The Project Gutenberg eBook of Suurvallat I This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Suurvallat I Piirteitä nykyajan suurpolitiikasta Author: Rudolf Kjellén Translator: Eino Voionmaa Release date: March 12, 2025 [eBook #75597] Language: Finnish Original publication: Porvoo: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1917 Credits: Scanned and digitized by Petteri Pitkänen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUURVALLAT I *** SUURVALLAT I Piirteitä nykyajan suurpolitiikasta Rudolf Kjellén Toisesta, täydennetystä painoksesta suomentanut Eino Woionmaa Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo Werner Söderström Osakeyhtiön kirjapainossa Porvoossa 1917 Sisällys: Suomentajan alkulause I. Johdanto II. Kukistuneita suurvaltoja III. Itävalta-Unkari IV. Italia Kirjallisuutta SUOMENTAJAN ALKULAUSE Tästä teoksesta on kolmas, Suur-Britanniaa koskeva, osa ilmestynyt suomeksi jo ennen sotaa. Se sotasensurin käyttely, joka meilläkin ennen vallankumousta ulotettiin koskemaan »kaikkia asioita ja vielä muutamia muita», teki teoksen toisten osien suunnitellun julkaisemisen suomalaisessa asussa mahdottomaksi. Nyt, painovapauden jälleen vallitessa, ilmestyvät sen kolme jäljellä-olevaa osaa, kaikki vielä tämän syksyn kuluessa. Saattaa kysyä, onko nyt, kun on tullut maailmansodan myrsky ja myllertänyt kaikki, enää syytä esittää päiväpolitiikkaa koskevaa teosta, joka alkuaan on kirjoitettu 1905 ja jonka uusikin painos alkoi ilmestyä jo 1911, jolloin eivät edes Balkanin-sodat olleet alkaneet, ja valmistui 1913? Luulen, että lukijan ei ole tarvis selailla montakaan sivua, ennenkuin hän on myöntävä, että nykyinen sota vain on tehnyt kirjan sitäkin mielenkiintoisemmaksi, samoin kuin tämä kirja puolestaan valaisee sodan syitä ja tarkoitusperiä. Saattaapa sanoa, että teos tavallaan on kirjoitettu ikäänkuin tekijä olisi vartavasten silmälläpitänyt juuri nykyistä maailmansotaa, jonka tulennan välttämättömyyteen hän useissa kohdin tutkimustensa varrella viittaa. Teoksen vanhentumisesta ei siis voi olla puhettakaan. Päinvastoin: mitä sodan jälkeen tapahtuu, tulee täysin ymmärrettäväksi vasta kun nähdään, mihin sitä ennen on pyritty. Kun teos Ruotsissa ensin ilmestyi, moitti arvostelu tekijää epätieteellisestä »ennusteluhalusta». Tähän tekijä vastaa uuden painoksen neljännen osan alkupuheessa, että hänen teoksessaan ei esiinny mitään satunnaisten mielijohteitten leikkiä, vaan huolellisesti harkittu ja perusteltu katsomuskanta. »Muistutus voisi olla oikeutettu, jos teos olisi tavallisten valtiotieteen käsikirjain malliin laadittu tilastollinen kertomus. Mutta se menettää kärkensä esitykseen nähden, joka itse ilmoittaa olevansa poliittinen s. o. kehkeymisnäkökannan alainen ja samalla pyrkii valaisemaan suurvaltoja erikois-olioina. Sellainen esitys olisi tarkoitukseton, ellei se saisi jatkaa eri valtojen kokemusperäistä tutkimusta arvioimalla niiden arvoa tällaisina. Ellei ole kysymys muusta kuin jonkinlaisesta valtakuntain oikeuslääkeopillisesta tarkastuksesta, niin on aivan paikallaan, että pöytäkirja pidetään puhtaana kaikenlaatuisesta ennustelusta — varsinkin eriteltyjen esineiden tulevaisuusmahdollisuuksiin nähden —; mutta jos on kysymys tutkimuksista »henkivakuutusta» varten, niin ei elinvoipaisuutta koskevan lausunnon antamista voitane välttää, jos tahdotaan tehtävä kunnolla suorittaa.» Jo näistä viittauksista teoksen tarkoitukseen näkee, että professori Kjellén on yrittänyt raivata valtiotieteen vainiolla uutta erikoista sarkaansa. »Tämä teos on koe osittain uudella alalla ja uuden menettelyn mukainen, ilman varsinaista edeltäjää tai esikuvaa, ja lienee senvuoksi kohtuullista, että sen hyväksi luetaan tienraivauksen ylimääräiset hankaluudet lieventävinä asianhaaroina mahdollisia puutteita ehkä moitittaessa», sanoo hän teoksensa ensimäisen painoksen alkulauseessa. »Tähänastisista valtiotieteen käsikirjoista ei tämä teos näet eroa ainoastaan ulkonaisen rajoittumisensa kautta vain suurimpiin valtioihin. Tässä noudatetaan toista enemmän elämän-opillista käsitystä itse valtion käsitteestä. Yhtä vähän kuin nykyaikainen eläintieteilijä tyytyy jonkun eläinmuodon ulkonaiseen kuvaukseen, saattaa valtiotieteilijäkään pitkän päälle pysähtyä valtioiden valtiomuotoihin ja ulkoisiin mittoihin. Vaaditaan lisäksi huomion kiinnittämistä yksiöön, olentoon, muotokuntaan. Sillä politiikka ei ole vain lain kirjainten ja historiallisten tosiasiain ja tilastollisten mittojen yhdistelmää, vaan ennen kaikkea _elämää_. Se on pyrkimistä ja toimintaa vaihtelevin keinoin ja päämäärin eri ajankohtina ja eri valtioissa. Todelliselle valtiotiedolle on varmaan yhtä tärkeätä tuntea nämä keinot ja pyrkimykset, kuin niiden laitosten, oikeussäännösten ja matemaattisten mittojen kehitys, joiden sisäpuolella toimivien henkilöiden on liikuttava. Ainoastaan tällä tavoin tarkastamalla ajan poliittisia tehtäviä tulee valtiotiede siksi, mitä sen kai pitäisi olla: itsenäistä, _poliittista_ tiedettä, joka pyrkii määrätyiltä näkökohdilta sitomaan yhteen oikeutta ja käytäntöä, muotoa ja sisällystä, ulkoisia mittoja ja sisäistä elämää.» Sekin, joka ei kaikessa voi yhtyä herra Kjellénin katsomuskantaan eikä joka kohdassa pitää hänen todisteluansa ratkaisevana, tunnustaa kuitenkin mielihyvällä hänen tällä teoksellaan avanneen useita uusia näköaloja ja tehneen sen tavalla, joka ei rajoita hänen lukijoitaan ainoastaan varsinaisten tieteenharrastajain piiriin, mikä sen pahempi on niin monen muun tieteellisen tutkielman laita mitä moninaisimmilla aloilla. Hänen kirjoitustapansa on sujuvaa ja viehättävää, usein suorastaan loistavan lennokasta ja niin välitöntä, että väliin luulisi kuulevansa hänen puhuvan; hän on työltään tiedemies, tyyliltään taiteilija. Tästä seuraa että hän saattaa käsitellä ainettansa sillä yleistajuisuudella, että hän itsekin tuntee olevansa kosketuksissa sen suuren valveutuneen yleisön kanssa, joka etsii tapahtumien selitystä niiden syistä. Ja nauttii siitä: »sen puhtaan ilon rinnalla, minkä totuuden-etsintä totuuden itsensä vuoksi antaa, viittoo tiedemiehelle tässä se harvinaisenpuoleinen tyydytys, että hän voi olla oppaana suurelle yleisölle». Kirjan menekki Ruotsissa osoittaa hänen tässä olleen oikeassa. Herra Kjellén on siellä suorastaan muodostanut _koulukunnan_, mikä on selvästi havaittavissa suuressa osassa Ruotsin sanomalehdistön suurpolitiikkaa käsitteleviä kirjoituksia, kuten — ja ehkä vieläkin ilmeisemmin — meidänkin maamme johtavissa ruotsinkielisissä sanomalehdissä. Onkin myönnettävä, että ulkomaiden politiikkaa esittävä _sanomalehtimies_ tuskin mistään voi saada niin verratonta suurpolitiikan lukukirjaa, kuin tämä on. Kjellénin »Suurvaltoihin» tutustuminen on meillä suorastaan katsottava kuuluvaksi nykyisten sanomalehtimiesten pätevyysehtoihin. Mutta ei ainoastaan niille, jotka sanomalehtiin kirjoittavat, vaan myöskin suurelle _sanomalehtiä lukevalle yleisölle_ on tämä teos hyödyllinen ja helposti tajuttava kirja. Rohkenenpa katsoa siihen tutustumisen nykyisenä suurpolitiikan suurena murroskautena kerrassaan kuuluvan yleiseen kansalaissivistykseen — siinä määrin tarpeellinen on mielestäni tämän merkkiteoksen liittäminen suomalaiseen kirjallisuuteen. Lopuksi sananen suomennostyöstä. Asiantuntija huomaa pian, että tämänlaatuisen teoksen suomentaminen ei ole aivan helppo tehtävä. Oma asiani ei ole arvostella, miten siinä olen onnistunut. Varsinkin voi syntyä makuriitaa monen mielestä ehkä liiankin pitkälle menneestä vierasperäisten n. s. kultturisanojen karttamisesta, mutta omasta puolestani olen sillä kannalla, että tässä suhteessa olisin, missä se vain voisi laatuunkäydä uskollisuutta tekijän sanonnalle rikkomatta, suonut saattavani mennä vieläkin pitemmälle. Totunta tekee kyllä pian oudommankin sanan tuttavaksi; pääasia, että sen _ymmärtää_. Pälkäneellä elokuussa 1917. _Suomentaja._ I. JOHDANTO Opastavan yleiskatsauksen tarve. — Nykyajan suurpoliittisen näytelmän draamallinen jännitys. — Yleiskatsaus päävaltoihin jälkeen v.1895. — »Planetarinen» asema. — Sen kehitysasteet: Europan valtiokerho ja maailman yleinen kultturipiiri. — Suurvaltain muodostuminen. — Nykyinen suurpoliittinen ryhmitys. — Päivänpolitiikan tieteellisen käsittelyn mahdollisuus. — Tutkimuksen kaksinainen tarkoitusperä. Tämän esityksen aineena ovat nykyajan suurvallat ja tarkoituksena luoda yleiskatsaus kansainväliseen valtiolliseen asemaan nykyhetkellä. Tuntuu siltä, että semmoista esitystä jokseenkin yleisesti kaivataan. Jokaisen, joka kiinnittää huomiotansa nykyajan historiaan, on tietenkin aluksi vaikea päästä sen juoneen kiinni. Ajan pyörä vyöryy palautumatta eikä toista kiertojansa uteliaisuuden huviksi tai tietämättömyyden opetukseksi. Tapahtumat, tullessaan sanomalehdistön välityksellä pisaroittain ja sikinsokin yleisön tietoon, näyttävät yhäti ohikiitävältä kulkueelta, jossa ei näy yhtenäistä tarkoitusta eikä järjestelyä. On kuin alkaisi lukea jatkuvaa kertomusta keskeltä sarjaa tai tulisi teatteriin kun näytäntö jo aikaa sitten on alkanut. Epäilemättä kaipaa silloin tekstikirjaa, joka selittää juuri kehittyväin tapahtumain juonnon ja niiden henkilöiden luonteen, jotka parasta kättä näytelmässä esiintyvät. Tällaisten tekstiselitysten tarjonapito yleisölle maailmanhistoriallisen draaman ymmärtämiseksi on tosin osaksi sanomalehdistön tehtävänä, mutta joutuu kuitenkin aina varjoon lehdistön tärkeimmän tehtävän, itse tapahtumien kertomisen, rinnalla. Ja kun on kysymys koko aikakauden yhtenäisyydestä, niistä leveistä uomista, joihin hetken hajalliset tapahtumat virtaavat yhteen, joutuu sanomalehdistö jo teknillisistä syistä pulaan. Sillä ei ole aikaa eikä paikkaa pitkille selityksille. On asian luonnossa, että sen selostustyö jää olemaan vain sirutyötä. Mutta samalla kuin sanomalehdistön täten käytännöllisistä syistä täytyy enemmän tai vähemmän eristää tapahtumia, niin on se valtiollisista syistä alati vaarassa joutua niitä väärentämään. Kun se koettaa valaista tapahtumia, voi ylen helposti sattua, että tämä valo on väritettyä. »Ajan perusvirtauksia», sanoo Karl Jentsch, »häiventävät päivän riennot ja julkinen sana; ne katoavat sen vaahdon alle, jota kuohuu pienten personallisten ja paikallisten hetkenpyyteiden taistelussa; peittyvät diplomaattien kirjelmäin, valtiomiesten, hovimiesten, puoluejohtajain juonien, sanomalehtien lauseparsien ja kaikkein enimmän puolueiden kiihoitteluiden alle», Ei voitane kiistää, etteikö tämä ole sattuva kuvaus; ja saattaapa todellakin panna kyseenalaiseksi, eikö asiallinen totuus ole yhtä hyvin kätkettynä meidän aikamme äänekkään puheensolinan ja julkaisuröykkiöiden, kuin muinaisten aikojen äänettömyyden ja lähdeniukkuuden alla. Emme ajattele tässä ainoastaan tahallisen yksipuolisia tai suorastaan vääriä tietoja, vaan myöskin niitä väritettyjä esityksiä, jotka perustuvat ihmisten luontaiseen taipumukseen tulkita tapahtumia omien harrastustensa ja halujensa eduksi. Puolueeton totuus samenee molemmissa tapauksissa; ja todellisen tiedon etsijä joutuu samaan eksymisen vaaraan. Näitä vaaroja — yhteyden haihtumista erillisten tapahtumain ryöppyyn ja totuuden samentumista pyyteisien tietojen sumuun — näitä läheisiä vaaroja vastaan tarjoaa ainoastaan tiede riittävät takeet. Yhtenäisyyden etsiminen asiain kirjavassa moninaisuudessa ja totuuden löytäminen kiisteleväin asianosaisten todistelun välistä, ne ovat erikoisesti tieteellistä laatua olevia tehtäviä, joiden ratkaisu on mahdollinen vain tieteellistä menettelytapaa noudattamalla. Tiedemiehellä ei näet ole sanomalehtimiehen urheilukantaa ehättää kaapaisemaan tapausta ennen kaikkia muita silläkin uhalla, että käteen jää vain tyhjiä juoruja, eikä hänellä myöskään ole diplomaatin tai puoluemiehen syytä esittää tapausta määrätyssä valaistuksessa. Hän panee arvoa vain itse tapahtumalle, ilman mitään sivutarkoituksia. Hänen ensimäinen pyrkimyksensä on siis jokaisessa erikoistapauksessa koettaa tunkeutua todellisuuden ytimeen käsilläolevissa tehtävissä. Mutta siihen hän ei voi pysähtyä. Hän on muukin mies kuin vain tunnollinen uutistenetsijä. Hänen kunnioituksensa tapahtumaa kohtaan perustuu syvempään käsitykseen todellisuudesta. Hän näkee siinä tuokiokuvan _muuttumisenlain alaisesta alinomaisesta kehkeytymisestä_. Tällaisen katsomuksen edestä katoavat kaikki eristetyt tapahtumat. Kukin tapahtuma on olemassa ainoastaan yhteydessään toisten tapahtumain kanssa. Sinänsä se on arvoton; se saa arvoa ja totuutta ainoastaan _miliöönsä_, ympärystänsä, perustalla. Ympärystän tutkiminen, sen näyttämön tarkastus, jolla päiväntapahtumat liikkuvat, niiden juurten etsintä entisyydestä, se on siis kussakin tapauksessa oleva tiedemiehen menettely. Ainoastaan siten sopii toivoa päästävän näköpaikoille, joista tapahtumat näkyvät oikeassa mittasuhteessa, jotta ne eivät, kuten liian likellä silmää olevat esineet, esiinny suhteiltaan hämmentävinä. Tässä oikean mittasuhteen etsinnässä nykyisillekin ilmiöille kohtaa tiedemies yleisön tarpeen saada selityksiä päivän näytelmään. Sen puhtaan ilon rinnalla, minkä totuuden-etsintä totuuden itsensä vuoksi antaa, viittaa hänelle tässä se ei aivan tavallinen tyydytys, että hän voi olla oppaana suurelle ja tiedonjanoiselle yleisölle, joka aivan käytännöllisestä tarpeesta kysyy häneltä opastusta. ---------- On luultavaa, että tämänlaatuinen tieteellinen pyrkimys juuri meidän aikanamme voi odottaa yleisön mielenkiintoa tavallista suuremmassa määrässä. Tämä tuntuu olevan luonnollinen seuraus jo sen draaman omasta jännityksestä, jota nyt maailmassa meidän nähtemme näytellään. Historian suuri näytelmä — katseltakoon sitä muinaisajan kohtalotragediana tai keskiaikaisena mysteriona, sokeiden luonnonvoimien synkeänä leikkinä tai _divina commediana_ — historian näytelmä tapahtuu samoin kuin muutkin, sisältäen väliaikoja enemmän ja vähemmän jännittävien näytösten välillä. Meidän nuoruutemme on kulunut tällaisena ulkonaisen levon ja näennäisen rauhan väliaikana. Kolme vuosikymmentä kestäneen suurdraamallisen toiminnan jälkeen, jonka tuloksina olivat kansallisvaltiot Italia ja Saksa, kansainsikermä Itävalta-Unkari sekä valtiohajaannus Balkanin niemimaalla, näytti meidän maanosamme joutuneen tasapainotilaan v. 1878 pidetyn Berlininkongressin perustalla. Kaikki suuret kysymykset näyttivät ratkaistuilta, kartta alkoi meidän käsityksessämme saada sen muuttumattomuusluonteen, jonka totuntakäsitteet niin helposti antavat. Lisävakuudeksi ryhmittyi Keski-Europan _kolmiliitto_ »salaliitoksi rauhan puolesta» — kuten Crispi sitä kerran nimitti — eivätkä valtiomiehet saattaneet milloinkaan puhua kansojen kuullen rauhan olematta heidän ylimpänä tunnuksenaan. [Kuva: Europan siirtokunnat n. 1900.] Niin on vielä tänä hetkenä[1]; vielä ei rauha ole rikkunut maanosamme rajain sisällä, ellemme ota lukuun Turkin paikallisluontoisia kohtauksia 1897 Kreikan ja 1911 Italian kanssa; vielä on valtiollinen kartta myöskin oleellisesti muuttumatta. Mutta kun Europa on nauttinut rauhaa, on myrsky toisensa jälkeen kulkenut yli muiden maanosien, joihin europalaiset vallat ovat siirtäneet laajennuspyrkimyksensä aikaansaatuaan toimeentulomuodon kotona. Tällä välin on ulkopuolella kasvanut muitakin voimia ja niiden mukana uusia kahnausaiheita. Lopuksi on jännitys kimmahtanut takaisin Europaan. Ankaran sodanvaaran varjot ovat tulleet ja menneet ja mentyään taas palanneet meidän omaan maanosaamme. Niinpä on jo puolen miesiän ajan historiallinen näytelmä jälleen käynnissä voimakkaiden näytösten sarjana. Isku iskulta, kuin kuvat panoraamassa tai laukaukset revolverista, ovat suuret tapahtumat seuranneet toisiansa; ja useammin kuin kerran on tuntunut kuin olisimme joutuneet sellaiseen kohtalokkaaseen kohtaan, josta muinaisajan teatterissa laskettiin »peripetia» eli onnen vaihde, käänne koko näytelmässä. Tarkastakaamme pikaisella silmäyksellä tämän draaman pääkohtauksia! Se alkoi tapahtumalla, joka kenties tulevaisuuden historioitsijoista on kyllin merkillinen aloittamaan uuden luvun maailmanhistoriassa: Japanin suurvallan esiintymisellä sodassa Kiinaa vastaan ja jälkimäisen vallan voimattomuuden paljastamisella. Rauhansopimus _1895_ aiheutti uuden ja odottamattoman europalaisten valtain kolmiliiton: Saksa käsi kädessä Ranskan ja Venäjän kanssa Itä-Aasian asioissa. Samaan aikaan alkoi vanha »itämainen kysymys» Turkin jaosta nousta uhkaavaan mittaan Europan rajalla. Jouluun mennessä s. v. siirtyi maailmanhistorian polttopiste Venezuelaan, missä presidentti Clevelandin sekaantuminen uhkasi Englannin ja Yhdysvaltain välien rikkoontumista. Ja ennenkuin tämä tapausrikas vuosi vielä oli astunut hautaansa, tuli uusi mitä vakavimmanlaatuinen uhka, nimittäin Etelä-Afrikassa »the Jameson Raid» (Jamesonin retki), joka keisari Wilhelmin, Transvaalin presidentille uutenavuonna 1896 lähettämän osanottosähkösanoman takia sai suurpoliittisen laajuuden. Vuosi _1896_ loi uuden satunnaisen kolmiliiton, Englanti—Ranska—Venäjä, Armenian kysymyksessä, mutta paljasti muuten maailmalle sen tapahtuman että Ranska ja Venäjä olivat toisissaan tavanneet »nations amies et alliés» (ystävä- ja liittokansat) — vastineen kolmiliitolle, mikä ei juuri edistänyt maanosan turvallisuudentunnetta. Vuosi _1897_ antoi kaksi maailmanhistoriallista tulosta: Yhdysvallat valtasivat Havajin ja Saksa nousi maihin Kiautshoussa Kiinassa. Siinä oli kaksi uutta valtaa, jotka toden perästä antautuivat maailmanpolitiikkaan. Saksan jälkeen tuli Venäjä ja asettui Port Arturiin. Kotona Europassa ei »europalainen konsertti (sopusointu)» enään voinut estää syttyviä aineksia Balkanilla leimahtamasta ilmiliekkiin, mutta sai kuitenkin kulon rajoitetuksi lyhyeen kaksintaisteluun Kreikan ja Turkin välillä. Vuosi _1898_ kohentaa jälleen kahnausta. Yhdysvallat alkavat sodan Espanjaa vastaan ja hankkivat itselleen m. m. uusia siltakiviä Ison-Valtameren yli Itä-Aasiaan. Sopimuksilla turvataan Saksan ja Venäjän kiinnitykset Kiinassa, Venäjä saa myöskin rakennusluvan suurpoliittiseen rautatiehensä Port Arturiin, Englanti ja Ranska saapuvat hekin suurelle kahmaisuaterialle Kiinan pöydän ääreen. Sisä-Afrikassa syntyy uusi myrskykeskus, kun Englanti muserrettuaan Mahdin vallan katkaisee Ranskan suunnitelmat Fashodassa. Vuosi _1899_ laajentaa Saksan »paikkaa auringossa» ja lisää kahnausainesten lukua Saksan ottaessa haltuunsa rautatierakennuksen Vähän-Aasian halki (Bagdadin-radan). Venäjä taas hankkii itselleen hengähdyksentilaa ja maailmalle kauniin kangastuksen hetken julistamalla rauhankokoukselle Haagissa »les principes d'equité et de droit» (tasa-arvon ja oikeuden periaatteita). Tuskin ovat nämä harpunsävelet vaimenneet, ennenkuin Etelä-Afrikan kysymys puhkeaa sodaksi, joka saattaa Britannian maailmanvallan liitokset nitisemään. Koko vuoden _1900_ jatkuu tämä kamppailu äärimmäisessä etelässä. Kesällä nousee myrsky myöskin vanhalla näyttämöllä idässä, ja kaikki suurvallat nousevat jalkeille suojelemaan kansainoikeuden alkeisimpia säännöksiä Kiinan muukalaisvihollista kapinaa vastaan; ja läheisempi itämainen kysymys, nyt paikallistettuna Makedoniaan, uhkaa jälleen johtaa sotaan. Vuosi _1901_ näyttää maailmalle Australian maanosan valtiollisesti järjestyneenä yksiönä, kohottaa yhä Venäjän osakkeita Aasiassa (Mandshuria) ja tuo esiin uuden avoimen kahnauskohdan Venäjän puuhien takia Tibetissä. Kiinassa palautetaan rauhalliset olot miten kuten, ja Etelä-Afrikassa jatkuu taistelu sissisodan muodossa. Vuosi _1902_ tuo rauhan Etelä-Afrikaan. Englanti on nyt luopunut valtiollisesta eristäytymisestään ja ojentaa Japanille kättä liittoon. Huolimatta Italian kiemailusta Ranskan kanssa uudistetaan vanha kolmiliitto 12 vuodeksi. Vuosi _1903_ on rauhan ja valmisteluiden vuosi, tyven ennen myrskyä. Sen ainoa huomattavampi lisä maailmanhistoriaan on keisarikohtaus Mürzstegissä, jossa Itävalta ja Venäjä rupesivat yhteisesti Balkanin rauhan takaajiksi, sekä Panaman tasavallan äkillinen tuonti näyttämölle Yhdysvaltain päätöksestä: toisen suurpoliittisen kanavan pian tapahtuvan todellisen valmistumisen enne. Sitä uurtopiirteisempi on vuosi _1904_, ehkä sisällysrikkain, mitä meidän polvemme on elänyt. Mandshurian kysymys on nyt kypsä ratkaistavaksi Venäjän ja Japanin välillä. Syntyy arvaamattoman suurmerkityksellinen kamppailu, taistelu keltaisen ja valkoisen ihmisrodun, Aasian ja Europan, Buddhan ja Kristuksen välillä; ja menestys näyttää ensimäistä kertaa toden perästä pettävän valkoisen rodun edustajan. Englanti käyttää hyväkseen olotilaa, houkuttelee Venäjän ainoan liittolaisen, Ranskan, sopimuksiin, jotka saattavat tämän liittolaisuskollisuuden epäilyttävään valoon, ja tempaa Tibetin pois Venäjän vaikutuspiiristä, välien yhä kärjistyessä tsaarin ahdistetun valtakunnan kanssa. Syksyllä pingoittuu jännitys mitä vaarallisimman laatuiseksi kriisiksi, ja ainoastaan äärimmäisellä ponnistuksella onnistuu diplomatian ehkäistä laukeamista, joka olisi voinut aiheuttaa maailmansodan. Tällä välin kuohuu Balkanilla lakkaamatta, ja Välimeren toisessa kolkassa aletaan poistaa verhoja uuden suurpoliittisen kysymyksen, Marokkoa koskevan, yltä. Vuosi _1905_ tekee johtopäätökset vuodesta 1904 suuren levottomuuden vallitessa eri näyttämöillä. Venäjän suuri tappio idässä ynnä siitä johtunut kapina ja valtiomuotopulma kotona aiheuttaa muutoksen myöskin Europan tasapainossa. Nojautuen Englantiin näyttää Ranska tahtovan ulmata Saksaa Marokon asiassa, kunnes Delcassén kukistuminen kesällä, keisari Wilhelmin käynnin jälkeen Tangerissa, hetkeksi helpottaa jännitystä. Balkanilla ottaa Englanti johdon käsiinsä ja muuttaa venäläis-itävaltalaisen takauksen yhteis-europalaiseksi, uuden rahainhoitotarkastuksen avulla Makedoniassa. Pohjois-Europassa hajoaa Skandinavian unioni, joten valtioiden lukumäärä lisääntyy yhdellä jäsenellä. Vuosi _1906_ alkaa yleisellä neuvottelukokouksella Marokon-asiassa, joka piti Europaa jännityksessä kolme kuukautta, kunnes saatiin syntymään laiha sovinto. Sen ohella syntyy Englannin ja Turkin välillä Sinain niemimaalla kahnaus, joka päättyy Turkin peräytymiseen toukokuussa. Vakavampi kahnaus ilmenee vuoden lopulla Japanin ja Yhdysvaltain välillä, lähinnä Kalifornian japanilaisia siirtolaisia vastaan tähdätyn koulupolitiikan vuoksi. Vuosi _1907_ on sopimusten ja välipuheiden vuosi ennen muita. Ison-Valtameren yli kiristyvää jännitystä höllyttää Japanin ja Amerikan sopimus maaliskuulla, vallitseva olotila Välimeren ulommilla rantamilla vahvistetaan toukokuussa Englannin, Ranskan ja Espanjan välisellä sopimuksella, olot Itä-Aasiassa järjestetään kesällä Japanin sopimuksilla Ranskan ja Venäjän kanssa, ja elokuussa tulee vuoden suuri saannos, Englannin ja Venäjän välipuhe (lähinnä Aasian kysymyksissä). Tällävälin uudistetaan kolmiliitto kaikessa hiljaisuudessa ja toinen rauhankokous Haagissa vahvistaa rauhallista vaikutusta. Vuosi _1908_ näyttää vaikuttavan samaan suuntaan Pohjanmerta ja Itämerta koskevilla sopimuksilla, mutta paljastaa pian »ententepolitiikan» (s. o. Ranskan, Englannin ja Venäjän yhteistoiminnan) vaarallisen suunnan. Hallitsijakohtausta Tallinnassa (kesäkuussa) Englannin ja Venäjän välillä ynnä siellä suunniteltua uutta ohjelmaa Makedonian kysymyksessä seuraa heinäkuussa nuorturkkilaisten vallankumous, sitä taas lokakuussa Bulgarian itsenäisyysjulistus ja Bosnian-Herzegovinan lopullinen yhdistäminen Itävaltaan. Syksyllä kiihtyy myöskin Saksan ja Ranskan välinen kiista Marokon kysymyksessä (Casa-Blanca -juttu). Vuosi _1909_ perii siis molemmat monivuotiset kiistakysymykset uhkaavassa tilassa. Balkanin kysymys aiheuttaa vakavan sodanvaaran, mutta Saksan avoin esiintyminen Itävallan puolella saa Serbian ja Venäjän peräytymään, maaliskuulla. Jo helmikuussa selvitetään samoin Marokon kysymys, Saksan ja Ranskan välisellä sopimuksella. Ainoastaan äärimmäisessä idässä jatkuu levottomuutta, kun uusia riidanaiheita siellä ilmenee Japanin ja Yhdysvaltain välillä. Vuosi _1910_ vahvistaa sitä tyvenen tilaa, joka syntyi keväällä 1909. Kuningas Edwardin kuolema toukokuussa ja keisarikohtaus Potsdamissa Wilhelmin ja Nikolain välillä marraskuussa näyttävät toteavan ententepolitiikan kuoleman. Portugalin vallankumous lokakuussa ei häiritse yleistä levollisuutta. Kauimpana idässä menettää Korea viimeisen häipeen itsenäisyydestään Japanille, kauimpana etelässä esiintyy brittiläinen Etelä-Afrika uutena suurena yksiönä Suur-Britannian maailmanvallassa. Vuosi _1911_ alkaa rauhan merkeissä (sovinto-oikeussopimus Englannin ja Yhdysvaltain välillä), mutta kehittyy ankarimpaan sodanvaaraan Marokon kysymyksen vuoksi, joka vielä kerran on käynyt mitä kireimmäksi ranskalaisten retken johdosta Feziin touko- ja saksalaisten Agadiriin heinäkuussa. Kun tämä kysymys pitkien neuvotteluiden jälkeen vihdoin on kypsä poistettavaksi päiväjärjestyksestä, synkkenee taivas jälleen Italian retken takia Tripolia vastaan syyskuussa ja siitä johtuvasta sodasta Turkin kanssa; ja ennenkuin se on ratkaistu, puhkeaa Kiinassa lokakuulla kapina, joka uhkaa tuoda mukanaan mitä vakavimpia selkkauksia. Kun suuret kysymykset täten vuorottelevat tai seuraavat toisiaan ulkonaisten tapahtumain näyttämöllä, näyttää syvälle ulottuvia muutoksia olevan tekeillä itse valtaryhmityksessä meidän maanosassamme. Vielä vuosisadan vaihteessa oli huomioonotettava kolme suurta valtayhtymää: vanha _kolmiliitto_ keskustassa, _Ranskan_ ja _Venäjän_ liitto sivustoilla ja _Englanti_ molempien ulkopuolella »ylväässä erillisyydessä». Ensimäinen askel tämän asetelman ulkopuolelle, vielä laajempaan renkaaseen, otettiin 1902, kun Englanti tarttui Japanin käteen. Venäjän heikentyminen Japanin sodassa näytti järkyttävän Europan tasapainoa kolmiliiton (Saksan) eduksi; silloin astuu Englanti Ranskan (1904) ja Venäjän (1907) puolelle, asetelma muuttuu selväksi kahden peliksi: _kolmisopimus_ (»trippelentente») _kolmiliittoa_ (»trippelallians») vastaan. Mutta sisäänkinpäin näyttää jälkimäinen heikkenevän Italian yhä useammin esiintyvien erikoispyrkimysten takia, ja Balkanin pulman aikana 1908—09 oli Saksa-Itävalta melkein erillisenä lohkareena Europan keskessä. Sen lujuutta vastaan särkyi kuitenkin »saarrospolitiikka». Potsdamin kohtauksen jälkeen lopulla vuotta 1910 sekä Italian välien Turkin kanssa rikkoonnuttua syksyllä 1911 näyttää häämöttävän vielä yksi muunnos ryhmityksessä: itä länttä vastaan, _kolme keisaria_ vastoin _kolmea parlamenttia_ (eduskuntaa) — Englannin suhteiden sekä Venäjään että Japaniin laimetessa, huolimatta edelleen voimassa-olevista sopimuksista. Mitä tässä viimeisessä ryhmittelyssä on oleellista, mikä vain hetken vaikutusta, sen saa tulevaisuus näyttää. Mutta sen verran on selvää, että alkuperäiset nimet ovat alkaneet saada uutta sisällystä ja etteivät vanhat merkit enää pidä paikkaansa. ---------- Runsaan sadon on, kuten näkyy, viimeisin aikajakso antanut historialle; runsaan suurista tapahtumista, vielä runsaamman suurista enteistä. Levollisuus on paennut meidän maanosastamme. Kerta toisensa jälkeen on kansoja värisyttänyt ajatus, että _yleinen maailmansota_ saattaa olla lähellä: tämä painajainen, joka seuraa jokaista kahnausta Europan valtojen välillä ja monen mielessä jo on saanut välttämättömästi tulevan todellisuuden hahmon. Tällaiset pahat aavistukset selittävät miksi meidän maanosamme nykyisin näyttää sikermältä linnoitettuja leirejä. Totisesti ei tämä politiikka olekaan perusteeton. Koko valtiollinen maailma on nykyään kuin sähköllä ladattu kone. Enenevällä jännityksellä seuraavat valtiomiehet virran kulkua, äärimmäisestä lännestä etelään ja itään tai takaisin keskustaan. Ei tiedetä, kuinka kauan jännitystä voidaan kestää, voidaanko se johtaa pois tai milloin suuri räjähdys tapahtuu; kysytään vain kasvavalla vavistuksella, mitähän _ensi vuosi_ tuonee... Kasvavalla vavistuksella — sillä, jos meidän päivinämme yleisö herkemmin korvin kuin ennen seuraa kansainvälisen politiikan kysymyksiä, se ei riipu yksinomaan draaman omasta taiteellisesta jännityksestä. Näytelmässä on mukana käytännöllisiä, omakohtaisia etuja maan kaikilla kansoilla. Näyttämön ja katsomon suhde on näet tähän aikaan tullut erikoisen läheiseksi. Ne, jotka tänään istuvat katselijoina, saattavat kenties huomenna saada kutsun näyttömölle itse ottamaan osaa toimintaan. He ovat siitä täysin tietoisia. Yhä voimakkaammaksi on tullut se yleinen tunne, että mikään kansa ei nyttemmin voi sulkeutua maailmanhistorian vaatimusten ulkopuolelle. Väkipyörä pyörii vinhaa vauhtia, eikä riipu enää meistä itsestämme, temmataanko meidät mukaan vai ei. Tätä juuri on nimitetty _»planetariseksi» asemaksi_; sana ei ehkä ole kaikin puolin soveltuva, mutta parempaakaan ei ole, ja asialla täytyy olla jokin nimi. Tämä on ensiksi ja enimmin silmäänpistävää nykyajan historiallisessa hahmossa, verrattuna kaikkiin entisiin aikoihin. Vihdoinkin on koko planettamme (maapallo) niin tiuhaan historian säikeiden ympäröimänä, että jokainen voimakkaampi nykäisy yhdestä silmukasta tuntuu koko verkossa sen laitimmaisia silmuja myöten. Me alamme siis jo kaukaa haamuilla ihmiskunnan järjestyneen yhteisön piirteitä. Me näemme maailmanhistoriaa sen sanan todellisessa merkityksessä — kuten Helmholt vuoden 1899 jälkeen on koettanut meille esittääkin — sittenkuin liian kauan olemme anastaneet tämän nimen yksinomaan europalaisen sivistyspiirin kohtaloille. Kauan on historia valmistanut tätä suurta tulosta. Katsaus valtiollisten yhteiskuntain lapsuuteen osoittaa niiden säännöllisesti olleen eristäytymisvaiston johtamia. Historia alkaa sikermänä paikallishistorioita, mahdollisimman vähäisin keskinäisin kosketuksin. Tämä ilmiö on vielä havaittavissa kaukaisemmilla aloilla, kuten muutamissa Sisä-Afrikan osissa, ja me voimme seurata sitä jokseenkin pitkälle sivistyskansojen kohtaloissa; niinpä näemme sen sangen selvään vielä Ruotsin vanhassa länsigöötanlaissa vain ⅔ vuosituhatta sitten. Kehitys tältä asteelta meidän aikamme planetariseen asemaan on käynyt kahdessa jaksossa ja kahdella tasolla; ensin europalaisen maailman yhtyminen yhdeksi valtiokerhoksi, sitten muiden maanosien liittyminen yhteen sivistys- eli kultturipiiriin. _Europan valtiokerho_ ei ole ensinkään mikään oikeudellinen yhtymä; se ei ole mitään muuta kuin olemassa oleva yhteiselämän ja etujenyhteyden suhde. Me luemme tavallisista historianoppikirjoistamme, että tämä kerho syntyi uudemman ajan alussa. Oikeastaan ei asia ole aivan niin. Jo myöhemmällä keskiajalla oli Europa muodostellut sarjan pienempiä valtiosikermiä eli poliittisia heimoryhmiä: Pyreneain kansat erikseen, Ranska—Englanti erikseen, Saksa—Italia erikseen, Pohjois-Europa erikseen, Itä erikseen; tietenkään ei ehdottomasti suljettuina keskenäiseltä kosketukselta, mutta kuitenkin kukin muodostaen luonnollisen piirinsä, jonka sisällä oli vilkas yhdyselämä ja vähän suhteita ulospäin. V. 1500 tapahtui vain, että Pyreneain, Englannin—Ranskan ja Italian—Saksan valtiosikermät yhtyivät laajempaan valtiolliseen piiriin. Ei europalaista, vaan ainoastaan lounais-europalainen valtiokerho syntyi uudemman ajan mukana, vaikkakin erinäisiä siteitä pian punottiin Ruotsista Ranskaan ja Ranskasta Turkkiin. Vähää myöhemmin joutuvat myöskin Pohjoismaat ja Itä lopullisesti yhteisen ulkohistorian piiriin, ja me saamme kaksi europalaista valtiokerhoa: pohjoisen ja eteläisen, kuten Heeren niitä nimittää. Vielä 1700-luvun alussa astuvat molemmat eri ryhmät ilmi kahdessa sodassa: suuressa pohjoisessa idän puolella, Espanjan perimyssodassa lounaassa. Jo 230-vuotisen sodan aikana on kuitenkin Skandinavia liittynyt syvälle ulottuviin suhteisiin toisen valtiokerhon kanssa, Fredrik Suuren aikana alkaa myöskin Venäjän politiikka lopullisesti kietoutua Europan politiikkaan; mutta vasta vuosisadan lopulla, Ranskan vallankumouksen kynnyksellä, voidaan kuuluisa Europan valtiokerho katsoa valmiiksi. Kun tämä tapahtui, oli jo työ koko maanpiirin (»orbis terrarum») yhdistämiseksi alkanut ja ehditty niinkin pitkälle, että siirttomaakahnaukset olivat saattaneet sytyttää sodan Europassa. Itsestään eivät vieraat maanosat ole päässeet pitemmälle kuin osittaisten valtiokerhojen muodostamiseen. Niin esim. muhamettilainen maailma erikseen, Intia erikseen, Itä-Aasia erikseen. Keskihakuinen ja keskipakoinen voima täällä on yksinomaan kultturiluontoinen; erilaiset kultturimaailmat ovat piirtyneet valtiolliselle kartalle, eikä kumpainenkaan viimeksimainituista ole osoittanut pyrkimystä levenemään (paitsi Intia uskonnollisessa suhteessa). Itsekseen jääneinä olisivat ne epäilemättä vielä nytkin tällä erillisyyden ja sulkeutumisen kannalla. Että ne nyttemmin samoin kuin yleensä koko maapallo tavallansa kuuluvat yleispoliittiseen yhteyteen, se on yksinomaan Europan työtä. Valtiollinen maailman-yhteys on syntynyt siitä, että Europan pyrkimykset ovat levinneet yli koko maailman kuljettaen Europan kultturia mukanaan. Uudemman ajan alussa, samanaikaisesti länsi-europalaisen valtiokerhon vakiintumisen kanssa, alkoi Europa laskea valtansa alle vieraita maita sitä mukaa kuin niitä löydettiin. Käänteentekevä tapaus merenkulun historiassa oli edellytyksenä; tarkoitamme kompassin kehittämistä — onpa koko maailmanpolitiikkaa sanottu »kompassin lapseksi». Nyt sukeltaa Amerikan mantere esiin tietymättömistä ja asetetaan Europan holhuunalaisuuteen; intialainen maailma löydetään uudelleen ja saa saman kohtalon; Afrikan ja Australian rannikot joutuvat Europan näkö- ja kultturipiiriin. Kun Ranskan vallankumousaika alkaa, on koko tunnettu maailma Europan asutustyön johdosta ainakin välillisessä yhdyselämässä keskenään — lukuunottamatta yhtä suurta poikkeusta: kiinalaista kultturipiiriä Itä-Aasiassa (Kiinaa, Koreaa, Japania). Aikojen kuluessa on tämä viimeksimainittu valtiosikermä yhä enemmän sulkeutunut itseensä, lopulta periaatteellisestikin katkaistakseen yhteyden ulkomaailman kanssa. Yhdeksännentoista vuosisadan alkaessa oli siis saman maan päällä kaksi eri kultturimaailmaa: europalainen, jolla oli ulkopalstoja kaikissa maanosissa, ja kiinalainen suljetulla alueellaan arojen ja vuorten takana Keski- ja Itä-Aasiassa. Tämän vuosisadan tehtäväksi tuli näiden välisten sulkujen särkeminen ja edellisen saattaminen ainakin näennäiseen maailmanvaltiuteen; samalla kun tieteelliset tutkimusretket ovat paljastaneet useimmat maailmankartan jäljelläolevista salaisuuksista ja valmistaneet syrjäistenkin maiden yhdistämistä suureen yleiseen kultturityöhön Europan johdolla. Nytkin havaitsemme kehityksen alkuna olevan käänteentekevän tapahtuman kulkuneuvojen alalla: höyry- ja sähkövoiman käytäntööntulon. On sanottu, että tekniikka vallitsee politiikkaamme ja että elämme kulkuneuvojen merkeissä. Varmaa on, että sähkölennätinlangat ja kaapelit, rautatiet ja höyrylaivareitit nyt ovat lujia siteitä, joita ilman ei planetarista asemaa ikinä olisi voitu toteuttaa. Samalla kertaa kuin tekniikka täten on antanut ennen aavistamattomia yhteysmahdollisuuksia, samalla on Europa alkanut tarvita muita maanosia enemmän kuin milloinkaan ennen. Tämä johtuu siitä tuotanto-olojen muutoksesta, joka meidän maanosassamme on viime vuosisadan kuluessa tapahtunut. Europan maissa ei enää voida elää niinkuin entisajan maatalossa, missä kaikki, mitä tarvittiin, saatettiin valmistaa omilla tiluksilla. Väkiluvun kasvaminen ja kultturin mukana enenneet tarpeet ovat saattaneet teollisuuden etualalle, ja tekniikan avulla on siitä kehittynyt kone- ja suurteollisuus, joka vaatii markkinoita kaukana oman maan ja oman maanosan ulkopuolella. Niinpä kulkee Europa yhä eräretkillä vieraissa maanosissa; mutta ei enää etsimässä etusijassa jaloja metalleja ja ylellisyystavaroita ja nautintoaineita, vaan ensinnä raaka-aineita, sen jälkeen, kun raaka-aine on muovailtu teollisuustuotteeksi, ostajia ja vihdoin, kun näillä markkinoilla on koottu pääomia, edullisia sijoituksia niille. Ainaisessa kiertokulussa, niinkuin passadituulet ilmassa, virtaa raaka-aineita ja elintarpeita muusta maailmasta Europaan, teollisuustuotteita ja pääomia Europasta muuhun maailmaan. Taloudellinen pyrkimys, kauppa, kietoo maan; ja sen vaatimus on, kultturin nimessä ja kanuunain takauksella, lopulta tullut määrääväksi, käskeväksi. Niinpä on nyt tullut loppu kansojen erakkoelämästä, sillä ei yksikään saa tyyten sulkea markkinoitaan yleiseltä kiertokululta. Missä sellaisia oireita ilmenee, siellä tarttuvat Europan vallat asiaan väkivoimin. Buurit Etelä-Afrikassa saivat sakkoina siitä maksaa itsenäisyytensä. Japani älysi vaaran ajoissa ja siirtyi itse Europan puolelle, ennenkuin kahnaus kävi liian suureksi. Kauimmin noudatti vanha Kiina eristäytymispolitiikkaansa; mutta senvuoksi se onkin nyt planetarisen aseman keskustassa — vastoin tahtoansa on se joutunut näyttelemään sitä osaa, jota sen itsensä ottama nimi osoittaa: se on tullut »keskusvaltakunnaksi», jonne suurpolitiikan pääpyrkimykset keskittyvät. Näin tavoin ovat kaikki maan ja ihmiskunnan pääosat joutuneet keskinäisiin kosketuksiin. Jo kauan olemmekin huomanneet sen hedelmiä yhteenliittymisissä yleisen kultturin aloilla: inhimillisyyden (Genèven sopimus 1864 ja Haagin sovinto-oikeus 1899), yhdysliikenteen (maailmanpostiyhdistys 1874 ja 1878), kirjallisen omistusoikeuden (Bernin sopimukset 1886 ja 1896), tieteen (kansainvälinen astemittaus vuodesta 1886 y. m.). Ilman nimenomaista kansainvälistä yhteenliittymistä[2] näemme saman ilmiön vielä selvempänä ja tuntuvampana nykyisen _kapitalismin_ ja _sosialismin_ vastakkaisissa pyrkimyksissä. Tietenkään ei tämä asema vielä oli viimeistä myöten valmis. Me elämme vielä tämän uuden ajan varhaisia aamuhetkiä. Vielä voisivat toisarvoiset kultturivaltiot paikoitellen käydä sotaakin keskenään ilman että se sanottavasti koskisi muun maailman etuja; niinpä esim. Chile ja Argentina. Onpa itse Europassakin, missä valtiokerho nyt on entistään verrattomasti täydellisempi ja yhteenkuuluvampi, erinäisiä alueita, kuten Pyreneain ja Skandinavian niemimaat, verrattain syrjäisiä. Mutta nekin ovat kuitenkin tuohon kerhoon kuuluvia niin oleellisesti, ettei niitä siitä voida irroittaa. Historian aurinko, joka aina meidän päiviimme saakka ei ole samanaikaisesti valaissut kuin osia maasta, valaisee nyt yhä kirkkaammin samalla valolla koko ihmisten asumaa maapalloa, koko planettaa. ---------- On selvää, että tämä uusi valo sinänsä paikka paikoin tuntuu häiritsevältä ja hermostuttavalta, kun niin kauan on saatu elää omissa kotioloissa syrjässä, toisten katselematta. Mutta tämä muodollinen seikka yksin ei ole aiheuttanut nykyajan yleistä hermostuneisuutta varsinkaan heikompien kansojen keskuudessa. Kansat tuntevat tässä yleisen kosketuksen järjestelmässä todellista vaaraa itsenäisyydelleen. Planetarinen asema on näet luotu _alistumisen_, ei tasa-arvon merkeissä. Kehkeytyminen ihmiskunnan ykseyteen on oleellisesti sidottu _suurvaltojen_ muodostumiseen, pienten kustannuksella. Tämä on nykyajan valtiollisen hahmon toinen pääpiirre. Sitä voi osaksi katsoa samalta kannalta, kuin tukkuliikkeen esiintymistä kaupan, suurtehtaita teollisuuden, suuria laivayhtiöitä merenkulun, suurpääomia rahamarkkinain, trusteja työmarkkinain alalla. Politiikkakin on tullut jonkinlaiseksi suurteollisuudeksi, jonka turvin on syntynyt suuria toiminimiä, ja koko kehitystä vallitsee se laki, jos saa uskoa lordi Salisburyä, että suuret valtiot tulevat yhä suuremmiksi, pienet yhä pienemmiksi — ja harvinaisemmiksi. Jo vanhemmat historian vaihekaudet ovat nähneet erinäisten valtiomuodostumain kohoavan mahtavasti toisten yli, ei vain mieskohtaisen sankarivoiman hetkellisinä luomina (Aleksanteri, Kaarle Suuri, Dshingis khaani, Tamerlan, Napoleon), vaan kiinteämminkin kehittyneinä (muinainen Assyria, Persia, Rooman valtakunta, Arabian kalifaatti, keskiaikainen Saksan keisarikunta). Mutta ne ovat aina pyrkineet valtaamaan koko tunnetun maailman, jotenka ne ovat esiintyneet ainoastaan toinen toisensa jälkeen; sitäpaitsi ovat ne säännöllisesti kuuluneet ainoastaan suuriin historian kultturikausien välisiin murrosaikoihin. Niinpä viimeinen tämänlaatuinen suurvalta päätti Europan yleisen »ancien régimem» (vanhan valtakauden). Se oli Napoleonin valta. Kun se oli murskaantunut, oli aika kypsä aivan uudelle muotokunnalle: rinnakkaisten suurvaltojen valtioylimystölle, joka oli kehittynyt kansallisista voimista ja toimi vapaaehtoisena kansainoikeudellisena laitoksena holhoten — tarvittaessa — omavaltaisesti pieniä valtioita. Tässäkin voimme seurata kehitystä renessansin siementävään aikaan, mikäli näet silloin useampia valtoja samanaikaisesti alkaa kohota korkeammalle tasapainon turmioksi: Turkki muinaisen Rooman maailmanvallan yhdellä, Portugal ja Espanja sen toisella laidalla ja keskiajan keisarikunnan perijänä _Itävalta_. Keskivaiheilla 1600-lukua astuu uusia valtioita vallan etualalle, Hollanti, Ruotsi, _Ranska_, ja tasapainon säilyttäminen käy yhä vaikeammaksi. Aika kuluu, vanhat suurvallat saavat jättää tehtävänsä, uusia astuu kilpakentälle: _Englanti_ 1700-luvun alussa, _Preussi_ sen keskivaiheilla, _Venäjä_ sen lopulla. Kun Napoleonin seikkailu on päättynyt, ovat ainoastaan nämä kolme ynnä Ranska itse ja vanha Itävalta itseoikeutettuja hallitsemaan ja vallitsemaan Europassa. Ja ne tarttuvatkin nyt toistensa käsiin tehden nimenomaisen liiton, jossa ne ottavat tämän maanosan levon ja tasapainon vastuulleen. »Johtavien päävaltojen ylimystönä», »Europan senaattina» — käyttääksemme Heerenin nimityksiä — diplomaattisesti valmistautuneena vapautussodissa Napoleonia vastaan, esiintyi tämä pentarkia (viiden valtius) jo Wienin