The Project Gutenberg eBook of Voittoisa nainen
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Voittoisa nainen

Author: Pierre de Coulevain

Release date: February 10, 2025 [eBook #75335]

Language: Finnish

Original publication: Porvoo: WSOY, 1922

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VOITTOISA NAINEN ***

language: Finnish




VOITTOISA NAINEN

Kirj.

Pierre de Coulevain [Jeanne Philomène Laperche]


Ranskan Akatemian palkitsema teos (Ève victorieuse)


96. ranskalaisesta painoksesta suomennettu





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1922.






      Niin olkaa kuin lintu, mi istahtaa
      ja kun oksa on liian hento,
      sen tuntien sittenkin laulahtaa,
      kun varma on siiven lento.
                          _Vicor Hugo_.




I.


Amerikassa on tuskin sitä maailmannaista, jolla ei olisi jokin
taideharrastus tai muu hieno erikoisuus keppihevosenaan. Toiset
kokoilevat pronssi- tai norsunluuesineitä, toiset gobeliineja tai
muita vanhoja kirjokankaita. Mikä on kuuluisa pöytäkalustostaan tai
hopeistansa, mikä jalokivistänsä tai pitseistään. Melkein kaikki ovat
intohimoisia kokoilijoita, jotka rosvoavat häikäilemättä Vanhalta
Maailmalta sen pyhäinjäännökset. Heidän toimestaan kasvaa Uuden
Maailman taideaartehisto tavattoman nopeasti, ja halpa dollari muuttuu
harvinaisiksi ja kallisarvoisiksi esineiksi.

Helena Ronald, erään Yhdysvaltain tulevan suurmiehen vaimo, oli
makuneuvoksetar sisustuskoristeiden ja niiden järjestelyn alalla. Hän
kerskaili voivansa, jos niiksi tulisi, ansaita omaisuuden asettamalla
makunsa rikkaiden nousukkaiden palvelukseen.

Hänen talonsa New Yorkissa sijaitsi siinä Viidennen avenuen osassa,
missä kuuluisimmat miljoonain-omistajat asuvat. Se oli Keskuspuiston
varrella, jonka sametinhienot nurmikot ja uhkeat puut kuuluivat sen
näköalaan. Gouldin ja Vanderbiltin palatsien rinnalla se näytti
pieneltä ja verrattain vaatimattomalta, mutta se oli sensijaan
aistikkaampi ja kodikkaampi. Helena askarteli siinä lakkaamatta,
sitä viimeistellen niinkuin taideteosta, asettaen tähän jonkun
huonekalun, tuohon taulun tai koruesineen. Ja hän näytteli ylpeyttä
tuntien sitä keittiöstä ylisille asti. Erikoisen turhamielisesti
vaali hän pukuhuonettansa. Hän oli keskittänyt kaiken naisellisen
vaistonsa sen koristeluun. Jonkun mielestä sen olisi tullut olla
yksinkertaisempi, koruttomampi; mutta taiteilija olisi pitänyt sitä
herkullisena. Korkeiden ikkunain välisiä seiniä verhosi harmaansininen
sateenkaarenhohtoinen kirjokangas, permantoa peitti ihana Morris-matto,
joka ikäänkuin kylvää eläviä kukkia jalkain alle. Huonekalut oli tehty
valkoisesta puusta, kiiltävästä ja lämpimästä kuin norsunluu, ja
niiden päällystöihin oli kirjailtu salamantereita, ulkomaan lintuja,
monivärisiä perhosia joiden värit olivat sopusuhtaisia istuimien,
patjain ja verhojen keltaisen, sinisen ja punaisen silkin kanssa.
Tästä taustasta, joka sävyltään oli viihdyttävä, erkani mestarillisia
vesivärimaalauksia, vanha dresdeniläinen uunia koristava reunusta,
lippaita, vanhoja kulhoja, omituisen muotoisia maljakoita ja vihdoin
suuri peilipöytä, jonka harvinaista, vanhaa venetsialaisompelua
olevalla peitteellä oli hyvässä järjestyksessä kultaisia, hopeisia tai
vaaleasta näkinkuoresta tehtyjä pukeumavälineitä.

Eurooppalainen, joka äkkiä olisi joutunut tämän pyhätön kynnykselle,
olisi aluksi varmaan luullut olevansa jonkun suuren pariisilaisen
»puolimaailman-naisen» asunnossa; mutta, jos hänellä on hiukankin sitä
kuudetta aistia, joka Röntgenin-säteinä tunkee ihmisten ja esineiden
läpi, olisi hän tästä epäilyttävästä hienostelun tavoittelusta
huolimatta pian tuntenut siveän naisen terveen ilmapiirin. Ja rouva
Ronald oli tosiaan nainen, jonka maalari olisi sijoittanut tähän
ylenpalttiseen ympäristöön. Siihen kuului hänen hienoutta uhkuva
vartalonsa, vähin verhoin tai täysinpukeutuneena aina herkullinen,
hänen kimmeltävät, kullan eri vivahteita väilkehtivät hiuksensa, hänen
himmivalkoinen ihonsa, hänen suuret, ruskeat silmänsä, jotka levittivät
hänen ympärilleen hyväilevää loistoa, hänen kaunispiirteiset huulensa,
joiden hymy paljasti mitä ihanimman hammasrivin. Siihen kuului tuo
häikäisevää valkoverisyyttä heijastava pää, nuo älyn ja ylemmyyden
jalostamat viehättäjän kasvot.

Eräänä iltana maaliskuun lopulla pukeutui Helena oopperaa varten.
Himmeänkeltaisessa puvussa, jonka kaulanaukeamasta saattoi nähdä hänen
olkainsa täydellisen kauneuden, istui hän peilinsä edessä. Hänen siinä
asetellessaan itse toisin muutamaa vallatonta hiussuortuvaa, ilmestyi
peiliin kookas, mustatukkainen, sinisilmäinen miehen kuva.

— Ah, Henrik! — huudahti nuori nainen käherrystään keskeyttämättä —
sinä olet luullakseni tullut tavallista myöhemmin.

Puolisot kättelivät katsahtaen toisiinsa herttaisesti, minkä jälkeen
tulija istahti keinutuoliin, joka näytti olevan hänen omaisuuttaan, ja
oli sijoitettu lähelle pukeumapöytää, mutta vasten päivää.

— Entä miten sinun aikasi on kulunut, ystäväni? kysyi hän suurta
hyvyyttä ilmaisevalla sävyllä.

— Hyvin. Rouva Barclayn aamiaiset olivat loistavat, hilpeät...
erinomaiset...

— Puhuttiinko paljon pahaa miehistä?

— Niistä ei puhuttu lainkaan.

— Sen pahempi! huomautti herra Ronald hymyillen.

— Me keskustelimme monista mielenkiintoisista asioista... Euroopattaret
eivät aavista, kuinka viehättäviä tällaiset naisaamiaiset saattavat
olla.

— He eivät ole vielä oppineet syrjäyttämään meitä.

— Syyttäkööt itseään! vastasi Helena, äänensävy omiaan lieventämään
vastauksen räikeyttä.

— Meidän kokouksellamme oli miellyttävä avajaisistunto.

— Niinkö?

— Raub, Bostonista, piti huomattavan esitelmän. Hän loi yleiskatsauksen
kemian tähänastisiin saavutuksiin ja viittaili vastaisuuden
mahdollisuuksiin; hän kuvasi tiedemiesten osuutta ja tehtävää siinä.
Minä en ole milloinkaan kuullut mitään mestarillisempaa.

Helena oli tyynesti seurannut hänen ajatuksensa juoksua.

— Ajattele, sanoi hän, että rouva Barclay uudisti aamiaisilla omien
piirustustensa mukaan valmistetun böömiläisen kristalliastiaston, ja
pöytäliinan ja lautasliinat, joiden kirjo-ompelun olivat syyrialaiset
naiset Konstantinopolissa suorittaneet.

— Ne olivat kauniita?

— Olivat, erikoisia, bysanttilaisia... hiukan liian kyllästettyjä.

— Tiedätkö, että minun ensi viikolla on kokouksessa pidettävä esitelmä,
— jatkoi herra Ronald myöskin puolestaan palaten siihen, mikä hänen
mieltään kiinnitti. — Minä aion löylyttää filosofeja ja kirjailijoita.

— Mitä he ovat sinulle tehneet?

— Minulle mieskohtaisesti ei mitään; mutta heidän tietämättömyytensä
kuohuttaa minua. He eivät näe, että tiede on luontoa, ja luonto juuri
on itse tiede. He yrittävät sitä halventaa. He ovat julistaneet sen
vararikkoon. He syyttävät sitä ihmiskunnan onnettomuuksien summan
lisäämisestä. He riemuitsevat tiedemiesten pulmista, ilkkuvat heidän
hapuiluansa ja hairahduksiaan. Se on typerää! Heidän tulisi päinvastoin
yhtyä tiedemiesten työhön, tehdä heidän keksintönsä tunnetuiksi,
edistää totuuden omaksumista. He tekisivät nykyisen kehityskauden siten
vähemmän tuskalliseksi — kaikki kehitys on näet tuskan alaista!... He
tulevat nostamaan aika huudon, kun me näinä päivinä todistamme näille
muka aatteenmiehille, että rakkaus ei ole muuta kuin oleellista ainetta
niinkuin valo, niinkuin sähkö.

Helena, joka asetteli hiuksiinsa pieniä timanttikoristeisia
näkinkenkäkampoja, oli kuunnellut miehensä puhetta vain toisella
korvalla. Viimeiset sanat tarttuivat kuitenkin hänen mieleensä, ja
ällistyksestä jäi hänen kätensä ilmaan.

— Rakkaus — ainetta, niinkuin valo! — toisti hän ikäänkuin kauhistuen —
sinä pidät minua pilanasi!

— En ollenkaan.

— Ah! runoilijat ovat oikeassa inhotessaan tiedettä! Eikö se ole
selittänyt, että suudelma on tartunnan siementen levittäjä?... Ja nyt
julistaa se, että rakkaus on juoksevaa ainetta!... Miksei mikrobi, niin
kauan kuin niitä vielä on?

— Koska se on ainetta — fluidumia — havaittavissa, ehkäpä pian
selitettävissäkin olevaa juoksevaa ainetta, joka koskettaa toisaalla
jotakin levossa olevaa solua, toisaalla jotakin aavistamatonta säiettä,
hiljaista hermoa, aikaansaaden yksilössä asianmukaisen vaikutelman.

— Entä vapaa valinta, mitä te teette sillä?

— Vapaa valinta! Ne, jotka siihen uskovat, eivät ole koskaan käyneet
meidän laboratorioissamme. Me olemme kokonaan Jumalan luomia, hänen
kuuliaisia avustajiansa. Meidän on täällä maan päällä tehtävä vain
hänen työtänsä, yleismaailmallista työtä.

— Rakkaus juoksevaa ainetta! — toisti Helena vieläkin, hämmästyksestään
täysin tointumatta. — Minä toivon ettet ainakaan sinä sitä esitä!
Minä en haluaisi olla sen miehen vaimo, joka liittää nimensä tähän
inhoittavaan keksintöön.

— Minkä vuoksi inhoittavaan? Me alamme tuntea äärimmäispienuuksien
tehtävän. Sähkö antaa meille mahdollisuuden tutkia niitä aineita,
jotka ovat meidän johtolankamme ja joiden joukossa on myöskin
rakkaus. Totuus on kauniimpi kuin taru. Siitä tulee näytelmäin ja
romaanien kirjoittajille valtavia aiheita; tiede avaa heille uuden,
tyhjentymättömän vaikutelmain ja tunteiden lähteen... Mitä teidän
filosofinne ja runoilijanne ovat tehneet ihmiskunnan hyväksi?
Houkutelleet haaveilla, tuutineet turhiin toiveihin; nostaneet tyhjän
pikarin sen huulille. Ja se on ollut tarpeellista, koska niin kerran on
tapahtunut. Mutta tiedemiesten tehtävä tulee yhä suuremmaksi. Heidän
avullaan tulee ihmisruumis entistä täydellisemmäksi ja ehommaksi,
he pidentävät elämän. He keksivät uusia liikuntavälineitä. Heidän
ansiotaan on, että kerran tulevaisuudessa voidaan sanoa: »Ihminen on
olio, joka on kehittynyt». He tekevät enemmän, nämä jumalattomuudesta
syytetyt: he herättävät jälleen todellisen Jumalan ihmiskunnalle, jonka
he saattavat puhdistettuna, jalostettuna, uskovaisena hänen alttariensa
ääreen.

Helenan kasvot olisivat tarkkaajalle selkeästi ilmaisseet, että hän
ei ollut seurannut miehensä hengenlentoa, vaan jäänyt hänestä jo
puolitiessä; se tapahtui hänelle muuten usein.

— Henrik, — sanoi hän kiilloittaen hienolla batistiliinasella
Sormustensa jalokiviä —, minun tekisi mieli perustaa yhdistys
ylellisyyttä vastaan. Se on hillittömyyttä yhtä paljon kuin mikä muu
tahansa.

— Mitä sanoit?

— Että tahtoisin perustaa yhdistyksen ylellisyyttä vastaan ja saattaa
koruttomuuden muotiin.

— Se olisi tosiaan erinomaisen omaperäinen yritys, varsinkin sinun
esittämänäsi!

— Vakavasti, ellei synny vastaliikettä, niin me uppoamme liioitteluun
ja huonoon makuun. Ellemme jo ole uponneet! Tämä rikkauden rehentely
alkaa minua tympäistä. Minulle tulee joskus halu asua pienessä, vain
kaikkein välttämättömimmällä kalustetussa tupasessa ja omistaa vain
yksinkertaisia alusvaatteita ja sarkapukuja.

— Pieni tupanen, yksinkertaisia liinavaatteita ja sarkapukuja!... Rakas
ystäväni, minä ihan säikähdän: sinä olet varmaankin sairas, muuten et
voisi saada sellaisia mielikuvia.

— Ilku vain, mutta minä tunnen todellakin sellaisen ihmisen väsymystä,
joka on liian kauan katsellut kiiltävää pintaa. Minulla on tarvis nähdä
vanhoja, viihdyttäviä, rumiakin esineitä, päästä pois tästä rajusta
menosta, jossa me olemme, hiukan hengittää... Oh, minä olen väsynyt,
väsynyt niin että voisin itkeä... Euroopalla tulee olemaan terveellinen
vaikutus meihin molempiin, sillä sinäkin olet liiaksi rasittunut.

— Minäkö? En vähääkään! — vastusteli herra Ronald, — minä en ole
milloinkaan voinut paremmin.

Mies seisautti tuolinsa keinunnan:

— Helena — jatkoi hän vaivautuneen, melkein pelokkaan näköisenä — sinun
täytyy vapauttaa minut lupauksestani. Minun on ihan mahdotonta lähteä
Amerikasta ennen kuin muutaman kuukauden kuluttua.

Hämmästyksestä pudotti nuori nainen sormistaan suuren helmen, jota hän
juuri oli kiinnittämässä korvaansa.

— Mitä? huudahti hän suuttumuksen välke silmissä — tahdotko, että minä
nyt luovun Euroopanmatkastani?

— En, rakas ystävä, niin itsekäs en sentään ole. Todistuksena siitä on,
että kokouksesta tullessani kävin varaamassa sinulle paikan huhtikuun
8. päiväksi »Tourainessa».

— Oh, Henrik, mitä sinä ajattelet? Emmehän me vielä milloinkaan
ole olleet erillämme niinä yhdeksänä vuonna, jotka olemme olleet
naimisissa! huomautti nuori nainen herttaisen kauniisti katsoen.

— Se koskee kovasti minuun, jonka täytyy jäädä, mutta mitä tehdä?
Preparaattorillani ei pitkään aikaan ole ollut lomaa. Hän sairastuu,
ellen heti laske häntä kesälomalle. Muuten teen minä juuri tärkeää
keksintöä, enkä voi keskeyttää töitäni... Sitten on vielä Doran
naimisiinmeno. Hänellä ei ole isää, ja holhoojana olen minä velvollinen
olemaan hänelle isän sijassa.

— Doran naimisiinmeno! Luuletko siis, että hän aikoo pitää sanansa?

— Niin toivon.

— No, hän puuhaa juuri sen peruuttamista. Hän haluaa lykätä häiden
vieton syksyyn ja tulla meidän kanssamme Eurooppaan.

— Olisi sopimatonta pettää Jackia jo toisen kerran! Hänen talonsa ja
huvijahtinsa ovat valmiina.

— Oh, ellen erehdy, niin saavat jahti ja talo odottaa emäntäänsä vielä
jonkun aikaa. Tiedäthän Doran kerskailut, ettei hän milloinkaan ole
kenenkään vuoksi uhrannut haluaan tai huviaan.

— Tiedän, mitä naisten itsekkyyteen tulee, on hänellä huomattava
ennätys!...

— Mutta, Henrik, ethän anna minun lähteä Eurooppaan yksinäni!

— Onhan sinulla mukanasi Sofia-täti ja veljesi.

— Ja etkö edes tule mustasukkaiseksi?

— En, sillä minulla on ehdoton luottamus tunteisiisi ja kunniaasi.

— Olet kyllä oikeassa... Mutta tämä sekoittaa kaikki suunnitelmani:
toivoin voivani lähettää palvelijat maalle ja sulkea talon.

— Tee niin! Minun olisi mahdoton asua täällä ilman sinua. Minä muutan
äitini luo.

— Ah! Minä näen, että sinä olet jo suunnitellut kaikki valmiiksi! sanoi
Helena hiukan loukkaantuneena.

— Olen, jotta sinulla ei olisi huolta eikä harmia.

— Ja kuinka minua arvostellaan sinun omaistesi keskuudessa!...
Sisaresihan lakkaamatta moittii amerikattaria, jotka jättävät miehensä
mennäkseen huvittelemaan Eurooppaan.

— Niin pian kuin minä katson sen hyväksi, ei kellään ole mitään
sanomista. Lähde rauhassa, ystäväni.

— Ah, jos minulla ei olisi todellista vaihtelun tarvetta, niin
lykkäisin matkan syksyyn; mutta minun hermoni ovat siinä tilassa...

— Minä olen sen huomannut! vakuutti herra Ronald hieman hymähtäen.

— Te ette tiedä, te miehet, mitä talonpito tässä kaikkien vapauksien
maassa merkitsee. Euroopattaret kummastelevat, että me silloin
tällöin tahdomme vapautua talousaskareistamme! Minä tahtoisin nähdä
heitä meidän paikallamme... Oh, mikä nautinto saada syödä aterioita,
joiden ruokalistaa ei ole tarvinnut itse järjestää, istua pöytään
tarvitsematta pelätä kokin tai keittäjättären huonon tuulen purkausta
jonkin puuttuvan ruokalajin muodossa!... Ja sitten nuo siistit
valkopäähineiset kamarineitsyet palvelemassa!... Siitä me eniten
nautimme Euroopassa, sitä minä tarvitsen.

— No niin, ystäväni, mene hiukan levähtämään. Hanki suuri varasto
terveyttä ja hilpeyttä. Osta siroja esineitä siellä ollessasi... Ei
karheita liinavaatteita eikä sarkapukuja. Ne eivät soveltuisi sinulle.

— Niinkö luulet? kysyi nuori nainen katsellen itseään peilistä
vakavannäköisenä.

— Minä olen siitä varma. Sinä olet loistoluomus: sinulle kuuluu silkki,
pitsit, jalokivet... Älä ajattele yhdistyksen perustamista ylellisyyttä
vastaan. Osta, kokoa; lastenlapsemme saavat sitten valikoida. Meillä
ei ole vielä oikeutta yksinkertaisuuteen ja joutilaisuuteen: meidän
täytyy hankkia, työskennellä, luoda. Me olemme esivanhempia! lisäsi hän
äänessä ylpeä sävy.

Samassa koputettiin ovelle ja ennenkuin sana: »sisään» oli lausuttu,
ilmestyi huoneeseen nuori tyttö oopperapuvussa; tulija oli niitä nuoria
tyttöjä, jotka ovat Amerikan erikoisuutena.

— Dora! — huudahti rouva Ronald kääntyen uuteen tulijaan päin. — Eihän
kello toivoakseni vielä ole puolta kahdeksaa!

— Oh! siitä en tiedä mitään — vastasi neiti Carroll hermostuneesti
naurahtaen. — Olen juuri ollut ankarassa ottelussa ja saavuttanut
voiton. Naimisiinmenoni on lykätty syksyyn: äiti ja minä lähdemme
Eurooppaan teidän kanssanne.

— No... mitä minä sanoin? lausui Helena katsahtaen mieheensä.

— Minä toivon sinun laskevan leikkiä! sanoi Henrik Ronald käyden äkkiä
vakavaksi.

— Ei, enokulta: äiti tarvitsee Karlsbadin kylpyjä; minä en voi antaa
hänen lähteä yksin. Ei kellään voi olla mitään sanomista, jos minä
haluan saattaa häntä. No: Jack tosin sitä paheksui, ja minulla oli
suuri työ saada hänet ymmärtämään, että velvollisuuteni tyttärenä
pakottaa minun vielä lykkäämään hänen onneansa, päätti neiti Carroll
tavanomaisella ivallaan.

— Se ei ole arvokasta, sinä toimit rumasti ja sydämettömästi!

Dora istahti tuolille:

— Minä istun, jotten kaatuisi nurin kaikista kohteliaisuuksista, joilla
rupeatte minua pommittamaan.

— Jack on typerän heikko! Hänen ei olisi pitänyt millään alistua tähän
uuteen oikkuun.

Oh! ei hän hyvällä alistunutkaan! Meillä oli aika kahakka!... Minä olin
jo heittämäisilläni hänen sormuksensa hänelle vasten kasvoja. Hän näki
sen ja kun ei tahtonut menettää minua, laski hän lipun ja suostui minun
tahtooni. Hän nai Dodyn mieluummin myöhään kuin ei milloinkaan... Minä
voin sen ymmärtää!

— Minä en.

— Valitan sitä itsenne vuoksi... No, minä olin jalomielinen: me teimme
rauhan ja minä toin hänet tänne autossani. Hän on tuolla salissa,
arvatenkin vetelemässä viiksiään, talttuneena, ellei aivan tyyntyneenä.

— Amerikassa näyttää olevan naisia, jotka voivat leikkiä miten tahansa
miehen rakkaudella ja arvolla! Te varmaan tosiaankin luulette, että hän
on tehty vain teille pelinukeksi! Te uuvutatte hänet vaatimuksillanne,
te kidutatte häntä keimailullanne, ja kun olette tehneet hänet
vähämieliseksi, jätätte siihen, ja hän etsii unohdusta juomisesta.

— Hyvin puhuttu, eno! vastasi neiti Carroll — mikä vahinko, että ette
ole mennyt raittiusseuraan! Te olisitte varmaan saanut paikan suurten
puhujain joukossa.

Henrik Ronaldin posket punastuivat hiukan.

— Tosiaankin, sanoi hän, te annatte kellolle enemmän arvoa kuin
miehille, jotka ovat luodut niin suuria tehtäviä varten ja joita te
saatte kiittää kaikesta. Jos te tallaatte rikki kehon, säälitte sitä
enemmän kuin jos miehelle teette saman. Te olette liian itsekkäitä,
liian itsenäisiä! Uskokaa minua, ei äänestysoikeus eikä tieto nosta
naista meidän tasallemme, vaan uhrautuminen ja kieltäymys. Ja ehkä saan
sanoa sinulle suoraan, että ne avut luovat euroopattarien sulon ja
ylemmyyden.

— Mitä vielä! Jos olisin siitä varma, niin ryhtyisin pian niitä
harjoittamaan.

— Se olisi sinulle vaikeaa, sillä sinut on liika vapaus ja liika onni
hemmotellut piloille. Viime syksynä sinä otit tekosyyksi terveytesi —
jossa ei ollut mitään toivomisen varaa — lykätäksesi naimisiinmenoasi;
tänä keväänä olet keksinyt tekosyyksi äitisi terveyden. Jollet rakasta
Jackia kylliksi ottaaksesi hänet, niin tehkää ero. Ole, lempo soikoon,
ainakin kunniallinen!

— Sitähän juuri koetan olla, eno hyvä. Minä rakastan herra Ascottia,
en ole koskaan tavannut ketään, joka minua olisi enemmän miellyttänyt;
en tahtoisi luovuttaa häntä kenellekään toiselle naiselle, mutta
nähkääs... minä en tunne itseäni täysin kypsäksi naimisiin. Minulta
puuttuu vielä pieni Euroopan-matka. Minä lähden sinne yksinomaan
saavuttaakseni Jackin onnelle välttämättömän täydellisyyden asteen.
Ellei se ole rakkautta ja kunniallisuutta, niin sitten en tiedä mitä.
Euroopasta palaava morsian on kuin Intiasta palaava laiva... Mutta
leikki sikseen; enhän olisi milloinkaan saattanut mennä naimisiin
teidän poissaollessanne; olisin ollut liian orpo.

Helena alkoi nauraa.

— Ah! Te olette hyviä kumpainenkin!... Henrik ilmoitti minulle
vastikään, ettei hän voi lähteä matkalle tänä kesänä ja yhtenä syynä
siihen, miksi hän ei voi minua saattaa, esittää hän juuri teidän
naimisenne.

— Mitä? Eikö Henrik tule Eurooppaan! — huudahti neiti Carroll äkkiä
säteillen, — ah! sen parempi! meillä on mainio tilaisuus huvitteluun!

— Kiitoksia, sanoi herra Ronald kuivakiskoisesti.

— Minä menen tapaamaan Jackia, lisäsi hän nousten. — Minä sanon
hänelle, että hänen on viisainta lähteä teidän matkaanne.

Dora hypähti jaloilleen ja pysäytti kissannotkealla liikkeellä enonsa.

— Älkää, älkää, minä pyydän! sanoi hän pitäen kiinni herra Ronaldin
takinliepeestä. — Se olisi halpamielinen, teidän kaltaistanne
suurmiestä alentava kosto. Tiedättehän, kuinka suuresti rakastan
teitä, mutta te tulisitte tanssin ehkäisijäksi ja minä tahdon nauttia
vapauteni viimeisistä kuukausista. Sen jälkeen minä palaan paikalleni
avioliiton pilttuuseen. Saatte nähdä, kuinka suoraan ja niskuroimatta
astun herra Ascottin rinnalla!

Dora, suorana ja niskuroimattomana astumassa herra Ascottin rinnalla —
tämä kuva nostatti hymyn tiedemiehen huulille. Hän ei voinut paremmin
kuin kukaan muukaan vastustaa sisarentyttärensä hullutteluita.

Tämä huomasi enon olevan jo puoliksi aseettomana ja täydentääkseen
voittonsa tyttö kietaisi oikean käsivartensa hänen kaulaansa.

— Olkaa kiltti — sanoi hän saattaen enoa ovelle saakka — tyynnyttäkää
Jackia ja koettakaa saada hänet hyvälle tuulelle. Tehkää se Doryn
vuoksi! kuiskasi hän vielä ja hengähti herra Ronaldin poskelle
pikkutytön suloisen suudelman. — Jo nyt jotakin! — jatkoi hän istahtaen
enonsa keinutuoliin. — Ah! kuinka elämä sentään on kovaa!

— Niin voisi oikeutta myöten Jack sanoa, — huomautti rouva Ronald
hymyillen — tehän pitelette häntä pahanpuoleisesti. Minä en usko teidän
ylimalkaan aikovankaan mennä hänen kanssaan naimisiin.

— Tottakai, tietysti menen — joskus — mutta ajatelkaa itse: avioliitto
tuntuu minusta hirttosilmukalta, johon ei mielestäni ole mitään
kiirettä pistää päätänsä. Olen varma, etten milloinkaan ole ollut niin
onnellinen kuin nykyään. No, minkä vuoksi sitten kiiruhtaisin?

— Jos rakastaisitte herra Ascottia, ette mietiskelisi ja kyselisi noin.

— No, sellaista rakkautta, josta ranskalaisissa romaaneissa puhutaan,
en tosin häntä kohtaan tunne. Epäilenpä tokko semmoista todellisuudessa
onkaan. Ainakin ovat meikäläiset miehet liian aineellisia sellaista
herättämään ja me itse liian monessa puuhassa kiinni sitä tunteaksemme.

Rouva Ronald näytti miettivän.

— Niin, sanoi hän, en minäkään luule meillä olevan suurten
rakastavaisten tempperamenttia...

— Sen parempi! nehän tekevätkin vain tuhmuuksia... Mitä minuun tulee,
on minulla Jackia kohtaan tukeva, koko elämän kestävä tunne; mutta
niinä kahtena vuonna, jotka olemme olleet kihloissa, olemme nähneet
toisemme melkein joka päivä. Minä olen liiaksi tottunut häneen. Viiden,
kuuden kuukauden eron jälkeen on hän uudempi ja vaikuttaa minuun
voimakkaammin. Miehet eivät milloinkaan ymmärrä omaa parastaan!

— Oh! Dody! — Dody! huudahti Helena nauraen, — teillä ei ole
aavistustakaan siitä mitä sanotte.

— On, on, täsmälleen! »Honni soit qui mal y pense»; se hävetköön, joka
pahaa ajattelee!... Mutta asiasta toiseen: minä olen aivan ällistynyt,
kun Henrik lähettää teidät Eurooppaan yksin. Sehän on Ronaldin suvun
periaatteiden vastaista.

— Ah! Hän on niin epäitsekäs! Hän luulee olevansa tekemäisillään
suuren keksinnön: jos minä en suostuisi erkanemaan hänestä, tulisi hän
mukaan ollakseen riistämättä minulta tätä matkaa; mutta minä tunnen
hänet, hänen ajatuksensa liikkuisivat koko ajan laboratoriossa eikä
hän nauttisi mistään. Toisaalta minä olen todellakin väsynyt, loppuun
saakka hermostunut, minä tunnen olevani tulossa aivan mahdottomaksi.
Siihen tautiin ei ole muuta parannuskeinoa kuin Eurooppa.

— Se on totta! Me voimme molemmat paljoa paremmin kun saamme panna
muutamia tuhansia dollareita eurooppalaiseen romurihkamaan, käydä niin
ja niin monessa kirkossa ja museossa ja viettää viisi, kuusi kuukautta
jotakuinkin rumien, jotakuinkin siedettävien hotellien huoneissa...
Minä toivon kuitenkin, että me tällä kertaa hiukan muutamme
ohjelmaa. Ensinnäkin me otamme mukaamme polkupyörät tehdäksemme
retkeilyjä oikealle ja vasemmalle; sitten saattaa veljenne meitä
pikkuteattereihin, konserttikahviloihin, Punaiseen myllyyn, Loiset'n
ravintolaan! Kaikki tuttavamme ovat niissä käyneet. Ne ovat Pariisin
säädyttömimmät paikat... ja ne täytyy tuntea!

— Ei ole sanottu, että Charley suostuu saattamaan meitä noihin
paikkoihin.

— No sitten saatamme me hänet, vastasi nuori tyttö uljaasti.

— Minä toivon, että Kéradieut ja d'Anguilhonit ovat tällä kertaa
Pariisissa, sanoi Helena. — Edellisillä matkoillani en ole koskaan
heitä tavannut. Se on kuin noiduttua. Kaksi ystävätärtä naimisissa
Faubourg Saint-Germainissa, enkä ole nähnyt ranskalaista kotia sisältä.

— Ja minä kun pahaksi onneksi en ollut Newportissa viime kesänä, kun
kuuluisa markiisi d'Anguilhon oli siellä!... Luuletteko, että Annie
kutsuu meitä luokseen?

— Varmasti.

— Mikä onni! Mutta älkää herran nimessä sanoko Jackin kuullen, että me
tulemme liikkumaan myöskin seurapiireissä: hän kuvittelisi, että minä
saattaisin antaa jonkun ranskalaisen panna pääni pyörälle, eikä olisi
enää hetkeäkään levollinen.

Rouva Ronald oli ottanut esille jalokivilippaansa. Hetken sormeiltuaan
valkoisella silkillä olevia koruja, valitsi hän uhkean helmistä ja
timanteista sommitellun kaulavyön. Pantuaan sen kaulaansa kääntyi hän
neiti Carrollin puoleen:

— Sopiiko tämä? kysyi hän.

— Te olette ihana! — vastasi nuori tyttö vakavasti. — Teidän
rinnallanne joudun minä aivan varjoon! lisäsi hän asettuen katsomaan
itseänsä suuresta peilistä.

Ja peili näytti sorjan, siropiirteisen vartalon valkoisessa
silkkipuvussa, pehmeän, ruskean tukan, hiukan teräväpiirteiset ja
tummaihoiset kasvot, kahden ihmeellisen silmän kaunistamat, joiden
kirkkaista hiukan harmahtavista teristä, pitkien mustien ripsien ja
kaarevien kulmakarvain alta, säteili elämää.

— Minun ei pitäisi milloinkaan näyttäytyä teidän rinnallanne! sanoi
Dora kohentaen korkeaa helmikoristeista kauluriansa.

— Älkää puhuko tuhmuuksia: te ette vaihtaisi ruumistanne minun ettekä
kenenkään muun kanssa... ja siinä olette ihan oikeassa!... Mutta
menkäämme tapaamaan herroja. Toivoakseni ei Jack ole niin huonolla
tuulella, että hän tärvelee iltamme.

Ensi silmäyksellä huomasivat molemmat naiset, että herra Ronald ei
ollut koettanut taivuttaa nuorta miestä kohtaloonsa alistumaan: tämä
näytti sangen alakuloiselta, mikä ei ollut herättämättä hetkellistä
katumuksentunnetta hänen morsiamessaan. Ja herra Ascott oli sangen
komea nuori mies. Hänen kasvonsa eivät olleet erikoisemmat, mutta hänen
mustat, terävät, älykkäät silmänsä, hänen hilpeä hymynsä ja olentonsa
hyväntahtoisuus tekivät myötätuntoisen vaikutuksen kaikkiin, ja hänen
väsymätön reippautensa teki hänestä New Yorkin seurapiirien suosikin.

— No, Jack-parka, teitä on kohdeltu huonosti! sanoi rouva Ronald antaen
hänelle kättä, — Voitte uskoa, että ei minulla ole mitään osuutta tässä
Doran uudessa oikussa.

— Siitä olen varma. Hän on niitä amerikkalaisia, jotka eivät voi nähdä
ystävättärensä panevan kuntoon matkatamineitaan joutumatta kiusaukseen
tehdä samoin!... Eurooppa on meidän naistemme perikato, meidän
kotirauhamme turmelija.

— Eihän toki... älkää sentään menkö liiallisuuksiin!... Minä puolestani
olen tyytyväinen, että teidän naimisenne lykkääntyy syksyyn. Niin voin
olla mukana häissä.

— Jos niistä koskaan mitään tulee!

— Tottakai, ja heti matkan jälkeen teidän rauhoittamiseksenne! — sanoi
herra Ronald laskien tuttavallisesti kätensä nuoren miehen olalle.

— Juuri sitähän minä olen Jackille sanonut, lausui neiti Carroll
hämmentymättä.

Päivällinen ilmoitettiin valmiiksi.

— Kiiruhtakaamme hiukan, sanoi Helena, minä en tahtoisi menettää
Tamagnon näyttämölletuloa ja Othellon ensimäistä lausetta, joka on kuin
riemuhuuto ja voiton aavistus.




II.


Vielä muutamia vuosia sitten vietti aviovaimo Amerikassa yksivakaista,
syrjässä-pysyvää elämää; hän oli vähemmän näkyvällä tasolla ja pysyi
siinä jotakuinkin kohtaloonsa alistuvana. Siihen aikaa olivat avioerot
harvinaisia ja skandaalit vieläkin harvinaisempia; mutta tässä nopean
kehityksen maassa muuttuvat tavat melkein yhtä nopeasti kuin muodit.
Nuorissa tytöissä heräsi halu yhä enemmän vapautua äitiensä holhouksen
alaisuudesta ja he pyysivät naimisissa olevia ystävättäriänsä olemaan
valvojinansa tanssiaisissa, oopperassa, kävelyretkillä, ystäviensä
aluksilla ja kaikissa muissa vaarallisissa huvitilaisuuksissa,
retkeilyillä, eväsmatkoilla, illallisilla, missä heidän kävi
laatuun olla mukana. Ja naimisissa olevat ystävättäret suostuivat
mielellään. He palasivat näyttämölle ollakseen säädyllisyyden
suojelijoita. He esiintyivät nyt mitä viehkeimmissä puvuissa. He
vaativat ylistystä, uhreja, kukkasia, ihailuveroja. He kiemailivat
rohkeasti ja taidokkaasti, mikä herättää epäilyä, että he esiintyvätkin
kilpailijoina. He ryhtyivät suojelemaan nuoria tyttöjä, mutta
loppujen lopuksi ehkä syrjäyttävät heidät. He ovat jo tehneet niin
Washingtonissa.

Salongit ovat aikakauden tunnuskuvana. Niitä ei ole enää Euroopassa,
niitä ei ole vielä Amerikassa. Muutamilla naisilla on kuitenkin jo
jonkinlainen henkilökohtainen valta-asema: rouva Ronald oli niitä.
Hänen vastaanottopäivillään vallitsi hyvän aistin loisteliaisuus, jota
ehkä olisi pidetty liian upeana Pariisissa, mutta joka ei New Yorkissa
tuntunut kohtuuttomalta. Hänen kutsuansa pidettiin kunniassa. Hän
kaipasi suosiota ja ihailua eikä mikään ollut hänestä liian kallista
sen saavuttamiseksi. Luontaisesta taipumuksesta tai amerikattarien
keskuudessa harvinaisesta käytöksensä hallitsemiskyvystä oli hän
aina tasainen ja viehkeä. Ja varsinkin tällä ominaisuudellaan oli
hän voittanut emännyysmaineensa. Hän oli New Yorkin naisvaltiaita.
Rouva Ronald saattoi määrätä jonkun taiteilijan menestyksen, panna
alkuun jonkun muodin, muuttaa jonkun tähänastisen tavan, pitää
liian tunkeilevia nousukkaita kurissa, antaa eronneelle vaimolle
jälleen paikan seurapiireissä. Hän oli johtavana sieluna useissa
hyväntekeväisyystoimissa ja hänet oli valittu kunniajohtajattareksi
_Kotimaisten Naisten_ yhdistykseen.

Englantilaisten sukujen nuoremmat jäsenet, hollantilaiset ja kaikki
muut, jotka muinoin olivat tulleet Amerikkaan etsimään vapautta ja
varallisuutta, olivat jättäneet isänmaansa haluamatta uudelleen solmia
siteitä sinne. Rikkaiksi ja riippumattomiksi tultuansa olisivat he
kernaasti antaneet esivanhempiensa nukkua rauhassa Euroopan kirkkojen
kaarien alla ja olleet heistä pöyhkeilemättä. Naiset eivät sitä
sallineet. Taaskin laiminlöivät he tilaisuuden osoittaa ylemmyyttänsä.
Sen sijaan, että olisivat pyrkineet luomaan omassa maassaan älyn,
tiedon ja taidon ylimystöä, he ylpeilivät syntyperän vanhuudesta.
Maanpakoon tuotujen välineiden, vanhojen raamattujen avulla,
joiden alkulehdille oli merkitty avioliitot ja syntymät, saivat he
esivanhempiin johtavan langan päästä kiinni ja alkoivat täälläkin
vedota heihin. Heidän turhamielisyyttänsä hiveli enemmän kunnia olla
vanhojen ja lahonneiden puiden oksina, kuin kuuluminen uusiin ja
voimakkaisiin Amerikassa nousseihin kantasukuihin. He olivat ylpeämpiä
tuntemattomasta esi-isästä, usein hyödyttömästä, joskus huonostakin
ihmisestä, kuin siitä miehestä, jota heidän oli kiittäminen kaikesta.
Ja tämän tökerön hullutuksen valtaamina kävi näitä nousukkaita
joukoittain British Museumin tai kirkkojen arkistoja kaivelemassa;
niin vähän tottumusta kuin heillä olikin, löysivät he kuitenkin miltei
säännöllisesti vanhoja todistuskappaleita, jopa vaakunakilpiäkin.

Rotunsa puhtautta puolustaakseen päättivät amerikkalaisen ylimystön
naiset perustaa _Kotimaisten Naisten_ yhdistyksen, johon hyväksyttiin
vain henkilöitä, jotka saattoivat seurata sukuhaaraansa vähintään
kaksisataa vuotta taaksepäin eivätkä polveutuneet tavallisista, vaan
historiallisista siirtolaisista! Tämän valioliiton päällikkyys oli
annettu rouva Ronaldille, sillä hän oli kieltämättä moitteetonta
sukujuurta. Hänen äitinsä kuului New Orleansin parhaisiin sukuihin
ja hänen isänsä, kommodoori Beauchamp, juonti sukunsa aina siihen
Beauchampiin, joka oli tullut Englantiin Wilhelm Valloittajan mukana
ja jonka nimi on piirretty Caenin katedraalin ovelle. Helena ei
ollut ainoastaan hyvää sukua, hän oli myöskin hyvin kasvatettu.
Kun hänen äitinsä oli kuollut muutamia viikkoja hänen syntymänsä
jälkeen, oli hänen isänsä sisar, muuan noita vanhoja neitejä, joilla
on äidillisyyden vaisto, ottanut hänet syliinsä ja sydämeensä ja
omistautunut kokonaan hänen ja hänen veljensä Charleyn hoitoon. Pikku
Helena oli ollut noita lapsia, jotka kauneudellaan ja varhaisella
viehätysvoimallaan tekevät vanhemmat ja opettajat aseettomiksi. Neiti
Beauchamp ammensi velvollisuudentunnosta tahdonlujuutta, jonka avulla
hän sittenkin pystyi kasvattamaan tyttöstä, kehittämään hänessä hyvää
aistia ja sievää käytöstä. Joskaan hän ei voinut ehkäistä kasvatissaan
turhamielisyyden ja synnynnäisen keimailun kehittymistä, osasi hän
kuitenkin juurruttaa häneen periaatteita, jotka riittivät niille
vastapainoksi, ja painoi lapsen luonteeseen oman oikeamielisyytensä
leiman.

Helenan opinnot sujuivat loistavasti. Pelättiinpä, että hän saa
päähänsä ruveta lukemaan laki- tai lääketieteen tohtoriksi. Hänen
kauneutensa pelasti hänet. Hän ymmärsi pian, että oli viehättävämpää
olla nainen kuin naisasian ajaja.

Kun hän seitsentoistavuotiaana pääsi kasvatuslaitoksesta, oli hänellä
ihailijoita ja kutsuja enemmän kuin hän saattoi vastaanottaa. Äkkiä
valtasi hänet tympeys, joka usein tuonnempanakin hänet tavoitti ja
joka todisti hänen etevämmyyttään. Hän selitti silloin isälleen ja
tädilleen tahtovansa viettää vuoden Pariisissa, jossakin luostarissa,
täydentääkseen ranskan kielen, soitannon ja laulun taitoansa. »Ellen
minä häviä joksikin aikaa» — lisäsi hän seuraten käytännöllistä
vaistoa, joka ei koskaan jätä amerikatarta — »niin minun esiintymiseni
seuraelämässä kärsii. Minut nähdään liian usein, ja se heikentää minun
vaikutustani».

Herra Beauchamp ja hänen sisarensa vastustelivat aluksi, mutta
käsittivät lopulta nuoren tytön olevan oikeassa ja myönsivät itsekin,
että Helenan liian varhainen menestys saattoi häntä vain vahingoittaa.
He suostuivat siis hänen tahtoonsa, vastustaen vain luostarikasvatusta.
Helena piti päänsä. Passyn ja Nevillyn porvarilliset kasvatuslaitokset
eivät häntä miellyttäneet. Häntä viehätti hieno, niin ylimyksellinen
luostari kuin mahdollista. Uskonnollinen elämä oli hänestä tuntunut
aina niin erikoiselta, että hän tunsi sen suhteen voittamatonta
uteliaisuutta. Ajatus sulkeutua korkeiden muurien sisään, totella
kellonsoittoa, alistua ankaraan kuriin, olla ranskalaisessa
ympäristössä toisenrotuisten ja toisin kasvatettujen nuorten tyttöjen
parissa, kiehtoi hänen uutta etsivää mielikuvitustaan.

Tämän maailmannaisessa, niinkuin Helena jo oli oudon mielihalun
johdosta lähtivät neiti Beauchamp ja hän Pariisiin. Monien
tiedustelujen jälkeen antoivat he etusijan Neitsyt Maarian
Taivaaseen-astumisen luostarille Antenilissä, missä oli ilmaa, tilaa
ja vihannuutta. Sofia-täti ei suostunut jättämään veljentytärtään.
Millään ehdolla ei hän tahtonut antaa häntä vieraisiin, katolisiin
käsiin. Velvollisuudentuntonsa ohjaamana, kuten aina, vaienti
hän protestanttiset epäröintinsä ja hankki huoneen n.s. »Pikku
Luostarissa», lepokodissa, jonne maailmannaiset usein tulivat etsimään
levähdystä ja unohdusta. Helenan huone oli itse luostarissa.

Amerikattaret, jotka ovat viettäneet jonkun aikaa Pariisin
kasvatuslaitoksissa, selittävät, että ranskalaiset ovat huonosti
kasvatettuja, turmeltuneita, teeskenteleviä. Ranskattaret puolestaan
pitävät amerikattaria uskonnollisessa ja moraalisessa suhteessa
pakanoina. Nämä moitteet johtuvat siitä, että heillä on elämästä eri
mielteet.

Vuosisatoja on katolilaisuus kääntänyt latinalaisen sielua
haudantakaisuutta kohti. Se opettaa nuorelle tytölle, että hän on
syntynyt tähän maailmaan yksinomaan palvellakseen taivasta. Se
pyrkii teroittamaan hänen mieleensä inhimillisen onnen, maisen
turhuuden ylenkatsetta, hänen ruumiinsa halveksumista, kärsimyksen
rakastamista. Se on täten aikaansaanut ylevää kieltäymystä, harvinaista
mielenpuhtautta. Tämä ihanne kohdistuu kehkeytyvässä naisessa
sisäiseen elämään, ja se eristäytymisen laatu, johon meidän tapamme
hänet tuomitsevat, tekee hänestä keskitetyn olennon, — jossa padottu
mahla joskus synnyttää vaarallisia unelmia, epäterveiden aatteiden,
sairaloisten halujen, eriskummaisten tunteiden rikkaruohokasvullisuutta.

Amerikatar taas uskoo päinvastoin olevansa luotu nauttimaan tämän
maailman antimista, kehittämään älyänsä ja ottamaan osaa yleiseen
toimintaan. Hänellä ei ole mitään ennakkoaskartelua haudantakaisen
kanssa, ei mitään iankaikkisen onnen ajatuksia. Hän tuntee olevansa
suuren Kaitselmuksen huomassa ja antautuu siihen empimättä; hänen
henkensä on altis kaikille aatteille, hänen ruumiinsa on veden,
raittiin ilman ja liikunnan karkaisema. Hänen aistinsa eivät ole
opitun häveliäisyyden kiihdyttämät. Hän asettuu peliinsä eteen
uppoalastomana tuntematta mitään hekuman värinää. Hän onnittelee
itseään, jos on kaunis, miettii miten pienentäisi puutteellisuuksiaan
ja määrää tyynesti, mitä kohtaa hierojattaren on käsiteltävä.
Hänen viattomuudessaan, joka ei johdu tietämättömyydestä, vaan
säädyllisyydestä, on vähemmän viehkeyttä, mutta enemmän arvoa. Mitä
me sanomme _pahuudeksi_ ja synniksi nimittää hän _alemmuudeksi_ tai
_törkeydeksi_. Tässä erittelyssä näemme sen eron, joka on olemassa
Vanhan ja Uuden Maailman, menneisyyden ja kenties tulevaisuuden
katsomusten välillä.

Neitsyt Maarian Taivaaseen-astumisen luostarin oppilaat kuuluivat
yleensä maalais-aatelistoon ja korkeaan porvaristoon. Helena tunsi
näiden nuorten tyttöjen seurassa olevansa ventovieras. He olivat
hänelle yhtämittaisena kummastelun aiheena. Vapaus, jota useimmat
noudattivat totuuteen nähden, loukkasi häntä. Heidän halunsa päästä
elämän mysteerien perille tympäisi häntä. Rakkaus, jota hän piti
yhtenä luonnon kaunistuksena, jota hän odotti rauhallisesti, näytti
näistä ranskalaisista olevan kielletty hedelmä, jonkinlainen synti,
jonka ympärillä kuitenkin kaikki heidän ajatuksensa, kaikki heidän
keskustelunsa kiersivät. Heidän nautintonansa oli lukemastakin
päästyä lukea erinäisiä Salomonin Korkean Veisun kohtia, joita heidän
rukouskirjassaan oli ja he unelmoivat »Sulhasesta, joka saapuu hypellen
alas mäkiä». Uskovaiset rukoilivat salaperäisesti hehkuvin mielin,
ottivat kärsiäksensä kieltäymyksiä ollakseen otollisia Jumalalle. Se
tuntui amerikattaresta summattoman lapsekkaalta. Ja kaikilla näillä
kasvateilla oli hartauden, uhrautumisen, kaipuun tarpeita, jotka
tekivät heistä hänen silmissään eriskummaisia ja haaveellisia olijoita,
mutta joiden suhteen hän hetkittäin tunsi olevansa todellinen lapsi.

Helenaa vuorostaan ei myöskään ymmärretty ja häntä arvosteltiin
armottomasti. Hänen suorasukaisuuttaan pidettiin sivistymättömyytenä,
hänen luonteensa itsenäisyys näytti olevan huonon kasvatuksen
merkki. Hänen arsoa upeuttansa pukimissa, hänen silkki- ja
batistialusvaatteitaan, jotka herättivät kateutta, pidettiin rikollisen
keimailun merkkeinä. Hänen kauneutensa tuotti hänelle ihailua, joka ei
ollut häntä mairittelematta; mutta Antenilin luostarissa ollessaan ei
hän saanut luostarin asukkaista ainoatakaan todellista ystävätärtä.

Tässä ranskalais-katolisessa ympäristössä Helena kuitenkin tietämättään
sai joukon vaikutelmia, jotka myöhemmin, paljoa myöhemmin, olivat
palautuvat ja auttavat häntä hänen kohtalonsa ratkaisussa. Joka
sunnuntai ennen aamiaista meni hän Alman kadun protestanttiseen
kirkkoon; iltapäivällä hän, — niin suuri oli hänen amerikkalainen
monipuolisuutensa — otti osaa iltamessuihin, jopa veisasi urkujen
soidessa. Katolisen jumalanpalveluksen kirkonmenot olivat hänestä vain
näytelmää; mutta hänellä oli kuitenkin se tuntu, että tämä näytelmä
kohotti häntä henkisesti. Suitsutuksen tuoksu, liturgisen kielen
salaperäiset sanat, Pyhän Sakramentin siunaus miellyttivät häntä
erikoisesti. Silloin tällöin tunsi hän sielunsa pinnalla uskonnollista
väreilyä, mutta se ei temmannut häntä mukaansa. Neitsyt Maarian
Taivaaseen-astumisen kappeli häntä omituisesti viehätti. Hän pyysi
usein saada avustaa nunnaa alttarin koristamisessa. Hän teki sen kuin
pakana, vilkkain liikkein, nauru huulilla, liian äänekkäänä, tuntematta
suurta Läsnäoloa, joka piti sisarta niin pelokkaana ja kunnioittavana.
Magdalenan markkinain aikana palasi hän Anteniliin vaunut täynnä
kukkia; kauneimmat vei hän Neitsyt Maarian jalkain juureen. Se oli
kunnianosoitus, jonka hän aito-amerikattarena tahtoi tehdä omalle
sukupuolellensa. Hän rakasti katolilaisuutta sen vuoksi, sanoi hän
häikäilemättömästi kuin kerettiläinen ainakin, että sillä on jumalatar
ja että se ainoana kaikista kristinuskoista on rakentanut alttareita
naisille.

Helena oli päättänyt käyttää aikansa Pariisissa hyvin ja piti
päätöksensä. Hän seurasi ranskankielen, kirjallisuuden ja historian
kursseja, otti lausuntotunteja ja erään kuuluisan italialaisen johdolla
laulutunteja. Hänellä oli erinomaisen kaunis ja puhdas ääni, jolta
kuitenkin vielä puuttui tunteen lämpöä. Hän tunsi sen ja oli siitä
murheissaan. Hän loihti mieleensä vuorotellen kaikki ihailijansa,
mutta kukaan ei saanut häntä lämpenemään, kuten hän leikkisästi
lausui, ja kahdeksantoistavuotiaana oli hänen pakko turvautua
lausuntoharjoituksiin voidakseen saada lemmen sanoihin jotakin ilmettä.

Neiti Beauchamp hoivasi veljentytärtänsä mm taitavasti, että tällä ei
ollut tilaisuutta tehdä tuttavuutta ainoankaan ranskalaisen kanssa.
Nuori neito näki vain kaukaa noita kreivejä ja markiiseja, joista hän
oli kuullut puhuttavan niin paljon pahaa ja jotka sen vuoksi herättivät
hänen uteliaisuuttaan.

Tämä opinto- ja lepovuosi oli nuorelle amerikattarelle erinomaisen
terveellinen. Häneen oli Euroopassa tarttunut jotakin epämääräistä,
joka lisäsi hänen kauneuteensa uutta suloa.

Helena Beauchampin ensi esiintymiset seuraelämässä olivat voittoja,
joista puhuttiin kauan. Hänestä tuli New Yorkin hienon maailman
kuuluisimpia kaunottaria. Tällainen kaunotar on loistava, viehkeä
olento, jolla on valloittajan salamahti: häntä tarkoittavat kaikki
ylistelyt, hänet peitetään kukkasiin, hänen hymyjänsä kerjätään,
talon emännät kilpailevat siitä, kuka hänet saa vieraakseen, miehet
tulevat turhamielisyydestä hänen kosiskelijoikseen ja orjikseen. Tätä
valtiutta kestää tanssikauden tai kaksi, ja sinä aikana on koetettava
saavuttaa päävoitto: asema tai varallisuus. Kaunotarta, joka siinä ei
onnistu, pidetään »elävänä onnettomuutena». Hän vanhenee nopeasti ja
hänet heitetään ainiaaksi romukoppaan. _Sic transit gloria mundi_: niin
haihtuu maailman kunnia.

Helenan varallisuus ei ollut tasasuhteessa hänen taipumuksiinsa: hän
olikin selittänyt joko menevänsä vain rikkaisiin naimisiin tai jäävänsä
naimattomaksi. Hänet oli luotu, sanoi hän, omistamaan vaunuja, hevosia,
loistavia pukuja, uhkeita taloja; ne olivat hänelle tarpeen. Useakin
miljardöörinousukas kosi häntä, hän hylkäsi heidät kaikki empimättä.
Hän ei tyytynyt puolinaiseen: hän halusi miestä, joka lisäksi oli
hyvää sukua, lahjakas, joka oli tai tuli olemaan jotakin. Amerikatar
vaatii ylimalkaan, että hänen miehensä on hänelle kunniaksi, joko
kyvykkäisyytensä tai kauppamahtinsa johdosta. Jos mies on vielä kookas,
on vaimo erikoisen ylpeä ja toistelee turhamielisenä kuin metsäläinen:
»Hän on kolmen kyynärän mies ilman kenkiäkin.»

Henrik Ronald näytti olevan Helenan unelmain mukaan tehty mies.
Hänessä oli yhtyneenä kaikki, mitä hän halusi: ulkonainen kauneus,
ensiluokkaiset kyvyt ja suuri omaisuus. Vaikka hän ei ollut yhtä
vanhaa sukua kuin Helena, oli hänellä kuitenkin takanaan kolme
miespolvea rikasta ja arvossapidettyä porvaristoa, mihin jo maailman
kaikissa maissa voi rakentaa jonkinmoisen ylimyksellisyyden. Henrik
oli tavoiteltavin sulhasmies sinä seurustelukautena, jolloin neiti
Beauchamp alkoi esiintyä seurapiireissä.

Helenan näkeminen herätti Henrikissä eloon kaiken, mikä hänessä oli
nuoruutta ja runoutta. Tytön niin ihmeellisesti kimmeltävät hiukset,
elämää säteilevät ruskeat silmät ja koko loistava olemus tarttuivat
heti nuoren miehen mieleen eivätkä siitä enää haihtuneet. Ensi hetkestä
arvasi neiti Beauchamp saaneensa hänet valtaansa. Aluksi leikitteli
hän nuorella miehellä hiukan julmasti, mutta oli kuitenkin siksi
terveälyinen, että ei voinut olla tuntematta hänen etevämmyyttään ja
ylimalkaan häntä kunnioittamatta. Kuten naisessa usein, seurasi rakkaus
lähellä.

Herra Ronaldin äiti ja sisar, molemmat ankaranvakavia porvarisihmisiä,
koettivat kääntää nuoren miehen mieltä pois loisteliaasta neidosta,
jonka hienostelu ja turhamielisyys heitä kauhisti. Salliman voimat
olivat heitä vastassa: ensimäistä kertaa jäivät heidän sanansa Henrikin
suhteen tehottomiksi; seurustelukauden lopulla oli hän kihlannut
Helenan.

Naimisiinmeno, jonka kommodoori Beauchampin kuolema oli lykännyt
tuonnemmaksi, tapahtui vasta puolitoista vuotta myöhempään.

Ja näihin saakka oli tämä avioliitto ollut mitä onnellisin. Herra
Ronald oli tullut erään suuren tieteellisen aikakauskirjan omistajaksi
ja hänen teoksensa toxilogian — myrkkytieteen — alalla olivat
tehneet hänet kuuluisaksi Amerikan ulkopuolellakin. Euroopassa
lähtevät tiedemiehet ja kirjailijat enimmäkseen varsinaisen kansan ja
pikkuporvariston piiristä, missä kansojen elävät voimat ovat. He eivät
ole saaneet sitä kasvatusta, joka hienostaa ja hioo ihmisen. He ovat
samalla kertaa maailmanmiesten ylä- ja alapuolella. Yhdysvalloissa
he kuuluvat yhä enemmän rikkaiden luokkaan ja heillä on näiden
tottumukset. Ellei ole, niin heidän vaimonsa hankkivat ne heille heti.

Herra Ronaldilla oli oma laboratorio, niinkuin hevosmiehellä on
oma talli. Hän oli noita Harvardin yliopiston urheilijoita, jotka
jatkuvasti harjoittavat lihaksiansa ja kaikkia aistejansa urheiluilla,
jotka kohottavat miehen voiman kymmenkertaiseksi, tekevät hänet
miellyttäväksi levossa ja pelättäväksi taistelun hetkellä ja jotka,
mitä ranskalaiset kasvattajat sanokootkin, voi yhdistää henkisten
harrastusten kanssa, kuten Englannissa ja Amerikassa nähdään. Kahden
kemiallisen kokeen välillä meni Henrik Ronald pelaamaan cricket- tai
jalkapallopeliä ja kahdeksanneljättävuotiaana, jonka ikäinen hän nyt
oli, oli hänen ruumiinsa niin vetreä ja joustava, että hän parissa
päivässä olisi ollut ensiluokkainen sotilas.

Helena rakasti miestänsä, jollei intohimoisesti, niin ainakin niin
syvästi kuin hän luuli voivansa rakastaa, ja itse oli hän tämän miehen
ilo, ylpeys, turhamielisyys ja ainoa rakkaus.

Yhdysvalloissa on rikkaitten piirissä sangen vähän perhe-elämää.
Vaimot, jotka tuntevat olevansa älykkäitä, pitävät velvollisuutenaan
kehittää älyään: niinkuin Ibsenin sankarittaret tahtovat he
kehittää yksilöllisyyttään ja unelmoivat miehistä eristäytymistä,
syöksyvät suinpäin opintoihinsa, viettävät aikansa kirjallisissa ja
tieteellisissä kerhoissa ja jättävät kodin ja lapset Herran huomaan.
Maailmannaiset ajattelevat vain huvituksia. Molempien puolisot ovat
kaiken päivää kiinni asioissaan. Kotia palatessaan eivät he siellä
tapaa kotilieden viihtyisyyttä. Heidän ei sallita riisuutua valjaista,
vaan ainoastaan vaihtaa asua, eikä raskain useinkaan ole työasu.

Herra Ronald uhrasi klubinsa tullakseen auttamaan vaimoaan, kun
tämän oli pukeuduttava. Hän nautti vaimonsa näkemisestä kaikkien
noiden sirojen silkkien ja timanttien keskessä, jotka kuuluivat tämän
koristeluun. Tänä kaksinolon hetkenä puheli kumpikin tavallisesti
kaikesta, mikä kiinnitti mieltä. Mies taiteesta, tieteestä,
valtiollisista asioista; vaimo taas vuorostaan kertoi päivänsä vietosta
seuramaailmassa ja siellä liikkuvista juoruista. Helena olisi ollut
sangen loukkaantunut, ellei hänen puolisonsa olisi ottanut häntä
mukaan henkiseen elämäänsä; mutta hän kuunteli miehensä puhelua tuskin
puolellakaan korvalla. Onneksi ei kumpainenkaan huomannut, kuinka
harvinaista ja pintapuolista heidän henkensä kosketus oli.

Rouva Ronald oli toimelias, kuten yleensä amerikattaret. Jota enemmän
vierailuja, huvituksia ja muuta senkaltaista toimintaa hän päivän
mittaan ehti suorittaa, sen tyytyväisempi hän oli. Siitä huolimatta
rasitti häntä joskus elämän tyhjyyden tunto.

Kun on pitemmän aikaa liikkunut amerikattarien parissa, voi ensi,
silmäyksellä erottaa ne, joissa on latinalaista tai kelttiläistä
verta. Edellisten silmissään on enemmän unelmaa. Heillä on enemmän
ruumiillista viehkeyttä ja herkkyyttä. Heidän luonteessaan enemmän
vivahduksia ja vähemmän lujuutta; eikä heidän siveytensä ehkä ole
yhtä järkkymätön. Rouva Ronaldin kantaisä oli eräs Toulouse'in
hugenotti. Hänessä oli vieraita, saksilaisrotuisia aineksia, ja nämä
ainekset synnyttivät, käyttämättä jääneinä, erikoista sisällistä
liikettä, jonkinlaista aiheetonta tyytymättömyyttä, jota hän nimitti
hermostuneisuudeksi. Seuraelämän huvit eivät häntä milloinkaan
olleet täysin tyydyttäneet. Hän oli ryhtynyt tutkimaan eriskummaisia
aloja: buddhalaisuutta, salatieteitä, yhteiskunnallisia kysymyksiä
— mutta tutkinut niitä tietenkin naisten tapaan. Kun hän jostakin
ranskalaisesta romaanista luki jonkun suuren intohimon erittelyä, ja
sitä hän alati etsi, surkutteli hän itseänsä, ettei koskaan ollut
kokenut sellaista. Oli kuin häntä olisi loukattu, kohdeltu kuin lasta.
Hän mietti, mahtoiko eurooppalaisen sielussa olla enemmän säikeitä
kuin hänen omassaan vai eivätkö sitten hänen sielunsa säikeet olleet
värähtäneet. Hänen puolisonsa herättämä rakkaus tuntui hänestä
arkipäiväiseltä. Tietämättänsä nurkui hän ettei Henrik milloinkaan
ollut näyttänyt hänelle olentonsa pohjasakkaa; hartioitaan kohauttaen
sanoi hän: »Henrik on liian nuhteeton!»

Ranskattaressa olisi tämäntapainen uteliaisuus ollut aivan aistillista
ja hyvänä katolilaisena olisi hän mennyt sielunpaimenensa luo
ripille. Kun se herää amerikattaressa, ja se herää usein, on
se vain henkistä uteliaisuutta. Helena tahtoi yksinkertaisesti
tietää; hän ei halunnut tuntea. Hän pahoitteli, ettei ollut kokenut
mustasukkaisuuden tuskia, kiusausten kamppailua, hän uskoi olevansa
niin voimakas, niin mahdoton lankeamaan, että olisi tahtonut
leikitellä kaikilla näillä vaarallisilla seikoilla. Parin kolmen
vuoden perästä ilmeni liikarasitus, johon asema seuraelämässä Helenan
tuomitsi, mielenmasennuksena, suunnattomana tympeytenä, levon ja
yksinkertaisuuden kaipuuna. Silloin tarvitsi hän vanhaa, äidillisen
viihdyttävää Eurooppaa. Hän palasi sieltä aina nuortuneena ja
virkistyneenä.

Tähän saakka oli herra Ronald seurannut vaimoansa mutta nämä
säännöllisesti uusiintuvat matkat, jotka eivät sinänsäkään häntä
erikoisesti innostaneet, alkoivat tuntua hänestä kiusallisilta. Ne
muutamat keskustelut, joihin hän joutui ulkomaisten tiedemiesten
kanssa, eivät riittävästi korvanneet kirjain ja laboratorion äärestä
poistumista. Häntä väkisinkin värisytti, kun hänen mieleensä muistuivat
tarkoituksettomat kävelyt pitkin Pariisia, pukujen koetteluiden vuoksi
myöhästyneet aamiaiset, illat maailman huonoimmin tuuletetuissa
teattereissa, kaupitsijain aamurynnäköt hänen huoneeseensa, pukujen ja
päähineiden kasaamiset kaikille huonekaluille. Tuhannet tukaluudet,
joiden alaisena amerikkalainen aviomies on Euroopassa, olivat vielä
niin vereksinä hänen mielessään, että hän oli mielessään iloinen, kun
sattui niin hyvä syy jäädä New Yorkiin.

Helena oli jo kauan salaisesti halunnut, niin salaisesti, ettei hän
sitä itselleenkään tunnustanut, päästä Pariisiin yksinänsä. Hän
kuvitteli viehättäväksi tuntea olevansa aivan vapaa ja irrallinen.
Kokeen vaara houkutteli, hänen sitä aavistamatta. Herra Ronaldin
yksivakaisuus ehkäisi ajattelemastakaan mitään säännöllisestä
poikkeavaa. Hän ei koskaan käynyt pikkuteattereissa. Vaikka hän
osasi kirjallista ranskaa erinomaisesti, jäivät suulliset kielen
vivahteet häneltä usein ymmärtämättä. Kasvojen ilmeistä arvasi hän
kaksimieliset viittailut ja tunsi jonkinlaista huolestumista, että
hänen puolisonsakin kenties saattaisi ne arvata, mikä taas esti Helenaa
nauramasta.

Sanottakoon vain, että amerikkalaisten yleinen säädyllisyystaso on
eurooppalaisten säädyllisyystasoa alempana; heidän joukossaan tapaa
sittenkin miehiä, joiden tapojen ankaruus ja mielen puhtaus on
uskomaton ja jotka keskusteluissaan ovat paljoa pidättyvämpiä kuin
naiset. Herra Ronald kuului tähän valiojoukkoon. Hänen ylhyytensä
herätti Helenassa ehdotonta kunnioitusta. Miehensä läsnäollessa oli
hän hillitympi puheissaan. Kun hän Pariisin teattereissa esim. joutui
kääntämään miehelleen jotakin, sovellutti hän sanansa tämän korville
soveliaiksi lievennellen lavalla sanottua, mikä ranskalaisista
epäilemättä olisi tuntunut perin koomilliselta. Hän ei ollut koskaan
uskaltanut pyytää puolisoaan saattamaan häntä Punaiseen Myllyyn,
konserttikahviloihin ja tietenkin hän tunsi palavaa halua käydä
niissä. Siksipä ajatus Pariisissa olosta tädin, neiti Beauchampin ja
niin suvaitsevaisen oppaan seurassa, kuin hänen veljensä Charley oli,
herätti hänessä niin suurta iloa, että hänen oli vaikea sitä salata.

Pohjaltaan hän ei myöskään pahoitellut, että neiti Carroll oli lykännyt
naimisiinmenoansa: tämä toveri oli hilpeyden ja ilon aikaansaantiin
hyvin tarpeellinen.

Dora oli herra Ronaldin sisarpuolen tytär. Hän kuului siihen Amerikalle
erikoiseen tyyppiin, joka siellä tunnetaan nimellä »_the society
girl_!», mitä on miltei mahdoton tarkalleen ilmaista muilla kielillä.

_The society girl_ — nuori hienostoneiti — on yleensä huonosti
kasvatettu, pikemmin loistelias kuin älykäs. Vuoroon kohtelias ja
epäkohtelias, jalo- ja halpamielinen, hyvä ja ilkeä, uskollinen
ystävä, säälimätön vihollinen, kehittynyt keimailija, sanalla sanoen
elävä amerikkalainen hyvän ja pahan sekasotku. Erikoiset tuntomerkit:
hän soittaa banjoa neekerin mandoliinia — ja hotkii samppanjaa kuin
pariisilainen kokotti; myöhemmin näyttää hän tätä taituruuttaan
_cocktailin_ suhteen. _Society girl_ halveksii kaikissa muodoissa
täsmällisyyttä ja nuhteettomuutta. Hänen puvustaan puuttuu aina jokin
nappi tai solki ja parempain kamarineitsyiden kauhuksi on hänen pukunsa
usein kiinni vain neuloilla, niinkuin hän itse näyttää olevan luotu
vain epäjärjestystä aikaansaamaan.

Neiti Carrollissa oli montakin näistä ominaisuuksista, mutta ne
esiintyivät niin sanoakseni säädyllisyyden ja suoravuuden taustaa
vastaan, joka teki ne siedettäviksi. Toiseksi oli hän kasvanut
maaseudulla: raikas ilma oli jättänyt häneen jotakin tervettä, jota
eivät menestys, rasittava huvittelu ja keimailu olleet saaneet
hävitetyksi.

Lapsuudestaan saakka oli hän ollut oma herransa. Kaikki olivat
aina antaneet hänen pitää päänsä, ensin hänen vanhempansa, sitten
ystävät ja maailma. Oliko se heikkoutta hänen ympäristössään vaiko
suurempaa voimaa hänessä? Joka tapauksessa oli hän tullut itsekkääksi
yksinkertaisesta tottumuksesta odottamaan kaikkea muilta ja olemaan
uhraamatta muille mitään. Hän soitti tosin banjoa, jopa hyvinkin, mutta
ei juonut samppanjaa kohtuuttomasti, väittäen omiksi maireikseen, ettei
hänen ollut tarvis siitä etsiä hilpeyttä. Sitä näytti hänellä tosiaan
olevan ehtymätön lähde; ja tästä lähteestä kumpusi hänen henkensä
leikki- ja kompapuheina, terävinä pärskeinä, joiden omaperäisyys
teki aseettomiksi nekin, joihin ne kohdistuivat. Neiti Carroll ei
ollut kaunis, mutta, kuten hän itse leikkisästi lausui, hän oli
sittenkin siro: »chic». Hänellä oli se naiselle otollinen, luonteva
ruumiinrakenne, joka myöhemmin voi uhmata sekä äitiyttä että ikää;
ja hän oli verraton ratsastajatar. Hänen ainoa pikkutyttöunelmansa
oli ollut, että hän menettäisi omaisuutensa ja joutuisi näyttelemään
korkeamman tyylin ratsastustaitoa Euroopan suurten sirkuksien arenalla,
saaden satumaisia maksuja. Nähdessään hänet satulassa teettämässä
ratsullaan taidokkaita liikkeitä kuningaskin, jos vain oli hevosmies,
hullaantuisi ihastuksesta. Ei ollut kummakaan, että hän oli pannut
herra Ascottin ja monen muunkin pään pyörälle.

Jack oli ollut hartain ja uskollisin hänen ihailijoistaan ja lopulta
herättänyt hänessä jotakin, joka oli rakkauden kaltaista, tosin vain
kaukaa katsoen. Jack yksin tiesi, mitä ahdistusta ja uhrauksia tämä
valloitus oli hänelle maksanut. Suuren omaisuuden omistajana oli hän
katsonut voivansa olla erikoiselle toimialalle antautumatta. Harvardin
yliopistosta päästyään oli hän viettänyt maailmanmiehen elämää, mikä
on vielä tolkuttomampaa Amerikassa kuin Euroopassa. Hän oli hankkinut
kaikenlaisia ajoneuvoja, kyydinnyt kauneimpia tyttöjä kaksi- tai
nelivaljakoilla, kuljettanut seurasta toiseen tuhat pientä juttua,
jotka hän osasi kertoa hyvin — naisten suuresti suosima taito — ja
viettänyt loppuaikansa klubissa märehtien valtiollisia kysymyksiä
useampain _cocktailien_ tai muiden »virvokkeiden» välissä.

Amerikatar on itse liian toimelias sietääkseen joutilasta miestä; hän
moittii semmoista ääneen ja pitää kotimaassaan mokomaa miestä nolona ja
naurettavana. Neiti Carroll oli selittänyt herra Ascottille, ettei hän
ikinä suostuisi hyödyttömän miehen vaimoksi, ja Jack oli ruvennut erään
tuttavansa pankkiirin liikekumppaniksi ja perinnäisten taipumustensa
avulla muutamassa kuukaudessa kohonnut suureksi liikemieheksi. —
Hänestä oli tullut _a splendid business man_, kuten Yhdysvalloissa
sanotaan. Dora oli, liikutettuna tästä työhön tarttumisesta, vihdoin
luvannut hänelle kätensä. Sitten, kuin raivoissaan siitä, että oli
päästänyt vapautensa vangiksi, hän kyllä antoi Jackin kalliisti maksaa
voittonsa. Hän oli sulhaselleen ärtyisä, oikullinen, ihan uskomaton.
Kun hän sitten tunsi ahdistaneensa tämän kärsivällisyyden äärimmäiselle
rajalle, tuli hän kuin pikkutyttö sanomaan liikuttavan katuvaisin
mielin, jonka hän tiesi vastustamattomaksi: »Jack, minä olen kiltti
nyt». Ei hän suvainnut sanoa edes: »minä olen kiltti tästedes» —
epäilemättä ollakseen sitomatta käsiään tulevaisuuteen nähden. Mutta
hyvä poika antoi anteeksi yhtäkaikki. Dora ei, niinkuin hän oli
enolleen virkkanut, ollut tavannut ketään, joka olisi häntä enemmän
miellyttänyt, eikä hän olisi tahtonut luovuttaa sulhastaan kenellekään
toiselle naiselle: näissä kahdessa lauseessa oli hänen rakkautensa
suuruus ja syvyys ilmaistu. Sellainen rakkaus saattoi odottaa. Kun hän
näin ollen sai kuulla enonsa ja tätinsä matkustavan Eurooppaan, alkoi
häntä heti kaduttaa, että hän oli määrännyt häidenpidon kesäkuuksi.
Tästä katumuksesta ei ollut pitkä askel haluun lykätä sitä vielä
kerran. Hän vastusti kuitenkin tätä haluansa jonkun aikaa; jopa eräänä
päivänä päätti tilata hääpukunsa Doucetilta. Mutta — ihmisillä on
aina ilmestyksiä, jotka heille viittaavat minne on mentävä — samassa
alkoi hänen mielessään väikkyä sarja kuvia: hän näki Pariisin Rue de
la Paix'n koruja ja jalokiviä kimaltavine ikkunoineen, taiteellisten
naispukutarpeiden kasat... Tämän houkuttelevan näyn äkkiä tenhoamana
heitti hän kynän kauas luotaan, repi aloittamansa kirjeen pieniksi
palasiksi ja lausui ääneen mitä päättäväisimmästi:

— Minä menen sinne valitsemaan hääpukuni.

