language: Finnish

SILMÄ YÖSSÄ

Kirj.

Maila Talvio

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1917.

I

Ihmeellisesti sattuu elämässä — tai joku sanoisi ehkä: ihmeellisesti johtaa Jumala ihmisten askelia. Nyt sattui — tai nyt johdatti Jumala —, että pieni Anna ja hänen äitinsä, kirkkoherran leski, tulivat samaan junaan, missä mahtavien Rauhaniemeläisten ja Montosten hääsaatto kulki, matkalla kaupungista, morsiamen kodista, sulhasen kotia kohti, maaseudulle päin. Ja sattui vielä niinkin, että tungoksen vuoksi kolmannessa luokassa äiti ja pieni Anna tulivat toiseen luokkaan, missä eivät he muuten koskaan olisi matkustaneet.

Lapsi oli niin näännyksissä, että äiti vain huojutteli häntä sylissään, pitkän aikaa levottomana kuunnellen hänen hengitystään. He tulivat lääkäriltä, tohtori oli sanonut, että kaikki tyynni oli heikkoutta ja että välttämättä piti antaa vahvistavaa ruokaa. Täytyi koettaa… vaikka millä keinoin! Mutta kylläpä lapsi nyt olikin raukea! Äiti painoi leukansa hänen ohimoaan vasten ja avasi hiukan hänen vaatteitaan kaulan kohdalta. Oli kesäisen lämmin päivä, raukeus saattoi johtua kuumuudesta. Anna oli välttämättä tahtonut ylleen parhaan hameensa, nimittäin hautajaishameen. Ei olisi pitänyt kuunnella hänen ymmärtämättömiä pyyntöjään, olisi vain pitänyt ottaa jokin kevyempi puku, vaikkapa kirjavakin, olisi lisäksi voinut tehdä hyvää lapselle ymmärtää, ettei ihmisen suru riipu vaatteista ja ettei surua pidä näyttää ihmisille, suru on kunkin ihmisen oma. Mutta Anna oli kummallisesti osannut surra, vaikka hän oli niin pieni — eivät suuremmatkaan lapset olleet ottaneet isän kuolemaa niin syvästi — ja sen tähden hän vaati surupukuaankin. Herkkä mieli riudutti lasta heikkouden lisäksi, sen oli tohtorikin sanonut. Täytyi koettaa vahvistaa häntä… vaikka millä keinoin. Kalliita lääkkeitä oli tohtori kirjoittanut… Täytyi koettaa… Äiti avasi vieläkin hiukan vaatteita… onneksi lapsi nukkui. Ja äiti istui hiljaa, pienen tyttärensä pää olkapäätään vasten, estäen hänen tomuttuneita jalkojaan joutumasta penkille, joka oli kaunista vaaleanharmaata kangasta.

Vasta nyt hän ehti katsahtaa kanssamatkustajiinsa. Hän miltei pelästyi: ympärillä ei näkynyt muuta kuin valkoisia, ruusunpunaisia ja taivaansinisiä värejä, mitä hienoimpia juhlapukuja — olipa onni, että hän ja lapsi olivat siisteissä vaatteissa. Vanhat rouvatkin olivat vaaleissa ja herrat, vaikka joku heistä olikin tummissa, tekivät kauttaaltaan iloisen ja samalla juhlallisen vaikutuksen. Äiti ymmärsi, että täällä oli naurettu, ilakoitu ja puhuttu ääneen, ennen kuin hän tuli — tuo hieno joukko oli vaiennut hänen tähtensä, lapsen, tähden, ehkäpä heidän surupukujensakin tähden. Piti koettaa päästä kolmanteen luokkaan niin pian kuin sieltä tungos väheni. Tämä oli nähtävästi juhlaseurueelle varattu vaunu. Sillä oli nyt tämäntapaisen ilon aika, tällaisen ruusunpunaisen ja taivaansinisen, siihen ei sopinut sekoittaa tummempaa iloa, sen aika tulee aina ihmiselle sekin. Junan virkamies itse heidät oli ohjannut tähän vaunuun, eivät he muuten olisi tulleet.

Kuinka täällä oli kaunista ja kuinka kukkaset tuoksuivat! Heillä oli kotona ollut niin paljon tuota tummaa iloa, tai surua, niinkuin tavallisesti sanottiin, että tuntui aivan tottumattomalta nähdä noita iloisia ihmisiä iloisissa väreissään. Mitä sanoisikaan lapsi, kun heräisi ja näkisi kaiken tämän kauneuden. Varmaan Anna luulisi kuulevansa satua tai katselevansa unikuvia, Anna, joka niin mielellään kuunteli satuja ja joka aina näki unia, vaikka oli niin pieni.

Äiti koetti painua niin kauas kuin suinkin vaununkulmaan ja katseli sieltä ääneti eteensä. Hääseurue tämä kaikesta päättäen oli. Sulhanen ja morsian istuivat nähtävästi tuossa sohvanselustan takana, koska siellä tuntui olevan ikään kuin keskus, jonne kaikilla oli asiaa, jonne, aina mentiin puhumaan ensin ja jossa ensin käytiin tarjoamassa niitä makeisia, joita niin yllin kyllin näytti olevan matkassa. Vastapäätä morsiusparia istui kaksi rouvaa, varmaan sulhasen ja morsiamen äidit, koska he näyttivät niin tyytyväisiltä ja onnellisilta ja puhelivat niin rakkaasti keskenään. Varmaan rikasta väkeä: heillä oli hatuissa töyhtöjä, kukkia ja sulkia ja kaulassa kultakäätyjä, sormissa ja rinnalla hohtavia kiviä. Perällä olivat vanhemmat herrat. Eräs punakasvoinen terävänenäinen herra vaaleanharmaissa vaatteissa puhui, toimitti jotakin asiaa kiivaasti ja ikään kuin voitoniloisesti, ja nauroi sekaan, niin että tämä nauru silloin tällöin kuului yli junankulun ryskeen. Eräs herroista, kaikkein komein ja pisin, ei nauranut eikä paljon puhunutkaan — olisiko hän jollakin lailla epäillyt punakan herran vakuutuksia, siltä miltei joskus tuntui —, varmaan tämä mustapukuinen oli pappi, kyllä ne papit sentään aina erotti kaikista muista. Tämä oli epäilemättä rovasti jostakin suuresta pappilasta. Vaikk'ei hän nauranut eikä puhunut, oli hän kuitenkin hyvin kohtelias punakalle herralle, tarjosi hänelle sikareja ja he menivät yhdessä, taluttaen toisiaan käsipuolesta, asemasillalle tupakoimaan. Keskipenkit olivat täynnä nuorisoa, neitejä, herroja ja lapsia. Hyllyverkot heidän päittensä yläpuolella helottivat kuin mitkäkin riippuvat ruusupensaat, siellä olivat heidän kukkavihkonsa ja ylioppilaslakkinsa, ja he itse läpinäkyvissä pitsipuvuissaan olivat kuin joitakin heleitä pilviryhmiä. Näitä nuoria kävi äidin vähän sääli, sillä he tahtomalla tahtoivat olla hiljaa, kun näkivät äidin ja hänen nukkuvan kalpean lapsensa, mutta eivät voineet olla tuon tuostakin purskahtamatta nauruun. Heillä oli keskenään kaikenlaisia pieniä kujeita, ja aina kun he olivat päästäneet valloilleen ilonsa, katsahtivat he äitiin ja lapseen, katuivat ja toruivat toisiaan. Jonkin hetken oli äidin tästä oikein paha olla, mutta sitten hän sen unohti, niin hauskaa oli katsella noita hempeitä, iloisia tyttöjä. Tulivat ihan mieleen heidän karitsansa siellä kotona, kuinka ne navetansillalla leikkivät ja karkeloivat keskenään. Morsiuspari nähtävästi katsoi asiakseen pysytellä vakavasti paikoillaan äitien seurassa. Milloin lähetti jompikumpi äideistä hedelmäpussin kiertämään vaunua — suuria pussillisia omenia ja pääryniä, mahtoivat todella olla rikasta väkeä! Milloin hypähti joku neitosista penkille ja penkoi kukkavihkonsa alta esiin makeisrasian. Eräs herroista oli erikoisen hauska: hän otti lennosta karamellin kuin koira sokeripalan ja nauratti muutenkin koko vaunua. Häntä puhuteltiin Urhoksi, hän näytti olevan morsiamen veli. Hänen hoidossaan oli pärekoppa, jota hän säilytti penkin alla ja jossa mahtoi olla jotakin särkyvää. Pulloja siinä oli, niihin katsahdettiin silloin tällöin salaa, varmaan hienointa viiniä. Urho-herra kuiskaili peittäessään pullokoppaa penkin alle ja sanoi nähtävästi jotakin niin hauskaa, ettei voinut olla sille nauramatta. Rovastinkin täytyi jonkin kerran vetää suutaan hymyyn, kun Urho puhui — nauramista rovasti ehkä piti syntinä. Mutta nuoret nauroivat ja katsahtivat samassa surupukuiseen äitiin ja koettivat vaieta. Äiti pyyteli silmillään anteeksi häiriötä, jota hän täällä tuotti, hän oli kuin olikin outo tässä hienossa seurassa, puna kulki hänen poskiensa yli kuin aalto, vaipuen kuuman mustan kreppikauluksen alle. Hän unohti kuitenkin taasen koko seurueen, kun hän katsahti lapseensa. Annan poski oli kuin jotakin kalvasta läpikuultavaa pilveä, heikon näköinen hän oli.

Saisiko hän pitää lapsen vai oliko tämän määrä mennä isän mukana? Sydämeen teki kipeää, kun hän sitä ajatteli, vaikka hän pakotti mielensä pysymään tyynenä. Täytyi säilyttää sydämen tasapaino. Tallella on ihminen, kun hän on kuollut. Eikä hän ole poissa omaistensakaan luota. Päinvastoin hän sen jälkeen aina on liki heitä. Sen hän oli elävästi kokenut miehensä kuoltua: aina hänelle saattoi puhua, aina kysyä häneltä neuvoa, aina levätä hänen muistossaan. Ei ollut kuolema mikään surun asia, ei. Äiti katseli lapsensa kalpeita kasvoja ja tunsi sydämensä levolliseksi. Täytyi koettaa olla hiljaa, että hän saisi voimia unesta.

Kaksi pientä tyttöä tuli käytävälle. He olivat kauttaaltaan valkoisissa pitsitetyissä hameissa, hiukset hajalla kuin pienillä enkeleillä. He katsoivat pitkästi nukkuvaan tyttöön, tarkastivat kapeaa paidankaulusta, jossa oli aivan pieni pitsi, tarkastivat kenkiä, joiden pohjia vasten äiti piteli toista kättään. Niin, nyt huomasi äitikin, että kengät olivat kömpelöt ja paikatut, kun vierailla tyttösillä oli niin sirot pienet vaaleat jalkineet. He olivat hyvin herttaiset, näköjään jonkin vuoden vanhemmat tätä Annaa. He söivät makeisia suun täydeltä ja olisivat halunneet tarjota vieraalle nukkuvalle tytöllekin. Äiti hymyili heille kiitollisena ja teki eleitä, että täytyy vähän odottaa: "Nukkuu, nukkuu, on kipeä!" sanoivat hänen kalpeat kasvonsa.

Ja sattui vielä niinkin, että äiti ja pieni Anna olivat joutuneet samalle penkille kuin eräs komea rouva ja pieni vanha herra, joka oli frakkipuvussa. Nämä molemmat olivat kaiken aikaa keskustelleet, tai oikeastaan rouva oli puhunut ja herra vain vastannut. Herran silmät olivat kaiken aikaa seuranneet sairasta lasta, rouva oli kuiskaten kertonut jotakin. Mutta rouvalla oli niin omituinen tapa kuiskata, että joka sana kuului vihlovan selvästi ja sihahtaen. Ei ollut ensinkään mahdollista olla kuulematta. Ensin äiti katseli ympäri vaunua ja monet nimet, joita komea rouva mainitsi, sinkosivat korvien ohitse. Mutta ennen pitkää sai äiti kiinni juonen päästä ja pian tuli hän tietämään kahden suuren ja mahtavan suvun asiat, sellaisetkin, jotka varmaan eivät olleet tarkoitetut vieraille.

Neiti Aino Montonen ja pastori Erkki Rauhaniemi olivat eilen vihityt kirkossa morsiamen kotikaupungissa satojen häävieraiden läsnäollessa. Se oli tapahtumain keskus.

Kun pienen Annan äiti kuuli Erkki Rauhaniemen nimen, kävi hänen äänetön osanottonsa vieraiden keskusteluun yhtäkkiä vilkkaaksi. Sillä Erkinhän hän tunsi, Erkkihän oli nuorena vastavihittynä pappina ollut apulaisena siellä heidän pitäjässään rovastilla. Hänen ja heidän Ainansa, tämän Annan vanhimman sisaren välillä oli syntynyt ystävyys, jonka äiti oli luullut vievän suorastaan rakkauteen. Lapsellista kiintymystä se kai vain oli ollut, koska se loppui — ei tosin Ainan puolelta, Aina kai ei vieläkään ollut kokonaan unohtanut Erkkiä, koskei hän sallinut avioliitosta kuulla puhuttavankaan. Erkki oli niin yhtäkkiä matkustanut pois ja vain kirjeellisesti sanonut hyvästi ystävilleen. Puoli vuotta vain Erkki oli niillä mailla ollut. Ja nyt oli hän Ainan asemesta löytänyt Ainon, Aino Montosen, varmaan niitä rikkaita Montosia, joiden nimen aina tuon tuostakin luki sanomalehdestä jonkin talonkaupan tai liikeyrityksen yhteydessä. Itse peräisin mahtavasta suvusta oli Erkki joutunut toiseen mahtavaan sukuun. Nuo kauniisti pukeutuneet iloiset ihmiset, jotka tuossa vaivoin hallitsivat ilakoimistaan, olivat siis Rauhaniemiä ja Montosia, suuria ja pieniä, jotka tulivat isänmaan asioissa pitämään johtoa hallussaan vuosikymmeniä, ehkäpä vuosisatoja. Äiti kuuli suuren joukon nimiä, aivan kuin olisi laskettanut sivumääriä kirkonkirjasta: Toivo, Esko, Laina, Saima, Silja, Ruut, Rauha, Lea, Salli, Armi, Väinö, Toimi, Urho… Niin kauniita uudenaikaisia nimiä!

Ja rouva, joka tässä puhutteli rumaa pientä herraa, tuntui olevan itse senaattorinrouva Nenón, ja se kaunis nuori tyttö, joka tuon tuostakin kävi kuiskaamassa jotakin rouvan korvaan tai tarjoamassa makeisia, oli senaattori Nenónin tytär, Marja-Lis.

Perheille oli juuri nyt tapahtunut jotakin erinomaisen onnellista: jokin pitkä ikävä oikeudenkäynti, jota sanomalehdet olivat vatkanneet vuosikausia ja joka oli suorastaan luonut pahaa varjoa Montosten nimeen, oli päättynyt, ja kaunis Tolvi, maatila, jonka liikemies Montonen oli ostanut ja jonka kauppaa juuri oli tahdottu rikki laittomana, joutuisi nyt vihdoinkin Montosten haltuun. Janne iloitsi tästä suuresti, niinkuin he kaikki hänen kanssaan. Ei hän tosin aikonut taloa pitää, hänellähän oli niin monta taloa, mutta hänen sahansa purivat paljon puuta. Oli ihana asia, kun oikeus voitti ja syylliset saisivat rangaistuksensa. Sellainen pahanpäiväinen opettaja Ahola, jolle Janne oli luvannut huvilapalstankin puoli-ilmaiseksi, jos hän vain olisi ollut rettelöimättä ja pitänyt suunsa kiinni, joutuisi nyt lukemaan tiilenpäitä. Sakkoja, korkeita sakkoja oli moni saanut — se teki niille hyvää. Kerrassaan nuortunut oli Janne ilosta näinä päivinä — oi poikakultaa, kuinka hän tuolla selittikin ja toimitti! Tietysti juttu vieläkin olisi venynyt, jollei Ruupreht olisi sitä jouduttanut — Annan äiti ymmärsi, että Ruupreht oli itse senaattori Nenón. Oi kuinka olikaan ollut hauskaa tehdä Jannelle ja Sallille tuo pieni palvelus, voitto tuli tällä hetkellä kuin häälahja vanhemmille. Oli ihanaa, kun oli vaikutusvaltaa ja kun sai käyttää sitä hyviin tarkoituksiin. Ruupreht käytti aina valtaansa oikein. Kyllä saivat nytkin olla varmat nämä uudet sukulaiset, nämä nuoret täällä, että he voivat vedota Ruuprehtiin, jos he tarvitsivat esimerkiksi suosituksia. Ja Ainon ja Erkin, heidän täytyi pian saada kaunis pappilansa, siitä pitäisi Ruupreht huolen. Erkin täytyi vain nopeasti kirjoittaa väitöskirjansa. Kas se oli tähän aikaan sellaista, että teologien joukossa jo oli niin paljon maistereita, ja sitten oli vanhempia hakijoita ja virkavuosia, mutta väitöskirjalla ei niin moni kilpaillut. He olivat Ruuprehtin kanssa ajatelleet sitäkin, että Erkki ja Aino ehkä kerran saattaisivat joutua rovasti Rauhaniemen nykyiseen suureen pitäjään — ei vielä, ei vielä, rovastihan oli parhaissa voimissaan. Mutta kerranhan hänen täytyi kaatua, luonnon lait olivat sellaiset, ja oli aina niin vaikeaa luopua tuollaisesta suuresta pappilasta, jonne koko suku on tottunut saapumaan kesäksi ja jouluksi, ja puutarhasta ja… Silloin oli hyvä, että oli poika, jonka saattoi toimittaa isän paikalle. Pitäjähän oli keisarinpitäjiä. Kyllä Ruupreht pitäisi huolen kaikesta. Ah, paljon hyvää hän oli ihmisille tehnyt, he olivatkin hänelle niin kiitolliset — oi, kun hänen syntymäpäivänsä oli syystalvella, kuinka paljon kukkia heille aina tuli, kaikkia mahdollisia kukkia, mitä silloin, kukkien ollessa kaikkien kalleimmillaan, vain saattoi saada. Suoraan sanoen hänen, senatorska Nenónin syntymäpäivinä tuli taloon vieläkin enemmän kukkia — ruusuja, ah, mitä ruusuja! Mutta hänen syntymäpäivänsä olikin keväällä. Ihmiset olivat hyvät ja kiitolliset, niin kiitolliset siitä vähästä, mitä heille oli saattanut tehdä.

Yhtäkkiä muistui papinlesken mieleen, että eiköhän tämä vanha pieni herra ole tohtori Cairenius, Erkin eno, josta Erkki ennen oli niin paljon kertonut. Hän muisti Erkin sanoneen, että tohtori salaa teki paljon hyvää, että hän oli omituinen mies, jota omaiset kärsivät vain siksi, että hän oli rikas. Hän ei katsonut ihmisten muotoa, vaan sanoi heille suoraan vasten silmiä, mitä heistä ajatteli. Hän oli ensin aikonut papiksi ja sitten tohtoriksi, mutta vihdoin jättänyt kaikki kesken. Hänellä oli hyvin omituinen ristimänimi, ei sellaista olisi luullut monella olevan.

Itse senatorskakin tuntui hakevan hänen suosiotaan, ainakin pyrkivän hyviin väleihin hänen kanssaan. Se ei ollut aivan helppoa, pieni vanha herra puhui niin vähän, katseli vain, toinen silmä kiinni ja pää hiukan kallellaan. Pikku Annasta tuntui hän kaiken aikaa pitävän huolta, sillä hän istui käsi siinä asennossa, että puheliaan rouvan aina täytyi muistaa lapsen nukkuvan, ja heti kun rouva korotti ääntään, liikahti tohtorin käsi kuin melanterä, jolla ohjataan venettä.

Äidistä alkoi käydä hupaiseksi ja jännittäväksi. Oliko tohtori ehkä lausunut joitakin epäilyksiä, koska senatorska niin usein palasi vasta solmittuun avioliittoon ja siihen iloon, mikä vallitsi Montosten ja Rauhaniemien perheiden kesken sen johdosta, että nuoret olivat löytäneet toisensa. Tällainen avioliitto oli niin ihana, varsinkin tähän aikaan, kun niin kevytmielisesti solmittiin avioliittoja ja ensi vastoinkäymisen sattuessa rikottiin pyhät lupaukset. Tämä avioliitto oli suorastaan niitä, jotka päätetään taivaassa.

— Hm, sanoi tohtori ja katsoi toisella silmällä, kasvoilla ilme, joka yhtä hyvin saattoi olla hymy kuin irvistys.

Tämä yllytti senatorskan uusiin todisteluihin.

Pastorinlesken sydän sykki niin kiivaasti, että hän pelkäsi herättävänsä lapsen. Hänen mieleensä muistui kesä siellä heillä, jolloin Erkillä oli ollut niin vaikeita sisällisiä taisteluja, ja hän oli tullut tapaamaan Ainaa. Silloinkin kun hän oli ensi kerran käynyt sairaan luona, oli hän tullut heille. Hän oli tuon kuolevan ihmisen rinnalla tuntenut syntinsä niin suuriksi, että hän oli nääntyä niiden alle. Kuoleva oli tunnustanut hänelle jonkin valheen, joka oli painanut hänen tuntoaan nuoruudesta asti — nuori pappi tunsi tunnollaan ei yhden, vaan satoja valheita… Ja kun Erkki oli haudannut ensimmäisen ruumiin, silloinkin olivat he olleet Ainan kanssa hautausmaalla. He olivat sitten, jumalanpalveluksen päätyttyä, äiti, Aina ja Erkki, kävelleet hautojen keskellä ja puhelleet papin ihanasta tehtävästä. Erkki sanoi vavisseensa, kun hän seisoi siinä haudan partaalla, niin että lapio tuskin pysyi hänen kädessään. Ja hänen syvä liikutuksensa oli kyllä tuntunut suruväessä, nyyhkytykset olivat nousseet joka rinnasta. He olivat niin usein puhuneet siitä, miten vaarallista on tottua pyhiin toimituksiin. Pyhät toimitukset eivät milloinkaan saa käydä arkisiksi. Joka kerta kun ottaa lapion käteensä haudan partaalla, täytyy sydämen vavista niinkuin ensi kerralla. Joka kerta sairaan vuoteen ääressä täytyy sydämen vuotaa verta omien valheiden tähden. Ei milloinkaan saa pappi lausua tuomiota, jollei hänen sydämensä ole täynnä rakkautta… Erkki pelkäsi, ettei hän jaksaisi pitää sydäntään niin herkkänä, niin tuntevana. "Jumala on heikoissa väkevä", olivat he päätelleet. Miten olikaan Erkki nyt jaksanut? Äidin teki mieli nähdä Erkki pitkien aikojen päästä, nähdä, oliko hän ollut uskollinen ja oliko hän nyt onnellinen… Tuossa hän istui parin penkinseinän takana, jospa hän nousisi, jospa hän hetkeksi kääntäisi tänne kasvonsa! Äiti toivoi sitä Ainankin tähden, voidaksensa kertoa Ainalle, että Erkki on onnellinen.

— Oi, kuiskasi senatorska hartaasti ja vakaumuksella, — jos koskaan avioliitto on ollut taivaassa päätetty, niin avioliitto Aino Montosen ja Erkki Rauhaniemen välillä! Ettekö alttarilla nähnyt morsiusparin kasvoja, joita aurinko valaisi — oi, en ikinä ole nähnyt mitään ihanampaa. Kuinka suloinen Aino olikaan — niin, minä vakuutan, purskahdin suorastaan itkuun. En olisi voinut olla enemmän liikuttunut, jos itse olisin ollut morsian… Ja Ainon puku — en ikinä ole nähnyt niin kaunista morsiuspukua, vaikka sen itse sanon. Eikö se nyt ollut ruhtinaallinen, uskotteko, että laahustin oli kaksi… ei, yli kaksi metriä pitkä. Uskon teille pienen salaisuuden, herra Cairenius, te kun olette Erkin eno ja rakastatte häntä kuin omaa poikaanne: morsiuspuku oli minun mallini mukaan, minun — kas, meissä Montosissa on kaikissa hiukan taiteilijanvikaa… Teissä, tohtori Cairenius, teissä kuuluu myöskin olevan — ei, ei, älkää ensinkään kieltäkö, minä tiedän, että te runoilette. Kuulkaas, miksette kirjoittanut Ainolle ja Erkille runoa? Sen olisi voinut kirkossa lukea. Ah, Marja-Lis olisi sen lausunut — ette aavista, miten ihanasti hän lausuu, vaikka itse sen sanonkin. Hän kirjoittaa myöskin runoja ja maalaa — se tyttö on niin lahjakas, että olemme Ruuprehtin kanssa onnettomat, kun emme tiedä, mitä puolta hänessä pitäisi alkaa kehittää… Mutta mistä minä lähdinkään? — Kas, kun on rakkaiden uusien sukulaisten kanssa niin paljon puhumista, ettei tiedä, mistä milloinkin alkaa! Niin, siitä, että kyllä minusta nyt kaikesta näkyy, että nämä nuoret suorastaan ovat kuin toisiaan varten luodut, taivaassa toisilleen määrätyt. Ettekö huomannut Erkkiä alttarilla? Niin, suokoon Jumala minulle anteeksi, mutta hän muistutti minusta suorastaan Kristusta — minä itkin, kun häntä katselin… Mitä… mitä te sanoitte, herra Cairenius… että kuvittelenko minä Kristuksella olleen… Te olette… Te olette paha tai, ehkä — vain intresantti! Luuletteko te nyt sitten minun huomanneeni, että Erkki käyttää silmälaseja. Ei, ilmettä minä… sielua hänen kasvoissaan, ne olivat kirkastuneet. Ja kun hän siinä koko seurakunnan nähden suuteli vaimoansa — ah, he ovat nyt vihityt, nyt on kaikki luvallista, he ovat nyt yksi sielu ja… Ei, mutta herra Cairenius, nyt te ajattelette jotakin… Totisesti, tahtoisin tietää, mitä te ajattelette.

Vanha herra oli noussut seisomaan. Hän ylettyi tuskin senatorskan olkapäähän. Mitähän hän aikoikaan sanoa? Eikö senatorska huomannut, että nyt ei olisi pitänyt jatkaa…

Komea rouva nauroi pitkän, pidätetyn, sihisevän naurun.

— Mutta rakas herra Cairenius, voiko olla parempia takeita? Erkki on vakavasta kristillisestä kodista. Sidonia ja Zachris — voiko ajatella ihanteellisempaa isää ja äitiä! Ja Aino — oi miten herttaiset ovatkaan vanhemmat! Sanon sen, vaikka Janne onkin veljeni…

— Oletteko varma, sanoi vanha herra vihdoin, toinen silmä kiinni, — ettei heidän lapsistaan kerran tule oikeita sekasikiöitä, oikeita monstrumeja, joita eläinten ja ihmisten täytyy kauhistua? Niin — mitä takeita teillä on siitä?

— Mutta herra Cairenius…

— Mutta rouva senatorska…! Pitkäkyntisiä, sarvet päässä, veressä oudot intohimot, jotka ovat vaaralliset yhteiskunnan turvallisuudelle… Katsokaas: kaikki palaa…

He tuijottivat toisiinsa kumpikin penkiltään, kädet torjuvassa asennossa ja peräytyen toisiaan ikään kuin, vanhan herran kuvaamana, jokin ilmestyskirjan peto olisi astunut heidän välilleen näyttämään itseään.

— Mutta… herra Cairenius…

— Niin, rouva senatorska, varmaan on jossain menneisyydessä ollut aivan tämäntapainen keskustelu kuin meillä nyt: se on ehkä suoritettu päreen ääressä jossain pirtissä jonkun kehräävän eukon ja jonkun nuuskaisen kulkurimiehen välillä. Ja nuo likaiset ihmiset ovat olleet meidän esivanhempiamme.

Keskustelu, jonka senatorska heidän huvinsa vuoksi oli aloittanut, oli yhtäkkiä käynyt niin kaameaksi, ettei hän tahtonut löytää omaa nauruaan, naurua, jolla hän seuraelämässä pelasti kaikki tilanteet ja joka hänen tuttavapiirissään oli suorastaan kuuluisa.

— Hyi teitä! kuiskasi hän. — Jumalan tähden: vainoatteko meitä Montosia? Miksi sen teette? Eikö teillä ole ensinkään inhimillistä sääliä…?

Tässä sai senatorska takaisin naurunsa. Hänen kuuluisa naurunsa oli käheä ja sihiseväinen. Pieni herra veti hänkin kasvonsa irvistykseen, jonka tarkoitus oli esittää naurua.

— Rouva senatorska laskee leikkiä. Olen kai ymmärtänyt oikein: olette kai kristitty ihminen. Eikö sääli ole kristittyjen Jumalan töiden paikkaamista ja parsimista? Eikö kristittyjen Jumala tiedä, mitä hän tekee?

Tuntui siltä kuin ei senatorska olisi jaksanut jatkaa. Hän nauroi ja löi hansikkaillaan tohtorin muodottomia sinipunervia käsiä, joita tämä piteli polvillaan ikään kuin nähtävinä.

— Teidän olisi pitänyt ruveta näyttelijäksi, herra Cairenius!… Te olisitte ollut mainio shakespearelainen narri. Te olette runoilija, varmaan kirjoitatte runoja. Tunnustakaa pois, olemmehan nyt sukulaiset… Sidonia on teistä kertonut niin paljon, esimerkiksi, että te olitte valmis lääkäri, mutta ette voinutkaan nähdä haavoja… Minä ymmärrän sen, minäkään en voi nähdä haavoja. Kuulkaa, ettekö te aio julkaista runojanne, olen varma, että ne saisivat erinomaisen arvostelun. Meillä on ystäviä, Ruuprehtilla ja minulla, sanomalehtimaailmassakin…

— Tatatatataa, keskeytti hänet pieni herra yhtäkkiä.

Papinleski odotti pelonsekaisessa jännityksessä, että senatorska suuttuisi ja tulevaisuudessa jotenkin kostaisi vanhalle herralle. Hänhän oli niin vaikutusvaltainen… Komea rouva hengittikin raskaasti ja piti hymyä jäntevällä kurilla viipymässä kasvoillaan, vaikk'ei hän nähtävästi vielä sisimmässään tietänyt, pitikö ruveta pitkävihaiseksi vai pitikö leppyä.

Ilme pienen miehen kasvoilta taas laukesi yhtäkkiä irvistyksestään kauniiksi ja lempeäksi kuin päivänpaiste. Äiti seurasi vanhan herran katsetta ja näki, että hänen pieni tyttärensä oli avannut silmänsä.

— Huomenta, sanoi pieni herra lapselle. — Oletko sinä nyt nukkunut?

Anna hymyili ja kätki haukotuksen äidin kainaloon. Hänen poskensa punoittivat, uni oli kaikesta päättäen vahvistanut häntä. Äiti tuli iloiseksi, irroitti hänet sylistään, vastaili kysymyksiin, joita vanha herra teki, ja rupesi hakemaan esiin eväitään ja lääkkeitään. Koko juhlavaunu oli kummallisesti, samana hetkenä, jolloin lapsi avasi silmänsä, ikään kuin muuttunut. Hieno seurue oli tietenkin huomannut, että lapsi heräsi ja vapautunut siitä painostuksesta, missä se puolen tunnin oli ollut. Rouvat kurkistelivat sohviltaan äitiin ja tyttäreen, nuoret neidit nyökyttivät hymyillen päätään ja päästivät ilonsa valloilleen, pikkutytöt ilmestyivät käytävälle kuten äskenkin, ja tarjosivat makeisia. Lapsen katse liukui utuisena ja kummastuneena hymyilevästä vanhasta herrasta yli senatorskan kauniiden rannerenkaiden pieniin tyttöihin ja yli rouvien höyhen töyhtöjen siitä eteenpäin, aina sinne asti, missä vanhat herrat, rovasti, senaattori, liikemies ja jotkut muut puhuivat ja nauroivat.

— Katso nyt, kiitä kauniisti, toimitti äiti onnellisena.

Vanhan herran katse ja kaikkien muidenkin katseet sanoivat hänelle, että hänen lapsensa oli voittanut hienon seuran mielisuosion. Hän ei ehtinyt saada esiin eväitään, ennen kuin Annan ympärillä oli sellainen ylellisyys herkkuja, ettei lapsi tietänyt, mitä hän ottaisi. Mikä tarjosi omenaa, mikä karamelliä, mikä kaunista valkeaa voileipää, jolla oli kananpaistia, ja yhtäkkiä istui Annan vieressä suuri nukke nimeltä Salli, joka osasi panna silmät kiinni. Lapsi nähtävästi ei tietänyt, oliko hän jo herännyt vai oliko tämä kaikki unta. Pikkutytöt Lea ja Rauha ponnistivat penkille hänen viereensä. Kaikki kolme olivat ääneti. Salli oli pitkänään Annan sylissä, silmät olivat kiinni. Anna nosti hänet istumaan — silmät heilahtivat auki. Anna hymyili. Lea tempasi Sallin syliinsä, kaasi hänet kovakouraisesti nurin ja nosti äkkiä taas pystyyn. Ylös — alas! Annalle oli Salli uusi ja ihmeellinen, Lealle ja Rauhalle tuttu ja kulunut. Salli joutui sohvannurkkaan, silmät kiinni. Annan piti juuri nostaa hänet ylös, mutta silloin toivat pikkutytöt kuvakirjan. No, jo nyt oli Annalla katsomista, eivät he äidin kanssa ajatelleet, kun läksivät matkalle, että siitä tulisi näin kaunis ja vaiherikas.

— Suloinen lapsi, sanoi senatorska väkinäisesti, nousi, hymyili ja läksi rouvien sohvalle.

Herra Cairenius tuli nyt vallattoman iloiseksi. Hän kiikutti tyttösiä vuoronperään polvellaan ja molemmilla polvillaan yhtaikaa. He olivat miltei yhtä pitkiä kuin hän. Hän teki heille paperipalasista pieniä tuokkosia, joihin pantiin makeisia. Vihdoin hän tomuttuneine saappaineen nousi penkille ja rupesi penkomaan hyllyverkkoja. Kurkottaessa tuli paitaa esiin liivien alta. Hän ei tahtonut ylettyä. Hymyillen hän penkoi ja penkoi. Vihdoin hän sai käsiinsä suuren valkoisen ruusuvihon, erinomaisen kauniin, vaikka kukat olivatkin vähän kuihtuneet.

— Nyt setä antaa jokaiselle yhden tällaisen kukkasen — olkaa varovaiset, ettei se pistä, siinä on niin suuret piikit. Tässä saa Anna, tässä saa Rauha, tässä saa Lea. Miettikää nyt, mitä te teette ruusuillanne. Setä tahtoisi: niin mielellään tietää.

Lapset kävivät miettiväisiksi ja istuivat hetken ääneti, ruusut käsissä. Leivosen laulu soi ikkunasta.

— Minun on kaikista kaunein, sanoi Lea yhtäkkiä.

— Ei — minun! sanoi Rauha.

— Kaikki ovat yhtä kauniit, oikaisi setä. — Mitä te nyt teette kauniilla ruusuillanne?

Valkopukuiset tytöt alkoivat käydä malttamattomiksi. He huomasivat punaisista rakennuksista ja junan hiljenevästä vauhdista, että oltiin tulossa asemalle ja että jotakin uutta siis oli odotettavissa.

— Pääsette ikkunaan katsomaan, rauhoitti heitä eno, — kunhan ensin olemme leikkineet loppuun ruusuleikin. Mitä Lea tekee ruusullaan?

Tyttönen alkoi sovitella ruusua pitseihin rinnalleen.

— Lea panee tähän.

— Kuinka se on siinä kaunis, sanoi Annan äiti hymyillen.

Eno otti veitsen taskustaan, lyhensi vartta ja auttoi tyttöstä.

Samassa alkoi heidän jalkojensa juureen sadella ruusunlehtiä.

— No mutta Rauha, mitä Rauha nyt tekee?

— Rauha katsoo, mitä sen sisällä on.

Eno seurasi jännittyneenä, miten pienet sormet runtelivat täyteläisen kukan ja sitten paiskasivat sen permannolle. Nauraen elämänvoimansa yltäkylläisyydessä karkasi lapsi samassa ikkunaan, mutta eno jäi katsomaan eteensä ihmeissään ja vakavana.

— Odottakaa nyt vielä vähän, lapset, pyyteli hän taas, — ettekö te vielä tahdo saada tietää, mitä Anna tekee ruusullaan.

Nauhasolmut heilahtivat Lean ja Rauhan hiuksissa, kun he ikkunasta käänsivät päätään vaunuun päin.

— No, lapseni, mitä sinä teet ruusulla, jonka hyvä setä sinulle antoi? kyseli äiti.

Anna piteli ruusua pienillä ruskeilla hyppysillään ja hänen suupielensä värähteli. Hän heittäytyi ujostellen äidin rintaa vasten eikä tahtonut sanoa mitään. Äiti tuli hiukan onnettomaksi tottelemattomuudesta, jota hänen tyttärensä osoitti. Hän olisi ollut kiitollinen, jos herra Cairenius nyt olisi hellittänyt vaatimuksestaan, mutta pienelle herralle tuntui olevan tärkeää tietää, mitä lapsi ajatteli. Hän oli taasen käynyt aivan vakavaksi. Joku mies tuli asematalon edustalle soittamaan kelloa, Lea ja Rauha katselivat häntä ja kyselivät enoltaan, miksi hän soittaa. Eno ei vastannut, hän odotti jännittyneenä, mitä lapsi sanoisi. Vihdoin viimein sai äiti selvän, mitä Anna tarkoitti.

— Anna sanoo hyvälle sedälle… no, Anna sanoo sedälle itselleen, oikein kovaa, niin että kaikki kuulevat… Ei saa noin ujostella… Anna sanoo hyvälle sedälle, että pannaan ruusu kylmään veteen.

Pieni herra seisoi ääneti. Sitten hän hymyili ja huojutti päätään. Äiti meni noutamaan vesilasia. Sill'aikaa nousi vaunussa suuri pauke ja nauru, sillä avattiin pähkinöitä. Pikkutytöt Lea ja Rauha karkasivat suinpäin pauketta kohti, ja herra Cairenius oli kahden Annan kanssa. Hän asettui hänen viereensä lempeänä ja ikään kuin syvästi kunnioittaen. Anna katsoi häneen suurin vesiharmain silmin. Pieni herra laski kätensä hänen päälaelleen, hiljaa ja hyväilevästi. Hänen molemmat silmänsä olivat puoliummessa. Näytti siltä kuin hän olisi elänyt läpi jotakin iäisen onnellista.

Äiti toi vesilasin. Anna asetti siihen ruusun, sen vartta täytyi lyhentää ja sitten se sopi. Äiti piteli lasia kädessään ja Anna ja Salli paneutuivat nukkumaan. Anna kuuli Sallin silmien putoavan kiinni ja pani samalla hetkellä itsekin kiinni silmänsä. Kaikki olivat he ääneti, äiti, setä, Anna ja Salli.

Kiidettiin läpi kukkivan maan. Nuori ruis oli juuri päässyt tähkään, latvoiltaan epätasaisina, hopeanvihreinä levenivät sarat kukoistavien pientareidensa kehyksissä. Siinä sitä oli kukkaa. Tosin kukat eivät vielä olleet kuin puhkeamisensa alussa, mutta kasvu maanpinnassa oli niin vehmas, että saattoi nähdä lukemattomien heinien helpeineen ja eriväristen kukkien tuoksuilleen pyrkivän ylös maasta. Syvempien ojien pohjalla oli vielä vettä ja niiden reunoilla kasvoivat sammakonkukat suurina, rehevinä, kullankeltaisina terttuina. Pihamaat olivat nekin tulvillaan keltaista kultaa: voikukat siellä helottivat. Näissä molemmissa, sammakonkukassa ja voikukassa hehkui auringonsäde vielä omalla värillään, niistä molemmista ikään kuin tihkui kultaa: siihen ojaan ja sille pientarelle, jonka yli sammakonkukka taipui, niiden lasten kasvoihin, jotka pihamailta ojensivat kätensä täynnä keltaisia kukkia kohti ohikiitävää junaa.

Olihan tänään seitsemäs päivä — pieni vanha herra oli katsellut ulos ja hänestä tuntui, että oli seitsemäs eli lepopäivä.

Hän katseli vielä ulos, kun senatorska palasi ja asettui hänen rinnalleen. Lapsi vastapäätä nukkui taasen.

— Te olette tehnyt minut surulliseksi, aloitti senatorska kuiskaten, — syvästi surulliseksi. Katsotte minuun kuin hieroglyfi, herra Cairenius, ettekö todella minua ymmärrä? Te epäilette meitä Montosia, tunnustakaa pois. Mutta voitteko nyt todella uskoa, että noissa tyhmissä asioissa, joista veljeäni on syytetty, olisi jonkinlaista perää? Me olemme aina olleet niin rakkaat sisarukset — oi kuinka hän piti minusta huolta, ennen kuin menimme naimisiin Ruuprehtin kanssa. Hän on hyvä, pohjaltaan, tosihyvä. Ja nerokas. Ajatelkaa, tyhjästä hän on alkanut ja nyt on hänellä neljä sahaa ja neljä kartanoa ja metsiä ja… Mitäpä hän nyt olisi ruvennut haluamaan kartanoa, joka oli testamentattu koululle, koululle, jonka johtokunnassa hän lisäksi itse oli… Tietysti pahat ihmiset tekivät tikusta asian ja keksivät, että hän himoitsi koulun maatilaa siksi, että maat sattuivat yhteen erään hänen maatilansa maiden kanssa… Ah, herra Cairenius, ihmiset ovat pahat! Mutta minä en tahdo, että te, jota me kaikki kunnioitamme… teidän täytyy uskoa meistä hyvää, minä tarvitsen teidän apuanne niin monessa asiassa. Herra Cairenius, oi tosi inhimillisyys on aina leimannut Montosia…

— Niinkuin tosi eläimellisyys Rauhaniemiä ja Caireniuksia, keskeytti pieni herra hymyillen ja pyyhki hikeä otsaltaan. — Mitäs te nyt oikeastaan vaikeroitte, rouva senatorska. Käräjäjuttuhan on päättynyt onnellisesti. Hedelmät tästä käräjäjutusta varmaankin kypsyvät aikoinaan. Kaikki palaa meille. Minkäs teet, sen edestäsi löydät, sanoo kansa viisaudessaan.

Annan äiti ymmärsi, ettei hänen enää sopinut olla tässä kuuntelemassa keskustelua, varsinkin kun senatorska otti esiin nenäliinansa. Kun komea rouva kuitenkin näki vieraan rouvan alkavan haeskella tavaroitaan, pyyhki hän nopeasti silmänsä, nauroi kuuluisaa nauruaan ja aloitti keskustelun juuri siinä alkeellisessa muodossa, jossa on tapa puhua tällaisissa tapauksissa.

— Tänään on kovin kaunis ilma, sanoi senatorska.

— Niin on, sanoi pieni herra, katsoen ulos ikkunasta.

— Tuota leivostako te katsotte?

— Niin.

— Tuntuu siltä, kuin näkisitte tämän linnun ensi kerran.

— Näen aina tämän linnun ensi kerran.

— Ooo! Mitä näette tässä linnussa?

— Nooo… yhtä ja toista… Näettekös te siinä jotakin?

— Oo, niin paljon…! Iloa… kiitollisuutta… ahkeruutta… rehellisyyttä…

— Todella… onko teillä niin tarkat silmät, rouva senatorska…?

— Koko kevään näen leivosessa!

— Oo, tuossa harmaassa pisteessä…?

— Osoittaisitte minulle nyt hiukkasen luottamusta ettekä antaisi minulle korvapuustia korvapuustin jälkeen. Tunnen, että te olette runoilija, että te jos kukaan ymmärrätte kevään, että te jos kukaan ymmärrätte rakkauden…

— Hm.

— Taas tuo teidän "hm".

‒ Hm. Minä yleensä ymmärrän paremmin sen niinsanotun rakkauden hedelmän kuin rakkauden. Tarkoitan lapsia, näitä meidän tekojamme, jotka me aina löydämme edestämme, näitä meidän kummittelijoitamme. Olen hyvin huvitettu näistä kummituksista, nimittäin lapsista. Katsokaas, rouva senatorska… me matkustamme kuin tilauksesta lammen ohitse: te näette tuossa pinnalla lumpeita… Se on tuoksuton, kostea ja kaamea kukka. Luuletteko ehkä, että se kelluu tuossa irrallaan? Ei, sillä on pelottavan pitkä varsi. Ja liejussa, jossakin syvällä ovat sen juuret. Niitä ei näy… Vanhemmat sanovat tänään viattomasti, että ruusuruukussa heidän ikkunallaan on viisi ruusua, vaikka he kyllä näkevät, että siinä on kolme. Sadan vuoden perästä tavataan lapsenlapsenlapset öiseen aikaan murtamassa auki kassakaappia jossakin kellariholvissa… Miten se on mahdollista: isä ja äiti ovat kunnollisia ihmisiä! Murtovarkaus, tämä lumpeenkukka, johtaa juurensa kaukaa, sieltä vuosisadan takaa… Tänään kauppapuodissa kyselee nuori neiti suklaakonvehtien hintoja. Kalliit… mokomatkin! Hän tilaa marmelaadeja, mutta vetää pienellä suloisella kädellään puuhkaansa yhden ainoan suklaakaramellin juuri sillä hetkellä, jolloin myyjä punnitsee marmelaadeja. Kadulle tultuaan pistää hän makean suuhunsa. Mutta kahden sadan vuoden perästä tapahtuu kuulumaton paljastus: kaupungin mahtavin mies, jolla on ollut vaunut ja kaksivaljakko ja taulugalleria ja huvijahti ja metsästyspuisto — linnasta tietysti puhumattakaan — on karannut ja jättänyt jälkeensä kymmenien miljoonien vaillingit. Koko kaupunki joutuu maksamaan, kokonaisia perheitä menee nurin! Kukaan ihminen ei tiedä, että tuo suloinen nuori neiti kauppapuodissa oli tämän herran kaukainen esiäiti… Vanhemmat makaavat turvallisesti haudassaan — lapset maksavat perinnöistä ja ojentavat perinnöt korkojen kanssa tuleville lapsille. Kas tämä on minun silmissäni rakkautta.

Taasen tuijottivat uudet sukulaiset eteensä ikään kuin heidän edessään olisi ollut aave. Senatorska näki kuin jossakin hämärässä kuvassa lahoavat vanhemmat kääriliinojensa sisällä ja lastenlastenlapset salalyhty kädessä kellariholvissa. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä löysi hän taasen ainaisen turvansa, keveän naurunsa, ja vapautui.

— Te puhutte kauheita… ja liioittelette kauheasti…!

— Ette usko väitteitäni mahdollisiksi? Ette usko, että nuo korkeat rukiintähkät tuolla ovat alkuisin yhdestä ainoasta jyväsestä. Luulette tietysti, että on kylvetty maahan kokonainen tähkä, jossa on montakymmentä jyvää…

Senatorska nauroi.

— Te olette kauhean huvittava!

— Minä tulen aina näin huvittavaksi, kun puhutaan avioliitosta ja rakkaudesta.

— Todella…!

— Ne ovat vaarallisia asioita… myrkyllisiä ja tarttuvia… Ei koskaan voi tietää, mitä kyykäärmeen sikiöitä tulee syntymään…

Taasen senatorska nauroi.

— Mutta tepä ette saa minua suuttumaan, herra Cairenius, vaikka kuinka koettaisitte! Voisihan helposti pitää sitä mitä te sanotte suurimpana loukkauksena minua, Ainoa, jopa koko Montosten sukua vastaan, mutta… Minä kostan pahan hyvällä ja sanon, että te olette intresanteimpia henkilöitä, mitä olen tavannut. Meidän talossamme seurustelevat maan parhaimmat, he ovat Ruuprehtin ja minun persoonallisia ystäviä, mutta minun täytyy sanoa, etten ole tavannut…

Pieni vanha herra ei enää vastannut. Hän katsahti senatorskaan pikaisesti, toisella silmällään, niinkuin olisi pannut pisteen keskustelun perään ja vaikeni. Senatorskakin tuntui jonkin verran väsyneen ja kätki haukotuksen nenäliinaansa. Koko vaunu vaipui valvotun yön jälkeen yleiseen hiljaisuuteen. Neitoset nukkuivat, päät toistensa olkapäillä. Herrojenkin keskustelu oli hiljentynyt. Rouvat nielivät haukotuksiaan ja kursailivat, kuka ottaisi päänsä alle erään pienen pitsitetyn tyynyn, joka jostakin oli viskattu heille. Se jäi lopulta rouva Montosen polvelle ja junan jyskytys liikutti unettavasti kaikkia.

Yhtäkkiä kuului huudahdus:

— Minun kukkani, missä minun kukkani ovat?

Kaunis tyttö oli noussut seisomaan ja haki hyllynverkosta. Nuori herra ennätti heti hänen rinnalleen hakemaan hänen avukseen. Se oli Erkki, pastorinleski oli heti tuntenut hänet. Tuntisiko hän vanhan tuttavansa? Tuskin. Nuori mies ja vaimo etsivät ja hymyilivät, etsivät ja huolestuivat. Kauheaa: kukat löytyivät yhä kiihtyneen hakemisen jälkeen toiselta puolen: herra Cairenius oli morsiuskukkavihkosta ottanut leikkiruusut lapsille!

Morsian taisteli kyyneliä vastaan, sulhanen kuiskaili lohduttaen hänen korvaansa, äidit koettivat nauraen sekoittaa asiaa ja toruivat sohvanselustan yli herra Caireniusta. Senatorska oli kuohuksissaan, kuinka saattoikaan, se oli kuulumatonta, se oli suorastaan paha enne… Annan äitikin oli onneton, hänen syynsä tämä tavallaan oli, jollei hän olisi joutunut vaunuun, niin ei koko ruusuleikki olisi tullut kysymykseen.

— Eihän kristittyjen ihmisten kai sovi puhua enteistä, sanoi herra
Cairenius, pusertaen kiinni toista silmälautaansa.

Ja sitten hän avonaisella silmällään katseli suoraan morsiamen mielenliikutuksesta väräjäviin kasvoihin. Hänen frakkipukunsa oli pahasti tomuttunut, likaantunut valkoinen kaulaliina joutunut jonnekin korvan kohdalle.

— Eno ei ole ollut naimisissa, sanoi sulhanen, toisella kädellään painaen nuoren vaimonsa kättä, toisella pidellen ruusuja. — Eno ei voi tietää, mikä arvo morsiuskukkavihossa on.

Koko juhlavaunun huomio oli nyt kääntynyt siihen kulmaan, missä surupukuinen nainen tyttärineen istui, painuneena niin näkymättömäksi kuin suinkin, ja missä hänen edessään seisoivat pieni eno ja morsiuspari. Pitkä, laiha, parraton rovasti ja punakasvoinen, viiksiniekka liikemies seurasivat keskustelua vaunun äärimmäisestä päästä, sen jälkeen tulivat neitoset ja nuoret herrat, ja vihdoin rouvat, joista ruustinna ja senatorska olivat eniten järkytetyt.

— Ehkei, sanoi pieni herra, — mutta te molemmat ehkette voi tietää, minkä opetuksen me kaikki olemme saaneet teidän ruusuistanne. Se on kallis opetus, morsiusvihko oli ehkä uhrattava sitä varten, ehkei tällaista taikaa ole muuta kuin morsiusruusuissa. Sinä olet pappi, Erkki. Sinä tulet näkemään, ettei aina tiedä, mistä puhuisi pahoille ihmistolvanoille. Voit pitää saarnan kolmesta ruususta. Kerron sinulle tarinan lyhyesti, voit sitä venyttää mielesi mukaan. No niin: oli kerran kolme ihanaista ruusua, jotka annettiin kolmelle ihanaiselle tyttöselle. He saivat tehdä ruusuilleen, mitä he tahtoivat. Miten luulette heidän suhtautuneen lahjaansa? Yksi kiinnitti ruusun rintaansa, koristaakseen itseään; toinen repi ruusun rikki nähdäkseen, mitä sen sisässä oli; kolmas pani ruusunsa raittiiseen veteen… Siinä koko tarina. Eikö totta, Erkki, jossakin rippipuheessa, kun ympärilläsi seisoo nuoria valkopukuisia tyttöjä… Tulee tekemään suuren efektin, kun sinä alttarilta julistat: ihmiselämä on kuin ruusunkukka, te voitte repiä rikki elämänne, te voitte viettää sen turhuudessa ja maailman koreudessa, te voitte myöskin…

— Kiitoksia, kiitoksia, keskeytti hänet nyt itse rovasti ja hänen äänensä oli jäätävän kylmä. — Tarina on kaunis, jopa sopivakin, täytyy vain tietää lopettaa se oikealla hetkellä… Lopettaa, sekä ottaa lukuun seura, missä sen kertoo…

Jutte-herra katseli hävyttömästi toisella silmällään, kurkottaen kaulaansa ylöspäin, pitkää puhujaa kohti.

— Rovasti tarkoittaa, ettemme me ole mitään rippilapsia. Mutta eivätkö häät, hautajaiset ja rippiateriat kaikki ole läheistä sukua keskenään — kaikissahan niissä nuijitaan jotakin kuoliaaksi, toisissa hellyys, toisissa intohimo, toisissa niinsanottu lapsenusko, niin että sama korottava teksti ehkä voi olla paikoillaan.

Taasen oli hääjuhlan tunnelma pahasti särjetty. Jutte-herra oli epämukava, kaikkialla kuiskuteltiin häntä vastaan ja harmiteltiin, että hänet oli otettu mukaan. Mutta morsian, hän oli suorastaan suurenmoinen, hän jäi itsepintaisesti häijyn enon seuraan ja hieroi sovintoa. Morsiusparin viipyessä siinä vastapäätä, sai papinleskikin rohkeuden, jota hän kauan oli turhaan tavoitellut. Hän nousi, kumarsi ja ojensi morsiamelle Annan ruusun.

— Herrasväki antaa anteeksi… mutta enkö minä saisi… Tämä on aivan tuore…

Nyt tunsi hänet sulhanen.

— No mutta… täällähän on vanhoja tuttavia… Hyvänen aika, rouva
Nieminen! Pastorska Nieminen — vaimoni.

Nuori rouva tervehti tutusti ja tottuneesti. Hänen puheensa juoksi vuolaasti.

— Hauskaa saada tutustua, sanoi hän. — Mieheni on niin paljon puhunut teistä kaikista… ja niistä seuduista siellä teillä… Ja hänhän vietti niin hauskoja aikoja silloin…

Pastorinleski hymyili ujostellen ja onnellisena. Veri hehkui nuoren pastorin poskilla. Hän oli siis todella muistellut vanhoja ystäviään ja puhunut heistä morsiamelleen.

— Me lähdemme kerran katsomaan niitä seutuja siellä, jatkoi nuori rouva, — eikö totta, Erkki. Saammehan tulla, hyvä pastorska? No kiitos, kiitos, me tulemme varmasti. Sanokaa paljon terveisiä pastorille ja lapsille.

Ei mutta tuota Ainoa, hänhän oli aivan suurenmoinen! Kaikki olivat nähneet kohtauksen hänen ja mustapukuisen naisen välillä. Miten hän olikin osannut lähestyä tuota maalaisserkkua, mikä ihanteellinen pappilanrouva hänestä tulisikin. Kaupunkilaiskaunotar, ja niin kerrassaan ymmärtänyt uuden asemansa…!

— Hän on todellinen Montonen! kuiskasi senatorska säteilevän ylpeänä ruustinnan korvaan.

Erkki Rauhaniemen ja pastorinlesken välillä syntyi lyhyt keskustelu. Kuinka siellä pappilassa nyt voitiin? Kiitoksia… kyllähän siellä, tämä Anna vain oli ollut isänsä kuoleman jälkeen vähän heikko. Niin tottakin, kuolemahan oli käynyt siellä vierailulla, hän, Erkki Rauhaniemi, oli kyllä lukenut sen lehdistä ja silloin aikonut kirjoittaa, jostakin syystä ei siitä sitten ollut tullut mitään… He olivat aikoinaan olleet lähemmin tutut, muistivat sen molemmat ja välttivät sekä arvonimiä että puhuttelusanoja.

— Vai on pastori kuollut! sanoi nuori rouva osaaottavasti. — Kuinka ikävää. Mutta lapset ovat terveinä. Kuinka monta heitä nyt olikaan?

— Seitsemänhän heitä on elossa.

Heiltä loppui puheenaihe ja he siirtyivät paikoilleen. Mutta nyt oli äidillä ehdottomasti se tunne, että oli hetki lähteä kolmanteen luokkaan, varmaan siellä jo oli tilaa. Ja hän alkoi kiireesti koota tavaroitaan, hän miltei pelkäsi, että joku tulisi hänet keskeyttämään. Herra Cairenius tulikin.

— Miksi te menisitte pois, sanoi hän oudon käskevänä. — Täällähän on tilaa.

Ja sitten hän, toinen silmä kiinni, alkoi kysellä lapsen vointia. Hän sai kuulla, että lapsi oli heikko ja että isä oli kuollut vapunpäivän aattona keuhkotautiin. Vapunpäivän aattona — tietysti jälkeen kello kahdentoista yöllä? Pieni herra teki tämän kysymyksen kirpeästi, ikään kuin hän olisi singauttanut suolarakeen.

— Ei, vastasi leskirouva ja hänen sisässään alkoi kiehua. — Juuri vähää ennen puoliyötä.

Hänen teki mieli sanoa, että kello löi juuri puolta kahtatoista, kun hänen miehensä raukeni pois. Mutta mitäpä se vieraisiin kuului. Ja hän puri huulensa kokoon ja päätti, että nyt hän ottaa tavaransa ja lähtee sinne, minne hänellä on lippu.

— Tyhmyri, sanoi herra Cairenius, — olisitte hiukan siirtänyt kellonviisareita, olisitte saanut yhden armovuoden lisää. Mutta sinne oli kai kokoontunut puolen pitäjän ämmät, niinkuin aina, kun on kysymyksessä syntyminen tai kuoleminen… Vai olitte ehkä yksin? Tyhmää…

Surupukuinen nainen ei vastannut mitään. Hän ihmetteli mielessään, että sama mies saattoi ruusuista puhua niin kauniisti ja näin tylysti pidellä toisen surua. Olisi ollut huvittavaa tietää, mitä varten hän toisinaan rypisti kiinni toisen silmänsä, ja oliko mitään sääntöjä, joiden mukaan hän sen teki.

— Ja nyt pitäisi lapsi sitten pelastettaman elämälle, alkoi hän taasen ärtyisästi. — Kuinka te uskallatte? Mikä teille takaa, ettei lapsi tule onnettomaksi tai tee muita onnettomaksi? Mitä perintöjä te hänelle olette antanut — en tarkoita kullan enkä hopean, vaan veren perintöjä?

Pastorinleski ei purskahtanut itkuun eikä myöskään musertunut mykkään suruun. Ei hän myöskään loukkaantunut. Tai oikeastaan hän lyhyen hetken aikana oli ollut sekä purskahtamaisillaan itkuun että loukkaantumaisillaan. Mutta hetki oli mennyt hyvin nopeasti ohi, hän katsoi pientä herraa kasvoihin ja sanoi hymyillen:

— No, ei minulle kukaan vielä ole puhunut tällä tavalla.

— Sen minä uskon, kivahti pieni herra. — Sen vuoksi, että ihmiset aina kaunistelevat, tai eivät ajattele, tai suorastaan valehtelevat. Mutta vastatkaa minulle myöskin, millä oikeudella te tahdotte tätä lasta elämään!

— Nyt minä lähden sinne, mihin minulla on lippu, keskeytti äiti.

— Lähtekää, lähtekää, kiihtyi vanha herra, — jollette kunnioita unta, ainoaa mitä elämässä voi sanoa onneksi.

Lapsi nukkui todella niin makeasti, ettei häntä voinut häiritä. Äiti jäi paikoilleen. Matkakumppanit istuivat nyt ääneti, juna vain jyskytti. Äiti näki tuon tuostakin, nostaessaan silmäluomiaan, pienen herran hartaasti katselevan nukkuvaa lasta. Miten oli mahdollista, että hän saattoi käydä noin hyvän näköiseksi, noin kauniiksi!

Vaunu nuokkui taasen puoliunessa. Vain siellä täällä puheltiin kaksin ja kaksin. Äkkiä kohosi ruustinna paikaltaan ja tuli veljensä luo.

— Sinun täytyy tulla sovittamaan tyhmyyttäsi, kuiskasi hän — kuinka kaikilla näillä ihmisillä olikin lujat äänet, heidän kuiskauksensa kuului kuin selvin puhe! — Aino ei ole rauhoittunut. Senatorska on suutuksissaan — ei ole hyvä joutua hänen kanssaan vihoihin. Jumalan tähden, tule nyt ja ole rakastettava, sinä kyllä osaat… Enhän minäkään nyt ole näihin Montosiin niin erinomaisen ihastunut — nousukkaita! Mutta he kuuluvat nyt kerran sukuun. Jumalan tähden, tule nyt. Olen jo luvannut Ainolle meidän vanhan kaappikellomme, hän kun siitä niin pitää…

— Oletko hullu, sanoi pieni herra, — sehän on minun!

— Mutta sehän on niin kauan seisonut meillä pappilan ruokasalissa…
Olen sen jo antanut. Ja sinun täytyy kuin täytyykin lisäksi antaa
Ainolle häälahja. Jotain kunnollista. Minä sanon sinulle: senatorska on
sovitettava!

Ja samassa huusi ruustinna senatorskan heidän luokseen ja pani kätensä hänen vyötäisilleen.

