The Project Gutenberg eBook of Luostarin metsästäjä, by Lauri Soini

Honganlehvien lomitse vain oli päivä pilkistellyt Tapanin synnyinkotiin, rantasaunaan kalaisen salojärven äyrämälle. Mutta sitä heloittavampana oli se upottanut sädesoihtunsa järven tyyneen kalvoon, ja siitä oli jo piskuisena syttynyt pojan povessa rakkaus valoon.

Isä oli ahertanut järvellä kalassa ja metsässä runsaan riistan pyynnissä. Pienestä pitäen sai Tapani ressutella mukana, ja siitä oli jo piskuisena virinnyt pojan povessa rakkaus veden kaloihin ja metsän otuksiin. Ja kun hän kasvoi ja varttui, kasvoi hän kiinni metsään ja järveen.

Illoin ja aamuin puhdetöidensä ääressä oli isä kertonut pojalleen monet sadut ja tarinat. Pyhäisinä hetkinä otettiin nokiselta seinältä savun mustaama viisikielinen kannel, ja silloin helisi soitto ja runot raikuivat honkarannan kalasaunassa. Siitä syttyi nuoreen mieleen kaihoisa viehtymys säveliin, sieluun kiehkesivät sadun haavemaailman kajastelut. Tarun terhenetär väikkyi jossakin loitolla soittaen sulosäveltä, ja se sävel soi halaten ja kutsuen ja herätti mielessä kummat kaihot.

Eksyi sitten kerran oikotietä kulkiessaan sinne salorannan kalamajalle paljasjalkainen harmaaveli Rauman rannoilta. Hän näki kumman kajon metsän pojan silmissä ja alkoi kertoa pyhän ristin kodista, jossa veljet taivaalle vihkiytyneinä puhtauden elämää viettivät. Päivät päästään siellä messut kaikuivat ja rukoukset hymisivät pyhän isän luo, ja taivaalle ylistystä veisaten, iäiseen autuuteen sieluja opastaen vaelsivat veljet kautta salojen ja kylien.

Mutta nyt, kertoi nuorekas harmaaveli, nyt uhkasi tuho pyhän ristin kotia, tarvittiin apuväkeä Herran viinimäkeen. Tämä nykyinen kuningas ei suosinut luostaripyhättöjä, vaan hänen voutinsa olivat alinomaa veljeskunnan kimpussa. Kuninkaan käskystä olivat he riistäneet luostarin pellot ja niityt ja muut tilukset, ja oli laitettu haittoja heidän liikunnalleen kansan kesken, niin että he muka saisivat tehdä retkiään ainoastaan viisi viikkoa kesäisin, toiset viisi talvisin. Niin sulivat yhtä tyhjiin hurskasten almut kuin tilusten verotkin. Ristinveljien saarnaamista esteltiin, mutta uutta kerettiläisoppia saarnattiin kaikkialla ja kuningas suosi sitä kaikin tavoin. Se oli houkutellut jotkut nälistyneet veljetkin puolelleen, niin että olivat kuninkaan leipäpapeiksi lähteneet. Vanhenivat veljistä loputkin, hautaan vaipui pää toisensa jälkeen, ja autius uhkasi pyhän ristin kotia.

Tervetullut, puhui innonharras nuori veli, oli sinne jokainen, kellä halu paloi ja kelle oli suotu hengenlahjoja. Ei kysytty tulijalta maallista rikkautta, ei arvonimeä eikä suurin oppiakaan. Köyhästä kodista oli hänkin, nuori veli Olavi, luostariin urennut, oli oppivuotensa läpäissyt ja kuninkaan kielloista pelästymättä samosi saloja vuodet läpeensä tehden palvelusta pyhälle ristille.

Miten siitä nuori, hehkusilmä munkki puhuikin, syttyi innon palo nuoren Tapanin sieluun ja hän lähti veli Olavin mukaan. Ja niin tuli hänestä luostarin noviisi, hän sai tehdä minkä mitäkin palvelusta, helmiellä rukousnauhaansa ja lukea hieman latinaakin.

Mutta ei täällä Tapanin uneksiva ikävöitsemys ottanut sulaakseen tyydytyksen sopusointuun, pettymyksen mato alkoi haaveruusuja kalvaa muurien harmaassa kolkkoudessa. Veljet, joita Tapani joutui joka päivä kohtaamaan, eivät ollenkaan vastanneet sitä ihannoitsevaa sävyä, jolla veli Olavi oli ristinkodin elämästä puhunut. Heihin hiukan tutustuttuaan näki Tapani heissä vain vanhoja ukon kyhniäisiä, joita halutti enimmän istua suurella kivellä luostarimuurin vieressä ja onkia ahvenia ja lohenmulloja syvästä Raumanvirrasta, milloin ei hartaimmallakaan anomisella saatu särpimen apua nuottamiehiltä, jotka vetivät anteliasta apajaansa Lajon lahdella luostariluodon pohjoispuolella.

Kuivahkolta tuntui Markus lehtorin opetuskin sinisalojen satuihin ja runoihin elähtyneestä metsän pojasta. Eikä sitä suinkaan tehnyt viehättävämmäksi vanha isä Sepeteus, joka kaihosta narisevin äänin muisteli aikoja, jolloin luostarikoulu oli laajalti kuulu, niin että sen lattiapehkuilla istui vain ritarien ja mahtavimpain vapaamiesten poikia. Alennut, narisi isä Sepeteus, alennut oli tämän nykyisen lehtorin aikana luostarikoulun maine. Viisi hän sen vaalinnasta välitti, jos pystyikään. Istui vain, isä Markus, mieluimmin pöydän ääreen, jos hurskaiden almuissa oli vähänkään parempia makupaloja.

Nuori Olavi yksin, milloin retkiltään viivähti kotosalla, saattoi innonhehkullaan kohottaa nuoren noviisin mieltä uuteen vireeseen.

Paloi siellä tosin tulta toinenkin, isä Simon, guardiaani, ristinkodin ylikaitsija. Mutta vihan tulta hän paloi, leimusi kapinanhenkeä Kustaa kuninkaan ryöstöjä vastaan. Joskus puuskahtaessaan saattoi hän tuomita helvetin kuuminpaan kattilaan halliparran kerettiläisen, joka oli saattanut ristinkodin puille paljaille ja tahtoi vanhat harmaaveljet tappaa nälkään.

Niin, vatsan tarpeista hengellisille isille oli heittänyt pahimman vastuksen. Tuhkatiheään kehoitettiin uutta kokelastakin, veli Tapania, hyviltä emänniltä almuja anomaan. Hän lähti alussa juhlatuulin kuin uhripappi kaikkein pyhimpään, anoi kuin olisi siten taivaan armon ja siunauksen antajalle suonut. Mutta pian älysi hän, että emännät itse antoivat vain armosta ja säälistä, milloin antoivat ensinkään. Ja koiran tuntein ja useimmiten tyhjin repuin palasi hän kotiin, jossa vanhat veljet nälkäisinä odottivat.

Tähän aikaan kohtasi vanhaa Raumaa kova isku. Valkean vihat pyyhkäisivät pois koko kaupungin.

Tuli syttyi syyskuun 12 päivänä 1536 Patalan talossa Kolminaisuuden kirkon vieressä ja levisi heti Rikolaan samalla tontilla. Kaakkoistuuli levitti nopeasti liekit yli kaidan kadun Keijoilaan ja Suutarilaan viereiselle tontille, ajoi ne edelleen Päiväiseen ja Sukkalaan, kaarrutti Kirvelään ja Renneriin, ja tuskin kului tuntia kauemmin, kun jo koko kaupunki leimusi tulisena järvenä. Asujamet eivät ehtineet ryhtyä muuhun kuin hätäpäätä juosta liekkejä pakoon, mitkä sillan yli luostariluodolle, mitkä venheillä Tarvonsaareen, kun olivat hädissään juosseet niemen kärkeen Käkelän nurkalle ja tuli ykskaks joutui ahdistamaan sinnekin kaupungin toiseen päähän. Niin paloi koko kylä poroksi, ainoastaan Kolminaisuuden kirkko ja pappila säilyivät ja Teräväinen ja Torniainen pappilan takana, jotka kaikki olivat tuulen päällä. Pakilasta ja Rautialasta liekit leiskahtelivat Raumavirran yli nuoleksimaan luostarinkin peltikattoa ja kivimuuria, mutta eivät toki niihin pystyneet.

Tuokiossa olivat koko kaupungin perheet joutuneet paljaan taivaan alle. Avuttomat katseet kääntyivät heti luostariin, ja auliisti avasi se porttinsa. Oli silloin kuin leimahtaisi veljissä uuteen eloon pyhän Fransiskuksen henki; yötä päivää veljet vaalivat kovaosaisia, ja jokainen komero, itse kirkon lattiakin makasi öisin turvattomia vaimoja, lapsia ja vanhuksia täytenään.

Mutta silloin alkoi ristinkodin nurkista tuijottaa vastaan nälkä entistään ammottavammin silmin. Miesväki riensi puimaan vuoden satoa kaupunkilaisten lukuisiin riihiin Vasaraisten tien varrella, väliin vetäisten kala-apajan särpimiksi. Mutta niin vilja- kuin kalasatokaan riitti tuskin ensi hätään, kun kaiken entisen oli palo tuhonnut. Nälkä hajoitti pian vieraan väen luostarikodista, vaimot, lapset ja vanhukset saivat lähteä kerjuulle pitkin mieroa, miesten ryhtyessä rakentamaan varamajoja palaneille pohjille.

Tuli talvi pakkasineen. Nälkään ja viluun kuolivat silloin monet raumalaiset mieron tiellä. Ja kevään lämpimillä saapui rutto kurjuuden muokkaamaan maaperään. Sinä kesänä laskettiin ruttoon kuolleiden raumalaisten luku kahdeksisadaksi hengeksi. Puolet asukkaista oli tuoni niittänyt.

Rauman seurakunnan pappi Mathias West oli munkkien kera kilvan antanut hätääntyneille apuaan, ja helpommin kääntyikin hänen kätensä auttamaan, kun kuningas oli suuren osan luostarilta riistämiään peltoja ja niittyjä luovuttanut lutherilaisen suosikkinsa haltuun. Mutta onnettomuuden kukkuraksi nyt kevätahavalla paloi pappilakin, ja isä Mathiaan täytyi ensi hätään etsiä perheelleen tyyssija kirkkonsa pienestä sakaristosta, jossa ei tietenkään riittänyt suojaa muille mieroon joutuneille.

Yhteinen kamppailu näinä hätäpäivinä oli jälleen entistä kiinteämmin sitonut ihmisten sydämet luostariin. Mutta jokaista ahdisti puute ja kurjuus, jokainen anoi apua, ani harvalla oli mitään annettavaa. Ei sentähden kaupungin kansan kiitollisuus koitunut munkeille suureksikaan siunaukseksi, nälän palo pani maailman näyttämään yhä harmaammalta jokaisen harmaaveljen silmissä.

Jos lie pyhä Fransiskus jo alusta alkaen tarkoittanut, etteivät hänen seuraajansa surisi huomisesta päivästä, niin ainakin pyhänristin veljet Raumalla tähän aikaan elivät vain päivästä päivään. Ihmekö, jos tällöin Tapanin koulutus ja vihkiminen pappismunkiksi oli tyyten unhottunut. Hän sai pysyä maallikkona, palvelevana veljenä, ja uurain, auliin ja neuvokkain kaikista olikin hän palvelemaan ja auttamaan. Hätä, jota hän joka päivä näki ympärillään, oli hälventänyt unelmat hänen päästään ja pettymyksen tunteen sydämestä. Oli niin paljon huolehtimista ja hääräämistä veljien ja muiden hyväksi, ettei ollut aikaa unelmiin.

Nähdessään miten terminarius tuskitteli, kun ei almuja tullut juuri nimeksikään, alkoi Tapani tuumia uusia tulolähteitä. Hän esitti isäntämunkille, provisorille, että laitettaisiin nuotta ja vedettäisiin sillä kaloja kaupungin apajilta. Mutta kun tämä syystä tai toisesta ei välittänyt siihen tuumaan taipua, joutui Tapani ajattelemaan riistaisia metsiä. Hän laittoi jousen ja nuolia ja samosi päivän kaupungin metsiä ja luostarin entisiä tiluksia. Ja kun hän illalla saapui sievoinen saalis mukanaan, niin silloin hänet aivan kuin itsestään määrättiin luostarin metsämieheksi.

Siitä pitäen nähtiin nuoren Tapanin puoleksi, munkin, puoleksi maallikon pukimissa samoavan metsälle aamuisin ani varahin ja palaavan illalla myöhään päivän riista olallaan. Palavin silmin häntä odottivat vanhat veljet luostarin kammioissa ja ilo ja riemu vallitsi illoin hänen tuodessaan uutta särpimen apua. Vapaana kaikista säännöistä sai tämä veljeskunnan tärkein jäsen mennä ja tulla miten tahtoi, ja vanha rippi-isä antoi hänelle synnit anteeksi rasittamatta edes tunnustuksellakaan väsynyttä metsämiestä. Ja metsän poika oli omassa elementissään, metsissä, missä hän parhaiten viihtyi; mutta vanhojen veljien ilo hänen palatessaan veti hänet aina illoin takaisin luostarikotiin.

Pian tiesivät yksin raumalaisten lehmätkin, että tämä uuras nuorukainen oli hengellisten isien metsämies. Ja illoin, kun hän ahtaita katuja palasi metsältä läpi kaupungin, loi moni tyttö häneen lemmekkään katseen otsaripansa alta. Mutta siinä katseessa oli hieman kunnioitustakin, sillä luostarista oli tyttöjen unelmissa langennut reippaaseen poikaan epämääräinen hengellisyyden heijastus. Hän ei ollut heistä vain reipas metsämies, mutta ei hän toisekseen ollut oikea munkkikaan, ja sentähden alkoivat he sanoa häntä metsämunkiksi.

II.

Alakuloisesti hymyillen nousi kevätaurinko metsistä Äyhönjärven takaa ja kultasi Kolminaisuuden kirkon ristin. Karjankedolta, joka oli kirkkotarhan ja kaupungin reunimmaisten hätävaramajojen välissä, tervehdittiin koittavaa päivää riemuisella ammunnalla, jota kellojen kalkatus säesti.

Kerttu, karjatyttö, oli siellä ollut odottamassa jo ennen auringon nousua. Ja yksitellen toivat porvarien emännät ne lehmänsä, joita ei hätä ollut käskenyt talvella teurastamaan. Niitä oli niin vähän, että kelloja riitti jokaisen kaulaan. Mutta nälinkuoliainakin täyttivät ne aivan hyppelemään riemuissaan keväisestä vapaudestaan.

