language: Finnish

KOHTALON LEIKKIÄ

Kirj.

Liina Röösgrén

Helsingissä, Paperikauppa Viertola, 1923.

SISÄLTÖ:

    I. Muistojen hauta.
   II. Nautintoja.
  III. Nautintojen jälkeen.
   IV. Katinkultaa.
    V. Iltahaaveiluja.
   VI. Karnevaalikulkue.
  VII. Kun hauta aukeni.
 VIII. Arvoitus.
   IX. Kuka sinä olit?
    X. Sinun heikko hetkesi tuli.
   XI. Kun se tapahtui.
  XII. Sinun voimasi oli heikkous.
 XIII. Tuskaa.
  XIV. Valkean talon satu.
   XV. Kesätoverini.
  XVI. Minä odotin häntä.
 XVII. Rakkauteni.
XVIII. Sinun nimipäiväsi.
  XIX. Valkea tyttöni.
   XX. Naisen rukous.
  XXI. Muruja.
 XXII. Kuolinlaulu.
XXIII. Miksi sinua rakastan?
 XXIV. Eromme.
  XXV. Yhteinen tie.
 XXVI. Pohjattomalla syvyydellä.
XXVII. Via dolorosa.

Tämä ei ole romaani, ei edes kaunokirjallinen tuote, vain erheisen sydämen tuskainen muistelo, tosielämän traagillinen tarina sydänverellä kirjoitettu.

Vaatimaton kukkakiehkura yksinäisen vaeltajan pienelle hautakummulle.

I. MUISTOJEN HAUDALLA.

Siinä oli hautakumpu. Itse olin sen luonut ja haudannut sinne hänet, jonka ympärille muistot kutoutuvat.

Monen talven lumi kattaa haudan, monen kevään aurinko on sitä lämmittänyt. Monen kesän kukkaset ovat sitä kaunistaneet ja monen syksyn sateet ovat sitä huuhdelleet.

Olen koettanut unohtaa haudan, olen koettanut unohtaa muistot ja olen koettanut unohtaa hänet, jonka sinne hautasin ja jonka ympäri muistot kutoutuvat, mutta muistot elävät, vaikka luulin niiden kuolleen ja lepäävän haudassaan.

Ulkona sataa lunta. Se putoaa suurina hiutaleina ja täyttää ilman. Hämäryys hiipii huoneeseeni. Sen rukki surisee ja muistojen langat valmistuvat.

Sytytän liedelle valkean päästäkseni hämärän lumoista. Valkea palaa räiskyen, mutta tulen kielekkeet muodostavat muistoja ja sikäli kun puut hiiltyvät, muodostuu kuvia ja niiden kuvien keskellä näen kasvot, hänen kasvonsa, jonka ammoin luulin kuolleena muistojen hautaan kätkeneeni.

Ne kasvot ovat vakavat ja hiilien hehku luo poskiin henkevyyttä, kuten ennen luonnollisiin kasvoihin. Leuan pehmeä pyöreys hivelee silmääni. Ylähuulen kaartoviivan siro muoto antaa suulle tunteellisen ilmeen ja silmät, oi, niiden vakava, lapsellisen hätäytynyt katse suuntautuu minuun ja minun sydäntäni vihlaisee niin oudosti. Koetan päästä muistoista, koetan päästä sinusta. Olen armoton kuten usein ennenkin, jolloin katsein ja sanoin iskin sydämeesi ja sain nähdä kasvojesi punastuvan kirkkain veripurppuroin, sain nähdä huuliesi vavahtavan, sain nähdä lapsellisten silmiesi täyttyvän suurista kyynelistä ja sitten sain nähdä sinun poistuvan luotani hitain, horjuvin askelin. Menosi vihlasi rintaani, mutta en kutsunut sinua takaisin, sillä mitä merkitsi minulle sinun tuskasi, koska en sinua rakastanut. Mitä merkitsee minulle nyt, että viehkeän, hiilihehkuisen kuvasi armottomasti sekoitan hiilihangolla. Ei mitään! Sinä olet minulle kuollut. Sinä makaat unheen haudassa ja muistosi tahdon haudata myös.

Monin lampuin ja kynttilöin tahdon valaista huoneeni poistaakseni harhat.

Olenhan nuori. Elämä kutsuu minua ja moni suloinen tyttökuva ilmestyy eteeni. Heidän nuoruutensa on minun otettavissani ja minä riennän heidän luokseen, unohtaen sinut.

II. NAUTINTOJA.

Valot loistavat. Kristallit kimaltelevat kruunuissa. Naisten puvut kohisevat. Monet heistä kulkevat kuin utupilvissä, hiuksissa kimaltelevat timantit ja heidän valkoiset kaulansa, kauniit olkapäänsä ja pyöreät käsivartensa ovat paljaat, huumaten aistejani tuoksullaan.

Valo, ilo ja nuoruus, sen kaiken voin saavuttaa.

Se on minun, miksi en olisi onnellinen?

Viinit helmeilevät. Samppanja vaahtoaa laseissa, juomme nuoruuden ja elämänilojen maljan.

Tuolla kaikuvat vienoina valssin sävelet. Käsivarteeni nojaten astelee vierelläni nuori nainen. Hänen runsas tukkansa hohtaa kuin suuri kimppu päivänsäteitä. Hänen poskensa on pehmeä ja hieno kuin ruusunpunainen sametti ja silmät loistavat kosteina ja salaperäisinä kuin metsälampi. Punaiset, raollaan olevat huulet näyttivät olevan valmiit suuteloille. Tunnen hänen nuoren notkean ruumiinsa lämmön ja valtimo hänen pienessä kädessään sykkii omaani vastaan…

Minä tanssin hänen kanssaan ja hurmaannun. Veri kohisee suonissani, ohimot lyövät. Joku kuiskaa sisässäni: sinun hän on, ota hänet, juo ja juovu rakkaudesta, nauti!

Me keinumme sävelten tahdissa. Hän värisee käsivarrellani. Tanssimme, tanssimme. Hänen poskensa hipaisee omaani. Tuntuu siltä kuin järki, kuin kaikki katoaisi ja näkisin ainoastaan hänet. —

Hurmaannun, kuiskaan hulluja sanoja. Hän painautuu lujemmin vastaani ja hänen henkäyksensä hyväilee kasvojani.

Katsahdan hänen silmiinsä, jotka äsken olivat kuin salaperäinen metsälampi, ja kauhistun. Niissä loistaa nyt eläimellinen halujen tyydytysvaisto. Alan tulla järkiini saaden samalla mieleeni hätäytyneet, lapsellisen vakavat silmät, joihin verkalleen kohoutuvat suuret kyyneleet, ja tulen entiselleni. Vien nuoren naisen pois. Kumarran sirosti ja poistun hänen luotaan. Poistuessani näen kylmät silmät ja pilkallisesti kohoavan kauniin ylähuulen.

Kumarran toiselle. Hän on nuori, juuri kukoistukseensa puhjennut neitonen. Hänellä on kastanjanruskea tukka, kalpea iho ja suuret viattomat silmät. Hän tanssii tanssin vuoksi ja iloitsee siitä. Hän ei huumaa aistejani, eikä itse huumaannu. Hän rupattelee kevyesti tyhjänpäiväisistä asioista ja vakuuttaa kerta kerralta olevansa niin onnellinen, kun saa tanssia kanssani. Hänen kätensä on valkoinen ja siro. Siinäkin lyö valtimo kiihkeästi omaani vastaan, syy kai on tanssin. Me lopetamme. Hän häviää tyttöparveen, minun jäädessä miesryhmään. Annan katseeni liukua yli salin, näen ainoastaan kauniita kasvoja, hymyileviä suita ja loistavia silmiä. Kenenkään silmät eivät ole lapsellisen avuttomat, eikä niihin kohoa suuria kyyneliä. Olen iloinen, sillä sydäntäni ei sellainen näky vihlaise täällä.

Taas soivat säveleet. Parit kiitävät lattialla. Äsken tanssittamani hurmaava nainen tanssii ohitseni. Hän nojaa pariinsa kuten äsken minuun ja heittää minulle kylmän silmäyksen. En tiedä miksi minua inhottaa hänen katseensa. Mieleni tekee pois — huoneeni hiljaisuuteen, mutta velvollisuus emäntää kohtaan pidättää minua täällä. Haen tanssitoveria ja löydänkin yhden, vieden hänet tanssiin. Hän on lihavahko, eikä tanssi kevyesti, mutta hänen valtimonsa lyönti on rauhallinen. Olen häntä pitempi ja voin katsella ylhäältä päin. Otsa ja tasaisten kulmakarvojen ääriviivat muistuttavat minulle erästä toista. Käsikin on jäntevä, työkäsi. Se muistuttaa kättä, jonka kymmeniä kertoja olen omaani sulkenut. Tunnen hurjaa riemua ja puristan vierasta naista kiihkeästi vastaani. Hän nostaa kysyvän katseen minuun ja silmien katse on vakava. Pyydän anteeksi. Hän hymyilee lempeästi ja me jatkamme tanssia. Hän puhuu kanssani ja hänen äänessään on surullinen sointu, joka vihlaisee rintaani. Lopettaessani toivon, etten olisi häntä pyytänyt tanssiin.

Siirryn herrojen huoneeseen. Istumme siellä poltellen ja puhuen politiikasta.

Täällä on hyvä. Täällä eivät muistojen rukit suristen kehrää lankojaan.
Täällä unohdan haudan, jonne olen kätkenyt hänet ja muistoni.

III. NAUTINTOJEN JÄLKEEN.

Aamulla herätessäni oli pääni kipeä. Raotin silmiäni ja tuijotin pimeyteen, joka täytti huoneeni, sillä oli talvinen aamu ja ulkona lumipyryinen sää.

Ohimoissani takoi ja ruumis oli veltto. Ajattelin eilisiltaa ja ellottava tunne tuntui sydänalassa. Turhaan vietetty ilta, hukkaan kulutettu yö. Helmeilevä viini, kuohuva samppanja ja puoleksi verhotut naisruumiit, jotka olivat arkailematta tanssin pyörteissä painautuneet ruumistani vastaan ja värisseet antautumisen halusta.

Rakkaus — luonnonvietti — veren vellova kiihkeys, joka vaati tyydytystä.

Siinäkö elämän tarkoitus, sekö oli nuoruuden unelma?

Minä olen nuori. Ruumiini on voimakas, vereni kuumaa, haluni väkevät ja nainen, jota minut on opetettu kunnioittamaan, hänen silmistään näen eläimen halut.

IV. KATINKULTAA,

Kokosin voimani, voitin velttouteni ja menin ulos. Vaelsin katuja talvipäivän hämäryydessä selvitellen kipeää päätäni. Kadut vilisivät täynnä ihmisiä, sillä oli joulunaluspäivät. Kaikilla oli kiire. He riensivät myymälöihin ja sysivät toisiaan syrjään saadakseen ostettavansa ensin.

Eräällä kadulla tapasin eilen kohtaamani nuoren tytön. Tarjouduin kantamaan hänen pakettejaan. Kävelimme yhdessä, mutta tänään hän ei ollut sama kuin eilen. Viattomien silmien katseessa luin pyyteen ja liikkeiden sirous oli pelkkää kiemailua.

Ajattelin: yössäkö oli lapsen viattomuus kadonnut ja sialle tullut naamiota kantava nainen. Oikeat helmet vaihdettu väärennettyihin. Puhdas kulta katinkultaan.

Erotessamme rapun hämäryydessä puristin hänet syliini ja suutelin häntä suulle. Hänen huulensa imeytyivät omiini ja ruumis värisi nautinnosta. Kadulle tultua inhotti minua. Muistin äkkiä oman sisareni. Hänkin oli nainen. Mahtoiko hänelläkin olla samat pyyteet. — Halusin asettaa hänet erikoisasemaan ja muistelin häntä pienenä kirkassilmäisenä olentona, jonka heleä nauru ja suloinen ääni täyttivät huoneet. Nauroiko hän nytkin yhtä heleästi kuin silloin, jolloin yhdessä leikimme? —

Ei, hän ei nauranut niin. Eikä ääni ollut yhtä suloinen. Silmien kirkkauskin oli himmentynyt. Niissä ei enään kuvastunut taivas, niissä asui usein tuska.

Se oli ilmaantunut niihin silloin, sen kevään jälkeen, jolloin hän usein oli heleästi nauraen samoillut ystävänsä kanssa kukkivilla kedoilla ja istunut kirsikkapuun alla. Sitten oli ystävä mennyt ja hänkö oli jättänyt tuskan?

Sain kovan ikävän. Minun täytyi rientää sisareni luo.

Saavuttuani hänen asuntoonsa otin hänen kasvonsa käsieni väliin, katsoen häntä syvälle silmiin. Hän hymyili minulle valoisaa hymyänsä. Suutelin häntä otsalle, sillä tiesin, etteivät ne silmät koskaan olleet kenellekään pyyteitä julki tuoneet. Hän oli rakastanut, mutta hänen rakkautensa oli kirkas kuin kristalli, kuin erään toisenkin rakkaus, hänen, jonka avuttomiin lapsen silmiin hitaasti kohosivat suuret kyyneleet.

V. ILTAHAAVEILUJA.

Vietin joulua lapsuuteni kodissa, maan sydämessä. Ympärillämme oli hiljaista. Suuret puut seisoivat talomme vieressä juhlallisen vakavina. Loitompana hohtivat laajat hanget kuin valkeat hurstit ja vielä kauampana, siellä, missä taivas ja maa sulautuivat yhteen, häämöittivät sinimetsäiset kukkulat, joiden taa aurinko lyhyen talvipäiväisen vierailun jälkeen painui levolleen.

Katselin ikkunastani joka ilta sen verkkaista alenemista. Toisinaan hohtivat silloin kukkulat kullassa ja purppurassa, toisinaan ne olivat kuin verellä valeltuina. Ajattelin: noin menivät vuodetkin, noin kului ihmiselämä. Toisten kimaltelevana ja kauniina, toisten verisiä jälkiä jättäen. Kaikki vaelsivat verkalleen kohti samaa päämäärää — hautaa ja elämä oli monelle lyhyt kuin talvipäivä ja hämärä kuin sekin usein. — Mitä oli auringon laskun takana? Mitä oli ihmisen elämän loputtua? Pimeyttä, tyhjyyttäkö, vaiko kauniita, hohtavia maailmoita ja puhtaita, jaloja olentoja, jotka kultaisin siivin lennellen tiellemme onnen kukkia heittelevät? — —

Mietteeni keskeytyivät kevyen käden olalleni laskeuduttua. Käännähdin ympäri. Vierelläni seisoi äitini, kauniina ja solakkana. Hänen kasvonsa olivat tyynet, silmät kirkkaat ja vanhuuden-valkea tukka ympäröi kiharaisena hänen korkeaa otsaansa.

— Mitä mietit poikani? hän kysyi.

— Elämän arvoitusta, vastasin.

— Ei se miettien selviä. Se käsitetään eläen — ja silloinkin puolittain.

— Entäs onni, äiti, mistä se on löydettävissä?

— Omasta itsestämme. Se asuu meissä. Muualta hakien emme sitä koskaan tavota. Joskus tuntuu siltä, että voisimme sen sieltä tai siinä saavuttaa, mutta liki tultuamme haihtuu se utupilven tavoin pois ja häviää. Toisinaan kimmaltelee se siellä tai täällä, mutta jos lähdet sitä takaa ajamaan, huomaatkin sen olleen virvatulen, joka lähetessäsi pakenee saavuttamattomana ja silloin kutsut itseäsi onnettomaksi. —

— Tee työsi, täytä velvollisuutesi, lapsi ja silloin huomaat, että onni ei tule ulkoapäin, vaan sisältä, omasta itsestäsi.

Otin äitini käden ja suutelin sitä. Hän silitti kevyesti päätäni ja poistui. Hänen mentyään seisoin ikkunassani kauan, katsellen kuinka hämärä vaihtui pimeydeksi ja kuinka tähti toisensa jälkeen syttyi tummalle taivaanlaelle.

Lapsena olin tähtiä kutsunut Jumalan ja enkelten silmiksi tai taivaan akkunoiksi, joista autuaiden juhlatulet vilkkuivat maan viheliäisille asukkaille tienviittoina. Nyt tiesin tähtien olevan taivaan kappaleita, mutta en tahtonut sitä totuutta uskoa, vaan kutsuin niitä ajatuksissani Jumalan silmiksi.

VI. KARNEVAALIKULKUE.

Oli sunnuntai. Maaliskuun ilma oli kirkas, taivas sininen ja aurinko heloitti täydeltä terältään sulattaen kaduilta lumen.

Riensin kadulle, ihmisvilinään. Näin kaikenlaisia kasvoja, outoja ja tuttuja. Koetin hakea heidän sielujaan, mutta he kulkivat kaikki kuin naamiot kasvoilla. Toisien muoto oli murheellinen, kasvot pitkiksi venähtäneet. Muutamat koettivat naamioida itsensä hyveellä, mutta silmistä pilkisti irstaisuus. Jotkut kulkivat hymyillen, puoliavoimien huulien raosta valkeat hampaat loistaen. Ajattelin:

Hymyilet, hampaasi ovat kauniit, mutta tilaisuuden sattuessa voisit hymysi muuttaa irvistykseksi ja valkeat hampaasi voivat purra armottomasti ja syvään.

Tuolla meni joku nojaten toisen käsivarteen, nauraen ilotonta naurua. Hän kai kulki tuska sydämessä ja epätoivo sielussa. Jotkut kulkivat laahustaen. Heidät tylsät kasvonsa olivat puhumattomat. Jonkun muoto oli tyhmä ja kasvot kuin ohitse kulkeva kysymysmerkki. Onnellisia kasvoja hain turhaan.

Riensin kotiini miettien:

Elämä on karnevaaliviikko, jolloin kukin kulkevat toistensa ohi, salaperäisenä, tuntemattomana, naamio kasvoillaan.

