The Project Gutenberg eBook of Kirkonkellot, by Maila Talvio

Mitä ne ovat ne sellaiset oudot tuntemiset, joita muutamille ihmisille annetaan ennen erinäisiä ratkaisevia tapahtumia? Ovatko ne kotoisin toisesta maailmasta? Saattaako ihminen aavistaa kuolemansa, vaikkeivät mitkään sellaiset sanansaattajat kuin sairaus tai ruumiin riutuminen sitä hänelle ilmoita? Pelimanni-Janne, vanhempi niinsanotuista »Lehtisen pojista» oli niitä, joille annettiin sellaisia tuntemisia — tunsiko hän nytkin, juuri kun naakansa hänen ympärillään remusi rennointa iloaan, että jotain oli tulossa? Hän laski viulun käsistään niin että tämä kallis omatekoinen soittokone voihkaisi kolahtaessaan pöytää vasten, seisoi ääneti, sokeat silmät liikkumattomina, ja tapaili kädellään jotain ilmasta. Ohi tanssivat parit alkoivat huudella hänelle, että jokos Janne väsyi, täytyy ottaa ryyppy että virkistyy. Ja missäs se on Tapani, herätköön jo humalastaan ja tulkoon soittamaan avuksi, soittakoot Lehtisen pojat taas yhdessä, että kuuluu paremmin.

Oli todella sellainen meno ja melu, ettei siinä tavallinen viulu olisi merkinnyt paljon muuta kuin hyttysen ääni. Pelimanni-Jannen viulu toki oli täälläkin kaikunut kuin pasuuna. Mutta nyt se vaikeni ja kuului vain sadan hengen poljenta ihka uusiin lattiapalkkeihin, ja kolmannen hääpäivän hoilotus.

Ison-Hiedan pappa ei ollut mikään kitupiikki, tottakai hän musiikin jaksoi kustantaa, koska oli puolessa vuodessa puhaltanut tähän keskelle metsiään tämän taion, joka oli kuin linna, niin että ihmiset ulkopitäjistäkin olivat käyneet sitä katsomassa, kun se vasta oli rakennuksen alla. Ison-Hiedan pappa oli saanut itse kruununvoudin tyttären ja näitä häitä varten oli tämä muhkea rakennus tehty, ostettu kahden hevosen vedettävät vaunut ja puhkaistu tie isolle maantielle. Tältä metsäkulmalta oli aina kuljettu vesitse, talvella yli jään, kesäisin kirkkoveneellä, mutta pappa katsoi, ettei kruununvoudin tytärtä sopinut kuljetella kirkkoveneessä alhaisemman kansan keskellä ja mitenkäs hänen tuttavansakaan saattoivat tulla Isoon-Hietaan tervehtimään nuorta paria, jollei ollut kunniallista tietä. Tie oli siis tehty, kymmenkunta virstaa puhkaistu halki soiden ja metsien. Tietä ei oltu mitattu ja pappa pienensi mielellään matkaa minkä taisi, jottei Kreeta-Karoliinasta tuntuisi pelottavalta joutua kovin kauas ihmisten ilmoilta. Mutta Kreeta-Karoliina olikin toisenlainen tyttö kuin muut herrasneidit ja lasikaappityttäret. Hän vastasi sulhaselleen, että mitä pitempi, sitä parempi! Ja pappa oli hyvillään ja tunnusti silloin ylpeästi, että taisi tulla vedettyä toistakymmentä virstaa auki tätä Notkon kappeliseurakuntaa, mutta tänne tulee pian laivakulku, ostetaan oma laiva, jahka tässä ehditään. Silloin ei tarvitse nuoren rouvan muuta kuin rantaan sipsuttaa ja siitä astua lakatulle kajuutanlattialle. Ja sen laivan nimeksi pannaan »Kreeta-Karoliina». Eipä pannakaan kuin »Nauru» oli morsian siihen huutanut. Pappa oli siitäkin ollut hyvillään ja selittänyt, että sitä se tuleekin olemaan elämä Isossa-Hiedassa: naurua ja iloa ja pitoja. Metsä maksaa, kyllä Kaapo Iso-Hieta tukkiasiat tuntee. Ovat ihmiset ruvenneet kutsumaan häntä pilkkanimillä, kun on vähän ottanut kasvaakseen tuota vatsaa. Mutta se on loppu nyt, nyt ei enää sanotakaan »papaksi» eikä »Tukki-Kaapoksi», vaan se on »herra Kaapo Iso-Hieta» ja joka ei niin sano, niin se viedään tuomarin pöydän eteen. Totta ihmiset nyt saa pysymään kurissa kun on appena itse kruununvouti. Eikös niin, Kreeta-Karoliina, että saa sitä vähän vatsaakin olla, kun on muuten miehessä mittaa? Taipuvainen oli Kreeta-Karoliina siihenkin, vaikka olikin kruununvoudin tytär. Antaa vatsan kasvaa vaan, mitä isompi, sitä parempi, hän sanoi ja nauroi. Jos oli Ison-Hiedan pappa vähän jo ikäihminen, niin ei olisi Kreeta-Karoliinaakaan uskonut kahdeksantoistavuotiaaksi, hän oli puheissaan kuin mies, osasi kirotakin joukkoon ja ryypynkin otti. Ihmisillä oli tässäkin omat puheensa, saiko niiltä suuta tukkoon! Tukki-Kaapo oli sylkäissyt puheet kuullessaan ja sanonut, että hän niistä välittää vähät. Kreeta-Karoliina on niin hänen mallisensa ihminen, että hän sen ottaa, vaikka hänellä ennen olisi ollut kymmenen miestä. Ja yhdestä miehestä vain puhuttiin ja se oli lisäksi parooni, tai hänen isoäitinsä oikeastaan oli paronessa, mutta poikaakin sanottiin parooniksi. Ja nyt oli tämä poika-parooni naimisissa vertaisensa naisen kanssa ja perillinenkin heillä jo oli, niin ettei siitä joukosta enää ollut vaaraa. Kruununvouti itse se Isolle-Hiedalle sanoi, että ottaa vain tytön siitä kuihtumasta, hänelle, kruununvoudille, varttuu kasvattityttärestä, Aliinasta, emännöitsijä. Voi yhtäkaikki ihmisten pahuutta: siitäkin Aliinasta sanoivat, että se oli kruununvoudin oma lapsi, jonka rouva-vainaja oli kristillisessä rakkaudessaan ottanut kotiinsa kasvatettavaksi Kreeta-Karoliinan rinnalla. Kirkonkirjoissa oli Aliina piika Miinan tyttö ja kun kruununvoudin rouva kuoli, niin joutui Aliina palvelijan asemaan ja pesi ja lakaisi lattiat, joilla Kreeta-Karoliina ja hänen isänsä astelivat. Paroonille — tai oikeastaan hänen isoäidilleen — ei kuitenkaan kruununvoudin tytär kelvannut, se piti olla aatelisneito. Ja vaikka parooni niin rakasti Laarin tytärtä, että hän yökaudet kuljeskeli maantiellä tytön ikkunoiden ohitse, niin isoäidin tahdon alle oli taipuminen ja vertainen oli otettava. Kreeta-Karoliina oli itkenyt aikansa ja rupesi sitten nauramaan. Ja niin pantiin Flyktin Matti kiireesti kutomaan myötäjäisliinaksia Kreeta-Karoliinaa varten, jotta hän olisi valmiina, kun häntä alettaisiin tulla pyytämään. Sakleenin maisteri häntä kyllä kierteli, mutta maisterilla ei ollut muuta kuin velkoja. Sen ymmärsi mies-raukka itsekin ja teki sitten työtä ryyppy-ystävänsä Tukki-Kaapon hyväksi. Eikä se vaikeaa ollutkaan. Kreeta-Karoliina hyväksyi Ison-Hiedan rikkaan papan ja nauroi vastaukseksi kaikkeen, mitä hänelle ehdotettiin. Ja niin valmistettiin niitä suurellisia häitä, joihin sitten molemmat Lehtisen pojat kutsuttiin soittamaan.

Ei ollut, totisesti, mikään kitupiikki Ison-Hiedan pappa. Ruistynnöri oli luvattu veljille kummallekin häämusiikista. Tapanille ei se olisi ollut tulevaa, ei missään suhteessa, Tapani oli näkevä ja hän piti kauppaakin — ja mitäpä se hänen soittonsakaan oli! Mutta Jannelle, sokealle oli ruistynnöri kaikin puolin tuleva. Tämä ruistynnöri oli saanut hänet suostumaan kauppoihin, joihin ei hän muuten ryhtynyt: soittamaan yhdessä veljensä kanssa. Tällaisiin häihin ei Tapania toki ennen koskaan oltu pyydetty — Janne taas oli ennenkin viety herrashuoneisiin ja herraskemuihin. Itse nuoren paroonin mamma-vainaja oli monet kerrat tahtonut häntä uudenvuodenkutsuihinsa, vaikkei sieltä suinkaan puuttunut pianoja eikä posetiiveja. Ruistynnörin takia oli Janne seisonut Tapanin vieressä pöydän takana ja kuunnellut veljensä ostopelin pahaa vingutusta. Kyynäräkeppi se sopi Tapanin käteen, mutta ei viulun käyrä. Siinä sitä täytyi hillitä luontoaan, ettei antanut kauppiasta korville. Jollei olisi ollut pikku Matti ruokittavana, niin vähät olisi välittänyt koko ruistynnöristä. Mutta pikku Matti söi niinkuin aikaihminen, reikäleipä vain meni syömäkerralla että helähti, ei olisi uskonut niin pienen pojan saavan sitä sisäänsä mahtumaan, mutta sellaisiksi ne tulevat nälällä ruokitut lapset. Ja tämähän oli ollut huudolla niin pienestä lähtien. Matin tähden täytyi Jannen ajatella ruistynnöriä. Ja nyt kuitenkin tuli yhtäkkiä sellainen kohta, että piti laskea käsistään viulu ja kuunnella.

Lattialla polkevat parit huusivat huutamistaan, että mikäs nyt? Musiikkia, musiikkia! Sokea seisoi ääneti, liikkumattomat silmät tuijottaen siihen kohtaan, missä tomupatsas auringossa oli alkanut elää. Mitä hän siinä kuuntelikaan? Kukonlauluako? Aurinko teki nousua — kuunteliko hän tomun ääntelyä auringonpaisteessa? Tomuhiukkaset olivat suuret ja vilkkaat, ikäänkuin niillä olisi ollut jokin pyrkimys, ja sokean silmät katselivat niihin, ikäänkuin olisivat nähneet jotakin. Yhtäkkiä haroi Janne käteensä haarikan, jonka tytöt olivat koristaneet puolanvarsiseppeleellä, puhalsi syrjään pinnalla uiskentelevat humalanpäät ja joi niin syvältä, että olisi luullut hänen aikovan juoda pohjaan jotakin muutakin kuin makean hääjuoman. Sitten hän yhtäkkiä rupesi puhumaan sivulleen, aivan kuin siinä olisi ollut joku. Ei ketään siinä kuitenkaan ollut. Pikku Matti, sokean saattajapoika makasi syvässä unessa nurkassa, kahdella tuolilla, jotka hän oli yhdistänyt lavitsakseen.

Janne ei ollut sairas eikä hän ollut pahasti humalassakaan, päinvastoin hän oli selvin mies häätalossa tällä huomenhetkellä. Mutta häneen oli iskenyt se levottomuus, joka hänet silloin tällöin saavutti ja vaati lähtemään liikkeelle — minne, se ilmoitettiin hänelle vasta myöhemmin. Levottomuus tulikin tällä kertaa niin voimakkaana, että Janne luuli jonkun tuupanneen häntä kylkeen. Sille juuri hän puhui, kysyi kuka siinä oli ja sanoi vihdoin vihastuneena, että pääsee hän siitä vähemmälläkin, ei ole tarvis tulla häntä tönimään, ja minne tästä nyt on sellainen hätä. Samassa hän huomasi, ettei hänen vierellään ketään ollut ja silloin hän ymmärsi, kuka häntä vaati lähtemään: se se oli, jota ei käynyt vastustaminen.

— Tämä on vasta kolmas päivä ja kuudeksi on pappa elikkä Tukki-Kaapo elikkä herra Iso-Hieta käskenyt. Ja koko tynnöri rukiita on luvattu ja tuo Matti ei eläkään vähällä.

Mutta silloin ei Näkymätön antanut yhtään merkkiä, oli vain ihan hiljaa, eikä kuitenkaan poiskaan lähtenyt. Ja tämä hiljaisuus oli niinkuin korven hiljaisuus, kun tuulen kohinan tuskin erottaa.

Silloin Jannen tuli kylmä olla ja hän käsitti, että ruistynnöri on jätettävä ja hän haroi käteensä sauvan, joka uskollisesti oli seurannut häntä viime kymmenen vuoden ajan. Mutta samassa häntä alkoi harmittaa tämä tällainen kiire ja se, että Tapanin ostoviulu täällä nyt saisi yksinään vinkua kruununvoudin tyttären häissä. No niin, soittakoon sitten Tapani, koska kerran kutsuttiin Lehtisen pojat molemmat, sekä näkevä että sokea, koska pantiin molemmat yhteen luokkaan ja luvattiin molemmille ruistynnöri. Ison-Hiedan pappa oli selittänyt, ettei yksi pelimanni olisi jaksanut tanssittaa kahtasataa vierasta, vaikka hän olisi ollut enkeli itse taivaan pasuunakuorosta. Jumalaton mies oli Ison-Hiedan pappa, ei hän väliä pitänyt, milloin sekoitti maalliset ja taivaalliset asiat. Tietenkin se oli mielistelyä tällä kerralla, hän pelkäsi, ettei Janne tulisi. Ja samassa hän sen ruistynnörin siihen veti. Ilman tätä sokeaa ei täällä Notkossa kuitenkaan yksiäkään parempia häitä oltu juotu, Paalajärvelle asti häntä kuljetettiin. Mutta koska kerran Ison-Hiedan pappa ei ollut tehnyt mitään eroa Lehtisen poikain välillä, niin pitäkööt nyt soittajanaan Tapanin, näkevän veljeksistä!

Mikä piru hänen keppiinsä oli kajonnut niin että käteen tuli rautapiikkinen puoli. Täällä kävikin sellainen jumalaton meno, ettei tietänyt pääsisikö ehjin raajoin läpi. Mitä tämä hääväki enää soitolla — osasivatpa ne jokainen hoilottaa. Mutta soittakoon nyt Tapani, joka näkee. Soittakoon, soittakoon!

Ja näkee ja näkee. Näkee sen minkä silmä käsittää, mutta ei mitään muuta. Ja kuulee sen, minkä luonnollinen korva erottaa. Ei mitään kutsua sille koskaan tule: lähde, lähde, heti paikalla, vie se ja se sana, lähde varoittamaan sitä ja sitä.

Piru sentään, jos saisikin vaikkapa edes puolen ruistynnörin. Ei ole mikään kitupiikki herra Kaapo Iso-Hieta. Totta hän puolen palkan maksaa, koska puoli työkin on suoritettu.

No nyt häntä taasen nykäistiin. Mikähän sanoma tässä olikaan kysymyksessä? Aivan samassa hetkessä, jolloin sokea rupesi tinkimään itselleen soittajapalkkaansa, löi hänen korviinsa taasen sellainen hiljaisuus, että hän oli kuin Paalajärven yksinäisellä hautausmaalla isänsä ja äitinsä luona.

— Herra siunaa, taitaa tietää kuolemaani, sanoi Janne itsekseen ja alkoi tehdä tietä nurkkaan pojanpoikansa luo, joka tällä haavaa oli hänen saattajanaan.

Matti ei herännytkään ensi kolistelusta. Juhlaruuasta ja juomasta uupuneena nukkui hän syvää unta, huolimatta siitä, että humalaiset töytäsivät häntä vasten ja nuoret pojat kurillaan vetelivät häntä käsistä ja jaloista. Eikö liene tuntenut vaarinsa keppiä, vai lieneekö junkkari piruuttaan tekeytynyt puupölkyksi. Ei niin millään häntä saanut heräämään. Siinä oli jo niin paljon pahanhengen kylvöä tuossa kymmenvuotisessa pojassa. Paras oli kulullakin ollessa, pidellä häntä kiinni hihasta tai takinliepeestä. Ykskaks hän lensi lintujen perässä eikä hänen ääntään erottanut lintujen äänestä. Ja jos rintasokeri oli lopussa vaarin taskusta, niin ei Mattia tahtonut saada millään tottelemaan.

Sokea oli löytänyt käteensä saattajapoikansa jalan ja kulki sitä myöten olkapäihin asti. Siinä hän rytyytti poikaa ja huusi hänen korvansa juuressa.

— Herää ylös, junkkari, nyt on helvetin kiire. Vai keppiäkö tahdot — ahah, joko tuntui. Älä siitä nukukaan uudelleen, vedän alas housusi ja silloin tiedät että tulee. Vai toiselle kyljelle sinä kääntyisit. Tiedätkös sinä, junkkari, että nyt on tulipalo ja minä jätän sinut tänne palamaan. Tule sinä vain täällä mustaksi kekäleeksi, nyt minä lähden — aijai kun onkin jo kuuma… täysi helvetti…

Hänen korvaansa oli tunkenut ääni, joka ärsytti hänen kiukkunsa äärimmilleen. Se oli pieni vaivainen ääni keskellä melua, mutta se vihloi hänen ruumiissaan kuin tulipalo-pakkanen: Tapanin, hänen veljensä ostoviulun sääskenkitinä. Vaikkei Janne mitään nähnyt, niin hän tunsi, että Tapani nyt seisoi hänen paikallaan ja soitti kahdellesadalle hengelle Ison-Hiedan uudessa salissa, joka oli kuin kirkko. Jannen ruumiissa kierteli sydän käärmeenä, pistellen ja purren joka haaralle. Onneksi oli Matti siinä, ja hän löi ja iski poikaa, vaikka poika jo oli jaloillaan ja huusi ja parkui. Yhtäkkiä näkyi Jannen vanha sauva yläpuolella koko hääkansan päiden ja sokean heleä ääni tunki joka soppeen häätaloa:

— Helvetistäkö se hantelsmanni tuotiin kyynärkepillään hieromaan sitä kapaturskaa. Hiero, hiero että saat ruistynnörisi, senkin näkevä täi.

Samassa hän tunsi tungoksen kasvavan ympärillään, melun lainehtivan sinne päin ja pelästyi että Matti lähtisi karkuun.

— Junkkari! sanoi hän pojalle ja ehti parahiksi käydä kiinni hänen olkapäähänsä.

Ja läpi räyhäävän ihmisjoukon teki itkevä poika tietä sokealle, joka toisessa kainalossaan suojeli viuluaan.

Ne huutelivat hänen ympärillään, että menköön pelimanni vain vähäksi aikaa lepäämään ja tulkoon pian taas takaisin. Toiset sanoivat, ettei Tapanin viulu yksinään miltään maistu, yhdessä pitää Lehtisen poikain soittaa. Toiset nauroivat, että kapaturska ja kyynärkeppi ne juuri ovat omiaan soittamaan Tukki-Kaapon häissä — tällaiset häät eivät ole sitä eikä tätä, täällä on sekaisin herraa ja talonpoikaa ja sulhanen tekeytyy hyväksi molempien kanssa eikä morsianta kuulu mistään. Missä on morsian, onko nähty hänen tanssivan — sulhanen jo äsken lähetteli pientä Aliinaa häntä etsimään. Olihan morsian tanssinut, mitä turhia taas puhuttiin! Silkkiklänningissään hän oli välähdellyt salissa kuin perhonen. Olikohan siinä sitten perää, että kruununvoudin tytär oli vaatinut ennen vihillemenoa sellaisen testamentin, että hän kaikki perii, jos sattuisi Tukki-Kaapo kuolemaan ennen? Puhuttiin ja puhuttiin — kuka niistä kaikista puheista tiesi. Ei silti, että saattoivathan ne tosiakin olla. Ei suinkaan nyt kaunis kruununvoudin tytär ottanut Tukki-pappaa paitsi hänen rahojensa takia. Ja keitäs sukulaisia papalla sitten oli? Pappa tuli tänne tukkilautan mukana eikähän tukkilautoille isää ja äitiä oteta. Niin että mikseikäs Kreeta-Karoliina olisi sellaista testamenttia teettänytkin. Jahkahan tästä rupeaa papan kanssa elämään, niin kyllä siitä palkan tarvitsee. Ja aina niitä rikkaalle sukulaisia ilmaantuu. Ovathan ne sukua Korven ja Laattalan pojat, jotka pappa on tilannut tänne ja puettanut mustaan verkaan. Kyllä Tukki-pappa sen on oivaltanut, että sukulaisia pitää olla hänenkin puolellaan ja kai jokainen sukulaisia löytää sieltä likempää Aatamia ja Eevaa. Niin että viisaasti teki morsian. Puheet menivät poikki kuin veitsellä katkaisten, kun vasta mainitut sulhasen sukulaiset ilmaantuivat joukkoon. Korven poikapa käyttäytyikin kuin asiaankuuluva ainakin ja huusi heti, että tie auki pelimannille. Lienevätkö miehet kuulleet keskustelun, koska Laattala kiersi kätensä Korven kaulaan ja sanoi, että suku on sukua ja kyllä testamentit rikki saa, kun sukulaisuuden toteen näyttää. Korpi, joka oli vähemmän humalassa, väisti hänen kätensä, otti itkevän Matin syliinsä ja talutti toisella kädellään Pelimanni-Jannea. Lehtisen Tapani seisoi pöydällä soittamassa, koko hääkansa lauloi ja polki lattiaa, ovensuussa katselivat sulhanen ja kruununvouti. Mutta vastanousseen auringon valossa tanssi tomu ihmisilon yläpuolella ja ulkona kiekui kukko. Ei ollut muissa huoneissa ja eteisessä suinkaan parempi liikkua. Täällä makasi ihmisiä päällekkäin ja sylikkäin. Eivät ne heränneet, vaikka niihin kompasteli.

Portaiden edessä päästi Korven isäntä pienen Matin sylistään, mutta johdatti heidät molemmat tuparakennuksen eteen asti, keskelle saaveja, tynnörejä ja ämpärejä, missä liha-, lanttu-, peruna- ja rusinaläjät tuoksuivat ja missä piiat valkeissa esiliinoissaan lakkaamatta hääräsivät. Porstuanperäkamariin sopi pelimannin mennä virkistymään.

Sokea otti vastaan kevätaamun kaikilla niillä aistimilla, mitä hänelle oli jätetty. Hän tunsi kuusen olevan kukassa jossain aivan likellä ja koivunlehvien tihkuvan pihkaa kauempana. Siitä kauempana oli tuomi ja rukiinoras. Samalta suunnalta tuli kukonlaulu ja toisella puolen taloa tuntui suuren metsän läheisyys. Kaste ja auringonpaiste asettuivat yhtaikaa kasvoille ja käsille. Kaikkein tutuinta oli lintujen laulu, se teki mielen väkisinkin niin hyväksi, ettei muuta halunnut kuin lyyskähtää siihen paikkaan ja kuunnella. Uuden puun haju kuitenkin herätti ikäänkuin olisi kuullut kirveen iskuja. Värit, joita ei enää nähnyt ja joita tahto koetti säilyttää mielessä, kirvelivät kuolleissa silmissä ja silmien yläpuolella eriskummaisen hohtavina ja väkevinä patoutumina, välähdellen läpi pään milloin vaaleina, milloin tummina, milloin sakeina pehmoisina hahtuvina, milloin kevyinä kuin ilma. Värilaineet tulivat kuumana heleänä vihreytenä, tai raskaana sinipunana, keltaisena, joka oli jääkylmää, mustana, joka unetti. Värit temmelsivät päässä etsien silmiä, se teki yhtä haavaa hyvää ja kipeää ja ennen kaikkea se herätti kaipauksen, halun huutaa, tai itkeä, tai juosta, tai lentää.

Saattajapoika, joka vihdoinkin oli saanut unet silmistään, näki täällä yhdellä haavaa enemmän portaita, tikapuita, vintin- ja kellarinluukkuja kuin hän elämässään oli nähnyt ja päätti, että tänään hän menee toisten poikain kanssa vaikka mikä olisi. Eilen he olivat juosseet torniin, jossa ei vielä ollut ikkunoita, mutta kruununvouti itse oli käskenyt sieltä pois. He olivat piiloittautuneet huvihuoneeseen pöydän alle. Katossa oli linnun pesä, se jäi vielä sinne, kuinka monta munaa lienee ollut, ja mikä lienee ollut lintu, joka teki pesän ihka uuteen rakennukseen. Koko tämä pihamaa oli täynnä uusia rakennuksia, joiden hirsistä tippui pihkaa. Mäessä oli hyvin syvä kaivo, siitä meni tie rantaan, hevoset olivat haassa mäen alla, siellä oli paljon hevosia, toiset pojat olivat ratsastaneet niiden selässä hakaan. Tänään Mattikin menee, hän menee vaikka mikä olisi. Mitähän pensaita ne olivat, joissa oli ihka punaiset varret. Nuo tuolla ikkunan alla olivat ruusuja. Hän menee tänään rantaan, pojat lupasivat kaikki lähteä, rantaan on kaksi virstaa. Hän riisuu uudet saappaat jalastaan. Hän menee, hän ei tottele vaaria, vaari on paha.

Jokin lauloi tai soitti jossakin lähellä. Mutta se ei ollut ihmisen ääni eikä linnun ääni eikä viulu. Pieni Matti unohti kaiken, mikä äsken oli vanginnut hänen huomionsa, ja kuunteli. Ei koskaan hän ollut kuullut mitään näin kaunista — urut kirkossa kyllä, mutta tämä oli vielä kauniimpaa. Soitto tuli pienestä vanhasta rakennuksesta. Jalat alkoivat heti viedä poikaa soittoa kohden. Sävel oli niin surullinen että itketti. Matti ei käsittänyt mikä se oli, joka noin soitti. Oliko täälläkin urut? Yhtäkkiä puhaltui hän täyteen juoksuun saadakseen nopeasti nähdä ihmeen, mutta ei minnekään hän päässyt, vaari oli tarttunut käsivarteen.

— Ei. Uruissa on sellaiset piiput, joissa ääni pihisee niinkuin huilussa. Mutta tässä on kielet. Tämä on piano. Piano se on. Nuoren paroonin mamma Paalajärvellä se se soitti pianoa. Niin hänen kätensä pauhasivat ylös ja alas, että oli kuin myrsky olisi käynyt — ei tämä soita sillä tavalla, ei sinne päinkään.

— Kyllä sinä sen vielä ehdit nähdä. Meillä on kiire, meidän pitää lähteä ennenkuin ehtivät kieltämään.

Matti oli niin pahalla tuulella, että hän juoksutti vaaria alas mäkeä.
Siinä vaari pysäytti hänet kaikella voimallaan ja ravisti häntä.
Poika rupesi taas itkemään, ja molemmat tepastelivat kaatumaisillaan
lastukasassa, joka täytti koko mäen.

— Ja sinä luulet, että sinut päästetään sinne sisäänkään! Piano on siellä nuoren parin puolella ja sinne on nuorelle rouvalle tehty omat huoneet, jonne eivät vieraat pääsekään. Ison uuden rakennuksen teetti pappa nuorta rouvaa varten, mutta rouva pitää paremmin vanhasta. Se muistuttaa hänen kotiaan. Lähdetään kauniisti menemään nyt.

Poika ei enää tehnyt vastusta. Ei hän myöskään itkenyt. Hän koetti niellä nyyhkytyksensäkin voidakseen korvallaan ottaa talteen joka sävelen, joka salaperäisestä soittokoneesta joutui tänne asti. Linnut tekivät haittaa, hän sähähti koivua kohti, josta kuului heleää linnunlaulua, aivan niinkuin sähähdetään kanoille, kun ne ovat pahanteossa. Mutta eivät laulajat sitä huomanneetkaan ja soittokoneen ääni hiljeni hiljenemistään, heidän astuessaan alas tietä. Mikä sen nyt olikaan nimi? Se oli sellainen vaikea sanottava. Ei se ollut ensinkään sellainen kuin urut. Mutta Matti oli niin kiukkuinen vaarille, ettei viitsinyt kysyä. Hän ajatteli, että hän karkaa, menköön vaari mihin tahtoo, hän ottaa pussin ja lähtee yksin maailmalle. Ja kyllä niitä on toisiakin poikia, jotka lähtevät mukaan. Ja kyllä hän vielä menee nuorenkin parin huoneisiin ja näkee sen soittokoneen. Ja kyllä hän vielä kuulee senkin, kun paroonin mamma soittaa. Olisi tehnyt mieli kysyä vaarilta, miten kielet kulkevat, nousevatko ne taivasta kohden vai menevätkö ne maata myöten, mutta kun hän oli suuttunut vaarille, niin ei hän kysynyt, vaan ajatteli, että hän johdattaa vaarin ojaan!

Uusi tie oli oikein paha kulkea — parahiksi vaarille! Siinä hän alituisesti sai kompastella hiekkakokkareihin ja lastuihin. Ja minne hän lienee ollut menossa, häitä oli vielä monta päivää jäljellä. Ja kyllä sinne nuoren parin huoneisiinkin vain olisi päässyt, kun olisi tahtonut. Ikkunastakin melkein olisi mennyt, niin matalalla kun ikkunat olivat.

Poika ei vastannut, vaan mietti, että kun tulee sellainen hetki ettei vaari huomaa, niin hän juoksee takaisin taloon. Eivätkö nuo taas olleetkin sen soittokoneen ääniä?

— Junkkari, alkoi vaari, — vai rupeat näin kelvottomaksi. Lähetän sinut isäsi luokse. Vai taloihinko taas tahdot? Olet jo taitanut unohtaa, kuinka sinua syötettiin samasta kupista kanojen kanssa. Sitäkö kaurajauhosuttua tekisi mielesi? Ja vaarisi kanssa kuljet häistä häihin ja saat hyvää ruokaa mahasi täyteen ja urutkin olet nähnyt ja saat pianonkin nähdä…

— Jaa, piru ties, ei niitä voi saada käsiinsä, ne ovat kannen alla.
Mutta sitten kun soitetaan, niin avataan kansi.

— Jaa piano? Niinkuin oikein iso pöytä. Ja oikein sileäpintainen.
Ja niitä on kahta lajia. Se kun soitti nuoren paroonin mamma
Paalajärvella, niin ihan itkemään piti ruveta. Ja hän itsekin itki —
sanoivat, kun hän yksikseen soitti.

— Nuoren paroonin mamma kuoli monta vuotta sitten. Ja muori — niin, viime vuonnahan hän kuoli. Hänhän se lähetti minulle nämä vaatteet. Muisti vain Pelimanni-Jannea kuolintaudissaankin. Me oltiin ystävät.

— Sanovat nuoren paroonin itsensä soittavan. Nuori parooni on jo naimisissa ja hänellä on poikakin.

— Piruako minä niissä olisin tehnyt. En ole ollut kymmeneen vuoteen sielläpäin, olenhan sen sinulle sanonut, mitä siitä kysyt.

Vaari piteli hengitystään ja puhalsi sen sitten ulos. Siinä hän miltei parkaisi. Pieni Matti kävi yhtäkkiä hervottomaksi, lyyskähti maahan ja litisti kasvonsa nurmea vasten. Häntä itketti. Hän ajatteli sitä, että nuoren paroonin mamma oli kuollut, että nuori parooni soitti pianoa ja että hänellä oli poika joka vielä oli pieni. Hän ajatteli kantta, joka aukeni, ja säveliä, jotka pauhasivat ylös ja alas. Hän itki niin että täytyi puraista nurmea, jottei vaari kuulisi.

Vaari oli asettunut istumaan ja kääri pussia viulunsa ympärille. Sitten hän riisui saappaansa. Lohduttaakseen poikaa alkoi hän kertoa viulustaan, joka oli paras viulu maailmassa, ja pianosta ja nuoren paroonin mammasta. Mutta vaari piti uruista vielä enemmän. Ja kantele oli hyvä sekin. Sen soittoon kun nukkui, niin se se oli unta. Hänen äitinsä nukutti lapset kanteleen soitolla. Mutta sen kanteleen olivat kerran jotkut vieraat vieneet ja jättäneet sateeseen eikä se sitten enää soinut.

Matin kyyneleet alkoivat uudelleen vuotaa. Oli kovin surullista, ettei kantele enää soinut. Yhtäkkiä puhui joku, joka ei ollut vaari ja poika käänsi nopeasti kasvonsa nurmesta. Tiellä seisoi tyttö, jolla oli punainen nauha hiuksissa. Hän oli kysynyt jotakin ja odotti vastausta. Mattia hävetti, että tyttö oli nähnyt hänen näin maata vasten itkemässä, pyyhki silmänsä ja nousi ylös. Tyttö oli vähän pitempi kuin hän. Tyttö oli myöskin itkenyt. Hän ei tahtonut saada puhutuksi.

— Isäntä lähetti minut hakemaan morsianta enkä minä häntä löydä. Kun ei vain olisi lähtenyt kotiin. Neidin on ikävä kotiin, sen minä tiedän.

Matti hyppäsi yli ojan ja seisoi tytön vieressä. Hän oli iloinen, ettei ollut ehtinyt ottaa saappaita jalastaan ja puhui kuin vanha mies:

— Älä sinä itke, morsian soittaa… soittaa — urkuja nuorenparin puolella.

— En minä tiedä, enköhän minä nähnytkin. Hänellähän oli vihreä silkkileninki.

— Niin oli eilen, mutta hänen piti tänään ottaa sininen. Hänellä oli eri puku joka päiväksi, kruununvouti tahtoi niin.

Tyttö kuivasi silmiään ja aikoi jo niiata jäähyväisiksi, mutta kysyi samassa:

— Etkös sinä tule? Tänään mennään rantaan ja saaressa poltetaan kokko ja… Etkös sinä tule?

— Onkos sinulla noin yskä keskellä kesää? kysyi poika yhtäkkiä ja meni sitten toiseen asiaan: — Sano sinäkin sopiiko pelimannin lähteä pois kesken. Ja totta sinne nuorenparin puolelle pääsee?

— Tule tänne, poika! huusi hän nurmesta. — Kuka siellä sinun kanssasi puhuu? Onko se lapsi vai vanha ihminen, vai mikä, kun on ääni niinkuin ruisrääkällä? Kenenkäs lapsia sinä olet?

Tuuli oli alkanut hiukan käydä niin että ruislaiho, joka ei vielä ollut menossakaan tähkään, lepatti ja välähteli auringossa. Tyttö oli paljain päin ja hänen hiuksensa lensivät ja välähtelivät nekin. Ne olivat aivan kuin pellava, ja hän koetteli tuontuostakin nauhaansa, oliko se paikallaan. Se olikin varmaan hänen paras nauhansa, näytti vallan silkkiä olevan.

— Kruununvoudin kasvatti minä olen, se Aliina, puhui tyttö, — Minusta varttuu emäntäpiika, kun neiti nyt meni naimisiin.

— Vai niin, vai niin, sanoi vaari. — Niin, kyllä kai morsian siellä soittelee, menkää te vain sinne.

— Mutta eikös pelimanni tule kanssa? sanoi tyttö, joka jo tunsi tutustuneensa miehiin.

— Soittakoon nyt siellä Tapani Lehtinen ostoviulullaan, koska kerran ruistynnörinkin saa. Minä olenkin siellä soittanut paraasta päästä. Niin että lepäilen nyt tässä auringonpaisteessa.

Saattajapoika ei enää sanonut yhtään sanaa. Kun hän kuuli tytön olevan kruununvoudin kasvatin, loppui häneltä kaikki sanottava. Ja tyttö niiasi ja sanoi hyvästi. Mutta pojan silmät seurasivat häntä ja hän mahtoi sen tuntea siinä kävellessään, sillä hän kulki kummallisesti vikuroiden tienlaidasta toiseen ja pisti välistä juoksuksi niin että kaikenlaiset valkoiset tärkkipitsit näkyivät hameen alta. Olisihan Matin pitänyt se arvata ja nähdä, että tyttö oli parempia ihmisiä.

Vaari kiirehti lähtemään, mutta Matti ei vielä ottanut saappaita jalastaan. Kukaties täältä vielä tulisi joku kruununvoudin sukulainen. Tai ehkäpä oli itse morsian täällä. Niin kauan kuin talo näkyi, saattoi aina joku tulla. Jahka päästäisiin metsään, niin jo voisi riisua saappaat.

He taivalsivat jo vaarin kanssa pussit selässä, jalka upoten syvälle hiekkaan. Pian loppuu tämä heleä rukiinoras ja sitten on edessä pitkä metsätie. Poika ajatteli, mille kohdalle kruununvoudin kasvatti jo oli ehtinyt, oliko jo päässyt siltarummun kohdalle, joka oli mäen alla. Päätti katsoa, oliko jo niin kaukana. Katsoi. Ja eikös katsonut tyttökin! Matti punehtui — mitä mahtoikaan Aliina ajatella. Hänen nimensä oli Aliina. Nyt ei hän enää katso, olkoon missä on. Hitaastipa oli käynyt, oli vielä kaukana sillasta, lienee seisoskellut vain. Mitä hän heihin katsoi? Mitä hän heistä tahtoi? Matin tuli kuuma ja tarmokkaasti veteli hän jalkojaan ylös hiekasta. Missähän asti tyttö nyt oli? Hän olisi voinut viedä nuorenparin huoneisiin ja näyttää sen soittokoneen. Ja koskeakin siihen olisi voinut. Matin teki mieli kiskoa irti kätensä ja lähteä juoksemaan takaisin. Vieläköhän tyttöä näkyi? Näkyi kyllä. Sininen hame heloitti mäessä keskellä lastukasoja. Metsänlaidassa käänsi Matti viimeisen kerran päätään ja näki silloin Ison-Hiedan maalaamattomat rakennukset tornineen auringossa ja peltoaukeanaan, jonka yllä kymmenet kiurut visertelivät, kysymättä, mitä ihmiset tekivät, joivatko he häitä vai jättivätkö häätalon.

Tuuli pyyhki yli ruisvainion ja sokea tunsi pimeitten silmäkuoppiensa täyttyvän lyhyiden laihonkorsien aaltoilusta aivan niinkuin hänen sieraimensa olivat täynnä kasteisen vihannan tuoksua ja hänen korvansa leivosten laulua. Tuuli laulatti kaikkea mikä tielle sattui, aitaa, ojaa, kuloheinää. Ja nyt alkoi tulla vastaan toinen ääni, juhlallinen ja totinen kuin pimeys. Se oli metsän kohina. Linnunlaulun tiukutus loisti tästä pimeästä esiin kuin tähdet syystaivaan tummuudesta. Kun Janne muisti taivaan, niin tuli se niin selvänä hänen eteensä, ikäänkuin hän olisi kävellyt keskellä pilveä ja varonut, ettei koskisi tähtiin, jotteivät ne polttaisi. Tähtien ja pilvien muisteleminen, kohisevan metsän läheisyys ja kaikki tuoksut, jotka täällä kohtasivat, herättivät ja kiihdyttivät värien kaipausta hänen silmissään niin että poltto ja pakotus täyttivät pään.

Se oli niin, ettei hän vielä tietänyt, minne häntä veti. Hän oli vain tuntenut, ettei voi pysyä alallaan ja että on lähdettävä liikkeelle. Ja lähdettävä kauas. Mutta siinä pojan kysyessä alkoi hänen mielessään kangastaa seutu, jonka hän oli nähnyt silloin kun hän vielä oli näkevä. Oli tiehaara ja viitat kolmelle suunnalle ja jokaisessa viitassa kirjoitus. Ja siitä haarasta piti mennä, joka johti ylös kangasmaata. Tuli suo, jota oli kevättulvien takia täytynyt varustaa tokeilla. Sitten tuli korkea mäki ja sen alla oli järvenranta. Mäelle näkyi kirkko ja kylä ja kuului kirkonkellot. Ei missään ollut niin heleä-äänisiä kirkonkelloja. Ja ne soittivat niin monella äänellä. Kun kirkkoveneet tyyninä aamuina lähestyivät, näkivät tulijat tornin sekä taivaalla että vedessä. Ja huomenkellon äänetkin nousivat silloin aluksi ylös, mutta putosivat sitten veteen. Isä oli silloin suntiona ja sanoi pienille pojille, että kello ensin kävi hakemassa lohdutusta taivaasta ja läksi sitten viemään sitä helvettiin maan sisään, missä joka pyhäaamu annettiin sieluille lohdutusta, niinkuin lapsille annettiin kahvia. Kyllä se oli aika koiranhammas, isä. Sitäkin kun hän lapsilleen selitti, että sielukelloja soitetaan sentähden, että vainajat saisivat hajareisin istuutua isonkellon selkään ja lentää taivaaseen tai joutua syvyyteen. Ja siellä niitä olikin suurin osa, Paalajärven syvyydessä. Se olikin aika jysäys, kun ne putosivat. Olikos isä nähnyt? Tottakai, monta kertaa. Senkin Hollon, kauppiaan sielu kun tuli tapuliin, niin se jo siinä rehenteli niin että piti sanoa sille, että ole sinä koreasti, kyllä tästä vielä ehdit pirujen tykö. Ja sen kun kello paiskasi alas luukusta, niin se meni kuin kivi ja sellainen nokisielu Hollo oli ollut, että vesikin oli ihan mustaa, kun sitä roiskahti ympärille, kun hän oli sen värjännyt. Kyllä se osasi, isä. Ja entäs kun hän kuvasi vallesmannin Mantaa, joka sukkasiteellään tappoi lapsensa ja omantunnonvaivoissaan meni järveen. Kun hänen sielunsa tuli pyrkimään kellon selkään, niin käärme seurasi ylös tapuliin, se tuli madellen ylös portaita ja nosti itsensä sitten juuri siinä kellon luona oikein korkeaksi ja tahtoi mukaan. Silloin kellonsoittaja potkaisi sitä saappaankorollaan ja sanoi kovasti raamatun sanoilla: mene pois minun tyköäni, saatana. Ja käärme läksi menemään sitä tietä, jota oli tullutkin, ja Mantan sielu hyppäsi mustana kissana järveen. Mutta kello oli silloinkin niin levoton, aivan niinkuin se olisi tahtonut päristellä jotakin likaa hartioiltaan.

Lehtisen Jannea rupesi naurattamaan ja samalla itkettämään, kun hän ajatteli isäänsä ja kirkonkelloja.

Mutta kirkonkello se onkin arka kappale, kaikki se ottaa vastaan ja kaikesta se värisee. On paha olla ilman kirkonkelloa, se se nostattaa ja se se alentaa ihmisen. Näillä mailla ei ole kirkonkelloa.

— Jos minä olisin keisari, niin minä toimittaisin maahan oikein monta kirkkoa ja joka torniin kirkonkellon… niin monta tornia minä rakennuttaisin, ettei olisi ainoaa ihmistä, joka ei kuulisi joka päivä kirkonkelloa. Ihminen on maan tomu. Mutta kellonsoitto nostattaa häntä niinkuin aurinko tomua.

Lehtisen Janne ajatteli ääneen, niinkuin hänen oli tapana pitkillä yksinäisillä taipaleilla. Poika oli siihen tottunut eikä kiinnittänyt siihen mitään huomiota.

— Kirkonkello se olikin, joka tuuppasi minua kylkeen ja käski lähtemään. Se se olikin, veitikka. Ilmankos isä joskus toisellakymmenellä ollessaan sanoi, että tämähän se onkin minun akkani.

Ja mies puheli tapulista, joka oli kuvastunut järveen, ja rannasta, mihin kirkkoveneet pysähtyivät ja kirkkoaitoista, jotka rivissä seisoivat rantakaltaalla. Siellä oli Laarin talo — kun tuomet ja pihlajat kukkivat, niin ei rakennuksia paljon näkynyt. Laarin maalla he olivat asuneet, Lehtiset. Ja koko kylä oli punaista ja valkoista. Tämän kaiken hän oli nähnyt, silloin kun hän vielä oli näkevä.

— Siellähän minulla vielä pitäisi olla sisarkin. Jos lienee elossa, hän oli meistä vanhin, Eevastiina.

Poika oli kulkenut ajatuksissaan, miettien tuleeko se morsian täältä vai joko hän riisuu saappaat. Nyt hän yhtäkkiä ymmärsi, että Paalajärvellähän on piano. Ja hän kysyi nopeasti:

Matti tiesi, että juhlavaatteet painavat, kun niitä joutuu kanniskelemaan pitkän matkan.

— Heitetään vain. Niinkuin sekin ruistynnöri, mikä piti säätämän
Isosta-Hiedasta.

— Vai niin, sanoi vaari hämmästyksissään pojan käytännöllisyydestä. —
Vai niin, vai!

— Mitä pirua sinä siitä, jääkö ruistynnöri sinne, vai missä se on?
Oletko nähnyt nälkää minun palveluksessani?

— Jääköön vain minun puolestani. Heitetään vain minun puolestani tielle vaikka viulukin.

Häntä nauratti, sillä nyt vaari suuttui. Tällä tavalla juuri hän nyki käsivarresta, kun suuttui, eikä pieneen aikaan puhunut mitään.

— Suu kiinni! sanoi hän sitten. — Minun viuluani ei mainitakaan syntisellä suulla. Se on kaikkein paras mitä löytyy. Kuulihan sen eron kauppiaan kapaturskan ja oikean viulun välillä. Mutta jos sinä, poika, tällä matkalla rupeat ylenannetuksi, niin Paalajärven iso kirkonkello viskaa sinut pirujen luokse järven pohjaan. Jos taas olet oikein tottelevainen poika, niin saat Paalajärvellä nähdä pianon. Minä vien sinut nuoren paroonin luo Parinpeltoon. Mutta jos yhdenkin kerran karkaat metsään etkä tule, niin piano on sinulta näkemättä, muista se.

He astelivat nyt kumpikin ajatellen mitä matka heille tuottaisi. Toinen kuuli kirkonkellon ja näki sen maiseman, joka kirkkaampana kuin yksikään muu säteili hänen sokeitten silmiensä pohjalla. Toinen ajatteli pianoa, että minkälainen se on. Hänen mielikuvituksensa teki siitä hyvin korkean ja pitkän pöydän, mutta kun hän rupesi varustelemaan pöytää kielillä ja kannella, niin meni koko kuva rikki. Ei olisi malttanut odottaa. Ja siihen menee kumminkin kaksi viikkoa ennenkuin he ovat perillä. Hevosella jos olisi mennyt, niin olisi päivässä tullut Paalajärvelle. No, nyt ei morsianta kumminkaan enää kuulu, nyt sopii riisua saappaat, etteivät kulu. Vaari oli kuitenkin sellaisen menokiihkon vallassa, ettei hän malttanut istuutua odottamaan, vaan seisoi sen ajan, jolloin Matti istui mukulakivellä tienlaidassa vetämässä ensimmäisiä uusia saappaitaan jalastaan. Ne olivat mitan mukaan hänelle tehdyt. Istuinpaikoista ei täällä ollut puutetta. Tiensyrjä kahdenpuolen oli kuin istuinkivillä varustettu kaikkia niitä olemattomia paikkakuntalaisia varten, jotka tahtoivat katsella liikettä, tästä puoleen kun nyt nuoren rouvan vertaiset tulisivat kulkemaan läpi sannan Ison-Hiedan honkalinnalle. Uusi tie kulki kuin keltainen hiekkajoki, äyräinään kaikki se sora, kivikko ja puunrytö, joka oli kaivettu esiin maan povesta, tasoittaessa väylää läpi sydänmaan.

Kulkijat vaipuivat jo pitkien taivalten äänettömyyteen. Oli täyttä työtä astuminen upottavassa hiekassa. Jalkaa siirtäessä helskyivät selässä kantamukset ja tuli hiki, vaikkei täällä ollut ensinkään kuuma. Korpi oli alkanut heti vainion takana, se oli syvä ja pimeä ja päästi läpitseen vain valojuovia ja pilkkeitä. Korkealla naavaisten koivujen latvoissa keinuivat puhkeavat hiirenkorvat kuin palavat pikkuiset lamput, valaisten alas varjoon, missä sananjalat aukaisivat ruskeita lehtikiehkuroitaan. Linnut suhahtelivat läpi tiheikön, pannen latvat ja oksat pompahtelemaan. Metso kun muutti oksalta toiselle, niin jysähti koko lehto, ikäänkuin paatta olisi viskattu. Keväisen maan ja versoavan vihannan tuoksu oli siinä aamukasteen vilvoittamana niin väkevä, että se kihisi ilmassa puitten alla. Tienteossa kaadetut puut, jotka eivät enää saaneet viheriöidä, olivat vuodattaneet maahan mahlansa niin että niiden tyvet olivat paksussa tahmeassa punassa. Näiden kaatuneitten jättiläisten ympärillä eli loputon sydänmaa aran riemullista elämää. Eivät yksin linnut olleet äänessä, vaan valoläikät, kastehelmet ja versoavat yrtit. Kaikki hymisi ilmoille kiitollista iloa, hymisi hiljaisin henkäyksin ja värein, jotka olivat niin tiiviit, että ne miltei paloivat liekillä. Korven kevät oli tullut ja siinä suli yhteen puuvanhusten vihriöitseminen korkealla taivaan sinessä ja metsäntähden tuike alhaalla maassa. Siinä oli sijansa vanhuuttaan kaatuneilla puilla, joilta myrsky oli vääntänyt nurin juuret ja joiden yli mustikan varret ja variksenvarpaat jo kauan olivat kulkeneet. Siinä oli sijansa jänöllä, joka äsken oli vaihtanut valkean turkkinsa harmaaseen, ketulla, ja sudella. Hirvi aukaisi sekin täällä rauhallisesti tietä vasikoilleen läpi kotoisen ryteikön. Ihrainen ei kuulunut korven kevääseen enempää kuin hänen tiensäkään, jonka hän oli viiltänyt kuin jättiläishaavan sydänmaan poveen ja jota hän meluten kulki.

Ne kaksi ihmistä, jotka paraikaa taivalsivat tätä tietä, eivät kuitenkaan rikkoneet korven hiljaisuutta vastaan. He olivat ukko ja lapsi, jotka eivät äännähtäneet enempää kuin metsän omat eläimet. Toisen sielussa kangasti mennyt elämä, se mikä oli ollut, toisen sielussa tuleva, se mitä ei hän vielä ollut nähnyt. Molemmat ponnistivat hiessä kohti Paalajärven kirkonkylää.

Yhtäkkiä sekaantui korven kevääseen ääni ilman sointia. Se tuli jostakin aivan läheltä, uuden tien syrjästä: kaksi ihmistä puhui, mies ja nainen. Puhe vaikutti kuin kankien ja kirveitten kalke, se ei ollut mitään tavallista puhetta, eikä se ollut edes häävieraiden iloista pohmelopakinaa. Se oli kahden kiivastuneen ihmisen selittelyä ja vastaselittelyä.

Ukko ja poika vaihtoivat jonkin sanan ja pysähtyivät. Puhujia ei näkynyt, ne olivat jossain alhaalla kivien, soran ja kaatuneen ryteikön takana, tie kulki tässä niin ylhäällä.

— Mennään sitten, puheli naisääni, — olette tulleet minua hakemaan, mitä viivyttelette.

— Vai enkö minä ole luottanut! Kuka minulle toimitti miehen, kuka taivutti kruununvoudin, kuka on järjestänyt koko tämän onnellisen avioliiton, häät ja pelimannit ja… — Vilhelm Sacklén, maisteri ja käräjäkirjuri, punnitkaa sananne. Hitto vieköön, olen antanut kaiken tapahtua ja vielä puhutte luottamuksen puutteesta!

— Hitto vieköön, mikä te olettekaan, maisteri Sacklén. Mitä mahdoittekaan syöttää ja juottaa kruununvoudille, kun saitte hänet siihen, että hän itse omalla suullaan sanoi Tukki-Kaapolle: nai tyttö siitä kuihtumasta! Sitä te ette koskaan ole minulle uskonut, mitä teitte kruununvoudille.

— Kreeta-Karoliina, minä rakastan teitä, antakaa minulle kerran luottamuksenne.

— Minä rakastan teitä, te olisitte voinut tehdä minusta miehen — oi, ettette tullutkin minun omakseni.

— No niinpä teen teistä nyt miehen. Jahka päästään taloon, hankin teille nuoranpätkän. Tuollaisen lahon kuikan pitää mikä mädäntynyt nuora tahansa.

— Kuinka kaukana ovatkaan sananne sydämestänne. Puhutaan hiukan järkeä,
Kreeta-Karoliina…

— En koskaan puhu muuta kuin järkeä, piru vie… Lähdetään sitten, morsianta ja puhemiestä voidaan kaivata.

— Vai ette te vielä sitä tiedä: mitä te kruununvoudille teitte, kun saitte hänet omalla suullaan tyrkyttämään minua tukkipomolle?

— Sanoin vain sen minkä isänne itsekin tiesi: ettei Falcke koskaan tule unohtamaan Laarin tytärtä eikä Laarin tytär häntä, että ennen pitkää Parinpellon paroonilla tulee olemaan asiaa kruununvoudille ja silloin ei mikään enää pidätä rakastavaisia…

— Valehtelija! Sen kruununvouti itsekin tiesi. Te sanoitte hänelle jotakin muuta. No, näettekö nyt, miten meni suunne lukkoon. Sakleeni, Sakleeni, valehdelkaa muille, mutta ei minulle. Olenko minä mikä sääski, jonka te luulette kuolevan, kun kädet paukutetaan yhteen… Olkaapas vähän hiljaa, onkohan täällä ihmisiä. Minä olin kuulevinani puhetta.

— Nouskaapa katsomaan. Se vielä puuttuisi, että joku olisi kuullut tämän keskustelun.

— Ei, Kreeta-Karoliina, ei kukaan nyt kuljeskele metsässä, Lehtisen pojat tanssittavat nuoria ja vanhat taas nukkuvat. Hevosten hirnuntaa vain se oli. No niin, Kreeta-Karoliina, miksi te nykyään, kun puhutte isästänne… Ei, Kreeta-Karoliina, en mitään enää pyydä teiltä, pitäkää te salaisuutenne, minä pidän omani.

— Ja mikä se on teidän salaisuutenne? Niinkuin vedän kasimadon maasta, niin vedän tuon salaisuuden ulos nahastanne. Te luulette minua niin kainoksi, etten uskalla lausua asioita niiden oikeilla nimillä — erehdys, maisteri Sacklén. Te tahdoitte kysyä, minkätähden puhun »kruununvoudista» enkä »isästä» — eikö niin? Tunnustakaa pois, sitä ette saanut huuliltanne.

— Ei puhuta enää, Kreeta-Karoliina. Minä tiedän kaikki, teitä on kurjasti parjattu, te olette viaton. Oi te rakas, kuolemaan saakka tulen teitä puolustamaan. Olen aina tietänyt: te olette puhdas. Älkää naurako, viillätte haavoille sydämeni!

— Te ette onnistu kylvämään epäilystä mieleeni. Ei Kreeta-Karoliina, minulle te aina olette se suloinen tyttönen, joka äitinne kanssa seisoitte maitohuoneessa ja kuoritte kermaa katajaisista pytyistä. Oi, läpi elämäni näen teidät sellaisena. Koko huoneen viileys keskellä kesää, katajain tuoksu, te molemmat vaaleissa vaatteissa…

— Seis, mies, ei enää etemmä! Kaikella on rajansa, sen näytte unohtavan. Te siis sanoitte kruununvoudille, että hänestä ja hänen tyttärestään puhutaan rumia asioita… Punastutte, poikaseni. Ja säikäytitte miesparan sillä että hän joutuu kirkkoraadin eteen, vai kuinka? Tai lupasitteko kannella kuvernöörille? No niin, pitäkää te vain salaisuutenne.

— Kuinka hirvittävästi olette mahtanut kärsiä, Kreeta-Karoliina, ennenkuin te olette löytänyt kaikki nuo kovat, julmat sanat. Te olitte lempeä niinkuin äitinne, silloin kun teidät ensi kerran näin siellä maitohuoneessa.

— Mitä pirua te minusta tahdotte? Kuka teille on antanut luvan puhua? Olenko minä ehkä valittanut? Olenko sanonut olevani onneton? Se ei merkitse mitään, että hetkeksi olen lähtenyt häätalosta ihailemaan kaunista kevätaamua. Te aasi, ettekö sitä käsitä? Olen onnellinen, olen tyytyväinen, olen itse valinnut osani. Omasta vapaasta tahdostani otin tukkipomon, olen hänen vaimonsa ja aion olla hänelle uskollinen — tietäkää se! Minä en kärsi, että minulle puhutaan rakkaudesta enää — mikä on ollut, se on ollut. Tämä pitäisi teidän tietää. Tulkoon vaikka Falcke tuohon eteeni, niin työnnän hänet luotani ja sanon, että pysyköön vaimonsa ja lapsiensa luona.

— Mutta Kreeta-Karoliina, eihän teidän nyt tarvitse minulle teeskennellä. Käytätte minua kohtaan kovin halventavaa puhetapaa, mutta niin tyhmä en ole kuin te luulette. Tiedän miksi asioiden täytyy kehittyä tällä tavalla…

— Falcke on syypää kaikkeen. Hän taipui vanhan rouvan tahtoon ja petti nuoruutensa rakkauden.

— Tiedättekös te, Sacklén, että minä halveksisin itseäni liiaksi, jos olisin antanut onnettomuudelle jalansijaa itsessäni. Ei, niin kollo en minä ole. Yksi ei huolinut minusta ja toista en huolinut minä ja kolmas huoli minut ja minä otin hänet. Ja jollen minä täällä metsälinnassa osaa kuluttaa päiviäni, niin on se minun oma syyni, piru vie. Talonpojaksi minä nyt rupean, en ole mikään rouva, emäntä olen. Tukki-pappa raukka, hän haluaa olla herra Kaapo Iso-Hieta, mutta rouvaa ei hän kruununvoudin tyttärestä saanutkaan. Ja jos Parinpellon herra kuvittelee, että minä hänen takiansa kuihdun loppuun, niin sanokaa te hänelle, että Isossa-Hiedassa on lääniä niinkuin Saharan erämaassa ja että oma laivakin on ja sen laivan nimi on »Nauru». Sillä laivalla purjehdin minä Paalajärven kirkonkylään, kun minun tulee kirkonkelloja ikävä. Niin, niin, ei suinkaan minun kruununvoutia ikävä tule, mutta kirkonkelloja. Muuta ei minulta täällä puutukaan. Ammuskelen susia ja karhuja, minulla onkin sellaiset metsästysmaat, että niitä voi Parinpellon herrakin kadehtia. Aijai, te Sakleeni, vetistelettekös te siinä — menkää hiiteen kyynelinenne. No mutta, vanha mies… mitäs te nyt tarkoitatte? Taitaa olla viinaitkua koko itku.

Oi Kreeta-Karoliina… Vuoden perästä te tiedätte, mitä itken, ehkä jo viikon perästä. Minä onneton, mitä olen tehnyt. Mikä piru minuun meni, kun sen tein. Mitä muuta tahansa, mutta ei tänne, tukkijätkän kynsiin… Teidän nuoruutenne, teidän kauneutenne — miten voin minä jättää teidät tänne. Minä kurja mies, joka en ole rakentanut kotia. Kaikki on mennyt alas kurkusta. Kreeta-Karoliina, minä olen tähän kaikkeen syypää, minä se olin, joka rupesin puhumaan teistä Isolle-Hiedalle, minä se olin, joka taivutin isänne. Olin sikahumalassa. Nyt minä yhtäkkiä näen, miten epätoivo on teidät kovettanut. Ja minun se piti tehdä, minun, joka rakastan teitä.

— Rauhoittukaa, Sacklén. Minne olisin joutunut — kotiin en voinut jäädä.

— Niin, kotiin ette voinut jäädä. Mutta olihan muita kuin tämä renki, tämä jätkä, en paremmin sano.

— Hiljaa, hiljaa, minä olen vihitty häneen eikä häntä enää minun kuulteni solvata. Olen tietänyt mitä olen tehnyt.

— Te tahdoitte kauas, niin kauas kuin suinkin. Ja nyt te olette niin kaukana, ettei kuulu koiranhaukuntaa eikä kukonlaulua eikä kirkonkelloa.

— Te erehdytte, Sacklén: minä en ole onneton. Te ravistatte päätänne ja ajattelette, että voin päättää sen asian vasta ensimmäisen yön tai ensimmäisen vuoden perästä. No niin, en ole mikään onnessaan punasteleva morsian. Mutta kun ihminen on joutunut sille kohdalle mille minä olen joutunut ja läpikäynyt yhtä ja toista, niin sitä kovettuu eikä odota elämästä tanssia ruusujen ja kukkasten päällä.

— Joka olisi vaatinut minulta sielua ja rakkautta ja ymmärtämystä ja ties mitä roskaa. Ei, maisteri Sacklén, sivistynyt mies olisi hallinnut minut, mutta tämän hallitsen minä. Se sopii paremmin näin.

— Niinkös te luulette? Minä kumminkin, jos se onni olisi tullut minun osalleni…

— Olisitte ollut minun nöyrä käskyläisen! — niinkö? Älkää viitsikö,
Sacklén, viinahan se on teidän isäntänne.

— Ei, Sacklén, lakatkaa juomasta. Ehkä kruununvoutikin lakkaa. Totta totisesti, sillä lailla ei juotu Laarilla ennenkuin te tulitte. Se on totta.

— Niin, kun äitinne eli. Hän oli ihmeellinen ihminen. Hän hallitsi metsän pedonkin katseellaan. Niinkuin kaksi sisarusta te olitte, kun te siellä viileässä maitohuoneessa askartelitte… Miksi pitikään hänen kuolla, sellaisen ihmisen. Hän jos olisi elänyt, niin vanha paroonitar ei olisi uskaltanut nousta rakkauttanne vastaan, kaikki olisi käynyt toisin…

— Sacklén, Sacklén, te luulette nähtävästi, että minun kärsivällisyyteni on rajaton. Nyt ei enempää näistä asioista. Mutta joko te taas vetistelette — hyi teitä, mikä akka olettekin. Piru vie, nouskaa heti ylös siitä, minun on kylmä, otan ryypyn kun tulen taloon. Ja vielä kerran, Sacklén, jos tahdotte tehdä minulle mieliksi, niin lakkaatte juomasta. Tai jollette voi, niin hirtätte itsenne.

Molemmat puhujat olivat nousseet asemiltaan ja kapusivat kivien, soran ja kantojen yli maantielle. Nainen tuli hyppien kuin harakka, mies hitaasti perässä, muistuttaen jotain isompaa eläintä. Hän lauloi surullista vieraskielistä laulua, »… doch was im Herzen geschah, wer kann es wissen, was nur der Himmel sah…» Ukko ja poikanen olivat heti keskustelun alussa ymmärtäneet, ettei heidän sovi sitä kuulla. Kun eivät he päässeet häviämään maan sisään, miettivät he pakoa takaisin, mutta päättivät kuitenkin sitten hakea suojaa toiselta puolen tietä. Siellä oli suuria kiviä, sora- ja risuläjiä sielläkin, mutta sinne ei ollut helppo päästä. Poika kyllä livahti kuin hiiri alas risujen sekaan, sokea sensijaan meni nurin ja sai ryömien pyrkiä sinnepäin, mistä hän kuuli pojan askeleet. Hän oli suullaan maassa ja haparoi ympärilleen, tunteakseen missä hän oli. He olivat molemmat käyneet uteliaiksi ja pysyivät hiljaa alallaan. Ja niin ne asiat juuri olivat kuin ihmiset olivat arvelleet. Kyllä ne tiesivät, mitä puhuivat, vaikka sanottiin, että se on pelkkää panettelua. Senkin jumalattoman elämän olivat arvanneet, mitä Laarilla elettiin. Kun morsian mainitsi Paalajärven kirkonkelloja, oli kuin salama olisi käynyt läpi vanhan pelimannin sielun. Hän unohti, että oli piilossa ja oikaisi itsensä pystyyn. Jollei Matti olisi muistuttanut hänelle, ettei vielä saanut liikkua, niin hän olisi ruvennut puhumaan. Morsian oli yhtäkkiä käynyt hyvin tutuksi ja ikäänkuin omaiseksi. Hänen piti saada hänelle sanotuksi, että hänkin ikävöi Paalajärven kirkonkelloja, sillä sellaisia kirkonkelloja ei ole missään. Ja mitenkä ihmiset tulivatkin toimeen ilman kellonsoittoa. Ja varmaan ei kukaan, joka on kuullut Paalajärven kirkonkellot, unohda sitä soittoa ja lakkaa sitä ikävöimästä. Hänestä tuntui, että tämä välttämättä on sanottava morsiamelle. Mutta samassa kuuli hän pojan huutavan, että ne tulevat tänne. Ja silloin jäi kaikki sanomatta ja ukko istui kyyristyneenä koivunrungon taakse. Kruununvoudin tytär ja käräjäkirjuri tulivat tielle ja vetivät jalkojaan syvältä hiekasta. Sekä ukko että poika kuulivat sydämen vasaroivan rinnassaan. Morsian ja käräjäkirjuri pysähtyivät aivan kohdalle ja puhuivat jälleen siinä.

— Kaipausta me olemme ja ikävöintiä, sanoi taasen kirjuri. — Ja mitä me kaipaamme ja minne me pyrimme?

— Oi tätä tuskaa, oi tätä ikävää! sanoi kirjuri äänellä, joka muistutti jonkin eläimen ääntä. — En koskaan minä saa pusertaa rakastettua naista rintaani vastaan, en koskaan kuulla lapsen kutsuvan itseäni isän nimellä. Oi tätä tuskaa! Minä juon siksi että minun on niin ikävä, minä huudan siksi että minun on niin ikävä… oi, voi!

Kruununvoudin tytär puhui sillä äänellä, millä Laarilla puhuteltiin pahankurisia renkipoikia. Mutta käräjäkirjuri vain seisoi tiellä ja oikoi käsiään puunlatvoja kohti.

— Kaipaus se on, joka puhkeaa esiin joka lapsessa mikä tänne syntyy, kaipaus se on, joka panee ihmisen juomaan ja tappelemaan… Minussa tukahtuu kaikki kaipaus rintaan, siksi ei mitään synny.

— Kyllä Sacklénin kaipaus vain tulee ulos. Niinpä te höyryätte kuin paras skorsteini. Nyt minä lähden, höyrytkää te täällä niin paljon kuin haluatte.

— Kreeta-Karoliina, kuulkaa vielä yksi asia… Naurakaa te vain suullanne, ette sydämellänne naura. Kyllä tämä on teillekin siksi kova paikka.

— Teistä sitten ei tiedä, milloin olette juovuksissa, milloin olette selvä. Minäkin olen tässä kuvitellut olevani tekemisissä selvän ihmisen kanssa ja…

— Sanokaa nyt, Kreeta-Karoliina, eikös se Jumala ihan ole niinkuin entinen äijä, joka asteli hevoskaakkinsa edessä heinätukko kädessä, että sai sen tulemaan perässään.

— Niin, kas kaipaus, Kreeta-Karoliina, kaipaus kuljettaa meitä paikasta paikkaan heinätukon perässä.

— Hyvästi nyt, maisteri Sacklén, hypätkää te vain heinätukon perässä. Hyvää se teille tekee, olette niin lihonutkin. Hypätkää te vain heinätukon perässä.

Kreeta-Karoliina astui alas kiveltä tiepuolessa, jolla hän oli seisonut ja upotti nauraen jalkansa hiekkaan. Kun hän oli astunut muutaman askeleen, lakkasi hän nauramasta. Hirveä sieluntuska oli kirjurin äänessä. Kreeta-Karoliina tunsi kipua siellä missä hänen kyyneltensä lähde kerran oli ollut ja kiiruhti juosten eteenpäin.

