The Project Gutenberg eBook of Mogens, by J. P. Jacobsen

Jens Peder Jacobsen (s. 1847, k. 1885) oli Tanskan kirjallisuudessa naturalistisen suunnan vahvimpia tukia. Hän tutki ensin luonnontieteitä ja ihaili suuresti Darwinia. Hänen mielihalunsa veti hänet kuitenkin kaunokirjalliselle uralle. Georg Brandesin alotettua kuuluisan luentosarjansa, jossa hän saarnasi uutta oppia, sai Jacobsen siitä herätyksen ja kirjotti pienen kertomuksensa "Mogens" (painettiin ensi kerran 1882), jolla hän ensin herätti huomiota elävällä luonnonkuvauksellaan. Jacobsen työskenteli hyvin hitaasti, osaksi heikon terveytensä tähden, osaksi siksi, että pani erinomaisen tarkkaa huolta kielensä ja tyylinsä kehittämiseen. Niinpä kului kokonaista neljä vuotta molempien hänen pääteostensa, romanien "Fru Marie Grubbe" ja "Nils Lyhne" välillä; Yhtä tarkkana ja taitavana kuin hän "Mogens'issaan" esiintyy luonnonkuvaajana, yhtä mestarillinen hän sittemmin oli syvimpiä ja hienoimpia sielunelämänkin vivahduksia kuvatessaan.

MOGENS.

Kesä oli; keskellä päivää; aitauksen nurkassa. Juuri sen vieressä seisoi vanha tammi, jonka rungosta voi hyvin sanoa, että se vääntelehti epätoivoissaan nuorten, kellertäväin lehviensä ja mustien, paksujen ja koukkuisten oksiensa sopusoinnuttomuuden tähden, sillä nämä muistuttivat suuresti karkeapiirteisiä muinaisgoottilaisia arabeskeja. Tammen takana seisoi rehevä pähkinäpensasto tummine, kiillottomine lehvineen, jotka olivat niin tiheät, ettei voinut nähdä runkoja eikä oksia. Pähkinäpensaan ylitse kohosi kaksi solakkaa, iloista vaahteraa hauskoine hammaslaitaisine lehtineen, viheriäin hedelmäterttujen punaiset varret pitkine kantoineen pystyssä törröttämässä. Vaahterain takaa alkoi metsä — viheriä, tasasuhtaisesti pyöristynyt rinne, jossa linnut liitelivät edestakaisin, kuten keijukaiskansa nurmikummulla.

Tämän kaiken saattoi nähdä kulkiessaan peltotietä aidan ulkopuolitse. Mutta jos siihen sijaan lepäsi tammen varjossa nojaten selkänsä sen runkoon ja katsoi toisaalle alaspäin — ja siellä oli joku, joka teki niin — silloin näki ensiksi omat jalkansa, sitte pienen alan lyhyttä rehevää nurmea, sen jälkeen suuren kasan tummia nokkosia, sitte aidan ja hieman sen takana kasvavaa ruispeltoa, vihdoin oikeusneuvoksen lipputangon ylhäällä kukkulalla, ja lopuksi taivaan.

Oli painostavan kuuma, ilma välkkyi lämmöstä, ja samalla oli niin hiljaista; lehdet riippuivat puissa ja nukkuivat; ei liikkunut mikään muu kuin mariankämmekät aidan varrella nokkoisten vieressä ja muutamat lakastuneet lehdet, jotka viruivat nurmella ja kierähtivät hiljaisella, äkillisellä liikkeellä, ikäänkuin käpristyen auringon säteilyssä.

Ja sitte ihminen tammen juurella; hän loikoi ja haukotteli ja silmäili surumielisesti, avuttomasti ylös taivasta kohden. Hän rallatteli hieman ja jätti sen sikseen; vihelteli, jätti senkin, käänsihe ympäri, käänsihe uudestaan ja antoi katseensa viivähtää vanhassa myyränmättäässä, joka kuumuudessa oli käynyt aivan vaaleanharmaaksi. Äkkiä tuli pieni, pyöreä, tumma pilkku vaaleanharmaaseen multaan, vielä yksi, kolme, neljä, monta, vielä useampia, koko kasa muuttui aivan tummanharmaaksi. Ilman täyttivät pelkät pitkät, tummat piirut, lehdet lepattivat ja huojuivat, syntyi suhina, joka kasvoi kohisevaksi; vesi virtaili maahan.

Kaikki kiilui, välkkyi, helmeili. Lehdet, oksat, rungot loistivat kosteudesta, jokainen pieni pisara, joka putosi maahan, nurmelle, aidalle tai johonkin muuanne, pirskahteli tuhansiksi pikku helmiksi. Pieniä pisaroita riippui siellä ja täällä ja muuttuivat suuriksi pisaroiksi, putosivat maahan, yhtyivät toisiin pisaroihin, kasvoivat pieniksi puroiksi, painuivat pieniin uomiin, pujahtivat suuremmista reijistä maan sisään ja pulpahtivat pienemmistä jälleen ulos, laskettivat edelleen tomun, lastujen ja lehtien kera, painoivat nämä pohjaan ja nostivat ne jälleen pinnalle uimaan, kierittelivät niitä ympärinsä ja painoivat ne jälleen pohjaan. Lehdet, jotka eivät olleet kuuluneet yhteen siitä päivin kuin olivat puhjenneet silmikolle, vei vesi jälleen yhteen; sammal, joka oli kuivunut mitättömiin, pöyhistyi jälleen ja pehmeni, kiharoitui, vihertyi ja mehevöityi, ja harmaat jäkälät, jotka melkein olivat muuttuneet nuuskaksi, levisivät siroina tupsuina, uhkeina kuin kultakirjavaate ja loistaen kuin silkki. Kieruruohojen kukanterät täyttyivät ääriään myöten, sitte ne sysivät toisiaan ja kaasivat veden nokkosten päihin. Paksut, mustat etanat vääntäytyivät hyväntahtoisesti näkyviin ja katselivat laupiaasti taivasta kohden. Ja ihminen? Ihminen seisoi paljain päin sateessa ja antoi pisarain virtailla tukkaansa, kulmiaan, silmiään, nenäänsä ja poskiaan myöten leukaan, kohotteli silloin tällöin jalkojaan kuten tanssissa, pudisti tuontuostakin päätänsä, jos tukkaan tuli liian paljo vettä ja lauloi täyttä kurkkua, aavistamatta mitä lauloi, niin oli hänen mielensä kiintynyt sateeseen:

Jos ois mulla pienonen lapsenlaps ja arkkuni täynnään aarteita, niin ollut ois tytärkin kultahaps, ois kodit ja konnut ja peltoja.

Ja jos mulla olisi tyttönen ja kodit ja konnut ja peltoja, ois täytynyt olla myös kultasen ja arkkuni täynnään aarteita.

Siinä seisoi hän laulaen, mutta ylempää tummien pähkinäpensasten välistä pilkisteli pieni tytönpää esiin. Hän oli pitkän silkkihuivin pään kietonut muutamaan oksaan, joka pisti hieman pitemmälle kuin muut, ja silloin tällöin tempasi pieni kätönen silkkihuivia, mutta siitä oli se ainoa seuraus, että oksasta putosi sadepuuska naapurin päähän. Muu osa saalista oli piukasti tytön pään ympärillä ja peitti otsan puoleksi, varjosti silmät ja oli solmittu suureksi nauharuusukkeeksi leuvan alle. Pienet tytönkasvot näyttivät sangen kummastuneilta, mutta olivat kuitenkin purskahtamaisillaan nauruun; hymy pilkkui jo silmistä. Yhtäkkiä astui sateessa seisoja parisen askelta syrjään, näki punasen lipun, kasvot, suuret, ruskeat silmät ja pienen, kummastuneen, avonaisen suun; heti tuli hänen asemansa neuvottomaksi, hän katsoi ällistyneenä eteensä maahan; samassa kajahti hiljainen huudahtus, esiinpistävä oksa huojui kovasti, kohtsillään oli punainen huivinlieve poissa, tytönkasvot poissa ja yhä etempänä kuului kahina pähkinäpensastossa. Silloin juoksi hänkin. Hän ei tiennyt miksi, hän ei ajatellut kerrassaan mitään, sadeilman iloisuus pääsi hänessä jälleen valloilleen ja hän juoksi pienten tytönkasvojen jälkeen. Hänen ei johtunut mieleensäkään, että hän juoksisi jonkun henkilön jälestä; ne olivat vain tytönkasvot. Hän juoksi, kahisi oikealla, kahisi vasemmalla, kahisi edessä ja kahisi takana, ajaja kahisteli, pakenija kallisteli ja kaikki nämä äänet ja juoksu itse innostuttivat nuorta miestä ja hän huusi: "Kurkistapas kerran, missä olet!" kukaan ei kurkistanut. Oman äänensä kuullessaan tuli hän hieman hämilleen, mutta hän juoksi lakkaamatta; silloin johtui hänen mieleensä ajatus, mutta vain yksi ainoa, ja hän mutisi juostessaan: "Mitä sanotkaan hänelle? Mitä sanotkaan hänelle?" Hän tuli suuren pensaan luo; sinne oli tyttö piilottunut, hän näki hänen vaatteensa liepeen. "Mitä sanotkaan hänelle? Mitä sanotkaan hänelle?" jupisi hän yhä juostessaan. Hän tuli pensaan luo, pyörähti äkkiä syrjään, juoksi edelleen, mutisi samaa, tuli leveälle tielle, juoksi rivakasti kappaleen matkaa, pysähtyi äkkiä ja purskahti nauruun, kulki hiljaa vieläkin palasen, nauroi sitte kaikin voimin eikä lakannut nauramasta koko aitovartta pitkin kulkiessaan.

Oli ihana syyspäivä, tien alas rantaan peittivät sitruunankeltaiset jalavain ja vaahterain lehdet, ja koivut näyttivät vielä hienommilta ja hilpeämmiltä vähine jälelläolevine lehtineen, ja pihlajat näyttivät niin muhkeilta ruskeine, punaisine marjaterttuineen. Ja taivas oli niin sininen, niin sininen, ja metsä näytti paljo suuremmalta, saattoi nähdä runkojen välitse kauvas sen sisään. Ja lisäksi kaikki olisi pian mennyttä. Metsät, pellot, taivas, Jumalan vapaa ilma ja koko luonto sai pian väistyä lamppujen, lattiamattojen ja hyasinttien tieltä. Sentähden käveli Kap Trafalgarin oikeusneuvos jalkaisin alas rantaan, jättäen vaununsa seisomaan kylänvoudin luo.

Oikeusneuvos oli luonnon ystävä, luonto oli jotakin aivan erikoista, luonto oli olemassaolon ihanin koristus. Oikeusneuvos suosi luontoa, hän puolusti sitä keinotekoisuutta vastaan; puutarhat eivät olleet mitään muuta kuin turmeltua luontoa; mutta tyylikkäät puutarhat olivat mieletöntä luontoa; luonnossa ei ollut mitään tyyliä, meidän herramme oli luonut luonnon ainoastaan luonnolliseksi, ei miksikään muuksi, ainoastaan luonnolliseksi. Luonto oli vapaa, turmeltumaton; mutta syntiinlankeemuksessa vallotti ihmiset sivistys; nyt oli sivistys välttämättömyys; olisi ollut parempi, jollei niin olisi; luonnontila oli jotakin aivan toista. Oikeusneuvoksella ei ollut mitään sitä vastaan, että hän elättäisi itseään kulkien ympärinsä lammasnahkaturkissa ja ampuen jäniksiä ja kurppia, kuovia ja riekkoja ja metsäkauriita ja metsäsikoja. Ei, luonnontila oli nyt kerran helmi, suorastaan helmi.