VII. KUN HAUTA AUKENI.

Hauta aukeni ja muistot astuivat sieltä esiin kuin kuolleet ylösnousemuksessa.

Pieni nykäisy ja padottu virta tulvii entistään voimakkaammin murtaen sulkunsa kokonaan.

Tänään tulin työstäni miettien äitini sanoja:

»Tee työsi, täytä velvollisuutesi — olet onnellinen.»

Olin tehnyt niin ja tunsin mielenrauhaa. Silloin muutaman kadun kulmassa huomasin äkkiä pienet kasvot ja avuttomat lapsensilmät.

Minut nähdessään veri purppuroi hänen kasvonsa, huulet vavahtivat ja käsi puristi kiivaasti vierellään kulkevan, suloisen tyttösen käsivartta.

Tyttö katsahti äitiin ihmettelevästi. Muuta en nähnyt. He hävisivät ihmistungokseen. Mutta minun muistojeni sammaltunut hauta aukeni, minun vahvasti padottu virtani särki sulkunsa ja vieri yli äyräittensä.

Nyt istun hämärässä ja annan muistojen kuva kuvalta nousta haudasta ja vaeltaa ohitseni. Annan virran rynnätä yli äyräittensä, koska en kykene sitä uomaansa sulkemaan.

VIII. ARVOITUS.

Sinä olit minulle meikein tuntematon saapuessani sinun kauniiseen kotiisi sinä talvi-iltana.

Tulin odottamatta, sinä yllätyit. Vakavilla kasvoillasi ailahti ilo. Ojensit kätesi kuin syleilyyn. Rintaani valahti enemmän ihmettelyn kuin mielihyvän tunne; olit vieras nainen ja kuitenkin niin tutunomainen.

Katselin sinua. Kasvojesi vilkas, ilmehikäs muoto miellytti minua, Puheesi oli nopeaa, muuttuen helposti äänilajista toiseen. En voinut kutsua sinua kauniiksi, mutta herätit minussa mielenkiintoa. Puhelimme paljon ja huomasin sinulla olevan laajat tiedot monella eri alalla. Puhellessasi katselit silmiini vapaasti ja avoimesti kuin lapsi.

Koetin arvailla ikääsi. Voit olla kaksikymmenen vuotias, voit olla neljäkymmentä. Kasvojesi hipiä oli valkoinen, vivahtaen vähän keltaiseen. Kun innostuit, kohosi poskillesi puna ja silmäsi saivat tumman, syvän sinivärin. Kätesi oli pieni, herkän tunteellinen, mutta hyvästellessäsi puristit sillä omaani voimakkaasti, toverillisesti.

Saattaessasi minua eteisen ovelle kuiskasit hellän hyväilevästi:

— Älkää jättäkö minua kauaksi yksin, tulkaa pian katsomaan!

Luvatessani täyttää pyyntösi, katsoin sinua syvälle silmiin. Sinä punastuit vahvasti, mutta silmiesi kirkkaassa katseessa en lukenut mitään pyydettä.

Kadulle tultuani en kohdannut ketään tuttua, siksi sain rauhassa ajatella sinua. Et ollut ennen kohtaamieni naisten kaltainen olit erilainen. Olit kiehtova ja pois työntävä. Olit lempeän hellä ja kuitenkin kylmä kuin jää.

Sinun vierelläsi voisi sulaa, voisi lämmitä, mutta voisi myös paleltua ja muuttua kovaksi. — Tunsin sinussa piilevän paljon samaa ainesta kuin itsessäni. — Pidin luonteesi vahvana, melkeimpä voittamattomana. Päätin mitellä voimia kanssasi, päätin saada selvän olemuksestasi. Ehkä olitkin näyttelijätär, joka harjoittelit elämän suurella näytöslavalla. Ehkä olit teeskentelijätär, peilin edessä seisoen, kokeilulla saavuttanut taidon, vanhanakin katsella toista lapsen viattomalla katseella. Salaperäinen olit, eikä sinulta viehätysvoimia puuttunut. Mutta jos olitkin sellainen, en minä ainakaan verkkoihisi sotkeutunut, sillä tiesin, etten milloinkaan sinuun rakastuisi.

IX. KUKA SINÄ OLIT.

Makasin kauan valveilla vuoteellani ja mietin. Monta kertaa kysyin itseltäni kuka olit sinä ja kuka olin minä, ja miksi tiemme yhtyivät? Kysyin myös sitä, mikä voima minua luoksesi veti ja miksi sinua kaipasin.

En tuntenut sinua kohtaan mitään himoa. En koskaan ajatellut mahdollisuutta saada omistaa sinut. Tähän asti oli himo aina vallannut minut joka kerta, kun joku nainen oli minua miellyttänyt, saattaen heti ojentamaan käteni poimiakseni hedelmän, ilman, että himoitsemani naisen läsnäolo olisi syvästi vaikuttanut tai häirinnyt sisäistä ajatustani.

Sinuun nähden ei himo kiihdyttänyt vertani ja oli kuin se olisi häveten piiloittunut jonkun toisen, voimakkaamman tunteen taakse. Määräämättömän, ja jota en halunnut ruveta määräämäänkään, en ruumiillisesti, enkä henkisesti. Mutta minä tulin hermostuneeksi, olin kiihtynyt, olin levoton, kuitenkaan ei mitään tuskallista liittynyt tähän tunteeseen, vaikka se askarruttikin ajatuksiani.

Usein löysin itseni ajattelemasta sinun henkisiä kykyjäsi sekä ruumiisi sopusuhtaista kauneutta, mutta ne eivät minua hurmanneet, eivätkä tehneet kiihkomieliseksi. Sinä miellytit minua, mutta minä en rakastanut sinua. Kuitenkin sinä kiehdoit minut ja kiinnitit minun mieltäni enemmän kuin muut naiset. Sinä teit sen erikoisella tavalla ja senvuoksi pidin sinua keimailijana, joka koetit kietoa minut ja sitten taitavan sotapäällikön tavoin tilaisuuden tullen saartaa ja vallata minut. Tehdä sitten rakastajaksesi, minun kuitenkaan sinua rakastamatta, mutta jos niin ajattelit, olit laskenut väärin, minä en ollut se mies, joka annoin muovata itseäni naisen tahdon mukaan. —

En tuntenut entisyyttäsi, enkä halunnut sinulta enkä muilta sitä tiedustella, päätin lopettaa tuttavuuteni tai ainakin tavata harvoin. Mutta en tehnyt kumpaakaan, sillä ikävöin sinua. Halusin kuulla vaihtelevaa ääntäsi, halusin puristaa kättäsi. Halusin laskea kanssasi leikkiä rakkaudesta, johon aineeseen usein palasimme, vaikka koetimmekin sitä huolellisesti karttaa puhelemalla muista asioista.

Kerran samaan jouduttuamme sanoit sinä tuskallisesti — niinkuin minusta tuntui:

Miksi meidän puheemme aina menee samaan asiaan. Olemmehan jo yksimieliset siitä, ettei löydy muuta kuin äidinrakkaus, muu on pyydettä, omistushalua. Puhutaan toki muusta.»

— Puhutaan — sanoin minä, mutta hetken kuluttua puhuimme kuitenkin siitä ja sen huomattuamme nauroimme molemmat. Mutta pois lähtiessäni näin silmissäsi suuret kirkkaat kyyneleet, jotka hitaasti vierivät poskillesi. Ja minä tunsin suuren halun painaa sinut vasten rintaani, — sillä lähdin matkalle, enkä näkisi sinua useampaan päivään — mutta sinä puristit kiivaasti kättäni ja juoksit nopeasti pois, sulkien oven jälkeesi.

X. SINUN HEIKKO HETKESI TULI,

Ja sitten tuli sinun heikko hetkesi, tuli minulle suurena hämmästyttävänä yllätyksenä.

Se oli kesäkuinen ilta, uuvuttavan lämmin helteisen päivän jälkeen. Olin palannut matkaltani, ja halusin tavata sinut. Menin kotiisi. Riensit vastaani silmät ilosta loistaen. Hyväilit käsiäni ja lepertelit kun lapsi, mutta sinun huulesi värähtelivät ja äänesi sointu oli matala ja siinä väreili pidätetty itku.

Katsellessani sinua tuli mieleeni elegia. Niin, sinä olit elegia. Kaukainen, saavuttamaton ja hellä. Sydäntäni ahdisti, kysyin: — Mikä sinun on? Miksi olet tuollainen?

Vastasit katkonaisesti:

— Ikävöin sinua! Ikävöin niin etten saanut rauhaa päivällä, enkä unta öillä. Luulin kuolevani. Tunsin jonkun seisovan vuoteeni vieressä ja sain mieleeni: se on kuolema, joka on tullut minua noutamaan, enkä koskaan, en koskaan enää saa nähdä sinua. Tuskani yltyi ja sitten en voinut kestää, vaan kirjoitin sinulle. Sanoin kaiken mitä tunsin, mitä ajattelin ja nyt sinä olet saanut kirjeeni ja lukenut sen.

En ollut saanut silloin vielä kirjettäsi ja sanoin sen sinulle. Silloin pyysit, etten sitä koskaan lukisikaan. Se oli vain lapsellinen tai ehkä sairaloinen hätäsanoma, joka yön hämäryydessä kohosi ihmisrinnasta. —

Saneessasi tätä koetit nauraa, mutta kyyneleet tulivat silmiisi ja sinä sanoit, kuin anteeksi pyytäen:

— En sille mitään voi, että rakastan sinua, sinä rakas, sinä ainoa. Sitten sinä aioit paeta, mutta otin sinun kätesi ja hyväilin sitä sanoen ainoastaan: Luulin sinua vahvaksi, mutta sinä olitkin heikko, mutta heikkoudessasi on sinun voimasi. Suljin sinut syliini hyväillen sinun tummia kiharoitasi ja sinä makasit rinnallani kiihkotta ja rauhallisena kuin lapsi äitinsä sylissä. Katsoin syvälle silmiisi. Hakien niistä samaa kuin toisten kohtaamieni naisten silmistä, mutta en löytänyt muuta kuin suuren rakkauden ja tuskan.

Näin istuimme kauan ja sitten laskin sinut sylistäni ja lähdin kotiini.

Rinnassani oli epämääräinen tunne. Vuoroin olin poikamaisen ylpeä sinut voitettuani, vuoroin tunsin syvää tuskaa. Olin kuin petturi edessäsi, enkä kuitenkaan ollut koskaan sinulle valehdellut. Enhän minä sinua rakastanutkaan, mutta miksi kuitenkin iloitsin tietäessäni sinun itseäni rakastavan.

XI. KUN SE TAPAHTUI.

Ja sitten tapahtui se, jonka sinä et milloinkaan uskonut tapahtuvan ja jonka minä tiesin tapahtuvan, sillä minä olin nuori, ruumiini oli voimakas, vereni kuuma ja haluni olivat väkevät. Ja sinä olit heikko, rakastit minua ja painoit pääsi rintaani vasten, niin usein, niin usein!

Muistathan päivän ennen sen tapahtumista. Kuljin kuin kuumeessa. En tahtonut olla luonasi, mutten tahtonut olla poissakaan. Jos menit toiseen huoneeseen, ikävöin sinua ja huusin nimeäsi, kunnes saavuit luokseni, katsellen minua suurin, kysyvin lapsensilmin. En voinut katsoa silmiisi. Puhelin vaan jokapäiväisiä asioita. Vastasit niihin rauhallisesti, mutta äänesi kuullessani vahva ruumiini värisi.

Tahdoin ottaa kätesi omiini, mutta sinun ahkerat kätesi olivat sinä iltana vieläkin ahkerammat. Pidin niitä silmällä, huomatakseni niissä samaa kuin omissanikin, mutta sinun; kätesi liikkuivat rauhallisesti ja työskennellessäsi puhuit lapsiesi leikeistä. Oli kuin kaikki ajatuksesi olisivat olleet heihin kiintyneet. Ja minun kuumeeni kohosi.

En milloinkaan mieheksi tultuani muista peljänneeni mitään, enkä ketään ja nyt pelkäsin sinua, joka olet niin kevyt, että vaivatta voin nostaa sinut maasta pääni tasalle. Sinun pieni kätesi oli minulle vaarallinen. Koetin olla siihen tarttumatta mahdollisimman kauan.

Viimein, puoliyön tienoissa nousin lähteäkseni. Ojensit kätesi hyvästiksi. Se oli melkein kylmä. Kasvoiltasi oli kaikki veri paennut. Kumarruin puoleesi, suutelin huuliasi kevyesti, kuin sisarta suudellessa. Et vastannut suudelmaani ja silloin valtasi minut hurja kiihko. Suljin sinut syliini, nostin sinut ylös ja kannoin ympäri huonetta. Sinä painauduit vastaani, kiersit kätesi lujasti kaulaani ja toistit kuiskaten nimeäni.

Olin kuin juopunut. Kaikki aistini olivat sekaisin. En ajatellut mitään, en muistanut ketään muuta kuin sinut.

Painoin kiihkoisena sinua vasten rintaani tietoisena siitä, että olit sieluinesi, ruumiinesi minun omani, tuntien antaumuksen riemua, sillä sinä rakastit minua. Minä olin sinulle kaikki.

Aamun sarastaessa poistuin luotasi kylmenneenä, melkein vihamielisin tuntein.

En vastannut jäähyväissuudelmaasi, enkä välittänyt siitä, vaikka silmiesi kirkkaan katseen kyyneleet sumensivat. Ajattelin ainoastaan itseäni ja sanoin melkein tylysti; — Et saa itkeä se tekee mieleni surulliseksi.

Vastasit hymyillen kyyneltesi läpi: — Enhän itkekään nyt!

— Et nyt, mutta et saa itkeä sittenkään, kun olen mennyt! Sitten irroitin käteni käsistäsi ja poistuin, jättäen sinut yksin.

XII. SINUN VOIMASI OLI HEIKKOUS.

Lintujen laulu kajahti puistojen läpi kulkiessani. Ne lauloivat täyteläisin rinnoin iloisen elämän yltäkylläisyydestä. Puiston puiden lehdet liikahtivat hiljaa. Ruohon korsi nyökkäsi toiselle, sillä aamutuuli kiirehti ohi pannen merenpinnan väräjämään hienoissa lipattavissa laineissa. Luonto heräsi uuden päivän askareihin silloin, kun minä valmistauduin levolle. Seisoin vielä hetken avatun ikkunani edessä antaen aamutuulen hyväillä yövalvonnasta rasittuneita silmiäni ja hurmiohetken veltostamia kasvojani. Sitten vedin uutimet ikkunain eteen paneutuen maata.

Vuoteeni raidit tuntuivat vilpoisilta ja sydämeni värähti hetkellisestä kaipauksesta.

Muistin lämpimän notkean ruumiisi, jota äsken vielä olin kiihkeässä hurmassa syleillyt ja käsivarteni kohosivat syleilyyn, mutta silloin muistin tekoni ja käsivarteni vaipuivat sivuilleni.

Vihastuin itselleni, koska olin heikko, mutta vielä enemmän vihastuin sinulle sinun heikkoutesi tähden, joka kuitenkin oli sinun ja koko sukupuolesi väkevyys. Sillähän te voititte itsellenne kaikki. Sen avullahan te pakoititte miehet eteenne polvistumaan ja heikkoudellanne hallitsitte heitä.

Mutta minä vihasin sinua vielä senkin tähden, että sinä heikkoudessasi unohdit olevasi äiti ja antauduit muun miehen kuin lapsesi isän syleilyyn. Sinä tallasit itsessäsi äitiyden lokaan, sinä häväisit aviovuoteesi ja teit itsesi mahdottomaksi olemaan enää puolisona. Ja kuitenkaan et tekoasi katunut. Sinä iloitsit, sillä olit saanut antaa itsesi sille miehelle, jota rakastit. Olit saanut tuntea antaumuksen onnea. Uskoit saaneesi uuden elämän, kehittääksesi siitä rakkautesi lapsen, voidaksesi hänessä rakastaa vielä syvemmin minua.

Minä vihasin sinua siksi, että illalla aikoessani luotasi pois olivat kasvosi kalpeat ja kätesi melkein kylmät. Mutta kaikkein enimmän vihasin sinua siksi, ettet vastannut suudelmaani. Jos sen olisit tehnyt, olisi kiihkoni laimentunut, kuten usein ennen oli tehnyt nähdessäni naisten himon pistävän vähimmästäkin esiin ja silloin olin voinut jättää heidät, Mutta sinun kylmä kiihkottomuutesi oli valanut tulta suoniini ja saanut minut tekemään sen, jota nyt kaduin ja joka sinussa riisti sen ihanteeni, jonka lapsekkaissa silmissä aina kuvastui puhdas sielu, mutta joka nyt varmaan ensi kerran kohdatessamme olisi mustempi kuin kenenkään ennen kohtaamani naisen sielu. — Pelkäsin nähdä sinua, niinkuin peljätään nähdä sen ihmisen kuollutta ruumista, jonka itse on tappanut.

Mainitsin nimeäsi ja kirosin sitä päivää, jolloin olin astunut kotisi kynnyksen yli ja päättänyt ruveta mittelemään voimia kanssasi, koska minä olin kuitenkin siinä kamppailussa hävinnyt, sillä sinun voimasi oli heikkous ja sinä sanoit rakastavasi minua, kutsuen minua ainoaksesi.

XIII. TUSKAA.

Sinä kirjoitit minulle rakkauden hehkuisia ja kaihoisan ikäviä kirjeitä, joissa pyysit minun saapumaan luoksesi. Sinä pyysit vain saada nähdä minua. Halusit vain kuulla ääneni ja kuulla huoneittesi kajahtelevan reippaiden askelteni äänestä, voidaksesi taas olla onnellinen.

Sinä pyysit, rukoilit ja kerjäsit minua luoksesi, mutta minä en tullut, sillä minä en rakastanut sinua, etkä sinä ollut enää ihanteeni.

