The Project Gutenberg eBook of Dolores parka!, by Fernán Caballero

Mikään ei silmää ja sydäntä niin viehätä kuin nähdä maalaisia illansuussa palaamassa vainioilta kotiinsa. Kukin ratsastaa aasillaan, jota säännöllisesti seuraa iloisesti hyppivä tai laukkaava nuori varsa ahkerasti nauttien lyhyttä nuoruuttaan, ikäänkuin ennustava vaisto ilmaisisi sille, että tämä hilpeys, tämä riippumattomuus ja nämä lystikkäät hypyt jäisivät ensimmäisiksi ja viimeisiksi sen sumuisessa, työteliäässä ja puutteista rikkaassa elämässä.

Maamies tuo hedelmillä ja vihanneksilla täytettyjä vasuja kotiin; päällimmäisinä on korkeaksi röykkiöksi kasattuja tuoreita maissin olkia, joiden on määrä joutua hänen uskollisen pitkäkorvaisen työtoverinsa iltamuonaksi. Se kiirehtää hitaita askeliaan, heti kun havaitsee lapset, jotka rientävät isää vastaan.

Jonoon liittyy vanha koira, ruma eikä kovin huolellisesti hoidettu, mutta tyytyväinen ja uskollinen, joka pitää itseään myös perheeseen kuuluvana; se ei vaihtaisi herransa antamaa leipäpalaa palatsin ihanimpiinkaan herkkuihin. Siellä täällä nostaa joku isä nuorimpansa maasta ja istuttaa eteensä aasin selkään, samalla kun isommat leikkivät aasinvarsan kanssa ja juoksevat sen ympärillä.

Joku toinen isä laskeutuu itse maahan, istuttaa kookkaimman poikansa aasin selkään ja ottaa nuorimman käsivarrelleen. Ja niin marssii kukin eri ryhmä kotia kohti, missä hyvä äiti ja onnellinen puoliso heitä odottaa…

Eräänä kauniina kesäiltana ratsasti vanha mies aasillaan lähellä merta olevaa Rotan kylää kohti. Häntä seurasi kaksi kaunista solakkaa nuorukaista, joilla oli ruskeat kasvot ja tumma tukka, kantaen olallaan kuokkia ja lapioita.

Lähellä kotia he näkivät noin viisivuotiaan pojan rientävän vastaansa. Hän veti mukaansa vieläkin pienempää tyttöstä, ollen aivan punainen ponnistuksistaan, kun oli joudutettava vielä hoipertelevan pikku siskon käyntiä.

Kulkue pysähtyi. Vanhempi nuorukaisista nosti pienokaiset, jotka olivat hänen sisarensa lapsia, korkealle maasta, laskien toisen vanhan miehen oikealle, toisen vasemmalle käsivarrelle. Tämän jälkeen aasi jatkoi matkaansa, kehoitusta tarvitsematta, levollisesti kotitalolle, jonka eteen se jäi seisomaan, vaikkei sen pitkiin korviin huudettu: »ptruu!»

Ennenkuin astumme tähän taloon, joka kuuluu vanhukselle, täytyy meidän katsella sitä vähän tarkemmin ja tutustua sen asukkaihin.

Portista päästään suureen, kivettyyn pihaan. Oikealla on puutarha — niin täynnä kukkia, pensaita ja köynnöksiä, ettei ensi silmäyksellä siellä muuta huomaakaan. Vasemmalla havaitsee viiniköynnösten muodostaman lehtimajan, jossa on joka puolella mahtavia rypäleitä. Suoraan vastapäätä on asuinrakennus, jossa on ovia keittiöön, asuinhuoneeseen, takapihaan ynnä tilkkivistä kyhätyille ullakkokamariin vieville portaille.

Pääovesta oikealla on pieni asuinhuone ja makuukamari. Vasemmalla on samanlaisia suojia; niihin liittyy muutamia pienempiä asuntoja, joihin on käytävä pihalta.

Erillään hiljaisuudessa ja rauhaisessa yksinäisyydessä olevaan tupaseen, jonka akkunat ovat takapihalle päin, pääsee keittiön kautta.

Se oli oivallinen, rauhaisa talo ja sisälsi niin paljon asukkaita kuin siihen suinkin mahtui.

Omistaja, eno Mateo Lopez, piti talon koko vasenta puolta hallussaan perheineen — siihen luettuna hänen tyttärensä Catalina, naimisissa hevospaimenen kanssa ja niiden lasten äiti, joiden näimme rientävän isoisää vastaan.

Ullakkokamari oli kuuden reaalin maksusta kuussa vuokrattu erään onnettoman, merellä hukkuneen merimiehen sairaalle leskelle, jolla ei ollut mieheltään muuta perintöä kuin kaksi lasta. Köyhä vaimo ei koskaan jaksanut maksaa vuokraansa, ja eno Mateo varoi sitä häneltä vaatimasta, pitäen kiinni perin järkevästä näkökannasta: »Ellei köyhimmällä mitään ole, mistä hän sitten maksaisi?».

Keittiön viereisessä tuvassa asui, luostarien lakkautuksen jälkeen, aivan ilmaiseksi muuan köyhä munkki; oikeanpuolinen huoneusto oli kymmenestä reaalista vuokrattu eräälle carabinerolle eli tullisotamiehelle ja hänen vaimolleen. Nämä kaksi ihmistä olivat talon ainoat maksavat vuokralaiset.

Carabinero oli kelpo mies nimeltä Canuto, joka merkitsee ruokoa; eikä mikään nimi ole miehelleen paremmin sopinut: niin pitkä, kankea ja ontto hän oli. Hän oli sotilas ja sellaisena aina ollut totinen, arvokas ja harvasanainen; mutta siitä asti, kun hänestä oli tullut carabinero, se on: hallituksen luottamusmies, oli hänen vaitelias arvokkuutensa muuttunut marmoriksi — roomalaisen Caton taipumattomuudeksi.

Herra Canuto, jolla ei syntymästään saakka liene milloinkaan ollut omaa tahtoa, oli suurimmassa määrässä arka arvostaan, vaikkei tohtinutkaan koskaan riisua liivejään ensin kysymättä vaimoltaan, mitkä toiset hän ottaisi ylleen.

Viisikymmentä vuotta takaperin hän oli ollut terve ja vaalea, mutta armoton aika ja viran vaivat eivät suvainneet jättää näistä molemmista nuoruuden etuoikeuksista muuta jälkeä kuin hirmuiset viikset, jotka olivat kuin kaksi pörhöistä luutaa!

Kuitenkin hänen vaimonsa väitti miehensä olleen liljaa valkoisemman ja hamppua vaaleamman, vieläpä vakuutti, että nytkin voi hänen olalleen kirjoittaa kuin paperilehdelle.

Pepa — se oli rouvan nimi — oli miestään paljoa nuorempi. Hän oli niitä mallivaimoja, jotka tuovat miehelleen kallisarvoisimmat myötäjäiset, mitä hän voi toivoa: rakkautta velvollisuudentuntoon yhtyneenä. Sellaisilla vaimoilla on kyky johtaa miehiään riistämättä heidän hyvää uskoaan, että juuri he, miehet, aina ovat oikeassa ja kaiken paraiten ymmärtävät. Heillä on tuo äly, jolla miehiä ohjataan, niin etteivät nämä tajua tarkoitusta — aivan kuin äidit kehtolauluilla hellästi ja kuin leikkien uneen tuudittavat lapsia millään tavalla heitä pakottamatta; tuo alistuvaisuus ja itsensäuhraaminen, joka niin oivallisesti osaa omat uhrinsa salata, jottei sitä, joka ne sälyttää, voi syyttää liikanaisista vaatimuksista; mutta ennen kaikkea antautuvaisuus, itsensäkieltäminen ja vaatimattomuus — jollaiset hyveet, ellei niiden alkuperää olisi niin kunnioitettava, helposti voisivat näyttää naurettavilta, jos mies ei niitä ansaitse.

Herra Canuto avasi tuskin milloinkaan suutaan; ja siinä hän tekikin aivan oikein. Mutta jos näin tapahtui, puhui hän lyhyesti, pontevasti ja hieman oraakkelimaisen varmana siitä, että kaikki korvat olivat yhtä tarkkaavaiset ja hyväntahtoiset kuin hänen vaimonsa. Eikä kelpo carabineromme siinä erehtynytkään, ei ainakaan sen talon asukkaihin nähden.

Luostaristaan karkoitettu köyhä munkki, jonka Lopezin hyvä perhe oli ottanut hoitoonsa, oli nimeltään pater Nolasco, oikein kunnon mies. Hän ei tosin liene ollut ruutia tai kirjapainotaitoa keksimässä eikä myöskään ollut minkään aikakauskirjan avustaja, mutta hän tiesi, mitä oli tiedettävä täyttääkseen oman säätynsä velvollisuudet. Mikäli häneltä ehkä puuttui ulkonaista arvokkaisuutta, sen hän runsaasti korvasi innollaan, kansan kielen, tapojen ja tottumusten tuntemisella, niin ettei kukaan häntä paremmin sopinut sitä ohjaamaan kaikkeen hyvään. Eikä hän myöskään pitänyt syntinä joskus huudahtaa aikuisille: »carramba!» tai käyttää muuta voimasanaa, samoin kuin näpäyttää pieniä nenälle. Kansa, joka vaistomaisen tarkasti näkee mikä on oikein, tiesi varsin hyvin, että hyvä pater oli kunnon mies, ja rakasti ja kunnioitti häntä, vaikka se tosin välistä nauroikin hänen omituisuuksilleen.

On olemassa kahta lajia nauraa, hyvin erilaisia, jopa aivan toistensa vastakohtia: hyväntahtoinen ja pilkallinen nauru. Edellinen on lempeää, hilpeätä ja viatonta; jälkimäinen katkeraa, ilkeätä ja ilotonta. Toinen tulee terveestä sydämestä ja on kuin kirkkaan puron iloista solinaa; toinen kumpuaa kovasta, katkeroittuneesta sydämestä ja pureutuu kiinni aivan kuin jokin syövyttävä neste, polttaen ja hävittäen kaikki, minkä kanssa joutuu kosketuksiin. Toinen somistautuu kukilla, toinen pukeutuu okaisiin… Tarpeetonta kai on sanoa, että se nauru, jonka hyvän paterimme omituisuudet aiheuttivat, ei ollut ilkeämielistä, vaan hyväntahtoista laadultaan.

Pater Nolasco oli hiukan kuuro. Siitä oli toisinaan seurauksena, ettei hän käsittänyt sanottua oikein, joten hänen vastauksensa eivät aina sattuneet ihan kohdalleen. Koko maailmassa ei liene ollut ihmistä, jolla olisi ollut niin vähän sappea, mutta se ei kuitenkaan estänyt häntä olemasta aika lailla ovela, eikä hän niin vain antanut niiden, joiden mieli teki, pistää itseään pussiin. Muutoin hän oli tavattoman avomielinen ja totuudessa pysyvä eikä milloinkaan käyttänyt ylpeää tai katkeraa tai muuten loukkaavaa puhetapaa, osaten kuitenkin pontevasti huomauttaa, mitä piti vääränä ja moitittavana.

Ulkomuodoltaan muistutti pater Nolasco sellaista kautsunukkea, jota on pitkinpäin venytetty. Hänen päänsä oli pitkä ja kapea; pitkä oli nenäkin, pitkät posket, pitkät hampaat, käsivarret ja kädet, pitkät jalat ja sääret. Siitä saakka, kun hänen oli täytynyt lähteä luostarista, käytti hän — saatuaan avustusta eräältä Amerikasta tulleelta hyväntekijältä, nimeltä Marcelino Toro — mustia ruudullisia liivejä, takkia ja housuja, jotka pitkänä palvelusaikanaan ja toimeliaan emännän alituisesta harjaamisesta olivat saaneet vahaliinan kiillon.

Vaikka pater Nolascolla olikin jo enemmän kuin kuusikymmentä ikävuotta niskoillaan, oli hän kuitenkin hyvin vilkas liikkeiltään, ja huolimatta pienistä huonovointisuuksista, jotka hän paransi eräänlaisella »teeksi» nimittämällään juomalla, hän saattoi iloita erinomaisesta terveydestään, joka oli etusijassa hänen kohtuullisuutensa ja ravintonsa yksinkertaisuuden ansiota.

Hänen hyväntekijänsä sisar, donna Braulia Toro, lahjoitti hänelle joka kuukausi kaksi naulaa suklaatia, arvoltaan seitsemän — kahdeksan reaalia. Tämä suklaati ja muutamat leipäviipaleet olivat hänen joka-aamuinen suuruksensa. Hänen serkkunsa, rikas Gil Pinnones, tyydytti hänen hernetarpeensa, koska hän opetti hänen pojilleen messuamista; ja nämä herneet ynnä muutama unssi lihaa ja rasvaa, joita sahanhoitaja lähetti hänelle palkkioksi kirjeiden kirjoittamisesta, olivat hänen päivällisensä, joka kaikkina vuoden kolmenasatana kuutenakymmenenä viitenä päivänä oli aina sama ja josta hän illallisekseen vielä säästi lautasellisen keittoa, jotavastoin toinen lautasellinen oli määrätty ullakkohuoneessa asuvalle leskelle.

Kaikkia vasta meidän valistuneella vuosisadallamme syntyneitä pater Nolasco sinutteli. Kun hän kerran sovitti tuon sanasen »sinä» erääseen lääkäriinkiin, joka nuoruudestaan huolimatta oli hyvin olevinaan, muistutti tämä, että pater Nolascon uskalias tapa loukkasi ihmisarvoa.

»Ihmisarvoa!» toisti pater Nolasco. »Niinkuin joku siitä meidän päivinämme välittäisi! Menkää tiehenne! Arvokkaita sanoja, mutta arvottomia tekoja! Ja jos minä sinuttelen hengellistä isääni, pyhää Franciscusta rukouksissani, pitäisikö minun sitten puhutella tuollaista keltanokkaa, kuin sinä olet, 'armolliseksi herraksi'? Ha, haa! Mene parantamaan kuumesairaitasi äläkä huoli opettaa minulle säädyllisyyttä! Pitäisikö minun vielä tässä tutkia teidän uudenaikaisia tapojanne? Ei, se on liian kovaa leipää vanhoille hampailleni. Ymmärrätkö?»

Mutta erityisesti kävi pater Nolasco ainaista sotaa köyhän lesken pojan kanssa. Tämä oli rakastettava, kaunis ja hyvin vilkas, kahdentoista vanha poika, josta kaikki paljon pitivät, mutta joka vastoin äitinsä tahtoa pyrki merimieheksi. Ja leskivaimo, menetettyään miehensä haaksirikossa, kauhistui sitä ajatustakin, että hänen poikansa menisi merille; hän oli pyytänyt pater Nolascoa vieroittamaan poikaa tästä suunnitelmasta. Mutta kaikki oli ollut turhaa.

Mitä enemmän pater ylisti mannermaan etuja ja levollisen elämän suloja, sitä innokkaammin haaveili seikkailunhaluinen poika merielämän vaaroista ja laajoista matkoista epävakaisilla aalloilla.

Ikäänkuin kostaakseen pojalle hänen itsepäisyydestään oli pater Nolasco antanut hänelle haukkumanimen »Montevideo» — tiedämmehän, että monen mielestä on matka Amerikaan samaa kuin laajat meriretket, ja että Montevideon kaupunki on espanjalaisen nuorison mielestä etäisin saavutettava päämäärä maan päällä.

»Miksi en menisi, herra?» kysyi Tomasillo omituisen iloisesti ja lempeästi hymyillen — se hymyily oli ominaista hänelle ja hänen sisarelleen, ja siinä yhtyi ilo ja lempeämielisyys, niinkuin valo ja lämpö yhtyvät auringonsäteessä.

»Koska meri on ihmisen vihollinen; ymmärrätkö?» vastasi pater. »Ja koska isääsikin on kuolema merellä kohdannut; enkä minä käsitä, mistä sinä, jukuripää, saat tuon rohkeutesi pyrkiä merille.»

»Entä teidän isänne, pater Nolasco, missä hän sitte kuoli?» kysyi
Tomasillo.

»Hän kuoli aivan levollisesti ja rauhassa vuoteessaan, sinä nokkaviisas», tiuskasi pater.

»Mutta kuinka te siis uskallatte panna vuoteeseen nukkumaan, pater
Nolasco?» vastasi poika.

»Äläpäs latele minulle sellaisia ilveilijän puhetapoja, Tomasillo. Tiedäthän hyvinkin, että kymmenestä merelle menneestä hukkuu yhdeksän ja menee ilman rippiä ja synninpäästöä ijäisyyteen. Ja sinut, joka olet paljoa pahempi kuin kukaan muu — sinut se onnettomuus varmasti kohtaa. Jos sinä vaihdat maan mereen, on tuho sinulle paljoa pahempi, koska muilla ei ole siinä mitään menetettävää. Minä sanon: sinulle, mutta myös äitiparallesi, joka sinua rakastaa ja jonka vanhain päiväin turva sinusta pitäisi tulla.»

»Mutta mihin minun pitäisi ruveta, pater Nolasco? Tahdotteko, että taaskin samoin kuin kevään alussa alan juoksennella pitkin eno Mateon vastakylvettyjä peltoja, — kattila kädessäni varpusia pelottelemassa?»

»Eipä mitään. Mutta juuri siksi en sitä viitsikään tehdä. Sillä minä rakastan vaaraa, pater Nolasco!»

»Ole vaiti, sinä lentävä kala! Joka vaaraa hakee, se siihen hukkuu. Minä olen puhunut serkulleni Gil Pinnonesille, ja hän ottaa sinut sikopaimenekseen.»

»Sehän vielä puuttuisi! Mitä, minunko pitäisi paimentaa Gil Pinnonesin sikoja? Paimentakoon itse!»

»Toisin sanoen: sinä et tahdo tehdä työtä, sinä maankiertäjä… Etkö tahdo ruveta kunnon ihmiseksi ja auttaa äitiäsi? Sano, hirtehinen!»

»Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne, tietysti! Mutta minä vain en rupea nöyristelijäksi enkä tahdo kuin etana nukkua koko elämääni kotona. Jos täytyy kuolla — olkoon menneeksi!… Mutta minä en kärsi, että minua haukutaan tomaatinviljelijäksi.» [Rotalaisten haukkumanimi, siellä kun viljeltiin tomaatteja.]

