language: Finnish

KORPINÄKYJÄ I

Kirj.

Larin-Kyösti

Porvoossa, WERNER SÖDERSTRÖM OSAKEYHTIÖ, 1915.

SISÄLTÖ

Pyhäin miesten tulet
Aarnihaudalla
Korven kirkko
Korven kosto
Ustjoin ryöstö
Laurukainen
Metsänneito
Peikon laulu
Kyöpelin yö
Saunahaltijan kepposet
Myllytonttu
Kaiutar
Mittymaarja
Syyskeiju

PYHÄIN MIESTEN TULET

    Pyhäin miesten päivä paistaa,
    paistaa puuta, paistaa multaa,
    niinkuin veri haapa hohtaa,
     lehto loistaa keltaa, kultaa.

    On kuin sänget silvottuina
    itkis sirkkain siritystä,
    on kuin metsä ikävöisi
    laululintuin liverrystä.

    Rannan riitteet riuskahdellen
    kylmin, kirkkain kitein kiiltää,
    kätkee laineen joutsenlaulu,
    aamuviima vettä viiltää.

    Kuolonkamppauksen lepo
    on jo tullut saveen, soraan,
    mutta elinvoiman valo
    väikkyy yli nuoren oraan.

    Niin hän käy kuin ylipappi
    luoden loiston luonnon huoleen,
    uuras uhriliekki nousee
    niinkuin lahja Luojan puoleen.

    Yli notkon, kummun, kunnaan
    kiertää pellon pehkusauhu.
    Maamies möyrii mullassansa,
    huumaa oman veren pauhu.

    Katsoo suoraan silmiin hallaa,
    joka luhdan takaa uhkaa,
    risut räiskyy, pehkut palaa
    antain maalle voiman tuhkaa.

    Antaa uskon uuteen aikaan,
    joka suuret enteet salaa;
    korkeemmalle kohoo päivä,
     korkeemmalla tuli palaa.

AARNIHAUDALLA

    Jo soraksi sortuivat linnat,
    salit säihkyvät peitti jo yö,
    jo ruostuivat ritarimiekat,
     meni maine, mahti ja työ.

    On kasvanut tummaa metsää,
    missä turnaustorvet soi,
    jo ammoin aukeni haudat,
    uus aika ne umpeen loi. —

    Mies yksin metsähän matkaa,
    majan laittaa hän naiselleen,
    hän mättäitä kuokkii ja kaivaa
    ja hän astuvi auroineen.

    Soran alta hän miekkoja nostaa
    helohelmiä kaivellen,
    pääkallon ehkä hän löytää,
    suosilmään hän heittää sen.

    Pajan ahjoon hän miekat työntää,
    niistä valaa hän viikatteet,
    ensi viljansa niittää ja kuivaa
    siten lastensa kyyneleet.

    Mut helmen hän vaimolle antaa,
    joka rukkia polkevi vaan
    ja toisella jalalla tuutii
    sinisilmäistä kiikussaan.

    Ja lapsi herää ja hymyy
    helohelmen nähdessään,
    ja päivä pirttihin paistaa
    yli pienen, kultaisen pään.

    Kuin tuhansia vuosia sitten
    se on paistanut pimeimpään
    salon mökkiin ja linnansaliin
    yli taivahan retkillään.

    Ja lapsi helmellä leikkii,
    emon rinnan hän riemuhun saa,
    hän leikkii kuin leikki jo ennen
    moni lapsi, min kätki jo maa.

    Mut ulkona mies vain möyrii,
    kivet tieltään hän murskaksi lyö;
    joka jänne huutaa voimaa,
     joka iskusta täyttyy työ.

KORVEN KIRKKO

    On korven yössä syvä sydänmetsä,
    ei sit' oo käynyt kukaan, nähnyt kukaan,
    maan uumenissa, sammalsokkeloissa
     on kätköss' siellä kirkko, tarun mukaan.

    Niin pimeä on seutu niinkuin yöllä
    kuin metsää painais joku outo taika,
    kuin ikiajoista niin oisi ollut
    ja tulee olla kunnes täyttyy aika.

    Niin siell' on hiljaista ja levollista,
    maa-oksat raskaat verhoo ikilunta,
    ne peittää muuraistiet ja rytörotkot,
    kuin itse tyhjyys siellä uinuis unta.

    Mut vanhan joulun yönä nousee maasta
    kultainen risti, kirkon kiiltoharja,
    sen ikkunoista lasikruunut loistaa
    ja pyhäin tarukuvain kirjosarja.

    Se taikakäsin kohoo korkeemmalle,
    se lumivalkeana välkkyy saloon,
    puut puhkee sinä yönä valkokukkiin,
    ja linnut viserrellen lentää valoon.

    Nyt kuuluu kulkusien huima helke,
    ja hevot hirnuu, näkyy soihtuloimut,
    mut juoksijoit' ei näy, ei ajajia,
    soi niinkuin laahais maata liepeen poimut.

    Ja oviverho siirtyy hiljaa syrjään
    kuin joku näkymätön kirkkoon kulkis
    ja käsin kantais vahakynttiläänsä,
    taas verho vaipuu kuin sen joku sulkis.

    Ja vastaan kimmeltäen lehteriltä
    nyt heljään kumahtavat jätti-urut,
    ne hätäpasuunoina paisuttavat
    ilmoille maailmoiden kaikki surut.

    Mut soittoon yhtyy ilon helohymnit,
    ne kohoo yli kaiken maisen pyyteen,
    ja äänten eessä palaa vahaliekit
    kuin katseet kohois ylös iäisyyteen.

    Jo joka kirkkopenkkiin liekit syttyy,
    ne hohtaa niinkuin lasten ujot haaveet,
    mut valo varjon luo kuin korkein onni,
    ja holvin hämyyn taittuu arat aaveet.

    Niin tänä yönä korven kirkko loistaa,
    sen alttar'silmä kaikki katseet kerää
    kuin aurinko, mi avaruuden avaa
    ja salon soppiin paistaa täyttä terää.

    Mut äkkiä kuin taivaan silmä sammuis
    pimenee ilma, kirkkoon varjo leijaa,
    kun satavuotisvanha korppi kirmaa
    ja liekit himmentää, mi seiniin heijaa.

    Ja soitto värjyy, vaikenee ja tummuu,
    ei linnut laula, hankeen putoo perho,
    taas soi kuin silkin kahina ja kilke,
    soi kulkuset, ja siirtyy oviverho.

    Ja kirkko vajoo hiljaa, hiljaa, hiljaa,
    sen kultaristit, kuvat kuiluun vaipuu,
    käy huokauksen henki läpi korven,
    kuin tuskantäysi kadotus ja kaipuu.

    Vain helinänä hymnein viime soinnut
    pois hiutuu kuin ne oisi utu-unta;
    kuin valkein siivin liehuu hienot hiuteet,
     yö valkenee ja saloon sataa lunta.