Sinä kirjoitit kulkevasi yön hämyssä niitä katuja myöten, joita tiesit minun kulkevan, voidaksesi edes siten olla lähelläni.

Sinä kerroit jokaisena päivänhetkenä ajattelevasi minua ja toivoit saavasi istua lattialla voidaksesi nojata sairaan pääsi polviini, taikka jollen antaisi sinun siinä olla, istuisit sinä jossain hiljaa ja äänettömänä katselisit minua, sillä sinä rakastit minua ja minä olin sinun kaikki kaikkesi. Sinä pyysit minulta itsellesi lasta, voidaksesi rakkautesi minusta siirtää häneen ja kuullaksesi hänen suustaan ne sanat, joita minä en koskaan tulisi sinulle sanomaan: »rakastan sinua!»

Näin sinä kirjoitit, mutta minä olin armoton, enkä luoksesi tullut. Ja kun omatuntoni minua kovuudestani soimasi, menin kaduille ja kujille ja ostin rahalla rakkautta niiltä, jotka sitä myivät ja nautin yön, viskatakseni heidät aamun koittaessa kadulle jälleen, unohtaen, että heitä oli ollutkaan. Ja niin menivät päivät, viikot vierivät ja kuukaudet kuluivat, mutta ostetun rakkauden hurmiohetket jättivät jäljet ruumiiseeni tuottaen samalla tuskia sieluuni ja silloin minä vihasin sinua, vihasin niin kuin vaan ihminen voi toista ihmistä vihata, joka häneltä sielun rauhan riistänyt on.

Vanhenin muutamassa viikossa enemmän kuin useissa vuosissa. Mieleni hilpeys haihtui, jättäen jälelle synkkyyden.

Silloin kerran päätin mennä luoksesi ja antaa vihani kuohuvan sapen virrata ylitsesi.

Sinä päivänä oli taivas pilvinen ja harmaa kuten mielenikin.

Kuljin kiertoteitä, kuohuttaen mieltäni vihaan ajattelemalla kohdannutta onnettomuuttani, johon sinä olit syyllinen.

Viimein saavuin kotisi luo ja samassa näin pilvien haihtuvan ja aurinko paistoi täydeltä terältään.

Tapasin puutarhasi veräjän avoinna ja menin sisään. Hiekka narisi jalkojeni alla puutarhakäytävällä, jota myöten kiiruhdin.

Pysähdyin portailla. Ovesi oli suljettu, mutta ei lukittu. Menin sisään samoillen tyhjissä, avarissa huoneissasi löytämättä ketään.

Viimein perimmässä huoneessa, joka oli makuuhuoneesi, kuulin valittavan äänen. Raotin ovea ja katsoin sisään. Olit pystyttänyt sinne alttarin, jonka päällä oli Ristiinnaulitun kuva. Alttarin ääressä olit polvillasi rukoillen. Kuuntelin sanojasi. Ne kulkivat tuskallisen hätäisinä huultesi yli. Sinä pyysit Vapahtajaa kuolettamaan rakkautesi minuun. Sinä pyysit häneltä voimaa voidaksesi riistää sydämestäsi kuvani. Sinä rukoilit ja itkit.

Sydämeni heltyi. Halusin palata luoksesi, sulkea sinut syliini ja lohduttaa sinua, mutta minä olin raukka ja raukkana pakenin, jättäen sinut, raadellun, kärsivän naisen ja pakenin.

Juuri kun olin puutarhastasi astumaisillani kadulle, vilahti jotain valkoista pensaan välistä ja sinun pieni tyttösi syöksähti eteeni.

Hän katseli minua suurin tutkivin silmin kysyessään:

— Miksi olet ollut näin kauan poissa?

En osannut vastata. Lapselle en voinut valehdella, vielä vähemmin sanoa oikeata syytä poissaolooni. Katselin häneen äänetönnä. Silloin hän jatkoi:

— Äiti on itkenyt paljon. Hänellä on ollut hirmuisen ikävä sinua. Öillä kuulen hänen unissaan puhuvan sinusta. Pelkään äidin kuolevan kun sinä et enään tule hänen luoksensa ja silloin olisin minä yksin, niin yksin maailmassa!

Äiti varmaan nytkin odottaa sinua. Mene hänen luokseen tai olitko jo siellä?

— Olin äitisi huoneissa, mutta en voinut häiritä hänen hartauttaan. Hän rukoili.

— Äiti rukoilee usein sinun puolestasi. Hän ikävöi sinua. Sanonko hänelle, että olit täällä ja lupaatko tulla pian hänen luokseen?

— Sano vaan että olin, sanoin lapsellesi aikoen mennä, mutta hän otti käteni, katsoi silmiini ja toisti kysymyksensä. En voinut kieltää, siksi sanoin:

— Tervehdä äitiä ja sano, että tulen pian hänen luokseen.

Lapsi katsoi vakavasti silmiini, suuteli kättäni ja riensi pois, luoksesi, viemään tervehdystäni ja minä jatkoin matkaani sydän kummallisesti heltyneenä, eikä mielestäni poistunut sinun tuskallinen hätähuutosi.

XIV. VALKEAN TALON SATU.

Suuri valkea talo oli kaukana hiljaisessa metsässä. Suuret tummat puut vartioivat sitä kolmelta puolen, neljännellä oli vaahtoisa virta, muodostaen puutarhan takana jyrkän putouksen, aivan kuin vesiseinän. Puutarhassa kasvoivat kesäisin tummat tuhatkaunot, vaaleanpunaiset ruusut ja heleänväriset unikot, mutta pimentopuolella kasvoivat tummasilmäiset orvokit sammaleisten kivien kupeella.

Kaikki ihmiset ja kasvit olivat vakavia, ikäänkuin suuren murheen painamia. Tuulen suhina korkeiden puiden latvoissa kuului kaukaiselle huokaukselle ja virran kohina oli valitusta joka toistui lakkaamatta, yöt päivät.

Sitä suurta valkeaa taloa hallitsivat vahva, synkkä mies ja hento,
vaalea nainen, kulkien kumpikin tahollaan hiljaisina ja äänettöminä.
Ja harvoin, jos koskaan vaihtoivat he katseita tai sanoja keskenään,
Äänettöminä istuivat he aterialle, äänettöminä nousivat he siitä.

He olivat kuin vieraat ja kuitenkin yhdisti heitä pyhän kirkon katkeamaton side.

Vahva, synkkä mies oli usein pitkät ajat matkoilla ja silloin valkean talon salissa soivat ihmeelliset säveleet, hennon, vaalean naisen pitkien sormien kosketellessa flyygelin kieliä. Ne säveleet kohosivat korkealle, ne kiersivät iloiten siellä ja hiipivät sitten alas hiljaa kuin voihkien kyynelettömän itkun haikeana nyyhkytyksenä.

Silloin vaipuivat vaalean naisen pitkät sormet liikkumattomina koskettimille, hänen hennot hartiansa vavahtelivat ja rintaa kouristi haikea kyyneletön nyyhkytys, mutta se ei koskaan avannut kyynelten lähteitä. Sitten hän nousi ja kulki pois kukkiensa luo puutarhaan. Kasteltuaan niitä hetkisen palasi hän takaisin saliin ja löysi sieltä tavallisesti pienen, kalpean tyttönsä, jonka syvät orvokinsiniset silmät olivat kyynelissä tenhoisan soiton vaikutuksesta.

Nähdessään kyyneleet tyttönsä silmissä, sulki vaalea nainen hänet kiihkeästi syliinsä ja kantoi hänet puutarhan aurinkoisille käytäville.

Siellä hän käski lapsen leikitellä hoitajansa kanssa, jääden itse istumaan varjoisan puun alle, määrättömyyteen tähdätty katse silmissään.

Pieni tyttönen leikki vakavia leikkejänsä, kunnes aurinko painui metsän taa ja puiden pitkät varjot levisivät käytäville ja nurmikolle. Silloin vaalea nainen kutsui hänet luokseen, suuteli häntä otsalle ja käski mennä levolle. Ja lapsi meni, mutta rauhattomassa unessa eli hän synkän päivän tapahtumat uudestaan, heräten aamulla väsynein silmin ja kalpein poskin, toistaakseen samat elämykset vuodesta vuoteen uskaltamatta kenellekään valittaa ikäväänsä tai kysyä keneltäkään mitään.

Tytön tultua suuremmaksi saapui valkeaan taloon kaunis, vieras nainen, jonka suuret silmät hohtivat kuin tähdet ja ääni helisi kuin yöllisellä lakeudella hopeatiuku. Hän oli viisas ja oppinut, osasi monet kielet ja opetti niitä kalpealle tytölle. Hän tiesi kaikki maailman maat ja tunsi niiden kansat ja ymmärsi selittää heidän tapansa tyttöselle, joten hänkin viisastui ja oppi ymmärtämään paljon asioita.

Mutta valkean talon synkkä vahva haltija ei poistunut enää koskaan kauaksi aikaa matkoille, vaan muuttui hilpeäksi ja iloiseksi vieraan naisen tavoin. Laulaen usein kauniita laulujaan tähtisilmäisen naisen säestäessä häntä.

Talon vaalea hallitsijatar otti silloin lapsen mukaansa ja vaelsi hänen kanssaan synkkiä metsäisiä teitä tölleihin viemään apua niiden köyhille asukkaille. Heidän kiitoksensa kuullessaan saivat kalpean naisen silmät kirkkaan katseen, pehmeä käsi taputti hellästi pientä pellavapäätä ja äänen sointu oli hyväilevän hellä ja silloin tyttönen tiesi ettei kellään lapsella ollut parempaa äitiä ja hänen nuori sydämensä paisui onnesta omistaessaan sellaisen aarteen.

Näin vierivät taas vuodet. Tyttösen sanottiin saaneen kaikki tarvitsemansa tiedot ja vieras nainen halusi lähteä pois. Hän oli entistään iloisempi. Hänen äänensä helisi entistään kauniimmin, mutta tähtisilmien pitkissä ripsissä väreilivät kyyneleet ja niiden katse suuntautui usein talon haltijaan. Viimein koitti matkapäivän edellinen ilta. Äiti ja tyttönen kulkivat tavallisilla retkillään, palaten vasta myöhään, sillä matka oli ollut pitkä. Ilta oli kuutamoinen, siksi seisahtuivat he kosken partaalle katsellen sen kuun hopeassa kylpevien laineiden riemuisaa karkeloa.

Seisoen hiljaa pitivät he toistensa käsiä, silloin yhtäkkiä helähti hopeanheleä nauru, siihen yhtyi toimen matalampi ja samalla näkivät he voimakkaan miehen rintaansa puristaen kantaen sylissään vierasta tähtisilmäistä naista.

Äiti parahti, tarttui lujasti tytön käteen jo juosten pakenivat he taloon. Tuskallisesti puristaen tyttöä rintaansa vasten kuiskasi äiti hyvää yötä ja riensi huoneeseensa.

Tyttönen meni myös makuulle ja nukkui, kumma kyllä, heti, heräten vasta kuullessaan äitinsä huoneesta seuraavan kiivaan keskustelun:

— Pettynytkö? Kutsu vaan sitä sillä nimellä, jos tahdot, mutta kuka petti ensin? Kuka toisen miehen hedelmöittämänä lasta rintansa alla kantaen viattomana neitsyenä toiseen mieheen itsensä vihkiä antoi, murskaten siten jo hääyönä miehensä elämän onnen, pahoittaen hänet häpeäänsä peittääkseen jättämään maailman, sen ilot ja nautinnot ja pakenemaan tänne metsän peittoon elääkseen halveksimansa naisen rinnalla ja nähdäkseen toisen miehen hedelmän puhkeavan kukkaan. Onko mielestäsi outoa, jos joskus haen lääkitystä vuosikausia saamiini, alati vertatihkuviin haavoihini. Sano, millä oikeudella odotat minulta uskollisuutta.

— Rakkauteni oikeudella.

— Rakkautesi, jonka kukan toinen mies poimi, jättäen minulle taitetun varren.

— Mutta se taitettu varsi on kiintynyt sinuun. Sen juuret saavat elinvoimansa vaan rakastamalla sinua. Ja näinä pitkinä vuosina en ole lakannut uskomasta rakkauteni voimaan, enkä toivomasta sinun kerran rakastumasta itseeni. Kuuletko, rakastan sinua ja kerjään rakkauttasi. Olethan mieheni ja pyhä kirkko on yhdistänyt meidät.

— Rakkauteni on nyt saanut toinen nainen ja kirkko kiroaa porton avioliiton, sen kai tietänet.

Kuului voihkaisu, sitten kiireiset kevyet askeleet ja senjälkeen oli kaikki hiljaista.

Aamulla heräsi tyttö outoon hälinään. Sen kuullessaan kutistui hänen sydämensä kokoon, kuin puristimella puristettuna. Hän muisti yöllisen keskustelun ja luuli kaiken johtuvan siitä, mutta tullessaan huoneestaan näki hän hätäytyneitä kasvoja ja itkeytyneitä silmiä, jotka kaikki olivat kohdistuneina häneen ja sitten tuli hänen vanha hoitajansa, silitti hellästi hänen hiuksiaan ja kuiskasi:

— Rakas, rakas, onnettomuus on kohdannut sinua: äitisi on löydetty kuolleena putouksen alta suvannosta. Tuolla vuoteellaan lepää hän entistään kalpeampana. Tule katsomaan häntä vielä.

Tyttö meni. Tutut vaaleat kasvot olivat entistään kalpeammat ja niillä asui kuoleman vakavuus. Tytön rinnassa vihlasi kuin puukon pisto ja sydämeen tuli haava, joka ei enään koskaan sen jälkeen ole lakannut verta tihkumasta.

Äitinsä ruumiin vieressä seisten muisteli hän kohta kohdalta lyhyen elämänsä ohi kulkeneet päivät ja silloin alkoi hän ymmärtää valkean talon haltijain tuskaista vierekkäin kulkemista ja heidän yksinäisten hetkiensä hurjaa kamppailua. Toisen sielun syvää halveksimista ja häpeänsä peittämistä, toisen surua erehdyksensä vuoksi ja polttavaa kaihoaan rakkautensa tähden.

Nyt kuolemassa oli erhe pyyhitty pois, ehkä anteeksikin annettu ja rakkauden polttava jano oli ijäksi sammunut. Tytön hellä sydän sääli kuollutta, mutta vielä syvemmin eloonjäänyttä miestä, joka nyt samalla hetkellä oli tullut hänelle vieraaksi, ja, jonka hiljaisessa kodissa ei enään tämän jälkeen ollut tytöllä mitään tekemistä.

Hän sulkeutui suojaansa, kokosi pienen omaisuutensa ja lähti hautajaisjuhlan päätyttyä taivaltamaan tuntematonta tulevaisuuttaan kohti, kantaen sielussaan äitinsä erheen poltinmerkkiä.

Hän kulki yön ja lepäsi vasta päivän koittaessa kivellä tien vieressä. Levättyään hetken jatkoi hän taas matkaansa siksi, kunnes ensimäiseltä asemalta pääsi junaan, joka vei hänet tuntemattomaan kaupunkiin. Siellä vierasten ihmisten joukossa kulkien haki hän työtä ja, omaten hyvät tiedot, saikin.

Hän oli nöyrä ja ahkera ja ihmiset alkoivat pitää hänestä paljon, mutta hänen sielunsa yksinäisyys veti hänet toisista eroon, kulkeakseen yksin. Ihmiset ihmettelivät sitä ja pitivät häntä kummallisena. Päästäkseen siitä opetteli hän ja oppi taidon hymyilemään, vaikka sielu nyyhkytti ja itki. Nyt karttui tuttavapiiri, Miehet pyörivät iloisen tytön ympärillä ja halusivat voittaa hänet. Mutta hän oli varuillaan. Ja leikin kuumimmillaan ollessa muisti hän sielussaan kantamaansa poltinmerkkiä, eikä langennut.

Lopulta hän väsyi leikkiin. Antoi kätensä nuorelle miehelle, joka sanoi tyttöä rakastavansa ja niin mies vei hänet suureen kauniiseen kotiinsa, tehden hänestä sen hallitsijan. Ja heidän avarissa suojissaan kaikui laulu ja nauru. Heidän puutarhansa kukkaset kukoistivat kauniisti ja lintujen laulu helisi kirkkaasti koko päivät.

Mutta nuoren vaimon sielussa asusti aavistuksellinen tuska, muuttuen usein suoranaiseksi hädäksi. Hän kertoi hätänsä miehelleen, mutta mies hymyili ensin ja lopuksi tuskaantuneena käski hänen lopettaa houreensa ja niin jäi vaimo yksin, tiet alkoivat eritä.

Vaimo muuttui sairaaloisen ärttyisäksi, pidättyen kaikesta ilosta, viettäen aikansa lastensa parissa.

Ilo katosi, nauru hävisi, suuret suojat täyttyivät sadatuksilla ja säestivät vastaan huokauksia ja tuskien musta peikko nosteli päätään nauraen ilkeää nauruaan. Sen näki vaimo ja hänen tuskansa yltyi ja hitaasti kuluivat tuskaiset vuodet.

Lapset kasvoivat ja sitämukaa alkoi vaimo viisastua ja mukautua elämään, osaten jo vähän iloltakin. Mutta silloin tuli peljätty tuska. Luikerrellen ensin ilkeänä huhuna, sitten tullen esiin täytenä totena, sattuen kuin raskaat vasaran iskut kipeälle paikalle. Mies rakasti toista, etsi huviaan toisen seurassa, hyljäten vaimonsa yksin. Vaimon rakkaus oli sammumaisillaan, mutta hän koetti pitää sitä vireillä kaikin keinoin. Hän katseli miestään, etsien hänen tekojensa hyviä puolia, mutta kaikesta huolimatta tieto tapahtumasta pisti sielussa kuin lihaan syöpynyt oas. Ja viimein ei vaimo enää jaksanut, hän purki raivoisana tuskansa miehelle. Mies kuunteli ääneti, vasta kaiken kuultuaan sanoi hymyillen:

— Rauhoitu, pienokaiseni! Ei kannata tehdä suureksi pientä asiaa. Ei kannata hätäillä naisten vuoksi, jotka saatuaan jonkun kukkavihkon tai ehkäpä illallisen, heittäytyvät miehen syleiltäväksi. Heitä pidetään nautinnon välikappaleina ja sitten ei enään omisteta ajatustakaan heille. Vaimon rakkaus sitävastoin säilytetään pyhänä. Ja nyt, rakas, unhoitamme kaiken, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.