Oikeusneuvos ja hänen tyttärensä kävelivät meren rannalle. Tämä oli jo kauvan vilkkunut oksien välitse, mutta nyt tuli se kokonaan näkyviin, kun he kulkivat tienpolven ohitse, jonka kainalossa kasvoi suuria poppeleita. Siellä lepäsi se, suuri vesipeili, terävät, harmaansiniset, väreilevät vesikielekkeet, ja auringonvalo väikkyi tyynillä paikoilla ja välkkyi väreilevillä. Se veti katseen mukaansa pintansa ylitse, vei sen pitkin rantojaan vitkaan pyöristyvässä kaaressa, jyrkästi mutkittelevia rantaviivoja pitkin, antoi sen leijailla ympärinsä vihertävillä maakielekkeillä, päästi sitte katseen vapaaksi — mutta otti ajatuksen mukaansa. — Purjehtimaan! Kumpa saisi vuokrata venheen!

Ei, sellaista ei ollut saatavissa, sanoi eräs pikku poikanen, joka oli kotoisin Valkosesta maatalosta ja heitteli voileipiä rannalla. Ei ainoaakaan venhettä? No, kyllä sentään, myllärillä oli tosin venhe, mutta sitä ei saanut; mylläri ei tahtonut antaa, myllärin Niile oli kerran vähällä saanut selkäsaunan, kun oli sen viime kerran antanut lainaksi; sitä ei maksanut ajatellakaan; mutta herralla, joka asui ylhäällä metsänvartija Nikolain luona, hänellä oli oivallinen venhe, ulkoa musta ja sisältä punanen, ja hän lainasi sitä kenelle tahansa.

Oikeusneuvos ja hänen tyttärensä menivät metsänvartija Nikolain luo. Kappaleen matkan päässä talosta tapasivat he Nikolain pienen tytön, ja tämän pyysivät juoksemaan sisälle ja kysymään, oliko herra puhuteltavissa. Hän juoksi kuten hengen hädässä, juoksi jaloin ja käsin, kunnes tuli ovelle, siellä asetti hän jalkansa portaalle ja sitoi housujensa nauhat, ja sitte syöksähti hän sisälle; pian tuli hän takaisin jättäen molemmat ovet taakseen auki ja huusi, ennenkuin oli joutunut jälleen portaille, että herra tulisi tuossa paikassa; sitte istuutui hän oven viereen muuria vasten ja silmäili käsivartensa alitse vieraaseen.

Herra tuli ja osottautui olevansa pitkä, voimakasrakenteinen, noin 20-vuotias mies. Oikeusneuvoksen tytär pelästyi hieman tuntiessaan hänet samaksi ihmiseksi, joka sateessa oli laulanut. Mutta hän näytti niin kummalliselta ja hajamieliseltä; silminnähtävästi tuli hän suoraa päätä jonkun kirjan äärestä, sen saattoi nähdä hänen'kasvojensa ilmeestä, hänen tukastaan ja käsistään, jotka eivät lainkaan tienneet, missä olivat.

Oikeusneuvoksen tytär kumarsi hillittömän iloisesti hänen edessään ja huusi "Kukkuu" ja nauroi.

Mutta nämähän olivat taanoiset tytönkasvot; ihminen tuli aivan punaiseksi ja koetti sanoa jotakin, kun oikeusneuvos tuli häiritsemään kysymyksineen venheestä. Kyllä, se oli käytettävissä. Mutta kuka soutaisi: Se oli hänen itsensä tehtävä, sanoi neiti; tyttöä ei huolestuttanut, mitä isä mahtoi sanoa; oli aivan samantekevää, jos tämä aiheutti herralle epämukavuutta, sillä ei hänkään väliin välittänyt, vaikka valmisti sellaista muille. Sitte he lähtivät alas venheelle ja selittivät oikeusneuvokselle tiellä asian. He saapuivat venheeseen ja olivat loitolla vesillä, ennenkuin neiti oli oikein ehtinyt istuutua ja sai aikaa puhumiseen.

"No", sanoi hän, "luitte varmaankin jotakin sangen oppinutta, kun tulin ja luotsasin teidät purjehtimaan?"

"Soutelemaan, kai tarkoitatte. Oppinutta! Luin kertomusta ritari
Pietarista, hopea-avaimesta ja kauniista Magelonesta."

"Ei keneltäkään; sellaisia kirjoja ei kirjota kukaan. Vigsleis kultapyörineen ei myös ole keneltäkään eikä tukeva Bryde."

"Oh, istukaa enemmän tuolla reunalla, muuten on vene kallellaan. Niin, se on luonnollista, ne eivät olekaan mitään hienoja kirjoja; ne ovat sellaisia, joita ostetaan torilta viisukauppiailta."

"Ainako? En lue vuodessa monta kirjaa, ja mieluimmin oikeastaan luen sellaisia joissa esiintyy intiaaneja."

"Niin, tunnen kyllä ne; meillä oli niitä kotona kokonainen kaappi täytenään, ja neiti Holm — äitini seuraneiti — luki aamiaisen ja illallisen jälkeen niitä ääneen; mutta en voi juuri sanoa niiden minua miellyttävän — en voi sietää runosäkeitä.

"Ei sietää runosäkeitä! — Sanoitte, että teillä oli, eikö äitinne enää elä?"

Tämä sanottiin hieman äreällä, torjuvalla äänellä, ja keskustelu katkesi tuokioksi ja päästi veden liplatuksen venheen reunoja vasten selvästi kuuluviin. Neiti katkaisi äänettömyyden.

"Niin, mutta täytyyhän teidän jotakin olla? Täytyyhän teidän tehdä jotakin?

Nuori mies lakkasi soutamasta, piti airoja koholla, katsoi tytön kasvoihin ja nauroi:

"Mitä sillä tarkoitatte? — Ei, ette saa suuttua minuun; tahdon sanoa teille jotakin, on tuollainen ironillinen ihminen. Sitä te ette voi käsittää. Luulette, että kun minulla on hienot vaatteet, täytyy minun olla hieno mies. Isäni oli hieno mies, ja minulle on sanottu, että hän voi tavattoman paljon, ja niin hän voikin, sillä hän oli virkamies. Minä en osaa mitään, sillä äiti ja minä teimme kaikessa toisillemme mieliksi, ja minua ei lainkaan haluta oppia sitä mitä koulussa opitaan, ei vielä nytkään. Oi, olisittepa nähnyt äitini; hän oli hyvin, hyvin pieni nainen; jo kolmentoista vanhana jaksoin hänet kantaa sylissäni puutarhaan. Hän oli niin kevyt, viime vuosina kannoin häntä sylissäni koko puutarhan ja puiston ympäri. Näen hänet edessäni mustassa puvussaan ja monine leveine pitseineen…"

Hän tarttui airoihin ja alkoi taasen rajusti soutaa. Oikeusneuvos tuli hieman rauhattomaksi nähdessään veden kohisevan kokassa ja tuumi, että heidän kai jo täytyi palata; ja he palasivat.

"Sanokaas minulle", sanoi neiti soutamisen hieman asetuttua, "käyttekö usein kaupungissa?"

"En asu aina täällä, asun kaikissa mahdollisissa paikoissa äitini kuoleman jälkeen; mutta talvella tahdon mennä kaupunkiin oppiakseni laskemaan."

"Ei, rakennuspuita", sanoi hän nauraen. "Niin, sitä ette ymmärrä; tahdon teille sanoa, että täyteen ikään tultuani tahdon ostaa purjelaivan ja purjehtia Norjaan ja silloin täytyy minun tullin ja muiden selvitysten tähden osata laskea."

"Oi, kuinka ihanaa on merellä, purjehtiminen vasta on elämää — niin, nyt ollaan laiturissa."

Hän laski laituriin; oikeusneuvos ja hänen tyttärensä nousivat maihin, otettuaan häneltä lupauksen, että hän kävisi Kap Trafalgarissa heidän luonaan. Sitte menivät he kylänvoudin luo; mutta hän souti vesille takaisin. He kuulivat vielä ylhäällä poppelin luona hänen airojensa loiskeen.

"Kuules, Kamilla". sanoi oikeusneuvos, joka oli ollut ulkona sulkemassa ulko-oven. "Sanos minulle", sanoi hän sammuttaen käsilamppua, "oliko niiden ruunujen, joita oli Karlsenilla, nimi Pompadour vai Maintenon?"

"Se on totta, niin se olikin, — no — meidän täytyy kai mennä levolle; hyvää yötä, lapseni, nuku rauhassa!"

Tultuaan huoneeseensa, veti Kamilla ikkunanverhot syrjään, painoi otsansa kylmään ikkunaruutuun ja hyräili Elisabetin laulua "Keijukaiskummusta". Auringon laskiessa oli noussut hiljainen tuuli, ja muutamat kuun valaisemat, valkoiset pilvenhattarat ajelehtivat Kamillaa kohden. Hän seisoi kauvan niitä katsellen, iski jo kaukaa niihin silmänsä ja hyräili yhä kovemmin, mitä lähemmäksi ne tulivat, vaikeni pariksi sekunniksi, kun ne katosivat hänen ylitsensä, etsi taasen toisia ja seurasi niitä silmillään. Hiljaa huoaten veti hän uutimen jälleen ikkunan eteen. Hän meni toalettipöytänsä luo, nojasi siihen käsivarrellaan, painoi päänsä ristityihin käsiinsä ja silmäili kuvaansa peilissä, oikeastaan sitä näkemättä.

Hän ajatteli solakkaa nuorta miestä, joka kantoi pientä, sairasta, mustiin puettua naishenkilöä sylissään; hän ajatteli solakkaa nuorta miestä, joka myrskyn noustua ohjasi pientä alustaan luotojen ja särkkien välitse. Hän kuuli koko keskustelun yhdellä kertaa. Hän punastui: Eugen Karlsen voisi luulla että mielistelet häntä. Pieni, mustasukkainen ajatusketju jatkui edelleen. Klara ei olisi sateella juossut metsässä kenenkään jälestä; hän ei olisi päällisiksi vaatinut vierasta ihmistä — suorastaan vaatinut — kerallaan purjehtimaan. "Nainen sormenpäihinsä asti", oli Karlsen sanonut Klarasta, se oli nuhde sinulle, talonpoikainen Kamilla!

Sitte riisuutui hän teennäisellä hitaudella, laskeutui vuoteeseensa, otti pienen, kauniin kirjan hyllyltä vuoteensa vierestä, avasi ensimäisen sivun ja luki väsyneellä, katkeralla äänellä pienen käsinkirjotetun runon, päästi kirjan putoamaan lattiaan ja purskahti kyyneliin; sitte otti hän kirjan ylös hellävaroen, pani sen paikalleen ja sammutti kynttilän, lepäsi kotvan katsellen lohdutonna kuun valaisemaa uudinta ja nukkui vihdoin.