Yhtäkkiä keskellä vaikerrustaan oli kirjuri huomannut risuläjän päällä jotakin, joka ei kuulunut siihen, ja ruvennut sitä tarkastamaan. Risujen päällä riippui todella jotain varsin outoa: saappaat, hyvät korkeavartiset yhteensidotut saappaat, jotka heilahtelivat ikäänkuin niitä olisi liikuteltu. Ja aivan oikein, jokin niitä liikuttelikin: pieni poika oli risuläjän alla ja koetti kepillä vetää alas saappaita. Hän pysähdytti kätensä samassa hetkessä, jolloin kirjurin huomasi ja jäi liikkumattomana häneen katsomaan. Pian huomasi kirjuri toisetkin kasvot kääntyneinä itseensä päin. Ne hän tunsi heti paikalla: Lehtisen Janne — mikä hänet olikin tänne tuonut ja oliko hän kuullut jotakin? Täällä oli siis sittenkin ollut ihmisiä. Kirjuri katseli sanattomana soittajaan ja pikku Mattiin ja nämä puolestaan tuijottivat häneen. Morsian huomasi kirjurin viipyvän, kääntyi, näki kaikki tyynni ja palasi nopeasti.

— Mitä se merkitsee, että pelimanni täällä on? huusi hän jo matkan päästä. — Mitä hittoa te täällä teette? Minne te olette menossa? Oletteko jo kauankin olleet tässä, te molemmat — no ettekö saa leukojanne auki.

Ja sitten hän rupesi toisella kielellä puhumaan kirjurille. Eikä se ollut mitään ystävällistä puhetta. Kun he olivat hetken väitelleet ja syyttäneet toisiaan, kääntyi morsian taasen sokean puoleen. Eikä hänen puheensa ollut mitään ystävällistä puhetta. Hänen kädessään oli suuri kimppu sananjalkoja ja niitä hän puhuessaan hakkasi toista kättään vasten. Hän ei kysynyt, oliko vaari jotain kuullut, hän ainoastaan torui siitä, että hän kesken tanssin oli lähtenyt liikkeelle.

— Onhan siellä toinen soittaja, sanoi vihdoin Janne, ärtyneenä hänkin. — Parempi Lehtisen pojistahan sinne jäi. Siellä hän sahaa pöydän takana paraikaa. Ja kruununvoudin pikkunen tyttö oli hänkin äsken tässä hakemassa morsianta, kun sulhanen oli lähettänyt.

Morsian läiskytti yrttejä kädessään niin että käyrät ruskeat lehdenalut silppuna lentelivät pitkin tietä.

— Ja mitä se teihin kuuluu. Te olette kutsuttu soittamaan eikä teidän paikkanne nyt ole metsässä.

Janne Lehtinen, joka ei ollut tottunut tällaiseen kohteluun, rupesi haromaan käsiinsä tavaroitaan.

— Pois minä lähden, sanoi hän. — Soitti kuka soitti. Nyt rupesi
Sakleeni rukoilemaan, ettei Janne menisi.

Eihän toki mistään häistä mitään tullut, jollei Lehtisen Janne niissä soittanut. Tapani, hätävarahan hän vain oli. Ja kyllä se ruistynnörikin saattoi paisua puoleentoista, jos niiksi tuli. Ei muuta kuin käännytään ympäri vain ja lähdetään kaikki yksissä. Ja käräjäkirjuri kömpi yli kivien, risujen ja soran alas tieltä, pelasti saappaat ja laski ne Jannen olkapään yli, auttoi häntä ryteiköstä lähemmä tietä ja nosti hänet sitten omilla käsillään ylös. Janne ei kuitenkaan leppynyt. Sanomatta kirjurille edes suurkiitosta, hän jatkoi:

— Hiiteenkö minä korvani panen. Puhuisitte edes ruotsia, kun salaa tahdotte puhua. Olen minä ennenkin lähtenyt pidoista kesken, kun olen niistä kyliäni saanut. Parinpellostakin läksin eikä vanha rouva mitään sanonut, nauroi vain ja sanoi, että sellaisia ne taiteilijat. Ja ryypyn antoi ja käski piian tuoda jalkaani lämpöiset sukat, koska sattui olemaan kova pakkanen. Minulle oli silloin unessa ilmoitettu, että meiltä palaa sauna. Ja se olikin tulessa, kun tultiin Valkaman ahteelle. Niin että kyllä minä tiedän koska on lähdettävä enkä minä taakseni katso. Ja nyt minä menen Paalajärvelle, eikös se minun sisareni vielä asu siellä Laarin maalla, vai joko on kuollut? Minun on ikävä Paalajärven kirkonkelloja. Kyllä se nuorempi Lehtisen pojista nämä häät soittaa valmiiksi. Ja kyllä minä senverran tiedän, etten kaikkia puhumaan rupea, mitä kuulemaan satun, kyllä ne pysyvät minun takanani. Ja itse te tiedätte mitä ne ovat ne sellaiset tuntemiset mitä ihmiselle yhtäkkiä voi tulla: niitä ei käy paneminen vastaan. Aivan oikein Sakleeni sanoi, että kaipaus kuljettaa ihmistä perässään. Jumalan haltuun vain.

Hento jäntevä morsian tuijotti kulmiensa alta sokeihin kasvoihin ja läjäytteli sananjalantynkiä kylkeään vasten. Hän ei enää estellyt vanhusta, hänen otsansa oli rypyillä niinkuin vanhan ihmisen otsa eikä hän sanonut hänelle hyvästi, tuijotti vain hänen jälkeensä. Mikä häneen kuitenkin lienee iskenyt, kun poika meni hänen sivutsensa: hän nosti käden, joka piteli vihreitä tynkiä, ja huiskautti sillä poikaa molemmille korville, ensin toiselle, sitten toiselle. Poika ei päästänyt itkua, mutta vimmastuneena hän haroi käteensä tyhjän kerjuupussin ja iski sillä morsiamen kauniiseen silkkiseen hameeseen.

Ja sitten hän nauroi ja oli hyvillään, kun näki, miten morsian käänsi raivonsa käräjäkirjuria kohden. Koko kahakka oli kestänyt jonkin silmänräpäyksen. Pian olivat riitapuolet eronneet ja kulkivat kukin haaralleen. Korven keväässä ei kohtaus ollut merkinnyt enempää kuin suden ja hirven yhteentörmäys samoilla juomarannoilla. Korven keväinen metsä oli kuin merenpohja, jossa kaikkinaiset kasvit ja eläjät viettävät vuoden iloisimpia aikoja, auringon säteiden tunkiessa läpi sinisen ilman, joka veden asemesta täyttää tämän laulavan ja huminoivan merenpohjan, kunnes maa tulee vastaan. Tähän mereen upposivat pienet kahakat niinkuin kivenheitto uppoaa veteen.

Sinne upposivat myöskin sokea ja lapsi. He haroivat äänettöminä tiellänsä, lapsi kulkien puolta askelta edellä ja sokea seuraten, vasen käsi lapsen kädessä, oikea sauvan varressa, tunnustellen eteensä. Lapsikin kulki tänään levollisena. Se ei yrittänytkään minnekään. Se oli saanut ajattelemista. Ajattelemista oli saanut sokeakin. Toisen mielikuvitus kiintyi, harhailtuaan niissä muissa asioissa mistä oli puhuttu, soittokoneeseen, joka oli vastassa Paalajärvellä ja jota kädet pauhaten soittivat. Toisen ajatukset askartelivat siinä, että mikä se onkaan ihmisen ikävä. Niinkuin virta se tulee ja tempaa ihmisen mukaansa. On sellainen tunteminen, että jossain tapahtuu jotain, johon pitää ennättää mukaan — tulipalo tai kuolemantapaus, tai sellainen. Hän oli sanonut sitä levottomuudeksi ja juoppo kirjuri sanoi sitä ikäväksi ja kaipaukseksi. Se saattoi olla yksi ja sama. Ei ollut helppoa hänenkään, kirjurin. Hän ikävöi vaimoa ja lapsia, mutta ei niistäkään aina iloa ole. Siinä on tosiaan heinätukko, jonka luulee maistuvan niin makealta, mutta ei siitä nälkä lähde ja alussa vain ne heinänkorret, mikäli niitä tavoittaa, maistuvat hyviltä, sitten se on kuin koiruohoa. Kesken kaiken tuli sokeihin silmiin kuva, joka oli niille kaikkein kaunein, ei varmaan taivaassakaan saattanut olla sen kauniimpaa: kirkkoaitat hiekkaisen rannan kaltaalla, järvi, jonka peiliin tapuli, hautuumaan aita ja puut kuvastuivat. Kirkonkellon helähdykset olivat tämän kauneimman kuvan ääni. Juuri tämän äänen luo hän pyrki, sille paikalle, mistä ääni lähti. Kuvan näki hän selvemmin kuin yksikään näkevä silmä sen näkee. Ja äänenkin kuuli totisena ikäänkuin se olisi noussut haudan syvyydestä ja päässyt korkeammalle kuin ihmisen ajatus voi päästä. Mutta hän halusi kuitenkin sille paikalle.

Olisiko se niin, että kaikki saa alkunsa kaipauksesta — hyvä ja paha.
Mitä on sitten syntynyt hänen, Janne Lehtisen kaipauksesta?

Hän on tehnyt viulun ja soittanut sillä. Ja ihmiset ovat tanssineet.
Lieneekö sitten ollut hyvää vaiko pahaa.

Tomua ja tuhkaa, sanoi kirjuri. Tulta ja tulikiveä, sanoi morsian. Kaipausta ja ikävöintiä, sanoi taasen kirjuri. Mihin me kaipaamme, siihen ei hän vastannut. Tomu tanssii auringossa ja tuhka hajoaa tuuleen. Ja ihmisen sielu asettuu kirkonkellon kaulaan ja lentää taivaaseen. Tai helvettiin. Ei niitä asioita ymmärrä ihminen. Tällä kertaa tietää hän vain sen verran, että pitää rientää Paalajärvelle.

Janne ei tällä kertaa puhunut ääneen ja ajatuksetkin katkesivat, koskeivät kuitenkaan olisi päässeet perille asti ja ukko tunsi ainoastaan sokeiden silmiensä pohjalla kevään raskaat heleät värit, jotka ääntelivät tuhansilla suilla ja tuoksuivat tuhansilla tuoksuilla.

Oli metsää, missä koivut vuorottelivat kuusten, honkien ja nuorten pihlajien kanssa. Oli hongikkoa, jonka juurilla ei ruohonkorsikaan versonut. Oli kuusikkoa, jonka läpi ei sadepisara tunkenut. Tuli suo, jonka vesistä nousi pajumetsä ja tämä metsä oli keltaisessa kukassa niin kauas kuin silmä saattoi nähdä ja tuulenleuhkan mukana levisi siitä voimakas tuoksu ja hyönteisten surina. Jänis tulla loikkasi pitkillä hyppäyksillä ja pysähtyi katsomaan tulijoihin. He eivät sitä pelästyttäneet ja se jäi mättään taakse katselemaan heidän jälkeensä. He olivat löytäneet vanhan polun, jota tukkimiehetkin olivat käyttäneet ja se oli paljon parempi kulkea kuin Tukki-papan uusi tie. Tuli kaadettu ala, minkä kuivuvat tyngät, latvat ja neulaset täyttivät pihkaisella hajullaan. Siinä ne auringossa hikoilivat pihkaa eikä niistä tahtonut loppua tulla. He lepäsivät kalliolla keskellä kaadettua metsäalaa, jonka keskeltä kaidat, yksinjääneet nuoret männyt kohoilivat kuin turvaa vailla. Siinä he söivät leipää ja käki kukkui hennossa petäjässä kallion laidalla ja kaksi laiskaa harmaata käärmettä lepäili vähän ylempänä harmaalla kalliolla parhaassa auringonpaisteessa. Poika oli nukkunut, kun ukko herätti hänet ja kysyi, mikä siellä kahisee. Käärmeet olivat kuitenkin tästä säikähtäneet ja pakenivat jo alas kiveä, kun poika pääsi pystyyn ja näki ne. Vilkkaat kellahtavat pyrstöt soluivat tuskin kuuluvalla kahinalla kuivuvien havunoksien alle ja hiljaista oli taasen maankamaralla ja kaikki äänet kuuluivat ylhäältä. Linnut eivät väsyneet, vaikka aurinko jo oli korkealla ja raukeus painoi matkamiehiä.

Täytyi huoata tuon pojan takia, vaikka ruumiissa oli se outo levottomuus, joka käski kiirehtimään. Mikä mahtoikaan olla hätänä Paalajärvellä? Olisiko sisar siellä, se Eevastiina, kipeänä? Tai olisikohan tulipalo tulossa — etteihän vain olisi hädässä kirkko ja kellotapuli? Mitä ne ovat ne tällaiset tuntemiset? Jumalako ne lähettää? Ja mitä niistä syntyy?

Yöksi pitäisi kuitenkin ehtiä Epramin sysihaudoille, jos sattuisi äijä tähän aikaan polttamaan. Tähän aikaan hän tavallisesti lähti korpeen. Häntäkin veti silloin yksinäisyyteen, vaikkei hänellä ollut puutetta mistään. Siitä ikävästä syntyi sysiä.

— Jos ahkerasti astutaan, sanoi Janne, — niin päästään yöksi
Sysi-Epramin majalle. Hänellä oli tässä pari vuotta sitten kesy kurki.
Saat nähdä senkin, jos astut ahkerasti.

Siinä hän nyt piti pojan edessä kurkea heinätukkona. Ja poika alkoi rientää heinätukon perässä ja kävi puheliaaksi, kysyi mitä kurki söi ja oliko se hyväntapainen. Hän sai myöskin kuulla, että kun lähestyttiin Epramin sysihautoja, niin oli mäki ja paljon hyvin isoja muurahaiskekoja. Mutta vielä oltiin syvässä metsässä, missä maa oli paksunaan kukkivia mustikanvarsia. Täällä oli joskus käynyt kulo: puoleksi mädäntyneet jättiläispuut lepäilivät ristinrastin uuden metsän jalkain juuressa ja yli kantojen kasvoivat kilpaa pihlajat, sananjalat ja variksenvarpaat. Liejurantainen lampi paistoi auringossa keskellä metsää kuin jättiläiskattila täynnä sulatettua kultaa. Polku kulki lammen rantaa myöten ja veteenpä olikin silloin kerran kulon käydessä kaatunut paljon puuta ja hirttä. Kun vuosien sateet olivat kuluttaneet puista kaiken kuoren ja väljentäneet pinnan, olivat oksat kuin mitäkin käsivarsia, jotka ojentuivat vedestä, apua rukoillen. Valkeat suopursut hohtivat juolukanvarsien joukosta ja sekoittivat ilmaan raikasta tuoksuaan. Palokärki nakutti hongankyljessä niin että kaikui. Lammen toisella rannalla oli suuria harmaita lehmiä juomassa. Nyt tuli yksi, jolla oli kokonainen pensas sarvia päässä. Ne eivät olleetkaan tavallisia lehmiä, ne astuivat niin että maa tömisi, ne olivat hirviä. Kun ne oikaisivat kaulansa vettä kohden, tuli vedenkalvo täyteen niiden kuvia. Matin tuli hänenkin jano, kun hän näki hirvien juovan. He pysähtyivät, poika vihlaisi puukollaan koivunkylkeen, otti palasen tuohta, teki lipon, joi ja antoi vaarilleen. Se oli rumaa ruskeaa vettä. Mutta kaloja siinä mahtoi olla, kun tuossa jo näkyi ahven, ja sellainen lihava musta se olikin. Muuramenkukkiakin täällä oli valkeanaan. Olisi tehnyt mieli istuutua siihen veden varrelle katselemaan, mitä hirvet nyt aikoivat tehdä, mutta kesy kurki muistui mieleen ja niin jatkoivat kulkijat matkaa.

Päivänsäteet lankesivat jo viistoina metsään, sini keskitaivaalla oli vaalennut. Silloin alkoi polku kohota ja koivujen juurilla näkyi suuria muurahaiskekoja kuin kuhilaita pellolla. Rautakoivujen myöhään avautuvat lehdet hohtivat punaisina auringonlaskussa, linnunlaulu kiihtyi kiihtymistään, käet vastailivat toisilleen kaikilta kulmilta. Erääseen kohtaan mäellä oli syntynyt kaunis ruohikko, se oli kirjavanaan orvokkeja ja niihin heloitti aurinko. Seutu näytti siltä, että täältä jostain tulisi esiin ihmisasunto. Sitä kuitenkaan ei tullut, mutta alhaalta puiden seasta kohoava sauhu osoitti, että ihminen sentään jossain täällä askarteli.

Sysi-Epram se oli, joka täällä valvoi hautojensa ääressä. Hän käänteli paraikaa perunoita kuumassa tuhassa kivikiukaassa majansa edessä, kun kulkijat tulivat. Hän ei näyttänyt ilon merkkejä, tuskin päivää sanoi. Siltä hän näytti, ettei Matti uskaltanut lausua sanaakaan kurjesta, jota ei näkynyt missään. Vaarikaan ei kysynyt kurkea. Hän kysyi Sysi-Epramin voimista, toi terveisiä Ison-Hiedan häistä ja etsi käsillään maasta korkeamman kohdan, jolle istuutui. Epram tuntui sentään sulavan, hän nouti majasta lisää perunoita ja hyvin itäneen lantun, lisäsi risuja hiilloksen päälle ja pyyhki käsiään nurmeen. Oli jo kaste maassa ja sumuläikkiä kokoontui notkopaikoille. Sauhu nousi tuulettomassa illassa valkoisena suoraan ylös, lähtien siellä vaeltelemaan pitkinä vöinä.

Niin kauan kuin pikku Matti oli odottanut näkevänsä kesyn kurjen, oli hän urhoollisesti astunut rohtuneilla, haavoittuneilla jaloillaan. Kun tämä toivo nyt yhtäkkiä osoittautui turhaksi, tunsi hän väsymyksen ohella kipunsa niin vaikeaksi, että hän rupesi itkemään. Olisi tehnyt mieli panna pää piiloon vaarin kainaloon, mutta vaari tekeytyi julmaksi ja lupasi lähettää isän luo tai panna huudolle.

— Onhan siinä potaatteja, sanoi Epram ja käänsi nokiset kasvonsa poikaan päin.

— No, ota nyt kun käsketään, kehoitti vaari. — Ehkä sitten saat mennä Epramin pahnoille nukkumaan. Kyllä ne jalat siitä paranevat. Mikäs matkamies sinä olet, joka haavojasi itket. Jaa, mitäs se täällä kysyykään? Kurkea. Niin, vieläkös se on hengissä kesy kurki?

Sysenpolttaja valitsi tulisesta hiilloksesta pehmeitä perunoita kätensä täyteen ja toi ne lapselle. Ne eivät ensinkään polttaneet Epramin käsiä, hän pani pikku Matin lakin niitä puolilleen.

— Niin, kurki, sanoi hän, — kyllähän se vielä täällä käy. Mutta sillä on nyt hyvää seuraa suolla. Ja karpalojakin on.

Mattia itketti, sillä jalkoja kirveli nyt ikäänkuin ne olisivat olleet tulessa. Kurkea ei ollut täällä, ei voinut jalalle astua, joka paikkaa kolotti. Hänen itkunsa kajahti haikeana keskelle linnunlaulua. Epram oli hänelle hyvä, hän toi potaatteja, suolaisia muikkuja ja kaljaa. Ja tervaakin hänellä oli, se oli paras rohto haavoittuneille jaloille. Vihdoin hän otti pojan syliinsä ja pisti hänet sisään majansa aukosta, sinne meni kuin mihinkin leivinuuniin. Sinne joutui olkien, heinien ja vaatteiden päälle ja vällytkin olivat. Matti nukkui aivan heti.

Mutta vanhukset jäivät hiilloksen ääreen, taittoivat siinä perunat, söivät niiden höyryävän jauhon suuhunsa ja kuuntelivat raikuvaa saloa, jonka maa huokui ilmaan päivän jättämää paahdetta ja yrttiensä hikeä. Savu tunki esiin peitetyistä sysihaudoista, sekaantuen autereeseen, jolle pilvet lainasivat hohtoaan. Sysenpolttaja oli kaltaalle aukaissut vähäisen alan majaansa, puuröykkiöitänsä ja hiillostansa varten, muuten saarti metsä tässä paikan kokonaan. Vain yhdessä kohden oli rako, josta näkyi harjanteita harjanteiden takaa, heleitä vyöhykkeitä koivulehtoa ja tummia seinämiä mäntyjä.

Näkyi auttavan silmien polttoon tuo syöminen. Jannen edessä oli jo korkea kasa perunankuoria ja kalanpäitä, kun hän rupesi puhumaan. Hän puhui ensin perunoista, ne olivat hyviä perunoita. Sitten puhuivat molemmat sysistä — oli ollut suotuisat ilmat. Myöskin tervanpoltosta he puhuivat. Janne sanoi, ettei pitoruuista ole mihinkään, tärvelevät ne vain ihmisen ja tämä se on se Jumalan säätämä ravinto, reikäleipä, perunat, suolamuikut ja kalja. Epramilla oli asiasta vähän toiset ajatukset, hän olisi mielellään kerran vielä joutunut sellaisen pöydän ääreen, jommoinen oli Honkalan häissä viidettäkymmentä vuotta takaperin. Siellä oli rusinarokkaa saavittain pihalla pöydän ympärillä ja viinaa ja olutta tiinuissa ja sianlihaa ja isoakalaa ja pannukakkua ja monenlaista juustoa pöytä täynnä. Kyllä se sellainen ateria vain aina pysyi mielessä. Niin, huomautti Janne, kun sen kerran elämässään nauttii, mutta kun joutuu käymään häissä niinkuin hän, niin saa niistä sellaisista kyllänsä.

— Toista on tällainen, sanoi Janne ja haeskeli povitaskuaan. — Nämä tällaiset niillä ovat hyvät. Panepas nyt vain pois piippu — mitäs sinä siinä poltat? Nenään tuntuu siltä kuin olisi peuransammalta ja nurkantakaista sekaisin. Tämä tässä on oikein ehta Turkin lehdistä. Se on kruununvoudin itsensä antamia tämä. Minulla on sitten vielä toista lajia, Tukki-papan antamaa. Mutta polta sinä tuo, tottumaton jos polttaa tätä Tukki-papan sikaaria, niin voi saada päähänsä sellaisen hä'än, ettei siitä selviä. Se purraan näin poikki tämä pää, herrat sen leikkaavat veitsellä ja heittävät pois, mutta makea se on syödäkin.

— Jaa sikaari, sanoi Epram samalla äänellä, jolla pieni Matti oli sanonut »piano» ja Janne tunsi äänestä, että hän hymyili ja koetteli hyppysillään sikaarin pintaa ennenkuin hän puri poikki pään.

Pian kohosi kahden sikaarin sauhu ilmaan kaiken sen suitsutuksen lisäksi, mitä Sysi-Epramin majalta näin keväisin nousi iltataivasta kohden. Siinä kuunnellessa sysenpolttajan kiitoksia ja linnunlaulua, Janne yhtäkkiä tunsi halua puhua hänelle, minne hän oli matkalla. Epramkin nähtävästi halusi osoittaa vieraalleen hyvyyttä, koska hän rykien ja nautinnolla nieleskellen savun makua lähti majalle ja, hetken haeskeltuaan pahnojen alta, otti esiin pullon. Hän pyyhkäisi käsillään lasin puhtaaksi, irroitti tulpan ja ojensi pullon vieraalleen.

Molemmat ryyppäsivät, rykivät ja tunsivat kyynelten liikahtavan jossain syvällä rinnassa. Ne olivat sentään hyvin kaukana.

— Parasta lajia on. Ei ne rännien ja prykien viinat tule likellekään.
Pitkältäkö sinne sinun mökillesi tästä oikein tulee?

Ukot imeskelivät nyt molemmat ehta turkinlehtiään, istuen kädet polvilla ja tuijottaen eteensä. Majasta kuului silloin tällöin pojan uikutus, hän kun unissaan valitteli niinkuin metsästyskoira, joka luulee ajavansa otusta.

— Eikös sinulla aikaisemmin ollut mökki siellä Paalajärven puolella? sanoi taas Janne.

— Eihän se niin likikään, taisihan siitä tulla parikin pitkää virstaa välillä. Mutta ruuhensa toi siihen järven rannalle ja kalanpyydyksensä.

— Ei suinkaan hän niin ahkerastikaan. Pisti vain vihaksi, kun ne olivat siinä ne kalanpyydykset.

— Mikäpäs siinä muukaan tuli eteen. Minä menin tänne Notkon puolelle. Siinä oli sellainen oikein kalainen lampi, sellainen syvä. Ajattelin, että oma se järvi olla pitää ja kun on näin pieni, eikä nimeäkään ole, piin kai sen pitää saa. Olin asunut uudessa saunassani vuoden verran, kun siinä kynttelinpäivän lauantaina tulee siihen mies — mikä lienee ollut, sellainen musta parta sillä oli — ja rupeaa kyselemään, että onko tuo luminen aukea tuossa suo vai onko se järvi. Mikä velvollinen minä olin hänelle sitä sanomaan enkä minä mitään sanonutkaan. Mutta hän vain puhui, että eikö täällä tule yksinäiseksi, ja ikävä hänen täällä olisi. Ja hän aikoo ottaa muijan ja hakee mökinpaikkaa. Silloin minä hänelle, että paras hakea vain sieltä kyliltä päin ja ikävähän täällä muijan tulee. Eikä se mikään järvi ole tuo tuossa, vaan suota se on. Siinä on kyllä ruuhi kumollaan, mutta se on tarpeellinen keväisin, kun on koko tienoo veden alla. Näytti vieras säikähtävän ja lähti. Ja luulin minä hänen sille tielle jääneen. Ja oli mennyt koko vuosi. Olin sitten polttamassa sysiä niinkuin nytkin — minulla oli haudat siinä Paalajärven puolella — näin se oli ennen juhannusta niinkuin nytkin. Tulen sitten lauantaiehtoosta kotia, niin jo ruumiissani tunnen, että jossakin on ihmisiä. Ei niitä kuulunut eikä näkynyt, mutta tuntui sellainen ihmisen maku. Ja annappas olla, kun alkaakin nousta sauhu. Se ei ollut kaukana. Ja sitten se jo tuli vaimokin kysymään, että eivätkö he saisi lainata minun ruuhtani. Sellaistahan se sitten oli kuin oli. Minä jo ajattelin, että pitääköhän tästä lähteä Sammalsuon taakse. Ja ajattelin saartakin. Mutta tänne minä sitten rakensin eikä vielä ole ketään tullut perässä, mitä sitten vasta tehnevät.

Jannea raukaisi ja hän haukotteli niin että leukapielet natisivat.
Epram joi ja töytäisi sitten pullolla vieraansa kättä. Jannekin joi.
Molempien rinnoissa kohosi itku ylemmä ja kyyneleet tuntuivat silmissä.

— En ole käynyt katsomassa, mutta kuuluu siinä toisessa asuvan sen vaimon veli, joka tuli minulta sitä ruuhta kysymään.

— Mitäs ne ovat ne sellaiset tuntemiset? sanoi Janne yhtäkkiä ja käänsi avonaisen suunsa puhujaan.

Epram otti sikaarinpätkän hampaistaan ja tuhka putosi hänen polvensa yli, jossa oli suuri, pitkillä pisteillä harsittu paikka. Hän katsoi suu auki sokeihin silmiin, jotka tällä hetkellä liikkumatta tuijottivat taivasta kohden.

— Jaa mitkä tuntemiset? Niin, jo, jo minä tiedän. Sellaiset, että tulee ihmisiä ja että pitää mennä alta. Eikä saa rauhaa.

— Kaikki syntyy maailmaan kaipauksesta. Ja kaipauksen takia kaikki työkin tehdään.

— Niinkö lienee, sanoi sysenpolttaja, äänessä sellainen kaiku ikäänkuin hän olisi ajatellut Jannen olevan sekaisin päästään.

— En minä ole hullu, vaikka sinä niin luulet, sanoi Janne ja sylkäisi maahan. — Minulle ilmoitetaan niin monenlaisia. Mutta pitäisihän sinun tietää, kun kaipaus on sinuakin kuljettanut.

— Mikä lienee kuljettanut, sanoi Epram, selvästi haluten lopettaa keskustelun.

Hän ei kuitenkaan mitään sanonut, meni vain hautojensa luo, tukkesi jotain kohtaa ja tasoitti toista.

Sokea vanhus tunnusteli sauvalla eteensä, nousi ja halusi lähteä liikkeelle. Jalat olivat kuin pölkyt, joka taipeessa teki kipeää, jalkapohjille ei tahtonut voida astua. Mutta kipeämpänä kuin tämä kaikki, oli tunne mielessä. Se oli levottomuutta, olisi pitänyt lähteä jonnekin, tehdä jotakin. Pimeys painoi silmäkuoppia, väsymys painoi jäseniä. Mutta sielu tahtoi nousta ja huutaa.

— Voi tätä tuskaa ja kaipausta! lohkeni Jannen suusta ja hän otti lyhyitä askelia sauvansa opastuksella niinkuin lapsi joka oppii kävelemään. Olisipa kirjuri ollut täällä, niin hän olisi puhunut hänelle kaikki, ehkäpä hän olisi voinut sanoa, minkä oli määrä syntyä tästä tuskasta. Niinhän hän oli sanonut, että tuskalla aina piti olla jotain tarkoitusta.

— Epram, huusi hän sille suunnalle mistä savu tuli, — saat vielä sikaarin, oikein näitä väkeviä, jos sanot, mikä sinun levottomuudestasi syntyi. Heitä vähäksi aikaa se sysihautasi ja tule puhumaan. Sinä ajattelet, että minä olen sekaisin päästäni, juuri sitä sinä ajattelet, piru vie, kyllä minä tiedän, mutta viisaampi minä olen kuin moni muu. Sillä että tämä levottomuus taikka tuska, se on juuri sitä taikinaa, mistä sanassakin puhutaan, että siitä tulee elämän leipä. Tässä on sikaari — ne ovat kalliita eikä niitä täällä mistään saa, Pietarista ovat tuotuja, no, ota pois! — ja sano nyt, mitä kaikkia sinun levottomuudestasi tuli. Pelkää sinä vain minua, jos minä otan viuluni ja soitan, niin sudet metsästä tulevat tänne ja näyttävät mitä niiden levottomuudesta tulee. Ihmisten raatoja siitä tulee. No, nokinaama, anna tänne pullo ja juo itsekin. Ja tuossa on Turkin sikaari. Mitä sinun levottomuudestasi tuli?

Epram läheni ja tarttui kaukaa sikaariin, jota sokea piteli, mutta kun ei Janne tahtonut päästää irti houkutuskappalettaan ennenkuin toinen oli vastannut hänen kysymykseensä, niin pitelivät molemmat kiinni pienestä tupakanlehtien tötteröstä ja tuijottivat toisiinsa. Janne huojui ja hänen äänensä oli uhkaava.

— Pullo tänne! huusi Janne, — juon kun on ikävä! Etkö sinä, kollo, tiedä, vai etkö tahdo sanoa? Ihmisellä on hiusten alla luu ja luun sisällä ajatukset ja ne kiehuvat koko ajan. Mutta toisilla ihmisillä ne eivät kiehu vaan mätänevät. Etkös sinä tiedä, mitä sinun levottomuudestasi on tullut? Kah? No, minä sanon sitten. Nosta korvasi pystyyn, että kuulet. Äläkä sitten unohda sitä. Sinun kaipauksestasi on tullut kolme saunaa. Ja yksi on kylmillä ja yhdessä asuu mustapartainen mies akkoineen ja kolmannessa sinä. Ymmärrätkö. Pullo tänne! Ja juo itse kanssa. Ja istu, kun olet tehnyt sysimajasi juuri keskelle suota, joka pettää jalat. Niin, sinun kaipauksestasi on tullut kolme saunaa, mutta mitäs on tullut Janne Aataminpoika Lehtisen kaipauksesta? Tomua ja tuhkaa! Sentähden on niin pirun ikävä ja sentähden täytyy kulkea, vaikka jalat ovat verillä. Hyvästi nyt, minun täytyy ehtiä kirkolle ennenkuin alkavat soittaa huomenkelloja. Valkaman ahteelta sen kuulee.

— Poika! huudahti Janne, nyt muistaen, että hänen elämäänsä kuuluu tuollainen poika.

— Menipä aikalailla päähänne, sanoi Epram. — En olisi uskonutkaan.
Mutta olette tottunut niihin prykien juomiin.

— Ei koskaan saa Lehtisen Janne painaa saunaa rintaansa vasten! Sinulla on kolme saunaa sinulla, eikä minulla yhtään.

— Teetätte — piru vie, teetätte ja teetätte! Ei sitä voi muilla teettää, se täytyy itse tehdä. Kaipauksesta se tehdä täytyy, etkö sinä sitä ymmärrä.

— Mene hiiteen hirsinesi, Sysi-Epram. Että rupesinkaan sinulle puhumaan. Ei sinulle mitään ilmoiteta. Kollo sinä olet, kun et ymmärrä, että onhan minulla… mitä minulla on.

— Niin, rikashan te olette, sanoi Epram, — ettehän te kuulu alle kymmenen kapan soittavan koskaan.

— Suu kiinni, sanoi Janne, — me ollaan yhtaikaa oltu rippiskoulussa enkä minä sinulle mitään pahaa tee enkä tahdo. Ja rakenna sinä vain vaikkapa vielä toiset kolme saunaa, jos sinun mielessäsi on niin paljon hirsiä että tulee. Lehtisen Jannella on mitä hänellä on. Kas kun nousi päähän tuo Raja-Aatamin aine. Hän oli hänkin rippiskoulussa silloin. Hyviä miehiä siitä apajasta vain lähti. Näytäppäs nyt tietä sinne majallesi. Mitenkäs kauan luulet täältä menevän näin käyden Paalajärven kirkolle? Kyllähän minä piankin menisin, mutta on tuo poika.

»Tuo poika.» Janne lausui sanat aivan toisella tavalla kuin hetki sitten. Hänen mieleensä oli nimittäin yhtäkkiä välähtänyt, ettei hänellä ainoastaan ole viulu, vaan myöskin poika. Pojan isä tosin oli yksi niitä, jotka kirkonkellon selässä ratsastivat suoraan Paalajärven syvyyteen, mutta ehkä Matin sielu kerran saattoi päästä taivaaseen. Jokainen lapsikin syntyy kaipauksesta, oli kirjuri sanonut. Jannen ajatus pyrki jonnekin hyvin kauas, aikaan, jolloin hän oli nukkunut vaimonsa kanssa leveässä sängyssä pirtissä, jonka ovelle oli kolmekolmatta askelta heidän sänkynsä laidalta. Isäntä ja emäntä olivat suuttuneet tyttärelle siitä, että hän oli ottanut sokean. Jalkopäässä olivat kangaspuut ja pääpuolessa ikkunaluukku, josta näki aamun tulon. Lapsi oli kirjurin sanojen mukaan syntynyt kaipauksesta, mutta kirjan sanojen mukaan siinnyt ja syntynyt synnissä. Mutta eipä olisi ilman tätä lasta ollut Mattiakaan. Yhtäkkiä tuntui Jannesta, ettei hänellä olisi ollut mitään, jollei olisi ollut tätä Mattia. Ja tähän asti hän tuskin oli pitänyt häntä missään arvossa, viulu ainakin oli ollut enemmän arvoinen.

— Pojasta voi tulla vaikka pappi, sanoi hän, pysähtyi ja haroi kepillään löytääkseen majan aukon. — Kuule Epram, sanoi hän sitten, — mene sinä Isoon-Hietaan ja sano isännälle — muista kutsua herraksi — että tulet hakemaan Lehtisen Jannen puolta ruistynnöriä minulle. Minä olen sen sieltä saapa. Sinä saat sen kuitenkin pitää, eläthän sillä hyvän aikaa. Annappas sitä tervaasi minunkin jalkoihini.

Sokea laskeutui polvilleen ja ryömi nukkuvan pojan viereen. Pienen Matin hengityksen kuuleminen vaikutti häneen nyt sillä tavalla, että itketti. Hän tunsi, että Matti oli peräisin hänen kaipauksestaan ja että Matista jotakin tulee: pappi, joka seisoo alttarilla ja messuaa, ja koko seurakunta nousee seisoalle ja kirkonkello ottaa laulun omaan ääneensä ja vie korkeuteen. Se laulu ei mene järvenpohjaan, vaan se pääsee taivaaseen. Vanha Janne kallistui pahnoille ja veti kättään pojanpoikansa reittä myöten kainalon alle, siitä hartian ympäri, niskaan ja hiuksiin asti. Hän ei tietänyt oliko Matilla tumma vaiko vaalea tukka, oliko hän ruma vaiko kaunis. Hän tunsi ainoastaan, että koko hänen kaipauksensa oli kätketty poikaan, kaikki oudot tuntemiset, jotka ajoivat häntä eteenpäin. Tämän tuntemisen jälkeen ei hänestä oikeastaan olekaan väliä — ainoastaan Matista on väliä. Hän olisi toivonut omistavansa talon, että olisi voinut kouluttaa Matin. Ehkä hänet lähetetäänkin Paalajärvelle jonkin raha-ansion vuoksi. Ja taas hän yhtäkkiä näki Matin alttarilla, ja Matin ääni täytti koko temppelin.

Hän koetti vasemmalla kädellään että viulu oli pääpuolessa, mutta oikean kätensä hän pani pojan pään ympärille, niin lujasti, että hän hiusten alta tunsi lämpöisen ihon ja samalla niin varovasti, ettei nukkuva siitä mitään tietänyt. Hän painoi suunsa lapsen olkapäätä vasten ja tukahutti siihen riemuhuudot, jotka pyrkivät ulos. »Tätä iloa ja riemua!» olisi kirjuri sanonut. Kirjuri raukalla ei ollut lasta eikä lapsenlasta. Lehtisen Jannella oli tämä Matti.

Hiljainen onni täytti sokean miehen rinnan. Linnutkin lauloivat aivan hiljaa. Sanaa lausumatta siveli Epram matkamiehen verisiä jalkoja. Vihdoin kysyi hän jotakin, mutta Janne oli silloin syvässä unessa niinkuin Mattikin.

Kun vanhus ja lapsi kaksi viikkoa myöhemmin lähenivät määränsä päätä, tiesi Matti, että hänestä piti tulla pappi. Paroonin luo oli vaari luvannut viedä hänet, että parooni auttaisi häntä pääsemään kouluun. Matti tiesi myöskin, että hänen muorinsa oli ollut ison talon tytär. Talossa oli pidetty suuria kutsuja ja käynyt paljon vieraita. Sitten hän tiesi, että oli kaipaus, joka pani ihmisen liikkeelle. Jos oikein kaipasi, niin sai mitä kaipasi. Kaipaus oli se näkymätön aine, mistä kaikki tehtiin. Taisi Jumalakin vain kaipauksesta tehdä taivaan ja maan. Kaipaus ei ole tyhjää, vaan sen tuntee selvästi rinnassaan. Milloin se on niinkuin polttava pahka, milloin niinkuin oikein kaunis ja kesäinen kukkamaa. Vaari kertoi myöskin tuntemisistaan, miten hänelle annettiin sana, että piti mennä sinne ja sinne. Juuri sellainen sana oli nytkin tullut keskellä häitä. Sinne täytyi jättää ruistynnörit ja kaikki ja lähteä. Varma se oli, että Paalajärvellä nyt oli jotakin. Lienee jotain jo tapahtunut, vai tulleeko tapahtumaan. Vielä tiesi Matti, että vaari kuoltuaan antoi hänelle viulunsa. Se oli hänen oma tekemänsä, maailman paras viulu. Hän oli jo lapsena tehnyt viulun, mutta se oli lapsen työtä ja sen hän itse särki, kun eivät kielet pitäneet ääntä. Sitten hänellä oli ostoviulu, mutta ei sellaisista mihinkään ole. Hän teki monta viulua ennenkuin tämä tuli. Mutta sitten on ollut tämä. Ne muut? Niin, ne hän särki kaikki. Kas, siinäkin oli kaipaus vaikuttamassa, että piti aina saada parempi ja parempi. Ja sitten, kun ihmisen sielu kaipaa taivaaseen, niin mikäpä sitä niin jaksaisi nostaa kuin kirkonkello. Kirkonkellon ääni nousee korkeammalle kuin yksikään lintu lentää, pilvien taakse se menee. Ihmisen kaipaus on tehnyt kirkonkellon. Eikä mikään ihmisen teko ole niin onnistunut kuin kirkonkello. Itse ainekin on täytynyt nostaa syvältä mudasta tai vuoresta ja mistä häntä kaikista nostettaneekin, ja tulessa polttaa puhtaaksi. Sentähden se sitten onkin tullut niin kirkkaaksi, että se puhuu niinkuin Jumalan omalla suulla. Kuuntele vain kirkonkelloa, niin se lyö sinussa rikki penseän mielen, vanhan Aatamin, ja sinusta tulee uusi ihminen, jonka pitää pyhyydessä, puhtaudessa ja kirkkaudessa iankaikkisesti Jumalan edessä elämän.

Näitä sai pieni Matti kuulla heidän levätessään puun suojassa tai järven rannalla. Ja illoin, kun he asettuivat levolle heinälatoihin tai metsätorppien pirtinnurkkaan, niin sanoi vaari taas jonkin tärkeän asian, jonka hän sinä päivänä oli ajatellut. Vaari oli hyvä, hän koetti käsillään Matin makuusijaa, antoi hänelle ruuista parhaat palat, käski häntä pesemään jalkansa ja kyseli väsyttikö häntä. Ja aina levättiin, kun Matti tahtoi. Eikä vaari enää kovistanut. Matti taas ei hänkään tehnyt kiusaa eikä juossut karkuun. Hän puhui nyt vaarille, milloin jotakin tavattomampaa sattui vastaan. Täällä oli kulo käynyt ja vioittanut oikein suuria puita. Tuossa oli mäenrinne valkoisenaan mansikankukkia. Tuossa oli kivi, joka oli kuin pöytä. Tuossa oli taas sellaisia punaisia kiviä niinkuin siellä ahteessa liki Notkon kirkkoa — mitä se olikaan se punainen? Oliko se viattoman ihmisen verta? Tuossa oli ollut asumus, oli jäljellä kiukaan sija ja orjantappurapensas — oliko asumus palanut vai olivatko ihmiset muuttaneet pois? Ja tuossahan oli lähde ja tuohilipponen vierellä ja paljon sinisiä kukkia. Nyt aukeni eteen oikein paljon maita: peltoja ja niittyjä ja kylä. Siellä oli punaiseksi maalattuja asumuksia, mutta ei kirkkoa eikä kirkonkelloja. Miksi oli kirkonkelloja niin harvassa? Miten ihmisten kaipaus pääsi taivaaseen, kun ei raudan kaiku ollut sitä noutamassa? Olipa tuossa saunan takana aikamoinen kuusi ja sen alla vanha reki. Reki oli punaiseksi maalattu. Näytti tulevan paljon muuraimia, kukkia oli suo valkeanaan. Tässä kulki metsän läpi leveä raja — oliko se talonraja, vai olisiko ollut pitäjänraja? Tuomi jo kukki. Pihlajakin alkoi kukkia. Tuomenkukat jo putoelivatkin. Tässä oli hevoshaka. Hevoset laukkasivat niin että maa tömisi. Näyttivät olevan varsoja. Aitauksessa ne olivat. Kerran tuli lapselle ja vanhukselle eri mieli viikonpäivästä. Vaari väitti olevan torstain ja poika perjantain. Sinä päivänä ei sattunut tulemaan vastaan yhtään ihmistä. Seuraavana päivänä he tapasivat paimenia. Perjantain ne sanoivat olevan. Istuivat kalliolla ja tekivät pajupillejä. Ne menivät aina rikki ja täytyi tehdä uusi. Tämä oli jo Paalajärven puolta. Oli perjantai ja sunnuntain perästä oli juhannus. Heiltäkin aiottiin kirkkoon. Oli rippikirkko ja lapsia piti päästettämän edes. Tästä kalliosta oli viime kesänä löydetty aarre. Oli ollut kuparinen kattila käännettynä kokoon ja siinä hopearahoja ja vaskirahoja, niitä Kaisa-kuninkaan aikaisia lienevät olleet. Toisen kylän paimenet ne olivat löytäneet. Tuossa kivenkolossa juuri oli aarre ollut. Kattilan kylki sieltä oli hohtanut.

Matkamiehet olivat kulkeneet syvässä metsässä, missä ei paljon muuta vihantaa noussut puiden juurilta kuin variksenvarpaita, sammalia, sananjalkoja ja mustikanvarsia. He olivat polkeneet soita, joissa pehmoinen vaalea sammal hyllyi jalan alla ja ympärillä oli pieniä koivuja, suopensaita, pursuja ja pajuja. He olivat nousseet nummelle ja kulkeneet pihkaisten nuorten petäjien, vihannoivan kanervanvarren ja kukkivan katajan halki. Maa oli noussut päiväkausia ja vihdoin oli silmien alla ollut järviä ja harjanteita, toinen toisen takana, välillä vettä ja saaria ja siellä täällä asumus, jonka ruutu paistoi auringonlaskussa kuin tulinen tähti. Siitä oli tie hiljalleen alkanut mutkitella alaspäin, ikäänkuin peläten menevänsä nurin, jos läksi suoraan laskeutumaan, ja taas oli painuttu metsään. Vaari ja pojanpoika olivat joutuneet pienille pieleksille, missä heinänkorsi vaivalloisesti pyrki esiin sammaltuneista mättäistä. He olivat joutuneet isoihin taloihin ja kaikkialla oli Lehtisen Janne tunnettu ja oli kokoonnuttu kuulemaan uutisia Ison-Hiedan häistä ja annettu hyvää ruokaa, yösijaa ja evästä. He olivat myöskin maanneet köyhissä paikoissa ja ladoissa. Oli täytynyt joskus viipyä jossain paikassa lepuuttamassa jalkoja. Kolmatta viikkoa oli mennyt, kun paimenet sanoivat, että oltiin Paalajärven puolella ja että juhannukseen oli kaksi päivää.

Senjälkeen ei vaarilla ollut mitään rauhaa eikä hän enää mitään kertonut. Hän ei muistanut ruumiillisia vaivojaan, levottomuus ajoi häntä eteenpäin. Sen hän sanoi, että kun ehdittäisiin sinne juhannukseksi. Miten hän lieneekin unohtanut, että juhannus oli niin likellä. Nyt hän sen muisti ja nyt täytyi rientää. Ison maantien piti jo alkaa tulla. He odottivat ja odottivat ja kulkivat ja kulkivat. Ja vihdoin alkoi jotain kellahtavaa kuultaa läpi havumetsän: se oli kuin pitkä silta. »No nyt!» pääsi Matin suusta ja hänen rintaansa puhkesi sellainen ilo, että hän oli lähtemäisillään juoksemaan. Oli juhlallista pitkästä aikaa nähdä iso maantie. Mahtavana ja levollisena se juoksi läpi maiden ja yhdisti pohjoisen ja etelän. Toinen mitä he jännityksellä odottivat oli tienhaara viittoineen. Täällä tuntui jo suuren maailman läheisyys, kylät olivat toisenlaiset kuin Notkossa, nimittäin paljon kauniimpia, oli koski ja saha, vesi pursusi läpi tokeiden niin että kuului kauas. Ja tuossa oli mylly, peltojakin oli paljon, ruis lainehti pituutensa täydessä mitassa ja leivoset lauloivat sen yllä. Mahtoi olla paljon leivosia maailmassa, kun niitä riitti niin joka pellolle. Mutta vaarin kanssa ei enää voinut puhua paljon mistään, häntä itketti kaikki. Lauantai-iltana he rupesivat katselemaan itselleen saunaa ja löysivätkin juuri sen asumuksen, joka vaarin sanojen mukaan piti siinä mäellä oleman. Se oli pieni torppa, vaari oli ennenkin ollut siinä yötä. Ja ollut saunassakin, makean löylyn siinä sai. Ihmisetkin olivat samat. Miehet olivat jo kylpeneet ja naiset käskivät odottaa, kunnes he olisivat käyneet saunassa. Vanhus ja poika kulkivat kalikkatarhan läpi, missä lehmät makasivat märehtien, ja istuutuivat tuvan rappusille. Siinä tuoksui uusilta hirsiltä. Ruisrääkkä oli äänessä aidan takana ja saunasta kuului kaiken aikaa sirkan siritys. Valtamaantie oli siinä välillä, mutta kuitenkin kuului sirkka. Torpan vanhus puheli pojastaan, jonka siinä Jaakon-päivän aikaan piti naida, hänhän se oli tuon uuden rakennuksenkin tehnyt. Olisihan se vielä mennyt tämä vanha, mutta nuorilla on nuorten mieli ja sitten on paha, jolleivät saa tahtoaan läpi. Uhkasi poika heittää kodon ja lähteä maailmalle — mikäpä siinä sitten auttoi, täytyi tehdä velkaa ja antaa rakentaa.

Hänessä on kaipaus, ajatteli vanhempi Lehtisen pojista. Ehkä tässä kerran vielä on talo ja ihmisiä, jotka viljelevät omaa maata. Näin hän ajatteli, mutta ei puhunut mitään.

Silloin rupesi torpan poika puhumaan, että kyllä hän sen velan maksaa, mutta sitä ei hän tee, että tuo vaimonsa siihen ahtauteen, missä he ovat asuneet. Ja täytyyhän sitä yrittää eteenpäin, ei muuten mihinkään pääse. Yhtä hyvin saa panna pankolle maata ja nukkua tuomiopäivään.

Lehtisen Janne tunsi, miten itku taas yritti nousta rintaan. Hän olisi halunnut sanoa nuorelle miehelle, että kaipaus se on josta kaikki syntyy ja että jos hän vain tarpeeksi kaipaa, niin tämä maa vielä kerran on hänen lastensa ja heillä voi olla kivinavetta ja muutamakymmen lehmä. Hän oli kertomaisillaan, että tästäkin pienestä pojasta tulee pappi, joka äänellään täyttää koko kirkon. Sillä kas, tässä pienessä pojassa elää kaipaus. Mutta taaskaan ei Janne mitään sanonut, päätteli vain, ettei pidä sekaantua vanhempien ja lasten asioihin. Käki ja ruisrääkkä olivat väsymättömät, pieni Matti oli herätettävä, kun naiset tulivat saunasta. Matti oli nukkunut miesten puhuessa.

Saunaan kyllä sopi jäädä yöksikin, torpan vaimo lupasi lähettää jonkun tytöistä tuomaan sinne ruokaa. Niin, ja mikseikäs siellä saisi paitojakin pestä, heittää tuohon aidalle vain kuivamaan. Onhan se mukavaa, että saa puhtaat vaatteet juhannuskirkkoon. Kovin näkyvätkin olevan pyykin tarpeessa matkamiesten vaatteet.

Ja taas johdatti poika sokeaa läpi kalikkatarhan, ohi märehtivien lehmien. Ojat aidan takana olivat korkeanaan koiranputkia ja kaikkinaista kukkaa, sokea tunsi silmiensä pohjalla niiden värit valkoisena, hyvälle hajahtavana utuna. Tätä tuskaa! ajatteli hän eikä tietänyt sanoiko hän tai ehkäpä huusikin sen ääneen. Eipä saa koskaan nähdä tuota ihanuutta, vaikka kuinka kaipaisi — rajat ovat kaipauksella. Mutta juuri kun hän oli tuntenut tämän rajan, puhkesi hänen silmiensä pohjalla näky, joka pysähdytti hänen askeleensa ja sai hänet unohtamaan, missä hän oli.

Mutta silloin ei siitä enää ollut mitään jäljellä. Äiti oli seisonut keskellä kukkasia, yllään kirkkopukunsa ja kädessä nenäliinan välissä mintunoksa ja virsikirja. Ja äiti oli nyökyttänyt päätään merkiksi siitä, että kaikki lapset pääsevät mukaan. Se oli ollut vain väläys. Ei näkynyt enää mitään, oli kokonaan pimeää, ja sokea kulki ja mietti mitä tästä mahtanee syntyä.

Kirkonkellot hän kumminkin saa kuulla, kunhan jaksaa käydä vielä huomisen päivän. Ja Matista pitää tulla pappi.

Paalajärven seurakunta alkoi juuri kokoontua vanhaan herranhuoneeseensa viettämään Johannes Kastajan päivää, kun sokea pelimanni saattajapoikineen ponnisti viimeistä taivalta matkansa määrää kohti. He olivat molemmat pukeneet ylleen painavat, kantaessa kovettuneet saappaansa ja astuivat raskaasti ja uupuneina. He eivät astuneet itse valtatiellä, vaan ojan takana polulla, jonka jalankulkijat olivat vuosien mittaan siihen tallanneet. Tiellä tulivat rattaat rattaiden jälkeen, eteen valjastettuina parhaat hevoset ja etuistuimilla isäntiä ja emäntiä mustissa vaatteissa ja takana pieniä juhlallisia tyttöjä tai poikia, joiden tänään piti »päästä edes». Tomupilvi ympäröi kirkkokansaa, kohoten kuin suitsutus taivaan sineä kohden. Asumukset maantien laidassa olivat juhla-asussa nekin, portilla ja portaiden ääressä seisoivat juhannuskoivut ja ikkunoiden alla kukkivat keisarikruunut ja sireenit. Olisi luullut joka asumuksen aikovan lähteä liikkeelle ja liittyvän saattoon. Asumukset kukkasineen kuitenkin jäivät ja vain ihmiset tulivat, käsissä virsikirja ja mintunoksa, käärittyinä valkoiseen liinaan.

Kirkkoranta oli sekin täynnä kansaa, joka hääri veneitten ympärillä ja aitoissa. Kauniisti kirjailtuja vakkoja kannettiin aittoihin ja siellä levittelivät naiset parhaita huivejaan. Joku myöhästynyt vene likeni vielä pitkin aironvedoin rantaa.

Kukaan ei huomannut sokeaa ja hänen saattajaansa. Ihmiset riensivät heidän ohitseen, vain jotkut vanhat jäivät samaan saattoon. Matin ei nyt tarvinnut mitään kertoa, tämän seudun oli Janne näkevänä nähnyt. Hän tiesi miltä näytti rannalla, miltä metsässä, mitä tulisi näkyviin mäeltä. Hänen syntymäpaikkansa oli tässä heti mäen alla, siinä oli muinoin ollut punaiseksi maalattu mökki ja mökin takana humalisto. Mökki oli muutettu pois, sen hän oli kuullut, mutta Laarin talo oli paikallaan. Tässä sen täytyi olla vasemmalla. Ja koko tätä kylää kiersi järvi ja järven takana kohoili metsäisiä vaaroja.

Sydän oli vanhan pelimannin rinnassa ottanut sellaisen vallan, että hän muuta tuskin kuuli tai muisti. Se täytti lyönneillään koko olennon ja tuntui oudon suurelta, kipeältä ja onnelliselta yhtaikaa.

— Kun tullaan Viina-Heikin torpalle, niin juodaan, sanoi hän pojalle. —
Eikös se ole jo tässä?

Siellä oli joku juuri juottamassa hevostaan ja hevosen juotua huuhteli mies kipon ja ammensi anojalle puhdasta, kylmää vettä.

Hän oli kuin kuumeessa hänkin. Ja vaari joi nopeasti ja pitkään. Hiki tunki esiin koko ruumiista. Tätä riemua ja tuskaa! Mäeltä leviää silmän eteen kylä ja kirkko, kunhan pääsisi mäen päälle. Se on Valkaman ahde.

He ponnistivat ja ponnistivat. Kirkkovalkaman väki alkoi lappaa esiin ja täytti tien. Kaikki riensivät sokean ohitse. Kellon läppäys helähti samassa ilmaan, ensin yksi hiljainen ja kevyt, joka oli kuin pisara taivaan sineä, sitten toinen ja nyt seurasi Paalajärven kirkonkellojen iloinen, raikuva huomensoitto.

Vanha Janne oli lyyskähtänyt polvilleen tielle, silmänräpäyksen ajan tuijottanut korkeuteen ja päästänyt sauvan käsistään. Sitten hän oli kaatunut kyljelleen eikä enää noussut. Poika rupesi itkemään, kaikki kääntyivät katsomaan taakseen ja palasivat. Sokeasta miehestä muodostui yhtäkkiä huomion keskipiste. Kellojen soidessa koetettiin häntä nostaa pystyyn ja virvoitella henkiin. Käytiin pojan kimppuun ja kysyttiin, mitä hän oli vaarille tehnyt. Hän itki niin, että vaivoin sai kerrotuksi vaarin kaatuneen samassa hetkessä, jolloin kirkonkellot alkoivat soida. Vaarille tuotiin viinaa ja tuotiin vettä. Hän ei liikauttanut jäsentä. Joku isäntämies tunsi hänet ja puhutteli häntä nimeltä. Nyt tunsivat hänet muutkin, sehän oli vanhempi Lehtisen pojista, joka oli ollut soittamassa Ison-Hiedan häissä. Tuossahan hänen viulunsakin oli. Ja tämähän oli hänen pojanpoikansa, sen heittiön Tuomaan poika, joka istuu linnassa. Tämähän Janne joutui sokeaksi nuorena poikana, kun Laarilla saunassa sai löylyn vasten kasvojaan. Se oli sellainen riihattu poika ja sitten rupesi soittamaan, kun sokeaksi tuli. Ei suinkaan hänen sisarensa vielä ole kuollut, ruotivaivaisenahan se on ollut jo kauan. Mutta tämä Janne on kuollut, ei se siitä parane, paras nostaa maantienlaitaan, noutaa kirkolta paarit ja kantaa paarihuoneeseen. Noin vanha mieskö se jo olikin? Eikö hänellä vielä siellä Ison-Hiedan häissä ollut musta tukka? Ja nyt oli näin valkoinen. Monet häät hän soitti, monet ilot nuorille piti ja tuossa on nyt ruumiina.

Yhtäkkiä sanoi joku, ettei kuolleeseen saanut koskea, vaan piti mennä noutamaan kruununvoutia. Siitä saattoi saada vaikkapa murhamiehen nimen, jollei esivallalle heti ilmoittanut tällaista äkillistä kuolemantapausta.

Ihmiset tulivat Matin ympärille, lohduttivat ja toruivatkin. Lapsi oli koetellut, hänkin, herätellä henkiin sitä ainoaa ihmistä, joka hänelle oli turvana maailmassa. Mutta kun ei vaari enää ensinkään liikahtanut, ymmärsi hän, että loppu on tullut ja että kirkonkello jo vie vaarin sielua taivaaseen. Hänen olisi pitänyt olla iloinen, sitä sanoivat hänelle ihmisetkin, kun vaari tällaisena suurena juhlapäivänä oli saanut lähteä taivaallisen Isän kotiin. Mutta poikanen ajatteli sitä, ettei hän enää saa tarttua vaarin käteen, ei kuulla hänen ääntään, ei kulkea hänen kanssaan. Minne hän nyt joutuu, minne kääntyy? Hän seisoi kuolleen vieressä ja itki katkerasti.

Kruununvouti tuli, tunsi heti Jannen ja tunsi Matinkin, tarkasti vaaria ja sanoi pojalle, ettei pitänyt itkeä. Lehtisen Janne oli ollut hänen ystävänsä ja hänen piti saada kunnialliset hautajaiset. Ja Matin hän ottaa Laarille, hän tarvitseekin sellaisen näppärän pojan, joka istuu kääsien takana ja avaa portit. Se oli paras pelimanni näillä mailla tämä Janne. Siitä se vasta olisi tullut viuluniekka, jos se olisi saanut opetusta.

Vaari makasi keskellä kukkasia, joista hän vasta oli puhunut. Ei hän ollut kuolleen näköinen, nukkuvan olisi hänen luullut. Mustat paarit tulivat. Kun Matti ne näki, heittäytyi hän suulleen vaarin rintaa vasten.

Silloin nosti kruununvouti itse hänet ylös, piteli häntä sylissään ja asteli vaarin perässä, jota kannettiin. Matti itki kruununvoudin olkapäätä vasten. Kellot soivat taasen ja Matti ajatteli vaarin sielua, jota ääni kantoi ylös taivaaseen.

Nyt laski kruununvouti Matin alas. He seisoivat valkoisella portilla, jonka ympärillä mehiläiset pilvenä surisivat. Portin takana oli hyvin paljon kukkasia, kaikenvärisiä ja -tuoksuisia. Avonaisen ikkunan laudalla lauloi häkissä lintu, jommoista ei Matti koskaan ollut nähnyt Se oli kuin auringosta lohkaistu. Portaille juoksi tyttö, jonka Matti ennen oli nähnyt. Se oli kruununvoudin pieni Aliina.

VUOSIA MYÖHEMMIN

Lehtisen, kanttorinväen arkihuoneessa Laarilla istuttiin eräänä pyhänä — se oli viimeinen elokuuta — niinkuin satoja kertoja ennen ja odotettiin isää vieraineen kotiin kirkkokahville. Jonkin verran erikoinen tämä pyhä kyllä oli, sillä lailla nimittäin, että Sorja toissapäivänä oli lähtenyt kouluun ehtojaan suorittamaan, joten Tumma ja äiti olivat kahden, ja lisäksi oli isä täksi illaksi kutsunut oratoriokuoron harjoituksen tänne kotiin eikä, niinkuin tavallisesti, koululle. Sitävarten oli leivottu ja muutenkin pantu taloa kuntoon — se oli hyvin ratkaiseva tilaisuus, isä oli sen johdosta tavallista hermostuneempi ja hajamielisempi. Ilma kuitenkaan ei mitenkään suosinut harjoitusta. Silti oli isä vakuuttanut, että kuoro saapuu, hän oli vannottanut kaikki jäsenet tulemaan, satoi sitten vaikkapa pieniä kiviä.

Niin, eivät nämä sunnuntaipäivät täällä Laarilla olleet mitään lepopäiviä, harvoin kesäisin kirkkoon ennätti, vaikka kirkko oli tuossa ihan silmien alla. Vieraanvaraisuus oli Jumalan käsky, isä piti tarkkaa lukua, että sitä noudatettiin, vaikka siihen paikkaan olisi näännytty. Mutta työpäiviähän pyhäpäivät olivat koko hengelliselle säädylle ja siihenhän kanttorikin kuului.

Isää odotettiin ja odotettiin. Näin jumalanpalveluksen ja hautausten välillä hän usein pistäytyi, tuoden mukanaan ystäviä, tuttavia ja tuntemattomiakin. Nyt soitettiin jo pois kirkosta eikä häntä kuulunut. Tytär Tumma seisoi ikkunassa, tarkaten kirkonkelloja ja ajatellen, että olisiko jotakin erinomaista saattanut tapahtua. Samaa ajatteli äiti, istuen käsivarret ristissä yli rinnan pyöreän ruokapöydän ääressä. Hän oli levoton Sorjan ehdoista, ei ollut Sorja lukenut niinkuin hänen olisi pitänyt, mikä opettaja se enää oli vanha Sacklén —juoneet olivat isän kanssa parhaasta päästä. Lisäksi hän oli levoton isän konserttimatka-aikeista. Ajatella vain, että tällainen maalaislukkari tulee oratorioineen pääkaupunkiin: kyllä herrat hänet siellä höyhentävät, niin että on rampa koko elämäniäkseen. Äiti toivoi hiljaisessa mielessään, ettei kuoro tulisi harjoitukseen, sitähän ne laulajat tavallisesti tekivät, että tulivat milloin halutti. Kuinka monta kertaa isä-raukka oli raivonnut yökaudet, kun ei harjoituksesta ollut voinut tulla mitään. Tällä kertaa hänelle kyllä tulee kova yö, jolleivät laulajat saavu. Mutta se on sittenkin parempi kuin että hän menee suureen Helsinkiin ja peittoavat hänet siellä niin ettei hän kehtaa kotiin tulla. Eivät ne siellä kunnioita vanhan miehen ponnistusta ja kaipausta. Oppimaton hän siellä on, siellä pitää olla oppineita. Senpätähden tässä nyt Sorjalle pitäisi koettaa saada oppia ja pohjasivistystä, että hänestä jotakin voisi tulla. Isä saisi panna toivonsa Sorjaan. Kerran, vain yhden kerran hän tahtoisi puhua sivistyneille ihmisille. Isä raukka, vaikea on hänen elämänsä ollut. Jos hän voisikin odottaa, kunnes Sorja puhuisi sivistyneelle yleisölle. Mutta joivat koko sen kuukauden, jolloin Sacklénin piti lukea tytön kanssa. Äitiä haukotutti ja raukaisi. Sitten häntä vaivasivat ne vieraat ihmiset, jotka kaiken jumalanpalveluksen ajan olivat pitäneet sadetta täällä, odotellen kanttoria. Kirkkoon eivät he tahtoneet, tiesihän sen, mitä jumalattomia lienevät olleet Ison-Hiedan sahalta ja lisäksi kehuivat käyneensä Amerikassa. Mutta kun heillä oli asiaa kanttorille, niin täytyihän heille pitää seuraa. Ja niin he kahvin juotuaan olivat siirtyneet sohvaan musiikkimiesten kuvien alle, joita Lehtisellä kaikki seinät olivat täynnä. Siinä he istuivat, koputellen jaloillaan kaappisohvan laitaan ja käyttäytyen sillä tavalla, ettei täällä ollut tapana sillä lailla. He sanoivat olevansa kotoisin Notkosta nämä Hyrskyaallon sisarukset, tekevänsä työtä sahalla ja jäävänsä Suomeen yli juhlien, mutta sitten lupasivat jälleen lähteä Amerikkaan, ei täällä Suomessa viitsinyt olla, joka parempaan oli tottunut. Kovin he olivat ylellisissä pukimissa, neidillä sormet, käsivarret ja kaula kultakoristeita täynnä. Maalari Laine oli paalajärveläisiä, hän oli vain käymäseltään pistäytynyt Amerikassa ja aikoi pysyä kotimaassa. Hän oli seurannut sisaruksia vain oppaana.