Hän syleili vaimoaan, joka sieti sen mukautuen näennäisesti, mutta sydämeen jäi auhtoisa tunne, joka nakersi siellä kuin kalvava mato päivät ja yöt.

Anteeksianto ja sovitus ei suonut unohdusta. Tuskaansa lievittääkseen tarttui vaimo työhön. Hän raatoi kuin palkkapiika ja hymyili, vaikka silmännurkassa kiilsi kyynel. Hän nauroi iloisesti silloin kun sielua repi kovemmin tuska. Näin kuluivat vuodet. Iloinen koti tuli tuskien taloksi. Naurun lähteistä juontui kyynelten vuo.

Kadonneet olivat ihanteet, särkynyt elämän usko ja sialle kohosi lapsuuden aikainen kummitus, joka vainosi vaimoa yöt, eikä päivälläkään jättänyt rauhaan.

Ja sitten, kun vaimon rakkaus mieheen oli sammunut, johdatti kohtalo hänen tielleen toisen.

Hän toinen tuli kuin päivänpaiste, iloisena ja elämää uhkuen. Vaimo kiintyi häneen kuin veljeen, kuin ystävään ensin, mutta kauemmin seurusteltuaan rupesivat tunteet saamaan toisen muodon. Yö yön jälkeen valvoi nainen ja tuijotti makuuhuoneensa valkeaan kattoon, johon aina muodostui yksi kuva, yhdet ainoat kasvot tullen lopulta rakkaiksi, niin rakkaiksi ja muuttuen hänen elämänsä ensimäiseksi tekijäksi. Sen huomattuaan pelästyi nainen, koettaen kaiken repiä pois, mutta se oli myöhäistä. Kuva oli syöpynyt hänen sieluunsa ja pysyi siellä lähtemättömästi. Vastaan taisteleminen ei auttanut. Rakkauden ylivoima voitti ja heikkona hetkenään antoi hän toiselle sielunsa ja ruumiinsa. Tallasi äitiyden jalkainsa alle, häpäisi, samoinkuin miehensäkin aviovuoteen ja tuli tuomitsemainsa naisten kaltaiseksi. Mutta hän tuli vielä pahemmaksikin toisia tuomitsemiaan, hän iloitsi rakkaudestaan ja antaumuksensa onnesta. Ja kun rakastettu hylkäsi hänet armottomasti, rakasti nainen miestä sitä enemmän. Rakasti niin, että jumaloi rakastettunsa virheitäkin.

Naisen sielun tuskat olivat hirveät. Jokaisena yksinäisenä hetkenään hän kuroitti kätensä Jumalan puoleen voidakseen päästä rakkaudesta, mutta »Jumala oli kuuro ja taivas vaskesta», jonka läpi huudot eivät päässeet. Epätoivossaan päätti hän kuolla, mutta kaivaten rakastettunsa näkemistä ei hän voinut tehdä sitäkään ja niin kulki hän yksin »via dolorosaansa», sydän itkien verikyyneliä.

Välistä hän pitkinä yksinäisinä öinään kuvitteli istuvansa lattialla, rakkaimpansa jalkojen juuressa, nojaten päänsä hänen polviinsa ja silloin kertoi hän ajatuksissaan hänelle tuskistaan, toiveistaan ja hädästään.

Välistä taas hän ajatuksissaan kulki kylmänä ja tunteettomana rakastettunsa ohi, rientäen iloihin, joita toiset valmistivat. — Rakastettu katseli hänen jälkeensä vähän pettyneenä, sitten kohautti olkapäitään ja meni menojaan, tunteetonna hänkin. Ja silloin valtasi naisen lohduton ikävä, joka, ei poistunut, vaikka hän alttarin edessä polvistuen hätänsä Jumalalle kantoi. —

Kerran näki hän, nainen kumman unen:

Hän oli elänyt monta, monta vuotta, tullut vanhaksi ja harmaapäiseksi, mutta sittenkään ei hänen kaipauksensa jättänyt häntä.

Eräänä kylmänä talvi-iltana, jolloin taivas oli tumma ja ainoastaan tähdet valaisivat sitä, läksi hän etsimään sydämensä valittua. Hän sai kulkea kauan etsien, sillä taloja oli paljon ja niissä asui satoja ihmisiä. Hän oli jo lakata etsimästä, kun huomasi seisovansa upean kirkkaasti valaistun palatsin ovella.

»Siellä hän on!» sanoi ääni naisen sisällä ja sen opastamana nainen pyrki taloon.

Palvelija avasi oven ja päästi hänet eteiseen, jonka korkeasta kuvastimesta nainen näki kuvansa. Hän oli rääsyihin puettu. Tumman päähineen alta pilkistivät harmaat vanuneet suortuvat, mutta suruisten kasvojen hipiä oli puhdas ja valkea. Silmien katse lämmin, kuin äidin ja kirkas kuin lapsen. Palvelija luuli häntä kerjäläiseksi, ojentaen hänelle almun, mutta hän ei lähtenyt pois, hän tahtoi nähdä vain hänet ja sitten mennä. Viimein hän saapui. Hän oli muuttunut. Vanhentunut ja tullut lihavaksi. Kasvot olivat ryppyiset. Ja vaikka hän oli muuttunut, sittenkin nainen rakasti häntä, rakasti niin, että sydän oli rakkaudesta haljeta.

Mies katsoi häneen oudosti, kuin vieraaseen, mutta nainen riensi hänen luokseen kuiskaten:

— Etkö tunne, minä se olen, minä, joka sinua rakastan enemmän kuin kukaan muu!

— Mutta minulla on vaimo ja monta lasta, sanoi mies, en voi sinulle olla enää mitään.

— Minullakin oli mies, oli lapset ja sittenkin rakastin ja rakastan vielä aina — ijäti, sinua, sinä ainoa!

— Olet köyhä, tarvitsetko apua? Autan mielelläni. Mies kopeloi povitaskuaan puhuen liikeäänellä.

Nainen teki torjuvan liikkeen!

— Ei, ei rakas! En rahojasi tarvitse, tarvitsen vaan nähdä kasvosi, olla vaan luonasi! Älä aja pois!

Anna minun kuolla sylissäsi! Suutele huuliani kerran, kerran vain, sitten kuolen.

— Sinä olet sairas, ja siksi pyydät mahdottomia! Mene! Vaimoni voisi nähdä, lapseni saattaisivat tulla. Hyvästi! Hän kääntyi ympäri ja meni.

Nainen hoippui ulos. Hän laskeutui hitaasti rappuja, lysähtäen kokoon rakastettunsa talon viimeiselle astuimelle. Hän suuteli kylmää rappukiveä, koska tiesi rakastetun jalkojen sitä koskettaneen. Sitten hänen sydämensä pakahtui ja kärsinyt sielu leijaili vapauteen.

Aamulla näkivät palvelijat kuolleen köyhän naisen, menivät ja ilmoittivat tapahtuman herralleen. Herra jäi mietteisiinsä hetkeksi, sitten hän sanoi:

— Jättäkää hänet poliisien haudattavaksi. Hän oli varmaankin se kerjäläinen, joka täällä illalla kävi. Hänen olisi pitänyt antaa olla yötä kattoni alla, ehkä hän ei olisi silloin kuollut. — No hyvä näinkin.

— Ehkä parempikin! Kuolevalle on sama, missä kuolee ja emmehän voi kaikkia maankulkijoita auttaa. Olemme auttaneet tarpeeksi jo, sanoi heleä nais-ääni tullen miehen luo ja pujottaen kätensä hänen kainaloonsa, sitten hän jatkoi: Mutta sinä olet niin hyväsydäminen ja jalo, että tahtoisit omaisuutemme sirotella kaikille tuommoisillekin, joita ei tunne eikä tiedä, lie ollutkin joku huono nainen, joka kohtalonsa ansaitsi.

— Ei pidä tuomita, sanoi mies ja hänen suupielensä nytkähtivät oudosti, ehkä hän oli jalompi ja parempi meitä.

— Pyh! Tuoko? Olisit nähnyt kuinka hänen kasvoillaan kuolleenakin näkyi synnin jäljet. Mutta mennään, ruoka on valmis, lapsemme odottavat.

He menivät, mies synkkänä ja nainen ylpeänä kuin loukattu kuningatar.

Mutta sielu, joka leijaili heidän lähellään, tuli surulliseksi, sillä hän näki rakastettunsa sydämeen, jossa katumus armottomuuden tähden alkoi herätä ja sielu laskeutui alas ja kuiskasi rakastetun sydämelle:

Älä kadu! Ei ole mitään katumista, sillä minä sain kaikki, kun sain sinua rakastaa, kun sain olla hetken omasi ja oppia sinulta rakkauden, sillä sinä, sinä ainoa, opetit minut rakastamaan. Kiitos kaikesta! Kiitos rakas siitä, että olit joskus minulle niin hyvä! Sinä pidit minua joskus sylissäsi ja painoit minua vasten sydäntäsi ja silloin olin rikas ja ylpeä. Muista minua joskus, mutta älä kadu mitään, ei sitäkään, että ajoit minut ovestasi ulos. Se vaan joudutti vapauttani ja nyt saan olla luonasi aina, ovet ja lukot eivät minua pidätä.

Miehen sielu tajusi lohdutuksen sanat. Hänen silmiinsä kohosivat kyyneleet. Hän tiesi nyt, mitä oikea rakkaus oli.

Näin sinä kerroit minulle kesäyön hämyssä, istuen lattialla, pääsi polviini nojaten. Tummat kiharasi reunustivat somasti pieniä kasvojasi ja silmäsi olivat niin syvän siniset. Äänessäsi kuului pidätetty nyyhkytys. Se hellytti sydäntäni, nostin sinut syliini ja sinä kiedoit käteni kaulaani kuiskien nimeäni. — Ja sillä hetkellä olit minulle niin läheinen, etten koskaan voinut uskoa voivani elää sinutta. Sanoinkin sen sinulle, mutta kuullessasi sanani pudistit surullisesti hymyillen päätäsi.

Sinä tunsit minut, sinä tiesit, etten sinua rakastanut.

Mutta ennenkuin lähdin pyysit minun lupaamaan tulla luoksesi usein ja minä lupasin, sillä tunsin olevani sen sinulle velkaa niiden kärsimysten tähden, jotka olin sinulle tuottanut armottomuudellani. Ja kuitenkin sinä olit niin hyvä ja hellä. Sinä luotit minuun. Sinä uhrasit kaikki tähteni. Sinä tahdoit palvella minua ja tehdä kaikki puolestani.

Kun olin lähdössä pois, hiivit sinä lähelleni ja kuiskasit minulle salaisuuden meidän yhteisen salaisuutemme, joka oli ollut, mutta jota ei ollut enään. Surut olivat voimasi heikentäneet ja sitten onnettomuus oli sen vienyt. Olit senjohdosta ollut kauan sairas, luullut kuolevasikin. Sinä surit kadonnutta toivettasi, jonka olemassa olon tiesit vasta silloin, kun se oli jo sinulta kadonnut. Minä puristin sinua rintaani vasten, iloiten onnettomuudestasi. Niin armoton olin, koska en sinua rakastanut, iloitsin siitä, jota sinä surit. Sinä tiesit sen, mutta annoit anteeksi hymyillen.

XV. KESÄTOVERINI.

Tuuli puhalsi voimakkaasti. Aallot kuohuivat, purjeet pullistuivat ja venheemme kiiti hurjaa vauhtia. Me istuimme kahden, hän ja minä. Hän, kultakutrinen, ylpeäsilmäinen tyttöni. Hän istui vierelläni purjeita hoitaen, minun ohjatessani. Hänen kasvonsa olivat vaaleat ja ohkoisilla, punaisilla huulilla leikki ylpeä hymy. Hän, tyttöni, oli rohkea. Ei hän peljännyt, vaikka kuohut venhettä viskoivat. Olimme koko kesän purjehtineet kaikenlaisissa säissä, mutta ei milloinkaan ollut hänen rohkeutensa pettynyt.

Minä ihailin häntä ja palvelin häntä mielelläni. Sillä tiesin, että hänen pitkäsorminen kapea kätensä ei ollut luotu palvelemaan, vaan palveltavaksi.

Hänen ylpeäin silmäinsä katse vaati ja minä täytin hänen kaikki toiveensakin. Hänen tahtonsa oli lakini. Ylpeän tyttöni määräämä laki.

Kukaan ei ollut hänen vertaisensa. Kenenkään luona en niin hyvin viihtynyt kuin hänen. Kenenkään tahtoa en niin mielelläni täyttänyt kuin hänen. Ketään en kaivannut niin kuin häntä, sillä hän oli niin kaukainen, niin saavuttamatoin, enkä minä koskaan tulisi hänen likeisekseen.

Toverini kuullessaan retkistämme sanoivat minun olevan häneen rakastuneen ja itsekin aloin niin luulla, sillä tulin usein kömpelöksi ja turhanpäiten hempeämieliseksi ja rakentelin tuulentupia, joita sitten retkeillessämme kerroin ylpeälle tytölleni.

Kuunnellessaan tuli hänen silmiinsä joskus outo välkähdys, joskus kaareili huulillansa hymy, lämmin ja hellä ja silloin sydämeni sykähti oudon riemukkaasti…

Sitten kului kesä loppuun. Ylpeä tyttöni matkusti pois. Jäin yksin. Ja ikävääni haihduttaakseni saavuin luoksesi. Sinä otit minut vastaan yhtä hellästi kuin ennenkin. Et kysellyt missä olin ollut, etkä mistä tulin. Ja minusta tuntui kuin olisin luotasi lähtenyt illalla ja palannut takaisin tänä aamuna. Oli niin kumman kotoinen tunne. Mutta sittenkin minua kiusasi sinun palveleva rakkautesi, joka koetti lukea toiveeni silmistäni ja täyttää ne ennen julkilausumistani.

Kaikissa sinun ahkerat kätesi minua palvelivat, mutta se teki minut ärtyiseksi, armottomaksi, jopa julmaksikin.

Kiusasin sinua, olin sinulle tyly. Jätin sinut yksin silloin kun enimmän minua ikävöit.

Kun kätesi ojensit hyvästiksi, painoin ovesi kiinni sanomatta sanaakaan. Näin sinun lapsisilmäsi täyttyvän suurilla kyynelillä ilman, että se mieltäni liikutti, sillä en rakastanut sinua. Minä rakastin häntä, jonka ylpeät silmät eivät milloinkaan olisi kyyneliä tähteni vuotaneet.

Minä vertasin häntä sinuun ja sinua häneen ja sydämessäni heräsi sääli. Saavuin luoksesi useammin. Ja melkein aina näin että olit itkenyt, mutta tultuani luoksesi, hymyilit surullista hymyäsi. Tartuit käteeni, istutit minut sohvaan, istuen itse jalkaini juureen, painoit pääsi polveeni, kuiskasit nimeäni. Minä kuuntelin vaieten, ajatuksissani muistellen ylpeää tyttöäni ja meidän kesäretkiämme, ja kun ikäväni tuli suuremmaksi sysäsin pääsi polveltani, sillä sinun nöyrä rakkautesi inhotti minua, muistaessani samalla kertaa häntä, joka ei koskaan alistuisi miehen polvia hyväilemään.

Sinä nousit pois, siirryit johonkin läheisyydestäni ja silmäsi täyttyivät kyynelillä, sillä sinä rakastit minua ja surit sydämeni kovuutta.

XVI. MINÄ ODOTIN HÄNTÄ.

Makasin sairaana ja odotin häntä, ylpeätä kesätoveriani, joka oli luvannut tulla jo eilen. Jokainen liike rapussa ja eteisessä sai sydämeni sykkimään nopeasti. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan ja nyt kun näkisin, makaisin avutonna sairasvuoteessa, minä, joka aina olin häntä palvellut, sain nähdä hänen auttavan itseään ja kenties minuakin. Häpesin avuttomuuttani ja pieni katumuksen häive tuntui sisimmässäni siitä, kun olinkaan häntä kutsunut. Kuitenkin joka hetki odotin. — —

Minun rakas, ylpeä tyttöni, kyllä hän ymmärtäisi avuttomuuteni.

Silmäsin kelloa. Se kävi jo kahtatoista ja hänen oli määrä tulla kymmeneltä. Mieleni kiihoittui ja kuume nousi lievästi. Silloin kuulin kyselyjä eteisestä ja hetken perästä kiertyi oveni kädensia. Iloinen huumaus kävi läpi ruumiini, mutta kun ovi aukeni, yllätti pettymys minut. Sinä seisoit ovessa. Ulkona oli pakkanen ja sen johdosta olivat poskesi punaiset. Päässäsi oli suuri valkoinen hattu, jonka alta tummat kiharasi pistivät esiin. Päällysvaippasi valkea, tuuhea kaulus suojasi kaulaasi ja teki sinut niin hennon näköiseksi. Olit kuin pieni tyttö. Hymyilit, mutta nähdessäsi kasvoillani mielipahan varjon tuli silmiisi hätääntynyt, arka ilme. Et astunut askeltakaan vuodettani kohti ennenkuin kutsuin ja silloinkin tulit verkkaisin, pelokkain askelin. Mieleeni muistui kertomus julmasta isännästä ja uskollisesta koirasta ja tunsin halveksivani sinua. Sinä olit kuin koira ihmis-ruumiissa. Katselin sinua ja toinen kuva kohosi sieluuni, kuva ylpeäsilmäisestä tytöstä, joka ei milloinkaan olisi alistunut moiseen. Ojensin käteni. Laskit omasi siihen. Se oli kylmä ja vapisi. Pitelin sitä hetken, jättäen sen sitten irti. Silloin sinä hymyilit minulle, järjestit vuoteeni ja hoidit minua kuin lastasi. Kaikki tuo ärsytti minua. Annoin sinun olla hetken luonani, ja kun istahdit vuoteeni reunalle, sanoin: eikö olisi parempi, jos menisit kotiisi, tänne voi tulla joku toinen pian.