Vain muutamia päiviä myöhemmin taivalsi "sademies" Kap Trafalgariin. Hän kohtasi talonpojan, joka ajoi olkikuormaa ja sai luvan nousta kuormalle. Hän heittäytyi selälleen olille ja katseli pilvettömälle taivaalle. Ensimäistä puolta peninkulmaa taivaltaessa antoi hän ajatustensa mennä ja tulla omia teitään; yleensä ne eivät olleet kovinkaan vaihtelevia; enimmät utelivat, kuinka ihmislapsi saattoi olla niin ihmeen ihana, ja ihmettelivät sitä, että useampia päiviä saattoi muistella ainoain kasvojen piirteitä, niiden ilmeitä ja värivivahduksia, pään ja käsien pienimpiäkin liikkeitä ja äänen sävyvärähdyksiä. Mutta sitte osotti talonpoika piiskansa varrella vinoa kattoa, joka oli neljännespenikulman päässä ja sanoi, että se oli oikeusneuvoksen talo, ja silloin kunnon Mogens kimmahti olilta pystyyn, tuijotti tuskallisesti kattoa kohden, tunsi omituista ahdistusta rinnassaan, koetti kuvitella, ettei ketään olisi kotona, mutta tuli kuvitelmissaan itsepintaisesti siihen, että siellä olisi suuri seura eikä päässyt siitä ajatuksesta vaikka luki, kuinka monta lehmää näki laitumella ja kuinka monta sorakasaa tien varressa. Vihdoin pysähdytti talonpoika kuormansa siellä missä pieni tie erosi maataloon. Mogens soluttautui alas olkikuormalta ja alkoi puhdistella itsestään olenkappaleita rattaiden mennä ratistellessa edelleen soraisto tietä myöten. Hän läheni puutarhan porttia askel askeleelta, näki punaisen kangaskappaleen katoavan parvekkeen oven taa, näki jälelle jääneen ompeluskorin parvekkeen kaiteella ja tyhjän keinutuolin selkänojan vielä heiluvan kaiteen ylitse. Hän astui puutarhaan, katse yhtä mittaa kiinnitettynä parvekkeeseen, kuuli oikeusneuvoksen sanovan hyvää päivää, kääntyi ääntä kohden ja näki hänen nyökkäilevän, molemmat kainalot täynnä tyhjiä kukkasastioita. Sitte juttelivat he sitä ja tätä, oikeusneuvos alkoi selitellä, miten eri puulajien eroavaisuus jossakin määrin katosi ymppäysoksien avulla; tämä muuten oli hänelle vastenmielistä. Vihdoin tuli Kamilla siniseen saaliin kietoutuneena verkalleen heitä kohden. Hän oli kietonut saalin käsivarsiensa ympärille ja tervehti nyökäyttäen hieman päätänsä ja toivottaen laimeasti tervetulleeksi. Oikeusneuvos meni kukkasastioineen, Kamilla katsoi olkapäänsä ylitse parvekkeelle, Mogens silmäili häntä. Kuinka hän oli sillävälin voinut? Häntä ei ollut mikään vaivannut. Paljo soutanut? No, jaa, kuten ainakin, Kenties ei aivan yhtä paljon. Tyttö kääntyi häntä kohden, katsoi häneen kylmästi, pani päänsä hieman kallelleen ja kysäsi silmät puoliummessa ja raukeasti hymyillen, oliko kaunis Magelone vienyt hänen aikansa. Mogens ei tiennyt mitä toinen tarkotti, mutta arveli sen melkein niin tehneen. Sitte seisoivat he kotvan sanomatta sanaakaan. Kamilla astui parisen askelta muutamaan nurkkaan, missä seisoi penkki ja muuan puutarhatuoli; hän istuutui penkille ja kehotti Mogensia istumaan katsoen samalla tuoliin; täytyihän hänen olla väsyksissä pitkän taipaleen jälkeen. Hän istuutui tuolille.

Luuliko hän, Mogens, jotakin tulevan suunnitellusta yhdistyksestä kuninkaallisessa huoneessa? Oliko se kentiesi hänelle samantekevää? Luonnollisesti ei häntä kuninkaallinen huone liikuttanut? Tietysti hän vihasi aristokratiaa? Onhan varsin vähän nuoria herroja, jotka eivät luule demokratian kelpaavan mihin tahansa. Hän kai kuului niihin, joiden mielestä ei kuninkaallisen huoneen perhesuhteilla ollut mitään merkitystä. Kenties hän kuitenkin erehtyi. Oli sentään tapahtunut… Tyttö pysähtyi ihmeissään, sillä Mogens, joka aluksi oli tästä kaikesta ollut hieman pelästyksissään, näytti nyt sangen huvitetulta. Istuikohan se siinä ja piti häntä pilanaan. Tyttö tuli aivan punaiseksi.

"Kyllä, sitä se juuri oli", vakuutti Mogens innokkaasti, kun hänestä näytti toinen aivan loukkaantuneelta.

Kamilla purskahti nauruun, hypähti pystyyn ja juoksi isäänsä vastaan, tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet kummastuneen Mogensin luo.

Kun päivällinen oli syöty ja juotu kahvia parvekkeella, ehdotti oikeusneuvos pientä kävelyä. He kulkivat kolmisin kappaleen suurta maantietä pienelle polulle, jonka molemmin puolin oli rukiinsänkeä ja mistä porraspuut veivät aidan ylitse. Siellä seisoi vielä tammi ja kaikki muu paikoillaan. Kamilla pyysi Mogensia noutamaan muutamia kukkasia nokkosten luota. Tämä nyhti ne kaikki ja tuli takaisin koura kukkia täytenään.

"Kiitos, niin paljoa en tahdo", sanoi Kaiuilla, otti muutamia ja päästi loput putoamaan maahan.

Kamilla kumartui ja alkoi niitä kerätä kokoon. Hän oli odottanut, että Mogens häntä auttaisi ja katsahti tähän kummissaan, mutta tämä seisoi aivan rauhallisesti ja silmäili alas häneen. Kun hän nyt kerran oli alottanut täytyi hänen myös jatkaa, ja kerätyiksi ne tulivat; mutta jälkeenpäin puheli hän kaikenlaista, vaan ei Mogensin kanssa, eipä hän edes vilkaissutkaan sille puolelleen, jolla poika kulki. Mutta hänen oli täytynyt leppyä, sillä kun he kotia palatessaan tulivat jälleen tammen luo, astui Kamilla sen juurelle ja silmäili ylös sen latvaan, tepsutteli puolelta toiselle, huitoi käsillään ja lauloi, ja Mogensin täytyi mennä pähkinäpensaaseen katsomaan miltä hän oli näyttänyt. Äkkiä juoksi Kamilla häntä kohden, mutta Mogens eksyi rollistaan ja unhotti kirkumisen ja juoksemisen, ja Kamilla selitti nauraen, että hän oli sangen tyytymätön itseensä eikä olisi itsellään luullut olevan sitä rohkeutta, että olisi jäänyt seisomaan, jos noin pöyristyttävä olento — ja samalla hän osotti itseensä — olisi tulla tölmähtänyt häntä kohden. Mutta Mogens selitti, että hän oli sangen tyytyväinen itseensä.

Kun hän auringon mailleen mennessä lähti kotiinsa, saattoivat oikeusneuvos ja Kamilla häntä kappaleen matkaa. Ja heidän palatessaan sanoi tyttö isälleen, että heidän oli hyvin usein kutsuttava luokseen tämä yksinäinen ihminen sen ainoan kuukauden kuluessa, jolloin vielä saattoi olla puhetta maalle jäämisestä; sillä poikahan ei tuntenut ainoaakaan ihmistä; ja oikeusneuvos sanoi hymyillen, että poikaa pidettiin aivan liian yksinkertaisena, mutta Kamilla näytti niin lempeältä ja vakavalta, ettei saattanut epäilläkään hänen säälivän tätä omituista ihmistä.

Nyt tuli todellakin niin leuto syysilma, että oikeusneuvos tyttärensä kera jäi vielä kokonaiseksi kuukaudeksi Kap Trafalgeriin, ja tämä sääli vei siihen, että Mogens ensi viikkoina tuli pari kolme kertaa viikossa ja kolmannella viikolla miltei joka päivä.

Oli viimeisiä päiviä kauniita ilmoja; aamulla varhain oli satanut ja aina puolipäivän korville oli pilveillyt, mutta nyt oli aurinko pilkahtanut näkyviin ja paistoi niin lämpimästi, että kosteat puistotiet ja nurmikot ja puiden oksat kietoutuivat keveään, hienoon utuun. Oikeusneuvos taitteli ostereita, Mogens ja Kamilla pudottelivat puutarhan nurkassa muutamia myöhäisiä talviomenia. Mogens seisoi pöydällä kori käsivarrella, Kamilla seisoi tuolilla ja piteli suuren valkoisen esiliinan liepeitä.

"No, mitä siitä sitte tuli!" huusi tyttö kärsimätönnä Mogensille, joka keskellä satuaan oli keskeytynyt, tavotellakseen omenaa, joka oli korkealla yläpuolella.

"No", jatkoi Mogens, "silloin alkoi talonpoika juosta kolme kertaa ympärinsä ja laulaa: 'Babyloniin! Babyloniin!' Rautarengas päässäni!" Silloin lensi hän ja hänen vasikkansa, hänen isoäitinsä ja musta kukkonsa; he lensivät meren ylitse, niin leveän kuin Arup Vejle, niin korkeain vuorien kuin Jannerupin kirkko, Himmerlannin ylitse ja Holsteinin halki, suoraa päätä maailman ääreen. Siellä istui haltija ja söi aamiaista; hän pääsi juuri ruualta aivan heidän saapuessaan. 'Voisit vähän pelätä jumalaa, vanhus', sanoi talonpoika, 'muuten voisi helposti tapahtua, että tappaat taivasosasi.' Haltija tahtoi kernaasti pelätä jumalaa. 'Silloin täytyy sinun rukoilla ruualta päästyäsi', sanoi talonpoika. 'Ei, minä en kerro enempää', sanoi Mogens kärsimättömästi.

"Voinhan sen yhtähyvin sanoa heti", jatkoi Mogens. "Tahdon kysyä teiltä jotakin, mutta ette saa nauraa minulle."

"Sanokaas minulle: — ei, tahdon itse sanoa jotakin, — tässä on pöytä ja tuossa on aita, jollette tahdo olla morsiameni, niin hyppään korin kera aidan ylitse ja menen tiposen tieheni. Yksi…"

Kamilla vilkasi häneen salavihkaa ja huomasi, kuinka hymy katosi hänen kasvoiltaan.

"Jaa", kuiskasi tyttö, päästi esiliinan liepeet irti, jotta omenat vierivät hujan hajan ja juoksi matkoihinsa.

Oikeusneuvos tuli häirityksi osteriensa ääressä, mutta virkamiehenpoika oli aivan liian nuhteeton luonnon ja sivistyksen sekotus, jotta oikeusneuvos olisi ruvennut tekemään mitään esteitä.

Talvi oli lopuillaan, suuri, paksu lumivaippa, joka oli luettava koko viikon kestäneen lumipyryn ansioksi, suli nopeasti. Ilma oli täynnä päiväpaistetta ja valkosen lumen heijastusta. Huoneessa olivat kaikki muodot ja värit heränneet, kaikki viivat ja hahmopiirteet olivat aivan kuin elävät: tasapinta ojensihe, kaartuva käyristihe, viisto putosi maahan, murtunut taittui poikki. Kaikki viheriät värisävyt vilisivät sekaisin kukkaspöydällä, vienoimmasta tummanviheriästä räikeimpään keltasenviheriään. Ruskeanpunaiset värisävyt leimusivat liekkeinä pöydän mahonkipinnalla, kulta säkenöi ja välkkyi korukalujen, kehysten ja pielusten pinnalla; mutta matolla taittuivat kaikki värit iloiseen, välkkyvään sekamelskaan.

Kamilla istui ikkunan ääressä ja neuloi, ja hänet ja kolme lemmetärtä kuvahyllyllä kietoi kokonaan punaisten uutimien punertava valonhohde, ja Mogens, joka käveli verkalleen huoneessa edestakaisin, kulki joka hetki tomuun viistosti heijastuvan lienteän sateenkaarenvärisen valopatsaan lävitse.

"Niin", sanoi hän, "omituista väkeä kerrassaan, jonka kera seurustelette, taivaan ja maan välillä ei ole mitään, josta he eivät selviäisi ainoassa kädenkäänteessä; tämä on halpaa, tuo on jaloa; tämä on tyhmintä mitä maailman luomisen jälkeen on tehty, ja tuo on viisainta; tämä on niin rumaa, niin rumaa, ja tuo on niin kaunista, ettei sitä voi kuvata; ja kaikesta ovat he keskenään niin yksimieliset; on aivan kuin heillä olisi varmat taulunsa tai jotakin jonka mukaan he laskevat, sillä he kaikki saavat aina saman tuloksen, mihin suuntaan se sitte menneekin. Kuinka he ovatkaan toistensa kaltaisia, nämä ihmiset! Kaikki tietävät he samaa ja puhuvat samasta; heillä ovat kaikilla samat sanat ja samat mielipiteet."

"Et kai tahtone väittää", huomautti Kamilla, "että Karlsen ja Rouhalt sanovat samaa?"