Enemmän ollakseen herra Ascottin itsetuntoa loukkaamatta kuin muiden
moitteiden pelosta selitti Dora, että hänen äitinsä terveys pakotti
hänet saattamaan tätä kylpymatkalle Karlsbadiin. Rouva Carroll tyytyi
tähän: amerikatar, jolle aviomies ei kuitenkaan paljoa merkitse, pitää
aina parempana nähdä tyttärensä karttavan sitä ja pysyvän vapaana.

Jack oli syvästi loukkaantunut tästä morsiamensa uudesta oikusta.
Hän hairahtui kiivastumaan ja solvaisi Doraa väittäen hänen menevän
Euroopasta hakemaan tittelimiestä. Oikeana naisena Dora tietenkin
syvästi loukkaantui tämmöisestä epäluulosta, ja niinpä loppujen lopuksi
Jackin oli pyyteleminen anteeksi.

Helena ja Dora luulivat matkustavansa Pariisiin yksinomaan
huvittelemaan ja ostelemaan koruja. Todellisuudessa lähetti heidät
sinne Kaitselmus, toisen tulikokeeseen, toisen kovaan elämänkouluun —
molemmat antamaan kaiken kukinnan olennastaan ja kohtaamaan kohtaloansa.




III.


Rouva Ronald oli tätinsä ja veljensä, neiti Carroll äitinsä kanssa
ollut Pariisissa jo kaksi viikkoa. Heidän hallussaan oli muuan Hôtel
Continentalin suuria huoneistoja, ja upea sali Castiglionen ja Rivolin
katujen kulmauksessa oli kukkasilla runsaasti koristettu ja melkein
täynnä sieltä täältä löydettyjä siroja esineitä.

Erotessaan miehestään ensimäistä kertaa oli Helena tuntenut sisäistä
levottomuutta. Matkavalmistuksia tehdessä oli hänen sydäntään äkkiä
kouristanut kuin onnettomuuden aavistus. Hän oli joskus kuin pahoillaan
ja peloissaan ja kuin katumuksen vallassa oli hän kerran sanonut herra
Ronaldille:

— Onko ihan varma, ettei tämä matka ole sinulle vastenmielinen?

Ja herra Ronald vastasi suuressa hyvyydessään:

— Ihan varmaan, rakkaani, sinähän teet sen terveydeksesi ja huviksesi.

Lähdön hetkellä kavahti Helena elämänsä herttaisen ja hellän kumppanin
kaulaan kuin jostakin pelästynyt lapsi. Liikutettuna oli Henrik
puristanut häntä rintaansa vasten ja sitten hellästi irroittaen kätensä
sanonut yrittäen hymyillä:

— Näkemiin syyskuussa... Älä pyydä minulta loman pitennystä... kauempaa
en voisi elää ilman sinua.

— Sitä minäkin toivon! — oli Helena vastannut.

Ja viimeisen kerran kättä puristaen oli hän lisännyt:

— Tahtoisin olla jo paluumatkalla!

Dorakin puolestaan oli katunut käytöstään Jackia kohtaan. Olipa
hän tuntenut halua sanoa hänelle niinkuin niin monta kertaa ennen:
»Minä olen kiltti nyt» — ja luopua matkastansa, mutta samassa oli
unelmoitujen huvien väike taas välkähdellyt hänen mielessään — ja hän
oli lähtenyt.

Kaikki eron haikeus oli nopeasti haihtunut kummankin naisen mielestä,
eikä mikään heitä enää häirinnyt. Joka posti vei pitkiä kirjeitä,
joissa he kertoivat, toinen puolisolleen, toinen sulhaselleen,
tarkalleen kaikki, mitä he puuhasivat, ja tämän velvollisuuden
täytettyään tunsivat he olevansa rauhassa tuntonsa kanssa. Pariisin
huvikausi oli alkanut, ja heillä oli vain valinnan pulma. Charley
Beauchamp saattoi heitä kaikkialle minne he halusivat mennä.

Helenan veli oli niitä poikamiehiä, joita tapaa vain Yhdysvalloissa ja
joita amerikattaret voivat pitää omana aikaansaannoksenaan.

Euroopassa on rikkaalla poikamiehellä tavallisesti vakinainen
rakastajatar, nainen, jonka hän on löytänyt ja omaksunut tai
anastanut joltakin toiselta. Hän ylläpitää häntä enemmän tai vähemmän
loisteliaasti ja komeilee hänellä yhtä paljon kuin hevosillaan ja
vaunuillaan. Hänen oman seurapiirinä naiset eivät lue sitä hänelle
rikokseksi, päinvastoin. He katselevat uteliaina »suosikkia», ihailevat
tai arvostelevat hänen kauneuttaan ja pukujansa. Anteliaisuus, jota
jalokivet ja ajopelit osoittavat, antaa hänelle päinvastoin lisää arvoa.

Amerikatar ei hyväksy tämmöisiä »sivusuhteita». Hän ei suvaitse
kilpailijoita kotona eikä kadulla. Hänen käsityksensä mukaan kuuluvat
harvinaiset kukat, jalokivet, kalliit pitsit, maailman kauneimmat korut
oikeutta myöten vain n.s. säädyllisille naisille. Se on periaate,
jonka noudattamista hän valvoo mahdollisuuden mukaan. Jos joku
rohkenee rakentaa tällaisen suhteen, suljetaan häneltä kaikki ovet ja
seuramaailma julistaa hänet säälimättä pannaan. Pahemman puutteessa
on miehisen turhamielisyyden tyytyminen hienoston nuorten tyttöjen ja
säädyllisten vaimojen suosioon, ja tämä suosio maksaa paljon.

Muutamat miehet tuhlaavat joka vuosi kokonaisen omaisuuden kukkiin,
jalokiviin, teatteriaitioihin, hienoihin pitoihin seurapiirin
naisille. Mutta ei amerikkalainenkaan, vaikka onkin ritarillisempi ja
epäitsekkäämpi kuin eurooppalainen, ole virheetön. Tavallisesti maksaa
yksi naisista kaikkien puolesta, ja muut hemmottelevat, juhlivat,
nostavat pilviin näitä silkkihattuisia pashoja. Heidän ympärillään on
tarkka vartiosto. Sanattomasta sopimuksesta ei heille anneta aikaa
ajatella avioliittoa ja, ennenkuin huomaavatkaan, ovat he jo vanhoja
poikamiehiä.

Charley Beauchamp oli näitä »hyvän Jumalan pöllöpäitä». Hänellä oli
loistava sikermä ystävättäriä, joita hän kuljetti ajoneuvoissaan,
jahdillaan, joille hän poikamiesasunnossaan tarjosi hienoja
päivällisiä, joilla aina säädyllisyyden suojana oli joko hänen tätinsä,
neiti Beauchamp, tai sisarensa. Hän rakasti kauniiden naisten seuraa.
Se oli hänen heikkoutensa, hänen ainoa turhamielisyytensä. Hänen
ruhtinaallinen anteliaisuutensa oli hankkinut hänelle suosion, josta
hän oli sangen onnellinen.

Charley oli kahdeksanneljättävuotias, ruskea- ja hiukan
harmahtavahiuksinen, laiha ja jäntevä, kasvonpiirteet hienot,
säännölliset, lujat. Koko hänen olentonsa teki tarmokkaan, toimeliaan,
luotettavan vaikutuksen. Hänen piirteiltään vähän kuivahkoja
kasvojaan elähyttivät siniset, omituisen syvällä olevat silmät — se
on amerikkalaiselle rodulle tunnusomaista — joita Helena aina oli
kadehtinut. Samoin kuin sisaren oli hänenkin olennossaan jotakin
latinalaista viehkeyttä, joka molemmille oli perinnäistä.

Herra Beauchamp loi sellaista suunnatonta omaisuutta, joka meitä
Vanhan Maailman ihmisiä hämmästyttää. Kamppailu, jota hän oli käynyt
jo kymmenkunnan vuotta ja josta hän ei voinut vetäytyä pois, ei
ollut jäänyt vaikuttamatta hänen terveydentilaansa. Samoin kuin
useimmat hänen kansalaisistaan ei hän juuri tullut Eurooppaan muutoin
kuin tuntiessaan voimainsa olevan aivan näännyksissä. Silloin
nakkasi hän muutamia matkatarpeita laukkuun ja pakeni ensimäisellä
Atlantinlaivalla. Hän rakasti intohimoisesti maalauksia. Meidän
museoissamme vallitseva ilma ja hiljaisuus aiheuttivat hänessä
äkillisen herpautumisen, joka virkisti häntä ihmeellisesti. Hän ei
etsinyt tunnetulta ja suosioon päässeitä tauluja; hänen huvinaan
oli kulkea löytöretkillä. Hänen kokoelmansa todisti hyvää taide- ja
kauneusaistia.

Pariisissa olo jumaloimansa sisaren ja neiti Carrollin seurassa, joka
häntä huvitti verrattomasti, oli hänelle yhtämittaista huvia ja hänen
kasvoilleen palautui huomattavasti nuortunut ilme.

Helena ja Dora taas huvittelivat kuin kaksi kesälomalla olevaa
pikkutyttöä. Jokaisena pouta-aamuna pyöräilivät he Charleyn saattamina
johonkin linnaan tai kylään Pariisin ympäristöön ja palasivat
aamiaiselle Armenonville'in paviljonkiin.

Illalla, Sofia-tädin ja rouva Carrollin jäädessä viisaasti hotelliin,
vei herra Beauchamp heidät päivälliselle johonkin suureen ravintolaan
ja saattoi sitten teatteriin. Sieltä lähdettiin illastamaan tai mentiin
johonkin muodissa olevaan baariin, muka kuulemaan mustalaisten soittoa.
Se turmeluksen muru, joka kummassakin amerikattaressa oli, saattoi
heidät löytämään nautintoa, jota he eivät osanneet selittää, tässä
sikarinsavun, alkoholihöyryjen ja naisten hajuvesien huonontamassa
ilmassa. Pureskellen pienillä lautasilla tarittuja paistetuita
perunaviipaleita katselivat he »puolimaailman» naisia ja pohtivat
heidän pukujaan. He arvostelivat heidän korujansa ja pukimiansa ja
koettivat arvata, mikä viehätys heissä saattoi olla niin runsaiden
rikkauksien arvoinen... Ja nämä pariisilaistapojen tutkimiset jatkuivat
tavallisesti kello kahteen, kolmeen aamulla. Siinä se lepo, jota rouva
Ronald oli tullut etsimään.

Väliajoilla kävi hän Colonne'in ja Lamoureux'n konserteissa ja
taidenäyttelyissä ja tunsi niissä todellista nautintoa. Pariisissa oli
muuten kaikki hänestä mielenkiintoista. Amerikatar on yleensä vielä
pinnaltakatsoja; Helena oli jo enemmän: hänen varmuutensa osoitti sen
hyvin. Niinkuin useimmat amerikattaret tunsi hän ranskalaisen maun,
ranskalaisen aistin, sen mitä kernaasti esitetään teatterissa, mutta
ranskalainen sielu oli hänelle yhtä vieras kuin itämainen: se, mitä
hän nuorena tyttönä Neitsyt Maarian Taivaaseen-astumisen luostarissa
oli muinoin nähnyt tai kuullut, palasi nyt hänen mieleensä ja herätti
hänessä halua tunkeutua syvemmälle. Hän ryhtyi aina keskusteluihin
työläisten kanssa, joita hän johonkin käytti. Hän oli ihastunut
heidän hienostukseensa. Hän tapasi jokaisessa herkkiä, jopa erikoisen
hienojakin tunteita, jommoisia hän ei ollut milloinkaan kohdannut
Englannissa tai Saksassa vastaavissa oloissa elävillä ihmisillä.
Hän oli huomannut sen erikoisen, miltei hellän tavan, millä puku-
ja liinavaatteiden ompelijattaret pitelivät kättensä töitä — tapa,
joka toi mieleen taiteilijan. Hotellin palvelijattaretkin näyttivät
pitävän kunnianasiana suorittaa tehtävänsä hyvin; he osoittivat
huolenpitoa ja huomaavaisuutta, jota ei voinut yksin juomarahalla
korvata. Champ-Elyséesin puistossa pysähtyi Helena usein katselemaan
lasten leikkimistä: lapset eivät olleet hänestä yhtä kauniita kuin
englantilaiset tai amerikkalaiset lapset, mutta häntä hämmästytti aina
heidän katseensa syvyys. Hän tunsi, osaamatta sitä millään nimittää,
sen aatteellisuuden voiman, sen jumalaisen tulen kipinän, joka on
Ranskan salamahti.

Herrasmiehet, joita rouva Ronald näki Rauhan kadulla, Boulogne'in
metsässä tai teattereissa, kiihoittivat hänen uteliaisuuttaan
erikoisesti. Heidän kasvojensa ilme, kun he keskustelivat naisen
kanssa, saattoi hänet aina haluamaan tietää, mitä he hänelle sanoivat.
Varsinkin muuan heistä oli herättänyt hänen uteliaisuuttaan. Hän
kohtasi hänet vähänväliä. Hän oli nähnyt hänet Boulogne'in metsässä
useissa taidenäyttelyissä, Voisinin ja Josephin ravintoloissa. Tämä oli
noin kuusikymmenvuotias, kookas, melkein valkotukkainen, mustasilmäinen
mies, jonka katseen oli täytynyt olla vaarallisen kaunopuheisen, mutta
joka ei nyt enää ilmaissut muuta kuin suurta surumielisyyttä ja syvää
väsymystä, sitä kun silloin tällöin lievensi hieno, leikkisä hymy.
Lähemmin tarkastaessa saattoi arvata, että hänen esi-isänsä olivat
käyttäneet silkkiä, töyhtöjä ja pitsejä, komentaneet armeijoita,
palvelleet »kuningasta» ja naisia. Se jonkinlainen erikoisuus,
jonkinlainen muinaisheijastus, joka aina tuntuu todellisessa
ylhäisössä, ilmeni koko hänen olennossaan ja antoi hänelle erityisen
viehätyksen, joka vastustamattomasti vaikutti rouva Ronaldiin. Helena
oli ruvennut kutsumaan häntä »Ruhtinaaksi». Hän oli iloissaan, kun
sattuma toi tämän samaan ravintolaan, missä hän söi. Hän katseli häntä
salavihkaa, hänen ylhäisen olentonsa tenhoamana. Vanha herra puolestaan
katseli Helenaa silmissä ilmeinen mielihyvän kuvastus. Charley oli
tästä alkanut laskea leikkiä, selittäen, että jos tämä ihailija olisi
kaksikymmentä vuotta nuorempi, katsoisi hän velvollisuudekseen lähettää
sanan langollensa.

Eräänä iltana sai herra Beauchamp päähänsä viedä Helenan, Doran
ja erään ystävänsä, Willie Greyn, nuoren amerikkalaisen maalarin,
Jean-Paul Laurensin oppilaan, Café de Paris-ravintolaan. »Ruhtinas»
sattui parahiksi olemaan siellä. Uudet tulokkaat sijoitettiin aivan
hänen läheiseensä pöytään. Hän oli selin heihin, mutta saattoi nähdä
heidät vastapäätä olevasta peilistä. Hän oli epäilemättä vastikään
saapunut, sillä Helena kuuli hänen tilaavan päivällistä, tosiaankin
herkullisen, hienon ja keveän aterian.

— Meidän naapurimme osaa syödä! sanoi hän englanniksi.

— Kun on semmoinen selkä kuin hänellä, ei se minua ihmetytä! vastasi
neiti Carroll samalla kielellä. — Katsomalla vain tuota selkää olisin
minä voinut arvata hänen päivällistilauksensa.

— Mitä ihmisen selällä voi olla tekemistä sen kanssa, mitä hän syö?
kysyi Willie Grey.

— Paljon! — vastasi Dora asiantuntevan näköisenä. — Selässä on paljon
ilmettä. Tuo, lisäsi hän viitaten leukansa liikkeellä »Ruhtinaan»
selkään, — on... kuinka sanoisin... vanhan elämännauttijan selkä.

— Kuuluuko minun selkäni samaan luokkaan? kysyi herra Beauchamp
kääntäen päätään taaksepäin ikäänkuin koettaen katsoa omaa selkäänsä.

— Ei, ei, Charley-kulta, rauhoittukaa, teillä on ankaran siveellinen
selkä! selitti neiti Carroll hieman halveksivasti.

Rouva Ronald, joka oli salassa katsellut vierasta, kohtasi tällä
hetkellä hänen katseensa peilissä ja huomasi hänen huulillaan hymyn,
joka sai hänet ankarasti punehtumaan.

— Olkaa vaiti! — sanoi hän sitten Doralle — minä olen varma, että
naapurimme ymmärtää englantia.

— Ei vaaraa! Ranskalaisista vain ne, jotka ovat meikäläisten kanssa
naimisissa, osaavat sitä hiukan puhua... Kun tuo herra oli nuori, oli
tosin Amerikka löydetty, mutta ei amerikatar.

Helena ei siitä rauhoittunut: vaihtaakseen keskustelun aihetta alkoi
hän puhua nuorelle maalarille hänen Champs-Elysées'n salongissa
näytteillä olevasta taulustaan, jonka hän oli nähnyt edellisenä
päivänä. Tällä välin Dora katseli ympärilleen, siristäen silmiänsä
kuin kissa ja avaten ne sitten selkoselälleen, kun vaikutelma oli
valmis: — hänelle tunnusomainen suunmytistys, joka ei ollut ensinkään
epämiellyttävä, vaan päinvastoin varsin viehättävä.

— Ah! minä tiedän miksi ranskalaiset ovat niin hassunkurisen näköisiä!
sanoi hän äkkiä voitonriemuisena.

— Hassunkurisenko näköisiä! huudahti Willie Grey. Minusta he
päinvastoin ovat mielenkiintoisia!

— Mielenkiintoisia he kyllä ovat, varmasti... Mutta se ei estä, että he
näyttävät hassunkurisilta, ja se johtuu siitä, että heidän viiksensä
kuuluvat johonkin toiseen aikakauteen.

— Mitä vielä!

— Kuuluvat, ne ovat keskiaikaisia, kahdeksanneltatoista vuosisadalta,
kuningasmielisiä, keisarillisia, kerskuilevia, sankarillisia, henkeviä.
Ne näyttävät aina yllyttävän kapinaan jotakin henkilöä tai asiaa
vastaan. Ne ovat maailman kauneimmat viikset, mutta he eivät sovellu
vähääkään nykyaikaiseen pukuun, ei vähääkään! — toisti nuori tyttö
tarkastettuaan uudelleen ravintolassa olevia päivällisvieraita.

— Siinä on jonkin verran totta, mitä te sanotte, neiti Carroll, —
lausui nuori maalari; — lisätkää, että ranskalaisilla on jokseenkin
huonot räätälit.

— Niin onkin — sanoi rouva Ronald — heidän pukunsa ei milloinkaan näytä
heitä itseään varten tehdyltä. Englannissa on asia päinvastoin: miehet
ovat ihmeen hyvin puettuja ja naiset sangen huonosti. Olisi hauska
tietää minkä vuoksi.

— Kun yleensä hyvin puettu englantilainen antaa määräykset
työntekijälle ja taas englannitar... hm! Sanotaan, että Luoja käytti
kaiken saven tehdessään miehen, niin ettei sitä enää ollut riittävästi
naiseen. Hänestä puuttuu aina jotakin.

— Ah, älkää ujostelko, herra Grey! sanoi Dora, näkyy, että teistä on
tullut pariisilainen.

— Enhän toki loukannut teitä? Luulin, että te olitte tullut Eurooppaan
sen vuoksi; niin te ainakin itse sanoitte.

— Ulkomaalaisilla olkoon lupa loukata, mutta ei meikäläisillä.

— Se ero minua miellyttää — sanoi herra Beauchamp leikkisästi. — Meitä
pidetään lujilla, meille ei sallita mitään.

— Niin, Euroopassa on paljoa parempi olla mies kuin Amerikassa! lisäsi
Willie Grey.

— Se on teidän maanne naisille maireeksi! — sanoi neiti Carroll. —
Jos kertoisin sananne New Yorkissa, niin saisittepa soman vastaanoton
palatessanne!

— Tiedättekö — alkoi rouva Ronald — mikä minun mielestäni ei sovellu
Ranskalle? Tasavalta. Joka matkallani tapaan yhä vähemmän siroutta ja
sulavuutta.

— Ei voi kieltää, että hovilla on tuntuva vaikutus makuun ja tapoihin,
sanoi maalari. Niinpä pienissä maaseutukaupungeissa, missä on
kuninkaallinen linna, kuten esimerkiksi Fontainebleaussa, ei talojen
sisusta ole niin arkinen eikä niin porvarillinen. Minä olen siellä
tavannut kansannaisia, jotka pikku rihkamakaupalla rikastuttuaan
ovat ostaneet vain tyylikkäitä huonekaluja, ei muodinmukaan, vaan
seuraten taiteellista aistia, joka on johtunut malleista, joita heidän
esivanhempansa tai he itse ovat nähneet.

— Minä olen samaa mieltä kuin Helena, sanoi herra Beauchamp, — en voi
olla valittamatta, että Ranska ei ole kuningas- tai keisarikunta.

— Epäilemättä sellainen hallitusmuoto olisi koristeellisempi,
ulkopulskempi; mutta minä luulen sentään, että tasavalta on ollut
Ranskalla verissä, kuten sanotaan, koska se on siihen palannut kolme
kertaa. Kun lukee sen historiaa, hämmästyy, että vielä on olemassa
kuninkaan-ehdokkaita. Ja nähkää: Ranska on sangen mahtava, vaikkapa tai
kenties koskapa se on tasavalta.

— Ei kuitenkaan niin mahtava kuin Englanti! huomautti rouva Ronald.

— Ei. Toisen suuruus on laajuudessa, toisen taas korkeudessa; siinä
koko ero.

— Tiedättekö, sanoi Charley, minä luulen, että Ranskan voima on
ennen kaikkea sen olemassaolon oikeudessa. Jos erinäisiä kansoja
pyyhkäistäisiin pois maan pinnalta, sitä tuskin huomattaisiin; mutta
jos Ranska katoaisi, niin olisi tässä maailmassa varmaan vähemmän
valoa, iloa, kauneutta.

— Totta tosiaan!... Minä olen vanha Rue de la Paix'n kulkija, mutta se
viehättää minua aina yhä uudelleen. Minä pysähdyn kuin nainen sen joka
ikkunan eteen. Ne ja ne kulta- ja hopea-esineet, ne ja ne Boucheronilla
näytteillä olevat puvut viehättävät minua. Vain vuosisatojen
ponnistuksilla, pyrkimyksillä on voitu päästä tähän uskomattomaan
muotojen sulouteen, sillä tavoin jalostamaan raaka-ainesta. Minä
ajattelen, kuinka pitkä tie meillä on kuljettavana päästäksemme tähän
täydellisyyteen. Ja silloin mietin: niin kauan kuin Ranska tuottaa
tällaisia mestariteoksia, se ei huku, sillä itse Kaitselmus on
määrännyt sen ylläpitämään makua, herättämään aatteita. Kansa, joka
on saanut sen tehtävän, voi pelkäämättä tuhoutuvansa uhmata kaikkia
kuoleman pyydyksiä: se kantaa sisässään Katoamattomuutta.

— Herra Grey — sanoi Dora ominaisella ilkeydellään — näkee, että teidän
taulunne on hyväksytty. Jatkakaa ranskalaisten ylistämistä, niin valtio
ostaa sen!

— Minun tauluni hyväksyminen ei ole minun vaikutelmiani muuttanut,
tehkää minulle se kunnia, että uskotte sen. Minä olen elänyt täällä
kolme vuotta ja minulla on ollut aikaa ja tilaisuutta muodostaa
varma mielipiteeni ihmisten arvosta. Nähkää, muutamia kuukausia
sitten olin eräässä ravintolassa Brysselissä. Viereisessä pöydässä
söi neljä ranskalaista, jokseenkin tavallisen näköisiä, huonosti
istuvissa vaatteissa ja kravatit miten sattui. Ruokaliina leuan alla
he pureskelivat kotlettejansa eikä heillä näyttänyt juuri olevan
käsitystä hienosta syömätavasta. Äkkiä alkoi minua heidän keskustelunsa
hämmästyttää. Eräs puhui vaatimattomalla äänellä uusista astronomisista
keksinnöistä. Hän päätteli, että samaan aurinkokuntaan kuuluvien
tähtien välillä täytyy olla olemassa joku merkin-annon mahdollisuus:
»Me keksimme sen vielä, me keksimme sen!» vakuutti hän. Sitten kertoi
hän katse loistavana kuin runoilijalla, mitä liikutusta hän tunsi
seuratessaan silmillään tähtiä, teleskooppi taivasta kohti, ja tämän
äärettömyyden edessä, korkeuksien hiljaisuudessa kuullessaan sekunteja
laskevan tähtikellon raksutuksen: mikä tunnelma! sanoi hän; tuntee
huumausta, hengitys tahtoo tauota, ja katsojan valtaa pelko, niin,
suorastaan pelko!... »Tosiaan» — päätti hän lyöden kämmentään pöytään
— »ei mikään lemmen-yö...» — huomatkaa, näin puhuu ranskalainen, neiti
Carroll — »ei mikään lemmen-yö vastaa tällaista katseluyötä». Hänen
toverinsa puhuivat vuorostaan äskettäin keksityistä kemiallisista
aineista: »Me hidastutamme hävitystä, me muunnamme maakerrokset, me
löydämme ihmisen todellisen alkuperän!» sanoivat he. Minä kuuntelin
heitä lumottuna ja innostuneena. Ja aluksi olin minä typeränä
kummastellut, kuinka niin vähäpätöisen näköiset miehet voivat käsitellä
niin suuria asioita... Kuunnellessani näitä pikkuporvareja, jotka
olivat edustamassa maatansa eräässä tiedemiesten kokouksessa, ymmärsin
paremmin kuin milloinkaan ennen, miksi ylhäisön miehet Ranskassa ovat
lakanneet olemasta johtavana luokkana.

— Oh, heillä ei ole enää muuta kuin viiksensä! huomautti Dora
ajattelemattomalla häikäilemättömyydellään.

Rouva Donald katsahti uudelleen peiliin. Hän näki »Ruhtinaan» kasvoilla
välähtävän omituisen ilmeen, ja vakuutettuna siitä, että hän oli
kuullut, painoi hän neiti Carrollin jalkaa.

— Olkaa varuillanne, minä pyydän! sanoi hän matalalla äänellä; minä
olen varma, että hän ymmärtää englantia.

— Sen pahempi; olkoon kuuntelematta.

— Suoraan sanoen, te käyttäydytte Euroopassa vielä sopimattomammin kuin
Amerikassa.

— Kiitoksia... No, puhutaan sitten politiikasta.

Ja kääntääkseen keskustelun toiselle tolalle alkoi neiti Carroll puhua
Amerikan asioista.

»Ruhtinas» nousi. Hän oli syönyt päivällisensä, juonut kupin
turkkilaista kahvia ja sytyttänyt sikarin. Mennessään amerikkalaisten
pöydän ohi loi hän neiti Carrolliin niin nuhtelevan, niin ylhäisen
katseen, että tämä joutui aivan hämilleen eikä voinut olla punastumatta.

Helena pyysi veljeänsä kysymään tarjoilijalta vieraan nimeä.

— Se on herra kreivi de Limeray, vastasi tämä, se on oikea kreivi, jota
on hyvä palvella.

— Kreivi de Limeray, toisti Helena. Minä arvasin hänet
aatelismieheksi!... Puuttuisi vain, että me tapaisimme hänet
d'Anguilhonin tai de Kéradieun luona! Minä kuolisin häpeästä.

— Minä en! vakuutti Dora, joka jo taas oli aivan ennallaan.




IV.


Helena oli jo lapsuuden tuttava Annie Villarsin kanssa, rikkaan
perijättären, joka sittemmin oli mennyt naimisiin markiisi
d'Anguilhonin kanssa.

Tätä avioliittoa oli Amerikan ylhäisöpiireissä yleisesti moitittu ja
surkuteltu. Se vei maasta suunnattoman omaisuuden ja parhaimmistoon
kuuluvan nuoren tytön; kummankin menetystä sääliteltiin suuresti.
Helena oli siitä tuntenut vilpitöntä huolestumista.

Neljä vuotta oli turhaan odotettu markiisittaan ja hänen puolisonsa
käyntiä Amerikassa. Viime kesänä olivat he vihdoin ilmestyneet
Newportiin: se oli ollut kesäkauden suuri tapahtuma. Rouva Ronald
näki silloin nuoren parin jokapäiväisissä oloissa: hänen pelkonsa
ja epäluulonsa oli silloin suureksi osaksi haihtunut. Jacques
d'Anguilhonin olo ja käytös oli häntä viehättänyt, hän julisti hänet
suorastaan lumoavaksi ja käänsi mielialan hänelle suosiolliseksi.
Markiisitar oli siitä salassa kiitollinen, kutsui Helenan tulemaan
Pariisiin keväällä ja lupasi siellä esittää hänet ranskalaisille
ystävilleen. Ja osaksi tämänkin vuoksi oli Helena määrännyt matkansa
huhtikuuksi, sillä hän halusi hartaasti tutustua niin paljon
puhuttuun Saint-Germainin kaupunginosaan, joka tuntui hänestä kuin
joltakin pyhätöltä Markiisitar d'Anguilhon ja paroonitar de Kéradieu
palasivat Pariisiin vasta toukokuun ensi viikolla. Heti seuraavana
päivänä tuli Annie tervehtimään maalaistaan ja kutsui heidät heti
torstai-päivällisilleen, jotka olivat muodostuneet jonkinlaiseksi
ranskalaisamerikkalaiseksi yhdessäolotilaisuudeksi. Rouva Ronald, Dora
ja herra Beauchamp yksin suostuivat; rouva Carroll ja Sofia-täti,
jotka eivät harrastaneet ulkomaalaisia, ottivat terveydentilansa
kieltäytymisen tekosyyksi.

D'Anguilhonin luo mentäessä kehoitti Helena taaskin Doraa pitämään
varansa, ettei puhuisi kaikkea, mitä päähän pälkähtää. Nuori tyttö,
joka pohjaltaan kuitenkin oli hyväluontoinen, suuttui lopuksi:

— Kun kuulee tuollaista puhetta, sanoi hän, luulisi että minä tulen
Kaukaisesta Lännestä!

— Ei, mutta te olette hiukan hämmästyttävä, tiedättekö, ja ranskalaiset
voisivat tehdä vääriä johtopäätöksiä. Täytyy aina koettaa olla
ystävättärelleen kunniaksi. Annie ei olisi hyvillään, jos teitä
pidettäisiin epähienona.

Neiti Carroll kohautti olkapäitään, kuten hänen tapansa oli jäädessään
vastausta vaille.

Markiisitar d'Anguilhon oli ihastuksissaan, kun rouva Ronald sai
nähdä hänen kotoiset olonsa tässä vanhassa talossa, joka oli käynyt
hänelle rakkaaksi. Hän tiesi, että tarkka kertomus siitä lähetettäisiin
New Yorkiin ja tulisi Helenan kautta myöskin _Kotimaisten Naisten_
ylhäiseen piiriin. Päivällisille oli kutsuttu de Kéradieut, ruhtinas
de Nolles, varakreivi de Nozay ja pari muuta ystävää sekä markiisi ja
markiisitar Verga — markiisi roomalainen, jolla oli ylhäinen asema
Italian hovissa, markiisitar huomattavan kaunis amerikatar. Nämä vain
kahdentoista hengen päivälliset olivat Annien erikoisia mieliaterioita.
Rouva Ronald ja neiti Carroll olivat odottaneet suurempaa upeatta,
mutta siksi tottuneita he olivat arvokasta ymmärtämään, että he jo
toisella silmäyksellä huomasivat kuinka valikoituja ja hienoja kalusto
ja koristeet näennäisessä koruttomuudessaan todella olivat. Rouva
d'Anguilhon oli uskonut Doran varakreivi de Nozayn huostaan varmana
siitä, että nämä kaksi itsenäistä ja omaperäistä henkilöä tulisivat
keskenään mainiosti toimeen. »Hän on amerikkalaisen ylhäisön neitoja
uusinta mallia» — oli hän sanonut. — »Älkää arvostelko häntä ankarasti:
pohjaltaan hän on erinomainen.»

Rouva Ronaldin suureksi lohdutukseksi ja varakreivin pettymykseksi
puhui neiti Carroll kovin vähän, hän kun oli kokonaan kiintynyt
seuraamaan isäntäväkeänsä. Anniea nuorempana oli hän tavannut häntä
vain harvoin, mutta heidän äitinsä olivat olleet hyviä ystäviä ja
hän oli kuullut markiisittaresta paljon puhuttavan. Nähdessään
hänen luontevan siroutensa ja arvokkuutensa mietti Dora, että tämä
markiisitar on kunniaksi Amerikalle. Talon isäntä kiinnitti hänen
mieltään vielä enemmän. Ensimäistä kertaa näki hän nyt läheltä vanhaa
rotua olevan miehen ja omituista kyllä lumoutui hän tämän viehätyksestä
heti uudenaikaisuudestaan huolimatta. Kauttaaltaan hienostunutta
tyyppiä oleva markiisi, jonka ruskeissa silmissä oli omituinen
kaukokatseinen ilme, häntä miellytti. Tänä iltana tuntui markiisi
vielä olevan hermostunut, erikoisen hajamielinen: hänen puolisonsa sai
tuontuostakin toistaa hänelle jonkun tekemänsä kysymyksen. Hän teki sen
viehättävän lempeästi, ja tullessaan hänen luokseen oli markiisilla
aina lumoava hymy, siro anteeksipyynnön sana varalla. Mitään kaikesta
tästä ei jäänyt Doralta huomaamatta.

Päivällisen jälkeen joutuessaan kahdenkesken lausui rouva Ronald
markiisille:

— Tiedättekö, että teille ei vielä ole annettu anteeksi, että läksitte
Newportista niin pian. Eikö se teitä miellyttänyt?

— Suoraan sanoakseni, ei; siellä oli liian ylellistä, liian meluisaa,
liian räikeää. Intiaanit, jotka nimittivät paikkaa »Rauhan saareksi»,
olivat paremmin ymmärtäneet sen luonnon. Rauhan saari sen juuri
tulisi olla. Nykyisen seuraelämän hälinä ei minusta tuntunut siellä
olevan paikallaan. Sen loppumattomat muurien ympäröimät linnat ja
marmoripalatsit ja rannikolla vilisevä väki tekivät minuun nurinpäisen
vaikutuksen. Kun ajattelen, että muutaman kilometrin päässä oli ihmeen
viihtyisää, suloista siimestä ja hiljaisuutta...

— Hiljaisuutta! — keskeytti parooni de Kéradieu — sinä unohdat, että
amerikkalaiset eivät vielä tunne hiljaisuuden tarvetta.

— Se on totta, minä puhun mielettömiä, myönsi Jacques.

— Eikö Newport ole jotakin sentapaista kuin Trouville? kysyi varakreivi
de Nozay.

— On, mutta vain suunnattoman paljon loistavampi — vastasi Henri de
Kéradieu. — Se on Yhdysvaltain suuri »turhuuden turku», se paikka,
missä huvitellaan ja keimaillaan eniten koko maan pinnalla.

— Ja missä tapaa kauneimmat naiset! lisäsi markiisi Verga.

— Juuri niin. Euroopassa voisi siihen verrata ainoastaan Brightonia, ja
Brightonissakin sentään näkee rahvasta, huonosti puettua köyhälistöä,
jotavastoin Newportissa kaikki on ensiluokkaista, koko taulu ilman
vähintäkään varjoa.

— Lukuunottamatta sentään työläisiä, jotka kaiken tämän ylellisyyden
ylläpitoon tarvitaan, sanoi Jacques, ja joiden nääntynyt ilme tekee
tuskallisen vaikutuksen.

— Se on totta, mutta kuka sitä ajattelee? Omasta puolestani tunsin,
oltuani Newportissa kaksi viikkoa, samanlaista väsymystä kuin
aikaihminen, joka on kauan aikaa kärsinyt leikkivien lasten metelistä.
Viime kesänä olimme d'Anguilhon ja minä onnellisia päästessämme
pakenemaan Kanadaan. Se tuntui meistä virkistävältä kuin lasi
apollinarista ylen runsaan aterian jälkeen.

— Todellakin, vahvisti Jacques, Kanada teki minuun unohtumattoman
viihdyttävän vaikutuksen. Quebec suurine taloineen, luostareineen,
kirkkoineen oli kuin kaistale vanhaa ranskalaista maaseutua.

Annie alkoi nauraa:

— Kuuletko? sanoi hän. — Eikö se jo ole tarpeeksi ranskalaista? Nuo
herrat kyntävät seitsemän päivää merta nähdäkseen jotakin uutta ja
lähtevät vielä saman kuun lopulla etsimään seutuja, jotka muistuttavat
heidän maataan.

— Se on totta! Eikä mikään viehättänyt minua enemmän kuin kanadalaisten
vanha normannilainen puheenparsi. Monta kertaa tunsin liikutusta
nähdessäni kuinka voimakas Ranskan henki sentään heidän keskuudessaan
on.

— Eräänä päivänä tapahtui meille viehättävä yllätys, sanoi herra de
Kéradieu. Ratsastusretkellä, jokseenkin kaukana Quebecistä, saavuimme
erään maatilan portille ja huudahdimme molemmat nähdessämme sen yllä
suurilla kirjaimilla nimen »Milly». Milly, Lamartinen tila! Siellä asui
varmaankin joku nainen, joka harrasti ja ymmärsi suurta runoilijaa. Se
osoitti meille kuinka paljon Kanada on jäljessä nykyisestä Ranskasta.
Sillä on vielä se tunteessaan... Saman ajatuksen valtaamina nostimme,
Jacques ja minä, lakkia suuren kansalaisemme muistolle ja hänen
tuntemattomalle kunnioittajalleen. Saint-Laurentin toisella puolella
olisi meille varmaan naurettu, mutta minkä sille mahtaa, että olemme
kuin olemmekin ranskalaisia! sanoi parooni kääntyen Annien puoleen
hymyillen.

— Toivoakseni, herra d'Anguilhon, — sanoi Charley Beauchamp, — ette
ihailleet ainoastaan Kanadaa eikä Amerikka tehnyt kovin huonoa
vaikutusta.

— Huonoa vaikutusta! Päinvastoin... Oleskeluni Amerikassa on opettanut
minua ymmärtämään nykyaikaista elämää enemmän kuin kaikki lukemani
kirjat. Vaikka en aina ole ollut ihastunut, olen kuitenkin aina
ihmetellyt. Chicago, muun muassa, minua suorastaan hämmästytti. Sen
talojen korkeus, sen rakennusten rohkeus herättävät yhtaikaa suuruuden
ja särkyväisyyden mielikuvan. Tuontuostakin johduin huudahtamaan:
»Kuinka kaunista ja kuinka rumaa!»

— Olitteko Kaukaisessa Lännessä?

— Olin, ja siellä ehkä eniten hämmästyinkin. Se voima ja toiminta,
jonka siellä näin, tempasi minutkin mukaansa, niin että teki mieli
koetella jäntereitäni: minäkin tartuin työhön ja ryhdyin auttamaan
lauttojen vesilletyöntämistä... Monta kuukautta olivat siitä käteni
känsäisinä ja niistä merkeistä olin sangen ylpeä.

— Minua ei kummastuttaisi, sanoi Annie, vaikka mieheni jonakin päivänä
hankkisi jonkun erämajan jostakin ruohoaavikon laidalta. Se olisi
ainakin uudempaa kuin kilpa-ajotalli.

— Ja varsinkin terveempää, lisäsi Jacques. Ne kaksi viikkoa, jotka de
Kéradieun kanssa vietin Nevadan valtiossa, erään maalaisemme luona,
jäävät parhaiden muistojeni piiriin. Elimme isäntämme vaatimatonta
elämää, kuljimme kilometrimääriä hevosia etsimässä. Kun illalla
poltin viimeistä sikariani tähtien tuikkiessa taivaalla ruohoaavikon
hiljaisuudessa, tuntui minusta hienosto-elämä, Boulogne'in metsä,
klubi y.m.s. aivan typerältä ja viheliäiseltä! Tässä aavikon puhtaassa
ilmassa, joka on kuin jotakin mahlaa täynnä, tuntee ruumiillisesti ja
henkisesti uudistuvansa. Semmoista ilmaa me tosiaankin tarvitsisimme!
Minä puolestani menen niin usein kuin mahdollista sitä uudelleen
hengittämään.

— Entäs Lännen kaupungit, minkä vaikutuksen ne teihin tekivät? kysyi
herra Beauchamp, joka, kuten useimmat amerikkalaiset, olivat uteliaita
kuulemaan eurooppalaisten mielipidettä.

— Mainion. Teidän yliopistonne, koulunne, sairaalanne,
yksityisaloitteesta syntyneet laitoksenne ovat teille mitä suurimmaksi
kunniaksi. Teidän aikaansaannoksenne on tosiaan suurenmoista.

Amerikkalaisen kasvot loistivat tyytyväisyydestä.

— Vain harvat muukalaiset ovat tässä suhteessa niin oikeamielisiä!

— Kun on väärin etsiä maastanne mitä sillä vielä ei ole ja jättää
senvuoksi näkemättä, mitä on.

— Ah! Amerikassa on kaksi kaunista ilmiötä, sanoi markiisi Verga:
Baltimoren naiset ja Kentuckyn hevoset.

— Se oli aito italialaista! huomautti hänen puolisonsa.

— No mutta, rakas ystävä, ettehän voi vaatia Vatikaanin ja Quirinaalin
välillä syntynyttä miestä ymmärtämään niin ällistyttävää maata kuin
teidän on. Niinä kolmena kuukautena, jotka siellä olen viettänyt,
tunsin joka hetki henkeäni ahdistavan, kuten teidän hirvittävissä
hisseissänne, jotka eivät ihmistä nosta, vaan suorastaan nakkaavat
ylös. Koko ajan tunsin kuin olisi minua rasitettu ja joka askeleella
astuttu varpailleni.

— Siltä vaikutelmalta ei ainakaan puutu uutuuden viehätystä, lausui
herra Beauchamp hyväntuulisena.

— Toisaalta, jatkoi markiisi d'Anguilhon, ei teidän poliittiset
käsitteenne minua miellyttäneet. Ne ovat vielä huonommat kuin meidän,
ja se ei ole vähän.

— Teillä on niinkuin meilläkin: kunnon ihmiset tekevät väärin ollessaan
itsekkäitä — vastasi Annie tavallisella suorapuheisuudellaan. — Sen
sijaan että he kamppailisivat keinottelijoita, häikäilemättömiä
juonittelijoita vastaan, jättävät he heille kentän vapaaksi: ja
mädännäisyys ja kiskominen pääsee kaikkialla rehoittamaan.

— Te olette oikeassa, tunnusti herra Beauchamp; mutta nähkääs, on
ehkä mahdotonta löytää vasta riippumattomiksi nousseissa ihmisissä
välttämätöntä vaistoa herätteiden antamiseksi suuren maan asioille.

— Mutta se on surullista! sanoi Helena. Rehellisyyden pitäisi olla
väkevämmän toimintavoiman kuin omakohtaisen pyrkimyksen.

— Ah! rouva Ronald, te vaaditte liikaa ihmisluonnolta, enemmän kuin
Kaitselmus! sanoi Jacques. Se on uskomatonta, mikä kamppailuvaisto
teillä naisilla on.

— Naisista puhuen, herra d'Anguilhon, mitä ajattelette amerikattarista
yleensä? Te olette luvannut sen minulle sanoa.

— He näyttävät kuin luoduilta maatansa varten. Heillä on samat
ominaisuudet kuin silläkin: nuoruutta, rohkeutta, vireyttä.

— Se on totta! sanoi Charley Beauchamp.

— Lisäksi he ovat sangen sieviä, jatkoi Jacques. Suureksi
hämmästyksekseni tapasin Yhdysvalloissa XVIII-vuosisadan naistyypin,
joka on Euroopasta hävinnyt. Minä olen nähnyt useita kasvoja, jotka
muistuttivat Latourin ja Greuze'in maalauksia. Vakavasti puhuen, en ole
missään kohdannut niin paljon kauneutta tai puristanut niin pieniä ja
niin tukevia käsiä.

— Varmaan — sanoi Dora terävällä sävyllään — saamme kaikkein näiden
maireisten sanojen jälkeen odottaa oikaisevaa »mutta» -sanaa... ja tämä
»mutta» minua jännittää.

— No niin, neiti, minä lisään: mutta... jotta amerikattaret
saavuttaisivat viehkeyden viimeistelyn, ylimmän sopusuhtaisuuden, no
niin, on heille tarpeen vielä yksi vuosisata.

— Silloin pidän parempana vähempää viimeistelyä! vastasi neiti Carroll.

— Olette oikeassa: nuoruus on kaunis vikanakin.

— Ellei teillä ole muuta muistuttamista meitä vastaan, sanoi rouva
Ronald, niin me emme valita. Entä te, Annie, minkä vaikutuksen teki
Amerikka teihin kuuden vuoden poissaolon jälkeen?

— Älkää uskoko minun teeskentelevän, mutta moni kohta minua loukkasi.
Minua hämmästytti yleinen hermostuneisuus. Siveellinen taso näytti
minusta tuntuvasti alenneen. Minun aikanani oli kyllä »pikaisia» nuoria
tyttöjä, nyt tapasin — kuinka sanoisin — »liukkaita», ja huomasin,
että puhuttiin avioeroista yhtäpaljon kuin naimisiinmenoista. Tavaton
häly ja puuha, josta jo olin joutunut pois, suorastaan rasittivat
minua. Miljaardimiestemme talot ovat opettaneet minua antamaan arvoa
erinäisten ranskalaisten talojen sisustukselle. Palatessani vanhaan
Blonayhimme tunsin sanomatonta nautintoa. En ikinä olisi luullut sitä
mahdolliseksi.

Sitten lisäsi hän, kasvoillaan viehkeä mietiskelyn ilme:

— Luulen yleensä, että elämä on vain sarja opetuksia... ja minä
puolestani olen niitä jo joitakin saanut. Ah! Herra de Limeray!

Helena, jonka selkä oli oveenpäin, käännähti äkkiä. Se oli kuin olikin
»Ruhtinas»; hän loi veljeensä ja Doraan hätäytyneen silmäyksen.

— Minä pelkäsin, että emme saisi nähdä teitä, sanoi Annie
vastatulleelle. — Se olisi ollut vahinko, sillä tänään on pokeri
vakavaa: Amerikka on voimakkaasti edustettuna.

Ja nuori emäntä esitti kreivi de Limerayn kansalaisilleen. Tavatessaan
täällä tuttavassa talossa muukalaiset, jotka viimeksi eilen olivat
kiinnittäneet hänen huomiotansa, näytti »Ruhtinas» sekä yllätetyltä
että huvitetulta.

— Minä en aavistanut, että minua odottaisi tänä iltana näin hyvä onni
— sanoi hän syvään kumartaen Helenalle — mutta minä olin sitä hiukan
toivonut. Olen huomannut, että lopulta, ennemmin tai myöhemmin, tulee
tuttavaksi ihmisten kanssa, joita usein tapaa.

— Oletteko te usein tavannut rouva Ronaldin? kysyi markiisitar
d'Anguilhon aivan hämmästyneenä.

— Olen monta kertaa. Sattuma... vai onko se sattumaa?... on johtanut
meidät samoihin ravintoloihin... Viimeksi eilen söimme päivällistä Café
de Parisissa viereisissä pöydissä.

Helenan hämminki kasvoi melkein ilmeiseksi.

— Ymmärrättekö te englantia? kysyi neiti Carroll äkkiä ja aivan
päinsilmäisesti.

— Täydellisesti. Enkä vielä milloinkaan ole siitä itseäni niin
onnitellut kuin eilen illalla, sanoi kreivi hieman ivallisella hymyllä.

Guy de Nozay, eräs noita hirvittävän tarkkanäköisiä miehiä, joilta ei
mikään jää huomaamatta, huomasi sen ja arvasi, että nuori tyttö oli
tehnyt itsensä vikapääksi johonkin sopimattomuuteen.

— Toivon teidän vuoksenne, rakas kreivi, että olette kuullut vain
miellyttäviä seikkoja — sanoi hän ilkeästi. — On sangen harvinaista,
jos sattumalta joutuu kuulemaan keskustelun, joka ei ole asianomaisen
kuultavaksi sovitettu.

— Minä kuulin miellyttäviä... vakavia... hyvin valaisevia varsinkin.
Minä sain tietää, että voi arvata ihmisen luonteen, jopa hänen
ateriansakin ruokalajit vain katsomalla hänen selkäänsä ja että
ranskalaisten viikset ovat peräisin toiselta aikakaudelta kuin he itse,
mikä tekee heidät hassunkurisiksi, kuten ainakin elävät ajanhaireet.

— Niinkö!... Lyönpä vetoa, että neiti Carroll on kaiken tämän keksijä!
— lausui Guy de Nozay kiusanteon vilke monokkelinsa takana.

— Niin olenkin — vastasi Dora, joka ei niin vähästä säikähtänyt. —
Ranskassa ei varmaankaan säädyllinen nuori tyttö puhuisi selästä ja
viiksistä, mutta minä olen muukalainen: minun on sallittu puhua mitä
tahdon ja minä käytän sitä hyväkseni.

— Te olette oikeassa, sanoi herra de Limeray.

Minä puolestani en valita; teidän omaperäiset huomautuksenne huvittivat
minua suuresti.

— Sitten on mieleni hyvä!

— Opetetaanko Amerikan tyttökouluissa selän ja viiksien sielun
tuntemusta? kysyi varakreivi ärsytyshalunsa kannustamana.

— Ei, ei... ei niissä neuvota mitään niin hyödyllistä. Se on tuntemus,
jonka minä olen hankkinut ihan itsekseni, omien havaintojeni tulos.

Herra Nozay kumarsi hymyillen, ikäänkuin ällistyneenä nuoren tytön
avomielisyydestä.

— Teillä on ystävä, herra Beauchamp — sanoi kreivi de Limeray kääntyen
Charleyn puoleen — joka on meidän maatamme hyvin ymmärtänyt. Minä en
ole milloinkaan kuullut niin oikeaan osuvia havaintoja ulkomaalaisen
suusta.

— Oh! Hän on asunut Pariisissa jo kolme vuotta!

— Moni on asunut kolmekymmentä eikä ole oppinut tuntemaan ranskalaista
henkeä niinkuin teidän ystävänne.

— Se tulee siitä, että Willie Grey on taiteilija. Minua ei
hämmästyttäisi, jos Amerikalla on, kerran oikeus olla ylpeä hänen
taidostaan. Hänellä on Champs-Elysées'n salongissa taulu, _Jeesuksen
mietiskely_, joka osoittaa suurta kykyä. Jos minulla olisi sopiva
paikka sille, niin ostaisin sen.

— Minä menen sitä katsomaan. Minä harrastan taidetta sangen suuresti.
Tekisin mielelläni herra Greyn tuttavuutta.

— Minä voin saattaa teidät hänen työpajaansa, jos tahdotte.

— Olisin hyvin iloinen.

Annie oli kehoittanut vieraitaan istumaan pelipöytien ääreen, ja pokeri
alkoi. Peli tuli hyvin vilkkaaksi, amerikkalaiset kun tapansa mukaan
antautuivat siihen todella intohimoisesti.

Pelin jälkeen tuli kreivi de Limeray keskustelemaan Helenan kanssa.

— Pariisi näyttää teitä miellyttävän, sanoi hän.

— Äärettömästi.

— Onko puolisonne jäänyt Amerikkaan?

— On; hän ei, ikävä kyllä, voinut tulla minun kanssani.

— Oletteko siitä hyvin pahoillanne? kysyi kreivi äänellä, jossa oli
jonkinlaista epäilyksen sävyä.

Äärimmilleen harmistuneena tunsi Helena punastuvansa.

— Luonnollisesti!

— Suokaa anteeksi, mutta enempää kuin kukaan muukaan eurooppalainen en
voi olla hämmästymättä amerikkalaisten aviomiesten luottamusta, kun he
antavat vaimojensa ja useinkin sangen kauniiden, lähteä yksin Pariisiin.

— Oh, he tietävät, että olemme kunniallisia.

— Ja että teillä ei ole temperamenttia, sanoi jokseenkin jurosti
markiisi Verga.

— Luulen kuitenkin, että hyvin kasvatettu vaimo ei unohda
velvollisuuksiaan, vaikkapa hänellä olisi temperamenttiakin.

— Uskotteko hyvän kasvatuksen antavan turvaa kiusausta vastaan? kysyi
herra de Limeray.

— Olen siitä varma! vastasi Helena päättävästi.

Kreivi loi häneen katseen, jossa oli uteliaisuutta, hämmästystä,
valittelua, ettei voinut asettaa Helenaa koetteelle.

— Tahtoisin mielelläni tietää, mitä »temperamentilla» oikeastaan
tarkoitetaan, sanoi Dora. — Kukaan ei ole voinut sitä minulle selittää,
enkä sanakirjoistakaan ole päässyt asian perille.

Syntyi kaamea äänettömyys, jommoisen varomattomuudet ja tuhmuudet
aiheuttavat.

— Temperamentti on toisten mielestä huono, toisten mielestä hyvä
puoli... ylimalkaan, sangen vaarallinen ominaisuus! — vastasi
varakreivi de Nozay mitä vakavimmalla äänellä; — ja sitä on mahdoton
selittää nuorille tytöille.

— Se on vahinko, sillä sen täytyy olla mielenkiintoista! lausui neiti
Carroll hämmentymättä.

Samassa alkoi hän aavistaa, mitä oli puhunut, punastui hieman ja teki
erään aivan asiaankuulumattoman kysymyksen, kuten hänen tapansa oli
pälkähistä päästäkseen.

Kun tuli poislähdön aika, lähestyi kreivi de Limeray Doraa:

— Neiti — sanoi hän kohdistaen häneen surulliset silmänsä — saatuani
ilon tutustua rouva de Kéradieuhön ja rouva d'Anguilhoniin, tiedän
että amerikatar ei koskaan pahastu totuudesta; senvuoksi rohkenen
sanoa teille, että eilisiltainen arvostelunne Ranskan ylimystöstä oli
ankara ja kohtuuton. Se miespolvi, johon minä kuulun, on — syyttä tai
syystä — pysytellyt syrjässä; mutta meidän poikamme palaavat vähitellen
taisteluun ja, uskokaa, heillä on muutakin kuin muinaisaikaiset
viikset: heillä on myöskin rohkeutta, uljuutta, joka antaa heille sen
pelottoman ja erikoisen sävyn, jonka te olette huomannut. Minun vanhin
poikani meni Afrikkaan menettämään henkensä erään aatteen puolesta...
jonka tarkoituksena oli, eräänä ajankohtana, hankkia Ranskalle etusija
Englannin edellä. Toiset seuraavat hänen esimerkkiään, minä olen siitä
varma.

Dora tunsi joutuvansa hämilleen ja olevansa erikoisen pieni ja mitätön
tämän vanhan, arvokkaan herrasmiehen edessä.

— Minä puhun usein ajattelematta — sanoi hän, selviytyen pian
hämmingistään — mutta olen aina pahoillani, kun olen sanonut jotakin
tuhmaa ja tehnyt jollekin pahaa.

— Minä uskon sen. Omasta puolestani olen iloinen, että olen saanut
tilaisuuden oikaista erheellistä käsitystänne. Ettehän siitä ole
pahastunut?

— Päinvastoin.

Kreivi ojensi kätensä neiti Carrollille, joka tarttui siihen
anteeksianomista ja katumusta osoittavalla vilkkaudella.

Kun he istuivat vaunuissa matkalla Continental-hotelliin, tiedusteli
rouva Ronald Doralta, mitä »Ruhtinas» oli hänelle sanonut. Dora kertoi
sen avomielisesti.

— Eikö se ole kohtalon ivaa? lisäsi hän nauraen. Herra de Limeray on
koko kaupunginosassa ehkä ainoa sen ikäinen ranskalainen, joka ymmärtää
englanninkieltä, ja juuri hänen pitää istua viereisessä pöydässä!

— Erinomaisen hauska ilta! sanoi Charley Beauchamp. — On omituista,
minulla oli siinä seurassa, siinä vanhassa talossa, sama levon
tunne, jonka saan jossakin Louvren salissa. Ja minä huomasin, noiden
ylhäisön ihmisten silmissä saman erikoisen ilmeen, joka on vanhoissa
muotokuvissa. Ei, he eivät ole tehdyt nykyistä vaatepartta kantamaan
eikä varsinkaan nykyaikaista elämää varten!... Minä en enää ollenkaan
kummastele, että Annie oli ihastunut herra d'Anguilhoniin; hän on
kerrassaan lumoava.

— Niin, hän on hyvin merkillinen... hyvin mielenkiintoinen — sanoi
neiti Carroll puhuen niinkuin jostakin korusta. — Mutta minä en koskaan
voisi tuntea itseäni tyytyväiseksi hänen kanssaan. Hän on sellainen
sunnuntaipuoliso, mutta arkioloissa on Jack parempi... Ja sitten, jos
olisin hänen vaimonsa, tahtoisin tietää, ketä hän ajattelee ollessaan
niin hajamielinen kuin tänä iltana.




V.


— Loiset, Royal-kadulle.

Tämä määräys, jonka herra Beauchamp antoi Renaissance-teatterista
lähdettäessä, oli jälleen uusi todistus naisen voitosta miehen suhteen.

Charley oli, vaikka vastustellen, saattanut sisartansa ja neiti
Carrollia Punaiseen Myllyyn, Olympiaan, kaikkiin erikoisempiin
konserttikahviloihin. Ajatus, että he eivät ymmärtäneet enempää
kuin hän niitä karkeuksia, joita näiltä muotilavoilta lasketellaan,
rauhoitti hänen omaatuntoansa. Hän ihmetteli itsekseen, että he
Pariisissa halusivat kuulla kaikkea roskaa, jolta he New Yorkissa
olisivat pahastuen sulkeneet korvansa. Monta kertaa olivat he pyytäneet
häntä viemään heitä Royal-kadun pahamaineiseen yökahvilaan, mutta hän
oli aina keksinyt jonkun esteen.

Helenan pyynnöstä oli hän täksi iltaa varannut aition
Renaissance-teatterissa ja kutsunut markiisi ja markiisitar Vergan
sekä Willie Greyn mukaan. Viimeisellä väliajalla ilmoittivat
naiset haluavansa syödä illallista Loiset'n ravintolassa. Se oli
yksinkertaisesti heidän keskensä sovittu salaliitto ja lopputuloksena
oli miesten suostuminen.

Vaunujen saapuessa ravintolan edustalle seisahtui kaksi kävelyllä
ollutta herrasmiestä vaihtamaan vielä pari hyvästelysanaa. Astuessaan
katukäytävälle joutui Helena suureksi hämmästyksekseen aivan
»Ruhtinaan» eteen.

Tuntiessaan markiisitar d'Anguilhonin ystävät hyvästeli tämä nopeasti
seuralaisensa ja tuli heitä tervehtimään.

— Ettehän toki ole menossa Loiset'hen? kysyi ruhtinas vilkkaasti.

— Ollaan toki! vastasi markiisitar.

— Mutta sehän on paikka, missä kunnialliset naiset eivät käy!

— Kenties eivät Ranskan kunnialliset naiset, sanoi rouva Ronald...
mutta meillä amerikkalaisilla on niin tukeva kunniallisuus, että voimme
nähdä ja kuulia mitä tahansa. Älkää pelätkö.

— Mutta, Helena, jos tämä ravintola on mahdoton!... lausui herra
Beauchamp.

— Mahdoton! Kun kaikki ystävättäremme ovat siellä illastaneet. Se on
New Yorkissa yhtä tunnettu kuin Eiffel-torni.

— Minä puolestani en ole siellä vielä milloinkaan käynyt, vaikka se on
aivan klubini vieressä.

— No tulkaa sitten meidän kanssamme syömään »Wetshin herkkupaloja»...
Tiedättehän, ne ovat tavallisia juustoleipiä, keskiyön ateriaksi
sopivia, ne kuuluvat täällä olevan erinomaisia.

— Olkoon menneeksi »Wetshin herkkupalojen» vuoksi! sanoi kreivi.
Onhan lystikästä nähdä minunkaltaiseni vanhan pariisilaisen menevän
ensimäistä kertaa Loiset'hen amerikatarten opastamana.

Eräs tarjoilijoista otti vastaan tulijat ja huomatessaan heidät
ulkolaisiksi saattoi heidät aivan ravintolan perälle, jonkunlaiselle
korokkeelle, joka oli muusta salista erotettu kuin teatteri-aitio.
Tämän korokkeen vieressä oikealla oli mustalaissoittokunta.

— Istukaa tähän! — sanoi tarjoilija kohteliaasti viitaten erästä pöytää
— tästä voi parhaiten nähdä kaikki.

Nämä sanat kalahtivat herra Limerayn korvaan. Hän mietti, mitä ne
mahtoivat merkitä.

Herra Beauchamp tilasi illallisen. Kaikki kolme naista alkoivat heti
uteliaina katsella ympärilleen, vieläpä kumartuivat kurkistamaan
kuuluisan ravintolan mauttomia suhteita ja koristuksia.

— Loiset'ta ei voi sanoa juuri kauniiksi! huomautti markiisi Verga.

Ravintolan tavanomaiset vieraat saapuivat vähitellen, nuoria ja
vanhoja juhlijoita, enemmän tai vähemmän sievien, enemmän tai vähemmän
hyvinpuettujen naisten saattamina. Ja sali vilkastui. Syntyi pian
silmien vilkettä, kuului naurun purkauksia, teennäisen iloilun
ilmaisuja. Ilma sakeni tupakansavusta, moninaisista tuoksuista ja
väkevistä hajuvesistä. Se kävi raskaaksi ja huonoksi. Herra de Limeray
tunsi ikäänkuin elämän pohjamoskan vuoksen nousevan luokseen. Ja tämä
kaikki, katsottuna kuudenkymmenen vuoden korkeudesta tuntui hänestä
inhoittavalta ja tympäisevältä. Hän katseli seuralaisiaan. Charley
Beauchamp ja Willie Grey näyttivät katselevan elostelua vähääkään
oudostumatta. Amerikattaret erittelivät naisten pukuja, tekivät
keskenään matalalla äänellä huomautuksia, naureskelivat hilpeästi,
ilmeisesti ihastuneina näkemästään. Tässä aistillisuuden kyllästämässä
ilmassa pysyivät he kylminä, katse selkeänä, kasvot kirkkaina.

Markiisi Verga, joka huomasi herra de Limerayn oudostuneen ilmeen,
kääntyi hänen puoleensa:

— Kuten näette, ei heillä ole temperamenttia viiden pennin edestä.

— Valitettavasti!

— Vielä onnettomampaa on se heidän miehilleen!

Doran katse oli kiintynyt erääseen vanhaan mustapukuiseen vaimoon,
jonka harmahtavia hiuksia peitti espanjalainen pitsihuivi ja joka
nukkui eräässä nurkassa, kukkakorien ympäröimänä. Hänen unensa kesti
vielä hetkisen ihmisäänien ja soiton kasvavaa melua; lopulta hän heräsi
ja alkoi raukeana järjestellä kukkasiaan kimppuihin.

— Katsokaahan tuon vaimoparan viehättäviä kasvoja, sanoi neiti Carroll.
Minä olen varma, että hänellä on tarinansa.

»Ruhtinas» kääntyi.

— Mutta sehän on Isabella! huudahti hän, vanha tuttava.

Kukkien myyjätär kohotti katseensa kuullessaan nimeänsä mainittavan, ja
hänen sinisissä silmissään oli vielä suloa ja kauneutta. Hän katseli
kreiviä hetken, sitten näytti hän äkkiä muistavan ja tuli, viittausta
noudattaen, korokkeelle.

— Kuinka olet tänne häätynyt? kysyi kreivi. Minä luulin sinun elävän
koroistasi jossakin Pariisin lähikylässä.

— Koroistani! Minäkö, herra kreivi! Mistä ne minulle tulisivat? Minulla
ei ole muuta kuin minkä milloinkin saan ansaituksi. Minä teen työtä
kasvattaakseni sisarentytärtäni, joka opiskelee konservatoriossa, ja
voidakseni suorittaa kaksikymmentä prosenttia, jotka olen velkojilleni
luvannut.

— Missä asut?

— Sannois'ssa.

— Ja kaikki yötkö vietät tässä helvetissä?

— Niin, aina ensimäiseen aamujunaan, jolla lähden kotiin.

— Se ei ole helppoa.

— Parempi tämäkin kuin nojatuolissa istuminen. Minä kaipaan Pariisin
elämää, vaikkapa tämmöistäkin... ja kukkia. En voisi niistä luopua.

— Käykö edes kauppa hyvin?

— Ei. Ennen, kun nuorilla miehillä oli onnea rakkaudessa tai pelissä,
he antoivat kultarahan kukasta. Nyt he ovat itaria onnessaankin.
Saitureita he ovat! toisti Isabella halveksuen.

Kreivi ei voinut olla hymyilemättä.

— Olkoot... kukita meidät kaikki tänä iltana, sanoi hän; me emme ole
saitureita.

Kääntyen Doran puoleen hän jatkoi:

— Te arvasitte oikein, neiti. Tuolla kunnon vaimolla on tarinansa.
Hän oli keisarikunnan aikana jockey-klubin kukkainmyyjätär ja kantoi
koko vuoden Chantillyn Derby-kilpailussa voittaneen hevosen värejä.
Hän oli kaunis, kunniallisen naisen maineessa ja ansaitsi rahaa
runsaasti. Tämä herätti kateutta hänen kotonaan. Hänen äitinsä syytti
häntä, luullakseni jonkun sukulaisen neuvosta, että tytär muka antaa
hänen kuolla nälkään ja nosti häntä vastaan jutun, joka herätti suurta
huomiota. Jockey hylkäsi hänet, joten hän menetti tulonsa. Hän perusti
silloin kukkakaupan ja teki vararikon. Sen jälkeen on hän ollut
kokonaan kadoksissa minun näkyvistäni.

— Isabella palasi tuoden sirosti sidottuja ruusukimppuja, jotka hän
ojensi amerikattarille; sitten hän meni herra de Limerayn luo ja
kiinnitti hänen napinläpeensä komean valkoneilikan.

— Muinaisen muistoksi! sanoi hän kohteliaasti.

Kreivi pisti salassa sadanfrangin setelin hänen kouraansa.

— Minä tulen joskus tarinoimaan sinun kanssasi, lisäsi hän
ystävällisesti.

— Tämä on poikkeuksellinen ilta — sanoi markiisitar Verga katsellen
ympärilleen — täällä ei tapahdu mitään erikoista. Muutamia iltoja
sitten oli eräs venäläinen ruhtinatar tanssinut pöydillä.

— Venäläinen ruhtinatarko? — toisti kreivi de Limeray. — Näinköhän?

— Mikä mainio asia kasvatus on! — sanoi Dora leikkisänä. — Minä uskon
varmasti teidän ajattelevan, että ainoastaan amerikkalainen ruhtinatar
olisi mahdollinen sellaisiin harjoitelmiin. Ette vain kohteliaisuudesta
sano sitä.

— Ei, neiti, te erehdytte, siinä suhteessa on minun kasvatukseni ehkä
pintapuolinen. Säädyllisten amerikattarien seurassa ei semmoinen ajatus
pälkähtäisi päähäni.

— No, näkyy olevan sallittua, että minä aina erehdyn, tunnusti nuori
tyttö hilpeästi.

Tällä hetkellä tuli sisään hyvin meluisasti neljä paria istuutuen
pitkän pöydän ääreen vastapäätä koroketta, missä muukalaiset istuivat.
Suunnaton hummeri ilmestyi nautittavaksi ja samppanjalasit täytettiin.
Heti alkoivat äänet kohota ja sopimattomia sutkauksia sinkoilla.
Mustalaisten soitto muuttui hurjemmaksi, ikäänkuin mässääjien meteliä
säestääkseen. Eräs naisista nosti naapurinsa huulille lasin, josta
hän itse juuri oli juonut, ja kaatoi sen sisällyksen väkisin hänen
kurkkuunsa. Eräs toinen kietoi käsivartensa vieressään istujan kaulaan
ja painoi poskensa hänen poskeaan vasten.

Amerikattaret, kaikki kolme, riemuitsivat mielessään nähdessään
näyttämön näin vilkastuvan. Rouva Ronald kävi vaistomaisesta
arvokkuudesta ankaran näköiseksi ja nosti päätään ikäänkuin
asettuakseen sopimattomuuksien yläpuolelle.

Ensi silmäyksellä oli herra de Limeray arvannut, mitä laatua väkeä
olivat nuo verrattain hyvin puetut herrat, gardenia napinlävessään,
ja nuo lasitimanteilla koristetut ilotytöt. Pari sekuntia heitä
tarkastettuaan alkoi hän nauraa:

— Ah! mikä ilveily! huudahti hän; nuohan tuossa esittävät näytelmää! He
ovat palkatut tekemään temppujansa ja lörpöttelemään lorujansa! Se oli
ostettu, teidän venäläinen ruhtinattarenne, rouva Verga! Nyt ymmärrän
tarjoilijan sanan; että »tästä, voi parhaiten nähdä kaikki.»

— Te taidatte tosiaankin olla oikeassa! lausui Willie Grey ällistyneenä.

— Ja kaikki nuo — lisäsi kreivi katsellen ympäri koroketta —
englantilaiset, amerikkalaiset, hollantilaiset, norjalaiset...
sillä tuossa on norjalaisiakin ... lähtevät täältä vakuutettuina,
että ovat saaneet nähdä kohtauksen aitopariisilaisesta elämästä!
He vakuuttavat, että meidän kaupunkimme on maailman siveettömin,
että siellä on ravintoloita, joissa syleillään julkisesti; ja pieni
säädyttömyysnäytelmä onkin toimeenpantu vain heitä varten, sen maun
tyydyttämiseksi, joka heillä arvellaan olevan! Nähkää, täällä olevat
pariisilaiset eivät kiinnitä mitään huomiota tuohon pöytään, he
arvattavasti tuntevat jutkun... Olen hyvilläni, että tulin mukaan ja
saatoin valaista teille asianlaidan.

— Luuletteko todellakin, — sanoi Helena nolostuneena — että nuo
herrat?...

— Somia herroja! keskeytti kreivi. — Katsokaa, mitä tuossa tapahtuu.

Eräs seurueen naisista näytti iskeneen silmänsä nuoreen, sileäksi
ajeltuun, sangen siistin näköiseen englantilaiseen, joka istui eräässä
lähipöydässä poltellen sikaaria ja juoden olutta. Hän viskeli tälle
yksitellen kaikki kukat edessään olevasta korista.

— Jos hänen seuralaisensa maksaisi kemut, — sanoi herra de Limeray
Charley Beauchampille, ei hän suvaitsisi tuota peliä.

— Ei tosiaan. Te ette ole erehtynyt, meitä on puijattu. Nyt, kun olemme
siitä varmat, olisi meidän paras lähteä tiehemme.

— Oh, odottakaamme, miten leikki englantilaisen suhteen päättyy, pyysi
markiisitar.

Kukkain satelua muukalaisen päälle jatkui; muutamat osuivat hänen
päähänsä, toiset suoraan kasvoihin, mutta hän vain ei menettänyt
kärsivällisyyttään. Hän otti vuorotellen ruusun, neilikan, tuberosan,
haisteli niitä pitkään ja pyöritteli sormiensa välissä; hänen katseensa
oli epämääräinen ja hajamielinen, hänen ohuilla huulillaan väreili
hymyä, joka osoitti halveksumista. Olisi voinut sanoa, että hän oli
lyönyt itsensä kanssa vetoa eikä hellittänyt.

Nainen, joka oli häntä kosiskellut, nousi tästä välinpitämättömyydestä
kiihtyneenä äkkiä ylös, meni istumaan hänen viereensä ja kyynärpäät
pöydällä puheli hänelle likeltä. Samppanja oli nostanut hehkeän
punan hänen poskilleen; hän oli kyllin kauniskin voidakseen onnistua
viekoittelussa. Nuori mies kuunteli häntä silmiä räpäyttämättä ja
tarkastettuaan häntä hetken teräksen-kylmillä silmillä nousi ylös.

— Minä en ymmärrä teidän kieltänne, sanoi hän — englanniksi.

Ja jättäen hänet siihen lähti menemään ulos.

Ällistyneenä, nöyryytettynä katsoi tyttö raivostuneen näköisenä hänen
menoansa. Olisi voinut pelätä hänen syöksevän miehen kimppuun.

— Moukka! huusi hän täyttä kurkkua.

Ja tämän haukkumasanan lohduttamana ja peittäen muka pettymyksensä
suuttumusta hermostuneella naurulla palasi hän alkuperäiselle
paikalleen.

— Nyt kai olemme saaneet tätä lajia lystiä koko rahan edestä! sanoi
Willie Grey nauraen. — Nyt voimme luullakseni lähteä.

— Oletteko riittävästi »ylösrakennettuja», arvoisat naiset? kysyi
markiisi.

— Ollaan, ollaan! vastasivat amerikattaret.

— No sitten on kaikki hyvin.

Ravintolasta tultua hengittivät kaikki syvään.

— Kuinka raitis ilma sentään on hyvää! sanoi Helena.

— Raitis elämä myöskin! — lisäsi Charley Beauchamp äänellä, jossa oli
hieman pahoittelun tuntua siitä, että hän oli myöntynyt sisarensa
päähänpistoon.

Vergat, jotka asuivat Champs-Elysées'n puolella, ottivat ajurin.

— Palataan me jalkaisin — ehdotti Helena — ja niin hitaasti kuin
mahdollista: tämä yö on jumalainen.

