language: Finnish

SAARRETUN NÄKYJÄ

Runoelmia

Kirj.

LAURI HAARLA

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

SISÄLLYS:

Hurmio.
Saarretun näkyjä.
Taisteluiden lomassa.
Nyt viime rynnäkköön!
Kunnia ja kurjuus.
Väsymys.
Kunnian miehet.
Keikari.
MÖkkiläisfilosoofi.
Kaksi talonpoikaispäällikköä.
Orjalaulajan rukous.

HURMIO.

    Es'isät rakkaat, härmän-hämäräiset,
     pedosta pedon siittäneet kautt' aikojen!
    — Es'isät kaikki, taatot taikojen,
    te jäärät, ilvekset ja myyrät möyriväiset
     ja sudet kaikki maassa vainaitten —
    teen teille kunniaa kuin vahvemmalle heikko —
    Mut yks vain mieleen mulle sielujenne peikko,
     vain yksi kaunis on ja laulun aihe — —

    Oi peto Hurmio, sa silkinkarvallinen!
     Sun omain suontes viini juovuttanut on,
    sa kiidät alla hurman auringon,
    vaikk' ootkin elon patto pannahinen
     ja tuhon tulva allas summaton — —
    Kuink' onkaan solevat ja sorjat jäntereesi,
    kun saavuttaissas viime jyrkänteesi
    ne hukkumisen hurjaa riemastusta
    ja tuokseen vimmahisen juopumusta
     päin päivää väräjöivät, maahan vaipuen.

    Teit' esi-isät kaikkein autuaallisimmat
     pedosta tästä lauluin kiittelen!
    — Tuo ikiperintö ja hurma sen
    pois peitti veljesvihat, kammot, kimmat,
    sep' yksin hymyin, anteeks antaen
     tuot' elon hourupäistä katsoi näytelmää,
    miss' ihmislapset haihtuvaiset temmeltää,
     kaikk' onnen antimia anoellen.

    Tää hurma sielussain ja surma vuorotellen
     mun suotiin nousta hurjat harjanteet,
    nuo pitkät käydä riidan taipaleet — —
    Mut enpä käynyt Manaa etsiskellen:
     Hain elon kukkeutta hautuumailta,
    alati muistain rauhan pientareet,
    joit´' ihmehenä peitti illan hämäryys,
     joill' uinui lempi, leikki ystävyys.

SAARRETUN NÄKYJÄ.

    Mit' autuudesta haasteletkaan, kaunis lapsi,
    tuonpuoleiseen noin taivut nuorin kiharin
    ja uskoani tutkaat silmin totisin —
    Taa hämärripsieskin katson, kultahapsi,
     — niin katsonkin — ja nään kuin silmäs pettää sun.

    Niit' ei tok' kuolonsairas kelmä kaihdakaan.
    Kuin katve virran vuoltehessa kutsuu aurinkoista,
    lomitse lehväin kaipaa: tänne loista, loista,
    ja ensi sätehestä läikkyy hurmissaan —
    niin immytharsoistaan sun silmäs riemuhun.

    Kun raskain suudelmin viel' ennen aamua
    nuo silmät hukutan ja päivään herätän
    taas paahteiseen ja runsauteen elämän,
    kas silloin naurelet kuin vaimo valkea,
     jok' kylpenyt on salaa rannall' autuaalla.

    Niin silloin autuaaks näät riemus maallisen,
    ett' tulevaiset taivaatkin niin hohtaa vastaan
    kuin lainais loistonsa ne täältä ainoastaan,
    ja onnes maallinen ois iankaikkinen — —
     kuin ain, mua suuteleisit suulla riemukkaalla.

    Ja kerran jos sun tummuu, sammuu katsehesi,
    sinertäväin jos suontes hurma jähmettyy,
    kun kantapäähäs pistää nilja kalman kyy,
    se silloin autuutesi, että kukkeutesi
     sa muistat mulle sieluin nuorin tuhlannees.

    Niin minäkin vain sun ja maisen riemun muun,
    — mi huntuna sun peitti jäsenesi armaat —
    näin silmilläin, kun kerran kuolon kasvot harmaat
    mun luoksein mustin huulin pyrki suuteluun —
     kas silloinkin ma vaivuin nuoreen kauneutees.

    Ja tyhjää mulle oli taivaat tulevat,
    vaikk' omaa rintaa vastaan teroitin jo miekkaa.
    — Noin itsekin sa tiimalasis Heljää hiekkaa
    pian naurain tuhlaat, vallatonna kiharat,
     ikk' kerran haihtuvan sen tiedät kokonaan.

    Kuin päivä paistaa sulle usko ihanin,
    kun vien sun kukkulalle kuolon saartamalle,
    sielt' ennen yötä hehkuvaista hohtavalle
    taas pilvenpaltehelle, jolta suudelmin
     sun sitten nostan nurmitanterelle maan.

    Viiskymmentä miest' oli meitä
     kylän laidassa kummulla voiton —
    Oli vallattu kylä ja hyökätty sinne
    juur hetkenä auringon koiton.
     — Nyt ristiin ja rastiin juttelu kulki
    kuin hangella sätehen läikky.
    Vain harjuilta kaukaa pakenevaisten
     viel' ärhensi voimaton kuoleman räikky.

    »On tottakin hauskaa tappelu tää,
     vain kimmalla juosta ja kummulle syöstä.
    Ja ryyppyjä riemun ja mainehen maljat
    saa mies mokomastakin työstä.»
     »— Ja kaunistuu toki silmät tyttöjen vain
    kun itkevät meitä murhetta kantain.
    Taas voittojen jälkeen me saavummehan
     kuin prinssit ja herrat luo kotirantain.»

    »Ja kuolema kurja koikkivin säärin
     jo vuorien taakse pakohon saa.»
    »Mutta raapaisi mustalla kynnellään,
    jotta Harjulan poikaa noin horjuttaa —.»
    »No kostuupa siitä kun laastari pannaan
     ja tään kylän tyttäret hellästi hoitaa. —
    Ja sitten kun vielä se Rait'ojan tyttö
    ikilemmellä haavat ja jäsenet voitaa.»
     — Näin einettä söimme me jutteluin —.
    Koko laakson päivä jo kirkkahaks liehtoi,
    radan raiteet ja asehet joukkoimme kiilsi.
     Se säihky se vasta silmiä kiehtoi!

    Mut hetkellä tällä, kun maa-elo jälleen
     noin Sinikki-silmin vastahan loisti,
    kun mieleni riemun ja uskon sun silmiis
    tämä huomenen armaus toisti,
     juur silloin laukesi kuoleman ansa
    ja kurkkua kuristi huohottavaa:
    Vihamiesten nyt saapui pantsarijuna,
     ryömi keskelle laaksoa riemuisaa.

    Väet pirstaksi löi tuli turmahinen,
     pian ammotti laakso kuin auennut hauta,
    meit' eestä nyt saartoi harjut ja takaa
    tuo mylvivä pantsarinauta.
    Niin yksin me jäimme kuin tuomittu koppiin.
    Ja kuolema äsken pilkattu palas,
     kuin haudasta julmuri nous
    ja kostaa nyt pilkkamme halas.
    Se ryntähät nosti, ja taivasta vasten
    välkkyi sen kuparirystyt ja luut,
    käsvarsina harjut ja lyijyä kynnet,
     vihasilminä tykkien suut. — —

    Niin taistelu hurja ja toivoton syttyi. —
     Makas maassa nyt kummulla hohtelevalla
    miesten mustien repalerivi.
    Taas pystyhyn ponnahti karjaisemalla,
    rivin täydeltä lyijyä syöksi.
     Täällä armoa pyydetä ei!
    jok' ainoa laukaus harjulle huusi.
    Mutta hetki jok' ainoa miehiä vei. —
     — Niin kiirettä työt' oli tuo,
    ett' aatos ei kuolon, ei elämän
    koko päivänä tunkenut sieluun. —
    Mut illalla saapuissa hämärän
     oli tauonnut touhu ja työ.

    Panos jäljellä ainoa, viimeinen,
    sitä tuhlata ei, sepä vapahtaa,
      kun saapuvat saartajat hyökäten.

    Tätä hetkeä vartoissa nyt
     ma ihmeitä laella kummun näin.
    Näin riitelevän minä hurman ja turman
    sielusta miehen mun ympärilläin.
    Minä katsoa koin mitä tuleman piti,
     päin mustia varjoja kuoleman maan.
    Niin nöyränä katsoin ja totisin silmin:
    kadotusta en nähnyt, en autuuttakaan —
    Miten katsoinkin yhä pyrkien selvyyteen,
     vain varjoja tyhjyys heitteli autiuteen.
    En tuntenut voimaa, en voimattomuutta,
    en silmissä kastetta kyynelveen.
    — Penseyttäkö kylmää on vain,
    että hätään en joudu nyt sieluni tähden?
     Oman sielunko tyhjyys on syy,
    näin köyhänä että ma lähden?
    — Miss' on sinun riemusi nyt, sinä riemun mies!
    näin huutelin hurjana ma.
    Miss' aattehes on, sinä aatteen mies?
     niin kyselin kurjana ma.

    Välähti, tärähti tantere silloin,
     räjähti turma ja huumasi mun. —
    Ja noustua sielu kuin ruumihitonna
    taas vaivahan vaipui tutkistelun:
    Kalman mies, sinä kauhujen mies.
     Vielä kerran sun puolehes käännyn. —
    Minä armoa en, vaan selvyyttä tahdon,
    mut tyhjähän mykkyytees minä näännyn.
    Jos sulia ei muuta sun tahtosi kieltä,
    sa pelko ja kauhu sieluhun aja!
     Tää tyhjyys aarteilla noilla sa täytä
    ja helvetin lieskoin maalaa sen raja. — —
    — Hohotti vastaan kaiuton mykkyys —
    Minä näin, oli huutaa mun turha:
    Ei auennut taivas, ei itkujen kuilu,
     vain saarrettu mies sekä itsemurha.