"Niin, he ovat kauneimmat kaikista, he kuuluvat eri puolueihin! Heidän periaatteensa ovat niin erilaiset kuin yö ja päivä! Ei, sitä ne eivät ole, he ovat niin yksimieliset, että on oikein hauskaa nähdä; kentiesi on olemassa joitakin vähäpätöisyyksiä, joista he eivät ole yksimieliset, kentiesi on se vain väärinkäsitystä, mutta kautta Jumalan on aivan hullunkurista heitä kuulla; on aivan kuin he olisivat kaikesta mahdollisesta sopineet, etteivät tule yksimielisiksi; he alottavat puhuen selvästi; sitte puhuvat he pian kiihkoissaan, ja sitte sanoo yksi kiihkoissaan jotakin, jota ei lainkaan tarkottanut, ja sitte sanoo toinen suorastaan vastakkaista, jota hänkään ei tarkottanut, ja silloin tarttuu ensimäinen kiinni siihen, jota toinen ei tarkottanut, ja toinen siihen, jota ensimäinen ei tarkottanut, ja niin on leikki käynnissä."

"He suututtavat minua, nämä miekkoset. Kun katsoo heidän kasvoihinsa, on kuin saisi vakuutuskirjan siitä, ettei maailmassa enää tulevaisuudessa mitään erikoista tapahdu."

Kamilla pani ompeluksensa syrjään, meni luo, tarttui hänen takkinsa kauluksen liepeihin ja katsoi häneen veitikkamaisen kysyvästi.

"Ja sitte olet sinä minulle sangen, sangen rakas", mutisi hän hullunkurisesti naristen.

"Sitte", puuskahti hän, "katsoo hän sinuun ja kuuntelee sinua ja puhuu sinulle tavalla, jota en voi kärsiä; hänen on se jätettävä, niin, sillä sinä olet minun etkä hänen. Eikö totta? Sinä et ole hänen et suinkaan hänen! Olet minun, olet lupautunut minulle, kuten tohtori pirulle, olet minun ruumiinesi ja sieluinesi, nahkoinesi ja karvoinesi ijät kaiket."

Kamilla nyökkäsi hänelle hieman tuskallisesti, katsoi häneen uskollisesti, sai kyynelet silmiinsä ja painautui hellästi häneen kiinni; Mogens kietoi hänet syliinsä ja suuteli häntä otsalle.

Saman päivän iltana saattoi Mogens oikeusneuvosta postiasemalle; tämä oli näet saanut äkillisen määräyksen eräästä virkamatkasta, jolle hänen oli lähdettävä. Kamillan oli sentähden mentävä seuraavana aamuna tätinsä luo ja jäätävä sinne, kunnes isä palasi.

Saatettuaan tulevan appiukkonsa matkalle, meni Mogens kotiin ja ajatteli, ettei hän näkisi Kamillaansa useampiin päiviin. Hän meni sitte kadulle, jonka varrella hän asui. Tämä oli pitkä ja kapea ja vähän liikuttu. Kauvimmassa päässä jyrisivät muutamat vaunut pois, samalta suunnalta kuului myös haihtuvia askelia. Nyt kuuli hän ainoastaan koiran ulvontaa rakennuksesta takaansa. Hän katsoi ylös taloon, jossa Kamilla asui; alikerroksessa oli pimeää kuten tavallisesti, ja kalkitetut ikkunaruudut saivat ainoastaan hieman väräjävää lyhtyjen loimoa naapuritalosta. Toisessa kerroksessa olivat ikkunat auki ja erään ikkunan kehyksestä pisti esiin kokonainen kasa lautoja. Kamillan huoneessa oli pimeätä, sen yläpuolella myös pimeätä, ainoastaan vintinikkunaan loisti kuun vaaleankeltainen hohde. Talon ylitse ajelehtivat pilvet hurjaa karkua. Molemmanpuolisten naapuritalojen ikkunat olivat valaistut.

Pimeä talo teki Mogensin surulliseksi, niin lohdutonna ja hyljättynä se siinä seisoi; avonaiset ikkunat kalistelivat hakojaan, vesi virtasi yksitoikkoisesti loristen katon ränniä myöten, silloin tällöin putosi jossakin, johon hän ei nähnyt, pisara vettä onton pehmeästi moksahdellen ja tuuli sohisi tuimanlaisesti kapeaa katua myöten. Pimeä, pimeä talo! Mogensin silmiin kihosivat kyynelet, hänen rintaansa ahdisti, ja hänellä oli omituinen synkkä tunne, että hänen täytyi nuhdella Kamillaa jostakin. Sitte ajatteli hän äitiään, ja kaipaus pani hänet painamaan päänsä rinnalleen ja itkemään oikein kyllikseen.

Niin seisoi hän kauvan painaen kädellään rintaansa vasten, kunnes tulivat jotkut vaunut kipakkaa ravia kapeaa katua myöten, niiden jälkeen hän lähti ja meni kotiin. Hänen täytyi kauvan ravistella ulko-ovea ennen kuin se avautui, sitte juoksi hän. rallatellen portaita ylös ja tultuaan huoneeseensa heittäytyi hän muuan Smolletin romaani kädessään sohvalle ja nukkui aamupuolelle yötä.

Vihdoin tuli huoneessa kylmä, hän hypähti pystyyn ja käveli tömistellen edestakaisin vilua karkottaakseen. Ikkunan ääressä hän pysähtyi: taivas oli yhdellä taholla niin kirkas, että lumen peittämät katot sulivat sen kera yhteen; taivaalla ajelehti muutamia pitkiä pilviä ja niiden alla oli ilmassa omituinen punertava kajastus, väräjävästi aaltoileva kajastus; punainen, savuinen sumu; hän tempasi ikkunan auki, sillä suunnalla, jossa oikeusneuvoksen talo sijaitsi, oli syttynyt tulipalo. Alas portaista, alas katua niin pian kuin hän voi, läpi poikkikadun, läpi muutaman sivukadun ja sitte suoraan, vielä ei hän voinut nähdä mitään; mutta käännyttyään nurkan ympäri näki hän ruskeanpunaista loimua. Parisenkymmentä ihmistä syöksyi yksitellen katua alaspäin. Juostessaan toistensa ohitse, kyselivät he missä tulipalo oli. Vastattiin: Raffineriassa. Mogens juoksi yhtä nopeasti kuin ennenkin, mutta hänen sydämensä oli paljo keveämpi. Vielä pari katua; tuli yhä enemmän ihmisiä, he puhuivat saippuatehtaasta. Tämä oli oikeusneuvoksen vastapäätä. Mogens juoksi kuin vimmoissaan. Vain yksi viisto poikkikatu oli vielä jälellä; se oli ihmisiä täynnä, rauhallisia, siististi puettuja miehiä, ryysyisiä vanhoja vaimoja, jotka puhuivat venähtelevällä kurkkuäänellä, kirkuvia oppipoikia, pyntättyjä tyttöjä, jotka kuiskuttelivat keskenään, seisoskelijoita, jotka laskettelivat sukkeluuksia, töllisteleviä juopporenttuja, jotka riitelivät, neuvottomia poliisiviranomaisia ja ajureita, jotka eivät päässeet eteen- eikä taaksepäin. Mogens pääsi joukon lävitse. Nyt oli hän nurkalla; kipunat putoilivat verkalleen hänen ylitsensä. Katua ylös; kipunat lentivät, ikkunaruudut loistivat molemmilla puolin, tehdas paloi, oikeusneuvoksen talo paloi ja naapuritalo myös. Kaikki oli savua, tulta ja sekamelskaa, huutoja, kirouksia, kattotiilejä, jotka kolisivat alas, vesisuihkuja, jotka sihisivät, räiskyivät ja loiskuivat ja kaiken tämän keskellä pumppujen sekavasti puuskahteleva kohina. Huonekaluja, vuoteita, mustia kypärejä, tikapuita, välkkyviä nappeja, tulenkirkastamia kasvoja, rattaita, köysiä, reivaskankaita, kummallisia koneita; Mogens syöksi niiden välitse, ylitse, alitse, eteenpäin taloa kohden.

Päätyä valaisivat kirkkaasti palavan tehtaan liekit, savu pöllysi ilmoille kattotiilien välitse ja tuprusi ulos toisen kerroksen avonaisista ikkunoista; sisällä räiskyi ja jyski tuli; pitkäveteinen ääni, joka kasvoi jyrinäksi ja ryskeeksi ja päättyi koleaan jyminään; savu, kipunat ja liekit tunkeutuivat rajusti talon kaikista aukoista, ja sitte alkoivat liekit kaksinkertaisin voimin ja kaksinkertaisella kirkkaudella välkkyä ja räiskää. Mogens tarttui molemmin käsin suuriin tikapuihin, jotka nojasivat muuatta tehtaan seinää vasten, joka ei vielä ollut tulessa. Tuokion aikaa pysyivät ne pystysuorassa, sitte kaatuivat oikeusneuvoksen taloa kohden ja sysäsivät toisen kerroksen ikkunanpuitteet sisään. Mogens riensi tikapuita ylös ja aukosta sisään. Aluksi täytyi hänen katkeran savun tähden sulkea silmänsä; paksu, savuinen höyry, joka nousi hiiltyneestä puusta, mihin vesisuihku oli sattunut, tahtoi hänet tukehduttaa. Hän oli ruokasalissa. Asuinhuoneen seinä oli melkein kokonaan luhistunut kokoon. Asuinhuone oli muuttunut suureksi, hehkuvaksi kuiluksi, liekit talon pohjakerroksesta leimahtelivat silloin tällöin ylös melkein kattoon asti, aniharvat laudat, jotka olivat jääneet riippumaan lattian pudotessa sisään, paloivat kirkkaissa, vaaleankeltaisissa liekeissä; varjot ja tulenloimahduxset aaltoilivat yli seinien, tapetit kierivät kokoon siellä ja täällä, ottivat tulen ja lensivät palavina repaleina syvyyteen; liekit nuoleskelivat irtonaisia listoja ja taulunkehyksiä. Mogens ryömi savun ja luhistuneen seinän kappaleiden ylitse kuilun reunalle, josta hänen kasvoihinsa puuskahteli vuorotellen kylmiä ja kuumia ilmavirtoja; kuilun toisella puolen oli seinää sen verran luhistunut, että hän saattoi nähdä Kamillan huoneeseen, mutta osa seinästä, joka peitti oikeusneuvoksen huoneen, oli vielä pystyssä. Kuumeni kuumenemistaan, kasvojen orvaskesi pysyi vielä piukkana, vaikka hän huomasi, hiustensa kärventyvän. Jotakin raskasta solahti hänen hartioilleen ja jäi painamaan hänen selkäänsä, se oli niskashirsi joka vitkalleen oli luisunut alas paikaltaan. Hän ei voinut liikkua, hengitys kävi yhä vaikeammaksi, ja hänen ohimonsa jyskyttivät rajusti; hänen vasemmalla puolellaan loiskui vesisuihku ruokasalia vasten, ja hän nousi siinä ainoassa toivossa, että kylmät pisarat, joita pirskui kaikille tahoille, sattuisivat häneen. Silloin kuuli hän ähkymistä kuilun toiselta puolen, ja Kamillan huoneen lattialla näki hän liikkuvan jotakin valkoista. Hän se oli. Hän lepäsi polvillaan ja piteli päätänsä molemmilla käsillään, samalla hiljaa keinuttaen lanteitaan. Hän nousi hitaasti ja tuli kuilun reunalle. Hän seisoi suoraksi ojentuneena, käsivarret riippuivat hervottomina kupeilla, ja pää ikäänkuin horjui kaulan nenässä; hyvin hitaasti vaipui yläruumis eteenpäin, hänen pitkä, kaunis tukkansa lakaisi lattiaa, muuan lyhyt, välähtävä liekkien leimahdus, ja se oli mennyttä, seuraavassa tuokiossa syöksyi hän alas liekkeihin.