— Ja mikä vastakohta sille, mistä tulemme! sanoi kreivi de Limeray,
pysähtyen keskelle Royal-katua. Katsokaa!

Pilvettömän, korkean taivaan alla kuun lempeässä valossa näytti
Concorde-aukea perin suurelta ja oudolta. Edessä ei ollut enää Pariisin
tienristeys, keskellään kirkkopiirteinen obeliski, ei sillan valkoinen
väylä, joka johti kreikkalaistyyliseen palatsiin, ei Champs-Elysées'n
leveä uoma, joka häipyi salaperäiseen vehreyteensä, ei Tuileries'n
autiot pengermät ja hiljaiset puistot, vaan ympäristö näytti jonkun
unelmainkaupungin kohdalta, jonka yllä leijaili uni ja joka henki
suloista liikkumattomuuden, tyyntymyksen ja levon tunnelmaa.

— Mikä vastakohta tosiaankin! sanoi Helena, — Tiedättekö, se mitä me
sanomme pahaksi ja rumaksi, ei ole muuta kuin välttämätöntä varjoa,
jotta hyvä ja kaunis saa oikean taustan. Ilman näitä varjoja emme
kenties niitä näkisi.

Herra de Limeray katsahti hämmästyneenä kauniiseen naiseen, joka
tyynesti lausui näin laajakantoisen filosofisen ajatuksen.

— Se on jokseenkin rohkea mietelmä.

— On, vieläpä loukkaavakin, mutta se ajatus on usein tullut minun
mieleeni. Tänä iltana erikoisen voimakkaasti. Minun oli mentävä tuohon
huonoon ravintolaan, jotta voisin tajuta tämän kevätyön koko kauneuden.
Minun puolisoni on tiedemies, joka lisäksi on filosofi. Hän puhelee
mielellään kanssani. En aina kuuntele häntä kyllin tarkkaavasti, mutta
moni hänen sanansa tarttuu mieleeni, en tiedä miten. Ne herättävät
minussa ajatuksia, jotka tulevat ja menevät kesken huvituksia ja
pukuhuolia... Ei saa uskoa, että olen niin pintapuolinen kuin näyttää.

— Te ette siis kadu käyntiänne Loiset'ssa?

— Olen siitä mielissäni!

— Onko kaikilla teikäläisillä samanlainen uteliaisuus mitä tulee
tuollaisiin paikkoihin?

— Ei toki — oikaisi rouva Ronald totuuden mukaan — Useimmat
amerikattaretkaan eivät astuisi jalallaan yökahvilaan... Minun
ikäluokkani maailmannaiset ovat sitä vastoin miltei kaikki näitä
uteliaita! On viehättävää silloin tällöin katsahtaa kuiluun, kun on
päästään varma.

— Rakastatteko vaaraa?

— Jumaloin sitä.

— Oletteko useinkin sitä uhmaillut?

— Olen, usein... Keimailu on siitä hyvä, että se tekee tulenkestäväksi,
ja kun Amerikassa harjoitamme sitä lapsuudesta saakka, olemme
melkein palamattomia. Minun tunnuksenani esim. on salamanteri. Olen
maalauttanut sen pukuhuoneeni seinäkoristeihin, antanut uurtaa sen
korulippaaseeni ja katsokaa!...

Helena avasi kaulurinsa ja näytti sormellaan hänen kaulaansa
vastaan kylmänä ja julmana kimmeltävää pientä smaragdisilmäistä
timanttisalamanteria.

— Älkää ikinä sanoko tätä nuorelle eurooppalaiselle. — Te saattaisitte
hänet kamalaan kiusaukseen... Minä valitan, etten ole kolmeakymmentä
vuotta nuorempi.

— Oh, minä en pelkää mitään enkä ketään! vastasi rouva Ronald
viehättävän halveksuvasti nauraen.

— Niin paljon en minä voi itsestäni sanoa, enkä voi uskoa teidän
palamattomuuteenne.

— Miksette?

— En osaa sitä teille selittää, se on vain saamani vaikutelma, ja
iäkkään ystävän vapautta käyttäen sanoisin teille: »Olkaa varuillanne.
Ei saa kiusata Jumalaa, mutta vielä vähemmän miestä: hänellä saattaisi
olla hetkensä!»

Rouva Ronald ei vastannut mitään. Nämä sanat loivat epämääräistä varjoa
hänen mieleensä, ja hän vaihtoi äkkiä keskustelun aihetta.

Dora kulki edellä ja jutteli iloisesti Charley Beauchampin ja Willie
Greyn kanssa.

— No, oliko teillä hauskaa Loiset'ssa? kysyi Willie.

— Äärettömästi! Ja sitten sain nämä kauniit ruusut... Sain nähdä
keisarikunnan aikuisen jockey-klubin entisen kukkamyyjättären ja kuulla
hänen tarinansa, joka kovasti kiinnitti mieltäni. Olin näkemässä, kun
Britannian hyve voitti Pariisin turmeluksen, ja sain tietää, että
meistä tehdään pilaa Loiset'ssa. Minun iltani ei tosiaankaan ole mennyt
hukkaan! Huominen kirjeeni nostaa veden kaikkien ystävättärieni suuhun.

Willie Grey ei voinut olla nauramatta.

— Täytyy olla amerikatar voidakseen käyttää hyväkseen joka asiaa ja
ihmistä!

— Moukka!

— Minulleko sen sanotte? kysyi nuori mies oudostuen.

— En, en, — vastasi neiti Carroll nauraen sydämensä pohjasta. — Minä
toistelen vain sitä sanaa, etten unohtaisi.

Kun nuori tyttö pääsi tätä sanomasta, oltiin jo Continental-hotellin
edustalla.

Hyvästeltiin ja käteltiin.

Hississä lausui Dora astahtaen eteenpäin, rypistäen huuliaan
ja kohauttaen koomillisesti päätään, äkkiä hissipojan suureksi
hämmästykseksi:

— Moukka! moukka!... Ah!, minun iltani ei ole mennyt hukkaan.




VI.


— Mikä on tämän iltapäivän ohjelma? kysyi kaksi viikkoa myöhemmin
Charley Beatichamp sisareltaan aamiaispöydässä.

— Meidän on mentävä tervehtimään Anniea, vastasi Helena. Hän lähtee
Pariisista ylihuomenna... Sinun täytyy tulla mukaan. Minä olen tilannut
vaunut kello puoli viideksi. Siihen saakka olet vapaa.

— Hyvä on.

— Minä olen varma siitä, että ellei rouva d'Anguilhon odottaisi
pienokaista, hän olisi kutsunut meidät kaikki Blonayhin! sanoi Dora.

— Luultavasti.

— Se olisi ollut hauskempaa kuin matkamme Hollantiin... Mitä
antaisinkaan, kun saisin nähdä yhden meikäläisistä linnanherrattarena!

— Annie on varmaan sielläkin ehtoisa emäntä, hän kun on koreilematon
ja luonnollinen — vastasi Sofie-täti. — Muuten pidin hänestä paljon
enemmän nyt kuin nuorena tyttönä.

— Saman vaikutelman minäkin sain, sanoi herra Beauchamp. — Hän on tässä
ranskalaisessa ympäristössä saavuttanut jonkinlaisen viimeistelyn.
Kaikesta huolimatta on hän kuitenkin pysynyt hyvin amerikkalaisena...
Ja se todistaa, että meillä jo on voimakas kansallinen erikoisuus.

— Oh, ympäristö ei ole vaikuttanut vähääkään siihen muutokseen, mikä
Anniessa on tapahtunut. Elämä ja aika ovat hänen hienostuksensa
täydentäneet... Hän on kotoisin yhteiskuntaluokasta, joka, siveelliseen
arvoon ja kasvatukseen nähden, ei suinkaan ole huonompi kuin se, mihin
hän avioliittonsa johdosta on joutunut! sanoi neiti Beauchamp nuivasti.

— Olkoon myönnetty, täti; mutta Eurooppa eri tapoineen, sen
avio-alistus, riippuvaisuus, johon vaimot joutuvat, vaikuttaa
ilmeisesti meikäläisiin ja tekee heidän olentonsa lempeämmäksi,
sympatisemmaksi... Kuinka vähän tunnemmekaan vanhan maailman elämää!
Me katselemme sen museoita ja muistomerkkejä, mutta emme tutki sen
asukkaiden sielua eikä luonnetta. Se on typerää!

— On, mutta sivistyneet ihmiset eivät asu teltoissa; heitä ei voi
mennä haastattelemaan niinkuin intiaaneja! — sanoi neiti Carroll. —
Ellei meillä olisi ollut ystävättäriä naimisissa Saint-Germaine'in
kaupunginosassa, olisimme saaneet kauan kokottaa nokkaamme
d'Anguilhonin talon keittiön ovelle saamatta tietää, miten siellä
eletään tai miten edes syödään.

— Ja muuten ovat ranskalaiset, jotka näyttävät olevan niin seurallisia,
sangen sulkeutuneita, lisäsi Helena. — He eivät hevillä avaa oviansa
vierasmaalaiselle.

— Siinä he tekevät tyhmästi, sillä heille olisi edullista tulla
tunnetuiksi, sanoi Charley.

— Heille olisi eduksi varsinkin oppia tuntemaan ulkomaalaisia, selitti
päättävästi Sofia-täti.

Hän oli niitä amerikattaria, jotka vakavissaan uskovat, että kaikki
kunto ja valkeus tulee heidän maastaan.

— Epäilemättä! — vastasi herra Beauchamp pahankurisesti silmää
vilauttaen. — Niinpä olen varma siitä, että minun esimerkilläni
ja katsantokannallani on ollut terveellinen vaikutus herroihin de
Kéradieu, d'Anguilhon ja de Limeray... Mitä taas minuun tulee, niin
en, sen jälkeen mitä olen nähnyt ja kuullut, enää ole yhtä varma,
että anglosaksilainen rotu tulee hallitsemaan maailmaa. Se on
määrätty sivistyksen päätyön suorittajaksi, mutta muuhun, rakennuksen
viimeistelyyn, tarvitaan latinalaista rotua.

— Näkee, että Willie Grey on teidät käännyttänyt! sanoi Dora.

— Toivon sentään, että oletatte minun pystyvän hiukan arvostelemaan
itsekin.

— Minusta ranskalaiset ovat sangen huvittavia! — jatkoi neiti
Carroll. — Heillä on lystikäs tapa mennä merta edemmäs kalaan. Ja he
ovat mainioita naisten haastattelijoita! He tahtovat tietää, mitä
te ajattelette, mitä tunnette ja kaikenlaista mistä amerikkalainen
ei välitä. He heittävät teidät sananmukaisesti satulasta saadakseen
tietää, mitenkä se pieni tyhmyri on rakennettu, joka meillä on
vasemmalla povessamme!... Sekin inhoittava varakreivi de Nozay käänsi
minut nurin kuin hansikkaan.

— Silloin voi Jack olla tyytyväinen: jos herra de Nozay tuntee teidän
sisäisen olemuksenne, niin ei hän pyydä teitä naimisiin! huudahti
Charley Beauchamp hymyllään lieventäen kiusoitteluaan.

Dora heitti ruokaliinan hänen päähänsä.

— Tuo oli katalaa, mitä sanoitte, sillä minä olen parempi sisältä kuin
päältä.

— Lähdetkö ulos piankin aamiaisen jälkeen? kysyi rouva Carroll
tyttäreltään.

— En... minä odotan erästä neitiä Virotilta hattuja tuomaan.

— Vielä!

— Niin, minä näin tänä aamuna niin somia, etten voinut vastustaa.
Minua inhoittaa itseänikin, että minulla on niin paljon tavaraa...
ja kuitenkin minä ostan aina! Euroopassa on puute itsemurhien syynä;
meillä on pian yltäkylläisyys.

— Älkää puhuko tuhmuuksia! sanoi neiti Beauhamp tyytymättömän näköisenä.

Helena nousi pöydästä ja meni peilin luo. Hän oli aamupuvussa ja oli
syönyt hattu päässä, kuten amerikattaret usein tekevät. Hän huomasi,
että tämä päivä oli hänen kauneimpiaan ja lähetti kuvalleen peilissä
onnitteluhymyilyn.

— Minulla on eräs ajatus! — sanoi hän sovittaen toisin erästä pientä
kampaa kauniissa tukassaan. — Minä menen rouva Kevinsin luo. Häntä ei
tapaa enää kolmen jälkeen. Hän on luvannut minulle hollantilaisten
hotellien osoitteita.

— Pyydä häneltä, kun kerran siellä olet, kaikki tiedot, mitä hänellä on
— kehoitti Charley.

— Se helpottaa meidän matkaamme... Minä tulen alas kanssasi ja hankin
ajurin.

— Tarpeetonta, minä menen jalkaisin. Ulkona ei ole liian lämmin, ja
kävely tekee minulle hyvää.

Samana hetkenä, jona rouva Ronald sai tämän päähänpiston, muisti eräs
nuori roomalainen, kreivi Sant' Anna, joka oli juuri syönyt aamiaista
erään ystävänsä kanssa Voisinilla, äkkiä erään edellisenä päivänä
tekemänsä sopimuksen. Hän katsoi kelloaan.

— Peijakas! jo puoli kaksi! Minun täytyy jättää sinut!... Olen luvannut
tavata Binderia Antinin kadulla. Hänen on määrä näyttää minulle erästä
vaununmallia.

Helena oli tuskin kymmenen metrin päässä Continentalista, kun
italialainen tuli ulos ravintolasta, sikari suussa. Ja aavistamattaan
noudatti kumpainenkin Kaitselmuksen tahtoa, joka oli määrännyt heidän
yhtymänsä täksi päiväksi ja juuri täksi hetkeksi.

Kreivi Sant'Anna poikkesi Cambon-kadulta Rivolin kadulle. Ilman kauneus
herätti hänessäkin halun kulkea jalkaisin, ja hänkin päätti kävellä!

Äkkiä sattui hänen katseensa rouva Ronaldiin eikä siitä enää
irtaantunut.

Tämä oli vaaleassa kävelypuvussa, jonka takki ja ruumiinmukainen hame
muovailivat rohkeasti hänen upean vartalonsa muotoja. Pyöreä hattu,
takana kimppu vaaleita ruusuja jätti näkyviin hänen kumpuilevan
tukkansa, jonka ihmeellinen väri tuntui melkein keinotekoiselta.

»Varmaankin kokotti!» ajatteli italialainen. Ja tuon ärsyttävän
kokonaisvaikutuksen pettämänä joudutti hän astuntaansa, kulki nuoren
naisen ohi, kääntyi ja katsoi häntä häikäilemättä kasvoihin.

»Ei, ulkomaalainen», päätteli hän, »mutta vietävän kaunis!»

Ja sen vaikutelman vallassa kääntyi hän jälleen voidakseen seurata
Helenaa.

Amerikatar oli paljoa enemmän nainen Euroopassa kuin kotimaassaan.
Kehkeyttäneekö ympäröivä ilma hänen naisellisuuttaan, vai uskaltaako
hän enemmän? Joka tapauksessa haluaa hän Pariisissa saada
osakseen huomiota ja ihailua kadulla. Se on huvi, jota hänellä
ei ole kotimaassaan ja jota hän etsii sitä enemmän. Kun jollekin
ranskattarelle sattuu, että häntä ruvetaan itsepintaisesti seuraamaan,
joutuu hän aina siitä hämilleen. Jos hän on todella siveä, pahoittelee
hän tapausta ja katsoo tehneensä virheen. Amerikatar ei niin vähästä
hämmenny. Usein sattuu, että joku joutilas, hänen kauneutensa tai
keimailevan käytöksensä vuoksi pitää häntä seikkailua etsivänä
muukalaisena ja alkaa häntä huvikseen seurata. Kaukana siitä, että tämä
tungettelevaisuus häntä loukkaisi, se päinvastoin häntä mairittelee.
Jopa hän ajattelemattomasti hiljentää kulkuaankin, pysähtyy
näyteikkunain eteen, ja kun »kävelijä», luullen saaneensa rohkaisua,
yrittää häntä puhutella, musertaa tämä hänet ankaralla katseella,
torjuu niin jäätävän siveellisellä ilmeellä, että toinen lähtee
tiehensä enimmäkseen sangen nolostuneena. Silloin palaa amerikatar
kotiinsa riemuisena, että on nöyryyttänyt yhtä väkevän sukupuolen
edustajaa eikä tunne muuta kuin itserakkauden tyydytystä.

Rouva Ronald sai usein kävelymatkoillaan peitetyn ihailun merkkejä. Hän
nautti niistä aina paljon, mutta valitteli yhtä kaikki närkästyneenä,
kuten muutkin amerikattaret, että tässä turmeltuneessa Pariisissa oli
mahdotonta kävellä ulkona ilman että joku seuraisi. Näin Pariisia
tavallisesti arvostellaan Englannissa ja Amerikassa. Helenaa olisi
ollut vaikea saada vakuutetuksi, että yllytys tuli hänen itsensä
ja hänen kadulla kävelyyn liian räikeiden pukujensa puolelta.
Todellisuudessa kunnioittaa ranskalainen enemmän kuin kukaan muu mies
naista, jota hän luulee siveäksi.

Tänä iltapäivänä tuli rouva Ronald hyvin pian tietoiseksi siitä, että
hän oli tehnyt valloituksen. Vieras, joka oli niin äkkiä kääntynyt,
seurasi häntä. Hän huomasi sen heti. Tavallisuuden mukaan se häntä
huvitti ja hiveli hänen turhamielisyyttään — sitäkin enemmän, kun
hän oli ehtinyt havaita, että ihailija oli kaunis ja elegantti. —
Herättämänsä ihailun ja halun magneettisesta vaikutuksesta tunsi
hän, että oli ihanaa elää ja olla kaunis; hänen astuntansa tuli
joustavammaksi, hänen olentonsa keimailevammaksi. Kuljettuaan
Concorde-aukean poikki kääntyi hän Gabriel-kadulle. Ja Näkymättömän
ohjaamina kulkivat molemmat muutamia minuutteja melkein yksinänsä
puistokadun siimeksessä ympäristön tuoksun täyteisessä ilmassa.
Italialainen tunsi kiihtyvää nautintoa tämän naisen seuraamisesta. Hän
alkoi tuntijan silmällä häntä eritellä ja hänen halunsa yltyi. Hän
kiihdytti askeliaan ja välimatka, lyheni. Sen huomatessaan kääntyi
Helena äkkiä vasemmalle ja tuli Champs-Elysées'n täyteen päivänvaloon.

Nuori mies ymmärsi pian, että tuntematon ei ollut kävelyllä, vaan että
hän oli jonnekin menossa tai palaamassa kotiinsa. Hän päätti seurata
häntä perille saakka, ja ikäänkuin hänen hiustensa loiston ja hänen
vartalonsa viehättävien piirteiden lumoissa kulki hän Antininkadun ohi
sitä näkemättä, kohtauksen ja vaunut unohtaen.

Rouva Kevins asui aivan lähellä Voittokaarta. Tultuaan Champs-Elysées'n
viimeistä edellisen talon kohdalle, jonka sisäänkäytävä oli
Tilsitin kadun puolella, katosi Helena sen ovesta sisään. Sant'Anna
jäi hetkeksi katukäytävälle. Asuiko hän täällä? Vastustamattoman
uteliaisuuden ajamana meni hän vuorostaan sisään numeroon 154 ja kysyi
ovenvartijanaiselta, oliko se henkilö, joka juuri tuli sisään, talon
väkeä. Vaimo katsoi häntä ensin epäluuloisena, mutta kun hän näytti
herrasmieheltä, vastasi lopuksi, että tämä vain oli satunnainen vieras.

Rouva Kevinsin huoneisto oli alikerroksessa, ja hänen
vastaanottosalissaan oli kaksi nurkka-ikkunaa, joten Helena saattoi
nähdä ihailijansa vahtimassa.

Tämä näky ei ollut tekemättä häntä hiukan hermostuneeksi ja
hajamieliseksi, ja epävarmaa on kuuliko hän puoltakaan niistä
tiedoista, joita hänen ystävättärensä antoi hänelle Belgiasta ja
Hollannista.

Vierailunsa päätyttyä astui rouva Ronald alas portaita jokseenkin
levottomana. Päästäkseen tunkeilijasta pyysi hän ovenvartijanaista
noutamaan ajurin ja jäi odottamaan sitä oven sisäpuolelle. Ajurin
saavuttua livahti hän vaunuun vikkelästi käskien ajaa Friedlandin
puistokadulle.

Odottamassa ollut nuori mies huomasi ajopelit vasta kun ne lähtivät
kulkemaan mainittuun suuntaan. Hän arvasi, ketä ne veivät, ja ymmärsi
menettäneensä pelin. Hän teki silloin tuon käden, pään ja olkapäiden
liikkeen, joka ei ole jäljiteltävissä ja jolla italialainen alistuu
tappioonsa ja ilmaisee tapahtuman tapahtuneeksi.

— Minä tapaan hänet vielä, sanoi hän; kauniin naisen tapaa aina
uudelleen.

Ja kuten hän oli toivonut, tulivat he kaksi päivää myöhemmin äkkiä
vastakkain Rue de la Paix-kadulla. Helena näytti hänestä vielä
viehättävämmältä. Helenan hiusten lämmin väri häikäisi häntä kuin
auringonvalo. Hän katseli häntä palavin silmin. Helena puolestaan
ei ollut häntä näkevinään. Kuljettuaan muutamia metrejä ohi kääntyi
kreivi häntä seuraamaan. Helena tunsi sen vaistomaisesti ja jälleen
hiveli se hänen turhamielisyyttään. Kiiruhtamatta jatkoi hän kävelyänsä
Capucinien bulevardin kautta Royal-kadulle. Hänen aikomuksensa oli
ollut palata hotelliin, mutta havaitessaan, että muukalainen, jolle hän
ei tahtonut ilmaista missä asui, ei hänestä luopunut, otti hän ajurin
käskien ajamaan Louvre'in makasiineihin. Siellä uskoi hän varmasti
voivansa eksyttää itsepintaisen seuraajan... Sant'Anna, joka tunsi
makasiinit ja niiden monien ovien petollisuuden, ei antautunut tähän
leikkiin. Hän uskoi nyttemmin kuitenkin hänet löytävänsä. Seuraavana
ja sitä seuraavana päivänä vakoili hän, tosin ilman menestystä,
Castiglione- ja Paix-kaduilla: hän oli arvannut, että hänen etsimänsä
oli amerikatar ja asui jossakin lähipiirin hotelleista.

Kuten useimmat italialaiset, oli Sant'Anna suuri naisten pyydystäjä
ja lemmenseikkailujen harrastaja. Tämä urheilulaji herätti hänessä
mielenkiintoa, jonka alalla hän oli herkuttelija. Hän keskitti
siihen rotunsa kiihkon ja viekkauden, lapsellisen taikauskonsa.
Mistä hinnasta hyvänsä pyrki hän tyydyttämään halua, jonka kauniit
kasvot tai sulava olento oli hänessä herättänyt. Kun sattui, mikä
muuten oli sangen harvinaista, että hän joutui tappiolle, alistui hän
kohtaloonsa filosofisesti. Joko sen vuoksi, että italialaisella on
vähemmän taisteluhalua, tai että hänen herkistynyt luontonsa paremmin
tuntee elämän voittamattomuuden, antautuu hän vastustamatta, yhtä
alistuvaisena kuin itämaalainen, vaikka älykkäämpänä. »Se oli sallittu!
Se on kohtalo!» Nämä sanat tulevat vaistomaisesti hänen suuhunsa,
lohduttavat häntä, vapauttavat katumuksesta ja harmittelusta. Sangen
taikauskoisena oli nuori kreivi vakuutettu, että tuo amerikatar,
joka oli tehnyt häneen niin syvän vaikutuksen, oli määrätty jollakin
tavoin kuulumaan hänen elämänsä kohtaloon. Millä tavoin, siitä
hänellä ei ollut aavistusta!... Hän alkoi siis kaikkialla pälyillä
häntä. Neljännen päivän aamuna huomasi hän hänet äkkiä edellään
kulkemassa Vendôme-aukeaman poikki. Hän tunsi huikaisua, valtavaa
sydämentykytystä, intoa, jonka hän nopeasti hillitsi. Päättäen saada
selville, missä hän asui, seurasi hän häntä kaukaa ja onnistui
näkemään, että nainen meni Continental-hotelliin. Tämä riitti hänelle.
Hän jatkoi tietään, sangen onnellisena onnistumisestaan.

Samana iltana, jona rouva Ronald joi veljensä seurassa kahvia
Continentalin hallissa, näki hän ihailijansa saapuvan. Tämä odottamaton
ilmestys saattoi hänet hiukan hämmennyksiin. Hän ei hetkeäkään
epäillyt, etteikö nuori mies tullut hänen takiaan. Hän oli siis
kuitenkin saanut selvän! Se oli aika ovelaa!... Se hiveli Helenan
turhamielisyyttä, ja hän muuttui äkkiä hilpeäksi. Hänen silmänsä
loistivat enemmän, hänen puheensa oli äkillistä ja vilkasta. Kreivi
oli istunut naapuripöytään. Helena tunsi monta kertaa hänen katseensa
vetovoimaa, mutta torjui sen heti täydellisellä välinpitämättömyyden
ilmeellä. Yhä puhellessaan ajatteli hän, että nuori mies on joko
italialainen tai espanjalainen. Hän oli yhdellä silmäyksellä havainnut
hänen himmeän ihonsa, hänen säännölliset piirteensä; toisella huomasi
hän hänen solakan vartalonsa ja kaikki ulkonaiset, maailmanmiestä
osoittavat merkit. Tämä valloitus oli hänelle epäilemättä kunniaksi.
Hänen päähänsä pälkähti uskottaa, että Charley oli hänen puolisonsa
ja naisen luontaisella ja katalalla julmuudella ryhtyi hän heti
italialaista kiusaamaan ja alkoi puhella veljensä kanssa huomattavan
hellästi. Hän antoi tyynesti toisen ihailla häntä vielä runsaan
neljännestunnin, nauraen ajatukselle, että hän huomenna lähtee
Pariisista ja että ihailijan naama on nolo kun tämä saa kuulla hänen
menneen. Tämä ilkeä mielikuva ajatuksissaan nousi hän ylös ja poistui
hallista hissiä kohti. Kun hän ylväänä ja arvokkaana kulki muukalaisen
ohi, muistuivat hänen mieleensä »ruhtinaan» sanat. Hänen huulillaan
väikkyi hilpeä voiton ja halveksumisen ilme:

»Tällä kertaa vielä», ajatteli hän itsekseen, »ei miehellä ainakaan
minun suhteeni ole hetkeänsä!»




VII.


Ensimäisellä junalla seuraavana päivänä lähtivät Helena, hänen veljensä
ja tätinsä, Dora ja hänen äitinsä Pariisista.

Belgian ja Hollannin matka oli yhtämittaista nautintoa Charleylle.
Hänen ystävänsä Willie Grey tuli häntä tapaamaan Brysseliin ja saattoi
häntä museosta museoon. Vanhan Euroopan hitaasti ja murheellisesti
kootussa aarteistossa tunsi hän, samoin kuin monet hänen kansalaisensa,
niitä vaikutelmia, jotka yksin voivat virkistää liike-elämän kuumeen
polttamia hermoja.

Helena ja Dora eivät tunteneet ennestään Belgiaa eikä Alankomaita. Se
oli heille uusi vanhan maailman kirja, jota he tutkivat hyvin uteliaina
ja joka viehätti heitä omaperäisyydellään. Pienet kylät, jotka ovat
niin hiljaisia kuin rukous, joiden vanhuus on niin liikuttava,
herättivät heissä hämmästystä ja kunnioitusta. Kankeat ja räikeät
kansallispuvut, tyynet kasvot, hiljainen ja vakaa elämänvietto huvitti
ja kiinnitti heidän mieltään. Siitä huolimatta näki rouva Ronald
mielellään Sveitsiin-lähdön ajan lähenevän tavatakseen siellä markiisi
ja markiisitar Vergan. Hän oli erinomaisen nopeasti kiintynyt tähän
rouva d'Anguilhonin luona tapaamaansa amerikattareen.

Rouva Verga oli hyvästä washingtonilaisesta perheestä. Nuorena tyttönä
oli hän paljon seurustellut ulkolaispiireissä. Siellä oli hän tehnyt
puolisonsa, erään roomalaisen, Italian lähetystön sotilasasiamiehen
tuttavuutta.

Hänellä oli sangen sievät kasvot, joille siniset, hilpeää ja
hyväntahtoista sielua kuvastavat silmät antoivat eloa. Ollen kukaties
enemmän loistoa rakastava kuin lahjakas oli hän lapsellisen onnellinen
markiisitar-arvostaan ja Rooman ylhäisöön kuulumisesta. Hänen vilpitön
luonteensa oli hankkinut hänelle paljon ystäviä. Hänen salonkinsa oli
kaikkein vilkkaimpia. Hänen yksinkertainen ja suora luonteensa esti
häntä näkemästä puoltakaan niistä juonista, joita punottiin hänen
silmäinsä edessä. Hän sanoi rakastavansa italialaisia sen vuoksi, että
he ovat niin vaiteliaita ja että heidän kanssaan saattoi puhua niin
paljon kuin tahtoi. Markiisia ei pidetty uskollisena aviomiehenä.
Toiset uskoivat, että markiisitar ei tiennyt mitään, toiset taas, ettei
hän ollut mitään tietävinään.

Joka tapauksessa sanoi hän olevansa mitä onnellisin vaimo. Rouva Verga
oli puhellut rouva Ronaldille ja Doralle usein siitä seurapiiristä,
jossa hän eli. Hän oli kehoittanut heitä viettämään talven Roomassa,
luvaten hankkia heille kaikkia ajateltavia huvituksia, esittää heidät
ylhäisöpiireille.

Vihdoin oli Helena todella ruvennut ajattelemaan, olisiko mahdollista
taivuttaa herra Ronald tähän matkaan. Hänen mieleensä johtui ensimäisen
Eevan arvoinen aate. Herra Ronald, joka erikoisesti harrasti
myrkkytiedettä, oli monta kertaa pahoitellut, ettei ollut voinut
löytää sitä myrkkyä, jota Borgiat käyttivät. Hän koetti herättää
miehensä mielenkiintoa selittämällä, että hän markiisi Vergan tai tämän
ystävien kautta saisi mahdollisimman suuren vapauden tutkia Vatikaanin
salaisimpia arkistoja.

Neiti Carrollia puolestaan kiehtoi ajatus saada viettää talvikausi
Roomassa ja ottaa osaa ihaniin ketunmetsästyksiin, joista rouva Verga
oli hänelle kertonut. Ja sitten päästä hoviin, nähdä läheltä noita
ruhtinaita ja herttuoita, joiden historialliset ja sointuvat nimet
häntä aina olivat hurmanneet! Se oli perin houkuttelevaa, sitäkin
enemmän, kun hänellä oli mainio tekosyy pidentää oloansa Euroopassa:
hänen äitinsä terveys, jossa oli paljon toivomisen varaa, ja joka
lääkärien lausuman mukaan vaati lempeätä ilmanalaa ja rauhaisaa elämää.

Markiisittaren sanat tekivät molempien naisten mielikuvituksessa
hiljaista, mutta varmaa työtä.

Amsterdamista kirjoitti Helena miehelleen yhden viehättäviä
kirjeitänsä, täynnä hienoja ja omaperäisiä huomioita. Tapansa mukaan
höysti hän sitä herttaisilla hyväilysanoilla. Mutta lausui lopuksi
haluavansa viettää talven Italiassa. Hän vakuutti herra Ronaldin
tarvitsevan lomaa eikä voivan sitä missään viettää miellyttävämmin kuin
Roomassa. Ja syötiksi sijoitti hän kirjeeseensä vielä suunnittelemansa
mahdollisuuden päästä etsimään Borgiain kuuluisaa myrkkyä. Tämä kirje
oli todella naisdiplomatian mestariteos. Hän pani sen kuoreen juuri,
kun Dora tuli hänen huoneeseensa, kimppu kirjeitä kädessään.

— Onko teillä mitään postiin annettavaksi? kysyi hän.

— On, vastasi rouva Ronald antaen hänelle kirjeensä.

— Lyön vetoa, että arvaan mitä kirjoitatte Henrikille.

— No, mitä kirjoitan?

— Että haluatte viettää talven Italiassa, yksinkertaisesti... Minä
sanon saman asian Jackille.

— Oh, Dody! siinä teette väärin!... Minä, minä olen naimisissa eikä
mikään estä herra Ronaldia tulemasta minua tapaamaan... kun taas te...

— Lykkään herra Ascottin onnettomuutta, siinä kaikki!... Leikki
sikseen, nuo herrat eivät tule olemaan tyytyväisiä. Sen pahempi. Se on
kehittävä heidän luonnettansa. Tiedän tosin, että meillä on aina vapaus
tehdä mitä tahdomme; mutta he voivat häiritä meidän iloamme rettelöillä
ja nuhteilla. Meidän täytyy tukea toisiamme... Henrik on teille paha
papu purtavaksi. Te olette luvannut palata lokakuussa: jos lykkäätte
paluunne, raivostuu hän. Hän ei voi sietää sananpitämättömyyttä.
Ronaldit ovat siinä suhteessa hirveän ankaria.

Kapinan henkäys levitti hieman Helenan sieraimia.

— Hyvä on, sanoi hän, saamme nähdä.

Anatomi, joka tutkii ihmisruumista, joutuu aina hämmästyksen ja
ihmetyksen valtaan nähdessään, kuinka pienintä myöten tarkat
ne yksityisosat ovat joista se on kokoonpantu, kuinka luonto
käyttää hyväkseen hienointa säiettä, pikkuriikkisintä hiukkasta.
Ihmiskohtaloissa käyttää Kaitselmus samaa ihmeellistä huolittelua. Se
ottaa kaukaa, sangen kaukaa tarvitsemansa välineet. Sanasta, katseesta,
kädenliikkeestä panee se alkuun järkyttävän draaman tai jumalaisen
ilon, jotka vuorostaan synnyttävät tuhansia tunteita ja saavat
arvaamattomia seurauksia.

Rouva Ronaldin ja rouva Carrollin tulo Pariisiin, heidän tuttavuutensa
markiisitar Vergan kanssa, Helenan ja kreivi Sant'Annan kohtaus
edustivat jo suunnatonta Kaitselmuksen työtä, olojen hämmästyttävää
yhteensattumaa, eliöiden, asiain, juoksevain ainesten yhtymää, mihin
yksinkertaisen romaaninkirjoittajan ymmärrys hukkuu, mutta joita
tutkiessa ajattelija ja sielutieteilijä voivat helposti kohdata
toisensa ja löytää kenties todisteita ja valon tuiketta.




VIII.


Elokuun alussa lähtivät neiti Carroll ja hänen äitinsä Karlsbadiin;
Helena, Sofia-täti, Charley Beauchamp ja Willie Grey matkustivat
tapaamaan Vergoja Luzerniin, National-hotelliin.

Pieni sveitsiläinen kaupunki tuntui rouva Ronaldista jokseenkin
ikävältä. Pian mieltyi hän kuitenkin alppiretkiin, pitkiin
ajelumatkoihin, veneretkiin, kävelyihin, jotka markiisi osasi järjestää
hauskoiksi. Muutamien päivien kuluttua olivat markiisitar Verga ja hän
keskustana pienessä piirissä, joka reippautensa ja hilpeytensä vuoksi
herätti kaikkien kateutta. Päivällisen jälkeen, jota varten kumpikin
pukeutui erikoisesti, menivät molemmat amerikattaret hotellin halliin,
yleiseen kohtauspaikkaan, ja istuivat siellä ystäväin ja ihailijain
ympäröiminä kuuntelemassa napolilaisia lauluja tai muuta musiikkia.
Italialaiset laulajat ja soittomiehet, jotka joka kesä tulevat
Luzerniin, antavat sille viehätyksen, jota Tyrolin koko »jodlaaja»
-joukko ei voisi aikaansaada. Harmahtavalla järvellä, Alppien kylmillä,
lumisilla huipuilla tai vihannoivilla rinteillä vietetyn päivän jälkeen
on sillä auringon, lämmön ja lemmen tunnulla, jonka Italian laulu ja
soitto herättää, aivan erikoinen viehätyksensä. Helenaan vaikutti se
enemmän kuin muihin läsnäoleviin naisiin. Hän ei ymmärtänyt kaikkia
sanoja, mutta kummasti hiveli laulu kuitenkin hänen korvaansa. Siinä
oli hänestä ilmaistu tunteita, joita hän ei koskaan ollut kokenut,
jotakin intohimoista, välähtävää ja häipyvää. Napolilaisten laulajain
ilme tenhosi hänet, kun heidän mustat silmänsä välkähtivät vuoroin
rakkautta ja suuttumusta tai sumenivat äkkiä suruun, ja ylimalkaan
latinalaisten kasvojen tavaton ilmehikkäisyys, joka niin suuresti
poikkesi hänen kansalaistensa väräjämättömästä jäykkyydestä. Hän oli
ollut monta kertaa Roomassa, Napolissa, Firenzessä. Soiton sointu
ei italiankielen värittämänäkään ollut hänelle uutta, mutta se ei
ollut milloinkaan niin oudosti häntä riipaissut. Oliko hänen sielunsa
herkentynyt vai salaperäinen aavisteluko häntä väreilytti?

Eräänä iltana istuivat Helena ja rouva Verga tavallisilla paikoillaan
hallissa ja juttelivat hilpeästi muutamien henkilöiden kanssa.
Markiisi oli mennyt Schweizerhofin hotelliin katsomaan, oliko eräs
ystävä, jota hän oli jo viikon odottanut ja jota baccara-peli piti
Aix-les-Bainsissa, vihdoinkin tullut.

Rouva Ronald keinui hiljaa tuolillansa sangen kauniina
valkaisemattomassa, vaaleanvihreillä nauhoilla koristetussa
batistipellavapuvussaan. Äkkiä pysäytti hämmästys hänen kasvonsa ja
keinutuolinsa liikkumattomiksi: herra Verga astui sisään mukanaan sama
nuori mies, joka häntä niin itsepintaisesti oli seurannut Pariisissa
ja josta hän luuli erinneensä ainiaaksi! Se oli siis hän, tuo kreivi
Sant'Anna, josta he näinä päivinä olivat niin usein puhelleet! Helena
oli suorastaan tyrmistynyt tästä yllätyksestä. Italialainen ei
häntä aluksi huomannut; kun hänen ystävänsä toi hänet Helenan eteen
esitelläkseen, hätkähti hän, silmissä välähti riemun ilme, viiksien
alla hilpeä hymy, minkä kaiken hän peitti syvään kumartaen.

Markiisitar valtasi vastatulleen muutamiksi minuuteiksi, pommittaen
häntä kysymyksillä kaikista yhteisistä tuttavista, jotka olivat
Aix-les-Bainsissa. Niinpian kuin Sant'Anna pääsi vapaaksi lähestyi hän
Helenaa, ja markiisi luovutti hänelle tuolinsa tämän rinnalla.

— Minulle ei ole usein sattunut semmoista onnea — sanoi hän kohdistaen
suurenmoiset mustat silmänsä Helenaan. — Onnetar oli kai minulle
velkaa tämän hyvityksen, sillä se piteli minua surkean pahasti
baccara-pelissä! — lisäsi hän rohkeudella, joka hipaisi tungettelua. —
Jos olisin voinut aavistaa, että se ystävätär, josta Verga kirjeissään
puhui, olitte te, rouva, niin olisin jo aikaa sitten ollut täällä.

— Minä en käsitä minkä vuoksi? sanoi Helena kylmästi.

— Sen vuoksi, että minulla oli ilo kohdata teidät useita kertoja
Pariisissa ja että saadakseni nähdä teidät jälleen olisin mennyt
maailman ääriin.

Helenan oli mahdotonta antaa keimailuhaasteen mennä ohi siihen
vastaamatta.

— Niinkö pitkälle! sanoi hän pilaa tehden.

— Niin pitkälle — toisti vakavasti nuori mies. — Me italialaiset olemme
äkillisen inhon ja innon ihmisiä. Kun joku nainen herättää meissä
voimakasta tunnetta, niin vetää hän meitä vastustamattomasti seuraamaan
itseänsä: se on tunnustus, johon hän pakottaa meidät kauneudellaan ja
josta hän ei voi loukkaantua.

Rouva Ronald joutui siinä määrin ymmälle tämän selityksen
nokkeluudesta, ettei osannut vastata sanaakaan.

— Ja niin juuri on minulle tapahtunut... Minusta tuntui, että teitä
ennen en koskaan ollut nähnyt valkoveristä naista.

— Minä en tiennyt olevani erikoisen »valkoverinen».

— Niin, että voisitte olla itse Eeva.

— Niinkö luulette?... Se ei ole erikoisen turvallista minulle.

— Vielä vähemmin muille! — vastasi italialainen hieno hymy huulilla. —
Minä arvasin teidät amerikattareksi.

— Mistä sitten?

— Ensinnäkin eleganssistanne, sitten vilkkaasta ja päättävästä
olennostanne. Minä tunnen sen hyvin, sillä meillä on paljon
amerikattaria Roomassa. Kun he aamuisin lähtevät ulos, kirkastavat he
koko Corson.

— Sehän on kaunista kuulla.

— Te ette tullut tänne suoraan Pariisista?

— En, Belgian ja Hollannin kautta.

— Pidättekö Luzernista?

— Paljonkin.

— Aioitteko jäädä tänne matkailukauden loppuun saakka?

— Niin kauaksi kuin tuntuu miellyttävältä.

Neiti Beauchamp, joka tuli lukusalista lukemasta _New York Heraldia_,
lähestyi tällä hetkellä veljensä tytärtä.

— Joko tulet ylös? kysyi hän.

— Kyllä, täti, minä odotin juuri teitä, vastasi Helena.

Hän oli noussut kiiruulla, joka oli vain vaistomaisen keimailun temppu.

Sitten sanoi hän kreivi Sant'Annalle ikäänkuin anteeksipyytäen:

— Me olemme tänään tehneet pitkän retkeilyn; huomenna syömme aamiaista
Rigillä: jos tahtoo olla pirteänä, on mentävä ajoissa levolle.

Hyvästeltyään muut meni hän vielä sanomaan jotakin veljelleen, joka
eräässä nurkassa jutteli Willie Greyn kanssa.

Italialainen seurasi häntä katseellaan.

— Siunatkoon, kuinka kaunis nainen! — sanoi hän ystävälleen Vergalle. —
Onko tuo puoliso? kysyi hän.

Ja hän viittasi päällään herra Beauchampiin, joka amerikkalaiseen
tapaan saattoi tätiään ja sisartaan hissiin.

— Ei, veli.

— Onko hän leski?

— Vain kesäleski — a _grass widow_ (armahdus-leski) kuten englanniksi
niin hassunkurisesti sanotaan... Herra Ronald on jäänyt Amerikkaan.

['Grass widow' on ranskaksi 'veuve par grâce', vaikka 'gras' on
väärinkäsityksestä käännetty sanalla 'herbe' (ruoho) Tekijä. Siitä
ruotsissakin mieletön muoto: gräsänka. Suomen _kesäleski_ ja Pohjanmaan
siirtolaisten _Amerikan-leski_ ovat sitävastoin sattuvia nimityksiä. —
Suom.]

— Sangen varomatonta hänen puoleltaan!

— Oh, hän ei ole antautunut minkään vaaran alaiseksi. Hänen vaimonsa
on ehdottoman nuhteeton, New Yorkin parhaista perheistä... kaikki
kasvatuksen ja, mikä on vieläkin varmempaa, kylmän temperamentin takeet.

— Ah, se tunnetaan! Tulee vain oikea kiusaus ... ja hiiteen
periaatteet, puhki jää!

— Sinä et tunne vielä amerikattaria: heillä on vain aivot. Luulenpa,
että jos Kaitselmuksella todella on aikomuksena luoda kolmas sukupuoli,
mihin naisaatteen harrastus näyttää viittaavan, niin Yhdysvalloista
saadaan sen ensimäiset eliöt: naispapit, naistohtorit...

— Oh, kauheata!... Mutta samantekevä: jos rouva Ronald, noine
hiuksineen, noine ihoineen ja monikuukautisena kesäleskenä on
voittamaton, niin se olisi yli-inhimillistä... epäinhimillistä
suorastaan.. Minun tekisi mieleni panna hänet koetteelle.

— Lyön vetoa 20 louis'sta, että jäät puille paljaille.

— Sovittu!

Samassa saapui rouva Verga toivottamaan herroille hyvää yötä.

— Mitä juonia te täällä punotte? kysyi hän.

— Erään naisen perikatoa, vastasi Sant'Anna.

— Tietysti, sanoi markiisitar hilpeästi nauraen.




IX.


Emanuele Sant'Anna kuului, vaikka ei ollut ruhtinas eikä herttua,
korkeimpaan aatelistoon. Hänen sukunsa, alunperin Espanjasta, oli
tullut Roomaan XIII vuosisadalla, näytellyt siellä huomattavaa
valtiollista osaa ja oli entisyytensä kautta läheisissä suhteissa
paavikuntaan.

Donna Teresa, hänen äitinsä, oli omaa sukuaan Salvoni, pyhän neuvoston
kardinaalin sisar. Hänen isänsä oli ollut noita Rooman uhkeita
ylimyksiä, joiden elämä kului Jeesuksen ja Kansan aukeiden välillä
ja joka muinoin nähtiin kävelytunnilla Corsolla tai Pinciolla, keppi
huulilla, pälyilemässä kauniita naisia vaihtaakseen heidän kanssaan
tervehdyksiä, silmäyksiä, salamerkkejä.

Vuoden 1870 jälkeen heitettiin syötiksi näille liike-elämää
tuntemattomille ihmisille lapsellinen toivo vallata »kahdenkymmenen
eri kansan» muodostama Rooma yksinomaan italialaisten haltuun,
niinkuin muinoin. Kreivi Sant'Anna tarttui syöttiin ensimäisenä. Hän
osti laajoja alueita, ryhtyi mielettömiin keinotteluhin, menetti
omaisuutensa ja kuoli surusta. Vuotta myöhemmin sai hänen puolisonsa
Teresa haltuunsa isänsä perinnön. Kun hän oli naittanut tyttärensä
ja suorittanut hänen myötäjäisensä, jäi hänelle maatila Ombriassa,
huvila Frascatissa ja vararikosta pelastetuksi saatu Sant'Annan
palatsi Roomassa. Hän eli ankaran säästävästi, jotta poika voisi elää
sitä leveämmin. Hän tunsi poikaansa kohtaan sitä äidinrakkautta, joka
sisältää ihmissydämen kaikki hyvät ja huonot ominaisuudet. Lelo — kuten
häntä lyhennyksenä Emanuele-nimestä kutsuttiin — oli kaikki kaikessa:
hänen edellään ei ollut mitään, mutta ei myöskään perässä. Kun hän
vaatimattomista, vain yhden hevosen vetämistä rilloistaan huomasi
poikansa Villa Borghesessa tai Pinciolla mestarillisesti ohjaamassa
kahden puhdasrotuisen hevosen vetämiä vaunujaan, oli hän onnellinen
eikä loppumatkalla enää nähnyt muuta kuin hänen uljaat vaununsa ja
uhkean muotonsa. Pojan kauneus oli äidin ylpeys ja ilo. Hänellä
oli tyypillisen italialaiset, klassillisen säännölliset ja lujat
kasvot, joita valaisivat kirkkaat, hyväilevät, surumieliset silmät,
jotka saattoivat olla yrmeän ankarat tai naisellisen hellät, kasvot,
joissa ei ole suurta älyn voimaa tai aatteellisuuden leimaa, mutta
joita verhoaa ominainen viehätys, äärimäisen välittömyyden ja hienon
herkkyyden viehkeys.

Kuten melkein kaikki hänen kumppaninsa oli Sant'Anna siirtymäkauden
roomalainen, hienostunut, irralliseksi joutunut, oppimaton,
vakaumukseton, joka ei rohkene hylätä entistä eikä omaksua uutta
ihannetta.

Ranskan ylhäisön nuorille miehille on kehitys paljoa helpompi ja
tuskattomampi. Heillä on uskonto ja isänmaa: ei mikään estä heitä
harrastamasta yhtä ja palvelemasta toista. Rooman ylhäisön uskonto
oli paavikunta; heidän isänmaansa Ikuinen Kaupunki: molemmat olivat
silvotut ja muuttuneet. He olivat tottuneet katsomaan Italiaa
viholliseksi ja heidät sullottiin väkivallalla sen lipun alle. Heidän
täytyy unohtaa ja niin sanoakseni uudestisyntyä. Heidän kykyjensä
surkastuminen pitkän toimettomuuden aikana on heille haitaksi ja
heikommuutensa tuntien pysyttelevät he syrjässä. Siitä ei heitä voisi
moittia.

Lelo sai kasvatuksensa jesuiittakoulussa. Siellä ei hänelle opetettu
Italian todellista historiaa, joka kertoo sen raskaista taisteluista,
sen pitkistä ponnistuksista yhteyden saavuttamiseksi, ponnistuksista,
jotka kavallus yhä teki tyhjiksi, mutta jotka 1870 vihdoin onnistuivat;
hänelle ja hänen kumppaneilleen opetettiin sitä typistettyä historiaa,
joka rakentuu mielettömälle tarinalle Pyhän Pietarin valtiudesta, jota
paavikunta muka niin kunniakkaasti on ylläpitänyt. Häneen juurrutettiin
toivoa, että paavi jonkun suurvallan avulla ennen pitkää valtaa
takaisin maallisen valtiutensa ja että Italian on pakko etsiä itselleen
toinen pääkaupunki. Mutta Rooma ei enää ollut se suljettu linna, mihin
ei mikään filosofinen aate, mikään tieteen keksintö, mikään uutinenkaan
päässyt itsevaltiaan papiston tarkastamatta ja tarkistamatta. Kaikkien
suuntien sanomalehtiä kaupiteltiin kaduilla; kirjat ja aikakauslehdet
pääsivät koteihin vapaasti; uudenaikainen elämä levittelihe rohkeasti
vanhojen palatsien ikkunain edessä kappelien ja kirkkojen ympärillä.
Porta Pian aukosta oli XIX vuosisata tunkeutunut sisään ja levittänyt
valoansa Trasteveren pimeimpiin kolkkiin saakka. Ja Ikuisen kaupungin
ilmakehä muuttui. Se kadotti iäksi pyhättökauneutensa ja siirtyi sekin
siirtymäkauden kiittämättömään ja epäpyhään aikakauteen. Vapauden ja
isänmaallisuuden aatteiden täyttämä ympäröivä ilma vaikutti kreivi
Sant' Annaan, joka ei ollut siihen varustautunut. Monien seikkojen
vastustamattomasti työntämänä uusiin oloihin alkoi hän seurustella
vierasten piirien kanssa ja lipua vähitellen, alussa arastelemalla,
muutamiin »valkoisiin» piireihin. Siellä kohtasi hän ruhtinatar
Marinan, erään hovipuolueen kaunottarista.

Tämä oli solakka ja hieno italiatar, kasvot klassillisen kauniit, tukka
tuuhea ja tumma, silmät siniset, hehkuvan magneettiset. Tekopyhästä,
väkivaltaisesta ja raa'asta puolisostaan oli hän laillisesti eronnut ja
varannut itselleen riittävän toimeentulon. Vihasta, ruhtinasta kohtaan,
joka kuului »mustaan maailmaan», oli hän liittynyt valkoisiin, ja
tullut yhdeksi Quirinaalin hartaimpia ystäviä.

Lelo oli hurmaantunut Donna Vittoriaan hyvin säilyneen ja puhtaana
pysyneen nuoruutensa koko hehkulla. Hän oli kahdenkolmatta vuotias;
ruhtinatar neljänneljättä. Tämä lemmensuhde täydensi hänen
irtaumisensa. Hänet esitettiin Italian kuninkaalle ja kuningattarelle,
mutta hän näyttäytyi hovissa vain harvoin. Tämä uskollisuuden osoitus
saattoi tuntua vain näennäiseltä; mutta ottaen huomioon hänen
kasvatuksensa, hänen omaistensa suhteet Vatikaaniin, oli sen täytynyt
kysyä häneltä suurta mielenrohkeutta; hän ei olisi siihen kyennyt ilman
Donna Vittorian vaikutusta ja neuvoja. Tämä teko aiheutti ankaria
perhekohtauksia, saattoipa hänet menettämään perintöosuutensakin erään
ahdasmielisen enon puolelta.

Tämän jälkeen katsoi kreivi Sant'Anna ansainneensa oikeuden
pysyä tyynenä. Kävihän laatuun elää siinä filosofisessa
välinpitämättömyydessä, joka on tunnusomaista useimmille hänen
säätyläisilleen.

Jos mieli ymmärtää kansan luonnetta, täytyy osata sen kieltä ja tuntea
sen historia. Ei mikään kansa ole ostanut yhteyttänsä niin kalliisti
kuin Italian. Vuosisatoja olivat eri puolueet sitä rasittaneet,
raadelleet ja pettäneet. Että se ei taisteluihin menehtynyt, johtui
siitä, että se oli kauneuden, taiteen, runouden kantaedustaja.
Ja jokaisessa sen pojassa näkee enemmän tai vähemmän, pitkän
ahdingon synnyttämää kyllästymystä, yhä uusiintuneiden petosten
juurruttamaa epäileväisyyttä ja tyranniuden kehittämää oveluutta,
viekkautta ja nokkeluutta. Kaikki nämä ominaisuudet olivat myöskin
kreivi Sant' Annalla. Anglosaksilaisen sitkeä työ, amerikkalaisen
toimeliaisuus, ranskalaisen luova hehku saivat hänet vain kohauttamaan
olkapäitään ja sanomaan ylhäisellä halveksumisella: »Mitä varten?»
Rakkauden ja pelin liikutukset, hevos- ja metsästys-into täyttivät
riittävästi hänen elämänsä. Hän oli pelaaja, mutta vain puuskittain.
Hän saattoi olla kuukausia koskematta kortteihin, mutta sitten heräsi
hänessä äkkiä halu. Hänen puuskansa olivat käyneet sangen kalliiksi
hänen äidilleen, mutta hän näytti itse olevan niin syvästi pahoillaan,
että äiti ei hennonut edes moittia.

Samoin kuin useimmat Italian ylimykset rakasti kreivi Sant'Anna
Pariisia, jopa Ranskaa yleensä. Hänellä oli siellä sukulaisia
ja ystäviä, ja hän vietti siellä joka vuosi jonkun aikaa. Ennen
kotiutumistaan poikkesi hän Aix-les-Bainsiin, missä baccara köyhdytti
häntä useammin kuin rikastutti, mikä pakotti elämään säästävästi
maalla. Metsästys auttoi häntä kärsivällisesti odottamaan Roomaan
paluun aikaa, niissä hän marraskuussa jälleen alkoi seurallisen
elämänsä.

Työn ihmiset moittivat tämänlaatuisia olioita. He ovat väärässä: vaikka
sellaiselta olennolta puuttuu omakohtainen tausta ja tarkoitusperä,
ei hän kuitenkaan ole hyödytön. Lelo täytti hyvin sen paikan, mikä
hänelle oli määrätty maan päällä. Alaisiaan kohtaan osoitti hän sitä
tuttavallista ja arvokasta hyvyyttä, joka ei koskaan nöyryytä. Hänen
palvelijansa ja vuokramiehensä jumaloivat häntä ja tunsivat häntä
kohtaan melkein alamaisen kunnioitusta. Hän puolestaan kohteli heitä
kuin perheensä jäseniä. Sitä ei enää näe juuri muualla kuin Italiassa.
Kun hän palvelijainsa tai alustalaistensa perheissä tapasi lahjakkaan
pojan, auttoi hän tätä eteenpäin. Ei mikään tuottanut hänelle suurempaa
huvia kuin nähdä jonkun alustalaisistaan edistyvän urallaan eikä hän
koskaan kadottanut häntä näköpiiristään. Sanalla sanoen, hän oli oikea
herra; — ja oikea herra ymmärtää paremmin veljeyttä kuin porvari tai
sosialisti.

Rooman korkean ylhäisön piirissä nautti Sant'Anna suurta arvovaltaa;
hänen upea muotonsa herätti varsinkin ulkomaalaisten ihailua. Hän oli
usein uskoton ruhtinatar Marinalle; tämä sulki sankarillisesti silmänsä
välttääkseen kohtauksia, jotka olisivat karkoittaneet hänet pakoon, ja
Sant'Anna palasi lopulta aina hänen luokseen.

Ranskalainen panee rakkauteen ehkä kaikista miehistä enimmän
ihanteellisuutta, älyä, ylevyyttä. Italialaiselle, olletikin ylhäisöön
kuuluvalle, on rakkaus tuskin muuta kuin seikkailu, johon hän tuo
palavan mustasukkaisuuden, vaistomaisen epäluulon ja itämaisen
aistillisuuden. Nainen, jolta hän ei pyydä kuin erinäistä tyydytystä,
väsyttää tai tuskastuttaa häntä pian; ja hän etsii ystäviänsä ja
klubiaan. Nuoruudessaan hän on uskottomampi kuin ranskalainen; kypsänä
miehenä uskollisempi, ei hyveestä, vaan vaistomaisesti velttoudesta:
hän katsoo turhaksi nähdä uutta vaivaa tullakseen vanhaan tulokseen.

Kun Lelo odottamattaan joutui rouva Ronaldin seuraan, tunsi hän
äkillistä mielenliikutusta, joka tuntui hänestä aavistukselta.
Taikauskossaan katsoi hän tätä kohtausta rohkaisevaksi enteeksi.
Hänen aistillinen käsityksensä rakkaudesta ja naisesta sai hänet
päättelemään, että tämä ilmeisesti mielistelynhaluinen amerikatar, joka
oli kaukana puolisostaan, mielellänsä suostuisi lemmenseikkailuihin.
Hän kiitti onnensa tähteä, joka lähetti hänelle ihanan viettelyksen
temmatakseen hänet pois baccarasta ja muusta korttipelistä.




X.


Uskonto vaikuttaa paljon naisen luonteen muodostumiseen. Katolisuus
luo tunne-, protestanttisuus järkivaltaisia luonteita; naisellisuus
on katolista, nais-asiallisuus protestanttista. Amerikatar,
järkivaltaisena, kerskuu aistillista tunneturtuuttaan; ranskatar
taas erikoisen tunnevaltaisena on tunneherkkyydestään turhakin,
jopa liioitteluun saakka: ellei hänellä ole temperamenttia, hän
tekee sen itselleen kuvittelemalla. Rakkaudessa on hänen ylpeytensä
ja hän riemuitsee voidessaan antaa onnea; amerikatar taas tahtoo
saada. Edelliselle on mies päämaali, jälkimäiselle välikappale. Tämä
tuntemistapa tekee heidät niin erilaisiksi kuin kaksi samanlajista
luomusta saattaa olla. Ne kaksi viikkoa, jotka seurasivat kreivi
Sant'Annan esittelyä, olivat Helenalle kuin ihana unelma, täynnä
viehättäviä retkiä vuorilla ja metsissä, sinisillä järvillä, suloisia
levähdyksiä, hilpeitä juttelulta, viattomia, mutta omituisen kiehtovia
kohtaelmia komean, jalorotuisen miehen kanssa, jolla oli lämmin
ja uudenkaikuinen ääni. Tätä unelmaa elvytti huumaava ilma, jonka
synnyttävät kaiho, ihailu, lemmenlämmin myötätunto, nuo näkymättömät
aineet, jotka kietovat naisen lämpöön ja valoon, jotka niin sanoakseni
»samppanjoivat» ilman, jota hän hengittää... Mutta rouva Ronald ei
siitä juopunut.

Lelo huomasi pian todeksi, mitä hänen ystävänsä Verga oli sanonut,
mutta ei siitä masentunut: rakkaudessa viehättää vastustelu
italialaista. Nuoren naisen ilmeinen keimailu häntä kuitenkin hämmensi.
Helena näytti lapsellisesti nauttivan siitä, että hän miellytti
ihailijaansa, jopa varsin koetti miellyttää: hän halusi vain ihailua
ja yhä vain ihailua. Hellyyden sanat, joita Lelo puheluunsa sovitti,
herättivät vain hilpeyttä, todella leikkisää hilpeyttä. Ensimäistä
kertaa tunsi kreivi olevansa ehdottoman naissiveyden edessä.

Todellakaan ei tämä viehättävä tuttavuus ollut herättänyt rouva
Ronaldissa ajatustakaan, joka olisi voinut häiritä hänen omaatuntoansa.
Nuori roomalainen herätti hänen mielenkiintoansa »eksoottina»,
ulkolaisena, joka oli toisenmoinen kuin hänen ennen tuntemansa miehet.
Hänen mielialansa vaihtelut, hänen tavaton herkkyytensä, alakuloisuuden
ja laiskuuden puuskat hämmästyttivät ja huvittivat Helenaa. Lisäksi
kuului kreivi-nimi hänen korvaansa kauniilta, se loi kantajaansa
jotakin erikoista hohdetta. Olipa vähällä, ettei Helena pitänyt häntä
jostakin jalommasta aineesta tehtynä oliona.

Kuten Dora oli olettanut, loukkaantui herra Ronald nähdessään,
että hänen puolisonsa aikoi rikkoa sanansa. Borgiain myrkyn
keksimismahdollisuus jätti hänet aivan kylmäksi. Hän vastasi Helenalle,
ettei hän missään tapauksessa saattanut viettää talvea Roomassa.
Hän toivoi, ettei Helena anna Vergain vietellä itseään, ja oletti,
että hän palaa lokakuussa, niinkuin oli luvannut. Ehkä tietämättään
käytti herra Ronald ankaraa, käskevää sävyä. Helena ei ollut siihen
tottunut. Lisäksi oli tämä ensimäinen kerta, jolloin rouva kohtasi
vastassaan kiellon. Suuttumuksen tai jonkun vielä hämärän tunteen
vallassa kirjoitti hän tuollaisen pahantuulen yllyttämän kirjeen,
joita jälkeenpäin pahoittelee ja mielellään peruuttaisi, ja joista
on odottamattomia seurauksia: — hän oli päättänyt käyttää hyväkseen
tilaisuutta, joka tarjoutui miellyttävään oleskeluun Roomassa; jos
Henrik rakasti häntä enemmän kuin laboratoriotansa, mitä hän aina oli
epäillyt, tulisi hän häntä tapaamaan; ellei, niin eihän ollut väliä,
vaikka hän, Helena, hiukan pitensikin Euroopassa oloansa.

Kun rouva Ronald ilmoitti päätöksensä veljelleen ja tädilleen,
kauhistuivat nämä ja moittivat häntä ankarasti. Charley Beauchamp,
joka oli pelkkää hyväntahtoisuutta, oli ensi hetkestä tuntenut syvää
vastenmielisyyttä kreivi Sant' Annaa kohtaan. Hän huomasi heti, että
uusi tulokas kosieli hänen sisartansa. Hän oli aina nähnyt sisarensa
ihailijain ympäröimänä, mutta syystä tai toisesta olivat nuoren
roomalaisen huomaavaisuudet hänelle vastenmielisiä ja hänestä tuntuivat
ne ikäänkuin persoonalliselta loukkaukselta.

— Ole varuillasi, sanoi hän eräänä päivänä Helenalle, tuo kreivi
ei herätä minussa luottamusta. Muukalaiset luulevat, että kaikki
on luvallista mielistelevän naisen suhteen, — ja sinä olet sitä
hirvittävässä määrässä.

— Älä pelkää, kukaan ei milloinkaan tule laiminlyömään kunnioitusta
minua kohtaan! vastasi rouva Ronald varmana, kuten aina.

— Toivottavasti; mutta silti olisi viisasta olla yllyttämättä. Sinä et
aavista kuinka suuressa määrässä toisenlaisia italialaiset ovat kuin
amerikkalaiset. Minä en olisi milloinkaan sitä tiennyt, ellen olisi
oppinut niin hyvin tuntemaan markiisi Vergaa. Olkaa varuillanne, minä
toistan sen.

Muutamia päiviä myöhemmin sai Charley sähkösanoman, joka kutsui hänet
kiireesti takaisin New Yorkiin. Usein ennenkin oli hänen matkansa näin
keskeytynyt, mutta milloinkaan ennen ei se ollut tuntunut hänestä näin
kiusalliselta.

— Minusta on sangen ikävä jättää sinut, sanoi hän sisarelleen. Jos
yksin omat etuni olisivat kysymyksessä, en lähtisi. Lupaa minulle,
mieleni rauhoittamiseksi, että palaat lokakuussa!

— Minä en lupaa mitään! vastasi rouva Ronald kuivalla äänellä.

— Olisi sydämetöntä tuottaa Henrikille pettymystä. Sitäpaitsi antaisit
Doralle huonon esimerkin... Jos sinä menet Roomaan, tulee hän mukaan:
Jack suuttuu, ja seurauksena kukaties on kihlauksen purkaminen.

— Dody on kyllin suuri tietääkseen itse, mitä hänen tulee tehdä. Minä
en ole vastuussa hänen teoistaan.

Herra Beauchamp ei halunnut väitellä enää, hän tiesi, että oli
vaarallista ajaa Helena lausumaan tahtonsa, sillä sitten ei hän siitä
enää peräytyisi.

Ennen lähtöänsä pyysi hän kuitenkin Sofia-tätiä tekemään voitavansa,
jotta Helena luopuisi Rooman-matkastaan. Tekipä hänen mielensä
ilmoittaa pelkonsa kreivin suhteen, tai ainakin herättää tädin
epäluuloa; mutta veljellinen vilpittömyydentunne ehkäisi sen.

Kun veli hyvästeli asemalla sisartaan, oli hänen sydämensä sangen
huolestunut.

— Näkemiin — kuuden viikon kuluttua! huusi hän Helenalle vaunun ovesta.

Helena kääntyi pois, eikä vastannut.




XI.


Rouva Ronald oli sanonut herra de Limeraylle rakastavansa vaaraa, ja
tosiaan leikitteli hän nyt jo neljättä viikkoa niinkuin lapsi miehen
kaiholla, aisteilla ja turhamielisyydellä aavistamatta siitä johtuvaa
vaaraa. Amerikkalainen kasvatus on sekä henkisessä että ruumiillisessa
suhteessa toinen kuin eurooppalainen; se suojelee naista vieläkin
enemmän kuin hänen periaatteitaan tai säädyllisyyttään. Helena oli
rankaisematta vallinnut ja kiduttanut ihailjoitansa: ei kukaan ollut
mennyt pitemmälle kuin hän oli tahtonut. Kreivi Sant'Anna oli toista
temperamenttia. Tämä platoninen keimailu, johon alistettiin, tuntui
hänestä hänen miehisen sukupuoleni häväisyltä ja kiihdytti hänet
hetkittäin suuttumuksen purkauksiin. Herra Beauchampin lähtö oli
hänessä herättänyt suurta tyytyväisyyttä: hän oli arvannut tämän herran
vihamielisyyden ja luullut sen olevan menestyksensä esteenä; nyt tunsi
hän nuoren naisen olevan paremmin vallassaan.

Syyskuun alussa lähti koko pieni italialais-amerikkalainen seurue
Luzernista Ouchyyn, asettuen Beau-Rivage-hotelliin.

Vaikka markiisi Verga oli roomalainen, oli hänellä kuitenkin
fyysillistä joustavuutta. Pakotettuna toimensa johdosta saattamaan
Italian kuningatarta tämän alppimatkoilla oli hän mieltynyt
vuoristoon ja oleili mielellään Sveitsissä, missä mukavasti saattoi
tehdä semmoisia retkeilyjä. Lelo, joka ei rakastanut luontoa, joka
inhosi retkeilyjä, oli ihastunut päästessään Rigin ja Pilatus-vuoren
rasituksista ja tietäessään, että edessä oli vain vaivattomia
pikkumatkoja Léman-järvelle. Beau-Rivage'in hotelli oli paljoa
kodikkaampi kuin National-hotelli. Siellä oli kaunis puisto, somia
kolkkia, mihin saattoi eristäytyä, missä lemmen sanoilla täytyi
olla parempi kantavuus, tuhat pikkuseikkaa, jotka saattoivat
tulla hänen pyrkimyksensä avustajiksi. Ja hänen halunsa kävi yhä
hehkuvammaksi. Amerikattaren loistava kauneus, hänen kuin kullassa
kylvetetyt hiuksensa, hänen valkoisuutensa, ruumiillisen ja henkisen
terveytensä hele kiehtoivat häntä enemmän kuin hänellä oli voimia
vastustaa. Hänestä tuntui, että tämä niin valkoverinen nainen kuului
jo oikeuttakin myöten hänelle, niin tummalle. Ja kuitenkin tunsi hän
kiusauksen, jota hän koetti Helenassa herättää, jäävän tehottomaksi.
Eivät hänen sanansa, ei mykkä ihailunsa, ei katseen hyväily hämmentänyt
Helenaa. Kun hän illalla toivotti kädestä hyvää yötä, oli se sama
aina, yhtä raikas kuin pikku tytön käsi. Eräänä iltana, kun Sant'Anna
vastoin tavallisuutta oli kahden hänen kanssaan salissa, alkoi hän
itsepintaisesti puhua lemmestä ja intohimosta ja vei hänet taitavasti
kukitetun kuilun reunalle. Helena kuunteli kaikkea tätä kaunista,
seuraten vastustamatta ja sanoi sitten äkkiä:

— Uskotteko te, että rakkaus on juoksevaa ainetta niinkuin lämpö tai
sähkö? kysyi hän mitä kylmäverisimmästi.

Sant'Anna hykähti outoa kysymystä:

— Rakkausko ainetta!... toisti hän typertyneenä, ällistyneenä.

— Niin, tiedemiehet väittävät voivansa eritellä sen, mitata
sähkömittarilla, jopa valokuvata...

Kuullessaan tätä ennenkuulumatonta puhetta, joka hänen keskiaikaisten
käsitystensä ja nuoruutensa kannalta oli suorastaan jumalanpilkkaa,
nousi hän ylös, otti hattunsa ja lähti ulos, jättäen rouva Ronaldin
ällistyneeksi. Muutamaa tuntia myöhemmin yritti Helena koreasti
selittää, ettei hän suinkaan ollut tahtonut pitää häntä pilanaan.

— Jättäkää, sanoi hän, minä en tahdo kuulla jumalten salaisuutta. Kuten
Carmenista, niin minustakin:

    Niin lempii kulkur-lapsonen,
    on hälle aivan oudot säännöt lain.
    Jos hylkäät mun, niin lemmin sua ain,
    mut jos mua lemmit, niin varo vain!

Ranskatar, jos hän on säädyllinen, niinkuin rouva Ronald oli, ei olisi
sallinut tämänluontoista kosielua. Hänelle ei olisi riittänyt se, että
hän itse ei rikkonut, vaan hän olisi nuhdellut itseään siitä, että hän
kiihdyttää miehen himoa ja tekee hänet onnettomaksi. Amerikattaren
ei pälkähdä päähänkään kieltää itseltään sitä, mitä hän nimittää
ihailijaksi — _an admirer_. Tältä kannalta katsoi Helena kreivi
Sant'Annaa, mutta tällä ei onnettomuudeksi ollut sitä platonisuutta,
joka on senlaatuisille ihantelijoille Atlantin takana niin olennainen
tunnusmerkki. Ja varomattomuuden kukkuraksi oli hän erinomaisen
rakastettava Willie Greylle, joka hänen veljensä pyynnöstä oli
saattanut häntä ja hänen tätiänsä Ouchyyn. Joka aamu teki hän markiisi
Vergan ja nuoren maalarin kanssa polkupyörämatkan. Lelo, joka inhosi
tätä laatua urheilua, ei ollut mukana. Kun hän näki rouva Ronaldin
sangen viehättävänä, englantilainen hattu päässä, lyhyt saketti yllä,
hame kupeista kiinteänä, tunsi hän mustasukkaisuuden raivoa, joka
kiihdytti hänen intohimoansa.

Markiisi Vergaa huvitti sanomattomasti tämä lemmenpeli, jota pelattiin
hänen silmäinsä edessä, ja — ei tosin hyveen rakkaudesta, varmasti ei,
vaan miesten välisestä kilpailuvaistosta — riemuitsi hän nähdessään
ystävänsä turhan ponnistelun.

— Olinko oikeassa? — sanoi hän kun Lelo eräänä iltana saatettuaan
rouva Ronaldin hissiin palasi istumaan hänen luokseen hermostuneesti
väännellen viiksiänsä. — Mitä nyttemmin ajattelet amerikkalaisesta
säädyllisyydestä?

— Että se suorastaan näyttää luonnonvastaiselta!... Se ei ole oman
itsensä arvossapitämistä, se on vain nautintoa miehen ärsyttämisestä ja
pidättämisestä puolitiessä.

— Samantekevä!

— No niin, luulen kuitenkin, että jokaisella naisella on elämässään
joku heikkouden hetki. Rouva Ronaldille sitä ei vielä ole sattunut;
se tekee hänet niin rohkeaksi, mutta, hitto vieköön, ellen minä osaa
sitä aikaansaada ja käyttää hyväkseni! Hän on päättänyt tulla Roomaan
talvikaudeksi...

— Niin, minä olen sen pannut hänen päähänsä... peijakas, enhän
aavistanut, että siten tasoitin sinulle tietä!... Mutta olkoon niinkin,
luulen kuitenkin, että sinun aikasi menee hukkaan.

— Ehkä kyllä... mutta rouva Ronald ei tee minua naurettavaksi omissa
silmissäni. Ellen voi synnyttää hänessä kunnioitusta miestä kohtaan,
niin herätän ainakin pelkoa, niin totta kuin olen Sant'Anna! sanoi
italialainen synkän näköisenä.

Rohkeudestaan huolimatta ei Helena antautunut vaarallisiin
kahdenkeskeisyyksiin. Hän suvaitsi Sant' Annan kosiskelua, mutta
kaikkien nähden, ellei juuri korvain kuullen. Huolimatta italialaisesta
oveluudestaan ei Lelon ollut onnistunut saada häntä eristetyksi
ainoatakaan kertaa. Hän oli virittänyt monta ansaa; mutta niin
kunniallinen kuin Helena olikin, oli hän ne huomannut: vain harvoin
on nainen todella yllätetty, vaikka hän aina on sitä olevinaan. Nuori
mies oli vakuutettu, että jos hän vain muutaman minuutin saisi puhua
kahdenkesken, hän saisi Helenan liikutetuksi, ja etsi lakkaamatta
keinoja siihen päästäkseen.

