The Project Gutenberg eBook of 64 päivää suomalaisen siirtokansan keskuudessa Amerikassa This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: 64 päivää suomalaisen siirtokansan keskuudessa Amerikassa Author: Lauri Perälä Contributor: Santeri Alkio Release date: April 22, 2025 [eBook #75939] Language: Finnish Original publication: Vaasa: Oy. Ilkan kirjapaino, 1921 Credits: Produced by Petteri Pitkänen, from scanned material generously made available by the National Library of Finland. *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64 PÄIVÄÄ SUOMALAISEN SIIRTOKANSAN KESKUUDESSA AMERIKASSA *** 64 PÄIVÄÄ SUOMALAISEN SIIRTOKANSAN KESKUUDESSA AMERIKASSA Kirjoittanut Lauri Perälä Vaasassa Oy. Ilkan kirjapainossa 1921. LÄHTÖ. [Kuva: Maisteri Akseli Rauanheimo.] Maisteri Akseli Rauanheimo kotiutui noin vuosi sitten Amerikasta. Hän on mies, joka koko lämpimän sydämensä hehkulla rakastaa kansalaisiaan, asukootpa ne sitten missä tahansa maapallolla. Monet ovat Amerikassa siirtokansan keskuudessa vierailleet, mutta ei kukaan ole niin syvästi ymmärtänyt kaukana lännessä elämän kovaa koulua taistelevien kansalaistensa sieluelämää kuin hän. Siirtolaiskysymyksen selvittely on hänelle muodostunut yhdeksi kaikkein innostavimmaksi elämäntyöksi. Sitä elävästi todistaa m. m. hänen äsken julkaisemansa historiallinen romaani _Uuteen maailmaan_, joka on ikäänkuin suomalaisten kiinnekirja Amerikkaan. Kirja todistaa tekijänsä rakkautta Amerikan suomalaisia kohtaan. Se on esi-isiemme tarmon ja uljuuden ylistyslaulu. Jo silloin kun synkkä aarniometsä peitti mahtavat New Yorkin, Bostonin ja Philadelphian seudut oli suomalainen kirveineen siellä heilumassa. Kun intiaanit villeinä vaelsivat aarniometsissä, silloin oli jo suomalainenkin korpieläjä heidän kanssaan kauppoja hieromassa. Tämä kirja on myöskin Amerikan suomalaisten historia. Tekijä osoittaa siinä m. m. kuinka eräs rautalampilainen John Morton on ratkaisevasti vaikuttanut Amerikan itsenäisyysjulistuksen syntymiseen, j. n. e. Tässä ei ole tilaisuutta kirjoittaa siitä teoksesta tämän enempää. Sanottakoon vain, että se on ensimäinen huomattavampi palkki siihen henkiseen siltaan, jonka täytyy syntyä vapaan Suomen ja nelisatatuhantisen siirtokansamme välille. Maisteri Rauanheimon alotteesta ja toimeliaisuudesta on lähtöisin allekirjoittaneenkin esitelmämatka Amerikkaan. Aikaa oli vähän, mutta siitä huolimatta tehtiin pitkä matkaohjelma, joka käsitti 8 valtiota ja yli 50 puhumapaikkaa. Perillä olin joitakin päiviä yli kahden kuukauden. Puhuin sillä ajalla 121 kertaa, kuulijoita oli yhteensä yli 40 tuhatta. Suurta kansallista innostusta ja ystävällisyyttä tapasin kaikkialla. Matka alkoi 11 pnä joulukuuta. Eduskunnan piti lähteä joululomalle 15 p:n tienoilla, mutta tuosta lähdöstä ei tullutkaan mitään. Allekirjoittanut kuitenkin sai lomaa sekä eduskunnalta että ryhmältä. MENOMATKA. Hankoniemen siirtolaishotellissa odotti noin 200 siirtolaista laivaa, jonka oli määrä lähteä joulukuun 12 pnä. Omituinen matkakuume oli kaikissa. Rauhattomina kävellään paikasta toiseen, jutellaan puuta heinää. Hokmannin haju lemuaa. Yritetään ajankuluksi laulaakin, mutta ei sekään maistu. Kaikkia painostaa alkava koti-ikävä ja jännitys tuntemattomasta tulevaisuudesta. Sitäpaitsi matkallelähdön syyt ovat hyvin kirjavia. Härmän poika sanoo antaneensa (?) rukkaset tytölleen. Karstulan pojalla on sotkuisia perintöriitoja, joista ei selvinnyt muuten kuin lähtemällä Amerikkaan. Ylistarolainen vanhapoika lähtee viidettä kertaansa siksi, että matkustaminen on hänen intohimonsa. Nuori solakka, mutta kalpea neito pakenee häpeäänsä, lankeemustansa. Mutta paljon on mukana myöskin terveitä rehellisiä elämisenmahdollisuuksien etsijöitä. Sateisena joulukuun 12 päivän aamuna irtautuu laiva Hankoniemen laiturista. Omituinen tunne valtaa mielet. Vakavina ja hartaina seisoskelevat siirtolaiset laivan kannella, katse yhä loitommalle jäävää isänmaan rantaa kohti. Hyvin monet näkevät isänmaansa viimeisen kerran. Tunne on raskas. Isänmaanrakkaus on sittenkin suuri ja kallis asia. Mutta pian vaihtuu tämä tunne. Meri vaatii myöskin huomiota osakseen. Yksi ja toinen kalpenee ja katoaa makuupaikoillensa. Syysmyrskyt heiluttavat laivaa. Meritauti on kamalimpia tauteja mitä on olemassa. Se ei tapa, jos muuten on terve, mutta kamalan iljettävä alituinen oksentaminen ja oksentamisen tunne piinaa ja vaivaa kuin painajainen. Tuttavuuksien teko seisahtaa, jokainen vain odottaa rantaa, että saisi edes hiukan levätä. Kööpenhaminassa ei lasketa ketään maihin ellei passi ole Tanskan konsulin luona viseerattu. Pääsin kuitenkin erinäisillä keinoilla ulos kaupungille. Kööpenhamina on kaunis kaupunki. Kuninkaallinen Tanska pitää sinisestä ja punaisesta väriloistosta. Kaikenlaiset uniformut antavat eloa ja silmien iloa katuliikenteelle. Täällä jo sai huomata kuinka tavattoman ala-arvoisena meidän rahaamme pidetään. Kaupoissa se ei ollenkaan kelvannut. Sitä ei edes tunnettu. Mutta kyllä Ruotsin, Norjan y. m. raha tunnetaan ja kelpaa. Laiva seisoi vain muutaman tunnin Kööpenhaminassa. Pohjanmeri oli pahalla päällä. Laiva keikkui ja kiemurteli. Meritauti valtasi uudelleen suurimman osan matkustajia. Tuntui aivan kuin rotta olisi kurkusta ales mennyt ja yhä syvemmälle ja syvemmälle tunkeutuisi. Hulliin päästiin iltapäivällä. Monenlaisilla ajokojeilla kuljetettiin siirtolaisia junaan, joka kohta läksi Lontoota kohti. Matka kesti noin neljä tuntia. Englanti näyttää junasta katsoen yhdeltä ainoalta suurelta puutarhalta. Aitoja ei ole. Ihanat puistot toinen toistansa upeammat vilahtavat ohitse. Vaikka oli jouluviikko, niin karjaa näki ulkona. Pari kolme lehmää aina yhdessä. Junat kulkevat tavattomalla vauhdilla. Veturit ovat pieniä mutta nopeita. Mäkiä sanottavasti ei ole. Lontoo tekee ensikertalaiseen suuren, mahtavan vaikutuksen. Kun sinne joutuu pienestä Suomesta, tuntuu aivan samanlaiselta kuin jostakin sivukylästä tulisi Helsingin keskukseen. Pientä on täällä meillä kaikki verrattuna “suureen maailmaan”. Emme kuitenkaan nyt käy kuvailemaan vaikutelmia Lontoosta, jätämme sen tuonnemmaksi. Sanomme kuitenkin nyt jo tässäkin, että suuri Englanti sairastaa vakavanlaatuista sisällistä tautia. Kommunistilehtiä sai käsiinsä tavan takaa. Lakkomielenosoituksia näki alituiseen. Parlamenttitalo sekä useat ylhäisön talot olivat jo silloin sotilasketjun ympäröiminä. Kurjuutta ja loistoa näkee siellä vierettäin. VALTAMERELLÄ. Viisi päivää Lontoota katseltuamme astuimme Caronia-nimiseen suureen valtamerihöyryyn. Vaikka laiva oli pienimpiä valtamerilaivoja, oli se kuitenkin kuin pieni liikkuva kaupunki. Matkustajiakin oli lähes kaksi tuhatta. Jouduin erään saksalaisen ja italialaisen kanssa samaan hyttiin. Joulukuun 21 päivän iltana läksi laiva liikkeelle. Oli kaunis kuutamo-ilta. Majakkatulia kaikkialla. Mahtavat meren mainingit hiljakseen keinuttelivat laivaa. Ensimäinen vuorokausi oli tyyntä ja kaunista, mutta sitten alkoi myrsky, joka kesti joulupäivään asti. Laiva oli koko ajan melkein yhdessä paikassa. Mahtava on suuren Atlannin myrsky! Koko meri näyttää suurelta vuorimaisemalta. Suurikin laiva on kuin pieni lastu. Pari- kolmekymmentä metriä ylös ja alas kiikutaan. Meritauti on kaikissa naisissa ja suurimmassa osassa miehiäkin. Kolme naista kuoli myrskyn aikana, sydän ei kestänyt. Ruumiit haudataan aina heti mereen, pannaan säkkiin, sidotaan lautaan, laivan pappi siunaa — siinä kaikki. Meren jättiläiseläjät saavat herkkupalan. Myrskyn aikana ei ketään lasketa ulos kannelle. Jumalanpalveluksia pidetään jos minkälaisia. Polvillaan rukoilevia ihmisiä on kaikkialla. Avuttomuuden ja nöyryyden tunne valtaa ylimielisimmänkin matkustajan, sillä ei kukaan tiedä milloin on viimeinen rysäys ja laiva lastineen meren omana. Avuttomuuden vakavuus loistaa kaikkien kasvoilta. Joulupäivä oli jo kaunis ja ihana. Tuuli lakkasi ja taivas kirkastui. Ihmiset paranivat meritaudista ja olivat iloisia. Jouluiltaa vietettiin lauluin, soitoin ja puhein. Eräs amerikkalainen professori puhui _koko maailman tasavallasta_. Hänellä oli jo “maailman lippukin”, jossa oli kaikki vesikaaren värit ja maapallon kuva keskellä. Sanoi viisi kertaa kiertäneensä maapallon ympäri puhumassa tästä asiasta. Vanha mies, mutta tulinen ja innostunut hän oli. Siinä tapasin ensimäisen suurpiirteisen amerikkalaisen. Jouluiltana oli myöskin tanssiaiset. Sekin oli katsomisen arvoista. Espanjalaiset ovat maailman tulisimpia ilonpitäjiä ja tanssijoita. Heidän tanssiaan ihmettelivät kaikki. Ainoastaan venäläiset yrittivät kilpailla, toiset kansallisuudet vetäytyivät kiltisti katselijoiksi. Merimatka kesti myrskyn vuoksi yksitoista vuorokautta. Kolmannen luokan matkustajat vietiin New Yorkin rannassa pienelle Ellis-saarelle karanteeniin, mutta n. s. luokkamatkustajat laskettiin heti maihin. AMERIKKA. [Kuva: 127-vuotias vielä elävä intiaanipäällikkö John Smith heimopuvussaan.] Voimakas, kaikki matkan tuottamat kärsimykset unohduttava uteliaisuus valtasi mielet kun Amerikan rannat alkoivat näkyä. Onhan Amerikka se vieras maa, josta kansamme pohjakerroksissa enimmän juttua riittää. Kuolemantapauksista ja Amerikkaan lähtevistä aina enin keskustelu viriää kun kyläläiset paikkakuntansa kuulumisista alkavat toisille haastaa. Amerikka on kansamme sieluissa kuin mikäkin satujen maa. Sen vuoksi harras uteliaisuus mielen valtaa kun todella näkee edessään tuon ihmeitten maan rannat. Minkälainen sitten on tuo maa, joka täältä kaukaa pohjolastakin ihmisiä puoleensa vetää? Pohjois-Amerikan Yhdysvallat, johon maamme siirtolaisuus pääasiassa kohdistuu, on lähes 1 000 miljoonaa ha. suuri, eli yhtä suuri kuin koko Europpa. Sen vuoksi Europan valtakunnat tuntuvat kääpiövalloilta Amerikkaan verrattuna. Yhdysvallat vapautuivat Englannin vallasta 1700-luvun jälkipuoliskolla. Silloin oli siellä asukkaita ainoastaan 2 ¼ miljoonaa, siis vähemmän kuin nyt Suomessa. Sittemmin on historia nähnyt siellä väestölisäyksen ja rikkauden kasvun sellaisen, että sen vertaista ei ole ennen maailmassa ollut. Yhdysvallat ovat vetäneet puoleensa ihmisvirran kaikista maapallon ääristä, sillä se on luonnon antimiensa puolesta rikas maa. Amerikkalainen filosoofi Emerson nimittää sitä “Jumalan viimeiseksi parhaaksi lahjaksi ihmiskunnalle”, joka maa on varattu korkeampaa ihmiskuntaa varten. Väestö on lisääntynyt viime vuosikymmeninä puolellatoista miljoonalla aina vuodessa ja viime vuosisadan aikana 71 miljoonalla ja yhä vain lisääntyy. Tämä on jättiläiskasvamista. 1700-luvulla oli 2 ¼ miljoonaa ja nyt neljännes _toistasataa_ miljoonaa. — Tällainen suunnaton ihmisten kasaantuminen todistaa ihmisluonnossa olevaa rikkauden janoa, sillä kuten yllä jo sanoimme, on Yhdysvallat maapallon rikkain maa. Yhden ainoan vuoden kaivostyön arvo on 10 miljaardia ja maanviljelyksen _31 miljaardia_, josta puhtaan viljasadon osalle tulee 14 miljaardia. Maa lähettää viljaa 2 miljaardin ja raaka-aineita 3 miljaardin arvosta ulkomaille. Yhdysvallat on maailman suurin vilja-, puuvilla- ja liha-aitta. Väestön nopean lisääntymisen vuoksi kuitenkin ennenpitkää tulee se aika, jolloin emme enää saa “amerikkalaisia vehnäjauhoja”, vaan saamme tyytyä omaamme. Tämä ei merkitse sitä, että Amerikassa uhrattaisiin maanviljelys teollisuudelle kuten Englannissa, vaan onhan luonnollista, että suunnaton väestön lisäys vaikuttaa viljan vientiin. Amerikka on suuri maa. Hallitus on varannut itsellensä suuria alueita, joita se on käyttänyt asutustarkoituksiin. Se on aina 1860-luvulta saakka tarjonnut suunnattomia etuja siirtolaisille omien kotien ja talojen, “Homesteadien” perustamiseksi. Siten onkin maa jaettu moniin käsiin, ilman sanottavaa suurtilain muodostumista. Pikkutilat alle 70 ha käsittävät melkein puolet maanpinnasta. Kolmea maanviljelijää kohti tulee keskimäärin yksi palvelija. Maan taloudellinen kehitys on vasta puolivälissä. “Jänkit” ovat vakuutettuja siitä, että koko maailman valta siirtyy heille. Silloin kai toteutuu se haave, josta Caronia-laivassa edellä mainittu professori puhui, takanaan seinässä koko maailman yhdysvaltain mahtava lippu. Senaattori Beveridge lausui v. 1900 seuraavat lennokkaat ajatukset: “Amerikka muodostuu ajanoloon koko maailman senaatiksi, jossa ihmiskunnan ylituomari jakaa oikeutta kansoille. Hän on antanut meille edistyksen hengen masentaaksemme pimeyden voimat kautta maailman. Hän on tehnyt meistä hallitustaidon perillisiä hallitaksemme villejä ja vanhentuneita kansoja. Tämä on Amerikan jumalainen tehtävä. Kunnioitus sydämessä astuu Amerikan kansa toivorikkaana ja iloisena tulevaisuuteen ja tahtoo uskollisesti suorittaa sen tehtävän, jonka Jumala on sille määrännyt.” Tämä kaikki voi toteutua, sillä ovathan maan maantieteellinen asema ja historia ainutlaatuiset maailmassa. Amerikka on kuin luonnonkattama pöytä, joka vetää puoleensa kaikkia, jotka siihen huomiotansa kiinnittävät. Ei ole siis kummeksittavaa, jos meidänkin maamme tuhannet voimakkaat käsivarret ovat sinne siirtyneet. Maan suunnattomat rikkaudet, suuruus ja mahtavuus lumoo ihmisen. Mutta varjopuolensa on Amerikallakin. Rikkaus kasvattaa huonoja taloudenhoitajia. Amerikassa on harjoitettu hirvittävää ryöstöviljelystä. Siellä tapaa autioita tiloja, sellaisia joitten maat ovat laihdutetut ja metsät poltetut ja hävitetyt. Paras peltomaa, 9/10 koko pinta-alasta, on jo otettu viljelykselle. Vapaita kodinpaikkoja “Homesteadia” ei ole enää saatavissa. V. 1903 odotti vielä 15 ½ miljoonaa palstaa farmaria, mutta nyt ei ole niitä enää jaettavana. Suuri ja rikas maa on kansan tehnyt ylpeäksi, mutta samalla laajakatseiseksi. Taistelu luontoa vastaan on ollut ankara, mutta tilasta ei ole puutetta ollut. Kulkuneuvot ovat kehittyneet. Rautatieverkko on 400 tuhatta km. pitempi kuin koko Europan yhteensä. New Yorkista pääsee 18 tunnissa Chicagohon ja puolenneljättä vuorokauden kuluttua Tyynenmeren rannalle. Maantiet risteilevät miltei joka mailin päässä. Automobiilejä on käytännössä 5 kertaa enemmän kuin koko muussa maailmassa yhteensä. Viime vuonna valmisti yksin Fordkin 1 miljoona 50 tuhatta autoa. Suuruus vapauttaa ahtaitten näköpiirien rasituksista. Pienellä “töppösperällä” on toisenlaiset harrastukset kuin suurella kirkonkylällä. Amerikan kansa on suurpiirteistä ja selvää. Katto on korkealla. Rakennetaan pilvenpiirtäjiä. Kansan tarmo muistuttaa suurta Niagaran putousta. Amerikkalaisen kansallisluonnetta aateloi nuoruuden voimakkaat piirteet. Tämä nuoruus ilmenee esimerkiksi siinä suuressa melun suosimisessa, joka maassa vierailevan europalaisen silmään heti ensimäiseksi pistää. Kansalliset merkkipäivät, uudenvuoden yö y. m. tilaisuudet todistavat “yankeen” (jänkin) melunrakkautta. Kansallisluonteen nuoruuden rakkautta osoittaa myöskin luonnon antimien kevytmielinen pitely, taipumus hermojakiihdyttäviin huveihin ja rakkaus jännittäviin salapoliisiromaaneihin. Nuoruutta todistaa vielä todellinen sivistysinto. Suuret, mahtavat kirjastot, oppilaitokset ja yliopistot puhuvat kuohuvasta nuoruuden voiman elähyttämästä sivistysinnosta. Piittaamattomuus ihmishengestä, laiminlyönnit varokeinoihin nähden esim. rautateillä ovat niinikään nuoruuden merkkejä. Amerikkalainen veturinkuljettaja ajaa hurjalla vauhdilla vioittuneen sillan ylitse, hänellä ei ole aikaa jäädä odottamaan sillankorjaajia. Sellainen on amerikkalaista. Ihmishengen halvekseminen on vain varjopuoli nuoruuden pursuvasta uskosta menestykseen ja edistykseen. Nuori ja terve veri, lujat hermot ja palava edistyksen halu ovat “jänkki”-kansan silmiinpistävimmät hyvät ominaisuudet. Amerikkalainen henki ei välitä yksilöistä niin paljoa kuin esim. meillä Suomessa välitetään. Siellä voimakas palkitaan, heikko nääntyy, sillä seurauksella, että _työ_ kulkee voitosta voittoon. Maan rikkaus ja kansan häikäilemättömyys yhdessä muodostavat amerikkalaisuuden. Itsemääräys, itsetoiminta, itsetunto ja itsekehitys ovat ne tekijät, joilla tuo ainutlaatuinen kansallistunto lepää. Vapaus ja oma apu ovat kasvattaneet maahan muuttaneista siirtolaisista uuden kansan, voimakkaan ja rohkean. Maahan muuttava europalainen huomaa äkkiä vapautuneensa vanhoista perimystavoista. Lincolnin aate, että kaikki miehet ovat samanarvoisia, vaimentaa luokkarajoja. Kaikki on vapaata luovalle älylle. Täällä saa osaksensa sitä kannatusta, jota jokainen ihminen vaatii voidakseen jatkuvasti innostua työhönsä, sillä onhan se niin — kuten Foerster sanoo — että ihminen ei ole mikään koira, joka tyytyy luupalaseen, vaan hän on yhteiskunnallisilla vaistoilla varustettu olento, joka vaatii toisten kannatusta jatkuvasti innostuakseen työhönsä. Ei ole näinollen kummakaan, että esim. keksimiskyky on amerikkalaisen kansan keskuudessa niin tavattoman korkealle kehittynyt. Suurimmat saavutuksensa on amerikkalainen tarmo saavuttanut maanviljelyksen alalla. Maanviljelijät ovat tunteneet itsensä täällä vapaiksi kaikesta vanhasta ja lahosta. Siinä syvin syy hämmästyttäviin saavutuksiin. Laiskinkin täällä innostuu yrittämään. Porvarien ja sosialistien välinen taistelu ei ole Amerikassa läheskään niin kärjistynyt kuin Europassa. Se joutuu siellä varjoon demokratian ja rahavallan välillä. Pääomat ovat järjestyneet trusteiksi. Niinpä on esim. eräällä 18 toiminimen yhtymällä noin 200 miljaardia; eräällä viiden pankin yhtymällä 100 biljoonaa. Vanhin trusteista on Standard Oil Company, öljytrusti. Amerikassa ovat kaikki pääomat trustiutuneet. Voimakas hallitsee heikon kustannuksella. Se on amerikkalaisuuden suurin varjopuoli. Dollarin ylivalta uhkaa koko maan demokratiaa. Vasta viime aikoina ovat esim. maanviljelijät alkaneet järjestäytyä. Maata uhkaavat dollari-“kuninkaat”, sellaiset kuin Rockefeller, Carnegie, Morgan, Vanderbilt, Harrman, Hill y.m. Toisella puolella on kymmeniä miljoonia, jotka elävät kurjuuden partaalla, New Yorkissa esim. haudataan joka kymmenes köyhäin hautausmaahan. Työväen järjestymistä ehkäisee voimakas yksilöllisyyden tunne. Sen vuoksi on se heikkoa. Työmies uneksii rikkauksia. Ovathan monet raha-“kuninkaat” alkaneet työmiehestä. Miksei hänkin voi rikkauksia koota! Sitäpaitsi työväen olot ovat paljoa paremmat kuin missään muualla maailmassa. Rahamiehet osaavat erinomaisesti pettää pintapuolisen työmiehen sisintä olemusta. Ulkonainen mukavuus, elämän halpuus ja huvittelutunteen tyydyttäminen ovat keinoja, joilla työmiesten silmät sokaistaan. Senvuoksi kuuluukin Amerikan noin 30-miljoonaisesta työväestöstä vain kolmisen miljoonaa ammattiyhdistyksiin. Valtaa maassa pitää kaksijakoinen puoluejärjestelmä, demokraatit ja republikaanit. Kahtena valtavana valtiollisena trustina pitävät ne valtaa muutamien mahtavien puoluejohtajien käsissä. Näin ollen on mielestämme Amerikassa harvainvaltainen kansanvalta, jota emme voi ihailla vaikkakin amerikkalaiset tuntuvat siitä pitävän. Dollari-trustien ja puoluejohtajien väliin litistyy todellinen terve yhteiskunnallinen vapaus. Merkkejä, vieläpä voimakkaitakin, on kuitenkin olemassa siitä, että terve kansanvalta alkaa voimistua. Valtiososialismi esim. nostaa yhä voimakkaampana päätänsä. Rautatiet olivat sodan aikana valtion hallussa. Trustien toiminnan ankaraa kontrollia vaaditaan j. n. e. Riittäkööt nämä muutamat ajatukset yleisen amerikkalaisuuden esittelyksi ja siirtykäämme katselemaan siirtokansamme elämää täällä kansakuntain suurella kilpakentällä. Sitä ennen kuitenkin muutamia ajatuksia miljoonakaupungeista, sellaisista kuin esim. NEW YORKISTA. Kun käy sellaisissa miljoonakaupungeissa kuin esim. Lontoossa, New Yorkissa, Bostonissa ja Chicagossa, niin alkaa aivan uudella tavalla tajuta aikakautemme kaupunkilaisuuden suuret erheet. Meidän Helsinkimme näyttää näiden rinnalla maalaiskylältä. Aivan hölmistyy palatessaan Helsinkiin. Näinkö täällä onkin pientä! Näinkö täällä onkin vähän ihmisiä, muutamia siellä täällä ... Ja kun taas päinvastoin ensi kerran astelee miljoonakaupungin katuja, tuntuu siltä kuin kaikki maapallon ihmiset olisivat liikkeellä. Kaikilla kuumeinen kiire, nälkä tai kova jano. Vasta sitte, kun on tilaisuudessa hiukan kurkistaa miljoonakaupungin elämään ja tutustua ihmisiin niissä, ymmärtää mitä suuri amerikkalainen ajattelija _Emerson_ tarkoittaa kun hän antaa miljoonakaupunkilaisista m. m. seuraavan ankaran arvostelun: “Suurkaupunkiemme väestö on jumalatonta, aineellisuuteen vajonnutta joukkoa, jolla ei ole mitään sielullisia siteitä, ei veljestuntoa eikä innostusta. Siinä ei näe mitään ihmisiä, vaan vaeltavaa nälkää ja janoa, lihaksitulleita kuumehoureita ja himoja. Miten voivat ihmiset yleensä enää jatkaa elämäänsä — kun elämän päämäärät heiltä niin kokonaan puuttuvat. Kun he ovat saavuttaneet pienet pippurinjyväpäämaalinsa, näkyy heitä edelleen ylläpitävän vain kalkkisuola heidän nikamissaan, eikä mikään arvokas elämän päämäärä. Ei uskota enää henkiseen eikä siveelliseen maailmanjärjestykseen. Uskotaan kemiaan, ruokaan ja viiniin, rikkauteen, mekaniikkaan, höyrykoneihin ja yleiseen mielipiteeseen — mutta ei jumalallisiin pohjaperusteihin. Ainoastaan hyvin pieni osa suurkaupungin väestöstä kykenee