Ehdittiinhän siinä pitkien kirkonmenojen mittaan puhella yhtä ja toista — nykyään ei ollut puutetta puheenaiheesta. Oli läpikäyty juhlaohjelma, jota varten vieraat olivat tulleet. Oli keskusteltu patruunan nuoresta rouvasta, joka oli vikitellyt itsensä nuorisoseuran johtoon, vaikkei hän osannut suomen sanaa. Tulkin kautta toimitus sitten kävi. Kaikki sällit ja konttorihenkilöt siellä Ison-Hiedan sahalla puhuivat uusmaalaista murretta, muuten ei sinne otettukaan. Sitten keskusteltiin Ison-Hiedan emännästä ja hänestä riittikin puhumista. Niin saita hän oli, ettei antanut toimittaa leikkausta vaikka tiesi, että muuten kuolee. Vuosikausia hän jo oli ollut makuulla ja arkku oli valmiina vinnillä. Ja niinkin kuului määränneen, että tuhannen markkaa kultarahoissa on pantava hänen päänsä alle arkkuun. Vaikka eikö sellainen liene laissa kielletty, muutenhan rikkaat varmaan eivät olisi yleensäkään hennonneet luopua kullastaan, vaan vieneet kaikki hautaan. Ei mitään apua Isossa-Hiedassa annettu köyhälle ihmiselle, kun hän sinne meni. Sellaisia olivat rikkaat. Tälläkin Ison-Hiedan emännällä kuului olevan köyhiä sukulaisia — eivätkö olleet nämä Lehtisetkin sukua? Olivathan niinkin. Vaikkei kovin läheistä. Tuo tytär, Tumma, oli emännän kummityttö. Mutta ei niin kynnen vertaa ollut emäntä koskaan hänelle antanut. Ja parasta kai se oli, että jokainen koetti tulla toimeen omillaan. Rouva Lehtinen kävi Ison-Hiedan emännästä puhuessa harvasanaiseksi. Ei, ei mitään riitaa ollut emännän kanssa ollut, mutta olihan siinä iso Paalajärvi välillä eikä ollut asiaa sieltä tänne eikä täältä sinne. Mahtoiko olla totta, että emäntä oli tappanut miehensä? utelivat vieraat. Siihen sanoi rouva Lehtinen jyrkästi, että ne olivat pahoja puheita. Isäntä oli itse juovuspäissään kaatunut oman rappunsa edessä kiveä vasten ja kuollut siihen paikkaan. Kivikin oli vielä siinä, kuka hyvänsä saattoi sen nähdä. Kuolema siitä täytyi tulla, kun ohimonsa siihen löi. Kuinka lienevätkin rakennettaessa jättäneet sellaisen terävän kulman. Niin, mutta sitäkin väitettiin, että emäntä oli sekoittanut isänsä kahvikuppiin sellaista lääkettä, että se antoi ikuisen unen. Kyllä Ison-Hiedan emännästä kulki kaameita puheita. Eikähän siellä kukaan pysynyt. Vanha vouti ja Sakleeni ne olivat ainoat, jotka siellä tulivat toimeen, lienevät olleet emännän kanssa yksissä liitoissa. Eikös kruununvoudin kuoleman jälkeen ollut oikein käräjänkäyntiä? Mutta siihen se hiljeni, taisi emäntä lahjoa tuomarit. Se oli aikamoinen noita se vaimoihminen ja kaunis kuului nuorena olleen. Rouva Lehtinen pyyhki hikeä kasvoiltaan ja sanoi, ettei Ison-Hiedan emäntä ollut syyllinen niihin rikoksiin mitä hänen niskoilleen sälytettiin. Kruununvoutihan oli kuollut äkisti tyttärensä luona, mitä lienee siellä nauttinut, kyllä kai siinä oli emännän syytä? Ei, sanoi rouva Lehtinen — täällä Laarilla kruununvouti kuoli. Isännän sukulaiset ne levittelivät kaikenlaisia huhuja, kun olivat emännälle suuttuneet. Mutta merkillisin juttupa oli se, että emäntä perintöönsä oli liittänyt elävän ihmisen, jonka piti joutua sen omaisuudeksi, joka perinnön sai. Miksei hän ollut määrännyt omaisuuttaan suoraan herra Arne Falckelle? Ja mitä tekemistä oli herra Arne Falckella yleensä Ison-Hiedan emännän kanssa? Olivatko hekin sukua? Herra Arne Falcke oleskeli nyt sisarensa luona sahalla — patruunan ruotsinkielinen rouva, hänhän se juuri oli herra Arne Falcken sisar. Mitenkäs herra Arne Falcke puhui suomea, vaikkei sisar osannut? Niin, kas poika oli ensimmäinen lapsi ja hän oli syntynyt täällä, sisar oli tullut maailmaan vasta sitten, kun Parinpelto jo oli menetetty ja parooni rouvineen asui Helsingissä. No niin, herra Arne Falcke oli nyt tullut sisartansa katsomaan, ei taitanut Ison-Hiedan emännästä paljon välittää. Kerrottiin hänen ikänsä olleen tyhjäntoimittajan, mitäpä hän olisi viitsinyt nähdä vaivaa, kun tiesi toisen pitävän huolen naimisestaan ja hyvän toimeentulon olevan varattuna eliniäkseen. Se oli oikein sellaisen itsevaltiaan rikkaan naisen oikku tämä tällainen, että hän etsii mielensä mukaisen tytön, antaa omaisuuden hänelle ja panee hänet miehen vartijaksi. Ja nyt hän etsii tätä tyttöä, senkin häijy hupsu. Sekä isäntä että emäntä Isossa-Hiedassa kyllä jo olivat tarpeen, sillä mitäpä se vanha vouti ja kuoleva emäntä enää saivat aikaan. Ei siksi, että eihän talon maanviljelys enää mikään suuri ollut» rahaksihan emäntä maat oli muuttanut. Toinen asia sitten oli, oliko Arne Falckessa miestä panemaan taloa kuntoon.

Ties häntä, millä kannalla mahtoivat emännän raha-asiatkaan olla. Hän oli antanut lainaksi huonoja takuita vastaan, vaikka niin viisas väitti olevansa. Sekin Samuli, Rajamäen isäntä, joka tässä kuoli — mitäpä siitäkään enää otti. Tänäänhän hänet piti haudattaman, taitavat ollakin juuri hänen kellonsa, jotka tuolla kumisevat. Miten paljon jättänee emäntä jälkeensä — saattaa olla paljonkin. Rauha Korpea mainittiin perijättärenä ja todennäköiseltä tuntuikin, että suurin osa sinne menisi, Rauhan äitihän siellä oli ollut hoitamassa sairasta ja torjunut sieltä pois muut sukulaiset niinkuin kärpäset. Puhuttiin kuitenkin sellaistakin, että pahankurinen vanha saita oli suuttunut Korven emäntään ja etsi, liikkumattomuudestaan huolimatta, vielä kerran läpi koko tyttömaailmaa paikkakunnalla saadakseen rikkauksilleen sopivan perijättären. Siinähän hänellä olikin hyvä apulainen siinä Sacklénissa. Ison-Hiedan rikkauksiin ehkä sopi jotakin ihmistä onnitella, mutta ei pikku parooniin, sillä hänellä ei tehnyt yhtään mitään. Mutta kyllä varmaan emäntä hänellekin puuttuvan kylkiluun paikoilleen sovittaa. »Niin minä tahdon!» sen hän on sanonut koko ikänsä ja sanoo kuolemaansa asti — näitä hänen sanojaan sopii käyttää puheenpartena yhtähyvin kuin joitakin muitakin.

Puhuttiin valtiollisista asioista. Oli täälläkin koottu suureen adressiin nimiä ja paljon oli saatukin, lähes kaksituhatta nimeä. Mutta työtä oli tehtykin, kaksi viikkoa olivat siinä työssä Lehtinen ja tämä nuorempi tytär, hevosella ajoivat syrjäkylillä asti, ja pappilaiset ajoivat toisessa päässä pitäjää. Mutta eihän se auttanut, eihän keisari ottanut Suomen miehiä vastaankaan. Oli Lehtinen joukossa, viisi sataa heitä oli kaikkiaan, sinnehän he olivat hankiin jäämäisillään, kun tuli niin mahdoton lumipyry. Lehtinen sairasti ison aikaa sen matkan jälkeen, eikä yksin ruumiillisesti, vaan henkisestikin. Hän oli yhtäkkiä saanut päähänsä, että taide voi menestyä vain itsenäisessä maassa. Vieraat kysyivät joko venäläinen valta tuntui täällä Paalajärvellä asti. Siihen ei rouva Lehtinen sanonut mitään, mutta Laine sanoi, että tuppasihan uusi vallesmanni joka puhetta kuulemaan ja käveli kuin koira nuuskimassa yhdistyksen toimintaa.

Nyt kysyivät vieraat, missä talon vanhempi tytär oli. Sorja? Niin, hän lähti tässä toissapäivänä kouluun, saa sitten nähdä, miten siellä suoriutuu. Hänellä ei ole taipumusta kieliin. Isä tahtoo hänestä laulajaa, mutta hänen täytyy ensin saada pohjasivistys. Pohjasivistys on välttämätön. Täytyy käydä viisi luokkaa ennenkuin pääsee musiikkikouluunkaan, saatikka siitä eteenpäin. Mutta Sorjalla ei ole kielipäätä. Venäjä on tehnyt hänelle kiusaa. Toisen kerran hänellä nyt oli ehdot ja jollei niistä suoriudu, niin täytyy jättää koko koulu. Olihan maisteri Sacklén tässä kuukauden lukemassa tytön kanssa ja pitäisihän hänen osata venäjää, mutta ei taitanut tulla luetuksi niin ahkeraan kuin olisi pitänyt. Se on kyllä kanttorille kova paikka, jollei Sorjaa hyväksytä ja jos hän yhtäkkiä tulee takaisin kotiin. Vieraat nauroivat: pitääkö sitten venäjänkielen ehtojen vuoksi jättää koko koulu ja tulevaisuus laulajana? Rouva Lehtinen sanoi: kyllä kai, ja näytti huolestuneelta. Silloin kääntyi hänen tyttärensä ikkunasta huonetta kohden ja sanoi, että kyllä hänen sisarensa vain hyväksytään, ei tarvitse ajatellakaan, että hän tulee takaisin. Vieraat menivät sanattomiksi, ei niin paljon tytön lausunnon tähden kuin senvuoksi, että hänen äänessään oli outo ylpeys ja poskilla paloi puna, joka tuntui olevan suuttumusta.

Äiti rupesi nopeasti puhumaan sateesta. Oli ennustettu, että perjantaina lakkaisi, mutta aina vain satoi. Sitten hän taasen alkoi puhua kanttorin viipymisestä. Hänen olisi jo aikoja sitten pitänyt olla kotona. Taitaa täytyä kuumentaa kahvi.

— Jollei neiti Lehtistä oteta kouluun, niin sopiihan tulla tehtaalle.
Kyllä sinne väkeä mahtuu ja kauniit tytöt varsinkin ovat tervetulleita.

Jos hän oli toivonut pääsevänsä puheisiin Tumma Lehtisen kanssa, niin hän erehtyi. Tumma ei kääntänyt päätään eikä äännähtänyt, ainoastaan ikkunalauta kukkasineen, mihin hänen kätensä nojasivat, tärähti hiukan. Lieneekö maalari Laine halunnut parannella suhteita kanttorin nuorempaan tyttäreen, koska hän sanoi:

— Siitä olisi tullut musiikkimies tästä Lehtisestä, jos olisi saanut kehittyä. Vaan mitäs köyhät. Minun isäni aina kertoi, mitenkä hän seisoi laivarannassa ja soitti viulua päästäkseen pappiskouluun, mutta ei taitanut karttua niin paljon. Rikkaat ne käyvät koulua vaikka ovat kuinka pölkkypäitä, kun köyhän lahjat menevät hukkaan kehityksen puutteessa. Taidemaalariahan minustakin ennustettiin tulevaksi, mutta punamullalla niinä sivelen ihmisten sikolättejä. Vaan siitä ne kumoukset sitten tulevat, jotta asiat pantaisiin paikoilleen ja jotta jokainen saisi kehittää lahjojaan. Kyllä ne vielä tännekin tulevat kumoukset.

Hyrskyaalto naurahti ja löi reiteensä, koettaakseen oliko taskussa tulitikkuja.

— Kestää se vielä, sanoi hän. — Ei tässä maassa vielä parempaa tiedetä kaivata. Yksillä pahnoilla ne ovat ihmiset ja elikot. Kyllä se vielä kestää ennenkuin ne erkanevat.

Tumma ajatteli isää, joka oli poikasena avannut porttia kruununvoudille ja soittanut vaarivainajan omatekoista viulua markkinoilla ja laivarannassa. Ylioppilaat ne kerran olivat koonneet hänelle puolisataa markkaa, kun »Nauru» tuli rantaan ja he kannelta näkivät pojan. Kyyneleet nousivat Tumman silmiin. Kunhan ei se epäonnistuisi tämä oratorioasia. Ja kun Sorjasta vain tulisi se mitä isä toivoo. Sorja ei itse toivo tarpeeksi. Pietarinmatkan jälkeenpä isä vasta oli ruvennutkin väkipakolla vaatimaan Sorjaa laulajattareksi. Isä oli Pietarissa nähnyt jotakin niin äärettömän kaunista: oopperan. Hän toivoi tänne Suomeenkin oopperaa. Sorjasta piti tulla sellainen, että ihmiset itkivät, kun hänet kuulivat, ja tunsivat Jumalan läsnäoloa. Kunhan Sorja vain itse olisi tarpeeksi toivonut. Tumma Lehtinen ajatteli myöskin kummitätiään Ison-Hiedan emäntää, joka ei ollut antanut hänelle kynnen vertaa, mutta aikoi antaa kaikki herra Falckelle, joka ei ollut hänelle mitään sukua. Olikohan herra Falcke kaunis? Herra Falcke oli nyt orpo, sekä hänen isänsä että äitinsä olivat kuolleet ja hän oli sisarensa luona, jota ei hän ollut nähnyt sitten kuin pienenä. Miksi olivat herra Falcken isä ja äiti asuneet erillään? Eivätkö he pitäneet toisistaan? Isä oli ottanut tyttären ja äiti pojan. Pojan nimi oli Arne. Arne raukka!

Mitähän nyt oli tapahtunut, kun Toivonmäen ja Lutin emännät sellaisella kiireellä lähestyivät porttia. Eikö »Nauru» jo ollut lähtenyt — miten se näin myöhästyi, illat eivät enää olleet valoisat. Tuliaisnyytit näkyi vaimoilla olevan käsissä niinkuin tavallisesti — toisella munia, toisella voita, kuten nyytin muodosta saattoi päättää — ja Toivonmäen emäntä astui portista ensin, vaikka hän oli köyhempi. Sateen vuoksi kiiruhtavat, päätti Tumma. He alkoivat jo eteisessä selittää äidille asiaansa ja tuskin saattoi toinen odottaa, että toinen lopettaisi, ennenkuin hän jo otti suunvuoron. Näin he puhuivat, kaikki kuului huoneeseen, missä Tumma ja Ison-Hiedan sahan väet istuivat.

— Laiva lähtee vasta kun Sakleeni saa asiansa ajetuksi, emäntä on sen niin määrännyt. Sellainen valta hänellä on, vaikkei liikkumaan pääse. »Nauru» on hänen laivansa ja sen hän lähettää milloin tahtoo, kapteenilla ei ole siinä mitään sanomista. Sakleeni tuli aamulla, hänellä on tänne emännän asiaa, siellä hän nuokkui kirkossa ja näkyi menneen sakastiin kanttorin puheille. Hänen tähtensä kaikki nyt saavat odottaa, ties missä taas viipyy. Mutta ette taida tietääkään, mitä tänään on kirkossa tapahtunut.

— No ei sitä nyt niin pidä pelästyä, alkoi toinen emännistä. — Rouvahan pudottaa kahvipannun. Minä otan. Ehkei siitä mitään tule, ehkä se menee sovintorahoilla, vaikka kyllä se sellainen pahan vaikutuksen teki. Jos Flyktin Tilta olisi istunut urkulehterin alla tai edes likempänä sitä, mutta hänhän aina istuu siinä neljännen penkin päässä, kun on kuuro eikä kuule saarnaa. Niin, kas kanttori viskasi virsikirjan lehteriltä suoraan hänen päähänsä ja niin hyvin tähtäsi, että eukolta tärähtivät silmälasit syliin ja silkki valahti kasvoille.

— Ei hänelle mitään vahinkoa tullut, ei sattunutkaan, mutta säikähtihän hän. Ja entä se häpeä. Ja jos se olisi ollut joku toinen, mutta Tilta, joka on seurakunnan ahkerin kirkossakävijä. Ja mikä ihme lienee kanttorin päähän johtunut.

— Kyllä minä tiedän ja arvaan, kuului äiti taas sanovan. — Se laulaa Tilta niin kovalla äänellä. Lehtinen ei jaksa sitä kuunnella. Hänellä on sellaiset korvat.

— Mutta ei se sentään käy, että kanttori heittelee virsikirjoja niiden seurakuntalaisten päähän, jotka eivät veisaa hänen mielensä mukaan. Tämä on nyt jo toinen kerta. Kyllä hän silloin ensimmäiselläkin kerralla on heittänyt kirjan, vaikka selitettiin, että se putosi. Eihän tässä kohta uskalla kirkkoon mennä, kuka tietää koska saa kalloonsa virsikirjan.

— Mutta kyllä kanttori taas senjälkeen veisasi niinkuin tuomion pasuuna, ihan koko kirkko tärisi. Eikä Tiltaa hetken perästä enää kukaan ajatellut. Se on tällä kanttorilla sellainen laulun lahja, ettei hänen pientä hairahdustaan kukaan enää muista.

Äiti ja emännät tulivat huoneeseen. Tehtaalaisia huvitti tapaus niin, että se oli kerrottava juurta jaksain uudestaan. He nauroivat ja kyselivät samaa asiaa uudestaan ja uudestaan. Jos olisi tietänyt, että siellä sellaista hauskaa oli, niin olisi mennyt kirkkoon. Kun äiti ja emännät toiselta puolen esittivät sellaisen teon hyljättävyyttä, että kanttori viskelee virsikirjoilla seurakuntalaisia, ja tehtaalaiset toiselta puolen kehuivat kanttorin oivallista järjestyksenpitoa, niin syntyi sellainen epäsointu, että Tumman päähän koski. Ja kun hän vielä ajatteli, että entä jos isä saa tästä rangaistusta ja entä jos Sacklén on saapunut tänne taasen juodakseen isän kanssa, ja jos vielä sitten Sorjaa ei olekaan hyväksytty kouluun — kun hän tätä kaikkea ajatteli, niin tuli hänen niin tukala olla, että hän ajatteli, että lähtee juoksemaan pakoon, yhdentekevää minne. Hän pusersi kätensä nyrkkiin niin että kynnet syöpyivät lihan sisään ja sulki silmänsä.

Silloin alkoivat kirkonkellot soida. Kaikki äskeinen pysähtyi ja tytön kädet irtaantuivat suonenvedontapaisesta kouristuksestaan. Ne olivat aina samat, pelkistä puhtaista soinnuista kootut, kaikista ajan vaihteluista välittämättömät sävelet. Tumma seisoi ikkunassa ja tunsi samaa epämääräistä turvallisuudentuntoa, jota tuttu soitto aina oli hänessä herättänyt. Kuolleille kellot nyt soivat ja vasta kuolleena oli ihminen turvassa, kaikki elämän melu ja riita jäi kuoleman porttien taakse. Pihakoivussa riippui suuri keltainen terttu — koska se oli tullut? Se oli syksyn ensimmäinen, se soi yhdessä kirkonkellojen kanssa ja joka pisara, joka vuoti alas keltaisia lehtiä, soi. Tumma näki yhtäkkiä, että koko pihamaa oli soiton vallassa, nurmesta suitsui esiin vihreitä säveliä ja lavoissa lauloivat siniset, punaiset, keltaiset, valkeat kukat, kukin omalla äänellään. Ja kaikkialla helisivät vesipisarat. Ah, vieläkö ne nyt yhä nuo ihmiset puhuivat siitä, että isä oli heittänyt kirjan. Jumala oli sen aikoja sitten antanut anteeksi. Mutta ihmiset ajattelivat vain Flyktin Tiltan päätä eikä isän korvia. Saattoiko isä todella saada jotain rangaistusta? Ja mitä?

Tumman ajatukset kääntyivät yhtäkkiä niihin käytännöllisiin asioihin, joissa ne nykyään askartelivat.

Syksy tulee, isä on luvannut päästää minut kansanopistoon. Mutta saako isä mistään lainaa? Rahaa ei meillä ole, puotiin on velkaa monta sataa, sävellyksistä ei makseta mitään. Mutta kovin mielelläni minä kuitenkin jotain oppisin. Minulla ei ole lahjoja niinkuin Sorjalla, Sorja tarvitsee korkeampaa opetusta ja rovasti on lainannut Sorjan koulunkäyntiin. Minulle kyllä riittäisi kansanopisto, sitten tulisin kotiin ja hoitaisin isän ja äidin, kun he ovat vanhat. Kyllähän meilläkin voisi olla rahaa, jollei kävisi niin paljon vieraita ja jollei menisi juomiin.

Kello alkoi vaieta. Viimeiset läppäykset soivat kauan ja väristen, niin että tuntui koko rakennuksessa. Kaikki kukkasetkin värähtivät. Sitten hiljeni. Kävi tyhjäksi ja turvattomaksi. Miltä olisi mahtanut tuntua, jollei olisi ollut kirkonkelloja. Näin pyhäisin soittivat ne toisilleen yli metsien ja järvien, halki avaruuksien loivat ne sointujen siltoja, joita myöten ihmissielut saattoivat kulkea ja pysyä ylhäällä. Muuten olisi kaikki vaipunut suohon. Maailma oli suo.

Nyt syntyi huoneessa liikettä, vieraat näyttivät miettivän, eikö liene parasta koettaa puhutella kanttoria jossakin ulkosalla, ehkä hänet saattoi tavata hautausmaalla. Kukaan ei kieltänyt heitä lähtemästä, mutta he eivät sittenkään lähteneet. Sensijaan hävisivät äiti ja emännät keittiön puolelle. Emännät sanoivat, että heillä oli kiire. Neiti Hyrskyaalto läjäytti veljeään polvelle ja pyysi häneltä tupakkaa.

— Ettekös tekin tahdo, neiti Lehtinen, huudahti hän samassa. — Nuo miehet aina imevät paperossinpäätä niinkuin lapsi tuttia — otetaan mekin.

Kellot vaikenevat ja ihminen puhuu, ajatteli Tumma ja kääntyi huoneeseen päin. Hän ei ollut ehtinyt mitään sanoa, kun Hyrskyaalto jo seisoi hänen takanaan, paperossilaatikko levällään kädessä. Tumma sanoi kiivaasti »ei kiitoksia» ja kuumeni pyörryttävän kuumaksi. Hyrskyaalto oli kaunis suuri mies, Tumma inhosi häntä ja vetäytyi pois hänen tieltään. Hyrskyaalto tunsi tehneensä vaikutuksen ja astui hymyillen takaisin huoneeseen. Vieraat rupesivat nyt tarkastamaan kuvia sohvan yläpuolella. Yksinkertaisissa somissa kehyksissä ne olivat, kanttori itse niitä sellaisia näperteli. Olipa tuolla Wagnerilla nokkaa ja hiuksiaan ne järjestään kaikki pitivät kuin leijona harjaansa. Se oli kai taiteilijain muoti sellainen, tästä Lehtisestä alkaen noihin äijiin asti tuolla seinällä.

Miehet näyttelivät sormellaan ja nauroivat. Tummaa suututti. Mitä he hänen isänsä kuvista tahtoivat. Ja eivätkö nyt käyneetkin vaarivainajan viulun kimppuun, jota isä niin piti arvossa. Kurottivat, hävyttömät, kätensä koskettelemaan katkenneita kieliä ja nauroivat ääneen. Olisipa Sorja ollut täällä, hän olisi heidät opettanut. Mutta he eivät olisi uskaltaneetkaan, kun vain olisivat nähneet Sorjan. Kuin kuningatar hän oli, hän suojeli heitä kaikkia. Eikö hänestä nyt voinut tulla laulajaa ilman kielitaitoa? »Katso vain, ettet sitten halveksi köyhiä vanhempiasi!» oli isä sanonut. Ei, sellaiseksi ei tule Sorja. Miksi täytyykin aina erota siitä, josta enimmän pitää? Kaikki he enimmän pitivät Sorjasta ja aina oli Sorjan täytynyt lähteä kouluun. Kerran lähtee Sorja suuriin kaupunkeihin vieraalla maalla ja laulaa niin että kaikki itkevät.

Miksi tuntui niin tukalalta? Tapahtuiko jotakin pahaa? Miksi isä viipyi? Minkätähden hän olikin näiden vieraiden ihmisten kanssa, joiden seurassa hän ei viihtynyt? Olisipa saanut työntää auki ruudun ja hypätä ulos. Sorja jaksoi puhua ihmisten kanssa, kuunnella heitä, nauraa ja vastata heille. Hänelle, Tummalle, se aina oli ollut vaikeaa. Kaikki sellainen oli hänelle aina ollut vaikeaa ja sitä aina oli pitänyt tehdä. Mikseivät ihmiset asu yksinään, kun kuitenkaan eivät pidä toisistaan?

Nyt nuo miehet ovat löytäneet jonkun kuvan, jota he erikoisesti pilkkaavat. Se on sen säveltäjän kuva, jonka surumarssia isä aina soittaa. Eikö sentään ole liikaa, että vieraat ihmiset tulevat toisen kotiin ja nauravat sitä? Jos hän, Tumma, joskus saa oman kodin, niin sinne tulee vain sellaisia ihmisiä, joista hän pitää. Mutta kenestä hän pitää? Hänen täytyi naurahtaa, sillä hänellä ei ollut keitään muita kuin nämä kotiväet.

Samassa hetkessä nosti koira päänsä ja päästi haukun. Hevonen oli kääntynyt pihaan. Sorja! lensi läpi Tumman pään. Sorja palaa! Sorja tulee kotiin! Ja nyt ei hän enää menekään kouluun! Kyllä hän sentään tavattomasti piti Sorjasta!

He karkasivat yhdessä Murun kanssa alas portaita niin että vinkui ja narisi ja Tumma otti sisarensa hartioilta valuvan, läpimärän vaipan. Tietysti ne olivat sisään kuulleet kaikki, tietysti ei enää voinut paeta. Vieraat seisoivat ikkunassa ja äiti tuli portaille. Kukaan ei sanonut mitään, sillä vasta toissapäivänähän Sorja oli lähtenyt kotoa. Äiti kantoi sisään hänen matkalaukkunsa ja ajatteli omia ajatuksiaan. Tumman riemu tukahtui, kun hän näki äidin. Äiti oli jäänyt matkalaukun viereen ovensuuhun ja kaikki hänen jäsenensä olivat hyvin väsyneet ja kädet riippuivat avuttomina.

Todella hän tällä hetkellä ei tietänyt, mihin päin nyt kääntyisi. Sillä nyt varmaan Sorjalta oli mennyt tie tukkoon. He olivat isän kanssa niin monta vuotta ponnistaneet hankkiakseen edes toiselle tyttärelleen pohjasivistyksen, jotta hän sitten helpommin pääsisi sitä tulevaisuutta kohden, johon isä katsoi hänet kutsutuksi Äiti tiesi, mitä tuo pohjasivistys merkitsi. Hänellä ei ollut sitä. Ja häntä ei kukaan maailmassa ollutkaan kohdellut arvonannolla. Hän oli kirkonkirjoissa piika-Miinan tyttö ja piikana kruununvouti ja hänen tyttärensä olivat häntä pitäneet. Niinäkin vaikeina vuosina, jolloin kruununvouti makasi halvattuna ja kasvattitytär käsivarsillaan nosteli häntä näännyksiin asti, hän pysyi piikana. Monet kerrat, kun kruununvouti jo oli niin huonona, että vain ajoittain saattoi puhua, rouva Lehtinen odotti hänen sanovan hänelle: olet oma lapseni. Mutta kruununvouti ei koskaan sitä sanonut. Silläkin kertaa, kun hän Aliinalle sanoi: olet uskollisesti hoitanut minua, saat miehellesi ja lapsillesi nämä Laarin huoneet tonttimaineen — silläkin kertaa hän oli vain jäykkä herra ja Aliina piika-Miinan tytär. Ei oppimatonta kukaan kunnioittanut. Kanttorikin, hänen miehensä, olisi ollut toinen, jos hän olisi kunnioittanut vaimoaan. Mutta hän ei voinut kunnioittaa sivistymätöntä ihmistä ja siksi oli elämä muodostunut niin rikkinäiseksi. Toki hän olisi tahtonut säästää lapsiaan siitä rikkinäisyydestä, mistä hän itse oli niin paljon kärsinyt. Toki edes toisen olisi pitänyt saada armoton pohjasivistys. Oliko Sorja laiska? Vai oliko hän huonopäinen? Kuinka moneen kertaan hän, äiti, oli paikannut ja parsinut hänen vaatteensa ja latonut ne tuohon samaan matkalaukkuun. Ja nyt oli kaikki ollut turhaa. Isä kun tulee, niin sitten nousee myrsky. Puuttuu vain, että rovasti tulee antamaan muistutusta samaan mylläkkään — viimein hän tuli juuri tähän aikaan. Ja nuo vieraat kuulevat kaikki ja vievät kaikki maailmalle. Niin, mitäpä asia siitä paranee, että tässä seisoo. Aikansa katseltuaan, miten Tumma auttoi märkiä vaatteita sisarensa yltä, äiti kääntyi ovea kohden ja meni ruokahuoneeseen.

— Kas niin, sanoi Tumma, puhallellen hiillokseen, — hauskaa on, että olet kotona.

— Mutta kun minusta on niin äärettömän hauskaa! Et tiedä miten yksinäistä täällä on ilman sinua.

Sorja istui matalalla tuolilla likellä lieden kylkeä ja huojutteli siinä itseään. Hänen vaatteensa olivat harmaat ja rypistyneet, hänen kasvonsa harmaat ja silmissä suru. Kyyneleet olivat niin lähellä, että saattoi pelätä niiden minä hetkenä hyvänsä puhkeavan esiin.

— Ja nyt ne ovat poissa sekä kissat että koirat juuri kun niitä tarvittaisiin, puheli Tumma. — Ja kahvipannunkin äiti taas on vienyt sinne. Sorja, kuule, älä huoli itkeä. Minä rupean myöskin…

— Kuinka monta kertaa olemmekaan karanneet ja aina meidät on saatu kiinni! sanoi Sorja eikä liikahtanut paikalta.

Tumma liukui alas pöydältä, veti ikkunan kiinni ja tuli ovelle. Äiti sai vieraat asettumaan, raoitti ovea ja ojensi kahvipannun keittiöön. Koira tuli samassa ovenavauksessa. Pelkäsikö äiti noin kovin? Oliko tässä niin pelkäämisen aihetta? Sorja oli kotona, Sorja lämpiää eikä tule kipeäksi — mitäpä muusta. Torukoon isä, jos tahtoo. Märkien puiden täytyy syttyä.

— Älä enää mene kouluun, sanoi Tumma, posket puhaltamisesta tulipunaisina, — älä koskaan.

— Eivät enää ota kouluun. Minä olen liian pitkä istumaan neljännellä luokalla.

— Minäkään en sitten mene kansanopistoon, jos sinä jäät kotiin. Ollaan molemmat tässä. Kyllä me elämme. Pidetään vaikka suvivieraita. Ei mennä koskaan naimisiin, ei se sekään mitään hauskaa ole.

— Noo, eihän hän sillä mitään tarkoita. Ei mutta ihan totta, minun on pitänyt sitä sinulle monta kertaa sanoa: älä viitsi mennä naimisiin.

— Olenko minä nyt sitten niin juossut miesten perässä, että sinun pitää uskoa sitä minusta.

— Et, et. Mutta tiedäthän itsekin, että olet kaunis ja että pojat sinusta pitävät. Mutta kun en minä ole nähnyt yhtään ainoaa onnellista avioliittoa.

— Köyhien ei koskaan pitäisi mennä naimisiin. Ja köyhiä on niin paljon.
Suurin osa.

— Ei. Rakkauteen minä nyt en ensinkään perusta. Se on jotakin muuta.
Mutta minä ainakaan en mene naimisiin.

Nyt ne taasen yrittivät tänne. Eiväthän ne ole Sorjan tuttaviakaan, etteivät häpeä. Tumma katsoi vielä kerran ikkunaan ja kuiskasi Sorjalle: karataan! Mutta Sorja nousi ylös, suori hamettaan ja hiuksiaan ja seisoi hymy huulilla, odottaen oven avautumista. Ja nyt sai Tumma nähdä jotain aivan odottamatonta: sitä, että hän puheli ja nauroi vieraitten kanssa ikäänkuin he olisivat olleet vanhoja tervetulleita tuttuja. Hirveä punahuulinen Hyrskyaalto asettui ihan liki Sorjaa ja miltei pani käden hänen ympärilleen.

— Niin, me vain sitä, sanoi Laine, — että jos täällä tiet nousevat pystyyn, niin kyllä tehtaalla tilaa on.

— Minun kanssani pääsee asumaan, huusi neiti Hyrskyaalto. — Se joutuu pian naimisiin minun toverini. Ja sitten kyllä aina saa toisen, kun minä Amerikkaan palaan.

— Jollei tee mieli tehdä seuraa Amerikkaan asti. Siellä on sentään toiset palkat kuin täällä. Ja kyllä sen kielen oppii. Hauskaa täällä on sahallakin näin suvisin. Me juuri valmistamme suurta iltamaa. Neiti lähtisi nyt vain yhteen matkaan. Ensin sahalle ja sitten kauemma.

Tähänkin puheeseen Sorja nauroi. Tumma ei käsittänyt sisartaan. Mikä Sorjalle oli tullut? Ei nyt hullumpaa! Oliko tuo kouluasia häneen näin vaikuttanut? Eikö hän kuullut, että vieraat puhuivat suorastaan sopimattomasti. Sorja menee vielä naimisiin ja onnettomuuteen. Sen ne venäjänehdot ovat tehneet. Mutta hän ei saa joutua tehtaalle, ei vaikka mikä olisi. Missä nyt on äiti, eikö nyt kukaan tule avuksi?

Isä ei olisi voinut tulla otollisemmalla hetkellä. Tuskinpa koskaan Tumma oli niin ilostunut isän tulosta kuin juuri nyt. Hän karkasi suinpäin sateeseen ja juoksi pitkin askelin portille. Äiti tuli toisista portaista — molemmat näkivät isän tömähtävän portinpieleen, pudottavan sateenvarjonsa ja sitten käyvän kiinni pylvääseen, ikäänkuin nostaakseen sen syliinsä. He näkivät niinikään, ettei isä ollut suuttunut niin paljon kuin hän oli surullinen. Sen kuuli äänestä, millä hän itsekseen puhui. Nähdessään kotiväkensä teki hän suuren kumarruksen heille ja portinpylväälle yhtaikaa, veti märän hatun päästään ja jatkoi puheinaan:

— Matti Lehtinen on nyt virasta potkittu vanha lukkari, Matti Lehtisen sielu ratsastaa jo suuren kirkonkellon hameen liepeissä pirujen luo. Tämä minkä tässä näette, on linnunpelätin, jolle lainattiin Matti Lehtisen rääsyt. Mutta Pelsepuupi tietää, että oli sielun löyly viskata virsikirja Flyktin muijan niskaan. Vuodesta vuoteen, pyhäpäivästä pyhäpäivään on tämä ihminen epäpuhtaalla äänellään liverrellyt siinä neljännen penkin päässä. Minä olen kahdenkesken häntä varoittanut, jumaliste, mutta hän vain vakuuttaa, että veisaa Jumalan kunniaksi sillä äänellä, jonka Jumala on hänelle antanut. »Piru on sen äänen antanut», sanon minä. »Piru tulee, kun sen äänen kuulee!» Ei toki koskaan tämä jumalaton akka niin ollut kirkunut kuin tänään. Tuossa hän istuu, pyöreät lasit nenällä ja vetelee ja livertelee puoli ääntä liian matalalla tai liian korkealla. Ja tulee säkeen päähän silloin, kun seurakunta jo laulaa uutta säettä. Kuuntelemme tätä, minä ja Sacklén, urkulehteriltä. Minä koetan raivoisalla tahdin poljennalla kutsua hurskasta akkaa järjestykseen. Sappeni kiehuu ja Sacklén nauraa. Lopulta se kävi minulle mahdottomaksi, taivaan enkelikään ei olisi sitä kestänyt. Minä ylös ja kirja Sacklénin käsistä ja sillä akkaa takaraivoon. Siinä hän ensiksi lyyskähti kirjaansa vasten, sitten hän nousi ja ymmärsi heti paikalla mistä pamaus oli ammuttu. Jumaliste, en ikinä ole niin nauttinut! Se oli ensi luokan humalaa. Me katselimme toisiimme hetken, Flyktin Tilta ja minä. Ja seurakunta katseli sekin meihin. Mutta minäpäs heti ajattelin, että nyt veisataan koreasti, taitaa kanttori Lehtinen viimeisen kerran vedellä virsiä Paalajärven kirkossa. Ja Matti Lehtinen veisasi ja seurakunta itki. Sydämen liikutuksesta. Mutta niin juuri kävi kuin Matti oli ajatellut. Rovasti tuli, naama pitkänä kuin vaivaisäijällä. »Lehtinen on taas ollut humalassa ja tehnyt humalaisen töitä. Tietääkö Lehtinen mikä tästä seuraa? Minä en enää voi vaieta tuomiokapitulin edessä.» Siihen tapaan sieltä tuli. No niin, mennään kuoppaamaan kuolleita sitten vain, sanoin rovastille, vai onko jo joku toinen katsottuna. Mutta sitä en minä takaa, että jos joku valekuollut rupeaa ärisemään samaan nuottiin kuin Tilta, niin virsikirja tärähtää kirstunlautaan. Kas, kyllä minä osaan minäkin, kun tahdon. Eikös ollutkin oikein puhuttu? Sinä, tyttäreni, sen ymmärrät. Tämä äitisi, jonka minä pienenä tyttönä näin ruispellolla kerran, kun kiurut lauloivat, hän ei ole koskaan ymmärtänyt minua, mutta sinä, tyttäreni, olet minun vertani, minun kaipaustani. Et ole sen arvoinen kuin vanhempi sisaresi. Hänessä on kipinä hänessä. Hän tulee minun puolestani puhumaan ihmisten sydämille. Mutta sinäkin olet lapseni. No, sanokaa nyt, oliko oikein tehty. Kas, älä ole ensinkään huolissasi, kruununvoudin tytär — tai kasvattitytär piti minun sanomani, Sacklénilla on joitakin tärkeitä tietoja sinulle, sitä varten hän on lähetetty tänne. Ja koko laiva odottaa hänen persoonaansa. Mutta hän nukkuu kestikievarin hollisalissa. Tässä seisoo teidän edessänne virkaheitto lukkari ja pyytää anteeksi. Mutta ette kuole nälkään, saatte suuren perinnön. Se on salaisuus, olkaa hiljaa. Sacklén on lähetetty meille…

Äidin kädet houkuttelivat kanttoria kaiken aikaa likemmä taloa ja hänen huulensa kertoivat samalla, että täällä oli vieraita hakemassa Lehtistä. Kanttori ei tullut, piteli vain hattua sateessa niinkuin maljaa ja kaasi sisällön maahan, kun luuli jotakin jo kokoontuneen. Vihdoin viimein kallisti kanttori korvan vaimonsa puheille.

— No, mikset sitä ennen sanonut? huusi hän, varisti hattuaan ikäänkuin se olisi ollut pussi ja erkani portinpylväästä. — Minä olen viralta pantu kanttori, mutta se on eri asia, eri asia juhlatoimikunnat ja juhlaohjelmat.

— Piru vie, pitääkö minun taas kotona kuulla särinää ja epäpuhtautta. Tumma, tule sinä puhumaan, tiedät, etteivät isäsi korvat kestä epäpuhtaita ääniä. Kolmeenkymmeneen vuoteen ei äänesi ole parantunut, äiti. Se on sama ruisrääkkä kuin silloin.

— Heillä on juhlat, tahtoisivat arvokasta ohjelmaa. Juhlakappaleetkin on tilattu Helsingistä.

Lehtinen päästi naurun, jonka hänen lähimmät omaisensa hyvin tunsivat. Tällä tavalla nauroi isä, kun äiti ilmoitti, että kauppiaalta eivät enää anna velaksi, tai kun hän, isä, tuli kokouksesta, missä kunta oli päättänyt, ettei kirkkoon panna uutta kattoa, vaan koetetaan vielä paikata vanhaa niin ettei se vuotaisi juuri urkujen kohdalla.

Äiti ei ehtinyt vetää esiin valttia, jolla hän tiesi olevan ratkaisevan vaikutuksen — tehtaalaiset olivat maininneet aikovansa maksaa hyvin ja isä kokosi paraikaa rahaa Helsingin-matkaa varten — kun Hyrskyaallon sisarukset jo seisoivat portailla.

Keskustelu tapahtui nyt kuistin katoksen alla. Vaikka vieraatkin esittivät asiaansa, olivat he kanttorin rinnalla käyneet jotenkuten pieniksi, äsken niin mahtava Hyrskyaaltokin, niin että teki sen vaikutuksen kuin Lehtinen yksinään olisi puhunut.

— Jaahah, jaahah. Millä voin palvella? Minulla on hyvin vähän aikaa… Tottahan herrasväet ovat saaneet kahvia, äiti, tottahan sinä olet tarjonnut. Ehkä kuitenkin vielä ottaisimme yhdessä pienen päällispisaran? Onhan sinulla kahvia, äiti?… No niin, hyvä on, jos olette ravitut. Vierasvaraisuutta vastaan ei saa rikkoa, sekin on jumalallinen käsky. En tosin koskaan ole saanut selville missä se käsky seisoo kirjoitettuna, mutta viisaammat ihmiset ovat minulle sanoneet, että sellainen käsky on. Jaahah, jaahah, vai kantaatti… kuorolle ja torvisoittokunnalle. Ja minun pitäisi johtaa — jaahah, jahhah. Mutta kai sentään olisi parasta, että säveltäjä itse tulisi johtamaan. Noo, ei kai hän nyt niin maailmoja maksa. Jos kerran hyvää olla pitää, niin täytyy olla valmis maksamaan myöskin… Ei, ei puhuta nyt minusta, vaan säveltäjästä. En ole tullut sitä ehkä koskaan julkisuudessa sanoneeksi, mutta minä en hyväksy näitä nykyisiä säveltäjiä. Harjoitan paraikaa omaa sävellystä — oman kylän voimilla vain. Se ei ole kantaatti. Ei siksi, että kyllä minulla niitäkin on, joita sopii kutsua kantaateiksi. Tuo kirstu tuossa huoneessa — taisitte istua sen kannella — se on täynnä sävellyksiä… Niin, niin, mistäpä te sitä tietäisitte, minä en kulje toitottamassa pitkin pitäjää, että minulla on sävellyksiä valmiina kaikkiin juhliin sadan peninkulman alalla kymmenen vuoden kuluessa. Mitäpä minä. Mutta jos kuulette, että tarvitaan sävellyksiä, niin suotta niitä tilataan Helsingistä. Täällä ei ole puutetta — hän löi rintaansa niin että märkä hiha läiskähti, — eikä täälläkään — hän vei oikean käden sormet otsaansa kohden ja koputti siihen, suurten tummien silmien katsellessa ylös kulmakarvojen alta, jotka olivat kuin liidulla piirretty säännöllinen kaari. — Ei ole puutetta, sanon minä. Jo kun minä poikasena soittelin markkinoilla, niin omiani soittelin. Ette ole siitä kuulleet, mitäs te. Sellaista se on, kun ihmiselle kaikki soi. Ja sitten vaaditaan, että minä kuuntelisin Flyktin pariskunnan tai Kallen Mantan tai Tupun lautamiehen veisuuta. Parinpellon sonni on parempi musiikkimies kuin Tupun lautamies eikä sekään tule kirkkoon puhkomaan ihmisten rumpukalvoja. Minulla on sävellyksiä, minulla. Ja ne ovat musiikkia. Ne laulavat, minun sävellykseni. Mutta nämä nykyajan säveltäjät, ne suuret ja tunnetut, ne maalaavat. Ja se on pahasta. Se on herjausta, se menee ulkopuolelle musiikkia. Teidänkin kantaattinne — vaikken ole nähnyt yhtään tahtia, niin tiedän jo etukäteen, että siinä on jokin hyvä kohta, jonka säveltäjä on kopannut joltakin vanhalta mestarilta — paljon on varkaita tällä alalla — ja muu kaikki on hölynpölyä, törkyä, rojua, santapaperia. Ei kiitoksia, pyytäkää säveltäjää itseään. Tulen kernaasti kuuntelemaan. Kyllä minä ne tunnen: ne etsivät. Koko ikänsä ne etsivät, mutta valmista ei siitä tule. Sillä niillä ei ole nöyryyttä. Taiteellisessa työssä vaaditaan nöyryyttä: en minä vaan Jumala. Minä olen kannel, Jumala on myrsky, Jumala on iltatuuli… No niin, ne asiat eivät ole juhlatoimikuntia varten ettekä te niistä ymmärrä enempää kuin Flyktin Tilta laulusta. Kunhan te vain olette saaneet suuhunne sanan kantaatti, niin sitä te veisaatte. Kantaatti, kantaatti, meidän juhlaan tulee kantaatti! Voisitte yhtä hyvin sanoa »tomaatti». Se tekisi yhtä hyvän vaikutuksen, sillä Ison-Hiedan sahalla ei tiedetä eroa tomaatin ja kantaatin välillä. No niin, kantaatti on siis tilattu ja viraltapantu kanttori Lehtinen antaa teille sen neuvon, että otatte säveltäjän esittämään. Minä painun oratoriooni minä. Niin, minun sävellykseni on oratorio. Ja kirkonkello esiintyy siinä yhtenä solistina… Kiitoksia, kiitoksia vain. Minä, kuten sanottu, en hyväksy tätä uutta suuntaa. Rumpukalvooni koskee, kun näen nuptitkin. Pitää olla paksut rumpukalvot niitä epäsointuja varten. Se johtuu kontrapunkteista. Koko nykyajan säveltaide on rakennettu kontrapunktille. Minä en tiedä kontrapunkteista mitään enkä tahdo tietää… Kyllä kai tiesitte kenen pyysitte — antaa hänen selviytyä tekeleestään… Vai hyvät sanat. Jokohan tosiaan olisi? Kuka sen sanoo, että ne ovat hyvät? Joku suutari täällä ne tietysti on tehnyt ja ylistetään niissä koneita, jotka vapauttavat ihmisen työstä. Hiisi vieköön, kirjoittakaa säveltäjälle ja jättäkää tällainen tuntematon vanha lukkari rauhaan… Vai niin, vain niin, te aiotte maksaa. Todella? Se on melkein uutta se. Puhujat ja juhlarunoilijat ja taiteilijat nehän elävät kunniasta, ei niille toki mitään makseta. Vastahakoiselta tuntuu maksaa yksin niiden matkalipustakin. Sillä kun ne nyt kerran ovat sellaisia yläilmojen asukkaita, niin tuntuu juhlakomiteojen jäsenistä suorastaan siltä, että niiden pitäisi yliluonnollisella tavalla ilmestyä yleisön eteen. Oi armias, jos tällainen köyhä saatana sanoo juhlatoimikunnan rahastonhoitajalle, että hän on matkustanut toisessa luokassa… Kiitoksia, äiti, — kuulen että tyttäreni on tullut matkalta ja minun pitää päästä hänen puheilleen… Vai niin, että on kassa tätä kantaattia varten. No, uskaltaako kysyä, miten paljon tässä kassassa on rahaa? Jaa-ah, jaa-ah, vai puolen viidettäsataa markkaa. Onhan se koko kapitaali. Sillä te jo saatte säveltäjänkin tänne. No, minä ajattelen asiaa, menkää, pitäkää sadetta vaikkapa pappilan navetassa — siellä on komea kivinavetta, pitäjän rahoilla rakennettu, vaikkei pitäjällä ollut varaa paikata kirkon kattoa urkujenkaan kohdalta. Saakeli teidät kaikki periköön. Kuka sen on sanonut, ettette te saisi kastua. Märkä olen minäkin… No, jos olette Amerikassa asti käyneet, niin pitäisi teidän vesi tuntea eikä sitä peljätä. Annan ensi tilassa vastauksen. Mutta jos minä tulisin — mitä minä en vielä ensinkään lupaa — niin katsokaakin, ettei juhlan loputtua joku aasi saapasta luokseni lavalle ja sano: mitäs sitten oltaisiin velkaa? Ja kun minä vastaan: minun lippuni maksoi kaksikymmentä markkaa, niin hän sanoo: toimikunnassa päätettiin antaa kymmenen. Jos, jos, jos jotakin tällaista tapahtuu, niin minä otan suurimman torven ja minä lyön sen miehen kuoliaaksi. Ja karkaan vielä sivuhuoneeseenkin ja lyön teitä kaikkia päähän, niin ettette ikinä nouse… Minä olen vihainen kaikelle moukkamaisuudelle enkä sitä säästä enempää kuin sontakärpäsiä. Olen väsyksissä, olen juovuksissa, ettekö sitä näe. Maailman epäsoinnut repivät sieluni haavoille. Hyvästi, hyvästi, ajattelen asiaa. Kun yhdenkin kerran saisi kuulla puhtaita sointuja. Pietarissa minä kuulin, se oli taidetta — sellaista kun voisi luoda täällä. Vai voitte te maksaa. Selvä on, tarvitsen rahaa, mutta en ole mikään kontrapunktisäveltäjä kaupungista, joka säveltää rahasta ja rahan vuoksi. Hyvästi vain ja Herran huomaan.

Äiti selitteli jotakin vieraille ja seurasi heitä kappaleen matkaa. Sacklénin syyksi kuului panevan isän humalan. Mutta Tumma ajatteli, että kävipä tämä oikein hyvästi. Isä tyhjensi koko kiukkunsa näihin vieraisiin ihmisiin ja tuli lauhana miehenä perheensä luo. Hän oli hyvin väsynyt, mutta kun hän näki Sorjan, niin hänellä yhtäkkiä taasen oli voimaa.

— No, tässäkö sinä taasen olet, sinä kuningatar, joka et nouse valtaistuimellesi. Vai ei minulle riittänyt surua tämän päivän osalle, vai ei riittänyt, että minut on häpeällisesti erotettu toimestani sentähden etteivät minun korvani kestä sotkua. Pitikö sinunkin taasen tehdä isällesi tämä suru? Minä olin laskenut, että jos itse annan sinulle opetusta loma-aikoina, niin vielä ehdit ajoissa ulkomaillekin. Etkö ymmärrä, että pohjasivistys pitää olla. Kaikkialla sinulta kysytään sitä. Aivan niinkuin minulta kysytään kontrapunktia. Minä en hallitse sitä! Ja minua ei kukaan ajattele ja kuolemani jälkeen tyhjennätte sävellykseni kauppiaan eteen ja kiitätte häntä, jos hän tahtoo käyttää ne sillin ja lipeäkalan ympärille. Kyllä minä teidät tunnen. Kaupungin säveltäjältä tilataan tänne kantaatit. Vain sentähden, etten tunne kontrapunktia. Kivenä se tuossa makaa edessäni ja varmaan se kerran murskaa minut. Ja sinun edessäsi tulee olemaan pohjasivistys. Et minnekään pääse, kun ei sinulla ole sitä. Kuinka me olemmekin äitisi kanssa koettaneet. Sackléniakin, senkin rankkitynnöriä, tässä syötimme kuukauden, että hän lukisi kanssasi kieliä. Ja vielä sata markkaakin hänelle annoin.

— Isä… isä, alkoi Sorja, nostaen päätään, jota oli pidellyt käsiensä varassa siinä istuessaan matalalla tuolilla lieden luona.

— Älä puhu mitään! sanoi kanttori ja purskahti itkuun. — Kaikki ponnistukseni ovat olleet turhat, sillä onnettomaksi olet tehnyt isäsi. Nyt en minä enää koetakaan jättää juomista, vaan kaikki minä juon mitä irti saan, vaarivainajan viulunkin juon. Hukkaan minä menen ja tahdonkin mennä. Niin meni ennen minua minun isäni ja vaarini. Jos minua olisi yksikin ihminen joskus ymmärtänyt. Mutta sinäkin, äiti — muistatko kun minä olin saanut valmiiksi laulun myrskylinnusta ja pyysin sinua kuuntelemaan, niin haukottelit vain etkä ensinkään syttynyt minun kanssani. Sanoit, sanoit, että se oli kaunista, mutta ethän osaa erottaa minun laulujani muiden lauluista! Sinä valvoit pienten lastesi luona, se on totta — sitähän tahdoit sanoa. Kuiskaa, mutta älä tänään puhu ääneen, tiedät miten minuun tänään tekee kipeää. Minun isäni, minun isä-raukkani — roistoksi häntä sanoivat ja elinkautiseksi. Nero hän oli ja hukkaan hän meni. En koskaan nähnyt häntä, mutta kuulin kerran. Veneeseen kuulin, kun soutelin linnan ympäri. Siellä lauloi joku. Vanginvartijan vaimo sanoi, että se oli isäni. Kaikki ihmisen kaipaus oli siinä laulussa. Ah, minä en jaksa elää, kun sitä ajattelen, tuosta minä viillän auki. No, menkää pois siitä, enhän minä sitä tee, mutta sen sinulle sanon, Sorja, että sinuun olen pannut kaiken toivoni.

— Isä… lakatkaa nyt, jos tahdotte että minä en tee jotakin… jotakin… jotakin…

— En itsekään tiedä. Voisinhan mennä ja tehdä jotakin, josta ette pitäisi.

— Älkää te minuun panko mitään toivoa. Hyvä, jos saan henkeni elätetyksi. Minulla ei ole kielipäätä. Ehkei ole ääntäkään…

— Älä herjaa, kiittämätön. Sinulla on ääni! Sinulla on tempperamentti, sinulla on ulkomuotokin. Sinulta puuttuu vain usko ja itseluottamus. Etkö nyt voi isäsi tähden… Pitääkö sukupolvien kaipuun vuotaa hiekkaan, isoisäsi ja isäsi…

— Minulla itselläni ei ole mitään kaipuuta. Mikä minä olen täyttämään teidän kaipuutanne. Olisitte itse ruvennut laulajaksi, tai vaikkapa teatterilaiseksi.

— Lapsi, et tiedä mitä puhut! Kuka minua neuvoi ja opasti? Renki minä olin ja käänsin pellolla lantaa. Äitisi voi sinulle sanoa, että kruununvouti piiskasi minua, kun näki viulun käsissäni. Jollei äitisi olisi ottanut minua, niin olisin jäänyt pellolle. Mutta äitisi rakastui, minä olin siihen aikaan toisen näköinen kuin nyt. Se oli äitisi, joka toimitti minut kaupunkiin. Olisit antanut minun vääntää kiviä ja ajaa lantaa, Aliina. Ehkä olisi polttoni ollut pienempi. No, älä itke siinä — hyvä on niinkuin on. Mutta sinä Sorja, älä sinä koettele kärsivällisyyttäni liiaksi.

— Mene sitten ja syytä Jumalaa, ymmärtämätön ja kiittämätön lapsi. Jos minä sanon sinulle, että on sävelletty ooppera sinua varten. Isäsi on sen tehnyt sinua varten. Sellaista ei ole ollut koko Suomen maassa. Isäsi on ensimmäinen, joka on sellaisen tehnyt. Sinä saat astua kansasi eteen ja puhua sille. Ja sinä saat viedä kansasi nimen maailmalle. Vieläkö nyt syytät siitä, että olet tässä maailmassa. Sorja naurahti tavalla, joka pelottavasti muistutti kanttori Lehtisen naurua. Tumma läheni nyt isäänsä ja koetti jotakin sanoa. Kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota. Isä käveli edestakaisin, vuoroin avaellen paidankaulustaan ikäänkuin häneltä olisi puuttunut ilmaa vuoroin hieroen käsiään lieden luona ikäänkuin häntä olisi palellut. Sorja istui kahvikuppinsa luona, joka oli jäänyt juomatta, ja silitti koiran päätä.

— Kun ette ole ennen sanonut tätä, huomautti hän. — Olisin paljon aikaisemmin sanonut teille, ettei minusta pidä mitään toivoa.

— Olen sinusta ollut niin lujasti vakuutettu. Kaikki varani olen pannut sinun kasvatukseesi.

Sorjan nauru kalskahti jälleen ja hän pusersi koiran päätä molempain käsiensä välissä.

Isä pysähtyi ja paksu musta tukka otsalla värähteli. Äiti pyysi kymmenennen kerran, että hän muuttaisi ylleen kuivat vaatteet. Tautihan siitä tulee, kun vaatteet ovat märkinä. Mutta kanttori työnsi pois vaimonsa.

— Mitä? sanoi isä äänellä, jolla lasta tai eläintä puhutellaan. — Vai oletko sinäkin jotakin tietävinäsi? Tämän lapsen olen sinun tähtesi kokonaan laiminlyönyt, sinä Sorja, jota olen rakastanut yli kaiken…

Sorja pyyhki hiuksia otsaltaan. Ne olivat märät, ei voinut tietää sateesta vaiko hiestä.

— Niin, sanoi hän, — ja minun kun juuri piti kysyä, miksi aina kiusaatte minua ettekä tuota Tummaa. Antakaa nyt hänellekin pohjasivistystä.

Isä katseli pyöreiden silmälasiensa alitse vuoroin toiseen, vuoroin toiseen tyttäristään. Äkkiä alkoi häntä yskittää. Silloin hän huomasi vaimonsa, joka kauan oli seisonut hänen edessään, vaateläjä käsivarrella.

— Ehkä tämä on näin sallittu, sanoi rouva Lehtinen kalseahtavalla äänellään, joka oli niin tykkänään ristiriidassa hänen lempeiden, hiljaisten liikkeidensä kanssa.

— Millä me olisimme vieneet perille Sorjan kasvatuksen kun tämä pohjasivistyskin on tullut niin kalliiksi.

— Näitä asioita et sinä ymmärrä, äiti. Valtio kustantaa nerot. Valtio, valtio, hallitus, kansa, isänmaa — ymmärrätkö nyt. Mutta pohjasivistyksen antaa koti.

— Älä puhu, äiti! huusi kanttori ja vei kädet korviaan vasten. — Ojenna kätesi, kävele, liiku, naura, hymyile, mitä muuta hyvänsä, mutta älä puhu. Sinä tiedät, että olen nainut sinut rakkaudesta enkä koskaan ole pitänyt muista kuin sinusta. Mutta puhua et voi… et ainakaan nyt. Anna anteeksi. Mutta on niinkuin lapset rämpyttelisivät pianoa — koko lihavalla kämmenellään yhtaikaa. Oi sinä ihmisraukka, sinulla ei ole ihmisen ääntä…

Rouva Lehtinen taipui ottamaan maasta vaatteet, jotka olivat vierineet kanttorin käsivarrelta. Saman asian oli hän samoilla sanoilla kuullut satoja kertoja ennen, mutta hän ei koskaan siihen tottunut ja kyyneleet tunkivat aina katkerina kurkkuun. Kun hän taasen oikaisi itsensä, olivat kasvot kuitenkin ihan tyynet.

— Katso, jatkoi kanttori, — minä, isäni ja isoisäni menimme hukkaan siksi, ettei kukaan meitä huomannut. Valtiolle täytyy näyttää nerot, se ei itsestänsä voi niitä etsiä. Ne täytyy viedä valtion eteen ja näyttää sille sormella: tuossa… tuossa… tuo tuottaa sinulle kunniaa, kasvata se! Sillä lailla minun piti viedä Sorjani, oma tyttäreni. Mutta en voi viedä häntä ilman pohjasivistystä… Aina sinä, äiti, katkaiset siipeni, aina sinä tulet ja puhut minulle rahoista. Ikäänkuin minä en tuntisi sitä pirun keksintöä — rahat ja viina, ne on piru keksinyt ja molempia rakastaa ihminen yhtä paljon kuin pirua itseään, niiden isää… Sorja, vielä ei ole myöhäistä, vielä voit pelastaa kaikki. Voit lukea talven kotona. Kaikki mitä oratorioni tuottaa, kaikki panen tähän. Otamme toisen opettajan, vakavan ihmisen, joka ei tarvitse viinaa. Keväällä suoritat tutkinnon. Isäsi lähtee mukaasi, pyydämme nöyrästi, että opettajat antavat sinulle tarvittavan pohjasivistyksen… Sorja, hellitä jo kätesi tuosta elukasta ja kuuntele mitä sinulle sanotaan.

Koira vingahti ja ryömi pöydän alle. Sorjan kasvoilla näkyi taistelun myrsky. Tällä hetkellä hänellä vielä oli valinnan vapaus. Seuraavalla hetkellä ei hänellä enää ollut. Hän jäi kumaraan asentoonsa istumaan, ravisti siinä päätään ja huusi itku kurkussa:

— Antakaa minun olla. Minä en tottele teitä. En tahdo lukea. Venäläistä kirjaa en ota käteeni. Sen Pietarinmatkan jälkeen ette muusta puhu kuin oopperasta ja taiteesta. Minä en kärsi taidetta, en laula enää yhtään säveltä, en koskaan. Mitä teistä on tullut, isä? Olisitte jäänyt pellolle, niin olisitte nyt ehkä muonarenki ja minä ja sisareni palvelisimme pappilassa. Nyt emme kukaan kelpaa mihinkään. Minä en enää kuule teitä, menen minne tahdon, en yhtä yötä ole teidän kattonne alla. Maailma on nyt kotini!

Viime sanojen aikana oli tyttö noussut ja oikaissut itsensä täyteen mittaansa. Kanttori katseli häntä niinkuin tuntija katselee taideteosta. Tyttären jokainen liike, jokainen epätoivon purkaus sai hänen ihastuksensa vain kasvamaan.

— Ja sinä menet hukkaan, ja sinä menet hukkaan! äänteli hän hiljaa itsekseen. — Eikä kukaan voi minua auttaa. Ei kukaan…

Nyt sai pieni hento rouva Lehtinen kuljettaa pois voimakkaan miehensä. Hän seurasi tahdottomana makuuhuoneeseen ja lyyhistyi siellä vuoteen laidalle. Hänen vaimonsa riisui märkiä vaatteita hänen yltään, vaatekappaleen toisensa jälkeen. Hän ei tehnyt sitä ensimmäistä kertaa. Eikä sekään tapahtunut ensi kertaa, mikä nyt tapahtui: rouva Lehtinen ojensi miehelleen paperiliuskan, johon oli kirjoittanut: nuku, rakas isä, siihen asti kun kuoro tulee. Herätän sinut ajoissa. Koetan myös puhua lapsille. Tapahtukoon Jumalan tahto.

Mies jäi pitkäkseen vuoteelle ja tuijotti kattoon, jonka alkuaan valkoiseen maaliin sade ja kosteus olivat tehneet käsittämättömiä kuvioita. Musiikkimiehet seinillä näkivät kovaosaisen veljensä hiljalleen tyyntyvän ja menevän uneen.

Mutta kodin muutenkin niin hauras rauha oli rikki. Sorja lupaili lähteä etsimään jo seuraavaa yösijaansa muualta. Tumma esitteli hänelle hieromaoppia, silittäjän-oppia, neulomakurssia, puutarhakurssia, sairashoitokurssia. Sorja oli tuskastunut koko maailmalle ja sanoi vastaan kaikkeen.

No niin, mene, mene. Ja vaikkapa mene naimisiin sen Laineen taikka
Hyrskyaallon kanssa.

— Älkää, hyvät lapset, tuli äiti väliin, tuodessaan märät vaatteet keittiöön kuivamaan. — Olkaa armeliaat, äitinne on niin väsynyt.

Tytöt vaikenivat ja tuijottivat pimenevään iltaan. Sadeilman harmaa harso peitti pihamaan ja katot. Keltainen lehtiterttu pihakoivussa erottautui harmaasta. Niinpian kuin äiti oli mennyt, kuiskailivat lapset taasen toisilleen. He olivat tänään tavallista onnettomammat ja taipuvaiset etsimään onnettomuutensa aiheuttajia. Isän virheet näkyivät äkkiä hyvin paljaina, näkyi miten hän eli valheiden ja kuvitelmien maailmassa, miten hän ryypiskelemällä ja takaamalla oli tuhlannut pienet ansionsa, ja vieraita hän kuljetti taloon niin ettei siellä koskaan ollut pyhää. Mitkään tulot eivät riittäneet heidän kestitsemiseensä. Silloinkin kerran, kun niitä keskellä yötä tuli sellainen liuta ja äidin ja heidän, tyttöjen, piti antaa heille vuoteensa ja valmistaa ruokaa, silloin syksyllä… Niin kauheasti he säikähtivät, kun heräsivät siihen, että lyötiin ruutuun. Kanttori Koponen ja maisteri Sacklén olivat jo tullessaan humalassa ja yön ja seuraavan päivän kesti tätä menoa. Myöskin äidin heikkoudet näkyivät nyt yhtäkkiä oudon selvästi. Äidillä oli todella niin särisevä ääni, että tuntui pahalta sitä kuunnella. Eikä äiti ollut sivistynyt ihminen. Isä olisi ollut toinen, jos hänellä olisi ollut sivistynyt vaimo. Äiti ei ollut koskaan osannut pitää häntä ja hänen vieraitaan kurissa. He eivät olisi uskaltaneet, jos äiti olisi ollut toisenlainen. Vihdoin viimein kävivät kodinkin puutteet tämän apean mielen valossa oudon silmiinpistäviksi. Kaikki kuluneisuus ja rikkinäisyys näkyi. Muistui mieleen, että uusista seinäpapereista ja uudesta sohvanpäällisestä oli puhuttu monta vuotta. Keittiön pöytä oli iänikuinen ja kulunut loville, ei kahta samanlaista tuolia siellä ollut ja mistä puuttui selustin, mistä jalka. Köyhää täällä oli oli aina ollut ja tulisi aina olemaan.

— Mutta jos saisimme rahaa lainaksi Ison-Hiedan tädiltä, johtui yhtäkkiä Tumman mieleen.

— Hän nyt antaisi! naurahti Sorja katkerasti. — Kuka meille antaisi, kun isä on menettänyt virkansa. Meillähän jo ennestään on niin paljon velkaa. Olisit vain nähnyt kuinka ivallinen ryssänopettaja oli — mitä hän määrää tutkinnon nimipäiväkseen, onko se minun syyni! Minä vihaan häntä, koko elämää minä vihaan… Tuo keltainen terttu tuolla, se on ainoa, joka puhuu totta.

Onnettomuus oli tullut taloon. Tai eihän oikeastaan se mikä oli tapahtunut, ollut mitään niin ratkaisevaa. Ei kai ensi kertaa tapahtunut, että huonopäisen nuoren tytön täytyi heittää koulunkäyntinsä. Mutta kaikilla oli outo tunne siitä, että elämä kodissa nyt oli kääntymässä joillekin uusille raiteille ja että se mikä oli tulossa, ei ollut hyvää. Sade ulkona ynisi alati samalla nuotilla, iskien pienet itsepintaiset pisaransa kattoon ja ruutuihin ja syöpyen sisään laesta, joka oli laho.

Äiti ja tyttäret olivat ruualla keittiössä kun läpi sateen juoksee naapurista kestikievarin poika ja hengästyneenä läähättää tulemaan:

— Maisteri Sacklén lähetti kysymään, että eikö jo tulla. Laiva pian lähtee. Ja eikö kanttori ole toimittanut asiaa. Ison-Hiedan emäntä on kovin kipeänä ja lähetti maisterin tänne. Kanttorin piti toimittaa asia.

— Maisteri on maannut koko päivän, vasta nyt heräsi ja sanoi kiireen olevan.

Rouva Lehtinen päästi silmänräpäyksessä kädestään veitset ja perunat ja irroitti vyöltään esiliinan. Toivon kipinä oli syttynyt hänen väsyneissä silmissään. Tyttäret olivat kuulleet hänen joskus sanoneen, että hän toivoo Ison-Hiedan tädin vielä kerran tulevan omantunnon herätykseen ja muistavan köyhiä sukulaisiaan. Olisiko siis hetki nyt tullut? Äiti läksi sellaista kyytiä, ettei hän ottanut edes huivia olkapäilleen.

Tytöt katselivat ääneti, miten he menivät polkua läpi märän heinän, äiti edellä, nostattaen molemmin puolin hameensa helmoja, poika paljasjaloin perässä.

Tumman koko olennossa oli jotakin säikähtynyttä. Hän aavisti, että hän
Ison-Hiedan emännän kummityttönä nyt saattoi tulla kysymykseen.

— Sitten minä maksan kaikki velat ja ostan nämä huoneet ja korjautan katon ja pannaan seinäpaperit. Ja sinä saat mennä musiikkikouluun ja isä matkustaa suuriin konsertteihin ja kirkonkatonkin minä teetän uuden.

Niin he päättelivät, mutta he eivät voineet estää odotustaan kiihtymistään kiihtymästä. Sillä ei nyt Ison-Hiedan täti sulansuotta lähettänyt äitiä hakemaan ja pannut koko laivaa odottamaan. Vuosikausiin ei Ison-Hiedan täti ollut lähettänyt heille edes tervehdystä, hän oli jostakin syystä suuttunut isälle ja äidille, ja nyt hän lähettää äitiä noutamaan. Häntä oli pyydetty monen heidän lapsensa kummiksi ja vasta Tummalle hän oli ruvennut. Silloinkin hän oli suuttunut, kun lapsen nimeksi pantiin »Tumma» — ehkäpä hän olisi tahtonut Kreeta-Karoliinaa. Ei Sorjalla enempää kuin Tummallakaan ollut Ison-Hiedan tädistä mitään muistoa. Ja nyt hän lähettää noutamaan äitiä.

— Ehkä hän tahtoo sanoa hyvästi ennen kuolemaansa, johtui taasen Tumman mieleen.

— Ja meidän äiti hoiti hänen isänsä. Hänen hautajaisissaan täti kävi täällä Paalajärvellä — ei sitten. Minä en muista sitä enää.

— Minä muistan konvehdit, sanoi Sorja. — Äidillä on vielä jäljellä sellainen paksu musta konvehti. No, siinä rasiassa, missä on meidän kaikkien hiuksia siltä ajalta, kun olimme pieniä.

— Täti ei pitänyt siitä, että äiti otti isän. Täti ei ole koskaan kärsinyt isää.