»Vai sillä tapaa, rakas Montevideo! Saadaanpa nähdä, etkö sinä sentään mene serkku Gil Pinnonesin palvelukseen. Minäpä vien sinut sinne itse. Ja jos teet, vastakynttä ja lähdet käpälämäkeen, talutan sinut korvistasi takaisin. Muista se!… Olenhan niin moneen kertaan juossut edestakaisin ja nähnyt paljon vaivaa toimittaakseni sinut jonnekin! Luuletko sinä, veitikka, olevan niin helppoa päästä rikkaan serkkuni Gil Pinnonesin sikopaimeneksi? Jo huomisaamuna astut uuteen toimeesi.»

Seuraa vana aamuna Tomasillo juoksi tiehensä ja hiipi erääseen laivaan, josta häntä ei kukaan ihminen enää saanut poistumaan. Kun hän oli niin soma, hauska ja toimelias, mieltyivät häneen kaikki, erittäinkin laivan isäntä, joka siis piti hänet luonaan; ja jonkun ajan kuluttua hän nousi quarteronin arvoon, joka annetaan laivapojalle, kun oppiaika on jo suoritettu, ja silloin hän saa neljänneksen oikean merimiehen palkasta.

»Montevideo», sanoi pater Nolasco Tomasillolle, kun tämä ensi kertaa tuli kotona käymään, »sinä olet kuin Rapitan kuusenkävyt: kuusi, seitsemän vuotta niitä pyöritellen hakataan, jotta niistä lähtisi jotakin esille, ja ensimmäinen siemen, joka niistä kirpoaa, lentää silmään».

»Pater Nolasco», vastasi Tomasillo, »vanhan sananlaskun mukaan on olemassa kolme seikkaa, jotka ihmistä kasvattavat: tiedot, meri ja kuninkaan hovi».

III.

Illallisen jälkeen kerääntyivät talon kaikki asukkaat oven edustalle, paitsi köyhää leskeä, jonka sairaus ja työ kytkivät huoneeseensa.

Oikealla puolella istuivat penkillä pater Nolasco, herra Canuto, joka ei tänä iltana ollut toimessaan, ja eno Mateo. Tämän viimemainitun polvien välissä oli hänen tyttärensä lapsi, joka molemmin käsin nojasi vaariinsa.

Vasemmanpuolisella penkillä istuivat Esteban, vanhempi niistä kahdesta veljeksestä, joiden näimme palaavan kotiin vainiolta isänsä kanssa, kahdenkymmenen ikäinen; sitten hänen veljensä Lorenzo, kahdeksantoista vanha, ja Maria Dolores, köyhän lesken kaunis tytär, joka samoin kuin hänen veljensäkin oli kaikkien talossa asuvien suuri lemmikki.

»Sellainen kunnon poika, se Tomasillo!» sanoi kerran eno Mateo. »Hauskempi kuin fandango. Makuulta noustessaan ja levolle mennessään hän aina laulaa livertää kuin leivonen.»

»Se on totta», vastasi täti Melchiora, hänen vaimonsa. »Mutta entä Dolores — todellinen enkeli! Hän nousee ja panee maata kuin serafi, aina ylistäen Jumalaa!»

Dolores oli nyt neljäntoista vanha, siinä iässä, jolloin nuoruus ja lapsuus tekevät niin lujan liiton, että vuosien usein täytyy turvautua kyynelten apuun erottaakseen ne toisistaan.

Täti Melchiora istui kynnyksellä, ja hänen vieressään lapsenlapsi, joka oli laskenut päänsä muorin syliin, hellittämättä silti kädestään viinirypälettä, ja niin hän oli nukahtanut kuin pikkuruinen Bakkuksen palvelijatar.

Pepa, carabineron vaimo, ja lasten äiti Catalina olivat tuoneet sisältä pari tuolia ja istuivat toisia vastapäätä, Catalina pitäen pienintä lastaan sylissään.

»Luulen saavamme sadetta», sanoi carabinero. »Tuuli puhaltaa idästä, ja se tietää tähän vuodenaikaan sadetta. Mitä te arvelette, eno Mateo?»

»Taidatte olla oikeassa», vastasi tämä. »Tänään on torstai, ja se on sunnuntain tavoin merkkipäivä… Jos sellaisina päivinä aurinko laskee hunnun taakse, niin ilma vaihtuu.»

»Tuletko mukaan, Lorenzo?» sanoi Esteban veljelleen, jota hän sydämellisesti rakasti; »pojilla on kitara, ja silloin pitäisi saada tanssia».

»En, en minä tule mukaan», vastasi Lorenzo, joka näytti olevan huonolla tuulella.

»No sitten jäät tänne», vastasi Esteban; »sinä suutut kärpäsellekin seinällä. Jää siis kotiin, jos se sinua enemmän huvittaa. Sinun naamasi on aina sen näköinen kuin olisi koko maailma sinulle velkaa eikä kukaan maksaisi. Mitä sinulta oikeastaan puuttuu?»

»Jos hampaasi kivistää, niin kisko se ulos ja heitä luotasi, neuvotaan raamatussa.»

»Sanonpa sinulle, että jos minä saisin mennä sinne, missä on soittoa ja tanssia, en suinkaan tänne jäisi.»

»Vielä vai, sinä Laiska-Jaakko! Eivätkö ne toiset ole tehneet yhtä kovasti työtä kuin sinäkin?»

»Ne toiset! Ne eivät mene sinne kitaran ja tanssin, vaan lemmittynsä tähden.»

»Ei ole!» vastasi nuori mies kiivaasti. »Näetkös, Dolores», jatkoi hän hetken vaiettuaan, »minun täytyy sanoa sinulle eräs asia: jos kerran rakastun, niin ainoastaan sinuun. Enkä koko elinikänäni tahdo ketään muuta lemmitykseni kuin sinut.»

»Ei ollenkaan hassu. Kunhan vain olisinkin sinun sulhasesi, pitäisin sinua kurissa, etkä silloin enää nauraisi kuin mikäkin Hullu-Hanna.»

»Eikö?… No, saadaanpa vielä nähdä!… Sinun täytyy tulla omakseni, vaikket tahtoisikaan.»

»Se on meidän Thomas!» huudahti Dolores riemuiten ja riensi veljeään vastaan.

»Täti Melchiora», sanoi Thomas ja jakoi melkein koko saaliinsa, »tässä on teille punakala; tiedän, että keitätte siitä mielellänne lientä. Ja tässä on teille, rouva Pepa, lohi. Pater Nolasco, ottakaa kaikki nämä pikkukalat illalliseksenne.»

»Mitä, taasko palannut, Montevideo?» sanoi pater Nolasco. »Eipä kauan kestänytkään. Sinä tulet nopeammin kuin huono uutinen.»

»En, en, minä en syö mitään muuta kuin keittoani; minun iälläni on lihaliemi parempaa kuin kalakeitto.»

»Ei ansaitse», vastasi quarteroni; »veijari antaa enemmän kuin hänellä on».

»Hyvä Jumala, vain Gibraltarissa saakka, englantilaisten lujassa linnoituksessa!»

»Ei, rakkaani: Gibraltar on suuri kalliolohkare, joka sijaitsee Espanjassa, mutta kuuluu englantilaisille. Se on ihan kuin sanoisitte: tämä minun käteni kuuluu teille. Eikö totta, pater Nonasco?»

»Poika», sanoi täti Melchiora, »olenhan jo sata kertaa sinua varoittanut vääntelemästä kunnianarvoisan paterin nimeä».

»Cadizissa sanotaan Nonasco, ja he ovat niin hienoja ihmisiä. Eikö totta, herra Canuto?»

Kun vakava ja vaitelias carabinero ei voinut olla vastaamatta tähän suoraan kysymykseen, sanoi hän juhlallisesti:

»Mitä herra Canuto sanoo, se on aina totta, sillä hän on oppineempi kuin Seneca», vakuutti Catalina.

»Pater Nonasco», huusi nuori merimies, »voiko teidän korkea-arvoisuutenne sanoa meille, kuka on Seneca?»

»Rebekkako?» kysyi pater, joka ei oikein kuullut; »hän oli paimen
Betlehemin maassa».

»Sitä en tiedä», vastasi pater rehellisesti. »Sennimistä pyhimystä ei ole minun kalenterissani eikä marttyyrihistoriassa.»

»Herra Canuto», pyysi Tomasillo väsymättä, »tyydyttäkää te uteliaisuuteni ja sanokaa, kuka Seneca on. Se mies alkaa kiinnittää huomiotani.»

»Seneca», vastasi carabinero perin arvokkaasti, »on viisas turkkilainen, joka johtaa ja tukee kuningastaan aivan kuin paavi meillä».

»Kas vain, sitä en tiennyt», sanoi hänen rouvansa, »vaikka aina olen kuullut, että turkkilaiset ovat viisasta ja oppinutta väkeä».

»Niin, pitääpä niiden olla aika lailla viisaita, koska osaavat pistää naisensa lukkojen taakse», huomautti eno Mateo; »eikö niin, pater Nolasco?»

»Ymmärrettävästi», vastasi tämä. »Sievä vaimo, suljettu ovi. Mutta meidän päivinämme he ovat notkeampia kuin savu, joka kaikkialla keksii rakosen, mistä pujahtaa ulos.»

»Kuulehan, quarteroni», jatkoi eno Mateo, »oletko koskaan siellä merellä nähnyt sireenejä?»

»Mitä vielä, delfiinejä», sekaantui täti Melchiora puheeseen. »Sireeni oli häpeämätön tyttö, joka kuljeskeli merenrannalla ja ihastutti itseensä merimiehiä kauniilla ulkomuodollaan ja ihanalla laulullaan, kunnes hänen isänsä hänet kirosi ja manasi kalaksi. Ja niin kävikin: hänestä tuli puoleksi kala, puoleksi hän pysyi naisena. Häpeissään hän syöksyi mereen, missä yhä houkuttelee miehiä turmioon kauniilla laulullaan.»

»Etkö sinä sitä tiennyt, Tomasillo, että kun delfiinit hyppivät ja sireenit laulavat, tietää se myrskyä ja haaksirikkoa?»

»En, rouva, en ole koskaan muuta kuullut kuin lokkien kirkunaa. Se sireeni, josta te puhutte, on kai jokin muu kala muissa merissä. Mutta nyt minun täytyy joutua äidin luo sanomaan, että huomenna menen fregattilaivaan — sellaiseen fregattiin, joka on linnan kokoinen.»

»Enkö aina ole sitä sanonut!» huusi hyvä pater. »Intiaan, Montevideoon!
Häneltä ei saa rauhaa ennenkuin on siellä saakka, se hirtehinen.
Ajatelkaas vain, hän ei tahtonut ruveta rikkaan Gil Pinnonesin
sikopaimeneksi; mieluummin hän menee kalojen ruuaksi.»

»Jättää hyvän maa-äidin pahan meri-äitipuolen tähden!» jatkoi täti
Melchiora.

»Ei sillä mitään ansaitse, jos täällä kotona karhunnahalla makaa. Ja minä tahdon ansaita paljon rahaa ja aivan pian, jotta äitiparkani saisi suruttomat vanhuudenpäivät», vastasi quarteroni.

»Tomasillo», sanoi eno Mateo, »ken yhdessä vuodessa pyrkii rikkaaksi, joutuu jo puolessa vuodessa hirteen».

»Hyvä jumala», huudahti Dolores itkien, »rakas veli, älä mene sinne kaukaisille merille, sinne monien kristittyjen hautoihin».

»Ole huoleti, siskoseni, minä palaan kyllä kotiin ja varmasti, niinkuin herra Marcelino, paljon kultaa mukanani. Äidille minä tuon tuliaisiksi sokerikeon makeudeksi hänen teehensä; sinulle papukaijan ja pater Nolascolle neekeripojan auttamaan häntä messussa.»

»Jätä sinä minut rauhaan neekeripojiltasi», vastasi pater, »äläkä unohda: ken vaaraa hakee, se vaaraan hukkuu.

»Ja jos siinä puuhassa menetät henkesi tai terveytesi? Entä jollet ollenkaan palaisi kotiin?»

»Minä palaan, herra, minä palaan terveydestä ja kultamöhkäleistä paksuna, ja se se vasta on oikeata terveyttä», vastasi poika veikeästi mennessään sisälle äidin luokse.

IV.

Mikään ei voinut vieroittaa toimintakuluista ja päättäväistä poikaa yrityksestään, ei ystävien varoittelut enempää kuin äidin ja sisaren pyynnöt ja kyyneleet.

Eikä mikään sivellin voi värittää äitiparan surua, ei mitkään sanat sitä kuvailla. Entisyyden surun ja nykyisyyden ja tulevaisuuden alituisen huolen vaiheilla kuihtui hänen elämänsä vähitellen aivan kuin tammi, johon salama on iskenyt ja jonka juuria mato jäytää.

Silloin astui köyhän lesken asuntoon eräänä päivänä vanha merimies, joka oli ollut hänen miesvainajansa ystävä. Hän toi kirjeen. Se oli Thomaan sanelema ja useinmainitussa Montevideossa päivätty.

Kirje uhkui hyvää mielialaa. Poika kertoi matkustaneensa ihanasti kuin kuningas, olevansa niin terve ja hyvinvoipa kuin kala vedessä ja kasvaneensa puoli kyynärää, luvaten palata samalla laivalla, jolla kotoa oli lähtenyt, saman kapteenin mukana, joka piti paljon hänestä.

Tästä hetkestä saakka ei leski yhtään päivää ollut menemättä alas meren rannalle silmäilemään mittaamatonta, taivaansinistä merenlakeutta, eikö siellä keksisi laivaa kuin helmirenkaan ympäröimää timanttia, joka toisi kotiin hänen poikansa. Toiset koettivat häntä estellä näistä käynneistä, jotka olivat vaarallisia hänen heikolle terveydelleen; mutta turhaan. Jos todellisuus riistää kaiken onnen, takertuu sydän johonkin kuvitteluun, siitä enää luopumatta, eläen enää vain siinä, häipyen siihen kokonaan…

Päivät, aallot ja pilvet kiitivät ohitse — Thomasta ei vain kuulunut kotiin…

Oli ilta päiväntasauksen aikaan. Kuuma, säteilevä kesä oli jo loppumaisillaan jättäen maan kuivaksi ja uupuneeksi. Kaukaa läheni jo ankara, kylmä talvi elävöittääkseen sen myrskyillään ja hedelmöittääkseen sadekuuroillaan. Se ilmoitti tulostaan rajulla ukonilmalla, joka pani kaikki kuohuksiin ja pelkäämään.

Onnellinen se perhe, joka sellaisina myrskyiltoina on täysilukuisena koolla kotilieden ympärillä ja Jumalaa kiitettyään tästä hyvästä työstä ja kädet ristiinliitettyään rukoilee niitäkin ajatellen, jotka avuttomina ovat vaaralle ja hädälle alttiina.

Köyhälle leskelle ei ollut sellaista onnea suotu. Se, joka oli hänelle kaikki kaikessa täällä maan päällä, oli kaukana merillä. Jokainen mereltä tuleva tuulenpuuska puristi häneltä viimeisetkin kyynelet silmistä niinkuin puista viimeiset lehdet ja nosti hänen sydämessään tuskan aallot, aivan kuin se meren syvyyksistä kohotti aallot korkeiksi vuoriksi.

Tässä hirmuisessa levottomuuden tilassa hän oli viettänyt koko yön. Seuraa vana aamuna hänen oli mahdoton nousta vuoteeltaan. Tytär oli tuonut hänelle lautasellisen keittoa, jonka pater Nolasco joka päivä hänelle säästi niukasta ateriastaan, ja lähti sitten erään rikkaan leipurinrouvan vehnää korjaamaan.

Köyhä vaimo ehti tuskin havaita olevansa yksin, kun ei enää jaksanut hillitä levottomuuttaan; hän nousi vuoteesta ja meni alas meren rannalle.

Ken ei ole vavahdellen ihastuksesta katsellut valtameren suurenmoista näytelmää, kun myrsky ja vuoksi samalla kertaa vyöryvät rantaa kohti, kun valtavat aallot murtuvat toisiaan vasten ja väreillen kohottavat jättiläispäitään? Ken ei silloin ole luullut näkevänsä paisuvain nousuvesijoukkojen vapisevan vimmasta ja ken ei ole ollut kuulevinaan niiden syvyyksistä ärtyneen pedon ulvontaa? Ken ei ole vavissut katsellessaan tämän hirmuisen voiman vaikutuksia, joita ei maan päällä mikään voi vastustaa? Ken ei ole aallon rannalla pirstaantuessa ja toisen vielä uhkaavamman sitä seuratessa ajatellut satumaista Hydraa, jonka poikkihakatut päät virkosivat uudestaan eloon yhä lukuisampina?… Taivaanranta oli kuin sademuurin tukkima, ja tämä sade, joka yhä taisteli tuulen kanssa, muodosti poikkijuovia, joiden taakse Cadiz ja sen valotorni hävisivät, ikäänkuin myrskyn voimakas käsi olisi tahtonut sammuttaa sen pois suurelta maailmankartalta. Pilvien keveä lento ja ilmava hahmo oli aikoja sitten vaihtunut; raskaasti ja nopeasti niinkuin kaikki putoava ne painuivat alemmaksi.

Vaimo-parka seisoi rannalla myrskyn edestakaisin riipomana, ja vaivainen puku liehui hurjasti hänen laihtuneen ruumiinsa ympärillä.

Hän katseli kauas merelle, mutta ei nähnyt muuta kuin luonnon jättiläismäistä, villiä riehumista, johon kaikki elollinen näytti hävinneen kuin rajumyrskyn pois pyyhkäisemänä. Ja kuitenkin raihnainen nainen kesti! Ikäänkuin äidinrakkaus olisi viimeisiäkin voimiaan jännittänyt! Liikkumatta kuin maahan juurtuneena hän seisoi paikallaan, katse yhä kiintyneenä äärettömiin vesiulappoihin, luullen jokaista kuohuvaa harjaa aallon huipulla satamaan pyrkivän laivan valkoiseksi purjeeksi…

Saman päivän iltana astui herra Canuto hyvin kiireesti asuntoonsa.
Huomattuaan vaimonsa menneen ulos, hän tuli hyvin tyytymättömän
näköiseksi. Hän käveli useampia kertoja levottomana edestakaisin.
Sitten hän pysähtyi, raapi korvallistaan ja murisi maltittomana.