Eräänä aamuna kulkiessaan käytävän läpi hän huomasi, että sali ja
makuuhuone, jotka olivat rouva Ronaldin ja hänen tätinsä huoneiden
välillä, olivat vapaina. Tämä näky synnytti hänessä kavalan juonen. Hän
astui sisään, tarkasti huoneet ja meni sitten konttoriin ilmoittamaan,
että hänen lankonsa ja sisarensa olivat tulossa ja varasi huoneet heitä
varten. Hän puhui Vergoille ja Helenalle odottamastaan vierailusta ja
toimitti huomattavalla touhulla huoneisiin kasveja ja kukkia. Hän oli
keksinyt harvinaisen hyökkäysaseman ja varustautui käyttämään sitä
hyväkseen.

Seuraavana iltana siirtyi koko seura päivällisen jälkeen puutarhaan.
Ilta oli harvinaisen kaunis, lämmin ja kuutamoinen. Sant'Anna saattoi
nuorta naista järven rannalle. Helena oli heittänyt keveän pukunsa
ylle bretagnelaisen vaipan, ja tummilta hartioilta kohoten oli hänen
päänsä kuuvalossa ihmeen vaaleanheijasteinen. Hän piti yksin huolen
keskustelusta. Hänen kumppaninsa kulki pää alhaalla ilmeisesti jotakin
mietiskellen.

— Mikä teidän on tänä iltana? kysyi Helena. Oletteko huonolla tuulella?

— En lainkaan. Minä mietin vain erään ongelman selitystä.

— Matemaattisen?

— Ei, sielutieteellisen.

— Ah, se huvittaisi minua. Voinko saada sen tietää?

— Kernaasti, varsinkin, kun te voitte auttaa minua sen ratkaisuun
paremmin kuin kukaan, sillä se ongelma — olette te itse.

— Minäkö?

— Niin. Minusta on arvoitus, mitenkä te, niin nuorena, kauniina ja
lahjakkaana, saatatte elää ilman rakkautta.

— Ilman rakkautta!... minähän rakastan puolisoani: se riittää minulle
täydellisesti, minä vakuutan... Hän on uhkea olento — vastasi Helena,
käyttäen miehensä kuvaamiseksi tätä omituista sanontaa. — En ole
milloinkaan tavannut hänen veroistaan miestä ja tuskin tavannen.

— Ja kuitenkin te olette täällä kaukana hänestä: vapaaehtoisesti.
Rupean luulemaan, että teillä amerikattarilla on puolisoitanne kohtaan
erikoistunne, joka sallii teidän matkustaa, huvitella, olla onnellisia
ilman heitä... Jos rakastaa, niin ero on tuskaa.

Rouva Ronald alkoi nauraa.

— Jumalan kiitos, me emme tunne sitä niin kiusalliseksi... Muuten me
emme elä yksinomaan miestä varten.

— Ette? Ja ketä varten te elätte?

— Perhettä, seuraa, ystäviämme varten. Ja sitten me voimme kehittää
henkeämme, edistyä, työskennellä vertaistemme parantamiseksi.

Näin uudenaikaisen ohjelman kuullessaan Lelo typertyi, seisahtui äkkiä
ja katsoi nuorta naista.

— Te laskette leikkiä.

— En vähääkään.

— Ja sekö teille riittää?

— Täydellisesti.

— Ettekä te kaipaa muuta, te?

— Kaipaan vielä lujaa, luotettavaa rakkautta, ja se minulla on!...
vastasi rouva Ronald arvokkaasti.

Sant'Anna alkoi kävellä edelleen.

— Minä olin sen kyllä arvannut, sanoi hän, teissä on neitseellisyyttä,
jonka olen tuntenut, joka minua on hämmästyttänyt, ihastuttanut, Te
ette vielä tunne, mitä jumalaista elämä sisältää. Te tulette sen kerran
tuntemaan... ja minä antaisin kymmenen vuotta elämästäni ollakseni se,
joka sen teille opettaa! lisäsi hän matalalla ja väräjävällä äänellä.

Ensimäistä kertaa joutui Helena hämilleen, mutta tointui heti:

— Älkää puhuko tuhmuuksia! sanoi hän kuivalla äänellä. — Palatkaamme.

Lelo puri huultaan.

— Kuten tahdotte, vastasi hän kylmästi.

Rouva Ronald vietti loppu-illan verannalla Vergain, Willie Greyn ja
muutamien tuttavien kanssa. Vastoin tavallisuutta oli hän hajamielinen
ja vaitelias. Kun hän kohtasi syrjemmälle varjoiseen nurkkaan
istuutuneen Sant'Annan katseen, kiihtyi hänen keinutuolinsa liike ja
ilmaisi hänen hermostumistaan.

Kello kymmenen seuduilla sanoi Helena hyvää yötä. Haluten olla yksin
lähetti hän kamarineitsyensä heti pois. Hän tunsi jonkinlaista riemua.
Kävellen edestakaisin kirkkaasti valaistussa huoneessaan hyräili hän
erästä italialaista mielilauluansa. Riisuuduttuaan pani hän ylleen
valkoisen raakasilkkisen, ihanilla pitseillä koristellun vaipan ja
sammutettuaan sähkön meni istumaan avoimen ikkunan ääreen ihaillakseen
hetken näköalaa, jonka heleä kuuvalo teki ihanteellisen kauniiksi.
Katseen harhaillessa välkkyvällä järvellä, hiljaa hämärtyvillä
vuorilla, niitä ehkä näkemättä, mietti hän taannoin kuulemiansa sanoja.
Sitten Eedenin aikojen eivät viettelyn keinot ja heikkouden syyt ole
muuttuneet: viekkaus ja uteliaisuus ovat ihmissielun ikuisia tekijöitä;
mies yrittää alati selittää vaimolle, että elämän puussa on hedelmiä,
joiden mehua tämä ei tunne. Kiusaus teki työtänsä rouva Ronaldissa,
tässä uudenaikaisessa amerikattaressa, juuri niinkuin se pyhän kirjan
mukaan oli tehnyt Eevassa.

Sant'Anna vakuutti, että elämässä on jotakin »jumalaista», jota Helena
vielä ei ollut kokenut. Hän muisteli kihlausaikaansa, avioliittonsa
ensi aikoja. Niin... hän oli ollut onnellinen, riemuisasti, syvästi
onnellinen, mutta ilman huumausta ja aivan inhimillisesti... Tämä
varmuus herätti halua tietää ja kaipuuta, jota hän joskus oli tuntenut
lukiessaan kirjoista intohimoisia kohtia. Hänen mieleensä välähti,
mitä hänen muinaiset toverinsa Neitsyt Maarian Taivaaseen-astumisen
luostarissa olivat keskenään kuiskailleet. Kaikilla oli ihanne,
ihmeellisiä unelmia, kaikki tuntuivat odottavan jotakin salaperäistä.
Lapsellisessa mielessään olivat he siis aavistaneet sitä, mitä hän,
Helena, ei tuntenut... Se oli jo sentään liikaa!

Tätä miettiessään kuuli hän äkkiä liikuttavan viereisessä huoneessa,
jonka hän tiesi tyhjäksi. Hän herkisti kuuloansa ja aavisti
vaistomaisesti, että kreivi Sant'Anna oli siellä. Hänen sydämensä
tykytti kovasti. Hän alkoi pelätä. Hän ajatteli, että salpa hän
suojelee, että hänellä ei ole mitään pelkäämistä, mutta tunsi kuitenkin
kylmän hien kihoavan otsalleen. Hän pidätti henkeänsä paremmin
kuullakseen.

Yht'äkkiä kosketti käsi oven ripaa, väänsi sitä rutosti, ja Lelo
intohimon ja rohkeuden kaunistamana ilmestyi huoneen kynnykselle.

Säikähdys pidätti Helenan paikallaan.

— Kuinka te uskallatte? — huudahti hän kuristuneella, vaistomaisesti
hillityllä äänellä, ollakseen herättämättä oikeanpuolisten naapurien
huomiota. — Poistukaa heti!

Tottelemisen asemesta lähestyi kreivi nuorta naista ja — laskien
polvensa tuolille, jonka tämä oli työntänyt suojakseen:

— Teidän täytyy kuulla minua, sanoi hän. — Tulkaa tänne, saliin. Teitä
varten minä sen olen kukittanut.

— Se on häikäilemätöntä, häikäilemätöntä! — toisti Helena, puristaen
käsillään tuolin selkämystä, joka hänet erotti italialaisesta.

— Minä pyydän puheillepääsyä niinkuin kuningattarelta. Teillä ei ole
mitään pelkäämistä, kautta kunniani!

— Teidän kunnianne! Kaunis vakuus!... te ette ole herrasmies!

— Ellen olisi herrasmies — vastasi Lelo ääntänsä hiljentäen — olisin
tullut kahta tuntia myöhemmin ja tavannut teidät puolustamattomana.

Rouva Ronaldin kasvot sävähtivät punaisiksi.

— Niinkuin maanne rosvot siis! sanoi hän purevan ylenkatseellisesti.

Sant'Anna kalpeni suuttumuksesta.

— Ja mikä minut on tähän uskalikontekoon ajanut, ellei teidän
keimailunne? — sanoi hän patoutuneella kiihkolla. — Ensi hetkestä
alkaen olette nähnyt ihailuni. Te otitte vastaan sen ilmaisut, te
liehittelitte minua säälimättä... vaikka... minä rakastan teitä...

Helena nosti kädet korvilleen. Nuori mies tempasi ne pois ja toisti:

— Minä rakastan teitä!

Hänen katseensa kuuma liekki näytti koskevan nuoren naisen otsaa:
Helenan ripset värisivät, hänen päätään alkoi huimata. Mutta hänen
tahtonsa tarmo auttoi häntä, ja hän sai sanotuksi:

— Mutta minä en rakasta teitä, minä! — hän työnsi tylysti toisen kädet
luotaan. — Olen tehnyt väärin, tunnustan sen. Te olette minulle sen nyt
osoittanut niin että sen ymmärrän... Nyt menkää!

— Iäksikö?

— Toivottavasti!

Tämä sangen epänaisellinen vastaus kalseutti äkkiä kreivin ja sammutti
hänen hehkunsa kuin taian tenholla.

Hän ojentautui jäykän-suoraksi:

— Olin erehtynyt teistä, sanoi hän. Hyvästi!

Hän meni ulos kiirettä pitämättä, päätään kääntämättä.

Helena odotti muutamia sekunteja vielä, riensi sitten ovelle ja väänsi
kiinni salvan, joka oli ollut ovelasti välivireelle sovitettu.

— Mikä seikkailu! Mikä kohtaus! — kuiskasi hän, hermot väristen.

Sant'Anna hänen huoneessaan, kello yhdentoista aikaan illalla! Oli
uskaltanutkin! Oli vuokrannut nuo huoneet vain tänne tunkeutuakseen!...

Rouva Ronald punastui... Hän oli ollut melkein menemäisillään tuohon
kukitettuun saliin! oli tuntenut halua!... mutta sentään saattanut
vastustaa!.. Tämä ajatus kohensi hänen ylpeyttään, ja hän naurahti
itseensä tyytyväisenä. — Ah! amerikatarta ei sentään niinkään vain
helposti oteta! Hänen asemassaan olisi ranskatar ollut auttamattomasti
mennyttä. Mikä pyörryttävä huumaus!... Hän näki jälleen nuoren miehen
edessään, polvillaan, kasvot intohimon huumaamina. Herra Ronaldin sanat
palasivat hänen mieleensä. »Tiede on oikeassa», hymisi hän, »rakkaus
on ainetta, magneettivoimaa, joka vetää toista kappaletta toista
kohti.» Oli hetki, jolloin hän oli sen tuntenut; huoneen ilmakehä
oli käynyt oudoksi ja hän oli tuntenut kuin jotakin riemahdusta,
ennen kokematonta, jotakin huikaisevaa... Ah! nyt hän ymmärsi. Se
»jumalainen» oli korkeimmalle asteellensa huiputettu rakkaus, hetkeksi.
Sillä asteella se ei kestä, ei voi kestää: ihmisen vajavaiset voimat
eivät kykene sitä siellä pitämään. Hän ymmärsi sen selvästi, älynsä
välähdyksellä, ja hänen huulilleen nousi kaksimielisen hymyn värve.
Jumalan kiitos, että hänessä sentään oli ollut riittävästi voimaa
luvattoman ja haihtuvan onnen houkutuksen torjumiseen! Hän oli saanut
opetuksen, mutta oli myöskin antanut!

Tämän lohdullisen ajatuksen vallassa alkoi rouva Ronald varustautua
levolle. Mutta pitkän aikaa makasi hän epämääräisessä levottomuudessa,
korvat herkkinä kuunnellen, kunnes vihdoin rauhoittuneena nukkui
mieluisaan voiton ja pelastetun kunnian tunteeseen.

Seuraavana aamuna tuli: Helena alas noin kymmenen tienoissa ja asettui
erääseen puutarhan kolkkaan lukemaan _New York Heraldia_. Mutta hänen
oli mahdoton keskittää ajatuksiansa politiikkaan ja päivän uutisiin.
Hän odotti joka hetki kreivin tuloa. Millähän tavoin tämä mahtoi
esiintyä? Olisiko hän suuttunut vai häpeissään? Itse puolestaan hän,
Helena, tulisi olemaan sangen arvokas, sangen kylmä... Tunnin kuluttua
hän näki vihdoin tulevan, ei kreiviä, vaan markiisi Vergan. Markiisi
piti avattua kirjettä kädessään.

— Rouva Ronald, — sanoi hän omituisesti hymyillen — te olette
menettänyt ihailijanne. Sant'Anna sai eilen puolenyön aikana
sähkösanoman, ettei hänen sisarensa tulekaan ja että hänen äitinsä
on vaarallisesti sairaana. Hän on lähtenyt ensimäisellä junalla
tänä aamuna. Hän pyytää minua lausumaan kiitokset ja kunnioittavat
tervehdyksensä.

— Ah!... sanoi Helena niin välinpitämättömällä äänellä, kuin hänelle
suinkin oli mahdollista.

Markiisi ei maininnut, sen arvaa sanomattakin — että hänen ystävänsä
kirjeeseen oli oheen liitetty 20 louisin shekki — vedon menetyksen
tunnustus.

— Nono, minä puolestani en usko hänen äitinsä sairauteen! selitti
markiisitar Verga. Donna Vittoria aivan yksinkertaisesti on vaatinut
häntä palaamaan.

— Kuka Donna Vittoria on?

— Eräs Lelon ystävätär, hänen ensimäinen lemmittynsä, eräs nainen,
joka on kaksi- tai viisitoista vuotta vanhempi kuin hän ja joka aina
kuitenkin kaapaisee hänet takaisin... semmoinen takkiainen... niinkuin
nuo herrat sanovat. Italialaiset eivät ole uskollisia, mutta he ovat
pysyväisiä.

— Hyvä, Lili! — huudahti markiisi nauraen — teidän määritelmänne
on mainio ja meille suureksi kunniaksi. Pysyväisyys on hyve, kun
sitävastoin niin sanottu uskollisuus on vain mielikuvituksen puutetta.

— Käsitättekö, Helena? — sanoi rouva Verga — eikö se ole rauhoittavaa!

Nuori nainen hymyili epämääräisesti; hän ei ollut käsittänyt.

Mennyt! Sant'Anna mennyt! Hän ei voinut sitä uskoa. Hän arveli, että
matka oli vain näennäinen.

Vastoin tahtoansa odotti hän kreiviä palaavaksi lähipäivinä. Sitten
koetti hän todistella itselleen olevansa sangen tyytyväinen, että
oli päässyt hänestä, mutta Ouchy tuntui kuitenkin äärettömän paljoa
vähemmän miellyttävältä. Miksikä pitikin kreivin turmella viimeiset
hetket yhdessäolosta, joka olisi ollut nuhteeton, jättänyt molemmin
puolin niin mieluisan muiston! Ja Helena oli vihoissaan kreiville, joka
oli riistänyt häneltä ihailunsa, kaikki herkulliset kohteliaisuutensa,
niin rutosti katkaissut keimailun, josta hän, Helena, oli suuresti
nauttinut.

Ylihuomenna saapuivat rouva ja neiti Carroll Karlsbadista. Kaikissa
kirjeissään Doralle oli rouva Ronald puhunut roomalaisesta. Halu tulla
tämän tuttavaksi oli tarttunut nuoreen neitoon; hän oli häikäilemättä
kiiruhtanut äitinsä kylpyjen päättymistä.

— No vihdoinkin saan tutustua tuohon ihmeelliseen kreivi Sant' Annaan! —
sanoi hän.

— Kreivi Sant' Annaanko? — vastasi Helena hermostuneesti naurahtaen —
hän matkusti pois toissapäivänä.

— Ah! Se on sentään liikaa! — huudahti nuori tyttö pettyneenä. —
Matkusti pois! Mikä vahinko!




XII.


Lokakuussa hajaantui seurue. Erotessa luvattiin tavata Roomassa
tammikuun alussa. Vergat palasivat Italiaan; neljä amerikatarta
Pariisiin asettuen Castiglionen hotelliin, jota markiisitar d'Anguilhon
oli heille suositellut.

Rouva Ronaldin kirje miehelleen oli tarkoitettu häntä loukkaamaan.
Joka sanan täytyi herättää hänen epäluuloansa, ärsyttää hänen
vastustushaluansa ja synnyttää hyväntahtoisen miehen härkäpäisyyttä,
joka on kaikkein sitkein. Mutta miespä ei vastannutkaan. Tämä
äänettömyys hämmästytti Helenaa aluksi, aiheutti sitten suuttumuksen
sekaista ikävää. Hän luuli tuntevansa siinä anoppinsa ja kälynsä
vaikutusta. Tämä epäluulo juurtui hänen mieleensä, teki hänet
puolueelliseksi ja ärtyiseksi. Neiti Beauchamp koetti turhaan selittää
hänelle, että oli liikaa vaatia, että sellainen mies jättäisi työnsä
tullakseen ikävystymään ulkomaisten teikarien ja joutilaiden seurassa.
Helena vakuutti olevansa sen uhrauksen arvoinen. Sitäpaitsi tarvitsi
Henrik vaihtelua ja lepoa; hän ei aikonut sallia, että mies upottautuu
tieteeseen: hän oli mennyt naimisiin miehen, eikä kemian kanssa.

Jos nainen voi tahtonsa tai halunsa tueksi esittää loogillisuuden
varjoakin, niin siitä ei ole enää mihinkään vetoamista. Rouva Ronald
ei ainoastaan itse tullut vakuutetuksi, vaan saipa vielä mitä
oikeamielisimmän tätinsäkin uskomaan, että oikeus oli hänen puolellaan.
Siitä huolimatta tunsi hän joka maanantai ja torstai hiukan odotuksen
jännitystä, mutta kun hän muuten runsaan postinsa joukossa ei tavannut
mitään mieheltään saapunutta, tunsi hän sydämen ahdistusta ja hänen
tuntemansa huolestus enensi hänen katkeruuttaan. Charley Beauchamp
moitti häntä peittelemättä; joka kirjeessään kehoitti hän häntä
palaamaan. Nähdessään ponnistuksensa turhaksi lakkasi hän koskettamasta
tätä asiaa.

Ilmoittaessaan Jack Ascottille, että hänen äitinsä ei voinut viettää
talvea Amerikassa ja että he eivät saapuisi New Yorkiin ennen
talvikauden päättymistä, oli neiti Carroll niin herttaisin sanoin
kehoittanut Jackia saapumaan Roomaan, että poika taaskin tunsi itsensä
aseettomaksi. Muuten alkoi Dora ikävöidä kiltin narrinsa läsnäoloa ja
useinkin sanoi hän: »Minä säälin Jackia...»

Vaikka tämä ei estänyt kumpaakaan amerikatarta huvittelemasta.
Willie Grey täytti heidän seuralaisenaan parhaansa mukaan Charley
Beauchampin paikan. Hän saatteli heitä teattereihin, oli mukana
polkupyörämatkoilla. He olivat häneen hyvin tyytyväisiä. Kuten
heidän luokkansa amerikattaret yleensä, pitivät he mielellään
riippumattomuuttaan miehestä, mutta eivät kuitenkaan halunneet olla
ilman kavaljeeria.

Ouchyn seikkailu ei ollut niitä, jotka nainen voi helposti unohtaa,
olkoonpa vaikka älyvaltainen amerikatar. Rouva Ronald muisteli
»seikkailuansa» sitäkin suuremmalla nautinnolla, kun hän siinä
oli näytellyt voitollista osaa! Hän halusi nähdä jälleen nuorta
roomalaista, voidakseen uudemman kerran antaa hänen tuntea omaa
ylemmyyttään. Mahtoiko kreivi olla häneen suuttunut? Missään
tapauksessa ei hän ryhtyisi uudelleen senlaatuiseen liehittelyyn;
siitä katsoi Helena saattavansa olla varma. Vastoin tahtoansa toisteli
hän mielessään seikkailun joka kohdan sanoja ja tunsi uudelleen sen
synnyttämät vaikutelmat. Hän olisi tahtonut tietää, oliko kreivi
Sant'Anna häntä todella rakastanut, vai oliko se vain ollut oikullinen
lemmenpuuska. Ihailijan piirteet eivät häipyneet hänen mielestään,
vaan päinvastoin selkenivät, ja hänen musikaalinen äänensä soi Helenan
korvissa vieläkin sointuvammalta. Helena tuudittautui tämän hivelevän
viettelyn muistoon, jota hän muuten luuli vaarattomaksi, mutta joka
tuotti hänelle muistonakin pelon värähtelyä.

Vaikka rouva Ronald ei ollut sanallakaan maininnut, oli neiti Carroll
vaistomaisesti arvannut, että hänen ja italialaisen välillä oli
ollut keimailua. Hän ei lakannut utelemasta ja riemuitsi ilmeisesti
tilaisuudesta päästä kreivin tuttavuuteen.

— Onneksi tulee Jack olemaan teitä valvomassa! sanoi Helena kerran.

— Jos Jack on häiritsevä, niin minä lähetän hänet tiehensä! vastasi
nuori tyttö häikäilemättä.

— Joka tapauksessa neuvoisin teitä olemaan antautumatta keimailuun
kreivi Sant'Annan kanssa.

— Minkä vuoksi?

— Sillä ulkomaalaiset ovat sangen vaarallisia siinä leikissä.

— Niinkö! teillä on siis siitä kokemusta? kysyi Dora katsoen Helenaa.

Ja huomatessaan tämän punastuvan hän lisäsi nauraen.

— Ei epäilemistäkään! Minä arvaan, että te olette antanut sopivan
läksytyksen tuolle kauniille kreiville. Jos hän haluaa toista minulta,
on hän sen saava. Sillä tavoin täytyy hänen saada hyvä käsitys
amerikattarista.




XIII.


Joulukuun alkupuoliskolla saapui markiisitar d' Anguilhon, äitinsä
rouva Villarsin saattamana Pariisiin ostelemaan kaikkia niitä
moninaisia esineitä, joita hän tarvitsi jättiläisjoulukuuseen, jonka
hän joka vuosi rakensi Blonayn lapsille.

Hän asettui Castiglionen hotelliin, kuten hänen tapansa oli usein,
päästäkseen avaamasta taloansa. Sitäpaitsi hän mielellään palasi
huoneeseen, joka oli ollut hänen hallussaan nuorena tyttönä, hänen
mennessään naimisiin; amerikattarella, vaikkapa hän ei olekaan
tunnelmoiva, on kuitenkin uskontoa muistoja kohtaan. Annie ihastui
tavatessaan ystävättärensä ja kutsui heidät viettämään joulua
Blonayssa. Neiti Carroll riemastui siitä aivan haltioituneeksi.

— Ja tämän olisimme menettäneet, jos olisimme palanneet Amerikkaan!...
Mikä onni meillä on!

Joulukuun 20. päivänä lähtivät Helena ja Dora neiti Beauchampin ja
rouva Carrollin saattamina Bourbonnais'hen. Blonayn linna — Ranskan
kauneimpia — saattoi heidät huudahtelemaan ihastuksesta. He olivat
hämmästyneitä nähdessään Annien niin kotoisena tässä suurenmoisessa
kartanossa.

Kesän puolivälissä oli markiisitar d'Anguilhonilla ollut riemu
lahjoittaa puolisollensa toinen poika. Hänen kasvoillaan väikkyi
tyydytyksen säteily. Hän näytti ystävälleen parannuksia, punaisia
tiilirakennuksia, kevääksi kukkivien puiden ympäröimiä, kirjastolla ja
biljardilla varustettua alustalaisten ja työväen kokoustaloa. Yhtymättä
Helenan ja Doran ylistelyihin puristi Sofia-täti huuliansa ja oli
vaiti; mutta kun hänen aina oli mahdoton olla ajatustaan lausumatta,
sanoi hän vihdoin Annielle:

— Tuo kaikki on sangen kaunista, mutta kuten tiedätte, olen minä ensi
sijassa patriootti; enkä voi olla säälimättä, että teidän toimintanne
ja hyväntekeväisyytenne (hän ei sentään sanonut »rahanne») ovat omalta
maaltamme menetetyt.

Linnan nuori emäntä hymyili:

— No, kun olette niin hyvä patriootti, niin tulisi teidän iloita siitä,
että olen naimisissa herra d'Anguilhonin kanssa.

— Minkä vuoksi?

— Kun mieheni isoisän isä on antanut henkensä Amerikan itsenäisyyden
puolesta. Hän oli Lafayetten läheinen ystävä. Hän matkusti täältä
yhdessä hänen kanssaan ja otti osaa Yorkin piiritykseen. Juuri hänen
johdollaan ryhtyivät krenatöörit ja jääkärit rynnäkköön, ja hän oli
ensimäisten kaatuneiden joukossa.

— Ah! sehän on mielenkiintoista! sanoi neiti Beauchamp hiukan
epävarmana.

— Minä olen saanut sen selville sukuarkistosta, Jacques ei sitä
tietänyt. Sittemmin on minusta tuntunut ikäänkuin Kaitselmus olisi
määrännyt minut maksamaan maani velkaa.

— Kovin pahoillanne te ette näytä siitä olevan! sanoi Dora hymyillen.

— Päinvastoin, olen siitä sangen onnellinen!

Linnan vieraiden joukossa olivat varakreivi de Nozay ja herra de
Limeray.

»Ruhtinas» oli ihastunut saadessaan maaseudun tuttavallisissa oloissa
tavata amerikatarta, jonka kauneus jo oli hänelle nautinto ja joka
lisäksi kiinnitti hänen mieltään uudenlaatuisena naisilmiönä. Rouva
Ronald oli ensimäinen järkivaltaisnainen, jonka kanssa hän oli
joutunut lähempiin kosketuksiin. Kuten Sant'Annaa, niin häntäkin
hiukan oudostutti se asema, mikä rakkaudella ja tunteella näytti
olevan rouva Ronaldin elämässä. Vaikka hän mieskohtaisesti asettui
vain syrjästäkatsojaksi, tunsi hän sen ikäänkuin jonkinlaiseksi
loukkaukseksi miehistä sukupuolta kohtaan. Ja nuori nainen oli
ehdottomasti vakavissaan. Kauniista väristään, loistavuudestaan
huolimatta olivat hänen kasvonsa kylmät, jopa kovat. Häneltä puuttui
sitä lempeätä, lämmintä, elävää loistetta, joka tulee sielusta:
kreivi kaipasi sitä taiteilijana ja miehenä. Katsellessaan Helenaa
hän usein itsekseen johtui sanomaan kuin keskeneräisen taideteoksen
ääressä: »mikä vahinko! mikä vahinko!» Mutta ennen pitkää havaitsi
hän kuitenkin, että Helenalla oli jokin huoli, jokin, joka häntä
askarrutti; hän oli joskus hajamielinen. Hänen hilpeytensä ei tuntunut
niin huolettomalta, hänen olentonsa ei niin vapaalta kuin heidän ensi
kertoja kohdatessaan. Kerran, kertoessaan herra de Limeraylle mitä
hauskuutta hän odotti talven vietosta Roomassa, tuli hän vähitellen
kertoneeksi hankauksesta miehensä kanssa. Kreivi katsahti häneen
hämmästyneenä.

— Ja uskotteko te täydellä todella, että herra Ronald on väärässä?

— Ihan ehdottomasti.

— No, suokaa anteeksi suoruuteni... minun käsittääkseni on päinvastoin
väärinteko kokonaan teidän puolellanne ja te olette rikkonut
velvollisuutenne.

— Minkä vuoksi? Jos mieheni olisi sairas tai tarvitsisi minun
läsnäoloani, niin minä lähtisin vielä tänä iltana; jos olisi olemassa
jokin vakava este, jonka vuoksi hän ei voisi jättää Amerikkaa, menisin
minä häntä tapaamaan. Mutta mitään kaikesta tästä ei ole olemassa, ja
minä katson olevani täysin vapaa viipymään Euroopassa vielä muutamia
kuukausia.

— Entäs aviollinen kuuliaisuus, mitä te siitä sanotte?

Rouva Ronald nauroi hilpeästi.

— Aviollinen kuuliaisuus! Se soveltuu haremiin tai telttoihin ehkä! Me
olemme tasa-arvoisia miestemme kanssa. Me voimme myydä, ostaa, käyttää
omaisuuttamme ilman heidän suostumustaan.

— Ettekö siis avioliittoon mennessänne rakkauden ja uskollisuuden
ohella lupaa kuuliaisuutta?

— Oh! Vanha valankaava on kyllä olemassa, se on totta, meidänkin
avionsolmimismenoissamme, ne kun ovat anglikaanisen kirkon säädöksissä;
mutta usea pappi jättää sen pois tietäen, että emme sitä kuitenkaan
noudata. Muutamat nuoret tytöt nimenomaan vaativatkin, että se on
jätettävä pois. Olipa se kerta aiheuttaa erään ystävättäreni ja hänen
sulhasensa välien rikkoontumisen. Mies lopulta sentään alistui... kuten
muutkin.

— Hyvä juttu! sanoi herra de Limeray nauraen.

— Juttuko? Se on täyttä totta!

— Ettekö laske leikkiä?

— En ensinkään.

— Niinkö, että naiset teidän maassanne ovat poistaneet kuuliaisuuden
lupauksen?

— Ehdottomasti. Tasa-arvoisten kesken ei voi olla kysymystä
alistumisesta.

— Se on totta... Siinä on edistysaskel, jota en tuntenut! En ihmettele
enää, että näemme niin paljon amerikattaria yksinään Euroopassa...
Sittenkin luulen, että rouva Verga on tehnyt teille huonon palveluksen
houkutellessaan teidät viettämään talvea Roomassa.

— Oh! herra Ronald tulee sinne minua tapaamaan! Hän jumaloi minua!

— Sen voin ymmärtää! lausui kohtelias »Ruhtinas» katsellen ihastuneena
nuorta naista.

Markiisitar d'Anguilhon nautti tilaisuudesta saada näyttää
amerikkalaisille ystävättärilleen vanhan maailman viehättävää
joulunviettoa, jossa, varsinkin maaseudulla ja nimenomaan maalla, on
vielä säilynyt perinnäisyyden ja uskonnon runollisuutta.

Rouva Ronald ja neiti Carroll auttoivat häntä joulukuusen koristelussa,
Pariisista tulleiden pakettien avaamisessa, linnan koristamisessa
köynnöksillä ja oksilla. He työskentelivät siinä tartuttavalla innolla.
Hilpeyttä säteilevänä koetteli Dora rumpuja, torvia leikki nukeilla,
veteli joka tanssinuken nauhoja, ja huuteli yhtämittaa: »kuinka
hauskaa!»... Eikä hänet nähdessään kenenkään päähän olisi pälkähtänyt
ajatella hänen olevan New Yorkin suurmaailman naisia. Amerikatar on
siitä hyvä, ettei hän milloinkaan ole maailmaan kyllästynyt; ja vielä
parempi, ettei hän yritäkään sitä olla.

Jouluaattona lähti linnan vallasväki vieraineen, soihtuja kantavien
palvelijain saattamina, jalkaisin pääkartanon kukkulalta kylän
kirkkoon. Ei ollut kuutamoilta, mutta taivas oli tähtikirkas.
Rinteiden kaikilla teillä nähtiin pieniä liikkuvia tuikkeita, tummia
varjoja, ihmiskulkueita, saman näkymättömän voiman liikkeelle
panemia, joka johdatti kuninkaita itäiseltä maalta ja saattoi
samaan kunnianosoitukseen. Blonayn vanha roomalainen kirkko oli
tänä iltana erikoisen kaunis. Laiva oli tumma, mutta kirkkaaksi
valaistu pääalttari loi kuin jumalaksi julistamisen sädekehän seinien
ympärille, josta herttainen Jeesus-lapsi ojensi kätösiänsä nöyrää,
uskovaista seurakuntaa kohti. Juhlallisuuden tenhoamana suoritti pappi
kirkonmenot uskovassa innoituksessa. Kauniilla, syvällä äänellään,
joka oli kuin liturgian sanoja varten tehty, alkoi hän _Glorian_ ja
_Credon_. Nunnain oppilaat lauloivat vanhoja koreilemattomia virsiä,
ja lopuksi esitti eräs laulunharrastaja Adamin riemuisan _Joulun_.
Tämä liikuttava juhlameno teki kaikessa koruttomuudessaan syvän
vaikutuksen rouva Ronaldiin ja palautti hänen mieleensä Neitsyt
Maarian Taivaaseen-astumisen luostarin. Hänestä tuntui kuin olisi hän
siitä pitäen ollut pitkällä matkalla ja vasta tänään palannut. Doraa,
neiti Beauchampia ja rouva Carrollia taas tämä iltamessu viehätti
uutuudellaan, he seurasivat sitä tarkoin ja heidän mielestään olisi jo
yksistään sen vuoksi kannattanut tehdä matka Eurooppaan; mutta se ei
heitä varsinaisesti liikuttanut.

Koko nuoriso tahtoi palata jalkaisin linnaan ja sai siitä hyvää
ruokahalua aattoyön ateriaksi.

Ruokasali oli köynnöksillä ja oksilla koristettu; niiden tumma vihreys
sopi hyvin yhteen vanhan kaluston kanssa. Joulutakka paloi suuressa
uunissa, iloisesti loimuten ja antaen lämmintä sävyä pöytähopeiden ja
kristallien kimalteluun. Ateria oli mitä hilpein. Kaikkien kasvoilla
loisti tyytyväisyys ja ilo. Amerikattaret olivat aivan ihmeissään
tuntiessaan itsensä niin kotoisiksi tässä vieraassa ja ylimyksellisessä
seurassa. Markiisi d'Anguilhon katseli useita kertoja ympärilleen
lempeän näköisenä ja sanoi vihdoin:

— Iltamessun jälkeen ja näin omaisessa seurassa, syöty jouluateria
on sentään ihana. Tuhmaa olisi mennä ravintolaan, siitä tulisi vain
surulliseksi.

— Oletko sinä tarvinnut koko tämän ajan sen huomataksesi? sanoi kreivi
de Froissy nepaalleen.

— En, mutta en muista sitä milloinkaan niin tunteneeni kuin tänä
iltana! vastasi Jacques katsellen äitiään ja vaimoaan.

— Mitäs te, rouva Ronald, ajattelette meidän vanhoista tavoistamme?
kysyi herra de Limeray.

— Niissä on paljon viehätystä... Elämällä Euroopassa on aineksia, joita
vielä ei ole meillä se meitä kiehtoo ja pidättää... Nähkää, entiset
jouluni eivät ole minuun jättäneet mitään muistoa mutta tätä tuskin
milloinkaan unohtanen!...

Seuraavan päivän iltapuolella ottivat Annie ja hänen anoppinsa
vastaan Blonayn lapset; illalla oli tanssiaiset vanhemmille ja
linnan palvelusväelle. Ne aloitti Jacques vaimonsa kanssa. Dora oli
haltioitunut. Hän eli mielestään kuin keskellä romaania.

— Kuinka mielenkiintoista tämä on! sanoi hän rouva Ronaldille.

Sitten hän lisäsi matalalla äänellä:

— Kiittäköön Jack onneaan, etten ennen ole käynyt Blonayssa.

Kaikki neljä amerikatarta saivat käynnistään mitä miellyttävimmän
vaikutelman. Kun he jälleen istuivat junassa, huudahti Helena
viipymättä:

— Dody, te ansaitsette hyvän todistuksen. Teidän käytöksenne oli
nuhteeton. Minä en olisi koskaan luullut teidän saattavan niin mukautua
talon tapoihin.

— Kiitoksia!

— Tunnustakaa pois: leskimarkiisitar herätti teissä niin suuren
kunnioituksen.

— Se on totta: en mistään hinnasta olisi tahtonut loukata tuota niin
korutonta, niin hyväntahtoista valtiatarta. Muuten tunsin heti, että
siinä seurassa täytyi meidän uudenaikaisuuttamme hiukan hillitä,
jottemme häiritsisi... Ja sivumennen sanoen, minä olin ylpeä Anniesta.
Kunniani kautta, luulenpa että hyvästä kodista oleva, hyvin kasvatettu
amerikatar pystyy mihin tehtävään hyvänsä. Jos Euroopassa jossakin
tarvittaisiin kuningatarta, saa tulla rohkeasti etsimään meiltä.

— Te ette ainakaan ole vaatimattomuudella pilattu! sanoi rouva Ronald
hymyillen.




XIV.


2 p:nä tammikuuta lähtivät rouva Ronald ja hänen matkatoverinsa
Roomaan. Heidän oppaansa oli noita italialaisia, jotka näyttävät
ottaneen yksinomaiseksi tehtäväkseen amerikatarten huoltamisen ja
saavat palveluksiinsa rotunsa sulavuutta, taitoa ja usein kohteliasta
miellyttävyyttä. Giovannin huolenpidossa saapuivat he matkansa päähän
kuninkaisen mukavasti ja tapasivat Quirinalin hotelliin tullessaan
valmiiksi varattuna kauniin, etelän ja puutarhan puolella olevan
huoneiston: salin, ruokasalin ja neljä huonetta.

Kun he saapuivat perille ensimäisellä aamujunalla, eivät he olleet
tulostaan ilmoittaneet Vergoille, mutta vielä samana päivänä kello
kolmen ja neljän välillä ajoivat Helena ja Dora heidän luokseen. Nämä
olivat säästäväisyydestä vuokranneet pois palatsinsa ja asuivat eräässä
huvilassa Macaon kaupunginosassa, missä he juuri olivat panemassa
asuntoansa kuntoon. Vergan huvilassa ei etiketti ollut jäykkää: eräs
miespalvelija saattoi vieraat suoraan saliin, missä hänen isäntäväkensä
oli. He pysähtyivät sekunniksi kynnykselle hämmästyneenä. Sali oli
yhtenä huonekalujen ja koruesineiden sekamelskana. Markiisi ja kaksi
sangen eleganttia herraa olivat kiivenneet tikapuille ja koettelivat
tauluja seinää vastaan, kun taas markiisitar seisten alhaalla
keskellä huonetta, hattu päässä, arvosteli vaikutelmaa. Nähdessään
ystävättärensä huudahti hän ilosta; kaikki kolme miestä kiiruhtivat
laskeutumaan alas. Herra Verga toivotti amerikattaret tervetulleiksi ja
esitti heille ystävänsä:

— Ruhtinas Viviani, herttua Marsano.

Kuullessaan tämmöisiä arvonimiä, lensivät rouva Ronaldin ja neiti
Carrollin silmät selälleen, ja heti kun he olivat yksin markiisittaren
kanssa, kysyi Dora tältä, olivatko ne tosiaan olleet todellinen
ruhtinas ja todellinen herttua.

— Kyllä varmasti, ja kummallakin on kilometriä pitkä esi-isien
luettelo... Heitä huvittaa auttaa meitä asuntomme kuntoonpanossa.
Italialaiset eivät ole ensinkään jäykkiä, saatte nähdä.

Kun Amerikan ja Pariisin kuulumat oli kerrottu, lähti rouva Verga
saattamaan ystävättäriään ajelulle. Ilma oli niin lauha, että vaunut
saattoi pitää avoimina. He ajelivat hiljoilleen Corson läpi.

— Rakas, vanha Rooma! — sanoi Helena katsellen ympärilleen heltyneellä
mielellä. — Sen jälleen nähdessään tuntee itsensä aina onnelliseksi!
Minä tulin tänne Henrikin kanssa avioliittomme ensi kuukausina. Se on
yhä elävästi muistossani. Luulisin vielä tuntevani kaikki vanhat kadut,
kaikki palatsit.

— Oh! — sanoi Dora — siitä on jo kahdeksan vuotta, kun minä olin
täällä. Jalkojani pakottaa vieläkin, kun muistelen Vatikaanin
loppumattomia taidesaleja, joita pitkin minua laahattiin. Hotelliin
palattuani itkin usein väsymyksestä. Minä olin ruvennut vihaamaan
veistokuvia, lukuunottamatta Belvederen Apolloa, ihanaa siivekästä
nuorukaista.

— Siivekäs Apollo! Dody, mikä mytologia! huudahti rouva Ronald. Te
sekoitatte sen Merkuriukseen.

— En ensinkään. Tiedän hyvin, ettei sillä ole siipiä kantapäissään,
mutta se teki minuun sen vaikutelman kuin olisi se ollut olento,
joka todella voi kulkea ilmassa ja vetten päällä, tosiaankin oikea
jumal-ihminen... Ah, kuulkaa, rouva Verga, jos huomaatte kreivi
Sant'Annan, näyttäkää hänet minulle.

Markiisitar alkoi nauraa:

— Ah! kreivi Sant'Anna Apollosta puhuttaessa!... Hänestä olisi varmaan
mairittelevaa kuulla sitä!

Neiti Carroll punastui, mutta selitti vilkkaasti:

— Hän erehtyisi... minulla ajatukset usein seuraavat toisiansa lainkaan
toisiinsa liittymättä, ja kun en häntä tunne, en voi tehdä mitään
vertailua.

— Se on totta. Hän on muuten sangen kaunis, eikö olekin, Helena?

— Sangen kaunis, vastasi nuori nainen välinpitämättömällä äänellä.

— Te näette hänet heti kohta: hän on epäilemättä Pinciolla.

Nämä sanat hätkähdyttivät äkillisesti rouva Ronaldia. Hän ymmärsi nyt
vasta, kuinka kiusallinen Ouchyn muisto oli ja että hänen ei olisi
pitänyt tulla Roomaan näin pian.

Aamulla oli satanut: arvellen, että Villa Borghesessa olisi liian
kosteaa, käski rouva Verga kuskinsa ajaa Pinciolle.

Vaunut nousivat verkalleen ylös päivänpaisteista rinnettä pengermälle,
missä hienoston oli tapana vaihtaa tervehdyksiä ja päivänkuulumia, ja
taiteilijain taas painaa mieleensä sitä jumalaista alakuloisuutta, jota
auringonlasku levittää Rooman ylle.

Amerikattaret olivat olleet siellä jo muutamia minuutteja, kun
markiisitar huudahti:

— Kas, tuossahan juuri Sant'Anna on!

Dora sai töintuskin pidättyneeksi kääntymästä katsomaan.

Huomattuaan markiisitar Vergan erkani Lelo tuttavistaan, joiden kanssa
hän puheli, ja tuli hänen vaunujansa kohti.

Nähdessään Helenan näytti hän hiukan yllätetyltä; mutta melkein samassa
kuitenkin ojensi ilman väkinäisyyttä ja epäröintiä hänelle kätensä:

— Tervetuloa! — sanoi hän mitä luontevimmalla äänellä. — Mieluisaa
nähdä teitä jälleen.

Markiisitar esitti hänet Doralle. Hän kumarsi syvään ja kääntyen
Helenan puoleen sanoi:

— Te olette viipynyt kauan. Me pelkäsimme teidän muuttaneen
matkasuunnitelmaanne.

— Me tahdoimme odottaa huonojen säiden päättymistä.

— Siinä teitte viisaasti... Nyt voimme tarjota teille aurinkoa niin
paljon kuin haluatte.

Nojaten tuttavallisesti käsivarsillaan vaunujen reunaan hän sitten
kyseli rouva Ronaldilta kuulumia hänen tädistään, veljestään, jopa
miehestäänkin. Puhui Pariisista kysellen, mitä uutta oli teattereissa.
Tuontuostakin katsahti hän uteliaasti neiti Carrolliin, ikäänkuin
tämä olisi erikoisesti hänen mieltänsä kiinnittänyt. Hänen silmissään
ei ollut enää taannoista hehkua, hänen huulillaan ei samaa värettä,
hänen äänessään ei sitä lämpöä. Sammunut oli se halu, joka teki hänen
kasvonsa niin palaviksi; sammunut intohimo, joka teki hänet niin
kaunopuheliaaksi. Hämmästyneenä Helena tuskin sai vastatuksi. Oliko
tuo sama mies, joka niin tulisesti oli puhunut rakkaudestaan! Joka
kello yhdentoista aikaan illalla oli tunkeutunut hänen huoneeseensa!...
Oliko hän vain nähnyt unta? Häntä katsellessaan ja kuunnellessaan tunsi
Helena omituista sisäisen vilun tunnetta, kaikki hänen ympärillään
tuntui muuttuvan harmaaksi ja alakuloiseksi. Hänen kasvonsa värähtivät,
häntä puistatti.

— Kas, nyt aurinko laskee, sanoi markiisitar. Se on vaarallinen hetki
sille, joka ei ole tottunut.

Tällöin pyysi kreivi rouva Ronaldilta lupaa käydä häntä tervehtimässä
ja tarjoutui moitteettoman kohteliaasti hänen käytettäväkseen; ja
lausuttuaan hyvästit astui muutaman askeleen taaksepäin ja kumarsi
naisille uudelleen.

— Hän on suorastaan suurenmoinen! julisti neiti Carroll heti kun
hevoset olivat kääntyneet.

— No mutta, hän on saatavissa! — sanoi rouva Verga hymyillen — ja minä
luulen, että hän sangen mielellään naisi amerikattaren.

— Älkää Herran tähden panko semmoista hänen päähänsä! — sanoi Helena
vilkkaasti. — Hän saattaisi tosiaankin hylätä Jackin.

— Kiitoksia! vastasi nuori tyttö kuivalla äänellä.

Lelo oli huumauksestaan täysin selvinneenä lähtenyt huoneesta,
jossa hän turhaan oli yllättänyt rouva Ronaldin. Italialainen, joka
luonnostaan on sangen aistillinen ja rakkauskäsitteeltään sangen
pakanallinen, tuntee vaistomaista tympeyttä kylmää naista kohtaan.
Ouchyssä, tuossa huoneessa, jonka valaisu oli kuin vartavasten onnen
yötä varten sovitettu, yksin nuoren hurmaantuneen miehen kanssa, oli
amerikatar pysynyt harkitsevana, ruumis kankeana, ääni rauhallisena.
Se oli Sant' Annasta tuntunut oudolta, melkein luonnottomalta, ja hänen
halunsa oli silmänräpäyksessä sammunut. Hän ei siitä ollut tuntenut
mitään säälittelyä, ainoastaan uutta ja vastenmielistä nolostumista.
On väärin yrittää halveksua turhamielisyyden haavoja; ne ovat
kirvelevimmät ja hitaimmat menemään umpeen. Miltei hajamielisyydestä
oli Lelo pysähtynyt Aix-les-Bainsiin, missä hän oli pelannut hurjasti
ja hävinnyt suuren summan: hän oli mielessään syyttänyt tappiostaan
Helenaa ja kutsunut häntä »pahan ilman linnuksi». Ruhtinatar Marina oli
sitten lohduttanut häntä, saamatta häntä kuitenkaan kärsittyä tappiota
unohtamaan; nuoren miehen mieleen oli jäänyt synkkää närkkää.

Uutinen, että rouva Ronald tulisi pian Roomaan, ei häntä ollut
liikuttanut: pohjaltaan sopi rouvan olla enemmän maireissaan kuin
loukkautunut hänen rohkeudestaan. Kun hän jo Vergain vuoksi, ja
ehkäpä myöskin sen vuoksi, että Helena oli siksi kaunis, katsoi
parhaaksi noudattaa tuttavallista suhdetta, päätti hän esiintyä hyvin
katuvaisena, iäksi vakuutettuna amerikatarten kunniallisuudesta, ja
asettaa heidän välinsä heti ystävyyden kannalle.

Kun hän odottamattaan kohtasi Helenan, ei hän tuntenut mitään
hämmennystä. Helenan kauneus jätti hänet kylmäksi. Puhellessaan
amerikattaren kanssa tarkasti hän tätä uteliaana, selvänäköisenä.
Nuo kullankellervät hiukset, noin heijasteleva iho, noin täyteläiset
huulet, ja niin kylmä! Mikä näköhäiriö!... Äkkiä huomasi häh uuden
käytöstapansa vaikutuksen, näki pettymyksen synkistävän rouva Ronaldin
kasvoja. Hänen sydämensä sykähti, hänen silmänsä välähtivät. Kun vaunut
poistuivat, seurasi hän niitä katseellansa.

— Näinköhän sittenkin! sanoi hän aivan ääneen.

Julma hymy vilahti roomalaisen kauniilla suulla, ja hän alkoi hyräillä:

    Mut jos mua lemmit, niin varo vain!...

Ja astellessaan Pincion rinnettä alas mairemielin, ilkeää iloa tuntien,
heilutteli hän moneen kertaan keppiänsä. Tämä miehisen riemun epäkaunis
ele osoitti uudestaan erään naisen lankeemuksen todennäköisyyttä.




XV.


Jo seuraavana päivänä meni kreivi Sant'Anna Quirinali-hotelliin. Hän
tapasi rouva Ronaldin yksinään. Tämä otti hänet vastaan arvokkaan
kohteliaasti.

— Minä kiiruhdan ilmaisemaan teille kunnioitustani ja saamaan
anteeksiantoa — sanoi Lelo sydämellisen, mutta lyhyen kättelyn jälkeen.
— Minulla oli hulluuden puuska, josta olen paljon kärsinyt ja jota
pahoittelen, kun olen sillä teitä loukannut. Meidän italialaisten on
vaikea uskoa naisen järkähtämättömyyttä, mutta kun sellaista todella
tapaamme, niin sanomme hiljaa hyvästi... niinkuin minä tein... Minä
pelkäsin, että te yhä vielä olette minuun vihastunut.

— Minulla ei ollut siihen oikeutta — tunnusti rouva Ronald
tavanomaisella suoruudellaan, — koskahan minun käytöstapani oli ollut
omiansa eksyttämään arvosteluanne... Minä olen keimaillut koko ikäni,
vaikka minun ei koskaan ennen ole tarvinnut sitä katua...

— Keimaillut oikeinko lihasta ja luusta tehtyjen miesten kanssa?

— Mitenkäs muuten!

— Minun täytyy ensi tilassa mennä tiedustamaan amerikkalaisilta
heidän kylmäverisyytensä salaisuutta — sanoi Lelo ollen olevinaan
vakavannäköinen. — Viime kerralla en osannut keimailuanne vastaan
puolustautua. Sen parempaa puolustusta minulla ei ole; mutta kun tiedän
teidät niin oikeamieliseksi, toivon, että suosiollisesti sen hyväksytte
ja suotte minulle anteeksi.

— Kyllä, kyllä, sehän on sovittu, minä suon anteeksi! sanoi Helena
hermostuneesti naurahtaen.

Tällä hetkellä tuli Dora sisälle, hattu päässä, sangen eleganttina. Kun
Dora näki kreivin, ilmaisivat hänen kasvonsa mieltymystä.

— Minä kuulin usein puhuttavan teistä viime kesänä, neiti, — lisäsi
kreivi muutamien tavanmukaisten alkusanojen jälkeen; — minulla oli
suuri halu saada tutustua teihin.

— Onko minusta puhuttu paljonkin pahaa?

— Pahaako? — toisti Lelo, hiukan tyrmistyneenä.

— Onko teillä niin huono käsitys italialaisista?

— Ei italialaisista erikoisesti, mutta eurooppalaisista yleensä.

— Ah, oletteko tuntenut heitä paljonkin?

— En ainoatakaan! — vastasi hän suoraan; — ja ne, jotka tapasin
Pariisissa markiisitar d'Anguilhonin luona, tuntuivat minusta
tosiaankin viehättäviltä; mutta New Yorkissa he eivät ole pyhimyksen
maineessa.

— No, te saatte nähdä, että me olemme maatamme parempia. Oltuanne
jonkun aikaa meidän parissamme te teette meille oikeutta.

— Joka tapauksessa olen ollut ihastunut ja hämmästynyt Rooman
katselemisesta. Se oli muistossani säilynyt kirkkokaupunkina, jossa
tuskin uskalsi ääneen puhua. Tänä aamuna olen kulkenut hiukan
siellä täällä, ja se näyttää minusta todella hilpeältä ja täysin
uudenaikaistuneelta.

— Niin, kyllähän sitä on nuorennettu, mutta taitamattomasti: minuun sen
vaikutus on pikemminkin kiusallinen. Kun kuljen uusien kaupunginosien
läpi, tunnen epämääräistä tyytymättömyyttä, siristän silmiäni,
ikäänkuin valo olisi liian räikeää. Jokin siinä minua haavoittaa,
loukkaa... Se on kummallista...

— Ei, sanoi Helena, sillä me jatkamme vain edeltäjiämme: vain teidän
esi-isänne kärsivät nykyajan avonaisesta Roomasta.

Kreivin kasvoille nousi hieno puna; hän katseli amerikatarta ihmetellen:

— Se on mahdollista, sanoi hän. Sitä selitystä en olisi keksinyt...
Jos muinaisetkin Sant' Annat nousevat panemaan vastalauseensa nykyistä
asiain tilaa vastaan, niin ei ole kumma, että se minua tympäisee.

— Mutta kuuluttehan te kuitenkin valkoisiin? kysyi neiti Carroll.

— Niin, siellä minulla on parhaat ystäväni, niiden joukossa enimmäkseen
seurustelen ja myötätuntoni on sillä puolella; mutta en ole tyyten
rikkonut väliäni mustienkaan kanssa, joihin sukuni kuuluu... Niinpä
voinkin hankkia kaikki luvat, mitä saatatte haluta Vatikaanista.

— Olkaa varuillanne! sanoi rouva Ronald; entä jos pyydämme aivan
tavattomia?

— Pyytäkää, minä olen kokonaan käytettävissänne! sanoi nuori mies
nousten.

Molemmat naiset kiittivät ja vieras sanoi hyvästit.

Markiisitar Verga oli aina mielissään, jos hänellä oli joku huomattava
amerikatar esiteltävänä: se antoi hänelle merkitystä ja toi lukuisammin
nuoria miehiä hänen vastaanottoihinsa, mikä tuotti hänelle suurta
nautintoa. Rouva Ronald oli sangen kaunis nainen, suorastaan
koristeellinen; Dora, rikas perijätär, omaperäistä ja puoleensavetävää
tyyppiä: näiden molempain avulla tulisi talvikausi epäilemättä
viehättäväksi. Hän kuljetti heitä vaunuissaan, vei oopperaan, esitteli
lähimmälle seurapiirilleen ja ylimalkaan valkoiselle ylhäisölle.
Kaikkialla otettiin heidät vastaan niin luontevan herttaisesti, niin
miellyttävän kohteliaasti kuin on Italian yleisölle ominaista. He
tunsivat itsensä tuotapikaa kotiutuneiksi näissä Rooman piireissä,
joissa esteettömästi puhutaan englantia ja ranskaa, jotka ovat tulossa
yhä kosmopoliittisemmiksi, joiden portit amerikatar on auki murtanut ja
joiden uudistamisen hän kukaties on suorittava.

Helena ja neiti Carroll saivat pian enemmän kutsuja kuin saattoivat
noudattaa. He kävivät kaikkialla, asianmukaisesti neiti Beauchampin
Ja Vergain saattamina. Meni tuskin päivääkään etteivät he tavanneet
Leloa. Tavoittaen suunnittelemaansa suloista kostoa osoitti hän rouva
Ronaldille kunnioittavaa ystävyyttä, mutta Doralle sensijaan ihailijan
tunteita. Ensi hetkestä oli heidän välillään syntynyt sympatiaa;
kreivin ei tarvinnut nähdä vaivaa antaakseen heidän suhteilleen
keimailun sävyä. Hän ei laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta tavata
molempia amerikattaria. Anoipa hän eräänä päivänä lupaa saada saattaa
heitä Rooman taiteellisiin ja historiallisiin pyhättöihin.

— En suinkaan oppaana, sillä minä en tunne Roomaa — oli hän lisännyt
viehkeän vaatimattomasti. Olen aina odottanut kaunista naista, joka
tahtoisi minua niihin opastaa... Kun Sallimus nyt lähettää tielleni
kaksi, täytyy käyttää harvinaista tilaisuutta, joka ehkei uusiinnu.

Tarjoukseen suostuttiin: nyt saattoi nähdä Lelon samoamassa Vatikaanin
taidesaleissa, kirkoissa ja kappeleissa, forumin poikki ja muinaisten
keisarien palatseissa. Rouva Ronald ja Dora huomasivat pian hänen
todellisen tietämättömyytensä, kykenemättömyytensä kääntämään
latinankielistä kirjoitusta. He härnäilivät häntä säälimättömästi,
mutta hän ei siitä pahastunut. Italialainen ei koskaan häpeä tiedon,
ainoastaan tunteen puutetta. Hänellä on vaiston lahja, joka saattaa
hänet halveksimaan tiedon hankkimista, ja tämä vaisto tavallisesti
riittää.

Tavalliselle häikäilemättömyydelleen uskollisena pani Dora Baedekerin
Sant'Annan käteen ja pakotti hänet lukemaan siitä. Aluksi tuntui se
hänestä ikävältä, sitten herättivät nämä ylen suppeat tiedot halua
saada erinäisistä seikoista tietää enemmän. Jopa syventyi hän lukemaan
Svetoniusta. Metsästysklubin jäsen lukemassa Svetoniusta! Se oli
tosiaan ilmestys! Jonkinlaisen salaperäisen perinnäisvaiston avulla
pääsi Lelo nopeammin ja syvemmin kosketuksiin Rooman henkilöiden ja
asiain kanssa kuin hänen kumppaninsa. Jonkun keskiaikaisen muistomerkin
edessä värähti hänen kasvoillaan usein liikutuksen ilme, hänen
katseensa surumielisyys syveni, hänen päänsä nytkähti alas, ikäänkuin
menneisyys muutamaksi sekunniksi olisi koskettanut mieskohtaisesti
häntä itseään.

Näillä retkillä seurasi hän aina Doraa. Tämän suorasukainen puhe ja
omaperäiset huomautukset huvittivat häntä. Äänettömästä sopimuksesta he
piankin eristäytyivät jääden seisomaan jonkun veistoksen tai maalauksen
eteen. Tämä temppu tuotti Helenalle jonkinlaista katkeruutta. Hän
kiiruhti askeliaan ikäänkuin paetakseen jotakin pahaa, Sofia-täti, joka
aina oli mukana, jaksoi vain vaivoin häntä seurata. Kun nuoret taas
hänet yhdyttivät, oli hänen kasvoillaan hermostunutta levottomuutta,
joka sai Sant'Annan silmät kiilumaan ilkkua ja tyydytystä.

Eräänä iltapäivänä, kun markiisitar Verga oli ottanut Doran ja hänen
äitinsä mukaansa, lähtivät neiti Beauchamp ja rouva Ronald yksin
ajelemaan. Helena käski kuskin ajaa St. Sebastianin portin toiselle
puolelle. Hän oli saanut äkillisen päähänpiston mennä Appiuksen
tielle. Sattui vielä olemaan tuollainen päivä, joka on Rooman seudun
Suurpäiviä, jolloin, joko jostakin valoheijastuksesta tai vaikeammin
selitettävistä syistä koko seutu on äärettömän, miltei yliluonnollisen
alakuloinen. Se tempasi Helenan mukaansa.

— Tätä voisi sanoa kuolleen maiseman kolkaksi! — sanoi hän ympärilleen
katsoen.

— Ei sentään aivan, vastasi neiti Beauchamp; sillä tuolla ovat rouva
Vergan vaunut, ja ellen erehdy, edempänä, jalkaisin kreivi Sant'Anna ja
Dora.

Rouva Ronald vuorostaan erotti nyt vanhaa tietä reunustavain
hautapatsaiden välillä molempain nuorten hahmot: hänen sydäntänsä
kouristi. Hän näki neiti Carrollin kumartuvan lukemaan jotakin
hautakirjoitusta, nousevan ylös ja pää saattajaansa kohti kääntyneenä
jatkavan hiljaista kävelyä, joka osoittaa tuttavallista puhelua.

— Niin, he siinä ovat; he tutkivat muinaistiedettä, sanoi hän
ivallisella sävyllä.

— Mistä ihmeestä he ovat kreivin löytäneet? sanoi neiti Beauchamp.

— Corsolta, luultavasti: roomalaiset ovat aina kadulla.

— Ei ole ihme, että kaikkialla sanotaan, että Dora menee hänen kanssaan
naimisiin.

— Ah, puhutaanko semmoista?

— Puhutaan, sangen moni on siitä maininnut Marylle. Hän on siitä
olettamuksesta ollut enemmän maireissaan kuin tyytymätön. Luulenpa
tosiaan, että hän ei pahastuisi saadessaan nähdä tyttärensä
kreivittärenä.

— Kreivittärenä, Dody, häikäilemättömine tapoineen! Kaunis kreivitär,
tosiaan!... Toivon toki, että hänellä on kylliksi järkeä ollakseen
hullaantumatta arvonimestä ja kylliksi kunniaa ollakseen rikkomatta
lupaustaan... Jackin, joka tuntee hänet, ei pitäisi jättää häntä yksin
kaikkien näiden muukalaisten pariin. Hän on typerä.

— Mutta, rakas ystäväni, hänen yhtiömiehensä on San Franciscossa, joten
hän ei ole vapaa. Dora vaati häntä toimintaan ja näin on nyt käynyt.

— No niin, minä kirjoitan hänelle vielä tänään. Hän uskoi Doran
erikoisesti minun vastuulleni: minun täytyy saada vastuuni selväksi.

— Olet oikeassa.

— Palataan takaisin, alkaa hämärtää! sanoi Helena väristen.

Ja odottamatta neiti Beauchampin suostumusta käski hän kuskin ajamaan
takaisin. Koko paluumatkan oli hän vaiti. Tultuaan hotelliin ryhtyi hän
heti, edes hattua päästään ottamatta, kirjoittamaan herra Ascottille.
Hän ei olisi voinut odottaa minuuttiakaan, niin oli hän sen kuumeen
vallassa, joka erinäisinä hetkinä saa meidät lämmittämään veturia tai
täyttämään kaasulla ilmapalloa, jotta kirje tulisi pikemmin perille —
kirje, jota sittemmin ei kuolemakseen toivoisi kirjoitetuksi... Ketään
nimeltä mainitsematta ilmoitti hän Jackille, että Doraa liehiteltiin,
että hänen omaisuuttaan tavoiteltiin ja että Jackin onni oli vaarassa
Hän tiesi, että Jack heti tämän kirjeen saatuaan kutsuisi kumppaninsa
takaisin ja lähtisi Eurooppaan.

— No nyt se on tehty! sanoi hän neiti Beauchampille kirjoitettuaan
kiireesti osoitteen.

Kuivatessaan sitten tarmokkaalla kädenpaineella vielä kosteata
kirjoitusta pöydällä olevaan imupaperiin, lisäsi hän, suuttuneella
sävyllä:

— Amerikkalainen miesväki on tosiaan typerää. Meidän täytyy todellakin
olla sangen säädyllisiä, jotta heille ei tapahdu mitä yllätyksiä
tahansa!




XVI.


Siirtäessään ihailunsa ja lempensä neiti Carrolliin ei kreivi
Sant'Annalla ollut muuta tarkoitusta kuin herättää rouva Ronaldin
katumusta ja loukata hänen turhamielisyyttään. Mutta vähitellen oli
hänen sanoihinsa tullut tunteen lämpöä; huomaamattaan oli hän saanut
vakavan kosijan sävyn ja eleet.

Doran ruskeat kirkassilmäiset kasvot, hänen yhdennäköisyytensä
ruhtinatar Marinan kanssa olivat hänet houkutelleet. Molemmat olivat
sorjia ja solakoita: Donna Vittorialla oli suuren kissan sujuvaa
viehkeyttä ja nuoressa amerikattaressa hyvin karaistun vieterin
joustavaa sulavuutta. Mies ei useinkaan ole uskollinen yhdelle
naiselle, mutta melkein aina yhdelle naistyypille. Dora osasi muuten
huvittaa Leloa ja herättää hänen mielenkiintoaan. Aikaisemmin ei
Lelo mielestään milloinkaan ollut nähnyt täysin vapaata olentoa.
Doran hengen riippumattomuus hämmästytti häntä yhtämittaa, hän näytti
astuvan elämään ilman minkäänlaisia kahleita. Tämä itsenäisyys ja
lisäksi hänen käytettävissään oleva omaisuus merkitsi Lelon mielestä jo
todella eräänlaista valtiutta. Ja sitten oli hän innostunut hevosiin.
Kumpainenkin olisi keskeyttänyt lemmenkuherruksen katsellakseen
uhkeata hevosta, arvostellakseen sen valjaita ja ryhtiä. Kun Lelo
ensimäisen kerran näki neiti Carrollin ratsain ketunajossa, tunsi hän
ihastuksen värinää, hänen nuhteettoman ratsastuksensa tenhoamana ei
Lelo jättänyt häntä hetkeksikään ja ylisteli häntä tavalla, joka tuotti
Doralle suloista mieltymyksen ja tyydytyksen tunnetta, jommoista hän
milloinkaan ennen ei ollut tuntenut.

Markiisitar Verga, jonka salaisena haluna oli nähdä amerikkalaisen
aineksen lisääntyvän Roomassa ja joka ei tuntenut herra Ascottia, ei
katsonut sopimattomaksi toimia häntä vastaan. Hän toisteli lakkaamatta
kreivi Sant'Annalle, että neiti Carroll viiden miljoonan myötäjäisineen
oli juuri sellainen vaimo, jota hän tarvitsee. Lelo alkoi miettiä,
millä silmällä hänen äitinsä ja sisarensa katsoisivat tätä avioliittoa
ulkomaalaisen ja lisäksi protestanttisen kanssa. He pitäisivät sitä
epäilemättä hänen periaatteistaan luopumisensa lopullisena sinettinä.
Hänen oli pakko myöntää, että tämä perin uudenaikainen amerikatar
oli verrattain jyrkkä vastakohta hänen omaisilleen, mutta toisaalta
harkitsi hän, että raha voi lievittää vaikka mitä.

Lelo tiesi kyllä, että Dora oli kihloissa. Alkuaikoina oli tämä usein
puhunut Jack Ascottista ja pian tapahtuvasta naimisiinmenostaan.
Nyttemmin ei hän siitä puhunut mitään. Voisiko hän, Lelo saada hänet
purkamaan kihlauksensa? Rakastiko Dora häntä riittävästi uhmatakseen
purkamisen skandaalia? Tytön turhamielisyydestä huolimatta oli hän
hänessä havainnut luonteen lujuutta, josta saattaisi tulla vakava
este. Suureksi tyytyväisyydekseen huomasi hän kuitenkin, että Dora
näytti yhä enemmän ja enemmän mieltyneeltä hänen seuraansa. Hänen
lähestyessään värähtivät pitkät ripset, huulten pielet puristuivat
yhteen ja ensimäisten minuuttien kuluessa oli nuoren tytön ääni nopea
ja hermostunut. Lelon seurassa oli hän paljon lempeämpi, ja kulkiessaan
hänen rinnallaan oli koko hänen olennossaan itsetiedotonta alistumista.

Muutos oli vielä suurempi kuin Lelo oli uskaltanut kuvitella. Kun Dora
oli eräässä Helenan kirjeessä ensimäisen kerran nähnyt Sant'Annan
nimen, oli se tehnyt häneen aivan tenhoavan vaikutuksen. Hän oli
kuvitellut omistajaa suureksi, tummaksi, komeannäköiseksi. Hänen
kuvitelmansa ei ollutkaan pettänyt, vaan vieläpä, kun hän ensi kertaa
kohtasi italialaisen kirkkaan katseen, tunsi hän äkillistä huumausta.
Jos, niin mahdottomalta kuin se kuuluneekin, kreivi sillä hetkellä
olisi pyytänyt häntä vaimokseen, hän olisi siihen suostunut. Tätä ei
hän milloinkaan tahtonut tunnustaa; mutta niin hänet kuitenkin oli
valloitettu. Kreivin, tämän uhkean ylimyksen, huomaavaisuus mairitteli
häntä tavattomasti. Hän vertaili mielessään kreiviä Jackiin, ja tämä
vertailu ei ollut jälkimäiselle eduksi. Sant'Annan läsnäolo tuotti
hänelle iloa, jota hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut; kreivin
katse ja sanat tekivät häneen haihtumattoman vaikutuksen. Hänelle
kuuluvat esineet, jokapäiväisimmätkin, olivat erilaiset koskettaa,
ikäänkuin niissä olisi ollut jonkinlaista sähköä. Dora, joka ei
milloinkaan ollut rakastunut, kummastui näitä huomioita; hän piti
miestä, joka ne aiheutti, suorastaan korkeampana olentona. Ja heidän
kävelyretkiensä ja keskustelujensa seassa liikkui tuota jumalaista
ainesta, kuten Henrik Ronald oli selittänyt »toisaalta koskettamassa
jotakin levossa olevaa solua, toisaalla aavistamatonta säiettä,
hiljaista hermoa» synnyttääkseen rakkauden suuren ihmeen.

Neiti Carroll oli aina tuntenut salaista heikkoutta arvonimiä kohtaan.
Roomaan saavuttuaan ne viehättivät häntä vielä enemmän. Tapasipa hän
itsensä ajattelemasta, että hän myötäjäisineen oikeastaan olisi voinut
mennä ylhäisiin naimisiin. Katumus kihloihin menosta alkoi askarrella
hänen mielessään; se enentyi mikäli tuttavuus Sant'Annan kanssa
kävi läheisemmäksi. Aluksi torjui hän sen tarmokkaasti, sitten yhä
heikommin, kunnes uskottomuus vähitellen kaivautui hänen sydämeensä.

Dora oli kyllä huomannut, että Rooman seurapiireissä uskottiin hänen
menevän naimisiin kreivi Sant'Annan kanssa. Kun kreivi lähestyi häntä,
katseltiin heitä, kuiskuteltiin. Kun kreivi oli hänen aitiossaan
oopperassa, kiikaroitiin heitä itsepintaisesti. Hän saattoi töin tuskin
salata siitä tuntemaansa riemua.

Helena ei ollut jättänyt hänelle kertomatta, mitä hän oli kuullut Lelon
suhteista Donna Vittoriaan. Sanoipa hän kerran leikkisästi:

— Varokaa, ettette keimailullanne saata tuota kaunista ruhtinatarta
mustasukkaiseksi: hän saattaisi panna teidät maksamaan sen kalliisti,
ehkä pistää tikarin sydämeenne.

Nuori tyttö punastui, kohotti olkapäitään ja sanoi sitten hilpeästi:

— Minä en pelkää kuin vihtrilliöljyä, ja se on liian alhainen ase
ylhäiselle naiselle.

Rouva Ronald seurasi yhä levottomammin romaania, joka kehittyi hänen
silmäinsä edessä. Hän koetti olla siitä välittämättä, mutta se oli
hänelle mahdotonta. Hän tunsi siitä itsessään niin suoranaista ja
syvää kaikua, tunsi olevansa siihen auttamattomasti sekaantunut.
Oudot tunteet olivat samentaneet hänen ennen niin selkeän ja iloisen
sielunsa. Doran ja Sant'Annan tuttavallisuuden lisääntyminen
herätti hänessä huolestumista, jota hän koetti selittää johtuvaksi
ystävyydestään Jackia kohtaan. Ajatus, että he ehkä saattaisivat mennä
naimisiin, oli hänelle niin kiusallinen, että hän aina pian torjui sen
luotaan. Hän olisi antanut mitä tahansa kiiruhtaakseen herra Ascottin
saapumista. Epäilemättä kirvoittaisi Jack hänen sydämeltään sen raskaan
painon, joka sitä rasitti — edesvastuun, uskotteli hän itselleen.

Lelo toivoi karnevaalin aikana saattavansa edistää pyrkimyksiänsä.
Senjälkeen kuin Kirkko ei enää anna suojelustaan tälle hulluuden
puuskalle, joka niinkuin kaikki muukin arvattavasti on tarpeellinen,
on Rooman karnevaali menettänyt kauniin esiaikaisen leimansa ja
erikoisuutensa, mutta se on edelleenkin rakastavaisille erinomaisen
suotuisa. Naamiot, valepuvut, _conjettit, moccolettit_ auttavat
alkuunpanemaan suloisia romaaneja, aiheuttamaan traagillisia tai
koomillisia seikkailuja, saamaan aikaan odottamattomia yhtymiä —
sanalla sanoen vaihtelemaan ihmisvaiheita.

Naamiohuvit, _veglione_, ovat Italiassa luonteeltaan aivan säädyllisiä
ja tuttavallisia. Ei mitään irstasta eikä sopimatonta. Ylhäisön ja
porvariston naiset menevät sinne panemaan pyörälle ystäviään ja
tuttaviaan, kuiskaamaan heidän korvaansa salaisia paljastuksia,
hämmentäviä sanoja, jotkut voidakseen pelkäämättä kävellä rakastajansa
kainalossa. Roomatar ajattelee jo kuukausia ennen _veglionea_. Hän
toivoo aina siitä jotain hauskaa seikkailua. Rouva Verga puolestaan
oli siihen aivan hullaantunut. Voidakseen olla vapaampi meni hän sinne
tavallisesti omien kansalaistensa kanssa ja huvitteli siellä mitä
hilpeimmällä tavalla. Hän tuli sinne hyvin varustettuna, taitavasti
naamioituna. Lopulta hänen ystävänsä kaikki kyllä hänet tunsivat,
mutta ollakseen hänen iloansa turmelematta eivät sitä näyttäneet.
Tänä vuonna oli erään hänen lapsensa sairaus estänyt häntä ottamasta
osaa ensimäisiin _veglioneihin_. Vasta viimeiseen oli hän vapaana,
varasi sitä varten itselleen aition Costanzin-teatterissa ja kutsui
mukaansa kaksi amerikkalaista sekä Helenan ja Doran. Hän tilasi
kolme samanlaista mustaa dominopukua, ei erikoisen rumaa, mutta
vartalon ja muodon hyvin peittävää. Sitten selitti hän ystävilleen
Rooman naamiaistavat, harjoitteli yhdessä heidän kanssaan puhumaan
tuntemattomalla äänellä ja ilmoitti tuttavista nuorista pieniä
salaisuuksia. Kun odotettu ilta tuli, vei hän heidät Costanziin.
Kaikilla kolmella oli vasemmalla olkapäällään kimppu samanlaisia
kämmekänkukkia. Aitioon tultuaan katselivat rouva Ronald ja neiti
Carroll hiukan tympäistyinä tuota outoa, naamioitua joukkoa,
joka heidän edessään myllersi sekavana ruuhkana. Kiihkeänä omia
naamiaisnautintojansa hakemaan antoi markiisitar pian vapauden
molemmille herroille ja vei ystävättärensä alas saliin. Siellä antoi
hän heille vielä muutamia neuvoja, muun muassa sen, etteivät missään
tapauksessa suostuisi seuraamaan ketään mihinkään aitioon ja että heti
erkanisivat sopimattomien viittausten tekijöistä. Minkä jälkeen hän
itse sukelsi joukkoon ja hävisi.

