The Project Gutenberg eBook of Meidän Herramme pettäjä, by Jack London

Valtameren kauhuja
Meidän Herramme pettäjä
Kuolleet eivät milloinkaan palaa
Valtameren kyntäjä

VALTAMEREN KAUHUJA

Francis Spaight purjehti aivan hitaasti myötätuuleen vain mesaanilatvapurjeen avulla, kun sattui se ratkaiseva tapaus. Se ei johtunut niin paljon hutiloimisesta kuin miehistön kurinpuutteesta ja siitä, että he, lievimmin sanoen, olivat keskinkertaisia merimiehiä. Peränpitäjä, muuan Limerickin mies, ei ollut kokenut suolaista vettä, paitsi milloin oli uittanut tukkeja Shannoniin Quebecin laivojen ja rannikon väliä. Hän pelkäsi korkeata aallokkoa, joka nousi perän pimeydestä vyöryen häntä kohden, ja hän oli halukkaampi kyykistymään laineiden uhkaavan hyökkäyksen edessä kuin väistämään niiden töyttäykset ruorin avulla ja kukistamaan laivan taipumuksen nousta tuuleen.

Kello oli kolme aamulla, kun hänen kaikkea muuta kuin merimiesmäinen käytöksensä kiiruhti romahdusta. Nähdessään muita korkeamman laineen hän kumartui ja irroitti kätensä tapeista. Francis Spaight mutkaili, kun sen perä nousi vedestä, ja sai kylkeään vastaan laineen koko paineen. Seuraavassa silmänräpäyksessä se oli aallonpohjassa, alihangan parras painuneena, kunnes vesi ulottui sen luukunreunoihin; aalto toisensa jälkeen paiskautui ylihangan partaan päällitse huuhtoen koko kannen jääkylmin tyrskyin.

Miehet seisoivat typertyneinä, avuttomina ja toivottomina, yllätyksen ja pelon lamauttamina; he tiesivät vain yhden asian; etteivät tottelisi määräyksiä. Muutamat valittivat, muutamat tarrautuivat lujasti ylihangan vantteihin, toiset mutisivat rukouksia tai karjuivat villejä kirouksia; kapteeni ja perämies eivät voineet saada heitä pumppuihin eivätkä nostamaan joitakin pikkupurjeita, jotta laiva saataisiin tuulta ja aallokkoa vastaan. Laiva oli pian kyljellään; nuo arat kuhnukset makasivat sen partaalla tai riippuivat köysistöstä. Kun se kaatui kumoon, hukkui takakajuutassa perämies, ja samaten kävi kahden merimiehen, jotka olivat paenneet keulasoppeen.

Perämies oli ollut laivan kykenevin mies, ja nyt kapteeni oli jokseenkin yhtä avuton kuin miehistökin. Hän ei tehnyt mitään, hän vain kiroili heidän kelvottomuuttaan; erään Mahoney-nimisen belfastilaisen matruusin ja limerickiläisen jungmannin O'Brienin piti katkaista etu- ja suurmasto. Ei ollut helppoa hakata pystysuoralta kannelta, uhka oli suuri, mutta he kuitenkin suorittivat tehtävänsä, ja mesaanimaston huippu seurasi yleisessä rytäkässä niitä yli laidan. Francis Spaight nousi jälleen pystyyn; oli onni, että se rahtasi puutavaraa, muuten se olisi uponnut, sillä se oli vesilastissa. Suurmasto, joka vielä riippui vanteista kiinni, iski kuin kumahteleva moukari laivan laitoja vasten, ja jokainen isku pani miehistön voivottelemaan.

Päivä valkeni kuohuvan meren yllä, ja Francis Spaighthta ei kylmässä päivänvalossa näkynyt muuta kuin perä, pirstoutunut mesaanimasto ja hankautunut parras. Tämä tapahtui pohjois-Atlantilla keskitalvella, ja kurja miehistö oli puolikuollut kylmästä. Mutta missään paikassa ei voinut olla rauhassa. Jok'ikinen aalto vyöryi yli kannen huuhtoen suolakohvan heidän ruumiistaan ja peittäen sen uudella kohvalla. Peräkajuutassa oli vettä polviin, mutta siellä oli ainakin suojassa kylmältä tuulelta, ja sinne kaikki henkiinjääneet kokoontuivat, seisoivat supisuorina pitäen kiinni kajuutan pöydästä tai nojautuen toisiinsa.

Turhaan Mahoney yritti saada miehiä vuorottelemaan tähystämisessä siltä varalta, että joku laiva tulisi näkyviin. Jääkylmä tuuli oli heille liian kova koettelemus, ja he pitivät parempana hakea suojaa kajuutasta. O'Brien, jungmanni, joka vasta oli viidentoista ikäinen, vuorotteli Mahoneyn kanssa kylmällä tähystyspaikalla mesaanimaston huipussa. Poika huusi kello kolme iltapäivällä saaneensa purjeen näkyviin. Tieto houkutteli miehet kajuutasta, ja he parveilivat peräpartaan ja mesaanivantin vaiheilla katsellakseen tuntematonta laivaa. Mutta sen kurssi ei tuntunut suuntautuvan heihin päin, ja he palasivat väristen kajuuttaan; ei kukaan heistä tarjoutunut päästämään tähystäjää mastonhuipusta.

Toisen päivän lopulla Mahoney ja O'Brien heittivät yrityksensä, ja sen jälkeen laiva ajelehti tuulen mukana ilman ohjausta ja tähystystä. Heitä oli kolmetoista miestä, ja seitsemänkymmentäkaksi tuntia he seisoivat polvia myöten virtavedessä kajuutanlattialla, puolikuolleiksi paleltuneina, ilman ruokaa ja vain kolme pulloa viiniä keskenään jaettavana. Kaikki ruokavarat ja juomavesi olivat ruumassa, eikä mitenkään voinut päästä niihin käsiksi, koska laiva oli vesilastissa. Päivät kuluivat, mutta he eivät saaneet palaakaan ruokaa. Pieniä määriä raikasta vettä he saivat täyttämällä soppakulhon kannen sateen aikana. Mutta sadetta tuli harvoin. Kun satoi, he myöskin kastoivat nenäliinansa ja kiersivät niistä vettä suuhunsa tai kenkiinsä. Kun tuuli ja aallokko asettuivat, saattoivat he myös kuivata ne kannen osat, jotka eivät olleet suolaveden peitossa ja sillä tavoin lisätä vesivarastoaan. Mutta ruokaa ei voinut saada millään, vaikka merilintuja lentelikin alituisesti heidän päittensä ylitse.

Tyvenellä, joka seurasi myrskyä, he saattoivat seisottuaan yhdeksänkymmentakuusi tuntia jaloillaan vihdoinkin saada kajuuttaan kuivia lankkuja, joilla maata. Mutta pitkät, suolavedessä seisotut tunnit olivat aiheuttaneet jalkahaavoja. Nämä haavat olivat aivan kamalia. Pieninkin kosketus tai raapaisu herätti hirveitä tuskia, ja lopenväsyneitä kun olivat, miehet alituisesti töyttäilivät tungoksessa toisiaan vastaan. Ei kukaan voinut liikahtaakaan saamatta niskaansa kasoittain parjauksia, kirouksia ja säädyttömyyksiä. Heidän kurjuutensa oli niin suuri, että voimakkaat sortivat heikompiaan ja työnsivät heidät pois kuivimmilta paikoilta. Varsinkin poikaa, O'Brieniä, kohdeltiin pahasti. Vaikka oli kolme muutakin jungmannia, niin O'Brien sai osalleen enimmät säädyttömyydet. Siihen ei ollut muuta syytä, kuin että hän oli vahvempi ja uskaliaampi kuin muut pojat, piti paremmin oikeuksistaan kiinni ja vastusti kaikenlaisia pikkuvääryyksiä, joita miehet harjoittivat poikia vastaan. Heti O'Brienin mentyä miesten lähelle etsiäkseen kuivaa nukkumispaikkaa, potkittiin ja tyrkittiin hänet syrjään. Hän kiroili heidän itsekästä karkeuttaan, ja lyöntejä, potkuja ja sadatteluja satoi hänen päälleen. Kaikilla oli kurjaa, mutta hän sai kärsiä pahimmin, ja vain hänen harvinaisen voimakas elämänkipunansa auttoi hänet kestämään kaiken.

Päivät kuluivat, ja miesten voimattomuus kasvoi; heidän ärtyisyytensä ja huono tuulensa lisääntyi, mikä puolestaan aiheutti O'Brienille yhä uusia kärsimyksiä. Kuudentenatoista päivänä koko miehistö oli puolikuollut nälästä, ja he seisoivat pienissä joukoissa puhellen matalalla äänellä ja silloin tällöin vilkuillen O'Brieniin. Päivällisaikaan neuvottelut johtivat päätökseen. Kapteeni otti puhevuoron. Kaikki kokoontuivat perään.

"Hyvät miehet", kapteeni aloitti, "me olemme kauan olleet ruokaa vailla — kaksi viikkoa ja kaksi päivää, mutta se tuntuu pitemmältä ajalta kuin kaksi vuotta ja kaksi kuukautta. Me emme voi enää kauempaa kestää. On luonnonvastaista olla vatsa tyhjänä ja kuitenkin kestää. Tässä meille tulee esille vakava kysymys: onko parempi, että kaikki kuolevat, kuin että vain yksi kuolee. Meillä on jo toinen jalka haudassa. Jos vain yksi meistä kuolee, voivat muut elää, kunnes laiva tulee näkyviin. Mitä te sanotte?"

Michael Behane, mies, joka oli ollut ruorissa Francis Spaightin kaatuessa, huusi, että ehdotus oli hyvä. Muut yhtyivät huutoon.

"Otetaan joku pojista!" huusi Sullivan, muuan Tarbutin mies, katsellen tarkoittavasti O'Brieniin.

"Minä olen sitä mieltä", kapteeni jatkoi, "että olisi jalo teko, jos joku kuolisi toisten edestä."

"Ja minä olen sitä mieltä, että on parasta, että joku jungmanni kuolee. Heillä ei ole perheitä huollettavanaan, eikä heitä myöskään surra niin paljon kuin niitä, joilla on vaimo ja lapsia."

"Meidän elämämme on meille täsmälleen yhtä rakas kuin teidän teille", väitti O'Brien. "Ja meidän perheemme myöskin. Ja mitä vaimoon ja lapsiin tulee, niin kuka huolehtii minun vanhasta äidistäni, joka on leski; sen sinä hyvin tiedät, Michael Behane, joka olet Limerickistä. Se ei ole oikeudenmukaista. Vedetään arpaa kaikki, niin matruusit kuin jungmannitkin."

Mahoney oli ainoa mies, joka asettui poikien puolelle. Sullivan ja kapteeni vaativat itsepäisesti, että vain jungmannien oli vedettävä arpa. Vaihdettiin teräviä sanoja, ja kesken tätä Sullivan kääntyi O'Brieniin kähisten:

"Olisi kerrassaan kunnon työ, jos tekisimme sinusta selvän. Sen sinä olet ansainnut. Se juuri olisi oikea tapa, ja sen me myöskin teemme."

Hän astui askeleen O'Brieniä kohden iskeäkseen hänet maahan ja heti ryhtyäkseen teurastukseen; muutkin lähenivät poikaa ja ojensivat kätensä häntä kohden. Hän vetäytyi takaperin ja huusi samalla suostuvansa arvanvetoon jungmannien välillä.

"Sinä luulet kyllä, ettei arvanveto käy oikein", sanoi tämä pisteliäällä äänellä O'Brienille. "Kai siis on parasta, että sinä vedät."

O'Brien suostui siihen. Hänen silmilleen sidottiin nenäliina, ja hän asettui polvilleen kannelle selkä Sullivaniin.

Sullivan piti tikkua ilmassa. Muut olivat piilossa hänen kädessään, niin että kukaan ei voinut sanoa, oliko se lyhyin vai ei.

Sullivan pani tikun pois. Katselijat eivät voineet sanoa, oliko se onnettomuutta tuottava. Sullivan kohotti toisen tikun. "Kenen tämä on?"

"Minun", sanoi O'Brien. Nopealla liikkeellä Sullivan viskasi tikut sekaisin. Kukaan ei ollut nähnyt mitään.

O'Brien oli sangen rauhallinen. Hän nousi, otti siteen silmiltään ja katsoi ympärilleen.

"Kuinka tiedätte, että tikku oli minun?" kysyi O'Brien. "Näitkö sinä sitä, Johnny Sheehan?"

"Se kävi aivan oikein", virkkoi Sullivan. "Sinulla oli samat mahdollisuudet kuin muillakin, ja sinä hävisit, siinä kaikki."

"Se kävi aivan oikein", yhtyi kapteeni. "Enkö minä nähnyt omin silmin? Lyhyin tikku oli sinun, O'Brien, ja parasta on, että laittaudut valmiiksi. Missä kokki on? Tulkaa tänne, Gorman. Menkää joku hakemaan soppakulhon kantta. Gorman, tehkää velvollisuutenne kuin mies."

"Mutta miten minä sen teen?" kysyi kokki. Hän oli horjuvainen ihminen; laimeat silmät ja veltto leuka olivat todisteena siitä.

"Silloin sinun osasi joutuu jollekin viisaammalle", sanoi Sullivan pilkallisesti. "Tee velvollisuutesi, kokki."

"EIlette hommaa meille ruokaa, niin joudutte itse ruoaksi", uhkasi Behane. "Jonkun täytyy kuolla, — ja yhtä hyvin se voitte olla te kuin joku toinen."

Johnny Sheehan puhkesi itkuun. O'Brien kuunteli tuskaisena. Hänen huulensa värisivät, ja väliin hänen koko ruumiinsa vavahti.

"Minä olen ottanut hyyryn kokkina", selitti Gorman. "Ja minä olisin kokki, jos täällä olisi jonkinlaista kapyysia. Mutta murhassa en tahdo olla mukana. Se ei kuulu sitoumukseen. Minä olen kokki…"

"Ja kokkina sinä olet vielä vain minuutin verran", sanoi Sullivan töykeästi, ja samalla hän tarttui kokin tukkaan taivuttaen pään taaksepäin, niin että kaula jännittyi. "Missä sinun veitsesi on, Mike? Annahan tänne!"

"Hyvä on, Gorman", virkkoi hän. "Käykää töihin vain. Minä tiedän kyllä, ettette mielellänne tahdo tehdä sitä. Niin, hyvä on, sir", sanoi hän kapteenille, joka oli raskaasti laskenut kätensä hänen käsivarrelleen. "Teidän ei tarvitse pidellä minua, sir. Minä seison hiljaa."

"Anna olla ulisematta ja mene hakemaan soppakulhon kantta", komensi
Behane Johnny Sheehania antaen tälle samalla valtavan korvapuustin.

Poika, joka tuskin oli muuta kuin lapsi, meni hakemaan. Hän kömpi ja hoiperteli laivan kannen yli nälän näännyttämänä. Kyyneleet vuotivat yhä hänen poskilleen. Behane otti kannen antaen hänelle vielä korvapuustin.

O'Brien otti takin päältään ja paljasti oikean käsivartensa. Hänen alahuulensa vapisi yhä, mutta hän hillitsi itsensä hyvin. Kapteeni avasi kynäveitsen ja ojensi sen Gormanille.