Tumman mieleen muistui nyt tädin kummallinen testamentti: hän aikoi naittaa perijättärensä oudolle miehelle. Kyllä oli kauhea senkin naisen tila.

— Ja mitä vielä, vastasi vanhempi sisar nopeasti. — Mitä hänellä täällä tehtäisiin. Antaa hänen nukkua pois pohmelonsa, kunnes kuoro tulee.

Oli tullut hämärä. Koko pihamaa puineen oli joutunut tiheän, sinisen usvan peittoon ikäänkuin jokin pilvi olisi pudonnut tänne ja hahtuvillaan verhonnut koko Laarin.

— Olipa onni, että meidän muut lapset kuolivat niin varhain, sanoi
Tumma ja tuijotti keltaiseen lehtiterttuun.

— Olisi ollut onnellisempaa, jos he olisivat eläneet ja me olisimme kuolleet.

Molemmat vaikenivat ja ajattelivat, mitä kaikkea pitäisi tehdä, jos
Ison-Hiedan täti todella testamenttaisi heille, Lehtisille, rahoja.

— Et toki olisikaan, sanoi hänen sisarensa ja tuijotti häneen, poskipäät kylminä.

— Minä olen niin kyllästynyt tähän kaikkeen. Vahinko ettei Arne ole paroni. Hänen isäänsä vielä sanottiin paroniksi, mutta oikeastaanhan se oli niin, että Parinpellon vanha rouva oli paronitar. Eihän Falcke ole edes aatelia.

— Mutta ajattele vierasta miestä, jonka kanssa pitäisi asua ja josta ei pääse eroon, ei millään.

— Niin, mutta se on väärin. Kun on mennyt naimisiin, niin pitää olla naimisissa.

Sade kohisi loiskuen alas räystäästä nurkkauksessa. Koira, joka makasi lattialla, kuono käpälien välissä, höristeli korviaan, ikäänkuin se olisi kuunnellut. Äitiä kuitenkaan ei näkynyt.

— Hiiret, kuiskasi Tumma. — Ne alkavat jo tulla, vaikka ulkona vielä on lämmin.

— Ei, jää sinä vain tänne, kuiskasi sisar takaisin, — jos tahdot. Minä en enää ole yhtä talvea.

— Vaikka isä onkin joskus juonut, alkoi Tumma, — niin aina hän on virkansa hoitanut. Kyllä pitäjä vielä häntä siunaa. Eikä rovasti ikinä ole tarkoittanut totta tällä muistutuksellaan, hän on vain tahtonut pelotella isää. Muistelepas kuinka hän lauloi, kun hukkuneet haudattiin. Oi, kyllä isä voi laulaa ihanasti. Ja kaikkein kauniimmin hän laulaa köyhien haudoilla. Silloin kun rivihautoja luodaan umpeen, olen nähnyt isän kyyneleiden vallassa.

— Muistelepas sinä sitä ensimmäistä virsikirjajuttua — vieläkös uskot virsikirjan urkulehteriltä itsestään pudonneen kirkkoon? Kyllä se niin oli, että kanttori Lehtinen sen vihapäissään heitti, vaikka asia käännettiin parhain päin, niinkuin virsikirjassa käsketään. Eikähän isä sitä itsekään kieltänyt, nauroi koko jutulle.

— Sinä olet nyt suuttunut isälle, sanoi hän, — mutta kyllä sinäkin pidät isästä. Jos meillä olisi ollut lämmin kirkko. Mutta isä on menettänyt äänensä siinä kirkossa. Juonutkin hän on vain siksi että hänen oli kylmä, ainakin alkuun.

Koira karkasi ylös ja syöksyi nurkkaan. Se oli kaatamaisillaan vesiämpärin, niin se teuhasi.

— Täällä on niin kauheasti hiiriä, sanoi Tumma, — pitäisi korjata lattiat. Kylmäkin niistä hohtaa.

— Se on niin mieletöntä. Kun täällä kuitenkin kaikkien on paha. Ja kun ei tule parempaa…

— Isä sanoo, että täytyy kaivata. Mutta minä uskon että se on samaa kuin rukoilla.

— Hän antaa joinakin lyhyinä hetkinä tuntea läsnäoloaan. Mutta aivan lyhyinä vain. Ihmisen ei pidä pyytääkään enempää.

— Etkö usko minun kaivanneen. Etkö usko, että minusta olisi ollut hauskaa tulla siksi miksi isä tahtoo…

— Mutta Sorja, rakas Sorja, riemuitsi sisar, — jos sinä tahdot, niin sinä voit vielä…

— Alussa minä luin ja minä tahdoin. Mutta Sacklén ei tullut tunnille kello yhdeksän. Hän nukkui. Sitten hän tuli huutelemaan minua metsään kello neljä. Hänkin aina vatkasi kaipausta. Älä enää mainitse koko sanaa, minä vihaan sitä.

— Niin, se on totta, huusi Tumma kiihkeän tuskan vallassa, — sinä et voinut lukea, se ei ole sinun syysi, ettet osannut. Mutta nyt otamme alusta, isä antaa kaikki oratoriorahat…

— Minä menen tehtaaseen, sahaan ja murskaan itseni sinne koneisiin. No, älä nyt pelkää, en minä sinne ruumistani viskaa, mutta sieluni.

Tytöt istuivat mietteissään. Vesipisaroiden putoeleminen, pienten ja suurten, säesti heidän mielialaansa. He kuuntelivat kuinka ne särkyivät pudotessaan maahan. Noin särkyy kaikki, ihmiset ja heidän aikeensa. Vihdoin heräsi Tumma ajattelemaan käytännöllisiä asioita. Miten äiti näin viipyi? Oliko vielä jotain valmistettavaa illaksi? Kahvipöydät olivat jo katetut suureen saliin, jollei olisi pitänyt herättää isää virittämään soittokonetta. Sehän oli sellainen vanha rämä, ettei se pysynyt vireessä. Viime tingassa vielä isä sitä aina paranteli.

Vihdoin viimein kuuluivat äidin askeleet. Tyttäret näkivät, että hän astui hätäisesti ja heilläkin alkoi sydän rinnassa jyskyttää. Jokin ratkaisu lähestyi ja jännitys naulasi odottajat niin paikoilleen, ettei kumpikaan liikahtanut. Äiti puhui jo kynnykseltä ja paineli kädellä rintaansa, josta hengitys tuntui salpautuneen.

— Täti tuntee kuoleman tulevan, puhui hän, — ja tahtoo tavata omaisiaan. Kummityttöään hän tahtoo tavata. Meidän täytyy heti lähteä. Niin, tänä iltana vielä, että ehdimme laivaan. »Nauru» on odottanut. Isä unohti sanoa meille. Se oli kyllä paha, kaikki matkustajat ovat nyt suuttuneita.

Sorja loi sisareensa katseen yli pöydän. Sanat kuolivat hänen suussaan, niin valkoiseksi oli tyttö käynyt. Hänen päivettyneet kätensä puristivat pöydän levyä ja säikähtyneet silmät katselivat äitiin kuin aaveeseen.

— Nouda paras mustasi vinniltä, kiirehdi, lapseni, puheli äiti. — Minä herätän isän.

Mutta Tumma istui ikäänkuin ei hän olisi päässyt liikkeelle. Sorja sensijaan oli unohtanut omat huolensa tämän uuden asian rinnalla ja esiintyi yhtäkkiä virkeänä ja toimintahaluisena.

— Katsos nyt, enkös minä sanonut: nyt sinä tulet rikkaaksi. Vai minäkö menen hakemaan mustan pukusi? Älä pelkää sitä miestä, kyllä sen aina voi vikitellä pois testamentista. Sano tädille suoraan, että huolit rahat, mutta et miestä.

— Voi, voi, kyllä pitää olla hullu! Viivana minä menisin sekä tädin rikkauksien että Arne Falcken syliin!

— Mutta enhän minä voi harjoituksenkaan vuoksi! huusi Tumma, hätä koko olennossa. — Kuka tarjoaa kuorolle kahvia, kuka auttaa isää.

Kaikki hänen väitteensä kumottiin. Hänelle todistettiin, ettei häntä tarvittu, että tultiin hyvin toimeen ilman häntä.

Avuttomuus, jommoista ei hän koskaan ollut tuntenut, valtasi Tumman. Hän oli toki aina luullut, että häntä täällä tarvittiin. Ei muuta hän pyytänyt kuin saada tehdä työtä täällä keittiössä koko päivän, auttaa isää, äitiä, Sorjaa — ja nyt hänelle sanottiin, ettei häntä tarvittu. Hänen kaipauksensa alkoi ensi kerran uurtaa itselleen jotain uutta tietä, omaa tietä, jonnekin, jossa hän oli tarpeellinen. Sydämen juuret alkoivat verta vuotaen irtaantua kodin maaperästä ja etsivät uutta maata. Jokin hyvin arka tunne tytön sielussa teki, ettei hän tahtonut näyttää mitä hänessä tapahtui ja kuinka syvästi häntä oli loukattu. Hän kokosi kaikki voimansa eikä itkenyt.

Talon koko huomio, joka tähän asti oli kiertänyt Sorjaa, kääntyi nyt Tummaan. Isä pääsi jalkeille, sai tietää millä kannalla asiat olivat, tuli ja otti nuorempaa tytärtään kädestä ja tarkasteli häntä ikäänkuin hän olisi nähnyt hänet ensi kerran. Sitten hän käski hänen syödä, että hän jaksaisi matkustaa. Kävellen edestakaisin asunnon päästä toiseen, hän vihelteli ja pysähtyeli tuontuostakin sanomaan jotakin. Sairaalle pitää viedä kukkia. Ei saa puhua hänen huoneessaan ääneen. Jos hän tahtoo Tummaa jäämään sinne, niin pitää jäädä. Äiti punnitsi, miten paljon kuorolle valmistetuista kahvileivistä saattaisi viedä tuliaisiksi Ison-Hiedan tädille. Kauneimmat loikat täytyi poimia. Oli hyvin kiire. Ihmiset olivat tuntikausia odottaneet ja kiroilivat sekä lukkaria, joka virsikirjoilla viskeli veisaavaa seurakuntaa, että hänen perhettään, joka ei tietänyt aikoinaan tulla rantaan. Jollei »Naurun» kapteenina olisi ollut Ison-Hiedan vanha kuski, niin laiva aikoja sitten olisi jättänyt myöhästyneet. Mutta tämä kapteeni odotti Sacklénia ja Lehtisiä.

Minä en lähde, vaikka mikä olisi, saneli Tumma itsekseen. Laitan kaikki kuntoon, vaan en lähde. Mutta hänen ajatuksensa oli hiukan toinen. Vai ei minua täällä tarvitakaan, saneli hän toiselta puolen. Hänessä oli ikäänkuin kaksi ääntä, jotka vastailivat toisilleen. Ehkei täti ole niin paha kuin sanotaan.

Isä käveli pitkin askelin valaistusta keittiöstä läpi pimeän eteisen ruokasaliin, joka oli valaistu ja siitä makuuhuoneeseen, joka vuorostaan oli pimeänä. Kaikki ovet olivat levällään ja kaikki lattiapalkit narisivat. Joka kerta tullessaan Tumman eteen, katseli hän häneen sillä tavalla että Tummaa sekä pelotti että itketti. Hän rakasti isää ja hän pelkäsi häntä. Yhtäkkiä isä sanoi:

— Kuule, koska sinä olet pannut tukkasi ylös? Miksi pidät sen ylhäällä? Kuinka vanha sinä oletkaan? Kuudentoista kai — koska Sorja on seitsemäntoista vanha. Ei sinun vielä tarvitse pitää hiuksiasi noin. Tämähän on kaunis palmikko. En ole koskaan tietänyt, että sinulla oli tällainen. Kuulehan, tyttöseni, tule vähän tänne… laulathan sinäkin hiukkasen. Sinua varten täytyisi tehdä aivan toinen ooppera.

— Isä, kuulkaahan isä… minullahan ei ole mitään pohjasivistystä, selitti Tumma kaikella voimallaan. — Minulla ei ole vielä kansalaissivistystäkään. Minulla ei ole mitään lahjoja…

Isä ei kuunnellut häntä enempää kuin äitiäkään, joka kiirehtimistään kiirehti tyttäriään valmistamaan tärkeää matkaa.

Vanhassa kodissa, missä sade syöpyi sisään laesta ja hiiret nakersivat lattiaperustuksia, lieden ääressä, joka oli ruokkinut ja lämmittänyt perheen läpi viidenkolmatta vaihtelevan vuoden, täällä tapahtui nyt ratkaisevin selvittely, mitä Lehtisen väillä oli ollut. Eikä niitä heiltä suinkaan ollut puuttunut. Polvia myöten kiinni arkityössä löivät he arpaa kaikista juhla-arvoistaan, koko siitä henkisestä pääomasta, mikä heille oli suotu. Toki eivät he tietäneet, miten käänteentekeviä hetket olivat. Isä luuli, että tämä oli vain yksi niitä tilaisuuksia, jolloin hän saattoi valvoa isänsä ja isoisänsä, näiden hukkaan menneiden musiikkinerojen ja heidän jälkeläisensä tässä tapauksessa oman itsensä, etuja. Äiti ajatteli yksinomaan perintöä, jonka avulla saataisiin talon raha-asiat kuntoon, Sorja ei nähnyt kauemmas kuin siihen, että jostakin hänen on alettava ensi tilassa hakea ansiota ja Tumman koko pyrkimys oli sittenkin jäädä kotiin auttamaan isää ja äitiä. Hän oli valmis kärsimään sen, että hän täällä oli tiellä, sillä hän pelkäsi liiaksi sitä tuntematonta elämää, mihin häntä aiottiin syöstä. Kotiin hän jää, hän ei mene ulos ovesta. Koira, Muruksi nimitetty, oli ainoa, joka tuntui vainuavan jotakin tavatonta. Se vinkui hiljaa, antaen ruskeiden silmiensä seurata kotiväkeä ja kuunnellen jotakin näkymätöntä, joka läheni.

— Tumma, sanoi isä lämpimästi ja kiinnitti tyttäreen katseensa, — minä olen sinua laiminlyönyt. Olen ehkä tehnyt väärin. Ehkä sinussa olisikin se kipinä, jota tarvitsen. Sinä et siihen usko ja se on minun syyni. Sinun uskosi ei koskaan ole saanut itää, vielä vähemmin nousta oraalle. Sinä luulet, ettet kelpaa muualle kuin tänne keittiöön. Niin olen minäkin luullut…

— Sinä olet nyt kuudentoista vanha, jatkoi kanttori, yhä tarkastellen nuorempaa tytärtään kantapäästä kiireeseen asti, — sinä olet hyvin ahkera tyttö. Entä jos sinä vielä ehtisit hankkia sekä pohjasivistyksen, joka…

Himmeästi palavan kattolampun valossa näki isä kainon sulon lapsessa, joka miltei palvelijattaren asemassa oli joka päivä työskennellyt hänen ympärillään. Kaikki hänessä nukkui vielä, mutta hänen sielunsa pohjalla paloi tunne, joka oli aitoa sinistä terästä.

— Aivan toinen… toinen tempperamentti, puheli isä itsekseen. — Mutta oikea, suuri. Lapsi, sinunhan tuskin tarvitsee avata suutasi: sinun silmäsi laulavat, sinun liikkeesi laulavat. Oi, mikä rikas mies minä olen!

Valtava onnentunne puistatutti sillä hetkellä viralta pantua kanttoria kaukaisessa sydänmaan seurakunnassa. Hän tarttui molemmin käsin suureen pörröönsä ja eli siinä jumalyhteydessä, jonka onnea hänen vain jonkin harvan kerran oli suotu maistaa.

Hänen tyttärensä Sorja, joka tähän asti oli saanut osakseen kaiken isän tiedottoman palvomisen, katseli tätä kohtausta ja hänen sielustaan leiskahti yhtäkkiä ilmoille outo liekki. Hän vihasi isää, hän vihasi sisartaan! Vai tuollainen se oli ollut se pitäminen, josta he aina olivat puhuneet! Hänestä muka, hänestä, Sorjasta, he niin pitivät, ettei sillä tavalla kenestäkään muusta, ja noin isä vain vaihetti pitämisensä niin että toinen kelpasi siihen yhtä hyvin kuin toinenkin. Ja Tumma otti häneltä kaiken vastaan niinkuin itselleen tulevan ainakin. Kiitoksia vain paljon sellaisesta pitämisestä. Ja kuinka hän, Sorja, oli isästä pitänyt, enemmän kuin kenestäkään toisesta. Ei ollut hänen mielestään maailmassa löytynyt niin kaunista miestä. Aina hän oli ajatellut: jos olisi toinen sellainen kuin isä, niin hänen kanssaan menisin naimisiin. Hän oli luullut, että isäkin piti hänestä yhtä paljon. Mutta se oli kaikki jo annettu toiselle. Ei milloinkaan ollut Sorjasta tuntunut niin pahalta kuin nyt. Se äskeinenkin oli ollut helppoa tämän rinnalla. Hänelle oli silmänräpäyksessä tapahtunut jotakin, joka muutti hänet tykkänään toiseksi. Oliko se hyvää vaiko pahaa? Nyt hän oli vanha, nyt hän ei kelvannut mihinkään. Hänen sisässään kierteli kipeä tunne, joka oli kuin myrkky. Hän ei enää pitänyt isästä, hän ei olisi itkenyt, vaikka isä olisi ollut tuossa kuolleena hänen edessään.

— Sorja, kuuli hän äänen lausuvan, äänen, joka oli puhunut hänelle ennen, kauan sitten, — näetkö nyt: minä olen löytänyt toisen lapseni, sisaresi. Katso tänne, hänessäkin on kipinä. Ehkä nyt kuitenkin tahdot pyrkiä, sinäkin, rakas lapseni, yhdessä sisaresi kanssa. Kuinka tekisitkin isäsi onnelliseksi!

— Varo, sanoi hän, — ettei hävityksen henki saa sinussa sijaa. Se on se home, joka syö sielun. Se on itse rumuus. Se on kateus. Hävityksen henki se on luomisen hengen vastakohta. Ihmisellä ei ole mitään muuta vihollista. Lapseni, luokaamme yhdessä me kolme. Sano että tahdot! Hävityksen henki on perkeleestä, mutta luomisen henki on Jumalasta. Sorja, lapseni…

Sillä hetkellä, jolloin isän huomio jälleen oli kiintynyt Sorjaan, valtasi Tumman mieletön halu pelastaa itsensä. Hän oli täysin selvillä siitä, että häntä uhkaa tuho. Täyttipä hän isän tahdon tai äidin tahdon, niin hukka hänet periin. Hän ei mene tädin luo, hänen puolestaan saavat viskata tädin rikkaudet vaikkapa järveen. Vielä vähemmin hän rupeaa hankkimaan pohjasivistystä. Ne eivät kukaan häntä ymmärrä, ei Sorjakaan. Sorja on hänelle nyt jostakin suuttunut. Aivan ilman syytä. Täytyy tästä itse ryhtyä hoitamaan asioitaan. Ja muuta keinoa ei nyt ole kuin pakeneminen.

Hänelle tuli sama lapsellinen päähänpisto, jolla hän joskus — eikä niin aivan harvoin — oli pelastanut itsensä, kun isä oli käskenyt ikäviä vieraita ja kun ei mitenkään jaksanut olla heidän kanssaan. Kun vieraat tulivat sisään ovesta, hyppäsi hän ulos ikkunasta. Oli varmaan ollut hyvinkin väärin, äiti oli yksin saanut tehdä työt. Sillä Sorja, hän oli hänkin tehnyt saman tempun. He olivat juosseet suinpäin horsmapensaisiin ja maanneet siellä ja kuunnelleet, kuinka äiti huuteli heitä. Kun äidin huudot sitten olivat vaienneet, olivat he karanneet eteenpäin, ensin karviaismarjapensaiden suojaan, sitten ruohikkoon, missä saattoi olla käärmeitä ja minne oli ankarasti kielletty menemästä. Puutarhan perällä oli portti ja sen lähellä kukkiva heisipuu — tuon portin taakse kun pääsi, niin oli turvattu. Siellä oli pappilan vasikkahaka, latoja ja halkopinoja. Siellä oli kuoppia, mistä oli vedetty savea ja suomutaa ja joista ei vesi milloinkaan kuivunut… Tumma painoi hiljaa oven kiinni jälkeensä ja syöksyi ulos märkään ruohoon. Toinen ääni hänen sisässään sanoi: tämä on turhaa, sillä he etsivät sinut aivan heti. Toinen ääni sanoi: jollet pakene, niin olet kadotuksen oma. Ei se ole isän lapsellinen harhakuva, mutta se on tuon puolihullun tädin mieletön päähänpisto, joka sinut tuhoaa. Varsinkin tunsi Tumma perintöä ajatellessaan siihen liittyvän vieraan miehen inhoittavaa läsnäoloa. Isä ja äiti ovat sellaiset, että he voivat vaikkapa pakottaa hänet naimisiin. Mutta hän, hän menee vaikkapa järveen mieluummin. Ja niin hän juoksi. Lähteköön laiva, ei suinkaan se iankaiken odota! Jalat olivat jo likomärät, sitten ulottui kosteus polviin ja vihdoin olivat hartiatkin läpimärät. Eikö laki ja oikeus tule väliin silloin, kun joku vanha ihminen määrää jotakin niin hullua kuin että hänen perintö jään seuraa myöskin sulhanen? Tumma kyykistyi karviaismarjapensaiden alle ja tunsi olevansa kovin lapsellinen. Mutta hän oli myöskin onneton eikä tietänyt, mitä piti tehdä, minne joutua. Ei yhtään ystävää hänellä ollut. Sorjakin on hänelle suuttunut.

Nyt ne huusivat. »Tumma! Tumma! Tule heti paikalla. Koira löytää sinut kuitenkin.»

Aivan oikein: Muru oli hänen jäljillään ja juoksi häntää kehuttaen pitkin uomaa, jonka hän oli tehnyt märkään nurmeen. Tämä oli niin hirvittävää. Eikä Jumalakaan häntä armahtanut.

Koira nuoli lämpöisellä kielellään hänen kaulaansa ja kasvojaan. Hän itki sen turkkiin ja seurasi sitä.

Kaikki toruivat nyt yhtaikaa. Hevonen oli jo portaiden edessä. Hän itki niin, ettei kuullut mitä he kukin sanoivat. Huone oli täynnä hehkua liedestä ja jotakin hyvää ruuanhajua. Sorja riisti vaatteita hänen yltään ja puetti toisia hänen ylleen. Mutta isä kulki kuin pilvessä keskellä tupakansavua ja puheli puoleksi itsekseen, puoleksi muille:

— Vai kohtaloasi pakoon, veitikka! Ei, kyllä ne kontrapunktit meidät yllättävät, vaikka niitä pakenemme. Sinua kadehtivat monet ihmiset, saisit olla iloinen, että täti haluaa sinua tavata. Valtaa on ihmisellä, kun hänellä on rahaa. Jos kaipauksesi on tarpeeksi voimakas, niin luot jotakin. En tällä hetkellä tiedä mitä syntyy, mutta jotain syntyy. Tuo minulle ryyppy, äiti, pääni halkeaa. Tule tänne, äiti, ja puhu minulle. Sinun äänesi on kaunis, vaikka minä pintapuolisuudessani en ole tunkenut sen pohjalle. Olen kuullut vain ulkopuoliset epäsoinnut. Sinun sydämesi hyvyydestä on jokainen sävel lähtenyt. Puhu, äiti, anna minun kuunnella. Sinun, kaipauksesi on synnyttänyt minulle viisi kaunista lasta ja nämä kaksi minä vielä omistan. Anna vielä ryyppy, äiti, pääni halkeaa. Minä rakastan sinua, katsokaa häntä, lapset, ei ole maailmassa sellaista pikku äitiä. Muistatko kun itkit Ison-Hiedan vainiolla ja kiurut lauloivat. Mene sille kohdalle ja vie sinne minun kyyneleeni.

Pieni rouva Lehtinen seisoi parhaassa mustassa puvussaan, viinaryyppy kädessä, miehensä edessä ja koetti salata kyyneliään. Hänen miehensä tarttui kalpealla kädellään lasiin ja tyhjensi sen niinkuin se olisi sisältänyt vettä. Sitten hän lyyhistyi vaimonsa olkapäätä vasten, upotti kasvot hänen niskaansa ja itki siinä väkivaltaista itkua. Äitikin itki. Molemmat tyttäret seisoivat ääneti. Juhlallinen hämmästys oli heidät vallannut, he eivät koskaan olleet nähneet mitään tällaista.

— On kiire, sanoi äiti ja mieliala oli samassa hetkessä kuin poikki leikattu.

Isä nosti nyt päänsä ja sinertävä kalpeus hänen kasvoillaan paistoi luonnottomasti. Hän pysähtyi tyttäriensä eteen ja katsoi heihin silmäterillä, joita ei voinut väistää.

— Ei lapset, sanoi hän, — kohtaloaan ei kukaan pääse pakoon. Muistakaa, että olette minun tyttäriäni. Kirkonkellon kasvatteja te olette. Se on laulanut teidän kehtoonne. Kuinka moni voi kerskata sellaisesta. Älkää te yrittäkökään paeta kohtaloanne. Se on vaarallista. Paeta kohtaloaan on samaa kuin kääntyä itseään vastaan. Mutta jos kirkonkellon kasvatti kääntyy itseään vastaan, niin tulee hänestä langennut enkeli!

Äiti työnsi jo Tummaa ulos ovesta. He nousivat rattaille, keskelle sinistä sumua, joka kuin kevyt vanu peitti kukkivan pihamaan. Jokaisesta lehdestä kotoisella seudulla, kaikista räystäistä Laarin vanhassa talossa putoeli hiljalleen maahan sadepisaroja. Kukaan ei enää puhunut. Nämä pisarat puhuivat. Yhtäkkiä puistatutti tuuli pihamaata. Sadepisarat putosivat väkivaltaisesti kuin seulasta, jota ravistetaan. Tuntui siltä kuin koko talo, eikä yksin puut ja pensaat, olisi tärähtänyt. Tuuli kiersi pyörteessä ympäri pihan, karkasi sisään ovista, jotka olivat auki, ja läiskäytti ne kiinni, ikäänkuin se olisi tahtonut sulkea talon joltakin, joka on ollut ja jota ei enää ole.

Kun Sorja ja hänen isänsä palasivat sisään, tunsivat he että olisi pitänyt sovittaa jotain, joka vieroittavana oli tullut heidän väliinsä. Nyt, kahden jäätyä, tuntui epäsopu pahemmin kuin muuten ja kumpikin pelkäsi jostakin syystä siirtää sovinnon sanaa tuonnemmaksi. He ikävöivät toistensa luo, mutta eivät voineet löytää tietä. Niin seisoivat he hetken eteisessä, isä ja tytär, odottaen, että toinen sanoisi jotain. Sorja oli kuitenkin niin tottunut siihen että isä teki lopun tällaisista ikävistä mielialoista, että hän päätti antaa isän tehdä sen nytkin. Mutta isä seisoi vain mietteissään ja hänen päänsä varjo erottautui suurena ja aaveentapaisena valkoisella ovella. Yhtäkkiä otti hän esiin kellonsa, huomasi, että se oli paljon ja avasi päättävästi oven. Astuessaan yli kynnyksen hän sanoi tyttärelleen:

— Jos olisin tietänyt tämän, niin olisit saanut laulaa Maria Magdalenan osan. Nyt siitä tietysti tulisi loukkaantumisia, jos antaisin osan sinulle. Sille ei voi enää mitään.

Sorjassa kuohahti. Häntä suututti, ettei isä sovittanutkaan mielialaa, sitten häntä harmitti, että hänen täytyi ryhtyä kaikkiin ikäviin talousaskareihin ja vihdoin hän oli pahoillaan isälle, ettei isä kuitenkin antanut hänelle oratorion suurinta osaa, vaikkapa joku olisi siitä loukkaantunutkin.

— Ei ole ensinkään sanottu, että kuoro tulee! huusi hän isän perässä, käsi oven kääkässä.

— Kuoro tulee, vaikkapa sataisi pieniä kiviä. Vai oletko sinä jotakin kuullut? Kuoro on vihdoinkin lämmennyt ja innostunut.

Sorja meni keittiöön, missä kaikki oli sekaisin ja ajatteli epätoivoissaan tehtäviä, jotka häntä odottivat. Juuri nämä työt olivat vastenmielisimmät kaikesta mitä hän tiesi. Taistellessa märkien puiden kanssa, jotka eivät tahtoneet syttyä hän ajatteli neiti Hyrskyaaltoa, jolla oli ollut rannerenkaat ja kultavitjat ja rintasolki. Hän muisti myös pienen viekkaan Laineen ja komean Hyrskyaallon. Hyrskyaalto oli kaunis mies, siitä ei päässyt mihinkään. Hänellä oli mahtanut olla monta morsianta.

Nyt isä taasen meni kaapille. Hän puheli itsekseen ja paiskeli ovia.
Mikähän nyt oli?

Kuinkahan paljon mahtoivat tehtaalla saada työpalkkaa. Ei kai neiti
Hyrskyaalto kuitenkaan niillä ansioillaan ollut ostanut koristuksiaan.
Amerikasta kai ne olivat. Eivätkä suinkaan olleet oikeaa kultaakaan.
Eikö ollut jokin sekoitus, jota sanottiinkin Amerikan-kullaksi —
eivätkö liene olleet sitä.

Isä soitti salissa. Lakkasi ja alkoi taasen. Tämä alku kuvasi kuutamoyötä Libanonin vuorilla. Niin kauas kuin Sorja muisti taaksepäin oli hän kuullut nämä sävelet. Niitä oli isä soittanut ja hyräillyt, viheltänyt ja laulanut siitä asti, jolloin hän Helsingissä opiskeli. Vain yhden lukukauden isä oli saanut opetusta. Sinä aikana oli hänellä ollut ystävä, jokin nuori runoilija, joka kirjoitti sanat. Isä alkoi jo silloin säveltää tätä oratoriota. Runoilija on aikaa sitten ollut kuolleena ja nyt vasta esitetään teos. Eikä se sittenkään tule kelpaamaan mihinkään. Surullista. Mutta kaunis se on. Saattaa nähdä hopeankarvaiset öljypuut, tähdet, jotka ovat hyvin suuret ja hyvin alhaalla ja kuulla tuulen suhinan, kun se käy läpi lehtien. Sorja hyräilee mukana ja asettelee halkoja. Mikä nyt tuli? Isä iski kieliin kaikella voimallaan ja lakkasi sitten. Hänen täytyy tietenkin virittää konetta, joka taasen on aivan mahdoton, muisti tytär samassa. Mikä isän päähän pälkähtikään, kun hän tahtoi harjoituksen tänne kotiin. Hän luultavasti toivoo kestityksen kautta saavansa kuoron innostumaan. No niin, onnistukoon se hänelle vain ja sairastukoon se opettajaneiti, jonka on määrä laulaa Maria Magdalenan osa niin että hän, Sorja, saa laulaa sen. Mutta mikä ihme nyt onkaan — rikkooko isä huonekaluja, vai mitä hän siellä kolistelee?

Sorja seisoi työssä lieden luona, kun isä astui keittiön kynnykselle. Hän oli nähtävästi repinyt hiuksiaan, koska ne törröttivät pörrönä päälaella. Hän oli sellaisen mielenliikutuksen vallassa, että ääni vapisi.

— Kuule, sinä, alkoi hän, hilliten itseään, — tiedätkö sinä, minne äitisi on kätkenyt minun pulloni. Sano se paikalla, jos tiedät. Minä en kärsi sitä että minua holhotaan. Itse tiedän mitä teen. Ja jos minä tahdon juoda itseni kuoliaaksi, niin se myöskin on oma asiani. Vai määräilemään minulle, koska minä saan juoda ja koska en… No, jos et tiedä, niin et tiedä. Minä haen siksi kuin löydän, kaikki paikat penkoan ja vaikka minun pitäisi vääntää nurin äitisi piironginlaatikotkin, niin minä vakuutan, että haen kunnes löydän. Laita tuli saliin. Sen ne ovat unohtaneet tehdä, vaikka tietävät miten kosteus vaikuttaa soittokoneeseen. Pidä kiirettä, ehkä vielä ehtii vähän kuivaa! Koko päivä teillä on ollut aikaa, mutta ette senvertaa pidä huolta! Te tiedätte, että tämä harjoitus määrää koko tulevaisuuteni — mutta ei sittenkään tehdä tulta uuniin ja soittokone on siinä kunnossa, että sisälmyksenikin ovat kiertyneet paikaltaan. Mitä? Sanoitko sinä jotakin? Ole tänään varovainen, älä sano mitään mikä haavoittaa isääsi, sillä isäsi on tänään saanut kestää enemmän kuin kaksijalkainen eläin saattaa kestää. Puhu tänään vain kauniista hyvistä asioista. Pane vanhoja sanomalehtiä pesään, että syttyisi. Isäsi ei uskalla koskea tuohon klaveeriin ennenkuin huone on hiukan kuivunut. Sillä on nyt ihan samanlainen ääni kuin äidilläsi. Paljon ne ovat korviani kiusanneet molemmat. Eikö ole sanomalehtiä? No, ota öljyä, kyllä sitten syttyy. Isäsi on sairas ja äitisi on kätkenyt lääkkeen. Onko se oikein? Kuka on koskenut isoisän viuluun? Kuka täällä on käynyt penkomassa? Helvetti ja kuolema, tiedättekös, kuka oli isoisänne? Nero hän oli, Jumalan oma lapsi, ja te koskette hänen viuluunsa ja revitte sen kieliä. Mutta sen minä sanon, että jollen löydä pullojani, niin ei ole äitisi hyvä tulla kotiin! Ah, no, kas noin! Tuleepa jo lämpöisempi. Koetetaanpa nyt käydä tuon kiukkupussin kimppuun. Niin, kas tämä on kaikki niin kulunutta ja ruostunutta. Kun saisi senverran aikaa, että voisi ottaa auki kaikki tyynni. Sorja, minä näen sinun kasvoistasi, että tällä hetkellä halveksit isääsi — älä vain sano mitään, sillä minä voi lyödä sinua. Monessa rikkaassa salissa seisoo hienoja soittokoneita joihin ei milloinkaan kosketa, mutta minun täytyy taistella tämän ikälopun rämän kanssa. Jumala minua auttakoon, etten suutu niin, että lyön sinua kirveellä, sinä vanha raukka, joka et tahdo tietää mitään vireestä! Tyttäreni, ota kynttilä, näytä valkeata. Saisinpa minä nyt ryypyn, niin kaikki menisi hyvin. Tätä minä nyt olen koettanut virittää koko elämäni ajan. Ja juuri kun sen luulet saaneesi jonkinlaiseen kuntoon, niin se on taasen niin epävireessä, että korvat halkeavat. Ja samoin on koko elämän. Sorja, minne sinä menet?

Sorja oli laskenut kynttilän pianon kannelle ja puhalsi taasen tuleen. Molemmat kuulivat kellon ruokasalissa alkavan lyödä. Se löi seitsemän kertaa.

— Seitsemän, sanoi Lehtinen ja rupesi korjailemaan pois pihtejä ja avaimia, joilla hän oli viritellyt soittokonetta. — Olet oikeassa, sinun täytyy mennä keittiöön, he tulevat tänään täsmällisesti. Hajuaako täällä lamppuöljyltä? Mitä sinä sanoit — nauroitko? Sorja, varoitan sinua. Sinä tiedät, mikä olet ollut isällesi, mutta tänään olet tuottanut minulle suuren surun ja minun sydämeni on siitä vielä verihaavoilla. Ota pois rikat uunin edestä. Ensi kerralla vien heidät kaikki koululle. Mutta tänään tarjotaan kotona kahvit. Ja sitten täytyy vähitellen alkaa harjoittaa kirkossa, jotta kellot voivat tulla mukaan. Mutta se on tarpeellista vasta finaalissa. Kas vaan, eivät ole niin täsmällisiä kuin lupasivat. Ehkä ruokasalin kello käy jonkin verran edellä. Tyttäreni, jos sinä tiedät, mihin äidilläsi on tapana kätkeä minun tavaroitani, niin sano. Sairas olen, tarvitsen lääkettä. Kas noita mokomia, kun eivät tule täsmällisesti. Ja kuinka varmasti lupasivat. Ja minä vielä siirsin harjoituksen näin myöhäiseksi heidän nimi- ja syntymäpäiviensä takia. Saakeli soikoon, minkälaisia ihmiset ovat.

Sorja työskenteli tihruten palavan kattolampun valolla keittiössä ja koira makasi pitkin pituuttaan kiinni hellan kyljessä. Yhä varmemmalta alkoi Sorjasta näyttää, ettei tänne tänään ketään tule. Koira oli unessa, jommoiseen se vaipui pahalla säällä, päivinä, jolloin ei kylässä kukaan liiku. Sorjaa väsytti, harmitti ja hävetti. Täällä he ovat viikkokauden valmistaneet juhlaa varoista, jotka ovat otetut puodista velaksi. Kaikki tulet ovat sytytetyt kuin jouluna ja kuoron jäsenet istuvat mikä missäkin eivätkä ole tietääkseen. Mitäpä he välittivät köyhästä, virkaheitosta kanttorista ja hänen perheestään. Mutta kuka käskee myöskään kanttorin olemaan niin lapsellisen ja vetoamaan mokomien armoihin. Sorja oli suuttunut sekä isänsä puolesta että isälleen. Olisipa hän tietänyt, missä isän pullo oli, niin hän itsekin olisi ottanut lasillisen. Hänen täytyi nauraa, kun hän nosteli kahvipannua, joka oli kuin mikäkin kattila. Tässä on heille, isälle ja hänelle nyt kuukaudeksi juomista!

Yhtäkkiä hän huomasi, että isä seisoi kynnyksellä. Hän nauroi hänkin, mutta iloista veitikannaurua.

— Minä löysin ne jo, sanoi hän salaperäisesti. — Ja arvaapa mistä. Äitisi ei ole tyhmä. Sävellysarkkuun hän ne oli pannut. Hän on huomannut, ettei minulla moniin aikoihin ole ollut sinne asiaa. Siellä ne olivat. Olipa hyvä asia, piru vie.

— Antakaapa minullekin vähän, sanoi Sorja, otti pöydältä kahvikupin ja ojensi sitä isälleen. — Olen kylmettynyt. Antakaa pois nyt.

Isä tuijotti tyttärensä kasvoihin, joihin tämän yhden päivän aikana oli tullut jotain toivottoman alakuloista ja välinpitämätöntä.

— Ei, Sorja, sanoi hän ankarasti, — tähän älä sinä koske. Se ei ole naisia varten. Kas, miehet on miehiä. Mene pois vain työhösi. Kyllä kuoro tulee. Älä sinä siinä naura.

— Isä, alkoi Sorja, seisoen suuren kahvipannunsa takana ikäänkuin turvassa, mistä voi sanoa mitä tahansa, — tänne ei tule ketään. Ette siihen itsekään enää usko. En tiedä, pitääkö teitä itkeä vaiko nauraa. Täällä on kaikki valmistettuna juhlaan. En tarkoita ruoan ja juoman puolesta niin paljon. Mutta teidän oratorionne, se on tuossa kuin missäkin maljassa tarjolla jokaiselle, joka vain siitä huolii. Mutta kukaan ei huoli. Ei vaikka te kuinka kerjäisitte…

— Kuuntelisitte nyt vain totuutta, jatkoi tytär armottomasti. — Nyt teidät on potkittu pois toimestanne. Mitä te sitten teette, jos vielä pääkaupungin sanomalehdet julkisesti teitä pilkkaavat. Mutta sitä ehkei tarvitse pelätä sillä ettehän te yksinänne voi esittää sävellystänne Onneksi toki. Sillä muuten te kyllä varmaan jo aikoja sitten olisitte…

Tuoli kolahti säpäleiksi permantoon ja koira karkasi haukahtaen makuusijaltaan. Sorja kuuli isänsä parkaisevan ja juoksevan ruokahuoneeseen. Sielläkin meni jotakin rikki. Olisiko isä todella paiskannut seinään vanhan viulun. Siltä kuului. Ja nyt helisivät lattialla lasisirpaleet. Rikkoiko hän musiikkimiesten kuvia? Menikö hän nyt tuosta niin kokonaan suunniltaan! Sorja kävi neuvottomaksi ja mietti, mitä hänen nyt piti tehdä. Kauheaa tämä oli tämä tällainen elämä. Ja tämän tapaista se aina oli heillä ollut, joskin se oli tullut yhä hullummaksi. Ei, tänne ei hän rupea jäämään. Ottaisipa Ison-Hiedan täti hänet luokseen, niin hän olisi valmis vaikkapa menemään naimisiin sen nuoren paronin kanssa. Se olisi varmaan parempi kuin joutua Hyrskyaallolle. Ja Hyrskyaalto oli katsonut häneen sillä tavalla, että hän varmaan häntä ajatteli. Mitä hyvänsä, mutta tänne kotiin ei hän jää!

Miksikähän isä nyt onkin niin hiljaa. Ehkä hän on juonut ja nukkunut.
Se olisi kaikkein parasta.

Tytär astui ääneti läpi eteisen ja huoneiden. Ruokasalin permannolla särkyivät lasinpalaset hänen jalkainsa alla. Siellä oli pimeä, miksi isä olikaan sammuttanut lampun. Mitä hän nyt mahtoikaan hautoa päässään, aina täytyi talossa pelätä, että jokin onnettomuus tapahtuisi.

Hän tuli saliin, missä piano oli auki, paksu pinkka nuotteja telineillä ja palava kynttilä kahdenpuolen. Isä ei ollut täällä. Pitkä juhlapöytä valkeine liinoineen teki kaamean vaikutuksen nyt kun oli varmaa, ettei kukaan asettuisi sen ääreen. Tyttö juoksi takaisin, yhä huudellen isää. Ruokasalissa hän sittenkin oli. Hän puhui jotakin yksikseen.

— Täälläkö te istutte pimeässä, sanoi tytär, — ja minä kun jo säikähdin, että minne te olette mennyt. Miksi te olette sammuttanut lampun? Odottakaahan nyt, minä tuon salista kynttilät. Älkäähän nyt olko noin suruissanne, isä. Mitäpä se siitä paranee. Minäkin olen ollut pahalla tuulella, mutta mitä se siitä paranee. Pankaa maata, isä. Olette kipeä. Tuonko minä teille jotakin syömistä. Kuulkaas, isä, älkää olko huolissanne siitä aamupäiväisestä. Ei rovasti tahdo meille pahaa, hän vain kovistaa, mutta kyllä te pysytte virassanne. Mistäs Paalajärven seurakunta saa sellaisen kanttorin. Sellaista ääntä ja sellaista miestä ei ole maailmassa. Isä, älkää naurako. Isä kulta…

Kanttori Lehtinen nauroi. Istuen puusohvalla, missä tehtaalaiset aamupäivällä olivat istuneet, kaasi hän pullosta vierellään täyteen pienen ryyppylasin ja tyhjensi sen.

— Kaikki on hyvin, sanoi hän. — Yhtä ainoaa kaipaan. Miksei soiteta kelloja? Nythän on se aika.

— Mitä te hullutellette, sanoi Sorja, alkaen uudelleen ärtyä. — Nyt on ilta, lähtekää maata. Minkätähden te taas olette täällä särkenyt tavaroita. Tulisitte nyt järkiinne, isä.

Tytär otti häntä kädestä ja koetti nostaa häntä ylös. Käsi oli paisunut ja painava eikä kanttori liikahtanut.

— Olenko minä niin huono, ettei minulle soiteta kelloja? sanoi hän väsyneenä. — Kirkonkello on ihmisen kaipauksen ääni ja kaivannut olen minäkin, yhtä paljon kuin joku toinenkin.

Yhtäkkiä hän kimmahti pystyyn, työnsi tyttären luotaan, kaatoi mitä eteen sattui ja tuli ikkunan luo.

Sorja seisoi hetken miettien, pitikö hänen koettaa huutaa häntä takaisin, mutta ajatteli sitten, että hän ehkä selviää ulkoilmassa. Hän kutsui koiran luokseen ja käski sen seurata isäntää, läksi sitten sammuttamaan tulia ja korjaamaan pois juhlapöytää salista. Oli pilkkoisen pimeä ilta ja sade tippui unettavan yksitoikkoisesti alas katonräystäistä. Ei ollut äidillä ja Tummalla, heilläkään, nyt hyvä kulkea laivalla. Ettei vain mitään tapahtuisi. Hiiret — nyt ne taasen alkoivat. Sorjasta tuntui kaamealta. Että hän sentään oli lähettänyt pois koirankin. Mahtoiko isä todella lähteä suntion luo pyytämään häntä soittamaan kelloja. Ettei hän vain kapuaisi torniin ja loukkaisi itseään siellä. Ovat rohkeat nuo hiiret, nakertelevat, vaikka täällä liikutaan. Kun Sorja Lehtinen tuli soittokoneen ääreen sulkeakseen kantta täytyi hänen ottaa nuottipinkka telineiltä. Se oli painava, kourantäyteinen pinkka, täynnä isän merkkejä ja huomautuksia. Sorjan sydämeen vihlaisi, kun hän ajatteli kuutamoa Libanonin vuorilla ja seetripuitten suhinaa. Ei koskaan, ei koskaan isä saisi sitä esittää vastaanottaville sydämille. Kovaa on tämä elämä ja vihata sitä täytyy.

Samassa hetkessä alkoi läpi hiljaisuuden kuulua jotakin ääntä. Itkikö isä pihamaalla? Hän kiiruhti yli viulunkappaleiden ja lasisirpaleiden eteiseen, avasi oven ja tuli portaille. Pimeys painoi siellä kuin paksu märkä vaate. Sumusta kuului tuskallisen valituksen ääni. Heti kirkon tai tapulin takaa. Koira ulvoi. Se ei hellittänyt edes hengittääkseen, vaan ulvoi katkeamatta, äänellä, joka tiesi hengenhätää.

Sorja Lehtinen kuunteli hetken posket kylminä ja sydän takoen. Hän tiesi heti, aivan kuin joku olisi sen hänelle sanonut, että se oli heidän koiransa, ja tiesi myöskin, että isälle oli jotakin tapahtunut.

TYHJÄ SIJA

Kuolema on yleensä hienotunteinen vieras. Se ei saavu ennenkuin ihminen sisimmässä mielessään on sanonut sille: tule! Ison-Hiedan emäntä Kreeta-Karoliina ei ollut lausunut tätä sanaa ja niin pysytteli kuolema vielä hänen kynnyksensä takana, vaikka Kreeta-Karoliinan olisi pitänyt pari vuotta jo maata haudassa, ainakin lääkärien ennustusten mukaan.

He eivät saaneet selville mikä häntä vaivasi. Toiset sanoivat, että hänessä oli syöpä, toiset luulivat taudin olevan keuhkoissa, joku oli väittänyt koko sairauden johtuvan reumatismista. Useimmat olisivat tahtoneet toimittaa leikkauksen nähdäkseen mitä tämä oikein oli. »Hitto teidän leluksenne ruvetkoon!» sanoi Kreeta-Karoliina sille nuorelle virkaatekevälle, jonka isäntävainajan sukulainen Korven emäntä viimeksi oli tuonut Isoon-Hietaan. Ja virkaatekevä sai kuulla mitä muutkin tohtorit: etteivät he ymmärrä yhtään mitään, että he eivät ole parempia kuin teurastajat tai kruununvoudit, ja ettei kukaan kunniallinen ihminen rupea tohtoriksi enempää kuin kruununvoudiksi tai teurastajaksikaan. Onko maailman alusta kukaan niin paljon rikkonut kymmeniä käskyjä vastaan kuin ne, jotka nimittävät itseään tohtoreiksi? Skorpioni heillä on sillä kohdalla, missä muilla on sydän, tohtoreilla! Ja Korven emäntä sai kuulla, että jos hän vielä tuo tänne tohtoreja, niin on tie auki sekä hänelle että hänen tyttärelleen täältä Isosta-Hiedasta maailman toiseen laitaan asti.

— Niin minä tahdon! sanoi Kreeta-Karoliina ja iski terässiniset silmänsä Korven emäntään, joka näytti olevan niin suuri ihminen, että hän olisi voinut vaikkapa niellä Ison-Hiedan sairaan hennon Kreeta-Karoliinan.

Mutta Korven emäntä vavahti, kun Kreeta-Karoliina näin häntä puhutteli, ja vilkutti silmää tyttärelleen ettei tämä vain alkaisi vastustaa sairasta. Molemmat liikkuivat varpaisillaan ja tohtori huusi suuttuneena kolme kertaa: oikkupussi! Ja sanoi sukulaisille, että tällaisten sairaiden luo ei sovi vaivata lääkärejä. Pitkiin aikoihin ei sitten lääkäriä tuotukaan Isoon-Hietaan.

Paljon antoi emäntä ihmisille ihmettelemisen aihetta. Miten hän elää? Hän syö ja juo niinkuin lintu, hän ei nuku. Ja ajoittain hän on kuin kuollut. Mutta se on sitä, päättelivät he, että hän elää niin kauan kuin tahtoo. Ja nyt hän etsii perijää eikä halua kuolla ennenkuin on löytänyt sen. Hän on koko ikänsä tehnyt mitä on tahtonut ja sellaisella tahdolla saattaa pysyä hengissä vastoin tohtorien määräyksiä. Eikä sitä ehdikään kuolla, kun on niin paljon tavaraa!

Ihmiset tekivät ne johtopäätökset, mitkä tavallisesti tehdään varakkaasta lähimmäisestä. Ja todella antoi Ison-Hiedan emäntä kuoleman kolkuttaa eikä avannut sille, koska hänellä oli järjestämättömiä asioita elämässä. Hänen rahoillaan ja tavaroillaan kyllä oli ottajia, niistä ei olisi ollut murehtimista. Mutta oli muuta, mikä piti panna kuntoon. Piti täyttää tyhjä sija. Ei Jumalalla kuitenkaan ollut aikaa ajatella joka ihmisen pieniä yksityisasioita. Ja sellaisia oli Kreeta-Karoliinalla elämän kuluessa ollut — jollei montakaan, niin ainakin yksi. Yksi, mutta se oli täyttänyt koko hänen elämänsä. Se täytyi järjestää. Mukavaa olisikin ollut, jos olisi saanut panna pitkäkseen »parempaan sänkyyn», joksi Kreeta-Karoliina nimitti ruumisarkkua. Mutta oli, niinkuin sanottu, se muuan asia, joka ei päästänyt lepoon.

Ennen aikaan ihmiset sen kyllä tiesivät eikä heidän suunsa eteen panna lukkoa. Mutta sen ajan ihmiset olivat enimmäkseen kuolleita ja niiden silmissä, jotka vielä elivät, oli asia haalistunut. Ison-Hiedan emäntä oli nyt vuosikausia ollut elämän ja kuoleman vaiheilla. Hänestä oli enemmän kuin kerran sanottu, ettei hän aamua näe. Niinikään oli hänestä sanottu, että hän on hullu. Ja sanottu tämä hänen puolustuksekseen. Hän oli vuoronperään suututtanut kaikki omaisensa, ajaen heidät talosta. Ja kuitenkin unohtivat he taasen loukkaukset ja saapuivat uudestaan. Jos Kreeta-Karoliina olisi ollut köyhä vaimo, niin hän olisi saanut kuolla ruotivaivaisena jossakin pirtinnurkassa. Mutta hänen rikkautensa tuottivat hänelle alati huoltapitäviä sukulaisia. Ja samaiset rikkaudet pitelivät häntä elämässä. Tai eivät oikeastaan nekään, vaan oli syy syvemmällä. Asia oli vaikea järjestää, kysymys oli monimutkainen, sitä oli melkein mahdoton esittääkään ihmisille, hulluksi täytyi luulla sitä, joka sellaista esitti. Mutta ihmisellä on velvollisuuksia kuolemaa kohtaan ja hänellä on velvollisuuksia elämää kohtaan. Ennenkuin lähtee, täytyy katsoa, että kaikki jää kuntoon. Pääasia, että jättää toisen tai toisia sijalleen. Sitä vaatii elämä. Jolleivät nämä maan asiat ole järjestyksessä, niin on turhaa yrittääkään taivaaseen. Ison-Hiedan emännälle oli elämä kyllä maistunut koiruoholta enemmän kuin medeltä, mutta senjälkeen kun hänelle oli selvennyt, että maailmassa oli joku, jonka hän tahtoi asettaa sijalleen, niin sai kuolema häntä odottaa.

Jo kauan oli Kreeta-Karoliina ajatellut häntä. Ja sairauden pitkinä vuosina oli hän hänen mielessään ja piti häntä hengissä. Tämä Arne oli kuitenkin aivan saavuttamaton. Kaikki mahdolliset esteet olivat hänen ia Kreeta-Karoliinan välillä. Toiselta puolen riippuivat isännän sukulaiset kiinni omaisuudessa, jonka he pelkäsivät sairaan emännän haluavan antaa ulkopuolelle sukua. Toiselta puolen oli Parinpellon herran poika äitinsä kasvatettavana, poissa, kaukana täältä eikä minkään perinnön tarpeessa. Mutta juuri siksi että pieni Arne oli mahdoton saavuttaa, sairaan mielikuvitus itsepintaisesti ja hellittämättä piteli hänestä kiinni, keksien yhä uusia keinoja vaikeuksien voittamiseksi. Kreeta-Karoliinalle selveni, että koska hänen oma avioliittonsa oli ollut onneton ja koska Arnekin oli syntynyt ilman rakkautta, niin piti Arnessa tapahtua sovitus, hänen piti joutua onnelliseen avioliittoon ja tästä aviosta piti syntyä onnellisia lapsia niiden ihmisten sijalle, joiden kaipaus oli mennyt hukkaan. Tämä suuri tehtävä pysyi hänen salaisuutenaan kunnes hän pyysi neuvoja lakimiehiltä. Silloin se tuli julkisuuteen. Lakimiehet olivat testamentin tulkinnasta eri mieltä ja niin saivat ihmiset taasen Kreeta-Karoliinan hampaisiinsa. He olivat aina mielellään puhuneet hänestä ja nythän hänen elämänsä sai uuden valaistuksen, nythän kävi selville, ketä hän oli rakastanut. Se seppä olisi tehnyt hyötyä, joka olisi keksinyt ihmisten suun eteen lukon. Mutta se seppä ei vielä ollut syntynyt ja ihmiset puhuivat ja sotkivat.

Ensi kertaa elämässä vakuutettuna siitä, että korkeampi maailmanjärjestys oli uskonut hänen käsiinsä tehtävänsä, Ison-Hiedan sairas emäntä ryhtyi toimenpiteihin, jotka inhimillisesti katsoen olivat mahdottomat. Hän ajatteli: jos isäntä-vainajan suvussa olisi tyttö, jonka kanssa Arne voisi tulla onnelliseksi, silloin eivät sukulaiset saattaisi ryhtyä mihinkään käräjänkäynteihin. Isännän suvussa oli koulunkäyneitäkin, isäntä oli niitä avustanut ja kouluttanut saadakseen sukuaan nousemaan. Jos sieltä löytyisi sellainen tyttö! Kreeta-Karoliina lähetti käskyn maisteri Sacklénille, että nopeasti piti tulla hänen puheilleen.

Maisterilla oli juuri kiirein ansioaikansa, hän kun näin syyskesällä kävi pitäjällä ostelemassa voita Tapani Lehtistä, kauppiasta varten, joka sitten lähetti voin edelleen, menemään kaupunkeihin. Sacklén malttoi tuskin kiertää kylän loppuun asti, otti sitten hevosen ja ajoi tuttua tietä Isoon-Hietaan. Päästyään perille, sai hän odottaa, sillä emännän piti nousta vuoteesta ennenkuin hän päästi hänet sisälle. Käräjäkirjuri istui sydän sykkien tutussa matalassa salissa pianon ääressä ja soitti yhdellä sormella laulua, jota hän ylioppilaana oli laulanut:

Das Vöglein hat gesungen, die Rose hat geblüht, die Saite hat geklungen, das Herz das hat geglüht.

Hän soitti miltei sivu joka äänen ja hyräili oikein, kunnes tapasi soittokoneesta sen äänen, jota etsi. Siinä soittaessaan hän kaiken aikaa kuuli, miten Kreeta-Karoliinaa puettiin ja mitä käskyjä hän palvelijattarelle antoi. Oli kysymys kahvista, piparkakuista, plätyistä ja munakokkelista. Ja jota selvemmin naiset puhuivat, sitä hartaammin käräjäkirjuri iski klaviatuuriin ja hyräili:

Hän kuuli että ikkuna läiskähti auki ja että huonekaluja siirreltiin. Silloin hän ymmärsi, että emäntä alkoi olla valmiina eikä enää alkanut laulua alusta, vaan lauloi täydellä äänellä, liian korkealta, loppusanat: wer kann es wissen, was nur der Himmel sah.

Vihdoin viimein seisoi hän sitten emännän makuuhuoneessa, jolle kellastuva syys lainasi valaistustaan läpi pensasverkon ikkunan alla. Emäntä istui isänsä vanhassa nahkatuolissa, hartioilla suuri heleä silkkihuivi, jonka hetaleiden alta hänen jalkansa pienissä kullalla kirjailluissa kengissä pistivät esiin. Molemmat yskähtelivät, niellen alas liikutusta ja maisteri Sacklén piteli katkonaista puhetta siitä, että emäntä oli kaunis ja nuori niinkuin aina ja että hän oli onnellinen, kun taas pitkästä aikaa sai hänet nähdä. Ison-Hiedan emäntä keskeytti hänet yhtäkkiä kalskahtavalla äänellä, mennen suoraan asiaansa. Heidän välillään syntyi pitkä keskustelu.

— No, te tomu ja tuhka, sanoi emäntä, — vielähän tekin elätte. Elääkö teissä sitten yhä se teidän kuuluisa kaipauksenne? Nyt voitte kaivata kokoon kaksi ihmistä.

— Teidän käskynne on minulle laki, Kreeta-Karoliina. Niinkuin aina.
Keitä nämä kaksi ihmistä ovat?

— Mutta sen sanon heti, että paremmin pitää onnistua kuin silloin, kun naititte Laarin tyttären Tukki-papalle.

— Minä valitan vieläkin, Kreeta-Karoliina, itse olen siitä enimmän kärsinyt. Mutta on toki syntynyt hyvääkin jälkeä käsialoistani. Onnellisia ovat Pohjassa — ja niin äkkiä kuin sekin naiminen päätettiin ja niin suuri ero iässä kuin niidenkin välillä oli. Ja nyt niillä jo on neljä… viisi lasta — tietysti minä olen vanhimman kummi ja on se minun kaimanikin…

— Te kerrotte samat jutut kymmeneen kertaan. Kuulkaas, eikö teillä ole parempia vaatteita? Mihinkä te panitte sen sata markkaa, jonka teille annoin?

— Niin, Kreeta-Karoliina, minä en ole sitä juonut tositarpeeseen olen sen lainannut. Te ette pidä siitä että lainataan, mutta jos olisitte nähnyt, missä tarpeessa eräs… eräs oli, niin…

— Viinaako hän tarvitsi vai konjakkia? Piru teitä auttakoon, senkin hirttämätön mies. Saatte mennä sen tienne, ei teistä kuitenkaan ole minun auttajaani.

— Kreeta-Karoliina, minä tiedän, että te suututte jos sanon kenelle rahat annoin, mutta saatte kuitenkin kuulla: teidän omalle sukulaisellenne ne menivät ja hän ne kyllä maksaa takaisin. Niin, niin, niille kanttorinväille. Ne ovat onnellisessa avioliitossa, mutta ei tahdo riittää, käy paljon vieraita.

— Ja juodaan myöskin vahvasti. Kyllä minä Lehtisen tiedän. En kärsi heitä — mitä nimiä ne ovat, joita he ovat antaneet lapsilleen!

— Teette väärin, Kreeta-Karoliina: pieni poika, nykyinen kanttori, ei ole kertonut mitään siitä mitä me silloin metsässä puhelimme, syyttä suotta kannatte hänelle vihaa. Näkisitte vain kummityttärennekin, siitä se kasvaa tyttö. Ja kaunis on se vanhempikin tytär.

— Älkää te puhuko, minä en rupea tekemisiin heidän kanssaan. Älkööt he odottakokaan, että mitään minulta saavat, ei mitään heille täältä lähde. Aliina olisi kyllä saanut parempiakin miehiä.

— Aliina rakasti tätä. Eipä niistä paremmistakaan miehistä aina onnea koidu.

— Minä en ole kutsunut teitä tänne opettamaan katkismusta. Osaatteko minua auttaa vai ettekö? On kysymys Parinpellon herran pojasta, Arnesta. Voitteko isäntä-vainajan suvusta löytää tytön, joka tekee hänet onnelliseksi ja joka tietysti sitten Arnen kanssa yhdessä saa, mitä minulta jää?

— Älkäähän nyt, Kreeta-Karoliina. Ajatellaan nyt… Ison-Hiedan isännän suku on kauttaaltaan talonpoikaista. Ja rouva Falcke pysyy sitkeästi kiinni ylhäisessä syntyperässään. Voisi ajatella, että jos äiti kuolee ja suku köyhtyy, asiat hiukan muuttuisivat. Mutta Arnen äiti on kai terve ihminen ja elää poikansa kanssa Helsingissä. Mille kannalle poika itse mahtaisi asettua — tietääkö hän mitään teistä?

Tietää kyllä. Olen hänelle itselleen sanonut, että annan hänelle lahjan. Hän oli silloin kyllä pieni. Mutta lapset muistavat hyvin sellaiset asiat. Eihän vielä ole pahaa kiirettä. Antaa pojan nyt vielä lukea… Hakekaa te sillaikaa tyttö.

— Tehän seurustelette sahan johtajan kanssa, niinkuin kaikkialla.
Johtaja on kihloissa Arnen sisaren kanssa. No, ymmärrättekö jo, kollo!

— Niin, että minun pitää kiirehtiä häitä ja toimittaa, että poikakin tulee tänne.

— Annan teille vielä sata markkaa vaatteihin, mutta jos te ne nyt jonnekin lainaatte, niin silloin teidät piru perii.

— Eivät ne herraspojat nykyään enää ole niin saavuttamattomia kuin olivat ennen. Niitä menee nyt jo vallan talonpoikaistenkin kanssa naimisiin. Varsinkin jos saavat vähän rahaa.

— Heittäkää te kiroileminen, emäntä, ja ruvetkaa rukoilemaan. Kyllä te kaipauksellanne taivutatte Jumalan.

— Varsinkin, jos te vähän itkette joukkoon, Sacklén. Mutta jos te tämän asian pilaatte, Sacklén, niin silloin on ystävyytemme lopussa.

— No, haihatelkaa nyt siinä, te iankaikkinen kyynelkurki ja kaipauksen vuohi. Saatte olla yhtenä kantajanani, mutta ei päässä, ei pääpuolella enempää kuin jalkapuolellakaan, sillä yhtäkkiä pudotatte koko lastin.

— Kuolemassako siis vasta… Eikö minun sitten koskaan ole elämässä suotu painaa teitä rintaani vasten, te minun nuoruuteni rakastettu?

— Sacklén, tiedättekö mihin puuseppä on tehnyt oven? No, no, no, Ville Sacklén, eikö teidän elämäänne nyt mahdu muuta kuin viinaa ja rakkautta. Nouskaa paikalla ylös.

— Onko maailmassa ollut yhtään uskollisempaa vaimoa kuin te? Ah, Kreeta-Karoliina, minä lienen raukka, mutta minä en voi unohtaa. Ettekö te koskaan muistele sitä varjoisaa maitohuonetta Laarilla, joka tuoksui katajalta ja neitseellisyydeltä…

— Muistatteko te sitten koskaan sitä suurta salia Isossa-Hiedassa, missä tuoksui ihmisliha ja ihmislika ja missä minä vannoin uskollisuutta. Nouskaa ylös, Sacklén, kohta minä suutun, älkää koskeko minuun.

— Kreeta-Karoliina, kohtelitteko Falckeakin tällä tavalla, kun hän tuli tänne?

— Rupeatte ruokottomaksi, Sacklén. Minä jaksan vielä ottaa teitä niskasta ja heittää mäelle, jos tahdon.

— Heittäkää vain, Kreeta-Karoliina, mutta sanokaa minulle ensin, kohtelitteko Falckeakin tällä tavalla.

— No, olette te nyt utelias. Tuota te nyt olette miettinyt ja miettinyt. Vuosikausia olette ajatellut, kehtaatteko kysyä ja nyt te sitten vihdoin ajattelitte, että hetki oli tullut. Hyi, Sacklén, akat noin utelevat.

— Nöyryyttäkää te minua miten paljon tahdotte, sehän on aina ollut teistä niin hauskaa. Katsokaas, Kreeta-Karoliina, Parinpellon herra kyseli minulta useampaankin kertaan tätä Isoa-Hietaa. Hän sanoi kuuluvansa osakeyhtiöön, joka aikoi rakentaa sahan. Silloin kun isäntä alkoi sairastella ja tekin halusitte vähentää maita.

— Hm. Minä en ehkä sittenkään ole niin paljon akka kuin te luulette. En kertonut enkä kerro nytkään.

— Hm. Hm. No niin, Sacklén, pistäytykääpä keittiössä katsomassa miksi kahvi viipyy. Ja miettikää sillä tiellä, vaihdatteko hevosenne. Minä olen valmis vaihtamaan.

Vanha käräjäkirjuri nauroi niin että laihtuessa väljiksi käyneet liivit muodostivat epätasaisia laineita hänen vatsansa päällä.

— Mikä tyttö-veitikka te olette! sanoi hän ja kyyneleet tippuivat silmistä. — Totta kai minä hevoseni vaihdan. Niin katsokaas, Falcke ei voinut teitä unohtaa enempää kuin minäkään. Me ymmärsimme toisemme tässä asiassa — ei, ei, ei koskaan puhuttu siitä! Eikä hän koskaan edes ruvennut puhumaan teistä. Hän puhui sahasta ja laivakulusta ja tienteosta ja sitten hyvin ohimennen nuoresta parista ja sen onnesta.

— Entäs te? kysyi emäntä ja hänen kasvonsa ikäänkuin kivettyivät jännitykseen, silmien levottomina kipinöidessä Sacklénia kohden.

— Minä sanoin niinkuin te käskitte, että lääniä on kuin Saharan erämaassa, että ammutte susia ja hirviä ja kävelette saappaissa pellolla ja kaunistutte päivä päivältä. Ja kun tulee ikävä, niin vihellätte laivan rantaan kuin koiran…

Jännitys laukesi emännän kasvoilta ja suli hymyyn ja vihdoin nauruun. Ja hän punehtui, kun ajatteli nuoruutena rakastettua ja painoi silmänsä maahan. Mutta Sacklén seisoi hurmauksen vallassa hänen edessään ja kuvasi mitä kaikkea hän oli Parinpellon herralle kertonut ja kuinka hän oli käynyt mustasukkaiseksi ja luvannut lähteä katsomaan sahanpaikkaa ja samalla onnellista nuorta pariskuntaa.

Yhtäkkiä ojensi Kreeta-Karoliina lapsellisen valkean käden ja sanoi hiljaa: »Ei enää, ei enää.» Ja painoi pään tuolin selustaa vasten ja yli kasvojen kävi tumma veriaalto. Mutta sitten olivat kasvot valkoiset ja kuoleman vakavat. Sacklén säikähti ja oli heti paikalla polvillaan emännän edessä.

— No, te tomu ja tuhka, sanoi emäntä siinä hetkessä havahtuen, — menkää keittiöön, johan äsken käskin minä tahdon että menette. Kenkäni pilaatte, minä olen ne itse kirjaillut, sellaisissa on paljon työtä. No, tulkaa järkiinne.

Käräjäkirjuri pääsi pystyyn ja meni ovelle. Siinä hän kääntyi ja katsoi emäntään päätä nyökyttäen.

— En ihmettele, Kreeta-Karoliina, vaikka vielä arkustanne kimmahdatte pystyyn. Hyvin teitte, kun kutsuitte minut kantajaksi — koetan varoa, että ajoissa heräätte eikä sitten, kun multa jo kumisee arkkunne kannelle.