Mogens päästi valittavan äänen, lyhyen, syvän, rajun, kuten metsänpedon kiljahduksen, ja teki samassa rajun ponnahduksen. päästäkseen kuilun luota; hän ei päässyt hirren tähden; hänen kätensä haparoivat muurinlohkareita, sitte pinnistyivät ne ikäänkuin rajuun repäykseen ja sitte alkoi hän säännölliseen tahtiin takoa otsallaan muurisoraa ulvoen: Herra Jumala, herra Jumala, herra Jumala!

Niin makasi hän. Jonkun ajan kuluttua tunsi hän, että joku tarttui häneen kiinni, se oli muuan palosotilas, joka oli hirren heittänyt syrjään ja nyt tahtoi hänet kantaa pois talosta; syvällä vastenmielisyyden tunteella huomasi Mogens, että hänet nostettiin ylös ja häntä lähdettiin viemään pois. Palosotilas vei hänet aukolle, siellä oli Mogensilla selvä tietoisuus, että hänelle tahdottiin tehdä pahaa, että mies, joka häntä kantoi, tahtoi käydä hänen kimppuunsa; hän riistäytyi irti hänen sylistään, tarttui muutamaan kalikkaan, joka makasi maassa, löi sillä miestä päähän, jotta hän horjahti takaperin, pääsi ulos aukosta ja juoksi aivan suorana tikapuita maahan, heiluttaen kalikkaa päänsä ylitse. Melun, savun, ihmisjoukkojen lävitse, kautta tyhjien katujen, yli autioiden kenttien juoksi hän kaupungista pelloille. Kaikkialla paksu lumi, vähän loitompana musta piste; se oli soraläjä, joka pisti esiin lumipeitteen ylitse, hän pieksi sitä kalikalla, löi yhä uudestaan, jatkoi hakkaamistaan, tahtoi pieksää sen kuoliaaksi, jotta se katoaisi, tahtoi juosta kauvas pois, juoksi kauvan ympäri ja pieksi sitä vimmoissaan; se ei tahtonut hävitä; hän linkosi kalikkansa kauvas luotaan ja heittäytyi mustaan kasaan tehdäkseen siitä siten lopun; hän sai kätensä täyteen pieniä kiviä, se oli soraa, sorakasahan se vain oli; miksi makasi hän täällä pellolla ja penkoi sorakasassa? Hän vainusi savunhajua, liekit leimusivat hänen ympärillään, hän näki Kamillan vaipuvan syvyyteen, hän syöksi huutaen yhä edemmäksi peltoja myöten. Hän ei jäänyt liekkejä näkemästä; hän piti kiinni silmiään: liekkejä, liekkejä vain; hän heittäytyi maahan ja painoi kasvonsa lumeen: liekkejä vain; hän hypähti pystyyn, juoksi eteen- ja taaksepäin, poikkesi sivuun: liekkejä kaikkialla; eteenpäin yli lumen, ohi talojen, rakennusten, ohi kauhistuneiden kasvojen, jotka tuijottivat muutamasta ikkunasta, ohi heinäkekojen ja läpi pihojen, joissa koirat ulvoivat ja kalistelivat kahleitaan. Hän juoksi muutaman talon ohitse ja äkkiä oli hänen edessään kirkkaasti ja rauhallisesti valaistu ikkuna; tämä valo teki hänelle hyvää, sen tieltä väistyivät liekit; hän kulki ikkunan ääreen ja katsoi sisään; se oli talonpoikainen talo; tyttö seisoi lieden ääressä ja hämmenteli kattilaa; palava kynttilä, jota hän piti kädessään, näytti hieman punertavalta vahvassa savussa; toinen tyttö istui kynien lintuja ja kolmas korvensi niitä olkitulella; liekit pienenivät, tuleen lisättiin uusia olkia; ne leimahtivat jälleen, sitte jälleen pienenivät pienenemistään ja sammuivat. Mogens sysäsi vihoissaan muuatta ruutua kyynäspäällään ja kulki verkalleen eteenpäin, sisällä kirkuivat tytöt. Nyt juoksi hän jälleen, juoksi pitkältä hiljaa valittaen. Sitte saapuvat hajanaiset muistonvälähdykset hyviltä ajoilta, ja tuli puolta synkempää niiden mentyä ohitse; hän ei sietänyt ajatella mitä oli tapahtunut, se ei saanut olla totta, hän heittäytyi polvilleen ja ojensi kätensä taivasta kohden rukoillen tapahtunutta tapahtumattomaksi. Pitkän matkan laahautui hän polvillaan eteenpäin ja piti silmänsä lakkaamatta taivaalle tähdättyinä, ikäänkuin peläten, että se väistäisi hänen rukouksiaan, hiipisi pois, jollei hän sitä yhtä mittaa katso. Sitte väikkyivät hyvän ajan kuvat jälleen esiin, yhä utumaisempina sarjoina, nousi kuvia äkillisessä loisteessa, ja toisia häipyi niin häilyvinä, niin kaukaisina, jotta ne olivat poissa ennenkuin hän tiesikään mitä ne olivat. Hän istui hiljaa lumessa, valon ja värien, elämän ja onnen lumoamana, ja synkkä pelko, jota hän ensin oli tuntenut, että jotakin tulisi ja sammuttaisi kaiken, se oli kadonnut jäljettömiin. Oli niin hiljaista hänen ympärillään, niin rauhallista hänen povessaan; kuvat olivat poissa, mutta onni oli jäänyt jälelle. Niin hiljaista! Ei ääntäkään, mutta unelmin äänistä! Naurua ja laulua, keveitä sanoja ja keveitä askeleita ja pumppujen sumeaa huokailua. Valittaen juoksi hän taas eteenpäin, juoksi kauvan ja pitkältä, tuli järven rannalle, juoksi rantaa myöten, kunnes kompastui puunjuureen ja jäi väsyneenä makaamaan.

Hiljalleen liristen juoksi vesi vierinkivien välitse, oksissa humisi puuskahdellen muutamia variksia raakkui järven yllä, ja aamu levitti räikeän sinertävän valonsa metsän ja järven ylitse, yli lumen ja kalpeain kasvojen.

Auringon noustessa löysi hänet läheisen metsän vartija ja kantoi hänet metsänvartija Nikolain luo; siellä makasi hän päiviä ja viikkoja elämän ja kuoleman vaiheilla.

Jokseenkin samaan aikaan kuin Mogens kannettiin Nikolain luo, tapahtui pieni rymäkkä saman kadun päässä, jonka varrella oikeusneuvos asui. Kuski ei voinut käsittää miksi pölisi tahtoi estää hänet saamaansa käskyä täyttämästä, ja siitä syntyi riita. Nämä olivat vaunut, joiden piti viedä Kamilla tätinsä luo.

"Ei, Kamillan niin surullisella tavalla päätettyä päivänsä, emme ole miestä nähnyt vilahdukseltakaan."

"Niin, se on merkillistä, mikä miehen päähän voi pistää. Siitä ei aavistettu mitään. Niin hiljainen ja ujo, miltei nahjusmainen. Eikö totta, armollinen rouva, teillä ei ollut pienintäkään aavistusta."

"Niin sairaudesta! Hyvä isä, kuinka voitte kysyäkään! Tarkoitatte kai — en ymmärrä sit oikein — että se on jotakin, joka piilee veressä? Jotakin perinnöllistä? — Luulen, että isä on viety Aarhusiin. Eikös ollut niin, herra Karlsen?"

"Ei! — vietiin kylä, mutta vain haudattavaksi, hänen ensimäinen rouvansa lepää siellä. Ei, tiedättehän, että ajattelin sitä kauheaa tai — niin, sitä kauheaa elämää, jota hän näinä kahtena tai puolenakolmatta vuotena on viettänyt."

"No — jaa — ei — ovathan nämä asioita, joista ei mielellään puhu, sillä eihän tahdo… no! Ymmärrättehän! Hienotunteisuus rakkaita lähimäisiä kohtaan… oikeusneuvoksen perhe…"

"Niin, sillä mitä sanotte, on luonnollisesti oikeutuksensa — mutta toiselta puolen — sanokaa minulle aivan suoraan, eikö ajassamme ole väärä, sairaloinen pyrkimys hunnuttaa, peittää toisten ihmisten heikkouksia ja — en tietysti ymmärrä sellaista — mutta ettekö luule, että totuus tai siveellisyys, en tarkota mitään siveyttä, vaan kansalaismoralia, kuntoa, kuinka tahdotte, — että tämä siitä kärsii?"

"Aivan varmaan! Ja minua ilahduttaa tavattomasti, kun olen teidän kanssanne niin yksimielinen, ja tässä tapauksessa asia on yksinkertaisesti sellainen, että hän on viettänyt kaikin tavoin irstailevaa elämää, elänyt mitä inhottavimmalla tavalla alhaisimman roskaväen keralla, ihmisten, joilla ei ole kunniaa, ei omaatuntoa, ei asemaa, uskontoa ja kaikkea muuta, tyhjäntoimittajain, ilveilijäin, juomaveikkojen ja — ja totuuden nimessä: kevytmielisten naikkosten."

"Ja tämä sen jälkeen kuin hän on ollut Kamillan kera kihloissa, taivaallinen isä, ja sen jälkeen kuin hän on kolme kuukautta maannut aivotulehduksessa!"

"Niin — ja millaisia taipumuksia tämä edellyttääkään, tai millaisen luulette olleen hänen entisyytensä?"

"Ja herra tiesi, miten hän mahtoi elää kihlausaikanaankin. Hän oli hieman epäilyksen alainen. Tämä nyt on vain minun mielipiteeni."

"Suokaa anteeksi, armollinen rouva, ja suokaa anteeksi tekin, herra Karlsen, olette ottanut kaiken hieman ylimalkaisesti, hyvin arvelujen kannalta; minulla on sattumalta sangen oivallisia tietoja eräältä ystävältäni Juutinmaalta ja voin asian esittää seikkaperäisemmin."

"Esittääkö seikkaperäisesti? Kyllä, niin tahdon, jos armollinen rouva sallii. Kiitos. Ei hän ainakaan ole elänyt siten kuin aivotulehduksen jälkeen tulisi elää. Hän on nimittäin harhaillut markkinoilla parin juomaveikon kera ja ei tiemmä ole ollut aivan erillään ilveilijäseurueistakaan, nimittäin seurueen naispuolisista jäsenistä. Kentiesi olisi viisainta, jos piipahtaisin noutamaan ystäväni kirjeet. Jos suvaitsette? Tulen pian takaisin."

"Eikö teistäkin, herra Karlsen, ole Ronholt tänään erittäin rakastettava?"

