The Project Gutenberg eBook of Näkymätön kirjanpitäjä This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Näkymätön kirjanpitäjä Author: Maila Talvio Release date: March 3, 2025 [eBook #75514] Language: Finnish Original publication: Helsinki: WSOY, 1918 Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NÄKYMÄTÖN KIRJANPITÄJÄ *** language: Finnish NÄKYMÄTÖN KIRJANPITÄJÄ Kirj. Maila Talvio Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918. SISÄLLYS: Maa ja maan lapset "Kaartilainen" yksinään Perintö syntymäkodista Aliina Kukkuri ja Kaarlo Suonperä Mäenpään Pauliina Ylhäistä väkeä eli naurusta naakka tutaan Isoiset morsiamet Vainajien joulukirkko "Ystävä" Näkymätön kirjanpitäjä. MAA JA MAAN LAPSET Erään sunnuntain iltapäivänä istui Samuli Närvi asumuksensa portailla ja katseli kevääntuloa. Hänen pienet viljelyksensä lepäsivät siinä aivan hänen silmiensä alla, hautuen kosteassa kevättuoksuisessa ilmassa ja suitsuttaen ympärilleen lemuaan. Alempana oli kylä, kirkko ja ihmisasumukset. Niihin ei nyt kuitenkaan silmä kiintynyt, vaan vainioihin ja metsiin. Lumi oli jo sulanut, maa vivahti vihreään, metsä alkoi vihertää, oraspellot nauroivat iloisesti harmaiden kesantomaiden rinnalla, ojissa ja pihamailla hehkui keltaisia kukkia ja metsänlaidat olivat valkoisinaan vuokkoja. Ja tässä portaiden ympärillä, siinäkin ponnisti mullasta tuhansia ituja. Mikä oli punertava, mikä hopeanharmaa, mikä syöksi ylöspäin keltaista silmukkaa. Ihanaa oli totisesti tämä kevääntulo. Linnut sen lausuivat ilmi, mitä ei ihmiskieli voinut kertoa, niiden riemulaulut täyttivät avaruuden taivaanrannasta taivaanrantaan. Ihmeellisempää kuin vihreät oksat, ihmeellisempää kuin koivut hiirenkorvissaan ja kuuset pihkaisessa kukoistuksessaan, ihmeellisempää kuin ensimmäinen kukkanen, ihmeellisempää kuin kaikki muu oli kuitenkin näin keväällä itse multa, itse musta maa. Auki kynnetyissä kesantopelloissa sen oikein saattoi nähdä, miten multa huokui hedelmällisyyttä ja luomisvoimaa. Oli kuin jokin odotuksen hengittely olisi kohonnut sen povesta, siementä se odotti ja ikävöi. Eikä kummaa: luomakunnan äidillä, maalla, oli huoli ja kiire. Sillä mikä näinä öinä ja päivinä iti, piti elettämän vuosi eteenpäin. Oli kuin luomisen riemu jo etukäteen olisi väreillyt tuossa odotuksessa ja lemussa, joka kirpeän väkevänä kohosi avonaisista vaoista. Samuli Närvi istui ja katseli. Koko päivän hän oli kävellyt, kävellyt omilla saroillaan ja kävellyt tietä läpi kylän sarkojen. Että kuitenkin oli koittanut päivä, jolloin hän, Samuli Närvi, pahainen suutari kaupungista, oli palstatilallinen, sai nähdä kevään näin kasvoista kasvoihin, sai omistaa palasen orasmaata, omistaa palasen kesantomaata, omistaa lehtoa, notkoa ja puutarhaa. Ei sitä voinut ajatellakaan silloin, kun istui ja nakutteli kiinni kengänpohjia kaupungin kivimuurissa, jonka alakerrasta näkyi taivasta juuri vasikannahkan verran. Ja kuitenkin hän nyt istui siinä oman asumuksen portailla, keskellä omia vainioita, jotka vihannoivat tai odottivat siementä, ja keskellä koko kylän odottavia peltoja. Hänen tyttärensä Eeli seisoi puutarhassa omenapuiden alla ja katseli notkoon, missä lehmät kävelivät. Ne oli päästetty riemuitsemaan kaiken muun luomakunnan kanssa, ja pitkillä kielillään ne nyt kokosivat suuhunsa kuloheinää ja nuorta heinää, kaikkea sekaisin. Eeli tuli puutarhasta, hänen kätensä olivat ranteita myöten mullassa. Hän kertoi penkoneensa lavoja, oikein syvältä, ja maa oli jo ollut ihan lämmin. Renki Tuomas tuli siihen hänkin, mistä lienee äkkiä tullut melkein yhtaikaa Eelin kanssa. Tuntui tosiaan siltä kuin Tuomas olisi katsellut Eeliä, usein hänen askeleensa toivat hänet tytön lähettyville. Hyvä työmies oli Tuomas, ei ollut isällä mitään häntä vastaan, kaikin puolin kunnon mies oli Tuomas. Ja sivistystäkin hänellä oli: olihan hän käynyt kansanopiston ja aikoi vielä maanviljelyskouluun. Ei suinkaan hän tässä renkimiehenä muuten olisi ollutkaan, jollei tuon Eelin tähden. Isällä ei puolestaan olisi ollut mitään vastaan. Eeli vain ei tuntunut oikein taipuvan, mikä lienee ollut — olisiko hän vielä muistellut jotakin vanhaa asiaa. Isä ilostui kun Tuomas tuli ja hän sai puhekumppanin. — On se ihmeellinen asia tuo maa, alkoi vanha suutari, — ihmeellinen totisesti. Tänä keväänä minä tunnen, että tämä tilkku tässä on minun — viime keväänä ei ensinkään tuntunut siltä. Maa ei näet vielä ole ihmisen silloin, kun hän sen rahalla lunastaa, vaan silloin, kun hän on vuodattanut siihen hikensä ja rakkautensa. Ja se on sitten niin mukavaa, ettei sitä osaa sanoakaan. Se pitää sitten niin ihmisestä huolta, aivan niinkuin mikäkin äiti, joka ruokkii ja vaatettaa ja vaalii... — Ruokkiipa se ja vaatettaa ja vaalii niitäkin, jotka sitä vain raastavat ja nylkevät, keskeytti hänet renki malttamattomasti. ‒ Niin, maa on pitkämielinen niinkuin Jumalakin, sanoi suutari, — hyville ja pahoille loistaa aurinko. Mutta onpa siinä rangaistusta yllin kyllin, kun eivät ihmiset ota maan antimia niinkuin äidin kädestä vaan niinkuin vieraan. Heillä ei ole sitä iloa kuin lapsilla... Mikä lapsi onkaan tämä Eelin isä, ajatteli renki, käsi taskussa silmäillen kylälle. Aika tuntuu kerrassaan suhisevan hänen ohitsensa, ei hän kuule eikä näe, vaikka hänellä on poika niin näkyvällä paikalla näissä uudenaikaisissa virtauksissa. Mutta siitä se johtuu, ettei hän mitään lue, kulkee vain ja ihmettelee joka ruohoa ja joka pilveä ja tutkistelee niiden alkuperää, ja jos hänelle huomauttaa, että lukisi nyt, lukisi edes mitä maailmassa tapahtuu — jos hänelle tästä huomauttaa, niin hän vain sanoo, että hän on jo lukenut kaikki kirjat, hän tuntee jo kaiken kirjaviisauden, nyt hän tahtoo kuulla viisauden luonnon omilta huulilta. Totta on, että hän on lukenut paljon kirjoja, hänellä kuului olleen siellä kaupungissa toistasataa kirjaa ja kymmeniä hänellä on hyllyllä täälläkin, tuolla kamarissa. Mutta pitäisi sitä kuitenkin lehdistäkin seurata sen yhteiskunnan elämää, jonka jäsen itse on. Varsinkin kun on Taave Tyrskeen isä. — Tämä maa ei vielä viime keväänä ollut minun, sanoi suutari ja hymyili veitikkamaisesti, — vaikka olinkin sen ostanut. Tänä keväänä vasta se on minun. Se tuli minun omakseni viime viikolla, silloin kun me kynnimme tuolla noin — muistathan, Tuomas... Hän tuli keskelle pihaa ja viittoili siinä ja kertoi, kuinka rakkaus maahan oli puhjennut hänen sydämessään niinkuin nuo idut puhkeavat esiin maasta; ja kuinka rikkaaksi hän oli tullut juuri siinä kyntäessään, kuinka onnellinen hän oli ollut jälkeenpäin ja kuinka hänen kävi sääli kaikkia ihmisiä, jotka eivät tunteneet äitiään Maata eivätkä rakastaneet häntä... Mitenkä sääli käykään mies-raukkaa, ajatteli renki ja kopeloi taskuaan, jahka hän herää unestaan! Yhtäkkiä veti Tuomas esiin kätensä ja siinä kiilsi pieni ase, välkyttäen auringossa pintojaan niin että silmiin koski. Tytär lähestyi pelästyen. Isäkin keskeytti silmänräpäyksessä pitkän juttunsa. Samassa hän kuitenkin naurahti ja kysyi: — No, mitäs sillä leikkikalulla nyt tehdään? — Huomenna se nähdään, sanoi Tuomas. — Huomenna alkaa täällä leikki, oikea kevätleikki, ja näillä uudenajan leikkikaluilla. Renki pisti aseen taskuunsa ja nyt hän vihdoinkin sai isännän kuuntelemaan. — Ette tiedä mitään, sanoi hän suuttuneena, — kun ette te mitään lue ettekä salli mitään kertoakaan itsellenne. Mutta nyt on seikka sellainen, että sota tulee jokaisen mökin nurkalle ja huomenna ei peltoja kynnetäkään. Vahdit pannaan joka saran laitaan ja laukauksen saa vasten rintaansa, joka yrittääkin heittää siemenen maahan. Renki vaikeni ja vaiti seisoivat isä ja tytärkin. Pian vetäytyivät kuitenkin isän kasvot taasen hymyyn. — Onhan niistä kuultu, sanoi hän, — ei sitä nyt niin säkissä ole eletty. Mutta kyllä sitä tässä suhteessa saa olla rauhallinen, sillä syömästä ihminen ei kuitenkaan lakkaa, jos elää tahtoo. Ja jos hän nouseekin toista ihmistä vastaan ja vaatii siltä oikeutta... niinkuin tässä maassa on paljon vaatimista, sillä epäkohtia täällä on ollut ja epätasaisesti ollut jaettuna oikeudet ja velvollisuudet... niin maata vastaan ei hän nouse, sillä maata ei hän yhtäkaikki ilkeä loukata. Hän voi kieltää Jumalan, mutta elättäjäänsä ei hän kiellä. Vanha suutari nauroi viekkaasti ja tyytyväisenä, sillä hän oli mielestään sanonut jotakin hyvin viisasta. Hän yritti taasen ilman muuta palata puhumaan asioista, jotka kevät oli tuonut hänen mieleensä, mutta tytär oli tullut rauhattomaksi. — Mitäs Tuomas on kuullut? sanoi hän. — Sitä työaikaako tämä nyt tarkoittaa? — Sitä. Ja palkkoja myöskin. Isä katsahti nuoriin. Piti Tuomas Eelistä, ei hän sitä ensinkään osannut salatakaan. Aivan hän kävi toisen näköiseksi, kun lausui Eelille sanan. Kelpo mies oli Tuomas. Ehkäpä Eelikin siitä unohtaisi vanhat muistot ja taipuisi. Hyvähän heidän tuli olemaan asua tässä... Suutari rupesi saappaansa kärjellä paljastamaan pyöreää kiveä, joka oli jäänyt maahan lehtien alle. — Mitä ne ovat jotka siinä rehkivät muuta kuin kaupungin sällejä. Mitä ne ymmärtävät maan asioista. Tiesinkös minä, kun asuin kivimuurin kellarikerroksessa, "kasvavatko nauriit puuss' vaiko maass'". Mitä sellaisilla on sanomista... — Niillä se kuitenkin nyt on sanominen, keskeytti Tuomas. — Ja huomisaamusta lähtien on noilla vainioilla yhtä hiljaista kuin pyhänä... Siihen asti kuin... Suutari taipui alas ja rupesi käsillään irroittamaan kiveä. Ja taasen hän siinä haisteli maata ja innostui puhumaan, että kyllä hän kumminkin huomenna kylvää. — Ei, sanoi Eeli hätääntyneenä, — ette saa mennä pellolle. Tulevat ja vielä tappavat. Suutari nauroi. Kivi oli niin syvällä, että oikein tuli hiki, kun sen kanssa rehki. Eeli tulistui. — Ja vielä nauratte, vanha mies, ja olette niin lapsimainen. Eivät ihmiset ole niinkuin teidän nuoruudessanne, nöyriä kuin orjat ja lauhoja kuin lampaat. He tahtovat oikeutta. Ette saa mennä pellolle! Vihdoinkin sai Samuli kiven ylös maasta. Hän piteli sitä kaksin käsin ja valmistautui viemään sitä aidan taakse. — Jos nuo hullut sällit tulevat minun luokseni, sanoi hän ja tekeytyi salaperäisen veitikkamaiseksi, — niin minä kysyn, tietävätkö he, "kasvaako nauriit puuss' vaiko maass'" ja kysyn, luulevatko he, että ensi talvena syödään leipää, vaikk'ei keväällä kylvetä — hahhahhaa. Suutari nauroi, taasen mielestään sanottuaan jotakin hyvin viisasta. Sitten hän taivalsi aidalle ja viskasi kiven menemään. Kyyneleet olivat Eelin silmissä. Väkevä mies tytön rinnalla nosti arasti katseensa. — No, eihän nyt tarvitse pelätä. Sitä vartenhan se on juuri ase, että pidän tässä sekä Eelin että isännän puolia. — Ja ammutte vielä vahingossa tai äkkipikaisuudessa jonkun ihmisen, sanoi Eeli. — Antaisitte minulle revolverin. — Kyllä se huomenna on hyvä olemassa. Ei Eeli pelkää, kyllä minä taiten pitelen. Eeli katsoi häneen kiitollisesti. Isä oli äidin kuoleman jälkeen käynyt vähän lapsimaiseksi. Olihan hän aina ollut toisenlainen kuin muut, ajatellut tähtiä ja ihmiselämää ja luonnonlakeja, jo siellä kaupungissa. Hän oli niin hyvä, isä. Ja nyt hän oli niin onnellinen tästä pienestä maapalstasta, jonka he olivat saaneet niin halvalla. Hyvä hän oli, isä. Jokohan minä sen sanon? ajatteli Tuomas ja katseli syrjästä kaunista Eeli Närviä, jonka kasvoille lankesi laskevan auringon loiste. Jokohan minä sanon heille, kuka täällä huomenna heiluttaa punaista vaatetta, vai annanko heidän nukkua rauhallisesti aamunnousuun. Jokohan minä sanon, että se on Taave Tyrske... Mutta hänen ei tarvinnut mitään sanoa, sillä hän huomasi jo kaukaa, että ne kaksi miestä, jotka likenivät Närvin asumusta, olivat juuri kaupungin miehet, juuri ne vaatteenheiluttajat, toinen Samulin oma poika, toinen Hannes Jokelainen, suutari, vai mikä lienee ollut. Eeli huomasi hänkin miehet oikopolulla vainioiden keskellä. Samuli huomasi heidät niinikään. Eeli läksi noutamaan lehmiä notkosta, mutta miehet jäivät aitaa vasten seisomaan ja katselemaan kylälle päin. Ilta hiljeni, lintujen laulu oli niin kiihkeää, että olisi luullut pesää tehtävän jokaiseen puunlatvaan. Notkossa lirisi keltaisten kukkaterttujen alla kevätpuro. Versovien yrttien nesteet nousivat kuin suitsutus ilmaan. Kesantomaitten vaot henkivät kirpeää, ikävöivää lemua. Kun Närvi näki, että miehet suuntasivat askeleensa juuri heidän mökkiään kohti, rupesi hän kyselemään Tuomaalta, keitä he mahtoivat olla. Hän sai sen tietää. Tuomas oli ajatellut, että hänelle tekisi pahaa, mutta Närvipä tuli suuresti hyvilleen, ja johan hän tunsikin Taaven. Ja Jokelainen, sehän oli vanha tuttava, sehän oli ollut hänellä opissa. Eeli hoi, tyttö hoi, vieraita tulee! Närvi myhähteli ja hymähteli, riensi huoneeseen ottamaan lakkinsa, poikkesi notkolle päin ja uudestaan huusi tytölle, että tulee vieraita, kahvipannu tulelle! Sitten hän juoksujalkaa lähti vastaan. Tuomas jäi portille. Eeli toi lehmät tarhaan ja tuli hänen rinnalleen. He katselivat alas peltolakeudelle hämärtyvässä kevätillassa. Keskellä Närvin kesantomaata kohtasivat isä ja poika toisensa. Kolmen miehen äänet alkoivat kuulua selvästi. Yhtäkkiä näki Tuomas tytön rinnallaan punehtuvan. Eeli vei esiliinan kasvoilleen ikään kuin pyyhkiäkseen poskiaan, sitten hän kääntyi pois, ei tiennyt menisikö sisään vai tarhaan, mutta lopuksi palasi tarhaan. Tuomas oli käynyt valkoiseksi, hän pusersi kättään aseen ympärillä taskussaan. Vai niin ne asiat olivatkin, vai tämä se oli, josta tyttö piti. Hän oli sitä koko tämän vuoden ajatellut, että joku toinen siinä on tiellä. Ja tämä oli kai vanha rakkaus, koska oli mies jo ollut opissa Närvillä. Vai niin, vai niin. Nyt kai ei sitten hänen, Tuomaan, puolustusta enää tarvittukaan, koska näkyy tulevan toinen ja parempi. Nuori renki seisoi raskaasti hengittäen ja katseli kuinka miehet kiivaasti puhelivat polulla Närvin kesantosarkojen välillä. Vanha suutari viittoili kaikkiin suuntiin. Taaven puhe oli niin selkeää, että joka sanan olisi voinut erottaa, jos olisi halunnut kuulla. Tuomasta ei haluttanut. Ja vielä vähemmän häntä halutti tietää mitä sillä toisella miehellä oli sanottavaa. Puhuja tuntui olevan hänkin. Puhujiahan ne olivat kaikki. Tuomas mietti mitä hän nyt tekisi. Tämä talo oli äkkiä käynyt hänelle vieraaksi, ikäänkuin ei häntä täällä tarvittaisi. Hän tuli keskelle pihamaata ja mietti. Eeli nousi lehmän takaa, tuli ja kaasi maidon siivilänsuuhun läkkisaavin päällä. Tuomas astui nopeasti, aidalle, hyppäsi sen yli jotta rusahti ja hävisi alas notkoon. Eeli näki sen, ymmärsi hänet yhtäkkiä ja aikoi huutaa hänelle. Mutta samassa kuuluivat jo miesten äänet aivan läheltä. Tytön sydän sykki niin että jyskytti. Hänestä tuntui, että jotakin tulisi tapahtumaan. Miksi oli Tuomaskin mennyt, juuri hän, kun häntä välttämättä olisi tarvittu. Isä-raukka puhui maaemosta, kaikkien elättäjästä ja vaalijasta, kuului selittävän, että häntä nöyryydellä ja kiitollisuudella pitää rakastaa. "Toimittakaa ihmisille omaa maata... hankkikaa oma tilkku... vuodattakaa siihen hikenne ja rakkautenne... puhukaa sitten, sitten jotakin ymmärrätte..." Miehet nauroivat ja puhuivat ihmisoikeuksista, ihmisen ylpeydestä... "ei olla orjia, ei nöyrrytä, ei kumarreta... otetaan omin luvin..." Molemmat ovat oikeassa, ajatteli tyttö eikä liikahtanut paikoiltaan. Nöyryys on oikein ja ylpeys on oikein. Ei oikeuksiaan kukaan saa, jollei niitä itse ota. Mutta mitä on totuus ja mikä on onnellista? — Maa rankaisee, pauhasi vanha suutari, — joka ei tee työtä, sen ei myöskään pidä syödä. — Tehkööt vuorostaan työtä ne perkeleet, jotka eivät vuosisatoihin ole tehneet työtä, ainoastaan lihottaneet itseään toisten hiellä. Se oli Hannen ääni. Kaikki muistot syöksyivät Eelin sydämeen. Hänen oli sekä kuuma että kylmä. — Tuomas, huusi isä. — Missäs sinä olet, tule tänne... Eeli, entä sinä, tule nyt sinäkin... Eeli ei liikahtanut. Hän ajatteli: jos entiset vallanpitäjät ovat rikkoneet, niin pitääkö nykyisten vallanpitäjien myöskin rikkoa. Sillä laillahan ei koskaan päästä ulos rikosten piiristä. Eikö ole muuta keinoa? Hän päästeli alas hameensa, nousi kiuluineen, kaatoi maidon saaviin, pyyhki kätensä ja astui veljeään ja nuoruudenystäväänsä vastaan. He hymyilivät ja kysyivät kuulumisia. Kysyivät, vieläkö Eeli teki runoja ja vieläkö hän lauloi. Taave katseli ympärilleen ja sanoi, että kun äijä osti palstan, niin olisipahan saattanut samalla ostaa järven rannalta. Ruma paikka tämä hänen mielestään oli. Eeli nosti katseensa: onneksi isä oli mennyt sisään. Hanne tuli kantamaan maitosaavia hänen avukseen. Heidän siinä astellessaan kahdenpuolen saavia sanoi hän: — Olet taitanut unohtaa... Ja minä kun olen pitänyt sinua morsiamenani... Vieläkös sinä laulelet? Sinulla oli ääni kuin herranenkelillä. Ja entä ne runot? Tyttö ei saanut sanaa suustaan. Hänen sydämensä löi suurena, kuumana ja kipeänä. — Kukas se on se Tuomas? sanoi Hanne hetken perästä. He tulivat maitohuoneen ovelle. — Kun et ole kirjoittanut, sanoi Eeli huuliaan purren ja koettaen niellä kyyneleensä. — Enkös minä ole kirjoittanut! huudahti Hanne. — Älä helkkarissa! Olen minä vain pannut sinulle tulemaan yhden ja toisen kuvakortin. Ne ovat sitten menneet hukkaan. Eeli varisti nopeasti kyyneleen silmäkulmastaan, kurottautui ottamaan avainta piilopaikasta oven päällä ja avasi. Hanne hyppäsi yli korkean kynnyksen ja nosti yksinään saavin aittaan. — Niin, sanoi hän ja katseli ympärilleen, — ja olenhan minä lehdessä lähetellyt sinulle terveisiä. Piru vieköön, etkö sinä ole niitä huomannut. No, takasivulla, tyttöjen sivulla, missäs muuten...! Helkkarin korea aitta tämä onkin. Täällä sinä mahdat laittaa hyvää viiliä... Taitaa sentään olla saakelinmoista elämää tämä elämä täällä maalla. Missäs aitassa sinä makaat? Ei, ei, ei tässä, mutta kai sinä jossakin makaatkin... Mutta etkös sinä itse tulekaan tälle puolelle kynnystä — en minä yksinäni viitsi täällä seistä. Mitäs herkkua tämä onkaan — onko se nyt pannukakkua vai puuroa vai mitä hemmettiä...! Hanne oli taittanut palasen viilirieskaa ja söi suun täydeltä, seisoen keskellä aittaa, lakki takaraivolla. — En ole lukenut lehteä koko vuoteen, sanoi Eeli ja katsoi häntä suoraan silmiin toiselta puolen kynnystä. — Ei meille ole tullutkaan muuta kuin näitä tämän paikan pieniä lehtiä. — No mistä vihat? Helkkarissa, tule tälle puolelle, tai minä nostan sinut... — Viime kesänä, sanoi Eeli ja tuijotti hymyilevään Hanneen läpitunkevasti, — oli siinä uutinen kuinka eräs isäntä oli lyönyt renkinsä vaivaiseksi. Se tarkoitti tuota naapurinisäntää tuossa, nimetkin oli mainittu. Mutta uutinen ei ollut ensinkään tosi, isäntä on oikein kunnon mies. Minä lähetin oikaisun — sitä ei otettu lehteen. — No niin, sellaisia pieniä erehdyksiä ei voi välttää. No, no, no, sinä hellantelttu, nyt minä nostan sinut... Eeli puhui veri tummana poskilla. — Niin, mutta siellä oli muutakin mitä en minä hyväksynyt. Ei sellainen asia menesty, jota ajetaan valheilla ja raakuudella. ‒ Ohooo! sanoi Hanne ja nieli viimeisen rieskanpalasen. — Vai on sinusta ehtinyt tulla sellainen... sellainen porvari! Se on se maa-elämä joka ihmisen hölmistyttää. Epäsiveellistä on antaa ihmiselle omaa maata, se se tekee hänet orjaksi. Saakuri, kuinka kaunis sinä olet, Eeli... No, olenhan minä ennenkin saanut pitää sinua hyvänä... Herra jesta, ihanhan minä pelkään! Tuomasko se on, joka nyt...? Taidatte olla jo kihloissa. Niin, passaahan se. Menkää te vain kristilliseen aviosäätyyn, mutta pidetään me nyt lystiä tämä ilta, tämä pikkuinen iltahetki sinun pappasi maitoaitassa. Syödään piimärieskaa ja otetaan pusut päälle... Eeli riuhtaisi itsensä irti ja pääsi pihamaalle. Siinä tuli hänen veljensä häntä vastaan. Taave oli kuohuksissaan. Hän alkoi puhua: — Hänhän on houruinhuoneen asukkaita eikä sovi viisaitten joukossa elämään... No, isäukko, kukas muu. Katso sinä... on parasta, ettei hän huomenna kömpiele pellolleen. Varsinkaan ei rengin pidä mennä. En vastaa seurauksista. Emme tee mitään poikkeuksia. Kansan tahto on kansan tahto. Isä tuli portaille reikäleipä kädessä. Hän ei enää hymyillyt. — Sinä olet minun poikani, puhui hän, — älä lähde nälkäisenä. Minä olen omin käsin kylvänyt ja leikannut tämän viljan... — En ole teidän leipänne tarpeessa, sanoi poika, selinpäin isään ja viitaten toveriaan luokseen. — Mutta vastahan pyysit ruokaa. — Niin, mutta kun te panitte ehtoja, häpeällisiä ehtoja. No sanoittehan te, ettei sellaisella ihmisellä muka ole oikeutta koskea leipään, joka aikoo estää toisia kylvämästä. Vai otatteko takaisin? Mutta mitäpä minä teille... te olette... houruinhuoneen väkeä eikä teillä olisi lupa kulkea viisaiden joukossa. Isä päästi leivän penkille. — Sinä olet minun poikani, alkoi hän taasen ja etsi hellästi poikansa kättä, — ja minä sanon sinulle: aja asioita niinkuin tuntosi käskee, mutta älä tee Jumalan luontoa vastaan. Se murskaa ihmisen. Taave kasvoi äkkiä korkeaksi isänsä edessä, riuhtaisi irti kätensä, jota isä piteli ja lausui: — Älkää tekään nousko luontoa vastaan. Korkeampi luonto puhuu minussa ja sekin murskaa ihmisen. Minä olen kansan tahto... Joka huomenna yrittää mennä pellolle — en vastaa seurauksista. Kasvakoot vaikka rikkaruohoa tämän kylän pellot, mutta ihmisoikeudet minä täältä lohkaisen irti! Miehet läksivät. Isä ja tytär näkivät heidän etenevän vainioiden halki, kuulivat heidän äänensä ja heidän naurunsa. He kulkivat toimettomina pitkin pihaa, voimatta puuttua mihinkään. Oli kuin elämä olisi pysähtynyt. Aurinko laski. Käet kukkuivat ja lehmänkello kilahteli tarhasta. Vihdoin he alkoivat kaivata renkiä. Mihin oli Tuomas joutunut? Etteihän vain sillä aseellaan tekisi jotain ajattelematonta. Tämä ei ollut oikein, tällaista ei Närvi olisi Tuomaalta odottanut. Eeli ei sanonut mitään isälleen, mutta hän muisti kuinka kiivaasti Tuomas oli lähtenyt pihasta. Varmaan, varmaan tapahtuisi onnettomuus. Jospa edes isä olisi luvannut jäädä pois pellolta. Ehkä Tuomaskin sitten olisi jäänyt. Tuomaan oli vielä vaarallisempaa kuin isän. Eeli oli levoton Tuomaan puolesta. Kuinka hän saattoi heidät jättää juuri nyt? Olisihan hänen tullut tietää, ettei Eeli todenteolla pitänyt kenestäkään muusta. Tuomaan olisi pitänyt tietää se, vaikk'ei hän itse, Eeli, sitä tietänyt, vaikka hän itse vielä riippui kiinni lapsuutensa muistossa, kunnes se äkkiä meni rikki. Rikki, rikki... Niin monta vuotta hän oli riippunut siinä kiinni ja nyt se oli rikki...! Tyttö toisteli mielessään joitakin tyhjiä sanoja. Hän alkoi hyräillä. Hän ei moniin monituisiin aikoihin ollut laulanut, mutta nyt hänen täytyi hyräillä. "Rikki, rikki, armahda, armahda meitä." Isä meni vielä jyväaittaan, tytär nojasi aitaan ja tähyili kylälle. Siinä he olivat seisoneet Tuomaan kanssa. "Me nousemme Herraa vastaan, maa, kevät me pilkataan..." Eeli hyräili, kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. "Oi, armahda, armahda meitä..." Hän ei ollut niin moniin aikoihin tehnyt laulua. Nyt tuntui laulu tulevan. "Me viheljät ihmislapset epätoivoon me viskataan..." Isä pani vielä kuntoon huomista päivää varten. Ei hän ottanut korviinsa mitään kieltoa. Vihdoin hän tuli ja molemmat tähyilivät he nyt kylälle. Siellä liikkui ihmisiä. Tuomasta ei kuulunut. Vihdoin täytyi toki sulkea ovet ja paneutua levolle. Eeli makasi pienessä kamarissa tuvan takana, isä tuvassa. Eeli avasi ikkunan, istui siinä ruumistaan huojutellen ja puheli itsekseen. Se oli virsi, joka tällä kertaa syntyi. Yö oli sakeanaan linnunlaulua ja hyviä hajuja. Vain pienen aikaa vaikenivat linnut, sitten ne taasen alkoivat laulaa. Yö tuntui pitkältä, pitkältä ennen auringonnousua ja pitkältä vielä sittenkin, kun aurinko oli noussut. Hänellä oli hyvää aikaa tehdä sekä virttä että ajatella maailman asioita. Miten Hanne niin oli muuttunut? Vai hänkö, Eeli, oli täällä maalla muuttunut? Ja uskovatko ihmiset, että rikoksia parannetaan uusilla rikoksilla? Ja menestyykö mikään asia, jota ajetaan valheilla? Ja eikö hän sentään koko tämän vuoden ollut pitänyt Tuomaasta, vaikka sen toisen kuva oli ollut vastassa? Hän kuuli isänsä liikuskelevan tuvassa, isäkään ei saanut unta. Hän kuuli outoja ääniä kylältä: kylä oli levoton, se valmistui huomispäivää varten. Aurinko oli ollut hyvän aikaa ylhäällä, kun maa tärisi raskaitten askelten töminästä. Tuomas! tuli Eelin mieleen. Ja hän odotti henkeä pidätellen. Tuomas tuli todella, taluttaen valkeaa hevosta. Eeli näki hänet, näki, että hän oli terve eikä haavoitettu, ei hän varmaan myöskään ollut nostanut asetta ketään vastaan. Eeli lausui hänen nimensä ja viittasi hänelle. Ja hevosen haukatessa pientarelta nurmea, puhui Eeli ikkunasta. — Missä Tuomas on ollut... me olemme olleet niin levottomat. Ei olisi pitänyt mennä. Mikä Tuomaalle eilen tulikaan? Nuori mies ei vastannut. — Jos tulisitte vähän lähemmä, pyyteli Eeli, — että minä saisin selittää. Tuomas tuli, vaikka hän olikin synkän näköinen. Ja siinä he puhuivat. Eeli sai tietää, miten Tuomas oli pitänyt Eelistä jo siitä lähtien, kun hän laivarannasta joutui noutamaan heidän tavaroitaan, silloin kun he muuttivat tänne, ja kuinka hän, Tuomas, oli pelännyt Eelin vuoksi, kun hän alussa niin paljon sairasteli. Eeli puolestaan kertoi, miten hän oli katsonut lapsellista suhdettaan toiseen niin sitovaksi, ettei ollut oikein uskaltanut näyttää, miten hän rakasti Tuomasta. Vasta tänä yönä hän sen oikein oli käsittänyt. Tuomas sai käsiinsä Eelin käden ja piti sitä leukaansa vastaan. Sitten hän kiipesi kivijalalle ja olisi hypännyt sisään ikkunasta, jos olisi mahtunut. Mutta toisen käsivartensa hän sai sisään ikkunasta ja sillä hän pusersi vastaansa Eelin, niin lujasti ja uskollisesti, että he molemmat unohtivat koko maailman ja raukenivat toisiinsa. Ja sen jälkeen kävi kaikki valoisaksi ja iloiseksi. Ja nyt sopi mennä pellollekin — nythän ei Tuomas enää ollut palkkalainen, vaan omainen. Sen saattoi heti sanoa niille vaatteenliehuttajille. Aurinko kohosi säteillen ylös taivaan kantta, leivoset pitivät iloaan, metsänlaitojen harmaudesta saattoi jo erottaa vaalevat tuomet. Tuomaan oli vaikea ottaa pois kättään, sen oli niin hyvä siinä Eelin ympärillä. — Jumalalle kiitos, kuiskasi tyttö, silmät tähdättyinä Tuomaan suureen käteen, johon hänen kätensä oli uponnut. — Nyt menen puhumaan isälle. Hän on tätä niin kauan toivonut. Sinä aamuna nähtiin onnellisia unia Samuli Närvin asumuksessa. Nuoret eivät nähneet niin kauas kuin isä, he näkivät vain toisensa, kuumenivat ja punastuelivat toisiaan ajatellessaan, mutta isä, hän näki jo lapsenlapset, jotka juoksentelivat hänen ympärillään, iloitsivat hänen kanssaan joka ruohosta ja oraasta ja huusivat hänelle: vaari, vaari... Kun Eeli oli lypsänyt lehmät ja toimittanut ne laitumelle, meni hän huoneeseensa, heittäysi vuoteelleen ja purskahti itkuun, sekä väsymyksestä että onnesta. Hän kuuli isän ja Tuomaan puheen alhaalta saralta, missä he olivat kylvämässä, ja Tuomaan huudot hevoselle. Kuinka ihmeellistä olikaan levätä siinä ja kuulla heidän äänensä, tietää, että he olivat siinä, niin lähellä. Mitä, joko isä nyt puhui häistä? Ihan hän oli kuulevinaan. Ja hän punehtui siinä yksikseen ajatellessaan, että Tuomaasta ja hänestä tulisi mies ja vaimo. Käki kukkui, jokin musta hämähäkki käveli katossa. Eeli haukotteli. Hän meni uneen. * * * * * Hän heräsi hirveään täräykseen. Seurasi toinen. Hän ymmärsi, että ammuttiin, ihan heidän nurkallaan. Hän karkasi ikkunaan. Etäämpänä pitkin tietä kiemurteli suuri ihmissaattue, etunenässään lippu. Saroilla pitkin lakeutta seisoivat siellä täällä hevoset, tai talutettiin niitä pois. Myöskin miehiä kulki siellä täällä. Alhaalla heidän sarallaan vaihdettiin kiivaita sanoja. Hän tunsi Tuomaan äänen, isänsä äänen ja vieraita ääniä. Hän muisti silmänräpäyksessä mitä oli tapahtunut eilispäivänä. Taas laukaus — Herra Jumala! Hän juoksi läpi tuvan ja alas portaat, hän tuli nurkalle omenapuiden alle. — Hanne...! parahti hän, — pane pois ase, hän on minun sulhaseni. Tuomas...! Jumalan tähden... Tuomas oli kaatunut vakoon, jonka juuri oli kyntänyt. Hetkisen olivat hänen silmänsä auki, hän sanoi jotakin ja pusersi suonenvedontapaisesti kättään. Sitten ei kuulunut mitään. Kaikki oli tapahtunut äärettömän nopeasti. Eivät isä eikä tytär pidättäneet niitä vieraita miehiä, jotka etenivät talosta. He saavuttivat pian juhlakulkueen, joka kiemurteli tietä laajan vainioaukean laidassa. Laulun säveleet säestivät askelia. Lippu liehui iloisesti taivasta vastaan. Harmaalla kesantosaralla harmaan asumuksen alla kulki valkea hevonen irrallaan, kaluten nuorta nurmea pientarelta. Kaksi ihmistä, vanhempi mies ja nuori nainen herättelivät eloon sitä, joka oli kaatunut vakoon. Kuollut ei herää. * * * * * Kun kulkue illansuussa palasi, olivat sekä pieni ihmisryhmä että hevonen poissa. Ainoastaan sahra oli jäänyt vaolle. Mutta läpi kajean ilman kuului harmaasta asumuksesta outo ääni. Se oli kuin saarnaajan ääni, joka on huutanut itsensä käheäksi, tai kuin nuoren pojan ääni. Miehestä mieheen kerrottiin nyt kulkueen kesken, että asumuksessa oli nuori tyttö, joka aamulla oli pelästynyt laukauksia ja mennyt ihmeelliseen uneen. Hän oli saanut saarnataudin. Häntä ei saatu heräämään, koko päivän hän oli huutanut tuolla tavalla. Sehän oli sen rikkurin morsian, sen, joka oli pitänyt passittaa toiseen maailmaan, peloksi ja varoitukseksi muille. Vai sillä lailla — no, mitäs tuo sanoo? Eikös se laula? Laulaa... välillä laulaa. Ja kulkueen kiemurrellessa lippunsa jäljessä, tanssista veltostuneena, rivit epäjärjestyksessä ja marssin sävel silloin tällöin katketen, juoksi muutamia nuoria tyttöjä tiepuoleen ja lähti pitkin piennarpolkua kulkemaan harmaata mökkiä kohden. He pysähtyivät. Lehmä ammui asumuksen takana. Avonaisesta ikkunasta kuului yksitoikkoisesti, harvakseltaan ja läpitunkevasti: — Me etsimme kaikkea muuta, sun valtakuntaasi ei. Siks jäämme me kaikkea vaille, ei mitään oo meillä, ei... Me nousemme Herraa vastaan, maa, kevät me pilkataan. Me viheljät ihmislapset epätoivoon me viskataan. Maa hylkää ynseät lapset, ei siunaust' aurinko suo. Oi Herra, armahda meitä, meihin isän katse luo! Me etsimme kaikkea muuta, sun valtakuntaasi ei. Oi armahda, armahda meitä... Ensin ihmettelevät kuuntelijat miten kummallisesti hän puhuu... miten hän osaa...? Onko se virttä, vai mitä? Mutta pian vaikenevat heidän huulensa. Sairaan unennäkijättären laulu tunkee läpi luiden ja ytimien. Yhä uusia uteliaita tulee juhlakulkueesta. Harmaalla peltosaralla seisoo heitä pitkä rivi. He tulevat nauraen ja laskettaen pilapuheita. He seisovat ääneti ja heitä saa huutaa moneen kertaan ennenkuin he palaavat. Pian häviää kulkue kuin unennäkö. Aurinko laskee, ja taasen lepää vainioiden aukea rauhallisena ja maa huokuu tuoksujaan. Siellä täällä liikkuu arastellen joku ihminen. He häviävät, kun näkevät vahtien tulevan ja asettuvan sarkojen päähän. Vahdeilla on mukanaan hanuri. Mutta niin pian kuin he antavat hanurinsa vaieta, kuuluu harmaasta asumuksesta kylän laidalla läpitunkeva laulu, tai ei se ole laulukaan, — ennustusta, vai mitä lienee! — — — maa, kevät me pilkataan. Me viheljät ihmislapset epätoivoon me viskataan... Keväällä 1917. "KAARTILAINEN" YKSINÄÄN Seeti teki lähtöä kokoukseen. Taasen oli kokous, niitä oli nykyään yhtenään. Äiti pysähtyi työssään, polvillaan permannolla, ja kuunteli. Yhä poika vain kamarissa jotakin haki, haki ja haki. Mitä ihmettä hän haki ja mitä hän hautoi mielessään? Mitä tästä elämästä tulisi? Pari tuntia oli Seeti noin vedellyt piironginlaatikolta edestakaisin, kävellyt lattian poikki, istuutunut pöydän ääreen ja taasen alkanut kolistella laatikoita ja etsiä. Äiti oli puoli tuntia sitten tehnyt asiaa kamariin — tulitikut ajelehtivat usein tuvasta poikain taskussa — ja silloin oli hän nähnyt, että Seeti penkoi papereitaan, hänellähän oli niitä niin paljon, sekä painettuja että kirjoitettuja papereita, vanhoja sanomalehtiä, vihkoja ja kirjoja. Tuntikausia siinä kyllä meni, kun niistä alkoi jotakin haeskella. Mutta äiti kysyi vain tulitikkuja ja läksi saman tien. Seeti vastasi, että mitä pirua: ei hän tulitikuista tiedä. Siitäkös olisi noussut meteli, jos äiti olisi kysynyt mitä hän nyt noin haki ja valmisteli. Isä olisi puuttunut asiaan, pistellyt ja kironnut, torunut Seetin lähdettyäkin, iltaan asti. Sitä kesti aina niin kauan, kun isä oli päässyt alkuun. Kunhan vain saisi suojeltua, ettei isä suuttuisi. Kipeä hän oli, tuskinpa hänestä enää koskaan tulisi miestä, kylmettynyt hän oli ytimiä myöten, keväällä maakuopissa. Se niistä raha-ansioista oli ollut, se oli jäänyt voitoksi vallitöistä. Ja lisäksi olivat kotona työt jääneet kesken eikä lääke mikään enää tahtonut parantaa. Kalliiksi vallityöt vain olivat tulleet. Yhtäkkiä painui äiti kiireesti työhönsä, sillä Seetin askeleet tulivat kiireesti ovelle. Ovi paukahti auki, kynnys kolahti ja lattia narisi. Kaikki oli ikäänkuin liian pientä Seetille, äiti tunsi sen, vaikka hänen silmänsä herkeämättä tähtäsivät hänen omiin käsiinsä, joiden alla lattiarääsy höyrysi. Seeti oli niin suuri ja liikkuvainen. Hän astui äitinsä selän taakse ikkunaan, varisti savukkeestaan tuhkaa ja jäi katselemaan ulos. Äiti hankasi niin että olkaluissa natisi, omaa levottomuuttaan hän koetti hangata mielestä. Seeti oli hänen takanaan kuin jokin suuri lintu, joka räpyttelee siipiään ja tekee lähtöä saaliinhakuun. Äiti oli käynyt niin araksi ja säikkyväiseksi sen jälkeen kun Seeti ja isä palasivat vallitöistä, hän tunsi, vaikk'ei ollut mitään näkyvää syytä, milloin oli tekeillä jotakin outoa. Ja nyt oli sellainen rauhaton, outo olo. — Joko mahtanee tuo jää kannattaa, sanoi Seeti, kädet nojallaan pöytää vastaan. Järvi lepäsi hänen edessään ensi lumen peitossa, jään peilipinta siellä täällä pilkoittaen esiin kuin joidenkin jäätyneiden kalojen lyijynkarvaiset liikkumattomat silmät. Kalliot rannoilla kahdenpuolen kohosivat paljaina ja viluisina lumipeitteen alta, jonka repaleet eivät ulottuneet niitä suojaamaan. — Älä toki jäälle, sanoi äiti, — älä toki ajattelekaan. — Jos olisin teitä kuunnellut, niin en ikänäni olisi minnekään ajatellut. Seetin ääni oli paremmin hajamielinen kuin suuttunut ja äiti uskalsi jatkaa: — Vielähän minä toissa-aamuna siellä virutin vaatteita. — Virutin ja virutin — mitä hemmettiä te sitten aina virutatte! Seetin ääni ei nytkään ollut suorastaan suuttunut. — Älä Jumalan tähden... — Jumalan tähden ja Jumalan tähden — miksei perkeleenkin tähden. Seeti naurahti ja kääntyi äitiin päin. Hänen ajatuksensa olivat tykkänään toisissa asioissa kuin niissä, joista hän puhui. Hänen silmänsä tuijottivat niin suurina ja kääntyivät ikäänkuin liikkumattomina päässä. Ei hän ajatellut jäätä, ei hän huomannut, että varisti tuhkaa suoraan lattialle, jonka äiti juuri oli hangannut valkoiseksi. Jos uskaltaisi kysyä, mitä oli tekeillä, oliko niissä huhuissa perää, mitä täälläkin oli kerrottu. Mutta eihän niissä voinut olla, ei toki niin kauan kuin ihmisillä oli järkeä päässä. Seeti jäi tuijottamaan likavirtaan, jota äiti rääsyllään ajoi käsiensä edellä. Niin, noin se leveni ja lainehti lika, kun vain vähäksikin aikaa jäi pesemättä. Kahteen viikkoon ei ollut tullut pestyä lattiaa ja tässä sen nyt näki, mikä siitä tuli. Niin se otti vallan ihmisessäkin lika, kun se häneen pääsi pesimään. Mutta ei Seeti ajatellut sitä mihin hän katseli. Äiti päästi yhtäkkiä rääsyn käsistään, lyyhistyi entistä alemmas, painoi suuret, punaiset kädet polviaan vasten ja katsoi poikaansa. Hän ei sanonut mitään, mutta hän ei huomannut salata kyyneliä, jotka tunkivat silmiin. Niistä kirposi pojan katseeseen kuin satuttavia suolarakeita. Seeti heräsi, kimmahti ajatuksistaan valveille ja paiskasi maahan savukkeenpään. — Mitä pirua te minusta katselette? Mitä minussa on katselemista? Aina teidän pitää urkkia ja udella, oikea komsarjus ja porvari te olette. Kaikki puolustussanat tukahtuivat äidin rintaan. Pienen tuokion oli maailma mustana hänen silmissään. Sitten hän taasen hankasi lattiaa, eikä kuullut muuta kuin oman työnsä tasaisen, yksitoikkoisen, raapivan särinän. Ennen oli ihmisellä taivas ja Jumala ja toivo tulevasta elämästä. Nyt ei mitään! Äiti ohjasi vanhalla säkkikankaan kappaleella likavirtaa ja pusersi rääsyn ämpäriin. Sormenpäitä poltti, ne halkeilivat aina näin pakkasten tullen. Yhtäkkiä hän kuuli takaansa isän ja pojan äänet. He puhuivat kuiskaamalla. Äidillä alkoi sydän takoa. Niin se takoi, ettei tahtonut saada kuultua. Hän konttasi pienen matkan heitä kohti ja koetti pyyhkiessään kuunnella. He kirosivat ja olivat hiljaa: he olivat hänet huomanneet. Hän ponnisti pystyyn, silmissä kipunoi, kun piti taipua ottamaan ämpäriä. Täytyi pitää kiirettä, hän tiesi, että jos hän viipyy, niin kiroavat miehet hänelle. Ja niin hän vain nopeasti tarttui ämpärin korviin ja tyrkkäsi kyynärpäällään auki oven. Pakkanen siellä jo rusahteli ovissa ja eteisen lattiapalkeissa. Metsänlaitaan oli selkeentynyt keltainen viiru taivasta, mutta itse taivaanlaki oli kuin sinertävä teräs, lunta se alkoi koota. Pojat toivat kelkalla puita. No mikä nyt oli? He juosta läähättivät mäen alle asti, siinä eivät he saaneet kelkkaa kulkemaan. Kumpikin otti syliinsä halkoja ja kiidätti niitä puolijuoksussa saunaa kohti. — No mikäs nyt on? Mitäs te juoksette? Äiti huusi alas mäeltä ja odotti vastausta. Tuulenhenki kahisi kellastuneissa koiruohoissa, jotka seisoivat pystyssä kivien välissä hänen vierellään. Pojat eivät vastanneet hänelle, juoksivat vain suurissa saappaissaan hänen ohitsensa. Hän sai pienempää kiinni hihasta. Pojalla oli nenä aivan punaisenaan yskästä. Ja samalla huohotti hänessä jokin tavaton kiihtymys. — Mikäs teillä nyt on? sanoi äiti ja etsi esiliinastaan kuivaa nurkkaa, mihin pyyhkisi lapsensa kasvoja. — Ei sitä sanota, huusi poika ja yritti nyhtäistä itsensä irti. — Pannaan pää poikki, joka sen sanoo... No, minä sanon sitten mutta pitäkää kanssa suunne kiinni. Tuodaan pyssyjä ja sapeleja ja provninkeja... Eikä saa olla toisella enempää tavaraa kuin toisellakaan, kaikki pannaan tasan. Ja tulee suuret verihäät... Mutta pitäkää kanssa suunne kiinni. Äit' hoi, minä menen Seetin mukana. Minä menen kanssa kaartiin. Mattilan Eetikin kuuluu kaartiin ja äkseeraa kankaalla... Poika juoksi äidin käsistä. Mutta hän ei päässyt tupaan. Se oli suljettu. Poika löi nyrkillään oveen, äiti tuli siihen hänkin. Miehet olivat panneet oven ruoppiin ja puhelivat nyt rauhassa siellä sisällä. — Minä puhun kaikki, minä ilmiannan, jollette avaa, uhkaili poika.?