— Rakas Hellä, etkö tahtoisi vähän auttaa meitä, veljeni tässä vain hiukan neuvottelee kanssani. Aino on tehnyt häneen aivan syvän vaikutuksen, hän haluaisi antaa hänelle jonkin pienen lahjan, tusinan hopealusikoita tai… hopeisen kahvikaluston tai…

Senatorska alkoi heti sulaa. He tulivat siihen johtopäätökseen, että hopeinen kahvitarjotin olisi Ainolle hyvin mieluinen. Sellainen oli kyllä hiukan kallis, mutta… Se ei tehnyt mitään, kyllä Jutella oli varaa siihen, vakuutti ruustinna. Vanha herra oli vaipunut sohvankulmaan ja tuijotti ulos. Ensin hän kuunteli kuiskeiden sihinää ympärillään, sitten ei hän enää sitä seurannut. Naiset puhuivat lopulta pappilan vaunuista, Montosten autosta, Marja-Lis'in opinnoista, jopa opettaja Aholastakin, joka nyt saisi lukea tiilenpäitä, kun ensin oli mustannut toisia ihmisiä. Sitten he palasivat hopeatarjottimeen ja ruustinna tarttui veljensä olkapäähän, alkaen ilmoittaa hänelle heidän keskustelunsa tulosta.

— Jaa-ah, jaa-ah, vastaili pieni herra ja nyökäytti päätään Annalle, joka taasen oli avannut silmänsä.

— Hyvin mielelläni minä autan, vakuutteli senatorska, — tiedän, mistä tuollaisia tarjottimia saa. Mutta enkö minä voisi… rakas Sidonia, ei suinkaan sinulla ole mitään vastaan… enkö saisi ehdottaa lähempää tuttavuutta, olemmehan nyt sukulaiset. Nimeni on Hellä.

Hän ojensi kätensä pienelle herralle, joka hänen rinnallaan oli kuin poikanen, pienen herran rypistynyt punainen käsi kohosi ojennettua kättä kohti. Kasvojen irvistyksen sisästä kuului:

— Minun nimeni on Judas.

— Mi… mi… Judas? pääsi senatorskalta.

— Sano Jutte, kuiskasi ruustinna, — niinhän me kaikki sanomme.

Senatorska oli hämmästyksen vallassa.

— Judas Cairenius — kuinka intresanttia.

Sulhasen pää kohosi sohvanselustan takaa ikään kuin vartioimaan laskematonta enoa.

— Ja jos te tahdotte tietää, kuka on lähin ystäväni, jatkoi pieni herra, — niin voin ilmoittaa, että se on Judas Iskariot. Me seurustelemme paljon, eikö se sovi hyvin. Judas Cairenius ja Judas Iskariot.

— Eno! lausui nuori pastori pidätetysti ja suuttumus ja viha paloivat hänen silmissään.

— Mutta Erkki, sanoi eno hyväntahtoisesti, — älä sinä halveksi ystävääni Iskariotia. Mitä olisi tullut maailman vapahduksesta ilman häntä. Te papit saisitte jo lakata parjaamasta häntä. Saattaisihan tapahtua, että kaikki ystäväsi olisivat hylänneet sinut ja että voisit kutsua vain tämän halveksitun herran luoksesi…

Nyt oli jo rovastikin noussut. Varmaan räjähtäisi ukkonen.

Papinleskeä ei enää mikään voinut pidättää. Anna sanoi hyvästi Sallille ja jätti hänet sohvankulmaan sekä niiasi hyvälle sedälle ja tädeille. Äiti otti tavarat ja ruusulasin ja kumarsi, ja sitten lähdettiin. Kuinka hyvältä tuntuikaan päästä juhlaseurasta omiin oloihinsa! Ja yllin kyllin ajattelemista antoi tutustuminen noin moniin ja vaikutusvaltaisiin ihmisiin.

Kaikesta kummallisin asia seikkailurikkaan matkan varrelta oli kuitenkin vielä jäljellä. Lähestyttiin jo kauppalaa, mistä Annan ja hänen äitinsä oli määrä lähteä laivalla kotiin, kun vanha pieni herra tuli heitä etsimään. Hän oli aivan toisenlainen kuin äsken vertaistensa joukossa, nöyrähenkinen ja hiljainen ja sanoi jo alkaessaan puhua, että hän aikoi pyytää sekä Annalta että hänen äidiltään jotakin… jotakin hyvin suurta. He tulisivat suuresti hämmästymään.

Varsinkin äiti oli hyvin jännittynyt kuullakseen, mitä herra Cairenius saattoi pyytää.

— Etkös sinä, pikku Anna, tulisi sedän tytöksi sedän kotiin, Kairalaan. Katsos, kun setä on aivan yksin ja äidille jäisi teitä vielä niin monta…

Papinleskeltä pääsi syvä hengenveto ja hän laski ruusun laseineen kädestään penkille.

— Kiellätte siis heti…

Äiti ei voinut puhua, hän ravisti päätään. Sitten häntä alkoi puistatuttaa.

— En minä tarkoita, sanoi vanha herra hiukan hätääntyneenä, — että hän aina olisi minun luonani, mutta että hän kuitenkin olisi minun… Hän saisi käydä entisessä kodissaan niin paljon kuin tahtoisi. Olisin hänelle hyvä, sen voitte uskoa. Minä olen sen verran työkykyinen, voisin katsoa, ettei häneltä mitään puuttuisi… Tämä voi tuntua teistä omituiselta, minä olen ventovieras ettekä te tiedä minusta mitään. Tietysti teen selvää vaikutteistani, jos kuulen, ettette pidä ehdotustani aivan mahdottomana.

Äiti hypisteli tuskallisesti nenäliinaansa.

— Sano, lapseni, menetkö sedän tytöksi…?

Pienen Annan suupielissä kävi taistelu itkua vastaan.

Hän heittäytyi äidin syliin ja piteli koko voimallaan kiinni hänen hihoistaan. Jännitys äidin mielessä suli tykkänään.

— Ei lapsi minnekään mene, menemme kotiin, ei lapsi itke.

Kun äiti nosti silmänsä, näki hän pienen vanhan herran katselevan ulos. Hänen hartiansa olivat riipuksissa, hän näytti väsyneeltä, hän mahtoi olla yksin maailmassa, vaikka hänellä oli paljon ja mahtavia sukulaisia.

— Antakaa anteeksi, alkoi äiti, — minä tiedän, että hänellä olisi parempi teidän luonanne, mutta minä en voi antaa pois yhtäkään niistä, jotka olen saanut, paitsi antajalleen itselleen…

— Niin, niin. Ajattelin vain… olen lääkäri, meillä on siellä havumetsä, lapsi on heikko…

Pienellä vanhalla herralla oli hyvät, kauniit silmät.

— Anna, kuiskasi äiti lapsen korvaan, — Anna kiittää setää, Anna pitää hyvänä setää… Pane kädet kaulaan.

Mutta Anna vain tarttui kiinni äitiin. No eihän nyt, äidin kanssahan lapsi tulee. Pian ollaan kauppalassa, astutaan junasta, odotetaan pari tuntia laivan lähtöä ja illalla ollaan kotona…

Äiti olisi kovin mielellään sanonut vanhalle herralle jotakin ystävällistä, mutta hän ei keksinyt mitään. Kului pitkä äänettömyys. Anna seisoi junan ikkunassa, katseli ulos, viittasi leivoseen ja kysyi, onko se aina sama leivo, vai onko monta leivoa. Silloin hymähti vanha herra ja pani kätensä hänen päälaelleen. Eikä äiti vastannut, vaan antoi vanhan herran vastata. Herra Cairenius sanoi, että oli monta leivoa, hyvin monta näin keväällä ja että kaikki aina olivat iloiset ja lauloivat varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Sitten hän sanoi hyvästi ja läksi vaunusta.

Äidin oli paha mieli, hän oli ollut kova vanhalle herralle. Mutta olihan hänen täytynyt kieltää…ja olihan hän koettanut kiittää. Sittenkin oli hänen paha mieli. Mitähän lapsen isä olisi sanonut? Hän olisi käskenyt ajatella lapsen parasta. Lapsen parasta?

— Anna, lapseni, muistellaanpa isää… Viedään sedän kaunis ruusu isän haudalle — viedäänkös. Kun me astumme junasta, niin Anna vielä sanoo hyvästi hyvälle sedälle, kiittää häntä ja kertoo, että viemme ruusun isän haudalle…

Ikävä, kivillä laskettu hiekkatanner kauppalan aseman edustalla muuttui junan pysähtyessä iloiseksi viliseväksi juhlakentäksi. Morsiusväki otti haltuunsa portaat ja istuinlaudat, odotussalit ja puistikot. Vihdoin viimein se leiriytyi nurmikolle pensasistutusten suojaan ja siihen katettiin juhlapöytä.

Äiti ja pieni Anna ottivat esiin eväänsä odotussalissa ja saattoivat sieltä seurata kaunista ihmisryhmää luonnonhelmassa. Päivä kallistui jo iltaa kohti, aurinko ei enää paistanut niin kuumasti. Hyttyset alkoivat liikkua. Siniset, punertavat ja valkoiset pilvet kulkivat taivaalla, ja sinertävät, punertavat ja valkoiset tyttöryhmät liikkuivat nurmella. Hääsaatossa ei enää ollut sitä vallattomuutta, mikä oli vallinnut siinä aamupäivällä. Juotiin maljoja, eromaljoja, pidettiin puheita. Juna oli pian kiidättävä nuorta paria yksinäisyyteen ja toinen kuljettava muita toiselle taholle. Rovasti itse nousi. Hän piti rukouksen. Annan äitiä liikutti hetken juhlallisuus niin, että hän pani kätensä ristiin ja rukoili palavasti mukana… Rukoili, etteivät lapset tulisi onnettomiksi, etteivät he saisi kärsiä vanhempien verenperinnöistä… Että hän ei koskaan sanoisi, että ruusupensaassa oli viisi kukkaa, koska siinä oli kolme… Varjele minua valheesta, varjele lapsia, kaikkia, jotka minulle annoit, kaikkia lapsia maailmassa, syntymättömiäkin. Auta meitä muistamaan, että yksi on tarpeellinen: etsiä Sinun vanhurskauttasi. Armahda… meitä kaikkia… Sinä meidän kaikkien isä. Et sinä anna niinkuin maailma antaa… Sinä annat totuuden… Anna, että me olisimme niinkuin puu vesiojain varsilla, joka hedelmän antaa ajallaan… Sillä kaikki mitä me kylvämme, salaiset pienet ajatuksetkin, kaikki kantaa hedelmää onneksi tai onnettomuudeksi. Kaikki palaa meille…

Soittoa — jossakin kuului kaunista soittoa. Anna tuli juosten äidin luo kesken hänen hartaushetkensä ja tahtoi, että lähdettäisiin kuuntelemaan. Äitikin kuuli soiton, se oli hänen mielestään kuin rämisevää posetiivinsoittoa vain, mutta Anna hyppi ja tanssi, hänen väsymyksensä oli poissa, hän nosteli käsivarsiaan ja pyyteli pyytelemistään, että lähdettäisiin.

Myöskin hienossa hääsaattueessa oli rämisevä soitto kuultu, jopa kesken rovastin jäähyväissanojen, ja siellä oli se itse morsiamen isässä, liikemies Montosessa herättänyt samantapaisia ilontunteita kuin pienessä Annassa. Olisiko ehkä samppanjamaljakin vaikuttanut jotakin — joka tapauksessa Janne Montonen nyt sekä lauloi että liikkui tavallista vilkkaammin. Hän alkoi hänkin tahtoa lähemmäksi soittoa, hän tahtoi näkemään, mikä siellä soi, oliko se tavallinen posetiivi vai oliko se karuselli. Jos olikin karuselli! Silloin hän pyytää koko joukon ajelulle, herrat hevosten selkään, naiset niihin sellaisiin kiikkuviin vaunuihin tai veneisiin — vai mitä ne ovatkaan, mitä karuselleissa aina on… Ja entä jos on sirkus myöskin — ne ovat vähän huvittavia ne klovnit ja nuorallakiipijät ja sensellaiset. Hän kutsuu koko seurueen, tervetuloa vain, hän lähtee tekemään tilausta edellä, jollei vielä olisi aika, ne kun tavallisesti pitävät näytäntönsä vasta pimeällä. Kuka lähtee mukaan?

Eikä herra Montonen ensinkään kiinnittänyt huomiota siihen kauhuun, minkä hänen ehdotuksensa herätti sulhasen vanhemmissa. Hän sai odottamattoman ystävän herra Caireniuksesta, jonka kanssa hän siihen asti tuskin oli vaihtanut sanaakaan. Ennen pitkää olivat he hellästi kiinni toistensa käsipuolessa, herra Caireniuksen takinliepeet vain liehuivat hänen heiluttaessaan seurueelle kättä ja toivottaessaan muita tervetulleiksi perässä.

— Te molemmat papit, isä ja poika, tulkaa katsomaan klovneja, huusi hän ja kääntyi vielä ympäri. — Minä, Judas Cairenius, tarjoan teidät. Sovittu? Se on papeille erikoisen opettavaa.

Pienen matkan päässä asteli kivittämätöntä katua pitkin kirkkoherranleski, kantaen pientä Annaa, joka hänkin heilutti käsiään ja lauloi. Kun lapsi näki molempien setien tulevan, ojensi se käsivartensa heitä kohti ja huusi:

— Leivoset, leivoset!

Sedät juoksivat kilpaa ja lapsi joutui liikemies Montosen käsivarsille, missä hän ei painanut enempää kuin höyhen. Setä Cairenius ja äiti saivat pistää puolijuoksua perässä. Puiston päässä soi houkutteleva soitto. Hämmästyneinä kääntyivät kauppalan nuoret herrat ja naiset, ollen iltakävelyllään, katsomaan outoa kiirettä. Jonkin matkan päässä tulivat pikkutytöt Lea ja Rauha parin nuorenherran ja pappilanneitosen saattamina.

— Se on karuselli — jestapoo, se on karuselli! sanoi herra Montonen ja nosti lasta käsivarsillaan.

— Ja kauempana on sirkusteltta! huusi herra Cairenius.

— Jestapoo, onko sirkusteltta! Jos se sattuisi olemaan se Purs vai Pars, vai mikä se olikaan. En vielä ikänäni ole juottanut sellaista tyttöä kuin siellä… Tukka musta kuin piki ja valkoiset hampaat. Se puri, kun se antoi suuta, en yhtä sanaa ymmärtänyt sen kielestä… Etkös sinä, Juutas, jo saanut kylläksesi tuosta säädyllisestä seurasta! Älä hemmetissä, ei lapsi ymmärrä tällaisia asioita. Ja voinhan minä puhua siivommastikin, en minä ole juovuksissa, mutta Urho on minun poikani. Siellä saa ihminen saamarinmoisia opetuksia tuollaisessa sirkuksessa. Siellä kun yksikin klovni näytti viidentoista minuutin sisällä viittätoista eri henkeä, ja niin eri henkeä kuin baalidaamia, anoppimuoria, tallirenkiä, kokkia, diplomaattia… kerjäläistä… Hän alkoi daamina, joka puuteroi itseään peilin edessä, ja lopetti samana daamina, kun tämä karkaa rakastajansa kaulaan — ja oli kaikki neljätoista eri henkeä sillä välillä. Saakuri sentään, sillä lailla sitä pitää… Näin liikemiehelle ei löydy kehittävämpää oppimestaria kuin klovni… Jos se olisikin se sirkus Pars vai Purs… tämä… jestapoo! Mene sinä, pikkutyttö, mammasi kanssa karuselliin, tuossa noin… Setä menee ja koputtaa sirkuksen ovelle ja komentaa klovnipojat esille. Saa maksaa, sitä ei nyt kysytä… Tuossa saat sinäkin, pikkutyttö… kas noin, tuolla sinä jo ajat, niin että olet pyörryksissä…

Äiti ymmärsi, että jäähyväismaljat pahasti olivat menneet viiksiniekkaherralle päähän. Hän oli iloissaan, kun taasen piteli lapsensa kättä ja sai tyynnyttää häntä. Anna oli, nähdessään valaistun, välkkyvän karusellin ja tullessaan mahtavan soiton läheisyyteen, joutunut kuulumattoman riemun valtaan. Hän hyppeli, lauloi ja halusi lentää. Leivo oli nähtävästi hänellä esikuvana. Hyvä setä Cairenius otti häntä kiinni toisesta kädestä, toisesta piteli äiti. Molemmat tyynnyttelivät häntä. Äiti rupesi suorastaan ankaraksi.

Kaunista, kaunista oli, kauniimpaa kuin missään kuvakirjassa! Moniväriset helmiköynnökset kiiltelivät huojuen ja keinuen katossa, seinistä loisti aurinkoja ja tähtiä ja piirissä niinkuin lapset, jotka pitelevät toisiaan kädestä, tanssi uljaita hevosia, valkoisia, ruskeita, sinisiä, mustia, punaisia… Anna ojensi kätensä sinistä hevosta kohti… Se tuli, punaiset sieraimet levällään, mutta se meni ohitse. Ja hevosten välissä keinuivat reet ja joutsenet… Miksi ne menevät ohitse? Anna tahtoo sinisen hevosen selkään! Ja Anna tömisteli jalkojaan malttamattomana.

Vihdoin hevoset pysähtyivät, silmät suurina päässä ja harjat kuin vaahtopäät laineet. Anna, äiti ja setä istuutuivat joutsenen rekeen ja Anna sai käteensä punaiset ohjakset… Soitto alkoi pauhata. Anna kävi aivan hiljaiseksi ja juhlalliseksi. Ohjakset putosivat hänen käsistään, ja kun jokin kello helähti, soitto lakkasi ja kulku pysähtyi, oli hän kuin pyörryksissä, hän ei omin avuin päässyt reestä, setä kantoi hänet. Hän lepäsi raukeana sedän olkapäätä vasten. He pujottelivat ulos puuhevosten ja leikkirekien lomitse, peilipintojen joka taholta kerratessa heidän kulkuaan. He pysähtyivät puiston laitaan.

— Lapsi on heikko, sanoi pieni herra miltei kuin itsekseen.

Äiti sen kyllä kuuli. Hän virvoitteli tytärtään ja saikin hänet pian jalkeille. Oli jo aika lähteä laivarantaan. Tuntui vaikealta erota herra Caireniuksesta, hän oli yhtä kaikki ollut heille kovin hyvä. Oli kuin olisi pitänyt jättää jokin omainen, jokin turva. Äiti etsi jotakin sanottavaa eikä tahtonut löytää. Hän järjesteli Annan vaatteita, kumartuneena alas häntä kohti, vain viivytelläkseen ja löytääkseen sanoja.

Äkkiä astui nuori pastori siihen hyvin kiihtyneenä, ja vieden enoaan syrjään puhui:

— Minä olin uskaltanut odottaa, että eno… minun hääjuhlassani osoittaisi hiukkasen hienotunteisuutta… Miltä tämä näyttää, että… että…

— Sosoo-jaa, keskeytti pieni herra, — tarkoitukseni ei ollut tulla. Mutta tehän pyysitte ja pyysitte. Tässä nyt olen, mutta et näytä olevan minuun tyytyväinen.

— No niin, sitähän ei voi auttaa: koko pappilan hääsaatto istuu nyt karusellissa…

— Menkää hiidessä sirkukseen. Appesi odottaa teitä siellä… Hän on komentanut klovnit esille, sellaisen miehen, joka viidentoista minuutin kuluessa muuttaa viisitoista kertaa nahkaa… Sitä sopii sinun mennä katsomaan.

— Sellaista se on, kun raittiusmiehet alkavat kallistella shamppanjamaljoja.

— En minä ole raittiusmies eikä tietääkseni appesikaan, tuo käräjäpukari ja…

— Ei, mutta me Rauhaniemet kaikki.

— No niin, te Rauhaniemet — älä siis minua moiti, minä olen Cairenius.

— Eikö eno nyt ymmärrä, että tämä on skandaali…

— En. Lähde huoleti sirkukseen appivaarisi kanssa. Ehkäpä hän on löytänyt sopivaa naisseuraakin — jotakin vähän pirteämpää kuin pyhä pappilanväki. Tiedät hänen makunsa…

— Aioin juuri pyytää, että eno menisi noutamaan häntä. En itse tahtoisi… se voitaisiin selittää väärin…

Jutte katseli häneen, toinen silmä kiinni.

— Mene, sanon minä — opi klovnilta ja koeta varsinkin ajatella hänen mielentilaansa, kun hän nukkuu… tai kun hän on yksin — klovni yksinään!

— Eno olisi saanut auttaa minua tämän kerran vain, tämän ainoan.

— Olet minulle vielä kiitollinen, kun kerran ymmärrät, mitä se merkitsee: klovni yksinään.

Nuori pastori teki malttamattoman liikkeen, korjasi nenäkakkuloitaan ja läksi.

Pastorin leski ja Anna olivat likenneet. Äidillä oli kädessään suuri taskukello, nähtävästi hänen miesvainajansa.

— Minä saan kiittää tohtoria kaikesta hyvyydestä… Tämä on ollut niin vaiherikas matka, en koskaan sitä unohda eikä lapsi myöskään. Ja sitten minä pyydän anteeksi… Mutta jokainen lapsista on minulle niin kallis… Hänen olisi parempi tohtorin luona… Mutta minun ja mieheni avioliitto oli myöskin niitä, jotka päätetään taivaassa. Me olimme onnelliset ensi näkemisen hetkestä siihen asti, kun hän tässä minun olkapäätäni vasten veti viimeisen hengenvetonsa… vapunpäivän aattona… juuri kun kello löi puoli kaksitoista.

Hän ei voinut jatkaa. Ääni tukahtui. Ja hän työnsi vain esille Annaa ja teki jonkin merkin, että Anna muistaisi jotakin tärkeää sanottavaa. Mutta Annan silmät olivat kiinnittyneet karuselliteltan ilonpitoon ja hän niiasi koneentapaisesti. Äiti näki, että kello oli paljon, otti hänet syliinsä ja läksi menemään. Nyt jäi sanomatta, että hyvän herran valkoinen ruusu on laukussa paperiin käärittynä ja että se viedään isälle, ajatteli hän.

— Viittaa kädellä hyvälle sedälle.

Mutta Annan silmät katselivat äidin olkapään ylitse kohti loistavaa telttaa. Lyhyen hetken näki hän myöskin hyvän sedän, joka seisoi suuren puun juurella ja liehutti hänelle, mutta juuri kun hän nosti kättään äidin olkapäältä, alkoi soitto taasen kuulua niin mahtavana, että hänen täytyi laulaa sen mukaan eikä hän enää muistanut mitään muuta.

II

Maisteri Erkki Rauhaniemi seisoi lippuluukulla, kädessä lompakko avonaisena kuin avattu kirja, kasvoilla tumma puna.

— Pyytäisin lunastaa… Täältä tilattiin sähköteitse… makuuvaununpuolikas toisessa luokassa…

Hänen ei tarvinnut mainita tilaajan nimeä eikä menoasemaa, lipunmyyjä mainitsi molemmat ja avasi häntä kohti kylmän katseen, niinkuin kone, joka suorittaa määrätyn liikkeen. Nuori aviomies ei kohottanut katsettaan, vaan kokosi liput lompakkoonsa ja läksi.

— Pikkurahat! huusi lipunmyyjä ja koputti kolikolla messinkiseen laattaan luukulla. — Herralta jäi pikkurahat…

Erkki huomasi vasta hetken perästä, että koputus tarkoitti häntä. Hänen täytyi palata luukulle noiden parin kuparirahan ja muutaman hopeakolikon tähden. Hänen keppinsä kolahti siinä asfalttilattiaan — pahus sentään, tietysti täällä oli tuttavia näkemässä.

Hääseurueesta ei kuitenkaan kukaan ollut täällä, he seisoivat kaikki ulkona taivaan alla, jota laskeva aurinko purppuroi. Rouvat olivat panneet ylleen päällystakit, Ainokin oli heittänyt hartioilleen viitan. Kaikki häärivän hänen ympärillään, yksin isäkin, rovasti, kumartui tuon tuostakin hänen puoleensa sanomaan jotakin ystävällistä. Senatorskan nauru sihisi tyynessä illassa.

Kun Erkki tuli asemahuoneen portaille, oli hänen äitinsä siinä. Äiti tunsi hetken vakavuuden, se näkyi hillitystä mielenliikutuksesta hänen kasvoillaan. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, ojensi vain Erkin päällystakin, jonka nähtävästi oli ottanut matkalaukkujen päältä ja jota oli säilyttänyt kauniisti kokoonkäärittynä käsivarrellaan. Erkki otti päällystakin. Hänen oli tänään vaikea suhtautua äitiin, mutta hän tunsi, ettei saanut pahoittaa hänen mieltään, tänään ei millään ehdolla. Ja niin hän viivytteli, sanoakseen hänelle jotakin hellää. Rakastihan hän äitiään. Äitikin tuntui etsivän jotakin hellää sanottavaa hänelle. Heidän välillään syntyi kuitenkin varsin mitätön keskustelu.

— Etkö ota yllesi… ilta on kostea.

— Kiitos… en tarvitse. Mamma panisi nyt itse takkinsa napit kiinni.

— Joko sinulla on liput?

— Jo.

He viipyivät lyhyen hetken portailla, äiti hakien katseellaan kelloa odotussalin seinältä ja vain muka ohimennen katsahtaen poikaansa, poika silmäillen kiskoja pitkin etäisyyteen, mistä junan oli määrä tulla, junan, joka oli vievä pois hänet ja hänen nuoren vaimonsa — ja hänkin muka ohimennen antaen silmänsä liukua yli äidin rehevän olennon, punaisten kasvojen kellertäville silmäripsineen ja suupielien, missä molemmin puolin oli yksityisiä voimakkaita viiksenhaivenia.

Poika tiesi mitä äiti ajatteli ja pelkäsi, että hän koskettaisi arkaan asiaan. Tuo asia oli niin kauan ollut unohduksissa, se oli annettu anteeksi ja kulutettu pois mielestä, ja juuri nyt, pahimmalla hetkellä se oli sukeltanut esiin, ilmestynyt mieliin kulumattomana, jopa selvennettynä. Juuri tänään sen oli pitänyt tapahtua, ikään kuin se olisi ollut niin sallittua. Jos se olisi tapahtunut huomenna, niin ei se olisi ollut niin piinallista. Rouva Nieminen, papinleski, oli lähetetty hänen tielleen juuri nyt, lähetetty itse hänen häävaunuunsa… Niin, mitäpä sille mahtoi, myöhäistä oli peräytyä ja mitäpä peräytymisestä olisi ollut apuakaan. Mitä olikaan ensimmäinen rakkaus — unikuva, joka kerran näyttäytyi silmänräpäyksen ja joka syöpyi mieleen koko elämäksi. Kuinka moni mies sai tytön, jonka olentoa muistoissa ympäröi ensi nuoruuden hurma? Sen suhteen kohtalo oli joutua koviin kouriin, mennä rumasti rikki. Sitten tuli uusia suhteita ja vihdoin se, joka vei avioliittoon. Täytyi pelastaa, mitä oli pelastettavissa, olihan, Jumalan kiitos, muitakin arvoja miehen ja naisen kesken paitsi hurma, oli… Niin, mitä? Oli ystävyys, oli kiintymys, oli kunnioitus, oli hellyys, oli toveruus. Nuori aviomies väitteli tarmokkaasti itsensä kanssa. Katkeraa tässä hänen asiassaan oli, että häneltä juuri äiti oli repinyt rikki ensi rakkauden unikuvan. Tai äidit kai sen tavallisesti tekivät. Hänen äitinsä oli sen tehnyt parhaassa tarkoituksessa, hän oli pelännyt, että hänen lapsensa ajattelemattomasti, liian nuorena solmisi liiton elinajaksi… Tai, totta puhuen ja koristelematta, sen tähden, että tyttö oli köyhä ja tuntemattomasta perheestä… Sen tähden, että oli niin paljon helpompaa päästä eteenpäin maailmassa, jos oli sukulaisuussuhteissa tunnettujen ja vaikutusvaltaisten perheiden kanssa. Sekä isä että äiti olivat aina olleet kaukonäköisiä — ne nuoret, jotka heillä pappilassa kesäisin vierailivat, eivät milloinkaan olleet köyhien ja näkymättömien ihmisten lapsia. Rovasti Rauhaniemen tyttäretkään eivät koskaan koulussa ystävystyneet sellaisiin. Ne olivat aina pankinjohtajantyttäriä, senaattorintyttäriä tai sensemmoisia. Jo isoisä oli aikoinaan kerran, leikillisessä puheessa, sanonut: rakastukaa, mutta rakastukaa viisaasti. Ja viisaasti heillä vanhemmat veljet olivat rakastuneet: heti paikalla olivat menneet kaupan ne rumat senaattorin tyttäret, joita ei Helsingissä kukaan ollut huolinut. Kunnon vaimoja olivat Saima ja Milja, vaikka vähän ikäviä. Terveitä lapsia heillä oli. Miten viisaasti nyt sitten hän, Erkki, lienee valinnut… Eivät kai vanhemmat olleet niin erittäin tyytyväisiä, vaikk'eivät he mitään sanoneet. Toista äiti oli miniäkseen tarkoittanut, ja olihan hän, Erkki, silloin ollut hiukkasen rakastunut, mutta hänen tunteensa oli käynyt ikään kuin niin hauraaksi sen jälkeen kuin sitä silloin, sen ollessa herkimmillään, oli loukattu, ettei se kestänyt. Kuinka äiti olikin saattanut mennä availemaan heidän viattomia kirjeitään, joissa ei edes mainittu sanaa "rakkaus"!

— Sinä olet vähän kalpea, sanoi äiti.

— Olemmehan valvoneet koko yön.

— Et siis voi huonosti?

— Mamma nyt panisi kiinni takkinsa. On niin kosteaa.

— Onko jotakin, poikaseni?

— Mitä mamma nyt joutavia…

Parhaassa tarkoituksessa mamma oli sen tehnyt, sen Erkki tiesi. Hän oli hyvä äiti, kaikki hänen huolenpitonsa tarkoitti lapsia, ei hän säästänyt työtä eikä askelia, muille ihmisille ei häneltä riittänyt rakkautta, niin kokonaan hän oli antanut sen lapsilleen. Miten onnellista olikaan maailmalta kokoontua vanhaan kotiin, tuttuun pappilaan, nukkua tutussa sängyssä, löytää joka esineen määrätyltä paikaltaan kaapeista ja säiliöistä… Kun lähestyi kotia, saattoi jo kaukaa erottaa tumman hahmon valkoista ulko-ovea vastassa: äiti siinä odotti… Tuntui kauhealta ajatella, että äiti joskus kuolisi. Ei, jokainen lapsista tahtoi kuolla ennen häntä.

— Minä panen nyt kiinni nämä napit, sanoi Erkki ärtyisästi, — koskei mamma tottele.

Äiti hymyili onnellisena. Nähtävästi hän nyt oli rauhoittunut. Outoja asioita ajatteli kuitenkin hänen poikansa näin hääiltanaan. Erkki ärtyi, kun sai itsensä kiinni tässä työssä. Tuolla alhaalla seisoi yhdessä rykelmässä iloinen seurue valkopukuisen nuoren tytön ympärillä. Tämä nuori tyttö oli hänen vastavihitty vaimonsa, jonka kanssa hän vihkimisen jälkeen tuskin oli ollut hetkeäkään kahden. Hän omisti nyt kokonaan tuon kauniin tytön — ja hänellä riitti ajatuksia muualle! Varjo oli tullut menneisyydestä ja liukunut hänen ohitseen juuri hänen hääpäivänään. Mutta oliko yhtään ihmistä, jonka menneisyydessä ei ollut varjoja? Ei. Tällainen muisto ei ollut pahimpia, sai kiittää Jumalaa, ettei ollut mitään pahempaa.

— Mamma jättää sinut Jumalan haltuun, lausui äiti yhtäkkiä hänen rinnallaan.

Jospa ei äiti olisi lausunut noita sanoja! Ne ärsyttivät Erkin uudelleen, hän ei enää lainkaan taistellut ärtymystään vastaan. Mamma oli nyt nähtävästi mielessään läpikäynyt menettelynsä ja huomannut tehneensä oikein. Ei, ei sittenkään ollut oikein toimittaa häntä pois rakastetun tytön läheisyydestä juuri silloin… Ja mistä mamma oli saanut vihiä asiasta? Joitakin juoruteitä tietenkin. Ei, se ei ollut oikein, oli tarkoitus miten hyvä tahansa. Ei ollut mammalla syytä nyt käydä rauhalliseksi, ei ollut oikealla tolalla sekään voitto, josta näissä häissä niin oli iloittu. Janne-sedän voitto oli onneton voitto, jutussa oli vannottu väärin, ostettu ihmisiä, ja hän itsekin, Erkki — etteihän vain hänkin olisi tehnyt itseään syypääksi väärään todistukseen…

Mutta tämä ilta ei ole tällaisia ajatuksia varten. Hän ei enää tahdo ajatella mitään ikävää eikä hän ajattele. Hääiltanaan on ihmisellä oikeus olla onnellinen, hääjuhlissa oli Kristuskin kerran läsnä, varmaan hän oli iloisena iloisten joukossa. Jälkeenpäin tulkoot huolet… Erkki koetti korottaa ajatuksensa Jumalan puoleen. Hän ei löytänyt rukousta, joka olisi lohjennut hänen omasta sisimmästään, hänen mieleensä tuli vain raamatunlauseita ja niitä hän saneli perätysten. "Kun Herra mua paimentaa… Minä olen tie, totuus ja elämä…"

— Kutsuvat meitä, huomautti äiti, tekeytyen iloiseksi. — Junakin tulee pian.

Erkki pusersi kokoon nyrkkinsä ikään kuin hänen sydämensä olisi ollut siinä ja hän olisi tukahuttanut kaiken, mikä siinä tällä hetkellä pyrki elämään ja kärsimään.

Alhaalta junalaiturilta kuului naurua ja puheensorinaa.

— Minä… minä ajan pappilan vaunuissa Sidonian ja Juten kanssa! toimitti senatorska. — Eikö totta, te sisarukset otatte minut mukaanne!

— Trilloissa istuu hyvin, sanoi rovasti… Ehkä minä saan tarjota sinne Sallin ja Jannen… sinne mahtuu neljä, viisikin henkeä. Meillä on kaksi voimakasta hevosta edessä, ei tarvitse pelätä, että jäämme tielle.

Erkki ja hänen äitinsä tulivat muiden joukkoon ja Erkki tarttui morsiamensa käsivarteen.

— Aino ja Erkki, muistakaa, että lauantai-iltana olette takaisin…
Vaunut ovat silloin teitä vastassa.

— Vuorio on sunnuntaina poissa, sanoi rovasti. — Olen luottanut siihen, että sinä tulet. Saattaa tulla paljon rippiväkeä.

— Me tulemme, isä.

— Varmasti, sanoi Aino ja nyökytti päätään. — Jutte-setä, tulevathan minun ruusuraukkani vain nyt perille…? Setä näkee, että minulla setään on suuri luottamus, kun vielä uskon ne sedän haltuun.

Pikkutytöt tarrautuivat Ainon ja Erkin käsivarsiin.

— Ette saa unohtaa näköalakortteja! Kaksi eri korttia Punkaharjulta ja kaksi Imatralta… Me suutumme, jollette te muista…

— Nyt juna tulee.

Voimakas hiljainen tärinä todella tuntui jalkojen alla. Yhdessä röykkiössä kiskojen reunalla seisoivat vastavihittyjen matkalaukut, eristettyinä muiden tavaroista ja sulautuneina yhteen, niinkuin niiden omistajienkin nyt tuli muodostaa oma eristetty maailmansa. Lähenevän tärinän yhä kasvaessa siirtyi nuori Aino rouva syleilystä syleilyyn. Keskellä naurunhelinää erottautuivat Ainon äidin ja senatorska Nenónin itku. Rouva Montonen teki kaikkensa hillitäkseen itseään ja pysyäkseen huomaamattomana. Hellä-rouva tuntui tekevän kaikkensa, jotta hänen surunsa huomattaisiin.

— Siinä se nyt menee tuo Aino… todellinen Montonen, meidän lihaa ja verta… Muistan niinkuin eilisen päivän, kun se oli pikkinen, tuollainen pikkinen…

— Älkää nyt ulvoko, sanoi leikin ja toden vaiheilla liikemies Montonen ja kävi kovakouraisesti rouvansa käsivarteen. — Hänestä tulee nyt Rauhaniemeläisten lihaa ja verta eikä niitä kauppoja kannata katua. Kyllä rauhaniemeläiset puolensa pitävät, tuon Erkin vatsalla keikkuu vielä kerran piispan risti, se nähdään, ja silloin on meidän Aino biskopinna. Niin että seisauttakaa vedentulo sieltä silmäkaivoistanne.

Kaikki nauroivat. Senaattori laski kätensä Erkin olkapäälle, taputti häntä lujasti ja huomautti, että väitöskirja vain piti saada pian valmiiksi…

Lyhyehkö vaunurivi teki kauniin kaaren kevätvihreää metsäntaustaa vastaan ja likeni jyristen ja viheltäen. Sillä oli toinen vauhti tällä kuin näillä maaseudun muilla junilla, siinä oli jotakin sähköttävää ja kaukomatkaista. Toinen ryhti oli aseman virkailijoissakin, kun he ottivat sitä vastaan, toisenlaisia kasvoja ilmestyi vaununikkunoihin kuin tavallisissa junissa. Tuntui siltä kuin joitakin ylhäisiä matkustajia olisi kuljetettu juuri tässä, tärkeitä tehtäviä varten, eikä noihin muutamiin vaunuihin olisi muita otettukaan kuin ylhäisiä henkilöitä, joiden hartioilla lepäsi harvinaisia tehtäviä.

— Hyvästi, hyvästi…

— Tervetuloa siis kotiin lauantaina… vaunut ovat vastassa…

— Minä annan Ainon hatturasian, nouskaa vain junaan.

— Mistä se Aino on saanutkin näin suloisen huopapeiton!

— Jos te unohdatte postikortit, niin…

— Jumalan haltuun…

— Salliiko nuori rouva minun ojentaa päivän sanomalehdet… Siinä on viisi kappaletta… kaikkien puolueiden äänitorvet… Toivottavasti ei tämä toitottava torvikonsertti häiritse nuoren herrasväen unta…

— Kiitos setä Jutte, kiitos.

— Jumalan kanssa, lapset.

— Ai jesta, suklaakaramellit… Tässä!

— Hyvästi… Kiitos kaikesta…

— Me laulamme teille hengissä "Ain Herran käsi laupias…"

— Oi, laulakaa se todellisuudessa… laulu niin lieventää tuskaa…

— Kun ei ole bassoja…

— Hyvästi, lapset… Jumalan haltuun.

Vaunurivi lähti liikkeelle hiljaa ja juhlallisesti. Saattajat seurasivat rinnalla, viskellen jälkeen hyviä toivotuksia ja heilutellen liinoja. Ensin näkivät he hymyilevän morsiamen ja hänen takanaan Erkin, sitten näkyi vain puolikas kumpaakin, vihdoin näkyivät päät, vihdoin liehuttavat kädet, vihdoin ei niitäkään. Senatorska jäi voihkaisten nurmikkopolulle. Nuoret koivut juoksivat vielä jonkin matkaa kujana kahden puolen rautatierataa ikään kuin nyökytellen lähteville. Sitten nekin jäivät paikoilleen.

<tb>

Nuori aviopari vaipui suljetussa vaununosastossaan pitkään syleilyyn. Unohdus kaikesta ja kaikista alkoi niinkuin eloa-antavan tai kuolemaa tuottavan myrkyn huuma vaikuttaa heidän veressään. Jokin heitä vielä piteli: ulkonaiset välttämättömät toimitukset — liput täytyi näyttää ja vaunun siivoojattaren täytyi tulla. Sitten saisivat he olla kahden. Mutta tätä hetkeä odottaessa eivät he voineet päästää toistensa käsiä tai toistensa katsetta. Heidän suonensa täytyi lyödä vastakkain, heidän hengityksensä täytyi päästä yhtymään. Eivät he tarvinneet sanoja, eivät valoja, vakuutuksia, ajatusten vaihtoa. Eivät he myöskään tarvinneet auringon rusotusta, joka ikkunasta lankesi heidän kasvoilleen, eivät nuorten koivujen lemua, joka syvin lainein tulvi illan kosteuden mukana heidän sieraimiinsa. He pyysivät vain toistensa läheisyyttä, toistensa huulia, toistensa silmiä, tuoksua toistensa hiuksista, toistensa sydämensykintää.

Pitkä mies saapui pyytämään heiltä jotakin, niin, tietysti tarkastamaan heidän lippujaan. Sill'aikaa kun Erkki etsi lippuja, nousi nuori rouva, kääntyi ikkunaan päin ja tunsi, että ulkoa tuli suloinen tuoksu, joka viilentäen hiveli hänen poskiaan. Hän huomasi myöskin, että kuljettiin läpi köyhän suomaan, missä koko sen kasvillisuus, kääpiöpensaat, vaivaiskoivut, kanervanvarret ja suopursut ilossa ja huumassa nostivat mehujaan lehtiin ja nuppuihin. Nuori rouva antoi kuin hyväillen katseensa liitää yli kellahtavan vihreiden pensaiden tuolla surullisella suolla ja hengitti syvään niiden tuoksuja. Samassa raukeni hän miehensä syleilyyn. Erkki oli takaapäin oikaissut kätensä yli hänen rintansa ja veti hänet puoleensa.

Eikä heille taaskaan ollut olemassa menneisyyttä eikä tulevaisuutta, ei ihmisiä, ei ystäviä eikä omaisia — ainoastaan toistensa huulet, toistensa silmät ja autuus toistensa syleilyssä ja loputtomassa suudelmassa. Leväten huulet huulia vasten alkoivat he kuiskailla joitakin mitättömiä sanoja, ikään kuin vain siksi, että heidän kuiskeidensakin täytyi saada yhtyä ja olla onnellisia toisissaan.

— Eikö sinua jo väsytä…?

— En tiedä… en tiedä mitään.

— Onko sinun hyvä?

— Älä puhu…

— Sinulla on luomi tuossa kaulalla… en ole koskaan ennen nähnyt…

He suutelivat toisiaan eivätkä väsyneet. He katselivat toisiinsa eivätkä väsyneet. Eivät he olleet koskaan tietäneet toinen toisistaan, että he olivat niin ihanat. He koskettelivat käsillään toistensa vaatteita, silittelivät poimuja ja ryppyjä ja tunsivat niiden alla lämmön, joka saattoi heidät vapisemaan.

Asemien lähetessä tuli muistutus ulkomaailmasta, siitä, että oli muita ihmisiä ja kaikkinaista muuta ikävää. Silloin he hetkeksi katsahtivat ulos, näkivät lehdot, nurmen, ihmisasumukset ja sireenit, jotka valmistautuivat kukkimaan. Juna pysähtyi ja he vetivät ikkunoidensa eteen uutimet ja puhelivat ottaen lukuun muut ihmiset, heidän työnsä ja velvollisuutensa. Aino otti Erkin hatun ja oikaisi nauhaa, joka hänen mielestään oli vinossa. Erkki pani nopeasti kiinni napin takana Ainon puserossa, joka oli auennut. Se ei pysynyt, vaan irtaantui ja putosi. He alkoivat etsiä.

— Mitä sinä koko napilla…

— Niin, annamme sen olla…

He naurahtivat, kuumenivat, punastuivat ja ojensivat toisilleen huulensa.

— Täällä on jo niin pimeä.

— Niin, kuinka onkin niin pimeä.

— Oliko se kultaa?

— Vähät siitä, kyllä me sen sitä paitsi vielä löydämmekin.

Juna lähti liikkeelle ja kesäisen iltayön vihreä kirkkaus pehmeni pehmenemistään. Toisensa näkivät he kuitenkin nyt hämärässä paremmin kuin päivänvalossa. Oli kuin olisi katsellut pyörryttävään syvyyteen.

— Menemmekö syömään illallista? kysyi Erkki, kun he taasen junan vauhdista tunsivat aseman lähenevän.

— Meillähän on niin paljon mukana, muisti Aino.

Ja heille tuli iloista toimintaa etsiessä pusseista ja matkalaukuista esiin, mitä omaiset olivat panneet heidän mukaansa, hyvät, rakkaat omaiset. Oli kerrassaan yllättävää, mitä kaikkea he olivat keksineetkin panna — hyvät, rakkaat äidit! Ja nuori aviopari kattoi itselleen juhlapöydän, ensimmäisen ateriansa miehenä ja vaimona. Erkki pani kätensä ristiin, Aino seurasi esimerkkiä. Saattoi tuntea esimakua pitkästä yhdyselämästä omassa kodissa… Oli äärettömän hauskaa. He haukkasivat samasta piirakanpalasesta, he joivat samasta vesilasista, he nauroivat ja vaihtoivat keveän suudelman.

Kesken aterian tapahtui se mitä he kumpikin jo kauan salaa ja jännittyneinä olivat odottaneet: kuului koputus oveen ja näkyviin ilmestyi joku, kantaen käsivarrellaan valkoisia lakanakääröjä.

Ei mikään maailmassa olisi voinut vaikuttaa heihin järkyttävämmin kuin tuo valkoinen kantamus vaununsiivoojattaren käsivarrella. Hämääntyneinä koettivat he hetken koota kokoon ateriaansa, mutta jättivät pian kaikki tyynni ja menivät vaunun käytävään. Aino seisoi ja katseli ulos. Hänen sydämensä sykki, niin että läpi koko hänen ruumiinsa tuntuivat kuin vasaraniskut. Sanomalehti kahisi Erkin kädessä. Kattoon heidän takanaan sytytettiin tulta. Aino ikävöi Erkin kättä ja tarttui siihen. Uusi hohtokivisormus kimmelteli hänen vasemmassa kädessään kihlasormuksen alla. Ihmeellisesti se kimmelsi näin illalla. "Juuri saapunut banaaneja, hienoimpia rasvasillejä…" luki Aino Erkin olan takaa. "Eilen tuomittiin raastuvanoikeudessa alaikäinen Yrjö Väänänen…"

Heidän vaununosastonsa seinillä liehui kalpeita varjoja, kun siellä pantiin kuntoon yötä varten. Viereisestä vaununosastosta liiteli savupilviä, siellä tupakoitiin ja puheltiin Siperian radasta. Tällä radalla oli matkustajille varattu erinomaisia mukavuuksia. Muutamilla Atlantin laivoilla niin ikään kulki kuin hienoimmassa hotellissa. "Vuodentulotoiveet tuntuvat kautta maan erinomaisen lupaavilta. Kaikkialta saapuu…"

Silkissä kahiseva ulkomaalainen nainen pujottelihe sulavasti käytävässä odottavien ihmisten ja matkalaukkujen välitse. "Eilen tuomittiin raastuvanoikeudessa alaikäinen…"

Aino kosketti kädellään miehensä niskaa. Hän oli hiukkasen laiha,
Erkki-kulta. Hänen täytyi kesällä voimistua… Niin, niin… sinä kulta!

Ulkomaalaisen naisen harsohuivi oli tarttunut kiinni jonnekin lukkoon. Kun hän kääntyi sitä irroittamaan, katsahti hän taakseen. Se oli kaunis nainen ja omituisen sulavasti se liikkui… "Eilen tavattiin kansakoulunopettaja Albert Ahola hirttäytyneenä huoneessaan Tolvin kansakoulussa…" luki Aino tärisevästä paperista. Albert Ahola hirttäytyneenä… Albert Ahola…

— Herrasväellä on valmista.

Erkki nosti päänsä sanomalehden takaa, kiitti, kääri kokoon lehden ja nousi. Käsi nuoren vaimonsa olkapäällä johdatti hän hänet vaununosastoon, missä vuoteet olivat valmiina, heidän juhla-ateriansa pöydällä, matkalaukut ja kukkaset ylhäällä verkossa. Erkki veti ovet kiinni. Nyt saattoi sulkea. Hän sulki huolellisesti. Aino istui kumartuneena alemmalla vuoteella. Erkki ei huomannut, että hän oli hajamielinen, vaan kallistui häntä kohti ja veti hänet puoleksi pitkälleen syleilyynsä.

— Kuule, sanoi Aino, — huomasitko sinä lehdistä kummallista uutista. Joku Albert Ahola, kansakoulunopettaja, on tavattu hirttäytyneenä huoneessaan. Voisiko se olla meidän Ahola?

Erkki heräsi silmänräpäyksessä ja he alkoivat etsiä lehdestä. Ei saattanut olla mitään epätietoisuutta henkilöstä. Uutisessa mainittiinkin vainajan epäilemättä tehneen surullisen tekonsa sen johdosta, että hänet tunnetussa riitajutussa liikemies J. Montosen ja Tolvin kansakoulun välillä oli tuomittu vankilarangaistukseen.

Jos nuori rouva olisi aavistanut, minkä vaikutuksen uutinen tekisi, niin ehkäpä hän olisi piilottanut lehden tiedonantoineen toiseen päivään. Erkki joutui suunniltaan. Ensin hän vain voihki ja paineli ohimojaan, kokonaan huolimatta Ainon hellyydenosoituksista. Sitten häneltä pääsi sanatulva.

— Epätoivoissaan hän on sen tehnyt, onneton mies. Hän on menettänyt uskon oikeuteen, ainoaan mitä hänellä, köyhällä miehellä, oli. Se on tehnyt hänet sekapäiseksi. Ajattele, että hän koko ikänsä oli opettanut tuossa koulussa, lahjakirja oli tehty suureksi osaksi hänen ansioittensa perusteella…

— Mutta eikö voi ajatella, että omantunnon vaivat ovat saattaneet hänet epätoivoiseen tekoon? yritti Aino, painaen päänsä miehensä olkapäätä vasten.

Erkki ei kuunnellut häntä.

— Kuinka sinun isäsi saattoi… kuinka hän saattoi johdattaa tuon kunnollisen miehen sellaiseen epätoivoon… Ja minä, minäkin, onneton, olen ollut siinä mukana. Olen ehkä kantanut väärän todistuksen häntä vastaan. Minähän en ollut nähnyt hänen kirjoittavan nimeään — sinä olit sen nähnyt ja minä annoin todistukseni sinun näkemisesi perusteella.

— Mutta Erkki, näithän sinä sen, mehän seisoimme yhdessä… Ja sitä paitsi: ethän sinä ole tehnyt valaa, eihän siis tuo sinun todistuksesi ole mitään vaikuttanut…

— Sinun on turhaa minua lohduttaa. Oi Aino, minä en saa enää rauhaa, en missään, en koskaan. Minä olin sinuun rakastunut, minä kuvittelin todella sinun olkapääsi yli katsoneeni vanhukseen, mutta itse asiassa minä näin vain sinun poskesi, sinun profiilisi.

— Sinä kuvittelet tuon kaiken, sinä näit opettajan kirjoittavan, minä vakuutan…

— Aino, älä vakuuta, olet jo liiaksi minulle vakuuttanut… Mitä sinä tänään ajattelit, kun sanoit tuolle vieraalle rouvalle, että olin puhunut sinulle hänestä: mitä sinä ajattelit? Enhän minä ollut puhunut…

— Mutta Erkki… sinähän kohtelet minua kuin mikäkin tutkintotuomari. Etkö nyt ymmärrä, että osoitin tuolle tuttavallesi kohteliaisuutta… ja että halusin olla hyvä sinullekin juuri sen tähden, etten tahtonut sinulle kostaa. Minusta tuntui, suoraan sanoen, että olisit joskus voinut minulle mainita tuollaisesta pappilasta, missä olit ollut… Se pastorska kohteli sinua kuin läheistä tuttavaa.

Erkki istui kumarassa, pää käsien varassa. Kun ylempi vuode oli alhaalla, eivät he voineet istua suorassa. He olivat kuitenkin niin kiihdyksissä, etteivät he tulleet ajatelleeksi tätä epämukavuutta.

— Sinä olet oikeassa: minun olisi pitänyt puhua sinulle tuosta pappilasta… ja sinun, sinun ei olisi pitänyt sanoa, että olin sinulle kertonut, kun kerran en ollut sitä tehnyt. Se oli valhe.

— Mutta nyt sinä harjoitat hiuksenhalkaisua. Tietenkin minun piti olla hänelle ystävällinen. Miltä se olisi näyttänyt tuon vieraan ihmisen silmissä, jollen olisi mitään hänestä tietänyt…

— No niin, no niin… Opettaja on kuollut, se tosiasia pysyy. Emmekä me voi häntä puhdistaa. Kuinka sinun isäsi saattoikin… En ymmärrä muuta kuin että minä koetan puhua hänen haudallaan. Niin, todella, sen minä voin tehdä! Minä lähden hautajaisiin ja puhun.

— Mitä sinä ajattelet? Mihin valoon aiot saattaa minun isäni, mitä aiot sanoa? Sinä et rakasta minua, et koskaan ole rakastanut.

Aino oli karannut ylös ja lyyhistyi ovea vasten ikään kuin hän olisi tahtonut litistyä olemattomaksi. Kaikki muu, häpeä sen johdosta, mitä Erkki oli sanonut hänen isästään, suuttumus Erkin kovuudesta — tämä kaikki kävi mitättömäksi sen rinnalla, ettei Erkki rakastanut häntä, että kaikki oli ohi. Hän itki kipeässä tuskassa, itki avuttomammin, kun hän oli tottumaton suruun ja kyyneliin. Omalla haarallaan värjötti Erkki omassa surussaan. Hänellä ei ollut kyyneliä, mykkänä hän yhä uudelleen totesi, että rehellinen mies oli tuomittu ja hirttäytynyt, ja epärehellinen mies käveli vapaana, varakkaana ja nauttien kansalaisluottamusta. Hän johdatti mieleensä vainajan vilpittömät idealistinkasvot ja appensa punakat ketunpiirteet. Hänen täytyi puhdistaa kuolleen jälkimuisto, muuta mahdollisuutta ei ollut!

Vihlova nyyhkytys sattui hänen korviinsa ja vihlovan tuskallisesti hän tunsi, että se oli hänen nuori vaimonsa, joka tuossa väänteli permannolla, lohduttomassa epätoivossa itse heidän hääyönään. Yhdellä silmäyksellä näki hän kaikki tyynni: vuoteet, joista alempi oli rypistynyt heidän epätoivoisessa kamppailussaan, juhla-aterian, joka oli jäänyt kesken, kukkaset, jotka omaiset olivat antaneet. Yhdessä silmänräpäyksessä hän tajusi, että kahden ihmiselämän täyteläisin hetki oli menetetty ja hänen kävi sääli itseään ja tuota toista, jonka kohtalon hän juuri oli sitonut omaansa. Silmänräpäyksen aikana hän tunsi, että vielä oli aikaa repiä rikki valheen verkko, tuli sitten mitä tuli. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän tunsi ihmisten pilkan ja sen, etteivät he kumpikaan enää voisi tehdä elämäänsä ehyeksi. Hän heittäytyi polvilleen nuoren vaimonsa viereen ja kietoi kädet hänen ympärilleen.

Mutta Aino pelästyi, ikään kuin joku vieras olisi häntä lähestynyt. Ei hän enää uskonut Erkin rakkaudenvakuutuksiin. Hän pakeni pienen suojan äärimmäiseen nurkkaan ja peitti itsensä päällysviittojen poimuihin. Vasta äsken oli se ollut liian suuri ja avara kahdelle ihmiselle, jotka eivät voineet hetkeksikään irtaantua toistensa syleilystä. Nyt se oli kuin vankikoppi, johon kaksi verivihollista oli kahlehdittu yhteen. Nuori pappi alkoi huutaa avukseen Jumalaa. Rukous jäi kesken. Hän vain koetti sekä nuhdella että lohdutella ja anoa anteeksi. Ainon kyyneleet vuotivat niinkuin syvästä haavasta veri, jota ei tahdo saada pysähtymään.

— Aino-kultani, pieni pääskyni, pieni sirkku… rukoillaan yhdessä, heitetään huolemme taivaallisen Isän huomaan ja Vapahtajamme, joka voi puhdistaa veriruskeat synnit…

Erkki käytti ensi kihlausajan hyväilysanoja, mutta ne eivät vakuuttaneet nuorta vaimoa.

— Minä ymmärrän, höpisi hän, — kaikki on lopussa… lopussa! Mutta miten sinä nyt pääset minusta, mehän olemme vasta vihityt… Vasta vihityt!

Viime sanoja kuiskatessaan purskahti hän taasen äskeiseen vihlovaan itkuun. Erkki ymmärsi hänen salaman nopeudella ajatuksissaan läpikäyneen koko heidän rakkautensa tarinan, ensi tutustumisesta ja kihlautumisesta kauniisiin häihin ja hääyön odotukseen. Aino oli oikeassa: tämä oli kauheaa, oliko Jutte-eno, Judas Cairenius, tahallaan pannut heidän käteensä onnettomat sanomalehdet?

— Älä toki sellaisia, kuiskasi Erkki, — me kuulumme yhteen myötä- ja vastoinkäymisessä. Etkö muista: vasta eilen sen lupasimme Jumalan ja ihmisten edessä. Meidän elämämme alkaa vastoinkäymisellä, meille on annettu se järjestys…

— Meidän elämämme alkaa sillä, että sinä menet ja inhoat minun isäni hyvän nimen — se on kaunis alku!

Onneksi jyskytti juna, muuten olisivat kanssamatkustajat saattaneet luulla, että tässä vaununosastossa harjoitettin pahoinpitelyä, niin Aino itki.

— Ja mitä varten — eihän kuollut herää siitä, että elävät vain joutuvat turmioon, minä isäni kanssa…

Erkin ajatus pysähtyi ikään kuin sen kulkuun olisi lyöty naula. Se oli totta: kuollut ei heräisi. Hänen jälkimuistonsa? Hänellä ei ollut omaisia, hän oli ollut yksinäinen mies, joka pani koko harrastuksensa oppilaisiinsa |a opetukseensa. Erkin sydän kokoontui täyteen jotakin pakahduttavaa tuskaa: siinä oli kirkkaita, lämpöisiä muistoja lapsuudesta ja ensi nuoruudesta, siinä oli Aina Niemisen kuva; siinä oli muistoja koulusta, jotakin sellaista että häneltä kysyttiin, oliko hän todella ilman apua kirjoittanut aineensa — hän oli melkein kääntänyt sen eräästä ulkomaalaisesta teoksesta, mutta hän sanoi itsenäisesti kirjoittaneensa ja hän sai aineesta kymmenen; hän muisti myrskyisen illan myöhään syksyllä, kun joku mies oli pyytänyt häneltä rahaa mennäkseen yömajaan. Hän ei antanut, sillä hän oli varma, että se olisi juonut rahan. Mutta hänen mieleensä johtui, että Kristus olisi lähtenyt häntä saattamaan ja katsonut, että hän tuli katon alle; tai Kristus olisi vienyt hänet asuntoonsa, jos hänellä olisi ollut asunto… Hän muisti joukon tällaisia asioita, ne kirposivat aivoista nopeasti kuin kipunat tulesta, samassa sammuakseen. Viimeisinä tulivat muistot Ainosta, hänen isästään ja upottajasta. Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Seuraavassa silmänräpäyksessä välähti yli kaikkien muiston punaisten kipunoiden kuin kirkas valkoinen tuli. Erkki sanoi itselleen, että on parasta lyödä kuoliaaksi muistot tehtyä ei saa tekemättömäksi, kuolleet eivät palaa elämään, täytyy katsoa, ettei tästäpuoleen tee syntiä, Jumalan avulla. Niinhän mestari sanoi: mene, äläkä tästäpuoleen tee syntiä.

— Voithan sinä teettää kiven opettajan haudalle. Mutta minun isäni… minun isäni!

— Aino-kultani, pieni pääskyni, alkoi Erkki ja lämpeni vähitellen.

Ja hän kiersi kätensä itkusta hytkivän vaimonsa ympärille. Ja haki hänen vapisevia huuliaan, jotka hän käänsi puoleensa ja painoi niille väkisin suudelman.

Heille tuli tässä suudelmassa pelastus. Heidän sulkeutunut paratiisinsa aukeni, he näkivät taasen toisensa ja hymyilivät toisiaan vastaan. Minkä tähden he olivatkaan itkeneet, mikä heille olikaan tullut? Jokin kauhea painajainen oli heitä kiduttanut. Se oli ollut ja mennyt. Nuori mies nosti naisensa käsivarsilleen ja asetti hänet vuoteelle. Nainen lepäsi siinä raukeana, silmät ummessa ja hymyili häntä vastaan.

* * * * *

Kun he aamulla, pääteaseman liketessä, seisoivat ikkunassa ja katselivat ulos, oli luonnossa jotakin liikkumatonta ja jähmettynyttä. Pihka nuorilla lehdillä kimmelsi, ikään kuin se olisi lasittunut. He pitelivät kiinni toisistaan ja pusersivat lujasti toistensa käsiä. He tunsivat outoa yhteenkuuluvaisuutta ja samalla outoa vierautta. Erottamattomasti yhtä ja auttamattomasti vieraita — tämä mieliala oli muuttanut maailman eilisestä kokonaan toiseksi. Maisemien kiitäessä ohitse askartelivat heidän ajatuksensa epämääräisesti joissakin hennoissa muistoissa, jotka olivat murskautuneet ja jääneet kauas. Vauhdin mukana tulvahti tuon tuostakin sisään raskas lehvän tuoksu. He muistelivat jotakin huumaavaa, heidän hengityksensä salpautui ja he pusersivat toistensa käsiä. Erottamattomasti yhtä — auttamattomasti vieraita!

III

Jutte Cairenius, Kairalan herra, oli yhdessä puutarhansa kanssa elänyt läpi syksyn suuren kuoleman. Se tapahtui sinä yönä, jolloin halla vei kukkaset.

Tässä luonnon kuolemassa ei ollut mitään surullista tai masentavaa. Kun Kairalan herra alkavan syksyn sateiden välissä tunsi hallan maun ilmassa ja näki hallan merkit taivaalla, ei hän tehnyt mitään pelastaakseen kukkiaan. Kuolema lähestyi salaperäisenä ja juhlallisena. Vanha herra, kuluneeseen viittaansa kääriytyneenä, asteli puutarhassaan ja näki sumujen nousevan järvestä ikään kuin minkäkin sotajoukon puolustamaan rannan kasvillisuutta. Kukkaset seisoivat liikkumattomina tähtien valossa. Auringonnousussa pysähtyisivät niiden elämännesteet, niiden sydämet lakkaisivat sykkimästä. Silloin tyrehtyisi resedan tuoksu, silloin sammuisi astereiden hehku, punaiset, siniset, keltaiset ja vihreät värit lakastuisivat, kaikki raukeaisi takaisin alkuperäänsä: uneen. Uneen — tämä ajatus täytti vanhan miehen mielen juhlallisuudella, salaperäisyydellä ja odotuksella. Uni, paluu alkuperään.

