language: Finnish

KUOLLEEN SILMÄT

Kertomuksia tuntemattoman ovilta

Kirj.

KRISTIAN KORPPI [Mika Waltari]

Helsingissä, Holger Schildtin Kustannusosakeyhtiö, 1926.

    Minä lennän mustassa yössä
    nukkuvan maailman ylitse
    kiiluvin silmin
     ja pehmoin, väräjävin siivin.

    Kummituksena minä syöksyn
    uneksivan uhrini kimppuun
    ja imen hänestä veren ja elämän
     iätijanoisin ja raatelevin nokin.

    Minussa ei ole mitään salaisuutta,
    mutta varjossani on suuren arvoituksen ratkaisu —
    eikä mustalla voi olla varjoa
     mustassa yössä.

    Siksi lennän vain pimeässä,
     kun tähdet eivät tuiki
    eikä kuu luo valoaan.
     Vain silmäni kiiluvat ilkkuen
    ja niissä on jotain,
    joka ei ole salaisuus,
     mutta jota ei kukaan ymmärrä.

    Minä nauran teille, le nukkuvat ihmiset!
    Mustalla ei voi olla varjoa
     mustassa yössä.

SISÄLLYS:

Auringonlaskun saari. Nälkä. Talvinen suojapäivä. Kirotut silmät. Pyhän
Barbaran kuva. Ooppiumihoure. Mustat orkideat. Muumio. Punainen kolmio.

AURINGONLASKUN SAARI.

— Minä, Kolmen Auringon Laakson häviävän viikinkiheimon viimeinen kuningas, olen käskenyt kaukaisesta frankkien maasta saapuneen isä Anselmuksen kirjoittaa muistiin, niin kuin minä sen kerron, kertomuksen retkestä Auringon Laskun Saareen. Sillä muuten tieto siitä häviäisi minun mukanani ikuisen hämärän maahan, jonne esi-isäni ovat kerran astuneet ja jonne minäkin, sukuni viimeinen, jonkun auringonkierron kuluttua olen astuva.

Äitini kuului tarujen ylistämään kelttien kansaan. Isäni oli tuonut hänet suurelta meriretkeltä valkeana sankarisaaliina ja tehnyt hänet vaimokseen rakastaen hänen meriruoholta tuoksuvaa ruumistaan ja hänen silmiensä syvää vihreyttä. Pitkinä talvina, jolloin aurinko pakeni kauas lumisesta laaksostamme, lauloi äitini minulle vieraalla, pehmeällä ja uneksivalla kielellä kummallisia lauluja, joita en ymmärtänyt, mutta jotka kasvattivat sydämeeni kaipauksen kaukaisiin maihin.

Niin kasvoi minusta nuorukainen, ja orjinamme olevat oppineet miehet opettivat minulle itäisten ja eteläisten maiden viisautta. Ja kun isästäni oli aika jättänyt ja hän oli lähtenyt palavassa laivassaan merelle viimeiselle matkalleen, tuli minusta laaksomme pelätyn ja mahtavan heimon kuningas.

Mieleni paloi taisteluihin ja soturikunniaan. Monena kesänä me teimmekin vihatuilla lohikäärmelaivoillamme suuria meriretkiä viljaviin alamaihin, frankkien hedelmällisille asuinpaikoille ja aina siniselle Välimerelle asti, jossa taivas oli hehkuva ja aurinko kuuma. Sieltä saimme laivanpartaita myöten saalista, ja minun nimelläni peloittelivat äidit lapsiaan noissa viljavissa maissa.

Mutta niin olivat isänikin tehneet enkä minä tyytynyt tavalliseen sankarikunniaan. Kun pimenevinä iltoina syysmyrskyt ulvoivat merellä ja taivaalla lensivät mustat pilvenriekaleet kuin äärettömän suuret, kirkuvat linnut, silloin kuningastuvassa juotiin kultaisista maljoista eteläisten aurinkorinteitten maustettuja viinejä pelinoppien kolahdellessa ja laulajien kertoessa sankarisatuja ja outoja tarinoita. Mutta minun mieleni oli kaukana heistä. Ajattelin vain kertomuksia Auringon Laskun Maasta, jossa kukaan ei vielä milloinkaan ollut käynyt ja jota merihirviöt vartioivat. Ei sankarimaine, ei tulinen viini, ei kiihkeä, hillitön peli, eivät neitojen notkeat vartalot, joiden iho oli silkkiä ja joiden pehmeässä lihassa piili huumaava nautinto, — ei mikään voinut hillitä ikävääni. Päinvastoin minä jokaisessa uudessa värähdyksessä, ohivilahtavassa katseessa ja vartalon kaarteessa vaistosin tuntematonta maata ja sen salaisuutta.

Kerroin kaipuustani ja salaisista aikeistani toisille. Jotkut sanoivat minua hulluksi, jotkut, että minut oli loitsittu, mutta muutamat, joiden veressä oli seikkailun punainen kiihko, yhtyivät minuun.

Niin vihdoin keväällä, kun meri syntyi uudestaan ja mursi jääkahleensa nuorena ja hillittömänä, kun kurkien kiilat saapuivat ja niiden kirkuna kuulutti korkeudesta villiä kaipausta, me lähdimme matkaan. Työnsimme vesille uljaimman lohikäärmelaivamme ja aluspuiden ulvoessa tunsimme itsemme väkeviksi kuin jumalat aikojen aamuna astuessaan tuntemattomaan maailmaan.

Lähtöpäivämme aamuna oli aurinko harmaitten pilvien peitossa ja tuntureilta huusivat suuret pöllöt uhkaavia sanoja. Rannalle jäävätkin olivat raskasmielisiä ja synkkiä. Mutta kun sata orjaa tarttui raskaisiin airoihin ja lohikäärmekeula alkoi halkoa mustanvihreää vettä kuin kotka halkoo ilmojen avaruutta, silloin me kajautimme elämän ja seikkailun huudon, joka pani vuorenseinämät jyrisemään raskaan pilvitaivaan yläpuolella, eikä meitä painanut mikään.

Me sousimme päivät ja yöt, aina airoissa sata orjaa ja purppuraiset purjeet paisuen tuulessa. Ja tunsimme eteenpäinkiitämisen riemun ja lauloimme ylpeitä, uhkaavia lauluja.

Kuljimme ohi alamaiden tuttujen rannikoiden. Kun mereltä näkyi keulamme pelätty kuva ja purjeillemme punainen varjo, pakenivat ihmiset metsiin ja kaupungeissa kaikuivat hätäkellojen kumeat lyönnit. Mutta me emme välittäneet heistä ja pian jäivät taaksemme taivaanrannalle häämöttämään sakaratornien haamut.

Kiidimme ohi Britannian sumuisten rantojen itämyrskyn siivin.
Otettuamme ruokaa ja vettä frankkien maan kaukaisimmasta kärjestä,
saavuimme suurelle merelle, jota vain harvat laivat ovat purjehtineet.
Tähdet oppainamme laskimme suoraan auringonlaskua kohti.

Taaksemme katosi viimeinen ranta. Olimme vain piste kahden äärettömyyden välissä. Mutta me emme pelänneet, sillä suonissamme virtasi meren kuninkaiden villi ja punainen veri.

Tuuli oli lakannut puhaltamasta ja vain näkymättömät mainingit keinuttivat eteenpäin kiitävää laivaa. Ei kuulunut muuta ääntä kuin airojen natina hankaimissa ja puolialastomien orjien hurja laulu.

Me rakastimme merta ja joka ilta me uhrasimme sille, kun aurinko laski ja punainen hämärä verhosi vihreän veden. Me kuljimme ikään kuin veristä siltaa auringonlaskua ja raskaita pilviä kohti, jotka olivat pudonneet aivan veden rajaan asti. Ja me tunsimme, että jumalat olivat kuolleet ja että viimeinen elämä laivassamme kulki tyhjyyttä päin. Mutta me emme pelänneet, vaikka tyhjyyden kammo kouristi sydäntämme rautaisen pihdin lailla.

Aurinko oli laskenut neljätoista kertaa jätettyämme viimeisen rannikon, kun ensimmäinen orjamme kuoli. Aamu alkoi sarastaa ja taivas ja meri olivat yhtyneet yhdeksi ainoaksi vaaleanpunertavaksi usvaksi, joka verhosi kaiken. Orjien vartalot kumartuivat ja nousivat jälleen ponnistellen varjomaisina, ilman ääriviivoja usvan lävitse, eikä kuulunut ainoatakaan ääntä, ei edes airojen loisketta. Silloin muuan orjista kallistui taaksepäin luonnottomaksi kaareksi penkin yli, hänen päänsä löi kolahtaen tuhtolautaan eikä hänen ruumiinsa sen jälkeen enää värähtänytkään. Me irroitimme hänet kahleistaan soutua keskeyttämättä. Hän oli terve, nuori ja väkevä, eikä ruumiissa ollut pienintäkään haavaa tai merkkiä. Mutta hän oli kuollut ja me heitimme hänet laivan peräkeulasta mereen. Usvan läpi näimme hänen vajoavan heti, mutta emme kuulleet pienintäkään loiskahdusta eikä vesi pärskähtänyt ilmaan. Kohta sen jälkeen aurinko hajoitti sumun, mutta se ei ollut tavallinen aurinko: se oli jättiläismäisen suuri ja sen väri oli himmeänpunainen, muistuttaen vereen ruostunutta sotakilpeä.

Sellaisena pysyi aurinko monta päivää ja liikkumaton meri alkoi tulla levottomaksi. Siitä kuului outoja ääniä, nyyhkytystä ja aivan kuin jättiläismäisen sotaorhin hirnuntaa, joka sai laivamme mastot vapisemaan.

Emme olleet pitkiin aikoihin nähneet meressä ainoatakaan elävää olentoa. Sen pinta oli ollut liikkumaton ja jähmettynyt ja laivamme oli halkonut sitä raskaasti ja vaivalloisesti. Mutta nyt nousi pinnalle suunnattoman suuria poreita ja kuplia, jotka särkyessään päästivät matalan, oudosti kulahtavan äänen. Muistimme tarinat suurista merihirviöistä ja meidän ruumiimme läpi kulki vavistus. Mutta me emme tahtoneet pelätä.

Seuraavana aamuna kuoli toinen orja samalla tapaa kuin ensimmäinen.

Yöt olivat mustia kuin kalman ovi. Pimeys aivan kuin tiivistyi ympärillemme muuttuen aineeksi. Sytytimme soihtuja, mutta ne eivät tahtoneet palaa. Emmekä me voineet juuri kuulla toistemme ääniä, kun voimakkainkin huuto saapui korviin lapsen heikkona kuiskauksena.

Vain tähdet paloivat taivaalla. Ne olivat suuria kuin kilpemme ja hehkuivat liesihiilten lailla punaisina. Emmekä me enää niitä tunteneet. Mutta emme tahtoneet pelätä emmekä kääntyä takaisin, sillä olimme sankarien sukua. Suuntasimme vain lohikäärmekeulamme urhoollisesti auringonlaskua kohti. Mutta laulumme ei enää kaikunut sellaisena kuin ennen. — Ja melkein joka aamu kuoli joku orjistamme ilman mitään näkyvää syytä.

Oltuamme matkalla neljäkymmentäkaksi auringonlaskua syntyi myrsky. Taivas ja meri muuttuivat mustiksi ja me sidoimme itsemme kiinni mastoihin. Laineet vyöryivät korkeina kuin tunturit ja tuuli ja vesi löivät meidät sokeiksi ja kuuroiksi. Tuntui siltä kuin purjeemme olisivat kasvaneet ja me olisimme kiitäneet laineitten loivia rinteitä ylös ja alas, ikuisesti auringonlaskua kohti, joka ainoa lauta ja liitos ulvoen ja natisten. Joka hetki me odotimme laivan hajoavan, mutta se säilyi kuin oudon voiman suojelemana, ja me kiidimme mieletöntä vauhtia yhä eteenpäin.

Kukaan meistä ei tiennyt, kuinka kauan tätä myrskyä kesti. Nuorat, joilla olimme itsemme köyttäneet kiinni, syöpyivät syvälle lihaan ja merivesi kirveli hieroutuneissa haavoissa. Ei näkynyt aurinkoa eikä tähtiä. Me olimme vain varjolaiva mustassa pimeydessä ja pimeyden pyörteet tempoivat meitä kuin tunturihaamujen kädet. Yli pimeyden kohosi vain myrskyn pauhuun hukkuen orjien tuskanulvonta, kun he rukoilivat omia jumaliaan. Mutta me emme edes rukoilleet, sillä tunsimme, että jumalat olivat täältä kuolleet.

Lopuksi me huusimme kuolemaa, sillä tuskamme olivat liian suuret. Silloin taukosi äkkiä myrsky. Aurinko paistoi jälleen hehkuvan siniseltä taivaalta, aivan kuin jättiläiskoura olisi pyyhkäissyt pilvet pois taivaanrannan taakse. Ja laivamme keinui loivilla, sileillä mainingeilla, kun meri vielä huohotti kiivastuksensa jälkeen.

Laiva oli säilynyt vahingoittumattomana. Joku raakapuu oli kyllä katkennut, joku parraslauta murtunut, mutta kukaan ei ollut kuollut. Ja me tunsimme myrskyn siivin lentäneemme sellaisen matkan, että sen soutamiseen olisi kulunut kokonainen kuunkierros.

Silloin orjat puhkesivat huutoon: »Maata! Maata!» Ja me näimme maininkien sileitten huippujen yli, että kaukana auringonlaskun puolella kohosivat merestä kolmen kivestä rakennetun tornin huiput.

Aurinko oli kirkkaampi, taivas sinisempi ja meri kuultavamman vihreä kuin milloinkaan. Arvasimme päämäärämme olevan lähellä. Mutta me emme siitä erikoisesti iloinneet. Eikä meillä enää ollut jumalia, joita olisimme voineet kiittää.

Orjat sousivat eteenpäin uusin voimin ja lauloivat hurjia laulujansa, joiden kaiku kantautui kauas merelle. Vähitellen muuttuivat tornit suuremmiksi ja merestä kohosi saari, jota kauniimpaa emme koskaan olleet nähneet.

Meidät valtasi nyt jälleen viikinkien suvun sankarimieli. Me himoitsimme suurta taistelua. Teroittaessamme miekkojamme ja orjien kiilloittaessa meriveden ruostuttamia kilpiämme me lauloimme vanhoja sotalauluja, joita jo esi-isämme olivat laulaneet laskiessaan laivoillaan tuntemattomien maiden rikkaisiin satamiin.

Kilpien kumahdukset olivat pahaenteisiä. Meistä tuntui aivan siltä kuin ei meidän jälkeemme enää kukaan laulaisi meidän laulujamme. Mutta tahdoimme uskoa, että kumahdukset ennustivat pahaa niille, joita vastaan kuljimme. Ja tahdoimme olla ylpeitä siitä punaisesta verestä, joka suonissamme virtasi.

Tuli yö. Sousimme yhtä mittaa eteenpäin ja näimme tähdissä taistelun kuvat. Aamulla verhoutui meri viheriään usvaan. Kun se hälveni, näimme aivan edessämme, vain muutaman kivenheiton päässä, Auringon Laskun Saaren.

Havaitsimme, että se oli kaunis ja rikas saari, jossa kasvoi suuria, tuntemattomia puita. Sen keskellä oli vuori, jonka rinnettä ylöspäin kulki viheriä juova, joka kaikesta päättäen oli outovärisellä kivellä laskettu tie. Vuoren huipulla oli kolmikulmien muotoinen temppeli, jonka kolme tornia kuvastuivat tummanvihreinä ja teräväpiirteisinä taivasta vasten.

Edessämme oli lahdenpoukamaan rakennettu satama ja sen ympärillä kaupunki, jonka kaikki talot oli rakennettu viheriästä kivestä. Vedenrajaan ulottui pensasto, jonka valkeat ja punaiset kukat kuvastuivat läpikuultavan veden pintaan. Saatoimme nähdä pohjan allamme ja siellä huojui ruskeita, suuria leviä, joiden välissä pujahteli pieniä kaloja. Kaikki oli aivan hiljaista. Ainoatakaan savunhattaraa ei kohonnut taloista, emmekä me kuulleet ainoatakaan ihmisääniä. Meistä tuntui siltä kuin koko kaupunki olisi ollut kuollut.

Juuri silloin me näimme — näimme, että rannassa odotti meitä sotajoukko liikahtamattomin, tihein rivein juuri maihinnousupaikalla. Saatoimme nähdä viheriät vaipat ja pyöreät kilvet, joita ympäröi viheriä rengas ja joissa tämän renkaan keskellä oli jokin kuva. Tämän piirteitä emme voineet selvästi erottaa. Keihäitten kärjet olivat kirkkaat ja rivimiehillä oli kupeellaan lyhyt, leveä miekka. Heitä laskimme ainakin neljäsataa, ja meitä oli neljäkymmentä paitsi orjia. Mutta meitä ihmetytti tuon sotajoukon äänettömyys ja liikkumattomuus. Se seisoi metsänreunaa vasten värähtämättömässä asennossa, emmekä me nähneet lippuja, emme kuulleet sotatorven ääntä emmekä erottaneet ainoatakaan uhkaavaa huutoa.

Outo kammo valtasi meidät heitä katsellessamme. Mutta aurinko paistoi hehkuvan siniseltä taivaalta ja me sousimme loppumatkan, niin että vesi kohisi keulassa. Kuultavan veden pohjalta saattoi erottaa laivan nopealiikkeisen varjon. Me päästimme viikinkien taisteluhuudon, laivan kylki iski kumahtaen vihreästä kivestä hakattuun laituriin ja me hyppäsimme maihin, pitäen kilpiä päämme suojana ja ollen hurjina taisteluinnosta vihdoinkin tuntiessamme kovan maan jalkojemme alla.

Vastaamme syöksyi keihässade, mutta me torjuimme sen kilvillämme. Emme vieläkään kuulleet ainoatakaan ääntä. Minut valtasi outo vavistus katsellessani vihollisiamme. Heidän kasvonsa olivat aivan kalpeat, melkein läpikuultavat, Välimeren aurinkorantojen marmoria muistuttavat, suu oli kapea ja tiukasti kiinnipuserrettu, nenä ohut ja alaspäin työntyvä, silmät pitkät ja soikeat ja tummat. Kaikki olivat meitä päätään lyhempiä.

Mutta miehiä he olivat nuo viheriävaippaiset viholliset. Heidän äänettömässä taistelutavassaan oli jotain kolkon kammottavaa. Kukaan ei väistynyt paikaltaan. Me kahlasimme veressä ja miekkamme tylsistyivät. Kukaan ei rukoillut armoa eikä antautunut vangiksi. Ja kun me lopulta huohottaen ja uupuneina pysähdyimme, oli ranta täynnä kuolleita ja verta ja murskautuneita aseita. Vihollisten joukossa ei ollut ainoatakaan elävää. Haavoittuneet työnsivät itse äänettömästi ja vaivalloisesti miekan omaan rintaansa.

Me lepäsimme ja hautasimme kuolleemme, ennen kuin lähdimme kaupunkia ryöstämään, ja keräsimme vihollisten aseet ja koristukset. Saimme suuren kasan sormuksia ja rintakoruja, jotka olivat kultaa tai outoa, vaaleata ja painavaa metallia. Ja nyt me näimme, että kaatuneiden vihollisten kilpien keskellä oli viheriään vaippaan puetun naisen kuva, jonka kädet olivat kohotetut taivasta ja aurinkoa kohti.

Niin laski aurinko jälleen saaren taakse, ja se oli verinen kaikesta siitä verestä, jota oli vuodatettu. Tuli yö. Orjat keräsivät puita ja me sytytimme suuria rovioita rantaan. Ja orjat tekivät soihtuja, joiden valossa me lähdimme kaupunkia ryöstämään. Tämä oli mahtava ja rikas, ja me keräsimme rantaan kasoittain kultaa ja kalliita kiviä ja outoa, tuntematonta metallia. Vielä milloinkaan ei mikään viikinkilaiva ollut sellaista saalista saanut.

Löysimme myöskin naisia, jotka olivat paenneet rakennusten piilopaikkoihin. Heidät me raastoimme esiin, mutta emme saaneet heitä puhumaan ainoatakaan sanaa. He seisoivat edessämme aivan mykkinä, ruskea tukka hajallaan viheriällä vaipalla. Havaitsimme heidät sangen kauniiksi. Samoin tapasimme maan alaisissa holveissa ruskeasta, kiiltävästä puusta tehtyjä pieniä tynnyreitä täynnä outoa viiniä, josta kohosi tuntemattomien ryytien väkevä tuoksu. Rovioiden valossa me sitten juhlimme koko loppuyön voittoamme juoden viiniä ja jakaen saalistamme. Ja viini meni meidän vereemme ja teki meidät hurjiksi ja hillittömiksi.

Minä näin, kuinka rovioiden punaisessa valossa seuralaiseni ja orjamme raastoivat saaren neidoilta vaatteet ja kuinka uhrien valkeat ruumiit värisivät kostealla maalla ja kuinka he peittivät kasvonsa hiuksillaan. Mutta ääntäkään ei kuulunut heidän yhteenpuristetuilta huulillaan, vaikka orjaimme rautakourat runtelivat heidän hentoa, nuorta ruumistansa.

Seuraavana aamuna oli ranta ja kaupunki täynnä juhlan jälkiä ja hävitystä. Sillä paikalla, missä oli taisteltu, ei kuitenkaan enää ollut ainoatakaan ruumista. Ihmettelimme sitä suuresti, mutta päättelimme, että naiset olivat ne yöllä haudanneet. Yläpuolellamme kohosi vuorenhuipulla viheriä temppeli synkkänä ja uhkaavana auringon kirkkaissa säteissä ja sen torneista lankesi musta varjo rannalla nukkuvien orjien yli.

Lähdimme kulkemaan vihreillä kivillä laskettua, leveätä tietä ylöspäin. Sen vierellä kasvoi suuria, outoja puita. Maistoimme niiden hedelmiä, mutta huomasimme, että niissä oli kirpeä, pistävä maku. Pienillä pelloilla kasvoi tuntematonta viljaa, jonka tähkät olivat ruosteenpunaiset.

Ainoatakaan eläintä emme matkallamme nähneet. Kerran kuitenkin lensi tiemme yli jotain, ikään kuin suuri, viheriä lintu, jonka varjo hipaisi meitä jokaista. Kuulimme myös valittavan huudon, joka tuntui kuolleen miehen pitkäveteiseltä valitukselta. Me päättelimmekin, että se oli jonkun taistelussa kaatuneen vihollisen haamu. Nauroimme vain sille ja lauloimme sankarien voittokulua kiivetessämme hitaasti vuorenrinnettä ylös.

Aurinko paistoi aivan keskeltä taivasta ja varjomme oli vain pieni läikkä jaloissamme, kun vihdoin saavuimme temppelin vierustalle. Se oli hakattu suoraan viheriään kiveen, sillä korkeissa muureissa ei ollut ainoatakaan saumaa eikä muurauksen jälkeä. Valtava portti, johon oli kuvattu sotureita ja samanlainen viheriä nainen kuin kaatuneitten vihollisten kilpiin, oli auki. Astuimme siitä kolmikulmaiseen pihaan, jonka keskellä oli pyöreä, vihreitten pylväitten ympäröimä rakennus.

Juuri astuessamme pihaan vaipui joku miehistäni valittaen maahan. Tarkastellessamme häntä huomasimme, että hänen eilisestä taistelusta saamansa haava oli auennut pitkän kiipeämisen takia, ja hänen verensä juoksi pihan vihreässä kivessä oleviin syvennyksiin. Kohta sen jälkeen hän kuoli.

Piha oli kolmikulmion muotoinen ja sen länteen päin pistävät kaksi sivua olivat pitemmät. Sitä ympäröi muuri ja jokaisessa kulmassa oli kolmion muotoinen torni. Kiipesin yksin läntiseen torniin pimeitä kiviportaita myöten ja huomasin sen aivan tyhjäksi. Vain tasaisella katolla oli muutamia hiiltyneitä luita, joita ihmettelin, sillä emmehän vielä olleet saarella nähneet ainoatakaan eläintä. Huipulta näkyi koko saari. Sekin oli epäsäännöllisen kolmikulmion muotoinen.

Muuta asutusta ei saarella ollut kuin viheriä kaupunki kolmion kannassa.

Alas astuessani tottuivat silmäni jo tornin syvänviheriään valoon ja minä näin seinillä eriskummallisia kuvioita ja tavantakaa toistuvan kirjoituksen, joka oli tehty kreikkalaisia muistuttavin kirjaimin. Opettajaorjani olivat lapsena minulle neuvoneet kreikkalaisten kirjoitusmerkkien merkityksen, mutta tornissa oli liian pimeää saadakseni kirjoituksesta selvää.

Astuessani ulos oviaukosta näin pihan keskuksessa olevan pyöreän rakennuksen sisältä astuneen ulos naisen, jonka ruumista verhosi olkapäiltä kiinnitetty viheriä viitta jättäen valkeat käsivarret paljaiksi. Hän seisoi kahden pylvään välissä ja oli kohottanut käsivartensa aurinkoa kohti. Koskaan en ollut nähnyt niin kaunista naisia.

Hän ei liikahtanut eikä kääntänyt katsettaan meihin, kun kuljimme häntä lähemmäksi. Mutta auringon paistaessa hänen silmiinsä — ja hän kesti auringon katseen — saattoi nähdä, että hänen pitkissä, soikeissa silmissään oli syvänvihreä väri.

Sitten vaipuivat hänen käsivartensa ja hän kääntyi meihin päin ja katsoi meitä. Eikä hän kuitenkaan nähnyt meitä, sillä hän oli sokea. Hänen ruumiinsa vavahteli hiukan, kun astuin häntä lähemmä ja kiinnitin hänen ranteeseensa orjanrenkaan. Ja minä ihmettelin nähdessäni siniset suonet hänen himmeän läpikuultavassa käsivarressaan. Sitten hän väistyi edestämme, polvistui muutaman pylvään juureen ja verhosi kasvonsa hiuksillaan. Mutta me astuimme hämärästä oviaukosta sisälle temppeliin miekat käsissä ja kilvet kilahdellen toisiaan vasten.

Pyhättö oli pyöreä huone, jota vihreät pylväät jälleen reunustivat. Seinustoilla oli kalpean viheriä hämärä, mutta pyhätön keskellä, jonne auringonvalo taitavasti sovitetuista seinä- ja kattoaukoista kirkkaana lankesi, oli matalalla jalustalla jumalattarenkuva, jonka nähdessämme me pysähdyimme hämmästyneinä.

Se oli kokonaan vihreästä kivestä hakattu naisenkuva, jonka kasvot ja käsivarret oli kohotettu taivasta kohti. Ruumista verhosi vihreä vaippa, joka ulottui polviin asti ja oli kiinnitetty olkapäillä kultaisin koristein samoin kuin saaren naisilla. Vaippaan oli kirjailtu kullalla outoja kuvioita, joista tunsin ainoastaan ikuisuuden symbolin, häntäänsä purevan käärmeen, jota ympäröi epäsäännöllinen kolmio. Ruumis taipui taaksepäin sopusuhtaisena ja kuin syleilyyn antautuvana.

Patsas oli tavallisen ihmisen kokoinen, mutta outo valaistus sai sen näyttämään paljon suuremmalta. Kasvot olivat äärettömän kauniit, huulet puoliavoimet, mutta ilmeettömät. Silminä oli kaksi himmeiksi hiottua, vihreää jalokiveä, jotka auringonsäteissä kiilsivät elävinä. Patsaan jalustaan oli kirjoitettu sama lause, jonka epäselvästi olin nähnyt tornin seinissä. Kumarruin tutkimaan sitä. Siinä oli kolme sanaa, mutta niistä en saanut selvää. Jokaisesta puuttui yksi kirjain sillä tavoin, että minun oli mahdoton edes arvata sanan merkitystä. Sama lause oli myös kiveen hakattuna jokaisessa pylväässä, joita oli kaksikymmentäseitsemän. Jokaisesta näistäkin puuttuivat nuo kolme kirjainta.

Patsas oli aivan kuin elävä. Liikkuvissa auringon säteissä tuntui sen ruumis värisevän. Meistä tuntui sillä kuin se seuraavana hetkenä olisi ollut astuva alas jalustallaan. Ja kuitenkin me samalla tunsimme, että se oli vain kuollutta, kylmää kiveä.

Se oli jumala, mutta se oli voitetun kansan jumala. Tartuin miekkaani ja viilsin yhdellä vedolla auki viheriän vaipan, joka putosi maahan. Edessämme seisoi viheriä jumalatar verhotta ja alastomana, kädet ja koko ruumis ojentuneina aivan kuin intohimon syleilyyn. Kuva oli kaikkia maallisia naisia kauniimpi.

Olimme aikoneet huutaa herjasanoja voitetun maan voimattomalle jumalalle, mutta nyt seisoimmekin mykistyneinä sen kauneuden edessä. Meistä tuntui kuin olisi kuvapatsas elävänä vavissut salaperäistä väkevyyttä ja kummaa intohimoa. Ruumiimme ojentuivat ja lihaksemme paisuivat kaipuusta päästä hänen syleilyynsä. Minusta tuntui sillä kuin hänen olisi täytynyt olla lämmin ja elävä, ja minä kosketin polttavin käsin hänen toista rintaansa, joka kapinallisena ja uhmaavana työntyi eteenpäin. Mutta se oli kova ja kylmä. Sillä hetkellä olisin minä lapsen tavoin tahtonut itkeä pettymystäni.

Samassa näin hänen vasemmassa hennossa nilkassaan paksun renkaan, joka oli tuota tuntematonta, vaaleaa metallia. Siihen upotetut jalokivet säikkyivät ja säteilivät auringonvalossa. Toiset yrittivät irroittaa sitä, mutta onnistumatta. Mutta minä keksin siinä sauman ja koskin siihen. Heti aukeni rengas. Pistin sen oikeaan ranteeseeni ja se sulkeutui napsahtaen. Enkä minä sen jälkeen ole saanut sitä enää milloinkaan aukeamaan, vaan olen kantanut sitä neljäkymmentäkahdeksan ajast’aikaa, mitkä tuosta päivästä ovat kuluneet, ja tulen kantamaan siksi, kunnes aurinko on minulta pimentynyt ja tämä käsivarteni on vain raukenevaa tomua muun tomun joukossa. Mutta jumalattaren jalkaan jäi siihen kohtaan, missä rengas oli ollut, vaalea jälki, aivan kuin ihmisen ihoon olisi hehkuvalla raudalla nopeasti piirretty ympyrä.

Pihalle astuessamme näimme, että pylvään juureen vaipunut nainen oli kuollut. Korjasimme portin kohdalle kuolleen sotaveljemme mukaamme ja kannoimme hänet kilpiemme päällä alas vuorenrinnettä laulaen Ikuisen Hämärän laulua. Mutta minä ajattelin vain vihreän jumalattaren ihanuutta ja aavistin myöskin toverieni ajattelevan häntä. Ja silloin tunsin vihaavani heitä kaikkia.

Jälleen alkoi aurinko painua saaren taakse. Me juhlimme alhaalla satamassa ja hävitetyn kaupungin taloissa, viini vaahtosi kultaisissa maljoissa ja nopat kolisivat. Pelasimme naisista ja pelasimme kullasta ja Auringon Laskun Saaren kalleuksista. Tunsimme olevamme väkeviä ja tiesimme miekkamme teräviksi. Ja me väijyimme salaa toisiamme, mutta kukaan ei puhunut mitään viheriästä jumalattaresta. Kuitenkin me kaikki muistimme joka silmänräpäys, että hän, ihmeellinen, oli yksin tuolla ylhäällä, jumalallinen ruumis alastomaan syleilyyn ojentuneena. Hänen temppelinsä torneja ympäröi laskeva aurinko, muuttaen ne mustiksi ja vihreiksi ja verenkarvaisiksi.