Sinä vavahdit kuullessasi ja silmäsi tulivat täyteen suuria kyyneliä. Nyökkäsit ja kävelit ovelle päin. Sanoin silloin: Kiitos siitä, kun tulit katsomaan!

Sinä käännyit minuun ja kysyit:

— Miksi kiität, kun kerran tarkoituksesi ei ole kiittää?

Vastasin rehellisesti, sillä tiesin sinun katsovan sieluuni — on kai tapa kiittää ja siksi sen tein.

— Minun suhteeni sinun ei tarvitse tapoja noudattaa! Sanoit sinä ja sanasi kuuluivat kuin haikea nyyhkytys.

Sydäntäni vihlasi, mieleni täytti ääretön lämpö, tahdoin kutsua sinut takaisin, mutta ovi painui kiinni jälkeesi, vain rappusissa kuuluivat kevyt askeleesi ja minä olin yksin ja odotin häntä, joka ei kuitenkaan tullut.

XVII. RAKKAUTENI.

Tuli räiskyi takassa. Sen edessä istuen vietimme iltaa, tyttöni ja minä.

Olimme tehneet pitkän kuutamoisen hiihtomatkan ja jäsenissämme tuntui siitä johtuva suloinen raukeus.

Mielenapeus, jota olin tyttöäni kohtaan tuntenut sairauteni aikana, oli hävinnyt samalla kun parannuin ja sain kuulla, että hän kammosi sairasvuoteita, eikä siis minua halunnut nähdä heikkona, vaan voimakkaana.

Semmoinen oli tyttöni. Kauneutta ja voimaa hän rakasti. Ylpeä ja voimakas oli hän itse. Kaikki heikkous ja hempeämielisyys oli hänelle kaukainen ja vieras.

Istuessani otin hänen siron kätensä omaani ja puristin sitä. Sain lämpimän puristuksen vastaan. Katsoessani häneen näin hänen ylpeäin silmäinsä hymyilyn ja sitten niihin tuli hetkeksi hellä loiste.

Silloin otin hänet syliini ja suutelin tulisen kiihkon vallassa hänen tukkaansa, silmiään ja suutaan ja niin olivat unelmani toteutuneet. Ylpeä tyttöni oli tullut morsiamekseni, kalleimmakseni.

Onneni oli rajaton. Ylpeä tyttöni näytti saaneen kasvoihinsa vienon hohteen. Huomautin hänelle siitä. Hän vastasi minulle kietomalla kätensä kaulaani ja katsomalla silmiini.

Saatoin hänet sitten kotiinsa.

Kun palasin sieltä yöhiljaisia kuutamoisia katuja kulkien, muistin äkisti sinut. Ohjasin kulkuni taloasi kohti. Puutarhasi veräjä oli auki ja minä kävelin sisälle. Suuret puut seisoivat siellä juhlallisen vakavina lumipeitteessään, aivan kuin joukko kuolinliinoihin käärityitä vainajia. Kiersin talosi ympäri ja seisoin heikosti valaistun makuuhuoneesi ikkunan alla ja minusta tuntui kuin olisin nähnyt sinne sisälle. Tuntui kuin sinä olisit ollut polvillasi tekemäsi alttarin edessä, kädet ristiin liitettynä, apua rukoillen. Ja minä tiesin, miksi rukoilit, mitä pyysit. Minä tiesin sinun rukoilevan itsellesi voimia, voidaksesi kuolettaa rakkautesi. Olit mielestäni kuin nunna luostarin kammiossa, tai kuin Vestan neitsyt, joka yökaudet hoidit pyhää tultasi taistellen maallista rakkauttasi vastaan. Niin Vestan neitsyt sinä olit ja sellaiseksi sinä olit tullut silloin, kun minuun rakastuit. Sinä kutsuit minua jumalaksesi, etkä sallinut kenenkään muun miehen käden enää itseesi koskea, minun käsieni jälkeen.

Halusin tulla luoksesi, mutta en hennonut häiritä hartauttasi, enkä rikkoa kenties jo saavuttamaasi rauhaa.

Palasin kotiini ajatellen häntä, jonka onnekas kohtalo oli omaani liittänyt.

XVIII. SINUN NIMIPÄIVÄSI.

Sinä päivänä oli sinun nimipäiväsi. Muistin sen sattumalta ollessamme meren aavalla selällä, tyttöni ja minä. Muisto toi mieleeni monta sinun kanssasi vietettyä päivää.

Muutin suuntaa ja purjehdin kaupunkia kohti. Tyttöni tahtoi aavemmalle, minä kaupunkiin. Olimme ensikertaa erimieltä.

Hän tahtoi tietää todellisen syyn. En sanonut. Silloin katsoi hän terävästi silmiini, heitti ylpeästi päätään ja vaikeni koko matkan.

Erotessamme sanoi hän minulle hymyillen: — Kiirehdi hän odottaa.
Katsoin kysyvästi häneen. Silloin hän viskasi minulle sanat:

— Kyllä tiedän, mihin menet, katsos, minä tiedän kaikki.

— Mutta rakas, sanoin koettaen pidättää häntä, mutta hän kiirehti pois ivallisesti nauraen ja ovi sulkeutui hänen perässään. Kaduin tekemääni. Menin hänen jälkeensä, mutta ovi pysyi suljettuna.

Vihasin sinua, joka olit syynä siihen että loukkasin häntä, joka oli sielulleni rakas.

Menin kotiin, pukeuduin ja saavuin luoksesi. Talosi oli valaistu. Sieltä kaikuivat vastaani vienot säveleet. Seisoin puutarhassa kauan kuunnellen. Viimein menin sisälle. Luonasi oli paljon vieraita, mutta näin vain sinut. Olit puettu vaaleisiin, rinnassasi ja tukassasi olivat punaiset ruusut. Ne sopivat sinulle niin hyvin. Olit mielestäni kauniimpi kuin koskaan ennen. Nähdessäsi minut riensit ilosta huudahtaen luokseni, ojentaen molemmat kätesi. Jollei olisi ollut muita, olisin ottanut sinut syliini ja suudellut sinua. Nyt puristin vain käsiäsi, sinä ymmärsit ja silmäsi loistivat ilosta. Kuitenkin vielä samana iltana tuotin sinulle suuren surun sanoillani.

Koko iltana et väistynyt vierestäni iloitsit ja lavertelit lapsen lailla. Kerroit töistäsi ja hauskuuksistasi, Yht'äkkiä sanoit:

— Ota minut joskus mukaasi purjehtimaan. Tahtoisin niin mielelläni, en ole ollut vuosiin purjehtimassa.

Sanasi suututtivat minua, vaikenin, mutta sinä luit äänettömän vastaukseni.

Silmäsi täyttyivät kyynelillä, nousit viereltäni, poistuen huoneesta. Kun sitten muutamien hetkien perästä palasit, näin käyneesi läpi suuren tuskan, jonka mainingit eivät olleet vielä asettuneet, kuitenkin iloitsit ja nauroit, mutta naurusi oli Pajatson naurua. Se kaikui korvissani vielä kauan senjälkeen kun olin poistunut luotasi. Soimasin itseäni hukkaan kulutetun illan tähden ja surin tyttöni yksinäistä iltaa. Molemmat olisimme voineet viettää sen hauskasti yhdessä ja sinäkin olisit säästynyt surulta.

XIX. VALKEA TYTTÖNI.

Seuraavana päivänä saavuin tyttöni luo. Hänen kylmyytensä viilsi veitsenä sielussani. Pyysin anteeksi eilistä menettelyäni, vakuuttaen olleeni pahoillani koko illan. Hänen ylpeät silmänsä loistivat, minä hyväilin häntä lämpimästi, suutelin hänen huuliansa ja olin onnellinen.

Välistä muistuit mieleeni kuin kaukainen kuva, pieni ja vähäpätöinen, joka ei merkinnyt minulle mitään.

Minun tyttöni, puhdas ja valkea, en koskaan olisi hänestä luopuva. En milloinkaan ole enää loukkaava häntä sinun vuoksesi.

Menimme merenrantaan, nostimme purjeet ja lasketimme kauas ulapalle.
Meri vaahtosi ja kuohui. Se kohotti vain iloamme.

Tyttöni lauloi, kuuntelin häntä onnellisena. Sitten laskimme saaren rantaan, sytytimme tulen ja valmistimme ruokamme. Senjälkeen samoilimme ympäri. Minä keräsin marjoja ja pistelin niitä tyttöni suuhun ja sitten suutelin häntä. Hän lepäsi käsivarsillani rentona ja antautuvaisena, suljetuin silmin.

Minut valtasi hurja kiihko. Veri humisi aivoissani ja sydän löi haljetakseen.

Olimme kahden, kahden… Olimme nuoret. Olimme voimakkaat. Rakkaus paloi rinnoissamme. Elämä oli ihana ja antaumuksen ja omistamisen onni suuri.

Nostin hänet syliini ja kannoin pehmeälle nurmelle laskien hänet siihen. Tyttöni ruumis poltti käsivarsiani. Kumarruin alas ja suutelin häntä mieletönnä. Hänen rintansa nousi ja laski. Huohottava hengitys kulki hänen huuliensa välistä. Silmissä paloi kiihko.

Heittäytyin hänen ylitsensä — — silloin yht'äkkiä kuulin sinun äänesi.
Aivan kuin nyyhkien kuiskailit nimeäni.

Kylmä puistatti minua. Kiihkoni katosi. Hellitin otteeni, istahtaen rauhallisesti tyttöni viereen ja otin hänen kätensä omaani. Hän vetäsi sen pois. Hypähti ylös, järjesti pukunsa ja hiuksensa sekä käveli nopeasti rantaan.

Vihasin sinua. Kaikkialla ja kaikissa tilanteissa olit tielläni, riistäen iloni.

Kirosin kohtaloa, joka sinut oli tielleni tuonut. Ihmettelin elämän monimutkaisia probleemejä, joita ei ihminen pysty ratkaisemaan. Jos olisin hitusenkaan sinua rakastanut tai edes pitänyt sinusta, olisin ollut askeleen lähempänä ratkaisua, mutta tunteeni olivat kohtaasi ainoastaan viha, halveksiminen ja sääli senjälkeen, kuin olin sinulle ollut julma ja syvästi loukannut sinua ja silloinkin sääliin sekaantui itsemoite siitä, etten ollut jaksanut hillitä itseäni ja olla loukkaamatta.

Rakastettuni oli nyrpeä ja minua harmitti — menettelyni. Olin mielestäni kuin miehisen miehuuteni kadottanut. Koetin puhella tytölleni leikkisään sävyyn, mutta sain yksitavuisia vastauksia. Tilanne oli kiusallinen. Viimein vedin kelloni esiin huomauttaen ajankulusta hänelle.

— On paras, että lähdemme sanoi hän, muutoin jäämme yöksi merelle. Irroitin venheen, tarjosin käteni häntä auttaakseni, mutta hän hypähti ketterästi venheeseen, kättäni huomaamatta.

Katselin häntä. Ohuen silkkisukan läpi kuulsi kaunismuotoinen nilkka ruusunpunaisena. Kuuma aalto kulki läpi ruumiini. Hypähdin jälessä, otin hänen jalkansa ja suutelin sitä nilkan kohdalta. Hän vetäsi hameensa ylös ja ojensi polvensa. Siinä oli soma kuoppa. Suutelin sitäkin. Sitten avasin hänen puseronsa ja suutelin hänen valkoisia rintojaan niin kauan, että hän tuskasta voihkaisi, Silloin tulin järkiini. Avasin purjeet, tartuin peräsimeen ja navakassa myötätuulessa kiisi venheemme suuressa aallokossa. Emme puhuneet matkalla muuta kuin jonkun mitättömän sanan keskenämme.

Mitä lie tyttöni ajatellut, hän istui synkkänä silmäkulmat kokoon vedettynä. Minusta tuntui kuin olisimme olleet epäonnistuneet varkaat.

Rantaan päästyämme sanoi tyttöni:

— Huomenna en tule purjehtimaan. Odotan vieraita.

— Etkö minua odota kysyin ilkamoiden.

— Sinuakin jos niin tahdot.

Autolla ajaen saatoin hänet kotiinsa ja sitten riensin sisartani tervehtimään.

Vietettyäni iltani hänen seurassaan tuntui siltä kuin olisin kylpenyt raikkaassa vedessä ja puhdistunut kaikesta liasta.

Kotia tultuani heittäydyin vuoteeseeni, nukkuen unia näkemättä.

XX. NAISEN RUKOUS.

Ikävä yllätys! Herätessäni odotti minua kirje. Pitkä kapea kirjekuori, yläreuna viidenpennin postimerkkien peitossa. Aukaisin kuoren ja luin:

»Yöllä kello 12.

En minä tiedä, mitä tekisin. Sydämeni pakahtuu tuskiinsa. Ikävöin sinua, ollen tukahtumaisillani. Rakas, sinun täytyy tulla luokseni. Sinä et saa, etkä voi jättää minua yksin. Sinä et saa antaa minun menehtyä ja tulla huonoksi. Kuuletko, minä tulen huonoksi, jollet sinä tule. —

Minä varmasti teen jotain kauheaa, jos sinä minut jätät yksin. Minä rukoilen Jumalaa, mutta hänkin on sinun laillasi hyljännyt minut. Voi, minä en tahtoisi tulla huonoksi, mutta minä en jaksa pysyä hyvänä sinutta. Rakas, ainoa! Tule ja anna minun saada sinulta lapsi. Rakastan sitä ja se rakastaa minua ja niin en ole kadottanut sinua.

Lapseni kanssa pakenen jonnekin soppeen maailmassa, sinua ajatellen. Rakas, rakas! Tiedäthän sinä, että minä en ketään muuta maailmassa rakasta, kuin sinua ja lapsiani, siksi sinä et saa minua armottomuudellasi tappaa.

Sinä tiedät, että minä vain kerran elämässäni olen ollut onnellinen ja se oli silloin. Sinä silmänräpäyksenä kun olin sinun.

Vaatteet, jotka silloin verhosivat ruumistani, ovat minulle pyhät. Katselen niitä joskus, painan pääni niihin ja itken kaivaten sinua ja lastasi. Sinun täytyy antaa minulle lapsi, se on sinun velvollisuutesi, koska sinä minulle kerran rakkauden opetit.

Odotan sinua luokseni tänään! En jaksa ajatella enkä tiedä miten elämäni järjestäisin. Sinä neuvot minua, sillä sinä olet järkevä ja viisas. Ja sinä tiedät etten ole huono, enkä huonosti ajattele lasta ikävöidessäni sinulta. Rakastan vaan sinua ja siksi teen niin ja olen sellainen kuin olen.

Rakas sinä, sinun täytyy ymmärtää minua.»

Allekirjoitus puuttui ja kirjoitus oli sekava, mutta tiesin sen olevan sinulta ja kirosin sekä tallasin ensin kirjeen jalallani, mutta sitten paremmin ajateltuani otin sen ylös ja pistin kirjoituspöytäni laatikkoon. Oli hyvä pitää se tallessa.

Poltin kokonaisen sikarin miettiessäni miten sinusta eroon pääsisin. Olit kuin takkiainen, joka iskit kiinni, tai niinkuin vampyyri, joka imit jokaisen ilopisaran minulta. Oli kerrassaan inhottavaa, että nainen kehtasi rukoilla mieheltä moista.

Olin tottunut pitämään sinua himottomana ja puhtaana, mutta sinä olitkin julkea ja halusi huonot. Minun tyttöni — — — en kuitenkaan voinut tällä kertaa vedota häneen, muistaessani eilistä päivää. Läksin ulos. Päätin tulla luoksesi ja antaa sinulle sellaisen iskun, joka rakkautesi kuolettaisi kerta kaikkiaan.

Sinä otit minut vastaan itkenein silmin ja tuskaisin värisevin huulin.

Et ojentanut kättäsi nähdessäsi muotoni synkkyyden.

— Istu! Komensin minä ja sinä lysähdit häviten melkein kokonaan suureen nahkatuoliin ja purskahdit itkuun.

— Ei kannata itkeä, ei se asiaasi auta. Minä olen mies, joka en myy itseäni, enkä lapsiani jokaiselle sirottele. Jos tarvitset, kadulla on kyllä miehiä, käänny heidän puoleensa.

Ja jos vielä kerrankaan kirjoitat minulle sellaisen kirjeen, annan sen kiertää tuttaviesi käsissä, että hekin saavat nähdä ja mitata siveyttäsi. Sinun julkeutesi on suurempi, kuin katunaisen. Aioin jatkaa vielä, mutta sinä kohosit suoraksi, astuit lähemmäksi sanoen: Vähempi olisi riittänyt, rakas ystävä. Ei niin suuria tiilikiviä olisi tarvinnut heittää syntisen vaimon päälle. Muutoin, miksi käyttäydyt tuolla tavalla ja teet itsesi huonommaksi kuin olet. Et itsekään usko sanojasi, sillä sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, etten ole huono nainen ja että rakkauteni sinuun on ainoalaatuinen. Ja vaikka sinä rakastaisit maailman jalointa ja puhtainta naista et sittenkään voi minua unhoittaa niinkauan kun sinua rakastan ja minä rakastan sinua viimeiseen hengenvetooni saakka.

Näytä vain kirjeeni, en pelkää, enkä häpeä. En myöskään rakkauttani kiellä ihmisten edessä, koska sen Jumalakin tietää ja näkee tuskani, eikä kuitenkaan ota sitä minulta pois.