Jutte-herra ei sanonut kukkasilleen hyvästi, hän ei liittänyt näitä kauniita leikkitoverejaan yhteisistä onnen päivistä, lähtien aina siitä hetkestä, jolloin hän kylvi siemenen maahan ja alkoi odottaa sirkkalehtiä. Vaikka hänestä tuntui, että ihmisen sielu kuolinhetkellään ja kukkasen sielu hallayönä ovat samanarvoiset ja ihminen la kukkanen tämän samanarvoisuuden perusteella voisivat seurustella toverillisesti, ei hän ryhtynyt puhumaan kukkasilleen mitään. Unen ajatus täytti hänet kokonaan. Hän ajatteli unta, unen kudosta jokaisessa siemenessä, jokaisessa teossa, jokaisessa ajatuksessa, jokaisessa silmän näyssä, jokaisessa aivoituksessa, joka vielä ei ollut tullut tietoiseksi; unta, tätä liikkeellepanevaa voimaa kaikessa ja samalla kuolettavaa voimaa. Unessa tapaavat elämä ja kuolema toisensa. Unessa ovat elävät, kuolleet ja syntymättömät yhtä. Unessa on muuten niin ristiriitainen luomakunta yhtä. Unessa nukkuvat valhe ja totuus yhdessä. Uni on tuli, jossa syntikin puhdistuu, uni on rauha, missä halutkin hiljenevät. Unessa lepää kaikki turvallisesti. Unessa painuu kaikki liki yhteistä alkuperää. Jota syvempi uni, sitä likempinä alkuperää. Pieni lapsi on vasta irtaantunut alkuperästään, sirkkalehdet ovat vasta kohonneet ylös kaaoksesta. Lapsen uni on likempänä alkuperää kuin mikään muu. Nuoruudessaan ja miehuudessaan loittonee ihminen alkuperästään. Hänellä on tänä aikana suurimmat vaaransa. Jollei hän koko elämänvaelluksellaan turvaa itselleen syvää tervettä unta, tätä ainoaa yhteyttä alkulähteen kanssa, niin on hän alati altis onnettomuudelle. Vanhuudessa kallistuu ihminen taasen alkujuurtaan kohden ja hänen elämänsä käy yhä unenomaisemmaksi.

Ihmiset luulevat, että eläminen on jokin tarkoitus itsessään, eläminen, jonka siedettävyys on varsin kyseenalainen, eläminen, joka on niin epävarma ja altis onnettomuudelle. Eläminen ei ole tarkoitus. Uni on tarkoitus. Eläminen on vain välikappale unen saavuttamiseksi. Jos me elämme tarkoituksenmukaisesti, saavutamme onnen maailmassa: suloisen unen. Ja tämä uni on vain esimakua siihen, mikä seuraa hallayötämme. Me voimme tärvellä unemme ja onnemme, voihan uni olla niin monenlaista, kokonaan riippuen elämänvaelluksestamme. Totuudenpalvelijan harras vaipuminen alkuperään on toista kuin valheentekijän itsetiedoton nukkuminen. Mutta kaikille on uni tärkeämpi elämistä, kaikki ovat unen kautta yhteydessä alkuperänsä kanssa. Kulkivat he miten kauas hyvänsä alkuperästään, kielsivät he alkuperänsä, kirosivat he alkuperänsä — he nukkuvat kaikki. Ja lepäävät silloin tässä alkuperässään, imien voimia tuleville onnellisille tai onnettomille unille. Uni on ikuisuus, määrättömyys. Kuolemaksi kutsumme siirtoa pienempien unien alalta suurempaan. Onko se lopullinen suuri yhtymisemme alkuperään, sitä emme tiedä. Ehkä seuraa useita siirtoja. Mutta unen me tiedämme. Unesta me tulemme, unesta me elämme vaeltaessamme maan päällä, uneen me menemme. Uni on oleellisinta, todellisinta kaikesta. Unessa on autuus ja alkuperä.

Näitä saneli itselleen Jutte-herra, astellessaan hallaa odottavassa puutarhassaan. Hänen talossaan vallitsi täysi hiljaisuus. Hänellä ei ollut yhtään eläintä, ei koiraa, joka olisi haukahtanut, ei hevosta, joka olisi hirnahtanut. Kaikki ihmiset hänen talossaan olivat vanhat ja likellä kuolemaa. He nukkuivat kaikki. Jutte-herra itse nukkui usein valveillakin. Luonto seisoi liikkumattomana hänen ympärillään, ytimissään lähestyvän unen salaperäisyys ja juhlallisuus. Tähtien valossa näkyi astereiden äänetön hehku ja nurmien ikään kuin helähtelevän hopeankarvainen vihreys. Tuntui siltä, kuin siirto alkuperään olisi ollut tapahtumaisillaan kaikelle Kairalan talossa. Auringonnousussa oli kaikki raukeava uneen: kukkaset, niiden omistaja ja hänen vanhuksensa, ehkäpä koko kylä, ehkäpä koko maailma.

Jutte-herra siirtyi huoneeseen, laskeutui riisuutumatta vuoteelleen ja pani kätensä yhteen rinnalleen — ristiin ei hän niitä koskaan pannut. Hän oli koko päivän laskenut rantaansa kivillä. Jotakin näistä kivistä, järvenpinnasta, kukkasista ja tähtitaivaasta häämötti vielä hänen silmäkalvossaan, suuri raukeus painoi jäseniä ja mieli ikävöi jotakin läheistä, isää, ystävää: alkuperää. Hän meni uneen.

Ensimmäisen suuren hallayön jälkeen vaipui talo yksitoikkoiseen arkiseen menoonsa. Herra hakkasi puita, laski rantaansa kivillä ja hoiteli maitaan kevättä varten — sanalla sanoen: hän hoiteli untansa. Vanha renki lakaisi käytäviä, toimitti jyvät myllyyn, kantoi veden ja kävi noutamassa postin. Naiset pitivät huolen taloudesta, leipoivat, neuloivat ja kehräsivät. Toinen, hän jolle pellava- ja hamppumaa olivat elämänehtoja, kehräsi, kutoi kangasta ja värjäsi lankoja. Vanhat olivat he molemmat. Puut kävivät kirjaviksi, varistivat vähitellen lehtensä ja seisoivat paljaina. Satoi. Vaahterien suuret lehdet valuivat sateen mukana maahan. Oli kuin vesisade olisi huuhdellut puukujaa. Villiviinin lehdet pysyivät kauemmin kuin mikään muu. Olisi saattanut luulla, että unen onni kokonaan oli niiltä kielletty. Oli hiljaista. Ketään ei kuulunut taloon. Pappilaisetkaan eivät käyneet. Oli se onnen aika, että kaikki olivat Kairalan herralle suuttuneet. Kerran oli kylä häntä uutterasti käyttänyt lääkärinänsä, silloin kun ei vakituista tohtoria vielä ollut. Ja olisi kai käyttänyt vieläkin. Jutte-herra oli aikoinaan heikkoudessaan ryhtynyt parantamaan elämän antamia haavoja: hän oli säälinyt. Se tapahtui, ennen kuin hän tunsi unen armoa ja kaiken alkuperän hyvyyttä. Silloin hän tahtoi lohduttaa Ja pidentää elämää. Silloin hän myöskin hallayönä peitteli kukkiaan. Niin pian kuin unen onni hänelle selveni, ei hän pidentänyt mitään elämää. Ihmiset saivat tuoda haavoitettujaan hänen luokseen: hän sanoi heille suoraan, että hän antaa heidän nukkua kuoleman uneen. Kerran kuljetettiin Kairalan portille kaksi tappelupukaria. Ja Kairalan herra antoi siinä omalla portillaan heidän verensä vuotaa kuiviin. Tämän jälkeen hän sai olla rauhassa. Uutinen kierteli sanomalehdistössä osoituksena kovasydämisyydestä, omaiset häpesivät häntä ja paikkakunta kiroili. Jutte-herra nauroi. Hän oli päästänyt unen maille kaksi ihmistä, jotka eivät olisi ansainneet unen makeutta, koska eivät milloinkaan olleet vaivanneet itseään millään, joka antaa unta. Ja siitä sanottiin häntä kovasydämiseksi. Hän oli lisäksi pelastanut maailman kahdesta tappelijasta ja juoposta, ja heidän jälkeläisensä heräämästä ylös alkuperästään. Ja siitä häntä moitittiin. Kairalan vanhat vaimot kiertelivät kaiken syksyä toisen portin kautta, koska ihmisveri oli vuotanut hiekkaan pääportin luona. Vasta lumen tultua he uskalsivat mennä pääportista. Renki kuunteli kylällä, miten hänen herrallensa annettiin "hullun tohtorin" nimi, ja kävi ahkerasti kirkossa. Siellä hän tapasi hullun tohtorin rakkaat sukulaiset. Nämä rakkaat sairastivat sen vuoksi, että tiesivät hullun tohtorin perinnön olevan käyttämättömänä, kun sen sijaan Sidonia Rauhaniemi, Kairalan kapteeni-vainajan tytär ja Judas Caireniuksen sisar, oli käyttänyt perintönsä saadakseen pappilaansa suuren pappilan arvon mukaisen sisustuksen, hopeat, vaunut, kuomit, ja tietysti myöskin lapsillensa kasvatuksen, tyttärille soittotunnit, kielitunnit ja tarpeelliset koristukset, yleensä saadakseen elämän ympärillään mukavaksi. Jutte-herra oli varma siitä, että sisar oli antanut perintönsä mennä loppuun siinä toivossa, että veli ei voisi elää sadan vuoden vanhaksi. Hän oli aina ollut heikko terveydeltään. Ja vaikka pappilaiset näkivätkin, että hän terveellisessä työssään paranemistaan parani, niin katsoivat he kuitenkin, ettei ihminen hänen heikolla ruumiillaan voisi kestää aivan kauan ja pitivät hänen tavaraansa omanaan. Sidonia lupailikin erinäisiä hänen huonekaluistaan jo etukäteen tyttärilleen ja miniöilleen. Kerran esimerkiksi Jutte-herran poissa ollessa hän tuli ja vei Kairalan kulmakamarista sohvan, pöydän ja neljä tuolia — mitä ne siellä tekivät, lämmittämättömässä huoneessa, halkeilisivat vain talvella. Näin hän oli sanonut ja palvelijat olivat antaneet hänen komentaa tavarat rekeen. Luukkas, renki, oli kokonaan Sidonia-rouvan puolella. He olivat hengeltään kuin sisarukset, Jutte-herra epäili joskus, että he olivat sellaisia muutenkin.

Olisivatpa pappilassa tietäneet, että hän aikoi ottaa taloonsa vieraan lapsen, antaakseen sille rakkautensa ja omaisuutensa. Hän aikoi etsiä maailmasta sellaisen lapsen, joka huolisi hänen rakkautensa ja jota ei hänen omaisuutensa vahingoittaisi. Jos maailmasta löytyisi sellainen lapsi. Olisivatpa he tämän tietäneet.

Hän eli omaistensa kanssa vuoroin riidassa, vuoroin näennäisessä sovussa. Riitaa saattoi kestää vuosikausia ja se oli Jutte-herralle aina sekä mieluisempaa että edullisempaa kuin sovinto. Hän ei tullut hyvilleen, kun pappilasta yhtäkkiä, pitkän hiljaisuuden jälkeen, tuotiin Kairalaan lämmintä leipää. Silloin hän tiesi, että oli tulossa häät tai ristiäiset ja että häneltä toivottiin jotakin. Usein tuli ruustinna itse heti lähetyksen jälkeen. "Miltä se näyttää, että me sisarukset olemme riidassa, meitähän on vain kaksi, koko pitäjä puhuu meistä." Näin Sidonia alkoi. Ja kun oli juotu kahvit ja juteltu tuntinen, pääasiassa keittiössä vanhan Riikan ja Saarlotan kanssa, hän sanoi tähän tapaan: "Nostatko sinä edes korkosi joka vuosi? Saisit edes sillä summalla tuottaa iloa muille. Sinun ympärilläsi kasvaa nuoria, mitä voisit ilahduttaa puserolla, mitä rannerenkaalla… Ethän voi viedä rahojasi hautaan. Jumalan tähden, älä käy kitsaaksi, se on suuri synti."

Usein sai Sidonia houkutelluksi häneltä hää- tai ristiäislahjan. Aina häntä tahdottiin kummiksi ja kivenkovaan häntä kiusattiin mukaan häihin. Hän oli usein heikko ja meni. Vanhukset kotona olivat silloin niin tyytyväiset. Luukkaskin oli ystävällinen ja Riikan ja Saarlotan kasvot säteilivät onnea. Se antoi hyvää unta heille kaikille.

Veljensä naimisiinmenoa oli Sidonia-rouva aikoinaan pelännyt. Jutte oli kyllä mitättömän pienikokoinen ja lisäksi ruma, mutta ainahan saattoi ajatella, että joku rahojen tähden ottaisi hänet. Vanhat vaimot, jotka aikoinaan olivat toivoneet taloon rouvaa ja lapsia, olivat tulleet vakuuttuneiksi siitä, että heidän herransa oli onnellisempi heidän hoidossaan. Eihän perijöitä puuttunut: pappilassa oli runsaasti lapsia ja lapsenlapsia.

Villiviini hehkui vielä Kairalan seinillä, kun Jutte-herra eräänä päivänä sai kirjeen. Sen oli allekirjoittanut "Aina Nieminen" ja se oli kirjoitettu hänen äitinsä nimessä. Kirjeessä ilmoitettiin, että äiti hyvin sairaana kysyi, eikö tohtori Cairenius vielä halunnut heidän pientä Annaansa. Kun hänen, äidin, pian oli kuoleminen, tuli koti hajoamaan ja lasten täytyi lähteä maailmalle. Omaiset olivat luvanneet ottaa muut. Jos tohtori tahtoisi olla niin hyvä ja noutaa Annan.

Jutte-herra oli tavannut renkinsä Luukkaan puukujan päässä alhaalla ruismaansa luona. Ja kirjeen luettuaan hän jäi katselemaan laihoa ja hänestä tuntui siltä, kuin jotkut keveät unennäöt olisivat tanssineet yli oraiden päiden. Ne olivat onnelliset ja epämääräiset niinkuin aivan pienten lasten unet mahtoivat olla. Jutte-herra tunsi heti jotakin epämääräistä, lapsellista onnea, ja kun hän oli lukenut kirjeen uudelleen, sai onnentunne määrätyt muodot ja kävi ikään kuin täysikasvaneeksi.

Lapsi tulisi taloon, tänne Kairalaan! He saisivat lapsen tänne kotiin.
Kokonaan ja vakituisesti olemaan. Lapsi olisi hänen omansa, hänen,
Judas Caireniuksen!

Hänen silmänsä tuijottivat laihoon, jonka hopeisilla päillä auringonsäteet leikkivät kuulaassa syysilmassa. Lapsi oli heikko, hän oli sanonut äidille, että heillä oli havumetsä — mitenkä hän taasen olikaan niin sanonut, sillä vain kolme mäntyä oli puutarhassa. Ah, sinä syntinen ihminen! Lapsi oli suloinen ja viaton. Minkä näköinen se oli? Hän ei muistanut, oliko se vaalea vaiko tumma. Hän muisti vain rehellisyyden ja viattomuuden sen piirteissä. Lapsen ensimmäiset sanat olivat olleet: pannaan kukka kylmään veteen. Tälle lapselle hän. saattoi uskoa omaisuutensa, hänen unensa sanoisivat hänelle, miten se oli käytettävä, se ei häntä pahentaisi. Tälle lapselle hän saattaisi antaa rakkautensa, jota ei kukaan ollut huolinut. Tämä lapsi ehkä ottaisi sen vastaan ja pitäisi hiukkasen hänestä.

Pieni vanha herra avasi sinisen takkinsa ikään kuin olisi ollut kevät. Hän vapautui yhtäkkiä tunteesta, joka painajaisena oli seurannut häntä läpi nuoruuden ja miehuuden: siitä tiedosta, että hän oli naurettavan lyhyt vartaloltaan, että hän oli ruma ja vastenmielinen. Lapsi ei sitä huomaisi, lapseen nähden hänen lyhyytensä saattoi olla vain etu, lasta hän saisi rakastaa, lapsi ehkä pitäisi hänestä hiukkasen.

Ja kasvot säteilevinä tuli hän keittiöön, missä Luukkas, Riikka ja
Saarlotta olivat aterialla.

— Me saamme taloon lapsen. Minä olen ottanut ottotyttären. Huomenna lähden häntä noutamaan. Hänen nimensä on Anna. Luukkas, sinä menet toimittamaan minulle hevosen. Huomenaamulla, kello viisi aamulla on lähdettävä. En voi varmaan sanoa, minä päivänä palaamme, mutta hevosen täytyy odottaa koko ajan. Lyhty on laitettava kuntoon. Välly tuotava alas vinniltä. Me saamme taloon lapsen!… Riikka ja Saarlotta, koira on heti toimitettava Kairalaan, sen pitää hyppiä vastaamme, kun tulemme. Kissanpoikasia on otettava, niitä voi olla kaksi, että leikkivät. Lehmä täytyy ostaa. Minä kirjoitan eläinlääkärille, että hän toimittaa heti tämän ostoksen ja tutkii lehmän, että se on terve. Menen heti kirjoittamaan. Saarlotta syö nopeasti nyt ja lähtee. Sekä yläkerta että alakerta on tuuletettava, pestävä, tomutettava, lämmitettävä… Kun Saarlotta tulee eläintohtorilta, niin menee puusepälle. Hänen pitää vielä tänään tulla tänne. Aurinkoa pitää päästää huoneisiin, sekä ylä- että alakertaan. Ihmisiä ei saa päästää, jos heitä sattuisi tulemaan. Ei pappilalaisiakaan, ei ketään. Olisi parasta, jos saisimme vaunut. Ehkä voisimme saada eläinlääkärin vaunut… Kirjoitan ja kysyn… Kaikki huoneet on lämmitettävä hyvin, koivupuilla. Lapsi tulee asumaan peräkamarissa minun huoneeni vieressä. Meillä oi taida olla ainoatakaan lapsensänkyä, kaikki on kai viety pappilaan. Puusepän täytyy tehdä…

Herra oli puhunut yhteen menoon, lainkaan kiinnittämättä huomiota niihin moniin kysymyksiin, jotka kuvastuivat hänen vanhuksiensa kasvoilla. Yhteistä heille kaikille, sekä jurolle Luukkaalle että puheliaalle Riikalle ja hiljaiselle Saarlotalle oli jännitys ja iloinen hämmästys. Molemmat naiset olivat lakanneet syömästä ja kuuntelivat hymyillen ja katsellen toisiinsa. Kun herra palasi, kirje kädessä, olivat tärkeimmät kysymykset häntä vastassa. Tiesivätkö pappilassa tästä aikomuksesta? Kuinka vanha oli lapsi? Minkä väriset kissanpojat olisivat mukavimmat? Eiköhän kanojakin pitäisi hankkia taloon? Ja eiköhän lapselle oikeastaan pitäisi saada lapsen seuraa, muuten sille helposti saattaisi tulla ikävä.

— Se on sitten parempien ihmisten lapsia, sanoi vihdoin Luukkas, — eikä mikään köyhä?

Herran toinen silmä meni kiinni ja toinen katsoi läpitunkevasti renkiin:

— Se on parhaimpien ihmisten lapsia.

Renki ei ällistynyt, vaan jatkoi:

— Tietysti se on omaisten lapsia?

— Omaisimpien, vastasi herra ja hänen nouseva suuttumuksensa lauhtui ja hän veti molemmat silmänsä sirittävään hymyyn.

Talon vanhat naisetkin hymyilivät taasen. Toinen arveli joitakin rehtorin lapsista, pappilan rehtorin, toinen tohtorin.

— Se on sellaisten ihmisten lapsi, jotka eivät koskaan valehdelleet, sanoi tohtori ja nousi.

— Ne ovat sitten kuolleet? jatkoi renki hellittämättä.

— Hm. Ne sekä elävät että ovat kuolleet.

— Sillä tavalla, että toinen elää ja toinen on kuollut, viisasteli
Luukkas.

Herra iski toisen kätensä rystyset pöytään.

— Lakkaatko sinä elämästä, kun olet kuollut? Sitäkö sinä kirkossa opit, kun joka seitsemäs päivä istut siellä? Hölmö, mene ja laita kuntoon talli. Me ostamme myöskin hevosen.

— Se ei sitten ole omaisia? kysyi Luukkas ja hänen kasvonsa vääntyivät rumiksi niinkuin ryppyinen omena.

— Kaikkein omaisimpia — etkö kuullut!… Ja mitä minun perintöihini tulee, niin ne ovat minun, niiden kanssa ei kenelläkään ole tekemistä.

Luukkas kävi mustaksi muodoltaan. Saarlotta riensi selittämään, että ei suinkaan herralla perintöjä olekaan. Ei suinkaan tässä näin säästäen olisi eletty, jos olisi rahoja ollut. Ja näin kovassa työssä.

Herra ei nytkään ollut pahasti suuttunut, sillä hän meni yläkertaan, availi siellä ovia ja ikkunoita ja vihelteli. Vanhat vaimot Riikka ja Saarlotta katselivat toisiinsa: nyt piti toimittaa ja toimittaa ja ostaa ja ostaa, nyt oli nähtävästi rahoja tiedossa. Turhaan olivat kai kalastajat toivoneet Kairajärvestä kultakolikkoja verkkoihinsa, turhaan oli puhuttu, että joka hauen vatsassa Kairajärvessä on kultaraha — ei herra ole viskannut omaisuuttaan järveen, niinkuin joskus on luultu! Omaisuutta ovat ehkä pankit ja laatikot täynnä, koska lasta nyt otetaan vastaan sellaisilla kustannuksilla. Sellaisten ihmisten lapsi, jotka eivät koskaan valehdelleet — kuka tässä sitten valehteli? Tohtorin herrasväki, vaiko rehtorin, vaiko itse pappilan herrasväki? Tai jos oikein itseensä meni, niin kukapa tässä totuudessa pysyi? Eivät aina pysyneet totuudessa Kairalan vanhatkaan herrasväet, ruustinnan ja tämän Jutte-herran vanhemmat. Hänellekin, Saarlotalle, olivat tehneet sen, että lupasivat ylentää rahapalkan viiteenkymmeneen markkaan vuodessa eivätkä maksaneet kuin neljäkymmentä. Mitäpä se auttoi, että itki ja vakuutteli. Juuri tuossa herran kamarin ovella kapteeni käski mennä helvettiin… Niin, ja kyllä niissä pitäjän ylöskannoissa yksi ja toinen kappa jäi Kairalan makasiiniin. Ilmankos nämä niin rikastuivat, nämä Caireniukset. Sitäpä varmaan tämä Jutte-herra vuodet umpeensa oli ajatellut, ettei se sillä lailla ansaittu omaisuus ollut mitään siunausta tuottavaa, sen vuoksi hän varmaan oli puhunut, että hän viskaa kaikki Kairajärveen, ja sen vuoksi hän ottolapsekseen tahtoi lapsen vanhemmista, jotka eivät valehdelleet. Niin varmaan oli asia, ja oikein se oli ajateltu. Että toki tästä maailmasta oli löytynyt sellainen lapsi.

Herransa iloisten askelten tahdissa, joka kuului yläkerrasta, ryhtyivät palvelijat valmistamaan lapsen vastaanottoa. Jos kukkasetkin yhtäkkiä olisivat palanneet paikoilleen talon edustalle ja puutarhaan, ei kukaan olisi sitä hämmästynyt. Niin iloista oli talossa.

Illalla seisoi Jutte-herra ja katseli kuutamon kimmellystä kuuraisella nurmella. Hänen ei tullut uni sillä tavalla kuin eilen. Hän ajatteli lasta ja palautti mieleensä sen piirteet. Tästä puoleen se hengittäisi täällä hänen kattonsa alla, leikkisi täällä, nauraisi täällä ja vaipuisi täällä uneen. Hän aavisti, että koko hänen elämänsä nyt muuttuisi, myöskin hänen unensa. Hän tulisi varmaan loittonemaan unesta ja lähenemään sitä, mitä sanottiin onneksi, sitä mikä tähän asti oli ollut hänelle tuntematonta. Jo nyt tuntui selvästi, että pisara jotakin levotonta oli tullut hänen vereensä. Kannattiko kauppa? Eikö elämää ja unta saattanut sovittaa keskenään? Täytyi voida.

Hän laskeutui oljilleen ja pakotti sydämensä hiljenemään. Hän hengitti syvään, tasaisesti, hitaasti. Unen rannaton valtakunta alkoi lähestyä. Hän tunsi ruumiissaan hiljaisen värinän, jotakin sentapaista kuin urkujen kaukaisin hyminä kirkossa, ennen kuin vielä mikään sävel on syntynyt. Uni tuli ja otti hänet haltuunsa niinkuin meri ottaa hukkuneen.

Kairalan herra läksi matkaan varhaisena aamuna ja ajoi läpi kuuran peittämien maiden. Hän näki auringon nousevan paljaiksi varisseiden metsien takaa ja kuuran vähitellen sulavan kasteeksi. Hänen elämänsä aurinko tuntui olevan nousemassa pettymysten takaa ja syvä routa liikahteli hänen mielessään. Ei auttanut, että hän saneli itselleen: lapsi kasvaa, nuoruus on huono ikä, kova kiittämätön aika kaukana unesta — hänet oli vallannut selittämätön luottamus juuri tähän lapseen. Olisiko elämällä kuitenkin jokin tarkoitus?

Aurinko paistoi leppoisasti koivumetsiin, jotka olivat käyneet kipeän punertaviksi sen jälkeen kun ne olivat kadottaneet lehtensä, sänkipeltoihin ja nuoriin oraihin, jotka olivat yhtä iloisen vihreät kuin katajapensaat harmaiden aitojen varsilla. Kukot raaputtelivat pihamailla ja lauloivat, kaula oikonaan, lampaat katistelivat pientareilla. Keltaiset lehtitertut sireenipensaissa loistivat kuin sula kulta. Ei yksikään kesän linnuista ollut jäljellä, vain varpuset raksuttelivat ja varis lensi raskain siivenlyönnein yli sänkipellon. Oli kuitenkin kuin koko taivas olisi laulanut. Saattoi alkaa uskoa iloon ja viattomuuteen. Yksi tällainen päivä elämässä — sekö oli elämän tarkoitus?

Siirryttiin rattailta junaan ja nopeammin kulkivat silmän ohitse paljaat metsät, sänkipellot, laihopellot ja ihmisasunnot. Matkustajan ajatustenkin tahti kiihtyi. Kairalan herra ajatteli ristiriitaisuuksia, mitä varmaan nyt oli hänen edessään. Tietysti tällainen pappilanlapsi oli saanut vereensä kirkon hengen, tietysti rukoiltiin Jumalaa, ehkäpä luettiin rukouskin, kuten oli tehty heillä kotona ja kuten oli tapana tehdä Rauhaniemen pappilassa. Tietysti tuolle suloiselle lapselle oli opetettu kaikki nuo temput, vaikk'ei se tullut näkyviin silloin junassa. Tosin ei äiti ollut yhtään kertaa maininnut Jumalan nimeä — Jutte oli pannut sen merkille.

Tultiin asemalle, mistä äiti ja lapsi olivat astuneet junaan. Kuljettiin asemien ohitse, missä oli leikitelty ruusuilla. Tultiin asemalle, missä lapsi oli kysynyt leivosesta. Laskeva aurinko vuodatti sädetulvan asemahuoneen ruutuihin. Joku asemamies tuli soittamaan kelloa. Alkoi hämärtää.

Jos äiti asettaa joitakin vaatimuksia, ajatteli Jutte. Esimerkiksi, että lapsi on kasvatettava kirkolliskristillisessä hengessä. Sanonko minä silloin, että tämä kristillisyys on kuluttanut loppuun voimansa, etten tahdo olla missään tekemisissä sen kanssa. Minä en saata tuolle kuolevalle ihmiselle sanoa, että kristittyjen ja ulkonaisesti nuhteettomien ihmisten joukossa olen tavannut kovimmat ja tuomitsevimmat sydämet. Eivätkö minun isäni ja äitini olleet kristittyjä: joka ateriaksi piti nuorimman lapsen panna kätensä ristiin ja lukea ruokaluvut. Selkääni minä sain, kun kerran oli paljon vieraita ja minä rupesin itkemään enkä lukenut. Isä otti minut kiinni keittiön eteisessä — muistan vieläkin siitä kulkiessani aina isää. Minä purin hänen kättään… Minä olin sairas lapsi, aina minulla oli jotain tuskaa ja usein minä itkin. Minut vietiin tuvan lattialle, suljettiin ovi ja siinä minä sain itkeä. Mutta seitsemäntenä päivänä mentiin kirkkoon, ja minäkin pääsin mukaan… Jos nyt tuo papinleski vaatii, että hänen taivaassa pitää saada takaisin tyttärensä — vastaanko hänelle siinä tapauksessa, että on parasta, että hän yksintein ottaa mukaansa lapsen?

Maa vetäytyi jäähän ja kuura kiilteli hämärässä. Tultiin kauppalaan. Tuossa asemasillalla oli hääseura kesällä kisaillut. Äiti ja lapsi olivat katselleet odotussalin ikkunasta. Toisella puolen Montoset, Rauhaniemet ja Caireniukset — toisella puolen äiti ja lapsi: se oli vaikuttanut kuin valhe ja totuus. Ja tuolla puiden alla, siellä oli rovasti ladellut lorujaan. Jos Jumala ja hänen poikansa olisivat olleet järkeviä miehiä, niin eivät he olisi sitä kärsineet… Tähdet syttyivät, Jutte Cairenius astui pitkin kauppalan tyhjää kadunsyrjää, jonka heinässä kuura kimmelteli. Peittämättömissä ikkunoissa oli tulta, huonekasvien takana liikuttiin. Kadulla sen sijaan oli hiljaista, karuselli ja sirkus olivat poissa. Varissut lehto nukkui. Siellä puun juurella hän oli heilauttanut kättään lapselle, joka lepäsi äidin olkaa vastaan eikä ensinkään ajatellut häntä. Entä jollei se milloinkaan tule hänestä välittämään, jollei hän saa sitä viihtymään Kairalassa — — No niin, silloin on ollut tämä ilon päivä. Ja sitten on taasen yksinäisyys. Ehkä se onkin niin parempi. Kaikki mielenliikutus ehkäisee raukeamista uneen. Kiintyminen ihmisiin on vaarallinen. Unessa on autuus ja alkuperä.

Hän istui laivankannella vaipuneena jotakin seinää vastaan ja pimeys painoi lempeästi hänen silmäluomiaan. Oli kylmä. Kun hän raotti silmiään, oli ylhäällä tähtitaivas ja alla järvenkalvo, jossa tähtikuvat lepäsivät, venyen sinne tänne laivan liikuttaman aallokon mukaan, sekä tumma taivaanranta ja siellä täällä valontuike jonkin ihmisasumuksen ikkunasta.

— Mitä se poika siinä niin leveänään herrastelee… No, no, mene sinnemmäksi… Vai siinä lämpimimmällä ja parhaimmalla paikalla. Nukutkos sinä…

Vihdoinkin Jutte-herra ymmärsi, että puhe tarkoitti häntä. Jokin suuri hattupää rouva seisoi hänen edessään. Elämän melu tuli unen tielle, ihmiset tulivat niinkuin niiden tapa oli. Jutte nousi istumaan.

— Varjelen tässä tätä ruumista, sanoi hän vanhan ihmisen äänellä, hitaasti ja juhlallisesti. — Minulla on tässä vain ruumis.

— Ruumis — Herra siunatkoon!

Rouva pakeni sen tiensä. Pian oli koko se puoli laivaa tyhjentynyt.
Jutte-herraa huvitti.

Noin he pelkäävät kuolemaa, ajatteli hän. Ja kuitenkin on kuolema ainoa varma asia, minkä he tietävät. Jokikinen heistä on kerran ruumiina, mutta lausupa heille sana "ruumis" niin kauan kuin he elävät. Kuolemanpelko on ollut pirun viisain keksintö. Siitä on hyötyä niille ihmisille, jotka eivät ikävöi ihmisseuraa. Jutte-herra kiersi viitan ympärilleen ja oikaisi pitkäkseen. Hiljaiset onnelliset ajatukset olivat kuitenkin jo poissa. Uni pakenee ihmistä, joka ei ole tehnyt työtä. Hän ikävöi kotiin, Kairalaan. Sellainen raskas kivityö antaa verrattoman unen. Ja sitten tulee ranta niin kauniiksi. Hän tahtoo saattaa sen palasen maanpintaa kukoistavaan kuntoon ja jättää sen jälkeensä. Se on hänen veronsa elämälle, tehkööt ihmiset sitten sillä, mitä tahtovat. Eihän se ole suuri ala, oikeastaan talon puutarha vain, kaikki muuhan myytiin. Mutta se elättää monta ihmistä ja antaa monelle ihmiselle unen.

— Missä se ruumis sitten on?

— Siellä, siellä se on jossakin. Eihän toki ole lupa kuljettaa sellaisia sillä tavalla… Etsikää, etsikää. Sellainen keskenkasvanut poika sitä kuljettaa… Lieneekö kuollut matkalla.

Tanakka laivamies sytytti tulitikun ja valaisi Jutte-herran kasvot. Jutte-herra katsoi häneen, toinen silmä kiinni, toinen ainoana irvistyksenä.

— Vanha mieshän tämä on, sanoi hän ja nauroi. — En minä löydä poikaa enkä ruumista.

— Kyllä hän on siellä, nurkassa istuu, vakuutti iso rouva.

Jutte-herra nousi.

— Pirunpojat syntyvät vanhoina, rouva on oikeassa. Terveisiä vain helvetistä, mamma ja pappa lähettivät. Hyvin voivat ja samaa toivottavat tädille.

Sanat lausuttiin pimeyden keskeltä vakavasti, vanhan ihmisen äänellä, pojan suusta. Laivamies nauroi, rouva kuiskaili jotakin hulluudesta ja raivohulluudesta, joka yhtäkkiä voi purkautua, ja vaati laivamiestä jättämään vaarallisen pojan seuraavalle laiturille.

Muuta merkillistä ei enää tapahtunut. Laiva oli myöhästynyt ja puoliyön aikana tultiin perille. Lahdenpohjukassa kuljettiin läpi lujan jääriitteen. Jutte-herraa paleli. Jokin poika, joka oli yhtä pitkä kuin hän — hän huomasi sen heti, niinkuin hän yleensä aina heti huomasi, minkä verran pitemmät häntä muut olivat — tuli opastamaan häntä ylös mäentöyrästä, ohi tavaramakasiinin, jonka ovi oli auki ja jossa joku mies liikkui lyhty kädessä. Lyhdyn säteen valossa näkyi hetkisen vihreää nurmea ja solakka nuori kuusi. Sitten tuli pilkkosen pimeä. Vieras sai tietää missä kestikievari oli, ja että siellä oli vähän vihainen koira, joka ei kuitenkaan pure, kun vain menee eteenpäin eikä puhu sille mitään. Kirkontornin näki hän itse. Missä oli pappila? Tuossa se oli kirkon takana. Tästä lähti oikopolku, josta pappien oli tapana kulkea. Se Nieminen siitä oli kuollut keväällä, ei ehtinyt olla kirkkoherrana täyttä vuotta. Hyvä mies se oli, olisi se saanut elääkin. Tuossa sen juuri oli hauta kirkon miestenpuoleisen oven tykönä. Rouva kai siitä pian menee perässä, sanovat saaneen tartunnan — joka niihin sellaisiin uskoo, vaikka ei se tauti vie muuta kuin silloin, kun on sallittu. Näkyvätkin valvovan pappilassa, etteihän vain olisi ruustinna jo kuollut. Jos vieras on sinne menevä, niin sopiipa mennä vain, kyllä siellä ystävällisesti otetaan vastaan. Sinne menee köyhät ihmisetkin niin mielellään. Se kulutti itsensä vallan köyhäksi mieheksi, kun antoi jokaiselle, joka vain pyysi. Niin, paljon lapsia oli myöskin. Seitsemän niitä on elossa, mutta joitakin on kuollut. Sairaasta sanovat kirkkoherran saaneen taudin tartunnan — joka niihin sellaisiin, niinkuin tarttumisiinkin, uskoo. Kas kun onkin pimeää, tulisipa lunta. Ihanhan tässä eksyy polulta. Ei pidä kompastua, tässä näkyy olevan pappilan lasten leikkitupa. Se vainaja teki sen itse omin käsin. Se leikki aina lastensa kanssa, vaikka kuollessaan oli siinä puolivälissä viidettäkymmenettä…

Vieras oli pysähtynyt. Hän pelkäsi rikkoa lasten leikkitupia. Tieto siitä, että vainaja oli omin käsin tehnyt nuo hauraat, lyhytaikaiset rakennukset, kahlehti hänen ajatuksensa. Tässä oli tuo isä uneksinut yhdessä niiden kanssa, jotka vasta olivat astuneet niin lyhyen matkaa elämää kohti. Hänen äänensä oli kuin matala sävel yhtyneenä lasten heleään nauruun. Omituisesti tuntui jotakin hänen hengestään tälläkin hetkellä viipyvän tässä. Jutte-herran teki mieli jäädä aamuun asti siihen lasten leikkitupien keskelle, toisella puolella kirkko ja hautuumaa, toisella puolella pappila valoineen. Mutta puhelias poika, joka kohteli häntä ikäisenään, saattoi hänet kestikievariin.

Hän näki tulevan tyttärensä kodin pakkasaamun koitossa. Hän oli astellut polkua hautausmaan läpi ja seisoi hautausmaan portilla ja katseli. Lasten ääniä kuului alhaalta leikkituvan luota. Oliko hänkin siellä, Anna? Jutte Caireniuksen sydän löi. Kaksi pientä tyttöä, yllään lyhyiksi käyneet toppatakit, hääri polvillaan hiekassa leikkituvan edustalla. He korjasivat kiviaitaa. Jutte ymmärsi, että hän eilen pimeässä oli vierittänyt sen hajalle. Heillä oli punaiset villatumput. Pienempi saattoi olla Anna. Vanha herra ei uskaltanut kajota porttiin, se näytti olevan ruostunut ja vingahtelevainen. Palvelustyttö tuli kaivolle, hänen perässään kammersi lapsi, jonka kulku vielä oli epävarmaa. Se nauroi ääneensä ja nosti jotain leikkilapiota. Se viskasi lapion menemään ja nauroi uudelleen. Se oli liian pieni ollakseen Anna. Yhtäkkiä se meni nurin pitkin pituuttaan. Silloin heitti toinen tytöistä leikkinsä ja juoksi auttamaan pienokaista. Käsi kädessä kulkivat lapset silmiään siristäen vasten aurinkoa. Vanhan herran sydän lakkasi lyömästä: hän oli tuntenut Annan. Pikkulapsi karkasi suoraan vanhempien sisarustensa leikkirakennuksia kohti ja kaasi kumoon kiviröykkiön. Samassa narahti portti. Anna katsoi ylöspäin. Hän oli kasvanut sitten kevään. Tunsiko hän matkatuttavansa? Hän pudisti kädestään jotakin, joka kolahti maahan, ja läksi juoksemaan sisään päin. Vieraasta tuntui siltä, kuin hänen onnensa olisi paennut. Saisiko hän lasta koskaan viihtymään? Suurempikin tytöistä läksi juoksemaan pois. Ainoastaan pikkulapsi jäi istumaan hiekkaläjään, paksut, punaisiin sukkiin puetut sääret suorinaan kellahtavalla maalla ja kellahtava tukka kiemurrellen likaantuneella lampaannahkakauluksella. Hän antoi vieraan tulla luo, nauroi ja kouri maasta hiekkaa. Hiekka oli jäässä eikä lähtenyt irti. Hän ojensi vieraalle vasemman kätensä ja heittäytyi riemun vallassa taapäin, pitkäkseen maahan. Vieras puheli hänelle, nosti hänet ylös, puhdisti hänen vaatteitaan niinkuin oli nähnyt Annan tekevän ja käsi kädessä läksivät he taloa kohden. Vanhasta herrasta tuntui turvallisemmalta lapsen seurassa astua tähän taloon. Pihaportti oli jo poissa, suuri parvi lintuja läksi lentoon pihlajista. Marjat makasivat silppuna puiden juurilla. Portaiden edessä oli pyöreä kellastunut kukkalava. Pensasrivin taakse ikkunaan ilmestyi hetkeksi jotkin naisen kasvot. Samat kasvot tulivat vastaan eteisessä. Nuori neiti oli koko joukon pitempi vierastaan.

Pikkulapsi helpotti tutustumisen alkua kaikin puolin. Vanhimman sisarensa puhellessa vieraan kanssa kahmaisi se auki oven sekä saliin että kahteen sivuhuoneeseen ja teki tulijan silmänräpäyksessä tutuksi talon kanssa. Toisesta sivuhuoneesta tuli esiin apulainen — vieras näki ensi katsannolta, että hän oli rakastunut kalpeaan pappilanneitiin, mutta pappilanneiti ei häneen. Toisessa sivuhuoneessa makasi sairas äiti. Tämän oven sulki tytär nopeasti ja apulainen johdatti vieraan saliin. Pikkulapsi kävi kiinni pöytäliinaan ja veti alas valokuva-albumit. Lamppuun onnistui apulaisen tarttua juuri viime hetkessä. Herttainen pikkulapsi, kerrassaan herttainen! Mikä sen nimi oli? Martta Maria Nieminen. Lapsi lausui nimet hyvin nopeasti yhteen kyytiin, r-äänteet songertamalla, ja karkasi sitten kiinni vieraan polviin. Jutte-herra oli ihastuksissaan. Eikö hän voinut saada sekä Annaa että Martta Mariaa? Siitäpä olisi noussut ilo Kairalaan. He olisivat saaneet pitää koko yläkerran hallussaan ja juosta ja nauraa miten paljon hyvänsä.

Näitä ajatellessa puheli vieras apulaisen kanssa syksystä, ilmoista ja vuodentulosta. Hänen silmänsä toimivat omalla tahollaan, riippumattomina ajatuksista ja puheesta. Todellinen pappila: ei puuttunut seiniltä mustapohjaisia, hopeanvärisiä raamatunlauseita, urkuharmoni oli yhdessä nurkassa ja Thorvaldsenin Kristus toisessa.

Pikkulapsen ääni kuului ruokasalista. Yhtäkkiä kolahti ja sitten muuttui ilo itkuksi. Joku toinenkin lapsi alkoi itkeä. Vieraan mieleen tuli, että itkisikö Anna, ymmärtäen hänen tulonsa tarkoituksen. Hän seisoi toisella puolen sohvapöytää ja katseli ulos. Paikka oli epäilemättä kostea ja matala. Kairalassa oli parempi. Apulainen kehoitti vierasta istumaan, mutta kun ei hän istuutunut, jäivät he molemmat seisomaan. Apulainen oli vain päätä pitempi Jutte-herraa.

— Tämä on varmaan kirkkoherra Niemisen kuva, sanoi vieras, selaillen albumia.

— Se on veli, maanviljelijä, kirkkoherrasta ei jäänyt mitään kuvaa. He olivat niin toistensa näköisiä kirkkoherra ja ruustinna…

Jokin huivipää nainen tuli nuoren pastorin ovesta eteiseen, nyytti kädessä, ja niiasi. Apulainen riensi sinne. Silloin emäntä hymyillen selitti, että hän ensin käy katsomassa ruustinnaa, jos pastorilla on puhuttavaa vieraalle. Ja koputtamatta meni hän sairaan huoneeseen. Sieltä alkoi heti kuulua ääniä ja naurua.

— Ruustinna on sitä pahoitellut, ettei jäänyt mitään kuvaa, jatkoi apulainen ja kohensi hiilosta uunissa.

Väsyttävät sairaan, ajatteli Jutte-herra, kuunnellen puheensorinaa seinän takaa. Ruokasalissa katettiin pöytää. Ääneen sanoi Kairalan herra:

— Ihmeellistä kyllä, nykyään kun kaikki tahtovat ikuistaa itsensä kuvissa. Soitetaanko täällä pappilassa myöskin?

— Kaikkihan täällä laulavat ja soittavat.

Nyt täytyi pastorin mennä, sillä kuului saappaankolinaa kanslian puolelta. Kairalan herra seisoi yksinään pienen Annan kotisalissa. Unen onnellisuus, joka kaiken matkaa oli sekaantunut todellisuuteen, kävi nyt niin voimakkaaksi, että vanha herra vaipui istumaan ja päästi silmänsä umpeen. Hän tunsi huoneen puhtaan rauhallisuuden sieraimissaan, silmillään ja kasvoillaan. Hän ikään kuin näki kaikki, vaikka hänen silmänsä olivat kiinni. Se oli avara, matala ja aivan tavallinen huone. Tavallinen oli myöskin maisema ikkunoiden alla ja puutarha marjapensaineen, nurin käännettyine vihannesmaineen. Varmaan asukkaat täällä olivat tavallisia ihmisiä hyveineen ja paheineen, hiljaisia, vaatimattomia, työtätekeviä ihmisiä. Unennäkijä tuolissa tajusi kaukaisesti muiston kaikista niistä epätavallisista ihmisistä, jotka kuuluvat hänen sukuunsa ja jotka hän niin hyvin tunsi. Alituinen levottomuus ja melu kulki heidän kantapäillään eikä uni saanut sijaa heidän lähettyvillään. Varmaan ihmisen piti koettaa päästä tähän hiljaiseen tavallisuuteen, missä uni sekaantui todellisuuteen ja oli todellisempaa kuin olevainen, tähän rauhaan, joka oli lämmin kuin auringonpaiste. Täällä ei puhuta pahaa toisista, täällä suodaan hyvää kaikille, täällä ei olla surullisia, täällä ei suututa…

Unennäkijä sävähti valveille. Kalpea nuori neiti oli avannut ruokasalin oven ja tuli huoneeseen.

— Anna tulee pian, sanoi hän hämmennystään peitellen. — Ovat olleet leikkimässä. Äiti tahtoi heitä ulos, kun oli niin kaunis ilma.

Aiotko sinä valehdella minulle, tyttö? ajatteli Jutte-herra jo täysin valveilla ja katsoi neitiin läpitunkevasti, toinen silmä kiinni.

— Tietääkö lapsi, mitä varten minä olen tullut?

— Tietää.

— Ja pelkää minua? Ja on juossut itkemään jonnekin?

— Niin. On.

— Ja sanoo, ettei lähde mukaani?

— Niin.

Nuori neiti katsoi vierasta suoraan silmiin, puna poskilla. He vaikenivat.

— Eikö olisi mahdollista, alkoi pieni herra, — että minä saisin mukaani myöskin sen pikkutytön, joka niin iloisena juoksi täällä… Heidän olisi molempien hauskempaa… Hankkisin hyvän hoitajan…

— Tätimme ottaa hänet.

Nuori neiti taisteli kyyneliä vastaan ja pidätti sanat, jotka pyrkivät esiin. Jutte-herra ymmärsi, mikä taakka lepäsi hänen hartioillaan: talon hoito, lapset, kaikkien epävarma tulevaisuus… Ei mitään ajatusta omien taipumusten tai mielihalujen kehittämisestä. Ehkäpä apulainen vielä lisäksi vaivasi häntä lausutuilla tai lausumattomilla tunnustuksillaan. Mutta yöt mahtoivat hänelle olla suloiset päivän huolten ja raadannan jälkeen. Tyttö oli kuin laulu, joka ei saa soida, niin vaalea, niin sisään kääntynyt. Ja samalla hän oli kuin jännitetty jousi, täynnä salattua voimaa.

— Minä luulen, että aamiainen on valmis, sanoi hän ja astui takaisin ruokasalin ovelle.

Istuttiin pitkän soikean pöydän ympärille. Apulainen istui vastapäätä neitiä. Hänkään ei ollut mikään kaunis mies — ruma Jutte-herra pani sen merkille. Kolme paikkakunnan emäntää oli sijoitettu apulaisen ja neidin välille, joku mies oli tullut nuoren pastorin mukana kansliasta ja istui Jutte-herran toisella puolella. Pieni tyttö, vanhin niistä, jotka olivat leikkineet ulkona, yllään puhdas esiliina, tarjoili leipää. Annaa ei ollut eikä muitakaan lapsia. Puhuttiin ruustinnan sairaudesta. Toisten mielestä hän oli käynyt kovin huonoksi, toisten mielestä hän oli paranemaan päin. Muuan laiha hintelä emäntä rupesi voivottelemaan sitä surkeutta, että lasten piti joutua hajalleen maailmalle. Että kuinka taivaallinen Isä voikaan sellaista vaatia…! Hän pyyhki kyyneliään hihaansa ja huivinnurkkaansa… Toinen emäntä tiesi, että joku mies eilen laivassa oli kuollut. Tohtorinna siitä oli kertonut. Hän oli pimeässä joutunut istumaan aivan ruumiin viereen ja kovasti pelästynyt. Pieni vieras herra pöydän toisella puolella ikään kuin heräsi äkkiä ja katsoi emäntään, toinen silmä kiinni. Hän ei sanonut mitään.

— Tohtorinna sen kertoi, sanoi emäntä, punastuen vieraan läpitunkevasta katseesta.

Tarinaa jatkui vielä hetkisen: keskenkasvanut poika oli ollut vainajan mukana. Nähtävästi halvaus oli ollut syynä äkilliseen kuolemaan. Alettiin valitella vaimon ja lasten surua. Terveenä lähtee mies matkalle ja kuolleena palaa.

Pieni vieras herra tuijotti lautaseensa. Talon neiti tarjosi hänelle jotakin vatia. Apulainen huomautti, että Aina-neidin itsensä pitäisi syödä. Puuro oli erinomaista. Vihdoin noustiin. Emännät siirtyivät salin puolelle ja vieras johdettiin sairaan huoneeseen.

Hän makasi leveässä sängyssä, jossa he nähtävästi hänen miehensä kanssa olivat nukkuneet yhdessä, ja pieni Anna seisoi itkunsa maininkeja tyynnytellen hänen vieressään. Ikkuna oli raollaan. Äiti oli suuresti laihtunut, hän ei koskettanut lasta, nähtävästi hän hymyillen oli sitä puhutellut ja käänsi nyt hymyilevät kasvonsa tulijaan. Hän ojensi vieraalle kätensä ja puhui hiljaisella äänellä.

— Kiitoksia, että tohtori tuli. Näin se sitten kävi — kuka sitä kesällä olisi uskonut. Tohtori on hyvä ja istuu. Eihän vain tule kylmä? Anna pääsee sitten syömään aamiaista. Anna tietää, että äiti lähtee pian matkalle isän luo. Ja Anna ja kaikki lapset tulevat kerran perässä. Sinne ei kirjoiteta kirjeitä, mutta rukouksessa tavataan. Äiti vie terveisiä isälle. Ei Anna enää itke. Koko kesänhän me olemme ajatelleet hyvää setää, joka antoi sen kauniin ruusun. Ja Anna voi sitten kertoa, minne se ruusu vietiin. Meillä oli hyvin hauskaa sillä matkalla… Äiti menee niin mielellään isän luo. Eivät lapset jää tänne yksin, ja mitäs te täällä pelkäisitte: Jumalahan on teidän kanssanne. Ja rukouksessa tulette tapaamaan isää ja äitiä… Nyt, lapseni, sinä menet syömään. Sano Ainalle, että hän tulee ottamaan pois näitä nyyttejä. Katsokaa nyt, tohtori, kuinka hyviä nuo pitäjäläiset ovat: tuollaiset määrät voita ja juustoja. Ja sitten te lapset laulatte sedälle…

Lapsi oli tehnyt niiauksensa kuin unessa. Hän oli kesästä hyvän joukon kasvanut ja jotakin vanhan ihmisen kärsimyksestä oli tullut hänen kasvoihinsa. Kun hän kulmainsa alta katsoi ylös, oli hänen silmissään mykkä kysymys: mitä minä olen tehnyt, miksi minun pitää kärsiä? Hän ei kuitenkaan enää itkenyt, hänen rinnassaan vain tyrskähteli. Ja kun vieras setä laskeutui polvilleen hänen eteensä, ei hän enää paennut. He olivat siinä aivan yhtä pitkät ja Anna kävi jo tutunomaisemmaksi ja kysyi, kuinka Salli ja Rauha ja Lea voivat. Sitten hän kertoi, että valkoinen ruusu oli pysynyt tuoreena isän haudalla koko viikon ja vielä sittenkin, ja nyt se kasvoi keittiön ikkunalla. Siinä oli uusia lehtiä, kaksi uutta lehteä. Ensi kesäksi se taasen viedään isälle. Sitten hän sanoi, että hän ottaa lapion mukaan, pikku Martta antaa sen, saako hän ottaa. Setä nyökäytti hänelle päätään. Sedän suuret sinipunertavat kourat olivat lapsen olkapäillä ja lämpö hennosta ruumiista vuoti käsiin. Vanha herra viipyi siinä nöyränä, kiitollisena. Ei milloinkaan hän ollut tuntenut mitään tällaista: unta valveilla, unen onnea avoimin silmin.

Muutenkin oli sairaan ympärillä suuri, valoisa rauha ja voitollisuus. Hetkisen mietti herra Cairenius, mistä äiti oli saanut voimat kaikkeen siihen, mitä hän sitten kevään oli saavuttanut. Silloin ei hän olisi jaksanut eikä tahtonut luopua mistään, mikä hänelle oli annettu. Ja nyt kaikesta. Hymyillen. Hän oli maininnut Jumalan nimen, ensi kerran, tänä ihmeellisenä päivänä. Jumala oli hänelle sitä, mitä hänen vieraalleen oli uni: voiman lähde. Jutte Cairenius ei enää miettinyt eikä kysynyt. Hän lepäsi uudessa unessaan, silmät auki.

— Kuinka se taivaassa päätetty avioliitto menestyy? kysyi äiti yhtäkkiä leikillisesti.

Vieras heräsi ja ravisti päätään. Elämän ja kuoleman asiat, juhla ja arki, vähäpätöiset ja suuret kysymykset — kaikki otettiin täällä yksinkertaisesti ja luonnollisesti, ikään kuin ne olisivat olleet yhtä tärkeät ja oikeutetut.

— En tiedä, vastasi hän. — Päätetään taivaassa, vietetään helvetissä — sellaistahan se on.

— No ei aina. Minäkin aion jatkaa taivaassa.

Sairaan äidin äänessä sulivat arkinen leikinlasku ja vakava totisuus taasen omituisesti yhteen.

— Saanko minä kysyä, kuinka vanha tohtori on, sanoi hän yhtäkkiä.

Hän ei tietänyt, miten arkaan kohtaan hän kajosi. Jutte-herran rokonarpiset, kuparin väriset kasvot eivät voineet punastua. Mutta hän ikään kuin jähmettyi, toinen silmä meni kiinni ja toinen ampui eteensä vihamielisen säteen. Hän taittoi kuitenkin sen pahan vastauksen, minkä kuka hyvänsä toinen olisi saanut, ja sanoi ainoastaan:

— Ja mitä se voi vaikuttaa asiaan?

— Niin, ei mitään. Ajattelin vain lasta, että näkeekö tohtori hänet vielä täysikasvaneena.

— Hm.

— Ei tohtori pahastu. Kuinka käy lapsen, jollette jaksa häntä kasvattaa. Hän on kovaa ainesta ja tarvitsee sekä hyvyyttä että kovaa kättä.

Tohtori katsoi taasen toisella silmällään, tällä kertaa jonnekin kauas eteensä, äidin ohitse.

— Minä synnyin ukkona, tuhannen vuotta sitten. Olen tullut yhä nuoremmaksi. Toivon, että olen päässyt parhaimpaan ikääni, jahka Anna on nuori neitonen.

Häneltä pääsi pieni nauru, tai mahdollisesti se oli itkua. Äiti katsahti häneen kipeästi ja makasi pitkän aikaa ääneti, silmät kiinni. Sitten hän, ikään kuin ei mitään olisi tapahtunut, alkoi puhua Annasta. Lapsi oli kesästä paljon voimistunut. Äärettömästi äiti pelästyi, kun kuuli, mikä tauti hänessä oli. Lapsethan olivat olleet kauheassa vaarassa. Hän ei nyt ollut kolmeen kuukauteen kädelläänkään koskenut lapsiinsa, vielä vähemmän huulillaan. Viimeisen kerran hän sen teki, ennen kuin läksi lääkärin luo. Hyvästi jättäessään hän oli suudellut niitä. Hän ei silloin tietänyt, että se oli viimeinen kerta.

— Minä olen niin kiitollinen, jatkoi hän hitaasti, pysähtyen joka lauseen jälkeen, — että olen saanut niin paljon voimaa. En ole kysynyt tohtorin ajatuksia uskon asioista. Enkä nytkään tiedustele, miten tohtori kasvattaa lasta. Se oli Jumalan johdatus, että tohtori silloin tuli samaan junaan kuin me. Minä mainitsen nyt Jumalan nimen, kun on näin tärkeä asia. Meillä ei yleensä mieheni eläessäkään mainittu sitä nimeä. Antti sanoi, että on parempi juurruttaa se sydämeensä kuin hypittää sitä huulillaan. Tohtori on niin hyvä, mutta tohtori ei vain ole lapselleni liian hyvä. Ei ihmisen pidä päästä helpolla. Aina me utelemme, minkä tähden kärsimyksiä pitää olla — ilolla kannettu kärsimyshän on suuri onni. Antti puhui aina sydämen tasapainosta. Hän tarkoitti sillä… niin, kyllähän tohtori ymmärtää. Minä olen niin monena yönä ja päivänä ajatellut, mitä sanoisin lapsille, ennen kuin lähden. Ja mitä sanoisin tohtorille. Enkä minä kuitenkaan nyt osaa. Antti aina sanoi, että pitäisi koettaa saada ihmiselle pohja — kyllähän ajan myrskyt häntä heittelevät, mutta hän löytää aina pohjan, jos hänellä on se. Ja sitten ajattelimme monesti, että on onnetonta, jos ihminen luulee, että kaikki on tässä näkyväisessä maailmassa. Näkymätönhän on paljon suurempi ja tärkeämpi. Ihminen on köyhä, jollei hän tiedä olevansa näkymättömän maailman perillinen. Sitten on puoli-ihmisiä, nimittäin sellaisia, joiden hengestä on kuoleentunut jokin osa, niinkuin esimerkiksi omatunto. Ihmisen pitäisi päästä kasvamaan kokonaiseksi. Minä puhun näitä vain sen vuoksi, että tohtori tietäisi, kuinka me Antin kanssa ajattelimme. Meidän lapset ovat tottuneet ennen maatapanoa rukoilemaan. Ja on yksi kohta raamatussa, jonka minä olen antanut heille kaikille muistoksi: etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa… Kyllähän tohtori tietää. Se on Annankin raamatun kannessa… Se oli Jumalan johdatusta, että tohtori silloin tuli samaan junaan. Nyt minä väsyn. Tohtori puhuu, kyllä minä kuulen. Tohtori pesee sitten kätensä, vierashuoneessa on vettä…

Joka sana oli jäänyt kuin tulella poltettuna Kairalan herran mieleen. Hän sanoi sen sairaalle. Jokainen sana oli lisäksi kuin lohjennut hänen omasta vakaumuksestaan. Hänen ei ollut vähintäkään vaikeaa pitää hänen toivomuksiaan pyhinä. Päivät viettäisivät he pienen Annan kanssa elämän askareissa, yöt olisivat he omaistensa, kaikkien kuolleiden, kaikkien elävien ja kaikkien syntymättömien luona unessa.

— Jumalassa, kuiskasi äiti.

Jutte-herra aikoi sanoa, että toinen puhuu unesta, toinen Jumalasta.
Hän vaikeni kuitenkin. Hetken perästä lausui äiti:

— Hän sanoi aina, ettei elämän summa ole se, minkä ihminen jättää tänne, vaan se, jonka hän vie mukanansa.

— Toisin sanoen: itsekkyys on korkein käsky.

He vaikenivat. Pitkän vaitiolon jälkeen sanoi äiti:

— Niin. Kaikki riippuu mielen puhtaudesta, näyttäköön ulospäin miltä hyvänsä.

Jutte-herra suli nämä sanat kuullessaan sanomattomaan onnentunteeseen. Hänelle oli varhaisimmasta lapsuudestaan asti sanottu: miltä se näyttää, mitä ihmiset sanovat. Ja tämä kuoleva äiti sanoi: kaikki riippuu mielen puhtaudesta, näyttäköön ulospäin miltä hyvänsä.

Hän näki, että sairaan äidin huulet liikkuivat ja astui lähemmäs.

— Maailma on yö ja ihminen on pimeä. Mutta pimeyteen on annettu silmä… Silmä joka…

Äiti avasi siinä silmänsä ja niiden loistossa, joka ei enää ollut tästä maailmasta, kimmelsi kyynel, elämän ja kärsimysten kyynel.

— Totuus, kuiskasi hänen vieraansa.

— Jumala, sanoi äiti. — Miksi te pelkäätte lausua sitä nimeä?

— Siksi että sitä niin paljon väärinlausutaan.

— Jumala ei siitä muutu.

Äiti hymyili taasen.

Aurinko paistoi huoneeseen. Pihlajista putoili punaista nöyhtää, kun linnut silppusivat marjoja nokissaan. Pihamaakin oli tulvillaan aurinkoa. Salista kuului ääniä, sitten säveliä ja vihdoin helähti soimaan laulu. Se oli vanha virsi lapsuuden ajoilta. Äiti lepäsi kädet ristissä. Häntä olisi luullut kuolleeksi. Hänen vieraansa istui puutuolilla, pää tuolin selustaa vasten. Olisi luullut hänen nukkuvan. Toisen kasvoilla kuvastui kuoleman rauha, toisen kasvoilla unen. Tämä rauha oli yhtä. Salista helisivät lasten äänet.