Kalpean vihertävä hämärä sakeni yöksi. Taivaalle syttyivät tähdet ja
rantaan roviot. Uusikuu nousi merestä punaisena ja äärettömän raskaana.
Mutta me emme voineet saada rauhaa, sillä rintamme täytti levottomuus.
Toverini riitelivät keskenään ensimmäistä kertaa matkalle lähdettyämme.
Sentään ei vielä ainoatakaan miekkaa paljastettu.

Vähän ennen keskiyötä tein minä päätökseni ja sanoin tovereilleni lähteväni uudelleen vuorelle. Samalla kielsin ketään seuraamasta jätkiäni. Minä olin kuningas ja minun sanani oli laki. Kuulin epäselvää murinaa vastaukseksi, mutta kukaan ei vielä noussut minua vastaan niskuroimaan. Lähdin matkaan ja otin miekkani mukaan, mutta raskaan kilpeni jätin leiriin.

Kun olin päässyt tielle ja toisien näkyvistä, aloin juosta vuoren rinnettä ylös, sillä levottomuuteni oli liian suuri. Kuu paistoi punaisena ja sydämessäni paloi tuli, jota en koskaan ennen ollut tuntenut ja joka teki oloni vaikeaksi ja sai minut huohottamaan. Kulkiessani ohi tuntemattomien puiden poimin minä niiden hedelmiä ja söin niitä, ja ne polttivat kurkussani, mutta se oli minusta suloisia. Silmieni edessä tanhusi outoja varjoja, mutta minä en pelännyt, sillä minussa oli uusi voima, joka sai minut juoksemaan ja lihakseni voimaansa paisumaan.

Kuunvalossa saivat temppelin tornit ja muurit vihreäänsä syvän punertavan vivahduksen. Pylvään juurella oli edelleen naisen kuollut, kasaanpuristunut ruumis, mutta sen kasvot olivat kääntyneet kuuta kohti, pää luonnottomasti taipuen olkapään yli. Ja sen silmät olivat rävähtämättömät ja auki. Mutta temppelin sali oli aivan punainen kuunsäteistä.

Pysähdyin pylväitten purppuraiseen varjoon. Kuvapatsas oli paikallaan. Naisen ruumista kouristi intohimo ja vasemmassa nilkassa oli aavemaisen kalpea juova siinä paikassa, missä rengas oli ollut. Hivelin hänen ruumistaan, hänen rintojaan ja vyötäisten kaarta, ja niiden kylmyys teki minut raivokkaaksi, niin että mieleni teki kuolla. Ja minä, maailman mahtavimman ja pelätyimmän kansan kuningas, polvistuin voitetun heimon jumalan eteen rukoillen häntä ja löin otsani kiviseen lattiaan anoen, että hän ilmestyisi minulle ja antaisi minulle koko viheriän ja kuultavan ruumiinsa ihanuuden. Sillä rakastin häntä ja vereni paloi häneen.

Silloin kuulin ovella kilahduksen, aivan kuin metalli olisi koskenut hiljaa kiveen. Ja kun käännyin katsomaan, näin tovereistani sen, jota eniten rakastin, joka oli minun veriveljeni pelastettuaan kerran henkeni frankkien maassa. Hän vapisi koko ruumiiltaan katsellessaan kuun punaisissa säleissä kylpevää alastonta jumalatarta. Näin hänen kouristuvat kätensä ja sappeni alkoi nousta. Korotin ääneni ja uhkasin häntä vihallani, koska hän oli käskyni rikkonut. Ja minä käskin hänen palata sinne, mistä oli tullutkin.

Mutta hän ei välittänyt minusta eikä uhkauksistani, tuskinpa kuulikaan ääntäni, vaan lähestyi koskettaakseen kädellään jumalattaren paljasta olkapäätä. Silloin vedin minä miekkani ja parhaan ystäväni veri juoksi lattialle mustaksi lammikoksi ja hänen ylöspäinkäännetyt silmänsä raukenivat ja särkyivät. Mutta minä en tuntenut katumusta, sillä näin, että jumalatar oli kääntänyt päänsä ja hymyili minulle ja että hänen kasvoissaan oli ilme, jota en osannut selittää.

Ja minä repäisin vaatteeni ja paljastin hänelle rintani, joka oli ruskea ja väkevä. Ja minä polvistuin kylmälle lattialle ja vannoin hylkääväni sukuni ja sen paikan, missä olin syntynyt, ja kaiken, mikä minulle ennen oli ollut kallista, jos hän vain tahtoisi rakastaa minua.

Ja jumalatar astui alas kiviseltä jalustallaan. Kohta tunsin, että hänen vihreä ihonsa oli pehmeä ja kuuma ja tuoksuavainen. Pitkät, soikeat silmät katsoivat minua polttavin katsein ja mieleni upposi niiden vihreään tuleen. Kuiskailin hänen korvaansa intohimon kuumia sanoja tuntien hänen ihanuutensa omaa ruumistani vasten. Ja syleillessäni häntä minä kuulin, kuinka viimeiset veripisarat parhaimman ystäväni ruumiista pirahtaen särkyivät kivilattiaa vasten.

Kun vihdoin raukeana vaivuin kylmälle lattialle suonissa viimeinen, häipyvä kohahdus, oli hän astunut jälleen jalustalleen ja kohottanut kätensä tähtiä kohti. Ymmärsin, että hän kirosi minut ja minun toverini ja minun heimoni ja kaiken, mikä minulle oli ollut rakasta. Hänen silmistään hehkui sellaista vihaa, etten koskaan ollut sellaista nähnyt. Mutta mikään ei liikuttanut minua, vaan minä vaivuin suloisen raukeana uneen, joka ei ollut unta, vaan kuoleman horrosta.

Aurinko oli korkealla, kun heräsin siihen, että kolme toveriani astui temppeliin minua etsien. He olivat kalpeita ja surullisia ja mieleni valtasivat synkät aavistukset. He kauhistuivat nähdessään lattialla ystäväni ruumiin, mutta kukaan ei puhunut mitään, kun käskin heitä kantamaan hänet ulos.

Toverini kertoivat, että yöllä minun poistuttuani oli syntynyt riita ja taistelu kaikkien kesken. Eripuraisuus oli puhjennut vereen. Kaikki olivat uskoneet toisten pettävän heitä. Ja pelinopan vähäinen siirto oli saanut aikaan yleisen taistelun. Orjat olivat kiistelleet viinistä ja naisista. Lopuksi oli henkiin jäänyt tuskin puoltakaan orjista ja vain muutamia näiden kolmen toverini lisäksi, jotka vannottivat minua kiireesti lähtemään saarelta, sillä täällä vallitsivat vieraat ja pahat voimat.

Minä katsoin jumalatarta ja he katsoivat sitä. Ymmärsin, että sen kädet olivat ojentuneet kiroukseen ja että sen kasvoilla oli pilkallinen riemun ilme, mutta toverini eivät nähneet siinä mitään muutosta. Heidän silmissään sekaantui hurjaksi hehkuksi pelko ja himo.

Silloin sanoin, että tahdoin ottaa laivaan mukaan vihreän jumalattarenkuvan voittosaaliiksi. He säikähtivät, mutta kun sanoin, että itse halusin vain sen ja että he saivat keskenään jakaa kaiken muun saaliin, tulivat he iloisiksi. Mutta silti he eivät olleet tyytyväisiä.

Käskin heitä kantamaan patsaan alas laivaan ja he kaikki koettivat vuoroin, mutta kukaan ei saanut sitä liikahtamaan. Silloin tartuin minä itse siihen ja heti nousi se minun syliini. Minä kannoin sitä aivan niin kuin viikinkikuninkaat ainakin kantavat ryöstettyä neitoa kotiinsa. Toverini ihmettelivät voimaani suuresti, vaikka itse en tuntenut patsaan painoa juuri ollenkaan. Ja sen jalassa oli vaalea juova ja omassa ranteessani raskas jalokivirengas.

Kun kuljimme hävitetyn kaupungin läpi ja sylissäni oli vihreän jumalattaren patsas, repivät vastaamme tulevat naiset vaatteensa ja sirottivat hiuksiinsa multaa. Mutta kun he näkivät käsivarressani jumalattaren renkaan, oli heidän silmissään ihmetystä ja kammoa ja he polvistuivat maahan ja kumarsivat minua.

Kannoin jumalattarenkuvan laivaan ja asetin sen pystyyn keulakannelle.
Me hautasimme kuolleemme yhteiseen hautaan ja annoimme orjien kasata
sen päälle kiviröykkiön. Mutta orjien ruumiit me heitimme mereen.
Kaikkiaan oli orjia jäljellä vain parikymmentä ja meitä kymmenkunta.

Lastasimme saaliimme laivaan ja se painui syvälle kullan ja kalliitten kivien painosta. Lisäksi otimme mukaamme vettä ja viljaa ja hyviä hedelmiä. Mutta emme iloinneet.

Oli jo yö, mutta emme tahtoneet jäädä enää hetkeksikään saarelle. Nostimme purjeet ja lähdimme hiljaa soutamaan auringonnousua kohti ohjaten kulkumme tähtien mukaan. Takanamme hävisi Auringon Laskun Saari yön pimeyteen, mutta sen temppelin tornien varjo lankesi päällemme ja me tunsimme sen varjon painon.

Aurinko nousi monta kertaa ja laski monta kertaa ja kuu kuoli ja syntyi uudestaan. Orjiin tuli hirveä tauti ja he kuolivat toinen toisensa jälkeen ruumis täynnä kammottavia paiseita. Meri oli uhkaava eikä meillä ollut myötätuulta. Ja toverini valtasi kauhu, ettemme enää koskaan pääsisi pois tällä tuntemattomalta mereltä.

Yöt olivat pilkkopimeitä ja joka yö heräsi vihreä jumalatar kivisestä unestaan ja minä pusersin hänet syleilyyni keinuvalla laivankannella. Hänen rakkautensa oli tuhoavaa, mutta sen ihanuus oli suuri.

Muutamana päivänä tulivat toverini luokseni ja sanoivat, ettemme enää koskaan näkisi paikkaa, missä olimme syntyneet, ellen heittäisi mereen viheriää jumalatarta, joka tuotti meille vain onnettomuutta ja tuhoa. Mutta minä en suostunut siihen. Ja kun he tahtoivat väkisin tarttua häneen, taistelin minä hänen puolestaan. Näin surmasin minä viimeisetkin toverini ja käskin orjien heittää heidän ruumiinsa mereen. Minuun ei ollut tullut haavaakaan, mutta nyt olin aivan yksin.

Tauti levisi levenemistään orjien keskuudessa, vaikka minä heti itse surmasin ja heitin mereen jokaisen, jonka ihossa näkyi ensimmäinen paise. He kuolivat toinen toisensa perästä. Kun kuu jälleen oli täysi, olin ainoa elävä olento laivalla eikä ketään ollut purjeita hoitamassa.

Kuljin tuntemattomalla merellä ja annoin laivan ajelehtia, minne se tahtoi. Minua ympäröivä jähmettynyt yksinäisyys sai ajatukseni sekaviksi ja järjettömiksi. Mutta joka yö minä syleilin vihreätä jumalatarta, vaikka syleilyssämme oli vain vihaa. Hänen rakkautensa imi minusta elämän ja järjen, sen minä tajusin. Ja minä ajattelin monesti sitä onnettomuutta, minkä hän oli minulle tuottanut. Minulla ei ollut enää ystäviä eikä synnyinpaikkaa eikä uskoa hyviin jumaliin. Mutta silti minä illan tullen syöksyin aina hänen syliinsä.

Tein kuitenkin vihdoin päätökseni. Vihaten hänen alastonta, vihreää kauneuttaan, jonka vuoksi niin paljon jaloa verta oli vuotanut, heitin hänet äkkiä muutamana päivänä vihreään, kuultavaan veteen. Näin hänen vajoavan ja koko ajan katsoivat hänen pitkät, soikeat silmänsä minuun veden lävitse. Mutta kun hän oli kadonnut äärettömään syvyyteen, kaduin minä tekoani ja itkin ja viilsin itseeni haavoja miekallani ja sirotin niihin kirvelevää tuhkaa.

Syntyi myrsky ja vesi kiehui hornankattilana. Nostin kaikki purjeet, sidoin peräsimen kiinni ja köytin itseni keulamastoon. Laiva kiisi kohisevassa pimeydessä tuntemattomaan suuntaan ja minä toivoin sen hukkuvan, jotta itse olisin saanut kuolla sen mukana. Lopulta kuulinkin parraslautojen murtuvan, pohjan natisevan ja raakapuitten katkeavan, enkä tietänyt enää mistään enkä välittänyt mistään.

Kun jälleen tunsin auringon, olin rappeutuneessa hylyssä, jonka laudat lohkeilivat ja mastot törröttivät katkenneina. Eikä keulassa enää ollut lohikäärmeen ylpeätä kuvaakaan. Minut otettiin ohikulkevaan hispanialaiseen laivaan, jonka miehillä oli värikkäät puvut ja käyrät miekat, ja minusta tehtiin orja. En vastustellut, sillä en välittänyt enää mistään, mitä minulle tapahtui tämän auringon alla.

Monen isännän käskettävänä jouduin sitten kiertämään kaikki eteläiset maat ja opin tuntemaan niiden tiedon ja viisauden. Mutta mikään ei tyydyttänyt mieltäni. Kaipaus kuihdutti ruumistani. Vasta ollessani jo vanha ja väsynyt vapauttivat kansani heimolaisviikingit minut ja minä pääsin palaamaan niille seuduille, joitten kuninkaaksi olin syntynyt. Mutta heimoni oli sortunut ja hävinnyt. Viholliset olivat hävittäneet synnyinlaaksoni ja rutto ja nälkä olivat siellä raivonneet. Tiedän, että minä itse olen tuottanut kirouksen heimolleni, mutta en enää välitä siitä, sillä olen jo vanha ja väsynyt.

Isä Anselmus, joka tämän on kirjoittanut muistiin vahvalle pergamentille pyynnöstäni, on kertonut minulle tarinoita Valkeasta Kristuksesta, joka oli lempeä ja hyvä. Hän on antanut minulle kirkkaina päivinä mielen rauhan. Mutta kuitenkin antaisin kaiken rauhani, jos vielä kerran saisin tuntea ruumistani vasten vihreän jumalattaren alastoman ihanuuden ja jos saisin kuiskailla hänen korvaansa voimieni päivien kuumia sanoja.

Neljäkymmentäkahdeksan kertaa on kevät sen jälkeen palannut kierrokseltaan, neljäkymmentäkahdeksan kertaa on meri syntynyt uudestaan, mutta ikäväni ei ole kuollut eikä kaipaukseni sammunut. Joka yö minä suutelen käsivarteni timanttirengasta ja kaipaan ikuista hämärää, jotta palavassa laivassa saisin lähteä viimeiselle matkalleni yli sinisen ja säihkyvän meren etsimään häntä, jonka pitkät ja soikeat silmät ikävöiden kutsuvat minua, hohtaen kuultavan veden lävitse äärettömästä syvyydestä. —

NAULA.

Kirkko oli vanhan pitäjän keskiaikainen kivikirkko ja sitä ympäröi laaja, korkean kivimuurin reunustama hautausmaa. Oli jo melkein pimeä. Koettaessani aukaista kirkkomaan raskasta rautaporttia huomasin sen lukituksi.

Suurten vaahteroin keskeltä kohosi kirkon korkea katto synkkänä ja uhkaavana. Puitten ruskeat ja punaiset lehdet alkoivat sakenevassa hämärässä näyttää mustilta. Syystuuli raastoi oksia ja kellotapulin ruostunut viiri vingahteli kimeästi. Kaiken kaikkiaan oli sopiva tunnelma lähteä etsimään vainajain ja menneitten seuraa, kun oli kyllästynyt kaikkiin vaikutelmiin ja muistot painoivat raskaina ja vastenmielisinä.

Portti oli lukossa enkä minä tuntenut erikoista halua kiivetä muurinkaan yli. Mutta kauempana, parin kivenheiton matkan päässä, oli haudankaivajan pieni talo, jonka seinistä valkea maali oli irtautunut suurina liuskoina jättäen jälkeensä keltaisen harmaita läikkiä. Häneltä saattoi saada avaimen.

Pienestä ikkunasta pilkotti valo syksy-yöhön. Mustien pilvien kiitävät varjot hipoivat talon kattoa astuessani sisään. Haudankaivaja oli pitkä, laiha mies, jonka ympärillä vaatteet riippuivat poimuissa ja laskoksissa. Hänen sameat, harmaat silmänsä katselivat minua tyytymättöminä. Kuitenkin käski hän minut istumaan.

Katselin huonetta, seinällä riippuvia hautalapioita ja isäntääni, joka kyläläisten mielestä oli hiukan noin… Haastelimme jonkun aikaa.

— Kyllä niinkin, hautausmaa oli vanha. Joka kerta, kun kaivoi, löysi entisten luita. Työ oli raskasta, mutta siihenkin tottui. Avain? Aikoiko herra sinne nyt yöllä? Ee-ei! Siitä ei hyvää seuraisi. Tiesipä haudankaivaja montakin seikkaa, joita muut eivät tienneet. Sanoivat häntä hassahtavaksi, mutta joka ilta lukitsi hän portin kello yhdeksältä ja aukaisi sen taas aamulla. Niin oli tehnyt siitä asti kuin Haanperän Eemeli kuoli. Ei herra tainnut sitä juttua tietääkään? Eiväthän monet täälläkään sitä tunteneet. Mutta kahvitpa piti toki ensin juoda ja sitten jutella.

Ukon sameat silmät hohtivat, hän hieroi käsiään ja lisäsi puita uuniin. Olin varmaan kysymykselläni koskenut sopivaan paikkaan hänen sielussaan, eikä minulla oikeastaan ollut mitään jäämistäkään vastaan.

»Kuulkaapa, miten pohjoinen ulvoo ulkona. Sepä se lennättää pilviä. Tällainen yö oli silloinkin kuin Eemeli meni sen Ruusenmarkin haudalle. Siitä on kohta kaksitoista vuotta. Kerron teille koko jutun nyt, kunhan lupaatte, ettette muille puhu, vaikka kyllähän monet siitä tietävät lopun, joskaan eivät kokonaan.

Tiedättehän sen suuren, harmajan herrastalon, joka on kylän eteläkulmassa. Siellä ne Ruusenmarkit olivat asuneet koko suku, poika pojan jälkeen, siksi kunnes tämä viimeinen kuoli. Nyt ei kukaan tahdo siellä asua, ostajat muuttavat sieltä pian pois ja myyvät taas halvalla. Sanovat siellä kummittelevan. Herra nauraa, mutta odottakaapa, kun kerron loppuun.

Tämä viimeinen Ruusenmarkki oli aikanaan nuori ja ihmiset pitivät hänestä, sillä hän oli kaunis mies ja hyvä köyhille. Pappilassa oli tytär, Sirkka neiti, ja he kulkivat paljon yksissä ja rakastivat toisiaan. Heidän pitikin mennä naimisiin.

Haanperän Eemeli, tämän kylän kauppiaan poika, oli aika renttu, juoppo ja tappelija. Hän ja se nuori Ruusenmarkki olivat jo lapsina aina tapelleet toistensa kanssa ja Eemeli vihasi Ruusenmarkkia siksi, että tämä oli niin hyvä ja hieno.

Eemelikin oli iskenyt silmänsä Sirkka neitiin, ei siksi että olisi
hänestä sen enempää pitänyt, vaan pikemminkin vain kiusatakseen
Ruusenmarkin nuoria herraa. Eemelikin oli hyvän näköinen ja kulki se
Sirkka neiti joskus hänenkin kanssaan.

Sitten se asianjuoksu oli vähän sekavaa, ei siitä ole koskaan saatu täyttä selvää, mutta lopputulos oli se, että Eemeli kulki kylällä ilkkuen ja ylpeänä ja Sirkka neiti laihtui ja kävi kalpeaksi. Kylän ämmät alkoivat kuiskailla hänen olevan raskaana.

Muutamana elokuun yönä hukkui sitten Sirkka neiti pappilan ohi juoksevaan jokeen ja Ruusenmarkki sai hänellä vain pienen kirjeen.

Minä se kaivoin Sirkka neidille haudan ja se oli surun päivä. Me kaikki näimme, miten murheellinen Ruusenmarkin nuori herra oli. Kun hautajaisista palattiin, tuli Haanperän Eemeli vastaan kylänraitilla humalassa ja pilkkasanoja huudellen. Ruusenmarkki ei tehnyt mitään. Minä vain näin, kuinka hän puri hammasta, niin että ohimosuonet paisuivat. Minä ihan pelästyin hänen silmiensä ilmettä.

Seuraavana aamuna matkusti Ruusenmarkki pois eikä kukaan tietänyt, minne. Sillä matkalla viipyi hän kolmattakymmentä vuotta. Tällä aikaa Haanperän Eemeli joi ja rälläsi talonsa ja isänsä tavarat, kunnes oli pakotettu rupeamaan rengiksi.

Kun Ruusenmarkki palasi matkaltaan, oli hän aivan muuttunut. Tukka alkoi jo harmaantua, hänen kasvonsa olivat aivan kalpeat ja silmissä outo hehku. Jotkut väittivät, että hän oli hullu, mutta rahaa hänellä oli hyvin paljon. Välistä hän auttoi köyhiä, mutta aina niin, että toiset eivät siitä tienneet.

Hän eli epäsäännöllisesti, kävi monta päivää kestävillä matkoilla ja valvoi myöhään yöhön. Hänellä oli huone, joka oli täynnä lasipulloja ja putkia ja niissä erivärisiä nesteitä ja pulvereita, ja huoneessa oli erikoinen uuni, jossa oli palkeet. Ja huoneessa oli aina paha haju.

Ihmiset puhuivat hänestä nyt paljon pahaa eivätkä piiat tahtoneet pysyä hänen palveluksessaan, sillä hän luki suuria kirjoja, joissa oli mustat lehdet ja niillä punaisia merkkejä. Jotkut väittivät hänen olevan liitossa paholaisen kanssa. Kerran kävi hänen luonaan uusi kirkkoherrammekin, joka oli herännyt ja ankara mies. Mutta tämäkään ei saanut hänen suhteensa mitään aikaan.

Hyvin usein kävi Ruusenmarkki hautausmaalla, mutta melkein aina iltapimeällä. Luulen hänen istuskelleen pitkiä aikoja Sirkka neidin haudalla, vaikka en tiedä varmasti. Ainakaan ei hän koskaan tästä mitään puhunut.

Monesti hän pistäytyi minunkin mökissäni juttelemassa enkä minä hänessä mitään hulluutta huomannut. Haanperän Eemelin oli hän ottanut taloonsa rengiksi, piti häntä helpoissa töissä ja väliin ryypiskelikin hänen kanssaan. Eikä heillä tuntunut enää olevan mitään vihankaunaa, mikä kylläkin tuntui hiukan ihmeelliseltä.

Kerran me kävimme, Ruusenmarkki ja minä, hänen sukunsa hautaholvissa, joka on kirkon takana hautausmaan keskellä. Hän tahtoi melkein väkisin nähdä sen sisällä tietääkseen, kuten hän nauraen sanoi, millaiseen koppiin hänet pian pistettäisiin. Holvin ruostuneen lukon aukaisemiseen tarvittiin voimaa ja oven auettua löyhähti holvista vastaan niin kauhea lahonneen lemu, että minua ihan kuvotti. Mutta Ruusenmarkki meni holviin ja katseli tarkoin mätäneviä arkkuja. Sitten näytti hän aivan seinän vierestä lattialta paikkaa ja sanoi tahtovansa, että hänen arkkunsa pantaisiin siihen. Hän käski minua tarkasti muistamaan sen.

Muutamana talvi-iltana tulivat Ruusenmarkki ja Haanperän Eemeli tänne minun tupaani, tähän samaan huoneeseen. Heillä oli mukanaan pari pulloa Kolmea Tähteä ja sikareita, ja me vietimme iltaa myöhään yöhön. Lopulla siirtyi puhe hautausmaahan ja aaveisiin. Kerroin muutamia tapauksia, jotka itse olin nähnyt ja joiden vuoksi en mielelläni mene pimeässä hautausmaalle. Ruusenmarkki tiesi myös kertomuksia ulkomailta ja ne jutut karmivat minun selkäpiitäni. Mutta Haanperän Eemeli se vain nauroi niille.

Ruusenmarkkikin nauroi, mutta minusta hänen naurussaan oli jotain pirullista ja kammottavaa. Muistan yhä vieläkin melkein kokonaan sen, mitä hän sanoi:

— Hah-haa, Eemeli! Sinä Laidatkin olla sellainen mies, joka ei pelkää piruakaan. Minulla on sinulle hauska ehdotus. Sinä kai muistat, että meillä aikoinaan oli vähän niin kuin riidankaunaa keskenämme. Mutta nyt minä sovitan sen ja lupaan jättää sinulle perinnöksi taloni ja kaikki rahani. Ja tiedäpä, että niitä on pankissa yli kolmesataatuhatta markkaa. —

Meidän silmämme levisivät, sillä se merkitsi siihen aikaan hyvin paljon rahaa. Mutta Ruusenmarkki jatkoi:

— Siinä on vain yksi pieni ehto, joka sinusta kuitenkin varmaan on hyvin helppo. Kolmantena yönä sen jälkeen kuin minut on haudattu, täytyy sinun kello kahdeltatoista mennä yksin hautausmaalle, aukaista sukumme hautaholvi ja lyödä vasaralla minun arkkuni päähän kantaa myöten naula, jonka itse sinulle annan. Mutta valoa ei sinulla saa olla mukana ollenkaan.

Ensi viikolla minä teen laillisen testamentin ja teetän jo nyt valmiiksi arkun, annan sinulle naulan ja näytän, mihin paikkaan se on lyötävä.

Aamulla sinä, — Ruusenmarkki osoitti minua, — saat sitten tarkastaa sen, ja jos se on tehty, tulee Haanperän Eemelistä sinä päivänä rikas mies. —

Minun oli paha olla, vaikka ajattelinkin, että se oli vain humalaisen miehen lörpötystä ja että Ruusenmarkki ei enää seuraavana aamuna muistaisi koko juttua. Mutta Eemeli löi heti kättä Ruusenmarkin kanssa ja niin kaupat oli tehty.

Erehdyin kuitenkin luullessani, että Ruusenmarkki unohtaisi koko jutun, sillä seuraavan viikon alussa hän tuli hakemaan minua, ja me matkustimme kolmisin Haanperän Eemelin kanssa kaupunkiin. Siellä kävi Ruusenmarkki ensin lääkärin puheilla, joka antoi todistuksen siitä, ettei Ruusenmarkin päässä ollut mitään vikaa. Sitten menimme kolmisin asianajajan luo, joka kirjoitti kaikkien lain muotojen mukaisen testamentin Ruusenmarkin viimeisestä tahdosta. Asianajaja ja minä vahvistimme testamentin, joka viidellä lakkasinetillä suljettuna annettiin Haanperän Eemelille. Mutta Ruusenmarkki kielsi meitä hiiskumasta asiasta kenellekään.

Kotiin palattuamme kutsui Ruusenmarkki meidät luokseen ja näytti meille ruumisarkkunsa. Se oli mahtavan suuri, tammesta tehty ja hopealla silattu. Sen kanteen päänpuolelle oli kiinnitetty hopealevy, jonka keskellä oli reikä. Siihen reikään tuli Eemelin lyödä naula. Tämänkin Ruusenmarkki antoi valmiiksi hänelle. Me katselimme sitä ja näimme ihmeeksemme, että se oli aivan tavallinen, neliskulmainen viiden tuuman lankanaula.

Kului sitten jonkun aikaa ja tuli kevät ja kesä. Olin, vähitellen unhottanut koko asian, mutta Ruusenmarkki tuli huonoksi ja alkoi yskiä pahasti ja sylkeä verta. Seuraavana syksynä, syyskuun puolivälissä, hän kuoli ja hänet pantiin siihen arkkuun, jonka hän itse oli talvella ennakolta hankkinut. Mutta mitään hänen salaperäisiä tavaroitaan ei löydetty. Siinä huoneessa, jota ihmiset olivat ihmetelleet, jopa hiukan pelänneetkin, oli vain paha käry. Ja lattialla oli lasinpalasia ja uunissa paljon mustaa tuhkaa.

Kun kuulin Ruusenmarkin kuolemasta, muistin hänen testamenttinsa ja menin Haanperän Eemelin luokse. Testamentti oli hänellä tallessa ja niin ikään Ruusenmarkin antama rautanaulakin.

Kävimme yhdessä Eemelin kanssa katsomassa ruumista, kun se makasi arkussa. Sen vasen silmä ei ollut pysynyt kiinni, vaikka se oli useaan kertaan suljettu umpeen painamalla. Se oli osittain musta, osittain valkea, mutta himmeä niin kuin kuolleen silmä aina on. Minusta tuntui siltä kuin olisi hän salaa iskenyt silmää Eemelille.

Me olimme myös molemmat Ruusenmarkin hautajaisissa, kun hänet suljettiin esi-isiensä hautaholviin. Minä näytin sen paikan lattialla seinän vierestä, mihin hän itse oli määrännyt arkkunsa pantavaksi. Lattiassa oli pieni koroke seinävierustalla eikä arkun reuna joutunut aivan seinään kiinni, vaan siihen jäi välille muutaman tuuman levyinen rako. Arkku tuli olemaan sellaisessa asennossa, että päänpuoli oli suoraan länteen ja jalkopuoli itään päin.

Hautajaisissa oli paljon väkeä, suurimmaksi osaksi köyhiä, joille Ruusenmarkki eläessään oli ollut hyvä. Heistä itkivätkin monet ja siunasivat häntä. Mutta oli siellä myös toisia, jotka sanoivat, että hän oli ollut paholaisen palveluksessa ja joutuisi nyt helvettiin. Haanperän Eemelin silmät kiiluivat ilkeästi, kun hän ajatteli rahoja, jotka hän pian saisi huostaansa. Mutta kun arkkua kannettiin ohitse ja hän peräytyi taaksepäin, sattui hän tallaamaan Sirkka neidin hautakumpua. Silloin hän säpsähti ja tuli aivan kalpeaksi.

Seuraavina parina päivänä oli minun kovin paha olla ja minä jo kaduin, että olin ollenkaan ryhtynyt osalliseksi tähän leikkiin. Minusta se alkoi jo tuntua synniltä ja pahojen voimien ärsyttämiseltä. Sydämessäni oli raskas onnettomuuden aavistus.

Kolmantena iltana Ruusenmarkin hautauksen jälkeen tuli Haanperän Eemeli luokseni. Heti huomasin, että hän oli juonut, vaikka hänen puheensa olikin selvää ja vaikka hän ei lainkaan horjunut. Hänellä oli taskussaan Ruusenmarkin antama naula ja tavallinen puusepän vasara. Hän oli olevinaan iloinen ja remseä ja kehuskeli rahoillaan jo etukäteen. Näin kuitenkin selvästi, ettei hänenkään ollut oikein hyvä olla.

