamiaista ääneti ilman ruokahalua ja niin nopeasti, että lähtiessäni näin vielä istumassa henkilöitä, jotka olivat aloittaneet ennen minua.

Kadut olivat autiot. Niitä hivelevä auringonvalo vaaleni katoamatta. Kuu, niin lähellä aurinkoa kuin se suinkin voi olla, oli läpikuultava ja niin heikon sinervä, ettei sitä voinut etsimättä havaita.

Mielelläni olen korkealla jonkin laajan tilan edessä. Minulla on toisinaan tarvis nähdä niin kauas kuin silmäni kantavat, nähdä niin pitkälle kuin hengittämäni ilma ulottuu. Silloin tuskani lievenee. Se sekaantuu vähitellen kaikkien niiden tuskaan, jotka minua ympäröivät. En ole enää yksinäni kärsimässä. Se ajatus, että jossakin noista silmänkantamattomiin ulottuvista taloista ehkä asuu joku kaltaiseni ihminen, lohduttaa minua. Maailma näyttää minusta silloin vähemmän etäiseltä, sen ilot ja surut syvemmiltä ja yhtenäisemmiltä.

Astuin kohoavalle kadulle. Siellä leikki lapsia pallosilla, pienemmät yläpuolella ja isommat alhaalla, jotta heidän voittomahdollisuutensa olisivat yhtä suuret.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LANKEEMUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.