KORVEN KOSTO

    Asui Urtti takamailla
    Kalmunjärven rantamalla,
    vuori heitti synkän varjon,
    esti päivän paistamasta
     päivänkukkaa ikkunalla.

    Kaukaa oli taimi tuotu,
    vaimo nuori, kylän kukka,
    Marja kammoi korven yötä,
    missä hirmun huuhka huhui,
    missä kiersi harmaa hukka.

    Kannot, kivet kiskoi Urtti,
    pellot kuokki korven laitaan,
    mustaan veteen verkot laski,
    rämeen rannat, korvet kaikki
     kiersi pitkin riistamaitaan.

    Jylhän järven tuolla puolen
    asui Tuura naapurina,
    usein yhdess' ystävinä
    sovinnossa soutelivat,
     useammin puhkes kina.

    Puhui Tuura mielin kielin,
    katsoi usein Urtin naista,
    mykkä oli Urtin mieli,
    mutta lämmin, syvä silmä,
     kun hän auttoi armahaista.

    Kerran miehet korpeen hiihti,
    puissa kiilsi kirkas kuura,
    vaaran laen lumi väikkyi,
    karhunpesää miehet kiersi,
     uuras Urtti, tyhjä Tuura.

    Syöksyi karhu pesästänsä,
    astui kantapäälle suksen,
    liikkumaan ei päässyt Urtti,
    karhu kahmi kämmenellä,
     alkoi korven kamppauksen.

    »Heitä luoti karhun kylkeen,
    — sattuis minuun, älä huoli,
    täss' ei auta, — jos ma kaadun,
    saata sana vaimolleni:
     karhun kitaan Urtti kuoli!"

    Vilhui Tuuran viekas silmä,
    valkeaisen vaimon muisti,
    jota toivoi toivotonna,
    hurja riemu rinnan täytti,
     suksillaan hän notkoon luisti.

    Kamppas Urtti karhun kanssa
    murroksessa korvensuussa,
    työnsi karhun kitaan nyrkin,
    karhu repi, raastoi kasvot,
     hohti haava otsaluussa.

    Katsoi Urtti kaatuneena
    tähtitaivasta ja vuorta,
    kaukaa nousi harmaa sauhu
    oman pirtin räppänästä,
     mietti kylän kukkaa nuorta.

    Tuura hiihti hämärissä,
    astui kotaan, missä Marja
    uneksuen katsoi korpeen,
    päällä revontulet välkkyi,
     tuikki taivaan tähtisarja.

    Puhui Tuura viekkaan tyynnä:
    "miksi katsees on niin vakaa,
    täällä huokaa korven henki,
    täällä menee mieli, järki,
     korpi uhkaa vaaran takaa.

    "Ystävättä yksin olla
    eikä mitään määrää tiellä,
    kyllä vielä tuonkin tunnet,
    autioksi kodin tunnet,
     rakastatko miestäs vielä?"

    "Tänne tulin", vastas vaimo,
    "muistot vuorten tuolla puolla,
    sydämeen en tietä löydä
    kuin en löydä tietä kotiin.
     Täytyykö mun tänne kuolla?"

    "Onni tulee, onni menee,
    täällä korpi aina painaa,
    korpi murtaa miehen voiman,
    mutta toinen toistaan tukee, —
     kuule, — Urtti on jo vainaa…"

    Silloin vaimo itkuun puhkes,
    aitast' itkuliinat nouti
    surraksensa metsän miestä.
    Tuura häipyi häpeissänsä,
     nyt hän kotiin hiihtää jouti.

    Itki Marja yksin yöllä,
    itki elämäänsä halpaa.
    Miksi korpi kummitteli,
    kuka puhui porstuassa,
      kuka kolkki ovensalpaa!

    Kavahtain hän pystyyn nousi,
    näkevänsä luuli haamun,
    näki Urtin kynnyksellä,
    koko kasvot verta vuoti
     halki suuren veriraamun.

    Elettihin entisillään,
    räppänästä nousi sauhu.
    Marja astui arastellen,
    kun hän salaa miestään katsoi,
     täytti mielen kumma kauhu.

    Toinen silmä päässä roikkui,
    naama nahkarepaleita,
    vuoteelle hän hiljaa vaipui,
    lepäs siinä viikon verran,
     katsoi armaan askareita.

    Niinkuin itse kuollut korpi
    väijyi Urtin katseen alta,
    kun hän vaani vaimon teitä,
    kuuli Tuuran tutun äänen
     rannan venevalkamalta.

    Hirviönä Urtti nousi
    niinkuin vuoren irvipeikko,
    syvät arvet uursi päätä,
    virkkanut ei sanaa siitä,
     kuinka petti eräveikko.

    Kuin ois katse kouristanut,
    vetänyt kuin mustiin vesiin,
    väisti Marja sekasilmää,
    salaa itki, ikävöitsi,
     neitseen ajat astui esiin.

    Mykkänä hän työssä möyri,
    kalasteli Tuuran kanssa,
    mut ei tälle tarinoinut,
    kuinka karhu väsyi viimein,
     kömpi korpeen kouristansa.

    Salaa nousi harjanteelle,
    katsoi kauvas kotipuoleen,
    viestiä ei vienyt pääsky,
    yö kuin vuosi, joka aamu
     herätti vain samaan huoleen.

    Joskus kuikan kaakertaissa
    yli järven kesä-illoin,
    kun hän kuuli Tuuran laulun,
    uusi toivo täytti rinnan,
     mitä Marja mietti silloin!

    Tuli Tuura ilostellen,
    puhui tuulen tarinoitaan,
    maanitteli, mairitteli,
    Urtti uursi ulkotöissä
     rämpiessä rahkasoitaan.

    Oli päästy juhannukseen,
    tuli Tuura mairemielin,
    liukas oli silmänluonti,
    askel varma voitostansa,
     niin hän puhui viekkain kielin:

    "Pois ma muutan muille maille,
    sieltä tahdon talon ostaa,
    et oo tiennyt, mit' oot tehnyt,
    kun teit liiton korven kanssa,
     kuolemalla korpi kostaa.

    "Miehes muoto on kuin murha,
    kuolee korpeen niinkuin susi,
    jota metsäkoirat raastaa,
    tänne näännyt nuorna nälkään,
     hautaat parhaat haaveilusi.

    "Tule, kannan käsilläni,
    kauvas suven seudun teille,
    siellä siintää kylät, kirkot,
    siellä meille päivä päilyy,
     siell' on onni luotu meille!"

    Katsoi Tuura vaimon silmiin,
    hiljaa vuotti vastausta,
    uumalle hän käden kiersi;
    kodan takaa nousi Urtti,
     muoto oli mustan musta.

