Title: Shelleyn runoja
Author: Percy Bysshe Shelley
Translator: Jaakko Tuomikoski
Release date: May 25, 2025 [eBook #76161]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1929
Credits: Tuula Temonen
language: Finnish
Kirj.
Percy Bysshe Shelley
Suomentanut
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1929.
Lukijalle
Alastorin alkusäkeet
Hymni sisäiselle kauneudelle
Mennyt
Vihalaulu
Merenrannalla
Kutsu kurjuudelle
Oodi länsituulelle
Intialainen serenaadi
Leivoselle
Vapaus
Kukkia poimiessa
Kulkurit
Mimosa
Katoovaisuus
Yölle
Suomentaja julkaisee nämä näytteet kuuluisan englantilaisen lyyrikon runoudesta ilman enempiä selityksiä. Shelleystä on kirjoitettu runsaasti, monet lukijat tuntevat hänen tuotantoaan ja runoilijaluonnettaan, ja kuvaus hänen elämänsä Vaiheista on jo olemassa suomeksi (André Maurois: Ariel eli Shelleyn elämä, Koy Kirja, 1925).
Shelleyn runouden hereä sade ja kirkas paiste oli lyhytaikainen, mutta olen silti pitänyt asiallisena noudattaa suomennoskokoelmassa vuosijärjestystä runojen syntyajan mukaan. Suomennetut runot ovat vuosilta 1815—1822, jotka olivat hänen kolmikymmenvuotisen elämänsä (1792—1822) viimeiset. Uskon, että suomalainen runous ei hyli tätä suurta henkeä, ei käännöksissäkään, joiden täytyy monin kohdin olla alkuperäisestä kalvenneita.
Helsingissä tammikuun lopulla 1929.
Maa, meri, ilma, kalliit veljeni!
Jos suurelt’ äidiltämme imin jotain
niin harrasta ja totta, että voin
tajuta rakkautenne lahjat runsaat
ja palkita ne, — jos oon antaunut
kasteiseen aamuun, keskipäivän tuoksuun
ja illan loistoon laskuss’ auringon
ja tähtiöiden soivaan hiljaisuuteen, —
jos syksyn huokaus puissa kuolleissa
ja lumiviitat vaarain hartioilla
jäähelmin kirjaellut hurmas mua
tai kenttäin värisevä hekuma,
kun keväält’ ensi suudelmansa sai ne, —
jos lintua, maan matelijaa, kukkaa
en tieten loukannut, vaan rakastin
ja hellin läheisinä, — sietäkää
tää ylistys ja suokaa vieläkin
mun pitää suosionne osanani!
Maailman äiti, äärettömän alku,
puhalla henkes lauluun, jonka luon!
Sua vain on rakkauteni seurannut,
sun hahmoas ja suuruutt’ askeltes
ja syvyyttäs ja tutkimattomuuttas
mun sielunsilmän’ aina luotaavat.
Niin yövyin yksin ruumishuoneisiinkin,
miss’ itse kuolo viepi kirjaan voitot
suit’ ottamansa, sieltä toivoen
tuon janon tyydytystä, joka etsii
hellittämättä sua ja mit’ on sun,
ja uskoin että haamut, sanantuojas,
kun vannottaisin niitä, selon antais,
mit’ oomme me. Niin hetkin hiljaisin,
kun äänettömyys itse puhkee ääniin,
ma haltioituna kuin alkemisti,
jok’ elon uhraa epävarmaan toivoon,
oon sekoittanut juhlalliset sanat,
kysyvät katseet rakkauteen ja intoon
ja viattoman mielen kyyneliin,
niin luullen loihtineeni taikavoiman,
jok’ innoittais yön töistäs kertomaan.
Mut viel’ et mulle paljastanut koskaan
sisintäs, pyhintäs, ja kylliks ovat
jo unet, joita sanoiksi en saa,
hämärän näyt ja päiväin arvoitukset
mua seuranneet. Nyt varron liikkumatta
ja ääneti kuin unhoitettu lyyra,
jo ajat yksinänsä riippunut
hylätyn, jylhän templin holvikossa,
sun henkäystäs, suuri äiti — suo
mun olla tulkki tuulen huminan
ja metsien ja meren rytmin, soida
elävän luonnon äänet, hymnit yön
ja päivän, sykkeet ihmissydämen.
1816
Keskellä maisen elon liikkuu täällä
kuin outo aave vaiheill’ ihmisten,
niin häälyvä ja hentosiipinen
kuin tuulen henkäys tyvenellä säällä
tai kuutamo ja tähtivalo tähkäin päällä,
ja kenen luo se lehahtaa,
sen, sielu ja sen kasvot saa
pian katoavan herkän hohtehen,
jonk’ ihanuus jää muistihin
kuin kevätyön, kuin musiikin, —
ei sulo vain, vaan taika tuo,
jok’ ihmeellisin voimin vetää luo.
Kauneuden henki, joka pyhyytes
suot kaikkeen kajastaa, mit’ aatoksiin
tai muotoon innoitat — miks häilyt niin?
Miks yhä meiltä pois viet antimes
vain kyynellaakson jättäin tänne jälkehes?
