The Project Gutenberg eBook of Raakaleenkorjuu This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Raakaleenkorjuu Author: Sheila Kaye-Smith Translator: Valfrid Hedman Release date: March 11, 2025 [eBook #75595] Language: Finnish Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1928 Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAAKALEENKORJUU *** language: Finnish RAAKALEENKORJUU Kirj. Sheila Kaye-Smith 9. painoksesta ("Green Apple Harvest") suomentanut Valfrid Hedman Uusia romaaneja 12 Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1928. I OSA 1. Bodingmaresin Fullerit olivat asuneet High Tiltin pitäjässä lähes kolmesataa vuotta. He olivat saapuneet seudulle kuninkaallisen Kaarlen hallituksen köyhdyttäminä metsäjunkkareina, syömään niukkaa leipäänsä maailmasta eristyneinä Cromwellin tasavallan aikana ja täällä vaipuneet syrjäisen lymypaikkansa unhoon. Heidän asiansa elpyessä he itse eivät elpyneet. Sussexilaisen kylän hiljaiset riennot nielivät heidän sielunsa, niinkuin sen kirkkomaan multa otti vastaan heidän ruumiinsa. Fullerit eivät enää seurustelleet prelaattien ja ylimysten, vaan maalaispastorien ja pienten kartanonherrain kanssa. Samoin kuin Bodingmares vaipui aatelishovista talonpoikaistaloksi, muuttui heidän seurapiirinsäkin maanviljelijöiksi ja rämeseutujen karjankasvattajiksi; ja kun Rotherin laakson isot maatilat ajanmittaan kasvoivat ja yllättivät Bodingmaresin, olivat heidän tuttaviaan vähävaraisemmat tilalliset, lampuodit, vuokratalolliset ja pienviljelijät. Verkalleen, mutta armottomasti Rotherin tasankojen tienoo söi Fullerien omistuksia. Bodingmares sijaitsi lähellä Rother- ja Dudwell-jokien yhtymäkohtaa tasangolla Haremeren herraskartanon alapuolella. Asuinrakennus oli lombardialaisten poppelien ympäröimänä latojensa ja kuivuuhuoneittensa keskellä Bugshullin metsän ylävällä rinteellä, mutta Fullerien tilukset — heidän peltonsa, joissa kasvoi sitkeäkuorista kauraa, heidän laidunmaansa, heidän turnipsi- ja rehujuurikasvainionsa — viettivät alas puronrantaa kohti. Siellä oli myöskin saanut suojaisen paikkansa soikiomainen humalatarha, jonka vihreässä hämärässä ilma kesäisin höyrysi tuikean huumaavana. Kartanon nykyinen omistaja oli James Fuller, joka äskeisin oli saapunut Bulverhythestä, missä hänellä oli ollut varsin tuottava kauppapuutarha, kunnes lapsettoman sedän kuolema oli tehnyt hänet puolittain vastoin tahtoaan näiden kahdensadan eekkerin omistajaksi. Hän oli kaupungissa kasvanut, vaikkei kaupungissa syntynyt, ja se lienee ollut yhtenä syynä, miksi hän rikkoi Fullerien perintätavat ja harjoitti hartauttaan vaatimattomassa metodistikappelissa eikä pitäjän kirkossa. Fullerit kylläkin olivat jo kauan sitten unohtaneet, että he asemastaan saivat kiittää etupäässä uskollisuuttaan valtiokirkkoa kohtaan, mutta High Tiltissä, kuten useimmissakin maanviljelyskunnissa, oli vakiintunut katsantokanta, että vapaatilallisen ei mitenkään sopinut käydä kappelissa, ja tämän sovinnaisuuden uhmaaminen alensi Jamesin mainetta naapurien silmissä. Moni mies olisi erehdyksensä huomattuaan sen korjannut, mutta niin ei tehnyt James. Metodisteja hän sai kiittää kääntymyksensä ihmeestä, paikastaan valittujen joukossa ja niistä ajoittaisista hurmioista, jotka toivat vaihtelua hänen elämänkokemuksensa viileään harmauteen. Muuttuipa hän hartaassa järkähtämättömyydessään katkeraksikin ja soimasi lapsilleen kirkkoa, joka oli poikennut apostolisista perintätiedoista ja repostellut armon vakavimpia dogmeja. Hänellä oli kaksi lasta ensimmäisestä vaimostaan Susan Sharmanista, joka luonteensävyltään oli ollut hyvin hänen kaltaisensa vaikkakin aina oli enemmän korostanut säädyllisyyttä ja hyvää naapuruussuhdetta kuin aviomies. Vaimo kuoli ennenkuin hän lähti Bulverhythestä, ja James oli muuttanut maalle leskimiehenä, jolla oli poika ja tyttö. Sitten hän oli eräänä päivänä High Tiltissä tavannut Elizabeth Boumerin ajamassa isänsä linjaalivaunuja karjan perästä; ja tytön lempeät kasvot syvine hymykuoppasineen poskien ruusujen keskellä, pyöreä, suloinen suu rusohuulineen ja heteiden kukkapölyä muistuttava, himmeän kultaisena liehuva tukka olivat herättäneet hänessä tunteita, joiden hän ei enää koskaan ollut luullut elpyvän. Ne eivät liittyneet hänen muistoihinsa Susanista, jonka hän oli nainut taloudellisista syistä, yhtä paljon kuin muistoihin siitä menneisyydestä, joka hänellä oli ollut ennenkuin Herra loi hänen sydämensä uudesti, joka nyt oli poissa ja jonka hän toivoi olevan jo unohdettuna. Mutta hän ei voinut pitää näitä tunteita pahoina, kun ne liittyivät Elizabethin kasvojen kukikkaaseen suloon ja hänen ikäänkuin kastehelmien pehmentämään lempeyteensä. Niinpä hän paljon rukoiltuaan oli antanut niille perään; ja neitonen sääli tuota miestä, jonka silmät olivat sekä murheelliset että voitonriemuiset ja kielellä sekä mettä että sappea. Hän oli ottanut vastaan hänen kosintansa ja tullut niiden aatelisnaisten nöyräksi seuraajaksi, jotka olivat liiankin hyvin alistuneet syrjäiseen osaansa. 2. Eräänä lokakuun iltana seisoi James Fuller kartanonsa pihalla, odottaen kahta poikaansa, jotka hänellä oli toisesta vaimostaan. Vanhemmat lapset olivat jo äitipuolensa kanssa keittiössä teellä, mutta nämä Elizabethin pojat olivat tapansa mukaan myöhästyneet. Hän oli kiukuissaan ja ärtynyt, sillä sinä iltana hän aikoi viedä perheensä High Tiltissä pidettävään herätyskokoukseen. Hänen suunsa oli ojentunut viivaksi, joka olisi voinut merkitä hymyä, jollei se olisi ollut niin ohut ja traagillinen. Jos jotakin oli jätettävä pois illan ohjelmasta, niin se oli nuorukaisten tee. Sitten hänen suunsa viiva lerpahti leukaa kohti, — hän muisti, ettei hän voinut jättää Robertia ilman teetä, jos hän sitä halusi. Robert oli täysikasvuinen, täytti Mikonpäivänä kaksikymmentäkaksi vuotta, eikä hänen isänsä ollut ainakaan viiteen vuoteen kyennyt pakottamaan häntä mihinkään sellaiseen, mitä hän ei tahtonut tehdä. Clemiä hän voi vielä hiukan komentaa, sillä Clem oli ainoastaan seitsentoistavuotias ja arkaluontoisempi; mutta hän ei niin paljoa välittänyt Clemistä, tämä kuuliainen poika kun ei koskaan ollut uhmannut hänen heikkouttaan. Mutta tuon ison, rotevan, reippaan Robertin, joka uhkui terveyttä ja synnillisyyttä, hän olisi tahtonut taltuttaa. Unelmissaan hän joskus peittosi Robertin perinpohjin. »Isäntä!» huusi hänen vaimonsa ääni huoneistosta, kutsuen häntä kukkurallisen lautasensa ja jäähtyvän teekuppinsa ääreen. James kääntyi. Hän oli harteva, kumarainen mies, mustiin kirkkovaatteisiinsa puettuna. Tiililattiaisen kodan läpi, jossa oli kiiltäviä vaskiastioita, hän astui lämpimään keittiöön, jossa Elizabeth Fuller söi voileipää, juustoa ja punalaukkaa Susan Sharmanin lasten kanssa. Jim oli isänsä kaltainen, mutta häneltä puuttui niitä heikontavia ominaisuuksia, jotka tekivät Jamesin inhimillisemmäksi. Pojalla oli isänsä ankara, ohut suu, mutta ilman sen surunvoittoista taipuvaisuutta; hänellä oli isän silmät, mutta ilman niiden tuikkivaa valoa. Muutoin hän oli sopusuhtainen, kolmikymmenvuotias mies, ja Jamesista hän näytti vankasta juuresta kasvaneelta puulta. Hän ei ollut koskaan pojassaan havainnut mitään nuorten miesten tavallisia haihatteluja ja riehahteluja, jollaiset niin unohtumattomasti olivat kuuluneet hänen omaan nuoruuteensa,— muttei myöskään oman henkisen tulensa lämpöä tai leimahteina. Mary muistutti paljonkin veljeään, jota hän oli kahta vuotta nuorempi, kirkas- ja vilkassilmäinen neitonen. Aterioidessa piti etupäässä hän puhumisesta huolta, sillä Elizabeth suunnitteli päässään hametta, joka valmistettaisiin jonkun verran uutta kangasta lisäämällä vanhasta viisikesäisestä hameesta. James mietiskeli, ja Jim oli nälissään. »Minä olen aika väsynyt odottamaan niitä poikia aterioille», sanoi Mary; »taas viime sunnuntainakin liha meni piloille heidän tähtensä, vaikka minun täytyy sanoa, äiti, että sinä lämmitit uunin liian kuumaksi... joutavaa polttoaineen kulutusta nykyisin, ja liha tulee parempaakin, jos se kypsytetään hitaasti. Näithän, että se reisipala oli paistunut sekä liian kuumassa että liian kauan. Mutta vielä pahempi juttu oli, kun täytyi odottaa niitä kahta, jotka eivät koskaan käy kirkossa, vaan juoksentelevat mailla mantereilla kuin pakanat, laisinkaan välittämättä hyvän ruuan pilaantumisesta.» »Emmehän ole heitä sentään teelle odottaneet», virkkoi Elizabeth lauhkeasti; »ajatelkaahan, kuinka julman jäähtyneenä he saavat sen hörpittäväkseen». »Oikein heille. En voi sietää tommoisia, jotka eivät koskaan ajattele, että ruoka on keitettävä yhtä hyvin kuin syötäväkin.» »Sieltä he tulevat», virkkoi Jim, suu täynnä ruokaa. Nopeita askeleita kuului pihasta, ulko-ovi pamahti auki, joku häristi kissaa, ja sitten avautui keittiön ovi yhtä rajusti kuin toinenkin, ja Elizabethin vanhemman pojan mukana tuoksahti huoneeseen eloisuutta ja huolettomuutta. »Missä Clem on?» kysyi Mary. »Enpä tiedä; kaiketikin ulkona Pollyn kanssa. Hei, äiti, minä juon kupillisen teetä.» »Jos olet janoissasi, ei se ainakaan johtune juomattomuudesta», sanoi herra Fuller, tunnustellen voimakasta oluenlemua, jonka Robert oli tuonut tullessaan. Robert nojasi taaksepäin tuolillaan ja oikaisi säärensä ulos. Hän näytti ikäistään vanhemmalta. Hänen kasvonsa olivat verevät ja ylähuulessa oli pienet mustat viikset, jotka varjostivat, vaan eivät kätkeneet hänen suupieltensä kaaria. Silmät olivat siniset ja jokseenkin isot, tukka tumma ja huolellisesti öljytty. Hän oli puettu High Tiltin keikarien tavoin vaaleanruskeaan takkiin ja ruudullisiin ratsastushousuihin, nahkasääryksiin ja puolisaappaisiin. »Tyhjensin kaksi tuopillista tummaa olutta Pixin ja Boormanin kanssa 'Georgen' kapakassa ja sitten yhden vaalean Woolpackissa vanhan Pepperin kanssa. Muutoin on ollut kuiva iltapäivä.» James Fuller huokaisi. »Sillä tavoin sinä valmistaudut hartauskokoukseen.» »Sitä paremmin minä veisaan, kun kurkku on kostea» — ja yhä nojaten taaksepäin tuolillaan, siniset silmät kattoon tähdättyinä, Robert aloitti: »Käy verivirta kuohuen haavoista Kristuksen.» »Pidä kitasi kiinni, sinä pilkkaava syntinen!» huusi James. Mutta Robert, josta virsi oli hauska, lauloi edelleen voimakkaalla kouluttamattomalla äänellään: »Mä uskon, _tahdon_ uskoa, ett' omain Jeesus on. Hän ristinpuulla eestäni on käynyt kuolohon.» James karahti pystyyn, käsi nyrkkiin puristettuna. »Isäntä rakas!» ehätti Elizabeth. »Älä tule väliin, Eliza. Olet jo tehnyt kylliksi pahaa antaessasi minulle moisen pojan, joka tuhlaa iltapäivänsä juopotteluun ja iltansa jumalanpilkkaan...» »Miksikä se on jumalanpilkkaa, että veisaan virren teeni ääressä, mutta hyvä ja pyhä asia, jos veisaan sen kirkossa?» »Sinä veisasit sitä pilkataksesi?» »Enpä niinkään.» »Jatka atriaasi, isä», virkkoi Mary rivakasti, »muutoin ei kukaan meistä ehdi kappeliin». James kääntyi muristen jatkamaan syöntiään. Robertin käytös kiusoitti häntä vielä enemmän kuin Clemin, vaikka hän tiesi, että viimemainittu yritti jäädä pois kappelista, kun taas toinen oli kylläkin halukas lähtemään. Ihmeellistä kylläkin, oli Robert karkeasta luonteestaan ja paheksuttavasta käytöksestään huolimatta aina mielellään käynyt jumalanpalveluksissa ja hoilannut virsiä, jotavastoin kuuliainen Clement oli tässä suhteessa osoittautunut karkailevaksi ja vikuriksi. Tänä iltana hän olisi ehkä kokonaan väistänyt velvollisuutensa, jollei Robertin myöhäinen tulo ja hyvällä ruokahalulla ja katumattomin mielin nautittu ateria olisi viivästyttänyt muiden lähtöä. He tulivat kaikki talosta kovalla kiireellä, vyöryen tummina varjoina syksyn hämärään, ja säikähdyttivät kaksi olentoa, jotka juuri olivat tulossa sisään pihaportista. »Uuhi» »Sinäkö siinä, Clement?» »Niin, isä — minä ja Polly.» Valju keltainen kuu oli soutanut esiin uuninpiippujen yläpuolelle ja päärmäsi pihan sumun hunajan väriseksi. Sen sameassa säteilyssä hämärtyivät pojan ja tytön hahmot yhteen heidän seisoessaan käsi kädessä. »Sinä kiusallinen nuori maleksija!» huudahti James Fuller, »Minä tunnen sinut! Hiipimässä sisälle, sitte kun luulit meidän menneen kappeliin. Luulit poimivasi lihavan illallisen lautasilta. Mutta etpä saa palaakaan. Sinä lähdet meidän kanssamme rukouskokoukseen heti kohta... Ja sinä, Polly Ebony, mene kotiteloillesi. Kyllä minä sinulle näytän, jos vielä tapaan sinut lurjustelemassa pitäjällä poikani kanssa, esteenä hänen sielunsa pelastukselle. Menehän siitä!» Polly Ebony tuijotti häntä ympäröiviin hämäriin kasvoihin; sitten hän näytti kieltään James Fullerille ja, vaistomaisesti välttäen hänen kätensä häilähdystä, kääntyi, sukelsi piementoon ja juoksi pois. »Hän on omaistensa kaltainen», sanoi James tuijottaen tytön jälkeen. »Onpa se oivallista seuraa Clemille — ne ovat säädytöntä väkeä, kaikki hulttiomia, siellä Orznashissa, ja Polly on kerrassaan kelvoton kakara.» »Minä pidän hänestä eri paljon», jupisi Clem. »Tuki siivoton suusi ja astu minun viereeni.» Clem loi rukoilevan katseen äitiinsä ja Robertiin, mutta huomasi, ettei hän siltä taholta mitään apua saanut. Kyllähän Elizabeth tapansa mukaan lausui lempeästi: »Isäntä rakas...» mutta James kielsi häntä sekaantumasta, tehden sen kuitenkin varsin lauhkeasti, koskei hän pelännyt antaa perään vaimolleen. Robert taas vain nauroi hillittömästi, ajatellessaan, kuinka kauniisti Clem oli joutunut kiikkiin. 3. Clem ei vihoitellut siitä, että Robert hänelle nauroi; tunsipa hän epämääräistä tyydytystäkin, että oli tuottanut hänelle huvia. Hän tallusti kylläkin nöyrästi samean, kellervän hämärän läpi, tuon tuostakin puhallellen kylmiä käsiään. Hän oli ruumiinrakenteeltaan aivan toisenlainen kuin veli, nimittäin lyhyt ja sirotekoinen, mutta silti kyllin jäntevä. Hänellä oli omituinen villavan musta tukka, joka kihartui hänen päänsä yli kuin karitsantalja, ja silmät olivat kirkkaasti ruskeankeltaiset kuin vesilätäköt kylän raitilla. Muutoin olivat hänen kasvonsa aivan tavalliset sussexilaisen pojan kasvot, suu laaja ja nenä lyhyt, ja ihossa hohti saksilaista vaaleutta kesän ahavoittuman alta. Kuu kiipesi usvan yläpuolelle, jonka keskeltä häämöittivät nukkuvan seudun äänettömät muodot, metsän, aumojen ja pensasaitojen himmeät ääriviivat. Sieltä täältä vilkkui valo tähtösen tavoin jonkun maatalon ikkunasta tai joku lampare heijasti kuun heikkoa sumun tummentamaa valoa. Ei käynyt tuuli, liikkumattomassa ilmassa oli pakkasen tuntua, ja usva oli vaimentanut kaikki kujat, niin että yön pikku äänetkin — koiran haukunta Bantonyssa, kavioiden kapse maantiellä, junan etäinen vihellys ja kohina, Fullerien pehmeä astunta tanterella — kaikki hiljenivät pensasaidan toisella puolen liikkuvien lehmien hamuamista heikommiksi. Metodistikappeli sijaitsi aivan kylän ulkopuolella tienristeyksessä, mistä yksi tie menee Mountpumpsiin ja Little Pix Halliin, toinen Switesdenin kautta ja Merrimentin maatilan ohi Kentiin ja kolmas sinne tänne poikkeiltuaan vihdoin Lontooseen, vaikka tienviitta ei tiedä sen ulottuvan viiden englanninpenikulman päässä sijaitsevaa Ticehurstia kauemmaksi. Ovi oli avoinna, ja lampunvaloa ja petroolinhajua tulvahti samalla kertaa ulos. Herra. Fuller otti hatun päästään ja puristi Haiselmanin Coxin ja Little Moatin Breamin kättä, jotka seisoivat ovensuussa virsikirjoineen. Herra Cox sanoi, että sananjulistaja oli muualla saavuttanut saarnoillaan suurta suosiota, ja toivoi High Tiltin herätyskokouksesta tulevan yhtä siunauksellisen; herra Bream taas huomautti käheästi, että tällainen ilma oli mainiota juurikkaille. Fullerit istuivat eräässä etumaisista penkeistä, vain kolmen rivin päässä korkeasta kuusisesta saarnatuolista, joka oli varustettu pieluksella ja kaikukatoksella. Jokainen tuijotti heihin, osaksi, koska he olivat ylimystönä lampuotien ja ammattilaisten seurakunnassa, osaksi siksi, että siellä päin oli tapana tuijottaa. Fullerit tuijottivat takaisin — kaikki muut paitsi James, joka avasi raamattunsa ja luki sitä. Clem istui lähinnä isäänsä, mikä oli onnetonta, koska mikään määrä hengellistä ajatusten keskitystä ei näkynyt saavan Jamesia olemaan huomaamatta poikansa monia rikkomuksia sopivaisuutta vastaan. Robert oli penkin päässä onnellisemmin sijoittuneena, voiden sieltä vapaasti mulkoilla Janie Luckia, höystekauppiaan ylhäällä parvekkeella istuvaa tytärtä. Pian kuultiin kuisketta ja telmintää kirkon perältä, ja kaikkialla alettiin höpistä; »Ne ovat mustalaisia; mustalaiset ovat tulleet tänne.» Mustalaiset asuivat isossa vanhassa Blindgrooms-nimisessä mökissä High Tiltin maantien alkupäässä, ja tänä iltana heitä edusti vanha Leonora Iden Hanna-tyttärineen sekä kaksi nuorta miestä nyöritetyissä puuvillasameteissa. Ei ollut kovinkaan ihmeellistä nähdä heitä täällä, sillä he tulivat usein kappeliin, jopa kirkkoonkin, jos luulivat siitä jotakin hyötyvänsä; ja aina vanha Leonora vakuuttelikin rakastavansa pyhää paikkaa. He eivät olleet puhdasverisiä mustalaisia — eivätkä he silloin olisi taloissa asuneetkaan, — vaan suuren Ripley-suvun jälkeläisiä, jotka olivat tavalla tai toisella kertyneet saman katon alle. He omistivat Blindgroomsin ja pari muuta mökkiä High Tiltissä ja Salehurstin naapuripitäjässä ja olivat nähtävästi varoissaan, vaikkei se estänyt miehiä salametsästyksestä eikä naisia myyskentelemästä vaatevaarnoja ja vasuja. Clemiä tenhosi heidän henkipattoisuutensa, ja hän kääntyi penkissään nähdäkseen heidät paremmin. Vanha Leonora oli ruma ryppyisine kasvoineen ja siivoomattomine mustine hiuksineen, mutta miehet olivat pulskia, reippaita pienikokoisia miekkosia, ja Hanna oli herttainen. Hänellä oli pähkinänruskea hipiä ja tummanpunaiset huulet. Clem tuijotti häneen ihastuneena, mutta tyttö ei viitsinyt vilkaista vastaan; ja Clem huomasi, että hän vastasi Robert-veljen tähyilyihin, joka oli kääntänyt pois silmänsä liiankin auliisti Janie Luckista. Clemiä hirvitti, — High Tiltissä ei kukaan milloinkaan antautunut tekemisiin mustalaisten kanssa, ja Hannaan mulkoilemalla ilkkui Robert sovinnaisuudelle enemmän kuin koskaan ennen... Sitten hän ihmeekseen näki, että Robert oli punehtunut ja kääntynyt pois ja tuijotti saarnastuoliin, jossa herätyspuhuja nyt seisoi. Jumalanpalvelus alkoi virrellä »Ijäinen kallio». Clem piti virrestä ja veisasi sitä melkein yhtä äänekkäästi kuin Robert, vaikkei kukaan voinut veisata ihan yhtä äänekkäästi kuin Robert Fuller seisoessaan siinä rinta pystyssä, hajasäärin ja tunteellisesti kattoon tuijottaen. Hän lauloi niin äänekkäästi, että hänen laulaessaan väärin, mikä tapahtui pari kertaa, koko seurakunta erehtyi hänen mukanaan, huolimatta urkuharmoonia soittavan neiti Breamin ponnistuksista ja papista, joka juhlallisesti löi tahtia kädellään. Kun virsi oli päättynyt, kumartuivat he polvilleen, nenäliinat suun edessä, papin lukiessa rukouksen. Sitten he kaikki valmistautuivat saarnaa kuulemaan. Clem tiesi kokemuksesta, että se saattoi kestää miltei täyden tunnin, ja hän vilkaisi ympärilleen, keksiäkseen, millä tavoin saisi ajan kulumaan hauskasti. Yksi hyvä keino oli vaihtaa silmäniskuja Robertin kanssa, mutta Robert oli aina kummallinen ja epäluotettava kirkossa, ja tänään hän istui silmäniskuista vähääkään välittämättä, käsivarret ristissä rinnalla ja saarnaajaan tuijottaen. Toinen hyvä keino oli piparmintun imeskeleminen, ja niinpä Clem ottikin palasen nenäliinastaan, imeskellen sitä miettivästi eikä aivan meluttomasti saarnastuolin kuusiseen etumukseen töllistellessään. Hän ajatteli kujaa ulkopuolella, kuinka se oli paksun sumun verhoamana ja kuinka siitä nousi suloista usvan ja mudan lemua... Ihmeellistä, että tuon ulkopuolella olevan kujan ajatteleminen sai hänet suopealle ja hyvälle tuulelle, sensijaan että kappeli ei hänessä laisinkaan mitään hyviä tunteita herättänyt. Oli muutakin, mikä sai hänet tuntemaan itsensä hyväksi: pienet vastasyntyneet eläimet, punainen taivaansyrjä hämärässä ja munuaisputinki päivälliseksi. Bob oli toisenlainen, sen hän tiesi. Bob viihtyi aina kirkossa ja oli hartaalla mielellä silloinkin, kun vilkuili tyttöjä... Clem loi itselleen pienen saaren ajatuksistaan, paeten sinne ummehtuneesta kappelista, kuusisista penkeistä ja koinmyrkyltä ja piparmintulta tuoksuvasta seurakunnasta. Saarnaajan sanat tuntuivat humahtelevan kuin aallot hänen pienen saarensa ympärillä; hän kuuli niiden voihkivan ja kohisevan meren lailla; mutta ne eivät voineet tulla lähelle häntä, eivät tavoittaa häntä. Kuu riippui hyvin himmeänä ja litteänä hänen päänsä yläpuolella — se oli kuin savuttanut lautanen varjokohtineen. Taivas oli reunoiltaan punainen, sillä pakkanen oli tullut ja jäädyttänyt taivaan reunat, veden kananpoikain kaukalossa ja kaikki tanhuan tummanruskeat lätäköt... Tähdet leimahtelivat, niinkuin ne aina leimahtelevat pakkasiltoina — ne hyppivät ja tanssivat, pysytelläkseen lämpiminä. Siellä oli kousamainen otava — helpostihan tunsi vanhan kousan siitä, kuinka se verkalleen heilui varrestaan kaiken yötä. Oli lystikästä ajatella, että taivaalla oli patoja ja pannuja... Taivas näkyi olevan täynnään kotoisia esineitä — kaikki kiiltäviä ja välkkyviä. Miksei joitakuita sellaisia ollut kirkossakin? Miksi kaikki herttainen ja kodikas oli jätettävä ulkopuolelle? Täällä sisällä ei ollut mitään tähtiä — ainoastaan Jumala huutamassa hänelle. Ja Jumala huuteli: »Kääntykää! syntiset, kääntykäät minun puoleeni!» Hän tunsi kaikkien syntisten kömpivän ylitseen, kun ne hyppäsivät penkeistään ja riensivät Jumalan luo. Ne tallasivat häntä ja olivat hänet tukehduttaa; ne potkivat häntä kylkiluihin... Oih! Hän suoristausi tukehtumaisillaan ja kiemursihe pois isänsä olkapäästä. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli saarnan aikana vaipunut uneen, mutta tottumus ei ollut vielä paaduttanut häntä syyntunnottomaksi. Hän oli varmaankin aivan kääntymätön; vain kääntymättömät ihmiset nukkuivat saaman aikana — vieläpä piparminttua imeskellen. Juuri se olikin aiheuttanut tuon tukehduttavan tunteen. Saama jatkui nyt yhtä rauhallisen tarmokkaasti kuin ennen. Tosin hän ei oikeastaan tiennyt, oliko se keskeytymättä jatkunut. Hän yritti sovittaa laiminlyöntinsä kuuntelemalla sen loppuosaa. Onneksi se jo olikin päättymässä. Hän näki häpeäkseen, ettei kukaan muu ollut uinahtanut, ei edes Leslie Dunk. Päinvastoin olivat useat kumartuneet eteenpäin istuimillaan, silmät ja suut ammollaan ja muutoinkin hartaan ja hyvin tarkkaavaisen näköisinä. Robert oli näiden joukossa. Hän istui tuijottaen saarnaajan kasvoihin, alaleuka lerpahtaneena kirkasväristä kaulaliinaa kohti ja muutamia hikihelmiä otsalla. »Nyt, veljet ja sisaret», virkkoi saarnaaja. »Ennenkuin istuudun tahtoisin kysyä teiltä täällä jotakin. Nouskoot ne, jotka ovat sieluissaan tunteneet Jumalan armon, seisaalleen, ollakseen todistajina seurakunnalle!» Hänellä oli miellyttävä, vakuuttava ääni ja länsi-englantilainen lausumistapa. Clem tunsi uuden tunnonpiston. Hän olisi itse noussut, jollei hyvin luultavasti jokainen olisi tiennyt, että hän oli nukkunut. Hän vilkaisi ympärilleen nähdäkseen saarnaajan sanojen vaikutuksen ja toivoen hyvää vastausta. Pari kolme ukkoa ja mummoa nousi sekä muuan nuori mies, jolla oli alaskäännetty palttinakaulus. Mustalaiset seisoivat myös, tuijottaen hartaasti saarnaajaan. Mutta kukaan ei kiinnittänyt heihin huomiota, sillä he »todistivat» aina joka kokouksessa. Clem kääntyi takaisin istuimellaan ja joutui sitten perin hämilleen, sillä hänen veljensä Robert oli noussut seisomaan, hengittäen kovin raskaasti avoimesta suustaan. Siinä hän seisoi, tuo iso, roteva, voimakas mies — silmäänpistävimpänä olentona koko huoneessa koruliiveissään ja ruudullisissa polvihousuissaan. Hänen kasvonsa olivat tulipunaiset ja hän näytti puolittain kirkastuneelta. Clem tunsi väristyksen selkäpiissään. Robert oli pelastettu. Robert oli uskovainen — hän, joka vasta viikko sitten oli talutettu juopuneena kotiin. Eikö hän enää koskaan joisi itseään humalaan, eikö hän enää koskaan kapakassa pelaisi »kruunua ja ankkuria»? Eikö hän enää tavoittelisi tyttöjä? Eiköhän...? Oi, kuinka Clem toivoi, että olisi kuunnellut tuota saarnaa ja kuullut, mikä siinä niin voimakkaasti oli liikuttanut Robertin sydäntä. Oliko Jumala todellakin sanonut: »Kääntykäät, syntiset, kääntykäät minun puoleeni!» Kirkossa syntyi heikkoa telmintää ja supatusta. Jotkut olivat vihaisia nähdessään Robert Fullerin seisovan. »Entä, jos hän ei tiedä, mitä tekee — entä, jos hän ei sillä tarkoita mitään, ei sen enempää kuin mustalaiset?» — »Bob Fuller on löytänyt pelastuksen», kuiskasi nuori Tom Shovell kämmenensä takaa lähimmäisessä penkissä, ja: »Huonoja aikoja ‘kuninkaalliselle Yrjölle'», kuului hänen veljensä Stanin ilkkuva vastaus. Clem katsoa muljautti heihin. Hän oli ylpeä Robertista tämän seisoessa siinä _valittujen_ joukossa. 4. Ihmeekseen hän huomasi, että perhe ei osallistunut hänen ylpeyteensä ja kunnioitukseensa. Sekä kotimatkalla että myöhemmin illallisella osoittivat heidän sanansa, epäilystä, elleivät tuomitsemista. Mary oli kiusoittunut siksi, että Robert oli saattanut heidät kaikkien töllistelyn esineiksi. Jim sanoi, että olisi ollut hyvä, jos Robert olisi pysytellyt selvänä kuukauden ennen kääntymistään, ja huomautti hänelle, ettei olisi haitaksi, jos hän pysyttelisi selvänä edes kuukauden sen jälkeen. Äiti oli hämillään ja hiukan hädissäänkin, koska pelkäsi, että poika ei voinut aivan hyvin. Ja isä sitten — se oli Clemille suurin hämmästys, sillä hän oli luullut, että isä, tuo hurskas uskovainen mies, olisi täynnä riemua poikansa todistuksesta. Mutta herra Fuller näytti olevan aivan pahoillaan siitä ja arveli pojan tehneen sen ivalla, jona oli pitänyt hänen virrenveisuutaankin teetä juodessa. »En minä ivannut», mutisi Robert. Hän puhui illallisella varsin vähän, mutta hän söi runsaasti. »Tahdot siis väittää, että olet todella pelastettu?» Bob liikahteli tuolillaan. »En tiedä.» »Mitä tarkoitat...? Et tiedä, oletko pelastettu? Minä sanon sinulle, että siitä asiasta ei voi milloinkaan erehtyä. Se käy kuin salamanleimaus, joka välkähtää taivaanrannalta toiselle... Miksi nousit seisomaan, jollet tiennyt olevasi pelastettu?» Robert sulloi suunsa täyteen munakasta ja oli ääneti. »Onko sinulla synnintuntoa?» kysyi hänen isänsä vakaasti. Clemiä säälitti hänen veljensä. Tämä näytti niin hupsulta ja nolostuneelta istuessaan siinä ja vaivaloisesti nieleskellessään munakasta, jota hän työnsi suuhunsa yhä uusia lusikallisia ennenkuin oli saanut entiset alas, kunnes oli tukehtumaisillaan. Hän näytti niin erilaiselta kuin entinen hilpeä, rehentelevä Robert, joka niin usein oli aiheuttanut riitaa ruokapöydässä. »Sinä olet hullu», sanoi James Fuller. »Sitä sinä totisesti olet, jollet vain liene mitään pahempaa.» Puoli kymmeneltä Clem ja Robert olivat kahden isossa huoneessaan rakennuksen perällä, jonka ikkunoista näki Bugshullin metsään. Se oli hyvin iso huone, ja heidän vuoteensa olivat sen vastakkaisilla seinillä, niin että laaja varjoisa ala erotti heidät. Mutta tänä iltana he vetäytyivät yhteen ikkunan luo, jonka kamana ulottui vain puoliväliin seinää ja alushirsi oli lattian tasalla. He lyyhistyivät yhdessä sen ääreen, katsellen verkkoa, jonka yö oli kuutamosta ja usvasta kutonut Bugshullin puiden ympärille. »No, Robert?» virkkoi Clem hiukan epäröiden. Hän toivoi, ettei veljen äänettömyys jatkuisi tämän tunnin yli, jonka he tavallisesti käyttivät luottamukselliseen keskusteluun ja pikku salaisuuksien uskomiseen toisilleen. Tällöin Robert jutteli hänelle kaikenlaista — omituisia asioita, ihmeellisiä, peloittavia, kauniita ja rumia asioita. Robert huokasi, ojensi käsivartensa ulospäin ja nojasi päätänsä ikkunapuitteita vasten, niin että Clem näki hänen pehmeät, vahvat niskalihaksensa. »Robert, mikä sai sinut sillä tavoin nousemaan seisaallesi kirkossa?» »Sitäpä minä itsekin kummeksin.» »Bob!» »Älä katsele minua noin murehtivasti, pikku poika. Vakuutan sinulle, ettei se ollut minun syyni. Olen enemmän ymmällä kuin sinä.» »Mutta mikä pani sinut nousemaan?» Hänen veljensä siirrähti lähemmäksi ikkunalaudalla. »Minä kerron sinulle, poika — mutta se kummastuttaa minua. Älähän hiisku mitään isälle.» »En suinkaan.» »Äläkä äidillekään. Lupaa minulle juhlallisesti.» »Minä lupaan juhlallisesti.» »Hyvä. Se näetkös oli varsin omituista. Minä kuuntelin saarnaa ja kuulin hänen kutsuvan meitä Herran tykö. Ja minä tuumin itsekseni: 'nuo ovat hyviä sanoja'. Kun hän sitten pyysi meitä todistamaan, ei minulla ollut sen enempää aikomusta nousta ylös kuin sinullakaan. Mutta yhtäkkiä joku sisäinen ääni kuiskasi minulle: 'Bob Fuller, nouse seisomaan. Ja minä karahdin pystyyn kuin ammuttu, ja sitten minusta olisi tuntunut liian hullulta istuutua jälleen.» »Mutta, Bob, ehkä Jumala puhui sinulle.» »Jos hän puhui, niin hän kai teki minulle kepposen, sillä minä en tunne itseäni pelastetuksi enempää kuin perunakaukalo.» »Ehkä voi tulla pelastetuksi sitä tuntematta.» »Ehei! Silloin tuntee kaikkien luittensa ylistävän Herraa. Jos se olisi tapahtunut viime viikolla, niin tietäisin mitä ajatella — joskus hutikassa ollessani kuulen kaikenlaisten äänten minulle huutelevan — jotkut niistä varsin hurskaitakin. Mutta tänä iltana olen selvä kuin aidanseiväs. Sanon sulle, poika, että tää panee pääni pyörälle. Ja kai minä näytän aika hupsultakin. Huomenna kaikki nauravat ja kyselevät minulta, miltä pelastus tuntuu!» »Älä murehdi, Bob, kaipa sinä pian voit näyttää heille, ettet ole pelastettu.» »Kai minä voin ja kai minä tahdonkin. Minä sanon sinulle, että jos se oli Jumala, joka minulle tänä iltana puhui, teki hän minulle hitonmoisen kepposen, mutta kyllä minä hänelle näytän.» »Varo kieltäsi. Ei ole oikein käyttää moisia sanoja.» »Ka, ne ovat totta. Jumala on minulle vihainen, kun minä haluan huvitella, rakastella tyttöjä, ryypätä kapakoissa ja tehdä kaikkea sellaista, mitä hän ei hyväksy; ja senvuoksi hän on tehnyt minulle tämän kepposen. Mutta minä näytän hänelle, ettei minua niin helposti masenneta. Jos joku täällä päin luulee, että minä olen pelastettu, niin kyllä hän pian tulee toiseen käsitykseen, tai muutoin hänen täytyy ajatella, että Jumalan lapsi saattaa pitää yhtä hiivatin hauskaa kuin ihan tavallinen syntinenkin.» Clem näytti säikähtyneeltä, sillä hän odotti, että taivas tai ainakin katto pudota romahtaisi alas tuollaisen herjauksen vuoksi, mutta maailmankaikkeus ja Bodingmares pysyivät kumpikin hievahtamatta. »Minä näytän niille», jatkoi Robert kuohuttaen kiukkunsa raivoksi, »kyllä kai minä näytän ihmiselle näillä tienoin, mitä kaikkea Robert Fuller voi tehdä, kun hän on pelastettu. He saavat nähdä oikein kivaa pelastusta! Kuulehan, mitä minä teen — minä menen mustalaisten luo ja otan sen tytön, sen Hanna Idenin. Milloinkaan ennen en tahtonut häneen koskea, mutta nyt minä viis välittänen, mitä teen.» »Oh, älä lähde Hannan perään, Bob. Se on kamala lutka, kuulemma. Ja mustalaispojat puijaisivat sinulta kaikki rahasi.» »Eivätpä sentään! Minä tunnen ne ja niiden juonet — he ovat typeriä porsaita. Mutta Hannan minä tahdon, sillä hän on soma tyttö, ja minä olisin napannut hänet jo ennen, jollei hän olisi ollut mustalainen. Mutta nyt minä en välitä — samantekevää minulle, jos häpäisen itseni, koska Jumala on saattanut minut häpeään kaiken kansan nähden.» »Pidä varasi, Bob, taikka hän saattaa tehdä sinusta vielä suuremman hupsun.» Bob kirosi, ja hänen kiukkunsa näkyi alkavan kohdistua Clemiin, joka vainusi veljensä nyrkin parin tuuman päässä kasvoistaan. »Me siitä orrellesi ja pidä leipäläpesi kiinni, tai muutoin saatan aloittaa matkani kirkkauteen musertamalla sinun luusi.» Niin he kömpivät etäällä toisistaan sijaitseviin vuoteisiinsa, ja pimento erotti heidät. 5. Seuraava aamu sarasti lokakuun auringon kirkkaassa hohteessa. Usva oli laskeutunut maahan tai hajonnut taivaalle, ja välimatkat, jotka hämärästä asti olivat olleet epäselviksi sumentuneina, esiintyivät nyt melkein pakkasmaisen terävin ääriviivoin ja värein. Ilma tuoksahti kirpeän suloiselta — siinä lemahti lionnut multa, kosteat kullankellervät lehdet, rukojen ja kuivausparvien heinä, jolle kaste oli antanut tuikean tuoksun. Bodingmaresista kuului laulua, Robertin ääni kajahteli suruttoman syntisestä onnesta hänen viedessään hevosia lammikolle: »Kun ma istuin nuotiolla, iskin silmää neidolleni...» Mary, joka oli keittiössä, pani kätensä puuskaan ja virkkoi äitipuolelleen: »Siellä Robert taas hoilaa rumia, raakoja laulujaan, ja kerrankin olen hänelle siitä kiitollinen.» »Poika-parka», vastasi äiti; »hän ei tainnut eilenillalla olla oikein oma itsensä». Mary tuhautti nenäänsä. »Jos kysyisit minulta, niin sanoisin, että hän oli ajanut nahkaansa enemmän olutta kuin hänen päänsä kesti. Hän ei toki olisi tuottanut meille kaikille sellaista häpeää, jollei hänen sisässään olisi ollut jotakin evankeliumia väkevämpää. Hän on surkuteltava juopporatti, jolle ei lopuksi kunnian kukko laula.» »Ja kenen syy se on, tahtoisin tietää. Lapsuudesta asti te kaikki olette olleet häntä vastaan ja soimanneet häntä, kunnes ehkä kerran teette hänestä sen, miksi häntä luulette.» »Hänet on kasvatettu kristillisessä perheessä ja hänelle on kyllä opetettu, kuinka hän voisi tehdä itsensä hyödylliseksi. On siis järjetöntä moittia muita hänen tavoistaan. Ehken minä aina ole ollut hänelle yhtä maire kuin jotkut, mutta minun tapaistani ei olekaan nenääni nyrpistämättä käryä haistella ... Kah, kattila jo kiehuu, enkä ole vielä kuumentanut teekannua. Viehän lautaset sisälle, äiti — ei niitä pieniä, vaan nuo syvät kuvalliset.» Fullereilla ei ollut palkollisia Bodingmaresissa, ei ulkopalvelijoita eikä sisäkköä. Mary ja rouva Fuller tekivät kotiaskareet, ja talon neljä mieshenkilöä taas hoitelivat karjaa ja suorittivat peltotyöt. Tilusta ei aina ollut yhtä vaatimattomasti hoidettu. Ennen James Fullerin aikoja oli ollut pari renkiä ja piikaa, ja tievainion (niinkuin lähinnä kujaa sijaitsevaa sarkaa nimitettiin) kulmassa oli ränsistynyt mökki, jossa oli asunut monta sukupolvea kyntömiehiä, kunnes se nyttemmin oli kahdesta shillingistä viikossa vuokrattu Bantonyn karjakauppiaalle. James ei nähnyt mitään järkeä rengin pitämisessä, kun hänellä oli kolme poikaa omasta kohden. Hän kieltäytyi kuuntelemasta Jimiä, joka selitteli hänelle, että jos heillä olisi enemmän työvoimia, voitaisiin viljelyksiä laajentaa eri suuntiin, mihin ei nykyisin pystytty. James ei ollut mikään yritteliäs maanviljelijä; sillä ensiksikin hän oli kasvanut erilaisissa oloissa, ja toiseksi oli hänen sydämensä kiintynyt siihen taivaalliseen aarteeseen, joka, vaikkakaan ei sitä koi syönyt ja ruoste raiskannut, kumminkin vaati kaiken hänen hartaan ja varovaisen huolenpitonsa. Jim morkkaili usein isänsä menettelytapoja ja puhui kadehtivasti muiden maanviljelijäin yritteliäisyydestä ja heidän komeista orihevosistaan, runsaista sadoistaan ja koneistaan, mutta vaikka James olikin niin syventynyt muihin asioihin, ei hän silti sallinut toisenkaan hallita jumalattomuuden mammonaa, ja Bodingmares kuhnusteli kurjasti eteenpäin päivästä päivään, juuri ja juuri maksukykyisenä, juuri ja juuri maineensa säilyttäen. Tämä tiesi ankaraa työtä jokaiselle. James ei halunnut nähdä poikiensa laiskottelevan, ja Jim vaati heitä armottomasti tekemään voitavansa. Robert usein niskoitteli ja menetteli oman päänsä mukaan; Clem taipui hilpeän tottelevaisesti, lypsi lehmiä, ruokki ja hoiti karjaa ja hevosia, ajoi, lannoitti ja kaivoi kello viidestä aamulla kello seitsemään tai kahdeksaan illalla ilmeisen tyytyväisenä. Tänään hän ahersi juurikkaiden korjuussa. Robertin olisi pitänyt auttaa, mutta hän oli mennyt markkinoille — hän ei koskaan voinut vastustaa markkinapäivän remua ja riemua myytäväksi tuotuine hevosjonoineen, lampaineen ja nautaeläimineen ja iloisten talonpoikien juominkeja Georgen ja Woolpackin kapakoissa. Hän oli lähtenyt huvittelemaan ja tuhlaamaan rahojaan, jättäen Clemin uurastamaan lapioineen kivistävin selin ja ärtynein tuntein. Clemistäkin oli markkinapäivä hauska, ja joskus hän tuumi, miltä mahtoi tuntua juoda itsensä humalaan... kaipa ihanalta, koska ihmiset niin usein ryyppäilivät. Hän vilkaisi ylöspäin ja näki pellonpientarella kirkkaan, vaaleanpunaisen läikän. Se välähteli pensasaitaa vasten, liikkuen häntä kohti peltoa alaspäin, ja äkkiä hän tuli iloiseksi siitä, ettei Robert ollut hänen kanssaan. Hän pani kätensä suulleen ja kutsui hiljaa: »Polly.» Vastaukseksi kuului heikko: »halloo!» Hän jätti lapionsa ja raitaansa ja käveli sarkaa ylöspäin tyttöä vastaan, jalat raskaina paksusta savesta, jota oli tarttunut hänen saappaisiinsa. »Sinäkö siinä, Poll?» »Ni...in.» »En odottanut sinua näin pian eilisen jälkeen.» »Ne on kaikki menneet markkinoille sieltä kotoa. Lähtekäämme markkinoille, Clemmy.» »Enhän minä voi jättää juurikkaitani.» »Siellä on näyttely karuselleineen, keinuineen ja hyppyhevosineen ja ampumarata.» »Minä maleksin eilen — koko iltapäivän. Isä oli siitä hirveästi pahoillaan, kun tulin kotiin.» »Niin oli munkin pappani. Uhkaa antaa minulle keppiä, jos sen vielä teen.» »Miksi siis haluat tänään mennä markkinoille?» »Ka, enhän minä välitä, mitä minulle tapahtuu. Kaikkihan on minusta samantekevään, kunhan vain ensin saan hiukan huvitella.» Clem vilkaisi hänen pieniin, innokkaihin, surullisiin kasvoihinsa, ja hänen silmiinsä tuli pehmeä sääliväinen katse. »Tulehan istumaan kanssani pellon yläpäähän ja juttelemaan, sill'aikaa kun minä teen työtä.» »Olisipa se oivallinen tapa viettää aamuni. Kaipa minä saan jonkun toisen pojan mukaani, kosket sinä viitsi tulla.» Tytön silmät salamoivat häntä kohti, mutta huulet vapisivat, kun hänen katseensa kohtasi Clemin syvän, tuijottavan katseen. Hän hypähti äkkiä eteenpäin ja kietoi käsivartensa pojan kaulaan, suudellen hänen poskiaan. »Anteeksi, Clemmy; en minä sitä tarkoittanut.» Clem vastasi suudelmaan. »Etpä tietenkään, Poll. Et suinkaan sinä koskaan menisi toisten poikien kanssa. Ja minä sanon sinulle — ja lupaan, — että jonakuna päivänä minä sinut sinne vien. Keinut ja karusellit ovat siellä viikon ajan, ja isä antaa minulle lauantaina viisi shillingiä, joten voimme pitää aika hauskaa.» Polly punehtui riemusta, ja he astelivat yhdessä saran yläpäähän, missä Clem taas tarttui lapioonsa ja Polly istahti päiväpaahteen kuivaamille mullankokkareille häntä katselemaan. He eivät paljoa haastelleet, sillä poika uurasti ahkerasti ja tyttö mietiskeli siinä rauhan tunnossa, jota hän Clemin läheisyydessä usein koki. Hän istui kyynärpäät polvien varassa ja kannatellen käsillään keijukaiskasvojaan. Hän oli melkein kuusitoistavuotias, tuskin kaunis, suuri suu ja kapeat silmät, ja tukka riippui pitkinä vyyhtiinä, uurtaen varjoilla hänen muutenkin ohuet poskensa. Mutta hänen koko kasvonsa olivat eloisat, pirteät ja ilmeikkäät, mitä ne Rotherin kylän asukkailla harvoin ovat. Eräissä suhteissa hän näytti ikäistään vanhemmalta — ääni kuulosti aikuisen ääneltä; toisissa taas hän näytti paljoa nuoremmalta, ja hänen pukunsa oli kaksitoistavuotiaan tytön — lyhyt vaaleanpunainen esiliina vielä lyhemmän villahameen päällä, joka paljasti sirot, rikkinäisten sukkien ja rumien, kömpelöiden kenkien pukemat sääret. »Kuulehan, Clem, Betty torui minua taas tänä aamuna.» Nuorukainen seisoi nojaten lapioonsa ja tuijotti häneen surumielisesti, hien valuessa alas käsivarsille. »No, mistä nyt tällä kertaa?» »Oh, hän sanoo, että minä olen siivoton ja rähjään koko talon ja että minun pitäisi mennä työhön, koska olen yli kouluiän. Voi, Clem, minusta on niin inhoittavaa mennä palvelukseen!» »Ja minua kiusaisi nähdä sinua palvelijattarena; sellainen ei sopisi sinulle. Isäsi ei sinua suinkaan lähettäisi — se tuottaisi hänelle häpeää.» »Joskus minusta tuntuu, että hän mieluummin nielisi häpeän kuin pitäisi minua kotosalla. Kotona, näetkös, ei ole mitään erikoista tehtävää nyt, kun meille tuli Ellen. Jos Ellen lähtisi, niin ehkä Betty pitäisi minut apunaan, koska emme koskaan saisi toista tyttöä, nyt kun jokainen tietää, että isä ei ole naimisissa Bettyn kanssa. Ellenkään ei suinkaan olisi meille tullut, jollei olisi saanut lasta, minkävuoksi ketkään kunnon ihmiset eivät hänestä huolineet.» »Sitten hän ei kaiketikaan halua lähteä.» »Ei, jos Betty hillitsee kielensä ja pitää kyntensä hänestä irti. Mutta se on niin sisukas, se Betty! Se heitti sitä tiistaina saappaalla, ja ehkei tyttö sitä enää järin kauan siedä. Minä en ainakaan sietäisi, vaikka minulla olisi lapsikin. Toivon sentään, että hän jää, sillä kyllä kai minä mieluummin palvelen vieraissa kuin olen piikana kotona. Ja, Clem, minä pidän aika paljon siitä Ellenin pienokaisesta.» »Niinkö?» »Oh, se on sellainen pieni pehmeä pallero, että sitä oikein ilolla suutelee. Sen kädet — sinun pitäisi saada tuntea, kun se niillä pitää kiinni jostakusta! Kyllä kai minun sydämeni murtuu, jos Ellen vie pikkutyttönsä pois.» Clem istui nyt tytön vieressä availlen ruudullista nenäliinaa, joka oli hänen polvillaan, ja ottaen siitä huolellisesti ison leipäviipaleen, jolle oli ohuesti levitetty voita. Hän taittoi sen likaisilla sormillaan kahtia. »Haukkaahan vähän puolista!» »En minä tahdo sinun eväitäsi syödä.» »Mikset? Minä saan päivällistä heti kotiin päästyäni.» Tyttö ei enää epäröinyt, sillä hänet valtasi uusi tunnelma, ja tarttuen molemmin käsin ruokaa ojentavaan käteen, hän veti sen luokseen, kiskoen pojan käsivartta rintansa yli. Hän kummastui kyynärvarren valkoista hipiää, joka oli silmäänpistävänä vastakohtana kesän auringon rusketuttamalle iholle. Sininen suoni tämän valkeuden keskellä näytti hänestä erikoisen hienolta ja kauniilta. Hän painoi siihen huulensa, ja molemmat nauroivat. »Mitähän isäsi sanoisi, jos näkisi minun istuvan täällä sinun parissasi? Hän ei tietääkseni pidä siitä, että minä seurustelen sinun kanssasi.» Clem nauroi. »Tuo kaikki kuulostaa ihan aikaihmisen puheelta — 'seurustella'!» »No, emmekö me sitten seurustele? »Kyllä kai — ja jonakuna päivänä me menemme naimisiin, jahka olen kyllin vanha ja olen saanut kokoon hiukan rahoja.» »Etkä sinä salli isäsi pakottaa itseäsi hylkäämään minua?» »En maar minä, Polly! Mitä sinä minusta ajattelet?» »Niin, minä tiesin, ettet sitä tekisi. Mutta joskus, Clem, kun mietin, mikä repaleinen rähjä minä olen ja että olen sellaisesta huonomaineisesta kodista...» »Pidä suus kiinni!» huudahti Clem melkein tiuskaisten ja sanojensa sinetiksi hän suuteli äkkiä ja ensimmäistä kertaa tyttöä huulille. Tämä peräytyi hiukan, mutta myöntyi sitten, kietoen käsivartensa hänen ympärilleen ja pitäen häntä tiukasti, vaikka toinen oli aivan kuumissaan ja likaisena työstä ja lemusi mullalta ja hieltä. 6. Aikaisin seuraavalla viikolla Clem kykeni täyttämään lupauksensa ja vei Pollyn markkinakeinuun. Työt alkoivat jo hiljentyä talveksi, ja hämärät rusohohteiset illat ajoivat miehet vainioilta kotiin kello neljän ja viiden välillä. Niin pian kuin Clem sinä tiistaipäivänä pääsi vapaaksi riensi hän yläkertaan, peseytyi, pukeutui pyhävaatteisiinsa ja meni Pollya vastaan ajokujan päähän, sillä ei käynyt mitenkään päinsä, että hänen isänsä näkisi heidän yhdessä lähtevän. Polly tiesi, että hänen toverinsa olisi sirossa asussa, ja oli tehnyt parhaansa laittaakseen itsensä näyttökelpoiseksi — missä häntä oli jonkun verran auttanut »se Betty», joka toisinaan osoittautui myötätuntoiseksi, kun oli pojista kysymys. Pollylla oli siis iso päivänkukilla reunustettu olkihattu ja pari keltaisia puuvillakäsineitä, jotka melkein ulottuivat hänen hihansuihinsa; kaulalta taas riippui turkoosinuolella lävistetty timanttisydän. Hänen jalkansa olivat kiduttavasti puristetut Bettyn lainaamiin kangaskärkisiin kenkiin, ja ylimalkaan hän oli sopiva kumppani Clemille, jonka tukka oli kauttaaltaan öljytty ja putsattu ja jonka mustan takin yli kohoavasta korkeasta valkoisesta kauluksesta leuka kurkotteli epämukavasti käännähdellen. Polly tarttui häntä käsivarresta ja he lähtivät riemuiten ja ahdistavassa asussaan sinnepäin, missä markkinakojujen leimuavat tulet olivat jo luoneet hohteensa tummenevalle taivaalle. Punainen ruso riippui juhlan yli kohoten kehän keskeltä, jota ympäröivät teltat ja matkavaunut isona rykelmänä, salaperäisinä ja valaisemattomina. Keskellä kiersi karuselli kimakan sävelen tahdissa; keinut olivat juuri sen takana, ja ylt'ympäri sijaitsi kauppakojuja, joissa myytiin makeisia, rihmoja, pitsikauluksia, tekojalokiviä ja kukikkaita porsliinitavaroita. Se oli niitä lukemattomia matkanäyttelyjä, joita noin kerran viikossa vinkuu ja kolisee lemuavien moottorien kuljettamina pitkin pitäjänraitteja ja joiden omistajat vuokraavat jonkun arvottoman peltotilkun tai pystyttävät kojeensa kylän yhteisnurmikolle, panevat tavaransa näytteille ja ilovehkeensä käyntiin, onnellistuttaen koko kulmakunnan muutamalla kuparikolikolla päätä kohti. Clem maksoi kaksi pennyä pääsymaksua veräjällä seisovalle mahtavan näköiselle rouvalle, jolla oli timanttikorvarenkaat ja turkisviitta, ja sitten vielä kaksi pennyä karuselliajosta. He ajoivatkin aina vain yhden vuoron puna- ja sinikirjavilla hevosilla, mutta heidän suurimpana huvinaan olivat keinut. Oli ihmeellistä kahden istua heiluvassa veneessä, lentää ylös näyttelypaikan päällä riippuvaan pimeyteen ja sitten syöksyä jälleen alas valopiiriin. He tuskin tiesivät, mistä pitivät enemmän — tuosta salaperäisestä nousustako yläilman kylmiä ihmeitä kohti vaiko heilahduksesta takaisin maata kohti lämpimään ihmishälinään. Heidän täytyi keinua varsin korkealle päästäkseen valopiirin ulkopuolelle ja nähdäkseen tähtien liikkuvan suurina ja järkähtämättöminä näyttelyn usvaisen punoituksen yläpuolella. Clemiltä kului toisinaan viisi minuuttia, ennenkuin hän sai keinun heitetyksi nousemaan kyllin korkealle, ja Pollyn täytyi purra kieltään pidättääkseen parkaisujaan, kun kaikki markkinavalot häipyivät, punertava hohde jäi heidän alapuolelleen ja he lensivät hetkiseksi kylmään, äänettömään pimeyteen, joka hipaisi heidän kasvojaan kuin suuri siipi... Sitten taas alas! Taivas monine tuhansine tähtineen kallistui sivulle ja katosi näkyvistä — punainen hohde kohosi heitä kohti ja kauppakojut lepattavine kynttilöineen näyttivät heistä olevan heidän päittensä päällä. Tuntui siltä kuin he iskisivät maahan, mutta he viuhahtivatkin eteenpäin varjojen kirmatessa heidän edellään punoittavan tantereen yli... ja sitten ylös jälleen, melkein hengästyneinä ja pamppailevin sydämin uudelleen pimennon seikkailuun... Kahdella pennyllä sai keinua kymmenen minuuttia, ja Clem oli päättänyt tähän huviin uhrata shillingin. Kahdeksan pennyä riittäisi heidän piparkakku- ja omenaillalliseensa, ja kun hän oli jo tuhlannut neljä pennyä, niin täsmälleen kuusi pennyä oli jäljellä, millä ostaa Pollylle hänen tavanmukainen markkinalahjansa. Vaikka Clem oli lauantaina saanut täsmälleen viisi shillingiä — isän omantunnon voiteluna siitä, että teetti hänellä aikamiehen urakan seitsemänä päivänä viikossa, — oli hän ottanut mukaansa markkinoille vain puoli kruunua. Hän pani aina puolet viikkopalkastaan säästöön ja oli laskenut, että hänelle siten kertyisi kylliksi pääomaa voidakseen yhdenkolmattavuotiaana mennä avioliittoon. Vahinko vain, ettei hänen aina onnistunut säilyttää talletuksiaan koskemattomina. Bob sai paljoa enemmän kuin viisi shillingiä viikossa — hän sanoi, ettei hänen lemmon nimessä kannattanut uurastaa isälleen vähemmällä kuin miehen täydellä palkalla, — mutta hän vietti tuhlaavaista elämää, juopotellen ja juottaen muita kaikissa seudun kapakoissa, kuljettaen tyttöjä elävissäkuvissa ja matkustellen junalla etäisille markkinoille ja jalkapallokilpailuihin, joten hänen täytyi joskus lainata Clemiltä, ei aina hänen koko kruunuaan, vaan osa siitä. Eräällä keinun alasheilahduksella Clem huomasi äkkiä Robertin. Hän näki hänen seisovan remuisen markkinakojun valopiirissä huivilla verhotun olennon vieressä, jota hän ei sillä haavaa tuntenut. Hän oli odottanut tapaavansa veljensä. Robert oli ollut poissa hänen mennessään heidän huoneeseensa pukeutumaan, mutta tämä oli ollut näyttelyssä melkein joka ilta sen vierailun aikana ja olisi siellä hyvin luultavasti tänä iltanakin. Clem kurotti kauluksen kahlehtimaa kaulaansa nähdäkseen, minkämoisen tytön Bob oli tällä kertaa saanut, mutta ennenkuin hän ehti tarkata, viuhahti keinu ylös pimentoon, ja kun se jälleen laskeutui, oli pari siirtynyt eteenpäin. Mutta kun shillingi oli tuhlattu ja Clem ja Polly seisoivat hoippuen ja jotakuinkin merikipeinä vankalla pohjalla, tuli Robert näkyviin tovereineen ampumateltan takaa. Tällä kertaa Clem tunsi neitosen heti ja irvisti inhosta. Hän oli Hanna Iden, mustalaistyttö; olisihan hänen pitänyt se jo tuosta kirkasvärisestä huivistakin arvata. Paitsi mustalaisia ei kukaan tienoon tytöistä käyttänyt huivia. Sen yläpuolella huojui vinossa hänen mieletön hattunsa, täynnä isoja sulkia, ja hänen silmänsä suitsuttivat sen alta tummaa tultaan, punaisen suun ja ruskeiden kasvojen nauraessa. Clemiä hirvitti. Koskaan ennen ei hänen veljeään oltu nähty Hanna Idenin parissa. Seudun sovinnaistavat olivat ankarat mustalaisiin nähden. Bob oli silloin tällöin liikkunut jonkun huonomaineisen tytön parissa, muttei koskaan lyöttäytynyt tuohon mierolaisjoukkoon. Clem luuli lukevansa tuomion jokaisen kasvoista. Hän häpesi veljensä tähden — joka muutoin oli itsekin häpeissään. Clem käsitti hänen hoippuvan käyntinsä salaisuuden, käsitti, miksi hänen kätensä olivat työnnetyt syvälle housuntaskuihin ja lakki tuupattu taaksepäin niin, että tuuhea hiuskihara valui otsalle. »Mitä armaani haluaa?» kysyi hän Hannalta äänekkäästi; »minä ostan, mitä hän vain tahtoo». »Haluaisin, että minua kohdeltaisiin nuorena neitinä», vastasi Hanna pehmeällä hymisevällä äänellä, joka kokonaan erosi Rotherin kyläläisten venytetystä lausumistavasta, »ja ettette tuntemattomana nimittäisi minua armaaksi». Lähellä seisova Weightsin nuori Pepper purskahti nauruun. »Se on oikein», sanoi hän Boarsneyn Hugh Willardille, »että se opettaa pojalle ihmistapoja». Robert karahti tulipunaiseksi ja loi Hannaan katseen, joka ei ollut kaunis. »Miksi minun sitten pitäisi teitä tituloida, neitiseni, koska minulla on kunnia kävellä mustalaisen kanssa?» »Nimeni on Hanna Iden, ja se annettiin minulle oikealla tavalla kirkossa. Voitte siis nimittää minua siksi.» Robert kumarsi syvään — Clemistä tuntui, että hän oli hiukan humalassa. Veli huomasi hänet äkkiä ja nyökkäsi hänelle tavalla, joka selvästi sanoi: »Älä tule minua lähelle!» Niinpä Clem käveli poispäin Pollyn pitäessä säyseästi hänen käsivarttaan. Mutta näyttelyn koko ilo turmeltui — illallinenkin, jonka he nauttivat seisoen vieretysten virvokekojun edessä, ison onnellisen ihmisjoukon heidän ympärillään syödä narskutellessa omenia terveillä vahvoilla hampaillaan. Clem ei voinut unohtaa Robertia sittenkään, kun hän ei enää nähnyt häntä hoippumassa räikeään outokuosiseen huiviinsa ja hattuunsa puetun mustalais-Hannan vieressä. Veli oli tämäniltaisella käytöksellään häväissyt itsensä, tehnyt itsensä yhteiskunnan hylkiöksi. Ei kukaan säädyllinen työmies, saati sitten vapaatilallisen poika, milloinkaan seurustellut mustalaisten kanssa. Nämä olivat varkaita ja muukalaisia, myyskentelivät halpa-arvoisia kapineita, kuten vaatevaarnoja ja kattiloita, vaikka jokainen tiesi, että heillä oli runsaasti rahoja; he harjoittivat salametsästystä, joutumatta koskaan kiinni, varastivat hevosia, tulematta koskaan tuomituiksi, heillä oli viekkaat sydämet ja tummat kasvot, ja he söivät siilejä... Uh, kunnon ihmistä ihan ällötti! Kaikkialla, missä nuori veli liikkui, hän oli kuulevinaan Robertin häpeän kaikua: »Tuolla menee Bob Fuller — hän, joka viime torstaina tuli pelastetuksi.» — »Hän on nyt entistään pahempi — ei hän toki ennen seurustellut mustalaislutkain kanssa.» — »Hän on aika otus!» murahti käheästi nuori talonpoika Etchinghamistä. »Enpä hitto vieköön tyhjennä enää ainoatakaan oluttuopillista Bob Fullerin kanssa.» Clem tunsi itsensä kovin kurjaksi. Hän ei voinut nauttia näyttelystä edes Pollyn vuoksi. Kerran hän epätoivoissaan päätti yrittää Robertin taivuttamista lähtemään kotiin hänen kanssaan, mutta hän tiesi, kuinka mieletöntä se olisi ollut. Bob oli juovuksissa ja voisi ruveta räyhäämään. Niin he kävelivät kuin orvot kimaltelevien kauppakojujen välissä. Polly ymmärsi pojan alakuloisuuden ja otti siihen osaa, tuskin hennoten valita itselleen kuuden pennyn solkea, joka oli runsaasti koristettu mukailluilla rubiineilla ja smaragdeilla. Hän oli kylläkin mielissään, kun hän aamulla heräsi ja otti sen esiin pieluksensa alta, mutta tänä iltana hän otti osaa rakastajansa synkkämielisyyteen ja sen pamppailevan sydämen tuntemaan häpeäänkin, jota vasten hänen kätensä oli painettuna. 7. He lähtivät tavallista aikaisemmin kotiin, sillä ihanuus oli menettänyt viehätyksensä, ja he olivat väsyneitä. Noin neljännestuntia ennen heidän lähtöään hävisivät Robert ja Hanna, ja Clemin tuskaa lisäsivät kaameat aavistukset, Oliko Bob mennyt Hannan kanssa Blindgroomsiin? Mutta kun hän sumuisen ja kylmän keskiyön tienoissa saapui Bodingmaresiin, saatettuaan Pollyn Orznashin ajotien päähän, tapasikin hän veljensä lojumassa täysissä vaatteissa suullaan vuoteella. Tämä ei liikahtanut Clemin tullessa sisälle, ja hetkiseksi pysähtyi poika avuttomana häntä katselemaan, tietämättä oliko hän humalassa vai nukuksissa. Vihdoin hän sanoi: »Voinko tehdä mitään hyväksesi, Bob?» Vahvat hartiat kohosivat, ja Clem peräytyi, mutta silloin kuului äkkiä Robertin käheä ääni pieluksesta: »Voisit vetää saappaat jalastani.» Clem oli tehnyt sen palveluksen usein ennenkin ja ryhtyi nytkin toimeen, hapuillen pimeässä nauhoja ja varrenrakseja. »Sinun, Robert, ei olisi sopinut panna saappaitasi peitteelle. Kas, kuinka sen nyt olet ryvettänyt.» »Mitä se sinuun kuuluu? Pidä suus kiinni.» Clem ei virkkanut enempää, vaan veti ja kiskoi, kunnes saappaat lähtivät, ja toi sitten veljelleen vettä. Bob kostutti päätänsä ja joi ruukun kuiville, minkä jälkeen hän tunsi voivansa paremmin ja kierähti selälleen. »Clem, eikö se ole aika soma?» »Kuka? Hanna Idenkö? Kaipa hällä on samanlaiset kasvot kuin sillä häijyllä tytöllä oli elävissä.» »Sinähän näit meidät?» »Näinhän toki.» »Clem, hän on narttu.» »Sitä ei minulle tarvitse selittää.» Mutta kuulehan», ja Robert kohottausi kiihtyneenä kyynärpäänsä varaan. »Mutta mitäs ajattelet, poikanen? _Hän ei huoli minusta_.» »Ei huoli sinusta?» Uskomattomuus, suuttumus ja helpotuksen tunne taistelivat keskenään Clemin äänessä. »Ei — ei huoli. Ärisi minulle, kun nimitin häntä 'armaaksi', pakotti minut saattamaan itsensä kotiin kello kymmeneltä eikä sitten edes suonut suukkoa ovella. Hän on narttu.» »Ehkä hänellä on joku muu poika.» »Mitä minä siitä, vaikka hänellä olisi tusina! Minä sanoin tahtovani hänet ja minä tahdon.» »Mutta kun ei hän huoli sinusta...» »Hänen täytyy huolia. Mikä hän on, että tässä vielä valitsisi?» »Bob, etkö voi jättää häntä nyt rauhaan? Ilmankin olet jo jokaiselle näyttänyt, ettet ole pelastettu.» »Enhän minä ole näyttänyt.» »Mitä tarkoitat?» »En tarkoita mitään. Mutta jollen saa Hannaa... Minä sanon sinulle, nuorukainen, että minulla on kauhea tunne siitä, että nousin silloin ylös ja asetin itseni valittujen joukkoon, tietämättä mitä tein. Ja minun täytyisi tulla pelastetuksi vastoin tahtoanikin. Ja sitten sanon sinulle, että koska minulla ei ole muuta mahdollisuutta kuin mennä suoraa päätä paholaisen pajaan, niin luullakseni Hanna Iden osaisi näyttää minulle tien paremmin kuin useimmat muut.» »Mutta, Bob, ethän tahtoisi joutua helvettiin?» »Enpä tiedä. Mitä minä helvetistä tiedän? Tiedän vain, että on jokseenkin yhtä kamalaa, kun ihmiselle tehdään tällainen kepponen. Sitäpaitsi minä tahdon sen tytön. Hän on herttainen... hänen suunsa on kuin sievän pikku paholaisen... hän tuoksuu ruoholta... ja varjossa hänen silmänsä — ne herättävät minussa halua hukuttaa itseni. Toivoisin, että hänen silmänsä olisivat vettä, voidakseni niihin hukuttautua.» Robert istui sänkynsä laidalla, näyttäen surulliselta ja kiihtyneeltä. »Älä ole huolissasi», virkkoi Clem lohdutellen; »Hanna ei ole ajatustesi arvoinen. Ja ethän sinä näytä ollenkaan pelastetulta. Ajattele jotakin hauskaa. Kuulin Maryn sanovan, että hän huomenna laittaa sinivatukkaputinkia.» »Luullakseni olen huomenna sairas. En siksi, että olisin paljon ryypännyt, mutta minä voin tavattoman pahoin. Oh, Clem, kunpa en olisi syntynytkään!» 8. Seuraavana päivänä oli Robertilla taipumusta jurotteluun, kuten tavallisesti moisten purkausten jälkeen. Mutta vähitellen hän reipastui, ja samalla kohosi Clemin mieliala, kunnes se saavutti luonnollisen tyytyväisyystasonsa. Polly Ebony, äiti ja Bob, lokakuun päivien ja öiden vuorottelu, työ ja päivällispöydän antimet muuttuivat taas hänen elämänsä onnelliseksi todellisuudeksi. Robertin luottamukselliset iltakeskustelutkin lakkasivat koskettelemasta synkkiä asioita. Vasta myöhemmin poika tajusi, ettei se ollut luonnollista, ja alkoi aavistella, etteivät nuo tunnustukset enää olleet todellisia, vaan että niissä oli pidättyväisyyttä, joka näkyi hävinneen Bobin tavallisesta keskustelusta. Ajan pitkään hän myös pani merkille, että hän usein yläkertaan saapuessaan tapasi veljensä nähtävästi nukuksissa ja että Robert melkein yhtä usein oli ulkona eikä saapunut ennenkuin Clem itse nukkui. Taaskin hänen mielensä havahti elämän iloisista arkipäiväisyyksistä, ja hän alkoi tehdä kysymyksiä, jotka jo kauan olivat olleet hänen kielellään: »Missä on Hanna Iden? ... Oletko jälleen käynyt Hanna Ideniä tapaamassa?... Eikö sillä vieläkään ole sinulle mitään sanottavaa?» Kerran Bob vastasi, että Hanna oli mennyt Kentiin vasuja myymään, toisella kertaa hän käski Clemiä pitämään suunsa kiinni. Molemmat olivat pahoja vastauksia, koska toinen osoitti epäilyttävää tietoisuutta tytön hommista ja toinen epäilyttävää vastahakoisuutta niistä haastelemaan. Mutta vaikkei Clem enää kysellytkään niistä ääneensä, ei hän voinut olla ajatuksissaan kyselemättä. Olihan omituista, että Robert hänelle näin vaikeni. Kaikki seikkailunsa muiden tyttöjen kanssa hän oli kyllä kertonut. Clem kuunteli mielellään Robertin tarinoimista tytöistään, mutta nyt hän tuskin milloinkaan avasi suutaan — olisi oikeastaan luullut, ettei hänellä tyttöä ollutkaan, vaikka se oli tietysti mahdotonta. Maatila oli hiljalleen asettumassa talviseen tyyneyteensä — ikäänkuin joku uneen vaipuva vanhus. Syksyn aurat kyntivät ruskeita, uomikkaita peltoja, keltaisten lehtiriekaleitten lepattaessa pensasaidoilla ja Bugshullin metsän puissa Rotherin sumut nousivat iltaisin hyvin korkealle, talon päätyikkunoihin asti, ja joen etäälle pohjoiseen ulottuva laakso oli kauttaaltaan usvaan verhottu puolen päivää. Sumu näkyi tunkeutuvan kaikkialle, se peitti ruohon valkoisilla, puoliksi jäätyneillä helmillä, se liotti lehdet pehmeiksi, se teki maan liejuiseksi niin että jokaisella veräjällä oli mutainen kellervä vesilätäkkö. Clemistä tuntui kovin kylmältä nousta pimeinä, sumuisina aamuina ja lähteä lyhty kädessä lypsylle. Mutta lehmien utaret olivat lämpöiset samoin kuin niiden hyvältätuoksuvat kyljetkin, joihin hän voi kätkeä kylmän nenänsä — ja aamiainen oli hyvä isoine puurolautasineen — ja kyntäessä hän sai hikoillakin... Hän piti syystöistä, katsoi mielellään uuhien perään, jotka ennen pitkää poikisivat; ja hän oli ylpeä, että oli pelastanut rikkaan juurikassadon kostumasta. Hänen ainoa huolensa — ja se oli kylläkin vakava — oli, että lyhenevät päivät eivät sallineet hänen paljoa seurustella Polly Ebonyn kanssa. Pojan isä ei sallinut tämän tuoda tyttöä kotiinsa, eikä tytön isä sietänyt Clemiä Orznashissa, — ja kujilla oli iltaisin kylmä rakastavaisillekin. Joskus tuli Polly pariksi minuutiksi seisoskelemaan hänen työnsä ääreen, puhallellen sormiaan tai potkien maata lionneilla, takaisilla saappaillaan. Mutta hän ei enää voinut istua ja katsella toveriaan työssä; ja vaikka he vapaa-aikoinaan usein keksivät oljilla täytetyn ladon tai lämpimän nurkan jonkun auman kyljessä, kaipasi kumpikin kesäpäiviä, kävelyjä puron partaalla ja varjoisia pyhättöjä, joihin he isossa metsässä pakenivat sekä hellettä että uteliaita katseita. Clem toivoi, että olisi voinut taivuttaa isänsä sietämään Pollya ja sallimaan hänen tulla taloon, sillä hän tiesi äitinsä pitävän tytöstä, ja he olisivat voineet iltapäivällä rauhallisesti istua yhdessä lämpimässä, punaisessa keittiössä, jossa äiti olisi heille antanut kuumia, juuri uunista otettuja leivoksia. Mutta vaikkei James nimenomaan kieltänyt poikaansa seurustelemasta Polly Ebonyn kanssa talon ulkopuolella, ei hän sallinut tämän astua sen kunniallisen kynnyksen yli Orznashissa vietetyn »pahan elämän» vuoksi. Sen salliminen olisi tavallaan ollut synnin suosimista. Tyttöönkin kohdistui Orznashin häpeä, sen haltija kun vietti yhdyselämää naisen kanssa, joka ei ollut hänen vaimonsa. Tämä Jamesin katsantokanta ei ollut hänelle erikoista, — hänen naapurinsa olisivat menetelleet samoin; ja solvauksen ja nöyryytyksen tunne sai Tom Ebonyn maksamaan samalla mitalla, joten hän sulki yhtä ankarasti ja vielä paljoa laajemmin seurapiiristään kaikki ne, jotka olisivat sulkeneet ovensa häneltä. Niinpä Clem, joka muutoin olisi ollut Pollylle otollinen sulhanen, kiellettiin tytön kodista aivan yhtä jyrkästi kuin viimemainittu oli kielletty pojan kodista. Tämä asiaintila sai Clemin yhä kiihkeämmin toivomaan avioliittoa, mutta hän ei käsittänyt, miten se vielä moneen vuoteen oli mahdollista, kun ensiksikin vanhemmat vastustivat, mitä vastustusta hän ei luullut kykenevänsä voittamaan ennenkuin oli täyttänyt kaksikymmentäyksi, ja kun, toiseksi, oli rahallisia vaikeuksiakin. Hän oli jo monta vuotta sitten päättänyt koulun ja säästänyt noin kaksikymmentä puntaa. Toiset neljä vuotta aherrettuaan hän siis olisi saman taksan mukaan säästänyt toiset kaksikymmentä; mutta hän toivoi, että isä pian näkisi hyväksi korottaa hänen palkkansa, koskei hän enää tosiaan ollut mikään poika. Kerran hän oli sitä jo pyytänytkin, mutta James oli ankarasti käskenyt hänen olla tyytyväinen osaansa. Tosinhan hän olisi voinut lähteä pois ja tehdä työtä jollakin toisella maatilalla, mutta sitten hänen olisi täytynyt itse maksaa asuntonsa ja ylöspitonsa, joten sillä voitettu etu ei olisi korvannut välien rikkoutumista omaisten kanssa ja sen mahdollisuuden menettämistä, että isä suostuisi joihinkin myönnytyksiin. Sitäpaitsi olisi hänen tuskin onnistunut saada työtä naapuristossa, jossa James oli, elleipä pidetty, niin ainakin kunnioitettu mies, ja hänen olisi täytynyt kestää ero Pollysta ja jäädä ilman tilaisuutta lohduttaa ja suojella häntä. Niin hän siis uurasti edelleen, tehden voitavansa ja toivoen vieläkin kiihkeämmin. Sitten eräänä päivänä kuukauden lopulla pyysi Robert häneltä äkkiä muutamaa puntaa lainaksi. Clem säpsähti. Robert ei ollut koskaan ottanut lainaksi muuta kuin shillingejä — maalaiselämän tuhlauksiinhan tavallisesti riittävät pikkurovot. Mutta nyt hän pyysi kahta puntaa ja pyysi sellaiseen sävyyn, että nähtävästi odotti ne saavansa. Tähän asti ei Clem koskaan ollut vastustellut, hänen aarteensa oli aina ollut Bobin käytettävissä. Hänen mieleensä ei koskaan ollut juolahtanut, että Bob, joka ansaitsi viisitoista shillingiä viikossa ja joka ei säästellyt avioliittoakaan varten, menetteli häpeällisesti kuluttaessaan nuoremman veljensä uhrausten hedelmiä, vaan että hänen pikemminkin olisi yltäkylläisyydestään tullut veljeä auttaa. Hän oli mielessään aina puolustellut veljeään ja lohdutellut omaatuntoaan korostamalla sen komean elämän vaatimuksia, josta hän veljensä puolesta yksinkertaisesti ylpeili, vaikkei hänellä koskaan ollut mitään kiusausta moista elämää itse viettää. Robert ruudukkaissa polvihousuissaan, nahkasäärystimissään ja keikarimaisessa lakissaan ajamassa kääsejään, ryyppäämässä kapakassa tai kiertämässä pieniä leikattuja viiksiään tiepuolen ikkunoista tirkisteleville tytöille oli_ mies_. Tietysti hän tarvitsi rahaa, ja oli aivan oikein ja luonnollista, että hän pulassaan kääntyi Clem-veljensä puoleen, joka ei ollut _mies_ eikä olisi rahojaan tarvinnut, jollei olisi suunnitellut varhaista avioliittoa... Mutta tänään hän suutahti Robertille, yht'äkkiä tajuten, kuinka julmia ja epäoikeutettuja hänen vaatimuksensa olivat. Kaksi puntaa — neljän kuukauden säästö, — se ei ollut oikein... »Mutta enhän minä pyydä sinua sitä minulle lahjoittamaan», sanoi Bob toivuttuaan ällistyksestä, johon pojan otsanrypistys ja tuikea vastaus oli hänet saattanut; »minä pyydän sitä vain lainaksi». »Mihin sitä tarvitset?» »Se ei kuulu sinuun.» »Kuuluu kyllä, koska on kysymys minun rahoistani.» Ällistyksissään Robert hätääntyi selittämään. »Catsfieldin kilpa-ajoissa menetin vedonlyönnissä enemmänkin Darius Ripleylle.» »Kilpa-ajoissa — eihän sinulla ollut tapana käydä kilpa-ajoissa?» »Kaipa minä nyt olen ollut.» »Mustalaisten kanssa!» »Dariuksen ja Ambrosen.» Hän seisoi tuijottaen veljeensä vihaiset siniset silmät kohdaten uhmailevasti Clemin pyöreiden, kullanväristen katseen. »Älä lyöttäydy niiden mustalaisten toveriksi, Bob.» »Minä lyöttäydyn kenen toveriksi haluan.» »Älä sitten tule pyytämään minulta raheja.» Robert puri huultansa. »Onpa sinusta tullut kauhea vekara, Clem — olet muuttunut tavattomasti; komentelet minua ja kadehdit minulta rahoja. Et sinä ennen kitsastellut.» »En minä sinulta mitään kadehdi.» »Kyllä sen teet. Sinulla on jumalaton joukko puntia tuossa lippaassasi, etkä tahdo suoda minulle edes kahta — vain viikon ajaksi. Minä maksan rehellisesti takaisin.» Robert ei ollut aina ollut moitteeton takaisinmaksuissaan. »Sinä ansaitset itse viisitoista shillingiä viikossa, eikä ole oikein, että tulet kiristämään minulta rahoja, jotka olen säilyttänyt naimisiin mennäkseni, tuhlataksesi ne mustalaislurjuksille.» »Kuka sanoo, että tuhlailen ne mustalaislurjuksille? Kuinka kehtaat sitä väittää? Minä sanon sinulle, että menetin ne Darius Ripleylle kilpa-ajoissa.» »Sinä et veljeilisi Dariuksen kanssa, jollet juoksisi Hannan perässä.» Robert punehtui, ja kädet hänen sivuillaan puristuivat nyrkkiin. »Viikkokauteen en ole Hannaa nähnytkään. Se on Fivewateringissa pajunvesoja taittamassa.» »Bob, et tahtone minulle väittää, ettet tee tuota kaikkea hänen tähtensä. Sinulla ei ollut tapana seurustella mustalaisten kanssa eikä käydä kilpa-ajoissa — ja nythän teet kumpaakin. Mitä minun on sinusta ajateltava?» Pojan kiukku oli lauhtumassa, ja hänen silmänsä vettyivät. »Älä ajattele minusta pahaa, Clem — mutta anna minulle ne kaksi puntaa. Minä maksan ne sinulle takaisin viikon päästä, ihan rehellisesti. Minä vannon.» »Millä tavoin sinä ne maksat takaisin?» »Perjantaina on kilpa-ajot Plumptonissa, ja minä tiedän ... no sama se, mitä minä tiedän. Mutta minä sanon sinulle, että rahat ovat varmassa tallessa. Minä en suinkaan ottaisi sinulta niin paljoa rahaa, lapsi, jollen voisi sitä maksaa.» Clem alkoi heltyä — hän ei voinut vastustaa Bobin silmien vetoavaa ilmettä, tuota nälkäisen koiran katsetta, joka oli kätkettynä viekkauden ja syyllisyyden taakse. »Älä usko, että minä sinulta mitään kitsastelen, Bob. Se riippuu vain siitä... siitä, että niin kauhean mielelläni tahtoisin mennä naimisiin.» »Tietysti sinä tahdot, poika-kulta, ja minä sanon sinulle, että pääsetkin naimisiin — piakkoin. Minäkin auttanen sinua täst'edes — enköhän vai panna vähän tallelle sinun varallesi? Ja minä sanon sinulle, että Plumptonissa teen otteen, joka...» »Oi, Robert, älä Herran nimessä pane vetoa hevosesta minun tähteni. Ihan varmaan sinä sen menetät... ja junamatkakin Plumptoniin on aika kallis.» »Älä ole huolissasi! Minä voitan takaisin piletinhinnan ja vähän enemmänkin. Kunhan nyt vain minua avustat...» Hän oli voittanut asiansa, ja turhaan koettaen hillitä huokausta avasi Clem kätkönsä ja luki kaksi puntaa hopeassa ja kuparissa Robertin käteen. Laskettuaan viimeisen kuusipennysen hän äkkiä kohotti silmänsä ja katsoi suoraan ja vetoovasti veljeensä. »Bob, älä salaa minulta mitään. Etkö tahdo kertoa minulle Hannasta — tämän jälkeen?» »Pidä suus kiinni!» Robertin ääni kuulosti vihaiselta, kun hän sulki rahat kämmeneensä ja kilautti ne taskuunsa. 9. Hän maksoi Clemille takaisin punnan ja viisi shillingiä viikon lopulla, häpeissään pyydellen anteeksi, ettei hänellä ollut enempää. Mutta vaikka onni olikin häntä suosinut, ei hänellä ollut niin hyvää menestystä kuin hän oli toivonut. Hän lupasi suorittaa loput parin päivän päästä, — olihan kilpa-ajot Lingfieldissä... Clem, jonka loukkaantuminen oli kauan sitten vaihtunut häpeäntunteeksi siitä, että oli veljeltään mitään kitsastellut, vakuutti hänelle hyvillään kärsivällisyyttään, tuntien itsensä kiitolliseksi ja arvottomaksi. Hän oli mielissään, että näin pian oli saanut takaisin kokonaista kaksikymmentäviisi shillingiä ja syytteli itseään Robertin väärintuomitsemisesta, kunnes eräänä päivänä sattumalta kuuli Udiamin Pontin sanovan kylällä: »Kaipa Bob Fuller jo on tuhlannut kaikki rahat, jotka voitti Plumptonissa.» »Eihän toki», vastasi Boarsneyn Willard. »Hänhän ansaitsi enemmän kuin viisi puntaa Market Gardenin radalla ja siitä esteratsastusta koskevasta vedostaan.» Clem kuuli nuo sanat maantiellä kävellessään, ja ne viilsivät hänen sydäntään kuin puukonpisto. Mutta se ei voinut olla totta — se oli pelkkää lörpöttelyä. Oli rikollista moista ajatellakaan. Jos Robert olisi palannut Plumptonista viittä puntaa rikkaampana, olisi hän varmaan maksanut koko velkansa. Mutta nuo sanat, jotka ikäänkuin tuulen tuomina olivat maantiellä osuneet hänen korviinsa, ärsyttivät hänen sydäntään kuin pölyhiukkaset silmää... Sellaiset miehet kuin Williard ja Pont saattoivat sittenkin tuntea Robertin köyhyyden ja varallisuuden paremmin kuin hän, ja hän tiesi Willardin olleen kilpa-ajoissa... Seuraavana päivänä hän oli postitoimistossa ostamassa postimerkkiä Pollylle lähetettävään kirjeeseen, jolloin Stan Showell saapui perimään postiosoitusta. Hän nyökkäsi Clemille ja he vaihtoivat muutaman sanan ilmoista, uuhista ja rehujuurikkaista, ja sitten kun nuori Fuller juuri oli astumassa ulos, kysäisi Showell häneltä, lähtisikö Bob Lingfieldin kilpa-ajoihin. »Luulen niin.» »Lieneekö hänellä siellä yhtä hyvä onni kuin hänellä oli Plumptonissa?» »Oliko hänellä Plumptonissa hyvä onni?» »Olihan toki. Hän pani vetoa siitä pahuksen ulkolaisesta, joka voitti pääpalkinnon. Mustalaiset lienevät hänelle antaneet vihjauksen.» »Minulle hän ei kertonut mitään.» »Ha ha, kyllä se poika tietää! Ja kaikki rahat ovat nyttemmin menneet, siitä olen vallan varma. Kuitenkin olen pahoillani, ettei hän sinulle kertonut; ajattelin, että kenties voisit minulle vihjaista, minkä hevosen Bob arvelee voittavan Lingfieldissä.» Clem pudisti päätänsä. »Oh, se on tiukka mies, se Robertimme — osaa pitää kielensä kahleissa. Mutta luulin hänen sinulle jotakin vihjaisseen, koska olet hänen veljensä. Hän saanee vihjauksensa mustalaisilta, ja vaikka mustalainen on heittiö, tietää hän hevosista ja kilpa-ajoista eri paljon.» Clem läksi levottomin tuntein ja masentuneena. Oli siis totta, että Robert olisi voinut maksaa nuo kaksi puntaa täydelleen. Hän oli valehdellut veljelleen, pettänyt veljeään. Kiukun ja häpeän puna kohosi Clemin poskille. Hän tunsi raivoa ja pettymystä, ei ainoastaan rahojen vuoksi, vaan Robertin vaiteliaisuuden ja sen ovelan salakähmäisyyden tähden, joka oli tehnyt hänelle mahdolliseksi voittaa ja tuhlata viisi puntaa veljen sitä tietämättä. Miksei hän ollut Clemille kertonut menestyksestään? Siksikö, että hän halusi viidestä punnasta pitää neljä? Se ei voinut olla ainoa syy. Ja miksi hän tahtoi pitää niin paljon — tai oikeammin tuhlata, koskapa kaikki kylässä näkyivät olevan selvillä siitä, ettei hänellä ollut mitään jäljellä? Sen oli täytynyt tapahtua Hanna Idenin, tuon kummallisen mustalaisen tähden. Tyttö kykeni sitomaan Bobin kielen, joka ennen oli niin vallattomasti lörpötellyt muista tytöistä, hän kykeni kiristämään puntia, sen sijaan että hänen edeltäjäinsä oli täytynyt tyytyä shillingeihin. Robert oli hullaantunut häneen ja osteli häntä; hän osteli tyttöä kultapunnilla ja heittäytymällä toveriksi hänen alhaisille sukulaisilleen, kaikille Ripleyille, Rylyille, Bosvilleille ja Hearneille, tuolle salaa metsästävälle, näpistelevälle ja kilpa-ajoissa petkuttelevalle joukkiolle, joka liikuskeli Blindroomsin ympäristöllä... Clem vihasi Hannaa, koska hän teki Bobin kurjaksi ja onnettomaksi ja koska hän jonakuna päivänä (poika tiesi sen vaistomaisesti) tekisi hänet onnelliseksi, sitte kun Bob oli maksanut hänen hintansa. Kotimatkallaan hän ei muuta ajatellut kuin kertoa veljelleen, mitä tiesi, ja pyytää häntä edes esiintymään suorasti ja avomielisesti. Mutta silloin, kun hän näki Robertin, oli hän jo päättänyt pitää suunsa kiinni. Bob ei sietäisi nuhteita, hän oli niin äreä — ja hänen viimeisen kiukunpurkauksensa jälkeen Clem ei enää rohjennut mainita Hanna Idenistä. Hänen täytyi odottaa hetkinen, nähdäkseen, mikä tulos Lingfieldin kilpa-ajoista olisi. Mutta ne sivuutettiin vaikenemalla. Bob ei maksanut niitä viittätoista shillingiä, jotka vielä oli velkaa, eikä niistä edes mitään maininnut. Kenties hän oli unohtanut, mutta luultavaa se tuskin oli, kun summa oli edellisiin verraten näin suuri. Pikemminkin hänellä oli ollut huono onni tai hän oli tuhlannut voittonsa Hannalle. Clem alkoi surumielisesti mukaantua heidän välillään vallitsevaan vaiteliaisuuteen. Heidän keskustelunsa kosketteli nyt pelkkiä jokapäiväisiä, ulkonaisia asioita. Kun he olivat kahdenkesken, haastelivat he viljasadosta, karjasta, markkinoista, ruuasta ja muusta sellaisesta, niinkuin haastelivat Haiselmanin Coxille, Shoyswellin Dunkille, Udiamin Fontille tai kelle välinpitämättömälle sivulliselle tahansa. 10. Aikaisin marraskuussa herra Fuller sairastui. Aluksi se näytti olevan vain vilustumista; hän istui väristen takkavalkean edessä ja joi monet kupilliset kuumaa teetä. Mutta äkkiä hän alkoi tuntea ankaraa kipua kyljessään ja hengitys kävi ahtaaksi ja korisevaksi. Perheestä näytti tauti vakavalta ja katsottiin parhaaksi lähettää noutamaan lääkäri. Lääkäri tuli ja näytti totiselta, mutta sanoi: »Kyllä hän siitä toipuu... kyllä hän siitä toipuu.» Hän toisteli sitä kolme päivää, ja neljännen päivän lopulla oli herra Fuller vainaja. Lääkäri näkyi ajattelevan, että hänen ei olisi ollut kuoltava ja että hän olisi voinutkin elää, jollei äkkiä olisi väsynyt elämänkamppailuunsa ja halannut vain lepoa. Clem auttoi isän hoivaamisessa. Kykenevän, käytännöllisen lempeyden piirre teki hänet hyödylliseksi sairasvuoteen ääressä, sillä välin kun Robert jurotteli kurjana ulkona ja Jim etsi lohtua ankarasta työstä. Poika ei voinut olla hiukan ihmettelemättä, kuinka vähän mielenkiintoa herra Fuller kohdisti hengellisiin asioihin nyt, kun olisi luullut niiden häntä enimmin liikuttavan. Terveytensä vuodet hän oli viettänyt taivaallisia asioita miettimällä, mutta siitä hetkestä, kun hänen viimeinen sairautensa alkoi, näkyi hänen huomionsa kiintyneen vain tautivuoteen pikkuseikkoihin. Hänen taistelunsa elonkipunansa säilyttämiseksi tapahtui kokonaan lääkeannosten ja ruokajärjestelmän puitteissa, eikä hänen lopullinen antautumisensa vaivuttanut häntä tietoisesti Ikuisen käsivarsille, vaan hänen omaan uupumukseensa. Clem ei ollut tätä odottanut; hän oli niin tottunut siihen, että isän uskonto oli pilven tavoin leijaillut hänen maallisimpainkin hommiensa yli, eikä hän siis olisi kummastunut, vaikka »neljä viimeistä asiaa» olisi ollut ikäänkuin hänen kuolinvuoteensa neljään tolppaan kirjoitettuina. Silloin tällöin hän luki hänelle raamattua, mutta sairas keskeytti häntä alituisesti: »Onko jo tullut aika ottaa lääkettäni, Clem?» tai »Sieltä ikkunasta tuntuu tulevan tavatonta vetoa», tai »Haudepuuroni jäähtyy». Hän ei edes ajatellut kutsuttaa pappia, ja hänen viimeiset sanansa koskivat hevosenpiiskaa, joka häneltä oli unohtunut Mountpumpsin matkalla. Clem vuodatti paljon kyyneleitä isänsä vuoksi, mutta hänen surunsa ei ollut mitään Robertin suruun verrattuna. Pariin päivään Robert ei syönyt eikä juuri puhunutkaan. Hän itki paljon ja syytti toisia tunnottomuudesta, koska he saattoivat hyöriä jokapäiväisissä askareissaan. Hän sanoi Jimin olevan iloisen isän kuolemasta, koska hän nyt voi menetellä tilan kanssa, kuinka tahtoi. Kun otti huomioon tavan, jolla Robert oli kohdellut herra Fulleria tämän eläessä, oli tuskin ihmeteltävää, että perhe nyt oli hänelle pikemmin nyrpeä kuin myötätuntoinen. »Tiesin aina, että Bob oli halpamainen», virkkoi Jim eräänä päivänä, »mutta vasta nyt olen huomannut, että hän on tekopyhä». Hautajaispäivä tuli, ja Robert lohduttausi hiukan. Hän tunsi eräänlaista helpotusta ajaessaan ruumisvaunujen takana uudessa mustassa puvussa. Hänen esiintymisensä haudalla oli melkein lapsellisen juhlallista; hän polvistui ja rukoili kädet ristissä. Iso ihmisjoukko katseli häntä puolittain halveksivasti, sillä kaikki tiesivät, kuinka hän oli käyttäytynyt isänsä eläessä. Siinä oli monen englanninpenikulman päästä tulleita maanviljelijöitä, saapuneina kunnioittamaan miestä, josta kukaan ei ollut pitänyt. Siellä oli Haiselmanin Cox, Weightsin Pepper, Bream Little Moatista, Shoyswellin Dunk ja Boarsineyn Willard. Ihmekö, että Mary Fuller tuskin voi keskittää mieltään rukouksiin ajatellessaan hautajaisteetä, joka kodissa odotti saattoväkeä ja jota nyt pakostakin valmisti palkattu tyttö — »ja tiesihän jokainen, ettei niihin ollut luottamista». Clem ei löytänyt samaa lohtua isänsä hautajaisista kuin Robert. Musta saattue vaikutti häneen kylmäävästi — ruumisvaunut kankeine hevosineen ja suruvaunut, joiden hevoset asteettain vaalenivat mustista tummanruskean kautta viimeiseen kastanjan väriseen pariin, mikä hääsaattueissakin oli viimeisenä parina. Valkokukkaiset seppeleet kaikkine ylväiltä kuulostavine kirjoituksineen — »Syvimmällä myötätunnolla herra ja rouva Pontilta ja pikku Regiltä» — »Vanhalle ystävälle herra ja rouva Tom Breamilta» — »Kaikilta Pikku Lontoossa» — »Rakkaan isämme ikuiselle muistolle Maryltä, Jamesilta, Robertilta ja Clementiltä. Ei menetetylle, vaan edeltäpäin kotiin lähteneelle» — tuntuivat nekin pojasta nyt hiukan vastenmielisiltä valkokukkiensa huuruin ja terälehtien ruskeiksi tummentunein reunoin. Perheen seisoessa haudalla, selin Martinpäivän aurinkoon ja valkoisiin pilviin, jotka purjehtivat sen hohteen läpi valjunsinervässä ilmameressä, näytti se pojasta melkein muukalaisjoukolta, yhtä epätodelliselta kuin pitkät, mustat varjot, jotka lankesivat ruohikolle heidän eteensä. Mary näytti vieraalta ja tukevalta, Jim näytti vieraalta ja riutuneelta, Robert näytti vieraalta ja lapselliselta, ja hänen äitinsä näytti vieraalta ja sievältä — hänellä oli omituista nuorekasta tuoreutta silmissä, hipiässä ja leukapielissä... Clem itsekin näytti mielestään vieraalta, uusi pyöreä hattu kainalossa ja leveää, punakkaa kättä peittämässä musta kiiltohansikas, ainoa jäljellä oleva parista, jonka käsiinsä kiskomiseen hän oli päivällisen jälkeen kuluttanut puoli tuntia. Ainoana huojentavana piirteenä tässä muukalaisuudessa oli, että ennenkuin hautajaistoimitus oli päättynyt, oli tuo vaikutelma laajentunut käsittämään todellisuuden keskimmäisen henkilön. Kuollut mies kirstussaan muuttui vieraaksi hänkin; siinä ei enää levännyt Bodingmaresin isäntä, herra Fuller, hänen isänsä, inhimillinen, rakastettu ja säälitty, joka oli elänyt vähäpätöisyydessä ja armossa ja kuollut tuskassa. Hän oli vain tuon kiiltävän, puisen arkun pohjalasti, joka sen mukana kätkettiin maahan, lakastuvain kukkasten peittäessä nurmikon arven... Hänellä ei enää ollut enempää yhteyttä todellisen, elävän herra Fullerin kanssa kuin Coxin, Pepperin tai Breamin kanssa. Hän oli merkityksensä menettänyt merkki, jonkun valveilla heränneen uni, ei yhtään... Aurinko ei hänelle paistanut, pappi ei hänen puolestaan rukoillut; hänestä eivät läsnäolijat välittäneet, kuolleesta, unohtuvasta miehestä... Moista kylmää lohtua sai Clem kristityn miehen hautajaisista; oli toki jotakin, että hän oli voinut lakata pitämästä isäänsä yhtenä kiiltävän laatikon — jalavasta valmistetun ruumisarkun — kanssa. Kaksitoista puntaa se oli maksanut, »odottivathan ihmiset, että maahanpaniaiset tapahtuvat säädyllisesti "... Kotimatkalla hevoset ravasivat, ja pensasaidat vilahtelivat ohitse pehmeän valon värähtelyssä. Bodingmaresissa oli vieraille varattu tukeva ateria: käärysylttyä ja juustoa, säilykelohta ja säilykepersikoita, — ja jollei ollut sopivaa paljon puhua, niin saattoihan syödä sitä runsaammin." 