Kasvosi kirkastuivat ja silmiisi tuli lapsen katse.

Seisoin äänetönnä. Olit lyönyt minua omilla aseillani.

Kun jo olin eteisessä riensit jälkeeni ja pyysit: Lähetä kirjeeni takaisin. Sehän on arvoton sinulle, mutta minulle se on pyhä. Olen vuodattanut siihen äärimmäisen hätäni ja hirveän tuskani. Rakas, lähetäthän?

— En? vastasin ja sysäsin oven armottomasti kiinni perässäni, rientäen tyttöni luo.

Hänen vieraansa olivat saapuneet. Pelasimme verkkopalloa ja ilonhuumauksessa unohdin sinut kokonaan.

XXI. MURUJA.

Heräsin yöllä sateeseen. Pisarat putosivat ikkunalaudalle, kuin kaihon synnyttämät suuret kyyneleet. Mieleni tuli niin apeaksi. En saanut unta. Heittelehdin vuoteessani edestakaisin, kuunnellen yönääniä.

Alhaalta kadulta kuului jalankulkijan kiireiset askeleet, sitten hetken perästä hevosen kavioiden kapse.

Tein johtopäätöksiä: Jalankulkija oli myöhästynyt ja ajuri ajoi kotiinsa, istuen rattaittensa takaistuimella, märkänä kuin uitettu. Oli kastunut yöllisessä sateessa.

Portaista kuuluivat kevyet askeleet, sitten oven paukahdus alhaalla. Yöllinen vieras. Onneton kadunkävijä, joka hetken maattuaan lämpimässä vuoteessa sai lähteä sateeseen, ajattelin.

Poliisin pillin kimeä vihellys halkaisi ilmaa ja sitten taas hevosen kavioiden kapsetta, muutamia hätäisiä ääniä ja hiljaisuutta.

Jonkun naapurin kello löi harvakseen kolme. Sälekaihtimien raoista alkoi häämöittää päivän valo.

Viruin vuoteellani vatvoen ajatuksissani elämän ongelmia, miettien kohtalon leikkiä, jossa ihminen sai olla leikkikaluna kykenemättä itse määräämään tekojaan. — — —

Ystävät kutsuivat minua päättäväiseksi mieheksi ja olinkin olevinani sellainen, mutta usein kuitenkin tein sitä, mitä en olisi saanut tehdä ja menettelin päinvastoin kun olin päättänyt.

Leikkipallo, leikkipallo lennä sinne, kunne Kohtalonkäsi sinut viskaa!
Ivasi jokin ääni sisimmässäni.

Vahva mies, joustava ja kaunis, hyvän toimen omaava ja monessa suhteessa toisten yläpuolella. Näytä voimasi ja rusenna heikkoja, ne muuttuvat pian tomuksi ja lentävät hiukkasina tiehensä, häviten näköpiiristäsi.

Kosta lempeys armottomuudella ja hyvät työt kiittämättömyydellä. Palkitse rakkaus tylyydellä ja palvele koiran uskollisuudella sitä, joka sinua orjanaan pitää. Polje uhraava rakkaus jalkojesi alle ja nosta itsekkyys glooriaksi pääsi yläpuolelle. Rakenna talosi kukkulalle ja katsele ylpeillen niihin, jotka laakson pohjaan majansa tekevät ja pesänsä perustavat. Kulje pää pystyssä sen ohitse, joka rakkaudesta tomua askeltesi jälissä suutelee. Hymyile ivallisesti hänelle, joka alttarin sinulle rakensi ja sydämensä siinä antoi uhriksesi palaa. Katsele sitä siksi, kunnes hiilet hiipuvat tuhkaksi tummuen. Hajoita sitten tuhka tuuleen tai anna virran viedä, ettei houkkien jäljet näkyisi, sillä houkkio hän on, joka sydämensä toiseen kiinnittää ja toisesta itselleen jumalan tekee.

Naura hänelle, joka silmät kyynelissä jälkeesi katselee, niin et sääliä tunne.

Katsele mielihyvin häneen, joka heikkoutensa voiman naamarilla verhoaa ja irstaisuuden hyveellä peittää. Kutsu julkeaksi hänet, joka sielunsa ovet selkoselälleen avaa, antaen sinun vapaasti katsella sen kaikkiin kammioihin ja lukea sieltä hädän ja avuttomuuden. Mutta kruunaa kainoudella hänet, joka päivän valossa itsensä verhoon käärii, ollakseen alastonna edessäsi silloin, kun pimeys maan kattaa.

Sillä niin tekevät viisaiksi kutsutut. Opi heitä ja omista käärmeen kavaluus, voidaksesi käyttää kaksikärkistä kieltä.

Näyttele, sillä elämä on suurin ja paras näytelmä, mutta älä anna naamarin kasvoiltasi luiskahtaa, ettet paljastetuksi tulisi. Sillä suurin viisaus on kätkeä itsensä ja hymyillä silloin kun kyyneleet silmänurkissa polttavat ja tanssia riemunpolkkaa, kun sydän on murheesta pakahtumaisillaan. Sillä autuas on hän, joka elämän yltäkylläisyydellä itsensä ravitsee, voidaksensa muruja pudotella niille, jotka silmät kyynelissä kynnyksillänne kerjäten viruvat ja saatuaan murusen, jalomielisiksi meitä nimittävät. Kas siinä se onkin elämän viisaus ja omistaessaan sen voi houkkiona ollen kehua löytäneensä »viisauden kiven», jota vuossatojen kuluessa viisaat ovat turhaan etsineet pinnistetyin aivoin ja unettomin öin. — — — Houkkio, houkkio, nauroi ääni sisässäni, kohota »viisauden kivi» korkealle, pystytä rakennus ja naura silloin, kun se sortuu omaan heikkouteensa, kuin korttitalo.

Veisaa autuudesta, kun veresi kaipaa rakkauden nautintoja ja itse kerjäten rakkauden muruja anelet, kyllästyneenä ostorakkauteen. Kun sydämesi markkinahälinässä kodinrauhaa kaipaa, kun vaimon hyväilyjä halajat ja lasten lepertelyä korvasi kuulla isoavat. Naura ja puhu elämän yltäkylläisyydestä ja vaateta itsesi itserakkauden veripunaisella purppuramanttelilla. Tee niin, tee!

Hyi, sanoin itselleni, hypähdin ylös vuoteeltani pudistaen mielestäni yölliset hourehaaveet, joilla olin sieluani kiduttanut.

Vedin kaihtimet ylös, sysäten ikkunat auki. Sade oli tauonnut. Tuuli kiidätti repaleisia pilviä. Ne pakenivat toisiaan kuin pahantekijät takaa-ajajiaan.

Kadut olivat märkänä sateesta. Kyyhkyset kylpivät katuojissa siipiään räpytellen. Sanomalehtipojat juoksivat lehtipinkat kainaloissa ja potkivat paljailla säärillään vesilammikoihin, räiskyttäen kuraa ympärilleen. Joku piika sipsutteli maitokannuja kantaen kadun yli. Kyllästyneenä katselemiseen menin kylpyyn ja pukeuduttuani kiirehdin työhön.

Toimistossa oli paljon työtä, enkä joutanut muistelemaan yöllisiä haaveitani.

Päivällisen syötyä riensin tyttöni luo. Monta kertaa ovikelloa soitettuani tuli hän vihdoin avaamaan. Hän oli puettu aamupukuun, pitkä kullankeltainen tukka hartioille valuen. Poskensa olivat punaiset, silmissä outo verhottu katse.

Eteiseen mentyäni pidätti hän minut astumasta sisälle.

— Oletko sairas? kysyin.

— En! Vastasi hän epäröiden.

— Olet, olet! Hätäilin minä, sulkien hänen kauniit kätensä omiini.

— En ole, mutta mene nyt. En voi laskea sinua sisälle. Minulla, näes, on kampaaja luonani.

— Enkö saa odottaa toisessa huoneessa?

— Et, mene nyt!

— Näinkö?

— Mitä sitten tahdot?

— Elä ole tyly, rakkahin! Pyytelin.

Hän naurahti vähän, ojensi huulensa suudeltavikseni, silloin painoin hänet rajusti rintaani. Hän irtautui otteestani ja työnsi minut ovelle päin, hokien:

— Mene, mene! Enhän voi antaa hänen odottaa itseäni.

— Saanko tulla myöhemmin?

— Et tänään. Huomenna — — — tai minä soitan silloin, kun sopii.

Menin pois ja kuulin kuinka avain kiertyi lukossa, sitten ovikello nytkähti, sekin kierrettiin irralleen.

Koko päivä oli ollut pilvinen, ulos tullessani paistoi aurinko häikäisevän kirkkaasti ja vieno tuulenhenki puhalsi. Kävelin nopeasti koettaen arvailla syytä tyttöni omituiseen käytökseen ja mieleeni tulivat sanat: Veisaa autuudesta, kun kerjäten rakkauden muruja anelet ja markkinahälinässä kodinrauhaa kaipaat. —

Huomasin taas tulleeni samaan ja siksi suuntasin kulkuni Bulevardeille häivyttääkseni ajatuksiani ihmisvilinässä, mutta hetken käveltyäni tunsin hermoni kiihtyneiksi ja poikkesin sivukaduille, huomaten hetkistä myöhemmin käveleväni tuttuja teitä. Poikkesin taloasi kohti. Puutarhasi veräjä oli avoinna. Astuin sisään. Vastaani tuoksahti ruusun, neilikan ja helitropin haju. Seisoin hetken ja hengitin kukkien tuoksua katsellen niitä. Ruusut seisoivat pitkissä varsissaan päät kumarassa sateen painosta. Vesipisaroita välkkyi niiden ihanilla terälehdillä. Taitoin yhden ruusun, vieden sen ensin huulilleni ja pistin sitten rintaani aikoen palata takaisin, kun samassa kuulin laulua. Se tuli hiljaa, vienosti ja väräjävin äänin.

Laulaja olit sinä. Lauloit »Toscan rukousta». Seisoin avatun akkunasi alla kuunnellen. Jokainen säe vihlasi rintaani. Tiesin miksi lauloit, ketä rukoillessasi muistelit. En jaksanut kuulla loppuun. Maa poltti jalkojeni alla ja minä pakenin, kuin pahantekijä, kulkien katuja edestakaisin, kuullen aina hätäisen rukouksen soinnut korvissani.

»Autuas on hän, joka elämän yltäkylläisyydellä itsensä ravitsee, voidakseen muruja pudotella niille, jotka silmät kyynelissä kynnyksillämme kerjäten viruvat…» ivaili yöllinen ääni sisässäni ja päästäkseni siitä päätin tulla luoksesi muruja viskellen.

Pimeys kattoi kaupungin, kun ohjasin askeleeni talollesi. Portti oli jo suljettu. Kolkutin siihen hiljaa. Valo ilmestyi akkunaasi ja hetkistä myöhemmin istuin luonasi suuressa valoisassa salissa.

Sinä seisoit nojaten uunin reunaan. Katselin sinua. Olit puettu mustaan pukuun ja päätäsi verhosi pitkä valkea liina.

Sinä näit katseeni, punastuit ja sanoit nauraen:

— Katsot pukuani, mutta minä leikin nunnaa. Olen leikkinyt novissia kauan ja tänä iltana päätin tehdä nunnanlupaukseni.

Silmäsi olivat kyynelissä, mutta sinä hymyilit.

— Mutta ennenkuin kokonaan »jätät maailman», niin soittaisit vielä muutaman sävelmän, ilveilin minä.

— Minkä sinä tahtoisit minun soittavan?

— Saat arvata mitä toivon.

— Kuinka minä sen tietäisin?

— Telepatiian avulla. Sehän on sielujemme välinen silta, pitkitin minä leikkien, vaikka näin kuinka kärsit ja kyynel toisensa perään tippui silmistäsi.

— En voi arvata, mutta jos vähän autat, ymmärrän lopun.

— En sano, mutta tule likemmäksi ja katso silmiini.

Sinä tottelit ja menit senjälkeen soittokoneen luo, valitsit hetken nuotteja, sitten sanoit: »nyt löysin».

Sormesi näppäsivät pianon kieliä ja pian kaikuivat Massenet'in
»Elegian» kyyneltäydet säveleet.

Elegia, elegia olit sinä itse, — se vertaus tuli taas mieleeni, kuten kerran ennen — elegia: niin hento, kyynelherkkä ja kaukainen. Jokapäiväisen ihmisen saavuttamattomissa. — Vestan-neitsyt pyhän tulen vartija, kalpea lilja luostarin puutarhassa.

— Muruja, viskaa nyt muruja ja ota kiitos jalomielisyydestäsi, ivasi yöääni sisässäni.

— Minä arvasin! Riemuitsit sinä saapuen luokseni. Ojensin käteni ja vedin sinut viereeni sohvalle. Istuimme siinä myöhään yöhön. Pitelin sinun viileää kättäsi omassani, tunnustellen valtimoa, jonka lyönneistä arvasin, mikä tunne kulloinkin sielussasi liikkui.

— Sinä olet niin hyvä, — sanoin sinulle — aivan toisenlainen kuin muut.
Jos vaan voisin rakastaa sinua.

— Kyllä ne muut ovat minua paremmat, — mutta niillä olet sinä ja niitä sinä rakastat.

Mimmoisia mahtaisivat olla minun asemassani? Kuitenkin olen iloinen ja onnellinen, jos tulet joskus, vaikka näinkin harvoin luokseni. Kun olet ollut luonani, jaksan olla hyvä jokaiselle. Ikävöin sinua aina ja ikävissäni tulen ärttyiseksi, eikä kukaan voi tehdä mielikseni. Koko ympäristöni saa kärsiä ja ikävöidä kanssani.

Kun nousin lähteäkseni, kysyit sinä:

— Oletko tyytymätön itseesi siksi, kun iltasi kulutit täällä?

— En, minun iltani kului hauskasti.

— Koska tulet taas? Älä ole kauan poissa.

— En mitään lupaa, tulen niin pian kun sinua ikävöin.

— Sitten se kestää kauan, kunnes tulet, sanoit sinä hyvin alakuloisesti hymyillen.

— Päivä sarastaa, meidän on molempien jonkun verran nukuttava tänä yönä. Hyvää yötä noviisisanoin, ja sinä vastasit:

— Nunnanvalani teen kai myöhemmin! Hyvää yötä, rakas, ainoa.

XXII. KUOLINLAULU.

Tämän tarinan luin kauan, kauan sitten, silloin kun pienenä tyttönä opettelin lukemaan. Ensikerran luettuani en ymmärtänyt sitä, mutta sitten kun tulin isommaksi, luin sen uudestaan ja käsitin.

Se kuuluu näinikään:

»Kaukana suuren meren keskellä oli pieni saari, jossa kasvoi mitä ihmeellisempiä puita ja jonka kukkaset olivat kauniimpia kuin minkään muun maan kukkaset. Niiden erivärisyyttä ei jaksanut laskea ja niiden tuoksu oli suloinen. Eläimet siinä saaressa olivat kauniit ja lintujen laulu kaikui vuoden kaikkina päivinä.

Mikään ei häirinnyt saaren rauhaa, sillä kenenkään ihmisen jalka ei ollut astunut vielä sen maalla, ainoastaan eläimet siellä asuntoaan pitivät, eläen onnellisena vapaudessaan.

Mutta sitten eräänä päivänä ankkuroi valkoinen laiva saaren lähelle ja pian souti vene saarta kohti.

Astuttuaan maalle huudahtivat tulijat ihastuksesta, sillä he tiesivät löytäneensä rikkaudet. Kasvullisuus ja eläinkunta! Moista ei oltu ennen nähty. Tämähän oli kuin paratiisi, kuin jumalten asuinpaikka.

Ja ihmiset jäivät moniksi päiviksi tänne, tehden laskelmia ja laatien suunnitelmia ja riemuitsivat.

Saaren eläimet eivät osanneet pelätä, sillä kukaan ei ollut heille vielä koskaan väkivaltaa tehnyt, siksi ihmiset saivat niitä ottaa kiinni mielin määrin ja viedä laivaansa. Vasta sitten vankeudessa ne rupesivat pelkäämään ja pyrkivät vapauteen, sekä koettivat omalla tavallaan ilmoittaa vaarasta saareen jääneille. Ne ymmärsivät ja alkoivat paeta, mutta niille viskattiin ansa ja otettiin kiinni. Ainoastaan linnut välttivät vainoojain ansat lentämällä korkeuteen. Mutta linnut olivat ihmisten mielestä niin kauniit ja niiden laulu niin suloinen, siksi ei voinut antaa niiden jäädä. Täytyi pyydystää. Ansat eivät yltäneet, täytyi houkutella. Mutta linnut olivat viisaat, eivät tulleet liki.

Rantakivellä istui mies ja sirotteli muruja ja pieni emoton lintu tuli varoen niitä syömään. Mies istui rauhallisena ja antoi syödä. Seuraavana päivänä tuli lintu yhä rohkeammin ja viimein tuli se pelotta nokkimaan miehen kädestä. Silloin miehen suuri käsi sulkeutui ja pieni lintu jäi vankilaansa. Se värisi ja sen sydän oli pelosta haljeta. Mutta mies ei päästänyt, vaan vei sen mukanaan. Pisti sen kultahäkkiin ja kuletti kauas pois.

Pieni lintu istui häkissänsä ja suri. Se kaipasi vapauttaan ja pyrki pois, mutta ovi oli ja pysyi suljettuna. Mutta linnun sydämessä asui vapauden kaipaus. Lintu kykötti kultahäkkinsä orrella ja odotti päivää, jolloin ovi aukenisi, jotta se pääsisi lentämään tiehensä, voidakseen kohota siniseen avaruuteen.