ylläpitämään kodin rauhaa ja kodin edistymistä, vaalimaan niitä tunteita ja perintätapoja, jotka vain kodin ilmapiirissä menestyvät. Suurin osa kaupungin väestöstä elää teollisuuspaimentolaisina, muutellen arabialaisten tavoin alituisesti telttaansa sinne, missä saapi paremman menekin työlleen ja tavaroilleen. Surkuteltavan monilla ei ole edes telttaa, jota voisi kuljettaa mukanaan; he asuvat siellä, minne sattuma heidät viskaa; majataloissa, yömajoissa tai kadulla”. Tämä voimakas arvostelu osoittaa kuinka amerikkalaisetkin suurmiehet ovat huomanneet aikakautemme kulttuurikeskusten — suurten kaupunkien — suuret erheet. Elämä niissä on hajonnut jyrkkiin vastakohtiin. Ihminen ajetaan ummehtuneisiin oloihin. Ei missään pysyväistä pohjaa, ei missään yhtenäistä kokonaiskäsitystä olevaisuudesta, ei missään sellaista elämää, joka olisi kaiken sen kuumeisen kiireen ja vaivannäön arvoista, mikä ihmisen sille on uhrattava. Elämän kulku on itse hävittänyt toivon ja kääntänyt kaiken vastakohdakseen. Ihminen on tavoitellut varmuutta, mutta onkin joutunut epävarmuuteen. Elämä on hajaantunut toisilleen vastakkaisiin suuntiin. Onni on muuttunut katkeraksi taisteluksi ja kilpailuksi tuottaen loppumatonta murhetta ja vaivannäköä. Suunnaton ja rauhaton tuoksina ja hyörinä kaikkialla, intohimoinen rynnistely, elämän suuntaus ulospäin, ei mitään sisäisiä ongelmia, ei sisäistä liikkeellepanevaa voimaa. Vähän puhdasta innostusta ja tosirakkautta. Sen sijaan sekä loistavissa sanoissa että työssä on vain oman minän ja edun harrastusta. Ihminen luulee olevansa hyvän ja pahan, oikean ja väärän korkein tuomari. Hänen pyrkimyksensä on ihmisten suosion ja ulkonaisen vaikutuksen tavoittelua. “Te olette maan suola”, aloitti eräskin pappi saarnansa miljonäärien kirkossa Bostonissa, ja osoitti sitte pitkässä puheessaan kuinka koko maailman hyvyys lepää näitten herrain harteilla. Näin uskotellaan ajettavan ihanteellisia tarkoitusperiä ja teeskennellään ylevää mielenlaatua, vaikka kaikki onkin vain valheellisuutta, vastenmielistä ulkokultaisuutta, henkistä mataluutta ja tyhjyyttä. Tahdotaan vain loistaa ja komeilla ja sisäisen sivistyksen sijaan asetetaan ulkonainen menestyminen, uhrataan oikea elämä pelkälle maalliselle hyödylle, joten pakostakin joudutaan pintapuoliseen, näennäiseen ulkonaiseen loistoon ja sisäiseen tyhjyyteen. Miljoonakaupunkien elämää tarkastellessa muistuu mieleen kertomus Baabelin tornista, tuntuu kuin kaikki helvetin pahat henget olisi laskettu vapaiksi rienaamaan ihmistä ja juoksuttamaan sitä toisesta matalasta himosta toiseen. Suurkaupunkien kulttuuri ei tee mitään sisäisen ihmisen, onnemme ja tyytyväisyytemme eikä henkemme syventämiseksi. Sydänmaan halonhakkaajan ja kuokkijan elämä on syvempää kuin miljoonakaupunkien kaduilla vaeltavan joukkosielun. Kun tarkemmin yrittää ihmisten kasvoista ja olennosta laskea heidän sisintänsä, huomaa kuinka tuskallinen kaipaus ja katkera valitus ajaa heitä toisesta aistirapakosta toiseen. Tieto ja teknillinen taituruus tosin voittaa miltei kaikki, mutta siitä huolimatta yhä onnettomammaksi ja yksinäisemmäksi tulee _ihminen_, Jumalan kuva. Kaupunkilaiskulttuurilta puuttuu juuri sitä, mikä kykenisi antamaan elämälle tukea ja sisältöä, puuttuu luja ja varma maailmankatsomus. Aineellisuus, kultainen vasikka hienommassa ja karkeammassa muodossa, lumoaa kaikki. Se on vallannut ajatustavat, tunteet, sanalla sanoen kaikki. Kun ihmiset näin pakoitetaan turvaamaan pelkkään materialismiin, näkevät he edessänsä kammottavan tyhjyyden ja autiuden. Itsemurhat, kevyt huvittelun halu, aistillisuus y.m. miljoonakaupungin silmiinpistävät ilmiöt sitä kaikkein selvimmin todistavat. Näin ollen herää kysymys: eikö aikamme kaupunkilaiskulttuuri olekin vain hienostunutta raakuutta ja siveellistä rappeutuneisuutta. Elämäntuska toisaalta osoittaa, että ihminen on henkiolento ja että sivistys, joka sen unohtaa, ei olekaan sivistystä. Miljoonakaupunkiemme elämä todistaa, että huolimatta äärettömistä teknillisistä saavutuksista, olemassaolon kaunistamisesta ja elinehtojen parantamisesta ihmisen sisäinen olento on onneton ja yksin. Sisäinen ilo puuttuu. Ihminen on kullastaan huolimatta köyhä, tyhjä ja pintapuolinen. Näin julistaa aikakautemme johtava kaupunkilaiskulttuuri sisimmän ytimensä sairaaksi ja mädäntyneeksi. — Terve elämä synnyttää lakkaamatta sisäistä sielun iloa, mutta suurkaupunkien elämä ei sitä tee. Erehdys on siinä, että teknillinen tieto- ja järkisivistys asetetaan luonteenkasvatuksen edelle, vaikka pitäisi olla päinvastoin. On unohdettu suuren Schillerin sanat: “Sille, joka on jo niin pitkälle joutunut, että on järkeänsä hionut sydämensä kustannuksella, sille ei pyhin ole enää pyhää, sille ei ihmiskunta eikä jumaluus ole mitään, kumpikaan maailma ei ole mitään hänen silmissään.” Miljoonakaupunkien johtama sivistysihanne tunkeutuu vain järkeen ja muistiin eikä sielun ja sydämen syvyyteen. Se ei voi ajanoloon sisäistä ihmistä tyydyttää. Siksi maailma nykyään elääkin sivistysihanteensa puhdistuskautta. Ihmiskunta on joutunut erhetystensä kiirastuleen puhdistumaan. On selvää, että järjenkin saavutukset tuovat iloa mukanansa, mutta se ilo ei ole välitöntä, vaan kylmää kuin jää. Se on myöskin vaarallista iloa, sillä sen kautta voimme sisäisesti vilustua ylpeydestä ja itserakkaudesta. Oikea uhrautuva rakkaus paleltuu kuoliaaksi ja kurjuus valtaa yhteiskuntaelämämme. Me näemme suurkaupunkien mahtavien elämästä kuinka he suurelta osalta hajoavat aistillisten, vieläpä eläimellistenkin nautintojen lokaan, sillä itsevaltias järki vangitsee omantunnon ja sydämen, heittäen sen tyrmään, mutta aistiviettejä se ei kykene vangitsemaan. Järjen yksinvallan alla saavat ne vain yhä kehittyneemmän muodon ja tulevat yhä raaemmiksi. Näin on Tantaluksesta uudelleen tullut ihmiskunnan vertauskuva sen kiihkeässä, kuumeisessa ilonjanossa, jonka se virtaavan veden äärestä tahtoo sammuttaa. Mutta kuta kiihkeämmin se kurottautuu siitä juomaan, sitä kauemmas väistyy virta. Tuo Tantalus — sanoo Emerson — on nähtävissä sekä New Yorkissa että Bostonissa. Hän on hyvällä tuulella, jatkaa E., sillä hän arvelee kerran vielä onnistuvansa, toivoopa tuota kallisarvoista juomaa saavansa pulloihinkin. Miljoonakaupunkien johtama kulttuuri tekee ihmiskunnan ruumiillisesti ja henkisesti sairaaksi. Todistukena siitä, että asiat niin ovat, on hygienian, terveysopin, mitä suurin arvostaminen, joka Amerikassa on muodostunut hirvittäväksi ja mitä häikäilemättömimmäksi puoskaroimiseksi. “Ihmelääkkeitä” kaupitaan jos minkälaisia ja herkkäuskoiset ihmisparat maksavat kamalia veroja niitä kauppaaville loiseläjille. Samaa todistavat yhä lisääntyvät itsemurhat. Vaikka puhutaan kauniita sanoja elämän tunnustamisesta, olemassaolo- ja toimialailosta, lisääntyy itsemurhien luku kammottavalla vauhdilla. Katkerampaa ivaa kehutusta korkeasta kulttuurista ei voi ajatella. Toimeliaalla pelastusarmeijalla on New Yorkissa, Chicagossa y.m. itsemurhia vastustavia toimistoja itsemurhakandidaattien neuvomiseksi ja pelastamiseksi. Miljoonakaupunkien kulttuurielämä pakottaa ihmiset elämään peloittavan korkean paineen alla miltei musertavassa jännityksessä. Tuntuu siltä kuin höyry ja sähkö sekä kaikenlaiset miljoonat eri koneet ja vangitut luonnonvoimat tahtoisivat kostaa ihmiselle pitämällä häntä alituisessa kuumeentapaisessa kiireessä ja hyörinässä, suomatta hänelle hetkeksikään ruumiin tai hengen lepoa. Katsellessa miljoonakaupungin elämää tuntuu siltä kuin ihminen niissä kärsisi oman järkensä luomien hirviöiden orjuudessa. Ihmiset ovat kummallisen hätäileviä, ärtyisiä, rauhattomia, sanalla sanoen hermostuneita. Tämä hermostuneisuus on tarttunut ruumiiseen, henkeen ja moraaliin. Elämä on onnetonta ja ilotonta. Näyttää siltä, että nykyaikainen miljoonakaupunkilainen kärsii enemmän kuin minkään muun aikakauden ihminen. Suurkaupunkien köyhälistökortteli-eläjien elämä on helvettiä kauheampaa. Yksityiskohtaisia todisteita ei tässä tarvita. Jolla on silmät nähdä ja korvat kuulla, hän pistäytyköön New Yorkin, Chicagon, Bostonin, Lontoon y.m. köyhien kortteleissa, hän näkee edessään aikakautemme teknillisen äly-kulttuurin varjopuolet. Näännyttävää ja henkisesti kuolettavaa on myöskin työ suurissa tehtaissa, myllyissä, kuten Amerikan suomalaiset sanovat. Kauheata on elää tulikuumain höyrypannujen, takovien vasarain, surisevain pyöräin, kalskavien kangaspuiden tai hyriseväin puolain kamalassa melussa. Ihmisten kalpeat, uurtuneet kasvot puhuvat kieltä aikakautemme orjien elämästä. [Kuva: Amerikkalainen haarakirjasto.] Taloudelliset edut ratkaisevat menettelytavat, sanalla sanoen _kaikki_. Työnjako tehtaissa on tavallista, mutta kukaan ei huomaa, ei välitä huomata sitä tavatonta tappiota, minkä se henkisesti ja moraalisesti ihmiskunnalle aiheuttaa. Työnjako teollisuuden alalla muuttaa ihmisten elämän sieluttomaksi ja hengettömäksi. Työ, joka ei luo kokonaista, vaan rajoittuu yksityisosien valmistamiseen, ei tuota tyydytystä, se kasvattaa orjanmieltä. Kun katselee miljoonakaupungin tehtaista palaavaa työmieslaumaa tai jossain pilvenpiirtäjän konehuoneessa tai hississä koneellisesti toimivaa naista, muistuu mieleen muinaisten mahtavien Egyptin pyramiidien rakentajat ja jyviä jauhavat, itkevät naiset. Näiltä ihmisiltä on elämän onnen suurin välttämättömyys, _luomisen_ ilo, kokonaan kielletty. Sillä eihän ihminen tavoittele vain hyviä päiviä ja helppoja raha-ansioita, luomiseen — vaikkapa vähäiseenkin — on hänellä rajaton halu. Koneellisessa työssä tehtaissa tulevat ihmiset julmiksi, kovasydämisiksi ja rajuiksi, vieläpä petollisiksikin. Amerikka ylpeilee teollisuudestaan ja teollisuuden synnyttämästä kaupunkilaisuudestaan, eikä syyttä, mutta ylpeilköön vain. Kukaan ei ole vielä laskenut ja tiliä vaatinut miten paljo sisäistä ilomielisyyttä, miten paljo hiljaista tyytyväisyyttä ja kypsynyttä luomis- ja työkykyä se on koko ihmiskunnalta tukahduttanut. Mutta tulee aika, jolloin tämäkin vaatimus esitetään, sillä Jumala ei anna itseänsä pilkata. [Kuva: Osa New Yorkia.] Amerikka on kaupunkilaisuuden luvattu maa, yli 50 % asuu sen väestöstä kaupungeissa. Se on Amerikan suurin onnettomuus. Kansan elämäntavat turmeltuvat, sielu väsyy, aistielämä kiihottuu, sanalla sanoen: elämä muuttuu baabelintorni-elämäksi, jolloin kaikenlainen jumalallinen poljetaan alas maahan. Mutta silloin myös kansakuntaa odottaa Baabelin tornin traagillinen kohtalo. Työnjako teollisuuden alalla paloittelee ihmisen pieniin elämän sirpaleihin, niin että ihmiselle itselleen jäävä henkinen voima ei riitä mihinkään. Kaikki se valitus ja tuskanhuuto, joka Amerikan miljoonakaupunkien tehtaista kohoaa ylös korkeuteen, johtuu yksinomaan siitä, että aikakauden korkea teollisuuskulttuuri kehittää ihmisessä kaikkea muuta paitsi ei _ihmistä_. Oma etu, trustin etu ja tuotannon lisäys ei välitä ihmisolennon valistamisesta, vahvistamisesta, jalostamisesta tai kehittämisestä. Jos työmies kuolee, otetaan toinen. Koneen yksi rikkoutunut ratas tuottaa enemmän harmia kuin työmiehen kuolema. Edellinen täytyy ostaa, jälkimäisen saapi ilman. Suuri kasvatusoppinut Foerster sanoo, että me ihmiset “teemme harvoin itsellemme tiliä siitä, miten suuressa määrin kaikkea iloamme masentaa siitä osattomaksi jääneiden mieliala: naurumme muuttuu hillitymmäksi, meluava ilomme tuntuu teennäiseltä ja on sisimmältä olemukseltaan pikemmin itsemme pettämistä kuin välitöntä riemua. Pintapuolisinkaan ihminen ei pääse tästä kirouksesta vapaaksi. Vaikkapa yhteiskunnalliset vastakohdat eivät häneen sisäisesti vaikuttaisikaan, kuuluu kuitenkin valitus kadulta hänen korviinsa, hän näkee uhmaavia ja jäykistyneitä kasvoja, hän kaipaa niissä myötäilon ilmettä ja häiriytyy siitä, mikä näiden kasvojen ja ilmeiden takana on. Voidaksemme nauraa täytyy meillä olla omantunnon rauha, sillä vilpitön nauru tulee syvältä, kuivatuista kyynelistä, katkotuista kahleista ja voitosta itsekkyyden ylitse. Epäilemme omaa nauruamme, jos muut vaikenevat; ilo on kuorolaulua. Me emme enää tiedä mitä onni on. Me opimme sen tuntemaan vasta silloin kun teknillinen kehitys ja yhteiskunnallinen järjestys on voittanut sen suuren yhteiskunnallisen murroksen, johon suurteollisuus, luomalla suurkaupungit, on meidät vienyt, ja _korkeammat ihanteet jälleen tuovat siunausta ihmiskunnan yhteistyölle._” [Kuva: Singerin tehdasyhtiön talo, New Yorkin ylpeys.] Onneton, sisäisesti onneton on miljoonakaupungin ihminen. Sitä todistaa kaikkein parhaiten suurkaupunkien luonnottomuuksiin kehittynyt huvielämä. Sydäntäkouristavaa on katsella esim. New Yorkin huvipaikkoja. Mitä kaikkea voidaan kansalle vapaasti tarjota! Ihmisen kurjuuden kuva on täydellinen suurkaupunkien ilopaikoissa. Meistä tuntuu, että tuo amerikkalaisuudelle ominainen meluisa, ajattelematon ilo on seurauksena rasittavasta, kuluttavasta ja _tylsistyttävästä_ työstä; näännyttävässä taistelun tuoksinassa ja hyörinässä jokapäiväisen leivän ansaitsemiseksi menettää sielu kyvyn puhtaampiin, jalompiin ja hiljaisempiin nautinnoihin. Luonnosta nauttiminen, ruumiillinen virkistyminen, laulu luonnossa, leikit perheenjäsenten kesken j.n.e. eivät tyydytä suurkaupunkilaisen huvitteluntarvetta. Tylsistyneet tai sairaat hermot tarvitsevat kiihoittavampia nautintoja. Ilon tarkoituksena ei olekaan virkistyminen vaan unohtaminen, saada edes hetkeksi unohtumaan elämän raskas ja synkkä taakka. Yksinäisyyden pelko ajaa onnettoman sairashermoisen suurkaupunkilaisen jännittäviin huvipaikkoihin. Saksalaisen Nietzschen sanat “Ei ilo vaan ilottomuus on kaiken irstailun äiti” pitää paikkansa suurkaupunkien huvitteluelämää tarkastellessa, sillä “meluavan ilon ja mykän epätoivon eroittaa toisistansa kaikkialla maailmassa vain ohut seinä”, sanoo ajattelija Ruskin. On selvää että “ylempien piirien” seura-elämä ei ole sen parempaa. Sovinnaista valheellisuutta ja turhamaisuutta, määrättyä kohteliaisuutta ja pinnalle siveltyä koristeellisuutta. Siinä kaikki. Suurkaupunkilainen pyrkii kesäksi maalle. Sen vaikuttaa sisäinen luonnottoman kaupunkilaiselämän synnyttämä sielun ja hermojen nälkä. Mutta Amerikassa ovat tällaiset kesäretket tulleet muodin ja urheilun asiaksi, ne eivät voi enää herättää rakkautta luontoon eivätkä tarjoa todellista syvää virkistystä. Matkustelun varjopuolet ovat siinä, että se tekee ihmisen kylmäksi ja välinpitämättömäksi pienempää luonnonkauneutta kohtaan. Kotiseudun maaperän pitää olla sinä lähtökohtana, joka aina ihmistä virkistää. Ja se tekeekin sen, jos vain rakastamme sitä. Miljoonakaupunkilaisella ei ole kotiseutua. Hän on todella kuin paimentolainen, ilman mitään kiinnekohtaa mailmassa. Tästä seuraa, että aikakautemme kaupungeista johdettu kulttuuri on vieraantunut luonnosta. Miljoonakaupunki esikaupunkeineen, suunnattomine kivitaloineen ja kasattuine ihmisineen on astunut luonnon sijaan. “Kaupunkilaislapsi on pelkkä kulttuuritaimi”, sanoo Valter ja jatkaa: “eikä milloinkaan lapsi vaan ansarimaisesti liikakypsyyteen kehitetty ihmiselämä. Ihminen ei voi rangaistuksetta vieraantua luonnon tarjoamista nautinnoista. Surkuteltava on se, jolle luonnon tarjooma ilo on vierasta”. Oikea suhde luonnon ja kulttuurin välillä on hävinnyt. Kulttuuri-ihminen ei enää tiedä miten tulisi elää luonnon parissa. Miljoonakaupunkilaisten “maallakäynnit” muistuttavat hyökkäystä niihin: revitään kukkia ja puita, tallataan viljelyksiä y. m., ollaan sanalla sanoen aivan kuin humalassa. On selvää, että myöskin amerikkalaiseen taiteeseen voimakas kaupunkilaisuus on lyönyt leimansa. Kirjallisuus muuttuu yhä enemmän heliseväksi vaskeksi ja kiliseväksi kulkuseksi. Jännittävät salapoliisiromaanit ja chaplinimaiset ilveilijät ovat etualalla. Tällaisella taiteella ei totisesti paljoakaan ilahduteta ihmissydäntä eikä valaista yksilön ja kansakunnan elämää. Se on todella “taidetta taiteen vuoksi”, s. o. = ei mitään, sillä tarkoituksettoman taiteen teoria ei ole elävän elämän synnyttämä eikä myöskään lämminverisen, luomiskykyisen taiteilijamielen keksimä. Teoria “taidetta taiteen vuoksi” on suurkaupunkien turmeleman vähäveristen taideharrastajain keksimä abstraktsioni. Taiteella on ja tulee olla tarkoitusperänsä. Suuri Goethe jo valitti, että hänen aikakautensa kaunokirjallisuudelta puuttuu suuret päämäärät siihen mikä on turmeltumatonta ja tervettä. Schiller määrittelee taiteen seuraavalla tavalla: “Taide on ilolle pyhitetty; mikään tehtävä ei ole suurempi ja vakavampi kuin ihmisten onnellistuttaminen. Oikeata taidetta on vain se, joka tuottaa korkeinta nautintoa. Ja korkeimman nautinnon tuottaa kaikkien voimiensa eloisassa leikissä kilvoitteleva vapaa mieli”. Oikea taide, jos se esittääkin kammottavaa ja jännittävää, käyttäen harmaita ja veriruskeita värejä, ei unohda kirkastavaa auringonsädettä, vapauttavaa sanaa, kohottavaa aatetta joka virkistää ja _vapauttaa_, rikastuttaa ja onnellistuttaa ihmistä. Nämä ominaisuudet puuttuvat hyvin suurelta osalta amerikkalaiselta taiteelta ja kaunokirjallisuudelta. Ne puuttuvat siksi, että miljoonakaupunkilaisuus painaa raskaana taakkana muuten nuorta ja voimakasta amerikkalaista kulttuuria. Kurjuus tulee suurista kaupungeista, niistä tulee taidekurjuuskin. Lämmintä ja puhdasta taidetta on kovin vähän, sellaista taidetta jota kansakin ymmärtäisi, mutta joka siitä huolimatta olisi tunnesyvää, iloista ja nuorta. Nykyinen taide on kylmää, likaista ja äitelää. Epätoivon huokaus nousee rinnasta kun katselee esim. nykyaikaisten maalarien taulunäyttelyä, niin Europassa kuin Amerikassakin, pienen Helsinkimmekin huomioon ottaen, sillä pitäähän toki meidänkin olla ymmärtävinämme kretliinistä naamaa ja viheriäistä järveä. Kuinkas muuten! — Samanlainen huokaus nousee rinnasta kun lukee sitä seikkailu- ja ilveilyromaanikirjallisuutta, jota ennen kaikkea Amerikka ihmiskunnalle purkaa. Tällainen taide ei tarjoa edes perunoita hopeamaljakossa, kuten Goethe sanoo, vaan se tarjoaa suorastaan likaa. Sairaaloisia vaistojaan seuraten sellainen kirjallisuus viljelee kaikkea iljettävää, paheellista ja eläimellistä ja tahraa kaiken mikä on jaloa ja pyhää. Sellainen taide surmaa ihmisen sielun. Se on koko ihmiskunnalle vaarallista. Sellainen taide palvelee pimeyden valtakuntaa. Amerikkalaiset “chaplinit” ovat paholaisen lähettejä. Heidän taiteensa on jos mikä “sairashuonerunoutta”, käyttääksemme taas Goethen sanaa eräästä hänen aikakautensa taiteesta, joka oli suuresti sukua tälle puheenaolevalle “runoudelle”. Täytyykö meidän, ollaksemme vilpittömiä, olla raakoja, eläimellisiä ja kyynillisiä? Onko elämässä todellista vain pinta vaahto eikä syvemmät vedet? Onko todellista vain lika eikä kirkkaat tähdet? Eikö ihanne ole kaikkein todellisinta siitä, mitä me ihmiset omistamme, ja eivätkö idealistit ole todellisuuden parhaita tulkitsijoita — huudahtaa Goethe. “Tällaiset taiteilijat ovat raukkoja, jotka eivät voi auttaa itseänsä eivätkä muita” — jatkaa sama suuri ihminen ja runoilija. Tervettä on sen sijaan se amerikkalainen taide, joka elää ja liikkuu miljoonakaupunkilaisuuden vaikutuksen ulkopuolella, _luonnossa_, muinaisissa aarniometsissä, viljavilla jättiläisfarmiseuduilla, uurastavien ja ponnistavien intiaanien piirissä. Se on elämää, josta voidaan varsinkin nuorison, koko maailman nuorison puolesta Amerikkaa kiittää. Se on tervettä, siinä yhtyy idealismi ja realismi ihanaksi musiikiksi. Sille pohjalle voidaan uutta, puhdistuvaa amerikkalaista taide-elämää rakentaa. Se on pohja, joka kestää. Sillä sellainen taide palvelee Jumalan tarkoitusperiä. Siinä taiteessa näemme sankareita, jaloja naisia, urhokkaita taistelijoita ja nuoria ihmisiä, jotka iloitsevat luonnosta, iloitsevat keväästä ja auringosta. Sellainen taide ylentää mieltä ja ilahduttaa sydäntä ja ymmärtää kansaa ja kansan tarpeita. Siinä on sen salainen tenhoava voima. Olemme ehkä liiankin kauan viipyneet amerikkalaisten miljoonakaupunkien “lumoissa”. Olemme sen tehneet siksi, että kuulumme isänmaassamme niihin, jotka täällä kaukana syrjäisissä oloissakin tuntevat nykyisen maailman baabelintorni-legendan painostavaa ja hermostuttavaa tuskaa. Jumala loi ihmisen luontoon, käski hänen sitä viljellä ja varjella. Mutta ihmiskunta on aina uudelleen ja uudelleen ryhtynyt Baabelintorneja rakentamaan ja siten kapinoimaan suuren Luojan tarkoitusperiä vastaan. Aina on myöskin Luoja astunut alas ja “sekoittanut” kapinoitsijain “kielet”, niin että he eivät ole toinen toistansa ymmärtäneet. Aikakautemme kulttuuri-ihminen on tuollainen hermostunut “sekoittunut kieli”, joka ei ymmärrä toisia ja jota eivät taas toiset ymmärrä. Koko maailma on kuin suuri hermosairaala ja on sitä siihen asti kunnes ihmiskunnalle selviää suurten miljoonaihmiskeskusten synnyttämä kurjuus ja kunnes rauhaisat, luonnossa elävät maaseutu-ihmiset ottavat yhteiskunnallisen johtovallan näiltä hermosairailta, babelintorni-ihanteen lumoavilta Jumalan viralta poispanijoilta pois. Sitte vasta alkaa ihmiskunnalle uusi aika. Silloin ei tunneta eikä tarvita niitä henkisiä ja ruumiillisia puoskareita, joita esim. Amerikka on aivan