"Kyllä! — Kieltämättä, mutta ette saa unhottaa, armollinen rouva, että hän on purkanut kaiken sappensa erääseen kirjotukseen aamulehdessä. Ajatelkaas, että mies väittää — se on suorastaan kapinaa, lakien halveksumista, — hm…"

"Kyllä. Saanko alkaa? Antakaas, kun katson — niin: yhteinen ystävämme, jonka viime vuonna tapasimme Mönstedissä ja jonka sinä jo olet tullut Kööpenhaminassakin tuntemaan, on viime kuukausina majaillut näillä tienoilla; hän on samannäköinen kuin silloinkin, sama kalpea, synkkä surullisen hahmon ritari. Hän on mitä naurettavin sekotus huimapäisyydestä, kevytmielisyydestä ja hiljaisesta toivottomuudesta, on teennäisen häikäilemätön ja karkea itseään ja muita kohtaan, on hiljainen ja harvapuheinen eikä näytä lainkaan huvittelevan, vaikkei tee muuta kuin unelmoi ja juo; pitää paikkansa mitä jo silloin sanoin, hänellä on se piintynyt päähänpisto, että hän katsoo kohtalon itseään loukanneen. Hänen seurapiirinään täällä oli nimittäin eräs hevoskauppias, jota sanottiin kapakkakanttoriksi, koska hän aina lauloi ja aina joi, ja eräs rappiolle joutunut, pitkänhuiskea merimiehen ja kulkukauppiaan väliolento, tunnettu ja pelätty nimellä Peer Veroton, paitsi näitä myös kaunis Abelone; viime aikoina on tämän kuitenkin täytynyt jättää paikkansa eräälle tummalle naikkoselle, joka kuului ilveilijäseurueeseen ja joitakin aikoja onnellistutti meitä antaen näytöksiä nuorallatanssimisessa ja voimistelutempuissa. Sinä tunnet tämänlaatuiset naikkoset terävine, kellertävine, ennen aikojaan vanhettuneine kasvoineen, olennot, jotka raakuus, köyhyys ja alhaiset paheet ovat vieneet häviöön ja jotka päällisiksi pukeutuvat haalistuneeseen ja nukkavieruun samettiin ja likaisiin punaväreihin. Sellainen on seurakunta. En ymmärrä ystävämme mieltymystä; tosin kyllä joutui hänen morsiamensa niin surullisesti päiviltä pois, mutta se ei selitä asiaa. Sinun on kuitenkin vielä kuultava, kuinka hän lähti luotamme. Parin peninkulman päässä täältä olivat markkinat; hän, Veroton, hevoskauppias ja naikkonen istuivat telttakapakassa ja tinttailivat myöhään yöhön. Kolmen tienoilla olivat he vihdoin valmiit lähtemään. He tulivat siis tielle ja kaikki kävikin hyvin; mutta silloin käänsi yhteinen ystävämme maantieltä pois, ja eteenpäin he pyyhältävät yli peltojen ja nummien, minkä vaan hevosen kavioista lähtee. Vaunut paiskehtavat puolelta toiselle. Tämä on hevoskauppiaasta lopulta liian kirjavaa, hän huutaa tahtovansa päästä maahan. Hänen laskeuduttuaan vaunuista huitoo ystävämme jälleen hevosta ja laskettaa suoraa päätä korkeaa kukkulaa kohden; silloin naikkonen hätääntyy, hän hyppää maahan ja nyt käy matka hurjaa vauhtia ylös kukkulalle ja jälleen alamäkeen, ja on ilmeinen ihme, etteivät vaunut joutuneet mäen alle ennen hevosia. Ylämäkeen ajaessa oli kuitenkin Peer hiipinyt vaunuista ja kiitokseksi kyydistä heitti hän suuren linkkuveitsensä ajajan päähän."

"Inhottavaa, armollinen rouva, erittäin inhottavaa. Luuletteko todellakin, herra Ronholt, että tässä kuvauksessa asetetaan tuo ihminen parempaan valoon."

"En, mutta varmempaan; tiedättehän, että hämärässä usein pidetään asioita suurempina kuin ne ovat."

"Jollei, niin on tämä pahinta, mutta tiedättehän, ettei ihmisistä pidä koskaan ajatella pahinta."

"Oikeastaan kai tarkotatte, ettei tämä kaikki ole niin pahaa, että siinä on jotakin vilpasta, jotakin silmiinpistävää rahvaanomaista, joka miellyttää teidän demokraattista mielensuuntaanne."

"Ettekö sitte näe, että hän kohtelee ympäristöään sangen aristokraattisesti?"

"Aristokraattisesti! Ei, tämä on sentään kovin hullunkurista. Jollei hän ole demokraatti, niin en tosiaankaan tiedä mitä hän on."

Valkoset rypälekirsikat kukkivat, siniset sirenit, orjanruusut ja säteilevät kultavihmeet [Cyticus alpinus] kukkivat ja tuoksuvat talon edessä. Ikkunat alaslaskettuine uutimineen olivat pienet. Mogens nojasi ikkunasta sisään, uutimet lepäsivät hänen selässään. Silmälle teki hyvää kaiken kesäisen päiväpaisteen jälkeen, joka häntä oli häikäissyt kaikkialla, metsässä, vesillä ja ilmassa, silmäillä huoneen himmeään, vienoon, rauhalliseen valoon. Kookas, uhkea naishenkilö seisoi sisällä selin ikkunaan ja asetteli kukkia suureen vaasiin. Hänen heleänpunaisen aamupukunsa puseroa piteli ylhäältä rinnan alta kiinni musta nahkavyö, maassa hänen takanaan virui lumivalkonen käherrysnuttu, hänen paksu, vaalea tukkansa oli kiedottu tummanpunaiseen yöverkkoon.

"Eilisten juominkien jälkeen olet tänään hieman kalpea", olivat ensi sanat, jotka Mogens sanoi.

"Hyvää huomenta", vastasi nainen ja ojensi katsettaan kääntämättä
hänelle kätensä kukkineen, joita piteli. Mogens otti kukista muutaman.
Laura käänsi päänsä ympäri ja päästi kukat samalla putoamaan maahan.
Sitte alkoi hän jälleen puuhailla vaasinsa kera.

"Mitä se merkitsee?" kysyi nainen, astui ikkunan luo, järjesti pukuaan ja istuutui tuolille.

"Et mitään, mutta kun emme ole naimisissa emmekä mielettömästi toisiimme rakastuneetkaan, en minä ymmärrä siinä olevan mitään eriskummallista, vaikka lähdenkin tieheni."

"Se merkitsee, että olen väsynyt kauneuteesi, että muistan äänesi ja eleesi ulkoa, etteikä minua enää voi päähänpistosi, ei tuhmuutesi eikä viekkautesi huvittaa. Voitko nyt sinäkään sanoa, minkätähden minun olisi jäätävä?"

Laura itki. "Mogens! Mogens! Kuinka sinä hennot? Oi, mihin, mihin, mihin, mihin on minun nyt ryhdyttävä? Jää vaan vielä tänään, vain tänään, Mogens, et saa mennä luotani."

"Oh, tuohan on valetta, Laura, et usko sitä itsekään; et ole suruissasi siksi, että minusta niin paljo pitäisit; olet vain vähän hämmästynyt muutoksesta, hieman huolissasi jokapäiväisten tottumustesi häiriintymisestä. Tunnen sen sangen hyvin, et ole ensimäinen, johon olen kyllästynyt."

"Jää vain tänään luokseni, sitte en tahdo sinua enää kiusata, tänäänkin vain muutamaksi tunniksi.

"Te olette koko narttuja, te naiset! Teillä ei ole jälkeäkään kunniantunnosta, jos teille vain ojentaa portaan, ryömitte te luo jälleen."

"Olet, olet sentään; rakastit minua tuona päivänä, jona tuuli puhalsi niin kovasti, oi, niin kauniina päivänä alhaalla rannalla, missä istuimme venheiden takana."

"Jospa vain olisin kunnon tyttö hienoista vanhemmista, enkä sellainen kuin olen, silloin kyllä jäisit luokseni; silloin et hennoisi olla niin kova — ja minulle olet sinä niin rakas."

"Ei, olen tomuhiukkanen jalkojesi alla, enempää en ole sinulle. Ei ainoaakaan hyvää sanaa, vain kovia sanoja; halveksuminen, se kyllä riittää minulle.

"Toiset eivät ole parempia eivätkä huonompia kuin sinäkään. Hyvästi,
Laura!"

Hän ojensi naiselle kätensä, mutta tämä piti käsiään selkänsä takana ja vaikeroi: "ei, ei hyvästi, ei hyvästi!"

Mogens kohotti uutimia, astui pari askelta takaperin ja päästi uutimet laskeutumaan paikoilleen. Laura nojautui nopeasti ikkunankarmiin ja rukoili: "Tule luokseni! Tule ja anna minulle kätesi."

Toisen ollessa jo hyvän matkan päässä, huusi nainen valittaen:
"Hyvästi, Mogens!"

Mogens kääntyi ympäri ja tervehti keveästi. Sitte kulki hän edelleen:
"Ja tuollainen uskoo vielä rakkauteen! — Ei, sitä ei hän tee."

Mereltä puhalsi iltatuuli yli maan, ja rantakaura keinutteli vaaleita tähkiään ja kohotteli hieman teräväkärkisiä lehtiään; kaislat huojuivat, ja lumpeiden lehdet nytkähtelivät levottomasti pitkissä varsissaan tumman hyökyveden pinnalla. Sitte alkoivat kangaskanervain tummat latvat nuokkua ja peltotilkuilla huojui sinikaunokki pysähtymättä sinne ja tänne. Maihinpäin! Kaurapellot niijailivat, nuori apilas värisi sänkipellolla, vehnä vietiin raskaissa vaunuissa kotia, myllyt ruskivat, siivet liipottelivat ympärinsä, savu kallistui savupiipuista alas maahan ja ikkunaruudut himmenivät.

Herraskartanon luukut ja poppelit humisivat, hajanaiset pensaat Bredbjergin viheltävällä kummulla vinkuivat. Mogens loikoi siellä ja silmäili tumman maan ylitse. Kuu oli rupeamaisillaan loistamaan, sumu ajelehti niityn ylitse. Oli niin surullista koko elämä, niin tyhjää hänen takanaan ja synkkää hänen edessään. Mutta elämä oli nyt kerran sellainen. Ne, jotka olivat onnellisia, olivat myös sokeita. Hänet oli onnettomuus opettanut näkemään; kaikki oli väärää ja valheellista, koko maa oli suuri vierivä valhe, uskollisuus, ystävyys, armeliaisuus, valhetta olivat nekin, valhetta pienimpään saakka; mutta se, mitä rakkaudeksi sanottiin, se oli ontoista ontointa, se oli himo, leimuava himo, hehkuva himo, helteinen himo, mutta himo eikä mitään muuta. Miksi täytyi hänen tämä tietää? Miksei hän ollut saanut pysyä uskossaan kaikkiin näihin kullattuihin vaiheihin. Miksi täytyi hänen nähdä, kun muut pysyivät sokeana? Hänelläkin oli oikeus olla sokea, hän oli uskonut kaikkeen, mihin suinkin uskoa voi.

Siellä alhaalla oli koti kodin vieressä. Kotini! Kotini! Ja lapsuuteni usko kaikkeen kauniiseen maailmassa! — Ja jospa muut nyt olisivat oikeassa! Jos maailma olisikin täynnä sykkiviä sydämiä ja taivaassa laupias Jumala! Mutta miksi en sitte minä sitä tiedä, miksi tiedän jotakin muuta? Ja minä tiedän jotakin muuta, niin viiltävää, niin katkeraa, niin totta…

Hän nousi, pellot ja niityt hohtivat hänen edessään kuutamossa. Hän meni alas kylään, kulki tietä saman kivimuurin ylitse. Puutarhan nurmikentällä seisoi hopeapoppeli, kuunhohde lankesi räikeänä väräjäville lehdille, jotka vilkuttivat milloin lehtiensä tummempaa lapetta, milloin vaaleampaa. Hän laski kätensä aidalle ja tuijotti puuhun, näytti kuin lehdet olisivat hiljaa liristen valuneet oksia myöten alaspäin. Hän luuli kuulevansa lehtivirran lirinän. Äkkiä helähti aivan läheltä naisääni:

"Sulokukkanen suvikasteinen! Sä haaveesi kerto'os kuiskauksin. Sä nuokutko samassa ilmassa, ihanaisessa keijuistuoksussa kuin minäkin? Te ettekö kaihoa vaikertain vuoks tuoksujen, valojen katoavain, väryhelkkyjen, sulolaulujen? Oi, kaihoa, oi, kaihoa eloni on!"

Sitte tuli jälleen hiljaista. Mogens hengitti syvään ja kuunteli jännitettynä: laulu oli loppunut; ylhäältä herrastalosta kuului oven liikettä. Nyt kuuli hän selvään hopeapoppelin lehtien liplatuksen. Hän painoi päänsä käsivarteensa ja itki.