Miks aurinko ei ainiaaksi
tee sateenkaartaan metsän taaksi,
miks häipyy se, jost’ äsken iloittiin,
miks syntymää ja kuolemaa
yö päiväin yli varjoaa,
miks lempeä ja vihaa lie
ja toivoa ja tuskaa elon tie?
Vaikk’ kauan kysyneet on viisaimmat,
ei vastannut oo ylhäält’ ääni mikään.
Kuin turhan vaivan muistomerkit ikään
on taivaat, henget, itse jumalat —
sanoja vain, kuink’ armaina ne viettelikään —
ja kaikki mitä kantaa maa
on muuttuvaa ja katoovaa.
Sä yksin suot — kun usvan kirkastat
tai yhdyt tuulen huminaan
yön sordiinia soittamaan
tai kudot aallot kuutamoon —
totes ja tenhos harhain vaihteloon.
Kuin pilvi, joka pian kiitää pois,
niin lempi, toivo, itsetunto on.
Ois kaikkivoipa hän ja kuoloton,
joll’ ihanuutes seura luonaan ois,
jok’ elonvettäis, jalo henki, aina jois.
Sä, joka katseet lempiväin
viet kaivattuihin silmiin päin,
jok’ annat aatokselle ravinnon
kuin varjot liekin virvoittaa, —
jää vielä, ettei kammon maa
ja elo tää ja hauta harmaa
jäis yksin siksi, mik’ on varmaa!
Kun lapsena mä aaveit’ etsien
hain rauniot ja hiivin mykät huoneet,
niin selvityst’ ei henget mulle suoneet,
ja tumma metsä, tähtiloisteinen,
vait oli vain, kun haastoin haltioita sen.
Mut kerran, syvin miettehin
kun elon teitä tutkailin —
juur’ oli kevättuulet sanomansa tuoneet
herätä taasen maan ja puun
kukkatuoksuun, lauleluun —
niin äkkiä sun hahmos näin
ja riemust’ autuaana etees jäin.
Ma silloin vannoin palvella sua vain
ja sulle elää — enkö tehnyt niin?
Viel’ öin ja päivin puhkeen kyyneliin
ja sydämeni lyö, kun innossain
nään samat harhanäyt, joit’ ajoin takaa ain’,
paloinpa maisiin iloihin
tai tähtein taakse tapailin.
Ne tietää, että uniin kauneimpiin
toi kuteet toivo riemukas,
ett’ otat pois, oi valtias,
maailman yön ja orjuuden,
ja mit’ ei sanat kuvaa, annat sen!
Kuin iltaa kohti päivän kuulakkuus
ja rauha syventyy, niin syksykin
on sees, sen taivas siintää puhtaammin
ja laajempana aukee avaruus
kuin koko suven aikaan, ihmeellinen, uus!
Niin anna voimas, jonka sain
kuin sateen nuoruusvuosinain,
kun tahdotonna jotain janosin,
täst’ edespäin mua johdattaa
syystyveneen, miss’ aukeaa
sun valos kirkastama tie,
jok’ yhteytees, pois itsestäin mun vie!
1817
Se aik’ on mennyt menojaan.
Se iäks tyhjiin juoksi!
Täss’ seisomme vain,
kun valituin
käy hautoja haamut vainajain,
nuo toivot, jotka tuonelaan
vei elon tumma vuoksi.
Niin vieri virta ohitse.
Se oli kangastus vain!
Siin’ aukeaa
nyt erämaa,
kaks kivettymää todistaa:
täss’ sykki syömet harhoille
elämän aamu-usvain.
Ojan partaalle istui mies vihassaan,
ja vanha luuttu, jo halki-lauta,
siin’ yhtyi lauluun raatelevaan
naisesta, joka oli nauta.
1818
On lämmin, päivä kirkas on
ja aallot juoksee kimmeltäin
ja sininen ja aineeton
on silta etäisyyteen päin.
Maan tainten juuri herääväin
on hetki kevyt hengittää.
Ei missään sula äänet näin,
tääll’ elon melu häviää
ja sama lauha sointu vain ja ilo jää.
Nään kuinka syvyys vihertää
ja kuink’ on laajat salit sen,
tuoss’ aallot rantaan tyrskyää
kuin tähtikuurot välkkyen
ja meren sävel tasainen
soi iäisyyden tahdissa
ja soluu läpi sydämen
kuin virta — kuinka suloista,
jos toinen sydän sykkis tässä rinnalla!
Vaan toivoa ma löydä en,
en mielen rauhaa, rattoa,
en tyytymystä viisasten,
jok’ antaa hengen kirkkaana
maan varjoist’ ylös kohota.
On onnen aika, lemmen kevät,
on voiman päivät toisilla,
jotk’ elävät ja hymyilevät, —
mun vähät iloni jo pohjaa lähenevät.
Mut tääll’ on epätoivokin
kuin suvituuli leppeä.
Nyt lapsen lailla tahtoisin
täss’ itkeneenä levätä
ja tuta, kuinka elämä
ja murheet hiipis hiljaa pois
ja kuolon käsi viileenä
mua hyväilis, ja meri sois —
se viihdyttävä viime laulu kuulla ois.