kongressin[3] neuvotteluissa, missä nämä viisi ratkaisivat pääkysymykset, kun taas Ruotsin, Espanjan ja Portugalin mieltä kysyttiin vain erinäisissä tapauksissa; ja se on täysin vakiintunut Aachenin kongressissa 1818 »pyhäksi liitoksi» »kristillisen veljesrakkauden» lipun alla. Me tapaamme sen sittemmin, enemmän tai vähemmän täysilukuisena, muissa _kongresseissa_ ja tunnemme sen käden _välitystoimissa_, joita joku suurvalta suorittaa toisten valtuuttamana. Täten saa kansain oikeus uusia muotoja ja periaatteita eräänlaatuisen järjestön perustalla, jossa suuret esiintyvät maanosan »status quon» (vallitsevain valtiussuhteiden) suojelijoina. Ensimäinen suurvaltaliitto ei elänyt vanhaksi, mutta sen eri osakkaat jäivät suureen valta-asemaansa; ja vuonna 1856 tapaamme ne jälleen koolla ratkaisemassa suurpoliittisia kysymyksiä. Tässä kongressissa (Parisissa) istuu Sardinian kuningaskunta suurten rinnalla; muutamia vuosia sen jälkeen on Italian yhdyntä aikaansaatu Sardinian johdolla, ja siitä pitäen lasketaan _Italia_ kuudenneksi suurvallaksi. Täten täydentää tuo ylhäinen seura itseänsä. Berlinin kongressissa 1878 tapaamme sen täydessä työssä; sen sana riittää ratkaisemaan kansojen aseman ja valtiollisen kartan rajat maanosan kaakkoiskulmalla. Mutta jokapäiväisessäkin elämässä ja avoimesti näemme suurvallat holhoojan-asemassa valtiokerhon heikoilla kohdilla; niinpä jo 1856, jolloin oli säännöiteltävä laivakulku Tonavan suupuolella (C. E. D. — »Commission Européenne de Danube», nuo kuusi ynnä Turkki, sittemmin myöskin Romania), edelleen 1880 Egyptin (»Commission de la dette publique», täysilukuinen Venäjän liityttyä mukaan 1885), 1881 Turkin (»Conseil d'administration de la dette publique», ilman Venäjää) ja 1898 Kreikan suhteen (kansainvälinen valtuuskunta), kun oli huolehdittava maksukyvyltään heikoista velallisista valtiokerhossa, samoin myöskin 1898 Kreetan erikoisaseman takaajina (tässä kuitenkin vain neljä valloista, kun Saksa ja Itävalta pysyivät syrjässä) ja vihdoin vuodesta 1904 ja 1906 vuoteen 1908 Makedonian järjestysvallan ja raha-asiain hoidon järjestäjinä. Oli asian luonnossa, että vakinaisia suurvaltoja muodostui ensiksi Europan valtiokerhosta. Mutta tämän kerhon kehittyessä planetariseksi aukeni suurvaltojen syntymisen mahdollisuus muissakin maanosissa. Kaksi sellaista onkin viime aikoina ilmaantunut: _Yhdysvallat_ (U. S. A.) lännessä, _Japani_ idässä. Jo kauan oli ensinmainittu valta herättänyt kunnioitusta aineellisella kehityksellään, mutta vasta kun se vuonna 1897 luopui kotopolitiikasta ja otti Havajin Valtameressä, on sen suurvaltavaatimus ilmeinen. Samaa voi sanoa Japanista jo 1894, jolloin se menee meren yli Koreaan. Ja molempien sopii katsoa saaneen tälle asemalleen vahvistuksen osanotollaan yhdessä Europan suurvaltain kanssa _retkeen Pekingiä vastaan 1900_; Japanin suhteen sitä vielä korostettiin liitolla Englannin kanssa 1902 ja lopullisesti sen lujitti voitto Venäjästä 1905. Tuo silmäänpistävän maailmanhistoriallinen ja sangen draamallinen näytös, missä kaikki Europan kultturin päämiehet vuosisadan kynnyksellä kolkuttivat miekoillaan Kiinan portteja, oli samalla ulkonainen kuva meidän aikamme suurpoliittisesta asemasta: kahdeksan suurvaltaa — kuusi Europasta, yksi Amerikasta, yksi Aasiasta — valtioiden eturivissä, arvoltaan ja valtavaatimuksiltaan kaikkia muita edellä. Olemme nähneet niiden, yhden toisensa jälkeen, erottautuvan jonkinlaisina korkeampina valtiollisina olomuotoina yleisestä valtiosikermästä, historiallisen kehityksen ja luontaisen kasvun vaikutuksesta ja keskinäisissä kahnauksissa, ilman että käy määrääminen mitään varmaa rajaa, missä pätevyys alkaa; raja on sovinnainen, ainoastaan maailman yleisen mielipiteen ja jo tunnustettujen suurvaltojen yhteistoimintaan-kutsun määräämä. Epäselvä ja häilyvä on myöskin itse suurvalta-asema. Aivan itsestään, muodollisista oikeutusmenoista yhtä riippumatta kuin valtiokerho itse, on tämä kansainoikeudellinen etuus syntynyt olevista oloista. Koko tämä ylimmän valtiollisen arvon ilmiö on, kuten kaikki muukin alkuperäinen ylimystö, syntynyt sisäisestä historiallisesta välttämättömyydestä kaikkien kirjoitettujen sääntöjen ja järkilaskelmain ulkopuolella. Me voimme vain todeta, että nimi suurvalta on kiteytynyt yleiseen kielenkäyttöön osoittamaan tavallisten mittojen yli menevää valtiollista voimaa, joka ilmenee valtapyyteissä ja todellisessa vaikutusvallassa kaukana omien ovien ulkopuolella. Mutta muovailtakoonpa määritelmä miksi tahansa — yksi on varmaa: suurvallat nyttemmin pitävät maailmanaseman avaimia käsissään. Niistä riippuu ennen aavistamattomassa määrässä myöskin pikkuvaltojen asema ja kohtalot. Suurten hallituksissa ja niiden vihreiden pöytäin ääressä pelataan, miljonain ihmisten menestys panoksena, kaukana ulkopuolellakin suurten omia laajoja maantieteellisiä rajoja. Suurvallat yksin antavat asemalle planetarisen piirteen. Niiden pyrkimykset punovat maapallon yhteen. Mikä ei niiden huomiota herätä, sillä ei ole yleiseen valtiolliseen asemaan mitään merkitystä. Kun siis tahtoo saada yleiskatsauksen nykyajan kansainväliseen politiikkaan, tarvitsee vain tarkastaa suurvaltoja. Niiden keskinäisiin suhteisiin ovat kaikki tärkeät kysymykset kietoutuneet. Suurvallat, se on maailma; suurvaltapolitiikka on maailmanhistoriaa toiminnassa. Etsimällä suurvaltojen luontaisia ja historiallisesti esiintyviä pyrkimyssuuntia voi vähitellen keksiä enemmän tai vähemmän herkät kahnauskohdat, joissa kansainvälisiä selkkauksia piilee tai jo kuohuu. Tällä tavoin voivat vähitellen suurpolitiikan kaikki polttavat pääkysymykset tulla valaistuiksi, kunnes koko aseman yhteenkuuluvaisuus selviää. ---------- Kenties huomautetaan tähän, että päivänpolitiikka jo luonteensa vuoksi ei sovellu tieteellisesti käsiteltäväksi. Eikö se ole, sanotaan, kuten shakkipeli, missä kullakin nappulalla on oma tahtonsa? Mitenkäpä voi rakentaa tieteellisesti päteviä tuloksia sellaisesta pelistä? Tätä vastaan muistutettakoon ensinnäkin, että meidän käsiteltävänämme ei ole suoranaisesti kansainvälisten problemien (kysymysten, pulmien) ratkaiseminen. Asetamme tässä suhteessa lähinnä ratkaistavaksemme vaatimattomamman tehtävän: problemien esittämisen sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat ja niiden nykyisen kannan määräämisen. Sellainen tehtävä kuuluu kieltämättä kokonaan tieteen piiriin. Mutta jos sitten tarkastetaan lähemmin, niin havaittaneen myöskin pian, että valtioiden vapaa tahto shakkilaudalla ei suinkaan ole niin vapaa, kuin se ensimmältä näyttää. Sekä niiden järjellä että järjettömyyksillä on olevissa oloissa määrätyt rajansa, joiden yli ne eivät voi päästä. Niinpä ovat valtiot ensinnäkin _tilastollisia_ olioita, väkiluvultaan, ulkoisilta ja sisäisiltä mitoiltaan, yhteiskunnallisilta lakikehyksiltään ja valtiollisilta laitoksiltaan määrättyjä. Ne ovat _maantieteellisiä_ olioita, pinta-alaltaan, asemaltaan, rajasuhteiltaan ja tuotantomahdollisuuksiltaan määrättyjä. Ne ovat myöskin _historiallisia_ olioita, jonkin verran edellisen kehityksensä ja perimystensä määräämiä, niinkuin jokainen yksityinen on entisyydestänsä riippuvainen. Kaikki tämä koskee suurvaltoja yhtä hyvin kuin pienintä valtiollista oliota; ja kaikilta näiltä näkökannoilta käy niitä tieteellisesti tutkiminen. Sellainen erikoinen tutkimus on välttämätönkin, jos tahdomme saada syvemmän käsityksen siitä maailmanhistoriallisesta draamasta, joka on käynnissä ympärillämme ja yllämme. Ei riitä, että tuntee vain juonen; täytyy tuntea myöskin toimivat henkilöt. Suurvallat ovat tämän näytelmän sankareita, pääosien esittäjiä. Mikäli niiden kunkin luonteeseen tutustuu, sikäli voi paremmin ymmärtää niiden toimia ja keskinäisiä välejä. Tässä täytyy valtiollisen tiedemiehen — enemmän tai vähemmän — jättää syrjään subjektiviset tekijät: kansojen käsitys itsestänsä ja ympäristöistään, tunnevaikutelmien laatu ja syvyys, toimivien hankilöiden kyky arvostella tilanteita ja käyttää hyväkseen tarjoutuvia mahdollisuuksia, konjunktureja. Se on valtiomiehen alaa, siinä käy raja tietopuolisen ja käytännöllisen politiikan välillä. Mutta niin suuri merkitys kuin näille subjektivisille tekijöille onkin annettava — ne eivät kuitenkaan voi liikkua kovin kauas niistä objektivisista edellytyksistä, jotka kieltämättä kuuluvat tiedemiehen arviopiiriin. Jos kerran on tottunut katsomaan päivän ilmiöitä ylimenoasteina yleisessä kehityskulussa, niin voi kenties uskaltaa vielä askelta pitemmälle ja panna kyseenalaiseksi, tokko edes nuo subjektiviset vivahtelut ovat tiedemieheltä ehdottomasti rauhoitettua aluetta. Me emme nyt puhu niistä, jotka historiassa tuskin näkevät muuta kuin vain luonnonlakien työtä (kuten Buckle); mutta tieteellisesti suurpätöiselläkin taholla on jo katsottu historiassa olevan havaittavissa määrättyjen kehityslakien alaisuutta yhteiskunnallis-taloudellisista (Lamprecht) ja maantieteellisistä (Ratzel) edellytyksistä lähdettäessä. Eiköhän olisi ajateltavissa että historian psykologisessakin puolessa saattaisi löytää jotakin tieteen ulottuvilla olevaa säännönmukaisuutta? Joka tapauksessa väitämme, että nykyisen ajan historia ei voi enempää kuin muinaisenkaan olla vain satunnaisuuksien ja mieskohtaisten oikkujen sekasotkua, kaaosta. Tämän pinnan alla on epäilemättä ytimenä määrättyjä lakeja noudattava järjestys. Tosin täytyy tässä aivan erikoisesti edellyttää jotakin välimatkaa, jotta voi nähdä nuo lait; samalla tavoin kuin vain matkan päästä voi erottaa maan suuren pyöreyden likellä olevan paikalliskumpuilun yli. Historia on tältä kannalta kirjoitettuna kuin joku Alexandre Dumas vanhemman romaani: mestari on merkinnyt peruspiirteet, joihin vähäpätöisemmät kirjoittajat ovat olleet sidotut, mutta saaneet verrattain vapaasti täyttää aukkopaikat; tämä näperrystyö pistää ensin lukijan silmään, mutta sen _takana_ on suunnitelma — yhtä todellinen ja olemassaoleva silti, vaikka se milloinkaan ei likeltä katsoen tule näkyviin. Edellytysten ollessa tällaisia käy samalla ilmi, että aineessamme piilee syvempikin tieteellinen pyrkimys, yli paljaan problemi-asetelman suurpolitiikan shakkilaudalla ja päänappuloiden tunnollisen esittämisen. Tämä pyrkimys on suurten valtiomuodostumain synnyn ja kukoistuksen ehtojen — tai, jos niin tahdotaan, lakien — etsiminen ylipäänsä. Erinäiseltä näkökannalta katsoen ei näet voi olla havaitsematta itse suurvalloissa myöskin _biologisia_ (elämän-opillisia) tekijöitä. Omasta elinvoimastaan ja otollisten konjunkturien suomasta, alituisessa kilpailussa toistensa kanssa, siis taistelussa olemassaolosta ja luontaisen valinnan turvin ovat nekin syntyneet maanpinnalle. Me näemme niiden siellä syntyvän ja kasvavan, olemme nähneet niiden myöskin kuihtuvan ja kuolevan, kuten muidenkin organismien, elollisten olioiden. Ne ovat siis elämänmuotoja; kaikista elämänmuodoista tämän maan päällä valtavimmat. Sellaisina täytyy niiden myöskin voida olla aiheena niin sanoaksemme »biopoliittiselle» tutkimukselle, joka koettaa saada selville niiden kehityksen lakeja. Mutta mikäli tiedemies tässä onnistuu, sikäli kykenee hän myöskin kohottamaan tulevaisuuden verhon liepeitä. Sillä niinkuin tämä laki on vaikuttanut menneisyydessä, niin täytyy sen olettaa vaikuttavan tulevaisuudessakin. Voi ennalta päättää, että ne yhdistelmät, jotka tähän saakka ovat jääneet tulosta tuottamatta, ovat tulevaisuudessakin turhia. Ne taudit, jotka tähänastisen kokemuksen mukaan aina ovat olleet kuolettavia suurvalta-asemalle, tulevat vastakin samoissa oloissa tuottamaan kuoleman. Jos siis voi todeta tällaisen taudin ja tällaiset olot ja jos silloin ennustaa tämän suurvallan loppua suurvaltana — niin se ei ole sokeaa lörpöttelyä, »kannunvalamista», eikä vaateliasta vetoamista profetallisiin lahjoihin. Siinä yksinkertaisesti lääkäri, tieteellisesti todettuaan taudin laadun, ilmoittaa mikä sen kulku tulee olemaan. Nykyaikainen tiede koettaa tässä asettaa tulevaisuuttakin arvionsa alaiseksi: se on vain luontainen seuraus sen omasta kehityksestä, joka tapahtumain kirjanpidosta siirtyy tutkimaan niitä voimia, jotka ovat luoneet ja luovat määrättyjä tapahtumia. Tässä mielessä saattanemme kai uskaltaa arvioida nykyisten suurvaltojen elinvoimaa ja tehdä viittauksia niihin suuntiin, mihin käsilläolevat kansainväliset problemit todennäköisesti tulevat ratkaistaviksi. Näin tehdessämme emme luovu tieteelliseltä perustalta niin kauan kuin seuraamme tapahtumia ja kokemusta. On oireita, joiden merkityksestä ei voi erehtyä, ja shakkiasemia, joissa määrätty ratkaisu on välttämätön. Mutta aina täytyy olla visusti varuillaan, ettei ylitä tieteen mahdollisuuksia tässä suhteessa. Tässä, jos missään, vaanii ennenaikaisten päätelmäin vaara. Se vaara on, ja tullee aina olemaan, paljoa suurempi valtiomiehelle kuin lääkärille. Valtion kudokset ja toimintalaitteet ovat näet vielä paljoa mutkallisemmat kuin ihmisruumiin, ja sitä paitsi tähän saakka paljoa vähemmän tutkitut ja tunnetut. Valtiollisen tulevaisuuden määrää erilaisten tekijäin vilisevä moninaisuus, ja harvoin sopii olla ehdottoman varma ottaneensa laskelmissaan ne kaikki huomioon — mutta jos unhottaa tai väärin arvioi yhdenkin niistä, vie koko laskelma harhaan, ja tulevaisuuden arvoitus on vain saanut yhden väärän ratkaisun lisää. ---------- Tällaiset edellytykset ovat määränneet seuraavan esityksen suunnitelman ja kulun. Se koettaa suorittaa kaksinaista tehtävää. Toinen on pintapuolisempi: selostavan yleiskatsauksen esitys suuren politiikan nykyisestä pyrkimyskudoksesta. Toinen sisäisempi: itse suurvalta-ilmiön valaiseminen tutkimalla sen nykyisiä ilmestysmuotoja. Nämä molemmat tehtävät saattavat kenties pinnalta näyttää erillisiltä, mutta kuuluvat kuitenkin pohjaltaan oleellisesti yhteen. Sillä suurvallan ulkopolitiikka on sen personallisen erikoisuuden suoranaista ilmaisua. Senvuoksi ei suurpolitiikkaa ymmärrä tuntematta suurvaltain personallisuuksia, eikä myöskään suurvaltoja tuntematta niiden kansainvälisiä suhteita, niiden esiintymistä toisiaan tai muuta maailmaa kohtaan. Suurpolitiikka ei siten määrätyltä kannalta katsottuna ole muuta kuin suurvaltabiologiaa; samoin kuin yksityinen suurvalta ulkopolitiikassaan paljastaa olemuksensa niinkuin heijastuspeilissä. Sisäinen tarkoitus enemmän kuin ulkoinen tulee määräämään tutkimuksen muodon. Edellytyksenä sen saavuttamiselle on näet suoranainen, niin sanoaksemme mieskohtainen tuttavuus kunkin suurvallan kanssa erikseen; sillä kaikenlaatuisen biologisen tutkimuksen täytyy olla täysin kokemusperäistä ja kulkea yksilön kautta heimoon. Me tarkastamme siis suurvaltamuodostumia kutakin erikseen niiden maantieteellisen aseman, niiden ulkoisten mittojen, niiden rajapiirin, niiden luontaisten tuotantomahdollisuuksien, niiden nykyisen todellisen tuotannon ja tavaranvaihdon, niiden keskinäisten valtiollisten sitoumusten, niiden historiallisten perimysten, niiden sisäisen yhteiskuntaisen ja valtiosääntöisen sopusoinnun määrän ynnä muun semmoisen kannalta, joka saattaa olla tarpeen niiden tilan ja merkityksen oikeaksi arvioimiseksi. Mikään tarkka kuvaus ei tässä voi tulla kysymykseen; jo luonnostaan se ei kuulu näin suurien aineiden piiriin, eikähän tässä ole kysymyskään niin paljoa yksityiskohdista ja uusista tapahtumista, kuin olemuksesta ja näkökohdasta. Esitys ei ole etsivä tieteellistä kantavuuttaan uutta aineistoa hankkimalla, vaan yhtenäisyydessä ja vanhan ja uuden aineiston katsomustavassa. Älköön tässä odotettako myöskään eri valtojen yhdenmukaista käsittelyä. Niiden voima tai heikkous on eri aloilla: yhdellä tuotannon ja kaupan, toisella sotilaallisten mahtikeinojen, kolmannella ehkä valtiosäännön tai yhteiskuntarakenteen taikka väestösuhteiden aloilla. Ja käsittelyn täytyy vaihdella käsiteltävän aiheen mukaan. Tahtoisimme siis kussakin erikoistapauksessa aikaansaada tuokiokuvan, jossa kokonaisuuden hahmo edellytetään tunnetuksi. Jos tässä luonnekuvassa onnistumme, niin voimme sitten suuremmalla luottamuksella yrittää arvioida suurvallan terveydentilaa ja silloin myöskin uskaltaa luoda jonkun silmäyksen tulevaisuuteenkin. Varjossa olevalta paikaltamme aiomme siis pitää maailman mahtavien katselmusta, mikäli ymmärryksemme ylettyy ja kaukoputkemme kantaa. Kerta toisensa jälkeen tulevat ne näillä lehdillä kulkemaan silmäimme editse vahvoine ja heikkoine puolineen. Koetamme muotokuvaluonnoksiin kiinnittää niiden pääpiirteet sellaisina, miksi luonto ne on määrännyt ja niiden toiminta niitä heijastaa; ja koetamme arvioida missä määrin ne kykenevät korkeaan valtiolliseen tehtäväänsä, ei minkään määrätyn yhteisen mittapuun — sillä mitään voimanmittaria tässä ei ole — vaan siihen vaikuttavain tekijäin yhteisvaikutuksen mukaan. Vain yhdestä seikasta huomautettakoon tässä suunnittelussa vielä. Mikäli se on johtunut määrätystä mieskohtaisesta elämänkäsityksestä, ei subjektivisuutta voitane tykkänään välttää näkökohtien ja väriseosten valinnassa, vaikka tosiasiain esittämisessä kyllä. Mutta tätä ei periaatteessa moittine kukaan, joka tietää ja tuntee, että tiede — käyttääksemme erästä Bröggerin sanaa — »ei ole elämän puun kellastunut lehti, vaan sen hedelmä». II. KUKISTUNEITA SUURVALTOJA _Turkin_ suurvalta. — Balkanin niemimaan geopoliittinen tehtävä. — Läheisen idän kysymys. — Panislamismi ja nuorturkkilaisten vallankumous. — Pyreneain niemimaan maantieteellinen asema ja historiallinen konjunkturi. — _Portugal_ ja _Espanja_. — Espanjan suurvallan rappeutuminen. — Nykyinen Espanja. — Portugalin rappeutuminen ja nykyinen asema. — »Iberian liitto» ja »latinalainen liitto». — _Hollannin_ suurvallan maantieteelliset ja historialliset edellytykset. — Sen heikkoudet: tilan ja valtiollisen järjestelyn puute. — Hollannin nykyinen asema. — _Ruotsin_ suurvalta. — Sotilaallinen ja psykologinen voima. — Maantieteellinen ja taloudellinen heikkous. — Nykyinen asema unionin hajottua. Ennenkuin ryhdymme tarkastamaan nyt eläviä ja tunnustettuja suurvaltoja, näyttää sopivalta luoda vielä silmäys taaksepäin menneisyyteen ja lyhykäisesti eritellä muutamia suurvaltamuodostumia, jotka historia jo on siirtänyt valtioiden ylimmän seurapiirin ulkopuolelle. Niiden tarina on päättynyt sikäli, että ne nyt jatkavat elämäänsä vain pikkuvaltion vaatimattomissa oloissa; niistä käy siis tutkiminen ei ainoastaan niitä voimia, jotka nostavat valtioita ylös, vaan myöskin niitä syitä, jotka vievät ne alas. Historia itse esiintyy siis tässä opettajana, tarjoten vertauskohtia johdoksi nykyajan suurvaltojen arvostelulle: ainoa ylimalkaan käytettävissämme oleva lähde kokemusperäiseen tietoon tässä aineessa, kun on kysymys alasmenon enteistä. Emme kiinnitä tässä huomiota niihin mieskohtaisiin suurvaltoihin, joiden kukistuminen ei kaipaa muuta selitystä, kuin että se satunnainen voima, joka niitä kannatti, kukistui. Emme viivähdä myöskään elimellisesti kehittyneissä suurvaltioissa muinaisaikoina, jolloin kultturipiirissä ei ollut tilaa useammalle kuin yhdelle kerrallaan eikä varsinaista kilpailua niin ollen saattanut syntyä. Niin opettavaista kaikille ajoille kuin vanhan roomalaisvallan rappion ja kukistuksen (»decline and fall», Gibbon) tutkiminen onkin, ei siitä ole suoranaista apua sille, joka tarkastaa nykyajan suurvaltoja, jotka elävät monisokkeloisessa valtiosikermässä, keskinäisessä taistelussa olemassaolosta.[4] Etsiessä muistoja jostakin siinä taistelussa menetetystä suurvalta-asemasta löydämme niitä, kuten jo ylempänä olevassa historiikissa mainittiin (siv. 33) meidän maanosamme neljältä nurkalta: Balkanin ja Pyreneain niemimaalta, Reinin suistamolta ja Itämeren rannoilta. Rajoitamme siis katselmuksemme niihin, vuorojärjestyksessä. ---------- Ensimäinen näistä nyttemmin kukistuneista suurvalloista esiintyi sillä historian vahvasti merkitsemällä niemimaalla, missä kolme maanosaa helpoimmin yhtyy ja Europaa erottavat kapeat salmet Aasiasta vähemmän kuin idässä Uralinvuoret. Tylyin vuorijonoin ja satamista köyhin rannoin kääntää _Balkanin niemimaa_ selkänsä Italialle, joka puolestaan kääntää selkänsä Balkanille, jotenka Adria leveänä virtana vie liikettä pitkin suuntaansa perukasta suuhun enemmän kuin rannalta toiselle. Sitävastoin levittää Egeanmeri saarimaailmansa kuin siltakiviksi kulkua varten niemimaalta Vähään-Aasiaan, ylempänä lähestyvät maanosat toisiaan melkein kosketukseen saakka, ja Keski-Europasta tulee Moravan laakso kokoamaan Aasian liikennettä Maritsan ja Vardarin haarain kautta. Varsinkin edellinen tie, Maritsa—Morava, on Europan vanha valtaväylä itään. Sinne olivat jo roomalaiset rakentaneet yhden kuuluisia sotateitään; sitä tietä ovat sittemmin kuluttaneet väsyneet ristiretkeläisjalat matkalla pyhää hautaa kohti, heidän jälkeensä raisujen turkkilaishevosten kaviot Aasian vastavierailulla, ja samaa uomaa porhaltaa nyt »Orient express», idän pikajuna, Belgradin ja Konstantinopolin väliä. Balkanin niemimaa on siis kauttakulkumaa, eikä erikoinen oma maailmansa. Suurten kulkuteiden takana tapaa ison maan- ja kansatieteellisen hajaannuksen, mutta ei mitään luonnollista kehystä kaiken ympärillä. Ja historian määräämä pääkaupunki, jonka asemalla kahden maanosan ja kahden meren välillä ei ole vertaistaan maapallolla, viittaa ehdottomasti suurempaan valtakuntaan, joka yhdistää molemmat rannat. Niin oli vanhain roomalaisten aikana, niin myöskin bysanttilaisten; niin kävi kolmannenkin kerran, kun Konstantinopoli keskellä 1400-lukua joutui turkkilaisten käsiin. Balkaninniemimaa ei siis esiinny historiassa suuren valtakunnan alkuna, tuskinpa edes ytimenäkään, vaan pikemminkin lisäkkeenä; eikä se kukaties saata milloinkaan tulla muuksi. _Osmannien suurvallassa_ tuli se muodostamaan sivustan luoteista vastaan, afrikalaista vastaavan europalaisen siiven, sittenkun valta oli levinnyt käsittämään Europan kultturin kaikki kehtomaat Eufratin ja Niilin varsilla ja Välimeren sisimmissä sopukoissa. Että vallan painopiste tuli olemaan tällä sivustalla, riippui sen perimyksistä ja ankarasta kahnauksesta Europan kultturimaailman kanssa täällä; mutta vallan ydin ja kannattava perusta oli epäilemättä Vähä-Aasia, ja on vielä nytkin. [Kuva: Eurooppa noin 1789] Me saatamme nyttemmin heti nähdä keinotekoisen piirteen tässä vallassa, jolta puuttuu maantieteellistä yhteyttä ja lujaa kehystä. Ei puhettakaan kansallisista siteistä tai luontaisista rajoista. Toiset voimat yhdistävät ja pitävät koossa: niiden joukossa ensimäisenä uskonnollinen kiihko. Turkkilainen suurvalta esiintyy vanhemman arabialaisen historiallisena perijänä — niinkuin keskiaikainen Saksan keisarikunta muinaisen Rooman —: se on aatteeltaan _kalifaatti_, Islamin valtiotamuodostavan laajenemisvoiman ilmaus. Mutta valta, joka syntyy ja pysyy pystyssä tällaisten psykologisten tekijäin varassa, alkaa luhistua, niinpiankuin kansansielun nousuaalto jälleen laskehtii. Valta tarvitsee objektivisia, olokohtaisia, edellytyksiä ja realista, asiallista, tukea luonnossa tai kultturissa. Siinä kohdassa on Osmannin valta pettänyt. Se ei milloinkaan saanut lujaa yhteiskuntaperustaa eivätkä sen johtajat näy sellaista todenperään etsineenkään. He ovat ajan pitkään laiminlyöneet kaikki aineelliset kultturitehtävät; he ovat antaneet muinais- ja keskiajan vanhojen kastelulaitteiden rappeutua niin että luontainen kuivuus näillä mailla on uudelleen vallannut seudut, jotka muinoin välkkyivät vaurautta; he eivät ole ajatelleetkaan valtakunnan vastaista vaurastumista ja sen todellista sisäistä elinvoimaa, päästäkseen vain huolehtimaan armeijan toimeentulosta miten kuten. Tämä on yhteiskunnan oikeutettujen vaatimusten uhraamista alkeellisten valtiotehtäväin yksipuolisen huollon vuoksi: syvällä piilevä piirre Islamin omassa luonnossa tyypillisenä _paimentolais_uskontona — »missä aura kulkee, siinä kävelee häpeä rinnalla», sanoo eräs koranin kohta — mutta siitä koituu kosto lopulta. Niinpä olikin jouduttu siihen, että »suurturkki», joka vielä vähän yli 200 vuotta sitten piti koko kristikuntaa vavistuksessa, viime aikoina on elänyt melkein kuin vararikontekijä ilman muuta ajatusta kuin ettähän pysyy pystyssä vielä hetken, sillä välin kuin sen valtakunta on alkanut arveluttavasti muistuttaa Odysseun kartanoa, missä kosijat isännöivät mielensä mukaan isännän poissaollessa. 600-vuotinen historia näyttää tässä kallistuvan loppuansa kohti. Se kohoaa mahtavaa vauhtia 1300-luvulla, nousee huippuunsa 1500-luvulla, saa ratkaisevan kolauksen Wienin muureja vastaan 1683 ja vajoaa sitten takaisin yhä enemmän vain maleksivaan tilaan, kunnes 1800-luvulla hajaannus alkaa molemmilla sivustoilla, Europassa ja Afrikassa. Vanhat alustalaiset toimivat tässä puuhassa yhdessä nykyisten suurvaltain kanssa: kreikkalaiset, romanialaiset, serbialaiset ja bulgaarit ovat lohkaisseet itselleen omat palstansa Turkin europalaisista maista, Ranska on ottanut Tuniksen ja tähtää Syyriaa, Englannilla on jo Egypti ja Kypro ja kaistaleita Arabiasta samalla kun se kurkottaa kättään Arabian muihin osiin ja Mesopotamiaan, Italia tavoittaa Tripolia ja katselee kaipaavin silmin meren yli Albaniaan, Itävalta on ottanut Bosnian-Herzegovinan ja himoitsee vielä Makedoniaa ynnä Salonikia, Venäjä ja Saksa tähtäävät koko valtaa joko väkivaltaisen alistamisen tai rauhallisen liiton avulla. Eikö tämä muistuta konkurssipesän rahaksimuuttoa? Tämä tilanne on synnyttänyt lentävän sanan »sairas mies» ja tehnyt _läheisen idän kysymyksestä_ Europan suurimman huolen 1800-luvun jälkipuoliskolla; näytti näet olevan vain lyhyen ajan kysymys, milloin perinnönjako tapahtuu, ja oli tuskin luultavaa että kuolinpesän omaisuutta saataisiin jaetuksi ilman keskinäistä kiistaa omatekoisten perillisten kesken. Mutta sairas mies — jonka terveydentila saattoi jo Ludvig XIV:n lähettilään 200 vuotta sitten pudistamaan päätänsä — on osoittautunut merkillisen elinvoimaiseksi. Että sen sotahenki ei ole lamaantunut, sai maailma nähdä sodassa Kreikkaa vastaan 1897, kun malttamattomin perijäksipyrkijä sai surkean kurituksen. Sen jälkeen ovat erinäiset merkit viitanneet, joskaan ei ennalleennousuun, niin ainakin parantumiseen. Abdul Hamid II, jonka hallitus täyttää kokonaisen miesiän mitä vaikeimmissa oloissa, keksi keinoja ei ainoastaan armeijan uudestijärjestelyyn saksalaisten johdolla (kenraali _v. d. Goltz_ 1883—1895), vaan myöskin laiminlyötyjen yhteiskunnallisten tehtävien alkuunpanoon ainakin yhdellä alalla, nimittäin kulkulaitoksen. _Makedonian kysymys_ oli, osana vanhaa läheisen idän kysymystä, vuodesta 1902 jälleen viitaannut rappeutumisen aikakauteen, mutta _Bagdad-_ ja _Hedshas-radat_ viittaavat eteenpäin valtakunnan voimistumiseen, painopisteenä sen aasialainen osa. Me tapaamme nämä aineet nykyisten suurvaltain luvuissa, sillä suurpolitiikalla on yhä muutamia kaikkein herkimpiä kahnauskohtiaan Turkin alueella. Tässä mainittakoon vain muutamia sanoja Hedshas-radasta; se on Turkin vallan »sisämaanrata» Damaskosta Mekkaan, valmistunut Medinaan saakka 1908 ja tarkoitettu aikanaan liitettäväksi yhteen Anatolian rautateiden kanssa (aukko ulottuu Alepposta Bulgurluun) ja siis suoranaisesti yhdistämään kalifin maallisen pääkaupungin pyhiin paikkoihin. Rakennettuna suureksi osaksi koko islamilaisesta maailmasta saaduista vapaaehtoisista lahjoista kertyneillä varoilla — varustettuna »moskeijavaunuilla», joissa Mekkaan matkustavat pyhiinvaeltajat voivat suorittaa hartausmenojansa matkalla aavikon halki — on tämä rautatierakennus selvänä todistuksena siitä kuinka voimakkaana uskonnollinen piirre elehtii Turkin kasvoilla vielä teollisuusaikakauden kynnyksellä. Joskin rata valtiollisessa suhteessa lähinnä näyttää olevan silta turkkilaisen ja arabialaisen välisen perinnäisen vastakohdan yli, niin laajentaa se samalla näköpiiriä sen yli koko muhamettilaiseen maailmaan ja vahvistaa Turkin asemaa tämän luontaisena keskustana. Niiden 25 miljonan takana, jotka välittömästi ovat sulttaanin alamaisia, häämöttää varjoina kaksisataa miljonaa oikeauskoista uhkaavassa _panislamiittisessa_ vastarinnassa Europaa vastaan.[5] Abdul Hamidin Jildis-kioskiin lienee siten todellakin kulkenut lankoja Islamin kaikilta kulmilta, Kiinasta ja Intiasta ja Malaijien saaristosta ja Saharan ääriltä. Joskin uskonkiihko on menettänyt paisuntavoimansa, niin ei se näin ollen suinkaan näytä olevan kuollut; saattaapa tapahtua että se näyttää olleensa vain väliaikaisesti ehtynyt lähde, joka pitkän kuivuuskauden jälkeen jälleen rupeaa pulppuamaan. Ei ole mahdotonta, etteikö Muhamedin kipinä vielä kerran voi sytyttää »pyhää sotaa» kalifin lipun alla uskottomia vastaan. Varmaa on, että muhamettilaisessa maailmassa nykyään on olemassa kuohuntaa, joka kerran voi koitua suurpoliittiseksi tekijäksi, — »mustaksi vaaraksi» Europalle. Tänä viime vuosien kehityskautena tuntuu myöskin osa muinaista itsetuntoa palanneen osmannilaisiin maihin (»memalik i osmanije»). Kenraali _Goltz_ havaitsi upseerikunnassa »komean jäännöksen vanhaa valloittajaylpeyttä ja suurta herkkyyttä valtakunnan suuruutta kohtaan», ja rauhankongressissa Haagissa 1907 esitti Korkean Portin edustaja vaatimuksen päästä »ensimäisen arvoluokan valtojen» joukkoon. Sopii lisätä, että tätä paikkaa Abdul Hamidin aikana haettiin etupäässä Saksan turvin: ei ainoastaan sotalaitos vaan myöskin rautatiepolitiikka oli tyyten saksalaisen vaikutuksen alaisena. Näissä oloissa tuli yllätyksenä koko maailmalle vallankumous kesällä 1908, »nuorturkkilaisten» voitto ja eduskuntainen valtiosääntö, ja sitten keväällä 1909 Abdul Hamidin kukistaminen valtaistuimelta ja täydellisen eduskuntaisuuden toimeenpano. Vallankumouksen lähin luonne oli selvä: shakkiveto Europaa vastaan, kuten edellinen eduskuntakoe 1876. Suurvallat ottivatkin heti kätensä pois Makedoniasta, se kysymys katosi päiväjärjestyksestä. Sen sijaan menetettiin Bosnia ja Bulgaria lopullisesti, ja uusien vallanpitäjäin kansalliskiihkoinen politiikka synnytti vaarallisia liikkeitä varsinkin Albaniassa ja Arabiassa; kun nämä v. 1911 ainakin osaksi saatiin asettumaan, yltyi Tripolia koskeva riita Italian kanssa kiihkeäksi, ja afrikalaisen sivustan viimeinen jäljelläoleva kaistale on todennäköisesti nyt katsottava menetetyksi. Päättäen siitä, mitä tähän saakka on tapahtunut, eivät nuorturkkilaiset siis näytä esittävän kotiinpalanneen Odysseun osaa. Päinvastoin näyttää hallitusmuutos yleensä vaikuttaneen ulkoista hajaannusta edistävästi. Eikä ole toisin laita sisäisessäkään suhteessa. Sairas mies koetti itse parantaa itsensä ja ryhtyi kotipuoskarointiin yleisen vapaamielisen reseptin mukaan. Luultiin voitavan lainlaadintatietä luoda »ottomaninen» kansa, ja asetustietä tasa-arvoisuus uskontojen välillä, niin ettei mitään eroa olisi enää kristittyjen ja Islamin omien poikien välillä. Tämä politiikka on kyllä omiansa diplomaattisessa pelissä länsivaltojen kanssa, mutta osoittaa muuten arveluttavaa liikauskoa lainsäädännön valtaan elämän yli. Valtio on toki jotakin muuta ja enemmän kuin sen perustuslaki eikä muuta koko luontoansa sen mukana. Kansallista yhteyttä ja uskonnollista rauhaa ei vain kynällä loihdita. Mutta Turkissa on koe aivan erikoisen arveluttava, se kun sattuu valtion ytimeen ja Islamin erikoislaatuun. Islam suvaitsee mielellään vieraita kansallisuuksia, mutta ei laisinkaan mitään kilpailevaa uskontoa; on siis rikos kaikkia periaatteita vastaan pyrkiä »siirtämään valtakuntaa sen luontaiselta kansainvälis-uskonnolliselta perustalta yleisuskonnollis-kansalliselle», kuten eräs läheisesti oloja tunteva, Bela v. Rakovszky, terävästi määrittelee asian. Varjokuninkaan asettaminen Abdul Hamidin, uskon puolustajan ja pyhän rautatien rakentajan, sijalle voi lisäksi vahingoittaa niitä säikeitä, jotka kiinnittävät koko muhamettilaisen maailman Konstantinopolissa olevaan kalifiin. Nuorturkkilaisten osmanninen imperialismi (»panosmanismi») uhkaa katkaista pään panislamismilta; samalla kuin heidän eduskuntaisuutensa jo keväällä 1911 johti vaaralliseen riitaan heidän omassa keskuudessaan. Europan yleinen mielipide lienee näin ollen osunut harhaan tervehtiessään nuorturkkilaisten vapausliikettä varmana tienä heidän omaan päämaaliinsa: »yhteyteen ja edistykseen». Rakovszky pitää sitä suorastaan merkkinä siitä, että valtakunnan kuolinkamppailu on alkanut; hänen mielestään se ei siedä ylimalkaan mitään uudistuksia. Goltz on luottavaisempi, varsinkin ajatellessaan oman luomansa, armeijan voimaa. Tätä tekijää ei saa unohtaa; sen nojassa edustaa Turkki epäilemättä nykyajan suurinta, tunnustettujen suurvaltain ulkopuolella olevaa voimaa. Mutta sen oman suurvalta-aseman palauttaminen on saavuttamattomissa sikäli kuin valtakunta alkaa luopua puhtaasti islamiittiselta perustaltaan. Poliittisesti on uusi suunta vain ohimenevästi hämmentänyt Turkin luontaisia ympyröitä, joiden keskipisteenä on Berlin. Personalliset suhteet ja yhteiset vapaamieliset aatteet näyttivät aluksi johtavan nuorturkkilaisia länsivaltain puolelle. Mutta jo toukokuussa 1909 katsoi André Tardieu — »Le Tempsin» kuuluisa ulkomaan-osaston toimittaja — havaitsevansa, että Englannin vaikutusvalta heihin oli vähenemässä. Eiväthän he saatakaan kansalliskannaltaan ajan pitkään unohtaa että Englanti isännöi Egyptissä ja on Kreikan takana Kreetalla; tapahtuipa viimeksi 1906 suoranainen kahakka Sinain niemimaalla. Nämä ovat tosiasioita, joiden täytyy työntää syrjään mieskohtaiset tunnelmat. Ranskalais-ystävyys taas sai tuntuvan kolauksen niiden nöyryyttävien ehtojen takia, jotka Ranska pani erään lainan myöntämiselle 1910 ja jotka saattoivat Turkin sensijaan etsimään saksalais-itävaltalaisia suhteita. Täten vahvistettiin niitä poliittisia siteitä, jotka olivat punotut Bagdad-radan suuren yhteisyrityksen avulla ja joita ei mikään häiritse sitten kun Bosnian asia on joutunut päiväjärjestyksestä pois. Tähän jätämme Turkin vallan tarkastuksen; se ei pohjaltaan koskaan ole ollut muuta kuin aasialainen valloitusvaltio alkeellisemmilta kultturikausilta, ja kaikista vapaamielisistä ymppäysoksista huolimatta sillä tuskin lienee suurempaa tulevaisuutta odotettavissa, kun sillä ei omassa heimossaan ole edellytyksiä uudenaikaiseen kultturielämään. Yleisessä suurpolitiikassa tulee sillä edelleen olemaan huomattava sija, vaikkakin vähemmän oman toimintansa nojalla kuin toisten paisuntavaiston esineenä. Mutta sen itämainen luonne vaikuttaa, että meillä ei ole sen kohtaloista erin paljon opittavaa tutkiessamme nykyaikaisen suurvaltion edellytyksiä. ---------- Mutta turkkilaisen suurvallan esiintymisellä on tutkimuksellemme toinen merkitys, historiallista laatua vieläpä käänteentekevässä määrässä. Siitä on ollut seurauksena Europan ensimäisten uudempien suurvaltain syntyminen. Tämä johtuu sen maantieteellisestä paikasta leveänä salpana Europan ja intialaisen maailman välillä, mistä Europa ristiretkien jälkeen oli tottunut etsimään elämän hienompien aineellisten nautintojen lähdettä. Tästä seikasta aiheutui koko se pyrkimys, joka joutui rakentamaan kultturisiltoja valtamerten yli ja panemaan alulle planetarisen aseman. Sillä Europa ei voinut enää tulla toimeen ilman Intiaa. Kun vanhat kauppatiet suljettiin, täytyi etsiä uusia. _Venetsia_, joka oli ollut vanhan väylän valtias asemansa vuoksi juuri siinä, missä Adrian leveä meritie tunkee syvimmälle Europan sydämeen, Pon tasangon ja Alppilaaksojen suulla — Venetsia vajosi varjoon ja maailmanliikenne siirtyi lännemmäksi valtamerta kohti. Täten oli konjunkturi tullut _Pyreneain niemimaan_ kansoille, jotka olivat lähimpiä ryhtymään suureen tehtävään. Tässä on maantieteellisen aseman vaikutus niin ilmeinen, että sitä ei tarvitse lähemmin selittää. Mutta tämä asema yksinänsä olisi tuskin kuitenkaan synnyttänyt Pyreneain niemimaalla suurvaltoja, ellei maailmanhistoriallinen konjunkturi olisi sattunut samanaikaiseksi käänteentekevän aikakauden kanssa sen kansojen omassa kehityksessä. Niemimaalla asui kristittyjä kansoja, jotka olivat karaistuneet vuosisatojen kamppailussa maurilaisia vastaan. Sankari- ja seikkailuhenki sai juuri 1400-luvun lopulla voimakkaimman kohottimensa, kun lopullisesti voitettiin tämä kotimainen vihollinen. Melkein samaan aikaan voitettiin sisällinen valtiollinen hajaannus miltei kokonaan, kun Kastilia, Aragonia ja Navarra yhdistettiin yhteen käteen. Ja tämän maantieteellis-kansallisen yhteyden mukana seurasi myöskin valtiollisten voimien sisäinen keskittyminen kuningasvallan päästessä voitolle keskiajan hajoittavasta säätyherruudesta. Joka suunnalla näemme siis yksimielisyyden pääsevän valtaan; ja yksimielisyys antoi kuten aina voimaa. Puuttui vain päämaalia, jota kohti tämä uusi voima olisi suuntautunut ulkoiseen paisuntaan. Tämä päämäärä tuli, kun maailmanliikenne alkoi tarvita uusia Intian-teitä. Harvoin ovat ulkoiset ja sisäiset edellytykset yhtyneet niin suoranaisesti edistämään valtiollista kasvantaa. Niin suuret olivat konjunkturit, että ne saattoivat aluksi nostattaa kaksikin suurvaltaa Pyreneain-niemimaan perustalle. Yhtä hajaannusta ei näet yhteysaate ollut voinut voittaa edes tänä aikana: 1200-luvun puolivälistä vallinnutta eroa espanjalaisten valtakuntain ja Portugalin välillä. Kun niemimaan muut valtiorajat poistettiin, jäi tämä raja jäljelle. Sillä oli näet parempi noja luonnossa: sehän kulkee juuri siitä, missä suuret länteenlaskevat virrat lakkaavat olemasta purjehduskelpoisia, se siis erottaa niemimaan laivaliikkeelle otollisimman osan, jossa lisäksi alavampi maa ja syvät merenlahdet ovat edistäneet merimieskansan kehittymistä. Niinpä on _Portugal_ muodostunut Espanjan jokien suumaille, selkä Espanjaa ja kasvot merta kohti. Siitä luontainen etuus kilpailussa meren suuresta palkinnosta, jota etua lisäsi vielä se, että tämä osa niemenkansaa oli säästynyt viimeisiltä ja vaarallisimmilta taisteluilta maurilaisia vastaan. Henrik Merenkulkija käytti näitä oloja hyväkseen ja herätti jo 1400-luvun alkupuolella kansansa merimiesvaistot eleille. Niin tapahtui, että portugalilaiset kulkivat etunenässä: pitkin Afrikan rantoja purjehtivat heidän laivansa yhä kauemmas ja kauemmas, ja jo ennen 1400-luvun päättymistä olivat he ehtineet perille saakka. Ensintulleen oikeudella pystyttivät he nyt lippunsa intialaiseen maailmaan ja puolustivat sitä sitten verisissä taisteluissa maalla ja merellä. Afrikassakin perustivat he lukuisia siirtoloita ja lisäksi ohjasi sattuma heidät Brasiliaan; mutta heidän päämerkityksensä on aina oleva se, että he ovat _avanneet Intian Valtameren_ maailmanhistorialle. Espanjalaiset puolestaan etsivät Intiaa suoraan lännestä sillä tuloksella, että he löysivät _Amerikan_ ja saattoivat sen ynnä _Atlantin_ planetarisen kehityksen piiriin. Puoltakaan 1500-luvusta ei ollut kulunut, ennenkuin he olivat ulottaneet valtansa yli melkein koko troopillisen Amerikan. Toiselta puolen vallitsi Espanjan kuningas myöskin Reinin suistamoa ja suuria osia Italiasta. Se oli ensimäinen valtakunta, jossa aurinko ei koskaan laskenut — ellei tahdo sanoa samaa myöskin Portugalin vallasta, joka ulottui Intiasta Brasiliaan. Täten oli historiaan ilmennyt uusi valtiollinen muotokunta: luontaisten rajojensa sisässä oleva emämaa, jolla on tai ei ole ulkopuolisia lisämaita omassa maanosassaan, mutta on suuri siirtomaaryhmä muissa maanosissa. Vuonna 1580 esiintyy tämä muoto täysin kehkeytyneenä Pyreneain niemellä, sillä silloin yhdistetään koko niemimaa Filip II:n käteen: portugalilainen siirtomaavalta liitettiin niinikään yhteen espanjalaisen kanssa, joten koko Etelä- ja Keski-Amerika, suuret osat Afrikaa ja intialainen maailma olivat yksissä europalaisissa käsissä. Se oli valta, jonka on laajuudessa voittanut ainoastaan nykyinen Englanti. Mutta silloin oli myöskin käännekohta lähellä. Jo olivat Alankomaat kapinassa, ja ennenkuin vuosikymmen oli päättynyt, oli Espanjan armada hajoitettu ja murskattu Englannin kalliorantoja vastaan. Tämä tapaus vaikuttaa tunnuskuvalta; se osoittaa vuorovaihtoa maailmanhistoriallisissa tehtävissä, niin että Englanti vähitellen astuu Espanjan tilalle Atlantin ja vieraiden maanosien holhoojana. Puolen vuosisadan kuluttua alkaa alasmeno myöskin ulkonaisessa suhteessa Portugalin irtautumisen johdosta 1640, jota seurasi Alankomaiden kansainvälisesti tunnustettu vapautuminen 1648. Siitä pitäen on lohkeilemista jatkunut melkein keskeytymättä ja erikseen kolmen sotakauden seurauksena 1700-luvun alussa, jolloin Espanjan perimyssota irroitti muut europalaiset lisämaat ja tuotti kilpailevalle Englannille pysyvän jalansijan Gibraltarissa itse niemellä; 1800-luvun toisella ja kolmannella vuosikymmenellä, jotka Napoleonin sotien jälkeen aiheuttivat Manner-Amerikassa olevain siirtomaiden menetyksen; ja 1800-luvun lopulla, jolloin kaikki jäljelläoleva »Hispania ultramar», merentakainen Espanja, menetettiin sodassa Yhdysvaltoja vastaan. Silloin laski aurinko tyyten Carlos I:n valtakunnassa. Tämä näyttää osoittavan, että valtiolliset suurmahdit yhdessä suhteessa ovat ainoastaan aseita määrättyjen tehtävien suorittamista varten ja että ne kohoavat ja kukistuvat sen mukaan kuinka päteviä ne ovat tuohon tehtävään. Espanjan suurvalta on välineenä Europan ja Amerikan yhteyden välittämiseksi; senvuoksi täytyi sen joutua varjoon, niinpiankuin historia löysi paremman välineen samaan tarkoitukseen Englannista. Tässä kilpailussa ei näet Espanjan ollut mahdollista kestää. On usein huomautettu (tässä yhteydessä erikseen Maerker), että Pyreneain niemimaa, — sen ylänköluonne, sen mannerilmasto, sen sydänosain erämainen yksitoikkoisuus, sen saareton ja harvasatamainen rannikkolinja — että se on Europaan muuttanut kappale Afrikaa, joka kuten tunnettua on