    Työnsi tieltään kalpeen vaimon,
    nosti hakokirveen terää:
    "yksin jätit surman suuhun,
    veisit vaimon, veisit kaikki,
     siks et enään koskaan herää!"

    Sanoi, iski kerran, kaksi,
    Tuuran otsaan haavan heitti,
    niinkuin karhu saalistansa
    kantoi Urtti uhrin metsään,
     sammalihin ruumiin peitti.

    Kun hän palas pirttiin yksin,
    korkealle päänsä nosti,
    tehty oli turmanteko
    valkeaisen vaimon tähden,
     niin hän korven koston kosti.

    Mutta poissa oli Marja,
    pakoon juoksi mustaa murhaa.
    Urtti etsi maat ja rannat,
    kutsui kylän kukkaistansa,
     kaikki, kaikki oli turhaa.

    Kauvas korpeen Marja eksyi,
    aave-äänin huudot haipui,
    kauhun kuvat sielun särki;
    vavahtaen varjoansa
     kiljahtain hän suohon vaipui,

    hukkui kotiin kaivatessaan,
    rantaan raukeen hämäryyden,
    korpi kätki salaisuuden
    niinkuin taivaan kylmät tähdet
     salaa suuren iäisyyden.

USTJOIN RYÖSTÖ

    Ajoi Triihpo komein kääsin
    Uuksun taloon keskiyöllä,
    syttyi valo pirtin päähän,
    Triihpo kulki kosimassa,
     helyt heilui Triihpon vyöllä.

    Uinui Ustjoi, talon tyttö
    yksin aitan hämärissä,
    kuuli kulkuset ja nousi,
    äsken oli salaa käynyt
     illatsuissa, ystävissä.

    Siellä illoin Igun kanssa
    oli käynyt karkeloissa,
    oli tehnyt lemmen liiton,
    nyt hän tunsi tuskan tulleen,
     immen ilo oli poissa.

    Triihpo, Salmin rikkain leski
    oli impeen silmän luonut,
    nyt hän puhemiehen kanssa
    pönäkkänä pirttiin astui,
     kultakihlat oli tuonut.

    Näytti Triihpo kosjolahjat,
    vanhemmille juoman juotti,
    kysyi karjaa, kysyi metsää,
    Ustjoi-neittä kumppanikseen,
    vanhempien lupaan luotti.

    Kotiin ajoi kitsas kosjo,
    Ustjoi silmä kyyneleessä
    näki unta, että tanssi
    brihan kera brishakkansa,
    permannolla Igun eessä.

    Puhui maammo mairitellen,
    pöydän päässä käski taatto,
    kangaspuilla neijot lauloi
    itkettäen impykäistä,
     valmis oli sulhassaatto.

    Joka ilta impi itki,
    unen valtaan vihdoin vaipui,
    aitass' salaa Igu kulki.
    Kotiväki kärkkyi, käski,
    vihille hän vihdoin taipui.

    On jo häät, ei hypyt heilu,
    Ustjoi hiipii aittaan yksin,
    silmillänsä silkkipaikka [-huivi]
    istuu vuoteell' armaan kanssa
    surren, soutain sylityksin.

    — "Auta, auta, ainoiseni,
    miks'en vanhaa miestä väistä!"
    — "Älä pelkää, orhi oottaa
    mäen alla viidakossa,
     kummaa kuullaan näistä häistä!"

    Huusi emo morsianta,
    häissä rahvas seistä jouti,
    taatto tahtoi nähdä neitseen,
    pieni sisko juoksi aittaan,
     sieltä Ustjoin pirttiin nouti.

    Näki Triihpo kyynelsilmät,
    näki posken punastuvan,
    sivu suuren pöydän kulki
    nuori neitsyt kumarassa,
     seisoi alla pyhänkuvan.

    Näki tulen kuvan eessä,
    kulta kiilsi puitteen puissa,
    aatos liiti levotonna,
    armaan kanssa kuutamolla
    Ustjoi seisoi haaveiluissa.

    Ei hän nähnyt, ei hän kuullut,
    kaikki oli pahaa unta,
    sulho saattoi pöydän päähän
    juomaan samaa lähtömaljaa,
     ympärillä sukukunta.

    Niinkuin uness' soilui kisaan,
    niinkuin sorja sotka saittaan,
    kesken laulun kellon kuuli,
    Igun hevon hirnahduksen,
    huomaamatta hiipi aittaan.

    Nosti Igu nuoren neidon,
    kantoi rekeen, tarttui vitsaan,
    orhi kiiti kujaa pitkin,
    niin nyt Ustjoi kodin jätti,
     sulhaiskansan, sulhon kitsaan.

    Läpi kyläin kiiti orhi,
    Ustjoi näki vuoret, meren,
    näki Igun kodin tulet,
    kuuli soinnut sirmankoista,
    tunsi kutsut kuuman veren.

    Kumarrellen polvistui hän
    maahan talon kynnykselle,
    risti rinnan, nosti päänsä,
    näki ristirahvaan riemun,
     nosti käden sydämelle.

    Igun äiti pirttiin kutsui,
    käski kansan painaa puuta,
    nosti maasta neidon nuoren,
    laski kädet immen kaulaan,
     siunaten hän antoi suuta.

    Astui kisaan vihkivöissä
    neito, kulki karkeloissa,
    kun hän nauroi, nauroi seinät,
    kädet kullan koltuskoissa
     niinkuin parhaat praasnikoissa.

    Ilolle nyt ilo tuntui,
    palkit paukkui, tahdin toisti,
    soitti ukko kanneltansa,
     kauvas yöhön soitto sinkui,

    Mutta Uuksun pirtin päässä
    seisoi Triihpo hämillänsä,
    vaati lunnaat vanhemmilta,
    kiros kaiken ristikansan,
     yöhön häipyi häpeissänsä.

    Reki liiti, hepo hölkki,
    oli musta miehen mieli,
    ei hän enään aittaan astuis,
    naimioiks ei naista veisi,
     joll' on sydän niinkuin kieli.

    Kääntyi, katsoi kamalasti,
    yksin ajoi kotiin reessä;
    Uuksun pirtin tulet sammui,
    yksi tuli tuikki vielä
     himmeen pyhänkuvan eessä.

LAURUKAINEN

    Laurukainen lappalainen
    asui pyhän vaaran alla
    Saamemaassa, seitain maassa,
    kodassansa kosken luona,
     vuolaan virran partahalla.

    Saami vaali vaimoansa,
    suojasi kuin silmäterää,
    tunsi kosken kaikki kuohut,
    kaikki tiet ja puut ja lähteet,
     kalasti ja kävi erää.

    Oli hällä veli nuori,
    päivän poika, poika kaino,
    jota huolti hartahasti;
    sopu oli Saamemaassa,
     poissa oli vaara, vaino.