täynnä. Tulee aika, jolloin Amerikassakin tämä huomataan. Merkkejä siitä on jo olemassa. Niistä tuonnempana. VAIKUTELMIA NEW YORKIN SUOMALAISISTA. Toimittaja Antero Riippa ja konsulaatin virkailija tuomari A. J. Jalkanen olivat rannassa vastassa. Miesten kärsivällisyys joutui koetukselle, sillä tullista en tahtonut mitenkään selviytyä, mukanani olevia kirjoja kun tullipuplikaanit epäilivät bolshevistisiksi. Viimein kuitenkin selvittiin matkalle ja niin päästiin onnellisesti tuon miljoonakylän maanalaisella junalla Brooklynin puolelle. Täällä vietiin mies “Kalevan naisten” omistamaan “kotiin”, jossa asuu — kuten nimikin sanoo — ainoastaan naisia. New Yorkin suomalaiset naiset ovat tarmokasta väkeä, heillä on oma koti, suuri ja komea. Miehet eivät kykene naisten kanssa kilpasille tässä Amerikan porstuassa. New York on siirtolaisten läpikulkupaikka, joka vaikuttaa m.m. sen, että kansalaisillamme täällä on sangen vähä yhteisharrastuksia ja sekin mitä on tapahtuu pääasiallisesti sosialismin hengessä. Työväen talo on mahtava, samoin työväen osuuskauppa toimii reippaasti. Puhumaan jouduin Imatra-seuran “haalille”. Oli juuri uudenvuoden aattoilta. Tämä Matti Kurikan perustama seura vietti uudenvuodenyötänsä. Ohjelman lisänä oli “Suomi-vieraan” puhe. Puhumapaikalle mennessä tapasimme juopuneita suomalaisia, jotka talon porttikäytävässä tervehtivät meitä aito suomalaisella tavalla, kiroten ja meluten. Koko “juhla” oli tavattoman raskas ja painostava. Kuulijoita viitisenkymmentä, suurin osa matti-kurikkalaisia ihanneihmisiä. Raskaalla mielellä lähdimme täältä pois. Alku ei ollut lupaava. Puhuin New Yorkissa vielä kahdessa paikassa: erään kirkon alasalissa ja “Tähti”-raittiusseuran juhlassa. Molemmissa paljo väkeä ja innostus suuri. Miljoonakaupungin tylsistyttävä vaikutus näkyy silmiinpistävästi myöskin suomalaisissa. Henkisesti väsyneitä, alakuloisia ovat New Yorkin suomalaiset. Heille, suurimmalle osalle, ei merkitse mikään mitään. He elävät tuollaisessa henkisen tylsyyden tilassa, ikävöiden kotiin, tai pääsyä edes jonnekin muualle. Kaikki elävät ja toimivat vain “toistaiseksi”. Nuori polvi elää aito newyorkilaiseen malliin. Purevat purukumia niin että puuteri poskista pölynä putoilee. Käyvät huvittelupaikoissa, laulavat englanninkielisiä lauluja ja lukevat jännittäviä salapoliisiromaaneita. Toiset taas vaipuvat fanaattiseen uskonnolliseen kiihkoiluun ja hyvin paljo sortuu tuon suuren kaupungin kammottavaan lokaan. Aniharvat New Yorkissa menestyvät. Poikkeuksen tekevät suomalaiset palvelustytöt, joitten kysyntä on suuri ja joista täytyy sanoa, että he ovat paljo kunniaa kansallisuudelleen tuottaneet. New York ei ole mikään suositeltava paikka siirtolaisille vaikka siellä onkin nykyään noin 30 tuhatta suomalaista. Monelle suomalaiselle, ja mikä kummallisinta: monelle n.s. paremman kodin lapselle on tämä kaupunki muodostunut mitä syvimmäksi lankeemuksen paikaksi. Ensimmäisenä kuukautena siellä herrassiirtolaiset tepastelevat silkkipytty päässä etsien kotimaassaan totutulla tavalla “hyvien paperien” avulla paikkoja. Kahden kuukauden kuluttua on herraskaiset pukimet pantattu ja kolmen kuukauden päästä miehet kerjäävät, lakasevat katuja tai tekevät jotain muuta samanarvoista työtä. Eräskin kauppaneuvoksen poika, entinen haminalainen kadetti, joka ennen Helsingissä loistopäivinään käväsi eräästä helsinkiläisestä hotellista ylimääräisellä junalla Riihimäeltä yhden tulitikkulaatikon ostamassa, joutui New Yorkissa sellaiseen puutteeseen, että söi kadulta etsimiänsä perunankuoria y.m. koirain ruokaa. Näin käy yläluokka-siirtolaisille, niille jotka ovat kotimaassa kasvatetut “paremmiksi ihmisiksi”. Toisille taas, jotka omaavat tarmoa ja luonteen ryhtiä, käy paremmin. Tapasin eräänkin helsinkiläisen maisterin kantamassa tiiliä rakennuksella. Eräs nuori talonpoikaisesta kodista lähtenyt pastori teki puusepäntyötä ja sanoi sen “paremmin vetelevän kuin papin viran”. Ainoastaan lujaluontoinen, siveellisen ryhdin omaava terve, älykäs työmies kykenee New Yorkissa itsellensä jonkinlaisen aseman raivaamaan. Suomalaisista kunnon miehistä on tässä kaupungissa puute. Sillä vain aniharvoissa tapauksissa suomalaisen miehen luonteenlujuus kestää tämän maailman suurimman kylän kiusaukset ja viettelykset. Monia pöyristyttäviä kertomuksia tietävät siirtolaispapit kertoa kansalaistensa lankeemuksista tässä kaupungissa. Usein siellä ihminen katoaa tielle tietymättömälle, vajottuaan ensin eläintäkin alemmaksi. Itsemurhia tapahtuu tiuhaan ja mielisairaus yllättää monen. Niin että jokaisen Amerikkaan menevän pitäisi välttää New Yorkiin asettumasta ja pyrkiä muualle, sillä ei missään koko Amerikassa ole menestymismahdollisuudet niin vähäiset kuin tässä kaupungissa, ainakin mitä miehiin tulee. Synkkiä ja mustia ovat ne havainnot, mitä vieraileva suomalainen saapi kansalaistensa elämästä New Yorkista. Henkistä hätää ja onnettomuutta näkee siellä kaikkialla. Onni onnettomuudessa on se, että monetkaan, varsinkin kauemmin tuossa kaupungissa eläneistä, eivät tuota synkkää tilannetta huomaa ja tunne. He ovat tylsyneet ja tottuneet kaikkeen. Myönnettäköön kuitenkin, että paljo poikkeuksia, vieläpä kauniitakin, on olemassa. KIERTOMATKA “MAASEUDULLA”. Jännittynein mielin, hiukan arkana hyvästelin ystävällisiä saattajiani Mr Riippaa ja Jalkasta New Yorkin suurella rautatieasemalla, sillä nyt vasta alkoi matka eteenpäin yksin, ilman tulkkia ja seuraa. Piletti ostettiin Worcester-nimiseen kaupunkiin. “Turvaa aina mustiin poikiin” — huusi mr. Riippa perääni astuessani pitkään pikajunaan. Tämä neuvo olikin erittäin tarpeellinen, sillä ilman noita “mustia poikia”, neekereitä, joita on palvelijoina makuuvaunuissa, ravintoloissa ja asemilla, olisin monesti huutavassa hukassa ollut. Amerikkalaiset vaunut ovat pitkiä ja siistejä, eri luokkia ei ole, ellei makuuvaunuja sellaisiksi lueta. Matkustajat ovat siististi puettuja, varsinkin naiset. Junailijat ystävällisiä ja iloisia. Jos vaunuissa on lapsia, tulevat ne ennenpitkää kaikkien tuttaviksi ja ystäviksi. Amerikkalainen rakastaa lapsia. Miesten huomaavaisuus naisia kohtaan on silmiinpistävä. En kertaakaan nähnyt naisen poistuvan vaunuista itse matkalaukkuaan kantaen. Sen tehtävän toimitti tavallisesti jarrumies, jollainen on aina joka vaunussa. Seurustelu on vilkasta, joka usein kiihtyy kaikkien vaunussaolijain yhteiseksi meluavaksi nauruksi ja kujeiluksi. Jokaisessa junassa on aina, usein useampiakin, kauppiaita. Myydään makeisia, kirjoja, vaatteita, postikortteja y.m. Yht'äkkiä ilmaantuu matkustajan eteen esim. makeiskauppias, valkoinen esiliina edessä, ja tarjoaa lusikalla suuhun houkuttelevaa makeista. Hän antaa sen ilmaiseksi, maistiaisiksi. Kohta sen jälkeen hän tulee uudelleen ja asettaa kokonaisen makeispussin matkustajan pöydälle ja menee menojansa. Ilmaiseksi annetun makeisen maku suussa kiihoittaa matkustajaa avaamaan tuon pöydällä lepäävän houkuttelevan makeispussin. Kun se on tapahtunut, tulee myyjä ja perii maksun, ottaen tietysti koron kanssa sen ilmaiseksikin antamansa makeisen hinnan. Samoin menetellään kirjain kanssa. Jos sen edessään olevalta pöydältä käteensä ottaa, niin maksa pois! Sinä olet sen silloin ostanut. Näin amerikkalainen kauppaa tekee. Hän ei odota ostajaa, vaan hän myy melkein vaikka mitä ja kelle tahansa. Piletit ovat toisenlaisia kuin meillä. Jos on pitempi matka, on piletti kuin useasta paikasta rei'itetty pitkä onnenlehti tai sanomalehtimiehen paperiliuska. Ellei matkustajan tarvitse junaa vaihtaa, ottaa junailija heti piletin pois ja pistää erivärisen, sormenmittaisen paperiliuskan matkustajan lakkiin tai sitä varten seinässä olevaan pihtiin. Liuskassa on aseman numero, josta jarrumies heti näkee mille asemalle matkustaja jää. Pilettiä ei näin ollen tarvitse alituiseen “näyttää” kuten meidän junissamme. Asemat ovat vaatimattomia ja pieniä. Asemasiltoja ei ole, jarrumies asettaa pienen pallan vaunun rappusten eteen. Siinä käytännöllisen amerikkalaisen “platformu”. Virkailijain toiminta asemilla on reipasta ja työ tehoisaa. Asemilla, joissa meidän maassamme hääräilee parikymmentä miestä, on vain pari kolme henkilöä. Siinä kaikki! Sama mies lakaisee lattiat, lämmittää kamiinat, sähköttää, ottaa vastaan tavarat, myy piletit j.n.e. “Herra” ja “palvelija”-järjestelmää ei ole. Suurilla kaupunkien asemilla on tietysti järjestys toisenlainen. Suomen rautateitten johtomiesten kannattaisi perusteellisesti tutustua amerikkalaiseen järjestykseen. Luulisimme, että siitä koituisi paljon hyötyä meidän vanhentuneelle, kankealle ja kannattamattomalle järjestyksellemme. Makuuvaunut ovat tilavia ja käytännöllisiä. Alimmat vuoteet muodostetaan istuinpenkeistä, ylimmät ovat sopivasti katon ja seinän nurkkaukseen käännetyt. Vaunu jaetaan verhoilla osastoihin, joissa on aina kaksi makuupaikkaa, toinen ylhäällä, toinen alhaalla. Mitään eri osastoja naisia varten ei ole, kaikki ovat yhdessä. “Mustat pojat”, neekerit siivoojina, jotka kohteliaasti harjaavat vaatteet, kiillottavat kengät ja palvelevat matkustajia. Worcesteriin saavuin iltapäivällä. Ensimäinen junamatka yksin oli onnellisesti päättynyt. Ystävällinen vastaanotto ja erinomaisesti onnistunut puhetilaisuus väsyttävän, henkisesti kuolleen New Yorkin jälkeen teki virkistävän vaikutuksen. “Maaseutu” Amerikassakin on sentään vielä aivan toista kuin mitä suuressa New Yorkissa tuntee ja kokee. Tosin Amerikan maaseutu on jo pitkälle kaupunkilaistunut, pitemmälle ehkä kuin missään muualla maailmassa, mutta sittenkin jälellä on vielä selvä maaseudun tuntu ja henki. Massan valtiossa puhuin vielä Fitchburgissa, Maynardissa ja Quincyssä. Kaikissa paikoissa mitä ystävällisin vastaanotto ja erinomainen kuulijakunta. On mahdotonta viipyä pitkälti kaikissa käymissäni paikoissa, sillä siitä paisuisi liian suuri kirja. Sen sijaan kerron jotakin niistä paikkakunnista, joista sain mieliinpainuvimmat muistot ja vaikutteet. Vaikeata se on, sillä kaikkialla sain osakseni sellaista huomiota ja ystävyyttä, joka ei koskaan unohdu. ASHTABULA HARBOR, OHIO. [Kuva: John E. Glantz, amerikkalainen lakimies.] Matkan mieliinpainuvin paikka oli ehdottomasti Ashtabula Harbor, Ohiossa. Kohta asemalle astuessa huomasi tulleensa isänmaatansa kaivaten rakastavien kansalaisten pariin. Lakimies J. E. Glantzin komea “kaara” s. o. auto kiidätti miehen Glantzin sievään kotiin. Tämä isokyröläinen “loijari” on näyte etelä-pohjalais-amerikkalaisesta sivistyneestä miehestä. Näyte siksi, että on niin sangen vähän korkeampaa amerikkalaista sivistystä saaneita etelä-pohjalaisia _miehiä_ Amerikassa. Ashtabula Harborissa on kuitenkin sellaisia useampiakin. Sellainen on esim. laihialainen liikemies ja varakonsuli _Kalle Potti_. Mies ei tosin liene yliopistollista sivistystä saanut, mutta sivistynyt etelä-pohjalainen toimen mies hän on. — Lakimies Glantz on nykyään Suomessa. Ashtabula Harbor on yksi kaikkein suurimpia suomalaisseutuja Yhdysvalloissa. Sen vuoksi viivymme täällä hiukan kauvemmin ja annamme konsuli Potin kertoa: _“Amerikan helvetti.”_ Ashtabula Harboria kutsuttiin yhteen aikaan “Amerikan helvetiksi”, siksi raakaa elämää on siellä eletty. Suomalaisia tuli tänne v. 1872. Kaupunki oli siihen aikaan rauhallinen satamakaupunki, mutta pian sen jälkeen alkoi kaupunki muuttua mitä kauhistuttavammaksi roskaelämän pesäpaikaksi. Kapakoita ilmestyi kuin sieniä sateella. Rahat ja ihmisyys katosivat näissä “helveteissä”. Kaikki suomalaiset järjestään sortuivat kapakkaan. Ei auttanut sivistys, ei uskonto. Kerrankin tuli pohjalaisia körttiläisiä suurempi joukkue seutukunnalle. Aluksi he pitivät seurojansa, mutta ennenpitkää, heiluivat hekin puukot käsissä kapakan tanssihuoneen lattialla. Miestä arvosteltiin tappelukuranssin ja juopottelukyvyn mukaan. Tytöt ihailivat suurinta tappelijaa. Kaikki jumaloivat kapakka-tanssiaisten suurinta mellastajaa. Tällainen elämä kuitenkin herätti parhaimmiston ajattelemaan. He huomasivat, että suomalaisten perikato on lähellä, ellei muutosta aikaansaada. Kirjoitettiin Turun arkkipiispalle ja pyydettiin suomalaista pappia paikkakunnalle, mutta arv. piispa ei suvainnut edes vastata kirjeeseen. Kuvaavaa meidän kirkkoruhtinaillemme! Japani- y.m. lähetystä harrastetaan, mutta omien kansalaisten avunanomus kaukaa lännestä kaikuu kuuroille korville. Sattumalta sattui kuitenkin pastori Backman Suomesta palatessaan v. 1881 poikkeamaan Harboriin ja hänen välityksellään alkoivat ruotsalaiset Augustana-opistosta hommata suomalaisille pappia. Pastori J. J. Hoikka saapuikin keväällä 1882. Hän kuitenkin oli vain muutaman kuukauden. Oli taas muutama vuosi sellaista, ettei mitään toimittu. V. 1884 saapui kuitenkin mies, jonka ansiot ovat suuret Amerikan suomalaisten sivistysharrastuksia tarkastellessa. Se mies oli maisteri J. V. Lähde. Suomen tasavalta on yhdelle ja toiselle kunniamerkkejä Amerikkaan asti lähetellyt, jopa sellaisillenkin, jotka merkkejä pilkaten käyttävät niitä naamiohuveissa, mutta monet J. V. Lähteen kaltaiset taistelijat ovat unohtuneet. [Kuva: V. Lähde.] Vihtori Lähde perusti Harboriin “Yhdysvaltain Sanomat”-nimisen sanomalehden. V. 1885 perusti August Edwards ja Chas. J. Stenroos Harboriin raittiusseuran. Se vasta oli alku paremmalle tielle. Tämä “Hyvä toivo”-niminen raittiusseura oli ensimäinen Ohion valtiossa. Ennenpitkää alkoi elämä muuttua. Perustettiin raittiuslehti nimeltä “Perheen Ystävä”, josta niinikään tuli ensimäinen raittiuslehti Amerikan suomalaisille. Nyt alkoi ylösnousemuksen aika. Miehet häpesivät huonoa elämäänsä, naiset lakkasivat käymästä kapakoissa j. n. e. [Kuva: Ashtabula Harborin suomalaisia.] Kapakka-puolue tuli raivoihinsa. Uhattiin viedä henki innokkaimmilta. Vihdoin pitkän kamppailun perästä, jossa kaikkivaltiaan dollarin apua käytettiin, voitti kapakkapuolue ja “Hyvä Toivo” tapettiin. Kullekin jäsenelle maksettiin 10 dollaria ja niin raukat möivät esikoisoikeutensa hernerokkaan. Juoppous alkoi nyt uudelleen voittokulkunsa. Tuhannet perheet kotimaassa ja Amerikassa odottivat turhaan isältä rahakirjettä tai kapakasta kotiin. Kaikki ansiot menivät kapakoitsijain pohjattomaan kitaan. [Kuva: Eljas Maunus. Vanhin suomalainen Ohiossa.] Raittiuspuolue ei kuitenkaan kokonaan kuollut. vaan se varusteli hiljakseen uutta taistelua. Tilattiin kirjoja Suomesta. Pidettiin puheita ja vihdoin perustettiin uusi seura nimeltä “Hyvä Tahto”. Tämä tapahtui 1887. Kirjaston ja tämän seuran avulla alkoi uusi voittoisa taistelu kapakkapuoluetta vastaan. Uudet tarmokkaat miehet, sellaiset kuin pastori Frans Lehtinen ja W:m Williamsson olivat voittamattomia. Uskonnolliset kiistakysymykset saivat taas aikaan sen, että “Hyvä Tahto”-seura kuoli. Kapakoitsijat riemuitsivat, antoivat ilman ryyppyjä suomalaisille ja niin alettiin uudelleen luisua onnettomuuden kuilua kohti. Näihin aikoihin saapui Suomesta innokas, nuori pastori Aapeli Kivioja, joka perusti kolmannen kerran raittiusseuran pannen sille nimeksi: “Kunto”. Tämä perustus oli pitävä. Tämä seura perustettiin vuonna 1892. Harborissa on vieläkin pari sellaista miestä, jotka olivat perustamassa tätä seuraa. Toinen niistä on vanhin seutukunnan suomalainen Eljas Maunus. Monien vaiheiden ja sitkeiden taistelujen perästä on vihdoin päästy siihen, että nykyään on suomalaisten sivistysharrastukset Harborissa korkeammalla kuin yhdenkään toisen kansallisuuden. Lapset ovat korkeakouluissa ensimäisiä. Pankeissa, postitoimistoissa, rautateillä y.m. tapaat sivistyneitä suomalaisia. Pikajunaa kuljettaa suomalainen mies j.n.e. Yliopistoissa on paljo suomalaisten lapsia. Kolme suomalaista lakimiestä on kaupungissa. Ähtäriläinen lääkäri Paul J. Colander nauttii suurta kannatusta. Suomalaisilla on komea raittiusseura Sovinnon talo, joka on suurin puutalo koko Ohion valtiossa. Se on tullut maksamaan 20 000 dollaria. Talon keskikerros on oopperahuoneena. Kolmas kerros on kokoushuoneita täynnä ja alinna on urheiluhuoneisto. Seuralla on suuri kirjasto, käsittäen noin 2 000 nidosta. Tornikello on Jalasjärveltä erään kuulun Könnin oppilaan tekemä. Suuri soittokunta “Humina” on koko Harborin ylpeys. Se on Suomessa vierailleen Louhen veroinen. Kaupungissa on vielä kolme kirkkoa: Suomalaisilla lähetystalo ja kirkko, uudestakastajilla on kirkkonsa ja pelastusarmeijalla komea talo. Uskonnollinen elämä on siis vilkasta ja voimaperäistä. Kalevan ritareilla ja Kalevan naisilla on oma talonsa. Tämän kansallisen liikkeen kehityksestä puhutaan edempänä enemmän. Kalevaisilla on oma huvilansa Eriejärven rannalla. Puistoa sen ympärillä kutsutaan Kalevanpuistoksi. Tukevin Kalevan Ritari on kälviäläinen urakoitsija _Kalle Hukari_. Mies painaa yli 300 paunaa eli 150 kg. Rehti pohjalainen, oikea israeliitta, jossa ei vilppiä ole. Suomalaisia liikkeitä on yhteensä 35. Kylpylaitoksia viisi, hierojia kolme, luonnonparantajia yksi, jolla on myöskin oma parantola. Harborin ja sen ympäristön väkiluku on noin 15 000. Ashtabula Harborissa on 6 tuhatta suomalaista. [Kuva: Kalle Hukari Kälviältä.] Näin kertoeli mr Potti. Luentopaikalla Sovinnon haalilla oli yleisöä kaikki sivuhuoneetkin ja eteinen täynnä. Isänmaallinen mieli nousi korkealle ja suomalaista kirjallisuutta ostettiin lähes 250 dollarin arvosta. Kun tämä erittäin innostuttava — ennenkaikkea “Suomi”-vierasta innostuttava — juhla loppui, siirryttiin Kalevan Ritarien kodikkaaseen “majaan” yhteiselle illalliselle, jossa pidettiin useita puheita ja kulutettiin iltaa laulaen ja seurustellen. Tavallisen kuolevaisen mielestä olisi luullut päivän ohjelman päättyvän tähän, mutta niin ei käynyt täällä. Vasta lopuksi paras, “Suomi-vieraasta” tehtiin aamupuolella yötä kolmannen asteen Kalevan Ritari. Tämä tilaisuus oli mieliin painuvin koko matkalta, juhla, joka laski perustuksen uusille avarille näköaloille. Se oli tilaisuus, jossa siirtokansa avasi henkiset aarteensa, suur-Suomi-unelmansa ja suuren Mestarin tavoin käski “Suomi-vieraan” viedä “verkot syvemmälle”, pois mutaisista rantakaislikoista, kauvaksi myrskyävälle syvälle merelle. Me kiistelemme isänmaassamme usein jonninjoutavista pienistä pippurinsiemenen kokoisista päämääristä ja suunnista. Meidän suuremme ovat pieniä. Meidän verkkomme makaavat matalissa vesissä ja siksi emme mitään saa! Kiistelevä, pienistä suuruuksista viljava Suomi-parka kärsii. Me näemme tuskin tuumaa edemmäksi, politikoimme, murjotamme, nälvimme toinen toistamme. Olemme kuin nelivuotisia sokeripalasesta kiisteleviä lapsia. Mutta isänmaastamme nälkää pakoon lähteneen siirtokansan keskuudessa elää järjestö: Kalevan Naiset ja Kalevan Ritarit, jotka pyrkivät kauvaksi, jotka ponnistelevat suurten päämäärien innoittamina. He kokoontuvat tuolla “paapelin virtain luona” suljettujen kammioitten suojaan. Rukoillen maailman tekijältä pelastusta Suomen suvulle pitävät he sammuvaa suur-Suomi-tulta vireillä. Karjala, Inkeri, Aunus, Vepsä, Viro, siirtokansa, sanalla sanoen koko Suomen suku on heidän unelmiensa, heidän toimiensa päämääränä. Ylös kukkuloille he pyrkivät, he, vieraan kansan keskuudessa taistelevat Suomi-ihmiset, _suomalaiset!