"Mahoney, kertokaa äidilleni, miten minun on käynyt, jos joskus pääsette vielä kotiin", pyysi O'Brien.

"Tämä on häpeällinen murha, kirotun häpeällinen murha", sanoi hän. "Pojan liha ei tule teidän kenenkään hyväksi. Uskokaa minun sanani. Te ette tule hyötymään siitä… ei kukaan teistä."

"Selvä!" komensi kapteeni. "Pitäkää te kantta, Sullivan — noin — aivan alla. Älkää läiskyttäkö mitään. Se on kallisarvoista tavaraa."

Gorman teki ponnistuksen. Veitsi oli tylsä. Itse hän oli heikko. Sitäpaitsi hänen kätensä tärisi niin voimakkaasti, että hän oli vähällä pudottaa veitsen. Pojat istuivat kyyristyneinä syrjässä itkien ja nyyhkyttäen. Kaikki merimiehet, Mahoneyta lukuunottamatta, ahtautuivat uhrin ympärille katselemaan.

Onneton kokki sai kouristuksenomaisen päättäväisyyden puuskan, ja hän sahasi veitsenterällä O'Brienin rannetta. Suonet olivat poikki. Sullivan piteli kulhonkantta aivan alla. Katkaistut suonet ammottivat, mutta punaista virtaa ei pulpunnut esiin. Niissä ei ollut verta. Suonet olivat kuivat ja tyhjät. Kukaan ei sanonut mitään. Synkät ja hiljaiset olennot keinuivat edestakaisin laivan joka liikahduksella. Kaikkien silmät tuijottivat tätä käsittämätöntä ja ihmeellistä — kuivia suonia elävässä ihmisessä.

"Se on varoitus", huusi Mahoney. "Laskekaa poika irti. Uskokaa minun sanojani. Hänen kuolemansa ei hyödytä teitä ketään."

"Koettakaa kyynärpäätä — vasenta kyynärpäätä; se on sydäntä lähempänä", sanoi kapteeni vihdoin käheällä ja tukahtuneella äänellä.

"Antakaa veitsi minulle", sanoi O'Brien karskisti ja otti veitsen kokin kädestä! "Minä en jaksa kauemmin katsella tätä…"

Aivan rauhallisesti hän leikkasi vasemman kyynärpään valtasuonen, mutta hän ei kyennyt sen enempää kuin kokkikaan saamaan verta esille.

"Älkää tehkö sitä!" huusi hän. "Ei minun kaulassanikaan ole verta. Antakaa minulle vähän aikaa. Minulla on niin kylmä, ja väsyttää niin kovin. Antakaa minun maata ja nukkua vähän. Silloin minun tulee lämmin ja veri rupeaa kiertämään."

"Ei se auta", väitti Sullivan. "Ikäänkuin sinä voisit nukkua näissä oloissa! Sinä et nuku, eikä sinun tule lämmin. Katsokaa häntä. Hänellä on horkka."

"Minä olin sairaana Limerickissä eräänä iltana", kiiruhti O'Brien sanomaan väliin, "eikä tohtori voinut iskeä suontani.. Mutta kun olin nukkunut muutamia tunteja ja tullut sängyssä lämpimäksi, niin veri virtasi itsestään. Se on totta kuin päivä. Älkää murhatko minua!"

"Hänen suonensa ovat nyt auki", sanoi kapteeni. "Ei maksa vaivaa pitkittää hänen kurjuuttaan. Laittakaa niin, että tästä tulee loppu."

"Minä tapan teidät!" huusi hän. "Älkää koskeko minuun, Sullivan! Minä kummittelen! Joko nukutte tai valvotte, niin minä kummittelen teille, kunnes kuolette!"

"Tämä on häpeällistä!" huudahti Behane. "Jos lyhyt tikku olisi ollut minun, olisin antanut tovereitten katkaista pääni ja kuollut iloisena."

Sullivan hypähti ja tarttui poika raukan hiuksiin. Toisetkin hyökkäsivät jungmannin kimppuun. O'Brien potki ja rimpuili vastaan, puri ja löi käsiä, jotka kaikilta suunnilta ojentuivat häntä kohti. Pikku Johnny Sheehan puhkesi rajuun itkuun, mutta miehet eivät välittäneet hänestä. O'Brien taivutettiin takaperin kantta vastaan kulhonkansi kaulan alla. Gorman työnnettiin esiin. Joku oli pistänyt ison tuppipuukon kokin käteen.

"Hänen suonissaan on ehkä enemmän verta kuin O'Brienin", virkkoi
Sullivan tarkoituksellisella äänellä.

Behane tarttui Gormania hiuksiin ja taivutti hänen päänsä taaksepäin; Sullivan yritti saada tuppipuukon käsiinsä, mutta Gorman ei tahtonut antaa sitä.

"Päästäkää, niin minä teen sen!" kirkui hän epätoivoisena. "Älkää leikatko minulta kurkkua! Minä teen sen! Minä teen sen!"

Gorman antoi työntää itsensä uhrin viereen. Hän katsoi poikaa ja ummisti silmänsä mutisten rukousta. Sitten hän teki suljetuin silmin mitä hänen oli käsketty tehdä. O'Brien päästi huudon, joka pian vaimeni korisevaksi ääneksi. Miehet pitelivät häntä, kunnes hän lakkasi rimpuilemasta; sitten he laskivat hänet kannelle. He olivat kiihkeitä ja kärsimättömiä, kirouksilla ja uhkauksilla he ahdistivat Gormania kiirehtimään aterian valmistamista.

"Antakaa olla, veriset teurastajat", sanoi Mahoney levollisesti.
"Antakaa olla, sanon minä. Nyt ette tarvitse sitä enää. On niinkuin
minä sanoin: te ette hyödy mitään pojan verestä. Heitä se laidan yli,
Behane Heitä pois se."

Behane, joka yhä piti kulhonkantta molemmin käsin, katsahti ylähankaan. Hän meni partaan luo ja heitti kannen sisältöineen mereen. Muuan laiva lasketti täysin purjein heitä kohden tuskin meripenikulman päässä. He olivat olleet niin puuhaansa kiintyneitä, että olivat kokonaan unohtaneet hoitaa tähystystä. Kaikki näkivät laivan lähestyvän, — kölin kiiltävä, kuparilla katettu etuosa leikkasi vettä kuin kultainen veitsi, etupurjeet lehahtivat hitaasti joka kerralla, kun keula painui aallonpohjaan, ja tuo valkoinen purjekankainen vuori kumarsi kohahtaen jokaiselle isolle aallolle.

Kun laiva nousi tuuleen kaapelinmitan päässä, sai Francis Spaightin kapteeni vauhtia ja määräsi, että suojusvaate oli levitettävä O'Brienin ruumiin yli. Vieraasta laivasta laskettiin vesille pelastusvene, joka suuntasi kulkunsa heitä kohden. John Gorman nauroi. Ensin hän nauroi hiljaa, mutta sitten hän tervehti jokaista aironvetoa kouristuksenomaisesti kasvavalla iloisuudella. Tämä mielipuolinen nauru otti vastaan pelastusveneen, kun se laski laivan kylkeen ja sen päällikkö nousi kannelle.

MEIDÄN HERRAMME PETTÄJÄ

Seitsemän viikkoa oli Mary Rogers luovaillut 500:lla etel. Atlantin ja Tyynen meren välillä, mikä merkitsee, että se oli seitsemän viikkoa ponnistellut Kap Hornin kiertämisessä. Seitsemän viikkoa sillä oli ollut joko erittäin kova tuuli tai ainakin kova tuuli, joka oli kiikuttanut sen peloittavan Terra Del Fuego-rannikon suojanpuolelle; mahtavat mainingit äkillisen tyyneyden keskellä olivat olleet vähällä ajaa sen maihin. Seitsemän viikkoa se oli kamppaillut Kap Hornin aallokkoa vastaan ja saanut siltä erinäisiä korvapuusteja ja lyöntejä. Se oli puualus; alituinen keikkuminen oli avannut sen saumat, niin että pumppumiehiä piti vaihtaa kahdesti päivässä.

Mary Rogers oli rasittunut, miehistö oli rasittunut, ja pitkä Dan Cullen, kapteeni, oli myöskin rasittunut. Hän oli ehkä kaikkein rasittunein, sillä hänen hartioillaan oli tämän jättiläiskamppailun vastuu. Hän nukkui enimmäkseen vaatteet päällään, mutta hän nukkui hyvin harvoin. Hän harhaili pitkin kantta öisin, pitkänä, rotevana, tuikeana aaveena, kolmenkymmenen vuoden merielämän mustaksi ahavoittamana ja karvaisena kuin simpanssi. Häntä vainosi alituinen ajatus, Kap Hornin purjehdussääntö: "Teittepä mitä tahansa, niin kaikin mokomin pitäkää läntinen kurssi!" Se oli hänen päähänpinttymänsä. Hän ei ajatellut muuta, paitsi joskus pilkatessaan Meidän Herraamme, joka oli antanut tällaisen sikamaisen sään.

Läntinen kurssi! Hän kamppaili Kap Hornin kanssa ja oli jo parikymmentä kertaa ollut suotuisassa asemassa kahdenkymmenen mailin päässä koillisesta tai pohjoiskoillisesta kärjestä. Mutta joka kerta iankaikkinen länsituuli viskasi hänet takaisin ajelehtimaan itäänpäin. Myrsky toisensa jälkeen ajoi hänet aina 640:lle etel., antarktisen ajojään eteen, ja hän lupasi pimeyden valloille kuolemattoman sielunsa pikku tippasesta läntistä kurssia, tuulenhenkäyksestä, mikä auttaisi hänet kiertämään niemenkärjen. Mutta hänen täytyi pitää itäistä kurssia. Epätoivoissaan hän oli koettanut päästä pienen Le Maire-salmen läpi. Kun hän oli puolivälissä, muuttui tuuli pohjoisluoteeseen, ilmapuntari laski 28,88:aan, ja hän kääntyi ajautuen mielettömästi raivoavan myrskyn edellä, eikä puuttunut kuin hiuksenverta, jotta hän olisi toimittanut Mary Rogersin mustahampaisille luodoille. Kaksi kertaa hän oli ohjannut läntistä kurssia Diego Ramirez-kallioille, ja toisella kerralla hän pelastui kahden lumituiskun välillä, mutta silloin hän oli jo melkein hipaissut kareja, jotka olivat aiheuttaneet niin monen laivan turmion.

Tuulta! Kapteeni Dan Cullen kävi mielessään läpi kaikki kolmekymmentä merimiesvuottaan todistaakseen, ettei milloinkaan ennen ollut sillä lailla tuullut. Hänen väittäessään tätä itsekseen Mary Rogers nousi tuuleen, ja vahvistukseksi se kallistui aina laivaluukkuihin asti, ennenkuin puolta tuntia oli kulunut. Sen uusi isomärssypurje ja upo-uusi kahvelikeulapurje lensivät pois kuin silkkipaperipalat, ja viisi purjetta, kaksinkertaisesti nuoritettua, lähti irti ja repeytyi. Ja ennenkuin päivä koitti, Mary Rogers kallistui vielä kaksi kertaa; partaisiin täytyi lyödä reikiä, jotta merivesi ei rasittaisi kantta liikaa.

Keskimäärin kerran viikossa kapteeni Dan Cullen näki välähdyksen auringosta. Kerran aurinko paistoi kymmenen minuuttia päivällisen aikaan, ja kymmenen minuuttia sen jälkeen puhkesi uusi hirmumyrsky, molemmat vahdit vähensivät purjeita, ja kaikki hautautui ruoskivan lumituiskun pimeyteen. Kerran kapteeni Dan Cullen ei neljääntoista päivään voinut mitata keskipäiväkorkeutta. Harvoin hän saattoi tietää asemaansa edes puolen asteen tarkkuudella, paitsi milloin maa oli näkyvissä, sillä aurinko ja tähdet olivat aina pilvien takana, ja oli niin pimeätä, että parhaimmillaankin ollen oli melkein mahdotonta tehdä tarkkoja havaintoja. Maailma oli kiedottu harmaaseen huntuun. Pilvet olivat harmaita, suuret, keinuvat laineet olivat lyijynharmaita, pärskehtivät aallonharjat olivat harmaata vaahtoa, vieläpä harvalukuiset albatrossitkin olivat harmaita, eivätkä lumihiutaleetkaan olleet taivaan tumman holvin alla valkoisia, vaan harmaita.

Elämä Mary Rogersilla. oli harmaata — harmaata ja synkkää. Merimiesten kasvot olivat siniharmaat; merivesi aiheutti niihin ihohaavoja ja paiseita, jotka kiduttivat heitä kamalasti. He olivat kuin varjoja. Seitsemän viikon aikana heillä ei keulasopessa eikä kannella ollut ollut kuivaa langanpätkääkään päällään. He olivat unohtaneet, miltä tuntui nukkua kokonainen vahdin aika, ja kaikissa muutoissa kuului komento: "Kaikki miehet kannelle!" He varastivat silloin tällöin pienen levottoman uinahduksen, ja he nukkuivat öljyvaatteissaan aina valmiina heräämään. He olivat väsyneitä ja lopenkuluneita tehdäkseen kahden vahdin aikana enempää kuin yhden vahdin työn. Siksi molemmat vahdit olivat niin usein kannella. Eivätkä nämä ihmisvarjot voineet laiskoitella; vain jalan katkeaminen saattoi vapauttaa miehen työstä, ja ennestään oli jo kaksi, joiden luita kannen yli lyövät aallot olivat särkeneet.

Eräs, joka myöskin oli vain ihmisen varjo, oli George Dorety. Hän oli laivan ainoa matkustaja, liikkeen ystävä, joka oli päättänyt tehdä matkan terveytensä takia. Mutta seitsemän viikkoa Kap Hornia ei ollut parantanut hänen terveyttään. Hän huohotti ja valitteli hytissään pitkät, keinuvat yöt umpeensa, ja kannella ollessaan hän oli kylmyyden takia niin kääritty, että muistutti liikkuvaa pukuvarastoa. Päivällisillä kajuuttapöydän ääressä, missä oli niin pimeätä, että kattolamput paloivat alituisesti, hän näytti yhtä siniharmaalta kuin sairain, kurjin keulasopen mies. Eikä kapteeni Dan Cullenin katseleminen pöydän yli ollut omiaan tekemään hänen mieltään lainkaan iloisemmaksi. Kapteeni Cullen pureksi ja mulkoili mykkänä. Mulkoilut tarkoittivat Meidän Herraamme, ja joka puraisulla hän kertasi ainoata ajatusta, mikä hänen päässään oli: pidä läntistä kurssia! Hän oli suuri, karvainen elukka, eikä hänen näkemisensä ollut omiaan kiihoittamaan toisten ruokahalua. Hän piti George Doretya onnettomuutta tuottavana Joonaana, ja sen hän sanoi toiselle kerran jokaisen aterian aikana, tasaten villit muljauksensa Meidän Herramme ja matkustajansa kesken.