    Mutta usein Lyma kertoi
    illan tullen kummaa untaan,
    näki miehet miekat vyöllä,
    mustapartamiehet tunki
     pitkin keihäin kotakuntaan.

    Saami joikui joutessansa,
    naurain kulki vaimo nuori,
    Lyma, keskikodan kukka,
    sille saami souti, joikui,
    sille saalistansa suori.

    Laski lappi Laurukainen
    huimat kosket suihkain, soiden,
    väisti ärjyt ärimykset,
    meloi mutkat, karit kiersi
     ohi rantakallioiden.

    Niinpä vieri onnen päivät
    niinkuin kuplat virransuussa,
    Lyma liikkui kodan tiellä,
    päivä paistoi räppänästä,
    linnut lauloi rannan puussa.

    — "Lyma, lempein lintuseni,
    pelkäät unta, suret suotta,
    koska tänne vieras vihtyi,
    Vienan vanha vainolainen,
    siit' on mennyt monta vuotta?"

    Tarttui vaimo miehen käteen:
    — "veri mulle toisin haastaa,
    olen Vienan viety vaimo,
    vielä elää heimon henki,
     kosto miesten mieltä raastaa!"

    — "Älä pelkää vainomiestä,
    maksoin lunnaat lempes tähden,
    hyvästi nyt sulle heitän,
    tuulastulille ma työnnyn,
     lohenpyyntiin viikoks lähden!"

    Lähti lappi Laurukainen,
    nukkui veli, nukkui nainen,
    yöllä tuli turman miehet,
    Karjalasta kalman miehet,
    Vienan vanha vainolainen.

    Kiipesivät mustaparrat
    räppänälle keihäillänsä,
    tuli paloi arinalla,
    Lyma heräs tähti-yössä,
     luuli unta näkevänsä.

    Mutta nuori veikko nukkui
    tyynnä porotaljallansa;
    hosui hurjat keihäinensä,
    tappoi julmat päivän piltin,
     veivät Lyman pulkassansa.

    Paistoi päivä räppänästä,
    tuli kotiin Laurukainen,
    näki veljen verissänsä,
    poissa oli peskit, pulkat,
     poissa oma, armas nainen.

    Otti sukset, hiipi, hiihti,
    päältään peskin hankeen heitti,
    hiihti laaksot, viilsi vaarat,
    mut ei nähnyt linnuistansa,
     lumi kaikki jäljet peitti.

    Kiiti keihässauvoillansa,
    iski niinkuin suurta sutta,
    jok' on paraan poron vienyt,
    itki vihan vimmoissansa,
     itki Lyman laupeutta,

    kodan kirkkautta itki,
    tunsi tunturien painon,
    seisoi vihdoin virran luona,
    vannoi valan jumalille,
     vannoi verikoston, vainon.

    Kulki lappi Laurukainen,
    etsi Lymaa, lempeintänsä,
    tutki tunturit ja järvet,
    kulki viikon, kulki kolme,
     koitui kotaan yksinänsä.

    Hautas veljen virran rantaan,
    muutti virran yläteilie,
    vuotti vuoden vainolaista,
    jänkät suli, päivä paistoi
     järville ja tuntureille.

    Kaikki kevätkosket kuohui,
    laski lappi suvannoita,
    nousi kokka, painui pohja,
    peljännyt ei pohjan poika
     hiisiä, ei haltijoita.

    Uhmas usmat, kesti kohlut,
    kerran virran vartta sousi,
    näki viisi venekuntaa,
    viisi mustapartamiestä,
     mustat miehet maihin nousi.

    Kiilsi silmät miesten päässä,
    veneess' oli keihäät, kirveet,
    padat, peskit, ryostöriistat,
    partaa pitkin veri tippui,
     otsiss' oli haavat hirveet.

    — "Souda luokse, lappalainen,
    ehkä tunnet kosken kohdat,
    emme suotta surmaan suista,
    saatpa osan saaliistamme,
     jos sä hyvin hyrskyt johdat!"

    Sousi luokse Laurukainen,
    hymyili ja heitti naljan,
    tunsi veljen murhamiehet,
    tunsi omat padat, peskit,
     poronmerkin, oman taljan.

    — "Moni siin' on surman saanut,
    sit' ei laske joka lappi,
    kyllä tunnen kosken vaarat
    vaikk' en tunne ketään teistä",
     nauroi vaikka kiehui sappi.

    Nauroi lappi Laurukainen,
    joi ja söi ja seuraa kiitti,
    teki miesten mieltä myöten,
    valkamasta veneet työnsi,
     kaikki köysin yhteen liitti.

    Istui itse peräpäähän,
    neuvoi miehet taljain alle,
    jottei kuohut keinuttaisi,
    jottei tulis turman mieli
     hurjan kosken haltijalle.

    Veti virta venekuntaa,
    rannan raidat ohi liehui,
    veneet kieppui kosken kuohuun
    ympärillä yrmyt ärjyi,
     kurimuksen pyörteet riehui.

    Mutta tyynnä teljollansa
    istui lappi Laurukainen,
    taljain alla kyyhötteli
    peloissansa piileskellen
     joka julma vienalainen.

    Yhä vene kuiluun vieri,
    koskenniskaa kohden kulki,
    yli laitain laineet loiski,
    vainolaiset nosti päänsä,
     kauhuissaan ne silmät sulki.

    — "Ajat, hurja, surman suuhun,
    ihan suoraan kalliolle!"
    — "Hiljaa!", huusi hurja lappi,
    "oma työnne, oma syynne,
     jos nyt mennään tuomiolle!"

    Laski lappi Laurukainen,
    alla hyrskyi huima vuoksi,
    vasamana vene sinkui,
    nousi lappi teljoltansa,
     kalliolle joutuin juoksi:

    — "Siinä saitte, surman miehet,
    miks te veitte lapin naisen,
    murhasitte veljen vienon,
    tunnette nyt, Vienan koirat,
     lappalaisen Laurukaisen!"

    Vieri Vienan vainolaiset,
    näkivät kuin näkyjänsä,
    kodat poroks poltettuina,
    riistettyinä nuoret naiset,
     miehet maassa verissänsä.

    Veneen pohjaan polvistuivat,
    rinnoiltaan ne ristit riisti,
    jupisivat jumalistaan,
    hirmutöistään huohottivat,
     keskenään ne kiroin kiisti.

    Muutti väylää venekunta,
    iski paasiin hauras haaksi,
    miehet hosui, veteen vieri,
    vihreet vaahdot yli syöksyi,
     murskas kaikki kuoliaaksi.

    Laurukainen kalliolla
    katsoi tuimin kasvoin itään,
    katsoi kosken kurimuksiin,
     näki kerran pään ja käden,
    sitten ei hän nähnyt mitään.