— Taloonkin minä menen ja vien sanan. Poika potki ovea ja itki. Äiti tarttui häntä olkapäihin. — Minkä sanan sinä viet taloon? kuiskasi hän. — Mitä aiotaan tehdä talonväelle? — Pian te sen näette. Tapetaan emäntä ja isäntä ja talo otetaan pois. Minä otan Aarnen sukset ja polkupyörän ja saappaat... Päästäkää hemmetissä sisään, minä ilmiannan...! Äiti siinä pyyteli, nuhteli ja uhkaili, hänen lapseltaan tuli hävyttömyyttä suut silmät täyteen. Äiti piteli rintaansa, hän ei tuntenut lapsiaan, hän ei käsittänyt mistä muutos oli tullut, ja näin lyhyessä ajassa. Seeti kyllä jo kauan oli vihannut kaikkia, jotka olivat käyneet koulua ja jotka olivat rikkaampia kuin he. Jos olisi aikoinaan ymmärtänyt, että hänellä oli sellainen lukuhalu ja tarve päästä virkamieheksi, niin olisihan koulurahat ottanut vaikkapa silmästään, ja talosta kyllä olisi autettu. Seetiä söi kateus niinkuin myrkky, mutta mistä olivat nuoremmat saaneet tietoonsa nämä asiat? Äiti värisi vilussa ja hädässä. Vihdoin viimein avautui ovi ja Seeti tuli porstuaan. Hän kahahti kynnykseltä niinkuin koirasmetso kahahtaa männynlatvasta, naurahti, vihelsi ja hypähti portaille, jotka veivät ullakolle. Äiti pujahti hänen ohitseen tupaan ja pääsi lieden ääreen. Hän pelkäsi vanhinta poikaansa. Hän pelkäsi myöskin isää, vaikk'ei isä näin sairaana päässyt juoksemaan häntä kiinni, kun hän pakeni. Pelottavilta tuntuivat tällä hetkellä pojatkin, tuo nuorinkin, tuo lapsi, joka jo tiesi kauheita salaisuuksia. Mitä, mitä tulisikaan tapahtumaan? Olivatko he kaikki unohtaneet, että äiti oli palvellut talossa, että isäntä rukiinteon aikaan oli toimittanut heille eläinlääkärin, kun heidän hevosensa oli kuolemaisillaan, että emäntä kaiken syksyä oli tuonut heille lääkkeitä isää varten, joka oli kylmettynyt vallihautoja kaivaessaan? Olivatko he unohtaneet ystävälliset välit ja lukemattomat yhdessä vietetyt iltahetket parina kymmenenä vuonna? Oliko Jumala tosiaan antanut vallan sielunviholliselle ja salli hänen mielinmäärin riivata ihmisiä? Isä oli päässyt kiihtymyksen alkuun, käänteli sängyssään ja torui. — Kuinka kauan sitä saunaa taasen saa odottaa? Mitäs sinä minusta, hyvähän se vain on, että minua repii. Lattioita, niitä sinä peset ja virutat, siihen on aikaa, mutta saunaa, sitä pitää odottaa. Vaan älä sinä luule, että minä sinua aina viitsin katsella, jahka tästä tulee ne suuret käräjät, niin saat sinä mennä yhtä tietä muiden porvariperkeleiden kanssa. Saunassa minä sinut korvennan, senkin laiha sääski. Et saippuaksikaan sinä kelpaa. Torakanmyrkkyä minä sinulle annan. No, tuleeko se sauna valmiiksi vai ei? Pojat nauroivat isän sukkeluuksia. He rasvasivat Seetin saappaita, toisella toinen, toisella toinen pujotettuna käsivarrelle yli kyynärtaipeen. Lieden loimotuksessa näyttivät heidän suunsa ja leveät hampaansa olevan ikäänkuin veressä. — Kyllä nyt tulee saippua-aineksia, hihihihihii! — Hihihihii! Äiti kyykki taasen polvillaan permannolla, käsiensä alla höyryävä riepu. Isän sanat eivät sattuneet häneen, ainoastaan poikain nauru sattui. Jos olisi voinut hankkia Seetille koulunkäynnin, niin olisiko nyt toisin? Olisiko se auttanut? — Hihihihii! — Hahahahahaa! Oli niinkuin kissat olisivat mourunneet ja rotat vinkuneet yhtaikaa. Se oli hänen poikainsa naurua. Ei ollut hän osannut heitä kasvattaa. Mikä rangaistus häntä odottikaan tästä kaikesta? Hiki päässä hankasi hän kynnyksenalustaa, kuunnellen Seetin askelia ullakolla, isän sadatuksia sängystä ja pikkupoikain naurua. Hänen päässään oli sakea tuska ikäänkuin aivot olisivat olleet täynnä hyytynyttä verta. Pari kertaa voihkaisi hän syvään ja äänettömästi. Sitten tuli hänen mieleensä keveämpi ajatus, ikäänkuin pieni lintu olisi suhahtanut hänen silmiensä ohitse: jos voisi paeta, kauas, kauas, ettei näkisi niitä päiviä, jotka ovat edessä! Lintu palasi, hänen silmiensä edessä välähti ikäänkuin pääskysen valkoinen ystävällinen rinta. Hän oli muistanut jotakin. Muisto selkeni selkenemistään ja yhtäkkiä oli kaikki hänellä aivan varmana. He olivat kerran olleet juhlilla kaupungissa. Kapteeni, joka perheineen vietti talossa kesää, oli kutsunut heidät. Silloin oli poikain isä aivan toisenlainen, he olivat silloin molemmat nuoret ja terveet, sekä hän että isä. Oli suuri kaupungin sali, kattokruunut loistivat ja musiikki soitti. Se oli "kaartin" juhla ja kapteeni oli kaartin johtaja eli päällikkö. He istuivat toisella tuolirivillä ja kapteeni tuli puhuttelemaan heitä ja kaikki näkivät sen ja katsoivat heihin. Jokin nuori herra piti puhetta ja sanoi, että kaarti oli perustettu suojelemaan koteja. Suojelemaan koteja, niin, juuri niin! Aivan varmasti hän niin sanoi. Ja kapteeni itse nousi lavalle, otti nuorta herraa kädestä ja sanoi kaikille noille sadoille ihmisille salissa, että herra oli puhunut oikein. Juuri sen vuoksi oli "kaarti" syntynyt: puolustamaan koteja. Ja tämä nykyinen kaarti, jolla oli sama nimi, tahtoi hävittää koteja! Olisipa kapteeni elänyt, niin hän ei olisi tätä sallinut. Mutta kapteeni oli kuollut. Vaan hän, äiti, hänpä sanoo sen nyt heti Seetille, isälle, pojille. He ovat sen unohtaneet, mutta Jumala on antanut hänen muistaa asian juuri hädän hetkellä! Äiti sai voimia ja nousi. Hän kohtasi Seetin eteisessä. Hänelle hän sen ensin halusikin ilmoittaa. Seeti seisoi sukset käsissä hänen edessään. — Kuule nyt... muistathan sinä juhlan, johon kapteeni vainaja oli kutsunut meidät kaikki, silloin kun me olimme kaupungissa... Isä oli ja minä ja velivainajasi. Se oli ensimmäisen "kaartin" juhla ja kapteeni oli "kaartin" johtaja. Seeti ei suuttunut. Hän oli vain käynyt hyvin tarkkaavaksi. Tukka otsalla katseli hän äitiinsä ja vastasi muistavansa juhlat ja kapteenin. Ja puhe — sanottiinko siinä varmasti niin? — Minulla on säästössä se lehtikin, jossa juhlasta kirjoitettiin, puhui äiti keventynein mielin. — Maltapas, minä haen sen, se on kirstussa kapteenin ja kapteenskan kuvien ympärillä. — Mitä pirua te sitten salaatte siitä lehdestä. Koko aamun olen sitä hakenut. — Kun et ennen ole kysynyt, toistakymmentä vuottahan se on ollut minulla. — Ja nyt te vasta saatte suunne auki. — En osannut tietää... Minä tuon lehden. — Pitäkää, koska olette pitänyt tähänkin asti. Ilman aikojanne te sinne kammerratte, en enää tarvitse koko lehteä, jos te vain olette muistanut puheen oikein. — No oikein, oikein. Puolustamaan koteja kaarti perustettiin, niin sanottiin puheessa ja kapteeni sen vahvisti. Puolustamaan koteja, vaikkapa valalla minä sen vakuutan, viimeisellä tuomiollakin minä... — Ja huudatte niinkuin olisitte puheissa kuuron kanssa. Kyllä minulla vielä on tallella kuulo, hyvä kuulo onkin. Olette taitanut tulla tässä kuulemaan yhtä toista, mutta katsokaakin, ettei se mene tästä pitemmälle, sillä silloin voi päänne olla höllässä — nyt on aika sellainen. Älkääkä te hokeko sitä senaikaista kaartia ja kapteenivainajaa ja talojen suojelemista. Nyt on aika toinen. Ja nyt on yhteinen päätös ja yhteinen henki. Voivat vielä luulla teitä porvariksi. Ja sehän te taidatte ollakin. Poika katsoi läpitunkevasti äitiinsä. — Työtä minä olen ikäni tehnyt, hätääntyi äiti puhumaan, — siitä asti kuin kävelemään pääsin. Enkö sitten liene työkansaa... — Jaa ei se siihen tule, vaan mielipiteihin. — Työtä ihmisen pitää tehdä, se on minun mielipiteeni... — Puhutte niin perkeleen orjamaisesti, että oikein iljettää. — Mitäs minusta, minä menen pian, mutta te lapset... sinä... Jos vielä mitä tapahtuu! — Älkää siinä joutavia. Kaikki vastaavat toistensa puolesta eikä ketään yksistään saada kiinni. Eikä yksityistä vedetä rangaistukseen, eikä vankiloita enää pidetä. — Kukas vastaa sitten, jos tulee pahoja tekoja? — Ei kukaan. — Kuinka ei kukaan? Totta kai se tekijä, kun hänet saadaan kiinni. — Olkaa te huoleti, ei ketään saada kiinni, siihen on keksitty keinot. Ei anneta ylös mitään nimiä, ymmärrättekö! Eikä mitään rangaistuksia tule. Äiti seisoi hetkisen ymmällä. Mutta huomatessaan pojan jo lähtevän, hän tarttui hänen rintapieleensä. — Ja se on sitten varma, ettei talonväellekään mitään tule? Sinä tiedät kuinka monta hyvää he ovat meille tehneet ja... Poika iski sukset permantoon. Nyt hän oli suuttunut. Äiti ei erottanut, mitä hän sanoi. Äiti oli mennyt aivan pieneksi ja avuttomaksi. Toivon liekki, joka hetken oli palanut hänelle ystävällisenä, sammui. Hän muisti, että piti mennä saunaan, kipeä isä kyseli kylpyä, mutta tuntui samalla siltä kuin vielä olisi pitänyt viipyä. Ehkä Seeti kuitenkin sanoisi hyvän sanan. Seeti ei ollut paha. Jollei olisi ollut sitä kauheaa kateutta. Minkätähden pitäisi kaikilla olla samalla tavalla? Oman sydämensähän ihminen kateudella turmeli. Mutta Seeti ei enää sanonut mitään, ei hyvää eikä pahaa. Kädessään sukset astui hän porstuaan ja siitä pihamaalle. Pojat kulkivat hänen perässään kuin koirat, joita ei oteta haluamalleen retkelle. Uhkamielisenä painui Seetin pää kotimäen taakse, poikain jäädessä katsomaan hänen jälkeensä ja äidin seisoessa lämpiävän saunan edustalla. Ohoi ja hoi! Saakelinmoiselta tuntuikin taas päästä eroon ainaisesta kysymisestä ja katselemisesta. Sellainen urkkiminen ja kurkistaminen kodissa vallitsi, ettei siellä uskaltanut ajatellakaan rauhassa. Sellainen huuhkain se oli äiti, että se otti selvän ajatuksistakin, joita ei lausuttu. Paras taitaisikin olla tykkänään muuttaa kotoa, niinkuin Mattilakin oli tehnyt. Ennen perustettiin kaarteja kotien puolustukseksi — ennen, niin! Nyt oli toista, saamarin toista. Nyt otettiinkin valta kansan omiin käsiin. Kaartit tarvittiin siihen, siihen, siihen juuri: kansan valtaan! Ohoi ja hoi, kyllä nyt suksi luisti, ei vauhti enää tästä parantunut, mutta ei ollut tämä jää vahvaa, aivan se notkui ja lainehti alla, aivan se vonkui ja ulisi. Mutta uliskoon! Ulina tästä pian nousee rannoillakin, kunhan tässä aletaan tehdä oikeutta ja piikit alkavat heilua. Saakelinmoista elämää täällä olikin vietetty, toiset olivat saaneet käydä koulua ja rakentaa linnoja asuakseen, mutta nyt tulisikin hallitus toisiin käsiin. Yhteishenki nyt vallitsisi ja yhteinen päätös eikä ketään saataisi kiinni. Niin oli säädetty, että nimiä ei mainita. Komitea vastaa ja keskuskomiteaan voi vedota ja järjestö on vielä komiteojenkin yläpuolella, ja järjestössä muuttuvat miehet joka viikko, niin ettei mitenkään saa tietää nimiä tai yksityisiä. Sillä lailla on täysi varmuus eikä kenellekään yksityiselle toverille voi mitään tapahtua, ei hengen eikä omaisuuden puolesta. Ainoastaan porvarien veri höyryää, jahka tästä kansa nousee. Aseita on, pyssyjä ja piikkejä ja sapeleja on, ja joka kylässä harjoittavat kaartit. Ja kaikki saalis tasataan, eikä puutetta tule mistään. Eikä kukaan tule mistään kiinni, kaikki tukevat toisiaan kuin veljet ja kaverit. Siinähän se juuri on voima siinä veljeydessä, siinä, ettei ketään jätetä yksin vastaamaan teoistaan, vaan kaikki vastaavat, tai ei kukaan vastaa, kun tiukka tulee. Yhteinen päätös on pyhä ja kallis asia ja kaikki on veljet keskenään... Eikä nimiä saa antaa ylös — komiteaa vain saa mainita ja keskuskomiteaa ja järjestöä. Ja niissä vaihtuu väki, ettei kenestäkään saa kiinni. Ainoastaan porvarien veri höyryää. Ohoi ja hoi! Kun on toveri, niin ei ole koskaan yksinään. Toverit tukevat aina toisiaan ja ovat yhdessä. Ei koskaan tarvitse toverin pelätä, aina on vierellä veli. Kaikki ovat veljet keskenään. Ainoastaan porvarien veri höyryää! Näitä hoki Seeti uudelleen ja uudelleen, hiihtäessään kuin voiton humalassa. Hänen oli kiire toverien luo, hän tiesi aseiden juuri nyt saapuneen, ehkä jo ensi yönä käytäisiin talon kimppuun — nuoren isännän kultakellon, sen hän oli katsonut itselleen, niinikään hän tarvitsi talvipalttoon, nuori isäntä oli pieni mies, mutta kai sen vaatteista sentään jotakin saisi. Saamari sentään, kuinka ritisi ja ulisi! Ilman näitä suksia olisi ollut mennyttä. Lumitäplien sisästä katseli kuin jättiläiskalojen silmiä, siinä ne olivat aivan jään pinnassa. Pieni tuuli alkoi käydä, se tuprutti lunta ja nosti rannoilta ikäänkuin syviä huokauksia. Porvarit ne siellä taloissaan huokailevat. Odottakaa, odottakaa, kaikki, koulunkäyneet ja suuria palkkoja kantavat, kyllä teidän verenne tästä höyryää! Mutta toveri ei koskaan ole yksin, aina on rinnalla toveri ja veli. Yhtäkkiä alkoi Seetin korvaan kuulua tuttua ääntä, ensin hiljemmin, sitten lujemmin: yksi... kaksi, vasen... vasen... Siellä, siellä marssi kaarti maantiellä! Ja niin paljon näytti poikia olevan, saakelinmoisesti heitä oli, varmaan heitä taas oli tullut lisää, ja kaukaa. Vasen.... vasen! Rinta tulvillaan kiihkoa ja riemua Seeti lykkäsi sauvoja. Huonoapa oli jää... aivan vettä tirsui esiin. Mutta pianhan hän onkin perillä. Niemen takaa tulee näkyviin talo. Halloo, kaverit, täällä tullaan, halloo! Ja nuo tuolla pihalla... niitä asekuormiako ne ovat? Halloo, halloo! Jopas ovat kaverit huomanneet hänet... Harjoituskin on mahtanut keskeytyä, koska miehiä alkaa lappaa rantaan. Kuuluu naurua ja puhetta ja perkeleitä. Ilta alkaa hämärtää, savu nousee suorana ylös talon piipusta, savun välitse näkyy keltainen taivaanranta. Kuumalla riemulla tuntee Seeti kuuluvansa tuohon mahtavaan joukkoon, joka ottaa haltuunsa vallan ja mullistaa maailman. Heitä on paljon, joka kylässä, joka mökissä ja kaupungit täynnä. Ei ole mitään, mitä he pelkäisivät tai kunnioittaisivat. Maailma on heidän! — Oletpas sinä uskaltanut nuorelle jäälle! kuulee hän rannalta Mattilan äänen. — Ei kaartilainen pelkää! huutaa hän vastaan. — Mitä perkelettä te keskeytitte harjoituksen... Mutta juuri sillä hetkellä risahtaa pahasti hänen allaan. Vesi lyö korkeana laineena rantaa vasten, murtaen liitoksen maakamaran rajalla. Rannalla nauretaan ja puhutaan raikkaasta kylvystä. Seeti riuhtoo kaulaa myöten vedessä. Jään laita risahtaa rikki heti kun siihen tarttuu. Hän tarttuu uudelleen ja uudelleen. Hän ei saa toista suksista eroon jalastaan. Rannalla nousee häly ja melu. Miestä lappaa kuin köyttä. Tuodaan seipäitä, laudanpätkiä, vedetään alas venettä. Juostaan hakemaan airoja. — Auttakaa, minä hukun! kuuluu yli noiden kymmenien ihmispäiden, jotka kihisevät jään laidalla. Jää murtuu murtumistaan heidänkin allaan. Toiset seisovat polvia myöten vedessä. He paiskaavat hukkuvalle seipäitä ja laudanpätkiä, he antavat hänelle neuvoja, hän on aivan lähellä, hänen jalkojensa alla pitäisi tuntua pohjan. Mutta hän ei löydä tätä pohjaa eikä hän saa käsiinsä pelastavia laudanpätkiä. Hän huutaa äänellä, joka on kuin teurastettavan eläimen ääni tai kuin pienen lapsen parkuna. Toverit näkevät, että hän hukkuu tuohon heidän silmiensä eteen, he eivät voi auttaa, hän hukkuu... hukkuu, heidän täytyy jättää hänet yksin kuolemaan. Ja Seeti — silmäinsä edessä sadat toverit ja veljet, näkee hän kammottavassa avuttomuudessa, ettei kukaan voi häntä tukea, hänen on yksinään astuttava yli elämän kynnyksen, tuomiolle... tilinteolle, viimeiselle tuomiolle... — Auttakaa...! Sadasta kurkusta kuuluu vastaus rannalta, hädässä juoksevat ja huitovat kaikki nuo miehet, jotka äsken olivat voimastaan niin varmat. Yhä epämääräisemmäksi käy hukkuvan huuto elämän rantaa kohti, yhä heikommin lyö vesi ylös syksyistä kamaraa vasten. Vihdoin ei miehen pää enää nouse yli veden pinnan, viimeisen kerran heilahtaa käsi, viimeisen kerran nousevat poreet kiiluvalle mustalle avannolle. Sitten on kaikki hiljaa, jättiläiskokoinen avanto merkitsee kohtaa, missä väkevä "kaartilainen" taisteli viimeisen taistelunsa ja missä yksinäisyys hänet yllätti. Marraskuussa 1917. PERINTÖ SYNTYMÄKODISTA Joulu tuli, liukuen pehmeitä hämäriä iltoja ja yhä pimeneviä öitä myöten. Vanhassa Paavolassakin valmistauduttiin tänä vuonna vastaanottamaan joulua. Kummastuksissaan näkivät ohikulkijat liikettä ja elämää talon pihamaalla, näkivät kuinka vuoderähjät vaatteineen kannettiin ulos, kuinka rääsyt, joilla pirtin ikkunat olivat olleet tukitut, otettiin pois ja sijaan pantiin uudet ruudut. Kaivon arkunkansi korjattiin, vanha kärrynkori, joka vuosikausia, kesät talvet, oli lahonnut asetettuna tallin seinää vasten, hävisi yhtäkkiä. Kanat vietiin tuvasta navettaan, ne kaakattivat niin että kuului kilometrin päähän. — Onko kuolema mahtanut käydä Paavolassa? kysyivät toisiltaan ohikulkijat, — vai mitä on tapahtunut? Ei, kuolema ei ollut käynyt Paavolassa. Vanha, käpertynyt emäntä torui aitanrappusilla sisarentytärtään, naapurinemäntää, joka yritti kantaa tunkiolle kaikkinaista ikivanhaa kamaa, ja isäntä tinki portilla kauppiaan rengiltä edes kymmentä penniä, edes viittä penniä pois lasiruuduista. Kyläläiset, jotka palasivat kaupungista jouluostoksiltaan, antoivat Paavolan kohdalla tahallaan hevosen mennä hiljaa, kuullakseen mitä talossa tapahtui. Sieti sitä siellä kerran nähdä liikettäkin, vuosikausia oli muinoin niin kaunis talo rappeutumistaan rappeutunut ja lopulta ollut maantienlaidassa kuin mikäkin kummitus. Ei, kuolema ei ollut käynyt talossa, tämä kiire ei tarkoittanut hautajaisia. Vanhukset elivät, liikkuivat kuin harmaat tontut, valmistivat emännän sisarentyttären avulla joulunviettoa ja kiroilivat kirjettä, joka oli tullut ja herättänyt heidät heidän pitkästä rauhastaan. Mutta kaikki johtui siitä, että sanomissa oli kulkenut uutinen, kuinka eräs "tunnoton isäntä", nimittäin Paavolan isäntä, oli ajanut kotiin halkokuormia metsästä ja toimittanut muitakin talon ajoja hevosella, jonka jalka oli nilkan kohdalta poikki. Paavolassa ei luettu sanomia, mutta kruununmiehet tulivat taloon, lopettivat hevosen ja uhkasivat isäntää käräjänkäynnillä. Ja kaksi viikkoa ennen jouluaattoa poikkeaa sitten Mattilan emäntä, Paavolan emännän sisarentytär, kirkkotiellään Paavolaan ja tuo kirjeen. Mutta kirje ei ollut pojilta, Paavolan vanhuksien pojilta. Ne lurjukset eivät kirjoittaneet vanhuksille, ties millä kulmalla maailmaa olivatkaan, vaikka olisivat taas istuneet linnassa kaikki kolme. Kirje oli Paavolan isännän velivainajan pojalta, itse rovasti Paavolalta. Ei vuosikymmeniin rovasti ollut antanut tietoa itsestään enempää kuin asessori ja tirehtöörikään, vai mitä ne olivat — niistähän oli kaikista tullut niin suuria herroja niistä Antti-vainajan pojista, vaikka vallan kerjäläisinä lähtivät kotitalostaan — ja nyt yhtäkkiä kirjoittaa rovasti, vanhin pojista kirjeen. "Hyvät omaiset siellä vanhassa kotitalossa! Jumalan rauhaa toivotan teille pitkästä aikaa. Ei ole tullut kirjoitettua, paha kyllä, eikä myöskään käytyä siellä vanhassa syntymäkodissa. Monenmoiset työt ja toimet ovat pidätelleet. Yhtäkaikki olen silloin tällöin matkustavaisten kautta kuullut, että Paavola vielä on pystyssä ja että te, setäni, vaimoinenne yhä siellä isännöitsette. Muuan pieni uutinen, joka syksyllä kierteli sanomalehdissä, toi taasen elävästi mieleen syntymäkodin, jonka viheriöillä ahoilla lapsena paimensin karjaa ja tallinsillalla kesäiltoina istuin ja luin katkismusta tai raamattua. Niin ovat vuodet haihtuneet kuin sumu ja pian kolkuttaa kuolema ovellemme. Minulla ei suinkaan ole valittamista enempää kuin veljillänikään Erkillä ja Kustaalla. Jumala on armossaan runsaasti siunannut käsialamme. Niinkuin ehkä olette kuulleet, olen minä nyt kolmatta vuotta ollut rovastina Rantamaan seurakunnassa, joka on yksi maan suurimpia, vanhin poikani on hänkin jo kirkkoherrana ja nuorin pojistani on vasta nimitetty apulaisekseni. Myöskin veljeni, Erkki ja Kustaa, ovat hyvin menestyneet. Mutta kyllin jo näistä kaikista, sillä toivon pian suusanallisesti saavani jutella kanssanne siellä Paavolan vanhassa pirtissä, missä niin monet yöt lapsena vetelin suloisia unia penkillä tai uunin pankolla vaari-vainajan kanssa, sirkan siritellessä nurkassa. Olemme nimittäin me veljekset kaikki kolme päättäneet käydä katsomassa syntymäkotia ja vanhempiemme hautoja. Kun siitä juuri tänä jouluna tulee tasan viisikymmentä vuotta, kun Paavolasta läksimme, olemme päättäneet saapua sinne itse joulun aattona ja viipyä molemmat joulunpyhät. Toivomme, ettei teillä, hyvät omaiset, ole mitään sitä vastaan. Pyydämme, ettette meidän tähtemme näe vaivaa. Arvaan, että piiraita paistetaan ja puuroa keitetään niinkuin ennenkin ja että kultaisesta kylvystä riittää vieraallekin. Arvaan, että kuusikin tuodaan pirttiin lastenlasten iloksi. Siitäpä sitä sitten riittää jouluiloa meillekin, jotka lapsensydämellä lähestymme isämme ja äitimme kotia. Kyytihevosista pidämme itse huolen. Toivomme saavamme viettää jouluyön pirtissä niinkuin ennen muinoin. Vanhetessaan ihminen ikävöi lapsuutensa huolettomille tienoille niinkuin tähkä kypsyessään painuu juurtaan kohti. Toivossa, ettemme sukulaisillemme tuota häiriötä pyynnöllämme, saavumme siis Paavolaan jouluaattona. Lähettäen monet terveiset ja toivottaen Herran rauhaa veljenpoikanne A.F.S. Paavola." Häiriötä, sitäpä rovastin kirje vasta tuottikin. Mattilan emännän kehuskellessa kunniaa, mikä piti tapahtuman talolle, päättelivät vanhukset, että panevat rovastille menemään kirjeen, jossa kieltävät herroja tulemasta tällaisiin pieniin paikkoihin joulunvietolle. Mattilan emäntä lupasi pitää huolen kaikesta, tulla leipomaan piiraat, toimittaa kotiin kuusen, lähettää luomaan auki tien vaari- ja muori vainajien haudoille, tädin ei tarvinnut surra mitään, olihan suuri kunnia koko pitäjän silmissä, että sellaiset herrat kuin asessööri, tirehtööri ja rovasti olivat Paavolan poikia ja tulisivat setäänsä ja tätiänsä tervehtimään. — Tulkoot vain, sanoi isäntä, — kylmillään tapaavat talon. Vai olisin minä velvollinen odottamaan heitä täällä niinkuin mikäkin pahantekijä lautamiehiä. — Vai vielä piiraat ja puurot ja ehkä pahnatkin, pauhasi emäntä. — Ei tule mitään, ei tule mitään! Kirje pannaan menemään, että pysykööt siellä missä ovat olleet viisikymmentä vuotta. Oli heistä tarpeeksi harmia silloin, kun he kakaroina peuhasivat tässä jaloissa! — Kukas sen sellaisen kirjeen panee menemään? kysyi Mattilan Miina. — Sinä, kukas muu. Osaavathan lapset teillä selvää kirjoitusta. — Ja meidän lapset menisivät tekemään sellaista! Ne on käyneet koulut ja tietävät mitä merkitsevät tirehtöörit ja asessöörit. Vanha Paavola kirosi, ettei hän välitä pipeistä eikä papeista. Kenelläkään ei ole asiaa hänelle, vaikka tulisivat omat pojat, niin hän kääntäisi ne portilta takaisin. Kyllä hän nämäkin herrat tietää. Ne on saaneet vihiä siitä, että tukkiyhtiöt kyselevät Paavolaa, ja toivovat nyt joitakin vanhoja perintöosia. Tietenkään ei heillä ole mitään saamista. Ja jos olisikin ollut, niin ne on jo vanhentuneita, kun ei niitä viiteenkymmeneen vuoteen ole haettu. On hän ennenvanhaan käynyt käräjiä siksi paljon, että hän lain tuntee. Kylmillään ne suuret herrat Paavolan tapaavat, kun saapuvat joulua viettämään. Veisatkoon sitten se maanmainittu messupappi, niinkuin ennen muinoin poikasena, että raikuu pirtti. Ei elävää torakkaakaan suurten herrain pidä tavata Paavolassa! Ja pahasti nauroi isäntä kirjeen kuultuaan. Mutta oudosti se sentään oli vaikuttanut vanhuksien koko olemukseen. Oli kuin jotkut kaukaiset kaiut heidän sielujensa pohjalla olisivat havahtuneet pitkästä unesta ja alkaneet soida. Jonkin päivän he murjottivat niin vaiti, että olisi luullut heidän mykistyneen. Vähitellen he alkoivat puhua, ensin vain jonkin sanan päivässä, sitten joitakin lauseita ja vihdoin he puhuivat yölläkin, syytellen toisiaan. — Tulevat vaatimaan takaisin tätä Paavolaa. — Todistakoot, todistakoot. Vaari on kuollut, seppä on kuollut, kaikki ovat kuolleet, jotka voisivat jotakin meitä vastaan todistaa. — Kyllä ovat menestyneet maailmassa nämä Antti- ja Maija-vainajien lapset. Mikähän siinä on, etteivät meidän pojat? Ei ilonpäivää heistä ole ollut. — Mitä se puhumisesta paranee. — Ja vielä kirjoittaa rovasti lapsenlapsista, jotka mukamas leikkisivät joulukuusen ympärillä... — Älä siinä itke... — Enhän minä ole vuosikausiin itkenytkään... Kunhan eivät vaatisi tilille siitäkin koivikosta, joka oli tässä ennen, se oli korea koivikko... — Pitäisi päästä niiden tukkiherrain puheille, jos saisi talon myydyksi ennenkuin tulevat nämä turilaat — en paremmin sano. — Voi, voi, missähän ne viettävät joulua meidänkin pojat... — Jollet siitä lakkaa, niin saat tästä halosta. Varmasti tulevat vaatimaan takaisin Paavolaa. Pitäisi tavata jotakin lakimiestäkin. Vaikka kyllä se niin on, että laki viidessäkymmenessä vuodessa vanhenee, jollei aikoinaan ole valvottu. — Jospa toimittavat meidät vielä linnaan siitä, että otimme heiltä talon. — Heidän oikeutensa on vanhentunut. — Mutta jos sattuisimme samaan vankilaan poikain kanssa. Jos sattuisivat istumaan elinkautisina. — Sinun syytäsi tämä on kaikki tyynni. — Minunko syytäni? Minäkös heiltä talon vein ja lehmät ja hevoset, yksinpä heidän isävainajansa kirkkovaatteetkin...? — Mutta kukas heidät ajoi lumihankeen jouluaattona viisikymmentä vuotta sitten — häh? — Sinä riidan nostit! Muistele vain: tämä rovasti, tämä Antti se veisasi ja sillä oli niin korea ääni, että kelpasikin kuunnella. Niillä oli kaikilla niin koreat äänet, niinkuin oli niillä vainajillakin. Oli päästy saunasta pirttiin, silloin sinä sanoit niin rumasti tälle Antille. Kyllä minä sanatkin muistan, sanonkos...! — Mutta sinä heidät tuvasta pihalle ajoit, käskit sikoläättiin viettämään joulua — eikös se niin ollut? — Mikäs hätä sikoläätissä sitten olisi ollut. Olen minä itsekin kerran ollut jouluyön sikoläätissä, kun isävainajani humalapäissään salpasi sinne meidät kaikki lapset.. — Sinulla olikin isä sellainen juopporenttu. Tässä Paavolan suvussa on aina ollut parempia ihmisiä... — Niinkuin ne meidänkin pojat. Varkaita ne on ja murhamiehiä. Voi yhtäkaikki...! — Ja itkemisestä se sitten paranee. Olisit antanut veli-vainajani orpolapsille edes leipäpalan mukaan... Yöt päivät kiduttivat vanhukset itseään ja toisiaan puoli vuosisataa vanhoilla muistoilla. Jouluaatto läheni heitä kuin viimeisen tuomion päivä. * * * * * Kun vihdoin joulun pehmoisessa hämärässä kaksi rekeä ajoi Paavolan pihamaalle, seisoivat he pyhävaatteissaan hiljaisina ja äänettöminä pirtin ikkunoissa, kuunnellen kulkusia. Pirtti oli siistittynä käynyt ikäänkuin entistään suuremmaksi, vaikka kuusikin puolestaan otti tilaa. Kun rievut ruuduista olivat otetut pois, oli oudon valoisaakin. Matalista ikkunoista näkyi kolmelta seinältä metsää ja lunta, tuntui siltä kuin pirtti kuusineen olisi kuulunut samaan metsään. Mattilan emäntä niiaili portailla suurille herroille ja selitti, että isäntä ja emäntä jo ovat vanhat... se on heille suuri kunnia, että niin korkeat herrat tulevat näihin pieniin paikkoihin... Kyllä he elävät ja ovat kotosalla, pirtissä taitavat ollakin. Hän, niin, hän on emännän sisarentytär, hän on Mattilan emäntä, taitaa tulla sinne viisi näitä uusia virstoja, ei ole koskaan oikein mitattu sitä tietä. Ja heillä on siellä Mattilassa suuremmat paikat niin että jos herrat tahtoisivat niinkuin tulla sinne joulua viettämään, niin olisi kaikin puolin mukavaa. Tätä Paavolaa kun kysyvät tukkiyhtiöt, niin ei ole enää palvelijoita eikä paljon karjaakaan. — Kiitoksia paljon, mutta kyllä me jäämme tänne syntymäkotiimme, kun kerran olemme sitä varten tulleet. Katsokaas veljekset, täällä ovat lovet jäljellä ovenpielessä! Rovasti se oli joka puhui, vanhukset tunsivat pirttiin asti hänen heleän, selvän äänensä. Antin äänen, eikä yksin poika-Antin, vaan isä-Antinkin, hänen, joka kuudettakymmentä vuotta jo oli maannut haudassa! Emännän huulet vapisivat, isännän kasvot olivat käyneet kovin kalpeiksi. Sisarentytär tuli touhuten ovesta ja kuiskasi nopeaan: — Eivät ne tule Mattilaan, täällä tahtovat olla, teitä kysyvät, eivät ole suuttuneita, vaan kovin hyvänlaisia. Ovenpieltä tarkastavat ja mittailevat pituuttaan vanhojen merkkien mukaan, tuntevat joka merkin minkä isä on pannut ja minkä äiti. Kovin niillä on komeat turkit... — Eivätkö ole suuttuneita? pääsi emännältä. Neljä iloista ihmistä tuli pirttiin, kolme vanhaa ja yksi nuori. Vanhat paljastivat päänsä ikäänkuin olisivat astuneet kirkkoon ja jäivät ovensuuhun katselemaan niinkuin eivät milloinkaan olisi nähneet mitään niin merkillistä kuin tämä pirtti. He hymyilivät, huudahtelivat, naurahtelivat, pyyhkivät silmiään ja ilostuivat joka asiasta. Kaikki oli niinkuin ennen, he eivät vain olleet muistaneet, että pirtti oli näin suuri ja näin matala. Vanha muuri oli paikoillaan, aivan samanlaisena, ainoastaan paljon mustempana, ja portaat, jotka veivät ylös, aivan samat! Niistä oli lapsena ollut niin vaikea päästä... Ja orret katossa olivat samat... Ja seinäkaappi! Tuossa seisoi äidin rukki! Ja penkit olivat tutut... Oliko nähty komeampia penkkejä! — No mutta tuossahan ovat isäntä ja emäntäkin — on jo vähän hämärää —, Jumalan rauha teille, setä ja emäntä. Ohhoh, olettepa te vanhentuneet. Mutta kas, kas, eikös emännällä ole yllä vanha tuttu rippipuku ja eikös tämä ole se esiliina, johon kerran riipaistiin omenoita pappilan puutarhasta, taimmaisista puista, salaa, kun oltiin kirjoituttamassa ripille... Ja ihanhan isännällä on