»Vaivaa… vaivaa! Se tässä vaivaa, että minulle on sattunut suuri ikävyys», vastasi carabinero.

»Hyvä Jumala, mikä? Ettehän te ole niitä, jotka joutuvat suunniltaan pikkuseikkojen vuoksi.»

»Ei, rouva naapuritar… ihan säällisesti ja laillisesti luonnollisen kuoleman korjaamana… mutta sehän ei pahinta olisikaan… Kiusallisinta tässä asiassa on se, että se nainen on naapurimme Tomasa.»

»Totta… suoraan sanoen, täti Melchiora. Mutta sekään ei vielä olisi kaikkein pahinta, ellei minun täytyisi lähettää asiasta ilmoitusta.»

»Ja kuitenkin se merkitsee hyvin paljon! Te kai luulette, että sellainen kirjallinen ilmoitus on kuin mikäkin pannukakku, jonka voi laatia sen pitemmittä mutkitta? Eikä Pepa ole kotona!… No, sehän tässä vielä puuttui!» lisäsi carabinero nähdessään koko perheen ja naapurittarien kerääntyvän paikalle itkemään ja valittamaan. »Laatikoon joku ilmoituksen tällaisessa melussa korkealle esivallalle… Harvoin minä suuni avaan, ja kuitenkin saan heti aina katua sen tehtyäni!… Canuto, vanha lörpöttelijä, etkö voinut pitää kiinni suutasi? Etkö tiedä, että vaiteliaan suun on pidettävä salassa yleisestikin tunnettu asia?»

Onneksi tuli hänen vaimonsa samassa kotiin. Carabinero pyysi häneltä avainta, astui kamariinsa ja lukitsi oven sepittääkseen ilmoituksen korkealle esivallalle.

»Sille vaimo-paralle», sanoi täti Melchiora, »on tämä oikea onni, kun on päässyt kärsimyksistään. Ja kun hän eläissään oli pyhä ja marttyyri, on hän taivaassa varmaan saanut hyvän paikan. Onnellinen!»

»Niin, kuolema oli Tomasa-paralle hyvätyö», sanoi Catalina. »Ero pojasta oli hänen suurin tuskansa. Enimmin surkuteltava tässä tapauksessa on hänen tytärparkansa.»

»Rouva Pepa», virkkoi eräs naapurivaimoista, »kun te aina olette niin paljon pitänyt Doloresista eikä itsellänne ole lapsia — voisitte kai ottaa hänet omaksenne».

Tämä kaunis ja ihmisystävällinen aikomus oli hyvällä Pepalla jo ollutkin; mutta kun hän ei voinut päättää sitä omin päin eikä myöskään tahtonut ilmiantaa hyvää tahtoaan, jottei voitaisi syyttää hänen miestään, ellei siitä kuitenkaan mitään tulisi, vastasi hän:

»Minä kyllä autan häntä kaikessa, missä vain voin, mutta vierasten lasten omaksi ottaminen on oikeastaan rikkaitten ja ylhäisten velvollisuus, ja mitä vapaaehtoisemmin se tapahtuu, sitä suurempi on vastuu.»

»Ja kenen on ilmoitettava Dolores raukalle hänen äitinsä kuolema?» kysyi Catalina.

»Se on pater Nolascon tehtävä, kun hän tulee kirkosta kotiin», sanoi hänen äitinsä. »Vaikeina hetkinä voi aina turvautua hyviin patereihin.»

Pepa oli mennyt tupaansa ja tapasi siellä miehensä juuri pistämässä kuoreen vaivaloisesti kyhäämäänsä kertomusta minkä jälkeen hän poistui toimittaakseen sen erikoisella lähetillä Puerto de Santa Marian tuomarille, jonka piiriin Rota kuului.

»Tiedättekö, mistä juuri puhuimme?» sanoi hyvä Melchiora Canutolle heti hänet tavattuaan; »puhuimme siitä, että Jumala antaisi apuaan tälle lapsiparalle, joka nyt jäi orvoksi ja turvattomaksi, ja että te tahtoisitte olla tämä tuki, sillä Pepa rakastaa Doloresia yli kaiken».

»Hänen mielestään on rikkaiden ja ylhäisten velvollisuus ottaa vieraiden lapsia hoitoonsa; mutta jos te tahtoisitte —»

»Minäkö tahtoisin!» huusi Canuto silmät suurina. »Olenko minä miljoonan omistaja taikka kreivi, että minä voisin niinkuin mikäkin kuningatar kasvattaa isättömiä ja äidittömiä orpoja? Tosiaankin, täti Melchiora, teillä on mielipiteitä — mielipiteitä —»

»Voi, Canuto, eikö se vaimo-parka enää hengittänyt vähääkään, kun hänet löysit?» kysyi Pepa mieheltään itkien.

»Hän oli niin kuollut kuin olisi kolme kokonaista päivää rannalla maannut, ja nouseva vuoksi huuhteli jo hänen jalkojansa.»

»Voi raukkaa, voi raukkaa! Olisipa hän edes nähnyt sinut kerran vielä ennen kuolemaansa — sinut, joka aina olit hänelle niin ystävällinen!»

»Jospa edes olisit saanut keventää hänen viimeisiä hetkiään ja sanoa hänelle: kuolkaa vain levollisena ja rauhassa; minä otan tyttärenne hoivaani ja sanon Pepalle, että hänen täytyy pitää huolta Doloresista kuin omasta tyttärestään!»

»Hyvin puhut, eukko!» vastasi carabinero, jonka kasvojen hurjat ilmeet olivat muuttuneet lempeiksi, kun hän näki vaimonsa itkevän.

»Kuinka surullista, rakas ukko, ettei sinulla enää ollut aikaa toteuttaa tuota hyvää työtä, joka on niin kokonaan sydämesi kaltaista.»

»Mutta, vaimo, etkö ole itse sanonut Melchioralle, että vain rikkaiden ja ylhäisten velvollisuuksiin kuuluu kasvattaa suuriksi muitten ihmisten lapsia?»

»Tietysti, ja niin sanon vieläkin. Mutta minä en ole sanonut, että sellaista tehtävää karttaisin; myöskin pidän silmäini edessä Jumalan käskyä, joka sanoo: 'Auttakaa toinen toistanne!'… Niin, vielä enemmänkin: minä voin vakuuttaa sinulle iloitsevani, jos niin tekisit; sillä tiedäthän aina toivoneeni tytärtä itselleni; eikä Jumala ole meille ainoatakaan lahjoittanut luultavasti sentähden, että hän on määrännyt meille tämän onnettoman lapsen.»

»No, olkoon. Onhan se minustakin hyvin tehty, Pepa; eikä vielä ole myöhäistäkään… Niinpä niin, se on mielestäni kaunis ajatus sinun puoleltasi; tyttö auttaa sinua taloudessa, niin että sinulle tulee hiukan helpompi olo.»

»Älä tee sitä sen vuoksi, Canuto, vaan tee se kristillisestä rakkaudesta. Se, joka tekee muille hyvää, tekee sillä myös itselleen hyvän työn… Jos nyt olisin sinun sijassasi, kultaseni, pitäisin huolta siitä, että vainaja viedään kirkkoon ja lasketaan siellä juhlallisesti paareille siunattujen kynttiläin ympäröimänä; sillä eihän vaimo-paralla ole ketään, joka sen kunnolleen tekisi.»

Carabinero painoi vahaliinalla päällystetyn virkalakin jälleen päähänsä, meni pihalle ja sanoi hyvin arvokkaasti täti Melchioralle:

»Täti Melchiora, minä otan tytön hoitooni, sillä Jumala on sanonut: 'Auttakaa toinen toistanne'. Ja sitten hän voi hiukan auttaa Pepaani taloudessa.»

»Minä olen, rouva Melchiora, herra omassa talossani, eikä Pepallani ole muuta tahtoa paitsi minun — ymmärrätte kai?»

Ylväästi näin sanottuaan Canuto astui hitaasti ja kuninkaanmarssin tahdissa tiehensä.

Juuri silloin saapui pater Nolasco. Naiset kertoivat hänelle kiireesti, mitä oli tapahtunut.

Pater Nolascolla oli sellainen levollisuus ja tasapaino, joka on lääkärillä ihmisten ruumiillisia tuskia nähdessään ja papilla sielullisten kärsimysten todistajina niin arvaamattoman tärkeä. Henkisesti etevissä luonteissa johtuu tämä levollisuus suuresta tahdonlujuudesta ja harvinaisesta sielunjaloudesta, jotavastoin arki-ihmiset saavat sen tottumuksen kautta surullisessa toimessaan; mutta kummassakin tapauksessa sillä on erittäin suuri arvo ja hyväätekevä vaikutus.

»Jumalan tahto tapahtukoon!» sanoi hyvä pater saatuaan kaikki kuulla; »tänään sinä, huomenna minä. Sitä tietä on meidän kaikkien vaeltaminen. Se ei ollut onnettomuus, että kuolema hänet yllätti, vaan se, että hän kuoli ilman sakramenttia kuin maurilainen. Mutta vaimo-parka oli aina moitteeton vaelluksessaan eikä hänen tarvinnut pelätä Jumalan tuomiota.»

Nyt kuultiin Doloresin tulevan. Hän palasi leipojattaren luota, missä oli ollut vehnää korjaamassa. Iloisesti laulaen hän läheni taloa.

»Jumala suokoon hyvää iltaa! Antakaa kättä, pater Nolasco», puhui hän sisään astuen.

Samassa silmänräpäyksessä hän kohotti katseensa ja näki ullakkokamarin oven olevan lukitun.

Tyttö katseli hiukan hämmästyneenä pihaan kerääntyneitä naisia: he vastasivat vain kyynelillä.

»Mutta — mutta mitä sitten on tapahtunut?» kysyi hän huohottavalla äänellä.

Silloin kaikki veri syöksyi hänen sydämeensä, pidätti hengityksen ja uhkasi tukehuttaa.

»Äitisi on siellä, missä kaikki toivoisimme olevamme», puhui pater Nolasco. »Emme voi mitään muuta tehdä kuin jättää hänen sielunsa Jumalan haltuun; tee sinä samoin hyvän tyttären ja hurskaan kristityn tavoin. Kaikki muu loukkaisi pyhää esimerkkiä, jonka Vapahtaja meille antoi.»

Catalina ja Pepa seurasivat häntä, tarttuivat hänen käsivarsiinsa ja sanoivat:

Tyttö vapautti itsensä käsistä, jotka tahtoivat häntä pidättää, ja syöksyi alas kadulle.

»Älkää minua pidättäkö! Älkää estäkö!» huusi tyttöparka, yrittäen vapautua. »Tahdon nähdä hänet, tahdon nähdä rakkaan äitini!»

»Älä mene pois! Minä, sinun rippi-isäsi, kiellän sinua poistumasta», sanoi pater Nolasco lähestyen häntä. »Tahdotko saada koko kylän kuohuksiin ja kirkossa herättää huomiota?… Mitä siitä on, että nyt menet hänen luokseen?… Tule, tyttöni, rauhoitu; kaikkein meidän on kuoltava, ja kuolema pelottaa vain pahoja.»

Dolores vaipui kovasti itkien ja nyyhkyttäen Pepan ja Catalinan syliin. Molemmat naiset veivät hänet pois ja panivat hänet jälkimäisen vuoteeseen. Pian palasi kedolta kotiin myös isä Mateo molempien poikiensa kanssa, joille Melchiora oli lähettänyt sanan. He olivat kuin kivettyneet. He lähenivät vuodetta, jossa Dolores makasi yhä vielä sydäntäsärkevästi itkien:

»Minä tahdon mennä äitini luokse! Antakaa minun mennä äidin luo! Tahdon nähdä hänet! Kun hän on haudattu, en häntä enää saa nähdä! Kellä on oikeutta pidättää minua poissa hänen luotaan?… Äitini on yksin, ihan yksin kirkossa… vain neljä kynttilää ympärillään; hän kuulee vain tuulen suhinaa, joka akkunoita helistää! Ketään muuta vartijaa ei hänen luonaan ole kuin huuhkain kirkontornissa! Äiti… äiti! Minä tahdon nähdä äitini!»

»Jumala ja pyhä neitsyt palkitkoot teidän hyvän työnne», vastasi
Dolores uudestaan kyyneliin puhjeten.

Sitten näytti levollisempi mieliala hänet vallanneen; epätoivon purkaukset eivät enää uusiintuneet, uupuneena ja liikkumatta hän vaipui päänaluselle.

Neljännestunnin kuluttua hän jälleen äkkiä kohosi istualle ja molempia käsiään sydäntään vasten painaen sanoi tuskallisesti huoaten:

»Sinä tulet nyt minun lapsekseni», sanoi Pepa sulkien hänet syliinsä. »Me kaksi tahdomme aina pysyä yhdessä. Vaikka oletkin kadottanut äitisi, olen minä hänen sijassaan, tyttäreni.»

Dolores kietoi käsivartensa Pepan kaulaan intohimoisen kiitollisena, voimatta tunnettaan kuitenkaan ilmaista muuten kuin kyynelissä.

Oli keskiyö. Kylässä vallitsevaa syvää hiljaisuutta keskeytti vain tahdikas, selvästi kuuluva merenaaltojen loiske, kun nousuvesi paiskasi niitä kiviä ja kallioita vasten. Kuu valoi kylmää, kalpeaa hohdettaan, lauhana ja väräjävänä kaikkialla leviten kuin etäisen äänen kaiku; ja kylä olisi ollut kuin pysähtynyt kellonkoneisto, ellei kukko tavantakaa olisi äkkiä kajahuttanut kolmea räikeätä vahtihuutoaan.

Eno Mateon talon pihalla nojasi muuan nuori mies akkunan ristikkoon. Sen takana näkyivät nuoren tytön kasvot. Kuuvalo, joka valaisi somia kasvoja, näytti selvästi niillä päilyvän surumielisen ilmeen. Katsellessaan näitä levollisia, lujia piirteitä olisi voinut sanoa näkevänsä kuvan mietiskelystä, joka muistellen tuskallista entisyyttä samalla syventyi surulliseen tulevaisuuteen.

Nuorukaisen kasvoilla oli sitävastoin sellainen hilpeä, tarmokas ilme, joka on ominainen toiminnan miehelle — luja, tulinen katse, jollaisen tapaa voimakkaiden intohimojen vallitsemilla ihmisillä, ja hänen korkea otsansa viittasi luonteeseen, joka ei koskaan taivu ja joka halveksii ja uhmaa kaikkia esteitä.

»Enkö ole sinulle aina sanonut?» puhui nuori mies, »enkö ole ennustanut, että sinusta kuitenkin tulisi minun lemmittyni? Mitä minä tahdon, se myös tapahtuu minun tahtoni voimasta! Ei se sinua ollenkaan auttanut, että nauroit ja suutuit!»

»Silloin!… Se kuulostaa siltä kuin siitä olisi kulunut kokonainen vuosisata, mutta siitähän on vain kolme vuotta.»

»En tiedä, kuinka pitkä aika siitä on; tiedän vain sen, että olen lakannut olemasta lapsi, ja että sinä olet tehnyt jotakin, jolla olet voittanut sydämeni, — jolla olisit voittanut sata sydäntä, jos minulla olisi niin monta.»

»Minä en kärsi, että rakastat minua kiitollisuudesta, Dolores, — sellainen rakkaus on kuin velanmaksua eikä lahja, joka annetaan.»

»Jos se vesi, jota juot, sammuttaa janosi, mitä sinä välität lähteestä, josta se virtaa?»

»Siitä välitän hyvinkin paljon: minun täytyy tietää, mitä se on laadultaan.»

»Senkin pitää ensin ilmaantua; vielä ei minulla ole siitä mitään todistetta. En voi sille mitään, mutta vielä en usko, että sinä rakastat minua.»

»Siksi, että sinä olet aina suruissasi — sehän todistaa, ettei minun rakkauteni tuota sinulle riemua.»

»Kuulehan, Lorenzo: se rakkaus, joka karkoittaa kaikki muut tunteet, ei ole hyvää metallia; ja se sydän, joka helposti unohtaa, ei voi olla rakkaudessakaan luja.»

»Ei se todista metallin hyvyyttä, Dolores, jos unohtaa nykyisyyden ajatellakseen vain menneisyyttä. Sinä elät vain muistoissasi, ne ovat sinun ainoat ilosi — mutta niiden sijassa olisivat toiveesi, jos minua rakastaisit.»

»Suokoon Jumala, että voisin muistoistani hävittää sen kuvan, joka alituisesti nousee eteeni! Siinä kuvassa näen rakkaan äitini yksin ja hyljättynä kamppailemassa kuoleman kanssa kovalla ja kylmällä merenrannalla, kuulematta mitään muuta ääntä kuin aaltojen kohinaa, jotka joka hetki tulivat häntä yhä lähemmäksi… Oi, hän on varmaankin pelosta kuollut, eikä niin paljon ruumiillisten tuskien vuoksi!… Ja minä olin kaukana hänestä!… Ja sain hänet nähdä vasta hänen kuoltuaan!… Ne kaksi haavaa, Lorenzo, eivät vieläkään tahdo arpeutua… Kaikista omaisistani on minulla vain rakas veljeni jäljellä, ja vain Jumala tietää, onko meri, joka ei saanut anastaa äitiparkaani, kostanut ottamalla pojan saaliikseen niinkuin ennen isän! Kuinka siis voisin olla iloinen ja unohtaa?»

»Mutta tällä tavallahan ei kukaan — koska meillä kaikilla on surtavia vainajia — voisi lakata suremasta!»

»Lapsia, lintuja ja kukkia varten, Lorenzo», vastasi nuori tyttö nojaten otsaansa ristikkoon.

»Dolores» sanoi Lorenzo katkerana, »ken niin paljon rakastaa kuolleita ja poissa olevia, sillä voi olla vain hiukkasen tunteita eläviä kohtaan».

»Siinä sinä erehdyt, Lorenzo. Sama aurinko, joka suo elämän kypressille, antaa sen myöskin ruusulle. Mutta usko minua, sinun epäilysi tulee vielä olemaan sappena myrkyttämässä sinun ja minun elämäni.»