    Miehen synkkäin silmäin eteen
    nosti ryöpyt hienon verhon,
    ali kosken kirjokaaren
    näki hiljaa heijailevan
     rannan rauhaan pienen perhon. —

METSÄNNEITO

    Takametsän honkanuotiolla
    kolmen kesken veljet tarinoivat,
    oli tyyni syyskuun ilta-yö,
    loppunut jo hevospaimentyö,
     kaukaa kelloruunan tiuvut soivat.

    Nuotiota vanhin veli korjas,
    toiset pitkään saittaan pisti kalat,
    viidan varjoon liekki valon loi,
    hiljaa hongat huojui, huminoi,
     niinkuin metsä kätkis suuret salat.

    "Kahtena jo yönä olen nähnyt
    metsänneidon", virkkoi vanhin veli,
    "vaikk' on morsian jo kuulutettu,
    tämä riisti multa öitten unen,
     salaviettiin veren viekoitteli.

    "Hiipii hiljaa tulen luo ja katsoo,
    katsoo, lumoo, silmät päässä palaa,
    aarnituli tuikkaa takanaan,
    kultakruunu kiiltää kulmillaan,
     kun hän syrjäkarein katsoo salaa.

    "On kuin menis minuun hornan henki,
    tahdon nousta vaan en pystyyn pääse,
    tahdon muistaa omaa armastain,
    nään sen öisen viehkeen vieraan vain,
     kunnes hiilos hiipuu, luoksein jää se.

    "On kuin öisin musta metsänpeikko,
    oudon immen ylkä, karvarinta.
    Soi kuin korven yöstä hurjat häät,
    puista vilkuu hiiden kansan päät,
     liikkuu maa ja kohoo rämeen pinta.

    "On kuin impi imis sielun tyhjiin,
    sydänmehun, aivojeni solut,
    korven synkkä henki haasteleis,
    askeleeni turman teille veis,
     verikukkiin puhkeis umpipolut.

    "Tät' en kestä, tänä yönä tunnen,
    tulee hän, kun häistä unta näen,
    hellin äänin hän mun herättää,
    viereen hiipii, koko yöksi jää,
     silloin vallass' olen metsänväen.

    "Armaat veljet, iäks sopikaamme,
    usein erehdyimme turhaan kinaan;
    tänä yönä lemmon maahan lyön,
    valvon vaikka elon viime yön,
     silmäni on sentään nukkuvinaan."

    Niin hän virkkoi, korjas pölkkytulta,
    vielä tervaspuita tuleen heitti,
    veljet sammalille laski pään,
    kohta nukkuivat he, peitteenään
     harmaa usva, joka maata peitti.

    Kuu jo kurkisteli pilven alta
    niinkuin kierot kasvot valovyössä,
    puolihämärässä metsä uinui,
    puoleks valvein, puoleks unen mailla
     vanhin veikko istui yksin yössä.

    Kuka astuu hiljaa pensaan takaa,
    liikahtiko oksa, öinen peto?
    Kuului huokaus kuin metsän henki
    hiljaa huojunut ois usvan yllä,
    kuin ois suolta käynyt viiman veto.

    Taipui puut kuin kahden käden tieltä,
    aukeni kuin viidan vihryt ovi,
    näkyi jalka valkea kuin kielo,
    näkyi pää ja metsäntähtikruunu,
     armaan aavistuksen arka povi.

    Välkkyy kastehelmin kimmelkruunu,
    vuokonsiintävänä silmä heijaa,
    tuohenvalkeana hame hohtaa,
    huntu hieno niinkuin siniauer,
     joka kesätaivaan rantaa leijaa.

    Kultahajahapsin nuotiolle
    niinkuin unessa hän hiljaa harhaa,
    hymy kevyt on kuin perhon lento,
    katse kirkas niinkuin lähteen silmä
     välkkyy väräjävää tähtitarhaa.

    Kahden vaiheilla hän siinä seisoo,
    katsoo metsämiestä tulen takaa
    kuin hän vienon valonkade oisi
    salaa kuiskatulle, kaivatulle,
     takanansa kaartuu korpi vakaa.

    Puoli-unestansa veli säikkyy,
    raskaat silmäluomet puoleks avaa,
    eikä usko silmä omaa untaan,
    katsoo näkyä kuin kummitusta,
     täyteen tajuun horroksestaan havaa:

    "Kuka olet? Miksi tulet tänne?
    Huntus tuskin peittää norjan ruumiin,
    miksi tulet noin ja miksi kiehdot
    kuulain katsein sielun sisimpäni,
     lietsot veren karkeloihin kuumiin?

    "Mikset vastaa, miks jo kaksi yötä
    koitit viekoittaa mun turman tekoon,
    mistä aatos… petos… epäluulo,
    että uskoton on morsioni, —
     jos ei loppu tule, tästä sekoon!"

    Kuului kolkko ääni korven yössä,
    mieskö itse puhui vaiko tuuli,
    joka kaukaa tuli kylän mailta?
    Kuulain katsein seisoi metsänneito,
    auennut ei herkkä helohuuli.

    Kylässä jo kaikuu ruokakellot,
    kaikki väki syö jo iltaistansa,
    vanhat nukkuu peräkamarissa,
    mutta armas aitassaan vain valvoo,
     kumma kiilto välkkyy katseessansa.

    "Pihan yli liikkuu pitkä varjo,
    taittuu kaivonmiekkaan, aittaan kulkee.
    Kuka nostaa hiljaa koivusalpaa,
    kuka avaa oven avorinnoin,
    kuka öisen varjon syliin sulkee?"

    Mitä puhuu outo omatunto?
    Veljestä, mi veljen naisen hurmaa,
    toinen ottaa sen, min toinen hylkää,
    toinen kaipaa, kutsuu metsänneittä,
    miettii nuotiolla veljensurmaa.

    "Vastaa metsänimpi taikka peikko,
    julma on sun öisen leikkis lymy,
    puhunko ma itse itselleni?"
    Vaiti seisoo impi tulen eessä
    helohuulillansa kuulas hymy.

    "Vaiti, ken ois kuullut aatokseni?
    Emon henki, nosta poikas mieltä,
    pahat voimat kuohuu povessani,
    nään jo silmin veljen surmapaikan;
    häädä herja, työnnä taika tieltä!"

    Kävi myrsky läpi miehen mielen,
    lausui murmattaen manauksen,
    hurjat mielikuvat laski, nousi
    järkyttäen syvää sydänjuurta,
     kun hän kamppas korpikiusauksen.

    Nousi metsämies ja korjas tulta,
    kalat liukui kivilieden loveen,
    äkisti hän pisti tulisaitan
    takaa nuotion ja kuuman kärjen
     työnsi metsänneidon hentoon poveen.

    Tuli leimahti nyt pitkään lieskaan,
    kuului kohu puissa, maassa, soissa,
    yössä seisoi mies ja metsään huusi,
    mut ei kuullut metsän vastausta.
    Ihmeellinen impi oli poissa.