Oli kuin koko luonto henkäilisi toivehikasta hilpeyttä, joka kyynelkasteesta versoi ilmoille.

Oli pelätty, että rutto, jonka tuhoista muistuttivat kirkkotarhan nurmettumattomat haudat, kevätlämpimillä palaisi jälleen. Mutta jo nousi maasta nuori nurmen nukka, päivärinteillä jo koivutkin puhkesivat hiirenkorvalle, vaan rutto oli jäänyt nukkumaan kirkkotarhassa lepääväin keralla, ja harventuneen porvariston mielissä alkoi uuden elämän toivo orastaa.

Kauan ei kestänyt, kun koko karja oli jätetty paimentytön huostaan. Ja Kerttu alkoi niitä ajella Vasaraisten tietä myöten, kirkkomaan nurkitse ja riihien editse. Huolekas oli uusi paimentyttö tointaan alottaessaan, ketterästi riensi hätistelemään vitsallaan niitä nälkäsuita, jotka alkoivat jyystää kulosta pilkistelevää nurmen nukkaa, ennenkun päästiin oikein laitumellekaan. Niin oli tyttö toimessaan, ettei kuullut kulkijaa, joka tietä myöten häntä lähestyi.

Silloin sai hervahtaa käsi, joka oli ollut ojolla lyömään vitsallaan, sai jäädä Punikki tuokioksi nurmen nukkaa hamuamaan. Kerttu käännähti ja katseli kulkijaa hymynsirkein silmin.

Hänen edessään seisoi metsämunkki, uljaana ja sorjana kuin hirven varsa. Hänellä oli yllään harmaa munkinkaapu, mutta siitä oli leikattu pois pään yli vedettävä huppukaulus, ja päässä oli lakkireuhka. Näytti siltä kuin helmaakin olisi lyhennetty, ettei se olisi tiellä metsän murroksissa. Jalat olivat paljaat.

— Terveheksi! muisti tyttö vihdoin vastata, ja silmissä vilahti ihannoivan toverillinen ilme.

Tuttuja Tapanille olivat nämä tyttöjen katseet. Eikä metsämunkki osannut pahoin panna tunnolleen, vaikka ne häntä viehättivätkin. Herkästi värähti nytkin ääni, kun hän kysäisi:

Hän tarkoitti sillä, että oli hyvä, kun Kerttu sai periä paimenen viran isältään, joka viime mätäkuulla oli kuollut ruttoon. Tyttö oli jäänyt turvattomaksi äitinsä kanssa, joka oli niin vanha ja raihnainen, että jaksoi tuskin nousta vuodepahnoiltaan. Kerttu oli ollut paimenessa joskus isän eläessäkin, sillä karhut oli miehissä hätyytetty loitommalle sisämaihin, niin ettei paimenen tarvinnut muuta kuin pitää karja yksissä ja tuoda illalla kotiin. Niin oli Kerttu totuttu näkemään karjan keralla, ja se oli hänen paras suosituksensa. Martta muori, raatimies Henrik Pakilan emäntä, hänet oli luvannut virkaan ja sitten pannut emäntien kesken kiertämään kuiskeen, että Kerttu tulee vakinaiseksi paimeneksi. Ja niin toivat emännät lehmänsä Karjankedolle ja Kerttu oli siellä vastassa. Saisipahan sitten, kuten isänkin aikana, milloin miltäkin emännältä noutaa maitotilkan ja leipäkannikan palkakseen.

Tapani loi katseen tyttöön. Sen silmät olivat niin lämpimän ruskeat ja päivä oli paahtanut posket, että ne olivat kuin kattilan kylet. Tapanista tuntui, että Kerttu kuului metsään, kuten hän itsekin, ja hänestä oli hyvä, että tyttö oli hänen toverinaan aamuisin mennessä metsään ja kenties joskus illoinkin, kun palatessaan osuivat yksiin.

— Monet kerrat, tuumi Tapani muistelmissaan, olen viime kesänä isäsi kanssa tätä tietä taivaltanut, hän karjoineen, minä jousineni tai illoin metsän antimet olallani.

— Isäkö ei olisi siitä kertonut! virkahti Kerttu vilkastunein elein. Puhui monet kerrat metsämunkista… tai Tapaniksi hän sinua nimesi… ja sanoi —

— Niinkö! — Ja Tapani nauroi mielissään. — Sillä ukollakos, isälläsi, kaskuja riitti! Kenties siksi on minua kehunutkin, kun niin hartaasti kuuntelin. Ja tie aina loppui ja kaskut kesken katkesivat.

Kerttu vaipui muistelmiin hänkin ja oli vähällä unhottaa lehmänsä tykkänään. Yhtäkkiä hän ne muisti ja hätisti vitkastelijat toisten jälkeen. Ja yhdessä kulkivat Tapani ja Kerttu jälestä, kulkivat kuin olisivat iätkaiket kulkeneet. Kerttu tuli luottavan toverillisesti aivan Tapanin rinnalle, ja Tapanista tuntui, että tyttö ikäänkuin antautui hänen turviinsa, niin sisällisesti se tuontuostakin loi häneen katseensa.

He tulivat kohta kulkemaan suurehkon, tasapäisen kallion ohi, joka kohosi nummesta kuin mikäkin jätin päälaki. Kerttu oli nähtävästi kävellessään muistellut isäänsä, ja virkkoi vilkkaasti:

— Ennen vanhaan oli suuren suuri karhun köntti, oikea kouki, yhyttänyt tytön marjatieltä. Syliinsä oli siepannut, kahden kämmenen väliin, ja kahta jalkaa, takatassuisin näet kuin mies konsanaan, löntystänyt metsään. Tuolle kalliolle oli tytön tuonut koreasti sylissään ja siihen pannut istumaan.

— Oletpas kuullut! huudahti tyttö iloissaan. Niin, pieneen nurmisänkyyn, niinhän isäkin sanoi, mutta miten karhu osasi laittaa nurmivuoteen!

He poikkesivat tieltä ja nousivat kallion vierrettä ylöspäin. Mutta samalla Kerttu kertoi kiireesti, ettei vain toinen ehtisi tarinaa jatkamaan:

— Niin, siihen oli kouki köntys pannut tytön istumaan. Ja, ajatteles, suuren kiven väänsi helmaan! Tyttö itki ja uikutti, mutta ei päässyt pois kiven alta. Eikä karhu auttanut, istui vain könötti vierellä ja näytti tassuaan. Vihdoin tyttö älysi sen silmissä niin surkean rukoilevan katseen ja näki kuinka se toisen käpälänsä kynnellä osoitti vasenta tassuaan. Tyttö tirkisti sitä, ja, kas, siinä olikin suuri tikku sormien välissä. Tyttö otti tikun pois, ja silloin vasta karhu vieritti kiven hänen helmastaan.

— Niin, eihän se… mutta loppu on niin ruma, selitti tyttö puolustuksekseen. Siihenhän köntsikkä muka jätti tytön ja lönksötti itse metsään. Kohta tuli, kähmi takaisin ja toi suuren hevosen raajan hampaissaan. Pani sen tytön eteen ja sitten vasta vieritti kiven pois. Mutta se oli niin hassua.

Siinä oli tosiaankin pieni kuoppanen kalliossa, aivan kuin lapsen sänky, ja kevätvihreä nurmivaippa versoi sen päiväpaisteisella pohjalla.

He seisoivat nurmivuoteen reunalla ja tuijottivat siihen, ikäänkuin eläen kuvituksissaan tarinan uudelleen. Sitten loi tyttö ujon katseen poikaan rinnallaan, ja lieneekö tullut verranneeksi sorjaa poikaa karhuun, mutta hänen silmänsä saivat niin lämpimän ilmeen. Ja herkän vaistonsa vetämänä painautui hän melkein Tapanin kylkeen kiinni.

Tapani tarttui hänen käteensä. Hän tunsi mielessään oudon riemun hiipaisun, ja alkoi astua kalliolta tielle, taluttaen tyttöä kuin pientä lasta.

Heidän ollessaan saapumaisillaan takaisin tielle tunsi Tapani mietteissään kulkiessaan, kuinka tytön käsi sävähti hänen kädessään ja tempaisihe äkkiä pois. Vilaistessaan Kerttuun näki hän tämän aristunein katsein tuijottavan tielle, ja tietä näki hän tulevan veli Olavin pyhä lipas kainalossaan. Näin varhain oli hän siis menossa retkilleen hänkin.

— Minä pelkään häntä, sanoi Kerttu. Ja yhtäkkiä lähti hän juoksemaan lehmiensä jälkeen, jotka olivat jo ehtineet nummitietä Kappelinvainion kohdalle ja alkaneet siellä jyystää nuorta nurmea tien varrelta.

Tapani yhtyi tiellä veli Olaviin. Mutta mikä kumma pani hänen poskensa niin hehkumaan, mikä kumma veti hänen katsettaan maahan! Olisi luullut luvattomilla jätillä kulkeneensa, vaikkei ennen Olavin tuloa ollut sellaista juolahtanut mieleenkään.

Tapani oli nyttemmin tottunut ajattelemaan itseään ainoastaan vaatimattomana metsämiehenä, mutta Olavi oli sittenkin säilynyt hänen ylimpänä ihanteenaan; sellainen ristinveljen piti hänestä olla, ja sellaisia olivat kai vanhat isätkin olleet nuorilla päivillään, vaikka nyt olivat jo vanhuuttaan raihnautuneet. Mutta kun hän tänään vilkaisi veli Olavin kalpeihin kasvoihin, joille kevätpäivä oli vain hieman heittänyt rusohäiväänsä, ja tummanruskeihin silmiin, joissa hehkui hiljainen hengenpalo, tunsi hän kummallista arkuutta, kunnioitusta, joka häntä itseään ikäänkuin painoi maahan. Hän tunsi, että hurskas veli katseli häntä pitkään ja tutkivasti hiljaa liekehtivillä silmillään, ja että katse päättyi äänettömään nuhteeseen. Hän tunsi kirvelevän varmasti, ettei veli Olavi olisi koskaan siten lähennellyt Kerttua. Mutta pahinta oli, ettei veli Olavi virkkanut mitään, käveli vain äänetönnä hänen rinnallaan.

Veli Olavi katseli yhä tarkastellen hänen kasvoneleitään. Syntiseltä oli hänestä ensi näkemältä tuntunut sellainen käsikädessä kulkeminen, olihan hän itse tuntenut intohimon hiipaisun jo sitä nähdessään. Mutta toisekseen luuli hän havainneensa heissä molemmissa jotakin niin herttaisen keveähköä, lapsellista melkein, ettei hän voinut katsoa heidän oikeastaan kulkeneen synnin polkuja, ja hänen nuhdetuulensa suli väkisinkin säteileväksi suopeudeksi. Ja sitten nähdessään pojan olevan katumapäällä kävi hänen sääliksi, ja hän myhäili sukoillen veljeskunnan metsämiehelle. Vahinko vain, ettei poika kohottanut maasta katsettaan eikä nähnyt sitä! Täytyi sentähden osanottavasti kysäistä:

— Tänne metsiin vain, jurahti Tapani nyökäten päällään eteenpäin. Mutta veli Olavin äänensävyn kuullessaan täytyi hänen vilaista veljeen, ja ilokseen näki hän hänen myhäilevän.

Siinä tien varressa syötti Kerttu karjaansa. Tapani kohotti salavihkaan katseensa tyttöön ja näki hänen tähystelevän alta kulmainsa. Tapanista näytti päivänsäde sirahtavan Kertun silmäluonten alta, kun heidän katseensa yhtyi, ja hänestä tuntui se niin kumman suloiselta. Mutta samassa tyttö pyörähti poispäin ja aivan kuin hätiköiden johonkin ryhtyäkseen alkoi hiljaa ripsua vitsallaan lähimmän lehmän kylkiluita. Tapani vilkaisi silloin Olaviin ja näki hänen tarkastelevan heitä uteliain katsein.

He kulkivat äänettöminä tietään. Mutta kun he olivat päässeet lehmikarjan ohi, pääsi veli Olavilta syvä huokaus.

Tapani kuuli sen, luuli hurskaan veljen huokaavan hänen heikkoutensa tähden eikä uskaltanut kohottaa katsettaan.

— Mitähän tästä tulee! virkkoi veli Olavi ikäänkuin huokauksensa vahvistukseksi.

— Kaupunkilaiset kuuluvat hankitsevan juonia luostaria vastaan. Kuuluvat olleen koolla oikein joukolla, ja sitten oli tultu isä guardiaanin luo ja tahdottu, että isä Mathias pääsisi asumaan ristinkotiin.

— Kerettiläispappi! — Mutta eihän isä toki siihen suostunut? kysyi
Tapani tuohtuneena.

— Eipä tietenkään. Pyhällä kiivaudella oli torjunut ehdotuksen. Mutta sitten olivat pitäneet uuden kokouksen ja päättäneet lähteä kuninkaihin.

— Eivät mahtane itsessään niin pahaa tarkoittaa. Mutta kun menevät sinne ja kuningas siten joutuu tähtäämään luostariin tiikerinsilmänsä, niin…

Lause katkesi kaameaan tuijotukseen, ja veli Olavin huulet vääntyivät katkeraan ivahymyyn.

Tapanin herkkä mielikuvitus ei voinut katkennutta ajatusta jatkaa muuten kuin näkemällä raunioina koko ristinkodin. Hänen kulmansa vetäytyivät tuimaan ryppyyn, ajatus pyöri hurjana hänen päässään. Mutta hän tunsi ahdistavana, ettei hän ainakaan pystynyt asiaa auttamaan.

— Isä guardiaani sanoi, jatkoi veli Olavi, ettei sellaista karhunkiitosta olisi raumalaisilta ansaittu. Miten heille on annettu majaa hädässään, avattu yksin kirkkokin kodittomille, annettu ainutkin leipäpala! Yöt päivät valvottu, vaalittu ja hoivattu…

Tapani vaipui niin tähän mielikuvaan, että unohtui yhtäkkiä seisomaan keskelle tietä, veli Olavi kulki sitä huomaamatta muutamia askelia, pysähtyi sitten ja katsoi poikaan.

— Etkö tule enää tietä myöten? No, Herran haltuun sitten! sanoi hän ja jatkoi taivalta pyhä lipas kainalossaan.

III.

Sillä Mathias pappi vaati rakennettavaksi uuden pappilan palaneen sijaan, kun hänen oli mahdotonta asua siellä täällä perheineen. Kesä kyllä meni sakaristossa, vaikka se ahdaskin oli, ja sinne hän oli nyt keväällä jälleen muuttanut perheineen. Mutta ei hän tahtonut enää tulevaa talvea pyöritteleidä Torniaisen tuvassa ja pitää lapsiaan porsasten parissa, kuten viime talvena.

Seurakuntalaisista tuntui mahdottomalta ajatellakin uuden pappilan rakentamista, kun koko kaupungin porvareista ei kukaan ollut vielä ehtinyt saada kunnon ihmisasuntoa itselleenkään. Silloin kääntyivät ajatukset aivan kuin itsestään luostariin, josta itsekin oli saatu katto pään päälle pahimmassa ensi hädässä palon jälkeen. Siellä oli sijaa Mathias papillekin, ja se oli hengellisen isän asunnoksi omiaan. Mentiin siitä isä guardiaanin puheille, mutta Simon kiivailija, kuten vanhat veljetkin häntä väliin nimesivät, ei tahtonut sellaisesta kuullakaan. Kuka tahansa rujo tai rampa saattoi luostarissa saada tyyssijan, saattoi katuva pahantekijäkin päästä sinne turvaan lain kourista, mutta kerettiläispappi, antikristuksen airut, ei sinä ilmoisna ikänä!

Pidettiin uusi kokous, ja kun vanhalla Henrik Pakilalla tiedettiin olevan Pohjanmaalta tuodun lohilastin valmiina kuninkaan kaupunkiin vietäväksi, päätettiin, että hän samalla tiellään pistäytyisi kuninkaan puheilla, ja valittiin hänen naapurinsa Lassi Rautia lähetystöön hänen toverikseen. Nämä molemmat raatimiehet asuivat Rauman rannalla aivan luostarin vastapäätä ja olivat omansa pistettäviksi etumaisina rintamaan.

Henrik Pakila oli valmis matkalle ja nosti eräänä päivänä toukokuun puolimaissa purjeensa. Hyvällä tuulella purjehtivat he yli Rauman meren, kiersivät Ahvenan saaret ja laskettivat Ahvenan merta Tukholmaa kohden.

Kuta lähemmäksi kuninkaan kaupunkia tultiin, sitä kireämmin alkoi nuori Lassi Rautia aprikoida sitä pulmallista seikkaa, miten ankaran maan isän luo oikein uskalsi mennä. Se kuului suosivan samaa uutta, lutherilaista oppia, jota isä Mathiaskin saarnasi seurakuntalaisilleen, mutta itse kuninkaasta ei kirkonpaimen ollut mitään puhunut. Luostarin isät häntä salavihkaan kuvasivat kerettiläiseksi, antikristukseksi, kirkonvarkaaksi ja ryöväriksi. Mene tiedä sitten!

Hautoi Lassi Rautia sitä illan, hautoi yönkin unissaan. Näki unta jumalattoman suuresta kerettiläisporvarista, joka kuvattomalla karhunkämmenellään tarttui oikeauskoisia korvuksiin. Aamulla, kun alkoi näyttää siltä, että laskettiin suoraan kohti vieraita rantoja, ei malttanut enää olla Henrik Pakilalta pelokkaasti kysäisemättä, millainen kuningas oli oikein miehiään.

— Kai tuota aina jotenkuten selvittäisiin ruotsienkin kielin. Mutta parempi olisi puhuani, jos jonkun yhyttäisimme tulkiksi.

Henrik ukko mietti tuokion ikäänkuin oikein painautuakseen asiaan, ja virkkoi sitten:

— Siellä pitäisi olla se entinen Martti teini, muistat kai hänet sinäkin. Kotikylässä hän sai opin alkeet luostarikoulussa, sitten urkeni Turkuun piispankouluun. Mutta sieltä oli täytynyt lähteä kirjuriksi kuninkaan verokamariin, kesken lukujen kuului vielä täytyneen. Jos löydämme hänet käsiin, niin onhan hyvä käydä katsomassa kotikylän poikaa, paremmin kuin me lienee hän jo ehtinyt päästä perillekin kuninkaan kaupungin ja linnan menoista.

Vanha Henrik alkoi sen sanottuaan kavuta mastohäkkiin tähystelemään, mistä saarien salmista olisi paras pujoittautua kuninkaan kaupungin rantaan.

Lähtivät siitä Henrik ja Lassi etsimään Martti kirjuria, ja kun oli ensin käyty kyselemässä linnan vahdeilta ja nihdeiltä, kuninkaan kanslian ja verokamarin pikenteiltä, löytyi hän vihdoin pahaisesta hökkelistä jostain kaupungin kolkalta.

Eivät näkyneet olevan haitan kaksiset päivät kuninkaan verokamarin kirjurilla, koska oli parhaallaan suolaa leipää pistelemässä ja vettä ryyppi särpimikseen. Raskikos se kitupiikki maksaa riittävät ruokarahat kirjuripojilleen, siksi hän juuri teinejä sinne väkivetoon kivestäkin, kun ei hennonnut maksaa palkkaa aikamiehille! Mutta että kehtasi poikiakaan aivan nälällä kiusata, kuningas, joka oli luostarien ja kirkkojen kullat ja hopeat raahannut aarrekammioihinsa! Aivan tuohduksissaan vanha Henrik porvari levitteli Martti pojalle lohituomisiaan, ja ylen ilostuikin poika niistä.

Siitä sitten porvarit kertoivat asian kotipuolen pojalle. Ei näyttänyt Martti olevan kovinkaan kiitollinen raumalaisille harmaaveljille ensimäisestä opinsaunastaan, pikemmin näytti olevan vieläkin "saerasna siit saunasta cuin kylmäld kylvöteltin". Mutta ensimäinen opinsiemen näytti kantaneen hyvän hedelmän, koska oli muna kehkennyt kanaa viisaammaksi ja lasketteli hullunkurisia kokkapuheita munkkien vanhoista paavilaisista menoista. Sitten, kun kuuli, etteivät munkit tahtoneet veljellisesti jakaa kotinurkkiaan lutherilaisen papin kanssa, alkoi nuoren kuninkaankirjurin sisu jo kuohahdella ja hän paloi halusta entisiä kylvettäjiään löylyttämään. Vanha Henrik Pakila koki asetella nuoren intoilijan mieltä ja selitti, etteivät he tahtonut muuta, kunhan vain Matti pappi saisi luostarissa asunnon, ettei nyt kovimman ahdingon aikana tarvitsisi ruveta pappilaa rakentamaan.

Aamulla lähdettiin siitä kuninkaan puheille. Lieneekö Martti kirjuri osannut jonkun korkean herran kautta edeltäpäin saattaa lähettilästen asian niin tähdellisessä muodossa kuninkaan korviin, mutta jo samana päivänä he pääsivät kuninkaan puheille. Halliparta kuningas kerrotutti heillä juurtajaksaen luostarin oloista ja munkkien elämästä ja kysäisi sitten vain sivuitse mennen Mathias papin asuntokysymyksestä. Sitä mukaa kuin Martti kirjuri tulkitsi Henrik vanhuksen jutut ruotsiksi, kirkastuivat kuninkaan kasvot yhä enemmän, mutta ei Henrik päässyt oikein selville, oliko kirkas kajastus suopeuden päiväpaistetta vai tulta ja leimausta. Loppu oli sentään hyvä, kuningas taputti häntä ystävällisesti olalle ja käski odottaa seuraavaan päivään.

Seuraavana päivänä menivät Rauman porvarit jälleen kuninkaan linnaan, jossa heidän oli määrä yhtyä nuoreen tulkkiinsa. Ei heidän enää tänään tarvinnut mennä kuninkaan puheille, vaan annettiin paperi, jossa herrat sanoivat olevan vastauksen heidän anomukseensa. He menivät Martin viheliäiseen asuntoon, ja vanha Henrik veti juhlallisesti esiin paperin, jota Martti oli kärkäs lukemaan.

— Etkö voisi lukea sitä ääneen ja suomeksi, että paremmin ymmärrettäisiin? kysyi vanhus.

"Me Kustaa, Jumalan armosta Ruotsin ja Göötinmaan kuningas, teemme tiettäväksi, että sittenkun Rauman kaupunki on palanut, niin etteivät he jaksa rakentaa pappilaansa, olemme sentähden erityisestä suosiosta ja armosta suoneet ja sallineet ja tällä avoimella kirjeellämme suomme ja sallimme, että harmaaveljien luostari mainitussa Rauman kaupungissa tiluksineen kaikkineen tästä päivästä lähtien on muutettava kaupungin pappilaksi, jonka täten voutiemme ja nimismiestemme tiedoksi ilmoitamme, että he voisivat itsensä tämän jälkeen ojentaa. Dat. meidän kaupungissamme Tukholmassa toukokuun 27 päivänä anno 1538 meidän hallituksemme aikana."

Seurasi juhlallinen äänettömyys, jollaikaa vanha Henrik porvari tuijotti kuin ukkosen lyömänä paperiin ja sen alla riippuvaan kuninkaan sinettiin. Lassi meni omin silmin katsomaan koukeroisia kirjaimia Martin olan ylitse ja kysäisi:

Mutta tämä sananvaihto näytti vaikuttaneen keventävästi vanhaan Henrik porvariin.

— Tiluksineen kaikkineen, korosti Martti käskykirjeen sanat vakuuttavasti ja voitonriemuissaan.

— Eihän tiluksia enää olekaan, kuninkaan vouti on ne ottanut ruunulle ja osa on annettu Mathias papille, ehätti Lassi selittämään.

— Tietenkin vain ne, mitkä mahdollisesti vielä ovat luostarin huostassa, tulkitsi Martti.

— No, niistä ei paljoa heru, naurahti vanhus. Hän oli yhä niin topertoinnuksissaan, että kysäisi vielä varmuuden vuoksi uudestaan: — Mutta jääkö nyt sitten koko luostari papin huostaan yksikseen?

— Tämän kuninkaallisen käskykirjeen mukaan on Mathias pappi yksinään, hän eikä kukaan muu, oleva isäntänä talossa.

— Mutta, mihin hengelliset isät joutuvat? Harmaaveljiä tarkoitan, sammalsi Henrik.

— Kuninkaan tarkoitus lienee juuri se, että heidän on korjattava luunsa. Ainoastaan unhotuksesta lienee syrjäinen Rauman luostari saanutkin näin kauan olla rauhassa.

— Vai se tarkoitus! tuumi vanha Henrik poikaan tuijottaen. — Mutta se on väärin hengellisiä isiä kohtaan, jotka niin auliisti avasivat porttinsa koko kylän väelle, kun tulipalossa jouduimme hätään. Se on sanottava kuninkaalle, ja luulenpa, että on parasta lähteä vielä tänään hänen puheilleen.

— Ei taida kuninkaan tahto siitä muuttua, tuumi Martti. Hän on saanut suotuisan tilaisuuden tehdä puhdasta Raumankin kulmilla eikä hevillä päästäne sitä käsistään. Eikä liene munkeilla pahaakaan hätää, lähtekööt laiskoittelemasta papeiksi seurakuntiin!

— Jos on niin vanhoja, olkoot sovinnolla Mathias herran kanssa, suonee kai hän suojaa hätään joutuneille seurakuntalaisilleen.

— Ei ole lainkaan pakko viedä kuninkaan suostumusta äärimmilleen, jatkoi Martti tyynnyttelyään. On vain hyvä olla mustaa valkoisella, että tepsii. Silloin vähemmän kieltäytyvät ottamasta koditonta hengenmiestä katon alle.

Alkoi niin vähitellen Henrik vanhuskin joutua lohdullisempiin ajatuksiin. Kun on tällainen uhka niskassa, voivat veljet ottaa isä Mathiaan hyvällä samaan taloon ja asia menee sopulatusiaan. Ja kun molemmat riitapuolet joutuvat elämään saman katon alla, kenties silloin asettuu se uskonriitakin, jota kirkonpaimen ja saarnaveljet olivat käyneet keskenään ja siten saaneet aikaan melkoista hämmennystä varsinkin vaimoväen mielissä. Asettua saisikin, joutavalta tuo tuntui koko sanasota ainakin vanhoista.

Ja silleen asia jäi. Ja myytyään lohilastinsa Tukholman suurporvareille, nostatti Henrik Pakila purjeensa ja lasketti kohden kotiaan.

Mutta kun laiva varhaisena aamuhetkenä Tarvonsaaren ja mantereen välistä salmea lähestyi kaupunkia ja Henrik vanhus hätävaramajojen yli näki korkeana kohoavan luostarin katonharjan, tunsi hän povessaan kipeän vihjauksen, melkein kuin pahan omantunnon nakerruksen. Kyllä hän oli kuten muutkin kuullut Mathias papin saarnaavan munkkien paavilaisesta hapatuksesta, mutta rakas oli hänelle vanha luostari munkkeineen. Kamalalta tuntui ajatellakin, etteivät vanhat isät nälissäänkään saisi siellä rauhassa elellä. Ja hän, Henrik vanhus, oli tulen tuhoissa ensimäisenä mennyt virran yli luostarinaapuriinsa kattoa päänsä päälle anomaani Sitä ajatellessa hävetti häntä kuninkaan käskykirje taskussaan, ja kireästi mietti hän, miten saisi asian parhain päin kääntymään.

Käkelän kulmalla käännettyään laivansa Raumaan, alkoi hän nähdä kokonaan luostarin luodollaan vasemmalla, ja oikealta samalta kohtaa näkyi Rautialan takaa hänen oma talonsa, jonka oli ehtinyt vain osaksi rakentaa uudestaan. Ja kas, suurella Hiidenkivellä — hiidet olivat sen muinoin heittäneet siihen Pahamaan saarelta tuhotakseen luostarikirkon, mutta se olikin pudota molskahtanut muurinvarteen virtaan veljille onkikiveksi — kivellä istui pari vanhaa munkkia ongella? Varhainpa olivat vanhukset lähteneet tarjoamaan matokoukkujaan ahvenille! Heidän hiljaista, tuttua istumistaan ja nököttämistään nähdessä pisti taasen tuntoon, tuntui kuin hänellä olisi kokonainen hiidenkivi povellaan veljeskunnan tuhoksi. Mutta kenties sitä ei tarvinnut heittää lainkaan, noiden hiljaisten veljien kanssa tuntui hyvin voivan selvitä asioista sovussakin.

— Hyvinkös ne tärppäävät? kysyi hän ystävällisesti kohdalle päästyään.

— Eivät ne vielä, ennenkun nuori ruoho ehtii vedenpinnan ylle, vastasi vanha veli Sepeteus narisevalla äänellään.

Henrik vanhus laski laivansa omaan laituriinsa vastapäätä luostaria. Ja samalla hänelle selvisi, miten koettaisi asiaa järjestää.

Jo samana päivänä, kun oli ensin hieman levähtänyt yön valvottuaan, lähetti hän luostariveljille runsaat antimet ja kutsui isä Simonin kotiinsa Tukholman tuliaisille. Martta muori laittoi aterian parhaansa mukaan, hörpittiin oluvia ja maisteltiin tilkkanen tuliaisviiniäkin.

Sitten vasta otti Henrik vanhus kiertäen kaartaen puheeksi asian. Muisteli vanhoja parempia aikoja, valitti onnettomuuksia, jotka olivat harventaneet niin luostarin kuin koko kylänkin väen, ja arveli, että kyllä kai luostarissa riittäisi tilaa useammillekin. Isä Simon kuunteli ja hörösteli, mutta vähitellen alkoi vainuta jotakin, silmät rupesivat kiilumaan ja otsa vetäytyi ryppyyn.

— Sitä minä, tuumi vihdoin Henrik porvari varovasti, — olen tuuminut, sitä Mathias papin asuntojuttua. Onhan hyvä aina hädässä tukea toisiaan, ja eiköhän hän, kun sovitellaan, sittenkin voisi tuonnemmaksi asua teillä?

Henrik vaikeni kokonaan ikäänkuin äjennyksissään. Sitten karkaisi luontonsa ja sanoi suoraan:

— Olihan se. Vaikka eipä näytty siellä oltavan halukkaita järjestämään asiaa parhaaksi molemmin puolin. Parasta, jos koettaisiin edes nyt saada se kotituumin latusilleen.

Henrik vanhus istui kotvan silmäkulmat sujossa. Sitten huokasi, nousi ja meni noutamaan paperin.

Hän ojensi sen ikäänkuin epäröiden hengelliselle isälle ja lisäsi varovasti:

Vanha isä guardiaani luki. Ja lukiessa alkoi poskilla palaa tumma puna ja silmät kiiluivat kuin sysimiilut. Käsi alkoi vavahdella ja retkahti sitten tuokioksi paperin kera polvelle.

Henrik vanhus seurasi kärkkäin silmin, näki että käsi retkahti tuokioksi vain, ja riensi ottamaan paperin pois. Tiesi mitä vielä tekisi kuninkaan käskykirjeelle.

Isä guardiaani heräsi siihen, kun paperi siepattiin hänen kädestään. Nousi kuin ammuttu vasama, seisoi sitten paikoillaan aivan kuin olisi pidellyt rintaansa repeämästä. Ja Henrik vanhus seisoi hänen vastassaan.

— En tiedä, onko se aivan kuninkaan tahdon mukaan, mutta kenties voisi paperin pitää hissukseen ja laittaa asian soputuumin parhain päin.

— Ettäkö kerettiläispappi tulisi meidän kanssamme asumaan ristin pyhättöön?

Isä Simonius käveli ja mietti, käveli väliin kiivaasti, väliin hiljensi käyntiään ja huokaili ja ähkyi yksikseen. Mutta yhtäkkiä hän ikäänkuin kasvoi, hänen hartiansa suoristuivat, ja outo tuli loisti hänen silmistään, kun hän pysähtyi Henrik vanhuksen eteen.

— Enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä, sanoi hän tulenräiskähtävällä äänellä ja lähti, malttaen tuskin kiittää ja hyvästellä.

Kohta hänen lähdettyään tuli Simo Sonkki, nuori porvari. Nähtävästi oli Lassi Rautia puhunut hänelle kuninkaan käskykirjeestä, koska hän tuli kysymään, vieläkö paperia sai nähdä, vai oliko se jo viety voudille.

Kenties se oli jo koko kaupungin tiedossa. Henrik vanhus ei tiennyt muuta neuvoa kuin lähteä vouti Matz van Klewenin puheille.

IV.

Jopas alkoi äännellä! Jo alkoi äännellä uusi tuohiluikku, metsän pojan tärrätorvi. Mutta ei vielä sävel oikein soreasti lurahdellut, täytyi vielä tiukennella tuohikierrettä, varsinkin leppäkaulan ympäriltä, täytyi sitoa tärrää tiukemmalle vinoksi vuollulle suulle.

Jo kävi ilo ilolle! Kivelle istui metsän poika, toitotteli, turlutteli, ja iloisesti metsä raikahti vastaan, kaiku vaelsi metsätörmältä toiselle.

Mutta muutaman vaaran rinteellä se jäi kauemmin elämään. Kuinka kummalla kaiku raikahteli vielä kuulumattomiin loitottuaankin. Ei, toinen ääni se oli, karjanhuhuilu!

Kun kapusi koivuun ja kurkisteli keväthentojen lehdeksien lomitse, näki lehtonotkelman yli karjankin ahorinteellä, kauniissa kihermässä nurmea jyystämässä. Paimentyttö seisoi aivan vieressä, mutta sittenkin huhuili!

Kerttu tyttö!… Tule tänne poikapaimen, tääll' on toinen tyttöpaimen… helähti Tapanin korviin sanattomasta huhuilusta. Hän puitti puusta maahan kuin orava ja sieppasi mättäältä lakkireuhkansa, jossa oli kymmenen metsikanan munaa. Ja ala vain läpi lehdon puikeltaa huhuilua kohden!

Salaa oli hän tyttöä lähestyvinään, mutta kun puiden lomitse kurkisti aholle, lakkasi tyttö ykskaks huhuilemasta ja istahti kivelle. Selin istahti siihen, ikäänkuin olisi vaipunut omiin mielihauteihinsa, ja alkoi laulaa hyräillä.

    Hyvä ilta, tyttösen,
    päivä vaipuu mailleen!
    Paimen saapuu toitotellen
    torvin kellokkailleen. —

Laske, tyttö, poika pois, jo nyt päivä koittaa! Käki kukkuu, aamusoiton paimen torvin soittaa.

Kuunnellessaan tytön laulua kuuli Tapani yläpuoleltaan toisenkin. "Kyyh, kyyh!" kuului sieltä huolestunut kujerrus. Melkein unohti silloin Tapani tytön ja tähysteli näreen tattaraan lehtipuiden lomassa. Ei ollut ylen pitkältä oksatonta tyveä reisittävää, monet kerrat oli hän kavunnut pitemmältäkin, silopetäjiin, joissa oli oksatupsu vain latvassa.

Kerttu istui kotvan äänetönnä, käsi poskella. Kun ei alkanut kuulua tulijaa, käänsi salavihkaan päätään ja vilkaisi. Käänsi sitten päänsä kokonaan ja nousi. Ei malttanut olla huutamatta:

Tapani oli alkanut kiivetä näreeseen. Kyyhkynen pelästyi ja lehahti viereiseen puuhun. Siellä lepatteli ja pälyi. Raukeana haudonnastaan ei jaksanut pitkältä lentää, ei hennonutkaan, kun hätäili ylen pesästään.

— Kaksipa tietenkin. Se oli vaihtanut entiset kymmenen munaansa metsikanan kahteen. Sitä valittaa ikänsä kaiken.

Tapani ei vilaissutkaan kvyhkyemoon, vaan hätäilevään Kerttuun näreen juurella. Kas tyttöä vain, päivä päivältä se somistelihe yhä soreammaksi! Eilen oli puhdas aivinapaita ja niin sorea pitsi pääntiehyessä, oma nypläämänsä. Nyt oli pään ympärillä uusi punatimppi pitämässä valtoimia rusohapsia poissa otsalta. Mielihyvä hiveli povea sitä nähdessä, ja kun Kerttu niin hartaasti pyysi, heräsi omassakin povessa hellyys lintuemoa kohtaan.

Kerttu meni avuttoman näköisenä tähystelemään alimpiin oksiin ja haparoi käsin oksatonta tyveä.

Silloin tarttui Tapani sylin hänen polvikäänteihinsä ja nosti. Jo yletti Kertun käsi alimpaan oksaan, jo sai hän kiinni toisestakin. Tapani tarttui jalkateriin, avitti ja oli sukelluttaa päänsä ruskearaitaisiin helmuksiin, ja lopuksi vastasi kämmenillään paljaihin jalkapohjiin, kunnes tyttö varasi oksiin molemmin jaloinkin. Sitten jäi Tapani puun juurelle vartomaan, sylet valmiina ottamaan jos toinen putoaisi, ja katseli helmoja, jotka kavutessa niin somasti hepsahtelivat oksien lomassa.

Hän alkoi kavuta alaspäin. Mutta ei ollut vielä ehtinyt alimmille oksillekaan, kun jalka luiskahti. Hän jäi käsistään riippumaan, ja huudon ilakka pääsi, kun jalat eivät ottaneet löytääkseen uutta oksaa eivätkä kädet yksinään kannattaneet. Kirkaisi vielä kerran ja hupsahti maahan helmat hassunkurisesti korvissa.

Tapani oli maassa vastassa syli avoinna, ja siihen Kerttu putosi. Ja mikä lienee silloin huilannut pojan, niin ettei irti päästänytkään, puristi vain povea, että aivan herpaisi Kertun siihen lepäämään käsivarsilleen.

Alkoi siitä poika kantaa tyttöä lehmikarjan luo aholle, ja kantaessa alkoi tyttö nauraa, hosui ja hamusi toisella kädellään kuin vastustellen, mutta toisen käsivartensa kietaisi aivan kuin tietämättään pojan kaulaan. Pojan sellainen aivan sokaisi, ja hän kompastui ahon kantoon ja kaatui. He kaatuivat siihen mansikkain kukille yhteen myttyrään.

Nauraen jäi tyttö makaamaan pitkin pituuttaan, mutta poika selvittäytyi
pois ja jäi kömpelyyttään häpeillen viereen istumaan. Nousi kohta
Kerttukin silmäilemään, etteiväthän vain lehmät eksyneet karjasta.
Yksissä ne käyskentelivät, vähät oli huolet paimenella.

Yhdessä metsämunkin kanssa karjatyttö ajoi illalla lehmiään kaupunkia kohden. Keveä oli metsämiehellä kantamus, kymmenkunta munaa vain hattureuhkassa. Mutta tunto ei ollut oikein keveä, kun ajatteli nälkäisiä veljiä.

Karjanketoa lähestyessään he näkivät, että siellä oli tänään jotakin erikoisempaa tekeillä. Siellä näytti olevan väkeä enemmänkin, eikä vain emännät karjaa vastassa, ja kaikki olivat niin juhlallisen hiljaa ja liikkumattomina.

Tapani eroittautui Kertusta ja riensi loitommitse lehmikarjan edelle. Kun kellojen kalkatus oli jäänyt hänen taakseen, alkoi hän kuulla saarnaäänen kajahduksia, kovemmin korostettuja iskusanoja ja lausekatkelmia. Veli Olavi siellä saarnasi sievoiselle kuulijakunnalle. Nähtävästi oli pitänyt varansa ja alkoi paukutella emännille, jotka kuulostelivat hieman myöhästynyttä karjaansa. Vähitellen oli siihen kertynyt muitakin nojailemaan kirkkoaitaan tai loikoilemaan nurmikolla sen varressa ja kuuntelemaan nuoren munkin innonharrasta puhetta.

Saavuttuaan kirkkotarhan lounaisnurkalle alkoi Tapani eroittaa paremmin saarnaajan ajatusjuoksua.

— Tulviessaan saattavat väkevät virrat nousta yli äyräidensä, niin että ne murtavat rantapengermät ja puhkaisevat tiensä läpi nummien. Mutta vahvat kalliot eivät järkähdä tulvien tieltä, vaan seisovat ajoista niin aikoihin. Sellainen vahva kallio on ristinkalliokin, ja sillä kalliolla seisoo pyhä risti, jonka kodiksi veljeskuntamme kammiot ovat pyhitetyt. Herran käsi on väkevä, ja jos se lepää heidän yllänsä, niin turhaan maan mahtavat sonnustautuvat hänen palvelijoitaan vastaan. Ja vaikkapa kävisivätkin heihin käsiksi, vaikka heidät metsiin ja erämaihin ajettaisiin ja he eläisivät alastomina paljaan taivaan alla, niin iäisyyden kultarusko säteilisi heidän silmistään ja kertoisi ikuisesta kaupungista niille, jotka sortuvat linnoihinsa ja sotavarustuksiinsa, joita voittamattomiksi luulivat.

Näin puhui veli Olavi. Mutta hänkään, niin ikuisen kaupungin airut kuin olikin, ei ollut voittamaton. Hänen äänensä hämmentyi lehmien ammuntaan ja kellojen kalkatukseen, kuulijani ajatukset eksyivät maallisiin harrastuksiin ja emännät pujahtelivat yksitellen lehmikarjasta ottamaan omiaan. Veli Olavi näki parhaaksi vaieta.

Tapani astui hieman häpeillen Olavin luo kantaen kymmentä metsäkanan munaa lakissaan. Mutta ei Olavi kiinnittänyt huomiota hänen saaliinsa vähäisyyteen, alkoi vain astella luostaria kohden pojan rinnalla. Kohta virkahti hän tuhon tärkeällä äänellä:

Oli Tapani jo aavistellut jotakin outoa. Ei Olavi innonhehkussaankaan ollut ennen ehättänyt saarnaamaan emännille Karjankedolla, ja hänen iäisyysmietteissään oli tänään ikäänkuin epätoivon helähdys.

Olavi kertoi. Vouti Matz van Klewen oli tänään saapunut luostariin pari ruununmiestä mukanaan ja vaativat isä guardiaanin parin munkin kera puheilleen. Isä Simon oli ollut parhaallaan neuvottelussa provisorin ja terminariuksen kanssa veljeskunnan aineellisesta ahdingosta, ja he olivat kolmisin ottaneet vastaan kuninkaan miehet. Vouti oli lukenut kuninkaan käskykirjeen, että luostari oli muka kaikkine hyvineen luovutettava kirkkopapille ja munkkipappien lähdettävä sieltä mieroon joka kynnen. Ennen Heikinpäivää kuuluisi ristinkodin täytyvän olla tyhjänä, muuten veljet sieltä ajetaan väkivoimin. Sellaisen uhkan oli Matz vouti pannut ja mahdikkaasti poistunut ruununmiehineen, ja tietää sen miten tyrmistyksiinsä veljet jäivät.

— Niin on. Ja täytyy olla tarkoitusta siinä, että pitäisi juuri ennen lähteä, niin että Heikinmessu jäisi viettämättä. Matz vouti luultavasti pelkää, että suomalaisen apostolimme ja marttyyrimme juhlassa elvyttäisimme kansan myötätuntoa veljeskuntaa kohtaan, ja sentähden tahtoo estää koko juhlan.

— En tiedä. Mutta jos täytyy, niin minä ainakin lähden silloin erakoksi johonkin vuorenluolaan. Siellä metsien ikihuminassa vaivun ijäisyysnäkemyksiin, katselemaan taivahista isää kasvoista kasvoihin, ja todistan maailmalle hänen pyhyyttään.

— Loitommalla metsissä olen nähnyt useita suuria kiviraunioita, joiden alle sanovat jättien muinoin haudanneen kuolleitaan. Niitä vähän vierittelemme ja kohentelemme ja laitamme niistä luolan, oikean uuden luostarin laitamme metsään.

— Niin, menemme hautaraunioihin! Se on ihanaa, siellä olemmekin lähinnä ijäisyyden porttia, siellä aina muistamme miten lyhyt on vaelluselämämme täällä, niinkuin päiväperhon kukkakedolla.

Tapani huokasi. Hän muisti, miten kauniisti perhoset olivat liipotelleet aholla mansikankukissa ja miten he Kertun kanssa olivat niitä katselleet ja itsekin leikamoineet perhojen tavoin. Kerttua muistaessa tuntui hänestä perhoselämä niin suloiselta, että oli säälittävää siitä erota.

— Voisimmehan lähteä, vaikka vanhat veljet saisivatkin jäädä luostariin, tuumi Olavi vaipuneena erakkounelmiinsa.

— Isä Simon ainakin näytti kiivaammalta ja lujemmalta kuin konsanaan.
Ei taida se kallio hievahtaa vierittämättä.

He saapuivat Rauman rannalle ja menivät sillasta yli luostariluodolle. Ei näkynyt tänä iltana ainoatakaan veljestä ongella Hiidenkivellä, ei muuallakaan liikuskelemassa. Portinvartia avasi heille ja he menivät synkähköön harmaakiviseen rakennukseen. Menivät ensin konventtitupaan, mutta siellä ei ollut ketään. Kävivät refektoriumissa ja kurkistivat keittiöön, mutta ei ketään sielläkään. He olivat aikeissa mennä etsimään dormitoriumista, veljesten yhteisestä makuuhuoneesta, kun kuulivat messunhyminää pienestä kappelista luostarin itäpäässä. Sinne veljet olivat siis kerääntyneet.

Pieneen luostarikirkkoon saavuttuaan tapasivat he siellä kaikki veljet polvillaan pyhimyskuvien edessä. Kaikki muodolliset juhlamenot olivat tänään unhottuneet, mutta sitä hartaammin jokainen veli polvistui ja kumartelihe lattiaan, mikä rukoillen, mikä laulaa hymisten. Ja Arvi Kurjen kattoholveihin maalauttamat moniväriset pyhimykset näyttivät hämmästyneinä katsovan tätä epätoivon hämmennystä, josta kohosivat avemariat ja paternosterit heitä kohden paljon palavampina kuin he olivat kuulleet ja nähneet pitkiin aikoihin.

Isä Simonia ei Tapani vain nähnyt missään. Hän oli juuri aikeissa kysäistä vanhalta luostarikokilta, mitä tämä meno merkitsi, kun isä guardiaani astui sisään koulutupaan vievästä ovesta, jälessään varaguardiaani, lehtori ja scriptori. Kaikesta päättäen oli heillä ollut tärkeä neuvottelu ja saapuivat nyt päätöstä ilmoittamaan.

Häthätään polvistuttuaan pyhän äidin eteen nousi isä guardiaani puhumaan. Jylisevin ja salamoivin äänin pauhasi hän kerettiläisistä, lohikäärmeistä ja muusta antikristuksen joukkokunnasta, joka uhkasi nousta ristinpyhättöä vastaan. Mutta ei mikään helvetin kiljuva jalopeura saanut lannistaa Herran pyhiä, heidän oli käytävä kiivaaseen Jumalan sotaan. Kaikkien veljien oli heti huomisaamuna lähdettävä taipaleelle niin pitkälle kuin kukin jaksoi, saarnattava kansalle ja kutsuttava Raumalle pyhän Henrikin muistojuhlaan. Tänä vuonna täytyi juhlasta tulla suuremman kuin koskaan ennen, sen täytyi sukeutua pyhäksi sotaretkeksi, johon oli kansa kutsuttava läheltä ja kaukaa. Ja pyhän äidin nimessä oli kaikkia kehoitettava tullessaan tuomaan antimiaan, niin että voitaisiin pitää suuri yhteinen ateria köyhille ja rikkaille.

Isä guardiaanin palopuhe sytytti raihnaisimmatkin veljet, ja oli kerran jälleen lentoa ja lämpöä siinä messussa, joka lopuksi pidettiin.

Jo aamulla anivarahin nähtiin luostarisillasta lynkkäävän yli monen kumaraisen ukon, niin että ristinkotiin lienee tuskin jäänyt muita kuin isä guardiaani ja ryhisevärintainen portinvartia. Yksin veli Tapanikin, luostarin metsämies, lähetettiin Satakunnan sisämaihin kutsumaan kansaa pyhän Henrikin juhlaan.

Mutta jo samana päivänä sai Satakunnan vouti Matz van Klewen hänkin tiedon munkkien väennostosta ja kapinahankkeista. Hän lähetti heti viestin Turkuun ja kutsui sotaväkeä järjestysvallan avuksi.

Tapani oli samoillut useat salopitäjät nostattaen kansaa nauriskaskiltaan. Sitten oli lyöttäytynyt muutaman sisämaalaisen venekunnan mukaan, oli heidän kerallaan soutanut jokien suvannot ja laskettanut vuolaat virrat ja lähestyi Heikin päivän aattona saarien lomitse Rauman satamaa.

Jo olivat Rauman rannat täytenään sisävesistöläisten ja loitompain saaristolaisten veneitä, jo vilisi pikku kaupunki juhlivaa kansaa kukkuroillaan. Veljistäkin olivat useimmat kotiutuneet jo parisen päivää sitten, eikä ollut ristinkodista ollut moniin vuosiin nälkä niin loitolla kuin nyt juhlan lähetessä. Ristikansan tuomisia oli kellari ja keittiö täytenään, oli itse refektoriumkin puolillaan. Ei ainakaan leipähuolten pitänyt veljien juhlavalmistuksia häiritä.

Mutta juhlakansan kesken liikkui kaameita huhuja, että Turusta oli voudin kutsusta saapunut parvi ratsuväkeä, joka leireili metsässä Unajan kulmilla, ja johonkin loitomman saaren maltoon sanottiin ankkuroineen suuren sotapurren, joka oli tuonut täytensä jalkaväkeä. Arveltiin, ettei Matz vouti tahtonut tuoda suotta sotaväkeään näkösälle, kansaa peloittelemaan, pitihän vain varalta mailla. Mutta tyrmeiksi pani jo se tieto mielet, sydämet tahtoi nostattaa kurkkuun.

Tätä uhkaa ei saanut unohtumaan iltamessukaan, joka kansajoukoille pidettiin kaltevalla kentällä virran varrella, luostarimuurien ulkopuolella. Tämä uhkako lie Tapaniltakin tärvellyt gregoriaanisten messusävelten ja neumien sulosoinnut, niin että hän oli niiden lomitse kuulevinaan paimentytön huhuilun, joka vastasi hänen tärrätorvensa tiarutukseen. Niin kutsuvasti se helähteli, että hän päivän mennessä mailleen pujahti tiehensä ja Karjankedolle.

Hän asettui kirkkotarhan nurkkaukseen odottamaan. Kohta alkoikin kuulua tuttu kellojen kalkatus ja ammunta Vasaraisten tieltä.

Hän lähti vastaan. Ja kun Kerttu näki hänet, tuli tytölle tulinen hoppu hätistelemään jälkimäisiä lehmiään. Saatuaan ne juoksun lönkkään, juoksi hän itse niiden kanssa kilpaa tiepuoleen Tapanin luo. Vaikkei kättänsäkään kohottanut, tuntui Tapanista kuin tulisi avoimin sylin. Vaikkeivät koskettaneetkaan toisiaan, tunsi Tapani lumolämpöä, aivan kuin syleilyllään toisiaan lämmittäisivät.

— Missä sinä olet ollut? tuli kysymys ikävöivin äänin. Mutta tuskin pääsi poika alkuun selittämään, kun seurasi hätiköivä kysymys: — Huomenna tulet kai taasen metsään?

— Minäkö! Minunhan täytyy olla karjassa! Ainakin ylihuomenna tullet taas mukaan?

— Sitä en osaa sanoa enkä ymmärrä. Mutta minusta tuntuu ja kaikki näyttävät aavistavan, että huomenna tapahtuu jotakin kauheaa.

Hätääntynein katsein riippui Kerttu hänen silmissään ja hätäilevää hellyyttä kuvastuivat luonnonherkät kasvot. Mutta mieli oli yhtäkkiä tulvahtanut niin täyteen, ettei hän saanut sanaakaan suustaan.

Ja samassa hän riensi juoksujalkaa lehmien jälkeen, jotka olivat jo hieman ehtineet loitota. Tapani jäi siihen seisomaan kuin lumoissaan ja katsomaan hänen jälkeensä. Kerttu pysähtyi kerran, kerran vain, ja loi häneen katseen alta kulmainsa. Mutta Tapanista tuntui kuin olisi tyttö itse tullut tämän katseen mukana ja likistynyt hänen poveaan vasten.

Kohta katosi tyttö kirkkotarhan nurkan taa Karjankedolle ja Tapani jäi siihen tähystelemään, milloin hän tulisi jälleen näkyviin.

Vihdoin, aivan auringon tipahtaessa taivaanrannan taa, tulla hepsutteli
Kerttu kuin salavihkaan, mutta lämmintä iloa pulputen.

— Kuule, mennään Lensunkalliolle! sanoi hän hilpeästi ja tarttui
Tapanin käteen.

Tapania hieman arvelutti lähteminen näin iltamyöhään. Mutta toisekseen tuntui hänestä, ettei hänen poissaoloaan panisi kukaan merkille, kun luostarissa olivat kaikki niin kiintyneet huomispäivän juhlaan. Ja hän lähti.

He kävelivät käsi kädessä Koukinkiven luo ja poikkesivat siitä salmen rannalle vasempaan. Kohtsillään saapuivat he metsänsaartamalle, korkeahkolle kalliolle, josta oli kaunis katsella yli Äyhönjärven ja Raumavirran niskan.

He istuivat rinnatusten kallionkielekkeelle ja katselivat miten vienot hämärättäret keveästi karkeloivat veden yllä. Kerttu painautui hiljaa Tapania vasten ja kallisti päänsä hänen olkaansa. Kuinka se lie käynytkään, mutta Tapanin käsi tuli pujahtaneeksi Kertun valtoimien hiussuortuvain alitse ja kiertyi olan yli povelle aivan kuin kaulaan. Silloin Kertun pää kallistui Tapanin olkapäältä rintaa vasten. Niin istuivat he kauan, ja Kerttu kuunteli, miten Tapanin povi kohoili hänen korvaansa vasten. Tapani hyväili vienosti Kertun povelle valahtaneita hiussuortuvia, ja hänestä tuntui, että hän piteli sylissään jotakin niin perhonarkaa, että hänen oli sitä pideltävä hyvin, hyvin varoen. Mutta häntä ihmetytti mikä oli hänen silmissään; tuntui kuin teräset suurenisivat ja niille saisi lämmin kosteus. Sitä tarkatakseen rupesi hän räpyttämään silmäluomiaan yhteen, mutta kuuli silloin vain, miten ripset hiljaa ripsahtelivat vastakkain.

Yhtäkkiä tunsi hän kummakseen miten Kerttu alkoi hiljaa nytkähdellä.
Kas, samassa vierähti kirkas vesikarpalo hänen käsiselälleen!

Kerttu pyyhkäisi sukkelasti silmiensä alustaa, kohotti sitten häneen kostean katseensa, koetti nauraa ja hykertää eikä tiennyt miten oikein hämmentäisi hupsut kyyneleensä. Yhtäkkiä kapsahti hän Tapanin kaulaan ja itki ja nauroi sekaisin.

Tapani veti hänet viihdytellen syliinsä, mutta päästeli hellävaroen hänen käsivartensa pois kaulastaan.

— Sitä minä vain, että meillä on ollut niin hyvä yhdessä. Mutta jos nyt et enää tulekkaan kanssani metsään?

Mutta kun se ei näyttänyt auttavan, koki Tapani kiireimmiten etsiä uusia lohdutussanoja.

— Niinkö! huudahti Kerttu ja kohotti häneen puoleksi ihastuneen, puoleksi epäilevän katseen.

Mutta silloin tuli Tapani nähneeksi kyynelkarpalot, jotka vierivät hänen poskilleen. Hän kuivaili ne ahavoituneella käsiselällään ja likisti sitten hajahapsista päätä hyväillen vasten poveaan.

Kerttu lepäsi siinä hiljaa ja onnellisena. Ja suviyön hämärättäret käärivät yhä tiiviimmin huntujaan heidän ympärilleen.

Äkkiä Kerttu liikahti ja käänsi siksi päätään, että kuontui katsomaan
Tapanin silmiin.

Tapani alkoi vinhasti astua edeltä kaupunkia kohden ja Kerttu koki pysyä jälessä.

Mutta kun he Koukinkallion luona pääsivät paremmalle tielle, juoksi Kerttu rinnalle ja tarttui Tapanin käteen. Hän tarttui kuin väsynyt nojaan ja kulki niin hiljanverkkaan, että toisenkin täytyi hiljentää rientoaan.

Heidän kulkiessaan nummenreunaa kaupunkilaisten riihien ohi, pysähtyi tyttö tykkänään ja loi poikaan sukostelevan katseen.

— Elä mene, sanoi Kerttu, luostariin sinäkään. Tule nukkumaan sinne olille.

— Jää Pakilalle aina vähän — se kuuluu olevan taika — ja olilla on niin raikas nukkua. Ajattelin, että olisitpa sinäkin siellä, niin ei tuntuisi yksinäiseltä. Ja olisi lämpimämpikin, lisäsi Kerttu hiljemmin.

Tapani vilkaisi häneen ja näki suviyön hämyssä hänen poskillaan niin kiehtovan punan. Mutta jostakin loitolta vilahti samassa mieleen kuva hurskaista isistä ja vavahdutti sydäntä. Tämä mielikuva ja Kertun herättämä ajatus eivät tuntuneet sopivan yhteen. Mutta kun oikein ponnisti, saattoi hän nähdä vanhat veljet sikeässä unessa väsyneinä päivän puuhista. Oli kai parempi vain, ettei hän menisi yöllä häiritsemään portinvartiaa eikä muita, vaan viettäisi muualla aamupuolen yötä.

He menivät kuin menivätkin Pakilan latoon, Kerttu edellä ja Tapani jälkivietteessä. Siellä oli tosiaankin nurkassa kasa olkipehkuja. Kerttu tasoitteli siihen kuoppuran, niinkuin kahden hengen vuoteen konsanaan, ja he kävivät siihen nukkumaan syltä kaulaa kuin rakkaat sisarukset.

VI.

Ujoudesta punastellen kömpi aamulla kevätkesän aurinko Äyhönjärven takaa ilmoille ja kurkisti nummen yli Pakilan riihiladon ovelle.

… Aivan oikein, siellä oli tyttö taasen nukkunut yönsä. Mutta kuka kumma kömpi hänen jälestään? Nuori poika — metsämunkki! Kas vain tyttöä, kenen hilasi mukaansa…

Kultaisen auringon kasvot sulivat veitikkamaiseen rusohymyyn, ja rusohymy levisi niistä holvaamaan koko itäisen taivaanrannan.

Ketterin askelin tulivat nuoret tielle. Kirkkotarhan nurkalle saavuttua sanoi Kerttu nopeasti hyvästit ja riensi vilkaisemaan äitiään ennenkun jouduttautui kaupungin karjaa ottamaan haltuunsa.

Mutta jäädessään siihen seisomaan ja katsomaan hänen jälkeensä, näki
Tapani tytön pysähtyvän ja luovan häneen vielä viimeisen katseen.
Ja Kertusta tuntui jotakin jäävän hänen luokseen, vaikka tyttö itse
pujahtikin näkymättömiin Ammalan taa.

Tapanista oli vielä liian varhaista mennä luostariin. Hän kiersi pappilan raunioiden itäpuolitse ja kaupungista erillään olevan Heikkalan talon vieritse niityn reunaa myöten Rauman rannalle. Siellä hän istui suvantoisen virrankainalon partaalle ja katseli pikku kalojen pirinää nousevan auringon säteissä. Ahvenen jurrikoitakin liikkui siinä kalasia hätyyttelemässä, ja Tapanin teki mieli heittää onkikoukku ahmurien eteen. Mutta onget olivat luostarissa ja oli hankalaa lähteä niitä sieltä noutamaan. Täytyi siis tyytyä vain katselemaan, istumaan ja unelmoimaan.

Hän tunsi tänään mielessään heläjävän niin hellän suloisten sävelten, että koko aamunkirkas maailma näytti hänestä julmalta. Hänestä tuntui olevan jotakin yhtäläistä noissa ahvenissa, jotka ahdistelivat kisailevia pikku kaloja, ja esivallassa, joka ahdisteli ja uhkaili rauhallisia veljiä. Ja hän itse, eikö hänkin ollut aikonut hävittää kyyhkyn pesän, monelta metsälinnulta oli munat ryöstänytkin! Kerttu yksin oli hyvä… sula hellyys herahti Tapanin mieleen, kun ajatteli Pakilan riihilatoa.

Hänen unelmiinsa alkoi luostarista päin kuulua väenliikettä ja hälinää, ja kohta kantoi kaiku pitkin Rauman pintaa äänenkajahduksiakin, aivan kuin katkelmia hartaasta saarnanuotista.

Virkut maalaiset olivat auringon kera lähteneet liikkeelle täyteen ahdatuista majapaikoistaan. Päivän juhlallisuuksia odotellen olivat he kertyneet kaltevalle nurmikentälle luostarimuurin varteen. Veli Olavi oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja tullut heille saarnaamaan.

— Katsokaas, jatkoi veli Olavi, katsokaa virran tyyntä kalvoa tuossa, kuinka aamun kirkas aurinko siihen kuvastaa! Myrskyt ovat meriä myllertäneet, tuulet ja rankkasateet ovat tätäkin virranpintaa röyheltäneet, mutta aina uudestaan kuvastuu taivaan valo sen pintaan ja kuvastuu iäti! Katsokaa metsän puita, noita tuossa rantaäyräällä, joiden lehdeksien lomitse päivä paistaa virtaan! Tuulia ja myrskyjä ovat saaneet kestää nekin, mutta yhäti sittenkin kohottavat ne maan uumenista latvansa kohti korkeutta. Sellainen on jumalaisen hengenkin iäinen valta, se ei sorru myrskyissä ja rajuilmoissa, vaan versoo ja viheriöi iäti ja kaikkialla, iäti ja kaikkialla rannaton hengenmeri alkaa taasen heijastaa taivaan aurinkoa jälkeen myrskyjen. Siellä ja täällä saatetaan Herran kylvömaa tallata pimeyden valtojen jalkoihin, mutta juuret jäävät ja versovat pian entistään ehommin. Ja jos Herra tahtoo, saattavat versoa karut kalliotkin ja tähkää työntää tallatun peltotilkun sijaan. —

Veli Olavi jatkoi puhettaan, mutta Tapanin mielessä jäivät soimaan sanat: "iäti ja kaikkialla". Hänestä tuntui, kuin Olavi tarkoittaisi sillä, ettei luostari ole niinkään tärkeä, sen saattoi vaikka jättää kylmille ja yhtä hyvin tehdä iäisen hengen työtä metsässäkin. Sellainen ajatus miellytti Tapania, metsissä voi hengittää paljon keveämmin kuin kolkkojen muurien sisällä. Eikä heille Olavin kanssa tulisi siellä hätäpäiviä!

Tapanin tuumiessa satoivat Olavin sanat hänen ylitseen ja ainoastaan kaiullaan säestivät hänen ajatusjuoksuaan. Mutta yhtäkkiä säestys taukosi ja samassa heräsi hän mietteistään.

Joku veli oli käynyt kuiskaamassa saarnaajan korvaan, ja hän päätti muutamin sanoin puheensa ja meni luostariin. Tapani lähti jälkeen.

Siellä oltiin täysissä juhlavalmistuksissa. Kaikki arkut ja pyhät lippaat vedettiin esiin, kaikki vaatekomerot avattiin. Kaikki jätteet ristinkodin loistoajoilta oli käytettävä juhlistamaan päivän kulkuetta.

Vihdoin aukenivat luostarin portit ja munkkien kulkue tuli juhlallisen hiljaa ulkona odottelevan väkijoukon näkyviin. Edellä kannettiin välkkyväksi puhdistettua riemuristiä, ja jonon etumaisena kulki guardiaani ikivanhassa apottikaavussaan, joka oli tehty messukasukan kuosiin paksusta, punaisesta silkkikankaasta, kukitettu koruompeluksin ja paarrettu kaulan ympäriltä ja molemmilta kupeilta. Häntä seurasivat messukasukoissa varaguardiaani ja pari muuta munkkien kunniavanhusta. Muut veljet, joille ei vanhuuttaan kuluneitakaan messukasukoita riittänyt, tulivat tavallisissa harmaissa kaavuissaan ja avojaloin, muodostaen lyhyen jonon, joka näytti vain kourantäydeltä raihnaisia rippeitä luostarin muinaisesta uskonintoisesta parvesta. Jonon jälkipäässä tulivat rinnatusten nuorimmat veljet, viimeksi vihitty pappismunkki Olavi ja maallikkoveli Tapani, luostarin metsämies.

Vanhuuttaan kärisevin äänin juhlakulkue veisasi latinankielistä litaniaansa kertosäkeineen. Ainoastaan Olavin ääni soi sulavampana yli joukon; Tapani koki hyräillä minkä voi hänen mukanaan.

Nurmikentällä odotellut joukko liittyi jonoon munkkiparven jälkeen. Niin kulettiin yli sillan ikivanhojen tervaleppäin lehvien alitse ja alettiin kiertää ympäri kaupunkia. Litanian jälkeen ehdittiin vitkaan taivaltaessa veisata monet messut, monet hallelujat neumilurituksineen, monet sekvenssit vuorolauluineen, ja väliin hymistiin Ave Mariat ja muut rukoukset. Kaikkialla yhtyi väkivirtaan maalaisia ja kaupunkilaisia, ja miksi lie kukin liittynytkin, hartaudesta, uteliaisuudesta tai huvikseen, niin harva saattoi olla joutumatta juhlatuulelle, varsinkin niistä, jotka ahtailla, monipolvisilla kaduilla pääsivät lähemmäksi alkupäätä ja saattoivat kuulla edes hiemankaan munkkien laulunhyminää väkijoukon kohinan ja jalkojen töminän yli.

Puolipäivän rinnassa suunnattiin jälleen kulku luostariluotoa kohden. Avarahkolla luostarin pihalla oli siellä väkijoukkoa kestitettävä maalaisten tuomilla eväillä ja aterioidessa jaettava hengenrieskaakin sanoin ja sävelin. Siltaa lähestyttäessä ei isä guardiaani enää koko sielullaan ottanut osaa juhlalauluun, hän viimeisteli mielessään kiivasta saarnaa, jossa oli aterian jälkeen kansalle puhuttava kerettiläiskuninkaan jumalatonta ryöstöä vastaan.

Oli juuri käännytty Rautialan nurkitse ja saattoi nähdä luostarin portin sillan ylitse. Vartialle annetun määräyksen mukaan oli postin avoinna odotettava veljiä kodin helmaan ja vieraita juhla-aterialle.

Ja portin edessä oli joukko sotaväkeä, ratsuja jalkamiehiä. Moninkertaisena ketjuna olivat he saartaneet portin, ja rivien edessä ratsasti vouti Matz van Klewen välkkyvä miekka kädessään.

Tyrmistyneenä pysähtyi isä Simon tuokioksi ja munkkiparvi hänen jälessään. Mutta häipyväksi tuokioksi vain.

Niinkuin kirkastuksen leimaus iski veljeskunnan ylivartian mieleen, että oli sotalauluksi viritettävä Notkeruksen mahtava sekvenssi "Media vita in morte sumus" ja Herran voimalla käytävä vihamiestä vastaan.

Keskellä elon kukkivan lyö kalman käsi vastaan! Kehenkä silloin uskallan, jos Hän ei auta lastaan? Vanhurskas Herramme, pahojen tekoimme vuoks syystä vihastuit; mut pyhä Jumala, väkevä Jumala, ah, pyhä, laupias ja suuri Jumala, pois käännä hirmuvallan käsi kamala!

Viitisen sataa vuotta oli tämä laulu, jonka vaara itse oli jo synnyttänytkin, soinut läpi myrskyn ja aaltojen hyrskyn, sotamiehet olivat sitä kaiuttaneet verisissä otteluissa ja kansanjoukot ruttoa paetessaan. Lempilauluksi oli se käynyt Rauman rannoillakin näinä viimeisinä kovina aikoina, ja kohisevana virtana alkoivat voitonvarmat sävelet kiiriskellä suusta suuhun kansankulkueen jälkipäätä kohden. Ja väkijoukkojen takaa, johon ei kuontunut näkemään mitä luostarin portilla tapahtui, kohahtelivat vielä mahtavat sävelet, kun etumaisena kulkevan munkkikunnan oli pakko keskeyttää sotaväen pysähdyttämänä.

— Vanhurskaan Jumalan nimessä, huusi isä Simon pauhuäänin, antakaa tietä Herran palvelijoille!

— Vaiti! huusi Matz vouti samalla kertaa isä guardiaanille ja kohisevalle väkijoukolle. Ja kolkon värittömällä äänellä, joka kuului miekan kalskeelta umpeenluodusta haudasta, julisti hän:

— Kuninkaan käskykirjeen nojalla ja koska armosta suotu muuttoaika on kulunut loppuun, teemme täten tiettäväksi, että tämä entinen luostarirakennus ja kaikki mitä siihen kuuluu on tästä päivästä ja hetkestä lähtien munkeilta ja muilta sivullisilta ainaiseksi sulettu.

Isä Simon seisoi tyrmistyneenä ja mustana kasvoiltaan. Mutta yhtäkkiä kävivät hänen kasvonsa harmaiksi ja heti sen jälkeen kiehahti niille tumma puna.

— Väistykää, rosvot! ärjyi hän. — Herran viha on muuten kohtaava teitä ja ruunupäätä päärosvoa, itse antikristusta ja perivihollista Hänen vimmanpuuskansa keskeytti Matz vouti viittaamalla sotamiehilleen.

— Kuninkaan nimessä, jonka viran ja kunnian kimppuun hän on käynyt, vangitkaa hänet!

— Te, perkeleen sikiöt, sota ja rutto on teidät kaikki korjaava! Apuun, te pyhän ristin uskovaiset! Apuun, pyhän äidin nimessä! Ettekö tule? Kuinka tulisitte, te, tämän kirotun kaupungin kerettiläiset, itsehän olette saaneet tämän aikaani Voi teitä! Tuskin on yksitoista vuotta kuluva, kun saatte itse käskyn lähteä kodeistanne ja taloistanne metsiin, ja kaupunkinne on jääpä kylmilleen. Ja sadan ja yhden vuoden kuluttua on Jumalan tuli polttava kerettiläiskirkkonnekin, niin että pyhän ristin kirkko on täällä iät kaiket oleva ainoana totisena herrantemppelinä! Ja itse kerettiläiskuninkaanne, antikristuksen ruhtinas, joka ryöstää itselleen sen mikä Jumalan on —

Sotamiehet sulloivat kiivaan vanhuksen suuhun hänen oman kirjokukkaisen silkkikaapunsa liepeitä, niin että hän sai ilmoille vain ähkyvää ja tukehtuvaa mölinää.

— Viekää hänet tyrmään odottamaan tuomiotaan! huusi Matz vouti miehilleen.

Nämä alkoivat raahata sätkyttelevää ja ähkyvää isää sotilasrivien editse väkijoukosta syrjään.

Mutta senaikuinen hengellinen herra Henricus Matthei Raumoěnsis kirjoitti tästä tapauksesta muistelmiinsa näin:

"Anno 1538 die translationis S:ti Henrici expulsi sunt monachi cum sua mala larva in malam crucem de claustro Raumensi, quod ex gratia regice majestatis facto, est curia sacerdotalis." [Vuonna 1538, pyhän Henrikin muuttamispäivänä, ajettiin munkit viheliäisine kuvatteluineen kurjaan ristinkuolemaan Rauman luostarista, joka hänen kuninkaallisen majesteetinsa armosta muutettiin pappilaksi.]

VII.

Mutta isä guardiaanin kohtalo ja hänen vimmankaameat ennustuksensa olivat saattaneet väkijoukon sellaiseen kauhun tyrmistykseen, että he tuskin kuulivat Matz voudin huutoa.

Kaikki ne, jotka kuulivat nämä sanat, valtasi yhtäkkiä pakokauhu. Mikä ryntäsi millekin taholle, pitkin Rauman vartta niemen kärkeen ja toisaalle Lajon kylää kohden. Enin osa ryntäsi sillalle, niin että se ruski liitoksissaan, kaidepuut notkuivat ja monet putoilivat niiden yli virtaan. Virran takana ahtaalla kadulla tallattiin jalkoihin monia, sillä kauimmaiset, jotka eivät olleet mitään kuulleet, eivät olleet hätäisiä lähtemään pakoonkaan.

Munkkiparvi koki ehättää joukon jälkeen minkä kukin pääsi. Olavi ja
Tapani väistyivät vanhusten tieltä ja jäivät niin aivan jälkimäisiksi.
Verkkaan kulkivat he vanhojen veljien jälestä, kun nämä eivät
väkijoukolta päässeet pois heidän tieltään.

Yhtäkkiä kuuli Tapani ratsun korskuntaa ja hengityksen tuhutusta aivan korvansa juuresta. Taakseen vilaistessaan näki hän Matz voudin ratsastavan kinterillään, ja vietävä huiskutti miekkaansa niin lähellä, että kylmät ilmaviuhkat lehahtelivat vasten kasvoja. Hän pysähtyi ällistyksissään ja koetti keikistää päätään, ettei toinen sohisi silmiä puhki.

— Menenhän minä, menenhän! koki Tapani toimittaa ja riensi sillalle minkä toiset antoivat tietä.

Vouti varmaankin pelkäsi sillan pettävän, jos hän laskettaisi sille ratsuineen väkijoukon kinterillä. Hän jäi luostariluodon puolelle, ja sentähden saivat jälkimäisetkin pakenijat hieman rauhaa sillalle ehdittyään.

Sillan korvalla seisoi vanha Henrik Pakila. Vavahtelevin leukapielin oli hän nähnyt vanhan isä guardiaanin kohtalon. Vapisivat vieläkin kädet ja liikutuksesta värähtelivät uurteiset kasvot, kun hän riensi munkkien luo.

— Tulkaa meille! sammalsi hän kostein silmin. Ei ole suuret tilat sielläkään, mutta neuvotellaan, kunnes kukin ehtii katsoa tyyssijansa.

Hätiköiden alkoi kaikkien kunnioittama vanhus raivata hengellisille isille tietä läpi väkijoukon, niinkuin mikäkin lakeija, ja kumaraiset vanhukset seurasivat häntä.

Mutta Olavi ja Tapani poikkesivat syrjään ensimäiselle kapealle poikkikadulle ja pääsivät vähän väljemmälle.

Tuskin tuli heiltä virketuksi sanaakaan kulkiessaan. Järkyttävät tapaukset tuntuivat vieneen kieleltä puhelahjan, melkein pysähdyttäneen ajatuksenkin liikkeestään.

Saatuaan hieman tilaa hengittää tuli Tapani, joka oli tottunut veljien syömisistä huolehtimaan, ensiksi muistaneeksi runsaat eväät, jotka olivat nyt jääneet entiseen kotiin. Pitiköhän vouti, huovit ja sotamiehet ne saaliinaan nekin?

Hän oli aikeissa siitä kysyä. Mutta vilaistuaan veli Olaviin näki hän tämän kulkevan kajastelevin silmin, aivan kuin ylentyneenä kaiken maallisen yläpuolelle. Silloin ei Tapani rohennut virkkaa mitään, ei hyvistä eväistäkään.

Heidän umpimähkäiset askeleensa sattuivat viemään heidät Karjankedolle. Tapanin mielessä helähti silloin sulonkipeästi karjankellon kalkatus, ja tuokion ajatteli hän Kerttua. Mutta nämä muistotkin tuntuivat nyt ikäänkuin loitonneen, eikä Karjankedolla näkynyt muuta kuin muutamia pakenevia ihmisiä. Olavin kohtalonvakavia kasvoja nähdessä tuntui Tapanista aivan viheliäiseltä ajatella tällä hetkellä karjakelloja ja paimenhuhuiluja. Kun viime yön makeat unet Kertun lämpimissä hiipivät sittenkin hänen mieleensä, tuntui hänestä melkein, että juuri näiden syntisten unien tähden he olivatkin nyt joutuneet mierontielle. Siitä kiertyi ajatus takaisin äskeisiin tapahtumiin, ja hänen täytyi huokaista muistaessaan kodittomia veljiä ja varsinkin isä guardiaania. Mikähän hänen kohtalonsa on oleva? Nyt hän varmaankin riehui pimeässä tyrmässä kuin jalopeura häkissään.

— Hautarauniot? toisti Tapani kummissaan… Oliko isä Simon siis jo teloitettu ja haudattu!

… Ai niin, se puhui kiviröykkiöistä, joista oli erakkomaja rakennettava. Tapani oli näkevinään itsensä siellä muuraustyössä. Mutta samassa hän vaistomaisesti vilkaisi tiepuoleen, eikö siellä näkyisi Kerttua karjoineen. Ei näkynyt, ja rintaa vihlaisi niin kipeä kaiho.

He astuivat rinnatusten metsän sorkkateitä, ja päivän kallistuessa iltavinoon alkoivat jo jäädä jälelle tutuimmat lähiseudut. Tuontuostakin, missä vain oli tien varressa vähänkin avarampi ahoaukeama, kääntyi Tapanin katse yhä sinne pälymään. Mutta Kerttua ei näkynyt, ei kuulunut karjan kellojakaan.

VIII.

Tuttuahan tämä oli, tämä erakkomajan tekeminen, tuttua pikkuseikkojaan myöten. Jokaista kiveä paikoilleen vääntäessä tuli ilmielävästi mieleen, miten hän pikku poikana oli sen ja senkin kiven hilannut kivitupaansa kotimökillä salojärven rannalla.

Heidän isäntäväkensä oli pitänyt halmetta takamaillaan, rantarinteellä aivan heidän kotimökkinsä vierellä. Aholla vieriskeli kosolta sellaisia noin pään kokoisia kivenmukuloita, ja mansikoita poimiessaan oli Tapanin mieleen juolahtanut, etteiköhän niistä voisi laittaa kivituvan. Hän oli ryhtynyt työhön, ja seinät olivat kohonneet päivä päivältä. Yksinkertaisina niitä ei tahtonut saada oikein korkeiksi, sillä kivet pyrkivät vierimään kasaan. Mutta oli hän keksinyt keinon siihenkin: oli laitettava kaksi latomusta vierekkäin ja pieniä vierinkiviä väliin. Silloin seinä otti paremmin pysyäkseen pystyssä, varsinkin kun kavensi ylöspäin. Oli varmaan pystyssä vieläkin, jos menisi katsomaan.

Monet valoisat lapsuudenmuistot olivat kietoutuneet tähän kivituvan tekoon, ja rakkaina saapuivat ne nyt liitelemään tänne vanhan hautaraunion kiville. Alussa antoi se työlle armasta lämpöä, mutta kohta alkoi tuntua, että tästä työstä puuttui jotakin, mitä oli lapsuuden leikkien takana. Tämä ei tuntunut edes niiden leikkien uudestaan elämiseltä, vaan oli ainoastaan ulkokuorta niistä, vailla oikeaa elämän lämpöä, vailla elävää sisällystä.

Mutta pakanain hautaraunio sukeutui päivä päivältä yhä enemmän ristillisen erakkomajan muotoon. Manan kammiosta sukeutui suoja, jossa harhaileva sielu saattoi vajota iäisen elämän mietiskelyyn.

Erakko itse, otti osaa metsämunkin työhön. Ja työn lomassa kalastettiin järvestä ja pyydystettiin otuksia metsästä. Suolaa, tulukset ja muuta välttämättömintä oli jo tultaessa saatu taloista tien varrelta. Mielellään emännät olivatkin antaneet kuultuaan mikä kova onni hengellisiä isiä oli kohdannut.

Erakkomajan valmistuttua, kun ei tarvinnut varhaisesta aamusta iltamyöhään raataa itseään niin upiuuvuksiin, vaipui Olavi erakko yhä syvemmälle iäisyysmietteihinsä. Puhui hän mietteistään monet kerrat Tapanillekin, ja monta vakavaa ajatusta silloin heräsi metsän pojan mielessä. Mutta ei tämä elämä sittenkään ollut oikein Tapanin mieleen. Hänestä tuntui kuin olisi aina pyhä, itse metsästys ja kalastuskin oli saanut omituisen keveähkön, pyhäisen tunnun. Tapani kaipasi jotakin arkisempaa, hän tunsi tarvitsevansa näkyvämpää päämäärää työlleen, näkyvämpää tulosta siitä, sanalla sanoen täysiverisempää elämää.

Suolan ja leivän tarve pakoitti Tapanin tuontuostakin lähtemään ihmisten ilmoille kyliin. Tällöin levisi sana uudesta ihmeestä, erakkomajasta, johon muuan kartoitetuista munkeista oli mennyt ristiä palvelemaan. Jo seuraavana pyhänä saapui kiviluolalle joukko kansaa uutta metsämunkkia katsomaan, ja Olavi erakko saarnasi heille ja mekusi messujakin.

Pyhä pyhältä kävijäin parvet kasvoivat, kansa tottui tulemaan erakkoluolalle kuin kirkkoon, ja Olaville tuli tavaksi puhua joka pyhä. Vähitellen häneltä jäivät messut tykkänään pois, sillä eivät ne täällä metsän vilpoisessa povessa tuntuneet saavan oikeaa vastakaikua. Perityt saarnamuodot ja skolastiset oppilauseet tuntuivat nekin täällä kuivuvan tyhjiksi kuoriksi ja haihtuvan kuin akanat tuuleen. Metsän huminassa kiehkesi uusia mietteitä hänen innonherkkään mieleensä, ja nämä mietteet verhoutuivat omiin luonnontuoreihin, kuvarikkaihin sanoihinsa. Hänen sielunsa ei irtautunut vain skolastiikan sanansaivarruksista ja luostarin ummehtuneesta hengestä, vaan itse kirkostakin, sisimmässään loittani hän kaikesta vanhasta kauemmas kuin itse lutherilaisetkin. Hän erkani niin kauas teologien oppilauseista, ettei ylettänyt niitä koskettaakaan, ja kun hän ei siten puuttunut mihinkään oppiriitoihin, ei hänen harhaoppisuutensa herättänyt pahennusta, vaan metsien kansa mielistyi hänen luonnoneläviin iäisyysmietteihinsä.

Aamusta iltaan oli sunnuntaisin väkeä erakkomajalla. Olihan se jotakin vaihtelua Tapanillekin, mutta arkipäivisin alkoi elämä nyt tuntua entistään tyhjemmältä. Sillä toivioretkeläiset rupesivat tuomaan heille eväitä niin paljon, että ne riittivät koko viikoksi. Olavi söi vain vähän ja mietiskeli enemmän, Tapani söi kyllikseen ja ikävystyi. Sillä metsästys ja kalastuskin oli nyt muuttunut vain huvitukseksi, johon ei tarve pakottanut. Tämä elämä tuntui alkavan häilyä ilmassa yhä enemmän, mutta hän tunsi tarvetta pureutua maan kamaraan, tarttua johonkin, joka tuntui kouraan.

Eivät nämä makeanleivän päivät toki kestäneet kauan. Elokuuhun kallistuttaessa oli vanha vilja alkanut kylistä loppua, ja uutista odotellessa eivät kävijät tuoneetkaan leipää tullessaan. Silloin oli Tapanin lähdettävä jälleen kyliin sitä anomaan.

Heleänä poutapäivänä hän lähestyi kylää. Aivan herkkään jännitykseen virisi hänen mielensä ajatellessaan, että taasen saisi nähdä kylän arkista kotielämää, maalaiskylän, jossa heräsi mieleen niin rakkaita lapsuuden muistoja. Mutta toiselta puolen tuntui tukalalta mennä anomaan, sillä monet kerrat oli hän nähnyt etteivät ihmiset niinkään halusta antaneet. Ja sitä ajatellessa alkoi taasen tuntua niin tyhjältä mielessä, alkoi tuntua arvottomalta tällainen joutilas taivastelu ja tien tallustaminen.

Tien varressa oli niitty, jolla oli väki parhaallaan heinänkorjuussa. Sieltä lemahti kuivuvan heinän tuoksu niin suloisena, että Tapani unohtui tielle seisomaan. Siinä seistessään näki hän miten väki heiskaroi niityllä ahkerassa työssä haravineen ja viikatteineen, ja leppoisan suvituulen mukana lehahteli sieltä niin suloinen kuivuvan heinän tuoksu. "Tihi tahi, tihi tahi", alkoi samassa jostakin niityn sopukasta kuulua sieran kalske viikatetta vastaan. Kuinka armaasti se helähti! Se oli harhailulle eksyneen salonpojan korvissa ihanampaa soittoa kuin kunnaan munkkien pajatus, se oli kuin kotikantelon tuttu helinä.

Hänessä syttyi yht’äkkiä hereä halu olla mukana niityllä. Ja sen enempää ajattelematta hypähti hän yhtäkkiä yli aidan ja tarttui ensimäiseen haravaan, jonka tapasi. Tuttua oli työ, mutta samalla oli siinä pitkän harhailun jälkeen outo uutuuden lumous. Hän ei ensi tuoksahduksessaan malttanut paljoa pälyä ympärilleenkään, liehui ja heiskaroi vain kuin kuuluisi talonväkeen ja olisi iätkaiket ahertanut näiden toisten keralla. Mutta työ ei ollut hänelle välttämättömyys, se oli sielun hartautta, pyhää messua ja rukousta.

Mutta vähitellen alkoi hänen silmiinsä vilkkua niityn reunalta, pensasten katveesta jotakin iloisen valoisaa. Haravoidessaan, heiskaroidessaan kulki hän kuin itsestään sinne päin.

Siellä haravoi nuori tyttö, valkoinen huivi päässään. Ja heinäkarhon toisella puoleen haravoi nuori poika hänen vastassaan. Ja haravoidessaan poika huiskasi heinätukon tytön rusoposkia vasten. Tyttö nauroi ja oli juuri vastaamaisillaan samalla mitalla, kun huomasi vieraan pojan olevan lähellä ja heitti häneen sirkoavan katseen sinisilmistään. Tapanista se katse tuntui ensin päivänsäteeltä, mutta samassa näki hän sen peittyvän oudostelevan uteliaisuuden pilveen. Säde oli sirahtanut tuolle toiselle pojalle tuossa, hän oli täällä vieras ja outo! Pääsi aivan huokaus rinnasta…

Poika huiskasi tyttöään uudella heinätukolla. Ei ollut älynnyt vierasta katsojaa! Mutta tyttö oli, eikä vastannut lemmenleikkiin…

Tyttö otti sylyksen heiniä maasta ja vei ruonpohjalle. Poika sieppasi silloin nopeasti heinäsylyksen hänkin ja vei samaan rukoon. Ihmeen yht’aikaa he siihen sattuivat ja ikäänkuin syleilivät toisiaan ruon ylitse. Ja Tapani näki, että poika tosiaankin otti kiinni tytön käsistä.

Tytön silmät säteilivät riemuisasti poikaa vastaan, mutta hän rimpuili saadakseen irti kätensä. Poika näytti silloin hullaantuvan. Hän tölmähti ruon yli, potkaisten sen kumoon, ja sieppasi jäntevin käsivarsin tytön syliinsä.

Tapani kuuli kirkaisun ja oli vähällä tölmähtää apuun. Mutta hän näki tytön vain nauravan ja nuoren miehen silmissä oli kuohuvan riemun loiste. Tapani jäi seisomaan siihen kuin lyötynä. Hänestä tuntui kuin tämän lempivän nuoren parin riemuisa onni olisi masentavana tuulenpuuskana humahtanut hänen ylitseen.

Niinkuin huumeissaan vetäisi hän muutamia hätiköiviä vetoja haravallaan. Hän ei enää katsonut nuorta poikaa ja tyttöä, mutta hän näki heidät sittenkin niin iloisina ja onnellisina ja yhtäkkiä oli hän heissä näkevinään itsensä ja Kertun.

Silloin tulivat muistot niin tulvanaan, että hänen täytyi istahtaa mättäälle niihin elähtyäkseen. Ja hiljaisin henkäyksin, suloisin tunnelmin alkoivat ne liidellä hänen ympärillään. Hän näki Kertun ja itsensä keväästä alkaen… kuinka he olivat ensin kohdanneet Koukin kalliolla ja sitten melkein joka päivä metsissä tai karjatiellä… Kuinka hän oli kantanut Kertun kyyhkynpesältä… Kuinka Kerttu oli itkenyt Lensunkalliolla ja he sitten menneet yhdessä nukkumaan riihilatoon…

Yhtäkkiä alkoi Tapani tuntea häpeän punan poskillaan. Häntä hävetti se, ettei hän ollut sellainen kuin tuo nuori poika täällä niityllä. Vahingossa vain oli Kerttu pudonnut puustakin hänen syliinsä. Hänessä ei ollut miestä käymään noin urhakasti käsiksi, Kertun oli täytynyt häntä melkein houkutella, vaikka Kerttu oli ollut hänelle niin rakas, että hänestä oli se tuntunut aivan synniltä!

Kuinka hän oli ollutkaan niin kuvaton? Kenties synnintunto oli tehnyt pojasta tytön… olihan hän olevinaan munkki! Mutta nyt…

Silloin kuuli hän huudettavan itseään. Isäntä oli mielessään päättänyt jotenkuten palkita tuttua erakon toveria työstään. Ja kun päivä oli jo lähellä laskuaan, antoi hän kutsumattomalle päiväläiselleen päivän eväiden tähteet.

Ja kohottava omistuksen tunne häivähti Tapanin mielessä, kun hän kulki metsäpolkua kantaen, näitä eväitä, joita ei ollut kerjännyt. Se lujitti niin hänen äskenherännyttä päättäväistä itseluottamustaan, että hän tunsi halua lähteä suoraa päätä vanhan Rauman rannoille Kertun luo. Mutta samassa tuli hän ajatelleeksi veli Olavia ja tunsi pistoksen mielessään. Miten kävisi iäisyysmietteissään elävän Olavin jos hän lähtisi pois? Saattoiko hän, saiko hän pettää toverinsa? Tämä kysymys pyrki hänen mieleensä, mutta vaistomaisesti koetti hän sitä välttää. Ja silloin veli Olavi alkoi tuntua hänestä entistään vieraammalta ja samoin koko elämä metsäluolalla niin kaukaiselta, että hän saattoi ajatella sen eri seikkoja aivan kuin ne eivät häntä koskisikaan.

Yhtäkkiä havaitsi hän mielessään, että hän katseli tätä kaikkea ikäänkuin niityllä näkemänsä tytön ja pojan silmin. Ei, mutta heidän silmin, Kertun ja hänen! Ja silloin putosivat ikäänkuin suomukset hänen silmistään. Sitä hän oli kaivannut metsäelämässään, jotakin sellaista mitä oli heinätytön ja -pojan välillä, perhe-elämän kotoista lämpöä. Veli Olavin innonhartaat iäisyysmietteet olivat vain häntä pitäneet lumoissaan, ettei hän ollut voinut, ei ollut uskaltanut elähtyä Kerttua ajattelemaan. Nyt niityllä oli hänen sydämensä sanonut sanansa ja koko asia oli vaiennut. Ja hän tunsi elävästi ja syvästi, ettei voinut menetellä muuten kuin lähteä Kertun luo.

Olavi huomasi heti tuiman päättäväisen rypyn hänen otsallaan. Hän arveli toverin olevan alakuloisen jostakin vastoinkäymisestä kylillä ja alkoi ikäänkuin viihdytellen puhua ikiautuaasta rauhasta, johon valmistuakseen he olivat vetäytyneet metsän yksinäisyyteen.

Tapanista tuntuivat sanat tulevan jostakin häntä ylempää, ne tuntuivat ikäänkuin tahtovan sortaa hänen oman itsensä ja särkeä hänen mielensä eheyden. Hän tunsi kovaa kapinanhalua ja kuunteli niin kärsimättömän näköisenä, että Olavi loi häneen pitkän tutkistelevan katseen ja vaikeni.

Ikäänkuin tätä katsetta karttaen nousi Tapani ja loittoni hiljaa ja äänetönnä metsään. Hän istuutui rannalle hongankonkelolle miettimään. Hän mietti ja vertaili, vertaili toisiinsa — veli Olavia ja Kerttua.

Hän tunsi sydämensä niin hellästi janoavan hyvää ystävää, toveria. Ei sellaista kuin ikimietteinen Olavi, joka oli häntä ylevämpi ja voimakkaampi ja piti häntä hartaiden mietteidensä vallassa. Ei, hän kaipasi itseään hennompaa olentoa, jota hän itse saisi tukea ja joka lämmittäisi ja täyttäisi hänen sydämensä omalla olemuksellaan. Olavia ajatellessaan tunsi hän itsensä heikoksi, Kerttua ajatellessaan vahvaksi, ja hän tahtoi tuntea oman voimansa. Niin, nyt sekin oli hänelle vaiennut, siksi hän kaipasi Kerttua!

Hänen oli lähdettävä pikimittäin. Mutta häntä peloitti puhua aiheestaan Olaville, ainakin nyt Olavi eli omissa mietteissään, ne johtivat häntä järkkymättömästi, ja niillä saisi hän vielä hänetkin jälleen painumaan paikoilleen. Hän tarvitsi lähteä Kertun luo, että hänen oma voimansa vahvistuisi. Sillä hän tunsi että se vahvistuisi siellä nyt, kun hän ei ollut enää munkki, ei edes "metsämunkkikaan"…

Asia tuntui sentään niin aralta, että hän hautoi sitä koko päivän. Illalla vasta sanoi hän veli Olaville, että aikoi huomisaamuna lähteä kylille.

Olavi katsoi tutkistelevasti häneen. Poika oli varmaan saanut tylyä kohtelua lähikylissä ja tahtoi koettaa, oliko parempi onni kauempana. Saihan hän mennä, kun niin halusi…

IX.

Rusotti, rusotti metsäinen nummi laskevan auringon säteissä. Suruisena heitti laskeva aurinko metsäiselle nummelle veriruskeat säteensä.

Vielä syysauringon laskettuakin viipyivät Tapani ja Kerttu metsäisellä nummella verestävän iltaruskon kajossa. Kerttu oli kerännyt kasan tuoksuvia kanervia ja vihreitä katajanlehviä ja sitoi niistä köynnöskiehkuraa. Tapani oli hakannut pari paksua katajapuun tyveä ja laittoi ristiä kuorimattomista katajista. Ja työnsä lomaan hymyilivät he toisilleen onnen hymyä, lämmintä suruhymyä.

Ja työnsä säestykseksi mietti Tapani tätä iltaa, jona he olivat jälleen kohdanneet toisensa. Hän oli odottanut Vasaraisten tien varressa Kertun tuloa karjoineen ja oli aikonut siepata Kertun syliinsä niinkuin poika oli siepannut tytön siellä heinäniityllä. Mutta ei se käynyt aivan niin. Hän oli jo kaukaa katsellut Kertun tuloa, ja Kerttu oli tullut niin hitain askelin, allapäin. Hän oli silloin mennyt vastaan ikäänkuin epäröiden ja varoen, ja hiljaa oli Kerttukin tullut häntä vastaan. Mutta kun he olivat tulleet niin lähelle toisiaan, että näkivät toistensa silmiin, oli Kerttu tullut luo, painautunut hänen poveaan vasten ja alkanut nyyhkyttää, nyyhkyttää ilosta pitkän ikävän jälkeen, joka oli aivan kalventanut hänen päivettyneet poskensa.

Eivät he olleet monia sanoja puhuneet. Muutamin yksinkertaisin sanoin oli Tapani sanonut tulleensa vain Kertun tähden ja etteivät he enää eroaisikaan. Kerttu oli silloin tullut niin iloiseksi, niin tyynen ja miettivän iloiseksi, niin totisen iloiseksi, että häntä oli täytynyt katsoa aivan ihmeissään. Hän oli silloin kuin mikäkin pieni porvarin emäntä, nuori äiti eikä mikään karjatyttö.

Sitten oli Kerttu kertonut muutamin sanoin eroajan tapahtumista, ja silloin oli Tapani kuullut, että isä Simonin oli täytynyt kuolla. Kaameaksi oli se uutinen tehnyt Tapanin mielen, ja ikäänkuin verinen huntu kietoi hänen uuden onnensakin. Kertun noudettua vanhalle, sairaalle äidilleen maitotilkan lähimmästä talosta, olivat he tulleet tänne metsään. Sillä Tapanista oli tuntunut, että hänen täytyi tehdä se, mitä kukaan muu ei ollut uskaltanut esivallan pelosta.

Ja nyt sommitellessaan kuorimattomia katajantyviä ristiksi täytyi Tapanin ajatella isä Simonia. Hän näki mielessään isä guardiaanin ja veli Olavin rinnatusten. Molemmat paloivat, mutta Olavi paloi heläjävää ikikaihoa, joka verratessa tuntui melkein viileältä. Sillä isä Simon paloi karreksi, tuntui jo ammoin aikoja hiiltyneen. Mutta sillalla silloin kohtalokkaana päivänä, niin Tapanista tuntui, oli hän vielä viimeisen kerran leimahtanut taivahille. Kuinka kummallista oli sitä muistella! Täytyi kohottaa rintaa, nostaa päätä pystyyn… ikäänkuin hänen kunniakseen!

— Miten hän sai surmansa? kysyi hän, sillä kuolintapaa ei Kerttu tosiaankaan ollut maininnut.

Kerttu painoi päänsä alas ja sitoi seppeltään. Sillä sen oli hän jo sanonut.

— Sanovat hänen puhuneen kunnialle käypiä sanoja kuninkaasta, sanoi
Kerttu hiljaa.

Oli jo pimeä ennenkun he saivat työnsä valmiiksi. He menivät vielä verekselle mullokselle kirkkoaidan taa. Tapani pystytti siihen katajaristinsä ja Kerttu ripusti sen olkapäille köynnöskiehkuransa.

He lähtivät, mutta hieman loitommalla kääntyi Tapani vielä katsomaan pimeässä häämöttävää ristiään. Siitä suuntautui hänen katseensa ympäröivään rytömetsään.

— Siinä on nyt sitten hänen viimeinen ristinkotinsa, virkkoi hän katkerahkosti. Lieneekö hän ollut ristinkodin viimeinen ylipaimen?

— Niitä on vielä parinen Pakilassa. Sanovat heidän kirjoittaneen kuninkaalle ja anoneen papinvirkoja.

Hän ajatteli mielessään monia muinaisia hautaraunioita, joita sanottiin jätinmuureiksi. Kenties monet vanhemmistakin luostariveljistä olivat menneet niihin viettämään rauhassa viimeisiä päiviään ja saivat hurskailta ihmisiltä elatuksensa. Mutta jos he siellä kuolivat, kenties saivat hautansakin, mahtoi kai niiden nimi muuttua. Kenties niitä ruvettaisiin sanomaan "munkkien muureiksi"… olihan hän heidän kivimajaansa siellä metsässä kuullut kylissä nimettävän munkkilaisten luolaksi. [Satakunnan vesistön varsilla on siellä täällä omituisia kiviraunioita, joita kansa nimeää munkkilaisten muureiksi.]

Tapani vaipui siitä tuokioksi ajattelemaan Olavi erakkoa siellä luolassaan. Kun pian tietenkin tulivat kylmät syys-yöt, eiköhän hänen täytynyt hänenkin lähteä sieltä ihmisten ilmoille… Oli ensi tilassa käytävä häntä katsomassa.

Tapani heräsi näistä mietteistään Pakilan riihiladon kohdalla.
Ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta menivät he sinne nukkumaan.

Aamulla hankki Kerttu poikasen sijaansa karjalle ja he lähtivät pyytämään kuulutusta Mathias papilta, joka oli muuttanut luostariin.

Oudoksuvin tuntein lähestyi Tapani tuttua siltaa, jota ikivanhat tervalepät varjostivat. Oudolta tuntui hänestä ajatella ristinkotia muiden kuin vanhojen isien asumana.

Portti oli seposen selällään. Ja jo sillalle näki kihlapari, että syyspäivän paisteessa ilakoi pihalla liuta pellavatukkaisia lapsia. Se oli Tapanista täällä niin outoa, että häneltä pääsi herkkä, lämmin nauru. Kerttu vaistosi sen takaa jotakin, jonka piti ilahuttaa heitä molempia, mutta ei hän äkkipäätään oikein päässyt siitä selville, kuinka tähystikään sulhonsa silmiin.

— Metsämunkki! huudahti suurin heistä ja ilakoiden juosta tölmistivät he entiseen "puhtaan elämän pyhättöön" kertomaan isälleen ja äidilleen, että metsämunkki tuli Karja-Kertun rinnalla.

Silloin vasta Kerttu käsitti, mille Tapani oli niin reppoisasti nauranut. Ja hymystä hyrskyen astuivat he käsi kädessä sisälle.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LUOSTARIN METSÄSTÄJÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.