Mutta vuosi toisensa jälkeen kului ja häkin ovi pysyi suljettuna. Pieni lintu eli ja kasvoi kärsivin sydämin ja loistottomin silmin. Joskus se painoi päänsä syvälle siipiensä suojaan ja uneksi vapaan lapsuutensa ihanista metsistä ja hehkuvan lämpöisistä päivistä, jolloin se oksalta oksalle hyppien lauleli onnellisena rintansa täydeltä. Nyt ei se enää laulanut, sillä vankeudessa oli siltä kadonnut kyky laulaa.

Vihdoin eräänä aamuna herätessään se kuuli ihmeellistä ääntä, joka hiveli suloisesti korvaa ja lämmitti sydäntä. Lintu hypähti ylös ja katseli ihmetellen ympärilleen, luullen uneksivansa, mutta se ei uneksinut. Se näki toisella ikkunalla häkin ja siinä istui toinen lintu, sirona ja kauniina laulaen venytetyin kauloin, pää korkealla. Pieni lintu tuskin uskalsi hengittää, niin suuri oli hänen ihastuksensa ja rinnan täytti kummallinen tunne, tuntui melkein kuin sydän olisi sulanut ja hän itse muuttunut toiseksi. Silmät alkoivat loistaa ja tuntui kuin olisi noussut korkeuksiin, saaden lennellä vapaana, onnellisena ja ajatuksissaan hän liiteli sen kauniin laulajan luo, sillä hän rakasti sitä.

Laulajalintu huomasi pienen linnun, silmäsi häneen ja lauloi lämpimästi.

Pienen linnun sydän sykki niin oudosti, se levitti siipiään, lennellen edestakaisin, mutta muistaen kyvyttömyytensä kykähti orrelleen ja ihaili sieltä sitä toista. — Kun olisi voinut laulaa, laulaa. Silloin ehkä tulisi rakastetuksi. Ja pieni lintu istui häkissään katsellen sitä toista, joka osasi laulaa niin kauniisti. Ja vankeuttakaan ei enää muistanut, ei ajatellut, katseli vaan toista ja iloitsi.

Mutta eräänä aamuna oli hän suorastaan huumaantunut, sillä häkin ovi aukeni ja pieni lintu muutettiin sen toisen kauniin linnun häkkiin.

— Se oppii ehkä laulamaan ollessaan toisen kanssa, sanoivat ihmiset ja pieni lintu oli heille niin kiitollinen, koetti opetella, vaan ei osannut. Suuri lintu oli sille niin hyvä ja hellä, istui sen vieressä, hyväili sitä ja lauloi sille aamusta iltaan ja he olivat niin onnelliset.

Yhtenä aamuna tuotiin taas siihen häkkiin uusi lintu. Se oli kaunis ja sen laulu helkkyi vielä ihmeellisempänä kuin suuren linnun. Suuri lintu istui sen viereen ja yhdessä he sitten lauloivat rakkautensa ylistystä, lauloivat onnesta keväisen lemmen. Kumpikaan ei huomannut pientä lintua, joka suru sydämessä istui katsellen heitä. Mutta pienen linnun sydän oli hyvä, eikä se kadehtinut rakastettunsa onnea, vaikka oli tullut hyljätyksi. Se iloitsi saadessaan nähdä rakastettunsa ja kuullessaan sen äänen.

— Se on mitätön. Se ei koskaan opi laulamaan. Se raukka on mykkä. — Täytyisi puhkaista sen silmät, ehkä se auttaisi. Sokea lintu parhain laulaa, puhelivat ihmiset.

Kuullessaan heidän sanojaan, kouristi kuin rautakäsi pienen linnun sydäntä. Mitä hänellä sitten olisi, jos silmät vietäisiin. Hän ei koskaan enää saisi nähdä armastaan. Oi, oi, häntä katsellenhan jaksoi elää. Vankeuskaan ei vankeudelle silloin tuntuisi. Kului päiviä ja joka aamu herätessään katseli hän onnellista rakastettuaan ja hänen kumppaniaan, kuuli heidän lempeän kuhertelunsa ja uskotteli itseään, että rakastetun sanat tulivat hänelle ja iloitsi valheonnestaan.

Mutta sitten, sitten yhtenä päivänä tapahtui se kauhea. Pieni lintu otettiin toisten häkistä pois, työnnettiin tulinen rautapuikko silmiin ja sitten, sitten ei se enää nähnyt mitään. Se oli sokea. Pisto teki niin kipeätä silmissä, mutta vielä enemmän sydämessä. Kaikki, kaikki oli mennyt. Armas oli hyljännyt se rakasti toista. Mutta kun olisi saanut nähdä, saanut katsella häntä ja iloita hänen kauneudestaan, olisi jaksanut elää.

Pieni lintu oli niin onneton, sen suru niin äärettömän suuri ja se suuri suru opetti hänet laulamaan.

Kerran aamun sarastaessa se tunsi oudon tunteen puristavan rintaansa ja samalla helähti kurkusta ääni, niin sointuva, niin kaunis, tuskainen ja kyyneltäysi ja hänen laulaessaan unohti rakastunut lintupari kuhertelunsa. Suuri lintu vetäytyi vähän edemmäksi ja muisti kerran vähäsen rakastaneensa pientä lintua, silloin, jolloin ei se osannut laulaa.

Mutta pieni lintu lauloi ja lauloi. Sitten kun laulu helisi kaikkein kauniimmin pakahtui pienen linnun sydän surusta. Se halkesi. Ääni särähti särkyneesti. Pää vaipui rinnoille. Lintu horjahti pudoten kuolleena maahan.

Suuren linnun toveri kuiskasi armaalleen:

— Nyt se raukka on kuollut,

— Niin, sanoi suuri lintu, koroitti äänensä ja lauloi pienen linnun muistolle. Mutta sitten se unohti pienen linnun rakastettunsa vierellä.

Ihmiset ottivat pienen linnun, katselivat sitä ja sanoivat:

— Kaunein laulu on lyhkäsin.

Senjälkeen viskattiin pieni lintu roskasäiliöön, eikä kukaan sitä enää muistanut.

Tämä satu oli minulle lapsena outo, mutta elämä opetti minut sitä ymmärtämään.

Näin lopetit sinä satusi. Painoit pääsi olkaani vasten, huoaten syvään.

Laskin käteni vyötäisillesi puristaen sinua itseeni ilmoittaakseni ymmärtäneeni sadun minäkin.

XXIII. »MIKSI SINUA RAKASTIN?»

— Kuinka kauan vielä kestää tätä onnenaikaa? Katsoin kysyvästi sinuun ja sinä jatkoit:

— Niin, epäilen, tokko se kestää kauan. Olenhan ollut onnellinen monta kuukautta peräkkäin. Joka aamu herätessäni olen itseltäni kysynyt, vieläköhän tämä päivä on yhtä kaunis kuin eilinen, vieläköhän ilta yhtä armas?

Sitten olen päiväni viettänyt hiljaisessa levottomuudessa: jos en näkisikään sinua tänään, jos et illalla luokseni saapuisikaan. Mutta sinä olet tullut yhtä hyvänä kuin ennenkin ja sitten olemme istuneet yhdessä, kertoillen toisillemme kaikenlaista ja silloin tällöin olemme syleilleet toisiamme lempeästi ja hellävaroen, ettemme kuumenisi, eikä veremme pettäisi meitä ja veisi erheeseen, jottemme joutuisi kantamaan katumuksen kuormaa.

Näin minä olen aina tahtonutkin: olla ystäväsi, uskollinen orjasi.
Olla kuin Maria, istuen Kristuksensa jalkojen juuressa kuunnellen tai
Magdaleenan tavoin kyynelin jalkasi kostuttaa ja kuivata ne sitten
pääni hiuksilla.

Hivelin hiljaa hiuksiasi ja sinä jatkoit:

— En minä tiedä miksi sinua niin rakastan. Ethän sinä ole kauniimpi monia muita joita tunnen, et sinä minua rakasta ja usein olet tylystikin minua kohdellut, mutta en niitä muista, minä vaan rakastan. Voidakseni lakata rakastamasta istun usein etsien vikojasi, suurennan virheitäsi, joita kuitenkin seuraavassa silmänräpäyksessä jumaloin. Katsos, virheitäsikin rakastan.

Puhuessasi näin, istuit lattialla käsivarret polvieni ympäri kierrettyinä. Kyyristyin ja nostin sinut syliini, katsoen syvälle lapsensilmiisi. Oli pimeä ja sain kumartua hyvin, hyvin lähelle nähdäkseni ne. Niissä välkkyi kyynelhelmiä. Sydämeni heltyi. Vedin sinut lähelleni ja painoin rintaani vasten niin rajusti, että itsekin pelästyin.

Kuiskasit nimeäni, mutta samalla irtauduit otteestani, vedit huntusi tiukemmalle kuiskaten:

— Irroitin itseni hehkusta. Pyhitin elämäni. Tahdoin olla
Vestan-neitsyt rakkauden pyhän tulen vartija.

— Paitsi minulle! Minun sinä olet silloin kun tahdon! sanoin sulkien sinut syliini ja nostin korkealle.

Et vastannut, kiersit kätesi kaulaani ja suutelit otsaani. Suudelmasi oli hellä ja viileä kuin äidin. Se asetti kiihkoni, viilensi vereni rajuuden.

Istahdin, pidellen sinua sylissäni kuin lasta.

Luulen rakastaneeni sinua silloin. Oli vaikea erota, jättää sinut ja mennä pois.

Aamu jo sarasti, mutta yhä seisoimme pidellen toistemme käsiä, katsellen toisiamme. Sanat kuolivat huulille, mutta sydämemme puhuivat sitä enemmän.

XXIV. EROMME.

Hän, tyttöni, oli saapunut, oltuaan matkalla kauan.

Hurjana ilosta riensin hänen luokseen, syleillen ja suudellen häntä.

Sitten istuimme vierekkäin. Katselin häntä. Sametin hieno poski oli käynyt kalpeaksi ja suun ympärille oli tullut kärsivä piirre, mutta päänsä hän piti korkealla ja silmien ylpeä katse oli sama.

— Omani, rakkaani, jumalattareni, kauan viivyit, mutta nyt emme enää eriä. Tahdon olla sinun ja omistaa sinut kokonaan.

— Viime sanastani hätkähti tyttöni ja katseli punastuen minua ja se teki mieleni niin iloiseksi. Rakas, ylpeä tyttöni ja kuitenkin niin kaino, niin viaton. En tiedä olivatko muut miehet niin onnelliset syleillessään neitseellistä naista, kuin minä olin nyt.

Nostin hänet syliini. Hän värisi kietoi valkeat käsivartensa kaulaani, suuteli huuliani ja silmiäni. Vereni paloi kuin tulessa. En voinut muuta kuin toistella sanoja rakkaudesta ja onnesta.

Silloin tyttöni suuteli otsaani ja se toi mieleeni sinun suudelmasi, jonka vaikutus oli aivan toisenlainen.

Tyttöni sanoi jotain ja hänen äänensä muistutti ääntäsi.

Kylmä väre meni läpi ruumiini. Autuas tunne kaikkosi sielustani. Tuntui kuin armoton käsi olisi kuristanut kurkkuani.

Nousin seisomaan. Katsoin kellooni se oli kymmenen. Sanoin tytölleni hyvästi ja läksin kiireisin askelin luoksesi.

Tultuani juoksit sinä iloiten vastaani, mutta ojennettu kätesi vaipui nähdessäsi synkän muotoni.

Menin sisälle, istahdin raskaasti.

Sinä seisahduit ovenpieleen kuin vieras omassa talossasi.

Katselimme hetken toisiamme, sitten sanoin niinä:

— Kun mies tekee hulluuden, saa hän katua sitä ikänsä.

— Mitä nyt kadut? kysyit sinä surullisella äänellä.

Kaikkea tätä elämää, joka kuluttaa ja viimein kai tappaa.

— Oletko minulle vihainen, kysyit, läheten pelokkaasti minua.

— Olen! murahdin. Tämä on esteenä kaikelle. Kaunein onnenhetkeni turmeltuu tätä muistaessani.

— Rakas, rakas! sopersit sinä, viskaten itsesi lattialle painaen pääsi polviini.

Nouse! sanoin sysäten sinut syrjään. Tämän pitää nyt loppua. En aijo turmella nuoruuttani, en elämääni hukkaan heittää. En ole sinua milloinkaan rakastanut ja siksi on turhaa sinun koettaa kiinnittää itseäsi minuun.

Rakastan puhdasta, koskematonta ja jaloa naista ja siksi en enää alennu sinun kanssasi moiseen halveksittavaan peliin — — On paras, että lopetamme sen nyt ja emme enää koskaan tapaa toisiamme, ettemme joudu kiusaukseen. Sanoin jyrkästi.

— Niinkuin tahdot, rakas. Sanoit sinä hiljaa, lysähtäen sanottuasi lattialle. Voihkasit ja äänesi kuului kuin syvyyteen vaipuvan viimeinen hätähuuto. Minä kuulin sen, mutta en välittänyt, vaan riensin pois, tuntien mielessäni syytteen velvollisuuden laiminlyönnistä.

Kierrellessäni katuja tuli mieleeni yht'äkkiä:

»Polje uhraava rakkaus jalkojesi alle ja nosta itsekkyys glooriaksi pääsi yläpuolelle.» Karistin mielestäni moiset houreet, menin kotiin, paneuduin maata, uneksien puhtaasta tytöstäni, joka ylpeän päänsä niin kainona alasluoduin silmin rintaani painoi.

XXV. YHTEINEN TIE.

Kuljimme ympäri huoneissamme, tyttöni ja minä, katsellen kaikkea, joka nyt oli meidän, — yhteistä omaisuuttamme.

Huonekalut, taulut ja jokainen esine oli kukin paikoillaan, hivellen silmäämme kokonaisvaikutuksellaan.

Tyttöni rakkaat kädet olivat tässä kaikessa olleet mukana ja minusta tuntui kuin ilman häntä ei mitään maailmassa voitaisi oikein tehdä, eikä kauniiksi laittaa.

Kuljimme. Tässä oli sali, tuossa vierashuone, täällä tyttöni ja tässä minun työhuoneeni. Ja tuolla sinisin seinäverhoin ja valkoisin huonekaluin kaunistettu yhteinen pyhättömme, salaisuutemme kammio, makuuhuoneemme.

Sen ovella puristin tyttöni kättä. Hän säpsähti hiukan, mutta sitten loi hän minuun armaat ylpeät silmänsä ja minä kumarruin suudellen niitä.

Senjälkeen riensimme ulos. Aurinko paistoi kirkkaasti. Lumi hohti valkeana ja sen pinnalla loistivat tuhannet kiteet. Se oli kuin onnemme symbooli: valkoinen ja kirkas. Katselin tyttöäni, hänen poskensa punoittivat ja hän käveli korkeana ja ryhdikkäänä kuin kuningatar ja minä olin hänet omistaessani ylpeä kuin Jumala ja onnellinen kuin suurikansainen kuningas.

Puhelimme häävalmistuksistamme, tilasimme kutsukortteja, teimme pieniä ostoksia ja tulimme viimein tyttöni kotiin kädet täynnä tavaraa.

Sitten tyttöni lähetti minut pois. Hänellä oli töitä, pieniä valmistuksia tulevaa matkaamme varten.

Mennessäni kuiskasin hänelle:

— Vielä muutama päivä, armas, ja sitten et minua lähetä luotasi pois.

— Niin, sanoi tyttöni naurahtaen, mutta jospa menet itse.

— Rakas, kuinka voit sanoa noin? sanoin hänelle, tuntien samalla sydämessäni kumman piston.

Tyttöni nauroi ja suuteli minua. Samassa soi puhelin.

— Mene, mene nyt! sanoi tyttöni, rientäen vastaamaan.

Ovessa ehdin nähdä, kuinka hänen kasvonsa punehtuivat vastatessaan.

Matkalla kotiini tunsin mieleni masentuneeksi ja sisälle tultuani tarvitsin polttaa koko sikarin, ennenkuin hyvä tuuleni palasi.

Hääpäiväni aamu vaikeni. Katsahdin ulos, taivas oli tuhkanharmaa ja pilvet riippuivat alhaalla. Tuuli lennätti lunta pitkin katuja. Minua puistatti ja kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. Minun onnenpäiväni alkoi näin synkkänä ja pahanenteisenä. Olen jonkunverran taikauskoinen säiden suhteen. Harmaat, myrskyiset päivät tiesivät epäonnistumista, jolleivät aivan suoranaista onnettomuutta toimissani ja siksi kävelin synkkänä huoneessani edestakaisin, koettaen vapautua painostavasta tunteesta, mutta se piti minua kahlittuna.

Monta kertaa tein itselleni kysymyksen: rakastanko häntä, jonka kanssa tänään aloitan yhteisen tien tuntematonta päämäärää kohti? Ja joka kerta sain vastauksen: rakastan. Mutta olin kuitenkin kuin jotain vailla ja vilu puistatti ruumistani samoin kuin pikku poikana kylmään veteen astuminen. Ja jos silloin tarvittiin rohkeutta voidakseen sinne hypätä, kuinka paljon enemmän sitä tarvittiin nyt, jolloin elämän suurin ja tärkein askel oli otettava: liitettävä kohtalonsa toisen ihmisen kohtaloon, kulkeakseen hänen kanssaan elämän monivaiheisella tiellä.

Koetin muistella vanhempieni elämää. Niin pitkälle, kun muistini kantoi, olin aina nähnyt heidät tyytyväisinä, hiljaisina, vakavina ja avuliaana toisiaan kohtaan. Aina sovinnollisesti ja lempeästi keskenään puhellen.

Tulisiko meidän elämämme yhtä onnelliseksi ja sopusointuiseksi, Tulisimmeko me läpi elämän avuliaina ojentamaan toisillemme auttavan käden ja olisimmeko me valmiit kantamaan toistemme kuormaa?