    Silloin, silloinpa sai säde kirkkauden!
     Se tunkihe kulmaini katveeseen
    kuin silmies hiilakka sini
    nyt riemuni runsauteen.
    Olkapäitse se kuoleman saapui.
     Kalman heitti se peittohon illan.
    Mutta päin elon puistoja, nurmikkokenttää
    se loistavan nostalti sillan!
    Ja kaikki, jotk' oli riemua suoneet,
    nuo armaani viehkeet ja sorjat,
     luo mun, yli sillan he astuivat. — —
    Oli kulmilla kullakin riemunsa korjat!
    Ja jos joku murhetta suonut ja saanut,
    se peitetty harsoin ol' liehuvin.
    Kuin ensi iltana kaikki he katsoi,
     ei ykskään erojaiskyynelin.

    Tuli tumma, se alkaja riemun,
     ens hurma, mi haihtui kuin tuuli.
    Nyt kukkeudessansa saapui
    tuo kaino ja hehkuva huuli.
    — Tuli hän, min tähtinen silmä
     niin kaunihin valaisi taipaleen,
    mutta pois joka sammui kuin onneni tähti,
    kun hukkui mun polkuni hurjuuteen.
    Kuin onnea kantaen jälleen mulle
    hän vieläkin kantoi kukkia noita,
     joit' yhdessä hiljaisna poimittiin,
    ens' kerran kun kuljimme nurmikoita.
    — Ja kuin kukkien tietä asteli hänkin,
    joka myrkkyä lemmen maljasta joi.
     Hän ylpeä, ihana kaunokainen
    nyt helmen sen kalkin pohjasta toi.
    Hän tarjos sen mulle kuin etsijä aarteen
     erämaasta tois kallihin armaalleen.

    Minä näin, minä tunsin: toisella puolla
     se helmi mun nostaisi kirkkauteen — — —
    — Mut tuoko, tuo nainenko seuraava
    mun helmeni pirstaksi lyö?
    Hän ainoa pettäjä mun,
     nyt taasko mun riemuni syö?
    Mutta ei, joko ihmeitä nään minä taivaan!
    Vaikk' yllänsä kärsimyshelle
    ja allansa nielevä liekki,
     hän riensi kuin tyttönen lähtehelle.
    Ja kun silmästä silmään ma tutkin,
    mistä riemu tää syntyä mahtoi,
    näin puhtahan katseen ja toivon:
     hän kuolla mun kanssani tahtoi.

    Suli viimeinenkin nyt syyttely pois — —
    Kaikesta mennehestä jäi kauneus vain.
    Niin paljon kuin maallista riemua hain,
     niin paljon nyt autuutta sielussain!

    Tään rauhani ylevän tullen
     viel' lohdun korkeamman ma löysin
    kuin koskaan on annettu ihmiselle,
    jok' on kytketty kalmaisin köysin:
    Sinut näin, sinut loin, sinut kirkastin!
     Pohjalta rauhani kuultelevan,
    sielt' alta satojen sylten
    sinun nousevan näin, sinun ainoan.
     — Oli kauneus ylitse kaikkien rajain,
    yli kaiken sen mik' on korkehin muilla,
    sun laskettu päähäsi seppeleeksi.
     Ripa otsan kuin puhtaus kulmaluilla.

    Et käyden tullut, sa seppelepää,
     tulit harjalla välkkyvän laineen.
    Etkä yksin sa tullut, oi kiharapää.
    tulit saatossa kunnian, maineen!
    Sen maineen, nuoret mit' unelmoi,
     sen seurassas täytenä toit.
    Ja loiston, jot' tyhjyys ei kuoleman kiusaa,
    sen kunnian loiston selvänä soit.
    Sun ja sun saattosi eessä
    oli hauta kuin tanhujen tarha,
     ja kaikki nuo lemmet kaunihitkin
    vain hoippuvan askelen harha.
    — Mutta muistatko vierasta mua?
    Sinut saattiko tänne sielusi kaipuu?
    Vai ohitse käytkö kuin jumalatar,
     alas maahan jotta mun voimani vaipuu?

    Voi, tämä sieluni kuplako vain!
     Oi ei, sepä ei ollut valhehaamu:
    kuin kotoniittyjen kastehen yllä
    on vehmas ja kukkiva aamu,
    Sulla veen sekä maan oli kauneus kaikki!
     Kultaa ja lieskaa ja vihreyttä maan
    sun hipiäs silkkinen pinta,
    ja hurma sen alla löi poltteissaan.
    Et ohitse käynyt, et taammaksi jäänyt,
    tulit luo, kehän piirtelit kaikkeuteen,
     valtakunnan loit kultaisin muurein
    ja vierelle hurmanpuut elonihmeineen.
    — Ajasta irti löit hetken,
    vai kaksiko, tiedä en lain.
     Mut tunsin ett' autuutta määrättömyydet
    sun armostas matkalle sain.
    Näkeviksi mun silmäni aukes
    sun silmäisi maailmat nähden.
    En kurjana, köyhänä nyt,
     nyt riemulla, rikkaana lähden!

    Mut yltymistään tuli yltyi vain,
    unenmailta se äkkiä riisti nyt mun.
    Niin turhalta tuntui tuo tohina, touhu,
     niin turhalta vimmakin taistelun. —

    — Mutta untako vieläkin nään?
     Joko taas tämä maailma vaikenee?
    Tuo tuli syttynyt meitä ei varten,
    saartajoita se tähtäelee!
    Ja tuollahan mies! Hän kukkulan alta
     hurjana huutaa, lakkia heiluttaen:
    »Hoi veljet! Nyt joutuin omien luo!
    Lyöty aukko on ketjuhun saartajien!»
     Ketjuun! Mars! yli peltojen päin!
    Läpi laakson voi ehjänä ennättää,
    ken maahan ei syöksy nyt kertaakaan.
     Ken jälkehen jää, se surmahan jää. —

    — Elon tuuletko lyö noin kasvoja päin,
     lemu mullanko sieraimet laajentaa!
    Saaliinko saan minä valtahisen,
    sekö nopsiksi askelet taajentaa — — —
    Se saalis on mun, se täytyy mun saada!
     — Nyt toveri auta ei toveriaan,
    kas lyödähän arpaa saaliista nyt.
    Jos kaatuvi ken, yli harpataan!
     Mun voimaani tallata ei!
    Tässä elämä kirmaa mylvivin karjoin,
    kiiltävä-, joustava-jäntereitä
     tässä petoja laukkaa liehuvin harjoin.

    Tuhat välkettä silmihin lyö,
     läpi laakson kun parvi noin ammahtaa.
    Kun kummulla turvan se saa,
    niin maahan sen voimakin sammahtaa.
     Läpi riutumusverhojen nään,
    miten patteri laaksoa raivaa.
    Mun riemu ja riutumus humaltaa,
     mut ei mikään, ei mikään mua vaivaa.

    Sen muistin, sen muistin ma vain,
    ett' elämä-äiti, min jättävä olin,
    taas sylkytti lastansa helmassaan,
     että taas minä maisia polkuja polin.

    Sen tunsin, sen tunsin ma vain:
    Sen verran tääll' autuutta kerään
    kuin hurmaten katsoa saan
     sinun sinisten silmies terään.

TAISTELUIDEN LOMASSA.

    Vielä täytenä mulla on rypälemalja,
     vielä kerkeä silmä on syttymään,
    vielä vyölläni kalskuva kalpa —
    — Nytkö miekasta riemu ja maljasta nalja!
    Oi, ei — ystävät ette lie sittenkään — —
     Lienet virralle viinin sa, säilä, vain salpa?

    Sinut heitänkö pois sekä taistelun tuokseen,
     sitten viiniä juonko ja nauruksi lyön!
    — Vaiko nostan ma jällehen päänmeno-miekan?
    Tutut kirjani tuolla mua kutsuvat luokseen —
    siellä ystävät on monen valvotun yön,
     siellä kuiskehet kaukahisen runoniekan.

    Valtakunta on tää ani-ainoa mun,
     valtiaallensa riemut se runsahat tarjoo!
    Tämän kaikenko kaihoten heitän ma pois?
    — Oi ei! Hymyten heitän ma elämä sun!
    Tätä päätä ei synkeys peitä, ei varjoo,
     ensi taistelu vaikka jo kuoleman tois.

    Sulle kunniaa teen, sinä riemujen maa!
     Mutta kerjurin lailla en antejas ano,
    enkä köyristy alle ma kuoleman pelon,
    vaan tää leikkipä leikiten loppua saa.
    — Jumaljuomin kai tyytyy sun viinies jano,
     suuri, ihana maa, leikki kuolon ja elon.

25.III.18.

NYT VIIME RYNNÄKKÖÖN!

    Kysyitpä kerran, kulta, hämärtyissä ehtoon,
     tien polveillessa kylän liepeheltä lehtoon,
    mitenkä silloin miehen mieli ailakoi,
    kun sanantuoja illan suussa käskyn toi:
     Ens yönä rynnäkköön ja surmaan taikka voittoon
    on ennen päästävä kuin päivä aamunkoittoon.
    Udellen kiedoit mun! — Käsvarsin anovin,
     ihasteluin ja suudelmin vain vastasin.

    Olinhan saapunut juur kuolonretkeltäin
     ja toivuin elämään, kun kirkkautes näin.
    — Mut nyt on hetki tullut, hetki muistoin,
    juhannusyötä kuunnellessa heljäin puistoin,
    kun yön ja päivän polut käyvät rinnakkain
     ja yhtyen kuin jäljet polkuin haihtuvain.

    Nyt kotoparvekkeella seison ypöyksin,
     maa kerjää korkeudelta kainoin viettelyksin
    povelleen alkuaikain ihmesuudelmaa,
    jok' aihe, rahtu turha alku-unelmaa.
    Kas silloin suur' on pientä, ahdas avaraa:
     pisarten pienet helmet, kaikkeus ja maa,
    ne kaikki ovat maailmoita autuaita.
    Ja kerran päättyköönkin élontie tää kaita!
    Mies eipä huomaakaan, miss' on tuo mykkä raja,
     niin uljas soittomies on kuolon kuuluttaja.

    Nyt tänne kaikkialta virtaa laulunaiheet,
     kaikk' oikut, sattumat ja elon huiman vaiheet — —
    Juhannus kerää mulle sieluun ahnaaseen
    kaikk' kohtaloni ihmevirrat vuolteineen:
    Sua, armas, muistain siintää lemmen kimmelveet
     kuin virta, jonk' on rantamalla riemuilleet
    kaikk' immet ihanimmat kevättansseissaan.
    Syvältä, tunnen, voimannesteet kiertää maan —
     Mut ylähältä räikkä sotatorvi soittaa
    ja muistoist' ylevintä pauhuin kunnioittaa!
    Sep' elon voimaa toitottaa, mi hurmassaan
     voi kieltää itsensä ja käydä kuolemaan.

    Tuo soitto, herättäjä tuulten nukkuvain.
     se vie mun täältä parveen miesten rohkeain
    ja iltahetkeen yhtä ylevään kuin nyt.
    Ol' aurinko myös silloin illaks himmennyt
    mut tuntui meistä kuin se yönkin paistaisi. —
     Ens yönä kaikki surman pohjaan maistaisi:
    elonpa kajo kaunis, niinkuin silkkiseitti,
    se kalmankasvot loistevaipallansa peitti.
    Sen rintaluille loihti povet ihanaiset
     ja kypärpäähän onttoon töyhdöt liehuvaiset.

    Olento ihme tää se viittoi niinkuin päämies,
     me valmistuimme seuraamaan kuin saattoon häämies.

    Ja kentätkin se loiste loihti kokonaan
    juhannushämärällä, viime paisteellaan,
    kuin nytkin kertoissani kotoparvekkeella,
     kuin kuoloon valmistuttiin sotatantereella.

* * *

    Kuin viikarit vain teikkaa heittäis kevätsäällä,
     niin teikaroitiin huolta vailla Hatanpäällä.
    Tosinpa vinkui, vonkui Tampere
    kuin naapurissa porsas häkissään,
    mut eipä siitä haittaa leikille,
     jos sätkikin, kun sätki säkissään.

    — Jos saivat suutuksiin, kas silloin ammuttiin
     kuin villit ryssänkirkon sinikupooleita,
    mut ylipäänsä tehtiin muita askareita.
    Kanoja ammuttiin ja voissa paistettiin
    padassa taitavasti. Sitten maistettiin
    ne herkut tarjotessa mestarkokin,
     sen jämsäläisen paistitaiturin,
    ja hanurilla aivan sikinsokin
    myös soittaessa Laulais-suutarin.
    Tytöistä Esko lauloi, Tallis-poikaa kauloi — —.
    Mut arvonsa tok' komppanian jääkär saa,
     hän kamarissa seurueineen illastaa.

    Näin läikkyi leikki sotaveikkoin silloinkin,
     kun saapui käsky sanoin selvin, ankarin:
    Kaikk' asemiin, kun kello kaksi lyö,
    päin Ratinaa te sitten rynnätkää,
     kun tunnin päästä päättyy tykkein työ
    ja yössä valopallot välkähtää.
    — Nyt kuntoon kiväärit ja remmit, rensselit!
    Ja miehet, päälliköt, he juhlamielin herkin
     sylistä kuusiston nyt noutaa taistomerkin.

    Tuo raisu Eskokin siell' leikkaa kirkkain puukoin.
     — Välähti mieleen silloin, kuinka kuumin suukoin
    hyvästi jätti kotikylän armas:
    »Niin kerran viimeisenpä lemmessään
    tuo huokui kullan tyrskiväinen parmas,
     jos hautahavun kikkaan kypärään!»

    Miel' autiona niin jäi poika mietelmiin — —
    Mut tuokiossa taas hän karjuu Tallis-poikaa,
     jok' keikkuu oksallaan ja ampuu jotta roikaa.

    Käy ilta pimeäksi. Joukko palajaa
     nyt töyhdöin ylpein taas, ja kohta illastaa
    valossa tuikkutulen upseerit.
    On siinä talonpoikaa, maisteria,
     on asemestarit ja vääpelit
    ja jääkäri, tuo miehist' uljaimpia.
    — Kuus miestä illastaa nyt viime atriaa — —
    Mit' tuolloin tunsi, tahtoi aatteen mies ja miekan,
     sen näinpä maister lausui suulla runoniekan:

    »Niin kauvan kuin mun ruumiissani suonet sykkää,
     en sietää taida, veljet, seuraa kuolonmykkää.
    Me emme liene hirteen tuomituita,
    jotk' ahmii viime rokkaa kauhuissaan.
    Me oomme sotilaita naurusuita,
     jotk' eron saavat kohta armaastaan,
    elosta ihanasta, jok' on kaunein vasta,
    kun kaikkoo, hukkuu meiltä sineen taivaanrannan.
    — En lohtua, vaan kauneutta teille annan!
     Te muistakaa, oi lapset suuren Päijänteen,
    kuin nuojuu koivu himmehine varjoineen.
    Se nähkää, itkekää kuin lempiväiset
    sen alla kerran eroiltanaan.
     Ken kaunihille viittaa jäähyväiset,
    värähtää, huoahtaa saa murhettaan.
    — En voi ma kyynelettä muistaa Päijännettä!
    Mut aatellaan: nyt Päijänteestä taistelemme,
     niin kuollaan niinkuin siell' ois viime tanteremme.

    Mut vääpel parka — nään ma — ennen ryyppyä
     jo liikutetuks saa ja aju ymmällä
    tää asemestar puhkuu, tuhajaa.
    — Kai mestar taaskin nähnyt uniansa
    ja kohta taivaan merkeist' ennustaa,
     ens yönä hukkuu muka maa ja kansa.
§ — No hulluus haihtukoon ja viha vaihtukoon
    vain mureheksi, min vuoks lyömme Suomen miestä,
     jok' itseänsä aikois solmuruoskin piestä.

    Mut omaan sieluhun nyt, veljet, takaisin
     ja testamentti pöytään lyödään vakaisin. —
    Kenellä maat ja konnut karjoinensa
    hän saitureille maan ne heittäköön.
     Kenellä päivän vaivat varjoinensa,
    tomulla maan ne unhoon peittäköön.
    Ja laitaan pergamentin lain ja reklementin
    viel' liitämme: meit' aivan täyteen suruvuosi
     akileijoin muistakaa, kuin vaatii hurskas kuosi.

    Ja miehen tään lie pesä helpoin selvittää:
     Kas aikeet lapsensuurekkaat vain jälkeen jää,
    ja yhtä toista pientä rihkamaa,
    kuin lemmenmurhetta ja haikeutta,
    mik' aarre ei tok' kauvan kalvaa saa
     mun armaitteni nuorta kukkeutta.
    Mut kultakirjaimin tää piirto totisin
    te arkun, testamentin kanteen painakaa:
     Sinikki viime suudelmani hurjan saa — —.

    No, totta totisesti, niinkuin naulan kantaan
     nyt paiskas jämsäläinen paistinsa, ja rantaan
    pääs saarnatulvan alta seura tää.
    Sytytti sikarinsa maisteri. —
    »No, pojat, kanan niskaan iskekää»
     — isäntätoimen alkaa luutnantti —
    »ja tuimaan ryypätkäätte, jotta oitis näätte,
    siell' oisko kohmeloa tanterilla taivaan.»
    — »Vai veiskö helvetissä juopporattein vaivaan.»
     Näin liitti muka nokkelana vääpeli.

    »Aut' armias», nyt karjas vastaan jääkäri,
     piloillaan puoliks, puoliks vakavana,
    »sa komppanian äiti ämmäkäs,
    tää paina mielees taivaallinen sana:
     Jos kunnia sun säikkyy säilälläs,
    oot vapaa, pelvoton, sua alle tuomion
    ei lannistaa voi jumalatkaan. Pelkur-räähkä!
     Sep' yksin tuomiolla kurja syntis-käähkä.»

    »Pois oppiriita!» alkoi vuoro maisterin! —
     »Mut asemestaria pöyristyttävin
    tuo uni viimeöinen yhä vaivaa —
    No, kerro, mammutti vai louhikäärme
    sua ahdisti, ken meistä ohjas laivaa,
     min purje valkea ja mustapäärme?»
    Mut mestar ilveeseen vain vastas harvakseen:
    »No varmaa on: ens yönä se mies keikahtaa,
     ken huomenna ei voitonmaljaa juoda saa. —»

    Niin jatkui juttu, pilkka, taikka peitti joukon
    taas joskus hiljaisuus kuin tahtois joka loukon
    se etsiä, siell' oisko sielua,
     jok' kyllin ei ois ylpeä ja jalo.

    Juur kesken hetkeäpä tuollaista
    nous jäakär katseessansa kaunis palo —
    Hän havun kiinsi lakkiin sekä toisen takkiin.
    — Pian kaikki seisoivat he töyhdöin ylpehin
     ja kädessänsä malja, malja viimeisin.

Juhannuksena v. 1918.

KUNNIA JA KURJUUS.

    Tääll' elon mutkikkailla kujasilla
    käy kunnia ja kurjuus erillään —
    On kurjuus matkasauva lurjuksilla,
     ja kunnia, sep' ajaa kääseissään.

    Mut tiellä suoralla ja ankaralla,
    jot' elon hurma astuu turmaa päin,
    parissa kalman, Via appialla
     ma kurjuudenkin kunniassa näin.

    Sinikki harras, pois nyt kammiosta,
    soraisten kumpuin kesken Ratinaan!
    Siell', armas, haastan miehen turmiosta,
     jok' uupui lokaan, vereen, kunniaan.

    Ylpein uhkamme kukkula tuo,
     min harteilla havuinen harja.
    Tulessa, tuulessa taisteli siellä
    Hämehen poikien sarkainen sarja.
     — Se joukko kuin suoninen nyrkki
    löi uhmana valkean maan.
    Se kärkenä rintaman tuiman
     löi vieläkin vaipuessaan.

    — Miehiä syö tuli eestä ja takaa,
     vain rippehet riutuen taistaa.
    sora jäätävä jänteret kangistaa — — —
    Kyllä ties joka mies miltä kuolema maistaa.
     — Ja takana notko on kuoleman rotko,
    sinne vyöryvi ruumisten ruhka.
    Missä taittuvi petäjät vankat,
     siellä turha on urhojen uhka!

    Jalo päällikkö kaatuvi nyt!
     Sana vietävä on, sana kiireinen,
    yli tien, läpi lyijystä räiskyvän loan.
    Kuka uskaltaa, kuka viepi nyt sen?
    — Tään käskynpä kuulevi mies, joka luona
    tuon nuortevan männyn vertansa hiekkaan
     olasta vuodatti haavoittuneesta.
    Puun runkohon tarttui kuin tarttuisi miekkaan,
    kopristi kouran ja tuimana tärski:
    »Ei kontoon käy tämä kuolema tälleen,
    tää vitkahan jäytää kuin näivetystauti!
     Tästä täytyvi sotahan jälleen.»

    Niin sai sanan kallihin viedäkseen,
     niin suorihe tarkasti taipaleelle.
    Kiersi notkoa hiljaista vainajien,
    tuli kauhujen jyrkälle penkereelle.
    Kuolonpa kelmä ja loka ja veri
     siellä sankarit peittävi kalvenneet,
    kaihisin silmin he katsovat pilviin.
    Käy raskahaks astujan askeleet. —
    Mut ankara uoma tuo kaartavi yhä,
    pian tietä se leikkaa kuin ympyrän rata.
     Tiell' autiollapa viuhuvat matkalaiset,
    käy ilmoja soittain kuin lintujen jata.
    Ne tervehtivät, nepä huutelevat:
    Kuka uskaltaa! Kuka sankari on!
    Ne syöksyvät maahan ja sinkovat pois,
     ja riemunsa turma soi talttumaton:
    Mies, arpa lyö kuolon ja kunnian nyt,
    verta me juomme ja mainehen luomme.
    Kenties ohi käymme, jos onnekas liet,
    ja surmatta kunnian suomme. — —
     Mut ilmoissa soi jyly tykkien näin:

    Pois pelko nyt, mies, elon notko jos tapaa
     sen tien, jota ykskään ei vältä.
    Vain pelvoton mies elon kuonasta vapaa.
    Viel' askele, tiellä on hän!
    Vain tuokio tuima, kaas luoti jo miehen.
     — Taas nousi kuin hämyä haparoiden —
    Mutta luotipa kolmas löi tiehen.
    — Löi runnellen ruumiin, löi kasvot päin lokaa.
    Näinkö kärsimys rietas jo uhrinsa heitti?
    Yks taasenko sarjahan vainaja,
     min hautakumpua kunnia peitti — —
    Mutta nyt! Mikä kumma? Hän liikahtaa —
    Kuin olkaa kouristais, niin työntyy hän ryntähilleen,
    jopa polvilleen. Ja kuin isketyn teuraan,
     niin hukkuu sieluton huutonsa huokaukseen.

    Hän katsoo maahan, hän katsoo kauas,
     sielt' ihmeitä kertyy silmähän himmenevään:
    Hän varhaiseen kevätaamuhun astuu
    ja oikoo nuoria jäseniään. — —
    Kotivirtapa tulvii ja mylläri vanha
     jo tärkkinä tokeita nostelee.
    On touhua nyt, pärehöylästä tuolta
    päreitä valkeita, puhtaita lentelee.
    Noin — ihan tuhansittain ja miljoonittain,
    — hän miehille nyt sanan leikkisän heittää.
     — Miten ryskii ja räiskää se noin! —
    Tuo lastujen singonta päivänkin peittää.
    — — Peltoja, peltoja määrättömiin —
    Kas, lahtipa tuo kotipoukama lie — —
    — Mutta polkuni vei läpi paistavan haan!
     Mihin vie tämä kolkko ja autio tie?

    Ylt'ympäri täällä on harjanteet,
     pilvihin saakka vain jäätä ja soraa!
    Ken huutaa taas, mikä jyske ja pauke!
    Tuolla miesjoukko hullu! Se jäätähän poraa.
    — He viittovat mulle ja kutsuvat luo.
     — En jouda ma sinne, en uskallakaan,
    te outoja kaikki ja muotonne hurja.
    — — Lien joutunut portille kauhujen maan!
     Pystyyn karkaa ja horjuen seisoo.
    Verinen tukka kuin piikkinen vanne,
    kasvoihin ruoskittu tuhannen haavaa
     kuin reväisty pois ovat olka ja lanne!

    — Vihdoin nyt kuin kurjalle armo
    löi luoti, jok' upposi paikalleen,
    se kärvensi vaatteen ja raateli rinnan.
     Niin puri kuolema sydämeen. —

    Kauvan viel' lakaisi tietä
    tuo kuoleman lyijyinen luuta,
    ja jok' ainoa hetki söi vainajaa
     kuin kirves syö kaattua puuta.

    Vain sininen kärsimysliekki
    sen tien yllä ehtoolla leijas.
    — Mut aamulla noustessa auringon
     ikikunnia loisti myös seijas.

VÄSYMYS.

    Miks saavuit juuri nyt, oi kalvas nainen,
    mun luoksein tiellä tällä —
    miks saavuit tilintekoon synkeään
     näin yöllä kuolon himmeällä.

    Nyt kaikki onhan turhan turhaa,
    niin mennyt lempemme kuin murhe sen,
    ma oonhan peto nyt, en ihminen,
     ja kaikki tääll' on synkkää veljesmurhaa.

    Oi turhaan tutkaat mua!
    Et taida tietää, armas muinainen,
    sun silmäis ylle lemmentuska luonut
    on itkukaihen, härmän talmaisen.

    Jo niihin katsoakin kaihdan ma —
    Ja ympärilles silmää, armas!
    Näät kaikkialla härmän kalmaisen.
    On huurre puissa noissa
    kuin käärinliina kalmistoissa.

    Ja viti viimeöinenkin
     sen liepehenä peittää tien
    ja mykän härmälakki-joukon,
    jot' yössä verityöhön vien.
    Ja katso: mulla hartehilla
    on kumarilla, huurteisilla
     tuo sama härmä, kuura kuoleman.

    Min' enkö vapaa syyttelyistä
     sun muistos ihanan ja katkeran,
    näin marssiessain surman suuhun!
    — Ojenna kätes, kierrä tuskan puuhun,
    niin miekan kaksiteräisen lyön sydämees —
     En jaksa lain, en jaksa selvittää
    sydäntä kuumaa, päätä hurjaa,
    en kohtaloa hullua ja nurjaa,
     mik' iski eroon sun ja mun — — —

    Mut niin jos selkeneisit muistohoni nyt,
     ett', armas, kätes kierrät ristinpuuhun
    yht' armaasti kuin kesäyössä
    syleili kätes kerran miehustaani
    ja luottaen kuin silloin suudelmaani
     teräistä miekkaa vuotat sydämees,
    oi silloin niinkuin Neitsyelle
    se salama sun iskee puhtautees,
    mik' otsan puhtaan antaa syntiselle,
     pyhyyksin uusin siunaa maailman.

    Oi silloin, armas, kaihet himmeät
     pois pyyhkäistään sun silmistäsi —
    sun murheen ahavoima hipiäsi
    niin kirkastetaan niinkuin valkeus.
    Ja silloin, silloin nähdä saat!
     Tään miehen sielu kaltaisekses
    niin kirkastuu kuin päivän maat
    on kirkkahia lailla auringon
    — Niin nöyrtyy etehesi sielu tää
     kuin palvomalleen sielu palvojan — —
    Niin itsensä se sulle selvittää
    kuin ensi synnin vuoksi nuorukainen
    eess' armahansa sydämensä avaa
     ja kalpein huulin syntiänsä tavaa.

    Jos näin sun henkes kohdannut mun ois
    nyt tällä muistoin yöllisellä tiellä,
    niin aamun tullen mies tää kuolla vois
     kuin Hellaan mies, niin kirkkahalla miellä!

    Ei väsyneenä näin mun täytyis taivaltaa
    nyt tietä härmän, kohti kuolemaa. — —

KUNNIAN MIEHET.

    Päin pohjaa rynnätkää tai etelää,
     idästä marssikaa tai lännen tanterilta,
    mua vastaan taikka rinnall' iskekää,
    teit' tervehdän ma, miehet kunnian!
     Jos hohtaa hapsenne jo, urhot, harmajilta
    tai kullassaan nään niiden liehuvan,
    iältä yhtä nuoret ootte kuitenkin —
     teill' elo nuortehin on hetki viimeisin.

    Teill' aate olkoon hurja, hirmuinen
     tai oppi lempeä kuin marttyyrein ja naisten.
    Koruksi päähän piikkiseppelen
    he suokoot teille hautaan tallattuun
     tai kantamina voittoratsuin kirmaavaisten
    te syöskää onnenmaahan vallattuun —
    Kuink' käykin teille täällä, miehet kunnian,
     te yksin multa saatte laulun hartahan.

    Mut ylväät miehet puhtaan taistelun,
     miks teillä vastakkain nuo iskee kirkkaat miekat!
    Sit' onhan syytä syvään surra mun. —
    Miks yhteisen tuon onnen rantaman
     te verin rusketatte valkeet rantahiekat?
    — Oi, tunnettehan, miehet kunnian,
    kun lauennut on tuoksinassa surmaajanne,
     ett' yhtä ootte niinkuin veljet vereltänne.

    Niin suurt' ei synny vihaa maailmaan,
     niin myrkkyinen ei katkeruus syö lyödyn mieltä,
    ei julmuus voittajaa, ett' toisiaan
    ei ymmärtäisi miehet kunnian,
     vaikk' ankaraa he haastais surman räiskekieltä.
    Tään näin ma kerran työssä surmaajan!
    Näin heistä kaksi ylvähintä vastakkain
     yön saapuessa äänetönnä, armahtain.

* * *

    Hämärä yltyy. Voima ryntääjäin
    jo murtuu. Turhaan aamust' asti iltaan hamaan
    he hyökänneet on hurjin kiihkoin päin.
    Tanassa seisoneet on puoltajat
     ja ryntääjältä sielun, ruumiin lyöneet lamaan.

    Juur silloin taittehessa päivän, yön
    löi isku saartajaimme selkään vihamiestä.
    Tää juoni outo ratkas verityön,
    se vainotuiksi muutti vainoojat,
     niit' alkoi kauhuraipoin pakoon hurjaan piestä.

    Valossa tulipaloin riehuvain
    he tunkee laumoihin ja jälleen yöhön karkaa.
    Lyö tuskan parku ilmaan karjahtain,
    humahtain nielee liekit huudon sen.
     — Ei kuulu kuolevaisten valitusta arkaa.

    Nuo kurjat maata mataa voihkien,
    laill' etanain ne ryömii pellon ojaa kohti,
    kuin tallattuina kesken uupuen.
    — Niin yksin jäivät. Kaikkos temmellys.
     Yön korvaan tohisten vain tulenloimut hohti.

    On vaara pois! Nuo haudat vaienneet
    vain vallattava. Siispä raunioille sinne
    nyt voiton korjantaan käy joukkueet.
    Jo marssivat — jo kuuluu voihke vaisu —
     jämähti kuolonkaiuin silloin vastarinne.

    Sielt' yrmy raekuuro räiskähtää —
    Lyö maahan miehet mutta joukkoansa kaiten
    viel' ärjyin päämies paikallensa jää —
    Hän vuorta tarkkaa eikä selvää saa,
     konetta kuoleman ken laulattaa noin taiten.

    Mut ääni ärjä lakkaa — Hiljaisuus
    kuin ihmetellen kieltään ainoata soittaa —
    — jo tyyntyy liekkein riehu, polttavuus.
    Valossa paistavassa rinne nukkuu —
     Tuot' eikö hirviötä leikiten voi voittaa?

    Ken siellä sittenkin? — Ken uskaltaa? —
    Kas tuolla jotakin. Luo kaatuneitten ruhkan
    mies sorahaudan ryömii reunamaa.
    Hän ruumihia tutkii, kääntelee
     kuin kiirein aarretta hän kaivais alta tuhkan.

    Pelosta houruks tullut mieskö lie
    vai ahnas, tahmakoura ruumiinryöstäjäkö?
    Liet kumpi vaan — sun tiesi hornaan vie!
    Noin vimmaan vääntyi kasvot päällikön.
     Mut äkkiä taas vaihtui katsojalla näkö.

    Tuo kumma haamu pystyyn karkajaa,
    hän lataa kiväärin ja nopsaan tyhjäks laukoo.
    — Luo vainajain taas kiirein kimmahtaa,
    sielt' etsii pyssyn panoksia täyteen. —
     Verihin vaipuu, nousee taas, ei työstä taukoo.

    Valaisi riemu kasvot katsojan,
    ei muista joukkoaan, vaan katsoo herkeemättä.
    »Tuo totisesti mies on kunnian!»
    hän viimein huudahtaa ja veljen lailla
     koht' astuu miestä, ojentain jo kaukaa kättä.

    Kuin kukat peittäneet ois raunion
    ja tulipalo paistais niinkuin aurinkoinen,
    kuin kaikki riita rietas, riemuton
    ois juhlalauluin maahan haudattu,
     silt' tuntui katsojasta sankarretki moinen.

    Ja hän ken rinteheltä ampui päin,
    hän tunsi vertaisensa, seisomaan jäi horjuin.
    Häll' loisti kasvot, niinkuin kevätsäin
    taas suuteleisi tuulet vanhaa maata.
     Nyt taistoi hän vain omaa heikkouttaan torjuin.

    Hän onhan vanhus, joka katsoo nyt
    kuin poikaa katsois kotikylään saapuvaista.
    Hänt' onhan kurjuus, vaiva heitellyt,
    yht' ainoaa ei ollut hoivaajaa!
     Noin tulvii kasvot liikutusta jumalaista.

    Niist' elon pitkä riita haihtunut,
    ja kirvonnut on niiden juonteist' elon kourat.
    Siks ilme synkkä riemuks vaihtunut,
    käsvarret syleilyhyn auenneet,
     ja poissa sielustansa verikuvat hourat.

    Mut alas katso, tarkkaa saapujaa,
    kun innoissaan, mut tuska huulten juontehissa
    hän huolekkaana luokse kiiruhtaa. —
    Kuin syytöntä hän suojais kärsimystä,
     niin kaunis oli kaiku ritaraskelissa.

    Niin vastakkain käy miehet kunnian.
    — Mut toisin alahalla mietti salakyttä —
    Viils ilmaa luoti kurjan ampujan,
    löi maahan vanhuksen, jok' alas vierii
     kuin laho puu, päin miestä vastaan rientänyttä.

    Mut tuli sammuvainen leimahtaa
     viel' liekkiin kerran, liekkiin kirkkaimpahan.
    Hän äänin heikoin korvaan kuiskajaa:
    »Mies kunnian, mua voithan kunnioittaa —
    vuoks onnen yksin — jaksoin näin — ma —
     kuolemahan —.»

    Niin remuten jo saapuu joukkokin.
    Mut äänet äkin vaientuu kuin salamasta — —
    Nuor päällikkönsä silmin säihkyvin
    luo heihin katsehen kuin tutkien,
     ken sydämestä riemuitsee nyt katalasta.

KEIKARI.

    Niin yöpyi komppania taaskin kerran
     kylässä vallatussa vankkaan taloon
    ja täältä niin löys merkillisen herran,
    ett' aihetta lie saattaa päivän valoon,
    mitenkä ränsistynyt keikari
    voi hurja olla sotateikari,
     jos synnyltään vain luotu miehen malliin.

    Hän hartein kumarin ja pitkin säärin
     pihalle harppas luokse luutnantin
    ja tälle kumarrellen ylenmäärin
    näin haastoi elein teatraalisin:
    »Oon nero, armoitettu jumalten,
    — kai veijar jutteluiss' oon naisien —
     ja koetellut mont' uraa maailmalla.

    Oon sankareita paljon näytellyt
     ja ensilempijöita — Romeota —
    Othellon käyrää miekkaa käytellyt
    — on mulle tuttu leikki miesten sota —.
    Vaikk' areenalla taidan ratsastaa,
    yl' aavain kiikarilla katsastaa
     kuin Wallenstein — sen ostin Pietarista —.

    Kas sirkuksessa, herra kapteeni — —»
     »Laverrus pois nyt herra komeljantti!
    Oot urkkija tai veijarkulkuri,
    sun naamaas napsahtaa viel' lyijylantti!
    Mik ammattis? Mik olet miehiäs?»
    niin luutnantin soi ääni yrmäkäs.
     Mut vilhunut lie silmästänsä kelmi.

    Niin uskalsihe vanhaan tapaan mies:
     »Myös parranajoon jalo taipumus
    — everstin leuka tarpeess' on kenties —?
    — Mut taistomaine kaiken kirkastus!
    Jo moukkain päitä haukkiloin ja kerin
    ma kyllin paljottain ja vähin erin,
     husaarihahmoon nyt ma tahtoisin.»

    »Sull' onko taito selvään kaatua
     ja tarkkaan ampua?» — »Jos suvaitsette,
    vast' ampumisen jälkeen maatua
    on viisainta. — Siis pahaks panne ette
    jos ensin mainitsen ma kauniin Raian,
    jot' armastin kuin hullu hetken aian,
     hän sirkuksessa taiturampuja.

    Hän kynttilästä liekin sammuksiin
     jok' ampumalla sai ja yhtä monta
    sytytti liekkejä taas sydämiin
    — niin monta riutui miestä toivotonta.
    Ma yksin nähkääs hältä lemmen sain,
    siks kunnes mullekin jäi muisto vain
     ja taito tarkkaan maaliin tähdätä. — —

    Osaanko kaatua? Ei ylväämmin
     tok' Caesar kaadu Bruton iskemiin!
    Näin järjestän ma poimut manttelin
    ja kaartain kaadun henkihieveriin.
    Ja sitten mukaan sääntöin, plastiikan
    viel' lakkiani hetken heilutan,
     — myös lausuin jotain mieleenpainuvaa.»

    »No, peijakas, on hauskaa hulluutes»,
     hohotti päämies rehevästi vastaan,
    »saat tulla mukaan sirkustemppuines
    ja hoitaa kolme virkaa ainoastaan:
    Saat asehena kantaa partaveistä
    ja vastaan leukaani sit' taittaa peistä,
     taas muulloin muonarenki oot ja narri.»

    Rähisten syyti miesten joukko pilkkaa
     nyt ottaissansa tulokkaan tään sakkiin.
    Mut äänessänsä sulavuutta silkkaa
    esitti itsensä hän tarttuin lakkiin:
    »Oon nimeltäni, herrat, maailmanmatti
    tai — jos niin suvaitsette — neropatti.»
     Sai sittemmin hän nimen Keikari.

    Yön selkään läksi komppania taas
     päin pakkastaivasta ja taistelua.
    — Juur lähtöryyppyjä kun miehet kaas,
    nuor pappi saapui kesken maistelua.
    Hän meille hautaluvun synkän luki
    ja rykäisyin viel' uskon voimaa tuki,
     rekeensä nousi, Herran huomaan jätti.

    Mut tielle komppanian päästyä
     nous kuormallansa keikar saarnaamaan:
    »Ei papin pakinoilta säästyä
    saa tässä maassa tiellä kuolonkaan!
    Meill' elonriemu lauluistamme soi,
    tomuksi maan hän meidät lapioi
     ja laukkaa riens luo nuoren rouvansa.»

    »Se poika suustaan lemmonleikari,
     rovastin arvoon mies se nostetaan!»
    »Jo neljänteen pääs virkaan keikari»,
    näin naurain miehet huus. Hän lauloi vaan:
    »Rovasti hiiteen! Min' oon reetori,
    husaari, sankari ja preetori!»
     Näin jatkui kulku aamuun, taisteluun.

    Tapella nahjusteltiin iltaan asti.
     Mut mies ei lyijyst' elä päivääkään,
    sen totuuden he tunsi surkeasti
    jo keskipäivän heittäiss' säteitään.
    — No, eipä hätää, onhan kuormarenki
    ja tällä rinnassansa sankarhenki.
     Hän tammallaan tuo täyden puurosaavin.

    Tien mutkaan vauhtia hän ajaa virmaa,
     mut tenää tekee silloin Liisa parka,
    kas laukaten ja hirnuin kuulat kirmaa,
    ja tamma kaino luonnoltaan on arka.
    »Pois tieltä, pois! Tuo pitkin peltoa,
    kuvetta vuoren pääset suojassa!»
     Noin kaikui miesten huuto asemilta.

    Mut tempun teki hassun keikari:
     Hän tamman selkään loikkas, tietä laukkas
    kuin parhain, hurjin laukkaa ratsuri.
    Hädissään tamma tuskin ilmaa haukkas,
    se matalana, korvat luimissaan
    vain painoi päin min läksi kolvistaan.
     Vain puurosaavi reiän kylkeen sai. —

    »Nyt tappi toinen vuolkaa, ukkelit!
     Emännät taiten kyllä puuron suolas,
    mut belzebubi paiskas pippurit
    ja reiän kiireissänsä laitaan vuolas.»
    Komensi keikar näin taas kieltä piesten,
    hörähti tamma, naamat nauroi miesten.
     Ja kourin, kahmaloin he puuron popsi.

    Sill' aikaa keikar seisoo kukkulalla
     ja kiikarilla tarkkaa maisemaa.
    Hän hymyy, niinkuin neron harkinnalla
    hän taistelun tuon johtais tuoksinaa. —
    »Pojat! On tarvis kenttäjohtoon lankaa,
    kenellä teist' on kylliks selkärankaa,
     ken nousee pylvääseen ja langan leikkaa?»

    Kajahti ääni näin nyt luutnantin.
     Mut tempas pyssyn keikar vierimmältään,
    luo astui kumarruksin nokkelin:
    »Jos suvaitsette, näytän pikimmältään
    ma teille tähtäyksen, taiturtaian
    nimessä lemmen, muistoks kauniin Raian.»
     Niin astui pylvään luo ja tähtäs tarkkaan.

    Kaks kertaa ampui, luoti langan leikkas.
     Suut ammollaan kaikk' ovat ihmeissään.
    Levitti kädet hän ja niskan keikkas
    kuin akrobaatti tempun tehtyään:
    »Jos Raia täällä tähtäämässä ois,
    hän miesten päästä ampuis silmät pois,
     ja seulaks sydämet niin hienoin sormin.»

    Ken sitten sotamies, jos keikat ei!
     Viel' iltaan mennen nähtiin monta kertaa,
    ket' ampui kerrankin sen piru vei,
    ei hassuudessa, uljuudessa vertaa. —
    No, pois siis kuormarengin halpa ies,
    ja keikarista tehtiin sotamies. —
     Sai sarkatakin hänkin nauhoineen.

    Ja joka taistelussa uhkeemmaksi
     hän muuttui hontelolta varreltaan.
    Jo seuraavassa kiiltonapit raksi
    sinelliryssältä hän puukollaan.
    Eik' aikaakaan kuin kiiltonahkaiset
    hän saappaat sai ja helykannukset.
     — Mut ylpein sittenkin hän kiikaristaan.

    Kylissä yövyttäissä nähtiin kyllä,
     ett' tytöt nuoret syntiin taipumaan
    hän sai juur nappiensa kiiltelyllä,
    ja lemmenmerkit kantoi korunaan.
    Niin kerran — kullan piirongilta kai —
    hän posliiniporsaan lakinnauhaan sai.
     — Vain siivet siltä Amorilta puuttui.

    Mut taistelussa nimeen Raian vaan
     hän ampui huimin päin ja seisaallansa.
    Niin kerran taaskin kummull' ampuissaan
    jo kaksi jalkaa katkes porsaaltansa.
    Mut tällöin keikat sai myös kunnian,
    pääs arvoon hän nyt ryhmänjohtajan.
     Ja vyöllensä näin vyötti sapelin. —

    Tät' uutta arvoa kun juhlittiin,
     hän pitkän puheen piti porsahalle
    ja itkein puheen päätti lauselmiin:
    »Kaksjalka porsas! Niinpä perhanalle
    möit jalkaa kaksi, jotta, peijakas,
    sa täysin oisit kuva kantajas —
     Sun veljeks tunnustan ja kanssas kuolen!»

    Ja kuinkas kävi: huomen seikan ratkas —
     Kun hyökäten taas liejut talsittiin,
    kas silloin kevätvirta tiemme katkas.
    Ei sillast' apua, sit' ammuttiin. —
    Nyt yli vietävä on joukkueet,
    siis kahlaamaan, suo suojaa äyränteet.
     Mut nyrpeillänsä katsoo keikari. —

    Hän kahdeksalle haastaa miehelleen:
     »Ei uinut Caesar Rubiconin yli,
    vaan arpaa heitti lausuin joukolleen:
    Meit' onnenpoikia ei onni höyli.
    Siis, Raatikainen, vedä tikku tästä,
    me kumpaa tietä päästään pälkähästä,
     kuin gentlemannit vai kuin koirat märät.»

    Mies arvan veti, keikat julistaa:
     »Tää merkitsee: päin siltaa ryntö tuima,
    juhheijahei tää joukko painaltaa!»
    Näin hihkuu klovni, alkaa juoksu huima.
    He hurjaan koipiansa lennättää,
    jo sillalle, jo yli ennättää —
     mut äyränteelle keikat keikahtaa.

    Hän suojaan tempaistaan ja huomataan,
     pahasti sattunut on rintaan luoti.
    Hän virkoo, etsii, katsoo lakkiaan
    ja lausuu nähdessään kuin veri vuoti:
    »Tää selvä — — hautaan — porsas peittäkää
    — — mun ruumihini ojaan heittäkää.»
     Löi yhteen kantapäät ja hervahti.

* * *

    Kun muistan kaikkia sun temppujas
     en surra voi sua murheell' itkevällä.
    Mut kerran jos ma seison haudallas
    tään lasken lauseen hautas pengermällä:
    »Jos haastoitkin kuin veli porsaallesi,
    mun lausua suo, keikar, lohduksesi:
     sun veljeks tunnustan ja kättä lyön.»

MÖKKILÄISFILOSOOFI.

    Tie mutkikas ja mökki kääntehessä tien —
     — Sen kynnyksellä letkuvarren tuprutessa
    isäntä itse, jonk' on nahka parkittu
    tään elon riitahisen räntäsatehessa — —
    — Levossa naama laiskan lempeässä —
     Vain nenä kärkäs sauhust' autuaasta
    niin riemuitsee kuin paratiisin yrttihaasta
    kaikk' ihanimmat lehvät tuoksuis tupakan —
     Niin autuus tuo ja keväthanki häikäisee,
    ett' tihrusilmät viiruihinsa peittyy — —
    Viis siitä tappelusten maailmasta!
     Isäntä omiin aatoksiinsa heittyy:

    »Ka kelpaa kellettää ja tuumat tuumiskella —
     Pois torajava akka on ja kakarat
    — — heh — karkuun läksi sotarymyn alkaessa,
    vei hynttyyt mukanaan — — mut jäihän tupakat.
    — Isäntä kerrankin saa olla konnullaan — —
     ei muija äiski, pyssyt räiskii vaan. —

    Ka tapelkoot — — lie syytä yllinkyllin,
     lie täyteen ryönää tullut vihan sappi.
    Joo, joo — — on kirjan peto noussut — —
    merestä kai — — niin saarnas hiljan pappi
    — Merestä, joopa joo — — ka tuopas käräjää —
     ja nytkös, senkin tursas, maalla temmeltää —.

    Ain' aamun noususta on pojat tapelleet —
     Tuoss' ampuu rähmällänsä toinen joukko,
    ja myllyn takaa toiset vastaan mäiskivät.
    Käy siinä melu, kaikuu joka loukko.
    — Ja kiikaroivat kukkulalla herrat —
     on prameutta, onpa napit, vaatekerrat —

    Ei kuulu mulle — — Vai ei tässä talollaan
     sais enää olla! — Mua käskivät myös pakoon —
    vai tässä akkain kanssa teitä talsimaan!
    He, tietäkööt, jos tässä käyn ja vihaan sakoon — —
    — Häh! Herra varjelkoon — — mua ampuvat!
     — — Ähäh — jo lakkas — — Senkin kelmit, pakanat.

    Yhyh — — jo taaskin turisee — Voi ruoja sentään!
     Taas seinään napsahti — Jos morakan
    täss' äänen päästän! Senkin juuttaat, seinät tärvää
    — No mitäpäs — — lie nutistanut torakan — —
    raosta seinän — — Niinpä niin, kun kerta soipi
     ja napsahtaa, ei juokse silleen pitkäkoipi.

    Kas — — sammui pesä — — Tätä tikun tuhlausta!
     Jaa, jaa — — on tässä rauhan mietteliäs mies — —
    ei suden eikä lampaan puolla — — Peljätä
    ei myös! Kas siitä vasta miehen mieheks ties. —
    Jymähti! — Hu — hu — humisee — Ka — kanuuna —
     Hiottaa — — vanhaa miestä — — jyly ankara.

    Lie tupaan paras — — Hyvät pojat — poika kullat
     Tää liika hurjaa — Paras panna pötkölleen —
    näin laattialle — Matalalta kanuuna
    ei tapaa. Tähän, tähän ukko lötkölleen — —
    Tai tappavat mun, peijoonit, kuin torakan,
     ja eukko parka itkun päästäis morakan — —.»

    Niin nenä kelmeänä, piiputonna suu
     — lie missä portahilla — kattoon tuijottaa
    nyt ukko, siunailee ja peijooneita hokee,
    näkyjä näkee, aivan ihmeellistä kokee. —
    Pelosta hourii, kuinka pauhaa, torajaa
     ylitse kansan Mooses — — Siinain kukkulalta.

KAKSI TALONPOIKAISPÄÄLLIKKÖÄ.

    Missä Päijänne korkean kokkansa kääntää
     pyrkien vuoria päin,
    missä lahtehen tunkee sen avarin selkä
    armain tai myrskyvin säin,
    sielläpä syntyi etelän tuullessa rantamille
     poikaa kaks samanviikkoista naapuruksille.

    Kuopus heist' oli toinen vaurahan talon,
     toinenpa toivottu esikoinen.
    Mutta kummallekin elon sarkapa aukes
    kuin syntymäsarkansa samanmoinen.
    — Jo ens elonaamunsa Mellon poika ja Samolan
     rinnan pitivät valtikkaa kotinotkelman.

    Noro tummine virtoineen oli raja
     poikien konnun ja haan.
    Kirkonkylästä kivin ja seipähinkin
    turhaan sai viikarit sotimaan.
    — Mutta jos saapui he vieraiks tupahan rehtiin,
     silloin pillit ja huilutkin yksissä tehtiin.

    Ja kun urkeni juhliva nuoruusaika,
     riemuhun nousta he tohti,
    niinkuin köynnökset korkeinta riukua kiertäin
    hattarapilviä kohti.
    — Niin kesät kulki kuin yöttömät yöt,
     yhtä nopsasti illat kuin päivien työt.

    Miehuuspäivänsä nousi jo loitolta hohtain —
     Silloinpa taistelu alkoi!
    Toki tiettyä tuo, että Melto ja Samola
    nyt oman uransa halkoi.
    Rauhanpäivin he johtaneet oli toimissa muissa,
     siispä paikkansa päällikön myös nyt taisteluissa.

    »Sata miestä kun marssivi Päijänteeltä,
     heilahti tanner ja pelto.
    Vie nyt ryssiä päin pojat tappeluhun
    Samolan poika ja Melto!»
    — Niinpä kierteli laulu ja välkkyvä retki,
     jylisten kaukaa tervehti taistelun hetki.

* * *

    Niin saivat tulikasteen, löivät löylyn,
     viholliselle häkää tappion,
    mut itsellensä voittojuhlalöylyn,
    Käsistä sodan hirmun, rappion
    takaisin saatu puolet Päijännettä!
    Sen tiedon voitto toi ja hurmion,
     jot' en voi taaskaan muistaa kyynelettä.

    Kuin koko maailman ois maahan lyöneet
     ja työtään ihmetellen katselleet,
    niin seisoi voiton eessä Samola
    ja Melto joukkoinensa. Niittäneet
    osansa hekin vihanviljaa lakoon —
    Kuink' ihanaa näin laasta mantereet,
     päin päivää marssia ja lyödä pakoon!

    Niin helpolta heist' tuntui kuolon taito,
     noin sotilaana, tiellä kunnian. — —
    — Mut silloin juur kun käsky taipaleelle
    taas paisuin nosti povet armeijan,
    juur silloin saapui käsky toinenkin,
    jok' iski maahan Mellon, Samolan,
     kuin salamurha puhtaan sankarin.

    Hämärtyi ilta. Viime hehkullansa
     viel' loisti kaukaisuus kuin houkuttain
    tulisten taistoin kautta ihmemaihin.
    Ja pihamaalla touhuin innokkain
    miesjoukko hihnat kiintää olkaan, sääriin,
    kuin aikois kilpaleikkiin juoksijoin
     tai marssia se tahtois maailmanääriin.

    Juur silloin kutsun sai luo herrain Melto
     ja Samola. He viipyi tuokion.
    Kun astuivat taas portahille, toinen
    niin kalvas kasvoiltaan kuin miehell' on,
    ken äkkikuolon voitti taistelulla.
    Mut toisen kiersi suonet ohimon
     kuin mustat jäljet naamaan ruoskitulla.

    Jäi kaidepuuta vastaan nojallensa
     tuo kalvas Samola. Luo miehien
    vetistetyin käy silmin Melto, jäykkään
    tärähtää leuat sanaan kahtehen:
    »Hyvästi pojat!» Kääntyy pois ja astuu
    kujalle päin. »Nyt paha riivas sen.»
     »Mit on tää, Juho? Meille anna vastuu!»

    Niin tuimin kysymyksin ryntää joukko
     nyt portahille luokse Samolan.
    »Niin veljet, meidät moukat erotettiin
    virasta päällikön. Siks kunnian
    vei meiltä herrat, koska Ruotsin kielin
    ois käskyt kuultava nyt johtajan.
     Ei enää kuollakaan saa Suomen mielin.»

    Vaelsi hurja lauma koivikkoon.
     Siell' istui Tuomas Melto murheineen
    samalla kunnahalla, jolta lähti
    hän jäämeineen ens kerran rynnökseen.
    »Nyt Tuomas syntyy meillä kapina!»
    rämähti huuto. Mutta seisaalleen
     kavahti Tuomas, lausui lauseensa:

    »Ken räähkä täällä huutaa kapinaa,
     sen turpeeseen ma totisesti lyön!
    — Häväistiin meidät vuoksi Ruotsin herran,
    mut estää ei saa täyttymästä työn,
    min alkoi suomalainen. — Sanitäärin
    jos tekivät, ma valaniko syön?
     Ei veljet! Kuolla saa, ei tehdä väärin. —»

    Niin ryntäs armeija koht' etelää
     kuin hyöky hurman paisteess' auringon.
    Mit' armaammin sen lemmest' uhkui maa
    sit' tulisempi taisto armoton.
    Söi kukkeutta, miesten rintaa nuoli
    tuo tuhathaara lieska taistelon.
     Ja tautiin soreaan mies moni kuoli —

    Mut turhaan kahta miestä peittää koki
     tuo kuolonkasken kypeninen tuhka.
    Heill' lienee ollut murhe pantsarina
    tai yöltä saatu peljättävä uhka.
    He siellä teki työtään tuoksinassa,
    miss' suurin kertyi kuolevien ruhka,
     kuin työmies raunioita raatamassa.

    Lomassa taisteluiden nähtiin kyllä,
     he enää eivät pitkään kiistelleet
    elosta tästä. Riutui Samola,
    kuin rintasairas, joskus silmiin veet
    sai soitto riehakka. Mut Tuomas Melto
    niin istui kuin ois raudat painaneet
     tai merten taakse häipyis kotipelto.

    Heit' toveritkin melkein kaihtain katsoi
     kuin nuoret häpeillänsä kuolevaa. —
    — Mut ahdinkoon sai komppania kerran
    niin turmaisaan, siit' että pelastaa
    vain sankar saattoi. Silloin kahleet raukes!
    Sai talonpoika niittää kunniaa,
     ja viime panos ohimoihin laukes.

    Taas lyötiin aamust' asti, kunnes kääntyi,
     juur seudun peittyessä hämäriin
    päin turmaa verityö. Sai sanantuoja:
    »Koht' oikealta lyödään saarroksiin,
    tuon kummun, taistelun se pelastaa,
    vihollisiin ken iskee ryntääviin
     ja meidän valtahamme harjun saa.»

    Kuin tuomiolla joukkueensa eessä
     nyt seisoo päämies. — Uskaltaako tuo?
    välähtää haaste miesten kulmain alta.
    — Pudistaa päätään herra: Miehet nuo
    vain rippeet joukkueesta — — eikä monta
    yl' aavan kentän tuon voi päästä luo.
     Ei mikään päiväks tee yöt' onnetonta!

