The Project Gutenberg eBook of Silmäpuoli vaeltaja This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Silmäpuoli vaeltaja Islantilainen romaani Author: Gunnar Gunnarsson Translator: Eino Mela Release date: April 24, 2025 [eBook #75951] Language: Finnish Original publication: Helsinki: Otava, 1914 Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SILMÄPUOLI VAELTAJA *** language: Finnish SILMÄPUOLI VAELTAJA Islantilainen romaani Kirj. GUNNAR GUNNARSSON Tekijän luvalla suomentanut Eino Mela Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1914. I. Harmaata oli ollut aamusta alkaen. Raivaamattomia polkuja ontuen hän oli vaeltanut koko päivän raskaiden pilvien alla, jotka riippuivat niin lähellä maata, kuin taivas olisi pudonnut alas ja työntänyt sisäänsä kaikki terävät vuorenhuiput ja pysyisi nyt ylhäällä vain niiden varassa. Hänen sielunsa tunsi itsensä perin köyhäksi tällä yksinäisellä vaelluksella sumuisena päivänä. Koko päivän anti supistui köyhään laulunpätkään, jota hän kulkiessaan hyräili, kiinnittämättä siihen ajatuksiaan: — Päivä pilvessä on, linnut poissa. — Usma vain eloton laaksoloissa. Hänen äänensä oli syvä ja tumma. Sen syvyyksissä värisi hänen yksinäisyytensä ja tyydyttämätön kaipuunsa. Kuin meren raskaasta kohinasta aavisti tästä äänestä kohtalon ja tuskan vallan. Elämän ikuinen levottomuus ja sielun ääretön kaipuu värisivät tämän vanhuksen äänessä. Sen samalla voimakas ja pehmeä bassosointu saattoi vaikuttaa ihmisiin niin, että he ehdottomasti saivat halun itkeä. Häntä itseänsä erityisesti tyynnytti oman äänensä kuuleminen vaelluksillaan. Sillä hänen vaelluksensa olivat monet ja yksinäiset. Ja joskin kerjuupussi usein oli kevyt kantaa, saattoi hänen kulkunsa olla kylläkin raskas. Hänen vaellustaan ei myöskään helpoittanut oikean jalan jäykkyys, jonka takia hän liikkasi epätasaisesti eteenpäin. Eipä tuo pitkä, valkea ryhmysauvakaan, johon hän aina nojautui, kovin täydellisesti vastannut tervettä jalkaa. Tämä ruumiinvamma ei kuitenkaan estänyt häntä kiertämästä maita mantereita. Nyt hän taivalsi yli mahtavan vuorijonon Hofsfjørðurin pohjoispuolella. Vuorijonon nimi on Tummat vuoret. Hofsfjørðurissa hän ei ollut koskaan ennen käynyt. Kaikissa muissa maan pitäjissä hän oli käväissyt useitakin kertoja kaksikymmenvuotisella kerjuuvaelluksellaan, mutta Hofsfjørðurin hän aina oli kiertänyt. Siksi että tunturitiet, jotka johtivat sinne, olivat niin kovin pitkät ja vaivalloiset, sanoi hän, kun sitä häneltä kysyttiin. — Hän ei muuten kuitenkaan pelännyt pitkiä ja vaivalloisia teitä. Nyt hän oli siis matkalla sinne. Ilta jo joutui, ja hän oli kuitenkin vasta puolitiessä. Hän ei pimeän tultua voinut matkata edemmäksi. Siksi oli etsittävä suojaisa paikka, minne saattoi heittäytyä pitkäkseen. Hän oli väsyksissäkin näin iltasella ja ontui tavallista enemmän. Uupumus valtasi varsinkin terveen jalan, joka oli tullut melkein yhtä jäykäksi kuin toinenkin. Kaari, minkä hän teki jäykällä jalallaan joka askelella ja jota ryhmysauvan heilahdus vain suuremmassa mittakaavassa jäljitteli, tuli vähitellen yhä epävarmemmaksi ja oikullisemmaksi. Hänen liikkeensä muistuttivat konetta, joka on seisahtumaisillaan, tai tuulimyllyä, jonka siivet ovat lepoon laskeutumassa. Hänen karkean, väljän, paikatun nuttunsa harmaat riekaleet hulmusivat hänen ympärillään ja johtivat ajatuksen vialle-ammuttuun lintuun, joka laahustaa viimeisiä askeliaan kuolemaa kohti. Koko olemus näytti yhtä eriskummaiselta ja merkilliseltä kuin maisema, joka sitä ympäröi. Pitkä, valkea parta, joka oli kellertynyt suun ympäriltä. Takkuinen, harmahtava tukka, joka pisti esiin suuren, pehmeän hatun alta. Tämän hatun väriä olivat kaikki vuodenajat olleet muokkaamassa. Tyhjä silmäkuoppa tuuheiden kulmakarvojen alla. Mutta varsinkin leimuava silmä, jonka katse näytti omaavan yli-inhimillisen voiman ja viisauden. Kaikki tämä, ryysyisen puvun, kerjuupussin ja omituisen käyntitavan yhteydessä, antoi olennolle uskomattomuuden ja epätodellisuuden leiman ja saattoi hänet samalla niin voimakkaaseen sopusointuun villin ja karun maiseman kanssa, että hän aivan kuin kuului siihen eikä minnekkään muualle — varsinkin nyt, kun raskaat pilvet riippuivat hänen yllään niin lähellä, että hän välistä hipaisi niitä hatunkuvullaan. Hän taivalsi eteenpäin kuin valtias tässä seikkailukkaan yksinäisyyden sumuvaltakunnassa. Mutta hänen rinnassaan ei ollut mitään valtiaan tunnetta. Kuitenkin hän tunsi omituisella tavalla olevansa täällä kotonaan. Eikä hän tuntenut huolta eikä pelkoa ajatellessaan yötä, jonka oli viettävä täällä taivasalla. — Hän hyräili laulunpätkäänsä uudestaan ja uudestaan. Hänelle oli tullut tavaksi lyhentää pitkää taivalta ja lepuuttaa ajatuksiaan sepittämillään lauluilla. Yksinäisillä vaelluksillaan hän piti siten tietoisuutensa loitolla ja ilmaisi tunnelmansa, mietiskelemättä, pienissä lauluissa. Toistettuaan surunvoittoista lauluaan tuhansia kertoja, kunnes se vihdoin luisti yhtä helposti ja luontevasti kuin hengitys, hän tuli vähitellen äänettömäksi. Laulu alkoi katkeilla, tulla kuuluviin pätkinä ja palasina yhä pitemmin pysähdyksin, ja lopulta se kokonaan lakkasi. Hänen katseensa tuli kaukaiseksi, ja hänen otsansa synkistyi — raskaiden ajatuksien äänettömyys oli vallannut hänet. Ja hänen vaeltaessaan eteenpäin kietoi hämärä kietomistaan maiseman vaippaansa. Kun hänen silmänsä huomasi, että päivä häipyi, niin hän pysähtyi ja katseli ympärilleen. — Oi minua käärmettä luonnossa, puhui hän puoliääneen. — Kas, päivä jättää minut korkealle autiolle vuorelle. — Kiiruhda, silmä, etsimään meille jokin kolo yöpaikaksi. Sumu hälveni illan tullen. Taivas kohosi maasta kuten vieras, joka yöksi lähtee kotia. Pilvet ryömivät ylös pitkin tuntureita, paljastivat pengermän toisensa jälkeen, hypähtivät lopuksi korkeimmilta huipuilta ilmaan ja leijailivat taasen vapaasti avaruudessa. Mutta heti sen jälkeen pimeä muutti kaukaiset vuoret tummiksi ääriviivoiksi ja nuoli värin kaikelta ympäristöltä. Vaivainen vanhus nilkutti kiveltä kivelle. Hän etsi suojaa yön kylmyyttä vastaan. Hän etsi sitä, mikä hänelle oli koti. Sillä täällä ylhäällä olivat tuulensuoja ja poutasää ylellisyyttä. Ja hänen köyhässä elämässään oli suojaisa makuupaikka suuri ihanuus. Vihdoin hän löysi kaksi kiveä, jotka nojasivat vastatusten. Tämä on veljeyttä ja rakkautta, ajatteli hän ja sanoi ääneen: — Hyvää iltaa, veljet. Silloin hänet valtasi suuri ilo, ja yksinäisyydentunne jätti hänet. Nämä umpimähkään lausutut sanat vapauttivat hänet aivan kuin omituisesta lumouksesta ja muodostivat todellisen ja elävän sukulaisuussuhteen ja yhteydentunteen hänen ja häntä ympäröivien kuolleiden kappaleiden välille. Hän tarttui taasen ryhmysauvaansa, jonka oli pannut syrjään, puristi sitä kättensä välissä ja sanoi: — Kiitos tästä päivästä, vanha ystävä. Ja kiitos kaikista päivistä, lisäsi hän syyllisyydentuntoisena, sillä hän ei koskaan ennen ollut kiittänyt, ja asetti kepin varovasti kiviä vasten. Sitten hän ryhtyi täyttämään kivillä ja sammalilla noiden kahden paaden muodostaman ja kattaman onkalon pohjoista aukkoa. Kun tämä oli tehty, avasi hän reppunsa ja otti siitä hieman ruokaa, minkä eräs armelias sielu oli antanut hänelle evääksi. Syötyään hän polvistui ja peitti kasvonsa vapiseviin vanhanmiehen käsiinsä, ikäänkuin äänettömästi kiittäen. Sitten hän ryömi onkaloon, vaikkei häntä vielä nukuttanutkaan. Hän ei voinut istua pystyssä siellä sisällä. Hän makasi pitkin pituuttaan selällään ja antoi kättensä hyväillen lipua pitkin kivien rosoisia pintoja. Puoliääneen hän haasteli sanoja, joita hänen ajatuksensa tietämättään muodostivat: — Tunnen itseni omituisen onnelliseksi tänä iltana. Tunnen olevani aivan kuin kotona, enkä lainkaan yksin. Tämä hiekka, jolla makaan, on pehmeä vuode. Tunnen olevani sukua teille, te äänettömät kivet. Te olette kuten minäkin auringon, sateen ja tuimien tuulten kuluttamia. Ja vaikkakin te olette juuttuneet paikkaanne kiinni, minun vaeltaessani pitkin maata, tulemme kuitenkin yhtä kauaksi. Ken tietää — ehkäpä tämä yö on oleva minun pisin yöni. Jokainen yöhän voi tulla ikuiseksi yöksi. Ja minulle olisi mieluista, jos te vartioisitte luitteni ääressä. Niin, ehkäpä saamme vieraita yöllä, hyvät veljet. Ehkäpä tänne tulee joku ja ottaa levottomuuden sydämestäni ja tuottaa sielulleni sen rauhan, jota se etsii. Pitäkää silloin varanne, kaikki punkit ja lihaasyövät matoset, ja viettäkää kemut minun jäännöksilläni. Tuntiessaan unen lähenevän hän pani kätensä ristiin, sulki silmänsä ja rukoili: — Herra, tämäkin päivä on kulunut sinun palveluksessasi. Kunpa sinä pian näkisit hyväksi kohottaa syntitaakan hartioiltani. Herra, sinä näet, kuinka sydämeni on katuvainen ja levoton. Anna rauha minun sieluuni. Amen. Vaiettuaan hän makasi vähän aikaa avaamatta silmiään. Sitten hän käännähti toiselle kyljelleen, kyyristyi kokoon pysyäkseen paremmin lämpimänä ja jättäytyi yön varaan — unen lepoon tai unettomuuden kuumeeseen. II. Seuraavana aamuna kirkkaan syyspäivän kuulas ilma säteili vuorten yllä. Heti aamun sarastaessa vaivainen vanhus ryömi onkalostaan. Vilunväreet karsivat hänen ruumistaan. Koettaessaan saada lämpöä ruumiiseensa heiluttelemalla käsiään ja koputtelemalla tervettä jalkaansa maata vasten hän ajatteli: — Vieläkin kerran on kuolema halveksinut elämääni. Mutta heti sen jälkeen hän mutisi, aivan kuin katuen: — Herra, tapahtukoon sinun tahtosi. Kiitos yöstä ja kiitos kaikista koettelemuksistasi. — Mutta et varmaankaan ihmettele, että ikävöin kuoleman rauhaa. Hänen siinä seistessään nousi aurinko, ja hän istuutui kivelle, otti hatun päästään, asetti kätensä niin, että aurinko saattoi niille paistaa, ja hymyili kohti auringon aamunkoleata loimua. Hieman lämmittyään hän söi viimeiset leiväntähteensä ja valmistautui lähtemään. Ennen lähtöään hän tuli ajatelleeksi eilisiltaisia mielialojaan ja yksinpuhelujaan. Hänen täytyi silloin ehdottomasti hymyillä ajatellessaan illan ja aamun välistä eroa. — Ei koskaan ole mielemme samanlainen, mutisi hän. — Missä on totuus? Voivatko tunteet ja mielialat, joilla ei ole mitään kestävyyttä, olla tosia ja oikeita? Missä on sopusointu, johon voimme sulautua? Hän oli jo kääntynyt mennäkseen, kun jokin pakoitti hänet pysähtymään. Ja huulilla sääliväinen hymy, joka tarkoitti häntä itseään, hän ryhtyi kiskomaan pois kiviä ja sammalta, joilla oli tukkinut onkalon toisen aukon. Sitten hän taputti kiviä ja poistui tyyntyneenä. Ehkäpä niillä oli yksinäistä, ja jos aukko oli tukittu, eivät ne voineet yhtä hyvin kuulla mitä tuulet niille kertoivat tullessaan kiitäen ja laulaessaan terävien kivensärmien ympärillä. Vaivalloisesti hän poistui ontuen. Hänen kaikki jäsenensä olivat vieläkin jäykät. Hän löysi polun, jonka oli jättänyt etsiäkseen suojaa edellisenä iltana. Ja sitten hän jatkoi matkaansa Hofsfjørðuria kohti. Aurinko nousi taivaalle, kuivasi kasteen kiviltä ja lämmitti niiden pintoja. Vain siltä puolen, joka oli pohjoiseen päin, ne olivat vielä kylmiä ja mustia kosteudesta. Ja sammalessa niiden välillä loistivat kirkkaat kastehelmet. Niin kauas kuin silmä kantoi, ei hän nähnyt muuta kasvullisuutta kuin vihreää ja ruskeaa sammalta. Mutta hänen mielensä täytti omituinen, tyyni ilo. Häneltä ei puuttunut mitään, ja hän tunsi kodikasta hyvinvointia näiden kivien keskellä, jotka olivat niin rikkaita omituisista muodoista ja mahtavista ryhmävaikutuksista. Ja hän tunsi olevansa aivan kuin ystävien parissa, kun ohi mennessään hetkiseksi asetti niille kämmenensä ja joi vereensä lämpöä, jota niihin oli säteillyt auringosta. Hän saapui Langerygille, kapealle polulle, jota ei käynyt kiertäminen. Se oli kuin pitkä, suora kivinen makuulava kahden syvän, äkkijyrkän kuilun välissä — »Hiljaisen kuilun» ja »Kuoleman kuilun». Hän pysähtyi ja katseli eteensä tietä pitkin. Langerygin vastakkaisessa päässä oli kapea tunturilaakso syksynkellertävine nurmikkoineen. Ei ainoaakaan elävää olentoa ollut näkyvissä. Hän lähti vaeltamaan pitkin kivipolkua pysytellen vaistomaisesti aivan keskellä. Hän unohti hetkiseksi itsensä ja kärsimyksensä näiden kahden kuilun vuoksi — näiden kahden nielun, jotka väijyivät häntä. Hän tiesi, että tämä käytävä oli kuuluisa vaarallisuudestaan — pimeässä, lumimyrskyssä ja sumussa. Mutta tänäänhän ilma oli kirkas. Hän tiesi kerrottavan, että monet niistä, jotka tulivat tänne ylös, suistuivat Kuoleman kuiluun. Siellä lauloi ja vihelsi alituisesti, jos vain kävi pieninkään tuulenhenkäys — niin, melkeinpä kuuli sen suhisevan ja murisevan tyynelläkin. Mutta Hiljaisesta kuilusta ei koskaan kuulunut ääntäkään, vaikka myrsky miten hurjasti olisi ulvonut kivien ympärillä: Hiljainen kuilu pysyi hiljaa. Ihmiset kertoivat, että ne olivat kaksi noiduttua kuninkaantytärtä; toinen oli ollut hyvä, toinen paha; toinen tumma, toinen vaalea. Hiljainen kuilu oli hyvä kuninkaantytär, joka vain istui ja kuunteli epätoivoisena tumman sisarensa pahoja tekoja. Ihmiset kertoivat, että jos joku joskus vapaaehtoisesti heittäytyisi Hiljaiseen kuiluun, ei hän ainoastaan pääsisi ehein nahoin sieltä, vaan vieläpä saisi kuninkaantyttären puolisokseen, ja kuilut täyttyisivät soralla maan sisästä päin. Ei kuitenkaan tiedetty, oliko sitä kukaan yrittänyt. Päästyään Langerygin keskivälille vanhus pysähtyi — sillä hänet valtasi äkkiä halu tirkistää alas Kuoleman kuiluun. Hän voitti pelonsekaisen kammonsa ja läheni varovaisesti reunaa. Mutta hän ei voinut nähdä mitään — vain pimeyttä kuilun pohjalla. Äkkiä tuli musta lintu liidellen pimeydestä, ja vanhus peräytyi nopeasti kuilun reunalta. Mutta samassa lintu rääkäisi käheästi, ja hänen täytyi hymyillä itsekseen — sehän oli vain korppi, joka oli ollut vierailulla pahan kuninkaantyttären luona — tai vainajien luona. Kun hänen jalkansa pääsi harjanteen kalliopohjalta, niin hän huoahti helpotuksesta. Ja hän kiiruhti eräälle rinteelle, missä kasvoi hieman ruohoa, levähtääkseen hiukan. Teki hyvää, kun sai nähdä hieman vihantaa vaellettuaan pitkiä kalliopolkuja. Hän iloitsi jok'ainoasta korresta, olipa se kuinka näivettynyt ja kuihtunut tahansa. Ja ehdottomasti hän katseli niitä tarkoin, aivan kuin painaakseen ne mieleensä. Äkkiä herahti kyyneliä vanhan miehen silmiin, ja hänen huulensa värähtelivät, kun hän virkkoi itsekseen: — Elämässä on niin paljon iloja. Hän silmäili polkua, jota hänen oli vaellettava — poikki hieman alavan nurmikon ja ylöspäin pitkin vähitellen kohoavaa soraharjua, aivan huipulle. Siellä seisoi kiviröykkiö. Hän tiesi, että sieltä hän näki yli — Hofsfjørðurin. Hänellä oli eniten halua jäädä istumaan menemättä koskaan sitä tietä. Mutta levoton kaipuu ja odotus saattoivat hänet päinvastoin kiiruhtamaan. Hänen sydämensä jyskytti kuin pojan, jonka ensi kerran on tehtävä jotain miehekästä ja vastuunalaista. Saavuttuaan mäen huipulle hän nojautui kiviröykkiötä vasten ja jäi seisomaan. Siinä se nyt oli, hänen lapsuutensa rannikko. Sininen vuono, meren uurtamat niemekkeet, vaalenneet laitumet, hopeanhohtoiset joet ja purot — kuinka usein hän olikaan ajatellut niitä rakkaudella. Kuinka hän olikaan oppinut niitä rakastamaan — sen jälkeen kuin oli ne jättänyt. Tavantakaa sumensivat kyynelet hänen katseensa. Ja kuitenkin hänen mielialansa oli hilpeä. Hän oli astunut rajan yli, oli tulossa kotia jälleen. III Seisottuaan jonkun aikaa nojautuneena kiviröykkiötä vasten hän kuuli äkkiä koiran haukkuvan, ja kääntyessään sinnepäin, mistä haukunta kuului, hän unohti kaiken muun nuoren miehen tähden, joka tuli kävellen häntä kohti. Nuori mies kutsui koiraa, joka heti totteli ja vaikeni. Mutta nuoren miehen ääni tunkeutui vanhan miehen sydämeen syvemmälle kuin mikään ääni ennen. Hän kävellä liikkasi nuoren miehen luokse, ojensi hänelle kätensä ja hymyili ränstyneillä kasvoillaan. — Ole tervetullut, mies, sanoi nuorukainen hiljaa ja tyynesti. — Voimia ja terveyttä, hyvä mies, vastasi vanhus. He katselivat toisiaan, ja nuori mies huomasi vieraan miehen mielenliikutuksen. — Siunattu päivä, sanoi hän hetkisen kuluttua. Mutta vanha mies yhä vain katseli häntä. Sitten hän sanoi: — Etsit kaukaa tuntureilta lampaitasi. Puhuessaan hän ei irroittanut katsettaan nuoresta miehestä — yhdellä silmällään hän ahmi kiihkeästi hänen jokaista liikettään, ja hänen kasvonilmeensä todistivat, että hän kuunteli enemmän hänen ääntänsä kuin hänen sanojaan. Nuori mies ei tiennyt, että vanhus tunsi hänen kasvonsa peilistä — oli tuntenut jo monta vuotta. Hän meni yhä enemmän hämilleen ja koetti rohkaista mieltään kysymällä: — Kuka mies on? — Köyhä vaeltaja, vastasi vanhus. — Mikä miehen nimi on? Nuori mies tuli rohkeammaksi kuullessaan itsensä puhuvan. Vanhus oli hetkisen vaiti, ennenkuin vastasi: — Minun nimeäni ei kukaan hyvällä muistele. Mutta nuori mies jatkoi: — Minne miehen on matka? — Kuljeksin paikasta paikkaan ja elän Jumalan ja ihmisten armosta. Nyt aion Hofsfjørðuriin, — — siellä en ole koskaan ennen ollut. — Sitten kai tulet Linnaan. — Tulen, tulenpa kyllä Linnaan, vastasi vanhus ja hymyili omituisesti ainoalla silmällään. — Et suinkaan ole nähnyt lampaita matkallasi, tai lampaanjälkiä hiekassa? — En ole. Vain korpin näin nousevan Kuoleman kuilusta, — muuta elävää en ole nähnyt. Aiotko edemmäksi tunturille? — En, täältähän näkee viimeiset nurmikot. Voimme mennä yhdessä ihmisasunnoille, sillä tänään olen jo hakenut itseni väsyksiin. — Puuttuuko sinulta montakin lammasta? — Ei, minulta puuttuu vain yksi valkea karitsa; sillä on mustat jalat ja musta pää. Se oli niin suuri ja voimakas keväällä, kun se lähetettiin tuntureille, etten usko revon saaneen sitä valtaansa. Se oli lempikaritsani, ja minun _täytyy_ löytää se. — Olet siis Linnasta? kysyi vanhus, katsoen sivulle. — Niin — nimeni on Ørlygur. — Olet nuori Ørlygur. — Ei ole muuta Ørlyguria. Isoisäni kuoli monta vuotta sitten. — Niin — muistan, kun hän kuoli. Se oli Hofin kirkossa. Minä näin sen. — Olethan siis ollut täällä ennen. — En — silloin olin toinen. Nuori mies vaipui ajatuksiinsa — vanhus pääsi tarkemmista selittelyistä. Ørlygur tähysteli kauan eteensä kaukokatsein. Sitten hän vilkaisi pari kertaa salavihkaa ja miettivästi vanhaan mieheen. Vihdoin hän kysyi, koettaen näyttää välinpitämättömältä: — Olet siis kai myöskin tuntenut séra Ketill vainajan? — Olen — tunsin hänetkin, séra Ketillin. Syntyi pitkällinen äänettömyys. Nuorelle miehelle selvisi, ettei hän päivän valossa voinut kysyä vieraalta kaikkea sitä, mistä halusi saada tietoja henkilöltä, joka tunsi asiat ja jonka kanssa saattoi niistä puhua. Sellaiset keskustelut oli suoritettava pimeässä, jolloin sielut voivat lähestyä toisiansa ruumiin estämättä. — Tuletko nyt kanssani kotia Linnaan? kysyi hän. — En — minun on ensin käytävä muutamissa muissa paikoissa. — Mutta tulethan Linnaan — lupaathan sen. — Lupaan, lupaan tulla. Kukapa kerjäläinen Linnan ohi menisi? Vastaus saattoi Ørlygurin hämilleen. Hän kysyi ystävällisesti: — Tahdotko syödä palasen kanssani? — Herra sinua siunatkoon. He astelivat rinnettä alas kohden sammaleista mätästä ja istuutuivat. Ørlygur irroitti selkälaukkunsa ja avasi sen. Ensin hän otti parin uusia kenkiä esiin ja sanoi hämillään: — Kenkäsi ovat huonot, tässä on minulla pari uusia; sinä saat ne. Otin ne mukaani siltä varalta, että omani kuluisivat rikki tiellä, mutta ne ovat vielä eheät ja kestävät kyllä kotiin asti. Vanha mies otti iloisena vastaan kengät. Hän silitteli käsillään anturoita kuin hyväillen. Ja saatuaan ne jalkaansa hän istui kauan tarkastellen niitä, harras ilo silmäraukassaan. — Kauniit kengät, sanoi hän nauraen. — Vähästäpä sinä tulet iloiseksi, virkahti Ørlygur hymyillen. — Haukataanhan nyt. He söivät ääneti. Vanhus istui omissa mietteissään. Ørlygur silmäili häntä tarkoin. Ensi kerran hän nyt oikein katsoi tyhjään silmäkoloon, eikä se hänestä enää näyttänyt niin kamalalta kuin ensimältä. Hänessä heräsi aavistus, että vanha mies oli nähnyt parempiakin päiviä. Mutta hän ei uskaltanut vielä viitata hänen menneisyyteensä, peläten ehkä loukkaavansa häntä. Syötyään vanha mies pyyhki suunsa ja mutisi jotain. — Jumalan kiitos, sanoi hän sitten ääneen ja tarttui Ørlyguria käteen, jota katseli tarkoin päästäessään sen. Vanhuksen ruumiillinen kosketus vaikutti Ørlyguriin omituisella, yhtaikaa miellyttävällä ja vastenmielisellä tavalla, jota hän ei voinut ymmärtää. Hän oli muuten niin tottunut kättelemään vieraita ja tuttuja, että teki sen ajattelematta mitään erityistä. Mutta ojentaessaan tälle kerjäläiselle kätensä hän tunsi halua heittäytyä hänen kaulaansa ja samalla olla ojentamatta hänelle kättään — aivan kuin sellaisen henkilön suhteen, joka on hyvin