Perämieskään ei voinut piristää kituvaa ruokahalua. Hänen nimensä oli Joshua Higgins; hän oli merimies ammatiltaan ja ulkonäkönsä puolesta, mutta roisto luonteeltaan, selkärangaton, luihu olento, sydämetön, itsekäs ja arka, sielua vailla, pelkäsi silmittömästi Dan Cullenia, mutta esiintyi suurena pöpönä miehistölle, joka tiesi, että perämiehen takana oli kapteeni Cullen, lainsäätäjä ja isäntä, hoputtaja ja rankaisi ja kylliksi kykenevä vastaamaan tusinallista kopeita perämiehiä. Tässä inhoittavassa säässä täällä maailman eteläpäässä oli Joshua Higgins heittänyt peseytymisen. Hänen likaiset kasvonsa riistivät George Doretylta tavallisesti senkin vähäisen ruokahalun, mikä hänen oli onnistunut koota. Säännöllisissä oloissa nämä rikokset puhtauden lakeja vastaan olisivat herättäneet kapteeni Cullenin huomiota ja päästäneet auki hänen ruman sanavarastonsa, mutta nykyään hän ajatteli vain läntistä kurssia, eikä häntä liikuttanut mikään muu. Perämiehen kasvojen puhtaudella tai likaisuudella ei ollut mitään vaikutusta läntiseen kurssiin. Myöhemmin, kun he tulisivat 500:lle etel. Tyynelle valtamerelle, Joshua Higgins heti pesisi kasvonsa. Siihen asti George Dorety istui kajuuttapöydän ääressä, missä hämärä ja lampunvalo vaihtelivat, kun lamppuja täytettiin; hän istui näiden molempien miesten välissä, tiikerin ja hyeenan, ja ihmetteli, miksi Meidän Herramme on luonut heidät. Toinen perämies, Matthew Turner, oli oikea merimies ja sitäpaitsi myöskin oikea mies, mutta George Dorety ei saanut nauttia hänen seurastaan, sillä hän söi yksinään toisten lopetettua.

Lauantaiaamuna, heinäkuun 24 päivänä George Dorety heräsi elämän ja kiihkeän vauhdin tunteeseen. Kannelle noustuaan hän näki Mary Rogersin ryntäävän eteenpäin ulvovan kaakkoistuulen kiidättämänä. Vain alempi latvapurje ja haruskeulapurje olivat ylhäällä. Töin tuskin laiva kesti edes nekin, mutta siitä huolimatta teki neljätoista solmua, niinkuin Turner huusi Doretyn korvaan. Ja nyt pidettiin läntistä kurssia. Viimeinkin päästäisiin Kap Hornin ohi… jos tuulta piisaisi. Turner näytti onnelliselta. Taistelun loppu oli näkyvissä. Mutta kapteeni Cullen ei näyttänyt onnelliselta. Hän muljautti Doretyyn ohikulkiessaan. Kapteeni Cullen ei tahtonut antaa Meidän Herramme tietää, että hän oli tyytyväinen tuuleen. Hänellä oli varmat kuvitelmat ilkeästä Jumalasta, ja sydämensä syvyydessä hän uskoi, että jos Jumala tietäisi tuulen olevan suotuisan, niin Hän heti tekisi siitä lopun ja lähettäisi puuskan lännestä päin. Siksi hän lähestyi varovaisesti Meidän Herraamme, piilotti ilonsa mulkoilevien silmäysten ja murisevien kirousten taakse; sillä tavoin hän kyllä pettäisi Meidän Herramme, sillä Meidän Herramme oli ainoa, jota Dan Cullen pelkäsi.

Koko lauantain ja seuraavan yön Mary Rogers kiisi länteen. Se piti yhä edelleen neljätoista solmuaan ja sunnuntaiaamuun mennessä oli edennyt kolmesataaviisikymmentä mailia. Jos tuulta piisaisi, se kyllä pääsisi niemen ohi. Jos se epäonnistuisi ja puuska tulisi miltä suunnalta tahansa pohjoisen ja lounaan väliltä, niin Mary Rogers sinkoutuisi takaisin ja olisi yhtä pahassa asemassa kuin seitsemän viikkoa sitten. Ja sunnuntaiaamuna tuuli tosiaankin tyyntyi. Suuret laineet asettuivat, ja meri silisi. Molemmat vahdit olivat kannella ja nostivat purjetta, niin paljon kuin laiva vain sieti. Ja nyt kapteeni Cullen taas röyhistäyti Meidän Herramme edessä, poltti isoa sikaria, hymyili riemuiten, aivan kuin olisi ollut suunnattoman ihastunut tuulen tyyntymiseen; sisimmässään hän raivosi Meidän Herraamme vastaan siunatun tuulen tappamisesta. Pitäkää läntinen kurssi! Kyllä hän pitäisi, jos vain Meidän Herramme antaisi hänen olla rauhassa. Hiljaisuudessa hän lupautui taas Pimeyden valtojen ikiomaksi, jos ne antaisivat hänen pitää läntistä kurssia. Hänen oli niin helppo lupautua, sillä hän ei uskonut Pimeyden valtoihin. Tosiasiallisesti hän uskoi vain Jumalaan, vaikkakin itse tietämättään. Ja hänen takaperoisessa teologiassaan Jumala oli tosiaankin Pimeyden ylimmäinen. Kapteeni Cullen oli perkeleenpalvelija, mutta hän antoi perkeleelle toisen nimen, siinä kaikki. Päivällisaikaan, kun oli lyöty neljä lasia, kapteeni Cullen käski nostamaan vielä lisäksi yläprammipurjeen. Miehet kävivät työhön käsiksi liukkaammin kuin moneen viikkoon. Heitä ei reipastuttanut ainoastaan läntinen kurssi, vaan myöskin hyvää tekevä aurinko, joka loisti vetryttäen jäykkiä jäseniä. George Dorety seisoi perässä kapteeni Cullenin vieressä vähemmän pyntättynä kuin tavallisesti ja imi lämmintä katsellessaan miesten touhua. Tapaus sattui aivan odottamatta. Yläprammipurjeen raa'alta kuului huuto: "Mies yli laidan!" Joku heitti pelastusrenkaan partaan yli, ja samassa kuului toisen perämiehen ääni kovana ja komentavana: "Ruori alihankaan!" Peräsimessä seisova mies ei kääntänyt tapinkaan vertaa. Hän tiesi paremmin, sillä kapteeni Dan Cullen seisoi hänen vieressään. Hän tahtoi kääntää, kääntää vaikka ympäri koko rattaan toverinsa tähden, joka juuri oli hukkumaisillaan. Hän katsoi kapteeni Dan Culleniin, mutta kapteeni Dan Cullenin kasvot eivät värähtäneetkään.

"Alihankaan! Lujasti alihankaan!" jyrisi toinen perämies rynnäten peräpuolelle.

Mutta hän lakkasi juoksemasta ja huutamasta ja seisahtui paikalleen nähdessään Dan Cullenin peräsimen luona. Ja pitkä Dan Cullen pöllähytteli sikaria sanomatta sanaakaan. Vanavedessä saattoi nähdä merimiehen pitenemistään pitenevän välimatkan päässä. Hän oli saanut kiinni pelastusrenkaasta ja piteli siitä lujasti. Kukaan ei sanonut mitään. Kukaan ei liikahtanut paikaltaan. Mastoissa istuvat merimiehet takertuivat lujasti raakapuihin tuijottaen kasvot kauhusta kalpeina. Ja Mary Rogers lensi edelleen läntistä kurssiaan. Kului pitkä, ahdistava minuutti. "Kuka se oli?" kapteeni Cullen kysyi. "Mopsi, sir", vastasi ruorimies innokkaasti.

Mopsi näkyi erään laineen harjalla ja katosi taas aaltolaaksoon. Suuri aalto se oli, mutta ei pahimpia. Pieni vene saattoi helposti selviytyä sellaisessa aallokossa, ja sellaisessa aallokossa saattoi Mary Rogers helposti päästä avuksi. Mutta se ei voinut mennä apuun ja pitää läntistä kurssia samalla kertaa.

Ensimmäisen kerran elämässään George Dorety näki todellisen näytelmän elämästä ja kuolemasta — häpeällisen, pienen näytelmän, jossa muuan tuntematon, Mopsiksi nimitetty merimies oli toisessa vaakakupissa, toisessa taas muutamia maileja pituusastetta. Aluksi hän oli tuijottanut hukkuvaan, mutta nyt hän tarkasteli pitkää Dan Cullenia, karvaista mustaa elämän ja kuoleman herraa, joka poltteli sikaria.

Kapteeni Dan Cullen poltti vielä kauan ja vaiti. Sitten hän otti sikarin suustaan. Hän katsoi ylös Mary Rogersin raakapuihin ja sitten partaan yli merelle.

Neljännestuntia myöhemmin he istuivat kajuuttapöydässä aterioimassa. George Doretyn toisella puolen istui Dan Cullen, tiikeri, toisella Joshua Higgins, hyeena. Kukaan ei virkkanut mitään. Kannella miehistö tiukensi latvapurjetta. George Dorety kuuli heidän huutonsa, mutta samalla häntä lakkaamatta vaivasi näky: muuan Mopsi-niminen mies, joka vielä on täysissä voimissaan, takertuneena pelastusrenkaaseen autiolla merellä, muutamien mailien päässä laivan perästä. Hän katsoi kapteeni Culleniin, ja häntä kuvotti, sillä mies söi ilmeisen halukkaasti, hän melkein heitti ruoan sisäänsä.

"Kapteeni Cullen", virkkoi Dorety, "te olette tämän laivan komentaja, eikä minun asiani ole arvostella teidän tekojanne. Mutta haluanpa sanoa jotakin. Tämän jälkeen tapahtuu vielä jotakin, ja silloin paikat käyvät teille kuumiksi."

Kapteeni Cullen ei edes mulkoillut. Ääni kaikui valittavana hänen sanoessaan:

"Hän putosi yläprammipurjeen raa'alta", Dorety kiivastui. "Te nostitte prammipurjeen silloin. Neljännestä myöhemmin te nostitte vielä latvapurjeen."

"Jos olisimme kääntyneet, niin mastot poikki", vastasi perämies. "Teitte aivan oikein, kapteeni Cullen. Miestä ei olisi millään voinut pelastaa."

George Dorety ei vastannut eikä sanonut enää sanaakaan koko aterian aikana. Siitä lähtien hän antoi tuoda ruoan hyttiinsä. Kapteeni Cullen ei enää mulkoillut häneen, mutta he eivät myöskään vaihtaneet sanaakaan Mary Rogersin kiitäessä kohti pohjoista, lämpimämmille leveysasteille. Viikon lopulla Dan Cullen hääti Doretyn erääseen kannen nurkkaukseen.

"Aion antaa pidättää teidät", Dorety vastasi rauhallisesti. "Aion syyttää teitä murhasta ja haluan nähdä teidät hirsipuussa."

"Te olette harvinaisen varma asiastanne", hymähti kapteeni Cullen kääntyen kantapäällään.

Kului vielä viikko, ja eräänä aamuna George Dorety seisoi keulaan johtavilla hyttiportailla katsellen ympärilleen. Mary Rogers luovi kovassa tuulessa täysin purjein. Kaikki purjeet aina haruspurjeita myöten olivat nostetut. Kapteeni Cullen teki luovin. Hän kulki hitaasti, matkustajaansa vilkuillen. Dorety katseli toiselle suunnalle; hän seisoi niin, että pää ja hartiat olivat porrasaukon ulkopuolella, ja vain takaraivo oli näkyvissä. Kapteeni Cullen laski nopein katsein pään ja suurharuspurjeen pylpyrän välisen matkan. Hän vilkaisi ympärilleen. Kukaan ei katsellut. Perässä Joshua Higgins kulki edestakaisin ja äsken juuri tehtyään käännöksen marssi nyt poispäin. Kapteeni Cullen kumartui äkkiä eteenpäin ja kiskaisi haruspurjejaluksen irti sakarasta. Raskas pylpyrä lensi halki ilman, murskasi Roretyn pään kuin munankuoren ja heilahteli sitten edestakaisin haruspurjeen lepattaessa kovasti paukahdellen. Joshua Higgins kääntyi katsomaan, mikä oli joutunut epäkuntoon, ja sai kasvoilleen kapteeni Cullenin karkeimmat kiroukset.

"Minä kiinnitin jaluksen itse", vikisi perämies saatuaan äänensä kuuluville, "ylimääräisellä solmulla varmuuden vuoksi. Muistan aivan selvästi sen."

"Kiinnititte", karjui kapteeni, jotta miehistö, joka ponnisteli lepattavan purjeen kiinni ottamisessa, myöskin kuulisi. "Kyllä piruja te niin teitte, mokomakin mätä koira. Jos te kiinnititte ylimääräisellä solmulla, niin miksi helvetissä se ei pysynyt kiinni? Sen minä tahtoisin tietää. Miksi kaikkien pirujen nimessä se ei pysynyt kiinni?"

Puolta tuntia myöhemmin hän oli yhtä yllättynyt kuin muutkin, kun George Doretyn ruumis löydettiin lattialta portaiden edestä. Iltapäivällä, istuessaan yksin hytissään hän mietti, mitä kirjoittaisi laivapäiväkirjaan.

"Merimies Karl Bruer", kirjoitti hän, "putosi yläprammipurjeen radalta yli laidan hirmumyrskyssä. Meillä oli silloin kova vauhti, emmekä laivan turvallisuuden vuoksi uskaltaneet kääntää tuuleen. Ei myöskään pelastusvene olisi voinut selviytyä niin kovassa aallokossa."

Eräälle toiselle sivulle hän kirjoitti: "Olin usein varoittanut hra Doretya siitä vaarasta, mihin hän antautui liikkuessaan huolettomasti kannella. Sanoin hänelle kerran, että hän vielä joskus saisi pylpyrästä päähänsä. Hutiloiden kiinnitetty suurpurje aiheutti onnettomuuden, mikä on syvästi valitettava, koska me kaikki pidimme hra Doretysta hyvin paljon."

Kapteeni Dan Cullen luki ihaillen läpi nämä kirjalliset kokeilunsa, käytti imupaperia ja sulki kirjan. Hän sytytti sikarin ja tirkisteli eteensä. Hän tunsi, miten Mary Rogers nousi aallonharjalle, kallistui ja kiisi hyvää vauhtia, ja hän tiesi, että se teki yhdeksän solmua. Tyytyväinen hymy levisi vähitellen hänen mustanpuhuvalle, karvaiselle naamalleen. Niin, hän oli joka tapauksessa pitänyt läntistä kurssia ja petkuttanut Meidän Herramme.

KUOLLEET EIVÄT MILLOINKAAN PALAJA

Samassa kuussa kuin täytin seitsemäntoista vuotta, pestauduin laivamieheksi Sophie Sutherlandiin, kolmimastoiseen kuunariin, jonka piti lähteä seitsemän kuukauden hylkeenpyyntiin Japanin rannikoille. Me purjehdimme San Franciscosta, ja minulla oli heti eräs koko lailla tärkeä probleemi ratkaistavana. Meitä oli keulasopessa kaksitoista miestä, joista kymmenen oli harjautuneita, tervanyrkkisiä matruuseja. Minä olin nuorukainen ja ensimmäisellä matkallani, mutta ei siinä kyllin; minun tovereinani oli miehiä, jotka Euroopan kauppalaivastossa olivat käyneet läpi kovan koulun. Laivapoikina heidän oli täytynyt hoitaa tehtävänsä ja merimieselämän ikuisten lakien mukaan olla jungmannien ja matruusien orjina. Kun he pääsivät jungmanneiksi, olivat he vielä matruusien orjia. Kun matruusi vahtivapauden aikana makaa kojussaan alhaalla keulasopessa, voi hän käskeä jungmannin mennä hakemaan vettä. Jungmanni ehkä makaa myöskin kojussaan. Hän on täsmälleen yhtä väsynyt kuin matruusikin. Mutta hänen täytyy nousta kojustaan ja mennä pyydettyä hakemaan. Jos hän kieltäytyy, niin hänet voidellaan. Jos hän sattumalta on niin väkevä, että kykenee pieksämään matruusin, heittäytyvät muut matruusit, tai niin monta kuin tarvitaan, onnettoman kimppuun antaen hänelle sen selkäsaunan, mitä hän on kaivannut.