»Minä en sitä pelkää, vaan häpeän sellaista — niinkuin kunniallinen mies häpeää, jos häntä pidetään salakuljettajana.»

»Tiedätkö, minkä vuoksi? Sen vuoksi, että monet, olematta itse salakuljettajia, ovat hartaasti heidän kanssaan yhteisissä puuhissa.»

»No, naiset!» vastasi Lorenzo vältellen. »Tunnetko sananpartta: kitkerä suola saadaan merestä ja suuri tuska naisista? Tänään he ovat uskollisia, huomenna kavalia kuin kissat.»

»Suokoon Jumala, että kaikki kestäisivät katkerat sanasi yhtä kärsivällisesti kuin minä.»

Liioitellun kiitollisuutensa kahlitsemana omavaltaiseen Lorenzoon oli hyvä, lempeä Dolores joutumassa samanlaiseen elämään, johon monet hurskaat äidit ja vaimot kansan kesken ovat pakotetut…

Muutamia päiviä tämän puhelun jälkeen luettiin kylässä julki eräs kuulutus. Tämä kohtasi kaikkia asukkaita kuin salama taivaalta; monen onni turmeltiin, moni hento side katkaistiin ja monen äidin sydän täyttyi murheella — tämä tiedonanto koski rekryyttien ottoa.

Espanjalainen maamies ei pidä työtä onnettomuutena, pikemmin, hän sitä hakee; eikä hän pelkää puutteitakaan, sillä niistä hän ei suuresti kärsi, eikä häntä suuri lapsilaumakaan huolestuta, sillä heitä hän rakastaa, — suuri murhenäytelmä maamiehen elämässä on sotaväen otto, jota aivan oikein sanotaan »veriveroksi».

Jos ministeri tietäisi, mitkä katkerat kyynelvirrat hänen määräämänsä sotaväen värväys nostattaa, kuinka monet sydämet se erottaa, kuinka monen toimeentulon se hävittää ainaiseksi — vapisisi hänen kätensä määräystä kirjoittaessaan.

Rouva Melchiora joutui lohduttoman epätoivon valtaan ja syvimpään suruun; sillä hänen molemmat poikansa olivat joutuneet asevelvollisiksi.

Esteban oli eräässä aikaisemmassa tarkastuksessa päässyt vapaaksi, jonka vuoksi hän ei tällä kertaa voinut odottaa samaa onnea. Ja Lorenzo tunsi jo edeltäpäin, että hänen kätensä, jolla arpa oli nostettava, tuottaisi hänelle vain tuhoa.

VI.

Se leipurivaimo, jonka vehnää Dolores tavallisesti kävi korjaamassa, oli nuori leski, joka oli rakastunut Lorcnzoon. Hän haki alati tekosyitä päästäkseen täti Melchioran kotiin taikka houkutellakseen Lorenzoa omaansa.

Mutta tämä, luonteeltaan jyrkkä ja karkea, vastasi kaikkiin houkutteluihin epäystävällisellä vieroksumisella, vaikka leski oli nuori ja sievä, vieläpä rikaskin.

Tämä vastahakoisuus ei kuitenkaan opettanut leskeä luopumaan aikomuksistaan; se päinvastoin kiihdytti hänen tavoitteluaan.

Arvannostopäivänä piti Lorenzon viedä hänelle vasu melooneja. Toimitettuaan asiansa omalla jyrkän jöröllä tavallaan hän aikoi heti poistua, kun nuori leski huusi häntä takaisin:

»Muuta en osannut odottaakaan», vastasi Lorenzo; »onni on minulle jo aikoja sitten kääntänyt selkänsä».

»Kuulehan», jatkoi leski, »jos joku antaisi sinulle rahaa, millä ostaisit itsesi vapaaksi…?»

Nuoren miehen sydän pamppaili rinnassa, aivan kuin sähkövirta häntä värisyttäisi.

»Tunnetteko ehkä jonkun, joka olisi valmis lainaamaan minulle niin paljon rahaa?» kysyi hän.

»Varmasti», vastasi leski, »tunnen kyllä, vieläpä erään, joka ne sinulle lahjoittaa».

Näistä sanoista huomasi Lorenzo, jolle nuoren lesken aikomukset eivät enää olleet salaisuutta, mitä hän oikeastaan tarkoitti. Se ilo, jota hän oli hetkisen tuntenut, sammui samassa kuin kynttilä, jota puhalletaan, ja hänen kasvoilleen tuli jälleen niiden tavallinen ilme.

»No mitä sanot siihen, Lorenzo?… Onko minun ehdotukseni niin vastenmielinen, että sinun kasvojesi täytyy muuttua joulukuun taivaan kaltaiseksi?… No, sano nyt edes jotakin!»

Jos ken sulle lahjan antaa, saat myös siitä taakkaa kantaa, kiitollisna olla aina, eikä mikään muu niin paina.»

»Olehan nyt puhumatta joutavia, Lorenzo! Älä toki ole niin itsepäinen ja arkaileva. Et suinkaan tahdo olla sellainen kuin Mikko-setä, joka oli niin ujo, että ujosteli olla kunniallinen ihminenkin? Kaikkea muuta pahaa paitsi kuolemaa vastaan on maailmassa aina joku yrtti kasvanut. Ellet olisi niin ujo, niin — niin jo tässä ymmärtäisi toisensa!… Tiedäthän sinä, että Juan mieheni kuollessaan jätti minulle perinnöksi talon, leivinuunin ja leipomon. Ja nyt tarvitsen miehen kaikkea tätä hoitamaan —; hän on minulle yhtä välttämätön kuin elämälle ruoka ja juoma. Hänellä olisi vähän työtä ja paljon tuloa. Etkö sinä voisi?»

»Kaiketi myös tiedät hänen jättäneen minulle suuren meijerinkin, josta tulee paljon teuraskarjaa: kuukauden vanhoja vasikoita ja yksi-, kaksi- ja kolmivuotisia mullikoita.»

»Sitäpaitsi hän on jättänyt minulle aika sievoisen summan puhdasta rahaa!»

»Ei, rouva, en ole tottunut raha-asioitakaan hoitamaan», sanoi Lorenzo ja näkyi aikovan poistua. »Sellaista edesvastuuta en voi niskoilleni ottaa. Mitä vähemmän velvollisuuksia, sitä helpompi tilitys.»

»Kuulehan, Lorenzo, kaikki mitä nyt sanot, on silkkaa lapsellisuutta; enkö sano sinulle kylliksi selvästi: sinun tarvitsee vain tahtoa, ja kaikki kuuluu sinulle?»

»Mutta minäpä en tahdo omaisuutta sillä ehdolla, että pistän jalkani satimeen», vastasi Lorenzo.

»Onko koskaan nähty mokomaa paksupäistä tyhjätaskua», mutisi leipurirouva hampaittensa välitse katsellessaan hänen jälkeensä.

Leski oli varmasti uskonut Lorenzon ottavan häneltä vastaan sotilaslunnaat; ja silloinhan hän olisi voiton puolella. Ja sitä suurempi oli nyt hänen pettymyksensä.

Ja koska kylissä niinkuin kaupungeissakin kaikki huhut tavallisilla lisäyksillä ja korjauksilla varustettuina nopeasti kiertävät perheestä perheeseen, pääsi tämä Lorenzon ja leipurirouvan välinen keskustelu hyvin pian myöskin Lopezin taloon — luonnollisesti tuntuvasti lisättynä painoksena.

Eno Mateo ei ollenkaan tahtonut asiaa uskoa, rouva Melchiora joutui ymmälle, ja Dolores oli vallan hämmästynyt.

»Lorenzo», huusi äiti-parka nähdessään poikansa tulevan kotiin, »onko totta, että se leski tahtoo hankkia sinulle rahaa lunnaiksi?»

»Antaisi, antaisi…! Korkeintaan annetaan toisilleen kättä», vastasi
Lorenzo nyreästi.

»Oikein tehty, ettei hän tahdo joutua velkaan», sanoi isä. »Hän on tosiaan hyvä työmies, ja kaikki häntä suosivat, mutta Jumala ties, milloin hän voisi velan suorittaa takaisin. Velaksi ostettu sika röhkii koko vuoden.»

»Lorenzo, poikani», otti äiti jälleen puheeksi, »ihmiset sanovat myöskin, että hän tahtoisi kanssasi naimisiin. Ja heitätkö sinä senkin onnen hukkaan?»

»Kutka ihmiset niin sanovat?… Tiedättehän, äiti, ettei miehen asiana ole sanoa: ei. 'Ei' on loukkaava sana ja sopii vain naisten sanottavaksi. Miksi tahdotaan leipurirouvalta riistää hyvä maine?»

»Ei hänen hyvää mainettaan riistetä, kukaan ei ole hänestä pahaa puhunut.»

»Vai ei ole, äiti, vai niin!… Kateutta, ei muuta kuin kateutta! Koska hän on rikas ja sievä, muuttuvat toiset kiukusta narrimaisiksi!»

Lorenzo oli istunut syrjään penkille, sillä aikaa kun muut perheenjäsenet istuen piirissä oven edessä suruissaan ja alakuloisina valittelivat molempien veljesten kohtaloa.

Lorenzolta ei ollut jäänyt huomaamatta, kuinka tuskallisen vaikutuksen rikkaan lesken tarjous oli tehnyt Doloresiin, ja pää seinää vasten nojattuna ja silmät taivasta kohti hän lauloi hiljaa, mutta selvästi erittäin taipuisalla äänellä erästä niitä hempeitä, suloisia kansanlauluja, joissa yksinkertainen, usein kuitenkin omituisen vaihteleva sävellaji tekee jokaiseen espanjalaiseen syvän vaikutuksen.

Laulu tuntui olevan kohdistettu tähdille, mutta oli tarkoitettu Doloresille; eikä tytöltä jäänyt ainoakaan tavu tajuamatta sen sanoista, ei yksikään värähdys sen sävelestä, ja molemmat osuivat samalla korvaan ja sydämeen…

Illan kuluessa kerääntyivät toiset rekryyteiksi joutuneet, jotka olivat keveämpiä mieleltään tai eivät voineet niin syvälti tuntea kuin Lorenzo, juominkeihin kapakkaan, upottaakseen murheensa vapautensa kadottamisesta viinilasiin, minkä jälkeen he kulkivat pitkin katuja laulaen:

Jos henttuja, tyttöset, kaivataan, niin seinällenne ne maalatkaa! Isabel kuningattaren armeijaan nyt Espanjan pojat marssia saa.

»Jumala suokoon sinulle anteeksi», vastasi Dolores itkien, »että koetat tehdä eroni sinusta vieläkin katkerammaksi minulle».

»Koska sinä et ole rakkaudellemme, niinkuin minä, pystyttänyt muistojen pyhittämää alttaria.»

»Siitäkö syystä minun pitäisi lujemmin luottaa sinun rakkauteesi?…
Sehän en enemmän tyttären kuin morsiamen rakkautta.»

»Heitä nuo sanansaivarrukset! Äidin muistojen elähyttämä rakkaus ei voi olla huonoa laadultaan; se on pyhempää ja todellisempaa kuin kitaran kaikuessa syntynyt.»

»Äitini sielun kautta!… Mutta — voi, miksi sinä olet niin epäluuloinen, Lorenzo?»

»Koska sen tunto on oikea ja tosi. Sinun on vannottava minulle vielä muutakin.»

»Ettet jätä äitiäni etkä tätä taloa, vaikka Pepakin menisi täältä pois.»

»Vieläkin yksi seikka: jos hylkäisit minut jonkun toisen vuoksi, silloin se mies on syönyt viimeisen leipänsä, kun minä palaan, sillä hän kuolee minun käteni kautta!»

»En tee koskaan pelosta, mitä en voisi tehdä rakkaudesta Lorenzo… Käytä rakkauttasi niinkuin mehiläinen hunajaansa, äläkä sitä revi kuin ensi saalistaan; ennen kaikkea, jätä minulle ennen lähtöäsi jokin muisto, joka sulostuttaisi eikä katkeroittaisi eroamme!»

VII.

Vierähti vuosi. Joka päivä kävi poikien poissaolo eno Mateon talossa yhä tuskallisemmin tuntuvaksi; sillä isä kävi vanhaksi ja jaksoi vain osittain hoitaa peltojansa.

Hänen uskollisen elämänkumppaninsa silmät, jotka ennen aina loistivat niin kirkkaina, olivat nyt melkein aina kyynelten himmentämät ja ikävöimisen tuskasta sumentuneet. Itse talokin näytti käyneen vakavammaksi ja surullisemmaksi ja kadottaneen hauskan ulkoasunsa.

Mutta vieläkin oli talossa muuan uusi tappio — tappio, jolla sen rauhallisissa oloissa kuitenkin oli suuri merkityksensä, nousten kuin pilvi sen taivaalle. Herra Canuto oli siirretty Sevillaan; aivan pian hänen oli määrä muuttaa sinne.

Se oli kaikista jo sinänsä surullinen tapaus, mutta Doloresille se tuotti huolta ja tuskaa, koska hän ei tahtonut erota Pepasta, hyvästä rouvasta, joka oli osoittanut hänelle niin suurta rakkautta, ja toiselta puolen oli estetty kihlatulleen antamansa lupauksen vuoksi jättämästä synnyinseutuaan. Yhtä mahdotonta oli jäädä Lopezin perheeseen; sillä se oli poikien poissaolon vuoksi melkein tykkänään köyhtynyt. Pepa olisi mielellään ottanut Doloresin mukaansa Sevillaan, ja täti Melchiora halusi pitää hänet luonaan ahtaista oloistaan huolimatta; sillä hän tunsi hiljaista tyttöä kohtaan hellyyttä, niinkuin äitien on tapa tuntea heidän poikiaan rakastavia tyttöjä kohtaan. Mutta Dolores huomasi olevansa pakotettu hylkäämään kummankin rouvan tarjouksen.

Pulassansa pyysi Dolores neuvoa pater Nolascolta, joka tosin oli vain vähän saanut kirjoista oppia, mutta tunsi sitä paremmin ihmissydämet ja ne olosuhteet, joissa maalaiset elävät.

Terveellä järjellään ja koko paikkakunnan suosion voittaneena hän osasi raivata vaikeudet tieltä paljoa taitavammin kuin kukaan muu. Kauan vaivaamatta päätään — mikä ei muuten ollutkaan hänen tapansa — teki Nolasco hyljätylle tytölle ehdotuksen, johon kaikki asianosaiset heti antoivat suostumuksensa.

»Kuulehan nyt», sanoi hän, »rouva Braulia on pyytänyt minua hankkimaan itselleen palvelustytön. Hänen tulee olla hyvä, työteliäs, siisti, siveä — sanalla sanoen sellainen kuin jokaisen tytön pitääkin olla. Ota se paikka; silloin joudut säällisten ihmisten pariin eikä sinun tarvitse jättää kyläämme, et ole kellekään ihmiselle taakaksi ja ansaitset kauniit kaksikymmentä reaaliasi kuussa — siitä tulee vuoden lopussa kaksisataa neljäkymmentä ja sillä sinä voit, kun Lorenzo tulee sotapalveluksesta takaisin, ostaa itsellesi kauniit kapiot.»

Dolores hyväksyi paterin ehdotuksen, vaikka ero äidillisestä ystävättärestä Pepasta kävi kovasti hänen sydämelleen, eikä tämäkään voinut mitään pätevää syytä esittää tätä järkevää ehdotusta vastaan.

Rouva Braulia Toro oli hyvä emäntä, hyvin sivistymätön, hyvin lihava ja hyvin iloinen. Tämä viimeinen hyvä ominaisuus oli valitettavasti häneltä kadonnut, sitten kun hän oli perinyt veljensä, herra Marcelino Toron — siitä saakka oli häntä vaivannut aivan sietämätön vimma esiintyä ylhäisenä ja sillä hän katkeroitti elämänsä ja luonnollisen hyväntuulisuutensa, samoin kuin ne uudenaikaiset vaatteet, joita hän tuotti Cadizista, tekivät hänen luonnolliset ruumiinmuotonsa naurettavan rumiksi.

Hänen suora vastakohtansa oli hänen ainoa tyttärensä Rosa, kolmentoista vanha tyttönen, oikea andalusialainen luonnonlapsi, vilkas, iloinen, hiukan veitikkamainen ja aina vilpitön.

Rosan pyöreät, punakat kasvot nauroivat myötäänsä, hänen kukoistavat huulensa olivat alituisessa liikkeessä näyttäen aina lumivalkeita helmihampaita, naurussa, laulussa, leikinlaskussa; hänen soma päänsä oli alati täynnä levottomia, hilpeitä ajatuksia ja kukilla seppelöity. Hänen persoonallisuudessaan yhtyi liehittely, huolettomuus, levottomuus, sydämen hyvyys ja luonnollinen suoruus muodostaen raittiiden kukkaiskasvojen keralla sellaisen ihastuttavan ja viehättävän kokonaisuuden, että hän ehdottomasti virkisti kaikkia läsnäolollaan aivan kuin merituulen raitis henkäys.

Rosan mielestä oli lakkaamaton iloisuus ihmisen luonnollinen tila ja kursailematon suoruus ainoa sallittu seurustelutapa. Murhetta hän ei ollenkaan ymmärtänyt, kyynelistä ja tuskasta hänellä ei ollut mitään käsitystä. Hän ei vielä koskaan ollut kahta minuuttia perättäin ajatellut samaa asiaa, ajatteleminen oli aivan liian raskas taakka hänen kukkakoristeiselle pääkköselleen.

Äitinsä kasvattamana ilman minkäänlaista kuria ja ohjausta hän ilmaisi nyt selvästi sellaisen kasvatuksen sekä edut että puutteet.

Yhtä vähän kuin jokin vakava ajatus voi saada tilaa hänen suruttomassa sielussaan, saattoi hän suoda millekään huonolle tuulelle pääsyä puhtaaseen sydämeensä. Hän kulki elämän tietä niin iloisena ja hilpeänä kuin puutarhan polkua; molemmilta hän vaati veroksi kukkia, ja kukkien vaalimista hän piti elämänsä ainoana tehtävänä.