läheinen. Syötyään he kulkivat vieretysten vuorenrinteitä alas. Pitkään aikaan he eivät virkkaneet sanaakaan. Vanha mies oli väsynyt ja ontui pahasti. Hän pysähtyi vähänväliä ja nojasi raskaasti sauvaansa levähtääkseen. Silloin nuori mieskin pysähtyi, seisoi ja katseli eteensä maahan tai vilkaisi vaivaiseen seuralaiseensa. Heidän saavuttuaan joelle, joka jyrkkien vuorenseinämien välistä tunkeutui Norðurdaluriin, vanhus pysähtyi ja istahti kivelle. Ørlygur istuutui toiselle kivelle häntä vastapäätä, ja he istuivat hetkisen katsellen toisiaan sanomatta mitään. Vihdoin vanha mies keskeytti hiljaisuuden. — Nyt kai sinä kahlaat tältä kohtaa joen poikki ja menet suorinta tietä kotia. Minä lähden alaspäin jokivartta. Tunnin kuluttua olen ehkä Bollissa — on kai se asuttuna tätä nykyä? — Sinä näyt tuntevan nämä seudut hyvin. On, siellä asuu eräs leski tyttärensä kanssa, sanoi Ørlygur ja punastui. Vanha mies ajatteli hymyillen: — Mikä suuri lapsi hän onkaan, vaikka on aikaihminen. Hän ei voi puhua lesken tyttärestä punastumatta. Tuskinpa hän mainitseekaan hänestä muille kuin vieraille. Ääneen hän sanoi: — Saan kai minä siellä yösijan jossakin ladossa. Sinä et taida lähteä mukaan? Ørlygur katsoi poispäin. — En, sanoi hän. — Saanko sanoa terveiset sinulta? kysyi vanha mies varovaisesti. — Saat kyllä. Ørlygur ei nostanut katsettaan. Vanha mies nousi ja astui hänen luokseen. — Hyvästi, sanoi hän ojentaen hänelle kätensä. — Ja kiitos hyvästä seurasta, lisäsi hän katsoen häntä silmiin. — Hyvästi. Kiitos itsellesi. Ørlygur jäi istumaan ja katseli vanhan miehen jälkeen. Kun vanhus oli häviämäisillään kallionlohkareen taakse, hypähti hän äkkiä ylös ja riensi hänen jälkeensä. Saavutettuaan hänet hän kysyi hengästyneenä: — Etkö tahdo sanoa minulle nimeäsi? Vanha mies hymyili hänelle — suopeasti, lempeästi. — Ihmiset nimittävät minua Silmäpuoli vaeltajaksi. Ørlygur ei virkkanut mitään, mutta vanha mies näki hänen kasvoistaan, ettei nimi ollut hänelle tuntematon. Sitten hän ojensi hänelle kätensä. — Hyvästi, Linnan Ørlygur. — Hyvästi, Silmäpuoli vaeltaja, ja Jumala olkoon kanssasi, vastasi Ørlygur hartaasti, puristaen hänen kättään kunnioittavasti. Hän jäi seisomaan ja katseli vanhan miehen Jälkeen, vielä kauan sittenkin, kun tämä oli kadonnut jokivartta alas. IV Aurinko oli laskenut läntisten tunturien taa, kun Ørlygur vihdoinkin oli herennyt tuijottamasta vanhan miehen jälkeen. Tämä nimi — Silmäpuoli vaeltaja — oli aina ollut hänestä kuin kappale satua. Ja nyt se oli äkkiä tullut todellisuudeksi. Hän oli nähnyt ja puhunut Silmäpuoli vaeltajan kanssa. Hän tiesi, että tämä oli kuljeksiva kerjuri, ja tunsi monet niistä lukemattomista kaskuista, jotka vähitellen olivat liittyneet hänen olemukseensa. Hän tiesi myöskin, ettei Silmäpuoli vaeltaja ollut koskaan ennen käynyt Hofsfjørðurissa, — siksipä hänkään ei ollut koskaan ennen tullut tuumineeksi hänen alkuperäänsä —, ja nyt, tultuaan sattumalta tietämään, että Silmäpuoli vaeltaja oli nähtävästi elänyt ennen muinoin toisen nimisenä, hän hämmästyi havaitessaan, ettei tämä mies ollutkaan aina ollut Silmäpuoli vaeltaja. Hän ei ollut koskaan ennen tullut ajatelleeksi, että hän, kuten muutkin, oli syntynyt ja kasvanut arkioloissa. Kuten kaikki lapset ja lapselliset sielut, jotka olivat kuulleet Silmäpuoli vaeltajan urotöistä, hänkin rakasti häntä. Kerrottiin monta juttua siitä ritarillisuudesta ja epäitsekkyydestä, jota hän oli osoittanut vuosikausia kestäneillä vaelluksillaan, milloin tarvittiin. Olihan hän kadottanut toisen silmänsä pelastaessaan lapsen palavasta talosta. Hän oli runnellut toisen jalkansa heittäytyessään reen eteen, jolla muuan vanhanpuoleinen, ruma piika ajaa karautti kuilua kohden — ympärillä olevien huonosti salatuksi hauskuudeksi, sillä nainen oli uskaltautunut tälle vaaralliselle retkelle voittaaksensa puolisokseen erään miehistä, jota rakasti. Ørlygur tiesi myöskin, että ennenkuin Silmäpuoli vaeltaja puolellatoista jalallaan ontui pois _siitä_ talosta, olivat mies ja ruma piika naimisissa. Hän tiesi, että Silmäpuoli vaeltaja keksi keinoja siinä, missä muut näkivät pelkkiä esteitä, ja että hän monta kertaa oli saanut veriviholliset solmimaan keskenään ystävyydenliiton. Silmäpuoli vaeltaja, kuljeksiva, elävä satuolento, joka oli viisain kaikista eikä kuitenkaan välittänyt käyttää viisauttaan omaksi hyödykseen, — joka oli jaloin kaikista ja kuitenkin vaelteli ryysyissä ja kerjäläissauva kädessä, — joka olisi voinut olla kuninkaanlinnan kaunistuksena ja kuitenkin vietti yönsä ladoissa ja ulkohuoneissa kuten kurjin kaikista, — tämä Silmäpuoli vaeltaja oli Ørlygurille — kuten kaikille muillekin — rauhan ja ilon vertauskuvana, kaiken hyvän ruumiillistumana. Kaikkea tätä oli Ørlygur seisonut miettimässä. Hänen teki mielensä lähteä vanhuksen jälkeen, ja hänessä heräsi omituinen, seikkailukas halu seurata häntä hänen vaelluksillaan kautta maan. Silloin hän huomasi auringonlaskun punaisen hohteen vuorten huipuilla ja kiiruhti joutuakseen kotia. Hän pysähtyi keskelle jokea. Oli aivan kuin punainen kulta olisi valunut häntä kohti virran mukana. Siihen sisältyi lukemattomia värejä, tulipunaisesta tummansiniseen. Sen väririkkaus ja kohiseva laulu siirsi hänet tuokioksi satujen maailmaan, niin että hän luuli vain kuvitelleensa, että oli tavannut Silmäpuoli vaeltajan. Mutta saavuttuaan toiselle rannalle ja päästyään virran tylsistyttävästä unhovallasta hän sai äkkiä halun juosta kilpaa koiransa kanssa. Hän huusi sille. Koira tunsi merkin. Ja he kirmasivat eteenpäin vieretysten, koira kieli pitkällä, Ørlygur heiluttaen käsiään, rinta koholla ja pää puolittain kenossa. Kiidettiin yli kivien ja kuoppien, mättäältä mättäälle tahdikkain harppauksin, ja mahtavin pituushypyin yli syvien ojien. Juostessa kävi Ørlygurille selväksi, että hän oli saanut sellaisen rientämishalun vain siksi, että lapsellisuudessaan tahtoi kiiruhtaa kertomaan oudosta elämyksestään — että oli nähnyt Silmäpuoli vaeltajan ja puhutellut häntä, että satusankari oli saapunut seudulle. * * * * * Hän juoksi koko kotimatkan. Koira oli lopuksi jäänyt kauas jälkeen ja hölkytti häpeissään, häntä koipien välissä. Kun se näki herransa loikkaavan yhdellä hyppäyksellä korkean pihavallin yli ja katoavan sen taa, voitti väsymys ja se heittäytyi kyljelleen, kaikki neljä jalkaa velttoina pitkin maata, ja läähätti niin, että ruumis kävi kuin palje. Mutta hyppäys vei Ørlygurin voimat. Hän hiljensi vauhtiaan, ja huomatessaan kasvatusisänsä, joka asteli pihamaan toiselta syrjältä taloon päin, hän suuntasi askelensa häntä kohti. Ormarr Ørlygsson oli nähnyt Ørlygurin tulevan juosten alas mäkiä, lakki kädessä ja vaaleat kiharat hulmuten tuulessa. Hän tunsi hänen halunsa saada huimapäänä kiitää eteenpäin, pitkät matkat, purkaakseen sitä ylenmääräistä elinvoimaa, joka täytti hänet. Se herätti hänessä aina jonkun verran huolta. Hän ajatteli aina sitä aikaa, jolloin Ørlygur oli oleva liian täysikasvuinen hankkiakseen helpoitusta juoksussa. Mutta hän ei voinut kuitenkaan olla hymyilemättä nähdessään kauniin nuorukaisen kiitävän eteenpäin sellaisella vauhdilla, että yksin hevosten ja koirienkin täytyi luopua hänen seuraamisestaan. Ja kuten usein ennenkin hän virkkoi itsekseen: — Kuinka hän onkaan isänsä näköinen. Samat vaaleat kiharat, samat siniset silmät ja sama komea, sopusuhtainen ruumiinrakenne. Aivan kuin nuori jumala. Ja hän ajatteli itsetiedottoman rakkauden ja tietoisen vihan eroittamattomalla sekoituksella veljeään, séra Ketilliä, joka hävisi kohtalokkaan päivän jälkeisenä yönä, päivän, jolloin oli tullut syypääksi isänsä kuolemaan ja vaimonsa mielenvikaisuuteen. Ihmiset sanoivat — ja Ormarr ja kaikki muut uskoivat sen —, että hän oli hukuttautunut, koska hänet oli viimeksi nähty yksinäisellä kalliolla vuonon perukassa. Monetkin syyt saattoivat vaikuttaa sen, ettei hänen ruumiinsa ajautunut maalle — meressähän käy niin paljon virtoja. Kirkossa tapahtuneen kohtauksen jälkeen — ja varsinkin siksi, että séra Ketill nyt oli poissa ja todennäköisesti kuollut — Ormarr oli lakannut sanomasta pojakseen Ørlyguria, Rúnan ja séra Ketillin lasta. Mutta hän ja Rúna pysyivät edelleenkin avioliitossa. Heille ei kuitenkaan syntynyt lasta. He elivät rauhassa ja tyynesti talossaan. Eivät he koskaan vaihtaneet pahaa sanaa keskenään. Aina, kun he toisensa tapasivat, puhuen tai vaieten, vallitsi heidän välillään yhteinen, tyyni luottamus ja täydellinen keskinäinen kiintymys. Elämä oli yhdistänyt heidät omituisella ja säälimättömällä tavalla. Mutta heidän rikas ihmisyytensä ja voimakas ja vaistomainen ymmärtämyksensä teki heidät molemmat kypsiksi elämään. He tiesivät, ettei liittonsa ollut mikään »onni», tämän käsitteen yleisen määritelmän mukaan, mutta vuosien kuluessa he tuottivat toisilleen yhä hartaampaa ja syvällisempää iloa. Ja keskinäinen luottamus valoi heidän sieluihinsa vähitellen varmempaa ja lujempaa tyytyväisyyttä, kuin mitä mikään rakkaus saattaa antaa. Ørlygur ajatteli hyvin harvoin, ettei kasvatusisänsä Ormarr ollut hänen oikea isänsä. Hän tiesi sen kuitenkin. Ormarr oli, niin pian kuin oli huomannut hänet kyllin kehittyneeksi, perehdyttänyt hänet heidän sukulaisuussuhteisiinsa; sen hän teki vaimonsa läsnäollessa, mutta aivan lyhyesti ja ryhtymättä yksityiskohtiin tai selityksiin. Ne hän kuitenkin lupasi antaa, niin pian kuin Ørlygur piti sen suotavana. Mutta nuori mies aavisti jotain kasvatusisälleen ja äidilleen raskasta piilevän näissä seikoissa, eikä ollut halukas kysymään. Jolleivät sivulliset olisi pyytämättä ilmaisseet hänelle yhtä ja toista asiaankuuluvaa, ei hän olisi tietänyt kovinkaan paljon koko tästä suhteesta. Ja hänen tietonsa supistuikin siihen vaikutelmaan isävainajastaan, että tämä oli ollut huono ihminen, musta lammas suvussa. Mutta ihmeellistä kyllä hän, isänsä poika, ei kärsinyt siitä. Suvun onnettomuus oli ikäänkuin pessyt pois sen lian, minkä hänen isänsä onneton muisto mahdollisesti saattoi heittää häneen. Ja vuosien kuluessa tuli raja séra Ketillin — jonka muisto eli omaa yksityistä ja hirvittävää elämäänsä — ja suvun välillä yhä jyrkemmäksi, kunnes ihmiset lopulta melkein unohtivat, että hän oli kuulunut Linna-sukuun. Mutta Ørlygur, joka varttui Linnassa, kiintyi yhä lujemmin ja lujemmin taloon ja sukuun ja vieraantui alituisesti isänsä muistosta. Tämän hän tunsi. Eikä tämä seikka ollut tuottamatta hänelle hieman omantunnonvaivoja. Sillä hänen isänsä oli kuitenkin ollut hänen isänsä. Ja mikäli hän varttui, kehittyi hänessä myöskin ajatus isästä, ja hän vaivasi päätään muodostaakseen tiedonmuruistaan kuvan hänestä ja tullakseen ymmärtämään hänen olemustaan. Syvimmässä sydämessään hän ei kuitenkaan ottanut uskoakseen, että isä oli ollut niin paha ja kurja konna kuin kerrottiin. Mutta hänellä ei ollut ketään muuta, jolta saattoi kysyä tai jonka kanssa yleensä saattoi puhua näistä seikoista, kuin vanha Kata, mielipuolen tanskalaisen rouvan uskollinen hoitajatar. Kasvatusisältään tai äidiltään hän ei saanut kysytyksi. Kata taasen vastaili hänen kysymyksiinsä hämärästi ja käsittämättömästi; uskoihan Ørlygur, kuten kaikki muutkin, että Kata oli tullut uudestaan lapseksi, vaikka olikin vielä reipas ja terhakka. — Ørlygur oli vielä aivan hengästynyt tullessaan kasvatusisänsä luo, joka heti kysyi häneltä: — Löysitkö lampaan? — näytät niin iloiselta. — En. Mutta arvaappa kenet tapasin. — Silmäpuoli vaeltajan! Korkealla siellä, missä nurmikot loppuvat. Ja minä seurasin häntä alas Norðuráan asti. Mutta en saanut tietää kuka hän oli, ennenkuin vasta erotessa. Lahjoitin hänelle kenkäni, ja niillä hän nyt kulkee. Tämä asia sai Ørlygurin niin säteilemään onnesta, että Ormarrin täytyi hymyillä. — Miksi et ottanut häntä mukaasi kotia? — Hän tulee. Hän on luvannut minulle sen. Mutta nyt hän oli liian väsynyt. Hän läksi... hän taivalsi pitkin Norðuráa, päästäksensä johonkin lähimpään taloon. Ormarr huomasi, että Ørlygur vältti mainitsemasta Bollia; mutta hän piti huolen siitä, ettei tämä huomio mitenkään käynyt ilmi hänen kasvoistaan. Hän aavisti, että Ørlygur oli iskenyt silmänsä sen talon tyttäreen, mutta hän tahtoi odottaa niin kauan kuin mahdollista, ennenkuin määräsi kantansa tässä asiassa. Hänelle oli kaikkea muuta kuin mieluista, että kasvatuspoikansa saisi tuon käentytön vaimokseen. Mutta yhtä vastenmielistä hänelle oli millään tavoin vaikuttaa Ørlygurin tunteisiin tai toimiin, nyt kun hän oli tulemaisillaan täysikasvuiseksi. Hän tiesi myöskin, ettei Linna-suvun jäsenien kanssa ollut tavallisesti leikkimistä sydämenasioissa. Ja jos hän erehtyi, ellei tämä ollut vielä tullut Ørlygurille sydämenasiaksi, niin tuskinpa hänen sekaantumisensa vaikuttaisi hyvää. Mutta jos onnettomuus jo oli tapahtunut ja Ørlygur sydämessään oli tehnyt päätöksen, ei ollut muuta tekemistä kuin odottaa. Ørlygur ei tietänyt, olivatko äitinsä ja kasvatusisänsä huomanneet hänen kiintymyksensä Bollin Snaebjørgiin, niinsanotun »lesken» tyttäreen. Mutta hän oli selvillä siitä, että oli kohtaava heidän tahollaan, ellei suoranaista vastustusta, niin ainakin välillistä vastahakoisuutta ja estelyä. Ja hän oivalsi, että se tieto joka tapauksessa surettaisi heitä. Tähän asti oli hänen omatuntonsa ja tahtonsa aina ollut sama kuin heidän omatuntonsa ja tahtonsa. Ja vaikka olikin selvillä tunteistaan ja tarkoituksestaan, lykkäsi hän kuitenkin asian lähemmän järjestämisen toistaiseksi. Olihan siihen vielä hyvää aikaa. Snaebjørgin ja hänen kesken ei ollut vielä mitään sanoja eikä lupauksia — hiljainen sydämen ymmärtämys vain. Ormarr ja Ørlygur menivät yhdessä taloon. — Mitä hän muuten sanoi? kysyi Ormarr. Ørlygur jäi vastauksen velkaa. Hän kulki kasvatusisänsä rinnalla hämillään siitä, ettei muistanut Silmäpuoli vaeltajan sanoneen mitään merkitsevämpää. Hänestä ei tuntunut oikein sopivalta olla tuomatta minkäänlaisia viisaudensanoja, vaikka oli tavannut tuon viisaan kerjurin. Ormarrin huulilla väikkyi hänelle ominaiseksi tullut hieno hymy. Mutta heidän saapuessaan taloon Ørlygur sai hyvitystä. Vanha Kata tuli kompuroiden heitä vastaan, leveä hymy vanhoilla, rypistyneillä kasvoillaan. Hän meni suoraan Ørlygurin luo ja pani kätensä hänen käsivarrelleen. — Olet puhunut hänen kanssaan, sanoi hän. — Ja olet iloinen. Onko sinua kenenkään muun tapaaminen koskaan niin ilahuttanut? Oi, kuinka Jumala on mahtava ja ihmiset lyhytnäköisiä? Hän tulee. Ja kaikki muuttuu hyväksi. Hän kompuroi taasen pois heidän luotaan, tanskalaisen rouvansa luo, jota ei koskaan jättänyt moneksi minuutiksi kerrallaan. He seisoivat katsellen hänen jälkeensä, ja kummankin huulilla oli sydämellinen hymy. — Hän on hieman pyörällä päästään, sanoi Ormarr sitten. — Mutta tarkka huomiokyky hänellä vielä on. Sinun ei tarvinnut edes mainita hänelle, että olit puhunut Silmäpuoli vaeltajan kanssa. V. Alma rouva eleli huoletonta joutolaiselämäänsä talossa, vanhan Katan erityisessä hoivassa. Hän ei paljoa vanhentunut. Nyt oli kulunut kaksikymmentä vuotta siitä onnettomasta tapauksesta, joka riisti häneltä järjen. Paljon oli sinä aikana muuttunut. Ihmiset, jotka silloin olivat olleet täysikasvuisia, olivat vuosien kuluessa tulleet vanhuksiksi. Ja niistä, jotka silloin olivat olleet lapsia, oli tullut täysikasvuisia ihmisiä. Mutta Alma rouvan ulkonäkö oli jotenkin sama kuin sinä päivänä kirkossa, jolloin järki jätti hänet ja otti pois elämän tuskataakan hänen hartioiltaan. Hän vain ei ollut yhtä kalpea nyt kuin silloin. Vaikka hänen elämänsä olikin yksitoikkoinen, oli se kuitenkin tavallaan vaiherikas. Hän hymyili ja oli iloinen, kun vain aurinko paistoi häneen. Ja kun hän sumusäällä turhaan tähysteli sitä, rupesi hän itkemään. Hänen ilonsa olivat lapsen iloja. Hän piti kukista, eläimistä, kauniista säästä ja muutamista ihmisistä. Hän näet tunsi itsetiedottomasti ja tarkemmin ajattelematta myötätuntoa muutamia ihmisiä kohtaan. Hän tahtoi mielellään taputella ja hyväillä heitä ja pysytteli mahdollisimman paljon heidän läheisyydessään. Toisia hän karttoi, ja heidän läsnäolonsa saattoi vaikuttaa häneen niin pahoin, että hän oli huonolla tuulella monta päivää. Varsinkin ilmeni tämä vieraiden suhteen, joita joskus sattui käymään talossa. Ihmiset olivat vähitellen ymmärtävinään, että Hofin tanskalainen rouva — joksi häntä vielä nimitettiin, vaikkei hän ollut kahteenkymmeneen vuoteen astunut jalallaan Linnan ulkopuolelle — kykeni eroittamaan pahat ja hyvät käsittämättömällä tavalla, — mutta varmemmin kuin kukaan, jolla oli järki täysin tallella. Hän ei puhunut varsin paljoa. Näytti siltä, kuin hän tullessaan mielisairaaksi olisi unohtanut sekä äidinkielensä että sen vähän islanninkielen, minkä oli oppinut. Mutta vähitellen hän oppi sellaisia yksityisiä lauseita ja sanoja, jotka useimmin kaikuivat hänen korvissaan. Ei hän kuitenkaan liittänyt mitään varmaa käsitettä siten koottuihin kielimuruihin, vaan sotki ne auttamattomasti sekaisin. Sitävastoin hän vähitellen muodosti oman kielensä, mihin kuului sangen harvoja sanoja tai äänteitä, jotka eivät olleet minkään tunnetun kielen kaltaisia; _omalla_ kielellään hän käytti aina samoja nimityksiä samoille esineille, ja ihmiset oppivat vähitellen ymmärtämään häntä. Kukaan ei kuitenkaan niin perehtynyt siihen kuin vanha Kata, joka vähitellen oppi kielen tanskalaisen rouvansa suureksi mielihyväksi. Nämä kaksi naista asuivat eräässä huoneessa itsekseen. Sisäänkäytävä siihen oli oikealla aivan heti kun tultiin sisään ulko-ovesta. He saattoivat tuntikausia istua kumpikin ikkunansa ääressä, vanha Kata sukkaa kutoen, tanskalainen rouva tuijottaen eteensä tai tarkkaavasti seuraten yhtä ja toista, mikä tapahtui ulkopuolella. Useimmiten he olivat vaiti. Kuitenkin saattoivat ihmiset, jotka kulkivat ohi, välistä kuulla heidän vaihtavan joitakin käsittämättömiä huomautuksia. Enimmäkseen he elivät elämäänsä itsekseen. Alma rouva tunsi kuitenkin kaikki talon ihmiset ja oli hyvä ystävä heidän kanssaan. Ja vanhasta Katasta kaikki pitivät. Sunnuntaisin he tulivat aina tupaan, missä luettiin ääneen raamattua tai saarnakirjaa ja veisattiin virsiä ennen ja jälkeen. Sitten tarjottiin kahvia heidän huoneessaan talon väelle ja sanottiin, että nämä kaksi naista kestitsivät — kaikki antoivat heidän tarjota ja kiittivät heitä kahvista. Tämä homma tuotti heille suurta iloa, joka oli joka sunnuntai yhtä tuore ja uusi. Kun isäntä, Ormarr Ørlygsson, oli sillä päällä, meni hän kahvin jälkeen noutamaan viulunsa soittaaksensa väelle. Hän aloitti silloin aina iloisilla lauluilla, mutta tuli ehdottomasti lopulta soittaneeksi omituisia sävelmiä — nämä ihmisethän eivät tunteneet sävelmaailman suuria nimiä — sävelmiä, jotka kuulostivat sekasotkulta, mutta joissa lopuksi kuitenkin aina ilmeni omituinen yhteys. Joka tapauksessa eivät ne koskaan olleet vaikuttamatta sydämeen, niin että jotkut seisoivat kuunnellen kirkkain, kyyneltynein silmin. Sellaisen soittotunnin jälkeen Ormarr aina keskeytti äkisti soittonsa, lähti nopeasti huoneesta ja meni kamariinsa viuluineen. Ihmiset jäivät istumaan äänettöminä, katsomatta toisiinsa, kunnes taasen kuulivat hänen tulevan ja menevän oven ohi, ulos pihasta. Sitten he erosivat äänettöminä ja menivät kukin sunnuntai-askareillensa tai vapaa-aikaansa viettämään. Mutta Ormarr vaelsi yksin vuorille. Välistä ihmiset näkivät hänen samoilevan herkeämättä edestakaisin. Välistä hän löysi sopivan lepopaikan. Mutta hän ei koskaan palannut kotia sellaiselta retkeltä, ennenkuin kaikki olivat menneet levolle. Kaksi ihmistä kuitenkin aina valvoi odottaen häntä. Toinen oli vanha Kata, joka istui ikkunassaan kunnes oli kuullut Ormarrin menevän sisälle. Siinä hän istui itkien, Ormarrin saamatta koskaan aavistustakaan hänen sielunsa myötätunnosta. Ja vasta tietäessään hänen palanneen kotia — tältä kerralta taisteluaan taistelunsa loppuun Jumalansa kanssa, kuten hän sanoi — meni hän levolle. Toinen oli hänen vaimonsa. Hän makasi valveilla vuoteessa. He eivät vaihtaneet sanaakaan. Ormarr asettui äänettömänä hänen viereensä, aivan lähelle, hänen toinen käsivartensa kaulansa ympärillä. Ja siten hän saattoi löytää lepoa ja vaipua uneen. — Muuten oli ainoa vaihtelu Alma rouvan ja vanhan Katan elämässä se, että vieraat, jotka kävivät talossa, aina tulivat sisälle tervehtimään ja sanomaan jäähyväiset tanskalaiselle rouvalle. He eivät laiminlyöneet sitä koskaan, vaikka heillä olisi ollut kuinka pikainen asia toimitettavana tai hyvinkin kiire. Ne, jotka eivät tehneet sitä inhimillisestä halusta osoittaa Jumalan leimaamalle myötätuntoaan ja kunnioitustaan, tekivät sen yksinkertaisesti siksi, että pelkäsivät Jumalan muuten rankaisevan. Vain Alma