Nyt on helppo ymmärtää minun probleemini. Nämä karaistuneet skandinaavialaiset merimiehet olivat käyneet kovan koulun läpi. Laivamiehinä he olivat palvelleet vanhempia tovereitaan, ja matruuseina he vaativat laivamiesten palvelusta. Minä olin poika — vaikkakin ruumiini oli miehen. En ollut milloinkaan aikaisemmin ollut merillä, vaikka olinkin hyvä purjehtija ja ymmärsin asiani. Olin pestautunut heidän vertaisenaan, ja yhdenvertaisena minun piti pysytellä tai kestää seitsemän kuukauden helvetti heidän seurassaan. Ja juuri tästä yhdenvertaisuudesta he eivät pitäneet. Millä oikeudella minä olin heidän vertaisensa? En ollut ansainnut tätä korkeata etuoikeutta. En ollut käynyt läpi sitä kurjuutta, minkä he pahoinpideltyinä laivapoikina tai sorrettuina jungmanneina. Ja mikä pahempi, minä olin vain ensimmäistä matkaansa yrittelevä maamarriainen, ja kuitenkin minä olin kohtalon vääryyden vuoksi heidän vertaisensa laivakirjan mukaan.

Minun menettelytapani oli viisas, yksinkertainen ja repäisevä. Ennenkaikkea päätin hoitaa tehtäväni, olivatpa sitten miten vaikeita ja vaarallisia tahansa, niin hyvin, ettei kenenkään tarvitsisi tehdä niitä minun sijastani. Edelleen: en milloinkaan säästänyt lihasvoimaani. En hutiloinut milloinkaan hilatessani köyttä, sillä tiesin, että tovereitteni haukansilmät vaanivat juuri sellaisia todistuksia huonommuudestani. Pidin kunnianani olla ensimmäisenä, kun mentiin vahtiin kannelle, viimeisenä, kun mentiin alas, enkä milloinkaan jättänyt jälkeeni jalustinta tai köyttä toisen kiinnitettäväksi naakeliin. Olin aina innokas nousemaan mastoon vaihtamaan latvapurjeen jalusta tai ylipäätänsä laittamaan latvapurjetta, ja sellaisissa tapauksissa tein enemmän kuin velvollisuuteni.

Edelleen: olin äärimmäisen tarkka arvostani. En huolinut pitää hyvänäni säädyttömyyksiä enkä pienintäkään rehentelyä. Vainutessanikin jotakin sellaista minä heti räjähdin. Sain ehkä selkääni rähinässä, mikä räjähdystä seurasi, mutta he saivat käsityksen, että minä olin villikissa ja valmis tappelemaan milloin tahansa uudelleen. Tarkoitukseni oli osoittaa, etten aikonut sietää mitään ylimielisyyttä. Niillä, jotka käyttäytyivät ylimielisesti minua kohtaan, oli tappelu tiedossaan. Ja kun tein työni hyvin, saattoi miesten myötäsyntyinen oikeudenmukaisuus ja siihen yhtynyt vastenmielisyys kynsiviä ja repiviä villikissapuuskia vastaan heidät pian luopumaan kasvatusyrityksistään. Vähäisen vastarinnan jälkeen minun asemani tunnustettiin, ja olin ylpeä, koska minua pidettiin tasa-arvoisena sekä käytännöllisesti että teoreettisesti. Siitä lähtien kaikki oli hyvin ja matka tuntui tulevan onnelliseksi.

Keulasopessa oli vielä muuan mies. Jos lasken skandinaavialaiset kymmeneksi ja pidän itseäni yhdentenätoista, niin tämä mies oli kahdestoista ja viimeinen. Emme tietäneet emmekä päässeet selville, mikä hänen nimensä oli; tyydyimme kutsumaan häntä "muurariksi". Hän oli Missourista kotoisin tai ainakin sanoi olevansa, — retken alkupuolella hän näet tekeytyi vikapääksi muutamiin laihoihin luottamuksenosoituksiin. Silloin me saimme tietää vähän muutakin. Hän oli muurari ammatiltaan. Vasta viikkoa ennen tuloaan meidän joukkoomme, kun hän oli saapunut San Franciscoon ja San Franciscon lahti oli levinnyt hänen eteensä, hän ensimmäisen kerran elämässään oli nähnyt suolavettä. Meidän oli aivan mahdotonta käsittää, miksi juuri hän, nelikymmenvuotias, oli saanut päähänsä lähteä merille, sillä meidän yksimielinen vakaumuksemme oli, ettei milloinkaan kukaan niin merikelvoton ollut ruvennut merimieheksi. Mutta hän oli. Oltuaan viikon merimieskodissa hän oli pestautunut matruusiksi.

Kaikkien piti hoitaa hänen tehtäviään. Hän ei ainoastaan ollut osaamatta mitään, vaan hän osoittautui kykenemättömäksi mitään oppimaan. Niin paljon kuin yritettiinkin, ei häntä voitu opettaa ohjaamaan. Kompassi oli hänelle käsittämätön ja peloittava hyrrä. Hän ei milloinkaan päässyt selville edes sen päätuulista, eikä hän oppinut alkeiksikaan laivan nopeuden vähentämisen tai muuttamisen taitoa. Hän ei millään saanut päähänsä, oliko joku köysi kiedottava oikealta vasemmalle tai vasemmalta oikealle. Hänen oli mahdoton oppia yksinkertaista voimailijatemppua köysien hilaamisessa: antaa koko ruumiinpainonsa vaikuttaa ja sillä tavoin säästää voimaa. Pienimmätkin niksit menivät hänen näköpiirinsä ylitse, ja mastoon nousemista hän pelkäsi kuolettavasti. Kerran kapteeni ja perämies pakottivat hänet siihen. Hänen onnistui päästä poikittaissaalingeille, mutta sinne hän sitten jäätyi väylinkeihin kiinni. Kahden laivamiehen piti kiivetä hakemaan hänet alas.

Kaikki tämä oli tarpeeksi ikävää, mutta olisi vielä mennyt mukiin, elleivät asiat olisi olleet vielä pahemmin. Hän oli ilkeä, luihu, siivoton ja aivan tavallista ihmisyyttä vailla. Hän oli pitkä, vahva mies ja tappeli kaikkien kanssa. Mutta hänen tappelutapansa ei ollut kunniallinen. Hänen ensimmäinen tappelunsa laivalla, ensimmäisenä matkapäivänä, tapahtui minun kanssani, kun hän tupakkaa leikatakseen otti minun pöytäveitseni, mistä minä heti räjähdin. Sitten hän tappeli melkein jokaisen miehen kanssa. Kun hänen vaatteensa tulivat likaisemmiksi kuin mitä saatoimme sietää, niin me panimme ne likoon ja pakotimme hänet pesemään ne. Sanalla sanoen, muurari oli niitä vastenmielisiä ja kummallisia otuksia, joita ihmisen on pitänyt nähdä voidakseen uskoa, että sellaisia on lainkaan olemassa.

Tahdon vain sanoa, että hän oli elukka, ja me kohtelimme häntä elukkana. Nyt vasta, ajatellessani taapäin, ymmärrän, miten julmia olimme häntä kohtaan. Vika ei ollut hänen. Asian luontoon kuului, että hän oli kaltaisensa. Hän ei ollut luonut itseään, eikä ollut vastuunalainen siitä, millaiseksi oli tullut. Mutta me kohtelimme häntä olentona, jolla on vapaa tahto, ja aivan kuin hän olisi ollut henkilökohtaisesti vastuunalainen siitä, minkälainen hän oli. Siitä johtui, että meidän tapamme kohdella häntä oli yhtä kauhea kuin hän itsekin. Loppujen lopuksi me kohtelimme häntä kuin ilmaa; monen viikon aikana ennen hänen kuolemaansa me emme puhuneet hänelle sanaakaan, eikä hän myöskään meille. Ja monta viikkoa hän kulki meidän keskessämme tai makasi kojussaan täpötäydessä keulasopessamme päästäen irvistyksin ilmoille vihansa ja pahuutensa. Hän oli kuolemaisillaan; hän tiesi sen itse, ja me tiesimme sen. Sitä paitsi hän tiesi meidän haluavan hänen kuolemaansa. Hän vaivasi meitä läsnäolollaan, ja meidän elämämme oli kovaa, mikä teki meidätkin koviksi ihmisiksi. Ja sitten hän kuoli kahdentoista ihmisen täyttämässä keulasopessa yhtä yksinäisenä kuin jos olisi kuollut autiolla vuorenhuipulla. Ei edes yhtä ystävällistä sanaa, ei ainoatakaan jäähyväistervehdystä vaihdettu meidän keskemme. Hän kuoli, niinkuin oli elänytkin, elukkana; hän kuoli meitä vihaten ja meidän vihaamanamme.

Ja nyt minä johdun merkillisimpään tapaukseen silloisessa elämässäni. Tuskin hän oli kuollut, kun hänet viskattiin yli laidan. Hän kuoli myrskyisenä yönä, veti viimeisen henkäyksensä juuri kun miehet heittivät öljyvaatteet päälleen kuullessaan komennon: "Kaikki miehet kannelle!" Ja hänet heitettiin laidan yli muutamia tunteja myöhemmin myrskyn raivotessa. Hänen maallisia jäännöksiään ei edes kääritty purjekankaaseen, eikä niitä myöskään kunnioitettu jalkoihin sidotulla rautapainolla. Me neuloimme hänet siihen huopaan, johon hän oli kuollut, ja laskimme hänet eräälle luukulle suurluukusta keulaan päin, laivan vasemmalle puolelle. Koksilla puolilleen täytetty juuttipussi sidottiin hänen jalkoihinsa.

Oli purevan kylmä ilma. Ylihangan puolella oli jok'ikinen köysi, kahveli ja harus jäässä, ja koko köysistö oli kuin harppu, joka lauloi ja valitti tuulen säälimättömissä kourissa. Kuunari, joka ajoi hankavastaiseen, kallisteli ja hetkui aaltojen läpi; se oli niin kallellaan, että jääkylmä suolavesi virtaili valumisaukoista lakkaamatta kannen yli. Miehistö oli merisaappaissa ja öljypuvussa. Kintaat meillä oli käsissämme, mutta me paljastimme päämme kuolleelle, jota emme kunnioittaneet.

Korviamme kirvelsi ja kivisti, ja ne kävivät valkoisiksi; me ikävöimme päästä ruumiista. Mutta hautausmenot eivät tuntuneet lainkaan loppuvan. Kapteeni oli avannut kirjan väärästä paikasta, ja hänen lukiessaan tarkoituksettomia sanoja meidän korvamme jäätyivät, ja meitä suututti tämä viimeinen ikävyys, minkä tuo avuton raato aiheutti. Muurarin asiat olivat olleet päin hongikkoa alusta pitäen, ja loppukin oli samaan tyyliin. Lopulta kapteenin poika raivostui, kiskaisi kirjan ukon turtuneista käsistä ja avasi oikean paikan. Uudelleen kapteeni kohotti vapisevan äänensä. Viimein tuli lause: "Ja ruumis laskettakoon mereen." Me nostimme luukun toista syrjää, ja muurari solahti yli laidan kadoten syvyyteen.

Alhaalla keulasopessa teimme puhdasta jälkeä, pesimme vainajan kojun ja hävitimme kaikki hänen jälkensä. Meritapojen mukaan meidän olisi pitänyt koota hänen tavaransa ja jättää ne kapteenille, joka sitten olisi pitänyt huutokaupan ja antanut meidän tarjota kustakin esineestä. Mutta kukaan ei halunnut niitä; me heitimme ne kannelle ja syydimme mereen ruumiin perään, — viimeinen häväistys, minkä saatoimme keksiä vihamiestämme kohtaan. Niin, tunnustan kyllä, että se oli karkeata, mutta meidän elämämme oli karkeata, ja me olimme yhtä karkeita kuin elämä.

Muurarin koju oli parempi kuin minun. Kannelta siihen ei valunut niin paljon merivettä, ja valaistus oli parempi, jos halusi loikoilla lueskellen. Osittain tästä syystä päätin muuttaa hänen kojuunsa. Toisena syynä oli ylpeys. Näin, että matruusit olivat taikauskoisia, ja tällä teollani tahdoin näyttää olevani heitä rohkeampi. Minä kruunaisin todistetun yhdenvertaisuuteni urotyöllä, joka pakottaisi heidät tunnustamaan minun ylemmyyteni. Oi, miten ylimielinen on nuoruus! Mutta se ei kuulu tähän. Aikomukseni pelästytti tovereitani. He sanoivat kaikki, ettei milloinkaan kukaan ollut merellä ottanut kuolleen miehen kojua ja saanut elää matkan loppuun. He kertoivat monta esimerkkiä, joiden todistajina he itse olivat olleet. Minä olin itsepäinen. Silloin he pyysivät ja rukoilivat, ja ylpeyteni vain kiihtyi, kun näin, miten he todellakin pitivät minusta ja olivat puolestani peloissaan.

Minä muutin ja vainajan kojussa maaten kuuntelin koko iltapäivän kaameita tulevaisuudenennustuksia. Myöskin hirveistä kuolemantapauksista ja kammottavista aaveista kerrottiin juttuja, jotka saivat meidät kaikki salaa värisemään. Täynnä kaikkea sellaista, mistä minä kuitenkin laskin pilaa, rupesin kyljelleni toisen iltapäivävartion päätyttyä ja nukuin.

Kymmentä vaille kaksitoista minut herätettiin, ja kello kaksitoista olin kannella päästämässä herättäjääni vahdista. Kun hankavastaiseen purjehditaan, riittää läpi yön vahdiksi vain yksi mies, ja kukin on vahdissa yhden tunnin. Yö oli pimeä, mutta ei aivan sysimusta. Myrsky oli asettumaisillaan, ja pilvet ohenivat. Kuu ei ollut näkyvissä, mutta loi kuitenkin himmeän hohteen. Kuljin keskilaivalla edestakaisin. Ajattelin päivän tapahtumia ja niitä kaameita juttuja, joita toverini olivat kertoneet, mutta kuitenkin uskallan väittää, etten ollut peloissani. Olin reipas ja vahva eläin ja yhdyin Swinburnen käsitykseen, että kuolleet eivät palaja. Muurari oli kuollut, eikä muuta. Hän ei ilmestyisi enää — ei ainakaan Sophie Sutherlandin kannelle. Nyt hän oli valtameren syvyydessä, monta mailia ylähangan puolella, ja oli sangen todennäköistä, että hän oli jo ateriana monen hain vatsassa. Mutta ajatukseni työskentelivät toverieni kummitusjutuissa, ja minä mietiskelin henkimaailman asioita. Johtopäätökseni oli, että jos vainajien henget yhä edelleen harhailivat maan päällä, niin niillä oli tallella sama hyvyys tai pahuus kuin elämässäänkin. Jos hyväksyi tämän otaksuman (minä en hyväksynyt sitä lainkaan), niin muurarin haamu olisi yhtä uhkaava ja ilkeä, kuin hän oli ollut eläessäänkin. Mutta muurari ei voinut kummitella; olin siitä varma.