Kahta suurta toivetta Rosa säilytti sydämessään: — toinen, jo hiukan vanhentunut, oli saada oikein iso nukke, jolla oli liikkuvat silmät, ja toinen, myöhempiaikainen, omistaa lemmitty, joka äidin tietämättä iltahämyssä tulisi, akkunan alle, niinkuin toistenkin tyttöjen mielitietyt tekivät. Jos nämä molemmat toiveet olisivat voineet toteutua, niin nukke liikkuvine silmineen olisi ollut lemmityn sangen vaarallinen kilpailija ja saattanut Rosan paljon paremmin kuin äidillinen vaikutusvoima laiminlyömään kohtaukset.

Kun äiti tahtoi toimittaa hänelle opettajia, oli se jo liian myöhäistä.
Ei voitu enää päntätä häneen lukemisen ja kirjoittamisen taitoa.

»Mitä», sanoi hän äidilleen, »pitääkö minun piinata itseäni vielä aapisella kuin mikäkin koululapsi: — b-a ba; b-e be! Haha! Kiitoksia paljon! Ja minkä vuoksi? Jotta kaikki muut tytöt minulle nauraisivat vasten kasvoja?»

»Kuulisipa joku ihminen tuota nenäkästä lasta!» huusi äiti; »puhuu jo aivan kuin täyskasvanut ihminen!… Mutta etkö sitten tiedä, että on ylhäistä olla oppinut?»

»Oi, äiti», vastasi lapsi, »tiedäthän sinä, mitä sananlasku sanoo: suuri oppi hulluttaa».

Rouva Braulia turvautui lopulta pater Nolascoon, mutta hänkään ei tainnut tytölle mitään.

»Olkoon ikä mikä tahansa, oppiakseen on ihminen aina kyllin nuori», sanoi hyvä pater. »Sinun setäsi oli jo viidenkymmenen vanha oppiessaan maalaamaan — ja mikä suuri taiteilija hänestä sittenkin tuli!»

»Siihen taiteeseen voivat ryhtyä vain rikkaat, joiden ei ole pakko tavoitella rahatuloja; mutta kaikki voivat oppia lukemaan, ja joka osaa lukea, se osaa kaikki.»

»Tosiaanko?» huomautti Rosa veitikkamaisesti. »Lyön kuitenkin vetoa, että lukutaidostanne huolimatta ette tiedä erästä seikkaa.»

»Sellaista hassutusta! Mitä yhtäläisyyttä heidän välillään voisi olla?
Ei mitään!»

»Sanonpa teidän korkea-arvoisuudellenne: heidän välillään on yhtäläisyyttä; ja se teidän paremmin pitäisi tietää kuin minun, joka en edes osaa lukea enkä kirjoittaa!»

»Vaikka osaattekin lukea ja kirjoittaa, ette kuitenkaan vielä tiedä, kuinka näivetystautinen ja erakko ovat toistensa kaltaiset. Nähkääs, kummaltakin puuttuu cura [Alkuteoksen sanaleikkiä ei tässä voida kääntää, sillä »cura» sanalla on kaksi merkitystä: »parannus» ja »papinvirka». Suom.], ja suotta he sitä odottavatkin. Tiedättekö nyt sen, pater Nolasco?»

Ja samassa hän hyppäsi pystyyn ja tiehensä ja oli seuraavassa tuokiossa hävinnyt ruusupensaiden väliin puutarhaan.

»Alappa tuon tettiäisen kanssa puhua vakavasti», sanoi hyvä pater hymyillen seuraten tyttöä katseellaan.

VIII.

Olemme velvolliset tekemään lukijalle selkoa, kuka oli herra Marcelino
Toro, jonka nimi on tässä kertomuksessa jo esiintynyt pari kertaa.

Herra Marcelino, kauppiaan poika, niin pienen kaupan omistajan, etteivät isä ja poika yhtaikaa mahtuneet myymäpöydän taakse, joutui jo nuorena Amerikaan, jonne hänen isänsä, myös nimeltään Marcelino, oli hänet lähettänyt. Siellä hän seisoi toisen myymäpöydän takana, joka oli hiukan suurempi; ja ahkeruudella ja rehellisyydellä hän pääsi vuosien kuluessa niin pitkälle, että eräänä päivänä voi esiintyä miljoonan omistajana — niinkuin hänen maantiehensä uskoivat —, mutta todellisuudessa hänen pääomansa supistui kahteenkymmeneenviiteen tuhanteen piasteriin. [Toistasataa tuhatta markkaa. Suom.]

Rikkaudestaan riemuiten hän palasi kotikyläänsä takinliepeet koristettuina päältäpäin joillakin kultanyöreillä, joiden piti osoittaa, herra ties, mitä arvoa.

Samoin kuin on suuria tapaturmia, on myös useita onnensattumia, joita ei ollenkaan panna merkille. Oikeastaan ei ole helppo kuvitella, mikä erinomainen onni oli herra Marcelinolla ollut, hän kun oli lähtenyt Jobina matkalle ja sitten palannut Kroisoksena kotiseudulleen.

Ensi työkseen hän osti itselleen talon, kuten hänen tapaiselleen henkilölle olikin luonnollista. Hyvin kunnioitettava herra Marcelino rakasti mukavuutta ja loistoa; mutta hän rakasti myös meksikolaisia piastereitaan, kokonaisen elämäntyön makeata hedelmää. Toisen intohimon kiihoittamana ja toisen pidättämänä, huonon makunsa ja säästäväisyytensä ja toisaalta ulkonaista loistoa kaipaavan intohimonsa välillä horjuen hän järjesti olonsa seuraavalla tavalla.

Koska hän ei tahtonut rakentaa, hankki hän itselleen kauneimman ostettavana olevan talon; mutta havaittuaan sen piankin liian pieneksi, hän osti myös viereisen, yhdistäen sen edelliseen. Mutta silloin puuttui vielä puutarha, ja sen herra Marcelino välttämättä tahtoi saada, maksoi mitä maksoi — mutta ylimyksellisen puutarhan, joka olisi sopusoinnussa omistajansa kultanauhojen ja takinnyörien kanssa, sellaisen puutarhan, jossa olisi puksipuita, kuvapatsaita, näköaloja, kultakala-lampi, mutta ennen kaikkea sokkelo juuri sokkelo oli herra Marcelinon ihanne!

Niinpä hän osti kolmannen talon, jossa oli suuri takapiha, ulottuen hänen alueensa rajalle, revitti välimuurin maahan ja pani puutarhansa kuntoon. Siihen hän sovitti kaikki nuo edellämainitut laitokset, — tosin ilman näköaloja, näitä kun valitettavasti ei voitu tekemällä tehdä; mutta hän maalautti ne ainakin seinille.

Sitä varten hän tuotti Cadizista erään sutimestarin, jonka kanssa rupesi, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, hyvin läheisiin väleihin. Tästä puutarhasta, jossa oli jasmiineja, kuusamia, viiniköynnöksiä, ruusupensaita, myrttipuita ja tuhansia muita Floran hoviin kuuluvia keijukaisia, tuli lyhyessä ajassa todellakin pikku paratiisi huolimatta kaikesta sen alkuperäisten suunnitelmien naurettavuudesta. Se sokkelo, jossa ei myyräkään voinut eksyä, oli suorastaan lumoava myrttilehto, ja köynnöskasvit muodostivat muureille ja seinille taivaallisia pikku temppeleitä, jotka punaisten ja keltaisten ruusujen kaunistamina lähentelivät näöltään kreikkalaisia muotoja. Viinilehväpuitteilla ympäröity kultakala-lampi oli ihastuttava pikku olinpaikka, varjoisa ja raitisilmainen; ruusupensaat ja muut kasvit peittivät soveliaalla tavalla eräitä puisia kuvapatsaita, kuten Dianan, jota näytti vaivaavan risatauti, ja kääpiömäisen Venuksen, niin ettei heistä ollut paljon muuta näkymässä kuin heidän kaikkea muuta kuin kreikkalaiset nenänsä.

Kun tuli kysymys talon kalustamisesta ja kaunistamisesta, oli herra Marcelinon ensimmäisenä ajatuksena tilata sutimestariltaan oma muotokuvansa ikuistuttaakseen kultaiset nauhakkeensa. Ja tosiaankin taiteilija sai syntymään suurelle liinavaatteelle don Marcelinon surkean hahmon, jonka ilme kävi vieläkin surkeammaksi sen vuoksi, että kuvassa kaksi tummaa varjoa lähti kuin viiksenpuolikkaat suupielistä ja kuvastui ohimoilla kuin kaksi laastaria päänkipua vastustamassa ja nenällä suurena ja vaarallisena ihorakkona.

Sen korvaukseksi oli maalari kuvan varsinaisessa osassa sitä enemmän näyttänyt taitoaan: rinnalla lepäävä vasen käsi pisti kolme sormea liivien sisään — niin kankeina ja suorina kuin puikot, ja käsivarressa loistivat mainiot kultanyörit. Toisessa kädessä herra Marcelino piti avonaista kirjettä, joka oli näöltään sellainen kuin härkätaisteluihin kutsuva julistus, ja siinä oli luettavana sanat:

Tämä taideteos sijoitettiin saliin kaikkein huomattavimpaan paikkaan ja verhottiin harsopeitteellä, jotta se säästyisi kärpästen epäkunnioittavilta hyökkäyksiltä. Herra Marcelino oli tämän mestariteoksen johdosta niin innostunut Apellesin taiteeseen, että päätti itsekin joutohetkinään sitä harrastaa.

Niinkuin Molièren aateluusvimmainen porvari neljänkymmenen ikäisenä äkkiä keksi olevansa runoilija, samoin heräsi herra Marcelino viisikymmenvuotiaana eräänä aamuna odottamatta taiteilijana. Sutimestari rohkaisi häntä tässä puuhassa ja kannusti jaloon kilpailuun, herättäen hehkuvan halun päästä niin kuuluisaksi kuin Murillo.

Jätämme lukijan kuviteltavaksi, mitä kauheuksia nämä molemmat taiteilijat, mestari kuten oppilaskin, saivat aikaan. Siitä huolimatta he saivat paljon ihailijoita, ja näistä oli uskollisin pater Nolasco, herra Marcelinon ystävä. Ja tämän, seikan ansiota oli muun mukana se, että kelpo munkki oli saanut loppuunkulumattoman pukunsa.

Ensimmäiset yritykset, joita taidekokelaamme teki luonnon mukaan, olivat keittiökuvia. Sutimestari sai toimekseen valikoida ja maalauksellisesti järjestää kuvassa esitettävät esineet, meni siis keittiöön, toi sieltä pannun, kynttilänjalan ja neljä pesuriepua, otti sitten vähän vihanneksia kaapista ja nouti lisäksi, osoittaakseen kunnioitusta Rotan kylälle, yhden sen kuuluisista kurpitsoista, jonka piti saada pääpaikka kuvassa. Kurpitsi sijoitettiin pesurievuille, muutamat nauriit olivat sen vartijana, ja etumaisiksi istutettiin sinne tänne joitakuita parsanvarsia. Vihreäksi kiilloitettu kynttilä oli sijoitettu taulun taka-alalle, josta se heitti punaista valoaan pesurievuille ja nauriille, niin että kurpitsi tuli hieman samannäköiseksi kuin suuren merirosvon Barbarossan kasvot.

Saatuaan valmiiksi tämän keittiökuvan, joka oli määrätty ruokasalin pääkaunistukseksi, ryhtyi täten rohkaistu taiteenharjoittaja herra Marcelino maalaamaan pyhimysten kuvia.

Taulujen mittasuhteet paisuivat taiteilijan innostuksen mukaan, kunnes saavuttivat Pyhän Kristoferin suunnattoman korkeuden ja leveyden, ja sitä kuvaa tahtoi koko seutu nähdä, se kun herätti todellisen mieltenkuohun Rotan asukkaiden kesken.

Muuten herra Marcelino nautti häiriintymätöntä onnea. Varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan saakka hän kulki jonkinlaisen hurmauksen valtaamana talossa ja puutarhassa, ja ainoa valittamisen aihe oli hänellä se, ettei vuorokaudessa ollut enemmän kuin kaksikymmentäneljä tuntia ja vuodessa vain kolmesataa kuusikymmentäviisi päivää.

Kymmenen vuotta kesti herra Marcelinolla tätä onnellista olotilaa, eikä hänellä ollut muuta puuhaa kuin käytellä rakkaita meksikolaisia rahojansa elämän iloksi. Mutta tämän ajan kuluttua, ja kun hän sitä kaikkein vähimmän osasi odottaa, käytti kohtalotar keuhkotulehdusta sirppinään ja tuskin kahdeksan päivää sairastettuaan siirtyi herra Marcelino parempaan elämään, niin vähän kuin hänellä siihen lieneekin ollut halua.

Hän sai kauniin kuoleman; vihollisilleen hän ei antanut anteeksi, koska hänellä ei niitä ollut; testamentissaan hän sääti lukuisia lahjoituksia, uskoi sielunsa Jumalan haltuun ja määräsi, aivan kuin viimeisenä näytteenä inhimillisestä heikkoudesta, että hänet oli haudattava juhlapuvussaan.

Hänen sisarensa, rouva Braulia Toro, erään muuliajurin leski, peri hänen omaisuutensa ja muutti asumaan hänen taloonsa, joka, niinkuin tiedämme, oli kolmiyhteinen kuin kolminaisuus. Erinomainen maalaus jäi kunniapaikalleen, ja mallin kuoleman jälkeen olivat sen varjot käyneet entistä synkemmiksi. Pater Nolasco ei koskaan siihen katsahtanut lausumatta siitä joitakin ylistäviä sanoja ja sitten lukematta kuolleen puolesta isämeidän rukousta. Rosa oli sen huomannut, ja kun hyvä pater kävi perhettä tervehtimässä, ei hän koskaan jättänyt johtamatta paterin huomiota kuvaan siinä varmassa toivossa, että hän silloin huudahtaisi: »Sellainen kaunis kuva!»

Äiti, jolta ei ollut jäänyt huomaamatta tämä pikku häijyys, oli kovasti moittinut tytärtään ja kieltänyt milloinkaan kiinnittämästä korkea-arvoisen herran huomiota tuohon kuvaan. Mutta Rosa, tapansa mukaan tottelematon, ei huolinut kiellosta, ja aina kun tyttö mainitsi enovainajansa nimen, lausui hyvä pater säännöllisesti sanansa: »Sellainen kaunis kuva!»

Päivää myöhemmin, kuin pater Nolasco oli puhellut Doloresin kanssa, hän tuli leskeä tapaamaan ja sanoi:

»Sitä parempi», vastasi rouva, »se ilahuttaa minua suuresti. Onko hän järkevä? Onko hän hyvä kristitty? Osaako hän pestä? Onko hän siisti? Ja ennen kaikkea: eikö hän ole liiaksi talonpoikamainen käytökseltään?»

»Pater Nolasco», sekaantui Rosa puheeseen, »eikö teidänkin mielestänne enoni kuva riipu vinosti?»

»Mitä, vinostiko? Ei ollenkaan! Se on aivan niin suora kuin enosikin oli. Sellainen kaunis kuva! Se Juan Almazarron osasi ammattinsa.»

»Se, mitä nyt teet», sanoi rouva Braulia tyttärelleen varmana siitä, ettei pater sitä kuullut, »on karkeaa ja sopimatonta; hyvin kasvatettu tyttö ei saa käyttäytyä tuolla tapaa. Jos vain kerrankin vielä puhut noin, niin annan sinulle korvapuustin, niin että sinulta menee korvat lukkoon! Sinun täytyy käyttäytyä hienosti!»

»Voi, äiti, jätä hienoutesi! Anna minulle mieluummin viinirypäle. Sinä kätket ne aivan kuin ne olisivat jalokiviä.»

»Hienot ja hyvin kasvatetut ihmiset eivät syö myötäänsä viinimarjoja», vastasi säästäväinen äiti.

»Pater Nolasco», huudahti nuori tyttö, »äiti ei tahdo antaa minulle viinirypäleitä; hän sanoo, ettei se olisi hienoa. Eikö ole totta, että eno Marcelino, joka kuitenkin oli niin hieno ja ylhäinen, söi viinimarjoja niin paljon kuin häntä halutti?»

»Se on totta», vastasi pater Nolasco hymyillen. »Hän tuotti niitä korittain viinitarhasta.»

»Ja lisäksi ne ovat niin ravitseviakin», sanoi Rosa huoaten… »Katsokaa, katsokaa», huusi Rosa äkkiä paterin korvaan, »eikö enon nenällä ole suuri kärpänen?»

»Ei», vastasi pater katsellen maalausta; »se on niin näköinen, ja käsikin on aivan hänen kätensä; se on niin monta ihmistä auttanut, jotka eivät nyt ollenkaan hänestä välitä. Minulle hän on antanut tämän oivallisen puvun, ja hän lisäsi vielä: toivon terveytenne kestävän kauemmin kuin tämä puku, pater Nolasco. Ja myöskin teidän elämänne, vastasin minä. Mutta minun toivotukseni ei saanut toteutua — sellainen kaunis kuva», lisäsi hän huoaten.

»Au, au, au!» huusi Rosa, juosten pois, sillä hän oli saanut tuntuvan ojennuksen äitinsä kädestä.

Seuraavana päivänä tuli Dolores taloon. Hän oli surullinen ja arka, mutta toi mukanaan hyvää tahtoa tehdä kaikille oikein ja täyttää omat velvollisuutensa.

Lyhyessä ajassa hän oli voittanut Rosan puolelleen, ja myöskin rouva Braulia sanoi olevansa täysin tyytyväinen häneen. Hän oli hiljainen, ahkera ja siisti, ja erityisesti oli hänellä, kaksi suurta etua, joita säästäväinen ja hieno nainen ei osannut mielestään kylliksi kiittää: tyttö söi vähän eikä ollut moukkamainen olennoltaan.

»Dolores on hyvin viehättävä tyttö», sanoi hän eräänä päivänä tyttärelleen, »vain hiukkasen vakava ja jäykkä, niinkuin kohmettunut kärpänen».

»Hyvä!» huusi Rosa äänekkäästi nauraen. »Sinun vertauksesi miellyttävät minua, äiti; kun puhut vertauksilla, niin edes ymmärrän.»