Viikon vieremään eivät Helena ja Dora olleet muuta ajatelleet kuin
tätä veglionea. Se oli heille ihan uutukainen huvi, joka oli aivan
erikoisesti heidän mielikuvitustaan kiihoittanut. He olivat päättäneet
olla uskaliaita ja sukkelia kymmenkertaisesti tavallisiin ihmisiin
verraten. Mutta kun he nyt joutuivat yksin tuon mylläkän keskeen,
tunsivatkin he itsensä jokseenkin noloiksi. He näkivät ohitseen
kulkevan juuri niitä, joita he olivat päättäneet saattaa hämilleen,
mutta olivatkin itse hämillään saamatta sanaakaan sanotuksi.
Säädyllisen naisen ei ole niinkään helppoa, kuin luulisi, leikillään
asettua säädyttömäksi. Mieskään ei, kun tuntematon käsi pistää
hänen kainaloonsa, voi ihan välttää jonkinlaista hämmennystä, joka
usein tekee hänet mykäksi tai saa sanomaan suoranaisen tuhmuuden.
Sen sijaan, että naamio olisi piristänyt amerikattaria, niinkuin
he olivat odottaneet, se päinvastoin näytti heitä kangistavan, ja
äänenväärennys, jonka he mielestään olivat niin mainiosti oppineet,
ei tahtonut luonnistaa lainkaan. Heidän ensimäiset kokeensa
epäonnistuivat surkeasti. Mutta kerran alkuun päästyään pääsivät he
pian oikeaan vireeseen ja herättivät ennen pitkää sekä mieltymystä että
uteliaisuutta; ja tämä leikki tuntui heistä hurjan hauskalta!

Pohjaltaan oli kummallekin, kummankaan edes itselleen tunnustamatta,
illan suurena vetovoimana kreivi Sant'Anna. Häntä oli kumpikin
varustautunut yllättämään ja ymmälle saattamaan. Ja molemmat alkoivat
heti etsiä häntä katseillaan väkijoukosta. Hän oli siellä. Hän
seisoi alhaalla täydessä valossa selkä erään aition seinää vasten
sisäänkäytävästä oikealle, napinlävessä valkoinen kukka. Hänellä näytti
olevan enemmän menestystä kuin kellään läsnäolevista miehistä, ja hän
oli suorastaan dominoiden saartamana, ollen heidän kanssaan hilpeässä
sananvaihdossa. Hän oli niin pahasti saarroksissa, ettei hänen luokseen
illan alkuosan aikana voinut ollenkaan päästä. Loppupuolella sekaantui
hän joukkoon, tarkasteli melkein kaikkia naamioita ja näytti etsivän
jotakin. Useat naiset koettivat häntä pidättää, mutta hän irtautui
heistä taitavasti. Helena, joka ei ollut menettänyt häntä näkyvistään,
ryhtyi häntä seuraamaan sydän sylkyttäen, melkein huumauksissa
jännityksestä. Äkkiä oli hän aivan kreivin rinnalla. Nyt tai ei
koskaan: ja Helena tarttui hänen käsivarteensa. Lelo tarkasti häntä
uteliaasti ja hänen kasvonsa kirkastuivat.

— Onko totta, että aiotte mennä naimisiin? kysyi rouva Ronald ranskaksi
ihmeen hyvin teeskennellyllä äänellä.

— Vielä!... Ah! sen täytyy tapahtua vedonlyönnistä!... Ainakin
kahdeskymmenes kerta tehdään minulle sama kysymys.

— Ja mitä olette vastannut?

— Että olen siihen täysin valmis, jos minusta vain huolitaan.

Tämän vastauksen vaikutelman alaisena yritti Helena vaistomaisesti
vetää käsivartensa pois. Kreivi esti sen puristamalla sitä lujasti
povelleen, ja tämä puristus tuotti nuorelle naiselle outoa onnea, jota
hän oli tuntenut Ouchyssä.

— Miksikä tahdot jättää minut niin pian? — sanoi Sant'Anna lempeästi. —
Huolestuttaako minun naimisiinmenoni sinua?

— Minuako?... Ah, jos tietäisitte kuinka yhdentekevää se minulle on!
Lelo uskoi varmasti olevansa tekemisissä rouva Ronaldin kanssa, ja
hänen mieleensä juolahti kavala päähänpisto.

— Yhdentekevääkö? — toisti hän. — Yhdentekevää, niinkö!... Sitä en usko
sinustakaan, sillä minun rakkauteni on aina herättänyt vastarakkautta.

— Ei aina.

— Aina... ennemmin tai myöhemmin. Minä olen päättänyt valloittaa sinut,
saattaa sinut unohtamaan Jack Ascottin.

Helena naurahti väkinäisesti.

— Ah, ah! te pidätte minua amerikattarenanne!... No tosiaan,
rakastavaiseksi on teillä huononlainen vainu.

Sant'Anna, oli olevinaan hämmästynyt ja pettynyt ja pysähtyi äkkiä:

— Kuka sinä sitten olet?

— Ottakaa selvä!

Näin sanoen riuhtasi nuori nainen itsensä irti, käänsi hänelle selkänsä
ja hävisi väkijoukkoon.

Leikkisä hymy välähti kreivin silmissä.

»Tuo tietää nyt ja on raivoissaan», päätteli hän.

Dora, joka oli seurannut tapausta syrjästä, jätti heti herran, joka oli
koettanut saada häntä seuraansa ja alkoi kaarrella Lelon ympärillä.
Kahdesti heitti hän hänelle kukkia uskaltamatta kuitenkaan puhutella,
voittamattoman arkuuden vallassa. Sant'Anna tarkasti häntä kiireestä
kantapäähän. Toinen kämmekkäkimppu! Se oli varmaan neiti Carroll.

— Saanko tarjota käsivarteni? Sinun vartalosi miellyttää minua.

Nuori tyttö tarttui epävarmana tarjottuun käsivarteen.

— Menkäämme pois tästä mylläkästä. Tuolla käytävillä on enemmän tilaa.

Ja kun domino ei avannut suutaan:

— Ettehän toki liene mykkä, toivottavasti!

Dora oli vihdoin saanut mielensä tasapainoon.

— En, Jumalan kiitos! — kiiruhti hän vastaamaan teeskennellyllä
äänellä. — Ja minulla on lisäksi tarkat tiedot teistä.

— Todellakin?

— On. Te olette kevytmielinen, huikentelevainen niinkuin Don Juan,
kykenemätön vakavaan tunteeseen, vaikka teillä on taito uskotella
naisille, että muka olette heihin rakastunut.

— Sinun väitteesi ovat väärät, ihan väärät! Minä voin sen sinulle
todistaa... Tule, menkäämme tähän aitioon.

Neiti Carroll yritti livahtaa pois, muistaen rouva Vergan varoitusta.
Lelo tarttui ripeästi hänen käteensä.

— Minä en päästä sinua ennenkuin olet minua kuullut. Syytetyllä on
oikeus puolustautua.

Ja arvovallalla, joka hurmasi nuorta amerikatarta, saattoi hän hänet
tilaamaansa aitioon, tarjosi hänelle tuolin ja istui itse häntä
vastapäätä, selkä saliin päin.

— Teille on siis sanottu, että minä en kykene vakavaan tunteeseen?
kysyi hän unohtaen naamiaisten tavanomaisen sinuttelun.

Dora nyökkäsi myöntävästi.

— No niin, teitä on petetty, sillä minä olen vakavasti rakastunut
erääseen nuoreen tyttöön.

— Vielä mitä!

— Se on täyttä totta.

— Onko hän valkoverinen?

— Ei, tumma.

— Kaunis?

— On, minusta.

— Se merkitsee, että hän on muista ruma?

— Ei ikinä!... Hänellä on maailman kauneimmat silmät, ja hän on älykäs,
omaperäinen, herkullinen! Minä rakastan häntä enemmän kuin milloinkaan
olen rakastanut. Se on niin totta, että ensimmäistä kertaa elämässäni
ajattelen avioliittoa... Tahdotteko, että sanon teille hänen nimensä?
kysyi Lelo alentaen ääntään.

— En, en, minä en ole utelias.

— Kun te sen tunnette, sen nimen, kun tiedätte, että se on teidän
omanne.

Neiti Carroll nousi ylös, naamiostaan ja dominostaan huolimatta
huomattavan liikutuksen vallassa.

— Mikä hulluus! sanoi hän kiihkeästi.

Lelo nousi myöskin ja tarttuen nuoren tytön molempiin käsiin puristi
lujasti niitä.

— Hulluusko! Miksikä niin? Minun ei olisi pitänyt lausua sitä teille
tämmöisessä paikassa, mutta teidän sananne ajoivat minut siihen.
Sanokaa, että uskotte minun rakkauteeni!

— Minkä vuoksi? Minä en ole enää vapaa, tiedättehän sen...

— Tiedän, ja tuon sormuksen näkö, jota te kannatte, on käynyt minulle
kiusalliseksi. Minä en ole onnellinen, ennenkuin olette palauttanut sen
sille, joka on sen teille antanut.

— Purkaa kihlaukseni! Oh, se on mahdotonta!... mahdotonta!... Herra
Ascott ei ansaitse sellaista kohtelua. Se olisi hänen elämänsä
murskaus. Hän rakastaa minua sanomattomasti.

— Mutta te puolestanne ette rakasta häntä, sanoi kreivi ovelasti. Jos
te rohkenette katsoa aivan sydämenne pohjaan saakka, niin joko olen
minä suuresti erehtynyt, taikka te tunnette, ettette enää voi mennä
naimisiin herra Ascottin kanssa!

Dora irroitti äkkiä kätensä: eräs Lelon ystäviä, joka oli luullut
aition olevan vapaana, tunkeutui sinne kahden dominon seurassa. Syntyi
tuolien työntelyä ja ennenkuin tunkeilijat olivat ehtineet vetäytyä
pois, oli nuori amerikatar livahtanut tiehensä.

Kun neiti Carroll noin kolmen aikana aamulla palasi hotelliinsa, ojensi
Giovanni, heidän oppaansa, hänelle illalla saapuneen sähkösanoman. Hän
aavisti vaistomaisesti, keneltä se oli, ja kalpeni.

— Jack saapuu torstaina, sanoi hän sen luettuaan.

— Se ei ole liian aikaista, huomautti rouva Ronald kylmästi.

— Ei, se on päinvastoin liian myöhäistä! — vastasi Dora repien
sähkösanoman kappaleiksi tarmokkailla liikkeillä, jotka osoittivat,
että päätös oli tehty.




XVII.


Sant'Annan sanat olivat ensin hämmästyttäneet ja järkyttäneet
neiti Carrollia; mutta yksin jouduttuaan tunsi hän niitä mieleensä
palauttaessa uutta viehätystä, ylpeyden tunnetta, suloista hämmennystä.
Kreivi rakasti häntä! Tämä oli sen hänelle sanonut omalla suullaan,
silmillään, koko olennollaan, ja juuri hänet tahtoi kreivi vaimokseen.
Hän, Dora, tämän korkean roomalaisen suurherran puolisona! Se ajatus
huikaisi häntä niin, ettei ollut uskaltaa katsoa sitä suoraan silmiin.
Kreivi oli rohjennut sanoa hänelle, ettei hän enää voinut mennä
naimisiin Jackin kanssa! Uskoiko hän siis että hän, Dora, rakastikin
häntä, kreiviä? Sitä ajatellessaan sävähti nuori tyttö punaiseksi.
Hän yritti sitä itselleen kieltää, olla olevinaan suuttunut,
laskea leikkiä, mutta kaikki se supistui lyhyeen, hermostuneeseen
naurahdukseen. Ei, hän ei voinut sitä kieltää: Lelo tuotti hänelle
jo läsnäolollaan tavatonta iloa; hänen seurassaan unohti hän ajan,
kaiken entisyyden muiston. Rakkaus yksin voi synnyttää sellaisia
ilmiöitä. Miksei Jack ollut voinut herättää sitä hänessä? Se oli hänen
oma vikansa!... Hänen vikansa! Vihdoinkin oli Dora keksinyt otteen
poikaparkaa vastaan. Hän oli hyvä, uskollinen, nöyrä, mutta melkein
samanlainen kuin kaikki muutkin nuoret miehet. Hänen katseessaan ei
milloinkaan ollut sitä hehkua, joka saa silmät painumaan alas ja
sydämen tykyttämään. Dora tunsi hänet liian hyvin. Kun Jack lähti
hänen luotaan, tunsi hän jonkinlaista helpotusta. Kreivi Sant'Annan
kanssa tuntui elämä liian lyhyeltä Jack Ascottin kanssa liian pitkältä.
Ei, Jackia hän ei milloinkaan voisi tehdä onnelliseksi. Nyt hän sen
ymmärsi. Niinpä hänen velvollisuutensa oli tehdä ero. Niin, hänen
velvollisuutensa. Hän tarttui tähän ajatukseen, salatakseen itseltään
eron teon inhottavuuden ja julmuuden. Ja kaikki tulisivat häntä
moittimaan! Ei kukaan ymmärtäisi, miten rehellinen hänen tekonsa
vaikutin olisi. Mutta miten tuli hänen menetellä peruuttaakseen
sanansa? Sitä miettiessään pyöritteli hän kihlasormustaan sormensa
ympäri. Äkkiä sattuivat hänen silmänsä ihanaan, punertavaan helmeen,
joka oli sen harvinaisen kauniina koristuksena; tämä näky herätti monia
muistoja ja äkkinäinen katumus valtasi hänen mielensä.

— Jack-parka! — sanoi hän ääneen; sitten lisäsi hän silmät kyynelten
samentamina: — Soisin olevani kuollut!... toivotus, jossa ei ole
vakavuuden varjoakaan, mutta jolla amerikattaret useinkin lohduttavat
omaatuntoansa.

Neiti Carrollin sielussa koko yön ja seuraavan päivän jatkunut
kamppailu osoitti hänessä suurempaa ajatuksen ja tunteen syvyyttä,
kuin kukaan olisi luullut. Jos hän olisi ollut se turha ja itsekäs
tyttö jolta hän tahtoi näyttää, olisi hän huoleti heittänyt sulhasensa
menemään, mutta hän oli parempi kuin itsekään tiesi. Ensi hetkellä oli
hän tuntenut vain riemua siitä, että Lelo häntä rakasti ja että hänestä
voisi tulla kreivitär; nyt tunsi hän tuskaa siitä surusta, jota hän
tulisi aiheuttamaan. Sanansa rikkomisen ajatus oli hänelle sietämätön,
hävetti häntä oman itsensä edessä. Hän soimasi itseänsä ankarammin kuin
kukaan toinen olisi rohjennut. Hän olisi antanut paljon, jos olisi
voinut tehdä eron kirjeellisesti, mutta se oli nyt mahdotonta. Hänen
oli pakko ilmoittaa tämä paha sanoma Jackille personallisesti, ottaa
vastaan hänen nuhteensa. Jospa hän edes kiivastuisi suutuksissaan
ja joutuisi siten heikommalle puolelle! Yksin kiivas kiista voisi
helpottaa eron tekoa. Jota enemmän hänen tulonsa hetki lähestyi,
sitä useammin toisti neiti Carroll: »soisin olevani kuollut!»...
Mutta mitään ennenaikaisen kuoleman merkkiä ei nuoressa tytössä
näkynyt ja herra Ascott läheni täyttä höyryä. Kuten rouva Ronald oli
olettanut, oli hän kutsunut yhtiökumppaninsa heti takaisin ja lähtenyt
ensimäisellä laivalla matkaan. Koko matkan ajan oli hän vaappunut uskon
ja epäilyn välillä, ja nämä eri mielialat olivat tuottaneet hänelle
sietämättömämpää henkistä meritautia kuin pahinkaan varmuus.

Kun puoli kahdentoista aikaan torstai-aamuna Doralle tuotiin herra
Ascottin käyntikortti, sytkähti hänen sydämensä. Hänen suoriessaan
hiuksiansa ja puseronsa kaulaliinan solmua vapisivat hänen kätensä
huomattavasti, ja sitten alistuen välttämättömyyteen ja karkoittaen
kaikki ajatukset saapui hän saliin.

— Halloo Jack! — sanoi hän tervehtien sulhastaan, ikäänkuin olisi eilen
tavattu, tuolla ystävällisellä ja tuttavallisella aito-amerikkalaisella
sanalla niinkuin hänen tapansa oli.

Samassa kohtasivat heidän katseensa toisensa ja he tunsivat äkkiä
olevansa vieraita toisilleen. Syntyi ahdistuksen hetki, painostava
hiljaisuus. Neiti Carroll tointui siitä ensiksi.

— Näinkö te putoatte ihmisten joukkoon edes huudahtamatta! — sanoi hän
yrittäen laskea leikkiä. — Teidän yhtiökumppaninne palasi siis ennemmin
kuin odotitte?

— Ei, en minä jäänyt häntä odottamaan. Minä jätin talon ja asiat
ensimäisen apulaiseni haltuun.

— Oliko teillä sellainen kiiru minua tavata? kysyi Dora
parantumattomalla keimailullaan.

— Onko se teistä kumma? Meidän erilläänolomme ei varmaankaan ole
tuottanut teille suurta huolta. Mutta asia ei ole siinä. Minä sain
kirjeen, jossa kerrottiin, että eräs italialainen kreivi kosiskelee
teitä ja ilmoitettiin, että huhu teidän aikomuksestanne mennä naimisiin
hänen kanssaan leviää yhä enemmän. Minä en olisi voinut odottaa, että
posti toisi minulle teidän kieltonne, minä olen tullut omin korvin sitä
kuulemaan.

Nuoren miehen olennassa oli arvokkuutta, joka vaikutti neiti
Carrolliin. Hän koetti kuitenkin kierrellä naisten tapaan.

— Ja kuka se henkilö on, joka teille on tehnyt tämän kauniin
palveluksen?

— Vähät siitä... Dody, taivaan nimessä — sanoi Jack tarttuen
morsiamensa käsiin — tehkää loppu tuskasta, jota kärsin; se on
sietämätön. Sanokaa, että tämä keimailu ei merkitse mitään, että te yhä
olette minun.

Häpeän ja arvottomuutensa tunnon masentamana vaikeni neiti Carroll,
hänen huulensa värähtivät monta kertaa ilman että aluksi kuului
ääntäkään, mutta vihdoin sai hän vilpittömän surullisena sanotuksi:

— Minä tahtoisin, Jack, minä tahtoisin... mutta, minä en voi.

Herra Ascott hellitti äkkiä kädet, joihin hän oli tarttunut, ja
väänteli sitten, sangen kalpeana, hetken aikaa värähteleviä viiksiänsä.

— Se on siis totta, se avioliitto, josta puhutaan?... kysyi hän
käheällä äänellä.

— Ei, ei, ei ole kysymystä avioliitosta. Kukaan ei ole kosinut;
mutta... mutta... minä en voi enää tulla teidän vaimoksenne.

— Senkö vuoksi, että rakastatte toista.

Nuori tyttö punastui kovasti.

— Sentähden, että minä uskon, että me tekisimme toinen toisemme
onnettomiksi. Euroopan elämä miellyttää minua; nyt kun olen sitä
maistanut, ei meikäläinen enää minua tyydyttäisi. Tyytymätön vaimo on
kiusallisin kappale, mitä on.

— Ah! minä ymmärrän, minä ymmärrän!... te olette seurustellut
ylhäisöpiireissä ja te kaipaatte arvonimeä. Jos ei muusta ole kysymys,
niin minä voin semmoisen ostaa. Viisikymmentä tuhatta frangia... tuskin
sitäkään ja paavi tekee minusta paronin, ensimäisen amerikkalaisen
paronin! Se on aika lailla naurettavaa, mutta äärettömän hienoa!...
Paronitar Ascott!... Mitä sanotte?

Jack meni pahaksi onneksi tässä hieman liian pitkälle, ja tämä
kohtuuttomuus antoi neiti Carrollille rohkeutta puolustautua mitä
tarmokkaimmin.

— Ei, te erehdytte, sanoi hän kuivasti; vaikka tulisitte ruhtinaaksi,
en sittenkään enää menisi naimisiin kanssanne.

— Minun personani on siis käynyt teille vastenmieliseksi?...
Epäilemättä vertailun johdosta?

Tämä kosketti jälleen Doran parhaita vaistoja.

— Teidänkö personanne vastenmieliseksi? huudahti hän. Oh! älkää puhuko
semmoista! Minä olen todella kiintynyt teihin. Minä ymmärrän täysin
teidän arvonne, ja sepä tekee minulle tuskalliseksi välttämättömyyden
peruuttaa sanani ja tuottaa teille sellaista surua. Minä tahtoisin olla
kuollut!...

Nuoren tytön vakava ilme sammutti herra Ascottin suuttumuksen; sydän
suruisena, polvet vapisten, istahti hän tuolille, pyyhkieli kädellään
otsaansa ja sanoi sitten ahdistuneella äänellä:

— Dory, Dory, eikö tämä ole vain pahaa painajaista?... yksi teidän
tavallisia oikkujanne? ettekö pian sanokin minulle niinkuin niin monta
kertaa ennen: »minä olen kiitti taas...»

Liikutettuna painoi neiti Carroll päänsä alas.

— Minä tahtoisin, mutta se on mahdotonta, älkää sitä pyytäkö.
Parempihan on ero nyt kuin myöhemmin avioero, ja se meillä olisi
edessä. Avioliitot ovat ennalta määrätyt, ainakin lienee lupa sitä
uskoa, meidän ei nähtävästi niin ollut. Ja Jack... totta puhuen,
minä en ole suurenkaan valittamisen arvoinen! — lisäsi neiti Carroll
hänessä harvinaisella nöyryydellä. — On kauniimpia, parempia tyttöjä
kuin minä. Tiedän kymmeniä, jotka olisivat ylpeitä päästessään teidän
puolisoksenne ja jotka voisivat tehdä teidät onnelliseksi.

— Se on mahdollista; mutta minusta se on yhdentekevää.

— Te unohdatte; miehet unohtavat aina.

— Niinkö luulette?

— Niin, heillä on tuhansia tilaisuuksia, tuhansia keinoja.

— On niin... peli... juominen... itsemurha.

— Oh, Jack, olkaa vaiti! Luvatkaa, vannokaa minulle, että ette
milloinkaan tartu alentavaan, epäarvokkaaseen keinoon.

— Minulla ei ole teille mitään lupaamista, — Minä en tunne itseäni, —
vastasi herra Ascott puristaen sormillaan tuolin nojapuuta. Voin olla
enemmän tai vähemmän arvoinen kuin itse arvelen. Loppu sen näyttää. Oma
syynihän se on, suuri syyni: minun ei olisi pitänyt antaa teidän lähteä
yksin Eurooppaan; mutta minä luotin teihin niin sokeasti! Luulin, että
te rakastitte minua.

— Niin minäkin luulin, koskahan teille lupauduin. Minä tiedän nyt, että
se tunne, joka minulla oli teitä kohtaan ja on vielä, ei ole rakkautta.

— Tekö tiedätte sen? kysyi Jack, kaikki kasvojen lihakset tuskasta
vääntyneinä.

Dora nyökkäsi myöntävästi.

— No, sitten se on tosiaan liian myöhäistä! sanoi herra Ascott nousten.

Nuori tyttö nousi niinikään.

— Niin... se on liian myöhäistä... Minun on annettava teille takaisin
tämä.

Ja aivan kalpeana liikutuksesta kirvoitti hän sormestaan kaksi vuotta
kantamansa kihlasormuksen ja ojensi sen Jackille.

Tämä otti sen vastaan ja surun ja suuttumuksen vastustamattomasta
voimasta nakkasi sen uuniin, missä parhaillaan paloi iso valkea.

Neiti Carroll huudahti ja kahmaisi vaistomaisesti käteensä
kohennusraudan pelastaakseen sen liekeistä.

Herra Ascott tarttui hänen käsivarteensa lujasti — pidättäen:

— Antakaa sen olla, sanoi hän, teillä ei ole enää oikeutta siihen
koskea. Minä haluan, että se häviää.

Sitten sanoi hän purevan ivallisesti:

— Semmoinen on nainen! syöksyy pelastamaan häviöstä pientä korua, mutta
syöksee sinne miehen. Jumala antakoon teille anteeksi; minä en voi.

Ja Jack poistui päätään kääntämättä Doran jäädessä kuin kivettyneenä
kohennuspihdit kädessään katsomaan leiskuvaa tulta sen tunnelman
vallassa, että siinä palaa jotakin hänestä itsestänsä. Hän oikaisihe
pystyyn aivan kalpeana, rautapihdit Putosivat hänen kädestään ja
väristen vaipui hän istumaan tuolille mutisten:

— Se on kauheata... kauheata!

Ja sitten kihosivat kyyneleet hänen silmiinsä; hän pyyhki niitä pois
rutosti, mutta hänen onnekseen jatkoivat ne pulppuamistaan.

Parin minuutin kuluttua saapui rouva Ronald saliin.

— Mitä on tapahtunut? kysyi hän. Minulle tuotiin Jackin kortti, johon
hän oli kirjoittanut: »Matkustan takaisin; en tahdo tavata ketään.»
Oletteko riidelleet?

— Olemme tehneet enemmän: eronneet! vastasi neiti Carroll kääntäen
päänsä pois.

Helenan muoto muuttui, ikäänkuin häntä itseään olisi loukattu.

— Oletteko te pettänyt lupauksenne, te? Kuinka katalaa!

Tämä sana riitti toinnuttamaan Doran ja palauttamaan hänet täyteen
puolustus- ja hyökkäysvoimaansa.

— Katalaako? toisti hän. Sitä en ymmärrä. Jos tulee tietämään, ettei
rakasta miestä riittävästi, on parempi, ettei mene hänen kanssaan
naimisiin.

— Ja tämän tiedon olette oppinut tultuanne tuntemaan herra Sant'Annan.

— Kenties... Muuten, tekö herra Ascottille kirjoititte?

— Minä.

— Teillä ei ollut oikeutta sekaantua minun asioihini.

— Suokaa anteeksi: minun velvollisuuteni oli varoittaa Jackia ja koko
elämäni ajan tulen katumaan, etten tehnyt sitä ajoissa... Mutta minä
en saattanut uskoa, että halu tulla kreivittäreksi olisi voinut saada
teitä niin katalaan tekoon.

— Halu, tulla kreivittäreksi!... Herra Sant'Anna ei kaipaa arvonimeä
voidakseen miellyttää, sen tiedätte hyvin itse!... Minä lyön vetoa,
että jos olisitte ollut Henrikin morsian, ettekä hänen puolisonsa, te
olisitte hänet jättänyt...

Helena kalpeni.

— Te olette hullu! sanoi hän.

— Minä pidän kyllä sangen paljon arvonimistä, jatkoi nuori tyttö, — en
kiellä sitä; mutta vain senvuoksi en milloinkaan mene naimisiin.

— Te aiotte siis mennä naimisiin herra Sant'Annan kanssa?

— Jos hän minua pyytää, aion.

— Hän pyytää epäilemättä teidän myötäjäisiänne!

— Hyvä on, hän saa ne, hän saa ne!

— Rakastatteko sitten häntä?

— Minäkö!... Rakastan. — Varmasti rakastan! sanoi neiti Carroll äkkiä
muuttuen viehkeäksi.

— Kun olette hänelle lupautunut, lähden minä Roomasta. Minä en tahdo
olla näkemässä liittoa, joka murskaa Jackin elämän.

Nämä kylmällä ja ankaralla äänellä lausutut sanat sanottuaan lähti
rouva Ronald salista, huulet suuttumuksen ohentamina.

Nuori tyttö, joka vielä piti käsissään kyynelten kostuttamaa
nenäliinaansa ja puserteli sitä, nakkasi sen äkkiä keskelle huonetta
sanoen:

— Soisin, että olisin kuollut!




XVIII.


Mennessään Costanzin _veglioneen_ ei kreivi Sant'Anna arvannut
tulevansa esittämään neiti Carrollille niin suoranaista kosintaa.
Kun hän oli aition puolihämärässä kahden kesken tuon solakan dominon
kanssa, oli entisten seikkailujen muisto ja naamioidun tytön viehkeys
saattanut hänet äkilliseen huumaukseen, ja hän oli tahtomattaan tullut
lausuneeksi ratkaisevat sanat.

Vaikka Dora ei hänessä herättänyt sitä palavaa intohimoa, jota hän
usein ennen oli tuntenut, oli hän kuitenkin häneen sangen rakastunut
eikä halunnut mitään hartaammin kuin mennä hänen kanssaan naimisiin.
Ajatus riistää toiselta mieheltä morsian, joka tälle arvatenkin oli
rakas, ei häntä sanottavasti häirinnyt. Parempihan olisi ollut, ettei
neiti Carrollin elämässä olisi ollut Jackia, mutta sehän ei ollut
auttamaton onnettomuus. Ensi hetkistä oli hän arvannut, että Doran
tunne herra Ascottia kohtaan oli vain hyvää ystävyyttä. Kolmenkolmatta
vuotiaana ei Dora niin itsenäinen kuin olikin, tiennyt rakkauden
tunnelmista enempää kuin pieni neljätoistavuotias italiatar. Ja
vasta hän Lelo, oli ne hänessä herättänyt. Se mairitteli ja viehätti
häntä erikoisesti: mies, varsinkin italialainen, on mustasukkaisempi
rakkauden tunnelmasta kuin rakkaudesta itsestään.

Lelo oli päättänyt kosia nuorta amerikatarta mutta ajatus siitä
huolesta, minkä hän aiheuttaisi äidilleen ja ruhtinatar Marinalle,
niiden kohtausten ja moitteiden aavistus, jotka häntä odottivat, olisi
saanut hänet vielä lykkäämään ratkaisevaa askelta, ellei Kaitselmus
olisi häntä siihen ajanut. Avioliitto oli hänestä aina tuntunut
raskaalta pakolta, hirvittävältä uhkapeliltä. Hänellä oli sangen heikko
usko naisten kunniallisuuteen; useimmat nuoret tytöt tähän saakka
olivat herättäneet hänessä voittamatonta epäluottamusta, ja nyt,
muutamien viikkojen keveiden suhteiden jälkeen oli hän valmis uhraamaan
nimensä, sukunsa kunnian muukalaisen käsiin. Ja nyt oli hän, saamatta
aikaa harkita ja neuvotella, heitetty keskelle elämän vakavuutta. Siitä
oli mahdoton palata. Mitenkä saisi hän sukunsa suostutetuksi tähän
liittoon? Neiti Carrollin suuret myötäjäiset voisivat ehkä aikaansaada
tämän ihmeen; mutta hänen äitinsä oli niin ankaran suvaitsematon!...
Paras oli olla edeltäpäin ajattelematta ja jättää kaikki sattuman
varaan. Sehän oli hänen vanha tapansa vaikeuksissa.

Kahtena päivänä _veglionen_ jälkeen oli Lelo niin luoksepääsemätön
ja hermostunut, kuin vain italialainen voi olla, hän sairasti tuota
juroa hermostuneisuutta, joka pitää ystävät ja vieraat loitolla.
Hän ei käynyt missään, lukuunottamatta Metsästysklubia. Rooman
»jockeyta». Siellä istui hän tuntikausia jossakin nojatuolissa lojuen
tai sohvalla loikoen, savuke suussa, katse hajamielisenä, muistellen
nautinnolla menneisyyttään, jolle hänen nyt oli sanottava hyvästit ja
joka juuri sen vuoksi tuntui hänestä kahta vertaa rakkaammalta. Hänen
unelmissaan väikkyi naisia, hevosia, ajopelejä, lemmen voittoja, eteviä
laukauksia, loistavan pelionnen iltoja ja mieleen palasi onnen tuntuja,
turhamielisyyden tyydytystä.

Vähitellen lankesi jonkinlainen usva näiden menneisyysmuistojen
ylle..., ja Doran sorja hahmo, hänen kirkkaat silmänsä, pitkät
ripsensä, veikeät kasvonsa astuivat valopiiriin hänen ajatuksissansa,
eikä hän enää nähnyt muuta kuin hänet: tulevaisuuden! Dora tuntui
hänestä niin luotettavalta, niin elävältä, niin turvalliselta kaikessa
toimeliaisuudessaan! Ja Dora rakasti häntä! Hänellä oli Doraan se
magneettinen voima, joka hänen mielestään oli ainoa tarpeellinen
naiseen nähden ja joka yksin, hänen käsityksensä mukaan, saattoi
taata alistumisen ja uskollisuuden. Ei, hän ei katunut toissailtana
tekemäänsä tunnustusta. Ja sitten, viisi miljoonaa myötäjäisiä,
aluksi!... Siinähän oli millä panna talonsa muinaiseen kuntoon, korjata
Frascatin historiallinen huvila, joka oli hänelle niin rakas, pitää
kauniita ajopelejä, ensiluokkaista kilpa-ajotallia. Tosiaan, se ei
ollut hullumpaa!

Ja sitten, miltähän kannalta rouva Ronald vastaanottaisi tiedon tästä
aviosta? Nyt kysyttiin kuinka helppo hänen oli hallita itseänsä,
varsinkin kun hänen kasvonsa joskus olivat osoittaneet jotakin muutakin
kuin harmia. Tämä ajatus sai kreivin huulille sen julman hymyn, joka
niillä vilahti vain harvoin, ja silmissä välähti kova kiilto.

»Saammehan nähdä, onko tuo järkivaltainen olento myöskin nainen!...»

Dora oli tietenkin selittänyt hänelle tätä uutta Italiassa miltei
tuntematonta naistyyppiä, johon amerikatar kerskuu kuuluvansa:
ja tehdäkseen kuvauksensa selkeämmäksi oli hän esittänyt Helenan
tämän laadun perikuvaksi, ja kreivi, muistaen kohtausta Ouchyssä,
oli tuntenut äkillistä ja miehiseltä kannalta hyvin ymmärrettävää
vastenmielisyyttä tuota nimeä ja laatua kohtaan. Kun Dora puolestaan
oli tunnustanut, että hän itse puolestaan oli vain perin pikkuriikkisen
järkivaltainen, oli kreivi onnitellut häntä siitä koomillisen
innokkaasti.

Rouva Ronaldista siirtyi Sant'Annan ajatus ruhtinatar Marinaan. Ei ole
miestä, jolle ensi lemmen muisto olisi rakkaampi kuin italialaiselle,
olipa hän mitä säätyä tahansa, ja Donna Vittoria oli ollut Lelon ensi
lempi. Joskus vieläkin piti muinaisen muisto häntä vankina: hänen
muotonsa heltyi, hänet silmänsä kiilsivät intohimoa; hänen kasvoilleen
valahti uuden nuoruuden ilme; sitten taas sammui kaikki, ja nykyisyys
otti oikeutensa.

Lelo tunsi, että hänen ennen kaikkea olisi ilmaistava avioaikeensa
ruhtinattarelle. Viime kerralla oli ruhtinatar kysellyt paljon Dorasta
ja, ikäänkuin häntä valmistaakseen, oli Lelo antanut hänen aavistaa
aikomuksiansa. Pitkään aikaan ei Lelo enää ollut tuntenut ruhtinatarta
kohtaan muuta kuin lemmekästä ystävyyttä, mutta ruhtinatar rakasti
häntä vielä Lelo tiesi antavansa hänelle julman, äärettömän raskaan
iskun. Häntä kammotti olla tätä tuskaa näkemässä: naisen surun näky
koskee mieheen enemmän kuin suru itse.

Seuraavana päivänä, ennenkuin vielä oli tavannut neiti Carrollia,
meni hän Donna Vittorian luo. Niinkuin kaikki italialaiset, oli hän
erokohtaelmissa mestari. Hän pani siihen ihmeteltävän oveluuden
ja taidon ja johtui selittämään, että elämässä »täytyy muuttua
filosofiksi». Ruhtinattaressa ei kuitenkaan ollut kylliksi filosofia
kestämään tätä suurinta uskottomuutta, sillä kyyneleet kumpusivat hänen
silmistään. Silloin moitti Lelo häntä jalomielisyyden puutteesta;
selitti hänelle, ettei hän voinut jättää nimeänsä sammumaan, että
hänen asemansa pakotti hänet menemään naimisiin, ja lisäsi, että
jos ruhtinatar häntä rakasti, pitäisi hänen häntä siihen rohkaista
eikä tehdä tämän velvollisuuden täyttämistä liian tuskalliseksi. Hän
esitti itsensä olojen uhriksi. Ja ylhäinen ruhtinatar meni ansaan
niinkuin yksinkertaisin kansannainen. Hän luuli ystävänsä kaipaavan
lohdutusta; ja vaiensi oman surunsa voidakseen häntä lohduttaa, ja niin
lähti kreivi, sydän keventyneenä, hänen luotaan jälleen saavutetun
riippumattomuuden suloisessa tunnelmassa.

Tämän jälkeen joutuivat neiti Carroll ja kreivi Sant'Anna, sen
korkeimman tahdon kuljettamina, joka heidän sydämiinsä oli asettunut
kohtaamaan toinen toisensa. Oli perjantai, jolloin Rooman ylhäisöllä
on tapana kokoontua Pamfilin kauniisiin puistoihin. Dora saapui sinne
markiisitar Vergan saattamana. Ilma oli kaunis ja keväinen. Näillä
kukkuloilla, jonne vaistomaisesti tullaan etsimään suurempaa kirkkautta
ja rasituksista rauhoittumaan, on Rooman valo ja ilma aivan erikoista,
sen valo hienoa, vihertävänvivahteista suurten raunioiden yllä, sen
ilma omituisen tyyntä, täynnä n.s. _morbidezzan_ tuntua, joka synnyttää
jonkinlaiselta nautinnolta tuntuvaa raukeutta.

Ensimäistä kertaa tunsi neiti Carroll tätä vaikutelmaa. Kävellessään
kaunokkeja kimmeltävällä räikeävärisempäin kukkien reunustamalla
nurmikolla tunsi hän miellyttävää raukeutta, joka täytti hänen sielunsa
hiljaisuudella; tämä oli hänestä niin uutta ja tavatonta, että hän
lapsellisesti katsoi ympärilleen nähdäkseen, mistä se tuli. Äkkiä alkoi
hänen sydämensä kovasti tykyttää: Sant'Anna tuli ystävänsä herttua de
Rossanon seurassa heitä kohti. Kun hän hän antoi kättä, kun heidän
katseensa kohtasivat, punastui Dora kovasti, änkytti ja näytti joutuvan
aivan suunniltaan pois.

— Minä en ole tavannut ketään sitten tiistain — sanoi Lelo kääntyen
markiisittaren puoleen antaakseen Doralle tilaisuuden tointua. — Se on
omituista, viime _veglionen_ jälkeen näyttävät kaikki naiset karttavan
meikäläistä: voisi luulla, että heillä ei ole ihan puhdas omatunto
meidän suhteemme.

— Ehkäpä he pikemminkin ovat väsyneitä kuultuaan niin paljon
hullutuksia ja valheita.

— Valheita!... Naamio johtaa usein sangen vakaviin tunnustuksiin, sanoi
kreivi katsoen neiti Carrollia.

— Luuletteko niin?

— Olen siitä varma; minulla on siihen täysi syy.

Rouva Verga, jolta ei mitään jäänyt huomaamatta, havaitsi Doran
hämmentyneen ilmeen ja sanoi hymyillen:

— Vai olette te joutunut tekemään vakavan tunnustuksen _veglionessa_?
Sen parempi sille, johon se kohdistui.

Näin sanoen alkoi markiisitar jatkaa kävelyä. Rossanon herttua, joka
mainiosti suoritti uskotun ystävän osaa, liittyi häneen heti kysellen,
miten hän oli huvitellut Costanzissa.

Lelo joutui siten kahden nuoren amerikattaren kanssa ja ryhtyi
kulkemaan vihreää tammikujaa kohti, joka oli kuullut niin monta
lemmentunnustusta. Heidän välilleen syntyi hiljaisuus, jota tahtoisi
pidentää iankaikkisesti, jolloin näkymättömät väreilyt synnyttävät
onnea ja melkein jumalaista tunnelmaa.

Neiti Carroll ei ollut enää itsenäisen näköinen, nenä pystyssä. Hän
kulki pää hiukan kumarassa, katse maahan luotuna.

— Ettekö tiedä, että minä puhuin viime kerralla vakavasti? sanoi Lelo
äkkiä levottomalla äänellä. Minä valitan, että se mitä teille sanoin,
tuli sanotuksi karnevaalin humun keskessä, mutta se oli silti totta.
Minä rakastan teitä.

Dora pääsi tointumaan hämmennyksestään.

— Kuinka monelle naiselle te olette sitä samaa sanonut? kysyi hän
ivallisella äänellä.

— Monelle, älkää sitä epäilkö, vastasi kreivi hämilleen joutumatta,
mutta kenellekään en vielä ole tarjonnut nimeäni, mutta sen tarjoan
teille, te kun olette minussa herättänyt vakavan tunteen, ehdottoman
luottamuksen ja kun lisäksi tiedän että tekin rakastatte minua.

Tämmöisen rohkeuden hämmästyttämänä kääntyi neiti Carroll kreiviä
vastaan kielto huulillaan; mutta katsahdettuaan noiden latinalaisten
silmien loistetta, jolta ei ajoissa ollut pitänyt varaansa, punastui
hän ja saattoi vain änkyttää:

— Mutta minä en ole koskaan...

— Ette ole koskaan kuullut niin rohkeata väitettä? keskeytti Lelo
hymyillen. Toivottavasti ette!... Miksi ujostelisitte tunnetta, joka
on kukkinut sydämessänne vastoin tahtoanne, niin, hyvinkin vastoin
tahtoanne. Olenko minä sitten niin arvoton?

— Ette, ette! vastusti Dora liikutettuna tästä väärästä
häveliäisyydestä.

— Te pakenitte itseänne tiistai-iltana, kun pyysin teitä katsomaan
omaan sydämeenne. Luvatkaa minulle, että tutkitte itseänne...

— Se on tehty, vastasi neiti Carroll hypistellen hermostuneesti
harsoaan.

Lelo pysähtyi tämän vastauksen yllättämänä. Molemmat katsahtivat
toisiinsa, liikutuksen aalto kulki toisesta toiseen.

Sant'Anna alkoi kävellä edelleen.

— Ja, sydämenne ja omantuntonne mukaan, luuletteko vielä saattavanne
mennä naimisiin herra Ascottin kanssa?

— En... ja minä olen tehnyt eron.

— Todella! — huudahti kreivi ilon välähdys silmissä. — Tekö olette
vapaa?

— Minä olen vapaa — sanoi neiti Carroll, ei ilman kiusallista häpeän
tunnetta.

— Oletteko kirjoittanut peruuttaaksenne sananne?

— Se ei ollut tarpeellista. Herra Ascott saapui torstaiaamuna ja lähti
samana iltana.

— Te annoitte pois hänen sormuksensa?

Nuori tyttö veti hitaasti pois hansikkaansa ja sanoi hermostuneesti
naurahtaen ja paljasta kättään näyttäen:

— Katsokaa!

— Oh Dora! te täytätte minut ilolla!... Ja nyt, ettekö nyt suostu
tulemaan vaimokseni?

— Ettekö siis pelkäisi näin oikullista, amerikkalaista ja sangen
itsepäistä tyttöä, joka on täynnä puutteita.

— En vähääkään. Rakastan teitä sellaisena kuin olette. Teillä on kaikki
ominaisuudet, jotka minulta puuttuvat. Meistä tulee täydellinen pari.

— No...

— No... niin... te suostutte?

Neiti Carroll käänsi päätään kreiviin päin, punastui — hänen katseensa
kiihkeän pyynnön edessä ja sanoi sitten olkapäitänsä kohauttaen,
omituisesti hymyillen:

— Myöhäistä olisi enää hylätä teidän ja minun!

Lelo ei voinut näin julkisella paikalla suudella kättä, joka hänelle
näin luvattiin; hän nosti hattuansa.

— Kiitoksia, Dora! Te teette minut sangen onnelliseksi, sanoi hän
vakavalla äänellä. Teidän ei milloinkaan tarvitse katua, että kuulitte
sydämenne ääntä.

— Olen siitä varma.

Tällä hetkellä havaitsi rouva Verga, joka oli saanut kerrotuksi
naamiaisseikkailunsa, tammikujan varjon käyvän tummemmaksi ja
surunvoittoiseksi.

— Poistukaamme tästä kujasta! — huusi hän edellä kulkijoille. — Tämä on
vain lempiviä varten.

— Ja kuka teille sanoo, että me emme ole sellaisia? vastasi Lelo
kääntyen.

— Tosiaan, miksette olisi? Suurempia kummia on nähty.

Kävelijät palasivat yhdessä valoisammalle paikalle. Herttua de Rossano
katseli neiti Carrollin kasvoja: nähdessään hänen poskiensa ja
huultensa syvemmän värin, hänen silmäinsä kostean kiillon ja varsinkin
hänen viehkeän hämillään-olonsa, oli hän varma Lelon menestyksestä.

Hotelliin palattuaan sulkeutui Dora huoneeseensa. Jo kaksi päivää oli
Helena ollut hänelle nyrpeänä; hänen äitinsä ja neiti Beauchamp olivat
häntä ankarasti nuhdelleet Jackin hylkäämisestä: hän oli siis kaikkien
kanssa kylmissä väleissä. Rouva Carroll, noita vanhoja, viehkeitä,
harmaatukkaisia, kirkaskasvoisia amerikattaria, oli heikoista
heikoin. Tytär tiesi, että hänen suuttumuksensa ei milloinkaan ollut
pitkäaikaista ja että avioliitto aatelismiehen kanssa häntä pohjaltaan
miellyttäisi. Mutta Dora oli itsekin hiukan nolostunut, kun hän jo nyt
oli toisissa kihloissa, ja mietti mitenkä hänen olisi ilmoitettava
uutinen, jota kukaan sentään ei odottanut näin pian. Ensinnäkin
pukeutui hän erikoisen sirosti päivällistä varten, sitten, pöytään
istuttuaan, tilasi hän samppanjaa. Amerikattarelle on samppanja
vihkiviiniä, jolla hän nimenomaan kastaa voittonsa.

Rouva Ronald ja hänen tätinsä olivat viettäneet päivän kansalaistensa
parissa Albanossa. Aterian aikana kertoivat he näkemiään ja kokemiaan;
Dora kuuli vain sanan silloin, toisen tällöin; vastoin tapaansa oli
hän vaitelias. Helena tarkasteli häntä salavihkaa. Tuotuaan jälkiruoan
poistuivat palvelijat, kuten tavallista. Dora otti mansikoita ja näytti
leikkivän niillä pyöritellen niitä lakkaamattomasti sokerissa ennenkuin
pani suuhunsa. Yht'äkkiä kohotti hän päätään, siristi silmiään,
katsoen vuoroon itsekutakin pöytäkumppaneistaan ja sanoi täyteen
samppanjalasiinsa tarttuen ilosta säteilevin kasvoin:

— Dodyn onneksi!

Neiti Beauchamp ja rouva Carroll kohottivat heti omat lasinsa;
konemaisesti teki Helena samoin.

— Eihän nyt ole teidän syntymäpäivänne suinkaan? kysyi Sofia-täti.

— Ei, on kihlajaispäiväni!

Ikäänkuin nämä sanat olisivat iskeneet rouva Ronaldia päähän oikenivat
hänen sormensa, niiden pitämä lasi putosi ja meni kappaleiksi. Kalpeana
katsoi hän lasin paloja ja pöydälle valahtanutta viiniä.

— Mitenkä tämä on tapahtunut! sanoi hän typertyneenä.

Dora alkoi nauraa.

— No, tosiaan, niin kovasti en luullut kihlaukseni teihin koskevan!

Ja hän jatkoi hiukan levottomana:

— Toivottavasti se ei tuota minulle onnettomuutta!

— Mikä päähänpisto ruvetakin laskemaan sellaista leikkiä! sanoi rouva
Carroll.

— Leikkiäkö! Ei, se on täyttä totta. Tänä iltapäivänä on herra
Sant'Anna Pamfilissa uudistanut tunnustuksen, jonka hän tiistai-iltana
teki _veglionessa_, ja pyysi yksinkertaisesti minun kättäni, jonka
minä yhtä yksinkertaisesti hänelle myönsin — lisäsi Dora yrittäen
leikinlaskua. — Vähät niistä, jotka eivät ole tyytyväisiä, minä
puolestani olen sangen onnellinen!

— Ja Jack-parka! sanoi rouva Carroll.

— Oi, Jumalan nimessä, äiti, älkää mainitko sitä ainoata asiaa,
joka häiritsee onneani. Kun en voi parantaa sitä surua, minkä olen
aiheuttanut, niin antakaa minun se unohtaa!

— Minä tiesin kyllä, miten tämä keimailu päättyisi, sanoi neiti
Beauchamp kylmästi.

— Todellakin? Sitten tiesitte enemmän kuin minä, sillä minä en tosiaan
luullut sellaisen avioliiton minua odottavan.

— Ah! te pidätte epäilemättä suurena kunniana päästä kreivittäreksi...
Minä en sentään luullut teitä niin nousukkaaksi.

Dora punastui. Hän ei ollut yhtä hienoa sukua kuin rouva Ronald ja
hänen tätinsä: hän ei mielellään kuullut siihen viitattavan. Mutta hän
voitti nopeasti harminsa.

— Niin, minä olen sangen ylpeä päästessäni herra Sant'Annan puolisoksi
— vastasi hän tavanmukaisella suorasukaisuudellaan — ja minä tunnen
suuren joukon tyttöjä, joita te pidätte täysin ensiluokkaisina ja jotka
tulevat minua kadehtimaan.

— Oh! Dora, ethän toki ole antanut turhamielisyyden houkutella itseäsi!
sanoi rouva Carroll.

— Älä pelkää, äiti, juuri minun sydämeni on mennyt onkeen. En ole
sentään niin turhamielinen kuin näytän.

— Minä tulin vain ajatelleeksi, mitenkä teidän luonteenne sietää
eurooppalaisen miehen vaateliaisuutta, lausui neiti Beauchamp.

Dora nosti kyynärvartensa pöydälle, leukansa kämmenten väliin ja
katseli vanhaapiikaa mahdollisimman terävästi.

— Oletteko te koskaan rakastanut? kysyi hän tältä sitten ihan
vakavissaan.

Sofia-täti sävähti aivan tummanpunaiseksi ja rohkeasta kysymyksestä
loukkaantuneena vain puristi huuliansa yhteen.

— Jos olette rakastanut — jatkoi neiti Carroll, — niin täytyy teidän
tietää, että rakkaus tekee kaikki helpoksi, kaikki mahdolliseksi, jos
taas ette sitä tiedä, niin vedotkaa minuun, sillä minä olen sen juuri
kokenut; siitä ei ole vielä pitkä aika kuin en sitä tiennyt.

— Te rakastatte siis todellakin herra Sant'Annaa? kysyi rouva Carroll.

— Minä jumaloin häntä!

Ja kietoen kätensä äitinsä kaulaan painoi hän poskensa tämän poskea
vasten.

— Älkää surko, äiti; italialaiset ovat hyviä aviomiehiä, kysykää
markiisittarelta. Muuten amerikattaret ovat aivan kuin kotonaan
Roomassa. He ovat tänne rakentaneet palatseja, he ovat naittaneet
lapsiansa parhaisiin sukuihin, heillä on etevimmät paikat hovissa.
Minä tapaan ympärilläni paljon meikäläisiä... Ja sitten, se tuntui
olevan minun kohtaloni. Nähkää, minua ikäänkuin veti Eurooppaan, minä
jouduin Annie d'Anguilhonin luo, missä minun piti tavata Vergat ja
heidän kauttaan vihdoin tulla tänne. Oh, niin meitä johdetaan! Turhaa
rimpuilla vastaan! Minä puolestani en valita; minä olen Kaitselmukselle
sangen kiitollinen siitä kohtalosta, minkä se on minulle varannut.

— No, Helena, mitä te sanotte tästä? kysyi neiti Beauchamp ivallisella
äänellä:

Rouva Ronaldia hieman puistatti.

— Minäkö? En mitään... Minä kuuntelen ja ihmettelen.

Neiti Carroll nousi pöydästä.

— Siinä teette oikein, sanoi hän, sillä minä rakastan itseäni enemmän
nyt kuin ennen.




XIX.


Helena ei seurannut Doraa saliin, vaan palasi huoneeseensa. Sinne
tultuaan sytytti hän sähkövalon ja, niinkuin unissakävijä nukkuessaan
ryhtyy mielityöhönsä, istuutui peilin ääreen ja kampaili tukkaansa,
hiveli puuteriuntuvaimella poskiansa, hengitti hajuveden tuoksua,
kiilloitti kynsiänsä, ja vihdoin tähän konemaiseen toimeen väsyen,
istui liikkumattomana silmät auki, mutta ilmeettöminä tuijottaen
peiliin.

Dora ja Sant'Anna! Nämä kaksi nimeä liikkuivat lakkaamatta hänen
päässään ja tuottivat hänelle tuskaa, jonka vaikutukset näkyivät hänen
kasvojensa ilmeissä. Pitikö sen liiton sittenkin syntyä! Hän ei ollut
sitä uskonut, hän koetti vieläkin olla sitä uskomatta. Ja tuhannetta
kertaa palasi Ouchyn kohtaus hänen mieleensä. Muisti, jolla joskus
saattaa olla niin ihmeellinen säilytysvoima, näytti hänelle jälleen
Lelon hehkuvan ilmeen, ja kaikki hänen lemmen pyyntönsä vivahteet.
Dora ei tietysti voinut aavistaa, että hänen sulhasensa oli ollut
rakastunut häneen, Helenaan, tunkeutunut illalla hänen huoneeseensa
niinkuin varas! Jos hän sen tietäisi, menisikö hän sittenkin Sant'Annan
kanssa naimisiin? Ei, ehkä... Mutta, kukaties kuitenkin? Hän oli niin
hurjasti rakastunut!... Mitä oli Sant'Anna Doralle sanonut Pamfilissa?
Helena kuvitteli häntä kumartuneena nuorta tyttöä kohti, puhelemassa
hänelle lämpöisellä äänellään, kiehimässä kiehtovalla katseellaan.
Tämä kuvitelma tuotti hänelle niin suurta tuskaa, että hän nousi
kävelemään sitä haihduttaakseen. Hän katseli itseään taas peilistä ja
häntä puistatti; hän luuli sen tulevan vilusta ja soitti palvelijan
luokseen käskien tehdä tulta. Kun tuli oli sytytetty, istui hän valkean
ääreen ja sen heijastama lämpö synnytti jonkinlaista hyvinvointia, joka
vaikutti mieleenkin tyynnyttävästi. Hän tunsi vointinsa paremmaksi ja
hengitti vapaammin. Silloin kääntyi hänen ajatuksensa Jackiin. Hän
näki entisen sulhasen istumassa vaununkolkassa, kädet taskussa, hattu
silmillä, sielu kuohuksissa Doran uskottomuuden vuoksi, kohtalon voimat
kuljettamassa häntä loitos lemmitystään, ja säälin valtaamana lausui
Helena ääneen:

— Poikaparka!

Hän tunsi kiivasta katkeruutta rouva Vergaa kohtaan: tämä avioliitto
oli hänen tekoansa; hän oli yllyttänyt Dorassa arvonimen janoa
eikä laiminlyönyt ainoatakaan tilaisuutta toimittaa hänet yhteen
Sant'Annan kanssa, vaikka tiesi hyvin tytön olevan kihloissa ja aivan
naimisiinmenossa. Se ei ollut arvokasta. »Sitä ei ole epäilemistäkään;»
ajatteli hän, »Eurooppa turmelee amerikattaret.» Puuttui vain, että
Jack luulisi hänen ottaneen osaa juoneen! Hän ryhtyi heti kirjoittamaan
Jackille, sanoisi herra Ronald kuullessaan sisarentyttären purkaneen
kihlauksensa? Varmaankaan hän ei soisi sitä Doralle anteeksi. Ja
kuitenkin se oli juuri hänen, herra Ronaldin, syy: jos hän olisi
tullut Roomaan, ei näin olisi käynyt!... Ajatus, että hänen miehensä
niin itsepintaisesti pysyi Amerikassa, herätti eleille koko Helenan
suuttumuksen häntä vastaan. Seitsemään kuukauteen ei Henrik nyt ollut
hänelle kirjoittanut. Viisi kuukautta vielä, ja hänellä olisi oikeus
vaatia eroa hylkäämisen nojalla...

Tämä ajatus, joka kosketti hänen sydämensä sisintä, nosti tumman punan
hänen poskilleen. Erota, hänkö, Helena! Se olisi toki nurinkurista!...
Hän naurahti hermostuneesti. Sitten käveli hän ikäänkuin tasapainoon
päästäkseen pariin kolmeen kertaan edestakaisin huoneessaan, istuutui
vihdoin valkean ääreen ja tarttui kynään kirjoittaakseen Jackille.
Omituinen sielunilmiö oli, että myötätunnon sanat, joita hän Jackille
kirjoitti, lohduttivat häntä, ikäänkuin ne olisivat olleet lausutut
hänelle itselleen.

Helena oli siihen saakka aina herännyt hilpeällä mielellä, mutta
avatessaan silmänsä seuraavana aamuna hän tunsi sitä lemmen haikeutta,
joka moneen kuukauteen tämän jälkeen ei ollut häntä jättävä ja jonka
vaikutuksen alaisena hänen sielunsa muovautui ja muuttui.

Ajatus, että kreivi Sant'Anna luultavastikin jo tänään saapuisi
rouva Carrollilta pyytämään Doran kättä, häiritsi häntä hetken. Hän
ei silloin tahtonut olla hotellissa ja ehkä tilaisuudessa läsnä.
Kiiruhtaen pukeutumistaan meni hän erään amerikkalaisen ystävättärensä
luo ja ehdotti tälle retkeä Frascatiin, mihin tämä heti suostuikin.

Kuten kaikki amerikattaret, oli rouva Ronaldkin tahdon lujuuteen
luottava; olipa hänellä tähän sisäiseen voimaan miltei liioiteltu
usko. Hänen tahtonsa ei ollut häntä vielä milloinkaan pettänyt vaikka
hän usein siltä oli vaatinut miltei ihmeitä kuten esim. Ouchyn
seikkailussa. Nyt vetosi hän siihen uudelleen, ja illalla palatessaan
hotelliin hallitsi itseään täydellisesti. Lelo oli tullut: Helenan
täytyi kuulla hänen käynnistään yksityiskohtainen kertomus; rouva
Carroll oli italialaisen viehättävästä tavasta ihastunut eikä ollut
lakata ylistelemästä. Kylmyys, jolla rouva Ronald ja neiti Beauchamp
kuuntelivat kaikkea tätä, ei vaikuttanut Doraan; hänessä oli sellainen
riemu, hän ei olisi välittänyt koko maailman paheksumisesta. Kun rouva
Ronald nousi lähteäkseen huoneeseensa, ilmoitti Dora, että kreivillä
oli aikomus huomenna kello kahden aikaan tulla häntä tervehtimään.

— Älkää olko hänelle kovin epäkohtelias, lisäsi hän; hän voisi luulla,
että te ette soisi hänen menevän naimisiin. Miehet ovat niin omituisia.

Rouva Ronald kalpeni hiukan ja sanoi sitten avaten silmänsä selälleen
ikäänkuin hämmästyksestä.

— Että en soisi hänen menevän naimisiin, minä! minkä vuoksi?

— Ah, nähkää, kun te olette keimailleet yhdessä. Hän liehitteli
teitä... arvatenkin minua odottaessaan, sanoi neiti Carroll leikkisällä
äänellä.

— Onko suuruus jo noussut teille päähän?

— Ei, ei, minun pääni on vielä mainiossa kunnossa.

— Ei siltä oikein tunnu! vastasi Helena kuivasti.

Doralla oli tavaton vaisto, läpitunkeva äly, niinkuin X-säde. Sanat,
jotka ilmaisivat hänen ensi vaikutelmaansa, kantoivat usein sangen
kauas ja tarkkaan. Äskeiset sattuivat kipeästi rouva Ronaldiin. Hyvä
Jumala! entä jos kreivi kuvittelisi, että hän tuntisi katumusta!...
Katumusta!... hän, se olisi liian hurjaa!... Totta kyllä tämä liitto
oli hänelle vastenmielinen, suorastaan koski häneen, mutta yksinomaan
senvuoksi, että se mursi Jackin elämän, senvuoksi, että neiti Carrollin
uskottomuutta pidettäisiin New Yorkissa skandaalina ja että tämä
skandaali loi varjoa hänenkin perheeseensä. Hän selittäisi sen herra
Sant'Annalle, ja ellei tuo mies ole tuhma tai narri, täytyy hänen
täysin käsittää nämä Helenan tunteet.

Niin hyvin sai Helena itsensä tähän tunnelmaan tuuditetuksi, että hän
oli täysin kylmäverinen ja arvokas seuraavana päivänä, kun kreivi
ilmoitettiin saapuneeksi.

— Minun onnitteluni! sanoi hän hiukan pilkallisella äänellä, mutta
kättelyltään aivan luontevana.

Lelo joutui tästä vastaanotosta hiukan hämilleen. Dora oli kertonut
hänelle, että rouva Ronald oli raivoissaan; hän toivoi nyt saavansa
hänet lopultakin unohtamaan itsensä päästäkseen nauttimaan kostostansa.
Hän tointui kuitenkin pian.

— Minä otan vastaan onnittelunne sitäkin suuremmalla ilolla, kun tiedän
ne vilpittömiksi... kuten kaikki teissä!

Helenan silmät rävähtivät hiukan, hänen sieraimensa suurenivat ja hän
kohotti päätään.

— Minä onnittelen teitä vilpittömästi, sanoi hän kun naitte
amerikattaren. Se on kenties vaateliasta minun puoleltani, mutta minä
luulen, että me olemme uskollisia, ymmärtäviä, että meillä sanalla
sanoen on erinäisiä arvokkaita ominaisuuksia.

— Teillä on niitä paljon... ja kaikkein parhaita. Minä puolestani
katson itseni sangen onnelliseksi voittaessani neiti Carrollin sydämen.
Onko totta, että te ette hyväksy hänen vaaliansa?

Rouva Ronaldin katse ei värähtänyt tästä mutkattomasta kysymyksestä.

— Ei, hänen vaaliansa minä en paheksu, uskokaa se; ainoastaan hänen
lupauksensa rikkomista. Amerikassa pidetään sitä melkein yhtä pahana
kuin avioeroa. Minä olen tuntenut herra Ascottin koko elämäni ja, sanon
sen teille suoraan, minä asetun hänen puolelleen. Hän ei ole ansainnut
sitä kohtelua, mikä on tullut hänen osakseen. Hän on sydämeltään mitä
uskollisin, mitä kunnollisin! — lisäsi Helena toivoen, että nämä sanat
eivät kreiviä miellyttäisi.

— Minä uskon sen, vastasi kreivi tyynesti, mutta täydellisillä miehillä
ei naisten suhteen aina ole täydellisintä menestystä! Kaikista
ominaisuuksistaan huolimatta ei herra Ascottin ilmeisesti ollut
onnistunut herättää neiti Carrollissa rakkautta. Neiti Carroll luuli
häntä rakastavansa, mutta ajoissa on huomannut erehdyksensä.

— Se on mahdollista, mutta tämä hairahdus silti molemmille ikävä.
Mieheni ei milloinkaan tule antamaan sitä Doralle anteeksi.

— Niin. Dorahan on herra Ronaldin sisarentytär?

— Hänen sisarpuolensa tytär ainoastaan.

Sant'Anna purskahti nauramaan.

— Mutta sittenhän minä tulen olemaan teidän nepaanne? Ei, se on liian
hassua! Elämä on joskus omituista!

— Minun nepaani! toisti Helena koomillisesti kauhistuneena.

Mutta räikeätä todellisuutta ajatellen hän hiukan kalpeni.

— Se on totta, minä en ollut sitä ajatellut. Minä olen aina pitänyt
Doraa nuorempana sisarena, eikä hän milloinkaan ole sanonut minua
»tädiksi»... Eikä hän oikeastaan olekaan minulle kuin käly-puolen tytär.

— No, sitten minä tulen olemaan vain nepaapuoli, mutta hyvä niinkin!...
Joka semmoista minulle olisi sanonut silloin, kun näin teidät ensi
kerran... Rivoli-kadun pylväistön alla... muistatteko? — sanoi kreivi
luoden Helenaan kavalankiehtovan katseen. — Minä luulin seuraavani
teitä ja te hyvänä haltiattarena saattelittekin minua avioon... josta
silloin luulin olevani niin kaukana!

— Ja johon, sivumennen sanoen, teillä näytti olevan vähän kutsumusta! —
vastasi Helena niin itseään hilliten, että kykeni leikkiä laskemaan.

— Tosiaan!... mutta kutsumus tulee, kun tapaa naisen, jonka kohtalo on
määrännyt... Minun avioni on tosiaankin alkanut kuin todellinen romaani.

— Toivotaan, että se jatkuu ja päättyy samalla tavalla. Hyväksyykö
teidän perheenne sen?

— Minun perheeni ei hyväksy mitään, mitä minä teen, vastasi Lelo, jonka
sydäntä vielä kaiveli vähää ennen kamppailtu perhekohtaus. — Minä olen
toista aikakautta.

— Niin, te olette amerikatarten aikakautta, te! sanoi rouva Ronald
hieman ivallisella äänellä.

— Juuri niin!... Ja siitä voin onnitella itseäni. Minä tarvitsen
vaimon, joka puhaltaa minuun uutta henkeä.

— Oh! Siitä kyllä Dora huolehtii! Häntä pidetään New Yorkissakin hyvin
uudenaikaisena.

— Rooman ilmanala tulee vaikuttamaan häneen, kuten se on vaikuttanut
kaikkiin teikäläisiin. Se piiri, jossa hän tulee liikkumaan, vaikuttaa
häneen paljon, saattamatta häntä kuitenkaan, toivoakseni menettämään
omaperäisyyttään ja hilpeyttään. Minä olen varma, etten milloinkaan
hänen seurassaan ikävysty.

— Niinkö, että te voitte aina hätätilassa puhua hevosista? sanoi Helena
hienolla ylenkatseen vivahduksella.

— Onhan se aina jotakin, kun jokin maku jopa jokin intohimo on
yhteinen!... No niin, te ette siis tosiaankaan ole minulle tästä
nyrpeä? kysyi Lelo säälimättömästi tarkastaen Helenan kasvoja.

— Teillekö? En ensinkään! — vastasi hän uljaasti vastaten katseeseen.
— Te ette olisi kosiellut Doraa, ellei hän olisi teitä siihen
oikeuttanut. Minä koetan aina olla oikeudenmukainen.

— Koettakaa myöskin olla laupias, neiti Carroll toivoo teidän
lepyttävän hänen enonsa.

— Siinä hän pettyy: minä en siihen puutu, velvollisuudesta herra
Ascottia kohtaan. Aika asettaa kyllä kaikki, ilman että minä siihen
sekaannun. Minulla ei ole muuta tehtävää kuin vain toivottaa teille
paljon onnea.

— Ja paljon lapsia!

Helena punastui hiusrajaan saakka.

— Oh, suokaa anteeksi. Minä unohdin, että niistä asioista ei puhuta
amerikattarelle.

— Ehkei kyllä! vastasi Helena kylmästi.

Tällä hetkellä tuli Giovanni ilmoittamaan, että vaunut olivat valmiita.
Kreivi nousi, ja rouva Ronald teki samoin.

— Minä en pidätä teitä, sanoi hän, kun iltapäiväni on kovin
jaoitettu... Näkemiin.

Sant'Anna tarttui ojennettuun käteen ja suuteli sitä keveästi,
tuntematta huultensa alla vähintäkään värähdystä.

»Tuo rouva on raivoissaan, minä olen siitä varma, ajatteli hän
astuessaan alas hotellin portaita; mutta sitä ei piru vie voisi
aavistaa!...»

Ja hetken kuluttua lisäsi hän ivallisena ja harmissaan:

»Tuollaista nyt siis on järkivaltaisuus!»




XX.


Rooman ylhäisö ei vastaanottanut sanomaa kreivi Sant'Annan kihlauksesta
neiti Carrollin kanssa paheksumatta. Mustan ylhäisön piirissä
moitittiin sitä ääneen ja ankarasti, valkoisen keskuudessa herätti se
paljon kateutta ja mustasukkaisuutta. Italialais-amerikkalainen kerho
sitävastoin oli ilmeisesti iloissaan voidessaan liittää uuden, suuren
nimen kultaiseen kirjaansa.

Kreivitär Sant' Annaan teki ilmoitus Lelon kihlauksesta vaikutuksen,
joka syvästi järkytti hänen mieltään. Hänen poikansa naimisiin
muukalaisen, vieläpä protestanttista uskoa olevan kanssa, hänen
poikansa, hänen, syntyperäisen Salvonin, jonka veljestä, kardinaalista,
yleisesti odotettiin Leo XIII:n seuraajaa!...

Donna Teresa oli ollut sangen kaunis, palavasti kosieltu. Uskonto ja
ankaran ja ylhäisen suvun ylpeys oli suojellut häntä kiusauksilta,
joihin italiatar niin helposti lankeaa, mutta jotka eivät jätä
merkkiä hänen elämäänsä. Hän vanheni niinkuin muinoin Rooman ylhäisön
naisten oli tapa vanheta; hän supisti suuresti elämäänsä. Tyttärensä
naimisiinmenon jälkeen oli hän pienentänyt talouttaan ja siirtynyt
palatsinsa toiseen kerrokseen. Hän ei enää käynyt seurapiireissä,
mutta otti vielä itse vastaan joka päivä kello viiden jälkeen eikä
hänen salinsa ollut koskaan tyhjä. Näköjään huomaamatta oli hänellä
suuri vaikutusvalta. Vuodet olivat vieriessään vähitellen vähentäneet
ihailijain joukkoa, joka oli ollut hänen nuoruutensa ylpeytenä,
mutta hänellä oli vielä kuusikymmenvuotiaana nojatuolinsa ympärillä
kerho hartaita ystäviä. Tämän viimeisen taipaleen tovereita oli m.m.
markiisi Boni, hänkin jo menevän polven väkeä. Hän oli kreivitärtä
kohtaan tuntenut sitä platoonista rakkautta, joka nyttemmin on yhä
harvinaisempaa ja jota tuskin lainkaan enää tapaa muualla kuin
Italiassa. Markiisi oli rakastanut häntä lapsena, nuorena tyttönä ja
vaimona, oli elänyt hänen kauneutensa säteilyssä, suojellut häntä
ritarillisen hartaasti, palvellut väsymättömän alttiisti ja luonteensa
arvolla vaientanut parjauksen ja ilkimielisyyden. Jo noin viidentoista
vuoden aikana oli hän syönyt kreivittären luona päivällistä ja ottanut
sen jälkeen osaa korttipeliin. Lähtiessään suuteli hän kreivittären
kättä, ja tämä lausui muuttumattomasti:

— Buona sera, marchese, domani alle sette (hyvää yötä, markiisi,
huomenna kello seitsemän).

Ja seuraavana päivänä oli hän taas täsmälleen paikalla, nuhteettomasti
seurapuvussa, ja tulisi arvatenkin olemaan joka päivä kunnes vihdoin
kuolema vapauttaisi hänet tästä ritarillisesta palveluksesta.

Kreivitär Sant'Annan lähimpään piiriin kuului vielä don Salvatore —
ankara jesuiitta, hänen henkinen neuvonantajansa — monsignor Capella,
hienon maailman pappismies — tohtori Masso, joka tieteellisesti
tutki roomalaista kuumetta, mutta oli taitavampi arkeologiassa kuin
lääketieteessä, ja vihdoin välttämätön _avvocato_ (asianajaja),
jonka kohtaa kaikissa ylhäisön perheissä, missä hän on, ellei aivan
tasa-arvoisena, niin kuitenkin uskottuna ja tuttavana. Asianajaja
liittyy johonkin perheeseen, ottaa haltuunsa sen asiat, työskentelee
sen hyväksi ja on arvokkaana apuna näille ihmisille, joiden täydellinen
tietämättömyys nykyaikaisesta elämästä muuten tekisi heidät aivan
avuttomiksi. Hän tekee tämän useinkin mitättömästä korvauksesta, vain
kiintymyksestä palvelemaansa perheeseen. Italia on ehkä ainoa maa
maailmassa, missä afäärimiehen toiminnan määrää tämänlaatuinen tunne.

Nämä uskolliset (fedeloni) muodostivat jonkinlaatuisen kreivitär
Sant'Annan hovin. Vaikka he kuuluivat klerikaliseen puolueeseen, oli
heillä suhteita valkoisissa piireissä ja he tiesivät kaikki, niitä
missäkin sanottiin ja tehtiin. He olivat Donna Teresalle jonkinlaisena
elävänä tietokirjana: kaikki kilpailivat keskenään hänen toiveittensa
täyttämisessä. Huolimatta nykyoloista uskoi hän vielä, että paavi
ennemmin tai myöhemmin saisi Rooman jälleen valtaansa. Millä tavoin,
sitä hän ei ajatellut, mutta mikään ihme ei hänestä tuntunut
mahdottomalta. Hän toivoi varsinkin voivansa toimittaa poikansa
edulliseen asemaan mieleisensä avioliiton avulla: ja hän oli ajatellut
erästä kuusitoistavuotiasta vielä luostarissa olevaa ruhtinatarta.
Hänen toivomuksestaan oli kardinaali tunnustellut maaperää ja saanut
tietää, että siltä taholta ei ollut mitään estettä olemassa. Näissä
oloissa saapui neiti Carroll Roomaan. Donna Teresa sai heti tietää
poikansa ahkeran seurustelun nuoren amerikattaren kanssa, mutta ei
siitä huolestunut, hän kun ei saattanut kuvitella mahdolliseksikaan
sitä, mikä todella oli tapahtuva. Amerikattaret olivat aina herättäneet
hänessä vaistomaista vastenmielisyyttä; monta kertaa oli hän
selittänyt, ettei Lelo ainakaan hänen suostumuksellaan menisi naimisiin
kenenkään amerikattaren kanssa. Niinpä saattaa helposti kuvitella hänen
surunsa, nöyryytyksensä, kun Lelo tuli hänelle ilmoittamaan kosineensa
neiti Carrollia ja saaneensa tämän suostumuksen. Ensimäistä kertaa oli
hän ääneen napissut Kaitselmusta vastaan, joka saattoi hänen toiveensa
näin julmasti pettää. Hän kohteli poikaansa tavattoman ankarasti,
kieltäytyi kauan häntä kuulemasta ja nuhteli häntä mitä kiihkeimmästi.
Hän olisi ehkä saanut hänet kääntymään, ellei Lelo olisi voinut vedota
siihen, että asia jo oli tapahtunut tosiasia.