* * * * *

Kaksi päivää viipyi herra Cairenius pappilassa. Kolmannen päivän aamuna hän kalliin lahjansa kanssa lähti matkalle.

* * * * *

Muutamana päivänä ennen joulua saivat he lyijykynällä kirjoitetun kirjeen äidin käsialaa. Paperi oli vahvasti desinfioitu ja Aina Nieminen oli täyttänyt päivämäärät sitä varten varatulle tyhjälle tilalle.

Rakas lapseni!

Lapseni jalo hyväntekijä!

Kun nämä rivit tulevat perille, on äiti saapunut isän luo. Äiti kuoli 18 p:nä joulukuuta. Etsikää ensin Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttansa, niin kaikki muu teille annetaan. Annan äiti siunaa tohtoria ja suutelee rakasta lastaan.

IV

Monta viikkoa oli lapsi kumean kivun vallassa, nukkui itkuun, heräsi äänetön kysymys silmässään ja kärsi päivän päästä päähän. Kerran hän heräsi kuin hyvin pitkästä unesta ja näki sänkynsä valkeiden säleiden lomitse lempeän valon ympärillään. Valo värisi ja loimusi, oli kaunista, hän oli iloinen, hän hypähti pystyyn. Ja seisten lämpöisessä vuoteessaan, kädet sängyn laitaa vastaan hän katseli ja muisti, että oli kielletty putoamasta.

Hän ei putoa. Hän on jo suuri!

Uunissa oli tulta, ulkona hämärsi vielä ja puut torkkuivat polvia myöten lumessa. Lunta oli myöskin niiden hartioilla, aidalla ja jäällä. Mutta huoneessa ikkunalla helotti vihreä kukka ja pienet tuolit, sohva ja pöytä seisoivat ystävällisinä pitkin seiniä. Siellä oli myöskin kaappi, yhtäkkiä hän muisti, että oli saanut sen silloin, kun joulupuu oli ollut hänen vuoteensa luona, ja että kaapissa oli kahvikuppeja. Ne olivat niin pienet, että Salli saattoi juoda niistä. Salli istui sohvassa. Hänellä oli uusi puku. Hänen kanssaan oli kaksi muuta nukkea, jotka olivat tulleet joulupuun aikana. Heillä ei vielä ollut nimeä. Anna veti jalkansa lämpöisistä peitteistä, nosti sen yli sängyn laidan, asetti taitavasti varpaat säleiden väliin ja tuli lattialle.

Hän hyppeli vuoroin toisella, vuoroin toisella jalallaan, nosti kätensä korkealle kattoa kohden, hyppeli molemmilla jaloillaan yhtaikaa ja nauroi. Katossa oli lamppu ja siitä riippui punainen kukka. Ei ylettynyt siihen, vaikka olisi kuinka hypännyt.

— Minä en pudonnut, minä olen jo suuri. Kuinka sinä voit, Salli?

Hän otti Sallin sohvasta ja koetti, vieläkö hän osasi sulkea silmänsä. Silloin Salli nukkui eikä voinut vastata. Anna ei enää kaivannutkaan vastausta. Hän tarkasti molempia uusia nukkia. Ne olivat pienet. Hän piti enemmän Sallista. Silloin hän näki pöydällä lapion eikä enää nauranut. Hän otti lapion käteensä.

Se oli sieltä kotoa. Heillä oli silloin punaiset kintaat, hänellä ja Ellillä… Joku oli yöllä käynyt ja särkenyt heidän aitansa, he korjasivat sitä juuri, kun pikku Martta tuli ja taas särki kaikki. Pihlajanmarjat — oliko niitä vielä puissa? Äiti, kuinka isä voi? Onhan äiti sanonut Annalta terveisiä. Koko ajan Anna on ollut äidin luona, ulkopuolella ovea. Anna pyrki sisään äidin luo, mutta kukaan ei avannut. Nyt minä tulen vasta illalla. Setä on hyvin hyvä. Minun on ikävä kotiin… Kyyneleet täyttivät hänen rintansa, mutta hän piti vastaan, vei lapion kaapin taakse, työnsi sen niin kauas kuin saattoi ja palasi huoneeseen. Hänen oli kylmä. Punainen tuli lämmitti. Hän hyppeli toisella ja sitten toisella jalallaan. Hän rupesi laulamaan. Ovi toiseen huoneeseen oli auki. Pöydällä nurkassa oli piippuja. Erään kiiltävän posliinisen kyljessä nähtiin neiti, joka pani jalkaansa kenkää.. Neiti oli punaposkinen, niin kaunis, hänen vaatteensa olivat sinistä, punaista ja vihreää silkkiä. Oli kielletty koskemasta. Anna koski, mutta veti samassa pois kätensä. Kolahti. Piippu ei mennyt rikki. Varpuset lensivät pois pensasaidan päästä, kun hän nousi tuolille. Yksi jäi istumaan lumeen kuin pyöreä pallo. Se avasi nokkaansa ja visersi, siivet liikahtivat. Anna painoi otsansa ruutua vastaan ja näki sedän tulevan. Hän huomasi, että sedän turkinpäällinen oli tummansininen. Kun setä hänet näki, läksi hän kiirehtimään läpi lumivallien. Anna karkasi kiinni lukkoon ja tahtoi mennä häntä vastaan. Lukko ei auennut. Setä tömisteli portaissa lunta jaloistaan, pani lakkinsa eteisen pöydälle ja avasi oven: Anna suistui hänen syliinsä.

— Lapseni, lapseni… Mitenkä Anna on ylhäällä, mitenkä Annan on?

Hän avasi turkkinsa ja, painaen lapsen rintaansa vasten, kietoi nahan tiukasti hänen ympärilleen. Jalat olivat ihan kylmät.

— Anna ei pudonnut, riemuitsi lapsi, kädet sedän kaulassa. — Minä olen suuri!

He kulkivat sedän huoneen läpi, tulivat valkoiseen huoneeseen, Annan pää kosketti ruusua, joka riippui lampussa, ja setä peitti hänet vuoteeseen. Siinä hän hieroi hänet lämpöiseksi, koetteli häntä ranteesta, niskasta, otsalta.

— Sinä voit tänään paremmin? kyseli hän. — Oletko ihan terve? Syömmekö nyt hiukkasen? Sinun täytyy olla hiljaa siihen asti kuin setä tulee. Setä tuo sinulle syötävää. Lapseni, lapseni…

Setä liikkui nopeasti, hänen turkkinsa vieri lattialle ja jäi siihen. Hänen silmänsä katselivat niinkuin äidin silmät olivat katselleet, kun he istuivat kirkossa ja äiti katseli Jeesukseen alttarilla.

"Täällä pohjantähden alla on nyt kotomaamme. Mutta tähden tuolla puolla toisen kodon…"

Anna oli noussut istumaan ja lauloi täyttä kurkkua, kun Riikka ja Saarlotta juosten tulivat huoneeseen. Herra siunatkoon, kun oli jäänyt nukkumaan, kun Riikka kävi kohentamassa valkeaa ja näin nyt istui ja lauleli kuin enkelit paimenille. Ettei vain ennustaisi kuolemaa tuo tuollainen laulu. Elämää se ennusti, väitti Saarlotta, pintakin niskassa oli tänään ihan toinen kuin eilen. Aivan kuin terveellä ihmisellä. Pannaanko lapsen päälle vaatteet? Mennäänkö katsomaan Omenaa ja Pippalillaa? Pippalillalla on pikkuvasikka. Mikäs sille annetaan nimeksi? Saarlotta veti kiinni pellin — Riikka heti huutamaan hänelle, että hän tappaa lapsen häkään. Riikka avasi oven koiralle, joka raappi sen takana — Saarlotta heti huomauttamaan, että koira tulee suoraan lumihangesta ja tuo kylmää. Mitä vielä, Musti kanssa tahtoo tulla tervehtimään. Musti on kaunis, Musti on hyvä. Kihara silkkinen kerä — eikö olekin! Soma poika se on Musti. Heiluttaa häntää Annalle ja sanoo: mitä kuuluu? Musti on ollut haukkumassa oravia ja kettuja. No nyt se sai käsiinsä Annan pallon, hyvät ihmiset, nyt se sen repii…! Musti sinä!

"Soma poika" eli "silkkinen kerä" oli liikkeissään nopeampi kuin vanha Riikka. Eikä koiran temmellystä saatu lakkaamaan, vaikka Saarlotta meni avuksi. Hrrrrr-hrrrr-hrrr-hrrrr… Anna nauroi ja vanhat vaimot juoksivat, kumartuneina nurkkia kohti. Anna nousi seisomaan sänkyynsä, huusi ja taputti käsiään. Hrrrr-hrrrrr, pani koira. Setä astui sisään, kädessään höyryävä lautanen. Hän antoi joitakin käskyjä naisille, mutta he eivät kuulleet. Anna kietoi kätensä hänen kaulaansa ja alkoi hyppiä siinä. Aijaijaijai, lautanen kaatuu! Anna asettui istumaan, katsahti setään ja kysyi:

— Onko tämä nyt minun kotini?

Setä katsahti takaisin ja antoi lusikan lapsen käteen.

— On, lapseni.

Setä oli hyvin totinen. Eihän setä vain rupeaisi itkemään.

Koira väsyi palloon, vanhukset oikaisivat selkänsä, ihmettelivät vielä hetken vuoteen kahden puolen ja menivät sitten töihinsä. Heidän herransa jäi syöttämään lasta. Valvoessaan öitä Annan vuoteen ääressä ja päivisin levottomana seuratessaan hänen terveyttään, joka ei tahtonut edistyä, oli hän tunnustanut itselleen, ettei hän enää tehnyt työtä eikä nukkunut. Hän sääli, hän taisteli elämän puolesta, hän oli pettänyt unen. Sinä hetkenä, jolloin ihminen kiintyi toiseen ihmiseen, käänsi hän askeleensa poispäin unesta. Rakkaan olennon kautta sai elämä tarkoituksen. Mutta miten kävi unen?

Tämän Annan ensimmäisen terveen päivän jälkeen seurasi kauniita päiviä ja öitä.

* * * * *

He loivat auki teitä, setä ja lapsi. Lumi kasvoi korkeiksi valleiksi kahden puolen, lunta tuli päivät ja yöt, vain seipäät aidasta näkyivät. Sitten paistoi aurinko, varpuset nokkivat tiellä. Mörri alkoi tavoitella auringonsädettä, kiersi lujaan koukkuun pienen valkoisen käpälänsä, jonka alla olivat ruusunpunaiset varpaat, ja koetti saada kiinni keltaista täplää keittiön eteisen kynnykseltä. Kun ei siitä lähtenyt mitään, hypähti kissa pystyyn, koukisti selkänsä ja meni suuttuneena pois. Anna juoksi kertomaan sedälle. Eikö Mörri nyt ollut lapsellinen! Mirrissä oli enemmän valkoista, Mörrissä enemmän mustaa. Mörri teki enemmän pahaa, se oli vetänyt alas virkatun pöytäliinankin salin pieneltä pöydältä, onneksi oli lamppu keittiössä täytettävänä.

Keittiön lattialla kissat leikittelivät. Ne vierivät kerinä, toisiinsa kietoutuneina, pöydän alle, tekivät korkeita hyppyjä ja potkivat toisiaan takakäpälillään, niin että karvat lentelivät. Riikka pesi astioita, Anna pyyhki. Hän saattoi saada kuiviksi suuret lautasetkin, kun piti niitä tuolilla ja kuivasi siinä. Kahvikupit olivat keveät kuivata. Kun Riikka nosti ne kuumasta vedestä, kuivuivat ne heti.

— Kyllä siitä tytöstä tulee hyvä emäntä, sanoi Riikka. — Teitkö sinä tällaista työtä kotonasikin?

Lapsen kädet lakkasivat liikkumasta, hetkisen tuijotti hän suurin silmäterin Riikkaan, sitten putosi kaikki hänen käsistään ja hän juoksi pois, läpi ruokasalin, salin ja sedän huoneen, niin kauas kuin pääsi. Liian myöhään huomasi vanha palvelija, että herra oli kieltänyt muistuttamasta lapsen entistä kotia. Eihän hän nyt tätä millään pahalla! Ja hän sai lähteä läpi kaikkien huoneiden etsimään karkulaista. Sieltähän se löytyi oman huoneensa nurkasta, itkemästä, lapio kädessä. Eihän nyt toki suuren tytön sopinut tällä tavalla. Kuppikin oli rikki ja Mirri ja Mörri nauroivat…

* * * * *

Saarlotta kehräsi tuvassa. Huuliltaan vei hän sormensa kiiltävää pellavaa kohti, irroitti säikeitä ja kiersi ne niin ohueksi rihmaksi, että sitä tuskin näki. Anna seisoi ja katseli. Saarlotalla oli samanlaiset hiukset kuin pellava. Sitten hänellä oli kauniita suuria huiveja suuressa punaisessa vakassa, aitassa.

— Koska mennään katsomaan vakkaliinoja?

— Vastahan me ne eilen näimme.

— Koska Saarlotta panee ne päälleen?

— Jahka tulee pyhä ja mennään kirkkoon.

— Koska on pyhä?

— Kahden päivän perästä. Tänään on torstai.

Saarlotta opetti Annalle viikon päivät järjestyksessä. Hän opetti Annalle myöskin kymmenen käskyä. Hyvä Anna oli oppimaan, varmaan hän oli papin tai opettajan tai lukkarin tytär. Ehkä lukkarin, koska niin lauloi. Saarlotta osasi virsikirjan ulkoa. He lauloivat yhdessä. Setä tuli tallista ja istuutui penkille. Heti alkoi pirtissä hajuta tallille. Saarlotan pelargoneissa oli jo nuput, ja myöskin verenpisaroissa. Missä Saarlotan tytär oli — Luukkas oli sanonut, että Saarlotalla oli tytär. Oliko hän suuri? Ai, hän oli jo niin vanha. Miksei hän tullut tänne? Setä istui pää seinää vasten ja katseli. Nukkuiko setä? Taas he lauloivat Saarlotan kanssa. Anna seisoi rukin vieressä, niinkuin hän ennen oli seisonut urkuharmonin ääressä.

    "Tuolla puolella Jordanin maan
    siellä virtemme helkkyen soi."

Saarlotta lakkasi laulamasta ja ainoastaan Anna lauloi, rukin hyristessä hänen edessään.

    "Kohta vaan joudutaan
    taivaan kuorissa laulamahan…"

Hän katkaisi äkkiä laulunsa ja jäi tuijottamaan setään. Setä katsoi myöskin pitkään häneen. Hetkisen tuntui siltä, kuin he olisivat nähneet saman asian jossakin kaukaisessa tulevaisuudessa. Sitten alkoi sedän katse sulaa ja vihdoin hän ainoastaan hymyili ja nyökkäsi päällään.

Luomapuut tulivat tuvan permannolle. Rihmat juoksivat suurilla rullilla sekä alhaalla että ylhäällä katossa. Ulkopuolella suli räystäs, pisarat putoilivat kimmeltäen maahan. Mirri istui aidalla. Mörri hioi kynsiään puuta vasten.

— Kuinka se voi noin juosta? sanoi Anna, katsellen kattoon, missä valkoiset rihmat välähtelivät.

— Ne täytyy niin laskea ja sovittaa päästä päähän, etteivät hämäänny.
Niin se pitäisi laskea elämäkin. Elämän langat eivät juokse näin.

— Vaan kuinka?

— Hämääntyvät, sekaantuvat, menevät poikki…

Lapsi katsoi pitkään ja aavistellen.

— Hämääntyvät, sekaantuvat, menevät poikki, toisti hän.

Varmaan Lottasaarilta oli hämääntynyt, sekaantunut ja mennyt poikki.
Anna asettui penkille.

Kissat hyppäsivät toistensa syliin ja alkoivat painia ja kieritellä aurinkoisella polulla hangessa. Anna ajatteli elämän lankoja. Varmaan ne juoksivat jossakin ulkona, kultaisilla renkailla kiinnitettyinä taivaanlakeen. Siellä ylhäällä olivat isä ja äiti. Anna piti vastaan, etteivät kyyneleet tulisi. Yksi verenpisaran nuppu oli aukeamaisillaan. Miksi sitä sanottiin verenpisaraksi? Mörri juoksi ikkunan alle ja katseli. Miksi sen silmät olivat vuoroin vihreät, vuoroin keltaiset. Yhtäkkiä lapsi hätkähti.

— Lottasaar, Anna näkee elämän langat.

— Ei lapsi niitä näe, ei yksikään ihminen tiedä, mikä hänen edessään on. Ainoastaan Jumala tietää.

* * * * *

Luukkas, setä ja Anna tekivät kelkkamäkeä rannalta jäälle. Ylhäällä korotettiin maata ja alhaalla alennettiin. Mäki tuli Annan huoneen ikkunoiden alle. Kaikki olivat kovassa työssä. "Sitten nukutaan hyvin", sanoi setä ja juoksi hakemaan nuoraa. Piti mitattaman, että tulisi suora rata. Kahden puolen kohosivat lumivallit, kelkka ei päässyt vikuroimaan minnekään.

— Kyllä sinun vuoksesi on talo pantu nurin, sanoi Luukkas. — Mikähän sinä luulet olevasi? Et ole edes tätä Caireniuksen sukuakaan, niinkuin pappilalaiset. Mutta älä sinä luulekaan, että herrojenpäiviä aina kestää — pappilalaiset tämän rikkaan Jutte-herran perivät, se on niiden eno.

Luukkas paiskasi vihaisesti suuria lapiollisia lunta radan toiselle laidalle. Hetkisen Anna tuijotti mieheen, hän ei ymmärtänyt, mitä hän sanoi, mutta hän meni likemmä, korotti lapionsa ja löi Luukkasta selkään… Toisen kerran vielä. Silloin korotti Luukkas suuren rautalapionsa. Anna ei säikähtänyt, vaan löi siihen, niin että kilahti. Luukkas ei enää korottanut lapiotaan, sillä setä tuli. Mutta Anna löi vielä kerran, että setä oikein näkisi.

— Lapseni, mitä sinä nyt teet? huusi setä kaukaa, hämmästyneenä.

— Minä lyön!

— Mutta miksi? Ei niin pidä tehdä.

— Anna lyö vain.

— Ei, nyt me pingotamme nuoran, niin saamme oikein suoran kelkkamäen.
Anna pitää kiinni. Ei Anna enää koskaan lyö. Ei pidä suuttua.

Anna tarttui nuoranpätkään ja oli jo unohtanut äskeisen suuttumuksensa. Silloin Luukkas sanoi, puoleksi hänelle, puoleksi sedälle, joka asteli alas rannalle päin:

— Siinä sitä on sisua. Siitä herra sai kasvatettavan. Kelpaa sille antaa rahansa ja tavaransa. Sellaista se on, kun ei välitä sukulaisista, vaikka ovat tuossa aivan likellä.

Anna huiskautti häntä nuoranpäällä ja hänen silmänsä kipunoivat.
Luukkas nauroi. Musti oli saanut kiinni nuoranpäästä ja kiidätti sitä.
Hrrrr-hrrrr-hrrr… Setä pysähtyi ja katsoi renkiin toisella silmällään.

— Jaa-ah, sanoi hän, — eilen oli, aivan oikein, seitsemäs päivä. Pappilalaiset ovat kai taas puhutelleet sinua ja sinä olet sekoittanut ja sotkenut. Ollaanko pappilassa nyt todella niin onnettomia siitä, että lapsi on parantunut…? Oliko niin toivottu, että se kuolisi…?

Hrrrr-hrrrr-hrrr… Sekä Musti että Anna menivät nurin töyräällä. Ei lapsi itke, ei se mitään ollut… Kuuleeko Anna käenpiikaa? Noin. — Sen piipatus kuuluu saaresta. Kevät tulee.

* * * * *

Hämärissä, kun Saarlotta askarteli keittiössä, odottaen Riikkaa lypsämästä, oli Anna tuolilla polvillaan ikkunassa. Hän haukotteli, hän ei jaksanut ajatella äitiäkään. Lumelle lankesi tähtitaivaasta vihertävä kajastus. Muuan suuri tähti tuntui riippuvan koivun oksilla. Liedessä paukkuivat kuusiset halot.

— Tulisi jo se Riikka, että lapsi saisi maitoa ja pääsisi nukkumaan, sanoi Saarlotta. — Lapsen on niin uni.

Anna oli vihdoinkin saanut ajatuksiinsa äidin. Hän ajatteli myöskin kaikkia muita nukkuneita. Ja taasen hän haukotteli. Nyt kuuluivat lumella Riikan askeleet, sitten paukkuivat ja narisivat palkit eteisessä. Kylmän höyryn mukana tulivat oven avauksesta molemmat kissat, hännät ojonaan. Kurnau! Kurnau!

— No, noitako sinä nyt ensin syötät, sanoi Saarlotta. — Lapsen on uni…

Riikka kumartui, veti kissain kupin pöydän alta ja kaatoi sen puolilleen. Kurnau! Kurnau! No, syökää nyt. Kissat syödä latkivat, niin että kuului, hännät suorina pitkin permantoa.

— Mustille, rukoili Anna ja heräsi unisuudestaan.

Musti odotti kiltisti, kunnioittavan matkan päässä. Se pelkäsi kissoja. Maitokannu vietiin ruokasalin pöytään. Setä tuli istumaan Annan viereen. Anna joi houkuttelemalla kaksi lasillista maitoa. Keittiössä kuuluivat täyttävän kissain kupin… Nyt oli Mustin vuoro. Anna alkoi taasen haukotella. Hän painoi pään pöytää vasten ja kiukutteli, kun Riikka tuli häntä ottamaan. Hän tahtoi nukkua vaatteet yllä!

— Lapseni, puheli setä vuoteen ääressä hänen korvaansa, — nyt me menemme äidin luo. Täytyy olla niin hyvä, ennen kuin pääsee äidin luo. Miksi Anna löi Luukkasta? Anna kuiskaa sedälle korvaan. Ei lapsi voi nukkua, ennen kuin pyydämme anteeksi Luukkaalta. Kun Luukkas tulee syömään, niin setä sanoo, että Anna pyytää anteeksi…

Anna löi molemmilla käsillään eteensä ja teki itkua.

— Ei, ei, ei! huusi hän ja painoi pään tyynyihin.

Herra Cairenius tunsi, että lapsi ilman sovitusta päivän pahasta omastatunnosta halusi päästä uneen. Hän ei edes muistanut rukousta, jonka oli tottunut lukemaan vuoteessaan. Setä joutui ymmälle: pitikö antaa hänen nukkua vai pitikö vaatia häneltä tuota rukousta? Eikö ollut välttämätöntä, että hän mennessään uneen ehdottomasti tottui antautumaan Herran haltuun? Äidille oli annettu lupaus…

— Panemme pienet kädet ristiin ja luemme…

Herra Cairenius suuteli päristeleviä käsiä. Lapsi oli jo makeassa unessa. Ei ollut epäilemistäkään, ettei hän olisi turvallisesti levännyt kaiken alkuperässä eli Jumalassa, jos niin tahtoi sanoa. Vaikeampaa olisi sinä iltana varmaan herra Caireniukselle päästä uneen. Rakkaan olennon kautta oli elämä saanut tarkoituksen, rakkaan olennon kautta oli kärsimys tullut. Oliko lapsi viaton? Kuka tiesi, mitä tuo luihu Luukkas oli tehnyt. Tai ehkäpä ei lapsen sydän ensinkään ollut mukana siinä, mikä näkyi ulospäin. Ehkäpä ihmiset yleensä eivät syvällä sydämessään tehneet kaikkea sitä häijyyttä, minkä tekivät ulkonaisesti sanoilla ja liikkeillä. Kuka tutki sydämet? Ihminen tiesi vain sen, mikä näkyi ulospäin.

Herra Cairenius otti Luukkaan erilleen.

— Mitä sinä teit lapselle?

— Mitäkö minä tein? Näkihän herra sen itse. Vai mitäkö minä tein — kun herra on tuonut taloon niin pahansisuisen lapsen, ettei…

Herran rystyset kolahtivat pöytään.

— Sinä olet ollut Kairalassa pojasta asti, mutta se ei merkitse, että olisit kasvanut tänne kiinni…

Hän tunsi, kun hän tämän sanoi, ettei hän voisi nukkua. Sellaisten sanojen jälkeen vanhalle palvelijalle ei nukuta.

Hän ikävöi kuitenkin unta ja koetti päästä sovintoon.

— Oletko sinä sitten viaton?

Luukkas naurahti.

— Kai herra sen vielä itse näkee, mikä se on, jota herra nyt palvelee.
Aikooko herra todenteolla antaa perintönsä vieraalle?

Jutte-herra tähtäsi häneen toisen silmänsä läpitunkevan säteen.

— Voit seuraavana seitsemäntenä päivänä kertoa pappilan herrasväelle, että perinnöt ovat lentäneet taivaaseen ja odottavat hurskaita siellä.

— Voivat panna "hullun tohtorin" holhouksen alle. Kyllä minä olen saanut selvittää, muuten meidän herra ehkä jo olisi holhouksen alla…

— No mitä sinä selvität. Parempihan se on, että uskovat hulluksi, niin antavat olla rauhassa.

— Johan nyt antoivat. Ja se on sentään vääryyttä, että rahat menevät vieraalle…

— Rahat odottavat hurskaita taivaassa, etkö kuullut… Mitä sinä teit lapselle? Nukut paremmin, jos puhdistat omantuntosi…

— Ja kenenkähän omatunto tässä tarvitsee puhdistamista. Taitaa tohtori kasvattaa tästä itselleen rouvaa…

Herra Cairenius vaikeni.

— Sinä olet tästä hetkestä vapaa palveluksestani ja voit muuttaa pappilaan.

— Vieraan tieltä — sehän nähdään! Olen täällä availlut portteja kapteeni-vainajalle kymmenennestä ikävuodestani enkä lähde, ennen kuin minut laudoissa kuljetetaan Kairalan portista. Tuhannen perkelettä, vai vieraan tieltä!

Jutte Cairenius tuijotti häneen molemmat pienet silmät selkosen selällään. Hän luuli näkevänsä isänsä. "Tuhannen perkeleet" tulivat aivan kuin hänen suustaan, samanlaisen kädennykäisyn yhteydessä. Vieläkö piti epäillä, kuka Luukkas oli: kapteeni Ossian Caireniuksen poika hän oli kuten hän itse, Judas. Kiroillessaan tämä puoliveli paljastui, se oli tapahtunut ennenkin. Vaistomaisesti Luukkas piti kiinni perinnöistä, kun vain tuli kysymys siitä, että ne menisivät suvusta. Hän oli aina toimittanut sukulaislapsia ottolapsiksi Kairalaan.

— Etkö sinä ymmärrä, sanoi Jutte, hiljainen kärsimys äänessä, — että minä olen tahtonut tuoda pisaran totuutta keskelle valhetta.

— Valhe ja valhe ja totuus ja totuus — madot syövät haudassa sekä valheen että totuuden. Mutta veri on verta ja suku on sukua.

Tietääkö hän, mitä minä tiedän, ajatteli Jutte-herra, tietääkö hän, että hän on minun isäni poika? Omaa perintöosaansako hän puolustaa? Pitääkö minun se hänelle antaa? Olenko hänestä sitten vapaa?

Luukkas Cairenius lähti sanomatta edes hyvää yötä, ja Jutte näki, että hän tulisi nukkumaan yönsä makeasti. Sen sijaan hän, Judas Cairenius, kauan turhaan odotti unta, tuijotti tähtitaivasta kohti, tuijotti valkeisiin hankiin ja kuunteli rakastetun pienen olennon hengitystä.

Omatunto — oliko ihminen puolinainen ilman omaatuntoa? Oliko ihminen puolinainen ilman kärsimystä? Omatunto ja kärsimys olivat yhtä. Mutta eikö Luukkas ollut viisaampi kuin Judas?

Pieni Anna heräsi aamulla sädehtivän iloisena, juoksi auringonpaisteeseen eikä tahtonut antaa itseään kiinni puettavaksi. Riikka läähätti, torui ja nauroi. Setä tuli, tukissaan tuttu tallinhaju. Pieni Anna ei muistanut mitään eilisestä. Joko hän nyt alkoi loitota äidistään? Sepä kävi pian. Elämä ottaa osansa. Itsehän setä oli taistellut hänen elämänsä puolesta. Anna astui elämää kohti, poispäin vainajista, poispäin alkuperästä, poispäin unesta. Kun Luukkas toi puita keittiöön, korotti Anna lusikkaansa vellilautasesta ja tahtoi heittää lusikan häntä kohti. Sitten hän kapusi alas tuolilta ja juoksi pois. Hän karttoi Luukkasta.

— Mitä sinä, Luukkas, olet tehnyt lapselle? sanoi Riikka. — Älä ensinkään kiellä. Pappilalaiset ovat taas panneet jotakin päähäsi. Kun tämä suuttuu, tämä Anna, niin sillä on syy. Se on sellaisten ihmisten lapsi, jotka eivät valehdelleet.

— Herra saa luopua lapsesta, sanoi renki.

— Herra ei luovu.

— Se nähdään.

Lähestyi pääsiäinen. Saarlotta tavoitti valmiiksi kangastaan. Sen päähän tehtiin hamekangas Annalle. Punaista ja valkoista se oli, hyvin kaunista. Anna istui tuvassa ja teki käämejä. Hän osasi jo.

— Tuleeko Lottasaar sitten pois? sanoi hän. — Keittiöön. Sitten kun tämä on valmis?

— Ei, sitten vasta aloitetaan kangas sedälle. Sellainen jollaisia sedällä aina on.

— Onko sedällä aina ollut samanlaista kangasta?

— Aina. Siitä asti kuin setä tuli kotiin olemaan ja heitti pappis- ja tohtorinlukunsa.

Anna pysäytti rukin, helisti käämikoppaa, tuli penkille ja katseli kukkivien pelargonien lomitse ulos. Eikö lennellytkin kärpänen auringossa ruudun takana! Ja rannassa olivat pajut jo valkoisinaan kissoja. Tiet kohosivat yläpuolelle jään pintaa, viime seitsemäntenä päivänä oli jo joku isäntä kirkkotiellään ajanut sulaan.

— Eikös Anna muistakaan, mikä on seitsemännen päivän nimi? kysyi
Saarlotta, vaihtaessaan sukkulaan käämiä.

— Sunnuntai eli pyhä, vastasi lapsi. — Setä sanoo "seitsemäs päivä".

— Niin, setä ei sano pyhä eikä sunnuntai.

Saarlotta huokasi.

— Anna tahtoo myöskin sanoa "seitsemäs päivä"! Setä on kaikkein paras ihminen!

Lapsi huusi sen kiihtyneenä. Saarlotta huokasi. Molemmat vaikenivat.

Riikka ja Musti tulivat tupaan.

— Nyt päästään pappilaan ristiäisiin, tiesi Riikka. — Erkille, nuorelle pastorille, on syntynyt tyttö. Kai meidän herraa taas käydään pyytämässä kummiksi.

Saarlotta antoi sukkulansa levätä ja molemmat naiset nojasivat kyynärpäitään kangasta vasten, puhelivat ja nauroivat.

— Ristiäisiin, ristiäisiin! huudahteli Anna ja hyppeli koiran ympärillä. — Pääsenhän minäkin?

Hän sai kauan kysellä. Hän huomasi, että he puhuivat jostakin, jota hänen ei pitänyt saada kuulla. Hän meni ja löi oveen, tahtoen pois. Vihdoin viimein lopettivat naiset kuiskailunsa, Saarlotta alkoi taasen kutoa ja Anna, Musti ja Riikka läksivät menemään kovaksi tallattua polkua yli pihamaan, jolla lumi vajotti. Räystäistä tulvi vettä oikonaan. Kaikilla kulmilla loisti ja kimmelsi, viimeiset lumet vyöryivät alas katoilta. Keittiössä oli kärventyneen tuohen ja imeltyneen taikinan makea haju. Riikka oli pilanpäiten pistänyt hellanuuniin pari mämmituokkosta. Muuripadassa oli taikina imeltymässä. Riikka tarttui hierimeen ja kävi sitä piiskaamaan, niin että läiski.

— Ristiäisiin, ristiäisiin! riemuitsi pieni Anna ja muisteli niitä monia pikkulapsia, joita oli tuotu pappilaan kastettaviksi. Äiti oli aina raottanut vaatekääröä, kysynyt, onko se tyttö vaiko poika, ja sanonut, että se on kaunis lapsi. Heillä kun kotona oli ristiäiset, oli hyvin hauskaa. Oli leivottu iso rinkeli ja kakku, ja täti toi kakun kaupungista. Lapset saivat ylleen parhaat vaatteet. Ukkonen oli ruvennut käymään, isä oli sanonut, ettei tarvitse pelätä, pitää olla hiljaa vain ja äiti oli sanonut, että pitää kuunnella, mitä Jumala tahtoo sanoa. Kaikki vieraatkin olivat hiljaa, ukkonen kävi kovasti. Ristiäiset olivat hyvin hauskat.

Anna alkoi tahtoa pappilaan ristiäisiin. Hän seisoi nojaten sedän polviin ja pyysi, rukoili ja oikutteli.

— Setäää… setäää, Anna tahtoo!

— Emmehän me voi mennä, sanoi setä, hämmästyneenä lapsen tulisuudesta, — ei meitä ole kutsuttu. Olemme kotona, värjäämme munia, meillä on niin hauskaa.

Kairalan vanhat palvelijat olivat arvanneet oikein. Pitkänperjantain aattona, kun setä, Musti ja Anna olivat tekemässä lumilinnaa pihamaalla, ilmestyi pappilan reki näkyviin. Kun tie vajotti, kallistui kuorma milloin toiselle, milloin toiselle laidalle tietä. Hevonen pääsi vain käyden eteenpäin.

— He tulevat kutsumaan ristiäisiin! riemuitsi Anna. — Lea ja Rauha ovat mukana. Miksi sinä et ole iloinen? Etkö sinä pidä Leasta ja Rauhasta?

Setä katseli lähenevää hevosta toinen silmä kiinni.

— Mitä sinä ajattelet? Setäää… miksi sinä et sano mitään?

— Minä pidän vain omasta pienestä Annastani.

Lapsi hyppeli keskellä varpusparvea, joka raksutti tiellä. Mutta kun reki tuli likemmä ja tulijain äänet jo saattoi erottaa, alkoi häntä äkkiä pelottaa. Setä piteli kiinni, ettei hän saanut juosta pois. Hänelle näytti olevan tärkeää, että he olivat yhdessä, ja käsi kädessä seisoivat he pihamaalla, kun hevonen pysähtyi portaiden eteen.

Pappilan täti oli hyvin ystävällinen, taipui Annan puoleen ja taputti hänen kättään. Kun ei Anna ensinkään ollut käynyt tervehtimässä Leaa ja Rauhaa. Setä oli ollut paha, kun ei ollut tullut tuomaan lasta pappilaan, ei edes joulunakaan. Lealla oli päässä punainen silkkimyssy, Rauhalla sininen, hyvin kauniit. Annalla oli surua, hän ei voinut käyttää muuta kuin mustaa. Tultiin sisään. Pappilan täti huomasi eteisessä Annan oman naulakon, johon hän itse ylettyi. Sitten hän huomasi salissa monet kauniit kukat, jotka setä oli kylältä ostanut. Ja saliin oli tuotu huonekaluja ylhäältä ja kulmakamariin teetetty kaikki uutta, olipa siellä hienoa! Olihan se hyvä, kun oli varaa.

— Niin, täältähän sinä kerran minun poissaollessani kävit noutamassa huonekalut.

Se oli ensimmäinen, mitä setä sanoi.

— Sitä sinä et unohda, sanoi ruustinna.

— En, vastasi setä.

Lapset jäivät Annan huoneeseen. Salli ja molemmat nimettömät nuket saivat antaa tilaa sohvassa.

— Ovatko nämä kaikki kolme sinun? kysyi Rauha.

— Ovat. Minä pidän eniten Sallista.

— Salli on kotona pappilassa, ei tämä ole Salli, selittivät vieraat lapset yhteen ääneen.

Anna oli täynnä hämmästystä. Olihan tämä Salli, vaikka hänellä oli uusi puku. Salli oli ollut täällä koko ajan. Molemmat nimettömät nuket olivat tulleet jouluksi.

— Salli on meidän nukke, selitti Lea. — On vain yksi Salli. Täti Montonen on antanut hänet. Täti Montosen nimi on myöskin Salli. Sinä et saa ottaa meidän nukkien nimiä, et Sallia eikä Ainoa eikä vanhaa Ollaa.

— Mutta kun hän on Salli, yritti Anna.

— Hän ei ole. Oikealla Sallilla on korvarenkaat ja soljet kengissä. Eihän tällä ole. Sinun pitää antaa tälle toinen nimi. Minä tiedän: Aura oli meillä hyvin kauan. Hän oli senatorska. Hän meni rikki minun syntymäpäivänäni. Meillä on ollut monta Auraa. Sinä saat antaa hänen olla Aura. Salli on meillä vielä. Jahka Salli menee rikki, niin sinä saat antaa Auralle Sallin nimen.

— Täällä on paljon kauniimpaa kuin meillä pappilassa, sanoi Rauha. — Se on ihan tarpeetonta, että setä on laittanut tällaista. Oliko sinulla kotona tällaisia pieniä lastenhuonekaluja?

— Ei, vastasi Anna.

— Kuka tämä nukke on? kysyi Lea.

— Sillä ei ole nimeä.

— Niin, mutta onko hän ruustinna vai pastorska vai mikä?

— En minä tiedä.

— Hän voi olla kreivinna. Senatorska on enemmän kuin kreivinna.
Senatorska on kaikkein enemmän, sanoi Hellä-täti.

Anna ehdotti, että mentäisiin laittamaan lumilinnaa, mutta pappilanlapset olivat liian hienoissa puvuissa. Ruvettiin leikkimään junaa. Pantiin jono tuoleja perätysten ja Anna ja Rauha istuivat vastatusten, Lea oli junailija ja tuli ottamaan lippuja.

— Saanko tarjota pähkinöitä, sanoi Rauha ja ojensi tyhjät kätensä
Annalle. — No, ota nyt.

— En minä voi ottaa, kun ei ole mitään, sanoi Anna.

— Mutta se on leikkiä. Anna sitten jotakin, joka on pähkinöitä.

— Ei ole mitään.

— Onko sinun äitisi kuollut?

— Hän matkusti pois.

— Tuleeko hän sitten takaisin?

— Ei.

— Mikä sinun äitisi nimi oli? Meidän äitimme nimi on Sidonia. Eikö se ole kaunis nimi.

— Älä itke, Anna, sanoi Lea. — Rauha on niin tyhmä. Etkö sinä ymmärrä, että mekin itkisimme, jos meidän äitimme olisi kuollut. Älä viitsi. Sinä pääset pappilaan. Meillä on pian ristiäiset. Kukaan ei tiedä, mikä lapsen nimeksi pannaan, paitsi Hellä-täti. Aino antaa Hellä-tädin päättää sen. Vieras täti sanoo, että se on hyvin kaunis lapsi.

— Pääsemmekö me ristiäisiin? kysyi Anna kokonaan unohtaen surunsa. — Ei voi mennä, jollei kutsuta.

— Eno tulee kummiksi. Me pyydämme, että sinä pääset mukaan. Sinä saat minulta yhden palmikkonauhan, se on hyvin kaunis. Ja sinun pitää tulla oikein usein. Meillä ei ole näin kaunista lastenkamaria, mutta muissa huoneissa on paljon kauniimpaa. Salissa on suuria peilejä.

— Eikö jo tarjota kahvia? kysyi Rauha. — Riikka osaa leipoa niin hyviä piparikakkuja ja hirvensarvia, mene sanomaan hänelle, että me tarvitsemme, junassa pitää tarjota makeisia.

Anna pysähtyi salin ovelle, sen takaa kuului kovaäänistä puhetta. Äänet siirtyivät salista sedän huoneeseen. Sinnekään ei voinut mennä.

— Älä pelkää, sanoi Lea, — he vain toruvat, äiti ja eno, eno on taas tyhmä. Joko sinä taas itket. Eikö teillä sitten toruta? Kyllä meillä. Mitä siitä, pian äiti taas lähettää lämmintäleipää!

— Setä on kaikkein paras ihminen maan päällä! huusi Anna.

Lea ja Rauha huusivat yhteen ääneen, että Hellä-täti oli parempi ja Janne-setä ja Urho-setä ja Ruupreht-setä ja isä ja äiti. Jutte-eno oli tyhmä, kun ei ollut tuonut Annaa pappilaan heillekään ja kun hän ei antanut Ruutille rannerengasta, Ruut niin kovin tahtoi, mutta rannerengas oli kultaa ja maksoi tuhat markkaa.

Anna nieli nousevat kyyneleensä ja kysyi, millainen Lean palmikkonauha oli. Punainen.

— Sitten minä en voi sitä ottaa, minulla on surua.

— Ei sinulla enää ole, siitä on jo niin kauan kun äitisi kuoli.

Vihdoin toi Riikka kahvia. Leipäkori oli kukkurallaan ja lapset saivat kaksi kappaletta kaikkia lajeja. Riikka viipyi, kaadettuaan kuppeihin runsaasti maitoa, kysymässä pappilan-uutisia. Lean ja Rauhan silmät pysähtyivät leipäkoriin: jättäisikö Riikka sen tänne?

— Laitetaanko ohukaisia? kysyi Lea.

— No aijai, innostui Riikka, — tekisikö Lean mieli. Mutta sattuvat olemaan jauhot ihan lopussa. Seuraavalla kerralla… Ottakaa näitä piparikakkuja ja hirvensarvia… No niin. Ei enää…

Riikka läksi.

— Eno on rikas, sanoi Rauha, — eno voi antaa Annalle uuden leningin ristiäisiin.

— Minulla on uusi musta, sanoi Anna.

— Sekö joka sinulla oli rautatievaunussa? Se oli huono jo silloin.

Anna seisoi mietteissään ikkunassa ja vieraat lapset söivät piparikakkuja, kun pappilan täti ja eno tulivat huoneeseen. He eivät enää toruneet, vaan täti puhui Kairalan kujasta, jossa oli niin huono keli, ja sanoi, että Luukkaan pitää lapioida se auki. Sitten täti sanoi, että Annan jo huomisiltana pitää päästä katsomaan Leaa ja Rauhaa.

Kun vieraat olivat lähteneet, asetti setä paikoilleen tuoleja, joita oli tarvittu junaleikissä.

— No, nyt on Annalla ollut hauskaa. Ja huomenna menemme pappilaan.

Setä oli saanut tuolit paikoilleen, kun Anna sanoi:

— Ei Anna tahdo pappilaan.

— Mutta lapseni, kun setä juuri sinun tähtesi lupasi lähteä. Että sinä saisit leikkiä.

Setä tuli ikkunan ääreen ja otti Annan polvelleen. Siinä hän hiljaa silitti hänen käsivarttaan, olkapäästä alaspäin. Lapsi oli kuuma ja kiihtynyt.

— Onko minun paras musta hameeni huono?

— Ei, ei toki. Hyvä se on, ihan eheä, ja kaunis. Sehän on äidin teettämä… kauniimpaa hametta ei voi olla.

Lapsi paiskautui sedän kaulaan ja purskahti itkuun. Setä puheli hänen korvaansa isästä ja äidistä ja siitä, kuinka pian tulee yö ja he nukkuvat Jumalaan ja ovat yhdessä isän ja äidin kanssa. Kaikki ihmiset ovat nukkuessaan hyvän Jumalan luona. Muuten he eivät ensinkään voisi elää. Sitten hän puhui keväästä, miten hauskaa tulee, kun he saavat alkaa tehdä työtä puutarhassa. Anna saa oman lavan. Ensin kylvetään, sitten aletaan odottaa, että sirkkalehdet nousevat. Hiljaa, mullan alla alkaa elää… Yhtäkkiä Anna keskeytti:

— Oletko sinä rikas?

— Rikas, sanoi setä hämmästyneenä, — mitä Anna sillä tarkoittaa? Olenhan minä rikas, kun minulla on pieni Anna ja hyvä uni, ja Anna on myöskin rikas, kun Annalla on koti ja Musti ja Mirri ja Mörri…

— Mutta onko sinulla rahaa?

Jutte oli ensi hetkessä sanomaisillaan ei. Mutta samassa hän muisti, että lapselle kaikkein vähiten saa valehdella.

— On.

— Paljon?

— On paljon.

— Mitä sinä niillä teet?

— Minä en tiedä. Mitä sinä ajattelet, ett§ minä tekisin?

— Anna sellaisille, jotka tarvitsevat.

Setä pusersi lapsen kättä ja hänen silmänsä sulkeutuivat. Hänen sisässään kävi sanomattoman onnelliseksi ja valoisaksi. "Niille jotka tarvitsevat."

— Minulle myös, sanoi Anna.

Jutte katsoi hämmästyneenä.

— Mutta tarvitsetko sinä jotakin?

— Paremman suruhameen. Se oli huono jo silloin kesällä.

Setä silitti taasen Annan käsivartta.

— Mutta mitä sinä tekisit suruhameella, suretko sinä vielä sillä tavalla kuin silloin ensin?

— Pitääkö surra, jos käy suruhameessa?

— Pitää tietysti.

— Mutta onko siitä tarpeeksi kauan kun he nukkuivat?

— Miltä sinun sydämessäsi tuntuu. Sitä ei kukaan muu voi tietää kuin Anna itse. Äiti sanoi: kaikki riippuu mielen puhtaudesta, se ei merkitse mitään, mikä näkyy ulospäin.

— Sitten minä otan Lean punaisen nauhan.

— Katso lapseni, kaikki luulevat, että isä ja äiti ovat kuolleet, kun ei heitä näy. Mutta me olemme joka yö heidän kanssaan ja päivälläkin, kun vain ajattelemme heitä. Katso, lapseni: jos täti Tuo antaa sinulle kultarahan ja täti Tämä pienen kukkasen, niin minkä otat mieluummin?

— Kultarahan.

— Mutta jos sinä kuulet, että täti Tuo ei mielellään anna sinulle kultarahaansa, jos hänen sydämensä on suuttunut silloin, kun hän sen antaa, mutta täti Tämä antaa iloisella sydämellä kukkasen omalta ikkunaltaan siitä syystä, että se tuottaa sinulle iloa — mitä?

— Minä otan kukkasen.

Setä piteli lasta olkapäistä ja sulki silmänsä. Pimeydestä loisti häntä vastaan lempeä silmä, totuuden silmä, alkuperän silmä, Jumalan silmä.

Lapsi alkoi odottaa huomista iltaa. Setä koetti valmistaa häntä siihen, että odotus aina on enempi kuin itse tapaus: huvi näyttää aina etukäteen hauskemmalta kuin se onkaan. Pikku-Pruuni ja Luukkas tulivat portaiden eteen. Sekä Saarlotta että Riikka olivat pukemassa Annan ylle ja he nauroivat ja iloitsivat kahden puolen rekeä, kun peittivät setää ja Annaa vällyihin. Pikku-Pruunille täytyi antaa pala leipää, Anna pyysi niin kauniisti, että Lottasaar juoksi hakemaan, vaikka he kaikki sanoivat, että Pikku-Pruuni oli halkeamaisillaan lihavuuttaan. Ainoa jolla ei ollut hauskaa, oli Musti. Se oli teljetty eteiseen, ettei se pääsisi tappelemaan pappilan koirain kanssa. Kili-kili-kili-kili, hyvästi, hyvästi! Luukkaskin oli hyvällä mielellä, hän oli luonut auki tien, mutta istui kuitenkin toinen jalka ulkopuolella reen laidan, pitääkseen kuormaa tasapainossa.

Pappilassa oli kaunista: korkeita peilejä, joissa näki koko ihmisen ja vielä jäi tilaa, suurilehtisiä kasveja, punaisia samettihuonekaluja. Ruut-täti soitti jotakin niin kaunista, että Annan silmiin tahtoi tulla kyyneliä. Ruut-täti oli äärettömän kaunis. Hänen kaulallaan oli mustassa samettinauhassa pieni kultainen risti. Anna seisoi hänen tuolinsa takana, kun hän soitti, eikä ensinkään viitsinyt mennä Lean ja Rauhan mukana. Hän silitti salaa Ruut-tädin käsivartta ja hänen teki mieli laulaa sitä, mitä Ruut-täti oli soittanut. Se oli tunturilaulu, sellainen jota paimenet joikuvat. Kun Ruut-täti lopetti, heittäytyi hän hänen kaulaansa, pusersi poskensa hänen poskeaan vasten, tunsi hänen vaaleiden kiharoidensa tuoksun ja kuiskasi: minä rakastan Ruut-tätiä.

Salin läpi tultiin pieneen huoneeseen, missä Aino-täti ja hänen pieni lapsensa makasivat. Se oli tyttö, se oli kaunis lapsi. Lea ja Rauha menivät ja suutelivat sitä. Myöskin Anna sai suudella sitä. Se kiperteli pieniä käsiään ja aivasteli. Täytyi nopeasti panna ovi kiinni. Sängyn jalkapäässä kuiskailtiin. Siinä seisoi kaksi tätiä.

— Hän ei siis tule katsomaan lasta? Hän ei siis suostu rupeamaan kummiksi? Minkä vuoksi hän sitten on tullut tänne? Menköön minne pippuri kasvaa. Jesta kuinka olen suuttunut hänelle.

— Pienillä padoilla on niilläkin korvat. Ollaan hiljaa, ettei tyttö kuule. Ainon täytyy tulla järkiinsä — minkä vuoksi hän välttämättä tahtoo enoa kummiksi?

— Jesta sentään, hän on inhottavin ihminen maan päällä! Heittäköön rahansa vaikka kaivoon, minä vain en enää kumartele häntä!

Anna ymmärsi heti, että he puhuivat sedästä. Hän oli juuri huutamaisillaan heille, että setä on paras ihminen maailmassa, kun setä ja rovasti astuivat sisään. Tädit eivät hävenneet eivätkä tulleet hämilleen, toinen heistä meni ja tarttui kovin ystävällisesti sedän käsivarteen. Setä oli niin pieni rovastin rinnalla. Rovastia täytyi pelätä. Mutta hän hymyili ystävällisesti Aino-tädille ja pikkulapselle ja kaikki rupesivat puhumaan sen tulevasta nimestä. Ehdotettiin monta nimeä.

— Minä olen luvannut, että Hellä-täti saa antaa sille nimen, sanoi nuori äiti.

— Sillähän on hirvittävät kynnet, huomautti Jutte-setä. — Aijai, kyllä se vielä tulee kynsimään, jahka ehtii.

Itse rovastikin pisti sormensa pikkulapsen käteen ja antoi sen pusertaa. Ihmeellisen paljon voimia sillä oli tuollaisella lapsella.

— Noo-noo-nono-nono, too-too-totototo… poo-poo-popopopo, kultaseni, kymmenes lapsenlapseni, puheli ruustinna..-. Se on pikkuasia, minkä nimen sinulle antavat, too-too-totototo, kunhan sinusta tulee onnellinen ihminen. Too-too-totototo, poo-poo-popopopo, Jumala siunatkoon minun kymmenettä lapsenlastani.

Kuiskina täytti huoneen. Lapsi nukkui, kaikki idut hänessä, kaikki taipumukset, hyveet ja paheet, perinnöt sukupolvista sukupolviin, kaikki nukkui. Hän oli vielä hiljainen ja avuton, hänen unensa oli syvää ja hyvää. Jutte seisoi ja katseli häntä toisella silmällään. Hän on vielä puhdas, ajatteli hän. Parasta olisi kääntää hänet takaisin sinne, mistä hän on tullut.

Pieni Anna hyppeli suurten ihmisten takana. Laalalaa-aa-aa… Ruut-täti oli kaunis, Ruut-täti soitti kauniisti! Annan oli ikävä Ruut-tätiä. Laalalaa… Anna etsi salista, hän hyräili ja hyppeli suuren peilin edessä. Laalalaaa… Ruut-täti hakkasi ruokasalissa sokeria. Anna kirkaisi ilosta, hyppäsi tuolille ja alkoi laulaa Ruut-tädin korvaan. Oikein, aivan oikein, sanoi Ruut. Annalla oli kaunis ääni. Anna kiersi taasen kätensä Ruut-tädin kaulaan ja likisti poskensa hänen poskeaan vasten. Miksi setä oli niin surullinen? Anna päästi irti kauniin Ruut-tädin ja liukui alas tuolilta. Hän meni ikkunaan ja katseli puutarhaan. Koivunlatvojen välitse tuikki suuri-suuri tähti. Ruut-täti nauroi ja hakkasi yhä sokeria. Anna oli surullinen.

Myöhemmin joutui hän kyllä leikkimään Lean ja Rauhan kanssa. He leikkivät taas junaa, oli niin paljon tarjottavaa, sekä marmelaadeja että omenia ja pähkinöitä. Lea antoi Annalle punaisen nauhan ja Anna sitoi sen heti palmikkoonsa.

Koko viikon hän kotona Kairalassa hyräili säveltä, jota Ruut-täti oli soittanut. Mutta setä oli saanut ajattelemista. Hän ei oikein tuntenut pientä Annaa. Ehkäpä hänen juro renkinsä oli oikeassa, ehkä pienessä Annassa oli vaarallisiakin taipumuksia. Joka tapauksessa hän päätti olla loitolla Rauhaniemeläisistä. Parasta oli jäädä pois ristiäisistäkin. Anna niitä kuitenkin suuresti jännittyneenä odotti. Täytyi ilmoittaa lapselle, ettei mennä. Ja hän sanoi sen hänelle illalla, seisoen nojaamassa hänen vuoteensa laitaa vasten.

— Me emme mene, emmehän? Se on parempi. Katso lapseni, ne eivät pappilassa pidä meistä… niin paljon. Onhan meillä hauskaa täällä kotonakin. Me paistamme ohukaisia, me kirjoitamme kirjeen Martta Marialle, me…

Anna kääntyi seinään päin. Ja setä sai kuulla, että hän oli luvannut — "sinä lupasit"! Että Ruut-täti oli kaunis ja hyvä ja että ruustinna-täti oli tullut tänne pyytämään.

— Minä en ole mitään luvannut, sanoi setä aivan hiljaa, mutta niin määrätysti, että Anna vaikeni.

Sitten valmistautui hän lausumaan sen, minkä hän joka ilta lausui lapsen vuoteen ääressä. Hän antoi ensin hiljaisuuden heidän ympärillään saada sointunsa, sitten painoi hän silmäluomensa syvään silmien päälle ja lausui: "Unesta olemme me tulleet, uneen me jälleen menemme, unessa tulemme me yhteyteen Jumalamme, meidän alkuperämme kanssa. Unessa kohtaamme myös rakkaamme, jotka ovat menneet alkuperäämme, meidän Jumalaamme ennen meitä." Lapsen oli tapana levätä kädet ristissä, niin hiljaa, että saattoi kuulla kahden sydämen sykinnän. Sitten luki hän rukouksen, jonka äiti oli hänelle opettanut, ja puhutteli isää ja äitiä, kertoen heille, kuinka päivä oli mennyt, että hän oli ollut kiltti, ja sanoi heille lopuksi hyvää yötä. Vihdoin kietoi hän kätensä sedän kaulaan ja oli valmis nukkumaan. Kaikki oli tapahtunut hiljaa ja hartaasti kuin unessa. Tänä iltana hengitti hän syvään ja raskaasti ja vaikeni, sedän lausuttua sanansa. Eivät mitkään rukoukset taivuttaneet häntä. Setä sai lähteä tyhjin toimin. Ja Jutte Cairenius makasi vuoteellaan ja kuunteli väkivaltaista itkua, jota lapsi koetti tukahuttaa peitteidensä alle. Niinkuin tunnollinen äiti, joka pulmallisessa tapauksessa punnitsee lapsensa parasta, antoi hän lapsen itkeä, kärsi ja toivoi, että hän toki tulisi tekemään sovintoa. Hän alkoi pelätä hänen terveyttään ja lähestyi häntä varovasti. Niinkuin täysikasvaneet ihmiset, jotka rakastavat toisiaan yli kaiken, mutta jotka väärinkäsityksen uhreina kiduttavat toisiaan, niin tämä tyttönen ja tämä vanha mies kärsivät ja kamppailivat puoliyöhön asti. Silloin juoksi lapsi läpi huoneiden, joissa kajasti varhaiskevään hämärä yö, ja pyrki sedän peitteen alle. Ja siinä hän lainehti loppuun itkunsa mainingit ja heidän oli molempien niin hyvä, niin hyvä.

Ristiäisissä oli ollut paljon vieraita, lapsen nimeksi oli pantu Maire ja se oli saanut paljon lahjoja: kolme hopealusikkaa, kultasormuksen, lapsivakuutuksen ja monet kudotut tossut ja röijyt. Kun Anna tätä kaikkea kuunteli, nieli hän salaa kyyneliään. Ruut-tätiä hänen oli ikävä ja tunturilaulu soi soimistaan hänen korvissaan. Se toi mieleen harmaita kallioita ja lapsia, jotka olivat tehneet torven tuohesta tai pajunkaarnasta ja huhuilivat. Ja se toi mieleen Ruut-tädin vaaleat kiharat, hymyilevät silmät ja laheat samettihihat…

* * * * *

Nyt oli suuri kiire talossa, sillä puutarha oli herännyt niinkuin ihmiset heräävät aamulla ja niinkuin he kerran heräävät siitä unesta, jota isä ja äiti nukkuvat. Kaikki olivat kuokkimassa ja lapioimassa, linnut lauloivat ja ruohot ja puunnuput tuoksuivat. Annalla oli oma lava, hän kylvi siihen kaikkia lajeja ja alkoi odottaa.

Eräänä seitsemäntenä päivänä seisoivat Anna ja setä pihamaalla puukujan päässä ja pitelivät Mustia, ettei se pääsisi Luukkaan kanssa kirkkoon. Sillä oli niin suuri halu kirkkoon, hän oli kerran mennyt alttarille ja nuuhistellut rovastia. Luukkas oli parhaissa vaatteissaan, mutta kumarana hän asteli ja väsyneen näköinen hän oli. Setä vei koiran sisään ja pyysi Annan puutarhaan puhelemaan. Hän halusi kuulla, mitä Anna sanoisi eräästä asiasta.

Hän oli ajatellut, että Luukkas tarvitsi rahaa ostaakseen maata ja rakentaakseen oman mökin. Luukkas oli aina niin pahalla mielellä, hänet täytyi saattaa iloiseksi — vai kuinka? Mitä Anna asiasta arveli? Sitä paitsi Luukkas oli ollut Kairalassa niin kauan, että hänelle täytyi osoittaa kiitollisuutta.

Anna oli aivan samaa mieltä kuin setä. He päättivät, etteivät he puhuisi asiasta kenellekään. Ehkäpä jonkun toisen olisi ruvennut tekemään mieli Luukkaan rahoja. Ja sitten täytyi ihmisen oppia säilyttämään salaisuus. Se oli hyvin tärkeää. Onnellisina kävelivät setä ja Anna rannalla, mielessään salaisuutensa, ja ajattelivat, kuinka iloiseksi Luukkas tulisi.

Mutta tapahtui jotakin kummallista. Luukkas sai rahat — setä teki hänen kanssaan matkan jonnekin kauas ja antoi hänelle paljon rahaa, — mutta hän ei ostanutkaan maata, vaan asui suutarin luona mökissä ja oli köyhä ja surullinen niinkuin ennenkin. Kairalaan ei hän enää tullut, hän oli suuttunut sedälle. Lottasaar sanoi, ettei hän kirkossa enää istunut takana, vaan aivan edessä, vastapäätä alttaritaulua. Anna oli hyvin ihmeissään.

Salaisuus alkoi painaa häntä, hän olisi mielellään kysellyt, miten tämä kaikki oli mahdollista. Setä ei voinut antaa hänelle selitystä. Mutta eihän salaisuutta saanut ilmaista.

Hän sai selityksen kerran, kun pappilan täti tuli Kairalaan. He olivat Lottasaarin kanssa lyöneet vetoa: Anna oli sanonut, että hän voi piilottautua sillä tavalla, ettei Lottasaar häntä löydä; Saarlotta oli vakuuttanut, että hän löytää Annan vaikkapa kivenkolosta. Anna oli litistänyt itsensä kivijalan ja sireenimajan väliin ja pelkäsi, että Musti hänet ilmiantaisi. Silloin tulivat setä ja pappilan täti sinne ja Lottasaar toi heille kahvia ja he puhelivat Annasta ja hänen piilopaikastaan ja Lottasaar nauroi ja sanoi tietävänsä, että tyttö oli kiivennyt kivelle jääkellarin taakse. Anna kuunteli tätä ja hänen sydämensä löi haljetakseen. Hänellä oli niin hauskaa, että hän oli huutamaisillaan. Täytyi purra hampaat kokoon, ettei kirkaissut: Lottasaar, minä olen täällä!

Kahvikupit kilisivät. Sitten alkoivat setä ja täti hiljaa puhua. Anna ajatteli vanhaa Lottasaaria, joka etsii häntä isolta kiveltä jääkellarin takaa. Äänet lehtimajassa kävivät kuuluvammiksi. Annan alkoi käydä Lottasaaria sääli. Eikä hänen itsensäkään ollut hyvä siellä kätkössä.

— Sinun täytyy auttaa, sanoi pappilan täti. — Jumalan tähden, kuinka voit olla niin kova. Montonen on häijy, saita ihminen, hän ei auta poikaansa. Aino on aivan onneton, hän rakastaa velirenttuaan, ymmärtäähän sen. Mutta se vaikuttaa niin huonosti lapseen. Maire on ollut levoton, pelkään, että lapsi sairastuu. Jutte, ole kerrankin ihminen…

Setä puhui niin hiljaa, ettei kuulunut kuin joitakin sanoja. Ja taasen alkoi täti rukoilla. Montonen oli jo niin paljon auttanut poikaansa, minkä hän sille mahtoi, että Urho oli lurjus. Isänsä nimen hän oli väärentänyt… Aino tahtoi Erkkiä ottamaan velan, perintöosallaan hän maksaisi. Mutta eihän nyt Erkki voinut tehdä velkaa. Koko opintoajan olivat vanhemmat säästäneet Erkkiä, niinkuin kaikkiakin lapsiaan, velkojen taakasta ja nyt… Jumalan tähden…!