Seuraava päivä oli muuan syyskesällä niin tavallisista päivistä. Raitis, viileä tuuli, lukemattomia, nopeasti rientäviä pilviä, ainaista tummenemista ja kirkastumista, sitä mukaa kuin pilvet kulkivat auringon editse. Mogens oli mennyt ylös kirkkomaalle; herrastalon puutarha ulottui siihen asti. Siellä ylhäällä näytti jokseenkin kolealta, nurmi oli vähää ennen niitetty, muutaman vanhan nelisnurkkaisen rautahäkin takana seisoi leveä, matala seljapensas ja pudisteli lehtiään; muutamien hautojen ympärillä oli puuaitaus, enimmät olivat mataloita nelisnurkkaisia kumpuja, muutamalla oli rautaristi kirjotuksineen, toisilla puuristit, joista maali oli karissut pois, muutamilla oli seppeleitä vahakukista, useimmilla ei mitään. Mogens etsi paikkaa, jossa voisi istua suojassa, mutta kirkon kaikilla puolilla näytti tuulevan. Hän heittäytyi haudan reunalle ja veti kirjan taskustaan; mutta lukemisesta ei kuitenkaan tullut mitään; joka kerta, kun pilvi vetäytyi auringon eteen, tuntui hänestä tulevan liian kylmä; silloin ajatteli hän nousta pystyyn mutta tuli kirkasta jälleen ja hän jäi makaamaan. Silloin tuli muuan nuori tyttö verkkaan tietä myöten, vinttikoira ja lintukoira juoksivat leikkien hänen edellään. Tyttö seisottui ja näytti aikovan istuutua; mutia Mogensin huomattuaan meni hän suoraan poikki kirkkomaan portille. Mogens nousi ja katsoi hänen jälkeensä; hän meni alas maantielle; koirat leikkivät vielä. Silloin alkoi Mogens lukea muuatta hautakirjotusta; se sai hänet pian nauramaan. Äkkiä lankesi muuan varjo haudalle ja jäi siihen. Mogens katsoi syrjään. Nuori päivänpaahtama mies seisoi hänen rinnallaan, toinen käsi metsästyslaukussa, toisessa pyssy.

"Sanokaas minulle", jatkoi metsästäjä ja silmäili syrjään ikäänkuin jotakin etsien. "Olette jo ollut täällä parisen päivää, ja olen teitä ihmetellyt, mutta en ole vielä päässyt lähellenne; kuleskelette niin yksin ympärinsä, miksette ole käynyt luonamme? Kuinka maailmassa vietätte aikaanne? Asioitakaan ei teillä ole näillä tienoin?"

"Niin, huveja täällä onkin runsaasti", nauroi vieras. "Ettekö käy metsällä? Eikö teillä ole halua tulla mukaani? Mutta minun täytyy mennä alas kapakkaan noutamaan hauleja, ja teidän laittautuessanne kuntoon voin mennä sepän kera väittelemään. No, tuletteko mukaan?"

"Mutta sehän on totta — Thora! Oletteko nähnyt muuatta tyttöä?" Hän hyppäsi muutamalle pengermälle. "Niin, tuolla hän menee, hän on serkkuni, en voi häntä esittää, mutta tulkaa, menkäämme perästä, olemme lyöneet vetoa, nyt voitte olla tuomarina; hänen piti olla koirien kera kirkkomaalla, ja sitte oli minun kulettava pyssyn ja metsästyslaukun kera ohitse huutamatta tai viheltämättä, ja jos koirat sittekin tulisivat mukaani, niin on hän hävinnyt; nyt saadaan nähdä."

Kohta saavuttivat he naisen; metsästäjä näytti vilpittömältä, mutta ei voinut olla hymyilemättä; Mogens tervehti heidän kulkiessaan ohitse. Koirat katsoivat metsästäjää kummissaan ja murisivat hieman; sitte katsoivat ne naiseen ja haukkuivat; hän tahtoi niitä silitellä, mutta välittämättä lainkaan menivät ne hänen ohitsensa ja haukkuivat metsästäjän jälkeen; askel askeleelta loittonivat, vilkuen tyttöön, hypähtivät äkkiä metsästäjän luo ja olivat hänet saavutettuaan aivan riihottomia, tölmäilivät kuin nuolet joka taholle ja jälleen takaisin.

"Hävinnyt!" huusi metsästäjä tytölle; tämä nyökkäsi hymyillen, kääntyi ja meni.

Metsästys kesti myöhään iltapäivään; Mogens ja Villiam tulivat keskenään hyvin toimeen, ja Mogensin täytyi luvata tulla iltaisin herrastaloon; sen hän tekikin ja tuli myöhemmin melkein joka päivä, mutta kaikista vierasvaraisista kutsuista huolimatta jäi asumaan ravintolaan.

Mogensille tuli rauhaton aika. Aluksi herätti Thoran läheisyys eloon kaikki surulliset ja synkät muistot; usein täytyi hänen alkaa äkkiä keskustelu muiden kera tai lähteä pois, jottei liikutus saisi häntä kokonaan valtaansa. Thora ei muistuttanut lainkaan Kamillaa, ja kuitenkin Mogens näki ja kuuli ainoastaan Kamillan. Thora oli pieni, hieno ja hento, herkkä nauramaan, herkkä itkemään, herkkä innostumaan; jos hän puhui kauvemman aikaa jonkun kera, ei hän suinkaan tuntunut tulevan lähemmäksi, vaan pikemmin hukkuvan itseensä; jos hänelle joku selitti tai kertoi jotakin, niin ilmaisivat hänen kasvonsa, hänen koko olentonsa lämpimintä harrastusta ja silloin tällöin odotustakin. Villiam ja hänen pieni siskonsa eivät kohdelleet Thoraa aivan toverina, mutta eivät suorastaan vieraanakaan, setä ja täti, palvelijat ja seudun talonpojat, kaikki mielistelivät häntä, mutta varovasti, melkein arasti — he käyttäytyivät häneen nähden kuin vaeltaja, joka metsässä näkee lähellään pienen, soman laululinnun kirkkaine, viisaine silmineen ja suloisine, viehättävine liikkeineen; hän iloitsee niin tästä pienestä elävästä olennosta, tahtoisi mielellään, että se tulisi yhä lähemmäksi, mutta ei tohdi liikkua, tuskin hengittääkään, jottei se pelästyisi ja lentäisi pois.

Kun Mogens näki Thoran yhä useammin, tulivat muistot yhä harvemmin, ja nyt alkoi hän nähdä tytön sellaisena kuin tämä oli. Hänellä oli onnen ja rauhan aika ollessaan tytön luona, hiljaisen ikävöimisen ja alakuloisuuden aika, jollei nähnyt tätä lähellään. Myöhemmin puhui hän tälle Kamillasta ja aikaisemmasta elämästään, ja hän katsoi melkein kummissaan entiseen itseensä, ja väliin oli hänestä kärsimätöntä, että se oli hän, joka oli ajatellut, tuntenut ja tehnyt kaikkea sitä kummallista, josta hän kertoi.

"Nyt ovat Viheriäkummun keijukaiset iloissaan, kun aurinko on laskenut kokonaan", sanoi Thora.

"Ette usko keijukaisiin, mutta niin pitäisi teidän tehdä. On niin kaunista uskoa kaikkeen siihen, vuorikeijukaisiin, keijukaisimpiin. Uskon merenneitoihin ja sireneihin. Mutta kääpiöihin! Mitä tehdään kääpiöillä ja hornan hevosilla? Vanha syöjätär suuttuu, kun sanon näin; sillä ken uskoo kuten minä, hänellä ei ole mitään jumalanpelkoa, sanoo hän; sellainen ei kuulu meille; mutta ennustukset ovat evankeliumissa, sanoo hän. Mutta mitä luulette te?"

"En tarkota sitä luontoa, jota näkee näkötorneista ja kukkuloilta, jonne vievät portaat, jossa kaikki on juhlallisesti laitettua, vaan arkipäiväistä luontoa, aina ja kaikkialla. Rakastatteko sitäkin luontoa?"

"Juuri sitä; jokainen lehti, jokainen oksa, jokainen valonsäde, jokainen varjo voi minua ilahduttaa. Mikään kumpu ei ole niin kalju, ei mikään mutahauta niin nelisnurkkainen, mikään maantie ei niin pitkäveteinen etten tuokioksi voisi siihen rakastua."

"Mutta mitä iloa voi teille olla puusta tai pensaasta, jollette kuvittele, että siinä asuu elävä olento, joka kukat avaa ja sulkee ja lehdet kiillottaa ja silittää? Kun näette järven, syvän, kirkkaan järven, ettekö sitä rakasta siksi, että kuvittelette syvällä, syvällä asuvan olentoja, joilla ovat ilonsa ja surunsa, oma omituinen elämänsä ja omituiset kailionsa; ja mitä esimerkiksi Bredbjergin viheriäkummulla on kaunista, jollette ajattele, että siellä vilajaa ja surisee hyvin, hyvin pieniä olentoja, jotka huokaavat, kun aurinko nousee, mutta alkavat tanssia ja leikitä, kun tulee ilta."

"En voi sitä selittää, mutta se lepää väreissä, liikkeissä ja muodoissa ja sitte elämässä, joka on niiden takana; mehu, joka nousee puihin ja kukkiin, sade ja päiväpaiste, joka ne panee kasvamaan, hiekka, joka tuiskuaa kasoihin, sadekuuro, joka uurtelee ja halkoo rinteitä — ne ovat…. Ah, sitä ei voi lainkaan käsittää, jos millä koetan selittää."

"Usein liian paljokin! — Aivan liian paljo! Ja kun nyt muodot ja värit ja liikkeet ovat niin viehättäviä ja keveitä, ja niiden takana lepää omituinen maailma, joka elää ja riemuitsee ja huokaa ja ikävöi ja voi tämän kaiken sanoa ja laulaa, silloin tuntee itsensä niin hyljätyksi, jollei voi päästä tuota maailmaa lähelle, ja elämä tulee niin väsyttäväksi ja raskaaksi."

Aamupäivällä useampia päiviä myöhemmin kävelivät Mogens ja Thora puutarhassa. Mogens tahtoi nähdä rypälekasvihuonetta: siellä ei hän ollut vielä ollut koskaan; se oli jokseenkin pitkä, mutta ei erittäin korkea lasihuone; katolla leikkivät ja säkenöivät päivänsäteet. He menivät sisään, ilma oli lämmin ja kostea ja oli sillä tunkka juuren haju, kuten äsken luodulla mullalla. Kauniit, pykäläiset lehdet ja raskaat, kosteat rypäleet, joiden lävitse päivä näytti säteilevän, levisivät lasikattoa myöten viheriässä rehevyydessään. Thora silmäili onnellisena ylös niihin, Mogens oli levoton ja tuijotteli surullisesti milloin Thoraan, milloin lehdeksiin.

"Kuulkaas", sanoi Thora iloisesti, "luulen alkavani ymmärtää, mitä äskettäin puhuitte muodoista ja väreistä."

"Silloin!" toisti Mogens hellästi ja polvistui hänen eteensä. "Mutta nyt, Thora?"

Thora kumartui maahan hänen luoksensa, ojensi hänelle kätensä, peitti toisella kädellään silmänsä ja itki. Mogens painoi kättä rintaansa vasten nousten samassa ylös; Thora nosti päänsä pystyyn, ja Mogens suuteli häntä otsalle. Thora katseli häneen kostein säteilevin silmin, hymyili ja kuiskaili: "Luojan kiitos!"

Mogens jäi vielä viikkokaudeksi; sovittiin häät vietettäväksi juhannuksen aikaan. Sitte matkusti hän. Talvi tuli hämärine päivineen, pitkine öineen ja kirjetuiskuineen.

Valoa herrastalon kaikissa ikkunoissa; lehdeksiä ja kukkia kaikkien ovien yllä, juhlapukuisia ystäviä ja tuttavia tungokseltaan suurilla kiviportailla, kaikki tuijottaen hämärään — Mogens oli ajanut pois nuoren puolisonsa keralla.