_ Toinen toisiansa tukien, toinen toisiansa lohduttaen uskovat he aikaan, jolloin Suur-Suomi syntyy, jolloin Suomen suku huomaa verkkonsa matalikolla ja jolloin ilmestyy mestari tai mestareita, jotka käskevät _viedä verkot syvemmälle_ — ja jolloin ne myöskin viedään. Eläköön Kalevalaiset Amerikassa! Eläköön! KALEVAN RITARIT JA NAISET. Tässä lienee meillä sopivin tilaisuus esittää lukijoillemme tämä suomalainen salaseurajärjestö Amerikassa. Tietoja tästä järjestöstä on meillä sangen niukalta käytettävissämme ja nekin mitä on, ovat sellaisia, joita ei saa julki puhua — kirjoittajakin kun on “Kalevan Ritari”. — Ajan lyhyyden vuoksi oli mahdotonta ottaa syvemmältä selvää tämän järjestön historiasta ja saavutuksista. [Kuva: Sairaanhoitajaoppilaita luostarisairaalasta, Nunna keskellä.] Kansallis-eepoksemme Kalevalan yksi suurimpia arvoja on siinä, että se yhdistää, sitoo kalevalaiset yhteen, asukoot ne missä tahansa maapallolla. Kalevalainen henki on synnyttänyt ja ylläpitänyt tätäkin järjestöä. Että suomalaiset voivat ottaa vastaan amerikkalaista suurpiirteisyyttä, todistaa m.m. se, että jo noin 40 vuotta sitte perustettiin San Franciscossa “Yhdistyneet veljesseurat yli maailman”. Tämä veljeysseura oli ensimäisiä kansallisia seuroja mitä Amerikassa on olemassa. Kalevan Ritarien ja Kalevan Naisten syntymäpaikka on Monttaanan valtiossa Belt-nimisessä kaivostyöläisten kylässä. Se tapahtui noin 25 vuotta sitten. Tämän seuran on ihmissielun, _suomalaisen sielun_ syvä tuska synnyttänyt. Vieraalla maalla, huonon elämän ja uskonnollisten kiistain keskellä kokoontuivat ensimäiset “Kalevalaiset” _“veljinä”_ yhteen ja päättivät näkymättöminä käsinä ryhtyä rakkauden työhön. He päättivät sovittaa riitaisuuksia, auttaa aineellisesti toinen toistansa, sanalla sanoen: seurata ensimäisten seurakuntien esimerkkejä. Yritys onnistui. Sitä todistaa kaikkein parhaimmin se vaino, jonka alaisiksi nämät ensimäiset “kalevalaiset” joutuivat. Sanomalehdet hyökkäsivät tämän uuden salaseuran kimppuun. Papit nimittivät sitä koulupoikain mystilliseksi keksinnöksi. Työväenjärjestöt vihasivat heitä. J.n.e. Tämän järjestön perustaja on Oulun lyseolainen Johan Stone. Tapasin hänet, nyt vanhana miehenä. Kunnon mister Stone ei nykyään enää kuulu perustamansa seuran johtoon. Yhteinen suuri kokous oli ensi kerran vuonna 1902. Järjestöllä on ollut oma sanomalehtensä “Amerikan Kaiku”, joka ei kuitenkaan ottanut menestyäkseen. Kalevan Ritareita tapaa sanomalehtimiehinä, liikemiehinä, lääkäreinä, tuomareina ja onpa muutamia pappejakin. Kalevalaisten toiminta on saanut ja yhä saapi suurinta vastustusta uskonlahkojen puolelta. Papit vainoavat kaikkia salaseuroja samoinkuin sosialistien johtomiehetkin. Seuran jäsenluku on nykyään noin puolitoistatuhatta. Paikallisosastoja, “Majoja” on nelisenkymmentä. Viime aikoina on jonkinlaista lamaantumista toiminnassa huomattavissa. Kalevalaiset toivovat hartaasti, että myöskin Suomessa perustettaisiin tämän järjestön “majoja”. “Kalevan Ritarien” “tarkoitus on kansallishengen herättäminen ja elvyttäminen, veljeysaatteen kehittäminen kuin myös toistensa turvaaminen ja aineellinen avustaminen”. Sillä on sekä aatteellinen että taloudellinen tarkoitus. “Kalevan Naisten” sisarseura on Kalevan Ritarien alaosasto. Ensimäinen Kalevan Naisten “tupa” perustettiin Red Lodgessa Montaanan valtiossa. Huomattavin taloudellinen saavutus on “Kalevan Naisten Annikin Tupa n:o 3” Brooklynissä, New Yorkissa. Se on suuri rakennus, joka tarjoaa turvaa tuhansille naisille, jotka tässä miljoonakaupungissa tarvitsevat suojaa ja kotia. Se on myöskin suomalaisten matkailijain koti, hotelli. Kalevalaiset muodostavat siirtokansan keskuudessa sen keskustan ja pohjan, jolle kansanvaltainen sivistynyt Suomi voipi paljon perustaa. Olisi suotavaa, että me täällä “vanhassa maassakin” saisimme tälle järjestölle jalansijaa. Totta on, että seuran vanhat rituaalimenot tuntuvat oudoilta, mutta toisaalta taas seremoniat kirkoissa, paraadit sotalaitoksessa sekä monet muut “juhlamenot” puhuvat rituaalimenojen puolesta. Ihminen on nyt kertakaikkiaan sellainen, että sen olemukseen kuuluu myöskin tuollaiset “menot”. Aate ja tarkoitusperät ovat korkeat ja ylevät. Niitä ei voi kukaan suomalainen moittia. Sen vuoksi ainakin tämän kirjoittaja uskaltaa ajatella, että salaseuraisuus maassamme pääsi alkuun juuri Kalevan Ritarien ja Kalevan Naisten toiminnan malliin ja henkeen. “Lemmin Maja” N:o 34 Ashtabula Harborissa toiminnaltaan ja persoonallisuuksiltaan tuntui seuralta, jossa elää oikea kalevalainen suur-Suomi-unelma. Kauniit muistot sieltä mieleen jäi. Kuvassa näemme ritarikunnan tukevimman, mr. _Kalle Hukarin_, josta jo edellä mainittiin. Hän on huvimatkailijain mukana nykyään Suomessa. Mr. Hukari on kykenevä urakoitsija ja kaikkien suosima ritari-veli. Liikemies _Charles H. Brant_, “Lemminmajan ritari”, on seutukunnan etevä laskumies. On kuulunut toistakymmentä vuotta koulujen johtokuntaan. Hän on kaikkien hyvien harrastusten innokas puolustaja ja eteenpäinviejä. Suurin osa “majan” jäsenistä on kotoisin Etelä-Pohjanmaalta. Siellä tapasin entisiä kansakouluoppilaitani Alavudelta y.m. vanhoja tuttuja. [Kuva: Liikemies Charles H. Brant.] Jos jo ensimmäinen käyntini Ashtabula Harborissa oli mieleenpainuva, oli toinen sitä vielä enemmän. Kiertomatkani tehtyä kutsuttiin minut uudelleen sinne. Lopen uupuneena puhuin tuhansiin nousevalle kuulijakunnalle. Illalla oli Kalevan Ritareilla vielä toistamiseen juhlahetki isänmaan kunniaksi. Tässä juhlassa lahjoitettiin allekirjoittaneelle uusi komea automobiili, josta kohta ensi kesänä täällä Suomessa tuli kuuluisin auto, mikä maamme maanteillä on liikkunut. Tämä suurenmoinen lahja herätti eloon erään kansallisluonteemme kaikkein oleellisimman piirteen, nimittäin kateudentunteen. Varsinkin kuningasta aikoinaan etsimässä kulkenut “kokoomus”, eli entinen suomettarelainen puolue, lehdistönsä avulla teki reklaamia tästä Kalevan Ritarien lahjasta. Näin ilman suurempaa vaivaa minun puoleltani on Kalevan Ritarien järjestö “vanhassa maassa” tullut huomatuksi. Tahdon vielä tässäkin ashtabula-harborilaisille lausua kiitokseni komeasta lahjasta ja vakuuttaa, että olen sitä jo käyttänyt ja aina vast'edeskin tulen käyttämään niiden ylevien aatteiden palvelukseen, joille Kalevan Ritarienkin työ on pyhitetty. Ashtabula Harborista päin kävin vielä Warenissa puhumassa. Hauska kuulijakunta. Paljon tuttavia kuulemassa, m.m. useita alavutelaisia kansakoulupoikiani ja -tyttöjäni. Fairportissa Ohiossa oli suuri kuulijakunta. Puhe oli päivällä. Vesissäsilmin siellä puheita seurattiin. Innostus tavaton. Täältä muistuu mieleeni varsinkin Mr. Matti Lahti ja suomalainen naislääkäri sekä pastori Lipsasen perhe. Kaikki ystävällisiä, vieraanvaraisia ja asialleni myötätuntoisia. Pastorin rouva Lipsanen on myöskin Suomessa tunnettu etevänä kotikasvatuspuhujana. Clevelandissa Ohiossa olin saman päivän illalla. Pimeän automme vuoksi jouduimme seikkailuun poliisin kanssa. Poliisi nimittäin luuli, että kuletamme väkijuomia. Siitä kuitenkin selvisimme helpolla, sillä autoa ohjasi eräs saman kaupungin suomalainen poliisi. Clevelandissa puhui myöskin jalasjärveläinen nuorukainen J. Lehtimäki sekä englanniksi että suomeksi. Tarmokas nuorukainen, joka muutamassa vuodessa oli jo näin pitkälle ehtinyt. Illinoisten valtiossa kävin De Kalbissa ja Waukeganissa. Minnesotasta kulki matkani Cokaton, Kingstonen ja Annandalen kautta NEW YORK MILLSSIIN, jossa meidän on taas, samoin kuin Ashtabula Harborissakin, viivyttävä hetkinen, siksi tärkeä keskus on tämä kaupunki siirtokansan keskuudessa. Seutukunnalla asuu noin 14 tuhatta suomalaista. Manahka ja Sebeka ovat nuorempia, samaan suomalaisseutuun liittyviä kaupunkeja. Heinola-niminen farmari-kylä liittyy samaan joukkoon. New York Millsin kaupunki on Newton townissa, joka perustettiin v. 1877. Perustajien joukossa on useita suomalaisiakin, vaikka nimet ovat jo amerikalaistuneet niin että esim. Autiosta on tullut Attio, Puuperästä Poopert, Pikkaraisesta Pekkeine j.n.e. Itse New York Millsin kaupunki perustettiin 1884. Silloin oli kaupungissa 300 asukasta. V. 1877 perustettiin täällä maisteri J. V. Lähteen toimesta “Amerikan Suometar”-niminen sanomalehti. Se todistaa seudun suomalaisuutta. Vanhimpia suomalaisia on m.m. Olli Pajari, joka vieläkin reippaana miehenä esittelee vieraalle kaupungin nähtävyyksiä ja sen “hyviä ihmisiä”. Kaupungin pormestarina on suomalainen mies J. V. Trupukka. Kaupunkiin tullessa tuntuu aivan kuin tulisi suomalaiseen kylään. Kaikkialla kuulee suomea puhuttavan. Suomalaisia liikkeitä on paljon. Suurin on Kalle Matalan sekatavarakauppa, komea oma liiketalo, varakas mies, hauska koti. Iloinen terhakka emäntä on liikkeen toinen johtaja. Perheen taloutta hoitaa rouvan sisar Mary Koste, sairaanhoitaja ammatiltaan. Kaupungissa ilmestyy nykyään “Uusi Kotimaa”-niminen suomalainen sanomalehti, jota on noin 30 vuotta toimittanut maisteri V. Lähde aina tähän vuoteen asti. Tämä lehti on Amerikan farmari-puolueen, nousevan nonparttisen liiton äänenkannattaja. Levikkinsä puolesta ehkä suurin lehti. Tällä kertaa lehteä toimittaa Mr. John A. Mursu, innokas ja tarmokas omanvoiman mies, josta toivotaan johtavaa miestä farmareille heidän yhteiskunnallisessa taistelussaan. Kaupungissa on myöskin henkiset harrastukset korkealla. Kansakoulu on komea, samoin 4-luokkainen korkeakoulu. Myöskin nuorisoseura on, puheenjohtajana kaupungin pormestari Trupukka, soittokunta, laulukuoro j.n.e. [Kuva: Kauppias Matalan perhe.] Ensimäinen kirkko tällä seudulla oli Ap. luth. kirkko. Seurakunta perustettiin 1892. Toinenkin seurakunta on olemassa: “Ev. luth. Pyhän Pietarin” seurakunta, joka perustettiin 1896. Tämä seurakunta tunnetaan nyt Suomi Synodin seurakunnan nimellä. Kaupungissa on kaksi pankkia, joissa molemmissa on suomalaiset enemmistönä ja molemmissa suomalaiset johtajat. Vanhempaa “First State Bankkia” hoitaa Mr. _Kalle Hyry_ ja toista “Farmers & Marchants State Bankkia” Mr. _Emil Andersson_. Viimeksimainitulla on vaimo Alavuden Sulkavan kylästä. Mr. Andersson on syntynyt Amerikassa. Suuria yhtiömeijereitä on kokonaista kolme, suuri jauhomylly, Suomalainen Keskinäinen Palovakuutus yhtiö j.n.e. [Kuva: Pastori Frans Lehtinen.] Seutukunnalla asuu noin 14 tuhatta suomalaista. Suurin osa kaupungin ympäristöstä on suomalaisen kuokan ja auran raivaamaa ja asuttamaa. Vanhat miehet kertovat että silloin kun he ensimäisinä tänne tulivat, kantoivat intiaanit tuohiveneitänsä heidän turvemajojensa ohitse. Muita naapureita ei heillä ollut. Nyt on koko seutukunta mitä viljavinta maanviljelysasutusta. Kolme miltei kokonaan suomalaista kaupunkia on kohonnut maamiestemme tarmon ja hien voimalla. “Kun isänmaassa ei ollut meille köyhille miehille maata, tulimme tänne ja teimme itsellemme kappaleen isänmaata” — kertoili eräskin 70-vuotias vanhus vesi silmissä. Tällä seudulla puhuin yhteensä 11 kertaa, kuulijakunnan aina vain enetessä. Ensimäinen puhetilaisuus oli kaupungin elävienkuvien teatterissa, pienelle kuulijakunnalle, sillä hirvittävä lumituisku esti ihmisiä tulemasta. Mutta kaikissa seuraavissa esitelmätilaisuuksissa oli yleisöä enemmän kuin mitä huoneisiin mahtui. Suomalaista kirjallisuuttakin ostettiin lähes 400 dollarin arvosta. Innostus jokaisessa puhetilaisuudessa tavattoman korkealla. Vasta täällä vieraalla maalla ymmärtää mitä isänmaanrakkaus todella merkitsee. Kotona eläjät eivät sitä koskaan niin syvästi ymmärrä. Unohtumattomia ovat ne muistot, opetukset ja havainnot, mitä New York Millsissä sain. Kirjoitan näitä rivejä hartaalla jälleennäkemisen toivolla. FARMARIEN TUTTAVUUTEEN. Vasta täällä New York Millssissä, “nyrkkimyllyssä”, kuten kaupunkia leikillä nimitetään, alkoi tuttavuuden teko farmarien kanssa. Tähän asti olin puhunut enimmäkseen kaupunkilaissiirtolaisille. Heinolassa, Manahkassa ja Scbekassa, joissa ajelimme ystävällisen Mr. Lakson ja hänen liikekumppaninsa kanssa, jouduin suomalaisten rehtien farmarien seuraan. Scbekassa esim. istui luentosalissa etupenkissä kymmenittäin vanhoja pitkäpartaisia ja känsäkouraisia seutukunnan ensimäisiä korvenraivaajia. “Intit olivat ainoat naapurini,” kertoi eräskin, “kun tänne tulin. Tuohiveneitään he kantoivat turvemajani ohitse. Ihmettelimme toisiamme, intit meitä ja me inttejä.” Suomalainen kuokka ja aura on näillä mailla villin luonnon kulttuurille raivannut. Täältä löytäisivät kotiseutututkijat ja siirtolaisromaanien kirjoittajat ainehistoa loppumattomiin. Yllättäen tapasin täällä veljenikin. [Kuva: Maata muokataan.] Siellä hän oli New Yorkin Millssin hotellissa. Oli tullut Pohjois-Dakotasta noin 300 mailin päästä uteliaisuudesta katsomaan samannimistä “suomi-vierasta”. Olin pieni poika, kuuden tai seitsemän vuotias silloin kun veljeni Amerikkaan läksi, joten me nyt tapasimme toisemme oikeastaan ensikerran. Hetkisen keskusteltuamme kysyin tämän uuden tuttavani kotipaikkaa, sillä sukunimen yhtäläisyys herätti minunkin uteliaisuuteni. — Sieltä minä olen Alavuden Lahdenkylästä — _ja taidan minä sinun isäsikin tuntea_, kuului vastaus. Näin selveni meille, että olimmekin saman miehen poikia. Vesi kihosi veljesten silmiin, eikä pitkään aikaan kumpikaan saanut sanaa suustansa. Matka keskeytettiin neljäksi päiväksi ja minä läksin veljeni farmille Pohjois-Dakotaan Mandan-nimisen kaupungin lähistölle St. Auhtoni-nimiseen kylään. Amerikan suomalaiset farmarit olivat näin tulleet minulle läheisiksi ja rakkaiksi omaisiksi. [Kuva: Aavikon farmi. Veljeni Viktor Perälän omistama.] Farmareita on Amerikan Yhdysvalloissa noin kuusi ja puoli miljoonaa. Farmien luku on viime vuosikymmeninä runsaasti lisääntynyt pohjoisissa ja läntisissä valtioissa. Vähentymistä on huomattavissa eteläisissä ja itäisissä valtioissa. Minnesotassa on farmien luku lisääntynyt 22,451:llä eli lähes 14,5 %. Lisääntyminen tapahtuu valtion ja yhtiöiden maiden myynnin ja suurempien farmien jaon kautta. Farmien väheneminen on taas kaupunkilaisuuden, ennenkaikkea New Yorkin vaikutusta. Samaa mieltä asiasta tuntuu olevan agronoomi Boxström. Hän kirjoittaa teoksessaan “Amerikan Maatalous” seuraavaa: "Kuvaavaa on, että farmien lukumäärä on vähentynyt itärannikolla, _suurien kaupunkien läheisyydessä_. Esim. New Yorkin valtiossa ja sitä ympäröivissä pikkuvaltioissa pohjoisen, lännen ja etelän puolella on vähentyminen ollut 10—24,14 %, viimemainittu New-Hamphiressä. Farmarit ovat siis luopuneet farmeistaan juuri niillä seuduilla, missä myyntisuhteet ovat parhaat ja helpoimmat, ehkäpä koko maapallolla. Syynä tähän näyttää minusta olevan se, että nämä valtiot ovat vanhimmat, siis myöskin niiden maat ensiksi luovutetut ja että ne yleensä hyvin mäkisen maastonsa ja ylettömän kivisten maittensa vuoksi eivät ole olleet maanviljelykselle yhtä sopivia kuin lännen valtiot keveine hyvine maineen. [Kuva: Farmarin tytär.] _Suurimpana syynä tähän taantumiseen kuitenkin voitanee pitää suurkaupunkien_, niiden joukossa _6 ½ milj. asukasta käsittävän New Yorkin_ vetovoimaa maalaisväestöön. Tämä vetovoima aiheutuu muiden tekijöiden ohella myöskin siitä, että tulot verrattuna siihen työhön, joka farmarin on suoritettava, eivät vastaa niitä tuloja, jotka kaupungissa ja muilla aloilla voidaan saada. Vaikka maataloustuotteiden hinnat ovat nousseet, eivät ne kuitenkaan ole nousseet niin suuriksi, että farmari saisi niistä sellaisen tulon, että hän kohtuullisella työllä voisi tulla toimeen ja _elää niin mukavasti kuin kaupunkilainen._[1] Kun juuri tämä suurkaupunkien vetovoima eniten vaikuttaa farmarien työvoimaan, n.s. “farmiapulaisiin,” jotka pyrkivät maaseudulta kaupunkeihin, on farmarin pakko tulla toimeen omalla ja perheensä työllä. Amerikkalaisen farmarin on hoidettava ja lypsettävä karjansa, minkä vuoksi hän saa raataa aikaisesta aamusta iltaan myöhään. [Kuva: Veljeni tyttäret työhön lähdössä.] _Näin ollen ei ole ihmeteltävää, jos hän myy farminsa naapurilleen ja elättää itsensä pääomansa koroilla ja keveällä työllä kaupungeissa."_ Näin kirjoittaa Boxström. Huomaamme siis, että Amerikassa sairastetaan aivan samanlaisia yhteiskunnallisia tauteja kuin meilläkin. Boxström ei suinkaan liene mikään maalaisliittolainen, mutta rehellisenä maatalousmiehenä hän näkee oikein ja puhuu totta. Sen vuoksi olisi toivottavaa, että hänen suuri tutkielmansa Amerikan maatalousoloista joutuisi jokaisen farmarin käteen niin Amerikassa kuin kotimaassammekin. Todistaaksemme tämän toivomuksemme oikeutta, annamme hänelle tässä vieläkin puheenvuoron: “Korkea hinta houkuttelee monet farmarit myymään farminsa, monesti jollekin rikkaalle kaupunkilaiselle. Joissakin tapauksissa voivat nämä ruveta itse harjoittamaan maanviljelystä palkkaväellä, mutta tavallisinta on, että he ostavat farmin pääoman sijoittamisen tarkoituksessa ja vuokraavat sen jollekin farmityömiehelle tahi jollekin muulle, jolla ei ole varoja oman farmin ostamiseen. Sellaiselle henkilölle se voi olla edullista, mutta sen sijaan on farmien lisääntyvä siirtyminen vuokratiloiksi epäkohta, johon on kiinnitetty huomiota ja päätetty lainsäädäntötietä saada parannusta. _Tämä maanhankinta pääoman ja keinottelun huostaan, joka koroittaa maan hintaa yli sen oikean arvon, on maanviljelyksen kirouksena ei ainoastaan Amerikassa, vaan kaikissa muissakin maissa. Maan arvon kohoaminen tuottaa kultaa vain pankeille ja koronkiskureille._” Amerikan kaikista farmeista on jo noin 40 % vuokraajain halussa. Tällainen kehityksen kulku ei ennusta hyvää Amerikan yhteiskunnalliselle kehitykselle. Maan pitää olla viljelijänsä omaa, sitte vasta voi sen viljelemiseen innostua, sitte vasta se voimistuttaa kansakuntaa. Suomalaiset farmarit ovat hajaantuneina yli koko Yhdysvaltain. Siirtolaiset ovat etsineet samanlaisia ilmastoseutuja kuin mitä Suomessa on. Sen vuoksi heitä asuu enimmän Minnesotassa sekä etelä- että pohjois-Dakotassa. Myöskin Wirginiassa ja Michiganissa on paljon suomalaisia farmareita. Olen puhunut tässä välillä farmareista yleensä ja palaan nyt takaisin tuttavuuden tekoon veljeni Viktor Perälän kanssa. [Kuva: Uutisfarmarin talo.] Kuten jo mainitsin, keskeytyi matkani neljäksi päiväksi ja läksin veljeni elämää ja kotia katsomaan. New York Millssin “tipolta” ostimme “tiketin” Manda-nimiseen kaupunkiin pohjois-Dakotassa. Kolmensadan mailin matka kului muutamassa tunnissa. Yöllä pääsimme Mandanin pieneen kaupunkiin. Saatuamme hiukan syödä eräässä hotellissa, jossa epäsiisti mieskeittäjä ja tarjoilija meitä palveli, nukuimme rauhaisassa huoneessa myöhäiseen aamuun. Veljen “kaara” s.o. auto haettiin vuokratallista ja niin lähdettiin helmikuun pakkasessa porhaltamaan 20 mailin matkaa. Hirvittävä tuuli puhalsi vastaamme niin, että oli vähältä auton seisauttaa. Lunta näkyi vähän siellä täällä. Tuulen mukana kulkeva lumi mustasi kasvot, niin että perille päästyämme näytimme riihimiehiltä. Multa on nimittäin mustaa, aivan kuin nokea, joka lentää pyrynä lumen mukana. Synkän, aution vaikutuksen saapi preerian farmarin kotiseudusta. Ääretön, pienien kumpujen täyttämä aavikko on edessämme. Farmit ovat siellä täällä hajallaan suurempien kumpujen juurilla. Vaikka oli helmikuu, näki kaikkialla hevosia ja lehmiä ulkona ruokaansa etsimässä. “Ryssänhäkkärät”, meidän katajaa muistuttavat, maasta irtautuneet rikkaruoho-häkkärät, tuulen kulettamina pyörivät pitkin aavikkoa, kunnes kuluvat hajalle tai tarttuvat jonnekin rautalanka-aitaan. Joku farmari ratsastaa vireällä hevosella, joku taas ajaa kivihiiltä omistamastansa pienestä kaivoksesta. Kermakuski ajaa autolla kaupunkia kohti. Siinä melkein kaikki, mitä tuolla aavikolla helmikuussa näkee. [Kuva: Maata muokataan ja samalla kohta kylvetään.] Perille tultuamme esittelee uusi tuttavani vieraalle perheensä, seitsemän lasta ja vaimonsa. Kahvit juotua, lähdimme ulos kartanoa katselemaan. — Paljonko autosi maksoi, kysäsen? — Neljätoista sikaa ja kolme vasikkaa, kuuluu vastaus. Sikoja näkyykin talossa olevan aivan kuin Vilkkilässä kissoja. — Montako sikaa Sinulla on? — Mene ja lue, kuuluu vastaus. Mitäs muuta kuin ala laskea, jos tarkempaa tietoa haluat. Mies ei itsekään tiennyt kuinka monta ruskeata possua hän omistaa. Paljo niitä vain oli. Menimme “hoorni”-, eli maissi-latoon, josta veli heitti pari nelikollista maissin puimattomia käpyjä sioille. Sikojen ruokinnan sanoi olevan ainoana työnänsä talvella. Muu väki hoiteli lehmät, työ tavallisesti kuuluu miesväelle. Hevoset hänellä lompsottelivat kartanolla, pitkäkarvaisina ja laiskannäköisinä odotellen kevättä, jolloin ne valjastetaan vainiolla olevien maanviljelyskoneitten eteen. Pienemmät preerian farmarit käyttävät vielä hevosia vetovoimana. Suuremmilla on traktorit ja höyry-“insit”. Seutukunnalla oleili neljätoista suomalaista farmaria, unkarilaisten ja venäläisten seassa. Vieraan tulosta levisi pian tieto naapureihin. Tupa on ennenpitkää täynnä uteliaita farmareita, mikä tulee ratsastaen, mikä autolla, mikä kävellen. Kysymyksiä satelee niin, että ei puoliinkaan ehdi vastata. — Vieläkö siellä “vanhassa maassa” on “lääsmannia” ja rovastia, kysäsee eräs kuudenkymmenen korvilla oleva tukeva farmari. Hän oli — kuten myöhemmin selvisi — lähtenyt “Suomen herroja” pakoon. Kinkereiltä ja rippikoulusta oli hänellä muistona “herra rovasti”, nuoruuden vuosilta taas “lääsmanni”. Näitä hän vieläkin karvastelevin mielin muisteli. “Suomen herroja” ovat todella syystä tai syyttä monet vanhemmat siirtolaiset pakoon lähteneet. Rauhaisan kodin ovat he Dakotan preerialta löytäneet, siellä ovat he todella saaneet elää kuten Jukolan veljekset saunassaan. Pienemmillä siirtokunnilla ei ole seurakuntaa, ei pappia. Lapsia ei ole kastettu. “Onko se pakana, joka ei ole katoliikki”, kysyi eräskin nuorukainen, joka ei ollut koskaan suomalaista pappia ja kirkkoa nähnyt. Pienien siirtokuntien suomalaiset ovat aivan kuin pakanoita. Kotimaassa harrastetaan rikkaan Japanin lähetystä, kirkonkylien rouvat ja suurempien talojen emännät ompelevat ja neulovat pappilan renkituvissa Japanin “pakanoille” paitoja ja sukkia, mutta suomalaisia pakanoita suuren Amerikan mahtavien preerioiden, aavikkojen syrjillä ei kukaan muista, ei edes tiedä olevankaan. [Kuva: “Kantofarmari” Heikki Kokkonen perheineen Ähtärin Niemiskylästä lähtöisin.] Yhdysvaltain kansakoulupakko ulottuu kyllä pienienkin siirtokuntien keskuuteen, mutta koulut ja opettajat ovat sangen alkeellisia. Pieni, yksihuoneinen, meidän hävinneitä lukutupia muistuttava koulurakennus on tällaisissa kylissä. Opettajana toimii tavallisesti joku 16—18-vuotias korkeakoulua käynyt farmarin tytär. Tärkeimpänä oppiaineena on englanninkielen tavaus, sillä amerikkalainen koulu on kuin makkaramylly, jonne pannaan kaikenkielistä siirtolaisainesta, mutta josta tulee ulos samaa kieltä puhuvia amerikkalaisia. Suomalaisten farmarien kehitys on pääasiassa seuraava: Vanhasta maasta tulleet nuoret, terveet, mutta köyhät miehet menevät ensiksi kaivostöihin tai tehtaisiin; toiset taas antautuvat heti “farmari-apulaisiksi”. “Renkejä” ei Amerikassa