rouva osasi eroittaa, ketkä tulivat sydämensä vaikutuksesta, ketkä pelosta tai tavasta. VI. Silmäpuoli vaeltaja astui väsyneenä eteenpäin pitkin Norðurán rantaa. Polku, jota hän kulki, mutkitteli joen polvekkeiden mukaan. Mutta koko ajan vuoroittelivat vihreät poukamat äkkijyrkkien kallionkielekkeiden kanssa, jotka ulottuivat niin lähelle joen uomaa, että hänen usein täytyi sivuuttaa ne varsin kapeita pengermiä myöten. Vieläpä nämä kielekkeet eräässä kohden muodostivat luonnollisen sillan yli joen, paasisillan, jota myöten kaikki eivät kuitenkaan uskaltaneet mennä. Sen saavutettuaan hän tiesi, että nyt ei ollut enää pitkältä Bolliin. Hän ajatteli koko matkan nuorta miestä, jonka oli tavannut tunturilla. Sen näköinenkö hän siis oli, ajatteli hän. Kuinka kaunis hän olikaan. Ja suurelta ja vahvalta hän myöskin näytti? Ja miten hyvät silmät hänellä oli. Ja se ilo, millä hän oli tehnyt hänelle, kerjäläiselle, palveluksiaan. Hän näytti olevan Linna-suvun oikea vesa. Tuskinpa oli vaaraa olemassa, että _hän_ joutui harhateille. Ja vanhan miehen sydän sykki voimakkaasti hänen ajatellessaan saavansa pian nähdä ja puhutella sitä nuorta tyttöä, jonka tämä nuorukainen oli valinnut morsiamekseen — sillä niin tarkoin hän ymmärsi nuoren miehen olemuksen, ettei hetkeäkään epäillyt, että kaikki näiden kahden nuoren välillä oli selvänä. Hän unohti väsymyksensä ja joudutti askeliaan. Ja onnuttuaan viimeisen kielekkeen ohi hän seisoi äkkiä aivan pikkaraisen talon kohdalla, joka sijaitsi erään laajimman poukaman rannalla. Pienet rakennukset olivat ryhmässä matalalla kummulla. Keittiön avonaisesta tulisijasta kohosi ohut savupatsas ilmaan. Eräässä paikassa vaalahtaneella pihamaalla, joka oli kuluneen ja revityn maton näköinen, niin pieni se oli, seisoi muutamia pieniä heinärukoja säännöllisissä riveissä. Hevonen kulki laitumella vuoren juurella. Ja joenrannan kiville oli levittäytynyt harvalukuinen lammaskatras. Silmäpuoli vaeltaja seisahtui muutamaksi minuutiksi. Täällä nämä kaksi naista siis elivät yksinäistä ja syrjäistä elämäänsä. He olivat äiti ja tytär, jotka nähtävästi syystä tai toisesta olivat joutuneet ulkopuolelle yhteiskuntaa ja seudun yhteyttä. Niin paljon oli vaeltava kerjäläinen oppinut ymmärtämään, että harvoin huonoimmat ihmiset siten elivät omaa elämäänsä. Kun hän taas ontuen läheni taloa, hyökkäsi äkkiä koira kuin tykistä ammuttuna ulos ovesta, asettui sen ulkopuolelle, häntä ja pää pystyssä, ja haukkui arvokkaasti ja pitkäveteisesti. Heti tämän jälkeen pisti nuori nainen päänsä ulos samasta ovesta. Nähdessään omituisen vieraan, joka vaivalloisesti läheni, hän teki ehdottomasti liikkeen ruumiillaan, aivan kuin paetakseen sisälle, mutta malttoi heti mielensä ja juoksi häntä vastaan. — Ole tervehditty, sanoi hän hieman hämillään. — Saanko auttaa sinua? Ja vilkaistuaan vieraan kasvoihin hän tarttui muitta mutkitta hänen käteensä. — Kiitos, siunattu lapsi — ole tervehditty, sanoi Silmäpuoli vaeltaja hymyillen. Nainen katsahti vielä hänen kasvoihinsa. — Sinulta on toinen silmä poissa? — Niin, vastasi Silmäpuoli vaeltaja, hymyillen tyytyväisenä. — Madot eivät tahtoneet odottaa sitä kauemmin. Pian ne saavat toisenkin, ja samalla koko ruumiin. — Hyi sinua, älä laske sellaista leikkiä, vastasi tyttö, jonka lapsellisen herkkään mieleen oli koskenut. Silmäpuoli vaeltaja sanoi vakavammin: — Tässäpä minä olinkin nuori ja sinä vanha ja viisas. Ei, se on totta, ei pidä laskea sellaista leikkiä. Mikä on nimesi, tyttöni? — Nimeni on Snaebjørg. Mutta äiti sanoo minua Baggaksi. Mutta niin saa vain hän sanoa, — ja sitten vielä eräs, jos tahtoo, — ja sitten sinä, sillä sinä et ole niinkuin muut ihmiset. — Tuo eräs, josta puhuit, — etkö tiedä, tahtooko hän? — En, sillä en ole koskaan puhunut hänen kanssaan. — Ettekö sitten ole kihloissa? — Olemme. — Oletteko sitten vain — kirjoittaneet toisillenne? — Emme, — Bagga katsahti hämmästyneenä ylös, — me olemme katsoneet toisiimme. Eikö se riitä? Silmäpuoli vaeltaja vastasi totisena: — Riittää, riittää se. — Pidätkö sinä hänestä paljon? — Minä rakastan häntä. He astelivat vähän matkaa äänettöminä. Sitten sanoi Silmäpuoli vaeltaja, saadaksensa sen sanotuksi, ennenkuin he saapuivat taloon: — Saan muuten sanoa sinulle terveiset häneltä. Bagga seisahtui ja painoi kädellä sydäntään. Vanhuksen tuttavallisuus oli tehnyt hänet kasvoilta punaiseksi, mutta nyt hän äkkiä kalpeni. Vanha mies katseli hänen kasvojaan, hänen hienoa profiiliansa, hänen puhdasta hipiäänsä, hänen viattomia silmiänsä, hänen punaista lapsellista suutansa, lainehtivaa, kellertävää tukkaansa, joustavan voimakasta vartaloansa, ja ymmärsi, että tämä nuori tyttö ja se nuori mies, jonka hän juuri oli nähnyt, olivat luodut toisilleen. Heidän _täytyi_ rakastaa toisiaan, ensi kerrasta kun toisensa näkivät. Baggan ääni petti pari kertaa. Vihdoin hän sai soperretuksi: — Häneltäkö? — Oletko puhunut hänen kanssaan? — — Aivanko äskettäin? Mitä hän sanoi? Pyysikö hän sanomaan terveisiä? — Ei. — Mutta niinhän sinä sanoit? Tytön silmät kyyneltyivät. — Minä kysyin, saisinko sanoa terveisiä, ja hän vastasi myöntävästi. Tiedätkö mitä näin hänen silmistään? — En. — Että hän rakastaa sinua, ja alituisesti ajattelee sinua, ja aina tahtoo olla sinulle uskollinen. — Sen olen nähnyt aikoja sitten. — Mutta mistäs tiedät, että se on juuri _hän_? — Sen huomaamiseen ei tarvita paljon aikaa. Mainitsenko nimen? — Älä, vastasi tyttö lentäen tulipunaiseksi. — Eikö hän muuten sanonut mitään. Mitä hän sanoi? Etsikö hän karitsaansa? — Niin, hän kaipaa lempikaritsaansa ja pelkää sen joutuneen ketun saaliiksi. Bagga tuli äkkiä totiseksi. — Se on täällä meillä, sanoi hän sitten miettivästi. — Se juoksi tänne aikaisin kesällä. Tiesin sen olevan _hänen_ karitsansa ja vartioin sitä, kunnes se tottui seuraamaan meidän lampaitamme. Enkä ole vieläkään voinut erota siitä. Mutta yöllä, kun kaikki nukkuvat, vien sen Linnaan. Sitten hän tulee huomenna iloiseksi, kun herää. Hänen kasvonsa loistivat tätä ajatellessa. — Etkö voi muistaa mitään siitä, mitä hän sanoi? Ettekö puhuneet paljon yhdessä? — Puhuimme. — Vaikka en nyt voi sitä muistaa tällä haavaa. Mutta hän lahjoitti minulle nämä uudet kengät, joilla kuljen. Bagga kohdisti yhtäkkiä kaiken mielenkiintonsa kenkiin. — Et kai ole saanut niitä rikki? — sillä silloin paikkaan ne sinulle. — Ei, ne ovat pahaksi onneksi vielä eheät, vastasi Silmäpuoli vaeltaja hymyillen. Bagga punastui taas. Mutta heti sen jälkeen hän sanoi: — Mutta minä panen ne likoamaan yöksi, jotta ne eivät kovetu. Sillä sinä kai jäät tänne yöksi? — Jään, jos tahdotte ottaa minut luoksenne. He olivat saapuneet ovelle. — Tule kanssani, sanoi Bagga ja otti häntä kädestä johtaaksensa häntä perässään, sillä käytävä oli pimeä ja mutkikas. Vähän tämän jälkeen he seisoivat pirtissä. Sängynreunalla istui siellä iäkäs vaimo paikaten nuttua. Silmäpuoli vaeltaja huomasi vasta nyt, että nuoren tytön puvussa oli melkein yhtä paljon paikkoja kuin hänen omassaankin. Sitä vain ei huomannut hänen kauneutensa vuoksi. Vanha vaimo katsoi ylös ja tuijotti ankarasti silmälasiensa läpi. — Kuka siellä on? — Kerjäläinen, hyvä emäntä — Jumalan rauhaa taloon. Lesken kasvonpiirteet muuttuivat heti lempeämmiksi. — Astu lähemmäksi, sanoi hän. — Jumalan rauha olkoon kanssasi, ja terve tuloa matalan kattoni alle. Istu tuohon sängynreunalle. Tuletko kaukaakin? — Tummien vuorten takaa. — Jaksatko kulkea niin pitkiä matkoja ontuvalla jalallasi? Riennä, Bagga, hankkimaan vieraalle suuhun pantavaa. Bagga, joka oli odottanut tilaisuutta, kumartui kuiskaamaan jotakin äidin korvaan. Leski katsoi häneen, katsoi sitten vieraaseen ja nousi. Hän saattoi vaivoin pysyä pystyssä voimakkaan mielenliikutuksen vuoksi. — Onko se totta? kysyi hän matalalla äänellä. — Eikö sinulla ole toista silmää? Ja sinähän olet ontuva? Leski tuli lähemmäksi. — Ethän vain liene Silmäpuoli vaeltaja? — Olen, vastasi kerjuri, se on nimeni. Leski tarttui hänen oikeaan käteensä molemmin käsin. Hänen äänensä muuttui salaperäiseksi. — Jumala sinua siunatkoon, sanoi hän. Ja hän toisti hetken päästä: Jumala sinua siunatkoon. Ja siunattu olkoon hetki, jolloin astuit kynnykseni yli. Bagga astui ulos pirtistä, ja kerjäläinen ja leski jäivät kahden. — Missä makasit viime yön? — Ulkona Jumalan siunatussa luonnossa. — Siedätkö sinä maata paljaan taivaan alla, tuossa iässä ja tähän vuodenaikaan? — Olenhan tottunut yhteen ja toiseen. Mutta pienen pistoksen olen saanut toisen lapaluuni alle muistoksi yöstä, vastasi Silmäpuoli vaeltaja hymyillen. — Kunpahan et olisi vilustunut pahasti. Yöt ovat tulleet kylmiksi. Teenkö sinulle vuoteen, että voit heti panna maata? kysyi leski huolestuneena. — Kiitos. Makaan mieluimmin ladossa, jos saan luvan. Ruumiini on niin tottunut heiniin, ettei vuode tee sille hyvää. Hieman vitkasteltuaan leski antoi suostumuksensa. — Tulitpa siis kuitenkin tähän pitäjään — vanhoilla päivilläsi, sanoi hän sitten, istahtaen taasen vuoteen laidalle. — Niin, vanhimpina ja viimeisimpinä päivinäni. — Kohtalo sai minut tulemaan. — Sepä on ollut hyvä kohtalo, sanoi leski hymyillen. — Kaikki kohtalo on hyvä, vastasi Silmäpuoli vaeltaja vakavasti. — Onko sekin, joka tuottaa meille suruja ja vahinkoa? kysyi leski. — Se on paras kohtalo, hyvä emäntä. — Onko sekin, joka saattaa meidät syntiin ja hairahdukseen? Lesken silmät etsivät hänen kasvojaan nopealla katseella. Sitten hän suoristautui ottaakseen työnsä ja kumartui sen yli. — Ihmiset ovat niin monenlaisia, vastasi Silmäpuoli vaeltaja, että Herran täytyy käyttää mitä erilaisimpia keinoja herättääksensä parhaimman heissä. — Uskotko sitten, että kaikki tapahtuu Herran johdon mukaan? — Tavallaan: jokaisella ihmisellä on tekojensa edellytykset omassa sielussaan. Olemuksessaan ihminen kantaa kohtaloaan. Sillä tavoin tulevat kaikki ihmisen teot, pahat ja hyvät, hänen olemuksensa laadun luonnollisiksi ilmauksiksi. Mutta luonnollisimmat teot ovat hyvät teot. Siksipä onkin tärkeätä saavuttaa herruus oman itsensä yli. — Mutta eihän tehty rikos voi koskaan tulla hyväksi teoksi tai johtaa hyvään. Sillä parasta olisi kuitenkin aina, ettei se olisi tapahtunut. — Tehty rikos voi saattaa esille hyvät ominaisuudet ihmisessä, joka _ainoastaan_ sillä tavalla voi tulla todella hyväksi ihmiseksi. Sillä ihminen voi vaeltaa halki monen maan, mutta tehtyä rikosta ei koskaan voi heittää taakseen. Ja kaikki vanhenee ja kuolee, mutta paha teko on aina yhtä tuore ihmisen muistossa. Sillä tavoin se saattaa vähitellen pehmentää kovimmankin, ja terästää tylsimmänkin sydämen, — puhdistaa tahdon ja tehdä ajatukset hyviksi. Puhun omasta kokemuksestani. — Mutta tätä kai et _sinä_ ole koskaan kokenut. — Olen. Leski kumartui syvemmälle työnsä yli. — Olen. Tiedän sinun puhuvan totta. Minäkin olen tehnyt rikoksen, joka kylläkin on tehnyt minut paremmaksi ihmiseksi kuin mitä olin aikaisemmin, — ja paremmaksi kuin miksi koskaan olisin muuten tullut. Siltä minusta nyt näyttää. Mutta en ole koskaan aikaisemmin ajatellut sen vaikutusta _siihen_ suuntaan. Bagga toi ruuan sisälle. Hänellä oli side toisella silmällä. — Oletko satuttanut silmäsi? kysyi leski huolissaan. Bagga sävähti tulipunaiseksi, asetti nopeasti lautaset luotaan, kiskaisi siteen silmältään ja nauroi hämillään. Toisetkin nauroivat. He ymmärsivät asian. — Unohdin siteen, sanoi hän ymmällään. — Ei silmäpuolena sentään ole niinkään vaikea olla, lisäsi hän vähän myöhemmin. — Ei, mutta parempi on kuitenkin omata kaksi silmää, varsinkin kun ne ovat niin siniset ja hyvät kuin sinun, vastasi Silmäpuoli vaeltaja hymyillen. Bagga seisoi tuokion katse maahan luotuna. Sitten hän astui kerjäläisen luo ja sanoi rukoilevasti: — Et suinkaan ole suuttunut minuun? Silmäpuoli vaeltaja taputteli häntä kädelle. — Kuinka voit luulla minun suuttuvan sinuun, joka olet antanut minulle luvan sanoa itseäsi Baggaksi. — Kun lähdet, saatan sinua pitkän matkaa, ihan seuraavaan taloon. Tuen sinua ja kannan pussisi puolestasi, sillä olen kyllin vahva siihen. — Monet kiitokset. Enkä minä suutu sinuun, vaikka sitoisit kepin toiseen jalkaasi koettaaksesi millaista on olla ontuva. Baggan kasvot sävähtivät vieläkin punaisemmiksi, ja hän oli vähällä tyrskähtää itkuun. — Sitäkin olen koettanut, tunnusti hän. — Se oli pahempaa. Mutta en tee sitä koskaan enää. Silmäpuoli vaeltaja ja leski purskahtivat nauruun. Eikä lesken velvollisuudesta lausumissa moitteissa ollut suurtakaan vakavuutta. VII. Yö levitti tummat, avaruuksia syleilevät siipensä yli maan. Yön siipien suojassa maailma muuttuu toiseksi kuin päivän valon vallitessa. Pelko, joka pakenee valoa, pääsee ihmisten sydämiin. Jokapäiväisten aistiemme takana oleva tuntematon maailma astuu meitä lähemmäksi. Useimmat suhteet muuttuvat toisiksi kuin mitä ovat päivällä. Lukuunottamatta rakkautta. Se on sama päivällä ja yöllä, varjossa ja valossa. Silmäpuoli vaeltaja oli aikoja sitten etsinyt lepoa väsyneille jäsenilleen ladon heinissä, ja lesken sielu oli kohonnut unelmien onnenmaailmaan, kun ulko-ovi hitaasti avautui — ensin vain pienelle rakoselle, josta talon halli toimekkaana mutta hiljaa livahti pihalle, sitten kokonaan, jotta hiipivä nuori neito pääsi ulos. Saatuaan oven hiljaa suljetuksi Bagga taputteli koiraa ja käski sen olla vaiti, mikä muuten oli turhaa, sillä koira näytti aivan kuin käsittävän, että nyt oli kuljettava hiljaa. Sitten molemmat lähtivät taivaltamaan puoliravia joelle päin, koira aivan Baggan kintereillä, jottei jäisi mitään vaille tässä tavattomassa seikkailussa. Kun he lähenivät lammaskatrasta, joka oli sulloutunut taajaan yöksi, sai Bagga koiran paneutumaan maahan, meni hieman edemmäksi ja kutsui Ørlygurin karitsaa kuten tapansa oli: — Kili, kili! Heti syntyi katraassa liikettä, ja kohta sen jälkeen tuli mustapäinen ja mustajalkainen karitsa juoksujalkaa hänen luokseen tyytyväisesti määkien. Hän antoi sille leivänpalasia, joita oli tuonut mukanaan, ja sai sen lähtemään mukaansa ja erkanemaan laumasta. Hän koetti astua levollisesti, ettei se aavistaisi pahaa. Mutta hän suuntasi kulkunsa pois talosta ja pitkin rantaa paasisillalle, jota myöten oli aikonut mennä joen yli. Koira luikki häpeissään hänen jäljessään. Se tiesi, että kun Baggan seurassa oli karitsa, sen luonnollinen vihollinen — jonka kanssa se usein, vaikka turhaan, oli koettanut päästä hyväksi ystäväksi —, ei häntä ollut hyvä lähestyä. Se olisi vain saanut osakseen sättimisiä ja käskyn mennä kotia, jos olisi yrittänyt. Eikä se olisi ollut utelias ja tiedonhaluinen koira, jos se mistään hinnasta olisi tahtonut luopua ottamasta osaa tähän merkilliseen retkeen. Kaikki kävi hyvin. Lammas seurasi auliisti. Koira pysytteli sopivan matkan päässä. Vain nuoren naisen sydän oli raskas. Nyt oli hänen erottava karitsasta, josta oli tullut hänelle eräänlainen uskollisuudenpantti — ainoa näkyvä muisto, mikä hänellä oli ollut, siitä armaasta, jota hän rakasti, mutta jonka kanssa hän ei koskaan ollut puhunut, — jonka oli vain nähnyt muutaman kerran kirkolla. Tultuaan sillalle hän irroitti sukkanauhansa ja sitoi sen karitsan kaulaan saadaksensa pidetyksi kiinni siitä, jos se äkkiä saisi halun kääntyä. Sitten hän johti sen yli kalliosillan, jota virran vauhti lakkaamatta tärisytti. Sitten kun leipä, minkä hän oli ottanut mukaansa, oli syöty, laiskistui karitsa hieman eikä tahtonut enää kauemmaksi. Se koetti pari kertaa paneutua maahan. Se ei ilmeisestikään pitänyt tästä yölevon häiritsemisestä. Niin kauan kuin oli leipää, oli asianlaita toinen — silloin vaiva kestettiin välttämättömänä pahana. Mutta nyt, kun enempää ei ollut saatavana, se olisi mieluummin tahtonut maata ja märehtiä ruokaansa. Mutta nuori nainen oli väsymätön. Hän sai sen sävyisyydellä seuraamaan. Ja lempeyden ja kovuuden sekoituksella hän piti uhman poissa sen mielestä. Ja vihdoin he sitten saapuivat kotia Linnaan. Niin hiljaa kuin mahdollista hän avasi pihaveräjän. Koiria ei saanut havauttaa. Sitten hän hyväili karitsaa, kuten niin usein ennenkin oli tehnyt, — ja ajatellessaan, että tämä oli viimeinen kerta, hän vuodatti monta kirkasta kyyneltä sen villaan. Sitten hän päästi sen sisään veräjästä, jonka sulki sen jälkeen. Mutta hän unohti irroittaa sukkanauhansa sen kaulasta. Suljettuaan veräjän hän lyyhistyi kokoon ja itki. Hänen kaareva rintansa lepäsi raskaasti veräjän rosoisella puureunalla. Hänestä koko elämä näytti yhdeltä ainoalta suurelta epätoivolta. Hän oli vakuutettu siitä, ettei koskaan enää tulisi iloiseksi. Mutta vähitellen hän tyyntyi ja lakkasi itkemästä. Koira lähenteli häntä, ja hänen mieleensä juolahti, että nyt oli aika palata kotia. Vielä hän jäi kauaksi aikaa seisomaan, silmät punaisina ja kyynelissä, ja tuijotti niihin tummiin varjoihin, jotka osoittivat taloa, missä hänen rakastettunsa tällä haavaa nukkui aavistamatta hänen läsnäoloaan. Baggan mielestä hänen _täytyi_ herätä ja tulla ulos, ei sanoakseen jotain — sillä ajatus hänen ensimäisestä sanastaan tuntui Baggasta niin etäiseltä ja pyhältä kuin ajatus paratiisiin astumisesta, eikä hän itse asiassa lainkaan uskaltanut ajatella sitä, — vaan ainoastaan siksi, että Bagga saisi nähdä hänet, ja että hän saisi nähdä Baggan ja tietää, että Bagga rakasti häntä. Mutta sitten Baggan täytyi mennä. Ja kumarassa ja raskain mielin hän jätti talon. Pitkä tie hävisi hänen jalkojensa alta hänen tietämättään kuinka, ja ennenkuin aavistikaan, oli hän taasen kotona. Hän riisuutui hiljaa, makasi kauan aikaa valveilla kivistävin päin ja vaipui vihdoin raskaaseen uneen. Herättyään aamulla hänen täytyi mennä ulos katsomaan, oliko karitsa poissa, ennenkuin oli varma siitä, ettei yöllinen retkensä ollut vain unta. Mutta hänen saatuansa varmuuden, että se todellakin oli poissa, tulvahti suuri riemuntunne hänen sydämeensä, — hän oli ollut niin lähellä rakastettuaan yön pimeydessä. Eikä sitä tiennyt eikä ollut nähnyt kukaan muu kuin Jumala. Hän ei voinut ymmärtää, että oli itkenyt ja ollut niin murheellinen yöllä. Se mitä hän oli elänyt yön pimeässä, muuttui loistavaksi auringonpaisteeksi hänen sielussaan. Huomatessaan toisen sukkanauhansa olevan poissa hän ei muistanut, että oli sitonut sen karitsan kaulaan, vaan ajatteli, että se oli huomaamatta pudonnut tielle ja jäänyt jonnekin tunturille. Olisi ollut toivotonta etsiä sitä, ja hänen täytyi tyytyä siihen, että se oli kadonnut, vaikka se olikin erittäin hieno ja taidokkaasti tehty nauha, johon hänen nimensä oli kudottu. VIII. Baggan käyskellessä onnentäyteisissä unelmissaan oli Silmäpuoli vaeltajalla pitkä keskustelu lesken kanssa, joka uskoi hänelle sekä elämänsä että sydämensä tarinan. Varakkaan talollisen tyttärenä hän oli — vastoin tahtoaan, mutta tekemättä sanottavaa vastarintaa — aivan nuorena joutunut naimisiin rikkaan talollisen pojan kanssa. Mutta sydämessään hän rakasti isänsä talon nuorta renkiä. Tätä ei kuitenkaan kukaan tiennyt, ja renki vain aavisti sen. Itse hän ei silloin tiennyt, rakastiko renkikin häntä. Kun hän oli ollut naimisissa puoli vuotta, saivat olosuhteet — tai rengin ovelat tuumat — aikaan sen, että renki otti pestin hänen miehensä luona. Ja nyt alkoi hänelle kauhea kamppailun aika — sekä ulkonaisesti että sisällisesti. Renki lähenteli häntä sitäkin rohkeammin, kun ei ollut enää epätietoinen hänen sisimmästä tahdostaan. Ja hän teki sen niin vaikuttavalla ja läpinäkymättömällä epätoivoisen rakkauden varjolla, että toinen lopulta joutui hänen saaliikseen. (Tämän Silmäpuoli vaeltaja käsitti lesken kertomuksesta, joka ei suinkaan asettanut kertojaa itseänsä edullisempaan valoon kuin hänen rakastajaansa.) Hän oli sillä kertaa synnyttänyt miehelleen lapsen, — pojan, joka kasvatettiin miehen luona. — Heti lankeemuksensa jälkeen hän tahtoi jättää miehensä ja koetti saada rakastajaansa lähtemään kanssansa etäisiin seutuihin. Mutta tämä ei suostunut siihen, — sanoi, että se oli mielettömyyttä ja että kaikki oli erittäin hyvin niinkuin oli. Silloin hän huomasi rengin tarkoituksen. Hän uskoi miehelleen hairahduksensa — ilmaisematta rikostoverinsa nimeä —, ja vaikkakin mies oli myrskyisen kohtauksen jälkeen halukas suomaan hänelle anteeksi ja antamaan kaiken olla ennallaan, vieläpä lopuksi meni niinkin pitkälle, että koetti suostutella häntä jäämään, ei hän kuitenkaan saanut häntä taipumaan. Hän lähti eikä tahtonut ottaa mitään miehensä tai omasta perintöosastaan. Nyt oli kulunut yhdeksäntoista vuotta siitä. Ensi aluksi hän oli ottanut työtä, mistä oli saanut — perkannut kalaa kauppalassa tai ollut mukana heinänteossa tai villanpesussa siellä täällä pitäjässä. Kun hän oli saanut lapsensa, ei kukaan enää tahtonut ottaa häntä