    Nukkui puut ja linnut lepopuillaan,
    nukkui taivas, koko luomakunta,
    nukkui väsyneenä veikon silmä,
    metsänäyistänsä nääntyneenä
     nähden rakkaimmastaan tyyntä unta.

    Eikä nähty enään metsänneittä
    hiipimässä miehen nuotioita;
    viileyden rauhaa, rakkautta
    tarinoi nyt hälle öinen tuuli
     harhatessan korven komeroita.

PEIKON LAULU

    Ma korvessa synnyin, sen hengen sydän peri,
    en onnea ma tuntenut, vain vihaa huutaa veri,
    olen raju kuin on myrsky ja raaka kuin on maa,
     en ihanassa lehdossa ma lepoani saa.

    Siell' on kaunis sinipiika kuin on taivainen taru,
    ma oon kuin vuoren tuli, kuin louhi ruma, karu,
    mua kavahtavat keijut, kun ne lähteellä nään,
    kun ne alastoman armaina leyhyy leikeissään.

    Ma irvistän ja ilkamoin, kun katson sinipiikaa,
    tää sääli ja tää rakkaus, ne on jo mulle liikaa,
    ma peloitan, ma pakoitan, en rauhaa saada voi,
    kun juoksin kesken kisoihin, pois keijut karkeloi.

    Nään hirmun hänen kasvoillaan, kun rynkää raju peikko,
    mut jos hän jäis, jos rakastais, kuin lehti oisin heikko,
    ma uupuisin kuin unehen ja voima vuotais pois,
    kun heräisin, vain katkerammat kiron kimmat ois.

    Muut meidät teki pahoiksi, siks heimo meill' on paha,
    mut keijukaisten sydän on niin pehmeä kuin vaha,
    ne elpyy illan kasteesta, ne huokuu hunajaa,
    ja niidenhän on kuu ja taivas, ihanuuden maa.

    Jos veisin hänet vuoreeni, ei aarteista hän huolis,
    hän ikäväänsä itkisi, hän elävänä kuolis,
    hän kuihtuisi, hän kaipaisi ain lemmen lähteen luo,
    mun rakkauteni tuli on, mi veret tyhjiin juo.

    Ei, tät' en kestä! Vuoresta mun täytyy tuskaan syöstä,
    mun nälkä on kuun keijua, sain tarpeeksi jo yöstä.
    Nyt salaa hiivin lähteelle, ja kun ei kukaan nää,
     hän sylitysten surman saa tai surman synnyttää.

KYÖPELIN YÖ

    Öin Kyöpelinvuoren varjossa
    on kimma, on kiima ja kauhu,
    sysihaudoilta, rannoilta rämeiden
     lohikäärmeinä samoo sauhu.

    Padan paukutus vuorelta vuorelle käy,
    ja kaikuvi metsänlukko,
    lumolientänsä yrteillä sekoittaa
    kymyselkäinen Kyöpelin ukko.

    Käy Kyöpelin tyttäret taikomaan,
    sumusilmät hiilinä kiiluu,
    sysimiesten luokse ne hiipivät öin,
    lumojuomaa ne heittävät miiluun.

    Sysimiehet sen huuruista hullaantui,
    ne etsivät riitaa ja surmaa,
    naisnoidat ne ihmisen hahmon saa
    ja ne nuorina neitseinä hurmaa.

    Tulen ääressä tanssiin ne tarrautui,
    hekumoiden ne viipyi ja viihtyi,
    sydänyön punaliekkien hohteessa
    vain kiimainen karkelo kiihtyi.

    Avorinnat hunnuista heijastui,
    soi naksutus lantioluussa,
    yösiipat ja huuhkajat huutelivat,
    sudet ulvahti korpien suussa.

    Sysimiehet ne riehui ja tappeli yön,
    ne puita ja kantoja pirstas,
    kera Kyöpelin piikojen jatkui vaan
    himo hillitön, yön ilo irstas.

    Patarumpua Kyöpeli pämpättää,
    hän nauraa ja polvia hakkaa,
    kuin halkeisi vuori ja repeisi maa,
    kun karkelo kiimainen lakkaa.

    Sysimiehet ne herää nyt huumeestaan,
    jymy käy salomailla ja soissa,
    sumun sekaan hunnut ne hälvenevät,
    jo on Kyöpelin piikaset poissa.

    On singottu sammal, on myllerty maa,
    missä äsken he hyppivät häitä,
    ja tielle, mi Kyöpelinvuorelle vie,
    on syljetty sammakonpäitä.

    On sammunut miilu ja musta on yö,
    sysimiehet ne raukeina makaa,
    kuin hirviö hiljaa nousee nyt
     kuu Kyöpelinvuoren takaa.

SAUNAHALTIJAN KEPPOSET

    Verrun vaari, viekas viinakurri
    möi ja mittas korpirojuaan,
    mökkiin poikkes moni hurja hurri;
    miehen naurisnaama kuuna paistoi,
     oli melkein mustaa partaa vaan.

    Ristin ryypystä hän kaappiin piirsi,
    korttelista viivan liidullaan,
    menopuoleen niin hän velan siirsi,
    puolikorttelista puoli viivaa,
     pois ne pyyhki, kun sai maksun vaan.

    Pilli-Janne sekä viulu-Ville
    istui soittain iltaan myöhäiseen
    Leena tyttärelle, vierahille,
    salaa lyhensivät ukon viivat,
    salaa naurelivat kujeelleen.

    Oli loppiainen, aika aaton,
    ukko kutsui veikot kekkeriin,
    kömpi mallassaunaan kanssa saaton,
    Leena toiseen kiuluun vettä kaatoi,
    toiseen viinakultaa kaadettiin.

    Pallioitaan paistattivat ukot,
    lauteill' äyhki joka partasuu,
    punoittivat niinkuin maalaiskukot;
    armas hikilöyly kattoon nousi,
     läpi luukun paistoi täysikuu.

    Saunass' asui vanha saunapeikko,
    teki tepposiaan pilanpäin,
    hyvälle se oli hyvä veikko,
    kell' ei saunanpuhdas omatunto,
     sitä peloitti se säikyttäin.

    Päässä sillä oli punapippo,
    punaparta roikkui polviltaan,
    kädess' oli pieni vesikippo,
    maun, hajun muutti mielen mukaan,
     kun se koski taikaputkellaan.

    Kiukaan takaa peikko kurkisteli
    kuunnellen, kun väki tarinoi,
    pienet, pippuriset silmät eli,
    kuka oli vain sen suosiossa,
     sille onnen, ilon, lemmen soi.

    Häijyille se päähän häkää keitti,
    löylynlyömiks sai ne iäkseen
    tikua se pahain silmiin heitti,
    kaivoi esiin vanhat salasynnit
     saunan alta liinat lapsineen.