maanosista vähimmin merenuurtama. Ei siis ole mikään satunnaisuus, että niemi niin kauan oli jäsenenä maurien valtakunnassa. Itse teossa on Pyreneain muuri eristävämpi kuin Gibraltarin salmen syvänne. Balkanin niemimaa on muun Europan yhteydessä ainakin luontaisten kauppateiden kautta; Espanja sitävastoin on kiinni maanosassa tosin leveästä, mutta liikenteelle ylen epämukavasta varresta. Kaikista Europaan kuuluvista alueista on tämä niemimaa erillisin, milteipä katsottava omaksi läheisessä kosketuksessa Afrikan kanssa olevaksi pienoismaailmakseen. Kuinka paljoa soveliaampi mertenvälisen yhteyden välittäjäksi olikaan Englanti saatuaan sisäiset keskitystehtävänsä suoritetuksi — satamista rikas, norja Englanti suorine ja mukavine meriteineen meidän maanosamme sydämeen! Niinpä toi suuri konjunkturi Espanjan maailmanhistorian etualalle; mutta kun konjunkturi hävisi, ei Espanjalla itsellään ollut riittäviä edellytyksiä ylläpitämään suurvalta-asemaa. Suurvallan kukistumiseen on toiselta puolen myöskin tuntuvasti vaikuttanut se tapa, millä sen kansa käytti konjunkturia. Etuansa Amerikassa käytti se hyväkseen melkein yksinomaan rosvoelinkeinon muodossa, etsien vain jaloja metalleja. Hopea ja kulta (ynnä orjat) olivat Atlantin ensimäinen säännöllinen rahtitavara, ja espanjalaiset »hopealaivueet» olivat himottua saalista europalaisille kilpailijoille 1500- ja 1600-luvulla; lasketaan, että tänä aikana tuli maahan noin 55 miljardia. Mutta kun rahantulo ei pulppua työn lähteestä eikä sitä myöskään käytetä tuotantoon, ei se virtaa kansan ruumiin läpi vertamuodostavana ravintona, vaan »jäytävänä metallimyrkkynä» (Karl Jentsch). Espanjalainen osti kultansa ennemmin sydänverellään kuin otsansa hiellä, mikä on huonoa kansantaloutta; hän kulutti sen sitten välittömästi, pääomana, antamatta sen kantaa korkoja maanviljelyksen tai teollisuuden avulla, mikä on vielä huonompaa taloutta. Kotona Kastiliassa saivat talonpojat nähdä nälkää, kun seikkailijat meren takana kokosivat helposti hupenevia rikkauksia. Valtiolla itsellään olivat parantumattomat raha-asiat suuruuden korkeimpana loistokautenakin. Näin on siirtomaapolitiikka, kaukana siitä että se olisi hedelmöittänyt kansan elinkeinoelämää, sen sijaan puolestaan auttanut ylläpitämään sitä työn ja porvarillisten ammattien halveksumista, joka sai alkunsa sankariaikana maurilaissodissa, ja joka — yhtyneenä synkeään uskonkiihkoon — vietti turmiollista voittojuhlaa, kun se juutalaisia ja puolmaureja vainoten riisti kansalta sen ahkerimmat käsivarret. Tämä on sisäinen syy Espanjan suurvallan kukistukseen. Se ei keskittynyt koskaan käytännöllisen aineellisen kultturitoiminnan terveelle perustalle. Senvuoksi on sen historia meille kuin yksi Espanjan omia _comedias de capa y espada_, »viitta- ja miekkanäytelmiä», joiden ritarillinen sankari joutuessaan kosketuksiin todellisuuden kanssa ei voi lopulta olla tekemättä »trista figura», surkeaa vaikutusta. Tässä mielessä voimme yhtyä Visingin tuomioon, että sodat ovat olleet pääsyynä Espanjan rappioon. Harvinaisen selkeänä ilmenee tämä opetus siinä tapahtumassa, että Yhdysvallat joutuivat antamaan kuoliniskun Espanjan suurvallalle. Se oli työn edistyksen voitto ritarihengen paikallaanseisonnasta tai, toisin sanoen, nykyajan ihanteen voitto keskiajan ihanteesta, jonka viimeisenä tunnustajana meidän aikanamme oli Espanja. Espanja on, 20-miljonaisen väestönsä ja 2 miljardiin nousevan kauppavaihtonsa takia edelleenkin huomattava paino Europan vaa'assa. Mutta sitä voi melkein sanoa kuolleeksi painoksi. Tämä ylväsmuistoinen valtio on nyttemmin syvän alennuksen tilassa niin taloudellisella ja valtiollisella kuin yhteiskunnallisellakin alalla. Jos Ruotsin lähettiläs Creutz jo 1760-luvulla saattoi katsoa Espanjan olevan tuhannen vuotta ajastaan jäljellä, niin kuulemme nyt päivänmelun läpi isänmaallisia ja katkeria ääniä, jotka julistavat että Espanja kuten muinainen Troija _on ollut_: »meidän kansamme», kirjoittaa Alfredo Calderon 1902, »on nyt kuin kunnianarvoisa raunio, suurten vainajain panteon, joiden muistoa vieras tulee kunnioittamaan, liikutettuna ja surumielisenä niinkuin se, joka kulkee hautuumaalla.» Objektivisen arvostelun on vaikea kumota tällaisia tuomioita maan omien lasten puolelta. Maan aineelliset mahdollisuudet ovat suuremmalta osaltaan ulkomaalaisten käsissä: rautatiet (samoin kuin valtiovelka) Ranskan, vuoriteollisuus ja kauppamarkkinat enimmäkseen Englannin. Julkinen elämä on yhtäältä mitä turmeltuneimman virastohengen (»kacikismin»), toisaalta yhtä rappeutuneen eduskuntaisuuden, parlamentarismin, myrkyttämä, joka hukuttaa kaiken terveen toimintavoiman kaunopuheiseen jaaritteluun, kuolettaa kaikki periaatteet personallisten kunnianhimojen taisteluun vallasta; samalla kuin jännitys klerikalismin, pappisvallan, ja (Ranskasta vasta tuotetun, 1910 hallituksen ohjelmaan otetun) antiklerikalismin, sen vastuksen, välillä uhkaa pahoja selkkauksia, minkä ohessa sosialistiset ja (Kataloniassa) separatistiset liikkeet saattavat itse ykseyden vaaraan. Valtaistuinkin horjuu arveluttavasti, sen perustaa on pahoin myllertänyt yhä voimakkaampi tasavaltaisliike. Tämän pinnan alla toimii kansa ennakkoluulojen ahtaissa puitteissa, varmaankin kauempana nykyajan yleisestä kultturikannasta kuin mikään Länsi-Europan kansa niemimaan ulkopuolella. Vain harvoin (kuten anarkisti _Ferrerin_ mestauksen johdosta 1909) kääntää se ulkomaiden yleisempää huomiota sisäisiin kohtaloihinsa. Ainoa, mikä vielä sitoo sitä maailmanhistoriaan sittenkun melkein kaikki siirtomaat ovat menetetyt, on _Marokon kysymys_, joka on noussut aivan sen oven edessä. Algecirasin kongressin ja kuninkaan englantilaisen avioliiton vaikutuksesta 1906 joutui se ranskalais-englantilaiselle puolelle tässä kahnauksessa, jota kuvastaa »Välimeren sopimus» 1907; mutta käänne saksalaisten puolelle näyttää yhä ilmeisemmältä mikäli Ranska on jatkanut toimintaansa, kuten sitä koskevassa luvussa tarkemmin esitetään. Ei edes täällä ole Espanja siis kyennyt ottamaan johtoa; vielä vähemmin irroittamaan Englannin kättä omasta Gibraltaristaan. Ajatukset »suuremman Espanjan» aikaansaamisesta lähemmän yhteyden avulla espanjaapuhuvan Amerikan kanssa (Marvaud) näyttävät orastaneen heikosti. Siis kaikkialla heikkoutta ja rappiota. Luonnon vaikutus on tehnyt kultturi- ja valtioeristyksen niin täydelliseksi, kuin nykyaikaisissa oloissa on mahdollista; eikä näy merkkiäkään että kansa omalla voimallaan saattaisi sen voittaa. Suurvalta on kuollut ilman ylösnousemuksen toivoa. Vielä paljoa selvempi on tämä toteaminen _Portugaliin_ nähden. Sijaiten Europan äärimmäisellä laidalla valtameren rannalla, saattoi se kilpailuttomana aikana tulla »Europan satamaksi» ja maailmankaupan keskuskohdaksi. Valtameriliikenteen alkuaikoina oli tämä yhtä luonnollinen _asemapalkinto_ kuin ennen Adrian pohjukalla (sivu 57). Siitä tuli lyhytaikainen konjunkturi. Yhdistysaikana Espanjan kanssa suljettiin Lissabonin satama vuonna 1594 Hollannin lipulta; kun maa jälleen otti kohtaloidensa johdon omiin käsiinsä, sai se nähdä Intian kaupan tämän lipun alla kulkevan sataman ohi, ja silloin oli mahdin lähde ehdottomasti ehtynyt. Me näemme tässä samanlaisen historiallisen vuoronvaihdon kuin Espanjan ja Englannin välillä: Europan yhteyden ylläpitäminen Intian kanssa sai hollantilaisista paremman välineen kuin Portugalin kansasta. Sillä Hollannilla oli, melkein samojen etujen ohella ulospäin, se etu sisäänpäin, että sillä oli välitön kulkuyhteys Europan sisäosien kanssa. Mutta siinä on Portugalin aseman nurja puoli, että siltä puuttuu mukavaa liikenneyhteyttä Europan ydinmaiden kanssa. Sen eristys on vieläkin suurempi kuin Espanjan, se kun on vielä Espanjankin takana. Sille ulkoreunalle ei johda mitään luonnollisia teitä. Eikä myöskään maailmanliikenne ole tuntenut tarvetta rakentaa teitä kauttakulkuliikettä varten. Portugal, selkä päin Europaa, kääntää kasvonsa Keski- ja Etelä-Amerikaa kohti; mutta suurliikenne Europasta ei kulje nyttemmin niin paljoa sinne, se menee Portugalin pään ylitse Pohjois-Amerikaan tai sen sivuitse Itään (Suezin kautta). Tämä maa on siis nyttemmin maailmanhistorian syvässä varjossa. Alueensa pienuuden vuoksi, joka antaa niukan leivän tuskin 5,8 miljonan suuruiselle väestölle, ei maalla myöskään ole mitään mahdollisuuksia omalla voimallaan ylläpitää suurvaltaa, sittenkun aseman valtti oli pelattu. Se on niin ollen nyt tavallinen pikkuvaltio, merkityksetön Europan neuvostossa, omaamatta paisuntamahdollisuuksia enempää kuin paisuntapyrkimystäkään. Sen nosti ylös samoin kuin naapurinkin konjunkturiaalto, ja se vaipui taas alas sen mukana. Mutta vielä enemmän kuin laidalla oleva asema yleensä, on Portugalin kohtaloa määrännyt tuo yksipuolinen naapuruus. Ei ainoastaan maiden erilaatuinen sävy (siv. 59), vaan myöskin kansojen erilainen kasvatus on varhain synnyttänyt syvällisen luonteen, eroavaisuuden portugalilaisen ja espanjalaisen kansan välillä ja siitä on aikojen oloon kehkeytynyt eräänlaatuinen kansallisviha, josta Vising kertoo räikeitä esimerkkejä. Portugalin historia ei saa määräävää väriänsä maurilaissodista ja hopeajahdista; sen kansa etsi kehitysuraansa kaupan toimissa, toi Intian mausteita ja Afrikan orjia maailmanmarkkinoille; hämmensi kai joskus »sinistä» vertaankin jälkimäisiin sekaantumalla; niin tuli siitä vähitellen rauhallinen porvariskansa, kun taas niemeiset veljet eivät koskaan päässeet sotaista aatelistyyppiä ulommaksi. Tähän kansallisvastakkaisuuteen tulevat lisäksi katkerat muistot yhtymisen ajalta 1580—1640, joka maksoi Portugalille sen suurvalta-aseman; se oli, sanovat portugalilaiset, »yhtämittaista kylmää, kärsivällistä, harkittua, väsymätöntä murhaa». Aina siitä saakka on uuden yhteensulatuksen pelko ollut johtovaikutteena portugalilaisten politiikassa, ja kun he eivät ole voineet välttää maantieteellistä naapuruutta ja sen alituista ylivoimaista painetta selässään, ovat he etsineet valtiollista tukea niemen ulkopuolelta. Täksi tueksi tuli Englanti. »Methuensopimuksen» jälkeen 1703 — joka taloudellisella alalla täydensi suurvallan alasmenon, asettamalla sen Englannin suoranaisen ja ylivoimaisen kilpailun alaiseksi — on Portugalia poliittisessa suhteessa pidettävä Englannin vanavedessä kulkevana varaveneenä. Tämä riippuvaisuus tuli selkeästi näkyviin sen ahdinkotilassa Napoleonin sotien aikana ja yhtä ilmeisesti buurisodassa, viime vuosisadan vaihteessa, jolloin Englanti sai Portugalin kaakkoisafrikalaisen siirtomaan melkein vapaasti käytettäväkseen strategisessakin suhteessa. Tuo muinainen suurvalta on siis tuskin enään edes täysin itsenäinen valtio — se on vajonnut miltei vasallinasemaan. Yhdessä suhteessa on kuitenkin tämä politiikka säilyttänyt suuruuden ulkomuotoa Portugalille paremmin kuin Espanjalle: se on ollut jonkinlaisena henkivakuutuksena sen siirtomaavallalle. Tosin ei ole voitu tyyten välttää kahnauksia englantilaisen patruunan kanssa, kun tämä on esiintynyt kilpailijana omaan laskuunsa (Rhodesiassa 1890) tai siveellisenä holhoojana (orjakysymyksessä S. Thomélla 1906); mutta kun vielä nytkin, sittenkuin myöskin Brasilia aikoja sitten on kulkenut omia teitänsä, suuret alat Afrikan eteläosassa (ynnä yksi ja toinen seutu muilla tahoilla) kantavat kartalla Portugalin väriä, niin on se tietenkin vain patruunan ansiota — pikkuvaltio, joka lisäksi on melkein sotalaivastoakin vailla ja joka 1892 teki puolinaisen valtiovararikon, ei tietenkään pysty itse pitämään hallussaan suuria merentakaisia alueita aikana, jolloin niiden kysyntä on suuri. Eräästä sanomalehti »Lokalanzeigerin» varomattomasta lausunnosta joulukuussa 1899 sai maailma tietää, että Portugalin siirtomaajäämistö oli ollut salaisten neuvottelujen esineenä Saksan ja Englannin välillä Samoaa y. m. koskevan sopimuksen yhteydessä samana vuonna. Nykyään ei myöskään puutu viittauksia siihen, että Saksa kernaasti haluaisi Madeiran (»sanatorio-kysymys» v. 1903, pikkukahnauksia Englannin kanssa 1905) tai Berlanga-saaret rannikolla Lissabonin pohjoispuolella (huhu saksalais-portugalilaisen kauppasopimuksen solmiamisen yhteydessä 1908), samoin kuin U. S. A.[6] Azorit sopivina hiiliasemina. Mutta kuningas Edwardin käydessä Lissabonissa 1903 on, jos huhu kertoo totta, annettu nimenomainen englantilainen takaussitoumus Portugalin koko siirtomaasikermästä sitä vastaan, että Englannilla on vapaa pääsy kaikkiin sen satamiin. Huolto, ettei tärkeä laivastoasema Tajon suulla (Biberstein) joutuisi minkään muun suurvallan käsiin, näyttää ensi sijassa aiheuttaneen Englannin menemään tähän ominaistakaukseen. Kun Portugal täten Englannin suosiollisella avulla on saanut aikojen halki pelastetuksi kaistaleita suuresta ulkoisesta vallastaan, on rappio painanut leimansa yhä syvemmälle emämaahan. Vallitseva vaikutelma tästä yhteiskunnasta on köyhyys: köyhyys niin elinkeinoelämän kuin henkisen kultturin, niin yksityisyritysten kuin yleishengenkin alalla. Se seisoo tässä suhteessa Espanjan rinnalla vieläkin enemmän rappiolle joutuneena veljenä: »kaksi askelta yläpuolella hottentottia ja yhtä paljon alapuolella turkkilaista», sanoo isänmaallinen runoilija Herculano. Rehellinen yritys parantaa eduskuntaista surkeutta diktaturin tietä (_Franco_ 1907) johti kuningasmurhaan 1908 ja monarkian kukistamiseen 1910 — lähes kahdeksan vuosisadan olemassaolon jälkeen — siis hyvin Turkkiin verrattava kehitys. Onko valtiomuodon muutos Tajon varsilla kykenevä estämään sisäistä luhistumista paremmin kuin Bosporon rannoilla, on tietymätöntä. Mutta kansainvälisessä suhteessa avaa Portugalin vallankumous mahdollisuuden, jota pysähdymme hetkeksi silmäämään. Portugalin vallankumoukselliset eivät liene toimineet ilman kosketuksissa-oloa Englannin kanssa, ja uusi tasavalta kiiruhtikin vakuuttamaan uskollisuuttaan vanhoille sitoumuksille. On kuitenkin syytä olettaa, että tasavaltalaiskiihoittelu soitteli myöskin kansallisia kieliä Englantia vastaan. Kuningaskunta — semmoinen on ajatuksenjuoksu — merkitsee vasalliutta, sillä se estää Espanjaan-yhtymisen, minkä johdosta paine selästä häviäisi ja siis myöskin vastapaineen tarve ulkoapäin. »Iberian keisarikunta», josta kyllä on haaveiltu, on tyhjä unelma; se nähtiin 1869, kun Lissabonin hovi kansanmielipiteen paineesta hylkäsi tarjona olleen Espanjan kruunun, se ilmeni viimeksi 1903 Portugalin sanomalehdistön lausunnoista — se raukeaa pienemmän osakkaan vanhaan sulautumispelkoon. Mutta iberialainen _tasavalta liiton_ perustalla, »la fédération iberique», Pyreneain Yhdysvallat, on toinen kysymys. Sen edellytyksenä on näet nykyisen Espanjan hajaantuminen joko historiallisen perusteen mukaan neljään suurempaan valtiomuodostumaan (4—5 milj. asukasta kussakin) jakamattoman Portugalin rinnalle, tai 14 maakuntaan (à 1—2 milj.) 6 portugalilaisen rinnalle (à ¼—½ milj.): kummassakin tapauksessa siis aluetasoitus portugalilaisten huolten tyynnyttämiseksi. Näin ollen ei kummastuta, että Portugalin tasavaltalaiset, vanhoista kansallisvastakkaisuuksista huolimatta, ovat hartaita unioninkannattajia. Iberian federationin innokkaimpina esittäjinä tapaamme kaksi vallankumouksen päämiestä: Magelhaes Liman ja Bragan, edellinen tasavallan erikoisasiamies Parisissa, jälkimäinen sen ensimäinen (väliaikainen) presidentti. Ja tämä liike saa kannatusta rajan toisella puolen. Jo ensi kertaa esiintyessään puolen vuosisataa sitten oli Espanjan tasavaltaliike liittomielinen satunnaisen voittonsa jälkeen 1873 otti se päiväjärjestykseen unionisuunnitelman U. S. A:n malliin, ja tämä on yhä sen ohjelmassa, käsi ojennettuna (sitten _Primin_ ja _Zorillan_ päivien) portugalilaisille puoluetovereille. Tietenkin olisi sellainen kehitys omiansa herättämään uusia suurvalta-ajatuksia. Yhtenä syynä Pyreneain niemimaan valtiolliseen alasmenoon ja nykyiseen rappiotilaan on näet aina muistettava itse hajaantuminen kahteen valtioon. Se on heikentänyt molempia: Espanjaa riistämällä siltä niemen merenkulkuun otollisimman rannikon, Portugalia riistämällä siltä taas mantereisen ylämaan. Yhdistyminen merkitsisi niin ollen suurempaa voimanlisäystä kuin paljailla neliökilometri- ja asukasluvun lisääntymisnumeroilla voidaan osoittaa. Niemimaan vuosisataisista sumuista kohoaa tässä uuden suurvallan kangastus. Eivätkä mahdollisuudet pysähdy edes tähän. Iberian yhdysvalta-aatteesta säteilee toinen vieläkin suurempi: _»latinalainen unioni»_ Länsi-Europan kaikkien suurten valtioiden välillä — Victor Hugon, Garibaldin, Mazzinin unelma — Iberian yhdistäminen Ranskan ja Italian kanssa valtiomuodostumaksi, jossa olisi yli 100 miljonaa asukasta, uusi kolmiliitto rodun ja oikeuden perustalla, romanilainen ryhmä germanilaista ja slaavilaista vastaan, ylivalta Europassa... Ensimäistä kertaa kohtaa meitä tässä valtakunta-aate, joka tutkimustemme varrella on esiintyvä eri muodoissa: ajatus suuresta yhtymästä Europan vanhan valtiosikermän rajain ylitse. Tosin valunee paljon vettä ei vain Tajoa ja Ebroa, vaan myöskin Seineä ja Tiberiä pitkin, ennenkuin latinalaisen unionin voi ajatella saavan mitään toteutumishahmoa. Jo sen edellytys, Iberian yhdyntä, kohtaisi nykyään vastarintaa, ei ainoastaan (kuten jo 1873) Englannin puolelta, jonka yllämainituista syistä täytyisi siitä varoa vuosisataisen vaikutusvaltansa menettämistä Portugalissa, vaan myöskin Ranskan, joka jo Italian yhdynnässä osoitti kuinka vastenmielisesti se näki entistä suuremman valtiomuodostuman syntyvän rinnallensa. Näitä valtoja sopinee siis nyttemmin katsoa Espanjan kruunun äänettömiksi takaajiksi, sittenkun ne antoivat Portugalin kruunun pudota, oivaltaen edellisen merkityksen viimeiseksi suojaksi unioniajatusta vastaan niemimaalla. Mielenkiintoista on ollut nähdä juuri nykyisen hallituksen miesten Portugalissa itsetietoisimmin omaksuneen tämän ajatuksen. Tasavallan voitto siellä saattaa siis merkitä askelta suurempiin valtioyhtymiin — osallisuutta korkeampaan olomuotoon kauan sitten ja hyvin perusteellisesti kuihtuneelle suurvallalle, joka nykyään on yhtä »trista figura» historiassa, kuin suurempi naapurinsa, vaikkei se koskaan tahtonut olla mikään »caballero» ritarillinen ylimys. ---------- Olemme jo viitanneet, että _Hollanti_ tuli Portugalin historialliseksi perijäksi. Hollannille siirtyi 1600-luvun seuduilla ylivalta Intian valtamerellä ja Intian kauppa. Lissabonista siirtyi maailmankaupan keskusta Amsterdamiin. Tämän perinnön pohjalta nousi uusi suurvalta, ensimäinen germanilainen ja protestanttinen suurvalta, Reinin ja Maasin suistamolle. Katsahtaessa karttaan pistää heti silmään yhtäläisyys Hollannin ja Portugalin välillä; molemmat ovat maantieteellisiä reunamaita, sijaitsevat jokien suistamoiden ympärillä selkä mannerta kohti. Siinä yleiset merenkulkijakansan edellytykset. Mutta Portugal ei koskaan ollut niin ehdottomasti merelle käsketty kuin tämä suistomaa Saksan ja Ranskan suurten vesireittien suulla, vastapäätä Englannin suurta kulkuväylää Themsiä ja aivan Kanaalin rannalla, joka on pohjoisen Europan portti. Hollannin mahdollisuudet olivat niin paljoa suuremmat, kuin Rein-virralla on suurempi kultturiarvo kuin Tajolla, ja kuin keskusasema Englannin, Saksan ja Ranskan välillä ja mukava yhteys niiden kaikkien kanssa on yhdysliikkeelle suotuisampi kuin reunapaikka avoimen valtameren rannalla. Ennenkuin Saksa vielä oli kehkeytynyt miksikään lujaksi valtiomuodostumaksi, oli Hollanti suorastaan kaivattuna välirenkaana lounaassa ja koillisessa olevain valtiosikermäin välillä: verraton valtiollinen asema sen ajan kartalla. Tällaiselta näyttää romanilaisen ja germanilaisen kauppavaltion vertaus jo maantieteen pohjalla. Vielä luonnollisemmalta on vuoronvaihto tuntuva historiallista ja psykologista taustaa vastaan. Täällä Pohjanmeren porstuassa asui toisenlaatuista kansaa kuin etelän pehmeämpi ihmisrotu. Yleisessä kultturihistoriassa on harvoja näytelmiä, jännitykseltään niin draamallisia ja samalla sisällykseltään niin ylentäviä kuin se, joka käsittelee nykyisten Alankomaiden asumista yksissä neuvoin tai taistelussa kolmen tekijän kanssa: Pohjanmeren, Rein-virran ja batavialaisen kansan. Näytelmän juoni välkähtää ylväässä tunnuslauseessa: _deus mare, batavus litora fecit_, jumala teki meren, batavialainen rannat. Mitä maurilaiset olivat Pyreneain kansoille, sen antoi itse luonto hollantilaisille: vihollisen, jota vastaan sopi voimia karaista. Mutta tämä vihollinen oli sitä laatua, joka ei koskaan levähdä, se piti maata alituisessa piiritystilassa, eikä antanut väen edes ajoittain vaipua toimettomaan lepoon. Vasta 1400-luvulla näyttää sen ylivalta saadun murretuksi. Meren myrskyvyöryt eivät enää tehneet niin hirvittävää hävitystä, sen voima oli kesytetty ihmisen palvelukseen. Kansa alkoi ottaa takaisin mitä se pitkien aikojen kuluessa oli menettänyt, muuttaa merenpohjaa maaksi, siirtää rajaansa ulomma merta vastaan. Sellainen työ vuosisadasta toiseen jättää kansansieluun suuren varaston valppautta ja tarmoa. Tähän tulee vielä lisäksi yksi näkökohta: kamppailu merta vastaan vaati suuria kustannuksia patousrakennuksiin y. m. s., mutta maan yksitoikkoisuus ei suosinut pääomain muodostumista; tässä oli siis suoranainen pakko vahvistaa taloutta, ja tuttavuus meren kanssa sekä taistelussa että rauhassa osoitti tien. Tämän voimakkaan kansan uskonvapautta ja kansallista olemusta uhkasi 1500-luvun lopulla Espanja, jonka kruunun alle se kuului. Sen historiallinen ratkaisuhetki oli tullut; ja valtiollinen vapautuminen — joka irroitti kansan ei vain isännästään Espanjasta, vaan myöskin luontaisesta äidistään, Saksan kansasta — puhalsi suurenmoisen paisuntahengen uuteen valtioon. Jo 1600-luvun alussa perustettiin sen kauppa- ja siirtomaavalta Intiassa. Samaan aikaan avattiin uusi »kultakaivos pohjolassa» sillinkalastuksella Pohjanmeren matalikoilla ynnä n. s. Grönlannin-kalastuksella, jolla erikoisesti tarkoitettiin valaanpyyntiä Huippuvuorien luona; siellä, lähes 80. leveysasteella, saattoi Smeerenbergin satamaan kokoontua sadoittain laivoja ja aina 12 000 mieheen samanaikaisesti, ja oli aikoja, jolloin Pohjoisyhtiö lienee kilpaillut itäintialaisen kanssa pääomia kokoovana mahtina. Tällä tavoin, toinen juurensa Intian kaupassa, toinen napaseutujen kalastuksessa, syntyi vapautussodan kansallissuorituksen taustaa vastaan merimahti ja kaupallinen suurvaltio, jonka vertaista mitoiltansa ei oltu ennen nähty. Sen laivoja liikkui pian kaikilla vesillä Arkangelskin ja Nagasakin, Riian ja Smyrnan välillä. Huhut kertoivat, että tällä vallalla oli enenmän aluksia kuin taloja maassaan; Colbert arvioi hollantilaisen laivaston 80 %:ksi koko Europan laivoista. Se oli »uudenlaatuinen paino, joka nyt laskettiin valtiolliseen vaakaan» (Heeren). Itse asiassa näemmekin tässä valtiosikermän ensimäisen poliittisen suurvallan ja ensimäisen valtion, joka selkeästi on käsittänyt aineellisten elinkeinojen kantavan merkityksen valtioelämässä. Se on yhä kyllä samaa muotokuntaa kuin Portugal, mutta Portugal ei koskaan ehtinyt muuntaa taloudellista voimaansa valtiolliseksi vaikutusvallaksi; Hollanti ottaa osaa Europan politiikkaan koko sillä itsetunnolla, minkä rikkaus antaa, tosin myöskin sillä häikäilemättömällä itsekkäisyydellä, jonka katsotaan seuraavan kaikkea »kauppiaspolitiikkaa». Toiselta puolen se ei tuhlannut rikkauttansa niinkuin Espanja, vaan teki sen korkoakantavaksi kukoistavassa teollisuudessa samoin kuin komeassa laivastossaan. Ylimalkaan oli tämä mahti Filip II:n vallan suoranainen vastakohta. Sen periaatteina olivat työ, vapaus, itsehallinto. Kaupan suurvalta oli samalla ajatuksen vapaavaltio, protestanttisen suvaitsevaisuuden esitaistelija, Europan edelläkävijä kansainoikeuden opissa (Grotius) samoin kuin valtiotaidon käytännössä: Haag jäi olemaan »maanosan valtiollisen tähtitaivaan suurena observatoriona» (Treitschke), senkin jälkeen kun »Oranian leiri» oli lakannut olemasta Europan yleisenä sotakouluna. Sellainen oli batavialainen suurvalta, jonka Macaulay katsoo saavuttaneen huippunsa noin v. 1688, mutta Treitschke jo ennen Westfalin rauhaa. Sen varsinainen suuruudenaika tuli lyhyeksi, sitä kesti tuskin kauempaa kuin vuosisadan. Hollanti oli sattuva esimerkki siitä laista, jonka alaisia Ratzelin määritelmän mukaan ovat Kartagon malliset vallat: nopea kasvu ja nopea kukistus. Sillä merenkulun ja kaupan edut sitovat tosin nopeasti yhteen, mutta eivät anna sitä kittiä, joka pitää kauan yhdessä — ellei satamilla ole riittävää samaan valtioon kuuluvaa takamaata. Sitä ei Hollannilla ollut. Sillä oli aseman kaikki edut, mutta siltä puuttui tilavuutta. »Suurvalta ilman maata on sittenkin luonnottomuus» (Treitschke); sillä täytyy olla riittävän laaja maaperusta; täytyy olla olemassa joku puhtaasti maantieteellinen tasapainosuhde emämaan ja siirtolain välillä, jotta edellinen voisi ajan oloon kannattaa jälkimäisiä ja saada voiman ylijäämää suurpoliittisia tehtäviä varten. Tämän tasapainopisteen sivuutti jo Portugal, mutta vielä enemmän tuo pieni suistamovaltio Reinin suulla. Sillä on ollut liian vähän maantieteellistä ydintä; mistä muun muassa johtuu että se ei ole voinut »syöttää» siirtoloitaan omalla lihallaan ja verellään ja siten tehdä niistä jotakin muuta kuin taloudellisia lypsylehmiä. Ja tämän lisäksi tuli sitten se onneton seikka, että siltä puuttui luontaisia rajoja senkin pienen tilansa ympäriltä. Siinä suhteessa oli Portugalkin suotuisammassa asemassa. Alankomaat eivät ole mitään muuta kuin Pohjois-Saksan tasangon kolkka, niinkuin sen kielikin on alafrankkilaismurretta; Lamprecht käsitteleekin kauan sen historiaa osana saksalaisesta. Kauas valtiollisten rajojen ulkopuolelle johtavat Rein, Maas ja Shelde laivaliikettä manteren sisäosiin. Semmoinen on heikko raja, joka voi kannattaa suurvaltaa ainoastaan erikoisen suotuisain konjunkturien edellytyksellä. Niinpä on Hollanti kukoistanut enemmän toisten heikkouden kuin oman voimansa nojalla. Saksan sisäosista sai se tarpeellisen lisämäärän työväkeä ja palkkalaisia. Kun Brandenburg kasvoi siellä voimakkaaksi vallaksi, oli selvää, ettei Hollanti enää voisi pysyä suurvaltana maalla. Toinen kuolemansyy oli maan valtiomuodossa. Pitkä yhteistyö maan puolustamisessa merta vastaan oli luonut kansanvaltaisen hengen, ja kun vieras hallitsija karkoitettiin, omaksui uusi valtio tasavaltaisia liittomuotoja. Irrallisempaa valtioliitosta saman kansan keskuudessa on maailma harvoin nähnyt. Sitä on nimitetty »2000 hallitsijan harvainvallaksi»; sillä tosin oli eduskunnalla nimellisesti hallitusvalta, mutta tämän liittokokouksen muodostivat ohjeita saaneet maakuntakokousten edustajat, ja maakuntakokoukset vuorostaan olivat samanlaisia kuntien edustajakokouksia, ja kaikilla oli niillä »liberum veto», epäys-oikeus, jopa oikeus neuvotteluihin ulkomaidenkin kanssa. Tämä hajallisuus oli epäilemättä suotuisa vapaudenhengelle ja suvaitsevaisuudelle, mutta kouraantuntuvan turmiollinen valtion sisäiselle voimalle. Että semmoinen valtio lainkaan on saattanut pysyä koossa, vieläpä tuntuvasti vaikuttaa maanosan kohtaloihin, on selitettävissä Amsterdamin rikkauteen perustuvan Hollannin maakunnan todellisen ylivallan ja käskynhaltijalaitoksen perustalla, jonka häälyvää asemaa on verrattu Barkas-suvun sotapäälliköiden asemaan kaikkien kauppavaltojen alkumuodossa, muinaisessa Kartagossa. Mutta toisaalta toi tämä valtiolliseen elämään uuden hajaannuksen siemenen, keskitykseen pyrkivän oranialaisen »tyrannian» ja paikallisvaltaa kannattavain suursukujen välille. Pitkän aikaa oli käskynhaltijanpaikka tyhjänä, ja kun se 1700-luvun puolivälissä jälleen täytettiin, oli suurvalta jo alkanut aleta sekä ulkoisten että sisäisten puutteiden vuoksi. Tämänlaatuinen valtiomuodostuma ei saattanut näet pysyä ensi sijalla edes merillä, sittenkun Englanti, jolla oli aseman edut, mutta lisäksi tukeva maaydin ja luonnon kaikkein parhaat rajat, oli voittanut valtiomuotonsa synnytystuskat ja saavuttanut sisäisen sopusuhtaisuuden korkeimman asteen. Englanti tulikin siten Hollannin perijäksi ja samalla välillisesti Portugalin. Kun Englannin kauppavaihto noin v. 1650 oli viittä kertaa pienempi kuin Hollannin, oli se noin v. 1750 ehtinyt melkein sen tasalle ja v. 1792 oli sen suhde Hollantiin niinkuin 5:2. Sitten tuli uusi konetekniikka ja lisäsi sen etua vielä enemmän. Tässä oli siis vuoronvaihdos nähtävissä myöskin ulkoisessa suhteessa, siirtomaakilpailussa; se tapahtui Napoleonin sotien aikana ja niiden jälkeen, Etelä-Afrikassa ja Intiassa. Ei mikään voi paremmin osoittaa aineellisen kukoistuksen merkitystä puhtaasti valtiollisena voimatekijänä kuin tämä sisäistä valtioyhteyttäkin puuttuva hollantilainen suurvalta. Se on piirre, joka on tälle vallalle aivan erikoinen. Mutta sen nopea kukistuminen osoittaa myöskin, että valtio-oikeudellisen järjestelyn täytyy olla oikeassa suhteessa yhteiskunnankehitykseen, jos vallasta on tuleva pysyväistä. — Nykyään on Alankomaiden kuningaskunta päässyt samaan keskitykseen hallitusjärjestelmässä kuin perustuslailliset valtiot yleensä ja siis voittanut yhden Yhdistettyjen Alankomaiden tasavallan epäkohtia. Mutta nyt on liian myöhäistä ajatella sen uudestasyntymistä suurvallaksi. Konjunkturi on mennyt. On ilmaantunut uusia kilpailijoita, joiden kanssa ei mikään kilpailu ole mahdollinen. Nyt on myöskin paisuntavaisto sammunut — alituiset pikkusodat pohjoisen Sumatran ja muiden malaijisaarien niskoittelevia heimoja vastaan ovat oikeastaan puolustustaisteluita — eikä kansalla ole muuta harrastusta suurpolitiikkaan kuin itsesäilytyksen, itsensä ja jäljelläolevien siirtolainsa suhteen. Vielä nytkin kuuluu Hollantiin siirtomaita, jotka ovat alaltaan 62 ja väkiluvultaan 6 à 7 kertaa suuremmat emämaata. Siirtomaiden puolella on siten epäilemättä yhä edelleen epäsuhtainen ylipaino. Emämaa ei voi täyttää siirtomaiden tarvetta teollisuustuotteihin nähden, ei ylläpitää kauppamonopolia niiden suhteen, vaikka se on muuttunut melkein yksinomaan niiden tavaravaihdon lastauspaikaksi ja satamaksi. Kauppavaihdossaan ovat sen sivuuttaneet kaikki suuremmat naapurit Englanti, Ranska ja Saksa; ja vaikka se vielä pysyttelee neljännellä sijalla Europan ja viidennellä maailman kauppatilastossa — numeroiden ollessa niin suuria kuin yli 5½ miljardia omien tarpeiden tuonti- ja 4½ omien valmisteiden vientipuolella (v. 1908) ja nämä vielä tasaisesti kasvavat — niin ei se kuitenkaan voi pienellä 6-miljonaisella väestöllään ylläpitää niitä ulkonaisia mahtikeinoja, joita ilman pääomavoimakaan ei voi saavuttaa välitöntä vaikutusta nykyajan suurpolitiikkaan. Ajan oloon on toinen vanhoista puutteellisuuksista paisunut vaaraksi valtakunnan itsenäisyydelle. Tarkoitamme luontaisten rajojen puutetta Europan mantereen puolella. Tästä johtuva vaara ilmenee kahdella taholla. Ensinnäkin, vaikka pienempänä, siinä että Alankomaiden hallussa on Shelden suu, joka nuorelle Belgian valtiolle on vielä suurempiarvoinen kuin Götajoen suu oli Kustaa Aadolfin aikuiselle Ruotsille; Hollanti on portinvartija Belgian talossa, Vliessingenistä voi tulla Antwerpenin salpa; siitä suuri melu Belgiassa 1910 kun suunnitelmat Vliessingenin linnoittamisesta tulivat päiväjärjestykseen. No, se on oikeastaan naapurin vaara. Mutta toinen rajavaara on Alankomaiden oma, suuri ja vakava: ne salpaavat näet Saksan sen luonnollisesta pääväylästä länsimerelle. Alankomaiden selkäpuolella on Reinin ympärille kehittynyt Saksan valtakunnassa yksi maailman suurimpia teollisuusalueita, ja sen kauppatien Reiniä myöten, jota vuosittain kyntää yli 20 000 laivaa, pitää nyt kulkea toisen maan lävitse. Alankomaiden valtiomiehet eivät voi olla huomaamatta, että heidän valtionsa on kaikkein arkaluontoisimmalla paikalla: estämässä suurvaltaa levenemästä luonnollisimpaan satamaansa. Entisaikoina ei tämä asema häirinnyt, sillä silloin oli hollantilaisten rajan takana vain hajallinen joukko saksalaisia pikkuvaltoja; nyt on rajalla uuden Saksan valtakunnan keskitetty jättiläisvalta, ja tämä valta etsii tulevaisuuttansa merellä. Tälle vallalle ei voi olla mieluista, että sen tiellä on tämmöinen »Wacht am Rhein», Reinin vartija. Tarkastaessamme Saksan suurvaltaa tulemme vielä selvemmin näkemään tämän seikan luonnottomuuden nykyaikaiselta suurvaltakannalta katsottuna. Samanlaatuinen asema sai Portugalin heittäytymään Englannin syliin ja kuitenkin on Portugalin voimasuhde Espanjaan kaikissa suhteissa suotuisampi kuin Alankomaiden Saksaan. Mistä voi sitten Hollanti saada tukea? Jälleenyhtyminen Belgian kanssa tulee silloin tällöin puheeksi, vuodesta 1907 kokoontuu hollantilais-belgialainen komissioni vuosittain taloudellista yhdistymistä, keskinäistä lainsäädäntää ja yleistä veljestymistä varten; mutta tämä »entente Hollando—Belge» — Hollannin ja Belgian liitto — ei missään tapauksessa riitä Hollannin valtiolliseen tarpeeseen. Vain merivalta voi sen tehdä, sillä vaara ei koske ainoastaan emämaata, vaan myöskin siirtomaita, joita Hollanti ei saata toivoa omalla voimallaan kykenevänsä puolustamaan suurvaltaa vastaan paremmin kuin Espanja puolusti omiaan Yhdysvaltoja vastaan. Tämä kysymys sitoo Hollannin kansan vielä suurpolitiikkaan. Ne vallat, jotka suojaksi Saksaa vastaan tulevat kysymykseen, ovat Englanti, Ranska ja Yhdysvallat. Mutta liittoa vastaan Englannin kanssa puhuvat sekä muinaisen kauppakilpailun perimykset että tuoreemmat muistot Englannin politiikasta Hollannin heimolaisia vastaan Etelä-Afrikassa. Liittyminen Ranskaan sisältäisi melkein saman vaaran kuin se, jota tahdotaan välttää. Yhdysvallat taas ovat liian kaukana Hollannin emämaasta, mutta — Filippinien miehittämisen jälkeen — liian likellä sen siirtomaita, voidakseen oikein soveltua takaajan arkaluontoiseen tehtävään. Näin ollen onkin Hollannissa alettu keskustella siitä, eikö olisi tehtävä täytymyksestä hyvettä ja vapaaehtoisesti liityttävä lähempään yhteyteen Saksan kanssa. Se on ajateltu tapahtuvaksi tulli- ja puolustusliiton muodossa. Hollanti saisi siitä suoranaisiakin etuja: pääsisi paremmin käyttämään hyväkseen siirtomaitaan laajemman pääomainkäytön avulla, takeita tärkeälle välikaupalleen Saksan kanssa, jota vuodesta 1899 uhkaa Dortmund—Ems-kanavan kilpailu, mahdollisuuksia teollisuutensa vahvistamiseen, joka nyt on heikko maan nykyisessä asemassa välttämättömän vapaakaupan vuoksi. Saksa puolestaan voittaisi suuremman elinkeinoalueen, uusia houkuttelevia tilaisuuksia pääomainsijoitukseen, lujemman selkänojan Yhdysvaltoja vastaan, pääsyn Hiilisatamiin Panaman edustalla ja Intian-tiellä Kiinaan. Mutta Hampuri ja Bremen eivät iloitsisi likeisistä suhteista Rotterdamin kanssa, jonka asema maailmankauppaväylän varrella on vielä parempi. Yleensä näyttää Hollannin voitto yhdynnästä ilmeisemmältä ja suoranaisemmalta kuin Saksan. Samalla täytyy sen kuitenkin, samoin kuin Portugalin Espanjan suhteen, tuntea pienemmän osakkaan sulautumispelkoa; mutta siinä on sentään se rauhoittava seikka, että Saksalla jo on liittovaltion-luonne. Hollantilais-saksalainen valtakunta-ajatus on siis pikemminkin Iberian liiton kuin Portugalin ja Englannin välisen vasallisuhteen vastine. Kuinka syvälle tämä ajatus lienee nykyään juurtunut? Kiertokysely Hollannin sanomalehdistössä sataluvunvaihteessa 1899—1900 (v. Waltershausenin selostuksen mukaan) näytti osoittavan elinkeinonharjoittajain ja käytännöllisen väen sitä kannattavan, kun taas viralliset piirit luonnollisestikin olivat torjuvalla kannalla; laajempiin kerroksiin kysymys tuskin vielä oli ulottunut, niissä ei vielä tunnettane rajattoman liikuntavapauden supistamisen tarpeellisuutta. Toisella puolen rajaa ovat ainoastaan »suursaksalaiset» (kuten Fritz Bley ja Hasse) pitäneet asiaa vireillä, vedoten vanhaan historialliseen yhteisyyteen ja heimolaisuuteen; heidän silmissään eivät hollantilaiset vieläkään ole muuta kuin alasaksalainen heimo[7] — hyvin tavallinen heimon ja kielen merkityksen ylittäminen kansallisuuteen nähden, jota vastaan Karl Menne täydellä syyllä on noussut tehdessään selkoa alankomaalaisen heimon kehkeytymisestä itsenäiseksi kansallisuudeksi. Virallinen Saksa pysyttelee äänettömän odotuksen kannalla. On tosin pidetty paljon melua kirjeestä, jonka muka keisari Wilhelm olisi kirjoittanut Hollannin kuningattarelle vuonna 1904 uhaten miehittää maan sodan syttyessä, ellei sen linnoituksia laiteta parempaan kuntoon; mutta Hollannin hallitus julisti viimeksi v. 1910 mitä jyrkimmin tämän jutun perättömäksi. Se on ilmeisesti laskettu liikkeelle Englannista tai Ranskasta, jotka eivät laiminlyö mitään tilaisuutta peloitellakseen, että Saksa valtaa ja nielaisee Hollannin, niinkuin Japani Korean (Ellis-Barker); niille on näet erittäin tärkeätä, että Saksa ei mitenkään pääse Kanaalin rannalle. Että tuo salaperäinen keisarinkirje oli niin suurena puheenaineena juuri v. 1910, on ilmeisessä yhteydessä niiden suurten linnoitussuunnitelmain kanssa, joita Hollannin hallitus siihen aikaan esitti. Ei ainoastaan Belgia, vaan vielä suuremmassa määrässä Ranska ja Englanti kiinnittivät asiaan huomiota, vieläpä siinä määrässä että _Vliessingenin kysymys_ alussa vuotta 1911 sai suurpoliittisen merkityksen. Aiheena oli lähinnä se ajatus, että luja Vliessingen estää (englantilaista) laivastoa tulemasta Antwerpenin avuksi (saksalaista armeijaa vastaan). Oletetaan siis sotaa, jossa Hollanti ja Belgia ovat eri puolilla: Vliessingen vähentää ranskalais-englantilaisen sotilaallisen yhteistoiminnan menestysmahdollisuuksia — nykyaikainen koko maapalloa käsittävä vastakohta Saksan ja länsivaltain välillä heittää eteenpäin varjoansa Hollannin alavain rantain yli. Räikeässä valossa esiintyy tässä muinaisen suurvallan arkaluontoinen asema kolmen samanaikaisen suurvallan kahnauskohdassa, samalla kuin näiden keskeinen kilpailu on välillisenä, toisarvoisena takuuna pikkuvallan säilymisestä — se on Persian ja Siamin vakuutta, elämistä suurten armoilla... Eipä sovi kummastella, jos niinkin itsenäisherkkä kansa kuin hollantilaiset lopulta pitäisi vapaata liittymistä _lähimpäänsä_, tasa-arvon perustalla, tällaista oloa parempana. Että se ei luota kansainoikeudellisesti taattuun puolueettomuuteen, lausui sen hallitus viimeksi 1908. Luonnollinen epäluulo, joka vielä 1903 esti postisopimuksen solmimista Saksan kanssa, on jonkun verran lieventynyt Saksan aloitteen johdosta v. 1908 Pohjanmerta koskevaan sopimukseen, joka takasi _status quon_ sen kaikilla rannoilla. Kuinka luonnollinen yhteys on taloudellisessa suhteessa, osoittaa kauppatilasto, jossa Saksan osalle jo tulee puolet viennistä ja noin neljännes tuonnista. Tällä välin on siirtomaa-aluetta uhkaava vaara vielä suurentunut uuden kilpailijan ilmestymisen johdosta: Japanissa harjoitetaan v. 1905 jälkeen, kuten Schiemann on todennut, peittelemätöntä kiihoitusta sitä vastaan. Näin tihenee paine eri puolilta puristukseksi, joka aikanaan saattaa luoda valtiollisen välttämättömyyden. Millekään polttavalle asteelle ei tämä liittymiskysymys ole kuitenkaan vielä joutunut. Se on vain olemassa itse olojen olemuksessa: milloin se astuu päiväjärjestykseen, määräävät konjunkturit. Ei tunnu myöskään siltä, että Hollannin kansaa erikoisen paljoa huolettaisivat valtion huolet tai että se ylimalkaan surisi menetettyä vaikutustansa maailman kohtaloihin. Vaikkakin yleislakko 1903 osoittaa, että se ei ole aivan vapaa nykyajan yhteiskunnallisten vaivojen tunnuista, sopinee tätä kansaa yleensä katsoa tyytyväisimmäksi ja onnellisimmaksi länsimaissa. Tämä johtuu osaltaan siitä, että se on suoriutunut ihmeellisen vahingoittumattomana suuruudenajan kiusauksista, aivan toisin kuin Pyreneain niemen kukistuneet suurvallat. Eivät edes rikkauden ja vallan suurimman loiston aikana »mynheerit» langenneet ylellisyyteen ja velttoon hekkumaan. Työteliäisyyden hyve on säilyttänyt hollantilaiset terveinä hengeltään. Hollantilainen vakavuus ja tarmo ovat entisen kaltaiset tuolla ikivanhalla lakeudella harmaan taivaan alla iäti uhkaavan meren rannalla. Vielä ei kansa ole herpoutunut ponnisteluissaan säilyttää ja voittaa maata, kuten Zuiderseen kuivaussuunnitelma osoittaa; vielä rakastaa se maataan flegmatikon hillityllä lämmöllä, niinkuin vain se voi rakastaa, joka on paljon vaivautunut ja uhrannut lempensä esineen vuoksi. Me näemme sen yhäti taloudellisesti ja henkisesti täyspätöisenä ja pidämme tätä parhaana takeena sen itsenäisyyden säilymisestä; samalla kuin panemme muistiin että suurvalta-aseman menetyksen ei siis tarvitse vahingoittaa kansan sielua. Siinä on kaikki suhteellista: kansa voi varsin hyvin kaikin puolin edistyä ja vaurastua ja kuitenkin menettää paikkansa suurvaltain joukossa — jos näet toiset vallat etenevät vielä nopeammin. ---------- Samanaikaisesti Hollannin kanssa esiintyi toinen germanilainen suurvalta palatakseen melkein vielä nopeammin takaisin varjoon. Se oli Skandinavian niemimaan vero maailmanhistorialle, _Ruotsin_ lipun alla. Tämä suurvaltatarina kesti oikeastaan vain Breitenfeldistä 1631 Pultavaan 1709.