kuin isävainajan juhlapuku, muutenkin olette niin hänen näköisensä... On se taas mukavaa tavata... Ihmeelliset ovat Herran tiet. Rovastilla oli kyyneleet silmissä, kun hän kätteli sukulaisiaan. — Vieläköhän täällä nurkassa on se luuta, josta aina otettiin varvut, kun minun piti saada selkääni! sanoi asessori nauraen. Hän oli niin leikkisä mies. Isäntä katseli kulmiensa alta herrojen mutkiin. Pilkkanaanko he heitä pitivät, kun tuolla tavalla kaivelivat joka nurkan? Vai tahtoivatko he naurun ja leikkipuheen varjossa tutkia missä kunnossa talo oli ja miten paljon heidän piti siitä pyytää? Miten sen asian mahtoikaan olla — mahtoikohan laki vanheta viidessäkymmenessä vuodessa? Taitaisi vain olla parasta toisen kerran panna nämä samaiset Paavolan pojat menemään hankeen jouluaattona. Isännältä oli kuitenkin tänään oudosti sanomisen kurssi poissa. Hän ei koko tässä tuvassa tuntenut olevansa kotona, olivat sen niin pesseet ja kolunneet. Se oli kai sitten sitä "lapsen mieltä", mistä rovasti oli kirjoittanut, tuo istuskeleminen penkillä ja ihmetteleminen ja muisteleminen mitä siinä milloinkin tehtiin. "Tuossa oli äidin jakkara, siinä hän aina kuori potaatteja... Tuossa istui isä ja luki saarnan — vieläköhän se vanha postilla on jäljellä?... Tästä orresta riippui kehto, siinä me kaikki aikoinamme lepäsimme, äiti kiikutti kehrätessään... Ja leipäsalot ovat aivan samassa paikassa kuin ennenkin — silloin oli vain niin harvoin selvää viljaa... Muistatteko kun sekin sydänmaan vaimo tuli tänne — se oli vähää ennen joulua —, se tunki lapsineen muurin kupeelle, se laahautui sinne nelinryömin, ne söivät meidän käsistämme perunan kuoretkin, aamulla oli kerjäläisäiti kuolleena. Ne olivat kovia aikoja... Vieläköhän se on jäljellä se suuri huhmari, missä meilläkin survottiin pettua?" Emäntä innostui vastailemaan vieraiden kysymyksiin. Kaiketi ne kaikki olivat jäljellä, sekä jakkarat että huhmarit ja raamatut, ei niitä täältä mihinkään oltu kuljetettu, tuolla puodissa olivat viinapannutkin, se Miina niitä tässä juuri joulun alla oli uhannut myydä kuparisepälle kaupunkiin. Vihdoin emäntä kysyi, eivätkö herrat tietäneet pojista mitään, heidän pojistaan, joista ei viiteen vuoteen ollut kuulunut mitään. Heitäkin oli kolme — yhdeksästä lapsesta olivat nämä kolme jääneet eloon, nuorin, Lauri, kääntyi juhannuksesta kolmannelle kymmenelle. Mitäpä herrat olisivat tietäneet, mutta he lupasivat koettaa ottaa heistä selvää ja äiti pyyhki jo silmiään ikäänkuin olisi saanut heiltä terveisiä. Tirehtöörin poika, se nuoriherra joka oli mukana, keksittiin olevan heidän Laurinsa näköinen, ja tosiaanhan hän olikin, kuinka lieneekin ollut, ja hän kävi maanviljelyskoulua. Tälle nuorelleherralle näytettiin kaikkea, hän ei koskaan ollut käynyt tällaisessa metsänkorvessa, hän oli nähnyt savupirtinkin vain kuvissa. Emäntä pyyhkieli silmiään ja alkoi kantaa pöytään jouluruokia. Kun herrat olivat aikansa nauraneet ja muistelleet, kävivät he hiljaisiksi. Astellessaan saunaan pysähtyivät he pihamaalle, silmäilivät luhistuvia aittoja, etsivät katseillaan tuttuja kiviä ja kuuntelivat loputtomien metsien huokausta lähestyvässä jouluyössä. Taisivat kaivata koivikkoakin. Isäntä oli mennyt ikkunan ääreen, minne he olivat jättäneet kauluksensa ja muut irralliset kapineensa, ja punnitsi kädessään rovastin kultakelloa, koettaen ottaa kynnellään auki kantta. Olipa siinä kelloa, miten paljon lieneekään maksanut, ei olisi pitänyt himoita lisää tätä maallista tavaraa, oli sitä riittämiin asti, sen kyllä näistäkin pikkukapistuksista näki. Sille maanviljelyskoululaiselle kaiketi ne tätä Paavolaa tahtoivat. Mutta kyllä oli se laki vanhentunut, mikä siihen olisi auttanut. Kun velka vanheni kymmenessä vuodessa, niin kai se talon omistusoikeus toki viidessäkymmenessä! Yhä vain seisoivat herrat pihamaalla. Tuskin kymmentä askelta he olivat ehtineet kaivon kohdalta vaateaitan kohdalle. Siinä sitä ihmeteltiin ruumislautaa katonrajassa ja kaiketi taas muisteltiin, ketkä sillä olivat levänneet. Olihan siinä kaupungin herroille katselemista. Ja tuokin nuoriherra luuli itsestään tulevan maanmiehen, kun noin suu auki töllisteli joka paikkaa. Isäntä tarkasteli tihruisen lampun valossa pientä kauluksennappia ja koetti saada selvää, oliko sekin kultaa, kun herrat vihdoinkin kumarsivat päänsä sisään saunan ovesta. Siinä sitä kaiketi taas ihmettelemistä — musta sauna se oli. — Sinne jäivät, toimitti emäntä, — tahtoivat olla yksinään. Ihmettelivät vain kuinka pieni sauna oli, sitten olivat ihan hiljakseen. — Kyllä sinä nyt syötät ja hyppäät, sanoi isäntä, — mutta mitäs sitten, kun ajavat meidät mäelle. Kyllä sen pian kuulet. — Taisi tulla tehdyksi heille vääryyttä. — Vai vääryyttä — oikeus ja laki itse määräsi minut holhoojaksi. Pidä sinä suusi kiinni. — Mutta minä ajoin lumihankeen jouluaattona enkä antanut leipäpalaakaan mukaan... Isäntä vaikeni. * * * * * Illalla kaikui Paavolan pirtissä veisuu kuin parhaimmassakin kirkossa. Talonväet eivät olleet vuosikausiin kuulleet virttä ja rovastin mahtava ääni tunki luihin ja ytimiin asti. Työlästä siinä oli taistella vastaan. Emäntä itki niin että hänen piipattava hyttysenäänensä yhtämittaa katkeili ja isännänkin täytyi jo vetäistä hihallaan nenäänsä. Tihruisen lampun ja sammuvan hiilloksen valossa istuivat sukulaiset viidenkymmenen vuoden eron jälkeen yhdessä. Nuoriherra, jolla ei ollut muistoja siltä ajalta, haukotteli, oikaisihe pahnoille permannolla ja nukkui. Tuli hiljainen yö. Vieraat olivat tuvassa ja vanhukset kamarissaan. Isäntä asteli sukkasillaan pitkin permantoa ja tarkasteli kitupiikki kädessä rakoja siltapalkkien välillä. Varmaan näkyi, että palkkeja oli liikuteltu. Jos herrat yhtäkkiä tulisivat, kysyisivät rahoja, vaatisivat nähdäkseen kirstun, ja kun eivät löytäisi sieltä mitään, tarkastaisivat uuninnurkat ja nostaisivat lattiapalkkeja! Ettei hän kuitenkin vienyt rahoja talliin tai aittaan! Herrat tuvassa eivät nukkuneet. Selvästi siellä liikuttiin. Valokin näkyi pimeään porstuaan. Kuului ryskettä ja pauketta. Isäntä lakkasi vartioimasta aarteitaan ja kuunteli. Etteiväthän vain polttaisi koko taloa. Vanhan Paavolan kädet vapisivat. — Pysy sinä paikoillasi ja katso, ettei kukaan mene lattian alle, sihisi hän vaimolleen. — Älä sammuta lamppua, rukoili emäntä. — Ja vielä tässä öljyä polttamaan... Isäntä kompuroi halko kädessä läpi pimeän porstuan tuvan ovelle. Siinä hän kuunteli. Tuntui siltä kuin olisi naurettu, tai kukaties itketty. Hän raotti ovea ja näki heleän pystyvalkean valossa jotakin valkoista. Naurettiin todella, tai itkettiin. Isäntä astui sisään halko kädessä. Hänen silmänsä sattui olkiläjään: vanhat herrat istuivat piirissä ja nauroivat, tai lienevätkö itkeneet. Nuoriherra nukkui. Hän oli niin Lauri pojan näköinen, että halko kolahti maahan isännän kädestä. Yövaatteissaan kyyröttävät herrat katsahtivat oljiltaan vanhukseen. Silloin isäntä uudestaan koppasi halon käteensä, hänen silmänsä verestivät ja ääni vapisi: — Oletteko te tulleet tänne taloa polttamaan vai murhaamaan minua ja emäntää vai mitä te täältä haette? Menkää pois, taloa ei anneta teille, saatte mennä Mattilaan, siellä on suuremmat paikat ja koulunkäyneet lapset... Isännän ääni oli alentumistaan alentunut. Vanha rovasti nousi. — Vai aikoo isäntä toisen kerran ajaa meidät jouluaattona syntymäkodistamme talvipakkaseen. — Toisessa talossa on suurille herroille suuremmat paikat... — Emme ole tulleet hakemaan suuria paikkoja, vaan syntymäkotia. Halko kolahti nurkkaan. — Me olemme tässä olleet pienellä metsästyksellä, sanoi asessori leikillisesti, — vaikka hyvin huonolla menestyksellä. Emme ole nytkään turvassa: katosta tippuu lakkaamatta. Asessori purskahti nauruun. Mutta rovasti alkoi vakavana astella edestakaisin lattialla, sitten hän pukeutui ja kutsui isännän lisäksi emännän pirttiin. Ja istuen heidän rinnallaan penkillä, hän puhui heille lempeästi. — Olemme, me veljekset, lapsenmielellä lähestyneet tätä lapsuudenkotia emmekä suinkaan vihamielisissä aikeissa. Tarkoituksemme ei ole ollut tulla pyytämään sitä mikä oikeudella meille kuuluu, nimittäin tätä Paavolan taloa, vaan ainoastaan saada viettää täällä pyhä yö ja sitä seuraavat pyhät päivät. Tänä yönä kuitenkin, taistellessamme kutsumattomien vieraiden kanssa, tai ehkäpä oikeammin sanoen pirtin alkuasukkaiden kanssa, jotka pitivät meitä tungettelijoina, on mieleemme johtunut, että pitäisi pelastaa tämä syntymäkoti joutumasta vieraihin käsiin. Ja kun Kustaalla on poika, joka haluaa maamieheksi niin... Isäntä liikahti levottomasti ja odotti suunvuoroa. — Isäntä aikoo sanoa, että tämän olette arvannut, että juuri tämän perustuksella kutsuitte meitä äsken ryöväreiksi ja murhamiehiksi... — Antti hoi, huudahti asessori, — täytyypä myöntää, että olemme olleet murhatyössä, vaikka huonolla menestyksellä... — Tarkoituksemme, jatkoi rovasti, — on kuitenkin ollut rahalla ja hinnalla saada ostaa tämä talo, ja teille, setä ja emäntä, tietenkin turvaamme asunnon ja elannon kuolinpäiväänne. Kaiken jouluyötä valaisi pystyvalkean loimu hankea Paavolan pirtinakkunoiden alla. Sukulaiset kävivät läpi puolen vuosisadan vanhoja muistojaan ja selvittelivät välejään. Kuului siinä vuoronperään vanhan Paavolan kiukkuinen vetoaminen lakiin, rovastin opettavaiset ja lempeät nuhteet, asessorin leikkipuhe, tirehtöörin viisaat huomautukset ja emännän itku. Mutta kun kukko, joka oli viety navettaan, tässä maanpakolaisuudessaan korotti äänensä ja ilmoitti jouluaamun koittaneen, sykki sukulaisten rinnassa kuin yksi sydän. Nyt tuppasi vuorostaan vanhaa Paavolaa itkettämään. Rovasti uhkasi ottaa hänet rekeen rinnalleen ajaessaan joulukirkkoon. Emäntä puolestaan vuoroin nauroi, vuoroin pyyhki kyyneliään. Hän ei ollut nauranut vuosikausiin ja nyt lupasi asessori kustantaa hänet kaupunkiin tervehtimään rouvaansa ja näkemään junaa. Kun nuoriherra heräsi oljillaan, sanottiin hänelle: — Mitäs sinä sanot, jos saat joululahjaksi tämän Paavolan talon? Niin, niin, sinä saat sellaisen joululahjan. Näytä vain, että sinusta tulee mies ja että teet siitä mallitalon. Nuoriherra hieroi silmiään ja katseli hämmästyneenä ympärilleen. Hän nähtävästi ei muistanut missä oli. — Kuinka tämä nuoriherra onkin niin meidän Laurin näköinen! huokaili Paavolan muori. Odotettiin herrojen kyytimiehiä. Asetettiin palavat lamput ikkunoihin. Milloin kuului virren sävel pirtistä, milloin pihamaalta, milloin portilta. Ensimmäisten kirkkomiesten kulkuset lähenivät jo hiljaa helisten kylästä. — Eipä olekaan moniin jouluaamuihin ollut valkeaa Paavolan pirtin ikkunoissa, sanoi isäntä. Muori oli keittänyt kahvit ja puheli pojistaan. Rovasti lupasi uudelleen ottaa heistä selvää, Jumalan avulla. Sitten hän veisasi virrenvärssyn niin että seinät tärisivät. Yhtäkkiä hän kääntyi veljenpoikansa puoleen ja lausui: — Sinä olet tänä jouluna, rakas lapsi, saanut kalliin lahjan: isiesi kodin. Tuskin vielä aavistat mitä tämä lahja sisältää. Mutta tahdon kuitenkin samalla antaa sinulle opetuksen, joka ainakin minulle on ollut paras perintö lapsuuteni kodista ja josta saan kiittää kaikkea menestystäni maailmassa. Kuulkaa kaikki, sillä kertomukseni sitä ansaitsee. Jouluyönä viisikymmentä vuotta sitten, kun minä ynnä veljeni ja sisareni vilusta väristen kyyrötimme heinäladossa maantien laidassa, odotellen aamunkoittoa ja kirkkomiehiä, nukahdin minä pieneksi hetkeksi ja näin ihmeellisen unen. Olin olevinani pieni lapsi ja nukkuvinani kehdossa. Silloin tuli äiti luokseni puettuna valkoisiin vaatteisiin, niinkuin olimme nähneet hänet arkussa, pani kätensä päälaelleni ja sanoi: "älä pelkää, lapseni, ei hiuskaan putoa päästäsi ilman Jumalan tahtoa. Vihaa valhetta ja pysy totuudessa, se opetus on perintösi syntymäkodista, jos sitä noudatat, käy sinun hyvin." Minä heräsin, äiti oli poissa. Rovasti vaikeni, kaikki muutkin olivat ääneti. Muorin nyyhkytys kuului väkivaltaisena läpi hiljaisuuden. Vihdoin alkoi kulkusten helinä sekaantua pirtin hiljaisuuteen. Oli aika lähteä joulukirkkoon. ALIINA KUKKURI JA KAARLO SUONPERÄ Nyt kohta kymmenen vuotta olivat Aliina Kukkuri ja Kaarlo Suonperä katselleet toisiaan — eikä siitä vain ollut syntynyt valmista. Pitäjä oli jo aivan tuskastunut tähän kihlaukseen, josta ei tullut mitään. Kun pulska nuori pehtori kymmenen vuotta sitten saapui Kukkuriin, pidettiin aivan selvänä, ettei ylpeä Aliina jaksaisi vastustaa hänen kauneuttaan, ja toiselta puolen, ettei pehtori saattaisi seisoa vastaan Kukkurin taloa ja Aliinan rahoja, vaikk'ei Aliina itse ollutkaan kaunis ja vaikka hän oli koko joukon vanhempi pehtoria. He nyt olivat kuin toisiaan varten luodut! Aliina tarvitsi miehistä apua, olihan se nähty millä lailla hän oli taloa asunut ne kolme vuotta, jotka Kukkuri isännän kuoleman jälkeen oli ollut ilman pehtoria, ja Kaarlo Suonperä taas tarvitsi taloa. Oma talo — toki se oli jokaisen nuoren maanviljelijän lopullinen pyrkimys. Sitä parempi sitten mitä aikaisemmin pääsi siihen käsiksi. Ja Kukkuri, sehän oli siinä nyt aivan kämmenellä — lääniä kuin Ameriikan aarnioissa! Kuin omaa työtään näyttikin nuori pehtori tekevän. Hänen ikkunoissaan syttyi ensinnä talviaamuina tuli ja hän se illoin viimeisenä kierteli talon piiriä, kintereillään Vahti, Aliinan koira. Aliinan kamarissa heilahtelivat uutimet. Ikkuna oli hänen näkötorninsa, siitä pani hän kaikki merkille, sekä sen mitä tapahtui kotona että sen mikä tapahtui kylällä ja maantiellä. Pitäjällä taas tiedettiin tarkkaan Kukkurin asiat. Ulla, Kukkurin sairas tytär, joka vain kepin varassa liikkui kotosalla, hänkin kuului kovin toimittavan Aliinaa Suonperälle. Pehtori oli näet voittanut hänet sillä, että silloin tällöin vei hänet hevosella kirkkoon. Ulla oli tyytyväinen niin vähään, Aliina oli vaativaisempi. Sopi, kuten sanottu, tähän Suonperään vain tyytyä. Alussa näyttikin kaikki käyvän hyvin. Ankara Aliina ikäänkuin nöyrtyi ja nuorentui. Hän laski ompeluseurassa leikkiä Raunilan emännän käsityöstä, joka ei milloinkaan tahtonut valmistua, Raunilan emäntä kun ei ollut mikään käsityöihminen. Pitäjän naiset kuulivat ensi kerran Aliinan nauravan, hänen levittäessään auki sen vaivaisen lapsenpaidan, jota Raunilan emäntä koko vuoden oli ompeluseuroissa hypistellyt. Ja Aliina nauroi niin, että raikui — tietenkin tämä tapahtui silloin, kun ei emäntä itse ollut saapuvilla. Suonperä oli opettanut Aliinan nauramaan! Tiedettiin Aliinan nykyään käyvän hartaasti navetassa ja tallissa. Kun pehtori toi varsat jaloittelemaan takapihalle, seisoi Aliina aitan portailla ja pilkkosi leipää. Siihen pehtori sitten talutti ne saamaan osansa. Uusi elämä oli kerrassaan pehtorin mukana alkanut Kukkurissa. Kerran sattui ruustinna kirkonmäellä näkemään, kuinka neiti Kukkuri ja pehtori tervehtivät toisiaan — yhdessä eivät he koskaan saapuneet kirkkoon, nähtävästi varovaisuuden vuoksi heidän tulollaan aina oli noin kymmenen minuutin väli. Hymyiltiin ja puhuttiin vasikasta, joka oli pantu juomaan Aliinan-päiviä varten. Aliinan-päivien vasikanpaistit olivat kuuluisat kautta monen pitäjän ja siitä Aliina siinä kirkonmäelläkin huomautti pehtorille, ettei pitänyt kitsastella: täysimaitoa piti antaa vain. Ja hänellä oli vielä omat salaisuutensa, joiden kautta hän sai ne Aliinan-päivän vasikanpaistit niin maukkaiksi, että "kielensä oli niellä", kun niitä söi, niinkuin tohtorin oli tapana sanoa. Tohtori piti hyvästä ruuasta ja oli leikkisä. Hänellä oli tapana paastota kaksi päivää ennen neiti Kukkurin nimipäiväkemuja ja sairastaa toiset kaksi niiden jälkeen. Niin kerrottiin leikillä, eikä se niin pelkkää leikkiä ollutkaan. Mutta sen ymmärsi, että Aliinalle jo nimipäivien suuren maineen vuoksi oli tärkeää saada vasikanpaisti kunnolliseksi — ja muutenkin oli vieraanvaraisuus aina kuulunut talon tapoihin, aina oli portviiniäkin kotosalla, sekä kalliimpaa että halvempaa lajia. Ruustinna likeni ystävällisenä ja uteliaana nuoria ja urkki leikillisesti neiti Kukkurin salaisuutta: mitä hän teki, kun se vasikanliha tuli niin makeaa? Ruustinna tiesi, ettei Aliina ilmaisisi salaisuuttaan, hän oli sitä monet vuodet turhaan kysynyt. Tällä kertaa hänelle oli yhdentekevä koko vasikanpaistisalaisuus — hän halusi tietää nuorenparin sydämensalaisuutta! Suuri oli sentähden hänen hämmästyksensä, kun Aliina hymähti, avasi suunsa ja sanoi: — Se on niin, tavallaan, että koko salaisuus on siinä, että panee maidon joukkoon kananmunan... Niin, aina vain kananmunan, kun vasikka juo. Se on sille niin mieluista ruokaa, että se oikein kieli kippurassa korjaa munan siitä lämpimän maidon päältä... tavallaan. Aliina naurahti ja näytti kädellään, miten vasikan kieli kiertyi ottamaan munaa. Jaa-ah, jaa-ah, vai munia... Ja siihen aikaan vuotta, juuri joulun jälkeen. Ruustinna päivitteli ja huojutti päätään. Hyvä, ettei hän vahingossa onnitellut. Ihan oli onnentoivotus luiskahtamaisillaan hänen kieleltään, niin varma hän nyt oli kihlauksesta. Ja saarnan aikana hän päätteli, että hänen silkkipukunsa oli uusittava häihin. Niistä tulisi tietysti suuret häät, kaksi-, kolmesataa henkeä — kuinkas muuten! Ei kestänyt kauan ennenkuin muutkin pitäjän naiset suunnittelivat pukuasioitaan lukuunottaen Kukkurin suuret häät. Niin rakastunut oli jo Aliina, että hän lörpötteli maailmalle ainoan salaisuutensa, salaisuuden nimipäiväpaisteistaan! Sekä Aliina että pehtori olivat kyllä itsekin alunpitäen huomanneet asiain tilan. Heidän makuuhuoneidensa ikkunat olivat vastapäätä toisiaan, toisen uudessa rivissä, toisen vanhassa, ahdas pihamaa vain välissä. Uutimen takaa seurasivat he toinen toistensa liikkeitä. He panivat merkille milloin toinen tuli ja meni, milloin aamulla sytytti tulta, milloin illalla sammutti valon. He tiesivät milloin heille tuli joku vieras tai muu asiamies, he huomasivat heti, milloin heidän yllään oli jotakin uutta. Suonperä osti vihreän huopahatun — oikein kauniin ja muodikkaan. Aliina läksi paikalla kirkonkylän suurimpaan kauppapuotiin kysymään sukkalankaa ja otti samalla selkoa naisten hattujen hinnoista. Sivumennen hän kysyi miesten hattujen hintoja. Ohhoh, vai viisitoista maksoivat tuollaiset vihreät. Olipa niillä hintaa, eivätkö vain liene olleet arat auringonpaisteelle. Tavallaan. Suonperä oli ostanut uuden kravatin, heleän sinisen, hyvin kauniin. Nuorisoseuran iltamassa Aliina näki sen toisesta päästä salia toiseen. Ei missään kauppapuodissa kirkonkylässä ollut sellaista. Suonperä hankki itselleen lyhyen vihreän takin, samanlaisen, jommoinen tohtorilla oli. Oli hänellä makua, Kaarlo Suonperällä, tavallaan, sitä ei voinut kieltää. Kyllähän hän pukimiensa puolesta olisi menetellyt, herran näköinen hän oli, ei yhdestäkään kirkonkylän herrasta hän jäänyt jäljelle, tavallaan, ei Saariholman herroistakaan, jotka kävivät joka vuosi ulkomailla. Olisipa hän vain ollut... edes... edes agronomi! Se oli sentään jokin arvo, mutta pehtori! Aliina päristeli sieraimiaan niinkuin eläin, joka on vienyt kuononsa ruohojen läheisyyteen, jotka eivät kelpaa syötäviksi. Jos rupeaisi kutsumaan Suonperää isännöitsijäksi? Mutta mitäpä se siitä paranisi! Miksei hän ollut keksinyt yksintein, alusta alkaen, kutsuttaa häntä agronomiksi, silloinpa hän olisi ollut agronomi. Agronomiksipa oli kutsuttu sitäkin sälliä, joka täällä toissavuonna mahtaili pitäjällä, aukaisi linjoja ihmisten pihamaiden läpi ja kaadatti komeat puut, jos ne sattuivat hänen linjojensa tielle. Juoda se herra osasi ja yhtä toista muutakin. Tutkintoja ei hän suinkaan ollut suorittanut, ja agronomiksi kutsuttiin. Tämä Kaarlo oli toki käynyt maanviljelyskoulut ja meijerikoulut ja — monenlaisia todistuksia kotelossa vain oli ollut, silloin kun hän haki Kukkuriin. Ja hyvät numerot niissä oli ollut, sanoi Anttikin, lankomies, joka kävi läpi paperit. Ja kaikenlaisiin luottamustoimiin oli Suonperää käytetty, niinkuin siihenkin toverikunnan puheenjohtajantoimeen, eikä suinkaan siihen tyhmintä valittu. Tyhmää oli ollut, ettei Suonperää oltu ruvettu kutsumaan agronomiksi. Antin syytä se oli, Antti oli sanonut, että on parasta kutsua pehtoriksi vain, ettei ala liiaksi mahtailla. Aliina oli ajatellut "isännöitsijää", mutta siihen oli Miina-sisaren mies, se lanko, sanonut, että paras olla varovainen — luulee vielä yhtäkkiä pääsevänsä isännäksi. Aliina muisti ikänsä mitä hän vastasi: "eihän tuo toki sellainen metsäläinen liene, ettei tiedä Kukkurin isäntien aina lähteneen sieltä ylimmästä päästä..." Kutsuttakoon häntä vain vaikkapa voudiksi. Ja nyt he asuivat siinä vastakkain, Kukkurin omistaja ja hänen pehtorinsa. Aliina tunsi hänen askeleensa, ne olivat aina niin toimeliaat. Aliina näki hänen hetkeksi pysähtyvän ovenpieleen puhdistamaan saappaitaan ennenkuin astui sisään, näki hänen tarttuvan kaljatuoppiin pöydällään, juovan syvään ja taasen päästävän tuopin pöydälle. Huonostipa se Annastiina hoiti kukat hänen ikkunallaan, joitakin vaivaisia runkoja siellä vain häämötti. Ja pitipä tehdä sahtiakin joskus... ja rievää kakkoa. Raunilan Emma oli saanut maisterin, vaikka hänellä olikin äiti, joka ei osannut neuloa lapsenpaitaa. Kauniita käsitöitä toki oli Kukkurissa, jos mitä uusia malleja tuli lehtienkin mukana, niin heti ne neulottiin, sellaista mallia ei toki ollut, jota ei Aliina olisi osannut neuloa. Viimein oli ollut kovin kaunis kirjoituspöytämatto — vihreä oksa ja siinä linnunpesä. Olikohan Kaarlolla kirjoituspöytämattoa? Täytyipä tiedustella Annastiinalta. Kaarlo! Kummallisesti ajatukset kulkivat. Joskus tuli sanotuksi Kaarloksi. Kaarlo Konsta oli hänen koko nimensä, hän kirjoitti sen K.K. Suonperä. Kalosseissa oli K.S. Ne olivat hyvät uudet kalossit, Aliina oli huomannut ne nuorisoseuran talolla viimein iltamassa. Päällystakissa oli suuri silkillä ommeltu kilpi, jossa niinikään oli K.S. Olikohan pehtorilla sisarta? Morsian sen kai oli tehnyt. Naiset olivat niin hulluja. Naimisiin oli sellainen kiire, ja mitäpä siitä sitten tuli muuta kuin onnettomuutta. Murheeseenpa äiti-vainajakin oli ennen aikojaan kuollut — isä joi, mitäs muuta. Äiti oli kai aikoinaan tarkoittanut jotakin toista, hänet pakotettiin tälle. Ja siinähän tuo oli mennyt. Kuka sen olisi taannut, että se köyhä mies, jota hän muka piti niin kauniina, oli sen parempi. Oma valta silloin oli, kun oli yksin. Tavallaan. — Neiti tulisi katsomaan varsoja! kuului pihamaalta ääni, joka soi suloisena kuin kiusaajan ääni. — Virma... Putte... Suleima... tse-tse tänne... Emäntä tuo leipää... Tshe-tse-tse... no, ei saa... soh-soh-soh... Sillä lailla pehtori soitteli kuin huilua, astellessaan pitkin pihaa, juoksi varsojen kanssa kilpaa, suojeli Aliinaa, etteivät ne päässeet potkimaan ja toi ne vihdoin, otsaharjasta taluttaen, Aliinan eteen. Soh-soh-soh, ihan olivat kädet syödä. Aliina nauroi, pisteli leivänpalasia niin nopeaan kuin jaksoi hevosten huulten väliin ja ihmetteli Vahtia, että sillekin nyt kelpasi leipä. — Tuosta se tulee juoksija tuosta Suleimasta. Kerrassa juoksija. Siinä hevosessa sitä on mallia! Niin sillä pitää olla muodot ja suhteet kuin ihmisen ajatus... soh-soh-soh... Eläinlääkärikin sanoi... no-no-no, ei saa, ei saa! Kerrassa hyvämallinen hevonen. Aliina nosti silmänsä ja näki muijain kasvoja kaikissa ikkunoissa. Olivatkin nuo työväenasunnot niin pahasti kaikki talon piirissä! Annastiina tuli pehtorinrakennuksen portaille. Aliinasta tuntui, että hän nauroi. Ei ikimaailmassa sitä saataisi sanoa, että Kukkurin tytär sulhasten puutteessa nai pehtorinsa! Suonperä jäi ihmeissään katsomaan emäntänsä jälkeen. Tuossa tuo laiha kuikka mennä piiperteli pihan poikki. Mikä ihme häneen lensi? Juuri seisottiin kaikessa ystävyydessä ja hymyilyäkin teki ankara suu, kun yhtäkkiä huulet menevät suppuun, pää keikahtaa ja hän tyrkkäisee Suleiman menemään niin että jollei olisi väkevänpuoleinen hevosenalku, niin lentäisi kellarinseinään. Kerrassa. Soh-soh-soh, Suleimaaa... ei, ei tule allekirjoittaneelle naimakauppoja tästä talosta. Ottakoon vain isännän sieltä yläpäästä, niinkuin kuuluu uhanneen. Niinhän se tämä neiti on ruma ja kalvas kuin kuolema. Kerrassa. Vanha... ja pahansisuinen ja totinen... Kerrassa. Per... ihan tulee kiroussanoja huulille, kun häntä ajattelee, vaikka äiti-vainaja ne leimasi niin suureksi synniksi. Eikä hänestä mitään kunnollista emäntääkään tule, tästä neiti Kukkurista. Niitä hienompia käsitöitäänhän hän vain tekee ja syöttää pitäjäiäisille nimipäiväpaisteja. Per... Väkisinkin tässä tulee jumalanpilkkaajaksi. Ei, parasta ruveta ajattelemaan taloa ja katsella pitäjän tyttöjä. Kerrassa. Helkkari sentään, hän menee ja ottaa Siivikkalan Elsan. Talo ei ole pienempi Kukkuria, mutta Elsa on tähän... tähän Kukkurin neitiin verrattuna niinkuin punaposkinen omena potaatinmukulaan. Kerrassa. Tosin Siivikkalassa oli paljon lapsia. Olisipa ollut terve tämä Kukkurin Ulla-tytär. Se se oli luonteva ihminen ja kauniskin oli. Kerrottiin isäntä-vainajan humalapäissään potkaisseen hänet lapsena vaivaiseksi. Ulla tuli äitiinsä, tämä Aliina isäänsä. Aliina kiusasi varmasti sisartaan. No Vahti, tshe-tshe... Saariholman Akseli-herra katselee tätä Elsaa, Elsa on liiaksi koulunkäynyt näin vasta-alkavalle maanviljelijälle. Mutta jos kuitenkin luonnistaisi. Hyvä talo tämä sentään on tämä Kukkurikin... per... ja kuinka vanhanaikaisesti sitä on asuttu... Kerrassa. Ei vielä moneen vuoteen auta ajatella omaa taloa, täytyy vasta koota... Mutta Elsaa voi ruveta kaartamaan ja totuttelemaan. Kerrassa. "Saa sen linnun lentävänkin, kun taitavasti pyytää..." Kaarlo Suonperällä ei ollut ääntä eikä korvaa, mutta nyt hän lauloi, otsatukasta kuljettaen nuoria hevosia talliin. Aliina Kukkurin ja Kaarlo Suonperän seurustelu oli tämän jälkeen kylmää ja arvokasta. — Ei tuota tuollaista viitsi katsella, sanoi Aliina sisarelleen, joka kiikkutuolissa luki Lähetyssanomia. — Kyllä se on parasta, että ensi syksystä otetaan toinen. Ottaa samalla agronomin, niin väkikin tottelee paremmin. — Mistäs sinä nyt suutuit...? sanoi Ulla. — En mistään, vastasi Aliina. — Muuten vain. — Tuliko teille eilen riita mistä? — Ja jo nyt vielä. Minä nyt rupeaisin riitelemään alaisteni kanssa. Isäkin aina sanoi, että mars maailmalle, mutta riitelemään ei hän rupea alaistensa kanssa. Ulla vaikeni. Aliina laski pisteitä käsityössään. Jalallaan työnsi hän silloin tällöin pois Vahtia, joka kärtti leipää kahvitarjottimelta. Kello tikutti, kellastunut lehti sireenipensaassa ikkunan alla räpytti ruutuun. Koira vinkui rukoilevasti. Ulla alkoi: — Kuningas siellä... mitenkä tämä sanottaneekaan tämä nimi... mustien maassa, sellaisessa ihmissyöjien heimossa, oli kutsunut puheilleen veli Parmasen ja tahtonut tietää... — Vahti sinä! kivahti Aliina, — menetkös siitä. Saat mennä pihalle, koska kerran noin tulet tupakalta. Pysy järjestään siellä toisella puolella, koska olet ruvennut siellä asustelemaan. Kuka sen aina päästääkin sisälle. — Mitenkä se nyt sitten niin tulee tupakalle? sanoi Ulla. — Eihän pehtori polta. — Polttaa vainen! Ja polttakoon. Niinkuin savupiippu hän tupruttaa. — Mutta eihän hän tullessaan... "Minä niin vähän viljelen tupakkaa" — muistan kuinka hän itse sen sanoi. Tuossa istui, missä sinä nyt. Aliina kimmahti ylös. — Lienee istunut... ja sanonut... en minä muista. Nyt ainakin polttaa. Ja polttakoon. En minä häntä kiellä. Ei hän tässä talossa tule pitkäaikaiseksi. Ulla huokasi hiljaa. Kello tikutti. Kuiva lehti rapisi rautuun. Yksi ainoa lehti oli jäänyt koko pensaaseen. — Niin, se oli se kuningas tahtonut lähempiä tietoja evankeeliumista ja käskenyt kastattaa lempipuolisonsa... Ulkoa kuului askelia. Aliinan mielessä oli yksi ainoa ajatus: että Kaarlo tulisi jollekin asialle. Kahvikin vielä oli tuossa kuumana. Mutta ne olivat vieraita kylältä. Istuttiin. Puhuttiin. Naisilla oli mukanaan lista: koottiin rahaa joululahjaksi opettaja Lampolalle, joka oli toiminut pitäjällä viisikolmatta vuotta. Oli päätetty antaa uushopeiset kirjoitustelineet. Aliina merkitsi listaan viisi markkaa omasta puolestaan ja kaksi markkaa Ullan puolesta. Mahtaisiko voida tavata pehtoria — kyllä hänenkin pitää antaa. — Kai sinä Aliina pyydät, olkoon vain tämä lista täällä. — En minä, sanoi Aliina jyrkästi. — Se on niin saita koko mies. Palkkaakin korotti tässä syksyllä... Olen niin katunut, etten antanut koko miehen mennä... Naiset kuuntelivat silmät suurina päässä. Vai sillä kannalla asiat nyt olivatkin. Vai sillä lailla... — Ei, en minä, jatkoi Aliina. — Mutta se kyllä on sopivaa, että häntä verotetaan pitäjän tarkoituksiin niinkuin muitakin. Sopii hänen vain panna viisi markkaa. Tavallaan. — Lähetetään Siivikkalan Elsa pyytämään! keksivät naiset. — Häneltä ei hän kiellä. — No niin, sanoi Aliina ja hänen kalpeat huulensa menivät hymyyn, — sehän sopii mainiosti. Kerrassa. Kerrassa! — No "kerrassa"! panivat naiset perässä, matkien Suonperän puhetapaa. — Eilen iltamassahan he niin rakkaasti tanssivat yhdessä. Aina vain otettiin piiriin Elsa! Kävi kuin humahdus läpi kirkonkylän: Aliina Kukkuri ja Kaarlo Suonperä ovat vihoin! Hyvästi vain Kukkurin suuret häät. Niin luulivat nuoret itsekin. Laulujuhlilla tapasi Aliina Juutin Fransin, joka oli Kukkurin emäntä-vainajan vanhaa sukua. Fransi oli joutunut leskeksi, lapset olivat kaikki jo aikaihmisiä. Tämä isäntä oli sieltä kaikkein ylimmästä päästä, korkeammalta ei Aliina voinut toivoa. Hän huomasi heti paikalla, ravintolassa, kun isäntä sanoi, että "Aliina ottaa nyt vain niitä lohivoileipiä niin paljon kuin haluttaa, kyllä minä maksan", mikä hänellä oli mielessä. Mitä pehtori nyt sanoo? johtui heti hänen ajatuksiinsa. Nyt voi herra Kaarlo Suonperä päästä hoitelemaan Siivikkalan raha-asioita, siinä rakkauden sivussa. Ja ne eivät olekaan parhaita hoidettavia, niin ne nyt ovat sekaisin. Mutta onhan Elsa kaunis... ja nuori... ja koulunkäynyt! Kuuluu sanoneen Suonperä, että hän on niinkuin punaposkinen omena. Olkoon vain vaikkapa hedelmä hyvän- ja pahantiedon omenapuusta. Sopii poimia — ja nauttia terveydekseen, velkoineen päivineen. Juutin isäntä saapui Kukkuriin mahtavalla liinaharjallaan. Kaikki kiilsi ja välkkyi. Aliina oli teettänyt heleänvihreän puvun, hän kimmelteli kuin suuri koppakuoriainen, liikkuessaan isännän kanssa pihamailla ja vainioilla. Isäntä kehui viljelyksiä, pidettävä mies tuntui tämä pehtori olevan kaikin puolin. Aliina odotti hetkeä, jolloin he tapaisivat pehtorin, hänen piti olla suolla, jota kuokittiin. Huolimatta helteestä ja pitkästä matkasta kuljetti Aliina vieraansa suolle. Hyvä suo se oli, mutta pehtoria ei näkynyt. Hetkiseksi Aliinan sydän riemuitsi: koskipas mieheen kuitenkin, kun ei saanut näyttäydyttyä! Mutta pian häntä alkoi harmittaa. Illalla kun isäntä oli saunassa, sanoi Ulla sisarelleen: — Mukava mies se on tuo Fransi, iloinen ja ystävällinen. Mutta saatko sinä pois mielestäsi sen toisen? — Kenen toisen? tiuskaisi Aliina. — Kuka minulla on ollut mielessäni? Ethän sinä vain ajattele sitä Siivikkalan sulhasmiestä? Johan minä nyt olisin hullu... Aliina lähetti noutamaan pehtoria juomaan teetä. Vieras halusi jutella hänen kanssaan. Pehtori ei ollut kotona. Aamulla vihdoin koitti Aliinalle kaivattu hetki. Pehtori asteli pihan poikki ja seisoi hänen edessään. — Onpas hän kalpea, ajatteli Suonperä, Aliinan nähdessään, — ihanhan hän on maan värinen. Aliina puolestaan näki nyt Juutin isännän ja Kaarlo Suonperän rinnan. Salissa juoden kahvia keskustelivat he. Sitten astelivat he rinnan pihan poikki, pysähtyivät tuontuostakin puhelemaan ja käänsivät kasvonsa Aliinan ikkunoita kohti aivan kuin näyttääkseen itseään. Sanalla se on sanottu mikä oli erotus heidän välillään: toinen oli nuori, toinen vanha. Heistä näkyi tulleen hyvät ystävät. Kun vieras oli mennyt ja Aliina riisui heleän vihreää pukuaan, sanoi Ulla: — Et sinä koskaan saa häntä mielestäsi. Aliina läiskäytti kaapinoven kiinni eikä puhunut mitään. * * * * * Kaksi päivää olivat Kaarlo Suonperä ja Elsa Siivikkala hengittäneet samaa ilmaa, nimittäin istuneet samassa salissa, kuunnellen samoja esitelmiä ja puheita, hengittäneet samaa ruuantuoksua samojen suurten ruokapöytien ääressä ja kierrelleet samaa näyttelykenttää, sen karjakatoksia ja karsinoita, sen erilaisia näyttelypaviljonkeja. Kahdenkeskenoloon ei tietenkään ollut ilmaantunut tilaisuutta, mutta he olivat aikaa tunteneet yhteenkuuluvaisuutensa ja itsestään oli ollut selvää, että Suonperä tarjosi Elsalle ateriat ja kahvit, Elsan kiivaista vastaväittelyistä huolimatta. Tähän väittelyyn menikin miltei koko heidän yhdessäolonsa. Elsa tahtoi itse maksaa, mutta Suonperä ei antanut. Joutuessaan yhteen jonkun karjakarsinan ääressä, oli heillä yllinkyllin puhumista näytteille pannuista eläimistä. Opettavaisia ovat tällaiset maanviljelysnäyttelyt. Kerrassa. Elsalla oli yllään vuoroin valkoinen puku, vuoroin vaaleansininen. Suonperä osti hänelle hopeisen soljen, joka maksoi viisi markkaa. Hän päätti, että hän huomenna kosii... vaikka mistä hän keksii senverran aikaa, että he saavat olla kahden. Kerrassa. Kun tuuli löyhytteli Elsan vaatteita ja hänen tanakka vartalonsa tuli näkyviin, kohisi veri nuoren miehen päässä ja vaivoin hän hillitsi itsensä, ettei temmannut tyttöä käsivarsiinsa. Juuri ennenkuin käsityöpaviljonki suljettiin, osti hän Elsalle uutimet, joista Elsa piti. Niistä meni kaksitoista markkaa. Elsa kiitti ja moitti, nauroi ja kyyneltyi. Ääneti he astelivat ravintolatupaa kohden, lahjauutimet Suonperän kainalossa. — Kuinka hyvä te olette minulle, sanoi Elsa äkkiä ja ojensi kätensä. Suonperä tarttui siihen. Vavahdus kävi heidän molempien lävitse. Nythän sen voisi sanoa, huomasi mies: ei ketään ole lähettyvillä. Mutta eihän sitä saata näin äkkiä. Huomenna hän oli päättänyt sen tehdä ja huomenna hän sen