— No, tulkaa sitten tähän, niin sanon kaikki yksintein. Mutta kysyä ette saa mitään, niin minä tahdon. Katsokaas, Parinpellon herra kävi täällä kaksikin eri kertaa, toisen kerran talvella, toisen syksyllä. Lähetin heti hakemaan isäntää. Ja he kävivät katsomassa sahan paikkaa.

— Mitä hittoa te sitten pyydätte ja kerjäätte. Sanon kaikki yksintein, niin ette voi syyttää minua mustalaiskaupoista. Kuinka tekopyhä te olette: utelias niin että halkeatte ja kuitenkin sanotte: älkää puhuko. Falcke kävi täällä, niinkuin sanottu, kaksi kertaa. En ole vuosikausiin yhteensä nauranut niin paljon kuin silloin. Falcke mahtoi tietää tulleensa iloiseen taloon. Sitten kerran näin hänet kirkkorannassa. Olin tullut yhteisessä kirkkoveneessä ja panin huivia päähäni Ison-Hiedan kirkkoaitassa. Silloin hän ajoi hevosen selässä ohitse ja kysyi, oliko joku nähnyt hänen koiraansa. Hän meni samaa tietä, kukaan ei ollut nähnyt koiraa. Sitten… sitten… hän tuli eräänä keväänä ja silloin hänellä oli lapsi mukanaan. Ja silloin… Mutta se ei kuulu tähän. Silloin minä lupasin lapselle lahjan. Ja hän muistaa sen. Ja kuuluukin sitä kysyneen, niinkuin lasten tapa on. Mutta testamentit ovat testamentteja ja niitä pitäisi nyt paikata. Ja samalla saattaa kaipauksestakin tulemaan jotain valmista. No, joko menette nyt, Sacklén. Ja järjestäkää asiat minun tahtoni mukaan. Ettekö ovelle löydä?

Jonkin aikaa tämän keskustelun jälkeen tuli Lyyli Laattala Isoon-Hietaan emännän seuraksi. Hän oli vaalea ja iloinen, terve ja tanakka ja kun emäntä oli häntä pari kuukautta katsellut, puettanut ja johtanut mielensä mukaan, niin hän alkoi olla häneen tyytyväinen. Parahiksi hän oli ehtinyt luvata Lyylille muistoksi kultaisen rintaneulan, kun kävi ilmi, että Lyylillä jo oli katsottuna sulhanen, Tourin Matti, ylioppilas, joka lueskeli lakia. Eikä edes Lyyli itse tätä kertonut, vaan se tuli emännän tietoon Vireenin, vanhan voudin kautta, joka arvasi emäntänsä aikeet. Eikä Lyyli edes kieltänyt kun emäntä kutsutti hänet eteensä, vaan sanoi hävyttömästi, että eihän hän ollut voinut tietää, että emännällä olisi jotain hänen naimistaan vastaan. Ei muuta, sanoi emäntä, kuin sitä, että hän olisi halunnut valita sulhasen, tai edes tuntea hänet, lievensi emäntä samassa jyrkän lausuntonsa. Ja mikä tämä oli muu kuin velaksi lueskeleva poika, joka vielä taisi juopotellakin, niinkuin Helsingissä oli tapana tehdä. Lyylissä oli sisua, hänessä! Hän sanoi emännälle vasten silmiä, että hän ei naikaan rahaa ja laivoja, niinkuin täti on tehnyt eikä hän kysy, onko katto hänen päänsä päällä korkea vai ulottuuko siihen käsi, kun nostaa. Mutta sen hän ottaa jonka itse tahtoo. Ja olisiko tädin mielestä todella parempi ottaa rikas, jonka sitten surmaa, kun ei jaksa hänen kanssansa olla. Emäntä sai nyt Lyylin kautta kuulla joukon niitä asioita, joita hänestä pitäjällä puhuttiin. Hän antoi Lyylin puhua ja tyyntyi tyyntymistään, kunnes vihdoin rauhallisesti sanoi Lyylille, että sopiihan mennä tämän suloisen miehen luo, ei hän mitenkään pyydä olla tiellä. Lyyli antoi sisukkaan vastauksen ja emäntä puolestaan huomautti, ettei tarvitse tästä puoleen olla asiaa tällaiseen huonoon paikkaan kuin Iso-Hieta. Ja Lyyli pani nopeasti vaatteensa myttyyn ja läksi kantamus selässä Isosta-Hiedasta. Emäntä nousi vuoteestaan katsomaan ja nauroi. Jouti kantaa, voimia ei häneltä puuttunut. Ja jouti kylän puhua — kai hän kylästä otti hevosen tai laivallako aikonee lähteä. Hyvä oli, että ajoissa tuli nähdyksi mikä lintu hän oli, kyllä olisi Arnella ollut seitsemän pitkää päivää viikossa sellaisen ihmisen rinnalla. Onnea ei sellaiseen avioliittoon olisi tullut. Ja Sacklénille, hänelle päätti emäntä sanoa kovat sanat. Lähettää tänne tytön eikä ota selvää, onko hän jo rakastunut!

Emäntä oli tämän jälkeen sairas ja toivoton. Tuli aikoja, jolloin hänen täytyi pyytää niitä kuoletuttamislääkkeitä mitä tohtori oli antanut otettavaksi vain pahimmassa hädässä. Tuli tuskankohtauksia, jotka veivät muistin ja järjen ja tekivät niin täydelleen välinpitämättömäksi maailman asioista, että Arnenkin kohtalo oli yhdentekevä. Ei jaksanut kättä liikauttaa eikä ajaa pois niitä ihmisiä, jotka taasen olivat kokoontuneet hänen ympärilleen. Sukulaisia ne taasen olivat, isäntävainajan helliä sukulaisia, oli muitten muassa Laattalan emäntäkin ja Lyylin nuorempi sisar. Ne painuivat häntä kohti ja kysyivät, tunsiko hän heitä ja kuinka hän voi. Ajoittain hän tunsi heitä, ajoittain ei ketään eikä mitään. Jonkin kerran hän kuuli viereltään kuiskattavan: hän ei enää aamua näe. Silloin hänessä elämä läikähti senverran että hän ajatteli: ohoh! mutta ei jaksanut sanoa heitä vastaan. Aamulla hän kuitenkin kaikkien ihmeeksi yhtäkkiä nousi ja käveli pöydän ääreen katselemaan ulos ikkunasta. Ja eikö saanutkin selkoa siitä kuka oli aitassa ja mitä asiaa sinne oli. Kyllä niillä hänen sairastaessaan on ollut sekä puotiin että aittaan ja kaappeihin niin paljon asiaa, että sisu nousi, kun niitä ajatteli. Kyllä täällä oli varastettu. Kaikki olivat varastaneet, sekä tutut että tuntemattomat! Tiesihän sen, kun ei emäntä vuoteen ollut jaksanut liikkua senvertaa, että olisi jaksanut yli pihamaansa. Pienet hymyt sukulaisten suupielissä hänen ympärillään eivät jääneet häneltä huomaamatta. Nämä hymyt sanoivat: ja taitaa jäädäkin astumatta. Junkkarit! ajatteli hän hengessään ja vaipui horroksiin. Ja saattoi päiviä olla sillä tavalla. Ihmeellistä, etteivät oppineet varovaisemmiksi, olisivathan ne voineet puhua viereisessä huoneessa — ja taisivat kyllä sielläkin puhua — mutta kerran erotti hän Lahjan sanovan: »En minä muusta, kun saisin sen suuren sinipunertavan silkkisaalin!» Siihen sanoi hänen äitinsä Laattalan Sandra: ota se nyt yksintein, mutta vedä aitanovi perässäsi kiinni. Korven emäntä täältä kyllä muuten kaikki korjaa.» Emäntä ei jaksanut sanoa mitään. Hänen suunsa jäi auki ja Lahjan äiti riensi tuomaan hopealusikalla vettä, jolla kostutti hänen huulensa. Kerran kuuli emäntä jonkun puhuvan, että pitäisi pyytää sairaalta tuo Könni-kello tuolta ruokasalista, maisteri Sacklénin tekee sitä mieli ja hän sen voi viedä, vaikkei ole sukuakaan. Silloin emäntä sai suunsa auki ja huusi pelottavalla äänellä: »Mihinkäs hän sen veisi, eihän hänellä ole huonettakaan, missä sitä pitäisi!» Kaikki säikähtivät ja olivat sitten jonkin aikaa varovaisia. Sitten kerran taas sanoi ääni, jota ei emäntä ensinkään tuntenut: »Kuinka sinä, Lahja, jaksat olla täällä, en minä vain vaikka saisin kaikki tädin miljoonat.» Siihen vastasi Lahja: »Kun se meidän Lyyli suututti tädin ja tohtori vakuuttaa, ettei tämä voi kestää kauan.» Kuuma veriaalto meni yli emännän kasvojen, mutta sitä ei kukaan huomannut. Kerran sanoi taasen joku: »Kyllä pitäisi olla oikeus antaa ihmiselle tarpeeksi suuri morfiiniannos, kun hän tulee tuohon tilaan!» Emäntä ponnisti kaiken tahtonsa saadakseen auki silmänsä ja nähdäkseen, kuka se oli, joka pyrki häntä tappamaan. Silmät eivät auenneet, mutta hän kuuli ympärillään kuiskattavan: »Eihän hän vain mahda olla tajuissaan?» Hän oli tajuissaan ja ajatteli: vai niin, junkkarit, vai niin! Ja hän päätti vielä kerran nousta ja käydä suurella tarkastuksella, aina puodissa ja aitassa asti ja ottaa ne lujille. Ja liinavaatekaappi, se se oli tutkittava, siellä pitää vielä olla parikymmentä tusinaa salvetteja, vanhan Flyktin Matin kutomia. Liinakaappi oli tuossa oven takana, sinne meneminen ei ollut asiakaan. Vinnille oli pahempi pääsy. Mutta siellä olivat silkit — he luulivat, että ne olivat aitassa, mutta parhaat olivat vinnillä ja jollei hän itse jaksa sinne, niin hän kannattaa kirstut tänne ympärilleen ja ryijyt ja polstarit. Nyt tuli se tavaton kuumotus, sitten tuli hiki. Oli se sellainen löyly, että mielen oli viedä. Mutta sitten hän sai silmänsä auki. Hän oli yksin. Ne olivat kaikki poissa, Lahjakin, joka niin oli vakuuttanut, ettei hän malttaisi yölläkään ummistaa silmiään. Kissa, sinä siinä, etkö mene! Vai mikä se siinä on pöydällä? Kyllä on tämä ihmisen ruumis tomu ja tuhka. Ei silmä erota eikä käsi nouse. Mikä muu lienee pöydällä. Ei näe silmä. On niinkuin kuuluisi ääniä ruusupensaiden luota, vai mettisetkö ne noin surisevat! Tomuja tuhka tämä on tämä ruumis. Mutta nytpä onkin hyvä tilaisuus! Nyt ne ovat retkillään, kukaties ryijyjen kimpussa! Hänpä ottaa ne kiinni itse synnin teossa. Vaikka olisivat jo vieneet sen mustapohjaisen ryijyn, joka on mummo-vainajan itsensä kutoma. Vartokaa vain, te junkkarit!

Hän sai kun saikin sen voiman että nousi. Kun hän kulki yli permannon, oli hänellä se tunne, että hän on liekki, jota ympäröi tomuverho jottei se sytyttäisi tuleen mitä on ympärillä. Hänen silmänsä näkivät nyt, että salissa kaikki oli kunnossa, sohvatyynyjäkään ei oltu viety. Hänen jalkansakin löysi vielä kulumisen syvennykset kynnyksen alla. Liinavaatekaappi oli paikoillaan. Vai niin, sinä käsi, sinä tomu ja tuhka, et tahdokaan nousta! Se on pakosta nyt, niin minä tahdon, että ovi auki! Jaa-ah! Siinä se oli. Täällä ovat hyllyt tyhjinä. Ne ovat uskaltaneet. Mutta kyllä hän sille, jonka tämä on työtä, vielä näyttää. Vai eivätkö taaskaan hänen silmänsä erota? Pettääkö käsikin? Tyhjää, sanovat sekä silmät että käsi. Flyktin Matin salvetit olivat poissa. Ja niitä hän on varjellut kuin silmäterää. Tulta ja tulikiveä! Hän haki asetta käteensä lähteäkseen rosvoja kurittamaan. Kaikki ne ovat rosvoja, ei yhtä rehellistä ihmistä enää tapaa. Odottakoot!

Kun emäntä jälleen kohtasi ihmisiä, oli hän vuoteessaan ja heräsi pitkästä unesta. Ilman että hänelle sitä kukaan tuli sanomaan, hän tiesi, että oli pyörtynyt ja kannettu vuoteeseen. Niinkuin laivassa hän vieläkin oli eikä silmä päässyt kiinni mihinkään, kun ei mikään pysynyt paikallaan. Emännän täytyi kysyä, onko Rauha täällä. Ne eivät ymmärtäneet mitä hän kysyi ja olivat valittelevinaan, että hän nousee ja menee putoilemaan. Silloin hän huusi niin paljon kuin hänestä ääntä läksi: »Kuka junkkari se on, joka on minun liinavaatekaappini tyhjentänyt? Voro se on eikä ihminen ja jos se on tässä huoneessa, niin ilmoittakoon itsensä. Sinä Sandrako se olet? Sinä istut tässä ja odotat minun kuolemaani ja jakelet pois minun tavaroitani. Mutta minä en ole vielä kuollut. Minä en ole niin kipeä niinkuin tohtori sanoo enkä minä kuole ennenkuin tahdon. Ja minä menen vielä aittaan ja puotiin ja navettaankin, ja jos minä tahdon, niin menen takasuollekin. Älkää te luulko, että minut niin vain varastetaan puhtaaksi. Vai sinä Laattalan Lahja. Isäsi… se huijasikin markkinaplassilla… Ja mummosi möi viinaa. Niin, itke vain, itke. Kylläpä niitä kyyneliä riittää, niitä näkyy olevan varastossa. Minua ei ole itkettänyt kahteenkymmeneen vuoteen ja minä nauran sinun itkuasi. Oletko sinä, Sandra, jo jaellut silkkihuivejani? Ja ryijyjäni? Jos niistä on yksikin poissa, niin sinä istut vedellä ja leivällä. Niin minä tahdon. Itke, itke… Niin, niin, sinä Lahja olet luullut, että saat kaikki. Vai niin, äitisi se sanoi, että salvetit ovat valmiina häihisi. Vai tuodaan ne takaisin sitten, kun itse tulet tänne emännäksi. Kutsu vouti tänne. Heti paikalla. Ja jos minä menen sekaisin, niin odottakoon tässä, kunnes virkoan. En minä niin sekaisin ole, etten asioitani tietäisi. Kyllä minä ne kaikki tiedän. En tarvitse teitä enkä ole teitä tänne käskenyt. Sain tarpeekseni Lyylistä, joka täällä mahtaili. Minulla on jo toisia sukulaisia katsottuna. Viettekö vaatteenne selässänne laivalle niinkuin teki Lyyli, vai käskenkö Vireenin valjastaa hevosen? Mitä sinä Sandra sanoit? Ettette mene. Ohoh! Korvani taitavat erottaa väärin. Huomiseen saatte olla, mutta sitten makaa tuossa sängyssä jo toinen. Ja kaikki pitää olla talossa paikoillaan… Minä tarkastan joka nurkan… Mitä sinä siellä puhut? Ettäkö minun ajatukseni ovat kiinni maallisissa… Niin ovatkin. Järjestyksessä pitää kaiken olla, kun minä lähden. Tästä sängystä minä itse astun ruumisarkkuun. Sitten kun tahdon ja annan kuolemalle luvan tulla. Mutta lupa myöhästyy nyt, ja se on sinun syysi, sinun ja tyttösi. Ainako sinä vain siellä puhut? Että onko minun arkkuni niin suuri, että tavarani mahtuvat mukaan? Jaa on, jos tahdon. Otan kaikki, mitä tahdon. Voin lunastaa sadan ihmisen haudankin — mahtuuhan siihenkin yhtä ja toista. Näetkö nyt, Sandra, kuinka terve minä olen Enkö pudotakin tulemaan niinkuin Faaleri-vainaja ennen Paalajärven kirkossa. Vouti tänne… Junkkari ainako sinä Lahja vain puhut ja parut? Se ei auta yhtikäs mihinkään. Sen näköinenkin olet, ettei sinua mies huoli. Vouti… Vireeni tänne, Loviisa tänne… Jaa minä olen ollutkin kaunis ihminen. Sellaista ei ole näillä mailla eikä paljon muuallakaan. Onkos se vouti? Vouti menee ja valjastaa hevosen. Nämä matkustavat, tämä Laattalan emäntä ja tytär. Ja parasta on, että yksintein kuuntelettekin mitä tässä puhutaan, jos käräjänkäyntikin tulisi. Kyllä minä vielä käräjätkin tästä käyn, jos käydä tahdon. Paras on, että Lahjalle maksetaan kuukausipalkka, niin ei ole sanomisia sinne eikä tänne. Niin, niin, pankaa te vain pillit pussiin. Niin minä tahdon.

Tämän tapauksen jälkeen olivat emännän voimat tuiki lopussa eikä kukaan muu kelvannut hänen silmiensä eteen kuin Loviisa, hänen hiljainen harmaa palvelustyttönsä. Kreeta-Karoliina päätteli, ettei enää ryhdy mihinkään, oikeat ihmiset ovat maan päältä loppuneet. Hän käski kuitenkin Loviisan toimittaa huoneeseensa hyvin lujan, ei kovin paksun nuoran ja Vireenin viemään sanan Sacklénille. Nuora oli Sacklénia varten, hän päätti ojentaa sen Sacklénille kiitollisuuden osoitukseksi hänen onnistuneesta toiminnastaan emännän toivomusten edistämiseksi.

— Ja sen minun paremman sänkyni, joka on ollut vaunuliiterin parvella, sen saa tuoda tänne vinnille, jatkoi emäntä. — Pankaa se silkkiliinavakkasten viereen, niin ehkä säilyvät silkkiliinat! Jollette kahden jaksa nostaa, niin ottakaa apua.

— Mikä sitä tänne rupeaa nostamaan ruumisarkkua, sanoi Vireeni äreänä, — ei se mahdu portaistakaan.

— Vai ettei mahdu, huusi emäntä vuoteeltaan, — onko portaita sitten minun sairastaessani kavennettu? Sillä kun minä arkun tilasin, niin mittasin samalla portaatkin ja tiedän, että leveämpikin minun parempi sänkyni saisi olla. Menkää nostamaan vain ja katsokaa, että se tulee oikeaan paikkaan. Eikä mitään mukinaa, sitä en minä kärsi.

Nuora riippui vaatenaulassa ovensuussa ja emäntä odotteli Sacklénia. Häntä ei kuitenkaan kuulunut. Emäntä arvasi hänen pelkäävän. Sensijaan saapui Aino Soivio taloon ja toi terveisiä maisteri Sacklénilta. Hän oli paljon kaukaisempaa sukua kuin Laattalan väet, kesti hyvän aikaa ennenkuin emäntä ja hänen nuori vieraansa olivat ennättäneet saada selville, millä tavalla he sukua olivatkaan. Aino oli harvasanainen tyttö, suorastaan enkelimäinen. Ei minkään perinnön toivossa hän tullut, ainoastaan siksi, että emäntä oli sairas ja yksin ja siksi, että lääkäri oli määrännyt hänelle ilmanmuutosta pitkällisen yskän vuoksi. Emäntä ei kauankaan ollut katsellut Ainoa ennenkuin hänen vastarintansa oli murtunut. Aino oli kaunis ja hyvä tyttö, juuri sellainen kuin hän toivoi. Hän oli levoton tytöstä ja syötti ja juotti häntä. Aino istui ja lauloi hänen vuoteensa ääressä, milloin hän jaksoi. Mutta tyttöä väsytti aina. Pitkien syyssateiden jälkeen meni järvi vihdoin jäähän ja tytön teki mieli luistella, ja jo ensi retkellä sai hän verensyöksyn ja oli toimitettava sairaalaan. Emäntä antoi hänen käteensä kauniin rahasumman, mutta toivonsa hän taasen oli menettänyt — eivät ne koskaan parane, vaikka väitetään, että ne lihottamalla saataisiin terveiksi.

Kreeta-Karoliina katseli nuoranpätkää, joka yhä oli paikallaan ja ajatteli, että olisi Sacklén saanut senverran pitää huolta asioista, ettei olisi toimittanut tänne keuhkotautisia. Ainon hyvyys ja suloisuus olivat kuitenkin jonkin verran palauttaneet häneen uskoa ihmiseen, niin ettei hän tykkänään luopunut pyrkimyksestään tehdä Parinpellon herran poikaa onnelliseksi. Ja kun Sacklénilta sitten tuli nöyrä kaunis kirje, jossa hän pahoitteli, ettei ollut voinut menestyksellä suorittaa luottamustehtävää, joka hänelle oli mitä suuriarvoisin, mutta että hän nyt toivoo löytäneensä sen tytön, jota arvoisa Kreeta-Karoliina tarvitsee, vieläpä läheisestä suvusta, ja toimittavansa hänet tuomaan tädille lääkkeitä — Sacklén kirjoitti niin pitkiä lauseita, että lukija oli unohtanut alun, kun pääsi loppuun — kun siis tämä kirje saapui Sacklénilta, heräsi emännässä jälleen toivo ja jännitys ja hän käski Loviisaa vielä kerran tuulettamaan sänkyvaatteet, joilla Aino oli nukkunut.

Kaikkina näinä vuosina, jolloin Kreeta-Karoliina Iso-Hieta oli valmistanut outoa perintösuunnitelmaansa sairasvuoteelta käsin, jota lääkärit pitivät kuolinvuoteena oli hänen silmiensä edessä väikkynyt se elämys, josta hänen olemassaolonsa sai ravintonsa. Se oli eräs muisto. Ei niitä muistoja tyttövuosilta, jolloin naapurinpoika ja hän, Kreeta-Karoliina, tapasivat tansseissa, veneretkillä ja lehtimajoissa, vaan muisto Isosta-Hiedasta, siltä ajalta, jolloin isäntä makasi, söi ja joi, varsinkin söi. Jos tätä muistoa olisi halunnut kertoa ystävälle — jos olisi ollut ystävä, jolle kertoa — niin se ei olisi ollut mikään, se olisi lahonnut niinkuin tomuläjä, kun siihen kosketaan. Mutta siihen kävi aina kirkkain aurinko ja se kihisi kauneutta ja onnea. Kun Ison-Hiedan emäntä sairautensa ja mielensä ankeuden ryteiköstä suuntasi ajatuksensa tähän muistoon, puhkesi hänen silmiensä eteen nurmikko ja siinä leikki lapsi. Muuta ei ollutkaan kuin nurmikko ja lapsi ja niitähän on tuhannen tuhansia. Mutta tämä oli niin heleä nurmikko, että siihen mahtui koko nykyinen kesä ja kaikki menneet kesät, ja lapsi, jonka hän näki ensi kertaa, oli itse Jumalan ihme, armaan miehen lapsi ja hänen ilmetty kuvansa, se uusi ihminen, joka astuu niiden tilalle jotka kuolevat. Tämän nurmikon ja tämän lapsen läheisyydessä oli Kreeta-Karoliinassa puhjennut kaipaus saada elää kuolemansa jälkeen, elää tässä lapsessa, jota hän rakasti. Tämä hetki oli luvaton ja lisäksi niin pian ohitse, että hänen todella, seisoessaan siinä pientarella tuon onnellisen nurmikon luona, jolla lapsen jalat olivat olleet, kyseli itseltään, oliko hän nähnyt unta. Arne, sanoi hän silloin ja tiesi, että oli tapahtunut jotakin. Jotakin niin käsittämätöntä ja mieletöntä ja lapsellista, että olisi pitänyt hävetä. Mutta järjen langettaessa mahdottomuuden ja naurettavuuden tuomiota, saneli sydän naisen testamenttia: kaikki tämän lapsen hyväksi. Ja vuosien vieriessä, kun lapsi eteni ja joutui saavuttamattomuuden piiriin, peittyi muisto niinkuin lähteensilmä, kun syys varistaa sen lehtien peittoon. Mutta se paljastui aina jälleen, kunnes Kreeta-Karoliina eräänä päivänä ymmärsi, ettei hän voinut kuolla, jollei ollut täyttänyt kesäisimmän hetkensä lupausta, kesäajatustaan. Hän ihmetteli itse, ettei tuntenut tarvetta nähdä Arnea — ainoastaan tietää, että hän tuntemattoman ystävän kautta tulisi onnelliseksi.

Mutta nämä vieraat, kömpelöt maalaistytöt Tukki-papan suvusta — olihan se niin teennäisesti tehtyä suunnitelmaa, ettei sen menestymisellä ollut mitään mahdollisuutta. Tällaiseen ei kukaan usko enkä minä itsekään usko, ajatteli Kreeta-Karoliina valoisimpina hetkinään, tämä on hullun työtä, tässä ei ole mitään järkeä. Ja joka kerta, kun sairaan vaivalloisesti rakennetut suunnitelmat romahtivat, hautasi hän olemassaolonsa väkevimmän elämyksen, sen jonka voimasta hän pysyi maan päällä. Mutta hän ei saanut sitä pysymään haudassa, vaan yhtäkkiä oli hänen silmiensä edessä taasen vihreä kappale pellonpiennarta ja siinä lapsi, jonka hyväksi hän oli luvannut kaikki tehdä. Ei auttanut, että hän sanoi itselleen: lapsi on kasvanut eikä muista sinua, lapsi ei mitään tarvitse — hyvin pian hän taasen tapasi itsensä ajattelemassa sitä tyttöä, jonka piti tulla onnelliseksi Arnen vaimona ja tehdä hänet onnelliseksi. Tämän tytön täytyi edustaa Kreeta-Karoliinaa, niinkuin Arne edusti isäänsä. Sentähden täytyi Kreeta-Karoliinan valita tyttö.

Se oli hullutusta, sellaista sekapäisen työtä — Sacklénin ei olisi tarvinnut sitä ääneen lausua. Mutta jossain korkeudessa tai syvyydessä kohtaavat toisensa hulluus ja viisaus ja sieltä tuli se käsky, jota Kreeta-Karoliinan piti totella.

Seuraava tyttö, joka Isoon-Hietaan tuli, oli Rauha Korpi. Hän oli käynyt muutamia vuosia tyttökoulua sekä kauppakoulun ja toiminut jossakin konttorissa kaupungissa. Pianotuntejakin hän kuului ottaneen. Hän oli siis kaikin puolin kaupunkilainen ja emäntä vieroi häntä ensin ja aikoi antaa hänen yksintein mennä. Mutta Rauha hoiti häntä sellaisella kärsivällisyydellä ja huolella, että hän jo alkoi luulla löytäneensä sen jota etsi. Emännälle sattui juuri silloin vaikea taudinpuuska eikä Rauha tuskastunut yölläkään. Ainoastaan sen hän teki vastoin emännän tietoa, että tilasi äitinsä avukseen. Ja kukaties asiat olisivat menneet toisin päin, jollei Rauhan äiti, Josefiina Korpi, olisi Isoon-Hietaan tullut. Sairas emäntä oli mieltynyt Rauhan punertaviin hiuksiin, sorjaan vartaloon ja pukeutumistapaan. Umpimielinen vain hän oli, niin ettei hänen huuliltaan monta sanaa lohjennut. Se ei kuitenkaan ollut mikään vika, emäntä käski Rauhan kirjoittaa Sacklénille, että tämä kiireesti tulisi tänne käymään, ja päätteli, että jos Sacklénin onnistuisi järjestää niin, että Arnekin tulisi tänne, niin ehkäpä kaikki saataisiin kuntoon ja hän, Kreeta-Karoliina Iso-Hieta voisi kuolla siinä marraskuussa, jolloin hautajaiset ovat mukavimmat pitää. Suuret hautajaiset hän halusi itselleen.

Eräänä päivänä oli hän kuulevinaan jotain melua ulkoa. Ajettiinko? Ehkäpä Sacklén tuli. Rauha sanoi, ettei pihamaalla mitään ollut ja kysyi eikö hän saisi soittaa tädille. Mutta siinä hänen seinän takana soittaessaan kuului jälleen kolinaa ulkoa ja emäntä sai yhtäkkiä sen voiman, että nousi vuoteesta ja meni ikkunaan. Hän näki jonkun naisen suuri nyytti selässä tulevan puodista ja livahtavan nurkan taakse. Nyt astui yli kynnyksen toinen ja hänen kantamuksensa oli niin suuri, että joku aitassa kohotti sitä hänen selkäänsä. Kokonaista lakanaa oli käytetty nyyttiliinana. Olivatko ne tulleet mielipuoliksi? Joko ne nyt hänen eläessään jakoivat hänen tavaroitaan? Viimeisenä astui puodista Rauhan äiti, Korven emäntä, ja sulki oven. Kreeta-Karoliina Iso-Hieta ei ylettynyt pöydän yli ikkunaan, mutta hän iski nyrkkinsä pöytään niin että vesikannu lasineen kilisi. Rauha lakkasi soittamasta ja tuli juosten huoneeseen, ja hän se vastaanotti tädin ensimmäisen mielenpurkauksen.

— Vai asetut sinä soittamaan siksi aikaa kun äitisi varastaa taloni puhtaaksi, sinä käärme! huusi emäntä. — Ja te luulette, etten minä kuule. Ovatko sitten rehelliset ihmiset kuolleet sukupuuttoon? Ja täällä te hymyilette minun ympärilläni ja puhutte säälin sanoja. Piruja te olette ettekä ihmisiä. Olisitte te voineet odottaa siihen asti, että olen kylmennyt, olisi sittenkin ollut aikaa ryhtyä jakamaan omaisuuttani. Mutta tiedättekös te, äiti ja tytär, että minä kannatan tavarani tuohon ikkunan alle ja siinä minä ne poltan, ettette mitään saa. Ja lähtekää menemään nyt. Pankoon Vireeni Pruunin valjaisiin, tai taitaa teillä olla oma hevonen, ettekö luule minun kuulevan, että ajetaan — minun tavaroitani kai sillä kuljetetaan.

Keskelle sitä todistelujen ja syytösten myrskyä, mikä tärisytti Ison-Hiedan asuinrakennusta tänä kuulaana, tuulisena lokakuun päivänä, saapui taloon maisteri Sacklén matkassaan hyviä uutisia, joiden nojalla juuri hän oli tohtinut lähteä liikkeelle. Hän joutui ensi kerran elämässään Kreeta-Karoliinan makuuhuoneeseen sairaan ollessa vuoteen omana. Ennen oli Kreeta-Karoliina visusti katsonut, että hän puettuna otti vastaan vanhan ihailijansa. Korven emäntä ei pitänyt sellaisista lukua ja hän se ilman muuta toi Sacklénin turvakseen sairaan vuoteen ääreen. Kreeta-Karoliina sukelsi nopeasti peitteen alle, sulki silmänsä ja pidätti hengitystään, punan kuumana peittäessä kasvot. Sacklén seisoi ääneti, nöyrän kumarruksen asennossa, odottaen lupaa saada puhua. Korven emäntä huusi ja selitti, vain vanhoja mädäntyneitä villoja hän oli jaellut köyhille ihmisille, jotka niitä olivat pyytäneet. Kreeta-Karoliina ja hänen nuoruudentuttavansa viettivät ääneti omaa elämäänsä, kuulematta mitään siitä, mitä ympärillä tapahtui. Vihdoin värähtivät sairaan tummat silmäripset, ja kooten viimeiset voimansa hän silmiään avaamatta kuiskasi:

— Eikö teitä yhtään hävetä. Tuo tuolla naulassa on teitä varten. Nuora tietysti. Mutta viekää ensin se elämöivä piru ulos. Ja menkää… menkää kaikki. Lähettäkää piika tänne. Minä pukeudun. Hävetkää toki ja menkää…

Kun emäntä oli tämän sanonut, jäi hän ääneti makaamaan ja jäinen kylmyys täytti hänen olentonsa. Tuntui suorastaan siltä kuin hän alkaisi kangistua. Vai joko sitä nyt tullaan sisään väkisin, tykytti jokin heikko tunto hänessä, vainuten kuoleman läheisyyttä. Samassa hän tajusi, että Rauha liikkui siinä likellä ja huusi ja itki. Silloin hän tunsi vihaavansa häntä, koska ei hän ollut kelvannut mihinkään. Hän olisi suonut, että Rauha jo olisi poissa ja ettei hän koskaan saisi miestä. Hänen ajatuksensa otti yhtäkkiä toisen suunnan ja veri alkoi kiertää hänen suonissaan. Minkä näköinen oli Aliinan tytär, se kanttorin nuorin lapsi, jonka kummina hän oli ollut? Se oli ristittäessä huutanut. Minkä näköinen se oli nyt? Kruununvoudin hautajaisissa hän oli käynyt Laarilla, mutta hän ei voinut muistaa mitään tästä risttyttärestä. Niitä toki olikin maailmassa liian monta. Poikia ei ollut yhtään, ihmiset tiesivät, että hän ei suosinut miessukukuntaa. Mutta Kreeta-Karoliinoja oli maailmaan tullut monta. Lehtisen tytär ei ollut Kreeta-Karoliina. Lukkari ei ollut allakasta löytänyt ainoaakaan mieleistään nimeä, hän oli tehnyt lapsilleen nimet. Hän teki lauluja ja hän teki nimiä. Hänen lauluilleen nauroi koko maailma, miten lienee ollut lasten laita. Entä jos Sacklén, senkin hirttämätön naittaja, olikin oikeassa, hän kun aina kehui Lehtisen tyttäriä. Jos lähettäisikin kirjurin yksintein hakemaan tänne nuorempaa Lehtisen tyttöä. Hän ei ollut isäntä-vainajan sukua, mutta entä jos testamentista sittenkin selviäisi.

Sairas oli vuoroin tajuissaan, vuoroin tajuttomana. Rakkaus, ajatteli hän, rakkaus ei ole koira joka tuodaan kahleissa. Rakkaus on lintu, joka lentää, kunne hän tahtoo! Ei enää mitään toimenpiteitä, olkoon poika missä on, ei hän tarvitse vanhan vaimon apua. Onhan hänellä äitinsä, aatelisnainen… Ja kyynelet, jotka olivat kuin repiviä suolarakeita, kiertelivät rinnassa.

Minä hautaan Arnen enkä koskaan muistele häntä, ajatteli hän ja hänen ympärillään pimeni.

Hän oli kauan ollut sillä tavalla, kun hän huomasi, että oli kevät ja hänen silmiensä edessä näkyi nurmi ja pehmoinen vaalea lapsen pää, jota hän silitti. Ja vieressä seisoi mies, joka taisteli kyyneliä vastaan. Itkeä ne kaikki osasivat, sekä miehet että naiset. Se oli niin helppoa. Ja niin hauskaa. Lapsen tukka oli suloinen ja tuoksuva, kyyneleet pyrkivät ylös kun siihen koski. Toisen naisen lapsi se oli, aatelisneidon. Eikä se ollut isänsä näköinenkään ensin. Mutta isä sen toi, nosti rattailta nurmeen ja sanoi: tämä on minun poikani, Arne on hänen nimensä. Käyn tuolla sahalla, saako poika olla sen ajan tässä? Eikä lapsi ensinkään vierastanut eikä pyrkinyt pois, vaikka isänsä läksi. Eikä vieraalla tädillä, nimittäin Ison-Hiedan rikkaalla emännällä ollut mitään hänelle antaa, ei lelua eikä makeaa, vaan lapsi oli hänen luonaan siinä pientareella aivan köyhänä kevätkukkien joukossa. Ja eikö ollutkin kuin sallittua, että Kreeta-Karoliina juuri silloin tuli siihen tiehaaraan. Isäntä aina riiteli hänen kävelyretkiään vastaan — trilloilla emännät istuu, oli isännän tapana sanoa. Mutta sen kerran oli emäntä päässyt lähtemään jalan, hän oli juossut pakoon humalaisia, niin kauas hän tahtoi, ettei kuulisi niiden huutamista. Pois hän tahtoi, vaikka mihin, mutta ei enää Isoon-Hietaan! Tiehaaraan asti hän pääsi, ja oli viheriäinen kevät ja laulavia kiuruja peltojen yllä. Silloin tuli joku ajaen ja näytti aikovan ajaa uutta tietä, joka oli tehty tulevalle sahalle ja tehtaalle. Se oli herra, olkihattu päässä, ja pieni poika. Kreeta-Karoliina ei enää päässyt pakoon, hän ei myöskään huomannut kääntyä selin päin, ainoa pelastus, mihin hän turvautui, olivat kukat. Hän taipui taittamaan niitä eikä katsonut sivulleen.

Kreeta-Karoliina pakotti itsensä nauramaan. Häntä peloitti, hän oli tänään heikko, hän ei ollut nukkunut moneen yöhön, kun oli täytynyt pitää silmällä isännän vieraita.

— Tämä on minun poikani, hänen nimensä on Arne. Ja katso, Arne, tämä on oikein hyvä ja rakas täti — olethan tässä hänen kanssaan, kunnes isä palaa. Isä ei ole kauan, olethan kauniisti.

Mutta Falcke ei lähtenyt, seisoi vain ja katsoi. Eikä sanonutkaan mitään. Eikä Kreeta-Karoliina osannut puhua. Lapsi puhui ja kysyi ja isä ja vieras täti seisoivat eivätkä edes katsoneet toisiinsa. Kreeta-Karoliinan teki mieli itkeä, mutta hän rupesi nauramaan. Falcken kyyneleet putosivat lapsen olkapäille.

Kreeta-Karoliina ei itkenyt silloinkaan, kun hän oli yksin lapsen kanssa. He kokosivat niitä kukkia, jotka enimmän muistuttivat aurinkoa. Lapsi ei pysynyt paikoillaan, Kreeta-Karoliina ehti vain hiukan sitä koskettaa, kun se jo juoksi ojan pohjalla. Ja lakkaamatta se hääräsi kukkien ja perhosten parissa eikä ehtinyt tulla tädin luo, joka sitä niin pohjattomasti ikävöi syliinsä. Vain silloin tällöin sai Kreeta-Karoliina koskettaa hentoja käsivarsia tai tuntea lapsen pehmeitten hiusten koskettavan kasvojaan — samassa se jo taasen oli poissa. Kreeta-Karoliinan rinnassa paisui sydän autuaan, tuiki uuden tunteen vallassa: hän rakasti lasta. Koko nurmi sai uuden heleän valon sen kautta, että tuo pieni ihminen sitä jalallaan kosketti. Koko kevät oli uusi sentähden, että ihmisen kevät kukoisti sen kukkien joukossa. Niinkuin hän oli iloinnut siemenestä, joka kylvämisen päivinä siroteltiin tuoksuvaan maahan, niin halusi hän nyt iloita tuon lapsen kasvamisesta ja menestymisestä. Hän tunsi yhtäkkiä, miten sanomattoman köyhä hän oli, kun ei mitään voinut antaa lapselle, ei mitään tehdä auttaakseen sitä kesään. Hän tunsi myöskin, miten turha oli ollut hänen elämänsä, kun ei hänellä ollut lasta, jota voisi jättää paikalleen elämään.

Oi tätä riemua, oi tätä tuskaa! huusivat hänen huulensa. Kyyneleet tuntuivat rinnassa kirvelevinä rakeina, jotka eivät saa sulaa. Jospa hänellä olisi ollut jotain antamista tälle armaalle lapselle, mutta ei ollut mitään, mitä se olisi huolinut. Kreeta-Karoliina tunsi rakastavansa lasta enemmän kuin mitään maailmassa ja haluavansa kaikki sille antaa. Eikä mitään hänellä ollut! He puhelivat ja nauroivat kaiken aikaa, jolloin Kreeta-Karoliina ajatteli riemullisen tuskaisia ajatuksiaan. Piennar kasvoi ihmeellisen heleää nurmea, jokainen kukka oli kuin suuri laulava perho ja lapsi juoksi vihreyden keskellä kuin ihmisen viattomuus sellaisena kuin Jumala on sen lohkaissut puhtaudestaan. Nähdessään Parinpellon herran palaavan, Kreeta-Karoliina yhtäkkiä tunsi, että kalliit hetket ovat lopussa ja silloin hän vangitsi lapsen syliinsä ja painoi sen rintaansa vasten — ah, ettei hänellä nytkään ollut mitään sille antaa, ah, että hän olikin niin köyhä.

Yhtäkkiä hän muisti, että olihan talo tuolla hänen ja silloin hän rupesi puhumaan, pää lapsen olkapäätä vasten.

— Arne, kuiskasi hän, — tuo talo tuolla on minun, siellä on paljon hevosia ja lehmiä ja kukkasia. Minä annan sen sinulle, kun sinä tulet suureksi. Sinusta pitää tulla hyvä, onnellinen mies. Muistatko nyt mitä minä olen sanonut sinulle. Katso, minä pidän sinusta niin paljon, tahdothan kasvaa hyväksi pojaksi…

Kreeta-Karoliina ei jaksanut jatkaa. Falcke seisoi taasen ja katseli häneen. Ei yhtään sanaa puhuttu. Kreeta-Karoliina läheni lapsi sylissä. Kiurut nousivat ja laskeutuivat, ihmiset eivät päässeet paikalta. Vihdoin otti Falcke Kreeta-Karoliinan sylistä lapsen ja painoi sen rintaansa vasten ja vastaanotti siten jotakin Kreeta-Karoliinasta. Ison-Hiedan emäntää pyörrytti. Hän kallistui aitaa kohti ja vapisi. Kirkas ilma oli heidän välillään, mutta lapsen kautta olivat he ikäänkuin olleet sylityksin. Kreeta-Karoliina tointui, muisti kuka hän oli ja nauroi. Pitkät kultaiset korvarenkaat löivät kaulaa vasten. Ne olivat Ison-Hiedan isännän morsiuslahja. Koko yön oli melua kestänyt perähuoneissa. Aamuyöstä oli isäntä koputtanut makuuhuoneen oveen. Hänen ystävänsä harhailivat takapihalla ja löivät aittojen oviin. Lienevät päässeet sisään, mutta isäntä ei päässyt. Aamulla oli hän salin sohvalla. »Minä olen ottanut vaimon, pannut sille renkaat korviin ja soljet rinnoille, mutta ei missään sitä ole, kun minä sitä tarvitsen — sellaista, saakeli soikoon, en minä kärsi!» Parinpellon herran rattaat menivät jo kaukana, kun Kreeta-Karoliina yhä istui pientarella ja itki. Hän saattoi silloin itkeä. Kukat makasivat taitettuina pitkin nurmea, kukat jotka eivät koskaan saaneet kantaa hedelmää. Armaan lapsen leluina ne olivat olleet. Hän, hän oli joutunut miehen leluksi eikä koskaan hänellä olisi lasta. Tätä autiutta ja tuskaa! Kuinka lapsella oli laheat kiharat. Arne, Arne! Kuinka saattoi siinä määrin rakastaa vieraan naisen lasta? Mutta olihan hän rakastetun miehenkin lapsi. Ison-Hiedan emäntä itki. Hän itki vielä monta vuotta jälkeenpäin. Ja usein, kun kevät vielä oli harmaana ja pelloilla kynnettiin ja ensimmäiset auringonkarvaiset kukat puhkesivat, häntä itketti.

Kerrankos se on tapahtunut, ettei sydän ole saanut rakastaa? Kerrankos se on tapahtunut, että sydän on särkynyt? Hautausmaat ovat täynnä sellaisia sydämiä. Mutta on myöskin tapahtunut, että sydän on jäänyt eloon. Ja elänyt. Vaikkeivät sen haavat ole milloinkaan menneet umpeen. Maailma on täynnä sellaisia sydämiä. Ensin sydän itkee, sitten sitä itkettää ja vihdoin ei siitä lohkea yhtään kyyneltä. Mutta se ei milloinkaan unohda. Ei auta sairaus, ei vanhuus, ei tuskat. Aina muistaa sydän keväänsä.

Hänen nimensä oli Pentti Falcke ja hän on nyt kuollut. Mutta Arne on hänen poikansa ja Arne elää. Hän on kyllä vieraantunut, mutta ehkä keksitään siihen jokin keino. Rauha Korpi ei kelvannut eivätkä ne muutkaan, mutta mikä olikaan Lehtisen tyttären nimi? Kanttori itse oli tehnyt nimen. Juoppo hän oli niinkuin miehet ovat, mutta hänellä oli kunnollinen vaimo, pieni Aliina Laarilta. Ja Aliina oli sukuakin, sisar, suoraan sanoen. Se on sukua se. Ja itse asiassa olikin oikeampaa, että Kreeta-Karoliinan sukulainen tuli Arnen vaimoksi kuin isännän. Kaipa niistä testamenteista selviytyy, sitä vartenhan lakimiehet ovat, että selittävät asiat parhaimmin päin. Millainen oli kanttorin tytär? Suostuuko hän Arneen ja suostuuko Arne häneen. Ehkä se tapahtuu, jos oikein tahtoo! päätteli sairas. Ja minä tahdon.

Ison-Hiedan emäntä nauroi, pukeutui, asettui nojatuoliinsa ja kutsutti sisään Sacklénin.

— No, te tomu ja tuhka, sanoi hän, — miten huonosti olette hoitanut tehtävänne. Miten paljon harmia minulla onkaan teidän tähtenne ollut. Sellaisia lintuja, piru vie, mitä olette tänne lähettänyt. Tuossa on teille parahiksi, nuora on odottanut seinällä kuukausia, mutta ette kai ole uskaltanut tulla. Ja siinä vielä naureskelette, niinkuin teillä olisi hyväkin omatunto. No, istukaa nyt.

— Kreeta-Karoliina, sanoi vanha käräjäkirjuri, hymyillen hampaattomalla suullaan, — taivaan enkelikään ei olisi voinut täyttää paremmin näin vaikeaa tehtävää.

— Älkää höpiskö, taivaan enkeli ei lue lakia niinkuin te ja viimeinen mitä hän rupeaa selvittämään on ihmisten rakkausasiat.

— Kreeta-Karoliina, olette viisain nainen, mitä tunnen, mutta täydelleen epäjohdonmukainen — tahdotte johdattaa kaksi ventovierasta ihmistä yhteen ja pakottaa heidät naimisiin, vaikka tiedätte…

— En ole kutsunut teitä tänne tätä varten. Mistä te tiedätte, etteivät he voi rakastaa toisiaan? Ehkä minäkin kerran olen saanut sen tuntemisen lahjan, josta puhemiehet aina kerskaavat. Mitä te naureskelette?

— Kreeta-Karoliina, lasken leikkiä, te olette niin oikeassa, että ihmettelen. Kun nyt vain löydetään tyttö.

— No se on löydetty nyt. Saatte tuoda sen, jota jo kauan olette halunnut tuoda.

— Senkö Lehtisen tyttären? No, olisitte paljosta säästynyt, jos hänet olisitte heti kutsunut.

— Oletteko hullu, hänhän oli lapsi, kun aloitte tämän pelin. Vuosiahan tätä kokeilua on kestänyt.

— No, niin onkin, olette oikeassa. Mutta nytpä kaikki meneekin kuin leikki, Arnen äiti on kuollut ja sahaosakeyhtiö on vararikon partaalla — oi voi, täällä menee moni rikas nurin! Arne saapuu pian tervehtimään sisartaan. Olen käynyt heillä — mitä nyt sanotte?

— Lähtekää huomenna Paalajärvelle ja tuokaa tyttö tänne. Mutta se pitää olla se minun risttyttäreni, muista en huoli. En kärsi kanttoria, mutta tyttö voi tulla äitiinsä. »Nauru» saa odottaa teitä. Mutta älkää juopotelko, ettette myöhästy ja unohdu jonnekin makaamaan niinkuin tapanne on. Ilman risttytärtäni ei teidän ole hyvä astua eteeni. Jos on tarpeellista, niin tulkoon äiti mukaan. Kanttoria en missään tapauksessa huoli tänne.

Kreeta-Karoliina Iso-Hieta istui tuolissaan puna poskilla ja hänen pienet valkeat kätensä nytkähtelivät helmassa tumman silkin päällä. Kirjuri souti keinutuolissa niin että lattiapalkit narahtelivat, ja hyräili tuttua laulua. Näin hyvin ei hän ikinä ollut uskaltanut toivoa asiain menestyvän.

— Kreeta-Karoliina, alkoi hän, keskeyttäen hyräilynsä, — mitä saan palkakseni?

— Tiedättekö, mihin puuseppä on tehnyt oven? Lennätte ulos siitä, jollette ole siivolla. Sinä päivänä, jolloin minun risttyttäreni ja Arne Falcke ovat vihityt tässä silmieni edessä saatte olla nostamassa minua arkkuun. Oletteko sitten palkittu?

Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Keinutuoli ei enää soutanut ja lattiapalkit vaikenivat.

— Oi tätä kaipausta! voihkaisi vihdoin vanha Ville Sacklén, — oi tätä tuskaa!

— Kollo, sanoi emäntä, — jahka he saavat toisensa niin meidän kaikkien kaipaus asettuu.

Kun Tumma Lehtinen ja hänen äitinsä varhain aamulla astuivat laivarannasta Isoa-Hietaa kohden, olivat he viluiset, nälkäiset ja alakuloiset. Kanssamatkustajat olivat kaiken matkaa osoittaneet suuttumustaan viipymisen johdosta ja Sacklén, joka oli kaikkeen syypää, oli jäänyt Paalajärvelle, työntäen kanttorin rouvan ja tyttären yksinään kohtalokkaalle retkelle. Kaiken yötä oli vanha »Nauru» puhkunut ja potkinut pyörillään selällä ja salmissa. Likainen, rasvainen ja ahdas oli nykyään tämä paikkakunnan ensimmäinen laiva. Nukkumisesta ei ollut puhetta, pienessä salongissa, missä aikoinaan Ison-Hiedan nuori emäntä oli pitänyt syöminkejä ja juominkeja metsästysseurueilleen, itkivät nyt lapset ja toruivat tehtaantytöt parhaista paikoista. Onneansa kiittivät Tumma Lehtinen ja hänen äitinsä, kun tunsivat laiturin palkit jalkainsa alla. Ison-Hiedan ranta, missä kolmekymmentä vuotta sitten iloinen hääseurue oli polttanut kokkoa saarilla ja uivilla lautoilla, ei näyttänyt ystävälliseltä. Kaikki oli harmaata. Hikinen sumu täytti ilman maata myöten, niin ettei nähnyt edes vesilamparetta ennenkuin siihen astui. Äiti, joka muuten oli niin hiljainen, oli tällä retkellä esiintynyt puheliaana ja nytkin hän puhui, minkä ennätti. Tytär aavisti hänen koettavan vaikuttaa häneen ja vaikeni itsepintaisesti, oudon tuskan ja vastenmielisyyden tunteen vallassa.

— Mitä ihmettä, sanoi äiti ikäänkuin itselleen, — olemmekohan me oikealla tielläkään? Tästä meni ennen hyvä ajotie. Monta kertaa minäkin istuin hevosen selässä, kun illalla mentiin juottamaan hevosia. Vouti nosti selkään. Se on vielä täällä, sama vouti. Laiva oli silloin uusi. Ja tässä oli kahdenpuolen niittyä. Hyvät ihmiset, onko se päästetty tällä lailla metsittymään? Siltä näyttää. Mutta sellaista se on, kun isäntä kaksikymmentä vuotta on ollut kuolleena ja emäntä kymmenen vuotta on sairastellut. Ei uskoisi, ei uskoisi paikkoja samoiksi… No, onkos tämäkin aita näin tykkänään hävitetty. Tässä oli punainen portti… Tuolla… niin, mutta tuoko se onkin? Se oli olevinaan niin suuri silloin. Tuo kivi tuolia! Siellä oltiin paossa vihaista sonnia. Se oli aika sonni, se puski voutiakin niin että täytyi viedä tohtoriin. Mutta onpa tämä tavatonta sumua… Kas ettei emäntä lähettänyt voutia vastaan. No, kyllähän me tästä. Että vain oltaisiin oikealla tiellä. Kun ei vielä näy mitään rakennuksia. Näillä paikkeilla oli ennen jo pikkueläjien tupia. Ja emäntä piti tarkkaa lukua, että ikkunoiden alla oli kukkia ja pensaita, ja puhdasta piti olla. Kyllä hän voimainsa päivinä jaksoi ja teetti, mutta mitäs, kun voimat loppuvat. Kas tämä oli ihan puhdasta korpea, mutta Tukki-papasta oli hauskaa saada tänne kylä ja niin oli emännästäkin ja se rakennettiin. Tädin miestä sanottiin Tukki-papaksi. Ei se ollut onnellinen avioliitto — kas, täti rakasti Parinpellon nuorta herraa ja Pentti-herra rakasti tätiä, mutta siihen aikaan eivät nuoret saaneet mennä naimisiin oman mielensä mukaan. Puhutaan, että täti olisi myrkyttänyt isännän, mutta en minä sitä usko. Kyllä isännän sukulaiset siitä olisivat käyneet käräjiä, jos se vain olisi voitu todistaa. Se jäi uhkauksiin vain.

Tumman oli ilkeä olla. Äiti oli muuttunut ja puheli niinkuin kuka tahansa kylän vaimoista. Kyllä saattoi ymmärtää, että isän joskus oli ollut vaikea kuulla hänen ääntään.

Tumma kulki ääneti äitinsä jäljessä, hiestyneenä kantaen matkalaukkua, jota ei saanut kaataa nurin, koska siinä paitsi vaatteita, oli tuliaiskaakku. Kuunnellessa äidin outoa puhetta, paadutti hän paaduttamistaan sydämensä. Ensi kertaa elämässään tunsi hän jotakin kummallista vastenmielisyyttä vanhempiaan kohtaan, eikä yksin äitiä, vaan myöskin isää. Ikäänkuin ei hän olisi ymmärtänyt miksi isä niin huoltapitävästi oli peitellyt häntä heidän istuutuessaan rattaille, ja vielä juossut hakemaan sateenvarjoaan. Selvä oli äidinkin tarkoitus tällä puhumisella, joka oli toverillinen, ikäänkuin Tumma jo olisi ollut vanha ihminen. Mutta hän ei kuule heitä tässä asiassa. Vaikka kotona tulisi konkurssi ja kaikki täytyisi myydä, niin ei. Täällä on kaikki yhtä harmaata ja toivotonta, ei yhtä keltaista lehtiterttua joka lupaisi kuolemaa ja loppua. Mahtanee elää iankaikkisesti tämä tätikin, jonka rikkauksista on puhuttu niin kauan kuin hän muistaa ja jota ei kuolema armahda.

Nyt häämötti jotakin tiheämpää harmaata esiin sumusta ja äiti pysähtyi hetkeksi.

— No mutta, onko tämä nyt Ison-Hiedan kartano? Eihän nyt kuitenkaan. Minne kylä on joutunut? Koko elämä on taitanutkin siirtyä sahalle. Täällä oli ennen kirjavuutta kuin syksyllä metsässä, mikä rakennus oli keltainen, mikä punainen… Ja tässähän se on kaivo. Mutta että nyt pitävätkin tällaista kantta, eläimethän tästä menevät. Mitä Vireeni ajattelee. Ja Loviisakin vielä on täällä. Kyllä näkyy, että emäntä on ollut liikkumattomana. Hänellä piti kaiken olla niin siroa ja kaunista. Sellainen se oli hänen äitinsäkin, Laarin rouva. Itku tuppaa tulemaan, kun häntä ajattelee, että miten voikin joskus ihminen olla hyvä. Kyllä hän sai kärsiä, Laarin rouva. Ja kuinka hän ne kaikki peitti. Minäkin… Kyllä minäkin… Minä olisin saanut pohjasivistyksen, jos hän olisi elänyt. Ja ehkäpä minut olisi tunnustettu siksi mikä olen. Sinä et tiedä kuka äitisi on.

Tumma aavisti siinä äitinsä puhuessa häneen liittyvän jotain rumaa ja iljettävää. Hiki pusertui esiin tästä tunteesta ja hän mietti miten pääsisi pakoon. Jalat veivät häntä kuitenkin eteenpäin ja äiti puhui minkä ehti.

— Mutta olkoot ne vanhat asiat, kruununvouti kunnioitti rouvaa ja rouva olikin sellainen, että häntä täytyi kunnioittaa. Ja kruununvouti taas oli sellainen, että hänestä kaikki pitivät, vaikka hän joi ja kirosi ja eli huonosti, niin hänestä kuitenkin pidettiin. Ja sellainen se on tämä Ison-Hiedan tätikin, että hän aina on vetänyt ihmisiä puoleensa.

Rouva Lehtinen kävi sanattomaksi ja lausui sitten, että Ison-Hiedan emännässä oli ollut jokin muukin vetovoima, paitsi rikkaus. Sitä mikä nyt oli johtunut äidin mieleen, ei hän lausunut ääneen. Juuri näiden rikkauksien vuoksi hän eilisillasta asti oli ollut levoton. Entä jollei niitä ollutkaan. Jos emäntä todella oli ne menettänyt. Laivassa oli puhuttu sellaista. Olivat ihmiset nauraneet ja sanoneet, että mitähän nyt saita panee arkkuun päänsä alle, jos setelit loppuvat. Äiti oli pelännyt Tumman kuulevan. Rajamäen isännän kuoleman olivat sanoneet olevan Ison-Hiedan emännälle kovin pahan. Puhuttiin takuista ja vastatakuista. Vielä olivat matkustajat tietäneet kertoa, että sahan patronessa oli käynyt emäntää tapaamassa, sahallakin olivat raha-asiat huonosti. Äiti oli levoton näistä kaikista. Mitäs sitten, jos yhtäkkiä huomataan, ettei emännältä mitään saakaan? No, päätteli hän sitten, saapa olla kerran nähtynä ennen kuolemaansa emäntä — sisarhan hän kumminkin on. Niin, miten todella mahtoi olla rikkauksien laita? Kovin täällä on päästetty ränstymään. Mutta onhan se selvää, kun emäntä kymmenen vuotta on sairastellut. Kyllä täällä sentään varoja täytyy olla. Emäntä on aina ollut viisas ja varovainen, ei hän niin päättömästi ole mennyt takaamaan. Isännän sukulaiset ne taas panevat huhuja liikkeelle päästäkseen itse kaikkeen käsiksi. Ohoh, olipa tuossa ikkunan alla kuitenkin kukkasia, ilostui rouva Lehtinen yhtäkkiä.

— Katsopa, sanoi hän iloisesti, — onpa kauniita orvokkeja. Kyllä niitä oli ennen Laarilla. Emäntä on aina pitänyt kukkasista.

Rouva Lehtinen kääntyi ja katsahti tyttäreensä. Tumma oli laivassa ollut kalpea — nyt paloivat hänen poskensa ja silmät kohtasivat äidin uppiniskaisina ja itsepintaisina. Äiti kääntyi jälleen astelemaan ja hänen hartiansa olivat entistä painuneemmat. Tumma ei jää tänne, päätteli hän. Sävellyksiä ei kukaan osta. Mikä tullee sitten eteen.

Mutta hän ei sanonut sitä siksi, että luhistus kohtasi silmää joka kulmalla, vaan siksi, että sairas emäntä seisoi portailla. Hänen heleänsininen röijynsä hohti esiin sumusta ja hän seisoi pitämättä mistään kiinni.

— No, Herra siunaa, ylhäälläkö te olettekin, sanoi rouva Lehtinen. — Ja niin koreissanne. Ja minä kun ymmärsin, että te olette ihan kuoleman kielissä.

Kyllä hän oli kuin haudasta nostettu, mutta hän hymyili kilpaa iloisten silkkisten vaatteidensa kanssa. Hänen silmänsä hakivat tyttöä rouva Lehtisen takana.

— Kyllä minä vielä kuolenkin, sanoi hän äänellä, joka oli pehmoinen ja sointuva äidin käheän äänen rinnalla. — Kuolen minä jahka ehdin. Tämäkö se nyt on se risttytär? En muista nimeä, kun ei se ollut allakan nimiä.

Sillaikaa kun äiti hymyillen lausui Tumman nimeä, tarttui jääkylmä käsi tytön käteen. Tummasta tuntui, että se oli itse kuoleman käsi ja hän kokosi voimansa niinkuin sadussa tyttö, jota kuolema kosii, ja sanoi:

Emännän harmaat silmät upposivat tytön silmiin ja käsi piteli yhä kiinni. Mikä se oli tuo ihminen? Oliko se vanha vaiko nuori, elävä vaiko kuollut? Kauhu kävi läpi Tumman olennon. Hän ei saanut pois kättään, hän ei jaksanut liikuttaa mitään jäsentä. Silmät, jotka häneen katsoivat, kävivät lempeiksi ja sinisiksi. Kylmä karmi tytön selkää.

— Jääthän sinä, kuiskasi ääni, joka oli niinkuin nuoren pojan, — Tumma, sehän onkin kaunis nimi.

— Ei kannata uskoakaan! huusi tyttö ja repi irti kätensä. — Vaikka minulle lupaisitte miljoonan niin minä en huoli. Äiti, lähdetään heti!

Kuoleva vaimo käveli yksinään sisään ja äiti talutti kuusitoistavuotista tytärtään, joka riuhtoi ja itki kuin suunniltaan. Äiti sai hävetä hänen puolestaan. Hän ei tuntenut Tummaa. Sorjasta hän olisi voinut tätä uskoa, mutta ei Tummasta, joka aina oli ollut niin sävyisä.

Jollei äiti tässä oudossa ja uudessa ympäristössä tuntenut tytärtään, niin ei myöskään tytär tuntenut äitiä. Ei ollut totisesti ihme, ettei isä voinut kuulla äidin puhuvan. Mitä äidillä mahtoikaan olla kurkussa? Se ei ollut isän puolelta pahuutta, kun hän huusi äidille: älä, älä, älä avaa suutasi! Ensi kerran kiusasi Tummaa äidin ääni. Ja äiti puhui aivan niinkuin äsken tiellä, lakkaamatta. Ja moneen kertaan samat asiat. Luuliko hän sillä sovittavansa hänet, Tumman? Vai luuliko hän voittavansa rikkaan emännän mielisuosion? Eikä äiti puhunut aivan tottakaan. Tumma lakkasi yhtäkkiä itkemästä, kun hän tämän huomasi. Samassa hän myöskin näki, että he kaikki olivat sairaan huoneessa. Siellä oli se vanha mieskin, jota äiti sanoi voudiksi, nuuskainen, toissilmäinen äijä. Emäntä makasi nyt sinisen silkkipeitteen alla, kaunis hän todella oli mahtanut olla, eikähän hän nytkään ollut vanha, ei ainakaan niin vanha kuin Tumma oli luullut. Joka tapauksessa hän mahtoi olla nuorempi kuin äiti. Tummaa alkoi hävettää, turhaa oli äidin enää häntä masentaa. Hän katui jo itsekin epäystävällisyyttään, mutta äiti puhui puhumistaan.

— Näetkös nyt, miten olet pelottanut sairaan. Niin terveenä oli vastassa portailla ja nyt… Eihän hän vain taas ole tainnoksissa? Katsokaas nyt, Vireeni. Niin, kyllähän hän on rauhallisen näköinen, mutta onpas hän mennyt laihaksi. Kun minä muistelenkin, miten hän oli verevä ja korea. Mutta siitä onkin kauan. Katsopas, Tumma, tuota kaunista kelloa tuolla piirongilla. Ei silti, että minä sitä haluaisin. Emme me sentähden ole tänne tulleet, tätä kummityttöään vain halusi emäntä nähdä. Mutta eikö sairasta pitäisi riisua, vaivaavat toki nuo vaatteet. Ainako hän vain käyttää noita silkkisiä vaatteita? Niin, tietäähän sen, että ne ovat keveitä. Ja miksei hän voisi panna rahojaan mihin haluaa, eivät ne hänen elinaikanaan lopu. Ja kyllähän sen tietää, että hengenahdistus on vaikeaa. Se oli sellainen tämä emännän isä, kruununvouti, että piti olla värejä mihin katsoi, ruokaa ja juomaa. Senpätähden kaikki sitten meni. Surkeaa se oli hänen loppuelämänsä meillä Laarilla — tytär ei ottanut tänne, vaan kyllä hän säännöllisesti maksoi isänsä hoidon ja kustannukset. Vaan yksinpä tämä emäntäkin nyt potee kuolemantautinsa. Suuttuiko hän jotenkin Rauha Korpeen? Kun puhuvat, että Rauha se kaikki tulee perimään. Hänhän onkin isännän sukulainen ja isännänhän kaikki rikkaudet olivat. Isäntä talon teetti. Mutta mahtaako sairas kuulla mitä me puhumme? Ei siksi että minä hänestä mitään pahaa sanoisin. Onkohan siinä perää, että emäntä tulisi menettämään rahaa kuolemantapausten ja konkurssien takia? Aijai, ei puhuta täällä, ehkä häntä puhe häiritsee. Meidänkin isä varoitti puhumasta sairaan huoneessa. Vaan eipä hän näytä kuulevan, en uskoisi virkoavankaan, jollette vakuuttaisi hänen olleen huonompanakin. Kyllä on huonoksi käynyt. Niin, mitäs hän jaksaisi taloa hoitaa, mutta että tekin, Vireeni olette päästänyt sen näin rappiolle. Vaikka vain emäntä olisi ajatellutkin luovuttaa talon sahalle kuolemansa jälkeen… No niin, hän ei ole itsekään oikein tietänyt, on voinut antaa eri käskyjä ja tänään ajatella: minä myyn talon, ja huomenna: minä pidän ja annan Rauha Korvelle. Aijai, mutta tajuissaan on taitanut sairas olla koko ajan. Katsokaas kuinka hiki nousee otsalle, lieneekö sitten hyväksi vaiko pahaksi. Älkää menkö pois, Vireeni. Tänne täytyy ottaa vakituinen hoitaja. Kyllä kai nyt Ison-Hiedan emännällä on varaa hoitaja palkata. Jaa, niinkös Vireeni sanoo, että rahaa on pankit täynnä. No, sitähän minäkin. Mitäs ihmisten puheista… Jaa että tämä Tumma jäisi tänne? En tiedä, ehkei uskalla — älä sinä nyt enää mitään puhu, äsken jo säikähdytit emännän. Eihän hän ole niin paljon hoitanut sairaita, mutta aina jonkin verran. Eikä hän sellainen ole, ettei yölläkin kuulisi, kun herätetään. Ja voinhan minäkin alkuun olla täällä… Aijai, nyt hän kumminkin kuolee. Eikös pitäisi mennä hakemaan tohtoria? Täällähän on pulloja jos kuin paljon, kun tietäisi mitä niissä on. Tumma, pitele päätä. Kostuta rätti ja pyyhi otsaa. Etikkaa jos olisi… Mitä kummaa tautia tämä on, joka toisinaan huonontaa näin, toisinaan taas päästää nousemaan pystyyn? Vaikka ei suinkaan hän enää tästä nouse. Vireeni, menkää nyt hakemaan apua. Herranen aika, jalat käyvät jo kylmiksi. Mutta missä Loviisa on, lähettäkää tänne jokin ihminen vain. Voivat vielä sanoa, että me olemme hänet tappaneet, kun tämä sattuu juuri nyt. Voi sentään, että piti sattuakin. Mene kyökkiin, Tumma, katso sieltä kuumaa vettä, pane pulloon, että lämmitetään jalkoja. Vireeni, hakekaa nyt se Loviisa… Ei, älkää sentään menkö, vaikka piankin loppuisi… Missäs hänellä se kasvi on? Kun sanovat, ettei hän säästäväisyyttään anna leikata ja että hän tulisi aivan terveeksi. Kyllä sentään pitäisi antaa, kun sitä omaisuuttakin niin paljon on. Onkos siinä perää, että sahan patronessa olisi käynyt täällä? Vai niin, vai niin. No entäs se nuori herra? Tulkaa nyt katsomaan näitä pulloja. Niin, niin, se Rauha se ne tiesi, kun ette nyt ensinkään kysynyt häneltä, vaan päästitte menemään. Sydämenvahvistustipat olisivat hyvät, mutta ei niitä täällä näy, näissä on kaikissa apteekkikieltä. Kai se niin on, että keuhkoja ei voi leikata, jos vaiva niissä on, ne ovat sellaista kudosta. Ihmiset puhuvat niin paljon. Mutta lieneekö siinä mitään perää, kun puhuvat, että Rajamäen isäntä oli takaajana tämän sairaan suurimmalla velkamiehellä ja ettei toisella takaajalla mitään ole. Kun pitäisi lainan olla vallan satatuhatta markkaa eikä toisella takaajalla, niinkuin sanoin, kuulu olevan yhtikäs mitään. Että kyllä se Rauha raukkakin sitten sentään joutuu pettymään, jos nyt luulee… Koettakaa katsoa, eikö täällä ole kanverttiviinaa, se on sydäntautiin hyvää. Tumma, etkö nyt saa niitä kuumia pulloja, jalat käyvät ihan kylmiksi.