[8] Niinkuin Hollannilla kesti Ruotsillakin suurpolitiikan maininkeja vielä vuosisadan, ja se poistui lopullisesti näyttämöltä vasta Napoleonin sotien jälkeen. Mutta muutoin on Ruotsin suurvalta siinä määrässä toista muotokuntaa, kuin Hollanti ja Portugal, että sen suorastaan sopii katsoa edustavan tämän täydentävää vastakohtaa. Niinpä pistää heti alusta silmään, että Ruotsia suurvaltana ei suinkaan kannata suotuisa kauppa-asema, joka oli toisten suurimpana edellytyksenä, kummankin vuorollansa. Olihan Ruotsi — kuten se yhäkin on — maailman nurkassa, maanosan rajalla meriä vastaan pohjoisessa ja länsimaisen kultturin rajalla slaavilaisia vastaan idässä. Suurkaupan kannattajana täytyi Itämeren jo sinänsä olla Pohjanmerta ja Välimerta heikomman; mutta epäkohtaa Ruotsin suhteen enensi vielä erikoisesti se, että Itämeren portit eivät olleet sen vallassa. Tanska oli sinne perustanut Kattegatin-vallan, jonka kauppamahdollisuuksien täytyi olla paljoa suuremmat kuin Ruotsin Pohjanlahden-vallan. Tästä maantieteellisestä asemasta seuraa se seikka, joka on Ruotsin suurvallan erikoispiirteenä kielteisessä suhteessa. Se ei perustunut maailmankauppaan tai kultalöytöihin tai ylimalkaan taloudelliseen saavutukseen. Se ei kasvanut korkeuteen aineellisen kultturin kohoamisen mukana. Se ei esiinny jäsenenä siinä historiallisessa vuorosarjassa, jota tähän saakka olemme seuranneet Välimereltä valtamerille ja Pohjanmerelle (Venetsia, Lissabon, Amsterdam). Se ilmenee ikäänkuin äkillisemmin, syntynsä syy toisella taholla. Rahan puuttuvan perustan sijasta oli tällä valtiolla ensinnäkin suuren alueellisen laajuuden leveä pohja. Skandian niemellä oli toki paljoa väljemmät tilat suurvaltiolle kuin Reinin tai Tajon suistamoilla. Sen lisäksi tuli paisuntamahdollisuuksia päämaan välittömässä yhteydessä. Ruotsin suurvalta on täten aivan toista muotokuntaa kuin kauppavaltojen: siitä ei tule pientä emämaata suurine siirtomaineen valtamerten takana, vaan yksi ainoa suurmaa, joka leviää miltei aukottomana keskustana olevan sisämeren ympärille. Mutta tällä vallalla oli myöskin sisäinen side, joka on sen voimakkaimpana myönteisenä omituisuutena. Ei milloinkaan voida kumota tai unohtaa, että niiden moninaisten vaikutteiden joukossa, jotka johtivat Ruotsin maailmanpolitiikkaan, oli myöskin, vieläpä yhdellä etusijalla, henkisen vastuun tunne. Ruotsin suurvaltapolitiikka oli aatepolitiikkaa, mikäli ylimalkaan uskaltanee käyttää tätä alkuperämerkintää maailmassa, missä eduton aate on yhtä harvinainen kuin päivänsäde ilmattomassa paikassa. Suurvalta perustui aatteen nojalle, kun Kustaa Aadolf paljasti miekkansa »isänmaan majesteetin ja siinä lepäävän Jumalan-kirkon» puolesta; se oli kukistuva aatteeseen, kun Kaarle XII lähti puolustamaan »oikeuden ja vanhurskauden periaatteita» samaan Venäjänmaahan, joka kaksi vuosisataa myöhemmin asetti samat periaatteet reklaamiksi itselleen ensimäisessä maailmanrauhan-kongressissa. Nämä Ruotsin suurvallan pääpiirteet — yhtenäinen aluemuodostuma ja aatteellinen sisällys — lähentävät sitä siihen muotokuntaan, jota edustivat muinainen Rooman keisarikunta ja myöhemmin Osmannien valtakunta. Epäilemättä on olemassa muodollista yhtäläisyyttä 1600-luvun Ruotsin Itämeri- ja Turkin Välimerivallan välillä. Mutta tietenkin on Kustaa Aadolfin valta yhtä paljoa korkeammalla sulttaanin valtaa kuin protestanttisen uskonvapauden henki on yläpuolella muhamettilaista uskonkiihkoa; ja edellinen on organisesti luontevampi, syntynyt sisäisestä täytymyksestä itsepuolustukseen pikemmin kuin puhtaista valloitusajatuksista. Protestanttisuuden asia tuli vain maailmanhistorialliseksi konjunkturiksi vallalle, joka oli valmistautunut tehtävään sisäisen kokoomuksen avulla. Upsalan kokous ja Linköpingin verilöyly ovat Breitenfeldin edeltäjiä. Jälleen johdumme ajattelemaan vastakohtaa Hollannin kanssa kun näemme tämän keskitystyön Ruotsin valtioelämässä ennen paisuntaa. Sen avulla oli Ruotsi tullut mieheksi. Se saavutti taistelulla kaikkien valtiollisten voimain välisen tasapainon, joka sinänsä merkitsee huippusaavutusta kansakunnan elämässä. Sulimmassa sopusoinnussa »kuninkaan korkeuden, neuvoston vallan ja säätyjen vapauden» kesken — kuten 1634 vuoden hallitusmuodon johdannossa sanotaan — on Ruotsin kansa astunut maailmanhistorian näyttämölle. Semmoiset olivat ne voimat, jotka nostivat Ruotsin kansan korkeimpaan historialliseen tehtävään. On omituista ajatella tuota aikaa, jolloin — jos saamme uskoa Shering Rosenhanen sanoja — Ruotsin neuvosherralla ulkona maailmassa oli paikkansa Ranskan herttuoiden ja Espanjan grandien edellä ja Saksan valtaruhtinaiden rinnalla. Aika ei ollut pitkä: miesikä nousua, kaksi laskua, minkä jälkeen tuli romahdus. Kiinnitämme nyt huomiota niihin tekijöihin, jotka saattoivat vallan niin rutosti kukistumaan; ja me olemme löytävät ne välittömästä yhteydestä rakentavien voimien kanssa, niinkuin nurjan puolen samasta mitalista. Jos Ruotsin suurvaltio olikin suuri laajuudeltaan, niin oli se toisaalta aina vähäinen väestöltään; sillä se laahasi mukanaan asumattoman maan kuollutta painoa. Jota enemmän se laajeni, sitä enemmän menetti se samalla sitä voimaa, jota kansallinen yhteenkuuluvaisuus tietää. Kun se oli korkeimmillaan, ei siinä ollut enempää kuin 2½ miljonaa asukasta ja niistä ruotsalaisia pikkuista yli puolen. Siitä tuli siis yhä enemmän keinotekoinen luoma valtiotaidon pyrkimyksille ilman kansallista perustaa. Lisäksi tuli, että siltä tykkänään puuttui kiinteää luontaista kehystä, joka olisi voinut helpottaa puolustusta niinkuin vallitukset lujittavat kenttäarmeijaa. Ruotsin suurvaltio on nykyisen kokemuksemme valossa hauras ja vanhentunut ilmiö, se kun eli yksinomaan Itämeressä riippumisen tai sen rantojen kyvyn varassa itsestään ilman ulkonaisten luonnonrajojen apua pitää koossa sen reunamaita. Tällaisen merenympärysvallan kestännän ehtona on ylimalkaan, että sisämeri on sen omana kauppa- ja meriliikealueena. Tiedetään, että tämä ajatus ei ollut vieras Ruotsin suuruudenajan valtiomiehille; siitä niiden järjestelmällinen pyrkimys valtaamaan niiden Itämeren etelärannikon jokien suita, jotka olivat silloisen kaupan valtimoita. Kustaa Aadolfilla oli avoin silmä näkemään, että »valtakunnan menestys riippuu kaupasta ja purjehduksesta», ja hän koetti, kuten tunnettua, monella tavoin edistää kansantaloudellista vaurastumista. Mutta nämä puuhat murtuivat kahta karia vastaan: hollantilaisten kilpailuun ja kansan oman harrastuksen puutteeseen. Lopulla 1650-lukua rikkuivat välit Hollannin ylivoimaisen kauppa- ja merivallan kanssa, joka kilpaili Itämeren-kaupasta, ja tästä kiistasta suoriutuivat hollantilaiset voittajina. Meritaistelu Juutinraumassa 29. lokakuuta 1658 osoittaa tavallaan kohtalonkäännettä Ruotsin koko suuruudenajan draamassa. Vuosisadan jälkipuoliskolla oli hollantilaisilla Itämerellä kauppavalta, jota melkein voi verrata lyypekkiläisten valtaan edellisenä aikana. Hollantilaiset niinikään nujersivat Ruotsin siirtomaayritykset heti alkuunsa. Hollannin suurvaltion varjossa ei ollut tilaa ruotsalaiselle kauppavallalle. Tähän tulokseen ovat tosin myöskin myötävaikuttaneet erinäiset heikot puolet ruotsalaisten omassa kansallisluonteessa. 1660-luvulla kirjoittaa Ruotsin edustaja Haagissa (Appelboom), että hollantilaiset ovat katsoneet ruotsalaiset aivan vaarattomiksi kilpailussa kaupan palkinnosta; ja kauppakollegion pöytäkirjat samalta aikakaudelta sisältävät alinomaisia valituksia hankaluudesta saada meriliikkeen edistämiseksi kotimaista miehistöä. Jo Kustaa Vaasa on lausunut, että ruotsalaiset ovat »nahjuksia» kauppa-asioissa. Ylellisyys kasvoi suuruudenaikana ripeämpää vauhtia kuin varallisuus; ja vuoden 1670 seuduilla, suurvalta-asemamme huippuaikana, saattoi Ruotsin ensimäinen kansantaloudentutkija, Johan Rising, lausua, että »rahan puute on kaikille ruotsalaisille yhteinen vaiva». Vaikka näin ollen kyllä on totta, ettei mikään suurvaltiomuodostuma ole perustunut niin vähän aineellisuudenväriselle pohjalle kuin Ruotsin, niin ei toisaalta voi olla näkemättä syy-yhteyttä tämän kunnian ja vallan pikaisen kukistumisen välillä. Sillä suurvalta ei ajan pitkään voi tulla toimeen ilman lujaa taloudellista perustaa, yhtä vähän kuin korkea torni voi seistä ilman leveää maassa olevaa perustusta. Tämä tuntuu olevan syvimpänä syynä siihen, että Ruotsin maailmanhistoriallinen suoritus muistuttaa vierailunäytäntöä, joka keskeytetään muutamien onnistuneiden esitysten jälkeen. Se lähti tehtäväänsä ilman taloudellista perustaa, eikä sen myöhemminkään onnistunut semmoista rakentaa, se ei kyennyt taloudellisesti kasvamaan uuden asemansa tasalle eikä saamaan kokoon tarpeellista liikepääomaa pysyväistä suurpolitiikkaa harjoittaakseen. Se kansallinen runoilija, joka syvemmälti kuin useimmat muut on oivaltanut _ruotsalaisten luonnonlaadun_, on runossaan »Brassebonden» (= porho) piirtänyt kuvan, joka ei ole soveltumatta hänen kansaansa edes silloinkaan kun se suoritti suurimmat tekonsa. Vielä yksi huomautus. Kustaa Aadolfin valtiomuodon sopusuhtainen tasapaino ei voinut säilyä vuosisadan loppuun. Taloudellinen mullistus, joka ei tarkoittanut kansallisomaisuuden lisäämistä, vaan sen siirtämistä valtiovallan välittömään käyttöön, synnytti kuninkaan itsevaltiuden, joka sitten saattoi tuhlata yhteiskunnan voimia suurvaltion tarkoituksiin. Tämä oli keskityksen ylittämistä, joka entistä enemmän vaikeutti yhteiskunnan tervettä kehitystä. Me näimme Hollannissa suurvaltion vaipuvan alas senvuoksi, että yhteiskunnankukoistus saattoi varjoon valtioaatteen; me näimme sitä ennen Turkissa saman tuloksen siitä vastakkaisesta yksipuolisuudesta, että valtioaate kasvoi yhteiskunnan aineellisen kultturikehityksen tarpeiden päälle. Jälkimäinen on myöskin Ruotsin tapaus. Lähimpänä seurauksena oli vallankumouksellisia heilahduksia yhdestä valtiomuodosta toiseen, jolloin suurvaltakonjunkturit menivät siposilkoisen tiensä. Nousevat vallat idässä ja etelässä tunkivat yli heikkojen rajojen, jotka eivät olleet luodut kestämään todellista painetta. Niinpä tulivat Venäjä ja Preussi toimitsijamiehiksi Ruotsin suurvaltion vararikossa. Preussista tuli samalla henkisen kultturitehtävän perijä evankelisten saksalaisten suojelijana oman heimon keskuudessa. Silloin oli Ruotsin suurpoliittinen tehtävä lopussa niin sisäisesti kuin ulkoisesti. — Nyttemmin ei Ruotsin kansa ota pienintäkään osaa suurpoliittisiin pyrkimyksiin. Sen paisuntavaisto on kuollut ja kuopattu vaatimattoman työn alle yhteiskunnallisen edistyksen hyväksi; se seisoo, kuten Schiemann sanoo v. 1902, »melkein toimettomana syrjässä» maailmanpolitiikasta. Ruotsalaiset, jotka monivuotisen oleskelun jälkeen europalaisen sivistyksen keskuspaikoilla ovat palanneet kotimaahansa, ovatkin huomauttaneet, eikä ilman syytä, ruotsalaisen kansanelämän ja ruotsalaisten katsantotapojen poikkeavaisuudesta; ruotsalaiset ovat samoin kuin espanjalaiset jonkun verran ulkopuolella yleistä länsieuropalaista muotokuntaa — vaikka ei käykään varmasti sanominen ruotsalaisetko viinapöytineen y. m. vaiko espanjalaiset härkätaisteluineen edustavat suurempaa omituisuutta... Tähän erillisyyteen on epäilemättä vaikuttanut se turvallisuudentunne, minkä 1815 solmittu unioni Norjan kanssa oli kansassa synnyttänyt. Se säilytti myöskin valtiolle jonkunnäköistä suurvallan hahmoa, se kun saattoi Europan vaakaan laskea ¾ milj. neliö-km., Venäjän jälkeen suurimman pinta-alan painon. Sikäli oli unionin hajaannus 1905 vieläkin askel alaspäin. Silloin ilmeni samalla läntisen rajan heikkous, sitä kun vain niukasti suojelivat kansainoikeudelliset sopimukset (puolueettomasta vyöhykkeestä merestä 61 leveysasteelle, yhteisistä vesiväylistä, muuttolappalaisten porolaidunoikeudesta), yhteenkootut Karlstadin sopimuksessa lokak. 1905 (_Sandgren_ n:ot 276—280). Saaristossa onkin jo syntynyt pieni rajakahnaus, _Grisbådan_ juttu, joka 1909 sovinto-oikeudessa ratkaistiin Ruotsin eduksi. Mutta unionin hajaannus on myöskin sikäli muuttanut asemaa, että valtakunta ei nyttemmin enää saata pysytellä niin syrjässä valtiollisilta maailmanmarkkinoilta. Tyyten ei puutu aihetta käsittää Norjan irtaumista ilmaukseksi Englannin ja Saksan kaikkialle ulottuvasta kahnauksesta. Varmaa on, että Englanti käytti sitä hyväkseen samalla tavoin kuin unionin hajaannusta Pyreneain niemellä 1640 (ks. siv. 67): pienempi maa, suuremman alituinen paine selässään, on geopoliittisesta täytymyksestä asettunut Englannin suojelukseen, tosin neljän suurvallan (Italia ja Itävalta puuttuvat) kanssa tehdyn »koskemattomuussopimuksen» varjolla 1907. Ei ole puuttunut suunnitelmia saattaa Ruotsiakin samaan asemaan; niinpä kirjoitti Lucien Wolf »Timesissä» jouluk. 1907 kirjoitussarjan »pohjoismaisesta kysymyksestä», katsoen että sekä skandinavialaiset että Reinin suulla olevat pikkuvallat olisivat suurvaltain päätöksellä tehtävät — puolueettomiksi — ajatus, jonka kuitenkin »Le Temps» heti leimasi valtiolliseksi »näköhäiriöksi». Itse asiassa on Ruotsi puolestaan lähentynyt Saksaa v. 1906 tehdyn kauppasopimuksen (uusittu 1911) ja höyrylauttayhteyden nojalla vuodesta 1909. Tämä kehitys osoittaa, että Ruotsin pikkunaapureilla lännessä ja etelässä ei nyttemmin ole samaa puskurin luonnetta asianomaisia suurvaltoja vastaan kuin ennen. Vielä ilmeisemmin näemme saman asemanhuonontumisen valtakunnan muilla sivuilla. Siellä oli ennen kahnaus suurin, ja vielä rajanjärjestelyt 1809 ja 1826 osoittavat selvästi että Venäjä ei katsonut päässeensä lopulliseen päämäärään: tuntuu kuin näkisimme »etusormen viittaavan Malangervuonoa» ja »käden uhkaavan Varangeria» — joita Venäjä jo 1500-luvulla tavoitteli. Keskivaiheilta 1800-lukua oli tämä paine kuitenkin heikennyt. Suomi saikin kehittyä verrattain itsenäisesti, ja Ruotsille tuntui tämä puskuriturvalta. Mutta tämä asiaintila muuttui Venäjän politiikassa Suomen suhteen 1899 tapahtuneen käänteen johdosta. Onko tämän katsottava olevan jossakin yhteydessä Ruotsin—Norjan edellisenä vuonna tekemän päätöksen kanssa n. s. Ofotenin-radan rakentamisesta niemimaan läpi kulkevaksi poikkiradaksi Atlantin rannalle, olkoon ratkaisematta — sinänsä ei olisi outoa, jos uusi rautatie venäläisten silmissä näyttäisi suuren Siperian-radan puuttuvalta, Atlanttiin ulottuvalta päätekappaleelta — mutta varmaa on, että Venäjä uudella politiikallansa Suomessa on astunut uhkaavan askeleen Ruotsia kohti. Muutos sai käytännöllis-poliittisen ilmauksen alussa vuotta 1908, kun Venäjä yritti vapautua Englannin ja Ranskan kanssa 1856 tehdyssä sopimuksessa antamastaan sitoumuksesta olla linnoittamatta Ahvenanmaata. Tämä yritys ei kuitenkaan onnistunut; ja sitä levottomuutta, jota tämä hanke herätti Ruotsissa, tyynnytettiin heti jälkeenpäin (huhtikuussa 1908) jossakin määrin _Itä-_ ja _Pohjanmerta koskevilla sopimuksilla_ (_Sandgren_ n:ot 75, 76), missä asianomaiset rantavallat (jälkimäisessä tapauksessa lukuunottamatta jo kansainvälisen takauksen alaisia Belgiaa ja Norjaa) sitoutuivat keskenään pitämään arvossa toistensa rajoja. Ruotsi on siis nyt jälleen, vastoin tahtoansa, »saanut oman ulkopolitiikan» (Fahlbeck). Tietenkään ei tämä ole johtunut yksinomaan unionin hajoittamisesta. Mahtitekijänä oli unioni lopulta vain virvaa, senvuoksi että se oli menettänyt psykologisen perustansa. _Skandinavian valtakunta-aate_, joka 1800-luvun keskivaiheilla ja sen jälkeen eli niin meluisaa elämää (ytimenänsä Tanska), oli kuollut kansan mielessä jo kauan ennenkuin sen viimeinen hapera ilmaus haihtui. Mitään enteitä sen virkoamisesta ei ole näköpiirissä havaittavissa; sitä mahdollisuutta, joka aukeni silmiemme eteen Iberian niemimaalla (siv. 71), ei tule Skandian niemellä kysymykseen niin kauan kuin tasavaltapyrinnöillä Ruotsissa ei ole mitään kantavuutta eikä liittoajatuksista täällä ole muita merkkejä, kuin satunnaiset laiduntunnelmat Norjan Lapissa. Näillä teillä ei siis missään näy merkkiä skandinavialaisen suurvallan uudestisyntymisestä. Sitävastoin ei sellaisia merkkejä ihan tyyten puutu — ainakaan mahdollisuuksia suureen nousentaan — toisella taholla, nimittäin Ruotsin omien rajojen sisällä; tällä kertaa, päinvastoin kuin vanhana suuruudenaikana, terveellä aineellisella pohjalla. Kun unionin suuruuskajastus sammui, ilmeni realinen perusta suurille isänmaallisille toiveille, joita tieteen kylmä tarkastelu ei kumoa, vaikka ulkomailla joskus onkin asetuttu epäilevälle kannalle (Heilmann). Lapinmaan luonnonaarteet — malmit ja vesivoima — astuvat tässä sähkön aikakautena etualalle: erämaan vero emämaalle. Se alue, joka Kustaa Aadolfin valtiossa oli arvoton ja melkein tuntematon, havaitaan meidän aikamme tekniikan valossa epäilemättä soveltuvaksi kannattamaan mahtavaa suurteollista kehitystä ja siitä seuraavaa väestön tihenemistä ja kansan talouden vaurastumista. Samanlaisia edellytyksiä on muuten siellä täällä kautta koko maan. Kansan huomattava insinööritaipumus saa tässä runsaan toiminta-alan; ja maan ovien ääressä ovat Venäjän jättiläismarkkinat ikäänkuin vartavasten sovelletut vastaanottamaan näitä etevämmän kultturin tuotteita. Niin suuria tulevaisuudenmahdollisuuksia on tuskin suotu millekään niistä muista valtioista, joiden kanssa Ruotsi nyt on valtiokerhon entisen suurvallan asemassa; ainoastaan Turkki voi tässä tulla vertauksen alaiseksi. Nyttemmin työskennelläänkin tarmokkaasti luontaisten tulolähteiden käytäntöönsaattamiseksi: kulkuneuvoja kehitetään (Ofotenin-rata valmistui liikenteelle 1902, osia »sisämaanradasta» päätettiin rakennettaviksi 1907 ja 1911), voima-asemia perustetaan (Trollhättan 1906, Porjus 1910, Älfkarlebyn putoukset 1911), Ruotsin tehtaiden valmistearvo lähenee jo 2 miljardia ja kauppavaihto nousee yli 1½ miljardin — kunnioitettavia numeroita vain 5½ miljonan suuruiselle kansalle. Mutta taulussa on myöskin varjoa. Kaupan lähempi tarkastelu osoittaa nykyään kultturimaata sikäli, että sen vienti alkaa vastata tuontia, mutta siirtomaata siinä, että tämä vienti suuremmalta osaltaan käsittää raaka-aineita tai puolivalmisteita (metsä- ja vuorituotteita), ja tämä on kaksinkertainen heikkous pääomasta köyhälle maalle. Vakavasti pelätään epäedullisia seurauksia Saksan kauppasopimuksesta, se kun saattaa Ruotsin rautateollisuuden mahtavan kilpailun alaiseksi, samoin kuin valtion sopimuksista suurten malmialueiden (Kirunavaaran, Jellivaaran, Grängesbergin) omistajain kanssa 1907, joiden avulla raaka-aineen vientiä kukaties on edistetty jalostusteollisuuden kehittymisen haitaksi. Jos lisäämme, että itse väestön määrässä tulot ovat pienemmät (alhainen syntymisluku avioliittojen vähenemisen vuoksi) ja menot suuremmat (siirtolaisuuden vuoksi) kuin tavallista, sekä vielä että yhteiskuntaa kalvavat ankarat sosialiset taistelut, joita ei ole voitu tyynnyttää edes erittäin kansanvaltaisella perustuslainmuutoksella 1909 — niin olemme tehneet tiliä tärkeimmistä poistoista tulevaisuuden laskussa. Ruotsin politiikan täytyy nyttemmin olla sen määräävän seikan suunnattavissa, että _maa on suurempi kuin kansa_, s. o. väkeä on liian vähän. Se on päinvastainen pulma kuin Hollannissa ja Tanskassa, puhumattakaan nykyisistä suurvalloista Englannista, Saksasta, Italiasta ja Japanista. Tehokkaan ruotsalaisen politiikan täytyy sentähden pyrkiä luomaan suurta kansaa suurelle maalle. Toteutuvatko tulevaisuudenunelmat kerran — se riippuu lopultakin kansasta itsestään, sen viisaudesta, yhdessäpysynnästä, valppaudesta ja voimasta. Me näemme valtakunnan, joka odottaa kansaansa. ---------- Irrallisin luonnoksin ja ikäänkuin pitkän matkan päästä olemme nyt tarkastaneet muutamia tapauksia siitä luontaisesta valinnasta, jonka nojalla suurvaltoja syntyy ja vaihtelee valtioiden sikermässä. Olemme tavanneet kaksi pääasiallista muotokuntaa: toisaalta rikkauden aineelliselle pohjalle rakentuneen Portugalin ja Hollannin, joiden ulkonaisena muotona on emämaa laajoine siirtomaineen — toisaalta sotilaspoliittiselle perustalle rakentuneen Turkin ja Ruotsin, jotka säilyttävät päämaan ja alusmaiden alueellisen yhteyden. Se on vanha vastakohta Kartagon ja Rooman välillä; meidän päivinämme se on kasvanut yli maailman ulottuvaksi vastakohdaksi Englannin ja Venäjän välillä. Mutta olemme myöskin, Espanjassa, havainneet sekalaisemman muodostuman, jossa on kummankin muotokunnan tunnusmerkkejä, vaikka se epäilemättä sisäiseltä luonteeltaan on lähempänä jälkimäistä. Olemme edelleen nähneet selviä esimerkkejä, kuinka tärkeätä suurvallan synnylle ja kestännälle ovat asema, laajuus, luonnolliset rajat, kansallinen yhteys, keskitetty valtiomahti, taloudellinen kukoistus. Ennen kaikkea olemme luulleet huomaavamme, että tehtävä vaatii määrättyä sopusuhtaa valtiovallan ja yhteiskunnan — poliittisen ja sosialisen elämän — voimien kehityksessä. Näillä kokemuksin siirrymme nyt toden perään kuolleiden maailmasta elävien ilmoille. III. ITÄVALTA-UNKARI Historiallinen synty. — Valtiollinen tehtävä. — Asema. — Yleinen ja taloudellinen tilasto. — Luonnoton rajainmuodostus. — Kansallinen hajaannus. — Madjaarien, saksalaisten vaiko slaavien ylivalta? — Valtiopersonallisuuden puute. — Hajaannusilmiöitä valtakunnassa. — Kieliriita Böömissä. — Muita kansallisuuskiistoja. — Yhteiskunnallisia ja uskonnollisia vastakohtia. —- Eduskuntainen sekamelska. — Parannuskeinoja: yleinen äänioikeus Itävallassa 1907. — Valtiollinen kahtiajako. — Unionipula 1905—1910. — Arvio. — Ulkopolitiikka. — _Makedonian_ kysymys. — _Bosnian_ kysymys: »yhdistyspulma» 1909. — Suhde ulkovaltoihin. _Itävalta-Unkarin_ suurvalta juontaa juurensa aina Rooman keisarikunnasta saakka, eikä ole vielä kuin hiukkaista yli yhden miespolven aika siitä, kuin viimeiset italialaiset maat, jotka olivat tämän perimyksen mukana tulleet, siitä irtaantuivat. Vanha roomalainen keisarikruunu, jonka Kaarle Suuri oli uudelleen ottanut käytäntöön vuonna 800, liitettiin näet v. 962 lopullisesti hänen jättämänsä perinnön saksalaiseen osaan. Sen kantaja oli samalla »kristikunnan asianajaja ja maallinen päämies», arvoltaan kaikkia muita monarkkeja edellä; ja valtakunta oli nimeltään »Heiliges römisches Reich deutscher Nation»: Saksan kansan pyhä roomalainen valtakunta. Tämä valtakunta on siis ensimäinen kristillinen suurvalta, varsinainen »monarkia», joka edusti maallista miekkaa paavinkirkon hengellistä miekkaa vastaan. Uudemman ajan alussa näytti siltä kuin keisarivaltionaate tosiaankin toteutettaisiin Habsburgien yleismonarkian muodossa. Kustaa Aadolfin miekka ja Richelieun valtiotaito ehkäisivät tämän, suurvalta mureni yhä enemmän paljaiksi määritelmiksi, ja tuli aika, jolloin se, — käyttääksemme Voltairen tunnettua arvostelua — »ei ollut pyhä eikä roomalainen eikä edes valtakunta». Kun Ranskan vallankumouksen myrsky kulki Europan yli, kaatuikin tämä vanha rakennus helposti. Ajan oloon oli kuitenkin sen siimeksessä syntynyt lujempi aluemuodostuma, joka kykeni pysymään elossa vanhan valtakunnan jälkeen ja kantamaan sen keisarinimeä, vaikkakaan ei kaikkia sen perimyksiä, meidän aikaamme saakka. Itävallan valtakunnan varttuminen on tavallaan tapahtunut rinnan keisariaatteen heikkenemisen kanssa. Tie oli keskiajan tavallinen: feodalisia yhtymiä, perinnön tai sopimuksen nojalla, jonkun keskusmaan ympärille. Ja tämä keskus oli Wienin tasanko — Alppien porstua, Tonavan ja March-Oderin suuntia kulkevien kansainteiden risteysseutu. Tälle paikalle perusti Kaarle Suuri, vähää ennen keisariksi-kruunaustaan, »markin» eli sotilasrajan kristikunnan vihollisia, avaareja vastaan. Avaarit kukistettiin ja katosivat historiasta, mutta heidän jälkeensä nousi uusi vaara idästä, madjaarit. Silloin uudisti Otto Suuri, vähää ennenkuin hän sai keisarikruunun, markkimaan heitä vastaan nimellä Ostmark, itämaa, ja 900-luvun lopulla kuulemme ensimäistä kertaa nimen »Österreich», Itävalta. Tämä valtakunta oli siis perustettu kristikunnan rajalle suojamuuriksi kristikunnan vihollisia vastaan idässä. Vielä kerran, ja suuremmassa laajuudessa kuin milloinkaan ennen, vaadittiin sitä suorittamaan tätä tehtävää, nimittäin turkkilaisten rynnistyksen aikana. Tämä vaara sai Tiszan varrella olevan madjaarien valtakunnan liittymään yhteen Itävallan kanssa, ja madjaarit ryhtyivät nyt sovittamaan vanhoja syntejänsä Europaa vastaan ottamalla osaa puolustukseen. Näin on yhdistynyt Itävalta-Unkari vuodesta 1526 ollut »markkina» turkkilaisia vastaan, ja vasta 1880-luvulla uskallettiin poistaa viimeinen heitä vastaan järjestetty »sotilasraja». Europan vuoksi, sen kultturin varmuusvahtina itämaiden alempia rotuja vastaan, on siis Itävallan valtio elänyt kaikkina aikoina. Harvoin esiintyy historiassa mitään valtiomuodostumaa, jonka historiallinen tehtävä on näin ilmeisen selvä; ja se saapi samalla omituisen valaistuksensa siitä, että sen olemassaolon oikeutus on alusta saakka ollut suuremmassa tarkoitusperässä, toisten tehtävien suorittajana kuin vain itsesäilytyksen. Niinkauan kuin Itävallan hallitsija kantoi roomalaista keisarikruunua, joutui tämä erikoistehtävä kuitenkin yleismonarkkia-ajatuksen varjoon. Itse teossa näemme tämän maan historiassa kahnausta keskitystä vartiopalvelukseen idässä vaativan paikallisen tehtävän ja keisariperimysten välillä, jotka vaativat mukanaoloa ja mieluimmin johtoasemaa Europan asioissa. Vielä 1800-luvun ensimäisellä puoliskolla, _Metternichin_ päivinä, olivat jälkimäiset etualalla; monarkia seisoi vielä toinen jalka jäljellä Saksan liittovaltakunnassa, jonne sen vallitseva kansallis-aines kuului. Ratkaiseva käänne tapahtuu valtiollisen eron yhteydessä Saksasta 1866. Siitä hetkestä on Itävalta jälleen alkuperäisen ohjelmansa kannalla, vaikka tosin toisessa merkityksessä kuin ennen. Turkin paisuntahenki näyttää nyt olevan masennettu, mutta Balkanin niemimaa ei ole lakannut olemasta vaarana Europan rauhalle. Siellä vallitsee alituinen kansallisuustaistelun kuohunta kuumaveristen pikkukansain välillä, joiden kiihko helposti voi sytyttää niemimaan tuleen; mutta sellaista kuloa ei meidän tiheään rakennetussa ja tasapainoherkässä valtiosikermässämme ole yhtä helppoa eristää. Europalle on siis sangen tärkeää, että nämä rauhanhäiritsijäkansat asetetaan pysyvän valvonnan alaisiksi. Tätä valvontaa on Itävalta lähin suorittamaan; mutta siinä täytyy sen asettua vastakkain Venäjän kanssa, joka vaatii samaa valvontavaltaa omien pyrintöjensä edistämiseksi. Itse asiassa onkin tämä rintama-asento nyttemmin huomattavimpana piirteenä Itävalta-Unkarin suurvallan hahmossa. Se sai kansainoikeudellisen vahvistuksen lokakuussa 1879 Saksan kanssa solmitun liiton muodossa, joka tammikuussa 1883 ulotettiin Italiaan. _Kolmiliitto_ — lujin niistä siteistä, jotka vielä sitovat nykyajan vanhinta suurvaltaa yleiseen politiikkaan — perustettiin oloissa, jolloin Europan rauha oli erikoisessa vaarassa Berlinin kongressissa nöyryytetyn Venäjän puolelta. Itävalta asettuu tässä asentoon itää, samoin kuin Italia länttä (Ranskaa) vastaan. Itävalta on siis Keski-Europan suojana Venäjältä uhkaavaa vaaraa vastaan. Yhä on se Europan puskurina, suojamuurina sen rauhalle ja kultturille; mutta ei enää entisiä vaaroja vastaan pakanallisten kansojen puolelta eikä yksinomaan Balkanin niemimaan yllätyksiä, vaan slaavilaisten uhkaavaa ylivaltaa vastaan. Se vartioasema idässä, joka näin esiintyy Itävallan valtakunnan paatoksena, johtuu tietenkin sen paikasta. Se on maan- ja kansatieteellinen ylimenomaa, _leveä maasilta länsi- ja itämaiden välillä_; sen toinen sivusta viittaa Keski-Europaan päin, toinen osaksi etelään Balkanin niemimaata, osaksi itään Venäjän lakeuksia kohti, siis kohti molempia niitä maantieteellisiä aukkoja, joiden kautta aasialaiset ainekset voivat löytää tien meidän maanosamme sydämeen. Se on sekä sotilas- että kultturikannalta katsoen strateginen asema, jota vastaavaa merkitykseltään ei maailmankartalla ole monta; ja se osoittaa jo ensi silmäyksellä Itävallan valtakunnan säilyttämisen ensiluokkaiseksi yhteiseuropalaiseksi tarpeeksi. Itse valtakuntaruumiin hiljoilleen tapahtunut siirtyminen itää ja etelää kohti on vieläkin selventänyt tätä asemaa. Niinpä jo 1700-luvulla, jolloin Slesia osaksi menetettiin, mutta Galitsia ja Bukovina saatiin sijalle; samoin viime vuosisadan jälkipuoliskolla, jolloin valtakunta menetti Venetsian (1866), mutta sai valvottavakseen Bosnian-Herzegovinan (1878). Tämä osoittaa slaavilaisten kansanainesten vahvistamista länsieuropalaisten kansallisuuksien kustannuksella. Toiselta puolen on se entisestään vielä korostanut valtakunnan luonnetta _Tonavanvaltiona_. »Kaunis, sininen Tonava» polveilee purjehduskuntoisena valtakunnan läpi melkein pitkin koko tämän pituutta. Enemmän kuin mikään muu ulkonainen tekijä on Europan suurin itäänkulkeva virta kääntänyt Itävallan valtiollisia kasvoja itää ja etelää kohti. Tähän kehitykseen on vihdoin vaikuttanut tuntuvasti myöskin eräs negativinen, kielteinen, piirre valtakunnan ulkomuodossa. Sillä ei ole valtameren kanssa mitään muuta kosketusta kuin kaistale Adrian rannikkoa; Tonavakin laskee ulkopuolelle sen rajaa, valtameren syrjäiseen poukamaan. Tämä puute asettaa Itävalta-Unkarin jo alunpitäen erikoiseen asemaan suurvaltojen joukossa. Se on niistä kaikista mantereisin. Se on myöskin ainoa suurvalta, jolla _ei ole siirtomaita_; Maria Teresian yritykset 1770-luvulla (Delagoa ja Nikobarit) jäivät yksinäisiksi ja hedelmättömiksi. Sillä ei siis ole suurta suoranaista kannustinta suurpolitiikan yleiseen rientoon. Ei mikään valtameri rajalla vedä valtakuntaa pois siitä paikallisemmasta tehtävästä, jonka maantieteellinen asema ja lähes tuhatvuotinen historiallinen kehitys ovat sille määränneet. Luonto yhtyy siis historian kanssa tekemään Itävalta-Unkarista _toimintapiiriltään ahdasrajaisimman suurvallan_ nykyään elävistä. Tämä on vaikutelmamme ensimäisestä tutustumissilmäyksestä. Siirrymme nyt esittämään muutamia piirteitä sen erikoistilastosta toisiin suurvaltoihin verrattuna. ---------- Itävalta-Unkarin maapinta on 67½ milj. hehtaaria. Jos otetaan lukuun vain emämaat, niin ovat ainoastaan Yhdysvallat ja Venäjä sitä suuremmat; jos taas otetaan huomioon myöskin siirtomaa-alueet, sivuuttavat sen kaikki suurvallat paitsi Japani. Väenlasku joulukuussa 1910 antoi tulokseksi yli 51 miljonaa ihmistä (Itävalta 28,6, Unkari 20,85, Bosnia-Herzegovina 1,9 milj.). Tämä väkiluku on melkein yhtä suuri kuin Japanin ja suurempi kuin Italian, ja, jos siirtomaita ei lasketa, myöskin Ranskan ja Englannin. Siihen perustuva rauhan-aikainen sotavoima, noin 400 000 miestä, on kuitenkin pienempi kuin Ranskankin, mutta suurempi kuin Italian, Englannin ja Yhdysvaltain. V. 1911 laaditun armeijanjärjestelysuunnitelman mukaan laskettiin valtakunnan saattavan viedä sotaan yli 2 miljonaa miestä. Merellä sitävastoin ei valtakunnalla vielä 1910 ollut enempää kuin 237 000 sotatonnia, verrattomasti vähimmän kaikista suurvalloista; samana vuonna pantiin kuitenkin rakenteelle 4 ensiluokan linjalaivaa (»Dreadnought»-mallia). Se on ilmausta rannikon niukkuudesta. Samasta syystä on sen kauppalaivastonkin tonnimäärä pienempi kuin minkään muun suurvallan. Niukan merellepääsyn täytyy myöskin vaikuttaa epäsuotuisana tekijänä kaupan kehitykseen: ja siihen tulee lisäksi valtakunnan alueelle laskevien jokien puute ynnä Tonavan suunta Europasta pois kultturiköyhään Mustaanmereen. Itse teossa käykin vain ½ kaupasta meritse (Triest, Fiume). Toisaalta taas vaikuttaa keskeinen asema ynnä luontainen yhteys Levantin kanssa ja oman maan suotuisa luonto hedelmöittävästi tavaravaihtoon. Tuloksena on kokonaismäärä noin 4¼ miljardia: jokseenkin sama kuin Venäjän ja Italian ja ehdottomasti suurempi kuin Japanin; mutta sentään pienempi kuin pikkuvaltioiden Belgian ja Hollannin eikä suurempi kuin brittiläisen Intian. Jos sitten silmäämme tilastollisia vuositaulukoita, havaitsemme tyyntä ja yleensä vakavaa kasvua. Väestö uusiutuu säännöllisesti, vuosittainen ylisyntyneisyys on yli ⅓ miljonaa; tämän vuosisadan alusta on kuitenkin varjopuolena kuvassa siirtolaisuus (enimmäkseen itäisistä maakunnista) joka viisvuotiskautena 1906—10 riisti valtakunnalta 1⅓ miljonaa asukasta; todellinen väenlisäys ei senvuoksi nykyään nouse paljoa yli ¼ miljonan hengen. Alkeistuotannon (maan- ja metsänviljelyksen y. m. s.) alalla työskenteli 1900 puolet Itävallan ja lähes ¾ Unkarin väestöä; tehdasteollisuudessa vast. 27 ja 13 prosenttia. Nämä numerot osoittavat, että elinkeinot täydentävät toisiansa sopusuhtaisesti kaksoismonarkian alueella; Böömissä tapaammekin ripeästi edistyvän teollisuusmaan (omien hiilikaivosten pohjalla), kun taas Unkari vielä on pääasiallisesti maatalousmaa. Unkari onkin täten tavallansa Itävallan siirtomaan asemassa, se ei suoritakaan enempää kuin yhteisestä ulkomaankaupasta; mutta valtakunta kokonaisuudessaan lähentelee sitä oman toimeentulon tilaa aineellisessa suhteessa, jota erään Aristoteleen-sanan mukaan sopii nimittää »autarkiaksi». Tosin ei nyttemmin maan rajain sisällä tuoteta riittävästi leipää ja lihaa; mutta maanviljelyksessä piilee myöskin runsaita mahdollisuuksia, jotka suurtilajärjestelmän muuttaminen Unkarissa ja kulkulaitosverkon runsaampi kehittäminen epäilemättä tuovat näkyviin. Myöskin kauppatilasto osoittaa kultturivaltioissa tavatonta tasasuhtaa, vaikkei balanssi vuoden 1907 jälkeen enää ole pysyvästi aktivinen. Jos katsomme kauppayhteyksien suuntaa, havaitsemme sen nykyään olevan ehdottomasti läntisen; tässä ilmenee kultturiperimysten vaikutus, ja kun näemme Saksan vallitsevan markkinoita lähes puolella vientiä ja kahdella viidenneksellä tuontia, niin huomaamme uuden ja tukevan perustan näiden valtojen liitolle. Sitävastoin on Turkin osuus nykyään sangen pieni — verrattuna oloihin vuosisataa aikaisemmin, jolloin Itävalta oli taloudellisena herrana Levantissa, niin että Maria-Teresia-taaleri oli vallitsevana rahana Venetsiasta Bagdadiin ja Rautaportilta Abessiniaan. Tämä tilasto kuvastaa yleensä suotuisaa tilaa, tosin nykyajan suurvaltasuhteiden laidalla. Ylimenoasemaa vastaten on kuva Janus: maanviljelysvaltion kasvot Europaa, teollisuusvaltion Levanttia kohti. Yleensä havaitsemme alkeisemman asteen kuin länsimaiden, sekä tuotannossa että väestöoloissa. Mutta tällä asteella on etunsa; eikä ole havaittavissa mitään erikoisia taudinoireita, ellemme ota lukuun verrattain suurta siirtolaistulvaa. Kokonaisuus todistaa tyyntä edistymistä, aineellisessa vauraudessa samoin kuin väkiluvussa ja puolustusvoimissa. Toisaalta ei meitä myöskään tenhoa mikään taloudellinen jättiläisvoima, emmekä näe sellaisen edellytyksiä. Ja jos asetamme väkiluvun kehityksen osoittajaksi, niin havaitsemme 1800-luvulla alenemista 13:sta 11¾ prosenttiin Europan yhteisestä väkiluvusta. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa Itävalta-Unkari numerovalaistuksessa talolta, jonka suhdat ovat suuret, vaikkakaan eivät jättiläismäiset ja jonka toimeentulo on hyvä, joskaan siellä ei ole erikoisen suurta rikkautta. Tulee nyt vuoro kiinnittää huomiota niihin tekijöihin, jotka suoranaisesti kannattavat valtioelämää Tonavan-valtakunnassa. Me tulemme siinä tapaamaan aivan toisenmoisen kuvan — niin räikeän omituisen, että voisimme luulla siirtyneemme toiseen aikakauteen tai toiseen maailmaan. Mutta päästäksemme siinä pohjaan, on vielä kerta katseltava karttaa. ---------- Mitkä valtiorajat on historiallinen kehitys täällä luonut? Me näemme ensinnäkin Tonavan katkaistuksi sekä latva- että suupuolellaan (Passaun ja Rautaportin luona), niin että edellinen jää Saksan, jälkimäinen Balkanin-kansain alueelle. Rajasolmut ovat verrattain sopivasti valitut, ainakin Rautaportti, joka kauan aikaa sulki putouksillaan kaiken liikenteen; mutta sittenkun se 1896 on voitu avata laivakululle ja Tonavan hietaista suistamoa viime puolivuosisadan kuluessa yhä enemmän on puhdistettu europalaisen komissionin toimesta, pistää tämän suurvaltarajan luonnottomuus silmään vielä paljoa enemmän kuin ennen. Mutta se vesirajan halveksiminen, jonka kohtaamme valtakunnan Tonavan-rajoissa, ei ole mikään poikkeus, vaan sääntö tässä valtiomuodostumassa. Se toistuu miltei kaikilla suunnilla, joten valtakunnan kaikki laitamaakunnat kuuluvat vieraisiin jokialueisiin: Galitsia Dnjesterin ja Veikselin, Bukovina Prut-Seretin, Siebenbirgen ainakin osaksi Alutan, Tyroli Adigen ja Innin, Böömi Elben, Slesia Oderin. Suurvalta istuu todellisuudessa toisten suurvaltain (Venäjän, Saksan ja Italian) jokien lähteillä. Joskus saattavat jokien vetovoimaa jossakin määrin ehkäistä sulkevat vuoret, varsinkin Böömin reunavuoret luoteisessa ja Transsylvanian alpit kaakossa; mutta sitä räikeämpänä esiintyy rajan luonnottomuus lännessä, missä Tonavan leveä kansainväylä kulkee sen yli, ja idässä tai koillisessa, missä Galitsia — Venäjän lakeuden reunama — on kuin säkki valtakunnan selässä Karpaattien luonnollisen rajan ulkopuolella. Arka kohta on myöskin Tyrolin-raja Italiaa vastaan: se kulkee näet poikki Adigen-laakson, jota myöten Brenner-solan kautta Innin-laaksoon kulkee vanha kansaintie Välimereltä Pohjanmerelle — Drusiuksen legionain tie Germaniaan, Rooman keisarien tie Italiaan, Venetsian kaupan tie Sisä-Europaan 1400-luvulla ja nyttemmin vuodesta 1867 matkustavan yleisön päärata pohjoisesta Roomaan. Myöskin Adrian puolinen raja Italiaa vastaan kaipaa luonnon tukea. Ja suoraan etelässä pyrkii Morava, Serbia mukanaan, luontaisesti Tonavaa kohti, kääntäen Itävallan katseet rajan yli. Niinpä toteamme tämän suurvallan muodostumisessa sangen keinotekoisen piirteen. Merirajan niukkuuden lisäksi tulee uutena arveluttavana heikkoutena luonnollisten maarajojen puute. Tämä asianlaita vähentää tuntuvasti arvoa siltä alan ja aseman yhtenäisyydeltä, johon Rudolf Springer perustaa käsityksensä valtiomuodostuman maantieteellisestä luontevuudesta. Sen käytännöllinen vaikutus on välitön ja selvä: samoin kuin alueen ulkoisen kehyksen muodostavat toisten maiden jokien lähdealueet, samoin on reunamien väestökin toisiin kansoihin kuuluvaa. Niinpä on Galitsiassa ja sen rajamaakunnissa kaksi Venäjän »sadasta kansasta», nimittäin Veikselin jokialueella _puolalaisia_ ja Dnjesterin _ruteeneja_ (»vähävenäläisiä»). Vuoden 1900 virallisen tilaston mukaan on edellisiä yli 4½ milj., jälkimäisiä lähes 4; ja vertaileva tilasto jälkeen vuoden 1880, jolloin koko valtakunnan eri kansallisuudet ensimäistä kertaa merkittiin erikseen, osoittaa kummankin kansan elinvoiman keskimääräistä suuremmaksi. Suoraan idässä on _romanialaista_ kansanainesta solunut valtakuntaan, pitkin Seretin ja Alutan laaksoja, yhteensä n. 3 milj., mikä luku kuitenkin kasvaa hitaammin. Etelä- ja lounaisrajalla tapaamme Saven varrella ja Adrian rannalla slavoneja, kroateja, bosniakeja ja dalmatialaisia, jotka kaikki ovat _serbialaista_ heimoa; näiden eteläslaavilaisten lukumäärä on noin 4¾ milj., eivätkä ne osoita mitään vähenemisen oireita suurvallan rajain sisällä. Lännempänä, pitkin Adrian rantoja ynnä Adigen-laaksoa alppiseudulla, on _italialaisia_ tullut rajan yli Itävallan alueelle, luvultaan lähes ¾ milj., ja myöskin elinvoimaista rotua. Näiden pohjoispuolella ovat pitkin koko länsirajaa _saksalaisten_ etujoukot. Kaikkiaan on saksalaisia aikaa myöten kertynyt 11,3 milj., seuraten yhtäältä Elbeä ylöspäin kunnes koko Böömin reunusvuorialue on menettänyt rajaluonteensa ja joutunut saksalaisen kielialueen piiriin, toisaalta Tonavan valtaväylää eteenpäin aina Unkarin rajan taakse ja Pusterlaaksoon (Save), Tämän keskenään ja Saksan valtakunnan kanssa yhtenäisen pääryhmän ohella tapaamme saksalaisia kielisaarekkeita valtakunnan kaikissa osissa aina Siebenbürgeniin saakka. Tilasto näyttää kuitenkin yleensä osoittavan saksalaisen kansallisuuden olevan kasvussaan useimpia muita heikompaa, mikä johtuu myöhäisistä avioliitoista. Sijaiten varsinaisten rotumaailmain, romanilaisen, germanilaisen ja slaavilaisen, välissä on Itävalta-Unkarin valtakunnassa siis reunamillaan suurempi tai pienempi osa niistä kaikista ikäänkuin suurena Europan eri kansatieteellisten lankojen _solmuna_ Europan keskustassa. Kuvaa täydentämässä tässä suhteessa on vielä monia pikkukansoja ilman suurempaa merkitystä tai maantieteellistä yhteyttä: juutalaisia (yksistään Galitsia-Bukovinassa noin 1 milj.), retoromanilaisia, albanialaisia, mustalaisia, armenialaisia, bulgarialaisia, kreikkalaisia ja turkkilaisia. Kun nyt katsoo kaikkia näitä vieraita kiinnityksiä, suurten ja pienten, tämän suurvallan taloon, kysyy ehdottomasti: missä on sitten suurvallan oma kansa? Jos tällöin tarkastamme kansallisuuskarttaa, näemme rajain sisällä — ilman sivu- tai pääheimoa ulkopuolella — kolme alkuperäistä kansaa. Ensinnäkin _madjaarit_, valtakunnan keskustassa, voimakkaasti kasvava[9] 10-miljonainen kansa. Toisena ovat _tsekkiläiset_, 8 milj. hitaassa kasvussa; pohjoisslaavilainen saareke luoteessa, Böömin kansallisuuskartalla saksalaisen kansallisuuden ympäröimänä niinkuin munapaistikkaassa keltuainen valkuaisen keskellä. Kolmantena slovenilaiset, eteläslaavilaisten etuvartio Adrian rannalla, ehkäisemässä saksalaisia pääsemästä sinne; mutta heitä on vain 1¼ milj., ja sekin määrä näyttää olevan vähenemässä. Yhden kansan ja yhden kielen asemesta näyttää tämä kartta siis _yhdeksän_ suurempaa ja _kahdeksan_ pienempää kansaa; emmekä tällöin kuitenkaan ole vielä lukuunottaneet pienehköjä kansatieteellisiä muunnosheimoja, kuten Siebenbürgenin saksilaisia saksalaisesta, saman maan seklejä madjaarilaisesta, Unkarin slovakkeja tsekkiläisestä rodusta tai serbialaisia eri murreheimoja. Sinänsä tosin ei tällainen moninaisuus ole yksinäinen ilmiö suurvaltain piirissä: Venäjän ja Yhdysvaltain rajain sisällä on vieläkin useampia kansallisuuksia. Mutta aivan erikoista ja ratkaisevan kohtalokasta Itävalta-Unkarille on se, että näiltä monilta kansoilta _puuttuu sitäkin yhteyttä, joka ilmenee vallitsevan aineksen muodossa_. Se kansanaines, joka asemansa ja itsenäisyytensä puolesta lähinnä soveltuisi tähän tehtävään, on madjaarilainen, eikä siltä suinkaan puutu siihen halua tai voimaa; mutta se ei sittenkään ole kyllin tiivis tai kylliksi kultturivoimainen saattaakseen riittävällä vetovoimalla vaikuttaa ympärystön aineksiin. Näihin kuuluvat saksalaiset. Heidän kielensä on vielä levinneempi valtakunnassa kuin heidän kansallisuutensa. Se on ainoa