Doran myötäjäisten suuruus ei ollut vaikuttamatta kreivittären
ystäviin ja lieventämättä heidän suuttumustaan. Asianajaja Orlandi
puhui nykyaikaisen elämän suurista kustannuksista ja vakaumuksestaan,
ettei Lelo voisi tulla onnelliseksi ilman suurta omaisuutta. Markiisi
Boni alkoi varovasti puhella, että amerikattarilla oli omaisuutta,
että he olivat uskollisia ja erinomaisia puolisoita. Don Salvatore
ja monsignor Capella arvelivat, että Sant'Anna voisi neiti Carrollin
miljoonilla saada aikaan paljon hyvää. Kardinaali Salvoni rauhoitti
itseään toivolla, että nuori tyttö kenties kääntyisi katolin-uskoon, ja
myöhemmin uuden uskonsa innolla saisi puolisonsa palautetuksi jälleen
Vatikaanin helmaan. Donna Teresaa hämmästytti ja loukkasi se keveys,
millä hänen uskollisensa, ja varsinkin hänen veljensä, näyttivät
mukautuvan tähän avioliittoon. Kaikki hänen ympärillään näytti menevän
nurin, periaatteet, vakaumukset, uskonto. Mikään ei olisi voinut
voittaa hänen vastarintaansa paitsi poikansa menettämisen pelko. Lelo
oli hänen ylpeytensä, hänen elävä ilonsa, hän ei saattanut jättää häntä
yksinomaan tuon ventovieraan naisen haltuun. Ainoastaan senvuoksi hän
taipui ja antoi anteeksi. Kaksi kuukautta oli reumatismi pitänyt häntä
kahleissaan. Hän oli salassa hyvillään, ettei senvuoksi saattanut
tehdä tavan vaatimaa käyntiä rouva Carrollin luona, mutta hän suostui
vastaanottamaan hänet ja hänen tyttärensä ja kohtauspäivä määrättiin.

Lapsenrakkaus on italialaisessa sangen voimakas; kun poika saattaa
kaikissa suhteissa kunnioittaa äitiänsä, tietää hänet nuhteettomaksi,
muuttuu hänen rakkautensa jonkinlaiseksi hartaudeksi. Lelo oli sangen
ylpeä äidistään. Hän ihaili hänen vanhan naisen kauneuttaan, hänen
arvokkuuttaan, jopa hänen suvaitsemattomuuttaankin. Hän asui äitinsä
luona. Vaikka hän tavallisesti söi päivällisen kaupungilla ja vietti
iltansa vieraissa, kävi hän kuitenkin joka päivä noutamassa äitinsä
siunauksen Toivotettuaan hyvää yötä kumarsi hän otsansa äitinsä
puoleen; tämä kosketti sitä peukalollaan tehden ristinmerkin ja lausuen
uskovaisen innolla: »_Dio ti benedica, figlio mio_ — Jumala siunatkoon
sinua, poikani.» Sitten ojensi hän valtiatarkätensä poikansa huulia
kohti tämän suudeltavaksi. Tämä oli heidän parhaiden tunteidensa
vaihtamista. Ja tämä äidinsiunaus lankesi kuin kaste Lelon useinkin
levottomaan sydämeen, rauhoitti hänen hermostuneisuuttaan, herätti
hänessä onnen ja menestyksen toivoa.

Kun Sant'Anna oli saanut äitinsä suostumuksen avioonsa amerikattaren
kanssa, hämmästyi hän, että hänellä oli ollut rohkeutta niin
puoliväkisin vaatia tämän kättä kuin hän oli tehnyt. Hän ymmärsi,
että hänen äitinsä ja hänen tulevan vaimonsa välillä ei voisi tulla
olemaan keskinäistä mieltymystä eikä ymmärtämystä. Tämä varmuus
vähensi hänen tyytyväisyyttään. Hän oli usein puhunut omaisistaan
morsiamelleen, koettanut tehdä heidän luonteitaan ja aatteitaan hänelle
ymmärrettäviksi, mutta oli pian huomannut, että eräänlaatuisten asiain
käsite meni aivan ulkopuolelle Doran tajuamismahdollisuuksien. Hän
nauroi ajatusta, että Dora tulisi olemaan kardinaalin, ehkäpä paavin
sisarentytär! Se näytti hänestä auttamattoman hassunkuriselta. Tämän
selkeän, toimeliaan ja loistavan, niin erilaista ainesta olevan
anglosaksilaisen katsomuskannan rinnalla havaitsi Lelo, joka kuitenkaan
ei ollut ajattelija, äkkiä mikä on latinalaista henkeä. Hänelle valkeni
sen syvyys ja korkeus ja häntä hämmästytti hiukan, että hänellä oli
niin toisenlainen tuntemistapa kuin hänen tulevalla elämänkumppanillaan.

Rouva Verga oli valmistanut neiti Carrollia siihen, että Sant' Annat
eivät suosineet amerikattaria ja että hänen tuli varustautua verrattain
kylmään vastaanottoon. Nuori tyttö oli kohauttanut olkapäitään.
Tietoisuus sangen suuren omaisuuden omistamisesta lisäsi tuntuvasti
hänen luontaista varmuuttaan. Kykenemättömänä ymmärtämään rodun ja
uskonnon erilaisuuden aiheuttamaa vihamielisyyttä kuvitteli hän, että
se seikka, että hän oli rikas perijätär, riitti takaamaan hänelle
sydämellisen vastaanoton, eikä aavistanutkaan, mitä voimia oli
täytynyt panna liikkeelle ennenkuin Donna Teresa oli suostunut hänet
vastaanottamaan. Hän ajatteli ainoastaan, minkälaisessa puvussa hän
menisi tälle esittelyvierailulle. Monien kokeilujen jälkeen peilinsä
edessä valitsi hän loistavan harmaan soopelinnahalla koristetun puvun
ja sen mukaan sovelletun poimuhatun. Kun Lelo määräpäivänä tuli häntä
noutamaan äitinsä luo, oli Dora hänen mielestään näin puettuna kyllä
hieno ja elegantti, mutta hirveän uudenaikainen. Rouva Carroll mustassa
hyväkuosisessa puvussaan oli täysin asianmukainen ja teki siinä varsin
suotuisan vaikutuksen.

Sant'Annan palatsi, rakenteensa kauneudesta ja puhtaudesta kuuluisa,
täyttää koko sivun yhdestä noita melkein unhoon jääneitä Rooman pieniä
aukeita, jotka säilyttävät menneisyyden leimaa. Dora tunsi sen hyvin;
hän oli koettanut oppia sitä ihailemaan, mutta se tuntui hänestä
kauhean synkeältä ja tympäisevältä.

Astuessaan tämän talon kynnyksen yli tunsi nuori amerikatar
äkillistä valon ja lämmön puutetta: häntä hiukan puistatti, hänen
lörpöttelynsä lakkasi, ja mikäli hän eteni laajassa eteisessä, sikäli
alkoi hänen sydämensä tykyttää kiivaammin. Lelokin puolestaan oli
ilmeisesti hermostunut. Hän tunsi, että paljon tulisi riippumaan
tästä ensimäisestä kohtauksesta. Hän ei ollut tahtonut ruveta
vähentämään morsiamensa vaikutusta suositteluillaan; hän piti parhaana,
että Dora esiintyi sellaisena kuin oli: hänen luontevuutensa ja
omaperäisyytensä voisivat ehkä miellyttää. Hän oli huolissaan vain
Doran parantumattomasta suorasukaisuudesta ja usein liian vilkkaista
nokkeluuksista.

Oven avasi hyvin asianmukaisesti puettu miespalvelija; kreivi
ilmoitti hänelle rouva ja neiti Carrollin nimet. Palvelijan jäljessä
kulkivat molemmat amerikattaret avaran etuhuoneen läpi, jossa oli
korkeaselkäisiä penkkejä, seinien verhona vanhoja kirjokankaita
ja runsaspoimuisen baldakiinin alla Sant' Annain vaakuna, sitten
kolmen peräkkäisen salin läpi, joissa sohvat, nojatuolit ja jakkarat
olivat sijoitetut pitkin kirjopeitteisiä, tauluilla ja suurilla
kullanväristen pylväiden välissä olevilla peileillä koristettuja
seiniä. Kaikki nämä vanhat esineet, tämä runsas, alaston ja kylmä,
ankara sisustus enensivät Doran ahdistusta. Saapuessaan suuren, vihreän
empiretyylisen salin kynnykselle kuuli hän ilmoitettavan nimensä ja
oli kreivitär Sant'Annan, herttuatar Avellinan, hänen tyttärensä,
ja kardinaali Salvonin edessä. Silloin syntyi näiden niin erilaista
alkuperää olevien, toisilleen tuntemattomien olentojen välillä, joiden
kohtalot Salliman oikku oli kietonut yhteen, jonkinlaista liikutusta,
näkymätöntä ainesten kulkua, tuota ensi silmäysten nopeaa vaihtoa,
jonka vaikutus usein jää haihtumattomaksi.

Kreivitär Sant'Anna, pitkässä villakangaspuvussa, olkapäillä suuri
pitsikauluri, oli ylhäisen ja hienon näköinen, roomalaiset kasvot
vielä runsaiden, keveästi käherrettyjen harmaiden hiusten puitteissa;
kulmakarvojen käskevät piirteet lisäsivät sangen vilkkaiden, mustien
silmien ilmettä ja ankara suu teki kasvot jäykän liikkumattomiksi.
Tuossa oli pää, jota huolet eivät olleet saaneet kumartumaan,
kasvot, joita ikä ei ollut lauhentanut, ja koko hänen olennossaan
oli järkähtämätöntä suvaitsemattomuutta. Hänen veljensä, kardinaali
Salvoni, oli ylhäisen papin perikuva. Hänen korkea, kaareva otsansa oli
merkki harvinaisista kyvyistä. Hänen silmänsä olivat usein alasluotuina
ja katsahtivat ylös nopein, läpitunkevin ilmein, hänen huulensa olivat
ikäänkuin vartavasten suljetut, säilyttämään kaikki Kirkon salaisuudet,
hänen leukansa oli kulmikas, koko olento näytti ilmaisevan älyä ja
keskitettyä voimaa.

Herttuatar Avellina — Donna Pia — oli mustan puolueen kaunotar. Häntä
oli verrattu kaikkiin madonniin. Hänellä oli niiden säännölliset
ja puhtaat piirteet, mutta siihen pysähtyikin yhtäläisyys. Hänen
kasvojensa ilme osoitti tietoista ja aistillista keimailua, jota
uskonnollinen temperamentti lauhdutti.

Dora ei tarvinnut montakaan silmäystä ennenkuin hänellä oli näiden
kolmen Sant'Annan tunnusomaiset piirteet selvillä. Hän tunsi
voimakkaasti olevansa useiden mustien silmäparien tulen alaisena ja se
tuotti hänelle sanomatonta ahdistusta.

Donna Teresa viittasi molempia amerikattaria istumaan ja kääntyen rouva
Carrollin puoleen ranskaksi pyysi anteeksi, ettei voinut tulla käymään
hänen luonaan.

— Minä kiitän teitä, rouva — lisäsi hän juhlallisen muodollisesti —
että olette antanut suostumuksenne poikani pyyntöön. Toivon lapsiemme
tulevan onnellisiksi.

— Niin minäkin toivon; heillä on siihen kaikki edellytykset.

— Teille on varmaankin ollut suuri uhraus antaa tyttärenne
muukalaiselle?

Tämä viittasi tietenkin uhrauksen molemminpuolisuuteen.

— Uhrausko? Oh, älkää sitä uskoko, rouva! — lausui vilkkaasti neiti
Carroll tullakseen äitinsä avuksi, joka oli hermostuneen arka
ranskaa puhumaan. — Äiti havaitsi melkein yhtä pian kuin minä Lelon
ominaisuudet — lisäsi hän luoden sulhaseensa pahanelkisen katseen. —
Hän on varma, että Lelosta tulee mallikelpoinen aviomies. Ja se hänelle
riittää.

Kuullessaan poikansa kotonimeä käyteltävän näin tuttavallisesti tunsi
kreivitär sydäntään vihlaisevan; suuttumus ja kopeus levittivät hänen
sieraimiansa:

— Ja uskotteko te, neiti, voivanne mukautua meidän elämäämme ja
tapoihimme? kysyi herttuatar Avellina.

— Täydellisesti. Yhtä hyvin kuin ruhtinatar Branca, markiisitar
Terrani... Ennen, en kiellä sitä, minua Rooma pöyristytti, mutta nyt se
on hilpeä, eloisa, täysin kansainvälinen.

Kamalampaa lausetta ei olisi voinut ajatella: Lelo loi hämillään
katseensa alas.

— Se on totta, se on kansainvälinen — sanoi Donna Teresa — jopa siinä
määrin, että vain muukalaiset tuntevat sen kotoiseksi. Se muuttuu yhä
arkipäiväisemmäksi.

— Arkipäiväisemmäksi! huudahti Dora. Oh! sitä se ei milloinkaan tule
olemaan! Nähkää, se ei ole suuri ja tuntuu kuitenkin äärettömältä.

Mieltymyksen välähdys valaisi kardinaalin kasvoja. Hän katsoi nuorta
amerikatarta hyväntahtoisin ilmein:

— Siinä olette oikeassa, neiti, ja Pyhä Pietari ja Vatikaani tekevät
sen äärettömäksi.

— Ja myöskin Colosseum, Forum, Caesarien palatsi — vastasi neiti
Carroll sillä rohkeapuheisuudeila, jota ei mikään häirinnyt. — Vain
muutama päivä sitten tulin huomaamaan, että mitat eivät aina määrää
suuruutta. Esimerkiksi tuon suhteiltaan, piirteiltään niin erinomaisen
Vestan temppelin rinnalla tuntuvat meidän viisikolmattakerroksiset
rakennuksemme tavattoman pieniltä.

Donna Pia katsoi ällistyneenä nuorta tyttöä, jolla oli mielipiteitä
ihmisistä ja asioista ja joka lausui ne niin selkeästi.

— Oletteko samoillut läpi koko Rooman? kysyi kardinaali.

— Melkein kyllä, ja samalla minä olen näyttänyt sitä Lelolle, joka
ei sitä laisinkaan tuntenut. Minä pakotin hänet lukemaan sivumääriä
Baedekeristä. Kun hän ei siitä kimmastunut, aloin uskoa hänen tunteensa
vilpittömyyteen.

— Siinä ette erehtynyt — vastasi kreivi hymyillen; — sitä en vielä
ennen ollut tehnyt kenenkään vuoksi!

— Sant' Anna tutkimassa Baedekeriä amerikattaren seurassa, se on
ajan merkki! sanoi herttuatar Avellina halveksumisen ja katkeruuden
vivahtein.

— Se on totta, vastasi Dora tyynesti. Kaikki on Kaitselmuksen
järjestämää.

— Sitä on mahdotonta epäillä, sanoi kardinaali.

— Minä aavistin sitä epämääräisesti, mutta nyt olen siitä varma.
Ajatelkaa itse! Minä olen tullut Eurooppaan huvittelemaan: minä tapaan
herra Sant'Annan ja joudun ainiaaksi tälle puolen Valtameren. Minä
hieron yhä vielä silmiäni ihmetellen eikö se ole unta.

— Minä olen kuullut sanottavan, että Amerikka on naisten paratiisi,
sanoi herttuatar Avellina; minua hämmästyttää, että te kaikki jätätte
sen niin helposti.

— Se on epäilemättä meidän kiirastulemme!... Ja sitten me pidämme
itseämme jossakin määrin koko maailman kansalaisina. Kun on viettänyt
lapsuutensa Amerikassa ja joutuu naimisiin Eurooppaan, on melkein
kuin syntyisi uuden kerran. Minä tulen tekemään paljon uusia
kokemuksia ja oppimaan uuden kielen... se on sangen jännittävää...
— Niinpä olisi esimerkiksi ollut vahinko, jos en olisi saanut
tuntea ihanan ketunjahdin nautintoa ja tunnelmia Campagnalla. Kun
sadastaviidestäkymmenestä saapuu komeasti toisena tai ensimäisenä, niin
se on jotakin! Riemuvoitto!

Donna Pian huulilla värähti hieman leikkisä hymy. Tämän uuden
tyttötyypin näkeminen piti kreivitär Sant'Annan mykkänä hämmästyksestä.

— Teillä on jo kauniita katolisia kirkkoja New Yorkissa, sanoi
kardinaali.

— On, St. Patrickin katedraali, St. Leon kirkko... Ylhäisö menee St.
Patrickiin pääsiäispäivänä kuulemaan suurenmoista musiikkia. Kaikki New
Yorkiin poikkeavat suuret taiteilijat ovat laulaneet siellä.

— Miellyttääkö katolinen kirkonmeno teitä?

— Se on minusta sangen kaunis, sangen runollinen. Meidän episkopaalisen
kirkkomme menot muistuttavat sitä suuresti. Meilläkin on vahakynttilät,
suitsutukset ja moninaiset menot. Luulenpa, että itse uskontokin on
jokseenkin samaa.

Jokainen näistä sanoista osoitti, mikä suunnaton henkinen ero oli
olemassa nuoren amerikattaren ja hänen sulhasensa omaisten välillä.
Lelo loi katseensa uudelleen maahan ikäänkuin häpeissään.

Donna Teresan huulille ilmestyi halveksuva ilme

— Samaako, episkopaalinen kirkko! sanoi hän. Oh, ei, neiti!
Katolisuuden ja muiden uskontojen välillä on se kuilu, joka erottaa
totuuden erehdyksestä.

— Niin tietenkin! Mutta se mikä yhdelle on erehdystä, ei ole sitä
toiselle. Minä oletan, että uskontojen erilaisuus on yhtä välttämätön
kuin ihmisten ja asiain erilaisuus.

Kuullessaan tällaisia kysymyksiä noin vain ratkaistavan, aukaisi
kardinaali suuret, mustat silmänsä selkoselälleen katsoen nuorta tyttöä
kuin kummitusta. Mutta tämä näytti niin tietämättömältä siitä kamalasta
kerettiläisyydestä, jota hän oli tällä ilmaissut, että kardinaali
katsoi turhaksi selittää hänelle yhteisen uskonnon tarpeellisuutta.

Rouva Carroll tunsi ensimäisen vierailun jo kestäneen kyllin kauan ja
nousi.

— Heti kun terveyteni sallii minun lähteä ulos, on minulla oleva ilo
tulla teitä tervehtimään — lausui kreivitär kohteliaasti. — Näinä
päivinä on meillä perhepäivälliset, jolloin saamme tilaisuuden lähemmin
tutustua. Ellei vanhan vaimon seura pelästytä teitä, neiti, lisäsi hän
kääntyen Doran puoleen, voitte tavata minut joka päivä kello viiden
jälkeen.

— Minä toivotan, tyttäreni... _figlia mia_... sanoi kardinaali, Jumalan
siunausta aviollenne. En lakkaa sitä häneltä rukoilemasta.

Ja ikäänkuin olisi tahtonut ottaa sisarensa tulevan miniän sielun
haltuunsa, teki kardinaali hänen otsalleen ristinmerkin.

Kreivi saattoi, vihdoinkin helpotuksesta huoaten, molemmat
amerikattaret vaunuihin. Heti kun hän oli kahden äitinsä kanssa,
huudahti Dora:

— Niitä mustia silmiä! Lelo väittää, että hänen sisarellaan on
sinervät silmät; minusta ne olivat sysimustat!... Minä soisin, että
ne muuttuisivat sinisiksi, vihreiksi, punaisiksi, miksi hyvänsä, kun
vain Sant'Annan linnassa olisi mustia silmiä vähemmän Rouva Carroll ei
saattanut olla nauramatta.

— Sinä et näytä erikoisen ihastuneelta uusiin sukulaisiisi.

— He ovat hirvittäviä, mutta enhän menekään naimisiin heidän kanssaan.

— Et... mutta minä pelkään heidän olevan vakavana esteenä sinun
onnellesi. He eivät milloinkaan tule sinua ymmärtämään. He ovat toista
aikakautta kuin me... Minä sain vaikutelman, että tämä avioliitto on
tuhmuus. Mieti, vielä on aikaa.

— Ei, äiti, ei ole enää aikaa, sillä minä rakastan Leloa — sanoi Dora
saaden äkillisen sulon. — En voisi tulla onnelliseksi ilman häntä.
Kreivitär ja Donna Pia inhoavat minua, se on varma; mutta minä luulen
valloittaneeni kardinaalin. Minä tulen huolellisesti vaalimaan hänen
suopeuttaan. Hän miellyttää minua, tuleva appieno. Hän on suurenmoisen
näköinen. Tuo punainen kalotti, joka luo kuin valokehän hänen päänsä
ympärille, on vaikuttava; se on kai vertauskuva. Hänen ristinmerkkinsä
liikutti minua oudosti, harson läpikin. Jos hänestä tulee paavi, menen
minä katolin-uskoon.

— Jumala varjelkoon! — huudahti rouva Carroll kauhistuneena. — Se vielä
puuttuisi!

Saatettuaan morsiamensa vaunuihin palasi Lelo äitinsä luo saadakseen
kuulla käynnin vaikutelmat, jotka eivät saattaneet olla suotuisia.

— No minkä vaikutuksen hän teki, äiti kulta? kysyi hän saliin
saavuttuaan.

— Sinä sanot tätä henkilöä nuoreksi tytöksi? sanoi Donna Teresa.

— No, ei hän ainakaan ole leski, minun tietääkseni, vastasi Sant'Anna
hermostuneesti naurahtaen.

— Hän voisi sitä olla, kun on tuollainen itsevarmuus... Minä vain en
käsitä, mikä hänessä sinua on ihastuttanut. Hän on ruma.

— Ruma! vaikka sellaiset silmät ja hiukset! No, mutta se on
puolueellista.

— Minusta hän ei ole epämiellyttävä, tämä amerikatar, sanoi kardinaali.
Hän on ehkä hieman oudon suora, mutta se sallii nähdä hänen sielunsa
pohjaan. Hän on mielenkiintoinen.

— Se nainen vain ei koskaan tule katoliseksi!... sanoi herttuatar
Avellina.

— Vähät siitä! vastasi rutosti Lelo, — neiti Carrollilla on kaikki
ominaisuudet, jotka tekevät elämän miellyttäväksi: hän on hilpeä,
omaperäinen, hänellä on erinomainen luonne; ja hän on rehellinen kuin
päivä. Minä en ole milloinkaan havainnut hänen poikkeavan totuudesta,
en pienimmässäkään asiassa. Tunnetteko monta nuorta tyttöä, josta
voisitte sanoa samaa?

— Toivokaamme maamme vuoksi, ettei amerikattarilla ole vilpittömyyden
yksinoikeutta! vastasi Donna Pia kuivasti.

Sant'Anna istuutui äitiään vastapäätä ja tarttui hänen käsiinsä:

— No, äiti kulta, sanoi hän, poista tuo happamuuden ilme.

— Minulla oli sinuun nähden niin toisenmoinen unelma.

— Niin, minä tiedän, te olitte suunnitellut aviota jonka oli määrä
palauttaa minut, kädet ja jalat sidottuina, teidän puolueeseenne.
Älkää sitä pahoitelko: juuri siitä syystä en milloinkaan olisi siihen
suostunut. Kaikki te, niin monta kuin teitä on, näytätte minusta
ihmisiltä, jotka kulkevat pää taaksepäin käännettynä, jotta ette näkisi
eteenne. Mutta silmät on annettu eteenpäin katsomista varten.

— Ja ylöspäin! sanoi kardinaali.

— Ja ylöspäin, olkoon. Teidän pitäisi nähdä, että Kirkko on
lopullisesti työnnetty toiselle tolalle ja että sen, tahtoi tai ei,
täytyy kulkea sitä tietä. Minä muistan erään lapsuudenkohtauksen,
joka ei koskaan mene mielestäni. Italialaisten saapuessa olin
palvelusväen kanssa pesutuvassa. Siellä oli koolla kaikki naisväki
kuin pelästyneet lampaat, odottaen ja kauhistuen sitä mikä tuleman
piti. Mary, irlantilainen hoitajattareni — ruskea teekannu kädessä
— puheli keskellä huonetta huonoa italiaansa; hän vakuutti, että
paavin viholliset eivät kuuna päivänä pääse Roomaan. »Ei ikinä, ei
ikinä!» — huuteli hän ojentaen oikeaa kättään mahtipontisesti, —
»Jumala ei sitä salli!» Ja Jumala salli sen kuitenkin. Juuri sillä
hetkellä kuului voiton merkki-ammuntaa, italialaiset olivat tulleet.
Kallis, ruskea teekannu putosi Maryn kädestä ja meni säpäleiksi. Ja
Mary, sielun pohjaan saakka järkytettynä, lusahti istumaan tuolille,
suuret kyyneleet valuivat pitkin poskia ja hän änkytti: »Jeesus! Onko
se mahdollista. Sitten tämä on maailmanloppu!» Se oli vain erään
valtakauden loppu... Silloin en tästä kohtauksesta paljoa ymmärtänyt
— olin vain viisivuotias — mutta myöhemmin on se minun mielessäni
tullut vertauskuvaksi. Ja monta kertaa sitä muistaessani olen
verrannut maallisen vallan kohtaloa tuohon ruskeaan teekannuun, se on
auttamattomasti murskaantunut.

Tämä kertomus näytti vaikuttavan kardinaalin mieleen; hänen kasvonsa
saivat surullisen ilmeen.

— Paavi ja Kirkko eivät silti ole vähäisemmät, lisäsi Lelo,
päinvastoin!... Se on viime aikoina, kävellessäni neiti Carrollin
kanssa Vatikaanin ympärillä, monta kertaa johtunut mieleeni;
hiljaisuudessaan ja yksinäisyydessään se on minusta näyttänyt
pelättävämmältä kuin Quirinaali.

— Sinä teet meille liian suurta kunniaa, poikani! sanoi kardinaali
happamalla ja ivallisella äänellä.

Jonkun intohimoisen tunteen vaikutuksesta löytää italialainen aina
sanoja ja ajatuksia, jotka näyttävät pulppuavan hänelle itselleen
tuntemattomasta lähteestä; kreivi oli puhunut vakaumuksella ja
varmuudella, jommoinen hänessä oli perin harvinaista, onnistumatta
kuitenkaan käännyttää kuulijoitaan. Huomatessaan äitinsä kasvot yhä
kuin huolen ja pettymyksen masentamiksi suuteli hän hänen käsiänsä.

— Äiti kulta — sanoi hän sähköittäen häntä lapsenrakkautta säteilevillä
silmillä — antakaa minulle anteeksi. Olkaa täysin jalomielinen.

— Sen sijaan, että saattaisin iloita sinun aviostasi, niinkuin olin
toivonut, täytyy minun vain koettaa alistua. Se on kovaa.

— Et sinä milloinkaan olisi iloinnut minun aviostani, sanoi Lelo
hymyillen; siksi rakastat sinä minua liian kateellisesti. Niinpä
sinun pitäisi olla onnellinen nähdessäsi minun naivan amerikattaren.
Muukalainen vie minusta vähemmän osan kuin italiatar olisi vienyt!

Nuoren miehen ihmeellinen vaisto oli tavannut ainoan todistelun, joka
saattoi vaikuttaa Donna Teresaan. Kaikki kreivittären kasvojen lihakset
lauhtuivat, hänen silmänsä kostuivat, hän katsoi poikaansa lempeä
säteillen, ja sanoi sitten herttaisesti:

— Oh! ne lapset, ne lapset!... mikä tuska ja mikä riemu!

— Minä arvaan, sanoi Donna Pia terävällä äänellään, että minun on
käytävä tervehtimässä näitä amerikattaria?

— Kyllä, ellet tahdo rikkoa välejäsi minun kanssani, vastasi Lelo.

— Hyvä on, minä käyn.




XXI.


»Hän oli raivoissaan!» oli kreivi Sant'Anna päätellyt lähtiessään
rouva Ronaldin luota. Se, mitä Helena tunsi, oli paljoa raskaampaa ja
surullisempaa kuin itserakkauden loukkaus. Kreivin lähdettyä jäi hän
seisomaan alalleen puristaen nenäliinaansa ja hengittäen raskaasti
saadakseen sydämensä kevenemään, mutta siinä onnistumatta.

Ja tämä kohtaelma oli vasta ensimäinen pysäkki sillä onnettoman
rakkauden ristintiellä, jota niin monet naiset ennen häntä ovat
kulkeneet. Hänen täytyi kärsiä kaikkien tuttaviensa onnittelut ja
Doran kertomukset. Doralla oli niin luonteva tapa unohtaa kärsimänsä
vääryydet, olla huomaamatta ihmisten tyytymättömyyttä, että häntä oli
vaikea pitää loitolla. Hän oli siten pakottanut Helenan solmimaan
jonkinlaisen välirauhan. Joka minuutti tuli hän Helenan huoneeseen
kertomaan sulhasestaan, kapioistaan, tulevaisuuden-suunnitelmistaan.
Rouva Ronald sulki epätoivoissaan korvansa, koetti ajatella muita
asioita; mutta sanat tarttuivat siitä huolimatta hänen mieleensä ja
palautuivat siihen taas hänen yksinollessaan, tuottaen uutta tuskaa.
Jack Ascottin uudenaikaisen sormuksen sijasta oli neiti Carrollin
sormessa Sant' Annain kihlasormus, jonka koristuksena oli yksi ainoa
sardonyx-jalokivi, johon oli kaiverrettu suvun vaakuna ja sana:
_sempè_ (aina). Nähdessään tämän historiallisen sormuksen jota m.m.
oli kantanut eräs kuuluisa ranskalainen kaunotar, jonka Ludvig XIV oli
naittanut eräälle Lelon esi-isistä, tunsi Helena kirpeää kateutta,
häntä aivan tenhosi. Hänet valtasi outo tunne, että tämä sormus
oikeastaan kuului hänelle: hänen teki mielensä koettaa sitä, tuntea se
sormessaan, vaikka olisi tyydyttävä silmänräpäykseen.

Joka päivä söi Lelo joko aamiaista tai päivällistä Quirinalin
hotellissa. Puhtaasta naisvaistosta, ilman tietoista halua valloittaa
häntä takaisin, pani Helena pukuihinsa mitä suurinta huolta. Miten
olikaan, tuotti kreivin läsnäolo hänelle onnea, jommoista yksikään
ihmisolento ei milloinkaan ollut hänelle antanut; mutta tämä onni oli
ahdistuksen alaista, äkillisten sydämenkouristusten katkaisemaa, jotka
tekivät näistä jokapäiväisistä aterioista sanomattoman kärsimyksen
hetkiä. Pelosta, että hänen kylmyyttään tulkittaisiin kateudeksi,
koetti hän olla rakastettava, menettämättä kuitenkaan tasaista ja
luontevaa käytöstään. Lelo kohteli häntä lämpimän tuttavallisesti,
nimitti häntä usein »tädiksi», ja tämä arvonimi, joka näytti häntä
vanhentavan, ärsytti Helenaa niin, että hän vain töin tuskin saattoi
säilyttää tasapainonsa. Dora huvitti Sant'Annaa, mutta Helena herätti
hänen mielenkiintoansa. Hänen keskustelunsa oli johdonmukaisempaa, hän
halusi kuunnella Helenan puhuvan. Kun Helena oli pitemmän hetken vaiti,
sanoi Lelo hymyillen:

— No mutta, oletteko te mykkä tänään?

Tämä yksinkertainen sana tuotti Helenalle tavatonta iloa. Joskus
kiinnitti hänen kauneutensa loisto nuoren miehen katsetta, mutta
tuottamatta siihen sitä ilmettä, jonka Helena ennen oli nähnyt; silloin
hän vaistomaisesta surusta kävi kovaksi, tylyksi, ivalliseksi. Kun hän
näin unohti itsensä, käänsi Lelo häneen hämmästyneen, kysyvän katseen
ja hänen viiksiensä alla välähti hymyä: tämä hymy haavoitti Helenaa
kuin loukkaus ja vaivasi häntä päiväkausia.

Rouva Ronaldin asemassa olisi katolilainen euroopatar, tottunut
tutkimaan omaatuntoansa, pian tiennyt, mille kannalle asettua
tunteittensa suhteen Sant'Annaa kohtaan. Säädyllisyytensä laadun mukaan
olisi hän enemmän tai vähemmän tarmokkaasti kamppaillut rakkauttansa
vastaan ja olisi epäilemättä tässä siveellisessä kamppailussa löytänyt
hienoa hekumaa ja erikoista nautintoa. Helenalla oli, kuten useimmilla
amerikattarilla, kehittyneestä ja koulutetusta älystään huolimatta,
vain lapsellinen käsitys ihmissydämestä. Hän uskoi, ja vakuutti sitä
itselleen yhtämittaa, että periaatteet, hyvä kasvatus, riittivät ei
ainoastaan suojelemaan naista lankeemuksesta, vaan vieläpä tekemään
hänet haavoittumattomaksi. Mutta huolimatta näistä varuksista oli
rakkaus tunkeutunut häneen niinkuin luonnonlait tunkeutuvat. Se asusti
nyt määrättömän suurena, jossakin tuntemattomassa solussa, tehden
salaperäistä työtään, koskettaen koko hänen ajatustensa piiriä,
muuttaen hänen luonteensa.

Seuraelämä tuntui hänestä hermostuttavan rasittavalta, ihailijain
suhteen oli hän välinpitämätön elämä tuntui hänestä kolkolta ja
typerältä. Tahtoen karttaa neiti Beauchampin, Vergain ja varsinkin
Doran seuraa hän teki retkiä oikealle ja vasemmalle käyden uudelleen
paikoilla, jotka olivat hänen mielenkiintoaan herättäneet; oli
omituista nähdä tämän New Yorkin hienottaren, tämän loistavan naisen
harhailevan ypöyksinään Colosseumissa, Maxentiuksen sirkuksessa,
Appiuksen tien hautakummuilla ja, ikäänkuin särkyneisyyttä kärsivä
olento, koettavan kiinnittää ajatuksiansa johonkin suureen. Näillä
yksinäisillä vaelluksilla joutui Helenan raskautettu sielu äkkiä
kosketuksiin sen Rooman sielun kanssa, jota vain niin harvojen on
suotu tuntea. Kaikki nuo kauneuden ja sopusuhtaisuuden niin julmasti
rikotut piirteet, kaikki nuo vuosisatojen mittaan murskatut ihmistyöt,
täyttivät hänen sydämensä ulkokohtaisella ja rauhoittavalla surulla.
Varsinkin kirkot vetivät häntä puoleensa. Ennen oli hän ihaillut niitä
jonkinlaisina muistopatsaina; nyt hän tietämättään etsi niistä jotakin.
Hän rakasti niiden tuoksuakin, tuota haudan, vanhuuden, sammuneiden
vahakynttilöiden, hälvenneen suitsutuksen tuoksua, joka on Rooman
kirkoille niin tunnusomainen, että ne jo siitä erottaa kaikkien muiden
maanpaikkoja kirkoista. Hän lähestyi alttareita, seurasi syrjästä
nöyrien rukousta, ihmetellen heidän uskoansa kohotti vaistomaisesti
omankin tuskaisen katseensa säteileviä Neitsyitä kohti.

Pyhän Pietarin kirkko liikutti häntä erikoisesti. Kulta ja
rakennustaide eivät yksin ole voineet tehdä tästä kristikunnan
suurkirkosta nöyryyden ja rukouksen paikkaa. Mittojensa majesteetista,
marmorien kylmyydestä, vertauskuvien ankaruudesta huolimatta herättää
se tunteita herkemmin kuin mikään muu katolinen temppeli. Illalla
ilmestyy sinne, Uskontunnustuksen holvin alle salaperäistä varjoa,
outoa valoa, näkyvää ja näkymätöntä, joka painaa teihin tuntuansa
ja alkaa vaikuttaa teihin synnyttäen rakkautta tai uskoa. Se on
pakanallisen sielun pakopaikka. Ei kirkonmenot, ei paavin panna
tai siunaus ole sitä voinut karkoittaa. Se harhailee, tämä sielu,
valkoisten patsaiden takana ja levittää ympärilleen temppelin läpi
tuntuvaa aistimustaan, jota ei kukaan suuren surun tai suuren intoilun
herkentämä voi olla havaitsematta. Rouva Ronald tuli sinne paatuneena,
ja usein hän järjettömän kauhun ahdistamana pakeni etsimään ulkoa
täyden päivänvalon suojaa.

Nämä oudot vaikutelmat huolestuttivat häntä ja hän luuli niitä jonkun
alkavan sairauden oireiksi. Ensimäistä kertaa tunsi hän itsensä
yksinäiseksi, ypö yksinäiseksi. Hänen puolisonsa äänettömyys alkoi
rasittaa häntä yhä enemmän. Hän oli luullut olevansa välttämätön
miehensä onnelle, ja häntä nöyryytti syvästi huomio, että tämä näkyi
tulevan toimeen ilman häntä. Ja hän päätti, että herra Ronaldin on
tultava häntä noutamaan taikka ei hän, Helena, milloinkaan palaja New
Yorkiin. Tämä päätös, jonka hän teki kaksikymmentä kertaa päivässä,
teki hänen mielensä kuitenkin yhä masentuneemmaksi. Hän ajatteli usein
haikein mielin kaunista kotiansa, jonka hän oli koristanut, joka oli
kuin suuri osa häntä itseään. Hänessä heräsi joku hurja halu päästä
näkemään sitä jälleen. Silloin puristi hän itsepintaisesti yhteen
huuliansa vastustaakseen heikkouttaan, suunnitteli minkä mitäkin
mieletöntä, esim. Intiaan matkustamista tai avioeroa ja asettumista
asumaan Pariisiin neiti Beauchampin kanssa. Hän koetti mukautua,
totuttautua ajatukseen Doran naimisiinmenosta, mutta ei voinut.
Se rasitti häntä kuin painajainen, kouristi hänen sydäntänsä. Hän
todisteli itselleen, että tämä johtui hänen ystävyydestään herra
Ascottia kohtaan. Hän luulotteli viipyvänsä Roomassa yksinomaan sen
huonon vaikutuksen pelosta, minkä hänen äkillinen lähtönsä saattaisi
tehdä; ja viipyi silti kuitenkin vain sen salanautinnon vuoksi, jota
hän tunsi Sant'Annan läsnäolosta. Tämän nautinnon hurmaa vastaan yritti
hän turhaan puolustautua. Hän tunsi yhä enemmän tarvetta turvautua
johonkin, halua paeta kauaksi pois; hän etsi sopivaa tekosyytä
voidakseen lähteä herättämättä rouva ja neiti Carrollin ällistelyä ja
ihmetystä.

Kaitselmus tuli hänen avukseen odottamattomalla tavalla. Eräänä iltana
päivällistä syödessä, tuotiin hänelle sähkösanoma. Ajatus, että
se saattoi olla hänen mieheltään, pani hänen kätensä värähtämään.
Luettuaan sen huudahti hän riemusta.

— Ah! mikä yllätys! — sanoi hän kasvot säteilevinä — Charley on
Monte-Carlossa! Hän kutsui meitä, Sofia-tätiä ja minua, tulemaan sinne
häntä tapaamaan. Sinne, olen aina mitä hartaimmin halunnut. Me lähdemme
epäilemättä.

— Minä lyön vetoa, että veljenne tuo teille takaisin Henrikin ja
tarjoaa teille uutta kuherruskuukautta! sanoi häikäilemätön neiti
Carroll.

Helena punastui hiusrajaan saakka, hänen silmänsä kohtasivat Lelon
ivallisen katseen, hänen ripsensä värähtivät.

— Herra Ronaldin tapana ei ole antaa tuoda tai viedä itseään! vastasi
hän mahdollisimman kuivalla äänellä.

— Ei, mutta avioliiton pulmissa voi kolmannen miehen väliintulo joskus
olla sangen hyödyllinen itserakkauden pelastamiseksi — selitti Dora
oikopäätä käytännöllisellä vaistollansa, jota olisi voinut luulla
elämän kokemuksen saavutukseksi. — Joka tapauksessa, jos enokulta
tulee, lepyttäkää hänet minuun, kun hänet tapaatte. Minä olen kahdesti
kirjoittanut hänelle, mutta hän ei ole vastannut. Oh, täydellisistä
miehistä, niistä vasta vastus on!

— Ettehän toki aio jättää meitä tänne yksiksemme! sanoi rouva Carroll
huolestuneen näköisenä.

— Teillähän on Vergat; he ovat teille tuhat kertaa hyödyllisimpiä kuin
Sofie-täti ja minä! vastasi Helena.

— Niin, mutta suku!...

— Älkää olko levoton, äiti! keskeytti Dora; me menemme tapaamaan sitä
Meillä on suurenmoinen suunnitelma... eikö olekin Lelo?

Kreivi vastasi myöntävästi nyökkäämällä ja kääntyen sitten rouva
Ronaldin puoleen sanoi hän hymyillen:

— Minä olen varma, että te kaadatte pankin Monte-Carlossa!

Sant'Anna oli lausunut tämän noin vain, ajattelematta lainkaan
sananpartta, joka lupaa onnea pelissä sille, jolle sitä ei ole
rakkaudessa. Mutta sen sananparren muisti Helena: hän kalpeni ja hänen
huulensa pusertuivat yhteen.

Lelon mieltä liikutti tämä lentävän hetken välähdys: hän arvasi sen
syyn ja hämmentyi epähienouttaan.

— Mistä syystä te olette niin varma, että minulla on onnea pelissä?
kysyi Helena urhoollisesti.

Tämä itsevarmuuden näyttely ärsytti italialaista; hän hymyili
kaksimielisesti:

— Kun uskon teidän viehätysvoimanne kykenevän kiehtomaan itse
pelipirunkin! — vastasi hän kavalan mairittelevasti. — Pelurilla on
taikauskonsa. Jos minä olisin mukananne Monte-Carlossa, noudattaisin
sokeasti teidän aavistuksianne Minä toistan sen, te kaadatte pankin.

— Minä puolestani en sitä toivo! huomautti kuivasti neiti Beauchamp.




XXII.


Charley Beauchamp ei ollut päässyt vapautumaan levottomuudesta,
joka häneen Ouchyssa oli tarttunut. Vaikka hän tiesi Helenan olevan
täti Sofian valppaan valvonnan alaisena, ei hän tuntenut itseään
turvalliseksi. Ja hän alkoi katsoa herra Ronaldin olevan väärässä ja
paheksui hänen itsepäisyyttään, mutta uskollisena amerikkalaiselle
periaatteelle, että kolmas ei saa sekaantua kahden kauppaan, ei hän
ollut sanallakaan kehoittanut lankoansa menemään vaimoaan tapaamaan.
Suruisuus ja alakuloisuus, jota hän alkoi huomata yhä selvemmin
herra Ronaldin ilmeestä herätti hänessä toivoa, että rakkaus vie
kuitenkin voiton ylpeydestä. Sitä odottaessa huolestutti häntä sentään
sisarensa yksinäisyys. Helena oli hänen mielestään liian nuori ja
liian kaunis viipymään Euroopassa ilman miehistä suojelusta. Hän
katsoi velvollisuudekseen matkustaa sisarensa luo, ja alkoi järjestää
asioitansa pitempää poissaoloa varten. Siihen meni kuitenkin jonkun
verran aikaa. Saadessaan tiedon Doran kihlauksesta kreivi Sant'Annan
kanssa tunsi hän salaista riemua, äkillistä helpotusta, jonka syytä
hän ei tahtonut itselleenkään tunnustaa. Hän oli vihainen Doralle,
tunsi vilpitöntä myötätuntoa Jack Ascottia kohtaan, mutta oli
pohjaltaan sangen tyytyväinen. Tämä kihlausilmoitus palautti yhtäkkiä
hänen mieleensä Luzernin Helenan keimailut ja joukon muistoja, jotka
saattoivat hänet kiiruhtamaan valmisteluitaan. Lähtönsä edellisenä
päivänä hän kävi tapaamassa lankoansa ja sanoi yksinkertaisesti:

— Minä lähden huomenna Eurooppaan... Onko sinulla mitään asiaa, minkä
voisin toimittaa?

— Ei ole, vastasi herra Ronald kääntäen päätään salatakseen
liikutustaan.

Niin oli Charley lähtenyt. Kun hän ei halunnut mennä Roomaan,
missä hänen olisi tarvinnut nähdä Sant'Anna, päätti hän pysähtyä
Monte-Carloon varmana siitä, että Helena mielellään tulisi sinne häntä
tapaamaan.

Ei mikään muuta naisen kasvoja niin kuin rakkaus tai äitiys. Kun
Charley näki sisarensa, hämmästyi hän tämän muodossa tapahtunutta
muutosta.

— Mitä sinulle on tapahtunut? huudahti hän. Oletko ollut sairas?

Helena punastui tietämättä minkävuoksi.

— Sairasko!... En vähääkään.

Sitten jatkoi hän levottomana:

— Olenko minä siis vanhentunut, rumentunut.

— Et, mutta muuttunut toisen näköiseksi.

— Se on vain merkki siitä, että sinä olet ehtinyt hiukan unohtaa minkä
näköinen minä olen, itse olen peilistä nähnyt itseni joka päivä samana.

Charley ei inttänyt, mutta levottomuus, joka taannoin oli saanut hänet
kiiruhtamaan asioitaan, tarttui häneen uudelleen.

Ympäristön vaihto tuotti rouva Ronaldille hetkellistä lohdutusta.
Monte-Carlon väräjävä valo ikäänkuin tunkeutui hänen olentoonsa.
Ympäröivät kukat, soitto, sini, tekivät hänelle hyvää. Kaikki tämä
vaikutti, että hänen sydämensä ahdistus vähitellen huojentui ja hän
luuli pääsevänsä painajaisesta. Doran ensimäinen kirje työnsi hänet
siihen takaisin sekä ruumiillisesti että henkisesti.

Tässä kirjeessä, jossa Lelon nimi seisoi joka rivillä, ilmoitti Dora,
että häiden vietto oli määrätty kesäkuuksi ja tapahtuisi luultavasti
Pariisissa... Tästä sanomasta osoitti Helena suuttumustaan neiti
Carrolliin ja myötätuntoansa Jack Ascottia kohtaan sellaisella
tavalla, että herra Beauchampin kasvot saivat vakavan ja huolestuneen
ilmeen; Helena ei sitä edes huomannut. Mutta taivas, meri, ihana
seutu tuntuivat hänestä kolkoilta ja alakuloisilta — ja hän selitti
luodetuulen syyksi ärtyisyyden, jonka tuska hänessä synnytti.

Haihduttaakseen ajatuksiansa koetti hän peliä ja innostui pian
rulettiin. Huolimatta veljensä ja tätinsä vastusteluista vietti hän
suuren osan aikaansa kasinossa. Hänellä oli usein tavaton onni. Silloin
saattoi hän hetkeksi unohtaa Doran ja Lelon. Pian kiinnitettiin
häneen huomiota; häntä kutsuttiin »kauniiksi amerikattareksi»,
miljoonäärittäreksi, pidettiin leskenä tai eronneena vaimona, ja
ainoastaan herra Beauchampin alituinen läsnäolo suojeli häntä ja piti
seikkailujen etsijät loitommalla.

Eräänä iltapäivänä, kun Charley oli mennyt Cannesiin katsomaan erästä
sairasta tuttavaansa, meni Helena kasinoon bostonilaisten ystäviensä
kanssa. Nämä jäivät »trente-et-quaranten» ääreen. Helena, joka rakasti
vilkkaampaa peliä, jätti heidät siihen ryhtyäkseen kiihdyttävään
rulettiin. Eräs tummaverinen nuori mies, jolla oli punainen kravatti
ja siinä suuri musta helmi ja joka jo viikon päivät oli hiiviskellyt
hänen kintereillään, seurasi häntä ja livahti hänen taakseen. Rouva
Ronald asetti itsepintaisesti yhdeksän louis'ta yhdeksän-numerolle,
joka aamulla herätessä oli hänen mieleensä juolahtanut: hän uskoi
varmasti sillä voittavansa. Neljä kertaa jo oli hänen odotuksensa
pettänyt. Huohottaen seurasi hän krupieerin toimia ja koetti tenhota
häntä tahtonsa voimalla, kun hän äkkiä tunsi kahden käden tarttuvan
vyötäisiinsä hänen suuren kaulurinsa turvissa.

Hän kääntyi silmät säkenöiden, kasvot kalpeina vihasta; kuin unessa
näki hän äkkiä puolisonsa vierellään ja ankaralla nyrkin-iskulla
irroittavan röyhkeän ihailijan. Tämän kahinan keskestä kuuli hän
hämärästi molempien miesten puheen.

— Korttinne, korttinne!... Minä vaadin hyvitystä! sähisi toinen
huomattavasti murtaen ranskaa.

— Minulla ei ole teille minkäänlaista hyvitystä annettavana, vastasi
toinen, olen tavannut teidät ahdistamassa vaimoani ja kurittanut teitä
amerikkalaiseen tapaan; se on oikeuteni. Minä tyydyn siihen.

Yhä yliluonnollisen ilmestyksen vaikutelmassa, jonkinlaisen kauhun
vallassa kaikista katseista, jotka olivat häntä kohti suunnatut,
tarttui Helena herra Ronaldin käsivarteen, nojautui häneen ja lähti
hänen kanssaan ulos. Vasta kun he olivat kasinon ulkopuolella, alkoi
hän ajatella, miten tämä kaikki oli tapahtunut. Irroitti kätensä,
pysähtyi äkkiä, katsahti mieheensä hämmästyneenä ja kysyi hiukan
käheällä äänellä:

— Henrik, mistä sinä tulet?

Vastaamatta heti kohta katsoi herra Ronald ihastuen kauniita kasvoja,
joita hän ei ollut niin pitkään aikaan nähnyt.

— Junasta, kultani, — sanoi hän vihdoin omituisesti hymyillen. Tapasin
Sofia-tädin, joka sanoi sinun olevan kasinolla Carringtonien kanssa;
minä tahdoin tulla sinua yllättämään ja tulinkin tosiaan hyvään aikaan.
En oikein tiennyt, minkälaisen vastaanoton saisin; olen matkustanut
sadan leiviskän paino mielessäni... ja romaanikohtaus pakotti
sinut tarttumaan minun käsivarteeni. Se on ihmeellistä! Se on kuin
Kaitselmuksen merkki.

Helena alkoi uudelleen kävellä.

— Minä luulin sinun päättäneen olla koskaan tulematta! sanoi hän hiukan
kylmähkösti.

— Ja antaa vuoden kulua ilman elonmerkkiä!... Mutta sinähän olisit
voinut vaatia eroa hylkäämisen vuoksi!

Helena ei voinut ehkäistä punastumistaan: hänhän oli sitä ajatellut.

— Charleyko on sinut tänne kutsunut? kysyi hän koettaen kamppailla
liikutustaan vastaan.

— Charleyko? Ei, kultaseni: hän ei edes tiedä tulostani. Minä kuulin
sattumalta sinun lähdöstäsi Roomasta Monte-Carloon. Ei kukaan ole minua
kutsunut. Minä tulin, kun elämä ilman sinua kävi minulle sietämättömän
raskaaksi. Minä olen kärsinyt paljon, varsinkin viime kuukausina;
ei mikään maailmassa saisi minua antautumaan uudelleen samanlaiseen
kokeiluun. Olemme erehtyneet molemmat; antakaamme kumpikin toisillemme
anteeksi.

Tällöin saapuivat puolisot Anglais-hotelliin. Herra Ronald seurasi
vaimoansa tämän huoneeseen. Kun ovi oli suljettu, avasi hän sylinsä:
Helena heittäytyi hänen povelleen. Ja kun Helena kuuli miehensä sydämen
voimakasta tykintää, kohosi Lelon kuva hänen mieleensä. Ajatellen
rakkauttansa nuoreen italialaiseen irtautui hän hiljaa miehensä
syleilystä ja katsellen häntä surullisesti, haavoitetun otuksen ilmein
sopersi hän huulet kuivina ja kalpeina, itsekään tietämättä mitä puhui:

— Miksi olet viipynyt niin kauan? miksi olet viipynyt niin kauan?...




XXIII.


Lelo oli pyytänyt neiti Carrollilta, että heidän häänsä vietettäisiin
mahdollisimman pian, ja tämä, joka oli osoittanut niin vähän intoa
tullakseen Jack Ascottin vaimoksi, oli ilomielin siihen suostunut. Hän
oli heti ryhtynyt kiiruhtamaan tarpeellisten paperien toimittamista.
Hänen kapionsa olivat lähetetyt New Yorkista Pariisiin. Ja nauraen
yllätystä, jonka hän aiheuttaisi ompelijattarelle, mutta samalla
kuitenkin hiukan häpeää ja itsemoitteita tuntien, antoi hän määräyksen
ommella liinavaatteisiinsa kreivillisen kruunun, joka lopullisesti
osoitti hänen kohtaloansa.

Hän suorastaan kylpi onnessa, ylpeydessä, turhamielisyydessä. Hän
oli penkonut Sant' Annojen sukuarkistoa, nähnyt jalokivet, joilla
hän tulisi itseään koristamaan, ja saanut selville, että hän tulisi
olemaan sangen ylhäinen, tasa-arvoinen Rooman ruhtinatarten kanssa.
Mikä voitto hänelle, jota moni New Yorkin hienostossa ei ollut
pitänyt kyllin hienosukuisena! Hänen omaisuutensa tuntui hänestä
mitättömyydeltä kaikkeen siihen verraten, mitä hän itse voitti. Mutta
hänen kunniakseen olkoon sanottu, että nämä aineelliset ja maalliset
mietelmät vain hipaisivat hänen mieltään. Yli kaiken hän sentään
rakasti Leloa. Kun näki Doran aivan erilaisena kuin hän oli ollut, ei
sitä voinut mitenkään epäillä. Rakkaus lisää itsekkyyttä miehessä,
mutta vähentää tai hävittää sen naisessa. Dora pelkäsi olevansa
sulhaselleen vastenmielinen, tutki hänen makuansa, alisti oman tahtonsa
sulhasensa toivomusten alaiseksi. Ensimäistä kertaa tunsi hän olevansa
riippuvainen toisesta oliosta, ja tämä riippuvaisuus ei häntä suinkaan
ärsyttänyt ja masentanut, vaan teki hänet päinvastoin onnelliseksi ja
ylpeäksi.

Yksi ainoa seikka häiritsi hänen iloansa: sen roomalaisen suvun
vihamielisyys, johon hän tulisi kuulumaan, äänetön, täydelliseen
kohteliaisuuteen peitetty vihamielisyys, jonka hän vaistomaisesti
tunsi. Hän oli aterioinut useita kertoja Sant'Annan palatsissa ja
koko ajan tuntenut olevansa epämiellyttävä, joka ainoan sanansa
osuvan harhaan. Omasta puolestaan ei hän myöskään käsittänyt noita
menneisyyteen takertuneita ihmisiä. He tuntuivat hänestä olevan
ikäänkuin seisahtuneita kelloja, ja kerran oli hän ärtyneenä tullut
lausuneeksi Lelolle, että hänen tekisi mieli panna sähkövirta kulkemaan
heidän päidensä kautta, jotta ne uudistuisivat ja pääsisivät vapaiksi
kaikista niihin kasautuneista ja niitä rasittavista ennakkoluuloista.

Kreivitär Sant'Annan seurapiirissä oli Doran kuitenkin onnistunut
saavuttaa kaksi ystävää: kardinaali Salvoni ja asianajaja Orlandi.
Hän ei ollut laiminlyönyt kirkkoruhtinaan ystävyyden tavoittamista.
Tämä miellyttikin häntä yhä enemmän. Hän tiesi vaistomaisesti,
että kardinaali oli huomattava voima, ja hän kunnioitti kaikkea
voimaa samoinkuin hän halveksi kaikkea heikkoutta. Kardinaali
johti keskustelun aina Amerikan oloihin ja kuunteli häntä ilmeistä
mielenkiintoa osoittaen. Hänen tulevan miniäpuolensa omaperäiset
sutkaukset saivat usein hymyn välähtämään hänen mustissa silmissään,
ja monta kertaa havaitsi Dora ilokseen kardinaalin puolustavan häntä
keskustelussa. Asianajaja Orlandi, jota hänen käytännöllinen älynsä ja
ruumiillinen ja henkinen reippautensa miellytti, sanoi arastelematta,
että tämä amerikatar oli juuri sellainen vaimo, jota Lelo tarvitsi.
Hän puolusti Doraa joka tilaisuudessa taitavalla tavalla ja osasi aina
tuoda esiin hänen hyviä puoliansa. Doran pyynnöstä oli Orlandi kertonut
hänelle Sant' Annain historian ja kreivittären luvalla yleisin piirtein
tehnyt selkoa suvun taloudellisestakin asemasta.

Neiti Carroll, joka kohteli äitiänsä kuin vanhempaa sisarta, oli
oudostunut siitä juhlallisesta kunnioituksesta, jota Lelo osoitti
äidilleen. Kun hän ensi kerran oli nähnyt Lelon polvistuvan äitinsä
eteen niinkuin pikkulapsen ja sitten suutelevan tämän kättä, oli hän
aivan mykistynyt hämmästyksestä, pökertynyt, ja hiukan huolestuneena
saanut vaikutelman, että hänen sulhasensa ei ole samaa vuosisataakaan
kuin hän itse.

Dora oli aluksi toivonut, että heidän vihkimisensä tapahtuisi
Roomassa, katolisen Kirkon koko loistolla; mutta kun hän sai tietää,
että menojen, hänen protestanttisuutensa vuoksi, täytyi olla ihan
yksityisluontoisia, ehdotti hän Pariisia, ja Lelo oli siitä salaisesti
hyvillään. Semmoinen vihkiminen miellytti häntä suunnattoman paljon
enemmän. Hänelle oli sangen lohdullista ajatella, etteivät ruhtinatar
Marina ja hänen äitinsä tulisi läsnäolemaan tilaisuudessa.

Asianajaja Orlandi oli turhaan koettanut saada Sant'Annan palatsin
ensimäisen kerroksen asukkaita muuttamaan järjestääkseen siinä asunnon
nuorelle parille. Sen kuullessaan oli Doran vaikea olla hypähtelemättä
ilosta. Ajatus asua pienen syrjäisen torin varrella metrin paksuisten
muurien takana ja saman katon alla anoppinsa kanssa oli häntä hirveästi
rasittanut. Nähdessään Lelon tyytymättömyyden ilmeen lausui hän
hilpeästi:

— Älä siitä välitä. Roomassa on aina tilaisuus saada ruhtinaallinen
asunto... Ja mehän voimme rakentaa oman palatsin.

— Rakentaa palatsin! huudahti kreivi, kun meillä on oma, joka on
rakennustaidon helmi!

— Niin, mutta josta puuttuu ilmaa ja valoa, sitä terveellistä valoa,
joka tappaa mikrobit... ja ennakkoluulot!

Äkillinen, surullinen ilme välähti Lelon kasvoilla. Esi-isien,
muinaisten Sant'Annain henki pani varmaankin vastalauseensa,
kuten rouva Ronald oli sanonut, uutukaista ja pyhyyttä loukkaavaa
nykyaikaisuutta vastaan.




XXIV.


Tuo pieni kohtaus kasinossa oli kyllästyttänyt rouva Ronaldin
Monte-Carloon; hän oli jo seuraavana päivänä halunnut lähteä Cannesiin.
Oleskeltuaan siellä viikon päivät oli hän miehensä, veljensä ja tätinsä
kanssa palannut Pariisiin, missä kaikki asettuivat asumaan Castiglionen
hotelliin.

Tietoisuus rakkaudestaan Sant' Annaan oli tuottanut Helenalle
typertymystä, jonkinlaista oman itsensä inhoamista ja syvää
nöyryytystä. Hänen voittonsa Ouchyssä oli lopultakin ollut vain tappio.
Profetallinen ennustus, jolle hän oli nauranut, palasi hänen mieleensä.
Hän oli saattanut miehen kiusaukseen ja tämä oli hänet ottanut vastoin
hänen tahtoansa; oli vienyt hänen sydämensä hänen tietämättään;
hän oli mennyt ansaan kuin pikku koulutyttö. Tämä ajatus saattoi
kiusallisen punan nousemaan hänen kasvoilleen. Hän oli luullut olevansa
haavoittumaton ja valinnut tunnusmerkikseen salamanterin! Mikä valhe!
Mikä pilkka!... Ja suuttuen viattomaan elukkaan, joka ei ollut antanut
hänelle kimmoisuuskykyään, heitti hän harmissaan korulippaaseensa,
johon sama tunnuskuva oli kaiverrettu, tuon timantti- ja smaragdikorun,
jota hän niin ylpeänä oli kantanut.

Helenan mielen hämmennystä ei kestänyt kauan Hänen arvokkuutensa,
hänen säädyllisyytensä tarttuivat heti aseisiin tätä tunnetta vastaan,
joka häntä loukkasi, joka tuntui hänestä tahralta. Hän oli tutkinut
hiukan kaikkia uskontoja, olipa jonkun aikaa ottanut osaa n.s.
kristillisten tietäjäin kokouksiin joissa harrastetaan metafyysillisiä
parannuskeinoja. Hän luuli, kuten nämäkin, että luja tahto kykenee
aikaansaamaan ihmeitä ja että ajatus pahentaa tautia pitämällä sitä
kiinni ruumiissa. Niinpä koetti hän estää ajatuksiansa askartelemasta
onnettoman rakkautensa kanssa. Mutta kaikista näistä ponnisteluista
huolimatta rakkaus eli hänessä ja ilman häntä, synnyttäen joukon
tunteita, jotka joskus olivat aivan yksinvaltiaita. Hän puheli,
huvittelihe, sommitteli pukujaan, ja kaikkien ulkonaisen elämän
ilmiöiden läpi kuuli hän kuitenkin italialaisen hehkuvan äänen,
tunsi hänen silmiensä hyväilyn. Hänen ihailunsa ilmaukset, hänen
tunnustuksensa palasivat herkeämättä Helenan muistoon. Luzernissa ja
Ouchyssä saadut vaikutelmat, jotka näyttivät vain pujahtaneen hänen
sieluunsa, olivatkin sinne jääneet pysyvästi ja palautuivat nyt
tarkkapiirteisinä ja niiden tenho tuntui vasta nyt oikein vaikuttavan
häneen. Helena kamppaili turhaan tätä salatenhoa vastaan; kerran
ahdistuksissaan kykenemättömyydestään sitä karkoittamaan huudahti hän
ääneen:

— Oh, varmaan johtuu tämä siitä inhoittavasta latinalaisesta verestä,
jota minulla on suonissani!

Hän alkoi harhailla pitkin Pariisia, niinkuin oli harhaillut Roomassa,
umpimähkään ja ypöyksin. Omituisesta vaistosta karttoi hän Gabrielin
puistokatua; sen varjoisen puistokujan näkykin, missä Sant'Anna oli
häntä seurannut, oli hänelle tuskallinen, ja ohikulkiessaan loi hän
aina siihen pelästyneen katseen.

Näillä tarkoituksettomilla retkillään päätyi hän usein menemään
sisään johonkin kirkkoon. Kärsimysveljesten kappeli Hoche-kadulla
ja Dominikaanien kirkko St. Honorén kaupunginosassa vetivät häntä
vastustamattomasti puoleensa. Katolisten pyhättöjen erikoisessa
hiljaisuudessa tunsi hän heti viihtyisämpää oloa. Hän rakasti
kirkollisia menoja, hän antoi niille nyt arvoa. Hengellisen musiikin
aaltoilu, liturgisten laulujen vakaat sävelet tyynnyttivät hänen
tuskaansa, niinkuin imettäjän kehtolaulut olivat lapsena haihduttaneet
hänen huolensa. Protestanttisuudestaan huolimatta tunsi hän Paduan
pyhän Antoniuksen, joka omituista kyllä näyttää olevan yhtä suosittu
Amerikassa kuin Ranskassa, ja mielensä masennuksessa oli hän mennyt
aina sellaiseen lapsellisuuteen saakka, että oli luvannut tälle suuren
summan, jos hän koskaan saavuttaisi unohduksen. Käytännöllisellä
vaistollaan, joka ei häntä koskaan jättänyt, päätteli hän, että koska
hänen tahtonsa yksin ei riittänyt kirvoittamaan hänestä tätä julmaa
rakkautta, joka myrkytti hänen elämänsä, täytyi ottaa toisia voimia
avuksi. Hän muisti, että kerran Roomassa, Bambinon edessä, jota
hänelle oli näytetty ja joka hänestä oli vain inhoittava puunukke,
oli hän erään vanhan maalaisvaimon silmissä nähnyt erikoisen loiston,
epäilemättä uskosta johtuvan, joka oli kerrassaan hänet muuttanut
ja luonut hänen kasvoilleen yliluonnollista kauneutta. Tämä muisto
askarrutti häntä. Hän muisteli menoja joissa hän oli ollut mukana
Neitsyt Maarian Taivaaseenastumisen luostarissa ja puoliyön messussa
Blonayn linnassa. Tässä vanhassa roomalaisessa uskonnossa oli varmaan
jotakin salaperäistä voimaa: kukaties saisi hän apua siitä? Muuten
alettiin Amerikassa paljon puhua katolisuudesta. Se voitti alaa päivä
päivältä ja synnytti kiivasta väittelyä. Hän olisi mielellään tuntenut
sen perinpohjin, vaikkapa vain voidakseen siitä keskustella. Niinpä
pyysi hän rouva de Kéradieutä neuvomaan hänelle papin, jonka kanssa
hän voisi keskustella näistä asioista. Paronitar saattoi hänet apotti
de Rovelin, miehensä serkun luo, Ste-Clotildan seurakunnasta. Tämä
otti hänet vastaan isällisen ystävällisesti. Pysyen varovalla kannalla
selitti Helena, että hän ei ollut päättänyt muuttaa uskontoa: hän piti
katolinuskoa tenhoavana, mutta että sen dogmit eivät pelkäsi, sovellu
hänen nykyaikaiseen katsantokantaansa.

— Ei voi palata ajassa taaksepäin, tiedättekö, lisäsi hän vakavasti.

— Tietenkään ei, vastasi pappi hymyillen, mutta minä olen varma, että
katolisuus ei estä teidän henkenne kulkua eteenpäin... päinvastoin! Ja
minä asetun käytettäväksenne valaistakseni teille asia ja vastatakseni
kaikkiin kysymyksiinne.

Tämän jälkeen sovittiin, että Helena tulisi joka päivä kello kahden
ja kolmen välillä keskustelemaan uskonnosta herra de Rovelin kanssa,
ja hän lähti ihastuneena, että oli löytänyt uuden ja soveliaan
ajatusten-eristäjän.

Heti Pariisiin saavuttuaan oli rouva Ronald käynyt tervehtimässä
markiisitar d'Anguilhonia; hänestä tuntui todelliselta lohdutukselta
kuulla, että herra de Limeray oli vielä Paussa: hän pelkäsi
tämän läpitunkevaa katsetta ja hymyn hienoa ivaa. Ensimäisillä
torstaipäivällisillä, joille hän oli kutsuttu miehensä, veljensä ja
tätinsä kanssa, kohtasi hän kuitenkin kreivin. Hän oli varuillansa,
koetti näyttää huolettomalta ja iloiselta, mutta kreivi hämmästyi
melkein heti hänen muuttumistaan. Hänen kasvojensa yleisvaikutus tuntui
toisenlaiselta; ne eivät olleet niin loistavat, mutta lempeämmät,
ja suurissa ruskeissa silmissä oli hetkittäin ahdistuksen ja tuskan
ilmettä. Milloin karttoi hän kreivin katsetta, milloin taas uhmasi
sitä hermostuneella naurahduksella. Sanalla sanoen, hän vaikutti
syylliseltä ja häpeävältä lapselta. Ja vanha herrasmies, jolla oli
laaja naistuntemus, kysyi itseltään heti: »Kukahan se mies on?»

Väkisinkin tuli puhe neiti Carrollin avioliitosta. Markiisitar
d'Anguilhon, joka tunsi Sant'Annan, selitti, että kreivi oli
hurmaaja ja kuin luotu viehättämään amerikatarta. Herra Ronald oli
ankara sisarentytärtänsä kohtaan. Helena lisäsi, että herra Ascott
olisi paljoa paremmin soveltunut Doralle ja että hän oli jo paljoa
aikaisemmin huomannut, mihin päin asiat olivat kääntymässä. Hänen
äänessään oli intohimon sävyä, joka värähdytti herra de Limerayn
korvaa. Hän ryhtyi kyselemään Helenalta lähemmin Doran ja Sant'Annan
suhteen yksityiskohtia, ajoi hänet taitavasti aina pitemmälle ja
tuli vakuutetuksi. Sitten tutkisteli hän herra Ronaldia. Hän oli
sellainen ylemmyysmiehen tyyppi, josta kaikki määrättyyn suuntaan
kasvatetut naiset unelmoivat, mutta joka koskaan ei heitä tyydytä.
He tuntevat vaistomaisesti, että hän ei ole luotu heitä varten, että
hän menee heidän piirinsä ulkopuolelle: siitä heidän pettymyksensä.
Amerikkalainen oli komea, ilmeisesti älykäs mies; mutta hänen sileäksi
ajelluilla kasvoillaan oli se puhtauden ja kirkkauden ilme, joka
saavutetaan ainoastaan ajatuksen ylhäisissä ilmapiireissä. Hänen
kauniissa kaukokatseisissa etsijänsilmissään ei ollut ihmisintohimon
tenhoisaa loistoa, ja hänen ankara ja suljettu suunsa karkoitti
aistillisuuden ajatuksenkin.

Ikäänkuin Helena olisi arvannut herra de Limerayn mietteet, loi hän
mieheensä helliä katseita, kohdisti häneen suloisia sanoja — mikä
lopullisesti vahvisti kreivin päätelmät. Ja kreivin mieleen muistui
heidän taannoinen keskustelunsa Loiset'sta palatessa. Hän näki tämän
nuoren naisen sellaisena kuin hän oli tuona iltana, niin valkoisena,
niin haluttavana, kulkien hiljaa hänen rinnallaan, kääntäen hänen
puoleensa kirkkaat, elämäniloa säteilevät kasvonsa, selittäen olevansa
kaavoittamaton, pysähtyen näyttämään hänelle tunnuskuvaansa, pientä
kaulassa riippuvaa smaragdisilmäistä salamanteria, kylmää ja kiiltävää.
Herra de Limeray muisti antamansa varoituksen, katsoi häntä uudelleen,
ja tuntien hyvin inhimillistä, miehiselle sukupuolelle ominaista
sisäistä tyydytystä mietti hän:

»Totisesti, miehellä on ollut hetkensä!...»




XXV.


Kihlapari saapui Pariisiin kesäkuun ensi viikolla. Doran ja hänen
enonsa kohtaus muuttui hyvin myrskyiseksi. Ensimäistä kertaa ei
tytön onnistunut tyynnyttää eikä lepyttää enoansa. Herra Ronald
moitti häntä sangen ankarin sanoin kunniattomuudesta Jack Ascottia
kohtaan. Ja selitti, että kun hän oli suostunut olemaan läsnä
vihkimätilaisuudessa, tapahtui se ainoastaan huomaavaisuudesta hänen
äitiänsä kohtaan. Mutta sitten meni hän yli rajan sanomalla, että kun
tämä viimeinen holhoojanvelvollisuus oli suoritettu, ei hän aikonut
ylläpitää minkäänlaatuisia suhteita kreivitär Sant'Annan kanssa. Siitä
kiivastui puolestaan neiti Carroll ja vastasi, että Lelo riitti hänelle
täydellisesti ja että hänen kanssaan voi hän ketään muuta kaipaamatta
kulkea maailman halki.

Tapa, jolla herra Ronald vastaanotti tulevan nepaansa, heijasti
vielä näitä sanoja. Se oli nuhteettoman kohtelias, mutta jääkylmä.
Molemmat miehet tutkivat toisiaan uteliaina. Kreivi oli havaitsevinaan
amerikkalaisessa pappismiehen näköä ja sitten, muistaen Helenan sanoja,
mietti hän itsekseen: »Komea mies, kieltämättä... mutta tehty muuta
kuin rakkautta varten. Minä peräydyin liian aikaisin!» — päätteli hän
italialaisella kyynillisyydellään.

Herra Ronald ei voinut olla ihailematta Sant'Annaa. Tämä vanhan ja
sangen kauniin suvun edustaja vaikutti häneen väkisinkin. Siitä
huolimatta sai hän hänestä epäedullisen käsityksen:

— Vaarallinen tyhjäntoimittaja — selitti hän astuessaan Helenan
huoneeseen, — niitä miehiä, jotka häikäilemättä ottavat toisten vaimoja
ja morsiamia. Päällepäätteeksi nolla; vain sellainen kana kuin Dora oli
saattanut asettaa hänet Jack Ascottin edelle.

Nämä piiskaniskuiset sanat eivät kohdanneet Doraa, mutta sattuivat
sen sijaan rouva Ronaldiin mitä kirvelevimmin. Vaistomainen suuttumus
levitti hänen sieraimiansa ja, tahtoen puolestaan iskeä hänkin, vastasi
hän halveksivalla äänellä:

— Kas vain tiedemiehiä! Heitä kuullessaan voisi luulla, että heidän
syvempi tuntemuksensa elämän salaisuudesta antaa heille ylevämmän
mukautumiskyvyn, mutta vähäisimmänkin vastoinkäymisen sattuessa
unohtavat he periaatteensa ja oppinsa eivätkä ole sen filosofisempia
kuin tavalliset kuolevaiset... Sinä esimerkiksi, joka uskot, että me
olemme vain Jumalan luomia, joka joka hetki julistat vapaan valinnan
mahdottomuutta, sinä pidät Doran avioliittoa hänen rikoksenaan: onko
siinä logiikkaa?