Tällä tavalla äiti puhui, puhui lakkaamatta. Tai oikeastaan hän kuiskasi, mutta se kuului niin kovin karkealta. Mahtoi repiä sairaankin korvia tämä ääni. Tumman tuli mieleen, että miten isä rakastui äitiin, kun isä pitää kaikista sointuvista äänistä. Mutta sitä se kai juuri on rakkaus, ettei se kysy mitään järjellisiä syitä. Ja paroonin poikaan pitäisi rakastua sen, joka saa Ison-Hiedan emännän rahat! Kyllä on ymmärtämätön tuo emäntä, ymmärtämätön ja ilkeä. Mitä lienee tautiakaan tuollainen, varmaan sairas nytkin kuulee kaikki.

Ja aivan oikein: tuskin oli Tumma Lehtinen ehtinyt ajatella loppuun epäluuloisen ajatuksensa, kun sairas raotti vasenta silmälautaansa ja liikutti huuliaan kuin linnunpoikanen, joka anoo ruokaa. Tumma katui jo ja häpesi: sairas se oli tuo ihminen, se ei saanut auki silmiään eikä ääntä kurkustaan. Mutta nyt hän sai kätensä nousemaan. Ja mitä varten saikaan? Hän vei sen silmilleen ja avasi hennoilla valkeilla sormillaan silmälautansa, ensin toisen, sitten toisen. Ja sanoi jotakin. He eivät ymmärtäneet mitä hän sanoi. Äiti rupesi heti kyselemään ja päivittelemään. Silloin he kuulivat:

Äiti ilostui, kun sai selville, mitä rikas emäntä sanoi ja lausui onnellisena, ikäänkuin olisi puhunut hauskastakin asiasta:

Silloin Ison-Hiedan emännän käsivarret jännittyivät ja hän kimmahti istumaan, silmät selällään, ja osasi taasen puhua. Puhui kovalla, luonnottomalla äänellä kuin kuuromykkä, joka on opetettu puhumaan:

— Onko Samuli kuollut? Koska se on tapahtunut? Miksei Vireeni ole minulle mitään sanonut? Puhuitteko te äsken sellaista, että Rajamäen isäntä on kuollut? Vai untako minä näin?

Rouva Lehtinen toisteli säikähtyneenä, että kuolihan hän ja haudattiinkin jo viime sunnuntaina, nimittäin eilen. Vireeni tuli emäntänsä vuoteen luo ja sanoi äreästi, että mitäpä hänestä olisi kannattanut puhua ennenkuin hän kuoli, hänhän sairasteli niin kauan, ehtiihän emäntä sen nytkin kuulla.

— Missä maisteri Sacklén on? jatkoi sairas ja hänen kasvonsa olivat tummentuneet, ikäänkuin kaikki veri yhtäkkiä olisi kokoontunut niihin.

— Hän lupasi kyllä aamusta tulla, kiirehti rouva Lehtinen sanomaan. —
Me myöhästyimme, kun oli niin sumua, ettei voinut nähdä minnekään päin.
Maisteri lupasi tulla hevosella.

— Menkää katsomaan, eikö häntä jo kuulu, jatkoi emäntä ja hänen äänensä kävi yhä käheämmäksi. — Vireeni menee torniin, sieltä näkyy kauas. Ja lähettäkää heti sana Rajamäen emännälle, tai vanhimmalle pojalle, että tulee tänne. Ja sinä, Aliina, sinä voit lähteä lukkarisi luo, mutta risttytär jää tänne. Hän ei mielellään jää tänne. Mutta se on jääminen nyt, kun Ison-Hiedan emäntä tahtoo. Sairastiko Samuli kauankin? Eikä tulla minulle sanomaan. Minä vedän Vireenin palkasta pois, Vireeni tietää sen. Pitäkää joutua nyt, menkää torniin ja valjastakaa sitten hevonen, Aliina pääsee siinä hevosessa. Risttyttärellä ei ole mitään hätää. Minä pidän hänestä murheen. Vireeni on tehnyt pahan laiminlyönnin. Vai ajattelitteko, ettei minusta ole väliä, koska pian kuolen? Minä en kuole ennenkuin asiani ovat järjestyksessä. Minulla pitää olla toinen sijallani, niin minä tahdon.

Sairas päästi raukeamaan molemmat kädet, jotka olivat pidelleet auki silmäluomia. Samassa hetkessä hän itsekin raukesi ja oli kuin kuollut. Pienen ohuen käden läpi kuulsi silkkipeite, luoden sinistä hohdetta valkoiselle iholle.

Tumma oli koonnut suunsa täyteen kovia sanoja, mutta ei mitään hän osannut sanoa. Hänen vihansakin hiljeni tuon ihmisen edessä, joka oli kuin lakastunut ruoho, mutta joka kuitenkin piti kaikki täällä tahtonsa alaisina, niin ettei täällä kenelläkään muulla ollut tahtoa paitsi hänellä.

Silmänräpäyksen aikana tuntui Tummasta, että hän on nyt satimessa, täältä ei ole mitään ulospääsyä. Mutta sitten hän muistutti mieleensä, että hän tuli tänne tunti sitten ja että laiva huomenna palaa Paalajärvelle ja että hän huomenna voi olla kotona. Ja hän onkin. Siellä on isä ja musiikkimiesten kuvat ja sävellykset ja kirkonkello ja Sorja ja Muru. Lämpimät aallot kävivät Tumman rinnassa, kun hän kotiaan ajatteli. Ei koskaan se ollut tuntunut hänestä niin rakkaalta ja niin kauniilta.

Äiti tarttui äkkiä hänen käteensä ja veti hänet perässään saliin, missä piano seisoi kahden jättiläiskokoisen murattiköynnöksen kaariportin keskellä. Äiti ei oikein tietänyt miten hän alkaisi.

— Niin, sanoi hän, — tuo tuossa on ensimmäinen piano, minkä isäsi kuuli. Hän oli silloin lapsi. Niin, emäntä näkyy tahtovan, että sinä jäisit tänne.

— Niin, niin, et jää, jatkoi äiti lohduttomana. — Minä jäisin, mutta emäntä ei tahdo. Mitäs sille sitten voi, kun et sinä tahdo. Mutta onpa täällä kaunista sisäpuolella. Eikö nyt olekin? Emäntä osteli kaikista herrojen huutokaupoista näitä kaikkia kaunistuksia. Mahtia rakasti isäntä-vainajakin. Mutta kun et sinä tahdo, niin et tahdo. Jos koettaisi saada Sorjan tänne. Mutta ei emäntä tahdo. Sinut hän tahtoisi. Sitä täytyy elämässä tehdä paljon, mitä ei haluaisi tehdä. Ja monen elämä on sellaista, ettei ensinkään saa tehdä mitä tahtoisi, vaan juuri sitä, mitä ei tahtoisi. Jos emäntä suostuisikin siihen, että minä jäisin tänne, tai että Sorja tulisi. Mutta sinä olet risttytär. Sakleeni kuuluu tahtovan tuota kelloa. Eikä hän ole sukua eikä mitään, niin että kyllä täällä pitäisi jonkun olla valvomassa. Onpa nämä mukavat kynttiläjalat, mitä kallista porsliinia lienevät. Nämä taitaa olla ne, jotka Parinpellon paronessa vainaja antoi häälahjaksi. Niin ovatkin. Kas paronessa oli sitten taas hyvä, kun oli ensin saanut pojanpoikansa naitetuksi mielensä mukaan. Ei, älä pelkää, ei täti nyt niin kuole, kuulethan, että hän on huonompikin ollut. Kun tulisi se Sacklén, että saisimme kuulla, mitä hän tietää Rajamäen isännän kuolemasta. Täti on taitanut menettää siinä vähän rahaa, mutta eivät sellaiset hänen varoissaan tunnu. Kuuluuko tuolta kamarista ääntä? Taitaa täti yskiä. Aijai, onkos hänellä tällainen yskä…

He riensivät molemmat sairaan luo ja kuulivat nyt ensi kerran hänen yskänsä, tuon keuhkojen pohjalta lähtevän, koko olennon järkyttävän yskän, joka oli viemäisillään uhristaan hengen. Kuinka hyvin isä sentään tunsi äidin, kun hän oli käskenyt olemaan hiljaa sairaan huoneessa. Äiti puhui kaiken aikaa, puhui tohtorista ja koulunkäyneestä hoitajasta ja sydämenvahvistustipoista ja siitä, että hän lähettää toisen tyttärensä Sorjan tänne, tämän Tumman sijaan. Ja hän sanoi vielä senkin, että Sorja nyt on vapaa tulemaan, kun ei koulunkäynnistä tule mitään. Tämä Tumma sensijaan menee kansanopistoon. Mutta nyt hän saa lähteä keittiöön kysymään ruokaa — mitähän ruokaa täti mielellään söisi? Täytyy sitä syödäkin. Tuo yskäkin vie ylivallan, kun on päässyt potilas niin laihaksi. Ja niin punakka ja korea kuin hän oli!

Yskän runnellessa hentoa ruumista avautuivat silmät tuontuostakin selkoselälleen ja niiden sini oli kuin sen taivaan, joka myrskypilvien kiitäessä pilkottaa esiin. Myrsky kävi tämän ihmissielun ylitse ja paiskeli sitä milloin pilviä kohden, milloin maahan. Se taisteli toivon ja epätoivon välillä. Silmät etsivät milloin toisen ihmisen silmiä, milloin ovea, mistä odottivat apua, milloin taasen ne vaipuivat kiinni. Tumma katseli ihmeissään tätä sairasta ja uskoi nyt vihdoinkin, että hän todella on hyvin kipeä. Väsynyt ihminen hän on, joka ei ole saanut aikoinaan kuolla. Tumma aavisti siinä seisoessaan, että hänen on jääminen tänne ja että hän turhaan taistelee kohtaloaan vastaan. Kotonakin olivat sanoneet, etteivät häntä enää tarvitse. Se on kai niin sallittua, että hänen on katseltava tätä sairasta, joka toisena hetkenä on kuin kuollut, toisena nousee vuoteesta ja sanoo: niin minä tahdon! Nuo painavat kultavitjat hän varmaan tahtoo mukaansa hautaan. Onko medaljongissa Parinpellon herran hiuksia? Hyvä Jumala, joko kuolema on lähelläkin? Tässä täytyy olla, ei minnekään pääse pakoon. Katsella tätä sairasta, jonka elämässä on ollut niin paljon kärsimystä, vaikka hänen ympärillään on näin kaunista. Koko huone on täynnä vanhoja, ihmeellisiä esineitä ja vuodekin, kuinka se on kaunis ja kummallinen. Se on niin suuri, että ihminen siihen hukkuu ja ovatko ne vallan enkelinpäitä nuo, joita on veistetty päihin. Valkoiseksi maalattua on kaikki ja kuitenkin täällä on niin sanomattoman surullista. Tuo sumukin painaa kaikki maan tasalle. Ei yhtä ääntä se päästä ylös. Nuo orvokitkin ovat kauniit, mutta ne eivät laula niinkuin kotona. Täällä ei mikään laula.

— Tumma, kuuli tyttö lausuttavan takanaan ja ääni oli suloinen ja lempeä ikäänkuin se olisi laulanut, — tule tänne. Olen tehnyt väärin isällesi, sano hänelle se. Vahinko, että nyt vasta sain sinut nähdä. Minä pidän sinusta. Tumma, se on kaunis nimi. Onko isäsi mitään kertonut minusta? Hän oli silloin pieni poika. Mutta minne ne kaikki jäivät? Kutsu äitisi tänne. Hänen ei tarvitse lähteä, minä kuolen tänään. Nyt on myöhäistä, kaikki on myöhäistä. Kutsu tänne kaikki, minun pitää puhua.

Suloinen ääni oli alkanut kalskahdella ja säristä. Ääneen tuli huutava hätä, vaikka se puhui niin hiljaa. Tämä ääni oli vaarallinen, se otti ihmisen valtoihinsa. Tumma Lehtinen seisoi ikkunan luona eikä voinut liikahtaa. Oli kuin hän olisi kuunnellut jotain osaa siitä oopperasta, jonka isä oli tehnyt Sorjaa varten. Isä oli pitänyt sitä niin salassa, mutta olihan hän kuullut kuinka hän lauloi ja taisteli säveltämisen työssä, isossa salissa, kaikkien huoneiden takana. Hän oli kärsinyt isän kanssa silloin, hän oli rakastanut häntä. Ja nyt hän kärsi tämän naisen kanssa, joka ei ollut nuori eikä vanha, joka ei laulanut, vaan pelkällä puheellaan kaipasi niin sanomattomasti, että sydän sitä kuunnellessa läähätti kuin lintu, joka lentää ruutua vasten eikä pääse ulos. Rakastaa täytyi tuota vierasta ihmistä, vaikka olisi tahtonut vihata.

— Pankaa lamppuun valkea, täällähän on ihan pimeä Tumma, risttytär, mitä sinä siinä teet? Katsotko orvokkejani? Voit katsella. Ne ovat olleet minun oppimestarejani. Urhoollisia ne ovat, läpi talven ne kestävät. Kunhan saisinkin käsiini Sacklénin. Miksei hän tullut teidän kanssanne? Oli kai humalassa. Tai pelkäsi, junkkari. Tumma, tule vähän lähemmäksi. Minä tiedän tyttö, mitä sinä siinä ikävöit. Paalajärven kirkonkelloa! Katso, sitä olen minäkin täällä enimmän kaivannut. Sillä Paalajärvellä on sellainen kirkonkello, ettei missään. Se sulattaa itseensä ihmisen sielun. Sinun isoisäsikin sielun se otti, Pelimanni-Jannen, sokean. Kuinka olen kelloa kaivannut! Olen noussut vuorille täällä sydänmaassani saadakseni korviini yhdenkin sen kaiun, jos tuuli edes vahingossa toisi. Mutta vihdoin minä ymmärsin, että jokaisella pitää omassa rinnassaan olla kaipauksensa kirkonkello. Pieni Tumma, risttyttäreni, vielä sinä muutakin ikävöit kuin kirkonkelloa: poikaa ikävöit. Täällä on Arne. Hänen sisarensa kävi eilen täällä. Hän on hyvä poika, yksinäinen, hiljainen. Minä lupasin hänelle antaa kaikki mitä minulla oli. Ja nyt ei minulla olekaan mitään, ei mitään, ei mitään… Hän tulee tänään tänne ja minä olen hänet pettänyt. Sillä minulla ei ole enää mitään.

Tumma Lehtinen ei enää ajatellut tätiä, hän ei enää tuntenut sääliä eikä kiintymystä, ei hän liioin muistanut kaikkea sitä uutta ja outoa, mikä täällä oli hänet kohdannut, hän vain kuuli sanat: hän on yksinäinen… hiljainen, hän tulee tänään tänne. Ja kylmä, armoton tunne täytti hänen koko olentonsa niin että hän lopulta oli kuin jääpuikko. Hän särki lumouksen verkon ja lausui:

— Minä en ota häntä, en vaikka mikä olisi. Minua ei naiteta ilman rakkautta. Ei tarvitse koettaakaan.

Silloin säde, joka Kreeta-Karoliina Ison-Hiedan silmistä oli tunkenut Tumma Lehtisen silmiin, taittui, ja hän alkoi puhua uudella äänellä, joka ei ollut väsynyt eikä lamaantunut, mutta oudolla tavalla toimelias ja runoton:

— Hyvä on, en sitä pyydäkään. Mutta mene ja nouda ihmiset tänne, minä tunnen, että joku vieras on tullut, ehkä se on Sacklén, ovat kaikki salissa. Hae heidät. Minun täytyy nyt nopeasti järjestää kaikki, sillä nyt saa kuolema tulla ja se on jo ihan tuossa. Vain pieni hetki vielä. Minun täytyy puhua hautajaisistani, pitää kutsua kaikki vanhat tuttavani Paalajärveltä, rikkaat ja köyhät ilman erotusta ja pitää olla ruokaa ja juomaa. Kutsu Loviisa ja äitisi. Olen ajatellut kaikki valmiiksi, tuokoot keittokirjan mukaansa… No, oletteko te nyt kaikki täällä? Vireeni, katsokaa te läpi se minun arkkuni, ettei ole maali kulunut. Loviisa tietää puvun ja kengät. No, kuka helkkarissa täällä itkee? Onkos Sacklén todella tullut? Te junkkari, kuinka te olette hoitanut asiani? Könni-kelloani himoitsette, mutta kuinka olette hoitanut asiani! Kyllä minä parhaaseen luotin, kun teidät otin asioitani hoitamaan. Itkekää, itkekää, sen te osaatte. Ja juomassa tietenkin olitte eilen. Tai pelkäsitte, lurjus. Ei mitään teidän enää tarvitse selittää. Kaikki on myöhäistä. Patronessa lupasi lähettää pojan tänne, Arnen, minun poikani. Menkää katsomaan, joko hän tulee, menkää hakemaan. Minä puhuisin hänelle kahdenkesken. Muille ei minulla ole asiaa. Niin minä olin järjestänyt, että kaikki tänään olisivat täällä, poika ja tyttö ja kaikki muut. Ja nyt: sijani jää tyhjäksi, en ketään saa sijalleni. En enää pyydäkään, sillä minä olen köyhä ihminen, kaikki minä olen menettänyt. Ja teidän se on syynne, maisteri Vilhelm Sacklén. Älkää puhuko, älkää enää mitään puhuko, olen liiaksi kuunnellut teitä. Nyt voitte kaikki matkustaa kotiin ja jättää minut. Minä hullu, minä hullu! Oma syyni. Mutta mitäpä niistä kaikista, kaikki on turhaa.

Hän rupesi nauramaan, ikäänkuin hänelle olisi selvinnyt jokin asia, jota hän kauan oli miettinyt. Tämä nauru oli kaameampi kuin kaikki ne julmat sanat, jotka kuoleva vasta oli lausunut.

Kukaan läsnäolevista ei kuitenkaan ottanutkaan hänen sanojaan toden kannalta. Kotiväet olivat nähneet tämäntapaisia kohtauksia ennenkin ja rauhoittivat vieraat. Sacklén oli ainoa, joka murtuneena miehenä seisoi vanhan rakastettunsa luona. Hän oli niinikään ainoa, joka tunsi, että sairaan tilassa oli tapahtunut uusi vaihe, hän ymmärsi sen siitä, että Kreeta-Karoliina ujostelematta antoi peitteen pysyä alhaalla, vaikka hänen käsivartensa olivat paljaat ja kaulaakin näkyi. Vanha käräjäkirjuri katseli kättä, joka oli hento ja pehmoinen kuin lapsen käsi. Hänen täytyi tehdä itselleen väkivaltaa, jottei tarttuisi käteen ja veisi sitä huulilleen. Kun hänen piti puhua, takoivat leuat vastatusten. Hänen vaatteistaan levisi märän, likaisen villakankaan hajuja hiukset olivat märkinä liimautuneet kaljulle päälaelle.

— Jos te tietäisitte… jos te tietäisitte… Kreeta-Karoliina… Te hyvä, hyvä… kaunis Laarin tytär… Älkää naurako… Kreeta-Karoliina. Tämä on suuri yhteinen vararikko: herrat… talolliset… Ensimmäinen kirjanpitäjä sahalta on hävinnyt, karannut. Se on suuri vararikko. Minä olen syyllinen teidän edessänne, minä teidät sekoitin juttuun. Olen valmis kaikkeen, menen linnaan, olen siellä loppuikäni, mutta antakaa anteeksi. Te jalo sydän… Koko elämä on vararikko, niin te ajattelette. Mutta jokin tarkoitus siinä täytyy olla. Oi tätä tuskaa, tätä kaipausta…! Jos te tietäisitte — Aliina raukka, Tumma raukka! Jos te tietäisitte mitä eilen tapahtui Paalajärvellä… Kanttori tavattiin kuolleena kellotapulin juurella. Ei tiedetä onko hän pudonnut, vaiko heittäytynyt alas. Kuinka minä saankaan sen sanotuksi hänen vaimolleen ja tyttärelleen…

Kreeta-Karoliina Iso-Hieta olisi tahtonut nostaa kätensä auttaakseen silmäluomiaan nousemaan, mutta käsi ei noussut ja silmät pysyivät kiinni. Hänen huulensa tapailivat sanoja »tomu ja tuhka» ja »tyhjä sija», mutta ne eivät jaksaneet liikkua. Vanha käräjäkirjuri huomasi sen ja kääntyi Vireenin ja Loviisan puoleen: täytyy antaa lääkettä, kamferttia, nopeasti! Rouva Lehtinen rupesi puhumaan papista, eikö sairas ollut lausunut toivomusta, että tuotaisiin pappi? Loviisa haeskeli pullojen joukossa ja Vireeni vakuutti, että on tällaisia kohtauksia ollut ennenkin. He eivät edes puhelleet kuiskaten. Ville Sacklén oli ainoa, joka näki, ettei Kreeta-Karoliina milloinkaan ollut tuntunut näin väsyneeltä. Hän tarttui valkoiseen käteen ja huusi Kreeta-Karoliinaa nimeltä. Hän puhutteli häntä hyväilynimillä, mitä oli antanut hänelle Laarilla, kauan sitten, kun he molemmat olivat nuoret. Hän painoi huulensa rakastettua kättä vasten. Kreeta-Karoliina ei vetänyt sitä pois. Silloin hän vaipui polvilleen ja tarttui Kreeta-Karoliinan olkapäihin.

Ihmiset tulivat lähemmäs ja talon vanhat palvelijat vakuuttivat, että paljon huonompana ovat nähneet emäntänsä. Ennenkuin kukaan aavistaa, hän yhtäkkiä kimmahtaa tuosta pystyyn ja sanoo: niin minä tahdon!

Hän kuolee, ajatteli Ville Sacklén, mutta ei enää sanonut mitään, vaan suuntasi mielensä pois kaikesta mikä heitä ympäröi ja piteli pientä rakasta kättä. Selvästi se nyt alkaa kylmetä hänen kädessään, Kreeta-Karoliina kuolee, maailma jää autioksi ja kaikki on yhdentekevää. Kreeta-Karoliina, jota ei ollut lupa rakastaa ja joka nyt vie mukanaan hautaan kaiken mikä on ollut Ville Sacklénille kallista… Rakas, rakas Kreeta-Karoliina!

Ville Sacklén puheli hänelle yhä ajatuksissaan rakkautensa tärkeistä, niin moneen kertaan toistetuista asioista, puheli ilman ääntä ja tiesi puhelevansa viimeisen kerran. Vihdoin sai hän kiinni rukouksesta, jonka oli pannut mieleensä kirkossa viimein, sentähden että se oli kaunis ja vilpitön rukous. Lehtinen oli laulanut »Herra, armahda meitä» ja pappi oli rukoillut: »Minä vaivainen syntinen ihminen…»

— Minä vaivainen syntinen ihminen! parahti Sacklén yhtäkkiä ääneensä ja painoi tuskallisesti Kreeta-Karoliinan kättä.

Silloin avasi Kreeta-Karoliina silmänsä ja hymyili. Silmät painuivat kyllä samassa jälleen kiinni, mutta Sacklén jatkoi lukuaan.

Huoneessa-olijat alensivat äänensä kuiskeeksi. Tumma Lehtinen seisoi ikkunassa ja katseli pihamaata, jonka polut alkoivat nurmettua ja jonka kallellaan seisovien aittojen ja puotien räystäistä tippui syksyn raskas sumu. Ruusupensaat ikkunan alla nostelivat hopeisten hämähäkinverkkojen seasta elinvoimaisia punaisia piikkejään ja orvokit helottivat hartaalla väriloistolla, joka oli kuin luottava rukous. Tumma Lehtinen ajatteli mitä Ison-Hiedan täti äsken oli sanonut kirkonkellosta, että se pitää jokaisella olla omassa rinnassaan. Ja isäkin oli eilen sanonut jotakin kirkonkellosta heille molemmille, hänelle ja Sorjalle. Eikö se niin liene ollut, että kirkonkello on laulanut heidän kehtoonsa ja että heidän pitää olla tälle kasvattajalleen uskollisia. Myöskin sen hän oli sanonut ettei kukaan pääse kohtaloaan pakoon.

Samassa hetkessä näki Tumma jonkun kääntyvän tieltä rakennusten takaa pihamaalle. Kun hän pääsi portaiden eteen, laski hän alas päällystakkiinsa kauluksen, joka oli ollut pystyssä, avasi napituksen ja puisteli yltään sumua. Hänellä oli puhtaat, kalpeat kasvot ja hänen silmänsä kääntyivät kysyen ikkunariviä kohden. Tumman rinnassa seisahtui sydän: hän tiesi, vaikkei sitä kukaan sanonut, että nuori herra oli se Arne, jota täti odotti.

Tumma Lehtinen tapasi hänet portailla ja puhui hänelle kuin vanhalle tutulle. Hän tiesi, että se on hullua ja mahdotonta, mutta ei mitään hän sille voinut, ettei hän saattanut pitää häntä vieraana. Sydän takoen ja veri kuumana kasvoilla hän kertoi miten sairas oli häntä odottanut ja miten iloiseksi hän tulisi. Herra Falckella oli pehmeä paidankaulus ja siinä kaulaliina, jota piteli tutun näköinen neula. Sairaalla emännällä tuolla sisällä oli samanlainen. Olivatko ne joskus olleet korvarenkaina?

— Minä menen ilmoittamaan, että te olette tullut, sanoi Tumma ja hänen mielessään soi kuin heleä kello. — Täti tulee hyvin iloiseksi.

Tumma oli tädin puolesta niin iloinen, että hänestä tuntui suorastaan sopimattomalta, kun sairaus kuitenkin varmaan oli päättyvä kuolemaan eikä elämään.

Silloin Tumma ymmärsi, että herra Falcke tiesi kuolevan vaimon aikoneen heidän molempien kautta tyydyttää kahden ihmisen pitkää kaipausta. Tumma ei saanut sanaa suustaan, hän karkasi suinpäin eteiseen, seisoi siellä hetken, tyynnyttäen sydäntään, ja koetti sitten hiljaa avata ovea.

— Herra Falcke on täällä, sanoi hän ja tunsi, että sydämen lyönnit kuuluivat. — Rakas täti, toisti hän iloisesti, — herra Falcke on täällä, saanhan tuoda hänet sisään?

Ville Sacklén istui vuoteen laidalla ja nyökytti päätään. Siitä hän käänsi puhujaan harmaat, itkettyneet kasvonsa ja sanoi:

Ja kun ei Tumma ymmärtänyt, nyökytti hän vielä päätään ja toisti: liian myöhään.

SUKUPOLVIEN KAIPAUS

Tumma Falcke istuu ikkunassa ja polkee ompelukonetta. Äiti ja lapset liikkuvat jossakin hänen ympärillään, milloin keittiössä, milloin salissa, milloin täällä asuinhuoneessa. Lasten riemu täyttää muinoin niin ilottomat suojat. Näkisipä vain Kreeta-Karoliina Iso-Hieta miten Arne Falcken poika kasvaa ja varttuu. Pienen Pentin äidillä ei ole aikaa ottaa osaa lasten iloihin, hän istuu ompelukoneen ääressä. Ikkunan alta lyö lasiin tädin vanha villi ruusupensas, siitä onkin vuosien mittaan tullut hänelle ystävä, jonka kanssa hän puhuu kuin elävän olennon kanssa. Hän polkee konetta ikäänkuin hänet olisi pantu sen koneen käyttäjäksi, joka vie koko tämän Ison-Hiedan yhteiskunnan elämää eteenpäin ja se pysähtyisi, jos hän hellittää. Ei, hänestä kyllä ei riipu kauppalan elämä — rautatie se on, joka Isosta-Hiedasta on tehnyt kauppalan ja rautatie se yhä tätä yhteiskuntaa ylläpitää ja kuljettaa sitä tulevaisuutta kohden, joka on kauppalan unelma: kaupunkia. Mutta Tumma Falcken oma pieni yhteiskunta, hänen kotinsa, se kierii tai pysähtyy sen koneen mukana, jota hän polkee ja jota hän näin on polkenut toistakymmentä vuotta, lasten tuossa kasvaessa silmien edessä, mummon vanhetessa ja Sorja-siskon pitäessä heitä kaikkia jännityksessä elämällään, josta ei koskaan saata edeltäpäin tietää, minne päin se suuntautuu. Sillaikaa kuin Tumma on polkenut tätä konetta, päivästä päivään ja vuodesta vuoteen, sillaikaa on Sorja ehtinyt olla mukana niin monessa. Hän on elämässä ottanut yhtä monta askelta kuin Tumma rautaisilla poikimilla. Hän on liikkunut vapaasti kaikkiin suuntiin ja Tumma on polkenut paikallaan. Kuka sitten lienee ehtinyt pitemmälle. Niinkuin kanttori Lehtinen elämänsä viimeisenä iltana hiessä ja tuskassa koetti virittää sointuun vanhaa soittokonettaan, niin ovat hänen tyttärensä, kukin haarallaan, koettaneet virittää sointuun elämäänsä, tätä vanhaa soittokonetta, jonka he ovat perineet sukupolvien takaa. He eivät vielä ole ehtineet niin pitkälle kuin heidän isänsä: epätoivoon. He ponnistavat vielä.

Tumma Falcke istuu samassa ikkunassa, mistä Ison-Hiedan emäntä sairautensa aikana katseli pihamaalleen ja näki varkaiden kaivavan ja varastavan aittojaan. Tumma näkee edessään saumoja erilaisilla kankailla, suoria saumoja ja mutkittelevia saumoja, hän ohjaa käsillään niiden kulkua — ajatusten kulkua on vaikeampi ohjata. Kun voisi olla ajattelematta, vain iloita työstä eikä kysyä mitään. Vastausta ei kuitenkaan saa. Ainoa luotettava elämässä on tämä työnteko, se ei koskaan petä, se antaa aina ilon. Kuinka hauskaa onkaan, kun joku tuo kauniin kankaan ja antaa ompelijan määrätä mallin. Ja kun hän sitten yökauden ajateltuaan, miten se parhaiten pukisi ihmistä, joka tulee sitä käyttämään, on keksinyt jotakin uutta, niin kyllä sitä on hauska tehdä! On hauskaa sovitella värejä — joskus sopivat niin odottamattomat värit yhteen ja joskus riitelevät värit, joilla ei pitäisi olla mitään toisiaan vastaan, aivan niinkuin kaukaiset ihmiset, jotka eivät ole nähneet toisiaan, joskus voivat silmänräpäyksessä käydä toisilleen läheisiksi ja taas omaiset, jotka ovat kasvaneet yhdessä, pysyvät toisilleen vieraina. On hauskaa saada valmiiksi kaunis puku ja nähdä, miten ihminen siinä ikäänkuin jalostuu. Mutta se ei ole hauskaa, kun toinen tulee pyytämään, että hänellekin tehtäisiin sellainen puku. Kahta samanlaista ei jaksaisi tehdä. Ja sitten harmittaa se, ettei puku tule sopimaan tälle ihmiselle eikä kangas tähän malliin, mutta minkäpä siinä mahtaa: täytyy noudattaa liiketuttavien mieltä. Ja meneehän se ikävämpikin työ, kun alkuun pääsee. On ilo laskettaa tulemaan suoria saumoja, on ilo päästää käsistään tasaisia napinläpiä, on hyvä olla, kun hihat ja olkapäät luonnistuvat. Kaikkein hauskinta on tietysti tehdä malleja. Joskus on muotilehdissäkin kauniita. Mutta mitenkä elänevät muotilehtien ihmiset, kun pysyvät niin hentoina ja siroina — täällä ovat ihmiset aivan toisenlaisia, öisin Tumma Falcke usein tekee pukuja, jotka eivät koskaan täällä voi tulla kysymykseen, pukuja silkeistä ja harsoista. Sydän sykkien ja poskipäät polttaen hän ajatuksissaan sovittelee värejä keskenään, sujuttelee laskoksia ja kirjailee päärmeitä kulta- ja hopealangoista. Hän tietää, että pitäisi nukkua, huomenna taas väsyttää. Mutta hän ei pääse uneen, ennenkuin hän on saanut puvut aivan valmiiksi: hänen täytyy nähdä joka solki paikallaan, joka reunus sellaisena että se korottaa vaikutusta, joka koristus sellaisena, että se sulaa kokonaisuuteen. Hauskaa tämä on, mutta aivan hullua. Kaapissa on aivan toisenlaisia kankaita, joita pitäisi ajatella. On harmaita, on kirjavia kankaita, kaikki lujaa kotoista tekoa ja puolivillaa, niitä pitäisi ajatella!

Hullua, hullua! Tumma Falcke sen kyllä tietää. Hänen työnsä on ainoa luotettava asia elämässä, ainoa joka ei häntä petä. Mutta sitäkään ei hän jaksa tehdä uskollisesti, yökaudet hän sommittelee pukuja prinsessoille. Hänen työnsä paikkakunnalla menestyy, hän on sillä elättänyt heidät kaikki, jopa voinut lähettää hiukan ulkomaillekin. Jos hän jaksaisi tehdä työtä yhdessä apulaisten kanssa, niin menestyisi hänen liikkeensä vielä paremmin. Hänen oman riitaisen luonteensa syy on, että hän ompelee yksinään. Eikä hän myöskään jaksaisi nähdä luonaan enemmän vieraita ihmisiä. Liiaksi niitä on nytkin. Muutama viikko ennen joulua ja juhannusta, silloin on tuskastumaisillaan, kun näkee niiden suuntaavan askeleensa yli pihamaan. Kun pääsisikin ulkomaille, sinne missä muotilehdet painetaan, sittenpä jotakin osaisi. Mutta hän ei milloinkaan ole saanut opetusta, ei minkäänlaista, eikä nähnyt mitään. No niin, kelpaapahan hänen työnsä täällä. Mistäpä täällä tapaa ompeluliikkeen, jossa on muotilehtiä pöydällä ja suuri peili nurkassa, niinkuin hänellä on. Olisipa hän voinut silloin kerran nähdä ja oppia, jos hän olisi ymmärtänyt ottaa hetkestä vaaria, silloin kun he kahden viipyivät viikkokausia Helsingissä. Mutta hän ei ymmärtänyt katsella ympärilleen, hän ei käsittänyt jäävänsä yksin, hän eli niin syvällä onnessaan, ettei hän nähnyt ulos siitä, ei mieleenkään hänelle johtunut, ettei tätä aina kestäisi. Mitäpä ymmärtää seitsemäntoistavuotias lapsi! Jos ero olisi tapahtunut kuoleman kautta, niin sellaiseenhan olisi täytynyt alistua. Jos ero olisi tapahtunut edes sairauden kautta, mutta tällaisen kummallisen asian vuoksi.

Kuka voi käsittää, että ihmistä vainotaan hänen unelmiensa tähden? Mikä on nähnyt unta siitä, että hänen pojastaan tulee pappi, mikä siitä, että hän sävelmissään saa puhua ihmissydämille, mikä siitä, että hänen poikansa nai aatelisneidon, mikä siitä, että hän saa lahjoittaa koko omaisuutensa pienelle lapselle, jonka isää hän kerran on rakastanut, mikä siitä, että isänmaa kerran on vapaa — miksi vainoo näitä unennäkijöitä sekä Jumala että yhteiskunta? Niin, niin, Jumala vainosi toisia lähettämällä heille hirveitä sielun kärsimyksiä. Eipä sallinut esimerkiksi Kreeta-Karoliina raukan elää sitä hetkeä, jolloin hänen olisi suotu nähdä unelmiensa toteutuvan. Niin lähellä oli kaikki, niin suuria ihmeitä tapahtui heti senjälkeen kuin hän oli ummistanut silmänsä. Koko se mahdoton, jonka hän oli ikävöinyt kokoon, tapahtui. Eikä hän saanut sitä nähdä. Raukka, hän nähtävästi hellitti otteensa silloin, kun hän kuuli menettäneensä omaisuutensa. Hän oli liian paljon perustanut siihen. Ikäänkuin sydämet, silloin kun ne löytävät toisensa, kysyisivät mitään sellaista. Raukka, hän oli tottunut rikkauksillaan ostamaan ystävyyden. Tässä hän kärsi, kului, paloi ja kaipasi. Tässä hän kuunteli sitä kellonääntä, joka soi hänen omassa rinnassaan… Yksi sydän antoi hänelle, ainoalle, rakkautensa kokonaan — ja sille ei hän antanut arvoa. Köyhä käräjäkirjuri oli uskollinen kuolemaan asti. Ei elää hän voinut senjälkeen kuin Kreeta-Karoliinan hengitys puuttui ilmasta, jota hänkin hengitti. Kauniin uskollisen rakkauden omisti köyhä käräjäkirjuri. Mistä löysi sellaisen rakkauden — ei ollut sellaista. Ei runoissakaan eikä kirjoissa. Koirien sanottiin rakastavan isäntiään sillä tavalla. Sacklén istuskeli päiväkaudet Kreeta-Karoliinan haudalla. Hänet noudettiin väkisin yöksi sisään. Hänellä oli kuumetta, mutta hän vain meni haudalle. Eräänä iltana, kun häntä mentiin hakemaan, hänet tavattiin kuolleena: hän oli kaivautunut hiekkaan kummun vierellä kuin eläin ja siihen jäänyt.

Pitäisiköhän todella muuttaa tekemään työtä toiseen huoneeseen? Täällä on kaikki muistuttamassa Kreeta-Karoliinaa ja kaikkea muuta. Tuossa pihamaalla Tumma ensi kerran näki Arne Falcken, ehkä saisi toisessa huoneessa paremmin rauhaa. Mutta toisissa huoneissa kolisee tyhjyys ja täällä ei koskaan ole yksin. Äitihän on niin monta kertaa ehdottanut, että muutettaisiin Paalajärvelle, äiti ikävöi sinne yötä ja päivää. Mutta Laarilla asuu vieraita, kaikki myytiin isän kuoltua, minne olisi jouduttukaan, jollei täti olisi elämänsä viime silmänräpäyksinä jaksanut sanoa maisteri Sacklénille: tämän asuntoni minä annan risttyttärelle, se on kaikki omaani, mitä täällä on, niin minä tahdon. Kuoleva sanoi sen juuri sillä hetkellä, jolloin Tumma oli lähtenyt pihamaalle ottamaan vastaan kalpeaa nuorta herraa. Miksei kuoleva saanut elää muutamaa hetkeä kauemmin? Ihmisen ei pidä päästä luvattuun maahan, sitä se on.

Toisia taas vainoo heidän unelmiensa takia yhteiskunta. Miten sanoikaan hänelle, Tummalle, vanha sapeliniekka ryssä, sama joka täällä yhä joka päivä ottaa vastaan junia ja lähettää niitä menemään? Hän siveli partaansa, joka silloin vielä oli punainen, nauroi ja sanoi: menkää nukkumaan, rouva, ei se siitä parane. Jollen olisi teitä varottanut, niin olisi miehenne piikkien keskellä viety täältä. Olisiko se ollut parempi? Tiedättekö, että voin menettää paikkani sellaisen teon takia, mutta minä tein sen, kun olin isänne tuttava. Kauniisti isänne lauloi ja soitti, oi kauniisti, Pietarissa oli käynyt ja kuullut siellä kaunista laulua. Monta kertaa antoi minulle ryypyn ja minä hänelle. Yhdessä juotiin. Siksi sanoin teille: paras että miehenne lähtee ulkomaille, hän on vallankumouksellinen, sen tietää hänen ylhäisyytensä Helsingissä ja tahtoo lähettää hänet Venäjälle. Mutta minä sanon: herra lähtee Saksaan tai Sveitsiin, siellä niitä on muitakin vallankumouksellisia, ei kuulu minulle mitä siellä tekevät… Koska pääsee kotiin! Ah, rouva, Jumala tietää. Mutta mikä hätä hänellä siellä — rikas herra. Ei, minä en tahdo mitään, minä. Oltiin ystävät, Matvej Ivanovitsh ja minä… Unelmat, rouva kulta — nehän ne vasta vaaralliset ovatkin. Kaipaus, aijai, kaikkein pahinta. Kas, kun on ihminen tehnyt pahaa, niin otat hänet siitä kiinni, sivallat miekallasi ja koko tähkäpää on poissa. Ei kasva enää uudestaan. Mutta siemen mullan alla, se siellä elää piilossa ja nousee kun et tiedäkään. Et tiedä kussa hän on etkä voi olla varuillasi. Voi elää siellä jos kuin kauan, yli talven — luulet kuolleen. Ei jo nousee. Etkä tiedä mikä nousee. Voi nousta vaikkapa sota ja vallankumous. Siinä se on kaipaus ja unelma. Minä sanon, rouva, ei ole sudenpoikanen, ei tiikerinpoikanen niin vaarallinen!

Sen uskon, ajatteli Tumma vuosien perästä tätä muistellessaan. Ei mikään niin raatele kuin kaipaus. Vuodet vierivät eikä muutosta näy eikä varmuutta saa, ei edes toivon pilkettä näy. Siitä on nyt kaksi vuotta kun tuli viimeinen kirje.

Ei, ei ajatella, ei toivoa, ei kaivata, tehdä työtä vain. Se on elämän kova musta leipä. Pureskella pois vain sitä kannikkaa, se on hyvä ravinto. Ruusupensas lyö ruutuun ikäänkuin lohduttaakseen. »Niin, niin, siellä sinä olet piikkinesi päivinesi!» Tumma Falcke naurahtaa ajatellessaan lapsellisia keskustelujaan ruusupensaan kanssa. Se on todella hullunkurista. Mutta hän kai jäi niin lapseksi, kun joutui niin varhain naimisiin. Hänestä ei oikeastaan koskaan tullut äitiä, vaikka hänellä kahdeksantoista vanhana oli pieni poika. Äiti otti haltuunsa hänen lapsensa ja otti sen toisenkin, sen, joka on kasvanut tässä kuin oma lapsi, hyljätyn pojan, kasvatuslapsen — niinkuin maailma luulee —, Tumma voi heidät vasta nyt vähitellen alkaa omistaa, kun he tulevat suuremmiksi. Heidän toverinsa ja ystävänsä hän voi olla paremmin kuin heidän äitinsä. Niin, eikähän hänellä olisi ollut aikaakaan hoitaa lapsia. Mihin olisi jouduttu, jollei äitiä olisi ollut. Tumman on täytynyt elättää perhe. Jumalan kiitos, se on ollut hänen kiinnekohtansa elämässä, ties minne kaipaus muuten olisi hänet vienyt. Hän ja pensas, vanha ruusupensas, jota joka kevät pakotettiin pysymään ikkunan alla katkomalla sen juuria ja lahjoittamalla niitä sille joka vain halusi niitä ottaa, mutta jonka kaipaus aina vei kauas pihamaalle —, hän ja vanha ruusupensas he seurustelivat siitä ikkunan takaa. Olisi ollut tuskallisen tyhjää, jos tuo ystävä olisi puuttunut. Tumma tarvitsi sen hienotunteista naputusta ruutuun, milloin paljaan oksan, milloin lehden, milloin punaisen ruusumarjan. Se ei ollut kukaan ja se oli kuitenkin joku. Ennen kotona Laarilla oli ollut kirkonkello. Ei uskaltanut ajatella kirkonkelloa, niin ikävä tuli. Ei mitään olisi uskaltanut ajatella. Kaikki mikä oli rakasta täytyi laulattaa olemaan hiljaa.

Tumma lauloi. Ei yhtään ääntä päässyt kuuluville ja kuitenkin hän lauloi. Olisikin ollut liian helppoa, jos olisi saanut laulaa ääneen. Silloin olisivat kyyneleet tulleet ja muistot karanneet hänen kimppuunsa. Mutta kun piti kaikki kahleissa, niin saattoi elää ja tehdä työtä. Hän lauloi. Ompelukoneen poljenta kutsui esiin tyhmiä pitkiä säkeitä ilman sisältöä. »Minä juoksin ja laulelin niittyjä pitkin ja taivas oli heleä ja syvä. Mun syömmeeni sattui, lankesin, itkin, oli taivas niin pimeä ja syvä.» Kun hän piti ommelta sylissään ja näperteli kaikenmoista pientä valmistelua, olivat säkeet keveämpiä. »Itkee lapseni, kysyy lapseni, isä on kaukana poissa. Milloin tulee, milloin tulee käymään jälleen koissa?» Yksi säe tulee Tummalle usein silloin, kun ommel unohtuu helmaan ja katse jää tuijottamaan ruusupensaan oksain läpi pihamaalle. Silloin nousee hänen rinnastaan kirkkaina, juhlallisina sointuina: »nyt aurinko laski…» Tähän säkeeseen ei ole koskaan syntynyt jatkoa eikä sävel vielä kahta kertaa ole ollut sama, vaikka se kymmeniä kertoja on kannattanut nuo sanat hänen sisimmästään. Hän on kieltänyt itseltään tuon toimettoman unohduksen tilan, hän on ottanut itsensä kiinni pahanteosta ja nauranut itseään ja särkenyt kyyneleet rinnassaan pistäväksi lasijauhoksi. Mutta hän ei ole voinut estää säettä palaamasta. »Nyt aurinko laski…», siinä säkeessä on salaperäinen mahti, se avaa raolleen ikuisuuden porttia, ihmisen kaipaus seisoo portilla ja odottaa janoten pääsyä lähteelle. Portin takana on vastassa kaikki mikä oli elämässä rakasta ja mitä ei saanut omistaa, siellä ei enää kysytä eikä odoteta. Siellä täyttää ilman ainoa autuas sointu, siellä on kaipauksen täyttymys. »Nyt aurinko laski…» Tumma tunsi silmiensä pohjalla kuuman raskaan rusotuksen ja tähän rusotukseen vaipui hänen sydämensä tuska, siinä oli tilaa koko ihmissuvun kärsimykselle ja sen takana aavisti Tumma Jumalan valkeuden, sen, jota ei yksikään silmä ole nähnyt, mutta jonka luo jokaisen sydän on koko kaipauksellaan pyrkinyt. »Nyt aurinko laski…» Tumma Falcke, ompelijatar Ison-Hiedan kauppalassa, lauloi rinnastaan juhlallisen soinnun ja tunsi menehtyvänsä kaipauksen onneen ja tuskaan. »Älä nouse pilviin, tekee kipeää, kun putoat!» sanoi hän kylmästi itselleen. Teki kipeää, Tumma putosi ja tunsi sen. Hän tarttui koko tarmollaan työhön ja kuuli kaikki elämänsä epäsoinnut ympärillään. Ja kuuli kaikkien vastaamattomien kysymysten kuorossa toistuvan korvissaan.

Miksi piti hänen ja äidin välin mennä näin rikki niin etteivät he enää vaihda monta sanaa keskenään. He puhuvat ainoastaan ulkonaisista asioista, siitä mitä syödään ja juodaan, lapsista, ihmisistä, jotka tulevat rouva Falcken luo töidensä vuoksi. Tumma ja äiti olivat toisilleen läheiset, ennen, kun asuttiin Laarilla. Eikä heidän välinsä silloinkaan särkynyt, kun äiti väkisin vei tyttären Ison-Hiedan taloon. Olisiko rikkoutuminen tapahtunut silloin, kun Tumma isän hautajaisten jälkeen kerran tuli äidin luo, tämän tyhjentäessä arkkua, jossa isän nuotit olivat. Tumma jäi seisoaltaan katselemaan surullisia likaisia papereja, jotka isä suurimmaksi osaksi itse oli viivoittanut. Siinä oli hyllyiltä otettuja arkkeja rasvatäplineen ja siinä oli tapetinpalasia. Sellainen pursuava kaipuu oli isässä ollut, ettei mikään hänelle riittänyt. Ja tuossa oli äidin toisella puolen isoisän viulun kappaleet. Polvillaan maassa nosteli äiti papereja, lyöden niitä vastatusten niin että tomu ja pienet irtonaiset paperipalat lentelivät. Hiki valui alas äidin kasvoja ja myöskin kyyneleet. Tumma seisoi ja katseli, tarttumatta kiinni työhön, sillä hänen täytyi sanoa äidille jotakin. Hän ei ollut saanut sitä sanotuksi niin kauan kuin hänen isänsä ja Ison-Hiedan emäntä vielä ruumiina olivat maan päällä. Hänellä oli kaiken aikaa ollut paha omatunto siitä ettei ollut voinut surra niin kuin olisi pitänyt. Hänen oli sääli kuolleita, jotka niin pian unohdetaan. Isän haudan ääressä itki äiti ja Kreeta-Karoliinan haudan partaalla murtunut vanha käräjäkirjuri. Tumma tiesi, että siinä menee murskaksi kokonainen maailma kaipausta, kun ihmissydän särkyy. Mutta hänen rintansa oli täynnä ensi rakkauden ihmettä eikä voinut itkeä itkeväisten mukana. Mitä se merkitsi, ettei Kreeta-Karoliina Ison-Hiedan rikkauksista jäänyt mitään — riidelkööt ja tapelkoot niistä omaiset minkä jaksavat! Hän on maailmasta löytänyt ainoan rakastetun, suuri armoitus on tapahtunut hänelle, köyhälle, tyhmälle, oppimattomalle tytölle Paalajärven Laarilta! Surullista, että ihmiset unohtuvat niin pian. Mutta hän ei voi sille mitään. Onneksi äiti tuossa itki penkoessaan sävellysraukkojen keskellä. Yhtäkkiä äiti sanoi:

Äidin ääni teki kipeää korviin. Kunhan ei vain isä olisi kuullut sitä sinne missä hän nyt oli.

Jumala ei saattanut olla niin kova, että antoi isän kuulla tämän. Tumma näki, että äiti jo oli päättänyt ottaa kirstun. Kaikki, mitä hän oli aikonut sanoa, painautui rintaan ja alkoi pakottaa siellä. Hänen täytyi se sanoa äidille, mutta miten se olikin niin vaikeaa. Oli kuin hänen olisi pitänyt ottaa lintu sen pesästä ja ojentaa se tapettavaksi. Mahdotonta! Äiti nousi vaivalloisesti ja tuki itseään tarttuen arkun laitaan. Väsynein askelin äiti astui ja hävisi keittiöön. Tumma katseli musiikkimiesten kuviin ja kutsui mieleensä, että kirkonkello riippuu uskollisena vahvan paalunsa varassa. Se on kantanut isän sielun sinne missä ei enää ole epäsointua. Tuo tuossa on se säveltäjä, joka on tehnyt sen suloisen surumarssin, sen jonka toinen osa on kuin enkelien laulama kehtolaulu. Hänen täytyy sanoa äidille, ettei sävellyksiä saa siirtää ja sitten hän sanoo senkin… senkin, mikä on niin vaikea sanoa. Onhan tämä äiti väsynyt äiti raukka.

Äiti tuli, käsissään vanhoja sanomalehtiä ja nyöri. Tumma näki, että hän aikoi tehdä kääröjä ja viedä sävellykset vinnille. Silloin valtasi Tumman hurja tarmo, hän rupesi nauramaan, taipui lattiaa kohden, otti sylinsä täyteen isän papereja, vielä sylin ja kolmannenkin. Vihdoin kokosi hän viulunkappaleet, paiskasi kaikki arkkuun, läiskäytti kannen kiinni ja istuutui arkulle.

Sehän on kruununvouti-vainajan arkku, siinä hän kuljetti papereitaan!
Raudoitettu arkku, jommoisia ei enää tehdäkään.

Jättäkää nyt se arkku ja kuunnelkaa minua. Minulla on jotain teille sanottavaa.

Ja pitääkö tuota törkyä — en paremmin sano — vielä säilyttää? Isäsi sanoi itse ettei se kelpaa mihinkään. Hän ei ollut saanut pohjasivistystä musiikissa ja…

Äiti, jollette nyt lakkaa, niin minä en voi puhua. Ja minun pitäisi se kuitenkin sanoa, koska olette äitini.

No, lapseni, mitä sinä sanoisit. Mitä on tapahtunut? Mitähän se taas onkaan, olet ihan säikähtyneen näköinen.

Minä ja Arne Falcke menemme naimisiin. Minä ja Arne Falcke menemme naimisiin. Ettekö ymmärrä äiti, se on totta. Mutta itsehän olette sitä tahtonut. Ja se oli myöskin tädin viimeinen toivo. Mutta eikö se ole hyvä? Me rakastamme toisiamme.

Vai rakastatte… vai naimisiin. Onneton, ymmärtämätön tyttö. Koska tämä nyt sitten on tapahtunut? Tämähän on ihan toista nyt. Tätihän ei jättänyt jälkeensä mitään. Millä te aiotte elää? Tehdä työtä — mitä hän osaa, sellainen heikko herraspoika. Kaikenlaisiin valtiollisiin asioihin kuuluu olevan sekoitettuna. Santarmit häntä pitävät silmällä. Hänhän kuuluu tuottaneen aseita Ruotsista, meren yli — ymmärrätkö: aseita! Turmioon se menee suoraa päätä, joka hänet ottaa. Ethän toki tuota äidillesi sellaista surua — on äidilläsi ollut muutenkin tarpeeksi. Tahdoin, tahdoin minä, mutta enhän tietänyt tätä kaikkea. Luulin, että herra Falcke oli kunnon mies ja että täti oli rikas. Enhän voinut ajatella. Sinä et tahtonut tulla mukaan, et tahtonutkaan. Mutta mistä minä tiesin! Ja enhän minä voinut ajatella, että tyttäreni, joka vielä on lapsi, sillä tavalla karkaa vieraan miehen kaulaan. Enhän osannut pitää sinua silmälläkään. Luotin sinuun, Tumma, lapseni, tämä ei käy, en voi antaa sinun mennä turmioon. Jos hän olisi edes tavallinen työtätekevä mies, joka elättää vaimonsa ja lapsensa, mutta tyhjäntoimittaja, joka lisäksi ajattelee hyvin vaarallisia asioita. Sellaisia, ettei niistä voi edes ääneen puhua. Et taida tietääkään. Mutta minä tiedän, minä, äidillesi kertoivat hautajaisissa. Etkö nähnyt tädin haudalla, kuinka hän seisoi aivan yksin kaikki karttoivat häntä. Sillä kaikki tietävät kuinka vaarallinen hän on.

Tämän pitkän puhelun aikana meni Tummassa jotakin rikki ja hän irtaantui äidistä, irtaantui vanhasta kodista ja tunsi kuuluvansa Arne Falckelle. Hän seuraa häntä vaikkapa vankilaan, vaikkapa maanpakolaisuuteen, ei mitään hän pelkää.

Häntä ei voinut seurata. Lapsi tuli tielle. Ja Arnen oli helpompi päästä liikkumaan, kun hän oli yksin. Hän läksi viime tingassa, ilman varsinaista edelläkäyvää valmistusta ja ilman tuskallista hyvästijättöä — eihän kukaan voinut ajatella, että ero kestäisi näin kauan, ainakaan ei nuori vaimo saattanut sitä ajatella. Arne pääsi vielä onnellisesti rajan yli. Hänen tovereitaan saatiin jo kiinni ja vietiin Venäjälle. Koko kaupunki oli ollut saattamassa, oli laulettu virsiä — oli ollut kuin hautajaisissa.

Jos Tumma olisi aavistanut, että Arne näin viipyy, niin hän olisi lähtenyt perässä. Vaikkapa kerjäten hän olisi lapsensa kanssa raivautunut sinne missä Arne oli?

Mutta missä hän oli? Kirjeissä oli aina toisten ihmisten osoite ja ne tulivat maahan toisten ihmisten mukana. Oli hänellä toki kirjeitä Arnelta. Ne muodostivatkin hänen kalleimman omaisuutensa. Hän piilotti niitä paikasta toiseen, sukkaparin sisästä kirjan väliin ja kirjan välistä tiilikiven alle vinnin nurkassa. Yksi kirje oli sellainen, ettei hän uskaltanut sitä säilyttää, hän oppi sen ulkoa ja heitti kirjeen palavaan pesään. Äiti oli keittiössä, kun hän sen teki.

Ajattelin jos olisit saanut kirjeen. Eihän hän nyt sellaisten teiden takana liene, ettei sieltä posti kulje. Sinä et pidä siitä että äitisi mitään tietää. Mutta kyllä minä sen olen nähnyt, että jotakin tietoja olet saanut. Kyllä sen poskesi ilmaisevat. Kerrankin läksit metsään lukemaan, silloin kun kapteeni tuli tänne sinua kysymään. Voisithan nyt senverran sanoa äidillesi, elääkö miehesi vai onko hän kuollut. Ja missä hän on? Ja mitä tekee? Lieneekö yhtään penniä perheelleen lähettänyt. On taitanut unohtaa. Niin, niin, sinä et pidä siitä että näihin kajotaan. Mutta mitä vastaan vieraille, jotka yhtämittaa kysyvät, ja entä lapsellesi, kun hän kysyy isää.

Tumma tarttui hiuksiinsa, puri yhteen huulensa ja karkasi ulos ovesta. Hän sai kovat sanat ja epätoivon huudot tukahutetuiksi rintaansa. Tämä kaikki oli niin kauheaa sentähden, että se oli niin totta. Tumma itse teki itselleen samansukuisia kysymyksiä, ne tulivat väkisin, mutta muilla ei ollut lupa niitä tehdä. Hän ajoi raivonsa ovenpieliin ja permantoon ja heräsi siihen, että ruusupensas naputti ruutuun. Tyhmyyksiä — täytyihän vanhaa ihmistä ymmärtää. Tumma hymyili jo, vaikkei vielä voinut estää kyyneliä pisaroimasta kankaalle, kun hän sitten istui polkien konetta ja lasketti alas pitkiä saumoja. Saumat tulivat suoria, elämän polut mutkittelivat auttamattomasti. Minkä sille voi. Tie nousi usein kokonaan pystyyn. Miksi jätti hän heidät tällä tavalla vuosikausiksi, elämän parhaat vuodet menevät, ehkei hän tulekaan, ehkei hän muistakaan — miksi, miksi?

Antakaa anteeksi. Mutta kun puhutte niin kovasti. Kyllä hän elää… ja muistaa… ja tulee. Vaikkei voi vielä… Olen, olen saanut jonkin kirjeen. Ja kirjoittanut olen myöskin. Ei sinne voi niin usein kuin tahtoisi. Missä hän on — en voi sitä selittää kun en itsekään tiedä. Vieraista ihmisistä vähät — yrittäköötpä kysyä minulta jotakin, niin kyllä saavat vastauksen. Lapselle, Pentille, puhun, jahka hän ymmärtää.

Tämäkin oli yksi alituisten ristiriitaisuuksien aiheita talossa. Kun ei Tumma ollut nähnyt vaivaa lapsesta silloin, kun se oli pieni ja avuton, niin ei hänen olisi tarvinnut tulla määräilemään myöhemminkään!

Vai tulee, sanoi äiti. Eikä ole unohtanut. No, mikä se on sitten se virka, mistä hän siellä elää? Sanovat hänen ja muidenkin valmistavan… valmistavan Suomen itsenäisyyttä. No, eihän täällä nyt kukaan kuule. Sellaiset viedään Venäjälle ja hirtetään. Ja perheitäkin voidaan ruveta vainoamaan. Että mikä pitääkin johtua ihmisen mieleen, kun hän sellaiseen ryhtyy.

Sitä ette te ymmärrä, sanoi Tumma ja hän sanoi yhteen kyytiin sellaista, mitä ei ollut aikonut sanoa. Te olette piika-Miinan tyttö, siksi ette ymmärrä. Entä jos minäkin kysyisin teiltä mitä sanotte toiselle lapselle, Matille, kun hän kysyy isää.

Äiti vaikeni. Hänen kätensä vapisivat niin että astiat joita hän piteli kilisivät.

Sellaista se on, kun ei ole saanut pohjasivistystä, niin omat lapset kohtelevat kuin koiraa.

Olen kuullut siitä puhuttavan aikaisemmin kuin sinä ja olen kaivannut aikaisemmin kuin sinä. Kaipaus — sitä sanaa ne kaikki ovat toistaneet. Laarin rouva-vainaja huuteli houreissaan päiväkausia luokseen kruununvoutia, miestään, joka oli mennyt pakoon hänen tautiaan — hän sanoi menevänsä virkamatkoille. Kyllähän me kaikki ne virkamatkat tunnettiin. Hänen tyttärensä Kreeta-Karoliina itki ensin Parinpellon herraa ja sitten hänen lastansa. Kuulithan sen itsekin. Sacklénin maisteri huuteli Kreeta-Karoliinaa, jota ei hän saanut: voi tätä kaipausta, voi tätä tuskaa! Ne sanat hän osasi humalapäissäänkin, vaikka olisi unohtanut oman nimensä. Ja sinun isäsi, hän huusi puhtaita sointuja ja kuolikin kaipaukseensa. Kyllä minä sen sanan tunnen. Ja kyllä kai minullakin on ollut kaipaukseni, vaikka olenkin piika-Miinan tyttö… Etkö luule, että ihminen voi kaivata vaikkei hänellä ole pohjasivistystä… Voi kaivata sellaistakin asiaa kuin uni. Niin, kun olitte pieniä ja valvotitte —ja te olitte kaikki niin levottomia lapsia — niin kyllä äitinne tiesi, mitä kaipaus oli. Tai velattomuutta, kyllä äitinne on osannut sitäkin kaivata. Se on olevinaan pieni asia. Mutta ei ole omaa vapautta, kun on velkoja…

Mutta sittenpä teidän pitäisi ymmärtää, mitä se merkitsee, kun ei kokonaisella kansalla ole omaa vapautta.

Entä jos Jumala on niin määrännyt, että kansan pitää kaivata itsensä vapaaksi…

Voi hyvä lapsi, jos äitisikin voisi kaivata itsensä vapaaksi lastensa vihasta.

Äiti itki ja Tumma vaikeni. Yhtäkkiä hänen silmiensä eteen pingoittui valkoinen sumuvyö, ikäänkuin Linnunrata olisi ollut jännitettynä ilmaan. Valkoiset väräjävät kielet lauloivat eikä voinut nähdä mistä ne tulivat ja minne ne menivät. Kaipaus se on, joka noin värisee ilmassa mitä ihminen hengittää. Loimena se kulkee läpi koko elämän kankaan. Ihminen itse heittää sukkulaa.

Ja sinun miehesi luulee nyt voivansa kaivata maan vapaaksi, sanoi äiti äkkiä eikä enää itkenyt.

Mitä sanotte toiselle lapsenlapsellenne, Matille, kun hän kysyy isäänsä? huusi hän, puserrellen käsiään toisiaan vasten.

Mutta sitä ei saa sanoa. Pitää sanoa, että hän tulee! Sillä hän tulee, minä kaipaan hänet kotiin, sen minä näytän.

Sanokaa te sisareni lapselle mitä tahdotte, mutta minun lapseni pitää tietää, että hänellä on isä, ja että tämä isä elää ja palaa kotiin.

Vai niin sinä ajattelet, ymmärtämätön lapsi. Sinä tahdot että poikasi tuossa pihamaalla huutaa ääneen, että hänen isänsä tulee kotiin ulkomailta. Ja se sana menee santarmin korviin.

Uskokoot molemmat, että heidän isänsä ovat kuolleet. He uskovat että heillä on sama isä.

Tumma ja hänen äitinsä eivät tällaisten keskustelujen jälkeen päässeet lähemmä toisiaan. Molemmat siirsivät tuonnemma kysymystä pienen Matin isästä ja äidistä. Sitäkin iltaa, jolloin lapsi tuli taloon! Sellaista ei voi unohtaa vaikka eläisi sadan vuoden vanhaksi. Se ilta se oikeastaan määräsi heidän elämänsä juoksun. Arne oli silloin juuri lähtenyt. Pentti oli pieni, hän makasi kehdossa ja äiti souti kehtoa. Riutuvan lieden luona istuessaan Tumma kuuli lumen parkuvan ja narisevan ulkona. Porraspalkit paukkuivat askelten alla, askeleet kulkivat läpi eteisen, sitten astui valkoisen kuuran peittämä nainen huoneeseen. Riisuutumatta hän tuli Tumman luo, täytti koko huoneen vaatteidensa kylmyydellä, avasi saalinsa ja otti sieltä suuren käärön, jonka laski Tumman polville.

Hän oli heti tuntenut sisarensa ja ilo hänen jälleennäkemisestään taisteli hänessä pelästyksen ja oudon vastenmielisen aavistuksen tunteen kanssa. Harmaa vaatekäärö täytti koko hänen sylinsä ja olisi vierähtänyt maahan, jos hän olisi liikahtanut. Hän pysytteli liikkumatta, kädet ylhäällä, ikäänkuin hänen polvellaan olisi ollut hiiri tai sisilisko tai muu vastenmielinen olento, ja huusi:

Sorja riisui yltään moninkertaisia päällysvaatteitaan ovensuussa, asetellen kunkin erikseen läjään tuolille ja itsepintaisesti vaieten. Kehdon käynti oli hiljennyt, äiti nousi ääneti ja tuli Tumman luo. Hiilloksesta lankeava hehku valaisi paksua harmaata villasaalia, joka tuoksui lampaalta.

Hän otti käärön käsivarsilleen varovasti niinkuin lasta nostetaan, vei sen vuoteelle ja alkoi nopeasti kädellään haparoida tulitikkuja pöydältä.

Tällaisessa pakkasessa! sanoi hän sytyttäessään lamppua ja ryhtyi enempää kysymättä avaamaan kääröä. Tällaisessa pakkasessa. Lieneekö enää henkeä.

Jollei Tumma itse hiljan olisi läpikäynyt niin paljon, niin hän tuskin olisi käsittänyt mitä sisarelle oli tapahtunut. Nyt hän, astuessaan permannon poikki, yhtaikaa tunsi rakastavansa ja inhoavansa sisartaan. Sorja oli kasvanut ja muistutti entistä enemmän isää. Laihtunut hän myöskin oli ja kuitenkin tuntuivat vaatteet olevan hänelle piukat. Vaatteet olivat hänelle myöskin vieraat ja tekivät Sorjankin vieraaksi, mutta kun hän hymyili, kävi hän heti tutuksi ja Tumma karkasi hänen kaulaansa ja tunsi hänen kyyneleensä ohimoillaan. Tummakin itki ja näin yhdessä itkettyään olivat he jälleen entiset rakkaat sisarukset Paalajärven Laarilta. Mutta vain hetken.

Onhan se hengissä, onhan se hengissä, raukka, puheli äiti, ja jo näin iso. Se on vanhempi kuin meidän pikku poju. Ja tällaisessa pakkasessa! Voi yhtäkaikki — sinunko tämä nyt on, Sorja? Mistä sinä, onneton, nyt tämän olet saanut? Onko se nyt tosiaan sinun — pitikö sinun sekin vielä tehdä äidillesi? Mutta kyllä tämä nyt varmaan sairastuu tämän jälkeen.

Sorja seisoi äitinsä takana ja silmäili vuoroin omaan lapseensa, vuoroin kehtoon. Molemmat lapset olivat käyneet levottomiksi ja itkivät.