maailmankieli, joka tänne on tunkeutunut; se on siten valtakunnan varsinainen kultturiyhdistäjä, joka välittää pikkukansoille pääsyä yleisen viljelyksen markkinoille. Saksa on ainoa kieli, jonka avulla voi tulla toimeen kaikkialla valtakunnassa. Tällä saksankielen suurella tehtävällä on myöskin historiallista merkitystä keisariperimyksen perustana — ja tuntuvimpana vastapainona itäiselle asemalle ja Tonavanvirralle. Sinänsähän ei, kuten Yhdysvaltain ja Englannin esimerkki osoittaa, ole sanottu, etteikö sama kieli voi palvella kahtakin suurvaltatehtävää maailmassa. Mutta jo tässä tulee eteemme sangen tärkeä näkökohta: Itävallan saksa ei kuitenkaan ole kansankielenä levinnyt kuin neljänteenosaan valtakuntaa, tämä neljännes on välittömässä alueellisessa yhteydessä Saksan suurvallan kanssa rajan ulkopuolella, joten se ei hevin voi olla tuntematta tämän vetovoimaa, eikä siis ole minään takeena sille itsenäisyydelle, joka kuuluu oman suurvallan ytimelle. Kun siltä lisäksi puuttuu keskeisen aseman etuus ja se sisäisesti on yhteiskunnallisten ristiriitain runtelema, vähenevät yhäkin ne mahdollisuudet, joita kultturi-etevämmyys ja suhteellinen enemmistö muutoin voisivat tuottaa. Historiallis-valtiolliset tekijät ovat sitten riipineet valtakunnalta sen muun vanhan saksalaisen leiman. Kun v. 1867 luotiin sen valtiollinen muoto Itävallan ja Unkarin välisenä unionina, ajateltiin epäilemättä saksalaista ylivaltaa toisella puolen Leithaa kuten maadjarilaista toisella puolen; siis selvä kahtiajako, kun ei voitu saavuttaa yhteyttä. Madjaarilainen ylivalta idässä onkin ollut voimassa siitä pitäen; unkari on valtionkieli, jota ilman ei esim. voi päästä Unkarin valtiopäiville. Toisin on kehitys muodostunut Itävallan puolella valtakuntaa. Saksa määrättiin armeijan, mutta ei suinkaan valtion kieleksi. Valtiopäivillä olivat saksalaiset aluksi vallitsevina; mutta tämä muuttui Berlinin kongressin jälkeen 1878, joka toteutti hallitsijahuoneen hartaan halun asettamalla Bosnian-Herzegovinan Itävalta-Unkarin hallinnon alaiseksi. Vastustamalla tätä »Bosnian seikkailua» rikkoivat saksalaiset pahoin välinsä itse hallitsijan kanssa; ja samalla he menettivät itse asiassa valtiollisen esikoisoikeutensa, sillä siitä saakka on Itävallan hallitus etsinyt päätukeansa muista aineksista, nimenomaankin puolalaisista. Jos sitten ajattelemme jäljellä olevaa mahdollisuutta, valtakuntaa suorastaan slaavilaisten johdossa, puhuu sen puolesta se seikka, että slaavilaisia, rotuna katsoen, on lukumäärältään enimmän, nimittäin lähes puolet koko väestöstä; lähinnä tämä tuntuva slaavilaisvärihän maksoi Itävallalle sen paikan Saksan valtiokerhossa. Mutta slaavilaiseksi valtioksi saattaa se kuitenkin kaikkein vähimmin tulla; siksi ovat slaavilaiset liiaksi hajallaan — ensinnäkin pohjois- ja eteläslaaveina saksalaisten, madjaarien ja romanialaisten leveän salvan erottamina, sitten eri kansoihin jakautuneina kummallakin sivustalla — asuvat liiaksi reunamilla ja ovat vihdoin kultturinsa puolesta verrattain kehittymättömiä. Ainoastaan satunnaisesti ovat slaavilaiset senvuoksi voineet aikaansaada mitään suurempaa kokoomusta, kuten »slaavilainen unioni» eduskunnassa 1909—11 (125 miestä, niiden joukossa ei yhtään puolalaista ja vain muutama ruteeni). Ja vaikkapa ei näinkään olisi, niin luopuisihan valtakunta suorastaan historiallisesta tehtävästään, jos se itse sulautuisi samaan slaavilaisuuteen, jota vastaan se on asetettu Europan suojaksi. Ei siis mikään seikka lievennä sitä raskauttavaa asiaintilaa, että tämä suurvalta on kokonaan hajaantunut eri kansallisuuksiin. Katkottujen jokilatvojen pienet viittaukset kartalla ovat kasvaneet merkitykseltään niin suuriksi, että ne vallitsevat koko näköalaa. Tässä valtakunnassa, jossa joka neljäs ihminen on saksalainen, joka viides madjaari, joka kuudes tsekkiläinen, melkein joka kymmenes puolalainen tai vähävenäläinen, ei ole merkkiäkään omasta kansallisyhteydestä. Mutta silloinpa puuttuu siltä myöskin itse perusta nykyaikaiselle valtio-olemukselle. Se on syvänä vastakohtana meidän aikamme omituiselle valtioaatteelle. Nykyaikainen valtio liittyy näet mitä likeisimmin kansaan. Kansa on ihmissuvun elävä tunnusmerkkinen laji ja valtio on sen järkevä järjestömuoto. Ne tarvitsevat toisiansa niinkuin elämä ja henki. Vain siten voi valtiokin saavuttaa sen, mikä yksilölle on korkeinta, oman personallisuuspäämääränsä. Materialisti luulee, että tämä päämäärä on ainoastaan saada jauhetuksi mahdollisimman suuri määrä yhteiskuntaonnea. Idealisti tietää, että valtion päämäärä on työskennellä _kansansa personallisuuden täydellisentämiseksi_. Niinkuin yksilön täytyy työskennellä sielunsa vapahtamiseksi, samalla kuin hän täyttää tehtävänsä yleisessä kultturityössä, aivan samoin on nykyaikaisen valtion edistettävä kansan personallisuuden kehitystä tehtäviensä ohella valtiokerhossa. Sen täytyy puoltaa paikkaansa avustamalla yleistä historiallista kehitystä; mutta ennen kaikkea täytyy sen perustaa olemassaolonsa oman personallisuutensa itsetietoisuuteen. Tämä on meidän aikamme kansallisuusperiaatteen sisällys, joka vaatii jokaiselle kansalle oikeutta valtion muodostamiseen ja kansallista perustaa jokaiselle valtiolle; se ei ole mitään muuta kuin _personallisuusperiaatetta_ laajemmalla pohjalla. Ei millään nykyajan valtiomuodostumalla ole historiallista tehtävää niin selkeästi lippuunsa merkittynä kuin Itävalta-Unkarin valtakunnalla. Me olemme sen nähneet jo tämän valtakunnan historiallista syntyä tarkastaessamme. Ulkonaisessa suhteessa on sen olemassaolo valtiokerhossa siis erinomaisen hyvin perusteltu. Sisällisessä suhteessa havaitsemme, että siltä puuttuu todellinen olemassaolon syy. Sillä ei ole mitään omaa tarkoitusperää yleisen kultturitehtävän ohella. Siltä _puuttuu personallisuus_. Mitä tämä merkitsee käytännössä, näkee parhaiten jos asettuu mielessään yksityisen kansalaisen asemaan. Ruotsalaiselle esim. eivät _kansallisuus_ ja _lojalisuus_ — uskollisuus kansaa ja valtiota kohtaan — ole ristiriitaisia, sillä ne ovat yhtä; edistäessään kansallisia pyrintöjä palvelevat he samalla valtion etuja. Toisin on itävaltalaisen laita; saattaa hyvinkin helposti sattua, että hänen kansallistuntonsa ja kansalaisvelvollisuutensa joutuvat ristiriitaan. Jos hän esim. on saksalainen, niin täytyy hänen tuntea luontaista myötätuntoa saksalaisia kansallistehtäviä kohtaan; mutta nämä voivat joutua ristiriitaan Itävallan valtiollisten tehtävien kanssa, joita hänen kansalaisena tulee palvella. Näin joutuu hän kahden oikeutetun vaikutelman väliin. Isänmaanrakkauden tunnevaikutin, joka perustuu elävään yhteenkuuluvaisuuteen erikoisen kansan kanssa, nousee hänen sielussaan sitä henkistä vaikutinta vastaan, jonka perustana on käsitys lainkuuliaisuudesta ja uskollisuudesta yleisiä historiallisia perimyksiä kohtaan. Mutta tällaiset siveelliset ristiriidat alamaisten rinnoissa uhkaavat ajan pitkään lamauttaa valtion. Itsenäisen valtiopersonallisuuden puutteen kohtalokkaana seuraamusilmiönä on tässä se, että valtion täytyy jäädä ilman sitä kaikkea muuta voimakkaampaa kannatusta, jonka nimenä on sen poikien todellinen ja ehjä isänmaanrakkaus. Itävalta-Unkarin suurvalta on siis nykyisessä muodossaan suoranainen haaste kansallisuusperiaatetta vastaan. Emme voi odottaa, että tämä haaste jää seurauksitta. Täytyy olettaa, että loukattu kansallisuusaate koettaa saavuttaa oikeuttansa. Siis taistelu kansallisuuden ja lojalisuuden, nykyaikaisen valtioaatteen ja historiallisen perimystehtävän, valtion sisäisen ja ulkoisen elämänperusaatteen välillä 20. vuosisadan kultturiasteella — se on kuva, jonka meitä pitäisi kohdata, jos tieteellinen arvio on oikein tehty. Sen todellisuudessa kohtaammekin. Sittenkun vanha suuri kahnaus yleisten keisariusperimysten ja paikallisen itäisen tehtävän välillä oli päättynyt jälkimäisen voittoon, on Itävalta-Unkarin valtakunta joutunut sisäisen kahnauksen valtaan, jossa nykyajan molemmat valtiolliset päävoimat ovat vastakkain. Tämä juuri tekee tämän valtakunnan valtiotieteilijälle niin tavattoman mielenkiintoiseksi; se on samanlaatuista mielenkiintoa, jota lääkäri tuntee pulmalliseen patologiseen tapaukseen, josta hän toivoo voivansa lukea terveyden perustuslakeja. Kiinnitämme nyt huomiota suuren aatetaistelun pääkohtiin itävaltalaisen suurvallan alueella. ---------- Kansallisuusperiaate vaikuttaa kahta tietä: yhdistävästi, missä kansa on ollut laajempi kuin valtiorajat, mutta hajoittavasti, missä valtio on ollut laajempi kuin kansallisuusrajat. Edellinen on ollut Italian ja Saksan kohta. Jälkimäinen Balkanin niemimaan ja on myöskin Itävalta-Unkarin. Täällä täytyy siis kansallisuusaatteen ilmetä _keskipakoisvoimana_, joka pyrkii irroittamaan eri heimoalueita valtakunnanyhteydestä ja toisistaan. Tällöin on lähinnä ajateltava kallistumista ulospäin, pyrkimystä liittämään erotettuja kansoja rajojen ulkopuolella oleviin heimolaisiinsa. Nähdäksemme, kuinka pitkälle tämä irtipyrkimys on kehittynyt, teemme vielä kerran kierroksen valtakunnan reunamaita pitkin. Mitä silloin ensinnäkin tulee Galitsian kansoihin, ei ennakolta odottaisi irtautumishankkeilla olevan sanottavaa vastakaikua, koskahan niillä rajan ulkopuolellakaan ei ole itsenäistä valtiota odotettavissa; heillehän tulisi vain vaihdettavaksi itävaltalainen esivalta venäläiseen. Varsinkin luulisi tämän vaihtoehdon tuntuvan vastenmieliseltä _puolalaisista_, katsoen siihen suureen vaikutusvaltaan — paljoa suurempaan kuin väkiluku ja kultturitaso oikeuttavat — jonka he vuodesta 1878 viime aikoihin saakka ovat joutuneet saamaan valtakunnassa. Siitä huolimatta ilmoittaa ruteenilaisen Sembratowyczin kirjanen »Polonia irredenta» (1903), että tämä on uuden valtiollisen suunnan pyrkimys puolalaisessa Galitsiassa (»Stanczykit»); ajatus on näet se, että Puola olisi ensin koottava yhteen Venäjän ylivaltiuden alle (Saksan 3 ja Itävallan 4¼ liitettävä Venäjän 7¾ miljonaan), jotta sitten, hetken tullen, voitaisiin helpommin vallata vapaus takaisin. Varsin polttavaksi lienee tämä ohjelma kuitenkaan tuskin vielä tullut — huolimatta juhlallisuuksista Krakaussa heinäkuussa 1910, jolloin puolalaiset kaikista maista viettivät muistojuhlaa Jagellon voiton johdosta Saksalaisesta ritarikunnasta v. 1410 — ja Galitsia saanee vielä kauan odottaa tuloansa »Puolan Piemontiksi». _Ruteenilaisille_, joiden vapaa entisyys lopullisesti päättyi Pultavan taistelukentällä 1709, kajastaa tämmöinen tulevaisuus vielä kauempana; ja niillä 20 miljonalla Venäjällä, joita 1876 kiellettiin käyttämästä omaa kirjakieltään, on pikemminkin syytä kadehtia itävaltalaisia veljiänsä kuin päinvastoin.[10] Toisin on asia niiden kansanainesten suhteen, joiden vetopesät ovat rajantakaisissa kansallisissa kuningaskunnissa. Siinä asemassa ovat muut reunamilla asuvat kansallisuudet. Ensinnäkin _romanialaiset_ Bukovinassa ja Unkarissa; ja jo 1890 kuulemme heidän eräässä kansalliskongressissa lausuvan, että he tuntevat olevansa »ykstoistamiljonaisen kansan» jäseniä. Samalla korostivat he kuitenkin uskollisuuttaan Habsburgien kruunulle; eikä tämä joutunekaan, huolimatta vihasta unkarilaisia vastaan (ks. tuonnempana siv. 133), todenperään koetteelle niin kauan kuin tältä kansallisuudelta puuttuu ylempää luokkaa johtajaksi irtaumisliikkeessä. Sitten tapaamme _serbialaiset_, joilla on kaksikin kansallista kiinnepistettä, nimittäin Serbia ja Montenegro. Jo tämä hajaannus vetovoimassa on kuitenkin ehkäisevä seikka, kun näet noiden molempain vetonapojen välillä helposti voi syntyä kahnausta. Vetovoimaa heikentää vielä kansallisvaltioiden pienuus: Serbiassa on vain 2½ ja Montenegrossa ¼ miljonaa,[11] yhteensä tuskin yli puolta suurvallassa asuvien heimoveljien lukumäärästä. Kaikkeen tähän tulee lisäksi uskonnollinen hajaannus Tonavan-Saven kahden puolen, kreikan-uskoisten serbialaisten ja roomalaiskatolisten kroatilaisten välillä. Niinpä ei ole kumma että »Illyrian unelmaa», Tonavan ja Adrian välistä Suur-Serbiaa, unelmoidaan eri puolilla rajaa eri muodoissa: toisaalla Kroatian, toisaalla Serbian johdossa olevana. Tämä eroavaisuus heikentää tietenkin tuntuvasti unelman toetuttamismahdollisuuksia. Pulan aikana 1908 (ks. tuonnempana) jakautuivatkin kroatialaiset: osa seurasi suurserbialaista yllytysliikettä (valtiopetosjutut 1900), toinen osa pani toimeen suoranaisen vastajärjestön. Tulee sitten italialainen kysymys. Ja täällä tapaamme vihdoin varman ja selvän ohjelman, _»Italia irredenta»_, joka viimeksi 1909 on ilmennyt Tyrolissa sekä 1910 Istriassa meluisina mielenosoituksina, joista muutamilla on ollut suorastaan maankavalluksen sävy. Tämä on, kuten tunnettua, vain kansallisuusaatteen suoranaista soveltamista pyrkien täydentämään Italian yhdyntää, missä kansaa vielä on kansallisvaltion ulkopuolella. Erikoisesti Itävaltaa vastaan kohdistuu tässä hengessä Milanossa sijaitseva »Assoziatione Patria pro Trento e Trieste», jolla on noin 100 haaraosastoa. Mutta siinä on se vika, että liike joutuu riitaan irtipyrkijäin puhtaasti käytännöllisten etujen kanssa. Niin varsinkin Triestin kaupungissa; nyt suurvallan pääsatamana, jota tukee koko valtakunnan keskitetty meriliikepyrkimys ja joka juuri sen nojalla on sivuuttanut vanhan suuren Venetsian, tulisi se Italiassa olemaan vain yksi monien joukossa, menettämään kaikki poliittiset etuutensa kilpailussa ja siis sangen pian vaipumaan toisarvoiseen asemaan. Tähän liittyy vielä hillitsevänä aiheena valtiollinen liitto Itävallan ja Italian välillä ja oleellisena esteenä se suurpoliittinen näkökohta, että Triest on Saksan kansan ainoa akkuna Välimerelle; »se, joka yrittää ottaa Triestiä», sanoikin senvuoksi Bismarck, »syöksyy Saksan miekankärkeä vastaan.» Italialaisen kansanaineksen irtaumisliike onkin ylipäänsä tähän saakka pysähtynyt vaatimaan itsehallintoa eteläiselle Tyrolille sekä omaa yliopistoa (oikeus- ja valtiotieteellistä tiedekuntaa); viimeksimainittu kysymys, joka jo 1904 aiheutti verisiä yhteentörmäyksiä Innsbruckissa ja 1908 Triestissä, on vuodesta 1910 ollut hallituksen ohjelmassa, mutta Wieniin perustettavana. Valtakunnan toisessa länsikolkassa tapaamme _tsekkiläiset_ yhtenä jäsenenä slaavilaiskansain perheessä, vaikkakin vain kapean kannaksen yhdistämänä itäiseen emämaahan. Täällä on useita kertoja kuultu kaikuja suuresta _panslavisti_-liikkeestä, jonka vaikutus tietenkin saattaisi olla sama kuin torpedon Itävallan arkin alla. Historia muistaa tällaisia oireita kumousvuodelta 1848 Pragissa ja unionivuodelta 1867, jolloin böömiläiset ilmaisivat tyytymättömyyttään pyhiinvaelluksella Moskovaan. Kuulemme yhä lausuelmia samaan henkeen, kuten venäläisten ylioppilaiden vierailun aikana Pragissa 1900, »sokol»-juhlilla[12] samassa paikassa 1901 ja viimeksi »yleisslaavilaisessa kongressissa» siellä v. 1908 (tsekkiläisiä, puolalaisia, ruteenilaisia, kroatilaisia, serbialaisia, bulgarialaisia ja venäläisiä). Vuoden 1901 juhlilla sai liike suorastaan räikeän ilmauksen ehdotuksessa korottaa Juhana Huss, vanha roomalaiskirkon pannaanjulistama luopio, kansallispyhimyksen arvoon kreikkalais-katolisessa kirkossa. Ymmärtää helposti, että tätä kunniaa ei tarkoitettu uskonpuhdistajalle, vaan intohimoiselle saksalaisvihaajalle. Tsekkiläisten koko panslavismi ei ilmeisesti olekaan muuta kuin heidän saksalaisvihansa nurja puoli. Todellista pyrkimystä irtautumaan valtakunnasta ja heittäytymään Venäjän laajaan helmaan tuskin käynee siitä päättäminen: puoluejohtaja Kramarzin vaellus Pietariin 1910 (»Neue Freie Pressen» mukaan »slaavilaisena trubadurina primadonnansa luokse») solmitakseen »neoslaavilaisia» suhteita, näyttää päinvastoin vähentäneen hänen vaikutusvaltaansa kotona Böömissä. Jäljellä on sitten pääkysymys, Itävallan _saksalaisten_ suhde lailliseen esivaltaansa ja Saksassa oleviin heimolaisiinsa. Ensi aikoina näistä eroamisen jälkeen v. 1866 eivät he olleet erin halukkaita jälleen yhtymään, yksinkertaisesti siitä syystä, että he toivoivat voivansa paremmin valvoa lähimpiä etujansa oman valtiovallan alaisina kuin kilpailussa toisten saksalaisten kanssa. Tätä aikaa kesti vuoteen 1879, mihin saakka saksalaisilla oli ylivalta itävaltalaisessa valtakunnanpuoliskossa; he ovat silloin n. s. »perustuslakipuolueena» itävaltalaisen valtioaatteen uskollisimpana tukena. Menetettyään enemmistön eduskunnassa ja samoin keisarin luottamuksen muuttui heidän asemansa kuitenkin toiseksi. Tuntuu siltä, että kansallisuusaatteen pitäisi nyt helpommin voida vaikuttaa heihin; ja onhan tässä lisäksi huomioonotettava tavallista suurempi vetovoima, joka lähtee suurvallasta, vieläpä sellaisesta kuin Saksa. Onkin todella ilmaantunut »saksalaisradikalinen» virtaus, jonka pyrkimyksenä oli yhdyntä Saksan liittovaltakuntaan; huuto »Hoch und Heil den Hohenzollern» (eläköön Hohenzollernit!) on kerran (1902) kajahtanut Itävallan edustajakamarin seinien sisällä. Mutta se oli vain edustajaryhmä, jolla suurimmillaan ollessaan 1900 oli 21 ääntä ja joka seuraavissa vaaleissa 1907 hävisi melkein olemattomiin. Sen johtajat (Schönerer ja Wolf) kunnostivat itseään enemmän keuhkojensa voimalla kuin tekojensa valtiollisella aistilla ja älyllä. Tulemme tuonnempana näkemään sisäiset syyt, miksi tämä yritys ei päässyt juurtumaan maassa. Mutta ratkaisevaa näyttää olevan se, että toisella puolella rajaa tuskin tapaa myötäistä virtausta. Tosin pitävät »suursaksalaiset» ajatusta vireillä, mutta virallisen Saksan käytös on täysin moitteeton ja onpa kyseenalaista tokko valtioviisaat valtakuntasaksalaiset edes pitäisivät saksalaisen Itävallan yhdistämistä Saksan liittovaltakuntaan nykyisissä oloissa edullisena. Syy tähän tulee esitettäväksi toisessa yhteydessä, Saksaa koskevassa luvussa. Tässä huomautettakoon ainoastaan, että Itävallan saksalaisia pidetään »saksalaisen rodun pehmeimpänä epämuodostumana» (Ratzel), jossa germanilaisen järjestö- ja hallitsijavaiston leima on heikoin; käsitys, jota heidän suuren valtiollisen äänenpitonsa suinkaan ei tarvitse kumota. Tämä kiertokatsaus osoittaa, että valtiollisille irtaumispyrinnöille ei nykyään ole annettava erin suurta merkitystä. Kansallisuusaatteelta puuttuu tällä toimialalla ympärystän pääkansojen kannatuksen tukea; sillä Venäjä ja Italia samoin kuin Saksakin ovat suurpoliittisista syistä siksi paljon Itävalta-Unkarin säilymisen puolella, etteivät halua suosia tällaisia pyrkimyksiä. On kuitenkin aina pidettävä mielessä, että joskus ei tarvita muuta kuin yksi konjunkturi kaatamaan nurin tällaiset takeet ja laskemaan padotut virtaukset valloilleen. Niinpä on epäilemättä lukuunotettavien mahdollisuuksien piirissä, että Habsburgien hallitsijasuvun hajoaminen voisi aiheuttaa samanlaatuisen selkkauksen kuin Oldenburgien suvun Tanskassa, jonkahan johdosta Holstein jälleen liitettiin Saksan valtakuntaan. — Mutta joskaan Itävallan valtakunta ei nykyhetkellä ole samassa tilanteessa kuin ne kuolemaantuomitut rikolliset, jotka muinoin revittiin kappaleiksi hevosten välissä, niin tulemme sensijaan näkemään että kansallisuusperiaate korvaa vahingon toisella taholla: eri kansallisuuksien suhteessa toisiinsa valtakunnan sisällä, heidän halussaan sortaa toisiansa, eli kuten Blaskovich sanoo »rotuimperialismissa». Tämä selittää suureksi osaksi suhteellisen levon valtakunnan rajoilla: likeisemmät keskinäiset kiistat ovat näiden kuumaveristen kansojen mielessä työntäneet ulkoiset pyrinnöt taemmaksi. Näistä kohtaa meitä ensi sijassa lähes tuhatvuotinen _kieliriita saksalaisten ja tsekkiläisten välillä_ Böömissä; ja kun tämä riita on osana eräässä maailmanhistoriallisessa kahnauksessa, kiinnitämme siihen hiukan lähempää huomiota. Germanilaista kansainvaellusta länttä kohti seurasi slaavilainen asutus edellisten jättämillä mailla, ja vasta 1200-luvulla alkavat germanilaiset vallata takaisin vanhaa aluettaan. 1300-luvulla puhuttiin vielä vendien kieltä Leipzigin torilla, ja vielä 200 vuotta sitten saattoi Hannoverissa kuulla slaavilaista murretta. Meidän päivinämme on — jos emme ota lukuun vendiläisiä kielisaarekkeita Lausitzissa — jäljellä ainoastaan yksi haara näitä länsislaaveja. Ne ovat tsekkiläiset. Tämän kansan kamppailun historia olemassaolostaan Böömissä on historiaa, jossa on monta draamallista kohtaa. Uskontosotien kauhut ovat siinä yhtyneet kansallisvihaan aikaansaaden traagillisia vaikutuksia. On ollut aikoja, jolloin annettiin palkintoja saksalaisten nenistä, 100 markkaa hopeaa yhdestä kilventäydestä. Ensimäisen Habsburgilaisen Böömin valtaistuimella piti puhua latinaa kansalle, kun hän ei osannut tsekinkieltä eikä saanut puhua saksaa. Yleinen historia on pannut muistiin tämän edestakaisin lainehtineen taistelun päävaiheet: 1409, jolloin saksalaiset professorit ja ylioppilaat poistuivat Pragista, 1620, jolloin Böömin kuningas menetti kruununsa Valkealla vuorella, 1897, jolloin katumellakat pääkaupungissa uusivat Wenzelin päivien muistoja. Ensinmainittu käännekohta aloitti tsekkiläisen ylivallan aikakauden; toinen saksalaisen valtakauden, joka uhkasi painaa tsekinkielen murteeksi omassa maassaan samalla kuin valtiollinen vapaus tyyten tukahutettiin (1749). 1800-luvulla tapahtui slaavilaisten nousenta _Palackyn_ ja _Riegerin_ johdolla, vallankumous 1848 nostatti vieläkin enemmän kansallistuntoa ja liitti valtiollisia pyrkimyksiä liikkeeseen; mutta vasta saksalaisten jouduttua vähemmistöön valtakunnanneuvostossa 1879 on taistelu alkanut käydä suuremmassa mitassa. Taaffen kieliasetus 1880 antoi tuulta tsekkiläisten purjeisiin, 1884 menettivät saksalaiset enemmistön maapäivillä, 1890 raukesi yritys sovitteluun heidän ja vanhatsekkiläisten välillä maan jakamisen pohjalla eri kielipiireihin, ja vihdoin saattoivat _Badenin lait 1897_, joiden mukaan Böömin virkamiesten tuli osata molempia kieliä, taistelun huippuunsa; sillä tällöin tunsivat saksalaiset, joiden tietenkin on vaikeampi oppia paikalliskieltä tsekkiä kuin tsekkiläisten oppia maailmankieltä saksaa, lopullisen tappion uhkaavan. Jarrutuksella valtakunnanneuvostossa aikaansaivat he Badenin ja hänen lakiensa kukistuksen. Toinen vakava sovinnonyritys 1900 raukesi yhtä tuloksettomasti. V. 1908 täytyi hallituksen ryhtyä suojelemaan saksalaisia Pragissa roskaväkeä vastaan, mistä oli seurauksena hallitusvaihdos _Beck-Bienerth_. Uusi hallitus koetti ratkaista kysymystä vuoden 1909 valtakunnanpäivillä, mutta silloin tekivät tsekkiläiset kaiken valtiopäivätyön mahdottomaksi: he tahtovat näet saada kysymystä siirretyksi Böömin maapäiville, missä heillä on enemmistö — mutta tämä ei ole voinut työskennellä jälkeen vuoden 1908 saksalaisten jarrutuksen vuoksi. Viimeksi syksyllä 1910 yritettiin turhaan sovintoa; ainoastaan eräs »kansallispoliittinen komissioni» ylläpitää vielä heikkoa sovinnon toivoa. Mistä riidellään? On kaksi jyrkästi eroavaa ohjelmaa vastakkain. Tsekkiläiset tahtovat »tasa-arvoisuutta», s. o. käytännössä tsekinkielen vaihtoehtoista kelpoisuutta myöskin saksalaisella kielialueella. Saksalaiset vaativat »yksikielisyyttä», kutakin kieltä omalla alueellaan. Tämän yhteydessä tahtovat saksalaiset saksalaisen alueen erottamista, oikeudenhoidon ja hallinnon alalla toteutettuna aina »kansalliskuurioihin» saakka maapäivillä ja kaksoisalaosastoihin käskynhaltijan virastossa. Tätä katsovat tsekkiläiset kruununmaan hajoittamiseksi, jota he puolestaan eivät halua. Minkälainen on todellinen asema? Tilasto osoittaa matemaattisen suhteen molempain kansain välillä Böömissä kulkevan jokseenkin »kultaisen leikkauksen» mukaan: saksalaisia 37—38 prosenttia. Kartta näyttää jälkimäisten asuvan 3—10 peninkulman levyisellä kehyksellä, ainoa aukko Slesiaan päin; aukossa itäänpäin on suuri kielisaari Iglaun luona ja useita pienempiä kielisaarekkeita. Tämä maantieteellinen sijoitus vaikeuttaa ilmeisesti suuressa määrässä lopullista ratkaisua kruununmaan kahtia jakamisen avulla. Toiselta puolen on 90 % kunnista selvästi kansallisvärisiä. Mikä on kiistan merkitys? Habsburgien valtakunnalle merkitsee se mitä hankalinta kahletta jalassa, pääestettä laajenemiselle kaakkoonpäin, madjaarien ja puolalaisten suhdatonta vaikutusta sisäpolitiikkaan. Mutta Böömin kieliriidalla on myöskin yleistä merkitystä. Siinä on toistaiseksi _germanilaisuuden ja slaavilaisuuden välisen taistelun_ tärkein polttopiste. Silmäys kansallisuuskartalle osoittaa tsekkiläisten täällä olevan slaavilaisen pääarmeijan etuvartiona, tunkeutuen germanilaisen aineksen keskuuteen niin syvälle että jälkimäisen alue täällä on vain puolet sen leveydestä ylempänä ja alempana. Germanilaisuutta uhkaavaa vaaraa lisää vielä se, että läntisimmältä tsekkiläisasemalta Tausin luona on vain vähän yli 40 peninkulmaa itäisimmälle ranskalaiselle Elsassissa. Tässä on siis se kriitillinen kohta, jossa romanilaiset ja slaavilaiset heimot pyrkivät yhtymään eristääkseen ja saartaakseen germanilaisuuden. Minnepäin kallistuu voitto? Jos katsomme vanhempia karttoja, havaitaan aina keskiajalta saakka sama yleismuoto: slaavilaiset keskellä, saksalaiset kehänä ympärillä. Saksalaisten tunkeutuessa eteenpäin ilmestyy heidän kielisaarekkeitaan Määrin puolelle; slaavilaisten ylivallan aikana katoavat kieli- saarekkeet ja kehä kapenee. Nykyisellä kartalla näkyvät kielisaarekkeet taas, mutta Zemmrich — etevä asiantuntija tällä alalla — katsoo niiden jälleen olevan häviämisen vaarassa. Toiselta puolen on kehys säilynyt lujana, näyttääpä tilasto saksalaisten kasvavan hituista nopeammin; niinpä ovat saksalaiset kymmenvuotiskautena 1891—1900 lisääntyneet lähes 9 % kun tsekkiläisten prosentti ei ole täyttä 7, ja kymmenvuotiskautena 1901—1910 on tulos ollut jokseenkin sama. Saksalaisten suhdeluku onkin vuodesta 1880 noussut muutaman kymmenesosan prosenttia. Jos saksalaiset voisivat kasvaa lujiksi Määrissä, missä heidän hallussaan jo ovat suuremmat kaupungit, mutta kokonaismäärä ei kuitenkaan ole täyttä 30 %, niin olisi heidän voittonsa varmemmin turvattu; sillä tätä kautta kulkee tsekkiläisten verrattain heikko yhdystie slaavilaiseen maailmaan. Senvuoksi puuhaavatkin tsekkiläiset nyt yliopistoa Määriin. Näin lainehtii taistelu yhäti edestakaisin: sen tulosta ei voi ennustaa; varmaa on vain, että sen aallot pärskyvät korkeina todellisen kansallisvihan tuulenpaineessa. Verrattuna tähän maailmanhistoriallisessa valossa tapahtuvaan kansallisuustaisteluun näyttävät vastaavat ilmiöt muilla paikoin valtakuntaa vain kahakoilta varjossa; mutta niillä on suuri oireellinen merkitys, jos tahtoo ennustaa valtakunnan tulevaisuutta. Niinpä tapaamme saksalaiset taistelemassa myöskin _Tyrolissa_, missä italialaiset vuodesta 1891 ovat ylläpitäneet tavaksi tullutta jarrutusta jääden saapumatta maapäiville, sekä _Kärntti-Steiermarkissa_, missä yritys hankkia slovenilaisille pysyvää jalansijaa Cillin kymnaasissa 1895 aiheutti kruunulle ministeripulankin. Slovenilaisia vastaan — jotka muuten puolestaan vihaavat italialaisia — on saksalaisten ylivoima aivan selvä, italialaisten suhteen epäiltävämpi; yhteensä vaikuttavat nämä alinomaiset riidat tietenkin heikentävästi saksalaisen aineksen voimaan valtakunnassa. Kireä jännitys vallitsee vielä _Galitsiassa_; sielläkin ovat saksalaiset vihattuja — puolituhatvuotisjuhla 1910 (yllä s. 121) kohdisti kärkensä heitä vastaan — mutta päätaistelu raivoaa täällä kruununmaan molempien pääkansojen välillä, jotka tällä tavoin lohduttautuvat ulkonaisen itsenäisyyden unelmista. Tilanne muistuttaa pinnalta asemaa Böömissä sikäli että puolalaiset ovat enemmistönä; se on tosin pienempi kuin tsekkiläisten, ainoastaan 57 %, mutta he ovat voineet käyttää sitä hyväkseen paljoa suuremmassa määrässä, heidän hallussaan kun on vallaskartanot ja kaupungit ja he myöskin kultturikannalta katsoen ovat ruteenilaisiin nähden yläluokan asemassa. Niinpä on tämä puolalainen aateli (»shlahta») miehittänyt maapäivillä 67 paikkaa ja lukumäärältään vain vähäistä heikommat ruteenilaiset ovat saaneet tyytyä 9:ään. Lisäksi ovat puolalaiset olleet täydellisinä herroina kruununmaan hallinnossa, jonka rehellisyyden ja puolueettomuuden puutteesta kuuluu paljon valituksia. Tämä hallitsija-asema on nostattanut voimakkaan ja kasvavan vastaliikkeen sorrettujen ruteenilaisten puolelta ei ilman draamallisia kohtauksia, kuten 600 ylioppilaan ero Lembergin yliopistosta v. 1901, tai veritöitä kuten käskynhaltijan murha 1908. Ruteenilaisten ohjelma — jota vuodesta 1903 edustaa »Ruthenische Revue» Wienissä — muistuttaa suuresti saksalaisten ohjelmaa Böömissä: täysi kansallinen itsehallinto maantieteellisellä alueellaan ja täydellinen yhdenvertaisuus kruununmaan hallituksessa. Vaadittiinpa 1904 suorastaan omia maapäiviä Lembergiin, erilleen puolalaisten maapäivistä Krakaussa. Sitäpaitsi vaativat ruteenilaiset omaa yliopistoa Lembergiin; viimeksi heinäkuussa 1910 syntyi ylioppilasmellakoita siitä asiasta. Senkään jälkeen kun nyttemmin puolalaisen aatelin valta on vähentynyt yleisen äänioikeuden johdosta, ei taistelusta näy mitään loppua. Jos nyt silmäämme Karpaattien yli _Unkarin_ kuningaskuntaan, niin tapaamme täällä saman kuvan: alituista eripuraisuutta ja kiistaa. Nojaten valtiollisiin etuuksiinsa ja ainakin suhteelliseen enemmistöönsä maassa (47½ prosenttia), noudattavat madjaarit täällä tarkoitusperäistä sortopolitiikkaa muita kansallisuuksia kohtaan; he ovat m. m. katsoneet tarpeelliseksi unkarilaistuttaa muunkielisiä paikannimiä maassa, eikä pääkaupungin posti vuodesta 1900 kuljeta kirjeitä, joiden osoitteessa on vanha Ofen-nimi. Tämä kansallisen itsetunnon ilmaus kohdistuu erityisesti saksalaisia vastaan, vaikka madjaareilla on vähimmin pelkäämistä heidän puoleltaan; niinpä lausui heinäkuussa 1904 Unkarin valtiopäivillä ent. pääministeri _Banffy_ hyväksyvänsä diplomatiassa ranskankielen, mutta ei missään tapauksessa saksaa. Saksalaisten, joita Unkarin eri seuduilla on yhteensä noin 2 milj., on tietenkin puolestaan vaikea sietää semmoista kohtelua alemman rodun puolelta. Mutta myöskin romanilaiset ja slaavilaiset ainekset kuningaskunnassa nousevat voimakkaasti pääkansaa vastaan, jopa yhteisissä kongresseissakin. _Romanialaiset_ ovat vedonneet Europan yleiseen mielipiteeseen sortajiansa vastaan; 1907 toimeenpanivat he jarrutuksen valtiopäivillä uutta kieliasetusta vastaan, ja 1909 kieltäytyi heidän papistonsa antamasta uskonnonopetusta unkarinkielellä; vakava yritys sovintoon 1910 raukesi tyhjiin. _Slovakit_, yli 2-miljonainen tsekkiläinen heimo, pyrkivät yhteyteen Itävallan tsekkiläisten kanssa Czernovan »verilöylyn» jälkeen 1907. Vielä räikeämpi — itse teossa pahalaatuisin sillä puolen Leithaa — on unkarilaisten ja _kroatialaisten_ välinen vastahanka, huolimatta siitä laajasta itsehallinnosta, minkä viimeksimainitut saivat 1868. »Fiumen-päätös» 1905 sisältää näiden nykyiset vaatimukset: ensinnäkin Dalmatian jälleenyhdistäminen heidän piiriinsä sekä täydellisen liittovaltion asema Unkariin nähden. Unkarilainen säädös 1907, jonka mukaan rautatiepalvelus Slavoniassa ja Kroatiassa varattiin unkarilaisille, aiheutti ilmipulman, kroatialaiset edusmiehet poistuivat Budapestin valtiopäiviltä ja syntyi levottomuuksia, jotka tuskin vieläkään ovat asettuneet. Rudolf Springer onkin jo 1904 sitä mieltä, että madjaarien kansallisuuspolitiikka on katsottava epäonnistuneeksi; ja Wirsén yhtyy tähän 1909. ---------- Kun nyt luomme yleissilmäyksen Itävalta-Unkarin kansallisuuskysymykseen, niin luulemme pikemminkin näkevämme luonnon alkuperäistä anarkiaa kuin järjestettyjä kultturioloja. Kansallisuusperiaatteen loukkaaminen on tuottanut katkeran koston. Ei totisesti ole mieltäylentävä näky tämä valtakunta, jossa kaikki riitelevät, kaikki vihaavat: puolalaiset ja ruteenilaiset vihaavat toisiansa, slaavilaiset ja romanialaiset vihaavat madjaareja, madjaarit, tsekkiläiset, sloveenit ja italialaiset vihaavat saksalaisia, ja saksalaiset puolestaan halveksivat kaikkia! Eikä vihata vain aatteellisesti — hyökätään kimppuun haisupommeilla, kuten tsekkiläinen vähemmistö saksalaisia vastaan Brinnin kauppakamarissa 1902, tai viskellään mätiä munia, kuten ruteenilaiset ylioppilaat puolalaista yliopistonrehtoria vastaan Lembergissä 1903. Tosiaankin, voi ruveta ymmärtämään runoilija Grillparzerin katkeraa erittelyä: »von Humanität via Nationalität zu Bestialität» (ihmisyydestä kansallisuuden kautta petomaisuuteen)... Mutta me emme vielä ole nähneet hiidenkattilan pohjaan. Siellä on muunkinlaisia repiviä aineksia; toisia, jotka hämmentävät ja tekevät tehottomiksi kansalliset vaikuttimet, toisia taas, jotka niitä korostavat. Niinpä tapaamme monenlaatuisia _sosialisia_ vastakohtia. Galitsiassa toimivat puolalaiset talonpojat monin paikoin yksistä puolin ruteenilaisten kanssa aatelistoa vastaan: siis hajaannus, joka hämmentää kansallisperiaatetta. Yleinen sosialinen, yhteiskunnallinen, taistelu on tietenkin räikeämpi saksalaisessa ja tsekkiläisessä Itävallassa kuin teollisuudesta köyhässä Unkarissa. Vielä 1900 ei sosialisteilla ollut edes Itävallassa enempää kuin 10 valtiopäivämiespaikkaa; mutta yleinen äänioikeus antoi heille heti 87 paikkaa ja toiseksi suurimman ryhmän aseman. Ei mikään voi kuitenkaan selkeämmin kuvastaa valtakunnan luonnotonta valtioluonnetta kuin se, että tätä sosialistien menestystä on voitu pitää voittona valtiolle, senvuoksi että se kokoomuksellansa hämmentää kansallisuusvastakohtia. Sosialidemokraatteja onkin saatettu sanoa ainoaksi valtakunnalle-uskolliseksi puolueeksi. Varmaa on, ettei mikään edustajaryhmä ole niin hartaasti kehoittanut kansalliseen rauhaan ja tuottoisaan työhön; mikä tosin ei ole estänyt, että Itävaltaa esim. v. 1900 järkytti vaikea kaivostyöläisten lakko. Tähän tulevat lisäksi vielä _uskonnolliset_ vastakohdat. Galitsiassa ovat ne rinnakkaisia kansallisten kanssa, kun ruteenilaiset ovat kreikkalais- ja puolalaiset roomalais-katolisia. Varsinaisessa Itävallassa ajavat nämä eripuraisuuden äärimmilleen hajoittamalla saksalaisetkin keskenään, »klerikaleihin» (pappisvaltaisiin) ja »liberaleihin» (vapaamielisiin); niinpä nostatti eri tahoilla suuria myrskyjä, kun prof. Wahrmund 1908 kielsi Kristuksen yliluonnollisen siittämisen. Jo 1899 syntyi liike, tunnuksena »Los von Rom» (irti Roomasta), joka on herättänyt paljon melua. Siinä vielä yksi syy, eikä suinkaan vähäisin; saksalaisen aineksen valtiolliseen heikkenemiseen. Unkarissakin havaitaan merkkejä »kultturitaistelusta» paavinkirkkoa vastaan. Ja kaikkien säröäänten lisäksi tulee erinäisissä itävaltalaisissa piireissä kiihkeä antisemiittinen, juutalaisvastainen, kiihoitus, missä saattavat yhtyä niin vastakkaiset ainekset kuin »kristillis-sosialiset» Luegerin ja kansallissaksalaiset Schönererin johdolla. Jälkimäinen, joka eri suuntiin edustaa hajaannuksen korkeinta astetta, on 1898 keskittänyt ohjelmansa seuraavaan mahtipontiseen lauselmaan: »Ohne Juden, ohne Rom wird gebaut Germanias Dom» (ilman juutalaisia ja ilman Roomaa on Germanian temppeli rakennettava). Tuntuu kuitenkin kuin olisi tämä liike lamautumassa sittenkun molemmat äskenmainitut miehet ovat poistuneet näyttämöltä. Selvää on, että suuret vastakohdat yhteiskunnassa vasta silloin käyvät oikein vahingollisiksi, kun ne _eduskuntamuodon_ avulla saavat tilaisuuden ehkäistä valtiontyötä. Itävallan kansallisuuksille tuli valtakunnanneuvoston edustajakamari tervetulleeksi temmellyskentäksi, missä he saattoivat päästä toistensa kimppuun, välittämättä siitä, että he täten kenties löivät naulan toisensa jälkeen itse valtakunnan ruumiskirstuun. Franzensringin varrella olevan siron valtakunnanneuvostontalon katonreunakulmilla on kuvaryhmiä hurjista hevosista, joita ohjaajat hillitsevät: saman kuvan tapaa alhaalla salissa, mutta hevosten teutaroiminen on joskus näyttänyt käyvän ohjaajille ylivoimaiseksi. Niinpä on saksalais-tsekkiläinenkin taistelu muuttanut valtiopäiville ja aikaansaanut suunnattomia riitoja. Alussa oli verrattain rauhallista, sillä tsekkiläiset edusmiehet tekivät lakon; ja kun he 15 vuoden kuluttua jälleen saapuivat paikalle 1879, tuli monta kertaa saksalaisten vuoro samalla tavalla tuulettaa valtiollisia tunteitaan. Mutta 1897 iskettiin taas yhteen, Badenin kielilain johdosta (edellä siv. 128), joka puolestaan oli seuraus unionipolitiikasta: tahdottiin näet siten saada tsekkiläisten äänet »Ausgleichin» (yhteisiä menoja koskevan sopimuksen) hyväksi Unkarin kanssa. Nyt selittivät saksalaiset, että oli tullut tärkeämmän »Ausgleichin» aika, nimittäin valtakunnan saksalaisten kanssa; ja he antoivat uhkaukselleen pontta sellaisella jarrutuksella, jonka vertaista ei oltu ennen nähty edes tässä maassa, missä jarrutus kuitenkin oli kehittynyt milteipä oikeuslaitokseksi, jolla oli »kansallisen kielto-oikeuden» merkitys. Eduskuntakoneisto pantiin seisomaan; viisi vuotta oli kaikki lainlaadintatyö lamassa; ja kun hallitus valtion välttämättömimmäksi ylläpitämiseksi käytti väliaikaisia toimenpiteitä (erään 21/12 1867 vahvistetun perustuslain 14. §:n nojalla), tuli kaiken kansallisuuskurjuuden lisäksi vielä perustuslakikahnaus. Tähän aikaan saavutti Itävallan edustajakamari maineen, jonka laatua parhaiten kuvaa julkisesti ja yleisen säädyllisyyden nimessä tehty ehdotus, että sen istunnot säädettäisiin salaisiksi! Miltä tämä kamari sitten näytti? Vanhassa eduskunnassa, joka hajoitettiin 1900, oli 22 eri ryhmää; uudessa laskettiin 24 — kansallisia, uskonnollisia, yhteiskunnallisia ryhmiä mitä kirjavimpana seoksena. Valtiolaivan luotsaus näin monien karien välillä pärskyvissä hyrskyissä on aivan omalaatuinen tehtävänsä, joka vaatii sirkustaiturin teknillistä kätevyyttä, valtiomiehen lujaa kättä ja diplomaatin silmää mieskohtaisen esiintymisen valinnassa — Lowell vertaa sitä säädyttömästi mutta sattuvasti taitoon ohjata _koirarekeä_ eskimoiden maassa! Hra v. _Körberillä_, joka oli pääministerinä 1900—05, näytti olevan kaikki nämä ominaisuudet; ja hänen onnistui todellakin, m. m. kiinnittämällä huomiota ulospäin yleisiin töihin saada valtiopäivät jälleen työkuntoon ainakin sikäli, että valtio vuodesta 1902 saattoi saada menosääntönsä hyväksytyksi säännöllistä tietä; mutta hänen täytyikin puheissaan useammin kuin kerran huomauttaa, että saattaa taas tulla aikoja, jolloin »konsulien on katsottava, ettei valtakunta joudu vahinkoon». Kun nämä myrskyt raivosivat valtakunnanneuvostossa, eivät maapäivätkään suinkaan olleet mitään rauhan asumuksia. Niiden yksikamarijärjestelmästä ja enemmistövallasta sai kansallisuustaistelu vielä parempia temmellyskenttiä. Sekakielisissä maakunnissa näyttääkin suorastaan kuuluvan poikkeustapauksiin että maapäivät ovat toimintakykyisinä. Alituiset kahnaukset hallintovirastojen kanssa täydentävät sekasortoa. Kun katselee tätä kuvaa »valtakunnasta, joka itse repelee itseänsä», täytyy olla Benoistin kanssa samaa mieltä, että ainoastaan kolme seikkaa on varmaa: valtakunnan suunnaton vaikeus jäädä sellaiseksi kuin se on, sen yhtä suuri kyvyttömyys siitä muuttua ja sen täytymys muuttua! Kokemus on osoittanut kaksi keinoa koossapitää valtakuntaa, jonka eri osat pyrkivät irralleen: itsevaltiuden yhteisen paineen tai liittovaltion jaetun vastuun. Itävallan vaikeudet näyttävät nyt lähinnä johtuvan siitä, että siellä on yritetty kolmatta keinoa: perustuslaillisen erityisvaltion. Palaus itsevaltaiseen hallitusmuotoon lienee nykyään mahdotonta. Olisiko sitten kukaties parannus löydettävissä siirtymällä liittovaltioksi, muuttamalla valtakunta »yhdistetyiksi valtioiksi»? Tätä n. s. »Verländerung»-ajatusta on usein pohdittu viimeaikoina, tavallisesti siinä muodossa että kukin kruununmaa tulisi valtioksi liittovaltiossa. Mutta tässä muodossa on ajatus mahdoton, sillä sitenhän kansallisuusvähemmistöt uhrattaisiin täydellisesti joka taholla, ruteenilaiset Galitsiassa, slovenilaiset Steiermarkissa, italialaiset Tyrolissa, samoin kuin saksalaiset Böömissä ja Määrissä. Itse teossa on ilmeistä, että »kruununmaat ovat habsburgilaisen valtakunnan sisäisiä vihollisia», kuten Springer sanoo. Senvuoksi ajattelee Auerbach 1898 toista muotoa: historialliset kruununmaat on hävitettävä ja niiden tilalle asetettava puhtaat kielialueet osakkaiksi liittoon. Samassa hengessä puolsi 1899 sosialistikongressi Brünnissä »kansanvaltaista kansallisuus-liittovaltiota». Tässä kohtaa kuitenkin se uusi vaikeus, että rajat monin paikoin ovat häälyviä tai, kuten Böömissä, maantieteellisesti mahdottomia; kansallisuusaatteen työ on keskeneräistä todellisuudessa, ei vain kartalla. Senvuoksi on lopulta etsitty ratkaisua yksilöperustalla alueperustan asemesta ja siinä lähdetty pienemmistä piireistä, missä kansallisuudet eivät ole niin sekaisin Tämän ratkaisun pääpuoltaja on Rudolf Springer (valtiopäivämies tri Karl Rennerin salanimi). Pyrkimyksenä on »kansallinen itsehallinto», jotta kansallisuuskysymysten käsittely mikäli mahdollista jää asianomaisten kansallispäivien asiaksi. Yhteistä työtä varten on ratkaisun nimenä »kansalliskatasterit», s. o. ääniluettelot henkilöistä kansallisuuden eikä hallintopiirin mukaan. Kun kansallisuustunteet täten ovat tyynnytetyt, arvellaan nykyinen valtiomuoto voitavan säilyttää. Ohjelma toteutettiinkin v. 1905 Määrissä, niin että maapäivävaaleissa saksalaiset ja tsekkiläiset saivat äänestää kansallisuusluetteloiden mukaan. Myöhemmin on Bukovina noudattanut esimerkkiä ja muutos on päiväjärjestyksessä muillakin tahoilla. Jonkinlaisen teknillisen ratkaisun täten raivatessa itselleen tietä kääntyi tuuli yhä suotuisammaksi myöskin _yleisen äänioikeuden_ voimaansaattamiseksi vaaleissa valtakunnanneuvoston toiseen kamariin. Valtiomiehet alkoivat yhä enemmän pitää sitä jonkinlaisena vastamyrkkynä kansallishajaannusta vastaan. Niinpä joutui äänioikeuskysymys päiväjärjestykseen 1905 ja oli jo 1907 kypsä ratkaistavaksi. Perustamalla kamarin yhdenmiehenvaaleihin kansallisissa vaalipiireissä on taistelu paikkojen lukumäärästä alunpitäen poistettu kansallisuuksien kilpailusta; kunkin kansallisuuden edustajain lukumäärä on näet määrätty, kiinnittämällä huomiota ei ainoastaan sen väkilukuun vaan myöskin kultturitekijöihin, veromäärään ja kansallisomaisuuteen. On hämmästyttävää että tästä arkaluontoisesta jaoittelusta suoriuduttiin niin pian. Periaatteena oli tasapainon aikaansaanti »slaavilaisen» ja »saksalais-romanilaisen ryhmän» välillä; suhde tuli olemaan 259 (tsekkiläisillä 107 paikkaa, puolalaisilla 82, ruteenilaisilla 33, slovenilaisilla 24, kroatilais-serbialaisilla 13) 257 vastaan (saksalaisilla 233, italialaisilla 19, romanialaisilla 5) — suhteellisia voittoja ruteenilaisille ja slovenilaisille, mutta tappioita italialaisille ja saksalaisille, joista viimeksimainitut menettivät 3 prosenttia vaikutusvallastaan. Lisäksi suojeltiin ruteenilaisia Galitsian itäosassa toimenpiteillä vähemmistöedustuksen hyväksi ja saksalaisia Määrissä kansallisuuskatasterien avulla. Harvoin kai mitään perustuslain uudistusta on tervehditty suuremmilla toiveilla. Uudistuksen luoja, pääministeri _Beck_, odotti nyt »kansallispuolueiden aseidenriisuntaa», joka tekisi mahdolliseksi »taloudellisen politiikan ja yhteiskunnallisten huoltotointen» ajan, ja hän tervehti uutta kamaria tunnuslauseella »mit dem Ganzen für das Ganze»: kaikki kaiken puolesta. Ensimäiset vaalit näyttivätkin antavan tukea tälle toivehikkaisuudelle, mikäli päävoiton saivat kaksi eikansallisuus-puoluetta, nim. »kristillis-sosialiset» 96 ja sosialistit 87, kun taas kiihkeimmät ainekset, nuortsekkiläiset ja suursaksalaiset, menettivät enimmän. Otto Lang julkaisi kehoituksen Itävallan »kansainrauhanliiton» perustamiseksi, ja vanha keisari lausui 29/4 1907 Pragissa, kansallisuustaistelun pääpesäpaikassa: »Katsoisin korkeimmaksi onnekseni, jos minä, joka olen elänyt läpi taistelun kaikki kärsimykset, saisin elää myöskin kansallisen rauhan ilon.» Mutta tämäkin liikuttava vetoaminen on tähän saakka joutunut häpeään. Kansat eivät näy muuttaneen luontoa senvuoksi että ovat tehneet sopimuksen edustajapaikoistaan valtiopäivillä. Tuskin oli uusi valtakunnanneuvosto suorittanut alkutoimituksensa, kun tsekkiläiset uhkasivat jarrutusta, ellei heidän kieltänsä tunnustettaisi parlamenttikieleksi samoin kuin saksaa; mahdoton vaatimus, kun 6 muulla pääkielellä oli sama ilmeinen oikeus. Sen jälkeen ei ole ainoakaan istunto mennyt ilman suurempia tai pienempiä kohtauksia, jotenka eduskunnan arvo ei suinkaan entisestä parantunut. Vihdoin se täytyi hajoittaa; mutta uudet vaalit kesäkuussa 1911 eivät aiheuttaneet muuta suurempaa muutosta, kuin että kristillis-sosialiset — jotka 1910 olivat menettäneet suuren miehensä _Luegerin_ — menettivät useita paikkoja, joten sosialidemokraatit nyt ovat eduskunnan suurimpana erikoispuolueena. Freytagin vaalikartat vuosilta 1907 ja 1911, kummassakin 28 eri puoluenimeä[13], esittävät eduskuntaisesta puoluehajaannuksesta yhäkin sellaisen kuvan, jolla ei ole vertaansa maailmassa. Itävallan suuri eduskuntauudistus aiheuttanee näinollen, kuten Herrnritt jo 1907 ennusti, eduskunnan tason alenemista ja siitä johtuvaa painopisteen siirtymistä valiokuntiin ja kruunulle. Toiselta puolen on kansallisuuspyrintöjen näkökohta voittonsa jälkeen eduskunnassa osoittanut kasvavia taipumuksia siirtyä hallinnonkin alalle, haitaksi myöskin sen voimalle; niinpä on jo kauan pidetty »maakuntaministereitä» (tsekkiläistä, puolalaista ja saksalaista) itse hallituksessakin, ja niitä koskeva kahnaus aiheutti marraskuussa 1911 hallituksenvaihdoksen (_Gautsch-Stürgkh_). Tällä välin ovat kaikki yritykset sovinnon aikaansaamiseksi vanhojen riitapuolten välillä kruununmaissa rauenneet (ed. siv. 127 ja seur.), — ja Määrissä, missä se on onnistunut, ei seuraus ole ollut parempi kuin että saksalaisten viimeksi syksyllä 1910 oli toimeenpantava uusi jarrutus maapäivillä! Kahnauspintaa on pienennetty, mutta itse kahnaus on entisellään. Myöskin mieskohtaisuusperiaate näyttää siis jäävän tehottomaksi Itävallassa: vaikea toteuttaa (esim. Böömissä) eikä näy paljoa auttavan. Uuden »kansallisuusoikeuden» luominen, jonka nojalla Itävalta voisi puoltaa paikkaansa nykyaikaisten valtioiden joukossa, on yhä ratkaisematon tehtävä ja taitanee siksi jäädä. Menettelyt, joita on noudatettu, ovat olleet rauhoittavia lääkkeitä; ne eivät paranna valtakunnan organista sydänvikaa, joka on kansallinen hajaannus itse. Kansallisuusvastakohdat valtiossa eivät sinänsä ole ehdoton onnettomuus — pieni kahnaus pitää pirteänä — mutta täytyy olla joku kohtuus. Suurvalta voi helposti sietää jonkun Irlannin, kuten Englanti, jopa hätätilassa kolmekin kuten Saksa (Puola, Elsass ja Slesvig); mutta se ei voi hevin _olla kokoonpanoltaan paljaita Irlanteja!