luokseen tai antaa hänelle työtä. Hän oli silloin päätynyt Linnaan, minne oli jäänyt kolmeksi vuodeksi. Mutta Ormarrin ja Rúnan suopeudesta huolimatta väki katseli aina karsaasti häntä, ja hän oli silloin lopuksi säästämällään palkalla ja Ormarrin avulla vuokrannut tämän pikkutalon elinajakseen vähäisestä vuotuisesta maksusta ja hankkinut itselleen lehmän, hevosen ja muutamia lampaita. Ja nyt hän oli elänyt täällä runsaasti neljätoista vuotta tyttärensä kanssa. Elämä täällä oli ollut onnellista, sanoi hän. Silmäpuoli vaeltaja ymmärsi, että työ ja niukka ravinto kylläkin olivat tulleet hänelle niin luonnollisiksi, että hän tuskin olisi viihtynyt hyvin, jos hänen olisi pitänyt olla niitä vailla. Kaikella äidin huolella hän valvoi tyttärensä Baggan elämää ja menestystä. Hän murehti ajatellessaan sitä aikaa, jolloin hän oli tuleva ihmisten joukkoon ja varmasti saava kuulla kompasanoja sukuperänsä vuoksi. Oliko hän oleva kyllin vahva kestääksensä sen? Oliko Jumala oleva niin armollinen, että käänsi hyväksi tämän hänen syntinsä? — Vasta nyt, hän sanoi, hän käsitti ikäänkuin täydellisesti rikoksensa painon ja sen aavistamattoman laajuuden. Vasta nyt, kun hän pelkäsi sen kohtaavan lastaan, jota hän kohta ei enää kyennyt suojelemaan, hän oivalsi sen anteeksiantamattomuuden. Vasta nyt hän aavisti mustan koston syvyyden, joka ympäröi jokaista syntiä. Hänen omatuntonsa heräsi nyt rikoksentietoisuuteen, jota hän ei koskaan ennen, ei edes hurjimmissa sieluntuskissaan, ollut ajatellut mahdolliseksi. Hän pelkäsi, että nämä sieluntuskat ennemmin tai myöhemmin johtaisivat hänet epätoivoon. Mitä hän tunsi — mutta ei sanonut — oli, että hän viime aikoina oli kulkenut ammottavan kuilun partaalla, — vain jännittämällä koko mielenlujuutensa hänen oli onnistunut torjua mielenvikaisuus. Mutta hän oli vaiti tästä asiasta —: Silmäpuoli vaeltajalle olivat niin monenlaiset ihmiset osoittaneet luottamustaan, ja niin monissa muodoissa, että hänen korvansa ehkä parhaiten kuuli sen, mitä _ei_ sanottu. Ja hänen toinen silmänsä oli saavuttanut laatuaan ainoan harjaantumisen — katseen ja ilmeen kielellä — lukea ihmisten sisäisimmän pelon ja syvimmän salaisuuden heidän sielustaan. Siitä kirjasta hän luki myöskin lesken viimeisen salaisuuden. He istuivat hetkisen ääneti. — Baggan isä, kysyi sitten Silmäpuoli vaeltaja varovaisesti, — onko hän vielä näillä seuduin? — Ei, vastasi leski, ja hänen suunsa tiukkeni. — Hän lähti Amerikkaan, vähän sen jälkeen kuin olin poistunut kotoa. Pelkäsi kai, että minä ilmaisisin hänet, ja tahtoi varoa nahkaansa. Syntyi taasen äänettömyys. Sitten Silmäpuoli vaeltaja sanoi hiljaa: — Ajattelet paljon sitä, mitä on sanottu esi-isäin pahoista teoista. Mutta älä sitä liian paljon usko. On olemassa ihmisiä, jotka kärsivät niin paljon, että heidän rikoksensa tulevat jo täällä elämässä sovitetuiksi, vieläpä enemmänkin. Niihin sinä kuulut. Älköön tämä olko sanottu heikkona ja säälivänä lohdutuksen sanana, vaan ainoastaan varmana totuutena. Voit uskoa minua. Herra on antanut minulle ymmärryksen ja vallan suoda lähimäisilleni sen syntien anteeksiannon, mikä sisältyy totuuden sanaan. Omaa rikostani minun täytyy aina sovittaa — mutta se olikin suurempi kuin sinun ja kaikkien ihmisten, joita olen tavannut. Mutta Jumala on armollinen. Ja luulenpa hänen aikovan suoda minulle rauhansa — — — kuolemassa... Ja silloin on elämäni ollut onnellinen, hänen armostaan. Leski katseli häntä. Sama toivottomuuden synkkyys himmensi vielä hänen katsettaan. — Kuinka voit tämän tietää? Että olen sovittanut rikokseni Herran mieliksi. Sinä, joka olet tuntenut minut vasta eilisestä — ja olet kuullut elämäntarinani vain omasta suustani? Silmäpuoli vaeltaja hymyili, ja hänen raskailla piirteillään lepäsi syvä ilon tietoisuus. — Luulen, että Herra on lähettänyt minut luoksesi, että lohduttaisin sinua, ja hän on antanut minulle merkin, jolla yksin voin tehdä sen. En ole tietäjä enkä ryhdy ennustuksiin. Mutta uskonko sinulle salaisuuden? Sinun täytyy vain luvata minulle, ettet millään tavoin ehkäise Herran tahtoa. Leski ojensi hänelle kätensä ja nyökäytti päätään — hänen katseensa riippui jännittyneenä Silmäpuoli vaeltajan kasvoissa, aivan kuin kärsimättömästi lukeakseen hänen suustaan sanat ennenkuin ne lausuttiin. — Tyttärestäsi tulee tämän maan onnellisin nainen. Puhtain sielu, jonka silmiin olen katsonut, rakastaa häntä. (Ylistetty olkoon Herra armonsa tähden, kuiskasi hän itsekseen.) Ja tyttäresi rakastaa nuorta miestä koko viattomalla sydämellään. Lesken katse synkistyi vieläkin enemmän. — Mahdotonta, sanoi hän. — Hän ei tunne ketään nuorta miestä, — en tiedä, että hän olisi kertaakaan edes puhunut kenenkään kanssa. — Muista nyt lupaustasi, sanoi Silmäpuoli vaeltaja päättäväisesti ja varmasti. — Ja usko sanani. Tyttäresi on sydämessään — ja kohtalon kirjassa — yhdistetty siihen nuoreen mieheen, josta puhun. Anna ajan kulua ja odota. — Voinko uskoa sinua? kysyi leski. — Et ainoastaan voi, vaan sinun _täytyy_ uskoa sanani. Siitä on pitkä aika, kun valhe pääsi huuliltani — eikä se ole koskaan tapahtunut sen jälkeen kuin tulin Silmäpuoli vaeltajaksi. Leski katsoi häneen tiukasti. Epäilys ja tuskan täyttämä ilo kamppailivat hänen katseessaan. Silloin Silmäpuoli vaeltaja kumartui häntä kohti. Hänen kasvonsa muuttuivat yhtäkkiä kalmankalpeiksi. Ja hän kuiskasi: — _Hänkin_ on rikoksen lapsi. Tämä rikos on sovitettu Herran armosta — tai ainakin se lopulta tulee sovitetuksi. Silloin leski purskahti itkuun. Mutta kyynelet, jotka vuolaina virtasivat hänen silmistään, olivat helpoituksen, eivät epätoivon kyyneliä. — En ymmärrä sinua, sanoi hän. — Mutta uskon sinua. Silloin Silmäpuoli vaeltaja hymyili surumielisesti ja lähetti sanattoman kiitoksen taivaaseen. Päivemmällä Silmäpuoli vaeltaja sai kuumetta, ja pistos lapaluun alla koski kovasti. Hän ei voinut kokonaan salata tuskiaan leskeltä, joka heti tahtoi saada hänet makuulle lepäämään ja odottamaan paranemista. Mutta vanhus ei ainoastaan kieltäytynyt lepäämästä — vaan vieläpä oli taipumaton ollenkaan jäämään taloon. — Kohtalo kutsuu minua, sanoi hän ja hymyili hyvää, väsynyttä hymyään. Ennen lähtöään, ja oltuaan jo muutaman kerran aikeissa sanoa jäähyväiset, hän kysyi äkkiä leskeltä: — Eikö täällä kerran ollut pappi, jonka nimi oli séra Ketill? Leski katsoi ensin hämmästyneenä häneen. Sitten hän loi katseensa alas ja rypisti otsaansa. — Hänen nimensä on pannaanjulistettu minun huoneestani, — kuten kaikkien niiden, jotka ovat pettäneet rakkauden varjolla. Silmäpuoli vaeltajan kasvot kalpenivat. Hän seisoi hetkisen kuin halvautuneena. Sitten hän otti äkkiä pussinsa ja sauvansa ja kompuroi vaivalloisesti ulos pirtistä. Leski kiiruhti hänen jälkeensä. — Voitko pahoin? kysyi hän huolissaan. — En, vastasi Silmäpuoli vaeltaja hiljaa, — nyt minä menen. — Aiotko mennä sanomatta minulle jäähyväisiä? kysyi leski. — Suo anteeksi, sanoi Silmäpuoli vaeltaja, — sanasi koskivat sydämeeni. Leski katsoi kysyvästi vanhukseen. Sitten hän luopui yrityksestä koettaa käsittää asianlaitaa ja kysyi vain: — Etkö sano minulle ennen lähtöäsi sanaa, jota kaipaan? Silmäpuoli vaeltaja katsoi häneen. Sitten hän sanoi: — Anna sydämesi olla avoinna kaikelle rakkaudelle, mutta suljettuna vihalle, ja katso aina, että suusi on siunauksista rikas, mutta mykkä kirouksista. Lesken ääni värähteli itkusta. — Jumala sinua siunatkoon, sanoi hän, ja hänen armonsa seuratkoon sinua, minne jalkasi astuneekin. Sitten hän kääntyi ja meni sisälle salatakseen katumustaan ja mielenliikutustaan. * * * * * Silmäpuoli vaeltaja ontui vaivalloisesti pitkin joen rantaa. Äkkiä hän muisti nuoren naisen, jonka oli sieluntuskassaan unohtanut. Mutta hänen kääntyessään tyttö tuli juosten ja pysähtyi hengästyneenä hänen viereensä. Hän oli punainen kasvoiltaan ja hyvin alakuloinen. — Olisitko mennyt sanomatta edes jäähyväisiä minulle? kysyi hän. — Muistin juuri nyt sinut, sanoi Silmäpuoli vaeltaja. — Mutta sieluni ei ollut hetken aikaan omani. Tyttö otti vanhukselta pussin ja pisti kätensä hänen kainaloonsa. — Nyt saatan sinua niin pitkälle kuin sallit, sanoi hän. IX. Ilma oli tyyni ja päivä poutainen. Vanha mies vaelsi hitaasti laaksoa pitkin nojaten nuoren naisen käsivarteen. Naisen keltaiset ja miehen valkeat kiharat ympäröivät sädekehän tavoin heidän päitään. Sieltä täältä pyrähti parvi riekkoja heidän edestään lentoon. Ne olivat osittain jo vaihtaneet sammalenruskean kesäpukunsa talven valkeihin höyheniin, — ajoissa ennen lumen tuloa. Oli kuin leppoisa kesä olisi sanonut kaihoisat jäähyväiset maalle tänä päivänä. Meri päilyi tyynenä, joki virtasi rauhallisesti ja kimallellen. Ei värettäkään näkynyt järvien pinnalla, joihin ympäröivät tunturit ja sininen taivas kuvastuivat. Ympäristöstä ei kuulunut muuta ääntä kuin harvakseen silloin tällöin hevosen hirnuntaa ja koiran haukuntaa. Yksinpä kalliotkin lepäsivät punertavanruskeina auringossa ja olivat luopuneet kaikesta tylyydestään. Oli kuin kaikki, kuollut ja elävä, olisi nauttinut auringosta ja hiljaisuudesta, hyvin tietäen, että joku lähimmistä päivistä, ehkä jo huominen, saattoi tuoda syyssadetta ja myrskyä taloihin — päiväkautisia räntäpurkuja, joita seuraa jäätyminen ilmassa ja maassa. Vaeltava vanhus ja nuori nainen olivat jo kulkeneet aimo matkan, kun he, useiden lyhyiden levähdysten jälkeen, istuutuivat erään ruohotörmän juurelle, missä saattoivat nauttia maan ja päivän ihanuudesta, ja päättivät juurtajaksain levätä. Nuori tyttö veti hieman hämillään pienen käärön puseronsa alta. Hän irroitti sen ja ojensi kainosti hymyillen Silmäpuoli vaeltajalle. Vanhus avasi sen: siinä oli ohkoleipää, voita ja lihaa. — Mutta sinähän olet pannut tähän aamiaisesi ja piiloittanut sen minulle, sanoi Silmäpuoli vaeltaja nuhdellen. — Ei minun ole nälkä, vastasi tyttö virkeästi, mutta hänen kasvoistaan saattoi huomata, ettei hän puhunut totta. Silmäpuoli vaeltaja silitteli hänen tukkaansa. Sitten hän alkoi syödä, ja hänen onnistui saada tyttö jakamaan ruoka kanssaan. Kun he olivat syöneet, sanoi Silmäpuoli vaeltaja. — Etkö nyt tahdo palata kotia? Muuten tulee matka liian pitkäksi sinulle. Tyttö katsoi rukoilevasti häneen. — Koko kotimatkan juoksen yhtämittaa, sanoi tyttö. — Minä en juuri koskaan väsy. Enkö kuitenkin saa seurata sinua niin pitkälle, että näemme lähimmän talon? — Iloitsen seurastasi, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. — Mutta eipä ole syytä istua täällä enää kauan? Silmäpuoli vaeltaja ei kuitenkaan näyttänyt aikovan nousta, ja he istuivat hetkisen äänettöminä. Sitten Silmäpuoli vaeltaja kysyi: — Oletko koskaan kuullut kenenkään puhuvan séra Ketillistä, joka oli pappina tässä pitäjässä monta vuotta sitten? Nuori tyttö purskahti kiihkeään itkuun. Hän itki kauan hiljaa. Silmäpuoli vaeltaja ei kysynyt enempää. Mutta vihdoin hän lempeästi virkkoi: — Koskeeko se sinuun niin kovasti? En tahtonut loukata sinua. — Sehän on _hänen_ isänsä, vastasi tyttö yhä itkien. — Etkö sitä tiennyt? — Tiesin, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. — Ja kaikki puhuvat ja ajattelevat niin pahaa hänestä, jatkoi tyttö ja itki vielä kiihkeämmin. — Hänhän hukuttautui epätoivossaan ja katumuksessaan pahojen tekojensa vuoksi. Heittäytyi mereen, korkealta kalliolta, sanotaan. Siellä ylhäällä hänet nähtiin yöllä sen jälkeen kuin isänsä oli kuollut kirkossa. Hän jätti jälkeensä testamentin, missä lahjoitti köyhille kaiken, mitä omisti ja jätti jälkeensä. Mutta kansa sanoo, että hän teki sen vain siksi, että kohtalonsa liikuttaisi ihmisiä, että he antaisivat hänelle anteeksi ja rukoilisivat hänen puolestaan, kun hän oli kuollut. Mutta sitä he eivät kuitenkaan tahdo tehdä, sanovat, sillä sitä hän ei ole ansainnut. Ja he sanovat, että paholainen on vienyt hänet, sillä hänen ruumiinsa ei ole koskaan ajautunut maalle. Oi, ajatteleppa, hän on kuollut ja on ollut kuolleena kaksikymmentä vuotta. Eikä koko tänä aikana kukaan ole muistanut häntä kertaakaan rakkaudella. Paitsi minua, — sillä minä en voi muuta. Hänhän oli _hänen_ isänsä. Mutta minä en tiedä, ajatteleeko _hän_ häntä. Vaikka tekee kai hän sen, koska vainaja oli hänen isänsä. Baggan itku vaimeni vähitellen. Silmäpuoli vaeltaja istui hiljaa; kyynelet silmissä. Äkkiä nuori tyttö loi itkun turvottamat silmänsä ylös, katsoi häneen ja kysyi: — Ajatteletko sinäkin pahaa hänestä? Silmäpuoli vaeltaja kohtasi hänen katseensa. — Viimeisinä kahtenakymmenenä vuotena en ole muun vuoksi elänyt kuin rukoillakseni Jumalalta hänelle armoa ja hänen suurten syntiensä anteeksiantoa. Ilonloiste välähti nuoren tytön kysyvässä katseessa. — Olet siis tuntenut hänet? kysyi tyttö. — Ja sinä pidät hänestä? Silmäpuoli vaeltaja oli tuokion vaiti. Sitten hän sanoi hiljaa: — Séra Ketill ei olekaan kuollut. — Oi, Jumalan kiitos! Onko se ihan totta? — Jumala siunatkoon sinua ilostasi, vastas Silmäpuoli vaeltaja. — On, se on totta. Hän vaeltaa vielä maan päällä katuen syntejään. — Onko hän kaukana täältä? Enkö koskaan saa nähdä häntä? — Ei, hän ei ole kaukana täältä. Mutta älä kysy minulta enempää. * * * * * He vaelsivat vielä pitkän matkaa. Silloin kapea laakso avautui äkkiä ja tuli leveämmäksi ja rehevämmäksi. He olivat silloin lähimmän talon pihavallin kohdalla ja näkivät useita muita. He pysähtyivät, ja vanha mies sai pussinsa takaisin. Jälleen herahtivat kyynelet nuoren tytön silmiin. — Enkö näe sinua koskaan enää? kysyi hän. — Pidätkö sinä minusta? kysyi Silmäpuoli vaeltaja. — Pidän toki. Ja kaikki ihmisethän rakastavat ja siunaavat sinua. Minusta olisi ihanaa, jos minulla olisi sellainen isä kuin sinä olet. — Mutta minähän olen vain kerjuri. — Eihän se mikään häpeä ole, vastasi nuori nainen hämmästyneenä. — Kun on niinkuin sinä. — Saanko sanoa sinulta terveiset séra Ketillille, jos tapaan hänet vielä? — Saat, ja sano, että kaikissa rukouksissani muistan häntä. — Ehditkö kotiin ennen pimeän tuloa? — Hyvinkin ehdin. En ole yhtään väsynyt. Hyvästi, sanoi hän ja ojensi vanhukselle kätensä. — Hyvästi. Ja Jumala olkoon kanssasi, vastasi Silmäpuoli vaeltaja suudellen häntä. Sitten tyttö lähti juoksemaan kotiin päin, ja Silmäpuoli vaeltaja ontui taloa kohti. X. Ensimäinen, joka oli aamulla jalkeilla Linnassa, sen jälkeen kuin Bagga oli käynyt siellä yöllä luovuttamassa ottamansa uskollisuudenpantin, Ørlygurin lempikaritsan, oli Ormarr Ørlygsson! Hänelle oli tullut tavaksi nousta ennen kaikkia muita. Yö soi hänelle harvoin sanottavaa lepoa, — vasta kun hän oli jalkeilla, väistyi väsymys hänet» ruumiistaan ja synkkyys hänen sielustaan. Sillä vaikka hän ei voinutkaan mainita mitään syytä onnettomuuteensa, ei hän kuitenkaan ollut onnellinen. Rehellisimmällä tahdollaankaan hän ei voinut löytää sielussaan kaipausta _siksi_, että oli luopunut soitannon kuuluisuutta tuottavasta urasta. Se tuska, joka karkoitti hänet ihmisten seurasta, joka kerta kun hän oli koskenut viuluunsa, ja vaikutti, että hänen _täytyi_ etsiä yksinäisyyttä, kunnes sielunsa taas rauhoittui, se tuska ei johtunut turhamaisuuden pettymyksestä, siitä, että hänen täytyi olla vailla suuren maailman tunnustusta mestaruudestaan. Tämä tuska johtui kiihkeästä halusta saavuttaa ihmisten kesken sama elämän sopusointu ja sama tunteen rikkaus, minkä hän löysi soitannosta. Jollei näin ollutkaan laita, uskoi hän ainakin, että niin oli. Mutta ani harvoin hän koetti päästä selvyyteen tuskansa syystä. Että hän jaksoi kestää elämää talossa, johtui yksinomaan siitä, että hänellä saattoi aina olla yllinkyllin työtä ja päänvaivaa sekä oman maanviljelyksensä että pitäjän asiain hoidossa, jotka kaikki olivat hänen käsissään. Häntä vahvisti hänen sisäisessä kamppailussaan ja hänelle tuotti helpoitusta monena taistelun hetkenä myöskin se, että hän joka taholta tunsi olevansa ihmisten myötätunnon ja rakkauden ympäröimä. Ihmiset eivät rakastaneet häntä eniten siksi, että hän teki paljon heidän hyväkseen, eivätkä siksi, ettei heidän koskaan tarvinnut turhaan vedota häneen. Mutta he rakastivat häntä siksi, että tiesivät hänen kärsivän. Ja siksi, että ihailivat hänen mielenmalttiaan ja kestävyyttään, joka esti häntä päästämästä tuskaansa ilmoille ja sai hänet etsimään yksinäisyyttä, milloin se kävi ylivoimaiseksi. Ormarr aloitti aina päivänsä kävelemällä yltympäri talossa katsoakseen, oliko kaikki hyvässä järjestyksessä, ja tarkastaakseen ne lampaat ja hevoset, jotka astelivat kotona pihamaalla, oliko niille mahdollisesti yöllä jotain sattunut. Hän kiinnitti tänä aamuna melkein ensimäiseksi huomionsa Ørlygurin karitsaan. Se loikoi erillään muista lampaista, pihavallin vieressä. Hän tunsi sen heti sen mustasta päästä ja valkeasta ruumiista. Kun hän lähestyi, niin se nousi seisomaan ja määki surkeasti. Ilmeisestikään se ei tuntenut olevansa kotona. Hän näki sen kaulassa; sinisen nauhan. Otettuaan sen kiinni hän luki nauhasta nimen »Snaebjørg». Se oli kudottu nauhaan punaisilla kirjaimilla. Hän sai kiinni solmusta, mutta malttoi mielensä, päästi karitsan ja antoi sen pitää kaulanauhansa. Siinä pitäjässä ei ollut kahta sennimistä naista. Ja karitsa oli yön kuluessa tullut pihavallin sisäpuolelle, vaikka kaikki veräjät olivat suljettuina. Hän ei oikein ymmärtänyt asianlaitaa. Mutta hän oivalsi, että jos nauha oli jollekin tarkoitettu, niin tuskinpa hänelle. Hän seisoi hetkisen raskaissa ajatuksissa. Sitten hän meni sisään ja herätti Ørlygurin. — Karitsasi on tullut yöllä ja on ulkona pihalla, sanoi hän. Ørlygur oli heti jalkeilla. Ormarr seisoi hetkisen miettien, aivan kuin olisi tahtonut sanoa enemmän, mutta sitten hän kääntyi äkkiä ja meni ääneti ovesta ulos. Ørlygur juoksi ulos pitkin talon kiemurtelevia käytäviä ja löysi melkein heti karitsan. Se ei ottanut tunteakseen häntä — oli unohtanut hänet kesän kuluessa. Mutta hän huomasi heti sinisen nauhan sen kaulassa ja otti sen nopeasti kiinni. Luettuaan nauhassa olevan nimen hän antoi ensin hämmennyksissään karitsan juosta tiehensä. Mutta sitten hän otti sen heti jälleen kiinni ja irroitti kuumeisin sormin nauhan sen kaulasta. Sitten karitsa sai mennä. Mutta Ørlygur jäi seisomaan nauha kädessä ja siveli sitä sormiensa välissä. Hän oli saanut niin kovan sydämentykytyksen, että päänsä suhisi. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. Hän ei voinut ajatella yhtään ajatusta loppuun. Mutta ajatuksien ja aavistuksien katkelmat tulivat ja menivät salamanvälähdysten tavoin hänen kiihtyneiden aivojensa läpi. Ja hän tunsi sanomatonta onnea. Hän meni pihavallin luo ja istuutui sille. Aurinko nousi, eikä sen loisto ollut koskaan näyttänyt niin ihanalta, eikä koskaan ollut niin juhlallinen päivä valahtanut hänen sydämeensä. Tämän pienen nauhan käsittämätön ilmaantuminen oli kääntänyt ylösalaisin kaikki arkielämän aherrukset. Hän oli äkkiä herännyt kuninkaana kauniissa maailmassa. Hän käsitti, että vaikkakin oli ennen ollut varma, oli hän kuitenkin ollut vailla kaikkea varmuutta. Hänen ilonsa kuiskasi hänen korvaansa, että hänen sielunsa ei vielä aavistanut, kuinka onnen valtakunta oli ihana. Hän jäi istumaan pitkäksi aikaa. Hän istui tuntikausia kietoen nauhaa toisen sormen ympäri toisensa perästä, — ei yksikään sormi saanut jäädä unohduksiin. Sitten hän kääri sen ranteittensa ympäri, ja lopuksi kaulansa ympäri. Äkkiä hän säpsähti, nähdessään Ormarrin astelevan suoraan häntä kohti, ja piiloitti nopeasti nauhan. Hän nousi hämillään, tuli äkkiä ajatelleeksi, että kasvatusisänsä mahdollisesti oli jo ennen nähnyt nauhan karitsan kaulassa, ja jäi seisomaan kuin kivettyneenä. Ormarr tuli hänen luokseen, istuutui ja virkkoi tyynesti, aivan kuin ei olisi nähnyt hänen hämminkiään: — Olipa hyvä, ettei kettu ollut siepannut karitsaa tai ettei sille muuta pahaa ollut sattunut. — Niin, vastasi Ørlygur, mutta vaivoin hän sai äänensä pysymään rauhallisena. — Onko sinulla tänään aikaa auttaa minua ison tallin seimien korjaamisessa vai — onko sinun ehkä mentävä jonnekin? Ørlygurin päähän pälkähti äkkiä, että hänen oli ehdottomasti mentävä jonnekin — hän ei kuitenkaan voinut heti käsittää minne. Ja hän oli kuulostavinaan kasvatusisänsä äänestä, ettei tämä odottanut hänen jäävän kotia. Hän katsoi Ormarriin — joka odotti vastausta, mutta kärsivällisesti, aivan kuin olisi ennakolta tietänyt ja käsittänyt sen päätöksen, jota Ørlygur ei vielä ollut tehnyt, mutta jonka hän oli tekevä. Sitten Ørlygur sanoi äkkiä — hän ihmetteli itsekin tyyneyttään — ja hänen ajatuksensa syntyivät samassa kuin sanatkin: — Niin, minun on käväistävä Bollissa. — Tahdon lahjoittaa—sille leskelle karitsani. Se on hänelle varmaankin hyvään tarpeeseen, — sitten hän voi teurastaa lisäksi yhden lampaistaan—kotitarpeiksi. Ormarr sanoi jokapäiväisimmällä äänellään, aivan kuin olisi käsittänyt, että tässä oli kysymyksessä vain hyvätyö: — Etkö mieluummin lahjoittaisi sitä hänen tyttärelleen? Silloin olet varma, että se joutuu hyville päiville. — Niin, ehkä se onkin parempi. Ørlygur ei voinut päästä kummastuksestaan, mutta oli nyt aivan rauhallinen. — Sano heille minulta terveiset, sanoi Ormarr nousten ja lähtien. Hän oli sekä iloinen että alakuloinen. Hän oli menetellyt näin, koska arveli olevan parasta välttää sitä, että Ørlygurin rakkaus muodostaisi kuilun hänen ja suvun välille. Hän tiesi, kuinka turmiolliseksi suvun hajaannus saattoi muodostua. Siksipä oli tärkeää, että se pysyi järkähtämättä koossa. Nyt hän oli kantanut uhrinsa, ja nyt hänen oli valmistauduttava esittämään asia vaimolleen. * * * * * Kun Ørlygur tuli Bolliin karitsan kanssa, joka auliisti ja tien tuntien seurasi häntä, tapasi hän lesken talon ulkopuolella. — Hyvää päivää, sanoi hän. Leski loi katseensa hänestä karitsaan. Hän oli huomannut, että se oli ollut poissa lammaskatraasta aamupäivällä, ja ajatellut, että se oli noudettu aikaiseen aamulla. — Hyvää päivää, vastasi hän. — Karitsasi pyrkii alituiseen tänne takaisin. Bagga oli, salatakseen karitsan viipymisen todellisen syyn, kertonut äidilleen, että aina kun karitsa vietiin pois muiden juoksentelevien lampaiden kanssa, se tuli takaisin. — Voipa olla niinkin. Saanko puhua Snaebjørgin kanssa? Hänen kurkussaan oli kuin tulppa, joten hän tuskin sai nimen sanotuksi. — Tyttäreni ei ole kotona tällä haavaa — hän lähti saattamaan erästä vierasta, joka oli meillä yötä. En tiedä, miten pitkälle hän aikoi mennä. Voitko arvata kuka vieras oli? — Se on kai ollut Silmäpuoli vaeltaja. — Tiedätkö, että hän on tullut näille maille? — Tiedän. Minä hänet ensimäisenä tapasinkin. Erosin hänestä eilen, juuri ennen kuin hän lähti tänne. — Miksi et silloin samalla tullut noutamaan karitsaasi? Milloin sinä sen kävit hakemassa? — En ole lainkaan käynyt sitä hakemassa. — Olihan se poissa aamupäivän. Nyt Ørlygur käsitti koko asian. Ja hän meni hämilleen. — Taisi olla. Leski katsoi häneen. Hän hieman loukkaantui vastauksesta. — Etkö tahdo mennä pirttiin ja istuutua niin kauaksi aikaa? — Kyllä, kiitos, vastasi Ørlygur ja meni. Hän ei ollut koskaan ennen käynyt siellä, mutta pian hän löysi pirttiin. Pienessä huoneessa oli kaksi sänkyä, yksi kummankin vinon seinän alla. Hän jäi seisomaan ja katseli sitä sänkyä, jonka hän ymmärsi olevan Baggan. Tytön päähine riippui päänaluksen yläpuolella pienen peilin vieressä. Hänen lusikkansa ja veitsensä olivat pistetyt pieneen lautaan, joka oli kiinnitetty seinään. Eräällä hyllyllä sängyn yläpuolella oli hänen raamattunsa ja virsikirjansa ja muutamia muita kirjoja. Ørlygur ei uskaltanut koskea niihin, mutta hän arvasi niiden koosta, että ne olivat Sadut. Vuode oli siististi laitettu, ja uusi kudottu kirjava peite oli levitetty huolellisesti sille. Hän istuutui toiselle vuoteelle ja jäi siihen ahdistavan tunteen painostamana, ikäänkuin olisi varkain tunkeutunut pyhäkköön. Hän ei ajatellut mitään enempää. Vain sitä, että tämä huone oli usein juonut Snaebjørgin henkeä, ja että hänen ajatuksensa ja silmänsä olivat tarkastelleet sitä ristiin rastiin. Ja että hän aherteli täällä arkiaskareissa, ja että monilla täällä olevista kappaleista oli se onni, että hän kosketti niitä, ja että ne pitivät aivan luonnollisena asiana sitä, mikä hänestä, Ørlygurista, oli kaikkein suurin ja käsittämättömin autuus. Leski astui sisään. Hän pyysi Ørlyguria siirtymään toiselle sängylle. Ja puolittain huumaannuksissa hän istuutui epämukavasti ihan reunalle. Leski pyysi häntä paneutumaan pitkäkseen, jos hän oli väsynyt. Mutta siitä hän kieltäytyi jyrkästi. Leski istuutui ryhtyen kutomaan sukkaa, ja he istuivat kauan aikaa vastatusten, sanomatta sanaakaan. He vain välistä katsahtivat toisiinsa. Leski ei ollut erittäin ystävällinen häntä kohtaan. Hän ei voinut ymmärtää, mitä Ørlygur tahtoi hänen tyttärestään. Mutta kun nuori mies ei omasta aloitteestaan puhunut siitä, ei hän tahtonut kysyä. Sitten hän muisti myöskin Silmäpuoli vaeltajan sanat ja lupauksen, minkä oli antanut hänelle. Siten he istuivat koko päivän. Vain silloin tällöin he vaihtoivat sanasen. Kerran leski meni ulos keittämään kahvia, jota he sitten joivat ääneti. Vähän sen jälkeen leski sanoi: — Sinä olet kärsivällinen. — Niin, vastasi hän. Toisen kerran leski meni ulos ja toi hänelle hieman ruokaa ja maitoa. Itse hän oli aterioinut ruokahuoneessa, kuten tapansa oli. Ørlygurin syödessä hän istui ja kutoi, vilkaisten silloin tällöin nopeasti häneen. — Nyt Bagga kai pian tulee, sanoi leski sitten. Siihen Ørlygur ei vastannut mitään — nyökäytti vain päätään. Kun he olivat istuneet pitkän aikaa vaiti, sanoi leski osoittaen hyllyä: — Etkö tahdo kirjaa lukeaksesi? — Sinähän istut ikävissäsi. — En, vastasi hän liikahtamatta. Kun auringon säteet olivat jättäneet pirtin, päiväkauden vaellettuaan, ja hämärä alkoi täyttää sopukoita, tuli Bagga vihdoin kotia. Kun leski kuuli hänen askeltensa lähenevän, nousi hän ja lähti pirtistä. Ørlygur jäi istumaan. Jotain, jolle hän ei voinut mitään, jotain mahdotonta — käsittämätöntä, oli tapahtumaisillaan. Hän oli saava nähdä _hänet_. Ehkäpä kuulla hänen puhuvan, ehkäpä puhua hänen kanssaan. Hän ei voinut liikkua. Sen täytyi tapahtua. — Ja mitäpä sitten?... Mennessään nopeasti tervehtien tyttärensä ohi sanoi leski: — Sisällä istuu vieras ja odottaa sinua. Bagga oli aivan ymmällä. Voimakas lämpövirta tulvahti läpi hänen olemuksensa, ja hänen kätensä tulivat yhtäkkiä kosteiksi hiestä. — Minua? — Vieras? — — — Kuka se on? — Mene katsomaan. Leski katosi keittiöön. Bagga jaksoi töin tuskin astua jäljellä olevia muutamia askelia ja paria porrasta pirttiin. Kun hän vihdoin seisoi Ørlygurin edessä, joka oli noussut hänen astuessaan sisään, ei kumpikaan keksinyt sanaakaan tervehdykseksi tai keskustelun aiheeksi. He seisoivat kumpikin silmät maahan luotuina. Ørlygur ojensi Baggalle kätensä, ja tyttö tarttui siihen, mutta oli kuin he molemmat olisivat koskeneet hehkuvaan rautaan. Vihdoin Ørlygur rohkaisi mielensä. — Tahdotko karitsani? kysyi hän. — Toin sen mukanani. Bagga hymyili, mutta ei kohottanut katsettaan. — Kiitos sinulle. Kauan he seisoivat vastatusten sanomatta sanaakaan — he tuskin hengittivät. Ørlygurin teki mieli sanoa paljon, johon hän ei kuitenkaan löytänyt sanoja. Vihdoin hän ojensi Baggalle kätensä. — Hyvästi, sanoi hän. Tyttö tarttui vitkastellen hänen käteensä. Tällä kertaa heidän kätensä yhtyivät täydellisessä ja viipyvässä antaumuksessa. He seisoivat tuokion ja hengittivät syvään ja katkonaisesti. Sitten Bagga nojautui äkkiä nuorukaiseen ja painoi otsansa hänen oikeata olkapäätänsä vasten. Baggan polttava poski hipaisi hänen poskeaan. Hetkisen Ørlygur puristi Baggaa rintaansa vasten vapaana olevalla kädellään. Sitten hän silitteli hänen suuria, vaaleita palmikoltaan. Bagga suoristautui, hengähti syvään ja kääntyi poispäin. Muualle katsoen hän puristi Ørlygurin kättä, ennenkuin päästi sen. Sitten Ørlygur lähti ääneti pirtistä. Hän unohti sanoa jäähyväiset leskelle. Kun leski vähän myöhemmin tuli pirttiin ja näki tyttärensä yksin, kysyi hän: — Joko hän lähti? — Jo, vastasi Bagga. — Mitä hän tahtoi? — Hän lahjoitti minulle karitsansa. — Eikö hän muuta tahtonut sinulta? — Tahtoi. Syntyi pitkällinen äänettömyys. — Pitääkö hän sinusta? — Pitää. Bagga kääntyi poispäin. — Pidätkö sinäkin hänestä? Bagga purskahti itkuun. — Pidän, äiti. Leski tuli hänen luokseen ja syleili häntä. — Jumala sinua siunatkoon, tyttöni. Eihän siinä ole surun syytä. Hän ei näytä semmoiselta, joka mieli usein muuttuu. XI. Silmäpuoli vaeltaja tunsi itsensä sekä sairaaksi että väsyneeksi, kun hän, sanottuaan jäähyväiset nuorelle naiselle, ontui suureen taloon, jonka läheisyyteen nuori nainen oli seurannut häntä. Omistaja, vanhanpuoleinen maamies, oli renkeineen kattamassa suurta, pitkulaista heinäsuovaa nurmiturpeilla. Ohuet, sitkeät nurmiturpeet, jotka olivat kyynärän levyisiä, mutta paksuimmalta kohdaltaan vain parin tuuman vahvuisia, olivat kääröinä heinäsuovan ympärillä — käärö käärön vieressä, pari sataa kappaletta. Oli kysynyt sekä työtä että kätevyyttä leikata ne niin ohuiksi ja tasaisen leveiksi. Kukin niistä oli viiden, kuuden kyynärän pituinen. Siellä oli myöskin suuria heinänippuja, jotka pantiin suovan soikiolle täytteeksi jokaisen yksityisen nurmiturpeen alle. Kaksi miestä työskenteli siellä ylhäällä. Kattaminen oli aloitettu heinäsuovan molemmista päistä, suova kohosi tasaisesti keskikohdalle päin. Rengit, jotka toivat heille nurmiturpeita ylös, pitkin korkeita tikapuita, kantoivat kääröjä siten, että pistivät kätensä molemmista päistä sisään. Isäntä auttoi vain silloin tällöin, käveli muuten ympäri ja tarkasteli heinäsuovaa kaikilta puolin ja antoi hyviä neuvoja. Kun Silmäpuoli vaeltaja astui heidän luokseen, sen sijaan että olisi jatkanut matkaa taloon, pysähtyi työ hetkiseksi. Ne, jotka olivat alhaalla, kerääntyivät hänen ympärilleen, ja ne kaksi, jotka olivat ylhäällä suovan laella, olivat vähällä kavuta alas, mutta tyytyivät kuitenkin tulemaan niin kauas suovan reunalle kuin kaltevuus salli. — Kuka sinä olet? kysyi isäntä tiukalla tavallaan. — Kurja kerjäläinen, vastasi Silmäpuoli vaeltaja ja istuutui eräälle nurmiturvekäärölle. — Sen kyllä saatoin nähdäkin, marisi isäntä. — Niin, niitä on kyllä tarpeeksi. Mutta istuppa mieluummin jollekin mättäälle, turmelet minun nurmiturpeeni. Hän kääntyi olkapäitään kohauttaen hänestä miehiin päin. — Piruko teitä riivaa? Ryhtykää töihin. Silmäpuoli vaeltaja istui mättäällään, ja kotvan aikaan ei kukaan puuttunut hänen kanssaan puheisiin. Koira tuli hänen luokseen nuuskien, heilutteli häntäänsä ja asettui toverillisesti hänen vierelleen. Vihdoinkin talollinen kääntyi hänen puoleensa. — No, vanha halliparta, tiedätkö kertoa mitään uutta? — En, enpä tiedä mitään sellaista, vastasi Silmäpuoli vaeltaja sävyisästi. — Et, todellakin. Ajattelet ehkä vain sitä hyvää ja huonoa, mitä olet saanut ja olet saapa syötäväksi — toisten padoista. — Ajatteleehan sitä ihminen yhtä ja toista. — Voitko antaa minulle yösijan? — En varaa vuoteita irtolaisille ja laiskureille. Mutta ladossa kyllä suon sinulle sijan. Saat tyytyä siihen, että käy kova veto. Ja saatpa jotain suuhun pantavaakin. Mutta korvaukseksi sinun täytyy tehdä koirantemppuja tai jutella jotain huvittavaa. Silmäpuoli vaeltaja naurahti ja kysyi: — Tunnetko tarinan rikkaasta ja köyhästä? Talollinen lensi tulipunaiseksi kasvoiltaan. — Kitas kiinni, viheliäinen renttu! karjui hän. — Annan sinut ilmi esivallalle kerjäämisestä. Miehet hymyilivät toisilleen. Esivalta oli tässä tapauksessa Linnan Ormarr, ja mitäpä hyötyä oli poloisen ilmiantamisesta? Se ei ollut pahinta, mitä saattoi tapahtua kerjäläiselle. — Mikä sinun nimesi on? kysyi isäntä kiivaasti — hän oli astunut aivan kerjurin luo, joka jäi rauhallisesti istumaan mättäälleen. — Silmäpuoli vaeltaja, vastasi vanhus ja katsoi häneen hymy silmässä. Oli aivan kuin talollinen olisi saanut korvapuustin. Hän tuli vuoroin kalpeaksi ja punaiseksi. — Silmäpuoli vaeltaja? — Se on mahdotonta. Hän ei koskaan tule näille maille. Silmäpuoli vaeltaja?... Hän katsoi istuvaan kerjuriin, siirteli jalkojansa hämillään ja sanoi vihdoin katuvana: — Jumala sinua siunatkoon. Hän kääntyi poispäin. Miehet olivat yhtäkkiä täydessä työn touhussa. Sitten hän kääntyi taasen vanhuksen puoleen ja sanoi hiljaa: — Jumala sinua siunatkoon. Anna anteeksi kiivauteni. En tietänyt... Tule kanssani kotia. Silmäpuoli vaeltaja liikahti. Talollinen ojensi kätensä häntä kohti, kömpelösti — tottumattomana antamaan apua. — Anna minun ottaa pussisi, sanoi hän. — Ei, kerjäläinen kantaa itse pussinsa, vastasi Silmäpuoli vaeltaja ja piti sen selässään. Sitten hän hymähti äkkiä. Irroitti pussin selästään ja ojensi sen talolliselle, joka ihastuneena otti sen. Silloin Silmäpuoli vaeltaja sanoi leikillisesti. — Kukapa olisi uskonut sinun koskaan ottavan kerjuupussin selkääsi. Isäntä vilkaisi miehiin, oli vähällä antaa kiivaan vastauksen, mutta malttoi mielensä ja naurahti hieman väkinäisesti. Sitten hän kysyi: — Jos minä nyt teen pussisi niin raskaaksi, ettet jaksa laahata sitä pois, — mitäs sitten? — Silloin annan sen jäädä, vastasi Silmäpuoli vaeltaja rauhallisesti. Talollinen tahtoi juhlia aimo lailla Silmäpuoli vaeltajaa, mutta kerjuri antoi varsin vähän arvoa hänen hyväntahtoisuudelleen eikä edes ottanut vuodetta, josta talollinen väitti, että vain virkamiehet ja papit ja muut Herran ja kuninkaan käskyläiset, jopa itse piispa ja maaherra olivat tilaisuuden sattuessa maanneet siinä. Silmäpuoli vaeltaja piti latoa parempana, ja talollinen siitä syystä tarkastutti ja tilkitytti sen — vedon vuoksi. Sitäpaitsi hän käski noutaa tuoreita heiniä ja panna niitä paksun kerroksen sen homehtuneen kohvan päälle, joka oli muodostunut heinistä nousseen lämmön vaikutuksesta. Ennenkuin Silmäpuoli vaeltaja lähti kerjäläisvuoteelleen, johti hän keskustelun séra Ketilliin. — Se koira, sanoi talollinen, kiihtyen ajatellessaankin kavalajuonista pappia. — Se koira, toisti hän taas, ja väki yhtyi poikkeuksetta häneen. — Muistan hänet selvästi. Olin niitä, jotka hänen teeskentelevän puheensa johdosta alkoivat epäillä vanhan ystäväni Linnan Ørlygur-vainajan jaloutta ja oikeudentuntoa. En anna sitä koskaan anteeksi hänelle, sille isänmurhaajalle. Ja hänen vaimo parkansa, Hofin tanskalainen rouva, kuinka hän turmelikaan hänen elämänsä. Nyt on vaimo kaksikymmentä vuotta elänyt Linnassa, tylsänä mielisairaana. Ainoa lohdutus on, ettei moiselle löytyne mitään anteeksiantoa taivaassa. No, piru hänet korjasikin karvoineen kaikkineen. Minun uskoni ja toivoni on, ettei pimeyden ruhtinas koskaan iäisyydessä luovu saaliistaan. Sen minä vain sanon, että jos hänet taivaassa tapaan, niin menen tieheni. Ja hän nauroi tyytyväisenä sukkeluudelleen ja ajatellessaan omaa varmaa autuaaksituloaan. Silmäpuoli vaeltaja istui kalpeana hänen puhuessaan. Sitten hän nousi raskaasti. — Nytpä luulen, että levollemeno on parasta, mitä väsynyt mies voi tehdä. Isäntä saattoi hänet latoon. — Enpä, piru vie, voi ymmärtää, miksi pidät latoa parempana kuin esivallan sänkyä, sanoi hän harmistuneena. — Täytyy valita paikka, mikä sopii, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. — Minun paikkani on koirien joukossa, lisäsi hän. * * * * * Yksin jäätyään hän makasi tuijottaen pimeyteen. Ja hänen huulensa supattivat kuulumattomia sanoja. — Oi Jumala, hyvä Jumalani. Turha on kai toivo, että sinä koskaan annat minulle anteeksi, — että minä koskaan lähimainkaan voin sovittaa syntini. Tokkopa koskaan sinun armosi auringon säde on tunkeutuva sydämeeni? Sydämeni on raskas, Jumalani, sen sinä varmaan olet ammoin sitten nähnyt. Olet varmaankin nähnyt katumukseni ja vaivani. Mutta mitäpä se merkitsisi rikokseni rinnalla? Oi, hyvä Jumala, minun täytyy olla tyytyväinen, että kohdistat rikokseni rangaistuksen vain minuun ja annat viattoman lapsen olla vapaana. Oi, hyvä Jumala, siitä armosta kiitän sinua kaikesta sielustani. Kuume yltyi yön mittaan, eikä hän saanut unta. Hän makasi heittelehtien heinissä saamatta lepoa. Ja hän mutisi edelleen hiljaa: — Minä tunnen, Herra, että kuolema on lähellä. Minä ikävöin sitä — ja kuitenkin samalla kammoan sitä. Sillä mitä se on tuottava minulle? Onko se tuottava minulle helvetin, joka on pahempi kuin se, minkä läpi sieluni on vaeltanut, sen jälkeen kuin katumuksen säilä lävisti sydämeni. Herra, tapahtukoon sinun tahtosi. Tuskinpa kuolema tänä yönä noutaa minut. Tunnen, että aikomuksesi on suoda minulle vielä yksi päivä, Herra. Ja sitten — — — kuolema. — Tapahtukoon sinun tahtosi. Lamauttava raukeus hiipi hänen olemukseensa. — Herra, Herra, — kaksi lasta soit minulle... minulle kurjalle. Ja toiselle annoit kuoleman, toiselle elämän onnen. Herra, kiitos lapsistani... Hän makasi hikeä valuen. Heinät ja pöly tarttuivat hänen kasvoihinsa ja käsiinsä. — Herra —, nuo kaksi naista... Anna minulle anteeksi, Herra. — — Anna minulle anteeksi, Herra. — — Anna minulle anteeksi, Herra. Hän kierähti ympäri ja painoi kasvonsa heiniin. — Isä, olen aavistanut, että sinä usein olet itkenyt tähteni. Aavistin sen jo _sillä_ kertaa, vaikkakin tein sydämeni kovaksi. Jo _sillä_ kertaa vuoti sydämeni verta yksinäisinä hetkinä. Mutta minä paadutin sieluni. Paadutin sieluni. — — Anna minulle anteeksi, Herra. — — — Anna minulle anteeksi, Herra. Hetkisen hän makasi hiljaa. Sitten hän käännähti taasen selälleen, koetti nousta istualleen, mutta voimat pettivät, ja hän huusi pimeyteen: — Anna minulle anteeksi, Herra! — Anna minulle anteeksi, Herra! — Anna minulle anteeksi, Herra! Pimeys ahmaisi hänen sanansa, ja hän vaipui tuntikauden kestävään horrostilaan. Kun hän taasen havahti, oli hän kauhean väsynyt, ja kurkkua kuivasi; hän oli niin lopen näännyksissä, että hänen oli mahdoton nousta hakemaan juotavaa. Vihdoin viimein hän vaipui levottomaan, kuumeiseen uneen. * * * * * Aikaisin seuraavana aamuna Silmäpuoli vaeltaja heräsi siihen, että isäntä avasi ladon oven ja kurkisti sisään. Hän loikoi hetkisen ja mietti, ennenkuin pääsi selvyyteen siitä, missä oli. Hän tunsi itsensä sairaaksi ja kurjaksi, hänessä oli kuume ja päänsärky, mutta hän ei ollut siitä millänsäkään. Hieroi vain silmiään voittaakseen aikaa. — Hyvää huomenta, sanoi isäntä. — Miltä on tuntunut? Onko veto vaivannut? — Hyvää huomenta, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. — Olen nukkunut hyvin enkä ole lainkaan huomannut vetoa. Isäntä nauroi nähdessään, kuinka Silmäpuoli vaeltajan kasvot olivat tuhraantuneet ja kuinka heiniä oli takertunut hänen tukkaansa ja partaansa. — Vietpä totisesti mukanasi ihan vuonan talvirehun, sanoi hän leikkiä laskien. Silmäpuoli vaeltajan hampaat kalisivat, kun hän nousi heinävuoteeltaan ja meni ulos kylmänkoleaan aamuilmaan. — Aurinko ei ole vielä noussut, sanoi hän ravistellen itseään. Ei hän koskaan ollut kaivannut aurinkoa niin kuin tänään. Hän unohtui pitkäksi aikaa tuijottamaan itään, mistä se oli nouseva. Hänestä oli aivan kuin ihme, että hänen vielä kerran suotiin nähdä aurinko. — Siunattu aurinko, mutisi hän. Taivas hohti himmeänsinisenä mustien pilvimöhkäleiden välistä, jotka säännöttöminä vöinä kiitivät sen yli. Isäntä haukotteli ääneen ja ujostelematta. — Kylmänlainen aamu, sanoi hän. — Mennäänpä sisälle. Kahvi on kai pian valmista. Silmäpuoli vaeltaja meni navettaan. Siellä hän pesi kasvonsa ja kätensä tynnyrissä, josta lehmät saivat vettä, ja kuivasi ne sitten nuttunsa liepeellä. Isäntä seisoi katsellen häntä. — Oletpa sinä puhtautta rakastava, sanoi hän. — En minä vaan pesisi naamaani näin kylminä aamuina. Silmäpuoli vaeltaja veti kamman jäännökset taskustaan ja puhdisti, niin hyvin kuin taisi, heinät parrastaan ja tukastaan. Tultuaan valmiiksi hän meni isännän kanssa kahville. — Eikö sinulla ole halua levähtää ja jäädä tänne täksi päiväksi? kysyi isäntä, kun kahvi oli juotu. — Kai täällä toki liikenee ruokaa sinullekin, lisäsi hän hyväntahtoisesti. — Ei, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. — Ei kiitos, minun täytyy lähteä taipaleelle nyt heti. — Niin, ne joilla ei mitään tekemistä ole, niillä on aina kaikista kiirein, laski isäntä leikkiä. Hän ja useimmat palkolliset saattoivat Silmäpuoli vaeltajaa talon ulkopuolelle. Tervehdyksiä ja siunauksia kuului joka taholta hänen mennessään, sitten kun hän oli hyvästellyt jokaista erikseen. Isäntä seurasi häntä vielä muutaman askelen. Sitten hän pysähtyi ja kysyi epävarmalla äänellä, joka oli hänelle vieras: — Sanothan minulle sanasen, jonka haluaisin kuulla, ennenkuin menet? Silmäpuoli vaeltaja tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän. Suuri kulmikas olento seisoi kuin lapsi tuomarinsa edessä. — Ota hieman useammin kerjuupussi selkääsi, sanoi vanhus, ojensi hänelle kätensä ja meni. — Jumala olkoon kanssasi, mutisi isäntä. Hän seisoi katsellen raajarikkoisen vanhuksen jälkeen, joka kulki epätasaisesti nilkuttaen. Ja ensi kerran heräsi hänessä aavistus, että rikkaus ja huomattu asema eivät olleet kaikki kaikessa. Vaan että oli olemassa suurempiakin asioita. Ja sieluntuskia, jotka voittivat tappion tai vähenneen voiton tuottaman surun. Ja nolona hän palasi kotia ja istuutui vuoteensa reunalle nojaten päätään käsiinsä. Siihen hän jäi istumaan koko päiväksi. Illalla hän nousi, huokasi, meni ulos ja raatoi väen kanssa kovemmin kuin koskaan ennen. Mutta Silmäpuoli vaeltaja mutisi itsekseen ontuessaan pois talosta aamun koleudessa: — Niin, tänään