Varoittelin häntä, sillä olin hiukan levoton hänen puolestaan. Mainitsinpa jotain Sirkka neidistäkin, mutta hän vain pöyhisteli ja kerskaili, että kun hän ei kerran eläviä pelännyt, niin ei sitten kuolleitakaan. Myös hän sanoi Sirkka neidistä pari asiaa, jotka koskivat kovasti minun sydämeeni. Ja hän ryyppäsi yhä lisää pullosta, joka hänellä oli mukanaan, ja antoi minullekin. Hänen sisunsa yltyi ja nousi siitä yhä.

Kun kello oli vähän vailla kaksitoista, lähdimme yhdessä ulos. Oli aivan samanlainen ilma kuin nytkin. Pohjatuuli kiskoi oksia puista ja putoilevat lehdet löivät meitä kasvoihin. Pilvet olivat mustia ja repaleisia ja kiitivät taivaalla hurjaa vauhtia. Kapea kuunsirppi vilahti välistä niiden lomasta näkyviin. Se oli myrkynkeltainen ja valaisi aavemaisesti puiden mustia, törröttäviä oksia. Tuuli oli kylmä ja pureva. Eemelin päällä oli paksu, lämmin sarkatakki. Muistan kadehtineeni häntä sen vuoksi.

Niin tulimme hautausmaan portille ja odotimme siinä kello kahtatoista. Tuulen ulvonnan läpi kuulimme väliin vaimentuneesti tapulin tuuliviirin ilkeän vingahtelun. Minun oli hyvin paha olla.

Kun kello oli täsmälleen kaksitoista, kulautti Haanperän Eemeli loput pullon sisällyksestä kurkkuunsa ja löi pullon kiroten rikki hautausmaan muurin kylkeen. Annoin hänelle hautaholvin avaimen ja hän aukaisi raskaan, rautaisen portin sekä astui siitä hautausmaalle. Tuuli paiskasi portin kiinni heti hänen perässään.

Eemelillä ei ollut mitään lyhtyä eikä valoa, niin kuin olikin määrä. Kuulinkin hänen sen vuoksi pari kertaa kompastuvan hautakumpuihin ja kiroavan katkerasti. Mutta sitten en kuullut muuta kuin tuulen ulvonnan puiden oksissa ja tapulin ruostuneen viirin vingunnan.

Odotin odottamistani ja tunsin, kuinka kello tikitti taskussani. Se tikitti äärettömän hitaasti, niin että jokaisen lyönnin välillä tuntui olevan pitkä, pitkä aika. Ehdin ajatella melkein koko entisen elämäni ja Ruusenmarkin ja Sirkka neidin jutun, istuessani siinä kosteassa ruohossa hautausmaan muurin vieressä piippuani imien. Eikä piipun pahus tahtonut oikein palaakaan, vaan sammui monta kertaa. Ja tuuli puhalsi tulitikut aina sammuksiin, niin että lopulta pistin kyllästyneenä piipun taskuuni.

Aloin olla levoton, sillä minusta tuntui siltä kuin olisi Haanperän Eemeli ollut poissa jo monta tuntia. Mutta kun katsoin kelloani, oli se vasta kolmetoista minuuttia yli kahdentoista. Juuri tällä samalla hetkellä luulin kuulleeni jotain ääntä, aivan kuin rautalevyä olisi kovalla voimalla lyöty kiveen ja kuin samalla joku olisi huutanut.

Ajattelin sen johtuvan vain omasta levottomuudestani. Arvelin, että tuuli se ehkä vain ulvoi oksissa, enkä välittänyt siitä. Odotin yhä.

Vaivuin puoleksi uneen, sillä en ollut tottunut näin pitkään valvomaan. Kun jälleen katsoin kelloani, oli se jo vähän yli kaksi. Nyt olin jo todella huolissani, sillä Eemeliä ei vieläkään kuulunut palaavaksi. Yht’äkkiä juolahti mieleeni ajatus, että hän ehkä halusikin vain peloittaa minua, kun olin häntä varoitellut, ja oli työnsä tehtyään hypännyt muurin yli hautausmaan toiselta laidalta ja lähtenyt kotiin nukkumaan.

Tämä ajatus kiukutti minua. Minua myös nukutti kovasti; siihen kaiketi vaikuttivat nuo pari Eemelin antamaa ryyppyä. Lopulta päätinkin lähteä kotiin. Eemeli kyllä varmaan tulisi aamulla luokseni, jotta voisin käydä testamentin mukaisesti tarkastamassa, oliko työ oikein tehty.

Lähdin kotiin päin kulkemaan. Mutta kuta kauemmaksi hautausmaalta ehdin, sitä vaikeampi oli minun olla. Jokin sisässäni sanoi, että tein väärin. Ja kotona en saanut unen rahtua silmiini koko yönä.

Aamu alkoi vähitellen sarastaa. Aurinko nousi ja tuli pilvisen yön jälkeen hyvin kaunis päivä. Tuulikin oli lakannut puhaltamasta, niin että oli aivan tyven.

Eemeliä ei vain kuulunut. Kun kello alkoi käydä yhdeksättä, kävi levottomuuteni liian suureksi. Lähdin naapuritaloon ja kerroin Mattilan vanhalle isännälle, joka oli tunnettu teräväksi ja viisaaksi mieheksi, koko jutun ja pyysin häntä mukaani hautausmaalle.

Lähestyimme yhdessä rautaporttia. Mieleni oli niin raskas ja ruumiini niin järkkynyt, että polveni eivät tahtoneet kestää. Jo kaukaa näimme, että Ruusenmarkin hautaholvin ovi oli auki. Ja kun pääsimme lähemmä, niin näimme, että se oli paiskattu auki kauhealla voimalla. Ovi oli näet auetessa iskenyt kiviseinän kulmaan niin, että tuuman paksuinen rauta oli taipunut kuhmuille. Sisällä vallitsi kauhea sekasorto. Arkkujen lahonneet laudat olivat murtuneet ja jonkun ruumiin luita oli lennähtänyt lattialle hajalleen. Mutta Ruusenmarkin arkku oli poissa.

Hautaholvin ovelta vei kirkon toiselle puolelle syvä ura, aivan kuin raskasta esinettä olisi raahattu maassa. Kuljettua tietä merkitsivät katkenneet pensaat ja kaatuneet ristit. Seurasimme sitä äänettöminä ja peläten, sillä tunsimme, että kirkon takana saisimme nähdä jotain kauheaa.

Kun käännyimme nurkan ympäri, olimme vähällä kompastua, sillä siinä makasi Ruusenmarkin ruumis selällään kasvot taivasta kohti ja vasen silmä auki himmeänä ja kiillottomana. Parin metrin päässä siitä oli tyhjä arkku ja sen vieressä irtautunut kansi. Ja kannen päällä makasi Haanperän Eemeli kasvot ruohoon painettuina.

Kun koetimme nostaa häntä pystyyn, huomasimmekin, että hän oli kuollut. Hänen suunsa oli aivan ammollaan, ikään kuin hän olisi kuollessaan huutanut hirveästi, ja kieli törrötti suussa paksuna ja sinisenä ja paisuneena. Silmät olivat revähtäneet niin auki, että valkuaiset näkyivät leveälti molemmin puolin silmäluomien päältä. Vääntyneissä kasvoissa ja silmissä oli sellainen kauhun ilme, että Mattilan vanha isäntä ja minä siunasimme itsemme vapisevin käsin.

Emme saaneet Eemelin ruumista irti arkun kannesta. Ja kun katselimme häntä tarkemmin, näimme, että hän oli naulinnut takinliepeensä kiinni arkun kanteen ja että naula oli kantaa myöten lyöty puuhun hopealevyn reiästä.

Katsoimme kauhistuneina toisiamme. Kuvittelimme selvästi mielessämme, kuinka Haanperän Eemeli oli pilkkopimeässä yössä, tuulen ulvoessa puiden oksissa, tuntenut olevansa kiinni arkussa, kuinka hän oli syöksynyt mielettömin voimin ulos holvista, paiskannut oven seinää vasten ja huutanut ja raastanut arkkua perässään, kunnes se oli auennut ja ruumis oli singahtanut ulos — ja kuinka Haanperän Eemeli oli samassa lysähtänyt kuolleena arkun kannelle — — —»

Haudankaivaja lopetti juttunsa ja pirskautti miettivästi pitkän syljen uunin eteen. Hänen silmänsä, joihin kertoessa oli kohonnut kirkas hohto, muuttuivat jälleen sameiksi ja kiillottomiksi. Hetken äänettömyyden jälkeen lisäsi hän vielä väsyneesti:

— Sellainen se oli kertomus Haanperän Eemelin kuolemasta. Siitä lähtien olen minä joka ilta sulkenut hautausmaan portin kello yhdeksältä enkä päästä enää ketään sinne pimeässä.

TALVINEN SUOJAPÄIVÄ.

Huone oli suuri ja sen ruskeat, tammiset seinäpaneelit kiilsivät kolmen vahakynttilän valossa, nurkkien jäädessä hämärään. Vaikka oli päivä, kalpea talvipäivä, oli tummat kaihtimet laskettu ikkunoiden eteen, sillä keskellä lattiaa makasi mustalla veralla peitetyllä korokkeella kuollut arkussaan, eikä kantta ollut vielä kierretty kiinni.

Jääkylän vanha parooni piti kädessään raskasta kynttilänjalkaa, jossa kolme liekkiä sinisinä lepatti heittäen seinille vaihtuvia varjoja. Hänen kätensä ei vavissut, kun hän katseli ruumista.

Se oli vanha nainen, jonka kuoppaposkisilla kasvoilla oli kuoleman sinerrys. Kädet lepäsivät ristissä rinnan päällä ja niiden suonet muodostivat ryppyiseen ihoon pingoittuneita, kiiltäviä kohonemia. Leuka pisti esiin terävänä ja vaativana; silmät olivat auki ja niiden kulmissa kiilsi pari hyytynyttä, lasimaista pisaraa. Mutta vanha parooni ei pyyhkäissyt niitä pois eikä sulkenut kuolleen lasittuneita silmiä.

Jääkylän vanhan paroonin käsi ei vavissut, vaikka hän tiesi jotain, mitä kukaan muu ei tiennyt eikä tulisi koskaan tietämäänkään. Hän ei tuntenut mitään omantunnonvaivaa eikä kauhua siitä, mitä oli tehnyt.

Kuuma, sulanut vahapisara valui kynttilänjalkaa pitkin vanhan paroonin kädelle, mutta hän ei tuntenut sen polttoa. Kostealta katolta tuntui irtaantuvan raskas suojalumi, liukuvan pehmeästi kalloa pitkin ja putoavan paksuun kinokseen seinän vierelle, mutta vanha parooni ei kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.

Armida oli nyt siis vihdoin kuollut. Kahdenkymmenen pitkän vuoden helvetti oli vihdoin lopussa. Vanha parooni oli jälleen vapaa, eikä hän tuntenut pienintäkään katumusta. Se oli käynyt niin helposti. Armida oli tuskin itsekään ehtinyt huomata sitä.

Armida oli lukenut mustia ja raskaita kirjoja, ja hän oli tehnyt elämän synkäksi ja raskaaksi. Jääkylän vanha kartano, jossa ennen oli kaikunut nauru ja soitto, oli muuttunut kylmäksi ja kuolleeksi ja sen elämä kovaksi ja ankaraksi Armidan tullessa taloon. Nyt makasi hän jäykkänä ja liikkumattomana, niin kuin oli elänytkin. Vanha parooni puhalsi kynttilät sammuksiin, sulki oven jäljessään ja jätti hänet yksin pimeyteen.

Armidan jälkiä oli kaikkialla. Työhuoneessa oli hänen suuri, musta raamattunsa vielä avoinna telineellään, ja sen lehdillä oli kovia ja ankaroita sanoja. Huonekalut olivat raskaita ja jykeviä. Seiniltä oli poistettu väri ja elämä. Palvelijakin, joka auttoi sudennahkaturkit Jääkylän vanhan paroonin päälle, oli jäykkä ja vakava.

Jääkylän vanha parooni pysähtyi portaille ja katseli harmaata taivasta ja kosteata, lumista maisemaa, jonka yllä aamuhämärä huomaamatta, vaihtui iltapäivän hämäräksi. Vanha parooni tunsi itsessään suojaisen talvipäivän surullisen, raskaan tunnelman. Hän ei enää osannut iloita, kun komea parivaljakko ajoi himmentyneet hopeakulkuset kilisten kuistin eteen ja hän istuutui reen perään karhunnahkapeittojen alle. Nuo kulkusetkin oli Armida kieltänyt: nekin olivat syntiä ja maallista koreilua. Mutta reki kulki raskaasti, kun suojalumi takertui suuriksi kokkareiksi jalaksiin, eikä kulkusten kilinässä ollut entistä heleätä ääntä.

Hän, Jääkylän ylpeä parooni, oli nainut rikkaan porvaristytön tuhlattuaan ensin perintörahansa ja tehtyään kartanonsa turvin suuria velkoja. Armida oli ottanut talon ohjakset lujiin käsiinsä, murhannut hänen elämänilonsa ja kuivettanut hänet vanhukseksi ennen aikojaan. Heidän välillään oli ollut näkymätön ja salainen viha, joka myrkytti kaiken ja teki kaksikymmentä kaunista vuotta Jääkylän paroonin elämästä yhtämittaiseksi helvetiksi. Armida ei oikeastaan niin paljon puhunut, mutta hänen katseensa oli kauhea. Mutta nyt se oli lopussa. Armida oli juonut myrkyn… mutta siitä ei kukaan saanut tietää… Jääkylän parooni saattoi rauhassa alkaa uuden elämän.

Mutta miksi kaikki oli niin lohduttoman harmaata ja miksi aisakellot kilisivät niin vaimeasti raskaassa ilmassa? Miksi ei niissä ollut entistä helakkaa, villiä ääntä, niin kuin oli silloin kuin Jääkylän nuori parooni raisuilla hevosilla riensi iloisesta juomaseurasta toiseen. Nuori parooni… niin, Jääkylän parooni alkoi olla jo vanha… Mutta roskaa! Osaa sitä vanhanakin elämästä nauttia!

Kylä oli kovin kurja ja luhistunut. Kinokset olivat paksut ja talot näyttivät omituisen litteiltä niiden keskellä. Jostain piipusta nousi savua ja sekin oli harmaata eikä tahtonut jaksaa nousta korkealle, vaan painui alas aivan kinosta pitkin.

Yht'äkkiä Jääkylän vanhasta paroonista tuntui kaikki niin omituisen epätodelliselta, aivan kuin hän jostain yläpuolella olisi katsellut itseään ja mielessään liikkuvia ajatuksia. Hän näki, kuinka reki kulki raskaasti nuoskassa lumessa, ja näki, että vanha parooni kiukutteli mennyttä nuoruuttaan. Ja kun hän jälleen palasi todellisuuteen, iski hänen mieleensä lause, jonka Armida kerran oli sanonut ja jolle hän oli vain nauranut:

»Tiedätkö, minä en uskalla jättää sinua yksin maailmaan. Jos minä kerran kuolen, täytyy sinun kuolla minun jälkeeni. Minä tulen itse sinua hakemaan, sillä sinä olet luonnostasi kevytmielinen ja voisit pahalla tahrata kaiken sen hyvän, mitä minä olen sinulle tehnyt.»

Paksujen sudennahkaturkkien alla kihosi hiki Jääkylän vanhan paroonin ruumiiseen. Hän ajatteli, että turkit olivat tällaisena päivänä liikaa. Mutta sydämessään tiesi hän sen johtuvan siitä, että hän kuvitteli, millaista olisi kuolla juuri nyt.

Reki pysähtyi postimestarin talon eteen. Taas tunsi Rautakylän vanha parooni olevansa oman itsensä ulkopuolella. Hevoset seisoivat päät riipuksissa, hiestyneillä kyljillä vaahtopirskeitä. Vanha parooni astui sisään tupakansavuiseen huoneeseen, joka oli siniharmaa talvipäivän kalpeassa valossa. Hän kätteli postimestaria ja asemapäällikköä ja apteekkaria. Ja kohta hän nauroi heidän jutuilleen ja joi totilasinsa pohjaan.

Mutta nämä kaikki vanhat ystävät ja juomaveikot tuntuivat vierailta ja kaukaisilta ja omituisen varjomaisilta tupakansavuisessa huoneessa. Lopuksi Jääkylän vanha parooni parin tunnin kuluttua hyvästeli ja lähti pois ja sanoi reessä torkkuvalle ajopojalle, että tämä saisi ajaa edellä kotiin; parooni tahtoi itse kävellä.

Ilman oli täyttänyt punertava hämärä, joka ei tullut mistään, vaan jota säteili ilmasta itsestään. Jääkylän vanha parooni kulki hitaasti kylän halki, kuuli kulkusten häipyvän, vaimenevan kilinän ja erotti jostain kaukaa koiran kumean haukunnan. Mutta missään ei näkynyt ihmisiä ja kylä oli äänetön ja jähmettyneen liikkumaton.

Kun vanha parooni ehti metsään, jonka suurten, solakkain mäntyjen rungoista oli huurre sulanut, niin että ne olivat märkiä ja ruskeita ylhäältä ja harmaita alempaa, tunsi hän, ettei hän enää ollut nuori ja ettei hän enää osannut elää.

Alkoi tulla jo pimeä, mutta tie näkyi vielä selvästi ja siihen painuneet kavionjäljet näyttivät mustilta. Vanhan paroonin tuli hiki ja hän mietti mielessänsä, että turkit olivat sittenkin liian paksut.

Armida oli sanonut, että myöskin vanhan paroonin täytyisi pian kuolla. Jääkylän vanha parooni muisti taas, että Armida oli uhannut tulla itse häntä hakemaan. Paroonia puistatti. Hän oli hämärässä näkevinään vaanivia varjoja puiden takaa. Hän kiirehti askeleitaan. Sydämessä tuntui outo kouristus.

Hän vihasi nyt Armidaa enemmän kuin koskaan ennen. Mutta itselleenkään sitä selvästi myöntämättä tiesi hän sisimmässään, että tämä viha oli voimatonta, sillä Armida oli aina ollut väkevämpi häntä. Sitäkin voimakkaampi nyt vainajana.

Tie teki vähän matkan päässä mutkan. Jääkylän parooni tunsi ja tiesi, että mutkan takana oli Armida tulossa häntä vastaan, hakemaan häntä pois. Vaikka hän kuinka koetti vakuuttaa itselleen, että se oli vain kuvittelua, oli hän jo näkevinään Armidan laihan, jäykistyneen ruumiin liikkumassa tietä pitkin. Parooni saattoi erottaa hänen kuoppaposkiset kasvonsa sekä tarmokkaan leuan ja ihon, jolla oli kuoleman sinerrys, ja ennen kaikkea nuo tuimat harmaat silmät, joiden kulmissa oli pari lasimaista, hyytynyttä pisaraa. Hän tiesi, että juuri tuolla tien mutkassa he kohtaisivat toisensa.

Raskaat turkit painoivat yhä enemmän. Vanhan paroonin ruumis oli aivan hiessä. Hän huohotti ja sydänalassa tuntui yltymistään yltyvä kouristus. Äkkiä tunsi vanha parooni olevansa suuren pelon vallassa, oudon kammon, suorastaan kuoleman kauhun. Häntä halutti kääntyä takaisin, juosta, paeta… jonnekin… kauas. Mutta hän ei voinut. Hänen ikään kuin oli pakko kulkea eteenpäin välttämätöntä, vaativaa ratkaisua kohti.

Kun Jääkylän parooni oli ehtinyt tien mutkaan, putosi korkealta, männyn kostealta oksalta, kasa märkää lunta tupsahtaen hänen eteensä hankeen. Jääkylän vanha parooni hätkähti, horjahti ja kaatui tielle eikä noussut enää.

Yön tultua alkoi hiljaa sataa lunta ja suuret, pehmeät hiutaleet peittivät pian paksuissa sudennahkaturkeissa makaavan miehen. Siitä löysi hänet aamulla kunnantalon ruotivaivainen, Leena, joka oli matkalla katsomaan viimeisen kerran Jääkylän armeliasta ja hyvää Armida emäntää.

KIROTUT SILMÄT.

»Ee-ei, ha-haa! Te erehdytte aivan kokonaan. Minä en suinkaan ole mikään mielipuoli, kaikkea vielä. Minua huvittaa tuo otaksumanne. Olen vain ystävieni neuvosta täällä parantamassa rasittuneita hermojani. Tein liiaksi työtä. Ja minä pidän vahvoista muureista ja ristikkorautaisista ikkunoista ja lukituista ovista. Ne antavat niin turvallisen tunteen. Tänne niiden on vaikeata päästä. Ha-haa!

Oletteko kuullut nimeni? Niin, minä olen arvossapidetty mies, hiukan kuuluisakin, vai kuinka? Ha-haa! Ehdin vielä pitkälle — en ole vanhakaan — kunhan hermoni vain parantuvat. Vain pari kuukautta ehkä, luulen sen riittävän.

Olette kukaties lukenut minun tutkielmani »Tilastotieteen käyttämisestä yleisen rikollisuuden vähentämiseksi yhteiskunnassa?» Se herätti aikoinaan paljon huomiota. Minuun kiinnitetään suuria toiveita. Täydentäisin ja jatkaisin sitä nyt, elleivät nuo kirotut silmät aina vaivaisi minua!

Silmissänikö vikaa? Hah-haa! Erehdytte taas. Minun silmäni ovat hyvässä kunnossa, vieläpä paremmat kuin toisten. Mutta nuo kaksi kirottua silmää ne…! Ebban silmät nimittäin. Ne ne häiritsevät minua, kiusaavat minua, hermostuttavat ja ärsyttävät, vaikka Ebba onkin kuollut. Ebba raukka. Hän lepää nyt kirkkomaassa, rauhassa — — niin — — —.

Ei, ei, saatana! Ei! Minä en murhannut Ebbaa! Vai ette sanonut mitään? Hm, luulin kuulleeni jotain, hermoni ovat vähän kiihdyksissä. Katsokaahan, hänen silmänsä elävät eivätkä anna minulle milloinkaan rauhaa.

Mutta sehän oli hänen oma syynsä. Itsehän hän niin tahtoi. Ja miksi hän suostui siihen? Minä olin silloin nuori enkä osannut harkita tekojani. Ebba oli niin kaunis, ja minähän kyllä rakastin häntä. Niin, rakastin, ja jos minä joskus satuin jotain lupaamaan — ha-haa! — niin sehän vain oli hetken hurmassa luvattu — kuinka se nyt latinaksi sanotaankaan? — aivan ajattelematta. Mutta hän uskoi varmaan siihen — hän taisi, näin meidän kesken sanoen, olla hiukan typerä — ja sitäpaitsi hän oli niin kovin viaton.

Tietysti minä pidin hänestä, rakastin häntä. Mutta hän oli köyhä ja halpa-arvoinen. Enhän minä voinut häntä naida. Sehän olisi ollut mielettömyyttä ja itsetuhoamista. Minun tieni tähtäsi korkealle — a-a-a-a-h! — korkealle, niin kovin korkealle! Häntä minun olisi ollut mahdoton ottaa mukaani. Hän olisi ollut taakka, este, kahle. Kaikki olisivat minua nauraneet, jos olisin jonkun rihkamakauppiaan tyttären kanssa yrittänyt ruveta nousemaan kunnian ja loiston portaita. Se olisi särkenyt urani ja unelmani, sen ajatteleminenkin jo oli mieletöntä, se oli yksinkertaisesti sanoen mahdotonta, aivan mahdotonta.

Voi, kuinka hyvin minä muistankaan sen alun! Silloin kukkivat tuomet ja minä olin juuri saanut maisterinsormukseni ja suuret unelmat kypsyivät mielessäni. Me leikittelimme yhdessä, Ebba ja minä, muka kiistellen. Se tapahtui tuomilehdossa, ja tuomien tuoksussa oli kummallista värinää. Oli valkea kesäyö ja leikitellessämme minä sieppasin hänet syliini, muka vain vangitakseni leikillä hänet. Tunsin silloin hänen vyötäistensä hennon notkeuden ja lanteittensa pehmeän kaarteen omaa ruumistani vasten.

A-a-a-ah, miten hullu minä silloin olin. Mutta veri jyskytti pyörryttäen ohimoissani ja minä tunsin kasvoilleni painuneen vaatteen lävitse hänen nuoren povensa huohotuksen ja hänen sydämensä lyönnit. Hän pelkäsi, hän tempoili itseään irti, hän tahtoi huutaa, mutta minä puhuin hulluja, kiihkeitä sanoja hänen pieneen korvaansa, minä lupasin, ehkäpä vannoinkin. Ja hän raukeni syliini, uskoen minuun, tuossa valkeassa, tuomentuoksuisessa kesäyössä.

Hullu minä silloin olin, kun annoin tuon ainoan hetken takia alttiiksi koko loistavan tulevaisuuteni. En ajatellut silloin muuta kuin aistien pyörryttävää hekumaa. Ja rakastinhan minä Ebbaa, vaikkakin vähemmän kuin tulevaisuuttani.

Unohdin pian koko asian, sillä tein ankarasti työtä koko kesän. Tutkin kirjastoja ja alustelin tutkielmaani. Kunnianhimoni oli suuri. Tahdoin jo nuorena päästä eteenpäin. Paljonkaan en ehtinyt tavata Ebbaa. Mutta kerran, juuri kun asterit alkoivat kukkia ja ilmassa oli jo syksyn kaiku, tuli Ebba luokseni muistuttamaan minua lupauksestani. Hän vaati, että täyttäisin sen pian. Samalla hän kuiskasi korvaani jotain, joka sai minut kauhistumaan ja kiroamaan.

Lähetin Ebban pois toiselle paikkakunnalle. Kun hänen aikansa oli tullut, menin hänen luokseen ja selitin hänelle, kuinka mahdotonta minun oli täyttää se, mitä joskus ajattelematta olin tullut luvanneeksi hänelle. Hän itki ja valitti, mutta tulevaisuuteni oli kysymyksessä, ja minä otin lapsen pois häneltä.

Minä vannon, niin, minä vannon, ja te tietysti ymmärrätte, ettei minulla ollut pienintäkään aikomusta tappaa sitä. Se oli vain sattuma, ikävä tapaturma, että se putosi vahingossa siihen suohautaan. Enkähän minä voinut estää maata vierimästä sen päälle. Ah, kuinka kaameasti vihreä, limainen vesi loiskahti, kun se putosi sinne! Ja kirottua, miten se huusi ja parkui vielä sittenkin kauan aikaa, vaikka olin tukkinut sammalia sen suuhun! Miksi helvetissä sen täytyi parkua? Se teki minuun pahan, kovin pahan ja ikävän vaikutuksen.

Palasin Ebban luokse. Juuri silloin se tapahtui. Hän ei sanonut mitään. Miksi hän ei sanonut mitään? Hän vain katsoi minuun, katsoi kokonaisia ikuisuuksia noilla saatanallisilla silmillään. Tuo katse kaivautui minuun kuin tulinen neula, se kaivautui ikipäiviksi sydämeni syvimpään pohjukkaan, enkä minä koskaan pääse vapautumaan siitä.

Ebba palasi lakaisin kotiinsa ja sai jonkinlaisen halvauksen, niin ettei hän päässyt enää kävelemään. En käynyt kertaakaan hänen luonaan, mutta sain toisilta tietää, että hänen täytyi aina maata vuoteessaan liikkumattomana ja että vain hänen silmänsä elivät ja liikkuivat.

Joka päivä täytyi minun kulkea sen talon ohitse, missä hän makasi, ja aina tunsin minä silloin seinien ja verhojen lävitse hänen kirotut silmänsä. Minä näin, kuinka ne katselivat minua. Ah, tuo kirottu katse kaivautui jokaiseen soluuni, se poltti ja repi hermojani, se seurasi minua, se turmeli työni, kaikkeni, koko elämäni. Mikään ei sitä kyennyt estämään eikä antamaan minulle rauhaa.

En ollut koskaan käynyt hänen huoneessaan, mutta kuitenkin näin sen aina silmieni edessä. Saatoin erottaa huonekalut, taulut seinillä, verhot, lattiamaton kuviot — mutta ennen kaikkea vuoteen ja siinä makaavan liikkumattoman ruumiin. Ja sitten nuo Ebban kirotut, polttavat silmät.

Ha-haa! Minä en voinut kestää sitä kauempaa. Tuo katse vei öitteni unen ja ennen kaikkea häiritsi se minua tieteellisissä tutkimuksissani. Ihmiset alkoivat katsella minua epäillen ja peläten, kun yhtäkkiä kesken vilkkaimmankin keskustelun saatoin hätkähtää ja raivostua nähdessäni nuo silmät milloin missäkin: seinissä, katossa, huonekaluissa, kuvissa tai oman seuralaiseni silmien paikalla.

Oma syynsä! Miksi hänen tarvitsi häiritä minua niin? Eihän minulle jäänyt mitään muuta keinoa. Oli pimeä syysyö, kun salaa vihdoin hiivin hänen huoneeseensa. Olinhan nähnyt sen mielessäni niin monesti. Ja tunsinhan jokaisen nurkan jo ennestään.

Hän makasi juuri niin kuin olin ajatellutkin. Mutta nyt hän nukkui. Hänen silmänsä eivät voineet sillä hetkellä häiritä minua, sillä ne olivat kiinni.

Minulla oli mukanani kirves. Löin sillä häntä päähän. Terä iski luuhun, niin että rusahti. Jollain tapaa Ebba pääsi istumaan, mutta kaatui aivan kohta. Oli pimeä enkä minä oikein nähnyt muuta kuin tummat hiukset valkeata raitia vasten. Löin yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes jostain katkenneesta valtimosta lämmin suihku ruiskahti kasvoilleni. Silloin läksin minä pois, sillä otaksuin, että olin vihdoinkin päässyt rauhaan noista saatanallisista silmistä.

Seuraavana aamuna minut vangittiin. Selitin koko asian, kuinka hän tahallaan oli pirullisesti kiusannut minua noilla kirotuilla silmillään, niin etten ollut rauhassa voinut työskennellä. He säälittelivät minun kärsimyksiäni ja lähettivät minut puoliväkisin tänne hermojani parantamaan ja toipumaan mielenjärkytyksestäni, jotta voisin jälleen jonkun ajan kuluttua jatkaa tieteellisiä töitäni koko ihmiskunnan hyödyksi. Tunsin itsekin, kuinka hermoni olivat järkkyneet, ja kun minulle kerran luvattiin vapaapaikka, mikä on varsin hyvä varattomalle tiedemiehelle, niin matkustin mielelläni.

Mutta kirous alkoi uudestaan. Juuri kun astuin junaan, näin Ebban ruumissaaton kulkevan hautausmaata kohti. Ja kautta perkeleen — kirotut silmät katsoivat minuun jälleen kuolleesta, murskautuneesta päästä mustan ruumisarkun paksujen lautojen lävitse. Eivätkä ne ole jättäneet minua vieläkään rauhaan. Oltuani täällä muutamia päiviä alkoivat ne jälleen näkyä joka paikassa yksityishuoneessani. Yritin väijyä niitä ja lyödä niitä jollain aseella ja puhkaista ne, mutta ne väistyivät aina siirtyen ikään kuin härnäten Loiseen paikkaan.