    Emännille, jotka lahjan kantoi
    toi se lasten kummilahjojaan,
    immelle se ruusu-ihon antoi,
    sirkut silmät sekä neljän äänen
     sulostaakseen niillä sulhoaan.

    Viikon nukkui soittoon nurkan sirkkain,
    torkkui kunnes tuli lauantai,
    silloin sillä oli silmä kirkkain,
    silloin riemua myös muille riitti,
     silloin siltä myöskin onnen sai.

    "Tuntuu kuin ois täällä hiukan häkää",
    virkkoi vaari silmät sirrillään,
    "tai on päässä hiukan vanhaa mäkää,
    hyvä kun on hyvä omatunto,
     pois nyt vanhat synnit kylvetään."

    "En ma joudu helvettiin, en piinaan
    herjan tulisaunaan paistumaan,
    en oo sekoittanut vettä viinaan,
    en oo käyttänyt mä väärää mittaa,
     hyv' on kelliä nyt vanhuuttaan."

    "En ma soita väärin, teen kuin työtä",
    sanoi Janne, "ei mua voittaa voi,
    soitin yhteen menoon kolme yötä,
    mutta Ville väsyi, nukkui kesken,
     vaikka ensin monen kumoon joi."

    "Viulu se on, joka tahdin antaa
    eikä siinä pillit pystykään,
    kun ma soitan, kaiku virstan kantaa,
    minä soitan vaikka nukkuissani",
     tiuski viulu-Ville kärmeissään.

    "Oispa suissa, mik' on nenän päissä,
    Leena, sahtia!", nyt Janne huus,
    "soitan ilmaiseksi sulle häissä,
    jos ma tanssin, niin saa Ville soittaa
    viisi vyyrkanttia taikka kuus!"

    Kuului voihke sekä vihtain mäiske,
    saunan peikko hiipi piilostaan,
    kiukaan kekälissä syntyi räiske,
    peukaloinen pisti sormen kiuluun,
     koski nenää, suuta putkellaan.

    Täysikuina kaikkein naamat paistoi,
    tunnotonna oli nenä, suu,
    toinen vetenä nyt viinaa maistoi,
    toinen vettä imi irvistellen,
     jotta naksahteli niskaluu.

    Pääsi miehet pian pieneen häppään,
    kukin kehui omaa taitoaan,
    Janne tarttui klarinetin läppään,
    Villen käsi liikkui niinkuin kärppä,
    kun hän vingutteli viuluaan.

    Vaari hoputti ja yhä juotti,
    tahdin mukaan jalkaa lavoon löi,
    yhä kiivaamaksi kävi nuotti,
     hiki päässä polki pelimannit,
     toisensa ne ihan silmin söi.

    Saunanhaltija se nauroi, hyppi
    saunanlauteilla ja riekamoi,
    milloin nenästä ja päästä nyppi
    kutitellen vaarin jalkapohjaa,
     yhä hurjemmin vain soitto soi.

    "Hei, nyt kolmas tuuri kohta alkaa",
    huusi Ville, "nyt et piisaa, mies",
    vaari nosti vanhaa kihtijalkaa,
    heitti hyppysillään kiviin vettä,
     korkealle loimui ilmaan lies.

    "Hih, nyt soitetaan me pirun polskaa,
    vaari pyörii niinkuin pallo jo,
    varpaat naksaa, vanha vatsa holskaa,
    kuka lakkaa, se saa maksaa viulut,
     hei ja hui ja hii ja huu ja ho!"

    "Lisää löylyä!", nyt Ville huusi,
    "lisää tahtia, on turha työs,
    lapsen tutti on sun luikkupuusi,
    honisee kuin vanha, luto honka,
     lapsen työtä on sun pelis myös!"

    "Laatkaa soittamasta, hurjat hullut",
    nyyhki vaari, "näännyn, auttakaa,
    nyt on tuomioni päivä tullut,
    olen käyttänyt vain väärää mittaa,
     olen ollut monen hautuumaa!

    "Itse vanha kehno iskee raajaan,
    pitkin selkää käy kuin kylmä kyy,
    älkää soittako niin tuiman taajaan,
    minä pyyhin kaikki velkaviivat,
     enkä enään koskaan viinaa myy!"

    Vaari tanssi viinakiulu käissä
    niinkuin hyppytaudin huumeissaan,
    Leena ovensuussa niinkuin häissä
    pyöri pulleena kuin ampiainen,
    pelimannit yhä yltyi vaan.

    "Huutaa voit, mut et voi soittaa",
    huusi Janne, iski pillillään,
    "voimissa et voi mua koskaan voittaa,
    nyt ma tutkin hiukan otsaluutas,
     onko järkeä sull' ensinkään!"

    "Kas kun äänesi jo kesken petti",
    kirkui Ville, huimi viulullaan,
    Villen päähän lensi klarinetti,
    maassa miehet pyöri mylläkässa,
    koneillaan ne takoi toisiaan.

    Hädässänsä vaari viinan kaasi
    kiukaaseen ja kuului pamaus, .-.
    pauhinalla halkes kiukaan paasi,
    sankka höyrypilvi kiehui kattoon,
     leiskui viinan tulileimaus.

    Lavolle nyt miehet pystyyn laukes,
    tulikuuma katto komahti,
    savipiippuun tähtitaivas aukes,
    pelimannit suulleen pyllyilivät,
     lavo ryskehellä romahti.

    Ovi lensi auki, seinät taipui,
    Leena ovensuussa selällään,
    niinkuin syvään hautaan vaari vaipui,
    kuolontuskassansa herjaa huusi,
    vuoroin rukoili kuin henkeään.

    Saunatonttu tanssi lavon laitaa,
    nauroi, hyppi, takoi polviaan,
    kun se näki kuinka ilman paitaa
    pelimannit pihaan piipattivat
     tulenpunaisina kauttaaltaan.

    Pyllyilivät lumenlopakossa,
    huutaen ne sätki säärillään,
    viulun, pillin tyngät kainalossa
    tanssivat kuin aaveet keski-yöllä
     talvikuutamossa kylmissään.

    Saunaluukkuun pisti päänsä peikko,
    väänsi viulun kielet vireeseen,
    lallatti kuin laiska juomaveikko,
    viulu naukui niinkuin vanha kissa,
     kun hän soitti, nauroi kujeelleen.

MYLLYTONTTU

    Suopuro niityn läpi luikertaa,
    kuin ennen tietään etsii järven helmaan,
    ei vanhan jauhonharmaan myllyn rattaat käy,
     se mylly loihtii kummaan kuvitelmaan.

    Ja on kuin vanha myllynhaltija
    öin vaalis neitten unta, seudun viljaa,
    kuu-illoin luukustaan hän kujaan kurkistaa,
    yön yksinkulkijaa hän kutsuu hiljaa.