minulla on kiire. Mutta huomenna?... Kuka vastaa? — Niin, kuka kysyy? En tiedä sitäkään. Täällä me ihmiset käyskentelemme lyhyen elämän — pitkän elämän, ja leikimme surua ja iloa. _Leikimme surua ja iloa_. Leikimme toisten sydämillä ja omallamme. Kuvittelemme, että se on vakavaa. Ja leikin loppu? — — Hauta, hauta. Musta maa. Kylmä maa, missä aurinko ei meihin ylety, ei edes silloin, kun sen armo virtaa rikkaimpana yli maailman. Hyvä Jumala, hyvä Jumala, mitä minä sanonkaan? Eikö se muka ole vakavuutta? Onko se muka leikkiä kaikki tyynni? Herra Jumala taivaassa, anna anteeksi ajatukseni. Ajatukseni juoksevat, — — ne pelkäävät pian pysähtyvänsä. Ne pelkäävät, etteivät voi tavoittaa taivasta, kun minä makaan maan alla. Etteivät ylety sinun luoksesi. Sieluni? Herra, — sieluni, sieluni! — missä se on? Onko sitä olemassa? — Oi Herra, Herra, anna minulle anteeksi. Tiedän tämän olevan viimeisen päivän, minkä lahjoitat minulle. Tämä on armosi, elämän armon, auringon armon viimeinen päivä, — josta saan nauttia. Ah, _nauttia_? sanon minä. _Nautinko_ minä päivistäni? — tuskani päivistä? — — — Niin, minä _nautin_ niistä. Olen _nauttinut_ niistä. — Ja tämä on viimeinen päivä... Oi Herra. — — — Oi Herra. Täällä vaeltaa palvelijasi. Tämä on _viimeinen_ päiväni. — Älä siis vihastu minuun. Ajatukseni. Minun ajatus raukkani. Minun pelkoni, — tuskani, — kutsumukseni... ne pyrkivät luoksesi, Herra. Älä vihastu minuun. Hän laahusti erään kiven luo, jonka viereen laskeutui ja asetti päänsä sen reunaa vasten. — Taivaallinen Jumala, minä tunnen sinun läheisyytesi... Vai etäisyytesikö minä tunnen?... En tiedä, anteeksiantoako vai kirousta tunnen olentoni ympärillä. Anna minulle anteeksi, Jumala, jos se on mahdollista. — — Oi Herra, tapahtukoon sinun tahtosi. Sitten hän nousi ja ontui edelleen vaivalloista vaellustaan. XII. Silmäpuoli vaeltaja kulki pitkät matkat sinä päivänä, jonka hän aavisti kohtalon määränneen hänen viimeiseksi päiväkseen. Kuume raivosi hänen ruumiissaan, kuume raivosi hänen sielussaan — vaikeata on saada elämänsä valmiiksi. Hänelle tuottivat vaikeuksia sielun valitukset siitä, ettei hän ollut sovittanut mitä oli rikkonut. Aurinko ja sade ja rakeet seurasivat häntä omituisena sekoituksena tänä hänen vaikeimpana vaelluspäivänään. Rakeet ja sadekuurot ja tummat pilvenvarjot ajelivat auringonpaistetta repaleisina laikkoina sinne tänne yli harmaiden kallioiden, mustien laava-alueiden ja syyskeltaisten niittyjen. Toisena hetkenä aurinko lahjoitti vaeltajalle säteitään, toisena raekuurot pieksivät häntä raipoillaan. Päivä oli kuin jättiläismäinen leikki auringon ja sadekuurojen välillä, — julma ja säälimätön kuoleman ja syksyn leikki kesän ja elämän jäännöksillä. Maan pinta tuli omituisen raadellun näköiseksi päivän temmellyksen jälkeen — toisaalla valkeita haavoja, toisaalla mustia repeämiä. Silmäpuoli vaeltajan pitkä ryhmysauva vuoroin kastui harmahtavaksi, vuoroin kuivui taas valkeaksi. Se pisti esiin sitä kantavasta olennosta heilahdellen kuin luonnoton liikajäsen. Silmäpuoli vaeltaja ei ollut ihmisen näköinen, ontuessaan päivän vaihtelevassa säässä, — hän näytti eriskummaiselta eläimeltä, jonka luonto oli luonut jonakin oikullisimpana hetkenään. Ehkäpä hänen sielunsa oli yhtä pahoinpidelty kuin hänen ruumiinsakin. Mutta sielua ei kanneta näkyvissä. Ensimäinen talo, johon hänen vaelluksensa sinä päivänä johti hänet, oli verrattain pieni. Isäntä, emäntä ja kaikki palvelijat olivat häntä vastassa. He pysyttelivät kotona ja sisällä tämän päivää, sään takia. He olivat odottaneet hänen tuloaan. Koko seutu tiesi jo, että Silmäpuoli vaeltaja oli saapunut. Siunauksia sateli hänelle. He ympäröivät hänet rakkaudellaan. Hän tunsi, kuinka heidän sydämensä sykkivät hänelle ja kuinka heidän verilleen oli mieluista vain koskeakin häneen. — Hän johti puheen séra Ketilliin, huonosti siedettyyn pappi-vainajaan. Heti tulvahti heidän suistaan yhtä runsaasti sadatuksia kuin sieltä ennen oli tullut siunauksia. Heidän ajatuksissaan eli séra Ketill henkisenä hirviönä. Muistella häntä oli samaa kuin koskea inhottavaan rupisammakkoon. Se isänmurhaaja! Se teeskentelijä! Se petturi! Hänen sydämessään ei ollut sijaa ainoallekaan inhimilliselle tunteelle, väittivät he. Yksinpä kuolemassakin hän oli inhottava ja mielistelevä. Koetti voittaa puolelleen ihmisten sydämet lahjoittamalla omaisuutensa köyhille. Koetti voittaa ihmisten sääliä heittäytymällä kalliolta mereen. Mikä ei edes ollut mikään omintakeinen keksintö. Koskapa eräs nuori runoilija monta vuotta aikaisemmin oli syöksynyt samalta kalliolta mereen. Mutta kansa kertoi, että piru olikin pitänyt hänen ruumiinsa. Ehkäpä oli hänen sielumurunsa — jos hänellä sellaista oli ollutkaan — niin lujasti ruumiissa kiinni, ettei sitä saanut kiskotuksi irti. Se viheliäinen raukka! — he sanoivat — pelkuri, jolla ei edes ollut rohkeutta, kun tosi tuli kysymykseen, viedä kuollessaan mukaansa tekojensa seurausta: kansan vihaa. Se ihmiskunnan häpeäpilkku! Hän olisi ansainnut tulla poltetuksi elävältä, ennenkuin piru iski kyntensä häneen. Silmäpuoli vaeltaja istui kalpeana heidän vihanpurkauksensa aikana. Ihmisen muisto oli sentään hävittämätön, häviämätön. Ei edes sadoissa sydämissä palava vihanliekki ollut kyennyt kahdenkymmenen vuoden kuluessa tuhoamaan séra Ketillin muistoa. Parissa minuutissa hänen ruumiinsa olisi muuttunut tuhaksi sellaisessa tulessa. Mutta muisto, — se ei palanut. Se ei kulunut. Päinvastoin. Hän katseli näitä ihmisiä, joiden silmät saattoivat loistaa rakkaudesta ja leimuta vihasta. Ja hänen täytyi hymyillä, vaikka sydämensä olikin raskas. Harhaanjoutuneet ihmisraukat, — lyhytnäköiset ihmisparat! He uskoivat täydellisesti jonkin ehdottoman hyvän ja jonkin ehdottoman pahan olemassaolon. — Hyvä Jumala, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi, kaikui hänen sielussaan — hänen ajatuksiensa takana. Ja kuitenkin he olivat oikeassa, nämä ihmiset. Sillä he itse olivat sekä hyviä että pahoja, omituisella tavalla sekaisin. Heillä oli kykyä sekä jakamattomaan rakkauteen että kalvavaan vihaan. — Hyvä Jumala, hyvä Jumala — — — Silmäpuoli vaeltaja ajatteli kaksin- ja kolminkertaisesti istuessaan siinä ja ottaessaan tuskan ja epätoivon kylvyn heidän kirouksissaan. Ensin hän oli Silmäpuoli vaeltaja, kerjäläisen hahmo, ja oli siitä täysin tietoinen. Sitten hän oli kuolemaan asti epätoivoinen ja elämän merkitsemä ja murjoma sielu, joka epäili kaikkea, yksinpä omia epäilyksiään, raadeltu sydänjuuria myöten, verinen huuto taivaalle. Ja vihdoin hän oli katuva syntinen, joka _uskoo_ Jumalaan, joka _luottaa_ Jumalaan ja rukoilee häntä sydämensä syvyydestä, kykenemättä kuitenkaan estämään ajatuksiaan epäilemästä häntä, eipä edes ivaamasta häntä ja pilkkaamasta. Hänen teki mielensä nousta ja puhua näille ihmisille, joita yhä karttui hänen ympärilleen—naapuritalojen väkeä alkoi tulla virtanaan nähdäksensä kuulun kerjurin ja tietäjän. Hänen teki mielensä laskea sydämensä paljaana heidän eteensä ja sitten antaa heidän tuomita. Juuri antaa _heille_ tilaisuus langettaa tuomionsa hänestä sellaisena kuin hän _oli ollut_ ja sellaisena kuin hän nyt _oli_... Antaa heille tilaisuus tehdä se tietoisesti. Sillä hänelle ei ollut kylläksi, että he siunasivat Silmäpuoli vaeltajaa, mutta kirosivat séra Ketilliä. Heidän edellytyksensä siunaukseen ja kiroukseen eivät olleet niin riittävät, että hän olisi voinut kiinnittää mainittavaa huomiota kumpaankaan. Ja kuitenkin olivat heidän siunauksensa lieventävänä voiteena hänen sydämensä haavoihin, ja heidän kirouksensa kirvelsivät hänen sieluaan kuin piiskansivallukset. Mutta hänen puhumishalunsa jäi pelkkään ajatukseen. Heidän kirotessaan séra Ketilliä hän istui hiljaa ja katsoi alas eteensä, — ei liikkunut, huokasi vain syvään. Sitten hän nousi. Hänen sielunsa oli puolittain huumaannuksissa. Kaikki hänen ajatuksensa olivat hämäriä. Hänen täytyi seistä hetkinen kootaksensa ne. — Nyt minun täytyy mennä, sanoi hän. — Nyt minun täytyy mennä. — Minulla on pitkä matka tänään vaellettavana. Ja hän alkoi hyvästellä jokaista erikseen. Hän ajatteli: minä varastan nämä kädenpuristukset — kaikki nämä lämpimät kädenpuristukset. Jospa he tuntisivat minut, — he tahtoisivat lyödä kättäni, sylkeä käteeni. Sylkeä kasvoihini ja mahdollisesti kivittää minut. Tahtoisivatkohan he?... Tahtoisivatkohan he _nyt_? — — Mutta minä varastan nämä kädenpuristukset, siksi että minun _täytyy_ saada ne. Pian on käteni kylmä. Eikä sieluni voi enää käteni kautta tavata toista sielua. Ei voi tuntea heidän rakkauttaan eikä kainoa myötätuntoaan. Minun täytyy saada nämä kädenpuristukset, — minun täytyy puristaa niin monta kättä kuin mahdollista, ennenkuin minun nyt on vaivuttava hautaan. Muista, Herra, — tämä on minun viimeinen päiväni... Minun _viimeinen_ päiväni. Mutta minä en valita. — Tapahtukoon sinun tahtosi, Herra. Hän sanoi jäähyväiset ja lähti heidän siunauksiensa seuraamana. Ihmiset seisoivat äänettömänä ryhmänä katsellen hänen jälkeensä. Heidän sydämensä ja tunteensa olivat irtautuneet jokapäiväisistä liitteistään heidän tavatessaan tämän Herran kurjan vaivaisen. He seisoivat seuraten häntä katseillaan, ja heidän sielunsa vuotivat verta nähdessään niin suurta viallisuutta ja aavistaessaan niin syvää tuskaa. — Mutta punaisin veri pisaroi kuitenkin vaeltavan vanhuksen sydämestä. Syvä yksinäisyys täytti hänen sielunsa. Hänen sydämensä tunsi itsensä äärettömän yksinäiseksi, aivan kuin hänen ympärillään jo olisi ollut kerros kylmää, kosteata multaa. Hän ihmetteli, kuinka sydämensä saattoi kestää tämän kärsimyksen pakahtumatta. Hän kulki ja mietti — uudestaan ja yhä uudestaan —: — Jollei kukaan ihminen tahdo antaa minulle anteeksi — — ellei yksikään ihmissydän voi sanoa, että rikokseni on sovitettu, — — _voiko_ silloin Jumalakaan antaa minulle anteeksi? Voivatko kokoamani siunaukset vastata kirouksia? — Oi Herra, olisin niin rauhallinen, jos lähettäisit minulle yhdenkään ihmisen, joka _tuntisi_ minut — — ja kuitenkin antaisi minulle anteeksi. Joka tuntisi minut — ja _kuitenkin_ ojentaisi minulle kätensä... _kuitenkin_ ottaisi käteni ja antaisi minulle sielunsa hyväilyn. Oi Herra, Herra, — mutta tapahtukoon sinun tahtosi. — Hänen levottomuutensa ajoi hänet toistaiseksi kauppalaan. Matkalla hän pistäysi parissa talossa. Häntä tervehdittiin lämpimillä silmäyksillä ja lempeäkielisillä siunauksilla. Mutta heti kun hän mainitsi séra Ketillin nimen, leimahti silmissä vihan salama, ja joka suusta tulvi kirouksia. — — Niin paljon olen tehnyt pahaa, josta en aikaisemmin tietänyt, ajatteli Silmäpuoli vaeltaja ontuessaan edelleen, evättyään jyrkästi kaiken saattamisen. — Kuinka paljon vihaa olenkaan kylvänyt sydämiin. Kuinka moniin pahoihin ajatuksiin — lukuunottamatta omiani — olenkaan syyllinen. Kuinka paljon pimeyden kukkasia onkaan kasvanut minun pahasta kylvöstäni. Rehevä pimeyden kukoistus. Herra, kuka saa armon kitkeä ne juurineen ja surmata kaikki niiden oraat ja siemenet? Herra, onko mahdollista, että pahan vaikutukset ovat rajattomat? — vailla ääriä ja mahdottomat hävittää? Hyvän vaikutukset näyttävät kuitenkin niin lyhyiltä ja rajoitetuilta. Herra, Herra — nyt vasta minä aavistan syntieni suuruuden. Hyvä Jumala, hyvä Jumala, — ja nyt seison haudan partaalla, ja voimani ovat lopussa. Minulla on vain sinun armosi, johon luottaa, — ihmisten armon olet minulta kieltänyt. * * * * * Kauppala oli kasvanut melkoisesti näinä kahtenakymmenenä vuotena. Oli noussut monta uutta taloa. Ja turhaan Silmäpuoli vaeltaja tähysti niitä turvehökkeleitä, joita hänen aikoinaan oli ollut kauppalan laitamilla. Ne olivat kadonneet — hävitetyt maan tasalle. Ja komeita taloja oli noussut niiden paikalle. Onnuttuaan talosta taloon ja saatuaan siunauksia itselleen ja kirouksia séra Ketillille joka ovelta, kysyi Silmäpuoli vaeltaja viimeisessä talossa: — Mutta missä köyhät asuvat? Hänen sydämessään kyti vielä toivon kipinä, että köyhät soisivat séra Ketillille hieman sääliä hänen heille antamansa avun takia. — Täällä ei asu ketään köyhiä, kuului vastaus. — Ovatko siis kaikki tässä pitäjässä varakkaita? kysyi Silmäpuoli vaeltaja. — Eivät. Köyhä leskivaimo asuu Bollissa, joka on syrjäinen paikka vuoristossa, vastattiin hänelle. — Mutta hänen ei tarvitsisi olla köyhä, ellei hän itse tahtoisi. Hänelle on tarjottu pappipirun rahastosta apua, mutta hän on kieltäytynyt ottamasta sitä vastaan. — Pappipirun? — Niin. Emme mielellämme mainitse séra Ketilliä nimeltä, siksi nimitämme häntä niin kuin kuulit. — Hyvästi, sanoi Silmäpuoli vaeltaja. — Jumala kanssasi. — Mutta kauppalasta poispäin matkatessaan Silmäpuoli vaeltaja tuli sivuuttaneeksi erään tavarasuojuksen, mistä kuului melua ja naurua. Hän meni ovelle, joka oli puolittain avoinna, ja kurkisti sisälle. Suuressa, hämärässä huoneessa hän näki neljä omituista olentoa. Heitä oli kolme miestä ja yksi nainen. He olivat kaikki ryysyissä, ja heidän likainen tukkansa riippui pitkin selkää. Ei ollut epäilystäkään siitä, että he olivat kulkureita, kuten hän itsekin, — Herran viheliäisiä raukkoja, kuten ihmiset heitä nimittivät. Nainen hoilotti karkealla äänellä rivoa laulua. Yksi miehistä istui pidellen vatsaansa ja kiemurrellen naurusta. Toiset kaksi miestä olivat kokonaan kiintyneet yksityiseen käsikähmäänsä, — he tappelivat perusteellisesti, mutta veljellisessä rauhassa. Joka kerta kun toisen onnistui antaa hyvä isku, murahti hän tyytyväisesti, kun taas toinen koetti olla aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut ja odotti vain omaa vuoroaan. Naurava istuja — jättiläisolento, jolla oli punakellertävä tukka ja rähjäiset, nuorenpuoleiset kasvot, huusi heille: — Tulkaa kuulemaan, pojat! Heittäkää nujakkanne. Tämä on, piru vieköön, paras laulu, minkä Runo-Gudda on ikinä tehnyt. Hän _osaa_ vielä vanhoilla päivillään. Heittäkää hitossa tuo nujakkanne, huusi hän harmistuneena, nousi ja hoiperteli heitä kohti. Hän oli heitä joko joukon pitempi. Miehet kimmahtivat erilleen toisistaan hänen lähestyessään. — Älä koske minuun, Täi-Grimur, huusi toinen, mustapintainen, solakka mies, jota nimitettiin Rovastiksi, koska eräs hänen kykyjään oli se, että hän osasi matkia kaikkien niiden pappien ääniä, joiden oli kuullut messuavan, ja koska hänellä oli tapana leikillä vihkiä ihmisiä. Sitä tehdessään hän väänsi toimituksen sanamuodon peitellyiksi ruokottomuuksiksi, jotka suuresti huvittivat ihmisiä. — En minä huoli sinun elukoistasi talvisyöttöön, lisäsi hän. — Eipä ole niinkään varmaa, että saisit eniten tuntea minun täitäni, jos sinuun koskisin, Rovasti, vastasi Täi-Grimur irvistellen hyvänsävyisesti. — Anna kuulua, Runo-Gudda. Runo-Gudda oli roteva, tummahko naikkonen, vanhanpuoleinen. Kuten hänen äänensä olivat hänen kasvonsa ja jäsenensäkin karkeat. Hänen yllään oli hame, joka oli katkaistu aivan polvien alapuolelta ja paljasti hänen voimakkaat pohkeensa, joiden verhona oli karkeat, parsitut sukat. Vain yksi oli kaunista tässä naisessa, nimittäin hänen silmänsä, jotka olivat suuret ja syvänsiniset. Kaikki lapset pelkäsivät häntä, kunnes hän oli katsonut heitä silmiin. Siitä hetkestä he kiintyivät häneen. Hän oli maan harvoja naispuolisia kulkureita, ja kuuluisa — tai oikeammin huonossa huudossa — mehevien laulujensa vuoksi. Hän oli huomannut Silmäpuoli vaeltajan. — Kuka sinä olet? hän sanoa tokaisi. — Tule lähemmäksi vaan, lisäsi hän. Silmäpuoli vaeltaja ontui pitkin lattiaa. — Jumalan rauha taloon, sanoi hän. — Jumalan rauha itsellesi, mutisivat muut, alussa hieman ällistyneinä. Silloin astui äkkiä nuorin miehistä, Jón Gíslason, lyhytkasvuinen, tanakka nuori mies, aivan hänen likelleen. Jón Gíslason teki enemmän kuin nämä muut hyötyä kuljettamalla kantamuksia ja viestejä seudusta seutuun. Hän oli kaikissa toimituksissaan itse luotettavaisuus. Siksipä ihmiset suvaitsivat häntä, huolimatta hänen nuoruudestaan ja lihavuudestaan. Jón katsoi häntä kasvoihin. — Hän on meikäläisiä, sanoi hän sitten. — Se on Silmäpuoli vaeltaja. Muut innostuivat, ja Täi-Grimur veti heti taskumatin esiin. — Tämä on hyvää viinaa, sanoi hän hyväntahtoisesti ja tarjosi Silmäpuoli vaeltajalle. — Saakeli miten se riipaisee somasti. — Anteeksi, lisäsi hän, sinä et kai oikein siedä, että me olemme vähän raakasuisia. Mutta minä nyt olen kerta kaikkiaan paha kiroilemaan ja vannomaan tietämättä oikeastaan itsekään siitä. Kieleni on kuin kala kuivalla maalla, niin pian kuin sen on pakko käyttää säädyllistä puhetapaa. — Sanat, jotka vain tulevat kieleltä, eivät ole pahimpia, vastasi Silmäpuoli vaeltaja, pyyhkäisi pullon suuta ja otti pienen naukun. Sitten hän irvisti ja sylkäisi viinan suustaan. — Ei tunnu maistuvan, vaikka luulin, että pieni pisara ehkä olisi hieman auttanut. — Saamarin sika! kiljaisi Täi-Grimur, kun näki viinan menevän hukkaan. Sitten hän malttoi mielensä ja lisäsi: — Anna anteeksi, jumalanmies. Mutta se on näes _minun_ sydämeni voidetta. Silmäpuoli vaeltaja katsoi kauan häneen. Sitten hän ojensi hänelle kätensä. — Veli, sanoi hän. — Kukin kulkekoon omia teitään. — Sanotko sinä minua veljeksi? vastasi Täi-Grimur karkealla äänellä. — Ja ojennat minulle kätesi. Etkö pelkää täitäni? Ei kukaan ole ennen sanonut minua veljeksi. Sisarukseni eivät tahdo minua tuntea ja nimittävät minua Täi-Grimuriksi kuten kaikki muutkin. Eipä ole valetta mitä sinusta kerrotaan, Silmäpuoli vaeltaja. Jumala sinua siunatkoon. — Jos täit nyt joutuvat uimaan hänen kyynelissään, niin ne luulevat olevansa avomerellä ja heittävät sielunsa Herran haltuun, mutisi Rovasti pahanilkisestä. — Rovasti, sanoi Täi-Grimur, saat kiittää Silmäpuoli vaeltajan läsnäoloa. Muuten olisin lähettänyt sinut itsesi uimaan iankaikkisuuteen näiden sanojen vuoksi. — Kelvoton! kähisi Runo-Guddakin ja sylkäisi Rovastiin. Rovasti vain nauroi pilkallisesti. Silmäpuoli vaeltaja katsoi häneen. — Oletko koskaan ajatellut, että yksi päivä on kerran oleva viimeisesi — ja että kielesi voi tulla mykäksi minkä sanan jälkeen tahansa, jonka sanot? — Olen kyllä, ja sitten olen tuuminut sanoa Herrallemme — jos niin pitkälle pääsen, jollei piru ota lämmintä sielua ruumiistani —: Katso ihmisen poikaa! niin minä aion sanoa. — Sinäkin olet veljeni, sanoi Silmäpuoli vaeltaja ja ojensi hänelle kätensä. Rovasti tarttui siihen altapäin vasemmalla kädellään ja läiskäytti aimo sylkylöntin hänen kämmenelleen. Silmäpuoli vaeltaja seisoi hetkisen katsellen kättänsä. Sitten hän istuutui eräälle laatikolle ja nyyhkytti. Rovastin pilkkanauru lakkasi. Hänen hengityksensä kävi äkkiä nopeaksi. Sitten hän astui ulos vajasta pää kumarassa. Nuo kolme kulkuria seisoivat ääneti Silmäpuoli vaeltajan ympärillä. He eivät uskaltaneet katsoa toisiinsa eivätkä tienneet mitä tehdä. Tyynnyttyään sen verran, että saattoi puhua, virkkoi Silmäpuoli vaeltaja: — Ystäväni, älkää olko suuttuneita häneen älkääkä vihatko häntä minun tähteni. Älkää luulko, että hän on pahempi kuin kukaan meistä. Tie hänen sydämeensä oli vain hieman pitempi — ja vaikeampi löytää. — Minulla on kiire, sanoi hän sitten, minun pitää joutua. Ja hän sanoi jäähyväiset naiselle ja molemmille miehille. — Jumala kanssasi, sanoivat he hänen poistuessaan. Hän pysähtyi hieman epäröiden vajan ulkopuolelle. Hän tahtoi mielellään Hofiin, pappilaan, joka oli vuonon toisella puolen, mutta tie vuonon ympäri oli pitkä astella. Ja jopa oli melkoinen osa hänen viimeisestä päivästään kulunut, vaikka hän oli kiiruhtanut niin paljon kuin suinkin saattoi. Hän ontui rantaan nähdäkseen, olisiko siellä venettä menossa vuonon poikki. Saavuttuaan mäentörmälle, joka laskeutui äkkijyrkästi rantaan, hän näki muutamia ihmisiä ryhmittyneinä jonkin ympärille. Vene oli vedetty hiekalle aivan viereen. Hän ontui mäkeä alas. Hän näki miehen kumartuneena rääsykasan yli, josta valui vettä. Hänen saavuttuaan kohdalle mies nousi ja sanoi: — Hän on kuollut. Ympärillä-seisojat paljastivat päänsä ja tekivät ristinmerkin rinnalle ja otsalle. Silmäpuoli vaeltaja näki, että kuolleena hiekalla makaava olento oli Rovasti. — Hetki sitten puhuin hänen kanssaan, sanoi hän. — Niin, tulimme liian myöhään, vastasi eräs mies hänelle. — Näimme hänen syöksyvän mereen, mutta hän ei tullutkaan pinnalle — hän oli tarrautunut leviin ja pysytellyt pohjassa. Katsokaas, hänellä on niitä käsissään. Silmäpuoli vaeltaja katsoi tarkemmin, — niin oli todellakin laita. — Niinpä _olet_ siis jo astunut Herramme eteen, mutisi hän. — Ihmis-raukka, rauha olkoon sielullesi. Ja hän teki ristinmerkin kuolleen yli. Nähdessään venettä työnnettävän vesille hän meni luokse ja kysyi: — Onko teitä monta veneessä? — Minä yksin, vastasi nuori mies. — Minä