Muutamia minuutteja kuljin edestakaisin näihin ajatuksiin vaipuneena. Sitten, sattumalta, katsahdin keulaan päin pitkin alahangan sivua; ja vavahdin kuin pelästynyt hirvi ja sokeasti kauhistuneena hyökkäsin perään päin, kajuutan luo. Nuorekas ylimielisyyteni ja älyllinen rauhallisuuteni oli poissa. Olin nähnyt aaveen. Heikosti valaistulla paikalla, siinä, mistä olimme heittäneet ruumiin mereen, olin nähnyt epäselvän, huojuvan olennon. Se oli kuusi jalkaa pitkä, notkea ja niin läpinäkyvä, että olin erottanut keulataklauksen sen takaa.

Olin vastustamattoman kauhun vallassa kuin pillastunut hevonen. Olin lakannut olemasta yksilöllinen minä. Kymmenentuhannen taikauskoisen kantaisäpolven vaistomainen kauhu värisytti minua, esi-isien, jotka ovat pelänneet pimeyttä ja kaikkea, mikä pimeydessä liikkuu. En ollut enää minä. Olin kymmenentuhatta esi-isääni. Olin sukuni, koko ihmissuku taikauskoisessa lapsuudessaan. En tullut tajuihini, ennenkuin olin ennättänyt puoliväliin kajuutanportaita. Pysähdyin ja tarrasin lujasti jyrkkiin portaisiin puolitukahtuneena, vavisten, pää pyörällä. En aikaisemmin enkä myöhemminkään ole ollut niin kauhuissani. Pidin kiinni nuoratikkaista ja kävin mielessäni tapahtuman läpi. En voinut epäillä aistejani. Varmasti olin jotakin nähnyt. Mutta mitä? Joko kummituksen tai ilveen. Mitään muuta se ei voinut olla. Jos se oli aave, niin kysymyksenä oli: tulisiko se uudelleen? Ellei niin tapahtuisi ja minä herättäisin päällystön, joutuisin kaikkien narriksi. Ja jos se oli jonkun ilveilyä, niin minun tilani olisi vieläkin naurettavampi. Jos halusin säilyttää yhdenvertaisen asemani, ei käynyt laatuun herättää ketään, ennenkuin olin ottanut selville, minkälaatuinen ilmestys oli.

Olen rohkea mies. Uskallan väittää niin, sillä vaikka vapisin kauhusta, minä sittenkin ryömin ylös kajuutantikkaita ja menin takaisin samalle paikalle, josta olin näyn nähnyt. Se oli kadonnut. Mutta minun rohkeudellani oli rajansa. Vaikka en nähnyt mitään, pelkäsin kuitenkin mennä sille paikalle, missä aave oli näyttäytynyt. Jatkoin kävelyäni edestakaisin, ja vaikka heitin useita pelokkaita katseita sille kauhealle kohdalle, en huomannut mitään. Rauhoituttuani tein sen johtopäätöksen, että kaikki oli ollut mielikuvitukseni ilvettä ja ajattelin, että se olikin oikein minulle, kun olin ollut kyllin typerä pohtiakseni sellaisia asioita.

Saatoin taas katsella aivan rauhallisesti kokkaan päin, pelkäämättä, mutta yht'äkkiä olin jälleen sama hullu ja ryntäsin villiä vauhtia perään päin. Olin uudelleen nähnyt haamun, pitkän, huojuvan, harsomaisen olennon, jonka läpi saatoin selvästi erottaa keulataklauksen. Tällä kerralla ennätin vain puolikannen etureunalle. Mietin tilannetta, kunnes ylpeyteni sai voiton. Ei kannattanut joutua naurettavaksi. Minun piti yksin kohdata tuo olento, olipa se mikä hyvänsä. Minun piti omin neuvoin ottaa asia selville. Katselin sinne, mistä olimme antaneet muurarin liukua yli laidan. Kohta oli tyhjä. Siellä ei liikkunut mikään. Ja kolmannen kerran aloitin kävelyni keskilaivalla.

Kun olento oli hävinnyt, katosi pelkonikin, ja pääsin taas tasapainoon. Tietenkään se ei ollut aave. Kuolleet eivät palaja. Se oli pilaa, ilkeätä pilaa. Toverini koettivat peloittaa minua jollakin käsittämättömällä keinolla. He olivat jo kaksi kertaa nähneet minun juoksevan perään päin. Minä punastuin häpeästä. Olin kuulevinani heidän par'aikaa hihittävän keulasopessa. Rupesin vähitellen suuttumaan. Pilanteko voi olla sallittua, mutta nyt se jo meni vähän liian pitkälle. Olin laivan nuorin, poika vain, eikä heillä ollut oikeutta laskea minun kanssani sellaista leikkiä, mikä on tehnyt monta miestä ja naista hulluiksi. Katkeroiduin yhä enemmän ja päätin osoittaa heille, että minä olin kovempaa ainesta, ja samalla antaa vihani purkautua. Jos olento näyttäytyisi, päätin mennä sen luokse puukko kädessä. Päästyäni ulottuviin iskisin. Jos siinä olisi mies, niin hän saisi sen puukoniskun, jonka hän oli ansainnut. Jos se olisi aave — no niin, aave ei vahingoittuisi, mutta minä ainakin saisin todistuksen, että kuolleet kummittelevat.

Olin nyt ylen vihoissani ja aivan varma, että kaikki oli pilaa, mutta kun olento ilmestyi kolmannen kerran samalle paikalle, pitkänä, ohuena ja huojuvana, nousi pelkoni uudelleen ja melkein karkoitti vihan. Mutta minä en juossut. En myöskään kääntänyt katsettani olennosta. Molemmilla edellisillä kerroilla se oli kadonnut pakoni aikana, niin etten ollut nähnyt, miten se oli kadonnut. Vedin tuppipuukkoni vyöstä ja rupesin etenemään. Askel askeleelta, yhä lähemmäksi… ja itsehillintäni kävi hetki hetkeltä vaikeammaksi. Sisimmässäni, tajuntani hämärissä sokkeloissa oli sota: toisella puolen minun tahtoni, minun oma itseni, toisella puolen ne kymmenentuhatta esi-isää, joiden aavemaiset äänet kuiskivat pimeänpelosta, mikä oli vallinnut heitä niinä aikoina, jolloin maailma oli ollut pimeä ja kauhua täynnä.

Kävelin eteenpäin hitaammin, ja yhä tuo huojuva ja lepattava olento tanssi ihmeellistä ilmatanssiaan. Mutta sitten se katosi silmistäni. Näin sen katoavan. Se ei siirtynyt oikealle eikä vasemmalle eikä taaksepäin. Se pyyhkiytyi pois, lakkasi olemasta. Minä en kuollut, mutta sen nojalla, mitä tunsin seuraavina silmänräpäyksinä, saatan vakuuttaa käsittäväni varsin hyvin, että ihmiset voivat kuolla pelästyksestä. Seisoin siinä puukko kädessä, konemaisesti mukautuen laivan liikkeisiin, pelon lamauttamana. Jos muurari äkkiä olisi todellisin sormin tarttunut minua kurkkuun ja yrittänyt kuristaa, en olisi hämmästynyt lainkaan. Kuolleet kummittelevat, ja juuri niin muurari todennäköisimmin tekisi.

Mutta hän ei tarttunut minua kurkkuun. Ei tapahtunut mitään. Ja koska luonto inhoaa paikoillaan pysymistä, en voinut iankaikkisesti seisoa lamaantuneena samalla paikalla. Käännyin ja menin peräpuolelle. En juossut. Mitä se hyödyttäisi? Mitä mahdollisuuksia minulla oli selviytyä pahansuovasta henkimaailmasta? Pako kysyi minulta nopeita jalkoja. Mutta takaa-ajavalla aaveella olisi ajatuksen nopeus. Ja aaveita oli olemassa. Olin nähnyt yhden.

Hitaasti kävellessäni perään päin keksin arvoituksen ratkaisun. Näin mesaanimärssytangon piirtyvän vasten himmeästi kumottavaa taivasta, jonka takana kuu häämotti. Aivoihini välähti aate. Vedin suoran linjan kuunvälkkeestä märssytankoon ja huomasin, että sen piti kohdata jotakin paikkaa etutaklauksen lähellä laivan vasemmalla puolen. Tätä miettiessäni välke katosi. Tyyntyvän myrskyn ajelemat pilvet tihenivät ja ohentuivat vuorotellen kuun edessä, milloinkaan sitä paljastamatta. Ja kun pilvet olivat ohuimmillaan, saattoi kuu heittää vain sangen heikon välkkeen. Odotin tehden huomioita. Seuraavalla kerralla, kun pilvet ohenivat, katselin keulaan ja siellä näin märssytangon varjon pitkänä ja läpinäkyvänä keinuvan ja liukuvan kannen ja köysistön välillä.

Sellainen oli ensimmäinen aaveeni. Olen nähnyt toisenkin kummituksen. Se osoittautui newfoundlandilaiskoiraksi, enkä tiedä, kumpi meistä pelästyi enemmän, sillä minä annoin sille leukaan kunnollisen oikean käden oikoiskun. Muurarin haamusta en puhunut kenellekään koko laivassa. Tahdon vielä mainita, etten elämässäni ole kokenut kovempaa sieluntuskaa kuin sen yksinäisen yövahdin aikana Sophie Sutherlandilla.

VALTAMEREN KYNTÄJÄ

Luotsi murahti jotakin, ja kapteeni silmähti kiikarillaan venettä rannan lähellä ja sitten Kingstonia sen takana, minkä jälkeen hän suuntasi putken Howith Headin pohjanpuoleiseen suuhun.

"Vuorovesi on selvä, ja me hommaamme teidät telakkaan kolmessa tunnissa", selitti luotsi itsetietoisesti ja koetti näyttää iloiselta. "Ring's Endin poukamaanko, vai kuinka?"

Kapteeni murahti uudelleen. Hän oli väsynyt; Irlannin kanaalissa hänellä oli ollut myrskyinen yö, jonka hän oli viettänyt komentosillalla. Ja koko pitkä retki oli hänet väsyttänyt — kaksi vuotta ja neljä kuukautta oli kulunut siitä, kun hän oli lähtenyt kotimaan satamasta, eli hänen lokikirjansa mukaan kahdeksansataaviisikymmentä päivää.

"Oikea talvisää", hän vastasi hetken kuluttua. "Kaupunkia tuskin erottaa. Varmasti koko päivän sataa."

Kapteeni MacElrath oli lyhyenläntä mies; hän ylettyi parhaiksi katsomaan komentosillan purjevaatesuojuksen yli. Luotsi ja kolmas mies olivat huomattavasti häntä pitempiä samoin kuin ruorissa seisova isokasvuinen saksalainen, joka oli karannut sotalaivasta ja pestautunut Rangoonissa. Mutta puuttuvat tuumat eivät vähentäneet kapteeni MacElrathin kuntoa. Ainakin yhtiö oli sitä mieltä, ja hän itsekin olisi yhtynyt siihen käsitykseen, jos olisi saanut tutkia niitä huolellisia, yksityiskohtaisia merkintöjä omista toimistaan, jotka olivat joutuneet yhtiön arkistoon. Mutta yhtiö ei ollut milloinkaan vihjannutkaan hänelle luottavansa häneen. Sellainen ei kuulunut yhtiön tapoihin; yhtiö näet toimi sen periaatteen mukaan, ettei koskaan pidä alaiselle antaa aihetta luulla olevansa välttämätön tai edes erikoisen hyödyllinen — ja siitä seurasi, että moitteita tuli helposti, mutta kiitosta ei milloinkaan. Ja muuten, eihän kapteeni MacElrath ollut sen kummempi kuin yhtiön kippari — vain yksi yhtiön yli kahdeksankymmenen kipparin joukossa, jotka ohjasivat yhtiön yli kahdeksaakymmentä rahtilaivaa kaikkien valtamerten vesillä.

Alas kannelle tuli pari kiinalaista lämmittäjää kantaen aamiaistaan ja polkien ruosteisia rautalevyjä, jotka kertoivat omaa tarinaansa raskaasta lastauksesta ja meriveden huuhteluista. Muuan mies vyyhtesi pelastusköyttä, joka oli pingoitettu keulasopesta laivaluukkujen ja vintturin ohi komentosillan köysitikkaille.

"Niin, paha toisinaan, mutta pahinta oli, että menetimme aikaa. Ei mikään niin suututa kuin ajan menettäminen."

Sanoessaan tämän kapteeni MacElrath kääntyi katselemaan laivansa takaosaa. Ja kun luotsi seurasi katsetta, huomasi hän mykän, mutta vakuuttavan selityksen ajanhukkaan. Alhaalta nahanväriseksi maalattu savupiippu oli suolan valkaisema, ja vihellyspilli loisti kristallisena silloin tällöin pilvien välistä pilkahtelevan auringon säteissä. Vasemman puolen pelastusvene oli poissa, ja sen vääristyneet taavetit todistivat vanhan Tryapsicin saaneen siltä puolen hirvittävän sysäyksen. Oikean puolen taavetit olivat yhtä tyhjät. Sinne kuuluvien pelastusveneitten palasia oli kannella lähellä konehuoneen valoräppänää, joka oli suojusvaatteella peitetty. Alempana, oikealle päin, luotsi näki messihuoneen särkyneen oven, joka oli karkeasti ja kömpelösti veistetty kestääkseen mahtavien aaltojen raskaat iskut. Sen vieressä riippui savupiipusta laaja neliömäinen köysiverkko, jonka ei ollut onnistunut murtaa aaltojen iskuja ja jota nyt pursimies otti erään jungmannin avulla alas.

"Jo kaksi kertaa aikaisemmin minä olen puhunut laivan omistajille tuosta ovesta", sanoi kapteeni MacElrath. "Mutta ne sanoivat, että se kelpasi kyllä. Aallot olivat isoja tällä kertaa. Uskomattoman isoja. Ja isoin särki oven. Suorastaan pyyhkäisi sen irti ja heitti messihuoneen pöydälle. Särki myös valoräppänän. Ikävä juttu."

"Sen on pitänyt olla kerrassaan pirullinen", virkkoi luotsi ilmeisen ällistyneenä.