»Tarkoitan, että hän on hiukan hidas», vastasi rouva Braulia vähän häpeissään. »Muuten olen sinulle jo usein huomauttanut, sinä hanhi, ettei sanota 'äiti', vaan 'mamma'.»

»Jätetään jo Jumalan tähden pappa ja mamma ja tatta ja nanna! Ne sanat lienevät kylläkin hyvät lapsille ja sellaisille, joilla on liian kankea kieli puhuakseen selvästi, mutta minä puhun sen mukaan kuin leukani myöten antaa…»

Tässä talossa vietti Dolores rauhallisen vuoden, voisimmepa sitä sanoa onnelliseksikin, ellei muisto äidistä, Lorenzosta ja Thomaasta olisi ainaisella huolella ja levottomuudella täyttänyt hänen sydäntään.

Espanjassa pitää maalainen rakkautta aivan välttämättömänä avioliiton edeltäjänä, niin luonnollisena, yleisesti tunnustettuna ja itsestään selvänä, ettei asianomaisten nuorten ihmisten mieleen, niinkuin monessa muussa maassa, koskaan johdu julkisesti kieltää suhdettaan. Ja niin vastasi Dolores aivan yksinkertaisesti:

»Voi sinua onnellista!» sanoi Rosa. »Mutta missä hän on sitten? En ole häntä vielä ollenkaan nähnyt.»

»Poissako?! Voi!… Mutta mistä tiedät, että hän tosiaankin on sinun lemmittysi?»

»Aivan samoin kuin hän tietää, että minä olen hänen kultansa — koska rakastamme toisiamme.»

»Poissa oleva lemmitty on kuin laululintu, joka on kadottanut äänensä. Mitä sillä tekee? Sellaisesta lemmitystä minä sanoisin vain kauniit kiitokset. Jos minulla olisi sulhanen, täytyisi hänen käydä meillä joka päivä minulle soittamassa ja laulamassa; ja myöskin menisimme naimisiin heti paikalla!»

»Hyvistä syistä. Päästäkseni eroon äidistä, joka minua vaivaa ja kiusaa enemmän kuin kärpänen päivällisunessa… Mutta kuulehan, milloin sinun kultasi palaa? Mikä on oikeastaan hänen nimensä?»

»Lorenzo Lopez? Hyvä jumala! Ihmiset sanovat, että hän on niin lyhytnenäinen ja äkkipikainen kuin turkkilainen. Kuinka sinua säälin! Dolores parka!… No, hyvä, kun hän palaa kotiin, sinun Lorenzosi, ja tulee sinua tänne tervehtimään, voit olla varma siitä, että äitini saa suuttumuksesta halvauksen, sillä hän pitää kaikkia rakastajia murhaajina.»

»Hänen ei tarvitse ollenkaan tulla tähän taloon», vastasi Dolores hymyillen.

»Älä sano minua neidiksi muuten kuin äidin läsnäollessa — olenhan sen sinulle sanonut tuhat kertaa! Äiti parka! Lujasti pingoitetuissa vaatteissaan ja uudenaikaisissa vaipoissaan hän on kuin huonosti köytetty paketti, ja 'sennora' ja 'donna' sopivat hänelle yhtä vähän kuin prinsessan laahustin minulle… Mutta kuulehan, Dolores, kun sinulla on kulta, pitäisi sinun myös olla iloinen ja onnellinen eikä noin murheellinen kasvoiltasi aivan kuin tuskainen Jumalan äiti — koko pitkään, suloiseen päivään ei sinun koskaan kuule laulavan eikä nauravan!»

»Olen minäkin aikanani nauranut ja laulanut», vastasi Dolores, »mutta isäparkani sai hautansa meressä ja äitini kuoli avuttomana ja hyljättynä autiolla rannalla; rakas veljeni meni merille ja on hävinnyt maailman ääriin, kenties en saa koskaan enää häntä nähdä. Lorenzon täytyi ruveta sotilaaksi, ja hänkin on mennyt pois — kuinka sinä voit vaatia, Rosa, että minun vielä pitäisi laulaa ja nauraa ja olla iloinen?»

»Olet oikeassa», vastasi Rosa, jonka silmissä kyyneleet kimalsivat. »Dolores parka! Mutta älä ole lohduton, hyvä, rakas ystäväni, kuolleet ovat taivaassa ja elävät tulevat takaisin kotiin.»

IX.

Eräänä iltana puuhasi Dolores puutarhassa. Hänen tarkka emäntänsä, jonka luontaisiin ominaisuuksiin kuului hyödyn vaaliminen, mitä meidän päivinämme niin suuresti kiitetään, oli muuttanut puutarhansa vihannesmaaksi. Kömpelöt, muodottomat kaalinpäät olivat karkoittaneet myrttipuut; matalat sipulit myrkyttivät nyt ilmaa siellä, missä orvokit ennen olivat tuoksuneet, ja paksumahaiset nauriit olivat anastaneet ylpeiden daalioiden kukkalavat.

Ymmärrettävästi oli Rosa tästä aivan epätoivoissaan, ja maasta revittyjä kukkia nähdessään hän oli vuodattanut ensimmäiset kyyneleensä.

»Katsoppa», sanoi hän äidilleen surkealla äänellä, »sinä olet karkoittanut kaikki minun kukkani, eikä puutarhassa piankaan ole yhtään muuta ruusua kuin minä. Jumala suokoon, että kaalinpääsi kuihtuisivat, salaattisi kuivuisi ja nauriisi mätänisivät…!»

Ilta oli pilvinen ja synkkä; tuuli, joka huokaillen puhalsi puissa, tiesi jo talven pikaista tuloa. Dolores katseli pilviä, jotka taisteluun kiiruhtavien sotajoukkojen lailla kiitivät taivaalla; etäältä kuului hänen korvaansa heleästi ja selvästi meren aaltojen pauhu niiden lyödessä rantaa vasten rajusti, samalla kun ilma yhä synkkeni. Pitkä musta siekale nousi näköpiirin reunalle peittäen koko eteläisen taivaan.

»Ah», ajatteli hän, »missähän tämä lähenevä myrsky kohdannee veljeni? Onko hän aavalla merellä, kovalla mantereella vai haudassa? Kenties en koskaan saa enää häntä nähdä!»

Samassa kolkutettiin talon ovea, ja Dolores riensi avaamaan. Siellä seisoi hoikka, pitkäkasvuinen nuorukainen hienossa merimiespuvussa. Reippaasti hän piti katalonialaista lakkiaan vaaleassa koreasti käherretyssä päässään, mutta auringon paahtamilla poskilla näkyi pari kyyneltä omituisena vastakohtana huulten hymyilylle ja sydämelliselle ilolle, jota koko kasvot ilmaisivat.

»Etkö tunne minua enää?» kysyi vieras Doloresilta, joka katseli häntä ääneti ja odotti, että hän selittäisi tulonsa syyn.

Hänen äänensä soinnun kuullessaan Dolores päästi kovan huudon:
»Veljeni!» ja syöksyi merimiehen syliin.

Mutta tätä sydämellistä riemua kesti vain hetkisen. Tyttö parka, tottuneena alituiseen huoleen ja ainaisesta työstä heikenneenä, ei voinut kestää näin äkillistä onnea, vaan kaatui tiedottomana maahan.

Doloresin kovan huudon kuultuaan olivat rouva Braulia ja hänen tyttärensä rientäneet katsomaan.

»Mitä tämä on? Mitä täällä tapahtuu? Kuka sinä olet, mies?» kysyi rouva.

»Pois, pois, sinä! Ei sinulla ole kastetodistusta mukanasi, ja jumala tietäköön, mitä aikeita sinulla on!»

»Äiti», sanoi Rosa päättävästi. »Thomashan se on, Doloresimme veli; ei tarvitse muuta kuin katsoa häntä ollakseen asiasta heti varma. He ovat toistensa näköiset kuin punainen ja valkoinen ruusu.»

»Pidä suusi, tyhmä kapine», tiuskaisi äiti. »Hae kernaammin etikkaa pärskyttääkseni sitä Doloresiin… Ja sinä», lisäsi hän merimieheen päin kääntyneenä, »laita hyvällä itsesi pois talosta; sinä olet täällä tarpeeton. Mitä tapoja se on, että tyhjänpäiten hiipii vieraisiin taloihin!»

Olisi melkein voinut sanoa, että leskellä oli eräänlainen ennustava vaisto ajaa pulska nuori mies niin karkealla tavalla ovesta ulos. Sillä vaikkeivat hänen rahansa taikka muut samanlaiset kalleudet joutuneetkaan hänen läsnäollessaan vaaraan, niin oli hyvinkin pelättävä, että paljoa suurempiarvoinen aarre voisi nuoren miehen kautta mennä hukkaan.

Ken ei katselisi osanottoa tuntien ja sisäisesti tyydytettynä noita valkeita hattaroita, noita ruusuisia pilviä, jotka taivaalla leijailevat sinne tänne? Kenen mieleen juolahtaisi tiedustella, mistä haihtumisista ne ovat syntyneet, ja mitkä tuulenpuuskat ovat ne kohottaneet ja niille suunnan antaneet?

Niin on tässäkin, perusteita tutkimatta, asianhaaroja kuvailematta, niiden kulkua seuraamatta, verrattava pilviin ja ilmaviin hattaroihin nuoren merimiehen ja kauniin Rosan utuista, ruusuista rakkautta.

Dolores oli tehnyt kaikkensa sitä estääkseen. Hän ymmärsi rouva Braulian siitä kovasti vihastuvan; mutta siitä eivät huolineet veli eikä Rosa. Onnettomuudeksi ovat hyvät neuvot, joita heräävään rakkauteen tuhlataan, vain kuin öljyä palavaan tuleen: sen sijaan, että sen sammuttaisivat, ne sitä vain kiihoittavat kirkkaaseen liekkiin.

»Rosa», sanoi Dolores, »ajattelehan, että rakkautesi on aivan harhaan mennyttä eikä voi päättyä hyvin; äitisi hyväksyisi vain rikkaan ja ylhäisen miehen vävykseen».

»Sitten hänen täytyy vielä kauan odottaa», vastasi Rosa. »Minä en voi sietää ylhäisiä miehiä; ylhäisestä äidistäni saan jo ihan kylliksi. Tiedätkös, äskettäin tuli tänne Cadizista koko joukko hienosti puettuja herraspoikia. Pyhä jumalan äiti, mikä joukkue! Toisilla oli aivan muodottomat ja tyylittömät hatut, joiden reunat olivat kuin räystäät; käsivarret eivät näyttäneet kuuluvan koko ruumiiseen, ja vaatteet — aivan kuin suoraan Turkista tuodut! Ja kuinka kömpelöiltä ja surkeilta he näyttivät kaikessa ylhäisyydessään! Eräs heistä tahtoi liehitellä minua puhuen minulle jotakin hassua, mutta minäpä annoin vastauksen: 'Ennen kaikkea, herraseni, pitää teidän hankkia itsellenne sellainen puku kuin kaikilla muillakin kunnon ihmisillä on. Tehän olette pelkkää raitaa ja nauhaa'. — Ei, ei, Dolores, ylhäiset ja herraskaiset miehet kelpaavat vain tytöille, joilla on koreat hatut ja kalliit vaipat.»

Molemmat nuoret pyrkivät lähenemään toisiaan kuin kaksi puroa; he tulivat alas samaa rinnettä, yhtyäkseen laaksossa ja jatkaakseen yhdessä iloista kulkuaan kukkain ja niittyjen keskellä. Thomas antautui kokonaan puhtaan sydämensä vietäväksi, ja Rosa koetti, kuten ennen sanoilla, nyt teossa näyttää äidilleen, kuinka väärät olivat tämän mielipiteet olleet hänen rakastettunsa vaarallisuudesta. Kaikkein ovelimman taitavasti ja suunnattomasti riemuiten hän osasi puijata tätä pelottavaa vartijaa ja hiipi akkunaristikolle juttelemaan Thomasin kanssa. Pitääksemme totuutta kunniassa, meidän täytyy lisätä, että näissä kohtauksissa, jotka eivät millään tavalla olleet vakavia, saatikka surunvoittoisia, hyvin harvoin puhuttiin rakkaudesta, sillä melkein koko aika meni nauramiseen, varsinkin leikinlaskuihin tähän tapaan:

»Mikä sinua tänään vaivaa?» kysyi poika tytöltä eräänä päivänä huomatessaan, ettei Rosa voinut hänelle tervetuliaisiksi sanaakaan lausua — ei liikutuksen, vielä vähemmän levottomuuden vuoksi, vaan siksi, että niin kovasti nauratti.

»Minkä sinä luulet minua oikeastaan vaivaavan, Thomas? Ajatteleppas, äiti sanoi tänään pater Nolascolle: 'Lapsi' (onko koskaan mokomaa kuultu? Pitää vielä lapsen nimeä, kun on jo takana viisitoista vuotta, kaksi kuukautta ja kaksikymmentäyksi päivää!) 'lapsi', sanoi arvoisa rouva, 'ei vielä lainkaan tiedä, mitä merkitsee sana rakkaus; lapsi ei saa katsoakaan mieheen ennen kahtakymmentäviittä ikävuottaan! Se on minun tarkoitukseni'. — 'Ja minun tarkoitukseni, arvoisa äiti rouva', ajattelin minä itsekseni, 'on se, etten ole vielä viettänyt seitsemättätoista syntymäpäivääni, kun jo esitän teidän armollenne vävypojan'. Eikö totta, Thomas, siihen mennessä olet kai edistynyt niin pitkälle, että voit mennä naimisiin?»

»Niin ainakin toivon, mutta kenties meidän täytyy odottaa hiukan kauemminkin, Rosa. Äitisi ja sinä olette minusta niin korkealla, että —»

Samassa hän kuunteli levottomana jotakin sisältä päin »Voi, hyvä jumala, äiti tulee!» huusi hän pelästyneenä. »Mene, juokse, lennä! Jos hän näkee minut täällä, saan selkääni — vaikkei se vielä mitään; mutta sitten hän muurauttaisi kiinni akkunan, ja se olisi sentään kauheaa!»

»Älä unohda, Thomas», kuiskasi hän kiireesti, »että sinun täytyy tuoda minulle merikrapuja tuliaisiksi, kun palaat ensi matkaltasi — älä unohda sitä!»

Kuinka monesta hairahduksesta tekee panetteluhalu kuolemansynnin, vaikka niitä, kuten tässä kerrottua, tuskin voisi miksikään synniksi sanoa!

Rosan ja Thomasin iloitessa nuoresta rakkaudestaan tuli aika, jolloin osa armeijaa sai loman. Myöskin Lopezin veljekset pääsivät palaamaan kotiseudulleen. He eivät tahtoneet ennakolta ilmoittaa mitään vanhemmillensa, jotta hämmästyksen ilo olisi sitä suurempi. Lorenzon puolesta ei yllätys kuitenkaan ollut vain keino kohottaa jälleennäkemisen riemua; kenenkään ei pitänyt ehtiä millään tavalla salata, mitä kenties oli tapahtunut hänen poissa ollessaan.

Oli sunnuntai-ilta. Päivä painui alemmaksi yön edeltäjänä. Aurinko vaipui yöllistä leposijaansa kohti ikäänkuin kultaisen sädekruunun paino olisi sitä sinne vetänyt. Tuuli oli saanut yön kylmästä henkäyksestä uutta virikettä. Meripääskyt olivat lopettaneet nopean lentonsa ja yksitoikkoiset kirkaisunsa, ja ainoastaan valonarka korvapöllö valitteli yksinäisyydessään heimonsa karkoitusta. Aallot kurkottivat velttoina ja uneliaina rantaa kohti, niiden mahtavasta äänestä oli enää jäljellä kumea, yksitoikkoinen sävel, ja tähdet, jotka pilkistivät esille perätysten kuin ujon miehen epäröivät sanat, kokoontuivat taivaalle julistaakseen sieltä kehoitustaan mennä levolle.

Kaksi nuorta miestä vaelsi kevein, tarmokkain askelin pitkin autiota, puutonta tietä, joka vie San Lucarista Rotaan, yhä jouduttaen kulkuaan, ikäänkuin jokainen heidän sivuuttamansa esine olisi heidät tuntenut ja huudahtanut heille: »Tervetuloa, tervetuloa!»

»Minä olen niin pahoillani, todellakin pahoillani», virkkoi vanhempi, »ettemme ole ennakolta lähettäneet äidille sanaa tulostamme. Voisihan helposti sattua, että ilo tekee hänet sairaaksi.»

»Minä en kadu vähääkään», vastasi nuorempi. »Sillä ilo ei tapa, vaan virkistää ja vahvistaa, ja sitäpaitsi saan tällä keinoin paremmin selville, mitä Dolores puuhaa.»

»Vaiti, Lorenzo! Dolores on joka suhteessa mallikelpoinen tyttö, ja sinun epäluuloisuutesi on sellaista, ettet häntä ansaitse vaimoksesi.»

»Totta kai tiedät, mitä tarkoitetaan sananlaskulla: 'Epäile naista äläkä hyväänkään luota!' Dolores on vastoin minun tahtoani lähtenyt äitini luota ja ruvennut rouva Braulian palvelukseen. Minkätähden? Sitä en ole koskaan saanut selville. Mutta poissa hän vain on. Mitä varten hän lähti vieraiden ihmisten luo, vaikka olisi voinut pysyä äitimme luona? Kun otan lukuun kaikki asianhaarat, tulen siihen päätökseen, että jotakin on vinossa.»

»Sinä olet samanlainen kuin profeetta Jeremias, joka julisti tuhoa, ennenkuin mitään oli tapahtunut. Eipä hän todellakaan saa ruusuilla tanssia, jos kerran joutuu sinun vaimoksesi. Nyt jo alan pelätä, että Dolores parka tulee olemaan hyvin onneton sinun kanssasi. Hän on tosin mennyt vieraille ihmisille palvelukseen — mutta kenen luo, veikkoseni? Hänen emäntänsä on rouva Braulia, leski, jolla on vain yksi tytär ja joka on kunniallisempi ja ankarampi kuin pyhä Monika.»

»Siitä leskirouvasta ei minulla ole mitään pahaa sanottavana, mutta äitini ei saa tietää kaikkea, mitä siinä talossa hommataan.»