Sitä kesti kauan aikaa. Olin jo melkein epätoivoissani, kun vihdoin keksin oikean keinon. Kuitenkin oli siinä yksi pulma. Palvelija ei tahtonut päästää minua ulos täältä. Hän oli kovin yksinkertainen, vaikka tarkoitti tietysti hyvää. Hän vain aina sanoi, että tarvitsin lepoa ja rauhaa enkä saisi rasittaa turhaan itseäni. Aivan kuin minulla olisi ollut mitään rauhaa noiden silmien aina ahdistaessa minua. Eikä se nauta ymmärtänyt edes selityksiäni ja asian tärkeyttä. Kun ei ollut muuta neuvoa, olin minä viekas, löin hänet muutamana iltana huomaamatta tuolillani pyörryksiin ja otin itse avaimet.

Kaikki olivat menossa makuulle. Hiivin silloin salaa ulos ja kuljin kauas pois. Olin palvelijalta ottanut myös tarvitsemani määrän rahaa. Matkustin määräpaikkaani yöjunalla ja olin seuraavan päivän metsässä piilossa, ettei kukaan olisi saanut päähänsä estää minua aikeessani. Illan tultua hiivin salaa hautausmaalle. Pitkän etsinnän jälkeen löysin Ebban haudan. Siinä oli vain multakumpu ja pieni puuristi. Olin löytänyt lapion muutamasta heinäladosta. Ja kuu paistoi juuri tarpeeksi mustien pilvien lomista.

Maa oli märkää ja ruskeat lehdet peittivät hautausmaan käytäviä. Aloin kaivaa, ja se kävi niin sukkelasti, että aivan huusin mielihyvästä. Pian tuli arkku esiin ja sen mustien lautojen lävitse katsoivat minua Ebban silmät kuun häviävässä valossa. Mutta en pelännyt niitä tällä kertaa, sillä tiesin voittavani ne kohta.

Arkku oli kehno. Helposti sain lapionkärjellä väännetyksi kannen auki. Kuulin ruostuneiden ruuvien kitinän, kun ne irtautuivat puusta. Siinä makasi Ebba. Hänen lasimaiset silmänsä olivat auki, niin kuin olin jo nähnyt. Ne loistivat kuin lasi kuun säteissä.

Siinä olivat siis vihdoinkin nuo kirotut silmät. Minä aioin upottaa sormeni niihin, repiä ja raastaa ne rikki. Huuliltani pääsi pidätetyn raivon ähkäisy, kun koukistunein sormin kumarruin niitä kohti.

Silloin ympäröivät poliisit ja palvelijat haudan, tempasivat minut ylös sieltä ja veivät minut mukanaan. Huusin ja riehuin raivoissani, kun tehtäväni jäi näin suorittamalla. Mutta riehuntani oli turhaa, sillä minut puettiin kirottuun pakkopaitaan.

Täällä sairaalassa olen nyt sen jälkeen taas virunut. Ensin pakosta, mutta nyt jo omasta halusta. Hermoni eivät ole vielä kunnossa. Helvettiäni vain jatkuu. Nuo silmät kiusaavat minua hellittämältä, nuo kaksi kirottua silmää. Katsokaahan: näettekö tuolla nurkassa, tuolla, näettekö? Ah… ne liikkuvat! Aaah! Aaah! Alati näen minä edessäni, aina ja iankaikkisesti, Ebban silmät, nuo kaksi kirottua, ikuisesti kirottua silmää! A-a-ah!

Miksi ei minun annettu murskata, särkeä niitä? Nyt olisi minulla rauha, jos olisin saanut nähdä Ebban limaiset silmäkuopat tyhjinä. Mutta sitä ei minulle suotu. Kirottua! Nyt ei työstänikään voi enää tulla mitään. Mutta tieteelle, maamme tieteelle tahdottiin tehdä tämä vahinko samalla kuin minulle itsellenikin. Miksi? Vastatkaa te, jos osaatte. A-a-ah.»

PYHÄN BARBARAN KUVA.

»Koska kerran olen joutunut viettämään yöni täällä enkä jonkun herkkähermoisuuspuuskan lähden saa unta, tahdon aikani kuluksi kirjoittaa jotain tyhjänpäiväistä. Lapsesta alkaen olen nimittäin paljon pitänyt kirjoittelemisesta, olenpa joskus yritellyt runojakin, vaikka taipumukseni myöhemmin suuntautuivat enemmän toiselle taidealalle.

Nyt onkin minulla hiukan syytä kirjoittaa, koska elämääni on tullut 'uusi värähdys'. Ah, se on kovin ihanaa ajatella. Ehkä huomenna näytän tämän hänelle. Kunhan vain ainoa kynttiläni kestäisi kyllin kauan.

Ensiksi kuitenkin vähän kiroilen tuota vanhaa kirkonvartija rahjusta, joka illalla sulki oven katsomatta lainkaan, jäikö ketään sisälle kirkkoon. Kun olin saanut työni valmiiksi, huomasin näet, että ovi oli väännetty lukkoon ja että sitä oli mahdotonta aukaista sisäpuolelta. Ikkunat ovat peräisin keskiajalla, niitä ei, harvinaisia kyllä, ole suurenneltu, ruudut ovat mitättömän pienet eikä minulla todella ole pienintäkään halua ruveta särkemään ihania lasimaalauksia turhan vuoksi.

Sakaristossa ei ole mitään ovea eikä minulla ole muuta neuvoa kuin asettua yöksi tänne. Moni tämän seudun asukkaista ei sitä varmaankaan tekisi. He ovat kovin taikauskoista väkeä. Kirkon kummituksista kerrotaan myös juttuja. Lattian alle on haudattu paljon ihmisiä eikä heitä ole täältä siirretty pois, niin kuin useissa muissa vanhoissa kirkoissa on ollut tapana tehdä viime aikoina. Nuo maalaiskollot ovat minulle vihamielisiä työni tähden. He eivät käsitä vielä sen arvoa. Joku heitti kerran kivellä minua kulkiessani kylän lävitse.

Minulla ei ole silti mitään tätä yönviettotapaa vastaan. Vahinko vain, etten saa unta. Jollain tapaa minuun nähtävästi ympäristö sentään vaikuttaa. Yritin vähän huutaakin, mutta ääneni kaikui holvissa niin ontosti ja ilkeitä mielikuvia herättävästi, että luovuin siitä. Eikä se mitään auttaisikaan, sillä kiviseinät ovat mielettömän paksut ja kirkko on vielä keskellä hautausmaata eikä kukaan täälläpäin uskalla yöllä liikkua edes hautausmaan lähettyvillä.

Nämä elokuun yöt ovat oikeastaan hiukan liiankin pimeitä. Nyt vielä taivas on pilvessä eikä kuutakaan näy. Hymyilyttää vähän muistaessani, että vielä viime yönä olin iloissani näistä pimeistä öistä. Tempora mutantur…

Tämä kirkko on ikivanha, tavallista keskiaikaista mallia. Jo kuusisataa vuotta se on harmaakivimuureineen uhmaillut aikaa ja katoavaisuutta pysyen sisäpuoleltaankin melkein muuttumattomana. Viime aikoina on tänne sentään toimitettu uudet penkit ja tehty muitakin pikku muutoksia. Toista sataa vuotta sitten peitettiin jonkun mielettömän päätöksen mukaan ihanat keskiaikaiset seinämaalaukset tässä, samoin kuin muissakin vanhoissa kirkoissa, valkoisen, kolkon rappauksen alle. Joidenkin nerojen mielestä 'niillä ei ollut mitään historiallista eikä myöskään taiteellista arvoa'.

Nykyään ne kuitenkin ovat päässeet oikeaan arvoonsa. Minut valittiin taiteilijana johtamaan täällä paljastustöitä. Seudun asukkaat, jotka ovat pinttyneet vanhoihin tapoihinsa, tietysti aikoinaan ankarasti vastustivat kuvien peittämistä, mutta muutamat kiihkoilijat hurmahenkisen pappinsa johdolla pääsivät voitolle. Nyt, totuttuaan siihen, kiroavat he minua ja minun työtäni, etenkin kun muutamissa keskusteluissa olen tullut loukanneeksi heidän uskonnollisia ennakkoluulojaan.

Vanha perimätieto kertoo, että saarnastuolin vierestä aikoinaan johti ulos melkein kilometrin pituinen salakäytävä, päättyen lähellä pappilaa olevaan pieneen metsikköön. Se oli kaiketi rakennettu niihin aikoihin, jolloin heimosotia vielä käytiin ja ensimmäisiä pappeja vainottiin. Työni lomassa olen yrittänyt etsiä sitä. Jos sitä on ollenkaan olemassa, on se tietysti pahoin turmeltunut.

Olen asunut pappilassa koko työni ajan. Kirkkoherra on kovin vanha ja mielestäni hiukan höperö. Hän ei enää paljon saarnaa, vaan antaa kappalaisen pitää jumalanpalveluksista huolta, hoitaen itse kansliaa, miten kykenee. Hän on aina kintereilläni, kun yritän kirkossa jotain uutta, ja iskee kuin vanha haukka niskaani, jos suunnittelen jotain muutosta. Välistä minua kiukuttaa hänen itsepintaisuutensa, mutta en voi hänelle mitään, sillä hänellä on kirkkovaltuusto takanaan. Hän on höperö, mutta hänen rouvansa sen sijaan… no, hänestä puhun hiukan myöhemmin.

Kysyin kerran kirkkoherralta jotain salakäytävästä, sillä hänen puheistaan olen huomannut, että hänellä on jotain vihiä siitä. Mutta jos hänellä tietoja on, haluaa hän pitää ne ominaan. Hän vain hymyili salaperäisesti, ja kun tahdoin tutkia muuria siltä kohden, missä oven pitäisi sijaita, kielsi hän minua jyrkästi koskemasta mihinkään… Hän on kuin onkin höperö.

Kerrotaan myös tarinaa jostain papista, jonka pakanat olisivat muuranneet elävänä seinäkomeroon alttarin viereen. Siinä jutussa voi kyllä olla historiallista pohjaa, ja se se juuri herättääkin eniten pelkoa kyläläisissä. Heidän mielestään nämä vanhat kirkot ovat öisin aaveiden ja pahojen voimien temmellyskenttiä. He ovat muka joskus öisin kuulleet täältä ulvontaa ja kolauksia kuin ankarasta kamppailusta. Oikeastaan en ihmettelisi, vaikka joku olisi ilkeyksissään lukinnut jäljessäni oven jättääkseen minut pahojen henkien käsiin, mihin minä monien mielestä kuulemma olen omiani joutumaan. Huomenaamuna ainakin saavat pitkän nenän…

Työni alkaa vähitellen olla lopussa. Paria pylvästä työmiehet vielä hiukan naputtelevat. Illalla olin juuri saanut viimeiset rappaushituset pois kauniista P. Yrjänän kuvasta, kun huomasin, että minut oli teljetty yöksi kirkkoon.

Joka tapauksessa tämä työ on ollut suurenmoista ja jättänyt mieleeni unohtumattomia vaikutelmia. Lähtiessäni olen toinen mies kuin tullessani. Vaikka taitaapa siihen olla muitakin syitä.

Ihmeellistä on nähdä, kuinka kuvien ääriviivat alkavat vähitellen piirtyä esiin, kuinka ikivanhat, ihmeelliset värit alkavat kuultaa likaisen rappauksen alta. Ennen osattiin värit sekoittaa oikein, ne ovat toista kuin nykyajan turmeltuvat patenttivärit. Tuon värien ihanuuden edessä voi taiteilija polvistua. Vuosisadat ovat luoneet niihin omituisen hienon kajastuksen, aivan kuin sordiini antaa viulunkieliin herkän, vaimennetun äänen. Aika on antanut maalauksille ihmeellisen tenhovoiman.

Taiteilija on tuntematon. Joka tapauksessa on hän käynyt mestarien koulua. Luultavasti hän on ollut ulkomaalainen. Olen saanut esiin muutamia ornamentteja, joiden tapaisia ei missään muussa maamme kirkossa ole tavattu. Ne ovat aivan erikoisia, kiemuralehtisiä, lehtisuonet selvästi näkyvissä, mikä on hyvin harvinaista ja todistaa erikoista taitoa.

Varsinkin eräs omituinen seikka on kiinnittänyt huomiotani. Olen tavannut muutamissa seinien liikenevissä kohdissa kaikkiaan kahdeksan aivan erikoislaatuista kuvaa, joiden merkitystä en ole kyennyt arvaamaan. Aihe on puoleksi ihminen, puoleksi eläin. Yläpuoli on ihminen tavallista pyhimysmallia, mutta alapuoli on eläimen, muodoton ja karkeatekoinen, herättäen sellaisen vaikutelman kuin se olisi kovassa kiireessä tehty. Kaikki ovat erilaisia, mutta ajatus on yhteinen. Luulen, ettei missään muualla, ainakaan meillä, ole tätä aihetta tavattu.

Samoin on siellä täällä ympäri kirkkoa, kuvien lomissa ja hämärämmissä nurkissa, karkeatekoisia, irvistäviä paholaisnaamoja. Luultavasti niiden tarkoituksena on ollut säikyttää katsojaa, kun hän yht'äkkiä kohtasi ne edessään. Ne ovat varsin karkeasti maalattuja, mutta ihmeen eläviä, herättäen todellakin jonkinlaista pelon tunnetta. Kirkkoherra oli hyvin kauhistunut nähdessään ne ja vaati, että niiden päälle levitettäisiin uudestaan laastia. Hänen tarkoituksensa oli epäselvä, hän mutisi vain jotain 'saatanan voimista', enkä minä voinut suostua hänen ehdotukseensa. Hymyilin hiukan salaa, kun hän poistui kiihtyneenä, tepastellen kuin kukko kirkon käytävällä.

Tunnen outoa sukulaisuussuhdetta tuohon tuntemattomaan taiteilijaan. Jollain tapaa vaistoan, että hänkin on ollut nuori ja kunnianhimoinen samoin kuin minä itsekin. Hänkin on kerran tehnyt työtä näiden samojen seinien sisällä. Ehkä hänkin silloin asui pappilassa, ja kukaties oli silloinenkin pappi vanha ja hänellä nuori vaimo. No, tässä tuli laskuvirhe: silloinhan oli vallalla katolinen oppi eivätkä papit saaneet mennä naimisiin. Mutta ehkä hänellä oli emännöitsijä, jalkavaimo; sitähän ei pidetty syntinä eikä minään tuohon maailman aikaan ja varsinkaan ei maaseudulla. Jollain tapaa on tämä mielikuva tuosta edeltäjästäni saanut minut valtaansa enkä tahdo siitä kernaasti luopua.

Tuon tuntemattoman taiteilijan sielu värisee hänen kuvissaan. Varmaankin oli hän syvän hartauden vallassa näitä kuvia maalatessaan. Mutta kuitenkaan ei hän ole voinut karttaa maallistakaan kauneutta. Olen huomannut, kuinka hän Pyhää Barbaraa esittävässä freskossaan on suorastaan hekumoinut kiduttajiensa käsissä olevan Barbaran alastomuudella.

Johtui mieleeni eräs omituinen ajatus. Nuo paholaisnaamat ja kahdeksan eriskummallista puolieläinkuvaa ovat aivan toisenlaisella tekotavalla käsiteltyjä. Paholaisnaamat ja puolieläinten alaruumiit ovat kehittymättömän käden, mutta aivan erikoisen mielenlaadun tuotetta. Puolieläinten yläruumiit taas ovat selvästi tuon tuntemattoman taiteilijan tekemiä. Niissä ilmenee hänen käsittelytapansa ja siveltimenkäyttönsä aivan erikoisella voimalla.

Tuntuu välistä siltä kuin kaksi taiteilijaa olisi samalla kertaa täällä tehnyt työtä. Kaksi taiteilijaa… toinen taitava… toinen tottumaton ja kömpelökätinen. Mutta miksi edellinen olisi antanut jälkimmäisen tuhria ja täydennellä hänen töitään?

Muistin äkkiä pahoja henkiä, joitten sanotaan asuvan öisin vanhoissa kirkoissa. Tuo ajatus kahdesta taiteilijasta kohottaa mieleen outoja, kammottavia ajatuksia. Se antaa aihetta hurjan fantastisiin mielikuviin…

Luulen, että alan hermostua. Mutta se ei olekaan ihme, sillä tämä ympäristö on kammottava.

Puhunpa välillä vähän hauskempaa. Ehkä hänen ajattelemisensa voi rauhoittaa mieltäni.

Kuten sanottu, kirkkoherra on vanha höperö, mutta hänen vaimonsa on nuori ja mielestäni hyvin kaunis. Heti tänne tullessani kiinnitin huomiota heidän luonnottomaan ikäeroonsa. Sain kuulla, osaksi häneltä itseltään, osaksi muilta, että hän on köyhän papin tytär, peräisin suuresta lapsijoukosta. Isänsä kuoltua oli hän joutunut avuttomana maailmaan. Kirkkoherra oli kohdannut hänet kerran, pari vuotta sitten, rakastunut häneen ja saanut hänet suostumaan vaimokseen. Hän oli suostunut tähän vain saadakseen sisaruksilleen jotain taloudellista tukea. Mutta siinäkin on hän pettynyt, sillä kirkkoherra on harvinaisen itara. Minun päivälliseni ovat olleet varsin kehnoja. Selvästi olen havainnut, että rouva itsekin häpeää ruokapöydän niukkuutta.

Kirkkoherra ei ole hyvä vaimolleen. Olen nähnyt hänen usein moittivan tätä kaikenlaisista pikkuseikoista. Mutta enimmän minua inhoiltaa nähdessäni hänen joskus, niin vanha mies kuin hän onkin, himokkain silmin katselevan nuoren vaimonsa ääriviivoja. Ja monta kertaa aamuisin ovat hänen silmänsä itkusta punaiset.

Hän soittaa viulua. Hän on itse kertonut, että se on hänen ainoa lohdutuksensa pitkinä, yksinäisinä talvi-iltoina. Uh, miten minä vihaankaan kirkkoherraa! Hänessä on jotain käärmemäistä, joka matelee syrjään iskeäkseen sitten suoraan kantapäähän. Mutta hän soittaa ihanasti. Minä säestän häntä vanhalla, epävireessä olevalla taffelipianolla pappilan suuressa salissa. Hänen viulunsa sävelissä soi kokonaisten sukupolvien ikävä.

Hän on kuin karitsa pedon kynsissä, paitsi silloin kuin hän soittaa. Silloin hän aina unohtaa kaiken muun. Olemme joskus harjoitelleet mestarien suuria kappaleita ja hän etsii aina ne osat, joissa pursuva intohimo ja palava nuoruus hakevat ilmaisuaan. Kun hän taivuttaa nuoren ruumiinsa taaksepäin silmät puoleksi ummessa, antautuu hän viululleen hekumallisesti ja kokonaan. Olen nähnyt hänen koko ruumiinsa silloin värisevän.

Kirkkoherra on ollut hänelle vihainen monta kertaa siksi, että soitamme vain »maallisia» kappaleita. Hän tahtoisi vaimonsa soittavan »Siionin virsien» sävelmiä. Mutta joka ilta valtaa meidät uusi soitannollisen intohimon puuska ja me soitamme suuren salin tulvilleen pakanallista kauneutta. Silloin ovat kirkkoherran silmät kuin ärsytetyn käärmeen.

Muistan pariisilaisen ystäväni, säveltäjä Poniarewin. Kerran illalla hän soitti rakkaudesta. Sävelet huumasivat kaikki meidät kuulijat, saattoivat meidät pois suunniltamme, tekivät meidät melkein mielipuoliksi intohimosta. Niiden kaipuu ja tuska oli hirvittävän ihanaa. Sitä sävellystä ei ole koskaan kirjoitettu muistiin. Se hävisi hänen kanssaan. Hän improvisoi sen itselleen ja meille, ja samana yönä ampui hän luodin otsaansa. Tietysti naisen tähden.

Jotain samanlaista on hänenkin soitossaan. Vereni hehkuu oudosti joka kerta, kun hän lopettaa.

Meidän seurusteluamme katsotaan jo karsain silmin. Kappalainen huomautti kerran siitä minulle ja hänen kasvoillaan oli vihamielinen ilme. Ehkä hänkin, poikamies, on katsellut esimiehensä vaimoa syntisin silmin! Kirkkoherrahan on jo vanha — toinen jalka melkein haudassa, toinen haudan partaalla.

Minun vakaumukseni mukaan ei meidän suhteessamme ole mitään syntiä. Ah, kuinka hyvin muistan tuon ensimmäisen illan, jolloin sain suudella häntä ja tuntea hänen huultensa janoisen värinän omiani vasten. Silloin kukkivat kirsikkapuut pappilan suuressa puutarhassa ja niiden terälehdet varisivat ylitsemme tuoksuvana sateena.

Me rakastamme toisiamme. Hän on minun ja minä tahdon olla hänen. Meidän rakkautemme on suurempi kuin maailman pikkumainen tuomio. Mitä me välitämme muutamasta vanhasta, höperöstä kirkkoherrasta, joka himokkaan faunin elein lähestyy nuorta vaimoaan, joka vain olosuhteitten pakosta on tullut hänen omakseen. Uh, kuinka minä vihaan häntä! Mutta minä tiedän myös hänen puolestaan vihaavan minua. Tietäneeköhän hän sentään mitään meidän suhteestamme. Toissa iltana, kun palasimme iltakävelyltämme, katsoi hän minua silmin, joiden äänetön viha oli peloittava.

Mutta mitä me hänestä välitämme? Edessämme on avoinna koko maailma. Nimeni on jo aika tunnettu. Kun saan tämän työni valmiiksi ja siitä maksun, ja kun vielä saan hakemani ja minulle jo melkein luvatun apurahan, niin silloin on tiemme auki. Kuka voisi meitä estää? Hän karkaa minun kanssani ja me lähdemme yhdessä ulkomaille, Italiaan, josta olemme yhdessä niin paljon haaveilleet.

Siellä, jossain kalastajakylässä, missä taivas on sinisempi ja aurinko hehkuvampi kuin täällä kylmässä Pohjolassa, siellä saan minä hänet lopullisesti omakseni kuumien tähtien alla mustassa, tuoksuvassa yössä. Siellä ei kukaan meitä tunne, siellä ei ole halpamielisiä ihmisiä häntä solvaamassa, siellä odottaa minua elämäni onni ja autuus.

Hän on yhä kasvattanut minun kunnianhimoani. Hänen tähtensä tahtoisin minä olla suuri ja kuuluisa! Kerran vielä maalaan hänestä madonnankuvan, jonka eteen ihmisten täytyy nöyrtyen polvistua. Juuri sellaisena kuin hän on, hentona, tyttömäisenä valkeassa puvussaan, jonka säästeliästä kaula-aukkoa niin usein olen janoisin silmin katsellut.

Voin kuvitella hänen ruumiinsa valkean ihanuuden — tuon vanhan faunin himokkaissa käsissä. Minä tahtoisin tappaa hänet, kirkkoherran, silpoa hänet pienen pieniksi palasiksi. Hän on kuin Pyhä Barbara kiduttajiensa kourissa…

* * * * *

Tunnen olevani äärettömän kiihtynyt. Ajatukseni pyörivät sekavina. Kuinkahan tulin yhdistäneeksi Pyhän Barbaran mielikuvan häneen? Tuo tuntematon taiteilija on kuvannut Barbaran ruoskijain keskellä valkeaksi ja puhtaaksi neitseellisessä alastomuudessaan. Minusta tuntuu kuin olisin juuri minä itse tuo tuntematon taiteilija, joka koettaa maalata rakkautensa turhaa intohimoa kuolleeseen kuvaan. Huusinko minä?

* * * * *

Ainoa kynttiläni on kulunut pieneksi tyngäksi, jonka sulava vaha vuotaa kivilattialle. Olen nyt ajatuksillani aivan selvä. Äsken olin vähällä saada hulluuden puuskan.

Olen nyt aivan selvä ja järkevä siksi, että kuulin askelia, aivan kuin joku olisi raskaasti laahustanut sakaristossa. Menin katsomaan, kynttilänpätkä kädessäni, vaikka sulanut vaha poltti sormeni rakoille. Mutta en nähnyt sakaristossa mitään. Saarnastuolin kohdalla sen sijaan tunsin ankaraa vetoa ja kynttiläni oli vähällä sammua. Suojellen sitä kädelläni näin, että portaiden edessä oli auennut musta aukko seinään.

Siinä oli salakäytävä! Astuin siihen, laskeuduin portaita alas ja kuljin eteenpäin kymmenisen metriä. Mutta veto oli niin kova, että kynttiläni lepatti koko ajan sammumaisillaan. Kun koetin suojella sitä takkini liepeellä, en enää nähnyt, mihin astua. Kompastuin maassa oleviin kiviin ja hirrenosiin, niin että minun täytyi palata takaisin. Enkä luultavasti olisikaan pitkälle päässyt, sillä tietysti on käytävä vuosisatojen kuluessa tukkeutunut, kun kukaan ei ole ollut sitä korjaamassa.

Ovena olevan kivilohkareen piilevä koneisto oli tietysti jollain tavoin ruvennut toimimaan. Omituinen sattuma vain, että juuri tänä yönä. Tarkastan käytävän huomenna. Se on luonnollisesti erittäin mielenkiintoinen muinaistieteelliseltä kannalta. Kuitenkin on outo kammo vallannut mieleni. Luulen yhä edelleen kuulevani askeleita ja alttarin vierestä, seinään muuratun papin kohdalla, erotan selvää kolinaa. Näyttää aivan sillä kuin alttarin suuri, pronssinen ristiinnaulitunkuva hitaasti liikkuisi.

Olen varmaan kovin kiihtynyt. Mutta eipä ihme, sillä tämä ympäristö voisi tehdä kenen tahansa hulluksi.

— — — Huusinko jo? Menin sakaristoon ja jätin kynttilän lepattamaan sinisenä lattialle. Kun aukaisin oven, hyökkäsi jokin kimppuuni ja rautaisilta tuntuvat käsivarret ympäröivät vartaloni. Kuulin korvissani huohotusta ja tunsin mätien hampaitten lemun. Tempauduin irti. Ja syöksyin takaisin kirkkoon. Se ei ollut mielikuvitusta. Käsissäni on yhä vieläkin terävien kynsien jättämät kirvelevät naarmut.

Mutta siinä oli jotain tuttua, kammottavan tuttua. Kunhan vain saisin ajatukseni selvenemään. Tiedän kohta löytäväni ratkaisun.

Kynttiläni lepattaa sammumaisillaan. Nuo saatanan puolieläinkuvat… Tuntuu siltä kuin lattiapaasien raoista tunkisi kirkkoon satoja vuosia sitten mädänneitten ruumiitten löyhkä…

Kuka oli tuntematon taiteilija?»

* * * * *

Taiteilija Kumpu löydettiin elokuun 27. p:n aamulla kuolleena kirkosta. Hänet oli ristiinnaulittu alttarin lattialle. Rinnassa oli syvä haava, ja siitä vuotaneella verellä oli piirretty suuri, epäsäännöllinen kehä hänen ympärilleen..

Alttarilla oleva pronssinen ristiinnaulitunkuva löydettiin kirkon pääkäytävän lattialta. Sen yksi haara oli verinen ja siihen oli takertunut hiuksia. Taiteilijan päässä oli kauhealla voimalla lyöty haava. Melkein koko pääkallo oli murskana. Yksi kirkon ikkunoista oli lyöty rikki, aivan kuin taiteilija Kumpu olisi pahojen voimien ajamana tahtonut hypätä ulos.

Tapahtuma teki paikkakunnalla järkyttävän vaikutuksen, mutta useimmat olivat sitä mieltä, että pahat henget olivat ottaneet valtaansa taiteilija Kummun, koska hän usein keskusteluissa oli pilkannut pyhiä asioita.

Aamulla oli suuri väkijoukko kokoontunut kirkkoon. Kun taiteilijan ruumista irroitettiin lattiasta, piti vanha kirkkoherra järkyttävän puheen Jumalan tuomiosta, ja kertoi, kuinka hän itse oli koko yön rukoillut Jumalaa kääntämään nuoren taiteilijan irstaan mielen oikeaan suuntaan. Jotkut olivatkin nähneet, kuinka kirkkoherran ikkunasta oli paistanut valo koko yön aina aamuun asti.

Tähän liitetyt paperit löydettiin taiteilija Kummun povitaskusta.
Muuten on koko tapaus jäänyt hämärän peittoon.

OOPPIUMIHOURE.

Kapteeni Söderlund puhuu sikarin ja konjakkilasin ääressä:

»Seikkailua! Puhutte seikkailusta! En hyväksy sitä sanaa. Kaikki elämän tapahtumat ovat vain määrättyjen syitten tulosta ja vaikuttavat yhä uusiin tapauksiin pieninä osina. Aivan samoin kuin heittäessämme kolme kiveä tyyneen veteen. Määrätyn ajan kuluttua kohtaa kolme lainetta toisensa määrätyssä pisteessä ja jatkaa matkaansa toisistaan välittämättä. Ne ovat kohdanneet toisensa kerran eivätkä sitten enää milloinkaan. Mutta tavatessaan ne silti ovat toisiinsa hiukan vaikuttaneet, vaikkei katsova silmä tätä vaikutusta erottaisikaan.

Pelko… kauhu… ne ovat minulle tuntemattomia käsitteitä. Olen selvä materialisti, en usko yliluonnollisiin asioihin. Kaikki omituiset sattumat, joita säikytte, ovat vain eri syitten yhdistelmiä. Elämä voi, saada aikaan mitä monimutkaisimpia tapauksia, mutta ottaen huomioon syyt ja seuraukset ovat ne yksinkertaisia ja luonnollisia.

Kerron teille muutaman tapauksen. Jos kauhistutte, nauran teille, mutta jos ymmärrätte sen elämän syiden ja seurausten yhdistelmäksi, nostan teille lakkiani.

All right! Istumme kerran yhdessä, kolmimasto 'Santa Pietarin’ perämies ja minä, Buenos Airesin yömaailman salamyhkäisimmässä paikassa, kiinalaisen Fu-Twon eli ’Valkoisen Pirun’ yökabaretissa. Molemmat olemme aika tuulessa ja kanssamme on joku vieras suomalainen, niin ikään hänkin hyvässä nousussa.

Kolme lainetta on kohdannut toisensa silmänräpäykseksi pysähtyäkseen ja jatkaakseen sitten matkaansa suurta tuntematonta kohti. Perämies Pettersson oli kohdannut minut kadun vilinässä ja ottanut mukaansa tänne. Kabaretin oven edessä oli ollut kerjäävä mies, puhunut suomea… no niin, me otimme tietysti hänet mukaan, sillä sukulaisrakkaus on suuri vieraalla maalla ja etenkin silloin kuin on jonkun verran tuulessa.

Edessämme on kolme lasia täynnä ainetta, jonka te varmaan tunnette — punaista, vihreätä ja vaikka minkä helvetin väristä, jotka kaikki aineet sekoitettuina muuttuvat kermankarvaiseksi nesteeksi. Lethen kukkien juomaa, unhotuksen ja kaipauksen juomaa, kaiketi antiikin miehet sanoisivat, nestettä, joka sekoittaa aistit ja nopeasti tekee miehen hourupäiseksi raunioksi. Siinä ensimmäinen syy.

Kabaretti on sokkeloinen, täynnä salaperäisiä komeroita, hurjia, futuristisin värein maalattuja. Jokaiseen pöytään on itseloistavalla fosforivärillä kirjailtu irvistelevä pääkallo, ja seinustat ovat täynnä kelmeitä, luikertelevia, myrkyntuoksuisia kukkia. Pienet, värikkäät, sähkölamput syttyvät vähän väliä, aina eri paikoissa, kohta taas sammuakseen. Ilman täyttää ooppiumitupakan makea lemu, ja painostavat tuoksut herättävät salaperäisiä, houreisia mielikuvia.