Tulisimme, tulisimme varmasti, sillä rakastetun kuorma on samalla omamme. Rakastetun tuska on meidän ja rakastetun onni on onnemme. Rakastetun ilo ilomme ja hän itse on sielumme autuus, on kaikki kaikkemme täyttäen olentomme, luomalla meidät uusiksi, sillä rakkaus on luova voima, joka tekee rakastetusta luojan ja rakastavasta uudesti syntyvän, joka hakee ja saa ravintonsa rakkaudesta, elää ja iloitsee rakkaudessa, ja jonka hedelmä on uhri ja täydellinen, sieluineen, ruumiineen toiselle antautuminen ja toistensa seuraaminen elämän vaiheissa ja sitten siellä kaukana tuntemattomassa, johon ajanraja päättyy ja johon katseemme ei kanna…

Aamuinen tuuli oli yhtynyt myrskyksi piesten lumikuuroilla akkunaruutuja. Kuljin huoneessani edestakaisin syvästi masennetuin mielin, vaikka minun olisi pitänyt iloita, sillä tänään olisi tyttöni puhdas ja valkoinen eriämättömästi minun, läpi ajan, halki ijäisyyden, mutta iloita en voinut, sillä ulkona raivosi myrsky ja minä olin jonkunverran taikauskoinen säiden suhteen.

Määrätty hetki koitti. Pukeuduin kiireesti ja riensin ottamaan vastaan kauan kaihotun onneni, Myrsky raivosi ja ulvoi, mutta se ei minua liikuttanut, sillä tuolla vilkkuivat valot, siellä kulki puhdas, valkea tyttöni minua odottaen onnentäysin rinnoin ja ylpeissä silmissään hellä katse.

Minuutit tuntuivat ijäisyydeltä, mutta vihdoin laskeutui kaunis, kapea käsi omaani ja me seisoimme alttarin ääressä vannoen toisillemme ikuista uskollisuutta.

Riemuitsin ja sydän nöyrtyneenä kuiskasin: Mikä olen minä, että tällainen onni on osakseni tullut.

Jalo, puhdas tyttöni kulki vierelläni, omanani, ikuisesti omanani.

Rakkaus leijaili hiljaa, levitetyin siivin kirkon korkeissa holveissa ja sydämemme soittivat onnen- ja elämänriemun kiitoshymniä.

Myrskyinen, ahdistusenteinen hääpäiväni kului iloiten loppuun.

XXVI. POHJATTOMALLA SYVYYDELLÄ.

Kuljen kuin pohjattomalla syvyydellä muistellen viisaan miehen sanoja: »Ei ole mitään uutta auringon alla, sillä kaikki on turhuus, ja onni häipyy niinkuin varjo valon kirkkaudessa».

Vasta taannoin olin onnellinen kuin jumala ja rikas kuin suurikansainen kuningas, nyt kuljen pohjattomalla syvyydellä hakien oljenkortta, pelastuakseni sen avulla hukkumasta, sillä tuskien aallot vyöryvät ylitseni, etsien hukuttaakseen minut. Mutta oljenkortta en löytänyt ja sisälläni nauroi joku, pilkaten häpeääni.

Onnenseppele, jonka ylpeänä olin otsalleni painanut, muuttui kidutusvanteeksi pääni ympärille. Rakkaus, joka kaikkivaltiaana oli rinnassani vallinnut, muuttui käärmeeksi, sylkien saastaa, myrkyttääkseen ympäristönsä kuolettavalla myrkyllä.

Rakkaus, rakkaus, ruusunhohteinen ja rakkauteni luoja, valkea ja puhdas, jotka vielä muutama tunti sitten hallitsivat minua, missä olivat ne nyt? Tuhkana! Voi, jospa en olisi häntä mielessäni korottanut muita korkeammalle, ei pettymykseni olisi nyt niin suuri eikä, eikä hääyöni salattuine iloineen olisi muuttunut rakkauteni kuolinhuoneeksi.

Oih! Ja tämä tapahtui vain muutamia tuntia takaperin, silloin kun veri tulena palaen avasin morsiuskammioni oven.

Valkeassa yöpuvussaan seisoi ylpeä tyttöni peilin edessä aukoen vaaleaa tukkaansa, joka putoili hartioille kuin suunnaton kultakimppu.

Kädet syleilyyn ojennettuina riensin hänen luokseen, mutta hän pidätti minut sanoen: — Ei vielä! Vasta sitten, kun tunnustukseni olet kuullut.

Hän istahti tuolille, vetäen hiukset olkapäiltä rintansa peitoksi, katsellen minua rohkeasti ylpeillä silmillään ja jatkoi:

— Tutustuessani sinuun olin sellainen, jommoinen tänä iltana soisin olevani: puhdas ja koskematoin.

Mielistyin sinuun ensinäkemältä ja mieltymys seurustellessamme muuttui rakkaudeksi. Lopullisesti rakastin sinua hurjasti ja tulisesti, uneksien hetkestä, jolloin voisin antautua sinulle kokonaan. Vereni polte vei päivieni ilon öitteni unet. Jos joskus nukahdin, heräsin autuaan uneni kuumaan hehkuun, ruumis märkänä hiestä, sielu surullisena unikuvien katoamisesta.

Näin menivät päivät, vierivät viikot toivon ja pelon vaiheella. Silloin kerran oli toivoni toteutumaisillaan. Lepäsin sylissäsi antautumis-riemun huumauksessa, lukien silmistäsi palavan veresi poltteisen janon. Olin autuas, autuas! Silloin muotosi synkistyi. Muistit hänet, jonka kerran olit samallaisin tuntein syliisi sulkenut. Veresi polte sammui. Istuit kylmänä vierelläni, koettaen ottaa käteni. Vedin sen pois. Halveksin sinua, kykenemätöntä, miehuutonta miestä. Vihasin ja kirosin sitä naista, joka varjon tavoin väliini tullen oli riistänyt minulta autuaan hetkeni.

Senjälkeen olin viikkoja omituisessa horrostilassa miettien miten kostaisin sinulle. Olit nähnyt haluni, tunkeutunut pyhättööni, katsonut sieluuni, mutta lukittujen ovien taa ei rangaistuksitta kurkistella ja minä kostin.

Tapasin miehen, jota aikaisemmin olin rakastanut ja antauduin hänelle.

Onnellinen suhteemme kesti kuukausia, sitten tuli seuraus näkyviin, matkustin pois. Lapsen synnyttyä palasin takaisin mennäkseni hänen kanssaan naimisiin, mutta hän oli kyllästynyt minuun ja niin suostuin tulemaan sinulle. Sinä olit herättänyt haluni tyydyttämättä sitä. Sinä olit syypää »lankeemukseeni». Sinä olit kylvänyt siemenen, sinä sait korjata sadon, sillä et ole hitustakaan parempi minua. Sinä makasit toisen sylissä sillä aikaa, kun minun sylini oli sinulle avoinna ja sinä sen kylmästi hylkäsit, vaikka sanoit rakastavasi minua.

Nyt olemme samanarvoiset, nyt voimme joko halveksia toisiamme tai rakastaa toisiamme.

Kumpikaan ei voi viskata ensimäistä kiveä.

Hän lopetti. Istuin kuin salaman iskun lyömänä ja jos aurinko olisi pudonnut taivaalta, en olisi siitä enemmän hämmästynyt kuin hänen puheensa kuullessani.

»Kutsu julkeaksi hänet, jotka sielunsa ovat selkoselälleen avaa, antaen sinun vapaasti katsella sen kaikkiin kammioihin, lukeaksesi sieltä hädän ja avuttomuuden, mutta kruunaa kainoudella hänet, joka päivän valossa itsensä verhoon käärii, ollakseen alastonna edessäsi silloin, kun pimeys kattaa maan!» huusi joku ääni sisässäni ja minä tunsin maan vajoavan jalkojeni alta. Moni hämärä asia selvisi niinä silmänräpäyksinä minulle. Tuskien aallot kuohuivat ylitseni, sillä kuljin pohjattomalla syvyydellä hakien oljenkortta, johon pelastuakseni tarttuisin.

XXVII. VIA DOLOROSA.

Avaaja oli tuntematon mustiin puettu nainen. Hän katseli minua oudoksuen.

Kävelin tuttuja teitä. Outo ikävä veti minua sinne. Saavuin talollesi. Puutarhasi veräjä oli raollaan. Työnsin sen auki ja astuin sisään. Oli aikainen kevät. Puutarhasi veräjä oli raollaan. Puutarhasi puut tekivät lehtisilmuja ja niistä tuoksahti vastaan kevään lemu. Krookuskukat olivat nupulla ja vuokko aukoi sinisilmiään.

Astuin pitkin aurinkoista käytävää ja saavuin talollesi. Ovi oli suljettu. Soitin ovikelloa, mutta kesti kotvan, ennenkuin ovi avattiin.

Kysyin talon emäntää. Hän kääntyi ympäri sanaakaan sanomatta kulkien hitain askelin ja palasi tuoden muassaan pitkän tytön. Sinun tyttösi. Hän käveli katse maahan luotuna, mutta nähdessään minut kirkastuivat hänen kasvonsa ja ojennetuin käsin juoksi hän vastaani. Tartuin hänen käsiinsä, Ne olivat kylmät ja vapisivat.

— Lapsi! kuiskasin minä, vetäen häntä lähemmäksi itseäni, Sano minulle missä on äitisi.

Sanatonna veti hän minut mukaansa. Kuljimme vaieten huoneiden läpi, tullen sinun pyhättöösi. Siellä oli kaikki samassa järjestyksessä, kuin vuosia sitten. Nurkassa alttari Ristiinnaulitun kuvineen, rukousjakkara rukousnauhoineen ja itse makasit sinä valkealla vuoteella hiljaa kuin nukkuva. Muotosi oli tyyni. Otsalla asui tyyni rauha. Sinun silmäsi, avuttomine lapsikatseineen, jota en enää koskaan saisi nähdä. Huulesi olivat avoinna ja niillä näytti asuvan kysymys elämän arvoituksesta, johon et varmaankaan ollut saanut vastausta täällä, mutta joka jo kenties oli sinulle selvinnyt.

Lankesin polvilleni vuoteesi ääreen, painoin pääni kylmää poveasi vasten. Tuska raateli rintaani ja sydän pakahtumaisillaan toistin nimeäsi ikäänkuin sinä olisit sen kuullut.

Oi, sinä ennen niin lämmin ja tunneherkkä olit kylmä ja tunteeton. Hirveä oli kohtalon leikki! Silloin kun sinä tulit luokseni sydän rakkautta tulvillaan, työnsin sinut tylysti pois. Nyt olisin antanut kaikki voidakseni kuulla äänesi kaiun ja saadakseni yhden ainoan katseen silmistäsi.

Oi, kuinka paljon sinua rakastin, kuinka paljon sinua olin rakastanut aina, vaikka silloin olin sokea, enkä sydäntäni tuntenut.

Ohdakkeita olin tiellesi kylvänyt, ilonruusujen asemasta. Piikeillä olin pääsi kruunannut, vaikka olisin voinut onnenseppeleen otsallesi laskea. —

Kaikki hetket, ensi kohtaamisestamme asti vaelsivat sieluni silmien ohi. Muistin tarkalleen jokaisen liikkeen, jokaisen keskenämme vaihdetun sanan ja jokaisen oman ajatukseni. Kaikkina näinä hetkinä olit sinä esiintynyt lempeänä, hellänä, kaikki uhraava sydämesi rakkaudesta ylitse vuotavana. Minä kylmänä, tylynä ja armottomana usein julmanakin kohtaasi. —

Joskus olin armopaloina tiputellut sinulle säälin muruja elämänilon yltäkylläisyydestä, mutta sinä olit ne saanut maksaa moninkerroin takaisin, sieluntuskien väärentämättömällä rahalla. Ja lopuksi olit saanut yksin kulkea »huokaustensillan» yli ja kamppailla viimeisen kamppailusi, sulkea viimeisen kerran lapsikatseiset silmäsi, hengähtää viimeisen henkäyksesi ja senjälkeen kylmenit ja kangistuit, tulit minulle saavuttamattomaksi!

Jumala, Jumala, miksi avasit silmäni liian myöhään? Miksi? Kyyneletön tuska puistatti ruumistani. Olin menehtymäisilläni, silloin laskeutui kevyt käsi olalleni ja vieno ääni kuiskasi: — Älä sure! Hänellä on nyt rauha. Hänen väsynyt ruumiinsa lepää ja sielunsa kahleet ovat murtuneet. Hän voi mennä kuhun tahtoo ja levätä kenen läheisyydessä haluaa.

Minä kaipaan sanoin kuvaamattomasti armasta äitiäni, mutta minä kuitenkin iloitsen, että hänen kaipauksensa on täyttynyt, uni muuttunut todeksi, aavistus näkemiseksi ja polttava kaiho häipynyt pois.

Tule! sanoi hän minulle, tarttuen käteeni, niin kerron sinulle jotain.

Hän vei minut sinun työhuoneesesi ja alkoi istuuduttuamme:

— Kun sinä olit mennyt pois, etkä enää palannut, kulki äitini kuumeisin silmin ja avoimin, sanattomin huulin, näkemättä mitään, kuulematta ketään. Unilääkkeillä saimme hänet nukkumaan, mutta silloin hän unissaan huusi nimeäsi. Rukoili sinun palaamaan luoksensa edes kerran, kerran saadakseen sinua nähdä ja sitten kuolla.

Sydämeni oli särkyä kuullessani äitini tuskallista valitusta, kirjoitin sinulle, ja kertoen kaikki pyysin sinun tulemaan.

Et tullut. Kirjoitin vielä useammin, en saanut edes vastausta kirjeisiini. Silloin päätin tulla itse. Tulin, mutta sinä olit matkustanut pois vaimosi kanssa vieraalle maalle. —

Olin onneton, mutta tiesin tavottelusi turhaksi, sillä olit hyljännyt äitini rakkauden ja jättänyt hänet toisen naisen tähden. Soimasin sinua ääneen. Soimaukseni kuuli äitini ja se herätti hänet todellisuuteen, Hän kutsui minut luoksensa; painoi pääni rintaansa sanoen:

— Älä soimaa lapsi. Rakkaus ei ole meidän vallassamme, rakkaus vallitsee meitä, heikkoja ihmisiä. — Minä rakastan häntä, sentähden sieluni häntä kaipaa. Hän ei minua rakasta, siksi hän on minut jättänyt ja unohtanut, mennyt hänen luokseen, joka on sielullensa kallis. Mutta minä siunaan häntä, minä koetan iloita hänen onnestansa. Mutta minä tiedän hänen kerran palaavan luokseni, sillä hän tietää rakkauteni suuruuden, hän tuntee sieluni lohduttoman ikävän.

Ja jos en enää hänen saapuessaan ole elävien joukossa, niin sano tämä hänelle. Sano, että ymmärsin hänet. Sano että tiesin nuoruuden etsivän nuoruutta, voidakseen nauttia elämänpuun hedelmistä. Sano hänelle, etten häntä himoinnut, kaipasin vain, sillä hän on silmieni valkeus, on kynttilä tieni pimeydessä.

Sano tämä kaikki, lapseni, hänelle jos omat huuleni ovat hänen tullessaan käyneet sanattomiksi.

Purista lämpimästi hänen käsiänsä, jos omat käteni ovat kylmiksi kangistuneet.

— »Sain ensinnä anteeksi sulta, joka enimmän kärseit multa!» Nämä sanat tulivat mieleeni kuullessani tyttösi viime lauseen, tuntien samalla kuin huultesi hellän kosketuksen otsallani ja sieluni huusi rakasta nimeäsi yhä enemmän ja enemmän.

Tyttäresi jatkoi; — Sen illan jälestä muuttui äitini toisenlaiseksi. Hän ei itkenyt enää niin paljon kuin ennen, hän ei valittanut, eikä puhunut sinusta niin paljon unissaan, mutta hän rupesi huomattavasti kuihtumaan. Sulavien liikkeiden siaan tuli jäykkyys, silmien lempeä katse muuttui tuikeaksi ja entisen ahkeruuden siaan tuli sairaloinen työkiihko. Melkein läpi vuorokauden teki hän työtä, levähtämättä, Päivät puutarhassa, yöt sisällä huoneissa. Käsityö toisensa perästä valmistui hänen ahkerissa käsissään ja mitä mutkallisempi ja vaikeampi joku työ oli sen enemmän hän siitä piti.

Hätäisenä seurasin hänen toimiaan, sillä näin suuren sisäisen tuskan pelottavassa määrässä jouduttavan hänen pois menoaan.

En koskaan voinut hänelle siitä puhua, mutta ymmärsin hänen tietävän ajatukseni, sillä joka ilta hyvää yötä toivottaessaan hyväili hän minua kuin viimeistä kertaa.

Rakas pieni äiti, surujen uuvuttama, tuskien näännyttämä, kaikkien rakkaittensa hylkäämä ja monen ylönkatsoma virheittensä vuoksi, jotka kuitenkin olivat minulle rakkaat, sillä ilman virheitänsä ei hän koskaan olisi ollut niin hellä, eikä toisille anteeksi antava. En milloinkaan olisi tahtonut häntä toisenlaiseksi. En milloinkaan olisi toivonut häntä täydelliseksi, niinkuin toiset lapset toivovat äitiensä olevan.

Nuori pää painui käsien varaan, hennot hartiat värähtelivät. Hän itki. Nousin ylös, kävellen ympäri huonetta. Työpöydällä oli viimeinen työsi: oviverhot. Olit ommellut siihen suuria valkoisia liljoja. Ensi silmäyksellä näytti se valmiilta, mutta tarkemmin katsottuani näin siitä puuttuvan yhden kukkasen, viimeisen. Et ollut ehtinyt saada sitä valmiiksi. Kuolema oli herpauttanut ahkerat kätesi. Kaksi päivää sitten olit istunut sen yli kumartuneena ja ommellut. Tuntui kuin henkäyksesi olisi levännyt vielä sen yllä. Vein keskeneräisen työn huulilleni ja sieluni tuskainen ikävä suli haikeaan itkuun.