ole ollenkaan. Kun sitten ovat jonkun verran saaneet rahaa säästöön, ostavat tai vuokraavat he farmin ja niin lähdetään taivaltamaan itsenäisen farmarin elämää. Usein taas nuoret miehet “hoopoilevat” s.o. kuljeksivat paikasta toiseen paimennellen farmarien karjoja ja tehden milloin mitäkin. Tällaisilla matkoilla sattuu jonkun farmarin kaunis tytär miellyttämään siihen määrään, että mies jää kotivävyksi, ottaa “hamsteetin” s.o. ilmaisen kodin paikan valtiolta, rakentaa aluksi turvemajan, vie sinne nuorikkonsa ja alkaa itsenäisen farmarin elämäntaistelun. Jos hän on raitis ja kunnon mies, saapi hän luottoa lähimmän kaupungin pankista. Kunnollisen miehen lainansaanti on Amerikassa paljon helpompi asia kuin “vanhassa maassa”. Takaajia ei tarvita, pankkimiehet pitävät itse silmällä velallisiaan ja ovat varovaisia. [Kuva: Pienen farmarin turvemaja, tavallinen jokaiselle alkavalle farmarille.] Jos kotimaassa uutisviljelijän elämä on raskasta, niin kyllä totisesti siirtolais-uutisviljelijän alkutaipaleelle lähtö on myöskin raskasta ja lujaa luonnetta vaativaa. Koti-ikävä, isänmaanrakkaus, köyhyys, kielen taitamattomuus, vieraat elintavat y.m. seikat muodostavat sellaisen taakan, joka kysyy kantajaltaan voimia. Vieraskielisen naapurin kanssa saa suomalainen uutisfarmari usein käsirysyssä oikeuttaan ja kotirauhaansa etsiä. Useamman huonon vuoden sattuessa ottavat luotonantajat koko farmin haltuunsa ja niin saa farmin raivaaja perheensä kanssa lähteä rakkaaksi käyneestä kodistaan. Tällaisia häätöjä tapahtuu hyvin usein huonoina vuosina. [Kuva: Kansakoululapset leikkimässä. — Siinä on suomalaisia, unkarilaisia ja venäläisiä lapsia. Kaikista tulee amerikkalaisia.] Pohjois-Dakotan farmarin suurin vihollinen on kuivuus ja hirvittävät myrskyt. “Kunhan sataisi säännöllisesti edes yhden kerran kesässä”, päivitteli eräskin preerian farmari. Kuivuus ja kuumuus ovat kauheita! Joskus taas talvella hirvittävä lumimyrsky hautaa allensa kartanot, junat, eläimet, sanalla sanoen kaikki. Onneksi eivät nämät preerioiden myrskyt ole pitkäaikaisia. Sivuseutujen pieniä suomalaisia farmikyliä olisi alettava isänmaasta päin muistaa. Heidän suomalaisen henkensä ja sielunsa nälkä on tavaton. Kirjastoja olisi näihin seutuihin perustettava ja usein kansanpuhujia sinne lähetettävä. Sivukylien kohtalo näyttää kaikkialla mailmassa olevan synkkä ja raskas. Ei rikas Amerikkakaan tee tässä suhteessa poikkeusta. On kuitenkin merkille pantava, että yhteiskunnallisen heräämisen merkkejä on Yhdysvaltain syrjäkylissäkin huomattavissa. Innokkaita nanpastisan (Maalaisliiton) kannattajia löytää kaikkialla. Monet kiivaat kommunistitkin ovat kääntyneet ja liittyneet tuohon voimakkaasti kasvavaan ja voimistuvaan maalaispuolueeseen. Suomen Maalaisliitosta haluttiin tietoja ja lyhytkin esitys asiasta saavutti suurta myötätuntoa. Suomalaisen kirjallisuuden halu on myöskin näillä sivuperukoilla voimakas. Työttömät työmiehetkin ostivat runsaasti kirjoja. Muistot “vanhasta maasta” lämmittävät kovimmankin mielen kyyneliin asti. Jos “suloisessa Suomessamme” joskus päästäisiin siihen, että täällä olisi elämisenmahdollisuuksia ja ennen kaikkea maata, omaa maata kaikille sen lapsille, niin suurin osa Amerikan sivuseutujen farmareista rientäisi kotimaatansa kohti. Sydäntäsärkevää oli nähdä Amerikassa syntyneen nuorison ja lasten suurta ikävää. Esitelmät Suomen historiasta olivat heille kuin jännittävien satujen kuulemista. Väsymisestä ei ollut puhettakaan. Yhä uutta vain pyydettiin, eroamisesta luentotilaisuuksien loputtua ei tahtonut tulla mitään. Elämäni sisältörikkaimpia olivat ne juhlat, joita vaatimattomissa sivuseudun farmarien tuvissa “Suomi-vieraan” kunniaksi toimeenpantiin. Niitä on mahdoton koskaan unhoittaa. Minulla oli kunnia käydä useissa sellaisissa pienissä unohdetuissa sivukylissä, joissa ei vielä koskaan ennen ollut kukaan “Suomi-vieras” käynyt. “Perälä on nimesi, mutta perille olet myöskin tullut” — sanoi eräskin vanha farmari, joka tuskin koskaan oli kuullut mitään suomalaista puhujaa ja jatkoi — “pidä päälle vain ja ole edelleenkin peräkuntain Perälä, tule toistekin!” [Kuva: Dakotan aavikolla juna hautautuneena lumimyrskyn alle.] Mandanista, tämän pienen kaupungin lähistöllä olevasta St. Anthony-nimisestä farmikylästä kulki matkani Bracket'iin, suureen ehkä koko Pohjois-Dakotan suurimpaan farmiseutuun. Täällä vasta ensikerran koko matkalla oli lunta niin paljon, ettei voinut autolla kulkea. Oli helmikuun alkupuoli kun tänne lumimaahan saavuin. Hyvillä hevosilla kuletettiin kuitenkin melkein auton vauhdilla. Ensimäisen yön vietin suurimman suomalaisen farmarin Erkki Kyllösen naapurissa Jaakko Asunmaalla. Täällä näin myöskin vasta ensimäisen mallikelpoisen maalaiskansakoulun, jonka tilavissa suojissa oli riittävästi tilaa sille runsaalle kuulijakunnalle, joka täälläkin “suomi-vierasta” oli kuulemaan ja näkemään saapunut. Ensimäisen luentotilaisuuden jälkeen kokoontui seutukunnan suomalaisia Asunmaalle maistelemaan niitä monenlaisia herkkuja, joita talon emäntäväki oli valmistanut, mutta joita ei “suomi-vieraan” aamullisen odottamattoman äkkinäisen tulon vuoksi vielä oltu “maisteltu.” Ilta muodostui yhdeksi matkan muistorikkaimmaksi illaksi. Olinhan talonpoikain seurassa, täältä isänmaasta, sen syrjäseuduista lähteneitten “maanjussien” vieraana. Kysymyksiä sateli jos minkälaisia. Isänmaallinen mieli täytti kaikkien rinnat. Vesissä silmin kuultiin kertomuksia isänmaan kärsimyksistä, iloista ja saavutuksista. [Kuva: Hilma Kyllönen.] Täällä sain tilaisuuden tutustua kotimaassakin tunnettuun Erkki Kyllösen perheeseen ja suuriin farmauksiin. Hän on ehdottomasti suurimman pellon viljelijä kuin yksikään toinen suomalainen. Erkki Kyllönen on v. 1883 siirtynyt Amerikkaan ja v. 1886 on hän tullut nykyiselle maatilallensa, joka kuitenkin oli silloin pieni ja vaatimaton. Tämä asutusalue kuuluu Yhdysvaltain “kuivaan seutukuntaan”, jossa kuivuus on farmarien suurin vihollinen. Vain sitkeät, rohkeat ja kestävät suomalais-siirtolaiset ovat ensimäisinä uskaltaneet tänne asettua. He ovat karusta, köyhästä maasta tulleina itsetietämättään tyytyneet Yhdysvaltain kaikkein köyhimpiin ja hyljätyimpiin seutukuntiin. Ahkeruudella ja pienillä elämänvaatimuksilla ovat he niissä elämänmahdollisuudet itsellensä taistelleet. [Kuva: Jussi Kyllönen.] [Kuva: Erkki Kyllönen.] Näillä ominaisuuksilla varustettuna, voimakkaana suurikasvuisena jättiläisenä uskalsi Erkki Kyllönenkin täällä karussa seudussa farmauksensa alottaa. Monet, monet naapurit sortuivat, mutta Erkki ei! Hän otti haltuunsa poismuuttavien maat, niin että hänellä on nyt maata yhteensä peltona 4 000 acrea eli 1 600 ha, kaikki viljelyksellä n.s. “avonaisella viljelyksellä.” Hän kasvattaa pää-asiassa nisua. Latoja puitua nisua varten oli vainioilla aivan kuin heinälatoja Etelä-Pohjanmaalla. Karjaa on sangen vähän, sillä maita ei lannoteta, ne ovat vielä kasvaneet ilman lantaakin. Hevosia oli kolmisenkymmentä pienempiä töitä varten. Suurimmat työt tehdään traktorien avulla. [Kuva: Erik Kyllösen leikkuukoneet. Viittä itsesitovaa leikkuukonetta vetää traktori, neljää vetää neljä hevosta kutakin.] [Kuva: E. Kyllösen farmin koko työvoima, vaikka viljelykset ovat niin suuret.] Erkki Kyllöstä itseään en tavannut. Tämä lujatekoinen kova työmies on nyt vanhaksi tultuaan kaiket talvensa viettänyt St. Franciscossa, jossa hän nytkin oli. Töistä huolehtii viisi rotevaa poikaa, joista vanhin Jussi on päämiehenä ja toiset, Oskar, August, Kalle ja Erkki hoitavat kukin aina jotakin eri tehtävää. Talossa on vielä kaksi tytärtä, joista vanhin on aivan lähellä naimisissa norjalaisen farmarin Nellssonnin kanssa ja toinen 20-vuotias Hilma häärii kotona emäntänä toistaiseksi. — Perhe on erittäin ystävällistä ja musikaalista. Talossa on jos minkälaisia soittokoneita. Hauskasti soittaen ja laulaen kuluivat ne muutamat tunnit, jotka tässä maailman suurimman suomalaisen leivänkasvattajan kodissa vietin. [Kuva: Lauri ja Vihtori Perälä. Tätä ennen olivat veljekset tavanneet toisensa vain muisti-ikää aikaisemmassa lapsuudessa.] Unohtumattomat muistot talosta mieleeni jäivät. Harmittaa vain, että se isännän komea kuva, jonka pianinon päältä, noin vähän niinkuin ominlupini otin, hukkaantui paluumatkalla. Brocketista kulki matkani Etelä-Dakotaan Rolla-nimiseen, n. 80 perhettä käsittävään suomalais-farmikylään. Puhetilaisuudessa rukoushuoneella oli väkeä huoneen täydeltä. Yötä olin ystävällisen farm. J. Jusseron kodissa. Wing'issä, Etelä-Dakotassa asuu suomalaisia jotenkin yhtä paljon kuin Rollassakin. Puhetilaisuudessa raittiushaalilla olivat saapuvilla melkein kaikki seudun suomalaiset. Farmiseutuja olivat vielä seuraavat paikat, nimittäin Kintyre, jossa näytti siirtolaisten elämä erittäin voimakkaalta. Holstin veljekset kulkevat etupäässä. Savo Frederikissä on suuri suomalaisseutu. Paljon kuulijoita. Yön vietin pastori Pekka Keräsen pappilassa. Täällä tuntui todella aivan kuin olisi Savossa, kuten nimikin ilmaisi. Oma komea kirkko, suuri haali ja voimakas maakunta ympärillä. Lake Nordenissa puhuin kuten Savossakin kahtena päivänä. Tämä oli viimeinen paikka Dakotassa. Veljeni Viktor, jota en juuri ollenkaan tuntenut, seurasi ystävällisesti mukana täällä Dakotassa. Kuva on otettu heti veljesten tavatessa toisensa. Täältä kulki matkani kohti kuuluja rauta- ja kupari-alueita. Mutta ennenkuin jätämme rakkaat farmarit, koskettelemme vielä vähän siirtolaisten maataloudellisia ja yhteiskunnallisia oloja. KARJATALOUS. Suomalaisen farmarin kartano on kokonaan toisenlainen kuin kotimaassa. Se ei eroa amerikkalaisista kartanoista. Ainoastaan siellä täällä tapaa alkuperäisen sitkeitä suomalaisia, jotka ovat kartanonsakin laittaneet “vanhanmaan” mallin mukaan. Eräskin peräseinäjokinen kertoi, että kun ei Peräseinäjoella ollut hänelle tilaa, tuli hän tänne ja _loi itsellensä kappaleen Peräseinäjokea._ Ja todella, hän oli sen tehnytkin! Kartano, huoneitten sisustus, sanalla sanoen kaikki olivat rakennettu kotiseudun mallin mukaan. Yksinpä ruokajärjestyskin muistutti eteläpohjalaisia oloja, vaikka perhe oli noin 40 vuotta Amerikassa ollut. Emäntä vieläkin aivan kyyneliin asti ikävöi kotimaata. “Harva se yö, etten unissani kävisi Peräseinäjoella”, jutteli emäntä. [Kuva: Standard-rakenteinen navetta. Ylinen itsekannattava.] Mutta tällaisia alkuperäisen sitkeitä suomalaisia on harvassa, suurin osa mukautuu ympäristönsä kanssa ja rakentaa kartanonsa naapureista saadun mallin mukaan. Navetta rehusäiliöineen on komea. Ylinen on tavattoman suuri, noin kolme kertaa korkeampi kuin navetta sisältä. Rehulatoja ei ole, kaikki ajetaan navetan ylisille. Oljet ja pahnat jätetään pellolle ilman mitään suojaa. Sinne ne mätänevät. Usein ne myöskin poltetaan. Navettaan kuuluu myöskin pyöreä, tornimainen painorehusäiliö. [Kuva: Korkea, teräslevyistä tehty aita suojaa eläimiä kuumalta tuulelta, joka muuten polttaisi niiden ihon. Metalli tulee niin kuumaksi, että on vallan mahdoton viipyä aidan vierustalla.] Talli on tavallisesti navetan kanssa samassa rakennuksessa. Se on niinikään suuri ja komea. Amerikassa tapaa navetoita, joissa on sisustus porsliinista ja lasitetusta kaakelista. Lehmät syövät ja juovat hienoista porsliinipilkkumeista j.n.e. Tällaiset navetat kuuluvat miljonäärien oikkuihin, suomalaisilla ei sellaisia ole. Mutta yleensä kuitenkin on navetta karjafarmareilla kartanon komein rakennus, asuinrakennuskin huomioonotettuna. Karja on siellä hyvin kirjavaa. Mitään amerikkalaista karjarotua ei ole. Yleisimmät karjarodut ovat Holsteiniläinen ja Jersey. Edellinen on suurikokoinen mustan ja valkoisen kirjava. Jälkimmäinen on enimmäkseen yksivärinen, ruskea. Amerikka on äärimmäisyyksien maa. Niinpä löytyy siellä lehmiä, jotka voivat lypsää esim. 63 kg. päivässä. [Kuva: Holsteinilais-friesiläinen lehmä.] Hinnat ovat myöskin tavattomia. Hyvä sonni voi maksaa yli 100 000 dollaria. Kuulin kerrottavan, että Chicagon näyttelyssä olisi yhdestä holsteiniläisestä sonnista maksettu 225 000 dollaria, eli meidän rahassa nykyisen kurssin mukaan yli 15 miljoonaa markkaa. Karjan ruokinta eroaa hyvin paljon kotimaan ruokintajärjestelmästä. Väkirehua käytetään hyvin paljon, sillä sitä on riittävästi. Maissin ja vehnän jätteitä ja monenlaisia öljykakkuja on joka farmilla yllinkyllin. Päivällä lehmät tepastelevat ulkona. Navetassa niitä ruokitaan vain aamuin ja illoin. Ruokinnan, samoinkuin kaiken muunkin karjanhoidon toimittavat miehet. Naiset eivät käy ollenkaan navetalla, poikkeuksia lukuunottamatta. [Kuva: Skorthorn-lehmä.] Hyviä hevosia en nähnyt ollenkaan Amerikan suomalaisilla. Konevoiman tultua maanviljelyksen palvelukseen on hevosten lukumäärä ja laatu alkanut Yhdysvalloissa taantua. Hevosrodut ovat Euroopasta kotoisin. Juoksijat ovat englantilaisia, siroja, rikkaitten omaisuutta. Farmareilla on tavallisin suuri Percheron. Väri sillä on harmaa tai musta ja on sen kotimaa Ranska. Ainoastaan kantofarmarit ja pienemmät Dakotan maanviljelijät käyttävät vielä hevosia vetojuhtina. Hevonen on useilla farmiseuduilla lampaan arvoinen ja alenee sen arvo alenemistaan. [Kuva: “Shire”-ori.] Tämä lienee ainoa ala Amerikassa, joka siellä taantuu. Mutta sika, läskin antajana, lisääntyy lujasti. Yhdysvalloissa on sikoja yhtä paljon kuin ihmisiäkin. Minnesotassa on 5 sikaa jokaista asukasta kohti. Suomalaisilla farmareilla on suuret sikalat. Possu on useilla seuduilla omaisuuden mittana, rahana. Siat ovat punertavia. Rotuja on jos minkälaisia, mutta yleisin suomalaisilla tuntui olevan Duroc Jerseyn. Se on yksivärinen, punertava ja pienikokoinen. [Kuva: Poni-varsa ja Percheron-hevonen. Äärimmäisyyksien maasta.] MAANVILJELYSTYÖ. Suomalainen farmari on itse kova työmies. Rusthollari- tai kartanonherra-tyyppejä ei tapaa suomalaisten joukossa. Aamusta varhain iltaan myöhään hän työmaillansa ahertelee. Työ tapahtuu koneitten avulla. Omituisen näyn tarjoaa farmarin talvinen pihamaa. Monien kymmenien tuhansien dollarien arvoiset maanviljelyskoneet ovat taivaan alla. Keväällä ja talvella kulkevat koneagentit kopistelevat niitä etsien vikoja, voidakseen uusia osia tarjota ja myydä. Tämä puoli farmarien taloudessa on yleensä sangen huonosti hoidettu. Kaikissa vähänkin suuremmissa farmeissa on ainakin yksi voimakone, joka käyttää puimakonetta ja myllyä. [Kuva: Osa Yhdysvaltain maatalousdepartementin päärakennuksesta.] Oma sähkövalo on niinikään hyvin yleinen. Voimakoneena aikaisemmin käytettiin höyrypannuja, mutta nykyään on jo kaasumoottori yleisin. Hoidon suhteen pidetään kyllä höyrykoneita yksinkertaisempina, mutta moottori monista naismaisista oikuistaan huolimatta on sievempi ja sopivampi siirrettäväksi paikasta toiseen. Amerikassa on runsaasti polttoainetta moottoreille. Sitä riittää sieltä vaikka koko mailmalle. Tämäkin on yhtenä syynä siihen, että Amerikka on moottorien luvattu maa. Traktorien käyttö on suomalaisten keskuudessa hyvin yleistä. Traktoritehtaita on noin puolitoistasataa ja erimallisia koneita yli 200. Yleisin malli on Standard. Sen kulkunopeus työssä on noin 2,5—5 km. tunnissa. Vanhemmat mallit kulkevat hitaammin, mutta ovat väkevämpiä. Keskikokoiset traktorit painavat noin 2 500 kg. ja on niissä noin 25 hevosvoimaa. Polttoaineena käytetään petroleumia. [Kuva: Kaksipyöräinen traktori suorastaan kytkettynä n. s. “tandem diskiin” eli kaksiriviseen lautas-äkeeseen.] [Kuva: Mc Cormicin ensimmäinen viljankorjuukone.] Useimmissa koneissa on myöskin hihnapyörä, josta otetaan voimaa kaikenlaisiin tarpeisiin. [Kuva: Kultivaattori-traktori äestämässä.] [Kuva: Kaksipyöräiseen traktoriin sovitettu 3 m. leveä niittokone leikkaa 12—15 ha päivässä.] Traktoria käytetään kaikenlaisiin peltotöihin, mutta myöskin kuormaa vetämään. Polttoaineen kulutus on keskimäärin noin 27—32 litraa ha kohti maata kynnettäessä. Tästä huomaamme, että meidän maassamme ei vielä sen koneen käyttö kannata. Meillä on sitä ennen keksittävä halpa polttoaine. Amerikassa tulee hehtaarin kyntö maksamaan noin 5 dollaria. Kaikki traktoria käyttävät farmarit kuitenkin vakuuttivat, että kyllä sen käyttö Suomessakin kannattaisi, jos vain rohkeasti yritettäisiin. Sillä voidaan äkkiä sopivalla ajankohdalla maa muokata. Työ tulee parempaa kuin hevosilla ja aikaa riittää sellaisiinkin töihin, joihin ei sitä ennen ole riittänyt. Traktori on kuitenkin toistaiseksi suurviljelijäin tarpeen tyydyttäjä, pienviljelijälle jää hänen hevosensa, niin meillä kuin Amerikassakin, sillä mitä suurempi maanviljelys sitä paremmin traktorin käyttö kannattaa. Amerikassa on sillä suuret mahdollisuudet, sillä siellä on vielä tasaisia preeriamaita noin 200 miljoonaa acrea viljelykselle raivaamatta. [Kuva: Äestys täydessä käynnissä. Traktori vetämässä tandem-lautas-äestä ja tasaus-äestä.] Amerikka on traktorin maa, Suomi sitkeitten hevosten. V. 1919 valmistettiin Amerikassa lähes 315 tuhatta traktoria. Koneitten käyttö maanviljelyksessä on Amerikassa kehittynyt huippuunsa. Olkoonpa mitä maataloustyötä tahansa, kaikille löytyy omat koneensa. Ihmistyö on kallista ja raskasta, konetyö halpaa ja helppoa. Amerikkalainen “runnaa” koneilla. Yhä uusien ja uusien kojeiden keksiminen innoittaa kaikkia. Pienimmällekin keksinnölle omistetaan mitä suurinta huomiota. Amerikka on kekseliäisyyden ja yritteliäisyyden maa. Suomalainenkin siellä saapi tässä suhteessa siivet allensa, seura tekee kaltaisekseen. [Kuva: Beltsvillen koefarmi lähellä Washingtonia D. C. Yhdysvaltain Maatalaousdepartementin Dairy-osaston alainen.] AMERIKAN “MAALAISLIITTO”. Kuten olemme jo aikaisemmin maininneet, on amerikalainen yhteiskunnallinen kansanvalta trustien ja kahden vuoronperään hallitsevan puolueen johtajien väliin ahtaalle puserrettu. Raha ja puoluejohtajat määräävät maan politiikan suunnan; kansanvaltaisuus on suurelta osaltaan vain lippuna, jonka suojassa omia itsekkäitä etuja ajetaan. Työväenliike on maassa verrattain heikko. Se ei ole ainakaan tähänastisella toiminnallaan suuriakaan aikaansaanut. Valtaa pitävät demokraatit ja republikaanit, jotka edustavat “kahta mieltä samassa ajatuksessa”, kuten näitä molempia puolueita arvostelevat Amerikan “maalaisliittolaiset”, Nonpartisen Liiton jäsenet. He ovat sitä mieltä, että nuot valtaa pitävät puolueet ovat menettäneet nuoruuden tuoreutensa ja että nyt niiden johtajat sovinnossa jakavat keskenänsä tuottavat ja vaikutusvaltaiset virkapaikat. “Niillä ei ole enään mitään periaatteita, niiden ainoa pyrkimys on säilyttää sovinto omissa riveissään.” Ne ovat sekaantuneet toisiinsa, vanhentuneet ja aikansa eläneet. Edistyksen henki on niissä muuttunut vallanhimon hengeksi. Ne ovat menneen ajan puolueita. Seurauksena tästä on luokkalainlaadinta sen kaikkein vaarallisimmassa muodossa. Pankki-trustit hallitsevat entistä lujemmin. “Republikaani-demokraatti-kaksoiset ovat luokkapuolue ja ovat ne kuuliaisia lapsia kasvatusisälleen, Wall-kadun pankkiiriryhmälle.” Näin ajattelevat ne — ei suinkaan vähäiset kansalaispiirit — jotka nykyään luovat uusia yhteiskunnallisia arvoja Amerikan Yhdysvalloissa ja jollainen kieltämättä on Nonpartinen Liitto, joka suurin piirtein katsoen vastaa Suomen Maalaisliittoa ehkä enemmän kuin minkään toisen valtakunnan maalaispuolue. Tällä nuorella puolueella on ollut menestystä kaikkialla farmarien keskuudessa. Se ei ole toistaiseksi esiintynyt itsenäisenä puolueena valtiollisissa vaaleissa, vaan on se esim. Pohjois-Dakotassa vallannut valtapuolueitten järjestöt ja ajanut sitä tietä omat miehensä lainsäädäntölaitoksiin. Nonpartisen Liiton johtaja on Mr. A. C. Townley, entinen farmari ja yksi kaikkein parhaita Amerikan puhujia. Hän on pankki-trustien ja kauppakamarien puolelta koko valtakunnan ehkä enimmän vihattu mies. Tällä kertaa tämä farmarien yhteiskunnallinen herättäjä istuu linnassa Minnesotan vakoilulain nojalla annettua kolmen kuukauden rangaistusta suorittamassa. Tästä tuomiosta kirjoittavat Nonpartisen Liiton lehdet m.m. seuraavaa: "Jos koskaan on tapahtunut oikeuden väärinkäytöstä, joka olisi kiihoittanut Yhdysvaltain kansalaisia kapinaan, niin sellainen tapaus on Nonpartisen Liiton presidentin Townleyn joutuminen vankilaan teräsristikkojen taakse. Kun syytökset oikeudessa voidaan keinotekoisesti todistaa ja siten tuomio langettaa, niin se voidaan tehdä ketä vastaan tahansa, olkoonpa hän sitten syyllinen tai syytön. A. C. Townley on meidän johtajamme ja hän edustaa ainoaa maanviljelijäin liikettä, jolla on mitään arvoa, joka taistelee monopoleja ja ahneutta vastaan. Townleyn on mentävä vankilaan sentähden, että hänellä on tarmoa ja selkärankaa taistella niitä verenimijöitä vastaan, joilla on kädet maanviljelijäin taskussa kyynärpäitä myöten. Me olemme halveksittavia raukkoja ellemme puolusta johtajaamme, sillä häntä vastaan ei ole voitu mitään vääryyttä todistaa. Maanviljelijöinä me tuotamme kansakunnallemme leivän ja miljoonat meistä joutuvat vararikkoon sentähden, että tuotamme noita tärkeitä elintarpeita tappioksemme. Milloin tämä vääryys loppuu? Nämä rosvot eivät tule luovuttamaan ylivaltaansa ennenkuin