Ehk’ itkis joku mua, kuin tätä
ma suren päivää jälkeenpäin,
jot’ elon autius, syömen hätä
mun suuni kautta soimaa näin.
Ehk’ itkis joku — koska jäin
ma rakkaudetta — hartaammasti
kuin hurmaa päiväin lähteväin,
jotk’ ihailtuina iltaan asti
viel’ loistelevat muistoissakin valoisasti.
Tule, istu rinnallen,
kurjuus surupukuinen!
Hahmos, kainon morsion,
vaikka mykkä, lohduton,
jumalaisen ylväs on!
Tule, istu rinnalleni
Vaikk’ oon nähdä murheinen,
onnellisemp’ oon kuin sa,
jonka otsa ihana
kantaa tuskan kruunua.
Olethan jo tuttavani,
monta vuotta majassani
elit siskonani jo.
Vielä meill’ on tuokio —
vuosiksi se tulleeko?
Kohtalomme okainen
kantakaamme parhaiten.
Jos lempi elää ilotta,
rakastakaamme kivulla
paratiisin toivossa.
Tule onnen haaveiluun
ruohikkoon jo leikattuun!
Heinäsirkan soitto on
hilpeä ja suruton
keskell’ elon aution!
Lehvät teltaksemme taipuu,
käsivarteeni pääs vaipuu.
Äänet, tuoksut — suruisat
syksyn eellä — tuutivat
uneen silmät raukeat.
Lemmen, joka suoniis hyytyy,
huules piilottamaan tyytyy!
Poskellas on kyyneliä —
voisko jäissä läikehtiä
maininkeja lämpimiä?
Suukkos tunnen kylmäksi,
käsi, joka kaulaani
kiertyy, mua väristää,
kasvoilleni painuu pää
niinkuin lyijy, niinkuin jää.
Joutuos häävuoteeseen!
Haudansyvään pimeyteen
rakkautemme katetaan
rauhaan jakamattomaan
unhon vaate peittonaan.
Syömen’ syleiltäväks tarjoon
kunnes varjo yhtyy varjoon
upottaen kauhun maan
niinkuin usvaan harmajaan,
uneen, jok’ ei lopukaan.
Siellä, itkun takana,
näämme unta ilosta,
niinkuin itse onnikin
usein kurjuus-unelmin
eksyy surun laaksoihin.
Kylliks ilon pitohon
meille maiset varjot on,
niinkuin pilvet juostessaan
ohi kuun yömatkallaan
saavat koirat haukkumaan.
Maa ja maailma on jo
niinkuin narrijoukkio
näyttämöllä häälyvä.
Kaikk’ on pelkkää ilvettä —
missä lienen? — miss’ oot sä?
1819
1
Oi länsituuli, syksyn henkäys tuima,
jonk’ eestä lentää lehdet kuollehet
kuin pakenevat haamut, parvi huima,
kellervät, tummat, taudinpunaiset
ja kalvenneet, vaan joka talteen kannat
ja talven peittoon saatat siemenet,
miss’ ohi kylmäin niiden piillä annat
siks kunnes haudoissaan ne elon saa,
kun sinertävät kevättaivaan rannat,
kun suven soitto maassa humajaa
ja multa tuoksuu, kuuluu kuiskailua
ja kasvun toivo tienoot kirkastaa, —
sa, jonka teill’ on käsky lakastua, tuhooja, tallettaja, kuule mua!
2
Sa, joka taivaan kuohutat ja ajat
sen hyrskyyn pilvet tielles harhailleet,
syysvaaleet, irralliset vaeltajat,
salaman enteet, sateen airueet,
jotk’ yli suuren sinen aaltoilevat
kuin hiukset jätin päästä hulmunneet, —
tuoll' ulapallas rannat tummenevat
ja alkumerkit myrskyn ankaran
sen suortuvissa hiljaa suhisevat!
Sa surulaulu ajan katoovan,
jonk’ yli haudan holvittaa tää yö
sen kattain pimentoon ja usvahan, —
ah, pian on puhkeeva sen tiivis työ, kun sade, salama ja rakeet lyö!
3
Sa, joka unelmista herätit
sinisen Välimeren kirkkaat veet
ja rikki puhalsit sen kristallit
suvisen Bajaen suussa kareilleet,
pois pyyhit kuvat palatsin ja linnan,
vuossatain päivät veessä päilyneet
ja kukkineet ja sammaltuneet rinnan, —
näyt liian kauniit saada sanoihin!
Sa, joka murrat valtameren pinnan,
sa, joka nostat vuoriks Atlantin,
niin että laaksot syvään lymyää
ja puut ja lehvät pohjalietteenkin
Sun ääntäs pelästyen säpsähtää
Ja kauhun jäykkään kangistukseen jää!
4
Jos oisin kuollut lehti saatossas
tai pilvi, jota kiidätät sä pois,
tai vaahtopää, sun kuohuun nostamas
ja innoittamas, vaikk’ en vapaa ois
kuin oot sa, yli kaiken kahleeton —
tai jos vain lapsuustanhuvilta vois
kohota kanssas taivaslentohon
kuin silloin, kun ei silmä epäillyt
sen täyttymystä — niin ei kaipion
ja kiihkon tuli polttais näin mua nyt!