tekee. Hän otti uudinkäärön kainalostaan. — Sidotaan paremmin, sanoi hän. Ja sitten he yhdessä alkoivat kietoa paperia kankaan ympärille. Paperi repesi. He nauroivat. Mikäpä niitä oli kantaa näkyvissä ‒ kauniit uutimet! Kerrassa. Kun Suonperän piti maksaa illallinen, huomasi hän äkkiä, että täytyi ryhtyä rikkomaan sataa markkaa. Ja samalla hänelle oudosti selveni, kuinka hirveän paljon rahaa häneltä oli mennyt. Tämän sadanmarkanhan hän oli ottanut mukaan vain varmuuden vuoksi, ei ollut mitenkään tarkoitus sitä käyttää. Ei kerrassa. Yhdeksänkymmentäkolme markkaa kuusikymmentä penniä hänellä oli ollut, sillä hän oli aikonut saada itselleen pukukankaankin näyttelystä. Ja kaikki oli mennyt kuin tuuleen. Mitenkä se oli mennytkään? Hän alkoi laskea. Ei ollut tullut pannuksi kirjaankaan. Käsittämätöntä kerrassa. Elsa, joka istui pitkällä, pihkaisella, höyläämättömällä laudalla hänen rinnallaan, taipui ottamaan maasta uutimia, jotka olivat pudonneet. Siinä oli uutimissa kaksitoista markkaa heti paikalla, huomasi Suonperä. Niin, ja rinnassa oli tytöllä viisi markkaa — solki. Se tekee seitsemäntoista. Juhlapäivälliset kahdelta hengeltä kolme markkaa... aamiaiset kaksi markkaa... illalliset kaksi markkaa... limonaadit! Naiset ne ovat, jotka vievät. Kerrassa. Sellaista on seurustella naisten kanssa! — Nyt minä maksan, virkkoi Elsa äkkiä hänen vierellään ja oli samassa rientänyt puoliväliin salia. — Antakaa nyt, tämän kerran. Suonperä piteli häntä lujasti, miltei vihamielisesti, ranteesta. Olikohan tuo jotakin huomannut? Elsan kasvoilla oli tumma puna, totisesti hän oli huomannut jotakin! Suonperä koetti hymyillä. — Ei se sovi... Ja hän työnsi tytön syrjään ja astui kassalle sadan markan seteli kädessä. Senjälkeen ei heillä ollut mitään sanottavaa toisilleen. Koitti seuraavan päivän aamu. Hämmästyneinä tapasivat Suonperä ja Elsa toisensa asemalla, toisella kädessä matkalaukku, toisella suuri hatturasia. — Vai niin, jokos nyt kotiin? sanoi toinen. — Eikös teidänkin pitänyt olla iltaan asti? sanoi toinen. — Minä siellä vähän väsyin. — Eihän niissä kortteeripaikoissa tule nukuttua. He istuivat vastapäätä toisiaan täpötäydessä kolmannen luokan tupakkavaunussa. Koko matkustajajoukko tuli maanviljelysnäyttelystä ja kaikki puhelivat keskenään ikäänkuin olisivat olleet yhtä perhettä. Elsalta ja Suonperältä olivat puheenainekset loppuneet. Elsa varjeli vaaleita kenkiään ja helmojaan. Joku humalainen nuorukainen tuli ja istuutui Suonperän polvelle. Hänet talutettiin asemasillalle. Yhdellä asemalla meni Elsa ostamaan limonaadia. Suonperä katseli vaununikkunasta ja kiitteli hengissä onneaan, ettei toki enää tarvinnut maksaa. Siitä se oli hyvä se Aliina, ettei hänen seurassaan raha kulunut. Kerrassa. Ei viittä penniä liikaa ollut häneltä, Suonperältä, kulunut niillä laulujuhlilla, joilla he Aliinan kanssa olivat yhdessä. Ei kerrassa. Eräänä kauniina lauantai-iltana syyskesällä huusi Ulla rappusiltaan pehtorille, että hän huomenna niin mielellään menisi kirkkoon. Ja sillä parin kilometrin pituisella matkalla, mikä Kukkurin talosta oli kirkolle läpi kirkonkylän, syntyi Ullan ja pehtorin välillä keskustelu: — Mitäs te, sanoi Ulla... — Puhuisitte suoraan Aliinalle... Teistä hän pitää... ettekä te kuitenkaan toista ota. Ette te toisistanne pääse eroon. — No mitäs perhanaa hän sitten aina kääntää asian toisaanne päin, kun minä rupean puhumaan! tulistui Suonperä. — Milloin hän sanoo, että myy talon, milloin että vuokraa... ja kehoittaa minua vain hakemaan taloa muualta. Enhän minä näin suureen taloon pääse kiinni. Ihan hän pitää pilkkanaan... — Älkää nyt... älkää nyt... Itkee hän illoin teidän takianne. Sängyssäänkin nyyhkyttää. Eipähän ottanut Juutin isäntää... eikä ota muitakaan. Ei pidä välittää, vaikka hän vastustaa. Sydämessään hän on myötä. — Aliina ei enää ole mikään nuori. — Hän on tullut viisi vuotta vanhemmaksi sill'aikaa kuin te olette häntä katsellut. * * * * * Mutta vuodet yhä kuluivat. Aliina Kukkuri ja hänen pehtorinsa katselivat yhä toisiaan pihan poikki ja miettivät asiaa. Kun toinen lähestyi, niin toinen eteni. Pitäjä seurasi jännityksellä asioiden kehitystä ja teki sananparsia nuorenparin kustannuksella. "Sujuu kuin Suonperän naimakaupat", sanottiin. "Lujalle ottaa kuin Kukkurin tyttären rakkaus", sanottiin. Jonkin kerran ilmestyi vielä jokin mahtava isäntä Aliinan näköpiiriin. Koreita nuoria tyttöjä tuli Suonperän tielle useampiakin. Aivan viime hetkessä huomasi Aliina aina, että ihminen yksinään kuitenkin on omassa vapaudessaan, ja Suonperä keksi aina kauniissa tyttölapsissa jonkin vian, joka teki, että hän peräytyi. Joka kevätkesästä päätti Aliina sanoa irti pehtorin ja hiukan myöhemmin hän kuitenkin pyysi häntä. Pitäjä väsyi ja pitäjä suuttui, pitäjä nauroi ja pitäjä vähitellen tottui tähän kihlaukseen, josta ei tullut mitään. Aliinan hampaita särki. Hänen piti lähteä kaupunkiin parannukselle. Hän viipyi monta kuukautta. Hän mieltyi kaupunkiin. Hän oleskeli siellä talvisin eri otteissa, sekä ennen että jälkeen joulun. Ulla piti emännyyttä. Oli se parempi kuin ei mikään. Kesäisin Aliina kävi kylpylaitoksissa. Hän päätti nyt todenteolla myydä Kukkurin. Vahinko, ettei Suonperä päässyt kiinni niin suureen taloon. Hän haki taloja. Jonkin verran pienempiä kuin Kukkuri. Mutta ei pieniä, sillä hän oli jo tottunut suureen taloon. Hän haki hyvää taloa. Ja halpaa. Se ei saanut olla kauppatalo. Kun olisi ollut sellainen talo, jonka entiset omistajat antoivat puoli-ilmaiseksi vain saadakseen sen hyviin käsiin. Hyviin käsiin tämä talo olisi tullut, sen Kaarlo Suonperä tiesi. Mutta tuollaista taloa oli vaikea löytää. Tai oikeastaan sellaisia omistajia. Useamman kerran oli kauppa kuitenkin jo tekeillä — viime tingassa tuli jokin este. Kukkurin kaupoista ei niistäkään tullut mitään, vaikka katselijoita kävi niin, että niistä oli todellinen vastus. Pehtori aivan hermostui, kun aina oli kyydittäviä herroja, laivaan tai asemalle, keskellä kiireisintä työaikaa. Hän oli koonnut pienen pääoman ja päätteli, että kymmentä vuotta kauempaa ei hän ole Kukkurissa, kymmenen vuotta parhainta elämäänsä hän jo on antanut vieraalle. Tänä vuonna hänen täytyy saada oma talo ja myöskin tähän taloon emäntä. Hän haki taloja kuin kuumeessa. Hylly hänen huoneessaan oli täynnä asioitsijoiden luetteloja, muita kirjoja ei hän enää avannut. Sanomalehdistä haki hän vain ilmoituksia, joiden otsikkona oli: "hyvä maanviljelystalo", tai "vanha herraskartano", tai "erinomainen metsätila". Lauantain ja sunnuntain hän miltei säännöllisesti oli matkoilla. Hänen täytyi kuin täytyikin nyt saada talo ja päästä naimisiin. Hän laiminlöi Kukkurin hoidon, pitäjällä siitä puhuttiin ja työväki sen tunsi ennen kaikkea. Onneksi oli neiti poissa, uhkasi tulla kotiin vasta juhannukseksi. Tänä kohtalokkaana keväänä näki Suonperä laulujuhlilla nuoren tytön, joka kauneudellaan ja vilkkaudellaan herätti yleistä huomiota. Hän täytti kaikki vaatimukset mitä nuorella miehellä saattaa olla tulevaan morsiameen nähden. Paitsi kauneuttaan ja nuoruuttaan omisti tyttö suuren perinnön. Suonperä liittyi siihen ihailijoiden parveen, joka aina seurasi kaunotarta. Anna-Marja Lauro oli hänen nimensä. Antti Niemelä, Suonperän toveri maanviljelyskoulusta, esitti heidät. Niemelä oli kaunottaren orpana, se sopi erittäin hyvin. Monta tuntia koleaa, kosteaa yötä istuivat ystävykset kortteerimökkinsä portailla ja puhelivat Anna-Marja Laurosta, hänen kotitalostaan ja omaisistaan. Tuomi raukka portaiden edustalla kukki, mutta ei jaksanut tuoksua, niin kylmä oli. Nämä laulujuhlat olivatkin järjestetyt kovin varhain. Niemelä toimitti serkkunsa ja Suonperän rinnan kuuntelemaan juhlapuhetta. Tyttö oli kiireestä kantapäähän valkoisissa, kengätkin olivat valkoiset. Häntä paleli. Suonperä tarjosi hänelle päällystakkinsa ja lämmitti häntä. "Uhrata kaikki isänmaan alttarille... Kun muinaiset kreikkalaiset läksivät sotaan... Varmaan on meidän edessämme pitkiä pimeitä päiviä, jolloin meiltä kysytään..." Innostuneesta juhlapuheesta kuulivat nuoret vain irtonaisia lauseita. Lauta, jolla he istuivat, oli niin notkea, että se vaipui syvälle joka kerta, kun joku liikahti. Sitten se oli pihkainen. Alkoi hiljaa sataa. Suonperä kääri takkinsa tiukempaan tytön ympärille ja nosti sateenvarjonsa. Kun juhlapuhe oli loppunut, pyrki Anna-Marja pois. Suonperä saattoi hänet, onnettomuudeksi asui hän ihan lähellä juhlakenttää, joten ei seurustelemisesta tullut mitään. Aivan juhannuksen edellä vei Niemelä ystävänsä Lauron taloon. Sinne mentiin sekä junalla että laivalla, maamatkan suorittivat miehet polkupyörillä. Suonperää pelotti. Anna-Marjan orpanan täytyi tehdä kaikkensa rohkaistakseen häntä. Tyttö on kuitenkin liian hieno... eikä huoli, päätteli Suonperä. — Huolii, jos osaat ottaa. — Saa sen linnun lentävänkin, jos taitavasti pyytää! lauloi Suonperä ja koetti rauhoittua. Talo oli kaunis ja pappa ja mamma kohteliaita. Mamma katosi kyökin puolelle ja pappa tuli näyttämään viljelyksiä. Anna-Marja oli vaaleanpunaisissa vaatteissa, hän riitaantui heti orpanansa kanssa, jostakin turhasta, ja löi häntä, leikillä tietysti, esiliinallaan. Hän otti kissanpojan syliinsä ja kuljetti sitä mukanaan navettaan ja talliin. Ennen illallista toimitti orpana Suonperän katsomaan Anna-Marjan valokuva-albumia ja kuvakortteja. Nuoret olivat kahden huoneessa. Anna-Marja nimitteli tuttaviensa nimiä. Istuen sohvalla Suonperän rinnalla kävi tyttö yhtäkkiä kiinni hänen kellonperiinsä ja rupesi kyselemään luokkamerkkejä, jotka riippuivat vitjoissa. Suonperään teki oudon arveluttavan vaikutuksen. Aivanhan tyttö käyttäytyi kuin he jo olisivat olleet kihloissa. Kerrassa. Suonperä vetäytyi kunnioittavasti loitommalle. Anna-Marja tuli perässä, etsi sormillaan kellon hänen, liivintaskustaan, veti sen esille ja katsoi mitä se oli. Sitten hän nouti piirongilta oman kellonsa ja asetti sen käymään Suonperän kellon mukaan. Se olikin kaksi tuntia ja viisi minuuttia edellä. Suonperä ei ymmärtänyt mitään, hän säikähti. Säikähti kerrassa. Hän teki nopeasti sen johtopäätöksen, että he Niemelän kanssa vielä voisivat ehtiä laivaan, ja nousi hakeakseen Niemelää. Ei, ei mitenkään saanut vielä lähteä! Ei ikinä isä päästäisi ennenkuin olisi katsottu suoviljelykset ja... Mutta Suonperä muisteli, kuin pelastuksekseen, että juhannus oli kovin lähellä, neiti Kukkurin piti tulla kotiin juhannukseksi, hän ei ollut edes käskenyt lähettää vastaankaan... Silloin Anna-Marja nauraen ilmoitti, että hän oli kätkenyt herra Suonperän hatun — ei minnekään hän voisi matkustaa ilman hänen suostumustaan! Hikihelmet nousivat Suonperän otsalle. Hän töytäsi ulos, löysi Niemelän puutarhasta ja vei hänet syrjään. — Liiaksi on lapsellinen, kuiskasi hän. — Ei tule naimakaupoista mitään, ei kerrassa. Lähdetään nopeasti menemään, niin ehditään laivaan. Minä rukoilen sinua! Orpana nauroi. Ehei, ei sitä toki niin! Ja hän johdatti Suonperän lehtimajaan — sireenimaja se olikin ja keskellä kukoistustaan olivat jättiläiskokoiset sireenit — ja puhui hänelle järkeä. Nuori oli Anna-Marja, nuori ja iloinen — juuri sellaistahan jokainen mies halusi. Hetken perästä tuli lehtimajan pöydälle teetarjotin ja Niemelä alkoi huudella Anna-Marjaa. Suonperä kauhistui... Per... oliko mies hullu...! Ja orpana sai aikaan, että Anna-Marja Lauro ja Kaarlo Suonperä olivat kahden sireenimajassa. — No? sanoi tyttö nauraen. — No? vastasi Suonperä tuskissaan. — Ei mitään minun puoleltani. Kerrassa. Jaa, kyllä sentään: se minun hattuni... Suonperä pyyhki hikeä otsaltaan. — Se ei ole mikään asia. Teidän ystävänne sanoi, että teillä on minulle asiaa. — Ei mitään. Ei kerrassa mitään. Niin, muuta kuin se hattu. — Vai ei muuta. Eikö todella mitään? — Ei kerrassa. — Miksi te sitten tulitte tänne Lauroon? Suonperä punastui. — Niin... hm... muuten vain... Niinkuin mennään vieraisiin. Laivalle tulee jo kiire... Kerrassa nopeasti... ja hauskasti on aika kulunut... On ollut niin paljon katseltavaa. — Pihkaa ja pieniä kiviä...! sanoi Anna-Marja ja otti jotakin pensaista selkänsä takana. — Tiedättekös te, virkkoi hän hetken perästä ja hänen hienopintaiset kasvonsa olivat yhtenä hymynä, — te tulitte minua kosimaan. Ja minä olisin teidät ottanut, sillä te olette kaunis mies ja... isä sanoo, että olette hyvä maanviljelijä... ja muutenkin siivo... ja minä olin vähän niinkuin pikiintynyt teihin. Mutta nyt en minä teistä huolikaan, sillä te olette saamaton kuin mikäkin... kinnas... tallukka... Eikä teistä huoli kukaan muukaan nuori tyttö. Kukkurin neiti on teille juuri omansa. Ottakaa te hänet. Hän on tarpeeksi tasaantunut. Tuossa saatte hattunne! Anna-Marjo Lauro hypähti varpailleen ja painoi hatun herra Suonperän päähän ennenkuin tämä oli ehtinyt hievahtaakaan. Olipa siinä saarnaa! Kerrassa. Ja se oli tullut viattoman miehen hartioille kuin rankkasade ennenkuin hän ehti hakea suojaa. Hän kiitti onneaan kun istui polkupyöränsä selässä, matkalla laivaan, ja pudotti ajaessaan monet perhanat ystävälleen, joka oli toimittanut hänelle niin lapsellista tyttöä. Ei ikinä hän ollut sellaista nähnyt. Mikä hän oikein oli? Kunnon tyttö hän oli, iloinen vain ja nuori, vakuutteli Niemelä suuttuneena. — Ei ne ole sinua varten. Ota sinä se vanhapiika sieltä Kukkurista... — Per... Kerrassa... Per... Ääneti ajoivat ystävät läpi kesäisen yön laivasillalle, taluttivat polkupyörät kannelle ja asettuivat herrain saliin. Pian kuorsasivat he kukin kulmassaan plyyshisohvaa. Viileä oli yö. Ja viileää oli tämä ystävyyskin. Kun Suonperä iltapäivällä yksinään ajoi alas ahdetta, missä metsän halkaisi Kukkurin raja, tuli hänen oudon hyvä olla. Mielikarvaus, mikä oli häntä kiusannut eilisillasta asti, meni pois ja tuntui siltä kuin hän olisi ollut lähenemässä turvapaikkaansa. Ei kai hän ikinä osta taloa mistään, eikä kai hän ikinä mene naimaan. Täällä Kukkurissa on vain... Siinä ajatuksessa oli kirvelevä onni... Aliina oli sillävälin tullut kotiin. Hänen vaatteitaan oli tuulettumassa nuoralla lehmusten alla. Jokin heleänvihreä ja toinen appelsiininkeltainen puku välähteli. Suonperän valtasi oudon kotoinen tunne. Samassa Aliina huomasikin hänet ikkunasta ja tuli portaille. He kättelivät kuistin edessä. Aliina oli vilkastunut ja nuortunut, niinkuin aina matkojen jälkeen. Vahti hyppeli hänen ympärillään kuin hulluna ilosta. Ei se ollut se Vahti, joka oli ollut kun Suonperä tuli, se oli kuollut, tämä oli jo kolmas. He astelivat kellarin nurkan ohitse puutarhaan. Aliinalla oli jotakin niin tärkeää puhuttavaa, ettei hän antanut pehtorin mennä edes muuttamaan matkavaatteita. — Niin, katsokaas, Suonperä, alkoi hän hymähdellen... Te tulette nyt olleeksi meillä kymmenen vuotta... Ja haette omaa taloa... Se on luonnollista. Tavallaan. Olette kai nytkin ollut katsomassa taloa... Jollei Suonperä ajelemisesta olisi ollut kuparinpunainen, olisi hän punastunut, sillä äänestä hän alkoi aavistaa, mitä hänen emäntänsä tarkoitti. — Minä taas, minä etsin ostajaa talolleni, jatkoi Aliina. — Kaarlo... Kaarlo! Aliina vaikeni ja loi katseensa maahan. Suonperä kouraisi niskaansa. Häntä suututti vimmatusti. Leikkikalunaan oli Aliina häntä pitänyt... — Perkele! sanoi hän yhtäkkiä vähääkään arastelematta. — Tuon te olisitte voinut sanoa aikaisemmin. Kerrassa. Nyt on teidän tukkanne harmaa ja minun... Perkele — en paremmin sano! Aliina tuijotti häneen nöyränä, pelästyneenä. — Kaarlo... Kuka nyt noin... — Tässä tulee jumalanpilkkaajaksi noiden naisten takia... — Kaarlo... Mutta onko nyt sitten myöhäistä? En koskaan ole nähnyt sinua tällaisena... näin miehekkäänä... näin käskevänä... — No niin... vai sillä lailla. No kerrassa... Vai sitä lajia pitää olla. Olen taitanut ollakin tallukka... kinnas... Suonperä nauroi pahasti. — Et ole minua koskaan kosinut. — Enkö minä ole...? — Et. — No kerrassa. Kyllä minä monta kertaa olen aikonut. Onkos asia nyt sitten sitä myöten selvä? Hetken he olivat vaiti ja miettivät. Sitten taittoi Aliina pensaasta punaisen ruusun ja pisti sen sulhasen napinläpeen. Suonperä huomasi, että pitää kai taittaa samanlainen ruusu. Hän etsi sille paikan Aliinan heleänsinisistä puseronlaskoksista. Eipä ollut niinkään tasaantunut tämä Aliinakaan: päänsä painoi pehtorin olkapäälle ja kiersi kätensä hänen niskansa ympärille. Suonperä alkoi jo joutua sen ahdistuksen valtaan mikä hänelle aina tuli ennen kihlauksen ja talonkaupan ratkaisemista. Mitä ihmettä... Kerrassa... jollan hän nyt oli ajautunut sellaiseen nuotanpohjaan, ettei siitä ikinä pääse... Kerrassa. Ei, ei, ei! hiki alkoi pisaroida otsalle... Hän kävi lujasti kiinni ranteeseen, joka lepäsi hänen niskallaan, päästäkseen pakoon. Mihin pulaan hän taasen oli joutunut! Mutta siinä hän yhtäkkiä muistikin, että Kukkurinhan hän nyt saa omakseen. Ja sitä kauppaa ei hän kadu. — Pannaankos sitten kihlailmoitus juhannuspäivän lehtiin? kuiskasi Aliina, pää hänen olkapäätään vasten. — Pannaan. Kerrassa. Nyt niistä naimayrityksistä sitten on kuin onkin päästy! Ja sulhanen hellitti kätensä morsiamensa ranteen ympäriltä ja kiersi sen hänen vyötäisilleen. — Ja nyt mennään sisään ja otetaan lasi portviiniä! hymyili morsian. MÄENPÄÄN PAULIINA Syrjärannan seurakunta oli taasen pitkästä aikaa joutunut pappisvaalien eteen. Kaikki oli tapahtunut laillisessa järjestyksessä: Piponius, kirkkoherra, pitäjän ainoa pappi oli kuollut, virka oli julistettu haettavaksi, ehdokkaat ja vaalipyhät olivat määrätyt. Uusi virkeys oli sekin vaalien lähestyessä tullut seurakuntaan, varsinkin oli virkeys huomattavissa Mäenpään emännässä Pauliinassa. Häneen etupäässä kääntyivät seurakuntalaisten katseet ja lienevät siellä kaukana kääntyneet kapitulin herrojenkin katseet, sillä tiedettiinhän se hengellisissä piireissä yleisesti, että Pauliina valitsi papit Syrjärantaan. Ei hänen toimiaan ollut tällä alalla sopinut moittia. Piponius oli ollut kunnon mies, ja kristitty, vaikk'ei Herra ollut suonut hänelle saarnalahjoja enempää kuin messuääntäkään. Mutta sittenpä syrjärantalaiset olivatkin saaneet pitää hänet, ei hän ollut hakenut pois niinkuin ne lahjakkaammat papit, jotka Pauliina aikaisemmin oli hyvällä ymmärryksellä ja kaikinpuolisella käsityksellä seurakunnalle katsonut. Kahden virstan päähän väitettiin kuuluneen, kun Silvenjus alttarilla messusi, että "Hee-e-rraa — olkoon — teidän kaa-anssanne". Kyliä oli Silvenjus saanut kaikinpuoleiset lahjat, mutta kulkupuheita ei hän ollut osannut välttää, poikamies kun oli, ja poishan hän pian haki ja suurituloiseen seurakuntaan pääsikin. Erinomainen hengenmies oli ollut Elias Hirvonen, mutta oli poloinen mennyt naimisiin naisen kanssa, joka enemmän muistutti villikissaa kuin pappilanrouvaa. Kun Hirvoset vapunpäivänä olivat muuttaneet Syrjärantaan, niin pastorska jo toukokuun lopulla hyökkäsi maantiellä, Paavilaisen puodin tienoilla, itse Pauliinan kimppuun ja vaati häntä tilille siitä, että hän olisi sanonut heidän, Hirvosten lapsista, että ne olivat kuin lapset Otjiikan-Pinkuessa. Saattoi Mäenpään emäntä kerskata tuttavuuksillaan Otjiikan-Pinkuessa ja Ovambo-maassa, koska hän aina pitkin kirkonmäkeä kerskasi silläkin, että hän oli Lähetyssanomien vanhin tilaaja näillä mailla, mutta pappilan lapsia ei tarvinnut tulla haukkumaan! Herra siunaa, vai että hän, Mäenpään Pauliina, olisi puhunut jotakin Otjiikan-Pinkuen lapsista! Toki hän aina piti nämä lähetysmaat siksi pyhinä, ettei sekoittanut niitä näihin maallisiin. Ja siksi toiseksi kuului pakanalapsista kasteen kautta tulevan niin hyviä kansalaisia taivaan valtakuntaan, että näistä valkoisista harvoin sellaisia sai. Niinkuin sen näki joskus pappienkin lapsista Ja Pauliina sanoi pastorskalle vielä senkin, ettei heitä, Hirvosia, olisi näillä maillakaan, jollei Pauliina olisi lyönyt pöytään kahtatuhatta ääntänsä. Ei ollut kastetulle ihmiselle kunniaksi, mitä kaikkea pastorska Pauliinalle sanoi. Hirvoset eivät tulleet Syrjärannassa pitkäikäisiksi. Ei suinkaan pastori Hirvonen missään voisi olla montakaan vuotta, rouva sen teki mahdottomaksi. Ja muuttaneetpa he olivatkin yhtä mittaa, olihan Pauliina sen kuullut, Mäenpää kun oli tienristeyksessä ja koko kulkeva kansa kun piti talon suurta pirttiä kortteeripaikkanaan. Tämä nykyaika tahtoi lukea kaikki lehdistä, kirjaviisautta se ajoi takaa. Pauliina ei pitänyt muita lehtiä kuin Lähetyssanomat, mutta hän kuuli matkamiehiltä kaikki uutiset, niinkuin murhatkin ja kuolemantapaukset. Ja matkustavien kautta kuuli hän kaikki uutiset pappis-alaltakin. Ne tarvittiin kaikki tarkkaan, kun tuli kysymys pappisvaaleista. Hukassapa olisikin oltu, jos olisi otettu pappi vain hänen vaalisaarnansa perustuksella. Vaalisaarnanhan saattoi valmistaa huonolahjaisempikin. Eikähän sitä tietänyt, kun nyt papinkin saarnatuolissa näki, minkämoisen ihmisen hän oli nainut. Mutta kun kaikesta otti selvän etukäteen, niin silloin ei joutunut pulaan. Kyllä Mäenpään Pauliinalla oli oikea järki ja tarkoitus näissä kirkollisissa asioissa. Eivät suotta pitäjäläiset häneen luottaneet. Tosin Syrjärantaan hiljan oli muuttanut muuan nuori isäntämies, Ratinen, ja hän näytti haluavan sekaantua joka asiaan. Ja niin hän nytkin kuului kehuskelevan Jokista, joka oli kolmannella vaalisijalla. Martti Jokinen, hän oli muka uuden ajan pappi, joka otti osaa nuortenkin harrastuksiin. Kaikissa tansseissa ja iltamissa nyt kerskailtiin, että siitä sitä saadaan oikein Syrjärannan profeetta. Mäenpään emäntää epäilytti jo ensi hetkestä pappi, jonka puolta Ratinen piti. Ja pian Mäenpään tupaan sattuikin matkamiehiä, jotka tiesivät mikä tämä Martti Jokinen oli miehiään. Sellainen se oli tanssiva pappi. Häissäkin kuului tanssineen kerran, pari, morsiamen kanssa, omaa rouvaansa sanottiin tanssittavan pappilan salissa, vaikk'ei vieraitakaan ollut. Nuori iloinen rouva hänellä oli. Johan Pauliina vähemmästäkin ymmärsi, ettei tällaisesta papista ollut Syrjärantaan. Jossakin kaupunkipaikassa sellainen saattoi mennä, koska tietysti sellaisellakin täytyi olla paikka ja leipä. Ymmärsivät sen syrjärantalaisetkin, ettei tanssiva pappi menestyisi täällä. Nyt oli siis valittava Oulaan kirkkoherran Eemeli Johanssonin ja Näsilän kappalaisen Heikki Tammilehdon välillä. Johanssoni kuului jo olevan vanhanpuoleinen — minkä vuoksi hän haki pois Oulaasta? Oulaan mies sattui parahiksi tulemaan Mäenpään tupaan tarjoamaan silakoita. Emäntä osti silakoita ja tarjosi vuorostaan miehelle kahvia. Kas, Johanssonilta oli rouva kuollut ja niin hän suri, ettei enää tahtonut jäädä asumaan samaan paikkaankaan. Ihan oli kirkkoherra surussaan ränstynyt. Saattoi sentään elpyäkin, kun pääsisi uuteen paikkaan. Jopahan häntä tässä elvyttämään, ajatteli Mäenpään emäntä. Ei mahtanut kristillisyys silloin olla oikealla tolalla, kun antoi surun sillä tavalla saada valtaa. Monta miestä sai Pauliina kahvittaa, ennenkuin pääsi Johanssonin lahjoista täysin selville. Mies parka taisi olla ihan ihmispelko, kun pyrki aina kauemmas junasta, niinkuin nyt Oulaasta Syrjärantaan. Toiset väittivät hänen pyrkivän turmeltumattomammille seuduille. Ohoh, että tämä Syrjäranta olisi ollut turmeltumaton, kun sellaisenkin Ratisen puheita kuunneltiin. Siellähän ruustinnavainajan hautakin oli Oulaassa. Pauliina oli heti isäntävainajan kuollessa ostanut haudan itseäänkin varten. Syrjärannan seurakunnan suhde Oulaan kirkkoherraan Johanssoniin oli sitä myöten selvä. Entä nyt sitten Näsilän kappalainen, Tammilehto? Hyvät hevoset hän kuului pitävän, oikein sellaiset kirjoihin merkityt, ja hyvän saarnamiehen ja messupapin hänen sanottiin olevan. Rouva oli jotakin ylhäistä sukua, ja kovin hienot kalustukset oli pappilassa. Niin kertoivat Näsilän miehet. Emäntä nauroi. Hän tiesi jo mitä syrjärantalaisilla oli odotettavissa Näsilän kappalaiselta. Ensinnäkin sellainen hieno rouva tietysti vaatisi suuria korjauksia pappilassa. Piponiuksen aikana olivat rakennukset ränstyneet ja maatkin oli vuokralainen nylkenyt puhtaiksi. Tiesihän ne vuokraajat. Jokohan tässä piti ruveta ajattelemaan neljättä? Missä se mahtoi olla se Kiisken Matin ja Maijastiinan poika, joka takavuosina kävi taloissa pyytelemässä lukuapua? Sanottiin hänen ensin menneen seminaariin ja sitten ruvenneen papiksi. Nestori vielä olikin nimeltään, kyllä emäntä hänet muisti. Tämä virkaatekevä, jonka kapituli oli tänne lähettänyt — eikö nyt ollut vanhempaa panna näinkin suureen seurakuntaan! Liian lapsi se oli Helenalle, Piponiuksen nuorimmalle tyttärelle, joka siinä vielä oli naimattomana. Niin, epätietoista oli tällä kertaa papinvaalin onnistuminen. Ratinen se vain puhui Jokisensa puolesta. Silloin tapahtui eräänä sunnuntaina, että outo mies — vai herrako hän olisi ollut — astui kirkkoon ja asettui toiseen penkkiin alttarista, juuri sille kohdalle, missä Mäenpään Pauliina istui naisten puolella. Mies — vai herrako hän olisi ollut — viipyi niin hartaasti suullaan penkkipöytää vasten, ettei sellaiseen oltu totuttu Syrjärannassa. Äänikin hänellä oli kuin lukkarilla, yli muiden äänten se vain veisatessa kuului. Ja kellonperät olivat puhdasta kultaa. Herra se oli, mutta mitä hän täältä haki? Pauliina tarkkasi vierasta silloin tällöin tiukkaan. Vieras kuitenkaan ei kiinnittänyt katsettaan muuta kuin alttaritauluun ja pappiin. Keskellä virttä, värssyjen välillä, kääntyi Mäenpään emännän pää tuontuostakin miesten puolelle. — Viisikymmentäkolme penniä kolehtia kumminkin on tiedossa, kuiskasi suntio lukkarille, joka saarnan alettua oli tullut alas sakastiin ja valmistautui lähtemään pienelle kävelylle. Piponius oli kieltänyt kävelyt saarnan aikana, mutta tämä nuori virkaatekevä toki ei ollut sanonut mitään. Kirkossa istui todella Mäenpään emäntä, joka aina pani haaviin viisikymmentä penniä, ja ne kolme äijää, torppari Nikkilä, setämies Wireeni ja talollinen Niinimäki, jotka kukin aina panivat yhden pennin. Miehet torkkuivat kukin haarallaan, mutta emäntä istui valppaana, nenällään suuret silmälasit. Nämä tällaiset tavalliset pyhät tuottivat enimmäkseen vain mustia rahoja, yhteensä pari kolme markkaa ja ehkä jonkin napin. Mutta tänäpä pyhänä tapahtui jotakin aivan outoa. Suntio apulaisineen oli kokenut peräpuolen kirkkoa ja tuli vieraan kohdalle. Tämä ei piilottanutkaan käteensä rahaa, niinkuin muut haavia lähestyessään, vaan laski kaikkien nähden kymmenmarkkasen vanhan haavin pohjalle. Suntion rinnassa hypähti sydän. Olisipa hänenkin kolehtipyhänsä osalle kerran sattunut tuollainen sanankuulija! Kaikkien silmät penkissä seurasivat kymmenmarkkasen matkaa Syrjärannan kirkonhaaviin. Mäenpään emäntä oli noussut seisomaan ja haki taskustaan alushameen laskoksista kukkaronsa. Se valkoinen pikkuraha, joka oli ollut hänen kädessään, joutui keskiosastoon pienen salvan taakse ja seteleistä tuntui nyt olevan kysymys. Vihdoinkin käänsi vieras katseensa tännepäin, niin että saattoi nähdä kasvot. No jo nyt... Kiisken Matti-vainajan poikahan se oli, Nestori! Pauliina teki äkkiä päätöksensä: hän oli sattumalta saanut eräältä lainamieheltään korkorahan juuri ennen kirkkoon tuloa, sen hän äkkiä levitti virsikirjansa päälle, taittoi kokoon ja laski haaviin. Sellainen raha... oliko se tosiaankin satamarkkanen? Virkaatekevä kirkkoherra ilmoitti saarnan loputtua kolehdin tuottaneen köyhille ylioppilaille satakaksitoista markkaa ja yhdeksänkymmentäkolme penniä. Sieti sitä seurakunnan arvailla, mistä ne sellaiset rahat olivat tulleet. Pian siitä sentään selvä otettiin. Mäenpään emäntä seisoi käytävällä ja odotti, että vieras herra lopettaisi siunauksensa. Kauan hän suullaan viipyi penkkipöytää vasten, varmaan hänellä oli tunnollaan jokin erikoinen asia. Vihdoin viimein hän nousi. — No, eikös se ole se... se pastori Kiiski, se Nestori? Vieras hymyili nöyrän arvokkaasti. — Herran terveeks vain, emäntä, Herran terveeks. Että emäntä vielä tunsikin. Monta kertaahan minä Mäenpäässä... Ja aina pistettiin käteen voileipä tai vehnäispytky. Niin, ja sainhan minä isäntävainajan vaatteetkin, kun seminaariin läksin. Kyllä minä muistan, Jumala, kaiken hyvän lahjan antaja, vain palkitkoon... Liikutuksesta yskähdellen astuivat molemmat läpi kirkon ja tulivat aurinkoiselle kirkonmäelle. — Ja tänne kotipuoleen on taas tultu, sanoi emäntä. — Niin, ainahan se kotipuoli vetää. Teki mieli käydä katsomassa vanhuksien hautoja. Kivikin täytyy toimittaa kelin aikana... Emäntä yskähteli. — Missäs kaukana pastori oikein on ollut... vai saako vallan rovastiksi kutsua? — Mitäs niillä maallisilla on väliä... kirkkoherrahan minä... Hän rupesi selittämään elämäänsä ja olojaan. Emännän hevonen kuopi malttamattomana maata. Muu kirkkokansa jo ajaa helisteli kujilla ja jäällä. Niin, mitäpä vikaa tässä kirkkoherra Kiiskessä oli — mitäs siitä liian komeasta ulkomuodosta. Kova messuääni kumminkin tuntui olevan ja selkeä ulostuonti tässä puhuessa. Eikähän sitä joka mies uhraa kymmentä markkaa kirkonhaaviin. — Meillä on nyt sitten kanssa papinvaalit edessä, sanoi emäntä. — Niin aina, niin aina. — Eikös kirkkoherran sovi lähteä Mäenpäähän... vai onko minnekkä muuanne menoa? — Hautuumaallehan minä vain... Mutta onhan tässä vielä päivää, onhan tässä... — Pitkiähän nämä jo ovat nämä keväiset päivät. Kirkkokahvikin odottaa siellä Mäenpäässä. Hevonen oli niin menossa, että emäntä töintuskin pääsi rekeen. Kirkkoherra asettui hänen rinnalleen. Kulkuset helisivät, vällyt leiskuivat ja renki suojeli, jalka ojollaan, rekeä kaatumasta mutkissa ja käänteissä iljankoisella tiellä. Ikkunoistaan katselivat kirkonkyläläiset palsamien ja pelargonioiden lomitse Mäenpään Pauliinan ja kirkkoherra Kiisken menoa. Kaikki olivat jo ehtineet kuulla kummankin suurista kolehtirahoista ja tekivät johtopäätöksiään. Ei ollut Mäenpään emäntä ensi kertaa pappia kyydissä. Kyllä Pauliina tunsi ne kirkolliset asiat perinpohjin. Taisi ollakin se uusi kirkkoherra, jonka rinnalla hän tuossa ajoi! YLHÄISTÄ VÄKEÄ eli Naurusta naakka tutaan Kotkat saattavat olla lintumaailman sotasankarit ja satakielet sen taiteilijat, mutta ylhäisö lintumaailmassa, se joka johtaa juurensa kuin vanhoillisin aatelissuku vuosisatojen takaa, joka pitää tarkkaa lukua siitä, ettei sukuun saa tulla halvempia aineksia, joka ei milloinkaan unohdu asettumaan samoille asuinsijoille senkinsemmoisten kanssa eikä milloinkaan veljesty kenen tahansa parissa — se tavataan naakkojen heimossa. Tornien mustat korpit — Monedula Turriumit — ovat arkoja arvostaan. Vain linnojen ja vanhojen kirkkojen katot ja salaperäiset lävet kelpaavat heille asunnoiksi. He ovat vanhojen, rappeutuvien, komeanenäisten ja typeräsilmäisten aatelisten täydellinen vastaavaisuus. He eivät kysy ajan edistystä, sellaiset käsitteet kuin veljeys ja tasa-arvoisuus soivat heidän korvissaan hulluutena, joka ei ole edes halveksimisenkaan arvoinen. He elävät rauhallisesti kuten elettiin satoja vuosia sitten ja jäävät yksinäisiksi ja eristetyiksi. Jonkinlaisina tulevina museoesineinä sallii uusi aika hymyillen heidän olla olemassa, kosk'eivät he enää saata kauan olla vastuksena. Yksinäisyydessään käyvät he läpi muistojaan, ovat onnelliset ja ylpeät nimestään ja kilvestään ja vartioivat sairaalloisella pelolla, ettei suku alentuisi ja unohtaisi arvoaan. Jotkut ovat luulleet, että Suomen vanhimmat ja jalosukuisimmat naakat tavattaisiin Turussa. Mutta se on erehdys. Turku on saanut naakkansa sekä tuomiokirkkoon että linnaan vain lahden takaa ja Turun palossa kärsi naakkasuku pahasti eikä enää kyennyt nousemaan entiseenkään arvoonsa. Kaikkinaiset mustatakkiset ympärillä olevista pitäjistä käyttivät palon jälkeen hyväkseen hävitettyjä torneja ja niin kasvoi Turkuun sekasyntyinen naakkarotu, joka saattaa kerskata sikiäväisyydestään ja ruokahalustaan, muttei suinkaan sinisestä verestään. Raumalla sen sijaan elää hyvin vanha naakkaheimo. Palojenkin aikana on se onnellisesti sattunut olemaan matkalla tai muuten säilynyt, ja jäihän, kun Pyhän Kolminaisuuden kirkko paloi, Pyhän Ristin kirkko, jotta eivät naakat silloinkaan jääneet kodittomiksi. Rauman naakkasuku on syntyisin Roomasta asti ja sen siirto pohjoiseen tapahtui seuraavalla ihmeellisellä tavalla. Oli hurskas ritari nimeltä Lallo, joka läksi pyhiin — vaellusretkelle Roomaan sovittamaan sukunsa suurta syytä. Kun ei hänellä ollut kultaa eikä hopeaa, millä olisi ostanut kallisarvoisia öylättiastioita ja kynttilänjalkoja kotikaupunkinsa uudelle kirkolle, toi hän naakkaparin. Olihan tärkeää, että ennenkuin kaikkinaiset nousukkaat ehtivät ottaa haltuunsa kellotapulin, sinne tuli taattu suku. Eihän ole ensinkään yhdentekevää minkälaiset lentäväiset hallitsevat tornia, jossa kirkonkellot, Jumalan äänen erityiset edustajat maan päällä, sijaitsevat. Ritari kulki milloin jalan, milloin laivalla, milloin ratsain halki Euroopan, kuljettaen lintujaan nuorasta, joka oli kiinnitetty niiden vasempaan jalkaan. Ei mitään ritarin urhoollisuuden ja loiston merkeistä ollut nähtävänä. Hänen yllään oli karkea viitta ja vyöllään päistäreinen nuora, mutta hänen vaaleat kiharansa ja siniset silmänsä, jotka kertoivat hänen maansa valoisista kesäöistä ja viileistä järvistä, herättivät kaikkialla myötätuntoa. Mielellään ottivat ihmiset pyhiinvaeltajan sekä linnoihinsa että mökkeihinsä, ja moni neito jäi huokaamaan hänen mentyään. Mielenkiintoa eivät suinkaan vähentäneet linnut, jotka kahtena kiiltävän mustana vartiana istuivat miehen hartioilla, kahden puolen vaalean pään. Ne kävivät lopulta niin kesyiksi, että olisi voinut irroittaa nauhan jalasta, jollei tienvarrella olisi sattunut olemaan linnan- ja kirkontorneja. Tornien näkeminen teki linnut kuin hulluiksi ja ritari sai puhua niille sekä kovia että hyviä sanoja ennenkuin ne rauhoittuivat. Unohtumattoman ihana oli aamu, jolloin purjelaiva, pitkien