Herra Ronald näytti joutuvan hämilleen ja hetken kuluttua laski hän
lempeästi kätensä vaimonsa olalle:

— Sinä olet oikeassa — sanoi hän hymyillen ajattelevien miesten
harvinaista ja ihmeellistä hymyä. — Muistutat minulle aina tällä tavoin
totuudesta, kun perinnäisestä taipumuksesta siitä hairahdun. Doran
elämässä on nähtävästi ollut määrätty tapahtuvaksi jokin uskottomuus:
vaikka on väärin moittia häntä siitä, ei sitä kuitenkaan voi olla
säälittelemättä, varsinkaan kun tämä uskottomuus tekee onnettomaksi
niin hyvän pojan kuin Jack Ascott on.

Leppyneenä näin nöyrästä ja vilpittömästä puheesta Helena jatkoi
lempeämmällä äänellä:

— Tosiaan, kaikki, mikä on tapahtunut Amerikasta lähdettyämme, todistaa
meidän kulkevan tuntematonta päämaalia kohti. Muuten, jos orkesterin
soittajat olisivat vapaat antautumaan omille mielijohteilleen, syntyisi
vain hirvittävä epäsointujen sekamelska. Koska me olemme maan päällä
suorittamassa Korkeimman työtä, täytyy kunkin löytää oma kirjoitettu
osansa ja, oli se sitten kaunis tai ruma, iloinen tai suruinen, soittaa
se sellaisenaan loppuun saakka. Sitä ilman ei yksikään sopusointu olisi
mahdollinen.

— Vertauksesi on sangen sattuva — sanoi herra Ronald huvitetun
näköisenä — ja maailmaa voi toisinaan kuvitella valottomana, mutta ei
sopusoinnuttomana.

— Oh, jos tämä täytymysusko voisi todella juurtua mieleemme, mikä lepo!
mikä rauha! sanoi Helena katse intoutuneena.

Ja koko kuukauden aikana joka oli hänelle elämän surullisin, yritti
hän epätoivoisena tarrautua ajatukseen, että hän eli välttämätöntä
kohtaloansa. Kuullessaan, että Doran vihkiäiset tapahtuvat Pariisissa,
oli hänen ensimäinen vaistonsa pakeneminen; sitten muisti hän
kuulleensa sanottavan, että poltteen poistamiseksi palohaavasta tulee
sitä korventaa tulisilla hiilillä: hän tahtoi sitä koettaa. Niin, hän
tulisi kärsimään hirvittävästi olemalla läsnä tässä tilaisuudessa;
mutta se varmaankin räikeällä tavalla hänet parantaisi. Oli mahdotonta
edelleen rakastaa Doran puolisoa!... Kukaan ei petä meitä ovelammin
kuin me itse: ei häntä Pariisissa pidättänyt yksinomaan parantumisen
toivo, vaan salainen, tunnustamaton halu jälleen nähdä Leloa.

Helenan rakkaus Sant' Annaan oli järkivaltaista: kiitos mielikuvituksen,
jonka kunnioitus omaa personaa kohtaan oli pitänyt puhtaana, kiitos
amerikkalaisen temperamentin, oli sen olemuksessa sangen vähän
aineellisuutta. Vaikka se ei ilmennyt hurjina haluina, raivoisana
mustasukkaisuutena, ei se silti ollut tuskattomampaa. Omituista kyllä,
oli se hänessä synnyttänyt kiintymyksen ja uhrautumisen tarvetta.
Hän tuli ajatelleeksi, että hän tosin oli kuulunut miehelleen, mutta
ei koskaan hänelle antautunut, ja kerran yksin ollessaan avasi hän
vaistomaisesti sylinsä. Sitten hän suuttumuksesta ja häpeästä punastuen
huudahti ääneen:

— Minä olen hullu! hullu!

Ja syyttäen siitä latinalaista vertaan, jota hän piti äidinpuolisen
perimyskatsomuksensa mukaan heikkoutena, ei hän ollut ihan väärässä.
Siitä johtui se kauneuden ja sopusuhdan harrastus, joka hänet oli
antanut Lelon saaliiksi. Ja näiden hänen ominaisuuksiensa tenhoamana
piti hän Leloa korkeampana olentona, jonka edellytyksiä vain ei
oltu riittävällä koulutuksella kehitetty. Hän luuli, sitä itselleen
tunnustamatta, että hän olisi voinut ohjata kreivin jalompiin
pyrkimyksiin kuin mitä hänellä nyt oli, ja koko hänen olemuksensa oli
kääntynyt tuota italialaista kohti ikäänkuin hän, Helena, olisi ollut
tosiaan luotu häntä täydentämään.

Hänen rakkautensa ei ollut ihan seokseton. Ehdottomasti puhdasta
rakkautta ei ole. Mutta seos juuri usein antaa ihmistunteille niiden
voiman, samoin kuin erinäisille metalleille. Helena kadehti Doralta
kunniaa saada kantaa Sant'Annan kaunista nimeä, kreivittären arvoa,
oikeutta saada jatkaa ikivanhaa rotua, ja tästä koitui hänelle vielä
yksi kärsimyksen aihe. Nyt, kun hän oli täysin tietoinen rakkaudestaan
Leloon, hämmensi tämän läsnäolo häntä enemmän kuin milloinkaan ennen.
Niiden muutamien minuuttien aikana, jolloin he jälleen tapasivat,
oli hänen äänensä liikutettu, hänen hermostuksensa ilmeinen.
Kreivi huomasi sen ja tarkasteli häntä ilkimielisesti. Hän yritti
ihastuneilla katseillaan enentää Helenan sydämen tykintää. Hän käytti
ja väärinkäytti säälimättä tenhovaltaansa. Hyväilevä ja kavala loiste
välähteli hänen silmissään, miehen voiton ilo punasi hänen aistillisia
huuliaan, mutta Helena, joka tunsi kaiken tämän, riensi ottamaan
tahtonsa avukseen ja sai itsensä vieläkin hallituksi; uhmasi häntä
rohkeudella, joka herätti Lelon ihastusta ja synnytti hänessä hurjan
halun osoittaa sitä suutelolla.

Rouva Ronaldin suureksi mielihyväksi ei Doran ja hänen äitinsä
onnistunut saada kyllin suurta huoneustoa Castiglionen hotellissa,
joten he olivat asettuneet Continental-hotelliin. Aavistamatta
aiheuttamaansa kärsimystä tuli neiti Carroll joka päivä antamaan
tädilleen tietoja tapahtumista. Hän laahasi hänet mukaansa
ompelijattarien ja korukauppiaiden luo, kertoi mitä hänen sulhasensa
oli sanonut ja puhui heidän tulevaisuussuunnitelmistaan. Kun Helena
jälleen oli yksin, tunsi hän itsensä niin murjotuksi kuin olisi
häntä ruoskittu. Hän ei tuntenut vihaa Doraa kohtaan; mutta Doran ja
markiisitar Vergan läsnäolo teki sen vastenmielisen vaikutelman, jonka
sen välineen näkeminen aiheuttaa, jolla teitä on syvästi haavoitettu.

Ei mikään tuottanut rouva Ronaldille niin suurta virkistystä kuin hänen
jokapäiväiset keskustelunsa herra de Rovelin kanssa. Katolisuudessa
on salattu voima, joka vaikuttaa sieluun niinkuin rakkaus sydämeen ja
jota ei hevin voi välttää. Papin vakuuttava puhe alkoi kehittää rouva
Ronaldissa epämääräistä kääntymisen halua, joka hänen järkytetyssä
mielessään oli syntynyt: eräänä päivänä kysyi hän mieheltään, olisiko
hänestä vastenmielistä, jos hän, Helena, kääntyisi katolisuuteen.

Herra Ronald oli hiukan ihmeissään ja katsoi vaimoonsa hämmästyneenä:

— Vastenmielistäkö? Ei lainkaan, mutta mikä hullu päähänpisto! Uskonnot
ovat vain erinäisiä henkisiä voimia. Eikö sinun nykyinen uskontosi
riitä sinulle?

— Ei, vastasi Helena, kääntäen päänsä pois.

— Sitten, kultani, käänny katolisuuteen, jos se sinua huvittaa! —
virkkoi hymyillen Henrik niinkuin jollekin lapsenoikulle.

Herra de Limerayn seura oli Helenalle toinen arvokas viihdyke.
Ensimäisen tyydytyksen jälkeen, jota kreivi oli tuntenut nähdessään
hänet niin sen rakkauden masentamaksi, jota Helena oli uhmannut, tunsi
hän nyt lämminsydämistä sääliä tätä puhdasta ja vilpitöntä naista
kohtaan. Joskus sentään taiteilija hänessä nautti tämän ihmeellisen
muutoksen näkemisestä. Helenan kauneus oli tullut suloisemmaksi,
ikäänkuin samettimaisemmaksi. Hänen nykyinen sieluntilansa oli
antanut hänen kasvoilleen uuden ilmeen, hänen huulillaan oli pieniä
hermostuneita värähtelyjä, sieraimet olivat liikkuvammat. Hän oli ollut
avo- ja kirkassilmäinen nainen; nyt hän, huomaamattaan, vaistomaisesti
koettaen peittää salaisuuttaan, ajatuksiaan, liikutustaan, loi
pitkäripsisten silmäinsä katseen alas. Tämä liike, joka äkkiä verhosi
suuret, ruskeat silmät, oli niin viehättävä, että herra de Limeray
vähän säälimättömästi joskus sitä tahallaan tavoitti, milloin pitkään
katsomalla, milloin jollakin vartavasten harkitulla sanalla.

Antaakseen hänen ajatuksilleen toisen suunnan tarjoutui hän näyttämään
Helenalle vanhaa Pariisia, jonka hän tunsi hyvin. He kävivät Ile
Saint-Louis'n ja Marais'n vanhoissa hotelleissa, ja kreivi kertoi
hänelle näiden historian hyvillään voidessaan muutamaksi hetkeksi
temmata hänet irti raskaista ajatuksista. Vaikka hänen sivistyksensä
ehkä oli hiukan pintapuolista, oli hän paljon lukenut ja muisti
paljon. Hän harrasti musiikkia ja maalaustaidetta ja puhui rakkaudesta
herkästi kuten ainakin mies, joka on rakastanut usein, joskaan ei ylen
syvästi, ja säilyttänyt viehättävän kiitollisuuden naista kohtaan.
Ranskalainen pakina, jota johtaa todellinen herrasmies, on herkullista
kuin ranskalainen ruoka sèvres-porsliinilta syötynä. Kaunopuheiset
ja sukkelat sanat eivät vielä riitä luomaan sitä mitä sanotaan
»causerieksi» — pakinaksi — täytyy lisäksi saada aikaan jonkunlainen
magneettinen kosketus kuulijain kanssa. Anglosaksit — englantilaiset
ja amerikkalaiset — ovat siihen liiaksi pidättyviä tai itsekkäitä:
he puhuvat, he eivät pakinoi. Helena ymmärsi antaa arvoa herra de
Limeraylle; tämän myötätuntoisuuden ja herkkyyden hienostama pakinointi
oli hänelle alati uusi nautinto. Kreivi taas ei olisi pyytänyt muuta
kuin saada olla hänen uskottunsa. Ranskatar ei kukaties olisi voinut
vastustaa kiusausta uskoa huolensa tälle vanhalle, ritarilliselle ja
hellälle herralle, mutta rouva Ronald oli luonteeltaan liian suljettu
näin avatakseen sydäntänsä: jo kunnioituksen velvollisuudesta miestään
kohtaan ei hän milloinkaan olisi suonut itselleen tätä huojennusta;
hänestä tuntui, että vain papille kävisi tunnustaminen tämänlaatuisia
huolia.

Niin suuresti kuin kihlapari olikin kiiruhtanut vihkiäistensä
valmistuksia, lykkäytyi aika kuitenkin ja toimitus määrättiin
tapahtuvaksi vasta 11. heinäkuuta. Joko ei herra Beauchamp jostakin
tunnustamattomasta syystä tahtonut olla tilaisuudessa läsnä, tai
vaativat asiat häntä Amerikkaan, joka tapauksessa ilmoitti hän, että
hänen oli pakko lähteä, ja pysyi päätöksessään Doran pyynnöistä
huolimatta. Sofia-täti, joka oli saanut Euroopasta kyllikseen, tahtoi
seurata häntä, ja molemmat lähtivät Pariisista kesäkuun viimeisellä
viikolla.

Charley oli pyytänyt sisartaan hänen puolestaan vastaanottamaan erään
Willie Greyn maalaaman taulun — »mestariteoksen», oli hän sanonut
suostumatta kuitenkaan lähemmin selittämään sen aihetta. Viikkoa
jälkeen hänen lähtönsä tuotiin se rouva Ronaldille lukitsemattomassa
laatikossa, jonka hän suuresti uteliaana avasi. Onneksi osui hän
olemaan yksinänsä, sillä taulun nähdessään, kävi hän aivan kalpeaksi:
hänen veljensä oli arvannut hänen salaisuutensa.

Taulu esitti »Titanian hulluutta», tämän haltiatarten kuningattaren,
joka taikajuoman vaikutuksesta rakastuu epäsikiöön, aasipäiseen
ihmisolentoon. Eräässä metsänkolkassa, johon sarastuksen ensi säteet
luovat salaperäistä valoa, oli Titania, ihmeen kaunis vaaleatukkainen
nainen, yllään valkoinen kultareunustainen puku, puoleksi makuullaan
sammal- ja kukkapenkillä. Vähän ylempänä näkyi aasin pää, jonka
ihmismuotoinen ruumis häipyi pensaikkoon: tämän aasin kaulaan oli
hän heittänyt ruusuköynnöksen, jonka päitä hän vielä piteli. Elukka
katsoi häntä ihmettelevän ja typerän näköisenä. Mutta Titanian katse
oli täynnä sanatonta jumalointia, hänen puoliavoimella suullaan oli
autuas hymy, hänen kasvojansa kirkasti onnellisuuden säteily. Oikealta
ja vasemmalta vilkkui lehvistöstä ihmisolentoja, jotka näyttivät sinne
vartavasten piiloutuneen pälyämään rakastuneen naisraukan hulluutta ja
ilmaisivat halveksumista, pilkkaa tai sääliä.

Se oli samalla kertaa maalarin ja runoilijan teos, väreiltä ja
tunnelmalta erinomaisen vaikuttava. Rouva Ronald katseli taulua kauan
aikaa, hänen silmänsä kostuivat ja kyynelten valuessa pitkin poskipäitä
sijoitti hän taulun takaisin laatikkoon mutisten:

— Helenan hulluus! Helenan hulluus!...




XXVI.


Neiti Carrollin ja kreivi Sant'Annan siviilivihkiminen tapahtui 10.
heinäkuuta. Italian konsulaatista tultaessa saattoi Lelo morsiamensa
vaunuihin, joissa rouva Carroll, rouva ja herra Ronald istuivat. Hän
suuteli Doran kättä ja puhutteli häntä sitten italialaisen tavan mukaan
uudella arvonimellä:

— Näkemiin, kreivitär! sanoi hän kasvoilla liikutuksen hymy.

Dora punastui mielihyvästä ja yllätyksestä.

— Ethän tahdo toki väittää, että minä nyt olen naimisissa! huudahti hän
koomillisesti kauhuissaan.

— Ehdottomasti!... Jos tahtoisin, voisin viedä sinut luokseni Grand
Hotelliin. Laki oikeuttaa minut siihen.

— Naimisissa! Ja minä kun en edes kuunnellut mitä meille luettiin! Mitä
minä sitten olen sinulle luvannut?

— Sokeaa alistumista, ehdotonta kuuliaisuutta!

— Mutta sehän on hirvittävää!

— Älä pelkää, minä koetan tehdä alistumisen ja kuuliaisuuden sinulle
helpoksi! sanoi kreivi rohkeasti.

Kun vaunut lähtivät liikkeelle, kohtasi Lelon katse Helenan kalpeat,
kangistuneet kasvot, joista oli luettavana ylpeää halveksumista. Heidän
katseensa sattuivat yhteen kuin kaksi kalpaa, ja tyydytetyn koston
tunne nosti nuoren miehen huulille sen Sant'Annain julman hymyn, jonka
muuan Italian kuuluisimpia maalareita on kankaalle ikuistanut.

Kirkollisen vihkimisen toimitti seuraavana päivänä nuntsionvirastossa
kardinaali Clari. Läsnä olivat markiisi ja markiisitar d'Anguilhon,
de Ké+radieut, Vergat, varakreivi de Nozay, kreivi de Limeray
ja muutamia roomalaisia. Kappelissa, joka oli yltäänsä kukilla
koristettu, muodostui toimitus tuttavalliseksi ja viehättäväksi.
Erinomaisen aistikkaasti puettu Dora oli sangen viehättävä.
Milloinkaan ei hänen kasvoillaan oltu nähty niin vakaata ja ylevää
ilmettä. Vihkimistoimituksen jälkeen syötiin aamiaispäivälliset
Continental-hotellissa. Aterian aikana sai nuori pari sähkösanoman,
joka sisälsi Leo XIII:n siunauksen, minkä epäilemättä kardinaali
Salvoni oli hankkinut.

Taakan mukana tulee voima: Helena oli koko ajan, kuten elämän suurina
päivinä usein sattuu, elänyt kuin unessa, epätodellisuudessa. Aterian
jälkeisessä vastaanotossa näytteli hän loistavasti sukulais-osaansa.
Hän pakinoi hilpeästi tuon ja tämän kanssa. Hänen poskillaan oli ehkä
hiukan tavallista hehkeämpi puna, hänen äänensä särähti joskus, hänen
naurunsa oli hermostunutta, mutta sitä ei huomannut kukaan muu kuin
herra de Limeray.

Nuori pari, joka meni viettämään kuherruskuukautensa ensi päiviä
Fontainebleauhon, poistui aikaisin. Rouva Ronald syleili Doraa, kätteli
Leloa. Tämän hyvästelyn suoritettuaan lähestyi hän herra de Limerayta,
joka katseli häntä ihmetellen.

— Uskotteko te, kysyi Helena äkkiä, että rakkaus on todellista
luonnossa tavattavaa, oleellista ainetta?

Kreivi katsahti nuoreen naiseen hiukan hätääntyneenä ikäänkuin peläten,
että tämän järki oli äkkiä sammunut. Helenan ilme kuitenkin rauhoitti
häntä.

— Rakkausko oleellista ainetta? — toisti hän vähän typertyneenä,
niinkuin aikanaan Sant'Anna. — En tiedä, en ole koskaan tutkinut sitä
tieteellisesti — lisäsi hän hymyillen. — Ehkäpä kyllä, tosiaankin!...

— Sitä se on, sanoi Helena vakuuttavalla äänellä. — Kun mieheni esitti
minulle sen väittämän, laskin leikkiä hänestä ja tieteestä. Nyttemmin
olen varma, että he ovat oikeassa.

— Mikä teidät on saattanut siihen uskoon?

— Doran avioliitto.

Sitten hän, ikäänkuin peläten tulevansa antamaan perään tuntemalleen
tarpeelle avata tunnustamattomista soimauksista, surusta ja
loukkaantumisesta pakahtuvan sydämensä, ojensi äkkiä kätensä kreiville.
Vanha herra kumarsi ja suuteli sitä hiukan pitempään kuin tavallista.

— Minä jätän sekä aatteen että tapahtuman teidän filosofisen
mietiskelynne alaiseksi! sanoi rouva Ronald, huulillaan hymyn häive. —
Näkemiin.

— Nuo amerikattaret ovat hämmästyttäviä, hämmästyttäviä, päätteli herra
de Limeray poistuessaan.




XXVII.


Koko kuukauden ajan ennen neiti Carrollin häitä oli rouva Ronald
uskollisesti ollut uskonnollista opetusta antavan katolisen papin
oppilaana. Melkein joka päivä, usein keskeltä kiusauksia, oli hän
mennyt herra de Ravelin luo. Hän ei aavistanut, kuinka oudolta hän
näytti tässä työhuoneessa, jonka vihreät seinät olivat täynnä kirjoja
ja huone niin sanoakseni täynnä uskon henkeä. Harvinaisen hienosti
puettu kaunis amerikatar istumassa korkeaselkäisellä tuolilla
vastapäätä vanhaa pappia, joka selitti hänelle katkismusta, se näky
olisi viehättänyt niin sieluntutkijaa kuin taiteilijaakin.

Herra de Rovel oli ensiluokkainen jumaluusoppinut. Hän olisi mielellään
karsinut pienekkäitä taikauskoja, joutavia taruja, jotka ikäänkuin
loiskasvit peittävät katolisuuden suurta puuta ja hämmentävät sen
kauniita piirteitä. Hän syrjäytti ne päättävästi rouva Ronaldin vuoksi
ja koetti saattaa esille dogmien logiikan ja yhtenäisyyden, joka
on kuin luotu vetämään puoleensa anglosaksilaista henkeä. Hän oli
opettanut rouva de Kéradieuta, jonka luona hän usein seurusteli, ja
tunsi jo jonkun verran amerikatarta. Nykyaikaisempana, älyllisesti
kehittyneempänä oli Helena hänelle mielenkiintoinen tutkimisen
kohde. Hän oli sekä ihastunut että hämmästynyt Helenan ajatustavan
selkeydestä, itsenäisyydestä ja joustavuudesta, katsoen hänen
erikoisessa määrässä edustavan Uutta Maailmaa, josta hän odotti
Kirkolle joko mahtavaa apua tai peloittavaa vihollista, vaikeasti
ohjattavaa itsepäistä lasta. Kun rouva Ronald ilmoitti hänelle
päättäneensä kääntyä katolinuskoon, teki hän sen muodossa, joka häntä
suorastaan järkytti.

— Minä olin pelännyt, sanoi hän, että katolisuus on liiaksi takapajulle
jäänyt. Minä näen, että se päinvastoin on meille miltei liiaksi
edistynyt! Se sisältää tieteellisiä aineksia ja aatteellisuutta, ja
voi tyydyttää nykyaikaista henkeä. Luulenpa ettei kukaan vielä ole
sitä ymmärtänyt: siitä johtuvat inkvisitsionin kauhut ja muu, mistä
teidän Kirkkoanne moititaan. Puras, jonka avulla taiteilija kaivertaa
mestariteoksia, voi raivostuneen käsissä muuttua murha-aseeksi!

Kuunnellessaan tätä mitä luontevimmalla äänellä lausuttua selitystä
jäi herra de Ravel monen sekunnin ajaksi mykäksi hämmästyksestä. Hän
oli usein tuskallisesti koettanut ymmärtää Kirkon tekemiä julmuuksia,
tämän saman Kirkon, jonka ensimäisenä periaatteena oli ollut: »älä
tapa!» Hän oli salassa tuntenut häpeää sen julmuuksista ja rikoksista;
hän oli omasta kohdastaan koettanut niitä sovittaa jokapäiväisellä
uhrautumisella ja yhä suuremmalla lempeydellä. Ja sen selityksen,
jota hän turhaan oli etsinyt, antoi hänelle tuo nykyaikainen,
selkeänäköinen, käytännöllinen amerikatar. Se tehosti aikojen
valistumattomuutta. Hän katsoi rouva Ronaldiin ilmeeltään kiitollisena,
ja tahtoen tunkeutua pohjaan saakka kysyi sitten:

— Eivätkö ensimäiset olleet sitä ymmärtäneet?

— Eivät täysin! He ovat kuolleet, raakalaiset ovat tappaneet: täytyy
elää, tehdä työtä, auttaa toinen toistansa... Saatte nähdä, herra
apotti, että katolisuus saavuttaa lopullisen kehityksensä Amerikassa.

Pappi ei voinut olla hymyilemättä.

— Toivoakseni Amerikka pitää arvossa sen dogmeja.

— Kyllä. Mutta se löytää niiden hengen, sen hengen, joka elähyttää.

Helenan oleskelu luostarissa, hänen käyntinsä Roomassa, varsinkin
viimeinen, olivat jo totuttaneet hänet moneen seikkaan, jotka ilman
sitä olisivat häntä tympäisseet. Uskonnon ulkonaiset menot miellyttivät
häntä täydellisesti. Kun pappi oli selittänyt hänelle sakramentit,
kirkastuivat hänen kasvonsa.

— Minä ymmärrän, sanoi hän, ne ovat suurenmoisia tunnuskuvia.

— Tunnuskuvia! huudahti herra de Rovel; mutta, lapseni, te ette ole
laisinkaan ymmärtänyt! Ne ovat ehdottomia totuuksia.

Helena hymähti hiukan, sitten hän pyyhkäisi sillä päättävällä äänellä,
jolla amerikatar lausuu vakaumuksensa, pöydän puhtaaksi kaikesta, mikä
hänestä oli vain vanhan maailman tunteilua:

— Ehdottomia totuuksia yksinkertaisille, lapsille; teille, minulle
tunnuskuvia.

Pappi aikoi vastustaa; mutta jokin ilme nuoren naisen kasvoissa ehkäisi
sen.

Tuo sana »tunnuskuva, symbooli», tuli hänelle tuikkeeksi, jonka
valossa hän saattoi nähdä oppilaansa sieluun. Perisynnin oppi,
kolminaisuuden, lihaksitulemisen, lunastuksen salaisuudet olivat
hänelle vain symboleja! Sillä tavoin hän ne siis käsitti! Herra de
Rovelia kauhistutti, hän oli aina sielun pohjaan saakka järkytetty. Hän
valvoi kokonaisen yön punniten tunnossaan, saattaisiko hän hyväksyä
rouva Ronaldia kirkon jäseneksi. Tuntien mahdottomaksi saada häntä
omaksumaan dogmeja muutoin päätteli hän, että uskonnon harjoitus tuo
täydellisemmän uskon hänelle. Usko yksin voi tehdä oikeauskoiseksi;
se oli tehnyt muitakin ihmeitä! Pappi oli muuten arvannut, että nuori
nainen kärsi jotakin salavaivaa, että hän ei katolisuudesta etsinyt
uusia vaikutelmia, vaan siveellistä tukea. Hän ei katsonut oikeudekseen
sitä häneltä kieltää. Ja sitten... ja sitten voisi hänen esimerkkinsä
saattaa monta muuta kääntymään.

Rouva Ronald ajatteli lakkaamatta tunnustusta, joka hänen oli tehtävä.
Oli hetkiä, jolloin hän ei uskonut voivansa siihen mukautua; toisinaan
taas tunsi hän vastustamatonta tarvetta. Kun hän tuli johonkin
kirkkoon, värisytti rippituolin näky häntä; se veti häntä puoleensa,
hirvitti ja tenhosi. Hän tunsi muuten kaikkia niitä epäilyksiä ja
ahdistuksia, joita jokainen kääntynyt on kokenut.

Joka kerta kun hän oli palannut Pariisiin, oli hän tuntenut tarvetta
käydä Neitsyt Maarian Taivaaseenastumisen luostarissa. Hänen siellä
viettämänsä vuosi oli häneen jättänyt sangen suloisen muiston,
ikäänkuin suitsutuksen tuoksun. Johtajatar, joka ei ollut muuttunut,
otti hänet aina vastaan äidillisen herttaisesti. Emilie-äiti oli
viehättynyt hänen terveen ja vapaan nuoruutensa sulosta. Kaikista
ulkomaalaisista, jotka olivat olleet hänen johdettavinaan, oli Helena
herättänyt hänessä suurinta myötätuntoa ja arvonantoa. Kun tämä nyt
ilmoitti hänelle päättäneensä kääntyä katolinuskoon, säteilivät
hänen kasvonsa; hän tarttui Helenan käsiin ja huudahti lapsellisessa
uskossaan:

— Ah, lapseni, mikä onni! Pyhä Neitsyt itse, jolle te olette tuonut
niin paljon kukkia, on antanut teille tämän armon.

Rouva Ronald sai hänen ilonsa kukkuralleen pyytämällä saada suorittaa
vannoutumisensa luostarin kappelissa. Hän tahtoi tulla katolisen kirkon
helmaan saman alttarin edessä, jota hän todellakin oli usein kukittanut
ja joka hänestä tuntui niin tuttavalta.

Sanoessaan vaimolleen, että hänestä oli yhdentekevää, jos Helena
kääntyi katolinuskoon, oli herra Ronald hiukan liioitellut oman
henkensä avaruutta. Lähemmin mietittyään tuli hän ajatelleeksi sitä
kohua, minkä tapahtuma synnyttäisi New Yorkin seurapiireissä ja
hänen suvussaan, ja hän katui antamaansa suostumusta. Helena oli
alussa säännöllisesti kertonut hänelle uskonnollisen käännytyksensä
edistymisestä, mutta havaittuaan, että tämä keskustelunaihe näytti
Henrikiä rasittavan ja kylmentävän, oli hän lakannut siitä puhumasta.
Herra ja rouva de Kéradieu, ja kreivi de Limeray ja Neitsyt Maarian
Taivaaseenastumisen luostarin johtajatar olivat sitten tässä suhteessa
hänen ainoat uskottunsa; hän karttoi huolellisesti mainita aikeistaan
veljelleen, ja tädilleen ja Doralle. Kun hänen oli määrä lähteä
Skotlantiin 1. elokuuta ja palata sieltä Amerikkaan, pyysi hän
kirkollisen vastaanoton tapahtuvaksi 20. heinäkuuta. Herra de Rovel
suostui siihen estelemättä.

Edellisenä päivänä oli hänen kestettävä synnintunnustuksen kauhea
koettelemus. Tämä toimitus vaatii niiltä, jotka eivät siihen ole
tottuneet lapsuudestaan, suoranaista sankaruutta. Muutamia minuutteja
oli Helena mykkänä, ohimot ja sydän tykkien, kykenemättömänä saamaan
sanaakaan suustansa. Silloin tuli pappi hänen avukseen. Hän rohkaisi
häntä tunnustuksen tekoon tenhoavalla hyvyydellä. Pian alkoikin
henkinen tenho vaikuttaa hänen sieluunsa ja salaperäisen sopotuksen,
varjosta kuuluvan hiljaisen äänen hypnotisoimana hän ei lopulta enää
nähnyt herra de Rovelia. Silmät tuijottaen rippituolin valkoiseen
pintaan — teki hän tunnustuksensa. Tietämättään loi hän siihen
uutta henkeä. Ilman mitään synnin, persoonallisen rikoksen tuntoa,
ikäänkuin olisi hän lääkärille selittänyt ruumiillisia vammojansa
ja kipujansa, jotta tämä ne parantaisi, levitti hän papin silmäin
eteen puutteellisuutensa, pintapuolisuutensa, turhamielisyytensä,
viheliäisen kateutensa, onnettoman rakkautensa, jotta tämä auttaisi
häntä niistä pääsemään irti, siveellisesti nousemaan. Harvoin oli herra
de Rovel kohdannut niin vilpitöntä hyvään pyrkimystä, rakastunutta
synnintunnustajaa, joka oli niin harras karkoittamaan sielustaan
kunnian ryöväriä. Kun hän oli kuullut nuoren naisen tunnustuksen,
vakuutti hän, että Helena oli katolisuudesta löytävä sen voiman, jota
hän tarvitsi. Sitten lausui herra de Rovel synninpäästön sanat ja
lisäsi lempeästi:

— Menkää rauhassa.

Helena poistui rippituolista kuin unissakulkija, polvet notkuen, katse
harhailevana. Toinnuttuaan tunsi hän suloista kevennystä, sisäistä
tyydytystä, jommoista hän milloinkaan ennen ei ollut kokenut.

Seuraavana päivänä ilmoitti hän miehelleen menevänsä Auteuiliin erästä
uskonnollista toimitusta varten, sanoen vasta palattuaan ilmoittavansa
mitä. Hänen liikutuksensa ei estänyt häntä pukeutumasta viehättävästi.
Hän oli muuten sangen onnistuneesti sommitellut uskonluopumispukunsa:
pitsikoristeinen hame mustaa silkkimusliinia ynnä siihen soveltuva
kauluri, niinikään musta poimupäähine, siinä kimppu orvokkikukkia.

Luostarin kappeli oli koristettu kuin suurta juhlapäivää varten;
kasvatit olivat kutsutut olemaan toimituksessa läsnä. Tasan
kello yhdeksän saapui rouva Ronald, jota paroni ja paronitar de
Kéradieu saattoivat risti-isänä ja äitikummina. Arkkipiispan
luvalla oli hänet vapautettu hiukan tympäisevästä menosta, joka
pysäyttää vastakäännytetyn kirkon ovelle. Hän kulki siis vapaasti
rukousjakkaralle saakka, joka hänelle oli varattu, puhtaan ja kauniin
äänen laulaessa _Veni Creator_. Sen jälkeen nousi herra de Rovel
muhkeassa alttaripuvussaan alttarille. Nuori nainen vastaanotti ensin
ehdonalaisen kasteensakramentin ja sitten käsi Raamatulla lausui
entisestä uskostaan luopumisen ja uuden uskonsa tunnustuksen sanat.
Pappi luki messun ja antoi hänelle Herranehtoollisen; nauttiessaan
valkoista rippileipää ei hän tuntenut sitä uskonnollista hurmiota, jota
hartaimmat kokevat, mutta oli hänellä kuitenkin oman mielenlaatunsa
mukainen tunto kosketuksesta jumalaisen kanssa, kaiken sen kanssa,
mikä luonnossa on kaunista ja ylevää. Muutaman hetken liiteli hän
korkealla yläpuolella Doran, Lelon, viheliäisen rakkauden, lapsellisten
turhuuksien. Mutta jälleen maan pinnalle palattuaan ajatteli hän äkkiä
väristyksensekaista hämmästystä tuntien sen Kaitselmuksen tahdon
outoutta, joka oli päättänyt, että tämä Euroopan matka päättyisi Dora
Carrollille ja hänelle katolisen alttarin juurella, toiselle avioon,
toiselle uskonmuutokseen.

Messua seurasi _Te Deum_; Helena poistui kappelista tämän kiitosvirren
sävelten saattamana.

Emilie-äiti tarjosi herra de Rovelille, rouva Ronaldille ja de
Kéradieuille hienot aamiaiset. Luostarin sääntö ei sallinut hänen
itsensä ottaa niihin osaa, mutta hän istui mukana ja hoivasi
entistä kasvattiansa koko ajan äidillisen hellästi, hyväillen häntä
katseillansa ja selitellen, että hänelläkin oli osuutensa Helenan
kääntymisen valmistukseen.

Palattuaan hotelliin meni Helena suoraan puolisonsa luo ja kietoen
kätensä hänen kaulaansa sanoi ilosta loistavin silmin:

— Henrik, minut on vastikään otettu katolisen Kirkon jäseneksi.

Herra Ronald ei voinut olla osoittamatta yllättymistään ja
tyytymättömyyden ilmaisua.

— Lopulta minä vielä asetun — sanoi hän — niiden kannalle, jotka
väittävät, ettei Eurooppa sovi amerikattarille. Toiset turmelevat
siellä itsensä, menevät typeriin naimisiin, toiset ottavat avioeron
tai muuttavat uskontoa... Saattaisi, kautta kunniani ruveta uskomaan,
että kaikki tekevät siellä jonkin tuhmuuden; lisäsi hän irroittaen
kaulastaan vaimonsa käsivarret.




XXVIII.


Kaksikymmentä kuukautta on kulunut. Nämä kaksikymmentä kuukautta olivat
Dora Sant'Annan elämässä tavatonta toimeliaisuuden aikaa.

Aluksi häämatka ja sen kaksi pysäyspaikkaa: ensin Fontainebleau; toinen
St. Moritz; sitten paluu Italiaan ja asettuen Frascatin ruhtinaalliseen
huvilaan, jossa Lelo oli syntynyt. Nuori vaimo tapasi suurenmoisen
asunnon, Jul. Romainin maalaaman taulukokoelman, harvinaisilla
marmoreilla silattuja saleja, mutta mukavuuden puute tuntui hänestä
jäätävältä. Hänen taiteellinen aistinsa ei ollut erikoisen kehittynyt.
Onko vanhojen esineiden harrastus kuten väitetään, rappeutumisen
merkki? Doralla ei sitä ainakaan ollut: hän harrasti yksinomaisesti
vain kaikkea uudenaikaista. Seiniä peittävät gobeliinit, kallisarvoiset
kokoelmat, italialaiset lippaat jättivät hänet kylmäksi. Hän olisi
pitänyt mukavia kamareja, hyvin varustettuja kylpyhuoneita kaikkia
näitä kullattuja saleja parempana. Hän ryhtyi työhön ja muutamassa
päivässä oli hän sieltä täältä haalittujen huonekalujen, ullakolta
löydettyjen esineiden avulla järjestänyt asuttavamman, lämpimämmältä
vaikuttavan huoneiston.

Lokakuussa vei Lelo hänet äitinsä luo Soraan, Umbriaan. Tämän
vierailun ajatus oli häntä rasittanut kuin painajainen. Hän saapui
lujasti päättäneenä olla herttainen, koettaa voittaa uusien
omaistensa suosiota. Hän kohtasi niin jäykkää vihollisuutta, ettei
hänen kiltteytensä olisi voinut sitä poistaa. Kreivitär Sant'Annan
vastaanotto oli kohteliasta, mutta masentavan kylmää. Herttuatar
Avellina hänen kälynsä osoitti hänelle jonkinlaista suojelevaa
ystävyyttä, joka kävi hänen hermoilleen. Ensi hetkestä herätti
vaikutelma, että hän ei miellyttänyt, hänessä vaarallista ärtymystä:
uhmallakin esitti hän uudenaikaisuuttaan, näytti luonteensa huonoimpia
puolia ja sai aikaan, että suvun kesken yhä enemmän sääliteltiin Lelon
huonoa vaalia.

Kun vuokralaisia, jotka asuivat Sant'Annan palatsin ensimäisessä
kerroksessa ei voitu saada muuttamaan, vuokrasi nuori pari Bocca di
Leone-kadun varrelta Fardellin palatsin, joka oli enemmän rahamies-
kuin ruhtinaspalatsi, mutta loistavasti kalustettu ja varustettu
suurenmoisella kasvihuoneella, joka herätti emäntien kateutta.

Huolimatta näennäisestä hutiloimisestaan oli rouva Vergalla todella
suuri järjestyskyky. Hän tunsi Rooman ylhäisön perinpohjin ja antoi
ystävättärelleen hyödyllisiä neuvoja. Dora saikin pian kokoon
miellyttävän seurapiirin. Jotta italialainen alkaisi säännöllisesti
käydä jossakin talossa, on emännän oltava herttainen, symmpaattinen ja
pöyhkeilemätön; nuorella amerikattarella oli kaikki nämä ominaisuudet
ja lisäksi oli hän hauska, omaperäinen, hänellä oli ihmeen kauniit
silmät ja luonteva käytös: kaikki Lelon ystävät kiittelivät häntä
pilviin saakka. Paljon vähemmän menestystä oli hänellä naisten
piirissä. Paremman puutteessa arvostelivat he säälimättömästi hänen
äkkinäisiä eleitänsä, hänen liian äänekästä puhetapaansa, hänen
piittaamattomuuttaan muodoista. Omasta puolestaan ei hänkään tuntenut
mitään myötätuntoa italiattaria kohtaan. Hän ei saattanut ensinkään
heitä ymmärtää. Heidän synnynnäinen viehkeytensä herätti hänessä
epämääräistä levottomuutta. Hänen oli helppo sanoa olevansa heitä
edellä opissa ja elämän ymmärryksessä, mutta hän tunsi heissä salaista
voimaa, jota hän ei osannut määritellä, joka häntä salassa huolestutti
ja peloitti. Pakotettuna seurustelemaan kälynsä kanssa joutui hän
tämän luona kosketuksiin mustan seurapiirin kanssa. Siellä kohtasi hän
suurta kohteliaisuutta ja herttaisuutta; hänelle osoitettiin erikoista
hyväntahtoisuutta, mairittelevaa huomaavaisuutta, mutta hän vainusi sen
syyn ja pysytteli puolustuskannalla.

Vaikka Dora koetti näyttää täydellisesti viihtyvänsä tässä
roomalaisessa ympäristössä, tunsi hän siinä jonkinlaista
painostusta, vapauden kaihoa, eli kuten hän sanoi, tarvetta saada
»venyttää itseään». Hän oli onnellinen, kun hänen äitinsä oli hänen
lähettyvillään: rouva Carroll ei ollut palannut Amerikkaan; hänellä
oli huoneisto Quirinal-hotellissa. Dora kävi häntä tervehtimässä joka
päivä; se oli hänen aamukävelynsä päämäärä. Iltapäivisinkin saapui hän
usein äitinsä jokapäiväisiin vastaanottoihin, keskelle sikermää vanhoja
amerikkalaisia neitejä ja rouvia, jotka muinoin olivat häntä hylkineet
ja nyt kävivät lepyttelemässä. Rouva Carroll oli mitä parhaissa
väleissä vävynsä kanssa. Tällä oli aina sanottavana hänelle sieviä
sanoja, hienoja huomaavaisuuksia, ja hän puolestaan siitä kiitollisena
oli hukuttaa nuoren parin lahjoihin.

Doran ja kreivitär Sant'Annan välit eivät olleet yhtä sydämelliset.
Heidän molemminpuolinen vihollisuutensa ilmeni kaikessa: oleellisessa
ja olemattomassa. Doran puolison sukulaiset olivat, totta puhuen,
ainoana pilvenä nuoren kreivittären elämässä. Hänen oli kuitenkin
onnistunut, kuten oli päättänyt, valloittaa puolelleen kardinaali.
Doran isä, joka oli ollut etevä biljardinpelaaja, oli opettanut hänelle
tämän taidon heti kun hänen pienet kätensä pystyivät työntämään
kepillä palloa. Hänestä oli tullut sangen taitava biljardinpelaaja.
Ja tämä taito auttoi häntä suuresti Hänen Korkea-arvoisuutensa
suosion saavuttamisessa. Kardinaali Salvoni harrasti näet myöskin
biljardipeliä: hän oli hämmästynyt ja ihastunut tavatessaan nuoressa
amerikattaressa arvoisensa vastustajan; tämän silmämitan varmuus,
taitava ja suora peli antoivat hänelle mitä parhaan käsityksen Doran
luonteesta. Näissä tilaisuuksissa oppi hän muutenkin kreivitärtä
paremmin tuntemaan ja arvostelemaan.

Huolimatta kylmästä ja korskasta ulkonäöstään suhtautui kardinaali
ihmisten kärsimyksiin säälivästi. Don Agostino, hänen avuliaisuutensa
järjestelijä, oli yksinkertainen maalaispappi, jolla oli P.
Vincentin sydän. Hän asui eräässä Salvonin palatsin kolkassa, vietti
elämänsä tuomalla apua ja lohdutusta ja pääsi joka hetki vapaasti
kirkkoruhtinaan puheille. Lelo oli kertonut tämän vaimolleen. Eräänä
iltana kuuman biljardiottelun jälkeen, jonka kardinaali oli voittanut,
oli Dora hetkisen hänen kanssaan kahden kesken. Hän työnteli hetken
aikaa hermostuneesti palloja biljardilla ja sanoi sitten, hiukan
punastuen.

— Minä tahtoisin pyytää teiltä jotakin.

— Pyytäkää, pyytäkää, tyttäreni! — vastasi kardinaali äskeisestä
voitostaan vielä hyvällä tuulella.

— Nähkääs... minun ei ole tapana syödä yksin kaikkia hyvyyksiä, mitä
minulle on annettu. Kun nyt elän täällä, pitäisi siitä olla Rooman
köyhille jotakin hyötyä. Minä pyytäisin, että te mainitsisitte minulle
semmoisia perheitä tai henkilöitä, joita voisin auttaa puutteesta,
nostaa itseavustuksen kannalle. Minä ryhtyisin siihen mielelläni, sillä
ainoalla ehdolla, että he sitten vuorostaan tekevät muille, mitä minä
teen heille. Ei mitään armeliaisuutta, vaan ainoastaan keskinäistä
avustusta: se on minun järjestelmäni.

Tällä kertaa avasi kardinaali silmänsä suuriksi ja antoi niistä näkyä,
kuinka erinomaisesti tämä tarjous häntä miellytti.

— Hyvä on, minä lähetän luoksenne Don Agostinon, ja te selitätte
hänelle järjestelmänne — sanoi hän hymyillen. — On tarpeen valvoa
sen sovelluttamista, sillä puutetta kärsivien keskuudessa on paljon
heikkoutta.

Laskien sitten kätensä miniäpuolensa olalle lisäsi hän lämpimästi:

— _Dio vi benedica, figlia mia!_ Jumala siunatkoon teitä, tyttäreni!
Minä iloitsen kovasti, että ainakin näissä asioissa tulemme aina hyvin
toimeen keskenämme.

Eikä Dora ollut unohtanut selittää Don Agostinolle aatteitansa
hyväntekeväisyyden alalla. Tätä ne tietenkin aluksi syvästi
hämmästyttivät, mutta lopulta oivalsi hän, että niissä oli hyvää, ja
antautui sieluineen, ruumiineen nuoren amerikattaren järjestelmään.
Hän oli ihastunut siitä innosta, millä nuori kreivitär seurasi
suojattejansa, antoi hänelle anteeksi hänen kerettiläisyytensä, ja
lauloi hänen ylistystään joka ihmiselle ja rukoili hänen puolestaan
lapsellisen ja liikuttavan hartaasti.

Kymmenen kuukautta häiden jälkeen oli kreivittärellä ilo lahjoittaa
puolisolleen poika, ihmeellisen kaunis ja virkeä lapsi. Hän tunsi
siitä sitäkin suurempaa tyydytystä, kun hänellä oli ollut aikaa
havaita, kuinka voimakas rodun ja isyyden tunne on italialaisessa.
Perillisen syntyminen ei parantanut hänen välejään anoppinsa kanssa.
Tuntien asemansa äitiytensä nojalla lujemmaksi käyttäytyi hän vielä
tylymmin. Joka aamu vei imettäjätär pikku Guidon Sant'Annan palatsiin.
Iltapäivällä vietiin hänet Pinciolle. Doran omaksuma englantilainen
kasvatustapa tuotti hänelle moitteita: pää paljaana, jäsenet vapaina
vietiin lapsi ulkoilmaan, oli sää mikä tahansa, ja tämä kaikki vielä
Roomassa! Se oli sulaa hulluutta. Äitinsä pyynnöstä oli Lelo koettanut
aikaansaada muutosta: mutta Dora oli tarmokkaasti selittänyt, että
hänen aikomuksensa oli kasvattaa poikansa amerikkalaisittain, hankkia
hänelle lihaksia ja terveys, joka tarvitaan toimelliseen elämään.
Alituinen pelko, että pikkupoju joutuu näiden uudistuksien uhriksi,
ylläpiti isoäidin sydämessä sammumatonta katkeruutta.

Yleensä oli Doralla näiden kahdenkymmenen kuukauden kuluessa ollut
paljon menestystä. Eräänä iltana huhtikuun alussa hämmästytti hän
torstaivastaanotossaan vieraitansa sähkövalolla, jota oli antanut
laajassa mitassa järjestää Fardellin palatsiin. Palatsin kauniit,
italialaiset salit olivat siitä saaneet ikäänkuin uutta elämää.
Uusi valo teki kyllä uudenaikaisen, mutta miellyttävän vaikutuksen.
Pakinoitiin, keskusteltiin, keimailtiin. Seurassa oli ylhäisiä
italialaisia tulisilmäisiä naisia, jotka kantoivat loistavasti
pukujaan, jotka eivät aina olleet parhaan maun mukaisia, ja
kuninkaallisia jalokiviä, ja vakaa- ja kylmäkasvoisia amerikattaria,
joista monet olivat paremmin puetut, mutta sittenkin vähemmän siroja.
Siinä omituinen eri rotujen ja kasvatusten vastakohtaisuus, elävä kuva
Vanhasta ja Uudesta Maailmasta. Ja näiden naisten joukossa kauniita
suurisilmäisiä miesten päitä, vartaloita, joiden miehevä ryhti antoi
mustalle puvulle ylevän ja todella miehekkään sävyn..

Yhä solakkana, avion ja äitiyden kaunistamana, puettuna
punervapohjaiseen valkoiseen pitsipukuun kulki Dora salissa
edestakaisin markiisi Vergan kanssa.

— Luuletteko, kysyi tämä, että miehenne suostuu vastaanottamaan
seremoniamestarin paikan, jota hänelle tarjotaan? Minä puhuin hänen
kanssaan tänä aamuna ja hän lupasi ajatella asiaa.

— Huono merkki! sanoi nuori nainen painaen päänsä alas. Kun
italialainen vastaa teille tahtovansa ajatella asiaa, merkitsee se,
että hän ei suostu, vaikka ei tahdo sanoa sitä suoraan. En tiedä
heikkouttako se on vai hyvyyttä.

— Molempia, vastasi markiisi hymyillen.

— Ehkä... Ei, nähkää. Lelo ei suostu. Hänellä on liiaksi suhteita
toisaalla. Ja hänen omaisillaan on häneen salaperäinen vaikutusvoima.
Hän ei tahdo sitä myöntää, mutta minä tunnen sen, hän on paljoa
vähemmän »valkoinen» kuin silloin, kun häneen tutustuin. Se on vähän
nöyryyttävää minulle. Minä lohdutan itseäni sillä, että ei hänen rakas
ystävättärensäkään, ruhtinatar Marina, ole sen paremmin onnistunut
häntä käännyttämään — sanoi hän hermostuneesti naurahtaen. — Muutoin
ällistyttää italialaisten luonne minua niin, että olen aivan ymmällä.
Te olette viehättäviä, mutta liukkaita kuin ankeriaat. Kun minä esim.
nuhtelen Leloa ja hän saa minuutinkaan mietinnän aikaa, todistaa hän,
että hairahduksen tekijä olenkin minä ja sillä hetkellä minä hullu sen
uskon.

— Niin, se on, juuri niin! sanoi markiisi sydämellisesti nauraen.

Sitten hän muuttuen taas vakavaksi lisäsi:

— Miehenne panee kuitenkin suurta arvoa teidän mielipiteellenne; hän
kysyy aina teidän ajatustanne.

— Mitä talous- ja raha-asioihin tulee... mutta muussa ei.

— On suuri onni, että teillä on poika. Se antaa teille vaikutusvallan,
jota ette milloinkaan muuten olisi saavuttanut anoppinne eläessä.

— Tiedän sen... Te italialaiset olette vielä täydellisiä itämaalaisia,
te ette vielä tunnusta naisen arvoa.

— Mahdollista!.. Mutta palataksemme asiaamme, teidän täytyy koettaa
taivuttaa Lelo vastaanottamaan tuo paikka.

— Minä yritän... mutta ilman onnistumisen toivoa! Hän ei tahdo antaa
uutta iskua äidilleen, joka ei ole vielä tointunut siitä, että hän meni
naimisiin amerikattaren kanssa.

— Olkoon, älkää siitä masentuko! Nähkää, markiisitar d'Anguilhon on
saanut miehensä asettumaan edusmiesehdokkaaksi. Ja hänet on juuri
valittu.

— Mitä joutavia!

— Ei, ihan totta. Ja jos kukaan näytti olevan luotu elämään
toimettomana, niin kai hän.

— Mutta kyllä markiisitar on mahtanut tarvita aikaa miehensä
käännyttämiseen... Eurooppalaiset ovat kummallisia olentoja. Kun
amerikkalaiselle ehdottaa jotakin, vastaa hän heti myöntävästi tai
kieltävästi, mutta te näytätte ensin syventyvän itseenne, hirvittäviin
syvyyksiin saakka, ennenkuin päätätte. Minä alan tottua siihen, mutta
se voi vieläkin saattaa minut kiristämään hampaitani!... Tiedättekö,
että minä kahdessakymmenessä kuukaudessa olen tehnyt ihmeitä, mitä
tulee kaikkiin niihin tunnetuihin ja tuntemattomiin esteihin ja
ennakkoluuloihin, joita vastaan olen joutunut. Kun ajattelen sitä, en
voi olla ihailematta itseäni. Jos olisin jäänyt Amerikkaan, en olisi
koskaan saanut tietää, mihin pystyn.

— Minä myönnän, että tuntien teidän ja Lelon luonteet olisin luullut
aviovaunujenne kitisevän enemmän.

— Ah! Minähän valan yhtämittaa öljyä pyöriin, viisauden öljyä, joka on
sangen kallista! sanoi kreivitär vakavan näköisenä.

Sitten hän ikäänkuin vaihtaakseen keskustelun aihetta lisäsi:

— Tiedättekö muuten, että Ronaldit ovat Pariisissa?...

— Niinkö?

— Henrik on lähetetty edustamaan Yhdysvaltoja kansainväliseen
kemistikongressiin.

— Tulevatko he Roomaan?

— Roomaanko? Varmaankaan eivät: rakas enoni ei ole minulle antanut
vielä anteeksi naimistani. Me emme enää ole kirjeenvaihdossa.
Helenankaan kirjeet eivät enää ole erittäin sydämellisiä. Minä olen
jatkanut kirjeenvaihtoa hänen kanssaan vain ollakseni katkaisematta
tätä sidettä, joka samalla yhdistää minut kotimaahani... Omituista,
en ole milloinkaan rakastanut Amerikkaa niin kuin jouduttuani sieltä
erilleni.

— Kun kirjoitatte rouva Ronaldille, lausukaa hänelle minun
kunnioittavat terveiseni.

— Sen teen. Minä kirjoitan hänelle vielä tänä iltana pyytääkseni häntä
valitsemaan minulle muutamia somia kevätpukuja... Ja sitten lupaan
teille tehdä vielä viimeisen rynnäkön miestäni vastaan tuon paikan
vuoksi. Jos en onnistu tällä kertaa, palaan asiaan vastedes, kun jokin
toinen paikka on avoinna. Antakaa minulle aikaa: tiedättehän Lelon
luonteen!

Illanvietto oli päättymässä. Useimmat vieraat nousivat hyvästelemään:
se oli yleisen lähdön merkki; olikin miltei puoliyö.

— Odota minua, sanoi Lelo eräälle ystävälleen, minä saatan sinua
klubille saakka.

— Lähdetkö ulos vielä näin myöhään? kysyi Dora tyytymättömän näköisenä.

— Menen haukkaamaan raitista ilmaa. Minä palaan muutaman minuutin
kuluttua.

Käskettyään sammuttamaan valot meni kreivitär tapansa mukaan katsomaan
pikku Guidoa. Harvinainen hellyyden ilme kasvoillaan katseli hän
kuparinruskeiden kiharain peittämää kuvanihanaa päätä tarkastaen
samalla lapsen unta; sitten koskettaen varovasti pienokaisen käsiä
todetakseen lämpömäärän lähti hän pois kuulumattomin askelin.

Huolimatta miehensä usein toistetuista kielloista odotti hän häntä
melkein aina. Hänen päivänsä olivat niin täynnä, ettei useinkaan ollut
muuta aikaa kirjeiden kirjoittamiseen. Tänä iltana päätti hän sekä
kirjoittaa rouva Ronaldille että myöskin täyttää markiisi Vergalle
antamansa lupauksen. Hän halusi itsekin hartaasti Lelon kiinnittämistä
hoviin. Lelo oli esitellyt hänet kuninkaalle ja kuningattarelle. Hänen
monista pyynnöistään oli Lelo talven kuluessa saattanut häntä kahdesti
Quirinaalin tanssiaisiin. Lelo oli tähän suostunut jonkinlaisena
virallisena uhrauksena hänelle, mutta Dora tunsi hyvin, että hän katsoi
sen riittäväksi.

Hän riisui juhlapukunsa, otti ylleen keveän viehättävän kotipuvun,
meni istumaan tulen ääreen ja alkoi kirjoittaa erään korkean
sähkölampun valossa kirjoitusalusta polvillaan. Hän täytti kahdeksan
sivua ohutviivaisella suurella käsialallaan, joka oli hänen
luonteelleen sangen tunnusomainen. Kirjeen valmistuttua katsoi hän
kelloa: se oli yksi. Lelo oli luvannut palata heti, mutta, kuten
tavallista, ei ollut pitänyt sanaansa. Tämä ajatus piirsi terävän
viirun nuoren amerikattaren huulien pieleen. Aina, kun kreivi lupasi
jotakin vaimollensa, oli hänen aikomuksensa se täyttää; mutta
tottuneena elämään huolettomasti hän antoi jonkun ystävän, jonkun
korttipelitilaisuuden, jonkun mitättömyyden houkutella itsensä
viipymään. Palattuaan esitti hän kekseliäitä anteeksipyyntöjä,
joita yksin italialainen keksii, helliä sanoja, jotka tekivät Doran
aseettomaksi. Hän antoi ja pahoitteli jälkeenpäin heikkouttansa.

Istuessaan siinä odottamassa yön hiljaisuudessa Dora ajatteli mitä
kaikkea näiden kahdenkymmenen kuukauden kuluessa oli tapahtunut.
Vähitellen alkoi hänen ajatuksensa uupua väsymyksestä, mielikuvat
kävivät epämääräisiksi, ja hän nukahti.

Sant'Anna oli aikonut vain saattaa ystäväänsä klubille saakka, mutta
olikin sinne tultuaan mennyt sisään. Hänelle oli ehdotettu viittä
écarté-peliä; hän oli pelannut kymmenen, viisitoista, onni yhä
huonompana. Huono onni korttipelissä harmittaa italialaista enemmän
kuin rahan menetys: niinpä, kun Lelo kello kahden tienoissa astui
pieneen saliin, kynttilä kädessä, palttoo hartioille heitettynä, hattu
hiukan kallellaan, oli hän sangen pahantuulisen näköinen.

Sikeään alku-uneen vaipuneena ei Dora kuullut hänen tuloansa.

— Dora! sanoi hän.

Ja Dora hätkähti, avasi silmänsä ja oikaisi itsensä.

— Miksi et ole mennyt maata? On sietämätöntä tavata sinut aina kyyryssä
kuin kissa pälymässä minun palaamistani.

— Sinä lupasit palata heti; minulla oli eräs kirje kirjoitettavana ja
sitten halusin puhua kanssasi siitä paikasta.

Elleivät Doran silmät olisi olleet niin uniset, olisi hän miehensä
kasvoista havainnut, että hetki oli huonosti valittu.

— No, tässä olen! sanoi kreivi asettaen kynttilän uunin reunalle.

— Oletko sitä ajatellut, kuten olet luvannut Vergalle?

— Olen kyllä.

— Ja mitä aiot tehdä?

— Kiittää... ja hylätä.

— Oh! Lelo, minä olin toivonut...

— Siinä erehdyt... Minä en voi luopua vapaudestani ja saada niskaani
lisäksi vain selkkauksia.

— Sano mieluummin, että pelkäät loukkaavasi sukulaisiasi.

— Niin on. Sinä arvaat oikein.

— Minun toiveeni eivät siis tule kysymykseen? Äitisi ja sisaresi
merkitsevät sinulle enemmän kuin vaimosi.

— Sinä tahdot aikaansaada kohtauksen? Siinä tapauksessa hyvää yötä!

Ja Lelo otti kynttilänsä, käänsi selkänsä ja poistui salista.

Dora jäi vielä muutamiksi sekunneiksi kuin kivettyneenä istumaan,
punastui sitten korviaan myöten, silmät välähtivät ja suuttumus ohensi
hänen kasvojaan.

— Vai niin ovat asiat! huudahti hän ääneen.

— No hyvä, saammehan nähdä!




XXIX.


Yleensä tunnetaan italialaisia vähän ja huonosti. Heitä luullaan
kiivaiksi, intohimoisiksi, helposti syttyviksi ja petollisiksi. Se on
suuri erehdys. Tuli, joka vilkastuttaa heidän silmiään ja eleitään ja
värittää heidän huuliaan, on vain pintapuolista. He ovat kylmäjärkisiä,
laskevia, varovia intohimoisine eleineen, heikkoja voimasanoineen,
itsekkäitä hyvyyden ja alttiuden ilmeineen. Heidän kielensä, jonka
luulisi olevan vain kitaraa varten luotu, on päinvastoin ankaraa,
ylhää, vaikeaa taivutella. Se ei sovellu pakinointiin eikä romaaniin,
mutta se on mainio runouden ja filosofian väline. Italian rotu ja
kieli ovat säilyttäneet kauan klassillisen sopusoinnun ja jäykkyyden.
Vihdoin on niiden kehkeytyminen alkanut; ja tämä kehkeytyminen, jota
jälleen saavutettu vapaus on edistänyt, näyttää kasvavan sivistyksen ja
ulkomaisten avioliittojen avulla, viittaavaan loistavaan tulevaisuuteen.

Italialaisilla ja ranskalaisilla on tosin ollut sama äiti, mutta
ei samaa isää. Italialaiset ovat latinalaisen rodun vanhempia ja
laillisia poikia; se on antanut heille kauneutensa, eleittensä
ylevyyden, naisellisen viehkeytensä. Sitten raiskasivat barbaarit
taistelutantereilla jaloa naista ja tästä raiskauksesta ovat
ranskalaiset syntyneet. Gallialaiset ja frankkilaiset ovat jättäneet
heihin leimansa, jotakin unelmistaan, älystään; he antoivat heille
notkean ruumiin, töykeät, säännöttömät piirteet, joita sentään
äidin sielu jalostaa ja henkevöittää. Tämä velipuolisuus selittää
sen salaisen vastakohtaisuuden, joka on olemassa molempien kansojen
välillä, heidän kinansa, heidän sovintonsa, vihan ja hellyyden
puuskansa. Heidän luonteittensa perinnäinen erilaisuus on varsinkin
huomattavissa rakkaudessa ja avioliitossa. Amerikattarille on
uskonkappale, että italialainen on ulkomaalaiselle parempi puoliso
kuin ranskalainen, ja se on kiistämätöntä. Hänen luontonsa, vaikka
hienostunut, on paljoa yksinkertaisempi. Aviollisessa elämässään
hän ei tarvitse taidetta, mielikuvitelmia, ihanteellisuutta.
Hän tahtoo, että hänen vaimonsa on sievä, antaa hänelle lapsia,
rajoittaa mahdollisimman vähän hänen vapauttaan, ei rasita häntä
tunteilemisella ja säästää hänen hermojansa. Kuten markiisitar Verga
oli sanonut, on hän uskoton, mutta luotettava. Jos joku hyvä tilaisuus
sattuu, hän katsoo jo miesarvonsa vaativan siihen tarttumista: se
on vain ulkopinnan uskottomuutta ja hänen ulkopintansa on hyvin
arkatunteinen. Hän harrastaa erikoisesti anglosaksilaista rotua:
salatusta valintavaistosta etsii hän englannitarta ja amerikatarta.
Nämä puolestaan tuntevat vastustamatonta vetovoimaa italialaiseen.
Tottuneina toimen miehiin ihastuvat he ihmeen helposti tuohon laiskaan
ja unelmoivaan olentoon. He eivät häntä ymmärrä, mutta he rakastavat
häntä sitä suuremmin kuvitteluin. Niin oli Dorankin laita. Hänen
puolisonsa oli hänelle elävä arvoitus, joka kiinnitti hänen mieltänsä,
vimmastutti ja hurmasi häntä.

Hän ei ollut kerskunut sanoessaan markiisi Vergalle valavansa öljyä
heidän aviovaunujensa pyöriin. Hän oli oppinut punnitsemaan sanojansa,
lieventämään äkkipikaisuuttansa. Rouva Carroll, joka tunsi hänen
luonteensa, ei ollut kummastuksestaan tointua. Avioliittoonsa saakka
oli Dora todellakin ajatellut vain itseänsä; nyt hän unohti itsensä
eikä se tuntunut hänestä edes katkeralta. Lelo oli tullut hänen
ainoaksi huoltonsa kohteeksi; Dora ajatteli vain hänen nautintoansa,
eikä omaansa. Hän näki sangen selkeästi miehensä puutteet ja
heikkoudet, mutta luki ne hänen kasvatuksensa syyksi. Hän piti hänen
perhettänsä vastuunalaisena hänen huonosta tuulestaan, pienestä
vilpistään, itsepäisyydestään. Tätä perhettä, yksinomaan sitä vastaan
kohdistui nuoren naisen suuttumus... Anoppiaan ja kälyään hän soimasi
tämänkin illan myrskyisestä päättymisestä, kun hän raivosta vapisevin
sormin riisuutui ja toisti:

— Vai niin ovat asiat!... No hyvä, saammehan nähdä!

Miehelle on yleensä ihmeteltävän helppoa unohtaa tekemänsä vääryydet.
Italialainen osaa ne korjata paremmin kuin kukaan; hän on siinä
mestari. Seuraavana aamuna saapui Lelo kasvot hyväntuulisuutta
säteilevinä ja ehdotti, että he iltapäivällä lähtisivät ajelemaan
phaeton-vaunuilla. Tämä oli Doran suurimpia nautintoja. Hän ei
rohjennut rangaista itseänsä kieltäytymällä: hän suostui mutta täysin
arvokkaasti välinpitämättömän näköisenä. Hän oli muuten yöllä keksinyt
loistavan ajatuksen, josta hän nautti jo ennakolta.

Samana iltana oli heillä päivälliskutsut Yhdysvaltain lähettilään
kunniaksi. Kutsumakirjeet oli lähetetty jo viikkoa ennen. Näillä
päivällisillä, joille oli kutsuttu diplomaattikunnan jäsenet,
roomalaisia, hänen lankonsa ja kälynsä, tulisivat kaikki
pöytäkoristukset olemaan valkoisia. Valkoisia! Aivan valkoisia! Se oli
se loistava ajatus, joka yöllä oli hänen päähänsä pälkähtänyt. Ah!
hänen miestään yritettiin johtaa takaisin mustaan puolueeseen! Hyvä on!
Hän tekee valtiokaappauksen ja leimaa lopullisesti hänen puoluevärinsä!
Mikä voitto ja kosto! Tämä ajatus ylläpiti koko päivän vahingonilon
kiiltoa hänen silmissään. Hän pyysi Lelon uskomaan koko järjestelyn
hänen haltuunsa; hän halusi nähdä, selitti hän, eikö hän voisi hyvin
suoriutua semmoisesta tehtävästä yksin. Lelo ei saisi ennakolta mitään
nähdä eikä kysyä. Lelo lupasi hilpeästi, ettei hän kuule eikä kurkista.

Sattuma edisti Doran suunnitelmaa. Aamiaisen aikana sai kreivi
sähkösanoman Frascatista, kilpa-ajotallinsa hoitajalta, että hänen
mielihevosensa oli sairas. Hän lähti heti matkaan eläinlääkäri
mukanaan. Kaikki kukat, jotka kreivitär oli tilannut, saapuivat
iltapäivällä ja hän vietti suljettujen ovien takana tuntimääriä pöytää
koristellen. Ja nautti ennakolta vaikutelmasta, minkä tämä kepponen
tekisi hänen lankoonsa, kälyynsä ja... puolisoonsa. Puolisoonsa!
Niin, se puoli asiaa ei hänelle tuottanut ehjää nautintoa. Kenties
hän suuttuisi? Hän ymmärsi äkkiä tekonsa koko kavaluuden. Hetken hän
jo katui, ajatellen kardinaalia, joka varmaan sitä paheksuisi, mutta
kohautti sitten olkapäitään. »Vähät kaikesta! Kerran kuitenkin täytyy
antaa asianmukainen opetus kaikille Sant' Annoille ja näyttää, mitä
ainesta amerikatar on!»

Lelo palasi Frascatista niin myöhään, että hän parahiksi ehti pukeutua.
Kello kahdeksan olivat kaikki vieraat koolla salissa. Kun palvelija
oli ilmoittanut päivällisen valmiiksi, tarjosi kreivi käsivartensa
Yhdysvaltain lähettilään puolisolle. Tullessaan ruokasalin kynnykselle
sattuivat hänen silmänsä suurenmoisesti koristettuun pöytään. Hän
kalpeni äkkiä ja puri huultaan saadakseen hillityksi suuttumuksen,
joka kiehahti hänessä. Valkoiset päivälliset!... Hänen vaimonsa oli
uskaltanut!... Ei kukaan voinut siitä erehtyä. Istuutuessaan vastapäätä
puolisoansa kohtasi Dora puolisonsa kiiluvan katseen: hän kesti
sen ilman uhmailua ja ilman heikkoutta, puristaen hiukan huuliansa
karaistakseen itseänsä. Kääntäen sitten päänsä herttua ja herttuatar
Avellinaan päin näki hän suureksi tyydytyksekseen näiden olevan
kiihdyksissään ja myrtyneenä.

Donna Pia tointui pian ja katsellen pöytää lausui ajattelemattomasti:

— Niinhän nämä ovat kuin kihlajaispäivälliset!

— Pikemminkin valtiolliset! vastasi kreivitär. Valkoinen on paikallaan,
kun saa kunnian vastaanottaa Italian kuninkaan luona olevan lähettilään
— lisäsi hän hymyillen maanmiehelleen.

— Ah! se on totta! Minä olin sen unohtanut! sanoi herttuatar ylhäisen
ylimielisesti. Se oli hyvin sievä ajatus.

— Eikö ollutkin? sanoi Dora mitä viattomimman näköisenä. Minua
ilahuttaa, että se teitä miellyttää.

Seurassa olevat roomalaiset yksin tunsivat sen katkeran
vihamielisyyden, joka näiden herttaisten sanojen alla piili. Hetkinen
tuntuikin ilmassa näiden molempain nuorten naisten vihollisuuden
synnyttämää outoa kylmyyttä. Mutta kreivitär sai hilpeällä mielellään
sen nopeasti haihtumaan ja aterian kestäessä onnistui hänen karttaa
kaikkea, mikä olisi saattanut jälleen seestynyttä mielialaa samentaa.
Päivällisten jälkeen oli määrä kokoontua kuulemaan musiikkia. Mutta
heti kahvin jälkeen poistuivat herttua ja herttuatar Avellina, kun
muka olivat vielä lupautuneet muualle. Ei kukaan läsnäolijoista jäänyt
muuhun käsitykseen kuin että tämä oli yksinkertaisesti valtiollinen
vastalause.

Markiisi Verga oli kuitenkin ainoa, joka aavisti koko totuuden.
Uteliaana toteamaan, oliko hän arvannut oikein, käytti hän sopivaa
hetkeä ja sanoi kreiville:

— Mikä mainio ajatus sinulla olikaan antaa valkoiset päivälliset!

— Oletko sitä mieltä?... Voit onnitella vaimoani, sillä ajatus
on hänen, se sinun olisi pitänyt arvatakin. Minulle se on ollut
täydellinen yllätys.

— Ah, ajatus ei ole hullumpi! Ei ollenkaan! huudahti markiisi nauraen.

— Minusta päinvastoin on! — sanoi Sant'Anna. — Noilla amerikattarilla
on piru mielessään!

— Kenelle sitä sanotkaan!... Mutta siinä on kreivitär kuitenkin tehnyt
sinulle palveluksen, ilmaisten sinun kantasi todellisen värin. Tämä
tukkii niiden suun, jotka väittävät sinun pysyttelevän odottavalla
kannalla siltä varalta, että enosi valittaisiin paaviksi.

Lelon kasvoilla välähti halveksumisen ilme.

— Tyhmyrit! Ne tuntevat minua huonosti. Jos minun enoni paaviksi
tultuaan noudattaisi edeltäjäinsä politiikkaa, niin pyrkisin minä heti
johonkin toimeen hovissa osoittaakseni uskollisuuttani Italiaa kohtaan:
sillä minä olen italialainen... Aduan tappion jälkeen olen tuntenut sen
joka säikeessäni, lisäsi hän katsoen synkästi maahan.

— Sitä en epäile. Toistaiseksi pidetään näitä Yhdysvaltain lähettilään
kunniaksi annettuja valkoisia päivällisiä rohkeana aloitteena. Älä
yritäkään sitä kieltää.

— Kun sitä en tee, tapahtuu se vain kunnioituksesta omaa itseäni
kohtaan. Dora ansaitsisi läksytyksen.

Tämän keskustelun aikana, jonka aiheen hän arvasi, oli Dora levottomana
pälyillyt herransa ja miehensä kasvojen ilmeitä eikä tuntenut itseään
oikein turvalliseksi. Muutamaa minuuttia myöhemmin pääsi markiisi
puhelemaan hänen kanssaan kahden ja sanoi hymyillen:

— Ah, kreivitär! kreivitär! liian nopeaa vauhtia!

— Moititteko minua?

Te ajatte asiaanne

— Puolisona moitin. Vaimolla ei ole oikeutta ryhtyä sellaisiin
alotteihin. Nyt tulee Lelo vastustusvaistosta astumaan askeleen taapäin
rauhoittaakseen omaisiansa.

— Vähät siitä, minä olen saanut pienen hyvitykseni. Ja huomenna tietää
koko maailma mitä puoluetta me olemme.

— Niin, mutta muistakaa sananpartta: hiljaa hyvää tulee!

Kun vihdoin kello yhden aikana aamulla viimeiset vieraat olivat
poistuneet, antoi Dora viimeiset määräyksensä ja meni tapaamaan
miestänsä, joka tänä iltana ei ollut tuntenut tarvetta mennä
haukkaamaan raitista ilmaa.

Tullessaan pieneen saliin, missä Lelo odotti häntä uunin edessä synkän
näköisenä, naurahti hän hermostuneesti ja meni sitten hänen luokseen,
kumarsi päätään kädet ristissä otsallansa ja sanoi:

— Älä lyö minua kuoliaaksi!

Hän oli tässä asennossa niin lystikkään näköinen, että Lelon oli vaikea
pidättää hymyä.

— Minä olen tehnyt väärin, lisäsi Dora sitten suoristautuen.

— Ah! sinä olet niin armollinen, että myönnät sen!

— Olen, kun omatuntoni on sen minulle sanonut... vaikka liian myöhään.
Halu kostaa sinun eilinen tylyytesi sai vietellyksi minut... ja se
toivoni, että näkisin sinut italialaisena.

— Italialaisena! — toisti Lelo avaten silmänsä selälleen. — Ja mitä
minä sitten muka olen?

— Roomalainen. Sinun sukusi on roomalainen; sillä on uskonto, mutta ei
isänmaata. Isänmaa on lippu eikä kirkko.

Sant'Anna oli kuin puulla päähän lyöty.

— Ei vähät mitänä!

— Se on totuus. Sinun pojastasi tulee kuitenkin joka tapauksessa
italialainen; ethän sinä voi olla toista leiriä kuin hän.

Kreivi kehräsi hermostuneena viiksiänsä. Kreivitär jatkoi:

— Minä en moiti sinun omaisiasi...