Vie aallon, lehden, pilven tietä minut!
Elämä on mun veriin viiltänyt
Ja maa niin ylvään mielen kahlehtinut,
Jok’ omaks kaltaisekseen tunsi sinut!
5
Tee minut lyyrakses kuin metsän puut!
Jos putoovatkin lehteni, ma soin,
ja kohisten kuin kanteleesi muut
ma syvän, syksyäänen antaa voin,
surujen kaunistaman. Ole sa
mun oma myrskyhenken’, ohjatoin!
Vie aatosten! sirut, hajoita
ja kylvä ne kuin kuolleet lehdetkin
elämän alkajiksi tuhkasta!
Ja mitä lauloin säkein hehkuvin,
jotk’ yhä huulillani värisevät,
sen kanna kipunat maan äärihin
Ja niille ennusta, jotk’ epäilevät:
Jos talvi saapuu, eikö pian oo kevät!
Sinusta ma unta näin —
uni silmistä jo karkaa.
Tuolla tähdet loistavat,
tuulen hengitys on arkaa.
Sinusta ma unta näin —
joku askeleeni ajaa
kuin taian tenhoomat
kohti kaivattua majaa!
Yötuuli raukee jo
ja tumma on virta tuo,
joka yrttein tuoksuja
kuin unelmia juo,
satakielen soittelo
sen sammuu rantoihin, —
näin sua janoten,
oi armain, ma kuolisin!
Ma janoon akkunaas,
ma sammun, raukenen!
Anna lempesi, oi suo
suudelmies satehen
vuotaa huulilleni taas!
Sydäntän’ ahdistaa,
se laske sydämesi luo,
jossa särkyä se saa.
1810
Terve, raikas henki —
lintu et sä lie,
joll’ on taivaasenki
laulun kirkas tie,
jok’ innossa ja ilossa sua ylös vie!
Sinne siipes ohjaa,
sinne kimpoot sa
kohti sinen pohjaa
niinkuin kipuna
ja yhä yltyy laulus ylivuotava.
Missä hehkuu tultaan
lasku auringon
valain pilvet kultaan,
lentos hilpee on,
sa oot kuin irti päässyt ilo ruumiiton.
Äänes sointuun jaloon
sulaa hattarat.
Niinkuin päivän valoon
tähdet hukkuvat,
niin sua en nää, kun raikuu tahtis riemuisat
kimmeltäin ja vähäin
sädekimppuin lailla,
joita taivas kiiltäin
välkyttää yön mailla —
ne päivin tunnetaan vain silmän kuvaa vailla.
Soittos linkoutuu
halki ilman, maan,
niinkuin öinen kuu
pilvipiilostaan
saa sädemeren yli taivaan tulvimaan.
Mikä taikas suur’ on?
Onko kaltaistas?
Ei virta sadekuuron
kirkas, kuulakas
niin helmeile kuin lauluntuoreet pisaras.
Runoilija vapaa
aatelennossaan,
jonka hymnit tapaa
runottoman maan,
mut liikuttaa sen toivollaan ja kaihollaan;
linnan impi armain
lemmen vankina,
joka hetkin harmain
soittaa tornissa
ja kutoo ikävänsä siipiin kultia;
kiiltomato palain
kastehunnussaan,
korsiin, kukkiin valain
herkkää loistettaan
mut muille näyttämättä taikalamppuaan;
ruusu verhottuna
oksiin lehteviin,
joist’ ei lämmin puna
näy, vaan tuoksuu niin,
ett’ ahneet varkain-juojat vaipuu tainnoksiin;
sade, jolla kevät
huuhtoo nurmikon,
kukat värisevät —
mitä vehmast’ on
ja raikast’ ikään, sa oot saavuttamaton.
Viinin vilpoisen,
lemmen autuaan
ylistystä en
kuullut milloinkaan
niin janoovaa, niin jumalaista hurmassaan.
Itse riemusoitto
tai häähymni ois
vain kuin kajo loitto —
palavammin sois
sun laulus, joka voittajaks sun laakerois.
Minkä lähteen juomaa
säveliis sä joit?
Mink’ aaltoin, tuulten tuomaa
tuo autuus, johon voit
muun unhoittaa, kun taivaan-kieltäs tarinoit?
Ilomieles avoin
ei voi uupua,
sua ei toisten tavoin
murhe varjosta
ja lempes ei oo sydänvaivan saartama.
Valvot taikka et,
varmaan kuolonkin
näät sä syvyydet
silmin selvemmin
kuin me, vai mistä saat tuon äänes kristallin?
Me luomme kaihon elein
katseemme ees ja taa,
naurummekin helein
on kivun kalvamaa
ja suurin laulu surustamme puhkeaa.
Vaikk’ ei tuskaa ois
alla auringon
eikä tietää vois
mitä kyynel on,
niin kuinka nousta täältä ilos lentohon?