11. Oli omituista panna merkille Bodingmaresissa tapahtunut muutos. Heti kun hautajaispilvi oli hälvennyt, välkkyi taivas aurinkoisempana kuin koskaan ennen. Painostava tunne oli poissa, hämäräinen usva oli hälvennyt. Oli helpompi hengittää. James Fuller ei koskaan ollut esiintynyt tyrannina, hän oli hallinnut pääasiallisesti asioihin sekaantumalla, pidättimellä pikemmin kuin ruoskalla, mutta silti hän oli ollut jarruna kehitykselle ja vapaudelle. Bodingmares oli edistymisen sijasta pikemminkin jäänyt takapajulle, ja kaikki Jimin yritykset oli muristu ja jauhettu tehottomiksi. Nyt oli vanhin poika isäntänä ja vapaana kehittämään tilaa isänsä kauppapuutarha-ihanteita korkeammalle. Bodingmaresista oli tuleva suuri, menestyvä ja arvokas. Jimin vapautuksella olisi ollut vaikutuksensa ilman ilmapiirin yleistä seestymistäkin, sillä hän oli laajasydäminen uudessa tyydytyksessään ja halusi osoittautua jalomieliseksi veljiään kohtaan. Hautajaisten jälkeisenä päivänä hän kutsutti heidät molemmat luokseen ja ilmoitti heille, että hän nyt aikoi viljellä tilaa terveitä liikeperiaatteita noudattamalla. Ei ollut tervettä liikeperiaatetta käyttää pakollista tai vastahakoista työvoimaa, joten hän tarjosi Robertille kaksikymmentäkolme shillingiä ja Clemille kolmetoista shillingiä viikossa, ja molempain oli suoritettava määrätty summa ylläpidostaan. Heidän asuntonsa, koska se ei tuottanut hänelle menoja ja kun useimmat vapaatilalliset antoivat palvelusväelleen asunnon, olisi vapaa. Clem aivan hämmästyi tästä jalomielisyydestä ja löysi tuskin sanoja, ilmaistakseen suostumuksensa ja ihmetteli, että veli sitä saattoi epäilläkään. Robert ei hurmaantunut aivan samassa määrässä, mutta suostui kuitenkin. Clem arvioi voivansa säästää hyvinkin seitsemän shillingiä joka viikko. Hän oli autuaallisen onnellinen ja kiitollisuudesta Jimiä kohtaan hän alkoi ahertaa äärettömän uutterasti, palvellen veljeään vaivojaan säästämättä. Hän nousi ennen päivänkoittoa ja meni makuulle paljon myöhemmin kuin kukaan muu, paitsi Robert, yrittäen parhaansa mukaan ansaita nuo lauantai-aamuna suoritetut mieluiset kolmetoista shillingiä. Tämänlaatuinen elämä ei suonut hänelle paljoa aikaa Pollyn tapailemiseen, mutta marraskuun sateinen sää ja loka ei yhtä paljoa viekoitellutkaan rakastavaisia pensasaitakohtauksiin. Sitäpaitsi antoi työ hänelle tytön varmemmin kuin mitkään hyväilyt, lähentäen päivää, jona Polly tulisi hänen omakseen ja he saisivat yhdessä jakaa ruuan ja asunnon, aherruksen ja unen. Sen päivän ei nyt tarvinnut olla juuri kahta vuotta etäämpänä, sillä viisikymmentä puntaa riittäisi heidän kotinsa kalustamiseen ja ensimmäisen vuoden vuokraan, jääden vielä riittävästi ylitse porsaiden ja siipikarjan ostoon talonpidon aluksi. Tosin hän vielä olisi alaikäinen, mutta hän ei odottanut samaa vastustusta Jimiltä kuin isältään. Kuten jokainen säädyllinen vapaatilallinen, paheksui Jim Orznashissa vietettyä »elämää», mutta kun hänen vastustustaan eivät tukeneet uskonnolliset seikat, oli sen voittaminen hyvinkin mahdollista. Sitäpaitsi se ei ulottunut — ei ainakaan samassa mitassa — Pollyyn, joka Elizabeth Fullerin kutsusta nyt toisinaan istuskeli Bodingmaresin keittiössä. Pieni Polly-rukka ei oikein voinut hyväksyä rakastajansa nykyistä loitolla pysymistä. Hän ei voinut yhtyä hänen nöyryyttävään kiitollisuuteensa Jimiä kohtaan. »Hän ei sinua kohtaan ole tehnyt muuta kuin velvollisuutensa», huomautteli tyttö — ja säädyllinen hetki rouva Fullerin kanssa keittiössä oli hänestä huono korvaus sovinnaisuudesta vapaille samoiluille kentillä ja joen varrella. »Ethän sinä nykyisin kohtele minua laisinkaan sulhasen tavoin, Clem», virkkoi hän eräänä päivänä, retuutettuaan Ellenin lapsen Orznashista asti taloon ja tavatessaan pojan työhön kiintyneenä ja hikisenä kuivaushuoneessa juurikkaita leikkelemässä. »Ka, jos olen vähemmän sulhasmainen, niin kelpaan paremmin aviopuolisoksi.» »Minusta olisi mieluisempaa sulhanen tänään kuin puoliso ensi vuodesta kahden ajastajan päästä.» »Se tapahtuneekin pikemmin. Minä panen säästöön seitsemän shillingiä säännöllisesti joka viikko.» »Entä jos Jim kieltää? Ja jos isä lähettää minut palvelukseen?» »Jim ei kiellä, kun hän näkee, kuinka muhkean rahasumman olen säästänyt; ja jos sinä konsa joudut palvelukseen, tulen minä hakemaan sinut heti paikalla.» »Minä kuolisin, jos hän panisi minut palvelukseen — vaikkapa vain kuukaudeksi. Ja hän mainitsee siitä yhä useammin nyt, kun Betty nääs saa piakkoin lapsen.» »Sitä suurempi syy on pitää sinut kotona sen hoitamisessa avustamassa.» »Betty sanoo hoitavansa sen itse ja olevan parempi, etten minä ole syömässä joutilaan leipää.» Tyttö näytti tavattoman vakavalta istuessaan siinä oljilla, toisen naisen lapsi käsivarsilla. Clem kumartui häntä suutelemaan, pitäen hetkisen sekä Pollya että lasta voimakkaan, väsyneen, nuoren käsivartensa koukussa. Tytön silmät kirkastuivat, ja kouraisten pojan tuuheaan, villavaan tukkaan hän veti hänen päänsä omansa ja lapsukaisen pään väliin... Äkkiä Clem suoristausi ja nousi. »Minun täytyy jatkaa juurikkaiden halkomista. Jäähän juomaan kupillinen teetä kanssamme, Poll.» »Mitähän äitisi sanoisi?» »Hän puhuu vain ystävällisesti.» »Entä Jim-veljesi?» »Hänen täytyy olla kohtelias nuorelle neidilleni.» Kenties olisi ollut yhtä hyvä, jollei Polly olisi mennyt ensimmäiselle aterialleen Bodingmaresiin, kun Orznashin häpeän varjo lankesi hänen ylitseen. Mutta kaikki kävi paremmin kuin hänellä ja Clemillä oli mitään syytä toivoa. Perhe oli vielä helpotuksen tuottamalla hyvällä tuulella, ja vaikka Mary puuhaillessaan hiukan kiukkuisesti tuiski ja Jim, virkkamatta mitään sydämellistä enempää kuin loukkaavaakaan sanaa, vaikeni neljännestunnin ajaksi kokonaan, muuttui ruokailijain sävy pian ystävälliseksi. Rouva Fuller oli aina säälivästi taipunut Orznashin pienen tyttörukan puoleen, vaikka hänestäkin oli hupsua Clemin lörpötellä muka naimisestaan, kun itsekin vielä oli poika; ja Robert taas, joka sydämessään tunsi hämärää kiitollisuutta ja sovituksen kaipuuta, oli melkein hämmästyttävän herttainen. Polly ei puhunut paljoa; hän istui aivan nöyränä Clemin ja tämän äidin välissä, tietoisena — mitä hänen rakastajansa ei ollut, — että jokaisen ystävällisyys, paitsi Robertin, suurelta osaltaan johtui siitä, että hän oli niin rauhoittavan pieni, vain lapsonen; ja nyt kun he olivat hänet oikein nähneet ja häntä puhutelleet, olivat he varmat, että hänen ja Clemin välillä ei voinut olla mitään vakavaa. Ellenin pienokaisen kimakat huudot pakottivat Pollyn viemään sen takaisin äitinsä luo, heti kun ateria oli päättynyt. »Minä en aikonut pitää sitä näin kauan kotoa poissa», puolustelihe hän; »olitte perin ystävällinen, hyvä rouva, pyytäessänne minua jäämään». Clem käveli hänen kanssaan Orznashin ajotien päähän. Hän tunsi mielensä hilpeäksi, havaittuaan, että tyttöä alettiin sietää. Hänen rohkeutensa oli saanut palkkionsa; jos hän ahersi huolellisesti, niin viisikymmentä puntaa ja perheen suostumus olisi hänellä samaan aikaan. Siinä suhteessa oli onneksi, että isä oli kuollut... Tämä nuoren miehen tyly ajatus tuskin tuotti hänelle mitään tunnonpistosta nyt. Hän oli lakannut häpeämästä huojennustaan. Aluksi se oli tuottanut hänelle hiukan tunnonvaivoja isäparan tähden, jota hän oli aina säälinyt... Hän ei säälinyt häntä nyt, ja se oli ehkä yhtenä syynä, miksi hän ei voinut hävetä onneaan ja vapautuksentunnettaan. Hän oli pari kertaa nähnyt herra Fullerista lohdullisia unia — unia, joissa isävainajakin esiintyi vapaana ja onnellisena. Se ikäänkuin poisti petoksentunteen. Hänen isänsä oli eläessään ollut onneton — vaikka hänellä silloinkin, kuten Clem hyvin tiesi, oli ollut salattuja ilonlähteitä, joita tavalliset ihmiset eivät käsitä. Mutta nyt, kun hän oli kuollut, oli riemu pulpunnut esiin noista kätketyistä lähteensilmistä... Hän oli siis onnellisena ja vapaana edesmenneiden parissa, kuten psalmissa sanottiin. Clem oli nähnyt yhden unen, joka oli niin merkillinen, ettei hän ollut kertonut sitä kellekään, ei edes Robertille. Hän oli ollut näkevinään isänsä syömässä illallistaan keittiössä, kasvoillaan se kirkas ja tyytyväinen ilme, joka hänellä Clemin unissa aina oli. Clem oli hänen kanssaan ja sanoi: »Isä kai voi nyt paremmin?» Herra Fuller vastasi: »Kyllä — nyt kun leimuava tuomio on otettu pois.» Clem kohotti silmänsä ja näki huoneen nurkassa leijailevan raamatun, jonka kansien alta hulmuili tulenliekkejä. Pelästyneenä hän heräsi. 12. Robert oli nopeasti ja käsittämättömästi, melkein luonnottoman rajusti toipunut surustaan isän kuoleman jälkeen. Hänen nykyinen mielialansa vahvisti yleisen vaikutelman, että hän oli teeskennellyt. Hän näytti olevan ainoa perheessä, joka ei tästä uudesta helpotuksesta tuntenut salaista häpeää. Herra Fullerin eläessä oli hänen rehentelynsä usein kärjistynyt vihamielisyydeksi; nyt, kurittomana, hän esiintyi vallattoman, hyvätuulisen hilpeänä, mikä näissä olosuhteissa tuntui aivan säädyttömältä. Kun vastustelu ei häntä enää katkeroittanut, täytti hän talon hillittömän, häikäilemättömän sydämellisyyden tunnulla. Ainoastaan Clem ei pannut Robertin hyvätuulisuutta kokonaan herra Fullerin kuoleman aiheuttaman helpotuksentunteen laskuun. Veli hengitti kylläkin yleisen kevennyksen ilmaa, mutta täytyi olla syvempiäkin syitä hänen mielensä seestymiseen. Bobilla oli ollut muitakin surunaiheita kuin isän painostus; häntä oli kalvanut Hanna Idenin hänessä herättämä halu, tuon »mustalaislutkan», joka asetti itselleen korkeamman hinnan kuin mitä hän maksoi säädyllisistä Sussexin tytöistä. Jotta hän nyt saattoi olla niin onnellinen, oli hänen täytynyt joko unohtaa tyttö tai hänet omistaa. Ensinmainittu seikka ei ollut luultavaa, sillä vaikka Robert helposti unohti, ei hän unohtanut ennenkuin oli päässyt toivomustensa perille. Ja jos Idenin välinäytös nyt olisi loppunut, olisivat sen yksityiskohdat jo olleet Clemin tiedossa. Hämmästyttävä, nöyryyttävä salaperäisyys olisi ollut poissa. Ei mikään vähempi kuin Hannan noitakeinot olisi voinut sitoa Bobin rohkeaa kieltä. Hänen oli täytynyt voittaa tyttö, lopultakin hänet ostaa. Ja hän oli onnellinen. Hänen voittonsa teki hänet suvaitsevaiseksi ja hyväluontoiseksi kaikkia kohtaan. Juuri siksi, että Hanna oli ollut vaikeammin voitettavissa kuin muut tytöt, oli hän paremmin omistamisenkin arvoinen. Mutta oli omituista, että Robert yhä tuolla tavoin vaikeni, ettei hän kertonut Clemille hurmastaan, kuten niin usein ennen, suudelmistaan, samoiluistaan ja kestitsemisistään, vallastaan hymyihin ja kyyneleihin. Sillä voitonriemussaan Robert oli aina kerskaillut. Hän ei kerskaillut nyt; hän oli vain onnellinen, meluisa ja tyytyväinen. Tammikuun lopulla Robert lainasi taaskin kolmekymmentä shillingiä veljeltään, joten hänen velkansa nousi kaikkiaan kahteen puntaan viiteen shillingiin. Clem oli vastustellut ja vedonnut, mutta hän ei kyennyt nielemään Bobin närkästystä ja syytöstä itaruudesta, vaan luovutti lopuksi rahat, joskaan hänellä ei ollut suuria toiveita, että ne edes osittain tulisivat takaisin maksetuiksi. Hän koetti kaikin mokomin olla sitä ajattelematta; hän ei tahtonut tulla sellaiseksi, joka aina ajatteli rahoja. Mutta mitä hän sille voi? Hän ei tehnyt sitä ainoastaan itsensä vuoksi, vaan myöskin Pollyn. Tilanne oli varsin tukala... Olihan se vähän hänen omakin syynsä; hänen olisi tullut vastata Bobille kieltävästi. Ensi kerralla hän niin vastaisikin; mutta tapa ja kiintymys teki hänelle melkein mahdottomaksi kieltää mitään veljeltään. Eräänä iltana, kun hän kulki Weightsin talon ohi, joka oli noin kahdensadan metrin päässä valtatiestä, huusi Weightsin Bill Pepper hänelle ajokujalta: »Oletko nähnyt Hanna Idenin kellorannerengasta?» »Mitä sanot?» kysyi Clem, oikein tajuamatta. »Minä kysyn, oletko nähnyt Hanna Idenin kellorannerengasta, jonka Robert-veljesi sille antoi?» »Ei Robert o' sille mitään sellaista antanut.» »Sepä kummallista, koska sillä on hyvin kaunis — kultainen.» »Kaipa Hanna Idenillä on monen monta keinoa saada rannekello, jos sen sellaista mieli tekee.» Pepper nauraa hihitti. »Kai sillä on. Mutta sittenkin on Robert Fuller tällä haavaa hänen paras keinonsa.» »Bobilla ei toki ole kyllin rahoja kellekään kultakelloja ostellakseen.» »Eikö senkään jälkeen, mitä tapahtui Woolpackissa viime viikolla?» Kun poika-raukalla ei ollut etäisintäkään aavistusta siitä, mitä oli tapahtunut Woolpackissa viime viikolla, menetti hän uskonsa puolustukseen ja alkoi luikerrella. »Bob — miksi Bob antaisi mitään Hanna Idenille? Hän ei siitä tytöstä piittaa.» »Ha, ha!» nauroi Weightsin Pepper. »Minä sanon sinulle, että Bob ei välitä Hanna Idenistä kahden mädän sipulin vertaa!» »Sepä omituista, vaikka hän menee Blindgroomsiin säännöllisesti joka ilta ja monestikin näen hänen palaavan sieltä vasta aamuhämärissä.» »Sekin on omituista, koska minä nukun Bobin kanssa samassa huoneessa ja hän on täsmällisesti vuoteessaan kello kymmeneltä joka ilta.» »Sinä pieni valehtelija», irvisti Pepper. »En minä ole pieni.» — Clem tunsi mittansa. »No niin, kunhan et vain sano, ettet ole valehtelija. Olet mennyt hiukan liian pitkälle kiintymyksessäsi veljeesi, Clem-poikanen. Et sinä niin hiton yksinkertainen ole.» »Minä en ole yksinkertainen ollenkaan, ja jos sinä edelleenkin minua nimittelet, Bill Pepper, niin kyllä minä...» »Älä pui nyrkkejäsi, nuori mies. Minä en sinua nimittele. Mutta minä voin antaa sinulle neuvon — miehen neuvon, joka on nähnyt elämää ja ansainnut elatuksensa, mitä eivät kaikki tee. Pysy erilläsi saastasta äläkä antaudu minkään laiskojen, täisien, irstaiden ryökäleitten pariin. Joskus minä pelkään sinun puolestasi, pelkään eksyväsi veljesi poluille, — sinulla näkyy olevan luontaista viehätystä alhaiseen Sinä riiput kiinni Robert-veljessäsi, joka on kunnoton mies, ja eristäydyt Jim-veljestäsi, jolla on hyvä maine, — ja seurustelet läheisesti niiden kanssa siellä Orznashissa, joka...» Suuntäysi Sussexin savea ehkäisi määritelmän Orznashista, ja sitten kun Bill Pepper oli kakistellen ja syljeskellen saanut puhe-elimensä käyttökuntoon, oli Clem ehtimässä kylän ulkopuolelle. »Pieni kelvoton penikka, se Clem Fuller! Ei katupoikaa parempi...» Oikeastaan Clem itsekin epäili käytöksensä tehokkuutta ja arvokkuutta. Kahdeksantoista täyttämäisillään ja naimahommissa... hänen ei toki enää sopisi pommitella ihmisiä. Mutta hän arvasi aivan oikein, että nykyhetki ei ollut sopiva anteeksipyyntöihin, minkävuoksi hän jätti ne johonkin vastaiseen tilaisuuteen, jolloin niitä ehkä suopeammin kuunneltaisiin. 13. Hän saapui kotiin illalliselta myöhästyneenä, ja Jim torui häntä »ulkona vetelehtimisestä», vaikka häntä olisi tarvittu uuhia hoitamaan. Marykin murisi, koska olisi halunnut korjata pöydän. Rikollinen pysyi ääneti heidän morkatessaan, yrittämättä puolustautua, — hänen ainoana toivomuksenaan näytti olevan syödä illallista ja mennä levolle. Senvuoksi Jim piti häntä työssä viljatilejä laskemassa, kunnes kello lähestyi kymmentä, ja jos Clem olisi vielä kauemmin jatkanut aritmetiikkaansa, olisi kirjanpito käynyt mahdottomaksi ainakin kahdeksi viikoksi eteenpäin. Mary taas vaati, että hän, ennenkuin menisi yläkertaan, kävisi pesemässä oman lautasensa ja kuppinsa, koska hän myöhästymisellään oli aiheuttanut lisähommaa. Sitten heidän rankaisuvaistonsa olivat tyydytetyt ja he antoivat hänelle anteeksi. Clem kömpi hitaasti makuuhuoneeseensa, laahaten jalkojaan porrasaskelmalta toiselle ja tiputellen talia kynttilästään. Hän tunsi itsensä kovin väsyneeksi, ja numerot olivat sumentaneet hänen aivonsa. Mutta hän oli erikoisen hyvillään siitä, että Robert ei ollut vielä tullut kotiin. Juuri illalliselta myöhästymisellään hän olikin veljensä sivuuttanut; ja kun tämä palaisi, olisi hän jo unen helmoissa. Mutta hän ei ollut ottanut laskelmiinsa Robertin paksupohjaisia saappaita, joiden riisuminen veljen vuoksi ei koskaan juolahtanut tämän mieleenkään. Hänen norsun astuntaa muistuttava käyntinsä havahdutti Clemin unestaan, jonka tilien summat olivat tehneet tavallista keveämmäksi. Ensin hän taisteli valveutumista vastaan, mutta hän oli liian levoton ja Bob liian meluisa, jotta hän olisi helposti voinut saada jälleen unenpäästä kiinni, ja tuossa tuokiossa hän oli aivan hereillään. Ikkuna oli uutimeton ja siitä näkyi tähtien täplittämä tummansininen pakkastaivas. Ulkona vallitsi keskiyön suuri hiljaisuus; sisällä huoneessa narisivat lattiapalkit Robertin riisuutuessaan liikkuessa edestakaisin. Hänen kynttilänsä oli tuolilla hänen vuoteensa ääressä, valaisten sen puolen huonetta, kun taas Clemin puolinen seinusta oli pimeässä. Nuorukainen makasi aivan hiljaa, koskei halunnut Robertin tietävän hänen olevan hereillä, mutta veljeään katsellessaan hän tunsi heräävän rakkautta ja sääliä sydämessään. Robertissa, hänen vaivaloisesti ja rytistellen riisuutuessaan, hänen istuessaan sängynlaidalla sääryksiään päästellen tai kumartuessaan hihnoja haparoimaan, samalla kun hänen iso varjonsa kumartui ja kyyhötti seinällä hänen takanaan — hänen koossaan, hänen aavistamattomuudessaan, tuossa puolittain tyytyväisessä, puolittain hölmömäisessä ilmeessä hänen kasvoillaan, kun hän luuli, ettei kukaan häntä tarkannut, oli jotakin, mikä sulatti Clemin suuttumuksen. Poika kohottausi kyynärpäänsä varaan ja lausui lempeästi: »Minä olen valveilla, Bob.» »Nukuhan sitten», kuului Bobin tylysti torjuva vastaus. Mutta Clem tunsi nyt varmasti, joskin itsetiedottomasti, että hän oli edullisessa asemassa veljensä suhteen, eikä hän siis kuuliaisena painunut vuoteeseen peitteiden alle, niinkuin olisi tehnyt edellisenä iltana, vaan päinvastoin korotti hiukan ääntään ja virkkoi: »Minä haluan puhua sinulle.» Robert kirosi, muttei tehnyt muita vastaväitteitä. »Haluaisin kysyä sinulta, miksi lahjoitit Hanna Idenille minun rahoillani ostetun kultakellon?» »Min' en o' lahjoittanut hänelle mitään sinun rahoillasi ostettua.» »Se on valetta. Tiedät hyvin, että sait minulta kolmekymmentä shillingiä sen lisäksi, mitä et ollut minulle maksanut, koska sanoit, ettei sulla ollut, vaikka nyt tiedän, että sinulla oli.» »Sinä olet ilkeä pikku paholainen, jollet voi antaa omalle veljellesi lainaa.» »En minä siitä niin paljoa välitä — mutta kun sinä valehtelet minulle ja tuhlaat sille mustalaistytölle.» »Minä tuhlaan, kelle haluan.» »Ei minun rahojani.» »Älähän nyt iäti niitä rahojasi märehdi. Sinä puhut ikäänkuin sinun rahasi olisivat riittäneet Hannan kultakelloon. Se kello maksoi minulle kuudetta puntaa. Tuki siis suusi äläkä lörpöttele niistä kolmestakymmenestä shillingistä.» Clem tunsi nuhteen osuneen. »En minä olisi mitään sanonut, jos olisit minulle reilusti kertonut, kuinka asiat ovat. Mutta sinä salaat minulta kaikki ja käyt omia teitäsi kuin kissa tiilikatolla — et hiisku minulle koskaan sanaakaan.» »Miksi minä sinulle kertoisin? Sinähän olet vain lapsi.» »En min' o' mikään lapsi — minä täytän kahdeksantoista kevättoukojen aikaan ja minun on määrä mennä naimisiin, kunhan vain sallit minun säästää tarpeeksi kolikoita. Ja ainahan sinä minulle ennen juttelit. Miksikä nyt vaikenisit?» »Tämänlaatuista ei ole koskaan ennen ollut.» Molemmat silmäparit — Clemin pyöreät, valppaat ja keltaiset, Robertin muljottavat, raskaat ja siniset — kohtasivat toisensa huoneen yli, tuijottaen toisiinsa kummallekin ominaisella tavallaan. »Mitä tarkoitat?» kysyi Clem. »Tarkoitan, että Hanna ei ole toisten tyttöjen kaltainen ja etten minä suinkaan aio hänestä mitään sinulle kertoa.» Clem tunsi äkillistä hermostumista; hän näkyi menettävän etunsa Bobin rinnalla. »Minä... minä...» änkytti hän, »minä luulin sinun lyöttäytyneen häneen vain vetääksesi Jumalaa nenästä». »Miksi minä tahtoisin vetää Jumalaa nenästä?» »Siksi, että hän teki sinusta hupsun.» »Oh, se!» Ja Robert irvisti. »No, mitä sillä lienen aluksi tarkoittanutkin, olen hankkinut itselleni veikeimmän naisen, mitä on Kentin ojan eteläpuolella.» »Onko suloista häntä rakastaa?» »Onko hän suloinen! Onko tuli suloista? Onko talvi suloista? Ethän sinä näy lemmestä mitään tietävän. On kovaa ja pehmeää rakkautta niinkuin on kovia ja pehmeitä suudelmia... on sellaista, mikä saa sydämen tuntumaan murentuneelta kiveltä.» Hän istui sänkynsä laidalla ja kohotti leukaansa omituisin, hurmaantunein ilmein — jonkatapaisen Clem joskus oli nähnyt hänen kasvoillaan kappelissa, mutta tällä kertaa se ei näyttänyt niin hupsulta. Hänen silmissään oli outoa, uutta viisautta, jonka vaikutuksesta nuorempi veli tunsi mykistyvänsä. »Minä rakastan häntä», sanoi Robert, »en siksi, että hän on suloinen, vaan kosken tosiaan muuta voi.» »Ja rakastaako hän sinua?» »Hän sallii minun rakastaa itseään — enkä muuta pyydäkään. Kaikki, mitä pyydän, on, että hän minut ottaa ja sallii minun itseään rakastaa. Vaikeasti voitettavissahan hän oli, mutta hän ei olekaan noin vain hyllyltä otettavissa kuin muut tytöt.» »Tahtoisitko sinä naida hänet?» »Tahtoisinko? Tietysti minä tahdon. Mutta me olemme eri rotua, eikä hän voi sietää meidän tapojamme.» »Emme suinkaan mekään sietäisi hänen tapojaan. Mitä sanoisi Jim, jos toisit sen naisen tänne hänen kälykseen?» »Parasta, että sentään kysyisit, mitä sinä itse sanoisit.» »En minä häntä soimaa. Sinä olet hiton kiivas minua kohtaan, Bob. On vain luonnollista, että ensin haluan päästä asioista selville, kun olet pitänyt minua pimeässä jo kaksi kuukautta.» »Sitä sinä iankaiken jankutat — 'pitänyt sinua pimeässä' — 'ollut kertomatta sinulle mitään'. Sinä tepastelet kuin olkiköyden punoja. Mitä järkeä olisi kertoa sinulle Hanna Idenistä, kun et kerran rakkaudesta mitään käsitä. Oh, älä viitsi kiihtyä ja sanoa, että olet päättänyt mennä naimisiin. Se ei paljoa todista. Sinä olet viaton mammanpoika, joka et ole koskaan naista tuntenut... koskaan tuntenut rakkauden hehkua ruumiissasi, ja minä sanon sinulle, että minun Hannani ei ole sinun Pollysi kaltainen. Poll kai on 'suloinen rakastaa' — Hanna ei sitä ole. Eikä hän ole houkuteltavissa. Eikä hän halua poikaa rakastajakseen — hän vaatii miehen... ja minä olen se mies, niin kauan kuin minussa miestä piisaa. Sinä nait Polly Ebonysi, ja hän tekee sinut onnelliseksi. Hanna ei ole syntynyt tekemään miehiä onnellisiksi — hän on syntynyt tehdäkseen heistä _miehiä_.» Bob seisoi huoneen keskellä, pää pystyyn kohotettuna ja silmät tavattoman valppaina. Hän näytti kovin kookkaalta vedon vaikutuksesta lepattavan kynttilän väräjävässä valossa, joka hahmoitteli hänen varjonsa seinälle ja kattoparruihin. Hänen paljaat käsivartensa olivat ristissä rinnan päällä, ja valon ja varjojen leikki niiden lihaksilla, samoinkuin selän ja kaulan tukevilla lihaksilla, loi hehkuvan vaikutelman voimasta ja kauneudesta. »Kyllähän sinä _olet_ mies», virkkoi Clem ihaillen. Robert oli mielissään. »Älä luule, että olen kääntynyt sinua vastaan, nuorukainen. Minä vain mieluummin soisin, ettet sekaantuisi sellaiseen, mikä ei sinua koske.» »Tottahan minun rahani minua koskevat.» »Jos vielä virkat sanankaan rahoistasi, niin läimäytän sinua kalloon.» »Minä vain senvuoksi, kun tahtoisin päästä naimisiin.» »No, kyllä sinä ne saat — vieläpä vuosikausia ennen kuin naimisiin menetkään, poikaseni. Pidä siis suusi kiinni.» 14. Clem huomasi, että hänen täytyi muuttaa suhtautumisensa Robertiin ja Hannaan — muuttaa se nöyremmäksi. Hän ei voinut kohdella veljeään samalla tavalla kuin luullessaan häntä vain riettaaksi ja itsepäiseksi. Se seikka — minkä hän tunnusti ja uskoi, — että Robert huikentelevan elämänsä aikana nyt ensi kertaa oli todella rakastunut, täytti hänet kunnioituksella, vaan ei riemulla. Kaikesta siitä huolimatta mitä Robert oli sanonut, ei hän voinut aavistella koituvan muuta kuin surua hänen lemmestään tuohon tummaan, muukalaiseen naiseen. Hän oli varma, ettei Hanna rakastanut Bobia, sillä eihän tyttö hänen yksinkertaisen laskelmansa mukaan olisi tältä silloin niin paljon ottanut. Mitäpä Polly sanoisi, jos Clem tuhlaisi viisi puntaa hänen tähtensä? Saisi ehkä pyörtymyskohtauksen! Ei ollut epäilystäkään siitä, että Hanna oli huono kapine, eikä huono ainoastaan Rotherin seudun kielenkäytön mukaan, vaan mustalaisrodun syvemmin värityksin. Totta kyllä, ei Clem ollut juuri koskaan häntä puhutellut, mutta High Tiltissä kävi hänestä erikoinen huhu — samoinkuin hänen äidistään Leonorasta ja hänen serkuistaan Ambrose ja Darius Ripleystä ja Jerome Bosvillesta. Polly jakoi tai pikemminkin keskitti paikkakunnan käsityskannan. Hän oli myöskin kovin huolissaan rahoista. Kun kuuli hänen puhuvan, olisi luullut, että Bobin lainaamat kaksi puntaa viisi shillingiä oli kaikki, mikä oli heidän ja heidän avioliittonsa välillä. »Kylläpä sinä, Clem, olit aika pöllö, kun ne hänelle luovutit! Eikä se ollut sopivaakaan — tiesithän hyvin kuinka hän ne käyttäisi. Näyt rakastavan enemmän häntä kuin minua.» »Poll, sinä tiedät, ettei tuo ole totta.» »Mistäpä minä sen tiedän, kun sallit hänen tuhlata naimarahamme tilapäiselle mielitietylleen ostamalla sille rintasolkia, sormuksia ja rannerenkaita, joista koko pitäjä puhuu. Eipä sinun Jim-veljesi tarvitse hävetä, että nait Orznashista, kun teillä kotona tapahtuu vielä häpeällisempää.» Clem yritti tyynnytellä häntä hyväilyillä, jotka nyt alkoivat käydä rohkeammiksi. Mutta Polly oli yhä tyrmistyneenä ja nuorukaisen täytyi myöntää, että hänen väitteissään oli paljon perää. Sitäpaitsi oli tytöllä tällä haavaa vaikeat päivät kotona. Betty, jonka ystävällisyys aina oli ollut oikullista ja tilapäistä, kääntyi yhä enemmän Pollya vastaan, nyt kun hänen aikansa läheni. Hän kantoi kateuden kaunaa miehensä lapselle toisesta vaimosta ja sairaloista pelkoa, että se lapsi, jonka hän itse hänelle pian lahjoittaisi, joutuisi myöhemmin syntyneenä kärsimään. Viime kuukausien raukeuden ja herpaantumisen aikana hänestä oli näyttänyt, että Tom Ebony oli alkanut luottaa enemmän toimeliaaseen tyttäreensä, ja Poll oli tullut taloudessa tarpeelliseksi henkilöksi. Niinpä Betty vannoi, että tytön täytyi lähteä talosta — palvelukseen tai, koska Betty ei pohjaltaan ollut häijy, jollekulle nuorukaiselle, joka veisi hänet heti eikä viivyttelisi siksi, kun oli säästänyt kyllin rahoja naidakseen, niinkuin Clem Fuller. »Oh, Clem — pitäkäämme kiirettä! On kauheaa tällä tavoin odotella ja tuntea, ettei kuulu kellekään paitsi niille, jotka pyrkivät minusta eroon.» »Mitäpä me muuta voimme kuin yrittää ja säästää ja koettaa saada Jimin suostumaan? Emmehän voi mennä naimisiin ilman mynttiä, ja jollei Jim käänny suopeaksi, emme pääse naimisiin ennenkuin toinen meistä on täyttänyt yksikolmatta.» »Alkanee se Jim jo käydäkin suopeaksi.» »Alkaahan se, muttei se sitä vielä ole. Minä puhuin hänelle naima-aikeistani kaksi päivää sitten, ja hän käski minun odottaa, kunnes olen ehtinyt miehen ikään» — ja Clem sylkäisi. »Onpa sääli, että olet niin kovin pienikokoinen; muutoin ehkä olisimme voineet mennä siviilirekisterinpitäjälle eli sellaiseen paikkaan, jossa solmitaan avioliitto ilman pappia, ja olisit sanonut olevasi yksikolmattavuotias. Mutta ethän sinä tosiaan näytä kuin kuusitoistavuotiaalta poikaselta.» Clem hiukan närkästyi. »Sinulla tarvitsee olla vain vähän enemmän kärsivällisyyttä, tyttöseni. Minä sanon sinulle, että aherran vakaasti ja uutterasti päästäksemme naimisiin, ja usko pois, minä olen sen järjestänyt, ennenkuin vuosi on ummessa, vaikka näytänkin ainoastaan kuusitoistavuotiaalta.» »En aikonut sinua ivailla, Clem. Mutta ka, minun oloni on niin sanomattoman kiusallista, kun ei koskaan tiedä, minä aamuna sanonevat: 'Sullo matkalaukkusi, tyttöseni, sillä minä olen sopinut, että sitä tullaan noutamaan jostakin tuolta Berrishistä — tai ehkä Wadhurstista tai Bulverhythestä — ja sitten lähdet ansaitsemaan elantosi etkä enää syö meidän leipäämme!' Ja sitten Steve Alce Ninevehistä tuli minua kiusaamaan sanomalla, että hän pitää huolen minusta, jos lähden hänen luokseen, ja se Betty aina yrittää pakottaa minua lähtemään...» »Sano minulle, jahka Steve Alce sinua taas sinne pyytää, niin minä menen Ninevehiin ja lyön mäsäksi hänen kasvonsa, taitan hänen leukaluunsa, murskaan hänen kallonsa ja panen palasiksi koko miehen, vaikken näytäkään kuuttatoista vanhemmalta.» »Minä tiedän, Clem, että sinä sen tekisit, ja sen vuoksi minä en suinkaan sinulle kerrokaan. Minä en tahdo, että riehahdat tappelemaan, vaikka tiedänkin voittavasi. Sillä Steve on lurjusmainen mies ja saisi häiriötä aikaan. Isä sanoi tässä äskettäin, ettei voi peitota miestä niinkuin haluaisi. Ellenillä näetkös on uusi poika, ja Steve Alce on kateellinen isälle ja saa häiriötä aikaan kielittelemällä Bettylle, että isä nyt hännystelee Elleniä...» Clem tempasi tytön luokseen ja suuteli häntä, ikäänkuin suudellakseen kotoisen saastan pois hänen huuliltaan. 15. Eräänä päivänä aikaisin maaliskuussa, kun hän käveli kotiin High Tiltin kirkonkylästä, poltellen savuketta, jonka Haiselmanin Cox oli hänelle antanut, kohtasi hän odottamatta Hanna Idenin. Tämä näkyi rientävän kujaa pitkin kevättuulen edellä, ruskean puvun pullistuessa purjeen tapaan ja kaikkien syntisten sulkien liehuessa yhtenä ohuena epäselvänä viivana kuin höyhenpilvi. Tytön mennessä ohi katsoi Clem suoraan eteensä, astuen leuka pystyssä ja puristaen savukettaan niin lujasti hampaillaan, että mielipahakseen puraisi sen poikki. Hän kuuli Hannan astuvan ohitse, ja sitten joku vastustamaton vaisto pakotti hänet kääntymään vilkaistakseen tytön perään. Harmikseen hän näki tämänkin katsahtavan taakseen. »Aiotko sinä minulle puhua?» Poika punastui kauheasti ja olisi astunut edelleen, jollei äkkiä olisi juolahtanut hänen mieleensä, että tässä oli tilaisuus saada tietää enemmän Hannasta ja Robertista ja rakastiko tyttö todella hänen veljeään. Hän seisoi epäröiden, ja Hanna tepsutteli takaisin häntä kohti silmien siristyessä nauruun, jota huulet eivät säestäneet. »Oletpa sinä korskealuontoinen, kun menet naishenkilön ohi nostamatta lakkiasi.» Hänen äänensä korosti hänen ulkomuotonsa »vierasta» sävyä. Sanoista puuttui paikallinen venytys ja paikallinen murteellisuus, muttei ääni kuitenkaan ollut mikään miellyttävä ääni. Clemin sydän kovettui häntä kohtaan. »En tiedä tulleeni tuttavaksenne, neitiseni», vastasi hän ylväästi. »Sitten on aika tutustua veljesi ystävättäreen. Alkakaammehan siis tehdä tuttavuutta. Sinä nostat lakkiasi ja sanot: 'Hauska tavata', ja minä sanon: 'Sinä olet komea nuoriherra — liian komea vihoitellaksesi minulle.'» Clem seisoi hänen edessään suorana kuin haravan varsi. »En minä sinulle vihainen ole. Mutta enhän voi olla juuri ystäväkään tietäessäni, kuinka olet veljeäni käsitellyt.» »Olenko minä sitten käsitellyt häntä pahoin? Hän ei ole koskaan ollut onnellisempi kuin mitä on ollut minun kanssani.» »Mutta sinä kiristät häneltä rahoja — pakotat häntä antamaan itsellesi lahjoja, jotka maksavat enemmän kuin mitä hän ansaitsee.» »Jos se herttainen herrasmies haluaa antaa lahjoja köyhän lapselle...» »Tiedät hyvin, että asia ei ole niin. Hän ei olisi koskaan lahjoitellut sinulle niitä kaikkia kapineita, jollet olisi häntä pakottanut, se on varmaa. Kaiketi sinä häntä viekoittelit etkä luvannut hänelle mitään, ellei hän siitä maksanut.» »Hoida kieltäsi, nuori nulikka. Minä en ole tottunut loukkaavaan puhuttelutapaan. Jos veljesi rakastaa minua ja antaa minulle lahjoja, niin onko se minun syyni? Minä en juokse miesten perästä; ne tavoittelevat minua.» »Mutta sinä pakotit hänet tulemaan, etkä päästä irti.» »No no, sinä puhut ikäänkuin minä olisin noita-akka ja osaisin loihtia. Kyllähän meidän joukossamme on naisia, jotka tietävät enemmän kuin kuu. Mutta ne eivät ole minulle mitään opettaneet — minä en sellaista tarvitse. Minulla on omat loitsuni. Näytänkö ne Bobin pikkuveljelle? Ei — hän on liian nuori lapsi. Mutta minä sanon sinulle, pikkuveli, että minulla on loitsuja silmissäni ja sormissani ja huulissani ja kaulassani ja rinnoissani, joita ei kenenkään tietäjänkään tarvitse minulle opettaa.» Hän seisoi pojan edessä pysytellen punaista huiviaan hartioilla, kädet kätkettyinä sen poimuihin, kun hän ristiinlasketuilla käsivarsillaan piti sen kulmia rintansa päällä. Hänen asentonsa oli aivan pidättyvä ja ikäänkuin verhoava, mutta äkkiä tunsi Clem jotakin nousevan kurkkuunsa havaitessaan tytön kauneuden. Koskaan ennen ei nainen ollut tehnyt häneen niin syvää vaikutusta. Hetkiseksi hän tunsi hänen voimansa, karkean ja aineellisen, mutta samalla se ikäänkuin surumielisesti vetosi hänen korkeampiin vaistoihinsa, kaikkiin niihin tunteisiin, joita vihurinen maaliskuun päivä ja matalalla vainioiden yläpuolella riippuva harmaa, ikäänkuin putoamaisillaan oleva taivas hänessä herätti ... Neitonen näkyi tekevän tuon vetoomuksen, muttei kykenevän jatkamaan, vaan hän vaipui takaisin alempiin, ruumiillisiin innoituksiin. Poika huomasi astahtelevansa taaksepäin niinkuin mies astuisi ulos varjosta. »Älä pelkää minua, pikkuveli; sinä olet kauttaaltasi piikkinen kuin siili. Nähdessäni sinun tulevan tiellä, tuumin itsekseni: 'Nyt saan tilaisuuden tutustua sievään villatukkaiseen pikkuveljeeni. Mikä vahinko, että hän on minulle nyrpeillään siksi, että olen hyvä hänen Robert-veijelleen!'» »Jos luulisin, että sinä todella olet hyvä ja aina olisit hyvä...» »Mikä saa sinut toisin ajattelemaan?» »En tiedä... sen vaikuttanee sinun ulkomuotosi ja tapasi ... ja kun otat häneltä niin paljon... ja Bobin omat sanat ja se, että hän on muuttunut niin perin salaperäiseksi...» »Mutta hän on onnellinen nyt. Omilla silmilläsi voit nähdä kuinka onnellinen hän on.» »Minusta tuntuu, ettei se ole pysyväistä. Kuinka sitä onnea voisi kestää, kun hän sanoo tietävänsä, ettet sinä häntä rakasta? Ja hän sanoo, että hänen sydämensä on kuin murtunut kivi... Entä jos hän jonakuna päivänä vaatii hiukan vastarakkauttakin kaikesta sinulle tuhlaamastaan rakkaudesta... ja sitten minä toivon, että hänen sydämensä olisi kuin, se kivi, josta kerrotaan raamatussa, ja putoisi sinun päällesi ja jauhaisi sinut tomuksi.» »Sinä puhut ylväästi ja kauheasti. Minusta on hauskaa nähdä sinut vihaisena — silmäsi kiiluvat silloin kuin kissan silmät pimeässä. Sinulla on loistavat silmät ja riemastuttava suu, ja kuitenkin pelkäät rakkautta. Sinä pelkäät minua, koska olen opettanut Bobin rakastamaan, niinkuin ei kukaan tämän seudun lihavista, typeristä nuorista tytöistä ole häntä opettanut. Minä rakastan mustalaisen tapaan enkä niinkuin ne typerät harakat, jotka nauravat punakoista kasvoistaan työntyvällä isolla suullaan. Minä voisin opettaa sinutkin rakastamaan, pieni piikkiäinen, jollei veljesi olisi minun koulussani. Mutta serkkuni Yocky Lovell sinua kyllä opettaisi, jos jonakuna iltana lähtisit veljesi kanssa Blindgroomsiin. Mikset käy hänen kanssaan hänen teillään, sen sijaan että uikutat hänen peräänsä? No, ei sulla ole syytä punastua. En ole sanonut mitään naisen kielelle tai nuoren pojan korville sopimatonta.» Mutta Clem, herjaten häntä nimityksellä, joka ei ollut naisen korville tai nuoren pojan kielelle sopiva, käveli raivokkaasti tiehensä, jättäen hänet tummana kuvapatsaana tanhualle seisomaan. 16. Kauan jälkeenpäin näkyi tytön varjo häämöittävän hämärässä — tien kosteassa kiillossa, okaisten pensasaitojen oksilla ja piikeissä, kellervää sadetta tuhuttavalla kirkkaalla taivaalla. Se ei kuitenkaan ollut hänen kauneutensa, joka tympäisi, vaan se julmuus, johon se oli istutettu niinkuin ruusupensas tunkiolle. Hän oli julma — Clem näki nyt, ettei tahra ollut hänen kauneudessaan, ei hänen muukalaisuudessaan eikä hänen karkeudessaan, vaan jossakin niiden alla piilevässä syvässä kerroksessa kuolettavaa julmuutta. Poika ei käsittänyt, mistä hän sen tiesi. Neitosen ääni oli ollut pehmeä, hänen sanansa hyväileviä ja hänen silmänsä sekä iloiset että surulliset. Mutta hän oli jättänyt jälkeensä julmuuden tunnun — vakaumuksen, että hän oli puhutellut poikaa vain kiusatakseen häntä, rangaistakseen hänen vierovan vastahakoisuutensa osoittamalla, missä määrin Bob oli hänen vallassaan. Hänen karkea fyysillinen voimansa ei olisi Clemissä herättänyt inhoa, jos se olisi johtunut luonnollisesta, terveestä vaistosta. Poika ei sellaisesta helposti närkästynyt. Mutta Hanna oli kuin kypsän, makean hedelmän karvas sydän — kova kivi luonnon sykkivässä povessa... Kun Clem ehti Bodingmaresiin, oli hän väsyksissä ja alakuloisena, eikä siellä tapahtunut mitään hänen sydäntään keventävää. Robert ei ollut illallisella eikä saapunut kotiin ennen perheen levollemenoa. Siellä ei ollut tapana eikä tarpeellista lukita huoneita yöksi, mutta Robertin poissaolo tähän aikaan ärsytti Jimin tai Maryn aina johonkin happamaan huomautukseen. »Missä on veljesi tänä iltana — tiedätkö, Clem?» »En tiedä.» »Eikö lie mennyt Oddfellowin tupakkakonserttiin 'Georgeen'», sanoi rouva Fuller. »Harry Wheelsgate oli menossa, samoin Willard ja Pepper. Jerry Pont kuulemma laulaa.» Clem oli kiitollinen äidilleen, että tämä oli vihjaissut Bobin olevan niin siivossa hommissa, vaikka hän hyvin tiesi, ettei kukaan, edes äiti itsekään, sitä uskonut. Mutta hänen lapsipuolensa suutahtivat hänelle. »Jätähän nyt se Bobin puolustelu», virkkoi Mary. »Jätä se Clemille; kyllä se poika veistelee valeita aivan riittävästi.» »No miksei hän olisi mennyt 'Georgeen'? Sinnehän menee puolet pitäjää.» »Kun Bob menee 'Georgeen', ei hän mene sinne kuuntelemaan lauluja ja puheita, vaan juopottelemaan ja pelaamaan biljardia, lyömään vetoa hevosista tai lainaamaan rahaa kapakanisännältä.» »Kyllähän me kaikki tiedetään, missä Bob on tänä iltana ja joka ilta», lausui Jim; »hän on Blindgroomissa». Kaikki, Jim itsekin, jäykistyivät perheen häpeästä näin raa'asti mainittaessa. Ensi kertaa se näin avoimesti sanottiin. »Sinun ei tulisi tuollaista puhua», jupisi rouva Fuller. »Miksikä ei, koska jokainen sen tietää? Eikä tässä puheet riitäkään, vaan olisi jo aika hieman tehdäkin.» »Emme voi tehdä mitään.» »Voimme selittää Robertille, että olemme kyllästyneet hänen elintapoihinsa. Parantakoon hän ne tai lähteköön tiehensä, jottei hänen saastansa meihin roisku.» »Jos Bob lähtee täältä», keskeytti Clem, »niin sittenhän hän menisi suoraa päätä turmioon». »Pidä suusi kiinni, Clement», tiuskasi Mary. »Ikäänkuin ei tässä olisi osaa sinullakin, joka häntä avustelet ja hänessä riiput». »Sinuna minä, poikani», sanoi Jim, »pysyttelisin hiukan loitommalla siitä veljestäsi. Hän on kuin pahentunut juurikas säkissä ja ajan pitkään mädännyttää kaikki muutkin.» »Tosiaankin minä toivon, isäntä, että pääsisimme eroon Bobista», jatkoi Mary. »Et aavistakaan, kuinka kylänraitilla kielet käyvät. Ei ole sopivaa pitää luonamme heittiötä, joka saattaa koko talon huonoon huutoon. Jos Clem vielä nai Polly Ebonyn, ei ole häpeällä vertaa... Eikä Bobista näy paljoa hyötyä töissä olevan, aina teenjuonnin jälkeen ulkona ja välittäen viis, vaikka talo ensi viikolla joutuisi vasaran alle, kunhan vain mustalais-Hanna sallii hänen juosta perässään. Maudie Pont juuri eilen kertoi minulle nähneensä hänen kantavan vasullista niitä kamalia vaatevaarnoja Hannan perästä Salehurstin kujalla. Soma näky!» »Jollette sulkisi häneltä sydäntänne, niin ehkä hän parantaisi tapansa», virkkoi rouva Fuller. »Kaikki tiedämme, että hän rakasti tyttösiä nuoresta pojasta alkaen, ja se menee ohi niinkuin kaikki muukin, jollette paaduta häntä sulkemalla häneltä sydäntänne.» Mary vastasi nenäänsä tuhauttamalla. Hänestä Robert tässä tuli äitiinsä, sillä kylässä alettiin juuri hiukkasen juoruta eräiden tilallisten taajoista käynneistä Bodingmaresissa, senjälkeen kun rouva Fuller oli jäänyt leskeksi. Jim oli samasta syystä vaiti; ja myöskin Clem käsitti tilanteen ja käytti hyväkseen keskustelun vaikenemista livahtaakseen pois makuusuojaansa. Hän toivoi, että Robert tulisi kotiin. Paitsi hänen poissaolonsa häpeää ja tuskallista tietoisuutta, että hän oli Hanna Idenin seurassa, vaivasi häntä toveruuden puute. Iso, matala huone näytti autiolta — kynttilä valaisi vain pienen nurkan ja loi ympärilleen niin paljon varjoja, verraten sen lieskan tuottamaan lohtuun. Tumma taivas näkyi painuvan ikkunoita vasten. Tuntui huojentavalta laskea kynttilä ikkunalaudalle ja vuodattaa punervaa hohdetta pihaan, niin että saattoi erottaa sen kivet, tunkion ja latojen isot ajan ränsistyttämät ovipielet. Yleensä tunsi Clem itsensä iltaisin kovin uniseksi. Raskas työ ja raitis ulkoilma tekivät hänestä kellon ehtiessä yhdeksän ja kymmenen välille hapuilevan automaatin, joka poksahti vaatteistaan ja oli nukuksissa melkein ennenkuin oli vetänyt huopapeitteet korviinsa. Mutta tänä yönä hän oli levoton ja onneton. Hän ei halunnut loikoilla hiljaa. Se oli varmaan sen naisen tähden — hiiteen hän! Clem toivoi, ettei olisi häntä koskaan tavannut. Miksi oli tyttö saanut hänet niin kuohuksiin? Oliko se siksi, että hän oli näyttänyt hänelle, kuinka kovaa ja julmaa rakkaus voi olla. Clem oli pitänyt rakkautta pehmeänä ja lempeänä vain, ja nyt. Robert ja Hanna näyttivät hänelle esimerkin rakkaudesta, joka iskee, polttaa ja tappaa... — Hyväinen aika, hän saa minut tuntemaan pöyristystä! 17. Hän oli kuitenkin varmaan ollut uneliaampi kuin luuli, sillä iltarukoustaan hymistessään hän vaipui nukuksiin ja heräsi, löytääkseen itsensä vielä pukimissaan sängyn viereen lysähtäneenä. Kynttilä paloi vielä, joten hän ei voinut olla kauan nukkunut, mutta hän oli jo viluissaan ja kohmettunut vedosta, joka oven alitse huokui lattiapalkkeja pitkin. Askeleita kuului talossa ja säppiä nostettiin. Robertin oli täytynyt palata. Ovi avautui makuuhuoneeseen vievän portaiden alapäässä, mutta ketään ei saapunut. Sensijaan huusi ääni: »Clemmy!» Se oli Pollyn ääni. Silmänräpäyksessä oli poika noussut ylös ja juossut pakarin eteiseen, jossa tyttö seisoi. Hän oli tuskin valveillaan eikä siis juuri hämmästynytkään nähdessään Pollyn nojaavan ovipieltä vasten. Tytön tukasta ja vaatteista tippui vettä, ja hän kuuli sadepisarain putoavan taajasti suhisten pihamaalle. »Mikä on hätänä, tipuseni?» »Oi, Clem — minä olen karannut.» Sitten poika käsitti, kuinka omituista oli, että Polly oli siellä siellä keskellä yötä, ja unenpöpperössä syleilyssään hän äkkiä valveutui. »Mitä on tapahtunut — mitä ne ovat tehneet?» »Voi, voi, voi!» Tyttö purskahti itkuun. Clem kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja opasti hänet pakarin läpi keittiöön, missä vielä joitakin punaisia hiiliä hiipui liedellä. Hän istahti tuolille ja otti tytön polvelleen. »Mikä on hätänä, kultaseni? Kerro minulle nyt. Kerro kaikki Clemille.» »Minä en voi — se on kauheaa. Se Betty... ja isä...» Hän nyyhkytti pojan niskaan, ja tämä istui ääneti, keinutellen häntä itseään vasten, kunnes tyttö oli pala palalta niiskuttanut ja änkyttänyt tarinansa: »Kauhea rähinä... Alce puhui hävyttömiä... ja Betty sanoi isälle, että minä olin hänet tuonut ja että minä juoksin poikien perässä minkä vain tohdin... ja isä paiskasi minut maahan... ja sanoi tahtovansa päästä minusta, koska olin jo tuottanut hänelle kyllin kiusaa... Ja minä huitaisin Bettyä kasvoihin, sillä hänhän oli kaikkeen syypää... ja isä uhkasi riisua ja piestä minut. Silloin minä juoksin lukitsemaan itseni huoneeseen... ja kun hän tuli, hyppäsin minä ulos ikkunasta... lankesin ja löin sääreni... Ja se oli kaikki Bettyn syy... uudesta vuodesta asti hän on koettanut päästä minusta eroon... ja nyt hän on siinä onnistunut... Mutta olenpa iloinen, että iskin häntä naamaan.» Clem hyväili häntä surumielisesti. »Tämän jälkeen et kai enää voi koskaan mennä takaisin?» »Minä en tahdo mennä takaisin — en, vaikka hän tulisi polvillaan Orznashista.» »Etkö Ellenin lapsenkaan luo?» »Oh, mitä siitä», huudahti Polly kiukutellen, »mitä järkeä on ajatella Ellenin lasta tai kenenkään naisen lasta... Minun on ajateltava itseäni; ja mitä ihmettä minun onkaan tehtävä?» »Minun kai on sitä ajateltava.» Pojan tyynessä kärsivällisyydessä oli jotakin, mikä rauhoitti häntä, ja hän painautui Clemiä kohti niin lähelle kuin hänen kuohuileva rintansa salli. »Olen iloinen, että tulin luoksesi, Clem. Juoksin tänne suoraan — ajattelin, ettei täällä vielä kaikki olleet makuulla; mutta sääreni ei sietänyt kovaa vauhtia.» »Unohdin sinun kipeän sääresi, tipuseni. Annahan, kun katson sitä...» He kumarsivat päänsä yhteen hiilloksen hohteessa, ja sitten tyttö kääri alas sukkansa, joka oli veren ja lian tahmassa. »Joku lasinsirpale kai putosi pihalle särkiessäni ikkunan, ja minä hyppäsin sen päälle.» Haava oli pitkä, muttei järin syvä. Clem nouti vettä pakarista ja meni sitten yläkertaan hakemaan kolme valkoista nenäliinaansa. Polly kauhistui sellaista liinatavarain tuhlausta, niillä kun Clem sunnuntaisin kirkossa saattoi ylväästi pyyhkiä otsaansa. Hän olisi mieluummin repäissyt liepeen kurjasta alushameestaan. Mutta poika pysyi lujana eikä ollut liian kohtelias sanoakseen hänelle, ettei hänen rääsyissään ollut mitään kyllin puhdasta siteiksi. Polly nojautui taaksepäin tuolilla Clemin kumartuessa hänen jalkojensa eteen, ja kun hän oli solminut kömpelöt solmunsa, lyyhistyi hän tytön viereen, lepuuttaen päätänsä tämän polvea vasten. Muutamaan silmänräpäykseen he eivät virkkaneet mitään. Tytön nyyhkytykset olivat nyt tyyntyneet, ja Clem vaivasi päätänsä monilla tuumailuilla. »Onko Bob tuolla ylhäällä?» kysyi Polly äkkiä, tehden levottoman liikkeen päällänsä. »Ei ole.» »Emmekö sitten voi viipyä täällä yhdessä, kunnes hän tulee kotiin?» »Sinä olet väsyksissä, tyttöseni. Sinun pitäisi päästä levolle. Annahan, kun vien sinut äidin luo — laittaahan hän toki sinulle tilaa.» »Clem, salliiko äitisi minun jäädä tänne?» »Hänen täytyy sallia.» »Entä sisaresi ja veljesi?» »Älä heistä välitä. Huomenna kuulemme, mitä he sanovat.» Polly purskahti jälleen itkuun. »En tahdo kuulla, mitä he sanovat, — ei kai se mitään hyvää olisi. He eivät salli minun jäädä. Kuinka he sallisivatkaan, kun ei oma isänikään tahdo minua sietää? He eivät pidä minusta eivätkä siitä, että sinä minua rakastat... He lähettävät minut pois... ja mitä ihmettä minä teen?» »He eivät lähetä sinua pois.» Hän kietoi käsivartensa tytön vyötäisille ja veti hänet lempeästi tuolilta viereensä lattialle. He kyyhöttivät yhdessä räsymatolla ja puristivat toisiaan hetkisen tiukasti, poski poskea vasten, sydänten sykkiessä yhteistuntein. Tytön sydämen syvät lyönnit ikäänkuin musersivat ja tukehduttivat Clemin oman sydämen. Hän tunsi omituista ahdistusta rinnassaan. »Kai meidän täytyy mennä naimisiin, Polly — kauemmin odottamatta.» »Oi, Clemmy...» »Minulla on lähes kolmekymmentä puntaa säästössä, ja kun Jim saa sen tietää ja kuulee sinun olevan näin kodittomana, antanee hän perään.» »Mutta jollei...» »Sitten meidän täytyy järjestää asiamme ilman häntä.» »Kuinka me sen voimme?» »Jollakin tavalla. Onhan tässä äidilläkin sananvaltaa, ja kai me voimme taivuttaa hänet helpommin kuin Jimin.» Polly hiipi lähemmäksi häntä, ja pojan käsivarret kietoutuivat taas hänen vyötäisilleen, yhtyen hänen selkänsä takana. Hän veti tytön verkalleen itseänsä vasten, tuijottaen hänen väsyneeseen, pehmeään suuhunsa, joka ammotti avoinna kuin loukkaantuneen, hellyyttä kaipaavan lapsen. Sitten Clem äkkiä syttyi, ja hänen oma suunsa painui tytön huulia vasten. Hän puristi häntä niin voimakkaasti, että molemmat näkyivät siitä kärsivän. Clemin koko ruumis tuntui ruhjoutuvan hänen puristaessaan tyttöä itseään vasten. Vihdoin tämä parahti: »Älä, Clemmy, älähän!» Mutta Clem puristi häntä yhä lujemmin vain. Tyttö ponnisteli, mutta hän ei välittänyt — vastustus tuotti hänelle omituista riemua... Hän oli mies, rakasti häntä vihdoinkin miehen tavalla. — »Älä pelkää rakkautta... minä voisin opettaa sinutkin rakastamaan, pieni piikkiäinen... minä rakastan mustalaisen tapaan...» Siinä hän seisoi kaikkine kurjine, pörröttyneine sulkineen kuin kuvapatsas tanhualla... Kova kivi rakkauden sydämessä... Hän päästi Pollyn äkkiä irti, kyyrötti kantapäillään tytön edessä räsymatolla, ja poskilla paloi häpeän puna. »Mikä nyt on, Clemmy?» »Suo minulle anteeksi.» »Mikä sitten?» »Että olin kiihkeä.» »Ei se mitään, rakkaani.» »Minä rakastin sinua julmasti enkä lempeästi.» »Et sinä minua julmasti rakastanut — älä noin kummallisia puhu.» »Rakastinpa — minä rakastin sinua aivan niin kuin _hän_ rakastaa Bobia.» »En ymmärrä mitä tarkoitat.» Polly alkoi jälleen itkeä, ja Clem otti hänet takaisin syliinsä. Tällä kertaa hänen lämpönsä ja painonsa, kun hän lepäsi hervottomana kuin lapsi hänen kyynärpäänsä koukussa, hänen avuttomuutensa ja alistumisensa herättivät Clemissä aivan toisenlaista vastakaikua. Tytön sekä ruumiillinen että siveellinen antautuminen hänen valtaansa ja armoilleen synnytti hänessä syvää sääliä ja suojelevaa hellyyttä. »Älä itke, Poll», lohdutti hän, »älä itke, kultaseni. Kaikki on jo pian ohitse — kaikki odotuksemme ja tuskamme.» Clem nousi ja veti tytönkin pystyyn. »Minne sinä aiot minut viedä?» »Äidin luo. Hän sallii sinun nukkua huoneessaan aamuun asti... Ja minä sanon hänelle, että menen sinun kanssasi naimisiin tästä päivästä kuukauden kuluttua.» 18. Seuraavan päivän iltana oli perhe tullut enemmän tai vähemmän siihen johtopäätökseen, että Clem oli »täysikasvuinen». Jim ja Mary olivat aamulla heränneet uutiseen, että Polly Ebony oli talossa, karattuaan Orznashista, ja että hänet oli ottanut vastaan rouva Fuller, joka nyt kannatti Clemin mieletöntä päätöstä naida hänet viipymättä. Elizabethin olivat Clemin ja Pollyn vakuuttelut taivuttaneet myöntyväiseksi. Viimemainittu oli pimeässä istunut lähes tuntikauden hänen vuoteellaan. Repaleisen, likaisen ja kodittoman tyttöraukan tila oli herättänyt hänessä sääliä, ja näiden lasten lempi säesti hänen oman sydämensä uutta sarastusta. Viisikuukautinen leskeys oli tehnyt Elizabethin omituisen kukoistavaksi. Tytön tavoin hän oli vielä kerran oppinut istuskelemaan päivänlaskua katselemassa ja hengittämään sisäänsä helmikuun tuulten tuomaa kesän ensi tuoksua. Kolmekolmatta vuotta uinuneet ja puoliksi tukahtuneet toiveet alkoivat jälleen elpyä ja kuiskailla, ja Clemin ja Pollyn rakkaus manasi ne nyt esille pimennostaan. »Onhan kyllä totta», virkkoi äiti, »että he ovat vain lapsia. Mutta lapsetkin voivat rakastaa, ja nämä kaksi ovat rakastaneet toisiaan uskollisesti siitä asti, kun he kolme vuotta sitten toisiinsa tutustuivat. Saakoon Clem Pollyn hoiviinsa, niin näette, ettei hän enää ole mikään pikku poika.» »Clem on poikamaisempi kuin useimmat hänen ikäisensä nuorukaiset», huomautti Jim. »Enpä ole», vastasi Clem, »koskapa jo kosiskelenkin». »Ja millä sitten aiot elättää vaimosi?» »Minä teen työtä, niinkuin nytkin, ja minä olen säästänyt neljäkymmentä puntaa huonekaluihin.» Tämä oli uutta vanhimmalle veljelle eikä ollut häneen tehoamatta. »Mitä! Olet säästänyt ne palkastasi?» »Tietenkin.» »Säästelit silloinkin, kun isä-parka maksoi sinulle vain viisi shillingiä viikossa?» »Minä säästin siitä puolet.» »Ja sitten lokakuun hän on lainannut minulle neljä puntaa», pisti Robert väliin. »Muutoin hänellä olisi enempikin.» »Sitä en epäile», sanoi Jim ivallisesti. Mutta Clem loi kiitollisen katseen veljeensä. Bobin puolustuksesta saattoi olla enemmän vahinkoa kuin hyötyä, mutta tuntui kuitenkin lohduttavalta, että tämä oli hänen puolellaan. »Kolmellakymmenellä punnalla ei nykyisin sisusteta taloa», sanoi Mary. »He saavat sillä kaikki, mitä tarvitsevat», väitti rouva Fuller; »he eivät aiokaan asettua Buckinghamin palatsiin». »Ei voi elää huonekaluilla», virkkoi käytännöllinen James, »ja sittenkään, vaikka jäisit töihin Bodingmaresiin, ei kolmetoista shillingiä viikossa riitä teidän molempain ruokaan, enkä minä voi suorittaa enempää». »Juttelit viime viikolla, että oli otettava tyttö kananpoikia hoitamaan», virkkoi Clement rohkeasti; »miksikä et ottaisi Pollya niiden hoitajaksi? Jokuhan sinun täytyy saada niiden monien uusien Wyandottein vuoksi. Polly ymmärtää siipikarjaa ja hoiti sitä mainiosti Orznashissa.» »Osaan minä hoitaa vasikoitakin», lisäsi Polly toivoen, että hänen Clemin sukulaisia kohtaan tuntemansa pelko sallisi hänen äänensä kohota kuiskausta kuuluvammaksi. »Hankkimani palvelustytön tulee hoitaa myös sikoja ja maitotaloutta», sanoi Jim. »Sitten sinun täytyy maksaa hänelle seitsemän shillingiä viikossa ja antaa ruoka, mutta Polly tekee sen muonatta. Minä lupaan, että molemmat tulemme toimeen kahdellakymmenellä shillingillä viikossa ja asunnolla.» »Ja missä se asunto olisi? Minulla on vain se, jota nimitetään Pookwelliksi, ja siinä mökissä asuu Bantonyn mies.» »Voithan sanoa hänet irti. Hän maksaa ainoastaan kaksi shillingiä viikossa, ja sillä säästäisit minun ruokani. Kaihan minä syön enemmän kuin kahden shillingin edestä viikossa?» »Syöt kai», sanoi Mary, »eipä riittäne kaksitoistakaan. Sinun täytyy tavattomasti hillitä ahmattimaisuuttasi, jos mielit kahdellakymmenellä shillingillä elättää itsesi ja vaimosi.» »Mikseivät Clem ja Polly voisi jäädä tänne?» sanoi rouva Fuller. »Voisivathan he asettua siihen huoneeseen, joka nyt on Clemin ja Bobin hallussa, ja Bob voisi mennä Jimin huonetoveriksi.» »Te haastelette kuin kaikki jo olisi päätöksessä», virkkoi Jim, »mutta sitä se ei ole. Ei ole järkevää, että Clem menee tuolla iällään naimisiin. Hän on ihan poika. Minä olen isäntänä täällä, eikä hän pääse naimisiin minun luvattani.» Mutta vaikkei asia sinä päivänä sen enempää edistynyt, päästiin toki pitemmälle seuraavana ja sitä seuraavana. Jim oli pohjaltaan hyväluotoinen ja tuumi, ettei hän voinut työntää Pollya oman onnensa nojaan eikä pakottaa häntä menemään takaisin kotiinkaan, jossa häntä kohdeltaisiin pahoin ja josta hänet ehkä jälleen karkotettaisiin. Ja Jim piti myöskin nuoresta Clem-veljestään, jonka tottelevainen luonne ja uurastus talon hyväksi oli liikuttanut hänen sydäntään. Clem oli vakava, säyseäluontoinen poika, joka kyllä naineenakin ahertaisi yhtä ahkerasti, ei rimpuilisi eikä pöyhkeilisi. Tosin hän oli liian nuori perhettä perustamaan, mutta hän oli kyllin tyyni ja luotettava ja aivan varmaan rakastunut Pollyyn. Sukulaisuussuhde orznashilaisten kanssa oli kyllä kolaus bodingmaresilaisten oman arvon tunnolle. Mutta eikö Bob jo kauan sitten ollut järkyttänyt tuota kunniantuntoa, joten ei nyt enää ollut juuri syytä harmitella? Robertilla oli enemmän osaa Clemin asioiden järjestelyssä kuin olisi voinut aavistaa. Hänen puolustelunsa ei tosin mitään hyödyttänyt. Mutta se seikka, että Bodingmares osaltaan jo oli syyllinen samanlaiseen paheeseen kuin Orznash — että ihmiset mutistivat suutaan ja pudistivat päätänsä yhtä paljon toiselle kuin toisellekin, — painoi Jimin vaa'assa hänen punnitessaan asiaa. »Minusta on aivan oikeinkin, että poika saa pitää päänsä», sanoi hän Marylle. »Bob on menetellyt mielensä mukaan jo monet monituiset vuodet, eikä hän ole puoliksikaan yhtä kelvollinen. Tyttö on silaamaton, mutta hänellä on kunnollista vapaatilallisen verta suonissaan, eikä ole hänen syynsä, että hänen omaisensa ovat poikenneet väärille poluille. Hän on tanakka pieni työntekijä — auttaa meitä talousaskareissa, — hiljainen kuin hiiri ja siivo suustaan. Jos hän ottaa hoitaakseen kanat seitsemästä shillingistä viikossa ja Clem tyytyy kolmeentoista ja Pookwelliin ilman ruokaa, niin silloin kai voitamme kaupassa.» »Muttei se auta meitä nousemaan takajaloillemme ja vastustamaan Bobia, jos antaudumme säädyttömiin suhteisiin Cleminkin talolta. Kahdesta mädästä munasta ei saa yhtäkään tuoretta, enkä käsitä, kuinka voisimme korjata Bobin viat vielä pahemmilla Clemin puolelta.» »Clemin ei ole pahempia. Noin ei sinun tulisi sanoa.» »Mutta Clem menee tyttönsä kanssa naimisiin, — Bob ei toki ole ollut kyllin katala sitä tehdäkseen.» »Bobin laita on toinen. Olisi häpeä, jos Bob naisi mustalaisensa. Mutta Clemillä on siivo, hiljainen tyttö, vaikka hän tuleekin huonosta kodista ja on saanut huonon kasvatuksen. Ja Clem itse on siivo, hiljainen ja vakava nuorukainen, joka on ahertanut uutterasti ja säästänyt rahoja. Kyllä kai meidän tulisi sallia hänen pitää päänsä.» »Hän on vasta lapsi.» »Sanoinhan sinulle, että hän on luonteeltaan hiljainen ja vakava, mikä ei riipu ikävuosista. Hän on säästänyt rahojakin, ja sellainen kysyy miestä.» 19. Kun Jim oli taipunut hänen toiveilleen myötätuntoiseksi, ei Clemillä enää ollut mitään pelättävää. Hän ei kuitenkaan pilkulleen täyttänyt Pollylle antamaansa lupausta, sillä häät vietettiin vasta kesäkuun alussa. Siihen mennessä Clem oli hyvin sivuuttanut kahdeksannentoista syntymäpäivänsä, ja Polly oli Maryn ja rouva Fullerin ohjaamana oppinut talousaskareita. Tyttö teki parhaansa osoittaakseen kiitollisuuttaan näiden ihmisten ystävällisyydestä, joiden säännölliset tavat saivat hänet ymmälle, ja näyttääkseen kelpaavansa Clemin vaimoksi ja sellaisena hoitamaan Pookwellin mökkiä. Hän totteli nöyrästi Marya, kun tämä sanoi hänelle, että ainoastaan »hulttiot» panevat porsliinit ja lasit samalle tarjottimelle hän oppi, kuinka perin sopimatonta oli tuoda vanukas pöytään, ennenkuin liha ja vihannekset oli korjattu pois, tai tehdä vuode summakaupalla, sen sijaan, että jokainen lakana ja huopa oli erikseen levitettävä ja oikaistava, tomuttaa huonetta ikkunaa avaamatta tai tehdä tuli takkaan ensin kuivaamatta puita uunissa. Hänet opetettiin keittämäänkin, ja kolmen kuukauden päästä hän osasi valmistaa ne kymmenen tai kaksitoista ruokalajia, jotka vapaatilallisen ravintojärjestelmään kuuluivat. Rouva Fullerilta hän oppi suloisempaa tietoa: mistä vanukkaasta Clem enimmin piti, kuinka paljon maitoa ja sokeria oli pantava hänen teehensä, kuinka valmistettava hänen suklaansa, kun hän aamusella juoksahti sisälle vähän haukkaamaan ja Pollya puhuttelemaan, kuinka oli parsittava hänen sukkansa, paikattava hänen paitansa ja kuinka kiilloitettava hänen saappaansa juhlatilaisuuksia varten. Pollyn omaiset jättivät tytön jotakuinkin rauhaan. Jim ja Clem olivat yhdessä käyneet Tom Ebonyn puheilla muutama päivä sen jälkeen, kun karkulainen oli saapunut Bodingmaresiin. Mutta Tom istui vain piippu suussa eikä hänellä ollut paljoa sanottavaa tyttärestään. Pidettäköön hänet, jos niin halutaan — hän oli saanut tytöstä kyllänsä. Polly oli tuottanut hänelle jo tarpeeksi vaivaa. Tahtoiko nuori Fuller hänet naida? Onnea vain! Tyttö oli kohdellut hänen omaa vaimoaan häpeämättömästi ja kaipasi paljon peräänkatsomista. Niin, kyllä hän suostumuksensa antoi — rehellisesti varoitettuaan. Hän oli iloinen nähdessään tyttärensä niin hyvin turvattuna. Jim oli mielissään siitä, ettei Ebony halunnut näytellä osaansa naimiskaupoissa. Näytti paremmalta, jos tuli tiedoksi, ettei Clemin ja Pollyn avioliitolla ollut taottu mitään yhteiskunnallista yhdysrengasta heidän ja Orznashin välille. Hänen mielestään oli parasta esiintyä säälin merkeissä — sääliväisenä koditonta tyttöä ja nuorten rakkautta kohtaan. Vähitellen hän alkoi pitää itseään jalomielisenä henkilönä, joka otti orporaukan kotiinsa, kasvatti hänet oman perheensä keskuudessa ja lopuksi toimitti hänet kunnialliseen avioliittoon nuoremman veljensä kanssa, jonka maallisia olosuhteita hän oli siinä määrin edistänyt, että tämä kykeni tuon askeleen astumaan. Jotkut kyläläiset katselivat asiaa samassa valossa kuin Jim ja häntä ylistettiin kunnon mieheksi. Toiset kuitenkin mielivät pitää häntä pakotuksen uhrina. Rouva Fuller oli antanut suostumuksensa, ja hän oli Jimin kanssa yhdessä nuoren Clementin holhooja; tietenkään ei Jimillä ollut varaa uhrata veljensä palveluksia talon töissä, — jos Clem olisi uhannut lähteä, olisi herra Fuller joutunut varsin täpärälle, hän ei olisi koskaan saanut toista sellaista apulaista sillä palkalla, jonka hän pojalle suoritti... Häissä oli suuri väenpaljous, sillä jokainen, olipa sitten tullut osoittamaan hyväksyvänsä Jim Fullerin käytöksen tai nauttimaan hänen hämmennyksestään, oli utelias näkemään nuoren morsiamen ja sulhasen, jotka olivat miltei lapsia. Polly oli vähän tunnettu High Tiltin kirkonkylässä, jossa hän kävi vain harvoin; Clemin tunsi jokainen, ja nyt kävi selville, että hänestä yleensä pidettiinkin. Tosin hän oli muutamissa suhteissa omituinen ja hiukan muokkaamatonkin, ja kun hän puolusti Bob-veljeä, niin epäiltiin, että hän itsekään oli aivan reilu, mutta jokainen tunnusti hänen olevan säyseän, kohteliaan ja rohkean pikkumiehen, jolle kaikkien täytyi toivoa hyvää. Vihkiminen tapahtui High Tiltin kirkossa, jota eivät synkistyttäneet mitkään muistot »isäparasta» ja jonka sekä Jim että Mary sen vuoksi katsoivat ylevämmäksi ja sopivammaksi paikaksi vapaatilallisen vihkimiseen kuin Throwsin kappelin. Oli ollut suurta levottomuutta vastuunalaisempien Fullerien mielessä siitä, kuka ryhtyisi naittajaksi. Tom Ebony olisi voinut sen tehdä, mutta Jimistä sopi Polly parhaiten orvoksi, jonka hän, Bodingmaresin Jim Fuller, oli pelastanut huonomaineisesta ympäristöstä. Sitäpaitsi oli Tom lähtenyt Bettynsä ja tämän lapsen kanssa kahdeksi viikoksi Brightoniin eikä olisi ollut löydettävissä sinä ainoana päivänä, joka mukavasti sopi heinänkorjuun ja lampaiden keritsemisen väliin. Ja kun Pollylla ei ollut muuta sukulaista, niin esiintyi hänen naittajanaan Shoyswellin Dunk, joka katsoi ikäänkuin jonkinlaisen sukulaisuussuhteen kehittyneen siitä, että hän monet monituiset vuodet oli ostanut rehujuurikkaita Orznashista ja aina kehunut Ebonyn juurikkaita hyviksi, välittämättä siitä, mitä tämän elintavoista ehkä ajateltiin. Sulhaspoikana oli valitettavasti Robert, — Clem oli tahtonut hänet saada, korostaen vaatimustaan niin paljon, että moinen kiittämättömyys suututti Jimiä. Robert lihallisine kasvoineen, harhailevine sinisine silmineen, paksuine öljyttyine hiuksineen ja pienine leikattuine viiksineen, ruudullisissa polvihousuissaan keikaroiden, tärvelisi hää-tunnelman — toisi Bodingmaresin häpeän etualalle, jolta Jim niin hyvällä menestyksellä oli karkoittanut Orznashin häpeän. Robert oli taaskin tullut äreäksi ja oikulliseksi. Ruumiillisen eloisuuden ja raa'an voiman pursunta oli keväällä lakannut. Hän näkyi menettäneen luottamuksen itseensä. Clem kummeksi, kuinka Hanna mahtoi käyttäytyä, mutta Bob näkyi viihtyvän hänen seurassaan yhtä hyvin kuin ennenkin. Oliko mahdollista, että hän oli suruissaan veljensä lähenevän avioliiton vuoksi, surren sen toveruussuhteen katkeamista, jota hän viime kuukausina tuskin oli näkynyt pitävän arvossa? Siltä ei tuntunut, sillä Robert suhtautui Clemin onneen riemulla, myötätunnolla ja innolla. Olipa tuonut hänelle kauniin hopeisen maustesäiliönkin, joka oli nuoren parin saamista lahjoista komein. Kun Clem hääpäivänään tavallisen aamutyönsä jälkeen meni siistimään itseään ja pukeutumaan juhlaan, tapasi hän Robertin makuuhuoneessa jo täydessä hääasussa, mutta tuskin vastaavassa mielentilassa, sillä hän istui aivan suorana tuolilla sänkynsä vieressä, iso raamattu polvillaan. »Hei! Mitä on tapahtunut?» kysyi Clem riistäen puuvillaiset työtamineet yltään. »Jotakin kauheaa.» »Mitä sitten?» »Olen saanut varoituksen.» »Raamatustako? Mitä sinä sen kanssa puuhailet, Bob? Oletpa sinä kovin omituinen.» »Minä näin sen tuolla — löysin sen ottaessani esille paitojani ja tuumin: 'Katsotaanhan, mitä sillä on sanottavaa.' Ja niin minä avasin sen, kuten on tapana tehdä, ja luin: 'On hirmuista langeta elävän Jumalan käsiin.'» »No, entä sitten? Ethän voi lukea raamattua tuolla tavalla.» »Se on oikea tapa sitä lukea — silloin se ilmoittaa asioita.» »En ole iässäni kuullut kummallisempaa, pakanallisempaa väitettä. Taisivathan ihmiset menetellä siten ennen muinoin, kun ei kukaan mitään tiennyt eikä ymmärtänyt.» »Älä tule sanomaan minulle, etten minä mitään ymmärrä.» »En minä sitä sanonutkaan. Sanoin vain, ettei sellainen menettely ole järkevää.» »Luulet tietäväsi paljonkin uskonnosta vain siksi, että sinut kohta vihitään pitäjän kirkossa. Kirkko ei voi sinun hyväksesi mitään tehdä, mutta raamattu voi — raamattu on Jumalan kirja. Kuulehan, minä avasin sen jälleen ja siinä sanottiin: 'Silloin he huutavat, mutta minä en kuule.'» »Mutta, Bob...» »Pidä suus kii! Et käsitä uskonnosta mitään, jollet tässä näe selvästi Jumalan sormea. Sanon sinulle, etten välitä rahtuakaan pitäjänkirkostasi. Minun uskontoni on raamattu, niinkuin isänikin oli.» »Mutta, Bob, minä en tiennyt sinulla mitään uskontoa olevankaan.» »Noin sinä yhä ivaat ja epäilet minun uskontoani, koska se ei ole sama kuin omasi.» Clem nielaisi äreän vastauksen, joka hänellä jo oli huulillaan. Sulhasen ja sulhaspojan ei sopinut kiistellä jumaluusopillisesta kysymyksestä ihan häiden edellä. Sitäpaitsi näytti Bob-parka niin alakuloiselta ja säikähtyneeltä. Clem otti raamatun käsiinsä ja avasi sen umpimähkään. »Tuossa sanotaan: 'Kolme maljaa, tehdyt mantelinmuotoisiksi, ynnä nuppu ja kukkanen samassa oksassa — mitä siitä sanot? Eihän se merkitse mitään.» »Kirja ei vastaa sinulle, kun et sinä usko, mutta se vastaa minulle. Anna se tänne... ei, pidä se... Pane se pois, — en saa säikähdyttää itseäni vielä pahemmin.» Kun molemmat nuoret miehet olivat valmiit, menivät he nelipyöräisten rattaiden luo, jotka odottivat sulhasen saattuetta. Jim oli tarkasti seurannut paikkakunnan tapaa, jopa siihen määrin, että oli lähettänyt Pollyn yöksi Shoyswelliin, jotta hänen »isänsä» toisi hänet vihkimätoimitukseen. Jim ja rouva Fuller istuivat kasvot hevoseen päin ja Mary selin siihen. Bob kiipesi sisarensa viereen, ja Clem oli juuri asettumaisillaan ajajan istuimelle, kun Jim äkkiä käsitti, että sulhasen oli sopivampi istua sisäpuolella. Bobin täytyi siis nousta ajajan viereen suureksi mielipahaksi ja Cleminkin harmiksi. Morsian oli jo odotellut neljännestunnin kirkossa, koska kaikki Shoyswellin kellot olivat edellä. Alussa Clem tuskin tunsi häntä hänen heleänsinisessä, kermanvärisillä pitseillä koristetussa hääpuvussaan. Olipa hän laittanut hiuksensakin nupulle, mikä antoi hänelle omituisen, täysikasvuisen ulkonäön. Vasta kun tyttö käänsi häneen silmänsä, joihin viimeiseltä oli tullut kummallisen vetoava ja alistumista ilmaiseva, välähdykseksi syttynyt katse, näkyi hän tuntevan oman pienen Pollynsa, Orznashin mustan lampaan, jonka hän nyt ottaisi hartioilleen. Tyttö pani kätensä hänen kainaloonsa heidän, koko seurueen, astuessa kirkonkäytävää pitkin, ja nuorukainen puristi tuota tiukkaan kiiltonahkahansikkaaseen puettua kätöstä hellästi itseään vasten. Hän oli unohtanut vetää omansa käsiinsä, ja toimituksen ensimmäinen osa jäi häneltä melkein huomaamatta hänen hartaasti yrittäessään saada niitä käsiinsä. Hän päätti tyytyä yhteen — olihan melkein mahdotonta pidellä sellaista pientä esinettä kuin sormusta hansikkaat kädessä. Sekä hän että Polly olivat opetelleet vihkimiskaavan hyvin huolellisesti, joten ei kumpikaan tehnyt erehdyksiä, vaikkakin Polly silloin tällöin uhkasi käydä sanattomaksi. Rovasti Brackpool suoritti toimituksen ripeästi, ottaen heiltä heidän lupauksensa, ja pian he pitelivät hänen kauhtanansa sivunauhojen laajoja päitä hänen peruuttamattomasti antaessaan heidät toisilleen. Kaikki kävi hyvin tyynesti ja nopeasti. Clem piti papin pehmeäsointuisesta supattavasta äänestä, joka suuresti poikkesi High Tiltin kappelissa tavallisesti käytetystä rukousäänestä, mutta muut perheenjäsenet olivat kiusaantuneita, kun eivät voineet hänen »tuolla lailla mutistessaan» löytää kohtia, ja Robertilta jäi kuulematta, mitä Abrahamista sanottiin, vaikka hän erikoisesti oli sitä odotellut. Kaiken kaikkiaan tuottivat pitäjän kirkon mahdollisuudet jonkinlaista pettymystä, sillä toimituksen jälkeen urkuri eksyi soittaessaan Mendelssohnin häämarssia, ja Clem talutti morsiamensa kirkosta äänettömän hiljaisuuden vallitessa. Toimitus oli käynyt niin nopeasti, että sulhasen kuski ei ollut vielä palannut »Royal Georgen» kapakasta, jonne oli pistäytynyt nauttimaan virvokkeita, ja Clemin ja Pollyn täytyi odottaa pari, kolme minuuttia tuoksuvan kesäkuuron tihutuksessa sillä välin, kun häntä käytiin noutamassa takaisin velvollisuuksiaan täyttämään. Kirkkoväki kerääntyi heidän ympärilleen, ja ulkopuolella kirkkopihassa odotelleet syytivät heidän päälleen konfetteja. Tuhatväriset hiutaleet leijailivat kuulakassa sateessa, tähdittäen Pollyn sinisen puvun ja Clemin mustan villatukan. He olivat liian hämillään puolustautuakseen, mutta kumarsivat yhdessä päätänsä seisoessaan käsi kädessä ja nauraa kikattivat värähtelevän sateenkaaren heidät sokaistessa. »Onnea sinulle, pikkuveli!» huudahti Hanna Iden, äkkiä työntyessään esille serkkunsa Darius Ripleyn kanssa ja heittäessään kourallisen riisiä hänen kasvoillensa. Riisi oli toista kuin konfetit — se koski ja kirvelsi. Clem vetäysi pois ja Hanna nauroi. »Minä säikähdytin sievän sulhasen — mutta tiesinhän, että hänet on helppo säikähdyttää. Olen säikähdyttänyt hänet ennenkin.» Hetkisen hän seisoi pojan edessä, heiluen Dariusta vastaan, jonka käsivarsi oli hänen vyötäisillään. Sitten Clem kauhukseen huomasi, että Bob oli tulossa Hannaa puhuttelemaan, tunkeutuen Pontien, Dunkien, Pepperien ja Shovelien välitse... Bob ei välittänyt kestään, hän tahtoi puhutella tyttöä heidän kaikkien nähtensä. Mutta tämä ei jäänyt häntä odottamaan, vaan nauroi jälleen ja nojasi päätänsä Dariuksen olkapäätä vasten. Sitten hän kääntyi ja riensi pois, yhä nauraen, saman näppärän, pienen mustalaisnuorukaisen astuessa hänen vieressään. Kauhean tuokion ajan Clem luuli, että Robert lähtisi heidän perästään, mutta väkijoukon kääntyessä aaltomaisesti ja ryhmittyessä Hannaa manaamaan, tungettiin hänet takasin pylväskäytävään; ja seuraavassa silmänräpäyksessä saapui kuski epätoivoisesti juosten ja osoittautuen kuskiksi vain vyötäröä myöten, sillä alempaa hän oli työmies rohtimisissa housuissa ja savitahmaisissa saappaissa. Fullerin ja Dunkin väki kapusi nyt ensimmäisiin ajopeleihin, jättäen toisissa seuraamaan niin monta kuin niihin mahtui. Polly istui Clemin polvella hyvin hiljaisena ja säikähtyneenä, kankeana ja hengästyneenä paksussa puvussaan ja sulhasensa kuumassa, tiukassa puristuksessa. 20. Suuri seurue istuutui hääpäivänä aamiaiselle Bodingmaresissa. Se oli katettu ruokasaliin, jota ei käytetty enempää kuin pari kertaa vuodessa, paitsi vastaanottohuoneena niille hienommille vieraille, jotka toisinaan itse kävivät noutamassa munia ja voita maatilalta. Seinät olivat vihreät — valitettavasti aivan toisenlaista vihreänvivahdusta kuin ikkunoihin pujotetut verhot — ja koristellut täytetyillä linnuilla. Oli myöskin värikuva kuningatar Victoriasta, puupiirros Frithin rautatieasemasta ja pari kolme lihavia lapsia ja enkeleitä esittävää saksalaista väripainosta. Ikkunalaudat olivat sullotut täyteen kasveja, enimmäkseen sanajalkoja ja kaktuksia, jotka vielä enemmän vaimensivat verhojen välitse tunkeutuvaa vihervää valoa. Ruokasali oli jotakin erikoista ja harvinaista naapuriston talonpojilla ja kohotti Bodingmaresin melkein aateliskartanon arvoon. Pöytä melkein täytti huoneen, ja vieraiden täytyi huolellisesti puristua paikoilleen sen ympärille. Keskellä oli hääkaakku, Bulverhythen sokerileipurin mestariteos, ja hän oli myöskin hankkinut tortut, hyytelöt, lihapiirakat ja viinin. Mutta vaikka kaksi karahvia olikin täynnä Australian vaaleaa burgundia, oli teekannu kuitenkin kunniasijalla, kohoten sen ympärille asetettujen kuppirenkaitten yli. Kotoista liike-elämääkään ei Bulverhythen tungettelija ollut kokonaan hyljännyt, sillä High Tiltin maustekaupoista ostetulla säilykelohella ja säilykehummerilla täytetyt lautaset hillitsivät hillojen ja torttujen hohtavia värejä. Kesti lähemmäksi viisi minuuttia ennenkuin jokainen oli asettunut paikalleen. Pöydän toisessa päässä istui Jim Fuller, talonisäntä, äiti toisella puolellaan ja sisar toisella. Vastakkaisessa päässä pieni morsian ja sulhanen kainosti yhteenlyöttäytyneinä katselivat tätä hommaa. Sivuilla istui talollisia perheineen — Udiamin Pont, Boarsneyn Willard, Shoyswellin Dunk, Haiselmanin Cox, Little Londonin Pix ja Weightsin Pepper — viimemainittu leskimies ja istuen mahdollisimman lähellä Elizabeth Fulleria, jonka kaula ja kasvot olivat pehmeät ja silmät loistivat suurina ja nuorina, vaikka tukka alkoikin vaalentua. Saapuvilla oli myöskin pari tuttavaa Bulverhythestä, muistona niiltä ajoilta, kun perhe asui kaupungissa. Näiden joukossa oli sokerileipuri, joka oli aterian järjestänyt, ja hänen tyttärensä Mabel. Nämä olivat jokseenkin jyrkkänä vastakohtana naapureilleen — Arthur Powland kaupunkilaistakissaan ja pehmeässä kauluksessaan toisten mustille takeille ja kurkunkuristajille, Mabel sievässä nutussaan ja hameessaan, pieni hattu kallellaan päässä, näiden silkkipuseroiden, kaulahelyjen ja isojen satakaunoilla päärmättyjen olkihattujen keskellä. Viimemainittu oli sievä tyttö ja olisi halunnut keimailla Robertille, joka istui hänen vieressään. Mutta sulhaspoika oli levottoman synkkyyden tilassa, eikä häneltä riittänyt monta sanaa muille, kun hän yhä ajatteli Hanna Ideniä, joka oli nauraen juossut pois Darius Ripleyn käsivarret vyötäisillään. Tämä kuva kohosi Robertin ajatusten ja Mabelin viekoittelevien huulten välille, se vieroitti hänet pöydän nautinnoista ja häiritsi hänen osanottoaan nuoremman veljen riemuun, jonka onni hänen tänään olisi pitänyt tuntea omakseen. Ripleyn rohkea, vallaton syleily, joka ei olisi merkinnyt kerrassaan mitään, jos hän häätilaisuudessa olisi armastellut jotakuta High Tiltin tai Salehurstin tyttöä, tuntui ennustavan kohtalokkaalta, kun oli kysymyksessä Hanna, johon kukaan mies ei koskenut ystävyydessä eikä leikillä. — Neitonen ei olisi sallinut hänen sitä tehdä, jollei — tuumi Bob — hän olisi mitään tarkoittanut. Hän pitää yhtä sen pienen mustalaisveitikan kanssa, vaikka hän vannoi minulle... Mabel teki sen johtopäätöksen, että komea, kookas Fuller oli pässinpää. Näin häilyi Hanna Idenin varjo Clemin häiden yli. Yleinen pakotuksen ja äänettömyyden ilmakehä, joka vaikutti vieraisiin, ei johtunut yksinomaan vastavihittyjen kainoudesta, jotka tuskin avasivat suutaan muuta kuin hääkakkua syödäkseen. Synkkä tunnelma näkyi pikemminkin säteilevän Robertista, siinä kun hän istui kädet epäkauniisti, taskuissa, tuijottaen lautasellaan olevaan ruokaan, jonka hän ei koskaan ennen ollut sallinut jäädä niin kauan koskematta. Clem tarkkasi häntä levottomasti — hän arvasi hänen tuskansa, hän tiesi, että häntä vaivasi mustasukkaisuus. Tietenkin Hanna saattoi leikitellä Ripleyn kanssa vain kiihoittaakseen Bobin intohimoja ja kannustaakseen häntä uhrauksellisempaan kosintaan... mutta aivan yhtä mahdollista oli, että, tyttö oli väsynyt häneen ja kääntynyt oman heimonsa miehen puoleen... ainakin hän oli katsahtanut niin ilkkuvan uhmaavasti Clemiin, jonka kasvoja vieläkin tuntui hänen niihin heittämänsä vihmova riisikourallinen kirveltävän. Australialainen burgundi oli kylliksi väkevää vihdoinkin hieman elostuttamaan Robertia. Hän ei pitänyt sen karkeasta, happamasta mausta kielellään, mutta outona juomana se teki vaikutuksensa, ja vähitellen Hannan kuva hiukan hämärtyi. Sen huomattuaan hän nautti sitä lisää ja kykeni varsin sopivin sanoin ja sulavasti kiittämään sulhasen äitiä, kun tämän malja esitettiin. Shoyswellin Dunk puhui morsiamelle, ja Clem takertui omien sanojensa pauloihin, koska puoli lasillista viiniä oli hänet entistä enemmän ja vallan kauheasti häkellyttänyt. Mutta jokainen toivoi hänelle hyvää ja otti hänen sanansa vastaan meluisalla hyväksymisellä, johon useimmat niistä upposivat. Hän istuutui hyvin säikähtyneenä, mutta lohduttautuneena nähdessään Bobin hänelle äänekkäästi nauravan. Kun kuherruskuukausi oli rajoitettu kuuteenneljättä tuntiin, oli ajasta otettava ankara vaari, ja heti kun maljat oli juotu, kysyi Clem Jimiltä, saisiko hän Pollyneen heti muuttaa Pookwelliin. Ei ollut mitään syytä sitä kieltää — ne ajat olivat ohi, jolloin hääjuhla tuntikausien syöminkien ja juominkien jälkeen riehahti tanssiksi. Useimmat vieraista alkoivat tuntea uneliaisuutta viinin jälkeen, pöytäseura oli jälleen vaipumassa äänettömyyteen, ja Clem pelkäsi, että jos hän kauvemmin odottaisi, näkisi hän Hanna Idenin varjon jälleen hulmahtavan sen yli. Niinpä hän ja Polly kiipesivät, tällä kertaa siunatun yksinään, vanhoihin vuokravaunuihin, joista tuoksahti ummehtunut tallin ja nahan lemu, ja jättäen hääseuran raukeasti vähenevän konfettipilven himmennykseen ajoivat juhlallisesti totisina ensin pihakujaa alas ja sitten sen kolmen neljänkymmenen metrin pituisen pätkän maantietä, joka oli ulkoportilta Pookwelliin. Mutta vaikka mökki oli näin lähellä, näytti se varsin etäiseltä, kun he jäivät kahden kynnykselle ja ajopelit mennä kolkuttivat vinkuvine pyörineen takaisin majataloa kohti. Ryhmä sivulla sijaitsevan kiviaidan vieressä kasvavia marjakuusia kätki silmiltä kolmen pellonsaran erottaman Bodingmaresin, ja takana sulki leppärykelmä kahden korkealle kohoavan solakan lombardialaisen poppelin kera kaikki tutunomaiset viljelykset näkyvistä. Etupuoleltaan vain oli pieni rakennus alttiina etelän auringolle, joka oli paahtanut sen laastitut seinät ruskeankellerviksi kuin kauan säilytetyn juuston. Pensasaidan ja tanhuan toisella puolella viettivät rämeitä kohti pellot, joilla pitkä, vielä kypsymätön vilja huojui. Dudwellin joki hiipi Socknershin mäkiniittyjen juurella, joilla mustat kuivaushuoneet törröttivät tornimaisina ja latvatut raidat uivat myrskyisen valon kuvastimessa. Sama valo värähteli vihaisesti Clemin kasvoilla hänen kohottaessaan ne avaimen kanssa ponnisteltuaan. Kun hän vihdoin työnsi oven auki, virtasi se hänen ylitseen huoneeseen, valaisten jyrkät, naurettavan kapeat portaat, jotka melkein heti kynnykseltä alkaen kohosivat yläkertaan. Polly seurasi häntä omituisen jäykkänä, ja he astuivat keittiöön, joka näytti varsin siistiltä ja tyhjältä. Valo, joka nyt oli helahtanut todelliseksi päiväpaisteeksi, päilyi pöydän puhtaaksi hangatulla puupinnalla. »Tuo tietää enemmän sadetta», virkkoi Polly. He katselivat toisiaan tolkuttomasti oudon pöydän yli oudossa, paperoimattomassa huoneessa, jonka seinillä oli outoja patoja ja pannuja ja sivupöydällä kaikki uudet porsliiniastiat. He itsekin näyttivät oudoilta — Clem mustassa takissaan ja korkeassa kankeassa kauluksessaan ja Polly tiukassa sinisessä puvussaan nuputettuine hiuksineen. »Minä en nainut sinua haastellaksesi minulle ilmasta», sanoi Clem vihdoin. Sitten he purskahtivat molemmat nauruun, ja nuorukainen juoksi pöydän toiselle puolelle ja sieppasi hänet syliinsä. »Oi, Clem, tää on kaikki ollut niin outoa», huokasi Polly. »Muttei se enää ole outoa.» »Ei, mutta se on ollut kauheaa... sellainen väkijoukko ja sinä kun mikäkin vieras nuori herrasmies...» »Näinkö sinä juttelet vieraiden nuorten herrasmiesten kanssa?» »Ei, Clemmy, ei nyt — mutta... jätähän toki ne neulat tukkaani.» »Minä en pidä siitä, että tukkasi on noin ylöskiedottuna — se näyttää niin oudolta.» »Nyt kun olen naimisissa, ei minun sovi pitää sitä riippumassa.» »Voit panna sen nupulle huomenna, kun olet ihmisten näkyvissä. Mutta nythän olemme kahdenkesken.» Polly salli hänen hyväillä itseään, pikemminkin alistuen hänen hellyyteensä kuin ottaen sen vastaan. Hän ei ollut niin tottunut onneen kuin nuorukainen ja tunsi itsensä vielä hiukan vauhkoksi uudessa ympäristössään. Outo keittiö paljaine seinineen ja uusi into, joka alkoi värähdellä pojan äänessä ja kosketuksessa, sai hänet levottomaksi. Mutta kun ilta oli kulunut, kasvoi hänen yhteenkuuluvaisuudentunteensa ja karkoitti pelon, — nuorukainen oli hänen rakas Clemmynsä tässä oudossa asunnossakin ja intohimoisen rakkauden hurmaamana. Clemmyn herttaisuus ja lempeys olivat perinpohjaiset. Syvä kiitollisuudentunne kuohutti Pollyn sydäntä, ja hän otti tumman, villatukkaisen pään käsiinsä ja suuteli sitä kiitollisen lapsen pitkillä, kunnioittavilla suudelmilla, sitten äkkiä muuttuen ikäänkuin äidiksi, jonka rinnoilla tuo sama pää lepäsi. 21. Kolmen pellonsaran erottamassa Bodingmaresissa Robert tarkkasi juhlan loppua. Linjaalirattaita ja kääsejä suhahti pois vieden vapaatilallisia, viivyttelijöitä rupatteli ovella, ruokasalissa jäähtyivät ja ummehtuivat aterianjäännökset. Keittiö näkyi olevan täynnään pesemättömiä lautasia ja Maryn ja aputytön liehuvia hameenhelmoja. Mary toivoi, että miehet lähtisivät Jumalan haltuun eivätkä kieppuisi äidin ympärillä, — sitten hän voisi ryhtyä todella järjestelemään. Oli tuskin säädyllistä nähdä heidän tuolla lailla liehakoivan kahdeksankuukautista leskeä. Sääli vain, ettei äiti sitä itse tajunnut... Niinpä hän juoksenteli tarkoituksellisesti keittiön ja eteisen väliä, rouva Fullerin seistessä ovella hymyilevänä ja punehtuneena jutellessaan Pepperin ja Coxin kanssa. Pepper oli antanut hänelle hääkukkasen napinreiästään, ja molemmat miehet käyttivät hyväkseen vapautta, jonka häätilaisuudet suovat. Marya ellotti, ja Robertiakin tuskastutti. Hänen äitinsä tulisi muistaa, että hän oli täysi-ikäisten poikien äiti... Mutta siinä hän nyt hymyili posteljooni Wheelsgatellekin, kun hän saapui kirjeineen. »Hyvää iltaa, herra Wheelsgate. Olen tavattoman pahoillani, ettette voinut olla häissä, mutta katsotaanhan, eikö vielä ole vähän kakkua jäljellä.» Tuo oli liikaa. »Sinulle alkaa tulla liian kylmä, äiti», sanoi Robert; »et saisi tuolla iälläsi olla ulkona viileässä varjossa». »Hyväinen aika, lapsi! En ole ehtinyt siihen ikään, jolloin kesäkuun viileys luissa tuntuu. Kuinka sinä haastat! Mutta täytyyhän minun toki mennä sisälle noutamaan kakkua herra Wheelsgatelle.» »Se on kaikki lopussa», huusi Mary käytävästä. »Sepä kummallista. Luulin nähneeni aika möhkäleen pöydällä. Mutta sitten ovat varmaan Clem ja Polly ottaneet sen mukaansa. Olen pahoillani, herra Wheelsgate, mutta jos Clem on sen vienyt, niin saatte kappaleen myöhemmin. Sillä me aiomme lähettää maistiaispaloja ystävillemme — saimme siroja pieniä pitsikoristeisia rasioita herra Powlardilta. Teidän pitäisi ne nähdä.» Kerrankin vaihtoivat Mary ja Robert toiselleen myötätuntoisen katseen, mitä olivat elämässään harvoin tehneet. Äiti oli parantumaton — hän olisi tarvinnut isäparan peräänkatsojakseen. Jim, jolla yksinään oli määräämisvaltaa, puuhaili pihassa. He eivät muuta voineet kuin hääriä levottomina ja häiritsevinä hänen ja hänen ystäviensä ympärillä, kunnes miehet vihdoinkin läksivät ja rouva Fuller leppoisasti hymyillen palasi huoneeseen. »Ei missään ole niin hauskaa kuin häissä», virkkoi hän. »Ehkei», sanoi Mary, »mutta säälittää, että se hauskuus tulee liian pian hautajaisten jälkeen». Vapautuneena vartiotoimestaan lähti Robert omille asioilleen. Hän tiesi, että hänen olisi tullut mennä auttamaan Jimiä lypsyssä, mutta hän tunsi olevansa kykenemätön ryhtymään työhön. Niinpä täytyi naisten nopeasti muuttaa ylleen vanhimmat hameensa ja asettua lypsyjakkaroille, kun Robert sitävastoin häätamineissaan käveli pois Blindgroomsia kohti. Oli tosin jokseenkin aikaista käydä Hannaa tapaamassa, mutta olisihan hänen äitinsä saapuvilla, ja Robert tunsi, ettei hän hukkaisi aikaansa, jos voisi päästä vanhan naisen suosioon, sillä tytön äidin kammon hänen »korskeuttaan» tai pakanuuttaan kohtaan hän luki syyksi Hannan tilapäisiin väistelyihin. Mutta päinvastoin hän tapasikin tyttären eikä äitiä Blindgroomsin isossa hämärässä keittiössä. Se oli tavattoman iso huone, luultavasti kaksi suojaa muutettu yhdeksi jonakin unhoon jääneenä aikana, ja kovin kostea, sillä mökki oli rakennettu tien rinnan alapuolelle. Sinne mentiin sammaltunutta polkua pitkin, joka vietti alaspäin ohdakkeita ja hyljättyjä vihanneksia kasvavan puutarhan poikki. Hanna puuhaili nurkassa isoa myttyä sitoen. »Vai olet tullut tänne, lapsi», virkkoi tyttö vilkaisematta ympärilleen. »Et kai luullut, että ne pahuksen häät olisivat pidättäneet minut poissa.» »Häät ovat hauskoja tilaisuuksia. Tanssitko siellä?» »En minä! Ei meidän häissä tanssita.» »Kun serkkuni Yocky Lovell meni naimisiin, niin me tanssittiin, kunnes tähdet tuikahtivat taivaalle; ja me tanssimme hautajaisissakin.» »Mitä sinä tuolla säkillä teet?» »Minä sullon tavaroita matkaa varten.» »Mihin sinä olet menossa?» Kimeänlainen levoton falsetti värähti hänen äänessään. Hanna vastasi tyynesti: »Minä menen humalamaahan vaarnailemaan.» »Älä vastaa minulle tuolla oudolla kielelläsi. Sano mitä tarkoitat.» »Humalamaa on Kent, kuten sinun pitäisi itsekin tietää, ja vaarnaileminen meidän oudolla kielellämme on vaatevaarnojen myymistä pakanoille.» »Nannie — älä mene.» Hän oli astunut nopeasti tytön taakse ja kiertänyt käsivartensa hänen ympärilleen hänen ollessaan polvillaan säkin suuta sitomassa. Hanna työnsi hänet pois. »Älä tule minua nyt häiritsemään.» »Mutta sinun täytyy sanoa minulle — sinun täytyy vastata minulle, — miksi tuolla lailla lähdet?» »Enkö ole ennen ollut poissa?» »Olethan sinä, senkin vietävä. Mutta tämä tapahtuu äkkiä.» »Eikä niinkään. Minä tein päätökseni jo viime viikolla.» »Ethän sinä minulle mitään kertonut.» »Miksi minä sinulle olisin kertonut? Ethän sinä kysynytkään.» »Etkö sinä kuulu minulle?» »En minä kuulu kellekään.» »Nannie, sinä olet julma — minä en voi sinua ymmärtää. Sinä sallit minun rakastaa itseäsi ja minä olen kuin seitsemännessä taivaassa, mutta sillä välin olet pelkkä naistuttavuus. Kun sinua nyt kuuntelee ja katselee, ei luulisi, että iässämme olemme toisiimme pihkaantuneita olleetkaan.» »Minä en ole teidän vaaleiden kristittyjen kaltainen, jotka lemmitte ja suutelette kaiken päivää ja puolet yötä. Jos semmoista haluat, ei sinun olisi tullut minuun puuttua. Minä rakastan, milloin haluan, ja kai minä annan sinulle isomman muistoläksyn kuin kukaan tämän seudun lihavista tyttöhupakoista; mutta milloin en ole sillä päällä, en rakasta, ja toivon, että sinä käyttäydyt siivosti.» »Kuinka kauan viivyt matkalla?» »Ehkä pari viikkoa.» »Kuka matkustaa kanssasi?» »Minä matkustan yksinäni.» »Eikö Darius Ripley lähde mukaasi?» »Oletko sinä mustasukkainen, korskea Bob?» »Sano minulle — sano minulle suoraan, lähteekö hän mukaasi?» »Ei lähde — senhän olisi luullut tietäväsi. Minä matkustelen yksinäni. Mutta Dariuksella on kärryt, ja hän myy hevosia pakanoille, ja tiet ovat vapaat kaikille köyhille ihmisille.» »Nannie, Nannie, älä ärsyttele minua tuolla lailla, minä en voi sitä kestää. Sano minulle — lupaa minulle, ettet puutu Dariukseen.» Bob ei voinut enää pidättää halukkaita käsiään. Ne laskeutuivat tytön olalle; ja taivuttaen häntä taaksepäin hän suuteli surumielin ja intohimoisesti hänen huuliaan. Hanna riuhtautui hänen puristuksestaan ja ponnahti pystyyn. »Jätähän minut rauhaan! Minä en siedä sinun käsiesi kosketusta. Sinun tulisi oppia, kuinka on naisia kohdeltava.» »Sinä sallit Dariuksen kietaista käsivartensa vyötäisillesi häätilaisuudessa.» »Darius on minun sukulaiseni.» »Ja minä olen sinun rakastajasi — siis enemmän kuin sukulainen.» »Ei se niin ole. Sukulainen on aina minun sukulaiseni; rakastaja on minun rakastajani vain silloin, kun tahdon. Niin, minä tiedän, että luulet ostaneesi minut kuin tamman pitääksesi minua tallissa ja lähteäksesi ajelulle milloin sinua haluttaa: sillä tavoinhan te kohtelette omia naisianne. Mutta sillä tavoin ei kohdella minua, korskea herraseni, vaikka oletkin vietävän hidas sitä oppimaan.» »Vannotko minulle, että sallit Dariuksen syleillä sinua vain siksi, että hän on sukulaisesi?» Hanna katsoi häneen säälivästi. »Mikä lapsi sinä oletkaan! Minä pidän sinusta enemmän silloin, kun olet mies.» »Suo minulle sitten siihen tilaisuus.» »Teenhän minä, minkä minä vaivainen voin, sitä sinulle opettaakseni.» »Saattamalla minut hulluksi.» »Opettamalla sinulle säädyllisiä tapoja.» »Eivätköhän minun tapani ole yhtä hyviä kuin useimpain miesten.» »Sinun tapasi ovat pakanain tapoja, lapsi, ja tuntuvat romaanilaistytöstä hieman raaoilta. Jos sinun ja minun on kuljettava rinnan, tulee sinun oppia kohtelemaan minua kunnioittavalla tavalla.» »Nannie — minä teen mitä vain tahdot, kunhan sallit minun sinua rakastaa...» Bob ei voinut hänen kanssaan väitellä, ei edes mitään tinkiä. Hänen täytyi, kuten hän sadannen kerran totesi, suostua tytön omiin ehtoihin, koskei tämä muilla ehdoilla häneen suostunut. Neitosen silmät pehmenivät. Bobin kädet olivat ojentuneet häntä kohti nöyrästi, mutta hänen ilmeessään oli tarmoa ja voimaa. Hänen seisoessaan siinä vastapäätä tyttöä oli hänellä nuoren jumalan mahtava vartalo ja kauniit piirteet — tai tytön oman vertauksen mukaan pakanallisen kilpapainijan eli kurumengron. Hän oli kookkaampi ja komeampi kuin kukaan Hannan oman rodun miehistä, ja koskei hän ollut milloinkaan tavannut mitään niin loistavaa, niin palvovaa ja uskollista, kykeni hän unohtamaan, ettei hän koskaan ollut tavannut ketään niin typerää, niin kömpelöä ja mustasukkaistakaan. Hän liikahti nuorukaista kohti ja hymyili. Hän ei tehnyt mitään elettä, ei vihjaissut mitään kutsua, mutta nyt toinen tiesi voivansa häneen nuhtelematta koskea. Hetkisessä oli Bobin mustasukkaisuus unohtunut, hänen pelkonsa ohi. Käheästi nauraen hän tarttui tyttöön siepaten hänet syliinsä, ja tämän kovuus näkyi sulavan hänen intohimoonsa niinkuin kallio uppoaa aaltoihin. 