"Olipa kyllä. Se kierteli kannella jonkin aikaa ja tappoi perämiehen. Hän oli sillalla minun luonani ja sai määräyksen tarkastaa luukku numero yhden vaajoja. Vettä tuli paljon, enkä minä ollut oikein varma siitä luukusta. Tuumin juuri nousta tuuleen, kunnes aamu tulisi, kun se aalto tuli perästä päin. Se oli pirullinen. Me saimme siitä sillalle asti. Ensiksi en kaivannut perämiestä, sillä meidän täytyi saada rojua pois ja ottaa selko ovesta ja levittää suojavaate valoräppänälle. Mutta häntä ei näkynyt missään. Ruorimies sanoi nähneensä hänet tikkailla äsken, ennenkuin hyökyaalto tuli. Me etsimme keulasta, me etsimme hänen hytistään, me etsimme konehuoneesta ja me etsimme alemman kannen peräpuolelta — ja siellä hän makasi perävintturien höyryputken kummallakin puolella." Luotsi kiraisi hämmästyen ja hätkäen. "Niin", jatkoi kapteeni väsyneellä äänellä, "hän makasi siellä putken kummallakin puolella. Hän oli näet halkaistu kahtia aivan kuin silli. Aalto oli varmaan tarttunut häneen yläkannella, vienyt mukaansa ja sinkauttanut pää edellä höyryputkea vasten. Se leikkasi hänet kuin voikimpaleen — leikkasi miehen halki silmien välitse ja sitten edelleen, niin että toinen käsi ja jalka olivat kiinni toisessa puoliskossa ja toinen käsi ja jalka toisessa. Kaamean näköistä. Me sovitimme kappaleet yhteen ja kiersimme kankaaseen, ennenkuin laskimme hänet mereen."

"Joo, ei siinä mitään mankumista ollut", vahvisti kapteeni. "Oli hyvä, että hänestä pääsi. Se perämies ei ollut mikään oikea merimies. Olisi parhaiten sopinut sikolättiin. Ei mitään kaipaamista."

Maailmassa väitetään olevan kolmenlaisia irlantilaisia — katolilaisia, protestantteja ja pohjoisirlantilaisia — ja että pohjoisirlantilainen on oikeastaan kotoaan muuttanut skottilainen. Kapteeni MacElrath oli pohjoisirlantilainen, mutta vaikka hänen murteensa muistuttikin skottilaisten kieltä, ei mikään suututtanut häntä niin paljon kuin arvelu, että hän olisi Skotlannista kotoisin. Irlantilainen hän oli ja irlantilaisuudestaan hän piti lujasti kiinni — aina siinä määrin, että hän hieman halveksivalla äänellä puhui eteläirlantilaisista ja protestanteista. Itse hän oli presbyteriaani, eikä hänen omassa seurakunnassaan milloinkaan ollut viittä miestä enempää sellaisia, jotka kävivät protestanttien kokouksissa. Hänen kotipaikkansa oli McGillin saari, missä seitsemäntuhatta hänen kaltaistaan vietti niin rauhallista ja raitista elämää, ettei koko saarella ollut kuin yksi ainoa poliisi eikä ainoatakaan ravintolaa.

Kapteeni MacElrath ei pitänyt merestä eikä ollut milloinkaan pitänyt siitä. Mutta hän sai toimeentulonsa siitä, eikä meri hänelle muuta merkinnytkään — se oli hänen työpaikkansa, niinkuin mylly tai paja tai konttori ovat muiden miesten työpaikkoja. Romantiikka ei ollut milloinkaan laulanut seireeninlaulujaan hänelle, eikä seikkailu ollut milloinkaan voinut saada hänen hidasta vertaan kuohumaan. Mielikuvitus puuttui häneltä. Syvyyksien ihmeet eivät merkinneet hänelle mitään. Pyörre- ja hirmumyrskyt, rankkasateet ja vuorovedet olivat esteitä laivan ja sen komentosillalla seisovan käskijän tiellä — esteitä vain eivätkä mitään muuta. Hän oli samalla kertaa nähnyt ja ollut näkemättä vieraiden maiden ihmeitä. Hänen raskaiden silmäluomiensa alle olivat Etelämeren troopilliset ihanuudet kuvastuneet polttavan kirkkaina, pohjoisen Atlantin ja eteläisen Tyynen meren purevat tuulet olivat kylmyydestä kilpailleet, mutta tästä kaikesta hän muisti vain särkyneet ovet, hyrskyjen huuhteleman kannen, huonot laivaluukut, tarpeettoman hiilenkulukin, pitkät viivytykset ja odottamattoman rankkasateen pilaaman laivamaalauksen.

"Minä hoitelen omia asioitani", oli hänen tapana sanoa, ja "omain asiainsa" ulkopuolelta hänellä ei ollut aavistustakaan mistään, mitä omin silmin oli nähnyt. Laivänvarustajayhtiö tiesi hänen hoitavan "asiansa"; muuten hän ei olisikaan nelikymmenvuotiaana ollut päällikkönä Tryapsicilla, kolmentuhannen nettotonnin aluksella, jonka kantavuus oli yhdeksäntuhatta tonnia ja arvo viisikymmentätuhatta puntaa.

Hän ei ollut antautunut merimiehen ammattiin vähimmästäkään harrastuksesta, vaan ainoastaan siksi, että se oli hänen kohtalonsa, koska hän oli isänsä toinen poika eikä vanhin. McGillin ala oli rajoitettu, niin että se saattoi elättää vain vissin ihmismäärän. Jokseenkin suuren ylijäämän oli hankittava leipänsä meriltä. Niin oli käynyt sukupolven toisensa jälkeen. Vanhin poika otti maanviljelyksen isänsä perintönä, ja nuorempien poikien oli lähdettävä kyntämään suolaista valtamerta. Siitä johtui, että Donald MacElrath, maanviljelijän poika ja lapsena vain maantöitä tehnyt, oli vaihtanut turpeen, jota rakasti, mereen, jota vihasi, mutta jonka kyntäminen oli hänen kohtalonsa. Hän oli sitä kyntänyt kaksikymmentä vuotta. Teräväpäisenä, kylmäverisenä, raittiina, työteliäänä ja vireänä hän oli ponnistautunut laivapojasta ja tavallisesta merimiehestä purjelaivan perämieheksi ja kapteeniksi, minkä jälkeen hän muutti höyrylaivastoon ja nousi pienemmiltä päällikönpaikoilta suuremmille, kunnes vihdoin joutui vanhan Tryapsicin komentosillalle; se oli kylläkin vanha alus, mutta viidenkymmenentuhannen puntansa arvoinen ja yhä edelleen kykenevä kaikilla ilmoilla rahtaamaan yhdeksäntuhatta tonniaan.

Tryapsicin komentosillalta, tältä korkealta paikalta, jonka hän oli saavuttanut kilvoitellessaan kilpailujen maailmassa, hän nyt katseli Dublinin sataman suuta, kaupunkia, joka näkyi hämäränä pilvisen taivaan alla, ja laivojen taklauksista kutoutunutta verkkoa satamassa. Hän palasi matkalta, joka oli yhtä pitkä kuin kaksi kertaa maapallon ympäri, ja loppumattomien edestakaisten purjehdusten jälkeen tapaisi nyt vaimonsa, jota ei ollut nähnyt kahteenkymmeneenkahdeksaan kuukauteen, ja poikansa, jota ei ollut nähnyt milloinkaan ja joka jo osasi sekä kävellä että puhua. Hän näki lämmittäjien ja lastaajien tulevan keulasopen aukosta hypäten kuin kaniinit kopistaan ja menevän ruosteisen kannen poikki peräpuolelle satamalääkärin tarkastettaviksi. Ne olivat kiinalaisia ilmeettömine, sfinksimäisine kasvoineen ja laahasivat jalkojaan, kuin kömpelöt jalkineet olisivat olleet liian raskaat heidän laihoille säärilleen.

Hän näki ne eikä kuitenkaan nähnyt niitä seistessään siinä käsi lippalakkinsa alla ja raapiessaan miettiväisesti hiekanväristä tukkaansa. Se näet, minkä hän näki edessään, oli vain taustana hänen rauhanihanteelleen — unelmakuvalle, jota hän usein pitkinä öinä katseli komentosillalla, kun vanha Tryapsic kieritteli raivostuneen valtameren kynsissä kansi hyrskyjen huuhtelemana ja köysistö tuulessa valittaen. Siinä kuvassa hän näki olkikattoisen maalaistalon, minkä pihalla lapset leikkivät auringonpaisteessa ja minkäs ovelta hyvä äiti katseli heitä. Siellä oli mylvivää karjaa ja kaakattavia kanoja, ja hevoset kuopivat tallissa; hänen isänsä tila oli lähinnä, ja kauempana näkyivät metsättömät, mätäspäiset maat ja aidatut kedot, jotka hyvin hoidettuina ja säännöllisesti jaoiteltuina ulottuivat pehmeine viivoineen aina matalien kukkuloiden huipuille. Sellainen oli hänen tulevaisuudenkuvansa ja hänen unelmansa, hänen romantiikkansa ja satuseikkailunsa, hänen ponnistustensa päämäärä, hänen nykyisen työnsä kaukaa vilkuttava palkinto — näiden pitkien, ylen pitkien matkojen, jotka hän merenkyntäjänä oli tehnyt maailman ympäri.

Maultaan ja mieliteoiltaan tuo paljon matkustanut mies oli alkuperäisempi ja vaatimattomampi kuin yksinkertaisin talonpoika. Hänen isänsä oli täyttänyt seitsemänkymmentäyksi vuotta eikä ollut milloinkaan nukkunut edes yhtä ainoata yötä muualla kuin omassa sängyssään oman kattonsa alla McGillin saarella. Sellainen oli kapteeni MacElrathin mielestä ihanteellista elämää, ja hän ihmetteli jokaista, joka ilman pakkoa saattoi jättää maankamaran ja lähteä merille. Tuolle paljon matkustaneelle miehelle maailma oli jokseenkin yhtä tuttu kuin työpajassaan istuvalle rajasuutarille oma kylänsä. Kapteeni MacElrathin käsityksen mukaan maailma oli kylä. Hän näki sen kujat tuhannen mailin pituisina — niin, vielä pitempinäkin — ja niissä oli mutkia, joista käännyttiin ohi maailman myrskyisimpien nienten tahi poikettiin rauhallisemmille vesille. Siellä oli poikkikujia, jotka toiseen suuntaan johtivat kukkaismaihin ja kesämerille ja toiseen suuntaan loppumattomien, purevien myrskyjen keskelle tai kohtaamaan vaarallisia ajelehtivia jäävuoria. Valonkimmelteiset kaupungit toimivat näiden pitkien kujien tavaramakasiineina — paikkoina, joissa tehtiin kauppoja, täytettiin varastot, otettiin tai purettiin lastia ja saatiin Lontoosta, laivanvarustajalta määräyksiä mennä toiselle taholle, aina vain pitkiä, pitkiä merikujia myöten hakemaan uutta lastia tuolta ja purkamaan täällä, rahtaamaan tavaraa minne tahansa, kunhan vain rahaa tuli eikä vakuuttaja kieltänyt. Mutta kaikkea moista oli ikävä ajatella, ja paitsi sitä, että hän sai siitä toimeentulonsa, hän ei voinut tuntea siitä vähintäkään tyydytystä.

Kun hän viimeksi oli ottanut jäähyväiset vaimoltaan — kaksikymmentäkahdeksan kuukautta sitten — he olivat eronneet Cardiffissa. Hän lähti silloin Valparaisoon hiililastissa — täsmälleen yhdeksäntuhatta tonnia. Valparaisosta hän meni Austraaliaan kevyesti lastattuna, kuudentuhannen mailin matkan, jonka loppupuolta uhkaavat myrsky ja hiilenpuute. Sitten taas hiilten kera Oregoniin, seitsemäntuhatta tonnia, ja melkein yhtä pitkä matka Japaniin ja Kiinaan kappaletavaralastissa. Sieltä Jaavaan ottamaan sokeria Marseilleen, sitten takaisin pitkin Välimerta Mustalle merelle ja edelleen hirmumyrskyjen lävitse Baltimoreen ruuma täynnä malmia. Jälleen hiilipula ja pakko poiketa Bermudaan varastoa täyttämään. Sitten rahtausta jonkin aikaa — Norfolk, Virginia — mukana salaperäinen lasti kieltotavaraa ja kurssi Etelä-Afrikkaan erään mystillisen saksalaisen superkargon alaisena, jonka rahtaajat olivat lähettäneet laivalle. Madagaskarin luo neljän solmun nopeudella superkargon määräysten mukaan. Hiljainen pelko, että Venäjän laivasto saattoi tarvita hiiliä. Rettelöitä ja viivytyksiä, pitkiä odotuksia merellä, kansainvälisiä selkkauksia, koko maailma järkytettynä vanhan Tryapsicin ja sen kieltotavaralastin puolesta — ja sitten edelleen Japaniin Sassebon satamaan. Takaisin Austraaliaan, uusi rahtaus, kappaletavaraa Sydneystä, Melbournesta ja Adelaidesta Mauritiukselle, Lorenzo Marquesille, Durbaniin, Algoan lahteen ja Kapkaupunkiin. Ceyloniin saamaan määräyksiä, ja Ceylonista Rangooniin lastaamaan riisiä Rio de Janeiroon. Sieltä Buenos Ayresiin ottamaan maissia Suur-Britanniaa tai mannermaata varten, pysähdys St. Vincentissä, jonne tuli määräys mennä Dubliniin. Kaksi vuotta ja neljä kuukautta eli kahdeksansataaviisikymmentä päivää lokikirjan mukaan oli laiva höyrynnyt edestakaisin pitkin tuhansien mailien pituisia valtameriteitä ja tullut taas takaisin Dubliniin. Ja nyt kapteeni MacElrath oli äärimmäisen väsynyt.

Pieni hinaajalaiva oli nyt ottanut Tryapsicin haltuunsa; kovalla metelillä ja kimeiden komentosanojen sinkoillessa vanha merenkulkija hiljaa vedettiin telakkaporttien läpi Ring's Endin poukamaan. Keulasta ja perästä heitettiin köydet maihin ja rautaketju lasketettiin keskilaivalta. Pieni joukko iloisena odottelevia ihmisiä oli jo kokoontunut laskupaikalle.

MacElrathin paksu, pitkäveteinen ääni, ja kolmas mies ryhtyi heti työskentelemään konehuoneen merkinantolaitteen kimpussa.

Se oli miehistön viimeinen tehtävä — tämä rantaportaan heittäminen. "Hyvä juttu!" oli sama kuin jäähyväiset. Matka oli loppunut, ja kaikki kiiruhtivat ruosteisen kannen yli innokkaasti keulaan, minne olivat etukäteen pakanneet tavaransa päästäkseen heti maihin. Maan kaipuu oli heissä kaikissa väkevä, ja väkevä se varmasti oli myös kapteeni Elrathissa, kun hän murahti 'hyvästi' poislähtevälle luotsille ja meni hyttiinsä. Rantaporrasta nousi joukko tullimiehiä sekä tarkastusmies, asiamiehen kirjanpitäjä ja muutamia kantajia. Viimeksimainitut puhdistivat reippaasti kapteenin hytin, ja asiamies odotti saadakseen hänet mukaansa konttoriin.

"Lähetittekö tiedon vaimolleni?" oli ollut hänen ensimmäinen kysymyksensä tavattuaan kirjanpitäjän.

"Sitten hän kyllä tulee aamujunassa", oli hän mutissut itsekseen ja mennyt peseytymään ja muuttamaan vaatteita.