— Sinä olet sangen armollinen!

— Minä en heitä moiti — jatkoi Dora hämmentymättä — sillä he tuskin
saattavat ajatella toisin kuin ajattelevat; mutta he yrittävät vetää
sinua takaisin Vatikaaniin ja se raivostuttaa minua.

— Sinua raivostuttaa se, että minä en kuulu hovipuolueeseen. Sinä et
niinkään välitä minun tulemisestani seremoniamestariksi kuin että
itse pääsisit kuningattaren hovirouvaksi. Te amerikattaret olette
kyllääntymättömiä. Ennen pitkää vaadit minua käyttämään napolilaista
ruhtinasnimeä, joka kuuluu meidän suvullemme.

— En, en milloinkaan. En ole toki niin typerä, että tahtoisin vaihtaa
ihanan historiallisen Sant'Annan nimen toiseen, jota kukaan ei koskaan
ole Roomassa kuullut. Ja muuten suljettu kruunu minua tympäisee.

— Se on toki hyvä!... Ja nyt olkaamme valkoisia... valkoisia! — toisti
kreivi raivokkaana — sinä olet sen julistanut, ja minä en sinun tekoasi
peruuta: se saa sinulle riittää... Mutta niin kauan kuin äitini elää,
on meidän kartettava valtiollisia mielenosoituksia. Minä en tahdo
häntä tämän enempää loukata enkä kiusata. Sinä pidät sitä moitittavana
tunteiluna: mutta semmoinen tunteilu kuuluu kerta kaikkiaan minun
latinalaiseen luonteeseeni, ja minä pyydän sinua muistamaan sitä
vastaisen varalta. Huomenna tulevat nuo kirotut sanomalehdet
kuuluttamaan sinun valkoista ateriaasi, toiset minua kiitellen, toiset
häväisten. Siinä kaikki, mitä olet voittanut!

— Minä en tullut ajatelleeksi sitä seurausta, sanoi Dora hämillään, —
olen pahoillani...

— Ei, sitä et tullut ajatelleeksi. Jos ylimalkaan on harkitsevia
naisia, niin on niitä sangen vähän, ja sinä et totisesti kuulu
niihin!... Teidän olisi pitänyt tietää, että Vanhan Maailman ihmisiä
ja oloja ei käsitellä niin vapaasti. Roomaa ei rakennettu päivässä,
sanoo sananlasku, eikä sitä yhdessä päivässä hävitetäkään, ei edes
amerikatarten voimalla —

— Mutta eihän tämä lopultakaan ole niin kovin suuri onnettomuus, sanoi
Dora hiukan kärsimättömänä. — On aina kunniakasta rohjeta tunnustaa
kantansa.

— Kun se on välttämätöntä, kyllä... mutta kun se ei tuota muuta kuin
ikävyyksiä, niin se on typerää.

Kreivitär kietoi käsivartensa miehensä kaulaan.

— No, Lelo, etkö jo ole moittinut minua riittävästi! Nyt voit olla
tyytyväinen.

Nuori nainen oli siinä miehensä edessä sangen kaunis sulavassa
puvussaan, kukkatuoksuisena, hehkuvin poskin, pitkien ripsien välistä
kiiluvin silmin. Sant'Anna käänsi katseensa pois karttaakseen tämän
nuoruuden ja sirouden viettelystä, yrittipä irroittautua syleilystäkin,
mutta kreivitär ei hellittänyt ja kylläkin tavattomasta mielijohteesta
— jos ajattelee entistä neiti Carrollia — sanoi hän:

— Mennään katsomaan pikkupojua!

Ja äkkiä leppyneenä, kasvot heltyneinä poikaansa ajatellessa, kreivi
seurasi vastustamatta.




XXX.


Rakkaus oli antanut rouva Ronaldin samoin kuin Dorankin elämälle toisen
suunnan, ja viimeiset kaksikymmentä kuukautta olivat hänellekin olleet
vilkkaan toiminnan aikaa.

Hänen uskonnonmuutoksensa oli New Yorkin koko hienostossa herättänyt
suurta huomiota. »Kotimaisten Naisten» johtajatar hylännyt Amerikan
episkopaalisen kirkon kääntyäkseen roomalaiskatoliseksi! Se oli
solvaisevaa. Oltiin tosin siksi vapaamielisiä, ettei riistetty
kunniatoimia pois, mutta hänen kääntymisensä loukkasi sitä enemmän,
kun katolilaisuutta pidetään Yhdysvalloissa yleensä irlantilaisuutena
ja köyhien uskontona. Turhamielisyys on sen levenemiselle tavattomana
esteenä. Sinä päivänä, jolloin hienoston kääntymiset tulevat muotiin,
on se melkein voittanut. Siihen mennessä näyttää se kuitenkin edistyvän
jokseenkin ripeästi. Saadaanko se lopullisesti juurtumaan? Uskonnot
ovat niinkuin siemenet: maa, johon ne putoavat, ne joko elvyttää tai
tappaa.

Kun Helena oli palannut kotimaahansa, haastateltiin häntä ja
ahdisteltiin kyselyillä. Hänen oli kestettävä hirvittäviä hyökkäyksiä.
Hänen ystävänsä kummastelivat, että hän oli omaksunut törkeästä
taikauskosta kokoonpannun uskonnon. Hän vastasi heille mahdollisimman
varmalla äänellä, että oli olemassa alempaa ja ylempää katolisuutta
— mistä hän sen keksi, ties Herra! — ja että tämä jälkimäinen, hänen
omaksumansa, oli sangen edistynyt uskonto, tulevaisuuden uskonto.
Apotti de Rovel olisi varmaan tästä selityksestä ollut kummissaan ja
kauhuissaan.

Rouva Ronald ei tosin löytänyt uudesta uskonnostaan sitä täydellistä
rauhaa, jota hän oli toivonut, mutta kyllä suurempaa sisällistä
tyydytystä, ja se saattoi hänet laajaan toimintaan hyväntekeväisyyden
alalla. Hän oli näinä kahtenakymmenenä kuukautena siinä saanut aikaan
niin paljon, että muutamat hänen ystävättärensä väittivät hänen
käyttävän armeliaisuutta keimailun palveluksessa.

Tämä uusi elämä tempasi hänet irti vaarallisista muistoista,
kuitenkaan parantamatta häntä rakkaudesta, jonka hän oli tuonut
mukanaan Euroopasta. Se ei näyttänyt olevan karkoitettavissa: uskonnon
ja hyväntekeväisyyden yhdistetyt voimat olivat olleet voimattomat
poistamaan sitä hänen sydämestään. Kun hän sai kirjeen Roomasta, oli
hän viikkomääriä alakuloisena. Doralla oli tapana kertoa hänelle
kaikki, ja hän teki niin edelleenkin, vaikka ei saanut siihen
yllykettä. Lelon nimi oli joka sivulla eikä tämä nimi ollut kadottanut
salaista voimaansa rouva Ronaldin suhteen. Hän huomasi mielipahakseen,
ettei hän ollutkaan siitä vapautunut. Hän pelkäsi ja toivoi näiden
kirjeiden saapumista. Hän luki ne ensin hätäisesti ikäänkuin ne
olisivat häntä polttaneet, ja tutki ne sitten taas uudelleen ja
uudelleen. Ja hän katsoi murheellisena Willie Greyn taulua, _Titanian
hulluus_, jonka hän oli sijoittanut pukuhuoneensa seinälle. Ei hän
siinä katsonut aasinpäätä, vaan rakastuneen naisparan kasvojen ilmettä.
Hän olisi tahtonut rakastaa samaten, hurmioon antautuen, sokeasti.
Mutta hän tointui pian ja kiitti vilpittömästi Kaitselmusta, joka ei
ollut sallinut hänen langeta hirvittävään kiusaukseen Ouchyssä.

Näinä heikkouden hetkinä Helena turvautui epätoivoissaan mieheensä.
Ja Henrikin hyvyys, hänen henkinen ylemmyytensä ja hänen ruumiillinen
kauneutensa auttoivat häntä mitä tehokkaimmin Sant'Annan kuvan
karkoittamisessa. Hän muisteli ylpein mielin Monte Carlossa sattunutta
välikohtausta — miehekästä tapaa, jolla hän oli kurittanut röyhkeää
ihailijaa. Helena näki hänen uhkean vartalonsa, hänen säihkyvät
silmänsä. Ah! siinä oli oikea mies! Ja hänen mieleensä muistui
turvallisuuden tunne, jota hän oli tuntenut tarttuessaan miehensä
käsivarteen niin monikuukautisen eron jälkeen. Ajatus, ettei hän
enää ollut se rikokseton nainen, joksi Henrik häntä luuli, teki
hänet nöyremmäksi. Hän oli vaatimattomampi, vähemmän käskeväinen
miehensä suhteen ja kunnioitti enemmän tämän työtä. Kun herra Ronald
tuli tapansa mukaan istumaan hänen ihmeellisen peilipöytänsä ääreen
pakinoidakseen ennen päivällistä, ei Helena enää, kuten ennen,
takertunut joutavuuksiin, vaan seurasi häntä niin tarkkaavasti kuin
mahdollista. Ja heidän välillään syntyi mielenkiintoisia keskusteluita.
Helena ei laiminlyönyt yhtään tilaisuutta todistaakseen, että hänen
korkeampi katolisuutensa — jonka keksimisen kunnian hän saattoi
vaatia itsellensä — oli sopusoinnussa tieteen kanssa. Hän teki sen
voitonvarmalla, kekseliäällä tavalla, joka huvitti sanomattomasti herra
Ronaldia. Ja alinomaa johti hän miehensä keskustelemaan rakkaudesta.
Hän tahtoi yhä kuulla tämän selittävän, että se on luonnonvoimaa,
joka vaikuttaa eliöihin samaan tapaan kuin valo. Silloin keskeytti
hän pukeutumisensa viimeistelyn, jäi liikkumattomaksi, kampa tai
untuvatöyhterö kädessään ja kauniit, ruskeat silmät puhujaan
kiintyneinä kuunteli intohimoisen tarkkaavasti, kun toinen selitti
käsitystään elämästä, kaikkeudesta, tieteellistä filosofiaansa, joka
yksin pystyy saavuttamaan totuuden, ja sitä kuullessaan tuli hän
paremmin tietoiseksi siitä, ettei hän ollut muuta kuin jumalaisen
tahdon elävä ilmaus, ja tämä tietoisuus antoi hänelle rauhan, jota
mikään muu ei ollut voinut hänelle antaa.

Herra Ronald puolestaan tunsi vaimoansa kohtaan sitä hurmautunutta
hellyyttä, jota voi tuntea vain sitä kohtaan, jonka on ollut vähällä
menettää. Hän laski vaimossaan tapahtuneen viehättävän muutoksen uuden
uskonnon ansioksi ja siitä kiitollisena saattoi häntä joskus katolisiin
kirkkoihin. Niinpä kaikki se, jonka olisi luullut erottavan Helenaa ja
hänen puolisoansa, joutuikin yhdistämään heitä kiinteämmin ja syvemmin.

Mutta kuten Dora oli sanonut markiisi Vergalle, herra Ronald oli
lähetetty Pariisiin edustamaan Yhdysvaltoja kansainvälisessä
kemistikongressissa. Helena oli tullut häntä saattamaan, ja he olivat
jälleen asettuneet asumaan Castiglionen hotelliin.

Rakkauteen tai tuskaan liittyvien paikkojen jälleen näkeminen voi
säälimättömästi herättää nämä eleille. Rouva Ronald havaitsi sen sangen
pian, kun hän vartavasten lähti kulkemaan samoja paikkoja, missä
Sant'Anna ensi kertaa oli ruvennut häntä seuraamaan. Mutta kesken tätä
kulkuansa muisti hän Neitsyt Maarian Taivaaseenastumisen luostarin,
osti sylyksen kukkia ja ajoi sinne.

Siellä alttarin ääressä rukoiltuansa tunsi hän kuitenkin tyyntyvänsä ja
lausui itsekseen liikuttavan luottavasti:

»Lopulta kaikki vielä kääntyy hyväksi!»




XXXI.


Rouva Ronaldin paluu Pariisiin tuotti sangen suurta nautintoa herra
de Limeraylle. Väliajoilla jatkunut kirjeenvaihto oli antanut heidän
suhteilleen viehättävän tuttavallisen luonteen. »Ruhtinas» koetti heti
arvata amerikkalaisen ystävättärensä sydämentilan. Hän ei uskonut
onnettoman rakkauden pitkäaikaisuuteen kauniin naisen sydämessä. Mutta
tuskin oli heidän välillään mainittu kreivi ja kreivitär Sant'Annan
nimi, kun Helenan katseen kaihto ja äänen väri osoitti, ettei hän ollut
saavuttanut takaisin entistä vapaata olentoansa. Vaikka tämä hämmensi
herra de Limerayn teoriaa, ihastutti häntä huomio, että Helena oli
niin syvällinen tunteiltaan. Kreivillä oli tuhat tilaisuutta todeta,
että Helenan ei vielä ollut onnistunut unohtaa. Todellisuudessa näytti
Euroopassa olo olevan hänelle haitallinen. Lyhempi välimatkako hänen ja
Lelon välillä, vaiko Doran kirjeetkö sen vaikuttivat? Mitä hän teki,
mitä puhuikin, hänen ajatuksensa asuivat Roomassa.

Kun hän eräänä iltana palasi teatterista, oli hänen pöydällään suuri,
keltainen Italian postimerkeillä varustettu kirjekuori. Hän otti
sen, tunnusteli ja ja arvaten sisällön avasi vapisevin käsin. Kaksi
valokuvaa, kreivi ja kreivitär Sant'Annan! Hän nakkasi ne luotaan,
mutta paha oli jo tehty. Hän kärsi järjettömästi. Otti kuvat taas
esiin, tarkasteli Doraa ja huomasi hänen ilmeisesti kaunistuneen.

— Niin, hän pystyy vaikka mihin! lausui hän ääneen koomillisesti
suuttuneena ja nakkasi kuvan kauas luotaan.

Sattumalta oli herra Ronald samana aamuna ostanut erinomaisen
suurennuslasin ja unohtanut sen vaimonsa huoneeseen. Helena alkoi
sen avulla tarkastaa Lelon kuvaa. Hänen sydämensä alkoi tykkiä
ankarasti. Hän näki ihan läheltä nuo ihmeelliset silmät, hienon nenän,
puhdaspiirteiset huulet ja niillä hymyn, joka oli kuin hellä pyyntö.
Hän hypähti pystyyn aivan kalpeana ja sisällisten nuhteiden raatelemana
heitti kuvan tuleen. Se sattui putoamaan kasvot häneen päin ja näytti
palaessaan vielä katsovan häntä. Helena oli aivan jähmettynyt kauhusta
ja painoi kylmästä hiestä kosteaa otsaansa nenäliinalla.

— Se on kauheata, kauheata! sanoi hän ääneen.

Tämä välikohtaus järkytti hänen mieltänsä enemmän kuin mikään tapaus
koko tänä kahdenkymmenen kuukauden aikana.

Onni ja parantuminen tulevat kuitenkin usein yhtä odottamatta kuin
onnettomuus ja tauti. Eräänä aamuna Helenan lukiessa Pariisissa
ilmestyvää _New York Heraldin_ painosta sattuivat hänen silmänsä
ilmoitukseen, että samana iltapäivänä bramiini Cetteradshi pitää
Bodinièressä esitelmän »menneiden mestarien vaikutusvoimasta». Jules
Bois, okkultismin innokas ranskalainen saarnaaja, jonka nimi on
hyvin tunnettu Yhdysvalloissa, esittää bramiinin yleisölle. Helena
lähetti heti sanan eräälle amerikkalaiselle ystävättärelleen kutsuen
tätä tulemaan mukaan. Tämä suostui, ja kun molemmat amerikattaret
määräaikana saapuivat Bodinière'iin, onnistui heidän vielä saada hyvät
paikat.

Brahman pappi, nuori ja majesteetillinen mies, astui lavalle Jules
Bois'n ja erään tulkin saattamana. Pitkä, hienosta valkoisesta
silkistä tehty intialainen puku turbaaneineen, kaukaisen idän
lämpimänruskea ihon väri, musta tukka ja ennen kaikkea salaperäistä
hehkua loistavat suuret silmät kiinnittivät huomiota. Koko hänen
olennostaan huokui voimaa, puhtautta, lempeyttä. Hän käveli hetken
katsellen tiukasti kuulijakuntaa ikäänkuin ottaakseen sen valtoihinsa.
Tämä katse teki kaikkiin läsnäoleviin, varsinkin naisiin, huomattavan
vaikutuksen. Kun henkinen kosketus näin oli aikaansaatu, alkoi
Cetteradshi englanninkielellä, jonka hindulainen ääntäminen teki
sangen sopusointuiseksi, puhua »menneistä mestareista», Platonista,
Aristoteleesta, Budhasta, Kristuksesta. Hän vakuutti, että he
eivät olleet jättäneet meidän planeettaamme, että he olivat meidän
ympärillämme eetterissä, jossa henget elävät, suurina näkymättöminä,
että heillä oli alinomaista vaikutusvaltaa meidän kehitykseemme ja
sivistykseemme. Hän vakuutti vielä, että hänellä oli kouraantuntuvia
todistuksia heidän läsnäolostaan ja että heidän ja meidän välillämme
oli keskinäisiä kosketusmahdollisuuksia. Syntyi jännittynyt hiljaisuus.
Kaikki toivoivat kuulevansa ne taikasanat, jotka aukaisevat
haudantakaisuuden portit. Siinä petti bramiini, niinkuin kaikki
muutkin, mutta hän teki sen erinomaisen taidokkaasti. Hän selitti
että mieli päästä yhteyteen mestarien kanssa, täytyy olla korkean
henkisyysasteen saavuttanut monien inkarnatsioiden kautta. Silloin
kuului kuulijakunnan keskuudesta se huokaus, joka ihmisrinnasta
lähtee jokaisen pettyneen toiveen jälkeen. Pettymystä lieventääkseen
lisäsi Cetteradshi, että puhtaalla elämänvaelluksella, alituisella
pyrkimyksellä hyvään voi kuitenkin kiinnittää ylempien olentojen
huomiota puoleensa.

Bramiinin puhe ei sisältänyt Helenalle mitään uutta; mutta jostakin
syystä olivat hänen sanansa vaikuttaneet Helenaan tavattoman
viihdyttävästi. Kun hän puheensa loputtua ilmoitti ottavansa
asunnossaan Boccadorin kadun 4:ssä vastaan niitä, jotka tahtoivat
jotakin erikoista häneltä kysyä, kehoitti Jules Bois yleisöä käyttämään
tilaisuutta hyväkseen. Silkkipukuisen, valkoisen bramiinin rinnalla
teki eurooppalainen, nykyaikaisesti puettu okkultismin apostoli perin
mitättömän vaikutuksen.

Rouva Ronald huomasi heti tämän heikemmyyden syyn:

— Totisesti, sanoi hän ystävättärelleen, tämmöisistä asioista ei voi
puhua. Jos puku ja parta ovat viimeisen eurooppalaismuodin mukaan
leikatut. Täytyy olla ajettu naama, maahan ulottuva viitta... jopa
suorastaan siivet!

— Niin minä olen aina sanonut, vastasi rouva Carrington, joka ihaili
vaatteita, että puku on puoli ihmistä, filosofisella tavallaan.




XXXII.


Boccadorin katu 4!... Koko illan soi tämä bramiinin osoite Helenan
korvissa, ja äkkiä sai hän räikeän päähänpiston. Cetteradshilla oli
varmaan suuri henkinen voima, hän oli sen tuntenut. Miksei hän, Helena
menisi pyytämään hänen apuansa, niinkuin Jules Bois oli neuvonut?
Suggestion avulla saattaisi bramini kukaties haihduttaa hänestä
Sant'Annan kuvan, joka oli niin syvälle hänen sieluunsa syöpynyt ja
joka hetki, vastoin hänen tahtoansa, otti hänet valtaansa? Amerikatar
ei milloinkaan epäröi kauan: niin, hän koettaa suggestiota; miksei voi
tehdä koetta.

Seuraavana päivänä meni rouva Ronald Boccadorinkadulle jo kello kahden
aikaan päästäkseen sisään ensimäisenä. Kaksi vanhanpuoleista herraa oli
häntä ennen odottamassa. Edellinen tarjosi numeronsa hänelle nähtävästi
päästäkseen rakentamaan keskustelua. Helena kiitti, mutta pysytti
jäätävällä olennollaan hänet loitolla.

Tasan kello kaksi avasi eräs tummapukuinen hindu oikeanpuolisen oven.
Helena nousi äärettömän jännittyneenä. Palvelija viittasi häntä
seuraamaan. Mentiin toisen huoneen läpi ja tultiin suureen saliin,
johon samalla hetkellä Cetteradshi ilmestyi. Syvään kumarrettuaan
isännälleen poistui palvelija itämaalaisen kuulumattomin askelin.
Bramiini tervehti vierastaan jäykällä, ylhäisellä päännyökkäyksellä ja
viittasi istumaan tuolille istuutuen itse korkeaselkäiseen nojatuoliin
pöydän ääreen — pöytä oli täynnä papereita, joiden joukossa näkyi
kellastuneita vanhoja kääryjä.

Kuningas ei olisi voinut tehdä Helenaan niin kunnioitusta herättävää
vaikutusta kuin tämä valkovaippainen hindupappi. Helena ei tahtonut
rohjeta puhutella häntä. Täytyi kuitenkin sanoa jotakin! Hänen
maailmantottumuksensa tuli hänelle avuksi.

— Olin eilen kuuntelemassa luentoanne — alkoi hän sydämentykytyksestä
väräjävällä äänellä. — Se kiinnitti suuresti minun mieltäni... Minä
olen amerikatar; New Yorkissa harrastetaan paljon henkisiä ilmiöitä...
Ikävä kyllä on joukossa petkuttajia, ja olemme usein joutuneet ovelien
silmänkääntäjien narrattaviksi... Minä tahtoisin tietää ovatko
magnetismi, suggestio, hypnotismi luonnollisia vaiko yliluonnollisia
voimia.

Helena oli naisten tapaan alkanut kaartaa kaukaa pääasiaa.

— Ne ovat luonnollisia voimia — vastasi bramiini epäröimättä — ja
ihmisen jaloimpia, mutta — niiden kehittäminen ei ole helppoa. Jos
mieli tulla oikeaksi magnetisoijaksi, täytyy viettää sangen puhdasta
elämää, olla täysin terve ja harjaannuttaa herpoutumatta tahtoansa.
Kaikilla papeilla on epäilemättä enemmän tai vähemmän suggestion
voimaa, sehän on juuri heidän vaikutusvaltansa salaisuus. Pyhimyksillä
on ollut sitä sangen suuressa määrässä ja juuri sen voiman avulla he
ovat parantaneet ruumiin ja sielun, tehneet ihmeitä.

— Niin, niin sen täytyy olla! — sanoi rouva Ronald vilkkaasti. — Eilen
kuunnellessani teitä tunsin kuin sisäistä kohotusta, entistä suurempaa
halua hyvään.

Papin silmissä tuikahti ilon välke.

— Olen onnellinen, että sanani on tehnyt teihin sen vaikutuksen.

— Minä tunsin, että teillä on suuri voima, ja olen herra Jules Bois'n
neuvon mukaan tullut pyytämään teitä auttamaan minua...

— Missä suhteessa?

Helena punastui, loi katseensa alas, eikä saanut mitään sanotuksi.

— Puhukaa! — sanoi bramiini käskevän lempeästi.

— Niin... tuota... Minä tahtoisin parantua rakkaudesta, joka kalvaa
elämääni, joka näännyttää minut, joka on toivoton — lausui rouva Ronald
hermostuneella päättäväisyydellä, joka ilmaisi hänen kärsimystänsä. —
Minä olin ajatellut, että te voisitte minua auttaa. Se näyttää teistä
ehkä oudolta...

Katsoen huolestuneena bramiinia hän sitten lisäsi:

— Toivoakseni ette pidä minua hulluna?

— Päinvastoin uskon teidän olevan sangen viisaan! vastasi Cetteradshi
vakavasti.

— Ah! sen parempi! — sanoi nuori nainen helpotuksesta huoaten. —
Nähkää, minä tiedän, että rakkaus ei ole muuta kuin ainetta, niinkuin
valo, jonkinlaista eetteriä.

— Tekö tiedätte sen, te! — huudahti pappi niin hämmästyneenä, että
hänen vaskipatsasasentonsa järkähti.

— Eräs tiedemies sanoi sen minulle ja minä nauroin sitä. Nyt olen
vakuutettu, että se on totta.

— Se on totta, vakuutti hindu. Tiedemiehet ovat todellisia jumalan
välineitä. Tieto tulee meille määrättynä aikana, mutta he tuntevat sen
usein ennakolta. Se aika, jolloin rakkautta tutkitaan tieteellisesti,
ei ole kaukana. Se on luonnon suuria aineita, joka kantaa elämää, iloa,
surua.

— Niin ja minä olen ajatellut, että henkisen voiman täytyy olla tätä
sokeaa voimaa mahtavampi.

— Ei ole sokeita voimia — selitti bramiini — on vain sokeita ihmisiä.

— Kenties... No niin, eilen — kuultuani teitä ajattelin, että te
voisitte antaa toisen suunnan minun ajatuksille, vapauttaa minut
villityksestä, jonka vallassa turhaan taistelen, sillä se on
villitystä — toisti Helena kiihtyneenä. — Koska teille on mahdollista
aikaansaada yhteyttä ihmisten välillä, täytyy teidän helposti voida
se katkaistakin! — lisäsi Helena ikäänkuin olisi puhunut jostakin
sähkövirrasta.

Pappi ei hymyillyt.

— Sen kyllä voin tehdä, vastasi hän vakuuttavasti.

— Niinpä vapauttakaa minut! vastasi rouva Ronald rukoilevalla äänellä.

Mihin uskontoon te kuulutte?

— Katoliseen. Minä olen kääntynyt.

Sen parempi. Onko teillä vakaa halu, luja tahto saada rauha?

— Onko!... Oh, te ette tiedä, ette voi tietää, lausui Helena äkisti,
kuinka tuskallista toivoton rakkaus on. Se on pahempi kuin ruumiillinen
kipu.

Outo ilme, kevyt liikutuksen väre karehti bramiinin kasvoilla. Se oli
kuin säälin heijastus. Sitten muuttui hänen ilmeensä taas jäykäksi. Hän
kohdisti nuoreen naiseen katseen, joka ei nähnyt hänen hyasinttivärisiä
hiuksiansa, hänen kauneuttansa, hänen hienoa pukuansa, vaan näytti
tahtovan hänen otsansa läpi lukea hänen sieluansa.

— Koettelemus, jonka olette kestänyt, on ollut teille hyväksi —
lausui Cetteradshi hitaasti — se on kehittänyt teidän korkeimpia
ominaisuuksianne, vähentänyt joutavanpäiväistä turhuuttanne. Tulonne
minun luokseni on merkki siitä, että sitä on kestänyt nyt kylliksi.
Minä voin tehdä siitä lopun. Minä voin lopullisesti kääntää teidän
ajatuksenne hyvää, onnettomia, vähäväkisiä kohti ja antaa teille
veljeydentunteen, joka tekee armeliaisuuden jumalaiseksi iloksi.
Tahdotteko sitä?

— Kaikesta sydämestäni!

Silloin nousi Cetteradshi, ja kosketti sormillaan amerikattaren otsaa.
Hänen vartalonsa näytti suurenevan, hänen kasvonsa saivat tavattoman
tarmon ilmeen. Hänen silmänsä olivat kuin valon ja voiman silmät, hänen
huulensa mutisivat hiljaa. Hänen sormiensa kosketuksesta tunsi Helena
ensin sydämentykytystä, ankaraa liikutusta, jopa vastahakoisuutta,
mutta sitten äkillistä rauhaa.

— Nyt menkää rauhassa! määräsi bramiini.

Rouva Ronald nousi. Hän oli kuin jonkinlaisessa hurmiotilassa ja tunsi
omituista kevennystä.

— Minun on hyvä olla, mutisi hän.

— Minun ajatukseni, minun tahtoni pysyvät teidän luonanne niin kauan
kuin se on tarpeellista, kunnes olette parantunut.

— Mitenkä saatte sen tietää?

— Tulen sen tuntemaan, vastasi Cetteradshi yksinkertaisesti.

Rouva Ronald oli kylliksi amerikkalainen ymmärtääkseen, että papin,
yhtä hyvin kuin lääkärinkin, tuli saada korvaus voimastaan ja
taidostaan. Mutta ensimäistä kertaa oli rahan tarjoaminen hänestä
ujostuttavaa. Hän kopeloi pari sekuntia käyntikorttikoteloansa,
otti siitä viidensadan frangin setelin ja pannen sen pöydälle sanoi
häveliäästi:

— Hyväntekemistä varten.

— Se on tapahtuva — vastasi bramiini kevyesti kumartaen.

Sitten soitti hän kelloa ja hindulainen palvelija saapui saattamaan
vierasta ulos. Cetteradshi kohotti uudelleen sormea ja sanoi:

— Rauha olkoon teille nyt ja aina!




XXXIII.


Bramiinin tahto oli ihmeellisen suggestion avulla vaikuttanut rouva
Ronaldin sieluun. Se oli vapauttanut hänen ajatuksensa, tehnyt
Sant'Annan muiston voimattomaksi. Sen vaikutus ei ollut ohimenevää,
se ilmeni yhä voimakkaampana, salaperäisesti kehkeytyen. Helena alkoi
tuntea uutta iloa elämisestään, kauneudestaan. Hänen silmänsä kirkastui
jälleen seesteiseksi, hänen kasvonsa avoimiksi, hänen hilpeytensä
luontevaksi. Hän lähetti Doralle kauniita pukuja, tiedusteli kuulumia
hänen pojastaan, mitä hän ei koskaan ennen ollut saattanut tehdä.
Ja tämä kaikki tapahtui ilman vähintäkään väkinäisyyttä hänen
mielenlaatunsa oli yksinkertaisesti muuttunut. Mutta otsallaan
tunsi hän yhä bramiinin kaksi sormea. Joka päivä samalla hetkellä,
jolloin hän oli joutunut kosketuksiin bramiinin kanssa, palasi tämä
järkähtämättömän täsmällisesti hänen mieleensä; Helena tunsi jälleen
hänen katseensa tenhon, tunsi muutaman sekunnin liikutusta ja sen
jälkeen erikoista hyvän tunnetta.

Herra de Limeray huomasi pian tämän muutoksen. Rouva Ronald oli
ilmeisesti jälleen saavuttanut mielensä tasapainon. Hänen kasvonsa
olivat jääneet hieman vakaviksi, mutta niistä oli kadonnut se
pateettinen ilme, joka niin monta kertaa oli ilmaissut hänen
lemmentuskansa. Ja vielä pätevämpi todistus: kun puhuttiin
Sant' Annasta, ei hänen katseensa enää kaihtanut, ei suunpieli
värähtänyt. »Ruhtinas» ajatteli aluksi, vanhan tottumuksensa mukaan:
»Kuka se on?» Hänen epäluulonsa kohdistuivat Willie Greyhin. Hän
huomasi pian tehneensä mielettömän päätelmän. Mitä siis oli nuoressa
amerikattaressa tapahtunut? Oliko hänen paranemisensa aikaansaanut
joku taitava rippi-isä vai jokin suuri pettymys? Hermostuneena, kun
ei osannut arvata, toivoi kreivi, että jokin varomaton sana jonakin
päivänä antaisi hänelle arvoituksen avaimen.

Viikkoa ennen Ronaldien paluuta Amerikkaan esitti kreivi de Limeray,
joka oli ollut heidän luonaan aamiaisella, Helenalle, että he
menisivät katsomaan kansainvälistä maalausnäyttelyä Georges Petit'n
salonkiin. Hänellä oli erikoinen harrastus käydä taidenäyttelyissä
kauniiden naisten kanssa. Castiglionen hotellista Séze-kadulle on
lyhyt matka; he läksivät kulkemaan jalkaisin. Kävellessä alkoi rouva
Ronald kertoa Bodinière'issâ kuukausi sitten kuulemastaan bramiinin
esitelmästä. Jostakin selittämättömästä vaistosta oli hän tähän saakka
siitä vaiennut. Hän kertoi mitä Cetteradshi oli sanonut menneistä
mestareista. Hän kuvasi tämän olentaa ja pukua innolla ja ihailulla,
jotka huvittivat kreiviä, ja kysyi sitten äkkiä, hipaisten juuri sitä
salaisuutta, jota hän ei tahtonut ilmaista, niinkuin naisten ja lasten
tapa on:

— Uskotteko te suggestion voimaan?

— Epäilemättä!... Mehän harjoitamme sitä enemmän tai vähemmän
alinomaisesti toisiimme nähden, joskuspa itsemmekin suhteen. Se
on se kyky, joka luultavasti on valloittajaan ja kansanjohtajat
suurena voimana. Sanotaan, että sen avulla voi parantaa mieli- ja
hermosairaita, mutta parantajia on luullakseni vähän.

— Cetteradshi on ainakin yksi. Hänen katseessaan, hänen sanassaan
on tavaton tenho. Häntä kuunnellessamme olimme kuin hypnotisoituja,
meidän »sydämemme tulivat palaviksi», kuten Raamattu sanoo. Me olisimme
antaneet hänelle kaikki, mitä hän olisi tahtonut, rahamme, tavaramme,
apumme...

— Eikö hän teiltä mitään pyytänyt?

— Ei mitään.

— No, sitä parempi! — sanoi herra de Limeray leikkisällä äänellä. —
Yhtäkaikki, varokaa leikkimistä magnetismilla, suggestiolla ja kaikilla
semmoisilla vaarallisilla ilmiöillä. Jos on olemassa hyviä edustajia,
niin on huonojakin... Muistakaa Edenin opetusta, oi Eeva! — lisäsi
kreivi hienosti hymyillen.

Sézen kadun näyttely saattoi tuskin huvittaa muita kuin taiteilijoita
ja erikoisia asiantuntijoita. Siellä oli vain luonnoksia ja tutkielmia,
jotka palauttivat mieleen suurten ja kuuluisain taulujen syntymistä.
Salissa oli vain vähän väkeä, kun rouva Ronald ja herra de Limeray
saapuivat. Silmäiltyään hiukan ympärilleen kääntyivät he Willie Greyn
pinkoseinämää kohti. Nuoren mestarin värinsävy teki sen jo kaukaa
tunnettavaksi.

— _Titanian hulluus!_ — huudahti kreivi huvitettuna. — Sitä kanaljaa!
minulle hän ei ole milloinkaan puhunut näistä luonnoksista! Hän olisi
voinut luovuttaa ne minulle korvaukseksi itse taulusta, joka suureksi
mielipahakseni pääsi livahtamaan käsistäni... Mutta eikö juuri teidän
veljenne ollut sen ostaja?

Liikutuksen väre karehti nuoren naisen kasvoille.

— Hän sen osti — lahjoittaakseen sen minulle, — vastasi hän omituisesti
naurahtaen. — _Titanian hulluus_ on nyt minulla. Se on minun
pukuhuoneessani.

— Pukuhuoneessanne! sanoi herra de Limeray hämmästyneen näköisenä.

— Hyvässä seurassa, olkaa siitä varma: Leloirien ja Corellien kanssa.

— Peijakas! Te vaatetatte pukuhuonettanne muhkeasti.

— Niin. Kun vietän siellä jokseenkin paljon aikaa, olen sijoittanut
sinne kauniita tauluja. Se viihdyttää silmää; siitä heijastuu aina
hiukan kauneutta...

Herra de Limeray tarkasteli Willie Greyn luonnoksia. Varsinkin
viimeistä, johon hän oli kiinnittänyt katseensa.

— Mestariteos! sanoi hän. Tuossa metsänkolkassa on päivännousun ja
kevään tuntua. Titania on ihana tuolla sammal- ja orvokkivuoteellaan.
Näkee, että hän juuri on herännyt. Aasia kohtaan kääntyneessä katseessa
on juuri semmoista unen ja lemmen hurmiota, joka luo haaveiluja...
Mutta tässähän meillä on heti esimerkki suggestiosta! — huudahti kreivi
kasvot äkillisen keksinnön kirkastamina.

— Esimerkki suggestiosta? toisti rouva Ronald oudostuneena.

— Selvästi! Ja Shakespeare'issa!... Ah, se ei ole hullumpaa!...

He istuivat tauluja vastapäätä oleville tuoleille.

— Ettekö muista? Oberon ja Titania ovat tulleet näkymättöminä
Teseus-ruhtinaan häihin. Kumpikin erikseen oman keijukaissaattueensa
kanssa. He ovat riidassa, kun Titania oli kieltäytynyt luovuttamasta
puolisolleen erästä paashiansa, kaunista intialaista lasta, erään
kuolleen ystävättärensä poikaa. He kohtaavat eräässä metsänkolkassa,
riitelevät, toruvat ja morkkaavat toisiaan, niinkuin tavallinen
inhimillinen aviopari. Titania pysyy kiellossaan: Oberon päättää
suutuksissaan pakottaa hänet rakastamaan alempaa oliota, leijonaa,
sutta tai apinaa, samantekevä... Sivumennen sanoen, kekseliäs kosto!

— Sangen halpamainen, päinvastoin! sanoi Helena. Nöyryyttää naista,
joka teitä vastustaa, onko se miehen työtä?

— No, no, emme me sentään ole niin huonoja. Tosin lähettää Oberon
lähettinsä, Puckin, etsimään erästä pientä lemmenkukkaa, jonka
Cupidon henkäys on punannut. Hän painaa sen Titanian silmille sanoen:
»Sinä heräät, kun joku alhainen olento on lähelläsi. Sinä olet häntä
jumaloiva, ikävöivä, kärsivä hänen vuokseen, olkoonpa se vaikka karhu
tai kissa...» Eikö se ole suggestiota?

— On todella!

— Ja silmänsä avatessaan näkee Titania aasinpäisen tyhmyrin. Tämä
on hänestä jumalaisen kaunis. Hän rakastuu siihen silmittömästi,
Peittää hänet kukkasilla j.n.e... Saadakseen anteeksi hairahduksensa
luovuttaa hän puolisolleen paashin, jota hän ei ollut tahtonut vaihtaa
kuningaskuntaan. Oberon on tyydytetty ja säälistä päättää hän palauttaa
Titanian järkiinsä. Sitä varten painaa hän toista kukkaa, en tiedä
minkälaatuista, hänen silmilleen ja sanoo: »näe, niinkuin näit ennen!»

— Niin ja ylväs keijukaisten kuningatar huomaa rakastaneensa
arvotonta... Titania parka!

— Kenellä meistä ei ole ollut pettymyksiä? Ne ovat tuskallisia, mutta
eivät nöyryyttäviä: tavallisesti omassa itsessämme on ne ominaisuudet,
joita rakastetussa oletamme. Minä olen ainakin kahteenkymmeneen kertaan
lukenut tarinan Titanian hulluudesta, joka on kuin helmi _Kesäyön
unelmassa_. Joka kerta olen siinä löytänyt jotakin uutta, ja nyt löydän
siinä vielä suggestion.

— Sitä siinä on! sanoi rouva Ronald. Se on kumman nykyaikainen!

— Minä uskon todellakin, että ne, joita sanomme mestareiksi, ovat
kirjoittaneet jonkinlaisina meedioina suuren innoituksen vallassa
kirjat, joista ihmiskunnan on otettava selko. Tarvitaan vuosisatoja
niiden ymmärtämiseen. Ne saattavat ihmiskuntaa sen vaelluksen päähän
saakka, sillä niihin sisältyy kaikki filosofia, kaikki sielutiede,
kaikki tiede. Ihminen on tavailemaan tuomittu olio, joka ei täällä
maan päällä opi milloinkaan sujuvasti lukemaan. Me emme ole vielä
ymmärtäneet Raamattua, emme Dantea, emme Shakespeare'iä. Siinä heidän
kuolematon viehätyksensä. Muuten, ensi lukemalla ymmärretty kirja ei
jää eloon... Siitä johtuu mieleeni, rouva Ronald, että olen teille
suuressa kiitollisuuden velassa?

— Tekö minulle?

— Niin... siitä, mitä kerran sanoitte minulle rakkaudesta.

— Ah! Mutta on kumma, etteivät runoilijat ja romaaninkirjoittajat vielä
ole käyttäneet hyväkseen tieteen keksintöä. Sehän voisi antaa heille
niin paljon uusia näkökohtia tässä ikuisessa aiheessa.

— Se on totta. Esimerkiksi rakkauden parantaminen suggestion avulla...
se olisi suurenmoista.

Näistä ilman mitään sivuajatusta lausutuista sanoista sävähtivät rouva
Ronaldin kasvot niin punaisiksi, että kreivi aivan hätkähti. Ja silloin
hän äkkiä ymmärsi. Hänellä oli arvoituksen avain.

— Esimerkiksi, jatkoi hän säälimättä, uhkea valkopukuinen bramiini,
semmoinen kuin teidän Cetteradshinne, laskemassa käsiänsä kauniin
naisen, nykyaikaisen Eevan päälle, karkoittaakseen viettelijän kuvaa:
_Titanian parantuminen_. Mikä ihana taulu! Minä puhun siitä Willie
Greylle. Minä näen sen jo hengessäni.

Helena nousi äkkiä:

— Ja minä näen, että me emme näe mitään, sanoi hän hiukan kuivahkolla
äänellä. Tuossahan on Carrier-Bellense'in tauluja.

Herra de Limeray seurasi rouva Ronaldia vastustelematta. Hän kulki
hänen kanssaan tunnollisesti kautta salin taululta taululle, mutta oli
ilmeisesti hajamielinen. Hän tarkasti Helenaa salassa. Cetteradshi siis
oli aikaansaanut tämän ihmeen! Rouva Ronald oli tunnustanut tunteensa
hänelle! Oli mennyt hänen luokseen hakemaan parannusta! Taulu, jota hän
oli kuvitellut, painui kreivin mieleen.

»Minä saan Titaniani», ajatteli hän.

Ja sitten hän katsellen Helenaa toisti ihastuneena itsekseen:

»Amerikattaret ovat ihmeellisiä, ihmeellisiä!»




XXXIV.


Sant'Annain valkoinen päivällinen oli viikon päivät yleisenä
puheenaineena ja tuotti Lelolle, kuten hän oli arvannut, paljon
ikävyyksiä. Hänen täytyi sietää sanomalehtipakinoitsijain viittailuja,
toisten ylistystä, toisten moitteita ja päälle päätteeksi äitinsä ja
enonsa kardinaalin vakavat nuhteet. Inhimillisenä aviomiehenä ei hän
ollut antamatta vaimonsa tuntea tämän aiheuttamaa huonoa tuultaan.
Mutta Dora, joka tunsi itsensä syylliseksi, osoitti ihmeteltävää
kärsivällisyyttä, käytti runsaasti mainiota viisauden-öljyänsä ja osasi
hillitä kiivaat sanat, jotka niin helposti kihahtivat hänen huulilleen.
Hänen onnistui näin palauttaa sovinto, saipa hän aikaan vieläkin
enemmän.

Eräs nimetön kirje väitti Lelon edelleenkin ylläpitävän
lemmensuhdettaan ruhtinatar Marinan kanssa. Dora tunsi
mustasukkaisuutta.

Kerran, kun puolisot aamiaisen jälkeen palasivat pikkusaliin, missä
kahvi tarjottiin, sanoi hän miehensä kasvojen ilmettä tarkastaen:

— Lelo, äiti tahtoisi tietää suostummeko vai emme saattamaan häntä
Amerikkaan. Siinä tapauksessa, että se sinusta tuntuisi liian
ikävystyttävältä, voisin minä saattaa häntä yksinkin...

Sant'Anna, joka oli nostamassa kuppia huulilleen, hämmästyi siinä
määrin, että laski kupin takaisin lautaselle.

— Kuinka? Mitenkä? sanoi hän. Sinä voisit kevyin sydämin jättää minut
noin vain?... Kaunista rakkautta! Amerikkalaista, vai?

Sitä riemua, minkä nämä sanat synnyttivät Doran sydämessä!

— Ei mikään estä sinua seuraamasta minua.

— Onko sinulla niin suuri halu käydä Amerikassa?

— On, on niin monta ihmistä ja asiaa, joita tahtoisin taas nähdä.

— Ei toivoakseni herra Ascottia, sanoi herra Sant'Anna
mustasukkaisuuden kiille silmissään.

— Ei, ei... hänen elämässään olen näytellyt liian surullista osaa
tahtoakseni häntä milloinkaan kohdata.

— Kuka tietää! Naiset ovat niin laskemattomia ja helvetillisen julmia!

— Kiitoksia. Mutta palatkaamme Amerikan-matkaan. Minun nähdäkseni me
tuskin voimme antaa äidin matkustaa yksinään. Ja muuten tahtoisi hän
näyttää sinulle Orientan, kuuluisan tilansa, tietääkseen tuleeko hänen
se myydä vai vuokrata.

— No niin. Saamme nähdä.

Asia jäi sillä kertaa sikseen.

Mutta sitten oli tuo nimetön kirje jälleen ruvennut kalvamaan Doraa
ja hän ilmestyi odottamatta kerran ruhtinatar Marinan luo, juuri kun
Lelo sattui olemaan siellä vieraisilla sekä myöskin markiisi Verga.
Ruhtinatar oli pianon ääressä laulamassa erästä romanssia. Hänen
hieno aistinsa ja Doran huomio, että hänen epäluulonsa sittenkin oli
aiheeton, vaikuttivat, että kohtaus sujui ilman pienintäkään ulkonaista
kahnausta.

Lelo oli kuitenkin asian arvannut ja sai hänet kotona tunnustamaan
käyntinsä aiheutuneen tuosta nimettömästä kirjeestä.

— Sinä tulit siis mustasukkaisuudesta?

— Mustasukkaisuudesta, niin... mutta kirje ei ollut valehdellut. Minä
tapasin sinut Donna Vittorian luona: sinä käyt siellä ehkä joka päivä.

— Minä tunnustan, että olen käynyt siellä sangen usein viime aikoina,
kun olen ollut niin kiihdyksissä. Minun täytyy saada kuulla hiukan
musiikkia. Se tekee minun hermoilleni sanomattoman hyvää.

— Hermoille! — toisti Dora kärsimättömänä. — Miehellä pitää olla
lihaksia.

— Niinkö?... Sinun olisi pitänyt mennä naimisiin akrobaatin kanssa,
koska kaipaat lihaksia!

— Oh! Älä laske leikkiä! Mutta minä tahtoisin, että sinä olisit
vähemmän hermostunut ja ettei sinulla olisi niin kummia mielikuvia.

— Minun on mahdoton muuttaa temperamenttiani edes sinua
miellyttääkseni. Arabialaisesta oriista on huono tehdä kyntöhevosta...
Ja sitten, usko minua, jos lihakset ovat tarpeen suuriin tehtäviin,
niin ovat hermot tarpeelliset kauniiden asiain tekoon ja niiden
tuntemiseen.

Ja lähestyen vaimoansa kietoi kreivi käsivartensa hänen kaulaansa ja
painoi hänen päätään povelleen:

— Katsos, rakkaani, älä huolestu minun mielikuvistani: ne ovat
sangen viattomia, voin vakuuttaa. Kahteen vuoteen, jotka olemme
olleet naimisissa, ei minussa ole ollut edes uskotonta ajatusta
taikka halua... Me voimme olla sangen onnellisia kahden; mutta älä
katkeroita onneamme pikkumaisilla vaatimuksilla, porvarillisella
mustasukkaisuudella. Kun olin lapsi, ei koskaan erehdytty, jos minun
sanaani tai ymmärrykseen! luotettiin. Luota minuun.

Dora Sant'Anna — ei enää Dora Carroll — käänsi huulensa kättä kohti,
joka häntä hyväili, ja suuteli sitä nopeasti. Sitten hän irtautui
syleilystä ja katsoi miestänsä silmiin.

— Onko totta, että ruhtinatar Marina on ollut sinun ensimäinen
rakkautesi? kysyi hän voimatta pidättää polttavaa kysymystä.

— Hän on ollut ensimäinen nainen, jota olen ihaillut, vastasi kreivi
käyttäen taitavasti amerikkalaista »ihailu» -sanaa. — Ja koeta
nyt unohtaa tuo katala kirje. Olisi liian suuri tyydytys meille
pahaa suovalle ilkiölle, joka sen on kirjoittanut, että sinä siitä
häiriintyisit.

Näin sanoessaan katsahti Sant'Anna kelloon.

— On jo puoli kahdeksan. Menkäämme pukeutumaan.

Dora oli liiaksi naisellisentunut Euroopassa olonsa aikana, jotta olisi
voinut olla käyttämättä tätä erinomaista tilaisuutta saavuttaakseen,
mitä halusi.

— Asiasta toiseen, Lelo. Sinä et ole vielä vastannut tiedusteluuni
Amerikan-matkasta. Jos tänä iltana sanoisit äidille, että me saatamme
häntä, ihastuisi hän ikihyväksi.

— Ja sinä myöskin?

— Minä myös.

— Voitko vakuuttaa, että poju kestää matkan?

— Täydellisesti.

— Älä Herran tähden tapa häntä kehittääksesi hänen lihaksiaan!

— Ole huoleti! Minä otan sen vastuulleni.

— No, me lähdemme, milloin vain tahdotte.




XXXV.


»Rauha olkoon teille nyt ja aina!»

Nämä bramiinin sanat eivät olleet turhia, rouva Ronald oli saanut
rauhan. Sant'Annan kuva oli tosin hänen mielessään, mutta voimattomana
aiheuttamaan sydämentykytystä ja tunnonvaivoja. Ja hindu oli
antanut hänelle vieläkin jumalaisemman lahjan: lupauksensa mukaan
oli hän puhaltanut rouva Ronaldiin ihmisveljeyden henkeä, hänen
hyväntekeväisyytensä oli tullut hellemmäksi ja lämpimämmäksi. Lisäksi
tuli odottamattomia tapauksia, jotka puhdistivat hänen sielustaan hänen
intohimonsa viimeisetkin jäljet.

Palatessaan Amerikkaan oli Helena tavannut maan sotakuumeen vallassa.
Oli tosin alussa ja nimenomaan parhaimmiston piireissä voimakas
mielipide, joka piti sotaan ryhtymistä Espanjaa vastaan Amerikan arvoa
alentavana. Mutta heti kun sota oli julistettu, tarttui kaikkiin
isänmaallinen innostus ja espanjalaisviha.

Henrik Ronald, Charley Beauchamp ja Jack Ascott olivat ensimäisten
joukossa, jotka ilmoittautuivat, ja heidät määrättiin 10.
ratsurykmenttiin.

San-Juanin taistelussa 1. heinäkuuta, rynnäkössä Santiagoa vallitsevaa
kukkulaa vastaan sai Jack Ascott surmansa, jota hän ilmeisesti oli
etsinyt. Charley Beauchamp säästyi; herra Ronald sai kaksi pahaa
haavaa vasempaan reiteensä. Helena, joka oli seurannut häntä Floridaan
saakka, missä hän muutamien ystävättärien kanssa oli järjestänyt
avustuskeskuksen, riensi hänen luokseen. Hänellä ei ollut milloinkaan
ollut tilaisuutta tehdä mitään miehensä hyväksi; hän oli päinvastoin
saanut kaikki ja vaatinut kaikkea häneltä. Ensimäistä kertaa joutui
hän nyt hoivaamaan miestään, joka oli heikkona kuin lapsi. Helena
vietti monia öitä hänen vuoteensa ääressä. Yhä kasvava hellyys teki
hänen kätensä ihmeellisen taitavaksi ja keveäksi. Hänen onnistui tehdä
haavoittuneen säären leikkaaminen tarpeettomaksi: tässä puolison ja
naisen työssä löysi hän suloisempaa iloa kuin mitä hän milloinkaan
oli tuntenut, ja pelko Henrikin hengestä synnytti hänessä rakkauden,
jota hänen miehensä ei ennen ollut voinut hänessä herättää. Henrikin
toipumisaika muuttui heille toiseksi kuherruskuukaudeksi, sanomattoman
paljoa suloisemmaksi ja onnellisemmaksi kuin ensimäinen. Lokakuun
puolivälissä palasivat he New Yorkiin, missä herra Ronald valmistautui
tekemään tunnetuksi uutta voimaa, jonka hän oli keksinyt.

Ja me tapaamme Helenan jälleen kuuluisassa pukuhuoneessaan. Hän oli
muuttanut sen aivan uuteen uskoon. Seinillä ei ollut enää entistä
kirjavuutta, ei salamantereita, ei perhosia. Suuri persialainen matto,
Leloirin ja Corellin vesivärimaalauksia ja yksi ainoa öljytaulu: Willie
Greyn _Titanian hulluus_.

Peilipöydällä oli avattu kirje, josta jo kaukaa saattoi tuntea Doran
käsialan. Sota oli hidastuttanut Sant'Annain lähtöä, he olivat
saapuneet Amerikkaan vasta elokuun lopulla ja lähteneet suoraan
maalle, Maine'iin, missä he olivat viettäneet syys- ja lokakuun.
Samana päivänä, jona kreivitär oli saapunut New Yorkiin, missä hän oli
asettunut Waldorfin hotelliin, oli hän ilmoittanut tulevansa rouva
Ronaldin luo iltapäivällä. Helena odotti häntä sangen uteliaana. Kello
neljä kuului ovelta tuhansista tunnettava koputus ja tapansa mukaan oli
Dora samassa sisällä.

— Minä tässä olen, minä tässä olen!

— Dody!

Tämä tuttavallisen herttainen puhuttelunimi tuli Helenan huulilta aivan
luontevasti.

Naiset syleilivät toisiansa vilpittömän ystävyyden innoin ja katsoivat
sitten toisiaan silmiin.

— Sangen mieluista on nähdä teitä jälleen! sanoi kreivitär.

— Suuruus ei siis ole saanut teitä unohtamaan vanhoja ystäviänne?

Dora kohotti olkapäitään.

— Ei... minun turhamielisyyteni on kyllä suuri, vastasi hän hymyillen,
— mutta ei erikoisen syvä; sydämeen asti ei se milloinkaan ylety.

— Sitä parempi. Kirjeenne oli minulle mieluisa yllätys; minä en
odottanut teitä ennenkuin ensi viikolla.

— Ilma kävi liian koleaksi olla maalla. Lelo jäi vielä ottamaan osaa
viimeiseen metsästysretkeen; minä läksin edeltäpäin äidin kanssa. Hän
tulee heti. Hän tuo pojua. Minä olen rientänyt teille sitä näyttämään:
hän on niin kaunis, että kuningattaret voisivat minua kadehtia.

— Eikö hän ole kärsinyt matkasta ja ilmanvaihdoksesta?

— Ei, Jumalan kiitos!... Hän ei tiedä, kuinka kiitollinen olen, että
hän on pysynyt niin reippaana. Jos hänelle olisi jotakin tapahtunut,
eivät Sant' Annat ikinä olisi sitä minulle antaneet anteeksi.

— Mennään pieneen saliin, ehdotti rouva Ronald.

— Oh, ei, ollaan täällä vielä hetki... Mutta tehän olette muuttanut
täällä kaikki, huudahti kreivitär katsellen ympärilleen.

Ja huomaten äkkiä Willie Greyn taulun:

— Mitä! _Titanian hulluus!_ Sellaista taulua ei vaimo voi pitää
talossaan, ellei hänellä ole kerrassaan yli-inhimillinen mies. Monessa
talossa se olisi suoranaista ivaa!

— Todellakin! myönsi Helena hymyillen.

Kun kreivitär sitten oli istunut keinutuoliin, tiedustellut Henrikin
vointia y.m., sanoi hän vihdoin hiukan käheällä äänellä:

— Ja — Jack — on kuollut...

— Niin, 1 p:nä heinäkuuta San-Juanin taistelussa. Ja Helena kertoi
laajasti ja yksityiskohtaisesti, mitä tiesi Jackin sankarikuolemasta.

— En kerro sitä tuottaakseni teille tuskaa, vaan kunnioittaakseni
Jackin muistoa ja jotta tuntisitte täysin hänen arvonsa, lopetti hän.

— Minä tunsin sen, minä tunsin sen! sanoi kreivitär liikutettuna. —
Mutta minä en rakastanut häntä kylliksi, jotta olisin voinut tehdä
hänet onnelliseksi. Se ajatus on aina minua lohduttava.

Kun oli siirrytty pieneen saliin teetä juomaan, kysyi Helena,
saadakseen keskustelun toiselle suunnalle:

— Ja kuinka teidän miehenne viihtyy Amerikassa?

— Paljoa paremmin kuin uskalsin toivoa. Pelkäsin hänen ikävystyvän.
Ikävä vaikuttaa häneen kuin influensa: hän tulee alakuloiseksi — eikä
puhu mitään. Onneksi sain d'Anguilhonit ja de Kéradieut tulemaan mukaan
ja kutsuin heidät Orientaan, joten meillä on ollut siellä sangen
viehättävä seurapiiri... Lelo on ollut mainiolla tuulella koko ajan.
Tosin hänellä myöskin on tavaton menestys. Luulenpa, että minun olisi
täällä vielä vaikeampi varjella häntä kuin Roomassa. Amerikattarilla on
inhoittava tapa yllyttää miehen liehittelyä.

— Ja tekö, tekö olette sitä mieltä!

Dora punastui.

— Anteeksi, minä en koskaan liehitellyt kenenkään aviomiestä. Muuten ei
minulla ole mitään pelkäämistä. Lelo rakastaa minua, olen siitä varma,
ja ajan mittaan aina enemmän. Siksi toiseksi on italialainen sangen
viisas ja itsekäs: hän tietää millä puolen hänen leipäänsä voi on.
Vaimo, jolla on lapsia ja rahaa, on tukevalla pohjalla.

— Viime viikolla olivat d'Anguilhonit minun luonani päivällisillä;
Annie näyttää aivan autuaalta!...

— Oh! Hän jumaloi miestään. Rakastavalle on kaikki helppoa. Mikä voima
sentään rakkaudessa on!

Äänensävy oli niin lystikäs, ettei Helena voinut olla nauramatta.

Kun herra Ronald samassa saapui, riensi Dora siron sulavasti häntä
vastaan, ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

— Eno, eno, mikä onni saada nähdä teidät jälleen terveenä ja reippaana!
huudahti hän syleillen herra Ronaldia niinkuin muinoinkin, joten enon
ei auttanut muu kuin puoliksi leppyneenä istua teepöytään, missä
pian syntyi vilkas juttelu Rooman oloista, Sant' Annoista ja erittäin
kardinaali Salvonista. Oli tosiaan hassunkurista ajatella entistä neiti
Dora Carrollia niin tuttavallisissa väleissä tulevan paavin kanssa!

Hetken kuluttua tuli sisään rouva Carroll uhkean roomalaisen
imettäjättären saattamana, joka kantoi pikku Guidoa.

Herra Ronald meni sisartansa vastaan ja tervehti häntä sangen
sydämellisesti.

Tällä välin oli Dora ottanut haltuunsa pikku pojun, riisunut hänen
päällysvaatteensa, siistinyt hiukan hänen tukkaansa ja toi hänet sitten
Helenan luo.

— Suloinen pikkupoika! — huudahti tämä katsellen ilman mitään
mielenmasennusta Sant'Annan poikaa.

— Eikö olekin? Ja niin isänsä näköinen!

— Tosiaan! Sangen suuresti.

Dora lähestyi herra Ronaldia.

— Eno, sanoi hän vakavasti — nähkää... tämän piti syntyä.

Äkillinen ja syvä liikutus hellensi tiedemiehen kasvoja. Hän katsoi
hetken pikku pojua, kietaisi sitten käsivartensa äidin ja lapsen ympäri
ja syleili heitä molempia.

— Oikeassa olette, sanoi hän, tämän piti syntyä... ja erään toisen piti
kuolla, lisäsi hän sitten hiljempaa.




XXXVI.


Waldorfin hotelli, johon Dora oli asettunut asumaan, on New Yorkin
uhkeimpia. Useimmat New Yorkissa käyneistä ruhtinaallisista henkilöistä
ovat asustaneet tässä Viidennen kadun hotellissa ja lisänneet sen
hienoa leimaa. Dora, joka oli tottunut ottamaan huomioon herransa ja
valtiaansa maun, oli valinnut empiretyylisen huoneiston, jonka suora
ja ankara tyyli oli viihdyttävänä vastakohtana talon muulle räikeälle
prameudelle.

Tarjoamalla jäähyväispäivälliset de Kéradieuille ja d'Anguilhoneille
oli Dora oikeastaan tahtonut vain esittää puolisoansa ja arvonimeänsä
ja näytellä itseänsä uuden yhteiskunnallisen asemansa koko loistossa.
Hän oli kutsunut mukaan neljä New Yorkin hienoston kuuluisinta
kaunotarta. Syystä tai suotta piti hän heitä vihollisinaan, mutta oli
varma, että he kerskuen tulisivat innostuneina puhumaan kreivi ja
kreivitär Sant' Annasta, kiihoittivat uteliaisuutta ja auttaisivat häntä
juuri siihen kuuluisuuteen, jota hän halusi. Amerikatar osaa mainiosti
valita päämääränsä saavuttamiseen tarvittavat välineet.

Enon ja sisarentyttären välillä tapahtuneen sovinnon jälkeen olivat
herra ja rouva Ronald luvanneet saapua Doran kutsuihin. Koko edellisen
päivän tunsi Helena salaista ahdistusta. Vaikka hän kuinka itselleen
vakuutti, että Sant'Anna oli hänelle samantekevä, hämmensi edessäolevan
kohtauksen ajatus kuitenkin hänen mieltänsä. Joutuuko hän jälleen
kreivin kiehtovan katseen, hänen äänensä soinnun pauloihin! Hän pelkäsi
nyt niitä tuntemattomia voimia, joiden leikkikaluna ihminen on. Hän
muisteli mielessään bramiinin mahtavaa olentoa ja ikäänkuin olisi hän
uudelleen tuntenut tämän salaperäistä tenhoa sai hän luottamuksen
palaamaan.

Rouva Ronald ei suinkaan ollut sankaritar. Ei hän ollut luotu
milloinkaan saavuttamaan niitä korkeuksia, missä miellyttämisen ja
ihailtuna olon halu lakkaa. Eeva hän oli, Eevaksi hän jäi. Hän keskitti
pukeutumiseensa kaiken taitonsa, kaiken viehkeytensä. Hän tahtoi
esiintyä mahdollisimman kauniina: ei mistään hinnasta maailmassa olisi
hän tahtonut olla Lelon mielestä rumentunut tai vanhentunut; hänen
voittonsa täytyi olla täydellinen.

Lupauksensa mukaan saapui hän Waldorfiin hyvissä ajoin ja jättäen
miehensä saliin meni Doran pukuhuoneeseen. Kun muutamia herttaisia
tervehdyssanoja oli vaihdettu, istahti hän Doraa vastapäätä, ja kun hän
avasi suurta kärpännahkavaippaansa, tuli sen alta näkyviin ihmeenihana
puku, mustaa silkkimusliinia valkoisella pohjalla, kiiltohileitä
yltänään.

— Oh, kuinka kaunis hame!

— Minä sain sen viime viikolla; ja tänään sen uudistan.

— Se on ihana ja se sopii teille.

— Sitä hauskempaa.

Tällä hetkellä ovi äkkiä aukeni, ja Lelo astui sisään.

— Valmis? kysyi hän.

Huomaten vieraan tulija lisäsi heti:

— Rouva Ronald! Miten mieluisa saada nähdä teitä jälleen!

Kreivin ilmestyessä oli Helena vaistomaisesta ponnahduksesta noussut
ylös ja ojentanut hänelle kättä. Kreivi suuteli sitä, ja sitten heidän
katseensa kohtasivat. Heidän välillään välähti silloin nopeampana
kuin ajatusten ja tunteiden lento tuollainen sielun salama, jommoiset
ratkaisevat ihmiskohtaloita. Rouva Ronaldin ripset eivät rävähtäneet,
eikä hänen sielunsa eikä hipiänsä värähtänyt. Hänen edessään oleva mies
tuntui olevan toinen kuin se, jota hän oli rakastanut. Hän ei tullut
ajatelleeksi, että hän vain oli itse muuttunut.

— Hauskaa saada lausua teidät tervetulleeksi Amerikkaan — sanoi hän
mitä luonnollisimmalla äänellä.

Jotakin hämmästyksen, uteliaisuuden tapaista leimahti italialaisen
ilmeeseen.

— Minä valitan etten päässyt New Yorkiin kyllin aikaisin ehtiäkseni
tulla tervehtimään teitä, vastasi hän kohteliaasti.

— Se on korvattu: teidän poikanne on käynyt minua tervehtimässä ja
meistä tuli hyvät ystävät. Hän avasi minulle heti sylinsä.

— Ah! Siitä minä tunnen oman vereni. Sant' Annat eivät milloinkaan ole
voineet nähdä kaunista naista avaamatta sille syliänsä.

— Lelo! huudahti Dora; kuinka sinä uskallat?

— Mutta rakas ystävä, se on vaistomainen liike, luonnollinen jokaiselle
miehelle, jolla on makua ja tunnetta... Ja siksi toiseksi, sillä ei
vielä ole sanottu, että meidän syleilyymme! on aina vastattu.

— Pikku Guidon syleilyyn vastattiin kyllä, minä vakuutan, sanoi Helena
hilpeästi.

— Hänellä on onnea!

— Älkää siinä sorvailko lemmenrunoja, vaan katsokaa minua! — sanoi
kreivitär astuen hiukan loitommaksi voidakseen paremmin näyttää
päivällispukuaan, pitkää venetsianpitsiverhoa punervasilkkisen
musliinihameen yllä, kaulan-aukeama yltänään verrattoman kauniita
timantteja.

— Te olette viehättävä.

— Oh, pukeutua hän taitaa, veitikka! sanoi Lelo nauraen.

— Onneksi! vastasi Dora, sangen tyytyväisenä miehensä hyväksymisestä.

Ottaen sitten viuhkansa ja hansikkaansa hän lisäsi:

— Nyt näyttämölle! Minä esitän tänä iltana New Yorkissa kreivitär
Sant'Annan osaa, sanoi hän hiukan levottomana. Toivon, että yleisö on
suopeaa ja ilta menee hyvin.

Upea oli näyttämölle pano, parasta mitä Waldorfin Astor-salissa voi
aikaansaada, ja uhkeaa yleisö: jo mainittujen amerikatarten lisäksi
markiisi d'Anguilhon, parooni de Kéradieu, Henrik Ronald, Charley
Beauchamp, Willie Grey ja juhlan isäntä kreivi Sant'Anna. Keskustelu
oli vilkasta ja henkevää, äskeinen Espanjan sota ja eurooppalaisten
läsnäolo aiheutti monta sattuvaa huomautusta Vanhasta ja Uudesta
Maailmasta, kun juttelu oli yleisempää. Vaikka luonnollisesti tällöin
sattui vastakkaisia ajatuksia, oli koko sävy kuitenkin omiansa
lämmittämään läsnäolijain tuttavuutta ja sydämellisyyttä.

Koko aterian ajan, vaikka molempain naapuritartensa säälimättömästi
anastamana ja haastattelemana, oli Lelo seurannut rouva Ronaldia.
Aavistamatta herättämänsä tunteen syvyyttä oli hän varma, että Helena
oli häntä rakastanut. Se ilme, jonka hän oli havainnut Helenan
kasvoilla Italian konsulaatista palatessaan vihkiäistilaisuuden
jälkeen, oli muistonakin monta kertaa nostanut hänen huulilleen
tyydytetyn koston hymyn. Amerikkaan tultuaan oli hän usein ajatellut
Helenaa ja toivonut salaisesti pääsevänsä häntä tapaamaan. Nyt se oli
tapahtunut, mutta italialaisen hienolla vaistolla oli hän heti tuntenut
nyttemmin olevansa hänelle yhdentekevä, ja tiesi että se tenhovoima,
josta hän oli niin suuresti nauttinut, oli menettänyt tenhonsa. Hän
tunsi siitä kirpeää pettymystä, voitetun miehen raivoa. »Kaikki ne ovat
samanlaisia!» — mietti hän lohdukseen. — »Joku muu epäilemättä!...»

Mutta milloinkaan ei Helena ollut näyttänyt hänestä niin kiehtovalta
kuin nyt. Hän hurmautui uudelleen ja loi häneen hehkuvan ja aistillisen
ihailun tulisia silmäyksiä.

Rouva Ronald kohtasi usein nämä katseet, jopa uhmasi niitä, tyynen
pelottomasti, ja ne jäivät voimattomiksi herättämään hänessä
pienintäkään hämmennystä. Hän tarkasteli kreiviä salassa, ja hänen
kasvonsa ilmaisivat halveksumisen sekaista kummastelua. Minkä taian
vaikutuksesta oli hän pitänyt häntä muita niin paljoa etevämpänä?
Tavallinen ylhäisöherra, ei mitään muuta... Häneltä ei sopinut vaatia
muuta kuin että hän oli komea, kohtelias ja vierasvarainen. Helena
näki hänet nyt sellaisena, kuin hän oli, hänen vanhan, menneisyyteen
piintyneen, välinpitämättömän sielunsa, hänen luonteensa heikkouden.
Tosin koulutuksella olisi hänestä voinut tulla valtiomies, diplomaatti,
mutta tätä koulutusta häneltä puuttui. Hän oli kesanto-olio,
kykenemätön harrastamaan muuta kuin erinäisiä seuraelämän seikkoja,
kykenemätön varsinkin rakastamaan syvästi ja uskollisesti. Ja kuinka
hän, Helena, oli kärsinyt hänen vuokseen! Tämä ajatus sai Helenan
hytisemään ja hänen katseensa kääntyi herra Ronaldin puoleen. Mikä
henkinen voima hänen otsansa takana! Mikä puhtaus noissa tutkijan
silmissä, jotka eivät nähneet pienekkäitä ja arvottomia asioita! Mikä
kauneus tuossa totuutta lausumaan luodussa suussa! ... Hän oli elänyt
unta — painajaista, ja kuinka tuskallista!... Hän oli ollut hullu!...
hullu!...

Nyt sai Sant'Anna tulla ja mennä, kiemailla ja rakastaa ilman että
hänen tekonsa tai tunteensa vähääkään vaikuttivat häneen, Helenaan.
Tämä varmuus teki hänet hilpeäksi kuin lapsen. Hän hengitti syvään,
monta kertaa, vain ilosta, tuntiessaan sydämensä kirvoitetuksi.
Lelon ja hänen välisensä yhteyden lanka oli leikattu poikki! Lämmin
kiitollisuuden ajatus yleni koko hänen olennostaan sitä Mestaria kohti,
joka oli tämän ihmeen aikaansaanut.

Päivällisen jälkeen yritti Sant'Anna, uteliaana näkemään, eikö
Helenan välinpitämättömyys ollut teeskentelyä, päästä hänen kanssaan
kahdenkeskiseen keskusteluun.

— No, »täti»! — sanoi hän kohdistaen häneen kavalasti hurmaajakatseensa
— mitä te sanotte tästä uusimmasta yllätyksestä, jonka kohtalo on
meille tehnyt? Minä, Lelo, teidän isäntänänne New Yorkissa, Waldorfin
hotellissa, viidennen valtakadun varrella!...

— Minusta se on sangen mieluisa yllätys! Entä teistä?

— Herkullinen, hämmästyttävä!... Mahdotonta on tämän jälkeen olla
uskomatta sallimusta!

— Älkää käyttäkö sitä sanaa: se johtaa ajatuksen sokeaan sattumaan.
Me olemme tietämättämme Jumalan työväkeä, hänen avustajiansa. Hän
johtaa meitä kaukaisia tarkoitusperiä kohti, joita me emme tunne, mutta
lopulta kaikki kääntyy hyväksi kaikille.

Nämä sanat tehosivat Leloon. Hän tunsi, että nainen, joka ne oli
lausunut, oli iäksi hänen voimapiirinsä ulkopuolella. Yhtäkaikki yritti
hän vielä viimeistä ivaa:

— Niinpä teidän mielestänne kaikki Rivolin kadulta, missä teidät ensin
kohtasin, aina Waldorfin hotelliin, jossa nyt olemme, kaikki mitä sillä
välillä on tapahtunut, oli ennakolta määrättyä. Kaikkiko?...

Helena kesti vääjäämättä tätä viimeistä sanaa seuranneen katseen.

— Kaikki, toisti hän viehkeän vakuuttavasti. Ne olivat välttämättömiä,
minä olen siitä vakuutettu.

— Kun Eeva rupeaa filosofiksi, niin se on hirvittävää! sanoi Sant'Anna.

— Viettelijälle kyllä — vastasi rouva Ronald nauraen — mutta
sangen suotuisaa Aatamille!... Mutta nyt »nepaani», — lisäsi tuo
maailmannainen täysin sulavasti — ryhdymme me parhaamme mukaan
hemmoittelemaan tehdäksemme teidän New Yorkissa-olonne niin
miellyttäväksi, että te julistatte meidät maailman viehättävimmiksi
naisiksi: se kuuluu meidän intohimoihimme...

Tämän keskustelun aikana ei Charley Beauchamp, tuo ritarillinen ja
vaitelias veli, joka oli kaikki arvannut, kaikkea pelännyt, jättänyt
keskustelijoita silmistään. Hän seisoi erillään eräässä nurkassa heitä
tarkaten. Hänen alussa levottomat kasvonsa kirkastuivat ja lopuksi
huokasi hän helpoituksesta. Erittyään Lelosta tuli rouva Ronald hänen
luokseen.

— Miksikä sinä tänään katselet minua niin paljon? kysyi hän lyöden
häntä viuhkallaan käsivarteen.

— Siksi etten ole milloinkaan sinua siinä määrin ihaillut.

Heikko puna levisi Helenan kasvoille.

— Olet kyllä oikeassa, vastasi hän vakavasti.

Vähää myöhemmin, kun Helena oli miehensä kanssa vaunuissa, jotka veivät
heitä kotia, pisti hän äkkiä kätensä miehensä käteen. Sanaa sanomatta
Henrik Ronald puristi sitä eikä laskenut irti. Silloin Helena nojautui
häntä vastaan ja istui niin koko loppumatkan äänettömänä, syvästi
onnellisena todellisen rakkauden ja täydellisen turvallisuuden suloinen
tunne sydämessään. Pukuhuoneeseensa tultuaan astui hän oikopäätä Willie
Greyn taulun eteen ja huudahti kuvaamattoman ilon ja riemun ilmein:

— Parantunut, Titania! Parantunut!








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VOITTOISA NAINEN ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.