»No, kuulehan nyt», sanoi Esteban, »jollet osaa mitään hyvää puhua, niin ole mieluummin vaiti. Sillä nyt sinä viittailet jo semmoisiin asioihin, jotka ovat kerrassaan mahdottomia. Rangaistukseksi rumista ajatuksistasi ansaitsisit todellakin, että Dolores olisi ollut sinulle uskoton.»

»Esteban, siihen suuntaan et saa leikilläkään puhua, kuuletko?
Sellaiset sutkaukset ennustavat onnettomuutta.»

»Mennään sitä tietä, joka kulkee leskirouvan talon ohitse», ehdotti
Lorenzo.

»Sinne voimme mennä myöhemminkin — ensin täytyy rientää tervehtimään vanhempia», vastasi Esteban. »Vai onko joku muu tärkeämpi kuin oma isä ja äiti?»

»Mutta eihän siitä tule kuin aivan pieni kiertotie», väitti Lorenzo ja kääntyi vasemmalle päin.

Esteban oli kahden vaiheella; mutta jottei tarvitsisi yksin astua kotitaloon, seurasi hän veljeään jonkun matkan päässä.

Lorenzo oli tällä välin jo lähestynyt rouva Braulian taloa. Äärimmäisen akkunan kohdalla hän näki jonkun miehen seisovan kuin odottamassa.

Nyt oli jo tullut yö, ja kun mies seisoi selkä häneen päin, ei Lorenzo voinut muuta erottaa, kuin että hän oli nuori ja solakka.

Tämä näky oli vähällä pullistaa silmät hänen päästään; hänestä tuntui kuin synkkä pilvi laskeutuisi hänen kasvoilleen. Koko ruumis värisi ja tutisi kuin maankamara, ennenkuin se aukeaa syöksemään laavaa sisästään.

Lorenzo hiipi likemmäksi, eikä hänen askeltansa kahina näkynyt mitenkään häiritsevän akkunaristikon edessä odottelevaa miestä.

»Hyvä on», lausui nuori mies akkunan juurella sellaisella äänellä, joka ei lainkaan tuntunut pelkäävän, että joku sattuisi kuulemaan, »sinä siis lupaat aina minua rakastaa?»

»Niin kauan kuin elän!» kuiskasi vastaukseksi suloinen, hilpeä tytönääni.

»Vaikka itse kuningas kaikkine armeijoineen pater Nolascon johdolla panisi vastaan!»

»Jesus, auta minua!… Minä kuolen!» huusi onneton nuori mies ja lysähti äkkiä maahan.

»Ja juuri minun käteni kautta!» karjui Lorenzo kammottavalla, vihasta puuskuvalla äänellä. »Katsotaanpa ensin menettekö niinkään naimisiin, kun minä panen vastaan, jolla on siihen oikeus!»

»Lorenzo, ystäväni, sinäkö se olet?» huokasi heikolla äänellä puukotettu, joka nyt tunsi ahdistajansa.

»Laupias jumala! Kuka siinä mainitsee minun nimeni?» huusi Lorenzo kauhistuneena ja vavisten.

Ja heittäytyen uhriansa syleilemään hän tunsi Doloresin veljen kauniit nuorekkaat piirteet. Sitten hän nousi jälleen ja huusi mitä kauheimmassa epätoivossa käsiään väännellen:

»Ei, ei», puhui verta vuotava mies yhä heikkenevällä äänellä. »Suokoon jumala sinulle anteeksi… niinkuin minäkin annan anteeksi tekosi!»

»Pakene, veljeni, pakene!» sanoi Esteban, joka tällä kauhunkin hetkellä oli malttanut mielensä, sillä hän huomasi, että Rosan kova hätähuuto oli jo saanut ihmisiä rientämään tänne päin.

»Pian pois!» kehoitti veli. »Minä jään tänne onnettoman luokse. Ehkä hyvä Jumala suo hänen jäädä henkiin. Mene, pakene, pelasta itsesi!… Vai tahdotko, että isä ja äiti kuolevat surusta?»

Ja samalla kun Lorenzo yhtä mittaa epätoivoissaan löi nyrkillä otsaansa, laahasi Esteban hänet syrjään eräälle sivutielle…

Tällä välin oli rikospaikalle saapunut useita henkilöitä. Esteban arveli, että jos hän yksinään ilmestyisi kotiin, herättäisi se varmaankin epäluuloja veljeä vastaan. Siksi hän päätti mennä jälleen tapaamaan Lorenzoa rohkaistakseen tätä ja antaakseen neuvoja.

Hän pujahti siis pois paikalle rientäneiden ihmisten ryhmästä. Mutta tällöin kiintyi huomio häneen ja häntä katseltiin, vaikkei tosin kukaan häntä varmasti tuntenut.

Turhaan Esteban harhaili pitkin ympäristöä — Lorenzosta ei enää ollut jälkeäkään. Sitten hän meni San Lucariin, missä jatkoi tiedustelujaan seuraavana päivänä, panematta kiihkoissaan merkille, että hänen liikkeitään pidettiin silmällä. Illalla, juuri kun hän astui ulos eräästä ravintolasta, jonne oli mennyt urkkimaan, puhuttiinko siellä hänen veljestään tai puukotetusta miehestä, hänet vangittiin.

XI.

Doloresin tapana oli sunnuntai-iltoina aina käydä Lopezien perheessä, ja Thomaan palattua hän ikävöitsi entistä hartaammin näitä lomahetkiä, jotka nyt sai viettää veljensä kanssa heidän vanhassa asunnossaan. Thomas oli heti kotiseudulle palattuaan käynyt tervehtimässä Lopezeja, jotka pitivät häntä kuin omana lapsenaan eivätkä olisi sallineet hänen asua vieraiden luona.

Sisarukset olivat, kuten tavallisesti, viettäneet iltansa yhdessä. Dolores oli puhellut heidän äitiparastaan, ja Thomas oli koettanut huvittaa häntä kertomalla vilkkaasti matkoistaan, onnellisista ja toisinaan kiusallisista sattumista.

»Tuo kaikki on perin hauskaa ja kaunista», virkkoi pater Nolasco. »Mutta eikö sentään olisi parempi, että olisit jo ajoissa karttanut kaikkia noita vaaroja? Eikö sinun olisi ollut paljoa helpompi ja mukavampi elää, jos olisit joutunut paimentamaan rikkaan serkkuni Gil Pinnonesin sikoja?»

»Hyvä, käskekää siis niitä pysymään hiljaa paikallaan — silloin saatte nähdä, tottelevatko ne.»

»Onko koskaan nähty tuollaista tuulihattua! Sinuun vaikuttaa meri kuin tulenliekki hyttyseen: et sinä ennen rauhaa saa kuin meri on ahmaissut sinut suureen kitaansa…»

»Minulla on vielä vähän asioita», vastasi veli kuin tärkeissä mietteissä.

»Hänen on ihan mahdoton pysyä edes viittä minuuttia paikallaan», mutisi pater Nolasco.

»Thomas, rakas Thomas», sanoi Dolores, joka tiesi, minne hän pyrki, »etkö siis ollenkaan välitä neuvoistani?»

»No no», vastasi Thomas hilpeästi, »aiotko sinäkin yhtyä pater Nolascon valitusvirteen? Kuuleppa, minäkin voin kerran antaa sinulle hyvän neuvon.»

»Vanhat saakoot murheissaan synkkää naamaa näyttää; nuoren mielen ainiaan lemmen riemu täyttää.»

»Jos olisin kuningatar ja minulla olisi prinsessatytär, ei hänkään olisi liian hyvä veljelleni», virkkoi Dolores seuraten katseillaan hänen menoaan.

»Onpa hänestä todellakin tullut kelpo nuori mies!» vahvisti täti
Melchiora. »Minä en osaa oikein kyllikseni häntä katsella.»

»Hänessä on säilynyt vanha luonteensa», lisäsi Catalina, »sama iloinen mieliala, sama herttainen esiintyminen».

»Se on totta», myönsi pater Nolasco. »Hänessä ei olisi mitään muistuttamisen syytä, ellei hän olisi niin itsepäinen…»

Juuri silloin, kun Dolores oli lähdössä takaisin emäntänsä luo, levisi koko kylässä säikähdyttävä huuto: »Erästä miestä on puukotettu!»

Kun tämä kaamea viesti kajahtelee pienellä paikkakunnalla, on sen vaikutus kerrassaan huumaava. Leikit, laulut, pilapuheet taukoavat heti, ja sijalle tulee synkkä äänettömyys, jonka keskeyttävät vain tuskan ja kauhun parkaisut. Kaikista taloista tulee esille kalpeita ja pelästyneitä naisia kiirehtiäkseen tapahtumapaikalle, mutisten matkalla hätäisiä sanoja: »Minunko mieheni?… Minunko poikani? … Onkohan se minun veljeni?» Jos on syttynyt tappelu, näkee heidän todellisten sankarittarien tavoin syöksevän uljaasti tappelupukarien sekaan — ei kunnianhimosta, vaan rakkaudesta, pelkäämättä miesten sokeata raivoa tai tuimia nyrkkejä.

»Mitä he sanovat?» kysyi Dolores kuullessaan veljensä ja äitinsä nimen.
»Mitä he hokevat?»

Catalina riensi hätääntyneenä naisten jälkeen, jotka juuri olivat menneet siitä ohitse.

»Minä en oikein käsittänyt», vastasi Doloresin kysymyksiin Melchiora, joka myös oli kuullut nuo molemmat nimet.

Pater Nolasco ei ollut kuullut mitään, ja eno Mateo sattui olemaan takapihalla.

Sitten läheni ääneti joukko vakavannäköisiä miehiä, jotka kantoivat puukotettua paareilla. Hän oli tajutonna — lepäsi siinä niin valkeana kuin oksastaan irtautunut jasmiininkukka. Hän näytti nukkuvan, rauhallisesti ja tuskitta.

»Minun veljeni!» parkaisi Dolores puoleksi tukehtuneella äänellä ja painoi käsiään suonenvetoisesti rintaansa vasten.

»Thomas! Laupias Luoja!» huusi eno Mateo syvän murheen vallassa. »Kuka kunnoton on murhannut tämän viattoman nuorukaisen?»

»Thomas! Poikaseni, etkö kuule minua?» puhui pater Nolasco tarttuen vahankalpean nuorukaispoloisen käsiin. »Onko hän jo kuollut?» lisäsi hän ja kosketti haavoitetun otsaa. »Ei, ei vielä! Rientäkää, noutakaa lääkäri kiireimmiten!»

Lääkäri tuli, tutki haavaa, sitoi sen ja sanoi pois lähtiessään pater
Nolascolle:

»Kun hän jälleen tulee tajuihinsa, antakaa hänen nauttia herranehtoollista — hän ei elä huomisaamuun asti.»

Pater Nolasco istuutui vuoteen ääreen. Hetken kuluttua Thomas aukaisi silmänsä ja kysyi heikolla äänellä:

»Nostakaa minut pois, pois tästä vuoteesta», pyysi nuorukaisparka kuumeisen tuskallisesti.

»Siksi, että jos… jos kuolen… Lorenzo ei enää koskaan saisi siinä rauhaa.»

»Ei, ei», väitti Thomas, »minä kuolen, sen tunnen varmasti». Ja kääntäen katseensa pater Nolascoon hän lisäsi lempeästi hymyillen: »Tässä nyt näette, pater, ei minua sittenkään kuolema yllättänyt merellä.»

»Parempi sinun on täällä siirtyä ijäisyyteen omaistesi ympäröimänä, kun minä vielä ehdin tarjota sinulle pyhät sakramentit», sanoi pater.

Silloin saapui tutkintotuomari kuulustelemaan puukotettua, ennenkuin olisi liian myöhäistä. Thomas vastaili hänen kysymyksiinsä selittäen, että häntä oli ihan erehdyksestä isketty, mikäli saattoi päättää sen tuntemattoman miehen sanoista, joka oli hänen kimppuunsa käynyt. Mutta kuka tahansa tuo puukottaja oli, vakuutti hän antavansa hänelle anteeksi.

Läsnäolijat poistuivat nyt jättääkseen hänet kahden kesken pater Nolascon kanssa, jotta tämä saisi häntä ripittää. Kun se oli päättynyt ja pater tiedusti häneltä, oliko hänellä vielä jotakin omallatunnollaan, vastasi Thomas:

»Rippisalaisuuden turvissa voin sen teille sanoa, pater… niin, minä tunsin hänet…»

»Sitä en sanokaan teille, pater… sillä se ei rasita omaatuntoani, vaikka salaankin hänen nimensä.»

Tällä hetkellä tulvahti onnettoman nuorukaisen suusta paksu verivirta. Sen kiihtymyksen aikana, joka nyt valtasi koko väen, onnistui Doloresin välttää naisten valppautta, jotka kokivat pidättää häntä loitolla kuolevan veljensä luota. Mielettömin katsein ja kalpeana kuin marmoripatsas hän syöksi huoneeseen.

»Dolores parka!» lausui kuoleva heikolla, tuskin enää kuuluvalla äänellä, samalla kun pari kyyneltä vierähti hänen jo kuolonvarjojen samentamista, mutta yhä lempeistä ja elämän puolesta kamppailevista silmistään.

»Hän tarvitsee lepoa», sanoi pater Nolasco; »mene, tyttäreni, mene täältä pois!»

Ja näin puhuen hän jätti Doloresin, joka tuskasta ja epätoivosta oli käynyt aivan voimattomaksi, jäljestä tulleiden naisten huoataan.

»Mene, lapsukaiseni, älä vaikeuta hänelle katkeraa kuolemanhetkeä!» Ja kääntyen taas kuolevan puoleen pater jatkoi: »Älä muuta nyt ajattele kuin Jumalaa, joka on oikea isäsi ja kutsuu sinua luokseen ijäisyyteen!»

»Minä ajattelen… enää vain… Jumalaa!» kuiskasi Thomas, kyyneleiset silmät kääntyneinä korkeutta kohti.

»Ja nyt, poikaseni, kun olet täysin valmistunut, korota sydämesi Kaikkilaupiaan puoleen… mene hänen luokseen ja kuole rauhassa… hänen huomaansa jätän sielusi kuin olisit oma lapseni.»

Thomas puristi vienosti hyvän paterin kättä, hymyili vielä ja sulki silmänsä… niitä enää avaamatta.

Silloin kuultiin — ensin hiljaa, sitten kovempaa ja lopulta rajujen nyyhkytysten ohella — suusta suuhun kulkeva kolkko sana: »kuollut!»

»Tämä on niin kauheata, että sydän pakahtuu!» vaikeroitsivat naiset, »Niin kunnoton teko — murhata tuo viaton olento, joka ei ajatuksissakaan ollut kellekään tehnyt pahaa!»

»Ja sittenkin hän antoi anteeksi!» sanoivat toiset itkien. »Hän oli suorastaan enkeli; hän kuoli niinkuin elikin, ilman koston ajatusta… se oli Abelin kuolema!»

Dolores oli kuin kiveksi jäykistynyt. Hänen silmänsä eivät itkeneet; huulilta ei tullut valitusta, ei voihkausta, vain joskus ilmaisi hermostunut vavahdus, että hän vielä oli elossa. Hyvät naiset olivat panneet hänen sydämensä ympärille kääreen ja pirskoittivat hänen kasvoilleen vettä, mutta mikään ei voinut vapauttaa häntä jähmettymisestään.

Mutta sitten hän äkkiä nousi, astui kaapille, joka oli hänen omansa ja jonka täti Melchiora oli jättänyt huoneeseensa, otti sieltä kaikki rahat, jotka oli niin työläästi ansainnut ja huolellisesti säästänyt ostaakseen niillä kapioitaan, ja sanoi tuskin kuuluvalla äänellä, samalla kun ojensi pikku säästösummansa vanhalle rouvalle:

XII.

Esteban oli viety Sevillaan, jossa hänet jätettiin sotaoikeuden tuomittavaksi.

Alustavassa kuulustelussa hän oli tyynesti ja lujasti vakuuttanut olevansa viaton siihen rikokseen, josta häntä syytettiin. Hän ei kieltänyt olleensa tapahtumapaikalla eikä se olisikaan käynyt päinsä, koska hänet heti oli tuntenut rouva Braulian puutarhuri, joka oli ensimäisenä rientänyt saapuville; mutta hän väitti kivenkovaan, ettei hän ollut puukottanut Thomasta.

Tätä vastaan huomautettiin, että kun hän oli juuri silloin ollut paikalla, kun rikos tapahtui, hänen oli täytynyt nähdä murhaaja, mutta kun hän ei myöntänyt ketään vierasta nähneensä, pidettiin tätä seikkaa uutena todisteena hänen syyllisyydestään.

Hänen poistumisensa tai pakonsa Rotasta heti murhan jälkeen — vaikka hän oli tunnustanut olleensa juuri Rotaan menossa; se kiihtymys ja hätäily, joka hänessä oli seuraavana päivänä ilmennyt, kun hän San Lucarin majataloissa oli tiedustellut, mitä rikoksesta puhuttiin ja oliko haavan saanut mies kuollut; levottomuus ja epävarmuus hänen vastauksissaan — kaikki tämä todisti niin arveluttavasti häntä vastaan ja rikos oli niin hirveä, että oikeus tuomitsi hänet yksimielisesti kuolemaan.

Esteban otti tuomion vastaan levollisesti. Väkivaltaisen kuoleman täytyykin tuntua vähemmän kammottavalta — esiintyessään uhrauksena toisen puolesta kuin oman rikoksen rangaistuksena.

Juuri silloin, kun tuomittu piti vietämän ulos oikeussalista, astui läsnäolevan yleisön joukosta esille nuori mies ja lähestyi tuomareita varmoin askelin. Hänen tarmokkaita kasvojaan peittävä kuolonkalpeus ei näkynyt johtuvan hetkellisestä kiihtymyksestä, vaan tuntui olevan näiden kasvojen luonnollinen väri, sillä kaikki elämä oli niissä kuin jähmettynyt, ellei otettu lukuun synkästi hehkuvien silmien kaameata tulta.

»Tuo mies on viaton!» sanoi hän kääntyen tuomioistuimen puoleen, varmalla ja kuivalla äänellä.

»Mistä sen tiedätte ja kuinka voitte sen todistaa?» »Minä toimitan oikean syyllisen teidän eteenne.» »Milloin?»