22. Se kesä oli edullinen Bodingmaresille. Jim näki kaikissa yrityksissään menetelleensä oikein. Eipä niin, että ne koskaan olisivat lähestyneet uhkarohkeutta, mutta hän oli ainakin poikennut isänsä vanhalta vaolta; hän ei ollut kyntänyt niittyjä pelloiksi, mutta hän oli lisännyt heinämaitaan ja jokseenkin rohkeasti käyttänyt apulannoitusaineita. Nämä olivat erikoisesti tehonneet, ja Jimillä oli apilaa ja italialaista ruista yli oman tarpeen, niin että kykeni myymään muillekin tilallisille. Paitsi yritystensä tuloksia oli häntä suosinut onni siinäkin, mihin pelkkä viljelijän uurastus ei riitä. Päiväpaiste oikeaan aikaan oli edistänyt hänen heinänsä kasvua; hänen viljansa oli hiukan karkeaolkista, mutta teki paljon terää, ja hänen humalansa olivat säilyneet rutolta, joka kahtena vuonna perätysten oli ne tärvellyt. Kaikin tavoin rohkaistuneena hän ryhtyi suurempiin yrityksiin, hän palkkasi renginkin — ensimmäisen vieraan apulaisen, joka Bodingmaresissa oli ollut siitä asti, kun James Fullerin pojat olivat kyllin vanhoja pystyäkseen työhön. Tällä miehellä oli oivallinen todistus Hazel Streetiltä Kentistä, jossa hän oli palvellut yleistöissä ja erikoisesti tottunut hevosten hoitoon. Kun Pookwell oli Clemin hallussa, täytyi hänen asua High Tiltissä ja tallustaa joka päivä pari kilometriä edestakaisin, koska Robert kieltäytyi ottamasta häntä huonetoverikseen. Mutta sellainen järjestely oli tavallista pienten maanviljelijäin seudulla, missä ei ollut rakennusyritteliäisyyttä. Suunnitelma, että Clem ja Polly saivat Pookwellin, osoittautui erinomaisen hyväksi. Clem tahtoi kaikin mokomin osoittaa kykynsä kovalla työllä ja uhrautuvaisuudella. Ja haluten miellyttää sekä Clemiä että Clemin omaisia hoiteli Polly oivallisesti kanoja ja varmaan säästi Jimille useita shillingejä viikossa. Se oli varsin uutteraa aherrusta eikä suonut nuorelle parille paljoa aikaa viettää toistensa parissa. Mutta kumpikaan heistä ei ollut muuta odottanutkaan, ja heidän yhteiset hetkensä auringonlaskun ja -nousun välillä tuntuivat kaksin verroin ihanilta päivän eron jälkeen — ja olihan päivälläkin tilaisuutta ohimennen tavata toisiaan, Clem kun aina riensi kotiin Pookwelliin aterioimaan. Jim oli hyvin tyytyväinen Clemiin ja Pollyyn, vaikkei hän pitänyt kaikista heidän tavoistaan — Clem näkyi hänestä liian kerkeästi mukaantuvan tavallisen työmiehen olotilaan Bodingmaresin vapaatilallisloiston jälkeen. Mutta kieltämättä he säästivät hänelle rahoja ja siten auttoivat arkisista ajatuksistaan huolimatta tilaa eteenpäin. Ja hän osoitti hyväksymistään suomalla heille välistä vapaan puolenpäivän, milloin heille ei sattunut työtä. Heidän kuuliaisuuttaan ja tottelevaisuuttaan kohottivat Jimin silmissä Robertin paheet, jotka olivat jyrkkänä vastakohtana. Robertilla ei ollut mitään osaa kesäkauden tuloksissa, ja hänellä oli vähän osaa sadon korjaamisessa. Kevään aikaiset viikot hän tosin oli työskennellyt varsin ahkerasti, vaikka hän aina olikin poissa iltaisin silloinkin, kun pitenevät päivät eivät enää tehneet välttämättömäksi lopettaa työtä ilta-ateriaan. Mutta Clemin häiden jälkeen hän näkyi »kokonaan ratkenneen rentuksi». Hän poistui aamun tai iltapuolen töistä syittä ja selityksittä. Hän muuttui luonteeltaan häijyksi ja oli toisinaan humalassa. Jokainen arveli sen johtuvan jonkinlaisesta sykkyrästä hänen ja Hanna Idenin välisessä ystävyydessä. Alettiinpa kylässä jo toisinaan huhuta riitaantumisestakin, ja se toi uutta toivoa Jimin sydämeen. Mutta jos välien rikkoutuminen todella tapahtui — ja oli syytä otaksua, että sellaista ainakin kerran oli tapahtunut, — niin oli asia jälleen paikattu ja Robert otettu takaisin orjuuteen. Asiasta oli nyt tullut yleinen juorunaihe, ja toisinaan näki Jim ihmisten kääntävän hänelle selkänsä torilla tai oluttuvassa. Yleinen mieliala oli kuitenkin säälin sävyä, joka hänestä oli syystä tai toisesta helpompaa kantaa. »Royal Georgen» tai »Eight Bellsin» säädyllisessä tarjoiluhuoneessa, jossa vapaatilalliset joivat vakavina lasin arvokkaassa toveruudessa, Jimin oli tapana haastella veljensä lurjusmaisuudesta, hänen julkeasta kiittämättömyydestään, hänen häijyydestään vainajaa kohtaan... »Jos hänen isä-parkansa voisi hänet nyt nähdä...» Tarjoilutuvan vieraat tunnustivat Fullerin kunnon mieheksi, kun piti Robertia Bodingmaresissa, vaikka voisi helposti ravistaa hänet niskoiltaan. Mutta Clemin avioliitto oli antanut Jimille makua esittää veljiensä suhteen sallimusta, ja hän ajatteli kernaasti, että hänen pitkämielisyytensä oli ainoa, mikä esti Robertin joutumasta kokonaan hunningolle. »Minun on muistettava isä-parkaani», sanoi hän Little Moatin Breamille Copt Hallissa pidetyn huutokaupan jälkeen; »hänen tähtensä minun täytyy pitää nuorukaista luonani. Ja mitä hän tekisikään, jos minä hänet ajaisin talostani? Hän lyöttäytyisi niihin egyptiläisiin — minä tiedän sen. Kerjäläisenä hän kiertäisi maanteillä sen lutkan ja hänen joukkueensa kanssa... Oh, sanon teille, isäntä, että minulla joskus on kauheita aavistuksia, olen näkevinäni poloisen Robertin myyskentelemässä vasuja ja vaatevaarnoja tuolla pohjoisessa päin oman arvonsa tunnon unohtaneena ja purtuaan hävyltä hännän poikki.» Veli ei ollut yhtä kiitollinen Jimin kärsivällisyydestä kuin hänen olisi pitänyt. Oli muka lorua, ettei hän, Robert, kunnollisesti suorittanut työtään. Hän ei ollut lampaiden keritsemisestä asti ollut päivääkään poissa, ja ainoa syy, miksi Jim ei ollut tyytyväinen, oli, että hän olisi halunnut mustia neekereitä uurastamaan ilmaiseksi aamusta iltaan rehtien valkoisten työmiesten asemesta, jotka aivojensa avulla osasivat säästää lihasvoimiaan. Robertin raha-asiat olivat nyt perin surkeassa tilassa. Hän ponnisteli yhä vanhojen velkojen maksamiseksi ja teki samalla uusia. Hän oli ollut velkaa Woolpackin kapakan isännälle ja maksanut tämän saatavat vain joutuakseen Bunvashin »Valkoisen Hirven» isännän velalliseksi. Hanna ei ollut hänen tuhlauksensa ainoa syy, — hän oli aulis kestitsemään tilapäisiä tuttavuuksia, ja paria ystävyyssuhdetta, jotka hänen riidanhaluinen luonteensa muutoin saattoi vaaraan, pidettiin yllä hyvittävillä sovitusjuomingeilla. Hän pelasi myöskin biljardia ja harjoitti jaloa keihäänheittourheilua. Hän kävi mielellään sirosti ja kuosikkaasti puettuna ja löi vetoa kilpahevosista, lueskeli ilta- ja urheilulehtiä eikä laiminlyönyt mitään tilaisuutta osoittaa miehekkyyttään. Sitäpaitsi hänen täytyi aina lepytellä »karhuja» osamaksuilla tai myöskin — »Valkoisen Hirven» ovenvartijalta lainattuaan — maksaa sadanviidenkymmenen prosentin hävytöntä korkoa. Ja kaiken tämän lisäksi oli Hanna, jota hän mielellään kuljetti markkinoilla ja elävissäkuvissa ja jolle hän halusi ostaa lahoja — kiiltäviä koruesineitä, jalokiviä tai kankaita, joista myyjät tavallisesti kiskoivat häneltä ylihintoja, kun tunsivat hänen kiihkeän halunsa ja tietämättömyytensä. Hän osti tytölle timanttisormuksen vähittäismaksulla, väittäen, että timantin täytyi olla oikea kahdeksan punnan hinnalla, vaikka Hanna selitti, ettei niin ollut laita, hän kun tunsi timanttien hinnan, koska muuan loordi oli kerran tarjonnut hänelle sellaisia. Valitettavasti ei Robertilla nyt juuri ollut keinoja, millä lisätä palkastaan kertyvää kassaa. Clemiltä ei enää käynyt lainaaminen ja kapakoissa pelatessaan hän menetti yhtä paljon kuin voittikin. Tosi kyllä, että hän olisi voinut mennä mustalaisten kanssa kilpa-ajoihin niin usein kuin tahtoi, ja heidän vihjauksensa hevosten voittomahdollisuuksista olivat yleensä hyviä. Mutta hän ei ollut koskaan tottunut pelaamaan korkeammilla panoksilla kuin puolikruunuilla, ja ne punnat, jotka hän menetti, peloittivat häntä enemmän kuin voitetut punnat häntä tyydyttivät. Sitäpaitsi hän ei nykyisin ollut parhaissa väleissä Ripleyiden ja heidän joukkueensa kanssa. Hän epäili heitä mustasukkaisuudesta ja petollisuudesta. Hän ei luottanut heidän vihjauksiinsa pelosta, että he tahallaan johtaisivat hänet harhaan. Darius Ripley oli rakastunut Hannaan, siitä hän oli varma. Hän olisi tahtonut raivata Robertin tieltään. Ja peloittavinta kaikesta oli, että hän tiesi Hannan olevan kääntymässä häntä vastaan juuri niiden häpeällisten juorujen vuoksi, joita hänen kiihkeä rakkautensa aiheutti. Hanna oli ottanut hänet armoihinsa, koska hän oli ylpeä vapaatilallisen lemmestä, varsinkin kun tämä oli vanhinta, vakaantuneinta sukua tällä maaseudulla, jossa päivätyöläisetkin katselivat mustalaisneitosta yliolkain. Mutta kun tuo ylväs nuori keikari oli menettänyt maineensa ja arvokkuutensa, kun hän oli rahaton ja velkaantunut, kun hänen oma perheensäkin potkisi hänet ulos, niin vaikka Hanna itse olikin saattanut hänet häpeään, kerjäläiseksi ja hylkiöksi, niin hän, Hanna Iden, olisi saanut hänestä kyllikseen. Sehän olisi hänen tapaistaan. 23. Myöhään saman vuoden syksynä ilmaantui uusi tahra tärvelemään Bodingmaresin mainetta. Ynseä kohtalo näkyi vainoovan Jimin kunniaa, sillä samalla kun se soi hänelle kaikenlaista aineellista hyvää, pyrki se katkeroittamaan lahjansa jollakin myötäseuraavalla häväistyksellä. Fuller ei ollut säädyllisellä elämällään kyennyt vaimentamaan Clemin alhaisesta avioliitosta Orznashin tytön kanssa aiheutuneita juoruja ja halveksimista, kun Robertin häpeä kohosi korkeimmilleen ja Bodingmares senvuoksi joutui yhä julkeammin kapakkakeskustelujen aiheeksi. Ja tuskin hän oli ehtinyt kuvitella itseään loukatuksi ja anteeksiantavaksi veljeksi, kun koko High Tilt kuohahti kiukusta kuullessaan uutisen, että rouva Fuller aikoi mennä naimisiin posteljooni Wheelsgaten kanssa. Tämä oli kauheaa. Ensiksikin hän oli ollut leskenä vasta vuoden, ja olisi pidetty säädyttömänä, että hän niin lyhyen väliajan jälkeen olisi mennyt naimisiin kenenkään, vaikkapa kuinka varakkaan ja mahtavan miehen kanssa, varsinkin kun tiedettiin, että hän edellisen avioliittonsa kolmenakolmatta vuotena oli elänyt aivan onnellisena James Fullerin kanssa. Surun ilmeet olisivat hänessä olleet sitä sopivampia, koska jokainen tiesi, että hän tositeossa ei surrut. Olihan hän ollut keveä ja keimaileva jo viiden kuukauden kuluttua; hän oli kummallisesti punastunut ja innostunut jutellessaan miesten kanssa ja ulkonäöltäänkin ihmeellisesti nuorentunut; hän oli antanut aihetta ihmisille ravistaa päätänsä ja lausua pahoja aavistuksia ja uhmaillut kaikkia paikkakuntalaisten säädyllisyysvaistoja, kunnes jokainen High Tiltin ja Salehurstin pitäjissä tuumi, että nyt oli kaikki mennyt vinoon. Kaiken kruunuksi hän oli valinnut köyhän ja halpa-arvoisen sulhasen. Hän olisi voinut saada Weightsin Pepperin, joka oli varakas mies; myöskin Little Londonin Pix, vaikka ainakin kymmentä vuotta häntä nuorempi, oli häneen hullaantunut, ja hänen maansa koskettivat Bodingmaresin tiluksiin pohjoisessa Dulwellin virran vaiheilla. Arthur Powland oli leskimies ja oli käynyt tyttärensä kanssa kahdesti talossa Clemin häiden jälkeen. Jos rouva Fuller olisi ottanut jonkun näistä, olisi hänellä toki ollut jotakin näytettävää harhaantumisensa korvaukseksi, mutta nyt hän oli valinnut aivan tavallisen, köyhän miehen, yleisön palvelijan. Wheelsgate oli noin viisikymmenvuotias ja oli kaiken ikänsä toiminut maalaiskirjeenkantajana. Hän oli säästänyt hiukan rahoja, ja häntä pidettiin omituisena — toisin sanoen, hän lueskeli mielellään ja osteli kirjoja. Rouva Fullerilla oli pieni perintöosa omasta kohden, joten he kyllä tulisivat varsin hyvin toimeen. He aikoivat ostaa mökin Salehurstin ulkopuolelta, juuri siltä kohtaa, missä High Tiltin maantie menee Rotherjoen yli Bantonyn alapuolelta. Elizabethin silmissä oli kyyneleet, kun hän kertoi asiasta omaisilleen. »Ollessani seitsentoistavuotias menin naimisiin saadakseni kodin ja puolison, ja nyt nelikymmenvuotiaana minä menen naimisiin todellisesta rakkaudesta.» »Ettet häpeä, äiti, tuollaisia puhua, kun isä-poloisemme on ollut haudassa tuskin vuotta enempää vasta. Vielä ei ole aika edes surupukua riisua.» Näin nuhteli Jim. »Älä luule, että minulla on mitään isääsi vastaan. Hän oli hyvä ja uskovainen mies, kuten jokainen tietää, mutta sellaiset eivät aviomiehinä aina ole miesten parhaita, ja muistahan, ettei hän ollut minulle mikään eloisa puoliso, ymmärräthän. Minä en häntä moiti, mutta toisinaan hän oli pikemminkin sanansaarnaaja kuin aviomies. Ehkä minä olin hänelle liian nuori; olinhan vain lapsi, kun hän minut nai, ja ihminen muuttuu avioliittoon mentyään toisenlaiseksi kuin mitä on neitona ollut.» »En usko asian siitä paranevan, että tuota kaikkea isäparasta haastelet», virkkoi Jim surullisesti. »Totta kai asia siitä paranee, että avioliittoni ei ollut lemmenliitto. Säädytöntä olisi todellinen rakkautensa vuoden päästä unohtaa. Mutta minun avioliittoni oli lapsen avioliitto. Nyt minä menen naimisiin täysikasvuisena naisena.» »Kenties», sanoi Mary, »on yhtä vaarallista naida rakkaudesta täysikasvuisena naisena kuin naida rahaa nuorena lapsena». »Minua ellottaa ja minä olen suruissani sinun tähtesi, äiti», virkkoi Jim, »sillä mitä ikinä sattunetkin sydämessäsi tuntemaan, pidetään sinun tekosiasi pitäjässä kevytmielisinä, ja se tietää enemmän juoruja ja ikävyyksiä Bodingmaresille, juuri kun ihmiset alkoivat tottua Robertiin ja hänen tapoihinsa». »Tarkoittanet, että rinnastat minun avioliittoni Robertin paheksuttavien hommien kanssa? Sitten sanon sinulle vain, isäntä, että jos sinä häpeät minua, niin minä häpeän _sinua_.» Ja Elizabert meni ulos heleä puna kasvoillaan, joka sai hänet näyttämään kymmentä vuotta nuoremmalta. Clem ja Polly puolustivat häntä, eivät siksi, ettei heidänkin mieltään olisi tympäissyt, mutta rouva oli ollut heille ystävällinen ja auttanut heitä avioliittoon, joten he velvollisuudentunteesta häntä kannattivat. Robert oli kauhuissaan ja tyrmistynyt. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, mitä se vaikuttaisi hänen suhteisiinsa Hannaan, ja hän teki sen johtopäätöksen, että Hannasta oli epämieluista kuulla rakastajansa perheen jälleen joutuneen halveksimisen alaiseksi. Bodingmaresin loisto himmentyisi hänen silmissään yhä enemmän, ja Bob tuumi, että vain siinä loisteessa hän näyttäisi otolliselta. Vaikka oli hyvinkin selvää, että Hanna piti häntä arvossa hänen voimansa ja kauneutensa, hänen komean vartalonsa ja tarmonsa vuoksi, ajatteli kookas Robert harvoin omaa etevyyttään. Hänen rakkautensa oli taivuttanut hänet nöyrämielisyyteen, jossa hänestä oli vaikeata ajatella, että Hanna voisi rakastaa häntä vain hänen itsensä vuoksi. Hän tunsi itsensä varmaksi, että hän rahattomana ja halveksittuna ei voisi löytää armoa tytön silmissä, ja nyt olivat rahat hupenemassa ja maine alkoi olla mennyttä. Hanna oli poissa, kun juorut rouva Fullerin valinnasta ensiksi levisivät kylässä. Hän oli lähtenyt telttavankkureineen ja serkkujensa Yocky Sowellin ja Jerome Bosvillin kanssa Shovers Greeniin Wadhurstin lähettyville, jossa oli markkinat. Päivänä, jona häntä odotettiin takaisin, meni Robert Blindgroomsiin. Hän tahtoi itse kertoa tytölle uutisen, nähdäkseen mitä toinen siitä tuumi. Vastoin tavallisuutta tapasi hän keittiön täynnä väkeä. Siellä oli Ambrose Ripley — Darius oli poissa — Tommy ja Sacky Carew ja Aurora Stanley, puhdasverisiä mustalaisserkkuja, ja myöskin vähemmän arvokkaita sukulaisia, kuten Mary Dixter, Luna Devenden, Peter Criol ja muita puolirotuisia, joita nimitettiin niiden sivukylien mukaan, joista he olivat kotoisin. Nämä puuhailivat lieden ääressä tai pöydän ympärillä, ja huoneen täytti käristetyn sianlihan herkullinen haju, joka yhtyi kattoparrujen alla leijailevaan savuun. Vanha Leonora Iden kyni lintua. »Tässä on Bodingmaresin korskea Bob», virkkoi hän, kun nuorukainen astui sisälle. Jokainen tuijotti häneen, ja tummat silmät vakavissa ilmeettömissä kasvoissa saivat hänet tuntemaan itsensä tavallista kömpelömmäksi ja nolommaksi. »Milloin saapuu Hanna kotiin?» kysyi hän Leonoralta. »Hän saapuu tänä iltana, mutta hän ei sanonut odottavansa hyvää herrasmiestään ennenkuin huomenaamulla.» »Minä olen tullut vartavasten. Minulla on jotakin hänelle kerrottavaa. Viipyykö hän kauan?» »Hän viipyy kauan, ja kun hän tulee, on hänellä paljon puuhaa. Kaikki köyhät ihmiset ovat kerääntyneet tänne pikkujuhlaan.» Robert tunsi, että »kaikkien köyhien ihmisten» silmät tuijottivat häneen, tunkien keittiön savun läpi, ja hänessä kasvoi omituisuuden ja outouden tuntu. »Minä menen häntä vastaan», sanoi hän, liikkuen kömpelösti ovea kohden. »Kai hän saapuu Mountpumpsin tietä pitkin.» »En tiedä, mitä tietä hän saapuu, herttainen herrasmies, mutta hän saapuu oman kansansa kera.» Robert tahtoi kaikin mokomin välttää tuota vanhaa akkaa, joka vihasi häntä hänen korskeutensa tähden ja jonka hän tiesi tekevän kaikkensa naittaakseen Hannan mustalaisille. Hän meni ulos kumartaen kattoparrujen kohdalla, jotka kylläkään eivät olleet vaarallisia mustalaisille, mutta uhkasivat kolhaista hänen päänsä puhki, kun hän liikkui pystyssä niiden alla. Oli virkistävää tuntea kylmän ilman hivelevän poskia ja vetää sitä keuhkoihinsa. Joulukuun ilta oli kuulakka ja tähtikirkas. Otava riippui pohjoisen Delmondenin yläpuolella, ja pohjoisiin mäkiin taittuivat valojen säteilyt. Ei ollut kuutamoa, mutta tähtivalo kohotti tiet pimeydestä vaaleanvihervään hohteeseen, ja High Tiltin harjanteen alapuolella olevalla tasangolla kiemurteli Rotherin uoma hopeisen rihman lailla. Robert ei ollut koskaan erikoisesti välittänyt kenttien kauneudesta päivällä tai yöllä, mutta hän tunsi itsetiedottomasti illan rauhan ja raikkauden; likaisen keittiön savu ja käristyvän sianlihan haju olivat poissa, ja keuhkojen painostuksen kera keventyi hänen sydämensäkin ahdistus hiukan. Hän käveli nopeasti Mountpumpsin tietä, joka oikaisee High Tiltistä Ticehurstiin pyrittäessä, ja hänen askeleensa narskuivat jäätyneessä savensekaisessa kalkkimullassa. Hän tahtoi tavata tytön ja ajaa hänen kanssaan takaisin, vaikkei hän menisi tuohon outoon juhlaan. Mutta hän oli kävellyt lähelle Ticehurstia ennenkuin neitonen tuli näkyviin. Yhteismaalla kylän ulkopuolella hän seisoi katsellen hänen vankkureistaan välkkyviä valoja, kun ne lähestyivät heilahdellen raitioissa nytkähtelevien pyörien tahtiin, ja kuuli hänen kattiloittensa ja kastrulliensa kilinän. Pieni hevonen häipyi melkein näkymättömiin sen takana olevien kukkurakuormaisten ajopelien vuoksi, joille oli sälytetty vasuja ja korituoleja, patoja ja pannuja ja vuodetarpeita. Korkeasta heiluvasta kuormasta vilahteli kalpeita käsiä ja kasvoja. »Hanna!» huusi Bob kimeästi; »Sinäkö siellä, Hanna Iden?» »Kuka puhuu?» kysyi miehen ääni. »Minä täällä olen — Bob Fuller. Tahdotko suoda minulle paluukyydin?» »Ei o' tilaa», virkkoi Yocky Lowellin ääni. »Täällä me olemme kuin linnut vasussa. Sitäpaitsi se ei olisi soveliasta — Hanna matkustaa sulhasensa kanssa.» »Mitä tarkoitat?» läähätti Robert, joka riensi eteenpäin hiljentyneiden vankkurien sivulla. »Tarkoitan, ettei ole tilaa sinulle ja minulle näillä rattailla», vastasi Darius Ripleyn ääni. »Hanna!» huudahti Robert. »Se ei ole totta. Sano minulle, ettei se ole.» »Hän ei voi sinulle mitään sellaista sanoa, veliseni», virkkoi Yocky, »sillä asia on totta kuin olisi tähtiin kirjoitettu. Jerome ja minä olemme yhdessä olleet hänen vihkimisensä todistajina Wadhurstin kirkossa.» »Hänet vihki kiva pappi», lisäsi Jerome, »joka teki sen niin asianmukaisesti ja ratkomattomasti kuin jos hän olisi ollut maan hienoin mamselli. Häntä ei olisi voitu varmemmin ja sirommin vihkiä, vaikka hän olisi ollut kuningatar. Älkööt ihmiset erottako, niin se sanoi, ja nyt me olemme kotimatkalla syödäksemme hänen äitinsä tappamaa porsasta.» »Päästäkää minut vankkureihin», läähätti Robert. »Ei, ei, veliseni; eihän se ole sopivaa, kun hän on toisen miehen vaimo ja kun täällä meidän välissämme ei ole tilaa edes kissan hännälle.» »Nannie... puhu minulle.» »Älä vaivaa häntä, veli. Hän on onnellinen ja hän on kyhännyt sinulle oikean kirjeenkin postiin, jossa hän kertoo sinulle kaikki. Hän ei odottanut saavansa kunniaa tavata sinua tänä iltana.» Robert oli vallan hengästyneenä juostessaan siinä vankkurien vieressä. Hän saattoi hämärästä erottaa Hannan hahmon tämän istuessa Dariuksen ja Yockyn väliin likistyneenä — hänen hattunsa laajan pyörän ja huivin alla ihanasti kaareutuvat hartiat. Viimeisellä voimanponnistuksella hän tarttui ajopelien ristikkoon ja yritti astua pyörivän akselin päähän. Mutta käsi työnsi hänet pois tästä henkilöiden, vasujen ja saviastian tummasta rykelmästä ja iskien häntä suoraan rintaan paiskasi hänet pitkin pituuttaan tielle. Tuossa tuokiossa hän oli jälleen pystyssä, mutta liian myöhään. Pieni hevonen oli piesty neliin ja vankkurit keikkuivat eteenpäin, häipyen hämärään. 24. Ensiksi Robert luuli kuolevansa. Eihän kukaan voinut kärsiä moista tuskaa ja jäädä eloon. Hänen kurjuutensa ei ollut ainoastaan henkistä ja sielullista, vaan ruumiillistakin laatua; hänen sydämensä tuntui paisuneelta, kurkku ja kieli paksuilta, kauhea kuvotuksen tunne teki hänet heikoksi, hänen silmiään ja ihoaan poltti. Muutaman tunnin ajan hän oli puistattavan mustasukkaisuuden hornassa, mustimmassa hornassa, mihin rakkaus voi avata oven. Hän tahtoi tappaa Dariuksen ja tahtoi tappaa Hannan — tappaa heidät kauhealla tavalla. Jos nämä olisivat olleet saapuvilla, olisi hän luultavasti aivoituksensa toteuttanutkin. Hän kuvitteli potkaisevansa Dariuksen aivot ulos naulakantaisilla saappaillaan, ja sen tehtyään hän pitäisi Hannaa kasvoillaan ojan vedessä ja mudassa ja tukehduttaisi hänet. Hän oli tuntevinaan tytön tukehtuessaan huohottavan ja sätkyttelevän hänen allaan... Se oli kamalaa, tympäisevää, mutta sittenkin hän sitä yhä kuvitteli, sillä ainoa vaihtoehtoinen kuva hänen mielessään oli, että Darius rakasti Hannaa, ja sitä kuvaa hän ei voinut, ei tahtonut katsella... Hämmästyksekseen hän huomasi kävelevänsä; hänen oli täytynyt kävellä kilometrimääriä, koska hän oli lähellä kotia. Hän ei ollut kävellyt High Tiltin kirkonkylän läpi, vaan oli konemaisesti kulkenut syrjäkujaa Scales Croushista Bodingmaresiin. Hänen ympärillään huokui suuri, musta, tyhjä yö; vainiot lepäsivät liikkumattomina pikkutuntien tuulettomassa hiljaisuudessa. Valkoinen, tähtivälkkeinen sumu hämärsi Rotherin laakson ja oli hiipinyt peltoja pitkin Bodingmaresin rajapyykille asti; sitä oli pihamaallakin ja ladonkatot ja kuivaushuoneiden pienet tornit pistivät siitä esiin. Omituinen, syvä väsymys valtasi Robertin, hänen jäseniään särki, ja hän oli iloinen kiivetessään makuuhuoneeseensa ja vaipuessaan vuoteelleen. Siellä hän purskahti toivottomaan, äänekkääseen itkuun. Hänen raivonsa oli sammunut, mustasukkaisuuden ahjo oli siksi kerraksi hiiltynyt, viha lauennut. Hän saattoi itkeä vain tytön julmuutta ja petollisuutta. Miksi tämä oli näin häijysti menetellyt? He olivat eronneet niin ystävällisesti Hannan lähtiessä Wadhurstiin. Oliko tytöllä ollut tämä mielessä kaiken aikaa? Robert itkeä kohotti ja nyyhki ajatellessaan tytön petollisuutta. Hän oli ollut Hannaa kohtaan rehellinen, aina uskollinen, oli antanut hänelle kaikki, mitä hän oli pyytänyt, ja paljoa enemmänkin. Hänen lempensä oli tehnyt tytön onnelliseksi; niin Hanna oli itse sanonut. Mutta nyt hän kääntyi pois mennäkseen pienelle mustalaishurtalle, joka ei koskaan ollut häntä erikoisesti palvonut. Darius Ripley oli pienikokoinen, mustakulmainen, ruma miekkonen, jolla oli sääret kuin tanssimestarilla — hyvä höyhensarjanpainija, siinä kaikki. Hän oli antanut Robertille kovan kolauksen; nuorukainen tunsi rintaansa polttavan. Miksi Hanna menisi Dariukselle? Siksikö, että hänen komea rakastajansa oli menettänyt loistonsa joutumalla hänen tähtensä juorujen aiheeksi... Mutta se oli tytön työtä, noiden kirottujen silmien taikaa! Se oli hänet saattanut häpeään ja ikävyyksiin, ja Hanna oli olkapäitään kohauttaen kääntänyt selkänsä maineensa menettäneelle rakastajalleen... Bob tunsi mustasukkaisuutensa tulen jälleen kytevän, ja se tietoisuus sai hänet painamaan kasvonsa taaskin pielukseen ja itkemään. Hän ei voinut sitä enää kestää, hän tulisi hulluksi... ja alkaisi pirstata. Miksei hän ollut mennyt Blindgroomsiin ja tappanut Hannaa ja Dariusta tai sallinut heidän tappaa hänet? Lähtisikö hän sinne nyt? Ei, ei! Ihmisten murhaaminen on hirveää... rakastetun henkilön murhaaminen on hirveää. Mutta hänen täytyi lähteä johonkin, hänen täytyi saada joltakulta apua tässä kauheassa pimeydessä, jossa hän näki vain kaksi kuvaa: näki tappavansa Hannan ja näki Dariuksen rakastavan... Hän hypähti vuoteeltaan ja seisoi pää kattoparrujen välissä. Ikkuna oli nyt kuunvaloisena nelikulmiona, ja valkoista valoa hiipi huoneeseen. Sen hohteessa hän näki Clemin tyhjennetyn sängyn vastakkaisella seinällä, ja äkkiä hän muisti Clemin — uskollisen ja ystävällisen Clemin. Hän menisi veljensä luo — hänen täytyi, hän ei voinut kestää tätä yksinäisyyttä. Pysähtymättä ajattelemaan hän riensi portaita alas ja pois talosta. Vähenevä kuu oli kohonnut metsästä Boarsneyn takaa ja näytti ikäänkuin sen kylmyyden tajuttavalta sydämeltä, joka puristetun nyrkin tavoin vallitsi yötä. Vainiot välähtelivät valkoisina hopeoittujen tummien pensasaitojen välissä ja varjot piirtyivät terävinä ja mustina tielle ja ruohoon. Robert astui pihan halki kotivainiolle, jonka autiot pienet kummut kumottivat kuutamossa, ja sitten turnipsipellon kovien, jäätyneiden kokkareiden yli Pookwellin pienelle takapihalle. Talo näkyi nukkuvan; sen olkikaton räystäiden tummat varjot muistuttivat alaspainettuja silmäluomia. Hän kiersi rakennuksen edustalle ja huomasi oven lukituksi. Hän jyskytti siihen voimakkaasti; hänen rajuutensa keskeytti yön hiljaisuuden, johon se melkein samassa hukkui. Hän kolkutti uudestaan ja kovempaa, ja tällä kertaa Clemin takkuinen pää pistäysi makuuhuoneen ikkunasta ulos. »Kuka siellä on?» »Minä olen, minä Bob — päästä minut sisälle.» Clemin pää vetäysi takaisin, ja sitten kuului ääniä ja myöhemmin askeleita portaita alaspäin. Seuraavassa silmänräpäyksessä ovi aukeni, ja hänen veljensä seisoi hänen edessään yöpaidassaan pyörein säikähtynein silmin. »Mikä on hätänä? Mitä on tapahtunut?» »Hanna antoi minulle potkut... Hän on mennyt naimisiin Darius Ripleyn kanssa... Salli minun jäädä sinun luoksesi, Clem, tai muutoin teen jollekulle pahaa.» 25. Seuraavana päivänä Robert sai Hannan »oikean kirjeen». Sen toi Polly kartanosta, jossa hän oli juossut Robertista kertomassa. Robert tunsi voivansa paremmin... hänen kurjuutensa oli saavuttanut lääkitsemisasteen. Hän oli hiukan nukkunut Clemin sohvalla, ja vaikkei hän voinut syödä aamiaista, salli hän Pollyn keittää hänelle muutaman kupillisen väkevää teetä. Hän istui takkavalkean edessä, ryypiskelyn teetään, kun Polly toi kirjeen hänelle. Se osoittautui olevan useiden aivojen — ja käsien — yhteistuote. Hannalla oli ollut vain vähän harjoitusta kirjoitustaidossa, senjälkeen kun hän oli jättänyt kunnan koulun, ja kirje tällaisesta mutkikkaasta ja arkaluontoisesta aiheesta oli nähtävästi tuottanut hänelle vaikeuksia, joita hän ei ollut kyennyt ystäviensä avutta voittamaan. Se kuului: »Hyvä herra Robert Fuller. — Toivoen, että tämä tapaa sinut terveenä, koska minä kirjoitan tämän nyt sanoakseni sulle, että meitin olis parasta lopettaa tuttavuutemme. Siihen nähden, että Hanna vihittiin Darius Ripleyn kanssa Wadhurstin kirkossa ja pappi vihki. Rakas Robert, minä olen pahoillani, etten sulle kertonut aikomuksestani, mutta sinä olisit siitä nostanut niin pirunmoisen metakan. Aina oli aikomukseni ottaa Darius, heti kun hänen isänsä oli kuollut ja se kävisi päinsä, koska hän halusi, että Darius naisi romaanilaistytön, ja Hanna on vain 1/2 romaania, koska hänen isänsä oli kristitty työpajan työmies. Mutta tämä ei olisi koskaan käynyt päinsä sinun ja minun välilläni, koska minä heti alussa sanoin sulle, ettei äitini sallinut minun mennä muukalaisille, ja minä lupasin ottaa romaanilaisen, jos Dariuksen isä minut huolisi, ja se oli aina ikäänkuin sovittu asia, vaikken minä sitä sanonut sinulle, kun sinä olet niin äkkipikainen. Niin, rakas Robert, minä toivon, että et vimmastu. Minä olen opettanut sinulle yhtä ja toista. Kun ei mulla ole enempää sanottavaa, niin lopetan nyt tämän kirjeen. Vilpittömältä ystävältäsi Rouva Ripleyltä ja aviomieheltä. J.K. — Ei hyödytä mitään sinun tulla tännepäin, koska Hanna ja minä olemme silloin lähteneet Horsmondenin markkinoille aamulla varhain, ja jos sinä häneen puutut, niin isken kallosi puhki.» Jälkikirjoitus oli totta. Kaiketi peläten uutistensa vaikutusta rakastajaansa oli Hanna järjestänyt niin, että hän oli seudulta poissa ennenkuin nuorukainen sai kirjeen. Hän ja Darius olivat jääneet Blindgroomsiin vain hääjuhlan ajaksi ja sitten päivän koitteessa lähteneet Horsmondenin karjamarkkinoille. Arvattavasti he eivät aivan pian palaisi, koska Darius aikoi markkinoilta viedä nuorikkonsa Apuldramiin Chichesterin lähettyville sukulaisiaan tervehtimään. Näin paljon selvisi käynnistä Blindgroomsissa ja High Tiltin juoruista. Koko kylä tiesi Hannan häistä ja koko kylä halusi tietää, mitä Robert Fuller asiasta ajatteli. Tilaisuutta siihen ei kuitenkaan saatu. Muutamaan päivään Robert ei laisinkaan lähtenyt Bodingmaresista. Hurjat raivon ja mustasukkaisuuden puuskat, jolloin hän riehui villinä ja synkkänä uhkaillen, vaihtelivat horrosmaisen alakuloisuuden kanssa, jolloin hän istui raskasmielisenä ja tylsänä, näyttäen kömpelöltä ja surkuteltavalta möhkäleeltä Pollyn ja Clemin uudessa kodissa. He pitivät hänet luonaan koko sen päivän ja vielä seuraavan yön, ja aamulla hän sitten meni takaisin kartanoon, tultuaan vakuutetuksi, että hiukan työtä tekisi hänelle hyvää. Jim oli odottamattoman ystävällinen ja suopea. Hän tunsi niin vilpitöntä huojennusta nähdessään Robertin vapautuneena kahleistaan, että hän saattoi sietää Bodingmaresin jälleen joutuneen paikallisten juorujen keskipisteeksi. Hän toivoi hartaasti, että tämä olisi nuorukaiselle opetukseksi ja että hän nyt vakiintuisi säädylliseksi ja naisi jonkun siivon tytön. Ainakin hän näkyi ahertavan uutterammin ja pysyvän poissa kapakoista. Robert oli huomannut, että kova työ tuotti hänelle jotakin lievennystä. Se kulutti sen rajun ruumiillisen tarmon, joka tuon tuostakin oli kiihoittaa hänet lähtemään murhanaikeissa Chichesteriin; se uuvutti häntä myöskin, joten hän nukkui sikeästi, näkemättä unia Hannasta tai loikoilematta valveillaan häntä ajatellen. Päivä päivältä hän väsytti itsensä aurankurjessa ja lapionvarressa, nukkui raskaasti öisin ja vietti harvat joutohetkensä Clemin ja Pollyn kanssa. Nämä olivat hänelle ystävällisiä eivätkä ylvästelleet, — hän oli tervetullut heidän pieneen keittiöönsä, kun päivä pimentyi. Joskus hän tunsi heikkoa mustasukkaisuutta heidän onnensa vuoksi, mutta kun se tunne oli vain sielullista laatua, oli se hänestä melkein suloista vastakohtana hänen tunteilleen Dariusta ja Hannaa kohtaan. Näin kului talvi ankarassa työssä kohmettuneilla pelloilla sirojen vakojen kyntämisessä tai sadekuuroisina päivinä uuhien ja niiden poikimien karitsain hoitamisessa tai maantuotteiden kuljettamisessa Burnashin, Etchinghamin, Salehurstin ja High Tiltin toreille. Jos Hanna Ripleyn kuva joskus kohosi hänen eteensä hänen kyntöhevostensa höyryävien kylkien, ravaavan tamman, uuhien ryvettyneiden turkkien ja pienten valkoisten, heikkojen karitsain pateilla, niin hän vain taivutti selkänsä ja puristi kätensä, ollen pelkkää selkää, käsiä ja jännitettyjä reisiä, kunnes tämä juhdanomainen raadanta oli pelastanut ihmisen Robert Fullerissa. Joskus hän iltasilla meni istuskelemaan äitinsä luo. Tämän häät oli vietetty ennenkuin juorujen korpit olivat lakanneet nokkimasta Robertin lemmentarinan raatoa, eikä tapahtumasta senvuoksi ollut niin paljon puhuttu kuin Jim oli otaksunut. Vihkiminen oli tapahtunut hiljalleen varhain aamulla, ja vain muutama henkilö oli ollut saapuvilla. Ei ollut tarjottu hääaamiaista, mutta morsian ja sulhanen olivat lähteneet oikealle kuherrusmatkalle Eastbourneen, mikä osaltaan oli auttanut Jimiä pitämään päänsä pystyssä. Wheelsgate oli osoittautunut vauraammaksi mieheksi kuin oli luultukaan. Hän oli mukavasti sisustanut mökin Marsh Quarterissa, ja Elizabethilla oli kirkkaankirjavia karttuuneja, kiiltäviä metalliastioita ja uusia vaatteita, joissa hän tuskin näytti kolmeakymmentä vanhemmalta. Robert oli ollut häntä kohtaan kovin tyly ja epäystävällinen, mutta hän oli hänen poikansa ja oli hädässä, joten hän aina oli tervetullut äidin luo. Sitäpaitsi oli hänen murhenäytelmänsä liiaksi masentanut häntä ja vaimentanut hänen vihamielisen asenteensa tuota avioliittoa kohtaan ja hän oli siirtänyt taloudellisen vapautumisensa viikkokausia tuonnemmaksi ostaen äidille komean vaaleanpunaisella satiinilla päällystetyn haahkanuntuvapeitteen, jonka äiti sanoi olevan liian hienon pidettäväksi makuuhuoneessa, siellä kun sitä ei kukaan näkisi, ja oli senvuoksi levittänyt sen vierashuoneen sohvalle. Robert oli ylpeä ja ihastuksissaan siitä, että äiti piti hänen lahjaansa niin suuressa arvossa, ja aina kun hän tuli taloon oli heidän tapansa mennä saliin sitä katselemaan ja arvostelemaan ja ihailemaan sen kauneutta, kuosia ja uhkeutta. Illat, jotka pitkä yksitoikkoisuus olisi saattanut tehdä vaikeiksi, elostuivat siis hänen äitinsä tai Clemin ja Pollyn avulla. Päivänsä hän kykeni sietämään makuullemenon aikaan asti... ja jos hän silloin oli kyllin uupunut vaipuakseen heti uneen, niin kaikki oli hyvin — ja tavallisesti hän oli kyllin uupunut. Vain joskus ei sitä lahjaa hänelle suotu, ja silloin hän makasi kasvot pielusta vasten murheensa vallassa yhtä avuttomana kuin lapsi ja yhtä liikahtamatta kuin eläin. 26. Eräänä maaliskuun iltana, kun Robert saapui äitiään tervehtimään, hän tapasi Mabel Powlardin istumassa hänen kanssaan vierashuoneessa. Robert ei heti tuntenut tyttöä, sillä hän ei ollut nähnyt häntä sitten Clemin häiden, ja silloin hän surullisen mielentilansa kuohussa oli tuskin pannut häntä merkille. Mabel auttoi ovelasti hänen huonoa muistiaan, ja rouva Wheelsgate näytti ällistyneeltä. Hän oli taipuvainen ylpeilemään Mabelin tuttavuudesta ja piti suuressa arvossa hänen näppäryyttään ja sirouttaan. Mabel toi Elizabethille hameenmalleja ja antoi vihjeitä, pitäen selviönä, että tämä halusi muodinmukaisia vaatteita eikä ihan sellaisia koruttomia, hyödyllisiä, ajan unohtamia tamineita, jotka Rotherin kyläläisten mittapuu hänenlaisilleen keski-ikäisille henkilöille määräsi. Mabel oli tosiaan viehkeä tyttö. Istuessaan Robertin äidin vierashuoneessa, jossa oli kukikas peite, kukalliset seinäpaperit, koreakukkaisia karttuuneja ja perheraamattu, hän herätti Robertin haihattelevassa mielessä suolan ja öljymarjain tunnelmaa. Hän härnäili ja samalla kiihoitti. Hän toi katujen, myymäläin ja kinopalatsien ilmaa maalaismökin pieneen ja ummehtuneeseen tupaan. Katsellessaan tyttöä tämän istuessa jalat ristissä näytellen korkeita tupsullisia saappaitaan hän oli näkevinään isot leiskuvat valot eläväinkuvain teatterin ulkopuolella ja miehet hempukkoineen tungettelemassa lippuluukulla. Mabel oli sieväkin — ehkä hieman veretön, mutta Robert oikeastaan piti hänen huuliensa herkästä värityksestä. Hänen pehmeä, punerva tukkansa oli muodikkaasti kammattu korville ja siinä oli pieni oikullinen epäluonnollinen kiekura. Hänen silmänsä olivat siniset ja jokseenkin ulkonevat. Ja miesten seurassa Mabel käyttäytyi toisin kuin mihin Robert oli tottunut. Hän ei nauraa kikattanut, vaan rupatteli melkoisesti, ja hänen puheessaan vilisi näppäriä letkauksia. Joitakuita näistä ei Robert ymmärtänyt ja ne ärsyttivät häntä — hän tuumi, että tyttö oli »nokkela», — mutta jotkut olivat hupaisia ja jollakin tavoin häntä imartelivat. Vaikkei Mabel ollut hänestä laisinkaan pitänyt istuessaan hänen vieressään Clemin häissä, kuului hänen luonteeseensa olla miesten seurassa valpas ja eloisa, aivan kuin toinen laji avaa suunsa vain kikattaakseen. Tällä kertaa tyttö huomasi tekevänsä nuorukaiseen jonkun vaikutuksen ja oli siis taipuvainen häntä suosiollisemmin tarkkaamaan. Robert oli kieltämättä komea — ehkä liian punakka kasvoiltaan — Mabel yritti arvailla, oliko totta, että hän joi, — ja hieman kömpelö ja taitamaton tytön kanssa seurustelemaan... Mabel pelkäsi, ettei hän älyäisi astua katukäytävän ulommalla puolella, jos joutuisi hänen kanssaan kävelylle Bulverhythessä, ja hän oli ystävättärineen sopinut siitä, ettei miestä voisi nimittää herrasmieheksi, jollei hän sitä älyäisi. Heillä ei ollut monta yhteistä puheenaihetta. Mabel ei pitänyt maaseudusta, ja Robertin tuntemus eläväinkuvainteatterien alalla rajoittui High Tiltiin ja Salehurstiin, joissa ei koskaan esitetty uusimpia filmejä. Hän ei edes ollut käyttänyt näitä parhaansa mukaan hyväkseen, vaan turvautunut salien salaperäiseen hämärään melkein yksinomaan hakkailutarkoituksissa, joten hänellä oli hyvin vähän sanottavaa Mabelin mieliaineesta — ei tuntenut nimeltään ketään suositummistakaan näyttelijöistä ja näyttelijättäristä eikä muistanut edes kappaleiden nimiä. Harry Wheelsgate saapui kello kuudelta teelle, ja myöhemmin Robert äitinsä vihjauksesta saattoi Mabelin Salehurstin asemalle. Nuorukainen ei voinut olla ällistymättä nähdessään, että tytöllä oli toisen luokan lippu, — hänen isänsä ei sallinut hänen kernaasti matkustaa yksinään kolmannessa luokassa. »Nykyisin on liikkeellä niin röyhkeitä miehiä», huomautti hän huoahtaen. »Eipä niin, että minulla koskaan olisi ollut heistä mitään ikävyyttä, mutta eihän voi luottaa kehenkään kolmannessa luokassa matkustavaan mieheen. Joskus heidän kasvoillaan on ilme, ikäänkuin luulisivat tytön olevan jotakin vailla, kun hän yksinään nousee vaunuun. Ja kyllähän muutamat tytöt... mutta minun ei ole koskaan tarvinnut sellaiseen _turvautua_ enkä sitä missään tapauksessa tekisi. Ystävättäreni Muriel virkkoi minulle äskettäin: 'Ma belle' — niin hän minua nimittää — se on ranskaa ja merkitsee 'kaunokaiseni' — tietenkin vain sanaleikki nimestäni — '_ma belle_ etkö sinä mielestäsi ole tosiaan liian hienostunut? Tytön ei tulisi odottaa, että miehet koko matkan juoksevat hänen perässään.' Mutta siihen minä en koskaan voisi taipua... ja suostua jokaisen seuraan, kenet vain sattuu tapaamaan... vieläpä kolmannen luokan vaunussa... no, en muuta sano kuin että tytöt, jotka niin menettelevät, eivät muuta ansaitse, kuin mitä he joskus saavatkin. Eikö teistäkin, herra Fuller?» Tässä Robert tuli sanoneeksi, ettei hän uskoisi itseään hänen kanssaan yksikseen mihinkään rautatievaunuun. Siitä nousivat neitosen niskakarvat niin pystyyn, että Robert luuli loukanneensa häntä lepyttämättömästi — eikä paljoa välittänyt, vaikka olisi niin tehnytkin. 27. Mutta kaikesta päättäen ei loukkaus viiltänyt kovin syvään, sillä kahden viikon päästä oli neitonen jälleen hänen äitinsä luona tuomassa tälle puseronmalleja ja — kuten Robertille kerrottiin — kyseli hänestä perin ystävällisesti. Hänen tiedustelunsa olivat todella niin ystävällisiä, että Elizabeth katsoi asiaksi järjestää pienet teekutsut seuraavalla viikolla. Mabel oli luvannut tulla viettämään päivän siellä auttaakseen Elizabethia puseron valmistamisessa Bulverhythestä tuomistaan aineksista. Hänen isänsäkin kuului tulevan — nähtävästi ei tämän sydän ollut lesken valinnasta haavoittunut parantumattomasti — ja Jim, Mary ja Robert olivat kutsutut Bodingmaresista ja Polly ja Clem Pookwellista, joten olikin tulossa oikeat kemut. »Muutamilla ihmisillä kai tällaiseen on varaa», virkkoi Mary syrjässä Jimille nähdessään kauniiksi katetun pöydän. Hänen äitipuolensa elämä Marsh Quarterissa, tuo mukava hämäräperäineen elämä, ärsytti häntä ja hänen säädyllisyydenvaistoansa loukkasi nelikymmenvuotiaan Elizabethin haihatteleva taipumus silkkeihin ja nauhoihin. Hänen sävynsä sekä herra että rouva Wheelsgatea kohtaan oli perin jäykkä, ja hän nautti heidän kakkuaan pienin, arvostelevin suupaloin, tehden laskelmia siitä, mitä naula maksaisi. Mutta hän oli erittäin herttainen Powlardia ja tämän tytärtä kohtaan, vaikka viimemainittu olikin syypää Elizabethin sopimattomien makujen rohkaisemiseen, ellei herättämiseen. »Anteeksi, neiti Powlard, mutta onpa teillä tavattoman siro hattu. Bulwerhytheen kaiketi saatte ihkasen uusimmat mallit.» »Oh, Mabel on kovin tarkka pukuasioissa», vastasi tytön isä. »Mutta varmaankaan ette mene liiallisuuksiin», virkkoi Mary suopeasti. »Liikakoreilua en ole koskaan voinut sietää enkä henkilöitä, jotka prameilullaan asettuvat säätynsä yläpuolelle, varsinkin sitten, kun jo ovat astuneet sen alapuolelle.» »Mitä sinä tuolla oikeastaan tarkoittanet?» kysyi Wheelsgate hymyillen. Hän tiesi tytön kaunan, mutta toiveensa perille päästyään ajatteli voivansa katsella sitä leikillisessä valossa. »Eiköhän minun tarkoitukseni liene kylläkin selvä? Joka tapauksessa, neiti Powlard, kuten sanoin...» ja hän kumartui Mabelia kohti yhä herttaisempana sävyltään. Clem ja Polly istuivat ääneti. Mabel säikähdytti heidät molemmat kauheasti saappaillaan, käsilaukullaan ja puuteroidulla nenällään. Hän sai Clemin tuskallisesti tuntemaan, että hänen kätensä eivät olleet puhtaat — eihän nauriintomu lähde ihosta yhdellä pesemisellä — ja Polly punastui hääpukunsa puutteellisuuden vuoksi. Se oli tuskallisen tiukka — häiden jälkeen hän oli lihonnut, — mutta hän oli yrittänyt lohduttautua ajatuksella »että se meni mukiin», mutta nyt tämä Mabel sai hänet tuntemaan itsensä aivan tollomaisesti puetuksi, arkipäiväiseksi ja noloksi... »En käsitä, miksi jokainen niin pyrkii naittamaan hänet Bobille», sanoi hän Clemille heidän kävellessään kotiin. »Olisi tavattoman hyvä asia Bobille, että hän menisi naimisiin.» »Muttei sen tytön kanssa. Se on terävä, kova — pisteliäs kuin rautapiikki.» »Ei kai täälläpäin ole tyttöä, joka hänestä huolisi.» »Mutta ethän toki sittenkään soisi hänen ottavan Mabel Powlardia?» »Jollei hän mene naimisiin, niin Hanna tulee takaisin...» »Ehkei Hanna koskaan tule takaisin.» »Luultavampaa on, että hän tulee.» »Sittenkään ei asia paranisi siitä, että Bob naisi Mabelin. Se tyttö ei ole sitä lajia, että kykenisi pitämään hänet kurissa, jos hän riehaantuu.» »No, emmehän vielä tiedä suostuisiko Mabel, vaikka Bob häntä pyytäisikin. Hän on saattanut kuulla paljonkin pojan elostelusta, vaikkei olekaan täällä asunut.» Polly tuhautti nenäänsä. »Jollei Mabel aio hänestä huolia, ei hänellä ole oikeutta vilkua ja jutella siihen tapaan, kuin hän teki — 'Eikö teistäkin, herra Fuller?' joka lauseen jälkeen; ja hänen silmänsä pyörivät kuin lasihelmet.» »Ehkei Bob häntä koskaan kosikaan.» »Eihän toki, toivoakseni.» 28. Kului jokunen aika ennenkuin Robert huomasi omaistensa aikomukset häneen ja Mabeliin nähden. Hän oli nähnyt tämän tytön työnnettynä hänen elämäänsä hänen sitä paljoa ajattelemattaan. Mutta sittenkin tuntui hyvältä taas liikuskella naisen kanssa. Kova työ ja hänen äitinsä ja veljensä ystävällinen seura eivät riittäneet karkoittamaan Hannan tummaa kuvaa hänen ajatuksistaan; hän kalpasi naisten seuraa eikä ollut tähän mennessä onnistunut sellaista saamaan. Milly Dunk oli keikauttanut leukaansa ja astunut ripeästi edelleen hänen toivottaessaan »hyvää päivää» Switesden-kujalla, ja Maude Willard oli kääntänyt hänelle selkänsä, kun hän eräänä päivänä oli pyytänyt häntä eläviin kuviin. Senvuoksi oli Mabelin seura sekä imartelevaa että lohdullista; tyttö itse oli kutsunut hänet Bulverhytheen häntä tapaamaan. He olivat kävelleet yhdessä leveällä, kirkkaasti valaistulla käytävällä hämyisen kevättuulen puhaltaessa heidän takanaan kadulla; he olivat yhdessä katselleet myymälöitä, ja hän oli huomannut olevansa varsin siro nuori mies, joka saatteli varsin siroa nuorta tyttöä. Varmaan oli Mabel merkillinen monella tavalla. Kun Bob kinopalatsin lämpimässä, hehkuvassa hämärässä hapuili hänen kättään, työnsi tyttö Bobin käden pois melkein rajusti eikä halunnut irroittaa katsettaan kuvista, vaikka toinen kuinka ikävöi. »Eikö ole komea mies? Eikö ole herttainen tyttö?» hoki Mabel tuontuostakin, kun näyttelijät ja näyttelijättäret mulkoilivat silmillään. Mutta kun hän kello kymmeneltä pysähtyi Mabelin isän ovelle ja he puristivat toistensa kättä, oli Mabelin lampunvalossa ylöspäin kohotetuilla kasvoilla ilme, jonka Bob oli usein nähnyt muiden tyttöjen kasvoilla ja jonka merkityksen hän hyvin tiesi. Hän ei kantanut mitään kaunaa, vaan suuteli kerran, ja se suutelo päihdytti häntä. Hänen maalaislemmittyjensä jälkeen kiihoitti häntä ihojauheisen pinnan kosketuksen uutuus — Mabelin ihojauhe ja hajuvesi tehostivat uutta, hyvin kirpaisevaa tenhoa... Kun hän päästi tytön, oli tämä raivoissaan, nimitti häntä elukaksi ja sanoi, ettei sillä tavalla neitosta suudella. Robert-rukka, jonka tunnekasvatus ei ollut opettanut hänelle mitään muuta suutelemistapaa, tuijotti nolona hänen jälkeensä, kun hän nousi portaita ja meni sisälle paiskaten oven kiinni. Nyt hän kuitenkin tiesi, että tytön suuttumus ei ollut ikuista, ja heidän seuraavassa kohtauksessaan otettiin hänet jälleen armollisesti suosioon, vieläpä hän sai opastusta, miten oli suudeltava hienostunutta neitiä niin, ettei se loukannut hänen hienotunteisuuttaan. Kun Robert huomasi, että kaikki hänen omaisensa, empivää Clemiä ja Pollya lukuunottamatta, pyrkivät naittamaan hänet Mabelille ja sitä varten panivat koko Bodingmaresin yhteiskunnallisen koneiston käyntiin, tunsi hän aluksi närkästystä. Vai sellaista peliä he nyt pelasivat? Uhraten kaikki tehdäkseen hänet kunnioitetuksi! Luulivat hänen naivan Mabelin kaltaisen tytön korkeine korkoineen ja ylhäisine mielipiteineen — hänen, joka tiesi, mitä rakkaus oli, aivankuin maahiisi itse olisi sen hänelle opettanut. Kuitenkin hän toivoi, että Hanna kuulisi hänen kuhertelustaan. Bobin ylpeys kangistui sille suunnalle, ja hän toivoi tytön luulevan, ettei hän ollut toivottomasti haavoittunut, vaan, kuten niin monet miehet, löytänyt vaihtelusta parantavan balsamin. Siinä mielessä hän oli pyytänyt Maude Willardia mukaansa ja tehnyt pari muutakin nolattua kosiskeluyritystä. Hän rakasti Hannaa yhtä paljon kuin koskaan ja tiesi sydämessään häntä rakastavansa, ja yhä oli hänellä epätoivoisia hetkiä. Oli kuitenkin välttämätöntä, että Hannan jatkuva poissaolo aiheuttaisi hänessä muutoksen ja tekisi mahdolliseksi sen, mitä muutoin ei olisi koskaan tapahtunut. Hänen rakkautensa Hannaa kohtaan oli ilmaisuiltaan aina ollut erittäin kouraantuntuvaa, ja kaikki siihen liittyvät kuvat olivat ruumiillisia ja aineellisia. Nämä kuvat alkoivat nyt haihtua vereksen kehoituksen puutteesta. Niiden ääriviivat hämärtyivät unhoon, ja toiset, painavammat, vahvemmat ja todellisemmat, koska ne liittyivät lähemmin hänen jokapäiväiseen kokemukseensa, alkoivat karkoittaa niitä pois. Jos Hanna palaisi, jos Bob jonakuna päivänä tapaisi hänet nevalla, missä maantie menee joen yli, tai näkisi hänet seisomassa Blindgroomsin portilla tai taluttamassa hevostaan Mountpumpsin mäkeä ylös, silloin hän palaisi hänen sydämeensä ja ajaisi kaiken muun pois — sillä hänen sydämensä kuului Hannalle ja Hanna oli siihen painanut puumerkkinsä. Mutta Hanna ei palannut. Heimonsa häätapojen mukaan hän kuului puolisonsa omaisille yhtä paljon kuin omilleen, ja Dariuksen sukulaiset asuivat kaukana Manhood's Endillä Chichesterin tuolla puolen. He olivat puhdasverisiä mustalaisia, mutta he olivat vakinaisesti asettuneet mökkiin Apuldramin lähettyville, ja sanottiin, että Hanna puolisoineen viipyisi heidän luonaan ainakin kuusi kuukautta. Mutta varmasti hän joskus tulisi tapaamaan äitiään Blindgroomsiin, ja Fullerit olivat kyllin viisaita tajutakseen, että jos Robert meni naimisiin, täytyi hänen tehdä se ennenkuin Hanna palaisi. Tähän mennessä olivat omaiset alkaneet nähdä avioliitossa ainoan toivon kohottaa Bobin jälleen ihmisten kirjoihin. Avioliitto oli paikkakunnalla tunnettu ainoana lääkkeenä huikentelevaisuuden ja juoppouden paheisiin. Vaimon arveltiin tuovan sopivaa vastaviehätystä sekä kapakan tuhlari-iloitteluille että hämäräisten tanhuain luvattomille riemuille lemmen liidellessä yöperhojen lailla. Aviomiehenä Robert siis olisi vakiintunut ja kunnioitettava, kaikki hänen häpeänsä ja luisumisensa unhotettu. Naimattomana hän jäisi moitteen ja häpeän alaiseksi. Vaikeutena vain oli löytää hänelle vaimo. Kukaan paikkakunnan tytöistä ei viitsinyt häneen vilkaistakaan. Hänen maineensa ei ollut liian puhdas ennenkuin hän rakastui Hannaan — häntä oli pidetty meluisana, juopporattina, tuhlarina, joka kulutti rahansa keihäänheittoon ja puolen-pennyn kilpailuihin, ja sitäpaitsi alhaiseksi ja huikentelevaiseksi rakkaudessaan. Hänen suhteensa Hannaan oli lopullisesti tehnyt hänet yhteiskunnan hylkiöksi, hän oli rakastanut Hannaa häikäilemättömästi, julkisesti ja avuttomasti, oli seurustellut hänen mustalaissukulaistensa kanssa, oli tehnyt mahdottomaksi, että kukaan siivo nuorukainen, saati sitten siivo tyttö, hänet tuntisi. Fullerien ainoana mahdollisuutena oli löytää tyttö »muilta mailta», joka ei ollut oikein käsittänyt hänen alennustilaansa. Powlardilla oli tietenkin jotakin vihiä, mutta hän puhui jalomielisesti »nuoren pojan vallattomuuksista» ja ilmeisesti katseli naimiskauppaa suopeasti. Häneen tehosi Bodingmaresin vauraus ja hän näki siinä huolettoman tulevaisuuden tyttärelleen. Asiat olivat nyt ehtineet määrätylle asteelle, johon ne nähtävästi pysähtyivät. Robert oli usein ollut Bulweihythessä Mabelia tapaamassa, ja tämä tuli melkein yhtä usein Bodingmaresiin tai Marsh Quarteriin häntä tapaamaan, mutta Jim, Mary ja Elizabeth odottivat turhaan enempää kehitystä. Nyttemmin oli sitäpaitsi aivan yhtä luultavaa, että kehitys johtaisi Hannan ilmestymiseen paikkakunnalle; hän tulisi kuin myrskytuuli lännestä tärvelemään ja hävittämään Robertin kosiskelun huolellisesti muokatun pellon. Kuka vitkasteli — Bob vaiko Mabel? Powlard otti tutkiakseen tytärtään, mutta Mabel oli erikoinen siinäkin, että piti oman päänsä tässä yhtä hyvin kuin muissa asioissa, eikä isä saanut mitään selville. Sitten Jim otti antaakseen Robertille hienon vihjauksen, mutta nuorukainen käski häntä huolehtimaan omista asioistaan ja jättämään hänet rauhaan ja sanoi, ettei hän — Bob Fuller — lempo vieköön sallinut itseään kaulanauhasta talutettavan. Sitten tuli aika, jolloin Robertia äkkiä lakattiin kutsumasta Bulwerhytheen, ja pyyntö, että Mabel tulisi viettämään päivän Bodingmaresissa evättiin kylmän kohteliaasti. »Ystävyytenne näkyy loppuneen», virkkoi Jim. »Enkä välitä, vaikka onkin», vastasi Robert. 29. Oltiin kesäkuussa, kun Hanna palasi. Heinä oli korjattu alavilta jokiniityiltä, mutta ylävät maat ruskottivat vielä hierakasta, ratamosta ja lapinnätkimestä, odottaen viikatetta. Kujat olivat hämäriä lämpimästä tomusta, jota päilyi niiden yläpuolella, ja pensasaitoja verhoavasta metsäkirvelistä, lehmänpersiljasta ja saksankuminasta, joiden kukkien tuoksu tomuun sekaantuneena levitti ilmaan makeaa ummehtunutta lemua. Alhaalla vesiuomien varsilla olivat orapihlajain kukat kuihtuneet; mesiangervo imellytti ojien yläpuolella sakenevan ilman, joka öisin hiipi kosteana, tuoksuavana sumuna talon seiniä ylöspäin. Robert tapasi Hannan pienellä kujalla, joka Bantonyn lähellä poikkeaa Salehurstin maantiestä. Hän oli matkalla Haiselmanin taloon, viemään sanaa Jimiltä, eikä tiennyt, että Hanna oli palannut. Tämän varjo vilahti esille tien mutkasta, langeten tomuisille raiteille ja villinä kasvavien kurjenpolvien päälle. Bob vilkaisi nähdäkseen, kuka tulija oli, ja näki Hannan kävelevän häntä kohti vasu kainalossa. Kun päivä oli lämmin, ei hänellä ollut huivia, ja hänen joustavaa, voimakasta vartaloaan — Robertista entistään hieman karkeampaa, jollei hänen muistinsa ollut sitä hienostanut — verhosi vihreä silkkipusero, joka oli kiinnitetty raskaalla rintasoljella. Kumpikin hämmästyi. Hanna toivoi, että hänellä olisi ollut miehensä mukanaan, ja Robert taas oli kokonaan valmistumaton kohtaukseen. Hän jäi seisomaan kuin tolppa, tuijottaen tulijaan suu avoinna. Nuorukaisen hämminki palautti Hannan luottamuksen. »Hyvää huomenta», virkkoi tämä ohi mennessään. »Huomenta», vastata tokaisi Robert. Sitten hän äkkiä käsitti, että se oli Hanna, hänen Hannansa — nainen, jonka hänen lempensä oli valloittanut ja menettänyt, jota hänen sydämensä oli kaihoten kaivannut kautta talven. Hän kääntyi ja astui hänen jälkeensä. »Onko 'hyvää huomenta' kaikki, mitä sinulla on sanottavaa sen jälkeen, mitä olet minulle tehnyt?» »En ole tehnyt sinulle mitään pahaa.» Hannan äänessä oli heikko uikuttava sävy — hän pelkäsi, että Robert karkaisi hänen kimppuunsa tällä yksinäisellä, ummehtuneella pienellä tanhualla. Miehen kasvot olivat hyvin punaiset, ja otsasuonet paisuivat. Mutta Bob ei halunnut tehdä hänelle pahaa. Hämmästyksekseen hän huomasi, että kaikkien murha-aivoituksiensa ja kostontuumiensa jälkeen hän nyt, kun oli yksinään Hannan kanssa ja tämä hänen vallassaan, ei olisi halunnut muuta tehdä kuin ottaa hänet syliinsä ja kätkeä päänsä hänen povensa pehmeään poimuun. Hanna näki hänen heikkoutensa, ja hänen oma arkuutensa katosi. »Sinulla ei ole mitään syytä katsoa minuun noin tylysti ja synkästi, herra Robert Fuller. Minä jätin sinut vain mennäkseni säätyni mukaiseen avioliittoon.» »Minä olisin nainut sinut, ja sen sinä tiesit.» »Ei ole soveliasta naida oman kansansa ulkopuolelta.» »Mutta sinä et menetellyt rehellisesti minua kohtaan, kun et mitään sanonut.» »Olihan sinulla silmät nähdäksesi.» »Kuinka minä saatoin nähdä? Sinä salasit asiat — pelasit kaksoispeliä — ja minä rakastin sinua niin hartaasti...» Hän seisoi Hannan edessä kujassa, lakki työnnettynä takaraivolle, kasvot punaisina ja hiukan tuskanhikeä otsalla. Hän tiesi masentuvansa hänen edessään, tiesi lepyttelevänsä häntä — vaikka oli vannonut, että pakottaisi Hannan häntä itseään lepyttelemään. Mutta hän ei ollut oma herransa. Hänen rakkautensa tulvahdus oli pyyhkinyt pois kaiken liikutuksen, joka ei ollut joko henkistä tai eläimellistä laatua, — siivolle, sivistyneelle, järkevälle, itsekunnioituksen tapaiselle tunteelle ei jäänyt mitään vaikutusvoimaa. »Älä esitä minulle mitään raakoja näytöksiäsi, herra Robert Fuller. Mennessäni naimisiin Dariuksen kanssa, minä sanoin: 'No, vihdoinkin olen päässyt korskean Robertin kiukutteluista.'» Hänen sanansa vihlaisivat Robertia, joka huoahti tuskaisesti. Toivotonta kaikessa vetoamisessa Hannaan oli, ettei tällä ollut mitään todellista hellyyden pohjaa, johon sellainen voisi tehota. Kaikki Hannan pehmeys oli pinnalla, mitä sitä oli, aivan kuin savi peittää kovia peruskallioita. »Nyt minun täytyy lähteä», jatkoi hän. »Olen ostanut kanan puolisolleni päivälliseksi, ja minun täytyy rientää kotiin sitä keittämään — jos sinulla nimittäin ei ole enempää sanottavaa.» »Minä en enää eläessäni halua puhua sinulle sanaakaan.» »Niinkuin tahdot; mutta kun suusi oli auki, arvelin, että sinulla ehkä oli jotakin huomautettavaa. No niin, jää hyvästi.» Heti kun Hanna oli lähtenyt kivahti nuorukaisen kiukku ilmiliekkiin. Hän mieli mennä hänen perästään, heittää hänet maahan ja rusikoida häntä kepillään. Hän olisi tahtonut murskata hänen kylkiluunsa, suomia hänen kauniin selkänsä iäksi arville... Mutta turhaa oli moista kuvitella — hän ei sitä hentoisi tehdä; heti kun hän Hannan saavuttaisi, leimahtaisi hänen rakkautensa jälleen ja hän nuhtelisi ja rukoilisi häntä niinkuin oli juuri vastikään tehnyt. Kuinka monesti hän olikaan kuvitellut tätä ensimmäistä kohtausta, ja joka kerta hän oli kuvitellut itseänsä kostajaksi — oli yrminyt häntä, kironnut häntä, uhannut häntä, säikähdyttänyt hänet ja murhannut hänet... Ja nyt kun hän todella oli Hannan tavannut, ei hän ollut muuta voinut kuin punastua ja hikoilla ja änkyttää katkonaisia rukouksia ja moitteita. Kuinka Hanna mahtoikaan häntä halveksia! Oi, miksi hän oli koskaan hänet tavannut? Miksei hän voinut häntä unhottaa? 30. »Mitä aiot tänä iltapäivänä tehdä, Bob?» kysyi Jim päivällispöydässä. »En tietääkseni mitään, paitsi että menen Pickdickin kanssa katsomaan miltä heinä näyttää yläniityllä.» »Sen voit jättää. Pickdick tuntee heinän tai ainakin hänen pitäisi tuntea, kun saa kaksikymmentä shillingiä viikossa. Minusta olisi hyvä, jos voisit lähteä Bulverhytheen Turnerilla käymään.» »Kuka on Turner?» »Hän, joka on perustanut siemenkaupan High Streetin varrelle. Minulla on tässä hänen hintaluettelonsa» — ja Jim hypisteli röykkiötä likaisia paperilehtiä, — »ja minä haluaisin nähdä tai lähettää jonkun asiantuntijan katsomaan muutamia hänen näytteitään. Tässä on vihnevehnää, jota aioin kylvää Bugshullin vainiolle, kun se tänä syksynä on kalilla lannoitettu, sillä ajattelin, että vihnevehnä menestyisi Bugshullissa paremmin kuin punainen. Niissä savimaissa pitää olla tarkka, ja viime kerralla oli koko vilja vähän liiaksi ruokoisaa. Pyydät häntä näyttämään myöskin kaurojaan.» Jos Robert olisi ollut lainkaan nopeaälyinen, olisi hän huomannut Jimin puhuvan erikoisen huolimattomasti ja tuijottavan häneen tuikeasti kaiken aikaa. Hän olisi myöskin huomannut, että Mary oli pysähtynyt siirappivanukkaansa syömisessä ja samaten tuijotti häneen. »Ja Bulverhythessa ollessasi», jatkoi Jim yhtäkkiä, »voisit samalla pistäytyä Powlardilla. Ei kukaan meistä ole käynyt siellä moneen monituiseen viikkoon, ja kenties se tuntuu loukkaavalta.» »Minä en mene heitä lähellekään», vastasi Robert. Jim ja Mary vaihtoivat levottoman katseen. »Olisi tyhmää loukata», virkkoi jälkimäinen, »juuri nyt, kun molemmat perheet ovat joutuneet kosketuksiin keskenään». »Hm, mutta minä en aio tuoda niitä lähemmäksi toisiaan.» »Emme me yritä sekaantua sinun asioihisi, Bob; sinun täytyy itse tehdä valintasi. Mutta eihän voi heittää Mabelin tapaista sievää nuorta tyttöä kuin kuumaa perunaa.» »Jos kävisit nyt siellä, lieventäisi se toki hylkäämisen karkeutta», sanoi Jim. Jim ja Mary puhuivat Robertille, tirkistellen toisiinsa ja nähtävästi vetäen samasta valtioviisauden ponnesta. He olivat kuulleet Hanna Ripleyn tulleen takaisin — sinä aamuna oli Little Moatin Bream siitä Jimille kertonut, — mutta he eivät kyenneet saamaan selville, oliko Hanna jo tavannut Robertia. Kaiketi ei, arvelivat he, koska hän oli vasta eilen saapunut. Bream oli kuullut, että hän viipyisi vain pari viikkoa. Darius oli ostanut matkavankkurit ja he aikoivat asustaa maanteillä, välistä tilapäisesti majoittuen High Tiltiin ja Apuldramiin. Nämä olivat rohkaisevia uutisia, sillä kunhan Robert ei vain sotkeutuisi tämän vierailun aikana, niin ei tulevaisuus olisi niin täynnä kiusauksia kuin he olivat pelänneet. Jim ja Mary eivät tienneet mitään (tai jos olivat kuulleet, eivät sitä uskoneet) mustalaisvaimon uskollisuudesta ja hänen kansansa puhtaasta avioliittoihanteesta, mikä pysyttäisi Hannankin kaltaisen naisen, joka ennen avioliittoa oli kulkenut omia polkujaan, sen miehen vilpittömänä apulaisena ja palvelijana, joka hänet vihdoin oli valloittanut. He olivat tulleet siihen käsitykseen, että Hanna oli naineena aivan yhtä vaarallinen kuin naimattomanakin eikä haikailisi vetää Robertia takaisin jalkojensa juureen, jos se olisi hänelle edullista, kuten se tietysti olisi. Mitä häneen itseensä tuli, oli hän lieskan viettelemä hupakko, ja koskei hän milloinkaan ollut Hannaa rakastanut naimisaikeissa, tottuisi hän pian toisen miehen oikeuksiin. Ainoa, mitä siis oli tehtävä, oli pitää pari erillään. Täytyi lähettää Robert pois joka päivä huutokauppoihin ja markkinoille sill'aikaa, kun Hanna oli High Tiltissä. Tänään tarjoutui kahdenkertainen tilaisuus. Häntä ei voitu ainoastaan lähettää pois, vaan lähettää suotavan vastaviehätyksen läheisyyteen. Eipä niin, että hänen nykyinen käyttäytymisensä oli lupaavaa. Hän vannoi monin kulunein sussexilaisin kirouksin, ettei menisi Powlardia lähelle, eikä hänen veljensä tai sisarensa tohtinut kiihoittaa hänen vastustushaluaan liiallisella pakotuksella. Mutta kun hän suostui menemään Bulwerhytheen siemenkauppiasta tapaamaan, olivat he voittaneet puolet pelistään. Oli kuuma iltapäivä, ja Bulwerhythen katukäytävät tuoksuivat kesäkuun päiväpaisteessa, mutta merelle suuntautuvia katuja raikastutti tuuli, joka rantahiekalta ja kallioilta kiiti niitä pitkin ylöspäin. Kadut olivat värikkäitä — heleänvärisiä hattuja, puseroita ja päivänvaloja liikkui ikkunain edessä, joiden takana pöydät olivat sullotut täyteen kauniinvärisiä hedelmiä, hohtavia silkkejä, maalattuja läkkipurkkeja ja leikkikaluja. Robertin silmiä alkoi pakottaa, hän tunsi itsensä kömpelöksi ja yksinäiseksi kaiken tämän väririkkauden ja tuoreuden keskellä. Hänen sydämensä oli ummehtuneella kujalla, pamppaillen pilkallisena seisovan Hannan edessä. Mitähän tämä nyt puuhaili? Valmisti teetä ja illallista Darius Ripleylle. Ehkä hartaasti odotellen häntä kotiin joltakulta epärehelliseltä seikkailulta. Robert tiesi paremmin kuin Jim; hän tiesi, ettei Hanna mitenkään enää voisi hänelle kuulua. Hän oli mennyt Dariuksen vaimoksi ja olisi siis uskollinen Dariukselle ja palvelisi Dariusta kaikki elinpäivänsä. Hanna oli häneltä kokonaan mennyttä; kenties se oli hänen oma vikansa, ja ehkä hän asiat paremmin hoidettuaan olisi nyt itse voinut olla hänen puolisonsa ja iloita alati hänen uskollisuudestaan; tai kenties oli niin, kuten Hanna oli sanonut, että hän aina oli aikonut mennä Ripleylle, heti kun saisi siihen tilaisuuden. No, eipä ollut väliä, kumpiko otaksuma eli oikea — Hanna oli häneltä mennyt eikä konsaan palaisi. Mutta hänen menettämisensä ei estänyt Robertia häntä haluamasta. Se oli asian vaarallinen kohta. Hän oli kuin mies, joka keskeytetään vettä juodessaan — hänen janonsa ei sammu, koska ruukku särkyy. Siemenkauppias ei saanut korkeaa käsitystä herra Fullerin älykkyydestä. Hän näytti typerältä mieheltä, jolle saattoi turvallisesti työntää Horseyesta tullutta jokseenkin kelvotonta rojua. Robert lähti hänen, luotaan taskut täynnä pieniä paperipusseja, ja hänen aivoissaan humisi käsittämätöntä rupatusta »barbachlawista», »perunakaurasta», »myöhäisistä ja aikaisista anguseista» ja »naurislannasta». Hitto vieköön! Aikoiko elämä menettää kaiken makunsa? Ennen hän ylimalkaan osasi pitää puoliaan kauppiaita vastaan ja iloitsi oveluudestaan, mutta nyt hän välitti viis siitä, kuka häntä petkutti. Oi, miksi hänen sydämensä viipyi ja paloi ummehtuneella kyläntanhualla sillä välin, kun hän polki merikaupungin katukäytäviä ja hänen ympärillään säteili aurinko ja viuhui tuuli ja tytöt kieppuivat siroissa puvuissaan ja vilkuivat häneen merkitsevin silmäyksin. Hän ei edes viitsinyt käyttää hyväkseen paria tilaisuutta, jotka hänelle tarjoutuivat... Useampi kuin yksi tyttö kääntyi ystävällisesti katsahtamaan tätä komeaa, leveäharteista, ruskeaihoista miestä tietämättään, että hänen sydämensä paloi kyläntanhualla... Kellon viittä lähestyessä hän poikkesi kahvilaan juomaan teetä. Se oli kehnonlainen paikka jokseenkin rähjäisin marmorilevyisin pöydin, mutta ikkunalle asetetut leivokset olivat vetäneet hänet puoleensa. Hänen kaataessaan teetänsä kannusta, jonka torvi oli taittunut, juolahti hänen mieleensä, kuinka paljon hauskempaa olisi ollut juoda sitä Mabelin kanssa myymälän yläpuolella olevassa vierashuoneessa. Oli kyllä varsin mukavaa kuljeskella yksinään, jos halusi kutsua vieraita seuraansa, milloin tunsi itsensä yksinäiseksi. Vuosi sitten hän olisi valinnut jonkun tytön kadun hälinästä ja tuonut hänet tänne tai pikemminkin hänen vaatimustensa kannustamana vienyt hänet johonkin parempaan paikkaan. Mutta nyt oli kaikki hänen seikkailuhalunsa kuollut; hänen ainoan suuren, uskollisen intohimonsa haaksirikko oli hävittänyt kaikki tilapäisten tuttavuuksien ja vallattoman kuhertelun ilot. Hänellä ei ollut ketään, jolle tulisi olla uskollinen, eikä hän siis viitsinyt hakkaillakaan. Kenties Jim oli oikeassa, ehkä hänen olisi parasta naida Mabel. Olihan hän aivan kypsä avioliittoon, kun hänellä ei ollut mitään sisua jäljellä. Ka, ennen hän yleensä oli jonkinlainen pukari, joka piti kapakan valveilla ja sai tytöt tirkistellen vaanimaan... Mutta nyt hän hörppi teetään yksinään kolmannen luokan kahvilassa, elämän sykkiessä tuolla ulkona värikkäänä tuulessa ja päiväpaisteessa hänen siitä välittämättään. Hän ei voinut tällä tavoin jatkaa. Hänellä täytyi olla jotakin, mikä saisi hänet unohtamaan Hannan, jotakin, mikä täyttäisi hänen tyhjän sydämensä, jota vihloi kuin onttoa hammasta. Hän oli ollut hupsu loukatessaan Mabelia. No, ehkei ollut liian myöhäistä asiaa korjata. Hän oli loukannut häntä ennenkin, ja tyttö oli antanut hänelle anteeksi. Entäpä, jos hän nyt teensä juotuaan menisi häntä tapaamaan... Tyttö ehkä olisi vihainen, mutta sitähän edellyttäisikin; eikä hän sittenkään luullut, että hän olisi kovin vihainen. Hän piti liian paljon tavasta, jolla hän häntä suuteli, vaikka olikin sitä inhoavinaan. Sen teeskentelyn hän ravistaisikin hänestä pois... ja tyttö opettaisi hänet unohtamaan yhtä ja toista. Avioelämä poikkeaa niin nuorenmiehen elämästä, että koko näkökanta muuttuu... ka, niinhän sen täytyy olla... silloinkin, kun ennen avioliittoa on rakastanut äärimmäisyyteen asti. Vanhat muistot, vanhat halut, vanhat tuskat unhottuvat. Sitäpaitsi ei tarvitse olla niin paljon yksinään... Eipä niin, että hän aikoi kosia jo tänä iltana... sehän olisi liian pian — mutta ainakin hän voisi aloittaa valloittamalla takaisin entisen, menettämänsä tantereen. Tämä tuuma oli juolahtanut hänen mieleensä kuin hulluuden puuska, mutta sen aiheuttama hämmästys tuotti niin suurta lohtua, että hän päätti hyväksyä sen järkevänä vihjauksena. Joka tapauksessa hän menisi tutkimaan tienoota. Hän astui myymäläpöydän luo maksamaan laskunsa ja lähti taaskin kadun huikaisevaan hälinään. Mutta tällä kertaa hän ei tuntenut itseään niin vento vieraaksi, sillä hänellä oli tarkoitusperä, tuttava tiedossa. Hän ei mainitsisi Jimille, että oli käynyt Mabelia tapaamassa, sillä Jim kiusaisi häntä puhumalla velvoituksista, ja hän tahtoi tuntea itsensä vapaaksi viime hetkeen asti. Ja se hetki ei ollut vielä käsillä; häneltä kai kuluisi jonkun verran aikaa ennenkuin hänen onnistuisi saada takaisin entinen asemansa tytön suosiossa, ja ehkei hän koskaan voisikaan suostua itseään sitomaan. Mutta hän iloitsi, että oli menossa tyttöä tapaamaan; pitkä iltapäivä oli tehnyt vaikutuksensa, ja hän tunsi kaipaavansa Mabelin suudelmia... Tämä asui kaupungin länsiosassa. Hänen isänsä puoti sijaitsi viimeisenä sirojen talojen tyynellä pengermällä, ja siinä oli naapuriston ainoa peililasinen ikkuna. Ovi oli sivulla, porraskäytävän yläpäässä. Robert riensi soittamaan kelloa. Päiväpaiste säteili häneen, kun hän siinä seisoi, ja etelätuuli puhalsi mereltä, tuoden humisevien aaltojen tuntua. Jokin sai hänen kätensä pysähtymään hänen kohottaessaan sitä kellon vetimeen. Valo oli saanut pehmeän, kostean tunnun, myöhäisen iltapäivän hohteen; se täytti hiljaisen kadun punervat tiilitalot omituisella, kultaisella seikkailutunnelmalla. Hetki tehosi häneen tavalla tai toisella, ja hän jäi liikahtamatta seisomaan eikä soittanut kelloa. Sitten jonkun hämmästyttävän, unhoon hautautuneen, järkeä hämmennyttävän aateyhtymän vaikutuksesta, jollaiset uhmaavat ajatusta, liittyi tämä hetki toiseen, lähes kaksi vuotta sitten kuluneeseen, jolloin hän oli noussut seisomaan High Tiltin lamppuöljyltä tuoksuvassa kappelissa jotakin omituista kutsua totellen, jota hän ei voinut ymmärtää eikä kieltää. Äkillinen pelko heräsi hänessä... Ehkä se tuntemus oli palaamassa. Etelätuulessa tuoksahti vaaraa, hän aavisti väijytystä tuossa päiväpaisteessa... Hän tunsi ikäänkuin jokin, mikä oli häntä vainonnut, oli vihdoin saanut hänet valtaansa, ja kamppailu oli niin ankara, että hän melkein tunsi sen ruumiissaan, ja tietämättään hän painausi lähemmäksi ovea. Sitten tuuli tai tuulessa värähtelevä valo tai siinä humisevat aallot tai joku vastaus niille kaikille hänen hämmentyneessä sydämessään ikäänkuin sanoi: »Älä mene etsimään lohtua sieltä, Robert; tule minun luokseni...» Se oli tapahtunut jälleen. Koko iltapäivä, tuuli ja meri, merituntuisten katujen värikkyys ja hälinä ja nuoruus oli toistanut kutsun, joka oli saapunut hänelle kappelissa, aikoja sitten. Hän tunsi kyynelten kumpuavan silmiinsä, ja hän kääntyi päiväpaistetta kohti uusin kaipuin... Seuraavassa silmänräpäyksessä hänen pelkonsa yllätti hänet kokonaan, ja tarttuen kellonnuoraan hän soitti tarmonsa takaa. Sitten hän lupaa odottamattakaan avasi oven ja astui sisälle. 31. High Tilt oli hämmästyneen uteliaana Bob Fullerin naimapuuhien johdosta. »Ajatella, että kukaan tyttö olisi kyllin hupsu hänet ottaakseen», sanoi Pont. »Se ei ole kuullut», huomautti Dunk. »Onhan sen täytynyt kuulla, kun on ollut täällä monta monituista kertaa.» »Mutta kenties tyttö ei käsitä asioita», virkkoi Little Londonin Pix; »hän tulee kaupungista eikä ole nähnyt Hanna Ideniä eikä tiedä, ettei siivon tytön sopisi kajota mieheen, joka on mustalaista hännystellyt». »Kyllä se pian saa tietää. Säälin häntä, kun hän liitetään sellaiseen kamalaan retkaleeseen kuin Bob F.» »Kenties hän parantaa tapansa ja muuttuu kunnon mieheksi, kunhan menee naimisiin. Useimmille niin käy, eikähän nuori Bob enää vetelehdi kapakoissa niinkuin ennen. Bill Willard sanoi minulle eilen, että Bob näkyy ryyppäilevän riiailuaikoinaan, ja siitä asti, kun Hanna antoi hänelle potkut, on hän enimmäkseen pysynyt selvänä.» »Sitä en usko. Hänen pahat tapansa ovat nyttemmin syöpyneet luihin asti. Ehkä olet oikeassa sanoessasi, että hän on erilainen kuin useimmat miehet ja ryyppäilee silloin, kun hänellä on runsaasti kolikoita, mutta menettää makunsa, kun kukkaron pohja kiiltää. Kuinka tahansa, niin vaimo kaiketikin hänet reipastuttaisi ja sitten näkisimme hänet taas Woolpackissa paiskelemassa laseja rikki aivan kuin teki eräänä lauvantaina viime syksynä — muistatko?» »Hohhoo!» Jokainenhan sen muisti ja monta muuta muistoa liittyi yleiseen varastoon ennenkuin Bob Fullerista lakattiin haastelemasta. Jim Fullerin olivat hänen veljensä uutiset saattaneet hämmästyksen ja autuaallisuuden sekaiseen tilaan. Ensiksi hän ja Mary voivat sitä tuskin uskoa. Että Robert kotoaan lähtiessään vannoi olevansa menemättä Mabelia lähelle edes haastellakseen tai juodakseen teetä ja sitten palasi kihlautuneena, sehän tiesi Bodingmaresissa tuntemattomia kosimistapoja. »Hänen on täytynyt muuttaa mielensä», sanoi Jim yrittäen selitystä. »Siltä näyttää», sanoi Mary nenäänsä tuhauttaen ja keikauttaen päätänsä, »ja kyllä hän sen vieläkin muuttanee». »Eikä muuta. Minä en, lempo vieköön, salli hänen kiemurrella ulos tästä verkosta. Hän on nyt satimessa, sen sinulle sanon.» »Sitä minä tosissani toivon.» »On tulossa kolmannet bodingmaresilaiset häät isäparan hautajaisten jälkeen ja ainoat, joita meidän ei tarvitse hävetä.» »Ehkä hän pysyy kunnollisena vihkimiseen asti eikä säikähdytä Mabelia tavoillaan.» »Kyllähän pysyy kunnollisena, poikaparka. Hänellä ei ole puoltakaan entisestä sisustaan. Tämä avioliitto tekee hänestä uuden miehen ja sallii meidän vihdoinkin käydä pää pystyssä. Sanon sinulle, Mary, että säälin poikaa. Tiedän, että Hanna oli paha kapine ja että Bobin oli parasta päästä hänestä eroon. Mutta poika näkyy häntä tavallaan rakastaneen ja hän on ollut surkean alakuloinen senjälkeen, kun tyttö hänet jätti. Se, ettei hän ihan ryvettänyt itseään ja joutunut hunningolle eron jälkeen, vaan tosiaan on elänyt hiukan paremmin kuin Hannan aikana, osoittaa, että hänessä on jotakin hyvää. Minä sanon sinulle, että olen iloinen, kun hän on saanut siivon tytön, joka auttaa häntä unohtamaan huolensa ja tuottaa arvonantoa meille kaikille.» »No, onhan äiti toki tässä suhteessa tehnyt yhden hyvän työn eläessään.» Rouva Wheelsgate oli syystä ylpeä saavutuksestaan. Hän tunsi voittaneensa arvonantoa poika- ja tytärpuoleltaan ja oli sitäpaitsi pelastanut Robert-paran pitkästä, jatkuvasta kurjuudesta. Mabel oli hyvä ja ystävällinen tyttö, joka aina puhui varsin kauniisti ja oli niin kerkeä auttamaan Elizabethia vaatteiden leikkaamisessa eikä koskaan pitänyt sopimattomana tämän halua seurata muotia High Tiltin ankaran ankarien lakien uhallakin — eikä hän edes yrittänyt taivuttaa häntä jäljittelemään »rouvien pukumalleja», joiden Elizabeth levottomasti aavisti sopivan paremmin hänen vartalolleen ja vuosilleen kuin »Kuukautisen muotilehden» toisilla sivuilla solakkain hymyileväin tyttöjen käytettäväksi esitellyt paljoa iloisemmat ja kirkkaampiväriset uutuudet. Epäilemättä Mabel oli hyvin huomaavainen, ystävällinen ja hyväluontoinen, ja hänestä tulisi herttainen puoliso Robert-paralle. Rouvan ainoana huolena oli, ettei hän saanut miestään lausumaan mielipidettään tästä asiasta. »Kyllähän hän, rakkaani, on varsin sievä nuori nainen», oli kaikki, mitä hän viitsi sanoa ennenkuin pani piipun takaisin suuhunsa. Clemin ja Pollyn mielipide horjui monien arveluiden vaiheilla. »Olen aina sanonut», virkkoi Clement, »että naiminen on hänen ainoa pelastuksensa». »Muttei avioliitto Mabelin kaltaisen tytön kanssa.» »Mitä vikaa siinä tytössä on?» Polly nyrpisti huuliaan. »Hän ei ole Bobin lajia — hän on kaupunkilaistyttö. Eikä Bob rakasta häntä.» »Mikä saa sinut siihen luuloon?» »No, onhan se kylläkin selvää. Hänen sydämensä kuuluu sille Hannalle.» »Mutta kun hän ei voi Hannaa saada...» »Sinä puhut niin maailmallisesti, Clem; luulisi sinun uskovan omia typeriä sanojasi. Sinä ja minä olemme olleet naimisissa jo toista vuotta ja kaihan meidän pitäisi jotakin avioliitosta tietää. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, että avioliitto ei ole pelkkää sokeria ja hymyä ja että siinä sattuu asioita, joita ei suinkaan voisi kestää toisiaan rakastamatta.» »Totta kyllä, tyttöseni. Mutta kaikki ei ole samanlaista kaikille, ja tahtoisitko sinä, että poloinen Bob jäisi iäkseen naimattomaksi, kun ei voi saada haluamaansa naista?» »Eikö hän voisi hieman odottaa? Hannan menetyksestä ei ole kulunut vielä vuottakaan, ja näyttää rumalta, että hän hänet unohtaa, niin kamala kapine kuin se olikin. Minä sanon sinulle, että tällainen hirveä kiire ei vetele, kun ei jaksa odottaa edes siksi, että rakkaus sammuisi, saati sitten uuden syttymistä. Jos avioliitto on sakramentti, kuten minulle ennen ripillepääsyäni opetettiin, niin saattanee se olla tuomioksi, niinkuin jokaisen muunkin lahjan väärinkäyttö.» 32. Olipa morsiuspari itsekin kaikessa hiljaisuudessa hiukan hämmästynyt. Mabel ei ollut koskaan aikonut huolia Robertista — hän oli tietoinen siitä, että avioliittoa heidän välilleen järjesteltiin, ja kyllähän hän oli toivonut nuorukaisen kosivan, mutta hän oli päättänyt antaa hänelle rukkaset. Bob ei ollut hänen makuunsa; hän toivoi jotakuta silatumpaa ja hiukan vähemmän miehuullista. Bob puhui joskus niin kummallisia asioitakin — ei olisi aavistanut hänen olevan niitä miehiäkään. Niinpä ei tyttö oikein voinut selittää itselleen, mistä syistä hän hänet otti — varsinkaan hänen kummallisen kosintansa jälkeen. Mabel ei koskaan unohtaisi, kuinka hän tuona kesäiltana oli tulla tuoksahtanut huoneeseen ja ilman mitään esipuhetta tai selitystä huudahtanut: »Mabel, olen pahoillani, että olen pysynyt poissa. Minä tahdon naida sinut. Ole minulle ystävällinen, sillä minä tahdon sinut» — ja sitten hän oli ottanut hänet syliinsä omituisin rukoilevin elein. Sensijaan että Mabel olisi työntänyt hänet pois, oli hän sietänyt häntä, ja jotakin hänessä oli sulanut... Bobin lämpimät, vetoavat käsivarret, hänen hehkuva poskensa painettuna tytön omaa vasten, hänen sydänparkansa hurja pamppailu hänen rintaansa vasten, kaikki tuo oli hillinnyt hänen suuttumuksensa ja kieltonsa vain leimahdukseen. Nuorukainen oli nyt päässyt entisestä karkeasta, käskevästä, kömpelöstä itsestään, ja hänen uusi vetoamisensa herätti neidossa uutta vastakaikua. Mabel oli pehminnyt ja tullut puolittain äidilliseksi, seisonut siinä ja kannatellut hartioillaan hänen hyväilyjensä painoa. Mabelilla oli tuo tunne häntä kohtaan vieläkin toisinaan. Bob-parka, hän oli kärsinyt paljon, eikä kukaan ymmärtänyt häntä paitsi hän, Mabel. Hän oli kuullut ääriviivat hänen suhteestaan Hannaan, mutta oli tullut hänestä siihen vakuutukseen, että se kaikki oli nyt ohi; eikä hän ollut niitä tyttöjä, että vaatisi miehiseltä hyveellisyydeltä mitään mahdottomia ennen häitä. Tuo kaikki oli tapahtunut ennenkuin Bob hänet tunsi... Neitonen uskotteli, että hän naimisiin mentyään siivosti asettuisi. Tuollaiset aina asettuivat; Mabel piti miehestä, jossa oli hiukan haukkaa, kunhan se vain tyyten loppui ennen avioliittoa. Eivätkä Robertin hairahdukset Bulverhythen katulamppujen valossa näyttäneetkään yhtä mustilta kuin Rotherin laakson valaisemattomilla sivukujilla. Sitten olivat hänen vikansa vain syrjäisten kapakoiden pikkusyntejä, pieniä vedonlyöntejä, pieniä velkoja, seikkailuja sydänheitukoiden kanssa ja kapakan biljardipöydän ääressä. Hänestä Bob näyttäisi jotakuinkin viattomalta lampaalta Leicester Squarella, ja hän, joka paremmin tunsi maailman menon, voisi hymyillä tyrmistyneille kyläläisille, jotka hänestä huolehtien antoivat hänelle vihjaavia varoituksia... Entäpä, jos se olisi ollut Hugh Cousins, joka aina kävi Lontoossa hummailemassa... Täten eriteltyään Bobin siveellisesti, hän yritti onnitella itseään, että oli kihlautunut vakavaraiselle miehelle — vieläpä vanhasta suvusta lähteneelle, kuten hän ystävättärilleen kertoi. Fullerit olivat kerran olleet mahtavaa väkeä ja olivat vuosisatoja omistaneet Bodingmaresin. Eivät he nykyisin paljoa komeilleet, mutta hyväsukuiset ihmiset saattoivat tosiaan olla ulkonaisesta prameudesta välittämättä. Hän oli menetellyt viisaammin kuin jos olisi ottanut Stanley Hugginsin. Ja olihan Bob itse vanha rakas ystävä. Hän päätti katsella häntä sellaisena ja puhui hänestä siihen tapaan Murielille ja muille — se näytti sopivalta, koska nuorukainen oli kömpelö ja tyhmänlainen. Joskus Bob häntä tympäisi, mutta hän oli komeannäköinen, hyväsydäminen nuorukainen, eikä tyttö laisinkaan katunut, että oli häneen suostunut, — ihmeellistä kyllä, mutta hän ei katunut. Robert puolestaan oli Mabeliin mielistynyt. Tämä oli hänelle ollut turvapaikkana äkkiä uudelleen lisääntyneestä kauhusta. Nyt kun hänellä oli Mabel, saattoi hän toisinaan unohtaa olevansa yksinään ja hänen autiolla tiellään väijyi jotakin kummallista — tummia varjoja ja omituisia valoja, jotka säikyttivät hänen lapsellista sieluaan ja saivat sen etsimään oleellisten käsivarsien lohtua. Hän oli iloinen, että oli kysynyt häneltä noin aivan äkkiä — vaikkei ollut sitä aikonut ennenkuin oli kiitämässä portaita ylös. Tyttö oli ollut niin hellä ja viehkeä hänen ottaessaan hänet syliinsä, hän oli näyttänyt muuttuneelta ja vakavalta. Ja vaikkei hän koskaan sitten ollut näyttänyt ihan samalta — eihän siihen ollut tilaisuuttakaan ollut, — oli hän jo tuottanut hänelle paljon iloa. Hän oli herttainen tyttönen, jonka hipiä oli pehmeä ja puuteroitu, tukka pöyheä ja sävy sievän siro, — eikä mikään häijy lapsi. Bob vei hänet mielellään kävelylle, kuljetteli häntä kernaasti, näytteli häntä mielellään ihmisille; hän toivoi Hannan näkevän hänet Mabelin seurassa, — eipä niin, että Hanna koskaan olisi nähnyt heitä yhdessä, mutta olihan hänen täytynyt kuulla... Hän oli nyt lähtenyt High Tiltistä pois matkavankkureilla Rochesteriin... Oi, Bob oli iloinen Mabelistaan ja aikoi olla hänelle hyvä. Hänestä tulisi Mabelille oiva puoliso; hän pitäisi häntä niin tiukasti, että Hanna suruisine loistoineen sulkeutuisi pois, niinkuin vaskilantti voi kätkeä tähden. Hän oli myöskin mielissään, että oli päässyt Jimin ja Maryn ja äitinsä suosioon, — hän ei olisi koskaan tunnustanut pitävänsä heidän kunnioitustaan arvossa, mutta hän ei voinut olla siitä ylpeilemättä, nyt kun oli sen jälleen saavuttanut. Jim menetteli mitä auliimmin pesän jaossa, eikä Powlardkaan myötäjäisissä kitsastellut. Oli päätetty, että nuoren parin tuli olla aivan itsenäinen ja asettua omalle pienelle maatilalleen. Mabel olisi halunnut siirtää Robertin kaupunkiin, mutta oli helppo nähdä, kuinka soveltumaton hän oli kaikkinaiseen kaupunkielämään. Ja juuri silloin sattui kolmenkymmenen eekkerin tila vapaaksi Bodiamin lähettyvillä. Huoneisto Campany's Hatchissa oli uusi, ja Mabel saattoi hyvinkin nimittää tölliään huvilaksi. Jim taas tarkasti maat ja talousrakennukset, huomaten ne sopiviksi. Noin kolmannes pinta-alasta oli hedelmäpuutarhaa ja peltoa, loput luhtamaata ja lammaslaidunta. Jim ja Powlard sopivat yhdessä talon sisustamisesta ja karjakannan hankkimisesta, ja vastanaineiden oli määrä asettua sinne Mikonpäivän aikaan. 