kansalaiset käyttävät oikeuksiaan vaaliuurnalla puhdistaen hallituksemme perinpohjin, presidentistä koirapoliisiin asti. Ellei tämä tapahdu, niin meidän on parhainta muuttaa vanha sananparsi “urhojen kotimaasta” ja sanoa sensijaan “orjien kotimaa”. Samalla kun tämä kelpaa näytteeksi aito amerikkalaisesta sanankäytöstä, samalla se osoittaa kuinka kovaa taistelua nousevan “maalaisliiton” täytyy käydä. Mutta vastustus on turhaa, Amerikan 12-miljoonainen maatyötä tekevä äänestäjäkansa valveutuu. Sen yhteiskunnallista heräämistä ei voida enään seisauttaa, vaikka minkälaisia keinoja käytettäisiin sitä vastaan. On tapahtunut niinkin, että liiton järjestäviä matkasihteereitä on raa'asti kohdeltu, riisuttu alasti, tervattu ja höyhennetty, mutta aina päinvastaisella tuloksella kuin mitä on tarkoitettu. Suurin syytös tätä uutta yhteiskunnallista liikettä vastaan on se, että liitto ei ole muka isänmaallinen puolue. Tämän syytöksen on heittänyt m.m. niinkin huomattu henkilö kuin entinen presidentti Taft. [Kuva: Kauranolkia poltetaan suomalaisella farmilla. Surullista, mutta totta.] Syytökset ovat siis samanlaatuisia kuin “vanhassa maassakin”. Onhan meilläkin maalaisliittoa syytetty sosialismiin taipuvaisuudesta, sivistysvihollisuudesta ja vieläpä jumalattomuudestakin. Ja pääasiassa aivan samanlaisilla perusteilla ja samanlaisista vaikutteista. Nonpartinen Liitto on saanut alkunsa Pohjois-Dakotassa, joka on yksi Yhdysvaltain suurimmista valtioista, hyvin harvaan asuttu. Vaikka pinta-ala on 70 tuhatta neliömailia, asuu siellä vain 700 tuhatta ihmistä, joista 80 % farmareita. Ainoastaan 10 % asuu kaupungeissa. Suurimmassa kaupungissa on vain 22 tuhatta asukasta. Pohjois-Dakotan farmarit ovat suurimmaksi osaksi pohjoismaalaisia, joukossa saksalaisia ja venäläisiä, joitten kaikkien esivanhemmat tulivat noin sukupolvi takaperin näille silloin vielä viljelemättömille aavikoille, joilla kuljeskeli puhvelihärkä, hirvi ja poro. Yhdessä miespolvessa on tästä maasta tullut liittovaltain kenties suurin maanviljelysvaltio. Uskallusta ja tarmoa on se asukkailta kysynyt. [Kuva: Duluthilainen “hoopoo”. Alkuaan Heikki Vuoriniemi Ähtäristä.] Mutta vaikka tämän aavikkovaltion farmarit tuottivat vuosi vuodelta yhä suurempia satoja, pysyivät he köyhinä. V. 1915 oli enempi kuin ⅔ farmeista kiinnityslainain alaisia ja ¼ vuokralaisia. Farmarien hiellä ja työllä rikastuivat vain pankkiirit, myllärit, viljanostajat ja vakuutusasiamiehet. Tällainen onneton tila syntyi yhden miespolven aikana. Maanviljelijäin köyhtymisen syynä oli kurja viljanmyyntijärjestelmä, jota johdettiin Chicagon y.m. viljanosto- ja myllykomppanioitten kautta. Farmareita kohdeltiin kuin muinaisen mahtavan Rooman alusmaitten veronmaksajia. Rahamiehet, myllärit, vakuutusmiehet, teurastuslaitokset ja rautatiet pitivät Pohjois-Dakotaa alusmaanaan. Rautatierahdit esim. olivat 40 % korkeammat kuin naapurivaltioissa. Valtion kauppavaihto tapahtui rajojen ulkopuolella. Kaiken tämän lisäksi saivat farmarit kärsiä kaikenlaista epärehellistä kohtelua. Viljasato-säiliöt kuuluivat maan rajojen ulkopuolella oleville rahayhtymille, jotka järjestivät viisaasti kaikki maksut maksettaviksi syksyllä. Näin pakotettiin maanviljelijät myymään viljansa halpana aikana. Vilja luokiteltiin mielin määrin, vieläpä punnittiinkin väärin. Teräväpäisemmät farmarit kokeilivat ja veivät saman kuorman useampana päivänä arvioitavaksi viljasäiliömiehelle, joka aina arvioi ne eri tavalla. Niinikään huomattiin, että viljan ostajat möivät paljon enemmän kuin mitä olivat ostaneet. Vilja oli käsittämättömällä tavalla lisääntynyt säiliössä ollessaan. — Petoskauppa tuli räikeästi näkyviin v. 1916, jolloin kuumat tuulet vaikuttivat sen, että nisun jyvä oli kurttuinen ja pieni. Tämän johdosta viljanostajat kuuluttivat maailmalle, että Pohjois-Dakotan vilja ei kelpaa ihmisille, vaan se on syötettävä kanoilla ja sioilla. Hinnat halpenivat ja koko sato myytiin ala-arvoisena, halpana viljana. Muutaman kuukauden kuluttua julistivat samat ostajat, että tämä sama vilja on paljon parempaa kuin tavallisten vuosien vilja, ja kiskoivat jauhoista entistä korkeamman hinnan. Näin häikäilemättömästi ryöstettiin farmareilta miljoonia dollareita. Tällaiset syyt herättivät leivänkasvattajat ja saattoi heidät yhtymään Nonpartiseen Liittoon. Kuvaavaa Pohjois-Dakotan farmarien sorrosta on myöskin valtion viljansäilytysaseman perustamispuuha. Farmarit tulivat siihen vakaumukseen, että oman valtion säilytysasema pelastaa heidät nylkyrien käsistä. Melkein yksimielisesti määräsivät he lainlaatijakunnan rakentamaan tuon säiliön, mutta lainlaatijakunta keksi tekosyyn ja väitti, että se on perustuslainvastaista toimintaa. Nyt farmarit seuraavissa vaaleissa määräsivät perustuslain muutettavaksi, ja sitten viljasäiliö omaan valtioon. Mutta lainlaatijakunta ei nytkään totellut, vaan alkoi vehkeillen selittää, että heille ei ole sanottu laitetaanko se maan rajojen sisälle vaiko jonnekin lähelle myyntipaikkoja. Kolmannella kerralla määräsivät maanviljelijät sen laitettavaksi maan rajojen sisäpuolelle, mutta ei vieläkään lainlaatijakunta asiaa päättänyt, sillä ei ollut muka varoja tähän tarkoitukseen. Vasta neljännellä kerralla täytyi lainlaatijakunnan rakentaa valtion viljasäiliö. Näin taisteltiin 8 vuotta ennenkuin toivottu tulos saavutettiin. Lainlaatijakunta oli täydellisesti mylly-yhdistyksen asiamiesten ja rautateiden omistajien vaikutuksen alainen, eikä rohjennut kuulla valitsijainsa ääntä. Äänten ostaminen on niinikään Amerikassa onneton yhteiskunnallinen tauti. Sodan sytyttyä syytettiin Nonpartista Liittoa epäisänmaallisuudesta. Sen puhujia tervattiin ja höyhennettiin, vaikka esim. Pohjois-Dakotan farmarit tekivät kaikkensa sodan hyväksi. Vastustajat sanoivat taistelevansa Euroopassa kansanvallan puolesta, mutta itse lankesivat mitä törkeimpään tyrannivallan tavoitteluun. Näistäkin muutamista esimerkeistä jo huomaa, kuinka Amerikan maanviljelijäin yhteiskunnallista heräämistä vastustetaan pääasiassa aivan samoista vaikutteista kuin “vanhassa maassakin”. Tulemme tämän kertomuksen loppupuolella vähän puhumaan Suomen maanviljelijäin yhteiskunnallisen liikkeen, maalaisliiton taisteluista, sen voitoista ja tappioista. MATKAN VAIHEISTA “RAUTA-ALUEELTA”. Duluthin kaupunki Minnesotan valtiossa sijaitsee mitä ihanimmalla paikalla. Kauniita vesiä ja kumpuja on kaupungin lähistöllä. Kaupunki on yksi suurimmista suomalaisen asutuksen keskuksista. Täällä asuu useita huomatuita suomalaisia. Pistäydyin tässä kaupungissa kaksi kertaa. Puhetilaisuus oli järjestetty erääseen matalaan, hyvin epämukavaan huoneistoon, johon “katukaarojen” räminä häiritsevästi kuului ja jossa ei riittänyt salin ja sen sivuhuoneitten tilavuudesta huolimatta tilaa läheskään kaikille sisäänpyrkijöille. Duluthin kaupunki on äärimmäisen räikeitten suomalaisten sosialistien pesäpaikka. Täällä ensi kerran häirittiin “vanhan maan lahtari-edustajaa”. Entinen suomalainen “herrasmies”, joku “professori” Rissanen esiintyi täällä joukkonsa kanssa, kysellen silakkain hintoja Suomessa y.m. roskaa, jossa ei ollut mitään asiallista vaan joka oli edeltäkäsin järjestetty häiritsemistarkoituksessa. Mutta kaikki meni lopulta rauhallisesti. Tosin vielä kadullakin sain kunniani kuulla, mutta kun menin rauhallisesti hymyillen miesten keskelle ja lupasin viedä heidän vanhemmilleen ja omaisilleen — useita nimittäin tunsin joukosta, olipa siellä sukulaisianikin Alavudelta — terveisiä, hiljeni meteli, kasvojen ilmeet pehmenivät ja miehet läksivät harvakseen astelemaan kohti kotejansa. Duluthissa tapasin, kuten jo sanoin, useita huomatuita Amerikan suomalaisia. Isänmaanystävät olivat järjestäneet illalliset “Suomi-vieraalle” helmikuun 12 päivänä Abraham Lincolnin päivän illaksi. Tästä tilaisuudesta, sen lyhyydestä huolimatta, muodostui harvinaisen isänmaallinen hetki. Tapahtui näet niin, että juhlassa tapasivat toisensa ensimäinen suomalainen, joka istuu Yhdysvaltain kongressissa, lakimies Oscar Larson, ja allekirjoittanut, Amerikassa ensimäisenä vieraileva vapaan, itsenäisen Suomen eduskunnan jäsen. Päiväkin oli merkillinen, olihan se suuren Lincolnin päivä. Henkilöt ovat tällaisissa asioissa sivuseikkoja, varsinkin mitä allekirjoittaneeseen tulee, mutta tapaus oli mieliinpainuva ja innostava. [Kuva: O. J. Larson ja Lauri Perälä.] OSCAR J. LARSON. Seuraavana päivänä sain kutsun saapua tervehtimään Oscar J. Larsonia, tuota kuuluisinta Amerikan suomalaista. Liikemies Salon autolla, hänen sekä lakimies Victor H. Granin seurassa saavuimme määrä-aikana Larsonin lakiasiaintoimistoon, jossa Amerikassa syntyneet suomalais-neidot ottivat meidät vastaan ja veivät vastaanottohuoneeseen. Huone oli yksinkertainen, suuria lakikirjoja seinien suuruiset hyllyt täynnä. Abraham Lincolnin ja Theodor Rooseveltin suuret muotokuvat olivat seinällä. Hetken odoteltuamme saapui mr. Larson. Hän on kookas, komea mies, iältään hiukan yli 50 vuoden, persoonallisuus, jonka käytöksestä puuttuu kokonaan tuo meille suomalaisille nousukasluontoisille ominainen teennäisen pinnistetty juhlallisuus. Tuntui aivan kuin olisi vanhaa tuttavaansa tervehtinyt. Puhelimme kauan Suomen asioista ja hän lupasi tehdä kaikkensa synnyinmaansa hyväksi. Mr. Oscar Larson on syntynyt Oulun kaupungissa toukok. 20 p. 1871. Hänen vanhempansa muuttivat pian senjälkeen Kuusamoon ja sieltä, Oscar-pojan ollessa viiden vuoden vanha, Amerikkaan, asettuen asumaan Calumetin kaupunkiin Michiganin valtiossa. Oscar alotti koulunkäyntinsä kaupungin kansakoulussa. Sieltä päästyään palveli hän kauppa-apulaisena. Ryhtyi jatkamaan lukujaan, suorittaen v. 1891 tutkinnon Northern Indianan Normaalikoulusta, siirtyen sieltä Michiganin yliopistoon kirjallisuustieteelliselle osastolle, myöhemmin ryhtyen lakia lukemaan, ja suoritti lakitutkinnon v. 1894. Lakimies Larson on innokas poliittisen toiminnan mies. On toiminut yleisenä syyttäjänä pitkät ajat, käyden aina Italiasta asti hankkimassa todistajia ajamiensa asiain selville saamiseksi. Duluthiin muutti hän v. 1907 perustaen sinne lakiasiain toimiston. V. 1910 oli hän kuparisaarelaisten ehdokkaana piirituomarin virkaan. Hän kuuluu republikaaniseen puolueeseen ja on viime vaaleissa valittu Yhdysvaltain kongressiin. Puhujana on hän laajalti tunnettu, ympäri Yhdysvaltain. Vaikka hän on jo lapsena siirtynyt Amerikkaan, rakastaa hän silti synnyinmaatansa. Saamme olla ylpeitä tästä Kuusamon pojasta, sillä kukapa tietää, mitä hän vielä voipi tehdä paljon kokeneen köyhän isänmaansa hyväksi. Suomalaisten v. 1899 kääntyessä presidentti Mc Kinleyn puoleen Suomen asiassa oli Oscar Larson johtavana sieluna siinäkin. Hän se myöskin sai aikaan, että Michiganin valtion lainlaatijakunta v. 1899 heinäkuun 7 päivänä teki päätöksen, jossa lausuttiin syvä paheksuminen Venäjän Suomea kohtaan harjoittamaa sortoa vastaan ja vaadittiin Yhdysvaltain presidenttiä tarttumaan asiaan. Luonteeltaan mr. Larson on iloinen ja hilpeä. Toivorikkaalla mielellä hän isänmaatansa ajattelee. Kehoitti järjestämään voimakkaan reklaamityön vapaan Suomen tunnetuksi tekemiseksi Amerikassa. Sitä asiaa on hänen mielestään heikosti hoidettu. Jos amerikkalaiset tietäisivät, kuinka kaunis “vanha maa” tuhansine järvineen ja valoisine kesä-öineen on, niin kilvan he huvimatkansa Suomeen ohjaisivat. Edelleen hän toivoi, että sovinnollisempi henki puolueitten kesken saataisiin aikaan. Antakaa arvoa vastustajallekin. Älkää riistäkö toisiltanne kunniaa ja leipää. Hävinneen on tunnustettava häviönsä, "mies se on hävinnytkin". Valtiollisten vankien armahtamiskysymyksessä oli hänellä paljon toivomisen aihetta. Sisäpoliittisia oloja tuntemattomana ei kuitenkaan tahtonut tuomarina esiintyä. Toivoi, että kapinan jälkiselvittelyt mahdollisimman pian loppuunsuoritettaisiin. Venäjän läheisyyttä piti luotto-olojemme suurimpana vastuksena. Suomea hän puhuu huonosti. Sanavarasto on kovin pieni. Ei ollut aikaa kauemmin viipyä tämän huomattavimman siirtolaisemme luona. Täytyi rientää eteenpäin. Kävin vielä ystävällisen mr. Salon sievässä huvilassa, samoin lakimies Granin kodissa. Mr. C. H. Salmisen konttorissa viivyin kauemmin, sillä hän on sikäläisen Päivälehden johtomies ja samalla etevä liikemies, jolla on rahanvälitys ja piletti-liike siirtolaisia varten. Liiketoimensa vuoksi on hän seutukunnan suomalaisten kruunamaton varakonsuli. Tavaton oli se tungos, jonka näin hänen konttorissaan. Kysyjiä, avun- ja neuvonpyytäjiä oli jos minkälaisia. Nykyään tämä toimenmies on Suomessa. suunnittelemassa liiketoimiensa suurentamista ja suomalaisen kirjallisuuden levittämistyön voimistuttamista siirtolaisten keskuudessa. Mr. Salmisen työ siirtolaisten keskuudessa on tunnustuksella mainittava. Duluthista kulki matkani Ely-nimiseen pieneen sievään kaupunkiin. Kesällä lienee tämä seutu mitä ihanin. Suomalaisia on kaupungissa ja ympäristöllä noin 2 000. Kalevan Ritarit johtavat maamiestemme henkisiä pyrinnöitä. Asemalta ajoimme alajärveläisen työmies Heikki Metsäpellon komealla autolla juvelikauppias Abraham Savolaisen hauskaan kotiin ja sieltä nukkumaan kauppias J. E. Porthanin taloon. Puhetilaisuus oli kalevalaisten talolla. Yleisöä tungokseen asti. Kuulijakunta erittäin mukanapysyvää ja puhujaa miellyttävää. Seutukunnan suomalaisten sivistystason huomasin kohoavan koko paljon yläpuolelle siirtolaisten yleisen sivistyksen keskitasoa. Luentojen loputtua pidettiin Kalevan Ritarien kokous, jossa vakavasti keskusteltiin tämän erikoisen liikkeen ulottamisesta Suomeen asti. Monia ajatuksia siinä herätettiin puolelta jos toiselta. Elyn ritarit muodostavat yhden kaikkein parhaita “majoja” s.o. paikallisosastoja tässä järjestössä. Myöhään yöllä loppui kokous ja iloinen, oikea savolainen veitikka, liikemies Savolainen saatteli “Suomi-vieraan” kotiin. Yöllä käytiin vielä hienoa jalokivikoristeliikettäkin katsomassa. Elystä jäi mieleen hauskat muistot. Seuraava puhetilaisuus oli Palossa. Seutukunta tekee synkän vaikutuksen. Tuntuu aivan kuin seisoisi suomalaisen tyystin raiskatun entisen mahtavan tukkimetsän syrjässä. Tänne raiskattuun aarniometsään ovat suomalaiset tulleet n.s. “kantofarmareiksi”. Ilmasto ja maanlaatu on pääasiassa samanlaista kuin Suomessa. Suomalaisia on täällä noin 500. Postia hoitaa suomalainen kauppias Aug. Halmetoja. Kylän “supervaiserina” on suomalainen Matti Rahko. Yötä olin suomalaisen kirjainkustantajan A. Rekosen luona. Hän on yksi siirtolaistemme merkkimiehistä. 15 vuotta on hän kiertänyt ympäri Yhdysvaltoja suomalaisten keskuudessa tiedonjanoa puheillaan herättelemässä ja kirjallisuutta, ennenkaikkea sanomalehtiä levittämässä. Kunnollinen mies! Suuria palkkoja ei hän ole etsinyt. On tehnyt vain sellaista työtä, johon on voinut innostua. Kirjojen ja lehtien kauppaaminen on hänen intohimonsa. Hauskana ja sukkelana savolaisena on hän vastustamaton tässä toimessaan. Ikää kuuluu miehellä olevan 65 vuotta, mutta kun hän tuli vastaani, sieppasi matkalaukkuni ja läksi, luulin miehen olevan siinä 35 vuoden korvilla, ainakin nuoremmaksi itseäni miestä luulin. Annoin hänen — isäkseni sopivan miehen — kantaa laukkuani! Häpesin. — Nuorelta, aivan harvinaisen nuorelta hän näyttää. Nyt hän on kiertolaiselämän jättänyt ja ostanut maata ensiksi etelästä Mississipin rannalta, mutta kun siellä oli “rokotiilejä”, muutti Aatu Rekonen Minnesotaan ja toisten suomalaisten kanssa perusti uuden siirtolaiskunnan, jolle annettiin nimeksi Palo. Seutukunnan viljelys on vasta parinkymmenen vuoden vanhaa, mutta silti pitkälle ehtinyttä. Maisema muistuttaa suomalaista järvimaisemaa, on todella kuin meidän Savoa. Täällä Aatu viihtyy vaimonsa kanssa. Hän on aivan hiljan mennyt naimisiin. Aatu Rekosen työ siirtokansan keskuudessa on ollut sen laatuista, että jonkinlainen tunnustus isänmaan puolelta olisi paikallaan. Minulle kerrottiin kuinka Suomesta on ritarimerkkejä Amerikkaan lähetetty sellaisillekin, jotka niitä pilkaten käyttävät — naamiohuveissa, mutta Rekosen kaltaiset isänmaalliset miehet ovat unohtuneet. Palon pitäjä on voimakas todistus suomalaisesta korvenraivaajatarmosta. Surullista, että isänmaassamme ovat yhteiskunnalliset olot olleet ja edelleenkin ovat sellaiset, että tuollainen jättiläistarmo ei pääse omassa maassamme oikeuksiinsa. Postimestari Halmetojan autolla kyydittiin “puhuja” Evelethin nuoreen rauta-alueen kaupunkiin. Tämä oli ensimäinen paikka, jossa en tiennyt minne menisin, kenenkä neuvoihin turvautuisin. Menin suoraan “haalille” ja siellä sain kuulla esitelmäni ajan. Huone oli täälläkin kuulijoita täynnä ja puheitten loputtua ilmestyi eteeni monia vanhoja tuttavia Alavudelta y.m. Seutukunnalla on suuri suomalainen kirjasto ja ennemmin, muutama vuosi sitten, ovat suomalaisten sivistysharrastukset olleet erittäin virkeitä. Nyt ne olivat lamassa. [Kuva: Pastorit herra ja rouva Lappala lapsineen.] Mr. Juhani Aho Alavuden Kuorasaholta ohjasi minut täältä suureen Virginian kaupunkiin. Siellä oli erittäin ystävällinen vastaanotto. Pastori Risto Lappala, tohtori Jussi Räihälä, liikemies Juho Ketola Lapualta y.m. olivat vastassa. Pastori Lappala on vapaamielisen kristillisen seurakunnan pappi ja hänen vaimollansa on samanlainen virka. Rouva Lappala lienee ensimäinen suomalainen nainen, joka on vihitty papiksi. [Kuva: Virginian suomalaisia valokuvassa “Suomi-vieraan” kanssa.] Kaupungissa on noin 3 000 suomalaista. Suuri ja kaunis kaupunki! Kuulijoita, kuten tavallista, huoneitten täydeltä ja innostus sellainen, että mies melkein pakotettiin vielä toisenkin kerran kaupunkiin tulemaan. Aikaa ei siihen kuitenkaan riittänyt. Nashwaukin kaupunki on lähellä Virginiaa. Pieni kylä, noin 500 suomalaista. Täällä tutustuin etevään suomalaiseen musiikkimieheen Vihtori Taipaleeseen. Hän johtaa suurta orkesteria ja on paikkakunnan korkeakoulun musiikinopettajana. Hänellä on myöskin oma perheorkesteri, jonka kanssa hän saapuu ensi kesänä Suomeen, esiintyen intiaanipuvuissa. Hänen rouvansa on kaupungin postimestarina. Seutukunnan suurin farmari on Matti Suutari. Useita suuria suomalaisia liikkeitä on kaupungissa. [Kuva: Vihtori Taipale.] Taipaleen kotiorkesterin kanssa matkustin Hibbingiin, joka on aivan lähellä edellistä kaupunkia. Täällä muodostui puhetilaisuudesta harvinainen juhla, sillä Taipaleen perheorkesteri soitteli kaikki väliajat. Hibbingin suomalaiset ovat riitaista väkeä, jonka vuoksi kaikki yhteiset sivistysharrastukset ovat kokonaan lamassa. Rautainsinööri K. L. Haataja lienee seudun huomatuin suomalainen. Kuulijoita oli täälläkin kaikesta huolimatta hyvin paljon. Tuiman pakkasen paukkuessa kuljin täältä Kettle-Riverille, kolkoimmalle kulmakunnalle Minnesotassa. Kauhea tulipalo on täällä hävittänyt asutuksen. Monen neliömailin alueelta paloi kaikki, joukossa paljon ihmisiäkin. Uutta elämää parhaillaan ylös yritettiin. [Kuva: Vihtori Taipaleen perhe-orkesteri Nashwaukista. Orkesteri saapuu ensi kesänä Suomeen, esiintyen m. m. Tampereen maanviljelysnäyttelyssä.] Seutukunta on pientä farmiseutua. Suunnaton tulipalo on tehnyt hirveätä jälkeä. Noin 350 ihmistä paloi; ei ollut minne paeta, kun tulen valta riehui yllättävänä elementtinä, joka nieli kaikki mitä eteen sattui. Monet pakolaiset kuolivat autoihinsa tielle. Ne, jotka pelastuivat, upottautuivat kuivuneen joen mutaan tai muuhun kosteaan maahan. Ystävällisiä, kärsineitä kansalaisiamme oli puhetta kuulemassa huoneen täydeltä. Seppä Paakkarin vieraanvaraisessa kodissa viihtyi väsynyt matkamies kuin kotonaan. Matka, nimittäin lopulle ehdittyään, alkoi tavattomasti rasittaa. — Tämän seudun suomalaiset muistuttivat meidän isäntiämme ja seppä Paakkari kyliemme seppää. Seuraavana päivänä ajoimme mr. Paakkarin autolla Cloquetin kaupunkiin, joka palon jäljestä on entistä ehompana noussut. Puhetilaisuus täällä muodostui matkan ikävimmäksi, sillä hyvät suomalaiset “äkkijyrkät” sosialistit häiritsivät puhujaa sen kuin ehtivät. Työväentalo, jossa puhe pidettiin, oli “äkkijyrkkiä” kuulijoita jotenkin täynnä. Ilman takkia, jalat tuolin sarjalla “toverit” kompasanojansa ja ilkeämielisiä kysymyksiänsä puhujalle esittelivät. Lopuksi uhkasivat melkeinpä käsirysyllä “opettaa Suomen lahtarille” internatsionaalisia oppejansa. Selvisin kuitenkin ilman sen pahempaa. Samana päivänä puhuin Cloquetin lähellä kansakoululla. Kuulijoina seutukunnan kiihkeimmät uskovaiset, jotka juuri tulivat suomalaisen pastori Kuusiston pitämistä “seuroista”. Kummallinen päivä! Kahdenlaisia kiihkoilijoita. Kaukana vieraalla maalla eksyy suomalainen sielu _uskomaan_ milloin mitäkin. Toiset kiihkoilevat uskonnolla, toiset yhteiskunnallisella “äkkijyrkkyydellään”. Uskonnollinen kiihkoilu on Amerikassa vapaata, mutta “äkkijyrkät” joskus — tervataan ja höyhennetään. Brule Wisconsin on kantofarmarialuetta, noin 5 000 suomalaista. Täällä tapasin paljon eteläpohjalaisia tuttavia. Erikoisemmin mieleeni on jäänyt Ironwood Michiganissa. Asemalla oli vastassa useita karstulalaisia eli “karstusia”, joukossa ystävällinen Matti Tikkala ja Antti Haapoja, viimeksimainittu Härmästä. Puhetilaisuus