Jostain kuuluu repivää soittoa, tamburiinit, viulut, huilut ja neekerisoittimet helisevät ja rämisevät, ja vähän väliä täyttävät huoneen matalat, vaanivat, eriskummalliset sävelet, joiden pitkäveteisyys vihloo mieltä. Kaikki tämä lukemattomien nerokkaiden pikkuvaikutelmien synnyttämä tunnelma — se on toinen syy.

Tyhjennän lasini ja tunnen, kuinka kylmät lasipalaset repivät polttavia suoniani ja aivoni tanssivat. Lasin pohjalla näen kaikkien tyttöjen kuvat, joita joskus olosuhteiden mukaan olen rakastanut, ja minua naurattaa. Sitten huomaan katsovani tuntematonta miestä, joka istuu pöydässämme, ja tuntevani häntä kohtaan selittämätöntä vastenmielisyyttä.

Kuka helvetissä hän on? En enää muista, kuinka hän on joutunut seuraamme. Hän on kuin edustaja siitä helvetistä, jota en ole hyväksynyt. Hänen silmissään on kauhu, hänen otsalleen ovat tuskat ja valvotut yöt painaneet lähtemättömän leimansa. Hienot rypyt silmien alla kertovat satamakaupungin likaisimmista naispesistä. Vapisevat kädet kuvaavat turmeltuneita hermoja. Selvä! Kolmas syy!

Hän puhuu jotain pirullista. Se alkaa siis jo nyt. Ajatukseni pyörivät hiukan sekamelskassa, mutta tahdon kuunnella. Pidän aina humpuukista. Pettersson, senkin nauta, toljottaa suu auki ja ahmii vieraan sanoja, niin että hänen tyhmät, pyöristyneet silmänsä ovat täynnä kauhua. Tahdon kuunnella ja kuuntelen siis ja nautin Petterssonin typeryydestä.

Miehellä on mainio mimiikki ja hän osaa puhua salaperäisellä, kauhistuneella äänellä. AH right, jos Pettersson antaa vetää itseään nenästä, niin se on sama minun puolestani.

… Siellä sain nähdä fakiirien kummallisia temppuja. Tietysti ensin epäilin… tutkin asioita. Näin ihmeellistä, kuulin vielä ihmeellisempää. En tiennyt, mitä ajatella. Ihminen haudattiin elävältä monen metrin syvyyteen. Hautaa vartioitiin tarkasti. Mies heräsi horrostilasta ja eli. Erakot istuivat liikkumattomina paikallaan, syömättä, juomatta, nukkumatta ja olematta kuitenkaan valveilla. Näin kokonaisia kuukausimääriä. Sateet valuivat heidän päälleen. Linnut tekivät heidän käsiinsä pesänsä. Sammal kasvoi heidän olkapäilleen. Ja he elivät. Näin hengen irtautuvan ruumiista, päiväksi, kahdeksi, jopa kolmeksikin päiväksi, ja asettuvan sairaan naisen ruumiiseen, naisen, jonka tilaa lääkärit pitivät kokonaan toivottomana. Henki palasi sitten takaisin ruumiiseensa ja nainen eli kestettyään taudin musertavan käännekohdan, eli ja parani. Ajattelin silloin, että tämä on tie…

Tapasin hänet, joka oli suurin Benaresissa. Näytin kuolleen isäni sormuksen, sanoin hänen viimeiset sanansa. Hän ei puhunut mitään, polvistui vain sormuksen eteen ja palvoi sitä. Hän ohjasi minut matkalle ja teki minun ylitseni Korkeimman merkin.

Otin kerjäläiserakon ruskean kaavun ja leikkasin itselleni tuoreesta puusta matkasauvan. Niin lähdin kulkemaan pohjoista kohti, suurta maantietä pitkin, jonka valkean tomun kohiseva elämä nosti sankoiksi pilviksi. Aina vain pohjoiseen päin oppaanani Kolmen Unen Tähti.

Kun saavuin Maailman Äidin juurelle ja näin ensi kerran hänen valkeat, ikuisen lumen peittämät huippunsa, oli matkasauvani kuiva ja sileäksi kulunut. Astuin aarniometsiin ruokanani kourallinen riisiä ja juomanani lähteitten vesi, mutta en tuntenut nälkää enkä janoa, sillä mieleni polttava ikävä ajoi minua eteenpäin ja minä etsin kaikkien sielujen pohjaa…

Minut ympäröi koko matkani ajan tuntematon voima. Olihan ylleni tehty Korkeimman merkki. Kerran kohtasin polullani tiikerin. Minulla ei ollut asetta, mutta en tarvinnutkaan sitä. Tiikeri tuli lähemmäksi ja sen häntä pieksi raivokkaasti lukemattomain jalkain kovaksi tallaamaa multaa. En pelännyt lainkaan, vaan kummallinen rauha täytti mieleni. Tiikeri kyyristyi hyppyyn, sen lihakset paisuivat kimppuina sen hienon, silkkikarvaisen nahan alla. Sen silmät paloivat julmina ja vihertävinä. Äkkiä se ulvahti tuskasta, veti hännän koipiensa väliin kuin säikkynyt koira ja pakeni pois veren vuotaessa sen kyljestä. Taipunut, terävä oksa oli ponnahtanut suoraksi ja lävistänyt sen keihään tavoin. En ajatellut mitään, enkä tahtonut ajatella mitään.

Kerran kulkiessani astuin makaavan, kiemuralle vetäytyneen lasisilmäkäärmeen päälle. Sen isku oli salamannopea, mutta se löi myrkkyhampaansa rikki paljaitten jalkojeni välissä olevaan kiveen, niin että murhaava myrkky valui ohuina, kosteina juovina kiven pinnalle.

Yhä korkeammalle kohosin vuoristoon ja suurten tähtien palaessa öisin pääni päällä mielin olevaisen ja katoavaisen kysymyksiä ja ikuisia arvoituksia. Kohotin rukoukseni Totuudelle ja elämän harhan takana olevalle Tuntemattomalle Jumalalle pyytäen heitä valaisemaan tietäni.

Vihdoin näin lähellä ikuisen lumen rajaa vuorenkielekkeellä pienen temppelin. Tiesin siellä olevan viimeisten porttien avaimen.

Temppelin ovi aukesi itsestään ja minä kuljin ihanan puutarhan lävitse, jossa vuoden ympäri kukkivat unhotuksen kukat. Astuin temppeliin, ja edessäni oli mies, niin vanha, ettei hänellä enää ikää ollut. Hän sulki minut syliinsä ja minä suutelin hänen kättään nähdessäni, että hänen silmissään oli kyyneleitä, kun hän katseli isäni sormusta.

Minusta tuli yoga: minä join ikuisen lähteen vettä eikä minua varten enää ollut olemassa aikaa, sillä aurinko ei kiertänyt minua varten. Istuin puutarhassa lammikon partaalla ja näin lootusten kukkivan vedessä ja niiden terien sulkeutuvan yön tullen. Enkä minä kuitenkaan niitä nähnyt, sillä sieluni oli yhtä liikkumaton kuin ruumiini. Minä lähenin sitä tyhjyyttä, joka ei ole tyhjyys, minulta katosi maailman harha ja minä tunsin irtautuvani Elämän Pyörästä ja pian saavuttavani rauhan.

Mutta se ei ollut sallittu. Tielleni astui Kohtalo, jonka kivisiin kasvoihin tuhannet ihmiset aikojen aamusta asti turhaan ovat lyöneet kätensä murskaksi ja sielunsa sirpaleiksi…

Temppelin muurin ulkopuolella asui temppelin vartija. Hänellä oli tytär. Ah, aikojen alussa rakastivat ilmojen henget maan tyttäriä ja antautuivat heidän tähtensä Elämän Pyörän vangeiksi. Hän saapui aamuisin lootuslammikolle kylpemään eikä hän hävennyt minua, sillä hän oli kaunis kuin nainen, jonka leikkivä jumala puhalsi eloon meren vaahdosta ihmisten iloksi. Kun hän nousi vedestä ja sinimusta, kostea tukka kietoutui hyväillen vielä vedestä välkkyvän vartalon ympärille, silloin heräsivät aistini…

Ja minä hylkäsin tuntemattomat jumalat ja ikuisen rauhan ja asetin elämän katoavan ihanuuden ikuisten tähtien yläpuolelle. Olin jälleen harhojen vanki ja tunsin hänen sylissään katoavaisuuden hurmion. Värisin kuin ensimmäinen ihminen löytäessään meren vaahdosta syntyneen naisen uneksimassa rantahietikolla.

Mutta minä olin Voiman vanki. Temppelin vanhuksen tahto kahlehti sieluani. En voinut sitä väistää. En voinut astua temppelin muurien ulkopuolelle, vaikka tahdoinkin paeta. Kauhuni oli kuvaamaton…

Rakkauden syvyydet ovat kammottavat ja tutkimattomat. Tyttö pisti veitsen käteeni. Hän vapisi, mutta minä en vavissut. Tiedottomana, tahdottomana, kuin unessa näin veitsen välkkyvän terän uppoavan vanhuksen kuihtuneeseen, ryppyiseen rintaan hänen nukkuessaan.

Ikuisesti muistan veitsenkahvassa olleen jalokiven, joka kiilui kuun säteissä kuin ilkkuva, pahaenteinen silmä. Ikuisesti muistan, kuinka veri hitaasti, pisara pisaralta valui paljaan rinnan uurteita myöten ja tipahteli raskaasti kiviselle vuoteelle. Ikuisesti muistan vanhuksen sammuvan katseen ja hänen viimeiset sanansa, jotka kutsuivat luokseni kaikkia pimeyden mustia, maagillisia voimia.

Me pakenimme yhdessä, tyttö ja minä. Olinhan rikas, odottihan meitä katoavaisen elämän kauneus, valoisa ja ihana elämä, jonka rakkautemme oli tekevä paratiisiksi. Kiiruhdimme rannikolle, ensimmäiseen satamakaupunkiin seitsemän joen suuhun, eikä meitä matkalla uhannut ainoakaan vaara.

Nousimme matkustajalaivaan, suureen valtamerihöyryyn, ja matka alkoi, kaameampi painajaisunta.

Laivan irtautuessa laiturista kiipesi etukannelle tummaihoinen mies. Hän ei millään tavoin ulkonaisesti eronnut muista satamatyömiehistä, mutta kuitenkin häntä katsellessani kouristi sydäntäni sanomaton kauhu.

Hän katosi kannen alle, emmekä ensimmäisinä päivinä nähneet häntä kertaakaan. Hän oli kuin jäljettömiin hävinnyt. Meitä alkoi vaivata salaperäinen pelko. Öisin emme voineet nukkua. Pieninkin risahdus, suuren aallon loiskahdus laivan kylkeen, touvien natina, esiin pursuavan höyryn ääni — kaikki sai meidät vapisemaan. Tunsimme koston lähenevän.

Meidän piti vihityttää itsemme heti ensimmäisessä Euroopan satamakaupungissa. Mutta muutamana iltana sanoi hän, joka jo oli vaimoni, minulle ääni väristen:

— Rakas, jää hyvästi. Olen sinua paljon rakastanut, mutta meidän eromme päivä on koittanut. En tahdo pelätä, ilolla kohtaan kuoleman tämän jälkeen. Huomenna et minua enää näe, tiedän ja tunnen sen. Mutta meidän rakkautemme jälkeen on ihana kuolla. —

Hän oli vain oppimaton alkuasukastyttö, mutta hänen hiomaton sielunsa oli kaunis. Yritin rauhoittaa häntä, mutta sanat takertuivat kurkkuuni… ja me… me vain itkimme kauhusta väristen yhdessä.

Yöllä paistoi kuu kirkkaasti. Hyttimme oli yläkannella ja sen ovi johti suoraan ulkoilmaan. Minä lukitsin sen tarkoin. Kumpikaan meistä ei voinut nukkua. Molemmat me odotimme… vaikka emme tienneet, mitä. Tuntemattoman kauhu vain värisytti ruumistamme.

Keskiyöllä aukeni hyttimme ovi äänettömästi ja hitaasti, ilman pienintäkään narahdusta. Kuunsäteet tunkivat hyttiin ja valaisivat sen kokonaan. Ketään ei näkynyt. En voinut liikauttaakaan jäseniäni. Ruumiini oli kuollut, vain sieluni eli ja raivokkaasti paiskelehti vankilansa seiniä vasten. Vaimoni nousi vuoteeltaan ja lähti hitaasti ulos unissakävijän kauhein, hapuilevin liikkein. Ovi kääntyi ja sulkeutui hitaasti. Pimeys täytti huoneen.

Heti silloin saatoin liikkua. Ryntäsin ovea kohti. Avain oli
sisäpuolella ja ovi oli lukossa, niin kuin illalla olin sen pistänyt.
Mutta vapisevine käsineni en saanut avainta kiertymään reiässään.
Jyskytin ovea ja huusin kuin mielipuoli.

Miehiä tunkeutui sisään murtaen oven. Kukaan ei ollut nähnyt vaimoani.
Minua katseltiin epäluuloisesti.

Seuraavana aamuna tuotiin minulle kääreessä oleva laatikko, joka oli löydetty kannelta ja jonka paperissa oli minun nimeni epäsäännöllisellä käsialalla kirjoitettuna. Pistin sen pöydälleni ja aukaisin sen siinä. Laatikko oli täynnä karkeata, rakeista suolaa. Sitä kaivellessani osui käteni johonkin kylmään ja kankeaan. Vedin sen esiin, ja siinä oli vaimoni oikea, ranteesta irtileikattu käsi. Tunsin sen sormuksista ja pienestä, peukalonjuuressa olevasta valkeasta arvesta. Se oli sama käsi, jolla hän kerran oli ojentanut minulle timanttikahvaisen veitsen.

Minä pakenin huutaen kannelle. Minut otettiin kiinni ja vietiin takaisin hyttiini. Pöydällä oli vain avoinna kauluslaatikkoni, jonka sisällys oli paiskeltu ympäri lattiaa.

Minut suljettiin vaarallisena mielipuolena vankihyttiin. Matkustajat olivat kauhuissaan tragediasta: vaimo hyppää yöllä mereen ja mies tulee hulluksi. Mutta minä en ollut mielipuoli. En! Ah, jospa olisin ollutkin!

Tultuamme satamaan pääsin pakenemaan. Uin läpi haikalaparven ja toivoin kuolemaa, mutta ne väistivät jokainen minua. Sielussani raivosi loputon kauhu.

Minusta tuli uusi vaeltava juutalainen. Ihmiset väistyivät peläten hurjan, tuijottavan katseeni edestä. Olen kulkenut pitkin ja poikin maailman kaikissa maissa, mutta mistään en ole löytänyt rauhaa. Minun kintereilläni kulkee kauhu, ja aina näen vierelläni tuon ruskean, salaperäisen miehen, joka kerran astui perässäni laivaan. Olen taistellut monissa sodissa, läsnäoloni on aina tuottanut turmiota, mutta itse en ole saanut pienintäkään haavaa. Olen ollut salakuljettajana, rosvona, varkaana, turkismetsästäjänä Kanadassa, kullankaivajana Australiassa, timantinetsijänä Brasiliassa, lukemattomissa vaarallisissa töissä. Minua ei ole kohdannut pieninkään onnettomuus, mutta aina nähdessäni tuon ruskean miehen ovat toverini tuhoutuneet. Minun tuomioni on ikuinen kauhu, joka ajaa minua paikasta toiseen rauhatonna, ilman ystäviä ja ilman kotipaikkaa.

Mutta viimein olen löytänyt rauhan antajan. Ooppiumihöyryjen kierrellessä päässäni näen vanhoja, ihania kuvia, jotka ammoin ovat kadonneet, eikä sielussani ole enää mitään tuskaa. Ooppiumi on tehnyt minut orjakseen, mutta siitä en välitä. Se tuhoaa minun ruumiini, mutta se antaa minulle etsimäni rauhan.

Viime yönä heräsin asunnossani ooppiumihumalasta. Oli pilkkopimeää. Kuulin vierelläni keveää, tasaista hengitystä. Kuulin sen aivan selvästi ja tiesin, että se oli hän. Haparoin sähkönappulaa. Valo syttyi, eikä huoneessani ollut ketään. Ovi oli lukossa, ikkuna kiinni.

Syöksyin ulos kadulle. Olen siitä lähtien kierrellyt ympäri kaupunkia. Sieluni ja ruumiini huutavat ooppiumia, mutta kaikki rahat ovat huoneessani. Ja sinne en voi, en uskalla mennä. Olen sairas… sairas…

Tuntematon lopetti kertomuksensa ja hänen päänsä vaipui pöydälle käsien varaan. Pettersson kaivoi lompakkoaan, ja kahiseva dollarikimppu vaihtoi omistajaa. Pettersson oli tyhmä, mutta en sanonut mitään. Oma syynsä, ja minulla oli paljon tekemistä omien aistieni kanssa, sillä juoma oli ollut hiton väkevää.

Sitten yht'äkkiä Petterssonin tyhmät silmät uudestaan pyöristyivät ja vieraan silmät pullistuivat kauhusta melkein ulos kuopistaan.

Soittokunnasta oli eronnut valkeapukuinen intialainen. Hän seisoi pöytämme vieressä ja hänen tummat kasvonsa piirtyivät selvästi valkeaa pukua vasten. Hän seisoi liikkumatta, kädet ristissä rinnan päällä, eikä hän välittänyt meistä: hän vain katseli vierastamme.

Sitä kesti kauan. Hemmetin kauan. Tunsin omituista epätodellisuuden tunnetta. Kaikki pyöri silmissäni. Välkkyvät valot, seiniin-maalatut eriskummalliset kuviot, hiipivät tarjoilijat — kaikki tuntuivat sulavan pelkiksi intialaisen kylmiksi, tuijottaviksi silmiksi. En voinut kääntää niistä katsettani ja myönsin itselleni, että juoma oli ollut todella liian väkevää.

Käteeni oli jäänyt tyhjä lasi. Äkkiä se lihasteni kouristuessa särkyi ja palaset putosivat kilisten pöydälle. Se särki huumauksen. Tuntematon vieraamme parkaisi äkkiä mielettömästi. Kaikki kääntyivät katselemaan meidän pöytäämme päin. Uh, vielä joskus saatan kuulla tuon huudon korvissani! Hän säntäsi pois ja hävisi näkyvistämme johonkin pimeään varjoon.

Pöytään maalatun pääkallon silmäkuopat loistivat ilkeää, vihertävää valoa. Sitä ympäröivien kalpeitten kukkien tuoksu tunkeutui myrkyllisenä sieraimiini. Kuului vihlovia säveliä, jotka muistuttivat kadotettujen sielujen vaikerointia. Hiipivä, hiljainen kiinalainen korjasi tyhjät lasit pöydältä.

Tunsin mieleni kohta kadottavan tasapainonsa. Tartuin kiroten Petterssonin käsivarteen. Arvoituksellisesti hymyilevä kiinalainen johti meidät pitkää, sokkeloista käytävää myöten ulos jollekin Buenos Airesin suurelle valtakadulle, jota tuhannet hehkulamput valaisivat ikuisesti eteenpäin vierivän ihmisvirran soristessa.

Vilpoinen tuuli hyväili otsaani. Absinttihöyryt alkoivat haihtua. Mutta Pettersson, senkin nauta, piti vavisten käsivarrestani kiinni ja soperteli ilku kurkussa:

— Näitkö sen intialaisen? Me olimme sen miehen seurassa. Meitä kohtaa siis kirous. —

Silloin en enää voinut hillitä itseäni. Ravistelin Petterssonia niin kuin kokkipoikaa ja olisin vetänyt häntä turpiinkin, ellei hän olisi ollut niin typerän näköinen. Sitten selitin hänelle jutun, vaikka nuo pirun syyt ja seuraukset vähän olivat menneet sekaisin päässäni, ja olin ylpeä teoriastani:

— Katso helvetissä omaa naamaasi peilistä, niin näet oikein ensi luokan aasin. Menet tuppaamaan kourallisen rahaa ensimmäiselle petkuttajalle, joka kylmäverisesti käyttää typeryyttäsi hyväkseen. Taitavasti valittu ympäristö, absintti, hyvin syötetty juttu ja sinun nautamaisuutesi: summa on aika hyvä tuntipalkka. Intialainen oli tietysti myös mukana juonessa. Mies pääsi luikkimaan tiehensä, ennen kuin sinä aloit tulla katumapäälle. All right! myönnätkö olevasi nauta vai pieksänkö sinut kirjavaksi! —

Mutta Pettersson pelkäsi jokaista varjoa, ja vielä tyttöjen luona hän vetisteli pian tapahtuvaa kuolemaansa, niin että naikkosten kävi oikein sääliksi häntä.

Tullessamme tyttöjen luota aamulla ja horjuessamme kaulakkain satamaa kohti ostin aamulehden. Syyni, alkoivat vähän heilua, kun luin siitä uutisen, jonka otsikkona oli: 'Salaperäinen tapaus'.

Luin sen ääneen: 'Eilen illalla myöhään herätti muutamalla vilkasliikenteisimmistä kaduistamme suurta huomiota mies, joka hatuttomin päin ja päällysvaatteitta, puku epäjärjestyksessä, juoksi hurjaa vauhtia rantalaiturille ja hyppäsi veteen palaamatta enää pinnalle. Silminnäkijöihin oli tehnyt järkyttävän vaikutuksen hänen ammottavissa silmissään ilmenevä kauhu. Hänet saatiin melkein heti ylös, mutta tarmokkaista virotusyrityksistä huolimatta ei henki enää palannut.

Näin omituisella tavalla surmansa saanut mies tunnettiin laskusta löydettyjen papereiden avulla ulkomaalaiseksi, joka jo jonkun aikaa oli viettänyt täällä epäsäännöllistä elämää, m.m. käyttäen runsaasti ooppiumia.

Surullisen tapauksen lienee aiheuttanut ooppiuminpolttajan kauhunäky.'

Minä vilkaisin Petterssoniin ja huomasin, että hän oli aivan murtunut mies. Tutisevin polvin yritti hän lukea isämeitää.

Syy-teoriani oli mennyt vähän hajalle, mutta pian liittyivät säikeet yhtä vankaksi muuriksi kuin ennenkin, sillä mitään yliluonnollista ei maailmassa ole. Selitin Petterssonille, tarmokkaasti käyttäen jalkojani apuna, saadakseni häneen hiukan eloa:

'Mies parka ryyppäsi liikaa. Meidän ei olisi pitänyt juottaa hänelle absinttia. Herkkähermoisuudessaan hän tietysti rupesi itse uskomaan muille syöttämäänsä juttua. Se on hyvin tavallista, tarvitaan vain vilkas mielikuvitus. Muistan erään pelkurimaisen neekerikokin, joka syötti muille juttua, kuinka hän oli leikannut kahdelta mieheltä kurkut poikki ja syönyt heidän maksansa. Se oli matkan alussa, ja matkalla hän höysteli juttuaan mehevillä yksityiskohdilla, kunnes lopuksi tuli niin rohkeaksi, että vetäisi kapteenia kuonoon ja pistettiin kahleisiin. No, tuo soittokunnan intialainen täydensi vaikutelman. Mies sai kauhunpuuskan ja menetti hetkeksi malttinsa. Se juttu saattoi kyllä hyvin olla ooppiumipolttajan houreuni. Olen kuullut sellaisista tapauksista.'

Mutta Petterssoniin ei mennyt selvä järki. Hän kiemurteli ja ulisi astuessaan laivaansa erotessamme. Kaksi lainetta oli loiskahtanut sattumoisin yhteen ja jatkoi matkaansa tuntematonta kohti koskaan enää toisiaan tapaamatta. Parin kuukauden kuluttua kuulin, että Pettersson oli kuollut. Hän oli myrskyssä tipahtanut laidan yli. Piruuksissani hain taas syitä, tein tiedusteluja ja kuulin, että laivassa oli ollut yksi intialainen merimies.

Syyt ovat selvät, tehkää itse johtopäätöksenne. Kaikki maailmassa on luonnollista. Siitä on vuosi kulunut, ja minä istun tässä, mutta minulla onkin terveet hermot, ei niin kuin Petterssonilla, mokomallakin naudalla.»

Kapteeni Söderlund sytytti sammuneen sikarinsa, siemaisi konjakkilasinsa pohjaan ja katseli meitä voitonriemuisesti. Kaikki yrittivät hymyillä, mutta se oli kovin pingoittunutta ja pakotettua. Klubimme vieraana oleva intialainen tohtori ainoastaan sanoi vakavana, tummissa silmissään miettivä ilme:

»Niin, meidän maassamme on paljon viisautta.»

* * * * *

Samana yönä asuntoonsa kiivetessään putosi kapteeni Söderlund portaissa kaidepuun yli, taittoi selkänsä ja kuoli melkein heti siihen paikkaan.

MUSTAT ORKIDEAT.

»Näetkö! näetkö? siinä se on!» kuiskasi pankinjohtaja kiihtyneenä ja tarttui käsivarteeni niin lujasti, että siihen koski. Näin hänen haparoivan taskuansa, kasvoillaan pelokas ilme.

Ensin en huomannut mitään. Joku särkynyt ikkuna vingahteli saranoillaan. Lattialaudat olivat lahonneet ja paikoittain pudonneet alas. Niiden raoissa kasvoi vaaleita, pieniä kasveja, joiden paksut lehdet muistuttivat kuollutta lihaa. Huoneissa kierteli omituinen, hiukan pistävä, mutta aisteja kiihoittava tuoksu. Tiesin sen tulevan rappeutuneen ansarihuoneen villiintyneistä, lahoavista orkideoista.

Sitten näin suuren salin vastapäisellä seinällä, viileskellyn, himmeäkehyksisen upseerinmuotokuvan yläpuolella, epäselvän varjon. Vähitellen muuttui se tummemmaksi ja teräväpiirteisemmäksi, lopulta muistuttaen suunnattoman suuren koiran varjoa. Äkkiä se hävisi jättäen minut epätietoiseksi, olinko todella nähnyt jotain erikoista vaiko vain tavallisen varjon.

Minua hämmästytti ystäväni kiihkeys ja hänen harvinainen kalpeutensa, kun hän kysyi, miltä tuo varjo oli minusta näyttänyt. Vastasin suoraan, että se jollain tavoin oli jättänyt vaikutelman hyvin suuresta koirasta, mutta että se saattoi olla vain kuvittelua. Pankinjohtaja mutisi vastaukseksi jotain epäselvää ja hänen korkealle, kalpealle otsalleen kihosi muutamia hikipisaroita. Koko ajan puristi hän minua lujasti käsivarresta ja minusta tuntui siltä kuin hän kaikkein mieluimmin olisi heti lähtenyt talosta pois. Kaikesta näkyi, että hänen täytyi ponnistaa tahtoaan voidakseen seurata minua toisiin huoneisiin.

Yläkerrassa oli talon parhaiten säilynyt huone. Punaiset seinäpaperit haalistuneine, mustine köynnöksineen saivat sen näyttämään omituisen matalalta. Se oli nähtävästi makuuhuone, sillä yhdellä seinustalla oli suuri, leveä, vanhanaikainen vuode, jonka raskaat, punaiset samettiverhot olivat hyvin säilyneet.

Keskellä lattiaa oli suuri itämainen matto, sekin punainen ja mustin, oudoin kuvioin kirjailtu. Koit olivat syöneet siihen pahoja reikiä. Ja maton keskellä oli leveä, haalistuneen punainen divaani.

Pankinjohtajan käytös kummastutti minua. Hän oli hellittänyt käsivarteni ja kumartunut matolle divaanin oikealle puolelle aivan kuin etsiäkseen jotain. Mutta koko ajan vilkuili hän suurta, tammista ovea, josta olimme tulleet ja jonka halkeamista pilkotti päivä.

Hän näytti löytäneen etsimänsä ja kutsui minua. Kumarruin tutkimaan mattoa siltä kohdin divaanin päänpuolen vierestä, mitä hän osoitti. Punaisessa, kudotussa kankaassa oli sillä paikalla tummempia läikkiä, jotka muistuttivat ruostetta.

Ystäväni käytös oli ilmeisen hermostunutta ja kiihtynyttä. Hän pyyteli sitä samalla anteeksi sanoessaan:

»Katsohan, minä en ole käynyt tässä talossa yhdeksään vuoteen. Tässä paikassa se tapahtui; tästä hänet löydettiin, ja nuo läikät matossa ovat kuivunutta verta.»

En ymmärtänyt paljonkaan hänen sanoistaan, mutta olin nuori, ja kaikki tuo rappeutunut loisto, jota täällä olimme nähneet, oli virittänyt mieleni erikoiseen tunnelmaan. Veriläikät vanhan ruhtinastakin matossa! Ne saattoivat kertoa paljon hurjaa ja kammottavaa, mutta ne kätkivät salaisuutensa. Yht'äkkiä tuntuikin tuo matala, haalistunut, punainen huone olevan tulvillaan tuntematonta, vapisuttavaa kauhua.

En tahtonut enää kauemmin olla talon sairaalloisessa ilmakehässä, vaan käännyin ovea kohti. Mutta pankinjohtaja pidätti minua ja osoittaen korkeaa, särkynyttä ikkunaa hän sanoi selittämättömän surumielinen hymy huulillaan:

»Tästä pääsee nopeammin.»

Hän aukaisi ikkunankehykset, joista lasi oli särkynyt, ja minä katsoin alas. Ikkuna ei ollut kovin korkealla maasta. Kun laskeutui riipuksiin käsivarsien varaan, saattoi helposti asettaa jalkansa alapuolella olevan ikkunan ulkonevalle ylälaudalle ja siitä hypätä pehmeään, nurmettuneeseen multapenkkiin.

Me hyppäsimme molemmat, pankinjohtaja helpommin kuin minä, vaikka hän oli vanhempi. Katsellessani ylös, mistä olimme tulleet, heräsi mielessäni ajatus, jota kuitenkaan en sanonut. Mutta pankinjohtaja tuntui arvaavan sen ja sanoi:

»Niin… olen minäkin kerran ollut nuori.»

Koko ajan kävellessämme puutarhan läpi maantielle katseli hän ympärilleen ikään kuin odottaen näkevänsä jotain peloittavaa.

Puutarha oli suuri, mutta surullisen rappeutunut ja hoitamaton. Sammaltunut ja särkynyt marmorinen suihkulähde kertoi menneestä loistosta. Panin merkille, että kaikkialla kasvoi rikkaruohojen seassa outoja, villiintyneitä, tummia ja värikkäitä kukkia. Tarkemmin katsellessani näin joukossa tavallisen maariankämmekän pilkullisine lehtineen ja huomasin, että kaikki kukat olivat erilaatuisia orkideoja.

Ehdittyämme maantielle käännyimme vielä katsomaan autiota taloa, jonne kerran ikivanha ruhtinassuku oli eksoottisen loiston keskelle kätkenyt syntinsä ja sairaalloisen sielunsa. Nyt se oli kuollut; sen ikkunat retkottivat auki kuin suuret, kammottavat silmät. Olin maantielle asti tuntevinani huoneissa kiertelevän mätäneväin orkideain tuoksun.

Lähdimme kulkemaan kylää kohti, emmekä me koko matkalla mitään puhuneet. Mutta kun aioin poiketa asuntooni, pidätti pankinjohtaja jälleen minut sanoen:

»Tule meille! Nyt olet nähnyt draaman tapahtumapaikan. Tahdon kertoa sinulle myös itse näytelmän, sillä tiedän, että itse jonkun ajan kuluttua kuolen tapaturmaisesti, enkä tahdo, että tämä kaikki häviäisi pimeyteen kenenkään enää tuntematta asioiden oikeaa laatua. Tule meille! Varmasti et kadu, jos tulet.»