Minun se on, sanoi hän ja piti päätään hyvin ylhäällä ikäänkuin hän olisi ollut ylpeä, siksi juuri olen sen tänne tuonut. Sanokaa nyt mitä sillä tehdään, annetaanko elää vai annetaanko kuolla. Kyllä se voi teitä kauhistuttaa, vanhaa ihmistä, joka olette alistunut kaikkeen, mikä teitä pyhässä avioliitossa kohtasi, niinkuin käsketty oli. Mutta minä vähät. Vahinko tuli. En tahdo kuulla avioliitosta — kyllähän se mies siitäkin puhui ennenkuin läksi. Mutta en minä. Minä lähden musiikkikouluun, varastan rahat, jollen muuten saa. Minussa on vihdoinkin, minussakin, herännyt kaipaus, josta isä aina puhui ei ole vielä myöhäistä, vielä voin kehittyä taiteilijaksi. Sentähden minun täytyy päästä eroon lapsesta. Ehkä joskus, jos se jää eloon ja on lahjakas, voisin kasvattaa taiteilijaksi senkin. Jos minä olen rikas. Ja rikkaaksi minä tahdon. Isä raukka, kyllä hän ponnisti saadakseen minut järkiini. Mutta minä olin tyhmä ja kuuro. Ja isä myöskin liioitteli pohjasivistyksen tarpeellisuutta. Hänenkin tähtensä tahdon nyt koettaa. Minä tunnen nyt itse, että minussa laulaa. No, siinähän se elää tämä lapsi missä toinenkin. Kyllä äiti sen hoitaa, äitihän pitää sellaisesta. Ja kyllä minä sitten lähetän rahaa, ne kuuluvat hyvin ansaitsevan musiikkikoulun oppilaat, kun esiintyvät juhlissa. Mutta se täytyy pysyä salaisuutena, että tämä on minun, ymmärrättehän sen. Minun täytyy kulkea tyttönä. Sanokaa nyt, että Tummalla on kaksoset, tai että tämä on jonkun köyhän sukulaisen, tai vaikkapa kerjäläisen lapsi, tai mitä vaan. Mutta minun tulevaisuudelleni on välttämätöntä pysyä tyttönä. Ajatelkaahan, jos isän nimi joskus vielä tulisi kuuluisaksi!

Se ei ollut tämä Sorjan kylmä puhe, joka teki, että lapsi jäi Tumma Falcken ja hänen äitinsä hoitoon. Tämän puheen aikana Tumma vihasi sisartaan ja inhosi hänen lastaan. Hän muisti selvästi Amerikan-kiertäjän, joka jo silloin kotona oli mielistellyt Sorjaa ja jolle Sorja oli hymyillyt. Tämä roisto se varmaan oli lapsen isä. Kuinka Sorja oli saattanutkin! Ja uskalsi sen kaiken tapahduttua tulla näyttämään kasvojaan. Eikä edes hävennyt. Langennut enkeli — isä sen oli sanonut: jos kirkonkellon kasvatti kääntyy itseään vastaan, niin hänestä tulee langennut enkeli. Kauheaa tämä oli: heidän kaunis, ylpeä Sorjansa!

Huoneessa missä Kreeta-Karoliina Iso-Hieta oli ikävöinyt tilalleen ihmistä, itki nyt, paitsi Parinpellon herran lapsenlasta toinenkin lapsi, ja naiset, kaikki kolme, unohtivat varovaisuuden ja lausuivat kovia sanoja. Äiti otti asian häpeän kannalta ja voivotteli, mitä hän vastaisi ihmisille, kun he tulivat kyselemään, mistä toinen lapsi yhtäkkiä oli ilmaantunut Ison-Hiedan peräkamariin. Tumma ilmaisi siveellistä suuttumusta. Hän käytti sanoja, joita ei hän ollut käyttänyt ennen eikä käyttänyt jälkeenpäin.

Jos sen Amerikan-kiertäjän kakara tulee tänne huutamaan, niin lähden minä poikani kanssa muualle. Minä en rupea olemaan sellaisten kanssa! Ja jos Hyrskyaallon lapsen äiti yhä tahtoo kulkea tyttönä, niin etsiköön lapselleen äidin muualta. Vai tänne meille ja sitten musiikkikouluun ja tulemaan rikkaaksi ja kuuluisaksi. Kuinka olet sinä voinut, Sorja, niin lyhyessä ajassa langeta niin syvälle.

Muistuttaen peloittavasti entistä Sorjaa sellaisena kuin hän niin usein istui Laarilla keittiössä, hiirten nakerrellessa nurkassa, istui nuori äiti lieden luona siinä, mistä Tumma vasta oli noussut. Sisaren puhuessa liikkui hänen kätensä, pusertuen hiljalleen nyrkiksi ja sieraimet värisivät ikäänkuin hän olisi niillä tunnustellut lausutun tuomion oikeutusta. Ennenkuin hän puhui yhtään sanaa, ilmaisivat hänen kasvonsa mitä hänen sielussaan liikkui. Ensin hän ajatteli: noin raakako se on Tumma — ja minä kun niin olen häntä rakastanut! Noin tyhmäkö hän on? Eikö hän ymmärrä, että minä olen tyttö, vaikka minulla olisi ollut kymmenen miestä ja kymmenen lasta? Sitten hän ajatteli: hän on oikeassa: minä olen kurja ja langennut, minun syntini on sitä suurempi, kun minun kaunis, onneton isäni on puhunut minulle kaipauksesta. Sitten hän ajatteli: se ei sittenkään ole niin, vaan minun on täytynyt tehdä mitä olen tehnyt ja jos minun isäni eläisi, niin hän sanoisi: Sorja, kuinka ihana sinä olet, mene ja ole surun kuningatar! Ja tämän ajateltuaan siveli Sorja Lehtinen hiuksiaan niin että otsa paljastui ikäänkuin merkiksi siitä, että sumu oli poistunut hänen ajatustensa edestä. Äänellä joka lauloi kuin kyynelten sade, hän puhui, hänen käsivartensa puhuivat, hänen nyrkkinsä puhuivat, hänen kaulansa, hänen leukansa, hänen olkapäänsä — kaikki hänessä puhui niin ettei sanoja olisi tarvittu. Sanat olivat kuin pisarat ylen täydessä maljassa. Ne tekivät hänet syyttömän surun kuvaksi. Hänen kanssaan täytyi itkeä.

— Kotiin minä luulin tulevani — olen tullut vieraitten luo. Kuinka minä olen muistellut lapsuuden aikoja ikävöinyt äitiäni, sisartani. Kuinka olen surrut jokaista tottelematonta tekoani. Olen surrut etten ymmärtänyt isää. Pitkinä tuskan öinä olen nähnyt rakkaani, elävät ja kuolleet ja puhunut heidän kanssaan. He ovat sanoneet että he ymmärtävät minut. Mutta ei heitä olekaan enää, he ovat kaikki kuolleet. He kuolivat kaikki, silloin kun Laarin kukkiva pihamaa myytiin. Onko missään nähty sellaista kukkasten paljoutta, kaunokkeja, keisarikruunuja, tuulihattuja, särjettyjä sydämiä… Kaikki särkyi, kaikki kuolivat, kukkaset ja sydämet, minä yksin jäin pienen lapseni kanssa — tule, sinä jonka syntymistä ei toivottu, et ole hyljätympi kuin äitisikään. Meillä ei ole kummallakaan ketään, kuolkaamme siis yhdessä. Katso, hanki on niin puhdas ja tähdet kirkkaat. Kylmyys on armelias ja antaa meille yösijan…

Ensin taisteli Tumma mielessään häntä vastaan, mutta pian ymmärsi hän hänet ja myönsi hänen olevan oikeassa. Seuratessaan hänen vihaansa, hänen ivaansa ja katkeruuttaan, kuullessaan hänen kyynelissään ikäänkuin pilkkanaurua ja tuntiessaan hänen yksinäisyytensä ja avuttomuutensa, joutui hän saman lumouksen valtoihin kuin hänen isänsä ennen joutuessaan sananvaihtoon vanhemman tyttärensä kanssa. Sorja oli viaton ja kaikki muut syylliset! Sorja oli kuningatar, jokaisen täytyi olla valmis palvelemaan häntä. Hän näki, että äiti oli jäänyt tykkänään kylmäksi Sorjan surulle. Hän meni siis vuoteen luo, missä äiti hoiteli uutta lasta ja alkoi kiihkeästi kuiskaten puhua:

Äiti, ettekö te kuullut? Annammeko Sorjan lähteä pakkaseen? En ole koskaan nähnyt teitä tällaisena. Tiedättekö mitä isä sanoisi, jos hän olisi kuullut Sorjan? En ole tietänyt, että te saatatte olla noin kivikova.

Kyynelet pisaroivat äidin käsille, hänen siinä kapaloidessaan lasta. Ne eivät olleet säälin eivätkä armon kyyneliä.

Kujeita, sanoi äiti. Isä hänet juuri tällaiseksi kasvatti. Menköön vain. Kujeita — ei mitään muuta. Hän nyt menisi minnekään. Hän ottaa parhaimman sängyn ja antaa minun hoitaa lapsensa. Ja minä hoidankin sen… raukan… kuolkoon tai eläköön, mutta minä hoidan sinut, pieni raukka, kullanmurunen. Kyllä Sorja sen hyvin tietää, etten minä hylkää lapsiani niinkuin hän tekee. Kujeita — ei mitään muuta, hävetä saisit, Sorja. Onko tämä edes kastettu, tämä pieni raukka? Noin, noin. Niin on kaunis lapsi. Kyllä me vielä henkiin jäädään.

Tumma oli joutunut ymmälle äidin kyynelten edessä. Ne olivat toisenlaiset kuin Sorjan.

Sorja, huudahti hän, — tule tänne, äiti on niin hyvä sinun lapsellesi ja myöskin sinulle itsellesi. Älä mene, Sorja — minne sinä menet?

Sorja oli nostanut huivien alta päällystakkinsa ja kaiveli sen taskuja.
Parilla askeleella oli hän äitinsä ja sisarensa edessä. Hänen päänsä
tuntui tapailevan kattoa, kun hän piteli kättään äitinsä silmien alla.
Siinä oli pieni kiiltävä esine.

Sehän on brovninki — pane pois, Jumalan tähden. Mitä sinä sellaisella teet? Jumalan tähden.

Mutta äiti hymähteli ikäänkuin se olisi ollut kappale puuta ja tuuditti lasta hiljaa käsivarrellaan.

Mitähän kujeita tuo äiti vielä voi keksiä, sanoi hän ja hymyili lapselle. Äiti on vielä itse niin lapsi, että hän tarvitsee leikkikaluja, saisi vain valita kauniimpia. Sanoisit mieluummin mikä tämän on nimi, Sorja. Katso, Sorja, sinä olet nyt tiehaarassa. Voit vielä ruveta ihmisiksi. Jää tänne, meillä on täällä kaikilla tilaa. Rupea tekemään työtä ja elätä lapsesi.

Sekö teillä on minulle sanomista? lausui hän suuttumuksen vallassa. — Ei, ja tuhat kertaa ei! Siksipä minulla juuri on tuo ystävä tuossa matkassani, että teen lopun, kun tie nousee pystyyn. Minä tahdon tyydyttää isän kaipauksen, minun täytyy tyydyttää oma kaipaukseni, minun täytyy saada antaa rintani laulaa — oi auttakaa minua älkääkä kaatako, ettekö luule tieni olevan tarpeeksi vaikean muutenkin, oi auttakaa, auttakaa…!

Tumma tarttui hänen väänteleviin käsiinsä. Niissä oli sellainen voima, että hänen tuli aivan kuuma.

Äiti tuli siihen hänkin ja piteli hiljaa huojutellen lasta tyttärensä edessä.

Katsopas tänne, tämä on rehellisyyttä tämä. Sinä, sinä et voi sanoa kahta sanaa ilman että sinä kolmannessa jo kujeilet. Mikä sinulle on tullut? Sinä pelaat aina teatteria — etkö itse sitä huomaa. Etkä sinäkään, Tumma Sinä itket heti kun sisaresi avaa suunsa. Oletko sinä Sorja, tämän vuoden ollut teatterilaisten parissa, vai mistä sinuun on tullut tuo kujeilu. Niin, siinä te nyt olette sylitysten, te minun molemmat isot lapseni ja tuomitsette äitiä kovuudesta. Kerran te olitte yhtä avuttomat ja vilpittömät kuin nämä tässä. Sellainen on äitien palkka. Hän saa aina ikävöidä lastensa rakkautta. Katsokaa, ettei teillekin vielä tule se ikävä. Niin, niin. Mutta sanoisit minulle nyt, Sorja, mikä tämän nimi on ja onko se kastettu.

Tumma tunsi taasen oudolla kärsimyksellä miten toisenlainen oli äidin tuska kuin Sorjan. Hän alkoi pyytää, että Sorja sanoisi lapsen nimen. Hän kietoi kätensä sisaren kaulaan ja pyyteli. Sorja istui vaateläjällä ovensuussa, tuijottaen eteensä eikä tuntunut näkevän eikä kuulevan. Kuumassa huoneessa, missä oli huiskinhäiskin pikkulasten vaatteita ja missä lieden hehku riutumistaan riutui niin että vain harmaa tuhka kohta enää lenteli punerruksen yllä, täällä nukkuivat valkeissa vaatteissaan lapset kuin kaksi liekkiä, joita käsipari varovasti suojelee tuulelta. Vanha äiti asteli suojellen toisen luota toisen luo ja nuoret riehuivat ympärillä kuin myrsky.

Sorja, rakas Sorja, kuule minua. Sano, mikä on lapsen nimi. Äiti hoitelee häntä niin hellästi, sano se hänelle. Kuiskaa tuohon korvaan. No, mitä sinä sanoit? Matti — Matti! Äiti, hän on Matti, isoisän kaima.

Vanha äiti kuiskasi sanat hartaasti ja täynnä hellyyttä aivan niinkuin hän olisi toistanut jotakin, jota hän kauan sitten oli lausunut hyvin usein ja hyvin suuressa onnessa. Siitä oli niin kauan, että hän oli luullut unohtaneensa sen, mutta hän osasi sen vielä, eikä hänen sydämensäkään ollut kylmennyt, vaan hänellä oli rakkautta yllinkyllin. Juhlallinen hiljaisuus täytti huoneen, isoäidin ja Tumman seisoessa siinä pienen Matin ympärillä. Kuollut, jota he niin olivat rakastaneet ja jonka vuoksi he niin olivat kärsineet, kuollut, jonka koko elämä oli ollut kaipausta, hän oli yhtäkkiä tullut eläväksi jälleen ja ilmaantunut huoneeseen tässä lapsessa. Hän oli tässä lapsessa oudosti läsnä miltei enemmän kuin ennen ollessaan maan päällä. Sillä tässä eli vain yksi puhdas sävel.

Vanha äiti seisoi ja nyökytteli päätään, hymyili ja puheli jotakin, jota ei kukaan muu ymmärtänyt. Tumma koetti houkutella sisartaan katsomaan ihmettä.

Hänhän on aivan vaarinsa näköinen, sanoi toisesta päästä huonetta vanha äiti. Nyt vasta huomaan. Tukkakin on musta ja kulmakarvat aivan kuin teidän isällä. Matti, vai Mattiko se olikin.

Sorja, kuiskasi Tumma, mene sinä maailmalle ja taistele laulullesi tyydytys. Me hoidamme äidin kanssa molemmat lapset.

Sisarukset nostivat kruununvoudin vanhan vierassängyn keittiöön — se oli, paitsi asuinhuonetta, ainoa lämmin huone talossa — ja nukkuivat siinä kylki kyljessä yönsä. Tai oikeastaan menivät he uneen vasta myöhään aamupuoleen. Heillä oli paljon puhumista. Peittämättömästä ikkunasta näkivät he tähtien välkkeet taivaalta, joka jossakin kaukana yhtyi lumikenttään. Räiskyvässä tulipalopakkasessa upposivat lumeen metsät, järvet, ihmisasunnotkin, kaikki kohmettuneena raskaaseen kuuraan.

Tämän illan ja yön jälkeen kasvoi Kreeta-Karoliina Ison-Hiedan kodissa kaksi lasta, saaden osakseen saman hoidon ja rakkauden. Tämän illan ja yön jälkeen Tumma Falcke myöskin joutui orjaksi ompelukoneen ääreen. Se puhdas sointu, joka hetkisen oli vilvoittanut äitejä ja lapsia tuona yönä, vaikeni arjen poljentaan. Elämän epäsoinnut ottivat jälleen haltuunsa sydämet.

Tumma Falcke istuu ikkunassa ja polkee konetta. Jos hän lakkaa polkemasta, niin loppuu heiltä kaikilta leipä. Ihmisiä tulee ja menee, käytetään pitkiä hameita ja käytetään lyhyitä hameita, muodit saapuvat matkallaan maan ympäri myöhään tänne ja voittavat hartaita seuraajia. Rouva Falckesta kehittyy se mitä sanotaan »hyväksi ompelijaksi». Hänelle uskotaan turvallisesti sekä hää- että hautajaispukujen valmistaminen. Hän on ystävällinen ja kohtelias, mutta hän ei milloinkaan kysy eikä kerro, hän vastaa vain siihen mikä on välttämätöntä. Jos tahtoo tietoa hänen persoonallisista asioistaan, niin täytyy kysyä äidiltä. Äiti on jonkin verran avomielisempi. Hän hoitaa lapsia, kalpeaa, hentoa pientä Penttiä, rouva Falcken omaa poikaa, ja sitä rotevaa, punaposkista pikku Mattia, jonka he ovat ottaneet hoitoonsa ja joka uskoo olevansa Pentin veli. Rouva Lehtinen auttaa tytärtään myöskin ompelemisessa, mikäli ehtii ja näkee. Mutta rouva Falckella voisi olla moninverroin suurempi liike, jos hän ottaisi työhön tyttöjä. Hän ei tahdo. Ja niin käännytetään ajan puutteessa moni kangas pois Isosta-Hiedasta. Silti mahtaa rouva Falcke ansaita hyvin. Tuskin hän sieltä ulkomailta mitään saa. Lääkärintutkinnon kuuluu suorittaneen se herra ja sinne jäävän. Lyhyeksi tuli se onni, eipä ihme, että nuori rouva aina on niin vakavan näköinen. Vielähän ne santarmit yhä pitävät häntä silmällä ja helppohan häntä on vartioida, eihän hän minnekään liiku. Kaikki kirjeetkin, mitä hän saa, kuuluvat olevan avatut. Mitenkäs hän sitten saa tietoja mieheltään? Ja mitenkäs hän hänelle lähettää tietoja?

Vanhempi tytär, Sorja, hän on toista maata, iloinen, ylpeä ihminen. Teatteriseurueeseen hän on kuulunut ja kiertänyt sen mukana pitkin kaupunkeja. Sulhasista ei kuulu olevan puutetta ja puhutaan sellaistakin, että hänellä olisi ollut lapsi, mutta eihän niitä tiedä, ihmiset puhuvat niin paljon.

Tumma istuu ja polkee konetta. Talvi sataa lumiaan yli pihamaan, joka muodostaa hänen maailmansa, kevät sulattaa turpeen ikkunan alla, suvi puettaa kukkiin pensaan, jonka oksat keinuvat sisään avatuista ikkunoista, tervehtien kalpeaa naista ompelukoneen ääressä. Syyskuutamossa seisovat tummuneet lehdet odotellen hallaa. Niin menevät vuodenajat. Ja niin menevät vuodet. Lapset kasvavat. Toinen on sairaalloinen ja miettivä, toinen reipas ja terve. Erottamattomat ystävät he ovat, Pentti ja Matti, ikäänkuin olisivat kaksoset.

Kun he ovat joutuneet kansakouluun, tapahtuu eräänä iltana, että he kuohuissaan tulevat kotiin ja menevät ei mummon, vaan äidin luo.

Äiti, he sanovat koulussa, ettei Matin äiti ole kuollut, puhuu Pentti ja hänen lempeät siniset silmänsä näyttävät mustilta kynttilän valossa, joka palaa äidin edessä ompelukoneen pöydällä.

Äiti lakkaa neulomasta ja kohtaa rauhallisena molempien poikain kiihtyneet kasvot. Hän miettii, mitä vastaisi. Sääli hänen käy lapsia. Kun voisikin valehdella.

He sanovat, että Matin isä on Amerikassa ja Laineen isä on hänet tuntenutkin ja hän tulee vielä kysymään poikaansa. Eihän se ole totta, äiti? Niin, ja Laine sanoi, että Matin äiti on huono ihminen ja sinun sisaresi. Eihän sinun sisaresi ole huono ihminen? Mikset sinä vastaa mitään, äiti.

He seisovat molemmat ja tuijottavat äitiin ikäänkuin äiti vartioisi elämän kammottavaa salaisuutta, joka heidän on sekä oikeus että pakko saada haltuunsa. Heidän puhtailla kasvoillaan palaa puna, jonka syytä he eivät tunne, mutta joka panee heidän suonissaan oudosti kohisemaan. Äiti puhuu tyynenä hiljaisuuteen.

Mitä te nyt pojat, niin siitä. Onhan Matti sen aina tietänyt, että me olemme hänet ottaneet pojaksemme. Ja omanammehan olemme sinua pitäneet…

Tumma Falcken tekisi mieli sulkea lapset syliinsä. Mutta kaikki hellyydenosoitukset ovat jääneet heidän kesken tuntemattomiksi — häneltä on puuttunut aikaa siihenkin. Ja niin lähtevät pojat hänen luotaan ja hän tietää, että heidän elämäänsä on pudonnut ensimmäinen katkera pisara siitä maljasta, mikä on varattu kutakin ihmistä varten tässä maailmassa. Jokaiselle se on varattu, mutta toiselle runsaampana, toiselle niukempana. Tumma Falcke polkee jälleen ompelukonetta.

Ne kirjeet, jotka hän saa postin tietä ja sensuurin avaamina, ovat Sorjalta. Ne tulevat kuukausien väliajan jälkeen. Niissä sanotaan: »Rakas Tumma! Kuinka te siellä kotona voitte. Minä voin hyvin, muuta kuin että olen joutunut käymään lääkärillä hampaitteni takia, joita on särkenyt. Kuinka äiti voi ja pikkuväki? Minä olen joutunut muuttamaan asunnostani, kun siellä oli niin rauhatonta. Kun lupasivat, ettei oteta samaan huoneeseen muita asukkaita kuin minut. Ja olisi sitä siinäkin ollut, kun yhdessä asui isä ja äiti ja kaksi lasta. Mutta sitten otettiin vielä kolme miestä niin että meitä oli kahdeksan henkeä. Ja ne miehet jumputtelivat niin ettei saanut yön rauhaa. Ette te siellä aavista miten vaikeaa täällä on saada asuntoa. Se rouva oli hotellissa keittäjänä ja oli paljon poissa, niin että olisi ollut tilaisuus harjoitella. Ja siellä oli soittokonekin ja maksu verraten halpa. Nyt minun täytyy käydä harjoittelemassa erään yhdistyksen salissa ja se on niin kylmä, että istun koko ajan päällystakki yllä ja kalossit jalassa. Jos sinä lähettäisit minulle sata markkaa, että saan hammastohtorin maksetuksi, niin minä lähetän sitten sinulle, kun saan. Minulla on toiveita saada paljon rahaa ja kaikin puolin avustusta eräältä taiteen harrastajalta, joka on kuullut ääneni ja joka sanoo, että minä olen nero. Ei sitten muuta kuin hyvästi ja paljon terveisiä. Olet herttainen, jos lähetät rahat ensi tilassa Sorjalle.» Tai: »Rakas Tumma! Ei ole taas tullut kirjoitettua, kun aika on mennyt sellaisessa touhussa. Toivon että te kaikki voitte hyvin. Minulle kuuluu nyt sellaista, että pyytäisin sinulta viittäsataa markkaa, kun on ollut niin paljon menoja. Se rikas herra olikin aika konstikas, niin että minä suutuin ja sanoin etten huoli häneltä penniäkään. Jos sinä tietäisit, kummoinen hän oli, niin sanoisit, että tein oikein. En minä nyt ehdi tulla kotiin ennenkuin syyskesästä. Meitä lähtee seitsemän henkeä turneelle, neljä herraa ja kolme naista. Esitämme hyvin hauskan operetin, joka varmasti tuottaa rahaa. Mutta voit ymmärtää, että harjoittelemisessa on ollut työtä ja touhua. Ja sitten on täytynyt ostaa kaikenlaista. Toivon voivani lähettää sinulle parin viikon perästä kaikki entisetkin. Terveisiä kaikille. Tulisessa kiireessä Sorja.» Tai: »Tumma hyvä! Olen väsynyt ja sairas. Turneen jälkeen olen kaiken aikaa käynyt lääkärillä. Tulen kotiin lepäämään, jos lähetät matkarahat. Amerikasta on kyllä eräs kirjoittanut, mutta en minä sinne mene. Hän uhkaa tulla minua hakemaan. Mutta en mene sittenkään. Ikävöin työtäni, ihanaa työtäni, mutta en voi päästä siihen kiinni ennenkuin paranen. Monet terveiset teille kaikille. Kiireessä S.» Tai: »Rakas Tumma, kiitos vaan kaikista kirjeistä ja lähetyksistä. Kyllä kaikki on tullut perille, vaikken ole ehtinyt kirjoittaa. Paras oli, etten lähtenyt tulemaan kotiin, kun sattui niin kovia pakkasia ja ääneni on vähän arka. Nyt saatte kuulla suuria uutisia. Olen kihloissa ja häät vietetään parin viikon päästä. Hän on kunnanlääkäri ja me tulemme asumaan kaukana maalla. En edes tiedä montako kilometriä asemalta on. Hänen nimensä on Eemil Salatto. Olen kertonut hänelle kaikki ja hän antaa kaikki anteeksi, mutta pikkumiehestä ei hän tahdo mitään tietää, niin että siksi me emme edes tule siellä käymään eikä niistä vanhoista asioista saa koskaan mainita. En ole ennen puhunutkaan, että opistosta olen aikapäivät jo ollut poissa. Yksityisopetus olikin paljon parempaa saada. Mutta nyt ne kaikki jäävät, kun tulen tohtorinnaksi. Eemil ostaa hyvän kotimaisen pianiinon, hän pitää musiikista ja jumaloi minua ja toivoo, että laulan hänelle aamusta iltaan. Ja nyt kai minä sinulta, Tumma, pyydän pientä lainaa viimeisen kerran. Pyydän tällä kertaa kokonaista tuhat markkaa, mutta se ei ole paljon, kun ajattelee että minun sillä pitää ostaa myötäjäiseni. Enhän ole kotoa saanut mitään. Lähetän varmasti kaikki entiset ja tämän lainan. Eemil on varakas ja täyttää kaikessa tahtoni. Tervetuloa vain häihin. Vietämme ne luultavasti hotellissa. Ilmoitan myöhemmin, missä. Sydämellisin terveisin ja odottaen pikaista vastaustasi S.» Seuraava kirje kuului: »Tumma hyvä! Olen onneton, tukahdun täällä. Täällä on niin ahdasta, etten voi elää. En enää viitsi laulaakaan. Täällä ei puhuta muusta kuin ruuasta ja juomasta. Ja rahojen ansaitsemisesta. Olihan meilläkin kotona vieraita ja joskus oli vaikeaa tietää mitä heidän kanssaan puhuisi. Mutta täällä kun vakituisesti kokoonnutaan syömään ja juomaan ja siinä ohessa puhutaan rikastumisesta. Tälle seuralle en voisi laulaa, vaikka minut tapettaisiin. Herrat lyövät korttia toisessa huoneessa ja minä istun naisten kanssa, jotka seulovat toistenkin pitäjien asiat. Täällä on hyvin kauniit kirkonkellot, itken, kun kuulen ne. Tunnen etten enää kauan jaksa. Kun ajattelenkin niitä aikoja, jolloin harjoittelin »Katajan» kylmässä salissa, jossa vieraat miehet paperossit hampaissa joka hetki minua häiritsivät, niin olivat ne onnellisia aikoja. Minä olin köyhä ja vapaa ja tein mitä tahdoin. Mutta täällä elän lihavuudessa ja häpeässä ja menen hukkaan. Nyt vasta alan ymmärtää mitä kaipaus on. Sinä olet sentään onnellinen, joka teet sitä työtä mitä osaat ja mistä pidät. Mutta koeta ajatella, ettet koskaan saisi tehdä sitä ainoaa mitä osaisit, ettei ole yhtään ainoaa ihmistä, joka näkee samalla tavalla kuin sinä, joka kuulee samalla tavalla ja joka ymmärtää. Kotona ennen kaikki meidän ympärillämme lauloi. Täällä ei kukaan laula eikä mikään laula. Muistatko, kun me olimme pienet ja seisoimme katsellen tomun tanssia auringossa. Me tanssimme myöskin ja koetimme ottaa kiinni tomua. Isä nauroi ja meni heti ja soitti tomun polskan. Osaan sen vielä, vaikken sitä laula sentähden että rupean itkemään. Kaikki, mitä isä näki, tuli säveliksi — vasta nyt sen ymmärrän. Kuinka hän onkin mahtanut kärsiä kaipauksessaan ja yksinäisyydessään! Mistä hän oli saanut sävelet? Isoisältä. Mutta mistä isoisä? Kuinka monen sukupolven kaipaus mahtaakaan polttaa minun rinnassani. Ja se kaikki menee hukkaan, jollei minua varten löydy lujaa auttavaa kättä. Minä olen sellainen villi varsa, minua täytyisi pidellä lujalla kädellä ja samalla ymmärtää ja kohdella hellyydellä. Minä tulen nääntymään tyydyttämättömään kaipaukseeni ja sukupolvien kaipaus minun mukanani. Eikä kukaan tule siitä tietämään, ei kukaan tule minua kaipaamaan, jälkeeni ei jää edes tomun marssia. Eikö se ole kauheaa, ettei minun kaipauksestani mitään saa syntyä? Minun rakas isäni, jos hän eläisi niin tietäisin mihin menisin! Nyt minut valtaa hirvittävä raivo, jokin hävityksen henki. Tahtoisin pistää tulen nurkan alle joskus, kun pitäjän hienosto on meillä ja sekä herrat että naiset ovat kaikessa muussa humalassa paitsi hengen. Tumma siskoni, sano minulle eikö ole ketään, joka auttaisi minua. Pitääkö minun sävelteni kuolla? Pitääkö henkeni hukkua? Eikö ole mitään apua? Olen vasta viidenkolmatta vanha. Olen kärsinyt, olen kokenut, tunnen tuhat kertaa syvemmin kuin ennen. Eikö ole mitään pelastusta? Pitääkö minun polttaa ja hävittää? Sen vain tiedän, että jollei Jumala riennä avukseni, niin käännyn perkeleen puoleen. Olen varma, etten häntä turhaan pyydä avukseni. Ja silloin… silloin — voi minua ja teitä kaikkia! Onneton sisaresi S.»

»Oma, oma Tumma! Kirjeesi tuli luokseni kuin kaunis laulu. Ajattele, etten ollut muistanut Mattia, joka on jo suuri poika. En muistanut, että minulla on lapsi. Saatatko käsittää sellaista. Ensi kerran elämässä iloitsin hänestä. Ehkäpä hänen on suotu tehdä jotakin elämästään. Hänkö se olisi, joka kerran äänellään täyttäisi kirkon ja jonka olisi suotu kantaa ihmisten kaipaus Jumalan kasvojen eteen? Isähän aina puhui siitä, niinkuin muistat, että hänestä toivottiin pappia. Jos minun poikani jaksaisikin ponnistaa niin kauas. Iloitsen jo siitä, että hän haluaa sitä. Sinä oma sisko, olet pannut koko elämäsi alttiiksi molempien poikien puolesta. Kun jaksaisit, sinäkin, siihen asti. Minä olen niin kehno, etten voi auttaa sinua millään. Velkojani en koskaan voi maksaa ja kun minun pahojen töitteni mitta kerran tulee olemaan täysi, kaatuu se päälleni ja hukuttaa minut. Joka tapauksessa minulla on lapsi ja minä panen toivoni siihen, että hän, sinun ja äidin kasvatuspoika, jaksaa koota itsensä. Sinä sanot, että aiot kertoa hänelle kaikki jahka hän on päässyt ehtoolliselle ja siten tullut tavallaan täysi-ikäiseksi. Itse tiedät parhaiten, mitä teet. Olisin tietysti kiitollinen, jos luokseni ennättäisi lapseni hyvä ajatus tänne helvettiini. Matkarahat, jotka minulle lähetit kotimatkaa varten, säilytän tarkasti. Niillä voi tohtorinna lähteä karkuun, jos hän kerran saa sen voiman. Monet sydämelliset terveiset äidille ja pojille ja lapselleni. S.»

Nämä kirjeet pitivät taloa alituisessa jännityksessä. Niitä tuli harvoin, kuukausien, joskus vuosien vähäjoilla. Niiden sisällön sai äiti tietää. Hän se myöskin vei postiin ne rahakirjeet, jotka Tumma sisarelleen lähetti. Hän häpesi kun asetti kirjeen postinhoitajan eteen, vaikka tämä oli vieras ihminen eikä voinut tietää Sorjasta mitään. Naapurien ja kylänmiesten kysymyksiin kävi yhä vaikeammaksi vastata. Silloin äiti pitkästä aikaa saattoi nostaa päätään, kun hän sai kertoa, että hänen tyttärensä oli mennyt naimisiin rikkaan tohtorin kanssa. Mutta hyvin pian alkoi äidistä tuntua, ettei Sorja kauan pysy tohtorin luona, ja niin hän jälleen kävi harvasanaiseksi, kun tuli tyttärestä puhe. Miksei hän tule kotiin käymään? Niin, kas hänellä on siellä niin paljon touhua, aina vieraita ja humua ja menoa. Hän toivoo äitiä ja sisarta sinne, mutta kas Tummallahan on täällä niin paljon työtä.

Tumma Falcke istuu ikkunassa ja polkee ompelukonetta. Häntä väsyttää. Hän vanhenee. Hartioihin koskee ja polvet ovat kankeat, kun yrittää nousta. Silmätkin alkavat väsyä. Vaaleat kankaat menevät vielä, mutta mustaa näkee ommella vain päivänvalon aikana. Kun joskus sulkee silmät lepuuttaakseen niitä, kokoontuu niiden pohjalle outoja kuumia värejä, jommoisia ei koskaan näe tervein silmin. Tumma ei ajattele loppuun sitä ajatusta, joka nousee jossakin kaukana hänen mielessään. Hän ajattelee: täytyy saada lasit, mitenkähän ne saisi. Sitten hän alkaa laskea, mitä hänellä nyt on säästöpankissa ja miten paljon hän lähitulevina aikoina voi sinne viedä ja miten paljon vihdoin tarvitaan, ennenkuin poikain koulunkäynti on turvattu. Olipa onni, että tuli tänne yhteiskoulu. Jos olisi pitänyt lähettää kaupunkiin mummo ja lapset, niin sitten olisi ollut pahempi. Kyllä nyt sentään suoriutuu. Onkohan sokeus perinnöllinen? Nyt hän tarvitsisi ystävää, joka sanoisi hänelle hyvän sanan. Hän on kovin yksin. Hän on valinnut vain sellaisia ystäviä kuin ruusupensas. Mutta hullutukset ruusupensaasta pitää heittää, laulut pitää heittää, kaikki lapsellisuudet pitää heittää, sillä niiden aika on ohi… Tumma ei enää ajattele mitään ja vain kyynel vierähtää hänen silmästään. Se ei saisi tapahtua, sillä siitä tulevat silmät sairaammiksi. Eräänä päivänä ei hän saa lankaa neulansilmään ja huomaa, ettei näe neulan silmää. Vihdoin hän vahingossa osaa oikeaan ja senjälkeen seisoo hän hetkisen mietteissään. Yhtäkkiä hän muistaa, että hänelle jäi Sorjan brovninki. Se on piilossa siellä missä hänen salaiset kirjeensä, ne jotka eivät tule postissa, vaan milloin laivan kapteenin, milloin junan lämmittäjän, milloin makuuvaunun siivoojattaren, tai jonkun sellaisen mukana. Näiden kirjeiden sisältöä ei äiti saa tietää. Mutta omituista kyllä, hän aina Tumman kasvoista arvaa, milloin kirje on tullut. Tumma ei osaa olla tyyni. Hän tietää itsekin, että hänen silmänsä välkkyvät ja huulet värisevät. Eikä auta, vaikka hän painaa luomet silmien päälle, tai pusertaa kiinni suunsa, sillä hänen koko olentonsa on silloin sellaisen onnen ja kaipauksen vallassa, että mieliala tulee ilmi milloin kalpeuden muodossa kasvoilla, milloin punana poskilla, milloin hän pudottaa käsistään mitä vain pitelee, milloin hän kuin tanssien käy yli permantojen. Vaikeinta on, ettei hän päivän aikaan uskalla vaarallisia kirjeitä lukea. Hän pistää ne povelleen piiloon ja kuuntelee paperinkahinaa ja sydämensä lyöntejä, kunnes ilta ja yksinäisyys ovat tulleet. Nämä kirjeet ovat tykkänään toisenlaisia kuin ne, jotka posti tuo. Näissä ei ole alkukirjoitusta eikä nimeä, ei osoitetta eikä päivämäärää, ne ovat lyhyitä ja niukkoja, usein on kirjoituskin tehty vieraaksi. Mutta sellaisella kootulla tarkkaavaisuudella ottaa Tumma Falcke vastaan joka sanan, että kun hän siinä yön yksinäisyydessä on lukenut kirjeen uudestaan ja uudestaan, niin on se kaikkien hänen aistimiensa välityksellä lähtemättömästi tullut hänen omaisuudekseen. Hän näkee silmissään lähtemättömästi tekstin, millä kohdalla sivua on mikin sana, ja hänen kuulonsa on antanut jokaiselle lauseelle sen äänen, millä kirjoittaja olisi sen hänelle lausunut, jos välimatka olisi sen sallinut. Niin saattaa Tumma Falcke konetta poikiessaan joka hetki kutsua silmiensä eteen kalliitten kirjeittensä tekstin, vieläpä kirjoittajan kasvot ja korviinsa hänen äänensä. Hän ei ole heitä unohtanut, vaimoaan ja lastaan. Hän on heistä huolissaan, hän ikävöi heitä. Mutta hänen täytyy olla siellä missä on. »Ole hiljaa, sydämeni», sanelee Tumma mielessään ja polkee kiivaasti konettaan eikä ajattele lopulta mitään. »Hiljaa, hiljaa, pois muistot, pois toivo, pois kaipaus.» Mutta ennenkuin hän tietääkään, kuvittelee hän taasen, että hän yhdessä pojan kanssa on lähdössä asemalle isää vastaan. Hän puettaa Pentin samettivaatteisiin ja valkoiseen kaulukseen. Isä on luvannut tulla, täytyyhän hänen tulla! Tuossa pihamaalla kohtasivat he kerran toisensa, silloin vuosia sitten. Kunhan ei hän, Tumma, vain olisi kovin muuttunut. Jos saisikin aikaa käydä enemmän ulkona. Hän on tullut kovin kalpeaksi ja ehkä silmätkin ovat kärsineet. Arne ennen sanoi, että ne olivat kauniit. Olisi kauheaa, jos ne olisivat tulleet rumemmiksi. »Hiljaa, hiljaa, sydämeni…»

Eräänä päivänä, kun hän on viemässä valmista työtä kauppalan toiseen päähän ja yrittää rautatiekiskojen yli, pidättää hänet ääni. Hän näkee tutun santarmin väsyneesti astuvan jälkeensä, sapelin kaiken aikaa kolahdellessa maahan tai saappaan varsia vasten. Hän katselee ympärilleen, asettaa rouva Falcken silmien eteen kirjeen ja kysyy, tunteeko hän käsialan.

En, sanoo hän vaistomaisesti ja tuijottaa kauhusta jäykkänä kirjeeseen, jonka tahrainen asu todistaa sen kulkeneen monien käsien läpi.

Rouva, sanoo vanha venäläinen, en ilmianna teitä. Olemme juoneet yhdessä Matvej Ivanovitshin kanssa, olimme ystävät, kauniisti lauloi Matvej Ivanovitsh, toista sellaista ääntä ei ole. Ja Pietarissa oli käynyt. En ilmianna teitä, rouva, suojellut olen teitä. Kolme tällaista kirjettä on lähetetty minulle. Kirjoittakaa herralle, että on varovainen. Ei pidä tulla tänne — täältä lähetetään painettien keskellä Pietariin. Ette koskaan näe toisianne. Kirjoittakaa, rouva, sanokaa hänelle. En minä lähetä, yhdessä juotiin Matvej Ivanovitshin kanssa. Mutta minut lähettävät pois täältä. Pois lähettävät, olen ollut liian kauan, kaikki tunnen, kaikki tuntevat minut. Vieraita, uusia, nuoria lähettävät tänne. Kirjoittakaa, ettei tule. Mikä hätä hänellä siellä. Heitä on siellä paljon — ei kuulu minuun. Onko herra vaarassa? On vaarassa. Johan sanoin, rouva: unelmat ovat vaarallisia ja kaipaus on kaikkein pahinta. Minun lapseni jos rupeaa haluamaan kuuta alas taivaalta, niin hänen lapsenlapsensa sadan vuoden perästä jo ovat asettaneet sen torille ja leikkaavat juustoa sen kyljestä ja myyvät sitä kautta maapallon niin ettei enää lehmiä tarvita ja kaikki tästä juustosta rikastuvat. Ja teidän herra jos ikävöi vaarallisia asioita — en huoli edes ääneen sanoa mitä asioita — niin hänen lapsensa lapset sadan vuoden perästä jo tahtovat Suomelle omaa keisaria. Vot, sillä tavalla. Ei ole sitä kaipausta, joka ei täyttyisi — voi kulua tuhat vuotta, mutta se täyttyy. Kaipaus ei ole mitään muurisavea, jota aika syö — kaipaus on sitä pahinta voimaa, mistä kaikki luotiin. Sentähden sanon vieläkin, rouva, kirjoittakaa herralle, ettei tule. Ja poikia pitäkää silmällä. Niin, ne vasta vaarallisia ovatkin. Ne eivät enää ole mitään lapsia. Varsinkin se hiljainen, kalpea poika, se ajattelee. Ja se toinen toimii. Se on sellainen, ettei se mitään pelkää. Ei, en ilmianna, suojellut olen. Mutta kirjoittakaa herralle, että pysyy siellä.

Tämän jälkeen lakkasi Tumma Falcke toivomasta miestään kotiin. Hän ei edes uskaltanut häntä ajatella, jottei kaipauksellaan vaikuttaisi häneen. Ei ollut mitään mahdollisuutta nyt lähettää kirjeitä. Ja niin hän koko tahdollaan ja tarmollaan itsekseen toisteli: älä tule, älä tule. Mutta jokainen ihminen joka tienmutkasta astui taloa kohden, sai hänet säpsähtämään. Älä tule, älä Jumalan tähden tule! Pojat — katsotaanko siis heitäkin vaarallisiksi? Tarkoittiko vanha santarmi, että kasvatuksella olisi tukahdutettava turmiolliset idut heidän sieluissaan, vai mitä?

Tumma Falcke istuu ja polkee ompelukonetta. Ruusupensaan oksien takaa näkyvät ränstyvät työväenrakennukset ja aitat, joiden portaat ovat kallellaan. Pihamaalla kirmaa parikymmentä iloista lasta ja kauempana kuuluu junan jyrinä ja vihellys. Jossakin kaukana on lapsuus, pihamaa, jonka kukkaisrunsaus jo on siirtynyt sadun piiriin, kirkko ja kellotapuli, jotka kuvastuivat Paalajärveen, kaikki se on hyvin kaukana. Silmät näkevät tämän ihanuuden unettomina öinä, kun hetkeksi on päässyt keveään horrokseen. Ei ole ollut aikaa lähteä sinne, eikä tarmoakaan. Tumma Falckella on sellainen unelma, että poikain pitäisi saada käydä rippikoulu Paalajärvellä. Kirkkoveneessä tahtoo hän lähteä sinne juhannuksena ja silloin käydä ehtoollisella. Sitten on vuosia kun hän on notkistanut polvensa Herran pöydän edessä, mutta nyt hän tahtoisi tässä vanhassa toimituksessa tavata isänsä ja lapsensa. Notkon kirkolle on täältä kyllä lyhyempi matka. Mutta ehkä hän saa aikaan, että poikain toveritkin lähtevät Paalajärvelle. Täällä kauppalassa, täällä ei ole kirkkoa, ei tornia eikä kirkonkelloa. Täällä laulavat juna ja tehtaanpillit. Ne laulavat lasten kehtoon ja kasvattavat lapset. Kreeta-Karoliina Iso-Hieta nousi vuorille kuullakseen kirkonkellon, kunnes löysi soiton omasta rinnastaan. Hän olikin kukkivan Laarin tytär ja Paalajärven kirkonkello oli laulanut hänelle. Mutta nämä lapset täällä — heidän silmänsä eivät näe tornia, eivätkä heidän korvansa kuule kelloa! Niin lähtevät he elämään.

Hänen omat lapsensa, hekään eivät ole nähneet kellotapulia eivätkä kuulleet soittoa, eivät edes laulua he ole kuulleet. Ehkäpä heistä tuleekin tyynempää sukukuntaa. Tyynempää ja köyhempää. Kun Tumma Falcke tätä ajattelee, on hänellä paha omatunto. Kun voisi omasta rinnastaan löytää kellonsoiton. Mutta hänen rinnassaan elää vain kaipaus. Kaikki mikä ei saanut laulaa eikä puhjeta kukkaan, kaikki nyyhkii siellä kuin paasien alla. Koska saa tämä kaipaus päästä ilmoille ja luoda? Pentti Falckenko on suotu äänellään täyttää kirkko, vai joku lapsenlapsiko sen tekee tuhannen vuoden jälkeen? Iäisyyden aikamäärässä ovat vuodet vain pisara meressä.

Harvinainen sattuma tuli avuksi Tumma Falckelle. Ilman sitä hän tuskin olisi jaksanut kaivata itselleen kokoon matkaa kirkkoveneessä Paalajärvelle. Sillä kirkkoveneitä ei enää ole käytetty vuosikymmeniin, nykypolvi ei ole niitä edes nähnyt. Kolme laivaa välittää liikennettä ennen niin hiljaisella Paalajärvellä ja vanhalla »Naurulla» on silläkin vielä työtä: sitä käytetään tavarankuljetukseen. Joka tapauksessa kysytään nyt yhtäkkiä ihmeen vuoksi jälleen kirkkovenettä. Tehtaalla on vieraita ulkomailta ja nämä ovat jostakin kirjastaan lukeneet kaksikymmenhankaisista, jotka Suomessa pyhäaamuin kuljettavat väkeä kaukaisilta saloilta ja vesien takaa kirkolle. Ulkomaalaiset ovat valmiit maksamaan, jos niin tarvitaan. Ja kaukaisimmilta saarilta todella vielä löydetään kirkkovene, joskaan ei lähimainkaan kaksikymmenhankainen, ja tämä saadaan siihen kuntoon, että kyläkunta sillä voi lähteä kirkolle viettämään Johannes Kastajan päivää. Ulkomaalaiset kaukoputkineen, matkakirjoineen ja outoine pukimineen odottavat varhain aamulla iloisessa jännityksessä rannassa, koettaen sanakirjan avulla keskustella niitten suomalaisten kanssa, joista näyttää tulevan heidän kanssamatkustajiaan. Heitä on kaksi naista, vanha ja nuorempi, sekä kaksi poikaa. Kaikki ovat juhlallisissa mustissa pukimissa, huolimatta kesälämpimästä, ja naiset pitelevät varovasti käsissään kukkaseppeleitä ja virsikirjaa, joka kummallakin on kiedottuna valkeaan liinaan. Laivasilta on eilisillasta koristettu koivuilla — täällä leikittiin eilen kokkoa polttaessa ja koivut ovat jo hiukan lakastuneet. Koko rantatöyräs on täynnä asumuksia, joiden ovenpielissä juhannuskoivut tuoksuen lakastuvat. Mutta siinä missä muhkea viertotie sillalta lähtee kauppalaa kohden, siinä on puistikon keskellä pronssinen rintakuva ja ulkomaalaiset kiertävät jalustaa ja ihmettelevät itsekseen, kuka mahtaa olla mies, jota Ison-Hiedan yhteiskunta näin on kunnioittanut.

Se on Kaapo Iso-Hieta, vastaa vieraitten suureksi hämmästykseksi isompi poikasista heidän kielellään. Ensimmäinen mies, joka rakensi tänne talon. Täällä oli silloin vain metsää.

Vai niin, innostuvat ulkomaalaiset ja tutkivat entistä tarkkaavammin merkkimiehen piirteitä. Onko siitä kauankin?

Seitsemättäkymmentä vuotta, sanoo mummo, ja lisää samassa: hän oli oikein ahne ja itsekäs mies eikä ensinkään ansainnut tällaista kunnianosoitusta. Eikä hän ollut tuon näköinenkään, ei sinnepäinkään.

Ulkomaalaiset eivät ymmärrä, mitä vanhus sanoo, vaan tutkivat yhä kuvaa, lausuen, että miehellä on itse asiassa varsin tarmokkaat ja huomattavat kasvonpiirteet. Oikea suomalaisen miehen perikuva. Ja tuli aivan yksin tänne metsään? Niin, ne ovat kummallisia miehiä nuo uranaukaisijat, jotka heidän kaipauksensa ajaa yksinäisyyteen. Ilman heitä ei olisi kaupunkeja eikä kyliä. Joku herroista ottaa esiin taskukirjansa ja piirtää sinne nimen, joka kultakirjaimin on kirjoitettuna jalustaan kuvan alle. Vanha vaimo puistelee päätään, pyyhkien hikeä otsaltaan. He ovat jalan kävelleet kauppalasta ja, peläten myöhästyvänsä, kiirehtivät. He ovat muistelleet sitä syksyistä aamua, jolloin he ensi kerran yhdessä tulivat tänne — he eivät koskaan kulje tästä sitä muistamatta. Ei mitään täällä silloin ollut. Aamu on nyt vilpoinen ja kasteen hopeinen härmä peittää nurmet ja puistikot. Linnunlaulun täyttämä ilma väreilee ylös sineä kohden ikäänkuin leivoset liikuttelisivat sitä, noustessaan korkeuteen.

Iloinen huudahdus pääsee ulkomaalaisilta, kun kirkkovene salmesta soluu lahdelle, kerraten vedessä aironvarret ja siellä täällä jonkin valkoisen liinan tai paidanhihan. Äsken niin hiljainen järvi on tästä veneestä saanut elävöittävän henkensä. Tukki-pappa näkee siitä pylväänsä päästä viimeisen kirkkoveneen lähtevän solumaan Paalajärven kirkkoa kohden. Ulkomaalaiset saavat hyvät paikat perässä — heidän jalkainsa alle asetetaan lauta, sillä vene vuotaa — ja kaikki muutkin, jotka ovat tulleet heidän mukanaan, joutuvat siihen lähelle. Pienikokoisin herra, jonka sanotaan olevan heistä arvokkaimman ja suurimman, mikä ministeri lieneekään, kysyy jotakin Pentiltä ja Pentti tulkitsee, että hän kysyy, eikö ole tapana laulaa. Niin, mikseikäs, jos vain olisi laulajia. Ovathan nuo Ison-Hiedan nuoret herrat! Kehoitus käy nyt miehestä mieheen ja joku hyräileekin jo alkua, mutta laulusta ei kuitenkaan tule mitään ja niin kyntää vene voimakkain sysäyksin vettä ilman että kuuluu muuta kuin airojen loiske ja hankojen kitinä. Tämä onkin juhlallisempaa tämä hiljaisuus, johon kaukaiset sinertävät vaarat, ohi liukuvat saaret ja jokainen yksityinen puukin yhtyvät kuin yhteiseen hartaudenpitoon. Vihdoin kyselevät vieraat taas jotakin ja Pentti tulkitsee heidän tahtovan tietää, miksei aina kuljeta tällaisella veneellä vaan ikävillä höyrylaivoilla. Silloin hellittää lähin soutajista airostaan, pyyhkii otsaltaan hikeä ja selittää nauraen, että kun tämän matkan soutaa sieltä kaukaisilta saarilta, niin nukkuu kirkonpenkkiin eikä herää vaikka pappi miten huutaisi. Tämän ymmärtävät ulkomaalaiset ja nauravat makeasti, ja asia tulee vielä selvemmäksi ja saa vielä suuremman kantavuuden, kun Matti selittää, että ennen oli erikoinen unilukkari, joka herätteli ihmisiä, kun he pitkät matkat tultuaan nukkuivat penkkiin. Ja penkit tehtiinkin sitä varten niin kapeat ja epämukavat kuin suinkin, etteivät houkuttelisi vaipumaan uneen. Ulkomaalaiset nyökkäävät toisilleen päätä ja jäävät ajattelemaan tätä harvaan asuttua tuhatjärvien maata, joka vuosisadasta vuosisataan on taistellut kulttuurin puolesta täällä lumirajan äärellä. Ja taasen vaivutaan hiljaisuuteen ja unohdutaan katselemaan pisimmän suvisen päivän sineä ja vehreyttä täältä taivaan ja maan väliltä. Luodolta huutavat lokit, siivet välähtelevät, jokin lintu asettuu lentämään juuri veneen yläpuolella ja liitelee siinä kauan, siipiä liikuttamatta.

Tumma Falcke ja hänen äitinsä viettävät siinä suurta pyhää niinkuin tekevät ihmiset, jotka harvoin pääsevät irtaantumaan töitten ja velvollisuuksien valjaista. He lepäävät, unen ja valveillaolon vaiheilla, eläen muistoissa yhtä paljon kuin todellisuudessa. Silloin tällöin avaavat he virsikirjansa ikäänkuin etsiäkseen jotakin virttä, mutta heille avautuu aina sama kohta: se missä on eräs sanomalehdestä irtileikattu kuolinilmoitus. He osaavat sen ulkoa. Siinä on musta risti kanttori Matti Erland Lehtisen nimen yläpuolella ja alasyrjässä Aliina Lehtinen. Tämä on molemmille naisille juhlallinen paperi senkin vuoksi, että Matti ja Aliina Lehtisen nimet siinä ainoan kerran esiintyvät painettuina.

Tumma Falcke katsahtaa silloin tällöin poikiin, jotka istuvat vieraitten herrojen vieressä, kohteliaasti vastaten heidän kysymyksiinsä ja selitellen heille asioita tarpeen mukaan. Kauniita poikia ovat — Jumalalle kiitos! Oikeastaan olisi äiti suonut, että he olisivat saaneet olla yksikseen tällaisena tärkeänä aamuna ja koota ajatuksensa ennen ensi ehtoolliskäyntiä. Mutta toiselta puolen ei hän saata olla iloitsematta siitä, että he tuossa puhuvat korkeitten ulkomaalaisten kanssa heidän kielellään. Jumalan kiitos, että olen jaksanut, ajattelee äiti. He ovat saaneet pohjasivistyksen ja heidän pitää saada sitä enemmän. Minun täytyy jaksaa siihen asti kun ovat ylioppilaita. Ja minä jaksankin. Tällaisen matkan jälkeen taas jaksan. Kunhan me vain kaikki nyt saisimme sen oikean mielen ja kaipauksen.

Ulkomaalaiset herrat ovat nähtävästi kysyneet pojilta miksi he aikovat,
kun tulevat suuriksi. Pojat punastuvat hiukan, katsovat toisiinsa ja
Pentti selittää, että tuo Matti aikoo papiksi. Silloin sanoo taas
Matti, että Pentti aikoo arkkitehdiksi.

Sentähden… sentähden… että… jokaisen ihmisen pitäisi asua niin lähellä kirkkoa, että hän voi nähdä sen tornin ja kuulla kelloa. Mutta meillä on pitkiä peninkulmia aivan ilman torneja ja kelloja…

Vieraat sanovat, että se on kaunista. Ja nyt se ministeri, vai mikä hän lienee, alkaa kuvata oikein kauniita vanhoja kirkkoja. Hän näyttelee käsillään, miten holvit nousevat ja niin korkealle hänen täytyy näyttää, että hän aivan on menossa kumoon, tähystellessään ylös sineen. Ja eikös hän nyt muistakin, että hänen taskussaan on jokin kuva. Aivan oikein, siellä on alankomaalainen doomi, ja Pentti saa kuvan. Molemmat pojat istuvat sitten, päät yhdessä, huulet lujasti koossa ja tutkivat kuvaa.

Tumma Falcke on kuullut sanat. Hän on myöskin saanut selvän äskeisestä keskustelusta. Kyyneleet liikkuvat jossain syvällä rinnassa, ilon kyyneleet. Mutta hän ei toki päästä niitä ylös, ei edes katsahdakaan sinne, missä pojat istuvat. Niin kuluu matka. Aurinko nousee yhä korkeammalle ja valaistukset rannoilla käyvät iloisemmiksi. Soutajia muutetaan, he ovat ensin vähän tottumattomat, kunnes pääsevät tahtiin ja sitten kynnetään vettä uudella vauhdilla. Ettei saisi laiva kiinni.

Yhtäkkiä huomaa Tumma Falcke, että molempien poikain posket alkavat palaa ja ilme jännittyy outoon odotukseen. Nyt ei hän saa selvää siitä mitä he puhuvat. Hänen tekisi jo mieli kysyä, sillä poikain kasvoista hän näkee, että he ovat saaneet kuulla jotakin hyvin tärkeää. He kysyvät ja kysyvät, ja ulkomaalaiset heilauttavat kättään ja näyttävät viisailta ja profeetallisilta. Kun Tumma suurin, kysyvin silmin katsoo heihin, nyökäyttävät he hänellekin päätään ja viittovat pojille, että he tulkitsisivat hänelle, mistä on ollut puhe. Silloin Matti tulee hänen viereensä ja puhuu hänelle korvaan, että he tuntevat useita valtiollisia maanpakolaisia ja myöskin suomalaisia. He vievät mielellään kirjeen, jos vain saavat osotteen. Olisivatko nähneet tohtori Falckea — sitä eivät muista. Mutta he vievät mielellään kirjeen. Kyllä paljon voi muuttua, sanovat he. Kyllä nämä pakolaiset voivat palata, kun olosuhteet vain muuttuvat. Ja se, mikä kaikki muuttaa, se on sota. Ja sota on välttämätön. Mahdoton välttää nimittäin.

Kun Tumma Falcke tämän kuulee, toistelee hän, ikäänkuin ei uskoisi korviaan, sanoja: suomalaisiakin? Ettäkö vievät kirjeen? Että voivat palata? Jos tulee sota? Että siis tulee sota? Kaikkien maailmanvaltojen välillä? Sota?

Kaikki nämä asiat, lausuttuina juhannusaamuna kirkkoveneessä keskellä sinistä Paalajärveä, matkalla rippikirkkoon, tekevät Tumma Falckeen järkyttävän vaikutuksen. Hän tuntee yhtähaavaa kaivattunsa läheisyyden niin selvästi, että silmiensä pohjalla näkee hänen piirteensä, tuntee vaaran, joka häntä uhkaa siksi, että hän on täällä, vaikkapa vain hänen ajatuksissaan, ja tuntee tulevan sodan tuhon sekä tämän tuhon takana jotain valoisaa ja vapauttavaa. Hän on, saadakseen ajatuksilleen jotakin kiinnekohtaa, avannut virsikirjan ja tuijottaa isänsä kuolinilmoitukseen. Mutta niin suunniltaan hän on, että kun yksi vieraista ojentaa hänelle paperiarkin ja kynän, niin ei hän tiedä, mitä niillä tekisi. Ja kun hän vihdoin käsittää, minkätähden he ovat nähneet vaivan ja matkalaukustaan ottaneet esiin kynän ja paperin, niin ei hän tiedä mitä kirjoittaisi. Hän punnitsee joka sanaa: ei mitään turhaa sovi kirjoittaa tällaisena kohtalokkaana hetkenä. Ja niin hän odottaa ja odottaa katsellen hyökyä, joka käy venettä pitkin, sen ponnistaessa eteenpäin. Pienen, pienen osan siitä, mitä hän tuntee, hän saa sanoa. Hyöky kohisee ja pärskyy, hänen mielessäänkin käy hyöky korkeana, mutta hän ei ymmärrä, mitä sanoisi. Tuossa lähestyy saari, jonka rantahiekalla hän joskus lapsena on keittänyt kahvia heidän ollessaan huviretkellä isän kanssa. Tuossa on sama koivu, jonka juurella istuttiin, tuossa samat kivet, joiden lomiin tehtiin tuli. Pian käännytään salmea kohden ja sitten tulee niemen takaa näkyviin Paalajärven kirkko tornineen. Noilla kivillä huusivat lokit silloin, kun hän äidin kanssa ensi kertaa lähti Isoon-Hietaan. Ne huutavat nytkin — huutanevatko täällä aina. Hyöky kiihtyy äkkiä ja heittää pärskettään yli laidan. Soutajat ovat voimainsa takaa tarttuneet kiinni ja vetelevät kuin kilpasoudussa. Sitten he yhtäkkiä nostavat airot, ja saamallaan vauhdilla lipuu vene salmeen, jonka veden luulisi olevan aivan vihreää, mutta se johtuu vain rannoista, joiden puut näyttävät olevan kaatumaisillaan veteen. Salmesta tulee vastaan kukkivien pihlajien tuoksu aivan kuin hengähdys siitä maailmasta, jota kohti kuljetaan: Paalajärven kirkonkylästä. Siinä se nyt on kaltaallaan paanukattoinen kirkko tapuleineen. Naakat lentelevät sen ympärillä, ja kauempana kohoilee kylä kukkivien puutarhojensa keskellä. Kaikkien muiden puhellessa ja uudella innolla halkoessa airoilla vettä istuu vanha rouva Lehtinen rukoukseen vaipuneena ja hänen tyttärensä kirjoittaa virsikirjan kantta vastaan jotain siitä, että Arne on hänen ajatuksissaan yötä ja päivää ja että hän uskoo jälleennäkemisen hetkeen. Mutta hänen ei pidä tulla, sillä se on vaarallista. Kotona voivat kaikki hyvin ja toivottavat isälle samaa. He lähettävät kaipaavat terveisensä.

Vene kolahtaa rantaan. Sen melun aikana, mikä syntyy, kun tuhdot ja airot läiskähdellen siirtyvät, ihmisten kiirehtiessä niiden ylitse maihin, helähtää ilmaan kevyt iloinen kellon läppäys ja pian senjälkeen soivat molemmat kellot. Koko sininen ilma täyttyy tästä soitosta.

Vasta nyt kääntyy näkyviin laiva. Eipäs saanut kiinni! Koettanut on, mutta eipäs saanut. Se on koivuilla koristettu, lehvien lomitse pilkottaa kesäisiä juhlavaatteita ja rippilasten tummia pukuja. Rannalla, siinä missä ennen oli kirkkoaittojen rivi, on nyt myymälä, koivuilla koristettu sekin, mistä saadaan etelän hedelmiä ja virvoitusjuomia. Maantiellä vanhojen mäntyjen takana pöllähtelee ilmaan loppumaton sarja tomupilviä: isännät ja emännät ajavat siellä parhaissa vaatteissaan ja parhailla hevosillaan, jalanastujien kulkiessa polulla ojan toisella puolen. Yhtäkkiä huutaa miehenääni venerannasta: kello kolmelta pitää olla veneellä, ettei käy niinkuin Sakleenin kirkkoretken! Kello kolmelta siis!

Kanttori Lehtisen omaiset astelevat seppeleet käsivarsilla kirkkokansan saatossa. He näkevät hiekkamäet keltaisinaan kukkivaa maksaruohoa, näkevät Laarin valkeitten porttiensa takaa, näkevät muut tutut asumukset, tutut kivet, tutut polut. He tulevat hautausmaalle, lukevat risteistä tuttuja nimiä, laskevat kumpujen nurmille seppeleensä ja seisovat siinä hetken, kuunnellen mehiläisten surinaa peltitaulujen ympärillä ja ajatellen omia ajatuksiaan. Mutta koko tämän nykyisyyden takana, epämääräisessä tulevaisuudessa häämöttää jokin, jonka hahmo jo lankeaa tänne asti: sota, jälleennäkeminen, kaipauksen täyttyminen. Ja kun Tumma Falcke painuu penkkiin siinä kirkossa, jonka hänen isänsä niin monena pyhänä kaipauksellaan täytti, näkee hän yli omien poikiensa päiden kaikki vieraat rippilapset, nuo tulevien sukupolvien edustajat, jotka kaipauksensa kantamina kulkevat täyttymystä kohden.

Ja yhä istuu Tumma Falcke ompelukoneen ääressä ja polkee. Hänen näkönsä on käynyt huonoksi niin että hän enää tuskin voisi tehdäkään niitä mustanharmaita kotitekoisia pukuja, jommoisia hän vielä viime vuonna ompeli. Mutta onpa hänen onnistunut saada työ, joka ei rasita silmiä: hän neuloo kuolinvaatteita. Niitä tarvitaan nyt niin paljon kuin hän ikinä ehtii tehdä. Tammikuusta lähtien hän niitä on neulonut. Maalari Laine jolla on puuseppä- ja ruumisarkkuliike, hänelle antoi tämän työn. Se on helppoa näpertelyä, kolmessa tai neljässä tunnissa on koko puku valmis. Ja hauskaakin tämä työ on. Monet tahtovat vainajilleen hienot pitsitetyt tamineet. Niitä on mukava ommella. Kaikki tahtovat valkoista, ei kukaan vielä ole pyytänyt neulomaan punaisia kuolinvaatteita. Valkoinen on hyvää heikoille silmille. Eikä enää tunnu yksitoikkoiseltakaan aina neuloa näin yhtä ja samaa — tällä vaatelajilla on aina aivan sama kuosi. Ajatusta ei siinä työssä tarvita ensinkään ajatukset saavat kulkea omia teitään. Vaikka parasta olisi, jollei tarvitsisi ajatellakaan. Joka tapauksessa tämä helppo valkoinen työ sallii Tumma Falcken istua tutulla paikallaan ikkunan ääressä. Hän on kuin siihen kiinnikasvanut, siitä näkee ja kuulee senverran maailman menosta kuin hän tarvitsee elämäänsä varten, ja enemmänkin. Hän olisi kuin koditon ilman sitä paikkaa.

Kaikki on pimeyden peitossa. Pojista ei joulun jälkeen ole ollut mitään tietoa. Lienevätkö elossa vaiko kuolleina. Huono äiti hän heille on ollut. Hänellä ei koskaan ole ollut aikaa olla äitinä. Mutta hyvä ystävä hän on ollut. Ja henkensä hän ilolla antaisi heidän puolestaan, jos voisi. Mutta se olisi kai liian suuri onni. Varmaan ei hän, Tumma Falcke, elävin silmin enää näe poikiaan eikä miestään. Sensijaan hän uskoo, että kohtaa heidät kuoleman jälkeen. Eikähän siinä niin suurta eroa olekaan. Nämä elämän vuodet tässä ovat pian ohi. Ja näittenkin vuosien aikana hän ajatuksissaan voi olla heidän kanssaan. Eihän hän oikeastaan ennenkään ole seurustellut poikain kanssa — ainoastaan tuntenut hän on kesken työtään, että he liikkuvat jossain hänen ympärillään. Ja niin he tekevät nytkin. He ovat jonkin verran kauempana, mutta silti hänen luonaan. Kunhan ei heidän olisi hyvin paha, kunhan ei heitä kidutettaisi. Kun Tumma Falcke tätä ajattelee, puhkeaa hiki hänen otsalleen ja hänen kylmät kätensä käyvät niin märiksi, että täytyy nousta niitä huuhtelemaan.

Kuka olisi voinut uskoa, että he äidin ja Sorjan kanssa vielä kerran asuisivat yhdessä. Täällä he kuitenkin kaikki kolme nyt ovat. Vaikka itse asiassa jokainen on kuin yksinään.