Setä puhui tylysti, kylmästi ja lyhyesti.

— Nämä asiat eivät minuun kuulu… Vai että minä rupeaisin ehkäisemään Jumalan töitä, kun hän teitä kasvattaa. Ei. Ellei sinulla ole muuta asiaa, niin voit lähteä.

— Tuolle vieraalleko sinä todella aiot antaa koko omaisuutesi? Ja senkö tähden sinä olet pannut pois Luukkaan, ettei hän enää voisi kertoa meille, kuinka mielettömästi sinä rakastat tuota vierasta — suorastaan sopimattomasti!

Setä vihelteli ja naurahteli.

— Rauhoitu, rauhoitu. Olen jo antanut puolet omaisuudestani eräälle omaiselle. Niin, niin, omaiselle, sinun ja minun yhteiselle omaiselle. Hänellä oli tietysti oikeus siihen ja hänellä oli oikeus vaatia sinunkin perintöosastasi puolet. Se on Luukkas, meidän veljemme. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minä, että hän on meidän veljemme. Tutki kirkonkirjoista: hänen isäänsä ei ole mainittu, mutta hänen äitinsä palveli täällä Kairalassa. Enkä minä aio tätä enää salata. Olen jo sanonut sen hänelle itselleen ja olen valmis tunnustamaan sen koko maailmalle.

— Sinä jumalankieltäjä, sen sinä teet vain saattaaksesi omaistesi kunniallisen nimen ihmisten pilkan alaiseksi!

Pieni Anna pudotti itsensä maahan tuskallisesta litistyksestä, missä hän oli ollut. Setä ja pappilan täti olivat niin kiihdyksissä, että he kävelivät edestakaisin ja puhuivat yhtaikaa. He eivät häntä huomanneet. Hän juoksi pois, muistamatta Lottasaaria ja ajattelematta, minnepäin hän meni. Hän pysähtyi rantaan, hänen oli paha olla. Hän ei voinut itkeä, outo iljettävä tuska kierteli hänen ruumiissaan.

Tästä tuskasta ei voinut puhua sedällekään. Ei hän enää ollut lapsi, sen jälkeen kuin oli sitä tuntenut.

* * * * *

Oli jo vihreä kesä, kun Anna sai uuden ystävän, linnunpojan. Se oli surkea harmaa raukka, jossa henki tuskin pysyi, kun pahat pojat ottivat sen kiinni rantakallioilta saaressa. Siitä kasvoi kaunis kiiltävä lintu. Sen nimi oli Kiiker. Setä ja Anna onkivat Kiikerille kaloja. Anna ei mitään rakastanut niinkuin Kiikeriä. Kiiker nieli kalat hänen käsistään, oli joskus tukehtumaisillaan ja nokki ruokkijansa kädet verille. Sulkiaan ei se antanut silittää. Sillä ei ollut hauskaa. Se asui ikävässä ladossa, mutta sitä ei voinut pitää ulkona, sillä kissat, koirat ja varsinkin pahat pojat olisivat vahingoittaneet sitä. Anna istui veneessä kaislikon syrjässä ja katseli vettä, jossa pilvet kuvastuivat. Hän pani matoset sedän onkeen, ajatteli Kiikeriä ja odotti jännittyneenä jokaista liikettä ongenkohon ympärillä. Kiiker tuntui pitävän toisista kaloista enemmän kuin toisista. Anna kantoi Kiikeriä sylissään ulkona. Silloin hän painoi poskensa harmaita sulkia vasten ja suuteli lintua. Kiiker ei pitänyt siitä, se kävi levottomaksi, Annan täytyi väkivalloin pidellä sitä. Eräänä päivänä pääsi se irti, levitti suuret siipensä ja nousi pilviä kohti: se osasi lentää! Ei koskaan ennen se ollut lentänyt. Anna voihkaisi ja alkoi juosta sen perässä. Se oli oikaissut itsensä niin suureksi ja sulavaksi, Anna huusi sen jälkeen, kutsuen, houkutellen, hätääntyneenä. Kiiker… Kiiker… Kiikeeer… Lintu oli hävinnyt. Ja setä sai lohdutella lastaan, jolla oli suuri suru. Mutta illalla, kun Anna huuteli lintuaan sillä kohdalla rantaa, missä se oli lähtenyt, näki hän sen palaavan. Ja se laskeutui hänen jalkainsa juureen ja antoi ottaa itsensä kiinni. Sen oli huikea nälkä, se ei valikoinut ruokaa, kaikki kelpasi.

Ja tämän jälkeen Kiiker joka aamu läksi lentoon ja palasi illalla. Illat hämärtyivät, ensimmäiset tähdet syttyivät, syyskesän suuri keltainen kuu purjehti yli kuhilaiden, jotka seisoivat pelloilla, ja yli lämpiävien riihien. Eräänä iltana ei Kiiker palannut. Anna värjötti kalliolla, värjötti ikkunassa ja värisi vuoteessaan — Kiiker ei tullut. Seuraavana iltana vieras mies toi Kiikerin järven takaa, veneensä pohjalla, kuolleena kotiin. Pojat olivat huvikseen sen tappaneet.

Tämä oli Annan ensimmäinen suuri suru. Äiti ei ollut häneltä koskaan kuollut: hän eli hänelle yhä vielä. Mutta Kiiker kuoli, hän näki lintunsa hengetönnä, verisenä veneen pohjalla… Riikka ja Saarlotta vakuuttivat, ettei se ollut mennyt sinne, missä äiti oli. Mutta setä sanoi, että se oli siellä, ja Anna oli hänkin varma, että Kiiker oli samassa taivaassa kuin isä ja äiti. Kiikerin kuoleman jälkeen oli Anna tullut vanhemmaksi. Hän tunsi, ettei työ ollut leikkiä, kun he kaikki puutarhassa poimivat marjoja ja herneitä ja papuja. Setä oli iloinen ja vakuutteli, että uni tulee maistumaan. Anna istui ääneti ikkunassa, kun aurinko laski ja iltaruskon viiru loisti mustien pilvirykelmien alta. Kuin vanhat ihmiset kyseli hän tapahtumia ja ihmisten kohtaloita vanhoilta ajoilta, kun istuttiin keittiössä suurten saavien ympärillä ja raastettiin perunoita perunajauhoja varten. Lottasaaren pellavat nostettiin lakoamasta — ajatella vain, miten ihanat ne olivat olleet sinisissä kukissaan, huojutellessaan tuulessa, ja nyt ne olivat lakastuneet ja niitä vaivattiin ja loukutettiin. Niin oli ihmisenkin laita, sanoi Lottasaar ja hymyili, hänkin huojui nuoruutensa kukassa, häntäkin täytyi vaivata ja loukuttaa, ennen kuin hän kelpasi johonkin… Syysmyrskyt saivat vallan ja puistelivat puita. Hallayöt tulivat. Setä käveli puistossa, Annaa paleli, hän tahtoi peittää kukkaset, äiti oli aina peittänyt ne ja pelastanut ne vähäksi aikaa. Setä ei antanut. Hän liukui kuutamossa edestakaisin kuin varjo, ei puhunut eikä vastannut, kun Anna pyyteli häntä sisään. Annan täytyi mennä yksin. Kun setä vihdoin tuli rukoilemaan hänen kanssaan, oli hän oudon hiljainen. Anna ei uskaltanut mitään kysyä ja setä meni takaisin ulos hallayöhön…

Metsät kellastuivat, kuin verisenä sateena putosivat vaahterien lehdet myrskyssä. Villiviini hehkui vielä talon seinämillä. Eräänä päivänä odotti setä Annan kanssa postia alhaalla puukujan päässä. Riikka tulla läähätti ja huusi jo kaukaa, että laukussa on paljon tavaraa. Varmaan jotakin Annalle! Kirjoja — aapiskirjoja, kirjoitusvihkoja, kaikenlaisia kirjoja! Anna oli jo suuri tyttö, odottaa hänen oli täytynyt ja voimistua, ei ollut voinut ajatella lukemista, mutta nyt hän oli terve ja nyt täytyi todenteolla alkaa.

* * * * *

Oli kulunut vuosia, kun Anna ja pikku Maire tutustuivat, Maire, jota Anna kerran pappilassa oli suudellut, kun hän aivan pienenä nukkui äitinsä vierellä.

Anna lauleli Kairajärvellä eräänä seitsemännen päivän iltana keskellä kauneinta kesää ja antoi veneen kulkea, minne se tahtoi, kun pappilan huvivene, täynnä Rauhaniemiä ja Montosia hänet yllätti. He tulivat niin iloisiksi, kun he hänet näkivät, että senatorska Nenón tyttärineen ja Ruut-täti siirtyivät hänen veneeseensä. Tuli raskaaksi soutaa, Ruut-täti kyllä piti perää. Anna ei ilostunut, hän pelkäsi pappilanväkiä aivan niinkuin setäkin. He olivat tulossa Kairalaan — mitä hän saattoi heille tehdä! Itse rovasti piti perää toisessa veneessä ja hänen edessään seisoi pieni tyttö, niin kaunis, niin suloinen, että Annan vain täytyi katsella häntä. Rovasti käski lasta istuutumaan, ei saa telmiä, vene kaatuu. Mutta lapsi vain liehutti kättänsä Annalle ja tahtoi hänen veneeseensä. Kaikki rakastivat kaunista lasta, ihastus näkyi heidän kasvoistaan ja kaikui heidän äänistään — niin, mitäpä saattoi muuta kuin rakastaa tuota suloista tyttöä. Annakin piti hänestä. Yhtäkkiä johtui hänen mieleensä, että oliko se hän, jota hän kerran oli suudellut, silloin kun hän oli aivan pieni ja nukkui?

Mutta mitä puhuikaan senatorska? Hän sanoi, että Annalla oli niin ihana ääni, että sitä välttämättä täytyi kehittää. Se oli suuri Jumalan lahja, Jumalaa ei saanut loukata jättämättä käyttämättä sellaista ääntä. Annan ääni oli miltei yhtä kaunis kuin Marja-Lisin. Mutta Marja-Lis ei laulanut, hän oli niin lahjakas moneen suuntaan, hän maalasi. Mitä ajatteli tohtori Cairenius, kun ei huomannut tällaista ääntä! Oliko hän niin epämusikaalinen? Ei, esiin suuret omaisuudet ja tämä tähti loistamaan. Kyllä hän osaltaan kaikin puolin edistäisi nuorta laulajatarta, ja Ruupreht kyllä toimittaisi rahoja ulkomaanmatkaa varten. Marja-Lis oli ollut poissa jo kolme vuotta. Oi, hän edistyi suurenmoisesti!

Järvi kaikui rannasta rantaan. Anna souti hiestyneenä ja Ruut-täti auttoi melallaan. Setä seisoi rannalla, toinen silmä kiinni, pitkä pajunoksa kädessä. Senatorska liehutti kättään, yhden ainoan kerran kohotti setä hattuaan. Se oli ollut hänen päässään tuulessa ja sateessa, jo silloin, kun he onkivat kaloja Kiikerille..

Suuri rouva tuli maihin ja tarttui sedän multaisiin käsiin. — Oo, tekikö tämä työtä pyhänäkin? Oi, hän oli niin, niin iloinen nähdessään Juten. Hän oli niin, niin ikävöinyt häntä — kuinka saattoikin olla niin julma, ettei tullut edes Mairen ristiäisiin, sellainen enkeli kuin lapsi oli ja niin, niin lahjakas. Hän lausui jo runoja ja tekikin runoja: todellinen Montonen! Hänestä varmaan tulisi suuri näyttelijätär, tai kuka sitä tiesi: ehkä laulajatar, kilpailijatar tälle pikku Annalle. Niin, he olivat päättäneet, että Annasta piti tulla laulajatar. Kun oli sellaiset Jumalan lahjat…

Anna väänteli esiliinansa kulmia rantakivillä. Hän ei koskaan ollut nähnyt setää tällaisena. Kun sedän katse hetkeksi sattui Annaan, muisti Anna erään päivän kauan sitten: hän oli tuvassa laulanut rukin hyristessä ja setä oli katsahtanut häneen, ikään kuin olisi nähnyt jonkin kaukaisen aaveen. Nyt Anna ymmärsi, mitä hän oli ajatellut: hän oli pelännyt, että Anna rupeaisi laulajattareksi ja lähtisi ulkomaille, niinkuin Marja-Lis oli tehnyt. Setä seisoi niin pienenä ja köyhänä noiden suurten rikkaiden ihmisten joukossa. Pitkin vuosia hän oli antanut rahojaan tarvitseville ja nyt nuo rikkaat ihmiset kiusasivat häntä. Senatorska puhui ja puhui Annan äänestä, siitä miten koko maailma olisi polvillaan hänen edessään — ikään kuin se olisi ollut jotakin onnellista!

Yhtäkkiä otti setä pari askelta ja kävi kiinni sen suloisen pikkutytön olkapäihin, jonka Anna oli nähnyt rovastin veneessä ja joka heitteli kiviä rannassa.

— Sinä siinä, sanoi hän äreästi, — mars matkaan. Saat tulla poimimaan kaalimatoja. Sinulla on siihen erikoiset lahjat. Saat vaatetta ja ruokaa ja syksyllä voimme ehkä näyttelyssä saada palkinnon juurikasveista. No, mitä vitkastelet, mars matkaan. Jumala on antanut sinulle erikoiset lahjat… Vai luuletko ehkä, ettei kaalimadonpoimijattaren toimi ole kunniallisempi kuin jonkun kurkkutaiteilijan toimi…

Hän työnsi kauniin lapsen edelleen ja ajoi häntä kuin hanhea.

Nousi huuto ja meteli. Sehän oli Maire, Maire, enkeli, todellinen Montonen, Ainon ja Erkin vanhin lapsi — mitä iljettävää leikkiä Judas leikkikään! Se oli kuulumatonta, hävytöntä!

— No niin, pitäkää te omanne, minä pidän omani, sanoi Jutte-herra. — Tulkoon hänestä vaikkapa nuorallatanssijatar, kunhan annatte minun pitää omani.

Ja hän tarttui Annaa käteen ja he astuivat polkua kukkivien nurmien ja rehevien marjamaiden halki. He olivat samanmittaiset, Anna oli niin paljon kasvanut.

— No, siinähän on sopiva pari, lausui jokin nuori ääni rannalla. —
Ehkäpä tytöstä tuleekin rouva Cairenius!

Jutte-herra ja hänen kasvattityttärensä kuulivat sen molemmat.

V

Aino Rauhaniemi, pastorska, seisoi vanhimman tyttärensä oven takana ja kuunteli. Seinäkello ruokasalissa löi seitsemän, avonaisista ikkunoista kuului lintujen laulu ja keittiöstä palavien mäntypuiden räiskinä. Mairen kamarista ei kuulunut mitään. Lapsi oli tietysti väsynyt matkasta ja nukkui. Pastorska koputti hiljaa.

— Maire… Maire kultuni, kello on seitsemän. Maireee…

Pastorska koputti lujemmin ja toisti sanansa.

— Oi äiti, anna minun nukkua, minähän tulin kotiin niin myöhään. Ei suinkaan minun vielä tänä sunnuntaina tarvitse mennä kirkkoon.

— Avaa ovi, Maire-kultuni.

— Ei suinkaan isä sitä nyt vaadi.

Pastorska pääsi sisään ja sulki syliinsä unisen, vuodelämpimän tyttärensä. Maire oli kauniimpi kuin koskaan, ei missään juhlapuvuissa hän ollut niin suloinen kuin paitasillaan. Istuen vuoteen laidalla äiti silitti hänen tuuheaa, vaaleaa tukkaansa.

— No sinä olet nukkunut hyvin, lapseni. Mutta nyt sinun täytyy nousta. Et ehdi mennä uimaan. Sinä tiedät, minkä ilon tuotat isälle, jos olet kahvipöydässä.

— Äiti, mutta jollen minä jaksa…

Hän haukotteli ja venytteli sängyssä niinkuin nuori valkoinen kissa. Pienet pehmeät kädet kiemuroivat pään alla, äiti näki ranteissa siniset valtimot, ranteet olivat hennot, valkoiset ja pyöreät, kädet sirot ja pienet.

— Kyllä sinä jaksat. Kyllä sitä kuusitoistavuotiaana jaksaa. Koskas sitten, kultuseni!

— Mutta raamatunselityksessä en jaksa olla, äiti pelastaakin minut siitä, äiti muistaakin! Minä tahdon juhlaan.

— Minä koetan, minä koetan. Keskustellaan sitten myöhemmin siitä. Nyt sinun täytyy kiirehtiä. Katsos, isä on ollut sinusta hiukan levoton. Jopa hän on joskus sanonut, että ottaa sinut vuodeksi tänne kotiin.

— Keskeyttää minun koulunkäyntiini? kysyi Maire ja hänen kasvoihinsa tuli uhkaava, vihamielinen piirre, kun hän sanoi: — tehköönkin sen!

Äiti kävi oudon levottomaksi.

— Sinähän voit rauhoittaa isän. Hän rakastaa sinua enemmän kuin tiedätkään. Näytä, että hänen pelkonsa on turha.

Äiti nousi lähteäkseen.

— Mutta äiti… onko sinun hiuksissasi harmaita suortuvia?

Tytär oli kimmahtanut istumaan ja tuijotti äidin ohimoon, johon valo sattui. Muutenkin oli äidissä jotakin outoa. Oliko hän lihonut? Otsan kohdalla oli iho ikään kuin keltaisina läikkinä. Äiti hymyili hiukan surumielisesti.

— Johan niitä on ollut kauan. Jumala on koetellut meitä viime vuosina. Ukin sairaus ei ole leikintekoa, Urho-enosta on hänestäkin ollut huolta, niinkuin tiedät, isä on hermostunut… Niin, ja minun vanha sydänvikani ei ole sekään parantunut, tietenkään.

Hän meni ikkunan ääreen ja veti ylös uutimen. Kirjoituspöydällä lepäsi pivollinen kirjeitä, ne olivat hyvin pitkissä, kapeissa, sinipunervissa koteloissa ja päällimmäiseen kuoreen oli Mairen sirolla tytönkäsialalla kirjoitettu: Herra Ola Borg. Äiti ei ollut näkevinään kirjeitä, käski vain Mairea kiiruhtamaan. Ovessa hän kuitenkin kääntyi takaisin ja kuiskasi:

— Jos panet nuo kirjeet pois, ettei isä satu näkemään. Hän ei ehkä pitäisi siitä, että sinulla on noin kalliita koteloja… Ei, ei, kyllä minä sinut ymmärrän, mutta ehkei isä ymmärtäisi. Sinä tiedät, kuinka ankara hän on.

Mairen suun ympärille tuli tuskin huomattavasti ylenkatseellinen hymy ja hänen silmäteränsä menivät ikään kuin sekaisin. Äiti katsoi häneen anteeksianovasti, miltei nöyrästi.

— Tänään tulee olemaan paljon työtä, sanoi hän kuin puolustuksekseen ja läksi.

Maire astui vuoteesta, tuli pöydän luo ja pyyhkäisi kirjeet laatikkoon. Se oli tyhjä, eräässä kulmassa oli vain mustepullo, pieni laatikollinen teräskyniä ja paperiarkki, jonka yläreunassa nähtiin hiippakunnan tuomiokirkko sekä jokin painettu kirjoitus. Tyttö oli tämän yön nukkunut toisessa vieraskamarin pehmeistä sängyistä, ensi yön täällä kai viettäisivät juhlapuhujat. Talo oli täynnä väkeä: mummo ja ukki, Urho-eno ja hänen morsiamensa — minkähänlainen sekin tyttö oli, joka on ottanut Urho-enon! — Ruut-täti ja Silja-täti. Lapset olivat niinkuin tavallisesti kesäisin vieraiden aikana siirretyt vuokraajan puolelle. Suuri sali heillä siellä oli. Sinne hänkin, Maire, joutuisi ensi yönä. Siellä ei tule olemaan rauhaa kirjoittaa yhtään riviä, kuin muurahaispesässä siellä on. Sen vuoksi hän olikin valvonut ja kirjoittanut täällä. Ja nyt oli äiti huomannut kirjeet. Oliko hän lukenut päällimmäisen nimen? Sellaista se oli täällä kotona: aina vakoiltiin ja tutkittiin, ei saanut olla vapaudessaan. Mitähän kaikkia vikoja taas löydettäisiin hänen vaivaisesta syntisestä olennostaan. Mutta hänpä vetoaa Hellä-tätiin ja kun Hellä-täti itse tulee, niin hän saa vastata. Ehkei uutta silkkipuseroa pidä panna kirkkoon. Iltamaan vasta. Hän ei jää raamatunselitykseen, ei vaikka mikä olisi. Miten oli — lupasiko hän joka pojalle kukkasen?

Hän veti nopeasti auki laatikon ja silmäsi läpi kirjeet. Kaikille oli luvattu —? Taunolle ja Ossille orvokki, Ola Borgille lemmikki. Orvokit olivat puutarhassa, mutta ehtisikö hän lähteelle ennen puoli kahdeksaa hakemaan lemmikkiä? Ah, pojat kyllä ansaitsivat pienen kukkasen hänen kotipuutarhastaan, niin monta kukkaa he talven kuluessa olivat antaneet hänelle. Heidän viimeiset ihanat ruusunsa oli äiti illalla vienyt nurmeen. Ola tosin ei ollut antanut kukkia, Ola oli vielä niin kaukana. Mutta Olan täytyy kerran rakastaa häntä!

Oi voi, oli kai jo pidettävä kiirettä. Sitäkin kasvatusta, ettei saanut nukkua niin kauan kuin tahtoi… Täytyy kahvin jälkeen kammata hiukset paremmin.

Maire katseli peiliin. Koko eilispäivän kuluessa ei hän ollut nähnyt kasvojaan muuta kuin taskupeilistä. Hänen omat kasvonsa olivat hänelle nyt ikään kuin uudet. Nähtyään vain muita ihmisiä kokonaisen päivän kuluessa hän taasen näki mikä hänen oma itsensä oli. Hänet valtasi ilo ja voitonriemu. Olkapää valahti paljaaksi — sillä tavalla hän vielä joskus teettää puvun, että olkapäät ovat aivan paljaina. Tummaa samettia valkeaa ihoa vastaan! Ah, kun tutustuisikin johonkin taiteilijaan: hän rupeaisi kuin rupeaisikin malliksi. Mikä olisi yleensäkään hätänä, jos saisi vaatteita, mutta aina kuulla: siihen ei ole varaa, se ei sovi kristityille. Oliko hän, Maire Rauhaniemi, kristitty? Täytyi tietysti olla, kun oli uskovaisesta kodista. Kirkossa oli joskus miellyttävää, joskus ikävää. Raamatunselityksissä oli aina ikävää: valittelevia, surullisia naisia, jotka panettelivat maailmaa ja nuoria ihmisiä. Mitä vikaa oli sitten maailmassa? Ihana oli maailma ja ihana oli nuoruus. Tuollaiseksi vanhaksi valittelevaksi ihmiseksi ei hän ikinä tahdo tulla. Eikä hän tahdo tulla rumaksi, mieluummin hän kuolee, mieluummin hän tappaa itsensä — totta totisesti. Hän tahtoo, että häntä ihaillaan ja rakastetaan, niin kauan kuin hän elää. Hän itsekin tahtoo rakastaa, rakastaa ja suudella. Ah, suudelma — pyörryttää kun sitä ajattelee! Ola Borgin suudelma — kuolla hän tahtoo Ola Borgin suudelmaan, tukahtua ja raueta! Ola ei milloinkaan ole suudellut häntä. Mutta Ola rakastaa häntä vielä kerran, hän tahtoo, että Ola häntä rakastaa, että hän saattaa häntä kotiin ja tempaa hänet syliinsä porttikäytävän pimeydessä, niinkuin ne muut ovat tehneet. Hän vastustaa, hän koettaa riistää itsensä irti, mutta Ola si kuuntele, Ola on hurmaantunut ja suutelee…

Maire kuumeni, kun hän sitä ajatteli ja hänen sydämensä tykintä tuntui koko ruumiissa. Katsahtaessaan peiliin Maire näki, että hänen kasvonsa hehkuivat ja huulet olivat ikään kuin täyttyneet verellä. Ne ikävöivät suudelmia, sitä varten ne olivat olemassa, hän ikävöi rakkautta, sitä varten hän oli olemassa…

Kello löi yhden ainoan kerran. Maire napitti nopeasti vaatteensa, tarttui matkalaukkuunsa, lähettääkseen sen alas vuokraajan asunnolle, ja läksi ruokasaliin. Isä ja äiti istuivat jo kahvipöydässä, edessään Mairen yön viileydessä virkistyneet ruusut. Äiti huudahti heti, että tytär rasittuu ja tärvelee kätensä, kun hän pitelee noin raskasta kantamusta. Maire päästi laukun lattialle, meni isänsä luo ja syleili häntä sydämellisesti. Jokin ilon ja tuskan sekainen liikutus kuvastui hetkeksi pastorin laihoilla kalpeilla kasvoilla. Hän korjasi silmälasejaan ja yskähti. Nähtävästi hän oli pelännyt, että tytär ei tulisi kahvipöytään. Maire huomasi punakirjavan pöytäliinan, jota käytettiin vain nimi- ja syntymäpäivinä sekä vieraiden tullessa, hän tapasi isän vierellä oman kahvikuppinsa, teevadilla kolme villiä orvokkia. Hän huojutteli ihmetellen päätään ja hymyili kiitollisena.

— Aijaijai kuinka äiti hemmottelee minua!

— Emme me täällä kotona, sanoi isä, — kunhan ei sinua olisi hemmoteltu siellä senaattorilla. Hellä-täti tuntuu välistä luulevan, että sinä oletkin hänen tyttärensä.

— Niinhän minä nyt hiukkasen olen ollut, sen jälkeen kuin Marja-Lis läksi. Tietysti sekä tädin että sedän oli ikävä, sen tähdenhän minä läksin huvilallekin. Ah, kuinka hyvältä maistuu — ei kukaan keitä sellaista kahvia kuin äiti!

— Henki siellä on kuitenkin niin toisenlainen kuin täällä vanhempiesi kodissa.

Äiti tunsi, että keskustelu alkoi viedä vaaralliseen suuntaan.

— Kuule, huudahti hän tyttärelleen, — kummoinen onkaan Marja-Lisin mies? Onko hän todella kreivi?

— Kyllä, kyllä hän on kreivi ja hyvin hienon näköinen. Mutta hän on niin sairas, eivät he nytkään taida olla linnallaan, vaan jossakin kylpypaikassa. Se on ihan hävytöntä, kuinka minä syön — saanko todella ottaa kolmannen piparkakun?

— Mutta kultuseni… ota kymmenen. Onko hän todella niin rikas, että hänellä on linna ja taulugalleria ja metsästyspuisto ja…

— Minä, suoraan sanoen, en paljoa perusta koko rikkaudesta ja hienoudesta, keskeytti pastori. — Tuollaiset kreivit ja paronit ulkomailla naivat tavallisesti meidän taiteilijattariamme joistakin ulkonaisista ja käytännöllisistä syistä. Marja-Lis Nenón — senaattorin tytär. Kukaties koko kreivi jonakin päivänä tavataan täällä köyhänä, sairaana miehenä rouvan vanhempien niskoilla — sellaisia ne hienot ulkomaalaiset avioliitot tavallisesti ovat. Niin, en tahdo sanoa kenestäkään pahaa, säälin vain vanhempia.

— He ovat kovin tyytyväiset, huomautti Maire. — Täti suorastaan säteili onnea, kun hän oli herra Mauricen seurassa. Ihan minä joskus pelkäsin, että hän ryöstäisi Marja-Lisiltä hänen sulhasensa. Pian kai täti lähtee heidän luokseen, nimikortitkin ovat jo valmiina — täti säilyttää niitä hyvin hienossa orvokintuoksussa å 20 markkaa pullo. Madame Hellä de Nenón, née de Montonen — eikö kuulukin komealta. Ei, täti on vakuutettu, ettei koko meidän maassa ollut niin hienoa miestä, että hän olisi antanut tälle tyttärensä.

— Niin, sanoi äiti, — ei kai kukaan täällä kotona olisi uskaltanutkaan rakastua Marja-Lisiin. Hellä-täti vartioi häntä kuin kiljuva jalopeura. Minä ihan pelkäsin, että tyttö jäisi naimattomaksi.

— Mitään erikoisen hyviä arvosteluja, huomautti isä, — ei hän koskaan ole saanut taiteestaan. Ja mitä siihen tauluun tulee, minkä hän on lahjoittanut meille, niin eihän siitä tiedä, mitä siinä on, äiti väittää, että siinä on makaavia lehmiä, minä puolestani luulen, että ne ovat kiviä. Ei sellaisesta kukaan voi nauttia.

Isä naurahti ja ojensi kuppinsa pöydän yli.

— Jos nyt juhlan kunniaksi joisimme kolmannen kupin. Keneltä sinä olet saanut nämä kauniit ruusut?

— Tovereilta vain, vastasi Maire ja sai palan kurkkuunsa. — Ina Tornell se on, joka aina tuhlaa. Mutta Ina onkin rikas. Ja me olemme hyvin hyvät ystävät.

Äiti tuli ja taputti häntä hartioihin. Olipa se pala takertunut pahasti. Maire kertoi, että hän oli Tornelleilla kuin kotonaan, Inan äiti oli tavattoman hieno ihminen. Eräänä päivänä oli setä Tornell voittanut kaupassaan satatuhatta markkaa. Ina sen kertoi, kun Maire häntä nuhteli siitä, että hän oli tuhlannut ruusuihin. Ja Inan veli — niin vakava ja hieno poika. Hän sai jo valmiiksi kandidaattinsa.

— Hauskaa, että sinulla on heissä ollut sellaisia ystäviä, sanoi pastori ja nousi lähteäkseen. — He saattaisivat aivan hyvin jonkin viikon olla täällä meillä, jahka ukki ja mummo ovat matkustaneet.

Isä viipyi ovella, nähtävästi hän aikoi jotakin sanoa, ehkä puhua
Mairelle kirkkoonmenosta. Hän ei kuitenkaan sanonut mitään, vaan läksi.

Päivike tuli ottamaan kahvia, he olivat kaikki kolme, Sinikka, Angervo ja hän, olleet uimassa. Nyt kun oli näin kuuma, saattoi oikeastaan uida vain aamulla. Oli tullut kirkkovene, jossa oli kymmenen hankaa. Se oli aika iso jätkä. Tänään avautuvat Hupin penikoiden silmät, saa nähdä vain, ne ovat jo niin sirrillään. Joko se emäntä tuli sisään, sanoi olevan nyytissään kermajuustoja pastorskalle…

— Ei saa käyttää sellaisia sanoja kuin "jätkä", sanoi äiti.

— No, mitä minä sanon, kun se on jätkä. Menkää katsomaan vain, eikö olekin. Siellä se kellottaa talaan luona…

— "Jätkä" ja "kellottaa" — koska sinä kuulet isän tai äidin puhuvan sillä tavalla. Sanoiko emäntä tuovansa kermajuustoja? Suoraan sanoen en nyt ensinkään välittäisi hänestä ja hänen kermajuustoistaan. Muutenkin on niin ahdasta pöydässä. Tunsitko häntä, voiko hänet ehkä panna keittiöön syömään?

— Ei, kyllä häntä on syötettävä herrasväen pöydässä…

— Päivike sinä, kuinka sinä puhut!

— Kuinka minä sitten puhun?

— Kuinka häijy sinä olet.

Päivike heilautti niskaansa.

— Yrittäköönkin vain joku tappaa penikoita, sanoi hän. —
Arendaattorikin oli sitä mieltä, ettei enää tapeta, kun on silmät.
Sitä paitsi ne menevät kylällä että helisee. On puute nelijalkaisista
koirista. Kaksijalkaisia kyllä on…

— Mutta lapseni, missä sinä niitä näet, mikä sinulle on tullut?

— Niinkuin ei täällä kotona osattaisi ihmisiä haukkua…

— Jumalan tähden, jos isä sattuisi kuulemaan, kuinka sinä puhut…
Pankaa kiinni salin ovi.

Ruut-täti, Silja-täti ja Urho-enon morsian tulivat kahvipöytään. He olivat kesäisissä pyhäpuvuissa ja pyysivät anteeksi, että olivat myöhästyneet. Maire mittasi neiti Vasaman kiireestä kantapäähän. Oliko hänen nenänsä vinossa? Hänellä siis oli kolmesataatuhatta ja hänen piti tehdä Urho-enosta mies. Ei näyttänyt tyttöpoloinen siltä kuin hänellä olisi ollut rahoja — vai oliko hän kitsas eikä antaisi Urho-enolle mitään? Eikä hän liioin näyttänyt siltä, kuin hän olisi kyennyt kiinnittämään Urho Montosta työhön ja kotilieteen. Joka tapauksessa äiti kovin sydämellisesti syleili häntä. "Fanni-kulta… rakas Fanni…" Maire johdatettiin hänen luokseen, Mairen täytyi myöskin syleillä häntä, sinutella häntä ja pitää häntä sisarenaan. Kiitoksia paljon, ajatteli Maire, jokainen palvelustyttö on yhtä paljon minun sisareni. Ja häntä suututti, että tuollaiset rumat… jotka eivät osaa pukeutua eivätkä käyttää rahojaan, omistavat niitä. Mutta hän pakotti huulensa hymyyn ja sipaisi kyljellään morsiamen kylkeä. Ohhoh, olisipa sitä vartaloa sietänyt veistää kirveellä. Jopa Urho-eno oli tehnyt epätoivoisan teon!

Nyt tuli isä salin ovelle ja kysyi, kutka aikoivat kirkkoon. Ei ollut kuin yksi hevonen, kun toinen oli pitänyt lähettää noutamaan juhlapuhujia — äitihän oli aivan turhanpäiten tullut luvanneeksi antaa pappilan hevosen tähän tarkoitukseen.

— Niin no, kun itse Haanjoen Kaarina pyysi. Sinä tiedät, kuinka paljon meille on tuotu tavaraa Haanjoesta, aina voita, aina lihaa, aina munia… Eihän niitä kukaan ole pyytänyt, mutta kuitenkin…

— Siitä täytyy tulla loppu, meidän ei sovi ottaa vastaan…

— Mutta siitähän ne vasta oikein loukkaantuvat…

— No niin, puhumme siitä toiste.

Isä palasi kirkkomatkaan. Hän kuuli, että hänen appensa, kauppaneuvos, oli nukkunut huonosti, yöllä oli kuulunut puhetta seinän takaa, Fanni oli kuullut. Aamulla varhain oli niin ikään ollut sananvaihto Janne-sedän ja Salli-tädin välillä. Salli-tädin kirkkomatkasta ei siis käynyt vastaaminen, mutta he, Ruut, Fanni ja Silja aikoivat kirkkoon, ja jalan.

Pastori ei tahtonut näyttää, kuinka hän tästä ilostui. Hän hillitsi iloaan, kun hän sanoi:

— No, sitten ehkä sinä, Maire, ajat minun kanssani.

Tytär ymmärsi hyvin, että isä halusi ajaa juuri hänen rinnallaan. Hän riensi vakuuttamaan, miten äärettömän hauskaa tulisi olemaan päästä isän mukana ja kuinka hän piti näistä ihanista sunnuntaiaamuista täällä kotona.

Hän tarttui isänsä käsivarteen, nojasi päätään hänen olkapäähänsä ja hymyili. Äiti kuului aloittavan keskustelun Marja-Lisin miehestä, kreivistä, jolla oli linna ja metsästyspuisto. Sitten hän kuului kertovan, että Marja-Lisin ihana taulu taas pian täytyi siirtää kulmakamarin seinältä saliin. Taulua näet vietiin paikasta paikkaan siksi, että kaikki saisivat vuoronperään siitä nauttia. Pastori ja hänen vanhin tyttärensä seisoivat ikkunassa ja katselivat puutarhaan, joka oli rikkaruohojen vallassa. Mahtaako sieltä löytää kahta kunnollista orvokkia? tuli Mairen mieleen.

— Äidissä ei ole ensinkään puutarhurinvikaa niinkuin sinun isoäidissäsi, sanoi isä hiljaa. — Miten olisi, jos me kaksi kävisimme tuon rydön kimppuun? Lisäksi on tällainen kevyt ruumiillinen työ niin erinomaisen terveellistä.

Maire pelästyi käsiensä puolesta.

— Isä, kuiskasi hän nopeasti, — minä olisin niin äärettömän mielelläni mukana raamatunselityksessä. Mutta kun äiti arvelee, että minun noiden vieraiden puhujien vuoksi pitää mennä juhlaan. En todenperään mitenkään viitsisi. Se on niin kaunis ja taiteellinen näky, kun kuulijat istuvat nurmella ja isä seisoo pöydän edessä, kädet ristissä.

— Sinun ei tarvitse mennä juhlaan, sanoi isä, — Ruut-täti voi mennä ja
Urho-eno morsiamineen saa mennä.

Isä oli heti julistamaisillaan tahtonsa vierailleen, mutta Maire hillitsi häntä. Ei pitänyt pahoittaa äidin mieltä, äidillä oli tänään niin paljon työtä. Ehkäpä raamatunselityksestä vielä voisi ennättää juhlaan — tai, niin todella: silloinhan puhujat jo olisivat esiintyneet. No, ei isä ole huolissaan, kyllä hän koettaa järjestää asian niin, että hän on mukana sekä juhlassa että raamatunselityksessä. Niitä hauskoja emäntiäkin hänen tekee mieli tavata. Nyt kuului äiti kertovan juttua Ina Tornellista, joka oli tuonut kukat Mairelle. Hänen isänsä oli voittanut sataviisikymmentätuhatta eräänä päivänä. Aivan rehellisellä tavalla. Kauppaneuvos Tornell oli kaikkein hienoimpia ja kunnioitetuimpia miehiä. Maire oli talossa kuin kotonaan, ei ollut ensinkään mahdotonta, ettei maisteri Tornell pyytäisi Mairea seppeleensitojattarekseen. Varmaan ruusut olivat yhtä paljon veljeltä kuin sisarelta.

Maire antoi kätensä luisua alas isän olkapäätä ja puoleksi työnsi hänet saliin. Oih, isä-kulta, nyt hän oli täysin rauhoitettu, nyt hän oli varma, ettei tytär ollut vieraantunut isänsä ja äitinsä uskosta. Liikuttava hän oli rakkaudessaan, isä. Kun hänen kanssaan vain osasi puhua, kun vain taipui menemään hänen kanssansa kirkkoon, niin sai hänet mihin hyvänsä. Maire katsoi salin korkeaan peiliin. Hän oli laihtunut, se oli hyvä. Hänellä oli taipumusta lihavuuteen, niinkuin äidilläkin. Tottakin: hiukset piti kammata! Ja nyt oli isä niin hyvällä tuulella, että saattoi ottaa vaalean silkkipuseron. Niin… ja kukat pojille!

Emäntä kermajuustoineen likeni keittiön portaita. Sehän oli itse rikkaan Mannilan emäntä. Hän pysähtyi hymyillen. Lapset olivat kaikki koirakopin ääressä rakennuksen nurkalla. Jokainen oli ottanut haltuunsa pienen pehmeäpintaisen pennun ja kävelytti sitä maassa tai retuutti sylissään. Kaikkein kauneimman kohtalo näytti olevan kaikkein kovin, sillä sitä jokainen tahtoi. Sitä riistettiin ja raastettiin taholle ja toiselle. Pojat varsinkin olivat julmat. Maire tunsi jotakin yhteenkuuluvaisuutta tuon kauneimman kanssa ja koetti lieventää sen kohtaloa. Pojat vain nauroivat häntä. Koiraäitikin pahnoissaan oli niin typerä, ettei pitänyt pentujen puolta. Vai oliko hän ehkä mielissään siitä, että hänen lapsensa niin miellyttivät. Ehkäpä kauneimman kohtalo aina oli kärsiä jotakin kauneutensa tähden. Maire tervehti emäntää ja johdatti häntä isoille portaille. Ruut-täti soitti salissa virttä, ukki puhui puhelimessa. Hän puhui jonnekin kauas, kuului huutavan, että tarjous oli tehtävä heti, viiteen markkaan kannolta sai mennä… Mitä? Murtovarkaus? Koivulahden sahalla… Pitäkääkin perkeleet, selvänä se linja. Halloo… Murtovarkaus?… Missäs nyt kuunnellaan — menkää hiiteen siitä, täällä on tärkeitä asioita. Neiti keskuksessa, kullannupukkani, koettakaa nuohota sitä linjaa… Halloo… Saatiinko varkaat kiinni? Paljonko…? Eivät siis saaneet mitään? Eivät mitään? Minun pitää tulla kotiin… Nyt ne perhanat sulkevat. Lähettäkää piili torstaina… torstaina hakemaan. Torstaina… pappilasta… Piili hakemaan. Perhana, mikä kiire nyt on, eihän kello vielä…

Voi, voi tuota ukkia! Maire riensi selittämään emännälle, että tänne kotiin oli niin kovin hauska tulla. Ilmakin oli täällä niin aivan toista. Kyllä tietenkin noista pennuista riittää Mannilaan, jos emäntä tahtoo viedä lapsille.

Neiti Vasama ja eno tulivat puutarhasta. Kukkasia oli morsian kiinnittänyt sulhasensa rintaan ja vaaleat kengät eno-rääsy oli pannut jalkaansa. Enohan ennen oli ollut kauniinpuoleinen mies, nyt hän muistutti ukkia, joka oli ketun näköinen, suoraan sanoen. Tulisivatpa edes tänne, että saisi helpotusta tässä seuranpidossa tämän kelpo emännän kanssa. Mitä — joko he nyt kiistelivät keskenään, tuo kolmensadantuhannen morsian ja liikemies Urho Montonen? Ties miten lie noiden kolmensadantuhannen — pukeutuisiko tyttö noin köyhästi, jos…

— Se nyt oli oikein hauskaa, että emäntä läksi käymään. Äiti tulee kovin iloiseksi. Miltä viljat nykyään näyttävät sielläpäin?

— Kyllä ne ovat kauniit, hyväksi se sade vain on kaikki, mikä tulee ennen juhannusta…

Maire pidätteli emäntää portailla, jotta ukki ehtisi pois puhelimen äärestä. Isä oli kovin suuttunut kiroilemisesta eikä ukki koskaan sitä muistanut. Pitäjäläisiltä sitä tietenkin piti koettaa salata niin paljon kuin suinkin. Puhelimesta kuitenkin kuultiin kaikki ukin keskustelut, ainahan ihmisillä oli aikaa ja halua istua puhelintorven ääressä. Kas vain, äitihän seisoi ikkunassa. Mitä hän teki vierashuoneessa? Eihän hän vain ollut avannut pöytälaatikkoa ja lukenut kirjeitä? Maire kuumeni, hän huusi hänelle. Todella päästi äiti jotakin käsistään ja läksi heti tulemaan heitä kohti. Jos hän vain olikin tutkinut hänen kirjeitään, niin, niin… Se oli hävytöntä! Hän tuli ja oli hyvin sydämellinen emännälle. Maire ei saanut selville, oliko hän hämillään ja oliko hänellä paha omatunto. Tyttö puri kokoon huulensa, juoksi ylös portaat ja kiirehti laatikolle. Oli mahdoton tietää, oliko kirjeihin koskettu, hän ei heittäessään niitä laatikkoon ollut ottanut lukuun mahdollisuutta, että hänen oma äitinsä menisi sinne niitä tutkimaan. Avonaiset ne olivat eikä niiden sisältö tietenkään ollut pappilanrouvia varten. Tauno Sormusen kanssa hän oli ollut kihloissa ja tahtoi päästä hänestä eroon, Ossi Latvala oli hurjasti rakastunut häneen eikä hänelläkään ollut mitään Ossia vastaan — asemalla kilpakosijat olivat kohdanneet toisensa, kumpikin ruusuvihko kädessä. Ola Borg taas oli juuri viime päivinä tullut hänen tielleen. Kaikille kolmelle hän kirjeen lopulla lupasi: "Lähetän sinulle tässä kukkasessa tervehdyksen kotipuistostani." Ola Borgin kanssa eivät he vielä sinutelleet. Hän tempaisi kirjeet laatikosta ja kätki ne povelleen. Suututti. Eihän täällä kotona ollut turvassa.

Ruokasalin kello löi puoli yhdeksän ja ikään kuin näkymättömän koneiston johtamina saapuivat nyt sekä talonväet että vieraat paikoilleen pitkän pöydän ympärille. Sopi niin hyvin, että Mannilan emäntä ja nuori Haanjokikin olivat tulleet juuri nyt — syödähän jokaisen aina piti, sopi niin hyvin jutella siinä ohessa. Herra Haanjoki oli tullut lainaamaan pappilan suurta lippua juhlaan. Tietysti, tietysti se annettiin, hyvin mielellään. Kun kaikki olivat löytäneet paikkansa, panivat pastori ja pastorska kätensä ristiin, painoivat alas päänsä ja vaikenivat. Kaikki muut tekivät samalla tavalla. Maire oli joutunut nuoren Haanjoen viereen ja katseli hänen käsiään. Niin kankeat ne olivat, että poika tuskin sai ne ristiin. Ja kankeasti ne pitelivät veistä ja haarukkaa. Muuten ei tuo Haanjoki ollut ollenkaan hullumman näköinen. Hän oli kerran oleva suuren talon isäntä. Minkähänlaista mahtoikaan olla emäntänä tuollaisessa suuressa talonpoikaistalossa?

Isä istui ja nähtävästi hillitsi itseään. Hän oli tietysti suuttunut ukille. Kaikki muut tunsivat tuskallisesti isännän mielialan painon, ainoastaan ukki itse, alkusyy tähän mielialaan, ei huomannut mitään. Hän kertoi kovaäänisesti murtovarkaudesta sahallaan ja kyseli Mannilan ja Haanjoen metsiä, niiden uittoväyliä ja hintoja paikkakunnalla.

— Niin Aino, torstaina tulee sitten auto ottamaan minua ja äitiäsi. Kyllä onkin jo aika. Kaksi viikkoa toimettomuudessa. En elämässäni ole nauttinut näin pitkää virkavapautta. Se on tämä perhanan laiskuus, joka matkaansaattaa koko unettomuuden.

— Emme me vielä päästä pois isää ja äitiä, alkoi pastorska hellän tarmokkaasti. — Vasta kymmenen päiväähän te olette olleet täällä. Ei, isä-kulta, kyllä ne hermot — tai sanotaan sitä vain vaikkapa reumatismiksi — tarvitsevat koko kuukauden. Kuukausihan oli luvassa! Auto tulee hyvin hyvään tarpeeseen, teemme huvimatkoja, käymme Mannilan ja Haanjoen metsissä. Hellä-tätikin — tätini vain, senatorska Nenón — toivoo tapaavansa isän ja äidin täällä…

Pastorska vaikeni äkkiä. Pastori oli luonut häneen silmäyksen. Kaikki tunsivat, että keskustelu meni väkivaltaisesti poikki ja katsahtivat toisiinsa. Tällä kertaa huomasi sen myöskin ukki.

— Jaa-ah, jaa-ah, arvon vävypoikani ja tyttäreni, sanoi hän, — älkää pelätkö, en minä kuukautta ole, mutta olen niin kauan kuin tahdon. Olkoon pellolla, joka ei tahdo nähdä naamaani… Kyllähän minä, tietääkseni, olen pitänyt lupaukseni, mutta sinustapa, Erkki, ei olekaan vielä tullut piispaa. Kuinkas sen asian laita on?

Urho-enossa oli sentään vielä jäljellä entistä iloista poikaa. Hän näpäytti yhtäkkiä sormiaan, antoi vihellyksen seurata näppäystä — tai vihellykseksi ei sitä voinut sanoa, se olisi vain pahentanut asiaa. Tämä huulten liikunta oli vihellyksen kaikkein ensimmäinen äänetön aste ja siihen se pysähtyi. Hän kertoi nähneensä viime yönä unta, että täällä pappilassa pestiin ja kuurattiin, jotain juhlaa varten ja Maire kiillotti isoa kultaista ristiä. Se oli tietysti piispanristi, mikäs muu.

Kauppaneuvos Montosen rouva kaasi itselleen vettä. Hän oli hyvin kalpea.

— No, kaikkipa tänä yönä ovatkin nähneet unta, sanoi kauppaneuvos. — Tämä kauppaneuvoksenrouva taas on nähnyt unta opettaja-vainajasta, siitä hullusta Aholasta, joka hirtti itsensä, ja nyt hän luulee unen ennustaneen tätä murtovarkautta. No niin, no niin, silloin kun minä ajoin moottoripyöräni murskaksi puhelinpylvääseen, hän myöskin näki unissaan opettajan. Niin, ja silloin murhapolton edellä. Mutta minäpäs olen aina päässyt leikeistä ehein nahoin. Eivät nytkään varkaat saaneet mitään.

— Jumala ilmoittaa meille usein unessa tahtonsa, sanoi pastori. — Sen me näemme pitkin raamatunhistoriaa.

Ruut-täti näytti vain odottavan, että pastori lopettaisi.

— Sitä minä en anna anteeksi, että setä hakkautti Tolvin metsät ja hävitti kansakoulun. Se oli barbaarista. Tolvi oli ihanimpia maatiloja täällä… Niin, eikä sentään ihmisen, joka tahtoo käydä sivistyneestä, pitäisi käydä koulujen kimppuun…

— Mitä opettajatar nyt enää siitä metsästä, johan se kasvaa ja on opettajattaren mittainen…

Kauppaneuvos laski taas leikkiä.

— Ei edes teiden varsille jäänyt puita, sanoi Ruut.

— Ei liikemiehen auta katsoa sellaista. Kannattavaisuus on liikemiehen ainoa silmämäärä…

— Ja ainoa moraali, sanoi Ruut taasen.

Pastorska rupesi nopeasti puhumaan Juho Haanjoelle, että vieraat, joita vastaan hevonen aamulla oli lähetetty, olivat tervetulleet heille päivällisille. Morsian kuului pyytelevän Urhoa kanssaan kirkkoon. Lapset tulivat keittiöön ja nähtävästi tahtoivat ruokasaliin.

— Sentapainen moraali kannattaa kuitenkin tavallisesti huonosti, jatkoi
Ruut yhä, hellittämättä.

— Aina nuo opettajat opettavat, sanoi Janne Montonen leikillisesti, — ei ne pidä ensinkään lomaa. Sinä puhut ihan niinkuin Ahola-vainaja. Aina se maalasi piruja seinälle. Mutta niinpä on käynyt, että hän aikoja sitten on maannut haudassa ja minä olen menestymistäni menestynyt.

Kirkonkellot alkoivat soida. Avonaisista ikkunoista kuuluivat helähdykset kaukaa, harvakseltaan, pehmeinä ja kirkkaina.

Isä oli hyvin hillinnyt itsensä. Nyt hän nopeasti nousi. Taasen seisottiin ääneti, kädet ristissä, mutta kaikilla oli kiire. Maire tuskin malttoi odottaa. Ehtisikö hän enää tulla kuntoon? Emäntä ja Haanjokikin viivyttelivät sanoessaan hyvästi ja toivottaessaan tervetulleiksi katsomaan metsiään ja talojaan. Sitten sai ukki hänet hihasta kiinni ja taas tilille: minne juokset, minne kiire? Maire nauroi ja veikeili hänen edessään.

Äiti kuului taasen harmittelevan, että aina noita pitäjäläisiä tulee kesken kiireen, juuri aterialle tulevat eivätkä ymmärrä lähteä. Niinkuin eivät he pappilassa voisi saada kermajuustoja, jos haluavat. No niin, hyväntahtoisuuttahan se tietenkin on, tietysti siitä täytyy olla kiitollinen. Kuka se oikeastaan oli, joka lupasi lainaksi pappilan lipun? Sellaista ei koskaan pitäisi tehdä, mitä se siellä muuta kuin likaantuu ja repeytyy, ties tuleeko takaisin ensinkään. Ja niin itserakas poika kuin se nuori Haanjoki oli, mikä luuli olevansakaan. Kirkossa ei häntä koskaan nähty.

Ukki seisoi ja katseli ihmeissään ja ihastuksissaan tyttärentytärtään. Tauti oli häntä runnellut, ukkiraukkaa, hänen suunsa oli pari vuotta sitten sattuneen halvauskohtauksen jälkeen tullut vähän viistoksi. Maire tunsi hänen ränstyneisyytensä rinnalla nuoruutensa kukoistuksen kaksin verroin voitolliseksi, punehtui ja veti ylös, olkapäätä kohti, hiukan liian avorintaista pukuaan.

— No, no, no, vai niin, sanoi ukki hymyillen, — sinä hän jo olet ihan täysikasvanut. Tanakka ja pulska sekä etu- että takapuolelta. Jahka nyt tulet kirkosta, saat nähdä jotakin. Ei, en minä vielä sano mitä se on, saat nähdä sitten. Mummosi mielestä olet vielä liian lapsi, mutta ethän sinä enää ole lapsi.

— Onko se rannerengas? huusi Maire. — Rakas oma hyvä ukki, onko se rannerengas? En minä ole lapsi!

Kauppaneuvos nauroi. Osasipa se tyttö käydä kiinni.

— En voi koko saarnan aikana olla levollinen, vakuutteli Maire.

Ei, ei sittenkään sitä sanota, ennen kuin kirkosta tultua. Täytyy neuvotella mummon kanssa.

Ruut astui permannon poikki heidän luokseen. Kauppaneuvoksen hyvä tuuli laski heti, kun hän sen huomasi. Nuo opettajattaret luulivat aina, että kaikki ihmiset istuivat heidän luokkansa penkillä heidän komennettavinaan. Hän piteli kiinni Mairesta, ikään kuin hänestä olisi ollut turvaa.

— Kas, hyvä setä, alkoi Ruut lauhasti, — setä suo anteeksi, mutta nyt kun Urho on päättänyt jättää kaiken juomisen, olisi aivan välttämätöntä, että… Me koetamme nyt kaikki auttaa häntä jaloilleen. Fanni uhraa koko omaisuutensa ja rakkautensa…

— Kyllä tässä muutkin ovat uhranneet, sanoi ukki malttamattomasti.

— Voisi tapahtua, että morsian heittäisi hänet, jatkoi Ruut, kiinnittämättä huomiota hänen sanoihinsa, — jos hän huomaisi taistelun toivottomaksi. Setä on taas tänään juonut, niin aamu kuin onkin. Urhon tulee olemaan hyvin vaikeaa nousta, jos…

Ukki otti esiin suuren siniruutuisen nenäliinansa ja löi sen paukahtaen auki.

— Vaikka minä hautoisin saunavihtanikin konjakissa, niin se ei kuulu keneenkään.

— Niin kyllä. Mutta entä sitten Salli-täti, eikö setä näe kuinka hän riutuu…?

— Riutuu? Kyllä minä kauppaneuvoksenrouvan hoidan, hänkään ei kuulu keneenkään. Piilissä hän ajaa ja…

Heillä oli edessään selvä riita keskellä pyhäaamua. Riidelkööt niin paljon kuin haluttaa!

Maire karkasi ulos. Hän oli kuolla nauruun. Kirjeet olivat yhä piilossa hänen povellaan. Olisivatpa pojat tietäneet siitä — he olisivat syöneet kirjeet. Ehkä hänelle tulee tilaisuus kertoa se joskus. Hän taittoi nopeasti orvokit ja juoksi ojanvartta pitkin alas lähteelle. Lemmikit eivät vielä kukkineet. Nupussaan hän taittoi yhden, suuteli sitä ja järjesti eri kukat eri kirjeisiin. No niin, kunhan nyt vain saisi ne onnellisesti postiin! Hengästyneenä hän tuli pihamaalle, sai töin tuskin hatun päähänsä ja nousi isän viereen rattaille.

Oli lämmin aamu täynnä vihannan tuoksua ja linnunlaulua. Ajettiin läpi laajojen vainioiden, ohi vankkojen talojen ja kauppapuotien, joiden ikkunat olivat luukuilla peitetyt. Huivipäät vaimot ja hattupäät tytöt astuivat tiepuoleen, antaen tilaa, ja niiasivat sieltä. Miehet nostivat kunnioittaen hattuaan. Maire nyökytti ystävällisesti päätään puolelle ja toiselle. He olivat isän kanssa jo siirtyneet kirkon hartauteen, Maire tunsi punaisen kukkakiehkuran hehkuvan hatussaan ja pitkän harsoliinan siipenä liehuvan hartioillaan, hän tunsi sydämessään vallitsevan suuren hyväntahtoisuuden noita tervehtiviä ihmisiä, koko maailmaa kohtaan. Vainioiden pieni helisevä lintu ikään kuin vihmoi nokastaan hopeista välkettä auringonpaisteen kultaan. Maire näki ihmisten ihmettelevät katseet ympärillään ja tunsi itsensä onnelliseksi, hyväksi ihmiseksi. Yhtäkkiä hän tarttui isän käsivarteen:

— Oih… isä, kuinka ihanaa onkaan!

Isä huokasi.

— Niin, Jumala antaa armonsa loistaa meille syntisille ihmisille.

Yhtäkkiä hän siirsi ohjakset toiseen käteensä ja kumartui koettamaan, oliko postilaukku rattaiden pohjalla.

— Mutta Maire, sanoi hän, — oletko sinä puettu?

Puna puhkesi tytön kasvoille ja hän veti harsoliinan yli rintansa.

— Isä kulta, silkkiähän tämä on, valkoista silkkiä… Ai, kas täällä on ratkennut jokin laskos. Minä neulon sen kotona, pidän huivin näin, niin ei ratkeama näy. Kas vain kuinka pahasti se ompelijatar on tehnyt tuon…

Maire kääntyi ympäri, katsoi taakseen ja turvautui puhumaan ihmisryhmästä, joka tuli pappilan vainioiden keskellä.

— Urho-eno ei ole lähtenyt mukaan eikä ukki myöskään.

— Niin, eiväthän he tahdo kuulla Jumalan sanasta. Se on sellaista, että jos ihminen kysyy omaa mieltään, milloin hänen on lähdettävä kirkkoon, niin ei hän koskaan lähde, sillä me olemme hitaat hyvään. Mutta jos säännöllisesti menee kirkkoon, niin hän tottuu käymään, ja aina joku Jumalan opetus jää hänen sydämeensä.

Uskonnollisille ihmisille on pääasia, että käydään kirkossa, ajatteli
Maire. Ja hän päätteli, että hän joka pyhä menee kirkkoon, isän
mieliksi. Ja onhan se lisäksi hauskaa, kun vain on kaunis ilma.
Vaihteluakin se on, sillä kyllä viikonpäivät taasen ovat samanlaiset.

Lähempänä kirkkoa tuli pitkiä hevosrivejä. Maire tunsi kaiken aikaa hiljaista, suloista onnea. Hän tunsi sitä astellessaan ihmisryhmien läpi postikonttorille ja tuon tuostakin pysähtyessään tervehtimään tuttavia. Hautausmaalle ei hän olisi tahtonut mennä, hautajaiset olivat niin ilkeitä. Mutta kun isä kysyi, tuleeko hän, niin hän sanoi mielellään tulevansa. Ei se kuitenkaan ollut niin kolkkoa näin tällaisena kirkkaana aamuna. Ei kukaan itkenyt ja isä puhui niinkuin tavallisesti. Taasen oli suloista astella hänen rinnallaan läpi ihmisryhmien, jotka niiailivat ja kumartelivat, ja painua pappilan penkkiin, silmien edessä tuttu alttarikuva, pään päällä urkujen soitto ja ympärillä koko seurakunnan ihmettelevät ja ihailevat katseet. No, mitä se nyt oli, kun muut kotiväet eivät tulleetkaan pappilan penkkiin, vaan menivät alas kirkkoon. Punehtuen nousi Maire paikaltaan, astui, silmät maahan luotuina, ohi suntion, joka ripusti virsinumeroja hakoihin, kuuli valkeiden kenkiensä narskavan kuorin permannon poikki ja istuutui toisen etupenkin päähän Fanni Valkaman viereen. Kun heidän kaikkien muiden päät olivat painuksissa penkkipöytää vasten, painoi hänkin alas päänsä, mutta muisti samassa, että hänhän jo oli siunannut itsensä ylhäällä papinpenkissä.