33. Häät vietettiin Bulverhythessä, ja ne olivat komeat kaupunkilaiskemut. Vieraat otettiin vastaan kahdessa palatsimaisessa salissa Devonshiren hotellissa, jonne oli kutsuttu melkoinen joukko ihmisiä — enimmäkseen Mabelin ystäviä, kimakasti rupattelevia tyttöjä ja aivan nuoria miehiä. Nämä viimemainitut raivostuttivat Robertia lausumalla morsiamen kättä puristaessaan: »Särkyneestä sydämestä toivotan sinulle onnea, Mabel.» Sulhasen vieraat ryhmittyivät mieluummin yhteen ja töllistelivät muuta joukkoa. Jokaiseen teki tilaisuus juhlallisen vaikutuksen, — Fullerit olivat sen tällä kertaa hyvin järjestäneet. Morsiamella oli valkoinen satiinipuku ja pitsihuntu ja morsiusneidoilla neilikkavihot. Hääkakku oli kolmikerroksinen, ja tarjottiin oikeaa samppanjaa, joka kutkutti kitalakea ja oli tukehduttaa juojan ennenkuin tämä ehti sen niellä. Jim oli sulhaspoikana, voitonriemuisin mielin, mutta samalla hämmentyneenä. Maryllä oli uusi puku, jonka tiukka kuosi paljasti tähän asti aavistamatonta lupaavaa uhkeutta ja sai Weightsin Pepperin tuumimaan, että vieläkin oli tie avoinna liittoon Bodingmaresin kanssa. Clem ja Polly näyttivät yhtä noloilta ja vakavilta kuin omissa häissään — Polly oli verhonnut sinisen pukunsa purppuraharsolla, jotta se näyttäisi ikäänkuin uudelta ja jollaiseen hänellä ei ollut varoja, ja Bulverhythen muodinmukaisten nuorten naisten keskellä hän epäili sommittelunsa tulosta, vaikka se oli näyttänyt varsin ihmeelliseltä hänen pienen makuuhuoneessa olevan kuvastimensa ja Clemin ihailevien katseiden edessä. Elizabeth näytti nuorelta ja ketterältä ystävällisen vaiteliaan aviomiehensä rinnalla, jonka arvosteleva ilme näkyi tänä iltapäivänä korostavan silmäkulmia pitentäviä vanhuudenryppyjä. Kun juhlallisuus oli ohi ja vastanaineet lähteneet kuherrusmatkalleen Wightin saarelle, palasivat Bodingmaresin, Pookwellin ja Marsh Quarterin väet yhdessä Salehurstiin. »Ne olivat upeat häät», virkkoi Jim, »sellaiset, joita meidän kelpaa ikämme muistella». »Eipä niin, että unohtaisimme Cleminkään häitä», sanoi Elizabeth, hymyillen nuoremmalle pojalleen. »Entä omat hääsi, muijaseni?» kysyi hänen miehensä. »Kenties ei meiltä vieläkään ole häät loppuneet», haastoi Elizabeth, salavihkaa vilkaisten Maryyn. Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta Pepperin käyttäytyminen tänä iltapäivänä, ja hän vainusi uusia avioliittosuhteita, mutta hänen tytärpuolensa katkaisi ripeästi romaanin. »No, äiti, jätähän moiset tyhmät jaarittelut. Jos luulet, että vanha Pepper, josta et itsekään huolinut, juoksee minun perässäni, niin olet surkeasti erehtynyt, en muuta sano. Hän ei ennen tätä iltapäivää ole koskaan minuun vilkaissutkaan eikähän tänäänkään katsellut minua, vaan ruumiinmukaista pukuani, kuten kaikki saattoivat selvästi nähdä, joiden silmät eivät olleet sumussa. Ja ottaisinko minä itselleni miehen, joka ei edes osaa säädyllisesti solmia saappaittensa raksinauhoja...?» »Bob näytti aika hienolta uudessa puvussaan», sanoi Clem; »ei voinut nähdä, kuinka housut oli korjattu». »Ja Mabel sitten!» huudahti Elizabeth. »Eikö hän ollut ihmeellinen hunnussaan — ihan kuin enkeli!» »Pikemminkin kuin palanen kylmää linnunpaistia ruokakaapissa», virkkoi Mary; »hän ei ulkonäöltään ollut parhaimmillaan». »En ole koskaan pitänyt Mabelin ulkonäköä minään erikoisena», rohkaisihe Polly huomauttamaan, »ja hän paljasti tavattoman paljon ihoaan». »Jätähän tuo», virkkoi hänen miehensä säyseästi; »sinä parjailet aina kälyäsi. Tällä kertaahan Bob osoitti hyvää makua.» »Bob on menetellyt mainiosti», sanoi Jim, »tosiaankin kun ajattelee, mitähän on tehnyt ja mitähän olisi saattanut tehdä... Niin, se panee tosiaan miettimään.» Hän nojautui taaksepäin istuimellaan, ja hänen kellonvitjansa valahtivat pulskasti esiin. 34. Campany's Hatch sijaitsi kaukana idässäpäin Salehurstista ja High Tiltistä Bodiamin pitäjässä lähellä sitä kohtaa, missä Rother laskee Kent Ditchiin Ethnamin alapuolella. Siinä oli uusityylinen, punainen, jokseenkin jylhä tiilirakennus, joka pieneltä töyryltä katseli unisesti virtaavaan Rotheriin, ja rykelmä ulkohuoneita, enimmäkseen noin satavuotiaita, tiilikattoisia ja tervalaudoilla vuorattuja. Rother virtasi ohi tiheäin kaislikkojen välitse, joissa aina tuntui hiukan tuulen suhinaa samalla kuin omituista voihkinaa veden kaivossa. Mabel kuuli sitä öisin, ja joskus hän virui valveillaan sitä kuunnellen. Se näkyi olevan osana maalaisyön hiljaisuudesta, joka oli häntä kammottanut ja häirinnyt hänen tultuaan uuteen kotiinsa häämatkaltaan. Se oli raskasta hiljaisuutta, jota jokainen yön hiipivä, huokaileva ääni tuntui korostavan, niinkuin taivaalle siroitellut tähdet näkyivät korostavan sen maaseutuista pimeyttä katulyhtyihin ja kaupungin punervaan hohteeseen tottuneille silmille. Yöt peloittivat Mabelia; ne erosivat niin kovin päivistä. Tätä ennen hän ei ollut koskaan aavistanut, että maaseudussa oli jotakin outoa ja kammottavaa. Päivän valossa kentät näyttivät kylläkin yksitoikkoisilta ja kesyiltä; hän ei voinut nähdä niissä mitään kaunista enempää kuin hänen puutarhansa perällä sijaitsevassa rämeenkaistaleessa, joka idässä kapeni, kun Sussexin vuoret kohtasivat Kentin vuoret laakson käänteessä, Rotherin kuorsatessa hitaana virtana kaislojen ja latvottujen puiden välitse ja jonkun punaisen purjeen silloin tällöin välähtäessä sen pinnalla. »Seutu täälläpäin on varsin tavallinen», kirjoitti hän ystävättärelleen Murielille, »lakea ja arkinen, kuten sinä kai sanoisit, ja kaikki niin vanhaa...» Mistä siis johtui, että tämä tavallinen, jokapäiväinen seutu öisin sai niin kummallisen ilmeen, että hän tunsi olevansa muukalainen vieraassa maassa? Viruessaan vuoteessaan harsomaisessa, kaupungissa valmistetussa yöpuvussaan, tähystellen tummaa tähtitaivasta, kuunnellen kaislojen huo'untaa ja laineiden voihkimista niiden kutoutuessa uinailevaan yleiseen äänettömyyteen, tunsi hän itsensä omituisen ja kammottavan yksinäiseksi, pieneksi poloiseksi maanpakolaiseksi, joka lämmintuntuisilta valaistuilta kaduilta oli eksynyt epäystävällisen tienoon yksinäisyyteen. Tavalliset, kotoiset pellot näkyivät saavan villin ja etäisen sävyn; ulkorakennukset tutunomaisine sakaroineen ja riippuvine räystäineen, metsät, jotka Padghamista ulottuivat alas rämeen reunalle laakson toisella puolella, tähtiä tavoittelevain Ewhurst Hillin tutunomaisten harjanteiden ääriviivat, kaikki näytti hämäräperäisesti uhkaavalta, vihaiselta ventovieraalta. Hänen vieressään lepäävä aviomieskin, nyt hänelle niin tuttu ja tavanomainen, päivisin hänen leikkitoverinsa, kumppaninsa ja herransa, tuntui nyt osallistuvan tästä kaikesta vieraasta, olevan hänestä satojen penikulmien päässä, vaikka koskettikin hänen kylkeään. Bob kuului tähän tummaan, epäystävälliseen seutuun, oli muovattu sen savesta; tienoon tuntu oli tunkeutunut häneen, hänen ihonsakin tuoksahti sen mullalta. Päivällä Mabel nauroi itseään öisen kammonsa vuoksi. Päivät olivat täynnä touhua ja tilaisuutta — maalaiselämä ei vielä ollut alkanut näyttää hänestä yksitoikkoiselta. Hän kulutti aamunsa siistimiseen ja keittämiseen. Hän oli tavattoman ylpeä vierashuoneestaan (nuhteli Robertia nasevasti, kun tämä nimitti sitä päivähuoneeksi), verhoiluistaan, kretonkiuutimistaan ja pianinostaan. Hän piti hauskana pyyhkiä tomua maljakoista ja koruesineistä, joita oli saanut häälahjoina, kattoi mielellään puolisonsa päivällispöydän ruokasaliin ja oli hyvillään havaitessaan, että hän jo oli saanut opetetuksi tälle hiukan parempia pöytätapoja. Iltapäivät olivat vähemmän mielenkiintoisia kuin olisi sopinut odottaa. Mabel ei käynyt vieraisilla naapuriensa luona. Pari käyntiä toisissa taloissa oli saanut hänet vakuutetuksi, että niiden asukkaat olivat varsin tavallista väkeä. Hän tunsi pettymystä siitä, että paremmat ihmiset eivät heillä käyneet; hän oli uskotellut itselleen, että huvilat ja pappila antaisivat tunnustuksensa Robertin vanhalle suvulle. Mutta kirkkoherra ei käynyt muuta kuin kirkkoherrana ja lopetti senkin, sitten kun Robert oli lausunut hänelle mielipiteensä valtiokirkosta. Sillankorvassa sijaitsevan mökin kaksi vanhaa neitiä eivät koskaan pysäyttäneet rillojaan Campanyn portille, ja rouva Simpson-Scott Fowl-brook Housesta näkyi tuumivan, että hän kylläkin saattoi olla kauppasuhteissa rouva Robert Fullerin kanssa, vaikkei yhteiskunnallisesti häntä tuntenutkaan, ja saapui itsepintaisesti taloon voita ja munia ostelemaan, kunnes vihdoin huomasi erehtyneensä. »Joskus autamme tuttaviamme», virkkoi Mabel ylväästi, »mutta me emme palvele varsinaisia ostajia». Rouva Simpson-Scott töllisti häneen ja kysyi vielä samana iltapäivänä kirkkoherralta, tiesikö tämä, mistä ihmeestä Campany's Hatchin uusi haltija oli keksinyt vaimonsa. Mabel huomasi, että hänen odotettiin käyvän niiden naisten seurassa, jotka käyttivät esiliinaa kaiken viikkoa ja sunnuntaisin mustia, luuhelmillä koristettuja viitankauluksia, jotka voimakkaasti tuoksahtivat kanvertille. Hänen odotettiin löytävän huvia tukevien, karkeakätisten tyttöjen lörpöttelystä, jotka puhuivat vasikoista ja kananpoikain ruokkimisesta ja osoittivat hilpeää riemua nähdessään vanhoja amerikkalaisia seikkailufilmejä, jos he joskus miespuolisten jalomielisyydestä tai hellyydestä riippuen pääsivät eläviinkuviin. Hän kiukutteli ja sanoi itselleen, että hän oli mennyt naimisin herrasmaanviljelijän kanssa, joten hänen ei voitu odottaa viljelevän kanssakäymistä henkilöiden parissa, joilla ei ollut minkäänlaista hienostumisen vaistoa tai tahtoa. Eipä niin, että hänen herrasmaanviljelijälläänkään oli. Tämä viihtyi Mabelin halveksimain naisten aviomiesten ja isäin seurassa, vaikka Mabel ponnistelikin saadakseen hänet tajuamaan onnensuuruutensa. Hänen vierailunsa rajoittuivat siis sukulaisten perheisiin, ja täälläkin hän tapasi paljon nöyryyttävää. Elizabeth oli kun olikin naimisissa maalaiskirjeenkantajan kanssa, ja vaikkei se seikka ollut kiusannut Mabelia ystävättärenä, kiusasi se häntä suuresti nyt, kun hän oli miniä. Pookwell taas oli vähäpätöinen tölli, ja Clem ja Polly olivat aivan tavallisia. He elelivät aivan kuin työmies ja hänen vaimonsa; kerran sinne saapuessaan Mabel tapasi Pollyn siistimässä Clemin jäljiltä, joka oli ottanut ammekylvyn keittiössä... Ihmekö siis, ettei Bob voinut käsittää, miksi hän ei saanut koskaan peseytyä keittiönaltaassa. Mabel ei halveksinut heitä siksi, että he olivat köyhiä, — eipä tietenkään; köyhyys oli usein varsin hienostunutta, — mutta he olisivat voineet pitää päänsä pystyssä ja kätensä siistinä, sensijaan että vaipuivat ympäristönsä tasalle. Bodingmaresissa oli vähän parempaa. Toinen satoisa kesä oli johtanut uusien porsliinien ja ikkunaverhojen ostoon, ja Jimin hyvä onni ja menestys oli tuottanut hänelle arvonantoa Bodiamissa asti. Mabel päätti, että hän voi hyvällä syyllä nimittää häntä herrastilalliseksi, ja otti joskus hiukan osaa hänen ylpeyteensä, kun hän näytti hänelle lupaavaa turnipsivainiotaan tai uutta sonnimullikkaa tai puhui taitavasta ja kokeneesta karjantuntijasta, joka tulisi hänelle Churchsettlesta. Bodingmares oli vankka, hyvässä maineessa ja kukoistava, ja sen arvokkuutta tehostivat huolellisesti lakaistut lattiat, puhtaat lakanat ja kuparipannut. Tietysti oli paljon loukkaavaakin — keittiössä aterioiminen, paitahihasillaan oleskelu ja työmiesten tallustelu sisälle ja ulos ikäänkuin ei olisi minkäänlaista juopaa heidän ja heidän isäntäväkensä välillä ollutkaan. Mutta ylimalkaan Mabel antoi tunnustuksen Bodingmaresille ja ylisteli sitä ystävilleen »vanhanaikaisena, omamallisena, todellisena herraskartanona ja niin poispäin — joka oli kuulunut Fullereille jo vuosisatoja». Näin vietti Bobin vaimo päivänsä pienessä ylpeydessä, pienissä ponnistuksissa ja pienessä seurustelussa ja virui yönsä valveilla, yksinäisenä ja ikäänkuin vilussa värjöttäen, peläten pimeyttä ja äänettömyyttä seudulla, jolla hän oli vieras. 35. Clemille ja Pollylle ei koskaan juolahtanut mieleenkään kadehtia Campany's Hatchia — ei ainakaan Clemille; ja jos Polly olisikin jotakin kateutta tuntenut, piti hän sen omana salaisuutenaan. Robert oli aina ollut niin paljoa vanhempi veli... Hänellä oli aina ollut enemmän rahaa kuin Clemilla, enemmän vapautta, hänelle oli oltu huomaavaisempia, ja nyt näytti vain luonnolliselta, että hän eli itsenäisesti somalla, pienellä tilallaan, sillä välin kun Clem vaimoineen asui työläisen nelihuoneisessa mökissä ja ahersi uutterasti kaiken päivää toisten hyväksi. Sitäpaitsi oli Mabel herrasnainen; eipä niin, että Clem sellaisista paljoa välitti — mitä enemmän hän katseli Mabelia, sitä kiitollisempi hän oli, ettei hänen oma vaimonsa moista arvonimeä vaatinut, — mutta yhtä vähän hän olisi ryhtynyt pyytämään hienoa neitiä asumaan Pookwellissa, pesemään lattioita ja puolisonsa paitoja, kuin olisi katsonut sopivaksi pitää rotutammaa maalaistalon tallissa. Mabel oli erilaista rotua, ja häntä oli ruokittava ja kohdeltava erilaisesti, jottei hän tärveltyisi. Mabel puolestaan ei paljoa uskonut Clemin ja Pollyn aviolliseen lempeen. Edellinen ei voinut todella rakastaa vaimoaan, tuumi hän, sillä silloin ei hän olisi sallinut hänen niin paljoa uurastaa. Clem ei edes osoittanut hänelle sitä huomaavaisuutta, jota Mabel vihdoin oli onnistunut Robertille opettamaan. Clem istuskeli paitahihasillaan sanomalehteä lukemassa vaimon pestessä teekaluja; Clem ei koskaan avannut hänelle ovea, kuten Mabel oli huolellisesti opettanut Robertin tekemään; ja hän näkyi odottavan, että Polly pesisi ja paikkaisi hänen vaatteensa, puhdistaisi hänen asuntonsa ja keittäisi hänen ruokansa pitäen sitä kaikkea aivan luonnollisena asiana. »Mikset teetä tuota miehelläsi?» kysyi Mabel eräänä päivänä tavatessaan Pollyn polttopuita pilkkomassa. »Clemillähän on omat työnsä.» »Mutta Robert ei mitenkään sallisi minun pilkkoa puita. Voisin lyödä sormiini.» »Clem tietää, etten minä lyö sormiini.» »Mutta puiden pilkkominen ei ole naisten työtä. Minua hävettäisi sitä tehdä. Tuo kirves on sinulle liian raskas, eikä ihmekään, että kätesi ovat karkeat ja kovat, kun niitä tuolla tavoin käytät.» »Käteni kelpaavat kyllä», virkkoi Polly, alkaen suuttua. »Minusta on parempi, että minulla on työkykyiset kädet kuin hyödyttömät valkoiset», ja hän silmäili hetkisen Mabelin käsiä. »Älähän välitä minun puheistani», sanoi hänen kälynsä hyvätuulisesti. »Mutta minä olen päässyt niin hyviin tuloksiin Bobin kasvattamisessa, että ajattelin sinusta maksavan vaivan yrittää siloitella Clemiäkin. En ole koskaan nähnyt mitään tökerömpää kuin se tapa, jolla aviomiehet täälläpäin käyttäytyvät, he kun odottavat vaimojensa ahertavan heidän hyväkseen aamusta iltaan. Rohkenen väittää sen olevan silkkaa tietämättömyyttä; heille ei ole koskaan opetettu kuinka herrasmiesten tulisi kohdella naisia. Mutta se, joka on tottunut hienostuneisiin tapoihin, voi saada ympäristössään paljon muutosta aikaan.» »En halua mitään muutosta, kiitos», selitti Polly. Mabel kohautti olkapäitään, ja he alkoivat haastaa muusta, kunnes Clem astui huoneeseen, iloisesti huutaa hoilahduttaen: »Hei, muijaseni, missä on teeni?» Eipä hänen käytöksensä aviomiehenä tosiaan ollut hienojen kaupunkilaistapojen mukaista. Hän noudatti Rotherin laakson vanhoja tottumuksia, joissa epäitsekäs ja harras rakkaus oli usein kätkettynä karkean ja kylmäkiskoisen pinnan alle. Mutta Pollykin oli naapuristonsa ja sukupolvensa lapsi eikä halunnut miehessään mitään muutosta. Päinvastoin hän olisi joutunut kovin hämilleen, jos Clem olisi rientänyt hänelle ovea avaamaan, mitä Mabel aina odotti mieheltä, tai olisi ryhtynyt kiilloittamaan omia saappaitaan tai auttamaan häntä lakaisemisessa ja pesemisessä. Clem uurasti hänen hyväkseen uutterasti aamusta iltaan, ei koskaan sallinut sukulaistensa hänelle ylvästellä ja osoitti hänelle hienotunteisuutta kaikissa heidän yhdyselämänsä tärkeimmissä asioissa, joissa Mabelin mittapuu ei olisi kokonaan kieltänyt omavaltaisuuttakaan. Näin ollen Polly kernaasti soi hänen nauttia iltaleponsa kotiaskareiden häiritsemättä, ottaa ammekylpynsä takkavalkean edessä vaimonsa vaivoja ylenmäärin säälimättä ja istua paitahihasillaan piippuansa poltellen kuulematta moitteita hienostumisen puutteesta. Sekä Polly että Clem tunsivat katkeraa pettymystä, kun he edelleenkin pysyivät lapsettomina. Clem suri sitä enemmän vaimonsa vuoksi kuin omasta puolestaan; eihän heillä ollut liiaksi maallista hyvyyttä, ja hän oli aivan tyytyväinen heidän nykyiseen yhdyselämäänsä; mutta hän tiesi, kuinka Polly aina oli rakastanut lapsia ja että tyttö oli mennyt hänen kanssaan naimisiin siinä luottamuksellisessa toivossa, että hänelle syntyisi lapsi. Clem oli niin usein nähnyt hänen pitävän toisen naisen pienokaista sylissään, että tuntui julmalta ajatella, ettei hän ehkä koskaan saisi kantaa omaansa käsivarsillaan. Nykyisin täytyi Clemin olla hänen lapsensa, ja hän mukautui yhä enemmän Pollyn rakkauden äidilliseen sävyyn, hellään huolenpitoon ja hoivailuun, suojelevaan ja lohduttavaan tuntuun hänen hyväilyissään. Polly ei koskaan valittanut eikä nureksinut, ja hänen alistumisensa herätti hänessä vastaavaa uhrautuvaisuutta, niin että hän useinkin oli nöyrä ja lempeä, milloin muutoin olisi ollut jokseenkin intohimoinen, ja antoi äidille etuoikeuden vaimon rinnalla. He eivät voineet olla tuntematta tuskallista pistosta kumpikin, kuullessaan Mabelin odottavan pienokaista. Tämä oli nyt ollut naimisissa hiukan toista vuotta eikä hän kaivannut lasta. »Minä en pidä lapsista», sanoi hän tuskitellen, »enkä luule itseäni kyllin vahvaksikaan». »Näytäthän sinä varsin vahvalta», sanoi Polly. »Lapsista on vaivaa ja kulujakin; se tuntuu kovin kiusalliselta.» »Luulen Bobin olevan mielissään.» »Hm, Bob — tietysti Bob on. Hänen ei tarvitse siitä vaivaa nähdä.» »Mutta kuluja hänelle tulee.» »Ei hän sitä sure. Kunhan meillä vain on kylliksi vaatteisiimme, ruokaamme, juomaamme ja talon pystyssä pitämiseen, on hän tyytyväinen. Hän ei koskaan ajattele edistystä.» »Mutta kertoihan hän juuri viime keskiviikkona Jimille, että aikoi ostaa ne viisitoista eekkeriä niittyä, jotka ovat myytävänä, jos vain saa tänä syksynä kauroistaan hyvän sadon.» »En minä sellaista edistystä tarkoita; se on varsin arkista ajattelua. Minä tahtoisin elää hienommin ja pitää palvelijattaren — sellaisen, joka voisi tarjoilla pöydässä. Ja nyt hän paiskaa minulle lapsen. Minun täytyy uurastaa entistä enemmän.» »Älä sure; kyllä kai hän avaa oven sinulle edelleenkin», virkkoi Polly häijysti. 36. Sen vuoden aikana, jonka Robert oli ollut naimisissa, hän oli vain vähän nähnyt Hannaa. Tämä oli palannut High Tiltiin pari kolme kertaa. Kerran Robert oli tavannut hänet ja sanonut: »Hyvää huomenta, rouva!» varsin äänekkäästi, ja toisella kerralla hän oli nähnyt hänet etäällä kävelemässä Dariuksen kanssa Megrimsin mäkeä ylöspäin. Mutta he eivät olleet koskaan muuta kuin tervehtineet eivät olleet koskaan haastelleet eikä hän tiennyt, mitä Hanna ajatteli hänen avioliitostaan. Hannan tilapäinen läsnäolo ei ollut tuottanut Robertille mitään levottomuutta. Hänen avioliittonsa oli parantanut loukatun ylpeyden haavan; hän saattoi pitää päänsä pystyssä; hän oli osoittanut Hannalle, että hänen mahtinsa oli murrettu. Sitäpaitsi oli High Tilt kahdeksan kilometrin päässä Campany's Hatchista, joten hänellä ei ollut alituista vaaraa Hannaa kohdata, eikä hän useinkaan tiennyt hänen käyneenkään ennenkuin hän oli jo jälleen lähtenyt. Sitäpaitsi oli hänen avioliittonsa saanut aikaan valtavamman muutoksen hänen elämässään kuin hän oli luullut. Se ei ollut tavallisen lemmensuhteen pelkkä vahvistuminen ja kodistuminen. Mabelilla oli häneen ihmeellinen vaikutusvalta, jollaista ei kellään tytöllä, ei edes Hannalla ollut aivan samalla tavalla ollut. Mabel hallitsi häntä järjestämällä hänen elämänsä mukavaksi, ja Bob maksoi hänelle kaikki noudattamalla hänen vaatimuksiaan pikkuseikoissa. Bob totteli häntä vähäpätöisissä asioissa: noutamisessa ja kantamisessa, nostamisessa ja avaamisessa — ja hänen tottelemisensa oli välttämätöntä, — kun taas Mabel suuremmissa, henkilökohtaisemmissa asioissa alistui hänen tahtoonsa. Ylipäänsä Bob oli onnellinen. Hänen maatilansa oli hänelle tärkeä asia, ja kun se oli heti alussa hyvin varustettu elukoilla ja kun hänellä oli sekä pääomaa että kokemusta, ei se toistaiseksi ollut tuottanut hänelle paljoa levottomuutta. Hän uurasti oman tilansa hyväksi niin keskitetyn tarmokkaasti kuin ei koskaan olisi Jimille uurastanut; sitäpaitsi ei hän enää tuntenut mitään kiusausta seikkailuihin. Hänen vaistonsa olivat tyydytetyt, ja hän oli kiintynyt peltoihinsa niin uskollisesti, ettei koskaan ollut osoittanut samaa kiintymystä Bodingmaresin vainioihin. Hänen mielenkiintonsa keskittyi tuohon maalaiseen punaiseen rakennukseen kunnioitusta herättävine ulkosuojineen; hämärät, epämääräiset halut eivät enää viekoitelleet häntä pois velvollisuuksistaan. Tuntematon seikkailu ei enää viittonut hänelle taivaanrannalta. Oli ehkä ihmeellistä, ettei hän kuullut sen kutsua, sillä ei hän suinkaan vielä ollut kutsujaa tavoittanut ja omakseen saanut. Campany's Hatchissa ei ollut mitään seikkailullista enempää kuin Mabelissakaan — kaiken uuden niissä hän oli oppinut noin viikon kuluttua. Eipä niin, että Robert koskaan oli tietoisesti seikkailuja etsinyt. Kutsu oli aina tullut hänen aistiensa hämäränä hämmennyksenä, ja sitä totellakseen hän oli juossut vain lähimpään kapakkaan... Mutta tämäkään hänen oman miehuutensa levoton ärsytys ei häntä enää yllyttänyt. Se oli tyydytetty ja kuuro. Se oli tiivistynyt ja kovettunut sen nälkiintyneen surun syvyyden yläpuolelle, joka yksinään olisi voinut vastata kutsuun taivaanrannalta, niinkuin syvä vastaa syvään. Hänen rakkautensa Hannaan oli hautaantunut sen vaistojen tyydytyksen alle, jonka Mabel ja Campany's Hatch olivat saaneet aikaan. Hän uskottelihe rakastavansa Mabelia. Tämä oli toisinaan ärsyttävä, ja silloin tällöin vaihdettiin heidän välillään teräviä sanoja, mutta ylimalkaan hän oli sievä, mukava lapsonen, ja Robertin elämä hänen kanssaan oli kuin uneliasta lepoa hänen Hannaa kosiskellessaan kokemiensa myrskyjen ja hänen yksinäisen elämänsä näännyttävän kuivuuden jälkeen. Heidän avioelämänsä alussa, kun hän oli ehtinyt herättää Mabelin intohimot, kyseli tämä häneltä paljon Hannasta, mitä ei ollut koskaan tehnyt heidän kosiskeluaikanaan. Mabel näkyi haluavan vaimentaa mustasukkaisuutensa, ja Bobin avulla hän oli siinä onnistunutkin. Bob oli vakuutellut hänelle, että kaikki oli ohi ja että hänen tunteensa Mabelia kohtaan olivat aivan toista kuin mitä hän oli tuntenut Hannaa kohtaan — mikä oli totta, vaikka Bob olisi häntä tyynnyttääkseen kyllä valehdellutkin kuinka paljon tahansa. Mabel oli uskonut hänen vakuuttelunsa, ja pian näkyivät kaikki hänen epäluulonsa haihtuneen. Juorut eivät High Tiltistä saapuneet Bodiamiin asti kuin vallan hämärtyneinä, eikä Hannan liikkeitä tunnettu eikä pidetty silmällä. Mabel oli varma miehensä rakkaudesta ja ylpeili hänestä, kun hän osoitti edistyvänsä opetetuissa hienoissa tavoissa. Mutta kun hän tiesi, että hänelle oli syntymässä lapsi, näkyi osa tästä luottamuksesta haihtuvan. Syyt olivat epäilemättä osaksi ruumiillisia, mutta Mabel myöskin epäili puolisoaan, koskei hän enää luottanut omaan ulkonäköönsä. Hän sanoi itselleen, että hän oli »väritön», eikä odottanut Robertin pitävän hänestä kivuloisen näköisenä yhtä paljon kuin jos hän olisi näyttänyt terveeltä. Hän sanoi, että se oli häpeä, ja valitti katkerasti ystävälleen Murielille, koska Polly ja Mary eivät osoittaneet myötätuntoa eikä edes Elizabeth voinut käsittää, kuinka sellaisia toiveita kuin Mabelin kukaan saattoi tervehtiä muuta kuin suurella ilolla. Muriel myönsi, että se oli häpeä ja että miehet olivat kaikki samanlaisia. Hän yhtyi Mabelin inhoon sen johdosta, että hänen miehensä vielä vietti monet illoistaan »Kuninkaan päässä», sensijaan että olisi istunut kotona vaimonsa luona. »Vähin, mitä hän saattaisi tehdä, olisi luopua siitä ja osoittaa minulle hiukan huomaavaisuutta nyt, kun olen näin huonona.» »Ne ovat kaikki samanlaisia», sanoi Muriel. »Minulla on yksinäni niin ikävä — minä väsyn ompelemiseen.» »_Ma belle_, jos sallit minun sanoa, niin teit erehdyksen, kun koskaan päästit häntä illalla ulos. Miehellä ei ole oikeutta kuluttaa iltojaan kapakassa, kun kerran on mennyt naimisiin.» »Minä en voinut häntä estää. Ka, hän kävi 'Kuninkaan päässä' jo kaksi viikkoa sen jälkeen, kun olimme tänne muuttaneet. Hänellä oli näet pahoja tapoja jo ennen avioliittoaan; mutta enhän minä toki luullut hänen niitä jatkavan. Hän sanoo, että tämä on hänelle ainoa tilaisuus tutustua seudun maanviljelijöihin, kosken minä halua, että he aina käyvät talossa.» »Tapaileeko hän koskaan sitä naista, johon hän ennen oli niin kiintynyt?» »Ei — tietysti ei. Miksi sitä kysyt? Kuka on sinulle kertonut, että hän oli kiintynyt johonkuhun naiseen?» »Sinä itse, rakas ystävä, silloin kun hän alkoi sinua lähennellä. Ja asiasta on paljon juoruttu...» »Ei senjälkeen kun hän meni naimisiin!» »Ei, ei — mutta minusta vain tuntui omituiselta, että hän on niin paljon ulkona. Mitä hän kapakassa tekee? Eihän hän toki juoppo liene.» »Eipä suinkaan — en voi sanoa nähneeni häntä liian liikutettuna senjälkeen, kun menimme naimisiin, vaikka hän kuulemma sitä ennen joskus maistoi enemmän kuin olisi ollut kohtuullista.» »Mitä hän sitten 'Kuninkaan päässä' tekee?» »Hän tapaa niitä naapuriston miehiä, kuten sinulle kerroin. Ja pelaa biljardia ja harjoittaa typeriä urheiluja, kuten keihäänheittoa; ja niillä on tupakkakonsertteja ja kokouksia, — Bob sanoo aikovansa liittyä druideihin. Mutta ethän sinä Muriel vain luulle, että hän juoksee kenenkään perässä...?» »En tietenkään, _ma belle_. Minua vain ihmetytti, että hän liikkuu niin paljon ulkona; mutta nyt kyllä tajuan, että asia on niinkuin sanot; hän tapaa naapuriston miehiä. Varmasti hän on uskollinen... Hänellä on luotettava ilme, ja vain siksi, että kaikki miehet ovat samanlaisia, en voinut olla tuumimatta — varsinkin, kun on niin paljon huhuiltu...» »Huhuiltu mitä? Ei meidän avioliittomme jälkeen.» »Ei, johan sen sanoin — tarkoitan vain niitä vanhoja huhuja. Olen moneen kertaan vakuuttanut olevani varma, että hän on kunnon mies. Luulen, rakas ystävä, että käyt levottomaksi. Parasta, ettet sallisi hänen sitä nähdä — se juuri hänet pilaisikin.» Mutta Mabel ei voinut sitä puolisoltaan salata. Hän oli nyrpeä ja hermostunut, ja Murielin sanat saivat sairaloisen otteen hänen mielikuvituksessaan. Kuitenkin kaikitenkin oli varsin kummallista, että Bob oli niin paljon poissa. Mabel oli sitä aina vastustellut, mutta Bob ei halunnut mitenkään muuttaa tapojaan, edes nytkään, kun hän oli näin sairaana ja kurjana. Tietenkään ei ollut heidän avioliittonsa jälkeisinä lähikuukausina ollut kysymys mistään uskottomuudesta. Vaimo oli vallan varma, että mies oli tosiaankin käynyt tapaamassa naapuriston maanviljelijöitä, joiden hän ei halunnut käyvän talossa. Mutta nyt... nyt kun hänen ulkonäkönsä oli riutunut... nyt kun hän oli väsynyt ja haluton ja — hän myönsi sen, vaikka puolustelihe — tuskitteleva? Ehkä Bob oli antautunut jonkun muun pariin ajan ratoksi, kunnes Mabel olisi jälleen entisellään — tai ehkä hän oli palannut sen mustalaisnaisen luo? Tämä ajatus kiusasi häntä enemmän kuin edellinen — Mabel olisi voinut sietää tuntematonta kilpailijatarta paremmin kuin kilpailijatarta, jota hän jo oli oppinut pelkäämään. Se ajatus piinasi häntä, ja vihdoin hän tuli lausuneeksi sen ilmi. »Bob, tapaatko sinä nykyisin koskaan Hanna Ideniä?» Toinen luki Sussexin sanomalehteä takkavalkean ääressä ennenkuin menisi pelloilleen, ja vaimon täytyi toistaa sanansa ennenkuin ne kiinnittivät hänen huomionsa. Bob säpsähti hiukan. »En, en tietenkään. Mistä sellainen ajatus yhtäkkiä on pistänyt päähäsi?» »Enpä tiedä... kun sinä käyt niin usein kylässä ja jätät minut yksikseni...» »Minähän käyn vain 'Kuninkaan päässä'. Sanoithan, ettet siitä välitä.» »Tähän asti en juuri välittänytkään. Mutta nyt voin niin huonosti...» Robert punastui. Tuskitteluillaan ja voivotteluillaan Mabel aina tärveli hänen luonnollisen, yksinkertaisen ilonsa lähestyvästä isyydestään. Hän ei voinut käsittää, miksei vaimo ollut yhtä mielissään ja toivehikas kuin hän. Mutta hän vastasi hänelle lempeästi, sillä vaikka se ärsyttikin häntä, vetosi vaimon tila hänen varsin miehiseen säälintuntoonsa. »Olen pahoillani, ettet tunne voivasi hyvin, pikku rukka. Mutten minä tiennyt sinun välittävän käynneistäni — enhän minä koskaan viivy myöhään ulkona.» »Mutta illat ovat ainoa rauhallinen tovi, jonka saamme yhdessä viettää.» »On meillä muitakin aikoja, ja minähän käyn poissa vain silloin tällöin.» »Viime viikolla kävit kolmesti.» »Ka, meillä oli maanviljelijäyhdistyksen kokous, toisella kertaa taas druidien, ja kolmannella kävin tapaamassa Elpheetä niiden portugalilaisten rehunauriiden vuoksi, jottei tarvinnut vaivautua Wassallille asti.» »Enpä välitä, kunhan et vain tapaa Hannaa.» »Kuinka minä hänet tapaisin? Hän ei ole minun tavattavissani. Hän on parinsadan kilometrin päässä...» Hänen äänensä, joka oli alkanut kärsimättömään sävyyn, päättyi aivan toisenlaiseen säveleeseen. Hän oli siitä tietoinen, vaikeni ja puri huuliaan. »Bob, sinä välität hänestä edelleenkin; minä kuulen sen äänensävystäsi...» »En minä välitä hänestä; älähän ole niin hupsu, mirriseni, tai minä suutun.» Mabelin silmät vettyivät. »Minä en tahdo sinua suututtaa, Robert; minä tiedän, että puhut totta. Mutta minä en voi olla tuskittelematta... sinä jätät minut niin paljon yksikseni... ja minä tunnen itseni niin sairaaksi...» »Tahtoisitko, että lähettäisin hakemaan lääkärin?» »Ei, ei; ei minua oikeastaan mikään vaivaa — olen vain väsynyt ja yksinäinen...» Bobin närkästys suli sääliksi, ja hän kurotti käsivartensa vaimoaan kohti. Mabel tuli hänen luokseen ja nojasi raskaasti häntä vasten, hänen pehmeän, hajuvedeltä tuoksahtavan tukkansa valahtaessa hänen kasvoilleen ja hänen käsivartensa hiipiessä ja tiukentuessa hänen kaulansa ympäri, pitäen Bobin poskea omaansa vasten. »Minä en mene kylälle, kosket sitä halua», jupisi mies. »Minä pysyn sinun luonasi, koska tunnet itsesi huonovointiseksi.» »Siinä menettelet oikein, Bob; minä tiesin, ettet sinä käsittänyt minun tunteitani, sillä muutoin et olisi lähtenyt.» Mabelin huulet liikkuivat hänen poskeaan kohti, ja Bob kääntyi häneen päin, kunnes heidän suunsa yhtyivät. Puristaen häntä tiukasti ja tuntien hänen lapsensa painon, Bob saattoi hetkiseksi unohtaa kuinka kitkerän suloinen hän oli ja tukehduttaa kaipuunsa sitä naista kohtaan, jonka hengen Mabel oli manannut esiin. 37. Kylmänä marraskuun päivänä Robert oli Salehurstin torilla ostamassa nuoria lampaita. Hänen suoniittynsä olivat kasvaneet niin hyvin, että hän tunsi kiusausta ja kykenikin laumaansa lisäämään. Hän tunsi vienoa tyydytystä, joka ikäänkuin löysi vastakaikua kellervästä päiväpaisteesta, kun se kimalteli puilla ja oksista ja okaista riippuvissa sadepisaroissa. Ilma oli kylläinen kostean, poljetun maan ja mahentuneiden lehtien imelästä tuoksusta. Kylmässä oli jotakin jähmettynyttä; se näkyi pitävän koko seutua viileän päiväpaisteen kylvyssä. Ei tuntunut tuulen värähdys; siellä täällä riippui heleänpunainen lehti liikkumattomana varvikossa, sillä välin kun ylempää kurottuvain oksain ohikulkevista kärryistä riipomat olkitukot kuulsivat alallaan ilmassa. Robert teki kauppansa nopeammin kuin oli odottanutkaan. Hän osti kaksitoista mustapäistä uuhta eräältä Iden Greenin maanviljelijältä ja käski paimenensa saattaa ne Campanyyn. Sitten he menivät »Kahdeksan kulkusen» kapakkaan. Tarjoiluhuone oli hyvin täynnä ja kyynärpäät tyrkkivät toisiaan, samalla kun tervehdyksiä huudettiin olkapäitten yli — kun Boorman Copt Hallista äkkäsi Little Londonin Pixin tai Boarsneyn Willard tervehti Gablehookin viljelijää tai Harlakendenin vähäiseksi vaipunut maajunkkari toivotti hyvää päivää Scales Crouchille, Mountpumpsille tai Darwell Holelle. Oli iso joukko maanviljelijöitä ja karjankasvattajia, ja Robert erosi pian ensimmäisestä toveristaan. Hän oli iloinen tavatessaan uuden arvokkuutensa ja pienen varallisuutensa pohjalla vapaatilallisia, jotka hänen hurjasteluaikanaan olivat häntä halveksineet. Hän kilisti Shovellin kanssa ja kilisti Pontin kanssa, ja sitten hän äkkiä huomasi, että Darius Ripley oli tullut kapakkaan. Hän säpsähti. Hän ei ollut luullut Dariuksen olevan lähitienoilla, eikä ketään mustalaisista ollut näkynyt markkinoilla. Jos Darius oli täällä, ei Hanna voinut olla kaukana, ei ainakaan etäämpänä kuin Blindgroomsissa. Robert tunsi pistoksen sydämessään; hän oli luullut Hannan olevan puolentoistasadan kilometrin päässä täältä Chichesterin tuolla puolen, ja nyt täytyikin hänen olla aivan lähellä häntä, ehkä ihan ovella. Hän nyökkäsi Dariukselle, joka nyökkäsi vastaan ja irvisti. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän huomasi tulevansa levottomaksi. Tarjoiluhuone leveäselkäisine miehineen, leveiden ääntiöiden putoillessa paikallismurrettaan haastavilta huulilta ja tutunomaisen oluenhajun ja piipuista tupruavan savun höyrytessä ilmassa, oli tullut sanomattoman ummehtuneeksi, ja ikäväksi. Hän lausui ohimennen pari joutavaa sanaa Pontille ja Shovelille ja painui heistä poispäin Dariusta kohti. »Hyvää päivää», virkkoi hän. »Päivää, päivää», vastasi mustalainen. »En tiennyt sinun olevan täälläpäin. Oletko täällä hevosia myymässä?» »Oletko sinä täällä hevosen ostossa?» »En ole. Mutta kyllähän minä sinun pelisi arvaan. Sinulla on kaiketi muutama koni talutusnuorassa tämän kapakan takanurkalla.» »Olen tuonut joitakuita pieniä harmaita Hampshiresta, yhtä vahvoja kuin teidän kovin isokokoiset vetohevosenne näillä seuduin. Haluaisitko vilkaista niitä?» »En välitä. Onko Hanna täällä?» »Hän on tämän saman ravintolan ulkopuolella. Hän ei voinut tulla sisälle pienokaisen tähden.» »Pienokaisen!» »Niin, meillä on soma kakara — kristitty kakara, nimeltä Gwendolen Aurora... Jäähyvästi, herra Reuhaaja — niin, minulla on joitakuita pieniä siroja juoksijoita tuolla pihassa...» Robert tyrkättiin pois. Hän katsoi miesten päiden yli avoimelle ovelle ja lähti sitten äkkiä sitä kohti. Hän tiesi, että jos hän pysähtyisi ajattelemaan, jäisi hän seisomaan paikalleen, eikä hän siis ajatellut. Ulkona hän ei nähnyt ketään. Hän seisoi hetkisen oviaukossa kurkistellen kadulle, missä päiväpaistetta välähteli rakennusten päätyjen luomassa varjossa, mutta sitten joku liikahdus hänen vieressään sai hänet kääntämään päätänsä, ja hän näki Hannan aivan lähellä itseään seinää vasten nojaamassa. Tämä seisoi omituisen hievahtamattomana, ruskeana käärönä, kantaen pienokaista huivissaan, kuivien lehtien kahistessa tuulen ajelemina hänen jalkojaan vasten. Hän tuijotti Bobiin, ja hetkisen pysyivät molemmat vaiti. Sitten Bob sanoi hänelle: »Hyvää päivää!» kuten oli sanonut hänen miehelleenkin. Hanna vastasi: »Hyvää päivää!» »Eikö sinua palele seisoessasi täällä ulkona?» Toinen pudisti päätänsä. »Minä en saa tulla sisälle tämän pienokaisen vuoksi. Sellainen on laki.» Bob oli tullut häntä lähelle ja seisoi tuijottaen lapseen. Se oli hyvin pieni, ruskea ja ryppyinen. Hänestä se näytti paljoa enemmän »muukalaiselta» kuin isä tai äiti. Ranteessa oli pienoinen rannerengas, joka tätä muukalaisuutta vieläkin korosti. »Kuinka vanha se on?» kysyi Bob koneellisesti. »Lähes neljä kuukautta.» Hän saattoi nähdä Hannan käden pienokaisen ruumiin alla, ja siinä oli jotakin pingoitettua ja hellää, mikä todisti ominaisuutta, jollaista hänen ei ollut koskaan sallittu Hannassa nähdä. Hänen katseensa liikkui hitaasti lapsesta äidin rinnoille ja viipyi sitten pelokkaana hänen kasvoillaan... Hänen sydämensä sykki niin kovasti, että tuntui kuin Hannan olisi täytynyt se kuulla. Mutta hän ei virkkanut mitään. Hän tunsi hetkiseksi pakotusta lausua tunteensa ilmi, kaipauksensa, joka oli kasvanut satakertaiseksi, kun hän näki, että Hanna olisi rakastanut hänen lastaan. Mutta hän pysyi ääneti osaksi toivottomuudesta, tietäessään, että Hanna nyt kuului toiselle miehelle ja tuolle käsivarsillaan pitelemälleen lapselle, osaksi tietoisena siitä, mikä ei ollut niin paljon uskollisuutta kuin tosiasian myöntämistä, että hän itse kuului toiselle naiselle ja vielä syntymättömälle lapselle... Äkkiä hän huomasi, että Darius Ripley seisoi heidän takanaan. Yksi ja toinen oli tullut ulos hänen jutellessaan Hannan kanssa, mutta hän oli ollut selin sinnepäin eikä ollut ketään huomannut. »Eikö ole soma kakara?» sanoi Darius. »Mainio», myönsi Robert. »Luuletko, että tyttönen tulee enemmän minuun kuin äitiinsä?» »Ehkä enemmän sinuun»; sillä lapsen pienuus viittasi enemmän pienikokoiseen isään kuin hänen vaimoonsa, joka rotuisekseen oli iso nainen, — vaikka lapsi kasvoista päättäen ei näkynyt olevan kummankaan, vaan jonkun heidän yhteisen hämäräperäisen esivanhempansa. »Minä otan sen nyt», sanoi Darius, »jotta sinä voit mennä juomaan kulauksen, rakkaani». »Kiitos, Darius», sanoi Hanna sirosti. »Minä menen sisälle, jos herra Robert Fuller tulee mukaani. En halua mennä yksinäni karkeaan seuraan.» Robert vei hänet tarjoiluhuoneeseen ja tilasi hänelle lasin kuuden pennyn olutta ja hiukan portteria. Hän näki talokkaiden tuijottavan häneen uteliaina ja kuiskuttelevan toistensa korviin. Mutta hän ei välittänyt muotoseikoista — hänen koko olentonsa keskittyi nauttimaan näistä muutamista minuuteista Hannan seurassa. Hän ei puhunut, vaan seisoi tuijottaen seuralaiseensa tämän juodessa nestettään, jotavastoin hänen oma lasinsa oli tarjoilupöydällä koskemattomana. »Enpä voi nimittää sinua hilpeäksi toveriksi», virkkoi Hanna mennessään ulos ja pyyhkiessään suutaan huivinsa kulmaan. »Mutta minä kiitän sinua parhaiten virvokkeesta. Ja nyt täytyy Dariuksen ja minun lähteä liikkeelle, sillä meillä on täällä hommaa.» »Hyvästi», sanoi Robert kömpelösti, katse maahan luotuna. »Hyvästi, Robert Fuller; olipa hauskaa tavata.» He lähtivät katua ylöspäin toria kohti, ja Bob kääntyi Bodingmaresin suunnalle. Hän tunsi itsensä omituisen väsyneeksi, ja kun talon ruokapöytä oli katettu, tunsi hän aivan outoa ruuankammoa. Jim ivaili häntä navakasti, ja Mary suvaitsi närkästyä, sanoen tietävänsä, että pihvipiirakka kyllä oli hitusen raakaa, muttei niin paljoa, että hänen tarvitsi nurista, varsinkin kun Mabelin piirakkain varmastikin usein täytyi mennä ihan piloille siinä uunissa, johon tarvittiin ylimääräinen tiili, kuten oli hänelle kerrottu monta monituista kertaa. Bob otti heidän nuhteensa vaieten vastaan ja näytti heistä, kuten tavallisesti, raskasmieliseltä ja typerältä. He tekivät sen johtopäätöksen, että hän varmaankin oli ottanut ryypyn liikaa, juuri kylliksi tehdäkseen itsensä uniseksi. Hän ratsasti pois varhain iltapäivällä. Taivas oli seestynyt, ja himmeänsinisiä vaaleahkoja täpliä näkyi ryhmittyneen auringon ympärille, ikäänkuin heijastuen valossa, antaen kujien pinnalle, latojen katoille ja syyskuraisille pelloille kummallisen vetisen vivahduksen, joka muistutti kirkkaan, mutta matalan lammen pohjaa. Robert kääntyi tielle, joka nousee Rotherilta Salehurstin kirkon luona ja sitten menee Bantonyn ja Churchsettlen ohi Haiselmanin ja Prawlin taloihin Bodiamiin. Hän ajoi verkalleen, kirkkaan surullisessa haltioitumisessa, jonka aiheutti ratsun poljennolliset liikkeet, kavioiden mäiske tanhuan ohuessa niljakkaassa loassa ja satulanahan natina. Hänen muistiinsa elpyi tässä valjussa valossa katkeria, kaihoisia asioita, ja näitä muistoja reunustivat kyyneleet kuin okaista riippuvat sadepisarat. Ne olivat muistoja tanhualta, kävelyiltä kauan sitten, jolloin hän käsivarsi Hannan vyötäisillä ja tämän pää nojaamassa hänen olkaansa vasten oli hänen kanssaan vaeltanut Silver Hilliä ylöspäin uuden kuun punertavassa hämärässä tai katsellut pensasaidan takaa häämöittävien vainioiden ruskeaa välkettä, pimennon vähitellen karkottaessa valon maasta ja sirotellessa sitä hohtavina säkeninä taivaalle. Hän saattoi tuntea Hannan hengityksen poskellaan, tuntea hänen lämpönsä huivin alle pujottaneessa käsivarressaan ja kuulla hänen lemmekkäitä sanojaan, jotka olivat niin harvat. Hänen Hannaan kohdistuvat ajatuksensa näkyivät uivan lokakuun vetisessä päiväpaisteessa; ne olivat osana syksyn riutumisesta, osana kesäisistä muistoista... Hän toivoi, ettei hän olisi nähnyt häntä siellä seisomassa, kuivat lehdet kasaantuneina jalkojen ympärille. Hanna oli poissa, poissa — ei enää koskaan olisi hänelle viehkeä, lämmin ja lemmellinen... Hänen täytyi siis unohtaa, olipa jo hänet unohtanut, ottanut vaimon, siittänyt lapsen, perustanut kodin. Miksi siis Hanna oli palannut? Hän oli vain haamu. Äkkiä hän kuuli itseään huudettavan. »Hei, herra Fuller!» Ne olivat Wassallin Elphee ja Ethnamin Crouch, kumpikin tilapäisiä tuttavia »Kuninkaan päästä», nyt matkalla kotiinsa Elpheen kääseissä. »Emme nähneet teitä markkinoilla.» »Minä olin aseman torilla.» »Teittekö kauppoja?» »Ostin tusinan uuhia Virgolta.» »Huono päivä lammasostoihin kai.» »Kovin.» »Näytätte ikäänkuin hiukan vilustuneelta.» »Lienen kyllä vilustunut. Kaikki jäseneni tuntuvat kohmettuneilta.» »Tulkaahan juomaan lasi 'Punaisessa Leijonassa' — whisky on paras yskänlääke.» He olivat nyt lähellä ravintolaa High Wigsellin tienhaarassa. Robert olisi kernaasti halunnut päästä tovereistaan eroon, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän tuumi, että hiukan hilpeää seuraa ja lasi, pari voisi karkoittaa muutakin kuin vilun. Oli vielä kaksi englanninpenikulmaa Campany's Hatchiin, ja jos ne olivat edellisten kolmen veroiset... 38. Kotiin päästessään hän tunsi itsensä melkoisesti hilpeämmäksi ja reippaammaksi. Hän oli juonut kolme lasillista ja haastellut paljon uuhista ja oinaista, vehnän hinnoista ja tariffiuudistuksen mahdollisuuksista. Hannan kuva oli sumentunut hänen muistissaan, ja hän oli sanonut itselleen useita kertoja, että se kaikki oli »ollutta ja mennyttä». Hänen ajaessaan talon kujaa pitkin hohteettomassa hämärässä alkoi hänen sydämensä kaihota Mabelia. Tuntuisi hyvältä pitää häntä taas käsivarsillaan... Olihan hän sittenkin se, mitä hän oli saanut, jotavastoin Hanna oli vain toisen miehen saalis... Hän tapasi vaimonsa odottamassa ruokasalissa, johon teepöytä oli katettu. Mabel ei ollut vielä sytyttänyt lamppua, ja hänen tukkansa hohti omituisen kullankellervänä hämärässä; kasvot näyttivät kalpeilta ja jokseenkin ontoilta. »Hyvää iltaa, mirriseni.» Hän syleili Mabelia jokseenkin rajusti, mutta vaimo työnsi hänet pois. »Miksi olet viipynyt näin myöhään?» »En tiennyt, että oli myöhä...» »Kello on yli viiden, ja sinä lupasit tulla kotiin heti päivällisen jälkeen; minä olen sinua odottanut. Missä olet ollut?» »Olen pahoillani, tyttöseni.» Taaskin hänen käsivartensa kurottuivat häntä kohti, mutta Mabel väisti. »Istuhan juomaan teetäsi — kattila kiehuu.» Hän istuutui — tottelevaisena, jollaiseksi Mabel oli hänet pikkuasioissa opettanut. »Missä olet ollut näin kauan?» toisti vaimo. »Olin torilla ja ostin tusinan hyviä uuhia Iden Greenin Virgolta ja sitten menin syömään päivällistä.» »Mutta sen ei olisi pitänyt viivyttää sinua näin myöhään.» »Kotimatkalla satuin Elpheen ja Crouchin pariin, ja pistäysimme 'Punaisessa Leijonassa' juomassa whiskyä.» »Niin, sinä lemuat whiskyltä.» Bobia kiusasi tämä äkäisyys. Silläkö tavoin hän otti vastaan aviomiehensä päiväkauden poissaolon jälkeen? Sitten hän muisti, että vaimo tunsi itsensä huonovointiseksi, — ehkä oli tuskitellut ja ollut hänestä levoton. Hän kurotti kätensä ja hyväili häntä. »Älä käpälöi minua aterioitaessa, Robert. Olenhan sanonut sinulle, ettei se ole hienotapaista. Et ole virkkanut mitään markkinoista. Kuinka voivat Jim ja Mary?» Robert kertoi. Vaimo näytti hänestä tänään kovin avuttomalta ja raihnaiselta. Sairastuisiko hän? Oliko jotakin tapahtunut? »Näytät tavattoman riutuneelta, lintuseni. Onko jokin sinua järkyttänyt?» »Ei, ei. Minä tunnen voivani varsin hyvin. Kenen kanssa sinä juttelit Salehurstissa?» »Oh, Shovellin ja Coxin, Pontin ja Willardin kanssa.» »Etkö kenenkään muun?» »En muistaakseni, jollen ehkä Ebonyn.» »Valehtelija!» Sanat tulivat matalalla äänellä huulien välitse, jotka äkkiä kävivät valkoisiksi ja ohuiksi. Robert töllisti häneen. »Valehtelija!» toisti Mabel, puristaen kätensä nyrkkiin pöydällä. »Mi — mitä tarkoitat?» »Sitä, mitä sanon. Sinä kerrot minulle kimpun valeita. Sinä tapasit Hanna Ripleyn Salehurstin markkinoilla. Sinun nähtiin juttelevan hänen kanssaan 'Kahdeksan kulkusen' kapakan ulkopuolella.» »No, entä sitten?» »Entäkö sitten? Vai niin! Tahtonet väittää, ettei siinä ollut mitään. Miksi kerroit minulle kaikki nuo valeet, jollei siinä mitään ollut?» »Ei siinä ollut mitään.» »Voi sinua kauheaa valehtelijaa!» »Lopeta jo. Lakkaa sättimästä minua. Minä saan puhua kenen kanssa haluan.» »Ja sitten valehdella minulle siitä.» »Sinä teet minut hulluksi noilla syytöksilläsi. Minä en valehtele enempää kuin sinäkään.» »Niin vain — herjaa minua. Olet kiukuissasi, kun olet joutunut kiinni. Sinä et luullut, että sinut oli nähty ja asia kerrottaisiin minulle. Nyt jokainen nauraa minulle ja sanoo, että aviomieheni on palannut...» »Ole vaiti!» pauhasi Bob. »Mutta se on totta», uikutti vaimo. »Sinä et olisi sanonut, ettet ollut häntä nähnyt, jollei kohtaamisessanne olisi ollut mitään sen enempää.» »Minä vannon, ettei siinä ollut mitään pahaa.» »Miksi sitten sanoit minulle, ettet ollut häntä nähnyt?» »Minä en sanonut sinulle, etten ollut häntä nähnyt.» »Sanoitpa.» »Enkä sanonut.» »Sanoitpa.» Mabel purskahti itkuun. Tämä oli heidän ensimmäinen todellinen riitansa. He olivat joskus kinastelleet, mutta siitä ei koskaan ollut kehittynyt mitään vakavaa. Nyt oli ilmassa varma myrskyn uhka — Mabel oli sairaloisessa, alakuloisessa tilassa, levoton, jännittynyt ja mustasukkainen, Robert taasen järkyttävän, vaivaloisen päivän vaikutuksen alaisena, mitä kolme lasillista whiskyä vaillinaisesti verhosi. Tällä kertaa eivät vaimon kyyneleet näkyneet häntä liikuttavan, kuten ne ennen olivat poikkeuksetta tehneet; ne näkyivät pulppuilevan niin helposti hänen omiinsa verrattuina. »Herkeä jo tillittämästä — siitä ei ole mitään apua. Sinä olet vain äkäinen, tuskastuttava, mustasukkainen nainen.» »Entä minkälainen mies sinä sitten olet? Laahustat muiden naisten parissa silloin, kun minun täytyy pysytellä kotona — pian syntyvän lapsesi tähden...» Robertin nyrkki pamahti pöytään, niin että teekalut kilisivät ja jäähtyvä juoma läiskähti kupeissa. Mabelin silmät värähtivät äkkiä avoimina ja kuivina. »Pidä suusi kiinni», ärjäisi Bob hänelle, »kosket voi sitä avata muuta kuin valehdellaksesi. Laahustat toisten naisten kanssa! Hyvä Jumala! Minä olen riippunut sinussa kiinni paremmin kuin ansaitsetkaan... Minä kun en mennyt toista naista sen lähemmäksi kuin vain vilkaisemaan hänen pienokaiseensa.» Bobin kasvot vääntyivät, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Ei suinkaan hän alkaisi itkeä ei, ei ainakaan Mabelin nähden... Vain tuo äkillinen kuva Hannasta seisomassa oven ulkopuolella... Mabel nousi ylenkatseellisesti tuoliltaan. »Minä luulen, että olet humalassa, — olet juonut sen elukan kanssa. Minä en jää kuuntelemaan sinua enää. Sinä olet inhoittava otus, enkä minä puhuttele sinua jälleen ennenkuin selität ja pyydät anteeksi.» »Minä olen selittänyt siitä asti, kun aloimme teenjuonnin.» »Ennenkuin selität totuudenmukaisesti», lisäsi vaimo ja astui ulos huoneesta. Oli jotakin hänen halveksivassa ja epäilevässä sävyssään, mikä ärsytti Bobin vimmaan. Vihdoinkin Mabelin tuli menettää itsekunnioituksensa yhtä hyvin kuin toisenkin. Bob ryntäsi hänen jälkeensä, kun hän oli sulkemaisillaan oven, riuhtaisten hänen kätensä siitä irti. Punoittavat kasvot ja väkijuomilta lemahtava hengitys herättivät Mabelissa äkillisen pelontunteen. Hän riensi käytävään ja ylös makuuhuoneeseensa, lukiten oven toisen nenän edessä. 39. Jonkun silmänräpäyksen seisoi Robert ulkopuolella portaiden sillakkeella, purkaen herjaussanastoaan, joka ei kuitenkaan ollut varsin laaja. Mabel säilytti kiukuttavan äänettömyytensä ylemmyyden, ja Bob oli juuri potkaisemaisillaan oven auki nöyryyttääkseen hänet ruumiillisilla voimilla, kun alhaalta kuului samassa äänekäs kolkutus. Hän ei ollut niin raivostunut, ettei olisi kaihtanut todistajia, ja hilliten tunteensa hän astui alas ovea avaamaan. Siellä oli nuorukainen Eyelidin talosta, joka tuli pussillinen karkeita vehnäjauhoja mukanaan ja naama yhtenä irvistyksenä. »Kaunis ilta, eikö totta? Herra kai voi hyvin?» »Jokseenkin hyvin.» »Kuulin teidän puhuvan tänne tullessani, — kaksi shillingiä takaisin, eikö niin?» »Niin. Ja hyvästi nyt.» »Hyvästi.» Yhä irvistäen käveli nuorukainen pois. Robert tuijotti hänen jälkeensä mieli mustana. — Jos jään pitemmäksi aikaa tähän taloon, niin minä murhaan hänet. Hän painoi lakin päähänsä ja meni ulos. Viileä ilma hiveli hauskasti hänen kuumottavia kasvojaan... Ne tuntuivat kovin kuumilta ja pöhöttyneiltä; olikohan Mabel sittenkään ollut oikeassa väittäessään, että hän oli hiukan toisella kymmenellä, kuten sanotaan? Hän oli nauttinut vain kolme pientä lasillista whiskyä, mutta oli juonut ne melkein tyhjään vatsaan, ja hän oli ollut niin kauheasti kuohuksissaan... Ei, hän ei uskonut olevansa humalassa — ei juoma ainakaan tuntunut jaloissa, hän saattoi kävellä hoipertelematta, eikä katsekaan harhaillut. Hän oli vain hiukan kiihtynyt. Se oli Mabelin, sen tyttölurjuksen syy — hänessä oli jotakin perin ärsyttävää ja tuskastuttavaa; hänen kyyneleensä, hänen äänettömyytensä, hänen nuhteensa, hänen valheensa, kaikki oli ollut yhtä kiukuttavaa. Bob meni »Kuninkaan päähän». Se oli vajaan kilometrin päässä Campany's Hatchista ja tuntui tällä hetkellä hänestä parhaalta turvapaikalta. Hän ei palaisi Mabelin luo; jos hän tulisi metrin päähän hänestä nyt, niin hän kävisi väkivaltaiseksi ja syntyisi meteli. Tämä oli pahempaa kuin yksinään olo... Hän olisi menetellyt viisaammin, kun ei olisi häntä nainut. Ensi kertaa avioliittonsa jälkeen hän tunsi ehdotonta katumusta, oli äkkiä alkanut ikävöidä vapautensa päiviä, vaikka häntä silloin olikin riuduttanut tyydyttämätön rakkaus. Hän rakasti vielä ja oli vielä tyytymätön, ja kaupanpäällisiksi oli hänellä vielä sisukas iestoveri, joka vaani hänen kompastuksiaan. Lempo hänet vieköön! Hän oli narttu — kuten hän oli hänelle sanonut ja kuten talollisen poika Eyelidistä oli kuullut hänen sanovan. Tuhat tulimmaista sentään! Hän istui murjottaen ja joi lasillisen katajanmarjaviinaa veden kanssa. Tarjoiluhuoneessa oli pari miestä, jotka huomauttelivat ilmasta ja sadoista tai kyselivät häneltä, oliko hän tehnyt hyviä kauppoja Salehurstin markkinoilla. Mutta hän ei ollut seuranhaluinen. Hän kummeksui, kuka oli Mabelille kertonut, että hän oli tavannut Hannan, ja kuinka paljon siitä tai kuinka paljoa enemmänkin hänelle oikeastaan oli kerrottu. Ja katkeruutta lisäsi se, että hän olisi suonut vaimon syytösten olevan hyvin perusteltuja eikä pelkkiä mustasukkaisen naisen houreita, joka ei asiasta mitään tiennyt — ei tiennyt, ettei Hanna koskaan voinut tulla hänen omakseen, ettei Hanna välittänyt hänestä kahden äyrin vertaa, vaikka hän itse välitti hänestä enemmän kuin mistään muusta, ja että hänen rakkautensa Hannaan oli pelkkää toivotonta tuskaa, nälkää, jota ei koskaan voitaisi tyydyttää. Hän joi vielä kaksi lasia katajanmarjaviinaa ja vettä. Ne karkoittivat kylmyyden — karkoittivat sen hänen sydämestään. Mutta ryyppääminen ei parantanut hänen mielentilaansa. Kapakka alkoi täyttyä, kun hetki kävi myöhäisemmäksi, — seudun talokkaita ja pientilallisia pujahteli sisälle juomaan iltalasinsa, ja ne tervehtivät häntä naapurillisesti. Hänen vastauksensa kävivät happamiksi ja lyhyiksi; hän ei halunnut kenenkään häntä puhuttelevan ja tunsi, että jokaisen täytyi tietää hänen riidelleen Mabelin kanssa — se Eyelidin poika oli heille varmaankin kertonut. Kaikki oli luhistumassa — hänen avioliittonsa ja arvokkuutensa harhaluulo... Campany's Hatchin isäntä, vakava, eteenpäin pyrkivä nuori mies, jolla oli sievä vaimo... nähty riiailemassa mustalaisnaista »Kahdeksan kulkusen» ulkopuolella ja sitten kuultu hänen herjaavan vaimoaan nartuksi ja uhkaavan murtaa hänen ovensa... Ei ollut hänen tapeistaan ryypiskellä yksinään nurkassa. »Herra Fuller ei näytä mieheltä, joka vastikään on ostanut hyvän joukon hiehoja», sanoi Lossenhamin Comfort. »Huomasiko isäntä niissä olevan kapia, kun oli saanut ne kotiinsa?» »Mitä sillä tarkoitatte?» Robertin käsi puristui uhkaavasti nyrkkiin pöydällä. »Mitäkö tarkoitan? Sitä vain, mitä sanon, tietenkin.» Mies näytti hämmästyneeltä. »Mikä on Fulleriin mennyt?» kysyi hän Lomasin Burchilta. »En tiedä, hän on tän'iltana äkäisellä päällä... Ehkä hän on ottanut lasin liikaa.» Robert kuuli viimeiset sanat. »Niin, niin — te herjaatte minua. Sanotte minun olevan juovuksissa. Minä en ole juovuksissa. Minä olen selvä.» »Tietysti, herra Fuller, tietysti», myönsi Burch välttääkseen riitaa. »Miksi sitten sanoitte, että olen juovuksissa?» »Minä en suinkaan sanonut teidän olevan juovuksissa.» »Sanoittepa — minä kuulin sen. Minä tiedän, että te kaikki puhutte minusta pahaa, sanotte minun riitelevän vaimoni kanssa ja hännystelevän mustalaisia. Minä tiedän sen.» »Herra Fuller...» Lomasin vapaatilallisen vakavaa, säädyllistä sydäntä suretti syvästi tällainen käyttäytyminen hänen mieliravintolassaan. Robert näytti ihan tappeluvalmiilta. Molemmat tulokkaat väistyivät pöydän luota pois. »Totta onkin, mitä hän sanoo», virkkoi muuan nuori mies, joka vastikään oli tullut sisälle; »hänellä oli kahakka vaimonsa kanssa. Pilbeam Eyelidista käväisi Campany's Hatchissa ja kuuli hänen pauhaavan sille vallan kauheasti.» »Hyväinen aika», huudahti Comfort, vilkaisten vielä Robertiin, joka selvyytensä todistukseksi oli tilannut uuden whiskyn. »Hänen ei tulisi saada enempää», virkkoi Burch hiljaa ravintolan isännälle; »hän on jo juonut liikaa. Kenties hän palaa peittoamaan vaimoaan.» »Itse en ole koskaan nähnyt häntä humalassa», vastasi isäntä, »vaikka olen kuullut, että hän High Tiltissä useinkin joi järkensä. Häpeä, että hän tuolla tavoin menee hunningolle. Kenen syy se lieneekään?» »Vaimon», sanoi Comfort; »se on aika kaakottaja». »Ei ole kai Fullerillakaan kyyhkysen luonne. Hän näyttää aika synkältä tänä iltana. Enkä minä pidä tuosta hänen pöhöttyneestä ilmeestään», huomautti Burch. »Minä kiellän Daisyä tarjoilemasta hänelle enempää», virkkoi isäntä. »Hän riehaantuu.» »Riehaantukoon vaan, mutta minun täytyy ajatella ravintolaoikeuksiani.» Kun siis Robertin lasi taas ilmestyi pöydälle, sanottiin hänelle, että hän oli saanut kylliksi sinä iltana. »Tarkoitatteko, että minä olen humalassa?» »Enhän minä sitä sanonut. Te vain ette näytä oikein terveeltä, eikä väkijuoma tee teille hyvää.» »Minä juon, mitä tilaan, ja maksan laskuni.» »Te ette enää tänä iltana juo minun ravintolassani. Ka, herra Fuller, reipastukaahan nyt ja menkää kotiin. Jos teillä on ollut pikku riita vaimonne kanssa, niin parempi sopia se selvin päin.» »Kuka väittää, että minulla on ollut riitaa vaimoni kanssa?» »Ei kukaan ole sitä väittänyt.» »Te väititte, ja se on hitonmoinen vale.» »No, no, minä pyydän anteeksi — kunhan nyt vain menette kotiin, herra Fuller. Tänä iltana ette ole oma itsenne. Ehkä joku näistä herrasmiehistä lähtee teitä saattamaan jonkun matkaa.» »Ken yrittääkin tulla mukaani, saa minulta tölmäyksen suoliinsa.» »Ei kukaan lähde mukaanne — mutta menkäähän nyt.» Ravintoloitsija alkoi menettää malttinsa. Robert nousi ja käveli horjuen ovelle. Hän oli äkkiä huomannut, että hänellä oli ankara päänkivistys, ja hän tunsi voivansa varsin pahoin. Hän halusi saada hengittää raikasta ilmaa. »Muistakaa, etten minä lähde teidän käskystänne», sopersi hän. Kukaan ei virkkanut sanaakaan. Bodiamin seudun säädyllisiä talokkaita suututti moinen käyttäytyminen heikäläisen taholta. Kyllähän Robert Fuller oli saapunut tienoolle epäilyttäväin huhujen seuraamana, mutta hän oli aina käyttäytynyt arvokkaasti, ja vaikkei hän juuri ollut kiehtova toveri, oli hän elänyt hyvässä sovussa useimpain kanssa. Hän kuului Druideihin ja maanviljelijäin kerhoon... Kukaan ei ollut aavistanut näkevänsä häntä tällaisena. »Sääli hänen vaimorukkaansa», kuiskasi eräs nuori mies — Linkhillin lampuotin poika — kämmenensä takaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän virui lattialla veren tulviessa sieraimista. Kuului sekavia huutoja ja huomautuksia. »Häpeä, häpeä!» »Ottakaa hänet kiini!» »Hakekaa poliisit!» »Ei, ei, heittäkää hänet ulos!» »Nostakaa hänet maantielle!» Robert huitoi raivokkaasti, mutta ylivoima yllätti hänet. Hän tunsi saavansa iskun poskeensa, juuri silmän alapuolelle, ja hän horjui. Ja sitten hän tunsi, että häneen tartuttiin rajusti niskasta ja olkapäistä ja että hänet häpeällisesti raahattiin ulos tarjoiluhuoneesta. Voimakas tölmäys työnsi hänet suin päin kadulle ja ovi ponnahti kiinni hänen takanaan. Hetkisen hän seisoi torin kellervässä valossa, joka loisti kapakan kierrekaihtimen takaa, puristi nyrkkiään ja noitui. Hän ei tiennyt, mitä hän sanoi, hän oli tajuton raivosta ja väkijuomista. Sitten hän kääntyi ja käveli poispäin. Hän ei välittänyt mihin hän oli matkalla... Hän oli matkalla Hannan luo... Hän ei tiennyt, mihin hän oli menossa... Tie tuntui nousevan ja laskevan hänen allaan niinkuin harmaa virta, pensasaidat kohosivat ja vaipuivat kuin aallot... valot tanssivat hänen silmissään... Kuului hevosen ravaamista... ja sitten huutoja: »Ettekö näe, mihin olette menossa?» Ei, hän ei voinut nähdä. Hän seisoi hetkisen ja noitui heitä, kun he olivat ehtineet ohi. Sitten hän astui edelleen taas... maantie luisui ja pakeni hänen jalkojensa alta... hän kai kulki vetten päällä... niinkuin Pietari kävellessään Kristuksen luo... Oi, oi, hänen päänsä tölmäsi yhtäkkiä johonkin kovaan ja kylmään. Hän kaatui, ja hänen viimeinen sekava tietoisuutensa raukesi valonvälähdykseen, jota seurasi pimeys. 40. »Minä olen iankaikkisella rakkaudella sinua rakastanut, sentähden olen minä vetänyt sinua puoleeni sulasta rakkaudesta.» Ne sanat olivat kirjoitetut mustilla kirjaimilla puhtaalle paperiarkille, joka oli kiinnitetty hänen otsaansa. Ne olivat kirjoitetut pimeydellä valoon, tai ne olivat kirjoitetut valolla pimeyteen. Ne polttivat häntä; hän oli niinkuin pieni hiili, joka kyti niissä. Oi, kuinka se koskikaan...! — Minua kirveltää tämä lieska. Se on Jumalan rakkautta. Minä olen pieni hiili, joka palan siinä tulessa. Oi, oi, oi, kuinka se koskeakaan...! »Minä olen iankaikkisella rakkaudella sinua rakastanut, sentähden olen minä vetänyt sinua puoleeni sulasta rakkaudesta.» Se oli omituista — vaikka se tositeossa oli aivan luonnollista: seinällä riippuva teksti, johon hän avoimin silmin tuijotti. Hän oli luullut, että nuo sanat olivat hänen sielussaan — että hän oli niissä, — ja kaiken aikaa ne vain riippuvatkin seinällä. Se oli tekstattu raamatunlause — olisi hänen pitänyt se tunteakin — ja varsin kaunis lause olikin. Kulmaan oli kuvattu kultarintakerttu, ja lisäksi oli siinä muutamia kukkia. Hän ei tiennyt heillä olevan mitään tekstiä kodissaan. Hän ei voinut muistaa, hänen päätään pakotti niin... ja täytyi olla melkein ylösnousemisen aika... hänen täytyi reipastua. Missä oli Mabel? Hän oli jo noussut — Bob saattoi kuulla hänen liikkuvan huoneessa. Mutta se ei ollut heidän huoneensa — se oli aivan erilainen — erilaiset huonekalut ja erilaiset seinäpaperit. Mihin hän olikaan joutunut? »Mabel!» »Bob!» Hänen nimensä lausuttiin itkeskelevällä, mutta keventyneen hämmästyneellä äänellä. Seuraavassa silmänräpäyksessä Mabel oli hänen vuoteensa jalkopäässä, hänen ja tekstin välillä. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä ja kasvot kyynelten uurtamat. »Mitä on tapahtunut?» kysyi Robert heikosti. »Älä ole huolissasi, Bob, Kaikki on hyvin nyt.» »Päätäni pakottaa.» »Sen kyllä uskon.» Mabelin äänessä oli värähdys, joka ärsytti jotakin uinuvaa muistoa. Hän valveutui yhä enemmän. »Missä minä olen? En ole kotona. Mihin olet minut vienyt?» »En minä ole sinua mihinkään vienyt. Älä kiihoitu. Lääkäri sanoi, että sinun tulee pysyä tyynenä.» »Lääkäri? Olenko siis ollut sairas?» »Kyllä maar.» »Kuinka kauan?» »Lähes kaksi päivää jo.» »Olenko minä sairaalassa?» »Et, sinä olet yksityisasunnossa. Muuan herrasmies löysi sinut maantiellä lojumasta.» »Maantiellä lojumasta? Kuinka ihmeessä minä maantielle jouduin?» »Ka, Bob, sinä kiusoitat minua. Täytyyhän sinun muistaa.» »Minä en muista mitään.» »Etkö muista menneesi 'Kuninkaan päähän'?» »Minä olen ollut 'Kuninkaan päässä' monta monituista kertaa; enkä siinä suhteessa mitään erikoista muista.» Mabel katseli häntä tarkkaavasti. »Sanotaan, että olit juonut liikaa.» Robertin aistimukset varmistivat tämän tuomion. Mutta miksi hän olisi yhtäkkiä juonut itsensä humalaan, pysyttyään kaksi vuotta selvänä?... Hän näki kuvan — oli ikäänkuin joku verho olisi vedetty syrjään jossakin etäällä hänen muistinsa takalistolla, jolloin hänelle esiintyi omituinen pieni kuva ikäänkuin unessa: siinä oli Hanna Iden seisomassa ulkona kapakan ovella ruskeaan huiviin käärittynä ja pienokainen käsivarsillaan... Kuvasta säteili hohdetta valaisten hämäriä nurkkia ja näyttäen hänelle asioita, jotka hän oli unohtanut. Hän näki itsensä juomassa teetä Mabelin kanssa ruokasalissa, ja omituinen hämärä hohto kimmelsi kupeissa ja lautasilla ja Mabelin kasvot olivat kuihtuneet ja vihaiset... Sitten hän näki itsensä sillakkeella hänen ovensa ulkopuolella, herjaten häntä ja tahtoen kurittaa häntä... Senjälkeen hän ei enää muistanut mitään eikä tahtonutkaan muistaa. Hän käänsi päänsä pielusta vasten ja voihki. »Nukuhan nyt», kehoitti Mabel. »Mutta minä tahdon tietää, missä olen?» »Johan minä sinulle sanoin. Sinä olet erään herrasmiehen asunnossa Goudhurstissa.» »Goudhurstissa! Sehän on hiton kaukana. Miksi ihmeessä hän minut tänne toi?» »Hän löysi sinut tieltä Megrimsin mäen alta — olit kolhaissut pääsi sähkölennätinpylvääseen. Hän toi sinut Goudhurstiin, koska hän ei tiennyt, mistä olit kotoisin, ja hän on täällä jonkinlainen pappi.» »Mikä on hänen nimensä?» »Pastori Beeman. Hänellä on sievä koti, ja sinä olet täällä hyvässä turvassa.» »Kuinka sinä löysit tänne?» Mabelille tuli kyyneleet silmiin. »Minä vietin kauhean yön, kun sinä sillä tavoin lähdit, enkä tiennyt mihin olit joutunut, ja olin niin raihnaisenakin... se olisi voinut olla minulle vaarallista. Mutta aikaisin seuraavana aamuna pistäysi herra Crouch taloon ja sanoi kirjeenkantajan kuulleen, että joku mies oli korjattu Sandhurstin maantieltä ja viety Goudhurstiin. Minä vuokrasin siis auton majatalosta — se maksoi minulle punnan.» Robert ei voinut muistaa eikä suinkaan halunnutkaan muistaa rikkomustensa laajuutta. Mutta suuri, hämärä syyntunto lepäsi raskaana ja epämääräisenä hänen sielussaan, ja hän sopersi: »Olen pahoillani, Mabel.» 41. Senjälkeen hän nukkui hiukan, ja herätessään hän kuuli miehen äänen huoneessa. Se oli syvä, voimakas, omituisesti korostettu ääni, ikäänkuin jokainen sana olisi ollut puhujan arvokkuudella painostettu. »Niin», sanoi se, »kierrekaihtimesta on nyöri katkennut — naula ehkä olisi tarpeen». Tavalla tai toisella sai tämä huomautus syvällisen merkityksen; äänettömyys värisi siitä. Robert kohottausi kyynärpäänsä varaan ja katsahti ympärilleen, mutta puhuja seisoi ihan hänen takanaan, joten hän ei voinut ketään nähdä. Liike tuotti hänelle kipeää tuskaa päässä, ja hän vaipui voihkaisten takaisin. »Ah», virkahti ääni, ja narisevat askeleet saapuivat vakavasti vuoteen ääreen. Robert vilkaisi ylös ja näki vanhanpuoleisen miehen, jonka päälaelta, vaikka se keskeltä oli kalju, valui valkoisia hiuksia melkein hartioille asti. Hänellä oli leveät, vakavat kasvot, omituisen ryppyiset hänen ikäiselleen, ja poskilla oli helakan punerva väri. Pieni valkoinen nauha oli sidottuna hänen leukansa alle, ja hänellä oli huoliteltu musta puku, jonka liivien yli kelluivat hopeiset kellonperät. »Ah», toisti hän yhä enemmän korostaen, »te olette siis valveilla». »En tämän huoneen melussa juuri muutakaan voi olla», sanoi Bob nyrpeästi, sillä tuska oli tehnyt hänet äreäksi. Herrasmies kohotti kulmakarvansa tai pikemminkin sen osan otsaa, jossa niiden paikka olisi ollut. Moittivasti silmäiltyään hän sitten jatkoi: »Pelkään, että kaihdin läpsyttää. Nyöri on katkennut, mutta minä sanoin vaimollenne, että naulasta voisi olla apua. Kiusaisiko teitä melu, kun sellainen hakataan kehykseen?» »En välitä», virkkoi Robert väsyneesti; »minulla tuntuu olevan aika hirveä päänkivistys». »Älkää tuskitelko, ystäväni. Teillä on suuri syy olla kiitollinen. Jollei Herra olisi johdattanut minun askeleitani tai pikemminkin hevoseni kavioita — sillä minä ajoin pikkuvaunuillani — sinne, missä te viruitte hyljättynä — hyljättynä — hän toisti sanan kahdesti, ikäänkuin korostaakseen sen sekä kirjaimellista että hengellistä merkitystä — »saattaisitte nyt seisoa Tuomarinne edessä sensijaan että lepäätte mukavassa vuoteessa kristityssä talossa». Hän oli puhunut juuri yhtä painokkaasti ja juhlallisesti kaihtimesta, muttei tämä enempää kuin hänen tilapäinen vaikeutensa h-kerakkeen lausumisessa [varsin tavallista englantilaisilla kansanmiehillä ja usein sivistyneilläkin. — Suom.] voinut vähentää hänen sanojensa tehoa Robertiin. Nuori mies tunsi niiden vaikutuksen, melkein pelkäsi — ikäänkuin olisi tosiaan nähnyt sielunsa alastomana ja hyljättynä — Luojansa edessä. »Kyllähän minä olen kiitollinen siitä, mitä olette tehnyt, hyvä herra», mumisi hän kömpelösti. »En minä ole tehnyt mitään», jyrisi vanha mies, »vaan Herra on tehnyt kaikki. Minä olen vain Hänen arvoton välikappaleensa. Minä olen» — hänen äänensä hiljeni korostetuksi kuiskaukseksi — »matonen. Ja» — se paisui jälleen jyrinäksi — »niin olette tekin». Robert tunsi sitä olevansa. »Me olemme molemmat matoja», jatkoi saarnaaja tuntehikkaasti; »me olemme kaikki matoja» — ja hänen katseensa ulottausi sisältämään harmistuneen Mabelinkin. »Vain Jumalan armosta me seisomme jaloillamme ja nimitämme itseämme ihmisiksi. Vain ne, jotka Herra on oikeuttanut, voivat tosiaan nimittää itseään ihmisiksi, mutta ne, joita Hän ei ole» — ja hänen kirkkaat, lapselliset silmänsä tuijottivat Robertiin — »ovat vain matoja, kurjia, ojassa kiemurtelevia matoja». »Lopettakaa jo, älkää enää haastelko madoista — taikka minä näen niitä tuossa tuokiossa omin silmin.» »Epäilemättä. Sellainen tila on luullakseni yleinen niille, joilla on hillittömiä tapoja. Mutta kun niitä näette, niin toivon teidän muistavan, että itse olette matonen, ja silloin Herran kuritus ei mene teissä hukkaan.» »Ei minulla ole hillittömiä tapoja, kuten sanotte...» »Ystäväni...!» Saarnaaja kohotti paksun valkoisen käden, ja tällä surumielisen hymyn seuraamalla liikkeellä hän soimasi valheesta. »En ole ollut humalassa runsaasti kahteen vuoteen», jatkoi Robert hyökkäävästi. »Herkeä, Robert», sanoi Mabel. »Minua hävettää sinun tähtesi.» »Löytäessäni teidät ojasta», jatkoi herra Beeman, »olitte pähkähumalassa, kuten on tapana sanoa». »Hm, minä en muista siitä mitään.» »Älkäämme pohtiko asiaa pitemmälle, koska se johtaa teidät syvemmälle synteihinne. Tahdoin vain muistuttaa teille, että ulkopuolella ovat koirat ja kaikki, jotka valhetta rakastavat.» Hän kääntyi pontevasti kantapäillään ja meni ulos. Robert makasi murjotellen jonkun aikaa. Hän oli vihainen Mabelille siitä, että tämä oli puolustanut toista häntä vastaan. »Olisithan toki voinut minua tukea — sinä olet minun vaimoni.» »Onpa tuo tylyä — kohtelusi jälkeen.» Robert toivoi, että voisi muistaa, kuinka oli häntä kohdellut. Oliko hän tehnyt jotakin käsittämättömän kauheaa? Mutta se pirstale menneisyyttä oli unohtunut, eikä hän tohtinut kysellä varsin pitkälle, peläten kysymystensä johtavan johonkin kauheaan paljastukseen. Hän ei siis sanonut mitään enempää. Muutamaa minuuttia myöhemmin toi ystävällisen näköinen palvelijaluokkaan kuuluva nainen hänelle maitoon vispatun munan, ja Mabel meni alakertaan syömään illallistaan. Ennen lähtöään hän kysyi, haluaisiko Robert sillä välin jonkun kirjan silmäiltäväkseen, ja Robert, joka tunsi voivansa paremmin ja oli jokseenkin levoton, sanoi haluavansa. Pukeumapöydällä oli neljä kirjaa, mutta Mabel sanoi, että ne näyttivät varsin ikäviltä. Vain yhdessä oli kuvia, ja se oli raamattu. Kaksi muuta sisälsi saarnoja, ja yksi oli virsikirja. Robert sanoi, että hän halusi raamatun. Hän oli aina pitänyt raamatusta, vaikka se joskus hänet kauheasti säikähdytti, ja kuvat tekivät sen vielä mielenkiintoisemmaksi. Mabel ojensi sen hänelle vastahakoisesti — hänestä oli hiukan »pehmeää», että mies luki raamattua, ja salaa hän haikaili aviomiehessään joskus havaitsemastaan taipumuksesta julkisesti harrastaa uskonnon asioita. Hänen ennakkoluulonsa vahvistuivat, kun hän palatessaan näki Bobin istumassa vuoteellaan, kyynärpäät polvilla lepäävällä avoimella raamatulla ja sormet hurjasti työnnettyinä tukkaan, samalla kun silmät mulkoilivat kauheasti. Mabelin saapuessa hänen luokseen hän tarttui hänen käteensä: »Mabel, tää on kauheaa — katso!» Hänen polvillaan oli kuva kukistuvasta kaupungista, kaikki mustaa sekasortoa ja liekkejä. Korkeat luhistuvat tornit kallistuivat mikä tänne, mikä tuonne, ja tulta loimusi kaduilta ja kujilta kohoten tornien korkeudelle. Tulta tuiskutti mustalta ja jyrisevältä taivaalta, samalla kun liekkien ja salamain hohteessa nähtiin pieniä ihmisryhmiä juoksentelevan epäjärjestyksessä, kompastellen kekäleihin ja särkyneistä muureista pudonneihin kiviin. »Se on helvetti», sanoi Robert masentuneella äänellä. »No entä sitten? Kuvahan se vain on.» »En laisinkaan tiennyt, että se olisi tuollaista.» »Älä hupsuttele. Sanoinhan sinulle, että se on vain kuva.» »Mutta katsohan, mitä sen alla on kirjoitettu.» Kuvan alle oli painettu vanhanaikaisella vaskipiirroksella: »Ja ulkona ovat koirat ja huorintekijät ja epäjumalan palvelijat ja kaikki, jotka rakastavat valhetta.» »Ne ovat ihan samat sanat, jotka pastori lausui minulle», virkkoi Robert. Mabel sieppasi häneltä kirjan levottomasti. »Ja sanotko minulle, että olet istunut tuota töllistelemässä siitä asti, kun jätin sinut yksinäsi?» »Minä avasin kirjan umpimähkään, ja se avautui tästä kohtaa; kai ne sanat ovat minulle.» »Sinä alat tosiaan käydä pehmeäksi, Bob. Sait kolhun päähäsi, joten se ei lienekään sinun syysi. Mutta minun täytyy sanoa, että sinulla toisinaan on päähänpistoja, jotka saavat minut epäilemään, oletko puoliksikaan niin miehekäs, kuin miltä näytät.» »Sinä et ymmärrä.» »Enpä kai. Minua aina kasvatettiin pitämään uskontoa oikealla paikallaan. Jos pelkäät joutuvasi helvettiin, niin on parasta, että käyttäydyt säädyllisesti ja lakkaat juomasta ja valehtelemasta.» »Minä en juo enkä valehtele.» »Herkeä, Bob, muutoin me joudumme riitaan — ja tuolla tulee herra Beeman.» Pastori astui huoneeseen herttaisesti hymyillen, mihin Mabel vastasi säyseällä tavalla. Mutta Bob oli liian järkytetty ja kiihtynyt voidakseen teeskennellä. Hänestä oli Mabel ollut erikoisen huono lohduttaja, ja hän kääntyi kiihkeästi miehen puoleen, joka elämänsä ja kutsumuksensa vuoksi tietenkin oli sopiva häntä tyydyttämään. »Teidän raamattunne tuotti minulle aika säikähdyksen, enkä minä saa sitä karkotetuksi päästäni.» »Toivon, ettette koskaan voisi karkoittaa sitä päästänne», virkkoi pastori leppeästi. »Älä kiusaa tätä herrasmiestä, Bob», sanoi Mabel, nyrpeästi nyhjäisten puolisoaan. Mutta Robert oli epätoivoinen. »Siinä oli kuva helvetistä», jatkoi hän, »ja sen alla sanottiin, mitä te sanoitte minulle: 'ulkopuolella ovat koirat ja ne, jotka valhetta rakastavat'. Eipä niin, etten olisi puhunut teille totista totta sanoessani, etten muistanut mitään siitä, mitä tapahtui ennenkuin jouduin tänne.» »Teidän ei ole tarvis yrittää puolustella itseänne, sillä ylhäällä on puolustaja. Ystäväni, minä en vähääkään epäile, että teidät johdatettiin näkemään se kuva ja lukemaan nuo sanat, jotta voisitte paeta vastaista vihaa.» Vanhan miehen silmissä oli välähdys, ja hänen ponteva äänensäkin kävi nopeammaksi ja värähteli hiukan. »Minä en halua mennä helvettiin.» »Minä käskin häntä olemaan tuskittelematta», pisti Mabel väliin, »ja elämään säädyllisesti, lakkaamaan juopottelemasta ja valehtelemasta minulle ihmisistä, joita hän tapaa, mutta kieltää tavanneensa. Silloinhan hänen asiansa kyllä ovat hyvin.» »Mutta ne eivät ole hyvin.» Herra Beemanin ääni melkein soi voitonriemusta. »Älkää luulko, ystäväni, pelastavanne sieluanne lakiomantunnon kuolleilla töillä. Teidän täytyy saada pelastus — sillä vanhurskaat elävät uskosta.» »Mutta miten minun on siinä meneteltävä? Tekisin sen heti, jos tietäisin kuinka.» »Te saatte sen tietää Hänen määräämällään ajalla, jos Hänen tahtonsa on teidät vanhurskauttaa. Hän on jo osoittanut teille yhden armon — saattanut teidät Hänen vihansa tuntoon. Te pelkäätte helvettiä ja pelkäätte syystä. Minä rukoilen teidän puolestanne.» Ja Mabelin kauhuksi hän polvistui vuoteen ääreen ja lausui pitkähkön rukouksen, pyytäen, että tämän poloisen syntisen sydän vielä enemmän liikutettaisiin ja otettaisiin lopuksi vastaan. »Sillä sinä armahdat ketä tahdot armahtaa, ja sinä paadutat kenet tahdot.» Syystä tai toisesta Robert tunsi hiukan lohtua, ja kun hän avasi silmänsä, jotka hän papin rukoillessa oli tavanomaisesti sulkenut, näki hän tekstin seinällä vastapäätä. »'Minä olen iankaikkisella rakkaudella sinua rakastanut' — ehkei Hän siis lähetäkään minua helvettiin, vaikka olenkin ollut niin paha.» »Ystäväni, älkää siihen luottako. Nuo sanat ovat valituille. Kenet Hän armovalinnalla ennakolta omakseen määrää, hänet Hän vanhurskauttaa, ja kenet Hän vanhurskauttaa, hänet Hän myös kirkastaa. Heitä Hän todella on rakastanut iankaikkisella rakkaudella.» »Mutta eikö Hän voisi valita minua?» »Epäilemättä Hän voisi. Ja minä rukoilen alati, että Hän sen tekee.» »Mutta jollei Hän tee... täytyykö minun sitten mennä helvettiin?» »Ah, syntisrukka, mitä me matoset olemme, että tutkisimme Kaikkivaltiaan aivoituksia? Sanassa sanotaan, että Hän on määrännyt toiset kunniaan ja toiset häpeään. Meidän täytyy luottaa Hänen pyhään sanaansa. Ja nyt minä toivotan teille hyvää yötä. Kaiketi teillä, rouva Fuller, on kaikki, mitä mukavuudeksenne tarvitsette. Jos kierrekaihdin läpsyttäisi, niin naulasta luullakseni olisi apua. Hyvää yötä.» 42. Ei Robert eikä Mabelkaan nukkunut hyvin. Robert teki sen mahdottomaksi molemmille. Kivistys hänen päässään paheni, hän sai kuumetta, heittelihe puolelta toiselle ja mutisi itsekseen jonkinlaisessa unessa. »Ole hiljaa, Bob», voihki väsynyt Mabel, mutta kun hän näki, ettei sairas tosiaan sille mitään mahtanut, niin hän heltyi ja nousi vuoteestaan, kostutti rievun ja pani sen hänen otsalleen. Bob mutisi ja voihki, ja joskus Mabel arveli hänen hourailevankin ja tuumi, että hänen ehkä pitäisi käydä noutamassa joku; mutta silloin tällöin puhui sairas järkevästikin, ja hänen silmänsä katsoivat häneen tuskallisesti ja ymmärtäväisesti. Kerran hän sanoi: »Mabel, minä näen sellaisia kauheita unia.» Hän uneksui edelleenkin mustasta, palavasta kaupungista ja oli itse niiden joukossa, jotka iäti juoksentelevat sinne ja tänne yrittäen päästä pakoon liekkejä ja kekäleitä. Joskus kaupunki oli sellainen, jollaisena hän oli sen nähnyt kirjassa, toisinaan se taas oli katkerammin tuttu — aivankuin joku tutunomainen High Tiltin kuja, tulen kärventämä, ja liekit syöksyivät ulos »Woolpackin» ja »Royal Georgen» räystäiden alta, ja savua tuprusi mustana sakeana pilvenä Weightsin talon riihestä; kaikki ikkunat olivat särkyneet ja tie oli täynnä mustia parruja ja vaatteenriekaleita. Se oli pahempaa, paljoa pahempaa kuin kirjassa kuvattu kaupunki. Joskus hänen sinne saapuessaan se oli tyyni ja jokapäiväinen omituisessa auringottomassa iltapäivän valossa ja sitten se leimahti liekkeihin kuin palava pätsi... tai hän saattoi äkkiä muutoin ystävällisen ikkunan takaa nähdä tulenkielekkeen leimahtavan esille, ja sitten tuoksahti tulta räystäiden alta nieleskellen ovenpieliä, ja hän oli pakenevinaan tulevaa vihaa. Hän heräsi hikisenä ja pidellen Mabelin kättä. »Oi, pikku mirri, mirriseni — sano jotakin lohduttavaa. Minä näen niin kauheita unia.» »Minä luulen, että sinä olet jonkun verran päästäsi sekaisin, kun olet sen kolhaissut», oli se »jotakin lohduttavaa», mitä Mabel keksi sanoa. Mutta hän ei enää ollut kärsimätön. Hän piteli Bobin kättä ja silitteli sitä. »'Ulkona ovat koirat, huorintekijät, epäjumalanpalvelijat ja ne, jotka valehtelevat ja valhetta rakastavat'... Oi, Mabel, minä puhuin totta sanoessani, ettei minun ja Hannan välillä ollut mitään. Minä en ole huorintekijä enkä valehtelija. Oi, sano uskovasi minua.» »Tietysti minä sinua uskon», sanoi Mabel lepytellen »olen pahoillani, että riitelimme, mutta minä tunsin voivani huonosti ja sinä olit juonut liian paljon whiskyä.» »Minä en enää maista tippaakaan niin kauan kuin elän. Se pastorihan sanoo, ettei se tee minulle hyvää... Oi, rakkaani, odottaneeko minua vastainen viha? Ja mitä on minun tehtävä? Mitä ihmeessä minun on tehtävä?» Seuraavana päivänä hän oli huonompi, ja täytyi kutsua lääkäri. Hän määräsi Robertille tyynnyttävän juoman ja sanoi, ettei häntä millään ehdolla saanut kiihoittaa — ohje, jota herra Beeman ei tulkinnut niin, ettei hän saisi sairasvuoteen ääressä tuontuostakin rukoilla. »Tunnen rohkaistuvani — syvästi rohkaistuvani», sanoi hän Mabelille, »nähdessäni, että hän vihdoinkin on herännyt synnintuntoon. Nyt kun se on tapahtunut, voimme toivoa enempää.» »Soisin, että jättäisitte hänet rauhaan», virkkoi Mabel kiittämättömästi; »hän ei koskaan tule terveeksi, jos pakotatte hänet miettimään uskonasioita». »Niitäpä minä juuri soisinkin hänen herkeämättä ajattelevan. Vaikka tietäisin, että se tuottaisi kuoleman hänen ruumiilleen — eikö se sittenkin olisi yrittämisen arvoista, koska se on hänen sielunsa ainoa toivo? Sitäpaitsi on minulla sisäinen vakuutus, että hän löytää pelastuksen.» »Pikemminkin hän menettää järkensä.» Mutta herra Beeman ei säikähtynyt. Ennen pitkää hän oli udellut tietoonsa useimmat seikat Robertin myrskyisestä kokemuksesta. Syvällisen pelon ja surun pakottamana ei nuori Fuller purkanut esille ainoastaan mustalaislempensä tarinaa, vaan kertoi aikaisemmatkin hairahduksensa ja hurjastelunsa kaikki suuret ja pienet seikkailut, jotka eivät vuosikausiin olleet häntä kiusanneet, hänen rakkautensa Hannaan kun oli ne kaikki vajottanut upoksiin, mutta jotka nyt pakoveden aikana olivat jälleen hahmoittuneet kuin maailma Noakin aikaisen vedenpaisumuksen jälkeen. Herra Beeman oli sisimmässä sielussaan liikutettu. Hän pärskytteli ja kuopi kuin sotaratsu merkinantotorven törähtäessä. Hän oli harvoin, perin harvoin tutustunut tällaiseen tapaukseen. Syntiset olivat harvoin osoittautuneet näin säälittävän mustiksi ja alistuviksi. Tässä oli mies, joka tunnusti tehneensä useimmat pahimmista synneistä — tässä oli mies, joka sitäpaitsi tunnusti ehdoin tahdoin hyljänneensä Herran kutsun katumukseen, ihmeellisesti annetun kutsun. Oliko koskaan ollut lupaavampaa kadotukseen kulkijaa? Mutta oliko toisaalta koskaan ollut Herralla parempaa tilaisuutta vahvistaa ennakkomääräysoppi kuin osoittamalla erikoinen armonsa tälle mustalle ja avuttomalle sielulle, joka ei suinkaan ollut välittänyt lakiomantunnon kuolleista teoista eikä vanhurskauden ulkonaisista muodoista? Herra Beeman ei laiminlyönyt muistuttaa Luojalle, että tässä tosiaan olisi tilaisuus, jota ei suinkaan tulisi jättää huomioon ottamatta. Lääkäri älysi pian, kuinka asianlaita oli, ja kehoitti Mabelia toimittamaan puolisonsa pois niin pian kuin se olisi mahdollista. »Kaikki tämä on hänelle erittäin vahingollista. Tiedän kyllä herra Beemanin tarkoittavan hyvää, mutta hänellä on omituisia käsitteitä uskonnosta — perin omituisia.» »Hän nimittää itseään erikoisbaptistiksi.» »Ihmiset täällä ympäristössä nimittävät häntä vanhaksi paavi Beemaniksi tai 'Goudhurstin paaviksi', ja minä luulen hänen sen tietävän ja olevan siitä ylpeän. Mitä oivallisin mies, mutta minulla on ollut tämänlaatuista hankaluutta hänestä ennenkin. Hän on kylläkin pelastanut puolisonne hengen, ja tietysti tulee teidän olla hänelle kiitollinen, mutta hän hävittää nopeasti hyvän työnsä tulokset rasittamalla herra Fullerin omaatuntoa. Potilas on heikossa tilassa ja on saanut ankaran kolhun päähänsä; minä en tahtoisi säikähdyttää teitä, mutta olen sanonut Beemanille, että jollei hän ole varovainen, niin voi käydä huonosti... eihän uskonnollinen mielenhäiriö ole harvinaista puolisonne kaltaisissa henkilöissä. Muuten, voitteko kertoa minulle mitään hänen sukulaisistaan? Ovatko he laisinkaan uskonnollista väkeä — erikoisen uskonnollista väkeä? »Luullakseni hänen isänsä oli hieman omituinen siihen suuntaan. Hän lueskeli varsin paljon raamattua ja hänen mielestään oli kaikki väärin.» »Hm... meidän tulee olla varovaisia. Olen puhunut herra Beemanin kanssa ääneni käheäksi, mutta hän on aivan peräänantamaton — sanoo, että tässä on kysymys sielun pelastuksesta, vaikken minä osaa käsittää, kuinka hän pelastaa sielun, jos mies menettää järkensä. Mutta älkää sentään liiaksi huolestuko, rouva Fuller. Toivon, että hän parin päivän päästä on kyllin terve, jotta voitte viedä hänet kotiin, ja auttanette häntä unohtamaan kaiken tämän. Sallikaa hänen saada runsaasti raitista ilmaa, runsaasti hyvää ruokaa, runsaasti mielenkiintoista ajateltavaa tai hommaa ja välttäkää kaikkea, mikä häntä ärsyttäisi. Ja sitten kun toiveenne ovat toteutuneet» — ja hän vilkaisi Mabeliin hyvin ystävällisesti — »olen varma, että hän tulee onnelliseksi ja omaksi itsekseen jälleen». 