No, mikä nyt on, kun Laine sellaista kyytiä suuntaa kelkkansa tänne. Onko ehkä päätetty pitää hautajaiset aikaisemmin? Luuleeko hän potkukelkalla saavansa kulkemaan kaikki nämä korilliset? Eivät vaatteet paljon paina, mutta niitä ei saa rypistää. Omituinen mies tuo Laine: hän on tuskin muuttunut siitä kun Tumma hänet ensi kerran näki. Vastenmielinen hän oli hänelle ensi hetkestä eikä aika ole vaikutusta parantanut. Ohjatessaan kelkan pitkiä teräsjalaksia läpi korkeaksi luotujen sulavien lumivallien, hymyilee hän ystävällisesti lapsille, jotka harjoittavat marssimista. He leikkivät sotaa, ja pieni punainen vaatekaistale vilkahtelee kepin nenästä, heidän juostessaan kinoksien keskellä. Laine puhuttelee lapsia, saa mieleisiä vastauksia ja tulee hymyillen portaiden eteen. Siinä pysäyttää hän kelkkansa ja myöskin hymynsä. Heillä ei koskaan rouva Falcken kanssa ole ollut puhuttavaa kuin asioista, joille ei ole syytä hymyillä. Tumma Falcke näkee paikaltaan ikkunassa, että Laineen kasvot, hänen koputtaessaan portailla lunta saappaistaan, vetäytyvät outoon kiristykseen. Mikähän nyt on? ajattelee hän ja hänen mieleensä muistuvat molemmat pojat, joista ei hänellä ole mitään tietoa. Mahtaako tuo mies tietää jotakin? Laineella on tapana eteisessä vielä ottaa nurkasta luuta, jota talonväet käyttävät, ja sillä puhdistaa jalkansa ennen sisään tuloaan. Nyt ei hän tee sitä, vaan tulee suoraan huoneeseen. Eikä karta edes valkeita mattoja, joita ompelijatar valkean työnsä vuoksi pitää täällä näin talvellakin, eikä jää ovensuuhun tuolille, niinkuin tavallisesti, vaan ottaa tuolin kaksin käsin ja tuo sen ompelukoneen ääreen.

Hän on juonut, toteaa Tumma Falcke, tuntien ilmassa hajua, joka sen ilmaisee. Samalla hän rauhoittuu: Laine käyttäytyy näin hiukan epätavallisesti sentähden että hän on juonut. Tällä hänen käytöksellään ei siis ole mitään tekemistä poikien kanssa. Tästä johtuu, että Tumma Falcke asettuu ystävälliselle kannalle häneen nähden. Hän kehoittaa istumaan, lopettaa ompelemisensa ja alkaa saksilla leikellä poikki langanpäitä. Niitä ei näissä vaatteissa kannata päättää huolellisesti, vaan kaikki kuitataan niin vähällä työllä kuin suinkin. Valkoisella matolla ompelukoneen ääressä onkin suuri läjä paitoja, röijyjä, peitteitä ja silmäliinoja sellaisina kuin ompelijatar on ne koneestaan siihen pudottanut. Ne odottavat nyt vain silitystä ja sen suorittaa keittiössä äiti.

— Eihän hautauspäivää vain ole muutettu? sanoo Tumma Falcke, kun ei
Laine ala puhua.

Hän on juonut, ajattelee Tumma, mutta ei voi estää punaa nousemasta poskilleen. Miksi tuo mies noin tuijottaa häneen?

Tumma Falcke hymähtää vuorostaan hänkin ja kohauttaa olkapäitään. Mikä kumma hänen on, hän punehtuu tulikuumaksi, vaikkei siihen ole minkäänlaista syytä? kaikki hän nyt voi selittää väärin, tuo mies.

— Tiedätte hyvin, Laine, että minä aina istun tässä, en ole viikkokausiin liikahtanut. Näen, että lapset tuossa pihamaalla leikkivät sotaa, ja itse olette kertonut, että isot ihmiset vähän kauempana myöskin leikkivät sotaa. Mitä minä muuta voisin tietää.

— Mitä vieraita? kysyy rouva Falcke ja hänen työnsä vaipuu helmaan. — Minä teen työtä, niinkuin näette, mitä vieraita minä ehtisin ottaa vastaan?

Silloin veri pakenee rouva Falcken kasvoilta. Hän katsoo säikähtyneenä puhujaan, ravistaa sitten päätään ja tarttuu nopeasti työhönsä.

Tumma Falcke tuntee, että hänen sydämensä lyönneillään täyttää koko ruumiin. Tuo mies tuossa tietää jotain ja aikoo jotain. Ja hänellä ja hänen ystävillään on tällä hetkellä kaikki valta. Ompelijatar nousee, kääntyy puoleksi selin vieraaseen ja alkaa lajitella vaatteita, yhteen kuuluu paita eli röijy, peite ja silmäliina.

— Näitä pitäisi nyt olla neljäkymmentä, sanoo hän. — Ja ylihuomiseksi kyllä saan loput. Viiteenkymmeneen arkkuunhan tilasitte.

— Ei mitään kohteliaisuuksia, piru vie! Ja kun minä maistan, niin määrän minä tiedän eikä siinä ole kenelläkään mitään sanomista. Ruumiita tuleekin parikymmentä lisää. Minkästähden ei rouva huoli sitä meidän tyttöä tänne auttamaan?

Mitä hän tietää ja mitä hän aikoo? ajattelee Tumma Falcke, tuskin tietäen mitä hän vastaa.

— Voihan hän tulla, jos tahtoo. Ja jos lähetätte ompelukoneen.
Ruokavaroja meillä on vähän, mutta ehkä hän käy kotona syömässä.

— Kankaat alkavat nekin olla vähissä. Sitä valkoista pitsikangasta on täytynyt pitää hyvin säästäen.

— Mutta eikö rouva sitten tosiaankaan ole mitään kuullut? Tottakai sisarenne on kertonut.

— Minä ehdin niin vähän puhua sisareni kanssa. Hänhän aina on siellä teatterissa. Ja nyt kun hän valmistaa matkaa Pietariin, niin enhän minä häntä edes tapaa.

— Jaa, helvetissä, siitä se juuri riippuu mitä teille puhun. Mitäs te siihen sanoisitte, jos Sorja saisi sulhasia Amerikasta.

— No, niistä ei ole puutetta. Nämä meidän venäläiset täällä tappelevat hänestä. Kuinka käyneekään, kun se Amerikan-sulhanen tulee!

— Sanon vieläkin: sisareni ei tahdo tietää mistään sulhasista. Hän lähtee Pietariin laulamaan.

— Puhukaa sitten sisareni itsensä kanssa, enhän minä voi mennä vastaamaan hänen puolestaan. Minun ymmärtääkseni hän on taiteilija, joka vain haluaa tehdä työtään.

— Niin oikein onkin, enkös sanonutkin teille, että kumoukset ovat tarpeelliset ja kyllä ne vielä tännekin tulevat, jotta asiat pantaisiin paikoilleen ja jokainen saisi kehittää lahjojaan. Työtä on kumous antanut Sorja Lehtiselle eikä hänen pitäisi voida palkankaan huonoutta valittaa. Mutta ei se mitään haittaa, vaikka sulhasiakin tulee.

— Sitä, että Hyrskyaalto on tullut Isoon-Hietaan kysymään morsiantansa ja poikaansa.

— Sinne hän oitis aamulla meni talolle. Taidetaan tästä vielä saada punaiset häät, jos kiirettä pidetään. Eiköhän nuoripari pian ole täällä. Mutta kuinkas olisi… Onkos vanha mamma kotona? Tottahan talossa vielä on kahvia. Se oli viiden kilon pussi, jonka vanhalle rouvalle toin.

— Niin, mitä mahdoinkaan puhua — taitaisi rouva mielellään kuulla. Se se niitä juuri kertoi, Hyrskyaalto. Ja meidän poika myöskin soitti Paalajärven kirkolta. Ne saatanan perkeleet… Mutta kertokoon Hyrskyaalto itse, jahka tulee. Taitaa olla vaarallista rouvalle kertoa. Sanon vain sen, että me on kohdeltu rouvaa niinkuin olisitte ollut meidän väkeä. Työtä on annettu ja hyvä palkka ja ruokatavaroita. Eikä miehiäkään ole sijoitettu tänne. Me on luotettu rouvaan, kun sisarennekin on meikäläisiä ja kun ne venäläiset kaveritkin ovat häneen kuin hullut. Mutta kyllä kohtelu voi muuttuakin, jos käy ilmi, että vehkeilette lahtarien kanssa. Ja sitä on kyllä silloin tällöin epäilty. Mutta rouva voi valita nyt. Ja sitä ei tarvitse pelätä, ettei tämä paikkakunta puoliansa pidä. Meillä on täällä hyvät varustukset, on konekiväärit ja tykit ja apujoukkoja tulee, kun vain langalla ilmoittaa tahdomme. Ja rouva voi saada kirjeen menemään täältä sukulaisilleen, jos tahdotte niinkuin ilmoittaa mitä tänne Isoon-Hietaan kuuluu. Sopii sanoa siinä kirjeessä, ettei tänne ole hyvä tulla, helvetinmoinen vastaanotto täällä odottaa. No, näettekö nyt, kyllä meillä on hyvät tiedot.

— Mitä Hyrskyaalto sitten on kertonut? Ja mitä poikanne soitti
Paalajärveltä?

— Vai pitäisi minun ne tässä kertoa ikäänkuin ei rouva niitä tietäisi! Vuosikausia te olette ne tietänyt, niitähän teidän miehenne juuri on valmistanut. Ja hän ne on tuonutkin tänne, ne saatanan perkeleet. No, mitä nyt sanotte? Taisi tulla sanomisista loppu. Mutta sen minä sanon, että jolleivät keinot onnistu Paalajärvellä, niin onnistuvat täällä. Se on tämä talo, joka ensiksi pannaan menemään, jos he tänne yrittävät. Sen rouva voi kirjoittaa omaisilleen.

Tumma Falcke seisoo ja lajittelee vaatteita. Hän panee huolellisesti kevyen ohuen vaatekappaleen läjään toisen päälle eikä lausu sanaakaan. On kuin säkki olisi vedetty hänen päänsä yli ja köytetty kiinni kaulan kohdalta: ei mitään hän näe eikä minnekään päin hän saata ajatella. Hänen sydämensä lyönnit jyskyttävät tässä pimeydessä kuin kone jossakin hirvittävässä konehuoneessa, missä täytyy tukahtua. Kirjeet — onko joku löytänyt kirjeet? välähtää äkkiä läpi hänen päänsä. Sitten hän ajattelee: ovatko he tulossa Paalajärvelle? Ja tänne? Samassa hänelle selviää: minä kuolen siis hyvin pian. Tämän ajatuksen jälkeen tulee jälleen valoisaksi ja hän näkee edessään maalari Laineen tutut kalpeat kasvot. Niissä on kuitenkin nyt jotakin, jota ei hän ennen ole huomannut, jotakin, jonka hän ymmärtää ja joka vaikuttaa kumman sovittavasti.

Kaipaus! välähtää Tumma Falcken mieleen. On kuin hän kuulisi isänsä huutavan: oi tätä kaipausta, oi tätä tuskaa! Kaipaus huutaa tällä hetkellä tuhansilla suilla.

— Niin, mitä rouva tähän nyt sanoo? Miettikää nyt vähän, mutta pakoon ei ole yrittämistä, sillä täällä on jo vartijat ympäri koko talon. Minä menen vähän keittiöön vanhaa rouvaa tapaamaan. Eiköhän niistä viidestä kilosta liene jotakin jäljellä.

Tumma Falcke tuntee olevansa yksin huoneessa. Vartijat ympäri talon — häntäkö siis vartioidaan? Kirjeet — kirjeet täytyy heti hävittää. Ne ovat tällä hetkellä kukkaruukussa tuossa noin. Ei tarvitse muuta kuin avata uunin pellit, nostaa ylös kuivuneet kukanjuuret ja paiskata kaikki uuniin. Siellä on brovninkikin, mutta sehän on Sorjan, se voi siis jäädä. Näitä kirjeitä hän on odotellut kaksi vuosikymmentä, niiden tähden hän on vavissut yöt ja päivät, niiden sisältöä hän on sanellut itselleen tuossa työssään päivästä päivään ja tunnista tuntiin ja nyt hän yhdessä silmänräpäyksessä tuhoaa ne, tuntematta muuta kuin että sydän lyö. Mihinkään ei tee kipeää, mutta sydän lyö jyskyttäen. Hän polvistuu hiilloksen ääreen ja puhaltaa. Liekki leimahtaa, kellastuneet lehdet levittäytyvät ja, väristen tuhoavassa tulessa, puhuu kirjoitus vielä kerran. Punaisesta lieskasta erottautuu hopeanvalkoisia sanoja, jotka silmänräpäyksen jälkeen hajoavat tomuksi, »… nyt jos koskaan on aika… Minusta tuntuu, että se on annettu tämän sukupolven käsiin. Mutta jollei olisikaan, niin meidän täytyy valmistaa… Meitä on täällä miehiä kaikista maista… Välistä kaipaus käy ylivoimaiseksi ja me… voisin saada poikamme valokuvan… kasvattaa kaipauksen hengessä… Ainoastaan vapaassa isänmaassa voi…» Lukiessaan näitä sanoja palavista papereista ja muistissaan asettaessaan niitä siihen yhteyteen, missä ne kirjeissä olivat, tuntee Tumma Falcke rintansa lyöntien soivan ikäänkuin hänen sydämensä olisi kello, johon ihmisen kaipaus hädässään lyö. Hätäkello se on, joka ihmisen rinnassa soittaa. Isä, kuule meitä ja armahda meitä. Me rikomme siksi, että meidän kaipauksemme on niin kipeä — Isä, armahda meitä! Me raatelemme toisiamme siksi, että meidän kaipauksemme on rajaton —!

Kirjeet ovat tuhkana, mutta yhä viipyy Tumma Falcke polvillaan uunin luona keskellä niitä kevyitä kuolinvaatteiden läjiä, joita hän on kasannut permannolle. Hän kuulee kuinka kylällä on levotonta. Ajetaan. Huudetaan. Paukkuu, helisee, soi. Talo tärähtää: ammutaan. Jossain kaukana ja jossain likellä. Kaipaus, ajattelee hän, kaipaus huutaa. Ja taasen hän muistaa isänsä, joka tarttui portin pylvääseen ja kamppaili saadakseen sen maasta ja huusi tuskasta. Hän muistaa miehensä, kuinka hän viimeisenä yönä sulki hänet syliinsä ja sanoi: anna minulle anteeksi, mutta minun on täytynyt näin tehdä. Hän ajattelee sokeaa ukkoa, josta isä kertoi, kuinka tämä sokea yhtäkkiä sai sisällisiä kutsuja, että täytyy lähteä sinne tai sinne. Se oli hänen isoisänsä. Kaipaus ei ole mitään muurisavea. Se on sitä ydinvoimaa, mistä kaikki luodaan. Onko sukupolvien kaipauksen hetki tullut? Mitä syntyy, mitä syntyy?

Tumma Falcke on niin juhlallisen mielialan vallassa, ettei hän erota askelia portailla ennenkuin hänen sisarensa seisoo hänen edessään ja puhuu hätääntyneenä:

— Voitko piilottaa minut jonnekin…? Ne tulevat minut vangitsemaan. Olen suututtanut heidät. Sinähän tunnet täällä kaikki ullakot. Mutta pian! Minä en tahdo kuolla. Sanoin heille, että olen taiteilija enkä tahdo muuta kuin laulaa. Herra Jumala, mitä sinä tuijotat — auta minua!

— Olen puhunut. Ei se auta. Ihmiset ovat hulluja. Laulaa minä vain tahdon, minulle on yhdentekevää, mitä he ovat, kunhan kärsivät ja iloitsevat kanssani. Hyrskyaalto on kaikkeen syypää. Hän on tullut. Hän vaatii poikaa. Herra Jumala, pitääkö niiden nyt saada minut käsiinsä — muista sanoa, ettei minulla ole poikaa! Minä en tahdo kuolla! Peitä minut tuohon vuoteeseen.

— Rakas Sorja, ne löytävät sinut siitä ja se on paljon pahempaa sitten.
Koetamme puhua heille.

— Olen puhunut, olen laulanut — mutta he ovat hulluja eivätkä mitään kuule.

— Varustaudutaan sitten kuolemaan. Ettei jouduttaisi heidän käsiinsä.
Minä tulen mukaasi.

— Ase? Sehän on minun. Hyvä oli. Olen sitä etsinyt, sinäkö sen otitkin.
Hyvä oli. No, nytpä toki en ole aseeton. Onko tämä ladattu?

— Pojat kerran latasivat. Kaiken varalta. Mutta koetan puhua Laineen kanssa. Tehän olette olleet niin hyvät ystävät.

— Hänellä ei enää ole paljon sanomista. Tänne on tullut väkeä muualta. Mitä minä välittäisin vaikka kuolisinkin, mutta juuri kun tarkoitukseni on lähteä valloittamaan Pietari. Herra siunaa, etkö sinä nyt mitään keksi, pitääkö meidän seisoa tässä kuin kaksi teuraseläintä. Etkö sinä tahdo kohdata miestäsi? Ja poikiasi? Hehän ovat tulossa, etkö sitä tiedä. Saksalaisten tykit pommittavat jo Paalajärven kirkonkylää.

— Tumma, ihminen hoi — oletko sinä elossa vai oletko jo kuollut? Tiedätkö sitten, että tämä talo on saarrettu: vartijat joka taholla! Ja aivan vieraita miehiä. Jos olisikin täkäläisiä, niin ei olisi hätää. Ja jotakin niillä huomenna on mielessä Paalajärvellä. Jotakin ne aikovat räjäyttää. Nuori Laine soitti.

— Kirkon! kuiskaa Tumma ja hänen silmänsä syttyvät yhtäkkiä kuin lamput.

— Minä en voi heitä auttaa, vaikka kuinka tahtoisin. Älä kiusaa minua näillä asioilla. Kun en voi, niin en voi. Asetun tähän, tässä olen istunut kaksikymmentä vuotta, tappakoot minut tähän.

— Olemme eläneet täällä kuin säkissä. Meitä on petetty. Saksalaiset tulevat toiselta taholta, toiselta suomalaiset. He aikovat yhtyä Paalajärven kirkolla ja tulevat sitten tänne.

— Varustaudutaan kai vastarintaan — en tiedä. Enkä kysykään. Pietariin tahdon. Muistatko isän kuvauksen Pietarin oopperasta.

Tumma näkee vielä vilaukselta sisarensa seisovan keskellä lattiaa, uhma kasvoilla ja ase kädessä. Hänellä on hattu päässä ja hatun ympärillä leveä punainen nauha. Päällystakin hän on viskannut yltään ja musta puku sujuu kireänä hänen vartalonsa ympärillä ikäänkuin se olisi siihen juotettu. Hänen joka jäsenensä vapisee suuttumusta, tarmoa ja toimintahalua, hän on kuin vangittu hallitsijatar, joka vielä uskoo voivansa lumota sotajoukkonsa. Tumma Falcke painaa alas kaikki mitä hänessä äsken liikkui ja alkaa polkea ompelukonetta. Ettei hän vain olisi kaipauksellaan kutsunut rakkaitaan vaaraan. Ei koskaan, ei koskaan hän heitä näe. Tämä työ on ainoa, johon nyt saattaa turvata. Tappakoot hänet tässä.

Pihamaalle ajaa hevonen. Toinen. Kolmas. Ne höyryävät niin että niiden yläpuolelta nousee ilmaan kuin savupatsas. Miehiä astuu alas. Tumma Falcke ei tahdo ajatella. Räystäät tippuvat, ääntää hän itsekseen kuin runoa. Kevät tulee, sulava lumi valuu alas jääpuikkoja pitkin. Täytyy ahertaa, tuli lisää työtä.

— Siinä hän nyt on — Hyrskyaalto! huutaa Sorja ja astuu vaistomaisesti perällepäin huonetta. — Nyt täällä alkaa näytelmä. Minä en huoli hänestä, ammun hänet, jos hän yrittää tulla likelleni.

— Jumalan tähden, älä niin puhu! sanoo Tumma, äkkiä havahtuen mietteistään.

Hyrskyaalto saapuukin samassa Laineen ja rouva Lehtisen seurassa. Laine kantaa keittiöstä kahvitarjotinta ja lauleskelee hyväntuulisena.

— No, nythän täällä on vanha seura koolla — muistatkos Hyrskyaalto, kuinka me kävimme pyytämässä kanttori Lehtistä johtamaan kantaattiamme. Ja hän kun sanoi, ettemme ymmärrä eroa kantaatin ja potaatin välillä — eikös se niin ollut! No, rouva, heittäkää nyt se neulomamasina ja tulkaa ottamaan kahvia. Sovitaan pois jo vanhat vihat, jo minä nyt uskon, ettette mitään tiedä niistä perkeleistä, jotka paukuttavat Paalajärvellä. Sanon sen muillekin. No, vanha rouva on minulle itkenyt ja vakuuttanut, että olette eläneet täällä kuin säkissä. Mehän sitäpaitsi tarvitsemme teitä, kukas meille ompelee. Nyt vasta muistan: sairaanhoitajattaret käskivät ommella näitä huntuja. Tässä on malli, onpa se rypistynyt! Ne pitäisi olla hautajaisissa tietenkin. Ja tässä on tällainen nauha, joka pitää olla käsivarren ympärillä. Minä lähetän tytön tänne avuksenne. Mutta heittäkää nyt hiidessä tuo kone ja olkaa hyvällä päällä. Tehdäänkös puolikuppiset. Minulla on täällä taskussa oikein pitkäkorkkista ainetta. Ja sitten kai sitä päästään häihin. No, älkää nyt helkkarissa murjottako. Tuo Sorja Lehtinen on kuin onkin Hyrskyaallon kylkiluu. Ja hittoako Sorja sille voi, että poika on lahtari. Mitä sinä, Hyrskyaalto, jätit hänet tänne. Kaikissa meidän juhlissa on Sorja ollut kuin vallankumouksen hengetär. Venäläiset toverit kaikki ovat olleet häneen hurmaantuneet. Ja sitten te teette häämatkan Pietariin… Saatana, mikä teissä kaikissa on? Yksinänikö minä tässä puhunkin? Pelkäättekö ehkä niitä nulikoita, jotka ammuskelevat Paalajärveä kohden. Kyllä niitä varten on varattu satimet. No, neiti Lehtinen, olkaa tuolle sulhaselle nyt vähän ystävällinen. Vanhana toverina minä tiedän kuinka hän on teitä ikävöinyt.

— Älkää laskettako loruja. Minä en tahdo olla missään tekemisissä tuon miehen kanssa. Enkä minä liioin ole kenenkään käskettävä. Minä teen mitä tahdon ja laulan kenelle tahdon. Tänään minua huvittaa pitää hatussani punainen nauha, mutta huomenna saatan haluta käyttää sinistä…

— Ja ylihuomenna valkoista, sanoi Hyrskyaalto, naputtaa oikeaa nyrkkiään pöytään, hymyilee ja siristää vihreältä välähteleviä silmiään.

Sorja kalpenee hiukan, hänen äitinsä koettaa saada sanotuksi, ettei Sorja tarkoita mitä hän sanoo, ja Laine huutaa, että onko hän tullut hulluksi, sillä hänhän on ollut täällä itse vallankumouksen hengetär!

— Niin, sanoo Sorja ja ravistaa suuttuneena päätään, — miksei valkoista, jos niin haluan. Vastaanottaville sydämille minä laulan, olivat ne sitten kotoisin pohjoisesta tai etelästä, tai lännestä tai idästä. En kärsi politiikkaa, sydämet se myrkyttää. Antakaa minun lähteä suureen Pietariin, siellä isäni ensi kerran kuuli musiikkitaidetta, siellä minut ymmärretään…

— Suuri on Amerikkakin! sanoo Laine ja silmäilee veitikkamaisesti
Hyrskyaaltoon.

— Onko täällä näin vain aseita? huomauttaa Hyrskyaalto, joka on nähnyt
Sorjan piilottavan brovninkinsa vaateläjän alle.

— Ovat tarvinneet sitä teatterissa, nauraa Laine. — Tuo sinun morsiamesi täällä on johtanut koko teatteria. Syyttä suotta sinä hänelle murjotat. Pitäisit vähän hyvänä. Vielä joku Venäjän herra hänet sinulta vie!

Hyrskyaalto siirtää kahvikupin luotaan, ottaa esiin paksun kullatun paperossikotelon ja katselee yli pöydän Sorjaan. Sorja katselee takaisin ja hänen joka jäsenensä sanoo: koettakaapas tulla! Tumma nousee ja tarttuu työhönsä. Laine kaataa väkisin vanhalle rouva Lehtiselle vielä yhden kupin kahvia ja kertoo kehuskellen, että Hyrskyaalto on rikas mies: automobiilit ja kanatarhat ja sanomalehdet ja sikalat hänellä on! Yhtäkkiä kaikki vaikenevat: kuuluu kiivasta ammuntaa. Vanha rouva on käynyt valkoiseksi kuin palttina.

— Jeesus! kuiskaa hän käheällä, särisevällä äänellään. — Etteihän taas tapettaisi ihmisiä?

— Kumoukset on välttämättömiä, sanoo Laine takaisin. — Että kaikki pantaisiin paikoilleen. Älkää te nyt niistä, antaa niitten siellä ammuskella. Me istutaan tässä näin ja juodaan kahvia niinkuin ennen vanhaan kanttori Lehtinen ja kanttorska istuivat. Ettekös te näin juuri istuneet?

Tumman laskettaessa suoria pitkiä saumoja niin että huone tärisee, istuvat Sorja Lehtinen ja Hyrskyaalto vastakkain, ääneti ja mietteissään, toisiinsa katsomatta, ja Laine ja vanha rouva Lehtinen jatkavat ystävällistä puheinaan, tupakansauhun kohotessa pilviksi molempien parien ympärille.

— Lehtis-vainaja, sanoo vanha rouva surullisesti, — Lehtis-vainaja olisi selittänyt sen niin, että kaikki tämä levottomuus ja sota ja ammuskeleminen ja tappaminen johtuu kaipauksesta. »Voi tätä kaipausta, voi tätä tuskaa!» hän aina sanoi. Ja joi siinä kaipauksessaan.

— Helkkarin oikein sanottu! innostuu Laine, —. sitä se juuri on: kaipausta. Jokaisella on kaipaus. Kas kun kaikki on järjestetty huuthelkkariin, niin jokaisen täytyy kaivata parempaa. Ja siitä tulevat kumoukset. Helkkarin oikein sanottu. Mutta se olikin nero, kanttorivainaja. Hänen aikanaan jos olisikin tapahtunut kumous, niin hän olisi saanut kehittää lahjojaan. Ja mikä hänestä olisi tullutkaan!

— Mutta antaa tuon Sorjan kehittää lahjojaan. Se oli aina
Lehtis-vainajan toivo.

— Totta kai, jahka tästä ehditään. Ja hänhän onkin meidän ylin rimatonna. Ja vallankumouksen hengetär.

— Lehtis-vainaja aina sanoi, etten minä ymmärrä niitä asioita, mutta pitääkö ihmisten välttämättä tappaa toisiaan?

— Niin, kas kun jokaisella on oma kaipaus ja kaipaukset sitten joutuvat ristiriitaan, niin ne tappelevat niinkuin kukonpojat. Ja eivät ihmiset oikeastaan toisiaan tapakaan, vaan noita kaipauksia juuri.

Sorja Lehtinen rupeaa yhtäkkiä nauramaan. Hän nauraa sydämellisesti, unohtaen kaikki äskeiset raskaat ajatuksensa. Laine, joka on luullut, ettei kukaan muu häntä kuuntele kuin vanha rouva, punehtuu hiukan ja rientää parantelemaan äskeisiä lausuntojaan:

— Mutta kansa pitää huolen siitä, ettei sitten olekaan kuin yksi kaipaus. Kaikkien täytyy kaivata samalla tavalla. Sitten ei tule mitään ristiriitoja enää.

Hän oikaisee joutsenmaisen kaulansa eteenpäin, viittaa tarmokkaasti ensin Laineeseen ja sitten itseensä ja toistelee yhä sanoja »te» ja »minä».

— Niin, sanoo Laine ja äskeinen hyväntuulisuus alkaa väistyä loukatun itserakkauden ja suuttumuksen tieltä, — mitä helvettiä… olenko minä mikä apina tai hevonen, etten minä osaisi kaivata samalla tavalla kuin lukkarintytär. Naurakaa te vain, mutta se voi käydä teille kalliiksi, saakeli soikoon. Sano sinä, Hyrskyaalto, joka olet oppinut mies, sano hänelle kovat sanat.

— Enkä anna, sanoo Sorja nauraen. — Mutta olisi tosiaan hauskaa kuulla, luuletteko, että mikään kumous voi saattaa minun kaipaukseni samaksi kuin tuon maalari Laineen. No, sanokaa nyt, herra Hyrskyaalto. Opettakaa minua, en todellakaan tiedä. Ja jos kysymykseni on hyvin lapsellinen, niin antakaa lapselle karamelli!

— Anna pois se pieni pyssy, sanoo vanha rouva Lehtinen, joka ei koskaan voi pitää mielessään revolverin nimeä. — Vielä laukeaa ja tapahtuu onnettomuus.

— Olkaa vähän hiljaa, rouva Falcke, ettekö kuule: olkaa vähän hiljaa. Täällä ei kuule mitään. Helvetissä, ettekö voi lakata! Hyrskyaalto, kunnon toveri, sanopas ne samat asiat, mitkä sanoit tässä viimein, kun olit käymässä meillä. Etkö nyt muista.

— Minä puhun illalla, sanoi Hyrskyaalto malttamattomana. — Sopii tulla silloin kuulemaan.

Kaikkien hämmästykseksi rouva Falcke nyt puhuu jotakin, näyttäen välttämättä tahtovan, että häntä kuultaisiin.

— Kuulkaa nyt… Kuulkaa nyt, sanoo hän, — minulla on kiire, ettekö voisi mennä toiseen huoneeseen puhumaan. Miksei noita hevosia tuolla ulkona peitetä? Miksei niille anneta vettä? Menisitte nyt, Laine, ja katsoisitte, että ne saavat hoitoa. Nuo asiat eivät kuitenkaan selviä, vaikka te puhuisitte siinä koko ikänne. Ne ovat ikiliikkuja — perpetuum mobile. Ikiliikkuja on keksitty, se on ollut maailman alusta ja se se juuri kuljettaa elämää eteenpäin. Ikiliikkujan nimi on kaipaus. Mutta menkää nyt toiseen huoneeseen.

Tumma Falcken puhuessa on Laine taskupullostaan kaatanut kuppiinsa ja juonut. Hyrskyaalto ei huoli, kun hän tarjoaa hänelle.

— Eihän sinun suusi nyt siitä kulu, veli Hyrskyaalto sanoo Laine, ottamatta lukuun rouva Falcken sanoja, — jos toistat mitä silloin sanoit.

— Se kai oli jotain siitä, että ihminen on ympäristönsä tulos. Se ympäristö missä hän kasvaa, määrää hänen luonteensa. »The character of Man is formed for him and not by him.» Sitä kai sinä tarkoitat. Mutta illalla kokouksessa puhun näistä enemmän. Mitä rouva Hyrskyaalto suvaitsee nauraa?

— Laine, minä en saa valmiiksi näitä vaatteita, jollette anna minun neuloa, puhuu Tumma Falcke hermostuneena ja katselee pihamaalle, missä hevoset seisovat läpimärkinä ja uuvuksissa. — Teidän kelkkannekin ovat lapset ottaneet ja kuljettelevat sitä.

Hyrskyaalto nousee ja paiskaa paperossinpään tarjottimelle. Sorja Lehtinen tarkkaa hänen liikkeitään ja varustautuu niiden varalta, painaen pientä kiiltävää asetta kädessään. Hyrskyaallon hiukset vivahtavat jo harmaaseen, muuten hän sekä puvultaan että ryhdiltään on entistä komeampi. Parilla askeleella hän on Sorjan luona, tarttuu hänen ranteeseensa ja suutelee häntä. Sorja parahtaa, syntyy pieni ottelu ja samassa laukeaa ase. Laukeaa vielä toisenkin kerran. Sorja lepää hervottomana Hyrskyaallon käsivarsilla. Pari kertaa hän avaa silmänsä ikäänkuin kysyäkseen, tähänkö hänen kaipauksensa oli määrä päättyä. Sitten hän on hiljaa, ja Hyrskyaallon sormien lomitse alkaa pisaroida verta.

Sinä yönä nukkuvat Tumma ja äiti keittiössä, vuoteet vierekkäin. He etsivät turvaa toisistaan, sillä kolkon jäljen on kuolema jättänyt taloon. Vaikkei ihmisen elämä tällä haavaa tunnu olevan kärpäsen elämää arvokkaampi, on kuolemantapaus kuitenkin kaamea omaisille, joiden piirissä se sattui. Mitäpä valituksesta — se ei auta. Mitäpä kysymyksistä — vastausta niihin ei tule. Tumma ja hänen äitinsä eivät enää kysy eivätkä valita. Sorja on kuollut — osuiko kuula vahingossa vaiko tahallisesti, se ei muuta asiaa. Kuitenkaan ei äiti saata päästä rauhaan ajatukselta, että minnekähän tyttären sielu joutuu, kun hän niin valmistamatta kuoli — joutuneeko pahaan paikkaan, vai löytäneekö armoa taivaallisen Isän edessä. Tumma taas ajattelee pienellä kateudella sisartaan — hän on turvassa kaikilta maailman myrskyiltä. Ei, ei hän toki Sorjaa kadehdi. Niin sydämestään hän suo hänelle hänen rauhansa. Niin kauniina hän makaa valkoisessa arkussaan. Sitä eivät he ajatelleet, kun siinä puhelivat keskellä tekeillä olevia kuolinvaatteita, että Sorja olisi ensimmäinen, joka niitä tarvitsi. Hellyys, joka nyt täyttää nuoremman sisaren sydämen, on sama, jota hän tunsi heidän ollessaan lapsia, silloin kun he isän kanssa yhdessä rakastivat ja ihailivat Sorjaa. Katolta putoelee vesipisaroita niinkuin niin monesti Laarilla, kun sisarukset istuivat keittiössä lieden luona ja miettivät, mitä varten ihminen syntyy elämään ja monta muuta asiaa.

Ei Tumma enempää kuin hänen äitinsäkään saa unta. He ovat levottomuudessa ja suuressa jännityksessä. Eivät enää Sorjan kuoleman johdosta, vaan tapausten takia Paalajärvellä. Mitä siellä on tekeillä? Laine ei sanonut sitä, vaikka häneltä kuinka olisi udellut. Ei äidillekään, vaikka he parhaassa sovinnossa yhdessä keittivät kahvia ja puhelivat Tumman miehestä, Pentistä ja Matista. Ehkei täällä todella ole tiedettykään saksalaisten ja valkoisten olevan niin likellä.

— Huomasin kyllä. Sorja mainitsi kuulleensa, että he aikovat räjäyttää jotakin.

— Se johtui minunkin mieleeni. Kuuletteko jotain? Ajetaan. Koirat haukkuvat. Kyllä nyt on jotain erikoista tekeillä.

Kun Tumma ajattelee saksalaisia, niin valtaa hänet juhlallinen pelko, vaikka hän tietää, että he ovat ystäviä. Saksalaiset, joita ei ole voitettu yhdelläkään taistelutantereella, saksalaiset, jotka ovat kuin joitakin sadun jättiläisiä, saksalaiset, jotka ovat kasvattaneet jääkärit, saksalaiset, joiden luona Arne on ollut kaikki nämä vuodet — olivatko saksalaiset tulossa tähän kaukaiseen Suomen kolkkaan?

— Laine luuli siis, että meidän pojat olisivat saksalaisten mukana tulossa tänne ja että minä olisin ollut kirjeenvaihdossa heidän kanssaan.

— Hän tahtoi minua kirjoittamaan heille, että täällä on niin hyvät varustukset. Herra Jumala, seinäthän ovat ihan punaisina, hanki on kuin veressä. Nyt on jossain tulipalo.

— Herra siunatkoon, ehkä he aikovat polttaa meidät. Isä meidän, joka olet taivaassa…

Äidin hiljaa lausuessa tuttuja rukouksen sanoja, kuuntelee tytär. Ensin ei hän erota muuta kuin sydämensä väkivaltaisen jyskytyksen ja räystään tippumisen ulkona. Sitten hän erottaa koiranhaukunnan, tulen kohinan ja epämääräisen humun, jonka hän päättelee johtuvan kiireisestä ajosta ja huudoista. Hänelle tulee se tunne, että pitäisi nousta ja pukeutua. Kuitenkaan varmaan ei ole hyvä sytyttää valkeaa. Sorja — onnellinen Sorja!

Kaipaus, sanoisi isä, kaipaus kiidättää nyt tulisella ratsulla yli maan, kaipaus kantaa nyt kuoleman viikatetta — mitä syntyy, mitä syntyy?

Mikä se oli? Tumma kimmahtaa istualleen, hänen poskipäänsä ovat jääkylmät ja sydän tuntuu seisahtuneen. Kuului liikettä katolta ja ikkunan alta: joko ne ovat tulleet sytyttämään taloa? Jotain vyöryi maahan.

Lunta! Tumma hengittää jälleen. Oudon onnellinen ja vapauttava tunne valtaa hänet. Lumi vyöryy katolta, kevät saapuu. Ei ikinä hän ole voinut ajatella, että tämä kevään merkinanto saattaisi vaikuttaa näin juhlallisesti. On kuin jokin vuorenraskas huoli vyöryisi hänen mielestään ja hänen kaipauksensa, joka äsken oli kuin tulipalonliekki, ottaa nyt muuttolinnun muodon ja liitää viilein, valoisin siivin.

Hän istuu hetken vuoteessa ja kuuntelee jotain ääntä, joka soi hänen sisimmässään. Jokohan tämä nyt olisi se kirkonkello, josta Kreeta-Karoliina Iso-Hieta puhui.

Hän astuu nopeasti permannolle ja alkaa hakea vaatteitaan. Hän ei tunne pienintäkään epäilystä. Ei myöskään pelkoa. Hän hakee tulitikut ja sytyttää lampun.

— Mutta emmehän tiedä aikovatko ne räjäyttää kirkon ja onko ketään kirkossa.

— En heitä koskaan näe. Mutta minun täytyy lähteä. Ehkä sittenkin täällä olette paremmassa turvassa.

He ovat nopeasti valmiit, päässä sairaanhoitajattaren huntu ja käsivarren ympärillä laupeudensisaren merkki. Suljettuaan oven panevat he avaimen naulaan, niinkuin heillä on tapana tehdä, kun he hetkeksi menevät jonnekin likelle käymään. Pihamaa on valoisa kuin päivällä. Työväenasuntojen portailla seisoo vaimoja ohuissa pukimissa, arvaillen mitä kaikkea palaa. Tehdas ja johtajan asunto, ne ne ovat. Joukko poikia juoksee, kovaäänisesti puhuen, portista, nähtävästi likempää katsomaan tulipaloa. Tumma Falcke kulkee heidän perässään ja etsii vartijoita. Heitä ei näy missään. Ehkäpä onkin parasta koettaa ottaa hevonen tallista, valjastaa se omin neuvoin ja lähteä menemään vain. Vihdoin viimein hän löytää puodin rappusilta nuoren miehen, joka pistin olalla seisoo, katsellen punerrusta.

— Tulisittekos valjastamaan meille hevosta. Täytyy tässä keskellä yötä mennä noutamaan haavoittuneita.

Mies lähtee mitään utelematta liikkeelle. Laupeudensisar johdattaa hänet tallille. Rekiä on valmiina ulkopuolella. Keskellä sitä hälyä ja melua, mikä täyttää pihamaan, ei sairaanhoitajatar voi ajatella muuta kuin: kautta tuskan ja kärsimyksen kulkee kaipaus tietään — mitä syntyykään? Toisille tulee pettymys, toisille täyttymys. Kaikki eivät yhtaikaa saata olla tyytyväisiä, sillä silloin pysähtyisi ikiliikkuja ja elämäkin pysähtyisi. Jos, jos kävisi niin, että maa tulisi vapaaksi, niin toki silloin olisi täyttynyt yhteinen kaipaus! Hänen tekee mieli olla ystävällinen nuorelle miehelle, joka heitä auttaa ja joka ei mitään kysy. Hän on kalpea, puhdaspiirteinen poika, Tumma muistaa Pentin, kun häntä katselee. Mutta hän ei keksi mitään sanottavaa. Mies on asettanut pistimensä seinää vasten ja viipyy hetkisen tallissa, mistä kuuluu hevosten poljenta lattiapuuta vasten.

— Kevät tulee, sanoo laupeudensisar miehelle, kun tämä hevosta taluttaen astuu räystään alitse, josta vuotaa vettä.

— Katsotaan nyt pisin reki ja eiköhän täällä jossain ole heiniä, sanoo poika, avaa vajan oven ja tuo sieltä sylyksellisen.

Kun naiset heti aikovat asettua rekeen, tasoittaa hän heiniä ja puhuu jotakin itsekseen ystävällisellä äänellä. Samassa tärähtää maa jalkojen alla ja kaikilta portailta kuuluu huudahduksia ja kirouksia.

— Se oli saksalainen tykki, sanoo poika ja ottaa kiväärinsä. — Kuuluvat uhanneen huomenna pitää juhlajumalanpalveluksen Paalajärven kirkossa. Mutta ilmaan ne lentävät sentien. Sinne on tänään vedetty kuormittain dynamiittia. Osaattekos te nyt ajaa? Kuuluu olevan vettä rannoilla. Kunhan ette joutuisi saksalaisten käsiin. Niitä piruja oli nähty jäällä. Niitten käsiin kun joutuu, niin ei pääse elävänä. Hyvää matkaa vain. Taas! Niillä on helvetinmoiset kojeet!

Äiti ja tytär tuskin uskovat todeksi, kun he ovat päässeet läpi vartijaketjun. Vaistomaisesti ohjaa Tumma Falcke hevosen syrjäkaduille. Kulku on sille väkinäistä eikä se kunnioita ajajansa heikkoja käsiä. Ajaja kömpii polvilleen reen kärkeen, voidakseen ohjasperillä saavuttaa hevosen ja koko hänen tarmonsa keskittyy nyt siihen, että hän saisi hevosen kulkemaan. Vastenmielisin työ maailmassa: eläimen rääkkääminen, on tällä hetkellä hänen tehtävänään ja hän komentaa tunteensa vaikenemaan, antaen järjen hallita.

Pimeästä talonnurkkauksesta astuu esiin punasotilas. Hän valaisee taskulampulla sairaanhoitajattaren passin ja kysyy, missä toisen passi on. Se unohtui siinä kiireessä, kun niin äkkiä tuli lähtökäsky. Tumma Falcke ihmettelee itsekin millä varmuudella hän valehtelee. He pääsevät eteenpäin. Täällä syrjäkaduilla on korkeita, upottavia kinoksia, joiden läpi täytyy ajaa kahlaten. Lähempänä rantaa tulee paljaita kohtia, joilla hiekka ritisee, kun reenjalakset niille sattuvat. Siellä täällä päästävät talot välitseen näkyviin loimotuksen tulipalopaikalta, ja kohina täyttää kaiken aikaa ilman kuin kaukaisen kosken pauhu. Tumma Falcke tuntee vaistomaisesti, että täytyy välttää viertotietä, sillä siellä kulkevat pakolaiset Paalajärveltä. Ison-Hiedan isännän ei tarvitse katsella tätä pakoa. Hänen pylväänsä on suistettu ja rintakuva ilolla ja melulla kuljetettu johonkin vajaan romun joukkoon. Sivukadulta, jolta kulkee polku rantaan, ajaa Tumma Falcke järvelle. Siinä, missä maa ja jää kohtaavat toisensa, uppoaa hevonen polvia myöten ja reki keinuu niinkuin vene. Äiti siunailee reen perällä ja tytär komentaa polvistuvasta asennostaan hevosta kulkuun. Tulen kohinaan, joka heikkenemistään heikkenee, sekaantuu nyt pakenevien ajo selältä. Kun pääsisi saaren suojaan: jos pakolaiset huomaavat tämän hevosen, käännyttävät he sen armotta takaisin. Saarelta voi taittaa piiskan. Lieneekö tämä hevonen näin väsynyt, vai lieneekö se laiska. Ei ole liioin hyvä juosta upottavassa hangessa. Reki kallistelee puolelle ja toiselle. Tässä tulee vastaan vahva hangen harju, nähtävästi joskus pyryilmalla syntynyt, ja hevonen astelee käyden.

— Älkää Jumalan tähden puhuko, vastaa tytär haaraltaan. — Jos joku sattuisi kuulemaan.

— Millä lailla sitten? kuiskaa tytär tuskastuneena. — Ei ole muuta keinoa kuin piilotella täällä lähempänä rantaa. Kyllä me aamuun ehdimme perille, eivät ne toki yöllä pidä jumalanpalvelusta.

Saaren rannassa on taasen vettä niin ettei hevonen tahdo astua eteenpäin. Tumma Falcke kovettaa sydämensä ja komentaa sen menemään. Loiskuen jakaantuu vesi reen kahden puolen, pärskyen korkealle ilmaan. Tämä oli sittenkin hullusti: täällä on vastassa tiheä pensaikko. Jotakin avuttoman itkun tapaista pyrkii ylös rintaan. Tumma Falcke nielee sen alas, puree kokoon huulensa ja nykäisee vimmastuneena ohjaksista. Hevonen astuu suoraan pajupensaisiin ja reki huojuu oksien varassa, kallistuen puolelle ja toiselle. Kun pääsisikin ulos tästä ryteiköstä. Mikä se oli? Onko täällä joku? Vesi vain jossain lirisee, nähtävästi kevätpuro hangen alla.

Äiti ajattelee itsekseen, että olisi ollut parempi jäädä paikoilleen: ei ikinä tämä retki pääty hyvin. Tytär tuntee hänen ajatuksensa ja päättää vimmastuneena päästä perille, maksoi mitä maksoi. Tai jollei pääse perillekään, niin jos tapaisi joitakin ihmisiä, saksalaisia tai valkoisia, että saisi heidän mukanaan sanan Paalajärvelle. Sitten ei olisi väliä, vaikka he äidin kanssa jäisivätkin tänne. Häntä suututtaa eikä hän voi hillitä itseään, vaan kuiskaa pimeyteen: mitä tulitte mukaan, enhän minä kehoittanut. Äiti ei kuule. Hänellä on täysi työ suojella silmiään varvuilta, jotka lyövät rekeen, tai itseään putoamasta reestä, sen kallistuessa hangissa. Ei tarvitse astua reestä taittamaan oksaa. Siitä sen saa pajupehkon läpi ajaessa. Rannassa on taasen edessä kellahtava sulavesi: Tumma läiskäyttää varvulla hevosta, se tekee pitkän hypyn ja reki luiskahtaa niin syvälle, että vesi tulee laitojen tasalle. Äiti ei enää puhu mitään.

Tumman on sekä hiki että vilu. Tuntuu siltä kuin vaatteet olisivat likomärkinä ihoa vasten ja samalla käyvät kylmät väreet pitkin pintaa. Varmaan äidin on vilu. Mutta ei voi astua kävelemäänkään, sillä tähän hankeen uppoaa kuin suohon. Ei uskalla etsiä tietä. Kunhan ei eksyisi. Täytyy kaukaa pitää viittanaan suuri hevostie, muuten voi ajaa aivan harhaan. Se ei pääse hukkumaan silmistä, sillä pakenevat ajoneuvot merkitsevät sen. Joskus ne tulevat yksitellen, joskus kaksitellen, joskus niitä on kokonainen jono. Ja piiskat läiskivät, jalakset vikisevät ja puhe kaikuu hiljaisuuteen, joka täällä muuten olisi täydellinen.

Tumma koettaa yhä ajaa pitkin rantoja. Metsän taustaa vasten ei heitä ole niin helppo erottaa. Kauppala on jo hävinnyt näkyvistä eikä Paalajärveä voi kuulua pitkiin aikoihin. On niin hiljaista, että luulisi syvän rauhan vallitsevan maassa. Tyynesti kaartuvina viivoina kulkee metsänlaita pitkin taivaan nukkuvaa, syvän harmaata kantta. Siellä täällä rikkovat saaren ääriviivat rauhallisen taivaanrannan ja jokin metsäinen niemi pistäytyy syvemmälle lumilakeuteen, joka suurena, hiljaisena ja vakavana täyttää silmänkantamat metsän kehysten keskellä. Hevosen astunta lumisohjossa ja reen viillokset hankeen muodostavat aina saman, yksitoikkoisen äänen, johon korva tottuu, niin että se vähitellen kuuluu tähän valkeaan pehmeään ympäristöön. Onko mahtanut käydä pilvisemmäksi, koska on yhä vaikeampi erottaa isoa tietä. Tai ehkä nyt vasta alkaa olla puoliyö. Tumma Falcke iskee eteensä terästetyn katseen. Hän tuijottaa niin, että silmiä kirvelee. Mutta se ei tee mitään. Hänen täytyy nähdä tie — ennen kaikkea tie —, sitten kaikki mikä tapahtuu jäällä ja kaikki mikä saattaa tapahtua täällä rannalla! Hänen täytyy myöskin kuulla kaikki, joka risahdus, joka äännähdys, ja tietää mistä se johtuu. Herra siunatkoon —joko nyt kävikin hullusti? Hevonen ui vatsaa myöten vedessä. Tumma tempaa ohjakset kireämmälle ja lyö piiskalla selkään. Olisiko parempi hypätä reestä?

— Ei tämä ole kuin kohovettä, kuiskaa hän äidille ja pysyttelee tasapainossa, reen pulikoidessa ruuhena vedessä. Häntä ei pelota, mutta kylmät väreet viiltävät pitkin ruumista. Hevonen ei löydä kovaa pintaa jalkojensa alle. Jää murtuu joka askeleelta — onko tässä virta, vai mikä tässä on, jokohan he nyt jäävät tähän?

— Heittäytykää reestä! kuiskaa Tumma, uskaltamatta katsoa taakseen, — jää pitää teitä, vaikkei se pidä hevosta.

Tumma ei voi nähdä, että äiti jo on jäänyt matkan päähän jäänsyrjälle. Vettä tulee kohisten rekeen. Silloin hän itsekin varustautuu hyppäämään, kävi miten kävi, joka tapauksessa reki silloin tulee keveämmäksi. Hän keksii kuitenkin, että jos koettaisi kääntää jyrkästi syrjään, poispäin rannalta. Hevonen polskii epätoivoisesti, tapaa kovan pohjan ja on parilla hyppäyksellä kuivalla. Tumma rukoilee sydämessään siltä anteeksi, hänen tekisi mieli nousta sitä hyväilemään, jännitys yrittää kuitenkin pettää hänet ja laueta auttamattomaan epätoivoon. Silloin muistaa hän äitinsä ja kääntyy taakseen: reki on tyhjänä! Hän ei kuitenkaan ehdi säikähtää, sillä hän näkee äidin kammertavan eteenpäin pienen matkan päässä. Puhuuko hän itsekseen? Hän on tietysti läpimärkänä. Häntä onnetonta, että hän otti hänet mukaansa!

Silloin hän kapuaa yli reen laidan, tömistää puutuneita jalkojaan maahan, saa veren liikkeelle ja odottaa äitiään.

Tumma tietää, että kun äiti sanoo »vähän», niin hänen jalkansa, ehkäpä polviin asti, ovat läpimärät.

— Kävelkää. Kyllä me ehdimme perille aamuun. Emmekö mahda olla puolitiessä. Annan hevoselle vähän heiniä.

Heinät ovat kastuneet nekin, sillä reen pohjalla on vettä. Jos jaksaisi kallistaa reen, mutta siihen ei heillä ole voimia. Tumma taputtaa hevosta ja syöttää sitä.

Sitten hän heinätukon avulla ajaa vettä reestä. Äiti kävelee jonkin matkan päässä. Yhtäkkiä hän pysähtyy.

Tumma terästää katseensa. Silmiä kirvelee. Hän ei voi erottaa jään yli vievää tietä, jota he kaukaa kaartaen ovat pitäneet viittanaan. Äsken taistellessaan vedessä ovat he kadottaneet suunnan, he ovat eksyksissä!

Äiti palaa reelle ja nyt alkavat he tyttären kanssa taivaanrannoista, saarten ja niemien hahmoista päätellä missä he ovat, mistä he tulivat ja mihin päin he äsken kulkivat. Pimeys ja kiiltävät vesilampareet estävät heitä pääsemästä selvyyteen.

— Ehkä me erotamme tien, kun päivä alkaa koittaa, yrittää äiti rohkaista itseään ja tytärtään.

Se voi sitten olla myöhäistä, ajattelee tytär. Tämänhän hän oikeastaan tiesi: ei milloinkaan hän näe miestään ja poikia!

— Istukaa rekeen, sanoo hän, — ja koettakaa peittää jalkanne heiniin.
Nämä täällä ovat kuivempia. Minun ei ole kylmä.

— Oi tätä kaipausta, oi tätä tuskaa! ääntää äiti, tietämättä mitä hän sanoo ja vain toistaen jotain hokemaa.

— Emmeköhän mahda kulkea oikeaan suuntaan, sanoo Tumma ja hänen mieleensä johtuu hetki kirkkoveneessä, pojat ja ulkomaalaiset.

Yhtäkkiä kahahtaa eri haaroilla hankea ikäänkuin kuulia räiskähtäisi. Hevonen hypähtää syrjään ja pysähtyy sitten. Joku on tarttunut sen suupieliin ja joukko outoja harmaita haamuja kokoontuu reen ympärille.

Tummalla on sydän seisahtunut rinnassa eikä hän saa sanaa suustaan. Hän ei myöskään voi liikauttaa jäsentä. Hän ei saa selville, onko tämä mielikuvituksen peliä vaiko todellisuutta. Vihdoin viimein hän kuulee, että äiti puhelee jonkun miehen kanssa ja että he selittelevät ja selittelevät. Hän näkee myöskin, että heidän ympärillään on valkeihin kaapuihin puettuja suksimiehiä ja ymmärtää, että he ovat saksalaisia.

Se kiitollisuuden aalto, joka silloin käy hänen lävitseen, on viemäisillään häneltä kaiken voiman. Mutta äiti vetoaa häneen. Ja hän saa vihdoin viimein suustaan että he tulevat tuolta… tuolta… Isosta-Hiedasta ja tahtovat Paalajärvelle… tänne. Kirkko on vaarassa ovat kuljettaneet dynamiittia koko eilisen päivän. Bolshevikit ovat kuljettaneet dynamiittia!

Tämän ymmärtävät vieraat. He eivät kuitenkaan osoita mitään iloa ilmoituksen johdosta, jonka tuominen on molemmille naisille maksanut niin paljon vaivaa. Heidän vuorosanansa ovat lyhyet kuin komennukset. Ja yhtäkkiä viittaa yksi miehistä Tummalle, että hänen on mentävä reen perään toisen naisen kanssa, jotta hän pääsisi eteen. Muut miehet jatkavat matkaansa ja Tumma ja hänen äitinsä kulkevat uudelle suunnalle, viistoon maata kohden, vieraan sotilaan ajaessa hevosta.

Tumma on käynyt rauhallisemmaksi senjälkeen kun he ovat saaneet lausua tärkeän tiedonantonsa jollekin. Mutta nyt alkaa hirvittävästi palella.

— Ne olivat saksalaisia, kuiskaa äiti ja äänestä kuuluu, miten häntäkin palelee.

— Koettakaa kysyä, sanoo Tumma, — lähtivätkö hiihtäjät Paalajärvelle viemään sanaa. Hän ymmärtää ruotsia paremmin kuin suomea.

Tumma muistaa sairaanhoitajattaren hunnun, joka heillä on huivin alla ja yrittää nopeasti vetäistä sen pois. Se ei kuitenkaan niin äkkiä lähde ja hänen liikkeensä ei ole jäänyt vieraalta huomaamatta. Mies sanoo jotakin, äänestä päättäen epäluuloista, ja kun nyt äiti jatkaa kyselyään, käy selville, että he ovat matkalla stabiin, esikuntaan.

Hevonen on nyt saanut toisenlaisen ajajan ja matka sujuu nopeasti läpi hangen, lumisohjon ja kohovesien. Päivänvalo alkaa tuntua, lumi käy valkeammaksi, metsänlaidat mustemmiksi. Tumma ja hänen äitinsä istuvat kosteilla heinillä kylki kyljessä, koettaen lämmitellä toisiaan, mutta hampaat kalisevat heidän suussaan. Eivät sanaakaan he lausu toisilleen. Äiti ajattelee, että tästä retkestä seuraa kuolemantauti, ja Tumma, että minkätähden hänelle pitikin tulla se tunne, että on lähdettävä liikkeelle, jos koko retki sittenkin on ollut turha.

— Kalt — was? sanoo ajaja oudon lyhyellä, ystävällisellä äänellä, kääntyen rekeen päin ja lisää vielä jotakin lohduttavaa.

Molemmat naiset ilostuvat näistä sanoista kuin lämpimästä juomasta ja selittävät, ettei se tee mitään. He lähenevät nyt rantaa ja tuolla ylempänä tuntuu olevan rakennusten ääriviivoja: jokohan olisi Paalajärven kirkonkylä? Äkkiä lyö valo heitä kasvoihin sellaisella voimalla, että se sokaisee kuin salama, reki uppoaa samassa veteen ja naiset luulevat viimeisen hetkensä tulleen.

Ja nyt nousee korkeilta vankkureilta miehiä, jotka tulevat reen luo ja alkavat puhua samalla lyhyellä täsmällisellä äänellä, millä nuo äskeisetkin puhelivat jäällä. Mutta yksi istuu jonkin arkun päällä ja kirjoittaa kaiken aikaa polvellaan. Hänen molempien korviensa kohdalla on kone ja hän puhelee, kuuntelee ja kirjoittaa lakkaamatta. Hän puhuu kenttäpuhelimessa. Taskulampun valossa, jonka häikäisevä säde nyt on käännettynä hangelle leiriytynyttä joukkoa kohden, näkevät naiset vakavia ahavoituneita kasvoja, jotka katsovat esiin harmaan kypärän alta. Kauempana on vankkureja, hevosia ja niiden takana vielä jotakin — olisiko sotamiehiä. Nuo tuolla, jotka makaavat peitettynä — ovatko ne haavoittuneita? Haavoittuneita täällä Suomessa…

Äiti se taasen on, joka saattaa puhua. Tumma on sellaisen mielenliikutuksen vallassa, että hän vain vapisee ja nielee kyyneliään.

Nämä ovat saksalaiset! He ovat todella tulleet tänne! Koko sodan ajan ovat he yksinään seisoneet maailmaa vastaan ja nyt he ovat täällä. Tuollaisen näköisiä he ovat. Tuollaisissa puvuissa he ovat taistelleet Pinskin soissa, Masurian järvillä, Karpateilla. Näin he ovat valvoneet yönsä hangilla. Täällä Suomessa on ollut kiellettyä puhua yksin heidän kieltäänkään, on ollut kiellettyä milteipä ajatella heitä myötätunnolla, ja hädän hetkellä ovat he tulleet tänne, suomalaisten kanssa lunastamaan vapaaksi suomalaista isänmaata!

Äiti puhuu ja selittää. Nyt aletaan etsiä jotakin. Tulee mies harmaissa sarkavaatteissa ja puhuu suomea. Pian selviää koko asia. Kirkkohan voidaan jo tänä yönä tarkastaa. Hevonen käännetään nopeasti tielle, tulkki ja äskeinen ajaja lähtevät naisten mukaan ja niin ajetaan kohti Paalajärven kirkonkylää. Sarastavassa aamussa joudutaan vielä pari kertaa tekemisiin vartijoiden kanssa, huudetaan »Hindenburg» ja mennään eteenpäin. Äiti yhä keskustelee saattajamiesten kanssa.

— Puhuivat siellä Isossa-Hiedassa, että täällä pitäisi olla meidän omaisia.

— Jos lienevät valkoisissa joukoissa, sanoo suojeluskuntalainen, — vastaiseksi ovat vain saksalaiset tulleet Paalajärvelle, mutta me odotamme valkoisia joka hetki.

— Sitten kerrottiin, että minun tyttäreni mies olisi tullut saksalaisten mukana. Hän on ollut niin monta vuotta Saksassa, venäläiset kun häntä vainosivat. Että mitenkähän sen saisi tietää, onko hän täällä?

— Kunhan ensin tutkitaan kirkko, sanoo nuorempi naisista nopeasti. —
Ensin kirkko!

— Tällä minun tyttärelläni on sellaisia aavistuksia eli tuntemisia, että nyt tapahtuu sitä tai sitä, ja hän on ollut siitä kirkosta sellaisessa hädässä…

— No, tällaiseen aavistukseenko koko epäilys perustuukin? kysyy suojeluskuntalainen.

— Ei, ei toki. Sitä puhuttiin Isossa-Hiedassa johtomiesten piirissä, että täällä on satimet valmiina.

— Mutta jos tahtoisitte olla niin hyvä ja tiedustella olisiko tohtori
Falcke tullut saksalaisten mukana.

— Tohtori Falcke — olen kuullut mainittavan sitä nimeä, sanoo suojeluskuntalainen. — En tunne häntä, mutta luulen varmasti…

— Katsopas nyt Tumma! Pyörrytkö sinä? Hän on luullut, ettei hän elävin silmin näkisi miestään. Aijai, nyt hän pyörtyy…

— Olet vain niin kalpea. Sitten jos te olisitte niin hyvä ja tiedustelisitte valkeista joukoista pastori Lehtistä ja arkkitehti Falckea…

— Matti Lehtistä…? Hänhän on ollut meidän rykmentin pappi. Hyvin hänet tunnen. Hän on pitänyt meille monta kaunista ja rohkaisevaa saarnaa. Miehet hänestä kovin pitävät.

— Kyllä — ne ovat aina yhdessä, Lehtinen ja Falcke, vai olette te heidän omaisiaan.

Naiset eivät enää sano mitään. He ajattelevat ihmettä, joka heille on tapahtumaisillaan.

Kun ajetaan ylös Valkaman ahdetta, muistaa Tumma, että tässä kerran kuoli vaari, kuullessaan kaipaamansa kirkonkellon soiton — varmaan hänkin kuolee, joutuessaan kaivattujensa eteen. Huhtikuun aamun vihreä sarastus kaartuu yli kylän ja kirkon. On hiljaista. Tuolla suitsuaa vielä sauhu jonkin asumuksen raunioiden ympärillä. Tuossa on jättiläismänty pirstoina hangella, tuossa on kuollut hevonen, pahasti pöhöttyneenä. Vartijasotamiehen astunta kajahtelee hiljaisuudessa. Se on saksalainen mies, kypärä päässä.

— Minne me nyt pääsisimme? puhuu vanha rouva äänellä, josta tuskin enää saa selvää, niin käheä se on. — Mitähän tuolla Laarilla on? Se on meidän vanha kotimme.

— Sehän sopii hyvin, sanoo suojeluskuntalainen — sinne piti tulla meidän upseereja, mutta menivät sitten pappilaan. Toinen pää rakennusta on saanut tykinkuulasta, mutta toinen on säilynyt. Astukaa sisään vain.

Naiset astuvat reestä. Suojeluskuntalainen lausuu pari sanaa sotamiehelle, vie käden lakkinsa reunalle, lupaa palata ja jatkaa matkaansa.

Vilusta väristen astuvat äiti ja tytär sisään Laarin portista. Vilusta ja ehkä mielenliikutuksestakin. Sotamies seuraa heitä.

Päivän noustessa tapahtuu saksalaisten ja suomalaisten riemullinen kohtaaminen Paalajärven kirkon alla. Tätä eivät näe Tumma Falcke ja hänen äitinsä. Mutta jännityksessä odottavat he vanhan kotinsa arkihuoneessa, mitä tuleva on. Sieltä ovat isäntäväet pakosalla, vain vanha palvelijatar on kotona ja hän kestitsee vieraitaan sillä vähällä, mitä talossa on, ja tekee heille selkoa viime aikojen tapahtumista.

Se suuri hetki, jota Tumma Falcke on odottanut pari vuosikymmentä, muodostuu aivan yksinkertaiseksi ja hiljaiseksi. Niinkuin hän ensi kerran näki Arne Falcken Isossa-Hiedassa tulevan yli pihamaan kuistia kohden niin näkee hän nytkin hänen tulevan. Eikä hän nyt ole paljoa tutumpi kuin silloin. Pitkät vuodet lepäävät heidän välillään. Kuume poskilla astuu hän kuistille häntä vastaan — hän on outo ja uusi saksalaisen sotilaslääkärin puvussa, outo ja uusi ja kaunis ja sanomattoman kallis. Tumma seisoo portailla eikä enää pääse paikalta, kuume ja kyyneleet puistattavat häntä. Hän tuntee suojelevien käsien tarttuvan hartioihinsa ja raukeaa niiden varaan.

Sitten istuvat he käsityksin, katsovat toisiaan silmiin ja lausuvat silloin tällöin jonkin sanan. Ja hymyilevät ja kyyneltyvät ja löytävät vihdoin murhevuosien ryppyjen takaa tutut ilmeet ja piirteet. Tänään on ihana kevätpäivä, lumi sulaa auringossa niin että sen silmin näkee.

Siellä he tulevat, Pentti ja Matti, ruskettuneina, ahavoituneina, laihtuneina ja reippaina.

Pojilla tosin ei ole paljon aikaa, sillä muutamat miehet ehdottivat, että pidettäisiin jumalanpalvelus ennenkuin lähdetään marssimaan Isoa-Hietaa kohden. Mutta olipa se siunattu asia, että äiti ja mummo ennättivät tänne ehkäisemään sellaisen suuren onnettomuuden. Kauheaa olisi ollut, jos räjähdys olisi tapahtunut. Koko kylä olisi voinut mennä…

Matin täytyy nyt lähteä edellä, muut voivat tulla sitten, kun kellot alkavat soida. Eikö se nyt ole ihmeellistä, että maa pian on vapaa ja että suomalaiset saavat olla saksalaisten aseveljinä, saksalaisten, joiden kulttuuri on ravinnut meitä vuosisatoja! Vaan kukapa olisikaan ollut lähempänä auttamaan meitä kuin tämä meidän henkinen isämme. Nyt on tie auki Eurooppaan suoraan Saksan kautta. Eläköön Saksa! Mutta nyt täytyy rientää.

Muutamat miehet vain ovat ehdottaneet, että pidettäisiin jumalanpalvelus, mutta silti täyttyy kirkko harmaista sotilaista. Aurinko valaisee nuoria kasvoja, joille kuolemanvaaran läheisyys ja alituinen hengen alttiiksipano ovat antaneet oudon, varhaisen kypsyyden.

Kun Tumma Falcke omaistensa seurassa astuu tuttuun temppeliin, näkee hän tomun leikkivän auringonpaisteessa ihmispäiden yllä ja kuulee nuoren Matti Lehtisen äänellään täyttävän Herran huoneen.

Hän puhuu siitä, kuinka tässä Suomen omassa sodassa täyttyy sukupolvien kaipuu, kaikkien niiden isien ja äitien, jotka vuosisadasta vuosisataan ovat kaipauksellaan, ehkäpä kuolemallaan valmistaneet tätä aikaa. Millä onkaan tämä sukupolvi ansainnut onnen saada taistella isänmaan vapauden puolesta näinä päivinä, jolloin kaipauksen täyttyminen on niin lähellä? Kuinka he ovatkaan, isät ja äidit, kyynelin ja rukouksin kutsuneet lähemmäksi tätä päivää, jolloin työn mahdollisuus, vapaan kehityksen mahdollisuus olisi kansalle taattu. Ja meidän sukupolvemme osalle on langennut saada suorittaa loppuun vapauden taistelu…!

Tumma Falcke on vaipunut penkkiin. Hän ei enää kuule mitä pappi puhuu. Hän tuntee kuinka suuri ja mahtava kellonääni täyttää hänen rintansa ja soittaa siellä sitä säveltä, joka vuosisatojen aikana on kantanut isien ja äitien kaipausta korkeuteen. Kaipaus ei koskaan mene hukkaan, kerran se täyttyy, jollei tässä sukupolvessa, niin tulevissa ja jollei tässä vuosisadassa, niin tuhannen vuoden jälkeen. Näin tältä korkeudelta kun katselee elämää, niin ei ole eroa eikä kuolemaa — isät ja äidit elävät uusissa sukupolvissa. Kuolema on vain jotain näennäistä. Todellisuudessa on ikuinen yhteys yhteisessä kaipauksessa.

Ja kun hän kyyneltensä läpi katsoo ylöspäin, näkee hän urkulehterillä, siellä missä hänen isänsä kerran seisoi, omat poikansa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KIRKONKELLOT ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.