Siihen se hartaus oikeastaan tuntui päättyvänkin, sillä sen jälkeen tuli pitkä ikävä virrenveisuu, joka eräässä määrätyssä pisteessä aina katkesi. Muutamat naiset aloittivat komeasti koko äänellään, mutta siinä yhdessä kohdassa heidän aina täytyi heittää kesken. Tämä huvitti Mairea, hän ei koettanutkaan pysyä mukana. Häntä alkoi unettaa, miten ihmeellä saattoi vaatia, että ihmisten hartaus pysyi vireillä tuntikausia. Viime lukukauden tapahtumat kulkivat hänen ohitseen. Tänä keväänä hän oli oppinut tuntemaan rakkauden, tänä keväänä hän oli oppinut tuntemaan suudelman. Kuinka moni olikaan häneen rakastunut? Ah, ei heitä voinut laskeakaan. Kuinka moni olikaan häntä suudellut? Ainoastaan kolme tai neljä. Eikä Ola Borg milloinkaan. Ikävä hänen oli Olaa… Morsian tuossa vieressä istui pää kumarassa — nukkuiko hän vai rukoiliko hän? Eipä ollut saanut Urhoaan kirkkoon… Papit tulivat ja menivät alttarille, pappi ja seurakunta vastailivat toisilleen. Se oli kuin mitäkin teatteria. Oliko teatteri lainannut kirkolta, vaiko kirkko teatterilta. Teatteri oli kai vanhempi. Miksi ne tuomitsivat toisiaan, kirkko teatteria ja teatteri kirkkoa. Hellä-täti oli vakuutettu siitä, että hänen, Mairen, oli pyrittävä näyttämölle. Isän ei olisi pitänyt messuta, Maire oli aina pelännyt, milloin ääni katkeaisi. Joskus se oli katkennutkin, tänään ei tapahtunut mitään. Eivät isä ja äiti ikinä tule ymmärtämään, että näyttelijätärkin voi olla kunnon ihminen, suorastaan uskonnollinen. Hellä-täti aina sanoo, että taide on jumalanpalvelusta. Mistä ihmeestä se mummo oli saanut päähänsä, että Maire oli lapsi, jolle ei muka voinut antaa rannerengasta. Kunhan vain olisivat osanneet ostaa kauniin. Miksi rovasti-setä saarnatessaan noin huusi? Eikö kukaan voinut sanoa hänelle. Hän oli entistä hätääntyneempi maailman pahuuden takia, varsinkin nuorten, jotka tuhlasivat ihanan keväänsä syntiin ja turhuuteen. Minkä ihminen kylvää, sen hän myös niittää. "Kerran monta monta vuotta sitten tuli minun luokseni kansliaan nuori tyttö. — No tyttöseni, mistä haluaisit puhella, onko jotain erikoista? — Kaikki käskyt olen ylitsekäynyt, varsinkin kuudennen, sanoi hän uhkamielisesti. Ja vähitellen sain tietää, että hän oli yrittänyt kuristaa lapsensa, mutta äiti oli ennättänyt apuun. Sittemmin oli hän koettanut näännyttää tätä lasta nälkään. Mutta se eli yhä hänen vastuksenaan ja kulutti koko hänen palkkansa. Niin iloinen ja ruusuinen oli maailma ollut ennen tätä lasta, kaikki oli odotusta, aavistusta ja lupausta. Nyt oli kaikki rikki… pirstaleina. Elämä ei ollut antanut, mitä se lupasi, edeltäpäin näytti kaikki ihanalta, jäljestäpäin oli se tyhjyyttä. Jos olisi ollut Jumala, niin ei hän olisi voinut sillä lailla pettää ihmistä, jonka hän loi… Tuo tyttö oli kahdeksantoista vuoden vanha. Koko elämä oli rikki ja koko elämä oli kuitenkin vasta hänen edessään. Niinkuin lapsi rikkoo lelun nähdäkseen, mitä sen sisässä on, niin oli tuo ihmislapsi väkivaltaisesti tutustunut elämään sen pohjasakkaa myöten… Ja kaikki oli mennyt rikki… Sillä elämä on hauras, ja kaikkinäkevän Isän taluttaessa kädestä pitää ihmisen astella hautaan…" Maire kuunteli yhtäkkiä täysin valveilla. Hänestä tuntui siltä, kuin vanha rovasti olisi puhunut suorastaan hänelle ja varoittanut häntä. Oliko hän särkemäisillään elämänsä? Oliko hän ehkä jo särkenyt sen? "Kaikki käskyt ylitsekäynyt, varsinkin kuudennen." Maire tunsi kyynelten kirvelevän rinnassaan ja aikoi heittäytyä penkkipöytää vasten itkemään. Hän ei enää välitä pojista niinkuin tähän asti! Jospa hän saisikin kirjeensä takaisin! Mitä tyhmiä asioita hän kirjoittikaan, ja rumia. Hän kauhistui omaa itseään. Mutta eihän hän voinut painua itkemään, sillä kaikki muut istuivat pystyssä.

* * * * *

Ja iltapäivällä hän seisoi puutarhassa juhlapuhujien kanssa ja kuiskasi heille, että he koettaisivat auttaa häntä pääsemään juhliin. Niin äärettömästi hänen teki mieli kuulla heitä molempia, hän oli niin paljon kuullut puhuttavan heistä, hän niin suuresti ihaili hyviä puhujia, niin harvinaisia he olivat meillä. Mutta isä tahtoi häntä olemaan raamatunselityksessä ja senhän hän tunsi ulkoa… Miten saattoi vaatia, että hän, nuori tyttö, nauttisi samasta sielunravinnosta kuin nuo vanhat ihmiset, jotka tuomitsivat kaikkea nuoruutta! Mutta täytyi olla hiukkasen viisas ja varovainen. Isä oli niin hyvä, mutta hän oli epäluuloinen…

Maire pääsi juhlaan. Hänen ei itsensä tarvinnut sanoa mitään, äiti puhui hänen puolestaan ja isä jäi siihen käsitykseen, että hän lukukauden aikana oli huvitellut tarpeekseen ja itse asiassa mieluummin olisi ollut kotona. Hän istui koristetussa salissa ulkonaisesti välinpitämättömänä, mutta sisällisesti tyytyväisenä, sillä hän tunsi ohjelmankin aikana ihmisten katseet kasvoillaan, ja ikäisten kateus, jonka hän aina heti erotti ilmasta, tuotti hänelle ylpeää riemua. Kun hän myöhemmin kiitti puhujia ja vakuutteli heille ihastustaan, niin hän ikään kuin kylpi siinä hurmauksessa, joka kuvastui heidänkin molempien silmissä ja nuorilla, kuumilla kasvoilla. Vaistomaisesti oikoili hän valkeaa kaulaansa niinkuin joutsen, milloin ikävässä, milloin ilossa, ja päästi tuon tuostakin olkapäänsä valahtamaan paljaaksi. Hän janosi rakkautta, hän janosi suudelmia.

* * * * *

Kotona vallitsi jokin salainen painostava mieliala. Äiti oli suurin vaivoin saanut ukin ja mummon jäämään vielä viikoksi ja isä oli hänelle siitä suuttunut. Isä ei kärsinyt ukkia, hän mahtoi tätä suorastaan vihata. Ukki olikin ainoa, joka teki, mitä hän tahtoi, eikä pelännyt isää. Hänellä oli omat pullonsa, joista hän joi milloin halutti. Isä puheli asiasta ankarasti anoppinsa kanssa, huomautti hänelle, miten sopimatonta oli raittiissa talossa harjoittaa juomapahetta, vieläpä pappilassa, missä kaikki pitäjäläiset saattoivat suoraan ilmasta tuntea kauhean salajuoppouden. Anoppi sanoi nöyrästi, että hän on tehnyt kaikki, hän ei voi mitään. Kiusaaja on kyllä vaatinut häntä pakenemaan ja heittämään miehensä, mutta omatunto ei ole sitä sallinut. Vai onko hänellä siihen oikeutta? Laki kyllä antaisi hänelle eron — sellaisia asianhaaroja kyllä on ja on ollut pitkin matkaa. Mutta omatunto… Sitä paitsi hän on varma, ettei hän elä kauan. Hänellä on usein vaikeita tuskia. Varmaan häntä kalvaa jokin salainen tauti. Pastori jätti sen jälkeen anoppinsa rauhaan ja oli hänelle ystävällinen, mutta tunne kauppaneuvosta kohtaan ei lauhtunut. Appi ja hän eivät enää vaihtaneet ainoaa sanaa.

Pian tuli Hellä-täti Montosten autolla pappilaan käymään. Marja-Lisin taulu oli silloin kunniapaikalla salin seinällä ja ihmeen tunnelmallinen se siinä oli keväthämyineen ja esineineen, jotka aavistuksen tapaisina kohosivat taivaanrantaa vastaan. Ei saattanut tietää, olivatko ne eläviä vai kuolleita esineitä. Ihmeellinen taulu joka tapauksessa oli.

Marja-Lis — niin, häneltä ei ollut tullut aivan hyviä uutisia. Heidän oli täytynyt lähteä hermosairaalaan, kreivi oli suorastaan hermosairas. Tiesihän sen, niin vanhaa ja hienoa sukua kuin hän oli. Mutta Marja-Lis eli kuitenkin hyvässä toivossa, hän maalaili ja hoiti miestään. Se oli erinomaisen kaunista seutua, missä parantola oli.

— Nuori Maire, nuori Maire, minun sieluni lapsi! huudahti senatorska ja levitti sylinsä veljentyttärensä tytärtä kohti. — Ihana sinä olet ja mahtava! Nuoruus sinä olet… No, oletko tutkinut Ofeliaa? Et, no mitä olet tehnyt?

— Niin, mitä olen tehnyt? sanoi Maire, itsekin ihmeissään siitä, ettei todella tietänyt, mihin päivät olivat kuluneet. — Olemme uineet ja leikkineet, tehneet huviretkiä, olen ollut lasten kanssa… vähän neulonut… Isä olisi pannut puutarhaan kitkemään, mutta äiti pelasti minut siitä…

— Olet lihonut ja päivettynyt — aijaijai! No, kyllä se menee pois. Nuori Maire, nuori Maire, muista, että olet Montonen, sinusta täytyy tulla jotakin suurta…

— Täti hankkii minullekin kreivin! sanoi Maire nauraen.

— Jumala varjelkoon, huusi hänen äitinsä, — en minä tahdo, että Mai-rukkani joutuu ulkomaille. Pääasia on, että hänestä tulee onnellinen ihminen.

Hellä-täti oli vakuutettu siitä, että näyttämö oli Mairen ala, näyttämöä varten hän oli syntynyt. Heissä oli, kaikissa Montosissa, taiteilijaverta, turhaa oli heidän yrittääkään muille aloille.

— Ei, ei, ei! kielteli äiti, mutta hänen kasvojensa hymystä kuulsi läpi, että hänestäkin sentään olisi hauskaa, jos hänen tyttärensä olisi kuuluisa. Kahden kesken Hellä-tädin kanssa hän kiertäen kaartaen kyseli Mairen ystäviä. Kutka olivat herrat Tauno Sormunen, Ossi Latvala ja Ola Borg? Jaa-a, ne olivat sen hirttämättömän Ina Tornellin ystäviä ja sitä tietä oli Maire joutunut tekemisiin heidän kanssaan. Velkaantunut Sormunen toimi asianajajana ja etsi rikasta rouvaa, Latvala ajeli autossa ja ratsasteli kaupungin lähistöllä — Mairekin oli yhteen aikaan rukoilemalla rukoillut, että saisi ratsastuspuvun ja voisi alkaa ratsastaa —, häntä sanottiin maisteriksi ja liikemieheksi, taloja hän osteli ja myi. Hiljan hän oli eronnut rouvastaan ja liehitteli nyt Mairea. Borg — hän oli aputoimittajana pilalehdessä, nimittäin piirtäjänä, ja runojakin hän teki, nimittäin hävyttömiä pilarunoja. Ruuprehtistakin hän oli tehnyt iljettävän runon, jossa syytettiin senaattoria suosikkijärjestelmän ylläpitämisestä. Vihoviimeinen oli Borg. Saattoiko Mairella todella olla jotakin tekemistä sellaisen kanssa? Ja äiti sai vielä kuulla Ina Tornellin huonon seuran vaikuttaneen, että Mairelle oli tullut erinäisiä huonoja tapoja. Oli tapahtunut, että… Mutta siitä nyt ei ensinkään tarvinnut käydä levottomaksi, sillä Maire oli todellinen Montonen, hänen sielunsa oli pohjaltaan puhdas kuin lähteen kaivo. Niin, ompelijatar, jota hän, Hellä-täti, oli käyttänyt vuosikausia, oli kadottanut hyvin kauniin pitsikauluksen, jonka hän oli saanut mailiksi eräästä liikkeestä. Ja hän tuli kysymään sitä heiltä, koska ei kukaan muu sinä aamuna ollut käynyt hänen luonaan kuin Maire. Tietysti hän, Hellä-täti, suuttui silmittömästi ja ajoi ulos ompelijattaren. Mutta kaulus löytyi Mairen laatikosta! Hän sanoi sen tarttuneen kiinni nappiinsa ja tulleen laatikkoonsa ilman että hän tiesi. Tietysti ei enää voinut ompelijattarelle tunnustaa, että se todella oli heillä, sehän olisi luonut ruman varjon koko taloon. Senatorska oli tarjoutunut maksamaan kauluksen, mutta ompelijatar taas ei huolinut rahoista — ylpeytensä piti olla kullakin! Käyttää kaulusta myöskään ei voinut — ehkä sentään jonkin ajan perästä saattaisi sanoa tuoneensa sen ulkomailta. Jahka hän lähtee tervehtimään kreivillistä herrasväkeä, niin hän voi sen tehdä ja samalla tuoda jotakin korvaukseksi ompelijattarelle. Ikävä juttu se oli. Ja kaikki tyynni oli Ina Tornellin syy. Ja mikä veli hänellä oli — täydellinen elostelija… Maisteri? Johan nyt vielä…

Pastorska oli kuullut tarpeeksi käydäkseen levottomaksi. Mutta hän ei uskaltanut mitään sanoa tyttärelleen ja vielä vähemmin miehelleen.

Senatorskan mukana oli tullut pulska nuori autonkuljettaja, joka joutui odottamaan pappilassa pari päivää. Tämä herra makasi yöt pukkisängyssä kansliahuoneessa ja päivät nurmikolla, silloin kun hän ei ollut kyyditsemässä talonväkeä pienille huviretkille pitkin pitäjää. Hän pani pappilan naispuolisten palvelijoiden päät kerrassaan pyörälle, jopa kylän tytöt kuuluivat koettaneen saada aikaan tanssejakin voidakseen nauttia korean "sofföörin" seurasta. Kaikkein merkillisintä oli, että Maire nämä kaksi päivää istui autonkuljettajan rinnalla oppiakseen ajamaan autoa ja antoi nuoren miehen nurmikollakin pitää itselleen luentoa auton kuljettamisesta. Sekä äidin että Hellä-tädin täytyi tavantakaa käydä huutamassa häntä pois. Ja omin käsin hän kantoi autonkuljettajalle kahvia nurmikolle. Häntä ei mikään pidellyt, hän meni. Palvelustytöt olivat hänelle mustasukkaiset, koko pitäjä puhui hänestä ja autonkuljettajasta. Äiti odotti odottamalla hetkeä, jolloin vaarallinen mies lähtisi tiehensä. Isä tuli kotiin viime hetkessä, häneltä täytyi silloin salata Mairen ajattelemattomuus niin hyvin kuin suinkin. Jos hän olisi saanut siitä vihiä, olisi Mairelle koittanut kovat päivät, puutarhatyöllähän hän aina tätä uhkasi. Äidillä ei ollut helppoa.

Hellä-täti oli niin hyvä, hän lohdutteli kaikin tavoin. Ina Tornellin vaikutusta se vain oli, kyllä lapsi kotinsa ja heidän, Nenónien, kodin puhtaassa ilmapiirissä taasen tulisi omaksi itsekseen, todelliseksi Montoseksi, jolle pyhä, puhdas taide oli veressä. Fanni Vasamastakin oli Hellä-tädillä täysi työ. Sillä Fanni lausui suoraan julki epäilyksensä, onnistuisiko hänen tehdä Urhoa onnelliseksi. Urho oli niin hyvä ja rakasti häntä niin suuresti, mutta Urho oli heikko ja hänen ystävänsä olivat voimakkaat. Nytkään, kihlausaikana, ei Urho ollut jaksanut tyytyä häneen, vaan… Niin, mitäpä siitä puhui, minkälaisessa tilassa hän palasi liikematkoiltaan! Hellä-tädillä oli ihmeellinen kyky lohduttaa ja vakuuttaa: ennenkuin hän läksi, oli Fannin ja Urhon hääpäivä määrätty.

Niin ikään alkoi käydä huolestuttavaksi, ettei Erkki, niin tohtori kuin olikin, saanut suurempaa pappilaa. Tulot kävivät suorastaan riittämättömiksi, kun useammat lapsista tulivat kouluikään. Olihan Erkki kyllä hyvä saarnamies — miksei hän saanut ääniä? Moneen monituiseen paikkaan hän oli käynyt saarnaamassa vaalia. Erkki oli tullut oikein synkäksi. Ei hän puhunut huolistaan, mutta tietysti Aino näki, ettei hän ollut onnellinen. Illoin he usein nukkuivat sanomatta toisilleen hyvää yötä. Varmaan Erkki suri, ettei päässyt suurempaan paikkaan. Isältään ei Aino tahtonut pyytää rahoja, hän kun oli saanut maksaa niin suuria summia Urhon vuoksi. Eikä isä pitänyt Erkistä, enempää kuin Erkkikään isästä. Isä oli toivonut Erkistä piispaa — eikä hän vielä ollut edes kirkkoherra!

— No mutta Aino, sinä suuri lapsi! huudahti Hellä-täti. — Tämähän on suorastaan Korkeimman huolenpitoa: Erkki on tietysti määrätty pääsemään isänsä pappilaan. Sinnehän sinä olet kiinnitetty niin monien muistojen siteillä, siellä on Maire syntynyt ja kastettu… Vanha rovasti kaatuu pian ja silloin on pappila teidän! Sen minä takaan.

Pastorska tuli niin iloiseksi, että itki. Ihmeellinen rakkaudessaan oli
Hellä-täti.

Hellä-täti myöskin keksi, ettei sitä intresanttia vanhaa herraa siellä Kairalassa, sitä Judasta, pitänyt jättää sinne rauhaan lahoamaan. Maire oli lähetettävä valloittamaan hänet, ei ikinä hän voisi vastustaa Mairea. Nyt, kun kasvattitytär oli kihloissa, se oli tärkeämpää kuin koskaan ennen. Tietysti ukko halusi antaa hänelle myötäjäisiä ja hänen lapsilleen perintöjä. Totisesti: oli kohtuullista, että omaiset jakoivat tuon vieraan naisen kanssa, joka muutenkin oli nakertanut omaisten varoja. Aino toisti Hellä-tädille, mitä hän jo moneen kertaan oli kuullut, että Jutte-eno oli mennyt antamaan pois suuren määrän varoistaan eri ihmisille. Ensinnäkin rengilleen, jonka rikkaus oli tehnyt aivan hulluksi. Hän, hän ei ostanut itselleen maata ja mökkiä, vaan kätki rahat jonnekin, josta ei itsekään niitä löytänyt, ja kierteli nyt kerjäten pitkin pitäjää. Sidonia-täti oli aikoinaan koettanut vaikuttaa häneen saadakseen pelastetuksi heille kaikille edes ne rahat, jotka Jutte-eno oli antanut hänelle! Mutta tuo renki oli ollut aivan kauhean saita, hän ei raskinut syödäkään, sen jälkeen kun tuli rikkaaksi. Tietysti se oli sulaa hulluutta.

No, Jutte-eno ei siis kuitenkaan nainut tuota kasvattitytärtä, niinkuin oli päätelty. Ja nuo kolme naista kolmesta eri sukupolvesta, Hellä Nenón, Aino Rauhaniemi ja Maire kävivät taasen kerran läpi pääpiirteet jutussa, jonka ylläpitämiseen suvun kesken oli vuosikymmenen aikana tuhlattu niin paljon intohimoa ja sanoja. Kuinka Jutte-eno oli nuortunut saadessaan tytön kattonsa alle. Ja kuinka hellästi he toistensa sairastaessa olivat hoidelleet toisiaan, ensin sairasti tyttö ja sitten sairasti eno. Ja vanhan palvelijan, sen he hoitivat yhdessä. Maire muisti, kuinka hän kerran oli nähnyt sedän taluttavan, tai puoleksi kantavan Annan pihan poikki, missä Anna oli valvonut sairaan palvelijan luona. "Viekää hänet nyt jo sairaalaan", oli Ruut-täti sanonut. "Hän tahtoo kuolla kotona", vastasi setä ja selitti hämillään, ettei Anna ollut riisuutunut kolmeen yöhön. "Minä onnittelen!", huusi Ruut-täti ilkeästi, kun pari astui ylös portaita. Anna oli todella pitkän aikaa ikään kuin kasvussaan pysähtynyt, niin että he olivat niin samankokoiset. Hänhän sairasti vuosikauden tuo Saarlotta, ennen kuin kuoli, sairaanhoitajilla oli siis yllin kyllin tilaisuutta talutella toisiaan pois valvottujen öiden jälkeen. Liikuttava oli myöskin tuo huvimatka, jonka he joka vuosi tekivät tytön vanhempien haudoille. Kuka sitä olisi uskonut, kun tuo mustapukuinen äiti lapsineen silloin kerran astui samaan rautatievaunuun Montosten ja rauhaniemeläisten hääseurueen kanssa, että heistä tulisi sellainen vastus! Mikä heidät silloin sinne toikin. Jos olisi aavistanut, niin olisi vartioinut vanhaa herraa. Kun rakkaus oli tullakseen, niin ei vuosikymmenien ikäero vaikuttanut mitään. Jutte-eno ei nykyään ollut ensinkään vanhemman näköinen kuin seitsemäntoista vuotta sitten. Ja Sidonia-täti vakuutti, että hän ikänsä oli ollut samanlainen… Oli ollut hullunkurista: Maire oli lapsellisuudessaan kerran pappilassa isoisän ja mummon luona käännellyt salin peilin edessä ja kysynyt Annalta, oliko hän kaunis. "En minä tiedä", vastaa Anna ja tuijottaa häneen, pää kallellaan. "No, kai sinä nyt tiedät, mikä on kaunista, mikä rumaa. Onko esimerkiksi sinun Juttesi kaunis vaiko ruma?" "Minun Jutte-setäni on kaikista kaunein!" huutaa tyttö aivan tosissaan. Kaikki kolme purskahtivat he suureen nauruun, kun Maire kertoi tämän. Kyllä varmaan enon tarkoitus, silloin kun hän rengilleen antoi tuon mielettömän summan, oli ollut tukkia hänen suunsa, ettei renki juoruaisi elämästä, mitä vietettiin Jutte-herran ja hänen kasvattityttärensä kesken. Kuka tiesi myöskin, miten paljon hän oli tuhlannut tytön köyhille omaisille. Ei hän ollut tyhmä, Jutte-eno, oikea Juudas hän oli. Sidonia-tätihän oli uskonut, niinkuin kaikki muutkin siihen aikaan, että hän oli hullu — sehän olisi ollut lieventävä asianhaara, tietenkään ei maailman tuomio olisi voinut kohdata hullua niin kovana kuin viisasta. Sen johdostahan Sidonia-täti oli koettanut saada häntä holhouksen alaiseksi, niin, ja mielisairaalaan. Mutta nyt keksi Jutte-eno keinon. Hän keksi pankin, Omankodin Pankin. Mahtoi olla tuskallista Sidonia-tädille, kun lääkäri, jonka piti toimittaa hullu mies sairaalaan, tutkittuaan hullun ja keskusteltuaan hänen kanssaan tuli siihen johtopäätökseen, että hän oli aivan viisas, jopa harvinaisen viisas. Tuo hänen fiksu ideansa, pankki-idea, oli viisaan ihmisen suunnitelma. Niin, ei se tietenkään ollut hauskaa Sidonia-tädille eikä kenellekään muullekaan. Mutta sen jälkeen oli Jutte sitten luonnollisesti saanut toteuttaa viisaan-ihmisen suunnitelmaansa. Hän oli antanut rahoja kaikenlaisille nuorille pariskunnille omien palstojen ostamista ja kotien rakentamista varten. Kokonainen siirtokunta oli jo kohonnut Kairajärven ympärille. Noiden ihmisten piti ensin olla pitkähkön aikaa työssä hänen luonaan, tai piti heidän näyttää todistukset työkyvystä ja kunnollisuudesta. Sitten he saivat lainan — ei lahjaa, niinkuin hullu renki oli saanut. Laina otettiin pankista, joka Jutte-herran kuoleman jälkeen oli lankeava pitäjälle. Hän oli viisas, Jutte-setä: pankin avulla oli hän voittanut puolelleen pitäjän. Ja niin ovat ne perinnöt huvenneet.

— Kauniin hopeisen tarjottimen sain kuin sainkin kuitenkin houkutelluksi vanhalta ketulta, sanoi senatorska nauraen, — sen joka on sinulla, Aino. Komea häälahja se olikin. Mutta että hän olisi jättänyt rakkaan Annansa kokonaan ilman perintöä, se ei mahdu minun päähäni. Eikö se sulhanenkin ole jonkin verran varoissa, koska aikoo konttoristista maisteriksi. Ei, ei Jutte-sedän perintöjä jätetä heille yksin, kyllä he saavat jakaa ne meidän kanssamme. Kuulkaas nyt, te rakkaani, te Montoset, te minun sieluni heimolaiset. Mairehan ei ole niin moniin aikoihin käynyt pappilassa, eivät siellä lainkaan tiedä, miltä sinä nyt näytät, sinä ruusunnuppu — sinä lähdet intresantin vanhan herran luo. Se on suolainen, äreä ukko, mutta tuollainen väritäplä harmaassa yhteiskunnassa. "Farbenilecken", sanovat taiteilijat. Maire valloittaa linnoituksen ja tuo aarteen omaisilleen.

Hellä-täti oli todella ihmeellinen lohduttamaan ja keksimään keinoja. Ruupreht oli käskenyt sanoa, että kun isäukko, vanha rovasti, kallistaa päänsä — silloin on Erkin hetki lyönyt. Ihmeellisesti Ruuprehtkin jaksoi muistaa muiden ihmisten asioita.

* * * * *

Maire tuli käymään vanhaan pappilaan, vaikk'ei juuri siinä tarkoituksessa, että hän valloittaisi rikkaan eno-sedän. Hän tuli vain tervehtimään isoäitiä ja isoisää.

He olivat hyvissä voimissa ja talo täynnä lapsia, lapsenlapsia ja lastenlasten lapsia. Isoisä oli kauniimpi ja kunnianarvoisampi kuin koskaan. Maire ei valehdellut, kun hän sanoi, että miltei teki mieli langeta polvilleen hänen eteensä. Isoäiti taas oli iloinen ja herttainen niinkuin aina, hänen ylähuulessaan oli nyt niin paljon haivenia, että ne muodostivat täydellisen parran. Mutta se kuului mummolle, juuri sellaisena mummo oli suloinen ja rakas. Heti syleillessään heitä Maire, "kymmenes lapsenlapsi", tunsi heidän katseissaan sen ihailun, johon hänen kauneutensa oli tottunut ja jota vailla ei hän enää voinut elää. Hän tunsi vanhusten ajattelevan: tämä on kaikista lapsenlapsistamme kaunein ja rakkain. Ja tässä lämmön ja ihailun suotuisassa ilmassa kävi hän taipuisaksi ja sopeutui heti ympäristöönsä. Häneen tuli jotakin niin tasaantunutta ja arvokasta, että hän itsekin ihmetteli. Hän liikkui kuin mikäkin pikku äiti keskellä niitä monia nuoria tätejä, setiä ja serkkuja, jotka öisin täyttivät pappilan suojat, päivin vilahtelivat puutarhassa ja vesillä, rannoilla ja teillä, ja aterioiksi kokoontuivat nälkäisinä ja meluten ruokasaliin. Pitäjäläiset lähestyivät ikään kuin arkaillen porttia, tuntui siltä kuin he mieluimmin olisivat tekeytyneet näkymättömiksi, suorittaessaan matkan pihamaan poikki kanslian ovelle ja taasen takaisin. Jokin kaupunkilaisvesa nuorta Rauhaniemien polvea oli kerran kysynyt, minkä tähden noita vieraita ihmisiä käy täällä vaarin ja mummon huvilalla. Elämää ja liikettä oli pappilassa. Kolmattakymmentä henkilöä istui aterialla suurten pöydässä ja toistakymmentä lasten pöydässä, hoitajattaret mukaan luettuina. Apulaistakaan ei puuttunut, hän oli kuitenkin kihloissa, vieraissa kihloissa, siis ei kenenkään Rauhaniemen kanssa, ja itserakas hän oli ja ärsyttävän pyhä. Hän oli ainoa, joka täällä heti herätti Mairessa syntisen halun nolata ja vastustaa. Muuten pappilassa oli kerrassaan suloista. Maire sai nukkua niin kauan kuin häntä halutti, ruoka oli ihanaa, tuli syödyksi niin paljon, että vaatteet kävivät ahtaiksi. Paremmin kuin kaikkien noiden nuorten seurassa viihtyi Maire kuitenkin isoisän ja mummon kanssa. Hän hiipi tuon tuostakin isoisän työtuolin taakse ja ojensi valkeassa kädessään, kuin missäkin jalossa maljassa, suuria hehkuvia marjoja hänen vanhojen kirjojensa aukeamille. Tai hän istui mummon kanssa verannalla ja ompeli sohvatyynyä isoisälle. Mummolla ei ollut paljon aikaa, hän tuli keittiöstä vain vilvoittelemaan, ja silloin häntä huvitti kuunnella Mairen kertomuksia kaikista niistä huomatuista henkilöistä, jotka liikkuivat Hellä-tädin salongissa. Ohhoh, vietettiinpä siellä mondeenia elämää! Onnellista, että Maire oli säilynyt vakavana ja puhtaana… Isoäiti taas puolestaan kertoi paikkakunnan asioita, tuon tuostakin palaten Kairalaan, missä oli tehty niin paljon uudistuksia ja parannuksia — ei silti että hän olisi niitä nähnyt, hän ei kahteen vuoteen ollut käynyt entisessä kodissaan. Kaksi vuotta sitten — niin, juuri silloinhan Mairen isä oli saanut maksaa Urho Montosen puolesta — hän oli käynyt pyytämässä veljeltään paria tuhatta lainaksi — ei edes lahjaksi — eikä tämä ollut antanut. Oli iljennyt sanoa, ettei hänellä ole… Niin, ja nythän kasvattityttären sulhanen oli siellä "lukemassa". Kyllä sen lukemisen tiesi! Tämä heidän apulaisensa oli saanut päähänsä, että neiti Nieminen laulullaan korottaisi jumalanpalveluksen juhlallisuutta kirkossa. Hänellä oli kyllä kaunis ääni, mutta hänhän oli jumalankieltäjä niinkuin Jutte-enokin, eihän toki sellaista sopinut viedä kirkkoon. Isoisä olikin päättänyt kieltää sen.

— Onko hänellä niin kaunis ääni? kysyi Maire.

— Niin, tuntijat sanovat. Hellä-tätihän hänet keksi.

— Aina mummo tekee jotakin työtä, aina käsissä sukkakudin…

— Niin, sehän on minun iloni kutoa teille kaikille…

— Tekisi mieleni suudella noita ahkeria käsiä.

Mummo hymyili. He siirtyivät puhumaan Jutte-enon hulluudesta. Saattoiko nyt pitää viisaan tekona mennä lahjoittamaan vanhalle nuuskaiselle miehelle kymmeniä tuhansia markkoja? Joka tapauksessa oli noloa ja ilkeää, kun ei lääkäri löytänyt sedästä mitään vikaa. Olisipa miltei saattanut luulla, että ukko pisti jonkin tuhantisen lääkärinkin kouraan. Tietysti ei, mutta sellainen ajatus olisi saattanut tulla.

Maire huojutti päätään. Hän piti asiaa aivan selvänä. Sellaisia ne olivat, ei kehenkään saattanut luottaa!

* * * * *

Aattoa odotettiin pappilaan, rehtori Rauhaniemen vanhinta poikaa. Isoisä toivoi hänestä apulaista, eivät ne olleet onnistuneet nämä viimeiset apulaiset, tämäkin oli niin uudenaikainen ja maallinen. Aaton piti pian valmistua, hän saattoi jo tänä kesänä saarnata.

Kylällä korjattiin heinää, paahtavaa sydänkesän taivasta kohti kohosi heinäseipäistä pölyävä tuoksu ja naisten huivit ja miesten paidanhihat helottivat vihreillä kentillä. Pappilan kotiniityn ladossa temmelsivät, korjuuväen ollessa aterialla, lapset, kieritellen heinissä ylös ja alas. Maire istui päivänvarjoineen ovella, varoittaen heitä loukkaamasta itseään. Hän oli uninen ja kyllästynyt, viikon oli nyt kestänyt tätä yhtä ja samaa eikä mitään vaihtelua ollut tiedossa. Raukein silmin hän katseli peltojen yli Kairalaan päin, missä tuuheiden vaahterain lomitse saattoi erottaa kattoja ja keltaisia ja punaisia rakennuksia. Kasvillisuus tuntui siellä olevan rehevämpi kuin muualla. Hänen täytyi kuin täytyikin päästä näkemään Annaa ja Annan sulhasta, täytyi keksiä jokin keino, millä houkuttelisi isoäidiltä suostumuksen. Hän oli utelias näkemään, millaisen se pyhä Anna nyt oli löytänyt. Kaikki vakuuttivat, ettei eno-sedällä enää ollut mitään — hän oli heittänyt rahansa järveen ja ne olivat kohonneet rannoille ja muuttuneet punaisiksi kodeiksi, niin sanoi kansa. Mutta Mairen korvissa soivat Hellä-tädin sanat: se ei mene minuun, ettei hän olisi jättänyt rakkaalle Annalleen jotakin perintöä… No niin, ja vaikk'ei olisikaan ollut mitään toivossa, niin hänen nyt teki kuin tekikin mieli uteliaisuudesta ja vaihteen vuoksi mennä Kairalaan.

— Vai taas olette te toistenne tukassa, junkkarit! huusi hän Einolle ja
Aarnelle, rehtorin ja tohtorin pojille, jotka aina tappelivat.

Luulla vain, että he tottelivat. Kierien ladon nurkkaan höyhensivät he toisiaan eivätkä tahtoneet erota, vaikka Maire päivänvarjonsa päällä koputteli heitä kylkiin ja koetti erotella heitä.

Ja taasen istui tyttö varjossa paahtavan auringonpaisteen laidalla ja tähyili kylälle päin. Juuri kun ruokakellot kartanoista alkoivat soida, vuoroin sieltä, vuoroin täältä, keksi hän tomupilven tiellä, tomupilvessä rattaat ja rattailla valkoisen lakin. Ja käsitti, että Aatto tuli, Aatto-serkku.

He kohtasivat tomuavalla tiellä, serkku astui alas ja verkkaan he rinnan kulkivat ohi ladon, missä yhä meluttiin, ja ohi tervehtivien miesten ja naisten, jotka palasivat työmaalleen. He puhelivat jokapäiväisistä, tyhjänsanovista asioista ja tuskin tiesivät mitä he puhuivat, sillä ensi hetkestä lähtien olivat he ilostuneet toistensa tapaamisesta, tietäneet, että he olivat läheisiä omaisia, miltei kuin veli ja sisar, ja että jokin ihana ja riemuinen aika oli heidän edessään. Läpi ovien ja seinien, kautta kaikkien etäisyyksien tunsivat he sittemmin yhteenkuuluvaisuutensa, eivätkä mitään muuta toivoneet, kuin että kaikki muu hukkuisi ja he jäisivät kahden. Isoisä otti Aaton haltuunsa ja kahlehti hänet kansliaan työhön — Maire vihasi isoisää! Apulainenkin katsoi Aattoa virkaveljekseen ja vei hänet kanssaan kävelyille — Maire päätti verisesti kostaa apulaiselle. Oli raskasta istua mummon kanssa portailla ja kuunnella hänen ikuista panetteluaan. Haivenet hänen suupielissään hermostuttivat, Mairen teki mieli tarttua niihin ja repiä. Eräänä päivänä, kun apulainen ja Aatto olivat pitäjällä, rupesi hän houkuttelemaan mummoa mukaansa Kairalaan. Hän kietoi kätensä mummon kaulaan ja pyyteli:

— Mennään joukolla, mennään kaikki. Rakas oma mummo, onhan hän kuitenkin veli! Täytyy unohtaa, täytyy antaa anteeksi. Kostetaan hyvällä tuolle häijylle eno-sedälle. Minä tahtoisin suoraan sanoen houkutella häneltä jotakin itselleni, esimerkiksi ne kauniit kynttilänjalat, jotka seisovat salissa…

— Ohoh, lapseni, sinä luulet, että se onnistuu! huudahti mummo. — Ei — vieras ne saa, vierasta kotia ne tulevat koristamaan, konttoristin herrasväki ne saa! Ja se on sentään synti, sillä onhan vanha koti ollut minunkin.

Mummo katsahti Maireen. Hänen läpikuultavat sieraimensa värähtelivät ja suupielissä karehti viekas pieni hymy.

— Entä jos sinä saisitkin jotakin sieltä pelastetuksi! Mitä enemmän, sitä parempi. Tulisivatpahan tavarat siten omaisille. Olen kipeä, kun ajattelen, että tuo vieras ne saisi.

Maire, Lea ja Rauha läksivät Kairalaan. Oliko täällä todella rehevämpää kuin muualla? Vaahterat kahden puolen tietä kohtasivat toisensa ylhäällä ja muodostivat niin tiheän katoksen, että helteinen paahde vain läikkinä pääsi hiekalle. Lehdet olivat suuria kuin ihmisen kämmen ja seisoivat liikkumattomina tyynessä iltapäiväauringossa. Talo oli äänetön, miltei kuin kuollut. Ei näkynyt ketään ihmistä, olisi saattanut luulla, ettei täällä asunutkaan ihmisiä, ainoastaan kasveja. Kasvit rehottivat ja hallitsivat. Kaalit, lantut ja perunat olivat harvinaisen suuria, jokainen taimi kasvoi erikseen puhtaassa mullassa, näytti siltä kuin jokainen perunakin olisi ollut yksilö. Päivänpaahtamalla rinteellä hautuivat kurkut, kurpitsat ja pumput. Olipa täällä todella komeaa. Ja mitä muutoksia pihamaalla oli tehtykään! Villiviini oli taivutettu muodostamaan kaaria, pylväitä, solmuja, kiehkuroita ja säteitä. Ja seinät olivat niin kokonaan sen peitossa, että vain ikkunat kärpäsverkkoineen näkyivät. Korkeat ruusupuut valkeine ja punaisine kukkineen seisoivat vakavina ryhminä keskellä hienoista, sametinpehmoista nurmikkoa ja portaiden edessä yleni kukkalava, niin täynnä vihantaa ja värejä, että tytöt sanattomina jäivät siihen katsomaan. Ja vieläkin ihmeellisempää olivat ne hiljaiset orvokkikentät, jotka kaartelivat nurmen laidassa kahden puolen hiekkakäytävää. Kukkaiskasvot katselivat viisaina ylös vihannasta, ikään kuin niiden takana olisi ollut kärsivä ja tunteva sielu. Nämä kukkaset täällä todella tuntuivat muodostavan elävän asujamiston. Ei, keittiössä helähtelivät kattilat ja puutarhasta kuului ääniä. Polkua rakennuksen kulman taakse astui naisia, kantaen käsissään suuria vadillisia mansikoita. Ja nyt alkoi keittiöstä kuulua puhetta. Anna tuli ikkunaan ja näki vieraat. Hän ilostui, kaikesta päättäen.

Heillä oli tänään marjatalkoot. Nämä hyvät naapurinvaimot olivat auttamassa. Ja vielä mitä: oppimassahan he olivat ja syksyllähän heidän piti saada mansikantaimia! He oikaisivat neidin sanoja, iloisesti nauraen. No niin, pantiin säilyyn mansikoita ja myöskin kaikkein varhaisimpia herneitä. Anna ei ensinkään voinut antaa kättä, vieraat ottivat häntä kiinni ranteesta. Eivätkö nämä mansikat nyt olleet suurenmoisia, eikö ollut ihmeellistä, että maa tuotti tuollaisen hehkuvan, lemuavan hedelmän. Liedellä höyrysivät kattilat ja pöydät olivat täynnä marjoja. Niitä keitettiin sekä sokeriin että ilmanpitäviin lasiastioihin. Mansikat sisälsivät paljon rautaa. Kolme kertaa kesässä heillä oli tällaiset säilyketalkoot. He aikoivat alkaa elää pääasiassa vihanneksilla, koko tämä kulmakunta. Setä vakuutti, että ihmissuku tulisi paremmaksi, jos se heittäisi raatelevaisuutensa.

Vieraat istuivat keittiössä ja söivät mansikoita. Pari naapurinvaimoa perkasi mansikoita. Puhuttiin mansikoista, niiden kasvattamisesta, niiden sadosta ja säilyttämisestä. Ilma keittiössä oli mansikantuoksun kyllästämä. Nämä ihmiset mahtoivat olla eräänlaisessa mansikkahumalassa. Eräs vaimoista kertoi, että hänen pieni tyttönsä, joka kauan oli potenut pahaa ihottumaa, mansikoista oli saanut sellaisen puhdistuksen ruumiiseensa, että parani. Varmaan ei mansikka-aiheesta koskaan olisi tullut loppua, jolleivät pappilan tytöt olisi viekoitelleet keskustelua toisaalle. Maire tuli Annan luo, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja onnitteli häntä hänen kihlauksensa johdosta. Kai he saavat nähdä hänen sulhasensa?

Niin, Miikan, tottakin, hehän eivät olleet nähneet Miikkaa. Mitä kello olikaan, vieläköhän poika oli lukemassa? Ja tyyni, onnellinen hellyys kasvoilla kertoi morsian, että hänen sulhasensa luki kuumeisen kiireesti, luki keskellä kukkivaa kesää. Hänellä oli aina ollut niin palava lukuhalu, mutta ei ollut tilaisuutta tyydyttää sitä. Ja nyt hänet oli vallannut sellainen tiedonnälkä, että sille saattoi käydä aivan mustasukkaiseksi. Sitten he aikoivat matkoille, pitkille matkoille — minne, se oli vielä salaisuus.

— Niin kauas kuin muuttolinnut! sanoi Anna, ja hänen puheensa oli kuin laulua.

Maire tuijotti häneen ikään kuin hänen edessään olisi ollut jännittävä arvoitus. Hän unohti hetkeksi kaikki muut huoneessa. Mikä, mikä se olikaan tuo nainen?

— Te rakastatte kai toisianne hyvin paljon? sanoi hän viehkeästi.

Anna ei sanonut mitään, ainoastaan hymyili ja hänen silmissänsä lepäsi kokonainen onnen maailma.

Kuinka kummallista rakkautta! ajatteli Maire. Hän, Maire, oli jo niin paljon rakastanut, mutta ei koskaan tuolla tavalla. Heidän, Annan ja Miikan, ainoa suru oli jättää setä yksin siksi aikaa kun he olisivat ulkomailla. Mutta setä itse sitä niin kovin tahtoi, hän sanoi, että heidän molempien täytyi lähteä elämään omaa elämäänsä ja hänen päästä yksinäisyyteen.

— Muistakaa nyt sitten vain, alkoi Anna varovasti, puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan, ettei kukaan rupea yrittämään häntä mielisairaalaan. Hänellä ei enää ole mitään omaisuutta, ainoastaan tämä maa, mistä elämme.

Lea nosti niskaansa.

— Niin, kaikki on jaettu oikealle ja vasemmalle.

Annan silmät avautuivat suuriksi ja kipunoiviksi.

— Luukkas sai ilmaiseksi, setä katsoi hänellä olevan oikeuden saada. Mutta kukaan meistä muista ei ole saanut. On vaarallista saada ilmaiseksi… ja alentavaakin, sanoo setä. Tämän opetuksen ja monta muuta, ne me olemme saaneet.

Naiset jotka tekivät työtä keittiössä, nostivat päätään, ikään kuin vahvistaakseen Annan sanoja.

Onko hän pyhä vai tekopyhä? ajatteli Maire. Anna laski käsistään kauhan, millä hän oli kuorinut vaahtoa kiehuvista kattiloista ja koetti saattaa mielialaa vapaammaksi. Hän hymyili ja valikoi joitakin suuria marjoja tyttöjen lautasille.

— Että sinä jo olet noin suuri, sinä pikku Maire. Ajattele, että minä olen nähnyt sinut aivan pienenä. Muistan sen niin hyvin. Ja silloin minä suutelin sinua. Te teitte sen myöskin, Rauha ja Lea.

Rauha ja Lea eivät muistaneet. Mutta vanha muisto esiinkutsui Annassa omituisen hellyyden Mairea kohtaan. Hänen katseensa liukui hyväillen yli tytön kauniiden hiusten, hänen olisi tehnyt mieli silitellä niitä. Hänestä tuntui kummallisesti siltä kuin Maire olisi ollut orpo. Hän muisti, että Mairella oli isä, äiti ja suuri, mahtava suku. Mutta sittenkään ei hän päässyt siitä, että Maire oli suuresti jonkin avun ja hyvyyden tarpeessa.

Kun työ soi hetken vapautta, läksivät he kaikki puutarhaan, missä marjapensaat kypsyttivät terttujaan. Vadelmanrungot ylenivät kuin mitkäkin pienet puut. Salaatit, dillit ja persiljat olivat koristekasvien tapaan järjestetyt kapeihin kaareviin lavoihin. Niiden keskitse kulki punaisella hiekalla siroteltuja teitä. Pisimmän tien päässä oli ruusulehto, nimittäin sälemaja, jota punaiset ruusut kiersivät. Jokin pieni tumma olento työskenteli ruusujen keskellä. Hän kääntyi, kun tytöt äänekkäästi ilmaisivat ihastustaan. Se oli Jutte-eno tummansinisessä pumpulipuvussaan.

Hän ei ilostunut heidän tulostaan, toinen käsi täynnä kuivia piikkisiä oksia ja loppuunkukkineita ruusuja ojensi hän heille toisen kätensä, sanaa lausumatta.

— Kulta setä, sanoi Anna hellästi, — tämä on Maire, jonka vanhempien häissä me tutustuimme, sinä ja minä. Minä olen suudellut häntä, kun hän oli pieni.

Maire oli tehnyt syvän niiauksen. Jutte-herra vaikutti, käytyään käyräselkäiseksi, suorastaan satumaiselta siinä keskellä ruusutarhaa, kädessään okaiset oksat. Hän oli miltei kuin jokin kuoleman puutarhuri, joka hoitelee elämän ruusupuita. Maire rupesi rakastettavasti hymyillen ylistämään tätä ihmeellistä paratiisia, mihin hän oli tullut. Kuinka ihanaa mahtoikaan olla työskennellä täällä. Jutte katseli häneen toinen silmä kiinni.

— Minä olen kerran tarjonnut sinulle tointa tässä paratiisissa, kaalimatojen poimijana… Et taida muistaa. Omaisesi eivät ottaneet vastaan tarjoustani. Ehkä he eivät pitäneet arvossa kaalimatoja… tai paratiisia… tai sinua.

— Kuinka intresantti setä on, sanoi Maire ja hänen silmänsä pysähtyivät vanhuksen käsiin, — oikea Farbenfläcken! Kuinka olen iloinen, että tulimme tänne.

— Minä pidän arvossa sekä paratiisia että kaalimatoja ja itseäni, ja menen nyt poimimaan kaalimatoja.

Vanhus kokosi ruusunvarvut esiliinaansa, otti puutarhasakset, katsahti, molemmat silmät auki, työtään ja sitten, sulkien vasemman silmänsä Maireen.

— Joko sinun isäsi on pitänyt saarnan kolmesta ruususta? Muistuta hänelle tuota tekstiä ja mene itsekin silloin kirkkoon… Siitä on kauan, kun siitä oli puhe, sinä nukuit silloin vielä kaaoksessa. Ruusut olivat äitisi morsiuskukkavihosta. Joko sinä olet ollut utelias, joko olet katsonut elämän sisälle?

— Setä, keskeytti Anna, — mutta setä…

— Niin, niin. Kaalimadot ovat enemmän arvoiset kuin nautinto, joka on jäljelläpäin.

— Älä pelota pois meidän vieraitamme, sanoi Anna.

— No niin.

Ukko korotti päätään kyyristyneiden hartioiden sisältä, katsahti tyttöihin, toinen silmä kiinni, kasvot irvistyksessä, ja läksi, kädessään tukko niinisäikeitä ja puutarhasakset.

Tytöt silmäilivät ääneti hänen jälkeensä. Hän liikkui tummana täplänä punertavalla hiekalla, liukuen yli varjojen, joita puut loivat illassa, ja pujotellen pensaiden lomitse.

— Hän on käynyt vanhaksi, kuiskasi Rauha. — Hän ei tule elämään kauan.

— Niitä käsiä! ihmetteli Maire. — Aivan kuin joitakin lepän oksia.

Anna nyökytti päätään, kasvoilla miltei juhlallinen hymy. "Niillä käsillä on paratiisi luotu", tuntui hän ajattelevan, mutta hän ei sanonut mitään.

Maire kysyi, oliko Annalle riittänyt tämä maailma täällä. Paratiisihan oli talvet lumen peitossa. Annallahan oli niin kaunis ääni. Hellä-täti oli sanonut, että hänestä olisi voinut tulla suuri laulajatar.

— Kun me kerran pääsemme ulkomaille, minä ja Miikka, niin minä saan oppia laulamaan.

Hän sanoi sen tyynesti, mutta hänen kasvoistaan saattoi nähdä, että asia oli ollut hänelle kipeä. Ja hän lisäsi nauraen, että paholainen oikein oli saanut hänet valtoihinsa kirkossa, kun nuori pastori, rovastin nykyinen apulainen oli vienyt hänet urkulehterille laulamaan. Muutamina lepopäivinä hän oli ollut laulamassa ja hirvittävä halu hänessä oli syttynyt tulla laulajattareksi. Oikein sitä vastaan oli täytynyt taistella.

— Mutta kuinka hullua! huudahti Maire. — Alkaisit laulaa. Olisiko se sinusta synti?

— Kaikkihan riippuu siitä, millä mielellä mikin tehdään, sanoo setä aina. Voisihan olla onnellista jättää maailmalle suuri nimi — jos nimittäin olisi saanut riittävät lahjat. Voi myöskin olla onnellista elää itselleen, hiljaisuudessa, yksinkertaisuudessa. Ehkäpä silloin voi viedä enemmän mukanaan. Ja sehän on pääasia.

— Mihin viedä mukanaan? Avioliittoon?

— Ehkä siihenkin. Uneen, minä tarkoitan. Kuolemaan.

Lea rupesi nauramaan.

— Yhäkö te vieläkin nukutte tässä talossa ettekä tiedä kuolemasta mitään?

— Nukumme emmekä tunnusta kuolemaa, sanoi Anna. — Joskus sanoo setä illalla, että nyt hän menee nukkumaan hautaansa.

— Kauheaa!

Maire oli käynyt aivan kalpeaksi. Annan selittäessä, että he olivat siihen niin tottuneet, että se tuntui aivan luonnolliselta, parahti Maire äkkiä. Hän oli nähnyt vanhan käyrän miehen tulevan rannasta. Se oli kuin kuolema itse, se ei ollut setä. Ei, se oli Luukkas, hän palasi kalasta. Täällä vanhassa kodissaan hän taasen eleli, setä oli ottanut hänet takaisin. Silloin tällöin hänet valtasi suuri levottomuus ja hän läksi hakemaan aarretta, jonka oli hukannut. Kerran oli hän eksynyt metsään, koko talon väki etsi häntä. Niin, ja Riikka, hänkin oli jo hyvin huonona. Lottasaarin kuoltua hän oli tuntuvasti heikentynyt. Mutta hänhän jo olikin yli yhdeksänkymmenen vuoden vanha. Hän ei enää haluaisi olla muuta kuin ansarissa, siellä hän kai nytkin istuu viinipuiden alla, puoliunessa. Mutta ansarin ilma ei ole hänelle ensinkään hyvä, sillä se on kostea.

Tietysti tytöt vielä tahtoivat nähdä ansarin ja Riikan. Se se vasta oli merkillinen paikka. Kosteassa kuumuudessa kypsyivät siellä rypäleet, hautuen auringossa, jota ansarin ruudut tuntuivat kokoavan ja tiivistävän. Vanha vaimo oli kyyristynyt lavitsalle rypäleterttujen alla. Anna tarttui hänen olkapäähänsä.

— Herätkää nyt, Riikka. Täällä on vieraita. Kyllähän Riikka muistaa pappilan neidit, Annan ja Rauhan, Sidonia-neidin tyttäret.

— Jaa Sidonia-neidin…

— Niin, ja tämä on Maire, Erkki-pastorin tytär…

— Jaa, Erkki-pastorin.

Vanhus puhui laulavalla äänellä ilman hampaita. Anna talutti hänet pois.

— Täällä on pelottavaa, kuiskasi Maire. — Ei täällä ole mitään rajoja elämän ja kuoleman välillä. Tuokin eukko voisi kuolla kupsahtaa tänne ansariin ja mädäntyä. Hyi riiviö sentään. Saisipa nähdä sulhasen, niin pääsisimme menemään. Mutta ilman minä en lähde.

Anna huusi sulhasensa yläkerrasta tervehtimään. Sellainenko se oli miehekseen. Ei ruma eikä kaunis, vakava kalpea mies, joka heti tarttui Annan käsipuoleen. Heikot silmät hänellä nähtävästi oli. Hän ei sanonut sen vertaa, että olisi kuullut, millainen ääni hänellä oli, hymyili vain hajamielisesti, kun tytöt puhelivat, ja antoi morsiamensa vastata puolestaan. Ja Anna teki sen omituisen ujosti ja arvokkaasti. Se ärsytti Mairea. Sinä tekopyhä! ajatteli hän. Mies ei ollut sen arvoinen, että olisi viitsinyt häntä ruveta valloittamaan, mutta morsianta olisi sietänyt hiukan rangaista. Maire tähyili puoliummistettujen silmäluomiensa alta sulhaseen. Hölmö! — hän katseli silmälasiensa takaa kuin vastasyntynyt lapsi ja piteli lujasti kiinni Annan käsivarresta. Oijoijoi, mitä ikävää herrasväkeä!

Jokin nuori mies, nähtävästi renki, tuli pihamaalle, ruuvasi kiinni letkun vesijohtoputkeen ja suuntasi vesisäikeen istutuksia kohti. Pappilan tytöt nauroivat: he olivat nyt ymmärtäneet, minkä tähden kasvillisuus Kairalassa oli niin rehevä. He sanoivat hyvästi ja pyytelivät Annaa ja hänen sulhastaan pappilaan.

— Kiitoksia, sanoi Anna, — mutta emme me tule. Minusta ei koskaan ole pappilassa pidetty.

Hän ei sanonut sitä ensinkään katkerasti. Ei hän myöskään pyytänyt tyttöjä palaamaan. Ottaen toisiaan kädestä, astuivat sulhanen ja morsian käytävää ohi orvokkien ja ylös keittiön portaita. Koko Kairalan pihamaa välkkyi vesisuihkujen ja lukemattomien vesipisaroiden vallassa, joihin auringonsäteet taittuivat. Kauas tielle asti näkyi kummallinen välke, joka väreili talon yllä.

* * * * *

Eräänä päivänä olivat Maire ja Aatto suurella vaivalla päässeet eroon muista. Toinen oli kiertänyt alhaalta puutarhan kautta, toinen jyvämakasiinin ohitse läpi riihiportin. He kohtasivat toisensa vasikkahaassa keskellä risuja ja mättäitä eivätkä uskaltaneet hiiskua, sillä he kuulivat vielä toisten äänet, miten ne huusivat ja kutsuivat heitä.

— Maireee!

— Aaattooo!

Heidän sydämensä jyskyttivät, iltarusko loimotti heidän päänsä päällä, he löysivät toistensa kädet.

— Maireeee!

— Aaattooo!

Äänet lähenivät.

Kuin yhteisestä sopimuksesta läksivät he juoksemaan ja pysähtyivät tiheään lepikköön. He olivat niin lähellä toisiaan, että heidän sydämensä löivät vastatusten. Maire nosti kätensä pojan niskan ympäri ja taivutti alas hänen päätään. Heidän suunsa painuivat toisiaan vasten. He vaipuivat polvilleen ja läähättivät toistensa syleilyssä.

— Maireee! Maireee!

Nepä olivat itsepintaiset, nuo kiusanhenget. Poika nousi seisomaan ja nosti tyttöä kädestä.

— Älä nyt tule heti, kuiskasi Maire. — Koeta saada vene, että luulevat sinun tulevan järveltä. Emmekö voi huomenna tavata ladossa. Ovi ei vielä ole lukossa. Minä sanon, etten saa unta, jollen kävele illalla, ehdota sinä, että tulet saattamaan.

Poika ei päästänyt häntä lähtemään.

— Tämä on kauheaa, sanoi hän, — me valehtelemme ja petämme. Etkö ymmärrä, ettei minun ole lupa tehdä sitä.

— Et siis pidä minusta?

— Enkö minä pidä! Mutta toisen tai toisen meistä täytyy matkustaa pois, muuten… en tiedä, mitä tapahtuu!

— No minä matkustan, minä matkustan. Etkö tahdo edes sanoa minulle hyvästi? Siis huomenna ladossa.

Poika suuteli häntä rajusti ja työnsi hänet menemään.

Mietteissään, kädessä kimppu mustikoita isoisää varten asteli Maire riihiportista, ohi jyvämakasiinin pihamaalle.

Ruut-täti, Silja-täti ja vielä joku istui portailla. He nousivat heti ja läksivät tulemaan häntä kohti. Myöskin mummo ja isoisä tulivat. Kaikki olivat kalpeat ja itkettyneet. Mitä, mitä olikaan tapahtunut? He sanoivat sen hänelle vähitellen, varovasti, sanoma oli tullut monien puhelinkeskusten kautta: äiti oli äkkiä kuollut sydänhalvaukseen. Niin, niin, hänen, Mairen äiti oli kuollut. Tänään, nyt iltapäivällä. Oli tietysti joka suhteessa kiire, Hellä-tädin oli määrä huomenna matkalla kohdata Maire ja yhdessä hänen kanssaan tehdä hautajaisostokset sekä lähteä pappilaan.

Maire hillitsi itsensä hyvin. Tytöt ja tädit olivat varustautuneet miltei johonkin pyörtymiskohtaukseen, mutta Maire vain peitti kasvot käsillään ja istuutui. Kaikki häärivät hänen ympärillään, joku toi hänelle juomavettä, kietoi kastetun pyyhinliinan hänen otsansa ympäri. Itse asiassa ei hän käsittänyt, mitä oli tapahtunut eikä voinut itkeä. Hänen ajatuksensa alkoivat heti askarrella aivan käytännöllisissä asioissa. Miten tulisi nyt elämä järjestymään kodissa? Vaadittaisiinko, että hän, Maire, ottaisi emännän velvollisuudet? Mistä hän ehtisi saada vaatteet hautajaisiin? Siis ei hän huomisiltana enää saisi tavata Aattoa. Isoisä puhui Jumalan tahdosta, johon ihmisen täytyi alistua. Maire tuli yhtäkkiä ajatelleeksi ruumista, joka nyt makasi kotona, ja hän kylmeni pelosta. Mikäpä turva Hellä-täti olisi, hän pelkäisi varmaan yhtä paljon kuin hekin, lapset. Jos saisikin täältä mukaansa jonkun, mieluimmin Annan. Anna ei pelkäisi. Mihinkähän huoneeseen he olivat panneet äidin? Kammotti koko kotiinlähtö, koko koti. Vielä viimein, kun Maire saapui kotiin, oli äiti tähyillyt portilla, tullut aamulla häntä herättämään ja istunut hänen vuoteensa ääressä. Nyt…! Ja yhtäkkiä hän purskahti itkuun. Mutta hän ei unohtanut itseänsä, hän tunsi koko ajan, että hän oli hetken keskipisteenä. Häntä tarkoitti kaikkien hellyys ja huolenpito, hänen tuskastaan puhelivat kaikki kuiskaten. Miksei Aatto jo tullut? Eiköhän Annakin olisi kiirehtinyt tänne, jos olisi tietänyt, mikä suru oli kohdannut Mairea. Miksei Anna tullut?

Vihdoin asteli Aatto ylös rannasta. Kaikki mitä hän oli valmistanut selitykseksi, jäi sanomatta, sillä hän näki heti, hänkin, että suru oli astunut taloon. Kalpeana ja vaiteliaana liikkui Maire vaatekaappien ja matkalaukkunsa väliä, tuon tuostakin tarttuen kädellään kiinni otsaansa, ikään kuin selvittääkseen ajatuksiaan. Tyttö hymyili hänelle surullisesti, sanaa sanomatta. Aatto vaipui nöyränä tuolille ovensuuhun ja peitti kasvot käsiinsä. Raju tuska puistatti häntä. Maire tunsi hänen tuskassaan myöskin rajun hellyyden. Arvokkaana ja hajamielisenä asteli hän huoneessa, kantaen suruaan kuin ihanaa sädehtivää pukua, joka saattoi hänen kauneutensa astumaan esiin aivan erikoisen hurmaavana. Nuorukainen ovensuussa repi hiuksiaan ja voihki ääneensä. Maire tunsi hänen rakkautensa mielettömän kiihkon. Maire astui väsyneenä hänen luokseen ja kosketti hänen päälakeaan. Silloin tarttui serkku hänen käteensä ja peitti sen suudelmilla.

— Tule latoon, Maire, minun täytyy saada puhua kanssasi.

— En voi. Tule sinä hautajaisiin.

— Tulen!

Kaiken yötä tunsi Maire kuoleman kammottavaa läheisyyttä. Hän pelkäsi kotiintuloa. Ruut-täti läksi hänen mukaansa ja matkalla kohtasivat he Hellä-tädin mustassa puvussa ja aivan itkettyneenä. Kun hän näki Mairen, pääsi hänen tuskansa uudelleen valloilleen ja hän valitti hotellihuoneessa niin, että Ruut-täti kävi sulkemassa erinäisiä ovia.

— Oi Maire, minun henkeni lapsi, mikä suru! Minun orpolapseni, mikä suru! Voitko sinä ymmärtää tätä? Minä en vielä usko, minä en vielä ymmärrä. En usko, ennen kuin näen hänet kylmänä, ja kuitenkin pelkään häntä nähdä. En voi häntä nähdä! Oi, oi, oih! Mitä ajattelee Jumala? Onko mitään Jumalaa? Seitsemän lasta, seitsemän orpoa! Sinä tulet nyt olemaan heille äidin sijassa… oi sinä nuori Maire, sinä nuori ihana äiti! Mutta minä en sittenkään saa sitä päähäni, en ymmärrä sitä. Oi, oi, oih! Miten sinä voit olla niin tyyni, lapseni — hän oli kuitenkin sinun oma äitisi!

Jota rajummin Hellä-täti itki, sitä tyynemmäksi Maire kävi. Hän näki kasvonsa peilissä ja ihmetteli omaa itseään. Varmaan tulisi pitkä suruharso pukemaan häntä. Hän huomautti Hellä-tädille, että heidän täytyi lähteä ostoksille, koko perheelle oli hankittava surutarpeet, aikaa oli vähän. Hellä-täti käsitti tämän ja heti paikalla he alkoivat tehdä luetteloa. Tuli ratkaistavaksi, kenelle piti tilata suruhatut pitkine suruharsoineen. Mairella tuntui olevan aivan selvillä, että yksin hänelle kuului tuo pitkä musta huntu. Päivike oli liian nuori, hän ei sitä tarvinnut, ja tädit olivat kaikki liian etäistä sukua. Äidin äiti oli niin sairas, ettei hän tietystikään pääsisi liikkeelle.