_ Eräillä tahoilla ei tätä ole tahdottu tunnustaa sydänviaksi. Puhutaan »kansainvaltiosta» tai »kansallisuuksien valtiosta» terveenä muodostumana yksinkertaisen »kansallisvaltion» rinnalla, ja viitataan esimerkkinä siitä Yhdysvaltoihin suurvaltain, Belgiaan, Sveitsiin ja Suomeen pikkuvaltioiden joukossa. U. S. A. ei kuitenkaan voi tässä suhteessa kelvata esimerkiksi, sillä sen kansallisuudet eivät muodosta maantieteellisiä alueita ja liittovaltakunta itse on vallitsevan kansallis-aineksen ytimen ja perustan varassa. Missä määrin pikkuvaltioiden esimerkki tässä voi antaa toivoa ja lohdutusta, katselemme tuonnempana (s. 156). Sitä ennen täytyy meidän tarkastaa vielä yhtä koettelemusta, joka Habsburgien valtakunnalla on kestettävänä, ja jota esim. Albin Geyer pitää sen kaikkein vaarallisimpana vammana: _dualismia_ eli unionisuhdetta. ---------- Äskeinen tutkimus on koskenut Itävaltaa. Samanlainen tutkimus Unkarin suhteen tuo ilmi pienempiä epäkohtia, sikäli että »kansallisuuksilla» sen valtiopäivillä vielä vuoden 1907 vaalien jälkeen on vain 38 paikkaa 40 kroatialaisen ja 375 madjaarilaisen edustajan rinnalla; tässä näemme siis vankan kansallisen ytimen. Jo tämä seikka antaa Unkarille yliotteen _unionisuhteessa_ ja osoittaa dualismin Unkarille edulliseksi. Kuten tunnettua koetettiin 1861 yhteistä, Habsburgin kruunun kaikkia maita edustavaa valtiosääntöä, mutta tämä muoto havaittiin pian riittämättömäksi: unkarilaiset, kroatilaiset ja tsekkiläiset katsoivat valtiollista ykseyttä ja yhteistointa suurvaltiontyössä niukaksi korvaukseksi valtiollisesta vapaudesta ja eduskuntaisista etuuksista hallitsijaan nähden, minkä vuoksi he eivät saapuneet valtiopäiville. Tästä aiheutui hallitus yhteyssiteiden ensimäiseen hellittämiseen: Itävallan ja Unkarin välinen dualismi, kahtiajako, pantiin toimeen 1867, jolloin tsekkiläiset liitettiin edelliseen ja kroatilaiset jälkimäiseen. Muutamia vuosia myöhemmin, tsekkiläisten jatkuvan valtiopäivälakon vuoksi, oltiin vähällä muuttaa dualismi »trialismiksi», kolmiajaoksi (Benoist), Böömin-Määrin vapauttamisella tasa-arvoiseen unioniin Unkarin ja jäljelle jäävän Itävallan kanssa; keisari oli jo tunnustanut tämän »böömiläisen valtio-oikeuden» ja nimittänyt liittoministeristön (_Hohenwart_), mutta katsoi saksalaisten vastarinnan vuoksi parhaaksi palata keskitysperiaatteeseen itävaltalaisen kruununsa puolesta, ja tsekkiläiset jäivät tulematta valtiopäiville vuoteen 1879. Me käsitämme nyt saksalaisten vastahangan tätä ratkaisua vastaan: »home rule» (itsehallinto) Böömissä olisi samoin kuin Irlannissa jättänyt vähemmistön enemmistön armoille. V. 1899 esitettiin sensijaan saksalaiselta taholta kolmas suuri uudistusohjelma, n. s. »helluntain-ohjelma»; se esittää _Galitsian_ erottamista itsehallintoiseksi alueeksi (kuten oli ajateltu jo 1871) ja Dalmatian palauttamista Unkarille, siis Itävallan molempien luonnottomien siipien leikkaamista, ja samalla kertaa saksalaisten vapauttamista puolalaisten kilpailusta valtiopäivillä, minkä jälkeen heidän enemmistönsä (51 %) tuottaisi heille ylivallan ja heidän kielensä koroitettaisiin »välityskieleksi» valtakunnan länsipuoliskossa. Täten palautettaisiin unionia tehtäessä vallinneet olot (ed. siv. 115) ja madjaarilainen kokoomus toisella puolen Leithaa saisi jälleen asianmukaisen saksalaisen vastapainon. Mutta tämä ohjelma raukeaa ei ainoastaan senvuoksi, että se kärjistäisi riitaa Böömissä, vaan siitäkin syystä, että se epäilemättä tekisi Galitsiasta avoimen ahjon suurpoliittiselle yllyttelylle ja siten aiheuttaisi selkkauksia Venäjän kanssa. Ja niin säilyttää valtakunta vielä nytkin dualistista päämuotoansa kaikkien maakuntahajaannusten yläpuolella. Tämä muoto on kansallisuustaisteluiden kukkuraksi ja Unkarin etuuksista huolimatta aiheuttanut valtakunnalle sangen pahanlaatuisen ja vaarallisen _unionipulman_ 1905—1910. Aluksi muutamia huomautuksia siitä, millaisiksi Itävalta-Unkarin unionin oikeussuhteet järjestettiin sopimuksella 1867. Ensinnäkin, siinä vallitsee ehdoton tasa-arvoisuus: unkarilaisten ei ole, kuten norjalaisten Skandinaviassa, ensin tarvinnut läpikäydä tasa-arvoisuusohjelmaa, he nostavat heti kiistan alussa irtautumislipun. Mutta heillä onkin paljoa enemmän irroitettavaa, sillä tällä unionilla on omat täydelliset järjestönsä, kolmesta valtakunnanministeristä (ulko-, sota- ja valtakunnan raha-asiain) kokoonpantu hallitus ja valtiopäiväin määräämistä jäsenistä (delegatsioneista) muodostettu eduskunta. Sen keskeisen yhteisyysalueen ohella, jota valtakunnanministeriöt osoittavat, on säädetty vielä ulompikin, joka järjestetään määräajoittain »yhteisten perusteiden» mukaan; sen piiriin kuuluu niin tärkeitä kysymyksiä kuin tulliyhteisyys, asevelvollisuuslainsäädäntö (perustana sotayhteisyydelle) sekä (vuodesta 1878) yhteistä valtakunnanpankkia koskeva lainsäädäntö. Nämä kysymykset ovat yleensä asetetut 10 vuoden irtisanonnan ja uusinnan varaan ja samoiksi määräkausiksi sovitellaan laskuperusta molemminpuolisille osuuksille yhteisiin menoihin (»kvootit»). Joka 10. vuosi on siis kummankin valtion tarkistettava unioniansa ulkopuolella sen valtio-oikeudellista ydintä n. s. »Ausgleichin», tasoituksen, sovittelun, kautta. Ilmeistä on että sellainen järjestely suorastaan houkuttelee unionikahnauksiin ja että nämä alkavat »Ausgleichin» etuvarustuksilla. Sellaisen kiusauksen vastustamiseen olisi tarvittu paljoa enemmän hyvää tahtoa kuin Unkarin kansa on ajan pitkään osoittanut omistavansa. Se on suosittuna osakkaana: aina viime sopimukseen saakka on se maksanut ainoastaan 31,4 prosenttia yhteisistä menoista, vaikka väkiluvun mukaan sen osalle tulisi 42 à 43 prosenttia. Valtiollisestikin on painopiste monessa suhteessa siirtynyt Budapestiin, jossa on selvä kansallisenemmistö ja vallitsee eduskuntainen hallitustapa, Wienistä, jossa ei millään puolueella ole ollut samaa vallitsevaa asemaa, vaan hallitus saa luovailla, takanaan mitä moninaisimmat sommitelmat; saksalaisten älyttömyys Bosnian kysymyksessä 1878 (ed. s. 116) on tämänkin kehityksen alkuna. Mutta mikään ei ole tehonnut levottoman unkarilaisen sydämen arvovaatimuksia vastaan. Sittenkun kolme »Ausgleich» jaksoa (1867, 1878, 1887) alituisin myönnytyksin Itävallan puolelta oli kulunut, oltiin v. 1898 ilman uusintaa. _Badenin_ politiikka oli tehnyt vararikon (ed. s. 137), Itävallalla ei ollut enää enemmistöä uusien myönnytysten tekemistä varten. Ja niin alkoi pulan esiaste. Vastarinnan etunenässä unkarilaisten vaatimuksia vastaan näemme nyt pormestari _Luegerin_, kristillis-sosialisten johtajan, eikä hänen esiintymisensä aina ollut soveliasta; niinpä hän esim. viitatakseen Unkarin yläluokan riippuvaisuuteen vieraista pankkiireista, nimitti sen pääkaupunkia »Judapestiksi», ja toisen kerran taas (valtakunnanneuvostossa 25/10 1905) selitti, ettei hän koskaan ollut huutanut »irti Unkarista», vaan kyllä »irti juutalais-madjaarilaisesta kavaltajasakista». Tämä puhe oli tietenkin omiaan saattamaan unionin hajoittamiskysymyksen päiväjärjestykseen. Jo kauan oli Unkarissa kuulunut ääniä, jotka vaativat tullirajaa, minkä takana Unkarin teollisuuden odotetaan elpyvän; nyt palattiin tälle vanhemmalle kannalle, ja nuoremman _Kossuthin_ johdolla muodostettiin suoranainen »riippumattomuuspuolue», joka puhui julkisesti »Habsburgista riippumattomasta Unkarista». Tämä liike kääntyy siis unionisuhteen valtio-oikeudellista ydintä vastaan, pyrkii täydelliseen irtautumiseen ja käyttää hajoitusvaajana _komennuskysymystä_ eli vaatimusta unkarinkielen käyttämisestä myöskin valtakunnanarmeijan unkarilaisissa joukoissa. Aikojen oloon on yhä enemmän eristetty ja kehitetty unkarilaista »honved»-armeijaa — jonka suhdetta valtakunnan-armeijaan sopii verrata norjalaisen »nostoväen» asemaan »linjaväen» suhteen Skandinavian unionin aikana — ja nyt tahdotaan rikkoa myöskin unionisopimuksessa vannottu armeijayhteisyys. Ensimäistä kertaa seisoo valtakunnanpuolisko toista vastaan näköjään melkein yksimielisenä. Näin kuluu muutamia vuosia jännityksen kasvaessa, ja unionin ulkokehystä ylläpidetään väliaikaisilla säädöksillä. Uudenvuodeniltana 1902 sopivat vihdoin hallitukset uudesta »Ausgleichista»; mutta riippumattomuuspuolueen jarrutus Unkarin valtiopäivillä tekee sen hyväksymisen mahdottomaksi. Keisarin mieskohtaista tarttumista asiaan syksyllä 1903 (n. s. Chlopyn päiväkäsky: »yhteisenä ja yhtenäisenä, jommoinen se on, on minun sotavoimani pysyvä») seuraa kiistaa molempain pääministerien välillä, kummankin eduskunnassaan. Jälleen täytyy turvautua väliaikaisiin järjestelyihin. Silloin tulee alussa vuotta 1905 ratkaiseva tapahtuma: Unkarin eduskuntavaalit, jotka musertavat (_Tiszan_ johtaman) vapaamielisen puolueen ja saattavat riippumattomuuspuolueen eturiviin. Itävalta-Unkarin unioni näyttää lähestyvän loppuansa samanaikaisesti Skandinavian unionin kanssa. Mutta Tonavan varrella oli olosuhteiden tukema tarmokas mies, joka kykeni ehkäisemään hajoitustyön. Keisari nimitti pääministeriksi _Fejervaryn_, jonka epäparlamentarinen ministeristö kesti myrskyn ja hajoitti eduskunnan helmikuussa 1906 toimeenpanematta uusia vaaleja. Se oli epäilemättä valtiokaappauksen rajalla oleva teko; mutta tarkoitus saavutettiin. Riippumattomien liittoutuma muiden vasemmistoryhmien kanssa pehmeni tästä voimannäytteestä. Näiden ja kruunun välillä tehtiin huhtikuussa 1906 sopimus, jonka nojalla liittoutuma marssi hallitukseen (_Wekerle_, _Kossuth_, _Andrassy_, _Apponyi_), ja jälkeenpäin toimitetut uudet vaalit tuottivat sille valtavan enemmistön. Tämä oli samaa kuin Norjan vasemmisto hallituksessa, mutta sitä hillitsi keisarin kanssa tehty sopimus, jossa säädettiin että komentokysymys pannaan pöydälle kunnes _äänioikeusasia_ on ratkaistu. Ei ole näet kansallis-unkarilaisen politiikan vähimmin tunnusomainen piirre, että se soittaa eduskuntaista kaikupohjaa vastaan, joka edustaa hiukkaista yli 6 prosenttia kansasta! Tämä oli keisarin kädessä valtti, jota hän nyt taitavasti käytti. Siitä olikin suuri suoranainen tulos: uusi »Ausgleich» lopulla vuotta 1907. Itävalta sai tällöin osuutensa vähennetyksi 2 prosenttia (mikä vastasi n. 5½ milj. mk.) ynnä erinäisiä rautatie-etuja; unkarilainen irtaumisliike voitti tulliliiton korvauksen kauppasopimuksella vuoteen 1917 sekä valtiopankkiyhteyden pakollisen voimassapysymisen ainoastaan vuoteen 1910. _Kossuth_ kehuskeli näkevänsä tässä »Itävallan valtio-oikeudellisen käsityksen rahaksimuuton». Voikin ymmärtää niitä itävaltalaisia, jotka ovat sanoneet tätä sopimusta »1917 erääntyväksi erovekseliksi»; mutta joskus saattaa sattua, että »se, joka voittaa aikaa, voittaa kaikki», ja niin kukaties tulee tässä tapahtumaan. Nyt oli aika äänioikeusasian esilleottamiseksi käsillä. Lopulla vuotta 1908 sai maailma nähdä sen kekseliään järjestelmän, jolla hallitus (_Andrassy_) koetti torjua tätä vaaraa: sarja takeita, moniäänisyysperiaate ytimenä. Mutta Unkarin eduskunnan jäinen levottomuus ei sallinut keskittymistä tähän kohtaan. Kansallinen turhamielisyys janosi uutta tyydytystä, ja äskeinen »Ausgleich» tarjosi sitä: eroamista _valtakunnanpankkikysymyksessä_ — pankinhan ei _tarvinnut_ olla yhteisen kauempaa kuin vuoteen 1910. Huolimatta kauppamaailman varoituksista katsoen Unkarin ilmeisiin etuihin yhteisyydestä, astuu siis vuoden 1910 lähestyessä »itsenäinen pankki» valtiollisten iskusanojen etualalle ja tämän kysymyksen pohjalla alkaa uusi kahnaus. Mutta se saa omituisen lopun: se hajoittaa hallituksen, keisari kutsuu ohjiin toisen taisteluministeristön, _Khuen-Hedervaryn_, alussa v. 1910, tämä hajoittaa eduskunnan ja muodostaa vanhan vapaamielisen puolueen jäännöksistä ja muutamista muista aineksista »kansallisen työpuolueen», jonka ohjelma panee pääpainon maan aineelliseen kehitykseen selvittämällä valtio-oikeudelliset riidat, jotka niin kauan olivat olleet Unkarilla kahleena jalassa. Kaksi kertaa ennen, pulmallisina aikoina, oli Hedervarin linnan isäntä kutsuttu Unkarin hallituksen johtoon (1894 ja 1903) ja häntä on mainittu »lentäväksi hollantilaiseksi», joka ei näyttäydy ennenkuin myrsky on oikein kova. Tällä kertaa oli hän käytännöllisellä ohjelmallaan saavuttava suurenmoisen voiton. Kesäkuun vaalit murskasivat pöyhkeilypolitiikan ja tuottivat hallituspuolueelle ehdottoman enemmistön, 255 ääntä varsinaisen Unkarin 413:sta. Pula oli selvinnyt, yhteinen pankki järjestettiin uudelleen (maaliskuussa 1911), saksa jäi komentokieleksi unioniarmeijan yhteisyyden tueksi — »67:t», dualismin puoltajat, olivat voittaneet »48:n» irtaumishankkeen. Mutta onko olemassa mitään takeita etteikö taistelu leimahda uuteen liekkiin? Sitä on paras olla ennustamatta, sillä kansallisuusintoisten mielialojen kuumeviivan nousuja ei käy hevin ennalta arvaaminen. Että taistelu johtaisi unioninhajoamiseen, lienee kuitenkin tuskin luultavaa, yleisistä ja pätevistä syistä. Sellainen ratkaisu olisi näet liian ilmeisessä riidassa valtakunnanpuoliskain omien etujen kanssa. Unkarin pääministeri _Szell_ vertasi niitä lokakuussa 1902 siamilaisiin kaksoisiin, joita ei voitu leikata erilleen ilman kummankin hengenvaaraa; se on voimakas sana, mutta siinä on totuutta pohjalla. Jo Itävallan aluemuodostuma pitkälle ulottuvine kaartohaaroineen (Galitsia ja Dalmatia) on mahdoton ilman Unkaria täytteenä: Unkari on sen maantieteellinen täydennys, jota se puolestaan ei voi luovuttaa. Mutta myöskään Unkaria ei hevin käy ajatteleminen yksinomaan omien jalkainsa varassa, siltä kun puuttuu luonnollista satamaa; ei edes vanhempi _Kossuth_ voinut ajatella Unkaria erillisenä, vaan suunnitteli liittymistä Balkanin niemimaahan (ajatus, jota myöskin Benoist on käsitellyt). Mutta Itävalta ja Unkari täydentävät toisiaan myöskin taloudellisesti, teollisuusmaana ja peltomaana — niiden välinen kauppa lähenee 3 miljardia, mistä Itävalta saa suuremman hyödyn, ja ne tarvitsevat toisiansa poliittisestikin, saman slaavilaisen kansainmeren ympäröiminä. Voi siis asettua arvelevalle kannalle dualistisen järjestelmän suhteen, joka houkuttelee heitä ottelemaan vyöttöpainia keskenään — kaksi ontuvaa, jotka kainalosauvoillaan rusikoivat toisiansa — mutta siitä ei liene epäilystä, etteikö vyö kestä, ainakin kunnes on saatu tehdyksi uusi, mahdollisesti parempi. On näet olemassa vielä yksi aihe, minkä vuoksi Itävallan ja Unkarin täytyy pysyä yksissä. Se näkökanta selittää myöskin kummankin maan koossapysynnän arvoituksen erikseen. Se asettaa laajemman kehän sen järjestyneen sisäisen sodan ympärille, jota tässä olemme tutkineet. Se on ulkopuolella omien kansojen tahtoa ja kansallisuustunteita suurpoliittisessa täytymyksessä. Olemme (ed. s. 103) katsoneet Itävalta-Unkarin valtakunnan säilymisen merkitystä yhdeltä näkökannalta, kun havaitsimme sen olevan Europan suojana itää ja takeena Balkanin niemimaan metelinpesistä uhkaavia vaaroja vastaan. Nyt pistää silmään, että se itse on uusi Europaa uhkaava metelinpesä. Tekee mieli nimittää sitä maanosamme toiseksi »sairaaksi mieheksi». Sen ehjänä säilyttäminen on siis samanlaatuinen yhteiseuropalainen tarve ja vähintään yhtä tärkeä kuin polisivalvonta Balkanilla. Sillä Europa pelkää häiriöitä rajoillansa, jos kaikki nämä kansat pääsevät valloillensa. Kenties pitävätkin muut suurvallat senvuoksi Itävalta-Unkaria nyttemmin ei ainoastaan vartijana ulospäin, vaan ehkä vielä enemmän maanosan rauhalle vaarallisten häiritsijäin sitojana sisäänpäin. Näiden seikkojen vuoksi täytyy sitä ylläpitää. Mutta tähän yhteiseen tarpeeseen yhtyy vielä aivan erityinen: Saksan. Suursaksalaisessa laajennusohjelmassa »Elbe-Eufrat», johon tuonnempana palaamme, on Itävalta-Unkari kokonaisena ja yhteenkuuluvana yhtenä välttämättömänä jäsenenä. Siinä on valtakunnalla ehkä lopultakin kaikkein varmin takeensa. Sen suhde Saksaan on enemmän kuin liitto — se on henkivakuutus. Tällaisissa oloissa saa _dynastia_, hallitsijasuku, erikoisen merkityksen se kun on, niin sisään kuin ulospäin, valtakunnan ainoana elävänä ykseytenä ja siteenä. Kiistelevät kansat eivät ole tehneet keisari _Frans Josefin_ kruunua helpoksi kantaa. Sen taakan painamana 63 vuotta,[14] aina vallankumoukseen ja onnettomiin sotiin saakka valtioelämän kaikki vaihtelut kokeneena, mitä syvinten perhesurujen varjo piirteissään, nauttii keisarivanhus mieskohtaista arvonantoa, joka ehkä enemmän kuin mikään muu sisäinen side pitää valtakuntaa koossa, varsinkin kun hänen perustuslaillisuutensa, kärsivällisyytensä ja hyväntahtoisuutensa viime vuosien koettelemuksissa ovat omiansa vahvistamaan kunnioituksen ja uskollisuuden tunteita. Myöskin perintöruhtinas, arkkiherttua _Frans Ferdinand_, on tehnyt itsensä yhä enemmän tunnetuksi lujana ja päättäväisenä miehenä. Pelko romahduksen tapahtumisesta, kun näiden kahden valtion ja yhdeksän kansan vanha isäntä päättää päivänsä, on viime vuosina huomattavasti vähentynyt. Äkillisiä muutoksia vastaan on muuten osaltansa vakuutena itse hallinnon vanhanaikainen hitaus ja vakiintunut järjestys: »Suuremmassa määrässä kuin muut valtiot», sanoo Schulthess 1909, on Itävalta-Unkari »sikermä hallintokoneistoja, joita pitää tasaisessa käynnissä hitaasti työskentelevä keskusvoimakone.» Albin Geyer tekee 1903 sen hienon huomautuksen, että »vanha historiallinen maa voi kantaa paljon, vaikkapa sen päällä moni tepasteleekin puisevin askelin». Tämä näkökohta ei kuitenkaan riittäisi antamaan uskoa Habsburgien valtakunnan tulevaisuuteen kansallisuusaatteen aikakautena, ellei olisi tuota historiallista tehtävää ja europalaista välttämättömyyttä. Tässä näemme suurvallan samassa valtiollisessa asemassa kuin yllämainitut (siv. 145) pienet »kansaisvaltiot»: ne sijaitsevat kaikki ilmeisillä kahnauskohdilla, puskureina, ja niitä ylläpitää vähemmän oma voima, kuin tämä ulkoinen keskittävä _paine_. Se ei ole mitään organista valtioelämää.[15] Senvuoksi puuttuu siltä elämän kehittämismahdollisuuksia ja elämän sopusuhtaa. Itävalta on tuomittu raahaamaan vaivojansa aikojen halki. Se ei kykene elämään, eikä saa kuolla. ---------- Itävalta-Unkarin suurvallan huomataan siis lähemmin tutustuessa olevan ilmeinen anakronismi, muinaisjäännös, ajassa, joka on löytänyt personallisuusperusaatteen myöskin valtioihin nähden. Niinkuin muinainen eläinlaji keskellä nykyajan eläinkuntaa on se jäänyt eloon alkeisemmalta _keskiaikaisen aluevaltion_ kehitysasteelta nykyaikaisten kansallisvaltioiden keskuuteen. Tavallaan voimme siitä lukea vieläkin vanhemman tarinan — kertomuksen Babelin tornista, joka jäi keskeneräiseksi, kun kieltensekaannus kiipeili pitkin kaikkia seiniä. Että suurvaltakehitys ei ole mahdollista missä itse valtakunnan pystyssäpysyntä on pulmallinen kysymys, se on päivänselvää. Ontumalla ei päästä kilpa-ajopalkinnoille. Niinpä ei Itävaltaa määrää vaatimattomuuteen maailmanpolitiikassa ainoastaan merenrannikon ja laivaston puute. Se on merkitykseltään toisarvoinen seikka. Ratkaisevaa on, että sisäiset riidat lamaavat sen voiman, niin että ulkoista laajennuspolitiikkaa varten ei jää jäljelle juuri mitään, ja että nämä riidat toisaalta ovat juurtuneet liian syvälle, jotta voitaisiin uskaltaa etsiä niiden haihduttajaa tunnetun reseptin mukaan kääntämällä huomiota ulospäin. Kansallisuusvastakohdat vaikeuttavat valtakunnan ulkopoliittisia suhteita suoranaisestikin. Siinä on tsekkiläisten ja muutamien madjaarilaisten piirien viha saksalaisia vastaan saanut kolmannen ja korkeimman toimialansa (kuntien ja edustajakamarien yläpuolella). Yhtäältä katsovat he hyväksi käsitellä kolmiliittoa »pilallesoitettuna koruklaveerina» (_Kramarz_), toisaalta ovat he harjoittaneet suurpolitiikkaa omin päinsä tehdäkseen Böömistä yhdyssiteen Venäjän ja Ranskan välillä ja siten muuttaakseen ranskalais-venäläisen liiton ranskalais-slaavilaiseksi. V. 1901 olivat nämä hankkeet erittäin eloisia, niitä innostivat lännessä »Le Journal» ja monet arvokkaat ranskalaiset politikot (_Deschanel_), idässä venäläinen panslavistiseura, ja ne saivat näkyväisen ilmauksen noiden kolmen kansan veljestymisjuhlassa Pragissa lokakuulla. Nyttemmin lienee tämä kaunis ajatus haalistunut, viime vuosien kokemuksen jälkeen alkuperäisen liiton hauraudesta. Jäljellä on sentään Venäjän suosio tsekkiläisiä kohtaan näiden kamppailussa saksalaisia vastaan; niinpä sovintoyrityksen aikana 1910 kuului innokkaita venäläisiä ääniä, jotka neuvoivat tsekkiläisiä etteivät »sahaisi poikki sitä runkoa, jonka nojassa he itse istuvat» antautumalla »veljesmurhapolitiikkaan», joka tekisi heidätkin vastuunalaisiksi Itävallan sortosuunnitelmista serbialaisia vastaan (»Novoje Vremja» 30/10 1910). Jo tämä johtavan venäläisen sanomalehden lausunto osoittaa kuitenkin, että Itävalta-Unkari yhä otetaan lukuun oleellisena voimana suurpolitiikassa. Olisikin sangen suuri erehdys pitää tätä valtaa, joka voi panna liikkeelle 2 miljonaa sotilasta, mitättömänä suureena. Olkoon että se on raajarikko suurvaltain keskuudessa, ja ettei sitä senvuoksi nähdä niillä teillä missä vallan palkka kangastaa suurimpana nykyajassa — sotilasparaatissa Pekingiä vastaan oli se viimeisenä rivissä, vain 50 miehen edustamana —: Europan vaakaan laskee se kuitenkin vielä hyvän miekan painon eikä vain itsesäilytystä, vaan niiksi ollen kasvuakin varten. Sillä on näet määrätty laajennusohjelma sillä suunnalla, minne sen näköala ylimalkaan on rajoitettu Balkanin niemimaalla. V. 1878, Berlinin-sopimuksen 25. artiklan nojalla (_Staatsarchiv XXXIV_, n:o 6773) Itävalta-Unkari sai oikeuden miehittää _Bosnian_ ja _Herzegovinan_. Samalla kertaa, saman artiklan nojalla, valtuutettiin se pitämään varusväkeä turkkilaisen ohella _Novipasarin_ kihlakunnassa (»sandshakissa»), joka on miehitysalueen eteläinen jatko, Serbian ja Montenegron välinen vaaja, sekä rakentamaan sen kautta teitä Mitrovitsaan, mistä rautatie jo kulki Yskybiin ja sieltä Vardarin laaksoa pitkin Salonikiin. Lisäksi nimitettiin Itävalta, sopimuksen 29. artiklan nojalla, jonkinlaiseksi meripolisiksi Montenegrolle. Tämä asema oli vankka sekä sinänsä että niiden mahdollisuuksien takia, joita se avasi. Sen ensimäinen vaikutus oli, että Serbia ja Montenegro joutuivat Itävallan kaksoiskotkan siipien varjoon. Varusjoukot Novipasarissa, joiden sijoittamista Itävalta ei laiminlyönyt, katkaisivat Serbian tien merelle samoin kuin veljesmaahankin ja asettivat sen hervottomana Itävallan taloudellisen vaikutuksen alaiseksi (»sikasota»); habsburgilaisen keisarin monien arvonimien joukossa on myöskin »Serbian suurvoivoodi», ja arvellaanpa että tämä suojelusoikeus vahvistettiin salaisella sopimuksella 1882. Mutta tämän yli siirtyy katse pitkin Moravan ja Vardarin laaksoja _Salonikiin_, jonne bosnialainen rautatielupakin viittasi: toinen rannikko ja toinen suursatama (Triestin ohella) rannoista köyhimmälle suurvallalle ja samalla yksi maailmankaupan luontaisia suuria valtimoita — sillä Salonikista on suora tie Smyrnaan ja Sueziin. Näin on maailma tottunut katsomaan _Makedoniaa_ Itävalta-Unkarin pyrintöpiiriksi ja varatuksi perintöosuudeksi Turkin kuolinpesästä. Vuoden 1878 neuvotteluissa Venäjän kanssa lausui Andrassy kerran tämän ohjelman suoraan julki, eikä Venäjä siitä pitäen tätä tunnustusta silmistään jättänyt. Myöskin pyrkimyksinensä kaikkialla läsnäoleva Englanti on ottanut tämän kehityksen laskelmiinsa ja lienee mahdollisesti kysymykseentulevaksi vastavedoksi ajatellut _Suda_-lahden miehittämistä Kreetan pohjoisrannikolla — joka muuten on sopivalla paikalla sillekin varalle että Venäjä pääsisi vapaasti liikkumaan Dardanellein salmessa. Kauan näyttivät kuitenkin nämä hankkeet jäävän todellista pohjaa vaille. Itävalta ei käyttänyt hyväkseen edes rautatienrakennuslupaa, vaan tyytyi vain Bosnian ja Herzegovinan olojen järjestelyyn. Yleisesti onkin tunnustettu, että se täällä (varsinkin valtakunnanrahaministeri v. _Kallayn_ toimesta) on suorittanut huomattavan kultturityön. Vasta Kreikan-Turkin sodan levottomana vuonna 1897 näyttää se kiinnittävän enemmän huomiota suuriin kysymyksiin, ja silloinkin vain vahvistaakseen status quon (silloisen olotilan); sitä tähtäsivät näet vuoden kuluessa tehdyt sopimukset sekä Italian (Albanian vuoksi) että ennen kaikkea Venäjän kanssa. Vuodesta 1897 olivat näinollen molemmat vastustajat Itävalta ja Venäjä yksistä puolin Balkanin rauhan takuumiehinä. Tämän sopimuksen merkitys kasvoi sitä mukaa kuin _Makedonian kysymys_ nyt alkoi tulla päiväjärjestykseen. Toista vuosikymmentä on tämä kysymys ollut yhtenä Europan päähuolia. Joka kevät on se palannut niinkuin »valtiollinen heinäkuume» (Schiemann), milloin ankarampana, milloin lievempänä. Sen ymmärtämiseksi on otettava huomioon Balkanin niemimaan kansatieteellinen omituisuus: slaavilainen rotujuova (bulgarialaisia ja serbialaisia) leveysasteen ja slaavilaisvastainen meridianin suuntaan (helleenejä ja romanialaisia: muinaisen Kreikan ja Rooman myöhäisiä jälkeläisiä). Näiden välisenä maantieteellisenä leikkauskohtana on Makedonia luonnollisena polttopisteenä niiden katkeralle kamppailulle kansallisuuden nimessä.[16] Täällä kohtaavat siis toisensa kreikkalaisten, bulgarialaisten ja serbialaisten lähimmät suurvalta-unelmat nousten toisiansa ynnä turkkilaista isäntää vastaan. Mutta slaavilaisten takana seisoo Venäjä, ja slaavilaisvastustajain takana monien slaavilaisten holhooja, Itävalta. Makedonian kysymys on siis uusi keskipakoisvoiman synnyttämä irtaumisliike niinkuin niin moni entinen Turkin valtakunnassa, mutta monien pyyteiden hämmentämä: ensinnäkin kreikkalaisten, serbialaisten ja bulgarialaisten taholta näiden paikalliskahnauksissa — sitten Itävallan ja Venäjän puolelta suurpoliittisessa jännityksessä. Kysymyksen kehittyminen oli seuraava. Suuri kahnaus verhottiin yhteistoiminnan politiikkaan — edellyttämällä toisten suurvaltain valtuutusta — paikallista vastaan, joka kävi yhä melskeisemmäksi. V. 1902 puhkesi ilmikapina Turkkia vastaan, ja 1903 alkoivat takuuvallat sekaantua asiaan: ensin uudistusohjelmalla (Wienissä helmik.), mutta pian suoranaisen väliintulon muodossa (Mürzstegissä lokakuussa). Niinpä ajettiin läpi, että turkkilainen käskynhaltija Makedoniassa saisi rinnalleen venäläisen ja itävaltalaisen »siviliasiamiehen», sekä että europalainen kenraali europalaisten upseerien avulla johtaisi santarmistoa. Keväällä 1904 oli tämä koneisto käynnissä. Mutta kun levottomuutta jatkui, vaihdettiin venäläis-itävaltalainen valtuus suurvaltain yhteiseen esiintymiseen toukokuussa 1905, ja alussa vuotta 1906 oli välityskoneistoa lisätty neljällä »finanssineuvoksella» muiden suurvaltain puolelta. Tässä ilmenee Englannin kasvava vaikutus. Jo Mürzstegissä oli sillä ollut kätensä mukana; nyt lähestyy se Venäjää yhä enemmän, ja syksyllä 1907 solmitaan sopimus, joka uhkaa livahuttaa Itävallan pois ensimäisestä rivistä Balkanin-politiikassa. Vuotta ennen oli myöskin Serbia yrittänyt taloudellisesti vapautua, rohjennut ryhtyä tullisotaan suuren naapurinsa kanssa ja todella onnistunutkin löytämään uuden kauppapoliittisen suunnan, niin että Itävalta kahdessa vuodessa supistui 90:stä 15 prosenttiin sen vientimarkkinoista. Näin ollen on selitettävissä, että Itävalta-Unkarin uusi ulkoasiainministeri, vapaaherra _Aehrentha!_ — nojautuen myöskin vuoden 1907 »Ausgleichiin» Unkarin ja Itävallan välillä — katsoo ajan tulleen aktiviseen toimintaan. V. 1906 oli Bosnian päärata valmistunut Novipasarin rajalle (Uvatsiin); uutena vuonna 1908 sai maailma kuulla, että Itävalta nyt oli käyttänyt oikeuttansa ja sulttaanin kanssa sopinut 19 peninkulman pituisen rautatien rakentamisesta »sandshakin» halki. Tämä kulkuneuvopolitiikka merkitsi lujempaa otetta molempiin serbialaisiin pikkuvaltioihin — muistuttaen Englannin politiikkaa buurivaltioiden suhteen Etelä-Afrikassa — ja pienen Uvatsista Mitrovitsaan ulottuvan yhdysradan takana häämötti laajempi yhteys: Wien—Saloniki. Nyt syntyi levottomuutta suurpoliittisessa leirissä. Venäläis-itävaltalainen yhteistoiminta ja sovinto on lopussa; Venäjä esittää heti rautatiepoliittisen vastavedon Tonavan—Adrian-radan muodossa (Nischin ja Mitrovitsan kautta Antivariin), mikä kuitenkin toistaiseksi on pysähtynyt paperille, ja liittyy kesäkuussa 1908 (hallitsijakohtaus Tallinnassa) Englantiin likeisemmin kuin milloinkaan ennen, yhteisen ja kiinteämmän Makedonian-politiikan perustalla. Suoranaisena vastauksena tähän on tapaus, joka äkkiä muuttaa kaikki: nuorturkkilaisten vallankumous. Eivät ainoastaan uudet suunnitelmat jouda nyt hyllylle, vaan myöskin toimessa oleva kansainvälinen hallinto Makedoniassa (uudistettu kuudeksi vuodeksi maaliskuussa 1908) pyyhkäistään pois, ja koko kysymys katoaa näköpiiristä. Mutta sijalle nousevat _Bosnian kysymyksen_ vielä vaarallisemmat pilvet. Kun vapaa Turkki kutsui myöskin itävaltalaisten miehittämät alueet valtiopäiville Konstantinopoliin, ei väliaikaista tilaa voinut kauempaa jatkua. Kirjelmässä ulkoasiainministerilleen 5. lokakuuta 1908 »ulotti» keisari Frans Josef »suvereenioikeutensa» Bosnia-Herzegovinaan (asiakirjoja Schultessin julkaisussa, s. 270 ja seur.). Miehittäminen oli saavuttanut tarkoitusperänsä, valtakuntaan-yhdistämisen. Mutta heti ollaan valmiita maksamaan siitä hintaa; Itävalta poistaa varusväkensä Novipasarista ja jättää sandshakin takaisin sulttaanin häiritsemättömään valtiuteen — jolloin myöskin rautatiesuunnitelma tuntuu raukeavan. Tämä toimenpide repi viimeisenkin verhon 1897 tehdyn sopimuksen yltä ja paljasti vihamielisen vastakkaisuuden, joka kinan jatkuessa sai mieskohtaisen »kaksintaistelun» muodon Itävallan ja Venäjän ulkoasiainministerien välillä. Turkki toimeenpani itävaltalaisten tavarain hylkimisen, Venäjä työnsi Serbiaa edellään sodanuhkauksena Itävaltaa vastaan, eikä kukaan saattanut erehtyä siitä, etteikö Englanti seisonut takana. Vaadittiin kansainvälistä kongressia, kuten rikotun Berlinin sopimuksen syntyessäkin. Myöskin Italia, haluten »korvausta», asettui tälle puolelle. Ainoastaan Saksa seisoi »Nibelungen-uskollisuudessa» liittolaisensa puolella; ja sen vakavat varoitukset Pietarissa maaliskuulla 1909 saivat pilvet hälvenemään. Venäjä peräytyi, silloin eikä käynyt sotaa ajatteleminenkaan: suurvallat hyväksyivät yhdistämisen, ja pieni Serbia, pettyneenä kaikissa tulevaisuustoiveissaan, sai jälleen ryömiä Itävallan jalkoihin. Ainoastaan Montenegron onnistui saada voitokseen vapautuminen Itävallan holhuun-alaisuudesta Berlinin sopimuksen 29. artiklan mukaan. Viimeksimainittu oli uusi uhraus, jonka Itävalta sai tehdä yhdistämisen vuoksi. Eivätkä uhraukset pysähtyneet siihen. Lopullisessa sopimuksessa Turkin kanssa, joka tehtiin jo helmikuussa 1909 (painettu _Geographen-Kalenderissa_ v. 1910, s. 51 ja seur.), oli se sitoutunut maksamaan yli 40 milj. kruunua käteistä turkkilaisten sikäläisten valtiontilusten lunastamiseksi, lisäksi tekemään Turkille edullisen kauppasopimuksen sekä periaatteessa luopumaan postinhoidosta ja »kapitulationeista» (sopimuksesta, jonka mukaan sen Turkissa oleskelevat alamaiset olivat vapautetut Turkin oikeusviranomaisten tuomiovallasta). Tämän lisäksi tulivat vihdoin turkkilaisen tavarainhylkimisen, boikottauksen, aiheuttamat vahingot ja sangen suuret kustannukset sotavalmeudesta. Epäilemättä on vuoden 1908 politiikka kohottanut valtakunnan arvoa ulospäin. Yleensäkin saapi sen ulkopolitiikasta aivan toisen levollisuuden ja lujuuden kuvan kuin sisäisestä historiasta; samoinkuin delegatsionien istuntojen leimana on arvokkuus, jota turhaan etsii valtiopäiviltä. Keisarin ja ulkoministerin personien edustama valtakuntayhteys astuu tässä esille. Nythän saikin maailma nähdä todellisen toimen, ilmauksen päättäväisyydestä ja voimasta, aivan erikoisesti yllättävän kun se tuli juuri hajaannuksen pääpesästä valtakuntasikermässä. Ei kummakaan, että vanha varovainen Europa ällistyi ja että Aehrenthalia ruvettiin pitämään »Europan mustana hevosena»! Mutta kun huumaukset haihtuvat ja historia tekee tilinpäätöksen, niin nähdään kenties että hinta ei ole ollut kohtuullisessa suhteessa saatuun tavaraan. Missään tapauksessa ei uusi alue tule edistämään valtakunnan-yhteyttä. Sen väestö on slaavilais-serbialaista ja sellaisena saksalaisvihollista; eikä se vitkastellut näiden tunteiden ilmaisemista, kun sen uudet maapäivät kesällä 1910 kokoontuivat. Suhteet vieraisiin valtoihin, jotka Bosnian-kahnauksen takia joutuivat räikeään valoon, palasivat vasta vähitellen vanhoihin uomiin. Kauimmin kesti närkkä _Venäjää_ vastaan: vastaponnahdus ystävyydestä 1897, samoin kuin vuosikymmen sitä ennen oli vastapontta ystävyydestä Reichstadtissa 1876, joka puolestaan höllytti Krimin-sodan jälkeisen ankaran jännityksen — kuten näkyy, säännöllinen luode ja vuoksi, kuten sopii odottaakin naapurien kesken, joiden väliset rajat ovat luonnottomat (Galitsiassa) ja jotka kilpailevat samasta päämäärästä (Balkanilla). Nyrpeys Pietarissa ilmeni m. m. sillä tavoin, ettei yksikään suuriruhtinas saapunut keisarin riemujuhlaan Wieniin 1908, ja että tsaari Nikolai matkallaan Italiaan 1909 karttoi Itävalta-Unkarin alueita. Vasta maaliskuussa 1910 palautettiin säännölliset suhteet, joten Wien ja Pietari jälleen saattoivat keskustella toistensa kanssa ilman Berlinin tai Parisin välitystä. Heti senjälkeen, kuningas Edwardin kuoltua, parani suhde _Englantiin_, joka selkkauksessa varmaankin oli kärsinyt suurimman vahingon; sillä Englannin julkivihollisuus loukkasi Itävaltaa sitäkin enemmän, kun tässä kahnaukselta tyyten puuttuu asiallista pohjaa — vaikkakin Wienissä kyllä ymmärrettiin, että Englannin uhkauksen todellinen osoite oli Berlini. Kahnauksen tärkein ja pysyvä tulos on jo kolme vuosikymmentä kestäneen liiton lujittuminen _Saksan_ kanssa. Saksan epäitsekäs valmeus täyttämään liitosta johtuvat äärimmäisetkin velvoitukset — vastineeksi Itävallan esiintymiseen sen »loistavana varamiehenä» Algecirasissa 1906 — vaikutti suotuisasti semmoisillakin tahoilla, joilla liittoa oli vanhastaan vastustettu. Niinpä oli unkarilainen sanomalehdistö, joka vielä 1906 pahasti muristen uumoili Saksan vastarintaa irtaumispuuhissaan, nyt tulvillaan kiitollisuuden-ilmauksia liittolaisen kunniaksi. Syksyllä 1910 sai se uuden aiheen samanlaiseen tyydytykseen, kun berliniläiset pankit yhdessä wieniläisten kanssa välittivät suuren unkarilaisen lainahankkeen, joka Parisissa oli mennyt karille valtiollisista syistä: kahnauksen maininki, joka saattoi ranskalaissuosion Budapestissä laimenemaan. Niinpä on Saksan-Itävallan liitto Bosnian-kahnauksen johdosta tiivistynyt kiinteämmäksi yhteydeksi kuin milloinkaan ennen: vankimmaksi realiteetiksi (tosiolioksi) Europan nykyisessä kansainvälisessä tilanteessa. Sitävastoin paljasti kahnaus vielä kerran toiseen liittolaiseen yhdistävien siteiden konesaumoja. Tätä on sattuvasti kuvattu siten, että Itävalta ja _Italia_ eivät voi elää yksissä muutoin kuin joko liittolaisina tai vihollisina. Niiden välillä ei ole ainoastaan Irredenta, vaan myöskin kilpailevia pyrkimyksiä Balkanin niemimaalla: niin ilmeisessä yhteydessä että irredentismi vaikenee heti kun Italialle ilmestyy toiveita Balkanilla, mutta »viriää kuin vihuri italialaisten asumilla rannikoilla», kun nämä toiveet pettyvät (Blaskovich). Uusitut mieskohtaiset uskollisuudenvakuuttelut (viimeksi syksyllä 1910 ulkoministerien kohtauksessa) verhoavat yhä heikommin näitä oleellisia tekijöitä (vrt. tuonnempana s. 202). Miten arkaluontoinen suhde on, on käynyt ilmi Italian nykyisessä sodassa Turkkia vastaan; Itävalta lienee jo kahdesti tehnyt muistutuksia Italialle (sotatoimia vastaan Albanian rannikolla ja Egeanmerellä, loka- ja marraskuussa 1911). Alkaa yhä enemmän näyttää siltä, että tämän liiton päivät ovat luetut. Ulkopolitiikan alalla on jäljellä vain huomautus, että suhteita _Ranskaan_ vain samentaa suurpoliittinen ryhmittyminen eri leireihin, että suhde _Turkkiin_ on parantunut sitä mukaa kuin suhde Italiaan on huonontunut sekä että samat suunnitelmat Makedonian suhteen saattavat Itävallan ehdottomaan vastakkaisuuteen _Bulgarian_, voimakkaimman Balkanin-valtion kanssa — huolimatta likeisestä yhteistoiminnasta uhkaavina lokakuunpäivinä 1908. ---------- Itävalta-Unkarin toiminnan Bosnian kysymyksessä sopisi kenties, kaikesta huolimatta, katsoa olleen hintansa arvoisen, jos sen todella olisi onnistunut kääntää riitelevien kansallisuuksien katseet niiden omista huolista ja vaatimuksista suureen valtioon kuulumisen etuihin. Sen pahempi on tämmöisiä merkkejä tuskin havaittavissa. Teko tuli mahdolliseksi pääkansojen kannatuksen avulla, saksalaisten vahvistaakseen siteitä Saksan kanssa, unkarilaisten nöyryyttääkseen slaavilaisia; ja tuskin oli muuta puoluetta kuin radikalien tsekkiläisten (_Kramarz_), joka suorastaan sitä vastusti (nämä, kuten