kevätmyrskyjen hankaluuttaman matkan perästä saapui Raumalle ja Lallo näki Pyhän Kolminaisuuden kirkon jykevät harmaat seinät ja iloisen vilinän tutuilla vesillä kaupungin jalkain juuressa. Oli helluntaijuhlien aatto, ilmassa kevätöiden valkeus ja tuomien tuoksu. Rantavesien kalvo kertasi kymmeniä aluksia, sekä soudettavia että purjeilla varustettuja, ja kalatorilla ja kaduilla helottivat naisten puvut ja hohtivat sotilaiden aseet. Sellainen oli Pietarinkirkon naakkain tulo Raumalle ja parissa sadassa vuodessa oli suku jo laskenut valtansa alle koko lähiseudun. Naantaliin asettui heti nuori naakkapari, josta kasvoi voimakas heimo ja kaikista maaseutukirkoista oli tehty ulkotaloja tai vasallikuntia. Kuninkaankartanoissa ja pappiloissa oli hyviä peltomaita ja yrttitarhoja eikä talonpoikaistalojenkaan viljelyksiä sopinut halveksia. Runsaasti oli myöskin tarjolla vanhoja, komeita puita, joissa sopi lepäillä ja pitää käräjiä. Naakat tiesivät tarkoin, koska paikkakunnan ruustinnat kitkivät ryytimaansa ja koska voudit sirottivat vehnät vainioihinsa. Laivojen haaksirikkoja sattui aika usein rannikoilla ja ne tarjosivat aina paljon mieltäkiinnittävää. Mutta kultaisin aika oli kuitenkin luostarien aika. Silloin ei tarvinnut hakea ruokaansa kaukaa. Munkit ja naakat olivat kuin yhtä perhettä, naakat saivat hypellä refektorion pöydillä, ottaa vadeista mitä halusivat, ja rakastella sellien ikkunakomeroissa. Munkit vain hymähtelivät nypläystyynyjensä ääressä. Elatuksen murhe ei ajanut naakkoja pitkille matkoille. Ne lensivät ainoastaan huvikseen ja tarkastaakseen, että vasallikunnassa kaikki oli järjestyksessä. Poikaset oli tietenkin myöskin opetettava lentämään. Silloin tuli tehdyksi pitempiä matkoja. Laitilan ulkotalossa viipyivät nuoret naakat usein viikkokausia, kisaellen ja karkeloiden. Vanhukset kellotapulissa eivät pitäneet tästä — se matkaansaattoi turhaa likentelyä paikkakunnan naakkojen kanssa, mutta Naantalin naakatkin olivat liian läheistä sukua ja sitäpaitsi käyneet vähän ikäviksi ja voimattomiksi siellä nunnien liepeissä — sitä ei voinut kieltää. Rauman nuoret aatelisnaakat elelivät ulkotalolla kuten ikinä joku nuori prinssi seurueineen elelee saaristossa, seikkaillen ja hetkeksi unohtaen korkean asemansa velvollisuudet. Vähän välittivät kellotapulin asukkaat itse asiassa siitä, mitä kaupungissa tapahtui. Ihmisaateliset ja hyvät porvarit saivat riidellä miten paljon halusivat päästäkseen yksimielisyyteen, kenelle kunniasijat kirkonpenkissä kuuluivat, ylhäiset rouvat saivat huoleti läjäytellä toisiaan virsikirjoilla kasvoihin samasta syystä, kauppiaat saattoivat rauhassa kilpailla siitä, kuka heistä kulloinkin saisi toimittaa kirkolle viinitilauksen Saksasta. Naakat tiesivät välinsä munkkien kanssa — se oli tärkeintä. Niinikään piti koettaa rakentaa jonkinlainen suhde ruustinnoihin, jotka kylvivät maihinsa erittäin makeaa sokerihernettä, mutta se ei milloinkaan tahtonut onnistua. Ihmiset saattoivat tehdä itsensä ihmeellisen kulmikkaiksi ja asettua seisomaan keskelle ryytimaata viikkokausiksi, antaen tuulen repiä riepuja laihojen, oikoon ojennettujen käsivarsiensa ympärillä. Naakat eivät milloinkaan saaneet selväksi suhdettaan ruustinnoihin. Sen sijaan he ystävystyivät kellonsoittajan kanssa, joka samalla oli kirkon vartijana ja haudankaivajana. Naakkojen ja kirkonvartijan luonteessa oli yksi yhteinen piirre, jonka naakat pian huomasivat: halu omistaa kiiltäviä esineitä. Naakat olivat itse puolestaan koonneet pienen aarteen — siinä oli muun muassa itse kuninkaan sormus, jonka he olivat saaneet pappilan peräkamarin yöpöydältä piispan vieraillessa pappilassa; erinäisiä rahoja ja kiiltäviä nappeja ja hopealusikka, jonka jalosukuinen neiti Kristina von Gierten oli antanut kummilahjaksi pienelle Erik Jordanille. Yllämainittu hopealusikka oli kadonnut naakoilta — juuri silloinpa ne olivat huomanneet Matti Ollinpojan pitävän kiiltävistä esineistä, kuten hekin. He kätkivät nyt. aarteensa entistä paremmin ja Matti Ollinpoika astui öiseen aikaan sokean lyhdyn seurassa alas kirkon lattian alle, missä rikkaiden haudat olivat. Naakat ymmärsivät hänet varsin hyvin eivätkä ilmiantaneet häntä. Matti puolestaan antoi naakkojen rauhassa hallita ja vallita kirkon läpiä, räystäitä ja tapuliakin. Tapulissa asustivat naakkasuvun vanhimmat, ylpeydestään kuulut, puolisokeat jäsenet, jotka eivät enää mielellään liikkuneet ahtaissa, hankaloissa räystäissä. Heidän oli väljä ja hyvä olla kellojen alla ja sitten he tunsivat, että satavuotiset parrut muodostivat heidän arvonsa mukaisen orren. Nuoremmat naakat toivat ruuan tänne ylös ja tekivät säännöllisesti tiliä kaikesta mitä naakkamaailmassa tapahtui. Yhteen aikaan oli tapulin ainoana eläjänä umpisokea naakkakreivitär, jota suku pelkäsi ja kunnioitti yli kaiken. Silloinen vanha vartija, joka jo oli hankkinut itselleen sievoisen asunnon joen takana, tyttärelleen kunnialliset myötäjäiset ja vaimolleen viiden taalarin haudan kirkon permannon alla postimestarin rouva-vainajan vieressä — hän istuskeli mielellään iltakelloja soitettuaan naakan luona tornissa, katseli luukusta alas kaupunkiin, punaisia, kaksikerroksisia rakennuksia ja hiljaisia vesiä, joita aurinko laskiessaan punaili. Hän kunnioitti ja pelkäsi hänkin naakkakreivitärtä, jutteli hänelle kaikista asioistaan ja oli varma siitä, että kirkon haltija, joka jonkin aikaa oli asustanut ruumispaareissa kirkon kellarissa, uudenvuoden yönä kymmenen vuotta sitten oli mennyt mustaan lintuun. — Kummia pitää kuulla, sanoi hän eräänäkin iltana kreivittärelle, — varsin kummia. Kun Turussa on ollut koolla sekä piispat että aateliset ja porvariset keskustelemassa siitä, että Rauman ja Naantalin asukkaat olisi siirrettävä Turkuun. Kuninkaalla olisi muka suurempi hyöty siitä, että valtakunnassa olisi yksi voimakas Turku kuin että nyt on Turku, Rauma ja Naantali. Kaikkia pitääkin kuulla! Vanha naakka havahtui liikkumattomasta asennostaan, jossa se kuin kivettyneenä viipyi päiväkaudet. Sokeat silmät sävähtivät ja nokka loksahti. — Mitä majesteetti on vastannut? kuului kuin hampaattoman ihmisen suuontelosta. Kirkonvartijalla olisi ollut syytä pelästyä, jollei hän jo kymmenen vuotta olisi odottanut, että naakka avaisi suunsa. — No tietäähän sen, ettei majesteetti sellaisiin suostu! vastasi hän hyvillään siitä, että vihdoinkin oli päässyt keskusteluun kirkonhaltijan kanssa. Hymyn irvistys liikutti hetkiseksi pörröistä lintua ja hänen päänsä taipui hyväksyvään liikkeeseen. Vartija koetti jatkaa keskustelua ja puuttui jo ylistämään auringonlaskun ihanuutta yli Rauman vesien, mutta linnun nokka pysyi lukossa. Silloin huomasi vartija punapurjeisen purren likenevän rantaa, ja hänelle tuli kiire kuulemaan Tukholman-uutisia. Kun hän oli sulkenut luukut ja toivotti hyvää yötä, naksahti linnun nokka. — Tiedätkö sinä, kuului mustasta kidasta, — miksi turkulaiset tahtoisivat siirtää raumalaiset ja naantalilaiset Turkuun? Kyllä minä turkulaiset tunnen. Ne ovat ilmoisen ikänsä kadehtineet meitä. Niillä on tuomiokirkko ja niillä on linna, mutta niillä ei ole naakkoja! Mitä roskaväkeä lahden takaa lienevätkään pitäneet torneissaan. Turku on aina kadehtinut meidän ylhäissyntyisyyttämme. Se tahtoisi torneihinsa Rauman ja Naantalin naakat — siinä koko juttu! Mutta majesteetti on toki aina jonkinlainen majesteetti, vaikk'ei olekaan paavi eikä Rooman herra. Vanha vartija nauroi ja ajatteli, että kirkonhaltija peittääkseen kuka hän oli, noin lujasti tekeytyi naakaksi. Hän koetti sittemmin pitkin matkaa varovaisesti johtaa lintua keskusteluun kertomalla hänelle kaikkinaisista tärkeistä tapahtumista kaupungissa. Oli esimerkiksi puhjennut kauhea rutto, ihmiset kuolivat kuin kärpäset. Tai: kaksi vaimoa oli joutunut tappeluun lehterillä keskellä jumalanpalvelusta. Odotettiin tutkintoa ja todennäköisesti tulisi kirkko suljettavaksi. Mikään ei liikuttanut kreivitärtä. Hän istui höyhentä väräyttämättä, sinervä kaihi silmien päällä ja tuijotti eteensä. Vanha vartija ei enää milloinkaan kuullut sanaa hänen suustaan. Kovat ajat koittivat kaupungille, vihollinen tuli maahan, poltti ja tappoi. Paljon tuhoa tuotti sota naakoillekin, mutta kuin ihmeen kautta säilyi ikivanha naakkakreivitär. Eräänä lempeänä syyskesän iltana, kun aurinko oli laskenut ja keltainen täysikuu ui yli peltojen, joille sodan jaloista oli säästynyt jokin vaivainen ruiskuhilas, tuli nykyinen vartija, vanhan kellonsoittajan pojan poika, Pyhän Ristin kirkon torniin, joka nyt oli ainoa Raumalla ja jonne naakkavanhus oli pelastettu. Kaupungissa oli suuret hautajaiset ja vartija oli sellaisella kiireellä hautajaismenojen päätyttyä törmännyt alas tornista päästäkseen osalliseksi armollisen herran kestityksestä, että hän oli unohtanut luukut auki. Sinertävät kuunsäteet valuivat yli kellojen, paksujen parrujen ja mustan linnun. Nuori mies kiirehti suoraa päätä luukulle — hän pelkäsi lintua, vaikka se päivät, viikot ja kuukaudet umpeensa istui liikkumattomana. Silloin näki hän kauhukseen, että lintu liikutteli sulkiaan. Isoisä oli aina kertonut tästä naakasta kummia juttuja, että se muka osasi puhua ihmiskieltä, että se vartioi ihmeellisiä aarteita ja salaisuuksia. Kaamean tunteen kammitsoimana seisoi poika luukulla. Kuu hopeoi lahtea, tuli oli jo syttynyt pieneen asumukseen, jossa hän äsken oli viipynyt tyttönsä luona. Krouvissa kalatorin varrella hoilottivat vielä erinäiset käsityöläiset armollisen herran hautajaiskestityksen ääressä ja itse surutalosta vastapäätä raatihuonetta kuului meluisten äänten sorina. Varjo linnun takana kasvoi kumman suureksi ja aavemaiseksi. Se liikutti siipiään. Pojan pintaa kylmäsi ja hän oli juuri lähtemäisillään pakoon, kun linnun nokka loksahti ja poika kuuli sen puhuvan: — Kuka ylhäinen henkilö tänään on laskettu kirkonlattian alle? Olisit saanut ilmoittaa sen minulle. Niin teki aina isoisäsi. Hän tiesi mitä kunnioitus ja hyvät tavat vaativat. Kuka tänään laskettiin kirkonlattian alle? — Hänen armonsa eversti Svärdin vanhin tytär, jalosukuinen neiti Sigrid, kangersi poika, hampaat kalisten suussa. Vanha naakkakreivitär oli hyvän hetken kuin kivettyneenä eikä poikakaan uskaltanut liikahtaa. Vihdoin puhui kreivitär puoleksi itsekseen, puoleksi pojalle tornin luukulla: — Arvasinhan minä sen. Minä olen jo parin viikon aikana tuntenut kummaa levottomuutta luissani. Mitä sinä, nulikka, ymmärtäisit asioista — isoisäsi ymmärsi, hän oli toista maata. Svärd-suku on ollut kuin minun omaa lihaani ja vertani. Se oli hienoa sukua, vaikk'ei ollutkaan Roomasta. Keittiö oli erinomainen, paljon kiiltävää käytännössä sekä ruokapöydässä että naisväen korvissa ja kauloilla ja miesväen olkapäillä ja rinnoissa. Ei koskaan annettu tyttäriä kenelle tahansa. Minä olin talossa kuin kotonani. Huvitin kokonaisia hääseurueita. Istuin koska minua halutti jalosukuisen neiti Anna Cecilian valkoisella käsivarrella ja nokin hänen rannerengastaan. En milloinkaan saanut sitä auki. Asetuin jalosukuisen herra luutnantin olkapäälle, kun hän sisarensa seurassa talutti morsiantaan puutarhassa joen varrella. En milloinkaan unohda sen illan kestitystä. Jalosukuisen luutnantin käskystä oli Eurajoelta tuotu kokonaisia kopallisia näkinkenkiä — luutnantti tahtoi itse avata ne ja ottaa tautihelmet morsiamelleen. Kipeitä oli vähän ja terveet sain minä. En koskaan ole ollut sellaisissa kesteissä. Mutta sitten on kauan... kauan... Musta lintu oli unohtunut puhumaan itsekseen. Hän lausui haikeasti viime sanat ja nokka painui rintaa vasten, ikään kuin se olisi itkenyt. Mutta nuori kirkonvartija sulki kiireesti luukut, juoksi minkä pääsi alas ja päätteli, ettei hän ikinä enää nouse torniin näin myöhään yksinään, niin kauan kuin naakka elää. Ja varmaan se elää aina ja ikuisesti. Se eli kyllä hyvin kauan. Ei kukaan tietänyt sen ikää. Mutta ikuisesti ei se elänyt. Sen loppu oli seuraava. Muutama nuori naakkaylimys oli tuollaisella keväisellä Laitilan-retkellä vakavasti rakastunut talonpoikaiseen naakkaneitoon ja tahtoi kourin kynsin tuoda hänet Raumalle. Raumalaiset tornikorpit tunsivat täydellisesti jutun vastenmielisyyden ja tekivät kaiken voitavansa estääkseen nuoren ylimyksen aikeita. Tämän itsepintaisuus oli kuitenkin aivan järkkymätön. Vanhemmat sekä uhkasivat että puhuivat kauniisti. He koettivat kuvata sen hetken vaarallisuutta, jolloin tulokas ikivanhan tavan mukaan viedään kellojen alle torniin, sokean kreivittären eteen. Kreivitär saattaa vaikkapa saada halvauksen harmista ja mielenliikutuksesta. Rakastunut yltiöpää välitti vähät kreivittären mielenliikutuksista ja halvauksista. Hän lähetti sanan sukulaisille Naantaliin, että hän viettää häitä herneenkylvön aikaan sen ja sen kanssa — jos niinkuin haluttaa tulla juhlille, ja läksi muutaman ennakkoluulottoman ystävän kanssa noutamaan morsianta. Naantalista ei saapunut ainoatakaan naakkaa, Laitilan naakat eivät uskaltaneet lähteä saattamaan liian uskaliasta neitoa ja Rauman naakat päättivät olla piilossa, kun hääväki tulee. Raumalle saapuessa huomasi sulhanen heti paikalla poppelin pappilan puutarhan päässä tyhjäksi ja kirkontorneissa ja kammioissa vallitsevan hiljaisuuden niin täydellisen, että olisi luullut naakkojen kuolleen sukupuuttoon. Silloin nousi hänessä kauhea suuttumus ja hän vei uhmaten morsiamen ja harvat ystävänsä pappilan hernemaahan. Enemmänpä he saisivat, kun heitä oli näin harvoja! Morsian osasikin syödä, syödä ja nauraa. Kauhistuneina pistäysi mustia päitä ulos kirkon läveistä ja räystäistä. — Kuinka kauhea nauru! kuiskasivat naakat piiloistaan toisilleen. — Naurustaan naakka tutaan. Mikä kauhea nauru! Ettei vain vanha täti tornissa kuulisi sitä. Mutta vanha täti oli jo kuullut sen. Hänellä oli tarkemmat korvat kuin yhdelläkään nuorella, ja hän odotti vain ensimmäistä ohi lentävää naakkaa huomauttaakseen, että puutarhassa tapahtui jotakin perin sopimatonta. Mutta ei yksikään naakka lentänyt ohi ja puutarhassa jatkui vain niin inhottava melu, että pappilassakin jo ruvettiin availemaan öisiä ikkunaluukkuja. Vanhan kreivittären viha yltyi yltymistään. Äkkiä alkoivat äänet liketä häntä. Oli kuin kokonainen naakkaröykkiö olisi lentänyt puutarhan poikki tornia kohti. Rähinä kävi yhä sietämättömämmäksi. Vihdoin kasaantui se räystään alle, sinne, missä naakkojen oviaukko oli, ja kahisevin siivin ja nauraa rähisten tuli torniin todella koko röykkiö. Vanha kreivitär istui jättiläisparrulla suurimman kellon alla, aatelisnokka suuttumuksen kenossa. Hänen joka jäsenensä sanoi, ettei ollut hyvä liketä häntä. — Päivää täti kreivitär, alkoi sulhasnaakka ylimielisesti. — Tässä esitän sinulle morsiameni. Olen nainut Laitilasta, ulkotaloltamme. Vietämme juuri häitä puutarhassa. Herneet ovat paraiksi itäneet ja maistuvat erinomaisilta. Ehkä sallit meidän lähettää sinullekin vähän hääkestitystä. Kreivittären höyhenet nousivat. Morsian vikuroi hänen edessään, tietämättä miten olla. Vihdoin teki hän kömpelön röyhkeän kumarruksen ja naurahti. Hänen ei olisi pitänyt naurahtaa. Kreivittäreen kokoontui vuosisatojen takainen voima, hänen kaulansa ojensihe peloittavan korkeaksi ja silmänräpäyksessä upotti hän nokkansa naurajan niskaan. Nauraja kaatui kuolleena hiekkaan. — Näin tuhottakoon täällä jokainen alhainen nauru, kuului kumeasti kreivittären verisen nokan sisästä. Kukaan ei enää melunnut tornissa eikä puutarhassakaan. Kun naakat sitten tulivat paikalle, tapasivat he nuoren laitilalaisen naakan sotkettuna hiekkaan ja ikivanhan mustan kreivittären kumossa satavuotisella parrulla suurimman kellon alla. Kreivitärkin oli hengetön. Voimanponnistus ja siveellinen suuttumus olivat tappaneet hänet. Mutta niissä suurissa peijaisissa, jotka sitten pidettiin pappilan hernemaassa ja joista ei puuttunut yhtäkään raumalaista eikä naantalilaista naakkaa, päätti suku juhlallisesti pysyä uskollisena kalliin vainajan periaatteille. Valitus ja melu pappilan puutarhassa oli sinä keväisenä yönä niin tavaton, että rovasti itse, rauhoittaakseen naakkoja, kantoi ulos ihmeellisen ihmiskuvan, jonka hartioilla oli hänen oma vanha messukasukkansa. Naakat pelästyivätkin ja vaikenivat, mutta vain hetkiseksi. Päätökselleen ne kuitenkin ovat pysyneet uskollisina ja Rauman naakkasuku on kuin onkin jalosyntyisin ei yksin Suomessa, vaan pohjoismaissa yleensä. ISOISET MORSIAMET Vanhan tarinan mukaan Norrgårdin kapteenin täytyi tilata tyttärilleen sulhaset aina Ruotsista asti — mitä kreivejä ja ruhtinaita lienevät olleetkaan. Tiesihän sen, ettei täälläpäin ollut ketään, joka olisi ollut mahdollinen korottamaan katsettaan niin isoisten morsiamien puoleen. Kapteeni itse, vaikka oli rikas ja kopea, joi toki lasin rovastin ja kruununvoudin seurassa, ja kutsuttiinhan talonpoikakin istumaan ovensuuhun kapteenin huoneessa, kun hän joutui asialle Norrgårdiin. Mutta tyttäristään kapteeni oli arka. Ei milloinkaan nähty Julia Malvinan tai Anna Sofian vapaasti liikkuvan pihoilla tai teillä. Aina oli heidän seurassaan ulkomainen opettajatar tai heidän kalpea äitinsä. Kirkkoon ajoivat he kerran vuodessa kapteenin itsensä saattamina. Oli kerrottu jonkun ulkopitäjän rikkaan herran joskus yrittäneen lähestyä Norrgårdin tyttäriä, mutta pian olivat huhut vaienneet, arveltiin kapteenin nostaneen kulmakarvojaan, kuten hän teki työmaalla ennenkuin päästi valloilleen kiukkunsa. Kun kapteeni nosti kulmakarvojaan, niin tiesivät torpparinrengit kiirehtiä tarpeellisen välimatkan päähän — ja sulhasetkin ymmärsivät, että Norrgårdista oli käännyttävä paluutielle. He likenivät ikkunaa, olivat katselevinaan taivasta, huomaavinaan illan olevan tulossa ja pyysivät, että käskettäisiin valjastamaan hevoset. Vetäen takaisin ivahymyn, kuten kissa vetää sisään kyntensä, kapteeni otti heidät uudelleen armoihin ja toivotti tervetulleiksi metsästysretkille Laurinpäivän tienoissa, tai uudenvuodenkutsuihin Norrgårdiin. Uudenvuodenpäivänä pidettiin kartanossa kutsut, joihin lähipitäjien naiset varasivat pukuja puolen vuotta ja joita varten herrat paastosivat viikon. Metsästyskemuihin Laurinpäivän tienoissa saapui kerran, kun Julia Malvina ja Anna Sofia vielä olivat alle kahdennenkymmenennen ikävuotensa, nuoret ruotsalaiset herrat luutnantit Gyldenhjelm ja Silfverbjelke, ja paikkakunnan kansa päätteli heti kapteenin toimittaneen heidät tyttärilleen. Että Julia Malvinalla ja Anna Sofialla saattaisi olla omaa tahtoa valitessaan rakastettua — se ei johtunut kenenkään mieleen. Toki kapteeni niin tärkeässä asiassa kuin laillisten tyttäriensä naittamisessa pitäisi oman päänsä. Olipa hän naittanut laittomankin tyttärensä, naittanut hänet itse naapuripitäjän kirkkoherralle. Kapteeni kävi armonsa kanssa silloin tällöin häntä tervehtimässä. Norrgårdin armon täytyi taipua siihen, kaikkien täytyi taipua kapteenin tahdon alle. Oli paras nöyrtyä ennenkuin kapteeni valahti valkoiseksi ja kohotti kulmakarvojaan. Hän oli kerran sellaisena lyönyt kuoliaaksi miehen. Ojalta hänet oli löydetty, kasvoissa nyrkin ja kapteenin sinettisormuksen jäljet. Kukaan ei ollut nähnyt mitään, eikähän sitä olisi voitu todistaa, että pieni läpi ohimon kohdalla oli lyöty juuri sinettisormuksella. Paras oli kuitenkin varoa vastustamasta kapteenia. Eivät Julia Malvina ja Anna Sofia toki olleet yrittäneetkään tehdä sitä. Kapteenilla oli iloa heistä. Jumal'avita, jos hän olisi ollut nuori mies, ei hän olisi tietänyt kenen heistä hän olisi valinnut, vaalean Julia Malvinan, joka oli kuin lilja, vaiko Anna Sofian, jonka tumma kukoistus muistutti ruusua. Leikkivistä lapsista, jotka joskus piiloutuivat isänsä huoneen vaatesäiliöön, missä pidettiin talon kalleimmat juomatavarat, tai karhuntaljojen alle sohvaryhmän suojaan, olivat he kehittyneet sävyisiksi neidoiksi. Iloisina ja kiitollisina ottivat he vastaan helyt ja kankaat, joilla isä halusi heitä koristaa, ja he ilakoivat ja nauroivat kotioloissa juuri senverran kuin tarvittiin, jotta kummitukset pysyisivät poissa vanhasta Norrgårdista. Tyttäret olivat tuskin alkaneet aavistella, että heidänkin voisi käydä kuten sankarittarien kävi kirjoissa, kun tukholmalaiset kavaljeerit tulivat Norrgårdiin. Puistossa, kellastuvien koivujen alla tytöt tervehtivät vieraita ja tunsivat ensi kertaa miehen suudelman kädellään. Seurasi sitten päiviä, jolloin koiranhaukunta ja metsästystorvet helähtelivät Norrgårdin sydänmailla. Myöhään yöhön loisti pitkä valaistu ikkunarivi kartanon mäeltä yli hiljaisten vainioiden ja loppumattoman salon. Naurunremahdukset kajahtivat kuin outojen, öisten lintujen kirkuna lämpöiseen pimeään. Lyhyen levon jälkeen heräsi talo taasen meluun, ja tyttäret näkivät vinttikamarinsa ikkunasta metsästysseurueen häviävän sydänmaita kohti. He eivät voineet estää sydäntään sykkimästä. Sinä aamuna, jolloin kapteeni tyttärineen saattoi vieraita kappaleen matkaa Norrgårdista, pysähdyttivät ruismaita kyntävät torpparinrengit työnsä tehdäkseen arveluja nuorista pareista. Kumpiko tyttäristä naitettaisiin kreiville, kumpiko paronille? Julia Malvinalle ja Anna Sofialle olivat menneet elokuun päivät pian kuin unennäköä. Mitä oli itse asiassa tapahtunut? Vieraat herrat olivat painaneet huulensa muillekin valkeille käsille kuin heidän. Kuitenkaan eivät he voineet olla huomaamatta, että heidän isänsä nyt kohteli heitä toisin kuin ennen. Kotiopettajattaret lähetettiin talosta ja tyttäret saivat vapaasti liikkua minne tahtoivat. He ymmärsivät, että heitä nyt pidettiin täysikasvuisina ja odottivat jännittyneinä mitä seuraisi. Eräänä päivänä ilmestyi taloon kulkija, joka pyysi saada saarnata tuvassa kartanon väelle. Kun hänellä oli taskussa rovastin suojeluskirje, ei kapteeni kieltänyt. Julia Malvina ja Anna Sofia näkivät kulkijan astuvan yli lumisen pihamaan ja heidän kävi sääli häntä. He veivät hänelle ruokaa tupaan ja sytyttivät pöydälle kynttilät. Mitä saattoi väsyneellä miehellä olla sanomista? Kauan viipyivät he tuvassa, kynttilät paloivat loppuun ja yhä puhui vanhus. Pieni seurakunta makasi polvillaan maassa, aatelisneidot notkistivat polvensa hekin. Ja kun he sitten astuivat tuvasta tähtitaivaan alle, eivät he enää olleet samat kuin sinne mennessään. Monen muun kanssa olivat he saaneet iskun sydämeensä ja tunsivat syntisyytensä ja maailman turhuuden. He eivät senjälkeen enää laulaneet eivätkä ilakoineet, eivät he myöskään nauraneet. Kapteeni kävi siihen aikaan käräjiä kahdenkin naapuripitäjän kanssa rajoista ja kalavesistä. Hänellä oli muutakin tekemistä kuin seurata naistensa asioita. Vasta kuukausien perästä, sinä aamuna, jolloin hän läksi tavanmukaiselle Tukholman-matkalleen, näytti hän yhtäkkiä huomaavan, että hänen tyttärissään oli tapahtunut muutos. Hän korotti Julia Malvinan päätä, katsoi häntä silmiin ja sanoi: — Olette molemmat laihtuneet ja rumentuneet — katsokaa vain, että jouluksi saatte ruusut poskillenne. Niitä tarvitaan silloin. Metsästysjuhlat vuosi sitten tulivat tyttöjen mieleen. Kuinka iloiset silloin — nyt kuinka synnilliset ja tuomittavat! Kun kapteeni joulun alla palasi kotiin, olivat he ehtineet varttua uudessa uskossaan. Tummissa, karuissa pukimissa kohtasivat he isänsä. Hän ei ollut tuntea heitä ja kysyi mitä oli tapahtunut. He olisivat tahtoneet heti kertoa siitä uudesta elämästä mikä oli heidät täyttänyt, mutta he kuuntelivat äitinsä rukousta, pusersivat kiinni huulensa ja vaikenivat. Eräänä päivänä, kun isä mittasi heitä silmillään kantapäästä kiireeseen asti ja pilkkasi heitä, oli heidän vaikea vaieta. Kuinka rakkaiksi kävivätkään tämän jälkeen karkeat, tummat vaatteet, jotka olivat yhteiset kaikille Vapahtajan seuralaisille. Kerran illansuussa tuli äiti hätääntyneenä tyttäriensä luo. — Lapset, sanoi hän, — teidän isänne rakastaa teitä paljon, kun hän on tämän kärsinyt. Mutta älkää enää ärsyttäkö häntä. Eikö Jumalalle ole yhdentekevää mitä vaatteita te käytätte. Hän kysyy ainoastaan sydäntänne. Olenhan minäkin taipunut. — Minä en taivu, sanoi Anna Sofia ja hänen kasvonsa loistivat hämärästä. — Joka minun perässäni tahtoo tulla, kuiskasi Julia Malvina, — hän kieltäköön itsensä... Laatikot ja kääröt, joita kapteeni oli tuonut matkaltaan, seisoivat suurena röykkiönä arkihuoneen permannolla. Isä oli tottunut siihen, että tyttäret ilakoivat hänen ympärillään, kun hän niitä availi. Nyt eivät he tulleet, vaikka äiti kävi heitä noutamassa. Silloin astui isä valkoisena heidän eteensä. — Isä, huusi toinen tyttäristä, — me olemme antaneet sydämemme Vapahtajalle emmekä... — Vai niin, sanoi kapteeni, — ne olivat aikaisemmin annetut kahdelle nuorelle herralle ja he pitävät ne, saatte olla siitä varmat. Kapteeni naurahti. — Isä, älkää pilkatko, rukoili toinen tyttäristä, — Jumala ei anna itseään pilkata. — Mutta minun te luulette antavan! Kapteenin nyrkki tärähti pöytään. Tyttäret seurasivat isäänsä arkihuoneeseen ja heidän eteensä kasattiin helyjä, jotka kerran olivat täyttäneet heidän mielensä riemulla. Nyt viilsivät värit heidän silmissään. He saivat kuulla, että kaukaiset vieraat pian saapuisivat ja että uudenvuodenkemut tulisivat komeammat kuin milloinkaan. Jokainen isän sana soi heidän korvissaan kuin kuolinkellon läppäys. Elämä heidän ympärillään kiristyi kiristymistään, kuten silmukka hirtettävän kaulan ympärillä. He koettivat synnillisiä vaatteita ja valmistivat synnillisiä pitoja. Eräänä päivänä, kun vanha ompelija oli pukenut tulipunaisen puvun Anna Sofian ylle, karkasi tyttö kuin mieletön pihamaalle, missä kapteeni leikitteli nuoren orivarsan kanssa. — Isä! huusi hän, — armahtakaa meitä! Me olemme kihlatut taivaalliselle yljälle emmekä voi taipua... Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin... Hän oli hetkisen puhunut, kun Norrgårdin herran nyrkki kaatoi hänet maahan. Hän makasi kuin veritäplä lumella. Katuiko kapteeni vai koetteliko hän vain uutta keinoa? Hän alkoi kohdella naisiaan ystävällisesti. Joulujuhla kului rauhallisena Norrgårdissa ja uusivuosi lähestyi paukkuvan kylmänä. Julia Malvinan ja Anna Sofian mieliin oli syttynyt pieni toivon kipinä. He odottivat jotakin ihmeellistä pelastusta ja antoivat, taipuen äitinsä rukouksiin, kuin unessa panna ylleen juhlapuvut. Kuin unessa astuivat he niiden komeiden herrain eteen, jotka olivat saapuneet niin kaukaa. Silloin tapahtui heille jotakin odottamatonta. Kun he tunsivat suudelman kädellään, heräsivät he kuin painajaisesta ja mennyt riemu täytti heidän sydämensä. Kapteeni saattoi olla heihin tyytyväinen. Heidän punastuksensa ja heidän hymynsä oli ihastuttava. Mutta sitä kesti vain hetken. Tuskin olivat he vaihtaneet ensimmäiset sanat kaukomatkaisten kanssa, kun he ymmärsivät, että synti oli ottanut heidät valtoihinsa. Julia Malvina sen ensin tunsi, pakeni huoneeseensa ja heittäytyi polvilleen. Pian oli sisar hänen rinnallaan. Turhaan koetettiin heitä houkutella alas. Eivät rukoukset eivätkä uhkaukset auttaneet. He katuivat hurman hetkeä, jonka äsken olivat eläneet, ja tämä katumus teki heidän päätöksensä entistä lujemmaksi. Vihdoin alkoivat tanssisävelet soida. Heidän korvissaan vihloi, he tunsivat, etteivät voisi tinkiä. Alhaalla suuressa salissa alkoi tuntua kaamealta. Sävelet soivat, mutta kukaan ei lähtenyt avaralle, kiiltävälle lattialle. Alettiin kuiskailla. Vinttikamareihin johtavissa portaissa juostiin. Vihdoin reväistiin salin kaksoisovet levälleen ja kapteeni, taluttaen molempia tyttäriään astui sisään. Soitto kiihtyi, kaukaiset vieraat riensivät neitoja vastaan, isä jätti heidät heille. Kapteeni nauroi ja kehoitti muitakin nuoria miehiä lähtemään tanssiin. Hän nauroi ikäänkuin karkottaakseen aaveita. Kuitenkin liikkui vain kaksi paria permannolla. Tanssittajat tuntuivat käsivarsillaan kannattavan valkopukuisia naisiaan. Äkkiä kuului parahdus: Anna Sofia oli pyörtynyt — tai oliko hän kuollut? Hänen sisarensa vaipui polvilleen permannolle ja puheli mielettömiä sanoja. Soitto taukosi. Norrgårdin kapteeni ei enää nauranut. VAINAJIEN JOULUKIRKKO Puljerin Harto oli paikallaan kuusen juurella keittämässä jouluviinoja, kun hänen päähänsä iski ajatus: Sinä lähdet tänä vuonna joulukirkkoon! Hänelle oli kerran ennen, nimittäin viime vuonna, tullut ajatus samalla tavalla. Ja mielijohteen noudattamisesta oli silloin ollut paljon hyötyä. Sentähden ei hän suuttunut siitä nytkään, vaikka se oli niin outo, vaan naurahti: Vai joulukirkkoon. Mitäpähän herranhuoneessa sanottaisiinkaan, jos Puljerin Harto astuisi sisään pääovesta ja kaikkien kynttiläin valossa kulkisi miesten puolelle, missä ennen poikana isä-vainajan rinnalla istui, äidin kyyköttäessä vastaavassa penkissä naisten puolella. Olisi siinä nähtävää seurakunnan kristikansalle. Kääntyisi siinä yksi ja toinen pää ja supattaisi yksi ja toinen suu. Sen hän takaa. Ne pelkäävät häntä vielä, vaikka hänen papinkirjansakin jo on tullut puhtaaksi. Ne eivät sittenkään tiedä. Eivät papitkaan, jotka aina tuontuostakin tulevat Puljeriin vieraisille. Ne ovat niin toimeliaat silloin kun juuri ovat pitäjään tulleet, varsinkin jos ovat nuoret. Ja Puljerin Harto on aina heidän ensimmäisensä. Se se vasta olisi mies ja liperiensä arvoinen, joka saisi hänet kulkemaan lampaana katraassa kaikkien muiden mukana. Mutta siitä ei tule mitään. Kyllä hän pysyy karhuna ja sutena. Paras antaa hänen olla rauhassa vain. Ja mitä ne hänestä tahtovat, eipä hän enää ole kenenkään tiellä. Tietä hänen asumukseltaan ei kulje eteenpäin, hän on itse tallannut polun mikä sinne vie, ei siinä ole kruunun palkkalaisten hikeä kysytty eikä hän tarvitse kenenkään apua. Seuraakaan ei hän kaipaa. Hän sai ihmisistä taas niin tarpeekseen, kun viimein nouti susirahojaan kirkonkylästä. Maksaa kauppiaalle kaikesta vaivannäöstä ja kauppias kyllä katsoo, että omansa ottaa, kun kruudin ja muut tarpeet toimittaa ja ketun- ja oravannahat välittää kaupunkini. Ei kauppias ole sitä luontoa, että hän ilman antaisi. Henkirahat hän tosin toimittaa maksetuiksi Harton ja hänen joukkonsa puolesta, mutta siinähän menevät samassa kuin hänen omansakin Ja saahan kauppias viinansa Hartolta. Tietää sen, ettei sille enää tehtaan viinat maista, joka on päässyt kuusenjuurellisen makuun. Oikein kauppiaan silmät loistavat, kun hän Harton povitaskussa äkkää pullon. Sitten mennään kamariin puodin perään ja pullo pannaan klahviin, missä rahat ja paperit säilytetään. Ja sitten lähetetään Puljerin lapsille orehtia ja vesirinkeliä. "Ei sille kannata panna viinan nimeäkään sille ostoviinalle", selittää kauppias. Hän tietää kuusen juurellisen arvon, varsinkin senjälkeen kun Korven Aatua sakotettiin toisen kerran eikä kuusenjuurella enää näillä mailla uskalla polttaa muut kuin Puljerin Harto. Kerran ne olivat vieneet hänen viinaansa juhliin, joita tuomarit ja muut käräjäherrat pitivät, ja siellä sitä vasta oli kehuttu. Mutta kyllä ne silti voisivat häntä sakottaa, jos saisivat kiinni. Sellaisia kavalia ne ovat. Tulkootkin vain häntä sakottamaan. Silloin hän näyttää hampaansa, ja hänellä on paremmat hampaat kuin herrat luulevatkaan, vaikka hän on vanha. Tulkootkin. Silloin hän syö sanan, jonka äiti-vainaja häneltä otti Toltin mäessä. Hän ei välitä, hän hakee nimismiehen ja sen kätyrit vaikka maan alta ja hän löytää niiden kylkiluiden väliin, vaikka olisivat minkälaisissa paidoissa. Täällä oli kerran nimismies, joka kuului kulkeneen rautaisessa paidassa, kun niin pelkäsi henkeään. Niinkuin se olisi mikäkin se ihmisen henki. Harton tähden hän oli hankkinut rautaisen paidan. Olisipa ollut hauskaa nähdä mimmoinen se oli ja eikö sen läpi olisi ase mennyt. Tulkootkin. Hän on kaikonnut niin kauas, ettei kuulu lehmänkellokaan ihmisten mailta, ja hän maksaa verot ja henkirahat, vaikk'ei kuluta kruunun teitä eikä kirkon penkkejä. Joulukirkkoon. Jokohan häntä lapsettaa! Kuka siellä nykyään paukutellee pöntössä. Ne vaihtelevat näihin aikoihin alituisesti. Hakevat suurempia paikkoja. Ennen pysyivät samoilla laitumilla ikänsä. Kun hän viimeksi kävi kirkossa, oli saarnassa Vaaleri, rovasti, pitkä, laiha mies. Taisipa silloinkin olla jouluaamu. Ja Vaaleri se tuli pitäjäntuvalle silloin, kun hänet oli saatu kiinni ja hän köysissä makasi kulmakamarin permannolla. Rovasti tuli tietenkin kehoittamaan häntä synnintuntoon ja katumukseen. Ihmisillä on aina ollut paljon tekemistä hänen synnintuntonsa ja katumuksensa kanssa. Ikäänkuin ne olisivat ihmisten asioita. Onko se elämä mikä niin kumma. Kerranhan jokaisen on kuoltava. Ja kysyykö ihminen mihin ryhtyy, kun hänen tekee mieli lihaa. Hän tappaa ja vielä syökin. Korkeammalta kuin ihmisistä sen käskyn on tuleminen, jota Puljeri tottelee. Äiti rääsy niistä kärsi. Vanhentunut hän oli, kun siinä kammersi ylös Toltin mäkeä. Kädessä oli entistään mustanpuhuvammat suonet, kun hän nosti muorin rattaiden laidalle ja vanginvartija tyrkkäsi sen pois ja ärjäisi, ettei saa tulla niin likelle. Silloin hänessä, Hartossa, sisu nousi. Mutta niistä on jo niin kauan. Jos tulisi ilmi kuka Riikka on. Hän, Puljeri, on ruvennut höpisemään unissaan. Parina yönä on vaimo ravistanut hänet valveille ja tuijottanut häneen kuin huuhkain. Ei ole sanonut mitään. On vain kallistunut takaisin hänen viereensä ja voihkaissut, ikäänkuin sydänalaan olisi sattunut. Hän on voinut höpistä juuri siitä asiasta, yhtä hyvin kuin jostakin muustakin. Muut kaikki Riikka tietää yhtä hyvin kuin kirkonkirjat ovat ne tietäneet, mutta sen yhden asian täytyy jäädä peittoon. Riikka tietää olevansa kulkijavaimon lapsi, jonka Harto hyvyyttään on ottanut elätettäväkseen. Senverran tietävät kirkonkirjatkin. Harto tietää, että sillä tytöllä oli pellavankarvaiset suortuvat ja siniset silmät. Hänellä, Hartolla, olisi hyvä vastaus antaa papille. Hän sanoisi: kenenkähän kanssa ne sitten menivät naimisiin ne Aatamin ja Eevan lapset? Ja häntä naurattaa