— Mitä sinä ajattelet! huudahti Hellä-täti, — toki äitisi minulle oli läheinen kuin oma sisar, oma lapsi. Jos kenellä pitää olla syvää surua, niin minulla.

— Niin, sanoi Maire, huultaan purren, — täti tekee tietysti niinkuin tahtoo. Ajattelin vain, etten ole nähnyt missään hautajaisissa muuta kuin aivan läheisinten omaisten… Ihmiset voisivat kummastella…

— Mitä pitää minun kuulla! Eikö Aino Montonen ollut minun veljeni tytär, minun sieluni omainen? Tuskin hänen oma äitinsä oli häntä niin lähellä kuin minä. Tilasin hänen morsiuspukunsa, panin kruunun hänen päähänsä — ja nyt minä en saisi surra häntä. Sinä olet sydämetön, Maire, tätä en olisi sinulta odottanut.

Vihdoin piti Hellä-tädin myöntää, että tytär oli lähempänä vainajaa kuin täti, ja että Mairelle kuului pitempi suruhuntu kuin hänelle. Mairelle tilattiin hyvin kaunis suruhame ja hyvin kaunis suruhattu. Hänen kalpeutensa vaikutti, että hän nykyään muistutti korkeaa valkeaa liljaa. Laihtunutkin hän oli sitten eilisillan. Koko ajan hän ajatteli serkkua, Aattoa, miten hän tulisi olemaan nöyrä, hellä ja taipuvainen. Aatto oli kaunis, ei koskaan hän ollut suudellut niin täyteläisiä huulia.

Jota lähemmäksi kotia he tulivat, sitä kolkommalta tuntui. Sekä Hellä-täti että Maire pelkäsivät enemmän kuin he osasivat surra, kuoleman kammo vaiensi heissä kaikki muut tunteet. Suorastaan hirveää oli, kun he yösydännä saapuivat pappilaan. Missä huoneessa hän on? ajatteli Maire, tähdäten säikähtyneet katseensa ikkunariviin. Ja hän vahvisti mielessään päätöksen, jonka hän ensi hetkestä oli tehnyt: en tahdo häntä enää nähdä, en mistään hinnasta, en vaikka mikä olisi! Hillittynä tuli isä heitä vastaan. Hillittömästi itkien heittäytyi Hellä-täti hänen syliinsä ja toisti sen, mitä hän oli sanonut Mairelle sekä puhui paljon lisää. Joka lasta syleillessään hän puhkesi äänekkääseen valitukseen. Kovin äkkiä kuolema oli tullut. Toissailtana äiti oli ollut saunassa ja valittanut pahoinvointia, mutta hän oli nukkunut hyvin ja eilen hän oli ylhäällä kuten tavallisesti. Hän askarteli ruokasalissa. Palvelustytöt kuulivat kyllä kolahduksen, mutta eivät menneet katsomaan. Kun Päivike sitten tuli huoneeseen, makasi hän permannolla kuolleena. Tehtiin kaikki, mitä voitiin, lääkäri saattoi vain todeta, että hän oli kuollut sydänhalvaukseen. Kun isä ehdotti, että he menisivät katsomaan äitiä, huusi Hellä-täti, että Jumalan tähden: hän tahtoo säilyttää hänestä kuvan elävänä. Eikä Mairekaan mennyt. Onneksi äiti oli viety viimeiseen huoneeseen, oli monta huonetta välillä.

Jota enemmän taloon tuli väkeä, sitä helpommaksi kävi. Ja kun Aatto saapui, valtasi Mairen pyhä, puhdas onni. Aatto ei luopunut hänen rinnaltaan. He eivät puhuneet, mutta he tunsivat toistensa läsnäolon. Maire ikään kuin souti Aaton ihailussa, niinkuin se olisi ollut haaleaa kesäistä vettä. Yksinkertaisessa mustassa puvussaan, joka ulottui korkealle kaulaan asti, tiesi tyttö olevansa uusi ja entistä viehättävämpi. Tuo puku teki hänet ikään kuin siveäksi.

Viimeisenä yönä ennen hautajaisia makasivat Hellä-täti ja Maire lattialla lasten kesähuoneessa, alhaalla vuokraajan rakennuksessa. Koko päärakennus oli täynnä omaisia, joita koko päivän oli saapunut.

— Täti, kuiskasi Maire äkkiä ja nousi istumaan, — nukkuuko täti?

— En, sanoi Hellä-täti, — ajattelen häntä, en saa häntä mielestäni. Tässä pienessä pappilassa hänen piti kuolla, ehkei hän ollut oikein onnellinenkaan. Sinun isäsi on niin kylmä ja niin kylmiä ovat kaikki nämä Rauhaniemet. Toista olemme me Montoset, tulta ja hehkua. Ja minä kun aina lupailin hänelle suurta kaunista pappilaa. Olisi saanut vanha rovasti siitä aikoinaan kaatua, niin olisivat päässeet sinne. Etteihän vain menisikin isäsi uusiin naimisiin. Yrittäköönkin!

— Täti, keskeytti Maire, — ehkä se olisi hyväkin: kuka hoitaa lapset?
Isä näkyy ajattelevan, että minä jäisin kotiin. Mutta sitä en minä
tee, enhän, täti, enhän voi keskeyttää koulua, se olisi minun surmani.
Teidän täytyy selittää isälle, etten minä voi!

— Mitä sinä sanot? Eikö sinussa eläkään äitisi henki, Montosten henki, eikö sinulla olekaan omaatuntoa? Vai naimisiin sinä toivotat isääsi, ja tuolla makaa vielä äitisi maan päällä. Nuori Maire, nuori Maire…!

— Mutta täti ei nyt kiihdy. Enhän minä nyt tarkoita kenen hyvänsä kanssa. Eikö se vielä ole vapaana se Annan sisar, joka on ollut isän nuoruudenlemmitty…? No niin, minä olen saanut sen selville, mummo isossa pappilassa sen kerran varomattomasti ilmaisi, ei suoraan, mutta minä tein johtopäätöksiä.

— Lapseni, nuori Maire, mikä urkkija sinä olet! Luuletko, että minä koskaan unohdan suruharsoa, jota et minulle suonut. Kyllä sinun suruharsosi huomenna laahaa maata, mutta toisen naisen tahtoisit jo äitisi tilalle. Anna Niemisen sisarhan on naimisissa, hän uhrasi itsensä sisarustensa hyväksi, jonkun papin hän otti saadakseen heille kodin. Mutta sinä! No niin, puhun isäsi kanssa, että hän päästää sinut päättämään koulusi ja sitten näyttämölle. Näyttämöllä olet omasi. Äidiksi orvoille sisaruksille et sinä kelpaa. Näyttämöllä, siellä itketään krokotiilin kyyneliä ja näytellään kuolemaa. Oi Maire, Maire, minun sieluni lapsi, kuinka voit olla näin kova, kun sentään sekä äitisi puolelta että minun puolelta olet nähnyt pelkkää rakkautta ja vilpittömyyttä!

Heidän suuri hetkensä oli hautausmaalla, jolloin he kuin kuoleman morsiamet, harsoissaan, seppel käsivarrella astelivat ihmisjoukkojen halki. Toinen oli vanha: hän piteli kaiken aikaa harsoaan alhaalla. Toinen oli nuori: hän nosti keskellä ruumispuhetta mustan verhon ja antoi auringon ja ihmisten ihailun langeta kasvoilleen. Serkku, joka seisoi toisella puolen hautaa, sai raukeiden silmäluomien alta pitkän katseen. Se oli liikuttava näky, kun pastori pienten lastensa ympäröimänä seisoi haudan partaalla ja sirotteli kukkia arkulle.

— Kiitos, äiti, rakkaudestasi, lausui Maire, pudotti ruusukiehkuransa hautaan, viipyi vielä silmänräpäyksen ikään kuin jättääkseen hyvästi, ja palasi sitten hitaasti elävien joukkoon.

Hellä-täti oli odottanut hetkeään aivan hänen takanaan. Hän purskahti niin raivoisaan itkuun, että senaattorin täytyi tarttua hänen käsivarteensa estääkseen häntä putoamasta hautaan. Maire katseli häntä kylmästi, huulillaan pilkallinen pieni hymy. Aatto ei päästänyt silmistään kaunista mustahuntuista serkkuaan. Maire tunsi sen.

Tämän suven jälkeen alkoivat ratkaisevat tapahtumat Montosten ja Rauhaniemen sukujen piirissä seurata toisiaan nopeasti. Tuntui siltä kuin jokin vilja olisi tuleentunut ja siemenet yhtäkkiä varisseet toiselle saralle toisen jälkeen. Tai kuin jokin sulku olisi vedetty edestä ja kokonainen patoutuma syiden seurauksia ryöppynä purkautunut ilmoille. Ne olivat kaameita tapahtumia, joita sivullisetkin oudoksuen katselivat. Sekä Rauhaniemien että Montosten naisilla oli yllin kyllin tilaisuutta pukeutua suruharsoihin. Ja näillä suruharsoilla oli syytä olla sekä pitkiä että tiheitä.

Kauppaneuvoksetar Montonen makasi parantumattomana sairaana Tolvilla — kauppaneuvos oli sijoittanut hänet tänne, jotta hänellä olisi enemmän rauhaa. Pahat ihmiset sanoivat hänen siirtäneen vaimonsa luotaan voidakseen elää vapaammin sen konttoritytön kanssa, jonka hän oli tuonut Koivulahden sahalta ja korottanut taloudenhoitajattarekseen. Kauppaneuvoksettarella oli sisällinen syöpä, sellainen, jonka arvellaan johtuvan surusta. Diakonissa valvoi hänen luonaan yötä ja päivää. Hän kuoli hirveihin tuskiin.

Vanha rovasti, Erkki Rauhaniemen isä, kaatui uudenvuoden aikaan, keskellä polttavimpia pakkasia omissa portaissaan ja kuoli.

Keväällä sahasi liikemies Urho Montonen juoppohulluudessa peilinsäröllä rikki kurkkutorvensa. Hän eli vielä, kun murtauduttiin huoneeseen, mutta häntä ei enää voitu pelastaa. Kesällä syntyi Fanni-rouvalle, hänen leskelleen, lapsi. Kauppaneuvos oli suutuksissaan äidille, jonka pieni pääoma oli ehtinyt kulua Urhon eläessä. Hän sijoitti hänet ja lapsen Tolville. Mitä juttuja Urho olikin levitellyt, että hänen morsiamellaan olisi kolmesataatuhatta. Tuskinpa rahoja oli kolmeakymmentätuhatta.

Syysmyrskyssä lähti kauppaneuvos laivallaan suureen huutokauppaan, missä hänellä oli toivoa saada haltuunsa arvokas talo metsineen, irtaimistoineen päivineen. Hänellä oli seurassaan kaksi miestä, jotka hän oli palkannut huutajiksi avukseen. Laiva oli pienessä viskilastissa, sillä kauppaneuvos oli oman tilauksensa ohella tilannut talvivarat useille ystäville, joiden oli määrä lähettää noutamaan laatikot rannasta. Oli hiukkasen juotukin siinä kolmeen pekkaan, kun laiva yhtäkkiä pahasti kallistui. Laivamiehet juoksivat sanomaan, että se oli saanut vuodon ja ryhtyivät etsimään pelastusvöitä. Ne olivat mädäntyneet, mutta vene saatiin vesille. Miehet kiirehtivät kiirehtimistään isäntäänsä veneeseen. Kauppaneuvos viivytteli hytissä, missä hänellä oli rahansa. Hän ei uskonut koko vaaraan, kirosi ja lupasi paikata koko vuodon. Yhtäkkiä kallistui laiva kokonaan, viskilaatikot vierivät kajuutanoven eteen. Kauppaneuvos ei enää saanut sitä auki. Laiva upposi.

* * * * *

Eräänä kevätaamuna seisoi pastori Erkki Rauhaniemi kapeassa kaupunkilaisessa porraskäytävässä soittaen ovikelloa. Hän sai soittaa kauan, ennen kuin pääsi sisään. Pieni tyttö avasi ja selitti, että äiti oli poissa, torilla. Neiti, niin neiti nukkui, neiti nukkui aina niin kauan. Neiti oli kieltänyt päästämästä sisään ketään. Eikä neiti vastaakaan, jos koputetaan, sillä täällä käy karhuja, velkojia, eikä neiti tahdo tavata niitä. Ompelijattarilta ja puodeista lähettävät. Silloin täytyy aina olla hyvin hiljaa, niin ne luulevat, ettei ketään ole kotona ja menevät pois.

— Onko herra neidin veli? sanoi lapsi, asettuen suojelevasti oven eteen.

Pastori nosti hänet pois tieltä ja koputti.

— Maire… avaa… minä, isäsi olen täällä.

Hän koputti ja toisti sanansa. Hän sai toistaa ne moneen kertaan. Vihdoin seisoi hän suuressa huoneessa, jonka seinät miltei kauttaaltaan olivat kuvakorttien peitossa ja jonka ainoasta ikkunasta näkyi keittiönparvekkeita, kaidepuillaan mattoja ja sänkyvaatteita. Huoneessa hajusi vahvasti tupakalta. Maire tuli esiin varjostimen takaa ja tervehti isäänsä jonkin verran pingottuneesti. Hän ei vielä ollut täysin pukeutunut, hiukset riippuivat palmikoilla. Hänen suupielissään värähteli pilkallinen hymy, nähtävästi hän oli asettunut odottavalle kannalle. Vastapäätä alettiin tomuuttaa mattoja, klap-klap-klap-klap.

Maire oli jo asettunut tuolille vastapäätä isäänsä. Häneltä pääsi pieni malttamaton huudahdus ja hän nousi sulkemaan ikkunaruutua.

— No, isä on tullut kaupunkiin.

— Niin, senatorska kirjoitti.

Silloin Maire tiesi, millä kannalla hänen asiansa olivat, ja hän viskasi uhkamielisesti niskojaan.

— Onko hän myöskin kirjoittanut, että hän hääti minut keskellä yötä talvipakkaseen. Olin ilman rahaa, tuskin pääsin hotelliin… Hän on piru itse, senatorska.

— Miksi hän sitten suuttui?

— Ei ollut muuta syytä kuin että minua oli saattamassa kotiin eräs herra, jonka kanssa hän oli kieltänyt minua seurustelemasta. Olin pyytänyt tuon herran hetkeksi istumaan huoneeseeni…

— Yöllä?

— Niin, yöllä, miksei. Oli kylmä, oli parempi jutella sisällä kuin kadulla. Silloin tuo riiviö sattui tulemaan. Itse asiassa hän oli suuttunut Marja-Lisille siitä, että hän kreivinsä kanssa oli saapunut kotiin, siitä, että kreivillinen herrasväki oli rutiköyhää - ei linnaa, ei metsästyspuistoa, ei mitään! Jollekin piti kostaa ja minähän olin siihen sopiva!

— Mikset sitten ole kirjoittanut tästä kaikesta mitään isällesi?

Mairen kaunis kalpea pää vavahti uhkamielisesti.
Klap-klap-klap-klap-klap…

— En tahtonut tuottaa isälle surua.

— Ja luulet, ettet ole tuottanut ja ettet nyt tuota.

— Ehkä. Tahdoin ainakin säästää isää niin kauan kuin se oli mahdollista.

Molemmat vaikenivat. Jotkut muistot tekivät työtään kumpaisessakin ja kumpikin koetti hillitä itseään. Pihamaalla hakattiin, hakattiin, klap-klap-klap…

— En pyydä sinulta mitään yksityistietoja. Ei sinullakaan ole ollut helppoa. Tuletko nyt kanssani kotiin? Kaikki me sinua siellä ikävöimme.

Pastori sai vaivoin pidätetyksi kyyneleensä. Hän yritti alkaa kertoa keväästä siellä kotona, mutta hänen puheensa katkesi. Sitten hän alkoi puhua äidistä, mutta nytkin jäi puhe kesken. Maire istui ja puri huultaan, hänen jalkansa sinisessä silkkitohvelissaan eli levottomasti.

— Tulethan nyt kotiin?

— En, isä, en voi. Se on vähän vaikeaa.

— Mikset voisi? Eihän sinulla ole mitään tointa, et harjoita mitään opintoja…

— Kyllä toki…

— Ethän nyt voi elää tässä lävessä. Tulet kesäksi kotiin, syksystä järjestät opintosi, jollet tahdo jäädä kotiin. Mehän saimme periä…

Isä ahdisti häntä ahdistamistaan, ajoi hänet umpikujaan ja piteli häntä siellä. Varmaan hän jo aavistikin kaikki tyynni. Hän osasi solmia toisen hänen sanoihinsa kuin mikäkin tutkintotuomari. Varmaan hän tiesi kaikki. No niin, yhdentekevää!

Maire nosti päänsä ja katsoi häneen ikään kuin ylhäältä alas. Hän oli hyvin kalpea, silmien alla tummat varjot.

— Voinhan minä sen sanoakin, ilmihän se kuitenkin tulee. Isä kuulee nyt sitten kaikki yksintein. Minä en ole yksin. Puolen vuoden perästä on minulla lapsi… Niin, niin, lapsi, lapsi. Kai isä tietää, mikä lapsi on, onhan isällä ollut heitä koko joukko.

Pastori piteli päätään. Tuon tuostakin hänessä leimahti, ikään kuin hän olisi aikonut tarttua kiinni pöytään ja paiskata sen Mairea kohti. Sitten hän jonkin verran tyyntyi. Olihan se nyt sanottu, tiesihän hän nyt kaikki, pahin oli jo vedetty päivänvaloon.

— Sinun täytyy mennä naimisiin. Minä pakotan hänet. Sano kuka hän on, kuka on lapsen isä?

— Isä rauhoittuu nyt. Ymmärrän, että tämä on tuskallista isälle pappina. Mutta minä koetan tulla toimeen. Koetan hankkia jostakin käännöstyötä, tai muuta, en vielä tiedä.

— Ei, lapseni, sinun täytyy saada oikeutta ja hyvitystä. Sitä varten minä juuri olen täällä, että hankin sitä sinulle. Teidän täytyy mennä naimisiin. Lapseni, rakas lapseni, sano kuka hän on, menen hänen luokseen. Kuka on lapsesi isä? Etkö nyt voi sanoa sitä. Onko se se Tornell, roisto… Vai Borg… vai Sormunen… vai Latvala… Äitisi mainitsi joskus nämä nimet. Jollet sinä sano, niin minä menen jokaisen luo ja kutsun hänet tuomiolle… He eivät uskalla valehdella minulle…

Maire naurahti ja nousi.

— Isä ei tee mitään tyhmyyksiä. En ole pariin vuoteen ollut missään tekemisissä noiden ihmisten kanssa.

— Siis joku toinen? sanoi pastori neuvottomana.

— Niin, joku toinen, luiskahti soinnuttomasti Mairen huulilta.

— Joku toinen — mitä tarkoitat? Kuka toinen?

— Isä, mennään kaupungille, minä syön ulkona, minun on nälkä.

— Emme mene minnekään, ennen kuin asia on selvillä.

Maire huokasi ja asettui takaisin tuolille. Isä alkoi taasen kyselynsä. Maire vain pudisti päätään. Nyt isä uhkasi lähteä Ina Tornellin luo ja vaatia tilille häntä. Ah, Ina Tornell, koulututtavuus, aikoja sitten ohi. Isä vaikeni neuvottomana. Maire ehdotti uudelleen, että he menisivät syömään. Isä tuijotti häneen ikään kuin onkiakseen hänen sisältään salaisuuden, jota hän halusi paljastaa. Maire vaikeni itsepintaisesti.

— Elämä on roskaa! sanoi hän yhtäkkiä ja kierteli pientä jalkaansa ilmassa. — Se lupaa täyttä ja tyhjän se antaa.

Isä katsoi häneen kipeän hellästi.

— Olet nuori, vastahan olet kahdeksantoista vanha, alatte elämän uudestaan…

Maire alkoi taasen kiemurrella itseään irti.

— Isä, Jutte-setä käski minun pyytää isää kertomaan tarinan kolmesta ruususta. Mikä tarina se oikein oli? Olenko minä repinyt rikki ruusuni?

— Sano minulle, kuka hän on. Säilytän salaisuutesi, mutta sano se, rakas lapseni.

Isä pyyhki hikeä otsaltaan.

Klap-klap-klap-klap…

Mairea väsytti tämä tutkinto. Hänen oli kylmä. Kaikki oli yhdentekevää.

‒ Kuka, kuka, lapseni?…

— Isä… minä en tiedä sitä.

— Mitä, mitä et tiedä?

— Sitä mitä isä minulta kysyy.

— Kuka hän on?

‒ En… en tiedä.

Maire koetti irtaantua isänsä käsistä, mutta isä piteli häntä kuin rautaisilla pihdeillä. Maire alkoi hermostuneesti nauraa. Silloin paiskasi isä hänet koko voimallaan seinää vasten ja kääntyi lähtemään. Hän sivalteli otsaansa, hänen kurkussaan korahteli. Maire oli voihkaissut, mutta pääsi samassa pystyyn. Olkapää oli valahtanut paljaaksi likaantuneen valkean silkkipuseron alta. Kun isä sulki oven, seisoi hän pöydän ääressä ja sytytti paperossia. Hän ei tuntenut mitään surua, ainoastaan kyllästystä itseensä, elämään, kaikkeen.

VI

Miikka Koskinen, herra Caireniuksen kasvattityttären sulhanen, oli koonnut pääoman voidakseen valmistautua opettajaksi. Opettajan ammatti oli hänestä kaikkein onnellisin maailmassa: nähdä edessään kymmeniä lapsia, jotka jännittyneinä odottavat elämän satua, nähdä edessään kymmeniä silmäpareja, jotka tähyävät kohti ihmettä… Saada johdattaa nuo ihmislapset keskelle elämän satua, saada näyttää heidän silmilleen ihme, ihme pienimmässä, jokaisessa heinänkorressa, kedon kukkasessa, maan matosessa, ja näyttää heille ihme suuressa, näyttää valtareitit ihmiskunnan sadussa, historiassa, näyttää lait, joiden mukaan vuosituhansia hallitaan, näyttää syyt ja seuraukset, kääntää valonheijastaja persoonallisuuksien kasvoihin ja sydämiin… Mitään niin onnellista kuin opettajan työ toki ei saattanut olla.

Miikka Koskinen oli säästänyt voidakseen saavuttaa tämän onnen. Hän olikin saanut kokoon pääoman ja laskenut, että se voisi riittää. Niin paljoon sen piti riittää, hän oli laskenut, että hän suurta säästäväisyyttä noudattaen läpäisisikin. Tämä pääoma ei ollut syntynyt onnistuneiden liikeyritysten varassa, ei onnellisen keinottelun avulla, ei muutamalla nopealla vetäisyllä. Se oli vaivalloisella aherruksella koottu, se oli kahdenkymmenen vuoden sitkeän, tasaisen, hellittämättä jatkuneen työn tulos. Alussa oli poikanen ollut ruokapalkalla ja sitten vaatepalkalla. Mutta niin pian kuin hän oli päässyt käsiksi rahaan, oli hän alkanut säästää päästäkseen opettajaksi. Se oli varsin varhain ollut hänellä selvillä, että hänestä tulee opettaja. Ensin hän säästi kuparipenninkejä, sitten hopeapenninkejä ja vihdoin markkoja. Hän oppi jo nuorella iällään kieltäytymään, näkemään nälkää ja tekemään työtä päämääränsä vuoksi. Kaksikymmentä vuotta parhainta elämää meni valmistavasti pääoman hankkimiseen. Mutta sittenpä hänellä olikin koolla suuri summa rahaa, kuusituhatta markkaa, hiukkasen ylikin. Korot olivat auttaneet häntä, ne olivat lopulta kasvattaneet summaa miltei yhtä paljon kuin hän itsekin.

Historian opettajaksi hän aikoi. Ja sitä varten hän tarvitsi mielestään myöskin ulkomaanmatkan. Hän tahtoi nähdä Tigris- ja Eufrat-virtain rannat ja rauniot niiden varsilla, pyramidit, sfinksin, Niilin. Hän tahtoi nähdä Rooman, Ateenan, Siinain vuoren ja pyhän maan, hän tahtoi nähdä kentän, missä Kustaa Aadolf oli kaatunut, hän tahtoi nähdä maailman suurimmat kirjastot ja taidemuseot, hän tahtoi kuunnella parhaimmissa kouluissa. Kyllä maksaisi paljon, mutta olihan hänellä paljon rahaa.

Köyhyys oli ajanut hänet kauppa-alalle, ensin pienen kyläkauppiaan myymäläpöydän taakse, sitten kaupunkiin, yhä suurempiin liikkeihin ja luottamustoimiin. Kahdenkymmenen vuoden aikana hän oli kohoamistaan kohonnut ja samassa määrin kuin hän tällä vieraalla alalla menestyi, oli kaipaus hänen omaan työhönsä salassa kasvanut ja käynyt yhä kipeämmäksi. Hän ei suotta ollut opettajan sukua, pyhäkoulunopettajan pojanpoika ja kiertokoulunopettajan poika. Heidän ammatissaan nähdään kaksinkertaista nälkää, ruumiillista ja henkistä, siellä on leipä niukalla ja siellä hankitaan uhrauksella jokainen kirja. Poikanen Miikka tunsi nämä molemmat nälät ja piti yleensä parempaa huolta henkisen nälän tyydyttämisestä. Yöt ja pyhäpäiväthän olivat hänen omansa ja niiden kestäessä luki hän oppikurssin. Kaksi kertaa hän sai reput ylioppilastutkinnossa, kolmannella kerralla hän suoriutui. Hän oli silloin lähes kolmenkymmenen vuoden vanha ja palasi vielä konttorikirjojensa taakse.

Hänellä oli nyt kauppa-alalla suuremmat mahdollisuudet kuin koskaan, hänen isäntänsä teki hänestä konttoripäällikön ja toverit ennustivat hänelle rikkaan miehen tulevaisuutta. Mutta hänessä ei ollut kauppahenkeä. Numerot, joita hän niin omantunnonmukaisesti paimensi, eivät koskaan tulleet hänen omiksi lampaikseen, hänen ajatuksensa olivat muualla, olivat lasten luona, jotka odottivat ihmettä. Kiire hänellä jo oli heidän luokseen, hän pelkäsi, etteivät he ehkä näkisi sisältöä, joka piili heidän lähimmässä ympäristössään ja heissä itsessään. Ehkäpä he menisivät etsimään sitä muualta, jostakin kaukaa eivätkä ensinkään löytäisi sitä. Ja niin tulisi elämä heille pettymykseksi.

Eivät kumpikaan heistä, Miikka enempää kuin Annakaan, olleet rakastaneet. Kypsyneeseen ikään asti tuntuivat he odottaneen vain toisiaan, ja kun he tänään näkivät toisensa ensi kerran, olivat he huomenna vaihtaneet ensi suudelmansa. Se tapahtui Annan vanhempien haudalla eräänä koleana ja pilvisenä kevätpäivänä. Mutta vanha harmaa hautausmaa oli samassa muuttunut kukkatarhaksi, niin yliluonnollisen rikkaaksi sekä väreissä että valoissa ja tuoksussa, ettei mikään unennäkö eikä ajatus saata luoda sellaista.

Jutte-setä odotti Annaa aterialle. Hän seisoskeli kestikievarin portailla ja puheli isännän kanssa kyytitaksoista. Hän söi yksinään ja tuli taasen portaille. Nyt hän lyöttäytyi puheisiin kestikievarin tyttären kanssa, joka nosti vettä kaivosta. Varmasti oli neiti mennyt hautausmaalle sen ylioppilaan kanssa, joka pääsiäisestä lähtien oli ollut lukemassa täällä ja asui luotsilla, Koskinen hänen nimensä oli — sen kanssa olivat menneet. Jutte-herra läksi hautausmaalle. Käki kukkui männyssä lähellä Annan vanhempien hautoja, joku nainen ja pikkupoika kantoivat vanhalla ruostuneella ruiskukannulla vettä — eivätkö he huomanneet, että sade oli tulossa, mitä he turhanpäiten näkivät vaivaa. Jutte-herra seisoi ja tähysteli ympärilleen toisella silmällä. Käki kukkui käheänä ja viluisena. Sinipunerva viiru oli pilvien alta paljastunut ilmanrannalle. Ehkei tulekaan sade, ehkeivät he turhanpäiten kannakaan vettä. Näyttää lämpiävän. Jutte-herra pysähtyi portille ja katseli alas pientä loivaa mäkeä. Siinä olivat kerran olleet Annan leikkituvat, kun syksyn härmä kimmelsi hänen kotinsa pihamaalla. Nyt asui vieraita pappilassa. Mutta varmaan Anna jo onkin palannut kestikievariin. Jutte-herra läksi sinne. Ei ole, vakuuttivat isäntä ja tytär yhteen ääneen. Ehkä olisivat nousseet kirkontorniin, huomautti tytär, ylioppilas kuului usein nousevan sinne katselemaan maisemaa. Isäntä puolestaan tiesi nyt täsmälleen vastata kysymykseen, jonka herra oli hänelle tehnyt, nimittäin miten monta kyytiä heiltä viime vuonna oli viety, poika sen aina muisti. Keskellä heidän puheluaan näki Jutte-herra Annan tulevan maantiellä. No, siinäpä se nyt oli: aivan yksinään neiti tuli ja aivan vastakkaiselta suunnalta. Niin, miten lienee joutunut yksin ja tälle suunnalle, mutta kyllä hän päivällisen jälkeen vain ylioppilaan kanssa meni… Pieni vanha herra ja kestikievarin tytär kiistelivät leikillä, venytellen keskusteluaan, kunnes odotettu ehtisi perille. Anna käveli nopeasti ja oudon kevyenä, ikään kuin ilma olisi häntä kannattanut. Ei kuitenkaan tuullut, oli aivan tyyntä. Kun hän tuli portista ja näki ihmiset, nosti hän käden silmilleen niinkuin niitä olisi häikäissyt, ei hän myöskään jäänyt puhelemaan, vaikka he vaativat häneltä selitystä viipymiseen. Hän vastasi heidän kysymyksiinsä jotakin, jota he eivät kuulleet, ja kiiruhti sisälle. Setä tapasi hänet lyyhistyneenä tuolille ikkunan ääreen. Siinä hän hytkähteli kuin itkussa, mutta kun setä kysyi, mitä oli tapahtunut, niin hän huomasikin, että Anna nauroi. Aivan niinkuin hän lapsena, heidän kohdatessaan ensi kertaa, oli kätkenyt kasvonsa äidin kainaloon ja lausunut vaaditun vastauksen niin hiljaa, ettei sitä voinut erottaa, niin hän nytkin kätki pään omaan kainaloonsa ikkunalautaa vasten ja sopersi käsittämättömiä sanoja. Hänellä oli jotakin tärkeää sanottavaa, hän tarttui kasvatusisänsä käteen eikä päästänyt sitä, hän pyysi paperia kirjoittaakseen hänelle. Jutte-herra tunsi hänen kätensä sykähtelevän kädessään, niinkuin villi lintu sävähtelee ihmiskädessä. Hän näki hänen hiustensa epäjärjestyksessä valahtavan yli niskan ja palavien poskien. Valtimot löivät, suonet tykyttivät, jokin perinpohjainen mullistus oli tapahtunut lapsessa. Yhtäkkiä hän heitti taapäin hiuksensa, paljasti kasvonsa kokonaan ja käänsi kasvatusisään silmänsä luonnottoman avonaisina. Judas Cairenius näki oudon muutoksen hänessä, hänen koko olentonsa oli yhtäkkiä puhjennut kukkaan, hänen kauneudessaan oli jotakin ikään kuin tuoksuvaa.

— Isä, sanoi hän ja ravisti koko voimallaan Jutte-herran kättä, — ymmärräthän sinä minut.

He vaikenivat.

Jutte-herra ymmärsi.

Hän kävi hyvin kalpeaksi, tuntui siltä kuin hänen sydämensä olisi seisahtunut. Anna sai takaisin puhelahjansa, hän hymyili kyynelissään, riemuitsi siitä, että setä ymmärsi ja painoi päänsä hänen olkaansa vasten.

— Tiesinhän minä, tiesinhän minä, että sinä ymmärrät… Eikö se nyt ole ihmeellistä? En minä voi sitä käsittää: hän pitää minusta… ajattele: minusta. Jutte-herra silitti hänen päätään, totisen juhlallisena, ilman sanoja ja kyyneliä. Anna kertoi hänelle, soperrellen niinkuin lapsena, asioita, joita ei hän voinut käsittää.

— Ajattele, että hän rakastaa minua! Hän — minua!

Judas Cairenius tunsi yhtäkkiä jonkun olennon seisovan takanaan. Se oli hänen vanha toverinsa, mutta nyt eivät he olleet tavanneet kahteenkymmeneen vuoteen. Sydän jäässä totesi pieni herra, että hän oli tullut juuri oikealla hetkellä. Olihan se selvää, hetki oli kutsunut hänet paikalle. Hänellä tuntui olevan kiire ottaa haltuunsa toveri, nähtävästi paljon puhuttavaa vanhalle ystävälle. Ja silittäessä pienen Annan vaaleaa, tuoksuvaa tukkaa, irtaantui hänen tunteensa irtaantumistaan tuosta hiusten runsaudesta, joka hänen silmilleen oli ollut kuin kukkiva puutarha, kuin kypsyvä viljapelto, irtaantui irtaantumistaan siitä, mikä hänelle elämässä oli ollut rakkainta, ollut rakkaampaa kuin hän tiesikään, ollut kaikki. Se ei tehnyt kipeää sillä tavalla kuin jos hammasta vedetään pois, se oikeastaan ei ensinkään tehnyt kipeää. Tuntui siltä kuin tuntuu, kun veri vuotaa haavasta, joka on lyöty ihmisen tietämättä. Vain hiukkasen pistelee ja repii, mutta voima vuotaa pois. Silloin on hyvä, että joku seisoo takana, joku, jonka syliin voi raueta, kun voima on lopussa. Suihkunaan valui veri vanhan miehen haavasta, tuskattomasti, vain hiukkasen pistellen ja repien. Varjo seisoi hänen takanaan ja odotti häntä. Pieni Anna ei nähnyt sitä. Hän kimalteli kyyneleisessä onnessaan, hänen silmistään vuoti kuin taivaan sineä. Hetkisen viipyi vanhan miehen käsi lämpöisellä hiusmättäällä. Sitten hän nosti pois sen, hymyili ja aikoi lähteä. Hänestä tuntui, että hänen voimansa jo on lopussa, ja että hän jo raukeaa odottavan varjon, yksinäisyyden, syliin. Mutta Anna pidätti häntä.

— Ethän mene, hänhän tulee. Ethän ole pahoillasi hänelle. Tämä ei ole hänen syynsä, emme kumpikaan ole syypäät. Ethän mene…

Judas Cairenius jäi. Näkymättömän toverin taluttamana astui hän ikkunaan ja katseli alas laivasillalle, mistä hän kerran oli lähtenyt, sylissään suloinen lapsi. Vielä eilen, heidän molempien laivalla saapuessa tänne, oli tämä lapsi ollut hänen. Tuolla, harmaalla ulapalla he olivat tavanneet sen vieraan miehen, joka tänään vei lapsen sydämen.

Anna avasi ikkunan ja hengitti. Koko kevät tuoksui häntä vastaan, mutta se ei tuntunut riittävän hänelle. Hänen sieraimensa särpivät särpimistään ja hänen kätensä tavoittivat matalasta ikkunasta kaikkea vihantaa, mihin hän vain ylettyi. Hän hyräili joka sanan, minkä hän lausui. Judas Caireniusta paleli. Anna ei huomannut, miten kalpea hän oli. Hän yhä hengitti ja hengitti. Yhtäkkiä kuului askelia.

— Mene häntä vastaan… Ole hänelle hyvä.

Oli kuin se toinen olisi tarttunut Judasta käsivarteen ja niin he astuivat ovea kohti. Kestikievarisalissa tuli heitä vastaan korkea, solakka nuori mies, joka ei lausunut edes sen verran kuin Anna oli soperrellut. Hän vain hymyili, katsoi kirkkaasti ja puserteli vanhaa kättä. Niin pian kuin hän pääsi Annan läheisyyteen, tarttui hän hänen käteensä, eivätkä he enää nähneet muuta kuin toisensa. Vanha herra sai lähteä. Eivät he huomanneet, kun hän astui ovesta, vielä vähemmin, kun hän kulki pihan poikki ja siitä maantietä myöten metsää kohti.

Hän läksi etsimään sydämensä tasapainoa. Ja se olikin hänellä, kun hän palasi.

Silloin oli jo yöhämärä, talonväet nukkuivat ja ovet olivat suljetut. Vanha herra viskasi hiekkaa ruutuun ja Anna tuli ikkunaan. Ei hän ihmetellyt, missä setä oli viettänyt kaikki nämä tunnit, monta tuntia. Hänen mielestään kai oli kulunut lyhyt hetki. Kun hän avasi ruudun, satoi sedän käsistä nuoria, viileitä vuokkoja hänen kasvoilleen. Hän hymyili ja tavoitti kiinni kimppuja, jotka oli sidottu hennoilla koivunvarvuilla.

Nyt he molemmat, sekä Anna että Miikka olivat oppineet puhumaan. Vain niin — he eivät siis ainoastaan olleet suudelleet, koska he heti rupesivat esittämään tulevaisuudensuunnitelmiaan. Miikka oli oikeastaan suunnitellut kaikki valmiiksi, mikään ei muuttunut, vaikka Anna tuli lisää. Vaikka hän oli niin uusi ja ihmeellinen, niin ei hän kumonnut mitään, ainoastaan vahvisti kaikkea ja teki sulhasensa kaksinkerroin väkeväksi. Miikka tunsi voimansa kasvaneen niin, että hän halusi yhdessä Annan kanssa perustaa kokonaisen koulun, jotakin aivan uutta, koulun, jossa koko opetuksen piti tarkoittaa lasten johdattamista näkemään elämän sisältöä, näkemään teitä, mitkä vievät mielenrauhaan.

— Ja minun setä-kultani, huusi Anna, painellen vuokkoja kasvojansa vasten, — hänenkin täytyy opettaa jotakin meidän koulussamme. Elämän taitoa… ja puutarhanhoitoa — mitä sanot siitä, Miikka! Emmekö voi siirtää koko koulua Kairalaan? Jos minä voisinkin opettaa näkemään runouden ja sisällön arkielämässä, minä, — ah Miikka!

— Tiedäthän, että olen lahjoittanut Kairalan pitäjälle, sanoi setä.

— Tiedän, tiedän, mutta miten sitten teemme?

Setä ja Anna jäivät pariksi päiväksi Annan syntymäseudulle. Nuoret nousivat yhdessä kirkontorniin, istuivat kestikievarikamarissa, kävelivät metsissä, seisoivat kevätsateessa hautausmaalla. Jutte-herra harhaili pitkin mäkiä ja vainioita, hän tunsi kaikkialla vaaraa joutua nuorten tielle, kunnes keksi yhdessä kestikievarintyttären kanssa alkaa järjestellä hänen pientä puutarhaansa. Siitä lähtien ei hän ollut tiellä eikä aika myöskään käynyt pitkäksi. Vanhan herran täytyi kuitenkin tuon tuostakin kutsua avukseen sydämensä tasapaino, kun hän ajatteli omaa puutarhaansa, joka odotti häntä.

Näinä parina päivänä kävi Jutte-setä valkohapsiseksi. He olivat viimeistä iltaa paikkakunnalla ja kävelivät, kaikki kolme, tietä metsää kohti, joka jo oli ehtinyt käydä heille tutuksi ja muistoja kylläiseksi. Sade oli lakannut ja aurinko laski lämpimässä purppurassa. Jutte-herra kulki pari askelta edellä nuoria, jotka tulivat käsi kädessä. Jutte-herra paljasti päänsä, niinkuin hän olisi ollut kasvi, joka ojentaa latvansa ikävöityä lämpöä kohti.

Anna pysähtyi yhtäkkiä ja tuijotti häneen. Anna huusi häntä nimeltä ja tuijotti häneen taasen. Hänen hiuksensa olivat käyneet valkoisiksi! Koska se oli tapahtunut? Miten se oli mahdollista? Sehän oli käsittämätöntä!

— Ovatko ne valkoiset? sanoi setä ja koetti taivuttaa hiussuortuvia silmäänsä kohti. Hän pysähtyi ojalle, kumartui yli veden ja katsoi sen peiliin. — Kas vain, ovat ne valkoiset. No niin, olenhan minä siinä iässä. Mutta Anna, lapseni, ethän sinä nyt toki itke. Rumentaako se sinusta niin sinun kaunista setääsi, ettet tämän jälkeen enää ensinkään voi hänestä pitää!

Nuorten tulevaisuudensuunnitelmat olivat yhtäkkiä pysähtyneet.

— Emme voi jättää häntä, kuiskasi toinen toiselle.

— Emme, emme koskaan.

Oli kuitenkin niin pitkä aika sekä ulkomaanmatkaan että ikävöityyn koulutyöhön, että sen kestäessä varmaan keksittäisiin jokin keino.

— Joutavia! sanoi Jutte-setä. — Oletteko te poissa, kun olette muualla. Emmekö muistamisessa ole yhdessä? Emmekö unessa ole yhdessä? Luuletteko, että minä jään yksin? Judas Caireniuksella on joka yö ympärillään valittu seura, juuri ne edesmenneet, joiden kanssa itse haluan seurustella, ensinnäkin Annan isä ja äiti, sitten erinäisiä henkilöitä, jotka toistatuhatta vuotta aikaisemmin nukkuivat pois — unessa eivät vuosituhannet tee estettä seurustelulle! Sitten… No niin, voitte rauhassa lähteä, olemme joka hetki yhdessä…

Näitä asioita toistelivat he molemmin puolin niiden parin vuoden aikana, jotka Miikka Koskinen vietti Kairalassa lukien tutkintoaan. "Me emme koskaan jätä häntä", sanoivat nuoret. "Voitte rauhassa lähteä", vakuutti vanhus. Ja hän kävi lopulla ärtyneeksi ja selitti tarvitsevansa yksinäisyyttä.

— Saattekin muuttaa täältä pois. Minulla ei ole tilaa teille. No niin, en sano muuta kuin että minulla tietysti on omat suunnitelmani. Teidän täytyy elää omaa elämäänne. Lähtekää, lähtekää, pidä kiirettä, Miikka, et enää ole nuori. Ei, en kirjoita eikä teidänkään tarvitse kirjoittaa. Kirjeiden odotteleminen vie unen ja tekee elämän levottomaksi. En kärsi kirjeenvaihtoa. En avaa ainoaa kirjettä enkä vastaa — muistakaa se. Kirjoittaminen kylvää epäuskoa ja epäluottamusta ihmisten kesken.

Usein toistettuna alkoi tämä puhe mennä Annalle ja Miikalle vereen. He uskoivat, että vanhus todella halusi hiljaisuutta ja yksinäisyyttä ja alkoivat järjestää elämäänsä häntä lukuun ottamatta.

Eräänä päivänä, kun he istuivat maailmankartan ja matkakirjojensa ääressä, tuli koira ikkunan alle haukkumaan. Annan täytyi nousta katsomaan, mitä Mustilla oli sanomista, niin hätääntynyt oli haukku. Se läksi viemään häntä alas puutarhaan, yli aitaportaan, ja rantaa myöten mäkeen. Anna juoksi ja hiestyi, koira kiiti, hellittämättä haukkuen edellä. Jutte-sedän tummansiniset vaatteet pilkottivat maasta puunrunkojen lomitse. Oliko hän sairastunut? Ehkä kuollut? Anna huusi häntä nimeltä, huusi myöskin Miikkaa. Setä ei liikkunut, hän oli suullaan maassa, valkeat hiukset sekaantuen jäkäläsammaleeseen. Anna nosti häntä. Hän eli, hän oli pyörtynyt. Anna alkoi hieroa.

— Mene hakemaan herraa, sanoi hän koiralle. — Ehkä minä jaksan kantaa hänet, ajatteli hän samassa ja nosti hänet syliinsä. — Kyllä se menee. Juokse, juokse… Hauku, hauku, hau-vau-vou-vou!

Mäen alla tuli Miikka.

— Emme voi jättää häntä, kuiskasi Anna, astellen sulhasensa perässä, jonka sylissä vanhus oli kuin poikanen.

Vanhus heräsi oman vuoteensa oljilla ja sanoi: — Mitä te rupesitte noutamaan minua takaisin!

— Siksi ettet saa vielä jättää meitä. Sinun pitää meidän koulussamme opettaa elämisen taitoa ja kuolemisen taitoa. Setä-kultani, ethän vielä tahdo pois…

— Olen antanut sinulle kaikki, mitä elämä on minulle opettanut, koko katkismukseni. Minulla ei enää ole mitään…

Ruustinna kuuli, että hänen veljensä oli sairaana ja tuli tervehtimään. Hänellä oli muutenkin asiaa, tai hänen oli muutenkin tehnyt mieli juttelemaan. Heillä oli käsillä jännittävät ajat: pappisvaalit. Erkki oli kolmannella sijalla, ne muut olivat niin paljon vanhemmat. Puhuttiin, että pitäjä aikoi pyytää neljänneksi kappalaista, Vuoriota, Erkin ikäistä, hänhän oli ollut heillä apulaisena aikoinaan. Niin että kyllä nyt piti koettaa levittää tietoa siitä, mikä hengen mies Erkki oli, hyvä saarnoissaan ja messupappi… Ja nythän hän oli lahjoittanut pois koko Tolvin kartanon, jonka peri kauppaneuvokselta. Se ei ole pieni asia — ajatella: kokonainen talo! Kansakoululle. Niin sääliväinen luonto hänellä oli. Tämä pitäisi saada tunnetuksi. Se oli tietysti aikoinaan ollut sanomalehdissä, mutta muistivatko ihmiset, mitä lukivat! Muutamat pitäjän emännät kyllä varmasti olivat Erkin puolella, mutta toiselta puolen kuului vallitsevan oikea kiihotus koko Rauhaniemien sukua vastaan, oikea vihamielisyys. Mistä syystä — niin, Jumala ties. Sellainen valistunut mies kuin Madelahden isäntä esimerkiksi kuului vannoneen, ettei hän lepää, ennen kuin Rauhaniemet kaikki ovat poissa pitäjästä. Kuka sitä olisi uskonut!

— No mutta Ruupreht, Ruupreht! sanoi sängystään Jutte, toinen silmä kiinni. — Kai Ruupreht tietää tehtävänsä!

— Niin, Ruupreht — kuka koko senaattorin herrasväen tietää. Ovat suuttuneet Mairelle. Ihailla täytyy Erkkiä, kuinka uskollinen hän on ollut vaimonsa muistolle. Ei uusiin naimisiin — ei, vaikka tarjolla olisi ollut kuinka monta. Olen sitä tässä juuri ajatellut, että pitäisi kirjoittaa Hellä Nenónille ja muistuttaa, että hän kerran lupaili Erkille ja Ainolle kauniin pappilan.

— Sen minäkin voin todistaa, sanoi Jutte-herra. — Kaukonäköisyydessään senatorska jo Erkin ja Ainon häissä näki ajan, jolloin sinun olisi vaikea luopua puutarhastasi…

— Herra Jumala mitä sinä sanot! Sinun täytyy kirjoittaa Hellälle ja muistuttaa häntä tästä. Vasta nyt tulevat omenapuut antamaan sadon — olen siemenestä ne kasvattanut! Anna kulta, sinä, joka aina kirkossa näet ihmisiä, sinulla on heihin suuri vaikutusvalta. He ovat niinkuin vahaa, kun sinä kauniilla äänelläsi olet laulanut heille lehteriltä. Niitä on paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät välitä puutarhasta, päästäisivät koko työni menemään hukkaan. Omenapuut olivat valkoisinaan kukkia… Niin, ja tahtoisin minä senkin nähdä, eikö home nyt katoa karviaismarjapensaista, kun me muutimme ne aivan toiseen paikkaan… Mutta jos nyt niin kävisi, että Madelahden isäntä ja hänen joukkonsa voittaisivat — täytyy aina olla kaukonäköinen, niin kai minä sitten saisin asua täällä vanhassa kodissani sinun kanssasi, Jutte… Onhan täällä kaksi kerrosta, mahtuuhan kai tämä nuori pari, kun tulette tervehtimään…

Kasvot tyynyllä valkoisen tukan alla kävivät kuparinvärisiksi ja toinen silmä tähtäsi eteensä läpitunkevan säteen.

— Ei, sisar Sidonia, vasta hautausmaassa voimme asua saman katon peitossa, sinä ja minä.

* * * * *

Isoäiti odotti kymmenettä lapsenlastaan, Mairea pappilaan. Mairehan nyt oli kihloissa, insinööri Ture Lyngin kanssa. Sulhanen kuului olevan hyvin hieno ja kaunis mies ja varakkaasta suuresta kodista. Ne olivat oikeastaan jotakin ulkomaalaista sukuperää, Lyngit. Sahoja heillä oli ja tehtaita. Olihan se onnellista, että Maire oli kihloissa. Kun on niin kaunis kuin hän, niin on paljon viettelyksiä ja vaaroja, joista eivät rumat tiedä mitään.

Insinööri Lyng — kun hänen nimeään mainittiin, nosti Miikka Koskinen päänsä sanomalehden takaa. Hänhän tunsi insinööri Lyngin, ei paljon, mutta jonkin verran. Insinööri oli tehnyt häneen erittäin hyvän vaikutuksen, hän oli tälle kiitollisuudenvelassa suuresta palveluksesta. Tapaus oli aivan satunnainen ja tavallaan harvinainen. Häneltä oli kerran ravintolassa varastettu hattu — ihka uusi hattu muuten, aivan naulakosta hänen takanaan. Juuri kun hän luulee olevansa pakotettu lähtemään kadulle ilman hattua, ilmestyy hänen eteensä hieno herra, matkalaukku kädessä. "Minulla sattuu tässä olemaan matkalakki — ehkä saan tarjota sen." Se oli insinööri Lyng.

— Kuinka rakastettavaa! huudahti Anna lämpimästi.

— Tästä et ennen ole minulle kertonutkaan. Kuinka minä iloitsen, että
Maire on löytänyt juuri hänet!

— Todella hauskaa, sanoi ruustinna, — että hän on avulias kaikille. Kas vain, että hän käy samoissa ravintoloissa kuin… kuin Mikko — vai kuinka nimi olikaan? Ehkä sinä, Anna, tahdot sulhasesi kanssa käydä pappilassa, jahka he tulevat. Arvaan, ettei Maire tule yksin. Me olemme aina hänen kanssaan niin hyvin ymmärtäneet toisemme. Tulee olemaan hauskaa nähdä häntä nyt vakaantuneena. Hän oli tietysti hiukkasen vallaton, kaunis ja tavoiteltu kun oli.

Lähtiessään poikkesi ruustinna tupaan tapaamaan Luukkasta.

— No, mitä sinulle kuuluu? Jalkoja vain särkee? Kyllä ne kesemmällä paranevat. Tottahan sinä sitten tuot pappilaan kaloja, vaalipyhät kun nyt pian tulevat. Kun saisit kuhaa. Kyllä minä sitten taas palkitsen. Näyt olevan vaatteidenkin puutteessa, ettei nyt herra pidä sinua edes vaatteissa! Oletko yhtään kuullut, ketä pitäjällä ajatellaan rovastiksi?

Luukkas ei nostanut silmiään verkosta, jota hän parsi. Hän sylkäisi ainoastaan kauas sen yli.

— Jotkut ajattelevat sitä, joka on ensimmäisenä… sitä, mikäs se nyt
taas onkaan. Jotkut ajattelevat neljättäkin. Ja jotkut sitä pappilan
Erkkiä. Mutta niitä ei ole kuin Santalan emäntä, Mattilan Kaisa ja
Leenan Kalle. Mitä pirua ne puhuvatkaan sen Erkin tyttärestä?

— Mitä? sanoi ruustinna. — Mitä hänestä olisi puhumista muuta kuin että hän on oikein kaunis ihminen ja menee pian naimisiin. Muista nyt kertoa, että hän pian menee naimisiin. Erään suuren ja hienon insinöörin kanssa pian vihitään. Toinen tytär lukee lakia — hänestäkään ei pitäisi olla mitään sanomista. Ja vanhemmasta pojasta tulee pappi. Kokonaisen talon Erkki hiljattain on lahjoittanut eräälle kansakoululle. Sehän on sadantuhannen markan lahja.

Nyt nosti Luukkas katseensa.

— Mitä pirua hän sitten siitä on lahjoittanut? Ei tarvitse minulle sanoakaan, että Kairalan Sidonian poika lahjoittaisi jotakin niinkuin jumalisessa mielessä. Jokin ajatus siinä on takana.

— Oletko hullu! huusi ruustinna. — Mikä ajatus siinä olisi takana. Aiotko ruveta pitäjällä puhumaan tähän nuottiin? Tai ehkä jo olet puhunut?

— Ei, ehei, en minä niin tyhmä ole. Ei sellaista mennä puhumaan pitäjällä. Siellä puhutaan, että pastori jumalisessa mielessä tekee lahjoituksia ja että tytär menee naimisiin. Pahinta asiassa on Vuorio, kappalainen, hänet kaikki tietävät ja tuntevat. Voi vielä koettaa sanoa pitäjäläisille: kuka on pannut kuntoon puutarhan, jollei nykyinen ruustinna ja rovasti — kenen siis pitää nauttia hedelmät, jollei omaisen? Se on selvää järkeä, sen ymmärtävät sekä piru että muijat. Mutta siinähän on se paha, että tällaisessa asiassa katsotaan muutakin kuin puutarhanhoitoa.

— Älä sinä alituisesti mainitse pahanhengen nimeä.

— Ja kenenkäs pitäisi? Hän oli kapteenivainajankin suussa aina ja alituisesti.

Luukkas sylkäisi taasen.

— Se on Tolvi se talo, jonka pastori on lahjoittanut. Pastori on myöskin tohtori, ei lääkäri, vaan jumaluusopin tohtori. Hänen sisarensa, meidän Rauha, hoitaa hänellä taloutta.

— Ovatpa ruustinnalla viikset kasvaneet. En ole sattunut näkemäänkään naishenkilöillä…

— Hävytön sinä olet!

Ruustinna tuijotti häneen hetkisen ja läksi. Vanha renki oli tietänyt kajota hänen arkaan kohtaansa.

Seurakunta valmistautui suureen, ratkaisevaan otteluun tulevan sielunpaimenensa puolesta. Sekä kirkonmäellä että kokouksissa nyt keskusteltiin vilkkaasti ja kiivaasti. Ja joka viitsi ottaa puhelintorven käteensä ja kuunnella, se sai jo edeltäpäin aavistuksen siitä, minkä verran toiveita kullakin ehdokkaalla oli. Minkä tähden seurakunta vainosi rauhaniemeläisiä? Vuorio vain ihmisille nyt näytti kelpaavan, Vuorio ja aina vain Vuorio!

Maire saapui sulhasensa kanssa tervehtimään isoäitiä juuri kuin varta vasten vahingoittaakseen isäänsä. Ensi työkseen ajoi nuoripari pappilan hevosen niin pahasti, ettei se kahteen päivään syönyt. Kolmantena täytyi noutaa eläinlääkäri. Sulhanen vakuutti Mairen matkalla voineen niin huonosti, että hän pelkäsi pahinta. Kukaan ei sitä uskonut, joka näki Mairen aamulla matkan jälkeen kukoistavana liikkuvan pappilan marjapensaiden keskellä. Isoäiti sai nyt tietää asian, joka pani hänet pulaan: Maire ja Ture Lyng olivatkin jo naimisissa. Se oli tapahtunut muutama viikko sitten, kaikessa hiljaisuudessa heidät oli vihitty — suuret hääthän olivat niin ikävät ja kalliit. Jos äiti olisi elänyt, niin tietysti olisi ollut toista. Isoäiti siirsi nopeasti nuoren herrasväen asumaan samaan huoneeseen ja kertoi sekä palvelusväelle että pitäjäläisille hääkutsun menneen hukkaan matkalla, joten ei hän ollut tietänyt häistä mitään. Kaikkea voi tapahtua! Ties uskoivatko ihmiset häntä Ne uskoivat, jotka näkivät hänen rehelliset kasvonsa, ne eivät ehkä uskoneet, jotka vain kuulivat kertomuksen.

Maire ja Anna kävelivät käsikädessä Kairalan puistossa. Ruusulehdossa istuivat Miikka ja Ture nauraen ja tupakoiden. Eräänlainen liioiteltu ilo toistensa tapaamisesta vallitsi ystävysten kesken.

— Oi Anna, kuinka suloista täällä onkaan sinun luonasi! kuiskasi Maire, painaen päänsä Annan käsivartta vasten. — Ihminen aivan puhdistuu läheisyydessäsi. Mummohan on niin hyvä ja minä rakastan häntä, mutta ei hän ymmärrä meitä nuoria. Tiedätkö, en ole uskaltanut kertoa hänelle, ettemme ole vihityt, Ture ja minä! Mutta se oli Turella periaate ja onhan se aivan ulkonaista. Te tietysti aiotte vihityttää itsenne? No niin, eihän minullakaan olisi ollut mitään vastaan, mutta Ture nyt ei tahtonut ja minä niin mielelläni alistuin. Olemme jo niin kauan pitäneet toisistamme… Meillehän piti syntyä lapsikin… Minun isäni, minun oman isäni syy se on, ettei se tullut elävänä maailmaan. Hän syytti minua… Rukoilin, että saisin tulla kotiin, mutta en toki ollut mahdollinen pääsemään hänen pyhän kattonsa alle. Vetosin äitini muistoon. Hän löi minua! Kauheaa se oli, oi, en ensinkään saata kertoa siitä. Voit kuvitella, missä kurjuudessa elin, täytyi tietysti tehdä velkaa — eivätkä ne vieläkään ole maksetut. Ei ketään, jonka puoleen kääntyä… Niin, Turen omaiset ovat minusta aivan kaukana, he viettävät ylimyselämää, olen liian ylpeä nöyrtyäkseni pyytämään heiltä jotakin. Eletään englantilaiseen tapaan, pukeudutaan päivälliseksi. Kaikki on kankeaa ja mitattua. Se ei ollenkaan sovi minun suoralle ja karulle luonteelleni. Siinä on jotakin niin valheellista. Niin se siis on, että me olemme aivan yksin, minä ja Ture. Mutta niinhän onkin hyvä. Kuitenkaan emme voi käsittää, että isälläni olisi oikeutta pidättää meiltä äitini perintöä — sanomalehdistä vain luemme, että hän lahjoittelee pois äitini tiloja. Emme, suoraan sanoen, ymmärrä sellaista filantropiaa ja aiomme lain avulla hakea ulos omamme. Niin, lain avulla, sillä hyvällä ei hän anna. Tietysti tuollainen käräjöiminen on erinomaisen vastenmielistä. Jos saisikin Turen luopumaan siitä, jos koettaisikin vielä sovulla. Puhu sinä, Anna, Turen kanssa. Hän kunnioittaa sinua niin suuresti. Mutta me tarvitsemme juuri nyt varoja, sen vuoksi, että Ture juuri nyt voisi tehdä erinomaisen edullisen kaupan. Katso, osakeyhtiö Ferron huutokauppa on näinä päivinä. Tehdashan paloi, mutta suuri osa koneita jäi ja ne myydään. Pääosakas on insinööri Aro, Turen paras ystävä, ja hän tahtoisi välttämättä Turea ostamaan koko roskan…

Annasta oli aina omituisesti tuntunut siltä kuin Maire olisi ollut orpo ja erikoisesti tarvinnut suojaa, silloinkin, kun hänellä oli kaikkien mahtavien omaistensa suosio. Nyt hän todella oli orpo ja ystävien tarpeessa. Pidellen häntä käsistä hänen kertoessaan ja silloin tällöin tehden myöntävän tai kieltävän liikkeen hän katseli nuoren rouvan hempeitä kasvoja ja tunsi suurta lämpöä ja tarvetta auttaa häntä.

— Rakas, rakas Maire, jos minä voisinkin tehdä jotakin hyväksesi, lausui hän sydämensä pohjasta. — Mutta sinua ei voi auttaa muuta kuin rahalla ja sitä meillä ei ole. Tai on pieni pääoma, jolla teemme matkamme. Mutta se ei teillä riittäisi mihinkään ja parin viikon perästähän me sen tarvitsemme.

Kun Maire kuuli, että heillä oli pieni pääoma, niin hän kävi tarkkaavaiseksi ja painoi käsillään hetkisen lujasti Annan molempia olkapäitä.

— Kuinka paljon? pääsi hänen huuliltaan keveästi.

— Kuusituhatta. Miikka on sen säästänyt penni penniltä, markka markalta.

— Ai niin vähän, sanoi Maire. — Ei siksi, että voisi tietysti saada pankista lisää.

— Ei, kuule, ei setä anna. Hänen pankkinsa on vain näitä paikkakunnan pieniä koteja varten.

Maire purskahti nauruun. Ei hän ollut tarkoittanut vanhan, saidan eno-sedän pankkia. Suuria pankkeja hän oli tarkoittanut.

Herrat puhelivat ruusulehdossa samasta asiasta. Tilaisuus oli hyvä, mutta rahaa ei ennättäisi saada. Ei olisi tarvittu kuin parikymmentä tuhatta. Mahdollista sentään, että insinööri Aro toimittaa summan, hän kun niin tahtoo, että Lyng ostaisi koko roskan. Kirjeet ovat voineet mennä ristiin. Saattaisihan vielä koettaa sähköttää kotiin, mutta mahdollisesti sielläkin oltaisiin matkoilla. Isäukko ja myöskin sedät olivat tavallisesti juuri näihin aikoihin ulkomailla. Jos olisi saanut nuo parikymmentä tuhatta edes viikoksi.

He vaikenivat kaikki.

— Kuinka mielelläni minä nyt omistaisin kaksikymmentätuhatta, sanoi
Miikka Koskinen.