sosialidemokraatitkaan, eivät ottaneet osaa keisarin juhlimiseen 1908). Mutta sen jälkeen näyttää kaikki palanneen entisiin uomiinsa — aina siihen saakka, että viimeiseltä (marraskuussa 1911) on saatu nähdä _koirapiiskaa_ käytettävän todistuskappaleena eduskuntakeskusteluissa Franzensringin varrella! Valtakunnan kannattajat odottavat kaipauksella sitä päivää, jolloin nämä hillittömät kansat ovat löytäneet jonkun mahdollisen elämisen-muodon, kuten uskonnolliset suunnat Saksan valtakunnassa, ja »rotuimperialismi» on alistunut terveen taloudellisen politiikan alle, joka voimakkaasti ottaa vaarin rikkaan maan ja suotuisan aseman eduista, ei vähimmin itämaiseen kauppaan nähden (Blaskovich, Sieger). Näiden toiveiden kannalta on valtakunnan suurpoliittinen vierailunäytäntö 1908 katsottava toiseksi voitoksi, niinkuin Itävallan valtiosäännön kansanvaltaistuttaminen 1907 oli ensimäinen. Mikään ei tahdo auttaa kansallisuuskiihkon kuumetta vastaan. Se, joka tietää, että yhteenkuuluva kansallisuus on nykyaikaisen valtion _sielu_, ymmärtää myöskin, että mikään ei _voi_ auttaa — ainakaan ei ennenkuin pikkukansojen kamppailu tilasta on alkanut pysähtyä siedettäviin rajoihin, niin että liittorakennus on voitu pystyttää. Valtakunnan ongelma ei siis ole mitään muuta eikä vähempää kuin itse yleisvaltion pienoiskoossa: ongelma, miten eri ihmisrodut ovat totutettavat korkeampaan valtiolliseen yhteyteen. Näin vaivanalainen tehtävä sisäänpäin ei jätä mitään voiman ylijäämää itsenäisiin tehtäviin ulospäin. Mutta se voi kyllä sopeutua jatkuvaan elämään valtiokerhon palveluksessa; »salpanako pangermanismin ja panslavismin välillä» (Blaskovich) vaiko avaimena edelliseen, sen tulevaisuus ratkaiskoon. Lienee myöskin ajateltavissa, että se ajan oloon voi saada vielä yhden tai toisen kansan tai kansanrippeen kuormaansa. Se vain vielä räikeämmin osoittaisi sitä omituista valaistusta, jonka historian ylväs iva nyttemmin on levittänyt valtiokerhon vanhimman ja arvokkaimman jäsenen ylle, tekemällä sen maista jonkinlaisen kaatopaikan valtiokerhon pienille rauhanhäiritsijöille... Tämä on päävaikutelma, jolla me eroamme tästä omituisesta suurvaltamuodostumasta, joka elää valtiollisen välttämättömyyden, historiallisen perimyksen ja juoksevan virran varassa, mutta jolta puuttuu ainoa tarpeellinen: kansallinen personallisuus. IV. ITALIA Historiikki. — Ulkoinen yhdyntä. — Sisäinen hajaannus: eduskuntaelämä. — Yleinen morfologia. — Kaupallinen asema. — »Siamo poveri». — Ulkopoliittinen suunnan-etsintä: eri ohjelmat. — Vastoinkäymisiä siirtomaapolitiikassa. — Taloudellinen taistelu Ranskaa vastaan. — Uusi suunnan-etsintä. — Suhde Itävaltaan ja Turkkiin: _Albanian_ ja _Tripolin_ kysymys. — Sota 1911. — Uudistuksia ja tulevaisuudentoiveita. Vanhimman luota Europan tämänaikaisia suurvaltoja käännymme nyt nuorimman puoleen. Ne ovat molemmat menneinä aikoina kuuluneet yhteen keisarikruunun loistossa; ne seisovat nyt jälleen rinta rinnan kolmiliiton suojassa. Mutta näiden molempain yhtymäkausien välillä — ja keskelläkin — on pitkiä pakollisten ja puolittaisten yhdyntäin jaksoja, ja on ollut aikoja, jolloin itävaltalaisten saksalainen nimi on italialaisten korvissa ollut kaikkein vihattavin. Itse asiassa on italialainen suurvalta irroitettu itävaltalaisesta, saavutettu sen kustannuksella. Pitkät ajat oli Itävallan käsi ollut raskaana Italian päällä, välittömästi tai välillisesti; Itävalta ensi sijassa oli vanhoillisen Europan takuumiehenä Apenninien niemimaan valtiollisesta hajaannuksesta ja riippuvaisuudesta. Itävaltaa vastaan kohdistui senvuoksi ensi sijassa tämän kolminainen taistelu kansallisen yhdynnän, kansallisen vapauden ja valtiollisen vapauden puolesta. Mutta tämän kamppailun saattamiseksi voittoon saakka eivät riittäneet niemimaan hajalliset voimat eikä Savoijan hallitsijahuoneen mahti. Tarvittiin tukea ulkoapäin, ja tämä tuki löydettiin ensin Napoleon III:n Ranskasta, sitten Wilhelm I:n Preussista. Meidän ei ole tarvis viipyä siinä, kuinka _Cavour_ voitti Ranskan suosion yhtymällä sen politiikkaan Krimin-sodassa 1855; mitenkä sodassa Itävaltaa vastaan Ranskan aseellisella avulla ensimäinen askel Italian yhdyntään otettiin 1859; kuinka ryöppy vyöryi kautta maan kansankapinain ja Garibaldi-retkien muodossa, kunnes Viktor Emanuel saattoi ottaa Italian kuninkaan nimen 1861; mitenkä uudessa sodassa Itävaltaa vastaan Preussin aseellisella avulla Venetsia voitettiin 1866; ja kuinka Saksan Ranskasta saavuttamien voittojen varjossa työ saatettiin loppuun maallisen kirkkovaltion valloituksella 1870. Mutta yksi piirre tässä yhdistämistyössä kiinnittää erikoista huomiota: sitä ei ole suoritettu omalla voimalla. Syrjäisten on täytynyt tukea Italiaa kainaloista. Saksa kulki yksin ja ylväänä »veren ja raudan» läpi kansalliskysymyksensä ratkaisuun; ohjelma _»Italia farà da se»_ — Italia omille jaloilleen — teki vararikon 1849, nykyisen Italian on täytynyt käyttää vankkoja auttajia, Ranskaa yhteysrakentonsa nurkkakiviä, Saksaa perustan välikiviä varten. Se on ollut näistä riippuvainen siinä määrässä, että se niiden rinnallakin on kärsinyt tappioita; niinpä voitettiin italialainen siipi Solferinon luona 1859, kun ranskalainen voitti taistelun, samoin Italian sotavoima sekä maalla että merellä 1866, kun Preussi voitti sodan. Omien tappioiden ja liittolaistensa voittojen kautta on kulkenut Italian tie yhdyntään — sama »via lacrymosa», kyynelpolku, kuin Kreikan tie vapauteen. Tämä piirre lyö jo alusta heikkouden leiman uuteen suurvaltaan. Tuntuu kuin ei aika vielä olisi ollut kypsä kun Cavour antoi merkin; tiedetäänkin, että hän itse ajatteli työn suorittamista kahdessa erässä, niin että alussa tyydyttäisiin Italian pohjoisosan yhdistämiseen. _»S'è fatta l'Italia, ma non si fanno gl' Italiani»_ — Italia on valmis, eivät italialaiset — lausui Mazzimo A' Azeglio v. 1866; ja kysyä sopii, eikö tämä arvostelu pidä paikkaansa vielä nytkin, jolloin kansa on saanut miespolven ajan kasvaakseen siihen valtioykseyteen, jonka konjunkturit sille lahjoittivat. Italia on valmis. Ulkoinen yhteys, maan- ja kansatieteellisellä pohjalla, on perusteellisemmin toteutettu kuin juuri missään muualla. Niinpä on tällä suurvallalla mitä luonnollisinten rajain etu meressä ja Alpeissa. Rajakehässä on vain kaksi huomattavan heikkoa kohtaa, nimittäin ne, missä raja kulkee Ticinon ja Adigen laaksojen poikki. Siellä aukenee maahan johtavia luontaisia teitä, joita nykyään osoittavat suuret kansainväliset rautatielinjat S. Gotthardin (vuodesta 1882) ja Brenner-solan kautta (vuodesta 1867); samalla kertaa on niillä kohdin rajassa mutkia, jotka muodostavat vieraiden valtain lahdelmia italialaisella alueella. Lago Maggioren järvi toisessa, Veronan sola toisessa laaksossa naamioivat vain näennäisesti näitä terveiden rajaperiaatteiden rikkomuksia. On erittäin opettavaista, että juuri näissä paikoin tavataan jäljelläolevat aukot Italian kansallisessa yhteydessä ulospäin. Molempia jokilaaksoja myöten on näet italialainen aines levinnyt nykyiseen Sveitsin kanttooniin Ticinoon ja itävaltalaisen kruununmaan Tyrolin (Trentinon) eteläosaan. Täällä ei siis kokoomustyö ole vielä loppuunsuoritettu. Sama on laita Itävallan »Litoralessa» Adrian rannalla; niinikään Ranskan puolella Nizzassa ja rajamerillä, missä Korsika vielä kuuluu Ranskan ja Maltan saariryhmä Englannin alueihin. Mutta sitä kansanosaa, joka asuu valtakunnan ulkopuolella vapauttamattomassa Italiassa (_Italia irredenta_), on kaikkiaan, kaikkein korkeimman laskelman mukaan, tuskin 1⅔ miljonaa; Tunisissa, Argentinassa ja Yhdysvalloissa olevat siirtolaiset mukaanluettuina laskettiin 1901 virallisesti 3⅓ miljonaa italialaista oleskelevan ulkopuolella kotimaata, hiukan yli 10 %. Jos sitten tarkastamme kansallisuuden ehjyyttä valtakunnanrajain sisällä, niin tapaamme muutamia pieniä saksalaisia kielisaaria Venetsiassa ja ranskalaisia laaksoja Piemontin alpeilla, kreikkalaisia siirtoloita Apuliassa ja Venetsiassa, albanialaisia ja serbialaisia asutuksia Adrianrannalla, slovenilaista ja furlanilaista sekarotua Friaulissa; mutta vaikka lasketaan mukaan Italiassa asuvat kultturikansoja edustavat ulkomaalaiset (puoleen miljonaan nousevaa vuotuista matkustajamäärää tietenkään huomioonottamatta), ei näiden yhteenlaskettu määrä nousse paljoa yli 300 000, siis ei täydelleen yhteen prosenttiin, jota paitsi ne äidinkielensä ohella melkein kaikki puhuvat italiaa.[17] On siis ilmeistä, että nykyinen Italia tyydyttää kansallisuusperiaatteen ja maantieteellisen yksilöllisyyden vaatimukset sangen suuressä määrässä. Se on kansallisvaltio luonnollisen kehyksen sisässä, yhtä hyvä kuin mikä muu tahansa. Siinä on ratkaiseva erotus ja yhtä ilmeinen etu Itävaltaan verraten. Apenninien niemimaan suurvalta perustuu omassa kodissaan itsenäisesti elävään personallisuuteen. Sikäli on se täysin meidän aikamme terveiden valtioaatteiden tasalla. Myöskin uskonnollisessa suhteessa eroaa se edukseen Itävalta-Unkarista, sillä katolinusko vallitsee vielä kansan mieliä melkein kilpailijatta. Mutta tässä suhteessa tulee lisäksi omituinen seikka, joka on omiaan suuressa määrässä tekemään tyhjäksi uskonyhtäläisyyden edun. Siitä saakka kuin valtio v. 1870 supisti paavin-istuimen valtakunnaksi, joka ei ole tästä maailmasta, siitä saakka ovat valtio ja kirkko viholliskannalla keskenään. Kirkko ei tunnusta perustavaa lakia 13/5 1871, jonka nojalla valtio on koettanut järjestää suhteensa siihen. Koko kirkollinen väki, kaksinkerroin voimakas niin aitokatolisessa maassa, vastustaa tietoisesti ja tarmokkaasti kansallista yhdistämistyötä, pitää Italian kuningasta vallananastajana, on mitä kauimmin pysytellyt poissa eduskuntatyöstä — ohjelman mukaan _»nè elettori, nè cletti»_, ei valitsijoita eikä valituita — ja pyrkinyt hajoittamaan kansallisvaltiota paavin esimiehyyden alaiseksi valtioliitoksi. Tämä seikka vaikuttaa tietenkin kuin kahle valtiomahdin jalassa; ja sellainen asiantuntija kuin P. D. Fischer sanoo 1899 katsovansa kirkollisen vastarinnan pikemminkin olevan kasvamassa kuin vähenemässä. Uuden vuosisadan alusta näyttää kuitenkin tapahtuneen käänne parempaan päin, sittenkun kirkolliset ovat alkaneet ottaa osaa valtiopäivämiesvaaleihin; niin tapahtui jo 1903, ja eräs paavin kiertokirje vuodelta 1905 lievensi vielä vanhaa kieltoa. Ovatko sitten »italialaiset valmiit» itse valtioelämän alalla? Onko kansa tullut tietoiseksi sisäisestä yhteydestään ja yhteisistä tehtävistä valtiokerhossa? Kaksi seikkaa on tässä keskittymisen esteenä. Toinen riippuu maan alueellisesta muodosta, toinen sen historiallisesta kehityksestä. Tämä pitkulainen ja kapea valtioruumis, leveä pää Alppien juurella ja poikkileikattu jalka meressä Afrikan edustalla, tämä satapeninkulmainen pituus on sinänsä välimatkojen ja maantieteellisten vastakohtien takia omiaan ylläpitämään eroavaisuutta luonnonlaadussa ja ajatustavassa; sitäkin enemmän kun se on mukanaan tuonut kansatieteellisiäkin muunnoksia germanilaisen verensekoituksen vaikutuksesta pohjoisessa ja maurilaisen etelässä. Sitä eroavaisuutta manner-, niemi- ja saari-Italian välillä, jonka kartta näin on järjestänyt, on sittemmin maan muinainen historiallinen kehitys syventänyt, kunnes se on tullut suuremmaksi kuin tavallista ja hyödyllistä on samassa maassa. Vuosisatojen valtiollinen hajaannus eri hallitusjärjestelmineen ei mene mielistä vähällä. Tosin on voitu aikaansaada koneellisesti yhdenmukainen hallintojärjestys, ranskalaisen mallin mukaan, koko valtiolle; mutta oikeudenhoidon tärkeällä alalla ei ole päästy edes pintapuoliseen yhtenäisyyteen: Italiassa on vielä viisi ylintä tuomioistuinta (vaikkakin Roomassa oleva on alkanut saada jonkinmoista keskeismerkitystä). Ja kun katsomme julkisen elämän kulissien taakse, näemme yhä kuvan, joka on sangen kaukana todellisesta valtioyhtenäisyydestä. Tämä riippuu pohjaltaan siitä, että pitkien aikojen hallituksen-väärinkäyttö on juurruttanut italialaisiin, varsinkin etelässä, epäluulon itse valtioajatusta kohtaan. Valtio on niin kauan esiintynyt heitä vastaan sortajana ja taloudellisena verenimijänä, että he ovat päätyneet katsomaan valtiota sinänsä luonnolliseksi viholliseksi. Siitä yleinen taipumus pitämään valtiota syntipukkina, jonka niskaan tunnetun sananlaskun mukaan sälytetään syy sateestakin ja poudasta (»Piove, governo ladro» — sataa, saamarin hallitus!). Siitä tietenkin samalla suuri kansalaisvelvollisuudentunteen puute: täytyyhän pitää lujasti puoliansa tätä valtiota vastaan, jota on totuttu pitämään yksilön edun vastustajana, siis muodostetaan pieniä paikallisia seuroja keskinäistä itsensä-auttamista varten, jos mahdollista valtion kustannuksella (n. s. »spagnolismo»). Tällöin on juurtunut suoranainen piilopolkujen ja juonien suosiminen, aina laajoihin salaliittoihin saakka; Sisilian _Maffiaa_, Napolin _Camorraa_ on osaksi pidettävä järjestöinä nyrkkioikeutta varten kansan keskuudessa, joka ei usko saavansa oikeutta valtion viranomaisilta. Tämä kansalaisten todellisen yleishengen ja valtiollisen vastuuntunteen puute esiintyi räikeää taustaa vastaan oikeudenkäynnissä _Nasia_ vastaan 1904—08 — italialainen »Alberti-juttu» — kun valtiovarkaan sisilialaiset maanmiehet asettuivat hänen puolellensa. Me näemme tässä Italian yhteyden synkän varjopuolen, jossa vielä puolen vuosisadan kuluttua ei ole monta valokohtaa havaittavissa. Uusi Italia astuu siis maailmaan suoritettavanaan aivan erikoinen tehtävä suurten uudestijärjestelyiden ohella: tehdä itse valtioaate ymmärrettäväksi kansalle ja saada se siihen sopeutumaan. Alussa, niin kauan kuin kansallisyhdynnän into vielä asui mielissä, ei hajoittavia voimia huomattu niin paljoa, ja Cavourin perimyksiä ylläpiti valtiopäivillä _consorteria_, puolue, jonka ytimenä oli Piemontin ja Toscanan vanha aateli. Mutta varsinaisen vasemmiston päästyä enemmistöön 1876, ja painopisteen siten siirryttyä Etelä-Italiaan, on julkinen elämä luisunut yksityispyyteiden kamppailuksi kunnes valtionäkökanta on kokonaan työnnetty syrjään. Pesästään Napolissa on »spanjolismi» levinnyt tuberkeleina koko valtioruumiiseen (Lowell). Se on tuo jo ylen tavallinen kuva rappiolle joutuneesta eduskunnasta. Valitsijat vaalipiireissä katsovat valtiopäivämiestä paikallispyrintöjensä ja mieskohtaisten toivomustensa asiamieheksi; jos he tahtovat saada rautatien, on hänen ajettava se läpi, jos heillä on vireillä oikeusjuttu, odottavat he avustusta häneltä, jos heidän poikansa jäävät koulussa luokalle, on hänen pidettävä huolta että opettajaa rangaistaan (!) jne. Sanotaan, että jokaisen valtiopäivämiehen on valitsijainsa asioissa kirjoitettava keskimäärin 30 kirjettä päivässä (P. D. Fischer). Keskenään muodostavat valtiopäivämiehet ryhmiä ja kerhoja (»chiesole») jonkun kondottierimallisen johtajan ympärille. Personallinen on korkeinta tässä historiassa; eduskuntapäälliköt ovat kaikki »villejä» ja »vapaakeihäitä», kullakin seurueensa, taistelussa tai liitossa toistensa kanssa. Kirkollisten poissaolo kilpakentältä on paljon edistänyt tätä suurten ja aatteellisten vastakohtain puuttumisen tilaa; tasavaltalaisuuden heikkous toisella siivellä on vaikuttanut samaan suuntaan. Eduskuntainen elämä kaipaa siis täydellisesti sitä hallintaa, joka on vakiintuneissa puolueyhtymissä yleensä ja englantilaisessa kaksipuoluejärjestelmässä erikseen. Siitä huolimatta on omaksuttu englantilaisen eduskuntaisuuden sääntö, joka sitoo ministeristöt toisen kamarin enemmistöpäätöksiin. Tuloksena on ollut parodia, irvikuva, jokseenkin samoin kuin Etelä-Amerikan matkiessa Pohjois-Amerikan kansanvaltaisuutta (Lowell). Suunnanmuutosten sijasta tapahtuu rintamamuutoksia (»transformismo») tai henkilövaihdoksia (»rimpasto») istuvassa ministeristössä — _Depretiksen_ menetelmäin mukaan vasemmiston voiton jälkeisenä vuosikymmenenä — tai korkeintaan uusi kokoomus uuden johtajan nimissä. Tällainen meno on kuin »nuoralla tanssimista» (Ferraris); suurin ei siitä voimia liikene valtakunnanetujen palvelukseen. Näin ollen ei ole kumma, että Italian eduskunnassa tapaamme rikkinäisyyden ja rappeutumisen kuvan, joka tuskin on kauniimpi kuin Itävallan — mutta vielä vahingollisempi valtiolle, kun tällä kamarilla on suurempi valta. Onpa menty niin pitkälle, että kokousta Monte Citoriolla on nimitetty varsinaiseksi camorraksi, ja _Crispi_ — valtiollinen etualan mies Depretiksen jälkeisenä vuosikymmenenä — on kerran sanonut sitä sietämättömimmäksi paikaksi kuritushuoneen jälkeen. Tämä johtuu tiettävästi myöskin etelämaalaisen kuumaverisyydestä. Nämä _»onerevoli»_ (kunnian-arvoisat, eduskunnanjäsenten virallinen nimitys), jotka yksityiselämässä hymyilevät niin herttaisesti toisilleen ja tapaavat sinutella toisiaan ilmankin edelläkäyneitä veljenmaljoja, asettuvat, mitä tulee eduskuntaskandaalien toimeenpanotaitoon, arvokkaasti tsekkiläisten ja saksalaisradikalien rinnalle Franzensringin varrella... Pari miespolvea sitten ennusti Carlo Botta suuressa Italian historiassaan, että eduskunnat eivät tule kukoistamaan maissa, missä oranssit kukkivat. Hänen isänmaansa kehitys on tähän saakka osoittanut hänen olleen oikeassa. Italian todelliset isänmaanystävät pitävät tätä turmeltunutta eduskuntaelämää vaarallisena tautina ja suuren huolestumisen aiheena tulevaisuuden suhteen. Mutta kirkolliset ja sosialistit riemuitsevat. Jälkimäisiä, johtajanaan professori _Ferri_, on täällä samoin kuin Itävallassa sopinut sanoa kansallisimmiksi politikoiksi, sikäli että he vähemmässä määrin kuin muut edustajaryhmät ajavat puhtaasti yksityisiä pyrkimyksiä; mutta suurlakkoyrityksillä 1904 ja 1906 sekä rautatielakolla 1905 ovat hekin näyttäneet kynsiänsä yhteiskuntaa vastaan. Heidän vaikutuksensa näyttää yhä kasvavan; ja sen mukana seuraa uusi tasavaltalaisuus kokoonkuivuneen vanhan, _Mazzinin_ aikaisen, sivussa. Väitetään että viime vuosina olisi tapahtunut käänne kuningasvallan eduksi. Sitä ei ole vieraan helppo arvioida. Mutta se on kyllä selvää, että kysymys on Italialle kysymys elämästä tai kuolemasta suurvaltana. Tasavaltaisuuden voitto on suurvallan kuolema; sillä, kuten vanha tasavaltalainen _Crispi_ itse sai kokea ja tunnustaa: »monarkia yhdistää, tasavalta hajoittaa meitä» Monarkialla yksin on mahdollisuus koossapitää riitaiset ainekset ja siten johtaa maata eteenpäin sillä uralla, jota viitotaan hallitsijasuvun ylväässä tunnuslauseessa: _»Sempre avanti, Savoia!»_ (aina eteenpäin, Savoia). Itse asiassa sopii kysyä, eikö koko eduskuntakoneisto tullut liian aikaiseen samoin kuin kansallinen yhdyntäkin. Kolmea tarvitsi Italian kansa: kansallista vapautta vieraista valtiaista ja dynastioista, kansallista yhteyttä pikkuvaltioihin hajaantumisen asemesta ja valtiollista vapautta itsevaltiudesta. Olisi epäilemättä ollut asianmukaisinta, jos ne olisivat suoritetut asteittain, niin että Cavourin ajatuksen mukaan olisi pysähdytty vapautustyössä pohjoisessa kunnes yhteysaate olisi ehtinyt kypsyä itsestään etelässä sekä samalla pysytty itsevaltaisissa muodoissa kunnes valtioaate olisi kypsynyt kansan mielissä. Suuri osa Italian nykyistä vaivaa johtuu siitä, että ei kuljettu tätä tyyntä tietä, vaan ryhdyttiin ratkaisemaan kaikkia kolmea tehtävää yht'aikaa. Mutta tosin on tässä samalla huomattava, että kansoilla ei aina ole vapaata valinnan varaa historiassa. Kun konjunkturit tulevat, on paras tarttua niihin, vaikkei olekaan täysin varustautunut. Ja voipi myöskin epäillä, tokko Sardinian kuningaskunnalla olisi ollut riittävää vetovoimaa muiden 6 valtion kansoihin, ellei se olisi tarjonnut niille perustuslaillista vapautta samanaikaisesti kansallisen yhteyden ja itsenäisyyden kanssa. Muutoin — eduskuntaelämä on osoittanut rappeutumisen oireita muissakin maissa kuin niissä, missä oranssit kukkivat, ilman että senvuoksi on tarvinnut pitää tulevaisuutta ylen synkkänä. Ja on aina muistettava, että Italia on nuori valtio, edessään tehtäviä, jotka esim. Ranska ja Englanti suorittivat jo keskiaikana. Eduskuntakurjuutta _voi_ siis käsittää lapsentaudiksi, joka kypsemmällä iällä paranee, kun ehkäpä katkerakin kokemus on lisännyt vastuuntuntoa. Tällä huonolla kortilla yksinään ei siis voi ennustaa tulevaisuutta. Siirrymme nyt katsomaan suurvallan aineellisia edellytyksiä ja oloja. ---------- Sekä laajuudeltaan että väkiluvultaan (28½ milj. ha — lähes 35 milj. asukasta väenlaskun mukaan 1911) on Italia pienin suurvalta; ellemme ota lukuun sen jokseenkin arvotonta siirtomaa-aluetta (ehkä 48 milj. ha — ⅔ milj. asukasta), jolloin se pinta-alaltaan on jonkunverran suurempi Japania ja Itävaltaa. Jos otamme lukuun (v. 1911 jälkeen) Tripolitanian, jäävät loppusummat kuitenkin noin 175 milj. ha maata ja 36½ miljonaan asukkaita. Päämaan suhteellinen merkitys Europan väkiluvussa on vähentynyt, 9,7 %:sta 1800-luvun alussa vain 8,1 %:iin sen lopussa. Kaikista suurvalloista, Yhdysvaltoja lukuunottamatta, on sillä niinikään pienin sotavoima: 280 000 rauhanaikana, 1,1 milj. sodassa. Liikumme siis täällä, vielä enemmän kuin Itävallassa, suurvaltamittojen ulkolaidalla. Mutta Italian suurvalta-asemalta ei sentään puutu kaikkia ulkonaisia takeita. Luonto on antanut sille kaksi mitä suuriarvoisinta pysyvää etua: aseman ja pitkän rannikon. Edelliseen perustui muinaisuudessa Rooman valtiollinen, jälkimäiseen taas keskiaikana Venetsian kaupallinen Välimeren-valtius. Italia on _Välimeren suuri satamasilta_, yhtä kaukana Gibraltarista kuin Bosporosta ja Suezista; ja pitkin sen laitaa kulkee Levantin meri kauimmaksi Europan sydäntä kohti. Tässä on selvästi Italian kultturitehtävä _Europan ja Levantin välittäjänä_. Turkkilaiset asettuivat sen tielle pannen leveän salpansa itä- ja länsimaan väliin; tämä tuotti vanhan kauppavallan (Venetsian, Genuan, Pisan) kukistuksen. Mutta meidän päivinämme on konjunkturi palannut, kun Suezin kannas on puhkaistu laivoille ja Alpit rautatiejunille; tämä tapahtui miltei samanaikaisesti Italian yhdynnän kanssa; Italia on siten saanut entisen etuisuus-asemansa — ja kun vetelehtijät Brindisin laitureilla joka sunnuntai-iltapäivä näkevät »Peninsular & Oriental-expressin» Lontoosta ja Parisista purkavan matkustajiaan ja postisäkkejään monihaaraisessa »peuransarvisatamassa» edelleen kuljetettavaksi Itämaille, silloin saattavat he vielä tuntea kuuluvansa kansaan, joka asustaa maailmanliikenteen keskustassa. Tämän keskusaseman hyväkseenkäyttämistä varten on uudella Italialla meri pitkin 77 % rajojensa koko mitasta (890 peninkulmaa: 350 saarten, 340 niemimaan rannikoita sekä lähes 200 maarajaa — niistä taas 77½ Itävaltaa, 67 Sveitsiä ja 48 Ranskaa vastaan). Yhtä maarajakilometriä kohti tulee 3½ km rannikkoa, 1 rannikkokilometriä kohti yli 40 km² maata. Tämä on mereisluonne, joka kilpailee Englannin kanssa ja on Itävallan täydellinen vastakohta. Rannikonpuute on riistänyt viimeksimainitulta vallalta juurta myöten sen maailmankehittymismahdollisuudet; Englannille taas antaa sen rannikkorikkaus ensimäisen herätteen sen maailmanvaltaan. Niin suuri merkitys on tällä seikalla. Ja kun Italian maantieteellinen ala ei anna tilaa maavallalle, ovat kaikki sen suurvaltamahdollisuudet täällä, Englannin tiellä suuruuteen. Näin ollen on Italian kehityksen painopiste ehdottomasti taloudellisella alalla, nimenomaankin merenkulun ja kaupan. Me tapaammekin sen tilastossa kauppalaivaston, joka sivuuttaa sekä Itävallan että Venäjänkin — valtionavustuksen nojalla, jonka uudistaminen 1909—10 oli yksi sisäpolitiikan polttavimpia kysymyksiä — ja sotalaivaston, jonka tonnimäärä on suurempi kuin Japaninkin puhumattakaan Itävallasta. Tässä ei Italia siis istu kaikkein alimmalla penkillä, kuten muutoin. Mutta tärkeimmällä alalla, itse kaupan, tapaamme sen taas takapajulla. Sen numerot — 3¾ miljardia, joista 1,44 viennin ja 2,3 tuonnin osalla — ovat nykyisissä oloissa pieniä vallalle, joka käsittää muinaisajan merikuulut Suur-Kreikan ja Etrurian ynnä maailmankaupan keskiaikaiset keskustat. Ruotsikin syrjäkolkassaan voi esittää 33 % Italian kaupasta, vaikka sillä ei ole kuin 16 % sen väkiluvusta. Jos laskemme kauppavaihdon pääluvun mukaan, niin on se Italiassa vähän yli 140 kaikkiaan ja siitä 56 viennin osalla, Ruotsissa kaikkiaan 280 ja viennin osalla 120; Hollannin vastaavat numerot ovat vielä meidän aikanamme 1680 ja 756. On selvää, että tämän jokseenkin vaatimattoman tuloksen maalle, jolle luonto kuitenkin on antanut ylivallan itse Välimerellä, voidaan selittää johtuvan Italian nuoruudesta suurvaltana ja muiden valtojen vaikeuttavasta kilpailusta; viimeksimainitut ovat rientäneet täällä edelle Italian heikkouden aikana. Tietenkin on aika joka tapauksessa ollut liian lyhyt sellaisten kilpailijain kuin Ranskan ja Englannin tunkemiseen pois vankasti pönkitetyiltä paikoiltaan. Mutta me pelkäämme, että syyt Italian kauppakehityksen vähäisyyteen ovat syvemmällä. Jo rannikon laatu osoittautuu lähemmin tarkastaessa monin paikoin olevan vähemmin merelle houkuttelevaa, kuin suotavaa olisi. Niinpä on melkein koko Adrianranta, vailla satamia tai suojaavaa saaristoa, selvästi syrjässä liikenteestä. Toisilla paikoin on maatuminen tai soistuminen saanut ylivallan, sittenkun väki merirosvojen pelosta maan valtiollisen heikkouden aikoina oli vetäytynyt rannikolta loitommalle; ja sinne on sitten _malaria_, Italian surmanenkeli, asettunut estämään ihmistä palajamasta. Metsänhävitys, joka 40 vuodessa on vähentänyt maan metsäpinta-alan puoleen, on tavallaan valmistanut maaperää samalle vaikealle vitsaukselle. Malaria vaikuttaa siten Italian valtiollisiinkin oloihin se kun suuressa määrin erottaa väestöä rannikosta, jota kautta tie rikkauteen ja suuruuteen käy. Muinaisajan suuret kauppa- ja meriliikealueet Kalabriassa ja Etruriassa ovat melkein kokonaan joutuneet tämän vihollisen valtaan. Täällä on, kuten P. D. Fischer sanoo, todellinen »Italia irredenta», joka kaipaa vapauttamistaan käytöllisen valtiotaidon avulla. Toisaalta tuntuu kuin Italian kansan luonne ei olisi erin soveltuva mereiseen kehitykseen. Kansalla, joka on lahjoittanut maailmalle Kolumbuksen ja portulanit, on kokonaisuutena katsoen tuskin sitä vesihenkeä, joka on todellisille merimieskansoille ominaista. Muistamme, että muinainen Rooma perusti Välimeri-valtansa maitse ja että Pompejuksen unelma Rooman merivallasta ei koskaan toteutunut. Vanhan ajan kirjailijat viittaavat usein roomalaisten »vesikammoon», ja vielä nytkin pidetään pysyvässä kansainnäyttelyssä Amerikan tähtilipun alla italialaisia verrattain epäluotettavina merellä. Olemme siis Schwerinin kannalla, kun hän tutkielmassaan kansojen »merikelpoisuudesta» (1900) ei myönnä Italian pojille ensiluokan merimiesominaisuuksia. Sitävastoin ei kukaan ole kiistänyt italialaisten taipumusta kauppaan ja raha-asioihin, vaikka joskus kuuleekin valituksia heidän epäluotettavaisuudestaan asioissa. Vahinko vain että nämä taipumukset eivät tunnu nykyään olevan korkeimmassa kurssissa. Esteettiset pyrinnöt työntävät kauppamiesharrastuksia syrjään, ja usein pidetään laihaa limppua kruunun palveluksessa käytännöllistä toimialaa parempana. Italiaa (samoin kuin Ruotsia[18]) haittaa epäsuhtaisen suuri pyrkimys n. s. virkauralle, mikä on kaksinkerroin valitettavaa maissa, jotka niin kipeästi tarvitsevat taloudellisen perustansa vahvistamista. Kun tähän lisäksi tulee etelämaalaisen vastahakoisuus tehdastyön kuria ja yksitoikkoisuutta kohtaan, niin olisi luonnon tuskin tarvinnut olla niin saita kuin se on kivihiiliaarteisiin ja malmivarastoihin nähden, jotta Italian kauppa joka tapauksessa olisi kaivannut suuren kotimaisen vientiteollisuuden lähteitä. Huolimatta viime vuosien kieltämättömästä elpymisestä on tämä teollisuus todella saanut merkitystä ainoastaan silkinvalmistuksen alalla. Itse asiassa johtuu Italian kaupan suhteellinen heikkous ensi sijassa tuotannon heikkoudesta. Italia on yhä vielä enimmäkseen maanviljelysvaltio; ja vaikka sen kamaraa ovat puolentoista vuosituhannen aikana vierasten säälimättömät jalat polkeneet sanomattomana vitsauksena, tarjoaa tämä ihana maa yhäkin auliisti viljaa ja viiniä ihmisille. Onkin erehdys kiistää kansalta yleensä työmiehen hyviä ominaisuuksia; italialainen maamies on ahkerasti kuokan ja auran kimpussa ja hän voittaa kenties kaikki muut länsimaalaiset vaatimattomuudessa toimeentulon suhteen. Mutta ei hänkään ole ajan pitkään voinut tyytyä kotimaansa miltei sietämättömiin oloihin. Tilasto osoittaa meille että Italian siirtolaisuusnumero on suurin Europassa (ellemme ota lukuun Irlantia erikseen). Se on »siirtolaisuuden klassillinen maa, työvoiman suuri vientimaa» (Frescura). Lukuunottamatta satunnaisten työntekijäin väliaikaista siirtymistä — ¼ milj. enimmäkseen pohjoisitalialaisia, jotka niinkuin muuttolinnut menevät rajan yli keväällä ja palaavat syksyllä — on se vuosina 1901—09 menettänyt yli 3 milj. Yhdysvaltoihin ja Argentinaan, enimmäkseen Etelä-Italiasta; yksistään vuosi 1906 nieli yli ½ milj., 1½ prosenttia väestöstä. Tosin palajaakin valtameren takaa tuntuva määrä, kenties joka kolmas; mutta alle 200 000 ei kuitenkaan keskimääräinen puhdas menetys vuodessa pysähdy. Vaaditaan terveitä oloja luonnollisessa väenlisääntymisessä (vuotuinen ylisyntyneisyys 380 000) tämän suuren verenlaskun vastapainoksi. G. Steffen on laskenut, että se suurenee hyvinä vuosina, joten perussyy on pysyvä ja tähtää suorastaan muutamien maakuntain (Kalabrian) tyhjentämiseen väestä samoin kuin Irlannissa. Tämä on vakava kansallisen sairauden oire. Kuin heijastuspeilissä näemme tässä kuvan taloudellisessa hädässä olevasta kansasta; ja kun kulkee New-Yorkin likaisissa, ihmisiä vilisevissä italialaiskortteleissa, tekee melkein mieli ajatella rottia, jotka ovat lähteneet uppoavasta laivasta. Italian tautina on yhteiskunnallinen kysymys, ja yhteiskunnallinen kysymys on täällä pääasiallisesti maataloudellinen. Me tunnemme sen ensisijassa virallisen komitean (_Inchiesta agraria_) kuusivuotisista tutkimuksista vuoteen 1884. Vika on omaisuuden jaossa: liian suuria tiloja etelässä, liian pieniä pohjoisessa. Koko etelässä vallitsee suurtilajärjestelmä, sarja yli- ja alivuokraajia (»fattori»), joiden kaikkien tulee elää kartanosta, jonka omistaja nauttii huoletonta elämää suurkaupungissa; maa ei näissä oloissa ole enää elävä arvo, jota on huollettava ja kehitettävä, vaan koronkasvulaitos (säännöllisesti nelinkertainen korko), jota kaikki pyrkivät mahdollisimman tyystin lypsämään. Itse Rooma on keitaana autiossa ja aavikonkaltaisessa »Campagnassa», joka on neljän isännän omistama. »Latifundia Italiam perdidere», suurtilat hävittivät Italian, sanoi jo Plinus. Pohjoisen pikkupalstat taas eivät riitä elämiseen, varsinkin kun ne tavallisesti ovat jakoviljelyksessä (»mezzadria»); tarvitaan lisätuloja, ja kun kansa on niin vähään tyytyvää ja tilallistenkin täytyy olla työansiolla, alenevat varsinaisten maatyöntekijäin palkat suoranaisiksi nälkäpalkoiksi. Leikkuuaikana liikkuu kokonaisia armeijoita irtainta väkeä myyden käsivarttensa voimat puolestatoista markasta tai vähemmästä päivässä. Tiheät luonnonvitsaukset — malaria, ankarat sadekuurot, hyönteisparvet, maanjäristykset ja tulivuorenpurkaukset — yhtyvät tähän vielä tekemään maamiehen kohtaloa synkäksi. Tämmöisissä oloissa ei maanviljelys ole yhteiskuntaa säilyttävä lujike, jommoisena me olemme tottuneet sitä pitämään, vaan muodostuu itse levottomuudenpesäksi, lazzaronien ja rinaldinien taimitarhaksi, hyötyisäksi toimialaksi siirtolaisasiamiehille ja vaaraksi sisälliselle rauhalle. Veriset mellakat Sisiliassa 1893 ja Pohjois-Italiassa 1898 johtuivat maalaisväestön hädästä, kun taas suurlakot 1904—06 lähinnä lienevät katsottavat aiheutuneen sosialistien vallanhimosta, joka tosin myöskin on johtunut yhteiskunnallisista epäkohdista. Maan onnettomuus on siis se, että siltä puuttuu voimakasta talollissäätyä ja samalla todellista suurtilallissäätyä, mutta että se sensijaan on tulvillaan maanviljelysköyhälistöä suuremmassa määrässä kuin ehkä mikään muu maa. Tähän tulokseen vaikuttaa maanjaon ohella myöskin pääoman ja luoton puute sekä raskaat verot. Jälkimäiset ovat luonollisena seurauksena kokoomustyöstä ja suurvalta-asemasta. Uusi Italia alkoi uransa 500 miljonan vaillingilla ensimäisessä vuosimenosäännössä ja on kauan senjälkeen ollut mitä vaikeimmissa raha-asioissa. Että tämä ei ole johtanut suoranaiseen vararikkoon, siitä saa maa kiittää erinäisiä rahaministereitä; kuten _Sellaa_ 1860-luvulla, joka kerran sai eduskunnan myöntämään vuoden perusverot etukäteen ja kuninkaan uhraamaan viidenneksen sivililistastaan, sekä _Sonninoa_ 1890-luvulla, joka pelasti mitä pelastettavissa oli suuren pankki- ja rakennushuijausromahduksen jälkeen 1888—1890. Uudella vuosisadalla, varsinkin jälkeen 1905, on onnistuttu saattamaan valtion raha-asiat loistavalle kannalle, ylijäämää aina 70 milj. vuodessa. Mutta valtion onkin pakko vaatia kansalaisilta uhrauksia paljoa yli tavallisen määrän. Sanotaan maanviljelyksen pitävän suorittaa valtiolle ja kunnalle suoranaisina veroina 30%; mutta lisäksi tulevat välilliset verot tavallisimmista elintarpeista ja painavat heikoimmat hartiat maahan. _»Siamo poveri»_ — olemme köyhiä — kuului vanhan _Saraceon_ klassillinen lause 1897. Luottamatta liikaa kansallisvarallisuuslaskelmiin, jotka helposti saattavat johtaa harhaan, näemme kuitenkin selvästi sen tosiasian, että Italia on Europan köyhimpiä maita. Se tarvitsee sangen kipeästi vieraiden matkailijain ja palaavien siirtolaistensa tuomat kultavirrat, jotka kumpikin nousevat satoihin miljoniin. Mutta tämä köyhyys ehkäisee kehitystä kaikilla aloilla. Kansan heikko kulutuskyky ehkäisee tuotantoa, heikko tuotanto ehkäisee kauppaa ja heikko kauppa ehkäisee valtiollista elämää. Emme voi salata itseltämme, etteikö tämä yleinen heikkous heijastu myöskin siveellisellä alalla. »Heidät täytyy pestä», sanoi _Cavour_ rakkaista napolilaisistaan; ja tätä pesuntarvetta ei ole vielä tyydyttävästi täytetty edes Camorran tappion jälkeen 1900. On epäilemättä siru totuutta erään vapaamielisen italialaisen lehden ilmeisesti liioitellun synkässä kuvauksessa 1900, joka sanoo kotimaansa olevan »maan, jolla on suurin valtiovelka, kohtuuttomin veroitus, alhaisin työpalkka, surkein kansanravinto, huonoin talous, puutteellisin yhteiskuntalainsäädäntö, suurin lahjottavaisuus ja useimmat rikolliset» (»Jahrb. der Weltgeschichten» sitaatin mukaan). Todellakaan, ei millään hallituksella ole niin ankaran vakavia tehtäviä edessään kuin Italian. Mutta tuskin minkään hallituksen on samalla niin vaikeata työskennellä nuorallatanssimisen täytymyksen vuoksi eduskunnassa. Ei kumpikaan seikka sinänsä, mutta tämä yhtymä on vamma, joka avaa samanlaisen näköalan kuin Itävalta-Unkarin kansallisuus- ja valtiomuoto-hajaannus. Olemme piirtäneet ltalian kansainvälisen politiikan taustan. Tämän sisällisen tilan nojalla täytyy arviomme olla epäedullinen. Saamme nyt nähdä todellisuuden vahvistavan sen oikeaksi. Kansallisyhteyden perustamisen jälkeen 1859—60 syntyi, kuten tunnettua, ankara jännitys Italian ja Ranskan välillä. Napoleon III halusi tosin Italian vapautta Itävallan vahingoksi, mutta ei suinkaan sen yhteyttä vahingoksi omalle maalleen; ja tämä hänen kantansa ilmeni paavin maallisen vallan puolustamisessa, jota Italian isänmaanystävät katsoivat kavallukseksi. Tämä närkkä Ranskaa vastaan pakotti uuden Italian yhteistoimeen, tosin ilman nimellistä liittoa, sen vallan kanssa, jonka hallussa ovat Välimeren avaimet; sillä ainoastaan Englanti saattoi turvata sen pitkän merirajan ja erilliset saaret. Englanti puolestaan tarttui mielellään ojennettuun — ja kilpailussa vielä vaarattomaan — käteen näillä vesillä, joilla Ranska oli todellinen kilpailija. Näissä merkeissä aloittaa kansallinen Italia suurpolittisen historiansa. Sittenkun tasavalta oli Ranskassa tullut keisarikunnan tilalle, tuntui asema turvallisemmalta, ja puolen miespolven ajan kestäneen sisäisen keskitystyön jälkeen alettiin ajatella laajenemista. Tämä ajatus kehittyi ohjelmaksi kun Italia sai lähteä tyhjin käsin Berlinin kongressista 1878, missä Itävalta oli saanut Bosnian ja Englanti Kypron. Ohjelmaksi tuli _irredenta_. Jo samana vuonna vaati suuri kokous _Ricciotti Garibaldin_ johdolla ryntäystä Trientiä ja Triestiä vastaan. Olikin luonnollista, että Italian ensimäinen pyrkimys suurpolitiikan alalla kohdistuisi yhteystyön täydentämiseen ja aivan erikseen perivihollista Itävaltaa vastaan, kun valtiollinen asema ei antanut mitään tilaa toiveille kansan muihin vapauttamattomiin osiin nähden. Mutta ennenkuin suunnitelmat olivat vielä saaneet kiinteää muotoa, tapahtui jotakin, joka kahdeksi vuosikymmeneksi määräsi Italian politiikan suunnan. Ymmärtääksemme tätä on meidän luotava katseemme niistä ratkaisemattomista tehtävistä, jotka kansallisuusperiaate on Italialle asettanut, ulkoista kasvua koskeviin unelmiin, jotka perustuvat maan asemaan. Olemme jo nähneet että asema ja muoto sitovat Italian ja Välimeren erottamattomasti yhteen. Theobald Fischerin laskelman mukaan onkin runsas kolmannes koko Välimeren-alueen väestöstä nykyään italialaista verta. Meidän ajanlaskumme alussa oli tämän alueen yhteys täydellinen Rooman keisarien Välimeren-vallassa; siitä pitäen on Italialla luonnon määräyksen lisäksi siihen historiallinen esikoisoikeus. Monien vuosisatojen heikkouden aikana ei se kuitenkaan kyennyt valvomaan oikeuttansa; ja kun se vihdoin jälleen pystyi katselemaan ympärilleen suurvallan valtaushaluisilla silmillä, näki se Ranskan ulkoisen Välimeren pääpaikassa, Algeriassa. Sitä päättävämmin pysähtyivät silloin sen katseet toiseen osaan Afrikan rannikkoa. Sisiliasta voi kirkkaalla ilmalla paljain silmin erottaa _Tunisin_ äärimmäiset rantakalliot. Nyt vaatii suurvalta aina jonkinlaista syntyperäistä oikeutta tällaisiin vastapäisiin rannikkoihin; lähinnä puolustussyistä, suojellakseen itseään siltä vaaralta, että toinen voimakas valta asettuisi näin kiusallisen lähelle. Kolme kertaa jo on tämä laki aikaansaanut valtiollisen siteen tässä kyseenalaisten rantojen välillä: kartagolaisten ja saraseenien valtiuden aikana _Afrikasta_, roomalaisten aikana _Afrikaan_ käsin. Mikä oli luonnollisempaa kuin että muinaisten roomalaisten nykyaikaiset perilliset tuntisivat samaa vetovoimaa, toisella puolen vallitsevan heikkouden ja Kartagon maalta puhuvien suurten historiallisten perimysten kannustamina! Niinpä ryhdyttiin perustamaan asutuksia, kouluja ja kauppaetuuksia tuohon vieraaseen maahan ja odotettiin että aika itse toisi hedelmän kypsänä helmaan. Italian asemasta, muodosta ja perimyksistä olisi siis luontaisesti kehittynyt toinen ohjelma, _Välimeren-ohjelma_, pyrkimyksenä Tunis. Silloin tapahtui eräänä päivänä vuonna 1881, että Ranska ilman muuta, äkkikaappauksella, pisti taskuunsa tämän hedelmän Italian kotinurkalta. Kun Italia piti Tunisia »jonkinlaisena Sisilian pidennyksenä» (Fiamingo), katsoi Ranska sitä »Algerian luonnolliseksi jatkoksi», ja toimi senmukaisesti! Harmi siitä, että toinen näin oli ehättänyt edelle, sekaantui huoleen tulevaisuudesta; jo ennestään Ranskan uhkaamana sivustaltaan, Toulonista ja Korsikasta käsin, saisi Italia pian tuntea Bisertan kanunansuut suunnatuiksi jalkateräänsä vastaan. Täten täydensi naapuri strategisen asentonsa, sitäkin ylivoimaisemman kun Italia pitkin rannikkoa kulkevine emäratoineen on erittäin herkkä haavoitettavaksi ulkoiselta Välimereltä. Ja samalla kertaa kutistuivat toiveet kauppavallasta kokoon, varsinkin kun Englanti samaan aikaan toiminnallaan Egyptiä vastaan perusti ylivoimaisen aseman sisäisellä Välimerellä. Näissä oloissa päättivät Italian valtiomiehet astua suuren askelen. He luopuivat valtiollisesta eristäymisestään ja suostuivat toukokuussa 1882 tarjoukseen asettua Saksan ja Itävallan rinnalle keskieuropalaiseen _kolmiliittoon_. Me tiedämme nyt (Hanotaux'n selostuksen mukaan aikakauskirjassa »Revue des deux mondes», 1908), että Englanti oli Ranskan kaappauksen takana; jo Berlinin kongressissa 1878 oli Englanti kiinnittänyt Ranskan huomiota Tunisiin »hyvityksenä» Englannin ottamasta Kyprosta. Houkutus ei tapahtunut ilman _Bismarckin_ suostumusta: hän tahtoi saattaa Italian tuntemaan heikkoutensa, jotta se etsisi tukea. Se laskelma onnistui täydellisesti. Kolmiliitossa tuli Italia olemaan sivustana Ranskaa, kuten Itävalta Venäjää vastaan. Mutta samalla kertaa täytyi nyt ensimäinen laajennusohjelma virallisesti haudata, kun Italia oli ruvennut perivihollisensa liittolaiseksi; »irredenta» katoaa päivänkysymysten piiristä ja esiintyy pitkän ajan kuluessa ainoastaan tasavaltalaisten kotimaisessa yllyttelyssä hallitusta vastaan. Mutta loukattu kansallistunto vaati myöskin nä- kyvää hyvitystä. Ja niin syntyi nuoren Italian kol- mas ulkopolittinen ohjelma, joka ei enää perustunut mihinkään kansalliseen tai maantieteelliseen oikeu- teen, vaan aivan peittelemättömiin suurvaltavaati- muksiin. Tämä on _siirtomaaohjelma_, joka tähtäsi alueita Välimeren ovien ulkopuolella, vaikka vanhan kauppatien varrella itää kohti. Alussa vuotta 1885 veivät englantilaiset laivat italialaisen valtausarmeijan egyptiläiseen Massauan satamaan Punaisenmeren rannalla, missä englantilaisilla oli suorittamaton tilinsä Sudanin profetan (»mahdin») kanssa. Italialaista valtausaluetta laajennettiin sitten pitkin rannikkoa ja Abessinian vuoria kohti, ja sen osakkeet olivat ylimmillään 1889, jolloin Aitiopian vanha keisarikunta Ucciolissa tehdyllä sopimuksella alistui Italian suojeluksen alaiseksi; samaan aikaan pystytettiin Italian lippu myöskin Punaisenmeren suun edustalle, Somalin rannikolle. Alkuperäinen valtausalue nimitettiin nyt _Erytreaksi_ ja sen