kalevalaisten “haalilla” muodostui juhlahetkeksi, jota ei voi unohtaa. Puhuin täällä kaksi kertaa. Toisella kertaa olivat rouva Tikkala ja neiti Helmi Länttä y.m. naiset järjestäneet hauskan perhejuhlan, jossa laulut ja puheet vuorottelivat myöhään yöhön. Isänmaallista mieltä ja kotimaan kaipausta pulppusi tämän seudun suomalaisten sieluista. Varsinkin Tikkalan perhe ja heidän liikekumppaninsa työ suomalaisuuden hyväksi paikkakunnalla oli ihailtavaa ja liikuttavaa. Täällä oli minulla tilaisuus syvemmin pilkistää Amerikassa syntyneitten suomalaisten nuorten sieluelämään, sellaisten nimittäin, joilla on sivistystä ja jotka ovat hyvästä kodistaan vanhempainsa opetuksella imeneet sieluunsa suomalaisen hengen. Monenlaiset ja raskaat ovat ne ristiriidat, jotka tällaista nuorisoa rasittavat ja tuottavat heille kärsimyksiä. Aikamme nuoriso on onnetonta kaikkialla sivistyneessä mailmassa, mutta paljon ja kaikenlaisia esim. suomalaiselle nuorisolle tuntemattomia tuskia täytyy siirtolaisnuorison kestää eikä heidän elämänsä koskaan ole ehyttä ja kokonaista. Äidin ja isän kertomukset kotimaasta ovat heillä aina pitkin elämää kaipauksen ja syvän tuskan tuottajina. Toisaalta taas Amerikka, joka on heidän synnyinmaansa ja jonka maan kansalliset ja uskonnolliset olot koulukasvatuksen kautta ovat heille tulleet rakkaiksi, vetää heitä puoleensa. Monet herkät, tunteelliset luonteet eivät kestä näitä ristiriitoja, vaan murtuvat sielullisesti. Heistä tulee tuollaisia elävinä kuolleita joukkosieluja, joilla ei ole mitään sisäistä innostusta, ylevään ja hyvään pyrkivää sisäistä voimaa. Huvittelunhalu ja aineellisuus valtaa heidän sielunsa ja näin Amerikan tuhannet erilaiset henkiset, taiteelliset ja uskonnolliset puoskarit saavat heistä sievoisen lisän suureen kannattajalaumaansa. “Vanhan maan” nuorison apua ja tukea siirtolaisnuoriso toivoo, etten sanoisi — rukoilee. Maamme voimakkaan nuorisoseuraliikkeen velvollisuus on sulkea siirtolaisnuoriso huomioonsa. Perustettakoon nuorisoseuroja myöskin Amerikkaan. Lähetettäköön sinne usein puhujia ja ennen kaikkea perustettakoon Suomen Nuorison Liiton äänenkannattajaan “Pyrkijään” erikoinen siirtolaisnuorison osasto, jota toimitettaisiin Amerikasta päin ja jota tarmokkaasti levitettäisiin siirtolaisnuorison keskuudessa. Ironwoodista pistäydyttiin autolla Hurleyssä, Wis., yhdessä kaikkein törkyisimmistä Yhdysvaltain kaupungeista. Kaupunki on aivan lähellä Ironwoodia, joki vain erottaa ne toisistansa. [Kuva: Vangittuja hotellien omistajia.] Amerikassa on, kuten tiedetään, kieltolaki, mutta näillä seuduilla sitä uhmaten rikottiin aina siihen asti, kunnes eräänä varhaisena aamuna saapui kaupunkiin ylimääräinen poliisijuna, jonka miehet marssivat kaupungin 57 hotelliin, etsivät kaikki väkijuomat, vangitsivat hotellinomistajat vieden heidät mukanaan ja lukitsivat jokaisen hotellin sinetillä. Vangittujen valokuvat kiertelivät uutisen kera maan lehdistössä peloittavana varoituksena kaikille väkijuomain salakauppiaille. [Kuva: Poliisipäällikkö, joka toimitti vangitsemisen.] Näin valvotaan Yhdysvalloissa kieltolakia. Amerikka on tässäkin asiassa Amerikka ja siksipä täytyykin sanoa, että kieltolaki on siellä paremmin toteutettu kuin meillä. Ystävällisten ironwoodilaisten seurassa kävin vielä Wakefieldissä. Hauska automatka, joka ei hevillä unohdu. Täällä näin ensi kerran juopuneita. Nämä Michiganin seudut ovat aina olleet kuuluisia huonosta elämästä. Kieltolain valvontakin on mitä vaikeinta. Karstulalaisia paljon; kaikki kunnon suomalaisia ja suurin osa seutukunnan valistusharrastusten johtohenkilöitä. Täältä kulki matkani Crystal Fallsiin, jossa ystävällinen pastori W. Kuusisto otti “Suomi-vieraan” huostaansa. Puhetilaisuus oli kirkon alasalissa. Hirvittävän lumipyryn takia oli kuulijoita vähemmän kuin tavallisesti. Seutukunnalla asuu noin tuhatkunta suomalaista. Useita varakkaita farmareita. [Kuva: Siirtolaisnuorisoa Ishpemingin kaupungista, Mich.] Republic, Mich. on pieni mainiseutu, jossa nostetaan rautaa 3 000 jalan syvyydestä. Väestö uskonnollista, sosialisteja ei paikkakunnalla ole, mikä on sitäkin kummallisempaa, kun jotenkin kaikki suomalaiset ovat kaivostyöläisiä. — Ystävällinen Frans Lahtinen on tämän pienen seudun “matkapappien” ystävä ja huoltaja. Seuraava paikka oli Ishpemingin kaupunki. Ishpeming on intiaanien kieltä ja merkitsee suomeksi taivasta. Tulo tänne oli vaivaloista, oikeata “kaitasta tietä”. Suurenlainen kaupunki, asemalla en tavannut ketään suomalaisia. Vilustuin junamatkalla ja sain kuumetta. Puhelinluettelon avulla löysin pastori Rautalahden toimeliaan ja reippaan, Laihian pappilasta lähteneen rouvan. Hän ryhtyi tarmolla asiaan ja pian oli tohtori Holm vuoteeni vieressä. Vaatteet päälle ja apteekkiin seurauksella, että illalla olin jo melkein entistäkin terveempi. Ilta kysyi voimia, sillä suuri “haali” oli tupaten yleisöä täynnä. Tilaisuudessa puhuivat myöskin pastori Rautalahti ja tohtori Holm. Ishpemingissä asuu paljon hyvinvoipia huomattuja suomalaisia. Tohtori Holmilla on oma suuri sairaala. Veljellinen henki yhdistää siirtolaisiamme. Ei ole eroa tohtorin ja työmiehen välillä, kaikki seurustelevat toistensa kanssa. Pastori Rautalahti on nykyään synodilaisen kirkon esimies, piispa, kuten meillä sanottaisiin, mutta amerikkalaisuus ei tunne piispoja eikä rovasteja. Kristillisyys on siellä palvelevaa, rakkauden evankeliumia, eikä, kuten meillä, hallitsevaa virallista kristillisyyttä. Kymmenen minuutin automatkan päässä on Negaunea-niminen kaupunki. Negaunea suomennettuna merkitsee helvettiä. Tohtori Holmin komealla piilillä vietiin “Suomi-vieras” taivaasta helvettiin. Vastuksensa ja harminsa oli täälläkin. Tänne sain Suomesta sähkösanoman, jolla kiirehdittiin miestä kotia. Uusi 60 eri paikkaa käsittävä matkasuunnitelma oli juuri tehty ja aikomukseni oli viipyä perillä kesään asti, mutta nyt täytyi kaikki jättää ja kiireimmän kaupalla ryhtyä suunnittelemaan paluumatkaa kotimaahan. Oli helmikuun viimeinen päivä. Raikas kevään tuntu ilmassa. Vaikka tämän seudun vuodenajat muistuttavatkin suuresti Suomea, saapuu kevät kuitenkin paljon ennemmin kuin meillä. Negauneasta (helvetistä) sain muistoksi kahden paholaisen kuvat, jotka lukijoillenkin esitän. Kuva oli aikoinaan hyvin suosittu, mutta Suomeen ei se päässyt. [Kuva: Seyn ja Bobrikoff. Suosittu postikortti aikoinaan siirtolaistemme keskuudessa.] Matkani kulki täältä Amerikan suomalaisten henkisten rientojen keskukseen, nimittäin Hancockin kaupunkiin. Koko pitkän matkan olin suurella jännityksellä odottanut tätä tapausta. Jännitystä lisäsivät vielä monet matkan varrella saamani ystävien kirjeet, joissa peloiteltiin ja varoiteltiin miestä tämän Suomi-opisto-kaupungin varalta. “Muistakin siellä puhua hyvin, sillä arvostelu tulee olemaan ankara”, kirjoitti eräskin hancockilaisia tunteva ystäväni. Kirkkaana “vanhan maan” huhtikuista kevättä muistuttavana varhaisena aamuna astuin junasta Hancockin asemalle. Hämmästykselläni ei ollut rajoja, sillä noita peloiteltuja hancockilaisia oli varhaisesta aamuhetkestä huolimatta asemasilta täynnä. “Tekö se olette Perälä?” kysäisee lyhyenläntä vastaanottajien eturintamassa seisova, erittäin ystävällisen ja leikkisän näköinen mister. — Niin, sitähän sitä tässä on koetettu olla, vastaan yhtä leikkisästi ja sitten lyödään kättä päälle. “Heikki Jasberg on nimeni ja nämä toiset ovat seutukuntamme sivistysrientojen etuvartijoita.” Lähdettiin astelemaan kohti kaupunkia. Jasbergin liikehuoneistossa odotti useita kirjeitä. Noudettuani ne vietiin mies lepäämään Scott-hotelliin. [Kuva: Hancockin valtakatu.] Iltapäivällä tuli ystävällinen mr. Heikki Jasberg herättämään väsynyttä matkamiestä ja ilmoittamaan, että ennen Kalevalajuhlan alkua, jossa allekirjoittaneen tulee puhua, ovat yhteiset illalliset hotellissa. Mr. Heikki Jasberg on Amerikan suomalaisten yksi kaikkein huomatuimmista miehistä. Hän on yli 40 vuotta ollut Amerikassa, syntynyt hän on Kivijärvellä. Uransa siirtolaisena hän alotti halkometsätöissä. Omin neuvoin kehitettyään itseään ja opittuaan maan kielen perusti hän oman maaliikkeen, joka hänellä yhä vieläkin on. Heikki Jasbergissä yhtyy käytännöllinen liikemies ja syvästi uhrautuva aatteenmies. Kun toiset rukoilevat tai muuten haaveilevat uskonnon ja ihanteiden maailmassa, tekee Heikki työtä. Suomi-opiston historia valaisee erinomaisesti mr. Jasbergin tapaa palvella Jumalaa ja aatteita. Toiset rukoilivat opiston puolesta, mutta Heikki teki työtä, jota ilman opistoa ei koskaan olisi syntynyt. Mr. Jasbergin suurtyö siirtolaiskansan hyväksi onkin Suomi-opiston historiasta löydettävissä. Paljon on hän myöskin tehnyt uskonnollisen elämän ja raittiuden hyväksi, puhumattakaan niistä monista taloudellisista yrityksistä, joitten alkuunpanijana hän on ollut. [Kuva: Illalliset Hancockissa. Mukana kaikki seutukunnan johtavat henkiset voimat, kuten Suomi-opiston opettajia, lääkäreitä, pappeja, liikemiehiä y.m.] Mr. Heikki Jasberg on parhaita puhujia siirtolaiskansan keskuudessa. Hän on persoonallisuus joka asiassa ja joka tilanteessa. Vaikka hän on paljon sisäisesti kärsinyt ja taistellut mies, on hän silti aina iloinen, melkeinpä itkeekin nauraen. Terve, syvä huumori kukkii kärsimyksissä ja elämänkohtaloissa jalostuneen ja Korkeimman apuun luottavan persoonallisuuden aivoissa. Mr. Heikki Jasberg on juuri tällainen mies. Hänen seurassaan tuntee jotakin saavansa. Isänmaanrakkaus on hänessä voimakas. “Suomi on äitini, se on minut synnyttänyt, Amerikka isäni, sillä se minut elättää” — tuumi tämä rattoisa siirtolaisisänmaanystävä. Juhlaillallisiin, jotka oli järjestetty vapaan isänmaan kunniaksi, otti osaa noin 40 miestä. Useita puheita pidettiin. Niistä mieleeni jäi varsinkin Suomi-opiston johtajan Wargelinin voimakas puhe. Hän toivoi nuoren kansanvallan maassamme voimistuvan. Kansanvallan vaikea läksy on oppia puoluetaisteluissa häviämään. Voittaja on aina heti tunnustettava. Siinä suhteessa nuori itsenäinen Suomi voipi paljon oppia Amerikalta. Tästä seuraa myöskin, että puolue-elämä suuntautuu terveille teille, pikkumaisuus häviää ja kaikkia innoittaa yhteisen isänmaan suuri asia. Kalevalajuhla alkoi illalla klo 6. Suuri sali oli ääriään myöten yleisöä täynnä. Ohjelma mitä valituin. Kaikki osoitti, että todella ollaan siirtolaisten henkisten harrastusten keskuksessa. Matkasta, illallisista ja kahdesta pitkästä puheesta lopen uupuneena vihdoin aamupuolella yötä pääsin takaisin hotelliin. Seuraavana päivänä oli määrä puhua Suomi-opistolla. Oppilaat, sekä paljon muutakin yleisöä oli opistolle kokoontunut. “Suomi-vieraan” lausui johtaja Wargelin tervetulleeksi, puhuen miehekkäitä sanoja “vanhalle maalle” toivoen, että nyt kun isänmaa on vapaa, tulisi sen muistaa myöskin siirtolaisten henkisiä harrastuksia, ennen kaikkea Suomi-opistoa, joka on siirtolaisnuorison korkein opinahjo. Tässä lienee sopiva tilaisuus hiukan puhua tästä siirtolaiskansan korkeakoulusta. Ymmärtääksemme tämän opiston asemaa on meidän ensin hiukan puhuttava Yhdysvaltain koulu-oloista yleensä. [Kuva: Suomi-opiston johtajan Wargelinin perhe.] Perustuslait määräävät kansalaisten kasvatuksen ja vähimmän oppimäärän, mikä jokaisen on itsellensä hankittava. Kaikkien lasten on käytävä koulua joko valtion kouluissa tai yksityisten ylläpitämissä laitoksissa. Valtion ylläpitämissä kouluissa ei opeteta uskontoa, se on mahdotonta sen moni-uskontoisuuden vuoksi, joka Amerikassa vallitsee. Tämä ei suinkaan merkitse sitä, että maan hallitus ja johtavat valtiomiehet vieroisivat uskontoa, kuten usein kuulee meillä väitettävän. Ei, asiat ovat aivan päinvastoin. Todistaaksemme tätä väitettä otamme tähän muutamia lausuntoja. Columbian yliopiston presidentti N. M. Butler lausuu: “Kasvatus on kansakunnan henkisten arvojen jatkuvaa sovelluttamista elämään. Nämät arvot voidaan määritellä viiteen osaan, nimittäin tiede, kirjallisuus, taide, yhteiskuntalaitokset ja uskonto, joka viimeksimainittu on välttämätön tekijä ja jokaiselle lapselle tulee tarjota sitä sopivan järjestelmän kautta.” [Kuva: Suomi-opiston neitosia.] Kasvatusopin professori G. A. Coe kirjoittaa: “Jos uskomme, että täydelliseen persoonallisuuden kehittämiseen tarvitaan ei ainoastaan inhimillistä yhteiskuntaa, vaan myöskin yhteyttä Jumalan kanssa, niin seuraa siitä, että kasvatuksemme tarkoituksena tulee olla auttaa kehittymättömiä ihmisolentoja täydelliseen persoonallisuuteen kanssakäymisessä ihmisten ja Jumalan kanssa ja niiden avulla.” Irving King, suuri kasvatusopin tutkija, lausuu seuraavaa: “Uskonto on suurin tekijä elämässä. Ja jos kysyisimme, mikä on uskonnon ja kasvatuksen suhde toisiinsa, niin täytyy meidän sanoa, että niiden suhde on niin läheinen, ettei kumpaakaan voida eroittaa toisestaan, parhaassa merkityksessä toisensa olennollisesta hengestä.” Suuri valtiomies Roosevelt lausuu m.m., että “on hyvä asia olla terävä, etevä ja kekseliäs; mutta on parempi omata ominaisuuksia, jotka saavat sisältönsä Jumalan kymmenistä käskyistä ja vuorisaarnasta.” Amerikkalaiset valtiomiehet siis kunnioittavat uskontoa ja juuri siksi he siinä asiassa sallivat suuria vapauksia. He eivät tahdo uskonnon varjon alla ajaa poliittisia tarkoitusperiään eikä hallita. Tästä seuraa, että uskonnollinen elämä on maassa uhrausrikasta ja voimakasta. Se on tarttunut suomalaisiinkin. Suomi-opisto on siitä paras todistus. Se on syntynyt uskonnollisista vaikutuksista. Vieraskielisiä kansallisia harrastuksia — kuten luonnollista — ei Amerikassa kärsitä. Siinä suhteessa täytyy olla hyvin varovainen. Maassa on olemassa n.s. “Speak-English”-liitto, jonka tarkoituksena on opettaa lasten kautta vanhemmille englanninkieltä. Tämä liitto kuuluukin saaneen m.m. suomalaisten keskuudessa hyviä tuloksia aikaan. Lapset eivät puhu koulussa välitunneilla — eikä paljoa muuallakaan — suomea. Äidit ja isät innostuvat opettelemaan englantia; rakkaus lapsiin heitä siihen vetää. Suomi-opisto kaikesta huolimatta tekee myöskin kansallista sivistystyötä, mutta etualalla täytyy sittenkin pitää amerikkalaista sivistystyötä. Suomi-opisto alotti toimintansa syyskuun 8 pnä 1896. Oppilaita oli aluksi vain 11. Nykyään siinä toimii seuraavat osastot: Valmistava osasto, akateminen osasto, kauppakoulu ja jumaluusopillinen seminaari. Akateminen osasto vastaa valtion kouluja ja valmistaa oppilaita korkeampiin oppilaitoksiin sekä seminaariin. Tämän osaston kurssi tyydyttää hyvin yliopiston vaatimuksia, joten opisto on valtion korkeakoulujen luettelossa. Kauppakoulukurssi on kaksivuotinen. Tämän osaston oppilaat saavat aina helposti hyviä paikkoja. Seminaari on kolmivuotinen. Opetuskielenä kaikilla osastoilla käytetään pääasiassa englanninkieltä. Uskonnon ja suomenkielisten aineiden opetus tapahtuu suomenkielellä. Koululla on aina ollut taloudellinen pula. Suurikorkoiset pankkivelat nielevät vuosittain suuria summia. Toivomuksia lausuttiin, että Suomen valtio ojentaisi auttavan kätensä siirtolaiskansan korkeakoulun hyväksi. Toivomus, joka nykyisissä oloissa on mahdoton, mutta joka tulevaisuudessa kylläkin on huomioon ottamisen arvoinen. Opiston pitkäaikaisena tarmokkaana johtajana on toiminut tri J. K. Nikander. Hän kuoli v. 1919. Hänen jälkeensä tuli johtajaksi John Wargelin, nuori tarmokas mies ja erinomainen puhuja. Luentotilaisuuden jälkeen pistäydyin johtaja Wargelinin kauniissa kodissa, jossa iloinen talon emäntä soitti “Finlandian” voimalla ja innostuksella. Hancockissa puhuin vielä parikin eri kertaa Kalevan Ritarien täysi-istunnossa. Innostusta ja hartautta kaikkialla. Varsinkin “veli ensimmäistä” mr. Mattssonia olen usein jäljestäpäin muistellut. Hancockissa on toinenkin huomattava laitos. Se on suomalainen sairaala. Sairaala on vasta kolme vuotta vanha, mutta siitä huolimatta on sieltä jo yli tuhannen siirtolaissuomalaista terveyttänsä etsinyt. Sitkeätä taistelua on tämäkin laitos syntyäkseen vaatinut. Kuparisaaren suomalaiset eivät pitemmältä jaksaneet tyytyä katolilaiseen sairaalaan, vaan pelkäämättä vaikeuksia ryhtyivät hommaamaan omaa sairaalaa. Asialle sysäyksen onnellista ratkaisua kohti antoi ishpemingiläinen suomalainen lääkäri Henry Holm. Hänen tuellaan ja kannatuksellaan päästiin alkuun. Hancockilaiset liikemiehet, varsinkin apteekkari Verner Nikander, joka nykyäänkin vielä toimii sairaalan taloudenhoitajana, sekä liikemiehet Matti Mattsson, Antti Petäjä, Kaaleppi Seppänen y.m. ovat paljon työtä uhranneet tämän sairaalan hyväksi. [Kuva: Suomalaisen sairaalan hoitajattaria.] Hancock on todella siirtolaissuomalaisten Helsinki. Siellä on, paitsi edellä esitettyjä Suomi-opistoa ja sairaalaa, komea kirkko, komea valistustalo y.m., mikä voimakkaasti todistaa siirtolaiskansan henkisien harrastusten voimaa ja syvyyttä. Hancockissa viivyin useita päiviä, käyden ympäristöllä aina iltaisin puhumassa. Ystävällinen Heikki Jasberg vei “Suomi-vieraan” hotellista kotiinsa, jossa talon nuoriväki piti “vierasta” kuin “piispaa pappilassa”. Tahtoipa mies melkein liiankin kotiutua, usein vielä jäljestäpäinkin “vieraan” ajatukset viihtyivät Jasbergin nuorten seurassa. Ehkä vielä joskus tulee tilaisuus uudistaa näitä muistoja. Sitä ainakin allekirjoittanut toivoo. Calumetin kaupunki on noin puolen tunnin raitiotievaunumatkan päässä Hancockista. Iloisessa seurassa jutellen meni tuo matka odottamattoman pian. Eräs herttainen rouva tarjoutui puhemieheksi “Suomi-vieraalle” ja sanoi heti perille päästyämme ryhtyvänsä tehtäväänsä. Kaupungissa menimme Jasberg-veljesten kanssa siirtolaissuomalaisten vanhollisimman lehden “Valvojan” konttoriin. Ystävällinen, mutta hiukan omituinen vastaanotto päättyi illallisiin, jossa isäntänä oli varakonsuli Jackola, ystävällinen, tukeva rauhantuomari, joka erosi suuresti toisista vastaanottajista ja “esittäjistä”. Luentopaikalla illalla oli tavattoman suuri sali yleisöä jotenkin täynnä, mutta alkuun ei tahdottu päästä. Amerikkalainen tapa vaatii, että puhuja aina esitetään yleisölle. Mutta täällä esittelijäksi tuppautunut “suuruus” ei täytä tehtäväänsä, sillä “hänen misiksensä (rouvansa) ei ole vielä tullut.” Yleisö hermostuu, puhuja tuskaantuu, kunnes mitta tuli täyteen. Pohjalaisuuteni heräsi ja niin alotin ensi kerran koko matkalla puheeni ilman esittelyä. Hyvin se meni niinkin, esittelijästä vain sain “ystävän”, joka ehkä vieläkin herttaisina hetkinään “misiksensä” kanssa allekirjoittanutta muistelee. Luentopaikalla tapasin vielä — puhemiehenikin. Hän ottaa reippaasti käsimutkastani kiinni, viepi syrjemmälle ja hakee sinne punakan, terveen suomalaisneidon. "Saanko luvan esitellä: Miss Tyyne Järvis ja —" Keskustelu viriää. Kysyn uudelta tuttavaltani mistä hän on lähtöisin. — Alavudelta. — Mistä sieltä? — Lahdenkylästä. — Sieltähän sitä minäkin, kuka Te olette, mistä talosta? — — Kustaaporvarin Tyyneksi minua lasna sanottiin. — No, mutta mehän olemme syntyneet naapureina, maantie vain oli kotimme väliä. — Sinäkö olet se Lauri, se pahankurinen — — Niin justiin se sama, joka aina koulumatkoilla sinua kiusasi. — No, tuhat tulimmaista, ja nyt tuo rouva on meillä — puhemiehenä. Näin keskustelu jatkuu ja puhemiesrouva nauraa. Lopulta hänkin hämmästyksestä hölmistyy, käy totiseksi ja — onnittelee lapsuuden leikkitoveruksia, jotka näin hauskasti toisensa tapasivat. [Kuva: Suomalaisia metsätöissä.] Oli selvää, että meille tuli hauska ilta. Ikävä vain, että jo samana iltana täytyi palata Hancockiin, sillä seuraavana päivänä piti puhua _Väinölässä_, supi suomalaisessa kantofarmarikylässä. Täällä olin tilaisuudessa näkemään aito amerikkalaista metsänraiskausta. Amerikka on maailman suurin ryöstöviljelyksen maa. Metsänraiskaus esim. on jo kehittynyt niin pitkälle, että hallituksenkin on täytynyt puuttua asiaan. Metsäin häviäminen kun huonontaa ilmanalan. Näillä seuduilla on vielä jonkun verran metsiä. Tukkityöt talvisin ovat hyvin yleisiä. Rautatieyhtiöt laittavat aivan erityisiä rautateitä metsiin tukkien vetoa varten. Tällaisella tukkijunalla matkustaminen on hidasta ja ikävää. Pelkie, Misch. on myöskin metsäinen kantofarmarikylä. Puhuin siellä kirkossa, kuten niin monessa aikaisemmassakin farmarikylässä. Väittelyä lopussa, joka kuitenkin päättyi mitä sydämellisimpään sovintoon. Asian kulku oli seuraava: Väittelyä johtaa eräs metsätyöläinen, hyökäten mitä räikeimmin valkoisen Suomen, “lahtari-Suomen” päälle, kertoellen mitä pöyristyttävimpiä valheita kapinan ajalta. Koetan rauhallisesti oikoa miehen sairaalloisia esityksiä, mutta mikään ei häneen pysty. Etupenkissä istuu pari pientä poikasta mitä ryysyisimmin puettuna. Lähdönpäihin jaoin tavalliset kolehtirahat poikasille ja käskin heidän ostaa itsellensä vaatteet. Pojat sattuivat olemaan tuon kiivaan vastustajani poikia. Aamulla tuli poikain isä kiittämään ja samalla pyysi anteeksi illallista esiintymistään. Erosimme hyvinä ystävinä. Suomalaiset näillä seuduilla ovat vakavaa, uskonnollismielistä väkeä, lukuunottamatta kiihkeitä sosialisteja, joita on kaikkialla. Uskonnollinen elämä muistuttaa vanhan maan puolue-elämää. Eri kirkkokunnat