Hän heitti viimeisen silmäyksen hyttiinsä ja molempiin seinällä riippuviin valokuviin, joista toinen esitti hänen vaimoaan, toinen lasta — hänen lastaan, jota hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Sitten hän meni ruokasaliin, jonka seinät olivat paneloidut setrillä ja vaahteralla ja jonka keskellä oli pitkä kymmenen hengen ruokapöytä. Tämän pöydän ääressä hän oli aterioinut koko matkan ikävän ajan. Siellä ei oltu milloinkaan naurettu eikä rattoisasti keskusteltu. Hän oli syönyt melkein raivoisan hiljaisuuden vallassa, jota jakamassa oli vain kaksi äänettömästi tarjoilevaa aasialaista. Ja nyt hän äkkiä tunsi sen rajattoman yksinäisyyden, jossa hän oli elänyt kolmanneksen kolmatta vuotta. Kaiken rauhattomuuden ja kaikki ikävyydet hän oli pitänyt omana tietonaan. Hän ei ollut uskonut niitä kenellekään. Hänen molemmat lähimmät miehensä olivat liian nuoria ja eloisia ja perämies liian tyhmä. Ei voinut mitenkään neuvotella heidän kanssaan. Yksi ainoa matkustaja oli jakanut hänen hyttinsä: raskaan edesvastuun tunne. He olivat syöneet yhdessä, kävelleet yhdessä edestakaisin komentosillalla ja menneet yhdessä nukkumaan.

"Uh!" murahti hän ajatellessaan tätä ikävää toveria. "Nyt minä olen sinusta onnellisesti päässyt — joksikin aikaa."

Maihin päästyään hän sivuutti viimeiset, tavaroitaan kantavat miehet, ja asiamiehen luona hän sai asiansa toimitetuksi tavanmukaisen hitaasti. Siellä häntä kehoitettiin "lähtemään ulos ja ottamaan lasi", mutta hän pyysi maitoa ja soodaa.

"En kylläkään ole ehdoton vesipoika", hän selitti, "mutta en voi sietää olutta enkä whiskyä."

Aikaisin iltapäivällä, lopetettuaan miehistön palkanmaksun, hän kiiruhti siihen yksityiskonttoriin, jossa oli sanottu hänen vaimonsa odottavan.

Hänen silmänsä etsivät naista ensin, vaikka hänellä oli kova kiusaus vilkaista pienokaista, joka istui tuolilla naisen vieressä. Syleiltyään vaimoaan pitkään hän piteli häntä käsivarrenmitan päässä katsellen kauan ja vakavasti hänen kasvoihinsa, ikäänkuin tutkiakseen jokaista hänen piirrettään, ja ihmetteli, ettei voinut huomata niissä jälkeäkään kuluneesta ajasta. Vaimo piti häntä lämminsydämisenä miehenä. Mutta jos olisi tiedusteltu kapteenin lähimpien miesten mielipidettä, he olisivat vastanneet, että hän oli tuima ja töykeä.

Sitten hän taas työnsi hänet luotaan ja katseli naista, joka kymmenen vuotta oli ollut hänen vaimonsa ja jota hän kuitenkin tunsi varsin vähän. Oma vaimo oli melkein vieras kapteenille — vieraampi kuin kiinalainen edeskäypä ja paljon vieraampi kuin hänen lähin miehensä, jonka hän oli nähnyt joka päivä yhtä mittaa kahdeksanasatanaviitenäkymmenenä päivänä. Naimisissa kymmenen vuotta — ja koko sinä aikana hän oli vaimonsa luona ollut kaiken kaikkiaan yhdeksän viikkoa, tuskin kuherruskuukautta. Joka kerta kotiin tultua oli melkein aloitettava uudelleen tuttavuudenteko. Sen kohtalon hän jakoi kaikkien niiden miesten kanssa, jotka lähtivät valtamerta kyntämään. Vähän he tiesivät vaimoistaan, vielä vähemmän lapsistaan. Ajatella vain hänen ensimmäistä koneenkäyttäjäänsä — vanhaa likinäköistä MacPhersonia — jonka tapana oli kertoa, miten hän kerran tuli kotiinsa eikä päässyt sisään: nenän edessä hänen ovensa sulki hänen nelivuotias poikansa, joka ei ollut nähnyt häntä milloinkaan aikaisemmin.

"Ja tämä tässä on se poika", sanoi kapteeni ojentaen varovaisesti kätensä silittääkseen pienokaisen poskea.

"Enkä minä häntä. Jumala nähköön, en olisi voinut erottaa häntä muista lapsista, vaikka luulenkin, että hänellä on sinun nenäsi, Annie."

"Ja sinun silmäsi, Donald. Katsopas niitä!… Tämähän on sinun isäsi, poikaseni. Anna nyt isälle suukkonen, niin olet oikein reipas poika."

Mutta lapsi vetäytyi yhä lähemmäksi äitiään; pienillä kasvoilla kuvastui lisääntyvä pelko ja epäluulo, ja kun isä aikoi vetää pojan luokseen, näytti siltä, kuin tämä puhkeaisi itkuun.

Kapteeni MacElrath ojentautui ja salatakseen kiusaantumisen tunnettaan veti kellonsa esille katsoen sitä.

Junassa hän istui aluksi vaiti ja katseli vuoroin vaimoaan, joka piti uinailevaa lasta sylissään, vuoroin viljeltyjä peltoja ja viheriöiviä, metsättömiä kukkuloita, jotka ikkunasta näkyivät sumuisina ja epäselvinä hienossa tihkusateessa. He olivat vaunussa kaksin. Lapsen nukahdettua äiti laski hänet sohvalle ja kietoi huolellisesti peittoon. Ja kun MacElrath oli saanut kuulla, miten sukulaiset ja tuttavat jaksoivat McGillillä, ja kun he olivat puhuneet ilmasta ja maan sekä eri viljalajien hinnoista, ei ollut paljon muuta keskustelunaihetta kuin he itse. Ja silloin kapteeni MacElrath rupesi rakkaalle vaimolleen kertomaan matkoistaan. Mutta se kertomus ei ollut kertomus maailman ihmeistä eikä ihanista kukkaismaista eikä itämaiden kummallisista kaupungeista.

"Kuumetta viljalti. Toinen puoli miehistöä sairaana, eikä paljon mitään saatu aikaan. Vain kiniiniä ja kiniiniä koko ajan. Joka aamu tyhjään vatsaan kiniiniä ja katajanmarjaviinaa. Terveet teeskentelivät olevansa yhtä huonossa kunnossa kuin sairaat."

Toisen kerran vaimo kysyi Newcastlesta. "Hiiltä ja hiilitonnia — ei mitään muuta. Ei mikään hauska kaupunki. Siellä minä menetin kaksi lämmittäjää — pari kiinalaista, jotka karkasivat. Varustaja sai pulittaa hallitukselle sata puntaa sakkoa kummastakin. 'Me panemme surulla merkille', kirjoitettiin minulle — kirjeen sain Oregoniin — 'me panemme surulla merkille teidän kahden kiinalaisen miehenne katoamisen Newcastlessa ja käskemme teitä pitämään tulevaisuudessa parempaa huolta.' Parempaa huolta! Ei olisi voinut huolehtia niistä paremmin. Niillä oli kummallakin pestinä neljäkymmentä puntaa, eikä kukaan olisi luullut niiden karkaavan.

"Mutta sellaisia ne varustajan tavat ovat. 'Panemme surulla merkille' tai 'me otamme luvan neuvoa' tahi 'me käskemme' taikka 'me emme voi käsittää' — ja muuta tuollaista. Kirottu lastilotja! Luulevat, että minä voisin kuljettaa sitä kuin se olisi jokin loisto-Lucitania ja vielä ilman hiiliä. Esimerkiksi se potkurijuttu. Minä marisin sitä heiltä kauan. Vanha oli rautainen ja tylppäsyrjäinen; sillä ei saanut kunnollista vauhtia. Uusi oli pronssia — yhdeksänsataa puntaa — ja he tahtoivat korkoa sille menoerälle, ja minä kuljin huonossa säässä ja menetin aikaa joka päivä. 'Me panemme surulla merkille teidän hitaan matkanne Valparaisosta Sydneyhin vain sadankuudenkymmenenseitsemän keskinopeudella päivässä. Olimme odottaneet uudesta propellista parempaa tulosta. Teidän olisi keskimäärin ollut kuljettava kaksisataakuusitoista päivässä.'

"Ja minä olin talvisäässä merellä; toisen puolen aikaa myrskytuulessa ja aina silloin tällöin myrskykeskusten lähellä, ja oli pakko kuusi päivää ajelehtia tuulen mukana koneet seisauksissa ja hiililaari melkein tyhjänä — ja mukana niin typerä perämies, ettei hän voinut sivuuttaa laivalyhtyä huutamatta minua sillalle. Kirjoitin tästä kaikesta heille. Ja silloin tuli: 'Meidän purjehdusneuvojamme mielestä te olette pysytellyt liiaksi etelässä' ja 'me toivomme tästä lähtien parempaa tulosta uudelta propellilta'. Heidän purjehdusneuvojansa! Merimies maalla! Minä olin kulkenut tavallista talvimatkain leveysastetta Valparaisosta Sydneyhin.

"Ja kun tulin Aucklandiin hiilipulassa, kuusi päivää ajelehdittuani ilman tulta säästääkseni hiiliä, ajattelin ajanhukkaa ja kustannuksia; silloin säästääkseni varustajan kukkaroa menin satamaan ilman luotsia. Ei ollut pakko ottaa luotsia. Jokohamassa tapasin Tryapsicin kapteenin Robinsonin. Me puhuimme Austraalian satamista ja muista paikoista, ja melkein heti hän sanoi: 'Aucklandista puhuen — ette tietenkään ole ollut siellä, kapteeni?' — 'Kyllä', sanoin minä, 'olin siellä aivan äskettäin'. — 'Vai niin', sanoi hän suuttuneena, 'sitten kai te juuri olette hommannut minulle sen kirjeen varustajalta. Ne kirjoittivat: 'Edelleen me panemme merkille viisitoista puntaa Aucklandin luotsille. Eräs meidän toinen laivamme on äskettäin ollut Aucklandissa aiheuttamatta sellaista menoerää. Ilmoitamme täten, että me siis pidämme teidän luotsaustanne Aucklandiin tarpeettomana tuhlauksena, mikä älköön enää uudistuko.'

"Mutta luuletko sinä niiden sanoneen sanaakaan, että minä olin säästänyt heille viisitoista puntaa? Ei tietenkään. Kapteeni Robinsonille ne kirjoittivat, ettei hän ollut säästänyt samalla tavoin, ja minä sain toisen ilmoituksen: 'Edelleen panemme merkille kahden guinean erän lääkärille miehistön laskuun. Pyydämme selitystä tästä tavattomasta menosta.' Se meni pariin kiinalaiseen. Luulin, että niillä oli beriberi, ja lähetin siksi hakemaan lääkäriä. Viikko sen jälkeen hautasin ne mereen. Mutta sanottiin vain: 'Pyydämme selitystä tästä tavattomasta menosta.' Ja kapteeni Robinsonille: 'Ilmoitamme täten, että pidämme luotsaustanne tarpeettomana tuhlauksena.'

"NewcastIesta minä sähkötin, että se vanha lastilotja oli niin likainen, että se tarvitsi kuivatelakkaa. Seitsemän kuukautta ilman kuivatelakkaa, ja juuri Länsirannikko osaa kaikista maailman paikoista parhaiten ryvettää pohjan… Mutta rahdit olivat korkealla ja laiva oli tilattu viemään hiiliä Portlandiin. Eräs Woo-linjan laiva — Arrata — lähti satamasta samana päivänä kuin mekin, ja vanha Tryapsic teki kuusi solmua, parhaassa tapauksessa seitsemän. Kun olin Comoxissa ottamassa hiiliä, sain varustajalta kirjeen. Itse johtaja oli allekirjoittanut, ja alimmaksi hän oli omakätisesti merkinnyt: 'Arrata voittanut teidät neljällä ja puolella päivällä. En ollut sitä odottanut.' Sitä hän ei ollut odottanut! Vaikka minä olin sähköttänyt Newcastlesta. Ja kun laiva tuli Portlandin kuivatelakalle, niin siinä oli jalanpituinen parta, nyrkinkokoisia jarrupahkoja ja se oli täynnä pienen teevadin kokoisia näkinkenkiä. Jälkeenpäin meiltä meni kokonaista kaksi päivää telakan siivoamiseen kuorista ja liasta.

"Sitten se jankutus Newcastlen tulipesäristikoista. Sikäläinen liike oli tehnyt ne raskaammiksi kuin insinöörin erikoisluettelossa oli mainittu ja unohtanut veloittaa erotuksesta. Viime-hetkellä, kun olin maissa ottamassa selvitystä, tulivat ne laskuineen. 'Erehdys aikaisemmin jätetyssä laskussa tulipesäristikosta, kuusi puntaa. He olivat olleet laivalla, ja MacPherson oli todistanut oikeaksi heidän vaatimuksensa. Minä sanoin, että sepäs oli ihmeellistä, enkä tahtonut maksaa. 'Epäilettekö koneenkäyttäjänne sanoja?' kysyivät ne. 'Enpä tietenkään', sanoin minä, 'mutta en ymmärrä, miten merkitsisin tähän paperiin. Tulkaa kannelle. Soutu sinne ei maksa mitään eikä takaisintulo myöskään. Saamme kuulla, mitä MacPherson sanoo.'

"Mutta he eivät tulleet. Portlandiin sain laskun kirjeessä. En huolinut siitä. Honkongissa sain kirjeen varustajalta. Lasku oli nyt lähetetty niille. Itse kirjoitin selityksen Jaavasta. Marseillessa oli taas yhtiöltä kirje. 'Ylimääräisestä työstä konehuoneeseen, kuusi puntaa. Koneenkäyttäjä on todistanut laskun oikeaksi, mutta te ette. Epäilettekö koneenkäyttäjän rehellisyyttä?' Kirjoitin, etten epäillyt hänen rehellisyyttään — että lasku ylipainosta ja kaikki muu oli aivan oikein. Luuletko sinä heidän maksaneen? Eipä tietenkään. Asiaa piti tutkia lähemmin. Sitten joku konttorin kirjanpitäjä sairastui ja lasku katosi. Ja kirjeitä tuli paljon. Sain kirjeitä varustajalta ja liikkeeltä. 'Erehdys tulipesäristikkojen suorituksessa, kuusi puntaa.' Se oli aina vastassa, saavuinpa minne tahansa — Baltimoressa, Delagoan lahdessa, Riossa ja Montevideossa. Laskua ei ole vielä maksettu. Sanonpa sinulle, Annie — varustajalle ei ole helppo tehdä mieliksi."

Hän istui pari silmänräpäystä mietteissään ja murisi sitten: "Erehdys tulipesäristikkojen suorituksessa, kuusi puntaa…"

"Niin" — nainen nyökkäsi. "Me emme saaneet tietää ennenkuin kolme päivää sitten. Hänen vaimonsa suree kuollakseen."

"Mainio poika, se Jamie", selitti MacElrath, "mutta aivan liian hurjapäinen. Muistan, kun olimme toveruksina Albioniila. Niin — vai on Jamiekin poissa?"

"Etkä ehkä ole kuullut Bankshirestäkään? Se on hukkunut Magellanin salmessa — McDougal päällikkönä. Eilispäivän lehdissä oli siitä."