    "Oon myllymiesten, lasten ystävä,
    myös naimakepposten ja rakastavain,
    sua metsäruusus, myllärimpes rakastaa,
    kuun kujaan käy, kun kiiltää aitanavain!"

    Yökulkija nyt aittaan koputtaa,
    nyt käy hän neidon kera puronrantaa,
    kuin paratiisi siintää seutu silmissään,
    hän myllynruuhen yli rakkaan kantaa.

    Hän vihreet padot päästää valloilleen,
    ja kumahtaen vapaat vaahdot vyörii,
    natisee seinät, myllynsilta jymisee,
    ja vesirattaan ali puro pyörii.

    Hän päätään nyökyttäen kuiskuttaa:
    "miks sull' ei kumppania kuutamossa,
    kas aika rientää niinkuin puro mereen päin,
    ja veren kosket tyyntyy suvannossa."

    Ja on kuin vanha mylly heräisi,
    kuin vuosisadan nukkunut se oisi,
    nyt puro paisuu, poreitansa pulputtaa
    kuin myllylle se laulain tarinoisi.

    Ja on kuin kiitäis ohi veden väet
    ja soisi metsäpeikkoin leppähuilut,
    kun sinipiikaiset yökevätkisaan käy,
    kun kaiutarten huudot täyttää kuilut.

    Ja on kuin kuukin yltyis nauramaan,
    kun nurjat sydämet se onneen johtaa,
    käy nuoret käsi käissä helkavuorelle,
    ja katseet ihanuuden ihmeet kohtaa.

    Ja on kuin nuoret sielut siivet sais,
    yön hämyhelmaan askeleensa hukkuu,
    kun vanhat, mykät talot, aitat häämöittää,
    miss' armaan autuaina neidot nukkuu.

    Ja tonttu tuuttiin jauhot juoksuttaa,
    hän tarttuu taas kuin ajan rattaan kaariin,
    ja on kuin vanha, hyvä aika palais taas,
    kun auliit kädet kaatoi köyhän laariin.

    Hän katsoo kauvan salaa luukustaan,
    saa silmäterään hohdon hellän hartaan,
    kuu myllypuron kupliin kylvää hopeitaan,
     luo kidekimmellyksen pitkään partaan.

KAIUTAR

    Kaiutar, korea neito
    astui illalla ahoa,
    kaihoissansa kankahalla,
    huusi yksin huoliansa.
     Tullut ei suloinen sulho
    vaikka vannoi valallansa
     kihlaavansa kaunokaisen.

    Ennen astuivat ahoa,
    kankahalla kuherrellen
    kilvan kyyhkyjen kisoissa
     kesäpäivän paistaessa,
    illan kuun kumottaessa.
    Meni sulho sanoinensa,
     impi jäi sydäminensä.

    Etsii impi ihanainen
    kultaistansa kankahalta,
    huhuilevi, kuuntelevi,
    kirkuvi kimahutellen
     äänen pienoisen pilalle,
    jähmettyvi, jäykistyvi,
    kaatuissansa kauhistuvi
     mustan metsän pimeyttä.

    Aamulla herättyänsä
    kulkee kuje mielessänsä,
    eksyttävi erämiehen
     matkien ja mairitellen,
    niinkuin ennen eksytteli
    sulho suurilla sanoilla,
     tuulen turhilla taruilla.

MITTYMAARJA

    Mittymaarja, keito keiju
    hiipii juhannuksen yöllä,
    suuret silmät unelmoi,
    helmet helkkyy, soljet soi,
     mesikukat välkkyy vyöllä.

    Mittymaarjan silmät siintää,
    Mittymaarjan haaveet hohtaa,
    kallella on seppelpää,
    eikä häntä kukaan nää,
    kun hän illall' immet kohtaa.

    Mitä tekee Mittymaarja?
    Mittymaarja tekee taikaa. —
    Immet ohralaihoon käy,
    kun ei tiellä ketään näy,
    utelee ne uutta aikaa.

    Immet solmii taikalankaa,
    immet sitoo korret yhteen;
    kenen kukan jäytää jäät,
    kell' on pärttylinä häät,
    kuka leikkaa lemmen lyhteen?

    Mittymaarja, keito keiju
    hiipii hiljaa, kisaa kaihtaa,
    kulkee suru silmissään,
    kallistavi nurmeen pään,
     avaa solmut, langat vaihtaa.

    Kulki kerran peltopoika
    yöllä yli suuren rimmen,
    Mittymaarjan näki hän,
    unohtaen elämän
    hylkäsi hän oman immen.

    Kulki kanssa Mittymaarjan,
    öin hän keijun syliin nukkui,
    huusi kerran unissaan
    luokseen omaa armastaan,
     aamulla hän rimpeen hukkui.

    Mittymaarja, murheen impi
    sitä aikaa aina muistaa,
    hetken hymyy kulkeissaan,
    itkee illoin surujaan,
     laihosta kun lehtoon luistaa.

    Yli niittykasteen hiipii,
    tuskin jalka koskee viljaa,
    nostaa sormen huulilleen,
    katoo yöhön hiljakseen
    niinkuin tuli jostain hiljaa.

    Silloin kirkkaan kesän yöllä
    rimmen luota itku kuullaan,
    kuulas näky katoaa,
    rusko päivää ennustaa,
     käki soittaa lepopuullaan.

SYYSKEIJU

    Ken metsässä hiipii niin hiljalleen,
    kun lehti jo polulle putoo?
    Haan lehdossa haikea huokaus käy,
     kuu kultia hiuksihin kutoo.

    Syyskeiju nyt lehdillä leikkiä lyö
    ja sitoo seppeleitään,
    kuin sairas punerrus poskellaan
    taas sipsaa hän sinisiä teitään.

    Hän pyiden pillejä kuuntelee,
    kun kilisevät kellot karjain,
    hän käy yli lehtien lenteleväin,
    yli pienten puolukanmarjain.

    Hän saattavi salihin siintävään,
    kuun kartanon katinkultaan,
    hän vie ohi louhien luolahan,
    joka tuikkivi aarnitultaan.

    Siellä seitsenlasi-arkussa uinailee
    Suvi sorea, valkea vainaa,
    syystähdet silmissä kimmeltää,
    syyskeiju ne kiinni painaa.

    Kuin prinsessaa hän koristaa,
    kesän viimeisen seppelen kitkee,
    kesän muistojen kuihtuvan kruunun tuo,
    kesän onnen oikkuja itkee.

    Ja keijunen nousevi maasta ja käy,
    niin on rinnassa outo nyt kaipuu,
    kun joutsenten soleat siivet soi,
    suven seuduille väikkyen vaipuu.

    Syyskeijunen soiluu nyt soitellen,
    läpi uinuvan metsän harhaa,
    kuu kiertää kuin viileä viikatemies
     syystähtien kelmeetä tarhaa.