palvelen papilla ja olen matkalla kotia. — Tahdotko soutaa minut vuonon poikki? — Mielihyvällä, vastasi nuori mies ja punastui ilosta. Silmäpuoli vaeltaja astui veneeseen, ja nuori mies pani airot veteen. Ilma oli nyt tyyni. Mutta pilvet taivaalla kiitivät edelleenkin nopeasti. Ei enää tullut sadetta eikä rakeita. Vain pilvenvarjot ajelivat auringonpälviä huimassa karkelossa pitkin meren tyyntä pintaa. Silmäpuoli vaeltaja istui katsellen ympärilleen veneen kiitäessä nopeasti vuonon keskustaa kohti. Hän katseli ulospäin sinne, missä meri yhtyi taivaanrantaan. Ja maalle päin, joen suulle — pitkin laaksoa... Ja hän näki Linnan siellä laakson pohjassa, rajalla, missä se jakautui kahdeksi ahtaammaksi laaksoksi. Hänen sydämensä lämpeni, kun hän näki kotia Linnaan. Oli niin omituista, että missä hänen lapsenjalkansa olivat astuneet ensimäiset askelensa, sinne hän suuntasi viimeisen kulkunsa. Mutta hän irtautui ajatuksistaan nuoren miehen osoittaessa päällään korkeata, yksinäistä kalliota, joka kohosi vuonon perukassa. — Tuolta séra Ketill hukuttautui, sanoi hän. — Oletko kuullut séra Ketillistä? — Olen, vastasi Silmäpuoli vaeltaja. — Tunsin hänet paremmin kuin moni muu. — Hän oli varmaankin ilettävä olento, sanoi nuori mies uteliaana. Silmäpuoli vaeltajan mieli ei tällä haavaa ollut erittäin altis sille tuskalle, mitä séra Ketillin soimaaminen muuten tuotti hänelle. Hän oli vähällä ajattelemattomuudesta vastata: Älkää tuomitko —, mutta malttoi mielensä ja jäi istumaan äänettömänä ja tuijotti vuonolle. Vihdoin hän sanoi itsekseen: — Kukapa olisi luullut, että minä koskaan taas joutuisin lainehtivalle merelle. — Taas? — Niin. Olen aikanani matkustellut monien merten poikki ja nähnyt monta maata. Mies luuli hänen laskevan leikkiä. — Ne ovat kai olleet vain ajatuksen meriä ja toivon maita, sanoi hän. Silmäpuoli vaeltaja katsoi häneen. — Sinäpä et ole mikään pölkkypää. Oletko sinäkin matkannut paljon ajatuksissasi? Mies naurahti hieman. — En, vastasi hän. — Mutta talvella matkustan Amerikkaan. — Sitä älä tee, sanoi Silmäpuoli vaeltaja hiljaa. — Miksi en? Siellä voi ansaita paljon enemmän rahaa. — Niin, mutta on helpointa kuolla siellä, missä on syntynyt. — Minäpä en olekaan toistaiseksi aikonut kuolla. — Et. Mutta mitäpä elämä pohjaltaan tuottaa muuta kuin kuolemaa? Se on ainoa varma voitto, — ehkäpä yleensä ainoa voitto, minkä se tuottaa. — Luulin Silmäpuoli vaeltajaa elämän apostoliksi, sanoi mies. — Tuottaako sinulle pettymystä, että Silmäpuoli vaeltaja on vain ihminen? Keskustelu taukosi. He olivat nyt ehtineet vuonon keskustan ohi ja lähenivät nopeasti vastakkaista rantaa. Silmäpuoli vaeltaja istui ajatellen kaikkia niitä merkillisiä virtoja, joita oli sileän pinnan alla, ja kaikkia niitä merkillisiä eläimiä, kaikkea sitä ihmeellistä elämää, mikä viihtyi siellä. Käsittämätön kuin itse elämä oli tämä meri, jonka mainingit tällä haavaa tuudittivat venettä monivaiheisessa tahdissaan. Niin, säälimätön kuin elämä, tuhlaava kuin elämä oli tämä meri, jonka levottomuutta hänen suotiin maistaa vielä kerta ennen kuolemaansa. Kun hän astui veneestä maalle, tuntui hänestä hyvältä saada jälleen maankamara jalkainsa alle, mutta hän oli melkein unohtanut mitä varten oli tänne tullut. Kirkkomaan näkeminen toi sen kuitenkin pian hänen mieleensä. Hän meni kirkkotarhaan. Oli tullut uusi kirkko. Se seisoi vanhan paikalla, mutta oli suurempi ja korkeampi ja loisti valkoiseksi maalattuna yli seudun. Hetkisen hän ajatteli, että se, mikä oli tapahtunut, varmaankin olisi jäänyt tapahtumatta, jos entinen kirkko olisi näyttänyt puhtaalta ja vaalealta kuten tämäkin, eikä mustalta ja uhkaavalta. Hän astui sisäänkäytävän luo. Samat kiviportaat johtivat ovelle. Hän polvistui painaen otsansa erästä porrasta vasten ja rukoili. Sitten hän nousi ja meni Linna-suvun hautapaikalle. Pian hän löysi etsimänsä haudan. Ja kauan aikaa hän oli polvillaan hiljaa rukoillen sen ääressä. Kun hän vihdoin nousi, oli hän niin sairas, että tuskin jaksoi laahautua pois. Hän meni kuitenkin pappilan taa, sen sijaan että olisi mennyt sisälle lepäämään ja vahvistautumaan hieman. Hän lähti astelemaan erästä käyttämätöntä oikotietä laaksoon. Pappilan väen tarkastellessa kirkkotarhaa, minne nuori mies, joka oli soutanut hänet vuonon poikki, oli nähnyt hänen menevän, hän oli poissa. He etsivät ja tähystivät ympäri taloa, mutta eivät löytäneet häntä mistään. XIII. Kuljettuaan hetkisen polkua, jonka oli valinnut päästäksensä huomaamatta pappilasta, Silmäpuoli vaeltaja pyrki kuitenkin mäkien yli valtatielle. Ja askel askelelta hän nyt läheni Linnaa, — kuumeen puistattamana, kuolemanväsyneenä, heittäen kaikki Herran huomaan. Tätä tietä oli mentävä ja päämäärä saavutettava, minkälaiseksi vastaanotto muodostuikin. Ehkäpä hän sai siellä kuulla vain kirouksia. Ehkäpä hän sai olla kokonaan vailla siunauksia kuolinhetkellään. Mutta sinne kulki tie yli kuoleman, — vain sinne... Ja nyt hän oli sillä tiellä. — Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Hänen veressään soi kuin lupaus. Hänen sydänparkansa nyyhki ilosta. Äkkiä tulvahti hänen mieleensä hillitön toivon vuo. Hän ei voinut asettaa sille sulkuja. Toivo ajoi hänen epäilyksensä pakosalle. Hänestä tuntui, kuin hän olisi vaeltanut luvattuun maahan, kohti sovintoa ja rauhaa. — Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Hänen mielessään väikkyi vain kotiinpaluun ilo. Oli aivan kuin hän olisi tullut uudestaan lapseksi. Hän oli rikkonut ja oli karannut rangaistuksen pelosta. Ja nyt hän pyrki kotia iloisen epätoivon valtaamana. Pahasti ontuen hän kiiruhti edelleen — kotia päin, kotia päin. Hänen vanhassa ja vaivaisessa ruumiissaan oli tuskin mitään voimia enää. Ja kuitenkin hän eteni tavattomalla vauhdilla. Sade- ja raekuurot ajelivat taas auringonpälviä yli seudun. Mutta hän ei huomannut aurinkoa eikä sadetta. Hänen mielensä täytti toivo sovinnon auringosta, jonka säteissä hän pian oli kylpevä, lupaus tuntemattomasta rauhasta, joka pian oli tuudittava hänet ikuiseen uneen. — Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Hänen jalkaraukkansa keksivät eräänlaisen tahdin kulkea näiden innostavien sanojen mukaan — naurettavan kieron ja ontuvan tahdin, mutta tahdin, joka täytti sairaan vanhuksen mielen mitä ihanimmilla sävelillä. Ei yksikään sävelniekka ole koskaan kuullut riemuisampia säveliä sielunsa korvalla. Vain särkynyt sielu, joka kuolemanväsyneenä tuntee rauhan lähenevän omassa käyntitavassaan, voi kuvitella mielessään näiden sävelien ihanuutta. Vain ontuva ja raihnas ihmishylky, joka pyrkii kauan kaivattuun kuolemaan, voi huomata sen eriskummaisen tahdin ihanuuden. — Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Suuri ihanuus sisältyy auringon sädetulvaan ja koko maailman huumeiseen kevätriemuun, — mutta mitään ihanuutta ei voi verrata kotiinpalaamiseen, kokonaisen elämän kamppailun jälkeen, vuosikymmeniä kestäneen sielullisen ja ruumiillisen taistelun jälkeen, — kotiinpalaamiseen, kuollakseen ihmisten luona, joita sydämestään on rakastanut ja joiden anteeksiannon toivoo saavansa. — Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. — — — Ja nyt on vain joki kahlattavana... Ja nyt vain mäentörmä nelinryömin noustava... Ja nyt vain pihamaa... XIV. Tänä päivänä oli Linnassa pysytelty kotosalla kuten muuallakin näillä seuduin. Ei ollut mitään tehtävää sellaisessa säässä, paitsi että hiukan pidettiin silmällä lampaita, jotka sadekuurojen aikana pyrkivät avonaisiin lammasvajoihin tai kyyristyivät kivien ja talonseinien suojaan, mutta sateen lakattua taas juoksentelivat ympäri ja ottelivat heinätukoista. Ormarr pani miehet korjaamaan lammasnavettoja ja tallia sisältä ja otti itse osaa työhön. Mutta väki kulutti päivänsä enimmäkseen tarinoiden ja huvitellen. Ei ollut mitään syytä pitää kiirettä, ja heitä oli sitäpaitsi liian monta tässä työssä. Rupateltiin kaikenlaista — kammottavista kummitusjutuista aina rattoisiin matkaseikkailuihin. Ja kaikelle naurettiin. Väki ei ollut yhtenäkään kesäpäivänä ollut niin iloinen kuin tänä rajuilmaa uhkaavana syyspäivänä. Islannin rahvas sanoo sentapaista iloa »koiraniloksi». Ormarr ja Ørlygur olivat ainoat, jotka olivat ääneti eivätkä ottaneet osaa hauskuuteen. Ja vaikkei heidän tapansa juuri ollut kulkea allapäin, ei väki kuitenkaan kiinnittänyt huomiota heidän totisuuteensa. Nämä ihmiset olivat niin tottuneet siihen, että joku tai jotkut heidän keskuudestaan kuljeskelivat alakuloisina ja ajatuksiinsa vaipuneina, välittämättä mistään leikillisyydestä. Sellaisesta raskasmielisyydestä he kärsivät kaikki enemmän tai vähemmän. Eivätkä he tehneet mitään yritystä saadakseen nuo kaksi muuta osallisiksi huvituksiinsa. He tiesivät omasta kokemuksestaan kuinka vieras sekaantuminen saattoi haavoittaa mieltä sellaisena päivänä. Ei Ormarria enemmän kuin Ørlyguriakaan muuten vaivannut raskasmielisyys tänä päivänä. Mutta he olivat molemmat niin vaipuneet omiin ajatuksiinsa, että ihmisistä näytti siltä. Eilispäiväinen Bollissa-käynti ei häipynyt Ørlygurin mielestä. Yhä uudestaan ja uudestaan hänen täytyi ajatella elämyksiään ja huomioitaan. Hänen täytyi muistella, kuinka oli istunut ja odottanut ja kuinka Baggan vuode ja koko pieni pirtti oli ollut siisti ja puhdas. Ja hänen täytyi yhä uudestaan muistella Baggan pienimpiäkin liikkeitä. Kuinka hän käveli pirtin lattialla, kuinka taivutti niskaansa, kuinka hänen olkapäänsä hytkähtivät ja kuinka vasemman käden pikkusormi alituisesti liikkui eikä koskaan ollut levossa. Ja hänen täytyi toistaa itsekseen sanat, mitkä Bagga oli lausunut, ja muistella kuinka hän oli ne sanonut. Näiden ajatusten hurmauksen vallassa ei jäänyt paljon aikaa ajatella Silmäpuoli vaeltajaa. Kuitenkin hän ikävöi kerjurin tuloa. Sillä halu puhua hänen kanssaan isästään kasvoi yhä voimakkaammaksi ja voimakkaammaksi. Ja juuri nyt näytti hänestä, että hänen _täytyi_ saada selkoa, oliko isänsä todellakin ollut niin perin paha kuin kerrottiin. Ja hän toivoi, että Silmäpuoli vaeltajalla ainakin oli jotain hyvää sanottavana hänestä. Sillä _jos_ hänessä oli ollut jotain hyvää, niin varmasti Silmäpuoli vaeltaja oli huomannut sen. Ja hän toivoi niin varmasti, että hänessä _oli_ ollut jotain hyvää. Ormarr Ørlygsson sitävastoin kuljeskeli miettien erästä unta, minkä oli yöllä nähnyt. Oikeastaan se ei ollut mikään uni, vaan ainoastaan näky unissa. Hän oli äkkiä nähnyt isänsä seisovan vuoteensa edessä, pitäen poikaansa séra Ketilliä kädestä. Ormarr kulki koko päivän miettien tätä unta. Hän oli kyllin taikauskoinen antaaksensa sille jonkin merkityksen. Niin, hän oli varma, että sen täytyi merkitä jotain. Mutta hän ei voinut käsittää mitä. Oliko hänen isänsä tahtonut ilmoittaa hänelle tällä tavalla, että oli sopinut hänen veljensä, séra Ketillin kanssa, ja ettei hänenkään, Ormarrin, enää pitänyt kantaa kaunaa häntä vastaan? Hänestä tämä otaksuma näytti ilmeisesti oikeimmalta. Mutta kuinka hänen isänsä saattoi vaatia, että hän koskaan voisi antaa anteeksi veljelleen? Senjälkeen kuin oli nähnyt isänsä kuolevan hänen pahuutensa uhrina. Senjälkeen kuin oli nähnyt hänen lempeän ja kauniin vaimonsa tulevan mielipuoleksi samana onnettomuuden hetkenä, ja sitten nähnyt naispoloisen kahdenkymmenen vuoden ajan — kahdenkymmenen pitkän vuoden ajan elelevän säälittävänä hylkynä. Ja senjälkeen kuin oli kokenut, että veljensä, pappina ja saarnastuolista, oli koettanut tahrata vanhan isänsä omalla synnillään, jonka hän, Ormarr, oli ottanut pestäkseen pois. Hän oli tuntenut veljensä séra Ketillin vain lapsena ja oli silloin itse ollut vain nuorukainen, ja hän oli matkustellut eikä ollut ensinkään nähnyt veljeään kaikkina niinä vuosina, jotka oli oleskellut ulkomailla. Hän oli tavannut hänet vasta nuorena pappina Kööpenhaminassa eikä ollut silloin tuntenut mieltymystä häntä kohtaan, sukulaisuudesta huolimatta. Ja vielä vähemmin hän oli saattanut ajatella mitään hyvää hänestä saatuansa kuulla, mikä rikos tällä kavalajuonisella papilla jo silloin oli tunnollaan, — ja nähdessään, ettei hän antanut sen sanottavasti painaa mieltään. Ja tästä ajasta lähtien hän ei ollut suinkaan lähestynyt veljeään. Hän ei ollut saanut katsoa hänen sieluunsa. Eikä hänessä koskaan ollut herännyt aavistusta, että tämä nuorempi veli saattoi tuntea olevansa syrjäytetty, ei vain taloudellisesti, vaan myöskin mitä älylliseen lahjakkuuteen ja isän rakkauteen tuli. Ei, hän ei ollut lainkaan perehtynyt hänen kunnianhimoiseen sielunelämäänsä. Hän ei ollut vähintäkään aavistanut niitä pirullisia voimia, jotka siellä pitivät peliään. Hän oli kuullut ja tiesi sittemmin vain niistä veljensä halpamaisuuksista, joissa hänen pahuutensa oli ilmennyt. Ja ne näyttivät myöskin täysin oikeuttavan sen soimanimen, minkä rahvas hänen kuoltuaan oli liittänyt hänen muistoonsa: pappipiru. Ei, — hän tarkasteli mieltään, tutki sydämensä salatuimmat sopukat, mutta hän ei voinut löytää rahtuakaan myötätuntoa, vielä vähemmin rakkautta tähän turmeltuneeseen veljeensä. Hän ei _voinut_. Jos hän koetti kuvitella jotain muuta, niin hän vain valehteli itselleen. Hän tiesi kyllä sanottavan, että on annettava anteeksi kuolleille. Että tuomio on Herran. Mutta sittenkin, _sittenkin_, —: hän _vihasi_ tätä veljeä, jos tahtoi puhua totta. Vihasi ja inhosi häntä yhtaikaa. Vaikka tämä veli olikin kuollut ja varmaan jo saanut tuomionsa. Vaikka hän ehkä pian itse oli kuoleva ja tiesi, ettei saanut kuolla viha sydämessä. Hän vihasi häntä — eikä muuta voinut. Sillä — mikä roisto hän olikaan ollut! Mikään halpamaisuus ei ollut hänelle ollut liian alhainen. Mikään rikos ei ollut hänen sielulleen ollut liian katala. Hän oli pettänyt — häikäilemättömästi pettänyt rakkauden... veljenrakkauden, lapsen rakkauden isään, miehen rakkauden naiseen. Niin, pettänyt ja tallannut jalkoihinsa. Hänen aseensa olivat olleet valhe ja petos — hänen keinonsa olivat olleet likaiset kuten hän itsekin. Ei, Ormarr _ei voinut_ antaa hänelle anteeksi — ei voinut antaa hänelle anteeksi. Jos hän antaisi hänelle anteeksi, tuntisi hän olevansa osallinen kaikkiin hänen konnuuksiinsa. Hän tuntisi sielunsa tahrautuvan, jos yksikään ystävällinen ajatus koskettaisi hänen muistoansa. Tosinhan pappipiru oli ollut hänen veljensä. Verta hänen vanhempiensa verestä, kuten hän itsekin. Mutta kuitenkin — ei mitään sovintoa ollut häneen sydämessään. Hänen täytyi — hänelle oli elämän välttämättömyys kirota häntä, tuomita hänet, kieltää hänet. Ja kuinka kurja olikaan hänen kuolemansa ollut. Itsemurha. Tässä tapauksessa kuolema pelon tähden — koiran arvolle sopiva. Ja sitten hänen rietas yrityksensä koettaa voittaa ihmisten anteeksianto kuolemassa — määräämällä omaisuutensa köyhille. Hän oli ansainnut, että kävi niinkuin kävi — että köyhät ottivat hänen rahansa, mutta pidättivät itselleen kirouksensa. Ei, vaikka isä olisi ottanut häntä kädestä ja taluttanut hänet Ormarrin eteen saavuttaakseen hänen anteeksiantonsa. Vaikka hän olisi unessa nähnyt heidän seisovan vuoteen ääressä sata yötä perätysten — niin, kaikki ne yöt, mitkä hänellä vielä oli elettävänä. Hän ei sittenkään olisi voinut antaa anteeksi séra Ketillille. Näin ajatteli Ormarr. Ja kaikki nämä ajatukset vain paaduttivat hänen sydämensä vieläkin kovemmaksi veljeä vastaan. Ja kun hän myöhään päivällä, mennessään illalliselle, kulki Alma rouvan ikkunan ohi ja katsahti hänen silmäraukkoihinsa, joiden katse oli kaukainen ja tylsä, silloin hänen sydämensä tulvi yli äyräittensä vihasta, ja yhteenpuristettujen hampaittensa välistä hän mutisi kirouksen »pappipirulle». — Kaikki väki oli mennyt tupaan illalliselle, kun Silmäpuoli vaeltaja tuli nelinryömin törmää ylös ja pihalle. Vain Ørlygur, joka halusi yksinäisyyttä vaipuakseen onnellisiin ajatuksiinsa, ei ollut vielä mennyt sisälle. Hän huomasi heti Silmäpuoli vaeltajan. Hän juoksi häntä vastaan ja tuli yhtäkkiä äärettömän iloiseksi. Ja kun hän seisoi vanhuksen vieressä, oli hänen viimekertainen neuvottomuutensa kokonaan poissa; hän tunsi olevansa hänen vanha toverinsa ja ystävänsä ja irroitti muitta mutkitta pussin hänen selästään kantaaksensa sen hänen puolestaan kotia pihan poikki. — Hyvää iltaa, sanoi hän sillävälin ja ojensi hänelle nopeasti kätensä. — Olipa hyvä että tulit. Silmäpuoli vaeltaja seisoi jalat tutisten. Ainoalla silmäraukallaan hän imi halukkaasti iloa Ørlygurin kasvoilta. Vielä soi hänen mielessään: Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Kotia Linnaan. Ja hänen tervehdyssanansa tuskin kuului. Ja nyt hän oli kotona, ja hänen poikansa otti hänet vastaan ja oli iloinen siitä, että hän oli tullut. Mutta heti hän tuli ajatelleeksi, että poikahan ei tuntenut häntä, ja hän oli vähällä pyörtyä sitä ajatellessaan, niin valtava oli ilo ollut. Ørlygur tarttui hänen käsivarteensa ja tuki häntä heidän kulkiessaan pihan poikki talon edustalle. Heidän astuessaan kovaksi poljetulle savikentälle tuli tanskalainen rouva vanhan Katan taluttamana ulos ovesta. Vanha Kata oli nähnyt ikkunastaan vieraan tulevan ja oli ottanut rouvaansa kädestä johtaakseen hänet tulijan luokse. Kun Silmäpuoli vaeltaja huomasi nuo kaksi naista, lyyhistyi hän kokoon. Ørlygurin voimat tuskin riittivät kuljettamaan häntä »Hevoskivelle», joka oli suuri litteä paasi, tavallisen istuinpaikan korkuinen, ja sijaitsi hieman syrjässä pihalla. Sille Silmäpuoli vaeltaja painautui ja jäi istumaan, peittäen kasvot käsiinsä. Ørlygur, joka huomasi hänen olevan sairaan, juoksi sisään kutsumaan kasvatusisäänsä. Vanha Kata oli iloinen ja puhui lakkaamatta tanskalaisen rouvan kanssa. — Vihdoinkin hän on tullut. Aavistin sitä, tiesin sen. Hänen täytyi tulla. Jumalan täytyi lopulta johtaa hänet tänne. Sen täytyi olla hänen vaelluksensa tarkoitus. Jumala on Jumala. Mutta Silmäpuoli vaeltaja istui kädet silmillä ja nyyhkytti. Ja hän mutisi murtuneena: — Hyvä Jumala, hyvä Jumala, — kaikkivaltias Jumala. Tämä on minun työtäni. Tämän sielun valon minä olen sammuttanut. Nämä tylsät silmät, — oi kauhistus. Taivaan Jumala. — Ei ole mitään anteeksiantoa. Sinä tahdoit näyttää ne minulle taas, vain siksi, että ymmärtäisin, että pyytäessäni anteeksiantoa pyysin jotakin mahdotonta. — Herra, tahtosi tapahtukoon. Molemmat naiset tulivat aivan hänen luokseen. Hän kohotti silmänsä ja paljasti päänsä, pelko katseessa. Tanskalainen rouva meni hänen viereensä ja silitti hänen hiuksiaan. Mutta vanha Kata tarttui hänen käteensä ja sanoi: — Terve tuloa. Jumala on antanut sinulle anteeksi. Iäkäs vaeltaja istui epätoivo katseessa, ja kyynelet virtasivat hänen silmästään. — Jumala ei voi koskaan antaa minulle anteeksi, vastasi hän. — Voipa kyllä, vastasi vanha Kata. — Kaikki ihmisviat voi Jumala antaa anteeksi. Jumala on Jumala. Olet kantanut hänen rangaistuksensa kärsivällisyydellä. — Niin, olen kantanut hänen rangaistuksensa, vastasi vaeltaja. — Nyt on vain kuolema jäljellä. Vanha rypistynyt nainen hymyili. — Sehän se on kaikkein suurin ilo, sanoi hän. Silmäpuoli vaeltaja istui ja nautti rauhasta Alma rouvan hyväillessä hänen harmaita hiuksiaan. Vanha Kata näki hänen hartautensa ja ymmärsi sen. — Kas, sanoi hän. — Hän ei tee sitä tietoisesti. Ja kuitenkin tavallaan tietoisesti. Hän hyväilee kaikkia, joiden sydän on hyvä ja joiden sielu kärsii. Toisia hän kammoo. Hän ei ole koskaan hyväillyt ketään niin sydämellisesti kuin sinua. Jumala häntä siunatkoon. — Niin, Jumala häntä siunatkoon, toisti Silmäpuoli vaeltaja. Tällä hetkellä Ormarr tuli ovesta ja heti hänen jäljessään Ørlygur. Ørlygur oli juossut sisälle ja kuiskannut hänen korvaansa, että Silmäpuoli vaeltaja oli tullut ja oli sairaana. Ja Ormarr oli heti noussut ja mennyt ulos ottamaan häntä vastaan. Ormarr tuli — hymyillen — nopein askelin pihamaan poikki. Silmäpuoli vaeltaja nousi. Hän kohotti silmänsä häntä vastaan, ja hetkeksi heidän katseensa yhtyivät. Sitten Silmäpuoli vaeltaja painoi päänsä alas. Mutta Ormarr jäi seisomaan kuin kiinninaulattuna. Kaikki veri pakeni hänen kasvoistaan. Jälleentunteminen tuli niin äkkiä, niin odottamatta, että hän hetkeksi kadotti kokonaan ajatuksiensa ja sielunsa hallitsemiskyvyn. Mutta vain hetkeksi. Sitten hän sekä näki että ajatteli samalla kertaa. Ja salaman nopeutena ajatukset risteilivät hänen aivoissaan. Tuossa, aivan hänen edessään, seisoi hänen veljensä séra Ketill. Elävänä, ja aivan hänen läheisyydessään. Tämä vanha mies, tämä raajarikko kerjuri, oli hänen veljensä, entinen pappi. Pappipiru. Ja hän muisti kaiken sen, mitä oli kuullut tästä kerjurista ja kulkurista. Hänen viisaudestaan ja epäitsekkäistä ja sankarillisista teoistaan. Hän näki hänen kurjuutensa, näki hänen nöyryytensä ja hänen