»Luulitko siis», vastasi toinen nuhtelevalla äänellä, »että minä olisin sallinut sinun kuolla? Oletko todellakin pitänyt minua sellaisena, että voisin menetellä niin kehnosti? Tiedän kyllä, etten ole koskaan ollut hyvä; aina minussa riehui paha henki, pyrkien viemään minut perikatoon. Mutta viheliäinen pelkuri, joka antaa syyttömän sovittaa, mitä itse on rikkonut, sellainen en ainakaan vielä ole. Koetin vapauttaa sinua vankilasta — mutta ei onnistunut, ja kuinka tällaisella Jumalan hylkäämällä olisikaan onnea missään hyvässä hankkeessa! Saakoon laki siis tarttua syylliseen, ja minussa toteutukoon sananlasku: 'Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu'. Jää hyvästi, koeta lohduttaa vanhempiamme ja — antakoot kaikki minulle anteeksi!»

Tämän odottamattoman käänteen vuoksi lykkäytyi oikeudenkäynti. Lorenzo vietiin vankeuteen, ja Esteban pääsi vapaaksi. Mutta jälkimäinen oli kuin halvauksen kohtaama; seisoi sanatonna, liikkumatta, ilman omaa tahtoa. Silloin tarttui hänen käsivarteensa luja koura, joka laahasi hänet pois tästä kovakohtaloisesta paikasta. Vastarintaa tekemättä hän salli taluttaa itseänsä erääseen taloon, jonka ovi suljettiin heti, kun hän oli kynnyksen poikki astunut.

Esteban kohotti silmänsä ja katseli ensi kertaa sitä henkilöä, joka oli tuonut hänet tänne.

»Hädässä ystävä tunnetaan», vastasi hänen saattajansa, joka ei ollut kukaan muu kuin entinen naapuri, carabinero.

»Ja sinä aioit jäädä mestattavaksi!» huudahti Pepa, joka oli rientänyt paikalle ja itkien sulkenut Estebanin syliinsä.

»Nyt sinun pitää heti astua höyrylaivaan», sanoi carabinero, »ja matkustaa San Lucariin, jotta pääset kotiisi niin pian kuin suinkin. Sillä mitä silmä ei näe, se ei voi sydäntä repiä rikki.»

»Anteeksi», vastasi Esteban, jonka entinen tarmokkuus palasi, »minä menen takaisin veljeni luo».

Pepa ja hänen miehensä koettivat parhaansa mukaan saada Estebanin luopumaan aikeestaan, mutta turhaan.

Carabinero saattoi häntä vankilaan; mutta heidän päästyään sinne, tuli heitä vastaan se lakimies, joka oli Estebania puolustanut oikeudessa, ikäänkuin olisi odotettu heidän käyntiänsä täällä.

»Syytetty», sanoi asianajaja, »lähettää minut teitä tapaamaan, sillä hän ei halua teitä nähdä. Syynä ei ole rohkeuden puute, sillä hän on levollinen ja alistuu kohtaloonsa, ei myöskään rakkauden puute, vaan huolenpito teistä, koska ette voisi häntä nähdä joutumatta suuren tuskan valtaan, joka olisi sitä tuimempi, kun se ei vannaankaan olisi niin ohimenevää ja lyhytaikaista kuin hänen. Hän sanoi minulle, että jos pian kuolemansa kohtaavan tahtoa on pidettävä pyhänä, teidän pitäisi totella häntä ja suoda hänelle lohdutusta rientämällä suoraa päätä vanhempienne luo heidän suruaan lievittämään. Vasta sitten, kun olette kotona heidän luonaan, saatte avata tämän kirjeen, jonka olen hänen sanelunsa mukaan kirjoittanut. Se sisältää hänen viimeisen ilmoituksensa tälle maailmalle; hänen kaikki ajatuksensa ovat nyt suunnatut ijäisyyteen, joka kuolemanhetkellä esiintyy niin mahtavassa, pelottavassa muodossa. Muuten, älkää vielä heittäytykö epätoivoon; mitä tahansa hänen hyväkseen sopii tehdä, se myös toimitetaan.»

Kuullessaan näin puhuttavan, jäykistyi onneton Esteban jälleen synkkyyteensä. Kelpo carabinero, joka yhä vielä oli niukka sanoiltaan, mutta intoa tuhlaava, sai taas viedä hänet pois.

»Rohkeutta vain!» toisti vanha partaniekka. »Täytyy katsoa onnettomuutta suoraan silmiin. Matkusta kotiin. Mitä sinä täältä enää haet?»

Ja näin puhellen hän vei nuoren miehen mukanaan joelle, missä höyrylaiva, odotti ennen lähtöään San Lucariin. Esteban toimitettiin laivaan, ja carabinero maksoi hänen matkalippunsa, jätti hänet tutun merimiehen huostaan ja palasi maihin vasta sitten, kun laiva lähti liikkeelle.

Mikä kynä voisi kuvata niitä epätoivon kohtauksia, jotka toinen toistaan seurasivat Lopezien ennen niin onnellisessa kodissa, kun siellä saatiin perätysten kuulla kamalat viestit, jotka Esteban kertoi niin suorasukaisesti kuin maalaisten tapoihin kuuluu! Jokainen koe niiden esittämiseksi jäisi kauas takapajulle todellisuudesta, samoin kuin sivellin, jonka on määrä maalata vettä ja tulta, voimatta niille antaa lämpöä tai liikettä, ei läheskään pääse luonnon tasalle.

Keskellä tätä äärimmäistä surkeutta luki pater Nolasco Lorenzon kirjeen julki. Se sisälsi seuraavaa:

»Turhaan ei tarvitse anteeksi anoa taivaalliselta isältä eikä maalliseltakaan. Ja niinkuin olen Jumalalta rukoillut anteeksi, samoin pyydän teiltäkin, rakkaat vanhemmat, joiden rakkauden olen niin huonosti palkinnut! Älkää heittäytykö epätoivoon minun kohtaloni vuoksi; minähän saan kärsiä vain sen, mitä olen ansainnut, ja minä alistun, Jumalaan luottaen, siihen rangaistukseen, joka osalleni tulee rikoksen sovitukseksi. —

»Veljeni, sinulle palkitkoon Jumala sen suuren rakkauden, jota olet minua kohtaan osoittanut! Jos jäisin eloon, en koskaan kykenisi uljasta tekoasi korvaamaan…

»Mutta jotta voisin kuolla rauhassa, täytyy minun pyytää sinua tekemään puolestani vielä enemmän. Auta ja turvaa sitä onnetonta tyttöä, joka minun täytyy niin avuttomaksi jättää tehtyäni hänet niin kärsiväksi!… Nai hänet ja toimita hänelle suloinen ja hauska elämä sen sijaan, minkä olen niin katkeroittanut! Antakaa minulle kumpikin tämä lupaus, kun kirjeeni on teille luettu. Kun lupaus annetaan sille, joka on pian kuoleva, niin se myös pidetään, ja se ajatus, että pysytte lupauksellenne uskollisina, on ainoa lohdutus, jonka saan mukaani hautaan. —

»Antakaa minulle anteeksi ja rukoilkaa minun puolestani Jumalaa, joka on meidän kaikkien lohduttaja!»

Kun kirje oli kaikkien itkiessä luettu loppuun, astui Esteban sen vuoteen ääreen, jossa Dolores parka makasi kuoleman kuvan kaltaisena.

»Dolores», sanoi hän, »veljeni viimeinen tahto on pyhä; sinä et voi mennä kenenkään muun miehen vaimoksi kuin minun enkä minä saa tuoda kotiini ketään muuta vaimoa kuin sinut. Hän kuolee siinä varmassa uskossa, että me noudatamme hänen viimeistä tahtoaan, emmekä me saa häntä pettää.»

»Ellet suostu hänen pyyntöönsä», jatkoi Esteban hartaammin, »todistaa se, ettet häntä rakasta etkä kunnioita minua tai omaisiani. Lupaa siis, Dolores.»

»Minä lupaan», vastasi Dolores huoaten, »tehdä kaikki, mitä hän vaatii ja sinä haluat».

XIII.

Kuusi päivää oli perhe viettänyt kuvaamattoman kuolemantuskan vallassa. Onnettomalla äidillä oli melkein yhtä mittaa hermokohtauksia; isä oli äkkiä käynyt vanhaksi ja valkohapsiseksi, ja hänen tähän asti terve ja tanakka ruumiinsa oli koukistunut kuin myrskyn murtama puu. Mitä tulee Doloresiin, niin pelättiin hänen kuolevan. Catalinalle soi voimia hänen rakkautensa vanhempiin: hän ymmärsi, että juuri hänen oli tehtävä kaikki voitavansa, jotteivät he sortuisi murheesta ja tuskasta, ja Esteban, vaikka suru häntä näännytti, koetti salata omaa kärsimystään, jottei sillä lisäisi vanhempiensa taakkaa.

Vain pater Nolasco pysyi tyynenä, ja hänestä tuli nyt perheen kaitselmus, jollaisena toiset olivat tähän asti olleet hänelle. Hän piti huolta kaikista; rohkaisi heitä pätevillä perusteilla, neuvoen alistumaan kovaan kohtaloonsa, ja viittasi Jumalan tahtoon ja hänen pyhän äitinsä ylevään esikuvaan. Toisinaan hän korotti äänensä juhlalliseen rukoukseen; tutut ja kaikille niin tervetulleet sanat hivelivät äänettömyyden keskellä kuulijain korvia lohdutuksen, ilahuttavan muiston, suloisen toivon koko luonnonvoimalla, niinkuin side, joka toisiinsa liittää elävät ja kuolleet, tämän elämän ja vastaisen.

Naapurittaret, joiden oli tapana joka päivä käydä Lopezien luona ollakseen onnettoman perheen apuna, puhuttelivat eräänä aamuna lääkäriä ennen tämän poistumista talosta.

»Mitä te määräätte lääkkeiksi, siitä ei ole rouva Lopezille mitään apua», sanoivat he hänelle. »Nyt ei enää näy olevan mitään paranemisen toivoa.»

»Minua huolettaa herra Lopez enemmän», vastasi lääkäri, »vaikka hän ulkonaisesti on maltillisempi».

»Ei ole vielä kiirettä, hän on vielä nuori, eikä silloin tarvitse heittäytyä toivottomaksi. Jokin uusi käänne voi hänet pelastaa.»

Tällä hetkellä temmattiin ovi rajusti auki, ja taloon syöksyi carabinero hikisenä ja melkein läkähtyneenä huutaen:

»Rakkaat ystävät, kun kerran on Jumala, niin on laupeuttakin!
Armahdettu, armahdettu!»

Enempää hän ei sanonut eikä olisi voinutkaan sanoa. Toisaalta ei tarvittukaan enempää, jotta koko perhe sai taas kuin uutta eloa.

»Oikeusko hänet armahti?» kysyi isä, joka oli noussut pystyyn niin reippaasti kuin nuori mies.

»Mitä vielä, oikeus! Ei, vaan kuningatar! Huudetaan kuningattaremme kunniaksi: eläköön!» huusi carabinero ja heilutti lakkiaan.

»Tietysti, mutta vasta sitten, kun Jumala tahtoo, ei ennen!» vastasi carabinero.

Nyt seurannutta kohtausta on vaikea kuvailla, kun siinä esiintyneillä henkilöillä ei itsellään ole säilynyt muistoa siitä, mitä oikeastaan tapahtui. Äiti vaipui tajutonna miehensä syliin, ja Esteban ja Catalina kiersivät käsivartensa sen pyhän ryhmän ympärille, joka heidän iäkkäistä vanhemmistaan muodostui. Dolores oli jaksanut nousta vuoteessa istualle, panna kätensä ristiin ja lähettää taivaaseen hartaan kiitosrukouksen; kelpo naapurittaret itkivät ilosta; carabinero siveli kämmenensä selkäpuolella kyynelten kostuttamia suunnattomia viiksiään, ja pater Nolasco lausui tapansa mukaan maltillisesti:

»Näettekö nyt, rakkaat lapset! Jumala tosin etsiskelee meitä, mutta ei tuhoa. Sanoinhan teille: alistukaa kohtaloonne. Toivo on viimeinen tavara, jonka voi hukata! Jos luottamus maallisiin asioihin jättää meidät pulaan, niin toivo taivaallisesta avusta ei koskaan pety. Juuri senvuoksi onkin Jumala tehnyt toivosta hyveen ja antanut luoduillensa käskyn pitää sitä aina sydämessä, jottemme kokonaan menehtyisi pettymysten tähden. —

»Oi, laupeus! Johdata aina niiden valtiaiden kättä, jotka voivat suoda armon. Ja vaikkei sitä suotaisi rikollisen itsensä vuoksi, riittäköön sen aiheeksi sääli perhettä kohtaan, joka on hänen rikokseensa syytön!»

Omituinen kohtaus, joka oli sattunut oikeussalissa, oli herättänyt yleistä huomiota ja vaikuttanut varsinkin niihin virkamiehiin, jotka olivat läsnä sellaisen veljenrakkauden näkijöinä. Heitä oli syvästi liikuttanut molempien nuorten miesten ylevä yksinkertaisuus ryhdin ja sanojen puolesta, kun täytyi ottaa lukuun, että nämä olivat pelkkiä maalaisia.

Moni ylhäinen henkilö oli yhtynyt tähän osaaottavaan käsitykseen, ja sen nojalla oli Madridiin toimitettu armonanomus, joka myös hyväksyttiin.

»Ja hän on siis vapaa? Voi tulla tänne meidän luoksemme?» kysyi äiti, kun jälleen oli hieman tyynnytty.

»Jos se vain riippuisi kuningattaresta — rakkaat ystävät, eläköön kuningatar!» huusi carabinero.

»Jos asia riippuisi kuningattaresta», toisti carabinero, »olisi Lorenzo pian täällä. Mutta hänen majesteettinsa voi pelastaa hänet vain kuolemanrangaistuksesta. Sitten seuraa vankeus ja maastakarkoitus.»

»Niin, hyvä rouva, eikä toisin sovi!» sanoi carabinero. »Paha työ ei jää palkitsematta, täti Melchiora.»

»Mutta kun Thomas antoi hänelle anteeksi…» »Se seikka on hänen edukseen, mutta ei riitä.» Äiti alkoi katkerasti itkeä.

»Melchiora, älä loukkaa Jumalaa!» varoitti vanha isä, jonka vartalo oli taas koukistunut ja pää vaipunut rintaa vasten.

»Miksi antaudut sellaisiin toiveisiin, vaimo? Mitä hän on tehnyt, se on suurimpia rikoksia, ja hänen täytyy kestää rangaistuksensa», lausui arvokas vanhus.

»Ei tiedetä», vastasi carabinero, joka hyvinkin tiesi, että karkoitus oli eliniäksi.

Tällä välin oli Dolores kutsunut Estebanin vuoteensa ääreen ja sanoi nyt hänelle:

»Esteban, kun Lorenzo jää henkiin, mistä kiitän Jumalaa, niin olemme vapaat lupauksesta, jonka olimme antaneet kuolemaantuomitulle: niin kauan kuin Lorenzo elää en suostu kenenkään muun vaimoksi.»

»Niin minäkin asian käsitän, Dolores», vastasi Esteban, »Pidän sinusta paljon, yhtä paljon kuin sisarestani Catalinasta, mutta aina sinä olet ollut mielessäni Lorenzon tulevana vaimona. Jos hänen eläessään menisimme naimisiin, tuntuisi se minusta melkein rikokselta. Sinä jäät kuitenkin meille asumaan. Minulla on lujat kädet ja jaksan elättää ainakin yhden sisaren — olenhan nyt kaksin verroin veljesi: en ainoastaan Lorenzon, vaan myös Thomaan sijainen.»

»Kuule», sanoi hänelle pater Nolasco, kun Esteban oli poistunut. »Rosa lähettää sinulle minun kauttani sanan, ettei hän tule tänne sinua tervehtimään, kun ei tahdo astua tähän taloon eikä tavata ketään Lorenzon omaisista. Olen koettanut saada hänet käsittämään, että se on väärin hänen puoleltaan; mutta hän pysyy päätöksessään, ainakin toistaiseksi. Hän on kuitenkin tahtonut ilmoittaa sinulle, ettei sinun sopisi hänen elinaikanaan pitää muuta kotia kuin hänen luonaan. Nyt tiedät, kuinka on asian laita.»

Rosakin oli Doloresin tavoin saanut siirtyä lapsuudesta neidon ikään kyynelissä. Entinen raikas, naurava ruusunväri oli hänen poskiltaan ainiaaksi kadonnut. Uhkuva iloisuus oli häipynyt, niinkuin myrsky puhaltaa kynttilän liekin sammuksiin. Koskaan hän ei enää kiinnittänyt pater Nolascon huomiota enonsa muotokuvaan; hänen riitelynsä äidin kanssa oli kerrassaan tauonnut. Elämän vakavuus oli kouraissut häntä tylysti, hän kävi ahkerasti kirkossa puuhasi väsymättä taloustoimissa ja piti hyvää huolta köyhistä…

Syyskuun viidentenä, surullisen muiston päivänä nähdään joka vuosi merenrannalla olevassa luostarissa vanhan papin lukevan hitaasti kuolinmessua. Aina on läsnä kaksi naista, joita toisiinsa liittää sydämellinen ystävyys. Toinen heistä on vielä nuori, hyvin puettu, vakava, mutta ulkonäöltä vielä säästynyt kaikelta sairaudelta; hän näkyy antautuneen hyödylliseen, vakavaan elämäntehtävään.

Toinen, samoin vielä nuori, on aina surupuvussa ja näyttää hyvin kalpealta ja laihtuneelta; hänen luulisi jo olevan lähellä viimeistä vaihetta sellaisessa elämässä, joka on ollut täynnä kärsimystä ja koettelemuksia.

»Kuinka tuo Rosa, rouva Braulian tytär, onkin muuttunut! Vakavampaa naista ei voi missään olla!» Ja surkutellen he lisäävät: »Dolores, Tomasa poloisen tytär, kuihtuu kuin vähentyvä kuu. Kasvot ovat hänellä käyneet niin pieniksi, että hän tuskin enää voi kunnollisesti ristiä silmiänsä; sydän on hänellä aivan nääntynyt; niin, hän oli syntynyt kärsimään… Dolores parka!»

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK DOLORES PARKA! ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.