    Tärähti silloin ääni jämeästi:
     »Mars, ketjuun! Seuratkaa nyt miestä tätä.»
    »— Meit' Tuomas, Tuomas johtaa!» kaikuu huuto.
    »Ei suomalainen koettamatta jätä,
    käy syteen taikka saveen. Jos teen väärin
    mun herrat ampukoot! Mua käskee hätä.
     Nyt isku lyödään, isku sanitäärin!»

    »Ja kahden sanitäärin!» hurjaan huusi
     nyt sairas Samola. »Tää komeaa!
    On totta vieköön!» sinkoi sanoja.
    »Ikuinen peijakas! Tää naurattaa!»
    »Nyt maantie auki taivaaseen!» »Kuin nallit
    kivelle ruotsit jää, kun painaltaa
     nää suomalaiset takkukarva-hallit!»

    Niin ryntäs jono. Joka mies ja katse
     vain tähtäs Tuomaan selkään leveään.
    Ei viuhuneet, ei vinkuneet vain kuulat!
    Humisten kiersi ympärillä pään
    kuin tulikehä säihkysäkenin.
    Päin rinnettä! Ja lakealta jään
     jo ryskii vastaan ryntö toinenkin.

    Ken ennen ennättää, saa valtahansa
     se kuularuiskut sekä jyrkänteet —
    — Jo harjanteelle Tuomas ammahtaa,
    nyt Juho, muitakin. Mut ehtineet
    myös vihamiehet! Alkaa turmantuokse — —.
    Kuin muinoin nuijamiehet taistelleet
     niin hekin nyt. Ei ykskään pakoon juokse.

    Rämähtää metsä, räikky kuolon laulaa!
     Ei onni hurja miehiänsä heitä:
    Lakaistaan rinne puhtaaks tuokiossa,
    yl' lähdenkin jo yltää ilman teitä
    tuo räiskeviesti vihollisen luo,
    ett' turmaan, alas kuolon penkereitä
     jo syöstiin toverinsa hurjat nuo.

    Lysähtää maahan siellä rohkeus,
     ja sekasorroin laumat pakenee.
    On voitto meillä taas! Ja tappiot,
    ne suurta summaa eivät toki tee:
    vain kymmenkunta Hämeen miehistä
    — luvuista vääpelin se selvenee
     ja kaksi, kuuluu, sanitääriä

ORJALAULAJAN RUKOUS.

    Oi, Afrodite liljankorkea,
     sa tytär maan ja päivänsätehen,
    ken kuljit kerran yllä tuskain meren
    sen daimonit vain hymyin valliten,
    sa, Afrodite riemun seppelöimä,
     pois heitä lempes synkkään Arekseen.
    Oi kuule jylinällä pauanteen
    tuo mustasukka Ares pakenee
    jo kauas, kauas mustaan Traakkiaan.
     Sa tiedäthän: jo murtui verikostokeihäs
    sen veljesmurhan inha ruoste söi,
    ja turhaan heiluttaa tuo hurja soihtuaan.
    Ei välkkyin lieska sen nyt enää näytä
    tuot' urhoin temmellystä valtaisaa.
     Punerrus räikkä sen nyt loimottaa
    vain yllä kalmankenttäin huokaavaisten.
    — Oi, jumalatar kirkassilmäinen,
    min katsehista parvi perhojen
     jok'ainoo hetki liitää riemuiten,
    pois käännä kasvos kauhun mailta noilta,
    pois käänny, pois, sua rukoilen,
    sun ettei kirjo perhoiltasi siivet
     näyistä yön sen maahan herpoaisi.

    Nyt ruttohenkäyksin tuulet tohajaa
     ja karja Areksen yön varjoss' saalistaa.
    Reväissyt on jo sankareilta silmät
    tuo jumalainen korppi Areksen.
     Sen koira lieskakielin kiertää, ulvoo
    ja ilkein hampain jäytää sydämet. —
    Oi, Afrodite, sieltä käänny pois,
     mua yksin kuule nöyrää palvojaas. —

    Mik' olenkaan, ma että yltäisin
    sun lempes aivotuksen, korkehin,
    vain oonhan sokea ja rampa ihminen. —
    Mut usko, kuumeiseksi liehtoi sydämen
     ne haavat ikuiset, joit' Ares löi.

    Nimessä poltteen sen, ma sulle kuiskaan nyt:
    Salainen lempes julmaan Arekseen
    sun nääntää sielus liljahaaveineen,
    sun hipiältäs pantsar ruosteinen
     pois riistää myrtit, ruusut, narsissit.

    Ja Traakkiasta tuoksuttomat tuulet
     alastomuuttas jäisin viimoin ruoskii,
    sun kauneutes ahavoittaa mustin juovin. — —
    Häväistä et voi jumaluuttas näin,
    et taivas-kauneuttas himmentäin
    sit' alttiiks anna riehujille maan.
     Oi tiesi käännä, toisialle käännä!

    Oi jumalatar kukkain tuoksuvain
     jo herää horroksesta synkän yön!
    Povellas uinuvalla — tunnethan —
    jo riemun hyrskyt leikki leikkejään.
    Nyt herää lännen leyhkään lempeään!
     Yl' aaltoin astu, armas, Melokselle —.

    Sua huokaavainen kevät tullut onhan
     jo meidän saarelmalle autuaalle.
    Sen rantaa kiertää valkeet valkamat
    ja kukkakentät, nurmet paisuvat.
    Ja tulivuoret villit, hurjat
    pois julmat aikehensa unohtain
     nyt hartehilleen nostaa rypäleiset maat.

    — Hefaistos tullut on, tuo vanha lempes
    jo tulisinta rypälettä vaalii,
    sua varten kypsyttää — —

    Jos kuulisitkin, kuinka Dionysos
     taas saapuu riemuin raikuvin,
    murattiköynnös, lehvät laakerin
    kuink' ukon nauraessa tutajaa,
    kuink' itkusilmin suuri herra tuo
     pojalle siivekkäälle kertoo lemmestään.
    Jos muistaisit tään kaiken, muistaisit,
    ken saapuu myös, ken nuorin, voimakkain,
    min vuoksi ainoan sa kerran itkit
     kuin nainen maallinen vuoks lemmenmurehen.

    Oi herää, herää, vaahtosyntyinen,
     Manalta saapuvan näät purren kiireisen!
    Päin juhlasaarta keula hyrskyää,
    päin aurinkoa riemu tyrskyää!
    Ken sieltä saapuukaan?
     Ken voittanut on kauhut Manan maan?
    — Sun sulhos ikiherääväinen,
    sun suuri sulhos, kaipuun nuorukainen,
    hän jättänyt on rannat kuolon maan.
     Hän ylkäs lempeä ja ikivoittoisa,
    hän rauhankenttäin vilpas metsämies,
    hän kaunein rauhanjuhlain voittajista,
    hän poika Kinyraan
    löi surman metsäkarjun sarveikkaan
     ja saapuu nyt sun luokses juhlimaan.

    Oi, Afrodite, kauneus tään saaren —
    alitse astu meidän riemukaaren —
    Oi ethän tulematta olla voi,
     kun adonian kuorolaulut soi —'

    En itsein vuoksi saapumaan sua ano,
     vaikk' onkin suuri mulla riemus jano.
    Vuoks kaiken kansan, kaikkein kärsijäin
    sa saavu, jumalatar vakain lempeäin,
    vuoks voitettuin, vuoks saavu voittajain
    ja seppelkäsin, hymyin, armahtain
     jaa oikeuttas, loista kauneuttas.
    Sun tuomioosi yksin uskon,
    oi, valtiatar siintosilmäinen.
    Kun saavut, korkehin, oi saavuthan,
    sa seppelöit vain miehet kunnian,
     lie maahan lyöty taikka voittaja.

    En itsein vuoksi kuulemaan mua ano,
     en itsein vuoksi rukoellen sano:
    Pois heitä lempes synkkään Arekseen,
    suo juhlariemus meille sydämeen.
     Ma enhän kauan riemuakaan kestä:
    löi sodan keihäs rammaks jänteret
    söi sodan koira multa jäsenet,
     vain säästi sulle sykkiväisen sydämen.

    Sep' yksin sykkien nyt etsii lohtuaan,
     sep' yksin hehkuen nyt laulaa laulujaan.
    Sen rukousta kuule huokaavaista,
    se sama on kuin voimanpäivinään.
    Jos liekit löi sen kuinkakin,
     jos taistoin löi ja hurmehin,
    se sykki tahtiin ylhän näytelmän
    niin hurjistuin kuin mieli leikkijän,
    — mut vertyi julmuuksista synkän maan
    ja kaikkialla kauneuttas kaipas —
     Ja kenen puoleen huokas silloinkin
    tuo sydän hurja riemuin polttavin,
    kun jälkeen taisteluiden hehkui armahilleen?
    Sua yksin, ihme, kaivaten,
    sun kaltaistasi täältä etsien
     se aseetonna sydämiä surmas.

    Nyt rinnassain kuin raunioitten yllä
     sen liekki sinerväinen yksin palaa.
    Sun adonias armaan nähdä halaa
    se vielä kerran ennen viime riutumusta.
    Ja riemahtain se silloin laulaa,
     kun liehuin liidät tälle rantamalle
    ja juhlan suot taas rauhan uskojalle.
    Juur silloin raikuessa nuorten rintain,
    kun miesten kuoro laulaa kunniaasi,
    ja nuoret naiset maata polkemaasi
     on huulin suutelemaan vaipuneet,
    unessa katse, sielu hurmissaan
    niin kainoin hartein etees taipuneet,
    juur silloin, Afrodite palaavainen,
     oot erottava äänen hartahan.

    Eik' armohymystäsi kenkään huomaakaan,
     ett' ääni on se vainen orjalaulajan.