rajat määrättiin sopimuskirjalla Englannin kanssa 1891. Mutta se hupi oli lyhyt. Abessinia sanoutui uuden hallitsijansa Menelikin johdossa irti holhouksesta, ja koko komeus katosi ruudinsavuun Aduan luona 1896. Englannin jättämänä oman onnensa nojaan ei Italialla ollut muuta neuvoa kuin vetäytyä takaisin Erytrean alkuperäisten rajain sisälle; ja siellä se vielä on, samoin kuin Somalimaassakin, rajat tarkistettuina viimeksi toukokuussa 1908 (sopimuskirja ja kartta _Geogr. Kalender_ 1909). Kaikista nykyisistä ja entisistä suurvalloista, jotka ylimalkaan ovat etsineet voimaansa siirtomaissa, on Italialla nyt pienin ja arvottomin siirtomaavalta. Mitkään viralliset kaunistelut puuvillanviljelyksestä ja kultalöydöistä eivät voi verhota näiden alueiden tuotannon köyhyyttä; ja niiden vähäinen kauppa siirtyy, Suezin kanavamaksuja karttaakseen, emämaasta Bombayhin. Ne ovat niinmuodoin laihana vastikkeena siitä hinnasta, mikä on täytynyt maksaa: se nolaus, että afrikalainen pikkupomo avoimessa taistelussa voittaa europalaisen suurvallan eikä tämä kykene sitä kostamaan. Silmäänpistävämmällä tavalla kuin milloinkaan oli Italia nyt paljastanut heikkouden, joka suurvallalle on anteeksiantamattomin ja unohtumattomin, heikkouden sotaisissa mahtikeinoissa. Kotimaassa joutui koko siirtomaa-ohjelma huonoon huutoon, sitäkin enemmän kun se suuresti oli lisännyt raha-asiain surkeutta, ja sen päämies Francesco Crispi kukistui nyt auttamattomasti vallan kukkuloilta. Siitä huolimatta eivät Italian valtiomiehet voineet vastustaa kiusausta koettaa saada jotakin saalista Kiinassa, kun suuri kahmaisuateria siellä alkoi v. 1897. Helmikuussa 1899 esiintyi Italia, toisten suurvaltain esimerkin mukaan, vaatien vuokralle _Sanmun lahtea_, jolloin Englanti taaskin näyttää suorittaneen huonon neuvonantajan osaa. Mutta muutkin kuin europalaiset olivat tehneet päätelmiänsä Aduan taistelusta; Kiinan ulkoasiainministeriöstä, joka muutoin oli vain kumartaen suostunut näihin suurvaltajärjestelyihin, tuli Italian esitykseen kielto, jonka töykeyttä tuskin lievennettiin edes tavallisen kansainvälisen kohteliaisuuden — saatikka sitten ensinkään itämaisen sanontatavan — ruusuilla. Että Italian osanotto sotilasparaatiin Pekingiä vastaan vuotta jälkeenpäin tuotti erään myönnytyksen Tientsinissä 1902 muiden suurvaltain höykällä, ei juuri riittänyt palauttamaan sen arvovaltaa; yhtävähän kuin osanotto meriretkeen petollista velallista Venezuelaa vastaan vuodenvaihteessa 1902—3 Englannin ja Saksan seurassa. Italian siirtomaaohjelma on, kuten näkyy, luonnistanut huononpuoleisesti. Sen saavutukset ovat melkein arvottomia; eikä niidenkään aikaansaannos ole vahvistanut, vaan päinvastoin sangen tuntuvasti heikentänyt maan valtiollista arvovaltaa. Mutta arvovalta on suurvallan ilmakehä, jossa se elää ja hengittää; suurvalta ilman arvovaltaa on kuin pankki ilman luottoa. Italian suurvaltapaperit ovat auttamattomasti tässä suurpolittisessa yrittelyssä alenneet alle nimellisarvon. Mutta konjunkturien suosikkina, jona _la bella Italia_ etenkin asemansa vuoksi aina on ollut, on se viime aikoina tavannut uuden sarastuksen, nimittäin toiselle ohjelmalleen, »hyökkäävälle puolustautumiselle» Välimeren-politiikassa. Siinä ovat olot aikaa myöten kehittyneet melkein draamallisella tavalla. Ranska on sen vastustaja, ja Ranskan vihollisuus on aiheuttanut Italialle paljon pahaa. Niinpä ei ole epäilemistäkään, etteivätkö Ranskan juonittelut edistäneet vastoinkäymisiä siirtomaapolitiikassa; kerrotaanpa, että negus Menelik oli saanut Aduan luona käyttämänsä kiväärit Ranskasta. Mutta vielä tuntuvamman vahingon tuotti Ranska latinalaiselle veljelleen kotona Europassa, kun tämä oli v. 1887 tullijärjestelmän avulla koettanut muokata maaperää kotimaiselle teollisuudelle. Ranska antoi vanhan kauppasopimuksensa Italian kanssa mennä umpeen uudistamatta sitä v. 1888 ja alkoi tullisodan, samalla kuin se kiristi rahamarkkinoitaan, tehdäkseen »takaisinvalloituksen nälittämällä italialaiset» (Billot). Italia, joka suureksi osaksi oli perustanut taloutensa (ennen kaikkea viinin ja oliviöljyn viennin) Ranskan markkinoihin, huomasi nämä äkkiä suljetuiksi. Sen kauppavaihdossa syntyi suuri lamaannus ja koko sen elinkeinoelämässä ankara pula. Pankkeja kukistui, kurssi aleni. Täytyi etsiä aivan uusi suunta maailmanmarkkinoilla. Silloin tarjosivat kolmiliiton toiset osakkaat korvausta liittoa ensi kertaa uusittaessa 1891 (jota Ranska oli tahtonut estää kieltämällä erään valtiolainan); kauppasopimuksia tehtiin 1892 Itävallan ja Saksan (vähää myöhemmin myöskin Sveitsin) kanssa, ja vähitellen solui kauppa uuteen uomaan. Se oli täydellinen siirtyminen entisestä tilasta, jossa Ranska vallitsi melkein koko vientiä ja ⅓ koko kauppavaihtoa; nyt kääntää Italia kauppakasvonsa suoraan pohjoiseen S. Gotthardin-rataa myöten; Saksa ja Sveitsi tulevat ensi sijalle sen viennissä, Saksa ja Englanti tuonnissa, ovatpa Yhdysvallatkin kummassakin suhteessa sivuuttaneet Ranskan, joka saa kilpailla Itävallan kanssa neljännestä sijasta. Kaikkiaan tulee Saksan osalle 1/6, Ranskan ja Itävallan osalle kummallekin 1/10 Italian kaupasta. Kolmiliitto, ennen kaikkea yhteys Saksan kanssa, on pelastanut Italian vaikeasta pulasta. Se ei jäänyt tähän. Saksan pankkimaailma ryhtyi tukemaan Italian rahalaitoksia, Saksan lippu täytti Italian satamat (Genuaa on suorastaan ruvettu nimittämään saksalaiseksi satamaksi). Näin antoi liitto voimaa uuden Italian taloudelliseen järjestäytymiseen: koko nykyinen Italian talous, sanoo Fiamingo, on »Saksan työtä». Tällä välin aleni Ranskan osuus valtiovelassa 25:sta (v. 1906) 5 %:iin (2 miljardista n. 400 miljonaan) ja sen laivaliike vallitsevasta asemastaan satamissa viidennekseen Saksan liikkeestä (1904). Italian irtautuminen Ranskasta oli täydellinen, ja Saksa oli astunut sijalle jonkinlaiseksi suojelijaksi. Ajan pitkään täytyi kuitenkin tämän asiaintilan käydä tuntuvaksi rikkaalle Ranskallekin. Kun nyt Italia v. 1896 oli taipunut tunnustamaan Ranskan ylivallan Tunisissa ja luopumaan entisistä etuoikeuksistaan siellä, oli tie lähentymiseen raivattu. V. 1898 lopetettiin kymmenvuotinen tullisota uudella kauppasopimuksella; kohtaus Toulonissa 1901 päätti, käyttääksemme Ranskan ulkoministerin _Delcassén_ sanoja, »tarpeettoman väärinkäsityksen pitkän ajanjakson», ja uutena vuonna 1902 saattoi Ranskan lähettiläs Roomassa hämmästyttää maailmaa tiedonannolla, että hänen hallituksensa oli sopinut Italian kanssa Välimeren-politiikasta sillä perustalla, että Italia antoi Ranskalle vapaat kädet Marokossa, Ranska Italialle taas _Tripolissa_. Täten nousee näköpiiriin _Tripolin kysymys_, jota tosin oli kauan saattanut aavistaa. Tämä Italian pyrkimys oli ikäänkuin Tunisista tänne luiskahtanut; Tripoli on ainoa jäljelläoleva mahdollisuus sittenkun Tunis oli joutunut Ranskan, Egypti Englannin haltuun. Heti tukee Italia parempaa oikeuttansa, täällä samoin kuin Tunisissa, vanhemmilla kauppasuhteillaan ja koululaitoksillaan pääkaupungissa; mutta vielä 1898 katsoi Grothe Ranskalla olevan paremmat toiveet, joita ei vähentänyt Tripolin takaisen aavikon halki kulkeva rajalinja, jolla 1899 Rans- kan ja Englannin välinen kahnaus (Fashodassa) selvitettiin. Mutta tärkeämpänä kuin itse asiaa pidettiin Europassa »latinalaisten veljestymistä», jota sopimus osoitti ja jota lisäksi ilmaisivat Italian kuningasparin käynti Parisissa 1903 ja Ranskan presidentin vastavierailu Roomassa 1904. _Latinalaisen unionin haave_, josta olemme puhuneet toisessa yhteydessä (siv. 72), alkoi jo kangastaa Europan silmissä. Ensimäinen kysymys oli nyt: miten soveltuu tämä Italian asemaan germanilaisessa liitossa? Keisari Wilhelmin valtakunnankansleri _v. Bülow_ ei katsonut asiaa traagilliselta kannalta: »onnellisessa avioliitossa», lausui hän, »ei miehen tule heti nyrpistyä, jos hänen vaimonsa kerran tanssii viattoman ylimääräisen numeron jonkun toisen kanssa». Ja ne, jotka perustivat laskelmansa kolmiliiton osakkeiden alenemiseen, pettyivät aika lailla, kun liitto kesällä samana vuonna 1902 uudistettiin muuttamatta. Toinen valta, jonka sopi olettaa katselevan kieroon latinalaista liittoa, oli Englanti, jokahan kilpaili Italian suosiosta. Mutta Englanti tunnusti Egyptin puolesta Italian etuoikeuden Tripolissa, ja v. 1903 tehtiin ystävällisiä vierailuja kummankin kuningashuoneen taholta. Oli näet sama aika, jolloin Englanti ja Ranska olivat solmineet »ententen» (yhteisymmärryksen, sopimuksen). Ja nyt kehittyvät suhteet yhä läheisemmiksi kolmen länsivallan kesken. Ne pysyttelevät toisiaan lähellä Makedonian kysymyksessä, ne ovat samalla puolella myöskin Marokon kysymyksessä v. 1906. Saman vuoden lopulla punotaan niiden välille uusi side: sopimus yhteisestä politiikasta Abessinian suhteen. Mutta kaiken tämän ohella ylläpitävät Italian valtiomiehet kolmiliittoa suullansa ja ylistävät sitä huulillansa. Heidän ulkopolittisena tunnuksenansa on, kuten _Tittoni_ lausui eduskunnassa 31/5 1907: »järkähtämätön uskollisuus kolmiliittoa kohtaan, vilpitön ystävyys Ranskan ja Englannin kanssa, sydämelliset suhteet kaikkiin muihin valtoihin.» Maailma ei kuitenkaan voinut olla huomaamatta, että vilpitön ystävyys saattoi liittolaisuskollisuuden varjoon. »Ylimääräinen tanssinumero» alkoi tuntua liian pitkältä ollakseen viaton. Kun Saksa esim. Algecirasissa kohtasi liittolaisensa vastustajainsa puolella, täytyi sen aprikoida mahtoiko liitto olla hintansa arvoinen; eikä väittely siitä ole tahtonut lakata, vaikka diplomatia yhä on pitänyt kiinni liittosopimuksesta. Mutta vielä paljoa pahemmaksi muodostui suhde toiseen liittolaiseen. Niiden välillä ei ole ainoastaan irredentismi — joka nyt jälleen alkaa nostaa päätänsä, eikä ilman tukea ylhäältäpäin: kuningasperhe oli edustettuna eräässä mielenosoituksessa Udinessa 1903 — vaan myöskin Balkanin kysymyksessä. Me tunnemme jo (s. 168) tämän pyrkimysten ristiriidan; nyt huomautettakoon vain, että Italian vaatimuksilla täällä on sama geopolittinen perusta kuin Afrikassa. Samoin kuin se varvaspuolellaan ulottuu liki Tunisia, samatenhan se kantapäänsä korolla melkein koskettaa _Albaniaa_. Entiset Venetsian valtaoikeudet yhtyvät tässä tukemaan maantieteellistä vaatimusta. Niinpä piilee tässä _Albanian kysymys_, aivan samaa laatua kuin Tripolinkin, uutena kohtana Italian Välimeren-ohjelmassa; eikä silläkään taholla ole laiminlyöty työskentelyä perustamalla postiasemia, kouluja ja lähetysseuroja, vaikka verrattain vähäisessä määrässä asian suuremman arkaluontoisuuden vuoksi. Vielä suurempi merkitykseltään on v. 1896 solmittu perheside, joka on nostanut Montenegron prinsessan Italian kuningattareksi, joten Montenegron ruhtinaasta, »tsaarin ainoasta ystävästä», on tullut »Italian appi». Täten on Italian asema slaavilaisten puolella Itävaltaa vastaan ilmaistu; ja Bosnian kysymyksessä 1908 tuli Itävallan vuoro kohdata liittolaisensa vastustajain leirissä, kuten Saksan kahta vuotta ennen Marokon asiassa. Tällöin (3/12 1908) lausuttiin Italian eduskunnassa uhkaavia sanoja, että Itävallan täytyy joko muuttaa politiikkaansa taikka sanoa hyvästit Italialle, jotka sanat pääministeri _Giolittin_ hyväksymisen johdosta saivat virallisen mielenosoituksen luonteen. Muutamilla tahoilla tuntuu tosiaan odotetun Trentinoa hyvitykseksi. Mutta Italia jäi vielä kerran aivan ilman. Ja niin astuu se uuden askelen aivan vastoin liittolaistensa etuja: yhtyy läheisesti heidän viholliseensa _Venäjään_. Suhde Italian ja Venäjän välillä ei ollut aina ollut samentumattoman hyvä; Italialla oli syytä epäillä venäläisiäkin juonia vahingokseen Abessiniassa, ja sen sosialistit melusivat tsaaria vastaan niin, ettei tämä vastannut kuningas Viktor Emanuelin käyntiin Pietarissa 1902. Mutta yhteinen pyrintö Itävaltaa vastaan toi ne yhteen. Jo maaliskuussa 1908 lausui _Tittoni_, että Italian suhteet Venäjään olivat »aina olleet hyvät ja ovat nykyään erinomaisen hyvät»; ja joulukuussa saattoi hän puhua valtioiden keskinäisestä lähentymisestä »tosiasiallisena tapahtumana». Vahvistukseksi tuli nyt vihdoin tsaarin vastavierailu — sosialistien jatkuvista mielenosoituksista huolimatta — Racconigissa lokak. 1909, maljapuheineen »yhteisyydestä tarkoitusperissä, mielipiteissä ja pyrinnöissä, jotka liittävät toisiinsa meidän huoneemme, hallituksemme ja maamme». Kaiken tämän jälkeen voi käsittää, että Itävallan ja Venäjän sovinto 1910 synnytti suorastaan pettymystä Italiassa. Näkyy, miten Italia seuraa molempia ystäviänsä yksinpä ystävyydessä Venäjänkin kanssa, s. o. paljonpuhutussa »kierrospolitiikassa» liittolaistaan Saksaa vastaan. Kolmiliitto on solmittu kahta vihollisrintamaa, Ranskaa ja Venäjää, vastaan; nyt näemme yhden kolmiliiton jäsenistä sydämellisissä väleissä näiden molempien kanssa liittolaisiansa _vastaan!_ Kierompi ei polittinen asema hevin saata olla. Jännittynein ponsi Italian Välimeren-ohjelmassa ja yleisessä asemassa on kuitenkin _Turkki_, Italian molempain saaliikseen katsomain alueiden, Tripolin ja Albanian oikeana omistajana. Turkilla on sitäpaitsi muistissa Italian osallisuus ja nimellinen johto kansainvälisessä laivastoretkessä Kreetaa vastaan 1897 — jo siinä erkani sen tie liittolaisista — sekä se kostoretki, jonka Italia teki sen merirosvoja vastaan Punaisella merellä 1902. Tuskinhan käy kummasteleminen, että sulttaani teki (turhaa) vastarintaa sitä järjestelyä vastaan että uuden santarmiston päälliköksi Makedoniaan määrättiin italialainen syksyllä 1903. Jo v. 1901 oli vähällä syttyä ilmisota Turkin sekaantumisen johdosta Italian postilaitokseen Albaniassa (Preveza), ja Portin täytyi panna vastalauseensa sitä tapaa vastaan, jolla silloin Roomassa katsottiin soveliaaksi käsitellä toisen vallan alueita koskevaa kysymystä. V. 1902 lähetti Italia laivueita sekä Albanian että Tripolin rannoille ja sanomalehti »Tribuna» näki jo hengessä »hellekypäreitä» italialaisten sotilasten päähineinä; sillä kertaa asia kuitenkin jäi mielenosoituksiin. Keväällä 1908 syntyi samanlaisesta syystä uusi kahnaus, joka koski niinikään italialaisten oikeutta kiinteimistöjen omistukseen Tripolissa; vielä kerran meni vaara ohi, _Tittoni_ selitti, että »jokainen alueellista valtausta Turkissa koskeva ajatuskin on Italiasta kaukana», ja Turkin vallankumouksen jälkeen hän onnitteli, että »entisen hallituksen aiheeton epäluulo Italian aikomuksia vastaan Tripolissa nyt oli täydellisesti hävinnyt». Ei oltu vielä valmiina eikä kai myöskään tahdottu enentää jo muutenkin suurta jännitystä Europassa Itävallan Bosnia-toimen jälkeen. Mutta kun syksyllä 1911 Ranska vihdoin näytti olevan määränsä päässä Marokossa; kun Saksa samaan aikaan sai tingityksi itselleen hyvitykseksi siitä suuren alueen Kongossa, Itävalta istui Bosniassaan ja Englanti Egyptissään tukevammin kuin milloinkaan ennen, samalla kuin Venäjä ja Englanti valmistautuivat uusiin kaappauksiin Persiassa; kun näin ollen Europan koko suurvaltakerho oli maajahdissa ja kaikki muut jo olivat löytäneet eränsä — kun lisäksi muistaa koko sen sarjan laiminlyötyjä tilaisuuksia ja pettyneitä toiveita, joka osoitti Italian entistä suurvalta-uraa ja jonka oli täytynyt herättää palavaa halua saada arvovaltaa kohotetuksi; kun vihdoin ajattelee suuren teon puhtaasti draamallista vaikutusta juuri tänä vuonna, jolloin italialaiset suurin sanoin olivat viettäneet puolivuosisataisjuhlaansa yhtenäisenä valtakuntana — niin ei todellakaan kummastele, että _sota_ lopulta syttyi, lokakuussa, Tripolin vuoksi. Italian kanunat laukesivat melkein itsestään afrikalaista vastarannikkoa kohti. Tilaisuus oli liian suotuisa, kiusaus tuli liian suureksi itsetunnossaan suurena kansana liian kauan ja katkerasti pettyneelle kansalle. »Italialle on Tripoli», _Tittonin_, senaatissa 10/5 1905, lausumain sanojen mukaan »se alue, joka määrää tasapainon eri valtojen vaikutuksen välillä Välimerellä.» Se on viimeinen mahdollisuus Välimeren-ohjelmassa ja suurvaltateillä ylimalkaan, ellei tahdo pistää kättänsä Balkanin mehiläispesään. Mutta kun mainitun ulkoministerin Turkille antamassa uhkavaatimuksessa luemme, että Italialla on valvottavanaan elinehtoja Tripolissa »katsoen siihen lyhyeen matkaan, joka erottaa nämä seudut Italian rannikoista» — silloin saa ylempänä mainittu erikoisesti geopolittinen laki vastapäisen maan vetovoimasta tässä diplomatian vahvistuksen. Siveellisiä vaikuttimia tähän häikäilemättömään lähimäisensä huoneen himoitsemiseen on Italialla esitettävänä ainoastaan yksi, mutta kylläkin todellinen: väestöpulansa. Tilasto näytti meille selvän kuvan ylikansoitetusta maasta, jonka väki virtaa laitojen yli. Italia etsii siis Tripolista sananmukaisesti »erämaan leipää» väellensä. Sivumennen mainittakoon tässä, että leivänsaanti taitaa olla niukkaa. Vaikka Tripolitania on alaltaan kolmea vertaa suurempi kuin koko Italia, on siinä tavallisten laskelmain mukaan vain miljona asukasta, mutta kaikkein uusimpain tutkimusten mukaan (Ewald Banse 1910, Adolf Vischer 1911) vieläkin vähemmän, tuskin yli puolta miljonaa. Afrikan-matkustajan Rohlfin arvostelu 1870-luvulla, että Tripoli on 10 kertaa arvokkaampi kuin Tunis, onkin perinpohjaisesti kumottu, viimeksi Gregoryn paikalla toimittamien tutkimusten nojalla (julaistut 1909). Vanhemmat tutkijat, kuten Grothe panivat paljon arvoa maan merkitykseen läpikulkumaana Afrikan sisäosiin, »ovena Sudaniin» ja »avaimena Afrikan sydämeen», mutta viime aikoina (varsinkin laivaliikkeen parantamisen jälkeen Nigerillä) on liikenne Sudanissa siirtynyt Guineanlahteen päin, niin että karavaanikauppa Tripolin satamasta eteläänpäin on alentunut 15 miljonasta v. 1894 noin puoleentoista v. 1906 (Banse). Koko kauppa noussee nykyään tuskin 16 miljonaan. Ainakin 60 % alueesta on aroa tai hieta-aavikkoa. Ainoastaan Barkan ylänkö — muinainen Cyrenaika ja Pentapolis Tripolin itäpuolella — tarjoaa suurempia kehitysmahdollisuuksia, niin että sinne saattaisi joku osa Italian siirtolaistulvaa suuntautua. Ja kun näin on, ei ole haitaksi, että sama Barka Theobald Fischerin mukaan »vallitsee niinkuin linnoitus tietä Välimeren kautta idästä länteen».[19] On tietenkin odotettavissa että saalis jää Italian käteen parhaillaan käytävän sodan jälkeen. Mutta mitä Italia lieneekin voittanut — sankarimainetta se ei tällä sodalla ole saavuttanut. Ainakin on maailman yleinen vaikutelma se, että sen sotaiset aikaansaannokset ovat lähinnä olleet omiansa alentamaan sen kurssia liittolaisten ja muiden silmissä. Jo tältä kannalta olisi kummaa, jos kolmiliitto (joka päättyy 1914) vielä kerta uusittaisiin; mutta sota on lisäksi ilmituonut niin räikeän vastakkaisia pyrkimyksiä saksalais-itävaltalaisen yhtymän ja Italian välillä, että heidän liittonsa jatkaminen ei näytä luultavalta. Tässä on huomattava, että Saksan vaara Venäjän taholta on pienentynyt jälkimäisen tappion jälkeen kaukaisessa idässä, kun taas Italian vaara Ranskasta käsin on pienennyt samassa määrin kuin se on alkanut saada kiinni vanhempaa veljeänsä väkiluvussa: kaksi syytä vähemmän ylläpitää liittoa, jota olot ovat alkaneet tehdä suorastaan sietämättömäksi asianosaisille. Sikäli olisi tästä sodasta ainakin se hyvä, että Italian kansainvälinen asema selviäisi siitä luonnottomuudesta ja kieroudesta, joka siinä nyt on. Pyrinnöt ja tunteet viittaavat sille ilmeisesti paikkaa länsivaltain rinnalla — niinkauan kuin nämä toimivat yksissä. Kun tätä kirjoitetaan (marraskuussa 1911) ei kuitenkaan mitään virallisempaa merkkiä ole näkynyt, että kummallakaan puolella kolmiliitossa olisi päätetty ryhtyä purkamaan tätä jo miespolven ajan kestänyttä sidettä. ---------- Kun nyt luo yleissilmäyksen tähän hedelmättömien vaatimusten ja tehottomien eleiden historiaan, niin saa sen varman vaikutelman, että suurvalta-asema on ollut uudelle Italialle ylivoimainen. Historia vahvistaa siis täysin sen päätelmän, johon maan sisäisten olojen tarkastelun täytyi johtaa. Mutta sisäisin syy tämän suurpolitiikan hedelmättömyyteen ja Italian vaivoihin ylimalkaan lienee se organisen kehityksen puute, johon viitattiin jo sisäpolitiikan alalla. Me näimme siellä, miten Italian oli täytynyt tavoittaa kansan kalleimpia aarteita, itsenäisyyttä, yhteyttä ja perustuslaillista vapautta, kaikkia yht'aikaa, ilman tervettä valmistelua. Kukkuraksi tähän kuormaan tuli nyt myöskin suurvalta-asema ennenkuin sisäiset kansalliset pulmat olivat edes osapuilleen ratkaistut. Mutta näin ovat nuo eri tehtävät, sisäinen kokoomustyö ja ulkoinen laajennus, joutuneet toistensa tielle, ehkäisemään toisiaan, vaikeuttamaan kummankin ratkaisua. Valtion heikkous on vahingoittanut suurvaltaa, ja suurvalta on lisännyt valtion heikkoutta. Moni italialainen itse pitää suurvalta-asemaa kaiken pahan alkuna ja juurena maassa, eikä kenties ilman syytä. Varmaa on, että se on ehkäissyt välttämättömiä sisäisiä parannuksia. Se on tehnyt sitä aineellisessa suhteessa asettamalla lisää vaatimuksia maan taloudelliselle uhrauskyvylle; se on tehnyt sitä henkisessä suhteessa kääntämällä tätä ulkonaiselle loistolle hyvinkin herkkää kansaa pois vaatimattomammista mutta tarpeellisemmista toimeentulontehtävistä. Tämä on suotuisain konjunkturien nurjapuoli. Italian suurvalta ei esiinny voimakkaan kansallisen kasvun kukkana, vaan tämän kasvun esteenä. Suurvalta imee voiman isänmaasta sen sijaan että se sitä vahvistaisi. Ehdottomasti, välttämättä tarvitsee Italia keskittymistä sisäiseen tehtävään; taistelua mädäntymistä ja malariaa vastaan ei vain luonnossa vaan myöskin yhteiskuntaelämässä, yhteiskunnallisten vastakohtien sovittamista, maatalouden epäkohtain korjaamista, verotaakkojen tasoittamista ja huojennusta, eduskunnan Augiaan-tallin puhdistamista. Sen nykyiset valtiomiehet näkyvätkin olevan täysin tietoisia tämän tehtävän tärkeydestä: ja viime vuosien hyvät raha-asiat ovat tasoittaneet heidän tietään. Paljon on tehtykin tähän suuntaan, itse asiassa enemmän kuin tältä eduskuntakoneistolta olisi voinut odottaa; niinpä on olemassa valtiopäiväpäätökset Pontinin soiden kuivaamisesta 1900, suuresta vesijohdosta Apuliassa 1901, Rooman Campagnan järjestelystä 1903, rautateiden ostosta valtiolle 1905 (puhumattakaan Simplonin tunnelin avauksesta 1906). »Viimeisten 30 vuoden aikana on maa tehnyt 100 vuoden edistyksen», lausui _Giolitti_ 4/12 1908 valtiopäivillä; ja perusteelliset ulkomaiset huomiontekijät (Theob. Fischer, P. D. Fischer, Deecke, Lowell) todistavat samaa — kuten Milanon näyttely 1906 silminnähtävänä kuvana. Varsinkin jälkeen v. 1905 ovat hyvät vuodet antaneet sellaista vauhtia yritteliäisyydelle, että on puhuttu suorastaan »intohimosta luoda uusia teollisuudenhaaroja» (Sullam, Halles Jahrbuch 1906). Viime aikoina on alettu kohdistaa enemmän huomiota siihen suureen kansallisomaisuuteen, joka piilee _vesiputouksissa_: vähintään 5 milj. hevosvoimaa, edullisesti sijoitettuina kautta maan, kaksinkerroin arvokkaat valtiolle, joka nyt ostaa hiiliä yli 200 milj. markan arvosta ja on siinä määrin tuhlannut metsänsä. Sullam perustaa 1907 suurimmat toiveensa tähän »kultakaivokseen», Nitti suosittaa 1909 »metsä- ja vesipolitiikkaa» maan »suurena kansallispolitiikkana», vaalitaistelussa samana vuonna omaksui oikeisto (_Sonnino_) tämän ohjelman ja se mainittiin sitten kuninkaan valtaistuinpuheessa. Eduskunnankin työmaalla on sarastusta havaittavissa sikäli kuin kirkolliset astuvat näyttämölle ja muodostavat ydintä todelliselle oikeistopuolueelle; sosialistien suunnitelmat, esim. uskonnonopetuksen poistaminen kouluista (1908), pitävät huolta, että heiltä ei tarvitse puuttua liittolaisia.[20] Vastakohdassa _Sonnino—Giolitti_ häämöttää myöskin alkua todelliseen puoluejakoon oikeisto—vasemmisto (kuten 1890-luvulla _Rudini—Crispi_), vaikka painopiste yhä on kovasti vasemmalla — jota tässä edustaa Italian nykyinen pääministeri ja »voimakas mies», ensiluokkainen eduskuntateknikko ja hypnotisoija. Voidaanko täällä ylimalkaan valtion vammoja parantaa eduskuntajärjestelmän avulla, on tosin toinen ja syvempi kysymys. Valtion arvovalta on rakennettava ja saatava juurtumaan epäilevien kansalaisten sydämiin; yksi tie siihen on luja oikeusjärjestys kuten Englannissa, toinen voimakas hallinto kuten Ranskassa; Italia, jolta puuttuu nämä molemmat perustat, ei taitane päästä pitkälle perustattoman eduskuntarakentonsa nojassa. Mutta toisaalta tuntuu siltä kuin eduskunnan »nurkkakuntaisuus» ja pikkumaisuus olisi vähentämässä sen vaikutusvoimaa maan kohtaloihin; ja siitä sopisi maata vain onnitella. Tripolin-sodalla on Italia kuitenkin koonnut uusia ja synkkiä pilviä tielleen. Se on heittänyt arpansa ja valinnut osansa: se aikoo edelleenkin ylläpitää suurvalta-asemaa, jatkaa yritystään rakentaa tornia ja perustaa yht'aikaa. Sillä ei siis ollut kylliksi itsensähillitsemiskykyä luopuakseen kunnian vaarallisista unelmista; se uhrasi ennemmin tyynen kehityksen varmat saavutukset ja suuren osan Europan myötätuntoa. Vieras ja puolueeton katsoja ei voi olla pitämättä tätä askelta kohtalokkaana, joskaan ei valtion niin suurvallan elämälle. Kukaties on historian tuomio jälkimäisestä oleva, että se _menetti henkensä tahtoessaan sitä säilyttää_. KIRJALLISUUTTA I. YLEISTÄ KIRJALLISUUTTA Etevin »kokoelma virallisia asiakirjoja nykyajan historiaan» on _Staatsarchiv_, joka ilmestyy säännöllisin väliajoin vuodesta 1861 alkaen. Hyödyllinen ja helposti käsitettävä »kokoelma tärkeimpiä diplomaattisia tekstejä vuodesta 1815 meidän päiviimme» on Pierre Albin, Les grandes traités politiques, 1911. Paras historiallisista vuosikirjoista, vaikka pääpainon Saksaan kohdistava, on _Schulthess_, Europäischer Geschichtskalender, vuodesta 1860; siinä on useita asiakirjoja. Vielä erikoisemman saksalainen ja lisäksi liioitteleva mieskohtaisuuden merkitystä historiassa on _Jahrbuch der Weltgeschichte_, toim. 1900—01 _Karl Jentsch_, ja vuodesta 1902 _Albin Geyer_. Ranskalaisia ja englantilaisia vastikkeita ovat _L'année politique_ vuodesta 1874 ja _Annual register_ 1700-luvulta alkaen. Vuosikirjoihin voi lukea myöskin Saksan hallituspolitiikan henkeen toimitetut vuotuiset katsaukset ja huomautukset Schiemannin julkaisussa Deutschland und die grosse Politik, vuodesta 1901 (johdanto 1896); erittäin arvokas maailmansanomalehdistön seuraamisen vuoksi. Diplomaattisten ja tilastollisten vuosikalenterien joukossa on ensimäisenä _The Statesmans Yearbook_, vuodesta 1864. _Geographenkalender_ vuodesta 1903 sisältää rajankäyntisopimuksia y. m. s. Kansallistaloudellisista vuosikirjoista mainittakoon _Die Weltwirschaft_, ein Jahr-und Lesebuch, toim. 1906—08 Halle, sekä _Jahrbuch der Weltwirschaft_ v. 1911, toim. Calwer; tärkeänä lähteenä tällä alalla ovat myös konsulikertomukset julkaisussa _Svensk Export_. Runsaasti aineeseemme kuuluvia kirjoituksia sisältävät maantieteellisistä aikakauskirjoista esim. Hettner, Geographische Zeitschrift, v:sta 1895, ja _Petermanns Mitteilungen_, osasto »Militärgeographie» v:sta 1909; valtiollis-taloudellisista _Questions diplomatiques et coloniales_ v:sta 1897, _Revue politique et parlamentaire_ v:sta 1894 sekä _Revue economique internationale_ v:sta 1904; yleisten aikakauskirjain joukossa vihdoin _Revue des deux mondes_ v:sta 1831, _Deutsche Rundschau_ v:sta 1874 ja _Review of Reviews_ v:sta 1890. Viime vuosisadan valtiollista ja eduskuntaista historiaa (1815—1896) esittää etevästi _Seignobos_, Histoire politique de l' Europe contemporaine, viim. painos 1908; edellisiä vuosisatoja uudempana aikana Heerenin klassillinen »Handbok i det europeiska statssystemets och dess koloniers historia», ruots. käännös 1865, sekä Bezold-Gothein-Koser, Staat und Gesellschaft der neueren Zeit (Die Kultur der Gegenwart II, V) 1908. Siirtomaahistoriaa vuoteen 1900 käsittelee erikoisesti Supan, Die territoriale Entwicklung der europäischen Kolonien, 1906. Muita aineemme puolia käsittelevistä teoksista mainittakoon vielä _Ratzel_, Politische Geographie, 1903; Lawrence Lowell Governments and parties in continental Europe, 1896; Dehn, Weltwirtschaftliche Neubildungen, 1904 ja Weltpolitische Neubildungen 1905, Carlgren, Världspolitiska ströftåg, 1907; Arthur Dix, Geographische Abrundungstendenzen in der Weltpolitik (Geogr. Zeitschrift) 1911; G. Schneider, Die grossen Reiche der Vergangenheit und der Gegenwart, 1904: Kjellén, Småstaternas problem, julk. »Nationell Samling» 1906 ja »Den storpolitiska balansen, en öfverblick och en prognos», Göteb. Aftonblad 26/11, 2/12 ja 3/12 1910. II. ERIKOISKIRJALLISUUTTA TURKKI JA BALKANIN NIEMIMAA: Ritter v. Sax, Geschichte des Machtverfalles der Türkei, 1908. Ular-Insabato, Der erlöschende Halbmond, 1909. Wirsén, Balkanfolken och stormakterna, 1909. Goltz, Die innerpolitische Umwälzung in der Türkei 1909 (_Deutsche Rundschau_). André Tardieu, La crise turque (_Questions diplomatiques et coloniales_) 16/5 1909. Le Chatelier, La position economique de l'Islam (_Revue econ. intern._) heinäk. 1910. Le Chatelier, Politique Musulmane, 1910. Bela von Rakovszky, Mohamedanismus und Jungtürken 1911 (_Neue Freie Presse_ 26/5). Artikkeleita julk. _Das Neue Europa_, 1909. Kjellén: Storsultanens inlandsbana, _Vårt Land_ 14/9 1907; Den sjuke mannen, ibm. 30/8 1908; Europas oroliga hörn, _Nya Dagligt Allehanda_ 12/1 ja 13/1 1909. ESPANJA JA PORTUGAL: Hume, Spain, its greatness and decay, 1897. Maerker, Die geographischen Ursachen von Spaniens Niedergang, 1899 (_Geogr. Zeitschrift_). Marvaud, La plus grande Espagne (Questions dipl. et. col.), jouluk. 1904. Marvaud, La rivalité Anglo-Allemande et la situation internationale du Portugal (_Revue pol. et. parl._) kesäk. 1909. Vising, Spanien och Portugal, 1911. Magalhaes Lima, La fédération iberique, 1893. Biberstein, Die geographische und politische situation Portugals (_Pet. Mitteil._), 1910. Kjellén: Portugal och Europa, Göt. Aftonblad 21/10 ja 22/10 1910. HOLLANTI: Treitschke, Die Republik der Vereinigten Niederlande, 1869. Fritz Bley, Die alldeutsche Bewegung und die Niederlande, 1897. Karl Menne, Die Entwicklung der Niederländer zur Nation, 1903. Sartorius von Waltershausen, Ein deutsch-niederländischer Zollverein, 1900 (_Zeitschr. für Socialwissenschaft_). Ellis-Barker, The absorption of Holland by Germany (_Nineteenth Century_) heinäk. 1906. Marvanud, Les projets d'entente Hollando-Belge (_Revue pol. et parl._) huhtik. 1907. Cressonnières, L'entente Hollando-Belge (_Revue écon. intern._) maalisk. 1910. RUOTSI: Sandgren, Receuil des traités de la Suède, 1910. Gustaf Sundbärg, Sveriges land och folk, 1901. Heilmann, Suéde, 1907 (Rapports commerciaux des agents diplomatiques et consulaires de France, Année 1907, n:o 635). Svensén, Sverige och dess grannar, 1901. Barnes Steveni, The scandinavian question, 1907. Reusch, Norwegens Verhältniss zu Schweden vom geographischen Standpunkte aus, 1915 (_Geogr. Zeitschrift_). Kjellén, Geopolitische Betrachtungeu über Skandinavien 1905 (_Geogr. Zeitschrift_). —»— Studier öfver Sveriges politiska gränser, 1899 (Ymer) —»— Inledning till Sveriges geografi, 1900. —»— Vårt utrikespolitiska läge, Vårt Land 4/10 1908. ITÄVALTA-UNKARI: Lowell, Goverments and parties, os. Austria-Hungary, II ss. 70—179. Benoist, L'Autriche future et la future Europe, 1898 (_Revue des deux mondes_). Auerbach, Les races et les nationalités en Autriche-Hongrie, 1898. Zemmrich, Die Völkerstämme Ö.-U:s, 1899 (_Geogr. Zeitschrift_). Rudolf Springer, Der Kampf der österr. Nationen um den Staat, I: Das nationale Problem als Verfassungs-und Ver-waltungsfrage, 1902. Rudolf Springer, Die Krise des Dualismus, 1904. Alex v. Blaskowich, Die Grundprobleme der Monarchie 1909 (_Das neue Europa_ heinä- ja syysk.). Herrnritt, Die österr. Parlamentsreform, 1907 (_Archiv für öff. Recht_). Wallengren, Den österr. valreformen från nationalitetsproblemets synpunkt, 1909—10 (_Statsvet. Tidskrift_). Freytag, Reichraths-Wahlkarte von Österreich, 1907 ja 1911. Otto Lang, Der österr. Völker-Friedensbund, 1907. Wirsén, Balkanfolken och stormakterna, 1909. _Das neue Europa_, Politisch-ökonomische Monatsrevue für die Interessen der ö.-u. Monarchie und der Balkanländer 1909 (huhtik.—jouluk.). _Neue Freie Presse_ (vuosikerrat 1907, 1910, 1911). Kjellén, Den sista unionen, anmärkningar om ungersk politik, _Göteb. Aftonblad_ 26/2 1910. ITALIA: Deecke, Italien, 1898 (_Bibl. der Länderkunde_) P. D. Fischer, Italien und die Italiener, toinen painos 1901. Lowell, Governments and parties, os. Italy, I, 146—231. G. Steffen, Utvandringen och de ekonomiska konjunkturerna i Sverige och Italien, 1910 (_Emigrationsutredningen_, Liite XVIII s. 38—82). Billot, La France et l'Italie, histoire des années troubles 1881—99, 1905. Fiamingo, Les raisons économiques de la politigue étrangére de l'Italie (_Rev. pol. et parl._), heinäk. 1907. Nitti, Une grande politique nationale en Italie (Rev. econ. internat.), huhtik. 1909. Theobold Fischer, Mittelmeerbilder, 1908. Kjellén: Italien och Turkiet, politiska kommentarier till krigsutbrottet, _Göt. Aftonblad_ 17/10, 10/10 ja 11/10 1911. Viitteet: [1] Lukijan tulee aina muistaa, että teos on julkaistu lähes kolme vuotta ennen maailmansotaa: marraskuussa 1911. — _Suom._ [2] Kaikkien maiden sosialistien kansainvälinen järjestö, Internationale, perustettiin kuitenkin jo 1901. — _Suom._ [3] Kongressi = juhlallinen valtojen kokous. — _Suom._ [4] Noin sata vuotta Kristuksen syntymän jälkeen oli Rooman keisarikunnan ohella olemassa kiinalainen suurvalta Kaspian merestä Ison-Waltameren rannoille; mutta näiden välillä ei milloinkaan syntynyt mitään kilpailua. Keskiajan alussa oli kyllä ankaraa kahnausta _Islamin_ ja _Bysantion_ valtain välillä, ja jälkimäinen pysyi vuosisatoja Europan kartalla yhdessä »_saksalaisen_ kansan pyhän roomalaisen valtakunnan» kanssa; mutta tätä yhteiselämää ei milloinkaan sitonut yhteinen valtio- tai tasapainojärjestelmä. [5] Chatelier laskee 150—170 miljonaa muhamettilaista Aasiassa, 50—60 Afrikassa, 6—7 Europassa; Englannin valtakunnassa on 80, Venäjän, Ranskan ja Turkin valtakunnissa kussakin vähintään 15, Hollannin 30. Yhä enemmän kehittyy tämä maailma yhtenäiseksi kultturipiiriksi, jossa ei ole vain uskonnollisia, vaan myöskin yhteiskunnallisia kuteita ja ennen kaikkea kasvava taloudellinen yhteistunto, samalla kuin se on voimakkaassa nousennassa Afrikassa (kuten Schwerin kirjassaan Muhamedanismen i Afrika jo 1892 on osoittanut). [6] U. S. A. = United States of America, Pohjois-Amerikan Yhdysvallat. — _Suom._ [7] Itse kielikysymyksen laita on (Bremerin mukaan julk. _Deutsche Erde_ 1902) siten, että valtiollinen raja erottaa kaksi kirjakieltä, mutta ei suinkaan puhekieltä. Jälkimäisessä suhteessa kulkee raja Zuiderseen keskeltä kaakkoon, halki Gelderlandin ja siitä itään Reinin yli; sen itäpuolella puhutaan saksilaisia, länsipuolella frankkilaisia (Alamaiden, Limburgin, Kölnin) murteita. [8] Ruotsin koko suuruudenaika alkuhankkeineen ja jälkimaininkeineen mahtuu yhden ainoan — tosin harvinaisen pitkän — ihmisiän elämyksiin, nimittäin itägötalaisen talonpojan Jon Anderssonin joka syntyi 1582 Juhana III:n ja kuoli 1729 Fredrik I:n aikana. [9] Ripeä kasvu riippunee kuitenkin enimmäkseen ympärystän kansan-ainesten unkarilaistumisesta — jota Bj. Björnson »Neue Freie Presse»ssä v. 1907 nimitti »Unkarin suurimmaksi teollisuudeksi» —; madjaarien omaa heimoa katsotaan suuressa määrässä rasittavan saman vamman kuin Ranskan kansaa (kaksilapsijärjestelmän). Vrt. Schultheiss, Deutschtum und Magyarisierung 1898. [10] Tässä avautuisi Itävallalle mahdollisuus hyvänsuopaisen ja suosivan politiikan avulla omia ruteenilaisiansa kohtaan luoda itselleen suosiollinen liike koko Ukrainassa. Venäjän virallisissa piireissä lieneekin sitä yhteen aikaan pelätty. Niin kauan kuin Itävallan hallitus sisäpoliittisista syistä katsoi pitävänsä tukea puolalaisten ylivaltaa tällä maankulmalla, oli kuitenkin tämä mahdollisuus tärvelty. Nyttemmin on asema jonkun verran muuttanut, yhtäältä puolalaisten valtiollisen merkityksen heikkenemisen vuoksi valtakunnassa, toisaalta eduskuntaisuuden toimeenpanon johdosta Venäjällä. [11] Ennen Balkanin sotaa 1912. — _Suom._ [12] »Sokol» merkitsee jahtihaukkaa, ja sokol-juhlat vastaavat saksalaisten »Turn»-yhdistysten kokouksia. [13] Freytag on laatinut seuraavan yleistaulukon »valtiollisista ja kansallisista puolueryhmityksistä» Itävallan edustajakamarissa molempain yllämainittujen vaalien jälkeen: 1907 1911 saksalaisvapaamieliset 21 20 saksal. kansanpuolue 29 38 saksalaiset agraarit 17 28 saksalaisradikaliset 15 18 suursaksalaiset 3 4 kristillis-sosialistit 96 76 Saks. työväenpuolue — 3 saksal. ulkop. puolueid. 2 1 _Saksalaisia (sosialidem. lukuunottaen)_ 233 232 vapaamiel. italialaiset 5 6 klerikaliset italialaiset 9 10 _Italialaisia_ (sosialidem. lukuunottaen) 19 19 _Romanialaisia_ 4 5 _Zionisteja_ 5 1 saksal. sosialidemokraatit 50 44 italial. » 5 3 tsekkil. » 24 26 puolal. » 6 8 rutenil. » 2 1 _Sosialidmeokraatteja_ 87 82 nuortsekkiläiset 20 16 vanhattsekkiläiset 6 — tsekkiläiset agraarit 29 38 klerikal. tsekkiläiset 17 7 radikal. tsekkiläiset 10 17 tsekkil. kansanpuolue — 4 tsekkil. ulkop. puolueid. 2 — _Tsekkiläisiä_ (sosialidem. lukuunottaen) 108 108 vapaamiel. slovenialaiset 6 4 klerikal. slovenilaiset 18 20 kroatialaiset 11 11 serbialaiset 2 2 _Eteläslaaveja_ 37 37 puolal. kansanpuolue 17 24 puolal. kansanvaltaiset 23 14 vanhoilliset puolalaiset 16 25 puolal. ulkop. puolueid. 2 2 _Puolalaisia_ (sosialidem. lukuunottaen) 78 83 nuorruteenilaiset 25 28 vanharuteenilaiset 5 2 _Ruteenilaisia_ (sosialidem. lukuunottaen) 32 31 Käydessäni kesällä 1907 edustajakamarissa merkitsin muistiin ilmoitustaululta seuraavat ryhmät: Sozialdemokratischer Verband, Solvenski Klub, Ruthenen (Rusky) Klub, Polnische Volkspartei, Deutsch-radikale Vereinigung, Christliche soziale Vereinigung, Klub ceskych agrarniku, Katolicko narod. Klub, Unione Italiana, Cezky sozialdem. Klub, Kolo Polskie, Cesky Klub, Deutsch-nationaler Verband. [14] V. 1911; keisari kuoli 1917, hallittuaan yli 68 vuotta. Alempana mainittavan arkkiherttua _Frans Ferdinandin_ murha Sarajevossa kesällä 1914 tuli siksi kipinäksi, joka pani tuleen maailmansodan sytytyslangat. — _Suom._ [15] Mitä Sveitsiin tulee, on otettava lisäksi huomioon se tärkeä näkökohta, että aivan erityisenlaatuinen luonto täällä pitkän yhdyselämän aikana on painanut eri kansallisuuksiin määrätyn yhteisleiman ja siten jossakin määrin niitä muuttanut. Senvuoksi on Sveitsin problemi itse asiassa toinen kuin Itävallan, ja samalle tasolle voivat ne asettaa vain sellaiset, jotka määräävät kansallisuuden yksinomaan oman kielen perustalla. [16] Pahin pulma Makedonian kysymyksessä on juuri se, että kansallisuuskartta ei ole valmis. Todellisista oloista on sangen vaikea saada selvää, kun kaikki tietolähteet ovat kansallispyyteiden hapattamat: kuhunkin kansaan kuuluvien lukumäärä vaihtelee suunnattomasti aina laskijan kansallisuuden mukaan. Luotettavinten tutkimusten mukaan ovat pääkansana bulgarialaiset; serbialaisia asuu niukasti Shar-dagin eteläpuolella, kreikkalaisia samoin Salonikin pohjoispuolella; mutta heillä on, samoin kuin bulgarialaisilla ja romanialaisilla (aromunilaisilla, valakkilaisilla) kouluja pyydyksinä kaukana asuma-alojensa ulkopuolella. Summittaisesti on koko väestö arvioitu noin 3 miljonaksi, joista 2 milj. slaavilaisia, 100 000 romanialaista sekä kreikkalaisia, turkkilaisia ja albanialaisia parisataatuhatta kutakin. Ks. tästä Weigand, Die nationalen Bestrebungen der Balkanvölker, 1898, Oestreich, Die Bevölkerung von Macedonien _Geogr. Zeitschrift_ 1905, Wirsen, Balkanfolken och stormakterna, 1909 (ss. 193—205), sekä Langhansin karttaa _Geographen-Kalenderissa_ 1905. [17] Laskelman on tehnyt Raseri helmikuussa 1901 toimitetun väenlaskun nojalla. Hän arvioi Irredentan (Nizzaa lukuunottamatta) ainoastaan 1,3 miljonaksi, ja koko italialaisen heimon 36 miljonaksi. — Hasse on laatinut taulukon europalaisten valtioiden luonteesta kansallisuuskannalta ja asettanut ensi sijalle Italian ynnä Alankomaat, 99,8 prosenttia; hän ei siinä näy erottaneen enempää kuin n. 60 000 ulkolaisiksi Italiassa. Tässä taulukossa tulee kolmannelle sijalle Ruotsi 99,4, sitten Norja 98,7, Tanska 97, Ranska 96,7, Saksa 92,5, Suur-Britannia 84, Europan Venäjä 52,1 prosenttia. Ks. »Das deutsche Reich als Nationalstaat», 1905, s. 37. [18] Ja Suomea. — _Suom._ [19] Erikoiskirjallisuutta Tripolista: Grothe, Tripolitanien und seine Zukunft als Wirtschaftsgebiet 1898 (_Geogr. Zeitschr_). Pinon, La Tripolitaine, 1903 (_Revue des deux mondes_), Bause, Der arabische Orient, 1910 (luku Tripolis), Afrikan-tutkija Oskar Lenz, _Neue Freie Presse_ 26/9 1911, Adolf Vischer, Tripoli, marrask. 1911 (_Geogr. Journal_). Ainoa huomattava karavaaniliikenne, jota vielä on, kulkee Bengasin ja Vadain välillä; mutta sekin loppunee, kun ranskalaiset ovat ehtineet järjestää viimeksimainitun maan. Sitten ei ole aavikoiden vanhoja teitä polkemassa muita kuin pyhiinvaeltajia ja tutkimusmatkailijoita. — Schweinfurth on kiinnittänyt huomiota Tobrukin erinomaiseen satamaan Barkassa: laivareitti sinne Brindisistä ja rautatie sieltä Aleksandriaan lyhentäisi matkaa Intiaan 20 tunnilla. [20] Kirkollisia, klerikaleja, joita alahuoneessa 1904 oli 2, oli 1909 jo 20. Puolueasema on muutoin yhä aivan aaltoileva. V. 1909 vaalien jälkeen laskettiin 340 hallituspuoluelaista (Giolitti), 40 »perustuslaillisen vastustuspuolueen» jäsentä (Sonnino), 20 klerikalia ja noin 110 radikalia, tasavaltalaista ja sosialistia yhteensä. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUURVALLAT I *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.