kiistelevät keskenänsä, useinkin hyvin toisarvoisista kysymyksistä. Suomen heimon kirouksena on tuo meitä kaikkialla seuraava kiistamielisyys ja kateus. Uskonnolliset puoskarit osaavat erinomaisesti siirtolaistemme keskuudessa näitä ominaisuuksia eduksensa käyttää. Tapasin täällä useita keskisuomalaisia. Johtavana miehenä toimii farmari Kananen, lähtöisin Pihtiputaan Nokkalasta. Hän on paljon käytetty luottamusmies, kotimaata palavasti rakastavana kunnon kansalainen. Viimeinen paikka “rauta-alueella” oli South Range. Puhuin siellä Kalevalaisten haalilla, joka oli hienoin juhlasali, minkä matkalla olin tilaisuudessa näkemään. Kaikkialta veralla verhottu huone oli vain tavattoman raskas puhujalle. Kaupungissa on paljon ystävällisiä suomalaisperheitä ja suuria suomalaisia liikkeitä. Oppaana ja auttajana muistelen kiitollisuudella varsinkin mr. Taneli Kuonaa. Maaliskuun 5 pnä lähdin näiltä suurilta suomalaisseuduilta kohti New Yorkia. Matkalla tapahtui vielä yhtä ja toista mainitsemisen arvoista ja amerikkalaisuutta kuvaavaa. Tulomatkalla sovittiin eräässä kaupungissa, että palatessani vielä poikkean ja että silloin puhun erään perheen uudessa kodissa. Toimin sopimuksen mukaan ja aivan oikein: mainittu perhe oli järjestänyt isot perhejuhlat. Soittaen, laulaen ja puheita pitäen kulutettiin iltaa tässä vierasvaraisessa kodissa. Tuli lähdön aika. Ulkona oli mitä ihanin ilta. Kirkkaat sähkövalot valaisivat lumihiutaleita, joita taivas hiljakseen ripotteli kuin kukkasia. Iloisena joukkona kuljemme toinen toistamme saatellen. Vihdoin on meitä pari kolme jäljellä. Lopuksi joudun yksinäni saattelemaan erästä “missiä”. Huomaan kuinka saatettavani on hätääntyneen hermostunut. Syytä siihen en ymmärrä. Perille tultuamme sanon kohteliaasti hyvästi ja palaan asuntooni. Hetken kuljettuani yksin näen miehen hengästyneenä juoksevan vastaani. Se on eräs pohjalainen, samassa juhlassa mukana ollut mies. — Olet vaarallisella tiellä, katso eteesi — huutaa mies ja pusertaa browninkia kädessään. — Kuinka niin? Mikä on hätänä? kysyn säikähtyneenä. — Olet vaarallisella tiellä, sillä se miss, jota saattelit, on erään “airiksen” (irlantilaisen) morsian ja hän on jo kaksi kertaa hyökännyt tytön saattajien päälle ja tiedä — jatkoi mies — täällä ei muukalaisen henki paljoa merkitse. Tule nyt! lopetti pelastajani puheensa ja niin me menimme ja — pelastuimme. — Paluumatkalla poikkesin vielä Warrenissa Ohion valtiossa. Mr. G. Uitto oli asemalla autollansa vastassa. Kun pääsimme keskelle kaupunkia, suvaitsi auto tehdä lakon ja me saimme hiki hatussa poliisien hätyyttäminä lykätä kojetta syrjemmälle. Se oli kovaa työtä, auto oli suuri. — Warrenissa tapasin paljon eteläpohjalaisia tuttavia, useita entisiä kansakouluoppilaitanikin Alavuden Jokivarrelta. Yötä olin isokyröläisen musiikkimiehen Fabian Luoman luona. Tämä oli viimeinen puhetilaisuus. Illalla makuuvaunuun ja niin mustien poikien ohjaamana seuraavana iltana astelin toistamiseen maailman suurimman kaupungin, New Yorkin mahtavalla rautatieasemalla — yksin. Henkilö, jota olin kirjeellisesti pyytänyt asemalle vastaani, ei ollut tuota kirjettä saanut ja niin jouduin omin neuvoin kulkemaan määräpaikkaani. Mutta ei hätää mitään, tosin hiukan pelkäsin New Yorkin kuuluisia ryöväri- ja rosvokoplia. Turhaa pelkoa! Alinin suomalaiseen matkailijakotiin omin neuvoin päästyäni löysin suomalaisia. joiden turvissa jatkoin matkaa Brooklynin puolelle, mr. Riipan vieraanvaraiseen ja ystävälliseen kotiin. Kiertomatka Amerikan Yhdysvaltain “maaseudulla” oli päättynyt. Ystävät New Yorkissa onnittelivat saavutuksista, mutta kuten heitä varoitinkin — aivan liian aikaisin. Menestys on vaarallista. Kateuden ja monet sen sukuiset voimat piirittävät ja väijyvät ihmistä menestyksen tiellä. Sen sain minäkin matkani jälkeen kokea. PALUUMATKA. Matkalipun paluumatkaa varten olin ostanut Hancockissa, joten New Yorkissa ei tarvinnut enään matkan siitä puolesta huolehtia. Passi oli nyt vain matkakuntoon saatava. Suomen konsulaatissa konsuli Solitander otti matkamiehen ystävällisesti vastaan. Siisti virasto. Sen sijaan oli konsulilla samoin kuin toisillakin konsulaatin virkailijoilla yhtä ja toista muistuttamista ulkoministeriön juoksevien asiain hoitoon nähden. Siellä kaikki asiat viipyvät niin tavattomasti ja — mikä ikävintä — siellä luullaan asioita tunnettavan paremmin kuin itse paikan päällä New Yorkin konsulaatissa. En tahdo käydä tässä nyt kuitenkaan tämän enempää “morkkaamaan” ulkoministeriön sisäistä järjestystä, sillä epäkohta on jo huomattu ja eduskunnan jäsenistä kokoonpantu komitea parhaillaan tutkii asiaa. Sitä paitsi on ulkoministeriössä virkailijana New Yorkin konsulaatissa palvellut tuomari A. Jalkanen, joka tuntee epäkohdat. Näin ollen on varmaa että epäkohdat lähitulevaisuudessa korjautuvat. Englannin konsulaatissa tapahtui passin viseeraus hyvin äkisti mutta Yhdysvaltain konsulaatissa sen sijaan saimme konsulaattimme virkailija tuomari Haaganin kanssa, joka ystävällisesti oli oppaanani, jonottaa monta tuntia. Vihdoin kaikista selvisin ja niin olin valmis astumaan “Valkosen Tähden linjan” suureen upeaan Olympic-nimiseen laivaan. Maaliskuun 17 päivänä klo 2 päivällä törähytti tuo mahtava valtamerihöyry hyvästinsä New Yorkille ja alkoi hitaasti, mutta varmasti irtaantua laiturista ja suuren, mahtavan Vapaudenpatsaan ohitse painautua valtamerelle. Melkeinpä kaihomielin seisoin mahtavan laivan kannella katsellen yhä loitommalle jäävää “Suuren lännen” mannerta. Paljon uutta, henkistä näköalaa avartavaa olin tuosta merkillisestä rikkaasta “Uudesta maailmasta” saanut. Se pieni “näverinreikä”, josta olin maailmaa katsellut, suureni tällä matkalla. Jotakin nuorekkaan uutta sain Ameriikasta. Se oli vaatimattomalle “kansanpuhujalle” sysäys syvemmille vesille, uusille ulapoille. Paljon hengen herätystä ja tahdon terästä sieltä mukaansa sai. En katsele Ameriikassa olleita kansalaisiani enään halveksien, vaan kunnioittaen. On kyllä totta, että matkalla ei ole tärkeintä mitä näkee, vaan _kuka näkee_. Mutta vaikka olisi henkisesti minkälainen tomppeli tahansa, niin sittenkin täytyy jotakin liikahtaa sen suomalaisen henkisessä olennossa, joka meidän syrjäisistä pienistä oloistamme joutuu amerikkalaista kulttuuria näkemään ja elämään sen keskuudessa. Ameriikka on uusi nuortunut Eurooppa. Se on vapaa esim. siitä teennäisyydestä ja tyhjästä jäykkyydestä, joka vielä kaiken lisäksi nousukkaan kömpelönä esiintyy meidän nuoressa sivistyksessämme. Me voimme esim. istua vierekkäin junanpenkillä Helsingistä Ouluun sanaakaan toisillemme sanomatta. Vierekkäisissä huoneistoissa asuvat kaupunkilaiset voivat vuosia olla toisiansa tervehtämättä. Eduskunnan oikeistopuolueitten jäsenet “teitittelevät” ja “tittelöivät” toisiansa, vaikka ovat vuosia samassa ryhmässä työskennelleet. Eri puolueitten edustajat tervehtävät toisiansa jäykästi j.n.e. Ameriikkalaisuus on tämänkaltaisesta ummehtuneisuudesta vapaata. Se nuorentaa ja vapauttaa sinne muuttavaa eurooppalaista. Eteläpohjalaisuus on tietämättään omaksunut hyvin paljon ameriikkalaista käytännöllistä, tosielämässä esiintyvää tasa-arvoisuutta ja nuorekasta reippautta. Se tavattoman runsas siirtolaisuus, joka miespolven ajan on tästä maakunnasta lähtenyt, on sen vaikuttanut. Me emme sitä itse huomaa, emmekä mielellämme tunnusta, mutta sille, joka on elämänsä kansanvalistustyötä Etelä-Pohjanmaalla tehnyt ja sitte pistäytyy vastaanottavin mielin samanlaisella asialla “ison rapakon” takana, hänelle selviää tämä asia. Olisi sen vuoksi suotavaa, että tässä maakunnassa enemmän kuin tähän asti kiinnitettäisiin huomiota siirtolaisuuskysymykseen, varsinkin mitä tulee sen hyviin puoliin. Ameriikassa olleet kansalaiset voisivat esim. perustaa yhdistyksen ajamaan ja tunnetuksitekemään kaikkia ameriikkalaisen kulttuurin hyviä puolia täällä kotimaassa ja sulattamaan niitä suomalaiseen käytännölliseen elämään. MATKAN TARKOITUS. Matkan tarkoituksena oli herättää suomalaisen kirjallisuuden harrastusta siirtolaistemme keskuudessa. Puhuin kaikkialla Johannes Linnankosken elämäntyöstä, myyden hänen teoksiaan yli 4 000 dollarin arvosta. Edelleen puhuin kirjallisuudesta yleensä sekä kirjallisuuden merkityksestä siirtolaisille erittäin. Oli luonnollista, että kansanedustajana minulta odotettiin ja pyydettiin tietoja myöskin maamme valtiollisista tapahtumista ja eritoten siitä puolueesta mihin itse lukeuduin. Puhuin viimeksi mainituista aineista pidättyvästi, esittäen kunkin puolueen parhaat puolet ja syyt niitten syntymisiin. Maalaisliitosta puhuin sen aatteellista tarkoitusta selvitellen, kajoamatta päivän politiikkaan. Mutta siitä huolimatta sain vastaani Ameriikassa sosialisti-lehdet ja kotimaassa oikeistolehdet. Tätä oli mahdoton välttää. Edelläni ehtinyt reklaami tulostani teki sen mahdottomaksi, reklaami josta en luonnollisestikaan minä ole vastuussa. Olisi erittäin houkuttelevaa liittää tähän loppuun kaikki ne voimakkaat, mitä erilaisimmat arvostelut, joita matkani johdosta niin Amerikan kuin Suomenkin lehdissä kirjoitettiin, mutta jääkööt. Jos miestä haukuttiin, niin kyllä kehuttiinkin. Kaikenkaikkiaan: matkani saavutuksiin olen tyytyväinen. Jos siihen lisäksi hiukankaan sain siirtolaisissamme heräämään rakkautta “vanhaa maata” kohtaan ja nyt jatkuvalla työllä kotimaassa saan täältäpäin lisääntyvän harrastuksen hereille siirtokansaamme kohtaan, niin saan kun saankin iloita tekemäni matkan saavutuksista. Tämän kirjan alkupuolella lupasin lopussa esitellä Suomen Maalaisliiton johtavia periaatteita. Teen sen, julkaisemalla Ilkan 15-vuot. numerosta kirjailija Santeri Alkion seuraavan kirjoituksen: MILTÄ ASEMA NYT NÄYTTÄÄ. Suurteollisuuden luomisen valtakauden yhteiskunnallinen tilinpäätös alkaa olla valmis. Entisen, taloudellista yritteliäisyyttä ja kilpailua kiihoittavan porvarillisuuden perillisenä seisoo uudessa yhteiskunnallisessa rintamassa suurkapitalismi. Sillä on mielessään keisarivallan, suurvallan ja militarismin kaikki mieliteot. Sitä vastassa seisoo sosialismi, suurteollisuuden ja suurkaupungin kasvatti. Nämä valmistautuvat kamppailuun maailmanvallasta. Kumpaisellakin on väkivalta aseenaan. Kumpaisellakin on luokkavalta päämääränään. Ihmiskunta, joka oli uneksinut suursodan raunioilla saavansa vihdoinkin kirota sodan ikuiseen häviöön, näkee sodan kummituksen uudelleen nousevan silmäinsä edessä. Epätoivoisena luo rauhan ihminen katseensa kaikkiin ilmansuuntiin etsien pelastusta. Mutta turhaan. Idässä ja lännessä nousee hävityksen raunioista vain kostajia ja saalistajia. Häviävät kansat hapuilevat yhä uudestaan miekkaa — sen avulla pelastuakseen, ja voittaneet kansat tietävät, että heidän voittojensa hedelmät taataan vain miekalla. Sillä aikaa sivistys taantuu, suurkaupungit häviävät ja kuihtuvat aineellisesti ja henkisesti. Ihmiskunnan parhaimmistolta sortuu luottamus uuden päivän nousuun ja huonoimmisto nousee johtoasemiin ja hallitsee yhteiskuntia ja valtioita. Ihmisyys alentuu uuteen orjuuteen. Sivistyneet, lahjakkaat, ansioituneet ihmiset lankeavat proletaarien kanssa kilpaa. Niin luisuu elämä alaspäin. Valtiolla ja yhteiskunnalla ei ole tätä kumousta vastaan esteeksi mitään muuta kuin lait ja sotilasvalta. Mutta niitä ei totella. Niin pettävät ainoatkin luisumisen jarrut. Kaikki vanhat elämänarvot kaatuvat. Uusia jotka yhdistäisivät uskossa, innostaisivat toteutumismahdollisina, ei synny. Mikä on tämä tällainen tilanne? Sehän on vallankumous! Se on yhteiskunnallinen vallankumous, joka kulkee rataansa luonnonlain välttämättömyydellä hävittääkseen kaiken mitä nykyisessä yhteiskunnassa pidetään arvossa, valmistaakseen sijaa uusille arvoille ja uudesti syntyvälle yhteiskunnalle. Se, mitä tässä tapahtuu, on siis eräänlaatuinen maailmanloppu, ei kuitenkaan vielä lopullinen. Sillä, niin synkältä kuin tällä hetkellä näyttääkin, niin sormi suussa kuin viime vuosisataa hallinnut ja vaalinut kapitalistinen taloustieteilijä seisookin tilinpäätöksensä edessä, niin hillittömän valtaavina kuin epätieteellisen bolshevismin myrskyaallot käyvätkin synnyttäjänsä sosialidemokraattisen tieteen ja taktiikan ylitse, — sittekin on aihetta aavistaa, että tästä vielä syntyy “uudet taivaat ja uudet maat”, — kuitenkin aivan maallisessa merkityksessä. Tämän ajatuksemme perusteluksi pieni silmäys mainittuun tilinpäätökseen. Viime vuosisata loi suurteollisuuden, mutta samalla myöskin suurteollisuus- ja — suurhuijausyhteiskunnan. Se loi samalla oman tarpeensa mukaiset taloustieteet, jotka totesivat silmää räpäyttämättä, että suurteollisuus ja suurkaupunki muodostivat yhdessä ne talous- ja yhteiskuntamuodot, joilla yksin oli tulevaisuuden lupaus. Kaiken muun täytyi soveltautua sen mukaan. Tästä olivat — ja arvatenkin vielä yleisesti edelleenkin ovat — suurkapitalistit ja heidän työorjansa sekä runoilijatietäjänsä täydellisesti samaa mieltä. Niin sosialisti kuin kapitalistikin. Tämä näköhäiriö johtui siitä, että suurteollisuus, keksintöjen luomine välineineen, näytti tarjoavan kilpailulle leivästä, pääomista ja yhteiskunnallisista asemista aivan satumaiset mahdollisuudet. Se tempasi koko sivistyneen ihmiskunnan mukaansa, kehitti aivan uudet elämänmuodot. Maaseudut kaikkialla tyhjensivät väkevää työvoimaa suurkaupunkeihin, joista muodostui uuden yhteiskuntaelämän sykkiviä sydämiä. Elämäntaso nousi rikkauksien kera kuin leikkien. Loistoelämä, jonka piti tuhoutuneen Ranskan vallankumouksessa, kehittyi uudelleen, muodostuen nyt nousevan porvarin kulttuuripäämääräksi, — periytyäkseen jälkeläisissä jo taas kulttuuritarpeena. Sivistystyö, joka aina on osoittautunut sangen herkäksi taipumaan rikkaitten vallanpitäjäin halujen mukaan, tasoitti tietä, järjesteli makua, asettui porvarinousukkaan käytettäväksi myös ylellisyystarpeiden kehittämisessä. Mutta aivan pian huomasikin “työn orja”, että tämä uusi yhteiskunta järjestyikin niin, että työläisten täytyi rajoittua elämään puutteessa ja köyhyydessä _auttaakseen_ elämänuhrillaan niiden loistoelämän ylläpitämistä, jotka yleensä “eivät tehneet työtä, eivätkä kehränneet”. Tämä havainto paisui nopeasti yleiseksi tietoisuudeksi ja järjesti rivit sosialistisiksi luokkataistelujärjestöiksi. Niin tuli valtiollisyhteiskunnallinen luokkataistelu suurteollisuusyhteiskunnan painajaiseksi. Se levisi kaikille inhimillisen elämän aloille, käsityöläisverstaista parlamentteihin saakka. Yhteiskunta muuttui sotaleiriksi, jossa taistellaan lakoilla ja työsuluilla, äänilipuilla, mielenosoituksilla ja pääomilla. Kaikki muut yhteiskuntaluokat, talonpojasta keisariin saakka, saavat suhtautua tähän taisteluun sovelluttamalla itsensä sen mukaan. Jo aikaisin aletaan ennustaa vallankumousta. Sosialisteille se muodostuu uskonkappaleeksi. Porvarikaan ei varmuudella enää uskalla kieltää sen tuloa _joskus_, mutta arvelee sen kestävän kuitenkin hänen henkilökohtaisen aikansa jälkeen. Kysytään: Milloin? Miten? Köyhälistössä uudet yhteiskuntaolot synnyttävät enempi luokkavihaa kuin järjellistä luokkataistelua. Suuromistaja pälyy yhä tietoisempana suojelusvarustuksiin. Hänestä on itsestään selvää, että “valtakunnan hallitus” on tarkoitettu hänen oikeutensa suojaksi. Suurvalta ei sitä salaakaan. Köyhälistön viha kohdistuu silloin myös hallitsevaan valtaan. Samalla on kansainvälinen taloudellinen kilpailu kehittynyt äärimmän kestävyystason rajoille. Se on synnyttänyt suurteollisuuden toisen suuren pulman. Kun tuotanto lisääntyy — palkkain täytyy nousta, kapitaalin saada yhä kasvavat voitto-osingot, — ei omamainen, kynitty, kuluttaja enää voi lunastaa läheskään kaikkea mitä tuotetaan. Suurteollisuudelle täytyy silloin saada vallatuksi menekkiä ulkomaisilla markkinoilla. Mutta sielläkin ovat omat tuottajansa! Kansainvälinen kauppasota alkaa. Taistelu kiihtyy, suhteet kärjistyvät. Kannattavaisuuslaskelmat pettävät yhä useammin. Europpalainen suurteollisuusyhteiskunta tuntee seisovansa suuren vararikon edessä. Suurvallat valmistautuvat pääsemään vararikosta — hävittämällä kilpailijansa. Sillä aikaa lepää maaseutu ja maanviljelys kaikissa maissa. Elämä, tuotanto ja maailmankäsitykset kuvastavat uneliaisuutta tai heijastavat kaupunki-elämän peilinä. Omatakeisuuden uskoa yrittävät vain harvat. Talonpojan toiselta puolen, porvarin ja teollisuustyömiehen välille toiselta puolen muodostuu syvä keskinäisen ymmärtämyksen puute. Siinä luokkajaossa, joka on tapahtunut kapitalismin ja sosialismin pohjalla, ovat kaikki muut yhteiskuntaa palvelevat kansalaisryhmät saaneet suhtautua tilanteeseen kuten maa, jonka kamaralla taistelee kaksi sille ventovierasta armeijaa, jotka kumpikin ottavat ravintonsa sodan jaloissa olevalta kansalta. Mutta tässä luokkasodan jaloissa talonpojat ja torpparit sekä heidän työläisensä muodostavat yhdessä valtaavan yhteiskuntaluokan, jolla toisten luokkataistelusta ei ole mitään toiveita saavuttaa itselleen varmoja etuja, eikä mitään varmuutta siitä, että toisen tai toisen voitto tuottaisi yhteiskunnalle lopulta siunatun rauhanajan. Näiden maatyöstä ja tuotannosta eläväin mahtavain joukkojen itsetiedottomuus pysyi aina suursodan huipuille asti niin yhteiskunnallisesti alkeellisena, etteivät ne tajunneet läheskään yleisesti edes sitä, miten he ennen sotaa suorastaan lahjoittivat suurteollisuuden ja kaupunkien luokkataisteluarmeijoille leipää, perien siitä vain osan oikeata, tuotantokustannuksia vastaavaa hintaa. Kun he möivät leivän polkuhinnasta, sillä tavoin he maksoivat pitkät ajat suurteollisuustyöväen palkkoja erinäisissä Europan maissa, sekä liiostivat jokaisen jauho- ja voikilon hinnasta osan välillisenä verona suurkapitalistien yritysten osakkeenomistajain pääomavoitoksi. Itse he kituivat kaiken puutetta. Mutta suursota synnytti aivan uusia konjunktuureja. Rahan hinta aleni, tuotteiden, varsinkin elintarvetuotteiden, nousi. Äkkiä esiintyi “talonpoika” luokkataistelussa — kuluttajia vastaan. Rintamat elintarvemarkkinoilla muodostuvat uudestaan. Gulashi, jonka ammatti uudenaikaisen kauppasiveyden oppien mukaan oikeuttaa kiskomaan, sosialisti, jonka periaate ei koskaan rajoita palkkaa yläpäästä, virkamies, jonka silmissä talonpoika on vain yhteiskunnallinen tuottaja, — kaikki he hyökkäävät tämän tuottajan kimppuun leivän kalleuden vuoksi! No, se on vain eräs kohtaus uuden yhteiskuntaluokan heräämishistoriassa, muuten tyypillinen ja tuttu kaikkien muiden luokkien heräämisajoilta. Sillä on kuitenkin siinä erikoismerkitys, että suuren sodan lopputilissä esiintyy ihmisten nälkä niin voimakkaana velkojana, että vuosisadan syrjäytetty ja poljettu leipätuotanto nousee yhtäkkiä ammattina ensiluokkaiseen arvoon. Samalla se avaa muiden yhteiskuntaluokkien silmät näkemään, että vuosisadan maanviljelys-pakolaisuus oli monissa sotaakäyvissä maissa vieroittanut ihmiset maasta, joka nyt osoittautui hädän hetkellä taasen kaiken elämän varsinaiseksi lähteeksi. Maanpakolaisissa rupesi heräämään halu takaisin maalle. Monet suurkaupungit menettivät suuren osan väestöään kun eivät niitä elättämään kyenneet. Mutta maanviljelysseuduissa alkoi uusi elämä. Talonpoikaisammatti nousi arvossa. Sen ympärillä alkoivat kaikki maaseutuammatit elpyä. Samalla saadaan havaita muutakin. Monissa maissa nousevat talonpojat ja heihin liittyvät kansanainekset yhdessä johtavaan asemaan uusien kansallisuusvaltioiden vapauttajina ja niiden parlamenttien tärkeimpinä kansallisina puolueina. Tieteellinen sivistyneistö alkaa kiinnittää huomiota talonpoikaisnousuun. Isänmaalliset mielet kiintyvät tähän kansallisvoimaan kuin uuteen löytöön. Suurkaupunkilainen on menettänyt kansallistuntonsa sisällön. Maaseutulaisella se elää parhaassa nousukaudessaan. Tapainturmelus on suursodan hirveä seuraus erittäin suurkaupungeissa. Maaseudulla nousee ihmisyyden itsepuolustusvoimia. Taloudellisia arvoja aletaan laskea uudestaan. Sivistyksen sieluelämää aletaan tutkia. Siveyden karkoittaminen europalaisen sivistyksen kodeista aletaan huomata hirveäksi erehdykseksi. Materialistiset elämänarvot myöskin tässä suhteessa alkavat horjua. Ihminen alkaa nousta lankeemusunestaan henkisesti nälkäisenä. Uuden aikakauden aavistukset alkavat herätä. Uusi yhteiskunta syntyy vain sikäli, mikäli jalostuu ja muodostuu uusi ihminen. Onko siis sivistysviljelys ja taloudellisen elämän keskus siirtyvä kaupungeista maaseudulle? Siitä on liian aikaista sanoa vielä mitään. Mutta ken avoimin silmin katselee tapahtuvaa elämän selvitystä, sille näkyy, että samalla kuin liike- ja sivistyselämän suurkeskukset elävät ilman vapauttavia, elämän mahdollisuuksiin viittaavia, rohkaisevia näköaloja, samalla maaseudulla, myöskin viljelemättömissä korvissa tällaiset mahdollisuudet elävät. Ja samalla kuin suurtuotanto kaikilla aloilla uhkaa uusilla, ennen kokemattomilla pelottavilla ja lakkaamattomilla liikeseisauksilla, maa kutsuu kaikkia tarjoten kaikissa oloissa varman elinkeinon. Viitteet: [1] Harvennukset meidän. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 64 PÄIVÄÄ SUOMALAISEN SIIRTOKANSAN KESKUUDESSA AMERIKASSA *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.