— Niin, niin, niin! lauloi Anna ja katsoi haikeasti ystävättäreensä.

‒ Oh, te olette rikkaat, sanoi Maire, — teillä on edessänne ihana matka, mutta me vasta suunnittelemme pilvilinnoja.

— Kymmenen vuoden perästä, nauroi Ture Lyng vuorostaan, — saatte minulta joka mies niin paljon kuin tahdotte. Silloin täytyy meillä olla miljoonia. Eikö niin, Maire?

— Tietysti, tietysti!

Mairen huulten ympärille tuli ilkeä iva, joka rumasti väänsi toista suupieltä ylöspäin. Anna ehti nähdä tuon oudon hymyn, vaikka se heti katosi. Se oli pettymysten ja varhaisten kärsimysten jälki noissa nuorissa kasvoissa. Eikö löytyisi mitään keinoa parantaa haavoja Mairen mielessä? No niin, nythän hän oli naimisissa ja rakasti miestään.

— Kuule, sanoi Maire äkkiä, — älä viitsi eno-sedälle puhua mitään koko asiasta. Anna hänen olla siinä luulossa, että me olemme rikkaita ihmisiä. Niin annan mummonkin olla. Ja rikkaita me kerran olemmekin, Ture on oikea liikenero, on minulle vakuutettu. Unohtakaamme pettymykset ja maailman pahuus ja olkaamme onnelliset!

He käyskentelivät punaisella hiekalla hämärtyvässä illassa. Villiviini kahden puolen muistutti piiriä, missä tytöt ja pojat kevyesti keinutellen pitelevät toisiaan kädestä. Kuu kohosi metsänlaidasta muodottomana, kuparin värisenä möhkäleenä. Yökehrääjä viritti vuoresta venytetyn, tärisevän huutonsa. Reseda ja hajuherneet tuoksuivat. Sammakot hyppelivät esiin ruohosta, hiekkateiden poikki.

Anna tahtoi vielä näyttää ystävättärellensä liinavaatteet, jotka hän vuosien kuluessa oli valmistanut. Pellava oli täällä kasvanut, suuren osan kangasta hän itse oli kutonut. Heillä oli Kairalassa ollut vanha palvelijatar, Saarlotta, joka kasvatti pellavia ja kutoi kankaita. Hän oli itsekin kuin korkea, vaalea pellavanvarsi, joka päättyy siniseen kukkaan. "Elämän langat hämääntyvät, sekaantuvat, katkeavat", sanoi vanhus aina. Hänen johdollaan oli Anna oppinut kutomaan. Ja Anna antoi käsiensä hyväillen liukua yli painavien, pellavalta tuoksuvien vaatepinkkojen.

— Se on komeaa! sanoi Maire, mutta hän ajatteli: keittiööni korkeintaan minä ottaisin tuollaista säkkikangasta, ja hän painoi taasen hienoilla käsillään Annan olkapäitä, pidätti häntä hetkisen siinä katseensa alla ja huudahti sitten: — ei, ei, ei! Ei mitään.

— Mitä? sanoi Anna.

— Ei mitään!

Maire heilautti päätään ja rupesi puhumaan isänsä vaalisunnuntaista. Hän oli varma, ettei kukaan äänestäisi hänen isäänsä. Ikävät hänen saarnansa olivat, kuinka monta kertaa hän olikaan lapsena torkkunut niitä kuunnellessaan.

— Minä kyllä tiedän, mitä sinä tarkoitit, keskeytti hänet Anna. — Mutta olisiko teillä sitten hyötyä niin pienestä summasta? Ja katso, kahden viikon perästä meillä täytyy olla rahat. Setä tahtoo, että me lähdemme. Rakkaudessaan hän suorastaan ajaa meidät talosta. Miikka lähtee ensin ja suorittaa viimeiset tutkintonsa, minä lähden perässä. Annamme vihkiä itsemme kaikessa hiljaisuudessa ja astumme sitten laivaan.

— Se on runollista, äärettömän runollista! Menkää te, menkää te!

— Tietysti siihen asti niin mielellänne saisitte pitää rahat.

— Ei, ei, ei!

— Vahinko että summa on liian pieni teille…

— Oi, Miikan ja Turen nimillä kyllä saisi vaikka kuinka paljon. Mutta emme ajattele sitä. Mitä sanoisi sitä paitsi rikas eno-setä?

— No katso, niin, hänet täytyy ymmärtää. Omaiset ovat tehneet hänet epäluuloiseksi. Hän ehkei nytkään uskoisi, että tässä on täysi varmuus.

— Niin, mitäpä hän. Hyvää yötä nyt, kultaseni… Teitä, te onnelliset!

Taasen puhkesi Mairen suupieliin tuo katkera hymy, joka tuli suoraan hänen sairastavasta sielustaan. Anna ei ehtinyt lähteä saattamaan, illallinen oli muutenkin viipynyt. Mutta Miikka läksi.

Puhaltaessaan keittiössä tuleen, kuuli Anna yökehrääjän pitkät äänet. Sääli on tavallisesti Jumalan töiden parantelemista, sanoi setä. Sen vuoksi setä usein tuli olleeksi niin kova. Tänäkään iltana ei hän ollut tullut tervehtimään Turea ja Mairea, se oli sentään hiukan armotonta. Alussa oli Maire häntä kysellyt, mutta ei enää myöhemmin. Alkoi olla pimeä, olisi tarvittu tulta pöytään, mutta lamput olivat vielä vinnillä. Kasteisilla, hopean vihreillä nurmikoilla, tummilla orvokkikentillä ja suurissa valkoisissa ruusupuissa kiilteli kuparinkarvainen kuunvalo. Miikkapa oli mennyt kauas. Ettei hän vain menisi lupaamaan jotakin, nyt kun hän jäi yksin Lyngien kanssa.

Setä tuli ja istuutui tuolille lieden ääreen. Palvelustyttö toi sisään maidon ja päästi kissan samassa ovenavauksessa. Kur-nau! Kur-nau! Pian kuului sen tasainen, yksitoikkoinen latkinta pöydän alta. Koira raapi oveen. Päästyään sisään se nöyrästi istuutui matkan päähän kissasta. Ssssshsst! pani kissa, häntä pystysuorana, pörröisenä seipäänä. Koira vetäytyi kunnioittaen kauemmaksi. Setä ei sanonut mitään, mutta Anna tunsi hänen katseensa kasvoillaan. Hän toi huoneestaan kynttilän, sytytti sen keskelle ruokasalin pöytää ja meni ikkunaan odottamaan Annaa. Vaahteroiden tummien oksien välitse kiiltelivät syksyn ensimmäiset tähdet. Anna kuului pitävän koiran puolia kissaa vastaan. Sitten hän tuli, kädessään kannu höyryävää maitoa.

Miikan paikka pöydässä oli tyhjänä. Siitä olikin pitkä aika, kun he,
Jutte-setä ja Anna, kahden olivat istuneet siinä.

— Kas kuinka Miikka viipyy, sanoi Anna.

— Menikö hän saattamaan?

— Meni.

Äänettömyys kävi tuskalliseksi. Jokainen astia kolahti pöytään ikään kuin epäystävällisesti. Kuinka setä yhtä kaikki saattoi olla Mairelle niin kova?

— Maire Lyng on viime aikoina paljon muuttunut edukseen, sanoi Anna vihdoin. — Hän on kokenut kovaa, Maire-raukka, surua ja kärsimystä.

Setä katsahti häneen toinen silmä kiinni. Tuo katse oli täällä kotona niin harvinainen, että Anna keskeytti lauseensa.

— Sinä luulet, että suru ja kärsimys muovailevat sellaista ainesta kuin tämä…

— Setä! huudahti Anna.

— Surulle ja kärsimykselle kelpaa ainoastaan kaikkein jaloin ihmisaines.

— Setä-kultani, kuinka sinä voit, sinä, joka olet niin hyvä!

Ovi narahti ja Miikan askeleet tömisivät portaissa. Hän oli kävellyt nopeasti ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hän laski kimpun kanervankukkia Annan eteen.

— Kävitkö kankaalla asti! huudahti Anna, vei kukat kasvojaan vasten ja etsi silmillään Miikan katsetta.

Hän huomasi heti, että Miikka oli luvannut pois pääomansa ja että hän oli siitä levoton.

* * * * *

Lyngien kiitollisuudella ei ollut mitään rajaa. Anna ja Miikka olivat pelastaneet heidät, eivät milloinkaan he sitä unohda ja kun he kerran pääsevät käsiksi siihen omaisuuteen, joka häämöttää heidän näköpiirissään, niin Anna ja Miikka ilman muuta voivat katsoa sitä myöskin omakseen ja käyttää sitä ihanteellisten tarkoitustensa hyväksi, niinkuin parhaaksi katsovat.

Kanervakankaalla syyskuun kuutamossa pari päivää myöhemmin syleilivät
Anna ja Maire, Miikka ja Ture toisiaan kuin veljet ja sisaret.

— Tasan kahden viikon perästä nostat rahat minulta, sanoi Ture. — Voit tietysti saada ne aikaisemminkin, mutta silloinhan te vasta ne tarvitsette. Määrätkää täsmälleen aika ja paikka. Siellä meidän ravintolassamme, siellä missä tutustuimmekin.

Kaikki määrättiin ja sovittiin. Ture merkitsi päivän ja hetken muistikirjaansa. Oli niin valoisaa, että saattoi nähdä kuin päivällä. Seisoen käsi kädessä olivat Ture ja hänen nuori vaimonsa valkeissa vaatteissaan kuin jotkut korkeat, yliluonnollisen ihanat olennot, joita toisten kuolevaisten on onni ja ilo palvella. Siltä tuntui Annasta, kun hän maantieltä heilutti heille kättään. He liukuivat pois oikopolkua myöten niinkuin kuutamon viirut nuorten mäntyjen lomissa.

Viikkoa myöhemmin jätti Miikka Kairalan, mutta Anna viipyi vielä joitakin päiviä.

Oli ihmeellisen leuto syys. Ruusut olivat uudelleen nupussa ja valmistautuivat kukkimaan. Kukkalavat rehottivat upeampina kuin suvella ja keskipäiväksi ilmestyi punaisia karjalaumoja vainioaukealle. Kuulaassa ilmassa näyttäytyivät kaukaisuudet kuin kristallisten kyynelhelmien läpi. Kyyneleiden läpi näki Anna kaikki entisessä kodissaan. Vaivoin hillitsi hän itsensä sedän läsnäollessa, ettei purskahtanut itkuun. Hänestä tuntui, hän oli varma siitä, ettei hän enää näkisi setää heidän palatessaan. Kokonainen vuosi poissa — setä ei eläisi yli sen vuoden. Mutta setä ei kärsinyt puhuttavan mistään, joka muistutti matkaa. Puhuttiin siis kaaleista ja juurikasveista, kissasta ja koirasta, vaalisaarnoista ja pankista. Vuorio oli valittu — vahvistettaisiinko hänen vaalinsa?

Setä järjesti juuri viimeiseksi päiväksi perunoidenoton. Talo oli täynnä vanhuksia ja lapsia, jotka kyykkivät lemuavilla vaoilla, kooten mustasta mullasta kultaisia, kieriviä hedelmiä. Annalla oli yllin kyllin työtä, ei ollut mahdollista itkeä, vaikka kyyneleet lakkaamatta pyrkivät juoksemaan esiin, niinkuin tottelemattomat lapset, jotka odottavat oven avaamista. Pellolle piti viedä kestitystä ja keittiöön oli tuotu pitkä pöytä aterioita varten. Ei jäänyt hetkeäkään kahdenkesken-oloon, ja Annalla oli sydän tulvillaan asioita, joita olisi pitänyt sanoa. Ei koskaan hän ollut kiittänytkään sillä lailla kuin hän tahtoi, ei koskaan sillä lailla pyytänyt anteeksi. Ennen kaikkea hän tahtoi pyytää, ettei setä vielä lähtisi suureen uneensa. Rakkaampi oli setä hänelle kuin kaikki hänen omaisensa, varmaan eivät omaiset saatakaan olla niin läheiset kuin vieras, kun se tulee omaiseksi. Kauniimpi oli setä, parempi kuin kaikki ihmiset… Entä Miikka? keskeytti Anna äkkiä itse itsensä. Niin, tietysti Miikka — Miikka oli ulkopuolella ihmisiä, hän oli jotakin… ties mitä.

Viimeiset vieraat menivät, setä sulki portteja ja ovia ja Anna järjesteli huoneissa. Oli toki eräs hetki, jolloin setä ei voisi kieltää pääsyä luokseen, iltahetki, rukouksen hetki. Tuntuikin siltä kuin vainajat jo olisivat olleet saapuvilla. Jos äiti olisi astunut vastaan tuossa ovenavauksessa, ei Anna olisi sitä hämmästynyt. Hänen äänetön tulonsa oli jotakin yhtä todellista kuin sedän askeleet portaissa ja kolahdukset hänen huoneessaan, kun hän riisui kenkänsä.

Niin, ihminen vaatii silmin nähdäkseen, ajatteli vanha herra ja pilkkasi ärtyneenä sydäntään. Ei riitä hengen yhteys, täytyy kourata käsin, täytyy katsella silmin, täytyy saada odottaa kirjeitä, täytyy lähetellä terveisiä. Poissa silmistä — poissa mielistä. Sellainen on ihmisen sydän. Ei mitään se kammoa niinkuin yksinäisyyttä. Enkö minä tässä valehtelekin itselleni, että lapsi on minua yhtä lähellä, jos hän on Siinain vuorella tai täällä luonani. Sydän sanoo: ei! Enkö minä olekin kirjoittanut häntä varten kirjelippua, johon olen koonnut kokemukseni, testamenttini — enkä minä hävitä tätä kirjettä. Sydän sanoo: ei! Minä jaksan pidättää käteni, niin etten ojenna lippua hänelle. Mutta minä luultavasti en revi sitä rikki. Tai jos revin, niin kirjoitan uudestaan. Sillä minä kuvittelen, että nuo kokemukseni ovat jonkin arvoiset. Ja kuitenkin lapsi tietää kaikki. Eivätkä ne ole edes kaikki omiani — en tiedä, mikä on kotoisin hänen äitinsä suusta, mikä minusta itsestäni. Testamentti on täällä sänkyni pahnoissa, toivon salaa, että hänen kätensä sattuvat siihen ja hän ryöstää sen itselleen. Toivon, että hän opettaa minun viisauteni lapsilleen ja että ne jäävät elämään jälkeeni. Kaipaan hänen lapsiaan, uskon, että he ovat totuuden tekijöitä, uskon, että heissä on minun henkeäni. Sellainen minä olen, minä ruma pieni ihminen, sekasikiö yötä ja päivää. Judas-kaimani, pian olemme kahden, hän Siinailla, minä ja sinä Kairalassa. Mitä sanot, repisimmekö testamentin.

Anna seisoi ja odotti. Joko hän uskaltaisi mennä?

Ei, hän ei elä yli tämän talven, ajatteli hän ja katseli puutarhaan, missä villiviinin punertavat köynnökset pitelivät toisiaan käsistä ja hiljaa keinuivat kuulakan taivaan alla. Tähtivalot tuikkivat ylhäällä ja tähtivalot kertautuivat järvestä. Kaiken tämän oli hän nähnyt tuhansia kertoja. Ei kuitenkaan koskaan niinkuin nyt. Talossa hiljeni, syvä äänettömyys vallitsi sekä ulkona että sisällä. Äänettömästi astui Anna läpi huoneiden ja tuli tutulle kynnykselle, niinkuin tuhansia kertoja ennen. Hän löysi tummalta peitteeltä karkean käden, niinkuin tuhansia kertoja ennen, lempeät silmät paloivat häntä vastaan, niinkuin tuhansia kertoja ennen. Hän lankesi polvilleen, niinkuin tuhansia kertoja ennen. Ja tämä oli kuitenkin ensimmäinen kerta tällä tavalla.

— Unesta olemme me tulleet, uneen me jälleen menemme…

Anna purskahti itkuun eikä enää kuullut mitään. Aamulla hänen ajaessaan alas puukujaa, tuli setä perunapellolta ja ojensi hänelle multaisen käden. Vanhukset ja lapset nostivat päitään kosteilta vaoilta ja nyökkäsivät hänelle.

* * * * *

Pari päivää myöhemmin tilasivat Anna ja Miikka matkaliput. Heidän mielissään vallitsi silloin kukkiva kevät, he olivat mies ja vaimo.

— Mutta entä jollemme ajoissa saisi rahojamme!

— Entä sitten — eikö ole aivan yhdentekevää, missä olemme.

— Liputkin ovat tilatut.

— Peruutetaan tilaus ja odotetaan.

Näin he laskivat leikkiä, aavistamatta, mikä heitä odotti.

He istuivat sovitulla hetkellä sovitussa ravintolassa, mieli iloisessa odotuksessa. Miikka näytti, mistä hänen onneton hattunsa oli viety ja kuinka Ture oli tullut tuolta permannon poikki. Joka toinen minuutti he katsoivat oveen ja kelloon. Kummallista! No niin, ihmiset yleensä eivät ole aivan täsmällisiä. Heidän ajatuksensa liitivät kotiin, missä näihin aikoihin pantiin levolle, he laskivat, kuinka monen päivän perästä he olisivat siellä ja siellä, kaukana vierailla mailla. Kummallista. Olihan kohtaamispaikka varmasti tämä ravintola? Niska kävi kankeaksi, pään lakkaamatta tähdätessä yhteen suuntaan. He tilasivat annoksensa, katselivat kelloon ja katselivat oveen.

— Tiedätkö edes heidän nykyistä osoitettaan? kysyi Anna.

— Heidänhän piti tulla maalta.

— Kyllä minulla on jokin osoite, jonka Maire antoi.

— Minä kyllä annoin heille meidän matkustajakotimme osoitteen.

— Olisiko jotakin tapahtunut?

— Mitä olisi voinut tapahtua?

Silmälaudat jäykkinä tähtäsivät he katseensa oveen joka kerta, kun se avautui. Miikka kävi läpi muidenkin huoneiden nähdäkseen, etteivät he mahdollisesti sittenkin olleet tulleet. Pidentääkseen aikaa tilasivat he vielä jotakin.

— Tiedätkö, he eivät enää tule.

— Mitä me teemme, jolleivät rahat tule aikoinaan.

— Kyllä ne tulevat. Tietäväthän he, että matkamme riippuu näistä rahoista.

— Ehkä me olimme hiukan varomattomat. Kuinka me niin annoimmekin käsistämme ainoan omaisuutemme. Ei, ei, armaani, enhän minä sinua syytä, itsehän kirjoitin shekin.

— Kyllä ne tulevat.

He kirjoittivat varmuuden vuoksi lipun, jossa kertoivat odottaneensa turhaan, ilmoittivat kaiken varalta osoitteensa ja lupasivat aamulla olla kotona kello yhteentoista asti. Sitten he kuvasivat palvelijalle insinööri Lyngin ulkomuodon, pistivät rahan hänen kouraansa ja läksivät.

Oli tyyni, leuto, sumuinen ilta. Lyhtyjen valot heijastuivat pitkinä latuina merenpintaan, ikään kuin ne olisivat viitanneet tietä lähteville laivoille. Laivat tuntuivat nukkuvan, odotellessaan huomista päivää, niiden mustat ääriviivat vain erottautuivat sumuisesta ilmasta.

— Mikä on meidän laivamme?

— Tuo, tuo suurin. Meidän hyttimme on keskellä, tällä puolella.
Tiedänhän minä, kun olen käynyt katsomassa.

Molemmat ajattelivat rahoja, mutta eivät enää puhuneet niistä, puhuvat vain matkasta. Yhtäkkiä ehdotti Anna, että lähdettäisiin kotiin. Varmaan Maire ja Ture istuvat siellä ja odottavat. Ainakin siellä on kirje. Hän tunsi, että he tällä hetkellä ajattelevat heitä, Annaa ja Miikkaa. Hänen uskonsa oli niin tartuttava, että Miikkakin alkoi luulla heidän itsensä tai kirjeidensä todella odottavan matkustajakodissa. Entä jos he kulkivat täällä kadulla, ravintolan ja matkustajakodin välillä ja odottivat heitä. Ei, ei… Mutta Anna ja Miikka loivat siitä huolimatta terästetyn katseen kaikkiin vastaantulijoihin.

— Tietysti he ovat myöhästyneet ja sitten menneet meille, iloitsi Anna. — Tietysti eivät he ole voineet edellyttää meidän niin kauan viipyvän ravintolassa…

— Älä toivo liikoja, ettet pety…

Nopeasti, puoleksi juosten tulivat he matkustajakotiinsa.

Ei kukaan ollut heitä kysynyt. Ei mitään kirjettä ollut tullut.

— Jotakin on tapahtunut, päätteli Anna pelästyneenä. — Ehkä Maire on sairastunut.

— Niin, ehkä…

Aamullakaan ei kuulunut mitään, ei ihmisiä, ei kirjettä, ei sähkösanomaa. Täytyi todenperään ajatella matkan siirtämistä. No niin, muutaman päivän vain he menettäisivät. He eivät viipyneet kotona kello yhteentoista, vaan kahteentoista. Sitten he läksivät ravintolaan kysymään, olisiko siellä käynyt joku heitä tapaamassa. Palvelija ojensi heille Miikan oman kirjelipun sellaisena kuin se eilen oli häneltä jäänyt odottamaan insinööri Lyngia.

— Olimme sentään äärettömän varomattomat…

— Mutta olisimmeko voineet menetellä toisin, kun he olivat hädässä?

— Emme kai.

Onneksi he saivat lippunsa vaihdetuiksi seuraavaan laivaan. Eivät he uskaltaneet muuttaa halvempaan matkustajakotiin, koska olivat antaneet Lyngeille tämän osoitteen, mutta halvempaan huoneeseen he siirtyivät. Miikka lähetti nyt insinöörille pitkän sähkösanoman maksettuine vastauksineen ja he alkoivat odottaa vastausta siihen. Myöskin saivat he osoitekalenterista tietää insinööri Aron asunnon ja läksivät häntä tapaamaan, saadakseen tietää, oliko tehdas joutunut insinööri Lyngin haltuun. Anna odotti kadulla, Miikka nousi kauniin kivimuurin toiseen kerrokseen.

Insinööri Aro oli ollut ulkomailla huhtikuusta lähtien, häntä odotettiin näinä päivinä kotiin. Tehtaasta ja huutokaupasta ei kukaan voinut antaa tietoja, vaikka palvelija vieraan pyynnöstä kutsui paikalle insinöörin veljenkin.

— Minä pelkään, että me olemme olleet uskomattoman naiveja ja typeriä, sanoi Miikka. — Hehän väittivät odottavansa insinööri Arolta rahaa.

Mairen antama osoitelippu kädessä suuntasivat he nyt kulkunsa pitkän kadun päähän. Anna vuorostaan meni tällä kertaa ylös ja Miikka odotti kadulla. Rouva Lyng — sellaista ei täällä tunnettu. Neiti Rauhaniemi — kyllä. Oliko hän nyt naimisissa? Oikeinko vihittynä? Siitä oli jo pari vuotta, kun hän oli asunut täällä, hänen tavaroitaan kyllä vielä oli vinnillä, olisi hyvin hyvä, kun pääsisi niistä eroon. Jotakin ompelijalaskua täällä vielä hiljan oli käytetty. Ei hän sanonut, minne täältä muutti. Jollei tavaroita pian noudeta pois, niin ompelijatar vie ne, hän uhkasi jo viimein. Lasku oli kolmattasataa markkaa.

Hiljalleen, nojautuneina toisiaan vastaan, astelivat Anna ja Miikka takaisin pitkää katua. Ulkomaanmatka, vielä eilen aivan lähellä, oli äkkiä käynyt kaukaiseksi ja saavuttamattomaksi. Siivet, jotka vielä eilen olivat kannattaneet heitä ja tehneet heidän askeleensa keveiksi, olivat pudonneet alas. Miikan mieleen hiipi outo tunne siitä, ettei hän koskaan saavuta päämääräänsä, hänen on ehkä taasen palattava konttorityöhön. Tosin ei hän sitä uskonut, järjellään hän toki käsitti, että hänen täytyy saada takaisin rahansa, mutta jokin aavistus vasaroi hänen päässään, kaiken aikaa toitottaen: et koskaan, et koskaan, et koskaan!

Uskomattoman kalliiksi kävi elämä. Joka päivä vei setelejä, vaikk’eivät he toki enää syöneet ravintolassa, vaan ostivat kotiin joka murenen ja nauttivat sen pienessä huoneessaan. Sehän olikin paljon hauskempaa.

Sähkösanoma! "Maire vaikeasti sairastunut. Tänään pannut rahat postiin.
Tervehtien Maire, Ture."

— No, katso nyt.

— Tiesinhän minä, sanoinhan minä!

He viettivät onnellisen päivän ja onnellisen yön odottaessaan rahoja. Seuraavakin vuorokausi meni ja menetteli, mutta kolmantena päivänä he tulivat levottomiksi. Kolme kertaa kävivät he postissa kysymässä rahakirjettä. Turhaan. Neljäntenä päivänä he sähköttivät Turelle. Täytyi taasen peruuttaa laivaliput, muuta neuvoa ei ollut. Heidän käsirahansa rupesivat loppumaan. He alkoivat mielessään läpikäydä tuttavia, joiden puoleen hädän tullen voisivat kääntyä. Olihan täällä Mairen sisaria ja veljiä, olihan täällä pari vanhan rovastivainajan poikaa, molemmat suurissa viroissa, olihan täällä senaattori Nenón. Veri nousi Annan kasvoille, kun hän heitä ajatteli. Miikan silmien eteen tuli yhä selvempänä jokin konttorihuoneisto, jossa hän istuu pulpetin takana. Varmaan ei kuitenkaan olisi aivan helppoa täällä oudossa kaupungissa saada tointa. Kaiken varalta kirjoitti hän entiselle isännälleen, kysyi, voisiko hän vielä kerran palata tutun pöydän taakse ja pyysi, siinä tapauksessa, ettei isäntä voisi häntä käyttää, suosituksiaan, jotka olivat jääneet sinne talletettaviksi.

Sähkösanoma! "Mairen tila arveluttava. Kärsivällisyyttä. Huomenna lähetän rahat."

Anna ja Miikka eivät enää luottaneet tähän vakuutukseen. Tuntui varmimmalta, että Miikka itse matkustaisi hakemaan rahoja. Kustannusten vuoksi tietenkään ei Anna voisi lähteä mukaan. Heidän rahansa olivat muutenkin pelottavan vähissä. Kun edes olisi päässyt jonnekin perheeseen asumaan. He alkoivat jo katsella sanomalehdistä ilmoituksia, eikö olisi tarjolla jotakin sopivaa asuntoa ja myöskin ansiotyötä. Miikka sai suositukset entiseltä isännältään — hänen paikallaan kyllä jo oli toinen, tai oikeastaan kaksikin miestä. Mitään rahoja ei kuulunut.

— Voisivatko he pettää meidät?

— Mutta miksi Ture sitten lupaa lähettää? Saattaisihan hän sanoa, ettei voi lähettää rahoja. Ymmärrätkö sinä tätä?

— Tiedän, etteivät ihmiset aina pidä sanaansa.

— Mutta hehän ovat ystäviämme!

— Niin, sellaistakin kuulee, että ystävät pettävät.

He voittivat vastenmielisyytensä ja Miikka läksi Mairen sedän, tohtori Rauhaniemen luo puhumaan heidän pulastaan. Tohtori otti hänet ystävällisesti vastaan.

— Vai niin, vai niin, sanoi hän hymyillen, — pelkäänpä, että maisteri saa odottaa rahojaan. Ihmettelen, että niin herkkäuskoisesti lainasitte heille, vieläpä ilman takuita ja velkakirjaa. Maire-raukka on joutunut huonoille teille, kunnollisimmassakin perheessä pitää olla mätämunansa ja Maire on meidän. Voittehan mielellänne matkustaa heidän luokseen, lainaan mielelläni satasen, jos niin haluatte. Mutta en luule matkan auttavan. Mitä taas Mairen sairauteen tulee — niin, ehkä hän on sairaana. Mutta hänen sisarensa kävi täällä aamupäivällä, kertoi tilanneensa Mairelle joitakin hyvin hienoja liinavaatteita ja saaneensa niihin rahatkin, vasten tavallisuutta. Niin, ehkä hän on sairaana. Voinko ehkä palvella maisteria satasella?

Maisteri Koskinen kiitti, ymmärsi, että matka olisi ollut turha ja poistui. Hän teki pitkiä kierroksia kaupungilla, vaikka hän tiesi, että Anna malttamattomana häntä odotti. Hänen oma tyhmyytensä kulki hänen edellänsä, minne hän kääntyi, ärsyttäen ja raivostuttaen. Hänestä tuntui, että Lyngin oveluuskin oli miellyttävä tämän typeryyden rinnalla, jolle ei vastenmielisyydessä löytynyt vertaa. Ei käsittänyt, pitikö sitä itkeä vaiko nauraa. Olipa hän ollut oikein pölkkypää, oikea typerä narri. Kuinkahan kalliiksi tämä typeryys tulisikaan. Entä jollei hän milloinkaan saisi takaisin rahoja? Entä jollei hän milloinkaan saisi nähdä unelmiensa toteutuvan? Milloinkaan…!

He vuokrasivat kalustetun huoneen eräältä työläisperheeltä. Se oli aika soma, valoisa huone ja kun uunin varusti pienellä hellalevyllä ynnä asianomaisella savutorvella, saattoi siinä keittää. Koko laitos maksoi viisikymmentä markkaa. Ompelukoneeseen Annalle meni yhdeksänkymmentäseitsemän. Rahat saatiin Annan ja Miikan kesätakeilla panttilaitoksesta. Miikan taas onnistui saada myyjän paikka rautakaupassa. Hän ei yrittänytkään kysyä tunteja jostakin koulusta, eihän häntä kuitenkaan täällä tunnettu. Kauppa-alalta hänellä oli pätevyystodistukset. Palkka ei ollut hullumpi. Anna ompeli mikäli taloudelta ehti, häneltä ei puuttunut työtä, he elivät hyvin. Nuori rouva alkoi jo laskea leikkiä että he pian kokoavat matkarahat uudelleen. Hiukan suurempi peili hänen ensi työkseen täytyi hankkia, sitä ihmiset aina neulojalla kaipasivat.

Eräänä iltana, kun Miikka tuli kotiin kaupasta, kertoi hän nähneensä rouva Lyngin, Mairen, menevän teatteriin. Hänen turkissaan oli ollut suuri valkoinen kaulus ja vaalean päähineen päärmeenä valkeita untuvia. Varmasti se oli rouva Lyng, Maire! Toki hänet tunsi!

Anna paiskasi työn käsistään ja kimmahti pystyyn.

— Minä menen ja odotan näytännön loppuun, minä vaadin hänet tilille.
Heidän täytyy maksaa!

Hetken perästä hän nosti maasta työnsä ja puisteli sen puhtaaksi. Se oli jonkun nuoren palvelustytön köyhä, taivaansininen tanssipuku. Hän oli luvannut tehdä sen kahdeksasta markasta. Olisi vielä puuttunut, että siihen olisi tullut tahra ja hän saanut viedä sen pesulaitokseen.

He istuutuivat aterialle.

— Minä en ymmärrä tätä, sanoi Anna. — Mikä on tämän tarkoitus?

— Ehkä se, että oppisimme löytämään onnen ja sisällön läheltä, omasta itsestämme. Aioimme opettaa sitä muille emmekä itse sitä tunteneet. Mitä meiltä puuttuu, kun omistamme toisemme ja kun olemme terveet!

— Olet oikeassa — mitä meiltä puuttuu!

Nuori vaimo heittäytyi polvilleen miehensä eteen ja painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten. Jos he olisivat asuneet linnassa ja uineet kullassa ja hopeassa, eivät he olisi voineet olla onnellisemmat.

Jutte-setä siellä kotona, luuliko hän heidän olevan ulkomailla, vai oliko hän kuullut, miten heidän oli käynyt? Ei yhtä kirjelippua ollut kulkenut heidän välillään. Kaikki oli jäänyt muistamisen ja unen varaan, niin oli setä tahtonut. Jos hän olisi kuullutkin heidän kamppailevan vaikeuksia vastaan, niin hän vain olisi sanonut: ihmisen ei pidä päästä helpolla — ja antanut heidän kamppailla.

Sumuisena iltana juuri ennen joulua koputettiin heidän ovelleen ja itse tohtori Rauhaniemi astui huoneeseen. Kun ei maisteri ollut kotona, sanoi hän asiansa rouvalle. Se ei ollut mitään hauskaa. Hehän olivat syösseet itsensä perin ikäviin juttuihin. Pankista oli häneltä, tohtori Rauhaniemeltä, kuulosteltu heidän osoitettaan. Maisteri Koskinenhan oli kirjoittanut nimensä suureen vekseliin — se oli uudistettava ylihuomenna. Kymmenentuhatta, niin se oli. Lyng oli saanut tämän suuren summan vetoamalla hänen, tohtori Rauhaniemen sukulaisuuteen. Hän tiesi tämän kaiken, sillä hän oli juuri ollut puhelinkeskustelussa pankin kanssa.

Anna tuijotti pieneen kirjelippuun, jonka tohtori oli levittänyt hänen eteensä ompelukonepöydän kulmalle.

— En ymmärrä, sanoi hän, — mieheni ei ole puhunut tästä mitään.

— Hän on tietysti tahtonut säästää teitä. Olen pahoillani, että minun osalleni joutui…

— Ei meillä ole ollut tapana säästää toisiamme totuuksilta…

— Pyydän teitä viemään maisteri Koskiselle ne terveiset, että olen valmis pankissa puhumaan, että hän saisi vähitellen, vuosien kuluessa suorittaa tämän velan. Jollei teidän kasvatusisänne suorita sitä…

— Ei, ei ikinä! huusi Anna. — Mutta me emme myöskään sitä suorita. Se on herra Lyngin tehtävä. Minä matkustan heidän luokseen, minä pakotan hänet.

— Herrasväki on ollut varomaton!

— Mitä tohtori ajattelee! huusi Anna suunniltaan. — Millä me tämän maksaisimme? Minulla ei ole koruja, joita voisin myydä, ei mitään, minkä voisin muuttaa rahaksi… Ei, tohtori, viekää pois tuo paperi, sitä ei saa näyttää miehelleni. Minä en kärsi sitä silmieni edessä, kaikki tyynni on petosta, valhetta ja petosta. Viekää pois, viekää pois! Minun mieheni ei saa tietää, nila tämä paperi on tullut. Kaksikymmentä vuotta elämästään hän on kiduttanut itseään säästämisellä ja tukahduttanut itsessään kaiken ikävöimisen ja pyrkimyksen. Hän ei jaksa uudestaan. Ja mitä varten hänen pitäisi jaksaa? Eihän hän ole kuluttanut noita rahoja.

Vieras oli mennyt, Anna puhui yksinään. Hän oli Ikään kuin saanut tärähdyksen eikä päässyt siitä selviämään. Sen hän ymmärsi, että ihminen vastaa omista teoistansa, mutta muiden teoista… Veloista, jotka toinen on tehnyt, rahoista, jotka toinen on käyttänyt… Ei, mahdotonta!

Mitä menit paikkaamaan Jumalan töitä!

Ystävyydellekin ihminen on jotakin velkaa. Onko se rikos, jota näin pitää rangaista?

Heikkous on rikos.

Mutta minä en voi sitä sanoa hänelle, kun hän tulee kotiin! Hän menehtyy, jos hänen uudestaan pitää alkaa. Miksi on ihmiselle sitten annettu siivet, jos niitä aina pitää katkottaman? Hänen täytyy saada ne edes joskus levittää. Kaikki sävelet ovat jo surmatut minun rintaani… Jumala, sinä näit, että me nurkumatta annoimme pois oman pääomamme, mutta tehdä velkaa… kymmenentuhatta markkaa! Voimmeko tyhjistä käsistämme helistää ne esiin? Ei, meillä ei ole emmekä me ota velaksi.

Anna kierteli huonetta kuin häkkiä, päästä päähän, seinästä seinään. Väännellen käsissään jotakin vaatetta töytäsi hän huonekaluja vasten ja tunsi ruumiissaan kalvavaa, hävittävää tunnetta, joka söi kuin myrkky. Hän vihasi ihmisiä, hän vihasi koko maailmaa. Ajatuksissaan oli hän ajelehtinut ompelukoneen ääreen ja istui työtuolillaan ikkunan ääressä. Siinä oli vielä kukkanen, jonka Miikka oli tuonut hänen nimipäiväkseen. Katsellessa tuota yksinäistä vihreää tainta heidän köyhässä huoneessaan, alkoivat hänen kyyneleensä vuotaa. Hän oli ennen käyskennellyt kokonaisessa paratiisin yrttitarhassa. Siinä oli nimikortti ompelukoneen kulmalla, jokin nimi ja osoite. "Senaattori Toimi Rauhaniemi" — oliko tohtori tullut senaattoriksi? Ja siinä oli tuo kauhea paperikin vieressä. Sitä kai ei ollut lupa hävittää. Kun Anna sitä katseli, kuivuivat hänen kyyneleensä ja viha alkoi taasen raivota hänessä.

Jumala, mikä sinä olet ja kuka sinä olet? Pitääkö sinuun uskoa, pitääkö sinun isälliseen johtoosi luottaa? Mikä isä sinä olet — kiduttaja olet! Eikö sinulla ole voimaa hallita maailmaa vai etkö sinä tahdo? Miksi, miksi, miksi sinä annat tällaisen tapahtua? Yötä on kaikki ja pahuutta. Jumalattomat menestyvät ja vanhurskaat kärsivät, ne jotka sinua ovat rakastaneet ja palvelleet. Kuinka sinä saatat syöstä lapsesi epätoivoon? Eikö sinulla ole voimaa vai etkö tahdo auttaa? Mistä on paha kotoisin, paha ja valhe? Samasta juurestako kuin totuus? Siis sinusta? Senkö tähden sitä suosit ja annat sen menestyä? Vastaa, vastaa!… Eikö hänellä, minun miehelläni ollut kaunis päämäärä ihmisten hyväksi? Ja noilla toisilla vain tarkoitus tuhota ihmisiä. Mutta sinä asetut heidän puolellensa, ja tahdot ehkä, että minun vielä pitää sinua rakastaa? Vastaa, mitä tarkoitat, mitä tahdot, miksi kidutat meitä!

Yö, yö, yö! Ei vastausta, ei valon välkettä. Valhetta, pimeyttä, yötä.

Anna tunsi kohoavansa ikään kuin häntä olisi nostettu. Jokin tuttu ja ystävällinen ääni puhui hänelle. Lammin hengitys kirvoitti hänen kuivia huuliaan.

— Mutta minun pieni Annani, minun omani — olen täällä, tiedän kaikki, ymmärrän kaikki. Ja sinäkin ymmärrät. Katso, me olimme varomattomat, minä varsinkin. Annoin insinöörille nimikirjoituksellani varustetun vekselin, kaiken varalta. Hän lupasi olla sitä käyttämättä, sanoi repineensä sen. Hän on sitä kuitenkin käyttänyt! Mutta ei se tee mitään. Me maksamme urhoollisesti. Mekö antaisimme lamata itsemme!

Anna vikisi vuoteellaan kuin lintu.

— Minun pieni Annani, kerron lapselleni sadun, kerronko? Meillä tehtaalla tapahtui kerran, että eräs mies, Matti Moisio, pahasti ruhjoutui koneissa. Kun hän heräsi pitkän leikkauksen jälkeen ja kysyi, mitä hänelle oli tapahtunut, vastattiin, että hän oli menettänyt molemmat jalkansa polvien yläpuolelta ja molemmat kätensä. Nuori sairaanhoitajatar itki, kun hän tämän sanoi. Mutta Mattipa sopersi: olipa onni, että henki jäi! Katso, niin kallis on elämä, sinä omani, sinä pieni Annani. Ja meillä on molemmat jalkamme, molemmat kätemme. Emmekö ole oikeita pohattoja!

— Minä ymmärrän tämän sillä lailla, sinä oma vaimoni, ettemme olleet kypsiä opettamaan muille, miten onni löydetään pienimmässä, miten sisältö löydetään arkisissa, tavallisimmissa askareissa. Meidän piti lähteä etsimään onnea ja sisältöä kaukaa. Meidän täytyy ensin itsemme istua koulunpenkillä. Sanotaan puulla olevan yhtä paljon juuria alaspäin kuin sillä on runkoa ylöspäin. Ihmisen mielellä on yhtä paljon liikunta-alaa sisäänpäin kuin ulospäinkin. Kun emme päässeet ulospäin, niin syvennytään sisäänpäin. Tässä se vanhan koulumestarin pojanpoika istuu ja saarnaa, mutta hän tuntee rehellisesti itse tarvinneensa kurituksen Isän kädestä.

Anna virkosi hänen puhuessaan, mutta hän ei saanut takaisin työiloaan. Miksi muutamien pitää päästä niin helpolla ja saada elää toisten kustannuksella? Kuinka Jumala saattaa sallia vääryyttä? Miksi ovat hyvä ja paha, miksei ainoastaan hyvä, koska Jumala on ikihyvä? Miksi on maailmassa valhetta ja yötä? Samat kysymykset palasivat alituisesti. Ehkäpä Anna oli rasittunut, ehkei hän ollut aivan terve. Kuin pingotettu verkko ahdistivat kysymykset hänen ympärillään, ne kuumensivat aivoissa. Ah, entiset ihanat yöt Jumalan luona, missä ne olivat? Eikö koskaan ihmiselle anneta vastausta elinkysymyksiin. Ratkaisemattomine ongelmoineenko hänen on kulkeminen kohti yksinäistä hautaansa? Ja mitä seuraa sitten?

Työ oli käynyt raskaaksi, siinä ei ollut aatetta, ei sisältöä eikä tarkoitusta, askel painoi, silmät eivät tahtoneet kestää pitkinä iltoina. Miikka seisoi kaupassa, myi lukkoja, rautanauloja ja peltikannuja. Vieraat ihmiset seisoivat peilin edessä heidän ainoassa huoneessaan ja puhuivat tutuista ja tuntemattomista ihmisistä. Anna ei tahtonut jaksaa, surukangas teki kipeää silmiin, näkö sekaantui pieniin ryppyihin kudonnassa. Otsaa pakotti ja pisteli, pistokset tuntuivat päälakeen asti.

Surupukua tehtiin eräälle nuorelle suutarinvaimolle. Annan täytyi mennä ostamaan kreppiä. Ja suuressa kauppapuodissa sattui hän Maire Lyngin viereen, joka istui ja valitsi kankaita korkean kangaspinkan edessä. Anna kuumeni kiireestä kantapäähän, kun hän totesi itselleen, että tuo komeasti puettu nainen oli sama, jonka kanssa hän niin sydämellisesti oli seurustellut kesällä ja joka sittemmin oli antanut hänen miehensä elämälle aivan toisen suunnan.

Mairella oli pitkä nahkatakki — mahtoiko sellaisen saada tuhannellakaan markalla. Hänen sinivihreässä käsilaukussaan oli hopeakirjaimet. Hän etsi teräksenväristä verkaa, jotakin pehmeää kevyttä kangasta. Kangaspinkka hänen edessään kohosi kohoamistaan. Ystävätär hänen vierellään silmäili vuoroin kankaiden värejä, vuoroin hänen kasvojaan. Anna seisoi ja kuunteli heitä. Se oli Mairen ääni, ne olivat Mairen kasvot. Rannerengaskin oli Mairen, hän oli kesällä kertonut aikoinaan saaneensa äidinisältään aivan mahdottoman mutta kalliin rannerenkaan ja vaihtaneensa sen tähän, Anna muisti tämän selvästi. Se oli kuin olikin Maire. Anna päätti, että hän puhuttelee häntä, mutta ei täällä sisällä, vaan kadulla. Ja hän meni kadulle ja käveli ulkopuolella, sydän jyskyttäen. Hän ei tahtonut saada rohkeutta lähestyä entistä ystävätärtään tuon toisen hienon naisen takia. Hän tietysti uskoisi häntä kerjäläiseksi. Hän katsahti häneen jo lyhtyjen alla niillä silmillä. He astelivat verkalleen, käsissä suuret määrät kääröjä.

— Täällä on joku, joka seuraa meitä, kuuli Anna äkkiä Mairen ystävättären sanovan.

Silloin hän tuli heidän rinnalleen ja kylmät väreet vihloivat pitkin hänen ruumistaan.

— Maire, hyvää päivää, etkö tunne minua?

— En… en tiedä. Kuka…? Mutta Anna — todellako? Kuinka sinä olet vanhentunut. Mitä kuuluu? Ehkä minä voisin toisen kerran tavata sinua, minulla on nyt vähän kiire.

— Niin, tietysti, jollet sinä ehdi. Missä sinä asut? He seisoivat vastatusten kadun kulmauksessa ja ystävätär käveli edellä. Mairen kasvoja peitti ohut musta harso, jonka yhdellä laidalla vain oli suuri kukkaiskuvio.

— No niin, sanoi hän yhtäkkiä ja hänen toinen suupielensä kohoutui tuttuun katkeraan hymyyn, — sama se. Puhutaan siis nyt. Edessä se on kuitenkin.

Ja hän sanoi pari sanaa ystävättärelleen ja palasi Annan rinnalle. Kesällä hän oli ollut Annaa lyhyempi, mutta nyt hän hattuineen oli päätä korkeampi. Anna joutui sellaisen mielenliikutuksen valtaan, ettei hän tietänyt, miten alkaisi. Häntä jo kadutti, että hän oli pysähdyttänyt Mairen, varmaankaan ei keskustelusta olisi mitään tuloksia. Maire päästi hänet pulasta.

— Niin, sanoi hän, toinen suupieli tutussa hymyssä, — tahdot tietysti puhua noista onnettomista rahoista. Luuletko, etten minä ole niistä pahoillani. Mutta se todella ei ole minun syyni, että te ette saaneet niitä. Lyng, se roisto, en paremmin sano, hän ne käytti omiin tarkoituksiinsa. Hänelle tarjottiin juuri silloin autoa — se oli hyvin hyvä kauppa, ainoastaan hiukan käytetty, suuri, musta auto. Tein kaikkeni saadakseni rahat teille. Olenpa valmis vapaaehtoisesti antamaan teille jonkin osan, jahka saan isältäni. Asianajajani ahdistaa häntä paraikaa, hän sattuu nimittäin olemaan kaupungissa. Hänhän nyt on suuri ja mahtava rovasti, vapunpäivänä hän muuttaa sinne isoäidin ja isoisän vanhaan pappilaan — kyllä hän saa kauniisti maksaa minulle. Ja silloin saat sinäkin jotakin, vaikka en suinkaan katso itseäni velkapääksi suorittamaan teille summaa. Muistat, että itse sitä tarjosit. Ja Lyng, se roisto, hän joka pennin otti. Minun on saamarin nälkä, enkö saa tarjota sinulle kahvia, voimme paremmin jutella katon alla.

Hiottu lasiovi kertasi Annan köyhän puvun Mairen rikkauden rinnalla heidän seisoessaan kahvilan edustalla. Jäsenissä lamattu ylpeys ja selittämätön piina astui Anna entisen ystävättärensä perässä, pujotellen läpi pöytärivien.

— Missä miehesi sitten nyt on? sanoi hän, kurkku kuivana.

— Mieheni? Oh, en tiedä, missä tällä hetkellä harjoittanee petosta ja vilppiä. En toki enää ole missään tekemisissä hänen kanssaan. Hän oli kaunis mies ja minä annoin pettää itseni — ah, olen saanut sitä katua tarpeeksi. Olin tuntenut hänet vajaan viikon, kun hän kosi ja vakuutti rakastavansa minua mielettömästi. Oli kevät, olin heikko ja typerä. Ei, Anna, todella minun on noista rahoista hyvin paha mieli. Jahka isäni maksaa minulle, sitten saatte. Kuule, johtuu mieleeni: menepä ahdistamaan ukkoa, ehkä hän tulee järkiinsä. Saamari sentään, mitä roskaa tämä on? Ovatko nämä olevinaan leivoksia, voitko sinä syödä niitä? Hän asuu — rovasti tarkoitan — senaattori-sedän luona. Kai sinä tiedät, että tohtori nyt on senaattori? Lähde pois ja kiristä rovastia. Ah, kuinka olisin sinulle kiitollinen, jos hiukkasen piinaisit häntä. Onko sellaista kuultu, että isä rupeaa lahjoittelemaan lastensa omaisuutta! Hän on kyllä keksinyt hyvin kauniita historioita, joilla hän puolustaa tekoaan. Tolvi oli alkuaan muka vääryydellä saatu ja sen vuoksi oli se tuottanut onnettomuutta. Nimittäin "onnettomuus" olemme tietysti me lapset. Hän ei ole meihin tyytyväinen, tämä herra paavi. Totisesti ei hänellä pitäisi olla mitään muistutettavaa noissa muissa, he menestyvät hyvin, pitävät puheita ja esitelmiä ja edustavat kaikkialla, missä pitää kantaa osakunnan lippua tai laskea seppeleitä. Se ei ole heidän syynsä, että hän on menettänyt heidän rakkautensa. Ukko-parka rupesi yhtäkkiä näkemään pikku-äijiä joka paikassa, niin raitis mies kuin onkin. No silloin, ehkä vuosi äidin kuoleman jälkeen. Hän kuvitteli, että meissä lapsissa oli kaikenlaisia paheita ja synnin ituja, joita piti nyhtää pois. Muistan kerran, kun hän omin käsin piiskasi Lyylikkiä sen tähden, että tyttö oli kysymättä ottanut jonkin piparkakun. Se oli kauhea varkaus ja synti piti nyt piiskattaman lapsen nahoista!

Maire puhui nopeasti ja keveästi, suupielissä hymy. Annan mieleen muistui ilta kaukaisessa menneisyydessä, jolloin tämä sama ihminen oli nukkunut äitinsä käsivarrella avuttomana ja hiljaisena.

— Ja sitten hän väittää, että hän Tolvista oli myynyt pois niin paljon, ettei jäljellä ollut oikeastaan mitään lahjoitettavaa. Joka tapauksessa minun asianajajani nyt tarkastaa tätä kauppaa.

Taaskin tuli Annan mieleen, että Maire on orpo ja yksin, ja epäsiveellinen sääli valtasi hänet. Niinkuin ei Jumala tietäisi, mitä hän tekee! Mitäpä hänellä, Annalla, sitä paitsi olisi ollut hänelle antamista.

— Maire, sanoi hän hiljaa ja katsoi häntä silmiin, — miten sinun itsesi on?

— Minun? O — jaa. Menettelee. Kas, oletko neulonut… lankako on hangannut sormesi selän? O — jaa, mikäpä minun olisi. Menen pian naimisiin, se on vielä salaisuus. No niin, voinhan mielelläni sinulle sanoa — vai etkö tahdo? Oletko sinä noin epänaisellinen ja vailla uteliaisuutta! Lähdemme häämatkalle etelään, olen aina niin halunnut sinne. Hän on hyvin varakas, olen varma, että senatorska Nenóninkin salonki taas avautuu, jos haluan sinne astua. Mutta sitä hän saa odottaa — senkin piru! Annamme oikein vihkiä itsemme, se on sentään sellaista irrallista se siviiliavioliitto… Ovatko sinun silmäsi kipeät? Neiti, ottakaa pois, olkaa hyvä, tätä ei voi syödä. Antakaa jotakin juotavaa, vaikkapa soodaa… Ah, kuinka olisin kiitollinen, jos menisit rovastin kimppuun ja pusertaisit hänestä irti jotakin…

— Rakastatko sinä sulhastasi?

— O — jaa, kyllä. Hän tulee pitämään minut hyvissä vaatteissa ja antamaan minulle kauniin kodin.

— Etkö pelkää, että petyt?

— En pelkää mitään muuta kuin vanhenemista, lihomista ja rumentumista — niitä kolmea. Sano suoraan, olenko minä vielä kaunis? Eihän minulla ole ryppyjä? Kaikki muu on minulle yhdentekevää. Lyng lupasi ennen vanhaan päästää minut irti omastatunnosta ja irti helvetistä — niitä en koskaan ole pelännyt. Mutta vanhuutta, rumuutta ja lihomista. Miten voi ihminen suojella itsensä niiltä? Sano suoraan, sinähän olet rehellinen — olenko vielä kaunis?

Anna vaikeni. Mairen kasvot muuttuivat yhtäkkiä. Vaikka Anna istui selin saliin, saattoi hän pöytäkumppaninsa ilmeestä nähdä, että heidän pöytäänsä katsottiin ja että Maire nopeasti oli valmistanut kauneutensa ihailukuntoon. Hänen profiilinsa oli ikään kuin ohennut, suu oli käynyt pienemmäksi, huulet hymyilivät, koko ryhti oli mitattu ja laskettu. Hän kumarsi rakastettavasti jollekin tutulle ja Annalle tuli tunne, että tuo tuttava vain odottaa hänen poistumistaan tullakseen hänen paikalleen.

— Lähdetkö sinä? sanoi Maire teeskennellyn rakastettavasti. — Oi, älä nyt huoli maksaa, minähän kutsuin sinut. Oletpa sinä itsepintainen. Hyvästi, hyvästi, Anna-kulta.

Hän nähtävästi ei ensinkään tietänyt, mitä hän sanoi. Anna pusersi kukkaroa kädessään. No niin, nyt hän oli tehnyt tilinpäätöksensä Mairen kanssa. Nyt täytyi ostaa suruharso ja kiirehtiä kotiin.

Mutta hänelle oli vielä tullut tuskallinen halu tavata rovasti, Mairen isä, ei niin paljon rahojen vuoksi kuin kuullakseen jotakin sedästä. Jolleivät matkat olisi olleet niin kalliit — kukaties hän sittenkin olisi käynyt kotona. Muistamisessa ja unessa, olihan niissä paljon, mutta aika haalensi muistoja, rakkaimpiakin. Sedän luona, hänen puutarhansa suojassa, asui hartaus ja valo. Kuinka ihanaa olikaan siellä hankien keskellä, kun luonto nukkui suurta untaan, ja kuinka ihmeellinen olikaan siellä luonnon kuolleista-nouseminen. Saada tietää edes jotakin sedästä, oliko hän terveenä, oliko hänellä ollut ikävyyksiä… Rovasti oli kuitenkin jo matkustanut, kun Anna tuli häntä tapaamaan.

Hän kohtasi hänet todella, mutta vasta keväällä, rovasti itse tuli silloin etsimään enonsa kasvattitytärtä. Hän tuli kokoustensa lomassa, kaupungissa oli suuria uskonnollisia juhlia, joita varten hän oli saapunut. He istuivat Annan ompelukoneen kahden puolen, ikkunassa pihamaata vastaan, missä kuivi köyhien ihmisten haalistunutta, paikattua pyykkiä ja missä näiden samojen ihmisten lapset leikkivät tahraisina ja kirkuen. Rovasti puhui ystävällisesti ja tyynesti, leikin muodossa, mutta hänen asiansa oli Annalle varsin odottamaton.

Hän huomautti, ohuet huulet hymyssä, joka muistutti Mairen hymyä, nuorelle rouvalle, että kiittämättömyys… tai epäkiitollisuus… tai miksi sitä nimittäisi, ei ole mitään aivan kiitettävää. Höperö vanha eno on ehken kasvattanut ottotyttärensä siinäkin toivossa, että hänellä hänestä olisi vanhoilla päivillään jotakin hyötyä. Nyt vanhus kuitenkin kaiken vuotta on ollut yksinään ja hoitoa vailla. Niin, hän on sairastellutkin. Puutarha on rappiolla, vanhuksen ulkoasu on laiminlyöty, hullu Luukkas on hänen seuransa. Muita hän ei huoli. Hänestä itsestäänkin voi sanoa, että hän on mieluummin hullu kuin viisas. Hän kulkee ja puhelee yksinään, keskustelee silmiensä kanssa, sormiensa kanssa kuin lapsi. Sitten hän on saanut päähänsä, että hänen talolleen perustettaisiin koulu, jonkinlainen oppilaitos aivan uutta mallia, ainoa laatuaan maassamme.

Rovasti keskeytti puheensa ja katseli hämmästyneenä rouva Koskiseen. Ei minkäänlaista pahaa omaatuntoa hän osoittanut. Päinvastoin hän oli purskahtanut jonkinlaiseen purkaukseen, joka oli sekä itkua että naurua ja jonka iloisesta luonteesta ei saattanut olla minkäänlaista epäilystä.

— Koulu! huudahti hän. — Koulu hänen luokseen — ah! Sairastellut… laiminlyöty… puutarha rappiolla — oi! Hänen on siis ehkä ollut hiukan ikävä meitä!

Miten hänen nyt on?

— Kesä on nähtävästi tehnyt hänelle hyvää. Hän oli varsin pirteä, kun viimein kävin äitini kanssa häntä tervehtimässä. Ei minkäänlaista nöyryyttä tai valmistautumista kuolemaan. Kaimastaan Judas Iskariotista hän puheli niinkuin ennenkin, kysyi, onko hän käynyt luonani, kysyi joko klovni on ollut yksinään ja muuta sellaista hullutusta.

— Vai niin, vai niin. Mutta koulu, koulu! Puhuiko hän jotakin meistä… minusta?

— Ei nimenomaan. Mutta äitini kanssa ajattelimme, että te ehkä voisitte muistaa vanhaa kasvatusisäänne eikä jättää häntä noin kokonaan.

— Muistaa häntä, muistaa häntä! kuiskaili Anna ikään kuin hän olisi laulanut. — Minä olen rovastille niin kiitollinen, niin kiitollinen. Muistaa häntä — ah!

Hän ei ensinkään muistanut Mairen asiaa, hän ei enää muistanut heidän pettymyksiään, vastoinkäymisiään ja velkakuormaansa. Miksei koulua voisi perustaa ilman ulkomaanmatkaa? Ja kuka oli sanonut, että sen piti sijaita kaupungissa?

Laulaen liikkui hän arkisissa töissään ja odotteli kiihkeästi, että Miikka tulisi kotiin. Laulaen asteli hän huoneen päästä päähän, seinästä seinään. Täällä oli ahdasta hänen ilolleen. Riemuiten heittäytyi hän vihdoin miehensä kaulaan ja puhkesi puhumaan:

— Kuule, hän ikävöi meitä, hän ikävöi meitä! Puutarha on laiminlyöty, hän on sairastellut, hän haluaa koulua sinne, sinne — miksei se voisi olla siellä? Sano, sano, voihan se olla? Emmekö pian lähde häntä katsomaan. Minä lähden, en jaksa enää, menen heti… kun voin viedä hänelle jotakin oikein arvokasta.

Hän hiljeni ja kätki pään miehensä kainaloon. He viipyivät siinä, ääneti, sylitysten.

* * * * *

Eräänä helteisenä sydänkesän päivänä ojensi Anna rattailta kasvatusisänsä käsivarsille pienen lapsensa. He pelkäsivät molemmat, etteivät vanhat kädet jaksaisi sitä pidellä, mutta tahtoivat samalla niin hartaasti, että juuri nämä kädet kantaisivat lapsen siihen kotiin, missä äiti oli kasvanut.

— Anna vain, anna vain, puheli ukko, kasvot juhlallisesti jännittyneinä, — olen kerran kantanut tänne äidin, kannan myös lapsen. Luukkas, missä sinä vetelehdit, tule, tule, katso: se on hänen lapsensa, Annan lapsi. Voisitko sinä uskoa? Muistatko, kun sinä kerran toit kirjeen, jossa käskettiin noutamaan tyttöstä, Annaa. Ja nyt on tämä hänen lapsensa… Sepä onkin painava ihmisalku… Kyllä minä jaksan, älä sinä pelkää.

Luukkas tuli, murahteli ja hymähteli, keittiön ikkunoissa tungeskeli naisia, ne olivat tuttuja, tulleita punaisista kodeista järvenrannoilta. Jutte-herra huuteli nyt heitä ja toisteli toistelemistaan samaa, mitä hän oli sanonut Luukkaalle. Naiset tulivat hymyillen, ja koira tuli. Kaikki olivat elossa ja kaikki olivat iloissaan, eniten koira, joka tunsi Annan, hyppi ja haukkui.

Anna itse asteli kuin unessa, hymyillen ja kyyneleet silmissä.

Jutte-herra päästi lapsen omille pahnoilleen, aukaisi omin käsin peitteet ja kääröt, Luukkaan, naisten ja koiran ihmetellessä ympärillä.

— No, sormet, puheli hän omille toimeliaille käsilleen, — kosketelkaa nyt, kouratkaa nyt. Oletteko vihoviimein saaneet ikävöitsemänne asian ja esineen, oletteko, lurjukset! No, silmät, katselkaa nyt kylläksenne, katselkaa. Hyvä on, kaunis lapsi on!

— Kaunis lapsi! kuului kuorossa ympärillä.

— Mitä hänestä sitten tullee, sanoi Luukkas ja nieli kiroussanan, joka oli luiskahtamaisillaan hänen huuliltaan.

Anna tuli vanhan huoneensa kynnykselle. Siellä oli kaikki järjestetty odottamaan lasta, aivan niinkuin kerran, kun hänet itsensä lapsena tuotiin tänne. Pieni sohva seisoi nurkassa — mitä, eikö pöydällä sen edessä ollutkin puinen leikkikalu, lapsen lapio, jonka toinen laita oli haljennut! Pieni, säleillä varustettu sänky seisoi seinää vasten, yksin punainen paperikukkakin riippui kattolampussa. Anna viipyi siinä keskellä lattiaa, muisteli ja muisteli. Hän tuli ikkunaan ja taasen hän muisteli ja muisteli. Vihdoin hän palasi kynnykselle ja hymyili siinä, silmät vesissä.

Jutte-herra istui pienokaisen ääressä auringonpaisteessa, muistamatta syömistä tai juomista tai päivän töitä. Hän oli käynyt entistä pienemmäksi ja ikään kuin käpertynyt kokoon, mutta hänen kasvonsa paistoivat. Karulta vuoteelta, valkeiden vaatteiden sisästä loistivat häntä vastaan lapsen uinailevat, aavistelevat, kirkkaat silmät.