Lähdimme siis yhdessä kylän laidassa sijaitsevaan taloon, missä pankinjohtaja asui yksin vanhan emännöitsijänsä kanssa, sillä hän oli pysynyt naimattomana. Aurinko alkoi painua mailleen ja sen säteet lankesivat punertavina ystäväni kasvoille. Muistan ihmetelleeni, miksi hän ei ollut mennyt naimisiin, sillä hän oli hyvin kaunis mies ja hänen kauneutensa oli niin miehekästä, että varmastikin monet naiset ihailivat häntä.

Astuimme yhdessä pankinjohtajan tummaan ja hämärään työhuoneeseen, joimme emännöitsijän keittämät kahvit, mutta emme puhuneet mitään pitkään aikaan. Ihmettelin jo, oliko ystäväni unohtanut lupauksensa. Juuri kun aurinko painui metsän taakse ja sen viimeiset säteet purppuroivat hämärän huoneen, astui hän ikkunan ääreen ja alkoi puhua selin minuun, niin etten nähnyt hänen kasvojaan.

»Sanotaan, että ruhtinatar oli karkoitettu hovista sen vuoksi, että hän oli myrkyttänyt miehensä. Ihmiset puhuivat hänestä paljon pahaa, kun hän muutti tänne, ja hänen luonnottomat syntinsä olivat laajalti kuuluisat.

Hän oli asunut täällä jo useita kuukausia enkä minä koko aikana ollut joutunut kertaakaan näkemään häntä, kunnes muutamana syksypäivänä minun täytyi mennä puutarhurin luo pankkiasioissa. Olin silloin vain köyhä kirjanpitäjä.

Näin hänet silloin puutarhassa orkideain keskellä. Orkideat olivat hänen lempikukkiaan ja hän oli istututtanut niitä kaikkialle. Sanottiin, että hänellä oli erikoinen ansarihuone, jossa kasvoi vain kallisarvoisia, suuria orkideain muunnoksia.

Hänellä oli yllään musta samettipuku, joka korosti paljaiden olkapäiden valkeutta ja huulten punaa. Hän lausui minulle pari sanaa suomeksi pehmeästi murtaen.

Minä katselin häntä ja huomasin, että hän oli kauniimpi kuin oli kerrottu. Koko hänen olennossaan — notkeassa, hiukan veltossa ruumiissa, kasvojen soikeudessa, hienosti kaartuvissa sieraimissa ja tummissa, selittämättömissä silmissä — oli jotain itämaalaista ja aisteja kiihoittavaa. Hänen huulissaan ja suupielissään värähteli intohimo. Tunsin, että tuo nainen saattoi todella tehdä kaikkea sitä, mistä häntä syytettiin.

Hän kutsui minua joskus käymään palatsissa, mutta ymmärsin, että se oli vain kohteliaisuutta. Mutta lähdettyäni pois ajattelin paljon häntä ja niitä asioita, joita hänestä kerrottiin. Näinpä hänestä öisin uniakin, sillä hän oli kaunis ja minä nuori ja elämänjanoinen. Joskus kapinoin Jumalaa vastaan siitä, että olin vain pienen kyläpankin köyhä kirjanpitäjä.

Tiesin, että palatsissa kävi paljon vieraita ja että siellä vietettiin syntisiä juhlia. Joskus pimeinä iltoina kuljin palatsin ohi ja sen ikkunoista tulvi punaista, räikeätä valoa. Kuulin naurua ja mustalaisien hurjaa soittoa. Ja vaikka minä tiesin, että se oli syntiä ja vaarallista, niin ikävöin sittenkin tuonne sisälle saadakseni nähdä ruhtinattaren ja voidakseni silmilläni hyväillä hänen ruumistaan, joka oli valkea ja tuoksuva kalliitten vaatteitten alla.

Lokakuun lopulla sain sitten kutsun tulla hänen iltajuhlaansa. Juhlakutsussa oli ruhtinaskruunu ja minä tunsin siinä orkideahajuveden tuoksun. Kamppailin ankaran taistelun oman itseni kanssa. Lopuksi kuitenkin menin.

Siellä loistavien pukujen ja ylpeitten univormujen keskellä tunsin itseni pieneksi köyhässä, mustassa puvussani. Mutta vierasmaalainen viini, joka levitti suoniini tulisen virran, antoi minulle rohkeutta, enkä minä tuntenut enää itseäni araksi.

Ruhtinatar tuli vieraiden joukkoon ja hänen vierellään kulki suuri, musta, jalorotuinen koira, josta ihmiset olivat puhuneet paljon ruhtinattaren nimen yhteydessä. En kiinnittänyt siihen huomiota, sillä ruhtinatar oli kauniimpi kuin mitä unissani olin nähnyt ja hänen mustassa tukassaan salamoivat ruhtinassuvun suuret jalokivet.

Sain suudella hänen kättään, joka oli paljon pahaa tehnyt. Siinä ei ollut sormuksia eikä muita koristuksia, sillä hoikat, valkeat sormet ja punertavat kynnet olivat koristuksina idän timantteja kallisarvoisemmat. Hän puhutteli minua illan kuluessa useitakin kertoja, ja minä tunsin itseni ylpeäksi, sillä oli toisia miehiä, joille hän tuskin sanoi kahtakaan sanaa.

Kerran näin itseni peilistä. Viini oli nostanut kasvoilleni punerruksen ja tehnyt silmäni kirkkaiksi. Monet kauniit ja ylpeät naiset loivat minuun katseensa. Ruhtinatar huomasi sen ja sanoi siitä minulle jotain. Ja minä tunsin itseni rohkeaksi ja nuoreksi ja sanoin, että hänen pienen kenkänsä solki oli minulle kalliimpi kuin maailman kaikkien kauniiden naisten hymyt. Hän ei sanonut mitään, vaan ainoastaan hymyili minulle hiukan. Silloin näin, että hänen hampaansa olivat valkeat ja kauniit, mutta terävät.

Seuraavana päivänä häpesin edellistä iltaa ja itseäni, mutta samalla ikävöin ruhtinatarta. Tiesin rakastavani häntä.

Vaikka omatuntoni soimasi minua, jouduin tuosta illasta lähtien usein käymään palatsissa. Opin paremmin tuntemaan ruhtinatarta ja jouduin huomaamaan, että hän oli nerokas, paljon lukenut ja kokenut nainen. Monesti tunsin itse oman henkisen kykenemättömyyteni hänen rinnallaan.

Kerran näytti hän minulle ansarihuoneen, missä hän itse kasvatti harvinaisia orkideoja. Siellä oli ryhmä kämmeköitä, joissa oli aivan mustat kukat. Mutta kun varovasti aukaisi teriötä, näki, että ne sisältä olivat syvän punaiset, täynnä mustia, hienoja juovia. Ruhtinatar kertoi, että ne olivat äärettömän kallisarvoisia, omaisuuksien arvoisia. Ja hän katsoi minuun ja huomautti, että joka kerta, kun hän haluaa rakastaa jotain miestä, antaa hän tälle mustan orkidean kukan. Silloin täytti minun sydämeni raivo ja mustasukkaisuus. Sen nähdessään ruhtinatar hymyili ja kysyi, tahtoisinko minä yhden. En vastannut mitään. Ja ruhtinatar taittoi yhden mustista kukista ja kiinnitti sen mustan koiransa kaulanauhaan.

Monta kertaa olin katsellut tuota villin näköistä, mustaa eläintä, jonka punareunaisissa silmissä oli outo hehku. Olin nähnyt, että koira oli tavattoman viisas. Se tuntui ymmärtävän valtiattarensa kaikki ajatukset ja tahtoi aina olla hänen läheisyydessään. Joskus luulin huomanneeni, kuinka se maaten jossain nurkassa katseli ruhtinatarta ikään kuin nälkäisesti. Kerran olin huomaamatta huoneeseen astuessani nähnyt sen hyväilemässä ruhtinatarta ja ruhtinattaren suutelevan sen silmiä.

Ihmiset väittivät, että tuo musta eläin oli itse pahahenki, joka aina pysyi ruhtinattaren läheisyydessä. Se oli tietysti ämmien tyhjää hourintaa. Varmaa oli kuitenkin, että koira vallan mustasukkaisella tarkkuudella valvoi ruhtinattaren jokaista liikettä ja niitä, jotka tulivat häntä lähelle. Välistä tuntui ruhtinatar melkein pelkäävän sitä.

Minä en pitänyt tuosta koirasta ja tiesin, että se vihasi minua. Joka kerta, kun aioin koskettaa sitä, murisi se hurjasti ja sen silmät todella liekehtivät sinistä raivoa.

Kerran me puhuimme koirasta. Minä sanoin, että se oli vaarallinen ja että se pitäisi tappaa. Ruhtinattaren kasvoille kohosi kauhun ilme, kun hän osoitti koiraa, joka oli nukkunut nurkassa ja nyt nosti päätänsä patjaltaan. Sen silmät nähdessäni kavahdin taaksepäin, sillä niissä ilmeni yliluonnollista ja hirvittävää, myrkyllistä vihaa. Se oli ymmärtänyt puheemme, niin mahdottomalta kuin tuo tuntuikin — — —

Sillä tavoin kului talvi loppuun ja meidän välimme kävi yhä tuttavallisemmaksi. Öisin kävin sielussani ankaria taisteluita, mutta päivisin sain suudella ruhtinattaren käsiä ja katsella hänen tutkimattomiin silmiinsä, tuntien hänen solakan, hiukan velton ruumiinsa värisyttävän läheisyyden.

Suihkukaivon luona istuimme me usein kahden. Musta koira makasi kauempana silmät ilkeästi hohtaen. Me tiesimme sen kuuntelevan keskusteluamme.

Ruhtinattaren salaperäinen persoonallisuus kiehtoi minua yhä enemmän. Hän puheli minulle avoimesti kaikista asioistaan. Mikäli minä hänen sieluaan kykenin tutkimaan, yhtyi hänessä mitä suurin henkevyys mitä suurimpaan aistillisuuteen, joka välistä tuntui melkein luonnottomalla. Hänen ruumiinsa oli luotu rakkautta varten, ja hän tiesi sen itsekin.

Joskus me puhuimme kuolemasta ja elämän arvoituksesta. Hänellä oli laajat tiedot ja omat, omituiset mielipiteet useista salaperäisistä kysymyksistä.

Kerran me puhuimme hypnotismista ja sen yhteydessä spiritismin henkien aineellistuttamiskokeiluista. Hän lausui silloin minulle pari huomautusta, joita en osaa toistaa ja joita en ymmärtänyt, mutta jotka jättivät mieleeni salaperäisen kammon tunteen häntä kohtaan. Sillä huomasin, etten koskaan pääsisi hänen todellista olemustaan tuntemaan.

Juhannuksena pani ruhtinatar toimeen suuret juhlat, joihin saapui vieraita aina Pietarista asti. Musta koira oli silloin poissa. Ruhtinatar sanoi lähettäneensä sen etelä-Venäjälle jonkun ystävänsä luokse. Hän oli kyllästynyt siihen ja hiukan pelkäsikin sitä. Se oli viime aikoina käynyt omituiseksi.

En muista juhlan alkupuolesta paljonkaan. Ruhtinattarella oli seppele mustia orkideoja puhtaalla, valkealla otsallaan. Hänen kauneutensa oli synkän lumoavaa. Minä katselin miehiä, joiden suonissa virtaili ikivanhojen sukujen jaloin veri. Olin mustasukkainen heille ja epätoivoinen oman rakkauteni mahdottomuuden tähden.

Illalla tanssi ruhtinatar ryysyisten mustalaisten soittaessa. Hänen musta pukunsa oli täynnä punaisia juovia, ja kun hänen vartalonsa soiton mukaan taipui ja aaltoili, näin minä, että hän oli tiikeri ja että hänen hampaansa olivat tiikerin hampaat. Miesten kädet kouristuivat häntä katsellessa, ja minun itseni oli kuuma ja suuni oli aivan kuivunut. Tiesin, että minun olisi pitänyt lähteä pois ja ruoskia ruumistani entisajan munkkien tavoin, mutta en voinut. Minä jäin ja odotin.

Myöhään yöllä, kun vieraat olivat lähdössä pois, tuli ruhtinatar luokseni. Hän oli muuttanut pukua. Sen läpi näkyi hänen vartalonsa ihanuus ja valkealla povella oli suuri, uskomattoman kaunis musta orkidea. Sen hän ojensi minulle ja minä suutelin sitä tuntien sen huumaavan, myrkyllisen tuoksun. Ruhtinattaren silmät olivat tummat ja tutkimattomat. Niissä paloi hehku, jota en koskaan ole naisen silmissä nähnyt.»

Tässä kohden pankinjohtaja keskeytti kertomuksen ja astui suuren kirjoituspöytänsä ääreen. Hänen kasvonsa olivat tuskan vääristämät, kun hän aukaisi lukitun alalaatikon ja otti sieltä mustan samettikäärön. Hän aukaisi sen hellävaroen. Sen sisällä oli kuivunut ja rypistynyt, suuri, musta orkideankukka, josta vieläkin tuntui kohoavan kauan sitten kadonnutta tuoksua.

Mutta pankinjohtaja jatkoi:

»Tuo yö oli elämäni ihanin. Ja sen synti oli kaunis. Tuona yönä paljasti ruhtinatar minulle koko ruumiinsa häikäisevän valkeuden. Tummat kaihtimet oli laskettu alas ja punainen amppeli loi huoneeseen himmeätä valoa, kun minä hänen huuliltaan löysin ne itämaat, joista joskus olin uneksinut.

Oli jo valoisaa, kun hyppäsin alas hänen ikkunastaan samoin kuin me tänään yhdessä hyppäsimme. Ja sitä tietä jouduin minä monesti kulkemaan sinä kesänä. Meidän rakkautemme kietoi mustien orkideain sairaalloinen tuoksu. Vasta silloin minä opin tuntemaan ruhtinattaren suunnattoman aistillisuuden. Minä suorastaan pelkäsin hänen pohjatonta intohimoaan.

Pelkäsin ja kärsin, mutta poissa en voinut pysyä hänen luotaan. Ja enin minä kärsin siitä, että aavistin, että ruhtinatar kerran kuitenkin kyllästyisi minuun, jättäisi minut.

Muutamana elokuun päivänä siihen aikaan, jolloin yöt alkavat pimentyä, puhkesi ukkosilma. Raskaat, sinimustat pilvet iskivät kirkkaita salamoita aivan palatsin yläpuolella ja jyrinä löi korvamme lukkoon. Kun raskaat pisarat rapisivat kattoon, kuuli ruhtinatar ulvontaa kuistikon oven takaa. Kun ovi aukaistiin, syöksyi musta koira sisään märkänä, takkuisena ja silmät palaen.

Sen äkillisessä ilmestymisessä ja koko olemuksessa oli jotain saatanallista. Ruhtinatar vapisi kauhusta eikä voinut puhua sanaakaan.

Me istuimme useita tunteja mitään puhumatta. Koira makasi uunin kupeella katsellen meitä palavilla silmillään, joista olemukseeni virtasi salaperäistä kauhua. Illalla se hävisi jälleen ulos jättäen jälkeensä ahdistavan tunnelman.

Sitten sattui pieni sivutapaus, joka varmaan pelasti henkeni. Ilta alkoi jo pimetä, kun muuan palvelija pyysi lainaksi vahvaa sadetakkiani, koska ulkona satoi vielä rankasti. Hänellä oli jotain asiaan kylään.

Annoin hänelle takkini ja hän lähti. Tuskin oli kulunut viittätoista minuuttia, kun hän palasi kasvot liidunvalkoisina. Ja hänen rikkirevitystä olkapäästään juoksi verta kuistin lattialle. Hänen sekavasta, kauhistuneesta puheestaan kävi selville, että kun hän rankkasateessa oli ehtinyt ulkohuonerakennusten kohdalle, oli jostain pimennosta hyökännyt esille tumma haamu. Hän oli nähnyt vain hämärästi ilkeät, vihreinä palavat silmät. Haamu oli tavoittanut hänen kurkkuaan, mutta hän oli saanut väistetyksi niin, että se puri vain olkapäähän. Sitten oli varjo hävinnyt ja mies oli juossut takaisin taloon.

Palvelija oli kauheasti säikähtänyt. Ruhtinatar sitoi itse hänen haavansa. Kun veri oli pesty siitä pois, näimme me, että olkapäässä oli kaksi riviä terävien hampaiden jälkiä. Ruhtinatar kuiskasi minulle kauhun rumentamin kasvoin:

'Se oli koira! Hän etsii sinua. Palvelijalla oli sinun päällystakkisi ja koira tunsi sen…'

En pelännyt kovin paljon, mutta mieltäni ahdisti kammo ajatellessani, kuinka koira, jonka piti olla kaukana etelä-Venäjällä, oli joutunut tänne takaisin.

Sinä yönä oli meidän rakkautemme polttavampi kuin milloinkaan ennen. Salaperäinen kammo ahdisti meitä ja me koetimme tuhota sen intohimon liekkeihin. Ruhtinattaren huulet olivat kuumat ja hänen ruumiinsa poltti ihoani vasten. Mutta hänen silmänsä katsoivat minun ohitseni ja minä tunsin, että hänen sielunsa oli kaukana minun luotani.

Kun minun täytyi lähteä, antoi ruhtinatar käteeni kauniin pistolin, jonka kahva oli jalokivin koristettu, ja sanoi:

'Pidä tuo taskussasi, jos sattuisi niin. Se on ladattu ja varma ase.'

Hyppäsin alas ikkunasta ja mieltäni painoi raskas aavistus. Mutta en nähnyt mitään kotimatkalla.

Kun heittäydyin vuoteelleni, tunsin itseni jollain tavoin pettyneeksi.
Mutta pistolin asetin pielukseni alle käden ulottuville.

Kello oli aamulla yli kymmenen, kun emännöitsijäni herätti minut ja kertoi kauhistunein ilmein, että ruhtinatar oli yöllä kuollut.

En tiedä, kuinka sain vaatteet ylleni, mutta hetken kuluttua olin jo maantiellä juoksemassa palatsia kohti. Vastaani tuleva ämmä väistyi siunaten tiepuoleen, sillä silmäni tuijottivat hurjina ja tukkani törrötti kampaamattomana.

Kuisti oli täynnä väkeä, vieraita ja kyläläisiä. Kukaan ei estänyt minua, kun juoksin portaita ylös. Meidän suhteestamme oli paljon juoruttu.

Hän makasi makuuhuoneen punaisella divaanilla ja himmeän amppelin liekki lepatti sammumaisillaan, sillä öljy oli lopussa. Kaihtimet oli nostettu ylös. Aamun kalpea valo valaisi huoneen punaisia ja mustia värejä. Hän makasi divaanilla melkein poikittain, toinen jalka koskien lattiaa; pää riippui divaanin reunan yli. Silmät olivat suljettuina ja pitkien silmäripsien varjot näkyivät selvinä sinertävillä silmäluomilla. Ja valkeassa kaulassa näkyivät terävien hampaiden jäljet. Niistä juossut veri kulki mutkaisina juovina valkeata ihoa pitkin pienen korvan kohdalle, mistä sitä oli tippunut lattialle. Ohut yöpuku ei kätkenyt vartalon ihanuutta. Minä nyyhkytin katsellessani hyytyneitä veriläikkiä punaisella matolla.

Mutta hänen kasvojensa ilme oli selittämätön. Veripunainen suu oli vielä vääntynyt hymyyn ja ilmeessä oli sekaantuneena korkein hurmio ja rajaton kauhu kuvaamattomaksi yhdistelmäksi.

Kun astuin jälleen alakertaan, olin kylmä ja tyyni. Nimismies kääntyi kiihkeästi puoleeni:

'Se täytyy saada kiinni, ennenkuin se saa aikaan enemmän vahinkoa.
Eilenhän se jo oli purrut yhtä palvelijaa. On parasta tutkia puutarha.
Onko teillä asetta?'

Lähdimme pihalle, missä nimismies kokosi palvelijat, ja aloimme ketjussa kulkea puutarhan halki. Palvelijat, jotka olivat siepanneet asekokoelmasta pyssyjä ja miekkoja, olivat peloissaan ja kulkivat hitaasti. Nimismies heilutti revolveriaan ja huusi ja kiroili heille. Minä olin kylmä ja tyyni. Tuntui siltä kuin olisivat ajatukseni pysähtyneet ja jähmettyneet. Näin auringonpaisteessa kylpevän talon, koristepensaat, värikkäät orkideat pitkän ruohon keskellä ja hitaasti eteenpäin kulkevan, hoilaavan miesrivin. Mutta kuva juuttui liikkumattomaksi tajuntaani enkä osannut tehdä siitä mitään päätelmää.

Olimme ehtineet puutarhan päähän, kun yht'äkkiä kuulin miesten kiljuvan aivan kuin henkensä hädässä: 'Nyt se tulee!'

Jonkun pensaan takaa oli hypähtänyt suunnattoman suuri koira. Se oli mustempi kuin koskaan ennen ja sen silmät iskivät vihreitä salamoita. Muista välittämättä se juoksi minua kohti ääntäkään päästämättä. Sen suupielistä tippui vihreänkeltaista vaahtoa ja sen kuono oli vielä veressä.

Vaistomaisesti tavoittelin minä taskuani ja huomasin, ettei pistoli ollutkaan mukana. Se oli jäänyt kotiin pielukseni alle.

Koira lähestyi nopeasti. Se oli jo parin metrin päässä minusta ja olin tuntevinani sen huohotuksen kuumana ja kosteana kaulallani. Mutta en muista ajatelleeni sillä hetkellä kerrassaan mitään.

Samassa paukahti vierelläni laukaus. Koira hypähti ulvahtaen koholle, putosi raskaasti maahan ja jäi siihen kaatuneena makaamaan. Nimismies astui savuava revolveri kädessä lähemmäksi ja lopetti maassa vielä hiukan kiemurtelevan koiran halkaisemalla sen pään puutarhurin rautaisella lapiolla. Mutta sitä ennen se ehti purra lapion syrjään rivin lovia. Ja minä näin, kuinka sen villit silmät paloivat, kun se samalla loi viimeisen, sammuvan katseen minuun. Kukaan ei puhunut mitään.

Siitä on nyt kulunut yhdeksän vuotta ja tuo ruhtinastalo on niin kauan ollut asumattomana. Ihmiset sanovat, että siellä kummittelee, että koira juoksentelee öisin huoneissa ja että ikkunoista loistaa punainen valo. Sinä näit itse jotain. Ajattele, mitä tahdot. Minä tiedän, että se ei ole kuollut.

Tuo koira on liittynyt minun elämääni ja se vainoaa minua eikä hellitä, ennen kuin olen kuollut. Näin tosin itse, kuinka se makasi pää halkaistuna ja silmät sammuneina palaisin puutarhassa. Mutta syksyiltoina se kiertelee taloni ympärillä ja ulvoo minua ulos. Ja minä tiedän, että minä kerran kuolen tapaturmaisesti. Siksi olenkin kertonut sinulle näistä tapauksista.»

Pankinjohtaja lopetti kertomuksensa. Oli tullut aivan pimeä. Kun lähdin pois hänen luotaan, olin näkevinäni, kuinka suuren koiran varjo vilahti pensasaidan taakse. Minun täytyi nauraa kiihtynyttä mielikuvitustani — —.

Muuttaessani pois paikkakunnalla tapasin pankinjohtajan viimeisen kerran. Kaksi vuotia myöhemmin sain kuulla, että hän oli kuollut sairaalassa vesikauhuisen koiran puremaan.

MUUMIO.

(Nuorena kuolleen egyptologin Karl-Henrik Höökin jälkeenjääneistä papereista.)

»Jo lapsena tunsin suurta vetovoimaa muinaisesineisiin ja näihin sisältyviin arvoituksiin. Osittain oli tämä taipumus perintöä isältäni, jolla oli verrattain laaja kokoelma jäännöksiä muinaisilta ajoilla, m.m. muutamia Egyptistä löydettyjä esineitä. Niiden ääressä saatoin pienenä, vielä edes ymmärtämättä niiden merkitystä, haaveilla tuntikausia. Silloin kohosi usein sieluuni vieraita mielikuvia, joilla ei ollut mitään kokemusperäisiä vaikutteita ympäristöstäni.

Isäni kuoli ollessani vielä varsin nuori ja jätti minulle perinnöksi suuren omaisuuden. Hänen kuolemansa jälkeen sain oman mieleni mukaan järjestää opintoni. Muinais-Egypti kiehtoi mieltäni. Oltuani pari vuotta yliopistossa matkustin ulkomaille ja jatkoin opintojani Berliinissä ja Lontoossa.

Opin verrattain taitavaksi hieroglyfien tulkitsijaksi. Tein omin päin tutkimuksia British Museumissa ja niiden nojalla julkaisemani väitöskirja herätti jokseenkin suurta huomiota egyptologien piirissä. Esitin siinä muutamia ajatuksia, jotka aivan itsestään olivat johtuneet mieleeni ja jotka koskivat muinais-Egyptin elämää. Toiset vastustivat ankarasti niitä, mutta toiset pitivät niitä suorastaan uraauurtavina.

Kestettyäni ankaran polemiikin muutamissa tieteellisissä aikakauskirjoissa matkustin Egyptiin. Otin osaa kaivaustöihin Luxorissa ja osittain Medinet Abussa, mutta tuo kaikki oli tuttua ennestään eikä minua myöskään haluttanut olla toisten käskettävänä.

Etenkin kahdennentoista dynastian aika herätti mielenkiintoani. Sen alkupuoli, ensimmäisten Amenenhat-kuninkaiden aika, on verrattain hämärään vaipunut ja tutkimaton. Jouduin omin päin tekemään kaivauksia El-Amarnassa. Otaksumani mukaan piti minun Chut-Atenin raunioista Amenofis IV:n ajoilta löytää lähteitä jatkuvaa työtäni varten.

Löysinkin hieroglyfitauluja ja papyruskirjoituksia, jotka käsittelivät asiaani enemmän kuin edes olin uskaltanut toivoa. Niiden tutkiminen vaati kuitenkin aikaa. Palasin kotimaahan kahdeksi vuodeksi.

Eräs hämäräperäinen kalliokirjoitus, joka jo ennen oli löydetty ja tutkittu, antoi minulle paljon ajattelemisen aiheita. Otin siitä useita valokuvia ja kotimaassa sain kirjoituksen selvitetyksi, mutta tulkintani oli aivan erilainen kuin entinen. Kalliokirjoituksen ja muiden tulosteni mukaan kehittelin teoriaani. Jos se oli osoittautuva todeksi, oli se omiaan valtavasti avartamaan näköpiiriämme eräissä ei ainoastaan vanhaa Egyptiä, vaan myös koko maailman vanhinta historiaa koskevissa kysymyksissä.

Sen todistamiseen ja selventämiseen vaadittiin kuitenkin paljon työtä. Palasin jälleen muinaiseen Kemin maahan, kuten egyptiläiset sitä itse nimittävät.

Ennen kuin jatkan kertomustani on minun selitettävä eräs asia, jottei joku tämän mukaan tekisi joitakin vääriä ja halventavia johtopäätöksiä.

Koko elämäni on kulunut siinä työssä, joka on intohimoni. En ole koskaan tuhlannut aikaani huvituksissa tai naisten seurassa. Naiset eivät ole herättäneet mielenkiintoani. Tosin olen joskus kaivannut jonkinlaista ystävää ja toveria, mutta tämä kaipaus ei ole ollut aistillista laatua. Toistan ja vakuutan vielä, etteivät seksuaaliset kysymykset ole millään tavoin koskaan askarruttaneet mielikuvitustani.

Hankin elintarpeita ja työkaluja pitempää oleskelua varten erämaassa. Ostin kameeleja ja paikkasin muutamia kaivaustöissä ennen mukana olleita miehiä. Suunlasimme kulkumme El-Amarnan ohi noin kymmenen kilometrin päähän sieltä ja pystytimme leirimme lähelle pientä, likaista fellah-kylää. Siellä aloitimme kaivaustyöt laskelmieni ja suunnitelmieni mukaan eräiden hiekkakumpujen kohdalta.

Sortuneiden rakennusten ja pylväitten päälle kasautuneen hiekan poistaminen vaatii paljon työtä. Minun täytyi viettää melkein kolmen kuukauden kiduttava epätietoisuuden aika, ennen kuin löysimme pienimpiäkään merkkejä siitä, että olin osunut oikeaan.

Muistan mainiosti tuon päivän, jolloin ensimmäinen löytö tehtiin. Istuin silloin piippuani poltellen kylän päämiehen katoksessa. Minulla oli ollut kuumetta, olin ottanut kaksi kiniinikapselia ja tunsin jonkinlaista heikkouden tunnetta ja puristusta ohimoissani. Silloin kaivokselta päin juoksi muuan työmiehistäni polttavassa auringonpaisteessa luokseni. Hiekka pölisi hänen jaloissaan ja hänen hikiset, tomuiset kasvonsa kiilsivät. Luulin ensin, että joku onnettomuus oli tapahtunut, että hiekka oli ruvennut vierimään kaivauskuoppiin tai muuta sen tapaista.

Silloin näin äkkiä, että hän veti jotain perässään. Selvisi, että hän oli löytänyt kappaleen ohuesta, katkenneesta pylväästä, käärinyt sen likaiseen paitaansa ja vetäen sitä maata pitkin perässään tuonut sen minulle. Hänen silmänsä kiiluivat ilosta, sillä olin luvannut varsin suuren palkinnon sille, joka ensimmäisenä toisi hyviä tietoja.

Käteni vapisivat tarkastellessani pylvään kappaletta. Siihen oli ollut jotain kaiverrettuna, mutta vain kolme hieroglyfimerkkiä oli säilynyt: kotka, rihma solmuineen ja käsi. Niistä ei voinut saada mitään selvää ajatusta kokoon. Tieteellisessä suhteessa oli palanen arvoton, mutta minulle se merkitsi selvää todistusta laskelmieni paikkansapitävyydestä.

Seuraavina päivinä löydöt jatkuivat ja kahden viikon kuluessa olimme saaneet kaivetuksi esiin pienen temppelin rauniot. Seinissä oli paljon kaiverruksia. Erikoista huomiota herättivät lukuisat kissankuvat, joiden alla oli aina lootuksen terälehti. Se arvattavasti merkitsi jotain nimeä.

Muutamasta graniittipaadesta löysin kaiverruksen, joka täytti mieleni ilolla. Siinä oli vain lyhyt ilmoitus eli kuva siitä, että temppeli oli rakennettu Amenenhat II:n kolmantena hallitusvuonna sen pyramidin viereen, jonka rakkaus oli pystyttänyt.

Aikamääräys tarkoitti siis 2200-lukua ennen Kristuksen syntymää. Suuriarvoisin oli tieto, että lähettyvillä olisi pyramidi, luonnollisesti pieni, koska se oli kokonaan peittynyt hiekkaan. Tätä vahvisti myös kylänpäämiehen lausunto. Hänen isoisänsä aikana oli kylän lähellä ollut vielä näkyvissä hiekkaan hautautuneen pyramidin huippu, mutta ankara hiekkamyrsky oli peittänyt sen myöhemmin kokonaan.

Tämä pyramidi oli nähtävästi aikoinaan herättänyt huomiota, koska kirjoituksessa oli tuo erikoislaatuinen huomautus: »jonka rakkaus on pystyttänyt.» Sitä luultavasti tarkoittivat myös lukuisat kissankuvat temppelissä, sillä ainakin Bubastisin maakunnassa oli kissa pyhä eläin, pyhitetty rakkauden jumalattarelle Bastille.