Vaikka runo vuotais
mittaan kauneimpaan
ja syvimmällä luotais
parhait’ aarteitaan,
sun runos rikkaamp’ ois, sa halveksija maan!
Oppisinpa suita
puolet onnestas,
niin, tuo sula kulta,
hurma riemukas
sois munkin huuliltain, jok’ on sun laulussasi
Tulivuoret vastaavat toisillensa
ja kauas jyriseepi ja kaikuu maa,
meri heittää merelle myrskysoittimensa,
ja talven jäinen valtikka vavahtaa
taifunin kohinaa.
Yksinäinen pilvi iskee tulta,
sadat saaret laajalta vaikenee,
maan järistessä hautaa multa
kylät allensa, kaupungit kaatuilee,
manan portit vapisee.
Vaan sun silmäs on kirkkaampi salamaa
ja askeles maan yli voittamaton,
meren raivon sun mahtisi mykäksi saa,
tulivuorten lieska ja auringon
sun valossas virvaa on.
Kuin kiito tuhannen' auringonsäteen
läpi tuulten ja usvain ja aaltojen vie,
niin kansasta kansaan ja kädestä käteen
ja kylästä toiseen on kirkkautes tie,
ja orjat ja tyrannit hiipivät pois
saatosta aamunkois.
Jumalatar, äiti Maa,
joka annat rintaas vasten
elon, kasvun kukoistaa,
jumalain ja ihmislasten,
siunaa ikirunsaasti
Proserpina, lapsesi.
Sa, jok’ autat umpuistaan
kukat kastees ruokkimina
tuoksumaan ja loistamaan
katoovista kauneimpina,
siunaa ikirunsaasti
Proserpina, lapsesi.
Tuuli, kurja kulkija
maailman porttein takana,
saatko sa salaa huoata
aallossa tai puussa?
Kalvas kuu, jonka osa on
taivaan kierto taloton,
voitko levon tuokion
löytää harhailuus sa?
Tähti yötä kiitävä,
sulkenetko silmäs sä
avaruuden äärillä,
iäisyyden suussa?
1
Puutarhassa kasvoi mimosa.
Se sai kasteensa tuulista kosteista,
avas lehtensä viuhkat aamuisin
ja sulki ne taas yön suukkoihin.
Niin saapui kevät ja tullessaan
kuin rakkaus täytti kukkamaan,
ja talven unesta elämään
joka ruoho ja yrtti kohotti pään.
Vaan tarhassa, kedolla, erämaassa
ei kukaan innossa autuaassa
niin janonnut antia auringon
kuin mimosa, kukka kumppaniton.
Lumikello ja orvokki levittivät,
juur’ ollen sateen-lämpimät,
lemun raikkaan, mullasta kukkiin jääneen
kuin soiva kieli jättää ääneen.
Heräs vuokko ja solakka tulpaani
ja ihanin kaikista, narsissi,
joka katsoen virrasta kasvojaan
jää kauneuteensa riutumaan;
ja kielo, najaadi hurmaava,
mut kaihoistaan niin kalpea,
että valkeus sen kellojen väriseväin
läpi lehtien kuultaa vihreäin;
hyasintti, jonka tiuvuissa
taas soi niin herkkä humina,
niin hiuduttavan suloinen,
ett’ aisti tunsi tuoksuna sen.
Ja ruusu, nymfinä kylpien,
avas povensa hehkuvan syvyyden
terä terältä katseille paljastuvan,
avas ihanuutensa koko kuvan.
Ja lilja ruokovartinen
nosti maljansa kuutamon värisen,
ja sen tähtisilmä ihmeellinen
näki kasteen lävitse taivaan sinen.
Ja jasmiini hento ja suloisa
tuberosa, Eedenin-tuoksuva,
ja kukat muut lukemattomat
siinä kevättarhassa rehoittivat.
Ja yli virran soluvan juoksun,
johon kukkasoksat satoivat tuoksun,
väri kullan ja vihreän kimalteli
ja kuultavat juonteet karehti.
Veden kalvossa keinuivat ulpukat
ja lumpeet tähtinä hohtavat,
mut virta, pehmyt kuin sametti,
ohi liukui, välkkyi, aaltoili.
Puutarhaa halkoivat kierrellen
polut poikki nurmen ja sammalen,
välin aukeina tuulen ja auringon alla,
välin lehvistöissä ja loitommalla.
Ja kellot ja kaunokit valkeanaan
niitä peitti kuin polkuja tarumaan,
ja monet kukkaset illalla
pääns’ antoivat teltaksi taipua,
katoks kiiltomatojen kasteessa.
Kuin äidin tuudittaessa lastaan
hymy raikas kehdosta paistaa vastaan
niin ennen unta kuin jälkeen sen —
näiden Paratiisin lapsien,
kun huomentuuli ne herätti,
oli katse kirkas kuin kristalli
ja ne hymyili taasen taivasta kohti,
missä auringon lempeät kasvot hohti.
Ja jokainen kukka toiseltaan
imi valoa taivaan ja lemua maan
kuin rakastavaiset yhdessä juo
mit’ ikään lempi iloja suo.
Mutta mimosa, köyhä anteihin suuriin,
vaikka lemmessä eli se lehdistä juuriin,
sai muilta kaikista enimmän
ja tuns’ yhä lempensä yltyvän.
Näet mimosan kukka on loistoton
ja vähät sen huomenlahjat on,
vaan mit’ ei sillä ole, sitä se halaa:
sen sydän kauneuden kiihkossa palaa!
Mitä tuuli humisi lentäissään
tai sirotti haurailta siiviltään,
mitä kukkain silmistä säteili
ihanuuden loistetta ympäri —
myös hyönteiset nopsat ja keveät
kuin venheet paisteessa liitävät,
jotka valo ja tuoksu lastinaan
yli lentävät viheriöivän maan —
ja kasteuntuvat, jotka hohtaa
kukissa, kunnes ne auringon kohtaa
ja kohoten ilmoihin sinisiin
kuin henget häipyvät auteriin —
ja lämmössä läikkyvät terhenet,
joiss’ äänet, tuoksut ja sätehet
ui niinkuin kimallus aalloilla
tai häälyvät korret virrassa —
ne kaikki kuin taivaan lähettämät
mimosan mieltä viihdyttivät,
kun hetket vierivät viipyen
kuin pilvet tultua tyvenen.
Ja kun ilta laskihe taivaalta,
maa lepäsi, ilmojen ilossa
oli rauhaa hämyn syventämää,
johon päivätärtenkin unet jää.
Ja mit’ eli ja lensi ja hengittikään,
unimereen hukkui se äänettömään,
jonk’ aallot huuhtoivat tajun rantaa,
mut uurtelematta sen hienoa santaa.
Vain satakielen ääni soi
ihanammin kuin päivä sietää voi
ja joku sointu taivaallinen
siit’ yhtyi mimosan unehen.
Niin mimosa vaipui jo aikaiseen
levon helmaan, yöttären kätkyeen
kuin' uupuu keskellä ilonsa
laps heikko, mut kaikkien suosima.
2
Tätä sulon paikkaa valliten
eli lempeä voima piirissä sen,
ja hän oli kukilla kaitsijana
kuin taivaan tähdillä Luojan sana.
Tuo Eedenin Eeva ihmeellinen,
jonk’ olento, ohjaama sydämen,
oli ihana pehmeine piirteineen
kuin kukan meressä auenneen,
hän vaali tarhaansa aamusta aikain,
ja sen kasvatit liikkuissa lempeiden jalkain
hymys kirkkaina maisesta taivaastaan
kuin tähdet yön kulkua vaivoissaan.
Häll’ ei ollut ihmistä uskottuna,
mut hento hengitys, posken puna
jo kertoi aikuisen aamun koissa
hänen olleen maallisista poissa,
kuin ois joku henki valoisa
hänen vuokseen laskeunut taivaasta
ja vielä viipynyt lähimailla,
vaikk’ oli yöhämyn turvaa vailla.
Hänen jalkansa sääli ruohoja
ja povensa tuskin kohoileva
ilon kertoi jo, jonka tuuli kantoi,
ja surun läikkeenkin ilmiantoi.
Heti hengetär-askelten takana
lakas tukka maahan aaltoileva
ylös kevyttä höytyä nurmikosta
kuin paisteinen myrsky merestä nostaa.
Sitä enemmän tarhassa iloittiin,
kun tiettiin lempeihin askeliin
ja hahmoon niiden saattelemaan
myös yhtyvän sydämen anteliaan.
Hän pirskoitti vedellä raikkaalla
ne, joill’ oli kuumuus ahdistava,
ja sadekuuron jälkiä käyden
taas kevensi toisten maljakon täyden.
Hän nosti hentoja päitä varoin
ja siteli varpuja sormin aroin —
ei äitinä omiin lapsihin
hän kiintyä voinut ois hellemmin.
Tuhohyönteiset, toukat, nakertajat,
kaikk’ olennot rumat ja inhoittavat
hän poimi vakkaansa tiiviiseen
ja vei pois korven syvyyteen —
vaan sitä ennen hän vakkaan tuohon
oli kerännyt aarteita vihannan ruohon
iloks toukka-poloisten viattomain,
jotka rikkoivat tietämättään vain.
Mut mettinen ja hauras koi,
jonka suukot ei kukkia loukata voi,
ja päivänkorento, lentävä säen,
oli virassa alttiin palveluväen.
Ja haudat syntymätönten perhoin,
jotka unelmoivat alla verhoin
elon ihmeistä, peittivät vielä rinnan
monen setrin tuoksuvan, tumman pinnan.
Niin toi tuo ihanin ilmestys kevään
puutarhaan kasvussa värisevään
suvionnen, mut ennenkuin ensi lehti
vielä tummeni — hän kuolla ehti.
3
Kukat kolme päivää arkailivat
kuin tähdet kuutamon kalventamat
tai meren aaltoset ennenkuin
ne nousevat sumusta kirkastuin.
Mut neljäntenä mimosa
tuns hautavirren kaikua
läpi saattaja-askelten lähestyväin
ja surun nyyhkytysten syväin.
Sävel murheinen, raskas huohotus
ja kuoleman verkka vaellus
ja lemu kylmä ja ahdistava,
joka levisi kirstun vaiheilta,
kun vainajaa ohi kannettiin,
sai ruohot ja kukat kyyneliin,
ja tuulikin äänin tuskaisin
ja voihkivin kohisi mäntyihin.
Tarumaa oli kourissa kolkon aren
kuin ruumis sen entisen tenhottaren,
tuon unen-armaana eläneen,
jonk’ arkulle, tuhkaan ja tyhjyyteen,
sydän kylminkin pudotti kyyneleen.
Kesä meni, jo havisi syksyn siipi
ja usvaviitassa halla hiipi,
vaikk’ aurinko koitti kirkkaana palaa
ja kieltää julki, mit’ yö teki salaa.
Mutta ruusut ne varisti lehtensä pois
kuin punaista lunta satanut ois
ja liljat kelmeät, vilusta nuivat,
kuin kuoleman syliin kumartuivat.
Ja Intian kukat, tuoksussaan
ja heleydessään suloimmat maan,
nekin varsi varrelta kaatuivat
ja toistensa päälle maatuivat.
Ja lehdet keltaiset, harmajat
ja punaiset, kalman valkeat
kuin haamuparvet tuulessa liiti
ja linnut säikkyi ja pakoon kiiti.
Tuhoruohoista raju vihuri
koteloiden siemenet karisti
ja ne tarttuivat monen kukkasen vanaan
sen vieden multaan saattajanaan.
Vesikukat virrassa heiluessaan
putos irti sorjista varsistaan,
ja ne pyörteissä ees taas ajelehti
kuin tuulessa maalla kukka ja lehti.
Tuli sade ja varret kaatuivat lakoon
joka polulle ja joka vakoon
ja rönsyt sortuivat kierteistään
kuin kauneimmat kukatkin mätänemään.
Viel’ ennen lunta tähän kauneuden soraan
rumat rikkaruohot nostivat oraan,
joiden täpläiset ruumiit on nähdä pahat
kuin sammakonselät ja käärmeenmahat.
Nous ohdake, nokkonen, suolakka,
hullukaali ja katko kostea,
joill’ ontto runko on ja pöyhkä
ja joiss’ on tunkka, katkera löyhkä.
Ja toiset, joita runo karttaa,
siin’ inhasti työnsivät piikkistä varttaan
ja lehteä takkuista, tahmeaa,
sinen, kellan ja lyijyn kimaltavaa.
Tatit, rouskut ja muut uhos märästä maasta
kuin sumu tai homeinen, ruosteinen saasta,
kuin itse lahoova kuolo viel’ ois
elon innoittama ja kasvua lois!
Lika, roska ja kuona virrassa ui
ja sumenti veden ja patoutui
alajuoksussa kurjenmiekkoihin suuriin
ja käärmeen-kiemuraisiin juuriin.
Ja maasta kohosi yltyen
tyven-aikana huuru myrkyllinen,
jok’ aamulla näkyi, päivää kaartoi,
öin tienoot tähdettömiksi saartoi.
Ja päivän valossa lepattivat
näkymättömät virvavalkeat,
ruton henget, yli oksien arkain
ja ne voimattomiksi purivat varkain.
Ja mimosa itki kuin kiron alla
ja sen joka lehdellä koveralla
kuin luomen uurteissa kyyneleet
pian kaikk’ oli liimaksi hyytyneet.
Pian lehdetkin putos ja vihuri
kuin piilu oksat pois katkaisi
ja mahla pakeni juureen syvään
kuin veri sydämeen läkähtyvään.
Niin talvi saapui, ruoskana tuulet
ja sierottuneina sormet ja huulet,
ja koskien kohu, juur’ uhmaava, avoin,
hänen vyöllään kalisi kahleiden tavoin.
Hänen äänetön henkäyksensäkin
pani maat, vedet, ilmat kahleihin,
ja kun puhalti pohjois-vihuri tuima,
oli valtias-vaunujen kiito huima.
Tuhoruohot, elävän kuoleman puku,
vilun tieltä pakeni koko suku —
sen lakastuminen ja muutto pois
oli kuin vain haamu hävinnyt ois!
Myös kuolivat mimosan juurien alla
maan myyrät ja päästäiset kitumalla
ja linnut hyytyivät lennossaan
ja jäivät oksista riippumaan.
Viel’ lankesi sade vuolas, vaan häätyi
häviölle: siit’ oksat vain lujemmin jäätyi
ja itse raskaat pisarat
pian kuuravaipassa torkkuivat.
Ja pohjoinen puhuri, samotessaan
kuin susi lapsen raadeltuaan,
kävi kiinni jäykkiin oksihin
ja katkoi ne kourin armottomin.
Kun kevät joutui taas niille main,
oli mimosa alaston hylky vain,
mutta sienet ja lusteet ja suolakat
kuin ruumiit haudoista nousivat.
4
Tokko mimosa itse tai henki se,
jok’ antoi elon kasville
ennenkuin kuihtui muoto sen,
tuon muutoksen tunsi, ma tiedä en.