kun hän ajattelee, mitä papilla olisi siihen sanomista. Kuka tässä vuosi sitten lienee päässyt puhuttelemaan Riikkaa. Hän mainitsi viime talvena jotakin rippikirkosta ja pari kertaa ovat hänen kasvonsa, Harton tullessa kotiin, tuntuneet itkettyneiltä, ja kerran hän illalla maata pannessa sanoi, että eiköhän pitäisi mennä vihille. Tällaisia ei hän itsestään ole voinut ruveta miettimään, kukaties lypsytiellä on joku muija saanut hänet käsiinsä. Muijia on joka paikassa, eikä ihmisistä ikinä voi loitota tarpeeksi kauas. Ne nuuskivat jäljet kuin ajokoirat. Etteipähän vain liene itse pappi käynyt, hänen ollessaan poissa. Hän viipyi kerran kauan kauppiaalla, kun tuolla oli sellainen puhekumppanin nälkä. Ja Puljeria tahtoi puhekumppanikseen, vaikka hän on viimeinen sitä lajia. Hiljaisia ollaan Puljerilla. Ei piekse suutaan vaimo eivätkä naura lapset. Ne eivät edes itkekään. Eivät ääntele liikoja eläimetkään. Varsinkaan sitten kun kukko kuoli. Mikä lienee sille tullut. Uskollisesti se monena vuonna oli ilmoittanut aamun koiton. Nyt elää kuin säkissä, eritoten näin joulun edellä. Ihmeellisiä ovat ihmiset, jotka siitä Jumalastaan pitävät niin suurta ääntä, kun eivät kuitenkaan luota hänen itsensä antavan opetuksiaan ihmisille, jotka hän muka on luonut. Heidän, toisten ihmisten, jotka ovat puuttuvaisia itsekin, pitää mennä ojentelemaan omiatuntoja. Eivät he Jumalaansa suuressa arvossa pidä, kun luulevat hänen olevan heidän apulaisuutensa tarpeessa. Ylihuomisen huomenna se joulupäivä sitten on. Oli puhetta kauppiaalla. Sanoi lähtevänsä kirkkoon. Kerran tuli Hartolle, aivan samalla tavalla kuin nyt, se tunto, että sudenkuopassa on otus. Hän ei uskonut olevan, mutta ääni mielessä oli niin voimakas, että piti lähteä katsomaan keskellä yötä, ja susi liehuikin kuopan pohjalla, silmät kiiluen päässä. Tämä tämänpäiväinen ääni voi olla yhtä tosi ääni. Kenen ääni sitten lieneekin. Mutta onko pakko vanhan miehen kuunnella kaikenlaisia ääniä? Eri asia on sudenkuoppa, eri asia kirkko. Hän ei lähde kirkkoon. Niin hän ajatteli puoleen ja toiseen, mutta kun koko jouluaattopäivän tuli lunta ja keli illalla tuntui hyvältä, päätti hän sittenkin lähteä. Ja hän oli sen päivän ollut odotuksessa ja niin oudossa hilpeydessä, että oli pelännyt Riikan ja lasten huomaavan, että jotakin oli tekeillä. Kai Riikka sen huomasikin. Eikähän sitä enää silloin voinut salata, kun hän puki ylleen paremmat vaatteensa, ne joissa aina kävi kauppiaalla. Riikka oli toki niin hyvin opetettu, ettei hän kysynyt mitään. Askarteli omissa asioissaan eikä edes katsonut ympärilleen. Puljeri oikaisi penkille. Hän ei tahtonut riisua sänkyyn, kun pelkäsi myöhästyvänsä, jos nukkuisi. Tästä on hyvä nousta puolenyön aikaan. Kai tuo arvaa mihin hän menee ja kai hänen tekisi mieli mukaan. Mutta yrittäköönkin vain ehdottaa, niin hän opettaa sen, niinkuin viimeinkin. Tuvassa oli lämmin ja pimeys täytti hahtuvillaan välin lattiasta matalaan lakeen. Korpi huokasi yhtä syvään kuin nukkujat sen yksinäisimmässä asumuksessa. Puljeri oli syönyt vahvasti ja meni sikeään uneen, vaikka tarkoitus oli vain torkahtaa. Hän heräsi äkkiä, tunsi nukkuneensa raskaasti eikä tietänyt miten kauan oli nukkunut. Tuntui siltä, että kauan. Hän koppasi turkkinsa penkiltä, jonne oli pannut sen päänalaisekseen ja haparoi oveen päin. Hiilos vielä hehkui, hän olisi helposti saanut tulta, mutta mitäpä hän sillä. Hiljaa painui ovi kiinni hänen jälkeensä. Vanha tamma tunsi isäntänsä otteen sellaiseksi jommoinen se oli joskus, kun tultiin kauppiaalta. Se meni minkä pääsi. Ja Harto istui reenperässä, toinen jalka riipuksissa yli laidan. Lumeen upposi syvät jäljet ja ne pysyivät ainoina koko matkan. Maantiekin oli täällä syrjätietä, jota harvoin kuljettiin. Harto nyki kaiken aikaa hevosta suupielistä, peläten myöhästyvänsä, ja hänen ajatuksensa kiersivät siinä yksinäisessä, jokapäiväisessä elämässä, jota hän vankilasta päästyään oli viettänyt, pian jo toistakymmentä vuotta, ja vanhoissa asioissa, jotka väkisinkin tulivat mieleen aina kun kirkonkylään päin kulki. Toltin mäessä veti hevonen vaivalloisesti. Tässä näki hän äitinsä viimeisen kerran. Sitten on vuosia. Mikä ihmeellinen lienee äidin muistossa. Tuolla ojassa hän makasi pyhäinmiesten aattona, kun nimismies ajoi ohitse, häntä etsien. Ei löytänyt, kettu! Mutta koko kirkonkyläpä nukkuu. Eikö nykyaikana sitten enää sytytetäkään kynttilöitä ikkunoihin jouluaamuna? Jumalisempia ennen oltiin. Alatalon ikkunarivi loisti aina kuin sisässä olisi ollut tulipalo. Sellaista ikkunariviä ei ollut pappilassakaan. Eikä sellaista tyttöä kuin Alatalossa. Kukaties olisi Puljerin Harton elämä tullut toisenlaiseksi ilman sitä ihmistä. Silloin se kaikki alkoi, Sandran päivillä. Puutarhanpuoleisessa peräkamarissa. Kuka käski Ylitalon pojan tulla rehentelemään. Hänen piti tietää, ettei Hartoa käynyt härnääminen. Siinä ikkunassa oli sittemmin palanut tuli pimeät yöt umpeensa niin kauan kuin tyttö oli kotona. Hän oli säikähdellyt ja pelkäsi pimeässä. Sen Harto kuuli kauppiaalla vasta toissatalvena, kun Sandran kuolemaa mainittiin. Mutta ihan hän nyt uskoisi erehtyneensä päivistä, niinkuin entinen metsäkyläläinen, jollei kauppiaalla nimenomaan olisi kuullut, että joulupäivä lankeaa täksi päiväksi. Eikö olisikaan jouluaamu? On oudon pimeää eikä kuulu kellonsoittoa. Mutta onpa kirkko sensijaan valaistu. Mitä lajia valoa lieneekään täynnä, ei sitä kyntteleillä ennen tällaiseksi saatu. Kirkkotarhan aidassa ei näy ainoaakaan hevosta. Ne ovat taasen niitä uuden ajan keksintöjä, ettei hevosia saa olla kirkonmäellä. Tamma ei tahdo kulkea. Se mahtaa tuntea, ettei tänne ole lupa tulla. Se korskuu niinkuin metsänpedon likeisyydessä eikä huoli piiskastakaan. No, kai hän toki hevosen saa tottelemaan. Hän lyö ja lyö! Ja tähän hän sen panee, ei nyt ole aikaa lähteä etsimään kortteeripaikkaa. Kun Puljeri on saanut hevosen kiinni ja heinätukon sen eteen, hämmästyy hän taasen: lumi lepää kuin ehyt vaate kirkon edustalla, ei yhtä jälkeä missään. Valkoinen vaippa ulottuu porraskivien päällitse pienen matkaa ylös seinää, niinkuin paita, joka menee leukaan saakka. Puljeri seisoo ja katselee temppeliä, jonka ikkunoissa väräjää sininen valo. Eikö Jumala nyt enää päästäkään sisään suuresta ovestaan? Takateitäkö ihmisten pitääkin astua? Hän yrittää kuin yrittääkin kuitenkin tästä, mistä ennen on tottunut kulkemaan. Ovi lentää äänettömästi auki niin pian kuin siihen koskee ja Puljerin edessä on kirkko täpötäynnä kansaa. Kruunuissa palavat korkeat, kapeat liekit, siniset kuin salama. On niin valoisaa, että silmiä sokaisee. Kaikki ihmiset istuvat virsikirjat auki käsissään ja pappi seisoo, kädet ristissä, alttarilla. Juhlallisuus on niin suuri, että Puljeri katsoo itselleen paikkaa ovensuusta, jotta ei häiritsisi, mutta kun ei sitä ole, täytyy hänen mennä edemmäs. Askeleet kaikuvat kumeasti seinästä seinään, vaikka hän koettaa astua hiljaa. Yhdessä penkissä on tilaa, siinä istuu yksi ainoa ihminen ja sen viereen hän painuu, pää käden varassa, kuten kirkkoon tullessa on tapana siunata. Hänen sydämensä lyö niin että korvissa takoo. Vanhasta tottumuksesta sanelee hän jotakin rukouksen tapaista. "Minä vaivainen syntinen ihminen, joka synnissä sekä siinnyt että syntynyt olen ja vielä sittenkin kaikkena elinaikanani syntisesti..." ääntelee hän ottaen ensimmäisen lauseen minkä muistaa. Mutta eikö tämä olekin sama penkki, jossa isävainajan oli tapana istua? On. Sama viallinen naulakin on paikoillaan, naula, johon hän lapsena ripusti lakkinsa. Hän hypistelee sitä varmuuden vuoksi ja huomaa, että se todella on sama. Outo värähdys käy hänen lävitseen ja hänen tekee mieli yhtyä veisuuseen. Hänellä ei ole kirjaa, sellaisia ei ole koko Puljerin asumuksessa. Mutta kun hän päänsä nostaa, näkee hän kirjan valmiina edessään. Se on vanha nahkakantinen oudon tuttu kirja, kellastuneilla lehdillään suuria kirjaimia. Vanha käsi pitelee auki lehtiä ja Puljerin silmät sattuvat sanoihin: Ken Herran tuomion kiertää voi? Se likeltä tapaa ja kaukaa. Kun viimein torvi se kauhia soi, Kuin kestänen silloin mä raukka? Mua syntistä armahda Herra. Voi hirmua! maata kun tähystelen: Tääll' ompi mun syntini tehdyt! Voi mua! kun katson ma taivaasehen, Kaikk' kaikki ne siellä on nähdyt! Mua syntistä armahda Herra. Mikä jouluvirsi tämä on? Ennen veisattiin "Enkeli taivaan" ja muita iloisia virsiä. Hän ei saa kiinni tästä nuotista. Hän ei kuule mitään. Kaikki nuo ihmiset veisaavat hartaasti, päätä kääntämättä. Mutta ei kuulu mitään. Ei hän vielä mokomassa ole ollut. Onko hän tullut kuuroksi? Ei hiiskahdusta hän kuule. Vihdoin päättyy virsi ja kirjat sulkeutuvat, ääneti ja kaikki yhtaikaa. Vanha käsi, joka asetti kirjan hänen eteensä, jää lepäämään kannelle. Suonet nousevat sinisinä ja pullistuneina keltaisesta, luutuneesta lihasta. Pappi lähtee alttarilta ja nousee saarnatuoliin, mutta ei kuulu ainoatakaan ääntä. Hän liukuu niinkuin varjo ja kun hän on lukenut rukouksensa ja alkaa puhua, ei kuulu mitään. Puljeria alkaa suututtaa. Kyllä tämä saa olla viimeinen kerta. Tällaiseen hulluun menoon hän ei enää ikinä lähde. Pettipä ääni hänet tällä kertaa, vaikka silloin kerran johdatti sudenkuopalle. Ei ääniin näy olevan uskomista. Juoksuttavat perässään kuin kaiku, pitävät pilkkanaan ja saavatkin pitää jokaista, joka on niin hullu, että niitä kuuntelee. Hän on ollut ja hän onkin pilkan ja naurun arvoinen. Mutta hänpä tästä heittääkin tämän joulujumalanpalveluksen kesken ja lähtee reelleen ja ottaa hyvän kulauksen omaa kuusenjuurellistaan. Sitä on reen pohjalla, heinien alla. Hän sylkäisee ja tarttuu lakkiinsa noustakseen, kun pappi nostaa kättään saarnatuolissa. Hän on pitkä ja laiha. Puljeri ei kuule enempää kuin äskenkään, mutta hän tuntee papin Vaaleriksi, joka kävi hänen luonaan pitäjäntuvalla, silloin kun häntä vietiin vankilaan ja vartijoita oli joka ovella ja ikkunoiden takana, eikä ketään päästetty häntä puhuttelemaan. Eikö Vaaleri sitten olekaan kuollut? Kovin on valkea kasvoiltaan. Naisten penkeistä, mustien huivien keskeltä, kääntyy hitaasti valkohuivinen pää ja Puljeri tuntee Alatalon Sandran. Hän on laiha luita myöten, silmäterät ovat suuret ja liikkumattomat. Kovin on valkoinen hänkin. Eikö hänkään ole kuollut? Mutta tuo poika tuolla on varmasti kuollut. Se hukkui uimatiellä rippikoulua käydessään. Se on Havin Heikki, Harto otti kerran markan hänen taskustaan. Se on vielä yhtä nuori kuin silloin rippikoulua käydessä ja Harto on harmaapää. Vieressä istuu ihmisiä, jotka hän muistaa nähneensä lapsuudessaan, vaikk'ei muista nimiä. Isä. Vaari. Rikas Hollon isäntä, jonka hevonen potkaisi kuoliaaksi. Poliisikonstaapeli Viikreen. Vanginvartija Mustonen. Samat miehet, toisella takaraivo murskana, toisella haava sydämessä. Sitä ei näy, mutta se meni niin suoraan, että mies silmänräpäyksessä kuoli. Kyllä Harto muistaa. Ylätalon Risto, ohimossa reikä täynnä hyytynyttä verta. Hän on varmasti kuollut, Harto itse puhkaisi reiän ohimoon. Täällähän on paljaita vainajia, sentähden ovat he niin valkoiset. Tuolla käytävän toisella puolella istuu kaksi naista, sylissä pienet lapset, kiedottuina piukkoihin kapaloihin. Ja tuolla naisella tuossa on pitkät, pellavankeltaiset suortuvat ja siniset silmät, mutta suu nauraa mielipuolen naurua. Pois täältä, pois täältä. Äkkiä siirtyy vanha käsi virsikirjan kannelta Harton kädelle ja kosketuksen mukana karkaa jäinen kylmyys hänen jäseniinsä. Hänen vieressään istuukin vanha vaimo, vaikka hän luuli tulleensa miesten puolelle. — Lapseni, kuulee hän vaimon sanovan ja tuntee äitinsä äänen, — ethän vielä ole vainaja. Olet tullut vainajien joulukirkkoon. Harto yrittää ylös, mutta käsi pitelee kiinni. — Joko pian tulet? Ääni on lempeä ja itkunsekainen kuten silloin Toltin mäessä, ja silmät katsovat kuten silloin. Harto riuhtaisee irti kätensä ja karkaa ovea kohti kruunujen alitse, joissa kynttilät palavat liikkumattomilla, sinisillä liekeillä. Hän pääsee tajuihinsa, kun elävät ihmiset ajavat joulukirkkoonsa. He tulevat helisevin valjain ja meluten ja sotkevat lumen jalkoihinsa. Harto ottaa lunta viereltään hangesta ja pyyhkii sillä kasvojaan. Hänen hevosensa on temponut poikki toisen ohjan ja kaatanut reen. Harto ei käy sitä kurittamaan, vaikka se näkyy sitä odottavan. Hiljaa lähtee hän ajamaan sydänmaataan kohti. Nyt loistavat kylän ikkunat. Alatalon pitkässä ikkunarivissä on puutarhanpuoleinen viime ikkuna pimeänä. Riikka ei voinut salata säikähdystään, kun Harto astui tupaan. Hän laski leipäsäkin pöydälle vaimonsa eteen ja puhui silmiin katsomatta. — Sinun täytyy heti lähteä maailmalle. Tässä on leipää ensi hätään. Minä otan kauppiaalta rahaa, kun pyhät, ovat menneet. Saat käydä sieltä hakemassa. Harto läksi ulos ja viipyi poissa niin kauan kuin hän luuli Riikan tarvitsevan kootakseen vaatteensa. Mutta kun hän palasi tupaan, istui Riikka penkillä ja itki, pää sylilapsen poskea vastaan. — Joko lähdet? sanoi Harto kovasti ja nosti kättä ikäänkuin lyödäkseen. Riikka säpsähti ja nousi ylös, muttei laskenut lasta sylistään. — Entä lapset? sanoi hän. — Otat mukaasi. — Miten minä ne elätän? — Minä pidän niistä murheen niin kauan kuin olen hengissä. Riikka astui liedelle ja tarttui neuvottomana johonkin astiaan, joka käteen sattui. Hän nieli kyyneliään, mutta vähäväliä tyrskähti itku väkivaltaisesti esiin. Harto ajatteli, että onko hänen noin vaikea, ja hänen teki mieli ottaa lapsi syliinsä ja painaa poskensa siihen, missä Riikan poski oli levännyt. Mutta hän meni ulos ja löi kovasti oven kiinni jälkeensä. Hän viipyi kauan poissa, kulutti aikaansa tietämättä itsekään missä ja odotti näkevänsä koko joukkonsa jättävän asumuksen. Kun ei mitään kuulunut, alkoi häntä suututtaa ja hän astui sisään. Riikka oli pannut ruoan pöytään ja ottanut leivät pussista. Ne olivat korkeana röykkiönä puurovadin ja kalakupin välillä. Kaikki istuivat pöydässä, ikäänkuin eivät olisi aikoneetkaan tehdä lähtöä. Veri kuohahti vanhassa miehessä; hänen kätensä pusertui nyrkiksi. Riikka katsoi häneen niinkuin lintu, joka on tarttunut ansaan ja odottaa kuoliniskua. Harton kurkkuun nousi itkettävä kipu. — Mennään vihille, virkkoi Riikka pitkän hiljaisuuden perästä. Silloin välähti miehen kädessä puukko ja lapset pakenivat nurkkiin. Puukko iski pöytään naisen edessä. — Vai en minä enää saa teitä kirottuja tottelemaan! Menettekö paikalla, taikka lähetän teidät yhtäpäätä taivaan joulukirkkoon. Suupielet vaahdossa ja silmät verissä seisoi Harto naisen edessä, mutta Riikka oli yhtäkkiä ikäänkuin kasvanut ja puolusti itseään. — Tämä on minun kotini. Harto katsoi häntä silmin, joissa terä ja valkuainen olivat sekaisin, ja vastasi: — Minä olen sinun isäsi, joko tottelet? Ja läksi samassa ulos. Silloin meni Riikka mykäksi. Kerran painoi hän kovasti käden sydänalaansa vasten ja kävi sitten haeskelemaan vaateriekaleita lasten ympärille. Hän kantoi pienintä lasta sylissään, muut huppuroivat lumessa hänen helmoissaan. Harto näki kaukaa metsänlaidasta kuinka he menivät. "YSTÄVÄ" "Ystävä" oli talon kiiltävän kaunis ja uljas kukko. Pieni Heikki oli hänelle antanut nimen Ystävä. Ensin se oli ollut Yttävä ja sitä myöten kuin Heikki oppi puhumaan oli siitä tullut Ystävä. Pieni Heikki ja Ystävä olivat miltei samanikäiset. Ystävällä oli heti alusta alkaen ollut paljon seuraa, monta kanaa ja kesäisin pieniä kukkoja. Heikillä oli alussa ollut Olli ja isä, mutta nyt ei ollut muuta leikkitoveria kuin Ystävä. Eikä Ystäväkään ehtinyt paljon pysyä Heikin luona: hänen täytyi vartioida kanoja — haukka saattoi tulla ja kettu saattoi tulla. Ystävän täytyi varoittaa kanoja, ja tuoda heidät kotiin joen rannalta, pellonpientareilta, metsän laidasta tai ladon takaa, minne he milloinkin tekivät huviretkiä. Vain sen aikaa kuin kanat viipyivät pihamaalla, saattoi Heikki nähdä heidät ja seurustella Ystävän kanssa. Kaikkein hauskinta oli antaa heille ruokaa. Kädestä ei voinut syöttää, teki kipeää, kun nokat olivat terävät. Mutta kun antoi ottaa jyvät esiliinasta, niin ei tehnyt kipeää. Heikki ei ensinkään pelännyt. Ystävä söi itse viimeiseksi, hän antoi aina ensin muille. Sillä lailla piti tehdä, sanoivat äiti ja vanha Liisa. Kaikki kiltit lapsetkin tarjoavat aina ensin makeisia muille ja ottavat itse vasta sitten. "Mutta jos loppuu", ajatteli Heikki. Hän tarjosi kuitenkin muille, kun Niklas-eno toi karamelleja, leivoksia ja omenia. Sillä tavalla täytyi tehdä, Ystäväkin teki sillä tavalla. Niklas-eno toi myöskin kaikenlaisia leikkikaluja: ukkoja, jotka tanssivat ja hyppivät, kun vedettiin nuorasta; ajanmittarin eli oikean kellon, joka heti meni rikki, kun Heikki vähän kiersi ruuvia; irtonaisia kasvoja, joita eno pani eteensä ja joita vanha Liisakin pelästyi, kun ne näki. Heikki itki, kun näki hirveät kasvot. Äiti torui enoa, mutta eno sanoi, että kolme asiaa pitää tietää: se, ettei ihminen ole muuta kuin sätkyäijä; miten käy, kun ruuvaa ajanmittaria; ja että naamari sopii kasvojen eteen. "Tyhmyyksiä", sanoi äiti ja otti Heikin syliinsä. Hän otti myöskin naamarin ja ukot ja vei kaikki tyynni keittiön pesään. Heikki näki kuinka pahat ukot paloivat. Hänen täytyi jo lopulta nauraa. Eno ravisti päätään ja Heikki pelästyi, ettei eno enää koskaan tuo mitään, ei makeisiakaan. Silloin äiti kuivasi pienen poikansa silmät ja lupasi, että kello korjataan ja kun Heikki tulee suureksi, niin hän pitää sen taskussaan joka päivä. Ja ensi kerran kun eno tulee, niin hän tuo pallon ja hevosen ja... — Hevosen, oikean hevosen! huusi Heikki ihastuksissaan. Keväällä, kun heillä oli kynnetty perunamaata ja tohtorin Virma oli ollut heillä, oli Heikki saanut istua Virman selässä. Oli ollut niin hauskaa, ettei koskaan. Toisiko Niklas-eno sellaisen hevosen kuin Virma? Ei, sanoi äiti, puuhevosen eno tuo, sellaisen, jonka selkään Heikki itse voi asettua. Sen nimi voi olla Virma. Elävä Virma on aivan liian suuri. Missäpä elävä Virma asuisi, eihän heillä ollut tallia. Niklas-eno nauroi ja puhui: — Puu-Virman eno tuo. Se on aina varminta, että ihmisellä on puu-Virmoja, puu-Ystäviä, puu-Musteja ja puu-Mansikkeja... — Ja niitäkös ihmisen pitäisi silittää ja pitää hyvänä? sanoi äiti ja painoi hellästi päätään lapsensa ohimoa vastaan. — Niitä, sanoi eno. Heikki katsoi enoon suurin silmin. — Miksi? — Siksi... no, siksi... että on parempi pettää puu-Virma kuin elävä Virma. — Lyödä puu-Virmaa, tarkoittaa eno, sanoi äiti. — Mutta ei Heikki lyö puu-Virmaa eikä elävää Virmaa. Eihän? Heikki pitää aina Virmaa hyvänä. Eno pysähtyi yhtäkkiä lavan laitaan, missä hän oli kävellyt edestakaisin, kumartui ja veti nauriin maasta. Hiukan hän sitä ravisti, sitten hän vei sen suuhunsa ja haukkasi ahneesti nauriin kyljestä. — Näin, sanoi hän, suupielet mullassa. Heikki rupesi täyttä kurkkua nauramaan. Eno oli niinkuin ne hullut äijät, jotka äiti oli polttanut. Jos olisi ollut nuora ja jos olisi hypittänyt, niin eno varmaan olisi hyppinyt. Mutta äiti oli käynyt vakavaksi. Hän päästi Heikin alas ja kehoitti häntä menemään Ystävän luo. Ystävä nousi juuri aidalle, oikaisi kaulaansa ja lauloi niin että raikui yli pihamaan, kauas tielle asti. Aurinko kimmelteli hänen höyhenissään, kanatkin nostivat päitään, ikäänkuin olisivat ihmetelleet häntä. Koko pihamaa tuli iloisemmaksi, kun Ystävä sillä liikkui. Niin kaunista kukkoa ei ollut näillä mailla, sen sanoivat kaikki, jotka näkivät Ystävän. Ja jos joku vieras ei sitä sanonut, niin Heikki heti riensi sanomaan, että se on kaunis kukko, niin kaunista ei ole näillä mailla. Ja viisas Ystävä oli. Kerran oli haukka liihoitellut aivan kanalauman yläpuolella ja kukko oli nostanut sellaisen melun, että Liisa heti oli tietänyt rientää katsomaan. Ja aivan oikein: haukka kierteli, kaarteli, siipiään liikuttamatta juuri nuoren poikakanan ympärillä. Liisa heti huutamaan ja lyömään yhteen käsiään. Ja haukan täytyi mennä. Mutta monta päivää johdatti Ystävä kanoja vain talon piirissä, sillä hän tiesi, että pahan haukan mieli vielä teki paistia. Äiti ja Heikki antoivat silloin kanoille kaikenlaista hyvää: jyviä, leipää, piimää. Heikki istui aitan portailla, ihan liki Ystävää ja piteli auki esiliinaansa, jossa oli ohria. Ja Ystävä otti jyviä nokan täydeltä, sirotti niitä kanoille, kutsui arempia syömään, kuritti ahneita ja hääräili, siipeään laahaten niiden ympärillä, jotka parhaiten munivat. Kyllä hän sen tiesi, kutka olivat kilteimmät. Aivan viimeksi hän itsekin söi. Kun esiliina tuli tyhjäksi, ojensi Heikki kätensä silittääkseen Ystävän selkää, mutta Ystävä väisti hänen kättänsä, katsoi häneen pää kallellaan ja kysyi, eikö hänellä ollut enempää antamista. Heikin täytyi juosta keittiöön hakemaan leipää. Koko kanalauma juoksi hänen kintereillään ja kukko seisoi portailla häntä vastassa, kun hän palasi, leipäpala kädessä. Kukko tähtäsi häneen punaiset särjensilmänsä, iski nokan leipäpalaan ja pudotti koko leipäpalan maahan. "Ei saa", sanoi Heikki. "Pitää odottaa." Ja Ystävä kuunteli häntä ja odotti, kunnes hän hyppysillään ja hampaillaan oli pienentänyt leivän. Kanat toruivat ja kävivät malttamattomiksi, mutta Ystävä kuritti heitä ja sanoi, niinkuin Heikkikin: "pitää odottaa." Äiti ja eno seisoivat yhä naurismaan luona. Moittiko äiti enoa? Varmaan ei eno enää koskaan tuo mitään, jos äiti vielä toruu sätkyäijistä. Uudestaan ojensi Ystävä kaulansa ja lauloi. — Jos kettu tulisi, sanoi Heikki hänelle — niin mitä sinä tekisit? Ystävä hyppäsi alas aidalta, juoksi keskelle kanalaumaa ja laahasi siipeä valkealle kanalle, joka oli viimesyksyisiä poikasia ja joka oli alkanut munia jo heti joulun jälkeen. — Kuku-kuku-kuku-kuku, koko-koko-koko-koko, krrr... sanoi kukko. — Jos kettu tulisi, toisti Heikki, — niin... — Nokkisin, kuku-kuku-kuku-kuku... Nokkisin, kotkottaisin, koko-koko... tulisitko auttamaan, kokokoko...? — Tulisin, juoksisin, sanoi Heikki. — Ottaisin saavin korennon! Samassa huusi äiti jotakin Heikille. Heikki ei kuullut ja äiti huusi uudelleen. — Leiki, lapsi, siinä Ystävän kanssa, mutta älä mene rantaan! Aina äiti muistutti sitä samaa, vaikka Heikki sen kyllä muisti. Olli oli mennyt joelle ja hukkunut. Kylmänä hänet oli tuotu sisään. Hän ei koskaan enää leikkinyt. Heikin täytyi leikkiä yksin. Heikin täytyi pysyä pihan piirissä. Ystävä ja kanat saivat mennä joelle ja pellonlaitaan ja ladon taakse... Aina vain äiti tuolla oli totinen ja aina vain Niklas-eno nauroi ja rääkkäsi naurista, nyppien naatteja niinkuin ne olisivat olleet mitäkin sulkia. Liisa seisoi kyökin ikkunassa, joka oli auki ja hymyili enolle. Varmaan hän taas puheli, että Niklas-maisteri on niin leikkisä mies. Liisa piti niin paljon enosta, ja myöskin äidistä, hän oli ollut heidän lapsenpiikanaan, kun he olivat pienet. Liisa oli jo niin vanha. Hän olisi tahtonut, että eno olisi ruvennut papiksi niinkuin isoisä, mutta eno olikin ruvennut maisteriksi. Kun isä eli, oli Hanna ollut Liisalla apuna, mutta sitten ei äidillä enää ollut varaa maksaa Hannalle palkkaa. Kun lapsia tuli kylältä tuomaan kaupan marjoja, niin Liisa tahtoi, että he leikkisivät Heikin kanssa. "Eihän hän aina voi olla kanojenkaan seurassa, suuri poika!" sanoi Liisa. Kun äiti meni vieraisiin tohtorille, pääsi Heikki mukaan. Tohtorilla olivat Elsa ja Risto, mutta Risto oli jo suuri. Hänellä oli juna ja sapeli. — Onko sinulla sapeli? sanoi Risto. — Minulla on kello, sanoi Heikki, — minä saan pitää sitä joka päivä, kun tulen suureksi, Niklas-eno on antanut. — Rikkihän se on, sinähän rikoit sen heti kun sait! nauroi Risto. — Se on taas eheä, eno antoi korjata sen... — Vai antoi eno! Sinun enosi on kelmi, tiedätkö sen. Kelmi hän on. Hänellä ei ole mitään virkaa. Hän ei tule toimeen missään. Hän on kelmi! Millä rahoilla hän ostaa sinulle kelloja? Hän ottaa lainaksi eikä koskaan maksa. Pappa sanoi, että... Heikki oli, polvillaan junan edessä, taistellut kyyneliä vastaan kaiken aikaa kun Risto puhui. Yhtäkkiä hän nousi, karkasi ovea kohti ja purskahti itkuun. Risto tarttui kiinni lukkoon. — Vai kantelemaan! nauroi hän. — Sitä ei mies tee, vaikka henki menisi! Elsa nousi nukkekaappinsa luota. — Älä itke, sanoi hän. — Ollaan sokkosilla, se on niin hauskaa. Tai luetaan satuja, minä luen. Heikki itki vain. Elsa antoi hänelle omenan, se putosi Heikin kädestä lattialle. Elsa lupasi konvehdin, joka oli mamman tallessa ja joka oli säästetty joulukuusesta; siinä oli hyvin kaunis kuva. Ristokin lakkasi nauramasta, toi lapion ja paiskasi sen pöydälle Heikin eteen. — No tuossa on, sillä saa niin hyvästi — mennään ulos ja tehdään vallia. Meillä on linnoitus kesken. No, lähde nyt äläkä ole tyttö. Kälmi, ajatteli Heikki, mikä on kälmi? Ja taasen hän itki. Hänet täytyi viedä äidin luo. Hän sai omenaa ja marjahilloa. Tohtorinna kysyi Elsalta, oliko joku tehnyt pahaa Heikille. Ja kun ei Elsa vastannut, niin nuhteli hän heti Ristoa ja sanoi, että Heikki oli paljon pienempi kuin Risto ja että aina piti olla vieraalleen kohtelias. Kälmi, mikä Kälmi on? ajatteli Heikki. Varmaan niinkuin Taatana, jota ei koskaan saa sanoa. Heikki oli saanut vitsaa Taatanasta, silloin kun hän oli ihan pieni. Isä oli antanut vitsaa. Kälmiä ei uskaltanut lausua, ehkä Kälmi oli vielä pahempaa. Hänen olisi tehnyt mieli kysyä äidiltä, mutta hän ei uskaltanut. Hän ajatteli sitä koko kotimatkan, vähäväliä purskahtaen itkuun. Oliko Niklas-eno Taatana ja Kälmi? Äiti oli koko ajan hyvä, mutta lumessa oli vaikea kävellä. Heikki pyrki äidin syliin. Äiti otti hänet, mutta pani taas pian maahan. Heikki itki ja paiskasi itsensä lumihankeen. Häntä nukutti. Tämän matkan jälkeen ei Heikkiä saatu vieraisiin tohtorille. Hänen rakkaimmaksi seurakseen kävivät kanat. Hän heräsi kukon lauluun, juoksi paitasillaan ikkunaan ja näki, että kanat jo olivat portaiden edessä nokkimassa siinä, mistä lumi oli sulanut. Kukko asteli korkeissa keltaisissa saappaissaan, selkä välähdellen auringossa, pyrstösulat liehuen ja vavahdellen. Hän näki tarkoilla punaisilla silmillään jyvän tai siemenen, juoksi sinne, nokkaisi... Kanat perässä, jokainen ottamassa siementä kukon nokasta. K-k-k-k-k! Se sai siemenen joka oli vikkelin. Krrr... Kukko iski päähän suurta harmaata kanaa, joka oli ollut paha nuorelle vaalealle kanalle. Kukkukuu. Kukkukkukkukkuk! Nyt oli varmaan vaara lähellä — kukko nosti päänsä ja kuunteli. Kanatkin kuuntelivat ja odottivat. Haukka ei tullutkaan, kukko käänsi silmänsä maahan, raappi ja pöyhi, vuoroin toisella, vuoroin toisella jalallaan, heinänrippeet pölysivät, kanat karkasivat makupalojen kimppuun. Ehkä jo oli onkimatojakin. Itse ei kukko syönyt mitään, huuteli vain kanoja, juoksi uuteen paikkaan, pöyhi ja pölyytti taasen siinä. Kanat lönköttivät perässä, kyljet keikkuen, siivet kahallaan... Heikki ei olisi enää malttanut antaa Liisan pestä kasvojaan. — Jos lähtevät joelle tai ladolle, huusi hän. Liisa nauroi ja nuohosi häntä väkisin pesusienellä. Vihdoin pääsi Heikki karkuun, sai käsiinsä leivänpuolikkaan ja juoksi alas portaita. Siinä tavoitti hänet Liisa ja kampasi hänen tukkansa. Koko kanalauma astui juuri ulos portista, kukko kenraalina edellä. — Ystävä, Ystävä, tipo-tipo-tipo! huusi Heikki. Ja heti nosti Ystävä päätään ja pysähtyi. Kaikki kanatkin pysähtyivät. Heikki huusi huutamistaan ja kanat kääntyivät takaisin ja juoksivat niin paljon kuin pääsivät Heikin luo. Ystävä tuli ensimmäisenä ja nokkaisi leivänkappaleen maahan. Heikkiä pelotti, mutta samalla oli kovin hauskaa. — Ei saa, sanoi Heikki, — pitää odottaa. — Koo-koo, koo-koo, pani Ystävä, pää kallellaan. Heikki repi sekä käsin että hampain irti leivän muruja. Kanat odottivat ja puhelivat hiljaa toisilleen, Ystävä ymmärsi, ettei Heikki voinut saada irti murusia sen nopeammin ja sanoi sen kanoille. Aurinko paistoi, kärpäset lentelivät, hanget sulivat, leivonen oli tullut, oli kevät. Kaikki kanat munivat jo ja monet tekivät pesää. Ystävä juoksi heidän kanssaan hakemaan pesäpaikkoja, Heikki ja Liisa pitivät silmällä minne he menivät. Aitan alle he pyrkivät, he menivät kivijalan alitse, ei kukaan päässyt heidän perässään. Se oli sellainen paikka, että hiiret varmaan veisivät munat. Täytyi pelottaa kanat pois aitan alta. Karviaismarjapensaiden suojaan heidän kovin teki mielensä, ei kukaan kanoista enää viitsinyt tulla munimaan tupaan, niinkuin talvella. Liisalle eivät he näyttäneet mihin asettuivat, he tiesivät, että Liisa tulee viemään munat. Mutta Heikille he näyttivät piilopaikkansa. Kukko raappi kuopan, pöyhitteli sen sopivaksi ja sitten koetti kana oliko siinä hyvä olla. Heikki olisi mielellään auttanut, mutta silloin sanoi Ystävä: "Krrr!" Ja Heikki jäi hiljaa katselemaan. Hän ei olisi tahtonut Liisalle ja äidille sanoa, missä pesät olivat. Mutta Liisa rupesi kovaksi. Yhtä pesää ei Heikki ilmaissut. Hän näki Ystävän ja nuoren valkean kanan menevän saunan luo. Sinne ei hänellä ollut lupa seurata heitä, juuri siellä oli Olli hukkunut. Hän ei moneen päivään mennytkään sinne, vaikka arvasi pesän olevan halkopinon alla, saunan kyljessä. Sunnuntaina, kun Liisa oli kirkossa ja äiti teki tulta keittiön hellaan, hän meni. Hän ei löytänyt pesää. Äiti huusi häntä. Monen päivän perästä hän vihdoin näki valkean kanan tulevan ulos halkojen takaa, kukko otti hänet iloisesti vastaan, laahasi siipeä, raappi lastukasaa ja tarjosi hänelle onkimatoja. Heikki löysi pesän ja näki viisi kaunista munaa pesässä! Hän ei puhunut kenellekään, että oli käynyt rannassa syöttämässä emää ja kun valkea kana muutaman viikon perästä toi pihaan koko poikaslauman, ei hän vieläkään kertonut, että kaiken aikaa oli tietänyt missä pesä oli. Kolmella kanalla oli poikasia. Niitä syötettiin munilla ja ryyneillä. Keskellä seisoi lautasellinen maitoa. Poikaset astuivat maitoon. Äiti, Liisa ja Heikki nauroivat, kun eivät he ymmärtäneet suojella kauniita pieniä jalkojaan ja keltaista silkkipukuaan. — Pii-pii-pii-pii, kuului joka taholta. — Krrr, pani emä, — klot-klot, klot-klot... Poikaset tulivat suuriksi, saattoi jo erottaa kukot ja kanat. Kukkojen harjat kasvoivat nopeasti ja pian kukkopoikaset rupesivat tappelemaan keskenään. Oli jo syyspuolta, kun äiti ja Liisa eräänä pyhänä istuivat keittiön portailla, puhellen tohtorin lapsista, joille jo piti tulla opettaja, marjojen hilloamisesta ja Niklas-enosta, joka oli saanut paikan syyskuun ensi päivästä. Se oli hyvä virka, neljättä tuhatta markkaa vuodessa. Heikki oli polvillaan hiekassa ja teki tikuista aitaa tallin ympärille, missä Virma oli. Kanat piehtaroivat hiekassa, kukko kylpi hänkin, puisteli sitten sulkansa puhtaiksi, oikaisi kaulansa ja kiekaisi suinpäin sinistä taivasta kohti. Kauempana kulkivat emäkanat poikasineen, karttaen kukkoa ja kanalaumaa. — Kun vain nyt pysyisi siellä, sanoi Liisa. — Mistäs hän toisen kerran sellaisen viran saa. Mutta maisteri on niin leikkisä, ja sitten hän sanoo asiat niin liian suoraan. Äiti ei puhunut mitään. — Herrako se lienee vai neiti, se tohtorin kotiopettaja? sanoi Liisa taasen. — Neiti kuuluu olevan, vastasi äiti, — oikein tuomarin tytär, kaunis ja hienosta kodista. — Vai niin, vai niin. Mutta aika vekaran hän siitä Ristosta saa. Heikki nousi yhtäkkiä, juoksi äidin ja Liisan luo ja kysyi: — Mikä on Kälmi? Äiti oli vähän hämmästyksissään ja veti Heikin polvelleen. — Ei äiti tiedä. Mikä lienee. Mistä Heikki sen on saanut? — Onko se Taatana? — Ei, lapseni. Ei sellaisia pidä puhua. Mene leikkimään, mene. Joko Virman talli tulee valmiiksi. — Ei maar, sanoi Liisa, kyllä se jokin on se Kälmi. Mutta vain pahat pojat puhuvat sellaisista. — Eihän Niklas-eno ole Kälmi? — Ei toki, ei toki. Kuinkas Heikki nyt sellaisia. Eno joka on niin hyvä. Eno joka niin pitää Heikistä ja aina lähettää Heikille makeisia ja leikkikaluja. Hetkisen seisoi Heikki ja hypisteli äidin kaunista uutta pitsikaulusta. Senkin oli eno lähettänyt, enolla oli nyt paljon omaa rahaa. Heikki tuli kovin iloiseksi ja juoksi rakentamaan taloaan. Valkoinen kana poikasineen oli kiertänyt rakennuksen syrjän ja tullut portaiden eteen. Nuoret kukonpojat oikoivat jo kaulojaan ja yrittivät laulaa. Eivät ne osanneet. Ystävä ei pitänyt heistä, hän alkoi heti johdattaa pois kanoja. Rumasti pikkukukot lauloivat. Heikkiä nauratti, varmaan Ystävä ja vanhat kanatkin nauroivat. — Tuo pidetään, eikös niin rouva? sanoi Liisa. — Siitä tulee samanlainen kuin Ystävä. — Mutta jos taas muutteeksi otettaisiin harmaa, sanoi äiti. — Se on lapsellekin hauskempaa, jos on samanlainen kuin vanha kukko, sanoi taasen Liisa. Heikki oli äkkiä lakannut leikkimästä ja tuijotti eteensä. Kauniit nuoret kukot ottivat vauhtia ja tekivät pientä tappelua. Mitä tarkoittivat äiti ja Liisa? Mitä tehtäisiin kahdella kukolla? Siitä ei Ystävä pitäisi. Harmaa kukkopoikanen laulaa rämisti. Valkoinen koetti heti perässä. — Parempi äänikin tulee valkoiselle, sanoi Liisa. — Sellaista ääntä ei tule kummallekaan kuin vanhalla kukolla. Jos koetettaisiin vielä pitää vuosi? Liisa nauroi. — Samalla lailla rouva sanoi viime syksyllä. Mutta se on varma se, ettei sillä enää tee mitään. Sehän on viiden vuoden vanha. — Minä pelkään vain sitä surua. Heikki oli pudottanut pulikat käsistään ja tuijotti eteenpäin. Hän oli levoton kanoista. Minne ne olivatkaan joutuneet? Ettei vain haukka olisi tulossa. Heikkiä rupesi itkettämään. Hän kaivoi yhtäkkiä kätensä hiekkaan ja paiskasi nurin kaikki mitä oli rakentanut, aidat, tallit ja itse Virman. — Mutta Heikki! huusi äiti, — mitä sinä nyt teet? Ethän ole paha Virmalle, et puu-Virmalle etkä elävälle Virmalle. Heikki nousi, läksi juoksemaan ja pysähtyi vasta aidan luo. Missä olivat kanat? Missä oli Ystävä? Hänen täytyi löytää heidät, hänen täytyi olla heidän luonaan. Haukka saattoi tulla. Olihan hän luvannut Ystävälle auttaa häntä, jos sattuisi vaara. Äiti iloitsi siitä, että tohtorille tulisi se nuori neiti. Hänestä puhuttiin joka päivä. Äiti sanoi, että Heikinkin jo pian pitää oppia lukemaan. Olihan hän jo suuri poika, ei aina sopinut leikkiä kanojen kanssa. Ilo nousi talossa, kun seuraavana sunnuntaina tanhualla keksittiin kaksi hattupäätä naista ja kaksi lasta tulossa heille päin. Tohtorinna ja opettajatar, Elsa ja Risto tietysti! Heillä oli hyvää aikaa viipyä poissa kotoa vaikkapa koko päivä, tohtori kun oli matkoilla. Äiti huusi Liisalle, että pidetään nyt oikein hauskaa, tarjotaan päivällistä, laitetaan maissiputinkia, josta tohtorinna niin pitää. Heikki piti myöskin maissiputingista. Hän rupesi hyppimään, ei tietänyt juoksisiko tiellepäin vastaan, vai lastenkamariin panemaan kuntoon leikkikalujaan. Hän juoksi keskelle kanalaumaa, hänen olisi tehnyt mieli käydä kiinni Ystävän kaulaan, mutta Ystävä väisti häntä, ja hän tarttui molemmin käsin äidin polviin ja kysyi, eikö hän saa parhaita vaatteitaan. Äiti ja Liisa puhelivat hiljaa. Vasta sitten ehti äiti tulla pukemaan Heikkiä. Hän sai kesävaatteensa, jotka olivat puhtaat, hän olisi mielellään ottanut samettivaatteet. Äiti sanoi, että vasta kun tulee kylmemmät ilmat, nyt on vielä näin lämmintä ja kaunista. Mutta kengät Heikki sai jalkaansa, Ristollakin oli aina, kun hän tuli heille. Käsi äidin kädessä asteli Heikki sitten portaista, alas mäkeä vieraita vastaan. Hänen kenkänsä narskuivat kaulus oli solmittu kauniilla silkkinauhalla. Risto sanoi heti, että mentäisiin kravustamaan, joessahan kuului olevan krapuja. Hänellä oli haavi mukana ja jotakin vanhaa lihaa kai aina saattoi saada syötiksi. Heikki ei muistanut, että heidän rannassaan koskaan olisi kravustettu. Äiti sanoi, että siitä kuljetettiin tukkeja ja ettei ollut krapuja. Heikki sensijaan ehdotti, että ongittaisiin. Heillä oli neljä onkivapaa, oikein hyvää, laiturilta saattoi saada suuriakin kaloja. — Eikö teillä ole venettä? kysyi Risto. Olihan toki vene, mutta äiti oli kovin kieltänyt siihen menemästä. Heikki juoksi äidin eteen ja huusi ja kysyi saako ottaa veneen. Äiti ja se uusi neiti pitivät toisiaan käsistä, puhelivat siitä kuinka hauskaa oli tulla ystäviksi eikä äiti huomannut Heikkiä. Heikki veti häntä kädestä ja hameesta. Vihdoin viimein hän huomasi Heikin. — Ei, lapseni, sanoi hän säikähtyneenä. — Virta on tässä meidän kohdallamme niin vuolas. Mutta ehkä... ehkä, jos olette oikein varovaisia, voisitte onkia laiturilla. Jos Elsa ja Risto lupaavat olla oikein varovaisia, ja myöskin katsoa, ettei Heikki putoa. Pysykää aina kaidepuun tällä puolen. — Me otamme Niklas-enon uuden ongen! huusi Heikki, posket hehkuen. — Minä otan sen, sanoi Risto. — Risto saa onkia sillä, hymyili äiti. — Mutta ensin juodaan kahvia. Sitten te menette rantaan. Mutta muistatteko nyt olla varovaisia. Kaikki kolme huusivat ja vakuuttivat ja karkasivat suinpäin rantaan. Heille tuli yllinkyllin työtä. Ensin täytyi etsiä onkimadot. Saunan luona niitä oli vaikka kuinka, mutta niitä eivät kalat syöneet. Lastukasassa oli parempia matosia. Pellossa oli kyllä oikein kasimatoja mutta ne nousivat pinnalle vasta auringon laskiessa. Ja nyt oli aamupäivä. Kesken madonpoimintaa huudettiin juomaan kahvia. Liisa komensi pesemään käsiä, mutta kun Risto vain pyyhkäisi kätensä heinikkoon, niin ei Heikkikään pessyt sen paremmin. Elsa, hän pesi oikein pesuvadissa. Matosia ei löytynyt hyvästi, oli liian kuuma päivä. Heikki ehdotti, että huudettaisiin kanat raaputtamaan esiin matosia. Ja vaikk'ei Risto uskonut, että kanoista olisi apua, niin alkoi Heikki huutaa. Hän asettui kivelle ja päästi kartanoa kohti kimeän pitkän: tipotipo-tipo-tipo-tiiipooo... Ystävä, Ystävä, Yyystävä... Kaikkea nyt kuulla piti, että kanat noukkisivat ihmisille onkimatoja. Omiin suihin ne ne noukkivat, jos löytävät, ei tarvitse pelätä, että niitä annetaan miesten onkiin. Ihan nauraa piti. Ja Risto nauroi. — Missä se sinun enosi onkivapa pidetään? — Uimahuoneessa se on... Ystävä, Ystävä, Yyystävä...! Tipo, tipo, tipo, tipo tiiipooo... Eno ei ole mikään Kälmi. — Kälmi — kuka on Kälmi...? Mikä se on? — Hänellä on paljon palkkaa ja omaa rahaa... — Kälmi ei ole mikään, itse saat olla Kälmi. Mutta Kelmi on oikein sana ja sinun enosi on Kelmi, kysy vaikka papalta. Ja se nähdään onko hän siinä koulun maisterin virassa jouluun asti, tai kevääseen. — Sinä et saakaan ottaa enon onkea! huusi Heikki ja itku oli häneltä tulossa. — Vai niin — ensin lupaat ja sitten... Minä menen ja kysyn mammaltasi. Mammasikin sanoi, että saan... Elsa löysi kiven alta hyvin suuren onkimadon. Ihan hän huudahti. Se oli kuin käärme, kuinka rumasti se vongerteli. Hyi, hän vain ei saanut otettua sitä käsiinsä. Nyt se menee, nyt se menee...! Heikki juoksi minkä pääsi. Eihän se mikään suuri ollut, paljon suurempia oli heidän pellossaan ja kaalimaassaan, oikein semmoisia loikeroita. Tämä nyt oli poikanen. Ja Heikki tarttui onkimatoon nautinnolla ja piteli sitä niin että koko sen pituus näkyi, ennenkuin päästi sen matopönttöön. Kanojen kaakatus kuului aidan takaa. Kukkokin päästi sekaan pitkiä varoittavia tai ihmetteleviä huutoja. Niin pian kuin Heikki korotti äänensä, karkasivat kanat hänen ympärilleen, vierastivat hiukkasen Ristoa, joka hääri onkivapa kädessä, mutta asettuivat sitten päät kallellaan turvallisesti odottamaan Heikiltä antamisia. Heikki alkoi penkoa lastukasaa. Pian tekivät kanat samaa. Kukko tuli vielä kerran Heikin eteen vaatimaan ruokaa. Lastukasa oli kuitenkin pengottu niin moneen kertaan ja nokittu läpi niin tarkkaan, ettei sieltä löytynyt mitään. No siinä se nyt oli, lapsellistahan oli toivoa apua kanoilta. Oikein kanamaista! Mutta johan näilläkin matosilla pääsi alkuun, ja monet kalat saikin, jos vain ottivat syödäkseen. Tämä ei ollut kaloille mikään hyvä aika. Mutta onkivavat, ne olivat kokomoiset. Varsinkin se yksi. — Se on Norjasta, sanoi Heikki. — Kyllä niitä saa täältä yhtä hyviä, sanoi Risto. Liisa huuteli nyt vuorostaan kanoja. Samalla pyysi hän lapsia sisään saamaan hilloa ja mehua. He eivät heti lähteneet, kala maisteli juuri Heikin koukkua. Taisi ollakin niin, että se onki oli parempi kuin se norjalainen komea. Heikki seisoi täynnä jännitystä ja odotti. Äkkiä painui koho... No, nyt! Se pääsi, mokoma irti, se oli ollut niin huonosti kiinni. Salakka se vain olikin. Liisa ajoi kanoja edellään pihaan, Elsa auttoi häntä, kanat olivat hermostuneet ja pyrkivät hajoamaan puutarhaan omille teilleen. Kukko päästeli varoittavia huutoja eikä sekään olisi totellut Liisan komentoa. Risto ja Heikki tulivat perässä, puhellen kaloista, onkivavoista, matosista ja kravuista. Kravustamaan pitäisi kerran mennä Myllyojalle, jollei tältä rannalta todella saanut mitään. Aivan turhaan oli kuljettanut haavin mukanaan. Liisa ja kanat kääntyivät keittiön portaiden sivu pihalle, lapset menivät lehtimajaan puutarhan päässä. Kanat huusivat ja kirkuivat pihamaalla. Mansikkahilloa oli paljon, kun vieraat olivat saaneet, pani äiti Heikille. Niin paljon ei Heikki koskaan ollut saanut. Ja äiti antoi Heikille toisen kerran — sellaistakaan ei ollut koskaan tapahtunut. — Saamme me hyvän kalakeiton, vakuutti Risto. — Kolme särkeä on jo aika poikaa. He kiittivät nopeasti ja juoksivat rantaan. Ei ollut hullumpi onkimapaikka tämä ranta. Elsa oli saanut kaikkein suurimman ahvenen ja kaksi särkeä, Heikki kolme särkeä ja Risto kuusi kalaa, puolet ahvenia, puolet särkiä, kun äiti ja vieraat tädit tulivat rantaan, uimalakanat käsivarsilla. He ihmettelivät lasten saalista, erinomainen kalakeitto siitä tulisi. Elsa meni naisten kanssa uimaan. Heikki aikoi mennä mukaan, mutta Risto tahtoi siksi aikaa kalliolle. Hän otti puukkonsa, taittoi lepästä varvun ja pujotti kalat siihen. Ne potkivat ja hyppivät levottomasti. Täytyi panna varjoon etteivät pilaantuisi. Risto rupesi kertomaan koulustaan. Huomenna he alkaisivat lukea. Kolme tuntia joka päivä. Huomenna oli sisälukua, uskontoa ja oikeinkirjoitusta. Lukujärjestys oli lastenkamarin seinällä! — Minä rupean myöskin lukemaan pian, sanoi Heikki. — Niin, mutta ethän sinä vielä osaa kirjaimiakaan. — Kyllä minä muutamia jo osaan: A, B, C, D, E, F... — Niin, niin, sinä olet aivan vasta-alkaja... Kun naiset olivat uineet, uivat pojat toisella rannalla, jossa oli matalampaa. Heikin äiti ei suostunut lähtemään sisään ennenkuin pojat pukeutuivat. He olisivat mielellään vielä pulikoineet, vaikk'ei vesi ollut kovin lämmintä. Vieraiden rupesi tekemään mieli lähteä veneellä vesille. Äidillä ei oikein olisi ollut aikaa lähteä mukaan, mutta hän ei uskaltanut päästää heitä yksinäänkään. He eivät tunteneet virtavia ja vaarallisia kohtia. — Käymme pikipäin tuolla kauniilla korkealla rannalla ja lähdemme sitten heti kotiin, sanoi tohtorinna. — Ei, sanoi äiti, — te olette nyt kerran koko päivän täällä, eihän nyt ole kiirettä kotiin, kun tohtorikin on poissa. Luulen, että Liisalla päivällinenkin pian on valmis. Vieraat puhuivat vaivasta, jonka he saivat aikaan ja äiti ilosta, jonka he tuottivat. Vain pari kananpoikaa pataan, siinähän se oli. Vene liukui hiljaa pitkin kiiltävää vettä. Äiti piti perää ja Riston ja Elsan opettajatar oli airoissa. Aurinko paistoi lämpimästi, siellä täällä näkyi koivikoista keltainen lehtiterttu. Äiti ja tohtorinna kertoivat hyvistä sienipaikoista ja puolukka-ahoista. Pari kertaa katsoi äiti poikiin, että he istuivat hiljaa. Ei hän mitään sanonut, mutta hän katsoi sillä tavalla. Kotiin oli raskaampaa soutaa, tultiin hitaammin. Heti kun vene oli vedetty maihin, läksi äiti nopeasti sisään ja vieraat tulivat hitaasti perässä. Risto kantoi kalakimppua. Viinimarjapensaisiin pysähdyttiin. Oikeastaan viinimarjat vasta nyt olivatkin parhaimmillaan. Heikki veti maasta kolme naurista ja ojensi kauneimmat vierailleen. He alkoivat heti kuoria niitä. Keittiöstä tuli maukas paistinkäry. Risto laski kalat kädestään varjoon, voidakseen paremmin syödä nauristaan. Hänen puukkonsa oli lainassa sekä Elsalla että Heikillä. Kanat kulkivat hiljaa pihamaan syrjällä. Heikki valitsi vierailleen uuden nauriin. Ne olivat mainiota lajia, makeita kuin kaskinauriit. — Ne tulevat vielä paremmiksi, vakuutteli Heikki, — näin pimeinä öinä ne vasta kasvavat. * * * * * Mitenkäs kanoja oli niin vähän? Missä Ystävä oli? Heikki sai taasen Riston puukon ja kuori sillä alkuun Elsan nauriin. Pari kanaa tuli esiin ruusupensaiden takaa. Missä kukko oli? Koko kanalauma kulki hiljaa, se tuntui niin matalalta, kun korkea kukko puuttui. Heikki juoksi keskelle pihaa. ‒ Tipo, tipo, tipo, tipo... Kaikki kanat karkasivat hänen ympärilleen. Kukkoa ei kuulunut. Hän juoksi portille. — Ystävä, Ystävä, Ystävä! Kaikki kanat seurasivat hänen kintereillään, ne olivat juoksemaisillaan hänet kumoon. Heikki juoksi tielle ja huusi, huusi. Haukka! tuli hänen mieleensä ja hirvittävä pelko kouraisi hänen sydäntään. Ei, Ystävä on niin voimakas, haukka ei uskalla. Mutta kettu...! Heikki alkoi astella latoa kohti, siellä oli talvella nähty ketun jälkiä. Hän ei ensinkään muistanut, että kettu saattoi olla vaarallinen hänelle itselleenkin. Hän oli luvannut tulla, jos Ystävä joutuisi vaaraan. Kanat seurasivat häntä, pitivät hiljaista toruvaa ääntä ja pysähtyivät joidenkin heinänrippeiden ääreen. Heikkikin pysähtyi. Itku pyrki hänen rintaansa, mutta hän alkoi taasen kaikin voimin huudella kukkoa. Kaikki kanat tulivat, Ystävä ei tullut. Vihdoin ei Heikki enää osannut huutaa, ainoastaan itkeä. Yhtäkkiä hän pyyhki kyyneleensä ja läksi juosten sisään. Äiti seisoi ruokasalin pöydän ääressä ja järjesti orvokkeja pieniin maljoihin... — Äiti... kettu... haukka... — Mitä, lapseni? sanoi äiti. — Ystävä... Ystävää ei ole, kanat ovat, kukkoa ei ole... kettu on käynyt... Äiti ei kääntynyt silittämään Heikin päätä. Hän kääntyi poispäin ja sanoi: — Ei, ei. Kyllä... Ystävä tulee. Kyllä, kyllä... älä itke, lapseni. — Onko se ihan varma? — Kyllä... kyllä. Pyyhitään nyt kyyneleet ja juokse sitten puutarhaan ja sano, että äiti pyytää vieraita tekemään hyvin ja tulemaan päivälliselle. Osaako Heikki nyt sanoa kauniisti. Noin... pyyhitään kyyneleet... Heikki nieli kyyneliään. — Onko se ihan varma? sanoi hän äkkiä ja katsoi äitiin, pitkään ja kipeän vakavasti. — Mikä, lapseni...? Mene nyt, juokse, pyydä kauniisti... — Että Ystävä tulee takaisin? Äidin kädestä putosi kukkasia ja hän taipui niitä ottamaan. Hänen poskensa olivat yhtä punaiset kuin asterit. — Kyllä, kyllä, kyllä... mene nyt vain. Lapsen kasvoista laukesi hirvittävä jännitys. Hän läksi astelemaan kauniisti katetun pöydän ympäri keittiötä kohti. Kyynelten hyrskinä tyyntyi hiljalleen. Äiti sanoi hänelle, että hän menisi toista tietä, mutta hän ymmärsi sen vasta kun jo oli avannut keittiön oven eikä enää sitten viitsinyt kääntyä takaisin. Hellan syrjällä seisoi suuri höyryävä vadillinen kukkakaaleja. Liisa nosti paraikaa vadista paistia, alkaen irroittaa nyörejä, joilla paistin jalat olivat sidotut kiinni. Heikin silmät pysähtyivät jalkoihin. Ne olivat hyvin suuret, makean ruskeat ja tihkuivat rasvaa. Ne eivät olleet kananpoikasen jalat. Yhtäkkiä kouristi tuska hänen sydäntään, hän paiskasi kädet kasvojaan vasten ettei mitään näkisi, hän koetti juosta, tuntui siltä kuin hän olisi ollut lysähtymäisillään polvilleen. Hän pääsi keittiön eteiseen, siellä hän työnsi päänsä nurkkaan seinää vasten ja häneltä pääsi vihlova, valittava parahdus. Hän oli ymmärtänyt, ettei Ystävä tulisi enää koskaan. NÄKYMÄTÖN KIRJANPITÄJÄ Tuskin viikkoa oli Kalle Jokinen vielä ollut kauppalassa, tuskin oli hän uudessa työpaikassaan tavannut toveria, johon olisi ehtinyt suostua, tuskin oli hän ennen kaikkea edes päättänyt jäisikö hän koko tähän maalarin ammattiin — kun hänelle tapahtui jotakin, joka määräsi hänen elämälleen uuden suunnan. Hän rakastui, ja rakastui tavalla, josta leikki on kaukana. Hän astui eräänä syksyisenä ehtoona kauppalan vastaistutetun esplanaadin läpi ja silloin tuli häntä vastaan nuori tyttö, kädessä jokin tyhjä koppa, jota hän huiskutti. Joka askeleella upposivat hänen jalkansa nilkkaa myöten hiekkaan ja vetäessään ylös jalkojaan, otti hän tanssiaskelia. Kuin tanssissa tuntui hän muutenkin kulkevan elämässään, suu hymyili, kasvot hymyilivät, vaaleat hiussuortuvat liehuivat ikäänkuin hymyillen ympäri pään ja tulipunainen hame kiersi kuin leikkivä liekki hänen nuoria jäseniään, jotka värähtelivät ohuen kankaan alla. Häntä ei palellut, vaikka oli kolea ilta. Köyhä Jokisen Kalle Vähäjoelta Niemellä ei tietänyt, että vastaantulija oli rikkaan kauppias Mankosen Laimi, tytär, jolla oli useampia ihailijoita kuin hänellä molemmissa käsissä oli yhteensä sormia. Tyttö loi häneen hymyilevän katseen — hän oli tottunut tuollaisiin valloituksiin. Mutta nähtyään Laimin, ei Kalle Jokinen enää nähnyt ketään muita naisia — ja hän oli kuitenkin tähän asti viihtynyt heidän seurassaan eivätkä he suinkaan olleet jääneet kylmiksi hänelle. Hän ei ollut mikään ruma mies, hän tiesi sen itsekin. Mutta nyt, tuon syksyisen illan jälkeen kauppalan esplanaadissa, oli nuoren miehen silmässä lakkaamatta punainen täplä, se oli siinä unissa ja valveilla, aivan kuin silmiin olisi tullut jokin sairaus. Ja kun hän pysähtyi katselemaan tuohon punaiseen läikkään, niin erottautuivat siitä suloiset kasvot, nauravat silmät ja kihertävät suortuvat. Kaksi kertaa oli Kalle syksyn kuluessa ollut samoissa iltamissa tytön kanssa, kun hän käsitti, että hänen pitää saada tyttö omakseen, maksoi mitä maksoi. Veri kiehui hänen päässään kun hän näki muiden miesten tanssittavan tyttöä ja tungeskelevan hänen ympärillään: hän oli hänen, Kalle Eedvartti Jokisen, ja varokoon vain jokainen, joka...! Niin luonnolliselta tuntui Kallesta hänen omistamisensa, että hän jo ensimmäisessä iltamassa tanssiessaan pusersi häntä rintaansa vasten ikäänkuin hän olisi ollut hänen morsiamensa. Tyttö salli sen tapahtua. Toisen iltaman jälkeen salli hän uuden tuttavansa jo saattaa itseään jonkin matkan päähän, jopa puhua rakkaudestakin. Mutta Aleksanterin- ja Rantakadun kulmassa piti pysähtyä... No, muuten vain... No niin, pappa ei kärsinyt saattajia, oli luvannut lyödä kintut poikki. Ja mamma... niin, mamma kuljettaa ensi pyhänä kirkkoon ja rukoilee siellä ainoan tyttärensä syntisen sielun puolesta. Mamma on jumalinen ihminen... Ei, pappa ei ole erittäin: kerran vuodessa käydään yhdessä ripillä ja jonkin kerran muutenkin kirkossa. Mutta muuten pappa on järjestyksen mies eikä kärsi saattajia. Pappa on vanhanaikainen niinkuin kaikki varakkaat miehet. Hän tahtoo, että oikein vihitään ja pidetään suuret häät... sitten kun hänen tyttärensä menee naimisiin. Mutta sen pitää olla kokomoinen herra, jolle hän tyttärensä antaa. Laimi kertoi tämän kaiken katulyhdyn aha Aleksanterin- ja Rantakatujen kulmassa. Hän nojasi jalkaansa apteekin portaisiin ja nosti tuon tuostakin ikäänkuin ajatuksissaan kasvonsa kotkaa kohti korkealla apteekin oven päällä. Pienillä kysymyksillä houkutteli Kalle häneltä esiin yhä uusia asioita. Tyttö kertoi kaikki leikitellen ja avomielisesti, ei olisi saattanut uskoa, että he vasta niin hiljan olivat tutustuneet. Mutta yhä vakavammaksi kävi nuori mies. — No, kuinka "kokomoinen herra" sen sitten pitää olla? kysyi hän tiukasti. — No, sellainen esimerkiksi kuin Erkki Rajala... tai Antti Suliin... Rajalahan on suuri rustholli ja Erkki saa talon. Ja Antti, niin Antti on varoissa... Oikeastaanhan pappa olisi tahtonut minulle lukumiestä, maisteria tai pappia tai koulunopettajaa tai muuta virkamiestä. Kouluahan minunkin piti käydä, mutta en minä viitsinyt... minä jäin luokalle... ja vielähän minulla on aikaa oppiakin, jos sitä vaaditaan. — Ei sitä... mitäs sellaisella, sanoi Kalle ja tarttui tytön käteen. — Kun sinä vain rakastat minua... — Niin, sanoi tyttö avomielisesti, — en minä tiedä. Pappa sanoo, että minä vielä olen niin lapsellinen. Sinun kanssasi on hauskaa tanssia... — Sinä olet vielä nuori... mutta lupaa vain se, ettet kärsi noita muita... Älkööt ne saatanat...! Minä tapan jokaisen, joka yrittää sinun seuraasi — muista se! — Ohoh, ohoh, emme vielä ole kihloissa! Tyttö keikautti päätään, nauroi ja koputti jalkansa kärjellä apteekin rappuun. — Olemme! Minä en sinua päästä. Olen minä yhtä hyvä kuin joku toinenkin. Enkä minä mikään tyhjäkään ole... Ja nähdessään, että tyttö äkkiä kävi tarkkaavaksi, tempasi Kalle suoraan tuulesta jutun, että hänenkin isällään on talo, hän saa sen koska vain tahtoo, isäukko on vanha ja antaa isännyyden pois mielellään, vaikka huomispäivänä. Ja pankissakin on rahoja... jumaliste onkin! Ei hän tiedä määrääkään. Hän teki tekemistään tätä kummallista juttua, koska hän huomasi, että Laimi joka hetki kävi mahdollisemmaksi saavuttaa ja koska kaikki muu oli hänelle yhdentekevää. Hän suuteli Laimia siinä apteekin kulmassa, suuteli tulisesti. Laimi salli sen tapahtua, mutta hän ei sallinut Kallen tulla saattamaan kotiin asti — ei vielä tänään... Sitten vasta, jahka hän on puhunut papan kanssa. Eikä Laimi sallinut suudella itseään uutta kertaa, nauroi vain ja syytti, että ihmiset näkevät, vaikka kaikki vielä olivat jääneet iltamiin. Mutta kätensä hän ojensi uudelleen ihailijalleen, ja kuun tullessa esiin pilvistä, näkyivät hänen kasvonsa selvästi. Kalle Jokisen kädet haparoivat saadakseen kiinni edes jostakin vaatteesta hänen ympärillään. Tyttö komensi tiukasti, ettei saa tulla eteenpäin tästä kulmasta: hän menee oikotietä apteekin pihan läpi, eikä saa katsoa edes hänen jälkeensä. Hän sanoi sen nopeassa, sujuvassa menossa, ikäänkuin hän olisi sanonut sen monta kertaa ennen. Rakastunut mies ei pannut sitä merkille. Hän jäi tottelevaisesti apteekin kulmaan ja kuunteli nopeitten askelten yhä väistyvää kopinaa. Kun hän tuli esiin kulman takaa, oli tyttö poissa. Kuin hulluna ilosta käveli hän katuja, jäähdytellen päätään. Iltamatalossa vielä tanssittiin, mutta hänen ei tehnyt mieli palata sinne: apteekin kulmaan hän aina palasi, ikäänkuin esineiltä siellä, onnensa todistajilta, saadakseen vakuutuksen siitä, että kaikki oli totta. Oli, oli, tuossa kaidepuulla oli Laimin käsi levännyt, sen kosketuksesta oli kevyt lumi varissut pois — hänen morsiamensa käsi...! Ja taas läksi hän kävelemään ja taas hän palasi. Jumala! tuli yhtäkkiä hänen mieleensä, ikäänkuin tuo sana olisi sisältänyt kaiken sen mikä nyt täytti hänet. Hän hymähti samassa, sillä mikä oli Jumala? Pappien ja vanhojen muijien satua! Mutta kun oli rakastunut, niin kävi lapselliseksi. Herra Jumala sentään, kuinka oli kaunis ilta! Ei koskaan hän ollut nähnyt kuuta tällaisena, lunta noin hohtavana ja puita tuollaisissa lumivaipoissa. Niinkuin morsian oli tuokin koivu, niinkuin Laimi, hänen morsiamensa! Ei, ei mikään jaksanut kestää, että tyttö kävi iltamissa kaikkien nauratettavana... Hän ei sitä kestä, hän astuu kuin astuukin papan eteen ja... Yhtäkkiä muistui hänen mieleensä, että hän oli kertonut Laimille jonkin kummallisen jutun talosta ja rahoista ja... Oliko hän ollut vallan pähkähullu — torpparihan hänen isänsä oli, Vähäjoen torppaa piti, eikä pankkisäästöistä ollut puhettakaan. Mikä hitto hänen päähänsä ajoi sellaisen jutun? No niin, Niemen pitäjään on matkaa, ei sitä kukaan tule tänne kertomaan... Mutta naimisiinmenoon tarvitaan papinkirja, koska kerran Mankoset ovat sellaista vanhoillista väkeä... Täytyy keksiä jokin keino... Ja ainahan sen keksii! Pääasia on, että Laimi on hänen, kaikesta muusta vähät. Kalle Jokinen oli tullut Mankosen portille. Laimin huone oli pihan puolella. Rakennuksen pääty loi suuren tumman varjon yli kuutamoisen kadun. Oli kuin Kallen mieleenkin olisi langennut jokin varjo, jokin aavistus. Hän ikävöi Laimia, kunhan edes olisi saanut tietää, oliko uudin alhaalla. Mutta hänellä ei ollut rohkeutta avata porttia, koira olisi voinut haukahtaa ja pappa herätä... Saakelinmoisia tulitikkuja nämä nykyaikaiset: kymmenkuntaan niitä sai koettaa vetää tulta ennenkuin savuke syttyi... Vasta nyt alkoi muita palata iltamista... nauroivat tuolla ahteella. Näkyi olevan tuttuja miehiä siinä sakissa... Vanhemmat mahtoivat pitää kovalla tytärtään, kun hän niin varhain oli ruvennut tahtomaan pois huveista. Jolleivät ne anna tuntemattomalle miehelle, vaan niille kotipaikan rikkaille? Hänen täytyy saada rahaa, että hän voi astua kauppiaan eteen, lyödä lompakkoonsa ja sanoa: en ole tyhjä minäkään! Hänen silmissään kipunoi ja hän pusersi tulitikun palavan pään sormiensa väliin. Jossakin hänen päässään, näköhermojen takana oli kuin punainen läikkä... Vasta muutama viikko oli siitä, kun hän ensi kerran näki Laimin punaisessa hameessaan esplanaadilla, ja nyt hän on hänen tähtensä tällaisessa hädässä... Mitä hittoa, onko ensi lumi todella jo tullut maille. Vielä äskenhän oli kesä. Niin, juuri vastahan hän todenperään rakastui tyttöön ja nyt ovat jo sen seitsemät murheet käsissä. Niitä ei olisi, jos olisi varma Laimista, mutta hän on vielä niin lapsi ja taipuu sinne päin, mistä parhaiten houkutellaan. Hullua tämä on tämä tällainen: milläpä hänet sitten tulevaisuudessa pitelee? No niin, ne ovat sen ajan murheita, nyt täytyy vain voida asettaa vastapainoksi yhtä hyvät houkutukset kuin noilla muilla on. Rahaa täytyy saada, ostaa talo... Vanhan Annastiina Sunperin täytyy lainata! Siellähän on siellä Niemellä sellainen yksinäinen saita akka, joka ikänsä on myynyt viinaa eikä suinkaan ikinä ole antanut muuta kuin ehkä pakanalähetykselle. Nyt hänen täytyy antaa. Hänen täytyy ymmärtää, ettei hän kuitenkaan voi viedä rahoja hautaan kanssansa. Ja nyt on asia selvä kuin terva: Annastiina Sunperin raha-arkut auki! Eukkohan lisäksi pelkää pankkeja, hänellä on rahat kotona... Takuumiehet? No niin, ne täytyy keksiä sieltä kotipuolesta. Nuori mies oli tuskissaan tuijottanut kevyeeseen lumeen Mankosen katonharjalla, jonka takaa kuu paistoi. Nyt hän yhtäkkiä tuli niin iloiseksi, että oli viheltämäisillään. Annastiina Sunperi oli tullut hänen avukseen. Eukon täytyy antaa hyvällä tai pahalla. Nyt on Laimi hänen! Tuolla hän nukkuu... mahtaa nukkuessaan olla kaunis...! Tuosta se on kulkenut, nuo voivat olla hänen jälkensä. Kylläpä tähdet tänä iltana ovatkin kirkkaat...! Minkä väriset ovatkaan Laimin silmät? Sitä ei hän muista, mutta kirkkaat ne vain ovat, kirkkaat ja kauniit. Sunperin Annastiinan täytyy antaa! Huomispäivänä jo mennään puhumaan Laimin papalle. Mutta oli rohkeuden asia mennä puhumaan Laimin mahtavalle isälle. Kalle Jokiselta ei tullut mentyä huomenna eikä ylihuomennakaan. Olihan sitäpaitsi Laimi itse luvannut puhua isälleen. Mutta Laimi kiusasi sulhastaan, ei näyttänyt itseään, ei lähettänyt sanaa, ei vastannut kirjeeseenkään. Kului kokonainen viikko. Jokinen kierteli kaiken loma-aikansa Mankosen taloa ja osteli puodista savukkeita, saadakseen edes vilaukselta nähdä tyttöä. Vihdoin hän rupesi pelkäämään, että Laimi oli sairastunut. Oli lopulta jo rohkeuden asia kiertäen kaartaen kysyä Mankosen kauppa-apulaiseltakin, oliko neiti Mankonen terveenä. Kalle sai kuulla, että neiti oli matkustanut sukulaisten luo ja että hän vasta jouluksi tulisi kotiin. Tämä ei tietänyt hyvää. Varmaan oli Laimi puhunut isälleen ja isä lähettänyt hänet pois. Kirottu kauppias oli tietenkin ylenkatsonut Kallen muiden kosijain rinnalla. Älköön mahtailkokaan: hän menee kauppaan joskus kun se yksinään siellä laskee syntirahojaan ja antaa sitä korville niin että se tietää... Mutta tämä oli turhaa uhkailua Jokisen puolelta. Muuten hän seisoskeli Mankosen puodissa kuin palkattu, mutta kun kauppiaan askeleetkin vain alkoivat kuulua kamarin oven takaa, läksi hän menemään. Hän ei viitsinyt mokomaa syöttilästä katsella, koetti hän itselleen selitellä, ja sen hän sanoi kauppa-apulaisellekin, Kauraselle, jonka kautta hän oli saanut tiedot Laimista. Mutta itse asiassa hän pelkäsi kauppiasta. Toista olisi ollut, jos olisi ollut rikas. Köyhänä ei ollut yrittämistä Laimin isän eteen, sen se oli näköinen. Eikä ollut hänelle sanomistakaan, että oli maalarinsälli. Kalle oli tullut kokemaan, että maalareja joka paikassa pidettiin juoppoina ja renttuina. Talonisäntä sulhasen täytyi olla, maakartanon tai kaupungintalon. Mitäs muuta: hänen oli kuin olikin lähdettävä Sunperin Annastiinan puheille, se oli kaikkein ensimmäinen tehtävä. Eikä hän käy kotonaan Vähäkoskella ensinkään — olkoot siellä, sellaisia vanhempia ei sovi Mankosille mainitakaan. Kärsimyksiä sellaisista vanhemmista vain on lapsille. Kärsimystä totisesti se oli hänenkin elämänsä ollut, ja nyt taas ei saattanut tietää, mikä vaara uhkasi hänen ja Laimin onnea. Eräänä päivänä astui hän Mankosen kauppaan juuri kun ukko itse sattui olemaan mittaamassa lyhyitä metrejään. Jokinen ei voinut peräytyä, hän epäili hetken pitäisikö lakin päässään vai eikö, ja pyyhkäisi sen sitten käteensä. Kauranen ei ollut sisällä. Kalle mietti jo miten pääsisi pois. Hän tunsi, että ukko tuon tuostakin nosti häneen katseensa. Kun hän oli saanut ulos ne molemmat muijat, joille hän oli mitannut kangasta, antoi hän savukkeita Kallelle. He olivat kahden. Oli tukalan hiljaista. Kalle hypisteli katosta riippuvaa nahkahihnaa, kauppias otti rahaa laatikosta, antaakseen takaisin viidestäkymmenestä markasta. He joutuivat siinä myymäläpöydän kahden puolen katsomaan toisiaan silmiin, ja silloin virkkoi kauppias: — Ettehän te vain ole meidän tyttären tuttavia? Se jotakin mainitsi... Eikö teidän nimenne ole Jokinen?... Ja että teillä on kartano ja mitä kaikkia se puhui. Mutta mitäs te sitten täällä ihmisten huoneita paperoitte, jos teillä kartano on? Ei sellaista kukaan huvikseen tee, ei pidä uskotellakaan... Ja meidän tytär on vielä niin nuori, että se pidetään vielä kotona. Ja enhän minä sitä, ettei teissä olisi miehen näköä... Ja voitte olla hyväkin mies, mutta niinkuin sanottu, on se meidän tytär vielä lapsi. Ja sillä on sellainen koti, että jaksetaan pitää kotonakin. Koko ajan puhuessaan kääri kauppias kokoon kankaita, joita muijat olivat katselleet. Kohotellessaan pakkoja ja silitellessään niitä suoriksi, loi hän tuon tuostakin nuoreen mieheen varman, armottoman ja kylmän katseen. Ei olisi luullut niin lihavan miehen niin ketterästi nostelevan kangaspakkoja hyllyille. Jokinen oli pannut lakin päähänsä, hän avasi oikean kätensä peukalon kynnellä savukelaatikkoa ja nauroi pahasti. Silloin sattui hänen katseensa tulipunaiseen kankaaseen, joka oli tullut esiin pakkojen alta, ja Laimi tuli ilmielävänä hänen mieleensä. Hän näki ohuen kankaan lepattavan hentojen jäsenten ympärillä, tanssivan jalan nousevan esplanaadin hiekasta ja suloisten kasvojen hymyilevän vastaansa. Hän pyyhkäisi lakin päästään ja rupesi kauniisti puhumaan Laimin isälle. Hänen tarkoituksensa todella oli naida Laimi ja he olivat jo kihloissa, sanoi hän. Joka päivä hänen oli pitänyt tulla puhumaan morsiamensa isälle ja äidille, mutta kun Laimi oli poissa... Hän oli odottanut, että hän palaisi kotiin... Hän oli tosin tuntematon, mutta kyllä hän yhtä hyvä oli kuin joku toinenkin... Ja sitäkin hän oli ajatellut, että hän myy pois talonsa ja muuttaa tänne likemmä, ettei kauppiaan tarvitse erota ainoasta tyttärestään... Kauppias sanoi kaiken aikaa vastaan ja naurahteli, mutta Jokinen näki selvästi, että hän kuitenkin nyt kohteli häntä toisella tavalla. Se innostutti häntä puhumaan. Eikä hän mennyt pois, vaikka ostajiakin tuli, vaan odotti sen ajan, jonka he viipyivät, ja jatkoi sitten taas. — Ei siitä tule mitään, sanoi kauppias hänen vihdoin lähtiessään. — Ne on sellaisia nykyajan nuoret, ettei niistä tiedä, onko niillä edes puhtaat kirjatkaan... Mutta samalla hän ojensi Jokiselle kätensä ja vakuutteli, ettei hän häntä epäillyt. Jokinen puolestaan vakuutti, ettei hänen kirjoissaan kumminkaan ole minkäänlaisia lisäkirjoituksia, sen puhtaammiksi eivät toki kirjat muutu. Ja Laimia ei hän heitä, kauppiaan on turhaa sellaisia puhuakaan. Jokinen meni oikopäätä kirjakauppaan ja pyysi parasta kirjepaperia mitä vain oli. Sydän hyppeli hänen rinnassaan ilosta, kun hän kortteeripaikassaan pöydänkulmalla koetteli kirjoitusta vanhan sanomalehden laitaan. Punaiselle paperille hän kirjoitti: "Rakas morsiameni Laimi Maria Mankonen." (Oli paras kirjoittaa näin vakavasti, jos tyttö hyvinkin näyttäisi kirjettä.) "Paljon terveisiä vaan täältä kauppalasta ja sinun isältäs. Olen puhunut isäs kanssa eikä hän ole vastaan. Ja minä lähden nyt sinne kotipuoleen panemaan reilaan asioita että saamme pian viettää häät. Ja olen tuuminna että on paras myödä pois sieltä kotipuolesta ja ostaa koti täältä, niin ettet niin ikävöitte ja ei vanhempaskaan ikävöitte. Ja oletkos muistanu minua, minä olen yhtenään muistanu sinua? Etkö sinä jo tule pois sieltä, niin ostetaan sormukset. Eikä sitten muuta kuin terveisiä ja hyvää vointia toivottaa Sinua rakastava sulhases Kalle Eedvartti Jokinen." * * * * * Kun Kalle läheni kotiseutuaan, liikkuivat monenmoiset ajatukset hänen mielessään. Ne eivät olleet valoisia ajatuksia. Ei yhtäkään sellaista ystävää hänellä ollut täälläpäin, että hän olisi voinut pyytää sitä avukseen ja mukaansa saidan akan luokse. Ja Annastiina varmaan panee vastaan. Muisti hän jo lapsesta, kuinka se oli käännellyt kourassaan jokaista viisipennistä ennenkuin sen antoi marjalitrasta. Mikä hänet olikin pannut ajattelemaan Annastiinaa, olisihan hänen pitänyt tietää, ettei siitä syntisäkistä mitään lähde. Olisi nyt ollut isä, joka olisi lähtenyt mukaan ja selittänyt, että hänen poikansa nai rikkaan, ja taannut ja hankkinut toisenkin takaajan. Mutta ei ollut hänellä, Jokisen Kallella, sellaista. Varkauden merkit oli hänen isänsä kirjoissa. Olisipa kauppamies tietänytkin...! Mutta Annastiinan on antaminen rahoja, se on sellainen paikka! Hän panee sen kovalle. Kaikki sen seinänraot hän haeskelee ja ottaa mitä löytää. Maksaa takaisin sitten... Jokinen oli ajanut pitkiä peninkulmia kestikievarikyydillä ja merkinnyt päiväkirjoihin "Topias Virtanen" — hän ei itsekään tietänyt miksi, huvin vuoksi, tai varovaisuudesta... miten vain. Viimeisen taipaleen kulki hän jalan, ei mennyt yöksi asumuksiin, vaan makasi heinäladossa. Siellä ei ollut mitään hätää. Aamuhämärissä lähestyi hän rikkaan akan yksinäistä asumusta. Siellä oli kaikki ennallaan. Akka ei tuntenut häntä, väitti, ettei hänellä nyt ole viinaa, mutta antoi sahtia ja hyvää se olikin. Kalle maksoi. Hän ymmärsi, ettei täältä saa sovinnolla mitään, väkisin täältä on otettava. Hän ymmärsi myöskin, että täytyy pitää kiirettä. Kaikkein pahinta kuitenkin oli, että hän alkoi epäillä koko eukon varoja. Jos hänen rikkauksistaan vain ilman aikoja oli puhuttu: mitenkä ei häntä olisi ryöstetty putipuhtaaksi tällaisessa töllissä? Kalle esitti asiansa kauniisti, sanoi hankkivansa hyvät takuumiehet ja maksavansa korot. Akka marisi kuin paha veräjä ja vakuutteli, ettei hänellä mitään ole. Kalle rupesi selittelemään mitenkä vaarallista on pitää rahoja täällä. Akka kirosi ja sanoi, etteivät hänen rahansa kehenkään kuulu. Kalle kysyi, aikoiko hän viedä ne mukaansa hautaan. Silloin rupesi akka huutamaan apua. Kallella ei ollut muuta neuvoa kuin tukkia hänen suunsa. Hän repi sängynpohjilta riepuja ja kamppaili akan kanssa. He kaatuivat ja kierivät permannolla. Akka oli voimakas, ei olisi uskonutkaan... Sahti kiehui Kallen päässä, hän sai akan alleen ja nujerteli häntä hartioista niin että rusahteli. Ei hän olisi huomannutkaan sukkamakkaroita, jotka sängystä olivat kierineet lattialle. Mutta kun akka kaikin voimin pyrki tavoittamaan niitä käsiinsä, ymmärsi Kalle, että juuri niissä olivat rahat. Helposti voitti hän eukon, hän löi, tuuppi ja potki. Rumaa työtä se oli, ruma oli akka siinä likaisella lattialla riepujensa keskellä. Sylissään neljä pulleaksi sidottua sukkaa tuli Kalle ulkoilmaan. Hän