Tässä löydössä oli paljon uusia, ennen tuntemattomia piirteitä. Paloin innosta päästä pyramidia tutkimaan. Ainoa pelkoni oli, että hautarosvot olisivat aikoinaan ryöstäneet sen.

Alustavat tutkimukset tehtyäni ja annettuani suorittaa koekaivauksia huomasin, että ainoa mahdollinen paikka oli muuan suhteellisen matala hiekkakumpu. Se oli noin puolen kilometrin päässä temppelin raunioista kaakkoon. Kyläsiä oli sinne kilometrin verran matkaa.

Aluksi oli tämä kaivaustyö helpompaa kuin edellinen. Jo muutaman päivän kuluttua osuimme pyramidin kylkeen. Sitten alkoi lyön vaikeampi osa, kun täytyi poistaa suunnattomia hiekkamääriä saadaksemme koko pyramidin paljaaksi.

Uurastimme muutamia viikkoja mitä ankarimmassa työssä, kunnes kävi ilmi, mikä mieletön työ olisi ollut saada koko pyramidi kaivetuksi esiin. Laskin sen alkuperäisen korkeuden esiintulleeseen osaan suhteellisesti olevan noin neljäkymmentä metriä, ehkä hiukan päällekin. Meidän olisi täytynyt työskennellä vuosikausia kehnoilla työaseillamme, ennen kuin olisimme saaneet sen kokonaisuudessaan paljastetuksi. Ainoa mahdollisuus oli etsiä sisäänkäytävä. Mutta kaikki egyptologit tietävät, mitä vaikeuksia juuri sen löytämisessä piilee.

Pyramidi kohosi porrasmaisesti. Jokainen porras ulottui miehen rintaan asti. Muutamin paikoin oli vielä jälkiä sileiksi hiotuista graniittilevyistä, joilla se joskus oli ollut peitetty. Tuulet ja myrskysateet ja hiekan kosteus olivat rapauttaneet kivien pintaa pahasti.

Länsipuolelta paljastimme sitä aina keskiosaan asti. Tiesin, että sisäänmenoaukko jätetään tavallisesti länsipuolelle, keskelle länsisivua. Mitään muurauksen tai aukon jälkiä emme tavanneet, vaikka tutkin jokaisen kiven ja sauman tarkoin.

Mietiskellessäni eri ratkaisumahdollisuuksia kuljeskelin välistä päiväkausia yksin erämaassa kaivauspaikan ympärillä. Kerran istuin kaukaisen, korkean hiekkakummun rinteellä leväten polttavassa hiekassa. Kaukana kuvastui pyramidini esiinkaivettu osa terävänä varjona taivaanrantaa vasten. Työssä ponnistelevat miehet näyttivät sen rinteellä pieniltä, mustilta pisteiltä.

Katselin sitä huvikseni kenttäkiikarilla. Yht'äkkiä hämmästyin, sillä pyramidin tummaa taustaa vasten kuvastui hiukan vaaleampana lootuksen terälehden kuva, samanlainen kuin olin temppelin seinäpiirroksissa nähnyt. Luulin sitä ensin näköhäiriöksi, mutta se pysyi paikallaan. Saatoin erottaa, kuinka muutamin paikoin ääriviivat olivat himmentyneet kiven rapautumisen takia.

Jännityksestä hermostuneena painoin kohdan tarkoin muistiini ja piirsin sen paperille.

Juoksin koko matkan pyramidin luokse, mutta siellä tarkastaessani seinämää en ensi silmäyksellä huomannut mitään. Vasta hyvin pitkän tarkastelun jälkeen löysin kivissä noin neljän metrin laajuudella syvennyksiä ja kohonemia, jotka varmaan kaukaa katsoen näyttivät lootuksenlehden ääriviivoilta. Ennen olin luullut niitä vain rapautumisesta johtuneiksi. Nyt olin varma siitä, että ne olivat ihmiskäden työtä. Myöhemmin tulin huomaamaan, että löytöni johtui pelkästä sattumasta. Lehden kuva näet näkyi vain määrätyltä pieneltä alalta ja määrättyjen valaistussuhteiden vallitessa noin puolen tunnin aikana päivässä.

Tiesin nyt löytäneeni sisäänkäytävän paikan. Mutta miten saada se esiin? Erikoisia rakoja ei näkynyt, emmekä työkaluillamme voineet tavallisella tavalla saada kiviä irti. Lopuksi ei ollut muuta keinoa kuin porata kiviin reikiä. Muutamana päivänä me räjäytimme samalla kertaa kaksi sopivasti sijoitettua dynamiittipanosta lootuksen lehden tyven molemmin puolin.

Luulen, että ne olivat liian lujia, sillä pyramidi tuntui tärisevän perustuksiaan myöten. Suuri kuoppa oli syntynyt sen kylkeen ja vain hiukan jälkiä oli näkyvissä lootuksenlehden yläosasta. Muutamien kivien raosta pilkotti pimeys; kun lohkareet oli raivattu pois, oli edessämme pyramidin kyljessä matalan ja kapean sisäänkäytävän aukko.

Itse hautakammion löytäminen oli luonnollisesti vaikeata, mutta olin varma onnistumisestani. Siihen tarvittiin vain tarkkaa tutkimista ja ennen kaikkea varovaisuutta. Kaikki pyramidit näet ovat täynnä salaisia, vaanivan mykkiä väijytyksiä hautarosvojen varalta.

Seuraavana päivänä tunkeuduin pyramidiin pari soihdunkantajaa ja työmiestä mukanani. Olimme varustettuja köysillä ja pienillä tikapuilla mahdollisten onnettomuuksien varalta.

Ensimmäinen paha enne tapahtui melkein heti. Emme olleet ehtineet vielä kulkea kymmentä metriä graniittipaasilla päällystettyä ahdasta käytävää, kun edellä innoissaan varomattomasti rientänyt soihdunkantaja parkaisi ja hävisi. Meitä yhdistävä köysi, joka oli nahkavyöllä sidottu jokaisen ympärille, kiristyi peloittavasti tahtoen vetää meidät kaikki syvyyteen. Samalla tuntui sieraimissamme ummehtunut tuoksu. Siihen sekaantui hiukan myskin lemua, joka herätti mielikuvan krokodiilistä.

Vedimme pudonneen miehen ylös. Muuan lattialaatoista oli painunut toiselta syrjältään alas hänen astuessaan sen päälle. Hän oli pudonnut kuiluun, jonka pohjaa hän ei tuntenut ja josta nousi huumaava ummehtuneen tuoksu. Hänen oikea kätensä oli poissa. Hän oli pudottanut soihdun ja samassa oli käteen purrut äärettömällä voimalla suunnaton leukapari. Hän väitti varmasti tunteneensa kylmät hampaat, vieläpä niljaiset ikenetkin niiden välissä. Kun olimme vetäneet hänet ylös, nousi paasi äänettömästi paikalleen. Sen jähmettyneet liikkeet vaikuttivat eläviltä ja petomaisilta.

Merkitsimme tarkoin paikan liidulla ja heitimme vahvan lankun paaden yli. Sitten palasimme ulkoilmaan voidakseni sitoa soihdunkantajan kädentyngän.

Käsi oli poissa melkein kyynärpäätä myöten. Omituista oli, ettei tyngästä juossut lainkaan verta. Siinä saattoi erottaa aivan kuin terävien piikkien jäljet ja sitä peitti ruskahtavan harmaa kalvo. Ymmärsin, että kysymyksessä oli joku taitava koneisto. Pistin haavaan mahdollisimman väkeviä antiseptisiä aineita, sillä pelkäsin myös myrkytystä. Siinä olinkin oikeassa, sillä seuraavana päivänä kuoli soihdunkantaja kärsittyään sitä ennen mitä hirveimpiä tuskia.

Joka tapauksessa oli soihdunkantaja jo häntä sitoessani äärettömän kauhistunut ja väitti, että hänen kimppuunsa oli pimeydessä hyökännyt joku elävä, hirveä peto. Minun täytyi tukkia hänen suunsa suurella rahasummalla, mutta muut olivat jo hänen puheensa kuulleet ja kieltäytyivät jyrkästi lähtemästä enää askeltakaan pyramidiin. Selitin heille asian oikean laidan, mutta he eivät sitä ymmärtäneet eivätkä tahtoneet siihen uskoa. Heidän taikauskoinen mielensä oli kauhun ja kammon vallassa ja he väittivät, että pyramidi oli täynnä pahoja henkiä.

Vasta seuraavana aamuna onnistui minun taivuttaa kaksi älykkäämpää ja kehittyneempää apulaistani lähtemään mukaani. Toinen heistä oli kopti, joka oli saanut vähän koulusivistystä ja jota kunnioitin hänen älykkäisyytensä tähden. Toinen oli tavallinen nuori fellah, joka tarvitsi rahaa mennäkseen naimisiin.

Sisäänkäytävää myöten pääsimme pieneen kammioon, jonka seinistä löysin lootuksen terälehden kuvia kissankuvien alapuolella. Muuan seinä oli kokonaan omistettu valkealle härälle, Mnevikselle, joka aikoinaan oli pyhitetty auringonjumalalle Raalle. Siitä ei yleensä ole kirjallisuudessa paljon puhuttu, vaikka se oli ainakin yhtä arvokas kuin tunnettu musta härkä, Apis. Se oli erinomaisen taidokkaasti veistetty kiveen, parhainta muinais-egyptiläistä taidetta, mitä olen nähnyt. Otin siitä useita valokuvia magnesiumvalossa.

Kammiosta johti taidokkaasti tehty käytävä vinosti ylöspäin. Se päättyi kuitenkin äkkiä ja oli nähtävästi tarkoitettu ainoastaan johtamaan harhaan haudanryöstäjiä. Todellinen käytävä oli melkein varmasti löydettävissä itse kammiossa.

Tutkimme ja koputtelimme lattian, seinien ja katon jokaista kohtaa. Mutta käytävän suu oli niin tarkoin peitetty, ettei mistään kuulunut kumahtavaa ääntä. Ei tuntunut olevan enää muuta keinoa kuin järjestelmällisesti ruveta irroittamaan kiviä, mikä olisi vaatinut paljon työtä.

Satuin kiinnittämään huomiota kammion muotoon. Se ei ollut neliskulmainen, vaan epäsäännöllisen nelikulmion muotoinen. Olin aikaisemmin ihmetellyt tuota, sillä muinais-egyptiläiset harrastivat ennen kaikkea säännöllisiä kuvioita. Nyt käsitin, että juuri siinä saattoi piillä arvoituksen avain.

Ratkaisu olikin yksinkertaisempi kuin luulin. Ei tarvinnut muuta kuin määrätä lävistäjien leikkauspiste. Se osui keskelle suurta paatta. Irroitettuamme sen suurella vaivalla näimme sen alla pyöreän laatan, jonka keskellä oli kivirengas.

Laatta oli hyvin raskas ja vuosituhansien kuluessa tarttunut tiukasti kiinni paikoilleen. Työnnettyämme paljon sulatettua rasvaa ja öljyä rakoihin saimme sen kolmisin nostetuksi ylös paikaltaan. Se oli hyvin paksu, pullontulpan muotoinen, ja alapintaan oli veistetty lootuksenlehden kuva.

Kiviportaat johtivat matalaan käytävään. Sen katosta oli putoillut kiviä tehden kulkumme vaikeaksi. Murtuman jäljet olivat tuoreet, mistä päättelin, että dynamiittiräjäytyksemme oli saattanut vahingoittaa pyramidin sisäosia. Se huolestutti minua, ei niin paljon itseni tähden, vaan pelkäsin hautakammion vahingoittuneen. Aioin pitää meitä uhkaavan vaaran omana tietonani, jotta en säikyttäisi tovereitani. Kopti oli kuitenkin huomannut asian samalla kertaa kuin minäkin, ja hän katseli pitkään minua. Hän ei sentään pelännyt.

Käytävä päättyi matalaan, laajaan kammioon, joka laskujeni mukaan oli pyramidin alaosassa jotakuinkin pohjan keskivaiheilla. Siitä ei ollut pääsyä minnekään, joten jälleen oli etsittävä uusi käytävä.

Kammio sisälsi paljon arvokasta tutkittavaa. Huomattavin löytö oli lattiassa kiinni oleva miehenruumiin kokoinen sfinksi. Se oli kokonaan puhdasta hopeaa ja äärettömän arvokas jo hopean painon vuoksi. Nyt olin varma, ettei kukaan haudanryöstäjä ollut ehtinyt ennen minua, sillä sfinksin he ainakin olisivat vieneet mukanaan.

Sfinksi oli ihmeen kaunis, niin kaunis, että se herätti hartauden tunnetta. Sillä oli kissan ruumis, joka oli makaavassa asennossa sirona ja solakkana, ja ihmeen siropiirteiset naisen kasvot, jotka olivat puoleksi ylöspäin käännetyt itää kohti. Silminä oli kaksi pyöreäpintaiseksi hiottua jalokiveä. Ne hohtivat soihtujen valossa hopeisten silmäluomien osaksi peittäminä aivan kuin uneksien ja kaivaten. Koko sfinksin asennossa ilmeni odotusta ja kasvojen piirteissä kaipuuta.

Merkitsevä oli myös seinäkirjoitus sfinksin takana. Sen sisällys oli outo ja haaveellinen enkä kyennyt sitä kokonaan selvittämään. Yläpuolella oli kuin otsakkeena valkea härkä, Mnevis, ja alla kissankuva ja lootuksen terälehti yhteen kietoutuneina.

Sisällys, mikäli sitä kykenen oikein tulkitsemaan, on köyhin sanoin seuraava, vaikka tulkinnassani en ole kyennyt antamaan muuta kuin heikon aavistuksen hieroglyfien rikkaudesta ja monivivahteisuudesta:

»Varokoon hän, joka ryöstötarkoituksessa tulee häpäisemään hautaa, minkä rakkaus on pystyttänyt. Hän on kuoleva tuhatkertaisen kuoleman ja pahat henget hallitsevat hänen sieluaan aikojen loppuun asti.

Mutta hän, joka on syntynyt uudestaan bennulinnun siipien suhinassa, joka on löytänyt lootuksenlehden ja kätkenyt sen sydämeensä, hän tuntee sfinksin silmät ja aukaisee kuoleman ovet, ja Raan kultaisten torvien soidessa on loppu oleva alkua ihanampi. Sillä rakkaus ei kuole milloinkaan.»

Merkillisintä oli, että muutamista kirjoituksen katkelmista huomasin pyramidin olevan naisen haudan. Sellaista löytöä ei vielä kukaan ollut tehnyt. Kaikki tunnetut pyramidit ovat kuninkaiden tai hyvin ylhäisten miesten hautoja. Naiset oli tavalliseen tapaan haudattu jonnekin pyramidien lähettyville. Ainakaan ei ollut yksinomaan naista varten koskaan minun tietämäni mukaan pystytetty pyramidia.

Kirjoituksen merkitystä en ryhtynyt arvailemaan, vaikka sen fantastisuus jonkun verran askarrutti mielikuvitustani. Ilmeisesti oli sen pohjana jonkinlainen ylösnousemuksen ajatus, sillä bennu on feniks-linnun egyptiläinen nimi. Sen sijaan ryhdyin pohtimaan hautakammion löytämistä.

Se on tavallisesti aivan keskellä pyramidia. Tämä kammio oli pyramidin alaosassa; luultavasti oli sisäänkäytävä löydettävissä katosta.

Katseeni osui sfinksiin. Miksi oli se niin vahvasti kiinnitetty lattiaan? Tavallisesti esikammioista löydetyt esineet ovat irrallaan. Miksi sen katse oli kohdistettu määrättyyn suuntaan? Mieleeni osui lause kirjoituksessa: »hän tuntee sfinksin silmät». Lootuksenlehden olin jo löytänyt. Sfinksi tuijotti määrättyyn kohtaan itäseinän yläosassa. Siinä täytyi käytävän suun olla. Ja siinä se olikin.

Käytävän suuta verhoava paasi oli nähtävästi tahallaan asetettu verrattain höllälle. Innoissamme varomattomasti irroittaessamme sitä putosi se äkkiä murskaten tikapuumme. Kuin ihmeen kautta säilyimme vahingoittumattomina. Fellah jäi puoleksi kiven alle, mutta selviytyi muutamin ruhjevammoin, jotka eivät estäneet häntä työstä.

Kun oli haettu uudet tikapuut, kiipesin ylös aukosta ja huomasin olevani haudan, eteiskammiossa. Harvinaista kyllä oli se aivan tyhjä. Se oli neliskulmainen ja länsiseinässä oli umpeenmuurattu, suuri paasi. Tämän päällä oli jälleen Mnevis, kissa ja lootuksenlehti omituisella tavalla yhteen sovitettuina, pyöreänä ornamenttikoristeena.

Meidän täytyi tuntikausia hakata sitkeätä laastia, jota oli sivelty rakojen päälle. Poistettuamme sen vasaroilla ja taltoilla huomasin kelloa katsoessani, että oli jo yö. Koska kumppanini olivat aivan uuvuksissa, päätin jättää haudan aukaisemisen seuraavaan päivään innostuksestani ja kiihtymyksestäni huolimatta.

Tunsimme kaikki lähtiessämme, kuinka ovenraoista tunki esikammioon hieno ryydintuoksu.

Astuessamme ulos pyramidista paistoivat tähdet aivan mustalla taivaankannella suurina ja raskaina. Ilma oli kuuma ja tukahuttava, täynnä värisevää tunnetta, joka sai kaikki aistit liikkeelle.

Kylässä pidettiin juhlaa, juotiin palmuviiniä ja nuoret tytöt tanssivat. Tähtien valossa kiilsivät fellahin silmät. Hänen hengityksensä kävi huohottavaksi. Myöskin kopti oli rauhaton ja hänen sieraimensa laajenivat ja värisivät.

»Elonkorjuun juhla», kuiskasi hän minulle. »Kohta nousee kuu. Täällä vietetään sitä vielä vanhaan tapaan.»

Vetäydyin telttaani, mutta en voinut saada unta. Mieleni oli liian kiihdyksissä ajatellessani, mitä seuraavana päivänä tulisin näkemään. Olin tuntevinani yhä ryytien tuoksun sieraimissani.

Telttakankaan lävitse tunkivat erämaan takaa nousevan kuun säteet muuttaen pimeyden punertavaksi hämyksi. Erotin selvästi saviruukut, veistokset, kääröt ja kuvapatsaat, jotka olin tuotattanut telttaani, jotteivät ne kärsisi mitään vahinkoa. Ne herättivät eloon vanhoja mielikuvia, joita en edes tuntenut, mutta joiden oletin polveutuvan varhaisimmalta lapsuuskaudeltani.

Olin vaipunut syviin ajatuksiin, kun kopti hiipi varovaisesti telttaani. Hänen eleensä olivat kiihtyneet ja hän kertoi, että kylällä pidettiin neuvottelua minun estämisekseni työstä. Äänettömän yön lävitse kantautui korviini rumpujen ja huilujen ääniä ja kiihtyneen väkijoukon puheensorinaa. Fellah oli juorunnut, että olimme jo melkein perillä. Kyläläiset olivat sitä mieltä, että jos aukaisisimme haudan, lankeaisi meihin kohdistuva kirous myös heidän kylänsä ylitse. He aikoivat nyt estää minua aikeistani, ellei muuten, niin väkivallalla.

Koptin neuvosta otin muutamia astioita, joissa säilytin spriitä osaksi polttotarkoitukseen, osaksi esineiden puhdistukseen, muutamia lahjaesineitä ja pussillisen pikkurahoja jakaakseni ne kyläläisille. Kantaessamme niitä juhlapaikkaa kohti kysyin koplilta, eikö hän pelännyt kirousta. Hän vain hymyili vastaukseksi ja häntä kohtaan tuntemani kiintymys yhä vahvistui.

Istuin itse kylänpäämiehen vieraana ja annoin koptin jakaa lahjani. Herkästi innostuvat, köyhät fellahit unohtivat kaikki vihollisuusaikeensa melkein heti. Syntyi suurenmoinen orgia, jonka vertaista en milloinkaan ole nähnyt. Väki sekoitti spriitä palmuviiniinsä. Minun täytyi tavallani ottaa siihen osaa ja jouduin monien kanssa tyhjentämään palmuviinimaljoja, jotta en olisi herättänyt epäluuloa.

Alkoholiin tottumaton ruumiini joutui pian sen valtaan. Olin lisäksi väsynyt, niin että kohta näin kaiken kuin ohuen harson lävitse. Mutta minua ei ruvennut lainkaan unettamaan, sillä näytelmän kesytön suurenmoisuus oli saanut minut valtoihinsa. Punainen kuu, hurja soitto, hikiset kasvot, villisti palavat silmät, tanssijattarien puolialastomat, käärmemäisin liikkein taipuvat ruumiit — kaikki tuo sai aistini huumaantumaan. Nuori fellah katosi palmujen sysimustiin varjoihin ruskean tyttönsä kanssa. Kuulin koplin huohotuksen korvissani. Sieluni täytti nimetön, hiuduttava, suloisesti viiltävä kaipaus, joka sai melkein kyynelet nousemaan silmiini.

Ajattelin pyramidia, jonka rakkaus oli pystyttänyt, rakkaus, joka ei koskaan kuole. Luulin kuulleeni outoa suhinaa ilmassa. Viimeinen ajatukseni oli bennu-lintu vajotessani syvään tiedottomuuden ja unen väliseen horrokseen.

Heräsin teltassani koplin ravistaessa olkapäätäni. Häneen ei yöllinen orgia tuntunut vaikuttaneen. Oli vielä varhainen aamu, tunsin oloni raskaaksi ja päätäni lievästi särkevän. Mutta muistaessani, mikä tehtävä minua odotti, tulin äkkiä aivan virkeäksi.

Kylvettyäni purossa, joka hävisi hiekkaan vähän matkan päässä kylästä, tunsin itseni kevyeksi ja onnelliseksi. Kuulas, autereinen erämaan aamu ja nukkuva kylä muodostivat ihmeen tenhoavan taulun, kun kahden lähdimme kulkemaan pyramidia kohti. Kopti ei ollut herättänyt fellahia. Tästä olisi hänen mielestään ollut vain vaivaa ja hän olisi juorunnut taas kaiken näkemänsä. Me saisimme kyllä kahdenkin kiven pois oviaukosta. Kopti huomautti kuitenkin jo edeltäpäin, ettei hän tulisi mukaan hautaa tutkimaan. Se soti hänen uskonnollista vakaumustaan vastaan. Tämä oli minusta vain mieluista; sainhan silloin paremmassa rauhassa työskennellä.

Jälkeen kahdentoista oli kivi niin irrallaan, että tarvittiin vain vähän voimaa sen siirtämiseen syrjään vivun avulla. Kopti poistui jättäen minulle kimpun soihtuja. Hän lupasi odottaa alemmassa kammiossa, kunnes palaisin…

Ankara rysähdys kiven pudotessa. Edessäni oli ammottava musta oviaukko, josta virtasi hienon hienoa ryytien tuoksua. Täynnä outoa aavistusta astuin kammioon palava soihtu kummassakin kädessä. Eteeni aukeni pyöreä huone, jonka keskellä oli kiiltäväksi hiotusta, tummasta graniitista veistetty, suuri sarkofagi. Nähtävästi raskaan, tuoksujen kyllästämän ilman vaikutuksesta muuttuivat soihtujen punaiset liekit aavemaisen sinertäviksi.

Tarkastin ensin kiireesti seinät. Ainoastaan arkun päänpuoleisessa osassa oli seinäpiirroksia, siinäkin vain yksi aihe: suunnattoman suuri bennu-lintu siivet levällään Mneviksen, kissan ja lootuskukan yläpuolella. Piirros teki valtavan vaikutuksen minuun: se henki haltioitunutta, vapauttavaa ylösnousemususkoa, ympärillään kehänä rakkauden merkistä sommiteltu ornamentti.

Ryhdyin kiihkein käsin aukaisemaan sarkofagia. Kansi oli minulle liiankin raskas, mutta en millään ehdolla halunnut kutsua koplia avuksi. Ankaran ponnistelun jälkeen sain vihdoin kohotetuksi kantta vivun avulla ja lopuksi se luisui lattialle melkein äänettömästi.

Sytytin useampia soihtuja ja kiinnitin ne seinässä oleviin kivirenkaisiin ihmetellen niiden sinertävää valoa. Toinen arkku oli tummaa sykomoria, täynnä kultaupotuksia erilaisin ornamentein. Se aukeni helposti ja edessäni oli kolmas arkku, joka oli tehty puhtaasta kullasta. Sen kansi oli muovailtu naisen muotoiseksi lootuslehtikoristein. En ehtinyt paljonkaan katsoa sitä, intoni oli liian suuri, mutta ohikiitävänä, erittelemättömänä kulki mieleni läpi tunne, että olin joskus ennen, kauan sitten, nähnyt sen.

Kiihkosta kuumeisena irroitin ja nostin pois raskaan kannen ihmetellen, kuinka keveästi se nousi. Intoni antoi minulle ennen tuntemattomat voimat. Vastaani lehahti tukahduttavan voimakas ryytien ja balsamin lemu, niin voimakas, että soihdut lepattivat aivan sinisinä ja sammumaisillaan. Epäselvästi näin liinasiteisiin kauttaaltaan kiedotun naisruumiin. Mutta vaistomaisesti tunsin, ettei se ollut nainen, vaan nuori tyttö.

Vapisevin käsin kiedoin auki lahonneet, liinaiset siteet. Sain ruumiin melkein kokonaan esiin ja totesin, että se oli ihmeen hyvin säilynyt balsamoinnin mestarinäyte. Katsahdin sen kasvoihin. Silloin jäykistyin paikalleni kuin salaman iskemänä ja tajuntani läpi kohisivat vuorotellen hämmästys, kauhu, ilo ja haltioitunut vapautumisen tunne, sillä siinä oli Hän. En tiedä, mitä ajattelin, sillä sielussani ei ollut ainoatakaan selvää ajatusta. Minä vain tiesin koko olemuksessani, ruumiini jokainen solu huusi sitä, valtimoni takoivat sitä, että tunsin hänet, että olin löytänyt hänet, että se oli Hän, Hän, Hän! — — —

Hän makasi siinä ikuisesti nuorena, ruskea ruumis vielä väristen aamutuulen viileätä tuoksua siltä ajalta, jolloin maailma oli nuori. Himmeät emaljisilmät hohtivat soihtujen sinisessä, lepattavassa valossa, suu hymyili ja rinnat kohosivat kuin lootuskukan terät iätinuorina, iätihurmaavina. En enää tuntenut itseäni; minä liu'uin ajassa taaksepäin, vuosituhansien halki. Kuulin kultaisten torvien toitahdukset auringonjumalan temppelin portailta, kun hänen tyttärensä nousi Niilin vilppaista laineista ihanana kuin rakkauden jumalatar pyhien lootuksien keskellä. Painoin otsani kiviseen lattiaan ikuisen nuoruuden edessä. Ja lehahtaen sammui viimeinen sininen soihtu — — —

Olin lepäävinäni hänen rinnallaan rakkauden pyramidin sisimmäisen kuningaskammion kultaisessa sarkofagissa. Olin tuntevinani, miten hänen ruumiinsa värisi neljän tuhannen vuoden hillitöntä janoa. Oi, kuinka hän oli kuuma ja kuinka hänen sydämensä jyskytti ohuen liinakankaan alla! Himmeät emaljisilmät hohtivat ja vartalo kiilui vihertävää valoa. Ilma oli tahmeana ryytien tuoksusta. Niin, nuo himmeät emaljisilmät hohtivat ja valkeat, terävät hampaat purivat olkapäähäni pistäviä haavoja ohuen kankaan lävitse…

* * * * *

Seuraavana päivänä, puolenpäivän aikaan, heräsin leirissä omassa teltassani. Kopti oli huolestuneena viipymisestäni lähtenyt hakemaan minua ja löytänyt minut tajuttomana hautakammion lattialta, luultavasti tukehduttavan tuoksun huumaamana. Kiihkeistä kysymyksistäni huolimatta ei hän suostunut kertomaan, mitä muuta hän oli nähnyt. Mutta olen varma ja vakuutettu asiastani. Suutelen olkapääni haavaa ja mieleni on onnellinen, kirkastunut ja täynnä vapautuksen tunnetta…

Olen kirjoittanut koko iltapäivän ja melkein koko yön siltä varalta, että minulle tapahtuisi joku onnettomuus. Tiedän, että jotain tapahtuu, mutta en pelkää sitä, vaan odotan, sillä kuolema on vain porras…

Huomenaamuna aikaisin, kun bennu-lintu humisevin siivin alkaa idän taivaalta vuosituhatlentonsa, lähden takaisin pyramidiin.»

* * * * *

Muuan englantilainen tutkimusretkikunta löysi El Amarnan lähettyvillä sijaitsevasta, pienestä fellahkylästä, jonka asukkaat olivat tuntemattomasta syystä hylänneet, mätänemistilassa olevan, luultavasti kivilohkareiden murskaaman ruumiin. Se todettiin tunnetun, nuoren egyptologin Karl-Henrik Höökin ruumiiksi. Hänen vieressään oli kiireesti ja huonolla englanninkielellä täyteen töherretty paperilappu, joka sisälsi seuraavaa:

»Minä, koptilainen Ben-Hussim, vakuutan omantuntoni ja jumalani kautta kertomukseni todeksi, jottei minua vääryydellä ruvettaisi etsimään ja vainoamaan.

Me tunkeuduimme yhdessä pyramidiin, mutta isäntäni tutki yksin hautakammiota. Rakastin häntä paljon ja levottomana hänen viipymisestään menin hakemaan häntä haudasta, vaikka se oli vastoin uskontoni määräyksiä. Löysin hänet tajuttomana lattialta, ympärillään lahonneen liinakankaan palasia. Näin myös suuren sarkofagin varjon, mutta en tahtonut katsoa, mitä sen sisällä oli.

Kannoin isäntäni leiriin. Vasta seuraavana päivänä sain hänet tointumaan. Silloin huomasin, että hän oli saanut uudestaan aavikkokuumeen. Hänen otsansa poltti ja hän houraili naisista ja lootuksenkukista. Koko illan ja yön hän kielloistani huolimalta kirjoitti ja hänen silmissään oli paha kiilto, jonka vuoksi pelkäsin hänen sielunsa tilaa.

Aamulla hän lähti uudestaan pyramidiin varoituksistani huolimatta. Hän oli sairas ja kiviä oli ruvennut yhä enemmän putoilemaan alas käytävien katoista. Ellei hän kahdeksan tunnin kuluttua palaisi, käski hän minun tulla etsimään häntä.

Odotin viisi tuntia pyramidin vieressä polttavassa auringonpaisteessa ja sydämeni oli täynnä levottomuutta hänen tähtensä, sillä rakastin häntä. Kun hän ei siihen mennessä ollut palannut, lähdin kiellosta huolimatta hänen jälkeensä.

Löysin hänet alemmasta kammiosta hopeisen sfinksin vierestä suurten, katosta pudonneiden kivilohkareiden puoleksi peittämällä. Vieritin kivet pois ja näin, että hän oli lujasti pusertanut syliinsä ryppyisen, kuivettuneen muumion, joka oli kauhea katsella. Sen nahka oli särkynyt useasta kohden; keltaiset luut pistivät esiin ja päänahka hiuksineen oli tarttunut kattoaukon reunaan. Isäntäni oli pahasti murskaantunut, mutta kasvot olivat säilyneet ehjinä ja niissä oli riemun ja kaipauksen ilme, samanlainen kuin hopeisen sfinksin kasvoissa. Se kammotti minua.