43. Mutta Campany's Hatchiin palaaminen ei osoittautunut niin onnelliseksi kuin olisi voinut toivoa. Robert oli voittanut epätoivonsa kriitillisen kohdan jo Goudhurstissa ollessaan, mutta näkyi vaipuneen itsepintaiseen mietiskelyyn. Se ei ollut suotuisa merkki, sanoi lääkäri; rajujen oireiden vaimentaminen synkkämielisyydeksi oli omiaan hidastuttamaan toipumista. Hän sanoi Mabelille, ettei tämän tulisi kaikesta syyttää herra Beemania. Robert olisi luultavasti joka tapauksessa osoittanut jonkinlaisia sielullisia häiriöitä. Tapaturman laatu juopumuksen ja perinnöllisyyden korostamana sekä jokseenkin harkitsematon taipumus uskonnollisiin mietiskelyihin olivat sellaisinaan kylliksi kiihoittamaan kovin jännittyneen, kovin kiusaantuneen luonteen mielenhäiriön partaalle. Mabelin kanta saarnaajaa kohtaan vaihteli hänen mielenliikutustensa mukana. Joskus hän oli raivoissaan ajatellessaan kaikkea turmaa, minkä pappi oli aiheuttanut — vaikkei tämä ollutkaan muuta tehnyt kuin ohjannut ja kannustanut aikaisempia taipumuksia; toisin ajoin hän käsitti, että ilman saarnaajan väliintuloa Robert saattaisi olla kuollut, eikä häneen myöskään voinut olla vaikuttamatta saarnaajan säyseä ja juhlallinen sävy ja hänen taloutensa arvokas järjestys. Vanhus oli leski, jonka naimisissa oleva tytär asui High Haldenissa, ja emännöitsijä hoiti taloutta. Missään ei Mabel ollut nähnyt niin hyvin kiilloitettua kuparia, niin hohtavia huonekaluja, niin oivallista liinatavaraa. Häneen ei voinut olla vaikuttamatta kaikki tämä säädyllinen mukavuus, ja pian hän huomasi, että pastori Beeman oli Goudhurstissa ja sen naapuristossa mahtava mies. Jos ihmiset nimittivät häntä vanhaksi paaviksi, tekivät he sen pikemminkin kunnioituksesta kuin ivalla. Varmaan hänellä oli taivaan avaimet niin lujasti kuin millään Pietarin seuraajalla konsaan. Mabelin mieleen juolahti, että hän kenties voisi vedota herra Beemaniin miehensä pelastuksen puolesta. »Toivoisin», virkkoi hän illallispöydässä viimeisenä iltana, »teidän sanovan Bobille, ettei hän joudu helvettiin». »Mutta rakas ystävä, mistä minä tiedän, että hän ei sinne joudu?» »Tietystikään hän ei joudu», kivahti Mabel; »miksikä hän sinne joutuisi? Hän ei ole puoliksikaan niin paha kuin jotkut muut.» Herra Beeman loi silmänsä juhlallisesti ylös. »Ystäväni, rakas rouva Fuller, minä vain toivon, että te ette tiedä, mitä sanotte. Me olemme kaikki vihan lapsia ja tuomitut kadotukseen, kunnes Herra meitä armahtaa. Jos minä näkisin puolisossanne mitään merkkiä Herran suosiosta, mitään merkkiä siitä, että hän on löytänyt pelastuksen, niin minä sanoisin sen hänelle päivänselvästi. Sillä Jumalan lahjoja ja kutsua ei kukaan kadu. Ja sallikaa minun nyt tarjota teille hiukan lisää tätä walesilaista pihviä.» Mabel ja Bob lähtivät seuraavana aamuna kärryillä, jotka varta vasten oli vuokrattu Goudhurstin majatalosta. Bob näytti kiusaantuneelta ja kuihtuneelta, ja kun Campany's Hatchin rakennukset ja pehmeäsävyiset ladot alkoivat kiiltää Rother-virran partaalla, ei hänen silmissään välähtänyt tervehtivää innostusta. Mabel lyyhistyi hänen puoleensa, kuiskaten: »Eikö ole herttaista päästä kotiin jälleen?» Mutta toinen vastasi vain: »Kyllä, tyttöseni.» Bob ei osoittanut sellaista mielenkiintoa taloon ja sen hommiin, kuin Mabel oli toivonut. Heidän poissaolonsa aikana, jota oli kestänyt lähes kaksi viikkoa, oli tilaa hoidellut Ethnamin Crouch; mutta vaikka Robert seuraavana päivänä kiersi hänen kanssaan taloa tarkastamassa, näytti hän omituisen elottomalta ja innottomalta. »Hän ei vielä ole täysin toipunut», sanoi Crouch Mabelille. »Parin päivän perästä hän on vannaan entisellään taas.» Mabel pakotti itseään häntä uskomaan. Olihan Robert edelleenkin ruumiillisesti heikko; Mabel oli Goudhurstin lääkärin neuvoa noudattaen tuonut hänet kotiin, niin pian kun sairas kykeni matkan kestämään. Kunhan herra Beeman vain olisi jättänyt hänet rauhaan, olisi hänelle tehnyt hyvää viipyä kauemmin tuossa mukavassa, hyvin järjestetyssä talossa, jossa kuparit loistivat, puiset huonekalut kiilsivät ja liinatavarat olivat vilpoisen valkoisia armovalinnan varjossa. Mutta Beeman ei halunnut jättää häntä rauhaan; hän oli henkisesti saapuvilla Campany's Hatchissakin kolmen pienen mustan kirjan muodossa. Ne olivat: »Hartin hymnejä», »Kutsumus ja valinta eli Syntisen toivo» Richard Huntingtonilta ja »Vapaan armon ihmeet» James Welleriltä. Robert istui iltasin näitä lukemassa, sivuuttaen sanomalehden, ja palasia niiden viisaudesta ajelehti Mabelinkin korviin unen ulappain yli, joissa hän ja Robert näkyivät levottomina yhdessä uiskentelevan. Unissaan hän oli aina tietoinen puolisostaan — silloin hän näkyi tahtomattaan osallistuvan hänen kokemuksiinsa, joista hän päivisin oli suljettuna pois. Päivällä ei Robert koskaan puhunut hänelle tuskistaan, koska tiesi, ettei Mabel niitä ymmärtäisi. Tämä oli kiusaantunut, suruissaan, häpeissään, ärtynyt ja pelokas, mutta ei ymmärtänyt mitään. Päivää jälkeen hänen palaamisensa saapui Clem häntä katsomaan. Nuorempaa veljeä säikähdyttivät Bobin kalpeat, tuskastuneet kasvot ja silmien surumielinen tuijotus, ne kun olivat ikäänkuin tähdätyt johonkin käsin koskemattomaan ja näkymättömään kauhuun. Bodingmaresin väki ei ollut koskaan kuullut mikä tapaturma häntä oikeastaan oli kohdannut tai oikeammin, mitkä seikat sen olivat aiheuttaneet, ja yritettiin arvailla paljon sinne ja tänne. High Tiltissä huhuiltiin sellaistakin, että hän jälleen oli »yhtynyt Hannaan». Mutta Mabel kielsi sen. Hän myönsi, että hän ja Bob olivat kinastelleet Hannasta, olematta asiassa silti mitään vakavaa, ja nyt kun Hanna oli lähtenyt pois, ei hän välittänyt. Rouva Wheelsgate oli kerran käynyt Goudhurstissa poikaansa tapaamassa ja tuonut sieltä uutisia hänen sieluntilastaan, josta myöskin Mabel oli kirjeissään maininnut. Clem oli siis jossakin määrin valmistunut, mutta ei ollut odottanut näin järkyttävää muutosta, ei ollut odottanut näkevänsä vanhaa, ylvästelevää Robertia näin masentuneena, varsinkaan kun tämä viimeiseltä oli saavuttanut kunnioitustakin. »Herra sen on tehnyt», sanoi hän Clemille. Hän ei käyttäytynyt veljeään kohtaan yhtä pidättyvästi kuin Mabelia kohtaan. He olivat aikoinaan uskoneet toisilleen liian paljon asioita, jotta hän nyt olisi pysynyt vaiti. He istuivat yhdessä Campany's Hatchin pienellä lasikuistilla, joka keskitti marraskuun iltapäivän auringonpaisteen hauskaksi lämmöksi. »Minä sanoisin, että sinä olet tehnyt sen itse tuuperrellen maantiellä», virkkoi Clem. »Sinun pääsi on kaiteti vielä hiukan heikkona. Kun tulet vahvemmaksi, niin tunnet toista.» »Enkä tunne», vastasi Bob väsyneesti. »Oi, Clem, minä olen syntinen.» »No, älä nyt tuskittele. Sehän oli vain puuska. Joka tapauksessa on se nyt ohi, ja jos käyttäydyt säädyllisesti, niin ihmiset unohtavat sen.» »Mutta minä olen kaiken ikäni ollut syntinen — Jumalan armon ulkopuolella. En ole totellut Hänen kutsuvaa ääntään, — sillä minä tiedän nyt, että Hän kutsui minua siinä kokouksessa, jossa nousin seisomaan... Mutta minä vihastuin ja luulin Hänen tehneen minusta pilaa — enkä minä halunnut tulla pelastetuksi, hylätä oluttani ja lakata tyttöjen kanssa juoksemasta.» »Haluaisitko tulla pelastetuksi nyt?» »Haluaisin kylläkin — mutta on liian myöhäistä. Minä olen myynyt esikoisoikeuteni hernerokkaan ja kun nyt sanon: siunaa minuakin, Isä, niin ei siitä ole mitään hyötyä.» »Mutta mikä on sinut näin aivan äkkiä saanut muuttumaan?» »Ei se niin äkkiä tapahtunut. Minä olen jo pitkän aikaa säikähdellyt tuon tuostakin... Ja sitten herra Beeman osoitti minulle, että olen tuomion tiellä.» Clem muisti jotakin. »Olenko sinulle koskaan kertonut unta, jonka kerran näin isäpoloisesta»? »Minkälainen se oli?» »Hän oli minulle sanovinaan: 'Minun on nyt keveämpi olla, kun leimuava tuomio on otettu pois.' Ja sitten minä näin hakasilla suljetun raamatun, jonka kansien alta leimahteli liekkejä.» Robertin silmät pyöristyivät kauhusta. »Liekehtivä raamattu... Mutta niinhän se juuri onkin. Tulta on leimahtanut raamatusta ja se on polttanut minut. Oi, Clem, mikä surkea, kauhistuttava uni!» »Se oli hyvä uni. Isä sanoi, että tuomio oli otettu pois. Ehkä se oli tarkoitettu sinulle.» Hetkiseksi välähti heikko toivonilo Robertin silmässä, mutta se sammui melkein samalla. »Ei — ei suinkaan se minulle tarkoittanut. Jos minulla konsaan on ollut tilaisuus, niin olen kääntänyt sille selkäni. Minä olin vihainen siitä; että minusta tehtiin narri... ja minä halusin pitää hauskaa. Oi, Clem, ehkä minä olen tehnyt synnin Pyhää Henkeä vastaan.» Hän tarttui veljensä käteen kauhusta tyrmistyneenä. »Oi, minä sanoin, että minä näyttäisin Hänelle, mutta Hän lieneekin näyttänyt minulle — näyttänyt minulle ja tehnyt minusta ikuisen pilkan esineen.» Ovi avautui sisältäpäin äkkiä Mabelin astuessa ulos sanomaan, että tee oli valmis, ja Bob vaipui takaisin tavalliseen tuskalliseen äänettömyyteen. 44. Tuli joulukuu pilvisille, kuuraisine aamuineen ja kellervine varhaisine auringonlaskuineen, jotka näkyivät imevän koko iltapäivän kimaltelevan, lämmöttömän valon läikkeeseen. Vainioiden pinta oli jäässä, mutta kovien, ohuiden kokkareiden alla oli liejuista, savenlemuista pehmeyttä. Kelmeässä päiväpaisteessa, joka liikkui laikkoina vainioilla, oli alituista veden kiiltoa ruohossa sulavista kuuranjyväsistä, okaista riippuvista sadehelmistä tai kastemaisesta kosteudesta hiehojen turkissa. Maailma ei ollut koskaan oikein kuiva, vaikka marraskuun rankkasateet olivatkin ohi; ja heränneet työläiset kompuroivat ikkunoittensa luo päivän ensi kajossa, katsellen metsän yli etäisiin maataloihin, sillä sumu ei enää verhonnut Rotherin laaksoa tai täyttänyt talojen nurkkia veden ja kaislojen hajulla. Työ hiljeni Bodingmaresissä, ja Clemillä oli useammin aikaa käydä Campany's Hatchissa. Myöskin Robert puolestaan saapui toisinaan häntä tapaamaan Pookwelliin tai kävi emätilalla Jimiä ja Marya tervehtimässä. Hänen mielensä oli yhä synkkä, mutta hän alkoi siihen nyt tottua ja liikkua siinä tilassa kuin käydä jyskyttävä automaatti. Taaskin hän meni markkinoille, korjasi rehunauriinsa ja viritti ansoja kaniineille. Ne, jotka sattumalta toisista taloista kävivät hänen luonaan, sanoivat, että herra Fuller oli toipunut vaivastaan paremmin kuin ansaitsikaan. Ainoastaan ne, jotka elivät hänen kanssaan tai tunsivat hänet hyvin, käsittivät, että tuska oli vain tunkeutunut syvemmälle. Se kaivautui vähitellen hänen sydämensä pohjaan, — hän ei enää kamppaillut sen kanssa kuin se olisi ollut ulkopuolella häntä, vaan hän liikkui siinä, ahersi, katseli maailmaa ja eli sen lumoissa. Mabel ei tohtinut antautua toivorikkauden harhaan. »Hän on tulossa hulluksi», sanoi hän Marylle. »Minusta tuntuu, että ennen pitkää saamme viedä hänet Hellinglyen mielisairaalaan. Oi, miksi päästinkään hänet ulos sinä iltana niin pahalla tuulella kuin hän oli? En voi olla moittimatta itseäni.» »Minun käsittääkseni se ei ollut sinun syysi; vaimoa ei voi syyttää kaikista typeryyksistä, joita hänen miehensä tekee», virkkoi Mary, joka oli antanut rukkaset Weigtsin Pepperille. »Ei koskaan voi tietää, mitä tyhmyyksiä mies kulloinkin tekee. Minun täytyy sanoa, että Robertkin minua ihmetyttää.» »Se ei ole hänen syynsä — hän kolhaisi päänsä, ja sitten se vanha pappi sai hänet käsiinsä ja pahensi asian. Tiedätkö? Hän kävi meillä viime viikolla ja sanoi, että Bobin näkeminen teki hänet onnellisemmaksi kuin mitä hän oli kuukausiin ollut. Onpa muutamilla ihmisillä kummallisia käsityksiä onnesta!» »Se johtuu siitä, että liian paljon mietiskelee uskon asioita, kuten olen sanonut monta monituista kertaa. Uskonto on varsin hyvä asia milloin sillä ansaitsee leipänsä, kuten pappi tai saarnamies, mutta jos siitä tekee ikäänkuin keppihevosen, silloin menee pää pyörälle. Bobin isähän oli niin uskonnollinen, että ihmiset tuskin voivat sietää hänen seuraansa, ja Bob taitaa tulla häneen. Jumalan kiitos, ettei se ole meihin muihin tarttunut.» Joskus Mabel yritti puhua Bobille järkeä; joskus hän pyyteli hartaasti, sanoen hänelle, että hän tärveli hänen elämänsä ja heidän lapsensa onnen edellytykset. Toisinaan taas hän yritti loihtia ja tyynnytellä hänen tuskaansa pois. Mutta siitä kaikesta ei ollut mitään apua. He eivät voineet keskustella keskenään, koska he sellaisissa asioissa olivat vieraat toisilleen ja haastoivat eri kieltä. Tuntui pelkältä härnäilyltä pyytää häntä tekemään sellaista, mitä hän niin kauan oli turhaan yrittänyt. Ja vaikka Mabelin viehätys ei ollut loppunut enempää kuin Bobin halutkaan, oli jokaisessa ohimenevässä lohdun hetkessä sellainen valheellisuuden piirre, että lohtu välttämättömästi hukkui katkeruuteen. Kerran Mabel vei hänet kappeliin, johon hän oli jonkun aikaa kieltäytynyt lähtemästä, ja ensiksi se näkyi tekevän hänelle hyvää. Häntä oli lohduttanut raamatun lukeminen ja rukoukset, mutta kun seurakunta nousi veisaamaan virttä »vesilähteestä», yllätti hänet taaskin hyljättynä olemisen tunto, ja kun päästiin sanoihin »Mä uskon, tahdon uskoa, ett' omain Jeesus on. Hän ristinpuulla eestäni on käynyt kuolohon», ei hän voinut kuunnella kauemmin ja oli heittänyt kirjansa pois ja lähtenyt kappelista, hylkiönä ja tuomittuna kaikkien nähden. Clem oli kauhean levoton veljestään, vaikkei hän, kuten muut, luullut hänen tulevan mielipuoleksi. Bob-poloisella ei näkynyt olevan muuta kuin kärsimystä. Ensin rakkauden ja sitten uskonnon vuoksi. Ei olisi aavistanut Bobin olevan sellaisen, joka vaivaisi päätänsä uskonnolla, mutta hän näytti aivan yhtä onnettomalta nyt kuin sen päivän jälkeen, jona hän oli menettänyt Hanna Idenin; hänellä oli aivan sama säikähtynyt, harhaileva katse. Clem oli aina tuntenut syvää kunnioitusta uskovaisia kohtaan, ja usein hän valitti omaa kääntymätöntä tilaansa. Mutta eipä Bobin uskonto näkynyt tälle juuri hyvää tekevän — vaikka se hänen sanojensa mukaan johtui siitä, ettei häntä ollut otettu vastaan. Kaksi vuotta sitten oli Jumala kutsunut häntä Throwsin kappelissa, ja hän oli kieltäytynyt tulemasta, ja nyt kun hän halusi tulla, ei Jumala hänestä välittänyt. Samaan tapaan oli käynyt Clemille, kun hän ei ollut ottanut vastaan kutsua koulujuhlaan, koska luuli, että isä menisi sinä päivänä Cranbrookin markkinoille ja ottaisi hänet mukaansa — mutta sitten isä ei ollut lähtenytkään, ja kun Clem yritti koulujuhlaan, ei pappi päästänyt häntä sisälle. Näin oli tapahtunut Bobille, vain sillä erotuksella, että hänen hylkäämisensä ei tuottanut ainoastaan kielteistä ulkona odottelemista, vaan syöksi hänet ikuiseen hornaan, jonka kauhut hän oli niin elävästi osannut kuvailla Clemille, että Polly useinkin nurisi, koska hänen aviomiehensä Robertin luona käytyään aina kärsi painajaisista. Mutta viimeiseltä Bob oli sanonut, ettei hän sellaisesta niin paljoa piitannut. Alussa häntä oli kauheasti peloittanut ajatus elää palavassa, liekehtivässä kaupungissa, missä kaikki oli ikuisesti tulikuumaa, niin että käveli ympärinsä kuin kissa hehkuvilla hiilillä eikä tohtinut mihinkään istahtaa... Se; mikä häntä nykyisin enimmin vaivasi, oli, että hän oli joutunut Jumalan rakkauden ulkopuolelle. Oli omituista, että Robert saattoi sydämessään rakastaa Jumalaa kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut. Mutta hän sanoi tosiaankin rakastavansa Häntä ja haluavansa olla Hänen lähellään. Sitäpaitsi oli hänen elämässään havaittavissa muutos. Hän oli paljoa leppeämpi ja kärsivällisempi Mabelia kohtaan, silloinkin, kun tämä oli tylyimmillään ja kovin ärsyttävä. Hän ei koskaan suuttunut eikä sadatellut — edes etelä-saksilaisten mahentuneilla kirouksilla. Hän antoi vaskikolikoita silmäpuolelle miehelle, joka soitti käsiharmonikkaa Salehurstin ja High Tiltin markkinoilla, eikä juonut muuta kuin sen ainoan lasin, jolla maanviljelijä sinetöi kauppansa. Olisi saattanut sanoa, että Robert oli muuttumassa aivan kunnolliseksi, mutta hän ei näyttänyt sen onnellisemmalta. Hän liikuskeli yhä tuo murtunut, vetoava katse silmissään, jotka näkyivät ulkonevan hiukan enemmän kuin tavallista, ikäänkuin se etäinen kauhu, johon ne tuijottivat, olisi vetänyt niitä itseään kohti. Eräänä päivänä Salehurstin torilla tuntui Clemistä, että hänen veljensä näytti hurjalta; sillä ensi kertaa hän oli näkevinään oireita siitä mielipuolisuudesta, jonka saapumisesta toiset olivat olleet varmat jo kauan. Hän seisoi lähellä moniaita maanviljelijöitä, jotka haastelivat sadoista, ilmasta ja hinnoista Burwashin markkinoilla. He eivät kiinnittäneet häneen huomiota, sillä Rotherin kylät olivat jälleen kääntyneet Robertia vastaan. Kertomus hänen viimeisimmästä riehahduksestaan oli kiertänyt ympäri dramaattisin lisin: Hän oli juopunut Hanna Idenin seurassa »Kahdeksassa kulkusessa» ja lopuksi tapellut Bodiamissa »Kuninkaanpään» kapakassa; hän oli iskenyt kaksi hammasta erään Bodiamin maanviljelijän suusta ja lyönyt eräältä toiselta silmän mustelmille; hän oli lähtenyt hurjana juoksemaan mustalaisten perässä, mutta oli humalapäissään kaatunut maantienojaan; muuan pappismies Goudhurstista oli hoivannut hänet kotiinsa ja hoitanut häntä juoppohulluuskohtauksen aikana, joka oli ollut niin voimakas, että se oli sumentanut hänen aivonsa ja hän oli tulemassa synkkämielisyydestä hulluksi. Ja oikeinpa hänelle — pääteltiin, — sillä Bob Fuller oli palannut oksennukselleen, kuten koira. Hän ei välittänyt, sillä hän oli kokonaan menettänyt seurusteluvaistonsa. Mutta silti oli hänessä jotakin liikuttavaa, kun hän tänään seisoi siinä lähellä naapuriensa rupattelevaa ryhmää, mutta suljettuna heistä pois ei ainoastaan heidän, vaan omallakin tuomiollaan. Clemin sydän kirveli säälistä. Hän meni veljensä luo ja nykäisi häntä hihasta. »Tulehan ottamaan lasi, vanha Bob.» Robert pudisti päätänsä. »Tulehan toki», kehoitti hänen veljensä. »Ei minua janota.» »Älähän sitten näytä niin säikähtyneeltä ja alakuloiselta. Et suinkaan sinä heidän tähtensä ole kuohuksissasi?» Ja hän vilkaisi rupattelevaan ryhmään päin. »Ei, en minä heistä välitä.» »Älä sitten, Bob, näytä noin...» Hän ei halunnut sanoa »hullulta». Mutta juuri sellaiselta Bob näytti; ja Clem huomasi toisten tuijottavan uteliaina hänen veljeensä. Tähän asti hän ei ollut luullut kenenkään tietävän Bobin tarinan kaikkia vaiheita. Mabel oli ollut liian häpeillään lörpötelläkseen, ja sukulaiset olivat kahlehtineet kielensä joko häpeäntunteesta tai hellyydestä. Mutta oli alettu huhuilla, että Bob Fuller oli omituinen, ja nyt tähtäytyi häneen useampi kuin yksi katse salavihkaa tai avoimesti, hänen seisoessaan siinä kookkaana, masentuneena ja kömpelönä, punoittavin ja hurjin silmin. Äkkiä käsitti Clem, että oli välttämätöntä toimittaa hänet pois. »Tule kotiimme juomaan kupillinen teetä minun ja Pollyn kanssa.» »Minä lapasin Mabelille, että palaisin kello neljältä.» »Ja senhän voit tehdäkin — ainakaan et myöhästy puolta tuntia enempää. Sinulla on aikaa istua hetkinen kanssamme ja virkistyä.» »Clem, minusta tuntuu kuin sydämeni olisi pakahtumaisillaan.» »Älä sitä ajattele. Ehkä tunnet huojennusta, jos tulet minun mukaani.» »Tahtoisin sanoa sinulle jotakin. Jos Jumala lähettää minut helvettiin, menettelee hän siinä oikein. Minä ansaitsen sen, ja hän tekee vain hyvin ja oikein.» »Älä enää sellaisia puhu. Tulehan pois.» Hän tarttui veljeään käsivarresta ja talutti hänet hänen vastustelemattaan »Kamelikurkeen», jonne hän oli jättänyt hevosensa. Bodingmaresinkin rattaat olivat siellä ja niiden perässä vasikka verkossa. Eläin mölysi haikeasti, sillä se oli pistänyt päänsä ulos verkon silmukasta. Clem pani kaikki kuntoon. »So, so, hiehoseni; ei tätä kauan kestä. Tuskin tunnin matka, ja sitten saat imeskellä maitoa Pollyn sormista.» — Hän toivoi, etteivät sen silmät olisi niin muistuttaneet Robertin silmiä — osaksi ilmeellään, osaksi muljotuksellaan. Bob oli mennyt talliin hevostaan noutamaan, mutta kun Clem oli kiivennyt istuimelleen ja alkanut ihmetellä miksei veljeä kuulunut, tuli »Kamelikurjen» isäntä esille nurkkauksen takaa. »Herra Bob lähti jo, herra Clem. Hän pyysi minua sanomaan teille, että hän oli muuttanut mielensä ja ajoi suoraan kotiin.» »Sitä vietävää!» huudahti Clem. Hän oli mielissään, että Robert edes oli lähtenyt markkinoilta, mutta hänestä veli ei ollut sopivassa mielentilassa jäädäkseen yksikseen tai mennäkseen Mabelinkaan seuraan Campany's Hatchiin. Kupillinen teetä kaikessa rauhassa Pookwellissa hänen veljensä ja Pollyn seurassa olisi ollut Bobille paljoa parempi. Se olisi tyynnyttänyt häntä, ja hän olisi sitten palannut kotiinsa paljoa järkevämmässä mielentilassa. Mutta ei hyödyttänyt yrittää häntä saavuttaa, vaikka hänellä olikin ainoastaan viiden minuutin etumatka. Hän ratsasti vahvalla hevosella, mutta Clemillä oli vain ruohoilla syötetty koni ja sillä rattaat ja vasikka vedettävinään. Hän menisi huomenna Campany's Hatchiin; se oli parasta, mitä hän saattoi tehdä. 45. Hän pääsi kotiin kello kolmen korvilla. Jonkun aikaa hän puuhaili uuden vasikan kanssa. Hän huusi Pollya tuomaan sille puoli kiulullista maitoa. Vaimo saapui, iho punoittaen ulkotyöstä. »Vai siinä se veitikka on», virkkoi hän kääriessään ylös hihansa. »Paljonko hänestä maksoit?» »Kolmekymmentä shillingiä.» »Se ei ollut huono kauppa. Suotta sinä noin synkältä näytät.» »Olen huolissani Bobin tähden.» Ja Clem kertoi hänelle, millaiselta Bob oli markkinoilla näyttänyt, ja kaikki mitä oli tapahtunut. »Ka, Clem, oletpa sinä aika tolvana», virkkoi Polly; »sinä et olisi saanut sallia hänen sillä tavoin lähteä». »Minä en olisi voinut häntä pysähdyttää.» »Sitten sinun olisi tullut lähteä hänen perästään.» »Kuinkapa minä sitä voin — kun oli sadan naulan painoinen vasikka takanani kärryissä? Bob ratsasti Strangerilla». »No, toivoakseni hänelle ei tapahdu mitään ikävää.» »Kuinka niin voisi käydä?» »Omien sanojesi mukaan. Mainitsithan, että hän näytti mielipuolelta; eikä mielipuolten ole turvallista liikkua yksinään.» »Minä puhuin vain kuvaannollisesti. En tarkoita, että Bob on mielenvikainen; mutta hän tuskittelee vallan kauheasti. Tahtoisinpa haastella sen vanhan saarnamiehen kanssa, joka hänessä moisia ajatuksia herätti.» »Soisin, ettet olisi sallinut hänen sillä tavoin lähteä.» »Millä minä olisin sen estänyt? En luullut hänen minua pettävän, muutoin olisin lähettänyt pojan Strangeria noutamaan. Ethän luulle, että hän käy raivopäiseksi tai tekee itselleen pahaa, Polly?» »Epäilemättä hän pysyy kylläkin tolallaan», sanoi vaimo luopuen moitiskelusta kuullessaan Clemin katuvaisen äänensävyn. »Olen vain pahoillani, ettei hän tullut meille, vaan meni sen itsekkään Mabel-heilakan luo; se kiittämätön kappale ei ajattele muuta kuin itseään ja omia tunteitaan.» Kello viideltä peitti pimeys maan, ja pian pysähtyi työ latojen ja kuivaushuoneiden varjossa, mistä joku lyhty siellä täällä levitti värähtelevää valoaan. Clem ja Polly menivät mökkiinsä teetä juomaan ja hiukan haukkaamaan. Huolehtivana emäntänä oli Polly tukehduttanut hiilenmuralla tulen hellasta ja nyt hän työnsi sinne hiilihangon kohentaen vireille liekit, joiden hohto heijastui kattoparruihin. Clem istahti tyytyväisenä tuolilleen ja sytytti piippunsa. Hän katseli kattilan kiehumista Pollyn kattaessa teepöytää. Siinä oli vain voita ja leipää, sillä heillä ei ollut varaa siansylttyyn, säilykkeihin ja muihin sellaisiin herkkuihin joka päivä; mutta muonaa oli riittävästi Cleminkin ruokahalun tyydyttämiseksi, ja kumpikin sai tarpeekseen. Kumpikaan heistä ei puhunut paljoa; se oli hiljaisuuden rauhaisa hetki. Sittemmin he vetäisivät tuolinsa valkean eteen ja juttelisivat hiukan. Clem kaatoi juuri kolmatta kupillista teevatiinsa, kun puutarhan polulta kuului askeleita; ja seuraavassa silmänräpäyksessä kolkutettiin ovelle. »Sisään!» huusi Polly, sillä ovi oli säpissä, ja Jim astui huoneeseen, keltainen paperi kädessä. »Sähkösanoma — tuli juuri Mabelilta. Hän haluaa tietää, missä Robert on.» Clem ja Polly tuijottivat suut avoinna näin korskean tiedustelun johdosta. »Bobin olisi pitänyt olla kotona jo tuntikausia sitten», sanoi Clem; »hän lähti heti kello kahden jälkeen». »Sanoinhan minä sinulle, ettei häntä olisi saanut päästää yksinään lähtemään», sanoi Polly. »Ehkä hän on jossakussa kapakassa», huomautti Jim. »Mutta minä päätin tulla tänne kysymään, olitko kenties tavannut hänet kotiin palatessasi.» »Salli minun nähdä mitä hän sanoo», virkkoi Polly. '»Onko Robert teillä, sanoi tulevansa kotiin neljältä kovin levoton Mabel.' Se on saattanut maksaa hänelle osoitteineen toista shillingiä. On juuri hänen tapaistaan sähköttää sen sijaan että lähettäisi miehen tiedustelemaan, kuten jokainen järkevä ihminen olisi tehnyt.» »Siitä on 'vastaus maksettu'. Meidän on siis lähetettävä vastaus.» »No, sähkötä 'Ei'; se tulee ainakin huokeaksi.» »Häpeähän toki, muijaseni», sanoi Clem, »että häntä noin sorrat. Kyllä kai hän on hirveästi säikähdyksissään.» »Miksi? Että hänen miehensä viipyy kahta tuntia kauemmin kuin sanoi viipyvänsä! Hän ei ollenkaan ymmärrä miehiä.» »Ehkä hän on opettanut Bobin täsmälliseksi, eiköhän Bob nykyisin haihattele. Minun täytyy sanoa, että olen itsekin hiukan säikähtänyt.» »No, lähettäkäämme hänelle vastaus», virkkoi Jim. 'Bob lähtenyt markkinoilta kahdelta ei tiedetä hänestä enempää.' Kelpaako se?» »Kuulostaa hieman siltä kuin emme välittäisi», virkkoi Clem; »sanotaan, että etsiskelemme häntä». »Mistä häntä etsisimme?» »Voinhan minä toki juosta Haiselmanin taloon kysymään, näkivätkö hänen ratsastavan ohi.» »Hyvä, mutta lähettäkäämme ensin vastaus; poika odottaa. Kuinkas tämä sopisi: 'Bob lähtenyt kotiin kahdelta tiedustelemme'?» Clemistä ja Pollysta se sopi varsin hyvin ja se kirjoitettiin siis lomakkeelle ja annettiin Bodingmaresissa odottavalle lennätinpojalle. Clem lähti heti Haiselmanin taloon. Hän oli hirveän levoton ja moitti itseään siitä mielentyyneydestä, jolla oli suhtautunut hänen yksinäiseen lähtöönsä. »Jos olisin luullut hänen tekevän jotakin pahempaa kuin tuskittelevan, niin olisin päästänyt Spongeyn aisoista ja ratsastanut hänen peräänsä. Mutta minä sallin hänen mennä, ja jos jotakin ikävää tapahtuu, on se siis minun syyni. Minä kai en ajattele asioita niinkuin pitäisi.» Kukaan ei ollut nähnyt Bobia Haiselmanin talossa, mutta eihän heidän ollut tarvinnut nähdä häntä, jos hän vain oli ratsastanut ohitse kujalla. Ensimmäiset tietonsa sai Clem kotimatkalla tavatessaan Mountpumpsin Shovellin, joka ratsasti itäänpäin. Clemin mieleen juolahti kysyä häneltä oliko hän nähnyt Robertia. »Kyllä, minä näin hänet kolme, neljä tuntia sitten; hän oli Delmondenin tienoilla.» »Dehnondenin!» »Niin, ratsastamassa ulos pitäjästä.» »Puhuttelitteko häntä?» »Minä toivotin hänelle hyvää päivää, muttei hän ottanut sitä huomatakseen.» Clem säikähtyi nyt tosiaankin. Miksi oli Bob painunut Kentin tielle? Sitten hän ei ollut edes lähtenytkään kotiin päin... Oliko hän matkalla Goudhurstiin herra Beemania tapaamaan? Sehän oli mahdollista. Mutta jos hän taas todella oli menossa Goudhurstiin, ei hän olisi ratsastanut Delmondenin kautta, joka oli kolmisen kilometriä sivulla valtatiestä, vaan Hawkhurstin ja Gills' Greenin kautta... Mihin hän siten saattoi olla matkalla, ratsastaen yksinään pois, vaimonsa, veljensä ja ystäviensä luota? Ehkä hänen järkensä oli hämärtynyt sen omien synkkien mietiskelyjen painosta ja hän oli mielipuolena, harhaillen päämäärättä kujilla ja kentillä... tai ehkä hän oli päättänyt tappaa itsensä. Hirttäytyisi tai hukuttautuisi johonkin yksinäiseen paikkaan... Clem riensi takaisin Pookwelliin, jossa hän tapasi Pollyn yksinään häntä levottomasti odottamassa. Tämä oli katunut tylyjä sanojaan Mabelia kohtaan ja oli kiihkeän halukas sovittamaan ne menemällä Campany's Hatchiin säikähtynyttä vaimorukkaa lohduttamaan. »Kai hän joutunee puolittain tajuiltaan saadessaan meidän sähkösanomamme. Meidän täytyy lähteä hänen luokseen. Ei ole oikein jättää häntä yksikseen.» »Mitä kello on?» »Juuri seitsemän vasta; me ehdimme sinne ennen kahdeksaa, jos Jim antaa meille linjaalirattaat.» »Hänen täytyy sitten lainata meille Nimrod; Spongey ei sitä matkaa suinkaan niin nopeasti potki.» »Tietenkin hän antaa meille Nimrodin; se on ollut valjaissa vain tunnin ajan tänä aamuna. Menehän joka tapauksessa pyytämään.» Clem meni Bodingmaresiin ja palasi Nimrod valjastettuna linjaalirattaiden eteen; Jim oli tosiaan mielissään, että he lähtivät Campany's Hatchiin, sillä Mary oli osoittanut hänelle, mitä ikävyyksiä olisi saattanut johtua siitä, että Mabel jäisi yksinään hermostuneeseen ja hysteeriseen tilaansa — sillä eihän mikään muu olisi voinut selittää niin outoa toimenpidettä kuin sähkösanoman lähettämistä, — ja jolleivät Clem ja Polly olisi ottaneet lähteäkseen Mabelia katsomaan, olisi häntä kaiken iltaa kiusannut levoton tunne, että hänen olisi pitänyt itse lähteä. Ilta oli kaunis muutaman ison tähden tuikkiessa siellä täällä tummalla taivaalla. Äskeiset pakkaset olivat kovetuttaneet tiet, ja iltapäivän tallissaan seisonut Nimrod oli virkku. Niinpä Clem jo paljon ennen kahdeksaa ajoikin valkoisten portinpylväiden välitse Campany's Hatchin pihatielle, ja ajopelit ratisivat kalkkimullalla ja hiekoituksella taloa kohti. »Hän luulee Robertin tulevan», virkkoi Polly. »Huuda hänelle, että täältä tulemme me, Clem.» »Tietäähän hän, ettei Bobilla linjaalirattaita ole, sinä hölmö, — ja tuolla hän jo onkin ovella. Hei, Mabel — eikö Bob vielä ole tullut kotiin?» »Älä häneltä tuolla tavoin kysy, pöllö. — Päätimme tulla sinua katsomaan, Mabel, koska näytit olevan hieman tuskaantunut — sillä ethän muutoin olisi sähköttänyt. Ei ole mitään tuskiteltavaa. Minä olen nähnyt Clemin myöhästyvän tuntikausia.» Clemin silmät ja suu lensivät auki hänen nostaessaan Pollyn maahan. Hän kummeksui, mitä tämä senjälkeen sanoisi. »Minä olen iloinen tulostanne», virkkoi Mabel. »Olen aivan ymmällä.» Hänen äänensä kuulosti väsyneeltä, ja se oli painunut, ja siinä oli outo, heikko värähdys. Hän seisoi nojaten ovenpieltä vasten, miehensä päällysnuttu yllä. Oli kaiketikin ollut pihakujalla tuon tuostakin häntä tähyilemässä. »Reipastu — hän palaa kyllä illalliselleen, palaa ihan varmaan. Ja, Mabel, olisit varsin ystävällinen, jos laittaisit meille vähän teetä. On näes aika kylmä ajeluilma.» Clem pani loimen Nimrodin selkään, ja he menivät kaikki keittiöön, jossa kattila kiehui yli hillityn alakuloisesti. Polly auttoi Mabelia teehommissa, samalla kun hän rupatteli hilpeästi aviomiesten yleisestä haihattelusta, heidän myöhästymisestään ja epävakaisista tavoistaan. Mabel näkyi hiukan reipastuvan — puuhailu, seura, rupattelu ja kaikki muu sai hänet tuntemaan itsensä vähemmän sokeaksi ja avuttomaksi tuskassaan. »Kyllähän minä olen hupsu, kun tällä lailla tuskittelen — se johtuu siitä, että olen yksinäni kaiket päivät ja että Bob käyttäytyy niin kummallisesti kuin hän viimekuluneet kuusi viikkoa on käyttäytynyt.» »Kyllä kai hän ennenkin on tullut myöhään kotiin.» »Ei sen jälkeen, kun hän palasi Goudhurstista.» Clem ei sanonut mitään. Hän ei voinut Pollyn tavoin kevyesti teeskennellä iloisuutta. Polly tietenkin teeskenteli, sillä olihan Clem kertonut hänelle, että Bob oli nähty Delmondenin seudulla, mutta hän koetti pitää Mabelia reippaalla mielellä hänen lapsensa tähden. Se oli juuri Pollyn tapaista. »Kenties hänellä on kauppa-asioita jollakin maatilalla — mikä paluumatkalla äkkiä juolahti hänen mieleensä.» »Se ei ole luultavaa — enkä minä voi ymmärtää, mitkä kauppa-asiat viivyttäisivät häntä näin kauan. Oi, hyödytöntä sinun on haastella, Polly. Minä olen varma, että hän on onnettomalla retkellä enkä minä voi sitä kestää — minä en voi sitä kestää.» Hän laski käsivartensa pöydälle ja purskahti itkuun. Polly koetti häntä tyynnytellä, mutta lohdun lyhyt vaikutus oli ohi, ja hän nyyhki ja itki hysteerisesti. »Oi, tää on kaikki liian julmaa... minun päiväni ovat niin kaameat... aina häistämme asti... Oi, kunpa olisin tiennyt, että se oli tällaista... Olihan hiukan verran onnea ... alussa... mutta nyt on kaikki kovin kauheaa... Kunpa vain tietäisin, missä hän on... Mutta minä olen varma... olen varma... että hän on sen naisen luona...» »Mabel!» Clem ja Polly huusivat hänen nimensä yhdessä. »Ethän sitä tarkoittanut!» sanoi Polly suutahtaen. »Oi, Mabel, en olisi sitä sinusta koskaan uskonut. Ethän väittäne minulle, että kaiken tämän ajan — että kaikki tämä johtuu siitä, että olet mustasukkainen?» »Mitäpä muuta voisin olla, kun hän viipyy poissa iankaiken, vaikka on minulle luvannut, että tulee kotiin? Minä tiedän, että hän yhä rakastaa sitä naista, tiedän hänen halajavan häntä. Oi, minä olen nähnyt sen hänen silmistään monen monta kertaa, kun te kaikki luulitte hänen tuskittelevan vain uskonnollisista syistä. Hannaa hän kaipaa eikä Jumalaa. Ja vain siksi, että te olette niin suuria hupsuja, ette te sitä huomaa.» »Se ei ole totta», huudahti Clem kiukusta punastuen. »Hän ei hetkeäkään ajattele Hannaa. Sinun tulisi hävetä moisia puheitasi — saanet niitä vielä katua. Shovell Mountpumpsista näki hänen ratsastavan ylitse Delmondenin kohdalta tänä iltapäivänä. Suokoon taivas, ettei hän ole tullut hulluksi tai hukuttautunut tai hirttäytynyt puuhun.» »Delmonden! Mitä se muuta osoittaa kuin että hän on johonkin sinnepäin matkalla? Miksi hän ratsastaisi seitsemättä kilometriä Delmondeniin, hirttääkseen itsensä? Senhän hän voisi tehdä missä hyvänsä. Ei, se osoittaa minulle selvästi... minä tiedän... olen varma, että hän etsii Hannaa, ettekä te koskaan saa minua toisin ajattelemaan. Te olette sokeita — sokeita. Te ette välitä minusta hitustakaan... samantekevää teistä, vaikka hän pettää minua... te ajattelette vain häntä, joka on elämäni näin katkeroittanut, joka on...» »Ole hiljaa!» virkkoi Clem. »Sieltä hän varmaan tulee.» Kaikki kolme vaikenivat. Hevosen kavioiden pehmeää poljentoa kuului ajotien kalkkimullalla. Se lähestyi nopeasti ja pysähtyi ovelle. Mabel kalpeni ja hetkisen näytti kuin hän voisi pyörtyä. »Se voi olla kuka hyvänsä...» aloitti Polly. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä ulko-ovi aukeni ja sitten sisäovi. »Bob!» huudahti Clem hänen veljensä astuessa huoneeseen. Robert oli kuumissaan ja kurjassa kunnossa; hänen takkinsa oli toiselta puolen mudan tahraama ja häneen oli tarttunut kuivia lehtiä ja ruohoja. Hänen hiuksensa riippuivat pörröllään ja takkuisina lakin alta, ja hän näytti ylimalkaan sellaiselta kuin olisi jonkun kanssa tapellut. »Sinä elukka!» huudahti Mabel ja purskahti jälleen itkuun. »Bob», toisti Clem astahtaen hänen luokseen. Hän tarttui Robertin käteen ja silloin äkkiä huomasi hänessä tapahtuneen muutoksen. Tämä ei ollut sama epätoivoinen ja murheellinen Bob, joka oli yksinään ratsastanut pois Salehurstin markkinoilta, vaan mies, joka oli ihmeellisellä tavalla voittanut itseluottamuksensa takaisin, joka ei enää kontannut nelinryömin, vaan seisoi pystyssä. Clemin valtasi äkkiä kauhea epäluulo. Kenties Mabel oli oikeassa, ehkä Bob sittenkin oli ollut Hannaa tapaamassa... »Olen pahoillani, että tulen näin myöhään», sanoi Robert. »Älä itke, Mabel. Olen pahoillani, lintuseni.» Hänen silmänsä loistivat, ääni soinnahti kirkkaalta, ja koko hänen ryvettyneessä ulkonäössään ja hänen olemuksessaan oli luottamuksen ja itsetietoisuuden sävy, joka tuskin saattoi viitata muuhun kuin menestykselliseen lemmenseikkailuun. Clemin epäluulot vahvistuivat. »Missä sinä olet ollut?» kysyi hän. »Siellä Scales Crouchin puolella — lähellä Scacoxin nummea. Minä kerron siitä sinulle myöhemmin.» »Hän on käynyt Hannan luona», nyyhkytti Mabel. »Enkä ole», vastasi Robert, mutta aivan suuttumatta. »Min' en usko sinua. Sinä olet minulle niin monesti valehdellut.» »Mutta tällä kertaa en valehtele. Älä siis kimmastu, rakkaani.» Hän meni Mabelin luo, veti hänen päänsä itseään kohti ja suuteli häntä, vaikka hän väisteli. Bob näytti entistä enemmin rakastuneelta mieheltä, jonka ylivuotava lempi kohdistuu jokaiseen ympäröivään esineeseen, olkoonpa se kuinka vastaanottamaton ja halpa tahansa. Mutta sittenkään ei Clem voinut olla häntä uskomatta, kun hän vakuutti, ettei hän ollut käynyt Hannaa tapaamassa. »Miksi sitten viivyit näin kauan poissa?» kysyi Mabel nyrpeänä. »Sinä säikähdytit minut kuoliaaksi ja Clemin ja Pollyn myöskin.» »Olen pahoillani, että säikähdytin teidät. Mutta minä tapasin ystävän.» »Kyllä sinulla on somia ystäviä — aina niistä saa ikävyyksiä. Ken se nyt taas oli?» »Herra Jeesus Kristus.» Mabel purskahti äänekkääseen nyyhkytykseen. »Oh, tuo vie kaikesta voiton — vie kaikesta voiton! Sinä olet hullu kuin keväinen jänis — et kelvollinen liikkumaan yksinäsi. Voi, minä kuolen häpeästä sinun tähtesi...» »Hst, Mabel, hst!» virkkoi Polly. Hän kietoi käsivartensa hänen kaulaansa ja yritti saada hänet nousemaan. »Tule yläkertaan minun kanssani. Sinä kai haluaisit mennä vuoteeseen — on myöhäinen, ja varmaankin olet väsyksissä.» Aluksi hän koetti työntää Pollya pois, mutta antoi sitten äkkiä perään. Katkerasti nyyhkyttäen hän nousi yläkertaan, ja Robert ja Clem jäivät kahdenkesken. 46. Vähään aikaan ei kumpikaan heistä puhunut. Sitten sanoi Clem: »No, Bob — mitä on tapahtunut?» »Minä olen löytänyt pelastuksen.» Clem ei sanonut mitään. Hän muisti aikaisemman tilaisuuden, jossa hänen veljensä oli »löytänyt pelastuksen» epäilyttävin tuloksin. Mutta hän ei nyt voinut olla näkemättä hänessä tapahtunutta muutosta. Jo tapakin, jolla hän istui pöydässä, jolla hän käveli ja puhui, haastoi jostakin ihmeellisestä tapahtumasta, jostakin kokemuksesta, joka oli elvyttänyt voimaan ja eloon äsken Salehurstista ratsastaneen kiusatun hahmon. Clem hapuili piippuaan, otti sen esille, täytti sen ja sytytti verkalleen, ojentaen sitten tupakkakukkaronsa Bobille. »Ei, kiitos. Minä olen sen lopettanut. Minä en, suokoon Jumala, enää ikänäni polta enkä ryyppää.» Clem joutui hiukan hämilleen. Uskontoa, jolle viaton ja lohdullinen haiku tai joku tilapäinen tuopillinen olutta oli loukkaus, ei voinut pitää pelkkänä siunauksena; ja hetkisen hän riemuitsi omasta parantumattomasta tilastaan. Mutta kun hän tuijotti Bobiin, ei hän voinut olla toteamatta, että tämä sittenkin oli hyvin onnellinen. »Sinä, Clem, et mitenkään voisi uskoa, mitä Herra on minulle tehnyt.» »Tottahan sinä kerrot?» »Kerronhan toki. Kah, Clem, minä olen kuin Saban kuningatar, eikä minulle puoliakaan sanottu.» »Toivottavasti sinä kokonaan olet luopunut kaikista niistä kauheista mietteistäsi. Nyt sinä et näytä sellaiselta kuin pelkäisit helvettiä.» »En suinkaan minä pelkää. Mitä on helvetti Jumalan valitulle? Minä olen pelastettu, eikä saatana minua koskaan saa.» »Mistä sen tiedät? En tarkoita, että minä epäilisin, Bob. Mutta sinun on kerrottava minulle, mitä on tapahtunut. Markkinoilla sinä tosiaan näytit aika alakuloiselta. Mikä sai sinut ratsastamaan pois yksinäsi?» »Minä tunsin, että minun oli lähdettävä johonkin yksinäni, sillä muutoin olisi pääni pakahtunut. Minä en tahdo loukata sinun tunteitasi, mutta minusta oli kuin en olisi voinut sietää sinun haasteluasi. Päässäni oli kuin vasaroita, ja sydämessänikin ne takoivat. Kai minä olin melkoisesti kiihdyksissäni. Tuumin lähteä kotiin ja sitten tuumin mennä herra Beemanin puheille ja sitten ajattelin: 'Ei siitä mitään hyötyä ole, hän ei voi minulle mitään lohduttavaa sanoa; minä olen kadotettu ja minun täytyy se tietää.' Sitten ajattelin mennä hirttämään itseni.» »Bob, minä pelkäsinkin sinun niin tekevän.» »Aivan turhaa sinun oli pelätä, sillä minä en suinkaan olisi sitä tehnyt. Sillä keinoin olisin ehkä saanut neljääkymmentä vuotta pitemmän helvetin, ja sehän olisi ollut ihan hupsua. Niissä tuumissa ratsastin Scacoxin nummelle asti, ja sitten käsitin, kuinka järjetöntä se olisi ollut. Sitten minusta tuntui, että ainoa järkevä teko olisi juoda itseni humalaan, etsiä sitten tyttö ja pitää lystiä. Minun täytyy ottaa kaikki ilo irti elämästä, ajattelin, koska ei minua voi mikään kadotusta pahempi kohdata. Se näytti järkevältä. Mutta minä huomasin — se oli omituista, — mutta minä huomasin, etten halunnut sitä tehdä. Minä tiesin, etten olisi voinut saada mitään onnea väkijuomista tai tytöistä — en edes Hannasta. Ainoa, mitä halusin, oli Jumala, ja kun ei Hän minusta huolinut, ei ollut mitään sellaista, mitä olisin ottanut hänen tilalleen. Sitten minä astuin satulasta ja sidoin vanhan Strangerin veräjään lähelle Mopesdenia ja kiipesin aidan yli pellolle; sillä minä tunsin olevani aivan pökerryksissä ja väsyneenä. Siellä laskeuduin maahan metsästä lennelleiden kuivien lehtien sekaan ja kaiketikin ryvetin itseni aika lailla, mutta en siitä välittänyt. Minä en voinut ajatella muuta kuin Jumalaa ja tuumin: Hän on ihmeellinen. Hän on ihmeellisin, mitä on olemassa, ja jos voisin tuntea olevani hänen valittunsa, niin en mistään muusta huolisi. Sitten ajattelin, että Hän on oikea kaikissa neuvoissaan ja vanhurskas kaikissa töissään ja että minulle oli oikein ja kohtuullista joutua helvettiin, jos se oli Hänen tahtonsa; ja minä sanoin: 'Herra, tapahtukoon Sinun tahtosi. Minä en mitään tiedä. Minä menisin helvettiin tehdäkseni Sinulle mieliksi.' Sitten minä sanoin 'aamen' omalle tuomiolleni.» Hän vaikeni ja katseli kirkkailla ja loistavilla silmillään suoraan Clemiä, joka imeskeli vimmatusti sammuneen piippunsa vartta. »Minä sanoin 'aamen' omalle tuomiolleni», toisti hän, »ja sitten se kaikki tapahtui. Oli kuin säteilevä hopeinen valo olisi minut yllättänyt, ja sydämeni keventyi rauhasta ja riemusta, ja sitten tuntui kuin jokin minussa olisi kuiskannut: 'Minä olen rakastanut sinua iankaikkisella rakkaudella ja sentähden minä olen vetänyt sinua puoleeni sulasta armosta.' Ja sitten minä tunsin sulavani ilosta, lankesin polvilleni, otin tämän raamattuni taskustani ja sanoin: 'Herra, minähän olen kuin Gideon ja tahdon merkin. Annahan minulle merkki.' Sitten minä avasin kirjan — ja mitä luulet minun nähneen? Ka, juuri ne samat sanat: 'Minä olen iankaikkisella rakkaudella sinua rakastanut ja sentähden minä olen vetänyt sinua puoleeni sulasta armosta.' Minä näin ne kolme kertaa, ja kolmas kerta toden tekee. Se oli se teksti, joka riippui seinällä minun ollessani herra Beemanin kodissa, ja hän sanoi, että ne olivat kirjoitetut valituille. Koska siis Jumala osoitti ne minulle, niin tietenkin minä olen hänen valittujaan, tietenkin olen yksi Jumalan edeltäpäin valitsemista. Minä olen turvassa, minä en enää koskaan vaella kadotuksen kauhu sydämessä. Oi, Clem, kun ajattelen, mitä minä olin — pelkkä maan matonen enkä ihminen, niinkuin sanassa sanotaan — ja kun sitten ajattelen, kuinka Hän otti minut vastaan, ei vanhurskaiden töitteni vuoksi, vaan sulasta vapaasta armostaan, niin tietenkin minä uhraan koko elämäni Hänelle palvellakseni Häntä ja rakastaakseni Häntä enkä minä suinkaan enää iässäni ryyppää enkä polta enkä toru Mabelia.» »Sinä puhut ihan kuin saarnaaja», virkkoi Clem ihaillen. »Minulla on näes evankeliumi kielelläni. Oi, Clem, minä melkein voisin musertaa tämän talon rakkaudella ja riemulla. Kai minun nyt täytyy mennä kertomaan Mabelille, mitä olen sinulle kertonut.» »Parempi olisi jättää hänet rauhaan tällä kertaa», virkkoi Clem varoittavasti; »hän on varsin väsynyt. Voit kertoa hänelle huomenna.» »Saatat olla oikeassa. Joka tapauksessa voin jutella sinulle ja Pollylle, kun hän tulee.» Clem pelkäsi, ettei Polly olisi aivan myötätuntoinen, mutta kun tämä vihdoin tuli alas Mabelin huoneesta, jätettyään hänet nukkumaan, kuunteli hän Robertin tarinaa — jonka kertomiseen ei viimemainittu näkynyt koskaan väsyvän — tavallista auliimmin. Sittenkin Robertin ulkomuoto ja sävy antoi hänestä paremman kuvauksen kuin hänen vaivainen, kömpelö kielensä. Puhuessaan hän kykeni vain sitomaan solmuja englanninkielen sanoista ja syytämään syytämällä kalvinilaisuuden kankeita lauseparsia, mutta hänen silmänsä ja äänensä esittivät vähemmän sotkuista viisautta — niissä ilmeni hänen kokemuksensa kömpelöiden tulkitsemisyritysten tärvelemättä. Clem oli iloinen, että Bob oli löytänyt lohdutuksen ja rauhan, vaikka hän nimittikin niitä kummallisilla suuta halkaisevilla sanoilla. Polly ei kenties voinut mennä yhtä pitkälle kuin Clem, mutta ilmeisesti hän iloitsi nähdessään lankonsa näin muuttuneen parempaan päin; ja lähtiessään hän suuteli häntä sisarellisesti, samalla kehoittaen häntä olemaan herättämättä »Mabel-parkaa ja jättämään sanottavansa huomiseksi». »No mitä siitä ajattelet?» kysyi Clem heidän ajaessaan kotiin. »Vielä on liian aikaista sanoa, mitä siitä tulee. Mutten voi olla toivomatta, että hän olisi tavoittanut sellaisen pelastususkon.» »Hän ajatteli aina siihen tapaan — se oli isä-paran tapa, ja kai se on hyvä tapa, vaikken minä sitä koskaan ole voinut oikein omaksua.» »En tahdo sanoa mitään häntä, poloista Bobia, vastaan, kyllä kai hänellä on ollut vaikeat aikansa. Ja olen varsin iloinen, että hän on niistä päässyt, ainakin toistaiseksi. Mutta hän on omituinen mies, hyvä Clem, ja pelkäänpä, että Jumalan tie osoittautuu hänelle aivan yhtä tukalaksi kuin ennen paholaisen tie.» II OSA 1. Tämän jouluajan jälkipäivät olivat Robertille nöyrän ja ihmeellisen onnen kausi. Koko hänen elämänsä oli muuttunut, kun sitä pimentänyt varjo oli poistettu. Aamulla herätessään hän tahtoi huutaa ja laulaa, ja kun hän oli syönyt aamiaisensa, halusi hän lähteä kertomaan jokaiselle, kuinka hyvä Jumala oli hänelle ollut. Työssä ollessaan hän ulkona kedolla usein tunsi, kuten hän Clemille kertoi, ikäänkuin saavillinen valoa olisi kaadettu hänen päälleen, ja, käsi yhä lapionvarressa tai aurankurjessa, lankesi hän monesti polvilleen haltioituen rakkauden ja ylistyksen hurmioon. Hänen koko sielunsa ja sydämensä oli sulautunut tähän uuteen kokemukseen. Hän ei osannut ajatella tai puhua mistään muusta, ja asiat, jotka tähän asti olivat olleet jokapäiväisiä, tulivat äkkiä suurenmoisiksi ja jumalallisiksi. Tämä muutos osoittautui selvimmin hänen suhtautumisessaan ihmisiin. Hän rakasti jokaista niinkuin ei ollut koskaan ennen rakastanut. Hän rakasti Mabelia, kunnes hänen rakkautensa loimusi suurena, valkeana tulena, joka oli polttaa kohteensa karreksi, hän rakasti äitiään, veljiään, sisartaan, appeaan ja kälyään ja teki heille alati pieniä ystävällisiä palveluksia; hän rakasti kaikkia tilallisia Campany's Hatchin ympäristöllä, henkilöitä, joita tapasi markkinoilla tai huutokaupoissa tai päivän työmailla. He loistivat kaikki uudessa valossa, kaikki olivat tehdyt sen Jumalan kuviksi, joka oli hänet vapahtanut ja jonka yltäkylläisestä armosta hän nyt vaelsi rauhan kentillä, kun leimuava tuomio oli otettu pois »eikä enää ollut kirousta». Ainoana okaana hänen salaperäisessä riemussaan oli, ettei hän kyennyt sitä muille jakamaan. Hän ei yrittänytkään sitä pidättää itselleen, hän ei kieltäytynyt ilmaisemasta suloista salaisuuttaan, hän oli aina valmis kertomaan kääntymyksensä tarinan jokaiselle, ken vain halusi kuunnella, ja pian se varsin hyvin tunnettiin kautta Salehurstin, Bodiamin ja High Tiltin pitäjän. Mutta kukaan ei näkynyt kykenevän näkemään sitä valoa, jonka hän näki, tai tuntemaan sitä lämpöä, mitä hän tunsi. Pikemminkin oltiin taipuvaiset pitämään häntä joko viiripäänä tai narrina. Monesta oli jotakin ehdottoman lystikästä ajatella Bob Fulleria pelastettuna — ajatella, ettei Bob tahtonut jalallaan astua kapakkaan, vaikka jokainen tiesi, että hänet tuskin kolme kuukautta sitten oli »Kuninkaanpäästä» heitetty pähkähumalassa ulos — kuulla Bobin kielen nyt vierittelevän raamatunlauseita, niinkuin se ennen oli vieritellyt kirouksia — nähdä Bobin, jolla ennen oli ollut suurempi varasto siivottomia juttuja kuin kellään sillä paikkakunnalla, vievän jonkun tuttavansa juhlallisesti syrjään ja siniset silmät muljollaan, kertovan hänelle kääntymyksensä tarinan... Eihän sellaiselle voinut olla nauramatta. Toiset kuitenkin näkivät hänen tilassaan enemmän häpeää kuin huumoria. Heistä oli loukkaavaa ja inhoittavaa kuulla miehen, joka oli Hanna Ideniä rakastellut ja joka Megrimin mäellä oli juopuneena korjattu maantienojasta, nyt kertovan jokaiselle, että hän oli pelastettu, valittu ase, Jumalan valitsema. Se loukkasi heidän säädyllisyydentunnettaan — he vainusivat teeskentelyä. »Minä pidin hänestä enemmän hänen ollessaan rehellinen syntinen», sanoi Little Londonin Pix. Perheeltään ja omaisiltaan ei Bob saanut paljoa enemmän myötätuntoa osakseen. Jimin ja Maryn mielestä hän taaskin tuotti heille häpeää. »Mitähän Bob seuraavalla kerralla tekeekään? Sen haluaisin tietää», sanoi Mary. »Ensin naikkonen, sitten väkijuomat, sitten piru ja sitten Jumala; kyllä hän on koettanut kaikki mahdolliset keinot saattaakseen meidät häpeään.» »Minä en Bobista enää välitä», vastasi Jim; »tehköön hän mitä haluaa, minä en hänen tähtensä enää aio vaivata päätäni». »Ei minulla ole mitään uskontoa vastaan, kun se pysytetään oikealla paikallaan, mutta uskonnon paikka on kirkossa sunnuntaina, aivan kuin päivällinen katetaan pöytään päivällisajalla eikä jokaiseen nurkkaan jokaisella hetkellä päivästä. Kanatkin tietävät, että niiden tulee munia ainoastaan laatikkoihinsa.» »En voi olla epäilemättä, että isäparka on perussyynä tähän. Hän kasvatti meitä kaikkia vakaviin ajatuksiin, ja nyt on Bob ajatellut itsensä ylösalaisin.» »Hän ei ole pysynyt kiinni isän mielipiteissä. Hän ei tahdo pistäytyäkään isän kirkkoon Throwsin luona, sanoen sikäläisen pastorin olevan armenialaisen, vaikka taivas tietää, että hän on yhtä englantilainen kuin minä ja sinä.» »No, Bob on nyt oma herransa, joten hän voi, kuten sanotaan, pitää oman lakinsa ja olla oma hupsunsa, — minä en siihen puutu.» Robert tapasi äidissään hiukan enemmän ystävällisyyttä kuin Jimissä ja Maryssä. Rouva salli hänen istua käsivarsi hänen vyötäisillään ja kertoa ihmeellisestä vapahduksestaan, ja kun poika kehoitti häntäkin etsimään vapahdusta, oli hänen tapansa sanoa: »Kyllä, rakkaani,» pehmeällä, tyytyväisellä äänellään. Mutta Bob tiesi hänen tositeossa vain tuntevan iloa siitä, että hän nyt söi ja nukkui paremmin ja ettei hänellä enää ollut sitä kauheaa tuskaa sielussaan. Äiti oli, niin tuumi Bob, täysin tyytyväinen kotinsa mukavuuteen ja puolisonsa rakkauteen — hän ei käsittänyt olevansa köyhä, sokea ja alaston. Clem taas, vaikka hän olikin melkoista myötätuntoisempi kuin muut sukulaiset, tuotti hänelle myöskin enimmän surua. Sillä Clemin sieluntila merkitsi hänelle vielä enemmänkin kuin äidin tai Mabelin — ja turhaa oli olettaa, että Clem oli pelastettu. Hän ei koskaan ollut kokenut sellaista, mikä edes etäältä vivahtaisi kääntymykseen, ja vaikka ainoastaan hän suhtautui Robertin kokemukseen kunnioittaen, ymmärsi hän sitä ilmeisesti yhtä vähän kuin toisetkin. Hän oli vain onnellinen, tyytyväinen, ahkerasti uurastava, elämässään puhdas, hyvin käyttäytyvä »vihan lapsi», joka iloitsi vaimostaan, nautti piipustaan, olutlasistaan ja päivällisestään, välittämättä mitään kateellisen Jumalan vaatimuksista. Bobin perustelut ja kehoitukset olivat kaikki turhia. »Kyllähän minä tahtoisin tulla pelastetuksi, jos voisin. Eihän minulla mitään sitä vastaankaan olisi mutta kun ei niin tapahdu.» »Sitten sinun pitäisi tuskitella ja surra, takoa päätäsi ja nimittää itseäsi syntiseksi. Mutta sinä olet kuin varsa rehevässä ruohikossa... et näy välittävän viittä äyriä tulevasta vihasta.» »Olen pahoillani, Bob — ainakin, kun näen sinun siitä tuskittelevan. Mutta asiain näin ollen lienee parempi, etten siitä niin väiltäkään. Minä en taida olla sellainen miekkonen, jolle jotakin erikoista tapahtuu, eikä minulla ole oikeutta odottaa mitään ihmeellistä, kuten sinulla ja isäparalla.» Clemiä ja Pollya suututti se asento, jonka Mabel oli suvainnut ottaa. Niin pian kuin tämä oli tottunut siihen helpotuksen tunteeseen, että hänellä taas oli järkevä ja hyväsävyinen puoliso, puhkesi hänen juurtunut vastenmielisyytensä uskontoa vastaan ilmi. Hän piti Bobia »pehmeänä» ja häntä ellottivat hänen uudet tapansa — hänen ehdoton raittiutensa ja tupakoimattomuutensa ja hänen kömpelö rehellisyytensä, joka aina sai hänet markkinoilla selittämään ja esittämään tavaransa huonoimmalta puolelta ja tekemään kauppoja, jotka saivat toisen asiallisen menemään kotiin joko nauraa hihittäen tai syyntuntoisena. Mabel oli kiusaantunut ja häpeissään, kun hän ehdottomasti tahtoi lukea siunauksen ennen aterioita ja polvistui illoin ja aamuin vuoteen ääreen lausuen rukouksensa kuin lapsi, kädet ristissä rinnoilla. »Minä luulin menneeni naimisiin miehen kanssa», ärsytteli hän kerran katkerasti, »ja nyt näkyy, että olenkin saanut nuorukaisen — nuorten miesten kristillisen yhdistyksen». Robert kärsi leppeästi hänen pistosanojaan, ja se suututti häntä vielä enemmän. Mabel oli aina salaa ihaillut hänen röyhkeyttään, vaikka olikin kasvattanut hänet alistuvaiseksi pikkuasioissa, — hänen häikäilemättömyyttään, vaikkei se täyttänytkään kaupunkilaismittapuuta. Hänen kokemuksensa Bulverhythessä oli saanut hänet uskonnon yhteydessä ajattelemaan mustapukuisia nuoria miehiä, jotka painot käsissä harppasivat _halmaa_ ja viettivät hauskoja sunnuntai-iltapäiviä, tai nuoria naisia, joiden hatut olisi luullut jonkun ohikiitävän lentokoneen heidän päähänsä pudottaneen. Hänen aviomiehensä nöyrä kielenkäyttö sai hänet unohtamaan hänen nuoren ruumiinsa voiman, joka näkyi tulevan yhä tarmokkaammaksi nyt, kun se oli vapautunut sielullisesta taakasta. Bobin rakkauskin häneen näkyi nyt vaihtaneen väriään. Se oli epäröivää ja rukoilevaa; siinä oli kimmellystä ja hehkua, joille Mabel ei voinut löytää vastausta, epäröimistä ja arkailua, joita hän ei saattanut muuta kuin halveksia. Tuntien katkeruutta, joka pian alkoi näkyä hänen pehmeiden kasvojensa viivoissakin, hän totesi, että Bobin pääasiallisin, melkein ainoa häneen kohdistuva halu oli nähdä hänet hänen itsensä kaltaisena, tehdä hänet yhtä haaveelliseksi, naurettavaksi ja mämmimäiseksi kuin hän itsekin oli. »Luulenpa, että tahtoisit tehdä minusta yhtä suuren hupsun kuin sinä itse olet, jos voisit», sanoi hän eräänä päivänä, kun Bob oli moittinut häntä siitä, että hän mieli mennä elokuviin. Robert katsoi häneen rukoilevan hellästi. »Mabel, minä en koskaan voisi olla onnellinen taivaan iäisyydessä, jos tietäisin sinun kärsivän helvetin iäisyydessä.» »Eihän toki!» »Mutta ehkä minun _täytyy_», lisäsi Bob perin vakavasti. 2. Tammikuun lopulla syntyi Robertin poika. Mabel olisi mieluummin ottanut tytön, koska »ne ovat niin paljoa sirompia pukea», mutta Bob riemuitsi — hän näki itsensä syntyneen uudestaan, aivan kuin hän oli syntynyt uudestaan Mopesdenin metsän vierustalla. Hän laati lukemattomia onnellisia suunnitelmia pienokaisen tulevaisuuden varalle — suunnitelmia, joihin, sehän on sanomattakin selvä, sisältyi hänen pelastuksensa varhaisella iällä. Valitettavasti jotkut näistä suunnitelmista kohtasivat vastusta Mabelin taholta. Ensiksikin hän vaati, että lapselle annettaisiin nimeksi Nathanael eikä Arthur Clement, jotka olivat Mabelin ja sukulaisten valitsemat nimet. »Se merkitsee 'Jumalan antama'», virkkoi Robert vakavasti, »mikä hän juuri onkin, ja meidän on mieluummin nimitettävä hänet Jumalan sanan kuin hänen setänsä ja isoisänsä mukaan». »Mutta se on kamala, moukkamainen, jokapäiväinen nimi», valitti Mabel. »En ole koskaan kuullut hienostunutta henkilöä sillä nimellä mainittavan. Muuten, jos sinun _täytyy_ antaa hänelle se nimi, niin mikset voi antaa niitä toisiakin? Isäkin ihan loukkaantuisi, jollet niin tekisi, ja ihmisillä on usein kolmekin nimeä.» Robertin leuka kohosi päättäväisesti. »Minä en pidä siitä, että ihmisillä on rihmallinen nimiä. Eihän niillä raamatussakaan ollut. Emme lue siellä ihmisistä, joilla oli useampi kuin yksi nimi. Missään tapauksessa en nimitä lastani pakanallisen kuninkaan ja paavillisen pyhimyksen mukaan.» »Clem nimitettiin Pyhän Clemenin kirkonkellojen mukaan, jos sinä häntä soimaat», sanoi Polly, joka istui Mabelin vieressä, pidellen keskustelun uhria hyvin tiukasti käsivarsillaan. »En halua lastani nimitettävän Englannin kruunun kirkonkaan mukaan.» »Ei, sinä haluat nimittää hänet baptistikappelin mukaan», sävähti Mabel; »ethän sinä siitä piittaa, vaikkei häntä Nathanaelin nimellä kukaan koskaan tunne herrasmieheksi». »En välitä, tunnetaanko hänet herrasmieheksi; haluaisin pikemminkin, että hänet tunnettaisiin kristityksi.» »Oh, sinä olet mahdoton.» Ja Mabel purskahti itkuun. Äärettömän tuskan ilme tuli Robertin silmiin. Hän kumartui silittämään hellästi Mabelin kättä. Tämä sieppasi sen pois. »Älä ole niin huolissasi, Mabel», lohdutti Polly; »voithan nimittää häntä 'Natiksi'; se on aika nätti nimi ja sopii sille oikein hyvin». Mutta Mabel ei lohduttautunut, ja hänen tuskansa vain yltyi, kun hän kuuli, ettei hänen pienokaiselleen annettaisi edes sen rahvaanomaista nimeä oikeauskoisella ja säädyllisellä tavalla. Bob kieltäytyi kastattamasta lasta. »Miksi se kastettaisiin? Mitä se Kristuksesta tietää?» Se osa ongelmasta ei Mabelia huolestuttanut. Hän tiesi vain, että nekin, jotka kävivät kappelissa, kastattivat lapsensa kirkossa, jotta se saisi kummi-isiä ja kummiäitejä, jotka lahjoittaisivat sille tavanmukaiset hopealusikat. Lapsi, jota ei ollut koskaan kastettu, jolla ei ollut kummeja tai hopealusikoita, oli tosiaankin hylkiölapsi, ja Mabel manasi ja tuskitteli ja sanoi, ettei Robert menetellyt oikein avutonta sikiötään kohtaan. Ja kaiken kukkuraksi meni Robert herra Beemanin luo Goudhurstiin ja kastatti itsensä. Hän nimitti sitä uskovaisen kasteeksi ja tuli kotiin hehkuvin poskin ja loistavin silmin. Mutta Mabel itki puolet yötä ja hänestä tuntui ikäänkuin hänen aviomiehensä olisi varastanut hänen pienokaisensa kasteen. »Puolet maata nauraa minulle», valitti hän Clemille ja Pollylle. »Jokainen odottaa ihmetellen, milloin lapsi kastetaan ja ketkä minä kutsun kummeiksi, ja sitten meneekin mieheni kastettavaksi. Sitä hupsua!» Polly oli tässä suhteessa taipuvainen Mabelia säälimään. Häntä kiukutti, että pikku pallerolta petkutettiin sen hopealusikat. Ne kaikesta päättäen eivät kuuluneet uskovaisen kasteeseen, koskapa Robert oli palannut Goudhurstista aivan tyhjin käsin. »Emmekö voisi kastattaa häntä Bobin tietämättä?» kysyi hän mieheltään. »Emme», sanoi Clem, »se ei olisi sopivaa — ja meidän tulee kunnioittaa Bobin vakaumusta». »Bobilla on aito vakaumuksia tosiaan, enkä minä käsitä, miksi pienen, viattoman lapsen täytyy kärsiä niiden vuoksi.» Polly näkyi toisinaan unohtavan, että hän oli ainoastaan lankonsa pojan täti. Hänen tunteensa pienokaista kohtaan olivat niin paljoa äidillisemmät kuin oman äidin, että hän useinkin haastoi kuin olisi poika ollut hänen eikä Mabelin. Omituista kyllä, sillä noin kahteen päivään sen syntymisen jälkeen hän tuskin sieti siihen vilkaistakaan. Pieni mykkyräinen olento huiviin kiedottuna Mabelin käsivarsilla sai hänen sydämensä kirvelemään hänen oman lapsettomuutensa tähden — sillä nyt hän tiesi, ettei ollut mitään lapsentoiveita. Hän, joka rakasti lapsia niin paljon, ei koskaan saisi sellaista. Hän ei voinut katsahtaa Mabelin lapseen, jota niin haileasti tervehdittiin, joka niin vähäiseksi arvioitiin. Mutta sitten hänen katkeruutensa vähitellen haihtui, hänen ikävöimisensä puhua »omasta lapsestaan» vaimeni jossakin määrin. Oli niin suloista pidellä ja hyväillä pikku Natia, vaikkei se ollutkaan hänen, pukea, ja riisua sitä, käyttää sitä kylvyssä ja tarjota sille tuttia — sillä pienokaista ruokittiin maitopullolla syistä, joita Mabel piti tähdellisempinä kuin lääkäri — ja kuunnella niitä tolkuttomia äännähdyksiä, joita poika siinä päästeli. Pollyn tarkoituksiin nähden Mabel oli ihanteellinen äiti — hän ei välittänyt, kuinka usein hänen kälynsä tuli leikkimään pienokaisen kanssa, vei sen ulos tai laittoi kylpyyn. Hänellä, joka oli niin mustasukkainen miehestään, ei näkynyt olevan mitään kateellisuutta lapsensa suhteen. Ja Polly, joka, jos hän olisi ollut äiti, olisi pidättänyt lapsensa yhtä kiihkeästi itselleen kuin aviomiehensäkin, ihmetteli Mabelin käyttäytymistä, mutta oli siitä kiitollinen. 3. Vaikka Clem ja Polly olivat yhtä mieltä siitä, ettei Mabel olisi ansainnut lasta, tapasivat he Robertissa hellän ja rakastavaisen isän, kunhan hänet vain voi saada luopumaan joistakuista mielijohteistaan. Hän oli hartaasti kiintynyt pikku Nathanaeliin ja äärettömän kärsivällinen. Kun poika öisin parkui, käveli hän edestakaisin lattialla pitäen sitä sylissään, valittamatta oman makean unensa häiritsemistä, eikä koskaan nurissut tai joutunut pahalle päälle, vaikka hänen pojun kirkumisen lisäksi täytyi sietää vuoteessaan heittelehtivän Mabelin valitteluja siitä, että hänen yöleponsa tärveltyi ja että oli häpeä, kun heillä ei ollut varaa pitää palvelijatarta lasta hoivailemassa. Joskus hän päivälläkin leikki poikasen kanssa, ja hänen kasvoilleen tuli melkein nuori ja veitikkamainen ilme, joka yhtä vähän muistutti Hanna Idenin rakastajaa kuin sitäkään Robertia, joka oli vakava erikoisten armoitustensa tunnosta. Clem ja Polly ajattelivat, että pienokainen ehkä vähentäisi hänen »omituisuuttaan», että isyys tekisi hänet enemmän muiden miesten kaltaiseksi ja hänen uskontonsa lakkaisi olemasta jotakin eristettyä ja erikoista valittujen uskontoa ja sulautuisi hänen jokapäiväiseen elämäänsä ja osaksi yleisestä kokemuksesta. Mutta Clem ja Polly eivät oikein käsittäneet Robertia elähdyttävää voimaa. Hänen oli vielä osoitettava heille Jumalan rakkaus, ei kaikkialle siroiteltuna yleisinnoituksena, vaan keskitettynä ja räjähtävänä, hänen sydämensä sisempään kammioon suljettuna mahtina, pieneen tilaan teljettynä suurena kuohuna, jonka välttämättömästi oli avattava itselleen ulospääsy, vaikkapa sen siinä täytyisi särkeä hänen sydämensäkin. Eräänä toripäivänä keväällä Clem, joka puuhaili pelloilla, kun hänellä ei ollut mitään myytävää tai ostettavaa, saapui High Tiltin kirkonkylään vasta iltapuolella. Silloin hän pukeutui mustaan takkiinsa, painoi matalakupuisen kankean, huopahatun päähänsä ja meni kylään vain tarkatakseen karjaa ja hintoja. Markkinoilla ei ollut varsin paljoa väkeä, koska lampaiden myynti oli siihen aikaan hiljaista, ja kun Clem ehti torille »Royal Georgen» taakse, niin ihmiset, joita oli saapuvilla, näkyivät kaikki olevan kerääntyneenä yhteen kulmaan. Varmaankin pidettiin huutokauppaa, sillä hän kuuli vain yhden äänen, joka kohosi yleisen hiljaisuuden yli. Sitten hän äkkiä näki, että puhuja oli Robert. Mitä myytävää hänellä saattoi olla...? Tuntien kylmät väreet selkäpiissään hän sitten huomasikin, että Robert ei ollut myymässä, vaan — saarnasi. Hetkisen seisoi Clem hievahtamatta. Häntä tyrmistytti, ja sitten hän äkkiä huomasi suuttuvansa. Mitä oikeutta Bobilla oli tuolla tavoin tehdä itsestään hupsu? Siinä hän seisoi keskellä tilallisten ja maatyöläisten sikermää, joiden joukosta Clem tunsi monenkin kunnioitettavan sedän, pomiloiden kovalla, sekavalla äänellä, jonka hänen veljensä tiesi pujottelevan käheästi sanasokkeloissa, kunnes vihdoin sinkautettiin esille joku kulunut sotkuinen väitös parin kolmen betheliläismongerruksella lausutun sanarykelmän hämmentämänä. Clemin nöyrää kunnioitusta Bobia kohtaan niin hyvin miehenä kuin jumaluusoppineenakin oli vaimentanut ei niin paljoa äskeiset tapaukset kuin se itseluottamus, joka johtui hänen omasta avioliitostaan ja lisääntyneestä kokemuksestaan. Oli miten oli, muttei tuntunut säädylliseltä, että Bob noin seisoi turulla saarnaamassa, koskei hän ollut saarnamiehen koulua käynyt. Clemiä tympäisi, eikä ainoastaan hänen omasta puolestaan. Hän aavisti ikävyyksiä saarnaajalle. — Nyt kai jokainen asettuu häntä vastaan, — tuumi hän, — ne jo nauranevat hänelle, näenhän minä sen. Tämä ei ollut aivan totta. Bobin kuulijat olivat liian kummastuneita ja liian säädyllisiä nauraakseen. He seisoivat ympärillä ilmeettömin kasvoin — heidän selkiinsä näkyi tosiaan keskittyvän enemmän liikutusta kuin heidän piirteisiinsä. Lähestyessään Clem alkoi erottaa veljensä sanoja: »Pelastus... kadotus... hopeinen valo... erikoisia armoituksia...» Kaikki tutunomaisia, ummehtuneita lauseparsia, jotka hän oli kuullut monta monituista kertaa. Mutta kun hän ehti selvän äänenkantaman päähän, tuntui hänestä, ettei Bob sittenkään puhunut varsin kehnosti. Joka tapauksessa oli häntä helpompi seurata nyt kuin hänen papattaessaan yksityisesti Mabelille, Clemille ja Pollylle. Muuten ei kukaan yrittänytkään tehdä vastaväitteitä tai keskeyttää. Hänen sanansa kaikuivat häiritsemättä, kaikkien muiden ollessa vaiti. »Niin, sillä lailla se kaikki tapahtui, ja siksi minä seison tässä, pyytäen teitä, rukoillen teitä ottamaan varoituksen minulta, hylkäämään maailman ja sen pahuuden ja tarttumaan kiinni Herrasta. Oi, avatkaat sydämenne ottamaan vastaan Hänen armonsa, jotta hän pelastaisi teidät helvetistä ja tulevasta vihasta. Ajatelkaas, että minä olen kelvoton, kurja matonen; kuitenkin Hän on minut valinnut. Halleluja! Oi, ottakaat vastaan hänen lupauksensa, — teidän ei tarvitse tuskitella kuolleista töistä. Hän pitää teille tarjolla pelastusta kuin kupillista teetä. Eikä teidän tarvitse muuta kuin ottaa se ja olla kiitolliset. Katsokaas, eivät minua pelastaneet lakiomantunnon kuolleet työt, kosken minä muuta tehnyt kuin pimeyden töitä. Mutta nyt Hän on kutsunut minut kirkkauteen pyhiensä joukkoon...» Hänen innoituksensa vuoksi näkyi nyt ehtyvän, mutta hän ponnisteli keksiäkseen jonkun muodollisen loppulauseen. »Antakaat hänelle murtuneet sydämenne, jotta hän voi antaa teille uudet. Ei ole muuta keinoa... ei se riipu siitä, mitä ihmiset tekevät... eikä heidän uskomisistaan, eikä...» »No, mistä sitten, hyvä isäntä?» Hänet oli vihdoinkin keskeytetty, ja sen oli tehnyt nuorempi Shovell. Voima, joka hänellä oli heidän ylitseen, alkoi vihdoinkin horjua, ja Stanin kysymyksen jälkeen seurasi heti liikehtimistä ja murinaa. Robert tuijotti hämillään keskeyttäjäänsä. Sitten hän havaitsi Clemin seisomassa joukon liepeillä. Hän liikkui veljeään kohti, tunkeutuen Udiamin Pontin ja erään Mountpumpsin tilallisen ohi. »Minä olen lopettanut», sanoi hän käheästi. »Minä olen julistanut teille Jumalan sanaa ja teidän on otettava se vastaan. Minä olen sanonut kaikki, mitä henki minua käski sanomaan, ja teidän on tyydyttävä siihen, että lopetan ilman mitään koreaa loppulausetta. Minä en ole saarnaaja, vaan poloinen syntinen, jonka Herra on pelastanut.» Clem tarttui häntä käsivarresta ja yritti poistuessaan nyökkäillä välinpitämättömästi muutamille tuttaville. Hän oli vielä hiukan vihainen Bobille, mutta hänen ensimmäinen ajatuksensa oli saada hänet pois vaarasta, että hänelle joko vastattaisiin tai että hän itse aloittaisi uudestaan. »Bob, luuletko, että hyödyttää tuolla tavoin puhua kansajoukolle, joka ei siitä välitä enempää kuin mädäntyneestä juurikkaasta?» yritti hän arasti huomauttaa, kun he olivat jonkun matkan päässä joukosta, joka vielä oli koossa, vaikkei enää äänettömänä, sen paikan ympärillä, missä hänen veljensä oli seisonut. Robert teki kömpelön, epätoivoisen eleen. »Mitä minun on tehtävä? Mitä minä sille mahdan? Jos Herra käskee puhumaan, niin voinko minä kahlehtia kieleni?» »Mutta täytyykö sinun puhua niin monelle? Nehän kuuntelevat vain jouten... Eivät ne siitä mitään välitä, eikä se niihin mitään vaikuta. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että sanot sanan ajallaan. Mutta...» »Niinhän minä aloitinkin — sanomalla sanan ajallaan, ja siitä johtui monta sanaa. Boarsneyn Willard ei ukko, vaan nuori Alf, joka on juuri kuin Bethesda ja Khorazin, pyysi minua tulemaan ryypylle. Ja minä sanoin hänelle, että olin hylännyt paholaisen myrkyn, kuten hänen tulisi tietää. Ja kun hän kysyi minulta syytä siihen, niin minä kerroin hänelle pelastukseni tarinan. Ja kertoessani kerääntyi toisia ympärilleni kuuntelemaan. Minä olin juuri lopettamassa, mutta Herra sanoi: 'Puhu ja kerro kaikki, mitä minä olen sinulle tehnyt, niin minä ohjaan kieltäsi ja annan sinulle viisautta.' Ja niin minä puhuin, ja Jumalan sana oli kielelläni. Ja minä näin heidät kaikki kuin paimenettoman lammaslauman, ja sydämeni kaihosi heitä, nuorta Willardiakin, joka ivallaan oli sen kaiken pannut alkuun, ja Leslie Crippsiä, joka ei ole maksanut niitä minulta ostamiaan rehunauriita eikä koskaan maksakaan, koska hän tietää, etten minä haasta häntä oikeuteen. Mutta hän on sittenkin paimeneton lammas, ja minä säälin häntä sydämeni pohjasta.» Clem ei virkkanut mitään, sillä Bob näkyi olevan kovin tuskaantunut. Hän astui leuka eteenpäin vaipuneena, ja silmissä oli tuikea, hellä kaiho, joka sai hänen veljensä tuntemaan itsensä miltei araksi. Niin he kävelivät High Tiltin katua pitkin äänettöminä. 4. Sanomattakin on selvää, että tapaus antoi paljon puheenaihetta, eikä ainoastaan kylässä, sillä markkinoille saapuneet vapaatilalliset ja lampuodit kuljettivat sen etäisiinkin taloihin. Ja Bobin kääntyminen aiheutti etupäässä närkästystä ja ivailua. Että hän, Bob Fuller, rohkeni nousta saarnaamaan evankeliumia kylässä, jota hän oli niin usein häväissyt, ihan sen kapakan takana, jossa hän oli niin usein juopunut tai tuhlannut rahojaan velkoihin ja vetoihin voidakseen ostaa lahjoja Hanna Idenille; että hän ryhtyi kertomaan muille miehille, jotka olivat aina eläneet säädyllisesti, mitä heidän oli tehtävä, pelastaakseen sielunsa — oli kylliksi häikäilemätöntä ellottaakseen jokaista siivoa ihmistä. Mutta toisista se oli lystikkäintä, mitä hän vielä koskaan oli tehnyt. He eivät milloinkaan unohtaisi hänen punakoita kasvojaan, kun hän siinä seisoi heidän keskellään, hänen huitomistaan ja kommelluksiaan. He eivät unohtaisi, kuinka hän oli tehnyt itsensä narriksi, kuinka hän oli heitä naurattanut — sitten kun hän oli poistunut ja he olivat toipuneet kummastuksestaan. Oli sentään pieni joukko, johon saarna oli vaikuttanutkin — Bob ei ollut puhunut niinkään kehnosti, hän oli toki tarkoittanut, mitä sanoi. Kenties hän sittenkin oli todella kääntynyt. Olihan ihmeellistä nähdä hänen liikkuvan niin säädyllisesti, haastavan siivosti ja lempeästi. Eipä hän kylläkään ollut kauan ollut tällainen — ei ollut kulunut vielä puoltakaan vuotta siitä, kun hänet oli löydetty juopuneena Megrimin mäen ojasta... Mutta sittenkin... no mitähän mahtoi Throwsin kappelin herra Vine asiasta ajatella? Kun ei ollut mitään lausuntoa arvovaltaiselta taholta, pohdittiin tapausta melkoisesti eri puolueissa, kunnes Bob ja hänen pelastuksensa vihdoin upposi Wadhurstissa puhjenneeseen suu- ja sorkkatautiin. Ajan mittaan alkoi määrättyjä mielipiteitä vakiintua eri oluttuvissa, ja syntyi tavallaan jonkinlainen riita »Royal Georgen» ja Woolpackin välillä, edellisen vieraille kun Weightsin Pepper tyrkytti närkästyksen oppia, kun taas jälkimäisessä Haiselmannin Coxin johdolla epämääräisesti tunnustettiin, että »siinä ehkä oli jotakin pohjalla». Riehakkaammat sielut hapattivat milloin minkin vakavamielisen ryhmän taikinaa, ja nämä olivat vaikeita aikoja ravintolanisännille, jotka halusivat pitää yllä järjestystä ja hillittyä ja säädyllistä elämää tarjoiluhuoneissaan. Clem tietenkin kuuli ison joukon näistä juoruista. Häpeäntunnossaan tuskitellen Jim vältti toista viikkoa kapakoita, vaikkeivät ihmiset olisi kuitenkaan hänen kuultensa asiaa pohtineet. Mutta Clemiin suhtauduttiin toisin — kukaan ei viitsinyt muuttaa puheenaihetta, kun hän näytti hyväsävyiset, kesakkoiset kasvonsa; vieläpä häneen kaikilta tahoilta vedottiin, että hän »tekisi jotakin Bobin puolesta» — joko siihen suuntaan, että hän pitäisi suunsa kiinni, tai että asia hänelle selviäisi. »Hän saattaa itsensä ikävyyksiin käydessään tuollaisilla poluilla», sanoi Weightsin Pepper. »Sinun tulisi ajatella veljeäsi Jimiä ja kannattaa toisinaan häntä. Sinä puolustat aina Bobia, olkoon hän sitten matkalla taivaaseen tai helvettiin ja minun täytyy sanoa nyt sinulle, ettemme enää halua kuunnella saarnoja miekkoselta, jota jo viisi vuotta on pitäjässä mainittu irstaan elämän perikuvana. Parasta siis hänelle itselleen niinkuin jokaiselle muullekin, että tukit hänen suunsa.» »Minä en voi tehdä Bobin suhteen mitään, kuten hyvin tietänette», sanoi Clem lohduttomana. »Enkä ainakaan voi sanoa, mitä hän lähinnä tekee. Kenties hän ei enää koskaan saarnaa yhtä sanaa. Hänethän sai vauhtiin nuori Willard tekemällä hänelle kysymyksen, ja paras keino hillitä hänen kielensä on, että kaikki jätätte hänet rauhaan.» »Mutta on ihmisiä, jotka haluaisivat kuulla enemmän», sanoi Shoyswellin Dunk, joka oli Coxin opetuslapsia. »Hän puhui vain kymmenen minuuttia, ja se oli kaikki samaa. 'Sallikaat Herran pelastaa teidät, kuten Hän pelasti minut.' No, me haluaisimme kuulla enemmän siitä, mitä hän teki pelastaakseen ja mitä meidän tulisi tehdä.» »Bob sanoi, ettei teidän tarvitse tehdä mitään tullaksenne pelastetuiksi», virkkoi Clem. »Siinä en kylläkään häntä oikein ymmärrä. Mutta sittenkin hän puhui teille vakaumuksestaan. Bobilla on hyvät aivot, ja ehkä hän syventyy pelastuksen töihin enemmän kuin me.» Yleensä Clem kuitenkin oli enemmän Pepperin kuin Dunkin kannalla ja toivoi haikean kiihkeästi, ettei tapahtuisi mitään sellaista, mikä »saisi Bobin jälleen vauhtiin». Noin viikon ajan näytti siltä, että hänen epätoivoinen levottomuutensa oli aiheeton. Robertin ensimmäinen julkinen todistus, niinkuin hän sitä nimitti, ei ollut laisinkaan niin siunauksellinen kuin se olisi voinut olla; hän oli varsin hyvin tietoinen herättämästään suuttumuksesta ja epäluulosta eikä siitä suinkaan iloinnut, vaan toivoi hartaasti omassa mielessään — vaikkei hän olisi sitä kellekään tunnustanut, — ettei Herra toiste vaatisi häneltä sellaista ponnistusta. Mutta viikon lopulla Clem käydessään Pollyn kanssa Campany's Hatchissa, tapasi Mabelin vihaisena ja kyyneltyneenä. Tämä väitti, »ettei ollut oikein, että oli liian kamalaa ja että ukko olisi estettävä sekaantumasta — hän kuolisi häpeästä... eikö tämä kaikki jo ollut muutoinkin kyllin pahaa...?» Kävi selville, että pastori Beeman kuultuaan Robertin todistuksesta, oli pyytänyt häntä puhumaan Goudhurstin kappelissa seuraavana sunnuntaina iltapäivällä. Ollen Goudhurstin »paavi» hän voi vastata esimiehilleen, ja sitäpaitsi hän takasi — vanhanaikaisella, kallistuvalla käsialalla kirjeessä, jota Mabel suuttuneena heilutti, — »että saarnaaja itsekin suuresti virkistyisi sielussaan». »Minä kysyn teiltä», sanoi Mabel, »minä kysyn teiltä...» Se oli kaikki, mitä hän vähään aikaan kykeni puhumaan, ennenkuin oli taaskin saineesti itkenyt. Hän kiusasi tavattomasti Clemiä ja Pollya, jotka eivät voineet olla häntä säälimättä. Näytti todellakin siltä, että kohtalo oli väärillä lupauksilla puijannut hänet Robertin kanssa avioliittoon. »Nythän hän ei ole pappia parempi... ajatella, että koskaan olen mennyt naimisiin miehen kanssa, joka käy kappeleissa jaarittelemassa... se ei ole oikein, sanon teille. Ja hän tekee itsestään niin suuren narrinkin. Ka, eihän Bob ensiksikään osaa puhua englanninkieltä... hän takertuu omiin lauseisiinsa... ja niin kiihtynytkin... oi, kyllä hän vielä joutuu Hellinglyen mielisairaalaan.» »Mutta, rakas Mabel», tyynnytteli Clem Robertin tähden, »minusta tämä on toki parempaa kuin torilla saarnaileminen. Jos hän mielistyy puhumaan säädyllisesti kirkossa, niin sehän on vain hyväksi. Kenties hän suoriutuu siitä hyvin ja saat hänestä vielä ylpeillä.» Mutta Clem ei ajatellut yhtä rohkeasti kuin hän puhui, ja kun Bob illalla tuli sisälle, vei hän hänet syrjään ja koetti järkisyillä saada hänet luopumaan uudesta tuumastaan. Bob oli itsepäinen tai, hänen omien sanojensa mukaan, hän oli »johdettu». »Tuntuu varsin kummalliselta, mutta juuri tänä aamuna aamiaista syödessäni ennen kuin olin saanut sen kirjeen ja parhaillaan join toista teekupillistani, muistuivat nämä sanat voimakkaasti mieleeni: 'Katso, minä lähetän sinut ulos pakanoiden luo.' Sitten saapui kirje, ja minä näin selvästi Herran viittauksen. Mitä minun on tehtävä? Ehkä hän tahtoo käyttää aseenaan minua vaivaista matoa. Joka tapauksessa on minun kerrottava ihmisille, mitä hän on minulle tehnyt, joko ne sitten kuuntelevat tai eivät, eikä kai herra Beeman olisi pyytänyt minua saarnaamaan kappelissaan, jollei hän olisi luullut, että minä tuon mukanani siunauksen.» Clem näki, että ehdotus oli imarrellut Bobin turhamaisuutta. Herra Beemanin kiitos- ja rohkaisukirje oli poistanut hänen epäilyksensä entisen yrityksensä menestyksestä. Hän oli kuin lapsi, jolle sanotaan, että hän on menetellyt hyvin ja jolla ei ole itsearvostelua lausuntoa epäilläkseen. Vastakkaiset huomautukset, jotka olivat kuuluneet hänen korviinsa, olivat nyt pelkkiä saatanan puheita, häijyjen ja paatuneiden mietettä, joita tyrmistytti ja vapisutti kuulla puhdasta evankeliumia saarnattavan. »Nuori mies», oli Goudhurstin paavi kirjoittanut, »minä pidän teitä nyt valittuna aseena Jumalan sanan palveluksessa. Ehkä Hänellä on teille varattuna suuri tehtävä Hänen puolestaan Hänen kurjassa hädänalaisessa seurakunnassaan.» 5. Niinpä eräänä lämpimänä maaliskuun sunnuntaina, kun pensasaidat heloittivat tuoreessa vehreydessään ja pajunkissat loivat kermanvärisiä täpliä ruskeihin metsiin, lähti Robert Goudhurstiin jalkaisin — koska hän ei saanut sapattina ratsastaa. Hän oli pukeutunut mustiin vaatteisiinsa, jotka saivat hänet hyvin kuumiinsa, mutta hän tahtoi kaikin mokomin näyttää niin pastorimaiselta kuin mahdollista, mikä hänen punervanruskean ihonsa ja kyntäjänruhonsa vuoksi oli vaikeata. Hänen piti viettää yönsä herra Beemanin luona — se oli pisin ero Mabelista heidän häittensä jälkeen, ja hän olisi toivonut jäähyväisten olleen sydämellisemmät. Mutta vaimo oli yhä haikeamielinen ja äreä. Mikään lempeys ei häntä sulattanut, mitkään varoitukset eivät häntä värisyttäneet; hän asettui tuskastuttavasti Sanaa vastaan. Robertilla oli kamala tunne, että Mabel voisi joutua kadotukseen, — oli tosiaan vaikeaa ajatella, ken, jos kukaan, hänen omaisistaan oli pelastettavissa; he olivat jokainen erikseen ja kaikki yhdessä vihamielisiä tai välinpitämättömiä. Robertin oma turvallisuus näytti epäilyttävältä armolta, jos hänen oli riemuittava siitä yksinään tai herra Beemanin raskassävyisessä seurassa. Mutta hänen sydämensä pohjalla oli vaistomainen usko Jumalaan, joka kedolla oli osoittanut hänelle armonsa ja jonakuna päivänä kyllä osoittaisi armon hänen rakastamilleen, pelastaen heidät heidän itsensä uhallakin. Koskapa Robertin omat synnit eivät olleet voineet lähettää häntä helvettiin, niin ehkeivät hänen äitinsä maailmallisuus, Mabelin vastahakoisuus ja Clemin typerä tyytyväisyyskään kykenisi vastustamaan ikuista, joskin hiukan erikoista armoa. Goudhurstiin kävellessään hän kulutti lähes viisi tuntia. Hän seurasi valtatietä Gill's Greeniin asti ja kääntyi sitten Furnacen talon kohdalta pienten kiertelevien kujien sokkeloihin. Hän oli nyt Kentissä noiden korkeiden kukkuloiden keskellä, jotka ovat kuin shakkilauta kesantoineen, auroineen ja metsineen. Kuja mutkitteli alas Furnacen joelle ja jälleen ylöspäin Tubslaken ja Three Chimneysin kautta, kunnes hän harjulla yläpuolellaan saattoi nähdä Goudhurstin ja sen kattorivien yläpuolelta humalankuivaushuoneita ja tuulimyllyjä. Hän alkoi tuntea väsymystä, sillä hän oli suorittanut kaikki talousaskareet ennen lähtöään. Sitäpaitsi oli kovin kuuma; hänen saappaansa olivat pölyn peitossa, ja pölyä oli myöskin tuoksunut hänen leveälle mustalle selälleen. Hän otti hatun päästänsä ja kuivasi otsansa, jonka ympärille se terävällä reunallaan oli uurtanut vaon. Äkkiä hän tunsi, että tekisi hyvää poiketa tanhualta levähtämään hyvähajuiseen ruohikkoon jollekin noista isoista, hiljaisista saroista, juuri tuonne, missä pensasaidan varjo kutoi pitsiä päiväpaisteen reunalla... hengittää maan tuoksua ja tuntea sen suloisen, elävän voiman hänen sen ohella loikoessaan kohottavan häntä kuin ikuisten käsivarsien syleilyn, samalla kun kevätesikkojen lehdet hänen ympärillään kiertyivät auki, ketokämmekkäiden täplikkäät lehvät mursivat suojustensa vihreän kelmun ja lämpimät satakaunot henkivät keväisen lämmön ja hunajan kyllästyttämää tuoksua. Tekisi hyvää loikoa siellä ja katsella niityn muuttumista, nähdä kevään tekevän Goudhurstin kedoille, mitä vapaa armo oli tehnyt Robert Fullerille... Hän keskitti vakavasti ajatuksiaan, lämpö oli saattaa hänet uneksimaan; ja viimeiseltä hän oli havainnut itsessään lisääntyvää ajatusten vallatonta leikkiä, mikä alituisesti loihti hänelle tällaisia mielikuvia. Se oli paholainen yrittämässä kiusata hänen sieluaan ja ruumistaan viekoitellakseen hänet ahtaalta kujalta laajalle niitylle. Hän epäili tätä kedon kauneuden kaipuuta, joka vastikään oli hänessä herännyt. Entiseen aikaan hän ei koskaan paljoa välittänyt kedoista, maisemista ja luonnosta, mutta kääntymyksensä jälkeen hänellä oli usein ollut tämänlaisia kiusauksia, puhdasta kauneuden kaipuuta, mikä sai hänet sitä enemmän varomaan niissä paholaisen metkuja, joka yritti kääntää hänen huomiotaan Luojasta luomakuntaan, kuolemattomista ihmissieluista maahan, joka vanhenee kuin vaate ja kuin vaate kääritään pois ja muutetaan. Täten kamppaillen itsensä kanssa hän saapui Goudhurstiin ruumiillisesti väsyneenä ja sielullisesti kiusaantuneena eikä missään erityisen sopivassa mielentilassa iltapäivän tehtäviä varten. Kenties se oli osaksi syynä hänen epäonnistumiseensa. Joka tapauksessa sujui hänen saarnansa huonosti. Kun hän oli pienessä, ummehtuneessa, autiossa kappelissa, jonka ruskeat verhot olivat vedetyt ikkunain eteen päivänpaisteen ehkäisemiseksi ja likakärpänen surisi seurakunnan jalankapseen ja liikehtimisen ja aamenten yli, tuntui hänen kielensä turpoavan paksuksi ja kömpelöksi hänen suussaan ja hänen sydämensä samalla kärventyvän ja kutistuvan hänen rinnassaan. Hänestä oli kuin hänen sanomansa suurin ihme olisi jäänyt ulkopuolelle, ja herra Beemanin avajaisrukouksen aikana hän turhaan yritti vetää sitä sisälle. Hän ei voinut sovittaa sitä mihinkään täällä sisäpuolella... Päinvastoin se ikäänkuin kutsui häntä ulos, seisomaan ovikäytävässä, juuri tuon raollaan olevan oven vieressä, josta pieni tuulenviima hiipi sisälle, — se kutsui häntä ulos kedolle ja nuoriin metsiin, jotka kevään armo oli pelastanut. Hän puristi kätensä yhteen, kunnes rystöt työntyivät valkoisina esille karkeasta, mullansieroittamasta ruskeasta ihosta. Oli tuskallista joutua kiusatuksi nyt juuri, kun hän tahtoi osoittaa Herran voiman... Oi, kaiketi Jumalalla oli joku hyvä tarkoitus salliessaan häntä kiusata ja nöyryyttää. Kun hän nousi puhumaan, kasvoi hänen levottomuutensa. Hänestä tuntui tehtävä paljoa tukalammalta kuin parillekymmenelle tilalliselle puhuminen High Tiltin torilla. Nämä muutamat vanhat miehet parin, kolmen vakavan nuoren kera, nämä karkeatekoiset, hillityt naiset ja tytöt näyttivät pikemminkin valamiehistöltä kuin seurakunnalta. Heidän keskeytyksensäkin saivat hänet hämilleen. Muuan vanhus siinä lähellä saarnastuolin alapuolella huudahteli säännöllisin väliajoin »Kunnia Jumalalle!» ollenkaan välittämättä siitä, mitä Bob kulloinkin sanoi, samalla kun kuului tuon tuostakin enemmän tai vähemmän asiaankuuluvia aamenen äännähdyksiä. Robert ei kyennyt kuvittelemaan ketään näistä ihmisistä paimenettomaksi lampaaksi; kenties hänet ehkäisi siitä heidän kaitsijansa ja paavinsa raskas hengitys hänen kyynärpäänsä vieressä. Joka tapauksessa oli hänen puheensa vakuuttamatonta, änkyttävää ja laimistunutta; kaiken aikaa hän ajatteli itseään eikä heitä, mikä teki hänet tietoiseksi omista kommelluksistaan ja heidän hyväksymisensä puutteesta. Sitäpaitsi hän puhui vain viisitoista minuuttia, mikä jo itsessään olisi langettanut hänen tuomionsa. Kun tulikoetus oli ohi ja hän loppuvirren jälkeen oli palannut Beemanin taloon, karkaisi hän itsensä ottamaan vastaan, mitä tuleman piti. Hän oli varma, että vanhus olisi pettynyt, jopa nuhtelevainenkin; tämä saattaisi ajatella, että Robertin epäonnistuminen johtui valmistuksen puutteesta tai — koska valmistus tavallisesti oli toisarvoinen asia niille, jotka luottivat Hengen opastukseen — armon puutteesta. Herra Beeman oli kylläkin odottanut jotakin mieltäylentävämpää; hän ei ollut laiminlyönyt osoittaa Herralle, että tässä kääntyneessä syntisessä, joka kerran oli ollut kolmen pitäjän häpeänä ja nyt oli niiden kunniana, oli käytettävissä tehokas äänitorvi ja että sellaista tilaisuutta ei suinkaan tulisi jättää vaarin ottamatta. Mutta vaikka hän aina muistuttikin Luojaansa Hänen mahdollisuuksistaan, ei hän suuttunut, vaikka Hän kieltäytyikin käyttämästä tarjottua apua. »Jumala on sen niin määrännyt, ja hän on tehnyt niinkuin hän on parhaaksi nähnyt», toisteli herra Beeman, tuntien itsensä jokseenkin jalomieliseksi. Eikä hän ollut vähemmän jalomielinen Robertia kuin Herraa kohtaan: »Tietenkin te teitte parhaanne, rakas ystävä, eikä ollut teidän syynne, ettei teille suotu puheenlahjaa.» »Kyllähän minä yritin tehdä, minkä tein torillakin, — kertoa ihmisille, mitä Hänen armonsa on minussa vaikuttanut.» Herra Beeman kohotti teekuppinsa niin juhlallisesti, että Robertin oli vaikea olla sovelluttamatta tuota elettä hänen sanoihinsa. »Ihmiset kaipaavat mehukasta puhetta, jossa pelastuksen yleiset käskyt ja opinkappaleet kerätään yhteen muutamien otsikkojen alle ja sivellään hunajana heidän sieluihinsa. Tänä iltapäivänä te puhuitte hurskaille ihmisille, joten teidän ei olisi ollut tarvis monisanaisesti kuvailla helvetin kauhuja, koska kaikki, jotka näitte, olivat astuneet rajaviivan yli ja matkalla toivojensa varmaan päämäärään Siioniin. Minä kiitän Herraa, ettei seurakuntani joukossa ole ainoatakaan neljäätoista vuotta täyttämätöntä pelastamatonta jäsentä. Kaupungissa on paljon jumalattomia ja syntisiä... 'minulla on muita lampaita, jotka eivät ole tästä lammashuoneesta'. Mutta siitä joukosta, jonka näitte, on jok'ainoa löytänyt armon.» Robert joutui melkoisesti hämilleen. »Eivät ne kai minusta suuria ajattele.» »Tietysti he uskovat sanani, että olette kääntynyt. Mutta pari kolme, jotka puhuttelivat minua kokouksen jälkeen, epäilevät teidän oppejanne. En mainitse mitään nimiä, mutta muuan hurskas sielu vainusi teidän tämänpäiväisessä saarnassanne antinomianismia, ja toiset aavistelivat vakavasti wellerismiä ja korkea-haldenilaisuutta, kun taas yksi olen varma, että syytös on aivan perusteeton, ja mainitsen sen vain varoittaakseni teitä — syytti teitä gardnerilaiseksi.» Robertin silmät pyöristyivät kauhusta — hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä nämä kerettiläisyydet olivat, ja hän tunsi hämärästi, että hän oli tehnyt itsensä syypääksi jokaiseen niistä. »Jotkut myöskin», jatkoi herra Beeman, »valittivat teidän kielenkäyttöänne. Itsekin huomasin teidän käyttävän paria, kolmea lausepartta, jotka yleensä haiskahtavat rahvaanomaisilta. Teidän asemassanne minä etsisin tässä suhteessa apua rukouksesta.» »Niin täytyy, hyvä herra», myönsi Robert nöyrästi. Hän tunsi olevansa kovin hämillään, ja kun oli juotu teetä ja hiukan haukattu, esitti hän muutamia kömpelöitä anteeksipyyntöjä ja sanoi, että hänen täytyi heti lähteä kotimatkalle. Hän ei voinut ajatella jäädä yöksi tämän katon alle, peläten mennä illalla kappeliin ja kaihtaen illallisen ja aamiaisen juhlallisia toimituksia — noita menoja, joilla Goudhurstin paavi tyydytti hillittyjä seremoniavaistojaan, korvaten aterioidessa, mitä hänen vakaumuksensa kielsivät häntä jumalanpalvelemisessa esittämästä. 6. Robert lähti alakuloisena päivän viilentyessä. Auringonsäteet lankesivat vinosti ja näkyivät liikkuvan suurina, juhlallisina valoviiruina Goudhurstin ja Horsmondenin vuorien yli. Laaksot olivat kuin viileitä maljoja, ruoho kasteesta kosteaa, ja siellä täällä hehkui ruskeissa metsissä säihkyvää kultaa. Korkeilla, hiukan helteisillä niityillä kävivät lehmät laitumella päivänlaskun autereessa, samalla kun tuuli joka ei juuri tuulta ollutkaan, vaan ilman värähtelyä vain toi kellojen huminaa »Englannin kruunun» kirkkojen torneista harjanteiden tuolta puolen. Hänen roteva ruumiinsa oli toipunut täydelleen aamun väsymyksestä, mutta silti hän käveli veltosti, sillä hänen sielunsa oli lamaannuksissa. Hänen lapsellinen riemunsa hänen kutsumuksestaan Herran palvelukseen oli vaipunut synkäksi lohduttomaksi alakuloisuudeksi. Hän näki itsensä lopullisesti hyljättynä — ei sieluna, sillä mikään ei voinut horjuttaa hänen vakaumustansa siinä suhteessa, — vaan palvelijana. Hän sanoi itselleen, että hänen syntiensä tähden häneltä kiellettiin tilaisuus siihen; häntä kohdeltiin kuin Davidia, jonka ei sallittu rakentaa temppeliä, koska hänellä oli veriset kädet. Se etuoikeus siirrettiin Salomolle, jota Bob ei mitenkään voinut pitää riittävänä korvauksena innokkaalle ja rakastavalle, joskin verta vuodattaneelle Davidille — kenties siksi, ettei hän mielessään voinut erottaa häntä vanhasta Salomon Solomonsista, jonka hän syntisyytensä päivinä oli tavannut jokaisissa kilpa-ajoissa kaikessa loistossaan timanttisormus sormessa ja timanttineula kravatissa ja pettämättömän viisaana tiedossaan, miten voi parhaiten petkuttaa typeriä »muukalaisia». Oli tuskallista ajatella, että tämä mustalais-Salomo saisi saarnata evankeliumia, kun taas Robert Fuller ei saisi, vaikka hän nyt nöyrästi tunnusti itsensä verellä tahratuksi. Eikö hän tuskin kuusi kuukautta sitten ollut taittanut etuhammasta Linkhillin Hoadilta? Ja vaikka Darius Ripley tuskin kelpasi Uriaksi, kävi toki Hanna varsin hyvin Bathsebasta. Hän kulutti kahdeksan kilometriä sovittaessaan Davidin tarinaa itseensä ja lopetti tuumailunsa luovuttamalla vaatimuksensa nuorelle Natille, jonka paikan suunnitelmassa hän nyt näki selvemmin tultuaan Gills Greenin kohdalla jälleen valtatielle. Aurinko oli vaipunut Twissendenin metsäisten mäkien taakse, ja taivas oli pehmeän harmaa, lännessä epäselvästi ruusunvärinen, jonkun tähden tuikkiessa siellä täällä. Taivaan harmaus hehkuvine valoviiruineen näkyi huuhtelevan peltoja — kaikki värit himmenivät pois, ja Tanyardin talon luhtien ja latojen katot vaipuivat niittyjen ja sekasotkuisten puiden hämärään. Robert huomasi edessään maantiellä miehen — tumman olennon, joka hiipi varjottomana eteenpäin. Hän ehti hänen rinnalleen, ja mies toivotti »hyvää iltaa». »Hyvää iltaa», vastasi Bob. »Kaunis yö tulossa», sanoi mies. »On kyllä, varsin kaunis.» »Se on hyvä minulle, koska aion nukkua ulkosalla.» »Mihin olette matkalla?» »Koetan päästä Battlen Unioniin saakka johonkin aikaan huomenna — teen hiukan kivenlouhintaa kaurapuurosta ja yömajasta. Näin minä vaeltelen — tallustelen paikasta paikkaan, yöpyen toisinaan vainioille, jos ilma on kaunis. Minä vierin nyt Newhaveniin päin — ajattelin, että siellä saisin jotakin laivatokassa työtä.» Hämärässä valossa kykeni juuri ja juuri erottamaan repaleisen ja takkupartaisen hahmon — vaatteista lemahti tuikea eltaantuneen oluen haju. »Onko teillä paperosseja, hyvä herra?» kysyi hän hetkisen vaitiolon jälkeen. »Ei — minä en polta.» »Ooh!» »Minä hylkäsin kaikki synnilliset, maailmalliset asiat, kun Herra muutti sydämeni», sanoi Robert, purskuttaen sanansa niin pontevasti kuin se olisi osa hänen velvollisuudestaan todistaa sopivalla ja sopimattomalla ajalla. Hän odotti virnistelyä, mutta maankiertäjä kuunteli häntä kunnioittavasti. »Minulla oli veli, joka kerran kääntyi», sanoi hän; »se tapahtui Huddersfieldissa, ja oli tosiaan somaa nähdä, kuinka hän pysyi erossa väkijuomista niin kauan kuin sitä kesti». »Se ei voinut olla tosi kääntymys, sillä muutoin se olisi kestänyt iäti.» »No, ei veljeni sitä tiennyt. Hän on kääntynyt kaksi kertaa myöhemminkin, kerran Pelastusarmeijan ja toisen kerran eräänlaisen munkin toimesta — ensi kerralla sen tekivät wesleyläiset. Hän näetten on sellainen, joka kääntyy helposti. Mutta me olemmekin lähteneet uskovaisesta kodista — pienenä poikaviikarina minä kävin pyhäkoulua Bordesleyssä, ja minä voisin luetella teille kaikki raamatun kirjat peräkanaa.» »Jos saisitte Jumalan sanan sydämeenne yhtä hyvin kuin päähännekin, niin näkisitte kummastukseksenne, mitä se teissä vaikuttaisi.» »Lakkaisinko minä sitten himoamasta väkijuomia samoin kuin tupakkaakin.» »Minä en nykyisin koskaan maista tippaakaan.» »Hm... mutta ehkette te ollut mennyt niin pitkälle kuin minä. Minä olen hirveän perso väkijuomille, milloin vain voin niitä saada. Joskus se minua ikäänkuin surettaa, sillä se on kaikkien kärsimysteni alku ja juuri. Minä näettekös...» Kiertolainen kertoi Robertille tarinansa — tavallisen, harmaan arkitarinan juomahimosta ja juopotteluun liittyvästä hurjastelusta bordesleyläiseen malliin. Se ei oleellisesti eronnut Bobin omasta tarinasta, mutta siinä oli enemmän juopottelua ja vähemmän naikkosia, eikä sen loppua valaissut se leppeä valo, joka oli välähtänyt Robertin tummalle lehdelle. Bert Slater oli menettänyt homman toisensa perään ja oli nyt vuosikauden mittaillut maanteitä. Hän sanoi itsellään viimeiseltä olleen jokseenkin kovan onnen, mutta ilmojen lämmitessä hän toivoi tilanteen paranevan. Mutta sittenkin se kaikki teki hänet niinkuin alakuloiseksi... Pimeys, joka vainioilta hiipi heitä peittämään, loihti heille omituisen tuttavallisuuden ja läheisyyden tunteen heidän astua tallustaessaan eteenpäin hämärällä, autiolla tiellä. Kun mieronkiertäjä oli lopettanut tarinansa, kertoi Robert omansa poikavuosistaan aina erikoisen armoituksen päivään asti — muttei enää kehoittavaan ja vetoavaan sävyyn, vaan niinkuin mies juttelee toverilleen. Pimeässä hän ei voinut erottaa kumppaninsa kasvoja, tuskin hänen vartaloansakaan — hänellä oli vain yleisvaikutelma repaleisuudesta, ränstymisestä ja likaisuudesta, viimemainitusta etupäässä hajuhermojensa välityksellä. Näin ollen hän voikin puhua toisella tavalla kuin mitä olisi puhunut päivänvalossa, ja sanat huojensivat hänen liiaksi rasitettua sieluaan ja tuntuivat samalla olevan mielenkiintoisia hänen toverilleen. »Tuo kaikki kuulostaa hyvältä», sanoi maankiertäjä. »Melkein alkaa tuntua, kuin olisi joku tuolla ylhäällä. Kunhan vain voisin jättää sen kirotun liemen... mutta juuri se, että täytyy niin kauan olla janoissaan, vaikuttaakin niin pahasti, sitten kun sitä saa. Joskus ajattelen, että jos voisin olla varma tuopillisestani säännöllisesti joka päivä... Vaikka kyllähän minä sen sain varsin helposti ollessani Banksin ja Pojan palveluksessa. Ja minä menetin sen homman, kun aina olin liian pehmeänä saapuakseni töihin maanantaisin...» Hän pudisti päätänsä ymmällä heikkouksiensa ja turhien yritystensä vuoksi. Kello oli tulossa kymmenen, ja he lähestyivät Hawkhurstia. »Minä en mene kylään», sanoi kiertolainen. »Minä paneudun nukkumaan ensimmäiseen heinärukoon. Mihinkäs kaveri menee?» Robertilla ei ollut mitään vannaa suunnitelmaa. Hän oli hämärästi aikonut kävellä kotiin, mutta nyt hän käsitti, että jos hän jatkaisi suoraa päätä Campany's Hatchiin, saapuisi hän sinne tunnin päästä, ja täytyisi herättää Mabel ja selittää hänelle tämä nopea palaaminen. »Ette kai pysähtyisi haukkaamaan hiukan illallista minun kanssani?» ehdotti maankiertäjä. »Sitten me voisimme päättää keskustelumme, ja minä etsisin teille lämpimän makuupaikan, koska ette luullakseni ole tottunut ulkosalla nukkumaan.» Sitä Robert ei ollut, mutta rotevuudessaan hän ei kavahtanut sitä yrittämästä maaliskuussakaan. Kenttien salaperäinen sapatti vetosi hänessä kaikkeen, mikä oli väsynyttä, sairasta ja alakuloista, eikä hän ollut halukas kohtaamaan sitä valitusta ja masentavaa tunnelmaa, jonka tapaisi omassa vuoteessaan... Hän tunsi myöskin oudon, puoliksi nähdyn toverinsa vetävän häntä puoleensa. Nyt, kun häntä kirvelsi valittujen tympeyden ja tuomion iva, tuntui hyvältä tavata joku, joka ei pilkannut eikä tuominnut eikä kysellyt — ja vaikka tuntui tylyltä nauttia Bert Slaterin luultavasti riittämättömästä illallisesta, voi hän korvata sen tarjoamalla hänelle huomenaamulla suuruksen »Royal Oakissa». Muutamaa minuuttia myöhemmin olivat Robert ja kiertolainen siis etsineet itselleen mukavan paikan lähellä Cockshotin taloa. Slaterilla oli taskussaan kaksi leivänviipaletta, jotka aika ja kahnaus olivat melkein muuttaneet kahdeksi kouralliseksi muruja; hänellä oli myöskin palanen silavaa, josta Robert saattoi aivan tosissaan kieltäytyä, jättäen sen nälkäisemmälle toverilleen. Kun he olivat lopettaneet ateriansa, istuivat he haastelemassa toisilleen pitkillä, lenkoilevilla lauseilla ja joskus pysähtyen mietiskelemään, kunnes Vesimiehen kohoaminen Standen-kadun yläpuolelle sai Bert Slaterin selittämään, että oli aika mennä yöpahnoille. Robert luki rukouksen heidän molempien puolesta ennenkuin he kellistyivät heiniin, ja maankiertäjän aamenen hartaus vaikutti häneen lohduttavalta. Omituinen, suloinen rauha oli vihdoinkin vallannut hänet, hän oli unohtanut sapattinsa kahnaukset ja nöyryytykset, ne näkyivät jollakin tavoin uponneen hänen ruumiinsa väsymykseen, ja ruumis vaipui nyt verkalleen lepoon. Mutta vaikka hän lepäsi ruumiiltaan ja sielultaan, ei hän nukahtanut ennenkuin aamu melkein alkoi sarastaa. Yö tuntui valvovan... Se eli täynnä maan ja ruohon elävää tuoksua, joka kummallisesti sekaantui heinän tuikean kuivaan hajuun. Pensasaidasta kuului alituista lehahtelua ja kuisketta, omituisia, vaimennettuja ääniä tuli läheiseltä pellolta... myöhemmin hän huomasi, että se oli lampaiden pureskelua... Hänen yläpuolellaan tummalla taivaalla riippuivat tähdet kuin isot tulilamput, näyttäen olevan ihmeellisen lähellä ja matalalla. Hän katseli, kuinka iso Otava kääntyi verkalleen Delmondenin yli, ja taivaalla näkyi vallitsevan sama rauha kuin kentilläkin ja sama liikehtimisen tuntu. Hän nukahti juuri kun pimeän tumma sini alkoi käydä harmaaksi, ja kun hän heräsi, pilkisteli päivänpaiste kujan aidan lomitse, osuen hänen suljettuihin silmiinsä ja avoimeen suuhunsa, niin että hän töpsähti valveille ja nousi istualleen tukka täynnä heiniä. Slater oli ylhäällä pukeumishommissa mikä oli tuskin vähemmän alkuperäistä kuin lampaiden. Hän oli kiitollinen Robertin ehdotuksesta, että hän tulisi tämän kanssa ravintolaan aamiaiselle, mutta hän kieltäytyi siitä surumielin. »Se kapakkain haju... ja sahajauhotkin lattialla... Oh, minun kärsäni olisi tuopissa ennenkuin ehtisitte minut ehkäistä. Hei, hei! Olisi parasta, että kaveri ostaisi minulle vähän leipää ja juustoa ja lähettäisi minut sitten tieheni. Ei, älkää antako minulle rahaa — se ei ole turvallista. Minä olen viime yönä miettinyt turkasen paljon... kaikki ne teidän kertomanne asiat saivat minut miettimään... hyviä asioita olivatkin... ja minä tuumin niinkuin niin, että jos vain voisin olla maistamatta, niin ehkä kykenisin elämään säädyllisesti ja saisin jälleen toimen, sillä minähän olen uskovaisesta kodista, kuten teille sanoin, ja joskus kivistää sydäntäni, kun menen kirkon ohi ja kuulen niiden kaikkien veisaavan... Olen puolittain päättänyt yrittää, nähdäkseni mihin kykenen.» »Voisitte aloittaa tekemällä raittiuslupauksen», ehdotti Robert. »Oletteko te tehnyt sen?» »Ainoastaan Jumalalleni.» »Siitä ei minulle paljoa apua olisi... Mutta, kuulkaahan, minä teen sen teille, jos suvaitsette. Minä lupaan olla maistamatta mitään väkijuomaa kuukauden aikaan — minä en rohkene luvata pitemmälle, mutta jos voin pysytellä raittiina kuukauden, niin onhan sekin jotakin.» Äkkiä juolahti Robertin mieleen, että raittiuslupaus oli laki-omantunnon kuolleita töitä, mutta Slater-parka oli niin innokas ja näytti niin epätoivoiselta kirkkaassa, paljastavassa päivänvalossa, ettei hän mielestään kyennyt kieltäytymään. Olihan mies sittenkin vielä armonliiton ulkopuolella, edelleenkin lain alaisena, joten ehkä oli oikein, että laki olisi hänen koulumestarinaan, niinkuin sanassa sanottiin. Kiertolaisesta oli hänen lupauksensa sitovampi kirjoitettuna, mutta oli jonkun verran pulaa paperista ja kynästä. Vihdoin Robert kuitenkin löysi lyijykynänpätkän eräästä taskustaan ja tarjosi raamattunsa etulehden tarkoitukseen käytettäväksi. Lyijykynän suussaan kostuttamallaan terällä kirjoitti mies raskaasti hengittäen ja vaivaloisesti: »Minä, Albert Slater, olen lupautunut olemaan maistamatta mitään väkijuomia kuukauden aikaan tästä päivästä lukien, niin totta kuin Jumala minua auttakoon», ja asiakirjan alle piirrettiin »Albert Slater» ja »Robert Fuller». Robert pani raamatun takaisin taskuunsa ja meni oppilaansa kanssa kylään, jossa hän osti hänelle leipää ja juustoa sekä pussillisen eräänlaisia pastilleja, joiden oli kuullut olevan hyödyllistä vastamyrkkyä alkoholihimoa vastaan. He erosivat tienristeyksessä High Wigseliin takana, eikä kummankaan mieleen juolahtanut millään tavoin suunnitella uutta kohtausta. 7. Oli varsin tuskallista, että totuuden henki kielsi kaunistelemasta, kun Mabel vaati selostusta hänen päivänsä hommista ja kysyi, mikä oli tuonut hänet kotiin näin aikaisin. »Arvaan tehneesi itsestäsi hupsun», sanoi hän epäystävällisesti, »ja ehkä se opettaa sinut elämään kartanonomistajana, mikä oletkin, yrittelemättä saarnamieheksi, mitä et ole». Kun Mabel kuuli kohtauksesta maankiertäjän kanssa, niin hän närkästyksellään ihan kärvensi aviomiestään. »Kerrot siis tosissasi, että nukuit ulkosalla tavallisen kulkurin kanssa... Ajatella, että minun mieheni koskaan menettelisi sillä tavoin! Oh, minä olen häpeissäni sinun tähtesi — sinä et voi olla lokaan puuttumatta.» Robert kuunteli häntä epätoivoisena. Häntä kirvelsi vaimon vihan liekki. Hänen sielunsa pohjalla liikkui jotakin, mikä ärsytti häntä tarttumaan Mabeliin ja ravistelemaan häntä, järjestämään asiat vielä kerran heidän välillään, osoittamaan hänelle miehuutensa ja hänen toraisuutensa häpeän; mutta hän hillitsi sen, tuntien, että se kuului jumalattomaan menneisyyteen. Hän pakeni siitä äärimmäiseen epätoivoiseen avuttomuuteen, sillä mikään välimuoto ei olisi ollut varma, vaikka hän tiesi vaimonsa häntä hänen lauhkeutensa vuoksi halveksivan. Hän palasi taloustehtäviinsä, pikemminkin toivoen, ettei häntä jälleen kutsuttaisi niistä pois evankeliumin julistamisen seikkailuihin. Kun hän nyt kerran oli näin tyhmä, niin voisihan hän viettää rukouselämää kotonakin...ja kenties hänen lopuksi onnistuisi kääntää Mabelin sydän ja Clemin ja Pollyn ja äidin — Mary ja Jim olivat nyttemmin ikäänkuin jääneet hänen pelastussuunnitelmansa ulkopuolelle. Mutta Robertiapa ei jätetty rauhaan. Muutamaa päivää myöhemmin hän sai pitkän kirjeen herra Beemanilta, joka pyysi häntä olemaan menettämättä rohkeuttaan ensimmäisen näennäisen epäonnistumisensa johdosta, vaan kilvoittelemaan Jumalan kanssa, joka näkyi hartaasti haluavan, että hän saarnaisi evankeliumia, samalla kun Hän kaikin keinoin koetti vaikeuttaa hänen tehtäväänsä ja masentaa häntä. »Se on velka, joka teillä on Hänelle Hänen teille osoittamansa armon vuoksi. Siunattu olkoon Hänen pyhä nimensä!» Nämä olivat sanat, joka pakottivat Robertia — hän ei voinut kieltäytyä osoittamasta kiitollisuuttaan. Vaikka hänellä nykyisin tosin oli yllin kyllin huolia, oli hänen elämänsä sittenkin kuolematon timantti. Entisyys — jopa hänen onnellisimmat hetkensä Hannan seurassa — oli pelkkää pimeyttä verrattuna näihin nykyisyyden yksinäisiin hetkiin, jolloin hän sai kokea pettymystä ulkona ja epäsopua ja vieraantumista kodissaan. Joka aamu, kun hän polvistui vuoteensa ääreen rukoilemaan, tiesi hän, että hänellä nyt oli jotakin, mihin verrattuna koko hänen edellinen elämänsä näytti synkältä ja arvottomalta ja mitä korvaamaan, jos hän sen menettäisi, ei mikään ikinä kykenisi — ei täydellisinkään inhimillinen rakkaus kodissa eikä edes Hannan rakkauden uusiintuminen. Näin ollen hän ei voinut kieltäytyä julistamasta hänelle osoitettua armoa, varsinkaan, kun kutsu tuli herra Beemanilta, joka oli ollut hänelle niin ystävällinen ja josta oli sattunut tulemaan hänen rippi-isänsä, paavinsa ja erehtymätön kirkkonsa. Pappi tarjoutui opettamaan Robertille tervettä oppia, jotta hän ei enää loukkaisi uskovaisia kallistumalla gardnerilaisuuteen, korkea-haldenilaisuuteen tai muuhun tosi-kalvinilaisuudelle vihamieliseen suuntaan. Robert ei ollut mikään hyvä oppilas. Hänen jokseenkin kirjaimellinen järkensä osoittautui vuotavaksi alukseksi Whitefieldin ja Calvinin oppien ristiaallokossa; hänen älynsä oli tehdä haaksirikon vanhurskauttamisen ja syytöksen tyrskyissä. Mutta hän kykeni pysyttelemään pinnalla sen raamatunlauseen avulla, jossa kaikki erikoinen oppi on punottu ikäänkuin köydenpätkäksi: »Ne, jotka hän edeltäpäin on tuntenut, ne hän on valinnut, ja jotka hän on valinnut, ne hän on kutsunut, ja jotka hän on kutsunut, ne hän on vanhurskaiksi tehnyt, ja jotka hän on vanhurskauttanut, ne hän on myös autuaiksi tehnyt.» Tämä teksti oli otollinen sille seurakunnalle, joka eleli Sussexissa Rotherin kylien tienoilla ja Kentin hökkeleissä. Robert saarnasi sitä Horsmondenin erikoisessa baptistikappelissa, ja hänet hyväksyttiin tekstin puitteissa. Hän voi esittää itsensä edeltäpäin tunnettuna, edeltäpäin valittuna, kutsuttuna, vanhurskautettuna, kirkastettuna; ja kiitollisuudellaan hän näkyi herättävän uuden luottamuksen, joka sai hänen sanansa vuolaina virtaamaan, sen sijaan että ne olisivat hitaasti tippuneet hänen paahdetulta kieleltään. Herra Beeman oli herttaisen tyytyväinen oppilaaseensa ja ylisti häntä sen jälkeen ylimmäispapillisessa teepöydässä. »Nyt, kun teitä on opetettu, te hallitsette paremmin evankeliumin sanaa ja kansa kuuntelee teitä mielenylennyksekseen. Jos ihmiset huomaavat, että saarnaaja erehtyy vääriin oppeihin, niin ne hätkähtävät. Eipä niin, että minä uskoisin niihin uusiin pöyhkeihin menettelyihin, joilla evankeliumin opettajia valmistetaan yliopistoissa ja muissa opinahjoissa. Jos Herra meidät kutsuu, niin kyllä hän varmasti opettaa meille, mitä meidän on tiedettävä. Ja mennä sitä johonkin opistoon oppimaan on samaa kuin kieltää häneltä itseltään sananvalta.» Kotimatkallaan Robert esitti epävirallisesti saarnansa ryhmälle naisia ja pieniä tyttöjä Light Foot Greenin kaivolla. Vaikka hänen kokemuksensa kappelissa oli tällä kerralla ollut paljoa onnellisempi, ei hän kuitenkaan voinut vapautua ajatuksesta, että valitut istuivat valamiehistönä, ja hän tunsi haluavansa vaihteen vuoksi saarnata sellaisillekin, jotka eivät olleet pelastettuja. Nuo naiset ja pienet tytöt eivät nähtävästi olleet pelastettuja, sillä muutoin he tietenkin olisivat tänä sunnuntai-iltana olleet jossakin hartauskokouksessa sen sijaan, että lörpöttelivät kaivolla. Kun hän alkoi puhua, avautuivat heidän suunsa ja pysyivät auki siihen asti, kun hän oli puheensa lopettanut. Siihen mennessä jotkut heidän miestuttavistaan olivat tulleet ulos läheisestä kapakasta, ja loppua elähdyttivät jotkut kokkapuheet, jotka Robertista epävirallisen kavalasti olivat tervetulleempia kuin vanhurskaiden aamenet ja halleluja-huudot. Hän jatkoi matkaansa kummeksien, oliko hän mitään hyvää vaikuttanut, mutta silti tuntien, että hän vihdoinkin oli saarnannut publikaaneille ja syntisille. 8. Robertin uusi elämä oli joutunut uudelle asteelle. Hänestä oli itsensä uhallakin tullut saarnaaja — ei säännöllinen saarnaaja, sillä hän oli edelleenkin maanviljelijä kaiken viikkoa, eikä hän liittänyt kirjaimia E. J. eli »evankeliumin julistaja» nimensä perään, kuten herra Beeman teki. Siitä huolimatta hän oli saarnaaja, jolla oli oma erikoinen työalansa kylissä Goudhurstin ympäristöllä. Puolisen tusinaa kappeleita ja kokoushuoneita oli yhteydessä Goudhurstin kappelin kanssa, ja niitä hallitsi vanha Beeman-paavi. Lukuunottamatta High Haldenia, jossa oli kiivasta erimielisyyttä, oli hänen valtansa ehdoton — hän saattoi milloin vain halusi käskeä varsinaisen papin pysymään syrjässä päästääkseen jonkun valitun aseen saarnastuoliin. Jonakuna sunnuntaina Robert todisti valituille Frittendenissä, toisena Bethersdenissä ja sitä seuraavana Biddendenissä ja Baars Islessä. Herra Beeman seurasi häntä aina, ja matkalla kotiin tai teenjuonnilla tai illallisella sen jälkeen hän tavallisesti opasti häntä arvostelullaan. Hänen johdollaan Robertin esitystapa menetti paljon alkuperäisestä lapsellisesta innostaan, hän oppi pientä teeskentelyä ja korskeilua, ja yleensä hyväksyivät hänet lounaisen Kentin erikoisseurakunnat. Nämä näykkivät ja arvostelivat, mutta päättelivät keskuudessaan, että hän epäilemättä oli Jumalan siunaama nuori mies, joka osasi käyttää sanaa. Hän ei vielä ollut pitkälle edistynyt kieliopinnoissaan, vaikka hän olikin herra Beemanin neuvosta siinä suhteessa turvautunut rukoukseen, mutta hänen kompastuksensa soivat mieluisen ylemmyyden tunteen niille kuulijoille, jotka kykenivät ne huomaamaan. Kun hänen säännölliset saarnaamisensa olivat päättyneet joko sunnuntai-iltana tai maanantai-aamuna, oli hänen tapansa palata kotiin joitakin kiertoteitä — Harlakendenin, Mayshavesin, Kalsham Greenin tai Gablehookin kautta — ja puhua satunnaisille ihmisryhmille kylien nurmikoilla, kirkkomaan portailla tai oluttupain ulkopuolella. Seisoipa hän kerran pajan ovellakin Omendenissa, ja raudan kalskuessa alasimelle ja palkeiden pauhatessa hän kertoi sepälle päivästä, joka palaa kuin pätsi... Robert rakasti tätä epäsäännöllistä lähetystyötään enemmän kuin hän konsaan voi rakastaa määrättyjä ja mahtipontisempia velvollisuuksiaan. Se kuului niihin satunnaisiin öihin, jotka hän vietti tähtitaivaan alla — pehmoisiin, punervansinerviin kesäkuun öihin, jolloin keltaisen kuun sakarat hohtivat metsän yläpuolella ja lämmin ilma oli raskas heinän tuoksusta. Hän sovitti sen yhteen suloisen, hapuilevan päiväpaisteen kanssa myöhään iltasella tai varhain aamusella, kylän kaivoihin tai väleihin autioihin kujiin; ja hänen sydämensä sykki noille muutamille harvoille typerille ihmisille niinkuin se ei koskaan sykkinyt kappelien kuulijakunnille. Hän ei saanut aikaan mitään ihmeellistä heidän keskuudessaan, ei hyvään eikä pahaan. Läntisen Kentin asukkaat eivät olleet kiihkomielistä väkeä, eikä Robertia tienristeyksissä kivitetty enempää kuin hänen luokseen tulvimalla tunki katuvaisia syntisiäkään. Joku ohimennen lausuttu nalja tai silloin tällöin tarjottu teekupillinen oli ainoa, mikä erotti lampaat vuohista. Mutta vaikka hän nyt pikemminkin puhui avoimille suille kuin avoimille korville, ei hän silti masentunut. Hänen saarnaamisensa oli voidetta hänen omalle sielulleen, joka tunsi raskaana kiitollisuuden taakan Kristuksen kallista verta kohtaan. Hän tunsi rakkauden vetävän häntä näitä tylsinä harhailevia lampaita kohti ja iloitsi heidän toisinaan osoittamastaan hyväntahtoisuudesta. Hän alkoi uudesta elämästään löytää yhä enemmän omintakeisuutta, yhä enemmän huojennusta kodin levottomuudesta, yksinäisyydestä ja huolista. Hänen mieleensä ei juolahtanut, että osa hänen onnestaan johtui hänen läheisemmästä yhteydestään ketojen kanssa, lisääntyvästä maantunnusta, joka oli osana näistä sapateista. Huhu, hänestä levisi tietenkin. Niiltä, jotka kuuntelivat häntä tympeässä äänettömyydessä, kirposivat piankin kielen kahleet, sitten kun hän oli lähtenyt; ja vaikka hänen virallinen todistuksensa rajoittui beemanilaisiin kappeleihin Goudhurstin ympäristöllä, versoi sen hapuilevaa villiä kasvua High Tiltiin ja Campany's Hatchiin asti. »Bob sanoi Peening Quarterissa, ettei ole väliä muusta, kun hän vain on pelastettu.» — »Bob sanoi Gabblebookissa, että pelastus on kuin kupillinen teetä, ja tarvitsee vain kurottaa kätensä se ottamaan.» — »Bob sanoi rakastavansa Rarrstilen Pitcheriä kuin omia lampaitaan.» — »Bob sanoi Heartsapin kapakan edustalla, että ne olivat kaikki Jumalan köyhiä lapsia.» — »Bob sanoi Iden Woodissa... »Bob sanoi Bugglesdenissa... Bob sanoi Brognesissa...» Ei näkynyt olevan mitään loppua sillä, mitä Bob oli sanonut. Ihmiset alkoivat tottua hänen uuteen vanhurskauteensa. Ei ollut paljoakaan sitä kiihkeää suuttumusta, joka oli raivonnut silloin, kun muistot vanhasta Bobista olivat vielä vereksinä Bodiamin ja High Tiltin väestön mielessä. Hän alkoi haihtua pois seudun elämästä. Sunnuntaisin hän oli tavallisesti Goudhurstissa, eikä hän koskaan viettänyt arkipäiviensä joutohetkiä kapakassa. Niinpä rajoittuikin hänen kosketuksensa naapurien kanssa päivän työhön, ja Campany's Hatchissa oli nyt niin vähän yritteliäisyyttä, ettei sen isännällä usein ollut asiaa markkinoille. Tilan hoito sai tosiaan kärsiä isännän innosta pelastaa sieluja. Robert oli palkannut nuorukaisen tilapäistöihin ja auttamaan Mabelia niinä päivinä, kun hän oli kotoa poissa. Mutta nämä jatkuvat poissaolot yhden miehen tilalta eivät voineet jäädä turmiottomiksi. Mabel oli kaupungin kasvatti ja taitamaton, ja hänellä oli myöskin pienokaisensa ja talousaskareet hoidettavina, eikä nuorukainen ollut kyllin tehokas korvaus Robertille voimiltaan enempää kuin kokemukseltaankaan. »Hänen talonsa joutuu pian vasaran alle», sanoi Jim, »kun hän jättää sen tuolla tavoin välillä kuudeksikin päiväksi kuukaudessa. Minä sanon, että se on rikollista — vähän maata on muutenkin... Ja kun Powlard ja minä toimitimme hänelle talon, luulimme me hänen panevan sen hyvään kuntoon.» »Hän tärveli heinänsäkin, kun ei tahtonut kärrätä niitä sunnuntaina», virkkoi Mary; »vähän järkeä hänellä on kotonakin ollessaan». »Bob on ollut alati minulle kiusankappaleena — hulttiona tai kunnon miehenä... ja nyt hän on alkanut tämän uuden järjettömyyden...» »Olet oikeassa nimittäessäsi sitä järjettömyydeksi, eikä se ole säädyllistäkään. Kaikki hänen saarnailunsa on pikemminkin sairaloisuutta: hän on ahminut enemmän evankeliumia kuin voi pitää nahoissaan, joten hän on siitä ihan sairas. Minä sanon, ettei se ole säädyllistä, ja minä surkuttelen Mabel-rukkaa, jonka täytyy sitä kaikkea sietää.» Mabel oli itsekin suruissaan. Häntä äköitti olla kuljeskelevan saarnaajan vaimona, häntä äköitti tulla jätetyksi yksikseen joka toinen lauvantai-ilta, häntä äköitti nähdä talo laiminlyötynä. Sitäpaitsi hän tunsi, että hänen ystävänsä varmaankin halveksivat häntä, kun oli naimisissa lörpöttelijän, kiertävän »nuorten miesten kristillisen yhdistyksen» kanssa. Mikä kova kohtalo oli tullutkaan Mabel Powlardin osaksi, joka ennen liikkui eräiden Bulverhythen hienoimpien nuorukaisten parissa. Entiset ajatkin, jolloin hän oli mustasukkainen Hannalle ja Bob vietti iltansa kapakassa, olivat olleet nykyistä paremmat. Joskus hän kosti Bobille tämän viikonloppu-matkat lähtemällä itse kyläilemään aviomiehen ollessa kotona. Hänen isänsä oli hänellä liittolaisena Bobia vastaan, ja hän tiesi aina voivansa mennä yöksi Bulwerhytheen, milloin vain halusi. Robertista tuntui tämä rangaistus niin katkeralta, että hän menikin varsin usein. Näissä tilaisuuksissa hän jätti pienokaisen joko isän tai Pollyn ja Clemin hoiviin. Robert tunsi toisinaan halua moittia häntä luonnottomaksi äidiksi, mutta Mabel vastasi tähän nimittämällä häntä luonnottomaksi aviomieheksi. Erityiset armoitukset näkyivät hajottavan hänen kotinsa. Näin kului kesä vähitellen. Oli suloisia hellän, kaihoisan mietiskelyn päiviä; mutta oli myöskin katkeria, vaikeita, ristiriitaisuuden ja tuskittelun päiviä. Joskus Robertia alkoivat kiusata epäilyksetkin — epäilykset hänen uuden kokemuksensa varmuudesta, jopa todellisuudestakin. Mikäli hänen mietiskelevien hetkiensä autuaallisuus lisääntyi, tuoden mukanaan täydellisemmän, tiukemman yhteydentunteen, sikäli hänen henkensä niiden väliajoilla kävi masentuneemmaksi ja putosi uupuneena korkeuksista, muisto kävi hämärämmäksi, varmuus vähemmän kirkkaaksi, ja korkeudet häämöittivät niin etäällä, että ne melkein näyttivät kuvittelulta... Istuessaan päiväpaisteessa pienokainen sylissään, levätessään valveilla vaimonsa vieressä aamun värähtelevässä sarastuksessa tai ahertaessaan heidän molempien eteen vainioilla elokuun lämmössä ja rauhassa hän ponnisteli surumielin voittaakseen takaisin ne hetket, jotka olivat hohteellaan hiponeet häntä kuin ohilentävän linnun siipi... Monesti hän vavisten tarkisti menneisyyttä ja huomasi itsensä kelvottomaksi, yritti laskea pelastamansa sielut eikä löytänyt ainoatakaan; kaikki hänen ruumiillinen uurastuksensa, kaikki hänen sielunsa ponnistelu näytti useinkin vain hedelmättömältä yritykseltä maailmassa, joka oli kaunis vain etäisen Jumalan tilapäisessä heijastuksessa, aivan kuin vesilätäkkö hetkiseksi heijastaa auringonsäteitä ja sitten pysyy kaiken päivää sameana ja kylmänä. Joskus valtasi hänet jonkinlainen epätoivo, yllyttäen häntä antamaan perään, palaamaan piipun ja kapakan varmoihin nautintoihin ja lepytetyn Mabelin luo, luopumaan etsimästä sellaista, mikä ehkä oli vain haave... Mutta nopeasti hän joko muisti itsensä niiltä päiviltä, joina hänellä oli nuo varmat nautinnot ja hän kuitenkin vaelsi kuoleman varjojen maassa, ja sitten hänen sydämensä taaskin sykähti kiitollisuudesta sitä hyvyyttä kohtaan, joka oli kutsunut hänet valoon; tai myöskin muuttui hänen epäilyksensä äkkiä hartaaksi varmuudeksi, ja maailma kaikkine maailmallisuuksineen häipyi pois, jättäen hänet yksin rakkauteensa. 9. Syyskuun alussa kutsuttiin Robert Shadoxhurstiin, useita kilometrejä Bethersdenistä itäänpäin sijaitsevaan kylään Beemanin paimenalueen ulkopuolelle. Tähän asti oli hänen papillinen toimintansa jyrkästi rajoittunut niihin kyliin, joita hänen suojelijansa hallitsi, mutta ilmeisestikin oli huhu hänestä levinnyt hänen työpiirinsä ulkopuolelle, joten shadoxhurstilaiset olivat ainakin uteliaat tietämään, miltä hän näytti. Herra Beeman kehoitti häntä ottamaan kutsun vastaan; hän näki itsensä astuvan Shadoxhurstiin Robertin kintereillä. Hänen kehoitustaan tuki Jumalan sana, sillä kun Robert vetosi raamattuunsa, avaten sen umpimähkään, niin sattuivat hänen silmänsä tekstiin: »Sebulonin maassa ja Naftalin maassa, meren puolella Jordanin takana Galileassa, jossa pakanat ovat, pimeydessä elävä kansa näki suuren valkeuden; ja niille, jotka asuivat kuoleman varjon laaksossa, paistoi valkeus.» Tätä ei saattanut pitää minään vähempänä kuin jumalallisena käskynä lähteä Shadoxhurstiin. Ja hän lähetti myöntävän vastauksen seurakunnan vanhimmille. Matka oli pitempi kuin entiset, ja vaikka hän olisi voinut matkustaa junalla Frittendenin tielle asti, tuumi hän, että hänellä olisi laajempi tilaisuus epäsäännölliseen todistukseensa kuin vielä koskaan aikaisemmin, minkä vuoksi hän päätti kävellä ja lähteä jo aamulla. Hänen tiensä kulkisi aluksi vanhaa seutua Tubslaken ja Gills Greenin kautta ja sitten Benendenin läpi oudoille tienoille — Starvendeniin ja Pale Milliin, Little Wadiin ja Witters Oakiin, joissa kansa asui pimeydessä eikä ollut koskaan kuullut, miten Bob Fuller oli löytänyt vapaan armon Mopesdenin metsän liepeillä. Mabel oli kovin vihainen kuullessaan tästä päätöksestä — niin vihainen, että hän kieltäytyi auttamasta miestään seurakunnan vanhimmille menevän kirjeen oikokirjoituksessa. »En ole koskaan moista kuullut — lähteä tilalta kolmeksi vuorokaudeksi, ikäänkuin ei olisi jo kyllin pahoin jättää se päiväksikin. Kyllä on kaunista, että minä saan tehdä kaiken työn sunnuntaina.» »On tavattoman vähän tehtävää näinä aikoina, tyttöseni. Minä toimitan kaikki omenat poimituiksi sitä ennen, eikä ole mitään muuta tehtävää kuin hoitaa kananpoikia, ja onhan sinulla sitä varten Podgam.» »Kylläpä hänestä onkin paljon apua! Kananpojilla, vieläpä sinullakin, on enemmän järkeä kuin hänellä. Minun täytyy olla hänen kintereillään kaiken päivää... Ja sitten on pienokainenkin... Minä nimitän tätä häpeäksi, Robert, tosiaankin. Jos sinun _täytyy_ lähteä Shadoxhurstiin, niin mikset voi matkustaa junalla eikä kävellä huhkia jalkaisin pitkin seutua?» »Mabel, minä sanon sinulle rakkaani, ettei minun suurin iloni ole saarnata kappelissa, jossa kai jokainen tuntee evankeliumin paremmin kuin minä, vaan puhua maanteillä ja aitovierillä, kuten sanassa sanotaan, ja pakottaa ne tulemaan sisälle. Siellä on miehiä, jotka eivät ole koskaan kuulleet vapaasta armosta. Ja minä halajan kovin hartaasti ilmoittaa heille, mitä minä tiedän, jotta he voisivat tulla minun kaltaisikseni.» »Sitten minä säälin heidän vaimojaan.» Bob katsahti Mabeliin mitään virkkamatta, ja jokin hänen hyvänsävyisissä, punakoissa kasvoissaan noine huolestuneine sinisine silmineen vetosi erääseen puoleen Mabelissa, joka oli nopeasti haihtumassa. Tämän sydän alkoi sykkiä nopeasti, ja astuen miehensä luokse hän kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, vetäen hänet lähemmäksi. »Bob, jätähän toki tuo... Miksi sen täytyy olla meidän välillämme? Ennen me elimme onnellisina yhdessä. Jos sinunkin on oltava uskovainen, etkö voi sitä olla ilman kaikkea tätä puuhaa ja vaivaa? Joskus minusta tuntuu, etten voi sitä kauemmin kestää... lähdet tuolla lailla... ja rakastat niin monia asioita enemmän kuin minua...» »Enhän minä, pikku vaimoni», jupisi toinen hellästi; »minä rakastan sinua aivan kuin ennenkin. Mutta kun Herra kutsuu, täytyy minun mennä, ja minne hän minua kutsuu, sinne minun on mentävä... sillä hän on ollut minulle niin hyvä, Mabel — parempi kuin osaat aavistaakaan.» »Minä en näe mitään hyvyyttä siinä, että sinut riistetään vaimosi luota ja sinusta tehdään kuljeksiva hupsu... ja talo menee hunningolle, kun sinä sillä tavoin matkustelet; ja sinä menetit parhaan osan heinistäsikin, kun sanoit, että Jumalan sana kielsi niitä sunnuntaina ajamasta latoon... Eikä koskaan piipun tuottamaa nautintoa tai lasillista oluttuvassa... Oi, Bob, _onko_ Jumala ollut hyvä sinua kohtaan? Kysyhän sitä itseltäsi nyt — oikein vakavasti. Jos sinä hänen tähtensä jonakuna päivänä huomaat, että olet menettänyt talosi ja rahasi ja... ja vaimosi, niin sanotko vieläkin, että Jumala on ollut sinulle hyvä?» »Sanon», vastasi Robert, »sanon sittenkin». Bob ei työntänyt häntä eikä kiusaustaan luotaan, vaan puristi häntä rintaansa vasten, samalla kun hänen silmänsä tuijottivat hänen tukkansa pehmeiden vallattomien kiharien yli avoimesta ikkunasta hedelmäpuutarhan takaa häämöittävään vihervään tähtitaivaaseen. Mabel itki nyt, nyyhkyttäen kuluneen vuoden tuskittelusta ja surusta, jotka olivat ainoastaan osaksi purkautuneet moitteissa ja kiukutteluissa esille. Hänen avioliittonsa oli ollut pettymys, täydellinen pettymys... Hän oli luullut menneensä naimisiin herrasmiehen ja hurjastelijan kanssa, ja tämä oli osoittautunut vain tavalliseksi maalaiseksi, ja vihdoin hänestä oli tullut raittiusmies, raamatunlukija, psalmien veisaaja — kaikkea, mitä Mabel enimmin vihasi ja halveksi. Hänen sydämensä oli täynnä pettyneiden toiveitten katkeruutta; hänellä ei enää ollut mitään toivoa tai ylpeyttä jäljellä. »Älä itke, rakkaani», sanoi Robert; »älä tuskittele. Minä en usko, että Herra koskaan sallisi sinun poistua luotani, ja mitä muuhun tulee, niin eikö hän ole luvannut, että jokainen, ken menettää talot ja tilukset hänen tähtensä ja evankeliumin tähden, saa ne takaisin tulevaisessa maailmassa ynnä iankaikkisen elämän?» »Minä en välitä niistä tulevaisessa maailmassa», nyyhkytti Mabel; »mitä hyötyä niistä meille siellä olisi? Minä tahdon ne nyt — kun lapsikin kasvaa ja varttuu ja niin poispäin. Ihmettelen, että et huolehdi hänestä, vaikket minusta välittäisikään.» »Minä välitän teistä molemmista, mutta Herra pitää huolen. Täytyy luottaa Herraan. Mutta sanonpa sinulle Mabel, mitä teen. Minä pyydän Clemiä tulemaan tänne sunnuntaina. Hän ei välitä, mitähän Herran päivänä tekee. Hän voi sinun edestäsi paimentaa kananpoikia ja katsoa, että Podgam tekee tehtävänsä. Ja minä pyydän, että hän tuo Pollyn mukanaan; hän pitää sinulle seuraa ja ehkä hän hiukan hoivailee pienokaistakin.» »Jollen saa pitää omaa miestäni, niin en huoli kenestäkään. Sitäpaitsi he eivät jouda kotoaan paitsi sunnuntaisin, ja minun täytyy olla lauvantai ja maanantai ypöyksin. Oi, tämä on liian julmaa!» Eivät sanat eivätkä hyväilyt voineet saattaa heitä parempaan yhteisymmärrykseen. Ja lauantai-aamuna Robert lähti matkalleen raskain sydämin. 10. Ilmassa oli hiukan syyskuun usvaista tuntua ja se säilytti tyyneydessään omenien ja palavien rikkaruohojen hajua. Kentin rinteillä Rotherin tuolla puolen siinti lämpimiä väriläikkiä — vaaleita sänkipeltoja, vielä leikkaamatonta kellervän ruskeaa viljaa, humalatarhojen kirkasta kellervää vehreyttä metsien tumman sävyn vastakohtana; pienet saviset kujat pensasaitojen välissä puunsivat punervina, ja siellä täällä näkyivät jonkun tilan kirjavat kotipalstat. Robert asteli kukkuloita kohti nevaisen tien ruohottuneiden raiteiden ääritse; hänen takanaan oli Sussex metsäisessä mäkiseudussa, hänen edessään Kentin tuulimyllyt päiväpaisteessa liikkumattomina riippuvine siipineen. Rother oli nyt kääntynyt etelään päin Bodiamin sillan kohdalta, juosten Udiamin ja Churchsettlen ohi Salehurstiin. Rajana Kentin ja Sussexin välillä tällä kohtaa oli syvälle vainioiden väliin uponnut ja orjantappurain ja leppien tukahduttama Kentin puro. Hän meni sen yli Peter's Greenin kentän kohdalta ja poikkesi sitten kävelemään pientä, kapeaa, kalkkimuraista tanhuaa Sandhurstiin, ponnistellen lyhyessä keskipäivän helteessä Megrimin mäkeä ylöspäin. Juuri tältä tieltä oli hänet vuosi sitten löydetty juopuneena ja tiedottomana virumasta. Jollei hänelle olisi nimenomaan toisin opetettu, olisi hän pitänyt onnellisena seikkailuna sitä, joka oli hänet täten masentanut; sillä jollei hän olisi riidellyt Mabelin kanssa ja humaltunut »Kuninkaanpäässä» eikä tuupertunut ojaan eikä herra Beeman häntä sieltä korjannut, niin hän ei olisi saanut tuta iankaikkista armoa ja vapaan armoituksen ihmeitä... Mikä onnekas synti, joka oli niin autuaallisesti annettu anteeksi! Mutta hän ei saanut sitä ajatella; jos kutsu ja valinta olisi tullut hänelle jotakin toista tietä, vähemmän kohtalokkaasti, niin ehkei häneltä nyt vaadittaisi näin suuria ponnistuksia vastaukseksi... ehkei hänen tarvitsisi kärsiä vaikeuksia kodissaan ja sen ulkopuolella. Hän olisi voinut rakastaa Jumalaa mukavasti... vaikka sekin olisi ollut väärin... Oli epätietoista, saattoiko armoitettu ihminen koskaan tuntea elämänsä todella mukavaksi... Näin kiirivät Robertin ajatukset rikkinäisinä, kunnes hän saapui Neljän tien risteykseen ja tunsi kutsun puhua siellä eräille tienkorjaajille, jotka nauttivat päivällistään tienviitan juurella. Näihin yhtyi kaksi naista, jotka olivat pärpätelleet erään mökin aidan yli, ja sitten muutamia lapsia kotimatkallaan Hawkhurstin koulusta. Ulkonäöltään, rotevalla vartalollaan, punervalla ihonvärillään ja sillä hulivilin ilmeellä, jonka hänen vaatteensa, lakkinsa ja pieni huulipartansa hänelle antoivat — sillä hän oli luopunut yrityksistään näyttää evankeliumin saarnaajalta — onnistui Robert herättämään jonkun verran uteliaisuutta. Hän ei ollut ennen puhunut Neljän tien risteyksessä, vaikka huhu hänestä oli kulkenut Hawkhurstista ja Newendenistä, ja hänen kuulijansa olivat mielissään, että vihdoin saivat hänet nähdä, voidakseen verrata muiden kylien vaikutelmia — »roteva mies, mutta varsin kummallinen meiningeiltään», totesivat he. Hän puhui ainoastaan kymmenen minuuttia, painoi sitten lakin päähänsä ja jatkoi matkaansa. Hän ei jäänyt odottamaan vaikutuksia; hänen kokemuksensa oli opettanut hänet olemaan niitä odottamatta. Hän oli kerran uneksinut ihmeellisistä kääntymyksistä, äänistä, jotka äkkiä kohosivat hänen kanssaan Karitsan kunniaa ylistämään, helluntaiherätyksistä kylän nurmikolla. Mutta nyt hän oli oppinut tyytymään näennäiseen pettymykseen, kylvämään sanaa niin kuin kylvi jyviä mustan maaliskuisen peltonsa vakoihin, tietäen, että kylvö ei raisusti nousisi oraalle paitsi surkastuakseen ja kuollakseen... Siellä täällä tehtiin hänelle joku kysymys, esitettiin joku epäilys, kerrottiin joku hapuileva kokemus, mutta tavallisesti olivat hänelle osoitetut huomautukset virnistelevää laatua — sellaista leikinlaskua, joka elähdyttää »Nisulyhteen» tai »Kruunun» tarjoiluhuoneita. Lähdettyään Neljän tien risteyksestä hän kääntyi pienelle kujalle, joka kulkee Gun Greenin ja Furnace Millin kautta alas Benendenin joen laaksoon saarnimetsien lävitse ja sitten ylöspäin Scullsgaten ja Nineven kautta suurelle maantielle Crit Hallin luona. Päivä vaipui hänen kanssaan alas laaksoon, ja hän tuli sieltä ylös taivaan kumottaessa punaisena tuliroihuna hehkuvasta auringonlaskusta, joka lähetti pitkiä varjoja uiskentelemaan pelloilla — metsien, latojen ja humalankuivaushuoneiden korkeiden tornien varjoja, jotka liikkuivat Swattendenin ja Coarsehoarnen kukkuloilta tulvivan punaisen valon edellä. Robert puhui jälleen Benendenissä tien vieressä viheriällä nurmella kirkon ulkopuolella. Kun oli lauantai-ilta, oli hänellä verraten runsas kuulijakunta. Oikeastaan hänen tuottamansa ajanviete särähti jokseenkin vaarallisesti niiden humuun, jotka tien toisella puolen leiskuivat »Uuhen ja karitsan» ravintolassa, siellä kun maanviljelijäin edistysseuralla parhaillaan oli ilonpidot, ja jumalanpalvelukseen kirkossa nurmikon toisessa päässä, jossa juuri oltiin aloittamassa kiitosjuhlaa elonkorjuun johdosta. Kumpainkin päämiehet olivat siitä suutahtaa — ravintoloitsija käski Bobin lopettaa tai muutoin hän näyttäisi mokomalle melunpitäjälle, ja pappi ehdotti, että hän tulisi kirkkoon ja vahvistaisi kiitollisuuttaan Herralle, joka oli lunastanut hänet, katselemalla ytykurkkuja ja muita runsaan elonkorjuun merkkejä. »Ne ovat katoavaa ruokaa», sanoi Robert, »ja te pyydätte minua ja näitä lammasparkojanne luopumaan aherruksesta elämänleipää varten ja menemään unohtamaan nälkäiset sielumme katselemalla kaikkea tavaraa, mitä olemme saaneet ruumiimme ravinnoksi. Minä sanon teille, ystävät», ja hän kääntyi taaskin nurmikolla hajallaan seisoskelevien puoleen — »että on varsin vähän järkevää tuoda kiitokset vehnästä, jos itse olette niitä ohdakkeita, jotka kerran poltetaan sammumattomassa tulessa, tai lähettää mahtavia ytykurkkuja saarnapöydälle pinottaviksi, kun itse olette vain niiden häijyjen takkiaisten veroisia, jotka kasvilavasta kitkitte pois». Kirkonkello kilahti hänen sanojensa välitse, ja käheä laulu kuului »Uuhen ja karitsan» avoimesta ovesta. Vähitellen hupeni hänen kuulijakuntansa, poistuen joko ravintolan neliömäisestä punaisesta oviaukosta tai kirkon viistokkaan muotoisesta ovikäytävästä niiden sisäpuolelle. Kun ovet oli suljettu, haihtui punerva valo ja kultainen valo ja ainoastaan eloajan kuun oranssinvärinen sakara riippui himmeän sinisellä taivaalla. Sakea sänkipelloilta, tuoksahtava ilma ikäänkuin katkaisi sen säteet. Mitään valoa siitä ei herunut taivaan kannen läpi maanpinnalle. Robert saattoi tuskin erottaa, keitä oli jäänyt häntä kuuntelemaan. Hänellä oli hämärä aavistus, että joitakuita lapsia astuskeli häntä kohden nurmikon syrjästä, mutta kun ne tulivat lähemmäksi, huomasi hän ne hanhiparveksi... 11. Hän nukkui sen yön erään pellon korkealla pientareita Dockendenin luona Hän alkoi nyt tottua nukkumaan öitä kedolla eikä enää venynyt valveilla kuunnellen äänettömyyttä, vaan uinui virkistävästi, pää viileässä ruohossa. Kerran hän heräsi ja näki, että kuu oli laskenut ja että kauriin merkki riippui hänen yläpuolellaan, siroitellen valoa taivaan tummalle niitylle. Taivas tuntui olevan hyvin lähellä juuri tuolla hänen heräämisensä hetkellä, näytti kuin hän olisi voinut sitä koskea heilahduttamalla unista käsivarttaan ja kahmaista Jumalan karitsan kimmeltävät tähdet alas viereensä pellolle. Unisen tyytyväisenä hän käänsi kylkeään ja kätki kasvonsa hihaansa... Hän heräsi aamunsarastuksen täydessä hohteessa auringon valon valuessa hänen päällensä pensasaidan lomitse. Kello oli noin kuusi, ja hänellä oli vielä monen kilometrin taival käveltävänä. Hän siis nousi ja kohenteli pukuaan, mihin kului paljoa vähemmän aikaa kuin hänen rukouksiinsa. Hänellä oli hiukan leipää ja juustoa taskussaan jätteinä edellisen illan ateriasta, ja ennenkuin hän lähti pellolta, hän murkinoi, huuhdellen ummehtuneen ravinnon alas muutamilla suullisilla vettä ruohikossa hiljalleen pulppuilevasta lähteensilmästä, jonka neste maistui maalta, puulta ja sateelta. Hän oikaisi vainioiden yli, sillä hän oli edelleenkin tutulla seudulla, ja toivoi pääsevänsä Tenterdenin tielle Mockbeggarin ja London Beachin välillä. Kävellessään Tenterdenin katua kuului hänen korviinsa Tenterdenin kellojen soitto ja laulu: »Asuntoni on kylmällä, kylmällä maalla.» Tie oli täynnä kirkkomatkalla olevaa kansaa, mutta onneksi ei Robert tuntenut tarvetta kerätä itselleen kuulijakuntaa. Sillä ensiksikään ei ollut aikaa, kun hänellä vielä oli lähes neljän tunnin matka taivallettavana outoa seutua, ja toiseksi oli hän lyhyeksi tuokioksi lakannut tuntemasta sanan julistamisen kiihkoa. Hänen sydämessään oli levon tuntu, aivan kuin hän ruumiissaan tunsi hyvinvointia, minkä oli aiheuttanut hänen pitkä, terveellinen taivalluksensa ja yö ulkoilmassa. Hän tunsi itsensä vahvaksi ja onnelliseksi ja oli omituisen vapautunut hengellisistäkin asioista. Hän oli varma, että Herra siunaisi hänen todistuksensa Shadoxhurstissa — ja tapansa mukaan hän ei miettinyt mitä hän sanoisi. Sellainen varovaisuus olisi ollut kovin epäkunnioittava Pyhää Henkeä kohtaan, joka epäilemättä vihjaisi Robertille hänen saarnansa ja myöskin osoittaisi hänelle siihen sopivan raamatunkohdan. Hän lähti Tenterdenistä Ashfordin tietä pitkin, ja jonkun aikaa hänen matkansa kulki Rotherin ylempiä rantamia, jotka tunnettiin Shirleyn nevan nimellä. Täällä syntyy räme Highknockin laskuviemäristä, hiipien etelään päin Oxneyn saareketta kohti. Suuria aloja vihreää tasankoa laajeni etelää kohti, sulautuen Kentin puron ja Fivewateringin alempia rämeitä verhoavaan kullanhohteiseen sumuun. Sussex oli ikäänkuin liisteröity taivaan kanteen — ei ollut mitään etäisyyttä, ainoastaan rämettä latvottuine puineen ja ruokoisine vesiuomineen. Brookin tielle päästyään hän jätti rämepolun kääntyen Boldshavesin ja Tiffendenin kohdalta pohjoiseen päin. Hän oli nyt oudossa seudussa, noin neljänkymmenen kilometrin päässä kotoa — Sebulonin ja Naftalin maassa, pakanain Galileassa. Mutta hän oli kävellyt viimeiset kilometrit nopeammin kuin oli odottanut ja huomasi, että hän pääsisi Shadoxhurstiin kokonaista tuntia ennen kolmea, jolloin jumalanpalvelus alkoi. Ja kun hän Colliam Greenissä joutui pienoisen kappelin kohdalle ja kuuli sieltä veisua, meni hän siis sisälle. Kuulijoina oli ainoastaan kymmenkunta henkilöä — pari, kolme ukkoa, vanha nainen, jolla oli lempeät, murheelliset kasvot, muutamia keski-ikäisiä naisia, tarkkaamattomalta näyttävä poika ja jonkinlaisessa sairastuolissa istuva tyttö. Pastori oli jakamaisillaan Herran ehtoollista, ja Robert tunsi kutsun viipyä ollakseen hartaudenharjoittajana ennenkuin lähtisi evankelistan toimeen. Pienen kappelin ilmakehä oli ystävällinen ja rauhallinen, toisin kuin niin monien, joissa hän oli käynyt, — seinät olivat ruskettuneet paljosta päiväpaisteesta, aika ja aurinko olivat antaneet kirkonpenkeille ja saarnastuolille miedonnetun sävyn. Bob kysyi papilta, saisiko hän jäädä ottamaan osaa ehtoolliseen, ja kun hän oli esittänyt todistuksen kääntymyksestään sallittiin se hänelle. Niin hän jäi tuohon pieneen päiväpaisteiseen huoneeseen näiden muutamien tuntemattoman kylän muukalaisten joukkoon, syöden ja juoden kuolemaan uhrautuneen rakkauden muistoksi ja ylösnousseen ja elävän, Jumalaan ja ihmiseen kohdistuvan rakkauden merkiksi. Runsaahkossa tunnissa oli kaikki päättynyt — rukoukset, lukeminen ja saarna. Sitten vanhukset astelivat pois päät kumarassa ja ikäänkuin etäisyyttä etsivin silmin, naiset lähtivät nopeasti kotejaan kohti valmistaakseen miehilleen päivällistä, hajamielisen näköinen poika kärräsi tytön ulos sairastuolissa. Pieni seurue hajosi puristettuaan toistensa ja vieraan, kättä. Robert tunsi halua jäädä — ensi kertaa hän koki pyhän paikan viehätystä. Hän, joka nyttemmin alkoi tuntea olevansa levollinen ja oikeassa vireessä vain ulkoilmahartaudessa, olisi tahtonut olla polvistuneena hiljaiset tuntikaudet jossakin noista pehmeäsävyisistä penkeistä, joiden puu oli päiväpaisteesta lämminnyt, ja tuntea sielussaan monien rukousten, monien pyhien aterian rauhaa, jotka muut olivat rukoilleet ja muut nauttineet. Mutta pappi ja suntio odottivat saadakseen sulkea ovet, sillä lopun viikkoa tämä pienoinen Jumalan temppeli olisi lukittuna lippaana salattuine aarteineen. 12. Robert havaitsi Shadoxhurstin valittujen olevan jokseenkin samanlaisia kuin oli nähnyt muillakin seuduilla. Se seikka, että he eivät olleet beemanilaisia, oli pelkästään hallinnollinen eikä uskon kysymys ja johtui heille hyvin luonnollisesta halusta nimittää sielujaan omikseen. He olivat innokkaita vakuuttamaan hänelle sekä oikeaoppisuuttaan että hyvää tahtoaan. Kukaan, sanoivat he hänelle, ei saattanut hetkeksikään nähdä mitään moitittavaa siinä, että hän tuli Shadoxhurstiin saarnaamaan, — sitten kylläkin, jos hän olisi saarnannut High Haldenissa tai Ebonyssä, jonka pappi oli siirtynyt High Haldeniin, vieden enimmät kuulijakunnastaan mukanansa, olisi hänen esiintymisensä herättänyt pahennusta, sillä High Haldenin ja Ebonyn välillä riehui julkinen uskonkiista, kun taas Goudhurstin ja Shadoxhurstin välillä oli hengellinen yhdysside, sitäkin lujempi, kun ei ollut mitään aineellisia rajoituksia. Beemanilaista rituaalia noudatettiin tarkoin, lukuunottamatta virsiä sillä eräällä edistyksen ja valistuksen hetkellä oli Shadoxhurstissa hyljätty Hartin hymnit, joita vielä käytettiin Goudhurstissa, ja niiden tilalle otettu sujuvammat ja uudenaikaisemmat Moodyn ja Sankeyn säveleet. Kun iltapäivän tulikoe oli ohitse ja hän oli teellä kirkon esimiehen ja tämän perheen keskuudessa, jota hän piti varsin maailmallismielisenä, koska tytöt juttelivat keskenään puseroista ja isällä itsellä näkyi olevan vähemmän mielenkiintoa kirkollisiin kysymyksiin kuin satoon ja politiikkaan. Robertia, joka oli tottunut pitämään teepöytää vain tuttavallisempana ja tutkistelevampana jatkona saarnastuolille, tympäisi tämä maailmallisuus, joka hänestä myöskin oli varsin sopimaton Herran päivänä. Hän kieltäytyi kutsusta jäädä yöksi ja lähti pian kello viiden jälkeen, suunnaten matkansa Witters Oakia kohti. Hänen taivaltaessaan eteenpäin ja mennessään Colliam Greenin lukitun tabernaakkelin ohi, juolahti hänen mieleensä, että hän menetti arvaamattoman tilaisuuden samoillessaan niin monien vieraiden seutujen läpi jättämättä jälkeensä evankeliumin murua. Hän oli kävellyt pitkän matkan saarnatakseen vain vanhurskaille, sillävälin kun tien varrella oli syntisiä, jotka eivät luultavasti koskaan olleet kuulleet erikoisesta armosta. Koska hän nyt oli niin kaukana kodista, sopisi hyvin kirjoittaa Mabelille, joka luultavasti saisi kirjeen maanantai-aamuna, että hän saapuisi kotiin vasta tiistai-iltana tai keskiviikkona. Hän tuli ajatelleeksi, että Mabelia kai hiukan suututtaisi, jos hän viipyisi poissa viisi päivää, kun hän oli vastustanut jo kolmenkin päivän poissaoloa, mutta tällä hetkellä Mabel näytti niin paljoa etäisemmältä kuin evankeliumi... Hän janosi syntisten pelastamista (vanhurskaat herättivät hänessä poikkeuksetta tämän vaikutelman) ja hän kuvitteli kylvävänsä kallista sanaa uusiin vakoihin, julistaen vapaata armoa vieraissa tienhaaroissa, mistä jokainen tie vei tuntemattomaan seutuun... Witters Oakin postitoimisto oli avoinna juuri ennen iltapostin lähtöä. Robert osti paperia ja postimerkin virantoimituksessa olevalta neidiltä ja kyhäsi kirjeensä jakelupöydällä levottomasti, tuumiskelematta sen vaikutusta Mabeliin, minkä ajatuksen vilkkaampi mielikuvitus olisi kylläkin saattanut hänessä herättää. »Tunnen itseni virkistyneeksi sielussani ja olen, rakas Mabel, hellä puolisosi, Bob.» Täten hankittuaan itselleen vapautta hän asteli pois Haffenden Quarteriin päin ja kääntyi Dogkennelin ja Witsundenin luota etelään. Hän todisti Wagstaffin nurmikolla ja niitti siellä kokemuksensa kirkkaimmat laakerit, sillä kun hän oli lopettanut puheensa, astui jykevä talonpoika esille, taputti häntä olkapäälle ja sanoi, ettei hän koskaan ollut kuullut niin hyviä sanoja — ei kirkossa eikä kappelissakaan. Hän oli matkalla jälkimäiseen raamattu kainalossa, mutta Robertin hyvät sanat olivat tehneet häneen niin syvän vaikutuksen, että hän huomasi, kuinka hyödytöntä oli etsiä pelastusta lain töistä, ja halusi mieluummin odottaa vanhurskaiden valintaa. Hän sai Robertin taivutetuksi lähtemään hänen kotiinsa illalliselle ja pohtimaan asiaa pitemmälti, pyysipä hän tätä viettämään yönsäkin lastensiirtolassa, mutta Bobin riemuitseva sielu kaipasi taaskin vapaata yötä ja hän jätti proselyyttinsä toivotettuaan hänet Herransa haltuun. Tämä talonpoika oli hänen lähetysseuransa esikoinen, jos jätti laskuista pois hänen Hawkhurstin tiellä tapaamansa kulkurin — kuten hän murhemielin aavisteli olevan syytä tehdä. Hänen mielialansa oli reipas, kun hän lähti astumaan Dashnandenia kohti, vaikka saattoi nähdä, että viime viikon kaunis ilma oli muuttumassa. Pilvenriekaleita ajelehti alhaalla lounaistuulen kuljettamina, ja niiden takana tanssivat tähdet kuin uudinten raoista vilkkuvat valot. Kuu loi pilviin ja taivaalle vihaista, kellervää hohtoa, samoin kuin alas vainioiden kirjavuuteen. Ilma ei enää ollut sakea ja tyyni, vaan sateinen ja raikas, kirkas kuin juokseva vesi. Mutta kaikesta tästä huolimatta ja hiukan katuen, ettei ollut mukavasti yöpynyt lastensiirtolan turviin, lauloi Robert astuessaan eteenpäin: »Sun kauneuttas Jeesukseni kuin päivää vuoriston mun huulein ylistelköhöt — se riemunani on.» Nämä sanat ja se rakkaus, jota ne ilmaisivat, tuntuivat täyttävän hänen sydämensä. Hänen lunastetun sielunsa Jumala ja siivekäs yö näyttivät olevan hyvin lähellä, ja hänen taivaallinen isoomisensa oli ikäänkuin tulemassa tyydytetyksi... Tämä oli suurin riemu, mitä hän oli kokenut — nälkä, joka oli osana tyydytyksestä, ja tyydytys, jossa vielä oli suloista nälkää... Hän ei voinut kuvitella mitään ihanampaa, ei voinut kuvitella ihanammaksi edes sitä täydellistä tyydytystä, jota oli oppinut odottamaan taivaassa: »Kotivuorelle Siionin kaipailen, ei janoa, nälkää siellä.» Hänen ehdittyään lähelle Castwisellia tipahti sadepisara hänen laulavaan suuhunsa, ja sitten alkoi tulla vettä tiheästi, valuen raskaana roiskeena pensasaitaan ja tienvieressä kasvaviin tammiin. Tuuli havahti ja alkoi vinkua, ja äkkiä värähti yössä kylmä viima. Robert huomasi, että hänen oli pakko luopua aikeestaan nukkua ulkosalla — nyt kun ilma oli muuttunut, tuntui hänen viehättymisensä sellaiseen melkein naurettavalta, ja hän kaipasi lämpimiä peitteitä ja kattoa päänsä päälle. Epäilemättä hän olisi saanut makuupaikan majatalossa, vaikka tiesikin, että useimmat maalaismajatalot olivat pelkkiä kapakoita, joissa harvoin oli enemmän kuin pari makuuhuonetta vuokrattavana niille, jotka eivät piitanneet kirpuista — ja niistä ei Bob piitannut. Hän näki valoja tienristeyksestä ja tapasi ravintolan pikemmin kuin oli odottanutkaan. Se oli Castwisellin »Kruunu», pieni epämiellyttävän näköinen paikka; mutta sen tarjoiluhuoneen ikkunasta säteili hauska punerva valo. Robert ei ollut käynyt ravintolassa sen jälkeen, kun hän häpeällisellä tavalla, oli lähtenyt »Kuninkaanpäästä» Bodiamissa. Hänen yrityksensä käännyttää kapakkain vieraita olivat kaikki tapahtuneet ovikäytävissä, mikä takasi turvallisuutta sekä sisällistä kiusausta että ulkonaista hyökkäystä vastaan. Hän astui sisälle hiukan värähtelevin sydämin; sahajauhojen kitinä hänen jalkojensa alla, oluen ja piippujen tuoksu ja käheiden äänien sorina, kaikki herätti hänessä niin monia ärsyttäviä muistoja niiltä päiviltä, jolloin hän oli riehunut kaikissa Salehurstin kapakoissa... Paikka oli täynnä, koska sulkemisaika läheni, ja tuskin kukaan näkyi häntä huomaavan, kun hän astui sateesta sisälle. Tarjoilijaneitiin teki edullisen vaikutuksen tämä komea, nuori mies, jonka hän näki tunkeutuvan häntä kohti, mutta hän tunsi sekä kummastusta että pettymystä, kun vieras tilasi lasillisen limonaadia. Neitosen kummastus muuttui melkein säikähdykseksi ja hänen pettymyksensä inhoksi, kun mies hänen ojentaessaan hänelle tuon halvan nesteen huomautti: »Nyt on otollinen aika, nyt on pelastuksen päivä.» Robertin päähän oli viimeiseltä pälkähtänyt ajatus »siroitella sanaa» jokaiselle kujilla tai kapakan vierillä tapaamalleen tilapäistuttavalle. Tähän asti eivät tulokset olleet näyttäneet rohkaisevilta, mutta koko hänen kokemuksensa evankeliumin julistajana olikin opettanut hänet olemaan odottamatta mitään niin kuollutta ja lainkirjaimen mukaista tulosta. Tarjoilijaneiti ei näkynyt hänen sanoistaan välittävän, olipa kääntänyt hänelle selkänsäkin, ja Bob vei virvokkeensa eräälle sivupöydälle. Hän istui siellä jokseenkin alakuloisena, epäröiden, pitäisikö hänen tilata vuode vai sillävälin todistaa tälle perin tympeälle ihmisjoukolle; mutta silloin muuan mies livahti äkkiä tuolille häntä vastapäätä ja sanoi: »Terve mieheen, hyvä isäntä!» »Terve», vastasi Bob. Ensin hän ei tuntenut miestä, mutta sitten hän huomasi, että se oli Darius Ripley, joka oli kasvattanut itselleen ison mustan parran. »Minä en tuntenut teitä», puolusteli Bob. »Eihän minua uusine leukoineni — ja kuitenkin minä tunsin teidät, vaikka teillä on uusi sydän.» Robert säpsähti ja mustalainen nauroi. »Kun vaimoni kertoo muukalaisille moisia asioita», virkkoi hän, »sanoo hän, että se on Dukerin Duk eli onnen henki ja saa heidän hopeakolikoitaan. Mutta minäpä sanon teille, että asiasta haastellaan kahdeksassatoista kylässä.» »Mistä haastellaan?» »Että teistä on tullut evankeliumin tukkukauppias ja että puhutte hyviä sanoja. Kenties puhuisitte hiukan näille ihmisparoille.» Robert ei vastannut. Hänen mielessään kuvastui kookas nainen nojaamassa kyläkapakan seinää vasten lapsi sylissään, kuivien lehtien kahisten kasaantuessa hänen jalkoihinsa... »Missä on vaimonne?» kysyi hän. »Vaimoni on Catherine Wheelissä kaupustelemassa eli vaatevaarnoja myymässä. Hän palaa huomenna molemmat kakarat mukanaan.» »Molemmat!» »Niin, meillä on niitä nyt kaksi. Haluaisitteko tavata vaimoani ja niitä kahta vekaraa?» Robert tunsi olonsa tuskalliseksi. Hän aavisteli Ripleyn havittelevan jotakin — mutta mitä se oikeastaan oli, sitä oli hänen vaikea arvata. Hän inhosi ja epäili tuota miestä, mutta samalla hän tunsi ääretöntä huojennusta havaitessaan, että hän saattoi ajatella Hannaa ja puhua hänestä ilman sydämenkouristusta. Muutaman kuukauden ajalla hän oli miettinyt mitä tapahtuisi, jos hän tuon naisen jälleen kohtaisi. Nyt hän havaitsi, ettei ollut mitään pelättävää — ei edes tuo hurja, suloinen tunteiden tyrsky voinut palata sydämeen, jossa voimakas, aseistettu mies varjeli turvatuita aarteitaan. »Voisittehan puhua muutaman evankeliumin sanan näille ihmispoloisille», jatkoi Darius vikisevällä äänellään lipeäkielisesti. »Me rakastamme hyviä sanoja ja olemme kuulleet niitä paljon — vaimoni vei kakarat kerran kirkkoon.» Robert oli äkkiä näkevinään, että hän sai kääntymään koko Ripleyn heimon. »Ehkä minä huomenna tulen teitä katsomaan. Aion nukkua yön täällä.» »Nukkua missä, hyvä isäntä? Kahdeksantoista kylää tietää, että te kernaasti yövytte kuivalle kentälle, mutta maa ei ole tänä yönä kuivaa.» »Minä nukun täällä — majatalossa.» »Mutta täällä te ette voi nukkua. Niillä on vain yksi liikavuode ja se on annettu kahdelle kauppamatkustajalle, kuten satun tietämään myytyäni toiselle heistä koiran.» »Kenties sallivat minun oikaista itseni tarjoiluhuoneeseen.» »Ei kolmen pennyn limonaadin jälkeen. Sellainen ei olo tapa 'Kruunussa'. Mutta sanonpa teille, isäntä... Kuinka paljon aioitte maksaa huoneesta?» »Ehkä puolisen kruunua». »Sillä hinnalla saatte nukkua meidän matkavankkureissamme — jätämme koko komiskan teidän haltuunne, sillä vaimoni, kakarat ja minä nukumme kesäöisin teltassa, koska se on romaanilaisempaa. Mutta te voitte yöpyä vankkureihin puolesta kruunusta ja maksaa meille shillingin aamiaisesta.» Robertia ei tämä tarjous kovin viehättänyt, mutta tiedustelut tarjoilupöydän ääressä ilmaisivat hänelle, että Darius oli puhunut totta — ainoa sänky kuului tosiaan kauppamatkustajille, eikä mitään makuusijaa tarjoiluhuoneessa ollut odotettavissa kolmen pennyn limonaaditilausten jälkeen. Sillä välin paiskeli ravintolanisäntä pahaenteisesti ovia ja ikkunoita ja kuivaili pöydille läiskähtänyttä nestettä, ja ulkoa siinsi sade lampun valon läpi. Robert päätti ottaa vastaan mustalaisen tarjouksen. Tietenkin se oli nylkemistä — puoli kruunua matrassista hänen likaisissa matkavaunuissaan, joissa täytyi olla joku vakava vika, sillä muutoin olisi Darius perheineen nukkunut niissä... Oli kuitenkin tyynnyttävää tietää, mitä Darius oikeastaan tavoitteli — ja yhdenhän yön hän vain niissä viettäisi, — eikä Hanna palaisi ennen huomisaamua... eipä niin, että Bob olisi hänestä välittänyt. 13. Mustalaisen syyt matkavaunujensa hylkäämiseen ilmenivät neljännestunnin päästä. Niissä ei ainoastaan vilissyt elämää jokaisessa liitoksessa ja saumassa — Darius perheineen oli tottunut senlaatuisiin pieniin epämukavuuksiin, — mutta ne vuotivatkin pahasti. Säkin kappale oli naulattu pahimman vuodon yli, mutta kangas likosi pian ja sade herui lävitse muodostaen ison lätäkön, joka levisi kaikkialle. Eikä Robert ollut yksinään, — Darius oli myöntänyt toisen matrassin puolikasvuiselle mustalaispojalle, joka Robertin sisälle tullessa venyi kiertyneenä kuin koira, ja olki- ja saniaiskasaa peitti jokin, mikä ensi silmäykseltä näytti rääsyröykkiöltä, mutta lähemmin tarkastettaessa osoittautui vanhaksi akaksi. Otaksumalla, etteivät muut asukkaat Robertin tavoin maksaneetkaan hotellinhintoja makuutiloistaan, täytyi teatterikieltä käyttääksemme toki kertyä viisi shillingiä kassaan. Bobia melkein suututti Dariuksen ovela rahankärkkyys, mutta hän oli liian väsynyt ja uninen pitkän taivalluksen jälkeen — olihan hän kävellyt hyvinkin kahdeksankymmentä kilometriä sitten lauantai-aamun, — ja yö ulkona oli aivan liian kurja ja märkä, jotta hänellä olisi ollut paljoakaan halua vastalauseisiin. Olihan hän karaistunut eikä niin tarkka valinnassaan kuin Mabel olisi suonut hänen olevan. Hän kellistyi matrassilleen, koetti nukkua ja nukkui. Tuntui kuluneen tuntikausia, kun hän heräsi, mutta tositeossa oli kaiketi kulunut vain kaksikymmentä minuuttia. Hän kuuli lapsen uikutusta ja naisen äänen. Joku riita oli käynnissä ulkona aivan vaunujen lähellä, mihin Dariuksen teltta oli pystytetty, ja äkkiä Robertille selvisi, että Hanna: oli varmaan tullut kotiin ja pyyteli isäntäänsä päästämään hänet telttaan. Ilmeisesti oli Darius hänelle vihainen, kun saapui tuolla tavoin keskellä yötä. Robert kuuli edellämainitun nimittävän häntä nartuksi ja muilla kummallisilla herjausnimillä. Lopulta hän kuitenkin heltyi, koskapa lapsen — tai nyt pikemminkin kahden lapsen — uikutuksen ja naisen kimeän, puolustelevan äänen vaimensi telttakangas, kunnes ne lopuksi valitellen vaikenivat. Suuri hiljaisuus vallitsi yössä, sitä häiritsi ainoastaan sateen loiskina ja rapina, ja Robert virui valveilla ajatellen, kuinka hän kaksi vuotta sitten oli heittelehtinyt, voihkinut ja nyyhkinyt ajatellessaan Hannaa Dariuksen puolisona ja kuinka hän tänä yönä lepäsi rauhallisesti heidän ollessaan tuolla yhdessä tuskin kolmenkymmenen metrin päässä... Se oli ihmeellistä — tämä puoli hänen kääntymyksestään vaikutti häneen enemmän kuin mikään muu. Hänen rakkautensa Hannaan oli ollut niin hurja ja vallitseva intohimo, että hän taipui nöyränä ja kunnioittavassa pelossa suuremman rakkauden edessä, joka oli sen taltuttanut. Olisi luullut, että jos häneltä riistettäisiin rakkaus Hannaan, niin ei enää olisi ollut mitään Robertia jäljellä... Ja tässä hän kuitenkin oli ja ylisti Jumalaa. Yhteen yhtykäätte äänin paisuvin karitsan kunniaksi ja uhriverenkin...» Onnen ja haltioitumisen kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä, ja hän painoi taasen poskensa syyhyiselle pielukselle. Hänen jälleen herätessään oli täysi päivä — harmaa päivänvalo, jonka lävitse tihkui valjua sadetta. Se rapisi ja suhisi vankkurien kattoa vasten ja valua purskui sen saumoihin. Permannolle, kerääntynyt lätäkkö liotteli Bobin matrassin syrjää. Hän nousi istualleen, ojensi voimakkaat, nuoret käsivartensa ja työnsi päänsä taaksepäin. Poika ja akka olivat poistuneet, ja ulkoa tuoksahti hieno keittiön haju. Hän avasi oven ja vilkaisi ulos. Ensin hän näki vain sadetta, mutta alkoi sitten erottaa leirintapaisen. Siinä oli toiset matkavaunut, melkein samanlaiset kuin ne, joissa hän oli nukkunut, täpösen täynnä tuoleja, vasuja ja luutia, jotka oli pantu niihin sateensuojaan. Oli myöskin muutamia ruskeita telttoja, joista yhdestä tuli tuo makuhermoja kutkuttava haju. Hän tunsi, että hänen täytyi kaikin mokomin peseytyä ja ajella partansa, ja siksi hän meni Dariuksen telttaan pyytämään vesiastiaa. Ensiksi näytti sen sisusta yhtenäiseltä massalta; vaikuttiko sen savu vai yhteensullotut ihmiset, ei siellä vain ollut helppo mitään toisistaan erottaa. Keskellä oli hiilipannu, jonka yläpuolella Hanna — hän totesi vavahtaen, että se oli Hanna — käristi kaniinia. Ensiksi hän luuli, että savuinen hämäryys hänet suurensi, mutta tarkemmin katsottuaan hän tuskallisesti havaitsi, että tuo nainen oli käynyt kovin vahvaksi. Hän ei ollut ainoastaan imettävä äiti, vaan näkyi ylimalkaan levinneen ja tulleen karkeasyisemmäksi, mikä oli luonteenomaista hänen rodulleen, jonka naiset, jolleivät ne kutistu ja käpristy keski-ikäisiä muistuttaviksi, muuttuvat tavattoman veltoiksi ja karkeiksi. Hänen silmänsä katsoivat Bobiin vielä entiseen tapaansa tumman, siistimättömänä riippuvan tukan alta, mutta kasvot olivat sekä vaoittuneet että jäykistyneet. Robert peräytyi askeleen. Saattoiko tämä olla Hanna, joka ennen oli niin viehkeänä levännyt hänen käsivarsillaan? Naisen ääni katkaisi hänen muistelmansa. »Hyvää huomenta, herra Robert Fuller. Darius kertoi minulle, että olit täällä.» »Minä nukuin viime yön matkavaunuissanne.» »Oletko tullut saarnaamaan meille evankeliumia?» »Kuunneltaisiinko sitten?» Hän hengähti nopeaan ajatellessaan, että Hanna kuulisi evankeliumin totuuden hänen suustaan. »Minä kuuntelen mielelläni hyviä sanoja.» Sillä välin hän käristeli kaniinia kumartuneena hiilipannun yli, punainen hohto kasvoilla, joka armotta näytti silmäin ja suun ympärille kutoutuneen juovaverkon ja leuan karttuvan lihavuuden. Bob tuijotti häneen, ja hänen sydämensä oli liian täynnä hänen voidakseen puhua. Hänen mielessään liikkui omituisen sekavia tunteita — hän totesi pitävänsä Hannan rumuutta viehättävänä, koska se oli osa Hannasta itsestään... ja kun hänen rakkautensa tuota naista kohtaan kuitenkin oli kuollut, niin mitä sitten yhä oli jäljellä hänen kauneutensa menetyksen jälkeen?... Hän totesi myöskin erään toisen seikan, nimittäin, että koko toisiinsa liittyväin tapausten sarja, joka oli tuonut hänet Castwisellin leirille, oli ilmeisesti jumalallisen kaitselmuksen työtä, jotta hän käännyttäisi Hannan ja johdattaisi hänet Herran luo — jotta tuo nainen, joka ennen oli oppinut häneltä pahuutta, nyt oppisi häneltä hyvää... Hänen lähetystoimensa uusi merkitys melkein yllätti hänet. Hannan sielu tuli hänelle äkkiä suurempiarvoiseksi kuin kaikki muut sielut, joita hän oli halannut — äitinsä, Mabelin, Clemin, kaikkien tienristeyksissä ja kylänurmikoilla tapaamiensa ihmispoloisten... Hän olisi uhrannut ne kaikki Hannan lunastuksen hintana. Hänen silmiinsä kumpusivat kyyneleet; niin hartaasti hän toivoi voittavansa hänet Kristukselle... Samalla kertaa hän tunsi olevansa ujosti häpeillään ja vastahakoinen; hänen oli vaikea löytää sanoja, joilla tämän hyvän sanoman kertoisi... Hän teki parhaansa murkinan aikana, Hannan ja Dariuksen istuessa vastapäätä häntä tummine, loistavine silmineen. Aamiainen tuskin oli sovitun shillingin arvoinen, sillä kaniini oli huonosti savustettu, ja jostakin omituisesta syystä ei Robertia maittanut ruoka juuri ollenkaan. Kun ateria oli päättynyt, istui Hanna pienokaistaan imettämässä Ilmeisesti hän ei pannut pahakseen kolmen neljännestunnin saarnaa. »Ei voi kieltää, herra Robert Fuller, että nuo ovat hyviä sanoja», virkkoi hän, »ja se on tosiaan ihan ihmeellistä, koska sinä entisaikaan juttelit niin häijysti». »Minä olen kertonut sinulle, mitä minulle on tapahtunut; Herran iankaikkinen armo se minut on silmänräpäyksessä kokonaan muuttanut verenkarvaisesta lumivalkeaksi. Älä suinkaan luule, että se on omien töitteni ansio.» »Olettepa te kovin vaatimaton, hyvä herra», sanoi Darius kohteliaasti; »minä olen kuullut kahdeksassatoista kylässä puhuttavan teidän hyvyydestänne ja hurskaudestanne. On perin ystävällistä teiltä tulla kertomaan meille näin miellyttäviä asioita, ja me olemme aamiaista syödessämme nautinnolla kuunnelleet. Tulettehan nukkumaan matkavankkureihimme toisenkin yön?» »Minun täytyy mennä Wardiin saarnaamaan.» »Mutta tulettehan illalla takaisin? Me haluaisimme kuulla enemmän. Tahtoisimme muuttua verenkarvaisista valkoisiksi, kuten tekin — eikö totta, rouva Ripley?» »Kyllähän meidän pitäisi. Minulla on aina ohut korkea käsitys kristityistä ihmisistä, ja vanhempi vekarani on kristitty, vaan ei tää nuorempi, sillä olen kuullut sanottavan, ettei kaste sittenkään varjele lasta rokosta.» »Ei, meidän nuorempi vesamme on rokotettu, mikä auttaa paremmin kuin kaste, hän ei saa koskaan isorokkoa, johon eno Wenzelow kuoli. Mutta kuoltuaan hän ei myöskään pääse taivaaseen. Vanhempi vekara pääsee taivaaseen, mutta pääsnee sinne tyttöparka aikaisemmin kuin olisi hauskaa.» »Ei kasteella taivaaseen päästä», aloitti Robert, ja Dariuksen oli hiukan vaikea palauttaa häntä keskustelun alkuperäiseen lähtökohtaan eli suunnitelmiinsa, että hän viettäisi toisenkin yön Castwisellissa. Sateli yhä ja ehkei ilma seestyisi, ja matkavaunut olivat muka hauska ja ihana yökoti; missään majatalossa ei voitaisi järjestää niin ruhtinaallista mukavuutta niin huokealla hinnalla. Robert tunsi suuttumusta tuota pientä varasta kohtaan ja oli taipuvainen hylkäämään hänen nylkemisehdotuksensa. Mutta hän totesi hänelle asetetun tehtävän vakavuuden. Hän oli nyt varma, että oli saanut »kutsun» Shadoxhurstiin ainoastaan ja yksinomaan siksi, että tapaisi Hannan ja neuvoisi hänelle pelastuksen tien. Jos hän jättäisi hänet nyt, olisi hän tottelematon jumalalliselle käskylle. Hän siis lupasi palata illalliselle. Siihen mennessä hän toivoi ilman seestyneen, jotta hän voisi viettää yönsä ulkona kedolla. 14. Hänen aikomuksensa oli tehdä kierros Castwisellin ympäri ja todistaa puolessa tusinassa paikassa. Hän oli hiukan tiedustellut Dariukselta, millaista maasto oli, ja käveli Ihorndenia kohti, missä oli pieni takalistokylä. Mutta hän ei ehtinyt Hareplainia, Hammer-joen yläpuolella sijaitsevaa pientä mäkeä, kauemmaksi. Hän tunsi itsensä väsyneemmäksi kuin vielä iässään oli tuntenut; hän ihmetteli, miksi häntä kahdeksankymmenen kilometrin taivalluksesta näin suurella uupumuksella rangaistiin; ja kun ilma oli hiukan kirkastunut, päätti hän istahtaa levähtämään. Niin hän istuutui puunrungolle muutamien genistapensaiden viereen ja katseli, kuinka sumu ajelehti Hammer-jokea pitkin ja mäkeä vasten. Pilvet riippuivat vielä matalalla, mutta eivät enää liidelleet tuulen edellä; sensijaan ne näkyivät liikkuvan juhlallisessa marssissa taivaanrantaa pitkin. Taivaankansi oli kuin savuttunut lautanen ja sitä vasten kuvastuivat metsät mustina, repaleisina ja sumun tuhrimina, ikäänkuin ne olisivat olleet nokisella puuhiilellä piirretyt. Ainoastaan genistat hänen vieressään näkyivät säilyttäneen ikäänkuin tulenvärin, jollaista kukkulalla hehkui. Hän nojasi kyynärpäitään polviin ja painoi sänkisen, huonosti ajellun leukansa syvälle kämmeniinsä. Hänen silmänsä tuijottivat taivaanrannalla verkalleen liikkuvia pilviä kohti, muttei hän niitä nähnyt. Sensijaan hän näki mustalaisleirin Castwisellissa, josta molemmat karavaanit häämöittivät sateen läpi, teittäin ruskeat kumpulat ja tulipannun punaisen hohteen, joka loisti yhden teltan aukosta kuin vihainen silmä. Sitten hän näki Hannan hiilipannun yli kumartuneena, aivan kuumentuneena, pöhöttyneenä ja epäsiistinä, nuoruus ja kauneus poissa, mutta edelleenkin Hannana. Sitten hän näki hänet imettämässä pienokaistaan, sill'aikaa kun hän, Robert, puhui hänelle iankaikkisesta elämästä. Hannan silmät eivät olleet laisinkaan muuttuneet, kuten kaikki muu hänessä; ne olivat yhä samat loistavat, tummat, ahneet silmät, pikemmin eläimen kuin ihmisolennon, koska niiden kauneudella ja hurjuudella ei näkynyt olevan mitään juuria ihmissydämessä, vaan se kuului pikemminkin johonkin villin tuiman ja ihanan maan henkilöttömään ominaisuuteen tai luonnolle jossakin sen pienissä, hurjissa oikuissa, sen siroitellessa tantereelle ja ojiin pieniä ruumiita. Hannassa ei ollut mitään niin suurta eikä niin pientäkään kuin ihmisyys. Mutta hänen asemansa aviovaimona ja hänen äitiytensä olivat kesyttäneet häntä, saaden hänet mukaantumaan edes hellyyden ulkonaiseen muotoon. Tämä hellyys, vaikka se ehkä olikin vain hellyyden varjo, oli tehnyt hänet niin traagillisen suloiseksi hänen vuosi sitten seisoessaan pienokaisineen »Kahdeksan kellon» ulkopuolella Salehurstissa. Ilman sitä hän olisi ollut riemua, ihmettä ja intohimoa; mutta pienokaisineen hän oli jotakin enemmän, sillä hellyys oli antanut hänelle osan sekä elämästä että tuskasta. Robert kohotti päänsä ja oikaisi olkapäitään, pannen kätensä ristiin polviensa välissä, mutta hän ei noussut puunrungoltaan Ihorndeniin lähteäkseen, vaikka hänen jo kylläkin olisi se pitänyt tehdä. Hän ei voinut saarnata evankeliumia, kun Hanna täytti hänen ajatuksensa. Hänen täytyi asettaa henki sydämessään ennenkuin hän saattoi toivoa puhelahjaa. Jokin sanoi hänelle, että ainoa keino siihen oli kieltäytyä häntä jälleen näkemästä — luopua kaikista aikeista palata Castwiselliin — ja taivaltaa päättäväisesti etelänpuolisten kylien kautta kotiin. Hän oli yhä heikko jumalallisesta voimasta huolimatta; hänen rakkautensa Hannaan ei ollut kuollut vanhan Aatamin kera, vaan oli salaperäisesti osana uudesta Kristuksessa elävästä ihmisestä. Jos hän ei enää näkisi Hannaa, oli hän kylläkin turvassa, mutta jos hän näki hänet, niin — vaikka hänen nuoruutensa olikin poissa, kauneus tärveltynyt ja intohimo taltutettu — halusi hän häntä edelleen, koska tuo nainen kuului hänessä osaan, joka ei ollut muuttunut, jonka hän nyt näki pysyneen järkähtämättömänä hänen kääntymyksensäkin maanjäristyksessä... yhtenä »niistä asioista, joita ei voida järkyttää», kuten sanassa sanotaan. Niin, epäilemättä Bob olisi nyt mennyt kotiin, jos hänellä oli jotakin järkeä, ja tunnustanut, ettei hänen sopisi eikä luultavasti koskaan sopisi uskaltautua Hanna Ripleyn seuraan. Hän ei enää koskaan sallisi ajatuksen siitä rakkaudesta, jonka hän oli voittanut, pöyhistyttää itseään; ehkäpä hänen nöyryytyksensä olikin rangaistus hänen itseluottamuksestaan, kun hän, joka oli matonen eikä mies, luuli sen voittaneensa... Mutta tällä suunnitelmalla oli vaikea vastus, ja se oli hänen tietonsa, että hänet oli johdatettu Kentiin juuri vartavasten, että hän käännyttäisi Hannan. Tämä, joka oli hänen suurena vaaranaan, oli myöskin hänen suuren tehtävänsä kohde, ja jos hän vaaran pelosta kääntyisi pois työstään, niin mitä ajattelisi Herra kelvottomasta palvelijastaan? Tosinhan ei Hanna näyttänyt valituksi sopivalta, mutta oli tärkeää epäillä ulkonaisia muotoja, ja vaikkei hänen onnistuisikaan nyt istuttaa häneen jumalallista sanomaa, saattaisi hän kylvää siemenen, joka itäisi jossakin vastaisessa tilaisuudessa. Hän näki Hannassa Jumalan erikoisen harrastuksen ja huolenpidon esineen ja itsessään Jumalan välikappaleen. Hän näki ihanan tilaisuuden osoittaa kiitollisuutta omasta armoituksestaan ja valituksi tulemisestaan ja myöskin osittain korvata ajan, jona hänen rakkautensa tuohon naiseen oli syntiä. Synti näytti nyt kaikki olevan hänen; hänen haltioituneessa muistissaan tuntui siltä kuin hän olisi hänet eksyttänyt ja vietellyt; ja nyt hän johdattaisi hänet takaisin, jotta he kaksi, jotka olivat vaeltaneet yhdessä pimeydessä, nyt yhdessä vaeltaisivat valossa. Hän ei rohjennut kieltäytyä tehtävästään. Kyllähän Herra, joka sen hänelle oli määrännyt, myöskin soisi hänelle voimia sen toimeenpanemiseen; eikähän rakastanut Hannaa, niinkuin oli häntä ennen rakastanut, myrskyisellä, itsekkäällä intohimolla. Ehkä tuo hänen ulkomuotonsa riutuminen olisi hänelle avuksi... Voi Hanna-poloista, Hanna-parkaa! Hän kummeksui oliko tämä kärsinyt, oliko tuska piirtänyt nuo vaot hänen kasvoilleen ja riistänyt hänen ruumiiltaan joustavuuden ja solakkuuden. Hänestä oli vaikea ajatella, että tuo nainen, joka oli niin paljon tuskaa aiheuttanut, voisi itse tuntea tuskaa... Mutta niillä, jotka vaeltavat Kristuksetta, täytyi aina olla tuska, kuten hän hyvin tiesi... Hän ei koskaan unohtaisi niitä kauheita kuukausia, joita hän oli viettänyt ennen vapautustaan. Hänen täytyi johdattaa Hanna Herran karsinaan sekä Hannan itsensä tähden että kiitollisuudesta sitä rakkautta kohtaan, joka oli hänet lunastanut. Sitten hän lähtisi matkaansa eikä koskaan näkisi häntä enää. 15. Oli omituista, että hän näiden haltioituneiden ja kiitollisten tunteiden jälkeen huomasi olevansa aivan kykenemätön saarnaamaan. Vihdoin hänen onnistui laahata itsensä Ihorndeniin, mutta hän kykeni ainoastaan kävellä hoippumaan, eikä hänellä ollut sanoja tai ajatuksia. Hän käveli muutamia kilometrejä kylästä ja tultuaan ravintolan kohdalle astui sisälle, tilaten leipää ja juustoa ja kupin teetä. Hän otti raamatun taskustaan ja laski sen avattuna viereensä pöydälle. Sen käyttämisestä kuluneet sivut avautuivat seuraavien sanojen kohdalta: »Minä olen iankaikkisella rakkaudella rakastanut sinua; sentähden olen minä vetänyt sinua puoleeni sulasta armosta.» Hän punehtui riemusta; juuri nämä sanat olivat olleet hänen oman kääntymyksensä sinettinä ja panttina. Ne olivat nyt sitä Hannalle; Jumala kutsui häntä aivan samoilla sanoilla, joilla hän oli kutsunut Robertia. Jumala rakasti Hannaakin iankaikkisella rakkaudella. Tämä oli hänen valittujaan ja kallis sielu... Bob sulki kirjan vapisevin sormin. Hän harhaili iltapäivän Ihorndenin lähistöllä; hän tunsi vieläkin olevansa kykenemätön puhumaan, vaikka hän meni Catherine Wheeliin ja rukoili hartaasti hengen lahjaa. Olikohan tässä merkki, tuumi hän... Oliko Herra vihastunut? Ei, ei noin siunatuin raamatun sanoin. Täytyi olla jumalallinen tahto, että hän Hannan tavattuaan saarnaisi evankeliumia ainoastaan hänelle. Hänelle kyllä annettaisiin puhelahja tänä iltana. Hän toivoi, että olisi aika palata Castwiselliin, mutta nyt oli vielä liian varhaista. Hänet valtasi äkillinen, melkein hillitsemätön halu polttaa piipullinen tupakkaa. Hän meni metsään ja laskeutui kuivalle kohdalle punertuvien pähkinäpuiden alle; mutta hän ei voinut levätä, vaikka tunsi itsensä kovin väsyneeksi. Kuinka hitaasti tunnit kuluivatkaan!... Hänen sydämensä sykki rajusti, ja valtimot hänen ohimoillaan ja kaulassaan jyskyttivät. Vihdoinkin vaipui levoton päivä hämärään. Kirkkaita kohtia ilmestyi taivaalle kuin järviä, joihin oli tähtiä siloiteltu. Pilvet kiitivät nopeasti keskitaivaan yli lakaisten noita pilvijärviä. Kuu ei ollut vielä noussut, mutta omituista hohtoa näkyi taivaan avoimilla kohdilla. Robertin kävellessä Castwisellia kohden alkoi sataa — ensin muutamia lentäviä pisaroita, ja sitte tuli rankka kuuro. Kun hän pääsi romaanilaisten leiripaikalle, raivosi jo musta myrsky. Hanna keitteli maukasta illallista sienistä ja kananpojasta. Hän oli vielä ulkotamineissaan, kun oli juuri palannut vaatevaarnojen myynnistä, mihin hommaan hän epäilemättä oli liittänyt jotain edullisempaa, mutta vähemmän kunniallista. Hänellä oli pitkä plyyshitakki, johon kuului näennäisesti soopelinnahkainen kaulus, ja päässä oli iso sulilla koristettu hattu, jollaisia ennen käytettiin. Hän irvisti hilpeästi Robertille, ja tämä huomasi, että hän oli menettänyt etuhampaan. Aika varmaankin kosti hänelle hänen pitkän uhmansa Robertia kohtaan ja nyt Robert vihdoinkin oli häneen nähden voittopuolella. »Hyvää iltaa, herra Robert; onko käännytetty paljon syntisiä?» Robert pudisti murheellisesti päätänsä ja istahti. »On ainoastaan yksi syntinen, jonka tahtoisin käännyttää, ja se olet sinä, Hanna.» »Minä en ole syntinen. Minut vihittiin kirkossa ja minulla on vihkimätodistus; muuten tahtoisin vaivata sinua nimittämään minua rouva Ripleyksi.» »Olen pahoillani», virkkoi Robert nöyrästi, »mutta jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin petymme eikä totuus ole meissä». »Tuo on kai joku kaunis raamatunlause, eikö olekin?» »On varmaan.» »No, kyllähän herra Fuller saa minulle mainita kauniin raamatunlauseen. Mutta raamattu ei ole aina kohtelias — ja minä haluaisin, että herra Robert Fuller olisi minulle kohtelias. »Kaihan minä aina ajattelen hyvää Hann... rouva Ripleystä.» »Se on oikein. Ja nyt minä toivon, että herra Fuller syö meidän kanssamme illallista ja puhuu meille enemmän hyviä ja kohteliaita sanoja.» Darius oli tullut telttaan. »Illallisesta me pyydämme shillingin ja yhdeksän pennyä», vikisi hän, »koska olemme köyhiä ihmisiä ja olemme varanneet kananpojan, joka on kallista ruokaa». Robert tiesi, että lintu oli joko varastettu tai kuollut vanhuuttaan, mutta hän tahtoi pysytellä ystävällisissä suhteissa Dariuksen kanssa, ja niinpä hän — koska ehdot olivat, että kaikki oli tinkimättä käteisestä maksettava — ojensi hänelle rahat. Mutta hän olisi tahtonut potkaista tuota mustalaista, sillä hän tajusi, että se pieni lurjus yritti ansaita mahdollisimman paljon rahaa evankeliumista. Ilmeisesti hän piti Bobin saarnailua jonkinlaisena mieskohtaisena suosiona, josta tämä oli aina valmis maksamaan. Mutta Hannan tähden täytyi häntä sietää, ja jos hän jollakin saattoi ostaa toiselta muutaman tunnin taistellakseen tuon kalliin sielun puolesta, niin silloin ei hinnasta tingittäisi. Lintu oli kaiketikin varastettu, sillä se oli mehukasta ja mureaa. Senjälkeen he söivät runsaasti omenia, istuen tulen ääressä, Hannan imettäessä toista lasta ja antaessa toiselle muutamia kananpojan rippeitä ja kastiketta. Se oli kodikas, mutta jokseenkin siivoton näytelmä. Hiilipannun punerva hohde kajasti heidän ruumiisiinsa heidän istuessaan sen ympärillä ja vaalensi teltan paksun savuisen ilman, jota vielä korosti kolmesta kosteasta vaatekerrasta lähtevä höyry. Robert oli syönyt jokseenkin hyvän illallisen, mutta vieläkin hän tunsi itsensä hermostuneeksi ja epävarmaksi, ja aterian aikana oli heidän keskustelunsa — mikäli sellaista oli ollutkaan, sillä usein oli pitkät ajat vaiettu — liikkunut vain jokapäiväisissä asioissa. Kun Hanna oli hoivannut pienokaiset nukkumaan teltan perälle huiviinsa käärittyinä, sanoi Darius, että hänen täytyi mennä vähän ulos juttelemaan pari sanaa täti Truffeny Lovellin kanssa, joka oli toisissa matkavankkureissa. Tämä oli häijy, vanha vaimo, sanoi hän, joka ei pitänyt itseään puhtaana ja nähtävästi muissakin suhteissa kaipasi sisarenpojan neuvoja. Sitten Robert havaitsi, ettei hän halunnut jäädä yksikseen Hannan kanssa. Hän oli otaksunut, että Darius olisi saapuvilla hänen kilvoitellessaan Hannan sielusta. Hänen olisi pitänyt ilta-aterialla ryhtyä vaikeaan tehtäväänsä... Hän nousi ja sanoi aikovansa pistäytyä ravintolassa, mutta Hanna tarttui häntä käsivarresta. »Eikö herra Robert Fuller aio puhua minulle hyviä sanoja?» Bob saattoi tuntea hänen kosketuksensa ranteessaan senjälkeen, kun Hanna oli ottanut kätensä pois. Hän hotkaisi rajusti ilmaa. »Minä puhuisin mieluummin sinulle ja puolisollesi yhdessä. Hänen pitäisi tulla pelastetuksi sinun kanssasi. Ja sitten on vielä Lovell-tätisikin...» »Ei häneen voi koskaan mitään hyvää istuttaa eikä Dariukseenkaan. Dariukselle ei sellainen sopisi, koska hänen täytyy myydä hevosia ja koiria. Minä olen vain naispoloinen, jonka ei ole tarvis ansaita elatustaan. Ei haittaa mitään, että minä opin, mikä on hyvää.» Robert ajatteli vaatevaarnoja ja kananpoikaa, mutta Hannan valheet — samoin kuin hänen kuihtuneet kasvonsa ja iso ruumiinsakin —tekivät hänet vain vetoavammaksi. Bob ei voisi istua huoletonna taivaan valtakunnassa Hannan ollessa oven ulkopuolella myymässä vaatevaarnoja, vohkimassa kananpoikia ja kertomassa valheita... Hän istahti Hannan viereen rääsykasalle, ja hiilipannun punervassa hohteessa näyttivät hänen kasvonsa ihan tuomitun sielun kasvoilta, kuilun pohjalla piinatun kasvoilta, jonka vain hänen rakkautensa... ei, ei hänen rakkautensa, vaan Jumalan rakkaus voisi pelastaa. Hannan silmät katsoivat hänen silmiinsä hehkuen, kun hän istui siinä kyykyllään käsivarret polvien ympärillä; ja kun Bob puolestaan katsoi alas niihin, oli kuin hän olisi tuijottanut kuiluun — pimeyden, synnin ja kadotuksen kuiluun, samaan, jossa hän itse oli ollut ennenkuin iankaikkinen armo oli hänet tavoittanut. Maksoi mitä maksoi, oli hänen kiskottava hänet ulos kärventyneine, tulikivenkatkuisine vaatteineen... Mutta entä, jos hän sensijaan putoisikin itse sinne, entä jos tuo nainen päinvastoin vetäisi hänet mukaansa... Hannan silmät tuntuivat vetävän häntä alaspäin. Melkein ruumiillisesti ponnistaen hän käänsi katseensa pois ja kompuroi vielä kerran seisaalleen. »Ei, minä en voi puhua sinulle, täytyy odottaa. Oi Herra, tämä ei ole oikea aika, minä kun olen vain heikko ihminen.» Hän ei tiennyt, mitä sanoi, hän tiesi vain, että Hanna oli taaskin tarttunut hänen käsivarteensa. »Älä mene pois, ystäväni. Etkö sinä suo minulle niitä hyviä sanoja? Pelkäätkö minua? Minä en ole muuttunut.» Bob kääntyi häneen levottomassa tuskassa. »Oi, Nannie», sanoi hän, »Jumala rakastaa sinua Hän ei ole koskaan lakannut sinua rakastamasta, vaikka oletkin aina seisonut häntä vastaan ja tehnyt häijyjä töitä...» Sitten hän tiesi, että hän vain julisti hänelle omaa rakkauttaan, nimittäen sitä Jumalan rakkaudeksi. Tämä ajatus sai hänet häpeästä vapisemaan, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Hänen kyyneltensä lävitse näkyivät Hannan kasvot tuijottavan häneen kuin kuilun pohjasta... Hänen viimeiset voimansa sortuivat äkkiä, hän lankesi polvilleen Hannan viereen ja siepaten hänet syliinsä peitti hänen kasvonsa suudelmilla. 16. Kaikki oli silmänräpäyksessä ohi. Pian oli hänellä villi eläin sylissään, ja se taisteli häntä vastaan potkimalla, kynsimällä ja äänekkäin vihaisin huudoin. Bob päästi hänet yhtä rajusti kuin oli hänet siepannutkin ja näki oviaukon täynnä päitä — Dariuksen, siivottoman rouva Lovellin ja muutamien lapsien, joita hän ei ennen ollut nähnyt. Hanna istui maassa, keinutellen itseään ja nyyhkyttäen. Robert tunsi veren tihkuvan poskestaan, johon hänen kyntensä olivat raapaisseet viisi vihoittelevaa naarmua. Darius astui telttaan. »Mitä on tapahtunut?» kysyi hän raivokkaasti. Ei kuulunut vastausta. »Olettepa te kaunis evankeliuminjulistaja. Minä jätän teidät kymmeneksi minuutiksi kahdenkesken vaimoni kanssa, jotta opettaisitte hänelle hyviä tapoja ja osoittaisitte hänelle taivaan tien, ja sitten te ryhdytte tällaiseen peliin.» Robert ei kyennyt puhumaan, hän oli aivan sanaton ja melkein ilman ajatuksiakin. »Mitä on tapahtunut?» toisti Darius, tarttuen vaimoaan olkapäistä. »Hän on elukka», nyyhkytti Hanna, »häijy elukka». »Minä en ole hänelle mitään pahaa tehnyt», änkytti Robert, saaden vihdoinkin sanoja kielelleen. »Ei pahaa!» kirkaisi Hanna. »Eikö ole mielestänne mitään pahaa joutua teidän pideltäväksenne?» Ja hän olisi taasen karannut Robertin kimppuun, jollei Darius olisi häntä pidättänyt. »Te olette sika», sanoi tämä Robertille, »julkea sika, ja kahdeksassatoista kylässä se saadaan tietää, herra evankeliuminjulistaja.» Bob kalpeni. »On mainio uutinen kaikille ihmisille, joille olette saarnannut, kun heille kerrotaan, ettei teitä voi jättää kahdenkesken laillisen vihityn vaimon kanssa. Ne ovat mielissään — ne sanovat: 'Onpa se somaa evankeliumia ja hiton hieno saarnamies.'» Teltta oli täynnä melua, liikehtiminen oli herättänyt pienokaiset, jotka parkuivat äänekkäästi. Hanna nyyhkytti yhä, ja rouva Lovell pärpätti tolkuttomasti. »Eikö teillä ole sanaakaan sanottavana?» jatkoi Darius. »Minä luulin, että teillä oli niitä yllin kyllin. Ettekö tiedä mitä merkitsee, jos kerron jokaiselle Humalamaassa, että yrititte varastaa laillisen, vihityn vaimoni — vietellä hänet, kuten ne sanovat, jotka käyttävät hienoa kieltä? Ettekö tiedä, mitä se merkitsisi ammatillenne? Ettekö tiedä, ettette enää koskaan voisi nostaa päätänne pystyyn tai kohottaa ääntänne jälleen?» Mutta Robert tiesi vain yhden asian — hän tiesi menettäneensä armon. »Te ette kykene puhumaan sanaakaan. Te häpeätte itseänne, ja se on ainoa hyvä puoli, jonka teissä näen, te korskea sika. Jos olette häpeillänne, niin ehken ole teitä kohtaan niin ankara kuin laillisena, vihittynä aviomiehenä kai haluaisin olla.» Hän vilkaisi tutkivasti Robertiin. »Hän on puolihullu», virkkoi rouva Lovell. »Sinun on puhuttava selvemmin, Darius.» »Pidä suus kiinni, vanha tamma», tiuskasi hänen sisarenpoikansa; »ja kuunnelkaa te, herra Robert Fuller. Minä en ole ankara mies enkä tahdo tärvellä ammattianne pappina tai saarnamiehenä, joten en kertonekaan kellekään kuinka petomaisesti olette käyttäytynyt.» »Kertokaa jos tahdotte — minä ansaitsen sen — ja sama se minulle on. Minä en enää koskaan voi saarnata Jumalan armoa.» »Voitte kyllä, jollei kukaan saa vihiä yksityisistä tavoistanne. Enkä minä teiltä paljoa vaadi. En ole mikään kiristäjä ja tiedän, että te ette ole rikas. Jos maksatte minulle viisi puntaa ostaakseni vaimolleni uuden hatun ja huivin ja kaikki järjestetään rehdisti ja sovinnollisesti, niin minä sanon, että olemme kuitit.» »Mitä?» virkahti Robert terävästi. Jotakin oli selvinnyt hänen ajatuksissaan. »Minä sanon, että kaikki voidaan helposti järjestää pienestä summasta. Hanna antaa teille anteeksi, ja tätini Truffeny Lovell tukkii suunsa, ja minun veljenpoikani Tom ja Benedict ja minä, Darius Ripley, itsekin tukimme suumme. Te maksatte meille viisi puntaa tästä viikon päähän, ja niin ovat välimme selvät.» »Te olette hupsu, jollette siihen suostu, herrasmies», säesti täti Lovell. »Minusta ei viisi puntaa ole mitään siihen verraten, mitä olette tehnyt. Toisen herrasmiehen täytyi maksaa kymmenen, eikä hän ollut päässyt Hannaan edes oikein käsiksi...» »Tuki suusi, vanha narttu!» ärjäisi Darius. Mutta se oli liian myöhään. Robertin hitaat ajatukset olivat vihdoin alkaneet liikkua, ja seuraavassa tuokiossa liikahti hänen ruumiinsakin. Sanaa sanomatta hän karkasi Dariuksen kimppuun ja paiskasi sätkyttelevän miehen permantoon. »Apua, apua, poliisi, poliisi!» kirkui täti Lovell. Hanna parkui äänekkäästi. Robert ja Darius kamppailivat maassa kieriskellen toistensa ylitse. Mustalainen oli sitkeä ja harjaantunut, mutta Bob oli kookkaampi mies, ja hänen käsillään oli kuristava ote Dariuksen kurkussa. Hän olisi luultavasti tappanut toisen, jollei tappelua olisi keskeyttänyt kaksi miestä, jotka ajoivat kääseissä ohi ja parkumiset kuullessaan riensivät paikalle. »Hän murhaa minun mieheni», kirkui Hanna. »Ampukaa hänet! Ampukaa se hullu koira!» huusi rouva Lovell. Miehet tarttuivat Robertiin ja kiskoivat hänet irti Dariuksesta, juuri kun hän miltei oli tukehduttanut hänen hengityksensä. Mustalainen virui tunnotonna maassa, ja ohut verijuova valui hänen suupielistään. »Parasta lähettää noutamaan poliisi», sanoi toinen miehistä. Mustalaisten taholta kuului kuorossa itkua ja vastustelua. »Älkää viitsikö vaivautua, hyvä herra. Me emme ole sisukkaita. Emme halua poliisia.» »Ette kai», virkkoi ensimmäinen mies jurosti. »Mutta minusta tulisi poliisien tätä asiaa penkoa. Ajakaa te tienhaaraan, herra Gain, ja minä jään tänne näiden kanssa.» »Luuletteko olevanne turvassa yksinänne?» »Oh, kyllä minä turvassa olen. Täällähän on vain naisia ja lapsia — ja tuo miekkonen, jolla ei näy olevan paljoa taistelutarmoa jäljellä.» Robert oli lyyhistyneenä multapermannolla, verta ja kyyneleitä hänen sanomattoman likaisilla kasvoillaan. Hänen kätensä olivat rukousasennossa ristissä hänen edessään. Mutta hän ei rukoillut. Siitä ei olisi ollut mitään hyötyä. Ei rukous, ei katumus, ei rakkaus eikä usko olisi voinut nyt auttaa häntä, joka oli tallannut Jumalan lupaukset jalkoihinsa. 17. Clem ja Polly olivat olleet teeillallisella Elizabeth Wheelsgaten luona Marsh Quarterissa, joten oli varsin myöhä, kun he löysivät Mabelin sähkösanoman. Sähkölennätintoimiston poika oli työntänyt sen oven alitse, ja he molemmat hypähtivät kuin jos olisivat tavanneet käärmeen matolla. »Sen täytyy olla Mabelilta!» huudahti Polly. »Kukaan muu ei lähettele sähkösanomia. Mitä ihmettä onkaan tapahtunut?» Clem otti sen lattialta ja avasi varovaisesti. »Tulkaa heti, kauheassa tuskassa — Mabel.» »Oi mitä se merkinneekään?» huudahti Polly. »Missä on Bob? Hänen täytyy olla kotona nyt. Hänen piti palata maanantaina.» »Mabel ei sano mistä on kysymys, mutta kaiketikin on Bob pulassa tai muutoin hän olisi saapunut tänne.» »Meidän täytyy mennä katsomaan. Hänen sanoistaan en pääse selville, mitä on tapahtunut.» He eivät pysähtyneet muuttamaan vaatteitaan, vaan lähtivät heti, Polly tiukassa sinisessä puvussaan, joka oli jälleen uusittu Mabelin vanhan pitsihameen avulla, ja Clem mustassa takissaan ja pienessä naurettavassa matalakupuisessa huopahatussaan. He eivät edes menneet noutamaan linjaalirattaita kartanosta. Oikaisemalla peltojen poikki laski Clem ehdittävän Bodiamin maantielle noin kahdessakymmenessä minuutissa, juuri osaavasti tavoittaakseen kuorma-ajurin hänen paluumatkallaan Ticehurstista. Siinä heitä onnisti hyvin, ja he saapuivat Campany's Hatchiin vajaassa tunnissa. Paikka näytti autiolta heidän kävellessään pihaan ajotietä, mutta kun he ehtivät rakennuksen edustalle, näkivät he Podgam-nuorukaisen seisoskelemassa ladon takana. »Onko isäntäsi kotona?» kysyi Clem. »Missä on emäntäsi? Saimme juuri sähkösanoman.» Podgam astui esille virnistyksen taistellessa hänen kasvoillaan todellisen huolen ilmeen kanssa. »Rouva on kyllä sisällä; ja isäntä — hän on vankilassa.» Clem ja Polly tuijottivat suut ammollaan. »Luulin, että kai tietäisittekin. Ethnamissa ja Gurt Wigsellissä se tiedetään ja kaikkialla Peter‘s Greenissä.» »Älä jää siihen hänen kanssaan haastelemaan, Clem», virkkoi Polly, »vaan tule nopeasti Mabelin luo. Älä raapi päätäsi tuolla tavoin.» »Minä olen ihan ymmällä», sanoi Clem. »No, tule Mabelin luo. Ehkei se ole totta.» »Se on totista totta», tiukkasi poika; »hänet tavattiin Darius Ripleytä murhaamasta». »Murhaamasta...» »Niin sanotaan Ethnamissa ja Gurt Wigsellissä, mutta Peter's Greenissä väitetään, että hänet vangittiin rouva Ripleyn suutelemisesta...» Polly tarttui Clemin käsivarteen ja raahasi häntä rakennusta kohti. Mabelia ei ensin näkynyt missään, mutta heidän kutsuttuaan häntä pari kertaa, tuli hän esille keittiön konttorista, kasvot itkusta pöhöttyneinä ja riutuneina. Kun hän näki Clemin ja Pollyn tulevan, alkoi hän uudestaan itkeä, mutta kyyneleet tuskin vuotivat hänen paisuneista silmistään, vaan ainoastaan heruivat ja tihkuivat, ja kun hän puhui, oli hänen äänensä melkein rauennut. »Oi vihdoinkin te tulette... Minä en halua tavata Jimiä ja Marya... Minä kuolen häpeästä.» »Mitä on tapahtunut? Onko totta, että Bob...?» »Hän on Headcornin vankilassa.» Mabel hoiperteli ja kaatui ovea vasten. Polly tavoitti hänet käsivarsilleen. »Tule keittiöön, niin minä laitan sinulle kupin teetä.» Kerran keittiöön päästyään Mabel vaipui tuolille ja peitti kasvot käsillään. Hän oli ihan murtunut, hänen reippautensa ja itsetuntonsa olivat aivan poissa. Hän istui keikutellen itseään, tukka aivan pörröllään ja yksi iso suortuva löysänä olkapäällä. Hänellä ei ollut mitään pehmeyttä ja kauneutta jäljellä; hänen luonteenomainen »hienostuksensakin» näkyi jättäneen hänet. Hän näytti karkealta ja alennustilassa olevalta. Clem tuijotti häneen mitään puhumatta. Mabelin murhe säikäytti häntä kauheasti, ja kuitenkin hän tahtoi tietää Bobista... Mitä oli hänelle tapahtunut...? Mitä hänen kuulemansa kauheat uutiset merkitsivät...? Kunpa Mabel vain tahtoisi hänelle kertoa... Hän olisi halunnut kysyä häneltä, mutta tällä hetkellä hän tunsi, kuten sanoi, olevansa aivan tahnassa. Ainoa henkilö, jolla oli mitään mielenmalttia, oli Polly, eikä hän esittänyt sitä sanoin, vaan teoin, häärien kattilan ja teekannun kanssa. Mabel alkoi vihdoin nyyhkiä ja mutista. »Älä siinä seiso minuun töllistelemässä, hupsu», sanoi hän Clemille. »Etkö voi mitään tehdä? Oi, tämä tappaa minut. Minä tiedän sen.» »Mutta mitä minun olisi tehtävä? Sano ensin, mitä on tapahtunut?» »Kerroinhan minä sinulle. Bob on vankilassa... murhayrityksestä Darius Ripleytä vastaan, kun hän... kun hän...» Hysteerisen, kyynelettömän nyyhkytyksen puuska tukehdutti hänen sanansa. Polly alkoi menettää kärsivällisyytensä. »Etkö voi pysyä tyynenä, Mabel, ja kertoa meille, mitä oikeastaan on tapahtunut? Ehkä Clem voisi tehdä jotakin, muttei hän voi tehdä mitään, kun hän tuskin tietää puoliakaan.» »Ettekö te ymmärrä?» nyyhkytti Mabel. »Kyllä olettekin typeriä. Se Bobin elukka on tavattu — tavattu — tavattu — Hanna Ripleyn parista — ja nyt hän on vankilassa hyökkäyksestään hänen miehensä kimppuun, kun se kun se yllätti heidät yhdessä.» Clem ja Polly tuijottivat toisiinsa aivan hämillään. »Se ei voi olla totta», huudahti Clem. »Bob ei suinkaan tekisi sellaista nyt, kun hän on pelastettu.» Mabel naurahti, mikä oli vielä kaameampaa kuin hänen itkunsa. »Niin juuri... nyt kun hän on pelastettu. Kylläpä hän on pitänyt hauskaa monet kerrat — nyt kun hän on pelastettu. Tosiaankin! Ne lauantai- ja sunnuntairetket...» »Mutta, Mabel, ethän tarkoita... tiedäthän varmaan, että hän kävi Bethersdenissä ja Biddendenissä ja niissä muissa paikoissa.» »Kyllä, mutta me emme tiedä—emme ainakaan tienneet, mitä hän matkan varrella hommaili. Nyt ehkä aavistelemme, miksi ei hän matkustanut junalla, vaan tuhlasi hän hirvittävän paljon aikaa tallustellessaan edestakaisin, ja ehkä arvaamme, missä hän nukkui sunnuntaiyöt.» — »Pidä suusi kiinni», sanoi Clem vihaisesti. »Minä en usko sitä. Bob on vaeltanut rehellisesti siitä päivästä kun hän löysi pelastuksen. Hänen tiensä ei ole minun tieni, mutta se on oikea tie, ja minä tiedän, että hän on sillä pysynyt.» »Kuinka sitten selität, eriähän on vankilassa — tapeltuaan Dariuksen kanssa Hanna Ripleystä?» »Onko se todistettu? Onko häntä jo tutkittu?» »Hänet tutkitaan huomenna. Mutta kaikki on vallan selvää. Minä kuulin sen täkäläiseltä poliisikonstaapelilta, joka oli kuullut sen Headcornin poliiseilta. Darius on Unionin sairaalassa siellä — Bob miltei tappoi hänet.» »Mutta ehkeivät he riidelleet siitä, mitä sinä luulottelet. Kai on aika paljon asioita, joista Darius ansaitsisi selkäsaunan.» »Siinä sitä ollaan — sinä vastustat minua, niinkuin sinä aina teet. Minä sanon sinulle, jokainen tietää, että Darius yllätti hänet vaimonsa parista... Uh! Minua ihan ellottaa... Sinua pidetään pähkähulluna, jos toista uskot. Bob vietti sunnuntaiyön niiden likaisten mustalaisten parissa... se on todistettu, sen tietävät kaikki — ja maanantaina Darius palasi äkkiä ja tapasi Bobin ja Hannan yhdessä, niin ettei siinä mitään erehdystä ole... ja sitten Bob karkasi hänen kimppuunsa ja olisi tappanut hänet, jollei häntä olisi riuhtaistu pois... niin sanotaan kaikkialla, ja jollet sinä minua usko, niin voithan mennä itse katsomaan.» »Kyllä minä tietysti menenkin. Me mennään kaikki.» »Minä en tule. Minä en enää ikinä tahdo nähdä Bobia silmieni edessä. Minä olen saanut hänestä tarpeekseni.» »Oi, Mabel...»ja Polly alkoi itkeä, ja hänen kyyneleensä tipahtelivat teekuppiin, jota hän vei kälylleen. »Minä olen saanut hänestä tarpeekseni», toisti Mabel nyrpeästi. »Olen kärsinyt kylliksi. Oi, oli jo kyllin pahaa, kun hän muuttui aivan pehmeäksi ja tuli jumaliseksi, mutta nyt minä tiedän, että hän käytti uskontoaan vain eläimellisyytensä verhona... hän käytti sitä voidakseen rentustella Hannan kanssa. Katsohan tätä...» Hän otti kirjeen taskustaan ja ojensi sen Clemille. Se oli Bobin onneton kirje Witters Oakista. »Olen päättänyt», luki Clem, »tulla kotiin verkalleen Sissinghurstin, Dashnandenin ja muiden outojen paikkojen kautta, koska evankeliumia täytyy saarnata niillekin, joten en ehtinyt kotiin tiistaiksi, ja toivon, ettet ole siitä pahoillasi.» »Kas niin — siitä näet, millaisia valheita hän kertoo! Aina evankeliumi kielellä, kun hän suunnittelee kohtausta Hannan kanssa. Älä sano minulle, että tämä on ensimmäinen kerta, kun hän on sen tehnyt. Vakuutan sinulle, että hän on ollut minulle uskoton kaksitoistakin kertaa ja nimittänyt sitä evankeliumiksi. Voi sitä kirottua teeskentelijää! Saisihan hän mieluummin olla vaikka pehmein ja siirappimaisin kristillinen nuorimies, mitä milloinkaan on ollut, kuin moinen elukka. Ja silloinkin pidin itseäni väärin kohdeltuna, mutta nyt... Tämä ei ole oikein; minua on petkutettu kaiken aikaa. Hän nai minut vain voidakseen unohtaa Hannan. Ja huomattuaan, ettei hän sitä voinut, hän lyöttäytyi jälleen hänen pariinsa — tiedät, että hän teki sen silloin, kun hän tapasi hänet Salehurstissa ja kotiin tultuaan kohteli minua niin raa'asti. Ja kun hän näki, etten minä aikonut sietää mitään joutavia jaarituksia, keksi hän uskontonsa verukkeeksi päästä minun luotani karkaamaan hänen luokseen. Oi, nyt minä sen kaikki tajuan; hän on tekopyhä ja lörpöttelevä lurjus, enkä minä tahdo häntä enää ikinä nähdä.» »Mabel», sanoi Clem, »sinä tiedät, että tuo kaikki ei ole totta. Minä en voi uskoa, että Bob on mitään pahaa tehnyt. Joka tapauksessa minä menen Headcorniin katsomaan.» »Ja minä palaan isän luo Bulverhytheen.» »Mabel, sitä sinä et voi etkä saa!» huudahti Polly. »Mitä tapahtuisi, kun asia selviytyisi, niinkuin se varmasti selviytyy, ja Bob kotiin tullessaan näkisi, että sinä ja pienokainen olette poissa.» »Se asia ei selviydy — usko minun sanani. Joka tapauksessa hänet tavattiin Hannan parissa, ja se riittää minulle.» »Ka, oletpa sinä kauhean julma», nyyhkytti Polly; »Bob-paralta hajoitetaan koti jonkun typerän erehdyksen vuoksi, joka on tapahtunut.» »Kaiketikin ne mustalaiset ovat tehneet hänelle kepposen», sanoi Clem. »Darius tietenkin oli hänelle mustasukkainen ja tahtoi kostaa hänelle sen, että hän kerran oli niin pihkaantunut Hannaan.» Se oli onneton huomautus. Mabel purskahti myrskyiseen itkuun ja ponnistautuen seisaalleen hapuili ovea. »Clem, senkin pöllö! » huudahti Polly. »Mabel, eihän hän tarkoita muuta kuin mikä on ollutta ja mennyttä.» »Mikään ei ole ollutta ja mennyttä. Hän ei minua koskaan rakastanut... aina vain häntä... ja yhä edelleenkin häntä... Minä menen isän luo — nyt — tänä iltana.» Hän hapuili ovenripaa kyynelten sokaisemana. Hän oli itkenyt itsensä ihan sairaaksi, ja kun hän siinä hapuili ja horjui, sai hän äkkiä rajun kohtauksen. Polly riensi hänen luokseen. »Tule minun kanssani, Mabel. Älä enää tuskittele. Sinä et voi lähteä mihinkään ainakaan tänä iltana; sinä olet laittanut itsesi sairaaksi. Tule, niin autan sinut vuoteeseen, ja Clem ja minä viivymme koko yön täällä, ja huomenna hän ensi työkseen lähtee Headcorniin.» »Ja minä lähden Bulverhytheen.» Polly näki hyödyttömäksi yrittää puhua hänelle järkeä siinä tilassa kuin hän nyt oli. Hän puolittain talutti, puolittain raahasi hänet yläkertaan siihen huoneeseen, jossa Robertin lapsi nukkui. Kun Polly näki pienen mustakutrisen pään valkoisten pielusten keskellä vuoteessa, tuli hänen sydämensä äkkiä helläksi ja kaihomieliseksi. Hän kumartui pikku Natin yli, rinta haikeasti kuohuen, ja pari kolme kyyneltä putosi pojun kasvoille. »Minä jätän sen tänne sinun hoiviisi, jos haluat», virkkoi Mabel. Se oli valtioviisautta hänen puoleltaan. »Teetkö sen»? kysyi Polly kiihkeästi ja epäluuloisesti. »Jos tahdot. Isä ei välitä lapsista, ja minä tiedän, että sinä pidät hänestä hyvän huolen... Enkä minä halua riistää Bobilta hänen lastaan, jos hän tahtoo sen pitää; mutten minä koskaan palaa hänen luokseen — en koskaan — en koskaan. Minä olen katkaissut suhteeni Bobiin, — ja olisipa Jumala suonut, etten olisi niitä koskaan aloittanutkaan!» 18. Clem lähti Headcorniin aivan ensimmäisellä Rotherin laakson rautatiellä kulkevalla junalla. Sittenkin hän saapui juuri viime hetkellä ehtiäkseen kreivikunnan oikeusviranomaisten edessä toimitettavaan tutkintoon. Bobia vietiin juuri syytettyjen paikalle, kun Clemin vihdoinkin onnistui päästä lakitupaan. Hänen veljensä näkeminen säikähdytti häntä. Melkein unettomana yönä ja pitkällä tärisyttävällä matkalla eivät mitkään niistä erilaisista otaksumista, jotka olivat hänen mieleensä juolahtaneet, olleet hänen laskelmiinsa tuoneet Robertin rikoksen mahdollisuutta. Mutta nyt, kun hän näki hänet — nuo ajelemattomat menehtyneet kasvot ja nuo kaameat silmät tuli hänen syyllisyytensä yhdeksi niistä mahdollisuuksista, jotka hänen täytyi ottaa laskelmiinsa. Bob ei olisi näyttänyt tuollaiselta, jos hän olisi ollut vain olosuhteiden, väärinkäsityksen, kostotarkoituksessa keksityn juonen uhri. Hän olisi tiennyt, että hän olisi voinut todistaa syyttömyytensä, että mustalaisjoukkue ei ollut kovin pelättävä syyttäjänä. Tietenkin tekisi Hannan osuus jutussa sen hänelle varsin vaikeaksi; tämä olisi kenties saattanut hänet kovaan kiusaukseenkin. Mutta se seikka yksinään ei ollut kylliksi selittämään hänen kurjaa ulkonäköään eikä sekään, että nuo aikaisemmat suhteet tuohon naiseen mahdollisesti paljastettaisiin tuomioistuimen edessä. Eihän hänellä ollut mitään mainetta menetettävänä; hän ei ollut koskaan esiintynyt muuna kuin kääntyneenä syntisenä. Pahojen tekojensa tarinan hän oli itse kertonut monen kylän saarnastuolista, julistanut sen monissa kyläteiden risteyksissä; hänellä ei saattanut olla mitään sitä vastaan, että se täälläkin toistettaisiin. Ja kuitenkin seisoi tuossa murtunut mies, pää kumarassa, leuka lerpallaan ja kamalat punaiset juovat silmien ympärillä, jotka näkyivät tuijottavan johonkin näkymättömään ja kauheaan lakituvan seinän tuolle puolen... Clem muisti, että hänellä oli ollut tuollainen ilme ennen kääntymyksensä päiviä, kun hän oli varma siitä, että hän oli tuomittu kadotukseen. Hän ei kiinnittänyt huomiota siihen, mitä tapahtui; hän ei vastannut tuomioistuimen puhemiehen kysymyksiin. Hän seisoi vain siinä ja näytti — tuomitulta. Esitettiin kysymys, tunnustaisiko vai kieltäisikö hän syyllisyytensä; ja Clem tiesi, että Bobin vastaus olisi ehdottomasti ratkaissut asian häneen itseensä nähden. Mutta Bob kieltäytyi kaikesta puolustuksesta, kieltäytyi vastaamasta tuomarin kysymykseen. Hän seisoi vain siinä mykkänä ja masentuneena. Siis merkittiin hänen puolustuspuheekseen: »ei syyllinen». Sitten käskettiin todistajat esille. Darius Ripley, Hanna Ripley ja Truffeny Lovell olivat todistajina samoin kuin ne kaksi maanviljelijää, jotka olivat tappelun keskeyttäneet. Dariuksen kaula oli siteessä, ja hän näytti kalpealta ja järkkyneeltä — hänen sallittiin todistaessaan istua. Kukaan mustalaisista ei näyttänyt reippaalta todistajain aitiossa, he olivat liian tottuneet siihen, että se oli eteisenä syytettyjen osastoon. Kun Darius oli lopettanut todistuksensa ja syytetyltä kysyttiin, oliko mitään kysymystä, jonka hän halusi todistajalle tehdä, oli se ilmeisesti tukala hetki sekä Ripleylle että heidän sukulaisilleen. Mutta Robertilla ei ollut mitään kysyttävää. Näin rohkaistuneina toipuivat todistajat melkoisesti hermostumisestaan, ja kaunis tarina esitettiin pidätettyä vastaan. Darius Ripley oli tavannut hänet Castwisellin »Kruunussa», ja kun tämä ei voinut löytää yösijaa, kutsui hän hänet matkavaunuihinsa nukkumaan. Kutsu oli uudistettu seuraavaksi yöksi, ja Fuller oli viettänyt päivän saarnailemalla naapuristossa. Illallisen jälkeen täytyi Ripleyn jättää hänet kahdenkesken vaimonsa kanssa, ja neljännestuntia myöhemmin hän kuuli äänekkäitä huutoja. Hän riensi apuun ja tapasi vaimonsa ponnistelemassa syytetyn kanssa. Hänen astuessaan telttaan karkasi Fuller hänen kimppuunsa ja olisi tappanut hänet, jolleivät herrat Boorman ja Gain olisi ajoissa ehtineet väliin. Hanna vahvisti miehensä todistuksen. Hän kertoi muutama vuosi sitten tutustuneensa pidätettyyn Sussexissa, ja tämä oli vastustanut hänen avioliittoaan. Rouva Lovell ja molemmat maanviljelijät esittivät sitten selostuksensa, eikä näkynyt juuri muuta sanomista olevankaan. Bob ainakaan ei puhunut mitään. Clem istui suorana kuin tanko, pidellen molemmin käsin kankeaa huopahattuaan polviensa välissä. Tämä tarina ei voinut olla totta... ja kuitenkin hän tuskallisesti tajusi kuinka totta se saattoi olla, — äkilliseen kiusaukseen joutuneena pitkän itsekieltäymyksen jälkeen, väsyneenä, pettyneenä avioelämässään ja uupuneena hatarista ponnistuksistaan saarnaajana, oli Bob eksynyt jälleen elämänsä suuren rakkauden pauloihin... Ei ollut ihmeellistä, että hän oli langennut — vaikkei Clem uskonut, että asiat olivat juuri niin kuin mustalaiset olivat ne esittäneet, — mutta se oli kovin julmaa. Sillä mitä ihmiset häntä rangaistakseen tekisivätkin, Bob itse rankaisisi itseään armotta. Clem saattoi lukea sen veljensä kasvoista. Hän seisoi siinä kuin mies, jolle ihmisten tuomio ei merkitse mitään, koska hänen oma sydämensä on hänet tuominnut. Hänellä ei ollut halua syyttää toisia eikä puolustaa itseään. Häntä oli jo syytetty ja hänet oli havaittu vikapääksi korkeamman tuomarin edessä; hänelle ei merkinnyt mitään, tekivätkö Headcornin pienet käräjät hänestä mustan vai valkoisen. Oikeusviranomaiset neuvottelivat keskenään ja julistivat tuomionsa puhemiehensä välityksellä. He havaitsivat pidätetyn syylliseksi varsin vakavaan rikkomukseen. Hän sai kiittää onneaan, ettei häntä syytetty murhanaikomuksesta ja mahdollisesti lähetetty työvankilaan. Oikeusviranomaiset ottivat huomioon hänen asemansa saarnaajana ja mitä hyvän maineen menetys hänelle merkitsisi. Mutta he eivät voineet päästää häntä lievennetyllä tuomiolla. Vaikka tämä oli hänen ensimmäinen esiintymisensä lakituvassa, ei hänen maineensa ollut moitteeton, ja hänet oli havaittu syylliseksi raakaan ja raukkamaiseen rikokseen. Hänen täytyi mennä kuudeksi kuukaudeksi vankilaan. Robert ei räpäyttänyt silmäänsäkään. Hän ei näkynyt välittävän — tuskin edes tajuavan. Konstaapeli kosketti häntä käsivarteen, ja hän poistui syytettyjen paikalta tehdäkseen tilaa seuraavalle numerolle oikeusviranomaisten runsaassa aamuohjelmassa. 19. Clem pyysi ja sai luvan puhutella Bobia ennenkuin hänet vietiin Maidstonen vankilaan. Hän oli veljensä luona kymmenkunta minuuttia konstaapelin läsnäollessa. Robert näytti jokseenkin samanlaiselta kuin oli näyttänyt lakituvassa, mutta näkyi paremmin muistavan ympäristönsä. Clemin tullessa huoneeseen hänen silmänsä hetkiseksi valaistuivat, mutta synkistyivät sitten. Kotvan aikaan ei heistä kumpikaan puhunut, vaan he katselivat toisiaan äänettöminä. »Niin, Bob», virkkoi Clem vihdoin, »kaikki tämä on sanomattoman surullista, ja minä olen siitä kovin järkkynyt». »Niin olen minäkin», sanoi Bob. »Mutta minä olen tullut sinulle sanomaan, ettet tuskittelisi, sillä minä aion pitää puoltasi.» Veli ei virkkanut mitään, ja Clem tunsi pettymystä. »Näitkö minut lakituvassa?» Bob pudisti päätänsä. »Mutta kyllä minä siellä olin. Minä tulin Headcorniin ensimmäisellä junalla kuultuani sinusta eilen illalla.» »Tietääkö Mabel?» »Kyllä, hän sähkötti Pollylle ja minulle. Poll on nyt hänen luonaan.» Hitaasti nouseva puna tummensi Bobin posken. »Hän ei kaiketi enää koskaan tahdo minua puhutella?» »Ole huoleti — me kyllä tuomme hänet luoksesi.» »Ei ole mitään syytä tuoda häntä luokseni. Miksi hän minua puhuttelisi? Minä olen kadotettu.» »Oh, älä puhu noin jumalattomia.» »Se on totta. Sanassa sanotaan: 'Jos teemme syntiä senjälkeen, kun olemme päässeet totuuden tuntoon, ei ole enää mitään uhria syntien edestä.'» »Mutta, Bob, ei se kaikki tapahtunut niinkuin mustalaiset kertoivat. Minä tiedän, ettet sinä ollut niin paha. Mikset tehnyt Dariukselle kysymyksiä, kun se herrasmies kehoitti sinua tekemään?» »Minulla ei ole mitään kysymyksiä tehtävänä kellekään. Jumala on minun tuomarini ja hän on minut tuominnut. On hirveää langeta elävän Jumalan käsiin.» »Mutta käyttäydyitkö sinä tosiaankin vapaasti Hannaa kohtaan?» »Käyttäydyin; muutoin en nyt olisi täällä. Kaiken hellän armon jälkeen, jonka Herra oli minulle osoittanut, minä palasin kuin koira oksennuksilleni... Oi, kuinka paljon rangaistusta ansaitseekaan se, joka on häväissyt sen liiton verta, jolla hänet oli pyhitetty, ja uhmannut armon Henkeä!» »Älä tuollaisia puhu.» »Minun täytyy puhua. Ne ovat minun tuomioni.» Seurasi muutaman silmänräpäyksen tuskallinen hiljaisuus. He istuivat tuijottaen toisiinsa tai oikeammin Clem tuijotti Robertiin, sillä Robertin katse oli ilmeetön ja harhaileva. »Kuusi kuukautta ei tunnu niin kovin pitkältä ajalta», sanoi nuorempi veli vihdoin ontosti, koska hänestä oli parasta keskittää keskustelu murhenäytelmän aineelliseen puoleen. »Minä hoitelen Campany's Hatchia sillä välin, kun sinä olet poissa, ja huolehdin pienokaisesta... ja Mabelista... Ehtinethän sinä takaisin kevätkylvöihin...» Hänen äänensä hiljeni avuttomasti — Bob näkyi olevan niin kaukana, jossakin hornassa, hänen ulottumattomissaan. Clem ei voinut tehdä mitään hyvää hänen hyväkseen, — vaikka hän olisi suoriutunut varsin uskomattomasta urakasta pitää hänen kotinsa koossa, ei sekään tositeossa olisi Bobia liikuttanut. »Älä katso minuun tuolla tavoin», sanoi nuorempi veli käheästi. »Minä ajattelin, tekisitkö sinä jotakin minun puolestani.» »Tietysti. Minä tuen sinua, kuten olen sanonut.» »Tahdotko kirjoittaa kirjeen herra Beemanille Goudhurstiin ja pyytää häntä tulemaan minua katsomaan? Kun hän on evankeliumin julistaja, niin ehkä hänen sallitaan tulla... Minä haluan puhutella häntä... on jokunen mahdollisuus, että hän voisi näyttää minulle valon... Sinun pitää se tehdä, Clem.» »Kyllä sen varmasti teen. Mutta... mutta, Bob, luuletko, että herra Beeman on omiaan sinua lohduttamaan? Eikö hän tehnyt sinua kovin kurjaksi vuosi sitten?» »Minun täytyy tavata hänet — hän on Jumalan mies ja hänessä on Jumalan sana. Lupaa, että pyydät häntä, Clem.» »Minä olen luvannut, mutta... vanha Bob... minun sydämeni ihan murtuu nähdessäni sinun kiusaavan itseäsi näillä asioilla, kun sinulla olisi niin paljon muutakin mietittävää. Ehkei ollut oikein ja sopivaa, että suutelit Hannaa, mutta tuskin se niin vaarallista oli — ei enempää kuin moni muu mies olisi tehnyt, ja on tehnyt luulemma. Ja Dariuksen peittoamisesta ei sinulla ole syytä olla niin järkkynyt ja alakuloinen, koska teit vain mitä hän hyvin ansaitsi.» »Sinä et ymmärrä minua», sanoi Bob. »Minä en ole tehnyt syntiä niinkuin pakanat, jotka eivät Jumalaa tunne — vaan minä olen tehnyt syntiä valoa vastaan. Minä olen niitä, joista sanotaan, 'että oli mahdotonta uudestaan herättää heitä katumukseen'. Suupalasta ruokaa minä olen myynyt esikoisoikeuteni, ja nyt minä olen hyljätty. Minä sanon sinulle vieläkin: 'Ei ole enää uhria syntien edestä'.» »Minä en tajua sinun oppiasi Bob, eikä olisi mitään järkeä väittääkään, että sen tajuan.» »Teidän täytyy lähteä kahden minuutin perästä», huomautti poliisikonstaapeli. »Vie tervehdykseni Mabelille», virkkoi Bob; »sano hänelle, että pyydän anteeksi, vaikken hänen anteeksiantoaan ansaitse; mutta hänen itsensä tähden minä toivon hänen sen tekevän». »Kyllä — kyllä sanon hänelle. Polly ja minä otamme pienokaisen luoksemme.» »Mabel aikoo siis lähteä?» Clem punehtui kommellustaan. »Vähäksi aikaa — mutta älä pelkää, kyllä me haemme hänet takaisin siksi, kun sinä tulet.» »Älkää häntä pakotelko. Minä olen tehnyt hänet sangen onnettomaksi milloin milläkin tavalla... järkevästihän hän tekee pysyessään poissa, ja sano myöskin Jimille ja Marylle, että olen pahoillani... ja äidille... Minä olen tuottanut heille kaikille paljon tuskaa ja vaivaa.» »Älä siitä puhu, Bob.» »Ja sinut, poikani — minä teen sinut onnettomaksi.» »Oh, ei, ei — ei mitään — älähän nyt tuskittele.» »Hyvästi sitten.» »Hyvästi.» 20. Clem lähti Headcornista perin alakuloisena sinä iltapäivänä. Hänen huolensa oli häntä niin hermostuttanut ja kiihoittanut, ettei häntä maittanut, päivällinen, ja hän kuljeskeli kurjana pitkin kaupunkia, kunnes tuli junan aika. Ainoana lohtuna hänellä oli muutaman minuutin keskustelu kookkaan poliisimiehen kanssa aseman tiellä. Tämä oli nähnyt Clemin lakituvassa ja tiesi, että hän oli tuon hurjannäköisen pahoinpitelystä vangitun saarnaajan veli. Poliisit, jotka tunsivat mustalaiset, pitivät hänen tuomiotaan merkillisen ankarana ja ansaitsemattomana. »Ne ovat roskaista joukkoa», sanoi hän Clemille, »ja minä tiedän, että siinä jutussa oli jotakin enemmän, mikä ei oikeuden edessä tullut esille. Veljenne oli tietenkin hiukan järkkynyt, kun hänen maineensa oli vaarassa, eikä ajanut asiaansa niinkuin hänen olisi pitänyt. Arvellaan hyvillä perusteilla, että se Ripley on kiristellyt rahoja miehiltä, jotka muka ovat yrittäneet vietellä hänen vaimoaan. Ne mustalaisnaiset eivät koskaan katsahda muihin miehiin kuin omaan aviopuolisoonsa, mutta ne ovat myöntyvinään, jos heitä suostutellaan, aivan kuin pahimmat meikäläisistä naisista myöntyvät tosissaankin. Mutta mustalaislurkit ovat meikäläisiä miehiä ovelammat. Vaimo huutaa, ja he tupsahtavat sisälle — kuunneltuaan ensin ulkopuolella, aiheuttavat rähinää ja tarjoutuvat sitten tukkimaan suunsa viidestä punnasta. Meillä oli viime vuonna miekkonen, muuan Devenden, Quarterin seudulta — sellaisesta syytettynä, mutta sitä ei voitu todistaa, joten hän sai vapauttavan tuomion.» »Luuletteko, että niin tapahtui Bobille?» »En tiedä — mahdollisesti. Se tuntui minusta otaksuttavalta, koska Ripley kylläkin tiesi, että hänen maineensa oli vaarassa ja että hän aikaisemmin oli ollut ystävällisissä suhteissa rouva Ripleyn kanssa. Pahoittelemme, ettemme voi sitä todistaa, muttei se pieni lurjus sentään päässyt livistämäänkään. Hänet pidätettiin hänen tullessaan ulos lakituvasta. Chichesterin poliisit olivat häntä etsiskelleet, ja heti kun he kuulivat, että me niin sanoakseni olimme saaneet hänet käsiimme, soittivat he siitä tänne, ja huomenna herra Darius vuorostaan seisoo syytettyjen paikalla.» »Minkätähden?» »Syytettynä tavallisesta koiranvarkaudesta; ja hänen vaimonsa ja vanha rouva Lovell joutuvat myöskin kiikkiin — varastettujen tavarain kätkemisestä.» »Kunpa ne hirttäisivät sen joukkion!» huudahti Clem, päästäen suustaan kostonhimoisimman toivomuksen, mitä oli eläessään lausunut. »Asia on nähkääs niin, että mustalaiset ovat kuin eläimiä, eikä niitä voi pitää vastuunalaisina teoistaan samalla mitalla kuin tavallisia ihmisiä. Minä olen nähnyt niitä paljon, niitä kun täälläpäin on runsaasti, ja aina niitä kuljetellaan käräjillä milloin mistäkin kepposesta. Pitäisi olla joku paikka, johon heidät kaikki kerättäisiin yhteen, niin etteivät olisi meidän kiusanamme. Tavalliset ihmiset eivät voi heihin luottaa, kun heidän aivonsa työskentelevät niin eri lailla kuin meidän, — ja niin meitä aina petkutetaan. Valitan, että veljenne joutui petkutuksen uhriksi. Minä tiedän, mitä sellainen ikävä juttu merkitsee siivossa perheessä, ja hän näytti rehdiltä mieheltä, vaikka kenties oli täältä joku ruuvi hiukan löysällä — vai kuinka?» Konstaapeli kosketti otsaansa. »Hänellä oli hiukan omituinen käsitys uskonnosta, mutta hän oli kunnon mies, vaikkette sitä uskone.» »Miksikäs minä sitä epäilisin? Minä tiedän, ettei kunnon mieskään aina voi olla vilkaisematta sievään tyttöön. Eipä niin, että rouva Ripley on sievä. Hyväinen aika! Hän ei ollut sitä lajia, joka saisi _minut_ poikkeamaan hyveen kaidalta polulta.» »Veljeni piti hänestä hyvin paljon vuosia sitten, ennenkuin tyttö joutui naimisiin, — piti hyvin paljon.» »Miespoloinen! Onko hän muuten itse naimisissa?» Clem nyökkäsi. »Ja vaimo panee sen kai kovin sydämelleen. Sellaisiahan ne naiset aina ovat... Mutta onhan veljellänne uskontonsa lohduttajana. Eikä kai kuusi kuukautta tiilenpäitä lukemassa hänelle mitään haittaa tee, kunhan vain kehoitatte häntä olemaan sitä liiaksi surematta — sitä häpeää nimittäin. Kuulkaas, sanokaa hänelle, että on miekkosia, jotka me poliisit tunnemme paremmin kuin tunnemme ne, jotka istuvat linnassa; ja ne ovat sellaisia, joiden pitäisi siellä olla, vaikkeivät ole. Nämä meidän lakimme... ne ovat laaditut lurjusten suojelemiseksi tyrmästä. Kuinka monta heittiötä minulla on käpälissäni ollutkaan, mutta sitten on täytynyt päästää heidät menemään näiden lakien vuoksi, jotka muka ovat laaditut heikkojen ja avuttomien turvaksi!» Konstaapeli eksyi muistelmiin ja mietelmiin, joiden keskelle Clemin täytyi hänet jättää ehtiäkseen junaan. Hän oli siitä pahoillaan, sillä miehen puheet olivat tuottaneet hänelle lohdutusta; mutta hän ei voinut odottaa. Kuultuaan Headcornissa pahimman, mitä oli tapahtunut, täytyi hänen nyt mennä Campany's Hatchiin kuulemaan pahinta, mitä siellä oli tapahtunut. Pieni juna — jono vanhoja kaakkois-Lontoon vaunuja kytkettyinä nukkeveturiin — huoahti asemalta, Clemin ollessa surkeassa mielentilassaan lyyhistyneenä kolmannen luokan tupakkavaunun nurkkaan, imeskellen sytyttämättömän piippunsa vartta. Hän ehti Bodiamiin teenjuonnin aikaan ja riensi sieltä Campany's Hatchiin. Polly näki hänet ikkunasta, ja kun Clem ehti taloon, tapasi hän hänet seisomassa oviaukossa pienokainen käsivarsillaan. »Mabel on lähtenyt», virkkoi Polly. »Bob sai kuusi kuukautta», sanoi Clem. He seisoivat tuijottaen äänettöminä toisiinsa. »Minä en voinut häntä pidättää», virkkoi Polly vihdoin. »Minä koetin taivuttaa häntä jäämään, kunnes olisi kuullut varman totuuden, mutta hän ei tahtonut — ja näin ollen en sitä pahoittelekaan. Kuusi kuukautta...! Poloinen poika!» »Se on kovaa», sanoi Clem, »se on kauheaa. Aavistan, ettei Mabel koskaan palaa.» »Meidän täytyy saada hänet takaisin tavalla tai toisella. Olisi liian surkeaa, että Bob kotiin palattuaan näkisi, että hän on poissa... Vaikka kyllähän hänellä on suuttumisen syytä, jos on totta, mitä hänestä ja Hannasta puhutaan.» »Osittain se on totta.» »Sitten ei Mabel tule koskaan takaisin.» Clem ei sanonut mitään. He olivat menneet keittiöön ja istuivat katsellen toisiaan paljaan, puhtaaksi hangatun pöydän yli. »Mabelin kaltainen nainen ei koskaan suostuisi elämään miehen kanssa, joka on ollut vankilassa», jatkoi Polly; »ja hän on niin hirveästi mustasukkainen Hannalle — luulisi hänen järkensä olevan menossa. Oi, Clem, mikä sai Bobin sillä tavoin menettelemään?» »Hän viipyi kaksi yötä Hannan ja Dariuksen luona Castwisellissa, ja kai se oli liikaa hänen kestettäväkseen — hänet ja Hanna jätettiin kahdenkesken, ja Bob otti hänet vain syliinsä.» »Siinäkö kaikki?» »Siinä kaikki, sillä Hanna rynnisteli vastaan ja Darius tuli sisälle, ja sitten Bob-poloinen karkasi hänen kimppuunsa ollen nähtävästi hulluna.» Polly kuivasi kyyneleet kasvoiltaan. »Se on kovin surullista, Clem.» »Kovin surullista.» »Luultavasti Bob on rakastanut Hannaa kaiken aikaa?» »Niin se kai on.» »Enkä minä voi häntä moittiakaan ajatellessani, millaista olisi ollut, jos sinä ja minä emme olisi olleet naimisissa ja kuitenkin olisimme rakastaneet toisiamme niinkuin nyt...» Clem nyökkäsi vakavasti. »Minusta näyttää kuin olisi Bobin elämä ollut raakaleita kantava omenapuu — hän on poiminut hedelmiään niinkuin muut, mutta on saanut kovia ja happamia eikä makeita. Rakkaus ja uskonto ovat kumpikin suloisia, sanotaan, mutta Bobille ne ovat olleet kovia, raakoja hedelmiä.» Polly otti tuolille ripustetun hattunsa. »Meidän pitää palata kotiin — minä lähetin Jimille sanan, että palaisimme tänä iltana.» »Entäs Nat? Jättikö Mabel sen meille?» »Jätti — lyhyeksi aikaa vain. Hänen isänsä ei pidä pikkulapsista.» »Eikä Mabel itsekään.» »Joka tapauksessa olen hänestä iloinen. Minä olen aina kaivannut pienokaista kotiimme.» Clem veti hänet luokseen hyväilevällä käsivarrella, ja yhdessä he katselivat Robertin lasta. »Oi, Clem, minä soisin sen olevan meidän.» »Niin minäkin, sekä itsemme vuoksi että sen hyvän vuoksi, mitähän koskaan saanee vanhemmiltaan. Mutta...» 21. Seuraavain kuuden kuukauden ajan Clem täytti uutterasti Robertille antamiaan lupauksia. Hän kirjoitti herra Beemanille pyytäen tätä käymään häntä katsomassa, vaikka hän sydämessään suuresti epäili sellaisen vierailun hyötyä. Hän kirjoitti Bobille kolmen kuukauden päästä, minkä hän käsitti itselleen luvalliseksi, ja kertoi hänelle kaikki hyvät uutiset. Hän ei maininnut mitään Mabelista, koska siinä suhteessa ei ollut mitään ilahduttavaa kerrottavana. Rouva oli yhä Bulverhythessä, uhmamielisenä ja murtuneena, hoitaen isänsä taloutta ja käyden ystävättärensä Murielin kanssa elokuvissa, missä filmin sankaritarten ja sankarien surujen katseleminen tuotti hänelle jonkinlaista lohtua. Kerran, pari hän saapui pienokaistaan katsomaan. »Kai minun pian täytyy ottaa se mukaani», sanoi hän, »mutta isä ei ole voinut koskaan sietää pikkulapsia talossaan». Eivät mitkään Pollyn tai Clemin puheet voineet muuttaa hänen päätöstään Robertin luo palaamisesta. Hänen kasvonsa muuttuivat koviksi ja jäykiksi, kun Robertista mainittiin. »Minä olen lopettanut välini hänen kanssaan. Jos vain tietäisitte, mitä olen kärsinyt, niin ette pyytäisi minua palaamaan. Ensin se nainen ja sitten uskonto ja sitten taas se nainen. Ja nyt hän on vankilassa, ja jokainen tietää mistä syystä... oi, se on minut melkein tappanut. Hän on tärvellyt minun elämäni. Jollen olisi ottanut häntä, olisin voinut saada Stanley Hugginsin, ja minulla olisi pieni sievä koti kaupungissa. Mutta Bob tahtoi naida minut — voidakseen paremmin unohtaa sen toisen... Ja näin minä olen naineena enkä kenenkään vaimo, sillä minä en enää koskaan elä hänen kanssaan, eikä hän kuitenkaan ole tehnyt mitään sellaista, minkä nojalla voisin vaatia avioeroa... Hän on vain murtanut sydämeni.» Oli juuri Mabelin kaltaista puhua avioerosta, ajattelivat Clem ja Polly, aivankuin sähkösanomien lähetteleminen kuului hänen tapoihinsa. Kuitenkaan he eivät voineet tosissaan olla hänelle äkäisiä senkään jälkeen, mitä hän oli Bobista sanonut, sillä he tiesivät, että hänen kärsimyksensä olivat totta, eikä se, ettei hän kärsinyt säyseästi, tehnyt niitä vähemmän kauheiksi. »Sitten, Mabel», virkkoi Polly, »kosket sinä Bobin palatessa ole kotona eikä isäsi halua lapsukaisia taloonsa, sallit kenties meidän pitää pojun siihen asti, kun Bob tulee takaisin, ikäänkuin tulotervehdyksenä hänelle». »Oh, kyllä te saatte hänet pitää, koska olette niin ystävälliset, että tahdotte ottaa hänet vaivoiksenne. Ja Bobin lapsihan se on — minä en voi riistää sitä häneltä. Jos Bob tahtoo sen pitää... se tulee päivä päivältä yhä enemmän isäänsä.» Hän vilkaisi melkein vihaisesti lapseen, joka ryömi lattialla. Se oli siro, tukeva pikku veitikka ja sillä oli tosiaan Bobin heleä väri ja siniset silmät, vaikka tukka oli vielä aivan vaalea. Clem ja Polly palvoivat sitä aivan naurettaviin asti, — öisin se nukkui heidän välissään kuin olisi ollut heidän oma lapsensa, ja kaiken päivää se oli jommankumman parissa, saaden osakseen sellaista rakkautta ja huolenpitoa, jollaista sen oikeat vanhemmat olivat sille vain aika-ajoin ja ikäänkuin hetkellisessä hellyydenpuuskassa suoneet. He sanoivat itselleen, etteivät he saisi unohtaa, ettei se ollut heidän; he opettivat sen lausumaan »pappa», jotta se voisi tervehtiä isäänsä tämän palatessa, mutta nykyisin se kirkui sitä milloin vain näki Clemin, mikä teki aivan väärän vaikutuksen. Kaksi viikkoa senjälkeen, kun Robert oli joutunut vankilaan, muuttivat Clem ja Polly Campany's Hatchiin. Aluksi Clem oli yrittänyt hoidella tilaa Pookwellista käsin, jättäen Podgamin asumaan talossa, johon hän itse joka aamu tallusti; mutta se oli pian osoittautunut mahdottomaksi, ja varhain lokakuussa he muuttivat autioon punaiseen rakennukseen joen partaalla sijaitsevien vanhojen ulkorakennusten keskelle. Jim pestasi uuden apumiehen Clemin poissaoloajaksi. Bodingmares oli nyt vaurastumassa entistä ehommaksi, ja Jim oli palkannut paimenen ja lehmien hoitajan veljensä ja Pickdickin lisäksi. Mutta Jimin ilkeä kohtalo oli määrännyt, että hänen suurimman menestyksensä vuodesta tuli myöskin hänen syvimmän nöyryytyksensä vuosi. Hän ei ylpeillyt viljavista peltosaroistaan eikä hinnoista, joita hän Battlen markkinoilla sai hiehoistaan. Hänen tarmonsa ydin oli murtunut senjälkeen, kun hänen sukuunsa oli langennut mustin tahra, mitä Rotherin kylissä tunnettiin, — vankilan tahra. Hän toivoi kovin, ettei Bob vankilasta palattuaan tulisi takaisin tälle seudulle, vaan menisi jonnekin muualle, missä hän »ei ryvettäisi sukulaisiaan omalla loallaan». »Olisi kylläkin helppo myydä, mitä Campany's Hatchin vuokraoikeudesta vielä on jäljellä, ja talon karjasta ja irtaimistosta kai myöskin saataisiin sievoinen summa. Kun kirjoitat, Clem, voisit sanoa, että se olisi sopivin menettely. Se on meidän ainoa mahdollisuutemme voidaksemme pitää päämme pystyssä jälleen.» Clem kieltäytyi sanomasta mitään sellaista. Hän ei tahtonut veljensä ajattelevan, että hänen maailmansa hänen poissaollessaan mureni palasiksi. Vaikka Bob olikin menettänyt vaimonsa, saattoi hän silti pitää tilansa eikä hän ainakaan saisi tietää, että hänen sukulaisensa —tai jotkut niistä — eivät halunneet häntä enää nähdä. Clem piti uskollisesti kiinni Campany's Hatchista tehden parhaansa sen jokseenkin rappeutuneiden vainioiden parantamiseksi ja koettaen minkä kykeni tottua tuohon patustellen kyhättyyn uutisrakennukseen, joka näytti niin tyhjältä ja epäkodikkaalta Pookwellin matalain vuoliaisten ja hyvätuoksuisten seinien jälkeen. Mutta pian uudenvuoden jälkeen Robert itse vapautti hänet tilanhoidosta, sillä silloin hän kirjoitti Clementille ainoan kirjeensä. Mikään kirje se tuskin olikaan; hän ei siinä kertonut mitään uutisia itsestään, vaan se sisälsi pääasiallisesti suorasukaisia määräyksiä siitä, mitä hän halusi tehtävän ennenkuin palaisi. Yksi näistä oli, että oli päästävä eroon Campany's Hatchista — »mutta kysy ensin Mabelilta, vaikka kyllä minä tiedän, ettei hän välitä». Bob näkyi aivan lopullisesti otaksuneen, ettei Mabel enää koskaan tulisi hänen luokseen asumaan, ja Clem kummeksui, oliko vaimo hänelle kirjoittanut vai joutuiko Bob näihin ajatuksiin vain tietämällä hänen luonteenominaisuutensa. Hän näkyi kaikin mokomin toivovan, ettei Mabelia millään tavoin pakotettaisi tai yritettäisi taivuttaa. »Menetelköön hän minun suhteeni niinkuin haluaa. Nyt on hänen vuoronsa.» Clem ja Jim sopivat siis erään huutokauppaliikkeen kanssa Bobin karjan, työkalujen ja huonekalujen myynnistä. Mabelilta kysyttiin, halusiko hän pitää jotakin viimemainituista, mutta hän sanoi mieluummin olevansa ilman. Saksanpähkinäpuinen astiakaappi, joka oli melkein täyttänyt pienen ruokailuhuoneen, messinkinuppinen sänky, joka samaten oli ottanut suurimman tilan makuuhuoneesta, eivät enää herättäneet hänessä mitään emännänvaistoja. Nyt isänsä luona asuessaan hän ei tarvinnut omia huonekaluja, ja nykyisessä kaksinaisessa asemassaan hän piti parhaana pysyäkin siellä. Kaikki, millä oli yhteyttä Campany's Hatchin kanssa, liittyi hänen mielessään onnettomiin muistoihin hän ei enää halunnut nähdä siruakaan, mikä oli sieltä kotoisin. Niin vietti Clem tuskallisen päivän huutokaupan pitäjän liikkuessa, kirjava väkijoukko kintereillään, Campany's Hatchissa, vasaroiden kanoja ja sikoja, työaseita ja huonekaluja erinäisille naapuriston lampuodeille ja tilallisille sekä joillekuille kylän huonekalukauppiaille. Koko seuraavan yön kajahteli nuoremman veljen korvissa vasaramiehen loppumaton pärpätys: »kymmenen ja puoli shillingiä tarjottu — pannaanko yksitoista shillingiä? — kymmenen ja puoli shillingiä tarjottu — kymmenen ja puoli, ensimmäinen huuto — kymmenen ja puoli toinen — kymmenen ja puoli... kolmas — mennyt!» Myynnistä kertyi sievoinen summa — ei varsin paljoa, mutta vuokraoikeuden myynnin kera kylliksi, jotta Bob saattoi varsin vaatimattomasti asettua uuteen seutuun aloittaakseen siellä uudestaan. Huolimatta kiintymyksestään tilaan niin kauan kuin hän piti mahdollisena, että veli tahtoi sen omistaa, käsitti Clem nyt, että siitä luopuminen oli viisas teko. Yleinen mielipide seudulla tuomitsi Robertin varsin ankarasti. Ne, jotka olivat häntä nauraneet, ja ne, joissa hän oli herättänyt pahennusta, samoinkuin nekin, jotka olivat sanoneet, että »asiassa täytyi jotakin olla», liittyivät nyt kaikki häntä vastaan. Paikkakuntalaiset tuomitsivat hänet lörpötteleväksi teeskentelijäksi, joka vihdoinkin oli oikealla tavalla paljastettu, ja kaikki »olivat sitä kaiken aikaa sanoneet». »Tehdäksemme pitkän laulun lyhyeksi», sanoi Mountpumpsin Shovell, »on asia niin, ettei rypäleitä voi poimia orjantappuroista eikä viikunoita ohdakkeista, eikä evankeliumiakaan voi kuulla Bob Fullerin suusta». »Hän oli musta», säesti Weigtsin Pepper, »ja tahtoi, että me olisimme pitäneet häntä valkoisena, — mutta se väri on nyt kaikki poissa». »Pankaa merkille sanani», lausui Udiamin Pont, »että kun hän pääsee vankilasta, alkaa hän taasen käydä kapakoissa». »Hän on kehno, häijy, likainen retkale», selitti Pepper, »ja ainoa hyvä työ, mitä mustalaiset ovat tehneet, on, että he ovat paljastaneet hänen oikean karvansa». Varmaankin olisi Bobille tullut tukalat ajat, jos hän olisi palannut tiluksilleen Bodiamin joen varrelle. Hän osoittautui järkeväksi tahtoessaan päästä sieltä eroon. Kunhan vain Mabel olisi lähtenyt hänen mukaansa ja auttanut häntä aloittamaan elämänsä uudestaan... Mutta se oli hänen oma syynsä, eikä hän kaiketikaan enää koskaan voisi olla onnellinen hänen kanssaan, enempää kuin Mabelkaan sitä puolestaan olisi. Clem kirjoitti veljelleen, pyytäen tätä Maidstonesta lähdettyään tulemaan Pookwelliin hänen ja Pollyn luo. Sitten he voisivat katsella ympärilleen ja hiukan tuumia — ainakaan ei Bob tuntisi itseään niin vieraaksi, kun tulisi tuttuun paikkaan. 22. Kun Clem maaliskuun solskeessa ajoi asemalle Robertia tapaamaan, havaitsi hän ensi kertaa, että hän oli hiukan peloissaan veljestään. Kuusi kuukautta oli Bob ollut suljettuna pois hänen elämästään, suljettuna uusien kokemusten piiriin. Miten ne olivat vaikuttaneet häneen? Sitä oli mahdoton tietää, sillä hän ei ollut saanut muita uutisia kuin tuon ilmeettömän suorasukaisen kirjeen. Mutta Clem saattoi vähin aavistaa, mitä Bob oli tuossa kentiläisessä vankilakaupungissa kärsinyt. Se ei olisi etupäässä ollut vankeusajan tuskia ja nöyryytyksiä, sillä Bob ei ollut luonteeltaan herkkä eikä ruumiiltaan hento, ja vaikka hän kai olikin hiukan ikävöinyt raitista ilmaa, olisi hänen pitänyt varsin hyvin kestää kuuden kuukauden raskas työ. Ja Clem tunsi vaistomaisesti, ettei hänen kurjuutensa erikoisesti johtunut hänen kotinsa eikä lyhytaikaisen maineensakaan menetyksestä tai siitä, ettei hän enää voisi esiintyä saarnaajana — ei ainakaan moniin vuosiin. Katkeruuden juuri näkyi olevan niissä sanoissa, jotka hänen veljensä oli lausunut Headcornissa: »Ei ole enää uhria syntien edestä.» Robert oli tullut vakuutetuksi ikuisesta kadotuksestaan. Hän oli menettänyt sen Jumalan, jota hän oli niin kiitollisin sydämin rakastanut ja palvellut, eikä hänellä ollut muuta edessä kuin leimuavan tuomion odottaminen. Millä tavoin oli tuo aate vankilassa vietettyjen kuukausien aikana kehittynyt? Oliko herra Beeman tehnyt mitään sen karkoittamiseksi? Oliko hänen sydämensä vapautunut pelosta? Vai oliko pelko murtanut hänen sydämensä? Clem ei tiennyt — ja siksi hän oli hädissään. Oli vain muutamia henkilöitä Salehurstin asemalla Rotherin laakson pienen junan sinne saapuessa. Bob astui ulos eräästä perävaunusta, käveli Clemiä kohti ja puristi sanaa sanomatta hänen kättään. Se, mikä veljessä enimmin pisti Clemin silmään, oli hänen erinomaisen puhdas ja siisti ulkoasunsa. Hänen vaatteensa tuoksahtivat hiukan joltakin desinfisioimisaineelta, mutta ne olivat huolellisesti harjatut. »Terve», virkkoi Clem, »kuinka sinä voit?» »Terve», vastasi Bob. »Minulla on täällä linjaalivaunut ja Spongey. Tulet kai mielelläsi Pookwelliin, Bob?» »Kyllä.» »Meillä on uusi sänky ja pesukulho ja muutamia vaatenauloja toisessa yläkerran huoneessa. Ja meillä on pojukin, niinkuin sinulle kirjeessäni kerroin.» »Oivallista», sanoi Bob. Clem odotti hänen kyselevän Mabelista, mutta veli ei sitä tehnyt, joten hän katkaistakseen tuskallisen äänettömyyden virkkoi: »Meillä on illalliseksi sianlihaa ja perunamokkoa». »Hyvä on.» »Ja äiti lupasi pistäytyä luonamme myöhemmin.» »Hänen ei tulisi vaivautua; minä menen kyllä häntä katsomaan.» »Oh, hän tulee mielellään meille.» He kuluttivat ajan matkalla Bodingmaresiin tällaisella varovaisella keskustelulla. Clemistä tuntui, ettei hänen veljensä näyttänyt niin riutuneelta kuin hän oli odottanut, joten hän hiukan ilostui ja tyyntyi. Oli vaikeaa tulkita Robertin silmien katsetta, muttei se ollut se toivottoman masentunut katse, jonka hän oli niissä heidän Headcornissa tavatessaan nähnyt... Kenties Bob oli hiukan laihempi entistään, mikä sai nuo omituiset juovat hänen kasvoillaan nenästä suuhun esiintymään niin huomattavasti. Clem ei niitä aikaisemmin ollut pannut niin paljoa merkille, mutta nyt kun keltainen, valju päivänlasku valeli vainioille hohdettaan ja muutamia kellerviä sateensuihkuja lankesi viistoon valon poikki, näyttivät Bobin kasvot äkkiä aivan juovikkailta ja iäkkäiltä. Oli vakoja hänen suupielissään, silmien ympärillä ja kulmakarvojen välissä... mutta poskilla oli iho aivan nuorteaa ja tiivistä, ilman kurttuja; nuo juovat olivat piirtyneet hänen nuoruutensa yli... Clem oli iloinen, kun aurinko vaipui pensasaidan taakse ja Bobin kasvot taas näyttivät pikemminkin nuorilta ja melkein jäykiltä. Polly odotteli heitä Pookwellin edustalla lapsi sylissä. »Tuolla tulee pappa», virkkoi hän, kun linjaalivaunut ajoivat portille, ja juosten polkua alas hän työnsi Natin Robertin syleilyyn ennenkuin poju ennätti kurottaa käsivartensa Clemille. »Se on kasvanut», sanoi Bob. »No, mitäpä se olisi muuta tehnyt kuuden kuukauden ajalla? Se on metka lapsi ja painaa kolmekymmentä naulaa. Clem punnitsi sen tänä aamuna.» Nuori Nat sätkytteli noilla oudoilla käsivarsilla, ja Bob ojensi hänet takaisin Pollylle juuri ennenkuin hän alkoi kirkua. »Parissa päivässä se sinuun tottuu; näin alussa se tietysti vähän vierastaa. Eiväthän ne sillä iällä muista. Heti kun se hiukan paremmin tottuu sinuun, saat ottaa sen viereesi nukkumaan, mutta sen täytyy nyt olla meidän kanssamme vielä jonkun aikaa, muutoin se parkuisi ja valvottaisi sinua.» Polly puhui rohkeammin kuin Clem, joka käsitteli veljeään kuin huolellinen emäntä säröistä lautasta. Polly puhui Mabelistakin heidän syödessään illallista, vain mainiten häntä nimeltä. Mutta Robert ei osoittanut mitään liikutusta. Hän nautti ateriansa tyynesti, paljoa puhumatta, syöden mitä hänelle tarjottiin, muttei mitenkään osoittaen sitä ruokahalua ja nautintoa, jonka sianlihan ja perunamokon olisi pitänyt hänessä herättää. Sitten hän auttoi Pollya pöydän korjaamisessa ja astiain pesussa. Hänen sävynsä häntä ja Clemiä kohtaan näytti nöyrältä ja kiitolliselta, muttei hän maininnut siitä enempää kuin mistään muustakaan. Rouva Wheelsgate saapui pian kahdeksan jälkeen, ja he istahtivat kaikki takan ääreen, yrittäen haastella jokapäiväisistä asioista. Alussa Elizabethilla oli taipumusta haikeamielisyyteen; hän itki hiukan Robertia suudellessaan. »No, äiti, älä ole huolissasi minun tähteni», sanoi tämä». Mutta sinä näytät laihemmalta; vaatteesi riippuvat löyhällä.» »Minä painan naulan enemmän kuin vankilaan lähtiessäni.» Äiti ei virkkanut enempää, vaan pudotti kätensä hänen hartioiltaan hämmästynein elein. Sitten he vetivät tuolinsa lähelle valkeata, sillä maaliskuun tuuli pieksi huoneustoa. Ilmasta he saivat aiheen haastella vähän hiilien hinnasta ja vesakosta, jota Dunk parhaillaan kaatoi Shoyswellissa. Sitten Polly jutteli pienokaisesta ja kertoi isoäidille sen viimeisimmistä hommista. Hän suoritti osansa parhaiten; Clem oli ilmeisesti hämillään, ja rouva Wheelsgate näytti hämmästyneeltä ja nololta. Jännitys laukesi vasta sitten, kun seurue hajaantui yöksi. Clem saattoi äitinsä kotiin, ja palatessaan hän tapasi Pollyn sytyttämässä kynttiläänsä vuoteen ääreen. Robert istui yhä takan edessä, ja kun Polly lähti huoneesta, näkyi hän äkkiä muistavan jotakin ja nousten kömpelösti jaloilleen meni avaamaan hänelle ovea. Tällaiseen kohteliaisuuteen tottumattomana teki Polly ensimmäisen kommelluksensa. »Ka, Bob, tuo on Mabelin opetuksia, eikö totta?» sanoi hän. »Niin on», myönsi Bob ohuella äänellä ja palasi tuolilleen. Keskellä yötä herätti Clemin omituinen ääni. Hetkisen hän kuunteli vuoteessaan; se oli kummallisen yksitoikkoista, niin että hän alussa tuskin tunsi sen nyyhkytykseksi. Mutta paremmin valveutuessaan hän käsitti. Robertin vuode oli aivan seinän vieressä toisella puolen; luultavasti hän ei ollut huomannut, että vain jalan vahvuudelta rimaa ja rappausta erotti hänet Clemistä ja Pollysta. Pian heräsi Pollykin ja kuuli myös. »Ka, Clem, mitä se on?» »Se on Bob.» »Pitämässä moista melua, ei suinkaan?» Hän kuunteli hetkisen ja uikutti itsekin hiukan. »Voi sitä poloista; minä en jaksa sitä sietää. Sinun pitää mennä hänen luokseen, Clem.» Tämä livahti vuoteesta, mutta muutti sitten mielensä. »Ei, en minä mene. Minä tiedän, että hän mieluummin soisi olevani sitä tekemättä.» »Mutta ethän voi hänen sallia tuolla lailla valittaa. Mene viemään hänelle Nat.» »Ei, eukkoseni, sinä et ymmärrä. Tuo uikutus ei suinkaan ole tarkoitettu meidän kuultavaksemme. Hän ei luule meidän olevan ihan seinän vieressä.» Clem kömpi takaisin vuoteeseen, ja pian sen jälkeen lakkasi nyyhkytys. Kenties oli Bob kuullut heidän haastelevan, vaikka he olivatkin puhuneet varovasti kuiskaillen, jotteivät herättäisi poikaa. 23. Seuraavat pari, kolme päivää kuluivat mitään erikoista tapahtumatta. Öisin ei enää kuulunut nyyhkytystä. Päivin Robert ahersi uutterasti sekä kotiaskareissa, joihin Mabel oli häntä opastellut, että pelloilla Clemia auttamassa. Hän näkyi pitävän työstä — löytävän siitä jonkunlaista helpotusta. Alussa Jim ei halunnut häntä nähdä tiluksillaan tai oikeammin hän ei halunnut muiden häntä siellä näkevän. Hän koetti taivuttaa Clemiä kehoittamaan Robertia lähtemään pois... »Hänen täytyy yrittää alusta jossakin, missä ihmiset eivät tiedä, mikä hän on. Jollei hänellä ole riittävästi kolikoita, niin suostun kyllä häntä hiukan auttamaan.» »Jos hän lähtee, niin Polly ja minä lähdetään myös», virkkoi Clem. »No, älä ole noin hiton hupsu», sanoi Jim, joka ei mitenkään olisi voinut saada toista miestä tekemään Clemin työtä Clemin palkoilla. »Minä en salli Bobin lähteä oman onnensa nojaan siinä tilassa, jossa hän nyt on.» »Missä tilassa? Eihän häntä mikään vaivaa. Hän näyttää vähemmän murheelliselta kuin joistakuista olisi sopivaa.» »Minä tiedän paremmin kuin sinä, mitä hän tuntee, ja sanon sinulle, ettei hänen ole hyvä lähteä mihinkään yksinään. Minä olen valmis seuraamaan häntä minne tahansa, ja niin on Pollykin.» »No minusta on parempi, että hän jää kuin että te lähtisitte. Eihän hänestä täällä toki paljoa haittaa ole.» »Haittaa! Hän tekee puolentoista miehen työn, tekee tosiaan.» »Se onkin hänessä uutta. Taisivat vankilassa opettaa hänet työhön.» Clem ei virkkanut mitään, ja pelosta, että oli häntä loukannut — sillä hän oli niin verraton ahertaja, samalla sekä ansiokas työmies että omaa ansiokkuuttaan aavistamaton, — Jim alistui lepytellen. »No, sano hänelle, että hän saa jäädä — ja tehdä minulle työtä kahdestakymmenestä shillingistä viikolta ja ylläpidostaan. Kai sen sanot?» »Minä sanon hänelle», virkkoi Clem, »ja sanon myöskin, että hän saa lähteä, jos haluaa». Mutta Robertista oli paljon mieluisempaa jäädä. Hän riippui kiinni Clemissä ja Pollyssa, jotka tunsi ainoiksi ystävikseen, ja samalla hän käsitti kuinka kiittämätöntä olisi riuhtaista heidät irti juurineen ja siirtää heidät johonkin uuteen seutuun. Hänestä itsestään olivat kaikki paikat samanlaisia. Hän ei välittänyt kylmästi tuijottavista silmistä tai niistä, jotka kääntyivät hänestä poispäin, kun hän joskus harvoin maantiellä liikkuessaan tapasi jonkun. Hän tiesi, ettei Clem tuntenut noloutta ja häpeää hänen tähtensä, ja Jimille taas hän saattoi uutteralla työllä ja uskollisella palveluksella korvata hänelle tuottamansa häpeän, eikä hänen tarvinnut paljoa liikuskella tai tavata ketään, jotka hänestä loukkaantuisivat. Näin siis päätettiin, että Bob jäisi Bodingmaresiin ainakin toistaiseksi. Clem ja Polly tunsivat suurta huojennusta, sillä vaikka he olisivat kernaasti lähteneet hänen kanssaan vieraisiinkin seutuihin, rakastivat he pientä kotiaan ja työtään Jimin tilalla ja olisivat tunteneet itsensä varsin oudostuneiksi uudessa ympäristössä. Jim puolestaan oli taaskin vastannut kohtalon oikkuun jalomielisellä teolla. Hän sai kokea, että hänen anteeksiantonsa Robertille — sillä siksihän se oli ymmärrettävä — oli enemmän vaikuttanut häpeän poispyyhkimiseksi kuin mikään määrä hurskasta suuttumusta olisi voinut tehdä. Hänen menettelyään hänen ottaessaan Robertin takaisin työmieheksi vainioilleen ylistettiin kautta Salehurstin ja High Tiltin pitäjien. Herra Vine vihjaisi siihen hienotunteisesti verhotuin sanoin saamassaan Throwsin kappelissa, ja kahden kylän jokaisessa oluttuvassa julistettiin, että Bodingmaresin Jim Fuller oli kunnon mies. Robert oli kyllin kiitollinen ja osoitti sen välttämällä kartanon läheisyyttä ja olemalla otaksumatta, että hänen sietämisensä palkattuna palkollisena merkitsi, että häntä siedettiin myöskin talon poikana. Mutta tämä kartteleminen johtui osittain hänen Marya kohtaan tuntemastaan pelosta. Muistot tämän teräväkielisyydestä entisinä aikoina tekivät hänet vastahakoiseksi häntä tapaamaan. Mutta mahdotontahan oli, ettei hän talon säännöllisenä työmiehenä koskaan joutuisi hänen kanssaan kosketuksiin. Eräänä päivänä hän oli niin janoissaan, että tunsi täytyvän mennä kartanoon pyytämään juotavaa. Luultavasti siellä olisi vain palvelijatar. Mutta kun hän kolkutti ovelle, avasi sen Mary. »Ka», sanoi hän, »sinäkö siellä! Mitä haluat?» »Minun on jano», mutisi Robert nolostuneena. Mary katseli häntä hetkisen äänettömänä, avasi suunsa jotakin sanoakseen, mutta hillitsi sitten kielensä. »Kumpaako tahdot — olutta vai vettä?» kysyi hän vain. »Vettä, ole hyvä.» »Et siis siitä ole vielä päässyt? Luulen, että sinä kaiken tämän jälkeen olisit alkanut uudenlaisen uskonnon.» Robert ei virkkanut mitään. »Sinun asemassasi», jatkoi sisar, »minä ottaisin varoituksesta vaarin ja jättäisin kaikki moiset ehdottoman raittiuden hullutukset. Kun kanat eivät muni tällä muonalla, niin en tarjoa niille enää samaa, vaan koetan muutteeksi tuota apetta. Niin sinunkin pitäisi menetellä noiden päähänpistojesi suhteen. Kun ei ensimmäinen laji, niin sanoakseni, saanut sinua munimaan, niin koettaisit toista. Kuuletko, mitä sanon?» »Kyllä.» Robert aikoi kääntyä pois. »No, kun kerran tulit saadaksesi kulauksen vettä, niin ei ole järkevää, että lähdet sitä saamatta. Tule keittiön puolelle, niin etsin sinulle kupin.» Vähää myöhemmin, kun humalantaimien kasteleminen iltasin piti Clemiä, Robertia ja Pickdickiä myöhäiseen jokipuutarhassa, pyysi Jim heitä kaikkia tulemaan taloon haukkaamaan ehtoollista. Bob näki, että häntä siedettiin perheen katon alla, mutta hän ei sitä suvaitsevaisuutta käyttänyt väärin. Hän ei koskaan kutsumatta mennyt lähelle Bodingmaresia, ja silloinkin hän toisinaan kieltäytyi. Hän pysytteli mieluimmin Pookwellin nurkilla ja kävi noin kerran viikossa Marsh Quarterissa äitiään tervehtimässä. Clem ja Polly yrittivät parhaansa tehdäksensä hänet onnelliseksi. He häpesivät Jimiä ja Marya, joiden sanat ja kasvonilmeet kielsivät heidän omat työnsä; ja he olivat häpeissään Mabelin tähden, joka ei tullut eikä kirjoittanut, ja myöskin naapuriston arvossapidettyjen maanviljelijäin — vapaatilallisten ja vuokralaisten — vuoksi, jotka eivät suoneet Robert-paralle tunnustusta eivätkä hyväksyneet häntä seuraansa. Eipä niin, että tämä kumpaakaan halusi, mutta Polly oli sydämessään vakuutettu, että hiukan seuraa tekisi hänelle hyvää, ja Clem olisi mielinyt ottaa hänet mukaansa toripäiville nähdäkseen, voisiko hänessä jälleen herätä mitään mielenkiintoa hintojen vaihteluun ja elukoiden ostoon ja myyntiin. Robert näkyi olevan kiitollinen heidän ponnistuksistaan, hän oli nykyisin aina säyseä ja lempeäsanainen. Hän ylisti Pollyn keittotaitoa, milloin huomasi sitä häneltä odotettavan, ja oli alati aulis häntä auttamaan talon askareissa pilkkomalla puita, pesemällä astioita, kantamalla hiiliä ja tekemällä kaikenlaisia roskaisia hommia, joita Clemin mieleen ei koskaan ollut juolahtanut suorittaa. Polly »oli aivan ymmällä», kuten hän itse sanoi. Clemistä taas oli hänen veljensä verraton; hän ahnehti työtä ja olisi tahtonut tehdä sitä herkeämättä kaiken päivää. Joka aamu, ennenkuin olivat nousseet, he kuulivat hänen tulevan alas virittämään tulta keittiöön. Hänellä oli nyt ollut lapsi öisin vuoteessaan; tämä oli vihdoinkin alkanut tottua häneen, mutta siihen oli vaadittu melkoisen paljon suostuttelua. Pikku Natista oli jotakin peloittavaa tässä kookkaassa, vahvassa, murheellisessa isässä, joka ei koskaan nauranut tai laulanut hänelle, kuten hänen toinen isänsä, ei koskaan heittänyt häntä ilmaan ja ottanut jälleen vastaan ja joka joskus piteli häntä niin kömpelösti ja tiukasti. Clem ja Polly ymmärsivät pienokaisen tunteet. Joskus he eivät voineet olla pelkäämättä Bobin suhteen. Hän oli niin erilainen, niin kokonaan toisenlainen kuin entisajan keikarimainen, miltei lurjusmainen Bob, niin toisenlainen kuin jurotteleva, itsepäinen Bob, joka oli nainut Mabelin, tai se haltioitunut, ilmestyksistä haaveksiva Bob, joka oli saarnannut evankeliumia Kentin mökkiläisille. Tämä hiljainen, lempeä, uutterasti uurastava, nöyrä olento tuntui vieraalta veljelle, joka oli häntä koko ikänsä katsellut. Hän ei voinut käsittää, että hän oli sama Robert, joka ennen kerskaili juopottelustaan ja vedonlyönneistään, kun he rupattelivat Bodingmaresin isossa, matalassa makuuhuoneessa... Mikä oli hänet niin voinut muuttaa? Clemistä näytti, että hänellä oli täytynyt olla joku uusi, kauhea kokemus... Hän oli kuin sammunut lamppu. Pari kertaa nuorempi veli yritti voittaa hänen luottamuksensa, mutta hän pilasi asian etupäässä oman pelkonsa tähden. He pohtivat tulevaisuutta, Mabelin palaamisen vähän otaksuttavaa mahdollisuutta, Bobin taloudellista asemaa lapsen hoivaamista... Mutta Clem tiesi, ettei veljen murheellisuuteen ollut mikään näistä syynä. Hän tiesi nyt, että hän eli, ahersi, haasteli, jakoi jokapäiväisen elämänsä epätoivoisen miehen kanssa, jonka oma elämä ei ollut mitään — ainoastaan sammunut lamppu. »Koeta saada hänet sinulle juttelemaan, Clem», sanoi Polly levottomana Clemin puolesta samoin kuin Bobinkin, sillä Clemin silmistä alkoi toisinaan välähtää ilme, joka suuresti muistutti Robertin ilmettä. Nuori Fuller pudisti päätänsä. »Hän ei juttele, hän ei halua kertoa minulle, enkä minä tosiaan tohdi kysyä häneltä.» »Mutta ehkei häntä mikään vaivaakaan.» »Sellaiseltako hän näyttää?» »Ehkä hän on saanut jonkun päähänpiston.» »Hän on saanut päähänsä, että hänen sielunsa on iankaikkisesti kadotettu — sellainen päähänpisto hänellä on.» »Mutta hän ei nykyisin koskaan puhu uskonnosta.» »Siitäpä juuri sen tiedänkin.» 24. Eräänä päivänä, kun Robert oli asunut heidän luonaan jo kolmisen viikkoa, otti Clem hänet mukaansa Ticehurstin markkinoille. Hän ajatteli, että vaihtelu tekisi hänelle hyvää, eivätkä he Ticehurstissa luultavasti tapaisi monia hänen tuomitsijoistaan. He viettivät varsin seikkailuttoman aamun tarkastellen lampaita, ja heille sattui vain yksi ikävä kohtaus — Little Moatin Breamin kanssa. Tämä oli tullut Ticehurstiin hevosia myymään, joita hän erinäisistä syistä luuli voivansa helpommin kaupita vieraille. Senvuoksi kiusoitti häntä nähdä Clem Fuller seisomassa keppi kainalossa surullisesti kuuluisan Bob-veljensä vieressä, jonka tuominen säädyllisten ihmisten joukkoon muka oli loukkaus. Jos Bream olisi kuulunut ylevämpiin piireihin, olisi hän ilmaissut inhonsa sellaisilla hienommilla keinoilla kuin olematta näkevinään Robertia, vaikka tämä seisoikin hänen edessään, mutta hänen olosuhteensa olivat tehneet hänet kykeneväksi vain karkeampiin mielenosoituksen muotoihin. »Hei», huomautti hän, »oletteko tullut pitämään meille saarnaa?» Clem se oli, joka punehtui ja vastasi. »Hei», sanoi hän, »oletteko tullut myymään meille pattijalkaista hevosta?» »Hoitakaahan kieltänne tai paiskaudutte sinne, mistä veljenne juuri on tullut.» »Minä paiskaan teidät ensin tunkiolle.» Ja Clem puristi kätensä hurjasti nyrkkiin. »Älä viitsi, Clem; »älä saata itseäsi ikävyyksiin. Hänen sanoistaan ei tarvitse välittää.» »Minun sanani ovat totta», virkkoi Bream. »Niin ovat», myönsi Bob. Bream nolostui sellaisesta alistuvaisuudesta eikä voinut löytää sopivaa vastausta ennenkuin Bob oli raahannut kiukusta sähisevän Clemin pois. »Meidän täytyy lähteä kotiin nyt», sanoi hän, »meillä ei ole täällä mitään tehtävää enää, kun olemme nähneet karitsat enkä minä halua, että tappelet kenenkään kanssa kun he puhuvat totta». »Se ei ollut totta. Se oli vaan raakaa virnistelyä, jota jokaisen kunnon ihmisen tulisi hävetä. Minä tahtoisin lyödä häntä naamaan.» »Pysyhän tyynenä, nuorukainen», käski Robert äänellä, joka muistutti häntä entisestä Bobista. He kävelivät kotiin, koska linjaalirattaita tarvittiin sinä aamuna muuhun. Kumpikaan heistä ei puhunut ennenkuin olivat kylän ulkopuolella. Sitten Robert lausui: »Minä en halua, että aina pidät minun puoltani ihmisiä vastaan; ne ovat useimmiten oikeassa siinä, mitä sanovat.» »Ne eivät ole oikeassa. Ne ovat vain säädytöntä, räyhäävää joukkoa.» »Ei, ei se ihan niin ole. Sinun tulisi asettua heidän asemaansa ja ajatella. Minä olen itse miettinyt ja nyt käsitän, kuinka pahalta sen kaiken on täytynyt näyttää. Minähän rentustelin kaikkialla ja herätin kaikkialla pahennusta. Sitten aloin yhtäkkiä saarnata ja väitin olevani pelastettu. Eivätkö he käyttäytyneet varsin siivosti, kun eivät hetikohta nimittäneet minua tekopyhäksi teeskentelijäksi, niinkuin vain jotkut heistä tekivät. Sitten he kuulevat, että olen tyrmässä — että olin vähällä tappaa miehen, koska hän yllätti minut vaimoaan liehittelemästä... On vain luonnollista, että he ajattelevat minusta pahaa ja sanovat minun teeskennelleen kaiken aikaa.» »Mutta ajatelkootpa mitä tahansa, niin ei heidän tulisi siten puhua. Heidän tulisi jättää sinut rauhaan kaikkien kärsimystesi jälkeen.» »Heidän sanansa eivät minua loukkaa. Minä sanon sinulle, nuorukainen, etten minä välitä kestään. Nyt kun olen menettänyt Jumalan, niin eikö ole samantekevää, mitä sen lisäksi menetän?» »Mutta, Bob, et suinkaan sinä tuota tarkoita? Et sinä ole Jumalaa menettänyt...» »Jollen ole häntä menettänyt, johtuu se siitä, ettei minulla ole häntä koskaan ollutkaan.» »Mutta se ei ole totta. Sinä olit niin pyhä ja hurskas, että minua ihan värisytti; ja sinä sanot: 'Jumalan lahjoja ja kutsua ei voi katua.'» »Niinpä juuri. Valitut eivät voi langeta pois armosta; ja koska minä en ole armossa nyt, en ole sitä koskaan ollutkaan.» »Mutta mistä tiedät, ettet nyt ole armossa?» Bob naurahti omituisesti. »Sinun on täytynyt kerran tehdä erehdys», jatkoi Clem, »ja onhan se voinut aivan yhtä hyvin tapahtua nyt kuin silloin». »Minä en nyt seuraa omaa arvosteluani. Minulle on selvästi näytetty, missä olen. Kerroinhan sinulle, että herra Beeman kävi minua vankilassa katsomassa.» »Niin?» »Niin, me keskustelimme asiasta pitkin ja poikin, ja minä kerroin hänelle kaikki — kaikki mitä saatoin muistaa, ja kun hän oli miettinyt ja rukoillut, sanoi hän tulleensa jokseenkin varmaksi siitä, etten ollut koskaan armossa ollutkaan...» »Se vanha hölmö!» »Hillitse kielesi. Hän on Jumalan mies.» »Mutta kuinka hänenlaisensa tietävät, oletko sinä armossa vai etkö?» »Hän osaa lukea merkit. Ja näin hän minulle sanoi: Minä olisin saattanut tehdä Hannalle, ja Dariukselle mitä tein ja silti olla armossa. Mutta silloin minä olisin sen tietänyt: minulla olisi ollut hengen vakuutus sydämessäni, joka sanoo: Ken voi Jumalan valittuja mistään syyttää? Mutta minä en tuntenut siihen tapaan. Minä tunsin olevani synkässä pimeydessä ja menettäneeni Jumalan armahduksen. Jos minulla olisi ollut todellinen armo, niin minä olisin tiennyt, ettei sitä hänen pyhiltään voi riistää — eivät edes heidän syntinsä. Mutta koska minä tunsin itseni aivan hylkiöksi, osoitti se, että minä joko olin langennut pois armosta tai etten ollut koskaan armoitettu ollutkaan. Oikean opin mukaan ei nähtävästi voi olla edellinen otaksuma totta, joten sen jälkimäisen täytyy olla.» »Enpä ole iässäni — en iässäni kuullut moisia mielipiteitä. Ja mitä hän ajattelee kaikesta saarnaamisestasi ja silloisesta kääntymyksestäsi?» »Tiedämme, että saatana voi esiintyä valkeuden enkelinä, ja niin kai se menetteli minun suhteeni, vietellen minut luulottelemaan olevani pelastettu, vaikka olinkin vain poloinen vihan lapsi. Ja herra Beeman sanoo alusta pitäen esiintyneen sellaista, mitä hän ei voinut käsittää. Ensiksikään ei minulle koskaan annettu oikeata puhelahjaa en kyennyt koskaan pitämään oikein värähdyttelevää saarnaa... ihmiset kappeleissa aina nurisivat minusta, enkä minä, kuten muistanet, koskaan kyennyt voittamaan ainoatakaan syntistä Kristukselle. Minä seisoin puhumassa itseni käheäksi, koetin vedota heihin, eikä ainoakaan tullut niin liikutetuksi; että olisi ottanut pelastuksen vastaan... Herra Beeman sanoi, että joskus hänen puhuessaan syntiset hyppivät istuimiltaan ja hyrräsivät ilmassa erikoisen armoituksen tunnossa... niitä voihki rivittäin lattialla... Mutta minun puhuessani he eivät muuta kuin töllistelleet.» »Mutta, Bob, olenhan kuullut sinun sanovan, että pelastus on kuin kupillinen teetä ja että tarvitsee vain ojentaa kätensä sitä ottamaan. Kaihan sinun pitäisi tietää, onko se ollut kädessäsi vai ei. Teekupista ei voi suinkaan erehtyä.» »Aivan niin, poika, aivan niin» — ja Bobin silmät kiilsivät traagillisesti, — »minä otin teekupin kyllä käteeni ja sain maistaa sen suloisuutta, mutta se ei ollut minulle tarkoitettu; ja nyt se on otettu pois». »Sitten voin vain sanoa, että Jumala on tehnyt sinulle pahemman kepposen nyt kuin Throwsin kappelissa, jossa nousit todistamaan sillä mitään tarkoittamatta.» »Se ei ollut kepponen. Hän varmaankin tarjosi minulle täydellistä ja todellista pelastusta sillä kertaa kappelissa, ja minä tein siitä pilkkaa. Ja samanlaista tunsin toisenkin kerran, josta en ole sinulle maininnut... Mabelin asunnon ulkopuolella... Voi, varmaankin minä olen halveksinut ja hyljännyt armon vapaat lahjat! On siis aivan oikein, että Herra salli minun luulla omistavani hänen armonsa ja sitten otti sen pois, näyttääkseen minulle, mitä hänen aarteittensa pilkkaaminen merkitsee.» »Ka, minusta ei tuo tunnu rehelliseltä. Jos Jumala tosiaan on hyvä, kuten sanot hänen olevan, ei hän suinkaan sellaista tekisi; ja jos hän ei ole hyvä, niin miksikä moista jumalaa tavoittelisitkaan?» »Hän _on_ hyvä», sanoi Robert. »Sitten hän ei suinkaan ole voinut tuota tehdä.» »Sinä puhut kuin sellainen, joka ei tiedä armosta mitään. Etkö näe, että se on kaikki raamatussa? Minä kai olen lammas, joka ei mennyt lammastarhaan ovesta, vaan kiipesi seinän yli, ja sellainen on ryöväri ja varas. Ka, minä olen mies, jolla ei ole hääpukua, jota ei kutsuttu häihin ja joka kumminkin meni sisälle edes siistimättä itseään; ja Herra sanoi: 'Kuka on tämä, joka on ilman häävaatteita? Heittäkäät hänet äärimmäiseen pimeyteen, jossa on itku ja hammasten kiristys...!' Vaikeinta on, etten minä voi unohtaa yljän kasvoja.». Hän käänsi silmänsä poispäin ja näkyi hetkisen kilvoittelevan itsensä kanssa. Sitten hän jatkoi: »Se juuri on kauheinta. Minä olen kerran nähnyt Jumalan enkä voi häntä unohtaa. Minä en olisi niin kurja, jos en olisi koskaan häntä tuntenut, koskaan häntä rakastanut, koskaan luullut, että olen hänen ystävänsä... Mutta nyt minä olen saanut maistaa ja kokea, kuinka armollinen Herra on — ja kuitenkin, minut on iäksi heitetty pois hänen luotaan.» »Minä en usko sitä», sanoi Clem närkästyneenä, »minä en usko sitä, etkä sinä itsekään sitä oikein usko. Jos olet niin varman varma siitä, että sinut on heitetty ulos, niin miksi yhä vietät niin hyvää elämää kuin et koskaan ennen — olet niin ystävällinen ja tyyni, autat niin paljon minua ja Pollya ja annat anteeksi Mabelille ja Jimille ja Marylle ja kaikille muille, jotka eivät sitä ansaitse? Eikö se osoita, että sinä sydämesi syvyydessä edelleen uskot Jumalan rakkauteen? Ethän sinä muutoin niin hartaasti koettaisi tehdä hänelle mieliksi.» »Sinä et käsitä. Minä koetan palvella Jumalaa, kuten sanot, mutta teen sen siksi, ettei minulla Jumalasta muuta jäljellä olekaan kuin palvella häntä. Se on kaikki, mitä nyt voin hänelle tehdä, ja se on se ainoa, mitä ei minulta voida ottaa pois... Minun täytyy säilyttää hänestä tää pikku rahtunen... se on kaikki, mitä minulle on jäänyt.» »Sitten en voi sanoa muuta kuin...» Mutta Clem ei virkkanut mitään enempää. 25. Seuraavina päivinä Clem ja Robert vaikenivat tästä heille molemmille niin perin tärkeästä kysymyksestä. He ahersivat äänettöminä työssään; tuo luottamuksen purskahdus Ticehurstin tiellä näkyi tyhjentäneen heidän puhevaransa, ja melkein viikon ajan rajoittui heidän keskustelunsa satoon, karjaan ja päivän erilaisiin hommiin. Mutta Clem mietti kuitenkin syvästi. Hän yritti vielä keksiä jotakin Robertia auttaakseen. Nähtävästi ei hän itse voinut saada veljeään vakuutetuksi; hän ei ollut kyllin taitava hänen kanssaan väittelemään eikä tiennyt tai ei välittänyt kyllin paljon uskonnosta. Hän ei voinut käsittää, kuinka Bob sen kohtelun jälkeen, joka hänen omien luulottelujensa mukaan oli Jumalan puolelta tullut hänen osakseen, edelleenkin saattoi rakastaa Jumalaa, pyrkiä hänen läheisyyteensä ja tuskitellen ikävöidä häntä päivästä päivään. Mutta epäilemättä joku todella hyvä ja hurskas henkilö voisi ymmärtää ja saada Bobin vakuutetuksi, ettei hän sittenkään ollut Jumalan hylkäämä, vaan ennakkomääräyksellä valittu, armoitettu, vanhurskautettu ja kaikkea muuta, mitä hän olisi toivonut olevansa. Vaikeutena oli, ettei Bob halunnut kuunnella ketään. Hän ei tahtonut mennä puhuttelemaan herra Vineä eikä herra Brackpoolia, pitäjän kirkkoherraa, mihin Clem häntä epätoivoissaan kehoitti. Hän ei halunnut kuunnella ketään muita kuin herra Beemania, ja herra Beeman oli jo puhunut. Clemin mieleen juolahti, että ainoa mahdollisuus Robertille olisi, jos Goudhurstin vanha paavi jonkun ihmeen kautta huomaisi erehtyneensä... Olisiko mahdollista saada hänet peruuttamaan sanansa? Se ei ollut luultavaa, mutta mitä enemmän Clem asiaa mietti, sitä paremmin hän tajusi, että ainoastaan herra Beeman voi hankkia hänen veljelleen jotakin lohdutusta. Jos hän tietäisi, kuinka onnettomana Bob oli, niin hän varmaankin muuttaisi mielensä ja puhuisi lohdutuksen sanoja... Eihän toki olisi haitaksikaan, jos Clem ottaisi itselleen vapaan iltapäivän lähteäkseen Goudhurstin saarnamiehen puheille ja nähdäkseen, voitaisiinko mitään tehdä. Tuuma ei hänelle juuri ollut mieluinen. Hän ei ollut koskaan tavannut vanhusta eikä paljoa pitänyt siitä, mitä oli hänestä kuullut; sitäpaitsi hän tunsi itsensä kömpelöksi ja ujoksi sellaiseen hommaan. Myöskään ei hän voinut olla tajuamatta, kuinka perin vähän luultavaa oli, että herra Beeman suostuisi muuttamaan päätöstänsä tai antamaan mitään uutta lohdullisempaa lausuntoa. Mutta sittenkin se oli ainoa, mitä hän saattoi tehdä; hän ei voinut nähdä Bobin sydämen päivä päivältä hiljalleen murtuvan, yrittämättä tehdä edes toivotonta ponnistusta hänet pelastaakseen. Hänellä ei ollut samaa syytä kuin Bobilla taivaltaakseen kolmattakymmentä kilometriä High Tiltistä Goudhurstiin, joten hän lähti varsin mukavasti ensimmäisellä iltapäiväjunalla Hawkhurstista ja saapui määräpaikkaansa kello neljän aikaan. Talon ulkopuoli teki häneen hyvän vaikutuksen; rakennus oli valkoinen ja siisti; vihriäiset äskenmaalatut luukut olivat työnnetyt auki leveiden ikkunoiden edestä, ja ovikello ja kolkutin olivat niin kauniisti kiilloitetut, että hän tuskin uskalsi koskea kumpaakaan. Kun hän vihdoin rohkaisihe soittamaan kelloa, avasi oven tukeva, hauskannäköinen nainen valkoisessa esiliinassa, hymyili hänelle tervehdykseksi, kun kuuli hänen nimensä, ja jätti hänet odottamaan perin siistissä, pienessä eteishuoneessa siksi aikaa, kun meni ilmoittamaan saarnamiehelle. Tämä siis oli talo, josta tuomio oli lähtöisin... Clem katseli ympärilleen vihreihin seiniin ja isoon orapihlajan oksilla täytettyyn maljakkoon kauniisti silatulla pöydällä, ja hänestä oli vaikea uskoa, että Robert tässä talossa oli oppinut ne vihan mysteeriot, jotka häntä nyt kiduttivat. Emännöitsijä tuli takaisin ja sanoi, että saarnaaja oli teellä, mutta että hän mielellään toivoi herra Clement Fullerin tekevän hänelle seuraa. Varovaisesti laskien hattunsa lattialle — koska pöydänpinta näytti liian hienolta siihen tarkoitukseen, — astui Clem hänen perästään matalaan, aurinkoiseen huoneeseen, joka näkyi olevan täynnään hohtavan valkoista palttinaa. Pöytäliinalle oli asetettu lautasille voileipiä, hilloa, vesikrassia, kevätsipuleja ja sitruunakakkuja. Clemin silmät välähtivät — ennenkuin ne olivat liidelleet teepöydän yllättävän loiston yli sen komeimpaan ja määräävään esineeseen, isoon tinaiseen teetarjottimeen mahtavine mustine teekannuineen, jonka edessä istui kuin joku juhlamenojen ylipappi arvokas, mustiin puettu vanha mies, jonka päälaki näkyi saaneen osansa ympäristön silauksesta ja jonka valkoinen tukka valui molemmin puolin päätä melkein hartioille asti, silmäänpistävänä vastakohtana kasvoille, jotka olivat ruusunväriset ja kurtuttomat kuin nuoren lapsen. Hänen kunnioitusta herättävä ulkomuotonsa teki Clemiin alussa väkisinkin vaikutuksen, mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän vihasi häntä. Nuo sileät, vaottomat vanhan miehen kasvot saivat hänet ajattelemaan Robertin nuoria kasvoja, jotka nyt olivat täynnä vakoja ja ryppyjä... Tämä oli mies, jolla oli avaimet hänen veljensä taivaaseen — ja minkä hän oli sulkenut, sitä ei kukaan voinut avata. »Hyvää iltapäivää», sanoi Clem jäykästi. »Hyvää iltapäivää, herra Fuller. Olkaa hyvä ja istukaa. Otaksun, että minulla on kunnia tervehtiä luokseni Campany's Hatchin isännän, herra Robert Fullerin, veljeä.» »Hän ei asu siellä enää; hän on minun luonani.» »Ah niin. Nyt muistan hänen maininneen aikomuksestaan luopua tilasta. Sallikaahan minun tarjota teille kuppi teetä. Tämä on todellista vihreää teetä, herra Fuller, jollaista ette luultavasti ole koskaan ennen maistanut. Se on nykyisin varsin harvinaista, mutta nuorukaisena ollessani muistan kaikkien parempien perheiden sitä nauttineen. Alemmat luokat joivat mustaa teetä, joka tätä nykyä on tavallisinta.» Clem otti kupin mitään virkkamatta. Hän alkoi hiukan tuntea, mikä vaikutus tuolla miehellä oli Robertiin. Tuossa harkitsevassa, raskaasti korostavassa puolittain viljellyssä, vanhassa äänessä oli jotakin, mikä tuntui ehdottomasti tukehduttavan. Hänen lausuntonsa muuttuivat itsestään oraakkeleiksi. Vastikään hän oli lausunut mielipiteensä vihreästä teestä, ja Clem havaitsi tuijottavansa kuppiin alistuvalla kunnioituksella. »Kaunis päivä, eikö totta?» jatkoi oraakkeli, ja Clem tunsi, että uusi uskonkappale oli liitetty hänen oppiinsa. »Otaksun teidän saapuneen junalla — tai ehkä teillä on jotakin asiaa täälläpäin?» »Minä tulin puhuttelemaan teitä veljestäni», sanoi Clem. »Ah, niinkö? Hm... ja kuinka veljenne voi?» »Kuinka te odottaisitte hänen voivan?» sanoi Clem, epätoivoissaan turvautuen karkeuteen voidakseen riuhtautua irti alistuvaisuudestaan. Herra Beeman pudisti surumielisesti päätänsä. »Sen nuoren miehen tarina on surullisimpia, mitä koskaan on pitkän saarnamiesurani aikana tullut tietooni. Ettekö ottaisi tuolta voileipää? Ja suosittelisin hiukan vesikrassiakin.» Clem otti niitä lautaselleen, mutta jätti ruuan siihen syömättä. Äkillinen inho koko ateriaan oli vallannut hänet — tuo tee ei maistunut teeltä. »Minä kävin vankilassa hänen luonaan», jatkoi vanha mies, »kuten ehkä tiedätte. Matka täältä sinne on tavattoman vaivaloinen, minun oli muutettava junaa Awkhurstissa ja sitten jälleen Eadcomissa», puhui vanhus jälleen, niellen tapansa mukaan h-kerakkeet, »ja yhteydet ovat mitä epämukavimpia. Mutta muistanpa nekin päivät, kun täällä ei ollut rautatietä Salehurstia lähempänä — joten emme saa nurista.» »Minä tulin juttelemaan teidän kanssanne siitä, mitä sanoitte veljelleni vankilassa. Tahtoisin kysyä teiltä ehkei hän ymmärtänyt tarkoitustanne aivan selvästi... mutta Bob on saanut päähänsä, että hänen sielunsa on kadotettu, ja hän väittää teidän sen hänelle sanoneen.» »Ah, rakas ystävä, se oli kovin surullinen tilaisuus — kyllä minä sen hyvin muistan. Kristityn pastorin elämä on täynnä huolia, ja minua kovin suretti, kun täytyi sanoa sille nuorelle miehelle, että olin hänen suhteensa erehtynyt — tai oikeammin, että saatana oli minut vienyt harhaan.» »Te siis sanoitte hänelle, että hän oli kadottanut sielunsa.» »Minä sanoin hänelle, etten voinut otaksua hänen elävän armossa.» »Niin te sanoitte, ja se on murtanut hänen sydämensä. Oi, jos näkisitte hänet nyt, aivan surun murtamana, niin te säälisitte häntä... ja minä olen tullut tänne pyytämään teitä, että lähettäisitte hänelle sanan, sallisitte minun teidän mielipiteenänne kertoa hänelle, että hänen kadotukseen joutumisensa ei ole totta, vaan että hänelle on kyllin armoa. Silloin hän kylläkin uskoisi teitä ja muuttuisi toiseksi mieheksi ja onnelliseksi jälleen — ainakin niin onnelliseksi kuin voi olla mies, joka maan päällä on menettänyt kaikkensa. Se en teille vain pienoinen tehtävä, mutta Bobille se on äärettömän suuriarvoista. Sallikaa vain minun teidän puolestanne sanoa hänelle, ettei hän mene helvettiin.» »Rakas nuori mies, te pyydätte minua muuttamaan Korkeimman päätökset.» »Missä suhteessa?» »No, ei ole minun vallassani, sanoa, onko veljenne kadotettu vai pelastettu. Minä voin ainoastaan tulkita merkit, ja jos hän niiden mukaan on armossa, niin — sitten en tiedä mitä armo on.» »Minä en tiedä, mitä te tarkoitatte armolla ja armon menettämisellä ja kaikella sellaisella. Minusta Bob on hyvä ihminen — parempi kuin useimmat meistä.» »Te voitte päätellä vain ulkonaisen ihmisen mukaan: Jumala yksin tutkii sydämet.» »Hän ei näe Bobin sydämessä muuta kuin hyvää,» »Älkää puhuko niin herjaavasti. Bob on mato. Te olette mato. Minä olen mato. Muutoin ei asian ratkaisuna olekaan, tekeekö veljenne vai eikö hän tee oikein lakiomantuntonsa mukaan, vaan onko hän vai eikö hän ole armon tilassa.» »Minä en tiedä, mitä te tarkoitatte armon tilalla... Kaikki mitä tiedän, on, että Bob on kunnon mies, että hän on uhrannut paljon, kärsinyt paljon ja käynyt saarnaamassa evankeliumia... ja mitä hän niiden mustalaisten kanssa teki, siihen hänet tietenkin vieteltiin ja ärsytettiin eikä ole minun asiani enempää kuin teidänkään häntä tuomita.» »Te ette vieläkään näe puhtaan opin valoa... te yhä vain kerrotte minulle, mitä veljenne on _tehnyt_, vaikka meille on sanottu, että omavanhurskautemme on likaisia rääsyjä. On kauheaa nähdä matopoloisen kerskuvan likaisista rääsyistään, kun hänen päinvastoin tulisi polvillaan rukoilla Jumalalta armoa. Sallikaa minun tarjota teille toinen kupillinen teetä.» Clem työnsi kädet tukkaansa. Hän näytti voimattomalta väittelemään tämän tyynen, hyväntahtoisen vanhan herran kanssa, jolla oli peloittava kyky saada teekupillinen ja tuomiopäivä näyttämään yhtä järkyttävältä. Ja vaikka Clem olikin tottunut Bobin uskonnollisiin lauseparsiin, ei hän ollut koskaan niiden merkitystä oikein tajunnut ja joutui aivan ymmälle tässä jumaluusopin rämeikössä. »Armossa — armon ulkopuolella» — mitä se kaikki merkitsi...? Hän katseli herra Beemania tämän istuessa ylimmäisenä pappina teetarjottimen takana, ja eräänlainen avuton tenho valtasi hänet. Hän tunsi itsensä kykenemättömäksi kauemmin taistelemaan Bobin puolesta. »Olen pahoillani», virkkoi Beeman kohottaen juhlallisesti teekannuaan ikäänkuin se olisi ollut ehtoollisleipä-astia. »Olen pahoillani, etten voi veljeänne varten antaa teille mitään lohdutusta. Jos hän olisi armon tilassa, olisi hän ensimmäinen sen tietämään, eikä hän tunne tuomiotaan ainoastaan minun vaivaisten sanojeni välityksellä, vaan oman sydämensä todistuksesta, — _abba_, isä, ei ole hänen sydämessään.» »Mutta kunhan vain sanoisitte...» Clem rukoili toivottoman nöyrästi, tuijottaen teekannuun. »Nuori mies, minä olen teille jo sanonut, etten voi muuttaa Korkeimman päätöksiä.» »Mutta Bob-parka...» »Olen syvästi murheellinen onnettoman veliparkanne tähden. Mutta minä kysyn teiltä — voinko minä sitä auttaa? Alusta pitäen pimitti saatana meidän silmämme, vaikka kyllähän minulla oli epäilyksiä alusta pitäen. Veljenne tuotti minulle suuren pettymyksen monessa suhteessa — hän ei koskaan oikein antautunut pelastukseen. Hurskaat ihmiset eivät tunteneet olevansa kotona hänen parissaan — heissä ei herännyt tunnelmaa, että Herra puhui hänen suunsa kautta. Monet kerrat minä kamppailin Hengen kanssa hänen tähtensä, kummeksuen mikä häntä vaivasi, — mutta nyt on asia tietenkin selvä. Hän ei ollut koskaan armossa. Hänet ja minut myös oli valkeuden enkeliksi pukeutunut saatana pettänyt.» Clem ei voinut puhua. Hän istui kuin halvattuna, tuijottaen herra Beemanin teekannuun, jota hän yhä piti ylhäällä ja joka omituisella tavalla näkyi liittyvän hänen Robertista lausumaansa tuomioon. »Veljenne ei koskaan ollut aivan kuin kotonaan meidän parissamme», jatkoi saarnamies, »hän luotti laintöihin, sellaisiin kuin syntisten käännyttäminen, ja laintöiden vuoksi hän lankesikin, sillä hän kertoi minulle saaneensa vaikutelman, että hänen oli käännytettävä se nuori nainen, jonka vuoksi kaikki tämä pahennus syntyi. Hän ei täydellisesti jättänyt itseään Herran haltuun. Enkä minä koskaan voinut olla ihan varma hänen opistaan — ei ollut mitään harhaoppia liikkeellä, josta hän ei näkynyt saavan pirskahdusta» — Clemistä tuntui kuin teekannu olisi yhtynyt sen omistajan katseen ilmaisemaan tyrmistyttävään epäluuloon. »Muuan diakoneistani lausui: 'Muistakaa sanani — siitä miehestä tulee lopulta gardnerilainen'» — teekannu vavahti. »No, hänen hetkensä löi — hänet punnittiin vaa'alla ja havaittiin keveäksi — _mene, mene, tekel upharsin_. Jos hänellä olisi ollut todellinen vakuutus, jos hän todella olisi ollut armossa, niin eivät mitkään pahan hengen rynnäköt olisi voineet häntä siitä horjuttaa. Sittenkin kun koko asia oli tullut julki ja hänet viety vankilaan, olisi hän yhä voinut pitää päänsä pystyssä tietäen olevansa Herran valittu. Mutta pitikö hän päänsä pystyssä? Sanoiko hän: 'Kuka voi Jumalan valittuja mistään syyttää?' — kysyn teiltä. Ei, sitä hän ei tehnyt. Hän vain litistyi litteäksi kuin revennyt säkki. Minkätähden? Sentähden, että hän tiesi olevansa kadotettu — eikä ole enää uhria syntien edestä, vaan täytyy odottaa varmaa, leimuavaa tuomiota» — teekannu ponnahti äkkiä ylös herra Beemanin kohottaessa käsivarttaan ja muuttui hetkiseksi melkein taivaalliseksi esineeksi, jylisten tuomiota ja kadotusta. Sitten herra Beeman laski sen alemmaksi ja kaatoi Clemille kupillisen teetä. »Se on siis selvä», virkkoi hän. »Olen pahoillani, etten voi teille antaa lohdutusta, herra Fuller. Mutta ehkä löytänette sitä muualta.» »Minä en halua mitään lohdutusta, jollei Bob sitä saa. Minä en halua mennä taivaaseen, jollei Bob ole siellä... Mutta minä en voi uskoa, ettei Jumala olisi sallinut häntä tuolla tavoin harhauttaa — silloin alussa, tarkoitan.» »Hän oli viettänyt kovin huonoa elämää ja antautunut saatanan valtaan. Ei voi koskaan tietää, mitä perkele omilleen tekee.» »Minä en voi käsittää, että Bob oli niin hirveän paha. Olihan hän toisinaan hiukan hurjastellut, mutta ottavat ne monet muutkin miehet lasin liikaa silloin tällöin; ja Hanna Ripleytä hän rakasti... ette voi väittää sitä hänen syykseen, ettei lempi tullut hänelle sileästi ja sovinnaista tietä kuten se useimmille tulee. Oli miten oli, mutten minä voi ymmärtää, että hän on tehnyt mitään kaiken tämän ansaitakseen.» Herra Beeman hymyili melkein säälivästi. »Siinä te nyt taas puhutte ansaitsemisesta! Minä sanon teille, ettei se riipu meidän ansioistamme, vaan Herran päätöksistä.» Clem nousi äkkiä seisomaan ja työnsi kuppinsa pois. »Minun täytyy lähteä kotiin», sanoi hän, »sillä minä näen selvästi, että te ette mitenkään minua auttaisi». »Kernaasti minä tahtoisin teitä auttaa—oikein mielelläni tahtoisin teitä auttaa — jos minulle annettaisiin voima ylhäältä. Mutta sitä ei minulla ole. Tämä on Herran tahto ja meidän täytyy nöyrtyä hänen tuomioittansa edessä.» Hän saattoi vieraansa pieneen sievään eteishuoneeseen, jossa orapihlajan kukkalehtiä varisi pöydän silatulle pinnalle — ja täällä Clem sai äkkiä rohkeutensa takaisin. Vapauduttuaan teepöydän tyrmistyttävästä rituaalista hän kykeni karistamaan itsestään sen omituisen painostavan, tukehduttavan tunteen, joka oli hänet vallannut. Hänen sydämensä kiehui suuttumuksesta tuota vanhaa miestä kohtaan, joka hyvänsuovasti tuomitsi Robertin elinkautiseen kurjuuteen, suhtautuen hänen tuomioonsa tyynellä itsetyydytyksellä. Hän vihasi hänen sileitä, arvokkaita, kasvojaan, hänen hyvinhoidettua kiiltävän puhdasta eteishuonettaan, hänen muhkeita ja runsaita aterioitaan — kaikkea tätä hyvin järjestettyä vaurasta ympäristöä, josta hän julisti tulevaista vihaa. »Te ette siis muuta mielipidettänne veljeni suhteen?» virkkoi hän melkein töykeästi. »Ystäväni — se ei ole minun mielipiteeni, vaan Herran.» »Sitä se ei ole!» huudahti Clem käheästi. »Te valehtelette. Minä en usko — minä en koskaan usko, että Bob on tehnyt mitään ansaitakseen sen, mitä hän nyt kokee. Hän on kunnon mies; hän raataa kahden edestä ja sytyttää tulen keittiöömme joka aamu. Herra ei suinkaan häntä tuomitsisi ja hänen vankilassa olemisensa taas ei merkitse mitään — eipä hän tehnyt puoleksikaan niin pahaa kuin te teette jumalattomilla valheillanne... joista soisin teidän kerran saavan vastata ja kärsiä hiukan sitä samaa, mitä Bob-poloiseni saa niellä.» Hän oli tukehtumaisillaan surusta ja raivosta, ja vanhuksen tyyni järkkymätön ääni vastasi hänelle: »Te olette kovin raju nuori mies — kovin raju vanhusta kohtaan. Mutta minä en toivo teille mitään pahaa. En kanna teille mitään kaunaa. Minä tiedän, keneen olen luottanut. Varokaahan jalkaraapustinta, olette kompastumaisillanne siihen... Ah, sitä pelkäsinkin. Toivottavasti ette loukannut itseänne.» 26. Clem ei kertonut Robertille kovaonnisesta retkestään Goudhurstiin. Se olisi vain pahentanut asiaa. Hänen onnistui jotakuinkin selittää tuo puolenpäivän poissaolo, eikä Bob nykyisin paljoa kysellyt. Elämän ja työn taakkaan alistuttiin yhä lisääntynein toivottomuudentuntein. Robert ahersi auran perässä kevätkylvöjen aikana, hän uurasti rehunaurisvainioilla, niin että selkää kivisti, hän sitoi ja kasteli humalia, jotka alkoivat kiertää ensimäisiä kärhiään seipäittensä ympäri. Hän hoiteli vastasyntyneitä vasikoita ja karitsoita, jotka iloisesti kirmasivat vainioilla auringonlaskun aikaan. Hän auttoi hollantilaismallisen ladon kattamisessa, hän lannoitti hedelmäpuutarhoja. Hän oli kenties hiukan rauhallisempikin kuin alussa kotiintulonsa jälkeen. Hän nautti usein ateriansa virkkamatta sanaakaan. Hänen kasvoillaan oli ehkä joitakin uusia vakoja, jotkut entisistä olivat hiukan syventyneet. Mutta hänen vankilassa menettämänsä verevä väri oli osittain palaamassa tumman ahavoittuman alle, jota ilma loi hänen poskilleen. Hän söi ja nukkui hyvin; kerran hän kertoi Clemille, että hänellä joskus oli tuskallisia unia, mutta ne kävivät tuskallisiksi vasta hänen herätessään, sillä unissaan hän oli jälleen Jumalan rakkaudessa, turvassa ja onnellisena. Joka viikko hän säästi hiukan rahaa Mabelia varten. Paljoa ei sitä jäänyt, sittekun hän oli maksanut asuntonsa, ylläpitonsa ja lapsensa hoidon, mutta häntä viehätti ajatus, että vaimo siten kykeni hankkimaan itselleen pientä ylellisyyttä tai huvia, joka ehkä muutoin ei olisi ollut mahdollista kuten uuden hatun osto tai käynti elävissäkuvissa. Mabel oli kyllä varsin hyvin turvattu sekä isän anteliaisuudella että avioliittosopimuksen pykälillä, mutta koska Bobia niin ilmeisesti miellytti näin hänen hyväkseen tehdä, niin ei Clem eikä Polly yrittänyt kehoittaa häntä siitä luopumaan. Mabel otti hänen uhrinsa ääneti vastaan — äänettömyydellä, jota nyt ei oltu viikkokausiin katkaistu. Hän näkyi tipahtaneen pois Bodingmaresin ja sen haarakkeiden Pookwellin ja March Quarterin, elämästä. Kuitenkaan eivät he voineet käsittää, että hän oli mennyt — hän oli niin pääsemättömästi kuulunut heihin omituisen vihamielisyytensä ja outojen tapojensa uhalla. Silloin tällöin ajatteli Clem kirjoittaa hänelle ja pyytää häntä käymään Bobia tervehtimässä, mutta kirjeen kyhäämisen tuuma aina herpasi hänet — eikä hän sitäpaitsi tiennyt, halusiko Bob nähdä hänet jälleen vai ei. Sitten sattui eräänä päivänä, että Robertin oli mentävä Bulverhytheen hammaslääkärille. Hänellä oli kipeä hammas, jota kovin kolotti öisin, ja toiset tuumivat, että hänen oli parasta mennä vedättämään se ulos. »Koska kerran käyn Bulverhythessä, niin pistäydyn Mabelin luona», sanoi hän aivan tyynesti päivällisellä ennen lähtöään. »Etkö ensin lähettäisi hänelle kirjettä?» ehdotti Polly. »Minä menen mieluummin itse vain ja kysyn, haluaako hän tavata minua — voihan hän kieltäytyä, jollei sitä halua.» »Sinun pitäisi ottaa Nat mukaasi.» Mutta Robert pudisti päätänsä. »Minä haluan vain puhutella häntä ja nähdä, kuinka hän voi.» Clem oli sääliytynyt lähtemään hänen kanssaan Bulverhytheen. Hän tiesi, ettei Bob kernaasti jäänyt paljoa yksikseen, ja hänellä olisi hiukan asiaa satulasepälle sillä välin, kun veli kävi hammaslääkärillä. Kun he olivat lähteneet, sai hän tietää, että Robert toivoi hänen tulevan mukaan Mabelin luo. »Sinä voisit ensin käydä hänen puheillaan, Clem, kysymässä, suostuuko hän minua tapaamaan — hänellä oli sinusta aina hyvät käsitykset, ja kenties sinä voisit taivuttaa hänet päästämään minut luokseen.» Clem tunsi itsensä vakuutetuksi, että käynti Mabelin luona olisi yhtä hedelmätön ja masentava kuin vierailu herra Beemanin talossa oli ollut; mutta kun Robert ei näkynyt siitä paljoa toivovankaan, vaikka hänen sydämensä sinne halasi, suostui nuorempi veli. He tapasivat toisensa kello viiden tienoissa ja nousivat yhdessä portaita Mabelin asuntoon. Mabel oli kotona, ja ovelasti he ilmoituttivat palvelijattarella ainoastaan Clemin nimen. Niin, rouva Fuller kyllä ottaisi hänet vastaan... ja Clem oli pian hänen vierashuoneessaan, jossa oli sirosti verhoiltu huonekalusto, piano ja useita sanajalkoja koristeellisissa ruukuissa. Sillä välin odotteli Robert levottomana eteisessä. »Terve tuloa, Clem», huudahti Mabel. »Ihmettelinkin, ettet koskaan ole käynyt minua katsomassa. Oletko jo juonut teesi?» »Minä en välitä teestä, kiitos vaan», vastasi Clem kiireellisesti, tuntien, että Mabelin tee omalla hyvin erilaisella tavallaan olisi yhtä tuomittavaa kuin herra Beemaninkin. Hän istui vastapäätä häntä pari sekuntia, tuijottaen häneen pyöreillä, kellertävillä silmillään, jotka Mabelista aina olivat tuntuneet hämmennyttäviltä. Hänen oli mielestään hienotunteisesti ilmoitettava, että Bob oli talossa, ja juuri siksi, että hän kaikin mokomin tahtoi olla valtioviisas, hän lopuksi sanoa möläyttikin aivan suoraan: »Minä olen tuonut Bobin sinua katsomaan.» »Missä hän on?» kysäisi Mabel. »Ulkona käytävässä. Hän ihan hirveästi haluaa sinua tavata.» »Minä en tahdo häntä nähdä.» »Sallihan hänen toki tulla, Mabel — puhumaan vain jonkun sanan.» »Onko hän tullut pyytämään minua palaamaan luokseen?» »Ei — ei hän sitä aio tehdä.» »Ihmettelen, että hänellä on röyhkeyttä tulla senjälkeen, millä tavoin hän on minua kohdellut.» »Hän on kovin pahoillaan kaikesta, mitä hän on tehnyt — ja hän luulee, että hänen sielunsa on kadotettu, ja häneltä on juuri vedetty hammaskin.» Mabel näkyi hiukan sulavan. Hänellä oli vielä kykyä sääliä Bobia ruumiillisesti, ja ajatus menetetystä hampaasta liikutti häntä. Kadotetusta sielusta hän ei välittänyt rahtuakaan — hänen sielunsa oli aina ollut häiritsevä tekijä puhtaasti fyysillisessä omistuksessa... jos se nyt oli hukattu, niin sitä parempi. Mutta Bobin vahvoista, valkoisista hampaista hän oli pitänyt, ja häntä suretti että niistä joku olisi poissa. »Lupaatko, ettei hän yritä taivuttaa minua palaamaan luokseen? Ja suotta on tyrkyttää minulle lastakaan. Minä en voi sitä pitää täällä isäni talossa, ja tänne isäni luo minun täytyy jäädä ihmisten tähden.» »Hän ei pyydä sinua palaamaan, lapseen hän on kovin kiintynyt — vähintään yhtä kiintynyt kuin hän johonkin on. Saanko kutsua hänet sisälle?» »No, olkoon menneeksi... enhän sitä voine kieltää.» Clem avasi oven ja viittasi Bobille, joka astui huoneeseen seisahtuen Mabelin eteen. Hän seisoi suorassa omituisin itsetietoisuuden ilmein, vaikka hän oli nöyrä ja ääneti. Mabelissa hän herätti tällä kertaa arvokkuuden vaikutelman. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt Bobissa mitään arvokasta, tämä oli aina ollut kömpelöhkö, hänen ei koskaan ollut onnistunut vaikuttaa syntiseen enempää kuin hurskaaseenkaan; mutta tänään hänessä oli arvokkuuden höystettä, vaikkei Mabel oikein tiennyt, missä se hänessä piili. »Terve, Bob», virkkoi hän itseluottamuksen kärki taittuneena, »kuinka voit?» »Varsin hyvin, kiitos.» »Kuulin, että sinulta äsken vedettiin hammas.» »Niin, yksi alaleuasta.» »Tekikö se kipeää?» kysyi Clem. »Ei erittäin. Tohtori pani jotakin ainetta ikeneen.» Kaikki kolme katselivat toisiinsa levottomina. Kukaan heistä ei olisi halunnut tällä tavoin haastella Robertin hampaasta, mutta samalla he pelkäsivät hetkeä, jona se puheenaihe loppuisi. »Minunkin ikeneeni pantiin kerran jotakin», virkkoi Clem, »mutta siitä huolimatta se äilähteli hirveästi». Hetkiseksi ei kukaan sanonut mitään enempää. Kolme silmäparia harhailivat salaa. Lopuksi rohkeni Mabel keskeyttää äänettömyyden. »Kuinka lapsi voi?» »Se voi mainiosti. Viime viikolla sen paino karttui naulalla.» »Kai suostut pitämään sen edelleenkin jonkun aikaa? Minä en voi sitä nyt vielä ottaa huostaani.» »Pidän sen niin kauan kuin vain tahdot; minä en halua päästä pojusta eroon.» Mabel punehtui. »Hän on aina ollut enemmän sinun kuin minun lapseni. Hän tulee sinun kaltaiseksesi; minua hän ei muistuta.» »Hän on tukeva pikku veitikka», virkkoi Clem. »No, emme me kai hänestä sentään riitele. Minä tiedän, että sinä pidät minua luonnottomana äitinä — ja niinhän minä olenkin, muttei se ole kokonaan minun syyni.» »Ei, sitä se ei ole», myönsi Robert. »Minua ilahduttaa kuulla sinun niin sanovan. Minä tiedän, että Clem ja Polly pitävät minua eläimenä, kun jätin teidät... mutta tilanne alkoi tosiaan käydä liian vaikeaksi.» »Minä en suinkaan pyydä sinua palaamaan», sanoi Robert, »vaikka tulisinkin äärettömän iloiseksi, jos sen tekisit». Mabel pudisti päätänsä. »Suotta on sellaista ajatella — minä en koskaan palaa. Ei se johdu vain siitä mitä on tapahtunut... Minä en koskaan ollut sinulle sopiva vaimo, Robert.» »Minua surettaa», vastasi tämä nöyrästi, »mutta toivoakseni sinä elelet mukavasti täällä — saat kaikkea, mitä tarvitset — ja minä järjestän aina, että voin sinulle jotakin lähettää». Mabel nauroi ilottomasti. »Oh, kyllä kai minä elelen 'mukavasti' — minulla on sieviä huonekaluja ja piano... Mutta jos luulet, että minulle on hauskempaa kuin sinulle naimisissa ollen elää erossa — aivan yksinäni eikä kuitenkaan vapaana... Me voisimme kai saada avioeron... sinä voisit pitää lapsen...» »Kenties se olisi paras ratkaisu.» »Oi, älkää tehkö mitään hätiköiden», pisti Clem väliin. »Ei se asiaa paljoa muuttaisi», sanoi Mabel, »ja me olisimme aivan kuin ennenkin, paitsi että kaikki olisi järjestetty ja laillisella pohjalla, kuten isä sanoisi. Hän on kehoitellut minua hakemaan eroa... mutta joskus minä toivon, että olisit tehnyt jotakin, minkä nojalla saisin avioeron, ja sitten olisimme niin vapaat, että voisimme mennä naimisiin jonkun muun kanssa, jos tahtoisimme.» »Haluaisitko sinä mennä naimisiin jonkun muun kanssa?» »En — en ainakaan nyt; minä olen saanut siitä tarpeekseni pitkäksi aikaa... Mutta onhan niitä aina miehiä saatavissakin... ja tämä on kauheaa, kun ei ole naimaton eikä naimisissa. Yhteen aikaan minä olin varma, että sinä nyt, kun minä olin sinut jättänyt, liittyisit Hannaan...» »Sitä en voisi koskaan tehdä.» »Mitä? Etkö sinä häntä enää rakastakaan?» »Kyllä, rakastanhan minä häntä kyllä», sanoi Bob yksinkertaisesti, »mutta ensiksikään hän ei halua minua — hänellä on oma miehensä — ja sitäpaitsi... no, se on nyt kaikki ohi.» Hän seisoi hermostuneena, jokseenkin typerä ilme kasvoillaan. Mabel alkoi kummeksua, mitä arvokkuutta hän luuli hänessä nähneensä. Muutamia tuskallisia silmänräpäyksiä he katselivat toisiinsa kenenkään haluamatta ryhtyä keskustelua lopettamaan, vaikka kaikki samalla tiesivät, ettei sillä mitään enempää käytännöllistä merkitystä enää olisi. »No, ehkä meidän täytyy nyt lähteä», virkkoi Clem vihdoin. »Niin... ehkä... hyvästi», sanoi Mabel. He kättelivät kaikki. »Minä kirjoitan», virkkoi Mabel Bobille, »jahka olen puhunut isäni kanssa siitä avioerohakemuksesta». Bob jupisi jotakin, ja veljekset riensivät ulos, ollen vähällä kompastua keppeihinsä. Mabel istahti pianon eteen, jota hän ei voinut soittaa, ja näppäili yhdellä sormella »Valssiunelman» alkusäveleet; he saattoivat ne kuulla astellessaan pois katua ylöspäin. »No, siitä ei ollut paljoa hyötyä», huomautti Clem. »Kuitenkin olen iloinen, että sain hänet nähdä», virkkoi Robert. He eivät puhuneet hänestä enempää ennenkuin olivat kotonaan, eivätkä varsin paljoa sittenkään — ainoastaan niin paljon, että Polly sai kuulla, mitä oli tapahtunut. Illallisella ja jälkeenpäin Robert oli entistä hiljaisempi. Hän näytti miettivän syvällisesti. Kun hän oli tavallisuuden mukaan auttanut Pollya astiain pesussa, meni hän ulos lämpimään hämärään, joka tuoksahti vienosti orapihlajalta, ja nojasi porttiin. Hän seisoi siinä pimeän tullen, joka tummensi voikukkien hämärän kultahohteen. Ilma sakeni viilentyessään tuhrien harvat heikot tähdet, jotka riippuivat Pookwellin savupiipun ympärillä. Itäisen taivaan reunalla, metsien yläpuolella alkoi näkyä heikkoa hohdetta, osoittaen, että toukokuun kuu pian nousisi ja kutsuisi voikukat, metsäkirvelin ja keveällä pölyllä peitetyt tiet pimeydestä valkoiseen rauhaansa. Robert näki aaveita tanhualla. Ne olivat hänen entisen minänsä, Mabelin ja Hannan haamut tähtien alla ajelehtimassa. Hän saattoi nähdä Bob Fullerin juoksentelemassa kapakoissa, juomassa, heittämässä keihästä, pelaamassa biljardia ja saattamassa vanhat miehet hätkähtämään, — hän ei voinut ajatella, että Bob Fuller oli oma itsensä. Hän näki Bob Fullerin ja Hanna Idenin livahtamassa pensasaitojen välissä, pieniä kujia pitkin, joille heidän varjonsa lankesivat, Rotherin kuutamossa leviäville rämeille — hän kuuli joen voihkinan ja näki hopeahohteen tanssivan ruo'ikossa... kuuli lemmen huohotuksen Hannan kurkussa ja oman riemusta pakahtuvan sydämen iskut... se oli todellakin hän itse; siinä hän ei nähnyt vierasta... Mabel saapui ärsyttävänä, viettelevänä, poistyöntävänä, pettymystä tuottavana, kärsivänä, vaikeroivana, kalvaen mureniksi omaa sydäntään... Mabel-parka! Hän säpsähti askeleita vieressään. Siinä oli Polly. »Minä ja Clem menemme nyt levolle — milloin sinä tulet sisälle?» »Minä tulen nyt.» Kuun sirppi näkyi Bugshullin metsän yläpuolella, ja kalpea valo heijastui Robertin kasvoille. Polly vilkaisi häneen arvostelevasti. Hän oli suruissaan hänen tähtensä — kovin suruissaan, — mutta hän oli sentään hiukan vihainenkin, koska tiesi hänen tekevän Clemin onnettomaksi. »Bob, on typerää, että tuolla tavoin jurottelet yksinäsi. Sinun pitäisi pysyä sisällä meidän kanssamme ja olla hilpeä.» »En tiedä, mikä sai minut tänne tulemaan.» »En minäkään. Ja koska nyt sinulle siitä mainitsen, Bob, täytyy minun sinulle sanoa, että sinun pitäisi yrittää parhaasi pysytelläksesi iloisena — edes näyttää sellaiselta — Clemin vuoksi. Hän tuskittelee tavattomasti sinun tähtesi.» »Olen pahoillani.» »No, koetahan nyt pysyä reippaammalla mielellä. Tiedän, että sinulla on tuskaa, mutta kyllä se menee ohi. Sinä olet saanut päähäsi joukon mietteitä, joissa ei ole mitään järkeä, ja Clem saa kärsiä niistä kaikista myös. Sanon sinulle, että hän viime yönä tuskin sai unta silmäänsä, ja edellisen yön hän heitteli vuoteellaan. Ja joskus hän näyttää perin murheelliselta ja synkältä; vaikka hän ennen oli niin tyytyväinen.» Bob näytti hämmästyneeltä. »Minä olen kovin pahoillani, Poll. Olen hieman järkkynyt, mutta minä en aikonut kiusata sinua ja Clemiä.» »Koetahan sitten näyttää hilpeämmältä. Minä sanon sinulle, että kaikki kääntyy hyvään päin. Älä pidä minua kovasydämisenä, Bob, mutta minä en voi olla tuskittelematta Clemin puolesta, kun näen hänet niin muuttuneena ja synkkänä.» »Minä teen parhaani.» »Tietysti sinä teet — minä tiedän, että sinä olet kunnon poika. Ja menkäämme nyt vuoteeseen — poju jo suloisesti nukkuu.» 27. Lapsi nukkui tosiaan makeasti. Hänen päänsä näytti pieneltä ruskealta täplältä lakanan käännetyn syrjän yläpuolella. Robert seisoi katsellen häntä hetkisen ennenkuin laski kynttilän tuolille ja alkoi riisuutua. Hän riisuutui hitaasti, sillä viimeiseltä hän oli muutamissa toimissaan tullut omituisen hataraksi ja hitaaksi. Hän seisoi jonkun aikaa kaulus kädessään katsellen ulos uutimettomasta ikkunasta. Kuu valeli valoaan puutarhaan, tummiin sireniröykkiöihin ja alhaalle kaalimaan multakokkareihin. Sen keskeltä kohosi valkoinen kukkapyramiidi — myöhään kukkiva nuori kirsikkapuu. Sen valkoisuus heijastui pensaiden harmaata valotusta ja varjojen tummuutta vasten — se ikäänkuin riippui ilmassa. Robert seisoi tuijottaen siihen hajamielisesti. Hänen päätänsä pakotti hiukan — hänellä oli viimeiseltä ollut paljonkin päänkipua, vaikka hän, hienotunteisempana kuin Polly aavistikaan, ei ollut virkkanut siitä mitään. Hän oli sitäpaitsi tilassa, johon hän myöskin alkoi tottua — alituisessa painostuksen ja hämmennyksen tilassa, mihin liittyi omituinen henkinen virkeys, joka nähtävästi toimi tympeän, ulkopuolisen herpaantumisen alla... Hän seisoi jonkun minuutin pitäen kaulusta kädessään ja tuijottaen kirsikkapuun riippuvaan valkeuteen. Hän ajatteli Mabelia — kuinka hän oli seisonut keskellä vierashuonetta Bulverhythen rantakadun varrella kyynelten tihkuessa hänen silmäkulmistaan. Hän muisti, mitä hän oli sanonut — ettei hän koskaan palaisi hänen luokseen, — eikä Bob sitä oikeastaan toivonutkaan... Hän ei häntä todella rakastanut; Mabel näkyi vain jollakin omituisella tavalla kuuluvan hänelle, olevan osa hänen lihastaan... Jos hän olisi hänen luonaan nyt, tekisi hän hänet vain onnettomaksi — niinkuin teki onnettomaksi Clemin — ja Pollyn — jokaisen. Oh, ei ole hauskaa elää helvetissä voihkivan miehen parissa, ja Mabel eleli mukavammin rantakadun varrella Bulverhythessä, jossa hänellä oli isänsä ja huonekalut ja piano... ja kuitenkin hän sanoi, ettei hän ollut onnellinen »eläessään erossa eikä kuitenkaan vapaana»... hän oli tosissaan toivonut, että Bob liittyisi Hannaan, jotta hän voisi hakea avioeron — mikä oli varsin paljon sanottu Mabelin suusta. Hän laski kauluksensa lipastolle ja, riisuen takkinsa, ripusti sen huolellisesti naulaan. Sitten hän istahti matalalle tuolille sänkynsä viereen ja alkoi päästellä kenkiensä nauhoja. Hän ei siinä hommassa paljoa edistynyt — hänen silmänsä tuijottivat yhä kuutamoon ja kirsikankukkien riippuvaan pilveen. Hiljaisuus ja kauneus vihloivat häntä — hän ei voinut sanoa, miksi; mutta ne näkyivät moittivan häntä. Ehkä se johtui siitä, että nämä tyynet kuutamoillat olivat osa hänen muistoistaan, ja kaikki hänen muistonsa soimasivat häntä nyt. Ne kyselivät kuin lapset: »Miksikä annoit meille elämän?» Hän vaipui tuolilta polvilleen vuoteensa ääreen. Se tapahtui pelkästä tottumuksesta, sillä nykyisin hän ei milloinkaan rukoillut. Ei ollut syytä kiusata Herraa, joka oli hänet tuominnut. Eikö kaiken maailman tuomari tee oikeutta? Ja Robert ei tahtonut vaivata häntä turhilla rukouksillaan ja pyynnöillään, koska hänen mielestään sellaisten täytyi tuntua tuskalliselta sille, joka kaikesta näennäisestä huolimatta oli rakkauden Jumala... Hänen vaivansa aallot ikäänkuin levisivät renkaina hänen sydämestään upottaen ensin Mabelin, sitten Clemin ja Pollyn ja vihdoin salaperäisellä tavalla loiskien Herran tuomioistuimen askelmia. Kuitenkin tuntui Bobista, että Jeesuksen täytyi olla murheellinen hänen kadotuksestaan... Hän peitti kasvot käsillään ja kävi hyvin hiljaiseksi. Hän näki nyt Pollyn istumassa siinä ja katselemassa häneen nuhtelevasti: »Sinun on pysyteltävä hilpeänä etkä saa kiusata Clemiä.» Oi, hän tiesi olevansa ilontappaja — tiesi tärvelevänsä heidän elämänsä. Mutta hän ei voinut sitä auttaa. Niin suurta murhetta kuin hänellä oli ei voinut salata. Ja kuitenkin oli Polly aivan oikeassa — ei ollut sopivaa, että Clem tulisi hermostuneeksi ja alakuloiseksi hänen tähtensä, siksi että oli ollut hänelle hyvä, juuri siksi, että oli osoittanut hänelle ystävyyttä kaikkien muiden kääntäessä hänelle selkänsä. Clem oli uhmannut naapuriston tuomiota ottamalla henkipaton kattonsa alle, hän oli antautunut vaaraan menettää Jimin suosion — hän oli ollut Robertin tukena, kun jokainen muu, vieläpä hänen oma vaimonsakin, oli hyljännyt hänet... Tämä ei ollut ainoa tilaisuus, jossa Clem oli tukenut häntä — Mabelin aviomiestä, Hannan rakastajaa oli Clem aina puolustanut. Hän oli aina ollut Bobin ystävä; ja nyt hänen veljensä maksoi hänelle tekemällä hänet onnettomaksi; sillä eivät ainoastaan Pollyn sanat olleet ilmaisseet muutosta veljessä, vaikka hän murheen välttämättömällä itsekkyydellä oli tuohon muutokseen jotenkuten tyytynyt. Hän ei ollut voinut olla huomaamatta Clemin lisääntyvää alakuloisuutta, — tietenkään ei ollut hauskaa elää hänenlaisensa miehen kanssa. Jos Robertilla olisi ollut jotakin säädyllisyyden tuntoa, olisi hän päättänyt lähteä pois ja salata kurjuutensa jossakin vieraassa paikassa. Mutta se ajatus oli sietämätön. Hänen veljensä ja veljenvaimon seura, heidän päiviensä pikkuhyrinä ja se seikka, ettei häntä juuri koskaan jätetty yksikseen, — kaikki tuo yhtyneenä teki hänen elämänsä juuri ja juuri siedettäväksi. Poissa heidän luotaan, yksinäisenä ja vieraiden joukossa hän olisi menettänyt viimeisen tukensa, — ja mieluummin hän olisi kuollut. Mutta niin kauan kuin hän viipyi täällä, olisi Clem onneton — oli mahdotonta odottaa hänen olevan mitään muuta. Bobin olisi tullut lähteä pois — mutta hän ei voinut. Sillä ensiksikään ei Clem olisi häntä mitenkään päästänyt, ja toiseksi, hän olisi mieluummin kuollut... Ka, miksipä ei? Hän kohotti äkkiä päänsä yhteenliitetyistä käsistään. Kuutamo oli nyt huoneessa, ja kauhea kuu ikäänkuin riippui ikkunan pienessä neliössä. Se oli kovin valkoinen ja himmeä — siinä ei ollut talven kristallisäteilyä eikä syksyn kiiltävää loistoa. Se oli vain valkoinen niinkuin tuosta siimeksen keskellä salaperäisesti riippuvasta valkoisesta puusta irtipuhallettu terälehti. Se valaisi vuoteessaan nukkuvan lapsen kasvot, ja poika liikahti ja huoahti, työntäen toisen käsivartensa lakanan ulkopuolelle. Robert pisti sen takaisin, ja puolivalveilla höpisi lapsi »mamma — pappa —» tuntiessaan Robertin lämpimän kosketuksen. Niin, miksikä ei...? Lapsi ei ollut esteenä — se tuskin tunsi isäänsä. Tuo unisen rakkauden hyminä oli ollut aiottu Clemille ja Pollylle. Kenties se muutaman päivän ajan kyselisi sitä omituista miestä, joka oli vähän aikaa ollut hänen kanssaan ja sitten poistunut... muttei se itkisi, kun Clem ja Polly sille sanoisivat, ettei hän koskaan tulisi takaisin. Poika rakastaisi heitä, jotka olivat olleet sille niin paljoa enemmin isä ja äiti kuin sen omat vanhemmat, ja he pitäisivät siitä huolen, opettaisivat sitä ja kasvattaisivat sen onnelliseksi lapseksi. Hänen ei suinkaan tarvinnut olla pienokaisen puolesta huolissaan. Tietenkin Clem ja Polly surisivat — surisivat vallan kauheasti. Mutta se ei olisi heille sen pahempaa kuin heidän nykyinen silmälläpitonsa, ja ajan mukana he voittaisivat surunsa. Hänen muistonsa ei olisi alituisena taakkana, kuten hänen elävä läsnäolonsa, ja ajanpitkään he alkaisivat puhua tapahtumasta sanomalla, että »se olikin parasta». Mabelille taas ei hänen kuolemansa suinkaan voisi tuottaa mitään surua. Kenties jokunen kyynel tipahtaisi kummallisesti hänen silmäkulmistaan... mutta sitten hän muistaisi olevansa vapaa, ettei hänen elämänsä enää olisi puoli-irrallista ja että hän saattoi mennä uusiin naimisiin, jos tahtoi — jonkun kanssa noista alati saatavilla olevista miehistä. Bob oli mielestään tosiaankin Mabelille velkaa, että korjaisi itsensä pois hänen tieltään, eikä siihen mitään muuta keinoa ollut. Hän oli tuottanut hänelle jo kyllin kärsimystä, — minkätähden hänen tärveltynyt elämänsä jatkuvasti tärvelisi Mabelin elämää? Mitä enemmän hän tätä ajatteli, sitä selvemmäksi hänelle kävi, että se oli parasta, mitä hän saattoi tehdä. Parhaiten hän saattoi suorittaa sen menemällä hiljaa ulos hukuttamaan itsensä ennenkuin ihmisiä oli liikkeellä. Kyllä hän tiesi, että se oli väärin — »älä tapa». Mutta hän tunsi, ettei hänellä ollut oikeutta epäröidä mitään rikosta, joka tuottaisi vapautuksen niille, joilla vielä oli elämänsä elettävinä ja sielunsa pelastettavina. Hänen elämänsä oli eletty ja hänen sielunsa kadotettu — hänelle oli siis aivan samaa, mitähän teki; hän ei voinut tulla tuomittua tuomitummaksi. Ehkäpä hänellä helvetissä olisi parempikin kuin täällä, koska tuska ja palavan kaupungin kauhu mahdollisesti estäisi hänet niin paljoa ajattelemasta Jumalan rakkautta... Hän oli tositeossa tehnyt päätöksensä, ja vain heikko pelontunne häntä pidätti. Jostakin syystä hän kammoksui ruumiillista kuolonkamppailua — se häämöitti hänelle suurempana kuin sentakaiset kauhut. Myöskin hän huomasi surkeasti epäröivänsä Clemin jättämistä, edustihan hänen veljensä niin suurta myötätuntoa ja lohtua, ja heidän eronsa olisi ikuinen. Ei ollut mitään onnellisen jälleennäkemisen toivoa vaimentamassa hyvästijätön vihlausta. Clem jatkaisi onnellista, elämäänsä, kunnes hänen aikansa tulisi mennä taivaaseen — samoinkuin Polly, Mabel, Nat ja ne muut, hän ei koskaan enää näkisi ketään heistä. Sillä viime kuukausina oli Robertin vihakehä huomaamatta tullut ahtaammaksi, kunnes se vihdoin käsitti vain hänet itsensä — jokaisen muun hän näki lepäävän Jumalan rakkauden lämpimissä säteissä. Hän yksinään oli heitettynä ulos — syntiensä tähden niinkuin hän ansaitsi. Hän karkaisi itsensä — hänen arkailunsa olivat nyt vain itsekkyyttä ja siis voitettavat. Parasta oli toimia heti. »Mitä teet, se tee pian.» Aamunsarastuksen ensimmäinen heikko kajo oli kohonnut taivaalle. Hän ei saisi viivytellä tai muutoin ehtisivät ihmiset liikkeelle. Eikö hän menisi laisinkaan ulos, vaan hirttäisi itsensä koukkuun oven takana, kuten Copt Hallin vanha Piper oli tehnyt kymmenen vuotta sitten. Ei se olisi kauheata niille, jotka hänet löytäisivät rouva Piper oli saanut pyörtymiskohtauksen. Paljoa parempi olisi, että hän hukuttaisi itsensä — siitä koituisi kaikkein vähimmän vaivaa, ja sanottiin sen olevan helpon kuoleman... omituista, että hän niin kovin arasteli kuoleman tuottamaa ruumiillista kipua. Hänen olisi parasta hukuttautua lammikkoon. Rother oli tuskin kyllin leveä — hän saattaisi menettää itsehallintansa ja ponnistella pois; mutta kun hän kerran olisi kävellyt Bodingmaresin lammikon keskelle (kuten useimmat hänen säätyisensä naapuriston miehet oli hän uimataidoton), ei hänen muuta tarvinnut kuin etsiä riittävän syvä kohta. Mutta lehmät joivat Bodingmaresin lammikosta, ja jollei hänen ruumistaan löydetty nopeasti, saattaisi hän myrkyttää niiltä veden. Häntä värisytti ajatus, että ystävälliset, säisyt lehmät, joita hän oli lypsänyt ja hoitanut, joisivat surmansa hänen tähtensä... Hänen täytyi jättää paperi, jolle kirjoittaisi ohjeita ruumiinsa löytämiseksi — oli myöskin pari, kolme muuta seikkaa, jotka hän halusi sanoa... ja joitakuita esineitä, jotka hän halusi antaa määrätyille henkilöille. Hän nousi kankeasti polviltaan ja etsi lyijykynää ja paperia. Hänen takkinsa taskussa oli lyijykynä, mutta hän ei voinut löytää mitään paperia. Hänen täytyi käyttää Clemin hänelle lainaaman kirjan — nimeltä »Croftonin serkut» — tyhjää etulehteä. Se oli tarina, jonka Clem oli vuosia sitten saanut palkintona pyhäkoulusta ja jonka hän salli Robertin ottaa mukaansa vuoteelle siltä varalta, että hän yöllä olisi hereillä ja tuskittelisi. Oli sääli kirjoittaa siihen — mutta hän kirjoittaisi vain lyijykynällä, joten Clem voi pyyhkiä sen kumilla pois. Ei ollut paljoa kirjoitettavaa, sillä jälkisäädöksentekijällä oli vähän jaettavaa. Campany's Hatchin huutokaupasta kertyneet rahat olivat annetut Mabelille, ja hänen tarpeittensa vuoksi ei Bob ollut säästänyt mitään palkastaan. Hänellä oli pari uusia saappaita, jotka hän halusi lahjoittaa Clemille ne olisivat tälle kylläkin aivan liian isot, mutta saattoihan sulloa paperia kärkiin; ja herra Beeman saisi hänen raamattunsa. Kellonsa perineen, joka oli kuulunut hänen isälleen, jätti hän Pollylle pienokaista varten. Sitten hän pani kirjan pukeumapöydälle, laskien harjan sen päälle, jotta se pysyisi auki. Värejä alkoi nyt hiipiä esille sarastuksesta — vaaleita, valottomia värejä — vihreää, sinipunervaa ja rusohohteista, — kaikki heikkoja ja himmeitä taivaalla ja puutarhassa. Kirsikkapuu ei enää riippunut varjossa, vaan kohotti valkokukkaiset oksansa tummasta hennosta rungosta. Robertin kurkkua kouristi. Nuo hohtavat oksat, jotka kohosivat pehmeästä, kukkatuoksuisesta hämärästä, näkyivät vielä jostakin käsittämättömästä syystä nuhtelevan häntä — ne olivat kuin Aaronin umppuja ja kukkia kantava viheriöivä sauva. Hän palasi huoneeseensa ja puki takkinsa ylleen. Hänen raamattunsa oli tuolilla sängyn vieressä, ja hän otti sen käsiinsä. Leimuava tuomio... katsoisiko hän, mitä sillä oli sanottavaa? Eihän sillä hänelle nykyisin koskaan mitään sanomaa ollut. Hän avasi sen konemaisesti: »Kuka on ryhtynyt tähän neuvoon Tyrosta, ylvästä kaupunkia vastaan, jonka kauppiaat ovat ruhtinaita, jonka liikkeenharjoittajat ovat maailman kunniakkaita? Sotajoukkojen Herra on sen määrännyt tahratakseen kaiken kunnian ylpeyden.» Tuollaisia kohtia hän aina löysi, jos nykyisin avasi kirjan sillä ei ollut hänelle mitään sanomaa. Hän selaili lehtiä jouten ja ne kierähtelivät hänen kädessään kuluneina ja tahraisina kuukausien tuskasta ja innoituksesta. Mitä tuolla etulehdellä oli? »Minä Albert Slater olen lupautunut olemaan nauttimatta mitään väkijuomia kuukauden aikana tästä päivästä lukien, niin totta kuin Jumala minua auttakoon.» Nuo sanat oli piirtänyt mies, jonka hän oli tavannut ensimmäisellä lähetysmatkallaan — tiellä kotiin Goudhurstista. Hän kummeksui, mitä hänelle lienee tapahtunut — hän ei ollut häntä senjälkeen paljoa ajatellut. Oliko hän pitänyt lupauksensa? Hän ei sitä koskaan saisi tietää... Tuo mies oli hänet ensiksi opettanut nukkumaan ulkosalla — hän muisti yöpymisen heinäru'ossa Cockshotin talon lähellä. Hän oli senjälkeen viettänyt monet yöt ulkoilmassa... oi, se oli kesä, jota hän ei juljennut ajatella — tuo ihmeellinen kesä kujilla, kentillä ja kylissä. Hän oli tuntenut Jumalan rakkauden sydämessään, ja se oli täyttänyt hänet riemulla, — hän oli ollut mies ilman häävaatteita iloitsemassa hääsalissa lyhyen ajan ennenkuin hänet heitettiin ulos. Hän laski raamatun kädestään. Herra Beeman pitäisi sitä ehkä arvossa ja surisi häntä joskus — herra Beeman, jonka hääpuku oli niin oivallisesti tärkkelyksellä jännitetty ja niin hohtavan valkoinen... Hän seisoi ja katseli Natia. Suutelisiko hän lasta? Ei — se voisi herätä. Hänen oli parasta lähteä niin meluttomasti kuin mahdollista. Hän toivoi, ettei päivänsarastus ja ilmaan kohoileva kirsikkapuu olisi tehnyt hänen mieltään niin murheelliseksi... pian hän olisi poissa niiden luota... poissa niiden nuhtelusta. Tuuli nousi ja ravisteli ikkunan lyijytettyjä ruutuja. 28. Hän riisui kenkänsä mennäkseen portaita alas, istahti sitten kynnykselle ja veti jälleen ne jalkaansa, huolellisesti nyörittäen ne jälleen, ikäänkuin hänellä ei olisikaan ollut enää vain muutama sata metriä käveltävänä elämänsä taipaleella. Päivänsarastus oli nyt alkanut hehkua — se ei enää ollut vaaleaa kuin kirsikankukat; ensiksi punertui taivaalle pitkiä rusojuovia, sitten hiipi ambrankeltainen valo Rotherin rämeille ja leimusi joella, — tuuli kohosi jälleen ja puisteli puita. Robert meni ulos vainiolle talon taakse. Sen kunnaalta hän saattoi nähdä Bodingmaresin kartanon heinärukojen ja latojen keskeltä. Hetki ennen auringonnousua oli niin kuulakkaan kirkas, että hän voi erottaa ajan ja ilman kirjavoittamat kattotiiletkin. Omituisessa auringottomassa hohteessa ja ehdottomassa hiljaisuudessa se oli kuin joku kangastus — kuin joku unilinna. Sen takana hiukan idempänä oli rykelmä raitoja ja leppiä lammikkoa reunustamassa; ja etäältä, mutta hohtaen siinä omituisessa vetisessä kirkkaudessa, joka Rotherin laaksossa tietää sadetta, erotti hän Kentin mäet ruutumaisine peltosarkoineen ja hajallisine metsikköineen. Sitten äkkiä nousi aurinko valaen kentille hulmehtivaa valoa, — vesijuonteet kiilsivät, talojen ikkunat hehkuivat, metsä näkyi muuttavan väriä, ja lintujen vaimennettu tirskuna puissa paisui lauluksi. Mustarastaan helähtelevä sävel kuului orapihlajasta läheltä Robertia; jostakin syystä se tuntui täyttävän hänet sydäntäsärkevällä kummastuksella... Soimauksen tunnelma kasvoi; hän oli tähän asti luullut, että Clem oli ollut ainoa elävä olento, jonka jättäminen häntä todella surettaisi, mutta nyt hän huomasi, että oli katkeraa erota tästä Rotherin laakson tyynestä seudusta, joka koko hänen elämänsä ajan oli ollut hänelle niin paljon ja kuitenkin niin omituisen vähän. Hänen kävellessään päivännousussa laajan pellon poikki ja hänen varjonsa rientäessä hänen edellään kuolemaa kohti tunsi hän toivovansa, että olisi rakastanut enemmän tätä seutua. Poikana ja nuorena miehenä hän oli paremmin viihtynyt kapakassa kuin ulkona kedoilla ja oli kesäilloin lähtenyt kujille vain jotakuta tyttöä halaillakseen. Ja kun hän oli hyljännyt kapakat ja tytöt, ei hän vieläkään ollut kääntynyt kedoille — hän kun Luojaa etsiessään arastellen epäili luotuja. Ja kuitenkin tämä epäilty maaseutu oli ollut hänen lohtunsa kautta tuon ihmeellisen vuoden... hänen mieleensä muistuivat jalanjäljet kentiläisten kujien valkoisessa pölyssä, laajat päivänlaskua kohti kallistuvat vainiot, kuun tavoin yössä välkkyvät lampareet, hämärässä himmeinä häämöittävät kylät, joiden ääriviivoja elonkorjuun samea sumu vaimensi, isojen, juhlallisten tähtien luoma loisto, yöäänien ihmeellinen salaperäisyys — hiipivien eläinten äänien, veden loiskinan, lintujen liverryksen... Hänen ajatustensa ketju liikkui väliin hämmennyksen raskaan kuoren alla. Ulkonaisesti hän yhä asteli typeränä, melkein eläimellisenä kunniattoman kuolemaansa kohti karjalammikkoon päin; mutta hänen rinnassaan kuohui sydän täynnä muistoja, haluja, sekavia päämääriä — jotka nyt alkoivat jonkun salaperäisen toiminnan kautta vähitellen pyrkiä kätköistään lähemmäksi pintaa. Lammikko sijaitsi noin kolmanneskilometrin päässä Pookwellista joidenkuiden raitojen ja leppien reunustamana. Isot keltaiset kurjenmiekat avautuivat nyt ruo'istossa ja päivännousun valo kellervöitti vedenpintaa. Se oli kauttaaltaan leimuavana hohteena, ja kun Robert katseli sitä ylhäältä vainiolta, näkyi se yhtyvän nuhteeseen, jonka hän ensiksi oli tuntenut kohdistuvan itseensä kirsikkapuun riippuvasta valkoisuudesta ja joka nyt ikäänkuin tuli jokaisesta puusta, jokaiselta kujalta, jokaisesta pensasaidasta, lehvästä ja kukkasesta, lintujen kätketystä viserryksestä ja hulmuten tulvivasta päivännousun rusosta. — Menetkö sinä hukuttautumaan, Robert Fuller? Aiotko sinä olla kuolleena meidän eläessämme? Joutuuko ruumiisi lepäämään vihertyneenä ja limaisena tuon lammikon pohjalla? Etkö lähde tänä aamuna lypsämään lehmiä? Etkö mene laittamaan tulta keittiöön? Etkö enää halua nähdä aurinkoa? Etkö aio mennä pukemaan lapsukaistasi? Kenties se herää ja itkee nyt, kun se on yksinään. Hän seisoi lammen reunalla, näyttäen ahdistetulta ja häpeästä nolostuneelta. Nuhde näkyi paisuvan hänen ympärillään, osuvan häneen kedoilta ja päiväpaisteesta — häntä, sokeaa, takaisin kutsuvan kauneuden nuhde. — Kaiken ikäsi olen ollut täällä sinun nähtävissäsi, mutta sinä olet tuskin koskaan tätä ennen edes vilkaissut minuun; ja nyt kun sinä katselet — nyt sinä lähdetkin pois. — Mutta minä en halua sinua — minä en välitä kauneudestasi. Minä en huoli mistään ilman Jumalaa. — Minä olen sinun Jumalasi. Etkö sinä Minua tunne? Kedot ja maatalot ja auringonnousu kutsuivat nyt äänellä, jonka hän oli kuullut Throwsin kappelissa, äänellä, joka vuosikausia oli häntä milloin kiusannut, milloin riemastuttanut, raivostuttanut häntä ja tehnyt hänestä hupsun. — Minä olen sinun Jumalasi — etkö sinä Minua tunne? Luulitko Minun olevan kaukana taivaassa, katselemassa sinua mittaamattoman taipaleen takaa? Etkö sinä tiennyt, että Minä olen ollut kanssasi kaiken aikaa — että joka kerta, kun katsahdit kedoille, ystävällisen veljesi silmiin tai vuoteessa nukkuvaan lapseesi, katsoit Minuun? Robertin ohimoita jyskytti, ja paksut valtimot hänen kaulassaan tykyttivät raskaasti. Tyrmistyksen jäykistävä paino oli poissa — ja sensijaan hän oli tuntevinaan sydämensä pakahtuvan... — Miksi sinä pakenet luotani ja piiloudut kuin tyhmä kettu, joka ei tunne omaa luolaansa? Miksi et sinä katso ja näe, kuinka kaunis, kotoinen, uskollinen ja rakastava Minä olen. Sinä et pääse Minulta pakoon. Vaikkapa astuisit alas helvettiin, niin Minä olen sielläkin. Minä olen osa sinun murheistasi, niinkuin sinä olet osa Minusta. — Mutta, Herra, Sinä olet heittänyt minut ulos. — Kuinka Minä koskaan voisin heittää sinut ulos? Minä olen liitossa sinun kanssasi niinkuin äiti on lapselleen vannoutunut. Vain oman sielusi sumuissa sinä luulit Minut menettäneesi. Liejussa lammikon äyräällä oli lintujen jalanjälkiä — hennot kynsien jäljet painettuina pehmeään hiekkaan... Robert katseli niitä ja vapisi. Sitten hän kohotti kasvonsa taivasta kohti, niin että niihin lankesi päivännousun valo, joka säteili pilvien lomitse ja heijastui ylös lammikon värähtelystä. Hänen kasvonsa olivat hikikarpaloiden, hänen tuskanhikensä kostuttamat, ja ne kiilsivät päivännousussa tavoittaen sitä kuin vettä, kunnes ne kirkastuivat ja hohtivat. »Oi, Herra», huudahti hän, »oi Herra!» 29. »Clem, Bob ei olekaan sytyttänyt tulta.» Pollyn nuriseva ääni kuului portaita ylös Clemin korviin hänen kiinnittäessään housujansa. »Ehkei hän ole vielä mennyt alas.» »Kello on jo yli kuuden.» »Hän on kaiketi nukkunut sikeästi saatuaan hampaansa poisvedetyksi.» Clem harppasi parin jalan levyisen sillakkeen yli ja avasi Bobin oven. Huone oli täynnä päiväpaistetta, jota lankesi vuoteeseen, missä pienokainen oli tyytyväisenä valveillaan, heilutellen käsivarsiansa. »Hän ei ole täällä — hän on siis mennyt ulos.» »Hm, tämä on ensi kerta, kun hän on unohtanut tulentekemisen, eikä hän ole tuonut minulle hiiliäkään.» Jokin koski Clemiin. »Minä autan sinua», jupisi hän ja meni alas. Hän kantoi Pollylle hiilet ja auttoi tätä tulen laittamisessa, ryhtyen sitten sitä vartioimaan Pollyn rientäessä ylös pienokaista pukemaan. Minuuttia myöhemmin hän kuuli parahduksen: »Clem!» »Mikä on?» »Bob on mennyt hukuttamaan itsensä... On kirjoittanut sen tähän... Oi, mitä meidän pitääkään tehdä?» Clem riensi yläkertaan vapisten ja tyrmistyneenä. Hän tapasi Pollyn seisomassa lipaston ääressä ja pitämässä kirjaa kädessään. Etulehti oli töherretty täyteen Bobin hataralla käsialalla. »En tahdo, että kauemmin kärsitte minun tähteni, minkävuoksi minä hukutan itseni. Se on helppo kuolema. Älkää siis surko minun tähteni, rakas Clem ja Polly. Mutta minulla on vaivaa päässäni...» »Oi, niinhän sen tehdessään aina sanovat, niinkuin saa lehdistä lukea», huudahti Polly hysteerisesti. Clem seisoi käsivarsi vaimonsa olkapäällä nojaten häneen koko voimallaan, niin että Pollyn täytyi tukea itseään lipastoa vasten. »No, älä pane sitä niin sydämellesi, poikarukka», lohdutti hän; »sehän oli kai parasta. Hän on onnellinen nyt... sanoo, että me saamme pitää lapsen... ja hän on jättänyt raamattunsa herra Beemanille...» »Sitten hän saa itse mennä sen hänelle viemään!» huudahti Clem raivoissaan. »Sillä tuolla hän tulee portilla.» »Kuka? Herra Beemanko?» »Ei, vaan Bob.» Clem ryntäsi ovelle vavisten raivosta ja kiihtymyksestä. Murhe oli vastavaikutuksen voimalla vaihtunut vimmaksi, ja ensi kertaa Robert näki veljensä tulipunaisena ja kiukusta sähisevänä. »Mitä tällä tarkoitat?» huusi Clem. »Mitä tarkoitat säikähdyttämällä meidät tällä tavoin, — ja sitten kävelet portista sisälle niinkuin ei olisi mitään tapahtunut? Noilla metkuillasi sinä murrat meidän sydämemme.» Bob seisoi katsoa töllistellen häneen, suu avoinna. »Tule sisälle, Bob», virkkoi Polly kyynelsilmin. »Sinun täytyy riisua vaatteesi, koska ne ovat märät.» »Ne on kuivat kuin pouta», huudahti Clement. »Olen pahoillani», änkytti Bob; »olen kovin pahoillani teille tuottamastani säikähdyksestä. Tein parhaani ehtiäkseni kotiin ennenkuin olisitte nähneet, mitä olin kirjoittanut.» »Sinä et siis upottanutkaan itseäsi!» virkkoi Polly. »Enpä kai. Lähdin kyllä täältä hukuttautumisaikeissa, mutta päästyäni rantaan osoitti Herra minulle kauneutensa.» Oli lyhyt, vakavatuntuinen äänettömyys. Clem ja Polly katselivat toisiaan. »Hän näytti, että koko maailma oli hänen ja minä sen mukana ja ettei hän milloinkaan sallisi minun lähteä... ja kaikki tämä minun tuskani oli aivan sellaista kuin jos heräisi pää vuodevaatteiden alla päiväpaisteisena aamuna ja luulisi olevan yön.» »Siis tarkoitat... tarkoitat, Bob, ettet enää usko olevasi kadotettu?» »Minä olin kadottanut Jumalan, eikä hän minua — kaiken aikaahan hän kutsui minua, enkä minä kuullut, kun olin niin typerä... Pikemmin lammas puree karitsaltaan pään poikki tai äiti heittää lapsensa ulos ikkunasta kuin hän työntäisi sielun luotaan. Oi, minä olin helvetissä... mutta myös hän oli siellä kanssani, vaikken minä sitä ollenkaan aavistanut...» »Merkitseekö tämä kaikki, että sinä olet jälleen kääntynyt?» kysyi Clem epäilevästi. »Minähän käännyin yhdeksättätoista kuukautta sitten — ainakin annoin itseni silloin Jumalalle, ja vaikka minä tein syntiä, ei hän heittänyt minua pois; mutta koko tämän ajan minulla oli päässäni kovin typeriä ajatuksia hänestä, sillä ihan tähän aamuun asti minä luulottelin, että hän oli vihainen Jumala, leimuavan tuomion Jumala niin sanoaksemme. Mutta nyt minä näen, että hän on rakkautta... että hän on kaunis. Hän on kedoilla kasvattamassa kukkia, viserryttämässä lintuja ja nostattamassa lammikoiden pinnoille sen herttaisen, pienen, valkoisen kukan... ja hän on paljoa kotoisempi kuin ihmiset luulevatkaan...» Clem huomasi veljensä käsien vapisevan hänen seisoessaan leuka pystyssä tuollaisessa haltioitumistilassa, jollaiset hänellä ennen olivat tavallisia, mutta joita nyt ei ollut sattunut kuukausimääriin. »Mikä sen sinulle osoitti, Bob, — noin yht'äkkiä?» »Enpä tiedä. Minä vain seisoin siellä, ja jotakin tuntui särkyvän sydämessäni — ja sitten minä ajattelin aivan toisin. Olin kuulevinani äänen minua puhuttelevan — en kauheaa ääntä enkä papillista ääntä, vaan sellaisen äänen, jolla puhutaan täälläpäin, aivan rauhallisen ja silaamattoman. Ja se sanoi, ettei Jumala ole suljettuna meiltä pois taivaaseen, vaan että hän on täällä alhaalla — vainioilla nuoren viljan ohella ja kedoilla pienokaisiaan hoitelevien eläinten parissa, sinussa ja minussa, — hänen seurastaan ei pääse pakenemaan — Ja sitten minä ajattelin raamatun sanoja: 'Jos minä vuoteeni helvettiin rakentaisin, niin sielläkin Sinä olet kanssani', ja minä käsitin, että siten minä en koskaan voisi joutua helvettiin, koska ainoa helvetti, jota pelkäsin, oli elää ilman Jumalaa.» »No», sanoi Polly reippaasti, »tuota kaikkea sinun olisi pitänyt ajatella aikaisemmin ja säästää itseltäsi ja jokaiselta muulta melko paljon vaivaa. Mutta samapa se, koska olet tullut järkiisi, niin hyvä on, ja nyt saat auttaa minua valmistamaan aamiaista.» Robert totteli häntä auliisti. Clem jäi seisoman kuistille, tuijottaen raitille mitään näkemättä. Pitkän aikaa hän seisoi nojaten ovenpieltä vasten, kädet ristissä rinnoilla. Kerran hän sytytti piippunsa ja salli sen sammua jälleen. Kun Polly oli häntä kahdesti käskenyt, toisen kerran jokseenkin kiivaasti, meni hän sisälle aamiaiselle. Aterioidessa Bob selosti ihmeelliset kokemuksensa vielä seikkaperäisemmin. Pidättyväisyys oli aina ollut hänessä vain ohimenevä ominaisuus, ja hän haasteli laajasti seikkailuistaan lammen partaalla, niin että ainoastaan kielen, varsinkin hänen kielensä asettamat rajoitukset estivät Clemin ja Pollyn saamasta tietää niistä yhtä paljon kuin hän itse tiesi. Tämä uusi kokemusten sarja oli heille jokseenkin yhtä käsittämätön kuin se vanhakin, mutta he näkivät, että hän nyt oli onnellinen ja että hän oli päässyt epätoivostaan, joten he olivat kiitolliset — ja koettivat osoittautua mahdollisimman myötätuntoisiksi. »Minä tunnen, etten tosiaankaan koskaan voi maksaa Herralle kaikkea, mitä hän on minulle tehnyt», sanoi Robert. »Minun täytynee kertoa kaikille ihmisille, että hän on rakkauden Jumala ja pelkkää rakkautta.» »Ka, Bob», virkkoi Clem vakavasti, »sinun täytyy jättää muut ihmiset rauhaan. Et voi jokaisen kääntymyksesi jälkeen mennä saarnailemaan evankeliumia.» »Mutta minä näet saarnasin ankaraa evankeliumia ensi kerralla: minä julistin, että Kristus kuoli valittujen edestä ja että kaikki muut palaisivat helvetissä. Kaiken aikaa minä näet esitin Jumalaa väärässä valossa, ja minun on mentävä se asia korjaamaan.» »Sinä jätät sen nyt ainakin toistaiseksi.» »Mutta minä en voi sitä jättää, kun kerran olen puhunut hänen rakkauttaan vastaan. Minun täytyy mennä sanomaan herra Beemanillekin, että hän on erehtynyt.» »Voit mennä sanomaan herra Beemanille mitä ikinä haluat — minä annan sinulle sitävarten vapaapäivän, — mutta sinun tulee jättää muut ihmiset rauhaan, jo siitäkin syystä, etteivät ne sitä sinulta nykyisin sietäisi; sinun on muistettava, että kaikki naapurit ovat sinua vastaan, Bob.» Bob tukki suunsa, mutta Clem tunsi itsensä hänestä vielä varsin levottomaksi. Hänen veljensä taipumus aikaansaamaan pahennusta herättävää hälinää kaikesta, mitä hänelle tapahtui, olipa se hyvää tai pahaa, oli otettava laskuihin, ja hän tiesi, kuinka vaarallinen saattoi olla tuo hytkähdyttävän haltioitunut mielentila, jossa hän sen erilaisuudesta huolimatta näki Bobin nyt olevan. »Meidän täytyy pitää häntä silmällä pari päivää», sanoi hän jälkeenpäin Pollylle, »Hänen muka täytyy kertoa kaikki jokaiselle.» »Kyllä hän olisi aikamoinen pöllö, jos taas aloittaisi sen kaiken uudestaan.» »Sitäpä minä juuri sanon — koko naapuristo on häntä vastaan, kuten luonnollista onkin; ne eivät häneltä enempää sellaista siedä.» »Eivät suinkaan — ja oletko kuullut että Hanna Iden on palannut?» »En, — onko hän?» »On ja Darius myös. Mandie Pont kertoi minulle. Jos Bob näkee Hannan, niin ehkä sekin sotku alkaa uudestaan.» »Bob on häneltä turvassa, siitä olen aivan vanna.» »Minä en ole. Sellaisesta miehestä kuin Bob ei missään suhteessa voi olla aivan varma. Minä en soisi hänen nytkään sitä Hannaa paljoa näkevän.» »Sinä puhut naisten tapaan, muijaseni, — luulet, ettei kukaan meistä voi koskaan täydellisesti päästä irti jostakusta teistä. Mutta Bob on kunnon mies, ja vaikka minä toivoisin hänen uskontonsa olevan hiukan tyynempää, arvelen, että se on hyvä uskonto ja pitää hänet oikealla tiellä.» »Sitten se tekisi nyt, mitä se ei ennen tehnyt. Joka tapauksessa olen iloinen, että hän on jälleen reipastunut ja katselee asioita hiukan luonnollisemmalta näkökannalta. Ensiksi hän ei muuta kuin murehti, että jokainen oli menossa helvettiin, paitsi hän itse, ja sitten hän murehti, ettei kukaan mennyt helvettiin, paitsi hän. Nyt hän näkyy saaneen järkevämmän vakaumuksen. Mutta, kuten sanot, täytyy meidän pitää häntä silmällä, eikä luullakseni haittaisi, että hän jäisi minun luokseni täksi aamuksi perkaamaan hillomarjat.» 30. Clem jätti Bobin kernaasti vaimonsa pariin. Hänellä oli tänä aamuna liian paljon hommaa pitääkseen Bobia silmällä, ja hän saattoi luottaa siihen, että Polly osasi estää hänen veljensä millään tavalla tekemästä itsestään narria. Kunhan Bob vain käyttäytyisi sopivasti ja pysyisi levollisena, saattaisivat asiat kääntyä nyt parempaan päin. Ainakin hän nyt oli onnellinen ja järkevä — järkevämpi kuin oli ollut kääntymyksestään asti. Kunhan hän vain tätä jatkaisi, niin ehkä Mabel nähtyään, kuinka hänen miehensä oli parantanut tapansa, voisi jonkun ajan perästä ajatella palaamista hänen luokseen... Näin maalaili Clemin mielikuvitus hohtavia tauluja hänen ahertaessaan työssään sinä aamuna ja hänen kävellessään kylään, jossa hänen oli käytävä Pepperin luona hevoskaupoissa, — tauluja, jotka kaikki tyynni tummenivat hänen palatessaan kartanolle ja tavatessaan Pollyn häntä siellä odottelemassa. »Hän on tullut herra Robertia hakemaan», selitti Pickdick. »Minä sanoin, että te olitte mennyt kirkonkylään ja että hän kenties oli teidän kanssanne.» Clem huokasi. »Minä en ole häntä nähnyt. Miksi et pitänyt häntä paremmin silmällä, Polly?» »Minä vain juoksin katsomaan munia sillä välin, kun vesi kiehui, ja hän perkasi pieniä vihriäisiä karviaismarjoja — ja palatessani hän oli poissa, kun oli saanut marjat peratuiksi; minä siis ajattelin, että ehkä hän olisi kartanossa.» »Häntä ei ole näkynyt täällä tänä aamuna», sanoi Pickdick »Sitten en voi ymmärtää, mihin hän on mennyt.» »Minä kyllä voin», sanoi Clem, taaskin huoahtaen. Hän oli muistanut, että tänään oli Salehurstissa markkinat. »Mihin sitten?» »Se pahuksen hupsu on lähtenyt Salehurstiin. Hän kertoilee siellä niille juurta jaksain uudesta kääntymyksestään. Lempo soikoon! Mikset pitänyt hänestä vaaria, muijaseni?» »Minä poistuin vain viideksi minuutiksi — enkä voinut aavistaakaan, että kukaan ihminen olisi voinut ne karviaismarjat niin nopeasti perata.» »No, minun täytyy joka tapauksessa lähteä hänen perästään; ihmiset eivät siedä hänen saarnailuaan kaiken sen perästä, mitä on tapahtunut, — tekevät kenties hänelle jotakin pahaa.» »Odota, kunnes olet syönyt päivällisesi, Clem.» »Ei — minä lähden nyt ja pakotan hänet käyttäytymään järkevästi, jos voin. Hän on muutamissa suhteissa kuin lapsi, se Bob, ja pelkään, että hän saattaa itsensä ikävyyksiin.» Hän lähti heti. Päivä oli kuuma, mutta hän astui ripeästi ja oli pian ehtinyt tienhaaraan Salehurstin ulkopuolelle. Oli vain pikkumarkkinat, eikä hän vielä ollut tavannut ketään, mutta täällä hän näki linjaalirattaiden tulevan häntä vastaan. Ajaja huusi hänelle matkan päästä: »Tekö siellä, herra Fuller?» »Minä kyllä, herra Cox.» »Olin tulossa teitä noutamaan — veljenne on taas aloittanut saarnailemisensa, ja pelkään, että sattuu ikävyyksiä.» »Minä olin juuri matkalla häntä etsimään.» »Hypätkää sitten kärryihin, niin minä kyyditsen teidät paikalle.» Clem astahti pyörälle ja hyppäsi ajopeleihin. Cox käänsi hevosensa pään Salehurstia kohti. »Minä tiesin, että ainoastaan te kykenisitte hänet estämään, minkätähden päätin lähteä teitä noutamaan. Minä tein parhaani, mutta hän oli niin innokas kertomaan niille kaikille jostakin ihmeellisestä asiasta, joka oli hänelle tapahtunut; hän ei näkynyt ollenkaan ajattelevan, etteivät ihmiset siedä semmoista hänenlaiseltaan — pyydän anteeksi.» »Bob on mainio mies», virkkoi Clem, »mutta hänen sietäisi olla järkevämpi». »Nähtävästi hän on jälleen tullut uskovaiseksi», sanoi Cox. »Olin kuullut, että hän oli kaiken sellaisen lopettanut, koska luuli olevansa kadotettu. Mutta nyt hän sanoi, että Jumala näyttäytyi hänelle jälleen, rakkauden Jumalana, ja mitä muuta lienee sanonutkaan. Ihmiset eivät sitä siedä.» »Olivatko alkaneet käydä raa'oiksi?» »Oh, ainoastaan jotkut hänelle huutelivat... Mutta ne mustalaiset ovat jälleen liikkeellä; minä näin Darius Ripleyn kuuntelemassa, ja Dariushan on uhannut kostaa Bobille, että tämä toimitti hänet seitsemäksi kuukaudeksi kruunun muonaan.» »Minä en ole siitä kuullut; eikä muuten Bob häntä telkien taakse toimittanut — hänet vangittiin koiranvarkaudesta.» »Niin mutta jollei Bob olisi aiheuttanut sitä hälinää ja poliisit saapuneet, niin ei Ripleytä olisi pidätetty. Sen Bobin jutun yhteydessä poliisit pääsivät hänen jäljilleen. Jos tapahtuu jotakin ilveilyä, niin Darius tekee sen pahemmaksi — ja sitäpaitsi on muita mustalaisia liikkeellä.» Clem näytti säikähtyneeltä. »Luuletteko, että — että ne tekisivät hänelle jotakin pahaa?» »Oh, älkää olko huolissanne, — pahin, mitä ne tekisivät, olisi, että ne uittaisivat hänet.» »Minä en salli Bobia uitettavan.» »Kenties ehdimme ajoissa sen estääksemme — eipä niin, että voisimme mitään, jos rymäkkä on alkanut, mutta jos ne vain ilkkuvat ja huutavat ja te saatte Bobin perääntymään...» »Hän ei minun tähteni peräänny... Mitä tuo on?» »Missä?» »Tuolla alhaalla nevalla — ikäänkuin joukko ihmisiä juoksisi.» »Se on sitä — siellä ne ovat. Taidamme tulla liian myöhään, ehkä ne ovat käyneet käsiksi veljeenne.» Hän pysähdytti äkkiä hevosensa, ja he molemmat hyppäsivät rattailta. He olivat juuri ehtineet sillalle aseman mäen alapuolelle, missä Rother juoksee tien alitse ja kääntyy pohjoiseen Dudwellin jokea kohti. Puolisen kilometrin päässä oli pieni vierivä ihmisjoukko liikkumassa rämeellä. Keskusta oli hyvin tiivis, taaja, tumma ryhmä, mutta sivuilta se harveni ja hajaantui, kutistui ja laajeni, vaihdellen muodoltaan ympyrästä pitkäksi soikioksi. Clem ei eläessään ollut juossut niin nopeasti — hän jätti kauaksi taakseen Coxin, joka oli hiukan kömpelömpi. Hän saavutti kansajoukon, kun se vielä oli jonkun matkan päässä paikalta, missä Rother laajenee ja syvenee Bugshullin myllyn yläpuolella. Oltiin ilmeisesti matkalla myllylammikolle. Clem ei voinut erottaa huutoja, vaan sekavaa melua ja raskasta juoksuntöminää, ikäänkuin silloin, kun Salehurstin »yhdistyneet» ryntäävät kentällä jalkapallokilpailussa ja Etchinghamin joukko perääntyy asemiltaan heidän edellään... Ensiksi hän tunsi jotakin huojennusta havaitessaan, että heitä oli niin vähän; eiväthän toki Salehurstin säädylliset tilalliset voisi yhtyä moiseen ilveilyyn, vaikka sen ehkä sallisivatkin, — mutta kun hän pääsi heitä lähemmäksi, huomasi hän, että hänelle olisi melkein yhtä toivotonta taistella kahtakymmentä kuin kahtasataakin miestä vastaan. Siinä oli markkinaväen raaempaa ainesta — mustalaisia (joiden joukossa hän ei kuitenkaan nähnyt Dariusta), nuoria räyhäileviä työmiehiä ja maalaisrenkejä sekä pari, kolme pienemmän vuokratilallisen poikaa. »Seis», huusi Clem, »seis!» Kukaan ei hänestä välittänyt, eikä hän muuta voinut kuin juosta toisten rinnalla läähättäen ja rukoillen. Keskustana oli tiiviisti yhteenlyöttynyt joukko — siellä ei ollut mitään rynnistelyä; kaiketikin Bob alistui kohtaloonsa, joko valtioviisaudesta tai luultavammin vakaumuksesta. »Seis!» huohotti Clem. »Päästäkää hänet irti. Hän ei ole tehnyt teille mitään pahaa. Te olette kirottu räyhääjäjoukko.» »Pidä kitasi kiinni», sanoi Stan Shovell juostessaan lähellä, »tai ehkä me paiskaamme sinut hänen perästään». »Lopettakaa, herra Clem», hillitsi Cox, joka nyt oli heidät saavuttanut. »Hyödytöntä puuttua asiaan. Ne eivät tee veljellenne mitään pahaa, jos hän menee tyynesti.» »Ne hukuttavat hänet.» »Ei, eivät ne sitä tee — ne vain aikovat häntä hiukan uittaa, mikä tekee hänelle äärettömän hyvää, meidän keskemme sanoen.» »Voi kamalaa», huohotti Clem, »voi kamalaa!» He olivat vihdoinkin päässeet lammikolle — sille laajentumalle, johon kuvastuu Bugshullin mylly lombardilaisine poppeleineen. Ratas ei ollut käynnissä, joten ei ollut vaaraa, että Robert painuisi veden alle ja hukkuisi, mutta Clemiä raivostutti ajatus siitä, mitä tapahtuisi. Hän äkkäsi äkkiä veljensä, horjuvan, pörröisen miehen... ja sitten Robert hänen kauhukseen aikoi rynnistellä. Kylmän ulapan näkeminen, jonka syvyyttä hän ei tuntenut, täytti hänet kuolettavalla pelolla. »Päästäkää minut!» parkui hän. »Päästäkää minut!» Clem ryntäsi häntä kohti, mutta häneen tarttuivat Haiselmanin Cox ja Stan Shovell. Hän taisteli heitä kumpaakin, niin ystävää kuin vihollistakin, vastaan yhtä vimmatusti. Sitten kuului äkkiä iso molskahdus, ja hän asettui. Vallitsi hetkisen äänettömyys. Jokainen tuijotti paikkaan, mihin Robert oli hävinnyt. Vesi leveni yhä laajemmissa renkaissa... »Hän on hukkunut», huudahti Clem. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä Robert näyttäytyi, seisoen vyötäisiinsä vedessä hullunkurisena kuvatuksena, hiukset riippumassa silmille, ja vesi valui hänen suustaan, kun hän kakisteli ja pärskytteli. Äyräällä seisovat miehet purskahtivat äänekkääseen nauruun. »No, Robert Fuller — saarnaa nyt meille Jumalan hyvyydestä.» »Oletko pelastettu?» »Hän on ainakin pesty.» »Vetäkää hänet maalle ja työntäkää uudestaan veteen.» »Ei — hän on saanut kyllikseen.» »Kolme kertaa on oikea annos.» »Tarttukaa häneen kepillänne, hän ei voi päästä pois.» »Ei, seisokoon hän tuolla ja saarnatkoon meille.» »Hän sanoo, että Jumala on kaikessa. Oletko tavannut hänet vedestä, Bob?» Robert avasi suunsa. »Nyt hän aloittaa.» Verivirta syöksähti äkkiä Robertin suusta. »Hyväinen aika, olette häntä loukanneet!» »Auttakaa hänet maalle — emme saa häntä tappaa.» »Ei se mitään — hänen nenänsä vain vuotaa verta.» »Ei — sitä tulee sisuksista. Hän ei olisi saanut sillä tavoin rynnistellä.» Robert ponnisteli hitaasti vedestä rantaäyrästä kohti, tarttui kahteen ruohontöppääseen kiskoakseen itsensä ylös ja kaatui sitten tunnottomana kasvoilleen ollen vielä puoliksi vedessä. 31. Hänet tuotiin kotiin Coxin rattailla tämän ja Clemin väliin tuettuna. Hän sanoi voivansa paremmin, mutta heidän Pookwelliin päästessään olivat hänen kasvonsa harmaat. Jättäen hänet Clemin ja Pollyn huostaan, Cox ajoi noutamaan lääkäriä. Clem auttoi veljeään riisumaan märät vaatteensa ja hoivasi hänet vuoteeseen. Jotkut liikkeet näkyivät tuottavan hänelle suurta, tuskaa, ja Clem pelkäsi, että joku sisäelin oli vioittunut. Hänen levottomuuttaan ja sääliään sumensi yhä vimma; hänestä tuntui, ettei hän koskaan voisi unohtaa vaikutelmaa, jonka sinä päivänä oli saanut lähimmäisistään, ettei enää koskaan voisi heitä kohteliaasti tervehtiä torilla. Tosin kyllä oli Bobin pyöveleinä ollut vain kourallinen roskaväkeä, mutta arvokkaat maanviljelijät ja ammattilaiset olivat seisoneet vieressä ja sallineet heidän tehdä, mitä halusivat; he olisivat melkein varmaan voineet ehkäistä heidät, jos olisivat tahtoneet, mutta — Coxia lukuunottamatta — he eivät olleet tahtoneet, olivat luultavasti mielellään nähneet Bobia rangaistavan... »Uittaminen tekee hänelle erinomaisen hyvää», oli myöskin Cox sanonut. »Älä näytä noin hurjalta, poikaseni», virkkoi Bob, Clemin peittäessä hänet lakanalla jännitetyin vapisevin käsin. »Sehän oli tarkoitettu vain kujeeksi, minä kuulin useimpain heistä vain laskevan törkeää leikkiä.» »Kaunista leikkiä — samanlaista kuin koira leikkii lampaita hätyytellessään.» »No, sen mielestä se on leikkiä kumminkin.» »Miltä tuntuu nyt, Bob?» »Hiukan omituiselta... Minä tunnen tuskaa.» »Tohtori saapuu tuossa tuokiossa.» Lääkäri tuli ja tutki Bobia. Pari kylkiluuta oli taittunut ja lisäksi oli sisällisiä vammoja. Tuska kävi joka minuutti yhä sietämättömämmäksi, ja ennenkuin lääkäri lähti, antoi hän hänelle jotakin unilääkettä. »Luuletteko hänen tulevan pian paremmaksi?» kysyi Clem-poloinen, kun he olivat lähteneet huoneesta. »Pelkään, että hän on pahoin loukkaantunut. Enhän voi sanoa mitään varmasti — hän on nuori ja vahva, — mutta luulen, että minun tulee valmistaa teitä siihen, että tauti saa vakavan käänteen.» »Tarkoitatteko, että hän kuolee?» »Hän on varsin suuressa vaarassa. Otatteko te ja vaimonne hoitaaksenne häntä? Minä lähetän tänne illalla piirin sairaanhoitajattaren — voidaan tarvita ruiskutuksia.» Clem istahti kurjana portaille. »Reipastukaa», kehoitti lääkäri, »hän saattaa toipua». »Sellainen menettely on häpeällistä — hiton häpeällistä.» »Olen aivan samaa mieltä kanssanne, ja teidän sijassanne minä hänen toinnuttuaan yrittäisin ottaa selvää, tietääkö hän, keitä ne olivat, jotka hänet tällä tavoin runtelivat. Jonkun tulisi siitä joutua vankilaan. Itse ette kai paljoa nähnyt?» »En — ainoastaan uloimmat heistä. Minä näin pari, kolme, juuri kun he kaikki pötkivät tiehensä, sittekun Bobille oli käynyt huonosti, mutta siinä metakassa ei tietysti voinut saada selvää, mitä oikeastaan tapahtui.» Lääkäri tuumi, tulisiko hänen ehdottaa, että lähetettäisiin noutamaan potilaan vaimoa, mutta hän tiesi, että asia oli arka, ja jätti sen siis nuoren Fullerin harkintaan. Clem jutteli siitä Pollyn kanssa, ja he päättivät heti lähettää noutamaan Mabelia. Kaikesta huolimatta oli hän edelleenkin Bobin vaimo ja kaikki sovinnaiset perinnäistavat vaativat, että hän nyt tulisi Bobin sairasvuoteen ääreen. Mabel sai siis pian sähkösanoman, jollaisia hän itse oli niin kerkeä lähettelemään, ja seuraavana aamuna hän oli Pookwellissa, kovin kuumeisena ja kyyneltyneenä, mutta aivan lempeänä Bobia kohtaan, joka nyt oli voittanut puolelleen koko hänen ruumiillisen säälinsä. Hän lepäsi omituisen murtuneessa asennossa vuodevaatteiden alla, jotenkuten osoitti hänen asentonsa täydellisesti särkynyttä ruumista. Hänen poskillaan oli kaksi kovaa punaista väritäplää, ja silmät kiiluivat levottomina. »Terve, Mabel...» sanoi Bob hänet nähdessään, mutta hän ei näkynyt kykenevän enempää puhumaan. Mabel istui hänen vieressään kymmenkunta minuuttia, pidellen hänen kättänsä, nousi sitten lääkärin tullen ja suuteli hänen kuumaa poskeaan ennenkuin lähti. Seuraavat kaksi vuorokautta pidettiin häntä varsin paljon rohtojen vaikutuksen alaisena, sillä tuska oli kova. Parina selkeänä välihetkenä hän puhutteli Clemiä. Kerran hän sanoi: »On hyvä Mabelille, että minä kuolen, — en laisinkaan ajatellut sitä muuttaessani mieleni hukuttautumisestani... ehkä minun olisi pitänyt muistaa häntä, mutta sydämeni oli niin täynnä, etten voinut ajatella muuta kuin kuinka ihanaa oli elää kauniissa maailmassa.» Toisella kertaa hän pyyteli anteeksi veljeltään: »Minä tiedän, ettet sinä ja Poll olisi suoneet minun lähtevän puhumaan ihmisille siitä, mitä minulle oli tapahtunut... mutta istuessani tuolla auringon paistaessa minuun ja pieniin viheliäisiin karviaismarjoihin lautasella... ja kun näin ulkona sinisen taivaan ja valkoiset ja keltaiset kukkaset... silloin tuumin, että minun täytyi mennä kertomaan jokaiselle, että Jumala on rakkaus ja että kaikki ihana on osa hänen rakkaudestaan ja ettei oppi vihasta ja helvetistä ja muista kauheista asioista ole totta... Hän sanoi: 'Katsokaat liljoja' — sehän merkitsee: 'katsojaa kukkia — satakaunoja, päivänkakkaroita, maitokeijuja ja muita...'» Clem ei voinut saada häneltä mitään tietoja, jotka olisivat voineet johtaa hänen hätyyttäjiensä vangitsemiseen. »Sehän oli heidän karhunleikkejään... he olivat kuin vasikkajoukko... Minä en pannut merkille ketään erikoisesti — ja olihan se vähän omakin syyni... minun ei olisi tullut niin rynnistellä... mutta minä pelkäsin niin kauheasti hukkumista.» Kun toisen päivän illalla kävi varsin varmaksi, että hän kuolisi, kysyi Clem häneltä, halusiko hän Clemin ja Pollyn pitävän lapsen, yhä sillä edellytyksellä, ettei Mabel sitä tahtonut, mikä oli luultavinta. »Tietenkin te saatte hänet pitää. Hän on enemmän teidän kuin minun.» »Bob — ethän tahtone — tahtoisitko, että kasvattaisimme hänet sinun uskonnossasi?» Robert oli hetkisen ääneti, katsellen vaaleata taivasta, jonka lävitse kuulsi sammuva auringonlasku. Sitten hän sanoi hitaasti: »Jos tiedätte helpomman tien Jumalan luo kuin mitä omani on ollut, niin neuvokaahan se hänelle.» Clem tunsi jotakin kovaa ja tukehduttavaa nousevan kurkkuunsa. Hän ojensi kätensä ja laski sen Bobin kädelle, joka oli aivan ruskea ja känsäinen, mutta nyt oli omituisen avuton hänen omansa alla. »Oi, Bob, tuntuu sanomattoman kovalta, että sinä kuolisit keskellä toukokuuta.» »Epäilemättä se tuntuu kovalta, koska minä olen saanut takaisin elämänhaluni, kuten sinä sanoisit... ja, Clem, minusta tuntuu kauhean kummalliselta, kun tämä tuska ja tohtorin antamat rohdot ja kaikki... Enkä tahtoisi kuolla, se peloittaa minua, — mutta minusta tuntuu, että jos menen Herran Jumalan luo, niin menen kaiken sen keskelle, mikä on elävää... Jos olen hänen kanssaan, niin en koskaan voi menettää toukokuuta... Oi, kun ajattelen, kuinka hän kutsui minua kaikki nämä menneet vuodet ja minä juoksin pois säikähtyneenä kuin typerä lammas, — sanoin näyttäväni hänelle... Oi, kyllä hän on näyttänyt minulle — saavuttanut minut ja vienyt minusta voiton. Hän voisi nauraa minulle iankaikkisesti.» Ja sairasvuoteeltaan yhtyi Bob heikosti Jumalan nauruun. Clem luki hänelle raamattua silloin tällöin, muttei hän jaksanut paljoa kuunnella, ja lopun lähestyessä — kolmantena iltana — hän oli aivan tiedoton armeliaan lääkkeen vaikutuksesta. Clem, Mabel, Elizabeth ja Polly, viimemainitulla pikku Nat sylissään, olivat huoneessa hänen kuollessaan. Muttei hän nähnyt ketään heistä. Oli hämärä, toukokuun lämmin usva riippui puutarhassa, puut ja kukkaset olivat liikkumattomina harmaassa valossa. Robert virui vuoteessa, kasvot ikkunaan päin, hengittäen raskaasti. Äkkiä hän vavahti hiukan, hengitys muuttui hetkiseksi luonnollisemmaksi, ja hän jupisi joitakuita epäselviä sanoja, jotka kuulostivat kuin hän olisi virkkanut »kummallisia unia» ja »puiden varjoja tiellä». Sitten hänen hengityksensä kerääntyi syväksi huokaukseksi... ja lakkasi. 32. Hänet haudattiin Throwsin kappelin kirkkomaahan, jossa hänen isänsä lepäsi. Hautajaiset tapahtuivat varhain aamulla, sillä omaiset eivät halunneet »kansajoukkoa töllistelemään». Salaisuus säilyi hyvin, eikä haudalla ollut muita kuin sukulaiset. Paikkakuntalaisten mielipide Robertista oli melkoisesti lieventynyt. Hänellä oli parempi maine kuoltuaan kuin hänellä oli ollut koskaan eläessään. Tämä saattoi osaksi johtua siitä, ettei hän ollut sanonut tai tehnyt mitään vainoojiensa vangituttamiseksi. Hän oli kuollut syyttömänä uhrina, vaikka muutoin epäkunniakkaasti. Pidettiin tietenkin tutkinto, mutta se ei johtanut muuhun kuin lausuntoon, että »joku tai jotkut tuntemattomat henkilöt olivat syypäät miesmurhaan». Kukaan todistajista, jotka jotenkuten selvisivät ruumiintarkastajan kysymysverkosta, ei tahtonut tunnustaa vainajaan koskeneensa. »Siinä oli joukko miehiä ilveilemässä eikä tietysti voinut nähdä miten kaikki kävi.» Lopuksi oikeus peruutti syytteen Robertin taposta, selittäen asian törkeäksi leikiksi, — »liian pitkälle mennyttä pilaa» oli otsikko, jonka alla paikalliset sanomalehdet asiasta kertoivat. Illalla ennen hautajaisia olivat Clem ja Polly sisustaneet haudan myöhäisillä kevätesikoilla, käenkaalilla ja voikukilla. Ne olivat vielä jokseenkin tuoreita, kun Bobin arkku laskettiin niiden päälle, koristettuna kahdella seppeleellä erilaisista valkoisista tekokukista, sidottuina mustilla hamppusäikeillä. Toinen niistä oli leskeltä, toinen muilta omaisilta. Ne tiesivät melkein haaveellisen aulista tuhlaavaisuutta, koska ne olivat haudattavat ruumiin kanssa, sillä Jim toivoi, ettei Bobin kumpua millään ehdolla tehtäisi silmäänpistäväksi hautajaiskoristuksilla — »ehkä myöhemmin, kun ihmiset ovat hiukan unohtaneet, voimme pystyttää kiven». Niinpä nämä kaksi kukkakauppiaan keinotekoista mestarinäytettä menivät hautaan kuin joku muinaisaikainen uhri vainajille. »Alati surevalta leskeltä — ei menetetylle, vaan ennemmin poistuneelle» ja »Hellimmin tervehdyksin ja myötätunnoin äidiltä, Jimiltä, Maryltä, Clemiltä ja pikku Natilta isälle, joka on mennyt enkelien pariin». Oli synkähkö aamu; kalpeita valoviiruja näkyi harmaalla taivaalla. Orapihlaja esiintyi melkein huikaisevan valkoisena matalalla riippuvia pilviä vasten, ja voikukkaketojen kellervyyttä tummensivat kesäkuun varhaiset hierakat. Vieno tuuli huokuili Rotherilta tuoden mukanaan salaperäistä veden tuoksua. Herra Vine seisoi haudan pääpuolella ja lausui rukoukset, joihin sisältyivät kaikki muut paitsi Robert. Mabel seisoi lähinnä häntä, suruharsot liehuen tuulessa. Hän näytti varsin sirolta ja sievältä surupuvussaan, joka oli kalliilla hihnalla ostettu Bulverhythestä. Kyyneleet heruivat hänen silmäkulmistaan... jostakin epämääräisestä syystä hänellä oli rukouskirja kädessään. Pollykin itki, mutta Clemin silmät olivat aivan kuivat; hän näkyi itkeneen kaikki kyyneleensä neljänä kaameana päivänä Robertin kuoleman ja hautajaisten välillä... Nyt häntä liikutti enää vain yksi tunne — suuttumus Marya kohtaan siitä, ettei tämä ollut ostanut uutta surupukua, vaan käytti sitä vanhaa ja tiukkaa, joka hänellä oli ollut isän hautajaisissa... Kaiketikaan hän ei katsonut maksavan vaivaa Bobin tähden tuhlata rahoja. Clem ja Polly olivat säästelemättä pukeutuneet ihkasen uusiin mustiin vaatteisiin kiireestä kantapäähän. Tavallisen kankean, matalakupuisen huopahattunsa asemesta oli Clemillä pehmeäreunainen hattu, jossa hän villatukkaisine päineen näytti italialaiselta posetiivinsoittajalta... Hän hypisteli ja rutisteli sitä hansikkaittensa mustilla kiiltonahkasormilla, kun hän siinä tuijotti Maryyn, jonka röijyä kiinnitti hänen laajalle povelleen iso, maahanpaniaistuntuinen hakaneula... ... Ja tuossa haudassa lepäsi Bob, joka oli istuskellut sänkynsä laidalla isossa, matalakattoisessa huoneessa kertoillen hänelle _miehen_ elämän salaisuuksia ja seikkailuja, — Bob, joka oli herättänyt pahennusta »Woolpackissa» ja »Royal Georgessa», pannut vetoa shillingeissä ja juonut tuopittain, pelannut Lingfieldin kilpa-ajoissa mustalaisten kanssa, lainaillut Clemin rahoja... ja rakastanut Hanna Ideniä... Ja Clem oli katsellut Bobia, kun hänet oli iskenyt maahan polvilleen se voima, jota hän kerran oli uhmannut, kunnes hänen entisestä ylpeydestään ja korskeudestaan ei ollut enää mitään jäljellä ja hän oli päättänyt päivänsä sen pienen veljen palvelijana, jota hän oli opettanut ja halveksinut. Tähän tomuun oli päättynyt _miehen_ retki, tälle yksinäiselle vuoteelle oli _rakastaja_ vaipunut... Hänen ajatuksensa olivat harhailleet pois Marystä ja tämän virheistä, ja kun ne palasivat, havaitsi hän hautajaissaaton olevan hajoamassa. Tällä kertaa ei ollut mitään ajureita tilattu; he kävelivät kaikki takaisin ryhmissä ja parittain — ensimmäisinä Mabel ja Elizabeth, sitten Jim; Harry Wheelsgate ja Mary, ja kaikkein viimeiseksi Clem ja Polly hiukan arkoina herra Vinen seurassa, joka käveli heidän kanssaan kadun päähän asti. Hän jutteli ilmasta ja sadosta ikäänkuin poloinen Bob, joka oli ylinnä heidän ajatuksissaan, olisi jotenkuten muuttunut sopimattomaksi puheenaiheeksi, — ja Clem tiesi, että ne kotonakin puhuisivat ilmasta ja sadoista ja ettei Bobin nimeä koskaan heidän keskuudessaan mainittaisi muuten kuin alasluoduin silmäluomin ja kuiskaillen. »Niin, te voitte pian leikata jokivainion... toivottavasti ei hierakasta ole samaa kiusaa kuin viime vuonna... Jääkää hyvästi.» Herra Vine puristi heidän käsiään kylään tullessa, jossa hänen huvilansa oli. Hän piti heidän käsiään hiukan kauvemmin kuin oli välttämätöntä, lausuakseen heille myötätuntonsa ja sanoakseen puhuneensa sadosta vain siksi, ettei ollut aivan varma, halusivatko he Bobista haastella... Hänen lähdettyään Clem pani käsivartensa Pollyn kainaloon. Toiset olivat ehtineet kauaksi edelle. »Oi, Poll...» sanoi hän. »Älä tuskittele, rakkaani.» »Minä en voi sitä auttaa... kun ajattelen häntä... kuinka hänellä oli tapana kävellä tätä tietä kädet taskuissa ... ja aina niissä ruudullisissa housuissaan.» »Pelkään muistelevasi häntä tavalla, jolla hän ei soisi sinun häntä muistelevan.» »Kenties.» »Hän soisi sinun pikemmin muistelevan häntä senjälkeen, kun hän oli oppinut parempaa.» »Hän oli kunnon mies, Poll. Tiedän, että ihmiset ovat täällä häntä vastaan ja ettei hänen omaisillaankaan ole paljoa hänen puolestaan sanottavaa... Niin, mitä ikinä hän tekikin, eläen tai kuollen, hän ei osannut olla tekemättä sitä kammottavasti... mutta hän oli hyvä ihminen, paras, jonka olen tuntenut.» »Epäilemättä», virkkoi Polly; »jos Bobilla vain olisi ollut järkeä, olisi hänestä voinut tulla pyhimys ja marttyyri — ken tietää? Hänessä oli ainesta sellaiseen; mutta hänellä ei ollut järkeä... Jos hän olisi ollut järkevämpi, olisi hän nyt elossa.» »Mutta hän teki, minkä uskoi oikeaksi.» »Juuri senvuoksi säälittää, ettei se ollut järkevää. Mutta älähän sentään häntä kovin sure, rakkaani. Meillä on kotona hänen pieni poikansa meille kummallekin iloksi ja lohdutukseksi.» Hänen silmänsä kirkastuivat, ja hän veti Clemin käsivarren lähemmäksi rintaansa vasten. Sitten he kiirehtivät askeleitaan, sillä ohut sadekuuro rapsautteli pisaroitaan pölyyn. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAAKALEENKORJUU *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.