"Vaikea paikka se Magellanin salmi", sanoi kapteeni. "Minun kirottu perämieheni oli ajaa maihin kahdesti, ennenkuin siitä päästiin läpi. Hän oli idiootti, oikea kaistapää. En tahtonut pitää häntä komentosillalla minuuttiakaan. Kun tultiin Narrow Reachiin paksussa lumituiskussa ja minä olin kajuutassa katsomassa merikorttia, annoin hänelle kurssinmuutoksen. 'Idänpuoleiseen eteläkaakkoon', sanoin hänelle. 'Idänpuoleiseen eteläkaakkoon, sir', toisti hän. Viittätoista minuuttia myöhemmin palasin komentosillalle. 'Kummallista', sanoi se perämiesräähkä, 'minä en muistanut, että Narrow Reachin suussa on saaria'. Silloin katsahdin noita saaria ja huusin ruorimiehelle: 'Lujasti oikeaan!' Ja sinun olisi sietänyt nähdä, kun Tryapsic teki terävimmän käännöksen koko elämässään. Odotin, kunnes lumituisku oli lakannut, ja siinä meillä oli Narrow Reach itäpuolella ja False Bayn saaret etelässä. 'Mitä kurssia te ohjasitte tätä ennen?' kysyin ruorimieheltä. 'Idänpuoleiseen etelään', vastasi hän. Minä katsoin perämieheen. Mitä minä saatoin sanoa? Olin niin suutuksissani, että olisin voinut murhata hänet. Neljän piirun ero! Viisi minuuttia vielä, ja vanha Tryapsic olisi mennyt pohjaan.

"Ja entäs, kun yritettiin mennä itäisestä salmesta. Neljässä tunnissa sen olisi pitänyt käydä. Olin ollut neljäkymmentä tuntia sillalla ja annoin perämiehelle suoran kurssin ja näytin, että Askthatin majakka oli tuolla peräpuolella. 'Älkää antako laivan mennä kauemmaksi pohjoiseen päin kuin pohjanpuoleiseen länteen', sanoin hänelle, 'silloin on oikein'. Menin hyttiini ja heittäydyin pitkälleni. Mutta en voinut nukkua levottomuudeltani. Kun on neljäkymmentä tuntia ollut sillalla, niin neljä ei tee mitään, ajattelin minä. Eikä perämies saisi niinä neljänä tuntina ajaa laivaa upoksiin. 'Ei, siitä ei tule mitään', sanoin itsekseni. Nousin ylös, peseydyin, join kupin kahvia ja menin takaisin sillalle. Katselin Askthatin majakkaa. Nyt se oli lännenpuoleisessa luoteessa, ja vanha Tryapsic oli suoraan menossa karille. Se perämies oli idiootti. Ei olisi muuta tarvinnut kuin katsella veteen, jotta olisi nähnyt värivaihteluista kalliot ja matalikon. Voit uskoa, että Tryapsic oli vähällä hukkua. Ellen minä olisi ollut paikalla, niin hän olisi toimittanut laivan pohjaan kahdesti kolmessakymmenessä tunnissa."

Kapteeni MacElrath katseli lempeä ihailu sinisissä silmissään nukkuvaa lasta, ja vaimo koetti johtaa hänen ajatuksensa pois kestetyistä harmeista.

"Muistat kai Jimmy MacCaulin?" kysyi hän. "Sinähän olit hänen molempien poikiensa koulutoveri. Vanhan Jimmy MacCaulin, joka omistaa farmin lähellä tohtori Haythornin taloa?"

"Ei, mutta hän tuli kysymään sinun isältäsi, kun viimeksi lähdit Valparaisoon, oletko sinä ennen ollut siellä. Ja kun sinun isäsi vastasi ei, niin Jimmy kysyi: 'Kuinka hän sitten osaa sinne?' Mutta sinun isäsi sanoi: 'Ei siinä mitään kummaa ole, Jimmy. Otaksupa, että sinä tahtoisit mantereelle jonkun luo, joka asuu Belfastissa. Ja Belfast on suuri kaupunki, Jimmy — miten sinä sitten löytäisit hänet?' — 'Ottaisin tietenkin kielen avuksi ja kysyisin kaikilta vastaantulijoilta', vastasi Jimmy. 'No, minähän sanoin, ettei siinä mitään kummaa ole', sanoi sinun isäsi. 'Juuri samalla tavalla Donald löytää tien Valparaisoon. Hän tietysti kysyy kaikilta vastaantulevilta kippareilta, kunnes tapaa jonkun, joka on ollut Valparaisossa, ja silloin se näyttää hänelle tien sinne.' Jimmy raapi korvallistaan ja sanoi, että nyt hän ymmärtää kaiken; sehän oli maailman yksinkertaisin juttu."

"Laiha kovasti se perämies — melkein kuin sinä ja minä yhteensä", sanoi hän hetken kuluttua, silmissään leikillinen pilkahdus, joka tehosti hänen kömpelöä sukkeluuttaan. Mutta pilkahdus katosi pian väsyneen ja synkän ilmeen tieltä. "Mitenkä hän käyttäytyikään Valparaisossa, kun hän jätti maihin kuusisataa syltä rautaketjua ottamatta kuittia lotjamieheltä. Olin juuri silloin satamakonttorissa lähtöselvittelyitä tekemässä. Ja me olimme jo merellä, ennenkuin huomasin, ettei hänellä ollut kuittia kaapelista.

"'Miten kauan te olette ollut merillä', sanoin minä, 'kun ette tiedä, että perämiehen velvollisuus on aina lastia jätettäessä ottaa kuitti? Mikä nyt estää lotjamiestä varastamasta muutamia syliä kaapelista?'

"Ja kävi juuri niinkuin olin sanonut. Olimme ottaneet vastaan kuusisataa syltä, mutta asiamies sai vain neljäsataayhdeksänkymmentäviisi. Lotjamies vannoi, että siinä kaikki, mitä hän oli saanut perämieheltä — neljäsataayhdeksänkymmentäviisi syltä. Portlandiin tuli varustajalta kirje. Eivät ne siitä perämiestä syyttäneet, vaan minua — ja minä olin ollut poissa laivan asioita hoitamassa, kun se tapahtui. En kai voinut olla kahdessa paikassa samalla kertaa. Saan siitä asiasta kirjeitä vielä vast'edeskin sekä varustajalta että asiamieheltä.

"Se perämies ei myöskään ollut oikein luotettava eikä lainkaan sopiva palvelemaan laivanvarustajaa. Uskotko, että hän tahtoi saada minut huonoihin kirjoihin Kauppakamarissa, sen vuoksi että minä muka olin ajanut merkin alapuolella? Hän oli sanonut niin pursimiehelle. Ja kotimatkalla hän sanoi minulle vasten kasvoja, että laiva oli ollut puoli tuumaa liian syvässä. No niin, me olimme Portlandissa ja otimme lastin makeassa vedessä ja sitten menimme Comoxiin lastaamaan hiiliä suolavedessä. Minä sanon, Annie, että siinä on tehtävä tarkat laskut ja minä olin puoli tuumaa lastilinjan alapuolella, kun hiilet olivat ruumassa. Mutta minä en sano sitä muille kuin sinulle. Ja se perämiehen vietävä aikoi tehdä ilmoituksen Kauppakamarille… höyryputki halkaisi hänet sitten kuin sillin. Totta totisesti hän oli yksinkertainen. Kun olin lastannut Portlandissa, täytyi minun ottaa kuusikymmentä tonnia omiin tarpeisiin, jotta pääsisi Comoxiin. Lotjakuljetus maksaa paljon, eikä hiilitelakalla ollut tilaa. Muuan ranskalainen parkki oli telakan vieressä; minä puhuin kapteenin kanssa ja kysyin, mitä hän tahtoisi, jos työnsä tehtyään siirtyisi pariksi tunniksi syrjään ja päästäisi minut telakkaan. 'Kaksikymmentä dollaria', vastasi hän. Se oli säästöä varustajalle, ja minä annoin hänelle rahat. Pimeän tultua minä ajoin telakkaan ja otin hiiliä. Sitten piti palata ja heittää ankkuri virtaan — omalla höyryllä tietenkin.

"Meidän piti mennä ulos perä edellä, ja silloin peräytyslaite joutui jotenkin epäkuntoon. Vanha MacPherson sanoi, että hän saattoi viedä meidät ulos käsivoimin, vaikka se kävisi hitaasti. Minä sanoin, että hyvä on. No, ja sitten me panimme laivan käyntiin. Vuoksi nousi vähitellen, ja suoraan edessämme vähän matkan päässä oli laiva, jonka molemmilla sivuilla oli lotja. Näin laivan laitalyhdyt, mutta en mitään valoa lotjissa. Oli vaikeata viedä niin suurta alusta, kun peräytymislaitetta oli hoidettava käsin. Meidän oli mentävä aivan laivan lähelle päästäksemme eteenpäin ja selvitäksemme telakan suupuolesta. Ja me törmäsimme lotjan perään, juuri kun huusin MacPhersonille.

"Luotsi ei näes ollut etevimpiä ammatissaan. Me jatkoimme menoamme hyvälle paikalle ja laskimme ankkurin, ja kaikki olisi ollut hyvin, ellei perämies olisi ollut sellainen idiootti.

"'Minä en ole nähnyt mitään lotjaa', sanoin minä ja poljin samalla merkitsevästi hänen varpaitaan.

"Luotsin mentyä minä sanoin perämiehelle: 'Ellette tiedä mitään, perämies, niin on parasta, että pidätte suunne kiinni.'

"'Vaikka olisimme niin tehneetkin', sanoin minä, 'niin ei teidän asianne ole lörpötellä siitä luotsille — mutta muistakaa, etten minä ainakaan ole myöntänyt siellä olleen mitään lotjaa'.

"Ja seuraavana aamuna, juuri kun olen pukeutumassa, tulee edeskäypä sisään ja sanoo: 'Täällä on joku, joka etsii teitä, sir.' — 'Tuo hänet tänne', sanoin minä. Ja hän tuli. 'Istuutukaa', sanoin. Ja hän istuutui.

"Hän oli lotjan omistaja, ja kun oli puhunut puhuttavansa, niin minä sanoin: 'En ole nähnyt mitään lotjaa.'

"'Mitä sanotte, hyvä mies?' huusi hän. 'Kahdentuhannen tonnin lotjaa, talon kokoista, tuon parkin vierellä!'

"'Minä otin kurssin laivan kylkilyhtyjen mukaan', sanoin minä, 'enkä tullut liian lähelle laivaa, siitä olen varma'.

"'Mutta te tulitte liian lähelle lotjaa', virkkoi hän, 'ja te murskasitte sen. Vahinko on tuhat dollaria, ja minä pidän huolen, että te maksatte sen.'

"'Kuulkaahan, hyvä herra', sanoin minä. 'Kun minä muutan laivaa pimeän tultua, niin minä seuraan lain määräyksiä — ja niissä sanotaan selvästi, että minun on johdettava liikkeeni laivan lyhtyjen mukaan. Teidän lotjassanne ei ollut lyhtyjä, enkä minä myöskään tähystellyt lyhdyttömiä lotjia, joilla olisi pitänyt olla lyhdyt.'

"'Tepä tunnutte ymmärtävän asianne', sanoin minä. 'Mutta uskokaa pois, että minä ymmärrän yhtä hyvin omani ja etten minä milloinkaan näe lyhdyttömiä lotjia. Jos arvelette asiaksenne valittaa, niin valittakaa vain. Edeskäypä osoittaa teille tien ulos. Hyvästi!'

"Ja sillä asia oli lopussa. Mutta tämä osoittaa, miten yksinkertainen perämies oli. Minä sanon, että oli siunaus kaikille kapteeneille, kun se mies halkaistiin kuin silli. Hänellä oli joku suosija konttorissa, ja siksi häntä pidettiin palveluksessa."

"Wekleyn farmi kuulutaan pian myytävän", mainitsi vaimo, ovelasti tarkaten, minkä vaikutuksen tieto tekisi mieheen.

Tämän silmät muuttuivat heti eloisiksi, ja hän ojentautui kuin tarttuakseen johonkin miellyttävään. Sitä farmia hän juuri oli unelmoinut — se oli lähinnä hänen isänsä tilaa, ja Annien vanhemmat asuivat tuskin mailin päässä siitä.

"Me ostamme sen sitten", sanoi hän, "mutta siitä ei pidä puhua yhdellekään ihmiselle, ennenkuin se on ostettu ja maksettu. Olen säästänyt jonkin verran tänä aikana, vaikka sivutulot eivät ole enää niinkuin ennenvanhaan; meillä on sentään jonkin verran millä alkaa. Puhun isälle ja järjestän, että hänellä on rahat käsillä, jotta hän voi päättää kaupan, jos minä olen merillä siihen aikaan."

Hän pyyhki kylmää huurua ikkunasta ja katsoi rankkasateeseen, joka esti näkemästä mitään muuta.

"Nuorena minä aina pelkäsin, että varustaja antaisi minulle potkut. Ja sitä minun pitää pelätä vieläkin. Mutta kun farmi kerran on meidän — silloin ei tarvitse pelätä enempää. Valtamerenkyntäjän ammatti on kehnoa. Minä, joka olen matkannut kaiken maailman meriä ja uhmannut syvyyden vaaroja, pitänyt huolta viidenkymmenentuhannen punnan arvoisesta laivasta ja lastista, joka toisinaan on sekin noussut viiteenkymmeneentuhanteen puntaan — satatuhatta puntaa eli puoli miljoonaa dollaria, niinkuin jenkit sanovat — minun palkkani koko suuresta edesvastuusta on kaksikymmentä puntaa kuussa. Mikä maamarriainen, joka hoitaa sadantuhannen punnan asioita, saa niin pienen palkan kuin kaksikymmentä puntaa? Ja kellä on sellaista päällystöä kuin merikapteenilla: varustaja, vakuuttajat ja Kauppakamari, joilla kaikilla on eri vaatimukset? Varustaja tahtoo, että matkan pitää käydä nopeasti ja kiroaa vaaranuhkaa, vakuuttajat vaativat, että matkan pitää olla varma ja kiroavat viivytystä, Kauppakamari vaatii varovaisuutta matkalla, ja varovaisuus merkitsee aina viivytystä. Kolme erilaista isäntää — ja kaikilla valta heittää mies portaita alas ja halu tehdä se, ellei heidän vaatimuksiaan täytetä."

Hän tunsi junan nopeuden vähenevän ja katseli uudelleen huuruisen ikkunan läpi. Sitten hän nousi, napitti päällystakkinsa, nosti kauluksensa ylös ja otti nukkuvan lapsen kömpelösti käsivarsilleen.

"Minä puhun isän kanssa", sanoi hän, "ja hommaan rahat hänelle valmiiksi, jotta emme menetä farmia, jos olen merillä sitä myytäessä. Ja sitten varustaja saa antaa minulle potkut, heti kun haluaa. Silloin minä saan olla talossa koko yön — ja saan olla sinun luonasi, Annie, ja meri saa mielellään painua hemmettiin."

Onni loisti molempien kasvoista, ja hetkisen heidän silmissään kajasti tämä rauhan unelma. Annie nojasi miestään vasten, ja junan pysähtyessä he suutelivat toisiaan yli nukkuvan lapsen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MEIDÄN HERRAMME PETTÄJÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.