Hänessä oli vielä joitain elonmerkkejä. Tahdoin kantaa hänet pois, mutta hän oli niin lujasti takertunut kiinni muumioon, etten voinut irroittaa sitä hänestä. Niin minun täytyi suurella vaivalla kantaa heidät molemmat ulos, vaikka pelkäsin muumiota, josta matkalla irtautui osia. Mutta rakkauteni oli pelkoani suurempi.

Kun olin saanut heidät ulos ja auringonsäteet sattuivat muumioon, raukeni se melkein heti harmaaksi tomuksi, eikä siitä jäänyt mitään jäljelle. Vein isäntäni kylään, missä hoidin häntä muiden ollessa kauhun vallassa. Hän kuoli toisen päivän aamunkoitossa tulematta tajuihinsa ja aukaisematta silmiään. Ja minun sydämeni itki paljon, sillä rakastin häntä.»

Kilometrin päässä kylästä oli puoleksi esiinkaivettu pyramidi, joka tutkittiin, mutta ei löydetty mitään mainitsemisen arvoista. Sen sisäosa oli pahoin turmeltunut, ja joku liikkuva rosvojoukko oli luultavasti ehtinyt ryöstää siitä kaiken arvokkaan.

PUNAINEN KOLMIO.

(Lakitieteen ylioppilas Sven Hjalmarssonin päiväkirjasta, joka löydettiin kirjoituspöydän laatikosta hänen surullisen kuolemansa jälkeen.)

Marraskuun 15. p:nä.

Tänään jouduin ostamaan vanhan, lahoavan pääkallon ja persialaisen tikarin. Se oli typerä päähänpisto, niin kuin tavallisesti. Näin aamulla sanomalehdessä ilmoituksen huutokaupasta, joka pidettiin jonkun muinaisesinekauppiaan kuoleman johdosta. Siinä myytiin m.m. laaja kirjasto. Menin huutokauppaan ostaakseni jonkun loppuunmyydyn kurssikirjan.

Mutta sen sijaan huusinkin pääkallon. Olen joskus kaivannut sellaista pöydälleni. Synkässä mielentilassa ollessani se syventäisi tunnetta kaiken katoavaisuudesta. Huutokaupassa ei ollut paljon väkeä, joten sain kallon halvalla. Sain kuulla, että muinaisesinekauppias oli tehnyt itsemurhan, leikannut kurkkunsa poikki persialaisella tikarilla, joka myös oli myytävänä.

Jokin omituinen kammottavan ja fantastisen ikävä sai minut huutamaan myös sen. Joku kuriositeettien kokeilija huusi sitä kauan kilpaa kanssani, ja tikari teki aika loven vähiin rahoihini. Typerä päähänpisto, kuten sanottu!

Nyt on pääkallo tuossa pöydälläni. Sen väri on keltaisenharmaa, joissakin kohdin vihertävä, ja tyhjät silmäkuopat tuijottavat minua. Vuokraemäntäni pelästyi sen nähdessään, mutta minuun valaa sen läheisyys omituista rauhaa.

Tikari on pääkallon vieressä. Se on kovin vanha: kahvassa pari himmeätä turkoosia ja joku ruskea läikkä. Ehkäpä verta. Terä on puhdistettu, mutta harmaa ja kiilloton. Käytän sitä paperiveitsenä.

Täytyisi päästä pukuihin käsiksi. Olen jo pari kuukautta turhaan maleksinut kaupungilla. Vain pari luentoa, mutta en tunne niihin halua.

* * * * *

Marraskuun 27. p:nä.

Miten äärettömän pintapuolista ja tyhjää elämä on. Mieleeni on viime aikoina noussut vieraita, ennen tuntemattomia ajatuksia. Ovatkohan ne tuon pöydälläni tuijottavan pääkallon ansiota, vai alankohan kehittyä pessimismiin?

Mitä arvoa on oikeastaan elämälläni? Mikä olen minä? Köyhä ylioppilas, jolla ei ole sukulaisia eikä ystäviä, lukuunottamatta muutamaa vanhaa tätiä. Lueskelen aikani — minkä verran nyt sitten luen — ja määrätyn ajan kuluttua tulee minusta tuomari tai mitä tulee. Elän aikani, olen aikani, vietän iltani punssiseuroissa tai istun yksin kotona lasin ja sikarin ääressä. Kerran kuolen ja minut haudataan; pari riviä sanomalehdessä ja jonkun tuttavan ohimenevä ajatus: »nyt on tuokin jo kuollut.» Sitten ei enää mitään. En jaksa uskoa sielun kuolemattomuuteen. Se on liian mahdotonta terveelle järjelle.

Ehkä pitäisi minun joskus mennä naimisiin, saada lapsia ja jatkaa sukuani. Nyt minua tympäisee tuo kaikki. Inhoan naisia, eniten vuokraemäntääni, joka ei vielä ole liian vanha ja on pari kertaa katsellut lupaavasti minua. Kuinka naiset ällöttävätkään minua, kun ajattelen heitä sukupuolisina olentoina! Ehkä se on jonkinlaista heikkohermoisuutta.

Luulen, että sukumme loppuu minuun. Se onkin liian vanha ja väsynyt. Ehkä pessimismini johtuu juuri siitä. Olen kalpea ja heiveröinen ja sairastelen usein. Veressäni on jotain vikaa.

Ihmeesti olen kiintynyt tuohon pääkalloon. Sen ontoissa silmäkuopissa ja irvistyksessä on jotain oman mieleni mukaista. Pari poskihammasta on säilynyt ja niiden purupinnat ovat ehjät ja valkeat.

* * * * *

Joulukuun 1. p:nä.

Tänään sain toveriltani, farmaseutilta, kokaiinia. Nautimme sitä yhdessä hänen pienessä kamarissaan. Minulle se oli ensimmäinen kerta.

Omituinen tunne. Ensin rupesi koko ruumiini, sen kaikki lihakset, vapisemaan ja puheeni kävi sammaltavaksi. Nautinto — todella ihmeellinen nautinto — oli puhtaasti henkistä laatua, ilman mitään aistillista.

Koko älyni tuntui kerääntyvän yhteen pisteeseen. Tiesin olevani nerokas ja kykenin ratkaisemaan muutamia probleemeja, jotka olivat mieltäni askarruttaneet.

Nautimme sitä, kunnes se oli kaikki lopussa. Se on parempaa kuin alkoholi.

* * * * *

Joulukuun 5 p:nä.

Viime yönä olin »naisten» luona.

Hän oli hyvin onnistunut, tumma, kiihkeä, piirteet aistilliset. Mutta minua alkoi tympäistä kesken kaiken. Aukaistessani hänen pukuaan katselin käsiäni aivan kylmästi ja objektiivisesti. Tuollainen itse-erittely on varmaankin sairaalloista. En ole ennen sellaista tuntenut.

Palatessani kotiin tunsin vain kyllästystä. Olen koko päivän loikoillut vuoteessani ja polttanut savukkeita. Tuhkakuppi on kukkuroillaan pätkiä ja niitä tippuu lattialle, mutta en saa itseeni kyllin tarmoa käydäkseni tyhjentämässä sen uuniin.

Pääkallo katselee minua aivan kuin ilkkuen. Onkohan se naisen vai miehen? Lueskelen Baudelairea, tai en viitsi juuri sitäkään.

Luvut eivät luista.

* * * * *

Joulukuun 8. p:nä.

Tänään satoi lunta, joka varmaan pysyy maassa. Talvi on siis alkanut. Luulen, että juuri syksyn kosteat ja alakuloiset päivät ne lamauttivat loimitarmoni. Olen lukenut ja tehnyt työtä koko päivän. Kylmä ilma virkistää. Kurssikirjat ovat kovin paksut.

* * * * *

Joulukuun 11. p:nä.

Nenäni vuotaa alituisesti ja sen limakalvoa polttaa. Epämiellyttävä tunne. Se johtuu varmaankin kokaiinista. Olen joutunut ottamaan sitä usein. Se virkistää ja antaa minuun uutta elämää. Väsyneenä ja velttona ollessani tunnen kaipaavani sitä. Sanotaan kyllä, että se voi käydä vaaralliseksi.

Eilen illalla otin sitä enkä tahtonut saada unta koko yönä. Puolihorroksessa näin jonkinlaisen näyn. Pääkallo muuttui elävän naisen pääksi. Hänen piirteitään en ole koskaan ennen nähnyt, vaikka ne tuntuivat tutuilta. Kasvot hymyilivät minulle. Ne eivät olleet erikoisen säännölliset, suupielessä oli jotain vikaa, se oli hiukan vääntynyt ja liikkumaton. Minusta hän oli kuitenkin kaunis. Sitten näin jo kohta koko naisen istuvan tuolillani pöydän ääressä. Ohut, ruskeatäpläinen puku paljasti vartalon muodot selvästi. En koskaan ole nähnyt niin sopusuhtaista ja solakan kaunista naisruumista.

Sitten olin olevinani jossain vieraassa huoneessa. Lattialla makasi vanhanpuoleisen, harmaatukkaisen miehen ruumis. Hänen jäykistyneessä kädessään oli tikari ja hänen kurkkunsa oli viilletty poikki. Näin kurkkutorven aukon, johon vuoti hiljaa verta. Mitään pelkoa tai kammoa en tuntenut, rintakehässäni vain epämääräistä puristuksen tunnetta. Lattialla ruumiin vieressä oli pääkallo nurin kaatuneena.

Molemmat unet olivat selväpiirteisiä. Ennen en ole niin selviä nähnyt, vaikka yleensä uneksinkin paljon öisin.

Aamulla ajattelin, että pääkallo askarruttaa liian paljon mielikuvitustani ja häiritsee lukujani. Pistin sen pöytäkomeroon vanhojen paperien joukkoon. Jollain tavoin luo teko kevensi mieltäni. Yritin tehdä lyötä, mutta se ei luistanut. Loikoilen nyt vain vuoteessa ja poltan tupakkaa.

* * * * *

Joulukuun 16. p:nä.

Kokaiini on ihmeellistä. Olen paljon muuttunut. Sieluni on tulvillaan outoja mielikuvia. Uneksin mustista kukista ja vieraista, huumaavista tuoksuista. Se saattaa myös johtua Baudelairesta, jota luen.

Olen ostanut pienen, kapean pöydän, päällystänyt sen mustalla kankaalla ja asettanut pääkallon taas esille sille. Minulla on myös rautainen hiiliastia. Iltaisin poltan pääkallon edessä suitsutuksia: myskiä ja jotain ainetta, jonka nimeä en tiedä. Sitä sain muutamasta ummehtuneesta itämaisten tavarain kaupasta. Sen tuoksu on hiukan imelää ja hyvin huumaavaa.

Päätin loma-ajaksi jäädä kaupunkiin. Mitäpä siellä maaseudun yksinäisyydessä tekisin? Vaikka täällä olen oikeastaan vielä yksinäisempi.

Täysihoitolan yläkertaan, minun huoneeni yläpuolelle, on muuttanut uusi asukas. Olen kuullut hänen askeleensa: ne ovat kevyet ja varmat. Luulen kuulleeni ne ennenkin. En ole häntä vielä nähnyt. Joku neiti — puhuivat tänään ruokapöydässä.

Vuokraemäntäni katseli minua tänään omituisesti. Olikohan ulkomuodossani jotain erikoista vai onko hän kiinnittänyt huomiota leikkiini?

Niin. Leikkiä se on, lapsellista leikkiä, mutta tunnen outoa tyydytystä istuessani iltaisin sohvannurkassa, kun vieraiden tuoksujen mukana sieluuni nousee värikkäitä, itämaisia kuvia.

Tulin äkkiä ajatelleeksi, että tuo kerran unissani näkemäni ruumis oli varmaankin sama muinaisesinekauppias, joka oli tehnyt itsemurhan. Jonkinlaista mielikuvien yhdistymisiä varmaan. Onhan pääkallo aina edessäni.

* * * * *

Joulukuun 18. p:nä.

Tänään oli hän päivällispöydässä. Hänellä oli yllään yksinkertainen, ruskeatäpläinen puku. Kasvot eivät olleet erikoisen kauniit, mutta silmät olivat tummat ja syvällä päässä. Toinen suupieli oli jollain tavoin vääristynyt eikä liikkunut hänen puhuessaan.

Kun hän näki minut, säpsähti hän omituisesti ja katseli minua hetken suoraan silmiin. Silloin olin varma siitä, että tunsin hänet. Pöydässä olin hajamielinen, pudotin haarukkani enkä ottanut osaa keskusteluun.

Vasta illalla huomasin, että hän oli sama nainen, jonka olin unissani nähnyt. Tämä ajatus täytti mieleni omituisella kammolla. Ajatukseni palasivat alituisesti häneen. Se saattoi kyllä johtua siitä, että hän koko ajan käveli yläpuolellani. Kuulin hänen askeleensa enkä voinut rauhassa istua, ennen kuin itsekin olin muutamia kertoja kävellyt huoneeni lattian poikki edestakaisin.

Pääkallo on aavemainen hämärässä. Välistä tunnen pelkääväni sitä.

* * * * *

Joulukuun 20. p:nä.

Sain farmaseutti-ystävältäni tänään suurehkon määrän kokaiinia. Minun on nyt hyvä olla, mutta kaipaan seuraa.

Ihmettelen, mahtaisiko tuo ruskeatäpläinen nainen tulla huoneeseeni, jos pyytäisin häntä. Enhän vielä tunne häntä, en ole edes puhunut hänen kanssaan.

Mutta olen nähnyt hänestä syntisiä unia.

* * * * *

Joulukuun 24. p:nä.

Jouluaatto. Vuokraemäntäni oli hankkinut kuusen. Me muutamat, joilla ei ollut paikkaa, mihin mennä, istuimme yhdessä. Keskustelu oli kankeata. Kaikilla tuntui olevan ikävä. Olin ottanut kokaiinia ja puhelin enemmän kuin muut. Harvinaista minulle.

Ruskeatäpläinen nainenkin oli siellä. Nyt hänellä oli toinen puku, mutta senkin kankaassa oli ruskeita täpliä. Hänen ruumiinsa on tosiaankin kaunis.

En vieläkään puhunut hänen kanssaan, mutta tunsin hänen ajatustensa ympäröivän minua kimmoisen verkon tavoin.

* * * * *

Joulukuun 29. p:nä._

Kuulen hänen askeleensa iltaisin pääni päältä. En saa rauhaa, ennen kuin vuoteen narahduksesta kuulen hänen menneen levolle.

Vastapäisen kivimuurin seinässä on hänen ikkunansa kuva. Eilen illalla seisoin ikkunassa ennen vuoteeseen menoa ja näin hänen varjonsa. Hänellä oli yöpuku päällään. Vaikka näin hänestä ainoastaan varjon, tiesin kuitenkin, että se oli silkkipyjamas ja että siinä oli ruskeita läikkiä. Omituista mielikuvituksen leikkiä!

Kun vuoteeseen mennessä sammutin sähkövalon, sammui aivan samassa silmänräpäyksessä hänenkin huoneestaan valo. Sattumako?

* * * * *

Tammikuun 1. p:nä.

Tänään päivällisen jälkeen istuimme hetken yhdessä ja pulmiimme kirjallisuudesta. Hänen hymyilynsä on kaunis, mutta liikkumaton suupieli saa aikaan, että siinä on jotain luonnotonta.

Hän tuli huoneeseeni hakemaan jotain kirjaa, mutta kumpikaan emme kynnyksen yli astuttuamme enää muistaneet, mistä kirjasta oli kysymys ollut. Hän tiesi ja minä tiesin, että se olikin vain tekosyy.

Emme itseasiassa keskustelleet ollenkaan, mutta kuitenkin tuntui minusta, että me vaihdoimme ajatuksia paljon.

Hän katsoi pääkalloa ja sanoi pitävänsä mystillisistä esineistä.

Sinä hetkenä minä jollain tavoin tiesin, tulin vakuutetuksi siitä, että pääkallo on naisen.

* * * * *

Tammikuun 10. p:nä.

Hän on välistä käynyt huoneessani. Itse en vielä ole nähnyt hänen kamariaan. Emme puhu paljon: me vaistoamme toistemme ajatukset.

Meillä ei ole mitään sopimusta, mutta joka ilta seisomme samaan aikaan kumpikin ikkunassamme. Minä katselen hänen varjoansa ja tiedän hänen katselevan omaani. Valomme ovat usein sammuneet yhtaikaa.

Kerran kysyin, onko hänen pyjamaksensa kankaassa ruskeita läikkiä. Hän myönsi sen. Vaikkei hän sanonut muuta, tunsin, että hän tahtoisi näyttää sen joskus minulle.

Tänään hän katseli tarkasti pääkalloa, otti sitten pöydältä turkoosikahvaisen, persialaisen tikarini käteensä ja painoi sen terän kuin leikkien kurkkuaan vasten. Muistin silloin vanhan muinaisesinekauppiaan, ja minusta tuntui hyvin omituiselta, mutta en puhunut siitä mitään hänelle.

Minäkin pitelin tikaria ja pidin sitä kurkkuani vasten. Silloin huomasin, että se oli kovin tylsä.

* * * * *

Tammikuun 12. p:nä.

Hän ei ole käynyt luonani, mutta iltaisin on hänen varjonsa ikkunassa. Hänen ajatuksensa täyttävät elämäni. Se ei enää ole sisällyksetöntä. Myös kokaiini virkistää minua. Hän tietää, että käytän sitä. Tunnen sen, vaikkei hän ole siitä mitään puhunut. Huomaakohan sen jo ulkomuodostani? Olen katsellut kuvaani peilistä eikä minusta siinä ole mitään erikoista. Tavallinen kalpeuteni vain ja ehkä silmissä jonkinlainen vieras kiilto.

Tapasin itseni kerran ajattelemasta vanhaa muinaisesineiden kauppiasta. Huomaamattani olin ottanut hänen tikarinsa käteeni. Koettelin sen terää ja mietin, millaistahan olisi, jos viiltäisin sillä kurkkuni auki.

Kun huomasin ajatukseni, puistatti minua.

Jos joskus tekisin itsemurhan — vaikka sitä en kyllä koskaan tule tekemään, sillä tällä hetkellä rakastan elämää, koska siinä on jotain sisällystä — en varmastikaan valitsisi tuota tapaa. Se on raaka ja hirveä. Ottaisin mieluummin myrkkyä. Se on kauniimpaa ja tuskattomampaa. Mutta miksi miettiä tuollaista?

Olisi sentään mielenkiintoista, jos voisin leikata pääni poikki ja asettaa sen pöydälle pääkallon viereen. Se näyttäisi hauskalta. Voin kuvitella sitä…

Mistähän nämä ajatukset ovatkaan johtuneet mieleeni?

* * * * *

Tammikuun 16. p:nä.

Tänään tuli hän jälleen, mutta oli erilainen kuin ennen. Hänen kasvoissaan oli punaa ja hänen silmänsä loistivat. Kuitenkin olin näkevinäni niissä jotain sameaa. Meillä oli hauskaa. Nauroimme ja puhuimme paljon.

Huomaan ajattelevani häntä aistillisesti. Hän itsekin tietää sen.

* * * * *

Tammikuun 19. p:nä.

Pihalla oli aamulla veitsenteroittaja. Hänen kätensä olivat kylmästä sinertävät. Annoin armosta hänen teroittaa persialaisen tikarini. Hän kyllä ansaitsi nuo muutamat kolikot. Nyt on tikarin terä kirkas ja kiiltävä. Saatan katsella sitä kauan aikaa. Se ikään kuin vaatii huomiota puoleensa.

Olen huomannut, että pääkallon silmäkuopat ovat syvällä päässä. Luulen, että sillä on kerran ollut tummat silmät. Sen vasemmassa suupielessä on pieni, rustomainen kasvannainen.

* * * * *

Tammikuun 20. p:nä.

Hän on koko päivän leikkinyt tikarillani. Kysyi minulta, eikö näyttäisi fantastisella, jos hänen päänsä olisi pääkallon vieressä pöydällä.

Luulen, että pian yritän suudella häntä. En jaksa enää kauan hillitä itseäni. Hän aavisti ajatukseni ja hymyili omituisesti.

* * * * *

Tammikuun 24. p:nä.

En tiedä, mitä ajatella. Illalla otin tavallista suuremman annoksen kokaiinia ja suitsutin pääkallolle. Yöllä en saanut unta. Vaivuin vain tavalliseen horrokseeni. Heräsin kuunsäteisiin. Tuntui kuin kaikki varjot huoneessa olisivat liikkuneet hiljaa.

Silloin aukaisi hän oven ja astui sisään aivan äänettömästi. Kuunsäteet valaisivat hänen pieniä, paljaita jalkojaan. Ne olivat hyvin hoidetut. Ruusunpunertavat pikku kantapäät saivat kaikki aistini liikkeelle.

Hänellä oli yllään musta silkkipyjamas, jossa oli muutamia ruskeita ympyröitä. Mutta kun hän tuli lähemmäksi, huomasin, ettei se ollutkaan mitään tavallista, ruskeaa väriä. Se häivähteli väliin purppuranpunaiselta, ja kerran näyttivät kaikki läikät vihreiltä.

Hän kumartui ylitseni. Tunsin hänen ruumiinsa läheisyyden ja tuoksun. Tuoksu oli houreunteni mustien kukkien lemua. Puvun aukosta näin hänen ihanien rintojensa piirteet. Ohuen pyjamaksen alla oli hän aivan alaston.

En tiennyt, mitä ajatella. Kaikki mielikuvat aivoissani tiivistyivät muutamiin eri kohtiin ja sulautuivat yhteen. En saanut ainoatakaan ajatusta loppuunajatelluksi. Koko hetkestä jäi muistiini vain joku ohikiitävä aistimus.

Tunsin huulillani hänen rintojensa kiinteän pyöreyden ja hänen kuuman ruumiinsa omaa vartaloani vasten. Hänessä ei ollut ainoatakaan virhettä, hän oli täydellinen.

Olen pitkin päivää loikoillut sohvannurkassa ihmetellen, oliko kaikki tuo yöllinen vain unta. Ainakin se oli ihmeen elävää ja selvää unta.

Tapasin hänet aamulla; hän oli väsyneen näköinen, mutta ei puhunut mitään yöstä eikä ainoallakaan eleellä tai ilmeellä viitannut siihen. Itsekään en puhunut siitä mitään.

— — — Nyt tiedän, että se oli sittenkin totta. Emäntäni kurkisti huoneeseeni ja kysyi, olinko yöllä paukutellut ovia. Hänen ilmeensä oli vihamielinen ja närkästynyt. Hän mutisi jotain epäselvää…

Tulin ajatelleeksi, etten vielä tiedä edes hänen nimeään. Asukaskirjassa on kyllä joku nimi, mutta olen vakuutettu siitä, ettei se ole hänen oikea nimensä.

En tahdo kysyä sitä, ellei hän itse joskus sano. Tämä salaperäisyys tyydyttää ja kiehtoo mielikuvitustani.

* * * * *

Helmikuun 1. p:nä.

Lukuni ovat aivan hunningolla. Hän täyttää minun elämäni kokonaan. Useina päivinä ei hän ole lainkaan käynyt luonani, mutta voin silti istua tunti- ja päiväkausia sohvannurkassa katsellen pääkalloa, eikä minun tule lainkaan ikävä, sillä hänen ajatuksensa ympäröivät minua.

Olen alkanut harrastaa geometriaa omalla tavallani. Tahtoisin saada piirretyksi määrätynlaisen kolmion. En tiedä itsekään, minkälainen sen pitäisi olla, mutta mieleni on rauhaton, kun en saa sitä piirretyksi. Olen tuhrinut pakoittain paperia, mutta saamatta tyydyttävää tulosta. Luultavasti olen saanut ajatuksen eräästä vanhojen alkemistien salatieteellisestä teoksesta, jota kerran tulin selailleeksi. Kolmio oli heidän pyhä kuvionsa, jossa piili maagillinen voima.

Kun hän tulee, tulee hän aina täsmälleen kello kaksitoista. Kuulen ruokasalin suuren kellon lyönnit ja samassa astuu hän huoneeseen. Myöhemmin on häntä turha odottaa.

Hän mainitsi kerran maaliskuun neljännen päivän. En muista, sanoiko hän silloin olevan syntymäpäivänsä vai muuta. Joku merkkipäivä se vain varmasti on. Odotan sitä jonkunlaisella jännityksellä.

Kolmannen kuun neljäs päivä… Ja kolme kertaa neljä on kaksitoista.

* * * * *

Helmikuun 5. p:nä.

Olemme yhdessä leikkineet koko päivän kolmioilla ja tuhrineet paljon paperia. Ennen kuin hän lähti pois, otti hän taskustaan punaisen liitupalan ja piirsi sillä kolmion pääkallopöydän mustaan kankaaseen.

Siinä on nyt juuri se kolmio, jota olen hapuillut monta päivää. Kaikki hermoni ovat pingoittuneet, kun katselen sitä. Minun sieluni tai olemukseni on myös kolmio ja juuri samanlainen kuin tuo kolmio. Tunnen sen jollain selittämättömällä tavalla. Se kahlehtii ja kytkee minua jollain tapaa. Olen tarkastellut sitä. Se on aivan säännötön. Yksi kulma on tylppä, arviolta noin satakymmenen astetta. Tahtomattani olen tullut asettaneeksi pääkallon juuri tämän kulman kärkeen.

Tahtoisin, että minulla olisi kolme päätä, jotka voisin asettaa kolmion kärkiin. Niiden takaraivot koskettaisivat toisiaan ja kuvio olisi täydellinen.

Joka tapauksessa kolmio on ihmeellinen.

* * * * *

Helmikuun 12. p:nä.

Viime yönä hän oli jälleen luonani. Ihmeellistä. Vaikka värisin aistien nautintoa, oli se kuitenkin puhtaasti henkistä hekumaa.

Hän käski minun katsella pääkalloa. Katsoin sitä kauan. Huoneessa oli pimeää, mutta minut valtasi vähitellen omituinen, hyvin selvä harha-aistimus.

Näytti aivan siltä kuin kolmion punaiset reunaviivat olisivat pimeässä hohtaneet himmeätä valoa. Pääkallo oli kolmion tylpässä kärjessä ja yht'äkkiä minusta tuntui sillä kuin hänellä ei olisikaan ollut päätä. Se oli kolmion seinänpuoleisessa kärjessä, takaraivo minuun päin. Mutta minun puoleisen! kärki oli tyhjä, juuri tämä tyhjyys se sai koko olemukseeni pahan ja ikävöivän tunteen. Sitten katosi tuo harha-aistimus. Hän suuteli minua ihmeellisellä tavalla. Tuntui kuin koko sieluni ja tahtoni olisi vuotanut häneen. Se oli salaperäinen tunne, mutta hyvin ihana.

Vuokraemäntäni on hänelle ja minulle vihainen. Ruokapöydässä hän kuiskaili jotain, mitä en kuullut. Toiset katselivat meitä omituisesti.

* * * * *

Helmikuun 17. p:nä.

Jos ponnistan kaikki voimani, saan jälleen tuon harha-aistimuksen. Pääkallo on sivuittain minuun kolmion tylpässä kärjessä; hänen päänsä on seinänpuoleisessa kärjessä, mutta aina takaraivo minuun päin. Kolmannessa kärjessä ei ole mitään, ja kun katselen hänen mustaa tukkaansa, valtaa minut ääretön tyhjyyden tunne.

Koetan kuvitella, että oma pääni olisi kolmannessa kärjessä, mutta en saa sitä onnistumaan. En voi nähdä sitä sillä tapaa. Kerran kävin koskettamassa hänen takaraivoaan ja hiuksiaan. Näin sormieni hivelevän niitä, mutta mitään tuntoaistimusta ei syntynyt. Sormeni tuntuivat kuolleilta.

Johtuisivatko nämä harha-aistimukset kokaiinista?

Tahtoisin tietää, kuinka vanha hän on. Välistä tuntuu hän minua hyvin paljon vanhemmalta.

Hänen ruumiissaan ei ole mitään muuta virheitä kuin toisessa suupielessä pieni rustomainen kohoutuma. Se tekee suun omituisen liikkumattomaksi.

* * * * *

_Helmikuun 21. p:nä.

Kolmioon säilynyt mustassa kankaassa ihmeen hyvin. Sen punaiset viivat ovat edelleen kirkkaat ja selvät. En anna kenenkään koskea tuohon pöytään. Kolmiota ei saa hävittää. Tomu ei vahingoita sitä. Välistä se tuntuu entistä kirkkaammalla.

Kolme kertaa neljä on kaksitoista! Tämä ajatus kiertelee lakkaamatta mielessäni. Olen tavannut itseni lausumasta sitä ääneen.

* * * * *

Helmikuun 28. p:nä.

Hän on muuttanut pois. Luulen vuokraemäntäni pakottaneen hänet lähtemään. — Iltaisin en enää kuule hänen askeleitaan enkä näe hänen varjoaan ikkunan kuvassa vastapäisellä seinällä. Kaipaan häntä, mutta en ole levoton, sillä tiedän, että hän maaliskuun neljäntenä päivänä tulee jälleen luokseni.

Kolmannen kuun neljäntenä päivänä!

Olisikohan hän tyytyväinen, jos…? En muista enää, mitä ajattelin.

Persialainen tikari on pöydälläni ja sen terä kiiltää omituisen ruskehtavin häivähdyksin.

* * * * *

_Maaliskuun 2. p:nä.

Pääkallo ja kaksi päätä. Tai kolme päätä. Kolme kertaa neljä on kaksitoista. Kolme kertaa neljä on kaksitoista.

Ajatukseni ovat kovin sekavat ja päätäni huimaa. Olen ehkä ottanut kokaiinia enemmän kuin on terveellistä.

Lumi ulkona on kummallisen värisiä. Se tuntuu kylmältä jo katsellessa.
Minua värisyttää. Eivät taida lämmittää huonettani kunnollisesti.

* * * * *

Maaliskuun neljäntenä päivänä kellon lyödessä kahtatoista kuuli täysihoitolan emäntä lakitieteen ylioppilas Sven Hjalmarssonin huoneesta epämääräistä ääntä ja kolahduksen.

Hän ei kiinnittänyt siihen erikoista huomiota. Kun ylioppilas Hjalmarsson ei päivälliskellon soitosta huolimatta illalla tullut huoneestaan, mentiin häntä hakemaan ja tavattiin hänet kuolleena.

Hän oli leikannut kurkkunsa poikki persialaisella tikarilla, joka löydettiin hänen vierestään lattialta, missä hän makasi verissään.

Kuolinkamppailussaan oli hän viimeisin voimin tarttunut päähänsä aivan kuin olisi tahtonut kiskoa sitä irti. Mutta selkänikamia hän ei ollut onnistunut katkaisemaan.

Hänen päiväkirjansa johdosta toimitetussa tutkimuksessa kävi ilmi, ettei pöydällä, missä hän säilytti hankkimaansa pääkalloa, ollut mitään liidulla piirrettyä kolmiota. Hänen yläpuolellaan olevassa huoneessa oli jo lähes vuoden ajan asunut vanha, pienikasvuinen kotiopettajatar, joka aina käytti harmaata pukua. Pari kertaa oli hän keskustellut ylioppilas Hjalmarssonin kanssa, mutta ei kertaakaan ollut käynyt hänen huoneessaan.