murtuneisuutensa. Hän oli nähnyt Alma rouvan hyväilevän häntä ja siten liittävän hänen »hyvien» joukkoon. Ja hänen vihansa häipyi tämän elämän oman koston ja anteeksiannon, elämän oman säälimättömyyden ja syyllisen murtuneisuuden vaikutuksesta. Siksi että se hetkistä aikaisemmin oli kuohahtanut yli kaikkien äyräitten, saattoi se nyt yhdellä kertaa jäljettömiin kadota. Ormarr etsi sitä hetkisen sydämestään, — tutki sydämensä löytääksensä sen, — mutta ei löytänyt sitä. Ei löytänyt mitään vihaa, — ei edes hitustakaan vastenmielisyyttä. Vain myötätuntoa... vain rakkautta. Ja hän muisti yöllisen unennäkönsä. Ja äkkiä hän sulki vanhan kerjurin syliinsä, ja he itkivät toistensa sydänten ääressä. Kaksi orjaa elämän ikeen alla. Kaksi ihmistä, joiden rakkaudella ja vihalla elämä leikki omien oikullisten mielijohteittensa mukaan. Kaksi veljestä taistelussa ja murheessa. Ja kun he olivat itkeneet hetkisen, suuteli Ormarr Ørlygsson veljensä suuta ja taputti hänen poskeansa kädellään. Ja hän sanoi itkun tukahuttamalla äänellä: — Terve tuloa takaisin kotia, veli. Mutta séra Ketill sanoi, ja nyyhkytti sanojen välissä: — Jumala sinua siunatkoon, Ormarr. Jumala sinua siunatkoon. — Tulen isän haudalta. Siellä tunsin sydämessäni, että tahdoit antaa minulle anteeksi. Ørlygur seisoi katsellen tätä kohtausta, ensin kyyneleisin silmin, liikutuksesta, nähdessään kuinka rakkaasti kasvatusisänsä otti vastaan kuljeksivan kerjurin. Myöhemmin, kun omituinen sananvaihto herätti hänen mielessään aavistuksen, hän pidätti hengitystään, ja hänen sydämensä sykintä melkein pysähtyi. Silloin Ormarr kääntyi häneen ja sanoi: — Tässä on isäsi, Ørlygur. Hetkisen hän seisoi liikkumattomana, ja hänen kasvonsa vääntyivät itkuun, jota vastaan hän koetti taistella. Sitten hänen täytyi päästää se valloilleen, ja ääneen nyyhkyttäen hän heittäytyi isänsä kaulaan. Hänestä tuntui, kuin hänelle olisi suotu valtava onni. Hän, joka lapsuudestaan asti oli pitänyt isäänsä kuolleena, kaikkien kiroamana, tapasi hänet nyt äkkiä elävänä — ja kaikkien siunaamana. Nyt hänen siis ei enää tarvinnut kysyä, oliko tämä isä ollut kokonaan paha. Sillä kuinka paljon hyvää rahvas tiesikään kertoa Silmäpuoli vaeltajasta! Ja tämä mies oli hänen isänsä, jonka hän luuli kuolleeksi kirottuna, — tämä mies, jota kokonainen maa siunasi — ja ihaili hänen hyvyytensä ja epäitsekkäisyytensä vuoksi. Tämä mies, joka, minne astuikin, jätti jälkeensä kauneimmat muiston kukkaset. Tämä mies, joka kykeni enemmän kuin kukaan muu omalla hyvyydellään herättämään hyvän ihmisten sydämissä. Olkoonpa että hän oli rikkonut paljon, — mutta mitä ei kaksikymmenvuotinen nöyryytyksen ja epätoivon siunauksellinen vaellus voi sovittaa! Kuinka se vaatikaan unhoitusta ja anteeksiantoa! Kaikkea tätä hän ajatteli itkiessään isänsä sylissä. Ja hänen sydämensä värisi hänen ajatellessaan elämän omituisia teitä. Silloin vanha mies äkkiä lyyhistyi, — Ørlygurin täytyi ottaa hänet syliinsä ja auttaa häntä kivelle istumaan. Raskas yskiminen repi ja raastoi vanhuksen rintaa, ja hänen suunsa täyttyi verellä. Sylkäistessään sen ulos hän katsoi sitä ja hymyili. Ormarr ja Ørlygur ottivat hänet ja kantoivat huoneeseen sisäänkäytävän vasemmalle puolelle — aivan vastapäätä tanskalaisen rouvan ja vanhan Katan huonetta. Nuo kaksi naista seurasivat heitä, Alma rouva vanhan Katan käsikynkässä. Asetettuaan hänet vuoteeseen meni Ormarr ulos huoneesta, mutta sanoi mennessään: — Tulen heti takaisin. Hän meni suoraa päätä suureen ruokahuoneeseen, missä vaimonsa Rúna vielä aherteli väen iltaruuan laitossa. Tyttö, joka auttoi häntä, meni heti ulos, kun Ormarr tuli, ja Ormarr sulki oven hänen jälkeensä. Rúna katsoi häneen, asetti sitten äkkiä kaikki luotaan ja istuutui eräälle arkulle. — Mitä on tapahtunut, Ormarr? kysyi hän hillitysti, ääni tuskasta väristen. Ormarr avasi suunsa vastatakseen, mutta ei voinut saada sanaakaan suustaan. Meni sitten hänen luokseen, tarttui hänen käteensä ja silitteli hänen tukkaansa. — Silmäpuoli vaeltaja on tullut, sanoi hän. — Hän on sairas, — pelkäänpä kuolemansairas. — Oo, Jumala auttakoon meitä. Rúna nousi nopeasti. Hän oli tullut jotenkin lihavaksi, ja hänellä oli tapana seisoa kädet puuskassa. Ja hän jatkoi: — Mitä voimme tehdä? Mikä hänen on? Emmeköhän pane hakemaan lääkäriä samalla? Mutta Ormarr tuskin kuuli hänen kysymystään. Hän seisoi vain katsellen Rúnaa, ja kuitenkin oli aivan kuin hän ei olisi nähnyt häntä. Rúna huomasi hänen katseensa ja istuutui taasen arkulle. Ormarrin ääni kuulosti oudolta, kun hän vihdoin puhui: — Siinä ei ollut kaikki, sanoi hän. — Silmäpuoli vaeltaja — — — on minun veljeni — — — séra Ketill. — Séra Ketill? — — elääkö hän? kysyi Rúna. Hän jäi istumaan eikä liikkunut. Ormarr vaikeni. Tahtoi puhua, mutta ei voinut. — Hän elää vielä? toisti Rúna melkein kuulumattomasti. — Jumalan kiitos, lisäsi hän sydämellisesti. — Sanotko sinäkin niin? kysyi Ormarr äkkiä. Hänen äänessään helähti iloinen innostus. Sitten hän kääntyi poispäin. — Hän on tullut. Ja on kuolemaisillaan. — — — Olen nähnyt hänet. — — Alma on silitellyt hänen tukkaansa. — Onko Alma silitellyt hänen tukkaansa? sanoi Rúna liikutettuna. — Silmäpuoli vaeltaja... vai _hän_ se oli Silmäpuoli vaeltaja. Siksipä hän siis ei koskaan ole tahtonut tulla tälle seudulle ennen. Ormarr istuutui arkulle hänen rinnalleen, mutta nousi sitten äkkiä taasen ja sanoi: — Menemmekö sisään hänen luokseen. Olemme panneet hänet vierashuoneen vuoteeseen. — Mennään, vastasi Rúna. — Luuletko, että hän kuolee? — Pahoin pelkään. — Kunpa hän vain saa rauhan kuolemassa. Hänen vaelluksensa on ollut pitkä. Sitten he menivät yhdessä. Heidän astuessaan huoneeseen makasi Silmäpuoli vaeltaja hiljaa; toiset istuutuivat eivätkä liikkuneet, jotteivät häiritsisi häntä. Hän avasi silmänsä, näki Rúnan, tunsi hänet heti ja painoi kätensä kasvoilleen. Rúna meni hiljaa hänen luokseen, kumartui hänen ylitseen ja suuteli häntä otsalle. Sitten hän istuutui eräälle tuolille vuoteen ääreen, kumartui taasen häntä kohti ja sanoi hiljaa ja hillitysti: — Katso minua, Ketill. Hän otti kädet kasvoiltaan. Rúna pani kätensä hänen käsilleen. — Katso minua silmiin. — Olen antanut sinulle anteeksi. Vanhus ei katsonut Rúnaan. Mutta hän ähkyi: — En ymmärrä, miten voit antaa minulle anteeksi. — Katso, onko minulla muuta kuin rakkautta silmissäni. Hän loi katseensa ylös ja kohtasi Rúnan katseen. — Ei, sanoi hän sitten, siellä on vain rakkautta. Olet antanut minulle anteeksi. Kiitos, Rúna. Jumala sinua siunatkoon. Hän makasi hetkisen hiljaa vielä, ja vähitellen hän alkoi hengittää helpommin. Sitten hän äkkiä avasi silmänsä, tarkasteli heitä kaikkia ja sanoi: — Nyt minulla ei ole muuta jäljellä kuin kuolla. Näen, että päivänvalo on alkanut hävitä. Nyt en tahdo enää sulkea silmääni, tahdon nähdä kaiken minkä voin, päivän jäännöksen ja pimeyden tulon ja teidän silmänne ja kasvonne, rakkaani. Sillä tiedän, että silmäni ei ole näkevä huomispäivää. Rúna silitteli hänen käsiään. — Sinun ei pitäisi puhella niin paljon, sanoi hän. — Se ei tee sinulle hyvää. — Anna minun vain puhua, vastasi hän ja hymyili. — Nyt, kun kieleni on ainaiseksi mykistyvä, tuntee se erityistä halua liikkua viimeiseen asti. Kas, voisihan kuitenkin sattua, että se sanoisi jonkun kauniin sanan, joka eläisi sen vaiettuakin jonkun korvan muistossa, — ja se on sen kunnianhimo. Älkää luulko, rakkaat ystävät, että pelkään kuolemaa, tai että koetan välttää sitä tai lykätä sitä hetkeäkään tuonnemmaksi. Vaikkakin minusta tuntuu, että olisi ihanaa elää teidän keskuudessanne, rauhassa ja ilossa. Mutta muistakaa: vain kuolema tuottaa täydellisen sovituksen, — siunattu kuolema. Antakaa anteeksi sanani; en sano tätä loukatakseni teitä tai halventaakseni teidän jalomielisen anteeksiantonne arvoa. Mutta totuus on, että vain kuolema tuottaa täydellisen anteeksiannon ja täydellisen rauhan. Hän katsoi toisesta toiseen. — Rakkaat ystävät, teidän kasvonne ovat kauniit, — oi kuinka teidän kasvonne kuvastavat sielujanne. Minä voin lukea teidän kasvoistanne ja sieluistanne. Voin tällä hetkellä eroittaa jokaisen pienimmänkin ajatuksen. Ja sydämeni vuotaa verta nähdessäni sen kärsimyksen ja ne tuskat, jotka tiedän muistoni, séra Ketillin muiston, painaneen teihin. Jopa sinunkin kasvoillesi, nuori poikani, on elämä piirtänyt tuskanmerkkinsä. Tiedätkö mitä luen silmistäsi? Katumusta siksi, ettet voi sielussasi tuntea olevasi niin alakuloinen, kuin sinun mielestäsi pitäisi olla, kun isäsi nyt täytyy kuolla. Älä itke sanojani, Ørlygur, poikani. Rakastan sinua näiden lapsellisen puhtaiden ajatusten vuoksi. Ajattelet myöskin niin paljon muuta. Etkö usko, että ymmärrän ja iloitsen siitä, että sydämesi on kevyt, koska on käynyt selville, ettei isäsi olekaan kuollut oman käden kautta eikä kirottuna. Vaikkakin séra Ketill kuoli sillä kertaa. Ja eräs vaeltaja jäi maan päälle. Mutta ajattelet myöskin — ja nyt sanon sen, minkä sinä vähimmin kaikesta tahtoisit kuulla kenenkään läsnäollessa — ajattelet myöskin sydämesi valittua ja kuinka hän tuleekaan iloiseksi, kun saa kuulla sen. Tule luokseni, Ørlygur, niin saat isäsi siunauksen. Ørlygur nousi ja tyrskähti itkuun, jota vastaan oli kauan aikaa taistellut. Hän heittäytyi polvilleen vuoteen ääreen ja piiloitti kasvonsa peitteisiin. Vanha mies pani kätensä hänen päälaelleen. — Oli parasta, että se tuli sanotuksi, sanoi ikäänkuin anteeksipyytäen. — Ja sinä voit olla iloinen ystävättärestäsi. Hänen sydämensä on yhtä puhdas kuin sinunkin, ja hänen sielunsa on vilpitön — kuten sinunkin. Silmäpuoli vaeltaja alkoi äkkiä itkeä. — Vilpitön, toisti hän hiljaa. — Kunpa minun sieluni aina olisi ollut vilpitön. — — Oi Herra, Herra... Tyynnyttyään hän sanoi: — Tehtyä pahaa ei saa tekemättömäksi. Ja vain armosta paha voidaan näennäisesti sovittaa. Vain armosta. Sanon: näennäisesti. Sillä en tiedä, olenko vielä sovittanut syntini. Tai olenko sovittava ne. — Sinä, Ormarr, istut vielä ihmetellen sitä, että viha, joka vielä äsken kohdatessani katseesi tuolla ulkona leimusi minua vastaan, niin äkkiä ja jäljettömästi saattoi hävitä sydämestäsi. Tiedätkö miksi se katosi? Siksi, että näit ja käsitit, että olin kärsinyt, — kärsinyt helvetintuskia, kärsinyt epäinhimillisesti. Ja siksi, että sinäkin olit kärsinyt. Sentapaisissa kärsimyksissä kaikki ihmissydämet kohtaavat toisensa. Mutta varsinkin kun kuolema ja yhteinen veri auttaa. — Ja sinä, Rúna — istut ja kiität taivasta siitä, että vielä elän, — ja siitä, että olen kärsinyt niin paljon kuin olen kärsinyt. Sinun sydämessäsi ei ole mitään epäilystä siitä, että Jumala on antanut minulle anteeksi. Ja siksi _sinä_ olet antanut minulle anteeksi. Ja sinä, vanha Kata, — — me kaksi luemme toistemme ajatukset, ja meidän ajatuksemme ovat samat. Ja vaikkakin nyt voit lukea sen ajatuksistani, tahdon sen kuitenkin sanoa: sinua minun on eniten kiittäminen. Hän oli hetkisen vaiti, kääntyi vaivoin kyljelleen ja jatkoi: — Sillä kertaa, kun tahdoin syöksyä mereen — sillä aioin hukuttautua epätoivoissani — sillä kertaa tulin äkkiä ajatelleeksi sinua. Olin usein ajatellut sinua ja sitä tuskaa, jonka aavistin sydämessäsi piilevän, mutta jota et koskaan näyttänyt. Tunsin tarinasi. Tiesin, että eräs oli pettänyt sinut. Tiesin, ettet voinut unohtaa. Näin, että sinä kuljit ja olit kaikille siunaukseksi ja kuitenkin itse kärsit enemmän kuin kukaan muu. Ja silloin minä ajattelin, että ehkäpä oli elämäsi kuitenkin ihanin. Ehkäpä oli kaikkein ihaninta voittaa ja hillitä itsensä. Silloin heräsi minussa halu koettaa sovittaa rikostani, — koettaa levittää siunausta ympärilleni, sen sijaan että etsin epätoivon kuolemaa. Ja silloin pakenin salaa maan toiseen ääreen — piileksin päivällä ja taivalsin yöllä. Siellä nimitin itseäni »vaeltajaksi», ja tein itseni kaikista halvimmaksi — — kerjuriksi, kulkuriksi, joka elää Jumalan ja ihmisten armosta, joka saa ruokansa koirien kanssa, käsketään yöksi latoon tai eläinten seuraan. Enkä ollut kovinkaan kauan harhaillut, ennenkuin minulla oli yllinkyllin tehtävää. Kaikkialla, minne tulin, kärsivät ihmiset eripuraisuudesta ja vihasta, kateudesta ja väärinkäsityksistä. Silloin asetin päämääräkseni koettaa saada ihmiset sopimaan — keskenään ja elämän kanssa — ja samalla kuoleman kanssa, jota he aivan liian vähän ajattelivat. Sillä niin on laita, useimmat unohtavat, että heidän elämänsä on vain tomuhiukkanen äärettömässä avaruudessa, että on olemassa iäisyys edessä ja iäisyys takana. Ja että elämä on lähtenyt kuolemasta ja vain virtaa kohti kuolemaa — ahtaassa kehässä. Ja he taistelevat elämästä ja kuolemasta ja koettavat iskeä toisiinsa niin syviä haavoja kuin suinkin ja mieluimmin ripotella myrkkyä haavoihin. Oi, he unohtavat, että jokainen haava, minkä toiselle tuottaa, kirvelee syvimmin iskijän omassa sydämessä. Oi, nähdä ihmisten taistelevan verenhimoisin käsin ja verenhimoisin sieluin. — Ajatella, että niin ovat ihmiset taistelleet — sukupolvesta sukupolveen. Ja että he edelleenkin siten taistelevat, — edelleenkin siten taistelevat. — Missä ovat papit? — Kristuksen papit? — Miksi he eivät mene kansan keskuuteen puhumaan jokaisen yksityisen kanssa ja liittämään sielua sieluun, veljellisellä siteellä, sen sijaan että seisovat etäisinä puolijumalina saarnastuolissa ja julistavat Herran sanaa kuin oraakkeli. Sillä sen olen oppinut näinä vuosina: se on ainoa papintoimi, joka ei tuota vahinkoa, — ainoa tapa julistaa Jumalan sanaa, joka todellakin yhtyy sielun sisimpään vakavuuteen ja syvimpään ymmärtämykseen. Uskokaa minua, ystäväni, olisin saanut monta miestä lähtemään talostaan ja seuraamaan itseäni, — jättämään isän ja äidin ja vaimon ja seuraamaan minua. Mutta kuinka monet ovat siihen kypsyneet? — ja voivat hyödyttää sillä tavalla? Eikähän _se_ sitäpaitsi ollut vaellukseni tarkoitus. Kuume yltyi. Hän valui hikeä, ja hänen silmänsä loisti enemmän kuin ennen. He kokoontuivat aivan hänen ympärilleen. He koettivat estää häntä puhumasta, mutta hän jatkoi: — Niin, nyt kun minun on kuoltava, on tämä minun suurin tuskani, ettei ole olemassa ketään, joka jatkaa vähäistä elämäntyötäni. Sillä mitäpä yksi ihminen voi saavuttaa? Oi, kunpa olisi monta, jotka ymmärtäisivät, että suurin teko on kieltää itsensä ja tuottaa rauhaa maan päälle. Että suurin onni on vaeltaa köyhänä ja näyttää esimerkillään, ettei sydämensä riipu kiinni tässä maailmassa. Katsokaa pappeja, heillä on hyvät virkansa ja he ottavat palkan sananjulistamisestaan. Ja he hakevat alemmista viroista parempiin — sillä heidän sydämensä ovat kiintyneet virkoihin eivätkä seurakuntaan eikä Jumalaan. Tiedän vaativani paljon, tiedän vaativani mahdotonta, ainakin tällä haavaa. Mutta siksipä vihamielisyys ja eripuraisuus myöskin leviävät. En tiedä, onko Jumalaa olemassa, — suokaa minulle anteeksi, että sanon sen, — en _tiedä_, onko Jumalaa olemassa, mutta uskon sen ja toivon sitä. Mutta en voi sanoa tietäväni sitä, sillä silloin valehtelisin. Mutta siihen katsomatta, — minä tiedän, että enemmän onnea tuottaa rauha kuin eripuraisuus. Tiedän vihamielisyyden tekevän sydämet pahoiksi, kun taas ystävyys tekee ne hyviksi. Ja tiedän ihmisten elämän tulevan rikkaammaksi rakkaudesta ja hyvyydestä, tulevan kestävämmäksi ja luonnollisemmaksi. Sillä elämä näyttää sisällyksettömältä siellä, missä on vain taistelua ja vihamielisyyttä. Ainoa, mikä antaa elämälle sisällystä, on koettaa saada jotain hyvää siitä. — Hämärä täytti vähitellen huoneen. Kun sairas vanhus lausui viimeisiä sanojaan, katosi päivä ja tuli aivan pimeä. — Sytyttäkää kynttilä, pyysi hän. — Pimeys tulee kyllä pitkäksi silti. Kynttilä, joka seisoi jalustassaan pöydällä, sytytettiin. Ja pöytä siirrettiin vuoteen luo. Hetkisen oli kaikki hiljaista. Sairas makasi hengittäen raskaasti. Muut istuivat katsellen eteensä, kukin oli vaipunut omiin ajatuksiinsa. Tanskalainen rouva istui sohvalla vanhan Katan vieressä. Tylsyys, joka hetkiseksi oli murtunut vieraan tullessa, oli taasen vallannut hänet, — hän ei kuullut mitään, ei nähnyt mitään. Tuli pimeä, kynttilä sytytettiin — hän ei sitä huomannut. Äkkiä sairas pyysi heikolla äänellä: — Auttakaa minua riisuutumaan. Rúna ja Ormarr riisuivat häneltä vaatteet. He itkivät nähdessään hänen ryysynsä. Ørlygur istui hiljaa ja katseli eteensä lattiaan, — hänen kasvonsa olivat turvoksissa itkusta. Séra Ketill hymyili mielihyvästä, kun vilpoiset raidit koskettivat hänen alastonta ruumistaan. Sitten hän tuli äkkiä totiseksi. Ja hetkisen kuluttua hän kysyi: — Eikö — — Alma voisi istuutua tänne päänalukseni viereen? Tanskalainen rouva havahti hieman tylsyydestään, kun hänet nostettiin pystyyn. Ja kun hänet vietiin vuoteen luo ja hän huomasi vanhan miehen, joka makasi siinä, niin hän istuutui heti tuolille ja rupesi taputtelemaan miehen käsiä ja päätä, mutisten samalla puolittain uikuttavia, käsittämättömiä sanoja. Mutta jonkun ajan kuluttua hän unohti kaiken ja vaipui jälleen hajamieliseen tilaansa. Séra Ketill makasi hymy vanhoilla, rypistyneillä muodottomilla kasvoillaan. Hän yritti nostaa päänsä pielukselta, mutta ei jaksanut kohottaa sitä. — Nyt minulla ei enää ole pitkältä jäljellä, sanoi hän. Ja heti sen jälkeen hän pyysi, katsoen vanhaan Kataan: — Aseta hänen kätensä minun huulilleni, että voin suudella niitä. Vanha Kata teki niinkuin hän pyysi, — tanskalainen rouva ei sitä huomannut. — Anna minulle anteeksi, mutisi séra Ketill suudelmien välissä. — Ja hyvästi kunnes tapaamme. — Nyt on parasta — sanoa jäähyväiset, ähkyi hän tuskin kuuluvasti. Toinen toisensa perästä kumartui hänen ylitseen, suuteli hänen otsaansa ja vastaanotti hänen suudelmansa otsalleen. Ørlygur oli viimeinen. Hän heittäytyi nyyhkyttäen hänen viereensä, sitten kun isän huulet olivat koskettaneet hänen otsaansa. — Poikani, poikani — kuulivat he vanhan miehen kuiskaavan. Sitten hänen kasvonsa ikäänkuin jäykistyivät, ja hän makasi jonkun aikaa kuin tainnoksissa. Mutta hetken päästä hän avasi silmänsä ja tuijotti aivan kuin ei olisi mitään nähnyt. Ja sitten hän puhui, ensin tuskin kuuluvasti, sitten voimakkaammin: — Jumala — — — Jumala — Jumalani — Jumalani... Hän hapuili ympärilleen. — Oletteko vielä täällä? Ovatko kaikki menneet. Hänen kätensä hervahtivat voimattomina alas. He silittelivät hänen käsiään, mutta eivät voineet puhua itkulta. — Tunnen teidän olevan täällä. Mutta en voi enää liikuttaa käsiäni. Tällaistako kuolema on? Hän veti nopeasti henkeä pari kertaa. — Olen väsynyt, sanoi hän sitten hiljaa. — Niin väsynyt, niin väsynyt. — Ihanaa on päästä lepäämään. Pari nopeata hengähdystä korisi vielä hänen rinnassaan. — Jumala, Jumala — nyt minä tunnen sinun rauhasi... Kului muutama silmänräpäys, oli aivan kuin hänen hengityksensä olisi kuoleutunut. Sitten hän huusi äkkiä, nuoruutensa äänellä, huusi voimakkaasti: — Alma! — Alma! Ja kutsuessaan hän kohottautui puolittain istualleen, mutta vaipui heti takaisin pielukselle. Ja oli kuollut. Silmäpuoli vaeltaja — ihmisten vieras kahtenakymmenenä pitkänä vuotena — ei ollut enää olemassa. Herra oli vihdoin séra Ketillille suonut sen rauhan, jota hän niin kauan oli ikävöinyt. Ja sillaikaa kun nuo kolme hänen kuolemansa tietoista katselijaa olivat niin kiintyneinä suruunsa ja hänen hoivaamiseensa, etteivät huomanneet mitään muuta, nousi tanskalainen rouva seisomaan. Kun hänen nimeänsä mainittiin, oli hän painanut käden sydämelleen. Sitten hän istui tuokion hiljaa. Katseli ympärilleen ja hieroi silmiään. Ja sitten hän nousi. Ja hän sanoi omituisen hajamielisellä äänellä, joka heti herätti muiden huomiota: — Missä minä olen? Ja hän katseli taasen ympärilleen ja lisäsi: — Ketillhän kutsui. Sitten hän taas painoi käden sydämelleen, huokasi raskaasti ja lyyhistyi maahan. Ja tällä kertaa hänen sydämensä pysähtyi. Hänen odottamaton kuolemansa vaikutti niin voimakkaasti muihin, että he äkkiä lakkasivat itkemästä. Ja hetkisen he seisoivat kaikki kolme kuin kivettyneinä. Sitten he asettivat tanskalaisen rouvan vuoteeseen séra Ketillin viereen. Ja he polvistuivat kaikki kolme vuoteen ääreen ja rukoilivat hiljaa. Kynttilänliekki lepatti pimeässä ja heitti häilyvän, punertavan valonsa noiden kahden vainajan kalpeille kasvoille. Pimeä ikäänkuin tunkeutui verhoamaan heitä. Jonkun aikaa vallitsi haudanhiljaisuus. Sitten vanha Kata nousi äänettömästi, meni ikkunan luokse ja avasi sen — »päästääksensä sielut ulos». Sitten hän taasen polvistui toisten rinnalle. Mutta ikkunasta puhaltava tuulenhenki sammutti kynttilän, ja pimeys kietoi vaippaansa elävät ja kuolleet. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SILMÄPUOLI VAELTAJA *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.