ei tietänyt, oliko eukko kuollut vaiko jäänyt eloon. Metsän suojassa hän tyhjensi sukkien sisällön taskuihinsa ja hautasi sukat lumeen. Hyvin oli käynyt: ei veren merkkiä ollut tullut hänen käsiinsä. Eikä hänen ollut edes paha ollakaan: mokomakin akka, joka ikänsä on myynyt viinaa ja sahtia, ykskaikki tukahuttaako tuon omiin rääsyihinsä. * * * * * Kauppalaan tullessa oli Kallea vastassa Laimin kirje. "Hyvä Kalle! Kiitos vaan kirjeestäsi. Tämä on sellaista mettänkorpea ettei täällä mikään jaksa olla. Minun on ollut ikävä sinua ja kaikkia muita. Pappa ei jättänyt matkarahaa kun tahtoo minua olemaan täällä. Jos lähetät matkarahat tulen heti. Älä osta vielä sormuksia. Lähetä matkarahaa. Voi hyvin. Ystävyydellä Laimi Mankonen." Rakastunut mies ei yksin lähettänyt tytölle matkarahaa, vaan vieläpä läksi häntä vastaankin, mukanaan hyvät eväät, karamellit, viinit ja nisuleivät. Laimin sukulaiset asuivat sekä juna- että hevosmatkan takana ja sen vuoksi oli tietymätöntä minä päivänä ja millä hetkellä tyttö saapuisi. Pahaisessa töllissä tuli Kalle odottamaan toista päivää. Hän oli pyytänyt yösijaa tuossa töllissä sen vuoksi, että se oli juuri maantien laidassa ja että siitä niinmuodoin saattoi seurata tulevia ja meneviä. Mutta aamupuoleen yötä hän, nukkuessaan töllin penkillä, näki niin ruman unen, ettei enää tehnyt mieli viipyä tällä paikalla: Annastiina oli vikisevinään ja tuhisevinaan hänen kämmentensä alla, ja rahamakkarat pyrkivät kuin käärmeet kietoutumaan hänen käsivarsiensa ympärille. Eikä se niin ihme ollutkaan, että eukko täällä johtui mieleen, hyvin samantapainen oli tämä tölli kuin Annastiinankin asumus oli ollut. Ihme, ettei se tullut Kallen mieleen heti, niin olisi ottanut toisen kortteeripaikan. Ei ollut vaikeaa päästä menijöiden reessä likemmä asemaa. Kalle sanoi olevansa konekauppias ja lähtevänsä noutamaan tavaroita. Mahdoton vartioiminen kuitenkin oli pitkin tietä — olisihan voinut sattua, että Laimin ajomies olisi poikennut jollekin pihamaalle juottamaan hevostaan, tai muuten, ja olisi menty ristiin. Suuressa kylässä, missä oli taloja kujana kahden puolen tietä, konekauppias astui reestä ja tarkasti pihamaat — Laimia ei näkynyt missään. Eri otteissa Kalle parin kolmen miehen reessä saapui asemalle ja rupesi odottelemaan junia. Hänellä oli nyt hyvä matkustajahuone ja viinit ja karamellit olivat melkein koskemattomina. Vehnäleivät hän oli syönyt, kuivaneethan ne olisivat ja saihan täältä uusia. Jota kauemmin hän joutui odottamaan, sitä malttamattomammaksi hän kävi. Punaisena täplänä keikkui Laimi hänen silmissään sekä päivin että öin, hän kulki tanssiaskelin ja hänen pienet jalkansa upposivat esplanaadin hiekkaan. Likaisen vanhan akan hahmo pyrki sekin näkyviin, mutta sen hän sylkäisi menemään ja kirosi sen jälkeen. Rahaa oli, siitä toki oli hyvä — rahat juuri eukon aina toivat mieleen, niissä oli oma hajunsa, Sunperin Annastiinan rahoissa, oluen haju, synnin haju. Tuhat pirua ja perkelettä! * * * * * Laimi läksi kotimatkalle perin ikävystyneenä "mettän korpeen" ja sen ihmistomppeleihin. Seuran puutteessa oli hän kitunut ja kyllääntynyt alituiseen läskikastikkeeseen ja perunoihin, ei torttua hän ollut nähnyt koko aikana, tuskinpa tuntenut nenässään kunnollisen savukkeen käryä. Ne polttivat siellä kaikenkarvaisia savukkeita, jotka enemmän muistuttivat sammalia kuin oikeita turkkilaisia. Laimi ei mitenkään odottanut näkevänsä Kallea asemalla. Kun taas Kalle, kyllästyneenä odotukseen, vihdoin viimein näki Laimin, pitkä valkoinen silkkiliina kaulassa, kädessä vesiharmaa matkalaukku, astuvan vaunusta, niin hän tuskin sai muuta suustaan kuin tavallisen hyvänpäivän ja karkasi kiinni vesiharmaaseen matkalaukkuun auttaakseen morsiantaan. Laimiin, joka ei viiteen viikkoon ollut nähnyt oikeaa miestä, teki Kalle tuuheine viiksineen, tupakantuoksuineen ja huopahattuineen hurmaavan vaikutuksen. Hän nauroi ja kiemaili hänen edessään kuin nöyrä maalaistyttö. — Kylläpäs olet antanut odottaa, sanoi Kalle. — Ihan jo pakkasi kyllästyttämään. — Mistäs minä sitten osasin tietää, että sinä täällä olet, nauroi Laimi ja niisti nuhaista nenäänsä. — Se on kanssa se postinkäynti sellaista siellä salolla. Kun he olivat päässeet asemahuoneelta, tarttui Kalle tytön paljaaseen käteen. Oli kuin kaksi lieskaa olisi lyönyt vastatusten. Tyttö tuijotti maahan, mies pusersi hänen kättänsä. — Minulla on täällä huone otettuna, sanoi Kalle vihdoin. — Ollaan nyt vähän siellä ennenkuin lähdetään menemään. En osannut hevostakaan tilata, kun en tietänyt sinun tulostasi. — Oikeinkos olet vastassa papan ja mamman luvalla? Tyttö kohotti silmänsä puoleksi jännityksen, puoleksi riemun vallassa. — Ja vielä! Hittoakos minä heidän luvallaan. Vain sinun lupaasi minä... Heidän kätensä hukkuivat taasen toisiinsa. Sormien päissä tuntuivat sydänten väkevät lyönnit vastatusten. Matkustajakotiin ei ollut kuin muutama askel radan poikki, mutta tämäkin matka oli rakastavaisille pitkä. Huoneeseen päästyä Laimin huivi ja takki putosivat lattialle, heillä ei ollut aikaa ripustella niitä nauloihin, he olivat sylityksin vaipuneet vuoteelle istumaan. * * * * * Heidän ei tullut lähdetyksi sinä päivänä eikä seuraavanakaan. Kolmantena päivänä olivat he tyynemmät. Laimi jo suorastaan ikävöi kotiin ja ajamalla ajoi Kallen toimittamaan heille hevosta. Jonkin matkaa he saattoivat ajaa yhdessä, mutta likempänä kotoa täytyi ottaa eri hevoset. Kun Kalle palasi kestikievarista, näki hän matalasta ikkunasta Laimin istuvan pöydän ääressä nenäliina silmillä. Hän juoksi ylös portaat ja törmäsi hattu päässä huoneeseen. — Mitä hemmettiä, itketkö sinä? Mutta ethän toki ole niin lapsellinen. Mutta kultuseni, pikku kultuseni... — Anna minun olla. Luuletko, että on niinkään hauskaa tällaisena astua papan ja mamman eteen. — Millaisena? Laimi lakkasi itkemästä, katsoi sulhastaan kylmästi silmiin ja naurahti pahaaennustavasti. * * * * * Kun hän saapui kotiin, olivat isä ja äiti ainoastaan hämmästyksissään hänen odottamattomasta tulostaan. Mutta aivan Laimin kintereillä seurasi juoru, ja ennenpitkää olivat mamma ja pappa saaneet tietoonsa mitä asemalla oli tapahtunut. Kauppias pauhasi ja torui, lupasi lyödä mokomilta sulhasilta kintut poikki. Laimin äiti itki ja vietti yhden pyhän kirkossa. Sen jälkeen hän rauhoittui ja meni nuorten puolelle. Ja mikäpä kauppiaallakaan enää oli edessä. Hän vaati nyt vain nähtäväkseen Jokisen papereja. Vävypoika esitti hänelle puhtaat paperit. Ei epäilyksen varjokaan langennut Kalle Jokiseen. Vuokralaiset sanottiin nyt irti rakennuksen toisesta päästä, sinne laitettiin nuorelle parille soma koti. Peräperään vietettiin sitten kihlajaiset ja häät, ei kenenkään pitänyt tulla sanomaan, että Laimi Mankonen oli viety niinkuin köyhät viedään, vaikk'ei vietykään kauemmaksi kuin yhden kadunkulman päähän. Ystävättäret olivat katajaköynnöksillä ja paperikukkasilla koristaneet ovipielet, joiden alitse nuoripari astui uuteen kotiinsa. Suuret rautasängyt ja raskaat plyyshipäällyksiset huonekalut siellä olivat heitä vastassa. Heidän elämänsä mahtoi olla kuin silkkiä, päätteli kauppala. * * * * * Oli kulunut muutama viikko. Auringon vaipuessa mailleen lankesi talonpäädystä jo sininen varjo kevään hangelle. Mankosen vävypoika seisoi kaupassa ja mittasi kahvia ja tupakanlehtiä. Usein tuli asiaa pihan toiseen päähän makasiiniin, missä lamppuöljyä ja siirappia säilytettiin. Kun hän kulki yli pihamaan, kuuli hän usein Laimin naurun lankkuaidan takaa. Ystävättäriensä kanssa nuori rouva siellä käveli, saatteli heitä ja he saattelivat häntä. Hänen päivänsä tulivat pitkiksi, aviomiehen olisi pitänyt se ymmärtää. Mutta Kallea vain suututti. Hän oli pari viikkoa kulkenut kauppalassa niissä nimissä, että hänen kanssaan oli mukava tehdä kauppaa, että hän mittasi runsaasti ja antoi kaupanpäällisiä. Mutta pian tuli hän tutuksi äreydestään, suorastaan epäystävällisyydestään. Kauppiaalle tuli valituksia, ja kauppias huomautti heti asiasta vävypojalleen. — Pitää olla säyseä, ja kohtelias pitää olla, selitti hän. — Mittaa lyhyemmältä, mutta puhuu ja nauraa jatkoksi. Sillä se on kuitattu. — Perhana, sanoi Kalle, — kun eivät itsekään tiedä mitä tahtovat, valitsevat yhtä röijykangasta tuntikausia. — Kyllä minä sen tiedän, sanoi kauppias, — Laimia sinä tuskittelet, kotona hänen mielestäsi pitäisi istua ja odottaa sinua. Kalle seisoi lakki takaraivolla, tukka otsalla ja veti sauhuja paperossistaan. — Mutta hän on nuori, minun tyttäreni, jatkoi kauppias, — ja iloinen. Ja kyllä hän siitä tasaantuukin, jahka saa perillisen. Kallekin pani toivonsa perilliseen. Eräänä iltana, kun Kalle tuli kotiin, oli Laimi poissa. Silkkipuserosta, joka puuttui kaapista, päätteli aviomies, että hän oli mennyt iltamaan. Kiehuen kiukkua muutti Kalle pukua ja läksi astelemaan tuttuja katuja tutulle talolle. Ei vuottakaan ollut siitä, kun hän tästä saattoi Laimia, kun he rakastivat toisiaan ja nauraen puhelivat toisilleen, tuskin puolta vuotta. Ja nyt ei heillä ollut hyvää sanaa sanoa toisilleen, mykkinä istuivat he ruokapöydässä vastapäätä toisiaan, he puhelivat toisilleen vain kun heillä oli vieraita tai kun he kävivät vieraissa. Mistä tämä tällainen oli tullut? Rakastaisikohan Laimi jotakin toista? Tietäkööt sekä jumala että perkele, että silloin ei ole hyvä toisen enempää kuin toisenkaan... Täälläpä se on puukko — hiton hyvä, että tuli otetuksi mukaan, aivan hän oli sen ottanut niinkuin olisi tietänyt, että sitä tarvittaisiin. Kun iltamatalon valaistut ikkunat tulivat näkyviin, hyökkäsi Kalle Jokinen kuumana kadun poikki ja tuli keskelle tupakoivia miesryhmiä porraskäytävässä ja eteisessä. Kuka se on, jonka kanssa Laimi nyt tanssii, kuka perkele se on? Mutta Laimia ei näkynyt tanssisalissa, ei hän myöskään ollut ravintolahuoneessa. Kallen veri alkoi jäähtyä ja toivon säde pilkahti hänessä. Ehkei Laimi ole täällä, ehkä hän vain on mennyt kävelemään ystävättäriensä kanssa, ilta kun on niin kaunis. Mutta silkkipusero — tai olisiko se ollut kaapissa, vaikk'ei hän sattunut sitä näkemään? Hetkisen seisoi Mankosen vävypoika ravintolahuoneen kynnyksellä, tarkaten sekä salia että ravintolahuonetta. Sitten hän läksi. Varmaan on Laimi kotona ja odottaa, mitä hullua hän tässä turhanpäiten... Painajainen hellitti ja yhä keventyvin mielin asteli Kalle Jokinen ihanassa illassa. Olipa nyt todellakin kaunista. Kuulaan vihertävällä taivaalla loisti kuu, lempeästi hopeoiden lumisia kattoja, pisaroita, jotka tippuivat räystäistä ja katuja, joiden ojissa kevätvedet jo hiljaa kohisivat lumen alla. Eipä ihme, jos Laimin oli tehnyt mieli kävelemään näin kauniina iltana. Oli yhtä pehmeää ja leutoa kuin marraskuussa ensi lumen langettua, silloin kerran. Varmaan on Laimi jo kotonakin. Kun Kalle pääsi mäelle, oli hänen edessään parin kulmauksen takana apteekkirakennus, josta varjo jyrkkänä ja tummana lankesi kadulle. Ei vuotta ollut kulunut siitä, kun hän juuri tuossa seisoi Laimin kanssa. Nytkin siellä seisoi rakastava pari, tuntui siltä kuin Kalle näin etäältä olisi nähnyt itsensä ja Laimin kuvattuina kummalliseen elävään kuvaan. Mies olisi aivan hyvin saattanut olla hän itse ja tyttö oli kuin ilmetty Laimi. Mies tahtoi rakastaa, tyttö esteli. Tytön nauru oli selvästi Laimin naurua, etteihän vain ollutkin Laimin...! Kalle pysähtyi kuin naulittuna... "Tästä pitää kääntyä... pitää totella, kun minä sanon... Se on sitten taas niin pahalla päällä, istuu ja murjottaa päiväkausia... Ei saa, ei saa..." Laimi nauroi. Mies kävi hänen käteensä, kiersi kätensä hänen ympärilleen. Kallen silmissä pimeni, hän karjaisi ja syöksyi puukko kädessä kadulle... Ei ketään ollut apteekin kulmalla, kun hän sinne ehti. Olivatko naurajat menneet maan alle vai eikö heitä ollut ensinkään ollut? Jumaliste, ei hän vielä ole tähän asti kummituksia nähnyt, hän etsii ne pirut, etsii vaikkapa maan alta... Mutta katu oli hiljainen, apteekin pihamaa oli hiljainen, kaikki ikkunat olivat pimeitä. Eikö kuitenkin kuulunut askelten helähdyksiä...? Laimi, se piru, se saattoi mennä liputtaa ketunteitään läpi pihojen aivan niinkuin silloinkin. Jos tavoittaisi sen kiinni ja pistäisi siihen puukon yksintein... Sittenpähän olisi tili selvänä... Tili — yhtäkkiä tuli Kalle Jokisen mieleen tili ja tilinteko. Hän oli nimittäin viime päivinä hikoillut ihmisten tilien tähden. Appiukko vaati tilikirjoja järjestykseen, eikähän Kalle ollut tottunut kirjanpitoon. Hän oli antanut ihmisille velaksi — ne olivat olleet taattuja ihmisiä ja pennilleen ja grammalleen oli hänen mielessänsä kaikki mitä sillä tavalla oli antanut. Hyvä muisti hänellä oli, ei se pettänyt, varma tilikirja se oli. Mutta ukko tahtoi, että kaikki olisi paperilla ja sarakkeissa. Tarkka tilinpito täytyi olla niinkuin taivaan papalla, sanoi hän, sen perustuksella sopi ihmisiä kiristää niinkuin taivaan pappakin kiristi. Appiukko laski leikkiä ja tankkasi tankkaamistaan, että tilinpito on opittava, ei tule kauppamiestä muuten, kirjanpitokursseille on mentävä — ei, ehei, ei sitä tässä muistin perustuksella voi omaansa vaatia ja ihmisiä kiristää. Voi tulla käräjöimisiäkin ja silloin pitää olla kaikki järjestyksessä ja paperilla. Kalle ei voinut olla naurahtamatta, että kirjojen perustuksellakohan se iso-pappakin siellä ylhäällä ihmisiä kiristää — kyllä mahtaa olla suuret tilikirjat. Ukko ei suuttunut, vaikk'ei hän yleensä sietänytkään vastaansanomisia, jatkoi vain leikkiä ja huomautti, että oli hänellä tili sitten kirjoissa tai muistissa, niin tarkkaa sen täytyi olla niin suuressa kirjanpidossa. Ja iso-pappa ehkä saattoi jättää asiat muistinsakin varaan, hänellä oli kaiketi kuitenkin toinen muisti kuin Kalle Jokisella. Oli, oli, saattoi olla, murahteli Kalle itsekseen siinä kuutamossa kierrellessään apteekin rappua. Hyvin näkyy muistavan hänenkin, Kallen, asiat, ja kiristävän ja vaativan tilille. Mutta mistä häntä oikeastaan kiristetään ja vaaditaan tilille? Mistä kaikki onnettomuus hänelle tulee? Niin monien vastusten perästä hän Laimin sai ja mitä iloa on elämästä nyt? Mikä panikaan hänet silloin siinä apteekin rappusilla puhumaan, että hänen isänsä on rikas? Hän ei olisi saanut Laimia ilman sitä puhetta! Mutta se puhe vaati häntä nyt tilille. Mikä pani hänet kuristamaan likaisen viinanmyyjän? Hän ei olisi saanut Laimia ilman sitä tekoa! Mutta se teko vaati häntä nyt tilille. Se ei ollut synti eikä mikään, sellaista sai tehdä miten paljon halutti. Mutta mikä piru siinä oli, ettei hän ollut onnellinen? Alituinen pelko oli kavalasta vaimosta, siitä missä hän milloinkin kuherteli. Hänet oli vaadittava tilille, häntä oli kiristettävä. Jos hän, Kalle, vain saa sen tietoonsa, että hän tänäkin iltana on keikkunut luvattomilla teillä, niin kyllä hän selvän tekee. Tilinteko tulee ja tiukka. Kun Kalle tuli kotiin, makasi Laimi sängyssään ja oli nukkuvinaan. Hän ei nukkunut, Kalle huomasi sen selvästi. Tuli oli ollut ikkunassa kun hän astui sisään portista, Laimi oli tuskin saanut sen sammutetuksi ja nyt hän jo muka nukkui. Kalle seisoi ja tuijotti häneen. Mitään niin kaunista ei ollut maan päällä. Laimin vaaleat hiukset vetivät puoleensa Kallen käsiä, hänen huuliaan. Hän kävi aivan voimattomaksi, ei muistanut tilintekoja eikä nuhteita, ajatteli ainoastaan, että hän suutelee vaimoaan, suutelee kerrankin kellakseen... Ja päästyään vuoteeseen likensi hän kasvojaan vaimonsa suloisia, punastuvia kasvoja kohti... Hän peräytyi ikäänkuin häntä olisi pistetty: Laimin hiukset tulivat väkevästi tupakalta! Kalle pidätti henkeään ja mietti: kenen seurassa hän on ollut? Hänkö nauroi apteekin portaiden edessä? Kuka oli se mies? Olisiko se voinut olla kauppamatkustaja, joka aamupäivällä kävi liikkeessä? — Etkö sinä jo sammuta...? puheli Laimi unisena ja ärtyneenä. — Nuku ja anna muiden nukkua. — Tahtoisin vain ensin tietää missä sinä olet ollut tänä iltana. — Ja mitä se kehenkään kuuluu... — Voisithan sinä nyt sanoakin, kun minä niin mielelläni tietäisin... — No tyttöjen luona, missäs muuten... — Laimi, onko se totta...? Hiuksesi tulevat tupakalta... — Kaikkea sinä nyt... omaa tupakkaasi... — Älä sinä kiertele, kyllä minä omat tupakkani tunnen... — No niin, taisi käydä joku poika... — Kuka...? Enkö arvannutkin oikein — kuka? — Anna minun nyt olla... — Oliko se se kauppamatkustaja, se Vesterinen? Oliko se se — sano! Minä en tee hänelle mitään, jos tunnustat. Hänhän se oli... — Taisi heitä olla kaksikin... — Kaksi? Molemmat kauppamatkustajia? No, täälläkö se Larssonnikin vielä vetelehtii? Se taitaakin olla se, jonka kanssa sinä päiväkaudet kävelet. Odottakoon vain se piru, kyllä minä sen opetan, tilille minä sen kutsun... — No voi, voi, minkä elämän sinä nostat! Ja sinun kanssasi minun pitäisi viihtyä ja olla. Älä sinä minun tuttaviani uhkaile, minun ei tarvitse pelätä sinua. Jos tästä tulee ikävä, niin maailmaa on muuallakin... Mies rukoili häntä kuin hengen hädässä. Hänen kuumat hyväilynsä kerjäsivät vastarakkautta, hänen anteeksipyyntönsä koettivat sulattaa jäätä kauniin nuoren vaimon povessa. Laimi makasi kylmänä ja rentona, ajatukset muualla ja tuskin suvaiten hyväilyjä, jotka rakastunut mies hänelle tuhlasi. * * * * * Ei ollut Kallen elämä hauskaa. Sill’aikaa kun hän seisoi kaupassa, oli Laimilla tilaisuutta tehdä mitä hän halusi. Appiukko oli ruvennut sairastelemaan, vävypoikaa tarvittiin kaupassa. Siinä täytyi väkisinkin oppia kauppamieheksi. Oppihan sen kirjanpidonkin kun tahtoi. Ja pakkokin oli oppia, kun muisti meni — ei voinut todella kiristää ihmisiä muistinsa perustuksella. Muisti meni, nuoruus meni — Laimin se oli syy. — Jahka hän saa perillisen, niin hän tasaantuu, sanoi isä tuskaantuneelle Kallelle. Kalle pani todella toivonsa tähän perilliseen. Niin tekivät Laimin isä ja äitikin. Poika syntyi vihdoin. Se oli heikko lapsi. Nuori äiti ei uskaltanut sitä pidellä eikä hoidella. Isoäiti oli taitava ja tottunut, vaikk'ei hänellä itsellään ollut ollut kuin yksi lapsi, Laimi. Isoäiti vietti päiväkaudet nuoren parin kodissa, hoitaen pientä Mattia. Laimi istui ystävättäriensä kanssa ruokasalissa tai salissa. He tulivat kaikki katsomaan lasta, puhelivat ja naureskelivat sen pienen vuoteen ääressä. Mummo oli tyytyväinen, kun he menivät pois, he tekivät helposti lapsen levottomaksi. Kun nuori isä illoin ja aterioiden ajaksi tuli kotiin, oli Laimi tavallisesti poissa, mummo ja pikku Matti nauroivat iloisesti häntä vastaan. — Eikös sen äidin jo pitäisi oppia sinua hoitamaan, sanoi isä, hypitellen lasta käsivarsillaan. — Nyt kun sinä olet näin suuri ja terve, luulisi toki äidin tulevan toimeen... — Niin, ja minuakin tarvittaisiin kotona, sanoi mummo. — Pappa kun siellä sairastelee. He päättivät mummon kanssa, että Laimi huomispäivänä jätettäisiin lapsen kanssa kahden. Se nukkui rauhallisesti suurimman osan yötä, se oli jo terve ja voimakas. Nuori isä seurasi jännityksellä huomisaamun tuloa. Lapsi huusi. Äiti istui kahvipöydässä ja kutsui pienen piikatytön sitä hoitamaan. — Kas kuinka se mummo viipyy, sanoi Laimi. — Kun sinä menet puotiin, Kalle, niin sano hänelle, että hän joutuu. — Ei hän sanonut tänään tulevansakaan, huomautti Kalle. — Pappahan siellä on kipeänä ja tarvitsee hoitoa. — Mitä kummaa! Kyllä hänen täytyy tulla. Minun pitää mennä nimipäiville, en minä ehdi... Mitäs se on, ei nyt pappa niin kipeä ole. Laimi nousi, otti lapsen ja rupesi hermostuneena hoitelemaan sitä. Hän toisteli kaiken aikaa äskeisiä sanojaan. Vai että mummo jättäisi lapsen sillä lailla, eihän kukaan osannut hoitaa Mattia niinkuin mummo. Tulkoonkin mummo vain pian. Kun ei mummoa kuulunut, lähetti hän piikatytön häntä hakemaan. Ja kun mummo pani sanan, ettei hän papalta pääse, kääri Laimi lapsen lämpöisiin peitteisiin ja vei sen pihan poikki mummon luo. — Tässä sitä nyt ollaan, sanoi hän nauraen ja päästi lapsen äitinsä vuoteelle papan rinnalle, joka lepäsi toisessa vuoteessa. Sen jälkeen oli pieni Matti enimmäkseen isoisän ja isoäidin puolella. Äiti tuli sinne häntä katsomaan. Siellähän hänen olikin paljon parempi, mummo hoiti häntä mainiosti. Hyvähän se oli, niin heikko ja sairas lapsi kuin Matti oli ollut. Eräänä kevätpäivänä seisoi Kalle makasiinissa mittaamassa siirappia ostajille. Tuomet makasiinin takana olivat kukassa, sateen jälkeen tuoksuivat ne niin voimakkaasti, että se tuntui sillin ja lamppuöljyn hajun ohellakin. Lukitessaan makasiinin ovea kuuli Kalle vaimonsa naurun aidan takana vuorottelevan jonkun miehen naurun kanssa. Kalle tapaili puukkoansa. Samassa hän kuitenkin pysähdytti kätensä. Hän kuunteli. Juuri samalla tavalla oli Laimi kuherrellut hänelle, Kallelle, aikoinaan. Kalle siveli harvennutta partaansa. "Ties kuinka lienee jumalan laita", ajatteli hän, "mutta kirjanpitäjä on, kirjanpitäjä, joka ei jätä mitään merkitsemättä muistiin. Missä pitänee asuntoaan — koko maailma kumminkin on hänen liikelääniään." Illalla otti Kalle pienen Matin syliinsä ja vei hänet kotiin. — Tultiin katsomaan äitiä, sanoi hän ystävällisesti. — Juokse, lapseni, äidin kaulaan, juokse! Lapsi arasteli ja kiersi kädet isän polven ympärille. — No siinä nyt näet, sanoi äiti, — mitä aina tuot sitä sieltä mummon luota. Mikä hätä sillä siellä on... No älä nyt rupea, anna minun olla, olet käynyt niin vanhaksi ja rumaksikin. Kävellä rahjustat kuin mikäkin ukko... Kalle meni ruokasaliin ja asettui pöydän ääreen. Ajatuksissaan nosti hän pojan polvelleen. — Ei ole jumalaa, ajatteli hän. — Kostaja on, joka ilkkuu, kun hän näkee ihmisten kärsimykset. Pieni Matti alkoi riutua ikäänkuin ei hän olisi voinut menestyä kotinsa ilmassa. Hän laihtui, häntä ei saanut syömään. Isoäidillä oli kaksi hoidettavaa: vaari ja lapsenlapsi. Häneltä riitti ihmeellisesti voimia molemmille. Vaari makasi halvaantuneena, pikku Matti oli toki liikkeellä. Lapsesta oli paljon rattoa koko talolle, vaikka hän oli käynyt vähän heikoksi. Saa nähdä, ajatteli kauppias, lapsen isä, onko kirjanpitäjä merkinnyt hänetkin saataviensa puolelle. Lapsihan vielä on ottamatta, ainoa lapsi. Tuskinpa niitä toisia tuleekaan. Kerran päivällisen jälkeen rupesi kauppias voimaan pahoin puodissa. Tuli pyörrytyskohtaus, hänen täytyi jättää työ kesken ja rientää kotiin. Ulkoilmaan päästyä tuli heti parempi olla. Hän hengitti hetkisen pihamaalla ja päätteli, että pahoinvointi menisi ohitse, kunhan hän saisi puolen tuntia olla pitkänään. Kotona ei Laimi nähtävästi ollut odottanut häntä. Hän oli makuuhuoneessa panemassa kokoon tavaroitaan. Hänen miehensä unohti kokonaan äskeisen pahoinvointinsa ja jäi häneen katsomaan. — Mitä sinä nyt... matkustatko jonnekin? — Matkustan. — No minne? — Se ei kuulu kehenkään. — No, no, kai sentään hiukkasen sinun mieheesi. — Minulla ei ole miestä. — Ohoh... Unohdat, ettet pääse minnekään, jollen minä anna rahaa... — Sinä annat rahaa — kaikkia tässä pitää kuulla! Köyhä rotta sinä olit, kun tähän taloon tulit, vaikka valehtelit minulle, että sinulla oli talot ja tavarat. Minun ei tarvitse pyytää rahoja sinulta. Katsos nyt, kun käyt punaiseksi! — Kai minä työlläni sentään olen ansainnut jotakin. Ilman minua olisi liike aikoja sitten kumossa. — Niinkuin ei tähän olisi ollut tulijoita! Oh-hoh... Nuori rouva nauroi. Hänen naurussaan oli jotakin pelottavaa. Hänen miehensä lyyhistyi istumaan ovensuuhun. Näin oli Laimi nauranut jo silloin, sinä kuutamoisena iltana, jolloin hän ensi kerran suuteli häntä. Sama hän itse asiassa oli ollut silloin. Hempeä puna hehkui nytkin hänen poskillaan, hiussuortuvat lehahtelivat ja hänen kellahtavat silmänsä ikäänkuin naurahtelivat. Kaunis paljas käsivarsi tuli näkyviin tulipunaisen viitan alta, hänen latoessaan matkalaukkuun tavaroita. Jokinen rakasti häntä ja vihasi häntä. Hän halusi samalla kertaa sulkea hänet syliinsä ja kuristaa hänet. Hänen täytyi hillitä itseään. — Aiotko viipyä kauan? kysyi hän vihdoin. — Aion. — Voitko lähteä nyt, kun lapsi on sairaana... Entä jos kuolisi. — Siellähän se on koko ajan ollut mummonsa hoidossa. Mitäs minä sen sairaudelle mahdan. Ja jos kuolee — mitäpä tästä elämästäkään. Mies oli kuulevinaan jotakin surullista ja hylättyä vaimonsa äänessä. Kuinka hän rakasti häntä! Hän lankesi polvilleen hänen rinnalleen matka-arkun ääreen ja tarttui hänen ranteeseensa. — Älä lähde... älä jätä meitä. Jos rupeaisit auttamaan minua puodissa, jos panisimme pois toisen miehistä... Tai jos lähdet, niin älä ole kauan... Laimi tarttui matkalaukun laitaan ja ponnisti hiukan vaivalloisesti pystyyn. — Minä menen iäksi... olen kihloissa toisen kanssa. — Mitä sinä nyt... kihloissa toisen kanssa...? — Niin, tai naimisissa — nyt sen tiedät: naimisissa, naimisissa! Hetken tuijotti mies häneen, sitten hyökkäsi hän häneen käsiksi ja veti permannolle. Hän peitti kädellään hänen suunsa, joka yritti huutaa apua, hän tempasi matkalaukusta jonkin pitsitetyn paidan ja painoi sen hänen suutaan vasten. Hänen vaimonsa jalat hienoissa sukissaan toivat äkkiä hänen mieleensä jotakin, jota hän ennen oli nähnyt. Hän parkaisi hiljaa ja päästi hänet käsistään. Hänen mieleensä oli tullut likainen tölli ja hirvittävä viinanpolttajaeukko, jolta hän tällä tavalla oli tukahduttanut hätähuudon. Hän syöksyi eteenpäin, pois, pois, hän ei kysynyt minne. Hän repi. hiuksiaan, hän paineli silmiään ikäänkuin puhkaistakseen ne. Hän näki kaiken aikaa edessään joitakin kieriviä, piukkaan sidottuja sukkia... Kauhistuttava kirjanpitäjä seisoi hänen takanaan ja kiristi pois omaansa. Tilille, tilille! Kalle ryömi vaimonsa eteen ja rukoili häneltä anteeksi. Kirjanpitäjä ei väistynyt. Maailman silmissä oli hänellä, Kalle Jokisella, aina ollut puhtaat kirjat, ei kukaan päässyt häntä laittamaan. Mutta tämä näkymätön — se vaati omansa ilman armoa, viimeiseen penniin. Laimi läksi. Sanomatta vanhemmilleenkaan hyvästi hän katosi vieraan maan miehen kanssa tuntemattomille teille. Pienen Matin isä saapui illoin yksinäiseen kotiin, rakasti ja vihasi, itki ja raivosi muistojensa ääressä. Lyhyessä ajassa kävivät hänen hiuksensa valkoisiksi. Hänellä oli toki kuitenkin jäljellä lapsensa. Ehkäpä hän saisi pitää pojan, olihan poika viaton. Nyt, kun rakastettu nainen, kaikkien tekojen syy, oli menetetty, nyt olisi ehkä kirjanpitäjä tyydytetty. Poika oli jäljellä. Hän kasvoi hyvän, hurskaan isoäidin hoidossa. Isoäiti kasvatti häntä Jumalan pelossa ja isä salli sen tapahtua. Tietymätöntähän itse asiassa oli, kutka tässä olivat onnellisemmat, jumalan kieltäjät vaiko jumalan tunnustajat. Hänen kokemuksensa kuitenkin oli, ettei se jumalan kieltäminenkään ollut mitään niin mukavaa. Hänelle tuli iloa Matista. Hänestä kasvoi hyvä poika ja viisas poika. Hänen piti saada käydä koulua niin paljon kuin tahtoi ja lukemiseen hänellä tuntuikin olevan halua. Isä ja poika olivat kuin rakkaat veljet ja mummolle ei, isoisän, kauppias Mankosen kuoltua, ollut olemassa muuta kuin Matti. Viisas ja hyvä lapsi se oli. Hän otti vanhoiltakin ihmisiltä vastaan neuvoja ja koetti oppia heidän kokemuksistaan. Ei hän ollut niinkuin muut lapset. Hartaana kuunteli isä pitkinä talvi-iltoina mitä poika oppi kirjoista, sellaisista, mitä ei hänellä itsellään ollut koskaan ollut tilaisuutta lukea. Isoäiti kutoi sukkaa tutulla tuolillaan lähellä lamppua. Hän oli Matista ylpeä ja onnellinen, vaikk'ei hän niin kaikkea ymmärtänytkään mitä he sanoivat. Vihdoinkin oli heille kaikille siis koittanut hiljainen, rauhallinen olo. Olisiko se todella mahdollista? Olisivatko he todella saaneet rauhan? Tämä onni tuntui niin suurelta, ettei kauppias uskaltanut siihen luottaa. Kun hän illoin tuli työstään ja näki poikansa terveenä ja iloisena kirjojensa ääressä, tai kun hän näki hänet kauniina ja kookkaana toverien joukossa kadulla tai kelkkamäessä, tunsi hän salaista pelkoa. Joko näkymätön oli väistynyt, joko kirjanpitäjä oli saanut omansa? Menneisyyden varjot tietenkään eivät voineet kokonaan väistyä. Kaikki kiersivät arasti kysymystä äidistä, jonkin kerran täytyi häntä kuitenkin mainita. Vierailta ihmisiltä sai poika tietää, minkä sai, ja hän kiusasi kiusaamalla aivojaan ymmärtääkseen, miten hänen hyvä, kunnollinen isänsä oli voinut kiintyä sellaiseen naiseen, onnettomaan ja säälittävään kyllä, mutta aivan pintapuoliseen. Sitäkään ei hän ymmärtänyt, kuinka hänen vakavalla isoäidillään oli sellainen tytär. Vaari — kuka oli vaari ollut? Hänkö oli antanut perinnöt onnettomalle äidille? Ja että hän, Matti, mitä perintöjä oli hän saanut, mikä odotti häntä? Varhain tulivat pojalle nämä kysymykset. Hän unohti ne leikkien ja lukujen ajaksi, mutta silloin tällöin ne nostivat päätään. Poika ei ehkä olisi niitä ottanut niin vakavalta kannalta, mutta joskus katsahti isä häneen sillä tavalla, että hän säikähti. Hän oli varma siitä, että isä ajatteli samaa kuin hän, että isä aavisti jonkin onnettomuuden olevan tulossa. * * * * * Matti oli jo ehtinyt nuorukaiseksi ja hänen isänsä oli kumara, valkohapsinen mies, kun tapahtui se, minkä he molemmat kauan aavistaen olivat tunteneet lähestyvän. Matti ilmestyi eräänä talvipäivänä iltahämärissä isänsä kauppaan. Hän tuli matkalta ja hänen äänensä oli oudon väsynyt, kun hän kaupassa kysyi isäänsä. Hän ei mennyt sisään pihatietä, hän pyysi kutsumaan isää tänne puheilleen. Isä sattui olemaan puotikamarissa ja tunsi heti hänen äänensä. Heti kun hän näki poikansa kasvot, ymmärsi hän, että jotakin oli tapahtunut — näkymätön kirjanpitäjä, hänkö taasen oli astunut esiin? Poika tuskitteli isänsä edessä, saamatta sanaa suustaan. Isä kokosi voimansa ja sulki ovet. Hiki nousi hänen otsalleen. Mitä olikaan voinut tapahtua? — Puhu, puhu, lapseni. Minä näen, että sinulle on tapahtunut jotakin. Kerro kaikki... minä voin kyllä kuulla kaikki. — Ette voi... ette voi... tätä ette... Tämä on sellaista... hirmuista. En olisi koskaan ajatellut... — Näethän kuinka tyyni minä olen, kyllä minä voin... Poika päästeli yksityisiä sanoja. Hän oli tullut sanomaan kotiinsa hyvästi... hänellä oli uusi kortteeripaikka... koko iäksi. Hän oli murhan tekijä... ihmiseltä hän oli ottanut hengen. Tukahuttanut... Vieläpä sen, jota rakasti... tai jota vihasi. Hän tiesi nyt mitä rakkaus oli: hulluutta, sokeutta... ei mitään järkeä siinä ollut! Hirmuista se oli, itse helvetti se oli... Ei kukaan vielä tietänyt hänen teostaan... Murhaajaa kai etsittiin... Hän aikoi mennä ilmiantamaan itsensä. Mutta ensin hän oli tahtonut sanoa hyvästi... ja pyytää anteeksi... Ehkäpä Jumalakin voisi kerran antaa hänelle anteeksi... hänellä oli nyt aikaa rukoilla... Koko elinaika vankilassa... Poika nyyhkytti ääneensä, pää isän polvia vastaan. Isä silitteli hiljaa hänen hiuksiaan. Oli kuin miekka olisi työnnetty isän sydämeen ja jätetty siihen. Veri vuoti. Kieli suussa ei liikahtanut. Hänen rakkaimpaansa rangaistiin hänen syntiensä takia. Kolmanteen ja neljänteen polveen ulottui kirous. Syntymättömillä sukupolvilla jo oli vastassa kärsimys hänen pahojen tekojensa takia. Mitä olivatkaan olleet hänen kärsimyksensä Laimin tähden tämän rinnalla, mikä nyt häntä kohtasi! Mutta olihan itse asiassa mahdotonta vaatia poikaa rangaistavaksi rikoksesta, jonka hän oli tehnyt isänsä perintöjen nojalla. Hänen, isän tietysti oli kärsiminen rangaistus. Ja kun isä oli huomannut tämän asian, laskeutui rauha hänen sieluunsa. Nyt vihdoinkin oli hänen tekeminen tunnustus, joka hänen olisi pitänyt tehdä yhdeksäntoista vuotta sitten, nyt on hänen astuminen poikansa tilalle. — Lapseni, alkoi hän, — et sinä ole tehnyt murhaa: isäsi se on murhamies... isäsi on tehnyt kaksi... kaksi murhaa... ensin omalla kädellään, sitten sinun kädelläsi... Näkymätön kirjanpitäjä vaatii saatavansa: kun ei isä maksa, niin ottaa pojalta... Hän vaatii omansa kasvun kanssa... Minun olisi pitänyt tunnustaa... ilmiantaa itseni... istua ikäni vankilassa. Minä en tahtonut hukata elämääni... tahdoin säilyttää sinulle hyvän maineen ja puhtaat kirjat... ja nyt... piti näin käydä... Kuka se onkaan, joka pitää kirjaa tästä maailmanjärjestyksestä, onko se armoton kostaja, vai mikä se on? Miesten ympärillä oli käynyt pimeäksi, heidän kalpeat, kärsimyksen vääntämät kasvonsa häämöttivät toisiaan vastaan. Poika ei ymmärtänyt, isän täytyi selittää asia juurta jaksain. He eivät olleet valmiit, kun isoäiti koputti oveen ja kutsui heitä. Isä lupasi pian tulla. Mutta hänen kertomuksensa vei aikaa. Poika sai kuulla kaikki. Isän täytyi antaa hänen tietää kaikki syynsä, muuten ei hän olisi ymmärtänyt, että isän täytyi kärsiä rangaistus kahdesta murhasta. — Se on selvää, kuului isän ääni vihdoin huoneen pimeydestä, — että niin suuressa taloudessa kuin tämän maailman talous, täytyy olla tarkka kirjanpito. Mutta että syytöntä rangaistaan... poikaa isän rikoksista — se on armotonta, se on väärin... — Jumalan laki on sellainen, sanoi poika. — Sitä en minä ymmärrä enkä hyväksy. — Olemmehan me tunteneet sen alusta asti. Emme voi sitä muuttaa. Isä — kärsikäämme yhdessä... — Yhdessä... Ei, sinun elämäsi ei saa mennä hukkaan. Se ei voi olla Jumalan tarkoitus. — Sittenpä meillä on aikaa ajatella ja päästä selvyyteen. Taasen kuului hiljainen levoton koputus oveen. — Mummo-raukka, muisti äkkiä isä. — Mummo tulee vielä iloitsemaan siitä, että ihmisten Isä vetää meitä puoleensa. — Mennään mummon luo. — Isä... minä olen niin kiitollinen kaikesta. Isä tavoitti poikansa kättä pimeydessä. Hänen teki mielensä langeta polvilleen pojan eteen, Jumalan eteen. Ensi kerran elämässään, ehkäpä elinkautisen vankilarangaistuksen edessä hän tunsi, että näkymätön kirjanpitäjä nyt oli saanut omansa. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, hänen oli ensi kerran elämässä helppo olla. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NÄKYMÄTÖN KIRJANPITÄJÄ *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.