Tokko jalon naisen sielu tuo,
jok’ erkani ruumiista henkien luo,
joka lempeä ja valoa loi,
surun löysi itse, kun iloa toi,
sit’ en tiedä. Mut elon harhoissa,
miss’ etsimme emmekä tavoita,
missä kaikki näkyy kangastain
ja me olemme unen varjot vain,
on usko yksinkertainen
ja kiehtova tajutessamme sen,
ett’ itse kuolo kaihtamaton
kuin kaikki muukin harhaa on.
Tuo sulojen tarha ja tuoksujen
ja hyvä haltiatar sen,
ne eivät ole kuolleetkaan:
mit’ on meissä ja meidän, se muuttui vaan.
Mut lempi ja ilo ja kauneus
ei katoa — niiden kimallus
on liian kirkas kestää vain
elintemme hämyn saartamain.
1821
Tuo kukka hurmaava
huomist’ ei nää.
Mit’ enin halaat sa,
se häviää.
Mik’ onkaan ilo maan?
Salaman lento vaan
yökorussaan.
Hyveet ne murentuu
ja ystävyys!
Pian lemmen toukokuu
on tuskan syys!
Me jäämme jälkeen vain
autuuteen viittojain
katoavain.
Kun kukkain ilo saa
ja taivaan sees
hetkiksi haihduttaa
sun kyynelees,
unehdut onnelaas,
heräjät unelmaas
ja itket taas.
Joudu, lennä jo läntehen,
yö himmeä,
luolasta idän usvaisen,
miss’ ikipitkän päivän sä
teit ilon, pelon kudelmaas,
tuo kauhus ja tuo lohtus taas —
jo kiirehdä!
Tumma viittasi kirjaile
tähdillä,
heitä hiukses päivän silmille
ja suudelmiis se väsytä,
viihdytä meri ja uuvuta maa,
suo unisauvas koskettaa
nääntyviä!
Kun noustessain näin aamunkoin,
sua ikävöin,
kun päivän helle kasteetoin
lepäsi yllä lehvikköin,
kun ehtoo viipyi poistuissaan
kuin vieras, jota kaihdetaan,
sua ikävöin!
Kun haastoi veljes kuolema:
kaipaanko mua?
kun lapses uni raukeena
hyrisi mettis-laulelua:
sun vierees pesän tekisin,
kaipaanko mua? — ma huudahdin:
ei, en sua!
Kuolo ehtii mentyäs,
pian, niin pian,
uni kulkee jäljessäs,
vaan ei kuule huokauksian’.
Anna sinä, armas yö,
lohdutus, kun hetkes lyö,
tule pian!
Pois, taakse taivalten,
jäälinnut muistojen!
Pesäks niin rauhaton
hyljätty povi on.
Keväänne pettävän
vei talvi syömestän’.
Paluu pois menneiden
on myöhäinen!
Vaan korppikotkat, te,
jotka pilvilinnanne
nostatte uljaina
kuolleista toivoista:
niit’ on kasoin karttunut,
ja ilot kuristetut
ne raadella tarjoovat
monet atriat.
(Katkelma)
Tuuli vinkuu ja sataa
muistoksi soittelon.
Kylmät käärmeet mataa,
miss’ äsken suudeltu on.
Mitaton meri, ajan ulappa,
jonk’ aaltoja on vuodet, jonka vesi
on tuskan kyynelien suolaama!
Sa rajaton, jok’ otsaan kuohujesi
teet pyykit, missä päättyy elämä,
ja uutta saalist’ ulvoin ylenannat
hylyt ja täytät niillä karut rannat —
kavala tyynnä, kauhee myrskyssä,
ken voi sun kuvata,
mitaton ulappa?
1822
Missä liesi hajoo,
ei lämpöä siitä saa.
Päivä, jok’ aaltoon vajoo,
valon mailta sammuttaa.
Kun luutun kielet laukee,
sävel kuoleva särähtää.
Miss’ ei huulet enään aukee,
sanat rakkaat unhoon jää.
Siin’ ei vaikene mieli
eikä puhkee lauluihin,
miss’ on mykkänä kieli
ja ääneti sydänkin —
suru laulaa vain, raunion vahti,
kuin tuuli vaikerois
tai kuohujen murhetahti
merimiehen haudalla sois.
Sydänliitossa lempi karkaa
lujast’ ensin ja heikkoon jää,
ja pesää liian arkaa
ilot menneet nyt myrkyttää.
Oi lempi, kielsitkö ehtos,
kun pysyväistä hait,
mut hauraimmasta kehtos
ja kotis ja paaris sait?
Siell’ intohimot heittää
sua myrskyssä tuutien,
sinut järjen iva peittää
kuin kuura talvinen.
Pesästäs lahoo orret,
pian ei kotkankotias näy,
ihoos pistävät pilkan korret
ja lehdet putoo ja viima käy.
Tuuli, sa tuskan voihkija
laulajatta jääneen,
sade, jok’ yhtä vuolaana
yön kaiken itket ääneen,
myrsky kyynelin murheisin,
puu paljas oksin alastomin,
suon silmä, meri vaahtopää —
maan vääryytt’ itkekää!