Vaunut ratisivat ratisemistaan, suletut ikkunat kilisivät; Thora silmäili ikkunoista ulos maantienojaan, sepänmäelle, jossa keväisin esikot kukkivat, Bertel Nielsenin suureen seljapensaaseen, myllyyn ja myllärin honkiin, Dalumin kukkulalle, jolta hän oli Villiamin kera vielä muutamia vuosia sitte laskenut kelkalla mäkeä, Dalumin niitylle, hevosen pitkään varjoon, joka liukui kiviraunioiden, mutahautojen, ruispeltojen yli. Hän itki aivan hiljaa; silloin tällöin, kuivatessaan huurua ruudusta, vilkasi hän salavihkaa Mogensiin päin. Tämä istui etukumarassa, oli napittanut kiinni matkatakkinsa, hattu makasi hiikkuen etuistuimella, kätensä piti hän kasvojensa edessä. Mitä kaikkea hän ajattelikaan! Tämä oli ollut hänelle ihmeellinen päivä, ja jäähyväiset olivat häneltä vieneet melkein kaiken rakkauden. Thoran oli täytynyt ottaa jäähyväiset kaikilta sukulaisilta ja ystäviltä, lukemattomista paikoista, joissa muistot kerrostuivat päälletysten taivaaseen saakka, — ja tämä, matkustaakseen hänen mukanaan! Ja hän oli se mies, jonka valtaan saattoi rauhallisesti antautua, hän menneine raakuuksineen ja huikenteluineen! Eikä ollut edes varmaa, että kaikki tämä oli mennyttä; hän oli kyllä muuttunut ja käsitti tuskin mitä oli itse ollut, mutta eihän kukaan loittone itsestään kokonaan; se oli yhä olemassa, kaikki, ja nyt oli hänellä täällä viaton lapsi suojeltavana ja varjeltavana. Ken oli itse rypenyt liassa umpisukkelossa, hänen kai onnistui viedä toinenkin sinne mukaansa. Ei! — Ei, häntä ei saanut viedä, — Thoran täytyi viettää valoisaa, iloista tyttöelämäänsä edelleen, hänestä huolimatta, ja vaunut ratisivat ratisemistaan, pimeä oli tullut, vain siellä ja täällä näki Mogens himmeäin ikkunain lävitse valoa taloista, joiden ohitse he ajoivat. Thora oli nukahtanut. Aamun koitteessa saapuivat he uuteen kotiinsa, maatilalle, jonka Mogens oli ostanut. Hevoset höyrysivät kylmässä aamuilmassa, varpuset visertelivät suuressa lehmuksessa pihalla, ja savu nousi verkalleen savupiipusta. Thora katseli kaikkea hymyillen ja tyytyväisenä, Mogensin autettua hänet vaunuista; mutta se ei auttanut mitään, hän oli uninen ja liian väsynyt, voidakseen sitä salata. Mogens vei hänet huoneeseensa ja meni sitte puutarhaan, istuutui muutamalle penkille ja luuli näkevänsä auringonnousun, mutta hänen päänsä nuokkui liiaksi, ettei hän voinut päästä siihen uskoon. Päivällisaikaan tapasivat he kuitenkin toisensa jälleen, iloisina ja raittiina, ja silloinkos oli näyttelemistä ja viittilöimistä, ja silloin neuvoteltiin ja määriä tehtiin ja mitä hulluimpia ehdotuksia, jotka yksimielisesti selitettiin järkeviksi ja käytännöllisiksi. Kuinka Thora ponnistelikaan näyttääkseen intresseeratulta, kun kyökkiä käytiin katsomassa, ja kuinka vaikeaa oli olla näyttämättä kovin epäkäytännöllisen tyytyväiseltä pieneen, nuoreen koiraan. Ja Mogens! Kuinka hän puhuikaan salaojituksesta ja viljojen hinnoista, salaisesti tuumiessaan, miltä Thora mahtaisikaan näyttää, jos hänellä olisi punainen unikukka kutreissaan.

Ja sitte illalla, kun he istuivat puutarhahuoneessa, ja kuutamo kuvastutti ikkunat niin selvästi lattiaan — mitä ilveilyä Mogens silloin näyttelikään, kun hän vakavasti esitti, että toisen oli lähdettävä levolle, todellakin lähdettävä levolle, sillä täytyihän hänen olla väsynyt, mutta ei kuitenkaan päästänyt toisen kättä, — ja Thora sitte selitti hänelle, että hän oli häijy ja tahtoi päästä hänestä erilleen, että häntä oli sääli kun oli ottanutkaan vaimon; ja sitte seurasi luonnollisesti sovinto, ja he nauroivat ja tuli myöhä. Vihdoin meni Thora huoneeseensa, mutta Mogens jäi puutarhahuoneeseen, aivan onnetonna sen johdosta, että toinen oli mennyt, ja sitte kuvitteli hän mustia unelmia, että Thora oli kuollut ja haudattu ja hän aivan yksinään maailmassa; ja hän itki armastaan, ja lopulta hän itki tosiaankin ja suuttui itseensä, käveli huoneessa edestakaisin ja tahtoi olla järkevä. Tässä oli rakkaus, puhdas ja jalo, ilman korkeaa, aistillista intohimoa, niin, tässä se oli, tai jollei vielä ollut, niin oli kumminkin tuleva; niin, intohimo hävitti kaiken, ja se oli niin ruma, niin epäinhimillinen; kuinka hän vihasikaan ihmisluonnossa kaikkea, mikä ei ollut puhdasta ja kirkasta, hienoa ja vienoa! Häntä oli tämä raju, ruma ajanut, painanut, piinannut, se oli ollut hänen silmissään, hänen korvissaan, oli saastuttanut hänen ajatuksensa. Hän meni huoneeseensa. Hän tahtoi lukea ja otti muutaman kirjan; hän luki, mutta aavistamatta mitä — eihän Thoralle ollut vain mitään tapahtunut, — ei, hän ei voinut sitä sietää; hän hiipi hiljaa ovelle, ei, sisällä oli niin hiljaista ja rauhallista; kun hän tarkoin kuunteli, luuli hän kuulevansa hengitystä; — kuinka hänen sydämensä pamppaili, oli kuin hän kuulisi senkin. Hän meni huoneeseensa ja takaisin kirjansa ääreen. Hän sulki silmänsä: kuinka selvästi hän näki hänet; hän kuuli hänen äänensä, hän kumartui hänen puoleensa ja kuiskasi — kuinka hän häntä rakasti, rakasti, rakasti! Hänen sydämessään helkkyi laulu; hänen ajatuksensa pukeutuivat rytmeihin, ja niin selvään näki hän kaiken mitä ajatteli! Hiljaa, aivan hiljaa Thora nyt jo nukkui, käsivarsi pään alla, tukka irrotettuna, silmät ummessa, hän hengitti niin keveästi — siellä sisällä värisi ilma, hän oli punainen ruusujen heijastuksesta — kuten kömpelö metsähaltija, joka jäljittelee ilmatarten tanssia, niin kuvasti vuodepeite korkeilla laskoksillaan hänen hentoa olentoaan — ei, ei, hän ei tahtonut häntä ajatella, ei täten häntä ajatella, ei mistään hinnasta maailmassa, ei, — ja nyt palasi kaikki jälleen, sitä ei voinut saada poistumaan, mutta sen täytyi, pois, pois! Multa se tuli ja meni, kunnes uni tuli ja yö meni.

Auringon laskettua seuraavana iltana kävelivät he puutarhassa. Käsivarsi käsivarressa kulkivat he verkkaan ja vaieten tietä ylös, toista alas, resedantuoksusta ruusuntuoksun kautta jasminin tuoksuun; muutama yöperhonen liipotteli heidän editsensä, loitommalla viljapellossa kirkui ruisrääkkä, muuten sai Thoran silkkihame suurimman kolinan aikaan.

"Ja kuinka jaksamme kävellä", jatkoi Mogens. "Olemme nyt varmaankin kävelleet peninkulman."

Mogens veti hänet lähemmäksi itseään. He menivät puutarhahuonetta kohden; ovi oli auki; sisällä oli sangen valoisaa, ja pöytä valkoisine liinoineen, hopeisine lautasineen ja mansikoineen, välkkyvine hopeakannuineen ja haarakkaine kynttiläjalkoineen teki juhlallisen vaikutuksen.

"On aivan kuin sadussa, kun Hannu ja Kreeta löysivät metsästä piparikakkutalon", sanoi Thora.

"Unhotat kai, että siellä sisällä on noita, joka meidät onnettomat lapset paistaa ja syö. Ei, on parempi, jos vältämme sokeri-ikkunoita ja pannukakkukattoja ja annamme toisillemme kätemme ja palaamme synkkään metsään."

He loittonivat puutarhahuoneesta. Thora painautui Mogensiin kiinni ja jatkoi: "Se voi myös olla suurturkkilaisen palatsi, ja sinä olet erämaan arapialainen, joka tahdot minut ryöstää, ja vartijat ajavat meitä takaa, kaarevat miekat välkähtelevät, ja me juoksemme ja juoksemme, mutta he ovat ottaneet sinun hevosesi, ja nyt vievät he minut mukaansa ja pistävät meidät suureen säkkiin ja siellä istumme me molemmat ja hukumme yhdessä mereen, — odotas, mitä muuta se voisi vielä ollakaan…?"

"Saa kyllä, mutta se on liian vähän… jospa tietäisit kuinka sinua rakastan, mutta olen niin onneton — en tiedä, mitä se on — olemme niin kaukana toisistamme — ei —."

Hän kietoi käsivartensa Mogensin kaulaan ja suuteli häntä kiihkeästi ja painoi palavan poskensa hänen poskeaan vasten: "En tiedä, mitä se on, mutta monta kertaa olen melkein toivomaisillani, että löisit minua, — tiedän, että se on lapsellista ja että olen onnellinen, niin onnellinen, mutta siitä huolimatta olen niin onneton."

Hän painoi päänsä Mogensin rintaa vasten ja itki, ja sitte alkoi hän kyyneltensä vielä virratessa, rallatella aivan hiljaa, mutta vähitellen yhä kovemmin:

"Rakas pikku vaimoni!" ja Mogens sieppasi hänet syliinsä ja kantoi hänet sisälle.

Aamulla seisoi Mogens hänen vuoteensa vieressä. Valo lankesi rauhallisen himmeänä alaslaskettujen uutimien välitse ja teki kaikki piirteet levollisiksi, kaikki värit himmeiksi ja rauhallisiksi. Mogensista näytti ikäänkuin ilma nousisi ja laskisi hiljaisina aaltoina Thoran poven keralla. Hänen päänsä lepäsi hieman vinossa tyynyllä, kutrit valuivat Valkoselle otsalle, toinen poski oli punakampi kuin toinen, silloin tällöin liikahtelivat kaarevat silmäluomet, suun piirteet värähtelivät tuskin huomattavasti itsetiedottoman vakavuuden ja uinailevan hymyn vaiheella. Mogens seisoi kauvan ja katseli häntä, onnellisena ja tyynenä, viimeinenkin menneisyyden varjo oli kadonnut. Sitte hiipi hän hiljaa ulos ja istuutui asuinhuoneeseen häntä odottamaan. Hän oli jo istunut kotvan aikaa; silloin tunsi hän, kuinka pää lepäsi hänen hartioillaan ja Thoran poski painui hänen poskeaan vasten.

He menivät yhdessä ulos raittiiseen aamuilmaan. Päiväpaiste vietti voitonriemuaan maan ylitse, kaste välkkyi, varhain heränneet kukat säteilivät, korkealla taivaalla liverteli leivonen, pääskyset vilahtelivat ilmassa. He menivät vihertävää laidunmaata ylängölle, jossa ruis tuleentui, seurasivat jalkapolkua, joka vei yhä ylemmäks; Thora kulki edellä hyvin vitkaan ja silmäili olkapäänsä ylitse häntä, joka tuli jälestä, ja he puhelivat ja nauroivat. Kuta kauvemmaksi he kunnasta kulkivat, sitä korkeammaksi tuli vilja heidän takanaan, pian ei heitä enää näkynyt.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MOGENS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Mogens

MOGENS

J. P. JACOBSEN

MOGENS.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE