The Project Gutenberg eBook of Pikakuvia Raja-Karjalasta, by Ernst Lampén

Kärpäsestä.
Piirteitä Raja-Karjalan historiasta.
Pitkäranta.
Suistamoon.
  Tolvajärvi.
  Vornanen.
  Ägläjärven kylä.
Proasniékat.
  Kreikkalaisen kirkon asemasta Raja-Karjalassa.
  Jehkilän esikunnan portilla.
  Mietteitä.
Jehkilän komppanian päällikkö.
Raja-Karjalan taloissa.
  Vierasvaraisuudesta.
Marppa Bibina.
Rajaveräjällä.
Kulkuneuvot.
Ehdotus.
Käkisalmen radan vihkimisistä.
  Aamiainen Kiviniemen asemalla.
  Raudussa.
  Juhlapäivällinen.

En puhu tällä kertaa noista tuskanhengistä, jotka varsinkin elokuussa tekevät elämän maaseudulla tukalaksi sekä ihmisille että kotieläimille. Puhun sielullisista kärpäsistä, jotka ovat hyviä henkiä, jotka ovat verrattavat niihin valkoisiin enkeleihin, jotka lempeästi laskeutuvat kilttien poikien vuoteen reunalle istumaan, varjellakseen heitä kaikesta pahasta, ilkeästä ja rumasta, ja joita näemme kuvattuina joululehdissä. Tällainen sielullinen kärpänen on myöskin taivaan asukkaita, valon ja rakkauden valtakunnan siivekäs olento, jonka laupias Luoja lähettää alas maailmaan ihmisen kallon ympärille surisemaan. Ei Luoja lähetä sitä kenen tahansa kalloa kiertämään, ainoastaan sellaisen, johon hän mielistyy. Se tulla tupsahtaa sieltä ylhäältä yli kuun, alatse päivän, taivon tähtien välitse, lentelee, liitelee, kunnes löytää sen oikean kallon. Siivet on kärpäsellä rakkauden mettä ja innostuksen simaa täynnänsä, ja näitä hän hiljalleen siivilöi armoitetun pään päälle. Samalla hän alkaa surinansa, joka herättää miehen kuuntelemaan. Mies kuuntelee ja kuuntelee, tuntee voiteitten innostavaa vaikutusta, vähitellen hän tajuaa surinan merkityksen. Se vaatii häntä rakkauden töihin. Hän lupautuu tähän, ja mies tuntee itsensä samalla sekä väkeväksi että iloiseksi ja riemukkaaksi.

Suurilla miehillä on suuret kärpäset, tuollaiset, jotka yhtäkkiä iltayöstä tulla tupsahtavat ikkunasta sisään ja pörisevät niin, että vievät ihmiseltä unen. Sellainen kärpänen houkuttelee miehen joko ylistettävän voiton riemukulkuun tai sitten tuskalliseen kuolemaan. Mutta kärpänen ei herkiä turahtelemasta, ennenkuin aivot lakkaavat toimimasta. Ja kärpänen palaa sinne, mistä oli tullutkin, yli kuun, alatse päivän, taivon tähtien välitse, ja siipiensä selässä hänellä on suuren miehen hengen tiivistetty mesi.

Hussin ja Giordano Brunon kärpäset eivät herenneet surisemasta, vaikka tulen lieskat nuoleksivat heidän orvaskettoaan, Galilein kärpänen pörisi kidutuskoneittenkin keskellä ja Sokrateen kaunis paarma huristeli myrkkykalkin laitoja myöten, suuren miehen sitä tyhjentäessä.

Meillä tavallisilla ihmisillä on kärpäsemme meilläkin, vaikka pienempää kokoa ja hiljaisemmin huriseva. Se ei ole niin itsepintainen, ei niin koko olentoa järkyttävä kuin nuo suuret kärpäset, eikä se vie meiltä yön unta eikä rauhaa. Vielä vähemmin se johtaa meitä surman suuhun. Mutta niin kauan kuin se pörisee kalloissamme, on meillä niin hyvä olla. Voi niitä ihmisiä, joilla ei kärpästä ole! Kuinka he voivat tulla toimeen tässä maailmassa? Eivät he tulekkaan toimeen. He illoin, aamuin luovat silmänsä yläisihin maaemihin rukoillen päästä pois tästä murheenlaaksosta. He ovat niitä surkuteltavia, joihin kärpänen ei ole osunut, joitten korvat eivät koskaan ole saaneet nauttia kärpäsen simasiipien surinasta.

Ilman kärpästä on elämä lohduttoman tuskastuttavaa. Jos niin onnettomasti käy, että viimeinen kärpänen jättää, — meillä tavallisilla ihmisillä näet yksi kärpänen jättää, toinen saapuu tilalle — silloin on elämän ilokin lopussa. Maailman suuret ajattelijat ovat vaivanneet aivojaan keksiäkseen vastauksen kysymykseen: mikä on onni? Ken luulee löytäneensä sen täydellisestä elämänhaluttomuudesta, nirvanasta, ken köyhyydestä, ken alituisesta rukouksesta, ken rikkaudesta ja vallan täyteläisyydestä. Totisesti sanon minä teille: ihmisonni johtuu yksinomaan kärpäsestä. Sillä kärpäsen surina se ajaa pakoon kaikki mustan mielen jäytävät hornanhenget. Näitä murheen yölepakoita kaikilla ihmisillä on, mutta kärpäsen avulla ne kaikkoavat synkkiin onkaloihinsa. —

Tämän yhtä kauniin kuin viisaan esipuheen jälkeen aion kertoa pari sanaa ihmisestä, jolla kärpänen on ja joka siitä on nauttinut.

Raja-Karjalan vartioston päällikkönä on toiminut monena vuonna majuri Leo Kyander. Koulun käyneenä Helsingissä, päälle päätteeksi vielä ruotsalaisen koulun, jossa tietysti ei erikoisesti ole syvennytty Raja-Karjalan kansaan, ei sen kieleen eikä sen tapoihin, on majuri Kyanderista sukeutunut Raja-Karjalan ihailija. Häneen on lentänyt Raja-Karjalan kärpänen. Nuorena tuomarina ollessaan hän jo tutustui seudun lautamiehiin, seudun väkivallan- ja rikoksentekijöihin, seudun riitapukareihin, seudun varakkaisiin talollisiin ja köyhälistöön sekä seudun synkkiin metsiin, järviin ja koko luontoon. Asianajajana hän taas perehtyi Karjalan liike-elämään, karjalaisten kaupantekoon ja vilkkaaseen yritteliäisyyteen. Ja katsos! Hän huomasi kansan mieleisekseen. On oppinut heidän kielensä, tuon oudon karjalankielen, sinuttelee kaikkia ihmisiä ja kaikki häntä sinuttelevat. Sotilaittensa edessä hän vain on herra majuri, kansan edessä silkka sinä. Välttelee hienoston ilonpitoja, hakee rahvaan seuraa.

Tsaarivallan aikana hän joutui Viipurin linnaan ja tuomittiin Irkutskiin — eräs kylmä paikka Siperiassa — mutta pakeni linnasta ihmisten suosiollisella avulla Saksaan, jossa pudisti tuomarin pölyt hartioiltaan, sonnusti itsensä asetakkiin, tarttui kivääriin ja miekkaan ja yleni upseeriksi. Punakapinan aikana hän muitten jääkärien mukana saapui Suomeen, ja kun kapinan kukistuttua oli määrättävä, missä väessä hänen tuli palvella, ei kauan aikailtu. Kyander tietysti Raja-Karjalaan! Pitkärannassa hän oli asunut asianajajana, Pitkärantaan hän muutti majurinakin.

Tässä pikku loikkaus aineestani syrjään, suomalaiseen filologiaan, kielemme lauseoppiin. Tiedän kyllä, että kaikki ihmiset sanovat Pitkässärannassa, Pitkäänrantaan. Samoin kuin Kauniillakankaalla ja Uudellamaalla. Mutta annettakoon minulle anteeksi, etten tahdo nyrjäyttää kieltäni noissa kevytmielisissä lalla-lalla-laa muodoissa, ja säästän painomustetta sanomalla Uusinnalla, Kauniskankaalla, ja nyt yhä edelleen tässä kirjoituksessani Pitkärannasta ja Pitkärannassa. Meidän maantiemmehän kiemurtelevat syyttä suotta aivan hullunkurisesti. Niitähän pitäisi ruveta oikomaan ja siten lyhentelemään. Alkakaamme ensin omasta kielestämme, jossa, Jumala paratkoon, on monta mutkaa oikaistavana. Ominaisnimissä antakaamme laatusanan kulkea taipumattomana ja tönkkänä nimisanan edessä. Eihän Neiti Siviäheimoltakaan koskaan saa kysyä: »Saisinko luvan ottaa Neiti Siviältäheimolta yhden suukkosen?»

Niin, majurina Kyander on asunut Pitkärannassa, tiesi kuinka kauan, mutta nyt kai hänellä on muutto mielessä, koskapa oli saanut juuri äsken vastaanottaa komean hopeisen savukekotelon »kiitollisilta asetovereilta». Toinen samanlainen on tulossa »kiitollisilta siviilimiehiltä», niin että on vaara tarjona majurin joutua nikotiini myrkytyksen uhriksi. Muuttaako kärpänen myöskin majaa, siihen tulevaisuus antakoon vastauksen.

Vennon vieraana miehenä hän, Helsingissä käydessään, puhelimitse tiedusteli, tahtoisinko minä tulla tutkimaan hänen kärpästään ja antamaan lausuntoni, onko tämä kärpänen jumalasta vai ei. Lienee kuullut, että minäkin olen innostunut kärpäsen viljelijä ja hoitaja. Rakastan jo edeltäkättä kaikkia ihmisiä, joilla usein mainittu hyönteinen on, niin että annoin myöntävän vastauksen ja sanoin: »kiitoksia paljon, kiitos!» Tiesin asiakirjoista, että majurin suvussa kärpänen viihtyy. Eräs majurin esi-isä nosti suuren äänen Pikkuvihan aikana, jo ennenkuin sota oli loppunut, siitä että Lappeenrannan oppikoulu, joka kaupungin valloituksen kautta oli joutunut venäläisten haltuun, oli muutettava Rantasalmelle. Joka myöskin tapahtui! Hänessä näennäisesti asui koulukärpänen, mutta myöskin rajakärpänen, sillä Pikkuvihan jälkeen Rantasalmi juuri muuttui rajapitäjäksi Venäjää vastaan, niinkuin nyt Salmi, Suistamo ja Suojärvi.

Rupesin heti akkiloimaan, mitä tiesin ja tunsin Raja-Karjalasta. Olinhan siellä kerran maailmassa pikimältään käyntikin. Muistiini nousi sekä surullisia että iloisia muistoja. Surullinen oli tämä.

Tulin noin sata vuotta sitte laivalla Pitkärantaan ja tapasin siellä turistiryhmän, jolla oli aikomus laskeutua alas Pitkärannan kupari- ja hopeakaivoksiin. Typeryyksissämme toverini ja minä päätimme yhtyä tähän uskaliaaseen sakkiin, vaikka lorun lopuksi ainoastaan eräs kaunis neitonen ja me kaksi pysyimme vahvoina päätöksissämme. Piti mentämän 400 jalkaa alas kallioon, siis Laatokan meren pinnani alle.

Onkaloissa vallitsi pilkkoinen pimeä. Kaksi saattajaa seurasi meitä soihdut käsissä, toinen edellä, toinen jälessä. Tikapuita myöten laskeuduttiin alas, märkiä, liukkaita porraspuita hapuillen, joissa kädet tuskin pysyivät kiinni. Vettä tippui niskaan. Huh, turkanen. Olisin heti kavunnut ylös, mutta miehinen ylpeyteni esti minua. Jänistäisinkö tuon ihanan, immen rinnalla? Ei, alaspäin vain aina 400 jalan syvyyteen yhä yltyvän vihan ja kiukun vallassa. Tultiin vihdoin pohjalle Laatokan meren alle. Katselin tylsästi sekä kupari-, että hopea- ja rautasuonia ja kiroilin mielessäni, että niitä ollenkaan oli tässä maailmassa. Jos niitä välttämättömästi pitää olla, miksi ei haeta sellaisia suonia, jotka sijaitsevat maan pinnalla, niinkuin Kirunassa ja Outokummussa. — Täältä kirotusta Manalasta piti sitte noustaman ylös toisia portaita myöten kuin mitä oli tultu. Siellä pohjassa näytti soihtumies päämme päältä pienen valon tuikkeen, niin pienen kuin nuppineulan kirkkaan pään. Se oli muka aukko, jonne piti pyrkiä yhtäjaksoisia tikapuita myöten. Vastustamattomasti minulta pääsi kirous huuliltani, vaikka en mielelläni kiroile naisten seurassa. Kaivoksen seinä oli tältä kohdalta viisto, niin että matkaa Jumalan kirkkaaseen aukkoon lienee ollut ainakin 500 à 600 jalkaa, siis puolet Eiffeltornin korkeutta. Väinämöisen sanat juohtuivat mieleeni:

    »Elköhön hyvä Jumala,
    Elköhön sitä suvaitko
    Itse-mennyttä Manalle,
    Tuonelahan tunkeillutta!
    Äijä on sinne saaneina,
    Vähän tuolta tullehia,
    Tuolta Tuonela koista,
    Manalan ikimajoista.»

Pitikö siis minunkin jäädä kuolemaan tänne kosteaan rotkoon, näkemättä enää koskaan Jumalan kirkasta aurinkoa ja kuuta?

Kaamein hetki elämässäni koitti. Kiipeäminen alkoi. Soihtumies kapusi ensimmäisenä, häntä seurasi ihana neitonen, joka täällä kirotussa hornan kattilassa oli yhtä musta ja kamala kuin Tuonen tytti ainakin, häntä seurasi toverini, sitten minä ja lopuksi toinen soihtumies. Tikapuut notkahtelivat raskaan painomme alla. Ollappa, että tikapuu olisi katkennut tai jalka liukastunut? Sinne pohjaan olisi syösty ruumiit ja kallot mäsäksi muserrettuina kallion särmiin ja paasien kielekkeisiin. Kuparinpitoista likaista vettä tippui niskaan, josta se sitten hitaasti valui pitkin selkärankaa sinne jonnekin. Hitto vieköön! Alas laskeutuessamme olimme tulleet lavalta lavalle, niin että putoamisen vaara ei ollut niin suuri. Kavutessani siinä puulta puulle vannoin pyhät valat, etten, jos vielä eheänä pääsen tästä seikkailusta, koskaan pistä nokkaani minkäänlaisiin kaivoksiin. Sen valan olen visusti pitänyt. Siinä harmitellessani vanha soihtumies vain vatkutteli:

Kun jo oltiin lähellä aukkoa ja toivo rupesi täyttämään rintani, sain jo vastanneeksi ukolle seuraavat ylpeät sanat:

— En mie itseäni pelkää, siua mie pelkeän. Jos mie tästä tippaan, tipahat siekin, sie jiät alle ja määt mäsäksi, mie jiän henkiin.

Päästiin kuin päästiinkin vihdoin auringon alle. Mutta minkä näköisinä. Ihana impi oli kuin vanha noita-akka, kasvot ja kädet kupariliuoksen patinoimat.

Me sitte suittiin pukuamme tuntikaupalla, mutta arvattavasti huonolla menestyksellä, sillä kun seistiin majatalon pihalla odottamassa hevosta kaikella sivistyneen suomalaisen kärsivällisyydellä, ja hollipoika huusi isännälle:

Siihen aikaan ei Pitkärannassa tunnettu »harjaa», kaivos oli venäläisen yhtiön hallussa, jonka herrat alleviivasivat herruuttaan ei sanoilla vaan korvatillikoilla. Nyt näkyy Pitkäranta olevan täysin suomalainen yhteiskunta. Ja nyt ovat Pitkärannan kaivokset veden täyttämät. Jumalan kiitos!

Paluu Pitkärannasta hevosella maata myöten tarjosi jo enemmän hupia, ja pääsin ikäänkuin välähdyksin pilkistämään rajakarjalaisen arkioloihin ja sielunelämään.

Se hollipoika, joka kaikesta huolimatta näki meissä herroja, oli suistamolainen ja puhui nuhteetonta karjalankieltä. Häntä oli miltei mahdoton ymmärtää, eikä hän ymmärtänyt suomea juuri ollenkaan. Luulen, että kansakoulut nyt jo ovat opettaneet Raja-Karjalan nuorelle väelle taidon sekä ymmärtää että puhua suomea, jollei juuri kirjakieltä niin ainakin itäsuomalaista murretta.

Tiesin Suistamon saloista, että siellä vielä silloin karhu ja susi olivat yleisiä metsäneläimiä. Vornasten veljesten maine oli silloin vielä suuri tällaisten petojen metsästäjinä. Mutta elähän huolia, yhdenäkin poika ratkesi juttelemaan ja kertomaan. Hän kertoi paimenesta olostaan kotiseutunsa metsissä. Ymmärsin sen verran, että poika kerran oli polkkaamassa joen yli, ka silloin seisoi gondii toisella rannalla:

— En pelännä, puhalsin torveen ja gondii lähti kipin kapin pakoon. Juoksi niin että metsä paukkoi. Eikä lehmiä edes uskaltanut lähestyäkään.

Toisen kerran oli poika paimenessa metsähalmeen luona, missä kasvoi rugeita, niin hugga juosta lönkötteli aitovartta pitkin kohti hänen siivatoitaan ja mullikoitaan, hän taas töräytti torveensa ja hugga kauhun valtaamana loikki metsään.

Poika siis aivan suurenmoinen torvensoittaja, metsäeläinten lumooja, vaikka karhu ja susi eivät oikein jaksaneet sulattaa hänen isoäänistä musiikkiaan.

Tultiin Kitelän majataloon. Palkkapiika kertoi emännän olevan pravoslavniin — oikeauskoisen, mutta isäntä oli ruotshi.

Ei tietystikään ruotsalainen, vaan luterilainen. Mutta siellähän olikin Impilahden luterilainen seurakunta aivan vieressä, ja tottapa piian mielestä kulttuuri Impilahdella oli korkeammalla kannalla, koskapa hän niin väkevästi painosti isännän »ruotshalaisuutta».

Eipä tainnut kreikkalaiskatolisuus enää tässä rajapitäjässä olla oikein varmoilla pönkillä. Siihen päätökseen tulin seuraavasta kohtauksesta.

Käytiin Kitelän kirkkoa katselemassa sisältä päin. Saatiin oppaaksi vanha mies. Erinomaisen vilkas, mustasilmä ja lystikäs mies. Tutkittiin koko pieni, mutta korea kirkko läpeensä, vieläpä pyhintä komeroa myöten. — Miten paljoa kauniimpia ne kreikkalaiskatoliset kirkot ovatkaan kuin meidän ikävät, yksitoikkoiset luterilaiset kirkkomme, joista kaikki taide on typerän tarkasti pannaan julistettu. Ainoa koristus, alttaritaulu, on useinkin irvikuva. — Kyseltiin suurimpia kuvia seinällä.

— Ka, se on Meri-Miikkula (Nikolai Marskoi, Laatokan rantalaisten rakkain pyhimys. Hän se tuo verkkoihin kaloja, hän tuo sadetta vainioille ja niityille ja suo karjoille onnen.)

Kulettiin kirkkoa, niin näin eräässä nurkassa kaksi pientä jumalankuvaa, joiden kasvot olivat alituisen pyhän tulen savusta niin nokeutuneet, ettei voinut erottaa, kuvasivutko ne naista vai miestä. Kehyksen kultauskin oli pahanpäiväisesti mustunut. Noin sivumennen vain kysäsin:

Ukko siristeli mustia silmiään, loittoni kauemmaksi, meni aivan luo, nuuski ja tutki. Kaikesta päättäen ukko ei koskaan ollut päässyt tietämään niiden nimiä. Hänen täytyi siis jollakin sukkeluudella pelastautua tästä tukalasta tilanteesta, ja silloin ukko päräytti suustaan suuresti irvistellen seuraavat hurjat sanat:

Hän ei sanonut sylkisi, hän käytti vieläkin halveksivampaa teonsanaa, jota säädyllisyys estää kirjallisuudessa käyttämästä.

Eikö tässä vastauksessa jumalanpelko ilmene sanan ahtaimmassa, sen alkuperäisimmässä merkityksessä. Tietämättömän luonnonlapsen pelko kaikkea outoa ja hirmuista, niinkuin salamaa ja ukkosta kohtaan on jumalan palvomisen alku ja juuri. Niin pian kuin hän luulee, että joku jumala on kauhistuttavaa voimaa vailla, samalla hän on valmis sitä syvimmästä sydämestään halveksimaan. Sellainen herra, joka ei kykene antamaan korvatillikoita, ei ole herra eikä mikään, hotj suuhun sylkisi. Koko tsaarivallan arvo ja kunnia Venäjällä perustui ruoskaan. Kun se väännettiin kädestä pois, sylki kansa tsaarin vallanpitäjien suuhun. Eikä vain sylkenyt, se teki vielä paljon halveksivimpia tekoja.

Oliko Kitelän ukko ainutlaatuinen Jumalan palvelija, vai oliko ja onko hänellä uskonveljiä? Paljon hänellä on. Ihmisluonteelle ominaista on, että nöyrtyminen toisen edessä synnyttää röyhkeyttä turvatonta kohtaan.

Näinä ovat vähäiset muistoni Laatokantakaisesta Karjalasta. Mutta olen myöhemmin tutustunut muutamiin tyypillisiin karjalaisiin, jotka ovat aina pitäneet vireillä aikomustani kerran päästä näkemään tätä kansaa itse kotoisissa oloissaan. Kaikki ovat olleet suistamolaisia. Onko se sattuma, vai onko siihen jokin syy, että Suistamossa vanha runolaulu on kauimmin pysynyt elossa. Olen kuullut kerrottavan, että Suistamo näistä kolmesta suuresta kreikkalaiskatolisesta pitäjästä on jäänyt enin koskemattomaksi uudenaikaisesta kehityksestä. Sehän onkin luonnollista. Salmi on Laatokan kautta ollut alituisessa kosketuksessa suuren maailman kanssa, Suojärvi taas käynyt vilkasta kauppaa Venäjän kanssa. Siinä keskellä suurten metsien nojassa on Suistamon väki elänyt hiljaista metsäläisen elämää. Siellä siis vanhat runotkin ovat säilyneet paremmin kuin naapuripitäjissä.

Vielä tänä talvena liikkui vanha suistamolainen runolaulaja Onoila muun muassa Helsingissä, laulellen Väinämöisestä ja Joukahaisesta niin suomalaisissa kuin ruotsalaisissakin kouluissa. Mikä komea ilmestys tuo 90 vuoden vanha ukko onkaan! Pituutta vielä yli 3:n kyynärän, nenä jalosti kaareva, tukan raja alkava aivan kulmakarvojen päällitse ja ulottuva tuuheana aina niskaan saakka. Pitkä valkoinen poskiparta, jonka reunahaivenet ovat omituisesti vaaleankeltaiset. Korkeasta iästään huolimatta hän vielä liikkuu vapaasti pääkaupungin vilkasliikkeisillä kaduilla. Hänen muistinsa ei vielä petä. Runoja vuotaa tuntimäärin hänen huuliltaan. Epäilen, voiko tavata koreampaa metsäläisen kuvaa kuin minkä Onoilan koko olento tarjoaa nähtäväksi. Vastustamattomasti hän herättää minussa vanhan hirvihärän kuvan mieleeni. Tuo kaareva nenä on kuin hirven kuono, tuo pitkä tukka ja parta on kuin hirven harja, pitkät jalat kuin hirven koivet. Jos tiheässä näreikössä vastaan tulisi, ampuisin hänet ehkä hirvenä, niin elävänä näen hirven haamun hänen ympärillään. Kuusitoistatappiset sarvet vain puuttuvat.

Taiteilijat ovat kilvan häntä kuvanneet, niin kuvanveistäjät kuin maalarit. Valokuvia hänestä on kymmenittäin. Syötin ja lepuutin häntä luonani Helsingissä. Kutsuin etevän muotokuvamaalarin häntä katsomaan. Nähtyään hänet taiteilija siinä silmänräpäyksessä tarttui pensseliin eikä suonut itselleen hetkenkään rauhaa, ennenkuin kaunis luonnos hänestä oli valmis, joka taulu nyt riippuu seinälläni.

Niin metsäläisen näköinen kuin Onoila onkin, on hänen olennossaan jotakin, joka ei vierastele suuren maailman oloja. Hän syö virkistyksekseen muutakin kuin metsäläisen ruokaa, hän viihtyy kaupungeissa ja ihmisvilinässä. Häntä ei pelolta matkustukset junissa ja laivoissa. Moneen kertaan hän minulle huomautti, että hänen kotinsa Suistamolla nykyään sijaitsee vain 2:n kilometrin päässä rautatieasemalta. Ja rautatiellä tämä 90 v. vanha ukko vielä ypöyksinään matkustelee.

Toista maata oli vanha ukko Shemeikka, joka toistakymmentä vuotta sitten kävi Helsingissä laulumatkalla yhdessä Onoilan ja Lösösen kanssa. Shemeikka oli ehkä vieläkin pitempi kuin Onoila, ehkä ei niin koristeellinen. Metsäläisen uho hänestäkin tuoksahti väkevästi esille. Shemeikka parka ei kestänyt Helsingin elämää. Kiskaistuna erilleen Suistamon korvesta hän henkisesti ja ruumiillisesti väsähti, väsähti siinä määrin, että Onoila ja Lösönen eräänä aamuna tapasivat toverinsa kuolleena vuoteellaan siinä majalassa, niissä Helsingissä ollessaan asuivat. — Vanha hirvi ei sulata väkevästi suurustettua apetta.

Seurustellessa näitten miesten kanssa huomaa heti, että sekä heidän sielunsa että koko olentonsa ovat kotoisin kerrassaan toisesta ilmapiiristä kuin muitten suomalaisten. Juuri se seikka on eniten kiinnittänyt ja askaroittanut mielikuvitustani. Näin heissä aina vanhan suomalaisen pakanuuden viimeiset, arvokkaat edustajat. Pakanoina he olivat pysyneet ja pakanoiksi jääneet lukutaidottomuutensa takia. Heidän viisautensa ja heidän maailmankatsomuksensa eivät perustuneet painettuun kirjaan, se oli perinnäistietoa, joka pohjasi parhaimpaan, pakanuuteen. Mitä merkitsi heidän kreikkalaiskatolinen uskontunnustuksensa? Ei suinkaan mielenmuutosta, se merkitsi vain samaa kuin vernissapyyhkäisy puuesineen kylkeen. Luonnonpihka tihkui vernissapeitteen alta. Temput olivat kirkossa opitut, ajatusmaailma esi-isiltä perittyä pakanuutta.

Kelpasi nähdä miten Onoila risti silmänsä, ruokapöytään ruvetessaan ja siitä noustessaan. Nyt hän ei enää ollut tavallinen hirvi, olihan Hiiden pyhä hirvi, ristin tulinen merkki sarvien välissä. Ajattelin, kun ensi kertaa näin ristinmerkin leijailevan ruokapöytäni yllä, oliko se ollenkaan Kristuksen risti? Ei, sehän oli auringonjumalan 6,000-vuotinen merkki, minkä Onoila piirsi ilmaan. Ei Kristuksen risti sellainen ollut, mutta se oli juuri samanlainen risti, mikä tavataan vanhoissa haudoissa, jotka on rakennettu 4,000 vuotta ennen Kristuksen syntymää. Auringon pyörän merkki! Miten se kaunisti ja kirkasti tätä metsän jaloa hirvaspetraa!

Tätä kreikkalaiskatolista pakanamaailmaa Salmin, Suistamon ja Suojärven rajamailla minun sieluni oli jo kauan halunnut nähdä, kunnes majuri Kyanderin ystävällinen tarjous tulla katsomaan juuri sitä maailmaa yhdellä sivalluksella avasi tähän asti lukitun linnan portit selki seljälleen.

Ennenkuin ryhdyn kertomaan, mitä näin ja koin tällä matkalla, heitän lyhyen historiallisen silmäyksen Raja-Karjalan vaiheisiin, kielellisiin seikkoihin ja rotukysymykseen. Lienee monta lukijaa, jolle tämä historia on vielä epäselvä, ja monta, jolta se on muistista kadonnut.

Ymmärtääkseen niitä monia väitteitäni ja huomautuksiani, joita myöhemmin olen tekevä, on tällainen selostus lukijalle välttämätön.

Ennenkuin historialliset tiedot rupeavat heittelemään säästeliäästi valoviirujaan karjalaisten elämään ja oloihin, elivät he arvatenkin niinkuin muutkin kansat, joilla valtiollinen elämä vielä ei ole kehittynyt ja varmistunut. Milloin elivät rauhassa, milloin riidassa naapuriensa kanssa. -— Vielä 1600-luvulla kiteeläiset olivat ilmisodassa ilomantsilaisten kanssa… Ne eivät olleet ainoastaan naapurien välisiä tappeluita, ne olivat usein suorastaan veljesriitoja. Kullervo-runot ovat Karjalan runoja, poimitut juuri näiltä seuduin. Ne ovatkin kaikessa suppeudessaan historiallisia kuvauksia esihistorialliselta ajalta. Näissä muutamissa riveissä on karjalaisten esihistoria kerrottu:

    »Kalervoinen kauran kynti
    Untamon tuvan taakse,
    Untamoina uljas uuhi,
    Söi Kalervon kaurankylvön,
    Kalervoisen kärtsä koira
    Repi uuhen Untamolta.
    Untamo uhittelevi
    Kalervolle veljellensä
    Surmata suvun Kalervon,
    Lyöä suuret, lyöä pienet.
    Koko kansan kolhaella,
    Tuvat polttoa poroksi.
    Läksi suurehen sotahan
    Vasten veljeä omoa.»

Rajariitoja ne olivat, veljesten tuimia sotia. Aivan niinkuin nykyisetkin sodat Europassa. Veljesriitojahan nekin ovat. Europan kansathan ovat samaa rotua, samaa kristittyä uskoa, siis veljeksiä, mutta kun syntyy tora kauramaista, silloin tehdään vieläkin kuin Untamon aikana:

    »Laittoi miehet miekka vyölle,
    Urohot ase kätehen,
    Pojat pienet piikki vyölle,
    Kaunot kassara olalle.»

Naisetkin mukaan! Siis pilkulleen kuin nytkin. Muinoin vain tapeltiin kymmenmiehisissä ryhmissä, nykyään miljoonajoukoissa. Siinä erotus. Ihminen ei hevillä muuksi muutu: petoeläin vaanii aina uskonnollisen nöyryydenkin alla.

Tuli ristiretkien aika 1200-luvulla. Ryssät kastoivat idästä käsin, ruotsalaiset lännestä. Kreikkalaiskatolinen ja roomalaiskatolinen kirkko taistelivat karjalaisten sieluista. Tuli tappelu ja tora. Karjalaiset pantiin vastakkain taistelemaan, veli veljeä vastaan. Ruotsalaiset rakensivat Viipurin linnan, venäläiset hallitsivat Käkisalmea. Vuosikausien taisteluiden jälkeen tehtiin sovinto ja rauha Pähkinälinnassa v. 1323.

Ei karjalaisten etuja tässä rauhanteossa katsottu. Karjalaumaa pantiin kahtia kuin teuraseläin. Käkisalmen puoli jäi venäläisille, Viipurin puoli ruotsalaisille. Käkisalmen lääniin juurtui vähitellen kreikkalaiskatolinen usko, Viipurin kolmeen, Äyräpään, Jääsken ja Suursavon kihlakuntaan paavinusko. Silkkoja pakanoitahan ne todellisuudessa olivat, kristityitä ainoastaan nimeksi. Se, mikä heissä tuoksahti eniten kristitylle, oli kristityt ristimänimet, länsipuolella rajaa Heikki ja Eskil, itäpuolella Ivan ja Miikkula. Itsepintaisesti ainakin ruotsinpuoleinen Karjala, varsinkin juuri Suursavo, piti kiinni vanhoista sukunimistään. Kun ensimmäiset verokirjat Ruotsin-Karjalasta laaditaan 1541, on jokaisella asukkaalla vanha, suomalainen sukunimi, mutta kristillinen ristimänimi. Kuinka lie ollut laita Käkisalmen puolella, sitä ei tiedetä, sillä täällä ei pidetty kirjoja ihmisistä, yhtä vähän kuin ihmiset piittasivat kirjoista. Voiko ajatella murheellisempaa kohtaloa kansanheimolle, kuin että se joutuu kahden alituisesti kinastelevan valtakunnan jakoesineeksi, ja vielä päällepäätteeksi kahden erilaisen kulttuurimaailman vaikutuksen alaiseksi! Lännessä kumarrettiin Paavia ja Pyhää Henrikkiä, rajan itäpuolella Meri-Miikkulaa ja Pyhää Iivanaa. Taaskin Kullervo-runo laulaa tästä tapauksesta surunvoittoiset, kuvarikkaat rivit:

    »Kasvatti emo kanoja,
    Suuren joukon joutsenia.
    Kanat aijalle asetti.
    Joutsenet joelle saattoi.
    Tuli kokko, niin kohotti,
    Siipilintu, niin sirotti;
    Yhen kantoi Karjalahan
    Toisen vei Venäjän maalle,
    Kolmannen kotihin heitti.»

Niin käy emon, joka joutuu hoitamaan poikasiaan kahden mahtavan valtakunnan raja-aidoilla ja rajajoilla. Venäjän kotka nappasi toisen puolen, toisen puolen korjasivat Suomen muut heimot.

Rajaviiva halkaisi Karjalan kannaksen kahtia, kulki sitten Punkaharjun länsipuolitse Varkauden seutuville. Minne se sitten oikaisihe, siitä ei ole varmaa tietoa. Ylen olivat seudut siellä suloisia, ei siellä rajapyykit pystyssä pysyneet. Savolaiset niitä repivät alas ja muuttivat sinne, minne he pitivät sopivimpina. Niinpä raja todellisuudessa pantiin käymään Punkaharjun itäpuolitse Puruveden halki Juojärvelle, josta se johdettiin Pisanvuorelle Nilsiän ja Kaavin rajaseuduille.

Tämä väärennetty Pähkinälinnan rajaviiva on sitten aina meidän päiviimme saakka pysynyt Pohjois-Karjalan ja Pohjois-Savon rajana.

Mutta aikojen kuluessa Ruotsi voimistuu ja Venäjä heikkenee. Ruotsi panee joukkonsa samoamaan ja valloittamaan Venäjälle kuuluvaa Karjalaa. Täällä Pontus de la Gardie rakentaa ensimmäiset tiet ja sillat Karjalan erämaihin, hänen poikansa Jaakko de la Gardie valloittaa koko Käkisalmen läänin, jopa itse Novgorodin, ja kun rauha tällä kertaa tehdään Stolbovassa v. 1617, joutui Karjala Ruotsille. Nyt oli taas koko heimo samoissa käsissä, kanat kaikki samassa tarhassa. Repola ja Porajärvi vain jäivät Venäjälle. Kyllä Kustaa II Adolf vaati jyrkästi näitä seutuja itselleen, kehoittipa omia valtuutettujaan polkemaan jalkaa ryssille ja heitä haukkumaan, mutta ryssät posmittivat vastaan eivätkä hellittäneet. Repolalle ja Porajärvelle kävi, kuten kävi Tarton rauhassa viime vuonna, ne jäivät kuin jäivätkin Venäjälle. Mutta se kiemuroiva raja, joka nytkin erottaa Suomen tasavallan Venäjästä, avattiin juuri tällöin Stolbovan rauhanmääräysten perustuksella.

Nyt alkoi ajanjakso, joka on ollut niitä tärkein vanhan Käkisalmen läänin koko henkiselle, niin sanoakseni ulkomuodolle. Oltuaan tähän saakka puhtaasti kreikkalaiskatolinen maa muuttuu se vähitellen ja väkivalloin ankarasti luterilaiseksi, lukuunottamatta Salmin, Suistamon ja Suojärven seutuja.

Onhan luonnollista, että näin suuri muutos henkisissä oloissa ei voinut tapahtua ilman itkua ja hammasten kiristystä.

Ruotsissa ja Suomessa vallitsi tähän aikaan ankara luterilainen puhdasoppisuus. Olihan Ruotsi joutunut luterilaisuuden pääpylvääksi Europassa. Ken hiukankin horjahti puhdasoppisuudesta, hänet rangaistiin mitä ankarimmin, jopa kuolemalla. Niinpä se luterilainen, joka Käkisalmen läänissä kääntyi kreikanuskoon, joutui kuolemaan tuomituksi. Kaikkien kreikanuskoisten täytyi joka pyhä kuunnella myöskin luterilaista jumalanpalvelusta. Jalkapuu odotti sitä, joka ei totellut. Kansalle koetettiin opettaa taitoa lukea kirjasta. Tämä ankaruus ja uskonnollinen väkivalta sai sen aikaan, että moni luterilainen, päästäkseen tästä ankarasta komennuksesta, irti koetti sittenkin hakea turvaa paljoa leväperäisemmästä kreikkalaisesta kirkosta.

Käkisalmen läänin väki tuskitteli ja voivotteli tämän tuiman koulukurin ja uskonnollisen pakon alla. He kääntyivät valituksineen Venäjällä olevien uskonveljiensä puoleen ja pyysivät apua. Venäjä kuunteli mielellään näitä avunpyyntöjä, sillä olihan Stolbovan rauha ollut heille perin epäedullinen, ja heidän pääpyrkimisensä oli päästä meren rannalle. Venäläiset aloittivat sodan.

Kesällä 1656 venäläiset sekä Salmin että Raudun kautta suurin joukoin hyökkäsivät Karjalaan. Kreikkalaiskatolilaiset avosylin ottivat vihollisen vastaan. Heidän henkensä siis säilyivät, heidän talonsa säästettiin tuholta. Mutta luterilaiset joutuivat ankaran vainon alaisiksi. Heidän kirkkonsa ja talonsa poltettiin poroksi. Suomen omat sotavoimat oli viety maasta pois Puolaan ja Liivinmaalle, päällekarkaajat etenivät siis, tuhoten kaikki edestään aina Kerimäelle ja Savonlinnaan saakka. Pohjois-Karjalassa polttivat Brahean uuden kaupungin Pielisjärvellä. Mutta suomalaiset olivat sodan tuttuja tähän aikaan. Eihän 30-vuotisen sodan päättymisestä ollut kulunut muuta kuin kahdeksan vuotta. Talonpojat nousivat aseisiin, mies jokaisesta talosta, ja ajoivat viholliset pois seuduiltaan. Vihdoin saatiin maan vakituinen sotaväki jalkeille, ja loppujen lopuksi ajettiin venäläiset maasta. Jopa tehtiin kostoretki syvälle Aunukseenkin, jossa kylät poltettiin ja väki surmattiin.

Tämä oli siis luonteeltaan puhdas uskonsota, johon lisäksi tuli veljesriita. Luterilaisten voitto oli lopultakin täydellinen. Koko Pohjois-Karjalasta hävisivät kreikkalaiskatoliset melkein jäljettömiin. Sinne tänne jäi joku suku, joka ei vielä nytkään ole muuttanut uskoaan, vaikka kolmatta vuosisataa on asunut luterilaisten sankan parven keskuudessa. He ovat kärsineet pilkat, ja haukkumiset tyynellä mielellä. Paikkakuntalaiset nimittävät heitä »sukkapellikoiksi» eli »sukkapelleiksi», joka hämäräperäinen sana merkinnee sitä, että tällainen olio ei osaa lukea eikä ymmärrä jumalanpalveluksessa käytettävää kieltä. He nielivät häpeän, sillä he näkivät, miten kovalle otti uskonkappalten päähänpänttääminen luterilaisten keskuudessa, jossa vaimo sai kärsiä rangaistuksen kovapäisen miehensä puolesta ja päinvastoin.

Sen arvaa, ettei sodan loputtua kreikkalaiskatolisten karjalaisten päitä silitelty. Kapinaan osalliset talonpojat pakenivat, henkeään peläten, venäläisten mukana ja jättivät kotinsa ja kontunsa voittajille. Ne, jotka uskalsivat jäädä kotikyliinsä, kastettiin armotta luterilaisiksi. Poispaenneen rahvaan tilalle kutsuttiin uudisasukkaita. Niitä valui varsinkin runsaasti Savosta, jonka väki tähän aikaan oli Suomen vakituinen siirtolaiskansa. Tuli muualtakin yli koko Suomen. Nyt tapahtuu se ihme, että ennen kreikkalaiskatolinen maakunta tuossa tuokiossa muuttuu luterilaiseksi, jonka rahvas puhuukin samaa itäsuomalaista murretta, jota kuusamolainen ja suomussalmelainen pohjoisessa, viitasaarelainen, saarijärveläinen ja korpilahtelainen lännessä ja koko kansa näitten rajojen välimaissa. Siis savolainen siirtokunta.

Mutta jäipäs sentään henkiin pieniä rippeitä tätä Meri-Miikkulan väkeä. Pelastivat henkensä ja uskonsa piiloutumalla niihin suunnattomiin korpiin, jotka täyttivät Suojärven, Suistamon ja Salmin rajamaat. Täällä tämä kansa vieläkin elää, hyvinä karjalaisina, nuhteettomina suomalaisina, mutta jumalankuvat tupiensa nurkissa. Tänne eivät ylettyneet puhdasoppisten luterilaisten pappien jalkapuut, ei katkismukset kuluneet heidän pihkaisissa koprissaan; selkä taipui tosin ulkonaisesti kuvien edessä, mutta sielussaan ja mielessään he palvelivat Ukko Ylijumalaa, lauloivat Väinämöisestä ja Ilmarisesta ja heidän mainetöistään, ihailivat Lemminkäistä, tuota aasialaista Adonista, joka lemmenleikeissä lyö laudalta sekä raamatun Salomonin että kreikkalaisten ylijumalan Zeun.

Juuri heihinhän minun sieluni on palanut tutustumaan, vanhan Käkisalmen läänin kreikkalaiskatolis-pakanalliseen kansaan, joka ei ole jalkapuuta nilkoissaan tuntenut lukutaidottomuutensa takia.

Luterilaisuus olisi kumminkin heidätkin perinyt, jos Karjala olisi pitemmäksi aikaa joutunut Ruotsin vallan alle. Mutta noin sata vuotta Stolbovan rauhan jälkeen vaihtuivat taas käskijät Karjalassa. Uudenkaupungin rauhassa 1721 luovutti Ruotsi melkein koko nykyisen Viipurin läänin Venäjälle. Salmi, Suistamo ja Suojärvi joutuivat taas omien uskonveljiensä yhteyteen. Mutta uskonnollisiin oloihin ei uusi valloittaja kiinnittänyt sen tarkempaa huomiota. Luterilaiset saivat olla luterilaisia, kreikkalaiset kreikkalaisia. Ja venäläisten pajarien voudit pehmittivät juuri yhtä mielellään kreikkalaisen kuin luterilaisen talonpojan selkänahkaa.

Taas sadan vuoden perästä valtiaat vaihtuivat. Vuonna 1812 koko Viipurin lääni uudelleen yhdistettiin Suomenmaahan. Uskonnollisessa suhteessa ei tapahtunut mitään muutosta. Oltiin niinkuin ennenkin joko luterilaisia tai kreikkalaiskatolilaisia. Eivät venäläiset hengelliset harjoittaneet mitään uskonnollista käännytystointa, ennenkuin nykyisen sataluvun alussa. He tyytyivät siihen, että kreikkalaiskatolisesta kirkosta ei saanut luopua. Ken siihen kirkkoon meni, hän siihen jäikin ikiajoikseen. Ovet lyötiin lukkoon hänen selkänsä takana.

Voiko ajatella kirjavampaa vaihtelua kansakunnan vaiheista kuin mitä Käkisalmen läänin historia tarjoaa. Ensin 300 vuotta Venäjän yhteydessä, sitten 100 vuotta luterilaisen Suomen, taas 100 vuotta uudelleen Venäjän valtion alaisena, sitten 100 vuotta yhdistettynä Suomeen, joka myöskin, vaikka suuria erikoisoikeuksia nauttien, kuului Venäjään ja nyt lopullisesti täysivaltaisena ja arvoisena maanosana Suomen autonomisessa tasavallassa. Vuoden perästä on 600 vuotta kulunut Pähkinälinnan rauhanteosta, ja tällä aikaa on Käkisalmen läänissä esivalta muuttunut viisi kertaa. Jollei seikka olisi niin murheellista laatua, pyrkisi hymy nousemaan huulille. Luulisi asukkaitten päitä pyörryttävän kuten ankarassa aallokossa. Mutta vielä vähät! Karjalaiset ovat tottuneet tällaiseen valtiolliseen merenkäyntiin. Tyynesti he seuraavat ajan merkkejä; voisipa heistä laulaa vielä suuremmalla syyllä kuin savolaisista:

Hyviksi suomalaisiksi he kaikesta valtiollisesta ja kansallisesta myrskystä ovat jääneet.

Saavuin junassa Sortavalaan ja otin ajurin, jonka piti viedä minut Otava-laivalle, joka lähti 1 1/2 tunnin perästä Pitkärannalle ja Salmiin. Tuntosarveni olivat levällään kootakseen vaikutelmia kaikesta siitä, mikä vähänkin tuoksahti karjalaiselle. Ajettiin asemalta kotvan aikaa. Ei kaupungista tietoakaan.

No turkanen! Seminaarin herrathan ovat kunniallisia kansalaisia, tunsinhan ennestään lehtori T. Lehtisen sekä hauskaksi mieheksi että järkeväksi kunnanmieheksi, mutta miksi niiltä kysytään neuvoa, kun rautatieasemien paikkoja määrätään. Olenhan ehkä minäkin yhtä hyvä asiantuntija kulkuneuvojen alalla kuin Kymölän herrat, mutta ei ikinä Tierakennusten ylihallitus, ei virallisesti eikä yksityisesti, ole tiedustellut minun mielipidettäni rautatieasemien paikasta.

Vossikka oli aivan samaa mielipidettä, vaikka hänen ansionsa olisi tällaisen muutoksen kautta tuntuvasti vähentynyt. Kymölän herrat eivät tainneet olla yhtä epäitsekkäitä. Taisivat ajatella enemmän omaa mukavuuttaan kuin matkustavan yleisön. Levätkööt muuten rauhassa: ehkä luulivat isänmaallisessa innostuksessaan Sortavalan kymmenessä vuodessa paisuvan asemalle saakka ja kahdessakymmenessä vuodessa vielä siitäkin loitommaksi. Kaupunki ei kumminkaan ole paisunut leveyttä, mutta korkeutta sen sijaan aivan huomattavasti. Kuu viimeksi kävin Sortavalassa, olivat kaikki talot yksikerroksisia puutaloja kaunisten puutarhojen sisällä, joihin rakastettava isäntäni, pankinjohtaja, vei minut hedelmiä ja marjoja syömään sanoen:

— Tämä on sen ja sen puutarha. Herrasväki itse on vielä maalla, mutta on käskenyt minua syömään vapaasti heidän puutarhastaan ja syöttämään vieraillani.

Tällaista se oli se karjalainen vieraanvaraisuus silloin, ja samanlaiseksi minä huomasin sen vielä nytkin. Nyt on kaupungissa jo korkeita, komeita kivirakennuksia, mutta on myöskin vielä puutarhoja. Ikävä kyllä eivät vieraanvaraisen rouva N:n puutarhassa hedelmät ja marjat vielä olleet kypsiä, mutta omenapuun raakileet pomppivat tuulessa ikkunan ruutuja vastaan hänen kodissaan. -— Niin paratiisilliset olot vielä vallitsevat kaikissa meidän pikkukaupungeissamme Sortavalan leveysasteella.

Sortavalassa piti minun täydentää pukuani matkaa varten. Seisautin ajuria aina sellaisen näyteikkunan edessä, missä huomasin sopivia tavaroita. Yhdessä paikassa oli useampia ostoksia, niin että, tapani mukaan, jo olin lähemmin tutustumassa kauppiaaseen, hänen palvelusväkeensä ja muihin »kundeihin», kun vossikka pistäytyy myymälään, jätettyään ruunansa haukottelemaan vapaasti sinne kadulle, ja sanoo:

— Kuulkeehan herra! Ei miulla oo aikoo ootella, minun pittää vielä ajjoo muuanne. Lähtekee kärryihin!

Mikä karjalainen se tuolla tavalla ajattelee? Eikö hän ymmärtänyt voivansa nylkeä minua mielensä mukaan ja sen ajan mukaan, minkä hän minun käskettävänä oli? Olikohan hänen kantaisänsä 1600-luvulla muuttanut tänne esim. Satakunnasta. Kärryt pärisivät niin kovasti ajaessamme rantaan, etten kyennyt tutkimaan hänen sukupuutaan, mutta rannassa hän nyhti minulta 5 markkaa odotusrahoja, niin että kyllä hän oli oikeaa rotua, ehkä Savosta muuttaneen jälkeläinen, luterilainen. — Niinkuin tästä selviää, aion tutkia kaikki matkalla tapaamani henkilöt historian kirkkaimmassa valossa. — Näin miehen kiireesti ajavan takaisin kaupunkiin. Ehkä hänellä oli toinen varma saalis tiedossaan. Niin sitä juuri täytyy tehdäkin nämä vaikeina raha-aikoina!

Otavassa olivat matkustajat yleissuomalaisia, ilman erityistä karjalaista makua. Mutta päivällispöydässä oli kaksi syvää astiaa Laatokan tuoreita muikkuja, jotka minä kanssamatkustajien hiljaisella myöntymyksellä melkein yksinäni pistin suuhuni. Nämä hienotunteiset ihmiset väittivät kohteliaasti, etteivät he olleet muikun ystäviä. Palan painoksi join 5 lasia Laatokan teetä, maailman parasta juomaa. Halusin täten saada verenkiertoonikin hiukan Laatokan henkeä, jotta akklimatio tapahtuisi nopeammin ja täydellisemmin.

Pitkärannassa tapasin sitte matkan aiheuttajan, majuri Leo Kyanderin, sekä muut tulevat matkakumppanini. Heti ensi silmäyksellä näin, että majurin päässä kärpänen voi hyvin viihtyä. Sen huomaa silmistä. Seuraavien lukujen ymmärtämiseksi on välttämätöntä, että esittelen lyhykäisesti muutkin matkakumppanini. Esittelen heidät ainoastaan rotujensa edustajina, en henkilöinä, enkä luonteina, sillä sehän olisi sekä nokkaviisasta että sopimatonta. Siis historian valossa.

Majurinrouva oli puhdasrotuinen tukholmalainen, lauloi kauniinta ruotsia, mutta puhui myöskin hiukan karjalaista. Siinä missä karjalainen käyttää perin pehmeää k, p, t:tä, melkein g, b, d:tä, siinä majurinrouva antoi kovien germanilaisten konsonanttien räjähtää täydellä paukkeella. Hänellä on sitäpaitsi erittäin metallikirkas mezzosopraano. Jenny Lindin ja Kristina Nilssonin kansalainen. Lauloimme majurin rouvan kanssa matkan varrella monta mieltäylentävää duettoa. Kun minä panen kaikki keuhkoputkeeni toimeen ja puhistiin kurkkuni täyteläiseksi, lähtee ääntä kuin Hanhipaaden majakan usvapillistä tuolla Valamon kupeella. Harva heikko nainen on masentumatta kestänyt tätä säestystä. Mutta majurinrouvan helisevä kulkunen kiiri ja kiiri ylinnä kuin kiurun ääni korkeudessa, vaikka minä panin parastani, niin että kasvot sävähtivät sinisiksi. Näin yhdessä ylistimme matkamme hauskuutta.

Majurinrouva oli pyytänyt yhden sukupuolensa edustajan, rouva Nissisen, ratokseen matkalle. Rouva Nissinen oli ylioppilasrouva, ylioppilaslakki päässä ja valkoinen harso silmillään oli hän terveyden, elämänilon ja joviaalisuuden komea ilmestysmuoto. Oliko sieluntila yhtäpitävä ulkokuoren kanssa, sitä en ole oikeutettu arvostelemaan. Jos kirjailija W. Meyer-Förster olisi tuntenut naisylioppilaita yleensä ja nähnyt rouva Nissisen, olisi hän varmaankin luonut kappaleeseen »Alt-Heidelberg» yhden naisroolin lisää. Rouva Nissinen edusti Suomen ruotsalaista rotua, hänen isänsä kun on kotoisin Billnäsin tehtaalta.

Toisen rajavartiokomppanian päällikkö, Vilho Nissinen, seurasi majuria tarkastusmatkalla. Hän on entinen ylioppilas, entinen nimismies, nyt jättänyt siviilisäädyn yksitoikkoisuuden niinkuin majurikin ja ruvennut sotilaaksi. Iankaikkista vanhaa, savolaista aatelissukua, Nissisiä, jotka vähitellen Iisalmesta asti ovat valuneet tänne aina Laatokan meren rannoille. Vilho Nissinen, eli Vilekki, niinkuin tuttavat aina sanoivat, on monta maailman koulua käynyt; korkein opisto, minkä hän on läpäissyt, on sentään Pietarin kuuluisat korkeakoulut, Kresty ja Spalernaja. Neljä kuukautta Krestyä, neljä Spalernajaa. Näin pitkän kurssin suorittaminen tuottaa jo miehelle persoonallisen aatelisarvon. Vilekki puhui sitä suomalaista murretta, jota Savo-Karjalaisen osakunnan jäsenet maailman alusta saakka ovat puhuneet, jota murretta minäkin osaan käyttää, ja jota kansa puhuu Kuusamosta Laatokan merelle saakka, sekä Korpilahdelta Korpiselälle saakka idässä.

Autonkuljettaja, vääpeli Kinnunen, oli taas iänikuista savolaista sukua, viimeksi Liperistä tänne siirtynyttä. —

Muutamat entisten kirjoitusteni arvostelijat väittävät, että minä aina vain puhun savolaisista, että ostan kenkäni vain Hyppösen tehtaasta, koska hän muka on savolainen — hän on muuten juuri Sortavalan seuduilta kotoisin, vaikka suku kyllä on muuttanut Savosta, niinkuin Nissiset ja Kinnuset — että hyväksyn humalankin, kun se vain on savolaisen päässä. Mutta minkä minä sille mahdan, että ne juuttaan savolaiset ovat pistäneet nokkansa joka maan kolkkaan, että minä aina törmään heitä vastaan, että ne panevat toimeen iloisia kohtauksia, joskus humalassakin. Enkä sille mitään mahda, että itäsuomalainen humalassa voi olla lystikin, jutteleva ja sukkelasuinen, eikä vain tappelun hangottelija kuten länsisuomalainen. Sitäpaitsi, kuten jo usein olen sanonut, savolaisen tuntee aina sukunimistään, niinkuin juutalaisen nenästään. Minkä minä sille mahdan, että kaikki ensimmäiset tuttavani Pitkärannassa olivat savolaisten jälkeläisiä. Enhän minä voi valehdella ja sanoa, että Vilekki puhui raumalaista ja Kinnunen porilaista murretta. Jollen olisi kuullut, että he olivat syntyneet Sortavalassa ja Pitkärannassa, olisin puheesta päättäen luullut, että he olivat nähneet päivänvalon jossakin Pohjois-Savon pitäjässä. Siellähän sanotaan Vilekki, Etelä-Savossa taas Vilikki. Ja minkä minä sille mahdan, että majuri Kyander on vanhaa savolaista virkamiessukua. En minä valinnut matkatoveriani savolaisuutta silmällä pitäen, Jumalan sormi ne minulle kuletti eteeni nyt, niinkuin aina ennenkin. Sentähden olenkin päättänyt, välttääkseni savolaisia, matkustaa seuraavana kesänä Palestiinaan, vaikka paha henki kuiskaa minulle korvaani: oletko varma siitä, ettei sielläkin joku Hurskainen omista sitä aasintammaa, joka koettaa retuuttaa sinua selässään pyhästä paikasta toiseen. — Ja pulmakseni suuni tällä kertaa puhtaaksi, minkä niinä sille mahdan, että johtaja A. Renqvist, joka painattaa kirjojani, polveutuu Kukkosesta, että toinen kustantaja, toht. S. Kuusi äitinsä puolelta on savolainen ja omistaa huvilan Mäntyharjulla. Jos, välttääkseni näitä itäsuomalaisia, kääntyisin porvoolaisen kustantajan puoleen, niin sielläkin Jäntti johtaa liikettä. Savolaisista en siis pääse, käännyinpä mille elämän alalle tahansa. — Tämä arvostelijoille selvitykseksi ja anteeksipyynniksi.

Niin, Kinnunen oli Liperistä, mutta suku on alkuisin Savosta. Lapsena minä laskin parhaat mäkeni Kinnulan mäestä Rantasalmella. Tämäkin erikoistapaus todistaa, mitä historiallisessa kapittelissani olen puhunut vanhan Käkisalmen läänin asutuksesta, että nimittäin paras osa asukkaista on lähtöisin Savosta.

Nyt epäilen, uskallanko enää jatkaa? Hirvittää hiukan. Historian hengetär minua kumminkin velvoittaa. Totuus ei pala tulessakaan..

Se mies, jonka salissa majailin, oli — suokaa anteeksi — Immonen. — Uskon jo varmasti, että kapinan perästä vuonna 1656, kun Käkisalmen lääni piti uudestaan kansoitettaman, vetreekinttuiset savolaiset ennättivät ennen muita autioille tiloille. Entinen Käkisalmen läänihän on täynnä Kinnusia, Immosia, Nissisiä ja muita nen-päätteisiä sukuja.

Mutta talonomistaja ja liikemies Immonen oli kreikkalaiskatolinen uskonnoltaan. Tämä uutinen teki minuun ensin järkyttävän vaikutuksen. Olisivatko Savon Immoset Pähkinälinnan rauhan aikana jo asuneet Sortavalan seuduilla kastettuina kreikkalaiskatoliseen uskoon, ja olisiko vain yksi haara muuttanut Savoon. Riemuitsin jo tästä mahdollisuudesta, sillä verokirjojen puutteessa ei tiedetä, minkä nimellisiä Käkisalmen läänin asukkaat olivat, emmekä tiedä, mistä savolaiset ovat saaneet sukunimensä, jotka jo 1541 melkein kaikki tavataan asiakirjoissa mainittuina. Varmasti ne sittenkin ovat lähtöisin Sortavalan ja Vuoksen seuduilta jo ehkä ennen Pähkinälinnan rauhaa.

Historialliset mietteeni hälvenivät täydellisesti, kun Immonen kertoi seuraavan romanttisen kertomuksen.

Hänen isoisänsä oli saapunut jostakin ylämaasta kaukaiseen Mantshinsaareen Laatokan meressä. Nuori Immonen rakastui erääseen talollisen tyttäreen Mantshissa. Immonen hyvä tyttärestä, tytär hyvä Immosesta. Haaveiltiin aluksi ja sitten päätettiin ilmaista tyttären isälle, että heillä oli aikomuksena solmia ikuinen liitto.

— Ohoh, poikaseni, sanoi isä. — Luuletko minun antavani oikeauskoisen tyttäreni tuollaiselle luterilaiselle pakanalle, joka ei usko Meri-Miikkulaan eikä mihinkään pyhiin miehiin. Olkoon se kaukana minusta.

Nuori Immonen käveli Mantshin rantoja ja fundeerasi. Vilkas itäsuomalainen luonteensa tuli kumminkin kohta hänen avukseen. Hän ajatteli niinkuin Ranskan kuningas Henrik IV, joka sanoi, kun häneltä vaadittiin uskonnon muutosta, ennenkuin Parisi jätettäisiin hänelle:

Hän harjoitteli ensin kuvien edessä kumartamista, meni kihloihin ja naimisiin, ja siitä lähtien on tämä Immosen suku muuttunut kreikkalaiskatoliseksi.

Siis jokainen tuttavuus, minkä tein, muistutti minua Käkisalmen läänin historiasta jälkeen Stolbovan rauhanteon. Mutta niitä vanhoja alkuperäisiä karjalaisia en vielä ollut tavannut. Tähänastiset tuttavani puhuivat itäsuomalaista murretta eivätkä karjalankieltä. Kaikki ihmiset, jotka Pitkärannassa tapasin, taisivat nuhteettomasti kirjakieltä, tiesivät, mikä harja oli, ja olivat ehkä nähneet sekä karhun että suden. Pitkäranta on nyt supisuomalainen tehdaspaikka. Minä vain haikailin aito karjalaisia.

Jo löysin. Kokko-Mummo oli majurin lasten apulaishoitaja. Seitsemänkymmenenkahdeksan vuoden vanha hän oli, ja niin pieneksi käpristynyt, ettei painanut muuta kuin 42 kg. Heti oltiin sinut ja Kokko-Mummo pakisi karjalaista, omitusta kyllä, ymmärrettävää karjalaista. Ensi työkseen hän kertoi elämäkertansa, naimisiin menostaan, lapsistaan, muuten niin intiimiä juttuja, etten moista ennen ole sattunut kuulemaan, vaikka olenkin monta romaania vanhojen akkojen suusta kuullut. Ei ollut apua omaisistaan: »Kun heidän oviaan avaan, konsa sannoot hyvän päivän, konsa eivät. Mutta muut ihmiset hyviä ovat olleet: konsa taloon tulen, hotj minne tulen, jo kyssyyt: onko mummo syönyt, onko kohvii juonut. Tämä majurikin on kuin rakas poikani. Minä hänelle ensin viestin vein, kun hänelle poika syntyi. Ihmiset ovat hyviä, hyviä ovat.»

Mummo valitti haikeasti, että nyt on semmoisia ihmisiä, jotka sannoot, ettei Jumalaa ole ollenkaan.

— Kyllä se on, sanoi mummo, sehän se lapsetkin antaa, ei niitä ihmiset loaaji.

Tyhjennettyään oman elämänsä kaikki yksityiskohdat hän yhtäkkiä äidin tavoin alkoi huolehtia minusta.

— Kuulehhan kun sanon sinulle, elä sie milloinkaan naurattele toisten vaimoja. Siitä paha perii.

Mummo lasketteli sitten pitkät ajat kuvarikkaita vertauksia tällaisesta elämästä, vertauksia, joita en kykene enkä voisikaan painattaa. Koettelin puolustautua ja sanoin:

— Enhän minä, mummo kulta, tok' sellaisia ole ajatellutkaan. Vastahan minä olen paikkakunnalle saapunut. En tiiä, kuka on vaimo, kuka kassapää. Ja sitäpaitsihan kaikilla aviomiehillä täällä on monet pistoolit seinillä, toiset hyvästi putsatut, toiset latingissa, ampuvat minut kuin harakan, jos ketä naurattelen.

Mutta mummo vain jauhoi hampaattomalla suullaan lemmenasioita. Heltyneenä mummon äidillisistä varoituksista avasin kukkaroni ja pistin kympin mummon kopraan. Nyt tapahtui ihme, jota en voinut odottaa.

Mummo heittäytyi salaman nopeudella lattiaan, painoi otsansa ukkovarpaitteni eteen ja mutisi jotakin. Hämmästyneenä ja häpeissäni huudahdin:

— Mummo hoi! Mikä Meri-Miikkula minä olen, ettäs noin edessäni pyllistelet. Nouse ylös!

Kun mummo vitkasteli, käärin täysnelsonin mummon ruumiin ympäri ja kiskasin hänet pystyyn. Hän nousi kepeästi kuin rukkanen lattiasta ja leperteli hyvistä ihmisistä.

Ensi kerran eläissäni oli siis minulle osoitettu jumalallista kunnioitusta! Alussa se tuntui hieman oudolta, mutta ehkä siihenkin tottuisi. Selvittyäni ensi hämmästyksestäni ja maattuani yön teki seuraavana aamuna mieleni antaa mummolle toinen kymppi, nähdäkseni uudelleen, miten se mummo kupsahtaisi lattiaan. Mutta sehän olisi ollut samaa kuin heittää foksterrierille kalikka veteen ja komentaa se hyppäämään sinne hakemaan kalikkaa aina yhä uudelleen.

Mutta nythän olin päässyt toiveitteni perille. Nythän olin tavannut yhden niistä ihmisistä, joita hain ja joita varten olin lähtenyt liikkeelle, oikeauskoisen, kreikkalaiskatolisen suomalaisen. Jo tämä tapaus olisi korvannut matkan vaivat. Onhan se sentään ikuinen onni, ettemme kaikki suomalaiset ole yksitoikkoisesti samanlaisia. Onhan tulevaisuus lohduttoman ikävä, kun kaikki suomalaiset ovat käyneet kansakoulun, kaikki puhuvat kirjakieltä ja kaikki ajattelevat jokseenkin samalla tavalla, ja kaikki Kokko-Mummot istuvat Pyhän Fjoklan helmassa.

Kai Pitkärannasta pitäisi muutakin puhua, kun kerran luvun otsakirjoitus on »Pitkäranta».

Iloni oli suuri, että nuo kirotut kaivokset, joihin olin heittämäisilläni nuoren henkeni aivan liian aikaisin, olivat veden alla. Yhtä suuri oli iloni nähdessäni jättiläistehtaan savupiipun törröttävän salmen tuolla puolen. Se tosin levitti epäilyttävää hajua, kun tuuli kävi kaakosta, mutta muut tuulet veivät hajun Venäjälle, jossa siihen ei kiinnitetä sen suurempaa huomiota. Tehdas on aivan uusi ja kuuluu maksaneen monta kymmentä miljoonaa, mutta toivotaan, että se tuottaa vielä useampia miljoonia pitkärantalaisille ja siten korvaa pahan hajunsa.

Huvituksia ei näy puuttuvan Pitkärannasta. Me peloitimme ojaan hevosen, joka kuletti karusellin tavaroita torille. Olin omakätisesti poimimassa niitä maantielle, ajurin kiroillessa ja väittäessä, että viis noista hiien hyrristä, kuullan ei vain kärrynpyörä särkynyt. Ei kärrynpyörä särkynyt eikä hyrrille tullut vikaa. Seuraavana päivänä hyrrä pyöri, ja sivistyneinä ihmisinä mekin ajoimme karusellia. Sirkusta odotettiin kohta saapuvaksi. Teatteritalon nurmikolla loikoili taiteellisessa huolettomuudessa nuoria miehiä ja naisia. He aikoivat harjoitella »Murtovarkautta», joka seuraavana sunnuntaina piti näyteltämän. Siis niinkuin olla pitää. Maaseudulla ei iloa ja huvitusta koskaan tarjota liiaksi.

Leveä, voimakas autto lähti huhkimaan Karjalan hyviä ja tasaisia maanteitä. Vääpeli Kinnunen tunsi koneensa, tunsi tiet ja voi siten laskea täyttä kyytiä. Hän tiesi töräyttää torvea mutkapaikoissa ja taisi tarkalleen sanoa, pitkäkö matka mistäkin paikasta oli toiseen. Oli jo omaksunut tavallisen siviilisoföörin metkut. Ajaessa hänellä selkä oli kauniissa kaaressa pitkin auton kuperaa kuvetta, ja hänen Juojärvensiniset silmänsä tuijottivat liikkumattomina ja haaveilevina pitkin maantien hiekkaa. Istuin vääpelin vieressä auton parhaimmalla istuimella, jossa jalkojen alla kumua kone sijaitsee ja tekee Suomenkin kesän nautintokelpoiseksi. Kinnusen kanssa puhelin säästeliäästi, sillä hänellä oli monta ihmishenkeä näppilöissään; jos tämä komea Benz-autto, v. der Goltzin kenraalibiili, olisi kaatunut raviin, niin se olisi musertanut mäsäksi vaikkapa minunkin tanakkatekoisen ruumiinrakennukseni.

Kulettiin asuttujen seutujen halki, pitkin Laatokan rantamaita. Tuossa suhahti Koirinoja sivuitse, kohta näkyi Kitelän kreikkalaiskatolinen kirkko. Vieläköhän se Kitelän ukko, tuo kaikkien jumalten herjaajien »ylimmäinen pappi», tuo »Hotj suuhun k—si» elää, ajattelin siinä äänetönnä ajaessani. Toivottavasti Pyhä Anna ja Pyhä Fjokla ovat ottaneet hänet helmaansa ja antaneet hänelle herjauksensa anteeksi, sillä eihän hän sillä pahaa tarkoittanut, tahtoi vain sukkeluudella peittää tietämättömyytensä. Impilahden luterilainen kirkko oli seuraava virstapatsas — kun kenraalin autolla ajaa, ei oikeita virstapatsaita ennätä nähdä, kirkontorneja vain. Vilaukselta näimme Impilahden vuonon komeita rantamuodostumia. Seuraava tienviitta oli Läskelän tehdas. Ensi kertaa näin tuon suuren tehtaan, jonka osakkeita en arvannut ostaa, silloin kun ne olivat huokeita, ja myydä silloin kun ne vuoden kuluttua olivat nousseet kymmenkertaiseen hintaansa. Nyt ajaisin tästä sivuitse omalla autollani, vaikka en tiedä, tuottaisiko tuo omistusoikeus suurempaa nautintoa, kuin mikä minulla nyt oli. Eipä aikaakaan niin ajaa porhallettiin Suistamon kreikkalaiskatolisen kirkon juurelle ja pistäydyttiin Suistamon apteekkaria, E. Walldenia, tervehtimään. En tahdo tehdä mitään sen suurempaa numeroa seuraavasta seikasta; mainitsen vain ohimennen, että apteekkari oli kotoisin Nilsiästä ja hänen ehtoinen emäntänsä Kuopiosta. Sat sapienti!

Kohta notkuivat apteekkarin pöydät herkkuja, monenlaisia ruokia ja virvoitusvesiä. Ilo ilmoille remahti, niinkuin joskus tapahtuu, kun ulkoilmasta tulla tupsahtaa höyryävien lihapatojen ääreen. Kun vierailu ei muutu pitkäaikaiseksi, täytyy saada sanottavansa sanotuksi pikaisesti, se kiihoittaa kekseliäisyyttä, se panee aivot toimimaan vilkkaasti, niin että me suomalaiset tämmöisissä tilanteissa voimme pusertaa ulos sisuksistamme henkevyyttäkin, joka muuten lepää metsäläisen niin raskaan kuoren alla.

Suistamon apteekkari on outo ilmiö näin syrjäisessä kylässä. Gentlemanni kiireestä kantapäähän. Kasvatettuna kotonaan kohteliaaksi on hän kehittänyt seurusteluominaisuuksiaan huippuunsa. Siinä on jotakin kustavilaista tämän pitkän, solakan miehen liikkeissä. Kasvoiltaan hän on kuin ota ja anna Kustaa II Adolf. Ilman minkäänlaista maalausta voisi hän astua lavalle näyttelemään »Regina von Emmeritzissä» kuninkaan roolia. Mutta eihän kummakaan. Jos kenen tahansa suomalaisen sukupuuhun ilmestyy oksa muutamista aatelissuvuistamme, niin sukupuun juuret vievät vastustamattomasti Vaasan sukuun. Ja sieltä yhtä vastustamattomasti Kaarle Suureen. Sieltä siis apteekkarin ulkomuoto! Ja Suistamohan kuuluikin suuren kuninkaan uusiin valloituksiin.

Herkkujen ääressä puheltiin vain Suistamosta. Yleisenä mielipiteenä lausuivat asiantuntijat, että Suistamo ei uudenaikaisessa kehityksessä ole jaksanut pysyä Salmin ja Suojärven rinnalla. Suistamo on jäänyt viime vuoteen saakka syrjään suurista kauppateistä. Sentähden on sen metsissä viljeltykin enemmän vanhoja runoja kuin laveita vainoita. Mutta nyt on tapahtunut käänne suistamolaisten elämässä. Uusi rautatie Matkaselästä Loimolaan kulkee halki pitäjän. Tänä syksynä avataan rautatie Paperoon, niin että rautatie kulkee pitäjän läpi sen länsirajasta itäiseen laitaan saakka. Nyt alkaa uusi ajanjakso Suistamon historiassa. Nyt tämä runoileva kansa arvatenkin heittää kanteleensa nurkkaan ja tarttuu tarmolla aatran kurkeen.

Siellä nurmen alla nukkuu jo pitkä, parrakas Shemeikka, Onoila kiipeää kohti sadatta vuottaan, pieni Lösönen ei enää sormittele kantelettaan, runotaito menee maanrakoon, uusi kulttuuri nostaa päätään kansakoulujen ja oppikoulujen turvissa. Nyt nuori kansa pannaan kirjaa lukemaan, numeroita tuntemaan. Vanha kulttuuri on tehnyt tehtävänsä, loistavan tehtävänsä, se siirtyy pois kaikkien kunnioittamana, kaikkien rakastamana. Mitä tämä uusi kirjallinen taito saa aikaan, se nähdään tulevaisuudessa. Emmeköhän ole oikeutettuja odottamaan täältä Suistamosta tulevaisuuden eteviä taiteilijoita. Jos lapset perivät edes hiukankin samaa mieltä kuin nuo hautaan vaipuvat, karvarintalaulajat, emme turhaan tarvitse odottaa.

Täällä lähellä siis asui ystäväni Onoila. Kahden virstan päässä asemalta, niinkuin hän moneen kertaan vakuutti. Ei kumminkaan tehnyt mieleni mennä häntä tapaamaan. Ei sellaisen pyhän hirven luo saa lähestyä rautateitse. Koko hurmio häviäisi. Ei myöskään saa autolla peloitella hänen runollista rauhaansa eikä bentsiinin katkulla aivastuttaa hänen vain pihkaisen puun savuun tottuneita sieraimiaan. Polkua myöten sinne pitää mennä jos mennäkseen. Polulla vastaan tullen tämä metsän jalo tevana esiintyy vaikuttavimmassa ympäristössään. Jätin Onoilassa käynnin ja toivotan hiljaisessa mielessäni autuaallista loppua tälle Suomen koristeellisimmalle vanhukselle, Suistamon runolaulajien viimeiselle mohikaanille. Ukko kertoi minulle kiitollisuudesta kostuvin silmin, että tyttärensä on luvannut olla miehelään menemättä, kunnes saa sulkea isänsä silmät. Hyvässä turvassa on siis vanhus, kun rakas lapsi on hengenlähtöä lieventämässä.

Tuli puheeksi myöskin entisen kreikkalaiskatolisen papiston vähäinen vaikutus seurakuntalaisten sekä siveelliseen että taloudelliseen elämään. Papit olivat vain kirkollisten seremoniojen hoitajia, bolshe nitshevoo. Niillä ei ole ollut sitä lukeneisuutta eikä sitä sivistystä kuin luterilaisilla papeilla, jotka vielä sata vuotta sitten johtivat seurakuntansa kaikkia rientoja ja pyrinnöltä, eivät vain neuvoneet laumaansa lukemaan ja pysymään puhtaan opin rajojen sisällä. Joskus tapahtuu sentään, että joku onneton tuskassaan kääntyy kreikkalaiskatolisen papin puoleen apua ja turvaa anoen.

Apteekkarin rouva kertoi loistavalla tavalla seuraavan tapauksen, joka kuvaa, kuinka vielä nytkin suistamolainen, vaikka ei olekaan vakituinen runolaulaja, osaa pukea ajatuksensa kuvarikkaaseen kieleen ja kuinka mielikuvitus liitelee ja lentelee kuin kirjailijalla ainakin. Suistamoa entisen papin omasta suusta oli rouva kuullut kertomuksen.

Eräs talollinen oli ratkennut juomaan ei vain suurina proasniekkoina, vaan myöskin jokaisena arkipäivänä, niin ettei talon elämästä eikä töistä tahtonut tolkkua tulla. Emäntä koetti sekä hyvällä että pahalla sanalla taivuttaa miestään lakkaamaan tästä hurjasta, mielettömästä elämästä. Ei ollut apua. Jo piti kääntyä papin puoleen. Pappi lupasi puuttua asiaan ja kutsutti isännän luokseen.

— Kuinka sinä, pyhä veli, niin hullusti elät, ettet enää selvää päivää näe. Vaimosi kävi valittelemassa, että sinä ehätät hiprakasta hiprakkaan.

— Ah pyhä veli, mie siulle pakisen, kuin on käynyt. Mie kun saan votkaa ryypätä, ka koko moalima kirkastuu. Aurinko paistaa päivällä ja kuu kumottaa yöllä. Kun kotia tulen, siellä on vaimo vastassa, niin on sillä sirkiät silmät, niin on ääni pehmonen kuin laululintusen. Ja lapset, kuin puhtaita he ovat. Naamat pestyt, tukka suittu, eivät itke, eivät marise. Tuvan lattia on laastu, hulikat, tuopit ja maljakot ovat huuhdotut, kaikki kiiltää ja kuultaa. — A kun mie aamulla heräjän, niin on kaikki toisenlaista. Akka ilman vöittä völlehtii, tukka roikkuu silmillä, hän on äreä kuin rakki. Lasten sietämistä räkä tihkuna, tukka on pörhöllä ja kasvot ravassa. Tuvan orret täynnä karstaa, kiuas nokinen, lavitsat likaiset. — Ka en mie tätä kestä, lähen pois koista, saan ryypyt, niin kaikki taas uinuttu. Jo on taas koti kultainen.

Pappi, jolle votkan autuaallista mieltä kasvattava vaikutus ei myöskään ollut aivan vierasta, kuunteli hurmaantuneena miehen haltioitunutta kertomusta. Kauan mietti, mitä sanoman piti. Vihdoin hän virkkoi:

Oliko pappi oikeassa vai ei, siitä ei tarvitse nykyään enää lausua arvostelua. Jos mies vielä elää, on hän kieltolain alainen niinkuin pappikin, ja kysymys on kerta kaikkia ratkaistu. Miehen koti on ehkä nyt sekä illoin että aamuin kiiltävän puhdas, lapset suitut ja emännän silmät sirkiät.

Oli miten oli kreikkalaiskatolisten pappien vaikutus seurakuntansa asukkaihin, yhdessä kohden heitä on kiittäminen ja ylistäminen. Kansa on heidän johdossaan säilynyt sinä puolipakanallisena kansana, joka vielä sata vuotta sitten yleisesti palveli Ukkoa, Väinämöistä ja Ilmarista.

En muista lukeneeni, että yksikään suomalainen olisi tuonut julkisuuteen sen suunnattoman suuren kiitollisuuden, jonka suomalainen kulttuuri on velkaa kreikkalaiskatoliselle kirkolle. Ei niin että tämä kirkko olisi millään tavalla positiivisesti ottanut osaa sivistystyöhön isänmaassamme. Siinä suhteessa kai se on aivan viaton ja ansioton. Mutta sen negatiivinen vaikutus on ollut sitä suurempi. Kreikkalainen kirkko ei koskaan ole pyrkinyt estämään kansan runontekoa, vaikka runojen sisältö onkin tuntunut pakanalliselta, vaikka niissä onkin käännytty rukouksina pakanallisten haltioitten puoleen. Se on tyytynyt siihen, että kansa on ulkonaisesti kumarrellut kirkoissaan ja kylänkappeleissaan, tsashounoissa, kirkon pyhimyksiä. Mitä kansa sielunsa sisimmässä on ajatellut, on kirkolle ollut yhdentekevää. Uskontunnustuksen päähänpänttääminen ei ole kuulunut kirkonmiesten tehtäviin. Kunhan kirkkoväki on kumarrellut, kun pappi on merkin antanut, on molemminpuolinen tyytyväisyys vallinnut. Se kreikkalaiskatolisen kirkon leväperäinen suvaitsevaisuus on meille pelastanut Kalevalan, Loitsurunot ja Kantelettaren, aarteen, jonka arvo ei vieläkään ole kyllin korkealle arvioitu.

Sitäpaitsi on kreikkalaiskatolinen kirkko runsailla legenda-kertomuksillaan rikastuttanut ja suorastaan lainannut aiheita Kalevalan kuvauksiin. Kansa on sitten sovittanut ja sommitellut näistä aiheista ja omista pakanallisista perinnäistiedoista sen kirjavan uskonnollisen maailmankatsomuksen, joka Kalevalasta ja Loitsurunoista käy esille. Aiheet ovat olleet lainatut, ja runonkerääjät ovat ne kerineet kokoon, mutta itse runollinen muoto on ollut kansan tekemä. Ja runollinen sanontahan se kansanrunoissamme on verratonta, mielestäni voittamatonta. Hartaus ja raivo löytää sanoja, lauseita ja ajatuksia, joita kauniimpia maailmankirjallisuus ei tunne. Todistuksia väitteelleni tarjoavat Kalevala ja Loitsurunot yllin kyllin. Miten paljoa karumpi, jylhempi ja tunteettomampi on esim. Edda, skandinaavien kansanruno! Eikä Iliadi ja Odysseia vie sanonnan intensiivisyydessä voittoa suomalaisten kansanrunoudesta. En malta olla tässä paikassa lainaamatta, mitä Kalevalassa sanotaan, eräässäkin kohdin, äidinrakkaudesta.

    Emoa elä unohda,
    Masentele maammoasi!
    Emopa sinut elätti,
    Imetti ihanat rinnat
    Ihanasta itsestänsä,
    Valkeasta varrestansa;
    Monet yöt unetta vietti,
    Monet atriat unohti
    Tuuitellessa sinua.
    Vaaliessa pienoistansa.

    Ken emon unohtanevi.
    Maammonsa masentavi,
    Elköhön Manalle menkö,
    Hyvän tunnon Tuonelahani
    Manalass' on makso tuhma,
    Kova kosto Tuonelassa
    Emonsa unohtajalle,
    Maammonsa masentajalle
    Tuonen tyttäret toruvat.
    Manan neijet riitelevät;
    "Kuinka sie emon unohit,
    Oman maammosi masensit?
    Emo on nähnyt suuren vaivan,
    Kantaja kovan kokenut
    Saunamaassa maatessansa,
    Olkiloilla ollessansa,
    Synnytellessä sinua,
    Katalaista kantaessa."

Raamattu vaatii ihmistä kunnioittamaani isää ja äitiä, Kalevala taas äitiä rakastamaan ja muistelemaan. Raamattu lupaa menestystä sille, joka vanhempiaan kunnioittaa. Siis palkinnon. Kalevala pitää sitä siveellisenä velvollisuutena ilman palkan ja menestymisen toivoa. Mikä sisältää korkeamman siveellisen kannan? Eihän äiti aina ole kunnioituksen arvoinen, mutta rakkautta täytyy osoittaa myöskin kunniattomille vanhemmille. Ja tällaisia korkeita siveellisiä ihanteita uhkuvia oppeja, tällaisia kauniisti lausutulta ajatuksia puhdasoppinen luterilainen kirkko tulella ja miekalla vainosi!

Kaikki tällaiset kauniit ajatukset ja hartaat sanat olisivat ikipäiviksi hävinneet korvan kuulumattomiin, silmän näkemättömiin, jolleivät ne olisi saaneet rauhoitusalaa kreikkalaiskatolisen kansamme keskuudessa. Luteruksen katkismus, jalkapuut, jopa polttoroviotkin lakaisivat ne pois luterilaisten suomalaisten asumista maista. Lukuunottamatta Karjalan-Kannasta, jonka luterilainen kansa sadaksi vuodeksi, vuosina 1721—1812, jäi kuulumaan Venäjän valtakuntaan, jossa pakanalliset runot eivät herättäneet kauhua. Näihin eivät suomalaisen oikeaoppisuuden kovat, kuristavat kourat ylettyneet.

Kun me autollamme ajaa huristimme koreitten venäläisten kirkkojen ja tshasounien ohi, oikein minun teki mieleni ristiä silmäni, sillä noitten vinoristien alla säilyi suomalaisille muisto sen korkeimmasta taiteellisesta saavutuksesta. Kiitos siis siitä, mitä et tehnyt, kreikkalaiskatolinen kirkko!

Aivan samoin on käynyt Virossa. Viron kreikkalaiskatoliset asukkaat, setukaiset, ovat paremmin kuin luterilaiset virolaiset säilyttäneet vanhat runot, vanhat tavat ja vanhan pakanallisen maailmankatsomuksen. Niiden huulilta ovat ne runoaarteet suurimmaksi osaksi vuotaneet, jotka nyt muistiin kirjoitettuina ovat virolaisten kokoelmissa säilytettyinä.

Siis luterilainen suomalainen! Kule kunnioittaen Salmin, Suistamon ja Suojärven kirkkojen ohi. Niiden suojassa Loitsurunot, Kalevala ja Kanteletar ovat kasvaneet ja säilyneet silloin, kun typeryys ne tukahdutti Suomen muista osista.

Luontonsa puolesta on Raja-Karjala vallan muun Suomen kaltainen. Järviä näkee milloin oikealla milloin vasemmalla puolen tien, milloin molemmin puolin yhtä aikaa. Siinä oli iso Jänisjärvi, jonka rantaa maantie noudattaa lähemmä 2 peninkuormaa. Tuttu suomalainen näky.

Ei suomalainen järvi ole kaunis muuta kuin tyynenä. Ei aaltoileva järvi tee sitä vaikutusta kuin aaltoileva meri. Siltä puuttuu meren voima. Siltä puuttuu meriveden vihreä väri. Ja siltä puuttuu meren henki, tuo sanoilla kuvaamaton uho, mikä suolaisen meren rannalla kiehtoo mielen. Kuta suolaisempi meren vesi, sitä mahtavampi uho.

Mutta tyynenä Suomen järvet ovat väririkkaat ja loisteliaat. Silloin ne tekevät syvän vaikutuksen katsojaan. Ne tartuttavat häneen tuon omituisen kaihon, mikä niiden kalvossa asuu. Niitä silloin katselee käsi poskella, huokaus huulilla, ja korvissa heläjää kansanlaulujemme sävel.

Ei meidän matkallamme tyyniä säitä sattunut, sateli silloin tällöin, toisin ajoin tuuli. Järvet eivät tehneet vaikutusta minkäänlaista mieleeni. Mutta sen sijaan matkan varrella sijaitsevat sankat metsät. Löydän nykyään paljoa enemmän kauneutta metsistämme kuin järvistämme.

Mutta Tolvajärvi teki sentään poikkeuksen. Ei niin, että järvi itsessään on sen kummempi kuin muutkaan tuhannet samanlaiset, mutta maantie kulkee järven yli harjanteita pitkin. Tolvajärvi on karjalainen vastine Savon Punkaharjulle. Ja tällaisia punkia on Suomessa yhtä monta kuin järveäkin. Tuskinpa on sitä pitäjää Suomen keskiosissa, jolla ei olisi oma Punkaharjunsa, Pikku Punkaharjunsa, s.o. soraharju, jonka selkä on kapea ja sivut jyrkät. Kaikki nämä pungat eli sianselät on jäänsärmä muinoin tonkinut siirtyessään hiljalleen eteenpäin. Tällaisia sianselkiä on Suomi täynnänsä. Ne juuri tekevät meidän maantiemme niin mäkisiksi, mutta niissä ne kulkevat maantien suuntaan, siinä ne ovat erinomaiseksi eduksi. Kun ne järvien poikki sattuvat oikaisemaan, muodostavat ne ihmeellisiä, luonnollisia siltoja. Sellainen on Tolvajärvenkin poikki kulkeva harju.

Se on kuin tuon kuuluisan Punkaharjun turhantarkka kopio. Siinä on niin kapeita harjun selkiä, että hirvittää ajaa, siellä on yhtä jyrkkiä rinteitä ja siinä on mataloita paikkoja, joita on täytynyt kivillä ja soralla kohottaa, jotta kuiva maantie on syntynyt. Tolvajärven yli kulkeva harjanne niemekkeineen ja tasamaineen on hieman Punkaharjua pitempi.

Mutta miksi maantie on pantu kulkemaan järven yli, on minulle arvoitus. Maantie yhdistää Ägläjärven kylän Korpiselän kirkonkylään. Suorin ja oikoisin tie kulkisi ehdottomasti järven pohjoispuolitse. Tolvajärvi ei suinkaan ole mikään vaikeasti sivuutettava järvi. Niitä on tuhansia järviä, jotka sijaitsevat paljoa harmikkaammin poikkiteloin asuttujen seutujen välissä. Mutta tänne ovat vain maantientekijät pyrkineet. Olivatkohan syyt runollista laatua täällä vanhojen runolaulajien maassa? Mutta ovatkohan maantientekijät koskaan hakeneet näköaloja tien suuntaa valitessaan? Näköalapaikat ovat vaikeasti saavutettavissa ajopeleillä. Uskon sittenkin, että valittiin tämä raskaasti rakennettu tie sen tähden, että pohjoinen ranta oli asumatonta erämaata ja korpea, jotavastoin Tolvajärven läntinen ranta on kyläistä seutua, jonne oli pyrittävä.

Onko järvi antanut nimensä suurelle itäsuomalaiselle Tolvasen suvulle, vaiko Tolvasen suku järvelle oman nimensä? Säämingissä on Tolvanniemi. Onko Tolva tolvanan alkujuuri? Silloin ei nimi sovellu järvelle, yhtä vähän kuin Säämingin Tolvanniemelle, joka on erittäin luonnonihana seutu. Ehkä sittenkin miehen tolvana on antanut nimensä sekä järvelle että niemelle.

Satoi kun ajettiin harjua pitkin. Mielikuvituksen avulla voi arvata, minkälaiselta maisema näyttää tyynenä kesäiltana. Kahtena viime kesänä onkin täytynyt katsella Suomen maisemia mielikuvituksen avulla läpi sadekuurojen. Ilmasta ei iloa ole ollut.

Tolvajärven itäinen ranta on asumatonta korpea. Siellä sijaitsee suuri vedenjakaja-maa. Ja sellaiset ovat aina viimeksi viljeltyjä. Tämän salon liepeiltä lähtevät itäiset vedet Äänisjärveen, eteläiset Laatokkaan ja pohjoiset Joensuun vesistöjä kohti. On juhlallista kartasta lukea paikkain nimiä. Ne puhuvat selvää kieltä siitä, miltä maa näytti, kun ensimmäiset asukkaat tänne saapuivat ja antoivat paikoille nimiä. Idässä ovat nuo suuret järvet Salojärvi ja Suojärvi, pienemmät Hanhijärvi ja Ägläjärvi. Eräs alkuasukas näytti luulevan, että Ägläjärvi merkitseisi Oksennusjärveä. Etelässä tavataan Korpijärvi ja Repojärvi, pohjoisessa taas Kuolisvaara ja Lutikkavaara, joka viimeksimainittu tosin jo hieman tuoksuaa kulttuurille, sillä onhan lutikka erämaassa sittenkin kulttuurin edustaja, jos kohta ei kaikkein korkeimman. Mutta siellä on myöskin sellaisia nimiä kuin Ristsalmi ja Paastojärvi. Nämä osoittavat, että nyt olemme saapuneet maahan, jossa kreikkalaiskatolinen henki leijailee yli salojen, järvien ja salmien, metsien ja metsänasukkaitten. Korpiselän pitäjässä on vielä luterilaisia mutta Tolvajärvestä alkaen on luterilaisuus kuin poislaastu. Tämä metsämaa on siis myöskin uskonnon raja. Ja kolmanneksi, tässä Tolvajärven itäpuolella yhtyvät Korpiselän, Suojärven ja Suistamon pitäjien rajat. Korpiselkä, Suojärvi ja Suistamo. Nimet uhkuvat erämaan tunnelmaa.

Ihanaa oli ajaa huhkia tähän komeaan metsään. Tie oli hyvää ja kovaa, vaikka se luikerteli kuin kyy kulonalainen metsän pohjalla. En muista nähneeni Suomessa niin pitkiä ja kauniita metsätaipaleita muualla. Siinä kasvoi molemmin puolin tietä niin tiheä metsikkö, ettei montakaan metriä nähnyt metsän sisään. Paikoitellen metsä muodosti muurin, jonne silmä ei päässyt vähän vähääkään sisään sukeltamaan. Maankamaran peitti tuuhealehtinen sananjalka. Ylempänä oli lepän lehtiä, sitä ylempänä koivunlatva ja ylimpänä jokunen havupuu. Kulimmehan Karjalan lepiköitä, jossa vain ehkä joka kolmas puu on havupuu. Komeaa oli metsä Tolvajärven seutuvilla, ehkäpä vielä komeampi sen tien varrella, joka Suojärveltä johtaa Laatokkaa kohti. On suloista kulkea tällaisella tiellä, jossa ainoastaan pään päältä taivas vilkkuu, kupeilla mitä helakin vihreä lehtikudos hivelee silmää. Satoipa tai paistoi, aina tällainen näköala on hykäyttävän kaunis. Sentähden rakastan metsiämme ehkä enemmän kuin järviämme.

Kenenkä nämä loppumattomat metsät ovat? Luulenpa että sankimmat metsät
ovat Ukko Kruunun tai myöskin Annantehtaan, joka merkinnee samaa, sillä
Annantehdas laajoine alueineen on sotasaaliina langennut valtiolle.
Yksin Annantehtaan metsien arvohan on laskettu sadoiksi miljooniksi.

Minulla on tuttava siellä Helsingissä, joka on näihin metsiin rakastunut vieläkin syvemmin kuin minä. Hän on saanut oikein ison kärpäsen päähänsä. Hän ei muuta ajattele kuin näitä valtion maita Raja-Karjalassa. Otsa rypyssä ja huolestunut ilme kasvoilla hän kulkee kadulla, ja kun tuttavan tapaa, niin hän hiljaisella, salaperäisellä äänellä rupeaa haastamaan aina vain Annantehtaan metsistä. Niitä muka vaanii joku suuri yhtymä rahamiehiä, jotka aikovat metsistä nylkeä suunnattomia omaisuuksia. Viime kesään asti en tuntenut Suojärveä ja Annantehdasta muuta kuin nimeltä. Mutta tuttavani puhui niiden metsistä, niinkuin hän olisi arvellut, että ne kaikille helsinkiläisille olivat yhtä tuttuja kuin Kaisaniemen puisto. Tiedän entuudesta, että metsäkaupoissa toinen aina petkuttaa ja toinen petkutetaan. Ne ovat siis ikäviä asioita kuulla, mutta tuttavallani on auttamattomasti kärpänen, ja hän lähtee saattamaan minua katuja pitkin ja purkaa ulos huolestuneen mielensä putipuhtaaksi. Olen koettanut sanoa hänelle, ettei minua huvita muut tukkikaupat kuin sellaiset, jotka tehdään »lampimitalla». S.o. tukit uitetaan lampeen, ja kustakin lammesta maksetaan vissi summa. Ostaja tunkee tietysti lampeen tukkeja pohjaa myöten, mutta maksaa vain pintakerroksesta. Ostaja on tietysti jobbari ja myyjä on valtio. Mutta ei tuttavani ollenkaan ota asiata näin hupaiselta kannalta, hän vain huokailee ja halveksii minun kevytmielisyyttäni.

Nyt hän on kumminkin saanut suuren myräkän aikaan. On lähetetty kirjelmä hallitukselle, jossa kaikki ne jutut, mitkä minä olen koettanut niellä siellä Helsingin kaduilla tuttavani vilkkaan karjalaisen kielen syöttämänä, on pantu paperille ja nyt ne vuorostaan syötetään valtioneuvostolle. Valtioneuvosto on paremmin kuin minä jaksanut sulattaa tämän väkevän palan ja on elokuun 10 p:nä tehnyt koko joukon päätöksiä, joita olen koettanut tankata päähäni, mutta en ole ymmärtänyt, tulevatko ne tyydyttämään ennenmainittua tuttavaani, vai vieläkö hän vastakin tulee seuraamaan minua kadulla huokauksilleen, valituksineen ja uhkauksineen. Mutta sen vain tahdon saada lausutuksi, että tuttavani on voittanut tarkoitusperänsä. Hänen asiansa on nyt korkeimman huomassa. — Sen se kärpänen saa aikaan, tai, ilman kärpästä ei mitään tässä maailmassa saada tehdyksi.

Minusta on yhdentekevä, kenen metsät ovat, valtionko, yhtiön tai lampuotien, kunhan niitä hyvästi hoidetaan. Luulen nimittäin, että järkevästi hoidettu metsä antaa parhaimman voiton ja että järkiperäisesti hakattu metsäalue on silmällekin kaikkein komein. Tähän päätökseen olen jo aikoja sitten tullut ajellessani polkupyörällä Saksan suuren keisarikunnan laidasta toiseen. Siellä metsät olivat siistityt ja sivellyt kuin saksalaisen ratsu-upseerin tukka, Annantehtaan korvet ne olivat pörröiset ja takkuiset kuin runolaulajan haivenet, mutta puita niissä kasvoi, ja rahaa niistä lähtee. Saksalaisia puistoja metsäherratkin hoitelevat, Annantehtaan korpia etukädessä vain suuri Jumala.

Luulisi tällaisessa metsässä kaikenkokoisen riistan viihtyvän. Ei karhukaan vielä ole raskinut jättää näitä peittäviä lehtoja. Susi juosta votkottaa Venäjältä tänne yli tuon vaarallisen rajan, passia hankkimatta, lupaa kysymättä. Rusakkojänis syödä puputtaa leppien ja haapojen lehväturkkia, ja näätä ajelee oravia puusta puuhun.

Ei missään Suomessa linnut niin laula kuin Karjalassa. Lintujen muuttotiet kulkevat juuri tästä yli. Karjalan kannasta pitkin kohti pohjolata keväällä ja samaa reittiä takaisin syksyllä. Suomessa harvinaiset laululinnut, satakieli ja kuhankeittäjä, hihkuvat täällä illoilla, yöllä ja aamusin niin kiihkeästi, että korvia vihloo. Kun kuulen laulettavan Karjalasta »Laulun laaja kotimaa», niin yhtä paljon tulen ajatelleeksi Karjalan sirkuttelevia lintusia kuin sen runotaitoista kansaa.

Mutta toista oli elämä tässä loppumattomassa metsässä noin 100 tai vielä 50 vuotta sitte. Silloin kontiot ja hukat herrastelivat ilman kilpailijoita tässä metsämaassa kuin ainakin omassa valtakunnassaan. Ihmisten karjat saivat käydä laitumella ainoastaan heidän armoillaan. Ja kansa kunnioitti kontioitaan hienotunteisella arvonannollaan kuin egyptiläiset Apis-härkäänsä.

Kun Tolvajärven yli oli ajettu, sukellettu metsään ja ajettu muutama virsta, noustiin yöpuulle Ristsalmen majatalossa, jonka omistaja oli.

Hilippa Vornasen poika. Vornasen suku on kuuluisin metsästäjä- ja laulajasuku näillä seuduin. Vornaset ne olivat ensimmäisiä ja tarmokkaimpia kyttiä, jotka nousivat kontioideu ja hukkien itsevaltiutta järkyttämään näissä metsissä. Pari miespolvea tätä sukua kävi alituista taistelua metsän petoja vastaan aseilla, jotka eivät olleet niin murhaavia kuin nykyaikaiset, mutta uljuudella ja pelkäämättömyydellä, joka voiton kallisti heidän puolelleen. Henkensä turvana heillä oli keihäs, joka viimeisen sanan sai lausua otteluissa. Olihan siis niinkuin olla pitikin, että Vornanen oli ensimmäinen, joka kättä pisti meille, kun tänne Tapion valtakuntaan astuimme. Olihan niinkuin olla pitikin, että Vornanen asui kruunun metsätalossa, sillä kruunun maitahan nämä kaikki olivat. Siis majatalotkin kruunun rakennuksissa. Ei täällä naapurit joutuneet avuksi, jos hätä päälle tuli. Lähimpään naapuriin oli majatalosta 10 km kesällä, 6 km talvella. Maantie oli ainoa kärrytie, muuanne vei metsäpolut. Shemeikan taloon johti polku etelään käsin ja sinne oli 10 km.

Muistelin tuttavaani siellä Helsingin kaduilla ja kysäisin, eikö Vornanen pääse peltojensa oikeaksi omistajaksi. Ei sanonut tietävänsä, asiat ovat vielä sotkuisat. Teki mieleni lohduttaa ja sanoa, että siellä Helsingissä on mies, joka ei saa päivän lepoa, ei yön rauhaa Vornasten omistusoikeuksien takia. Hänellä on se oikea kärpänen päässään, eikä se herkiä surisemasta, ennenkuin kaikki asiat hyvin järjestyvät. Ken ymmärtäisi valtioneuvoston päätöksen elokuun 10:ltä päivältä, voisi sanoa, miten Vornasen käy.

Pojasta polvi muuttuu, sanoo sananlasku. Se pitää paikkansa, mitä Vornaseen tulee. Suvun nykyinen edustaja ei ole suinkaan karhun- eikä sudentappajan näköinen. Pitkä ja hoikka hän on kuin Ruotsin nykyinen kuningas Kustaa V, mutta hiljainen ja säyseä. Ja mikä kummallisinta, ei parran untuvaakaan tämän 40 v. vanhan isännän poskissa, huulilla tai leuassa. Ei koskaan hänen ole partaveitseen tarvinnut tarttua, hän sanoi tähän asti selviytyneensä vain karkealla pyyhinliinalla. Partahuuliahan karjalaiset ovat sekä runoissa että todellisuudessa, mutta kun kerran poikkeus säännöstä tavataan, näkyy se olevan radikaalisempi kuin missään muualla maassamme. Onhan harvinainen ilmiö harvapartaisten länsisuomalaistenkin joukossa sellainen mies, joka ei partaveistä ole pakotettu käyttämään. Toinen ihmeellinen ominaisuus Vornasessa oli, ettei hänellä ollut lasta. Tavataanhan näillä seuduin miehiä, joitten vaimot nurkumatta ja helposti synnyttävät jopa kuusitoistakin lasta. Tunnen pitsienmyyjättären Suistamosta, Karjalan Marin, jolla on ollut 16 lasta. Näistä muutamat ovat syntyneet junavaunuihin, yksi Helsingin rautatientorille. Toinen puoli on kuollut noin vain väen tungokseen, mutta vielä elää sentään 8 lasta. Vornanen oli parraton ja lapseton. Vanhoista karhuntappajista esi-isistään ei häneltä ollut muuta jälellä kuin pituus, jota oli sinne loppupuolille 2 metriä.

Pitäisi panna tarkka mittaus käymään tämän Karjalan kreikkalaiskatolisen kansan kesken, jotta päästäisiin selville siitä, onko se pitempää kuin muut suomalaiset, ja olivatko siis Käkisalmen vanhan läänin asukkaat kookasta kansaa? Kun ajattelen Shemeikkaa, Onoilaa, Vornasta, Ägläjärven Kononoffeja, Suojärven talollista Mikko Koivusta, Mantshinsaaresta kotoisin olevaa Talouspäällikköä Johannes Taulamoa, niin kaikkihan he ovat koko joukon yli 3:n kyynärän miehiä. Ja ruumiinrakenteeltaan aivan samanlaisia, nimittäin pitkänhuiskeita, solakoita, hoikkia miehiä. Ei vanhoilla päivilläkään mitään lihomisen merkkejä. Tällainen mittaus olisi sitäkin tärkeämpi, kun kulkuneuvojen parattua kansa joutuu kohta rotusekoituksen alaiseksi. En luule, että silmäni pettivät; Raja-Karjalan väki on ainakin yhtä pitkää kuin Turun ja Tampereen kansa. Hyvässä lykyssä se voisi saavuttaa ruotsalaisten keskipituuden 169 cm. Jos mittaus pannaan toimeen, ei muu väki saa tulla kysymykseen kuin kreikkalaiskatolinen, sillä luterilaiset karjalaiset ovat suurimmaksi osaksi muualta muuttaneitten, etupäässä savolaisten, jälkeläisiä ja siis lyhyempiä.

Niin, Vornanen ei enää ollut kontion- eikä hukantappaja, sentähden että hänen esi-isänsä olivat ne hävittäneet melkein sukupuuttoon. Hänen on täytynyt mukaantua muuttuneisiin olosuhteisiin. Ja sen hän on perusteellisesti tehnytkin. Ei mikään enää hänessä muistuttanut salolaista, vaikka hän täällä erämaassa asusti. Hän oli perehtynyt uudenaikaiseen suomalaiseen sivistykseen. Kun hänen kanssaan puheli, ei edes erottanut, että hän oli karjalainen. Puhui nuhteettomasti suomalaista kirjakieltä ja seikoista, joista sivistynyt maalainen yli koko Suomen puhuu. En huomannut edes jumalankuvaakaan hänen nurkissaan. Rakennus oli suomalaismallinen, samanlainen kuin kruunun omistamat talot kautta koko Suomen aina Jäämeren rantamille saakka. Iso tupa ja kaksi kamaria. Kamareissa oli rautasängyt, patjat ja viltit niinkuin ainakin sivistyneellä maalaisperheellä yli koko Suomen.

Yleis-europalainen ja yleis-suomalainen sivistys on tunkenut erämaan laitaan, kohta se valtaa koko salon. Miltä 50:n vuoden perästä Suojärven saloilla näyttää? Samanlaiselta kuin joka taholla muuallakin Suomessa. Sivistys on kuin silitysrauta, se tasoittaa kaikki rypyt ja epätasaisuudet. Kaikki muuttuu niin kiiltäväksi ja kuultavaksi. Hyvä niinkin, kun vain kaikki ei muuttuisi niin yksitoikkoisen ikäväksi.

Seuraavana aamuna ajettiin herkullisen metsän läpi. Meidän korea auttomme luikerteli kuin kirjava ukonkoira spenaatti-istutuksen juurilla. Tie kiemurteli, ja jokainen mutka oli lehtipuitten verhooma. Vastaantulija vauhkolla hevosella olisi ollut myyty, mutta ei ketään tullut vastaan. Jo liestyi metsä. Saavuttiin.

Ensimmäinen aito karjalainen kylä matkamme varrella. Siellä hymyili synkän kalmiston kupeella kylän pikkuinen pyhättö, niin sanottu »Tshasouna». Talot olivat kaikki rakennetut karjalaiseen malliin, navetat, tallit ja liiterit saman katon alla kuin asuinrakennuskin. Yksi suomalaisen huvilan malliin rakennettu talo törrötti keskellä kylää, epäsointuisena ja uhkaavana. Tuoko se nyt on ensimmäinen? Ei tarvitse olla armoitettu profeetta ennustaakseen, että 100 vuoden jälkeen kylässä ei enää muunlaisia nähdäkkään. Sääli, että niin käy, sillä kovin on komea rakennustyyli meidän karjalaisillamme. Ei se siitä kärsi, että se on kotoisin Venäjältä.

Mutta emme me kylää seisahtuneet katselemaan, me nousimme autostamme vain tavataksemme Ägläjärven Annia. Ägläjärven Annista olin kuullut matkallani paljon puhuttavan, hänet näkyivät kaikki tuntevan. Luulin häntä jonkinlaiseksi kummalliseksi olennoksi, joka omituisuudellaan herätti huomiota. Mutta eihän Anni ollut mikään muu kuin sekä ulkomuodoltaan että mieleltään Raja-Karjalan ehkä tyypillisin nainen.

Hän on sitä pisintä karjalaista rotua, Shemeikan, Onoilan ja Vornasen naisellinen vastine. Ensi työkseni pyysin Annia selkämittaan. Kuului olevan minun mittaiseni, siis 178 cm. Mutta ei hän silti ollut mikään hongankolistaja, hento ja huiskea. Päinvastoin hän oli mitä sopusuhtaisin luoma, oikea maalainen Venus tai Juno jumalatar. Täyteläinen olematta pullea, voimakas olematta karkeatekoinen. Oli oikein iloista nähdä Annin liehuvan perheenemännän toimissa. Hän liikkui tuvassa nopeasti ja niin sulavasti kuin prinsessa. Sattui vielä niin onnellisesti, että Anni oli aito karjalaisessa hommassa. Hän valmisteli nimittäin karjalaisia herkkuja, shultsinoita, pyöröitä ja shipanniekkoja. Ja tupa oli karjalaismallinen alusta loppuun saakka. Nyt tunsin olevani Raja-Karjalassa, maassa, josta paljon olin kuullut, paljon lukenut ja josta olin paljon kuvia nähnyt.

Annin komeassa, karjalaisessa vartalossa asui rotupuhdas karjalainen mieli. Hänen poskensa punoittivat terveyttä, hänen silmänsä loistivat ja suu oli alituisessa ilon hymyssä. Elävimpiä ihmiskasvoja mitä nähdä saa. Jos mitä kysyit, tuli vastaus kuin pyssyn suusta ja aina naseva, leikillinen ja iloinen. Annin suu kuuluu olevan peloittavan sukkela, se on kuin sadun prinsessan, jota ei kukaan saanut solmituksi. Kaikki sekä arat että rohkeat kosijat ovat käyneet ymmälle Annin edessä; hänen sukkeluutensa ovat ajaneet kosijat pellolle. Ägläjärven Anni on naimaton, tämä komea karjalainen tyttö, kantakirjanainen numero yksi.

Pöytä pantiin heti koreaksi, shultsinat, pyöröit ja shipanniekat kupsahtivat pöydälle. Anni heläytti kilakan naurun ja sanoi:

Anni oli jo siinä iässä, että sai valita edustajia valtiopäiville, ja oli mielihyväkseen huomannut, että kohteliaisuudesta karjalaisia naisia kohtaan vaaliliput olivat tehdyt juuri shultsinain näköisiksi. Kun yhden pyöräin ja kaksi Annin vaalilippua syö, niinkuin minä tein, silloin tietää täyttäneensä kaikki velvollisuutensa omaa ruumistaan kohtaan. Kysyttiin, miksi Anni ei mene miehelään?

Jollei meillä olisi ollut naisia seurueessamme, olisi vastaus ehkä voinut olla sekä sukkelampi että myöskin rajakarjalaisempi.

Majuria, Vilekkiä ja minua vaivasi tuon korean naisen naimattomuus. Onhan väärin sekä rakasta synnyinmaata että Raja-Karjalaa kohtaan, että tällainen nainen ei lisää ja vahvista seurakuntaa, vaan sen sijaan puolikyttyrät akat synnyttävät 16 lasta. Sehän on vastoin korkeampaa maailmanjärjestystä. Kun vielä se aika olisi käsissä, että nainen ryöstetään, silloin pitäisi jonkun Lemminkäisen tehdä partioretki Ägläjärvelle ja pakottaa Anni järkiinsä. Majuri tiesi pataljoonassaan olevan tamperelaisen aliupseerin, joka pituutensa, voimansa ja ryhtinsä puolesta vetää Anuille vertojaan. Ei muuta kuin tamperelainen komennetaan Ägläjärven rajoja vartioimaan, ja lemmen jumalatar saa hoitaa loput.

Pyhä Anna, Ägläjärven Annin täyskaima, kreikkalaiskatolisen kirkon pääpyhimyksiä, eli niinikään pitkän ikänsä lapsetonna. Hän huokaili Jumalalle ja sanoi:

    Voi minua, kenen kalttainen minusta on tullut?
    En laivaan lintujen kaltaiseksi ole tullut;
    Sillä taivaan linnutkin ovat hedelmällisiä
                     sinun edessäsi, oi Herra!

Mutta Jumalan erityisestä armosta hän vanhoilla päivillään sai lapsen, ja silloin Pyhä Anna haltioissaan puhkesi seuraavaan todella kauniiseen kiitoshymniin:

    Kuka julistaa Rubenin pojille, että Anna imettää?
    Kuulkaa, kuulkaa, kuulkaa, te kaksitoista heimoa,
           Anna imettää!

Kun nyt Ägläjärven Anni kihlautuu ja menee naimisiin tamperelaisen kanssa ja saa ensimmäisen poikansa, silloin niinä haltioituneena huudan:

    Kuulkaa, kuulkaa, kuulkaa, te Suomen heimot,
    te kahdeksan läänin ja yhdeksän maakunnan asukkaat,
           Ägläjärven Anni imettää!!

Olin kuullut kerrottavan, että kreikkalaiskatolisessa kirkossa vietetään 138 proasniekkaa vuodessa, että silloin kaikki kansa lepää, kaikki työt ovat seisahduksissaan ja sekä nuoret että vanhat kerääntyvät kokoon iloitakseen ja tanssiakseen. Olin arvellut, että tässä oli tuntuvasti laskettu liikaa. Ei suinkaan niitä niin monta ollut, eikä suinkaan koko väki niihin ottanut osaa. Mutta kertomukset ovat olleet aivan tosia, ilman liioitteluja; päinvastoin se, minkä minä näin, voitti kaikki mitä kuullut olin.

Oli Petroin proasniekan aika, kun Ägläjärvelle tultiin. Kävin Ägläjärven kalmistolla ja tshasounassa rukoilemassa Meri-Miikkulalta parempaa säätä, sillä taivas oli aina vain pilvessä ja aina vain sataa ropsautti niskaan. En juuri huomannut tulosta rukouksistani, sillä eihän jumalat jouda turhanpäiväisiä, itsekkäitä rukouksia kuuntelemaan, niillähän on niin paljon tärkeämpiä anomuksia täytettävinä. Jo silloin huomasin, että nuoret ihmiset juhlavaatteissa parveilivat kylän solissa. En ketään nähnyt töissä. Kun istuttiin tuvassa Ägläjärven Armia haastattelemassa, pujahteli näitä tyttöparvia tupaan. Miten erittäin viehättävältä tuntuikaan, kun nämä nuoret tupaan tullessaan tekivät ristinmerkin huonejumalalle. Se tapahtui niin sulavasti, jopa hiukan keimailevasti. Kumartaessaan huonejumalalle tulija kunnioittaa myöskin huoneen asukkaita. Sallihan ankara Jehovakin, että israelinlapset saivat säilyttää arvossaan ne pakanalliset huonejumalat, jotka jo entuudestaan olivat vieraassa talossa, jonne he muuttivat. Sentähden Raakelin rikos oli niin suunnattoman törkeä, hän kun varasti isänsä, Labanin, huonejumalat paetessaan Jaakoppinsa kanssa ryöstettyine lammaslaumoilleen. Huonejumala nurkassa! Kuinka monituhatvuotinen aasialainen tapa se onkaan! On erittäin tunnelmallista nähdä huonejumalan palvomista noin aivan tosissaan. Kreikkaiaiskatolilaisilla on niin paljon pyhiä paikkoja, oma kotinsa, tshasounansa ja monet kirkkonsa, luterilaisilla ei yhtään, sillä alastomat kirkkomme ovat vain sanankuuntelupaikkoja.

Ajettiin Annantehtaalle. Siellä paikat kerrassaan kuhisivat kansaa, nuorta ja vanhaa. Yllätyksellä panin merkille, että juuri vanha kansakin kokoontui näihin proasniekkoihin. Kun lähestyttiin Annantehdasta, taivalteli suuri joukko ikäkuluakkoja juhlaan, akkoja, joilta olisi luullut tanssihalun jo ammoin haihtuneen elämän kovassa koulussa. Virkusti ne loikkasivat maantienojan yli ja kumarsivat, eivät niianneet, kuten muualla Suomessa tehdään. He taivuttivat ruumistaan yhden äkin ristiluun kohdalta alas, aivan niinkuin kirkossa Meri-Miikkulan ja Pyhän Fjoklan kuvien edessä. Siis uusi jumalallinen kunnioituksen osoitus! Silmillään he hakivat minua, se minun täytyy kehuskelematta ja nöyrällä mielellä todeta, sillä missä ikinä Suomessa olen autolla liikkunut ja vaikka kuinka suuressa seurassa, on tämä oma, rakas kansani aina minussa nähnyt auton omistajan. Tällä matkalla sentään rouva Nissinen ylioppilaslakissaan ja valkoinen harso silmillään sai kunnioittavan sivukumarruksen, sillä hän menestyksellä kilvoittelee kanssani autonomistajan ulkomuodossa. Sinne ne kaikki ehättivät Annantehtaan Petroin juhlaan. Tuli erästä vihreäistä polkua myöten joukko nuoria tyttöjä valkeissa kengissä, valkoisissa silkkisukissa, valkoisissa vaatteissa, aivan kuin pääkaupungin baaliin menossa. Kinnunen, joka oli nuori vääpeli ja tunsi ei ainoastaan seudun maantiet, vaan myöskin seudun kaunottaret, supatti korvaani:

— Näinkö koreissa puvuissa, täällä erämaassa, Suojärvellä? Olin kuvitellut, että sekä nuoret että vanhat täällä kävelevät pitkävartiset saappaat jalassaan.

Niin rutosti se sivistys tätä nykyä vyöryy yli koko maamme aina sen äärimmäisiä laitoja myöten. Karhuntappajain tyttäret sipsuttelevat kengissä, jotka uppoaisivat Suojärven soihin kuin teroitetut aidanseipäät. Hei, eläköön sivistys!

Tämä proasniekka-rahvas ikäänkuin vierasteli meidän seuruettamme. En aluksi ymmärtänyt miksi. Ennen pitkää syy selveni. Kansa tahtoi viettää vanhaa Petroita, mutta uusi asetus sen kielsi. Majuri, Vilekki ja Kinnunen upseerinvormuissaan peloittivat näitä tanssihaluisia lain rikkureita. Tästä lähemmin tuonnempana.

Kaikki ne päivät, mitkä Suojärvellä viivyin, kuluivat siinä ainaisessa proasniekan touhussa. Mihin ikinä saavuttiin rajakyliin, oli väkeä koossa; niitä näki joskus roikkuvan talojen parvekkeilla niinkuin pääskyn poikasia kurkottamassa pesän reunalta. Ja seudun poliisit olivat hurjassa urakassa tämän tanssirahvaan kanssa. Poliisin piti ehkäistä juhla, mutta kansa tahtoi riemuita. Eihän poliisilla mitään ollut sanomista itse iloa vastaan, hänen vain piti kieltää se juuri sinä päivänä. Ei saanut viettää vanhaa Petroita, olisi pitänyt viettää uutta Petroita noin kaksi viikkoa aikaisemmin. Kielto ei siis mitenkään johdu siveellisistä syistä, se on vain hyvin yksinkertaisesti allakkakysymys.

Mutta tämä allakkakysymys on saanut perin kireän luonteen tätä nykyä Raja-Karjalassa. Tässä maailmassa on niin, että eihän kysymyksen painavuus vaikuta riidan kiihkeyteen. Jonninjoutavista asioista on vuodatettu verta, on ihmisiä kidutettu aina kuolemaan saakka. Älkäämme siis halveksiko tätä allakkakysymystä! Ajatelkaamme vain, että meillä joulun ja juhannuksen vietto siirrettäisiin kaksi viikkoa taaksepäin ajassa, minkä äjäkän kristikansa meillä nostaisi? Niin kiihkoisia asukkaat Raja-Karjalassa ovat tämän kysymyksen suhteen, että se on jakaantunut kahteen toisiaan manaavaan puolueeseen, että perheessä toiset jäsenet ovat vanhan luvun puolella, toiset uuden, ja molemmat puolueet proasnikoivat eri aikoina ja riitelevät toisilleen.

Muutamilla sanoilla koetan selittää tämän riidan syyt. Se johtuu oikeastaan eräästä todellakin tärkeästä kysymyksestä, nimittäin.

Tsaarinvallan aikanahan kreikkalainen kirkko meidän maassamme oli täysin riippuvainen Venäjän kirkollisista laitoksista. Kirkon pää oli Venäjän metropoliitta, ja hän taipui Venäjän valtiomahdin komennuksen alle. Sotavuosina kreikkalainen kirkko toimi suorastaan venäläistyttämis-propagandan eturivissä. Kuuluisa Kyprianos perusti tänne venäjänkielisiä kansakouluja, joille rakennettiin upeita koulurakennuksia. Jotta venäläistyttäminen sujuisi nopeammin, muodostettiin koulut internaateiksi, joissa köyhät lapset saivat sekä asunnon että ravinnon. Eräässäkin koulussa oli kaksi salia peräkkäin niin isoa, että niihin olisi mahtunut satoja oppilaita. Erinomainen konsertti-, luento- ja tanssisali. Näitä tilavia rakennuksia käytetään nyt monenmoisiin hyödyllisiin tarkoituksiin. — Opettajattariksi Kyprianos asetti venäläisiä, venäläismielisiä ja -kiihkoisia neitosia, joilla sen lisäksi myöskin täytyi olla eräs ominaisuus, joka ei muutoin ole välttämätön lasten opettajalla. Niiden piti nimittäin olla kauniita, sillä Kyprianos oli venäläinen munkki, ja jos saa Tolstoita uskoa, niin pyhinkin erakko-munkki on aivan aseeton kauniin naisen tenhoa vastaan. Saati sitte Kyprianos, joka ei ollut pyhä eikä erakko, munkki vain aivan tavallista venäläistä lajia. Kiihoitustyö sujui hyvin venäläisen hallituksen mahtavassa turvassa, ja Kyprianos rasitti itseään alituisilla tutkimusmatkoillaan, niin että kuoli. Suomen hallitushan ei saanut puuttua niiden hoitoon muuta kuin taloudellisesti niitä auttamalla.

Tuli sitten Suomen ihmeellinen vapautus Venäjän ikeen alta. Nyt nousi kysymys siitä, kuka on kirkon korkein pää, Moskovanko metropoliitta vai kuka? Mutta tätä nykyä Moskovan metropoliitta on vankina jossakin luostarissa, bolshevikit ovat julistaneet sodan kirkkoa vastaan ja ammuskelleet piispoja ja pappeja noin vain lystikseen. Kreikkalaiskatolinen kirkko on tätä nykyä ilman päätä. Se on siis tuuliajolla, josta se koettaa hapuilla lujalle perustalle.

On omituista kuulla, miten kansanmiehet Raja-Karjalassa varmasti puhelevat käsitteistä sellaisista, kuin on autonominen, autokefaalinen kirkko, puhelevat hierarkiasta ja kansanvallasta, kaanonista ja kirkkolaista, aivan kuin olisivat synnynnäisiä kreikkalaisia, perehtyneitä kreikankieleenkin. Liikemies Jaakko Seise Salmissa suorastaan hämmästytti minua sekä syvillä tiedoillaan näistä asioista että erinomaisen järkevillä ja loogillisilla ajatuksillaan. Koulunkäymätön mies, joka puhui kuin oppinut hengellinen pappi, jolle kreikkalaiskatolinen uskonto näkyi olevan ei ainoastaan ulkonainen tunnustus vaan lisäksi hengen asia. Mikäli minä hänen käsityksiään oikein ymmärsin, oli hän ehdottomasti autokefaalisen kirkon puolella, s.o. hän tahtoi, että Suomen kreikkalainen kirkko olisi »omapäinen», että se siis ei saisi joutua minkään vieraan vallan metropoliitan johtoon. Onhan selvää, että vieras johtomies on epäilyttävä kotimaisen kirkon ylin huoltaja. Seisen ehdotuksiin kuului myöskin kääntyä Konstantinopolin patriarkan puoleen pyynnöllä, että hän rupeaisi Suomen kreikkalaisen kirkon pääksi. Kummallista, aivan sama ehdotus, mikä tehtiin 1600-luvulla, kun nykyinen Karjala oikeauskoisena maana kuului luterilaisen Ruotsin vallan alle. Ei tästä tuumasta sentään silloin totta tullut, tuskin nytkään.

Tarvitseeko kreikkalaiskatolinen kirkko välttämättömästi metropoliittaa tai patriarkkaa? Eikö se tule toimeen pelkällä piispalla, niinkuin meidän luterilainen kirkkommekin? Onko muuten mitään epäkristillisempää kuin moniasteikkoinen hierarkia? Uskontohan on yksilön ja Jumalan privaattisuhde; kaikki välikädet voivat pelata korkeintaan seremoniamestarin roolia. Mutta pitääkö niitäkin olla kymmeniä eriarvoisia välikäsiä. Jos joku hengellinen kaanon-perustuslaki tällaista vaatii, niin muuttakaa se! Eihän perustuslakikaan voi olla järkähtämätön.

Mikäli tiedetään, on Venäjällä tätä nykyä käynnissä kirkon puhdistus, ei bolshevikkien komennuksesta vaan kirkonmiesten itsensä aloitteesta. Sen ohjelmaan kuuluu juuri proasniekkojen ja pyhimysten vähentäminen, kirkon dogmien muuttaminen ja selibaatin poistaminen. Onhan sellainen kaanon kummallinen, että piispan täytyy olla joko munkki- tai leskimies; nainut mies ei siihen kelpaa, jonka tähden kirkolliskokouksen tänä vuonna oli pakko valita Virosta apulaispiispa, Suomessa kun kaikki ansiollisimmat rovastit ovat avioliitossa. Kreikkalaiskatolisessa kirkossa pappi on tähän asti lukenut vain rukouksia ja pitänyt liturgisia jumalanpalveluksia, nykyisessä Venäjän valtakunnassa papit saarnaavat joko raamatun tekstistä tai päivän kysymyksistä. Eikö tällainen tapa kävisi päinsä myöskin meidän kreikkalaiskatolisessa kirkossa?

Selvää selvempi on nyt kumminkin, että vanha hierarkia ja uudenaikainen, kansanvaltainen kirkonhoito ovat törmänneet yhteen Raja-Karjalassa. Hierarkkisia mielipiteitä edustaa arkkipiispa Serafiin, kansanvaltaisia aatteita ajaa kirkolliskokous, johon seurakunnat valitsevat edustajiaan. Taistelu on tuima, toivottava tulos on jälkimmäisen täydellinen voitto. Ajan henki jo tähtää sinnepäin, ja luterilainen naapurikirkkohan on kansanvaltainen perustuksiltaan ja houkuttelee matkimiseen.

Samahan se on, mitä uskoo ja kehenkä uskoo, joko ihmeitä tekeviin, kirjallisuudesta opittuihin jumaliin tai oman järkensä perustuksella haahmoiteltuun korkeimpaan olentoon, pääasia on, että uskoo. Luja usko on suuri tekijä maailmassa, laimealla uskolla ei ole kerrassaan mitään merkitystä.

Oikeastaan koko tällä riidalla ei ole uskonnon ja uskon kanssa mitään tekemistä, kysymyksen tärkeys on vain siinä, kuka hallitsee Suomen kreikkalaiskatolista kirkkoa, piispako metropoliittoineen vaiko kirkolliskokous ynnä Suomen valtiomahti? Sivistynyt osa Raja-Karjalaa on kirkolliskokouksen puolella, niinikään useimmat papit, mutta piispan puolelle ovat muutamat yksinkertaiset asukkaat asettuneet seuraavan syyn takia.

Viime vuonna pidetyssä ylimääräisessä kirkolliskokouksessa Sortavalassa päätettiin, että Suomen kreikkalaiskatolinen kirkko rupeaa noudattamaan uutta ajanlukua, siis samaa kuin muualla Suomessa. Arkkipiispa Serafim suostui ilolla tähän muutokseen, selittäen, etteivät muutosta estäneet mitkään kanoniset syyt, vaan että se oli puhdas järjestysasia, jonka kirkolliskokous voi määrätä. Hallitus vahvisti tämän kokouksen tekemän päätöksen. Mutta vuoden kuluessa sai arkkipiispa Serafim Suomen kansalaisoikeudet, ja arvattavasti häntä painostaa eräs hämäräperäinen Venäjän ulkopuolella kokoonpantu kreikkalaiskatolinen kirkollishallinto, jonka asuin- ja olinpaikasta ei sen lähettämissä kirjelmissä virketä mitään, niin että hän nyt on jyrkästi toisella kannalla. Hän vastustaa kynsin hampain uutta ajanlukua.

Syksyllä viime vuonna kutsui piispa Eulagius, tunnettu rutivanhoillinen, kiihkeä viimeisen valtakunnanduuman jäsen, suuren kirkolliskokouksen Karlovicen kaupunkiin Galitsiassa, jonne kokoontui yli sata Venäjältä paennutta kirkonmiestä ja joka pyhä konsiliumi päätti ryhtyä tehokkaaseen vastavallankumoukseen kaikkia bolshevikkien aikomia kirkollisia uudistuksia vastaan. Jos arkkipiispa Serafim tottelee piispa Eulagiuksen määräyksiä, silloin ei meillä suomalaisilla ole mitään hyvää sieltäpäin odotettavissa.

Ei Raja-Karjalan sivistymätönkään rahvas välittäisi siitä, kuka viimeisen sanan sanoo kirkollisissa asioissa, arkkipiispako metropoliittoineen ja patriarkkoineen vaiko oma kirkolliskokous ja Suomen valtiomahti. Mutta, kun rakkaat proasniekat muuttuvat kaksi viikkoa aikaisemmiksi, niin se seikka on pannut sen mielet kuohuksiin. Ja arkkipiispa Serafim on täten saanut kannatusta syvistä riveistä. Kreikkalaiskatolinen papisto on nykyään oleellisesti noussut entisen papiston sivistystasosta. Sivistyneinä, lukeneina ja suomenkieltä täysin taitavina miehinä he arvostelevat vapaammin kirkkonsa tarpeita ja uudistuksien välttämättömyyttä. Siitä kantavat todistuksia heidän monet kirjoituksensa maamme sanomalehdissä.

Sain matkallani elävän todistuksen siitä, miten syvältä tämä uuden ajanluvun käytäntöön ottaminen on koskenut rahvaan mieliin. Kohtaus tapahtui.

Klo 12:n aikaan yöllä seisoi auttomme esikunnan portilla ja haisi vielä bentsiinin kärylle, sillä olimme juuri hetkistä ennen saapuneet matkalta valtakunnan rajalle. Ajaa mies ja vaimo hevoskopukallaan Suojärven kirkolta päin. Hevonen rupeaa tanssimaan ja hyppimään aivan niinkuin kansakin proasniekassa. Läksin heitä auttamaan ja kysyin:

Hänen aviovaimonsa istui kärryissä sanaa sanomatta, hieman niinkuin vilun kohmeissa. Hevonen peruutettiin pois hajun alta, ja mies lähti auttoa katselemaan. Täällä hänen silmänsä äkkäsivät majurin, joka näkyy olevan tuttava valtakunnan reunoja myöten. Mies, jonka nimeä en kiihkeän uskonnollisen väittelyn takia ehtinyt udella, vaan jota aion nimittää Serafimiksi, näki hetken tulleen nyt kerrankin saada tyhjentää katkeroituneen mielensä ja uskonnollisten tunteittensa loukkaukset. Hän rypisti kasvonsa ihmeellisiin kurttuihin ja alakuloiseen valittavalla äänellä hän rupesi marisemaan. — En osaa karjalankieltä, enkä uskalla sitä matkia, mutta vaikuttavampi vuoropuhelu olisi, jos se präntättäisiin niinkuin se sinä yönä pursusi asianomaisten huulilta.

Serafim. Onko luvallista, että sotamiehet saavat tulla ihmisiä häiritsemään, myö kun lähettiin vanhan Petroin proasniekkaa viettämään tuonne Kaitajärven kylään. Myö kun juuri tanssittiin, niin hyö tulliit ja löit pyssynperällään tanssivia pariloita p—sauksille. Onko se oikein? Kuka heille sen luvan on antanut. Eikö myö saada tanssia milloin tallotaan?

Serafim. Kuulehan, onko sotamiehillä lupa tulla lyömään tanssivia pariloita p—sauksille, kun myö ollah vanhan Petroin päivää viettämässä Kaitajärven kylässä.

Minä koettelin kysyä väliin: onko sinulla mustelmia, mutta ei Serafim sitä kuunnellut. Entä eukollasi? Ei sitäkään.

Majuri. Tjakkua sie minuo, elä solttuloita. (Hauku sinä minua, elä sotamiehiä.)

Serafim. Ka, mitä minä sinusta tjakkoan, ethän sie ollut lyömässä, soltut löivät.

Majuri. Mie olen käskenyt, ettei vanhan Petroin päivää saa viettää ja että sotamiesten täytyy hajottaa kaikki proasniekkaväki. Itse olette päättäneet kirkolliskokouksissanne, että uus Petroi on vietettävä, mutta nyt tahotte viettää molempia, sekä uutta että vanhaa Petroita. Koko kesänne menee proasniekkoihin.

Serafim. Vai koko kesä? Minkä sinä mahat meille, jos me kotonamme vietämme vanhaa Petroita. Emme tee mitään, emme kynnä, emme leikkaa, istumme kotona ja tanssimme ja laulamme. Niin on isämme tehneet, eivät vanhan Petrun päivänä niin mitänä tehneet, niin tehhään mekin. Jumala proasniekat on laatinut, ei niitä ihmiset saa muutella. Jos sie ajanet pois kylästä, myö laiskotellaan kotona.

Majuri. Niin kauan kun mie tässä komentoa pidän, ette vietä proasnikoita vanhan ajan mukaan. Iloitkaa ja riemuitkaa, miten paljon tahansa Petroin päivänä, mutta uuden ajan mukaan, niinkuin teidän edusmiehenne ovat päättäneet.

Serafim. Mie annan piruja edusmiehille, mie vietän proasniekat vanhan luvun mukaan. Silloin mie tiiän, milloin menen heinään, milloin kylvöön. Ka, uuden mukaan en mitään. Soaphan ne nuoremmat tehä mitä tahtovat, myö vanhat, myö pietään vanha luku.

Siihen keskustelu loppui. Auton bentsiininkatku oli hieman haihtunut, ruuna kulki vavisten auton ohi, eukko istui kohmeissaan kärryissä. Ehkä hän poti mustelmia siinä paikassa, mihin pyssynperät olivat sattuneet. Serafiin nousi vastenmielisesti kärryihinsä, hän olisi mielellään vielä jatkanut väittelyä, mutta majuri oli poistunut sisään ja minun, siviiliraukan, kanssa ei kannattanut riidellä. Uhka paloi hänen silmissään, kun hän kapusi kohmettuneen eukkonsa, vanhan tanssitoverinsa, viereen. Hänen silmäyksistään voi lukea seuraavat kopeat sanat: »Tässä istun muijani vieressä, enkä mahda muuta.» Sinne ne hävisivät sitte jonnekin Jehkilän sillan taakse.

Jäin miettimään tämän Raja-Karjalan rahvaan luonnetta. Tuo mies tuossa ja hänen muijansa olivat ehkä siinä 40 vuoden korvilla, mutta siksi ilonhaluisia, että olivat Jantusen jaloin lähteneet 3:n peninkuorman päähän Kaitajärven kylään tanssimaan vanhaa Petraa. Siis kuuden peninkuorman reissu yhtä tanssi-iltamaa varten. Tekeekö muut suomalaiset niin? Ei muuanne kuin ehkä laulujuhliin ja suurempiin kansanjuhliin. Tuskin tanssi-iltamiin, kun jo ovat naimisissa ja 40:n vuoden vanhoja.

Mutta kun kerran on sellaisen matkan tehnyt, niin varmaan mieltä kaivelee, jos viranomaiset keskeyttävät juhlan. Mies oli toivonut vanhan eukkonsa kanssa saavansa oikein hiki hatussa pyöritellä »prishakkaa»; ehkä olivat vanhan Pertoin juhlassa ensi kerran nähneet toisensa, tehneet sopimuksen koetella kahden viikon ajan, sopivatko he yhdessä elämään — niin sanottiin minulle, että ainakin Pitkärannan Valossi-proasniekassa tehdään — ja huomattuaan, että ovat toistensa mieleisiä, menneet kihloihin ja naimisiin. Nyt tahtoi mies ja vaimo muistutella mieleensä ensi lemmen ihanoita hetkiä, pyörähtelivät hurjassa pyörteessä tanssilavalla, niin tulee solttu ja pompottaa pyssynperällä pariskunnan pehmeimpiä paikkoja. Toden totta, vähemmästäkin sitä ihminen joutuu pois tanssin tahdista, ja vähemmästäkin se mieliparka myrtyy. — Uusi aika se monen pyhimmät tunteet tallaa jalkainsa alle. Se ei välitä huolista ei huokauksista. Ken ei tottele, saa pyssynperällä paukkuja. Kun oikein pahasti käy, voi saada paukkuja hellempiinkin ruumiinosiin, kuin mihin Serafiin ynnä puolisonsa saivat.

Samalla tavalla kai koko uskonriidankin käy. Vanha polvi viettää vanhaa Petroita, uusi polvi uutta. Ja niin vähitellen koko allakkakysymys häviää päiväjärjestyksestä vanhan polven mentyä kalmistojen nurmen alle.

Uskonto on melkein yksinomaan tunnelmallista laatua. Pieninkin loukkaus koskee kipeästi hermoihin. Sentähden toivokaamme vihdoinkin saavamme maahamme täydellinen uskonnonvapaus laissa vahvistetuksi. Kukin ihminen saakoon tulla autuaaksi omilla metkuillaan. Sehän sittenkin oli Serafiminkin lopullinen toivomus.

Salmin viisas Jaakko Seise väitti, että eräs Karjalan luterilainen rovasti tahtoisi panna käyntiin jonkunlaisen ristiretken käännyttääkseen Salmin, Suistamon ja Suojärven seurakuntalaiset luterilaiseen oppiin. Se vielä puuttuisi aikana, jolloin hartaasti odotellaan täydellistä uskonvapautta! Mikä vahinko, jos nuo komeat kreikkalaiskatoliset kirkot kadottaisivat monet kauniit kuvansa ja kultauksensa ja muuttuisivat lohduttoman alastomiksi luterilaisiksi latokirkoiksi. Täydellisen uskonvapauden nojalla tahtoisin vielä lisätä tätä kirkkojen kuvasarjaa Väinämöisen, Ilmarisen ja Lemminkäisen kuvilla. Siten kirkot muuttuisivat vieläkin kodikkaammiksi, vieläkin karjalaisemmiksi. Sillä eiväthän mitkään legendat ajatuksen jaloudessa ja sanonnan taituruudessa voita karjalaisten omia pyhiä kertomuksia Väinämöisen opista ja elämästä. Ihmeethän ovat samat, oppi niinikään, karjalaisten tarut vain niin monin verroin ihanammin kerrotut. Ne kreikkalaiskatolisen kirkon legendat, mitkä minä tunnen, ovat kyllä hartaan ja hurskaan mielen luomat, mutta huonon kynän kirjoittamat.

Meillä »ruotshalaisilla» on viime aikoihin saakka ollut huono käsitys venäläisistä papeista, vaikka emme suinkaan ole heitä tunteneet oikeastaan muuta kuin ulkomuodolta. Jo tuo persialais-frygialainen virkapuku, tuo assyrialainen tukkalaite on tuntunut niin epäeuropalaiselta, niin mustan aasialaiselta, että väkiseltäkin on tullut heitä nähdessään ajatelleeksi joitakin babylonialaisia Mylittan pappeja. Kerrottiin ennen muinoin heistä, että he kilvan musikoittensa kanssa elelivät humalasta humalaan, että he kirjoja ylen harvoin availivat, että heidän yleissivistyksensä oli aivan alkeellista laatua. Seurustelin kerran erään munkkipapin kanssa Valamossa joitakin päiviä. En voinut hetkeksikään päästä siihen tunnelmaan, että minulla oli sivistynyt ja lukenut mies seurassani. Tavallinen opas vain, joka halulla poltteli sikariani lehtojen suojassa ja kysäsi, eikö minulla ollut taskussani jotakin miestä väkevämpää. Mutta kun hän kirkossa johti jumalanpalvelusta, loisti hän kuin Naantalin aurinko, kuin auringon jumalan pappi, kultaiset päivänsäteet sekä selässä että vatsan päällä. Menot kauniisti pakanallisia Kroisoksen, Nebukadnesarin ja Kyroksen ajoilta, ja juuri sentähden niin erinomaisen mieltäjännittävät ja vanhuudellaan miellyttävät. Iankaikkisia ihmishartauden luomia seremonioja, joitten mystillinen synty häipyy historiantakaisiin aikoihin ja joissa vain Kristuksen nimi on sijoitettu vanhojen pakanallisten jumalien nimien kohdalle.

Nyt on suuri muutos tapahtunut tässä säädyssä. Nythän kreikkalaisen kirkon papit sekä ihmisinä että kansalaisina ovat muitten suomalaisten veroisia. He ajattelevat kuin me, he puhetavat kuin me ja heidän raamatuntuntemisensa alkaa olla korkealla tasolla. Ainakin he kirjoituksensa mättävät täyteen tällaisia koristeita: (Matt. 2.3), (Joh. 4.5—10), (2. Rom. 14). Eipä siltä, että tällaiset osviitat tekisivät kirjoituksen nautittavaksi, mutta osoittavathan ne lukeneisuutta ja raamatun tuntemista.

Tärkeintä kaikesta sentään on, että he ovat suomalaismielisiä. Miten kauniisti ja aito karjalaisen herkällä tunteella papit Sortavalan kirkolliskokouksessa kuvailivatkaan sitä onnellista tilannetta, mikä syntyy, kun papisto, yksinpä sen korkein pää, arkkipiispa, taitavat sen kansan kieltä ja ymmärtävät sen kansan mielen, minkä palveluksessa he ovat, ja kuinka lohdutonta on elellä, kun johtomiehet kylmästi ja yliolkaisesti, tajuamatta kieltä ja mieltä, kohtelevat sitä kansaa, jonka henkinen kehitys on uskottu heidän käsiinsä. Tällaiset puheethan jo osoittavat kulttuuria ja valistunutta kansalaismieltä. Tuskinpa siis meillä on syytä pelätä, että tämä uusi kreikkalaiskatolisen kirkon papisto tekee työtä vieroittaakseen Raja-Karjalan väestöä sen omista veljistään, meistä muista suomalaisista. Minä ainakin sain sen käsityksen, että kansa ja papisto ovat yhtä hyviä suomalaisia kuin kaikki muutkin Suomenniemellä asujat, tietysti muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, jotka Venäjän rajan läheisyys ja yhteinen uskonto ovat omiaan herättämään eloon.

Uuden ajanluvun käytäntöön ottamisessa ei papisto ole ollut vastustavalla kannalla. Yksinpä arkkipiispa Serafimin kirkkohallituksessa on jäsenten enemmistö häntä vastaan. Papisto koettaa parhaimpansa mukaan taivuttaa kansaa hyväksymään uuden ajanlaskun ja viettämään proasniekkansa sen mukaan, sillä papisto käsittää, ettei tässä piile uskonnollista vaaraa, vaan että se todellakin on ainoastaan allakkakysymys. Eräskin pappi varoittaa kuulijoitaan seuraavalla raamatusta lainatulla lauseella: »te kuurnitsette hyttyisen ja kamelin nielette». Mikä ihana sana tuo »kuurnitsette»! Ei sitä suojärveläinen ymmärrä, eikä muutkaan suomalaiset. Se on sitä vanhan länsisuomalaisen heimon unhoonjoutunutta kieltä, jota raamatun vanhimmissa painoksissa on käytetty. Silloin ei tunnettu sanaa siivilöidä. Mutta mainiosti se sopii vanhan ajanlaskun vanhoillisille puolustajille. Ainakin voi arkkipiispasta sanoa, että hän kuurnitsee hyttysen, sillä vuosi sitten hän piti hyttystä hyttysenä, nyt hän on kuurninnut sen ja korottanut sen kanonisen kamelin arvoon. Kirkkokansa taas aina pitää uskonnollista hyttystä kamelina ja kamelia hyttysenä niin Raja-Karjalassa kuin muuallakin Suomessa. Kristuksen ihmeet, kirkolliset juhlat ja mystilliset uskonnolliset menot ne heidän silmissään ovat ainakin kaksikyttyräisiä kameleita, oppi taas sen sijaan heikosti inisevä hyttynen, joka kerran kesässä vain saa heidän korvakalvonsa hieman väräjämään.

Toivokaamme, että kreikkalaiskatolinen papistomme opettaa seurakuntalaisensa nielemään hyttysiä, mutta kuurnitsemaan kaikki sekä yks- että kakskyttyräiset kamelit.

Tapasin monta komppanianpäällikköä matkalla ja huomasin, että tällainen virka mahtaa olla sangen terveellinen, sillä kaikki olivat ruumiillisesti valioväkeä, pitkiä, terveitä, ahavoituneita ja ryhdikkäitä miehiä. Olivatko he valittua väkeä alun pitäen, vai olivatko ammatissaan kehittynet sellaisiksi? Ehkä ainekset olivat hyvät, ehkä harjoitus oli kehittänyt idut huippuunsa.

Ensiksi hän oli sotamies kiireestä kantapäähän. Näytti siltä, kun hän olisi ottanut elämänsä päämääräksi olla nuhteeton palveluksessaan, tadellos, niinkuin saksalainen sanoo. Saksalaista syntyperää hän onkin. Majurin läsnäollessa hän ei koskaan unohtanut, että hän oli vain komppanianpäällikkö, majuri pataljoonanpäällikkö, siis korkeampi arvossa. Kyllähän Vilekkikin joskus nosti harjaansa, kuten ongittu ahven, ja päristeli jotakin virallista puhetta huuliltaan majurilleen, mutta ei Vilekissä ollut sitä vaskeen valettua saksalaista perusasentoa, mikä Jehkilän päälliköllä. Tämä ei hellittänyt ryhtiään hetkeksikään, vaikka ei ollut virka-asioista minkäänlaista puhetta. Jos majuri sattui heittämään aivan laupiaan, voisinko sanoa siviilisilmäyksen, päällikköön, tämä jähmettyi heti kuin kauris boan silmäyksen edessä, kantapäät napsahtivat toisiaan vastaan, selkä oikeni ja käsivarret muodostivat kaaren hartioilta lavoille. Hän seisoi siinä kuin etruskilainen vaasi jalustallaan. Tadellos, tadellos, soi ääni korvissani. Tuollainen se juuri oli se ihmeteltävä saksalainen disipliini. Esimiehensä käskystä tällainen upseeri ei vitkastele mennäkseen vaikka varmaan kuolemaan.

Suureksi ylösrakennuksekseni kuuntelin telefonikeskustelua hänen ja hänen vääpelinsä välillä. Noin ei siviili-ihminen koskaan puhuisi. En sitä oikein ymmärtänytkään. Jokainen kysymys oli mahdollisimman lyhyt, jonkun edeltäpäin määrätyn kaavan mukaan laadittu. Kysymys paukutettiin telefoniin kuin viistuumainen naula kolmituumaiseen lankkuun ja lopussa käytettiin lauseita, joitten syvintä merkitystä en tajunnut. Juuri noin kai se ylikortteerimestari Ludendorff saneli käskyjään telefoniin, kun joku suuri tappelu oli käynnissä itäisellä tai läntisellä rintamalla. Tämä näytelmähän oli suuren maailmansodan jälkimaininkia.

Komppanianpäällikön omassa huoneessa oli hyllyillä pitkä sarja lasisia putkia ja pulloja. Hän oli intohimoinen kemisti, ehkäpä alkemistikin. Arvattavasti hän osasi valmistaa aineksia sellaisia, jotka tuon Jehkilän sillan tuossa ikkunoitten edessä räjäyttäisivät tuhansiksi sirpaleiksi kaikkine siinä mahdollisesti hyökkääville vihollisilleen. Alkoholin kaikki turmiolliset ominaisuudet hän pilkulleen tunsi ja tiesi prosenttisatsit, niin ettei hänen ruumiinsa koskaan ollut saanut liian monta prosenttia tätä laissakin kiellettyä virvoitusnestettä.

Mutta eivät komppanianpäällikön mieltäkiinnittävät ominaisuudet vielä tähän loppuneet. Hän kertoi elämästään juttuja, jotka nostattivat hiukseni pystyyn. En muista moneenko salaiseen yleismaailmalliseen seuraan hän kuului. Jos muistaisinkin, ei ole lupa niitä julkisuudessa mainita. — Aivan niinkuin suojärveläinen metsämies muinoin, ja ehkä vielä nytkin, ei saa turhaan lausua kontion nimeä korvessa, sillä silloin hukka perii. Eihän Jumalan oikeaa nimeä kukaan muu tuntenut kuin profeetat, mutta sillä nimellä he tekivät ihmeitä. Sanallahan Väinämöinenkin tuhosi Joukahaisen. Se oli juuri tämän Kalevalan taikamaan läheisyys, joka antoi komppanianpäällikön kertomuksille niin mystilliset puitteet.

Eikä Jehkilän komppanian päällikkö vain mikään laimea, n.s. maksava jäsen näissä seuroissa ollut. Päinvastoin! Hän oli toimeliaimpia ja tarmokkaimpia. Jottei mitään epäilyksiä syntyisi, veti päällikkö laatikostaan koko joukon todistuskappaleita, pieniä ja suuria esineitä, kultaisia, rautaisia, emaljeerattuja, platinaisia. Ne olivat annetut jäsenelle Lynx, se oli päällikön kansainvälinen nimi. Taas Kalevalainen nimi. Lynx merkitsee ilvestä. Mainio nimi täällä metsässä. Ainoastaan sillä nimellä hän on tunnettu salaseurassaan.

Kummastukseni muuttui suorastaan ällistykseksi, kun komppanianpäällikkö vetäsi laatikostaan seuransa suurmestarin komean, runsaasti koristellun, raskaan ketjun, kaikenmoisine salamerkkeineen, joka ketju ulottui hartioilta aina vatsalle saakka. Vähintään arkkipiispan, ehkäpä metropoliitan tai patriarkan ketjuja vastaava. Tämä ketju jää hänen huostaansa koko elinajakseen. Vasta kuoltua se lähetetään seuralle takaisin, annettavaksi sitte ansiokkaimmalle jäsenelle. Minun piti monta kertaa katsella ikkunasta ulos toipuakseni hämmästyksestäni ja herätäkseni todellisuuteen. Edessäni seisoi salaisen seuran suurmestari, joka komensi prinssejä, herttuoita, ruhtinaita, kreivejä, paroneja kaikista maailman ääristä, silmiäni häikäisi suurmestarin kallisarvoinen ketju — mutta olihan tuossa ikkunoitten alla Jehkilän silta, joka vie Suojoen yli, ja jossa proasniekkoja sekä vanhan että uuden luvun mukaan tanssitaan. Totta siis oli, ei unta.

Mikä näitten salaisten seurojen tarkoitus on, sitä en tahtonut udella. Komppanianpäällikön koko vakava olemus, hänen tieteelliset harrastuksensa, hänen nuhteettomuutensa virkatoimissaan, hänen erinomaisen tyyni kohteliaisuutensa takasivat sen, ettei seuralla voinut olla muuta kuin mitä jaloimmat tarkoitusperät. Minusta tuntui siltä, kuin seuran jäsenyys vaatisi uhraavaisuutta aina kuolemaan saakka seuran aatteitten puolesta.

Tieto komppanianpäällikön kuulumisesta salaseuroihin on suonut hänelle täällä vanhojen taikojen maassa ihmemestarin sädekehän olentonsa ympärille. Näin minulle supatettiin.

Joka ainoa perjantai klo prikulleen 5 komppanianpäällikkö ottaa piipun nurkastaan, istuutuu mukavalle tuolille, pistää piippuunsa jotakin tupakantapaista ja polttaa sen salaperäisen juhlallisesti. Tunnin kuluttua mystillinen, pyhä suitsutus on ohi ja piippu pannaan takaisin hyllylleen. Muuta tupakkaa päällikkö ei polta, ei nauti väkeviä, ei kiroile, vanno, noidu eikä ketään petä, mutta perjantaina klo 5 hän vetelee rintahaikuja tästä salaperäisestä tupakkapanoksesta. Se kuuluu olevan niin väkevää, että jos kuka tahansa muu ihminen siitä haijun vetäsee, heti kuuluu koipensa oikasevan. Mutta komppanianpäällikkö siitä vain kuuluu sekä henkisesti että ruumiillisesti virkistyvän.

Tiesin, että Kalevalan kankahilla muinoin salaoppia harjoitettiin, syntyjä syviä akkiloitiin, luulin tapaavani rippeitä sellaisesta menosta vielä kansan keskuudesta, mutta yhdyinkin siihen Jehkilän esikunnassa, sen päällikön kotona. Vaikka omasta puolestani luulen päässeeni vapaaksi kaikista aasialaisista taruista, huvittaa minua kumminkin suuresti kohdata ihmisiä, jotka haluavat verhota itseään salaperäisyyden vaippaan. Suomalais-saksalainen Faust täällä maamme itäisimmässä nipukassa jonkun kilometrin päässä rajasta teki minuun erittäin väkevän vaikutuksen. Koko sieluni oli viritetty ihmeitä vastaanottamaan, kun matkalle läksin, jonka tähden mystillisyys kirkoissa, tshasounoissa ja missä tahansa löysi erittäin herkän kaikupohjan sielussani. Kuta harvinaisempia ihmisiä matkalla tapaa, sitä rikkaammiksi käyvät muistot.

Ilolla ja kunnioituksella kumarran tätä Jehkilän Faustia, upseerin puku yllään, salaperäinen sormus sormessa, salaperäinen piippu suussa ja lasiputkia, lasipurkkeja, lasipulloja viheriäisine nesteineen pöydällä ja ikkunan laudoilla.

Kaikkein enimmän minua hämmästyttivät tällä matkallani niitten talollisten kodit ja asuinrakennukset, joihin poikettiin yöksi tai muuten kyläilemään. Myönnän kyllä kernaasti ettemme kaikkein alkeellisimpia majapaikkoja valinneet, vaan pikemminkin seudunpohatoitten asumuksia. Oli miten oli, mutta hämmästykseni oli suuri. En ollut uneksinutkaan, että Raja-Karjalan talollinen niin uhkeasti eläisi.

Ensin muutama sana itse rakennustavasta. Olin ihmetellen katsellut Bomban talon kuvaa Suojärven Kuikkaniemestä. Sen päätyhän suippeni kattoa kohti kuin Finbyn kirkko Itämeren saaristossa. En tiedä vieläkään varmasti, onko Bomban talo korkeampi kuin Finbyn kirkko vai ovatko ne yhtä korkeat. Bomban talo ei suinkaan ole ainoa tätä suurta kokoa. Siinä on aivan lähellä yhtä suuri rakennus, jonka omistaa talollinen Vanja Trofimoff.

Liikun hyllyvällä polulla, kun rupean rakennustaiteen historiaa pohtimaan, sen mielelläni todistan, mutta luotan kahteen silmääni, joita joskus olen pitänyt auki maailmata kulkiessani. Tein heti kysymyksen, missä olin samanlaisia julkisivuja nähnyt? Vähän akkiloituani hoksasin, että Räävelissähän sellaisia näkee, näkee Lyypekissä, näkee Hampurissa, näitten kaupunkien vanhimmissa rakennuksissa. Julkisivu katua vasten, huikean jyrkkä katto, ja julkisivun takana kaikki ulkohuoneet. Kreikkalaiskatolisen kirkon mallia tässä ei nähdä rahtuakaan. Nehän ovat aasialaista tyyliä, joitten loivia kattoja koristavat lukemattomat falloskuvut. Jos tämä Raja-Karjalan rakennustyyli jotakin muistuttaa, niin onhan se goottilaista tyyliä. En ole käynyt Novgorodissa — Jumalan kiitos —, mutta tiedän, että se on Hansaliiton äärimmäinen itäinen siirtopaikka. Eiköhän sielläkin tavattane samanlaisia rakennuksia kuin Räävelissä, Lyypekissä ja Hampurissa. Ja Novgorodin aluettahan Suojärvi on ollut suurimman osan historiallista aikaansa. Mikä estäisi, että tämä tyyli on syntynyt sen näkemisen perustuksella, minkä maalaiskansa pääkaupungissaan aina silmiensä edessä havaitsi. Vai onko tämä tyyli yhteistä koko avarassa Venäjän valtakunnassa?

Tällainen Raja-Karjalan ihmisasumus on saman katon alla kuin kaikki talon ulkohuoneetkin. Siinä on navetat, siinä tallit, siinä laveat yliset, siinä liiterit, siinä heinä- ja olkikorsut, siinä kaikki varastohuoneet. Emäntä voi sängystä suoraan pujahtaa lehmiään lypsämään alushameisillaan ja avojaloin, huivittomin päin, satoipa ulkona hotj kaatamalla. Niinikään talvella suurilla pyryillä voi hän luikahtaa siivatoittensa luo melkein samassa asussa, sillä navetassa on aina lämpimän pykäliä. Samoin isäntä voi juottaa hevosensa mihin aikaan yöstä tahansa, ei tuulet eivätkä hanget tee estettä. Kun lähdetään hevosella ajamaan kesällä tai talvella, valjastetaan se avarassa hallissa; siellä saa rauhassa sateesta tai pyrystä laittautua kuntoon ajopeliinsä, hallin ovet avataan ja hevonen syöksyy ulos rajuilmaan. Ei hienot kengät kastu nuorilta Annantehtaan neitosiltakaan, kun he ajavat naapurikylien proasniekoita viettämään sekä vanhan että uuden ajan mukaan.

Tällainen asumus on kuin linna muureineen, aivan niinkuin Hansakaupunkien rakennuksetkin. Jos voro tai vihollinen tahtoo jotakin viedä talon tavaroista tai elukoista, täytyy hänen ensin murtautua tämän muurin läpi. Siellä hallissa vahtii naljasilmä pystykorva, joka nostaa hurjan melun, jos epäilyttäviä rasauksia alkaa kuulua. Venäjän susikin saa siellä ulkona värjötellä kieli pitkällä tyhjin mahoin, ei pääse lampaitten karsinaan eikä saa vahtikoiraa niskasta pudistella. Kaikki, mitä talossa on, sijaitsee samojen seinien, saman katon alla.

Vanja Trofimoffin isoa taloa kävin tarkastelemassa. Käveltiin kaikki yliset. Siellä oli leveät käytävät kuin linnassa ainakin. Jo avautui aukko oikealle. Siellä alhaalla oli avara halli, siellä näkyi tallin ovi, ladon ovia ja kaikenlaisten pikku rakennusten aukkoja. Aivan niinkuin Helsingin pörssitalossa, vaikka ovet siellä eivät johda elukoitten luo, ravintoloihin ja keinottelupaikkoihin vain. Peloitti hieman astuskella siellä puolipimeässä, sillä tiesinhän, että navetan ja tallin ylisillä on petollisia aukkoja, joista rehu tipautetaan elukoitten turpien eteen. Seurasin visusti Vanjan askeleita, jotta voisin tarrata kiinni hänen ystävällisiin koipiinsa, kun sikolätin aukon seutuville saavuttiin. Siat, sen tiedän lapsuusvuosiltani, eivät tunne sääliä, jos mitä sattuu heidän kaukaloihinsa tipahtamaan. Nehän ovat kaikkiruokaisia.

Vanja Trofimoffin taloon tultiin erityistä katettua käytävää pitkin. Mutta Maimalammen talossa astuttiin suoraan päähalliin, josta korkeita rappusia myöten noustiin toiseen kerrokseen, mistä päästiin tupaan. Siellä ei asuinrakennuksella ollut omaa sisäänkäytävää. Samasta hallista päästiin sekä talonväkeä että elukoita tervehtimään.

Koettelin saada sieraimiini elukoitten eri hajuja. Mutta olihan kesä ja lehmät ja hevoset laitumilla. En tuntenut mitään erikoista hajua. Toista on alppimaissa, jossa lehmät sijaitsevat alakerrassa, ihmisten asunnot niiden yläpuolella. Siellä vaaditaan tarkinta puhtautta, jottei lehmän imelät huokaukset ja muut ulostukset pistä nenään. Mutta Raja-Karjalan suurissa taloissa elukat ovat niin kaukana asuinrakennuksista, ettei haju pääse nousemaan ihmisten ilmoille. Pienemmissäkin taloissa on porstua erottamassa sielullisten ja sieluttomain asukasten maailmoita.

Minulle tuottivat nämä Raja-Karjalan talojen julkisivut odottamattoman miellyttävää silmänruokaa. Ne näyttivät niin perin muhkeilta, ne ikäänkuin huokuivat ulos varallisuutta, jota ei sentään aina taitanut niiden kattojen alla olla olemassa. Näin niitä matkan varrella sadoittain, ja aina vain ne tekivät saman hauskan vaikutuksen. Niin on ihminen kärkäs ihannoimaan uusia näkemiä, että minua suorastaan harmitti, kun näin jonkun uuden rakennuksen, joka oli tehty taktilliseen suomalaiseen huvilatyyliin. Tämä niiden epäedullinen vaikutus kai johtui siitäkin, että pelkäsin näitten huviloitten tunkevan pois tieltään vanhan rakennustavan. Olin niin ihastunut Vanja Trofimoffin taloon, että mielessäni mietin: ollappa minulla varoja, heti rakennuttaisin samanlaisen omalle metsäpalstalleni Einbyhyn. En muuta kuin itse ihmisten asumuksen, tallit, navetat ja sikolätit saisivat jäädä pois, sillä huvilan palstalla ei voi ruokkia muita eläimiä kuin muurahaisia ja muutamia käärmeitä, jotka itse hankkivat katoksen päittensä päälle.

Ovatkohan meidän arkkitehtimme kiinnittäneet kylliksi huomiotaan tähän rakennustyyliin? Eikö tästä voisi saada aiheita uusiin rakennustaiteellisiin yrityksiin? Venäläisyyskö peloittaa? Onko tämä tyyli sitte niin aito venäläistä? Eiköhän sekin ole saanut alkunsa jostakin muualta? Sen vain tiedän, että kun näin nuo viisi ikkunaa peräkkäin talon päädyssä, riemastui sieluni, niinkuin olisi nähnyt jotakin iloista, kepeää ja samalla muhkeaa. Eivät kaikki rakennukset olleet yhtä bombastisia kuin Bomban talo Kuikkaniemessä, mutta sama komea sävy loisti kaikista. Kuinka paljon surkeampia törömökkejä tapaakaan monessa paikoin Suomea, jossa länsimainen kulttuurivaikutus on yksinomaan ollut vallalla.

Täydellinen yllätys oli myöskin asuinhuoneitten sisustus. Vanja Trofimoffin salissa, joka sijaitsi toisessa kerroksessa ja jota valaisi 5 ikkunaa, oli kalusto kauttaaltaan samanlainen kuin sivistyneissä perheissä yltympäri koko Suomea. Niistä ei siis sen enempää. Muhkea piano seisoi nurkassa, ja herutellessani sitä hieman huomasin, että se kaiken lisäksi oli oikeassa vireessä. Salin viereiseen ruokasaliin olisi mahtunut kymmeniä vieraita pöytään. Maimalammen rajatalossa oli suurenmoinen tupa, jonka korkeus oli siinä 5:n metrin seutuvilla silmämitalla arvioituna ja jonka laajuus oli monta metriä molemmille suunnille. Korkeus oli näin harvinainen sen tähden, että tupa oli aikaisemmin ollut savupirtti. Tupa oli kuin juhlasali, jossa olisi voinut viettää vaikkapa Pohjolan kuuluisia häitä. Minua maaniteltiin tulemaan kammariin kahvia juomaan, mutta pyysin saada jäädä tuvan penkin päähän istumaan, jossa kuvittelut muinaisina aikoina runotaitoisten miesten istuneen sormet sormien lomassa laulamassa syntyjä syviä, joita ainoastaan partasuu urohot ja miehet karvarinnat laulelevat.

Yhtä puuttui näistä Raja-Karjalan taloista. Ei ollut pihamaata, kaikki ulkorakennukset kun olivat saman katon alla eikä puutarhaa, tuskinpa puutakaan rakennuksen lähellä. Mutta että tällaisetkin talon kaunistukset jo marssivat maahan sisään, sen todisti Mikko Koivusen hyvin hoidettu puutarha Leppäniemessä siinä aivan Jehkilän esikunnan naapuruudessa. Talolla oli kaunis, ruohoa kasvava pihamaa, sillä Koivusen talonrakennus oli suomalaista mallia ja ulkohuoneet olivat pihan sivuilla. Puutarhassa rehoitti komeita tomaatteja, marjapensaita, juurikasveja kaikenlaisia ja rikkaläjällä reheviä pumppuja. Pensaspyörylöitä oli, oli kookas huvimaja, ja puutarhan rantoja huuhteli suuren Suojoen virtava niska. Koivusen sali, hänen vierashuoneittensa hyllyvät vuoteet ja iso flyygeli salissa vaikuttivat sen, että kerrassaan unohti olevansa Raja-Karjalassa. Salmin taajassa kirkonkylässä oli Jaakko Seisen talo, joka sijaitsi pitkän valtakadun varrella, niinkuin ota ja anna sekä ulkopuolelta että sisustukseltaan täysin helsinkiläinen asumus. Olin kuvitellut olot aivan toisenlaisiksi. Etteivät nämä mainitsemani talot olleet ainoita poikkeuksia niillä seuduin, sen näin, kun iltayöstä matkustettiin asumusten ohi, jotka olivat täydessä valaistuksessa. Sieltä ikkunoista sattui silmiini samanlaisia hyvin kalustettuja huoneita kuin niissä, joissa olin käynyt sisällä.

Että Raja-Karjalassa myöskin on nälkäraunioita, sen uskon, vaikka eivät minun silmäni sattuneet niihin. Miten ne henkilöt asuvat, jotka uskovat, että Jumala on proasniekat laatinut vanhan ajan mukaan, sitä en tiedä. Tapasin näitä allakkapyhimyksiä vain maanteillä tai toisten ihmisten taloissa marjan myynnissä.

Niinkuin kaikki metsäläiset, niin Raja-Karjalankin väki oli kestiystävällistä aina loppumattomiin saakka. Minä kuljin kaikkien tuttavan, majuri Kyanderin, seurassa, niin etten ihmettele, että meille avautuivat sekä asumusten että ruokahuoneitten ovet. Alussa kyselin majurilta, paljonko minun osuuteni teki ruokaveroista ja makuupaikasta.

Pekka Trofimoffin talossa tuotiin tuokkonen herkullisia marjoja tupaan. Minua himoitti marjat. Kysyin, eikö majuri voisi välittää marjan kauppaa.

En minäkään liennyt kysyä. Mutta kun lähdettiin talosta, näin että marjat olivat autossamme. Lukikohan emäntä minun silmistäni, että halusin saada marjat? Eväiksi hän ne oli lahjoittanut. Muutaman päivän perästä totuin tähän, eikä kuokkavieraana olo enää minua sanottavasti vaivannut.

Salmin järkevä Jaakko Seise kertoi karjalaisesta vieraanvaraisuudesta seuraavan kuvaavan tarinan. — Hän oli käymässä Helsingissä ja asui eräässä hotellissa. Kun poislähdön aika lähestyi, pisti palvelija laskun Seisen käteen. Melkein täyssokea Seise kysyi:

— Velkaako taloon, vastasi Seise leikillisesti. — Niinkö Helsingissä tehdään, että kun vieras lähtee talosta, siltä velotaan rahaa ruuasta ja juomasta. Tulkaapas te Salmiin ja pistäytykää minun luonani, niin saatte varmasti lähteä hyvin apatettuna, hyvin juotettuna vapaasti matkoihinne. Sen kun kättä pistätte lähtiessänne.

Niin mekin teimme matkallamme. Kättä pistämällä, ei sentään suutelemalla, kuitattiin jokainen velkamme taloon, niinkuin runo neuvoo. Kaikki ne jäivät maksamatta Ägläjärven Annin vaaliliput, Trofimoffin marjat ja hyvät yökortteerit.

Minua vaivasi sittenkin se ajatus, etteiväthän ne Raja-Karjalan asukkaat kelle tahansa, aivan tuntemattomille henkilöille tällaista vierasvaraisuutta voi osoittaa. Makasin yön Mikko Koivusen yläkerrassa eräässä huoneessa, joka esiripulla oli jaettu kahteen osaan. Kurkistin esiripun taakse nähdäkseni, miltä maailma siellä näytti. Kokonaisia pinoja oli sinne ladottu höyhenpatjoja, tyynyjä ja peittoja. Nämä olivat siis kaikki järjestyksessä semmoisia tapauksia varten, että taloon saapuisi vieläkin enemmän vieraita kuin mitä meidän käydessä oli. Tämä näky teki minuun erittäin rauhoittavan vaikutuksen. Juuri samanlaisen komennon olin nähnyt äitini ja mummoni kodissa. Nukahdin sikeään uneen, sillä olinhan ikäänkuin omassa »mummolassani».

Kun rautatie tulee valmiiksi Suojärven rantaan ja kaksikymmentä vuotta on kulunut, haihtuu tämä vierasvarainen tapa ihmisten ilmoilta juuri niinkuin vanha runotaito on tehnyt. Ehkä sentään joku vanhankansan ihminen sitä harjoittaa elämänsä loppuun saakka.

Hän asui siellä jossakin aivan rajalla, suuren metsän sisällä pienoisessa mökissä. Hän oli tullut Jehkilään vääpeli Halosen asuntoon asioilleen. Kun Marppa, jota myöskin sanottiin Muttulin Marpaksi, oli viimeisiä runotaitoisia näillä mailla, päätettiin käydä Marppaa tervehtimässä.

Komppanian vääpeli ei asunut kasarmissa, vaan nuoren rouvansa kotona aivan esikunnan naapurina. Harvoin näkee niin pesupulskaa pariskuntaa kuin Halosen perhe oli. Molemmat vaaleanpunakoita kuin omenan kukat, molemmat alle 24 vuoden, mutta rippikoululasten näköisiä. Tästä poikamaisesta ulkomuodostaan huolimatta kuuluu vääpeli olevan »ite p—u» komppaniassaan, kotonaan herran enkeli. Rouva taas kelpaisi Pyhän Annan tai Pyhän Fjoklan kuvan malliksi vaikkapa itse Suojärven emäkirkon kuoriin. Asuinrakennus ja huoneitten kalusto täysin suomalainen, täysin europalainen, mahdollisesti pyhimyksen kuva jossakin nurkassa — en sitä hoksannut. Kestiystävyys aito karjalaista.

Keskellä marjansyöntiä — Suojärvellä sai ostaa mitä myöten tahansa mesikoita 2:lla markalla litran — pujahti Marppa sisään. Bibina muuttui heti huomiomme keskipisteeksi. Ei hän ollut millänsäkään. Häntä oli laulatettu ennenkin oikein kuukausikaupalla. Oli asunut kolmena kesänä Porvoossa erään tutkijan luona, joka pusersi paperille kaiken sen viisauden, mikä Marpan kallossa pihisi. Marppa oli hiukan pysty nokka, tuota kaikkein sievintä lajia, ei niin että sieraimet olisivat näkyneet, vaan nenänpää oli hiukan pyörylässä kuin pystykorvan kippura häntä. Silmät Marppa-mummossa olivat kauneinta. Aivan kuin ota ja anna kärpän silmät. Ne vilkuivat niin terveinä ja kirkkaina, ne itkivät yhtä herkästi kuin ne hymyilivätkin ja olivat veitikkamaiset. Silmistä päättäen olisi Marppaa luullut nuoreksi tytöksi. Silmiin olisi kuka tahansa mies voinut rakastua, vaikka mummolla oli ikää yli 65 vuotta.

Lieneekö totta vai lieneekö mielikuvitusta, mutta minä näen aina lukutaidottoman silmissä erilaisia ilmeitä kuin lukutaitoisen. Niissä on jotakin metsänelävän silmien sukulaisuutta. Ne ikäänkuin katsovat aina kauas, niinkuin niillä ei voisi tarkata pieniä esineitä läheltä. Ne vilkuvat kuin pelkäisivät väijyvää vihollista pensaan takana. Marpan silmät olivat kärpän; olen kolttalappalaisten joukossa huomannut karhun silmiä ja Valamossa aunukselaisten naisten parissa huomasin uuhilampaan valjun läikkeen. Somalineekerien ja mustan mustien Sudanin asukkaitten silmät taas palavat aivan eri tavalla. Niissä on kissaeläinten silmän raukeutta tai toisen kerran tuimaa tuiketta.

Marppa ei tietysti tuntenut yhtään kirjainta. Kuka niitä hänelle olisi opettanut? Ei kreikanuskoinen pappi harmaannu paukuttamalla laumansa kalloihin aakkosia. Kreikanuskoinen pappi ei harmene aivojensa rasituksesta, vaan yksinomaan Jumalan armosta, sillä pitkäpartainen ja pitkätukkainen pooppi on todellakin arvokas ja juhlallinen olento. Mutta yhden numeron Bibina tunsi, ja se oli 5. Eräs matkatoverini otti 500 markkasen esille ja näytti Marpalle. Marppa kurkotti siihen kaukaa ja sanoi iloisesti huudahtaen:

Marppa tuijottaa ja tuijottaa. Viimein hän purskahtaa elävään nauruun ja sanoo karjalankielellään jotakin, jota en ymmärtänyt, sillä karjalankielestä ei muu suomalainen oudokseltaan tajua muuta kuin joka toisen tai joka kolmannen sanan. Mutta hyvä olikin, etten ymmärtänyt, sillä kaikesta päättäen ei niitä kumminkaan olisi voinut pränttiin panna. Muttulin Marppa oli pelkäämätön juttuilija, naisten mukana ollessa ehkä peloittavakin. Hyvin kalustetuissa huoneissa tuntuivat hänen puheensa vierailta, ehkä ne paremmin sointuivat Raja-Karjalan mökin ympäristössä.

En voi olla tässä yhteydessä kertomatta kohtaustani toisen runolaulajan, suistamolaisen Lösösen kanssa, joka asui siellä jossakin naapuriseurakunnan metsämökissä. Kysyin näet myöskin Lösöseltä, osaako hän lukea:

— Ka kun kai lapset ossoot lukea, osovaa pieninkin, a minä en sanaakaan. Hyö halveksivat minua. — Ja taas hän huokaili ja itki.

— Seitikon, sanoi Lösönen, ja hänen naamansa jo kirkastui oikein iloiseksi.

Ja taas hän pyrskähti itkuun aivan kuin itse ukko Väinämöinen rukkaset saadessaan.

-— Ka, kun tuo seitikko on aivan kerjäläissauvan näköinen. Ei sitä ihminen tiedä, minne sitä joutuu, ennenkuin kuolee.

Ihmetyksellä me suomalaiset luterilaiset seisomme kohdatessamme tällaista tietämättömyyttä. Kysymme, eikö vanha ihminen ole saanut päähänsä muuta kuin yhden numeron merkin pitkän ikänsä kuluessa. Eikähän niitä numeromerkkejä ole muuta kuin 10. Luulisihan noita oppivan muistissa pitämään muutaman tunnin tarkastelun jälkeen. Mutta eipäs vain! Marppa tunsi ainoastaan yhden, viitosen, Lösönen taas vain seitikon. Lösöstä seitikon merkki peloitti ja itketti kuin paholaisen kuva seinällä, Marppa taas virnisteli viitoselle silloin, kun sitä seurasi kaksi nollaa.

Nuo kärpän ja karhun silmätkö ne sellaisia ovat, ettei niillä näe pieniä esineitä? Mutta osanneehan Marppa pitsejä kutoa, niinkuin Raja-Karjalan naiset ylimalkaan, ja saattaneehan Lösönen erottaa suden ja ketun jäljet koiran jäljistä. Näitä jälkimmäisiä on toden totta vaikea erottaa meidän silmillä, eikä liene myöskään aivan helppoa silmän urakkaa tarkastella pitsin kaikkia pieniä silmuja. Ihmeelliset silmät niillä lukutaidottomilla metsäläisillä sittenkin on, erilaiset kuin lukutaitoisilla.

Marppa puhui paljon kotoisista oloistaan. Mies oli kuollut kolme vuotta sitten, mutta hänellä oli »nieljä vunukkaa» hoidettavanaan. Vunukka kuuluu merkitsevän lapsenlasta. Bibinalla oli kaksi poikavunukkaa ja kaksi tyttövunukkaa. Poikavunukat tekivät jo maantöitä, mutta lehmä oli kuollut, ja se teki elämän tukalaksi. — Mainio sana tuo vunukka eli bunukka, muuten venäläinen lainasana! Koko Itä-Suomi aina Saarijärven salomaita myöten tuntee »vunnukka» sanan, joka annetaan pienelle lapsipalleroiselle, paksulle ja pyöreälle, tai myöskin koiranpenikalle, joka on lihava, kömpelö ja hauska. Olen tästä lähtien ottanut vunukka sanan vilkkaaseen käytäntöön. Minullahan onkin sekä tyttövunukka että poikavunukka. Viis siitä, että sana on lähtöisin Venäjältä: vunukka ja vunnukka sanassa piilee niin paljon iloista hyvänmieltä, että sen mielellään heittää rakkaan lapsen silmille. Luterilaisen suomalaisen suussa se on vain hyväily nimi eikä enää sukulaisuutta ilmaiseva.

Siirryttiin saliin runoja kuulemaan. Minä istuuduin Marpan viereen kuullakseni hänen sanansa tarkkaan. Marppa otti nenäliinan käteensä, aivan niinkuin meidän luterilaiset mummomme kirkkoon tai seuroihin mennessään, mutta Marppa paralla ei ollut virsikirjaa kiedottuna nenäliinaansa. Siinä erotus ja suuri. Mitäpä Marppa virsikirjalla, hän kun ei tuntenut muuta kuin yhden painetun merkin, viitosen. Nyt Marppa alkoi. Hän nosti nenäliinan suupieleensä ja alkoi laulella. En ollut sitä runomelodiaa, jota Marppa käytti, ennen kuullut. Runossa laulettiin Viipurin linnasta ja ritareista. Olisikohan ollut jonkunlainen toisinto Viipurin pamauksen runosta, jossa lauletaan »pani pyssyt paukkuinahan, umpiputket ulvomahan». En ymmärtänyt sanoja.

Eikä minua runolaulu erittäin innosta. Ei konserteissa eikä mahonkisten huonekalujen keskellä. Ei vanhat runot iloa ja riemua nosta tällaisissa paikoissa. Runolaulu kuuluu savupirttiin. Siellä kun peräpenkin päässä harmaaparta ukko istuu ja nyppii kanteleesta itkeviä ääniä, siellä ilo ilolle tuntuu, riemu riemulle remahtaa. Kun kuulijakunta viikkomääriin ei ole kuullut muuta musiikkia kuin honkien huminaa ja haapojen pakinaa, se kuulijakunta ei kaipaa suurempaa taidenautintoa. Sanathan, jos niitä kuulee ja ymmärtää, ovat usein parasta taidetta, mitä suomalainen saa kuulla. Mikä kirjallisuus voittaa runojen toisen kerran harrasta, toisen kerran voimakasta sanontaa? Mikä nöyryys loitsijan alkusanoissa:

    En puhu omalla suulla,
    Puhun suulla suuremmalla,
    Maarian sulalla suulla,
    Herran hengellä hyvällä.
    Josp' on unilla suu suloinen,
    Suloisempi suu Jumalan.

    Himmene nyt hiien hurtta,
    Raukia manalan rakki.
    Kun et tuostana totelle,
    Nouse metsä miehinesi,
    Katajikko kansoinesi,
    Petäjikkö perheillesi,
    Sata miestä miekallista,
    Tuhat rauaista urosta
    Tätä hiittä hieromahan.
    Juutasta rutistamahan.

Niin haltioitunut kuin olenkin tällaisia runoja lukiessani, niin syvästi kuin ihmettelenkin sitä runoilijan kimmoavaa mielikuvitusta ja säihkyvää ekstaasia, joka tällaiset kuvat ja sanat keksii, niin kylmäksi jään, kun kuulen vanhan runolaulajan suurissa juhlasaleissa ja pehmeillä sohvilla vapisevalla äänellään supattavan näitä sanoja. Ei se myöskään vaikuta juhlalliselta, että tällainen runolaulaja ei jaksa yhdellä henkäyksellä laulaa koko runorivin loppuun, vaan pitää pitkän loman kahden viimeisen tavun edellä. Hän laulaa näin:

    Lapsen tieto, naisen (hengitys) muisti
    Ei oo partasuun (hengitys) rohon,
    Eikä miehen karva (hengitys) rinnan.

Se tuntuu niin voimattomalta ja ahdashenkiseltä, ja parhaimmallakaan tahdollani en voi olla tällaisesta häiriytymättä.

Ei sekään tahdo oikein uudenaikaista ihmistä tyydyttää, että rajuimmat sotalaulut ja hempeimmät lemmen tunnustukset veisataan samalla yksitoikkoisella melodialla. Sävel sotii sanojen sisällystä vastaan. Taidenautintoa ei siis synny. Parasta on vanhoja runoja lukea: silloin ei mikään kahlehdi mielikuvituksen lentoa, mikä sisällyksestä aina saa yllytystä.

Marppa Bibina lauloi toisenkin laulun. Nyt oli nenäliina vasemman suupielen kohdalla. Se kosketteli nuoren miehen ja nuoren naisen rakkautta. Yhtä typerä olin nytkin. En ymmärtänyt kuin silloin tällöin jonkun sanan. Marppa lauloi hartaasti ja suurella liikutuksella. Kun hän oli lopettanut, kysyin, ehkä hieman sopimattomasti:

Marppa heitti minuun silmäyksen, joka näytti tulevan noin sadan metrin päästä. Hän katseli minua kuin talviuneliasta karhua. Hän kai tuumaili, »no tuossa on ukko utra, joka ei siitä suuresta, jalosta rakkaudesta tajua tään taivahallista». Muut ehättivät selittämään, että sulhanen päinvastoin kirosi, haukkui ja tapatti morsiamensa. Mikä luonnoton sulhanen! Kun niinä oikein syvästi rakastun, en huomaa mielitietyssäni mitään vikaa tai virhettä. Ei hän ole liian lihava eikä liian laiha, ei kiukkuinen eikä murjottaja. Päinvastoin melkein enkeli, aistillisuudesta vapaa niinkuin minäkin. Vasta kolmikymmenvuotisen sodan perästä avioliitossa voi kiroaminen tulla kysymykseen. Siihen Marppakin myöntyi.

Nyt nosti Muttulin Marppa nenäliinan huulilta silmille ja alkoi kuvata miesvainajaansa mitä hempeimmillä sanoilla. Nyt jo ymmärsin paremmin. Karjalaisilla on suuri valikoima hyväilysanoja, ja ne olivat kaikki liikkeellä Marpan runossa. Ei Marppa itse ollut runoa »loatinut», hän oli vain itkuvirteen lisäillyt semmoista, mikä sopi hänen miesvainajaansa. Ei Marpan ruumis tutissut, niinkuin olen nähnyt muutamien itkijäin hartiain tekevän, eikä ääneen tullut paljon haikeutta sen lisäksi, mitä jo edellisissä lauluissa oli huomattu, mutta hän itki, hänen silmistään valui vettä. Niin herkkä on tuon karjalaisen kansan mieli, että se voi milloin tahansa suuressa vieraassa seurassa pistää itkuksi. Sen tekevät yhtä herkästi miehet kuin naisetkin. Lösönen parkui kun näki seitikon, Marppa itki muistellessaan miestään. Kun Marppa lopetti laulunsa, pyysin tunnustella hänen nenäliinaansa. Se oli aivan märkä.

Kalevalassahan kaikki uroot itkevät, kun niikseen sattuu. Se ei ole runollista liioittelua. Karjalan miehet vetistelevät vieläkin, kun murhemieli tulee päälle.

Totuuden nimessä mainittakoon, että Marpan runossa taloudellinen suru ui pinnalla. Mutta elkäämme tekeytykö! Kun surma kaataa köyhän perheen tuen ja turvan, sen leivän ja särpimen hankkijan, silloin hellinkin isä muistuu mieleen etupäässä elatuksen antajana. Rikas perijä ei muistele aina isäänsä minkäänlaisella kaiholla, tyytyväisyydellä vain, kun isä arvasi ajoissa kuolla.

Juhlallisina oli istuttu, hiljaa kuunneltu, Marppa pyyhkieli silmiään, paljon kyyneleitä vuotaneita. Vähitellen alkoi niihin tulla iloisempi ilme. Eipä aikaakaan, niin kärpän silmät taas kiiluivat Bibinan kulmakarvojen alta. Hän leikkasi äkkiä poikki juhlallisuuden paksun langan.

Tuolit väistettiin syrjään, niin että Marpalle jäi iso lääni keskilattialle. Hiukan Marppa kohotti hameitaan, niin että maailman paksuimmat tanssikengät näkyivät. Ne olivat pitkävartiset saappaat, paksupohjaiset ja kannankorko lavea ja matala kuin tsajulasin vati. Mikä valtameri erottikaan hänen aporkkansa helsinkiläisen tanssijattaren tai Annantehtaan kaunottarien puolikengistä? Marpan saappaat eivät toden totta olleet puolikenkiä, ne olivat vieläkin enemmän kuin täyskengät. Ne olivat aporkkia, venäläinen sana, joka paljaalla kaiullaan ilmaisee jotakin hyvin paksua, tökeröä, raskasta ja paukkavaa. Te tunnette nuo kengät! Niitä näkee joskus Helsinginkin kaduilla venäläisillä maalaisnaisilla.

Marpan ensimmäiset kädenliikkeet saivat vereni hyytymään. Peitin silmäni käsilläni ja huokasin:

Hätäisesti vilkasin ympäristööni. Naiset olivat kadonneet. Tanssi olikin vain, niinkuin Saksassa sanotaan: nur für Herren, ainoastaan miehille. Marpan soolotanssia ei voikaan suorittaa ilman miesten suosiollista apua. Naisia ei kaivata.

Marppa pomppi salissa, aporkat paukkuivat lattiaan, kuin kangasta kudottaessa ainakin, hän syöksyi seinästä toiseen, pois eestä vain!

— Sukkula katosi, huudahti Marppa ja kärpänsilmät säikkyivät. —
Lainatkaa sukkulaa! Lainatkaa sukkulaa!

Marppa lainaili sukkulaa majurilta, lainasi Vilekiltä, lainasi nuorelta isännältä, mutta minulta ei. Tunsin itseni ensin loukatuksi ja halveksituksi, mutta jälkeenpäin kuulin Marpan sanoneen, ettei hän »tarennut» lainata minulta. Ei ilennyt. Olen siis antanut Marpalle anteeksi tämän epäkohteliaisuuden.

Siinä hän seisoi, Marppa pakana, huohottaen ja läähättäen ja hikisenä raskaan urakkansa jälkeen. Juuri äsken hän oli laulanut järkyttäviä runoja onnettomasta rakkaudesta ja hellästä miesvainajastaan, nyt hän ilosta säteilevin silmin lainaili sukkulaa. Niin se karjalainen tekee, toisen minuutin itkee, toisen nauraa ja ilvehtii. Tätä eivät muut suomalaiset osaa eivätkä milloinkaan opikkaan. Mikä erinomainen aarre meillä onkaan tuossa Raja-Karjalan väessä, jolla on etelämaalaisen herkät veret! Nehän ovat Suomen italialaisia. Pitäisi siirtää satakunta porilaista miestä tänne itäisimmälle rajalle ja satakunta Suojärven miestä läntisimpään Porin lääniin, jotta raskaat veret ja kepeät veret hieman sekaantuisivat. Tällaisesta syntyisi mainio suomalainen rotu.

Olen nähnyt tansseja jos jonkinlaisia, nähnyt suuria ryhmiä vatsatanssijoita Egyptistä, nähnyt Parisin cancanin, mutta niin iloista tanssia, niin kömpelöä ja hassua kuin Bibinan »kangasta kutomassa» en vielä ikinä. Se tanssi on varmaankin keksitty 500 vuotta ennen Kristusta. Ehkä Saban kuningattaren ja kuningas Salomon vainajan eläessä. Ehkäpä sitä tanssittiin Salomonin hovissa silloin kun kaikki ne 700 ja 300 hänen vaimoansa kutoivat majesteetille purppura-kauhtanoita. Vai olisiko Herodeksen tyttären soolotanssi, joka maksoi Johannes Kastajan pään, ollut yhdistelmä Marpan hyppyä ja egyptiläistä vatsatanssia. Kristittyä se tanssi ei missään nimessä ollut. Ei löytyne sitä luterilaista naista koko Suomenniemellä, joka pystyisi sitä karkeloimaan. Aasialaista perua se tanssi varmaankin on, vai olisiko vielä mahdollista, että nuo mielikuvituksensa puolesta niin vilkkaat karjalaiset, jotka ovat laulaneet kokoon Kullervon niin ylen murhemieliset runot, jokaisen runon laulettuaan olisivat naisillaan »kangasta kudottaneet», noin niinkuin mustan mielensä kevennykseksi. Mene heistä ja tiedä, mikä heidän mieleensä on pistänyt, Marpan ja Lösösen esi-isille.

Eihän Marppa tiennyt tai tuntenut sopimattomia tanssineensa. Olihan Marppa koko elämänaikansa pitänyt pyhinä kaikki Jumalan kymmenet käskysanat, yhtä pyhinä kuin kuka tahansa Suomen aviovaimo. Rivoudesta tässä ei ollut ollenkaan kysymystä, viattomasta ja sukkelasta pilasta vain. Meidän katsojien kasvatus ei salli laskea tällaista viattoman pilan ryhmään: meissä siis vika, ei Marpassa. Ei Suojärven kirkossa synnintunnustusta ikipäivinä ole julki luettu. Ei Marppa Bibina koskaan ole kuullut, että ihminen sikiää ja syntyy synnissä. Päinvastoin hän tietää, että molemmat tapaukset ovat täysin viattomat, suuren Luojan kaikkein pyhimmät ja tärkeimmät meille ihmisille uskotut toimet. Niitäkö tulisi hävetä?

Mutta Marppa osasi vielä toisenkin naisellisen soolotanssin, »kankaan luomisen». Nuori vääpeli Halonen väitti kumminkin, että se tanssi kysyy vielä paljoa lujempia hermoja katsojissa. Me luterilaiset askeetit, majuri, Vilekki ja minä, emme enää uskaltaneet hiottaa hermoihimme, vaan ilmaisimme tyytyväisyytemme jo näkemäämme tanssiin, ja olihan Marppa Bibina jo sitäpaitsi 65 vuoden vanha.

On niin erinomaisen virkistävää joskus tavata pakana tai puolipakana, on kuin saisi raikkaan vesiryöpyn niskaansa. Pääseehän sitä edes hetkeksi siitä painostavasta tunteesta, että maailma on surunlaakso, että koko ihmiselämä on vain synnin saastaa. Saa uutta luottamusta siihen toivoon, että vielä kerran maailmassa irtaudutaan näistä aasialaisista harhauskoista vapaaksi, ja että ainoastaan typeryys leimataan synniksi.

Aasialainen neurasteenikko, suuri kirjailija Leo Tolstoi, mauruaa eräässä kirjoituksessaan, että laulajatar ja tanssijatar voi ansaita 50 tuhatta ruplaa vuodessa vain heiluttamalla ja oikomalla jalkojaan. Ja sitäpaitsi jälkimmäinen tekee työtänsä housuttomin jaloin. Aivan niinkuin Marppakin teki. Mutta Marppa parka ei ansainnut tuhansia, päälle satasen vain, johon Marppa näytti olevan erittäin tyytyväinen. Lorujen lopuksi Marppa siristeli silmiään, kohotti hiukan nokkansa nipukkaa ja sanoi veitikka mainen hymy huulillaan:

— Ka, niin mie aina olen sanonut, parempi ja kunniallisempi on laulaa ja ilvehtiä kuin varastaa.

Leo Tolstoi ansaitsi suuria omaisuuksia omalla taiteellaan, vaikka halveksi laulajattaria ja tanssijattaria. Hän oli erinomainen kirjailija, mutta huono ajattelija. Marppa oli taiteilija hänkin. Molemmat kyllä aasialaisia: Tolstoi oli ottanut esikuvakseen profeetta Jeremiaan, Marppa taiteili »Korkean veisun» henkeen. Kumpiko parempi esikuva? Mene tiedä! Mikä on parempi milloinkin, mikä missäkin, mikä millekin.

En vieläkään selkiä tästä Marpan tanssista. Jo kuullessani hänen katkeraa itkulauluaan kuolleen miehensä muistoksi pälkähti päähäni, että näinhän ne syyrialaiset naiset ennen muinoin surivat Adoniksen kuolemaa. Juuri itkijäthän olivat näitten juhlien pääroolin suorittajat. Itkettiin ja surtiin Herran kuolemaa kahtena päivänä, mutta kolmantena päivänä Herra Adonis nousi ylös kuolleista, ja silloin näitten itkijöitten riemulla, tanssilla ja mässäämisellä ei ollut minkäänlaisia rajoja. Kolmas päivä oli yhtämittaista ilon huutoa ja suutelemista. Aivan kuin venäläisenä pääsiäispäivänä.

Marppa siis siellä Laurosen talossa tietämättään, tuntemattaan esitti meille pakanallisen Adonis-Herran neljätuhatvuotista juhlaohjelmaa. Sekä ensimmäisen että toisen päivän surun että kolmannen päivän irtipäästetyn riemumielen, pyhän pakanuuden.

Ne ovat aivan tavallisia lehmiveräjiä, jotka erottavat punaisen Venäjän ja valkoisen Suomen toisistaan. Kömpelömpiäkin kuin lehmiveräjät. Ne ovat tehdyt paksunpuoleisista koivunrungoista, mutta eivät lepää niin hyvässä järjestyksessä vitaskierteitten nojassa kuin siististi tehdyssä karjaveräjässä. Miksikä ei ole portteja tehty? Ei, portteja voi helposti avata, mutta tällaista raskasta veräjämöhkälettä ei turhanpäiten kukaan lähde purkamaan. Vai olisiko veräjä tehty sen tähden, että ne ikimuistoisista ajoista ovat laaditut estämään punikkeja tunkeutumasta luvattomille, rauhoitetuille viljelysalueille.

Vaikka rauhan pitäisi vallita Sovjetin ja Suomen välillä, ei ainakaan ystävyydestä näkynyt merkkiäkään veräjän molemmin puolin. Kiväärit kädessä saapuvat rajavahdit veräjälle. Ei kumpikaan puolue kiipeä veräjän yli. Jos kapuat sen yli, voit saada kuulan ruumiiseesi, ja siinä makaat. Ei kukaan nosta juttua sinun surmastasi; veräjän tuolla puolen olet turvattomampi kuin ukkometso meillä kuusenoksalla rauhoitusaikana.

En malttanut sentään olla yrittämättä kavuta veräjän yli, voidakseni kehua käyneeni Aunuksessa, tallanneeni tämän onnettoman, sotien ja nälän runteleman maan multaa, joka kaikesta päättäen, korkeamman maailmanjärjestyksen pakosta, kohta on joutuva meille. Mutta vahtisotilaat varoittelivat:

— Elkää menkö, jos punikki vaanii jonkun puun takana, ei teidän hengellänne ole edes mädän puolukan arvoa.

Ensi kerran käytiin rajaveräjällä Kaksinaisten tulliaseman luona. Ajettiin autolla aina veräjälle saakka. Tästä kulkee nimittäin suuri valtatie Raja-Karjalasta Petroskoihin. Petroskoi se olikin ennen sotaa rajakarjalaisten pääkaupunki. Äänisjärveen se suuri Suojärvikin laskee. Kun eräs alkuasukas minulta kysyi, olenko Venäjällä käynyt, ja sai myöntäviin vastauksen, kysyi hän heti:

Hänestä Venäjä ja Petroskoi oli sama käsite. Muille suomalaisille tuskinpa Petroskoin nimikään on tunnettu. Karjalaisten kertomusten mukaan se on likainen kaupungin rähjä, jonka yläpuolella sinisiksi maalatut kirkontornin kuvut ja niiden kärjessä kullatut ristit prameilevat. Sortavalaan on tähän asti ollut liian pitkä matka, — Mutta nyt ovat olot kerrassaan muuksi muuttuneet.

Sen näki jo seistessä rajaveräjällä. Suomen puolella oli tie hyvää autotietä, vaikkapa olisi ajanut veräjän kumoon. Mutta heti toisella puolella oli tie heinittynyt ja kerrassaan käyttämätön. Lehtipuun varvut peittivät paikoin koko tien leveyden. Jos Venäjällä enää ollenkaan työtä tehdään, niin maantieltähän saisi oivallisen heinäsadon. Tekipä oikein mielen murheelliseksi nähdessään tämän tarkan rajan työn, huolenpidon, järjestyksen, ja toiselta puolen leväperäisyyden, laiskuuden ja epäjärjestyksen välillä. Tuo maantienpätkä, mikä tuossa painui alas notkoon, kuvasi tavallaan koko nykyisen Venäjän tilaa. Ihmistyön tähänastiset saavutukset ovat joutumassa metsistymisen jalkoihin. Niin taloudellisen kuin henkisen kulttuurin alalla. Milloinka tuo maantie taas saadaan ajettavaan kuntoon, kuka sillat korjaa, kuka ja milloin maantierummut uusii? Tuleeko siitä enää koskaan samaa, mikä se ennen vallankumousta oli, tärkeä kauppatie Raja-Karjalasta Aunukseen? Nyt jouluksi saadaan rautatie ulottumaan Suojärven eteläisimpään lahteen. Silloin Sortavala ja Viipuri muuttuvat suojärveläisten pääkaupungiksi.

Mutta eivät bolshevikit näe tätä häpeän rajaa. Tai eivät ole näkevinään. Ylpeitä kuuluvat olevan omasta puolestaan. Kehuskelevat ihanneolojaan omassa maassa ja ennustelevat meille samaa autuutta, maanteitten metsittymistä ynnä muuta. Rajaveräjän toiseen laitaan ovat pystyttäneet taulun, jossa luetaan seuraavat venäläiset kirjaimet: P.C.Փ.C.P. joka merkinnee: Venäjän sosiaalinen sovjet yhdystasavalta. Suomen vartiosotilaat ovat taas puolestaan nostaneet pystyyn toisen taulun veräjän tälle puolelle, jossa luetaan seuraavat kolme kirjainta: V. S. T. joka merkinnee: Valkoisen Suomen Tasavalta. Suomalaisessa taulussa siis huumori ja uhka kilpailevat etusijasta, venäläisessä taas uhka ja haltioitunut innostus, ehkäpä lapsellisuuskin. Valtakunta, jonka nimessä on viisi eri yhdyssanaa, eiköhän se ole tuomittu hajoamaan tai häviämään? Sanotaanhan: »kuta useampi kokki, sitä huonompi soppa». Jos nyt tätä nykyä ollenkaan voi samassa yhteydessä puhua Venäjästä ja sopasta. Meidän sotilaamme kertoivat kerran antaneensa venäläiselle virkaveljelleen kokonaisen leivän. Sanaa sanomatta oli mies hyökännyt leivän kimppuun kuin nälistynyt karju ja söi sen antajien läsnäollessa viimeistä murusta myöten, kiitti ja läksi kotiaan, hiljaisuudessa sulattelemaan tätä outoa ravintoa.

Joka perjantai klo 12 saapuvat venäläiset ja suomalaiset vahdit rajaveräjälle sopimaan yhteisistä asioistaan. Me tulimme säntilleen siihen aikaan perille, mutta bolshevikkeja ei näkynyt missään. Luulimme aluksi, etteivät he uskaltaneet lähestyä veräjää, meitä kun oli tällä kertaa niin monta odottajaa. Luulimme, että he piilivät jossakin pensaissa, kivääri ojona ja silmä tähtäimen raossa. Mutta aina Virransillan tappelusta alkaen on niin ollut, että Suomen ja Ryssän kello käy omia aikojaan. Niin nytkin. Laukaisimme kaksi panosta huomauttaaksemme venäläisille, että olimme määräpaikassa. Ei vastausta minkäänlaista. Kolmen neljänneksen perästä laukaistiin toinen. Kuultiin vastaus, mutta hyvin kaukaa. Venäläisten vartiostoon taitaa veräjältä olla puolen peninkuorman matka. Kauan jouduimme tirkistelemään metsittynyttä maantietä pitkin, kunnes näimme lepiköstä pistävän esille kaksi heiluvaa kiväärinpiippua. Nyt ne tulivat, tulivat veräjälle tervehtimättä lainkaan, vaikka venäläiset ovat niin valmiit lausumaan terveisensä »kaikille, kaikille, kaikille». Mutta ei päällikkö ollutkaan venäläinen, silkka suomalainen, meikäläinen punikki. Kotoisin Hämeenlinnasta. Nimestä ei tietoa, eikä sitä tahdottu tiedustellakaan. Kuvankaunis mies, ehkä kaunein hämeenlinnalainen, arvattavasti Birger Jaarlin rintaperillinen suoraan etenevässä sarjassa. Ikävä vain, että hän nyt jalostaa sarmaatien kirjavaa joukkoa, sen sijaan, että hän samoissa asioissa toimisi syntymäseuduillaan, jossa kauniita isiä kipeästi kaivataan. Sääli miestä ja sääli Hämeenlinnaa!

Kun tärkeimmät valtiolliset asiat oli saatu pohdituiksi ja yksimielisyys saavutettu tuhat kertaa nopeammin kuin sekä Genuassa että Haagissa, sain minäkin luvan puhutella komissaaria.

Miehen ulkomuodossa ei toden tottakaan ollut muuta virhettä kuin että hammasrivi oli arveluttavasti harventunut. Minulla oli kysymys huulillani, mutta kultainen sydämeni esti sen ulos puhkeamasta. Se olisi kuulunut:

— Ette kai te enää tarvitsekaan hampaita siellä Venäjällä? Kivääriä vain?

Nälkää ei saa ilkkua, vaikkapa se olisikin oman kehnouden aikaansaama.
Kysyin vain:

Mielellään mies niistä asioista puhui, ilman minkäänlaista näennäistä liikutusta. Arvattavasti hän eli hyvässä toivossa kohdakkoin päästä rynnistämään Hämeenlinnaan ja takaisin valloittamaan esi-isänsä komean linnan, nykyään »pinnhuusiksi» alennetun. Otin komissaarista yhden kuvan ja tahdoin ottaa toisenkin, jossa hänen komea jaarlin-nenänsä tulisi paremmin arvoonsa. Mutta kainosti hän tästä kieltäytyi. Olisi ollut niin paljon kysymistä, mutta hienotunteisuus esti sitä tekemästä. Minua vain harmitti, että noin kaunis mies on sortunut vieraalle maalle. Suomessa juuri kauniista miehistä on puute, väkeviä, kestäviä ja ketteriä miehiä meillä alkaa kohta olla liiaksikin. Kun majurin silmä vältti, kurkotin veräjän raosta komean Burgermeister-sikarin komissaarille, joka sen halukkaasti nappasi, sillä Aunuksessa tällainen sikari tätä nykyä maksaa 1,000,000 ruplaa. Minusta on syntymästäni saakka ollut erinomaisen helppoa täyttää Kristuksen ankara vaatimus rakastaa vihamiestäni kuin itseäni. Tätä en sano kerskaukseni, vaan päinvastoin valittaen, sillä ei mikään tuota ihmiselle niin paljon onnettomuutta ja vastoinkäymisiä kuin hyvä ja hellä sydän. Autuaat ovat kovasydämiset, sillä he perivät maan.

Niitä oli kaksi punikkia, jotka olivat saapuneet veräjälle. Toinen oli nuori poika, leveänaamainen, punaisia laikkuja naamassaan. Hän seisoi hiukan loitompana ja mulkoili kuin härkämullikka, jolle veräjällä ei koskaan tarjota suurusta. Murjotti vain eikä sanonut sanaakaan. Kysyin komissaarilta:

— Hän on venäläinen, en ole kysynyt hänen kotipaikkaansa, osaan hyvin huonosti venättä.

Saatiin tietää, että poika oli kotoisin armottomimmilta nälkäalueilta Volgan varrelta. Niiltä seuduilta, joista muun muassa Nansenkin mainitsee, ettei ihmislihan syöminen siellä enää herätä edes ihmettelyä, joissa potilas syö lääkärinsä, eikä mitään muita troppeja kaipaa. Hän tuijotti koko ajan minuun. Oli helppo lukea hänen ajatuksensa:

— Kaikki tuollaiset »pursuit» ovat meidän seuduiltamme jo ammoin sitte syödyt. Ah, jos ojentaisin kivääriin ja paukaseisin! Mutta enhän minä pääse saaliiseeni käsiksi! Eikä tuo tsuhna toveri tuossa ymmärrä, millaiselta moinen paisti maistuu. Ollappa että minä tuollaisen tapaisin Aunuksen metsissä yksinään! — Ja hän nielasi jotakin, joka tahtoi täyttää suun. Mokomankin päälahtarin kanssa vain iloisesti juttelee.

Poika parka! Siinä hän sormitteli kiväärihän kuin lainkuuliainen metsästäjä ainakin, joka rauhoitusaikana näkee teerikukon tepastelevan kankaalla. En tarjonnut pojalle sikaria. Hän seisoi liian kaukana. Säälitti häntäkin, sillä ensi silmäykseltäni sain sen ajatuksen päähäni, ettei poika ollutkaan venäläinen, vaan puhdasrotuinen tai puolirotuinen mordvalainen. Siis samaa perusjuurta kuin hämeenlinnalainen komissaari ja me muut koollaolijat, vaikka maailma oli vieroittanut meidät toisistamme koivuisen veräjän molemmille puolin.

Näkyvänä todistuksena äskeisistä veririidoista virui raja-aidan tällä puolen kappale ihmisen pääkalloa. Siitä olivat muut osat jo hävinneet paitsi päälaen korkein kupu. Siinä se makasi maassa kuin mikäkin tuhkakuppi. Kysymykseeni, minkä eläimen luita tuollainen pyöreä kupponen on, sain vastaukseksi:

— Ne koirat, ne aina vain hakevat ja löytävät ja kulettelevat kaatuneitten »polsujen» luita yltympäriinsä.

— Mistä tiedätte, että se on »polsun» kallo, eikö se yhtä hyvin voi olla valkoisen suomalaisen?

Rajaveräjä näkyy olevan vaarallinen paikka. Harha-askel vain rajan yli, ja ihminen saa jättää visiittikorttinsa, pääkallonkupunsa, todistukseksi käynnistään.

Mutta tuo komea petäjikkö ja tuo leppoinen lehto vähän loitompana, nehän olivat pilkulleen samanlaiset kuin meidän metsämme, maa, jossa ne kasvoivat, samanlaista kangasta ja alhoa kuin meilläkin. Meillehän tuollainen maa kuuluu jo maantieteellisestikin. Entä kansallisesti? Marppa Bibinan ja Lösösen sukulaisia kai siellä asui rajan takana laumoittain, herkkiä itkemään, herkkiä nauramaan. Meillehän nekin kuuluvat. Minkä siis Jumala on yhtehen sovittanut, ei sitä pidä ihmisten erottaman. Siihen ajatukseen minä lujasti turvaan ja jään tyynesti odottamaan, että tämä yhdistyminen joskus tapahtuu.

Käytiin rajalla sellaisissakin paikoin, missä ei rajaveräjiä oltu rakennettu. Siellä uinui rajan reunalla salolampi nimeltä »Maimalampi». Sana maima herätti minussa vireille muiston rikkaista runoaarteistamme. Kalevalassahan se kerran pujahtaa esille runoriveissä: »nosti toran tutkusista, artin ahvenmaimasista». Mikä kuvaava nimi rajalammelle! Tora- ja artti-riita on rajan ainainen kirous. Mainia tosin merkitsee täkykalaa, mutta kaloista ja riistamaistahan artit ja torat aina muinaisuudessa syntyivät sen kansan keskuudessa, joka Kalevalan lauloi. Oltiinhan todellakin, niinkuin joku runoilija on laulanut, »Kalevalan laulun mailla».

Tallustellessamme korkeassa petäjikössä metsäpolkua myöten tulimme kalmistolle, joka sijaisi joitakin satoja metriä rajajoesta. Siinä törrötti ristejä, vinoja Antreaksen ristejä, sikin sokin, olipa muutamia sukuhautojakin, s.o. mataloita majoja siellä täällä. Oltiinpa todellakin Kalevalan laulun mailla. Ei Kalevalassa hiiskuta sanaakaan hautausmaista. Kyläläiset kaivoivat kuolleensa alas maahan siihen paikkaan, missä kangas oli kuivaa ja missä koristeellisia puita kasvoi. Tavallisesti kuusia. Mutta tässä muodosti kalmiston kokonainen, loppumattomalta tuntuva, komea petäjikkö, alkeellisin hautausmaa, minkä ikinä olen nähnyt. Ehkä vihkimätönkin. Nuo ristit tuntuivat niin vierailta ja erehdyttäviltä siinä puitten keskellä. Pakanoita kai siellä nukkui nurmen alla, pakanoita, jotka olivat eläissään palvelleet Ukko Ylijumalaa, jotka häntä olivat rukoilleet ja Väinämöisen neuvoja noudatelleet, ilonhetkinään »kangasta kutoneet». Tulen, auringon ja kuun palvelijoita, joitten yksinkertainen, mutta silti niin harras rukous on ollut:

    Terve kuu kumottamasta,
    Kaunis kasvot näyttämästä,
    Päivä kulta koittamasta,
    Aurinko ylenemästä!
    Nouse aina aamusilla
    Tämän päivänkin perästä!
    Teeppä meille terveyttä,
    Siinä saama saatavihin,
    Pyytö päähän peukalomme,
    Onni onkemme nenähän!
    Käy nyt tiesi tervehenä,
    Matkasi imantehena,
    Päätä kaari kaunihisti.
    Pääse illalla ilohon!

Mikä kaunis rukous! Päivänpaisteen, omien ja ilon haltioitunut toivotus. Mitäpä ihminen muuta voi rukoilla. Aurinkohan on elämämme ehto, kirkkain ja näkyvin suuren Luojan ilmaus.

Esi-isiemme epädogmaattinen, indetermineerattu usko suureen, rajattomaan Luojaan, jonka lämmittävältä silmältä, auringolta, he rukoilivat terveyttä, saatavia ja onnea, täytti mieleni kunnioituksella ja hartaudella. Nuo vinot, ristit, aasialaisen legendan pyhittämät, mitä ne siinä tekivät iloisten, viattomain metsäläisten haudoilla? Ei, auringon pyöriä ja kuun sirppejä siinä olla piti, jos joitakin tunnusmerkkejä ollakseen. — — —

Ladossa Irstanjoen rannalla vietimme tunnin parin metsäläisen elämää nuotiotulen ääressä. Toinen ranta oli surman ranta. Ei ollut vahteja sillä puolen, ei tällä puolen. Mahdoton vahdittava tämä pitkä, kiemurteleva ja oikullinen itäinen rajamme! Jos mieli visusti vartioida moista rajaa, pitäisi komentaa jokainen Suomen asevelvollinen tänne. Tuskinpa nekään riittäisivät. Kuka tahansa voi tästä kulkea yli kenenkään huomaamatta. Niinkuin meidän bolshevikkimme tuon tuostakin tekevät.

Joen rannoilta oli heinät jo tehdyt. Kun katselee kartalta itäistä rajaamme, huomaa hämmästyksekseen, että raja kaartelee näennäisesti aivan oikullisesti. Raja käytiin jo vuonna 1618, — Ei silloin talot ja tilukset vaatineet tällaisia mutkia. Ei kylläkään! Mutta luonnonniityt olivat jo silloin määräävinä tekijöinä rajaviivaa vedettäessä. Milloin raja tekee silmukan Venäjän puolelle yleisestä suunnasta, milloin taas Suomen puolelle. Niissä paikoissa oli metsäläisten luonnonniityt vaatineet tällaisia koukeroita rajankäynnissä. Omistusoikeudet näihin niittyihin olivat siis jo Kustaa Adolfin aikoina erityisen tarkoin vakiintuneet. Tämä on sitäkin ihmeteltävämpää, kuin sata vuota jälkeenpäin Uudenkaupungin rauhanteossa 1721 raja Venäjän ja Suomen välillä vedettiin linjasuorana mistään omistusoikeuksista huolimatta. Se linja nähdään vieläkin kartoissamme, se on tuo omituinen Kuopion ja Viipurin läänin raja, joka kahtena suorana viivana kulkee, toinen lännestä, toinen idästä, mutta eivät kohtaa toisiaan. Ne yhdistää yhtä suoraselkäinen poikkiviiva, joka lähtee Jänisjärven pohjoisosasta ja yhtyy itäiseen linjaan Värtsilän pohjoispuolella. Pietari suuri oli suoranuottinen mies, itsevaltias. Hän otti kartan käteensä ja veti linjaalilla viivan ja sanoi:

Maanmittarit ryhtyivät työhön kahdesta paikasta. Toinen ryhmä idästä, toinen lännestä. Tukkeja kaatui rytisten maahan. Linja aukeni pakostakin. Ei välitetty, jäikö talon ladot Venäjälle ja riihi Suomeen. Suoraan vain huhkittiin korkeitten määräysten mukaan.

Mutta sitten sai itäinen rajankävijäkunta kuulla, että lännestä tulevat mittarit olivat noin neljä peninkuormaa etelämpänä avaamassa linjaa, vaikka heidän piti sääntöjen mukaan kohdata toisensa. Mitäs nyt tehdä? Noudattaen yhä edelleen keisarillista suoraviivaisuutta, rajankävijät hakkasivat taas suoran linjan molempien päälinjojen välille, viis puttaamatta siitä, vaikka porstua jäi Venäjälle ja tupa Suomeen. Tästä syystä tuo outo polvi vieläkin on olemassa Kuopion ja Viipurin läänin rajassa.

Tällaista suoraa rajaa olisi ehkä parempi vartioida kuin nykyistä luonnonniittyjen rajoja tarkasti noudattavaa kiemuraa. Paras raja sentään olisi Syvärin joki Äänisjärven ja Laatokan välillä. Kuuluisiko se ihmeitten joukkoon, että sellainen raja kerran saadaan?

Ei bolshevikkeja tällä kertaa näkynyt pyrkivän rajan yli. Heidän onnekseen tämä ei tapahtunut, sillä meidän upseerimme olivat peloittavan tarkkakätisiä miehiä. Vääpeli Kinnunen ampui 25 m:n päästä virvoitusvesipullon pohjan puhki ja 45 m:n päästä ensi laukauksella saman pullon kyljen säpäleiksi. Hirvittävä mies tuo koululaisen näköinen vääpeli! Kävin yhä hienotunteisemmaksi Kinnusta kohtaan, sillä jos hän jostakin syystä katsoisi olevan syytä vaatia minut kaksintaisteluun, lävistäisi tuo puhdasmujuinen Pitkärannan kauhu minun laajan sydämeni pistolillaan, vaikka määräisin välimatkan 100 metrin pituiseksi, joka lienee maksimiraja urhoollisten miesten kesken kaksintaistelussa.

Käytiin vielä kolmen rajakomppanian esikunnissa. En tietysti ollut oikeutettu niitä tarkastamaan, mutta vanhana sotilaana en voinut olla tekemättä huomioitani. Olenhan kolmena kesänä tutkinut strategiaa Tuusulan reservikomppaniassa saamatta muuta rangaistusta kuin että viimeisenä kesänä tuomittiin luennoimaan ensimmäisen plutoonan miehille sotilaskasvatuksen alkeita. Se merkitsi sitä, että minun piti nousta aamulla klo 5 työhön, silloin kun muut toverini, akateemisen sivistyksen saaneet, vielä rauhassa saivat nähdä aamuhetken hempeimpiä unia. Mutta täten tulikin minusta sen vuosikerran teoreettisesti sivistynein sotilas. Hyvät ystäväni väittävätkin, että suuresti muistutan vielä nytkin eronsaanutta jalkaväen kenraalia, jolla ei ole lupa kantaa univormua. Saman huomion tekivät saksalaiset katupojatkin Hannoverin kaupungissa. Kun näet kerran seisoin sen kaupungin kadunristeyksessä, kulki kymmenkunta poikaviikaria ohitseni, ja ensimmäinen karjasi joukolleen: »Auge links!» Kaikki astuivat kunniamarssia vatsani alitse ja tuijottivat minuun kuin ainakin sotilaat armeijakunnan komentavaan kenraaliin. Tämän vain kerron, jotta minun arvostelulleni annetaan se kantavuus ja arvo, mikä sille täydellä oikeudella tulee.

Tarkastukseni tulos oli seuraava: rajavartioston komentajat ja komennettavat olivat vieläkin ryhdikkäämpiä, sotilaallisempia ja terhakampia kuin edesmenneen Tuusulan komppanian miehistö. Se on jo korkein kiittävä arvolause, minkä antaa voi, sillä Tuusulan komppanian täytti pääkaupungin virkein nuoriso, tiedemiehet, virkamiehet, ylioppilaat, liikemiehet, voimistelijat, käsityöläiset, nuoret työmiehet, jätkät ja yksi pappistutkinnon suorittanut, joka ei kerinnyt päästä papiksi vihityksi. Henkisesti ja ruumiillisesti siis monipuolinen valiojoukko. Kaikki tunsivat jo poikavuosiltaan sotilaalliset temput, kaikki olivat voimistelijoita ja kaikki pohjiaan myöten isänmaallisia. Olimme syntyneet juuri ennen suurta nälkävuotta, siis Faraon lihavia lehmiä, joille kruunun puvut eivät mitenkään tahtoneet mahtua, Minäkin olisin jäänyt aivan alastomaksi tai, mikä olisi ollut vieläkin pahempi, tavalliseksi siviiliraukaksi, jollen sähköteitse olisi Helsingistä tilannut omaan laskuuni sopivan puvun, jonka mitta otettiin Uudenmaan pataljoonan soittokunnan lihavimman pasuunanpuhaltajan ruumiista. Uutta tällä rajavartiojoukolla oli yksi etu, joka meiltä puuttui, sen miehistö oli todellisen sodan, ei vain leikkisodan, tuttu vanhastaan. Se tiesi tarkalleen, mille sekä savuton että savustettu ruuti tuoksahtaa. Ei yhtään nahkapoikaa voinut erottaa heistä, kaikki olivat ammattimiehiä, värvättyä joukkoa, joka oli ottanut osaa oman maan ja heimokansojemme kaikkiin verileikkeihin ihaniin. Monella oli rinnan täysi erivärisiä nauhoja, kunniamerkkejä.

Kaikesta tästä entisyydestään huolimatta olivat nämä miehet niin puhdasnaamaisia ja viattoman näköisiä, ettei luullut heidän koskaan tappaneen muita Luojan luomia olentoja kuin lutikoita, itikoita, kirppuja ja kärpäsiä. Ruudin savu näkyy, kun sen saa naamastaan poispestyksi, silottavan ihoa, niin että rokonarpisenkin näköpää helottaa kuin Maimalammen pinta tyynenä kesäiltana.

Rajavartioston miehet olivat kotoisin mikä mistäkin yli koko Suomen. oli pohjalaisia, karjalaisia, uusmaalaisia ja hämäläisiä. Erään komppanian johtaja oli Vartsalasta saakka Salon kauppalan luota, siis melkeinpä finbyläinen. Urheilua harjoitetaan uutterasti pihamailla, potkupallo lenteli illoin miehestä mieheen, ja alkuasukkaatkin näkyivät saaneen oppia tästä maailmaa valloittavasta urheilusta. Luulenpa melkein, että nämä kasarmit, jotka ovat sijoitettuina saloisimpiin seutuihin, aivan rajan ääreen, vaikuttavat väkevästi ympäröivän kansan herättämiseksi ja kohottamiseksi. Ainakin luulisi suomalaisuuden tunnun niiden ja uljaitten sotilasten seurustelun kautta yhä lujemmaksi varttuvan. Luennoitahan sotilaat eivät pidä, eivät kieltolaista, eivätkä tunnustuksellisesta siveysopista, sellainenhan sorahtelee sotilaan suussa, mutta sitä enemmän he voivat puhelun ja esimerkin kautta herättää asukkaissa isänmaallista mieltä, joka tätä nykyä näin rajalla on ylen tärkeää. Jos oikein tuntenen ihmisten mielet, luulen, että sotilasten vaikutus ympäristön nuoriin impysiin on suuri, eiväthän Raja-Karjalan neitoset poikenne sukupuolensa yleisestä taipumuksesta kiintyä asetakkeja kantaviin miehiin enemmän kuin tavallisiin siviilirahjuksiin. Raja-Karjalan lukemattomat Veerat, Tatjaanat, Fjoklat ja Varvarat taitavat olla kahden vaiheilla, kummatko ovat otollisempia ylkiä, omat Vanjat, Ivanat, Sashat ja Ontreit vaiko nämä uudet tulokkaat Väinöt, Kallet, Vilhot ja Toivot.

Niinkuin edelläolevasta huomataan, oli vaikutus, minkä tarkastelustani sain, erittäin edullinen. Voin laulaa rakkaalle synnyinmaalleni Suomelle:

Leveä, suora ja hyvä on se maantie, mikä Pitkärannasta johtaa Salmin kauppalantapaiseen kirkonkylään. Monin paikoin näkyy Laatokan meren ulappa tielle. Tämä tie se yhdistää Laatokan takaisen Karjalan Aunuksen viljavimpiin ja asutuimpiin seutuihin. Suomen puolella asutusta kestää aina rajalle saakka. Ja Aunuksen puolella näkyy taloja ja kyliä aivan viervieressä. Täältä on salon tuntu hävinnyt. Suomen viimeinen talo sijaitsee 5 metrin päässä Venäjän vaaralliselta rajalta. S.o., maantie sen vain erottaa toisesta vihamielisestä valtakunnasta.

Samanlainen veräjä tässäkin oli rajan merkkinä, ja samanlainen heinittynyt tie alkoi heti Venäjän puolella, mutta metsää ei näkynyt missään. Postikonttorin porstuan rappuset kuuluivat oikeastaan Venäjälle, postikonttori Suomeen. Mutta äsken oli päästy sellaiseen sovintoon, että rappusetkin oli luovutettu Suomelle ja bolshevikkien sotilaat kielletty istumasta rappusilla. Aunuksen kyläläiset eivät henkensä uhalla saa lähestyä rajaveräjää. Suomalaiset taas saavat nojata raja-aitoihin miten paljon tahansa, mutta aidan yli loikkaaminen voi tuottaa turmion. Mekin kättelimme venäläisiä rajavartijoita aidan yli, mutta jutteleminen ei sujunut, sillä miehet olivat ummikolta. Muutamat sotilaat olivat täysin babiaanien näköisiä, joilta voisi odottaa minkälaisia ilkitöitä tahansa. Kun loi silmänsä meidän komeihin rajasotilaihin, pullistui rinta ylpeydestä. Tuo veräjä ei ainoastaan erottanut kahta valtakuntaa toisistaan, se oli myöskin kahden kulttuurin raja, aasialaisen ja europalaisen.

Rajakylän väki oli heinätöissä, vanhukset ja raajarikot sekä lapset vain kotosalla. Mutta lapsia niitä oli kosolta. Ei ole ollenkaan harvinaista, että Raja-Karjalan emännälle syntyy 10—16 lasta. Tosin monet pyhimykset korjaavat niitä koko joukon taivaalliseen huostaansa, mutta eloon jääneitten luku joka perheessä on sittenkin rasittavan suuri. Luuli jokaista taloa pienten lasten kouluksi, niin niitä mankaroita teutaroi pihamaalla.

Perin karjalainen oli seuraava ilmiö. Sen talon ikkunassa, joka oli lähinnä Venäjän raja-aitaa, nähtiin vanha ukko pientä lasta hoitamassa. Mies lapsenlikkana, se ei ole outo ilmiö Venäjällä. Nähtiinhän ennen Helsingissäkin, miten nuoret sotilaat oli pantu työntämään lapsenvaunuja. He kantoivat lapsia käsivarsillaan ja jokelsivat heille, ja kun hanuri houkutteli prissakkaa potkimaan, jätti sotilas pienen palleroisen toverilleen, kieppui hurjasti aikansa ja palasi jälleen hoidokkinsa luo. Suomalaiselle sotilaalle ei vielä kukaan suomalainen äiti ole uskonut sydänkäpystään. Niin luonnottomia äitejä meillä ei ole. Sellainenhan arvosteltaisiin miltei lapsenmurhaksi. Mutta Karjalassa on toinen muoti. Tuuheapartainen ukko siinä ikkunassa leperteli pikku tytölle kuin mikäkin imettäjä. Tytön pää hävisi ukon parran haiveniin ja ukko kehui lasta:

— Hyvä on hoitaa tätä lasta. Ka, kun ruokaa annat, ei itke, ei paru. Ka oikein hyvä vunukka on, oikein hyvä vunukka.

Pitkäaikainen kokemus puhui ukon huulilta. Hän oli siis hoitanut pahankurisiakin lapsia.

Kaunis kuva jäi minulle mieleen tästä kohtauksesta. Pienen tytön pää ukon parran harmaissa kehyksissä. Karjalaisen mielen lempeys ja hellyys ilmeni tästä kuvasta. Partainen madonna! Olihan ukon silmäys yhtä hellä kuin minkä madonnan tahansa.

Oli miten oli, kaunis oli kuva. Tyypillinen karjalainen kuva. En sitä konsanaan unohda, kun Raja-Karjalaa muistelen.

Karjalassa ovat tiet hyvät. Siellä on soraa kyllältä ja hyvää lajia. Aina rapakivestä karkeimpaan hiekkaan saakka. Karjalaisen luonne rakastaa nopeaa liikettä, ja sitä hän vaatii myöskin hevoseltaan, olipa tämä iso tai pieni, syöttiläs tai luuramu. Viipurin läänin pieni, takkuinen hevonen on kurjasta ulkonäöstään huolimatta ensi luokan elukka. Trillojen edessä se voi kiireen tullen laukata yhtä päätä kilometrittäin, niin että sen pitkäkarvaiset jalat liehuvat kuin naisten viuhkat, mutta kun se kuormaa joutuu vetämään, laahustaa se puolinukuksissa Viipurista vaikka Ouluun saakka.

Tein tällä matkalla uuden hevostuttavuuden. Näin Aunuksen hevosen. Se ei enää ole hevonen, sehän on poni. Niin turhan pikkuinen se on. Mutta ei se mikään karvakinttu ole, päinvastoin hyvin säädyllinen ulkomuodoltaan, kauniisti tummanruskea. Mutta väkevän vaikutuksen se mieleeni teki. Se on niin murheellisen näköinen, kun se liian pitkien aisojen päässä retuuttaa nelipyöräisiä rattaitaan, että minä säälin ja liikutuksen vallassa jäin seuraamaan sen hidasta kulkua maantiellä. Ei se vilkuillut oikealle eikä vasemmalle, ei se ollut näkevinäänkään vastaantulijoita, olivatpa ne hevosia tai ihmisiä, se vain tuijotti eteensä ja hiekkaiseen tiehen, se vain veti ja sillä hyvä. Mitä maailmassa muutoin tapahtui, se ei häntä vähän vähääkään liikuttanut. Oli aivan kuin koko Aunuksen kova kohtalo olisi laskeutunut painajaisena juuri hevosen sielulle, niinkuin tämä olisi joutunut suurimman epätoivon ja jäytävimmän välinpitämättömyyden valtaan. Tuntui siltä, kuin hevonen olisi vetänyt ruumisvaunuja, joissa kuolevan kansan kirstu lepäsi. Kun meidän purskuva kenraaliauttomme Annantehtaalla seisoi tien poskessa, ja tällainen maailmantuskaa poteva aunukselainen poni kiskoi kuormaansa sen ohi, niin poni ei kunnioittanut auttoamme pienimmälläkään silmäyksellä. Se oli vain silkkaa ilmaa hänelle. Kun me sitte tunnin kuluttua sivuutimme saman elukan, joka nyt riisuttuna valjaistaan söi heinää tien vierestä, ei se edes vilkaissutkaan taakseen, häntä vain verkalleen hätisteli kärpäsiä heposen kupeelta. En ollut vielä ennen mointa nähnyt. Oliko hevonen olevinaan vai oliko se täyttä totta? Mitäpä se hevonen ymmärtäisi teeskennellä! Miten rakkaaksi tuo apaattinen elukka minulle kävikään! Sillähän oli Impi Marian sielu. Eikö pitäne ostaa tuollainen Palestiinan matkaa varten, ratsastaa sen selässä Kuolleen-Meren rantamia Lotin vaimon suolaiselle muistopatsaalle. Miten mainiosti sen sielu sulautuisikaan Sodoman ja Gomorran raunioitten ympäristöön. Entä muihin vielä pyhempiin paikkoihin. Onhan Aunuksen hevosen silmiin tulikirjaimilla piirretty: »Mitäs näistä maallisista!»

Kun Jehkilän sillalla tapasin toisen samanlaisen, lähestyin sitä ja taputin sitä hyväillen. Ei väräystäkään! Vasen korva hiukan liikahti, paarman pistonko vai minunko taputuksen takia, sitä en tiedä. Tuntui niinkuin tuo pikku hepo olisi tahtonut sanoa: »ei sua vehkeillä». Teki mieleni ostaa tällainen pikku aunukselainen matkani muistoksi, mutta autossa ei enää ollut tilaa.

Aunukselaista hevosta ja sen kuormaa kestäisi Karjalan maantie loistavasti sekä poudalla että sateella. Mutta tuhannen kilon kuormat syövät auttamattomasti rikki meidän maantiemme syksyisillä sateilla. Ei siinä pelissä kestä rapakivitietkään. Onnelliset siis ne seudut, jotka saavat tavaransa kulkemaan rautatietä myöten. Tänä vuonna jo Suojärvikin saa rautaisen tien valmiiksi oman pitäjänsä rajojen sisälle. Salmilla on Laatokan meri, niitä myöten helposti kuletetaan tavaroita vaikka suurten merien takaa, Suistamolla on jo rautatie Loimolaan saakka. Nyt on Suojärven vuoro tullut. Muutamat väittivät, että rautatie jo tänä syksynä kiskoitetaan aina itse kirkkojärven eteläisimpään nipukkaan saakka. Että rata jo oli valmis sinne saakka, ja että asemarakennuksia kohotettiin pystyyn järven rannalle, sen näin omilla silmilläni. Uusi rata on jo kiskoitettu noin 15 kilometrin päähän päätepaikasta, niin että kauan ei kestäne, ennenkuin se avataan liikenteelle.

Tätä rataa voimme syyllä nimittää Raja-Karjalan radaksi. Sehän lähestyy rataa 8:n kilometrin päähän. Se halkaisee koko Laatokan takaisen Karjalan poikkipuolin, samaan suuntaan kuin Uudenkaupungin (1721) ja Turun (1743) rauhan raja kulkee, noin 6 à 7 peninkuorman päässä rajasta etelään käsin. Matkaselän asemalla Sortavalan Joensuun rataosalla se yhtyy Suomen rautatieverkkoon. Koko tämän uuden radan pituus Matkaselästä Suojärvelle on noin 130 km.

Rata kulkee pitkin vedenjakajaa. Pohjoispuolella joet ja purot virtaavat Salojärveen ja Suojärveen, josta sitten Suojokea myöten Äänisjärveen. Eteläpuolella taas joet laskevat Laatokkaan. Nyt on huomattava, että sekä Äänisjärveen laskevat joet että muutamat Laatokkaan laskevat pistäytyvät rajan tuolla puolen. Siitä on tietysti haittaa tukinuitolle ollut ainakin, mutta nythän se on - tehnyt lopun kaikesta puutavaran viennistä. Kuka sinne uskaltaa lähteä tukkien selässä bolshevikkien maahan. Tukit takavarikoidaan ja tukkilaiset pannaan parhaimmassa tapauksessa veelleleivälle, pahimmassa tapauksessa poltetaan elävältä sen puolen proasniekoissa. En nähnyt yhtään hirttä Annantehtaalla, en yhtään partta Suojärvellä, vaikka täällä sijaitsevat kruunun tiheimmät metsiköt. Tosinhan Lapissa kruununmetsät ovat laajemmat, mutta puunkasvu harvempaa.

Radan valmistuttua tulee toinen ääni kelloon: Hirret, parrut ja lankut pannaan vaunuihin. Venäjän matkat jäävät sikseen. Viimeiseltä asemalta itse Annantehtaalle ei ole kuin 10 km joko maitse tai vesitse. Salojärvi ja Suojärvi jokineen ja puroineen aivankuin nuolevat ratapengertä. Ja itse rata halkaisee pitkin pituuttaan kruunun synkkiä saloja.

Voi arvata, että tukkijunkkarien käsiä syhyy. Saadappa nyt ostaa lampimitalla täältä tukkeja. Nyt kai täytyisi järjestää asiat niin, että metsiä harvennettaisiin järkiperäisesti. Jos tukkijunnut tai tulevat omistajat pääsevät mielin määrin melskaamaan, ei tästä korpiparatiisista ole muuta jälellä kuin kivi kiven päällä, kanto kannon vieressä ja kuivana kesänä kulo ja oksat palavat niin, että koko Suomi peittyy metsäpalon savuun, niinkuin kävi viime kesänä, kun Aunuksen metsät syttyivät tuleen. Mutta tämän järjestelyn hoitaa kyllä se tuttavani Helsingin kaduilta, jolla se oikea, pyhä kärpänen on.

Mutta Suojärven eteläisin nipukka ei ole radan lopullinen pää. Se ikäänkuin tähtää vieläkin kauemmaksi. Kun kerran saadaan Venäjän kanssa ei ainoastaan rauha vaan myöskin ystävälliset välit, silloin rata sujahtaa rajan yli eikä pysähdy, ennenkuin se tapaa Muurmanin radan. Siellä on rajan takana ehkä vieläkin koskemattomammat metsät, siellä on Vienanmeri lohineen ja seitineen, siellä on hotj mitä. Silloin tämä rata tulee vasta näyttämään, mitä kaikkea se saa aikaan.

Toivokaamme, että silloin myöskin Aunus ja sen kansa on liittynyt Suomeen, niin että tämä Suojärven rata pitkin pituuttaan hoidetaan suomalaiseen tapaan suomalaisten heimojen yhteiseksi hyödyksi, sillä tuohan maa on suomalaisten heimojen iankaikkisia asumusaloja, jonne venäläiset vasta viime aikoina ovat tunkeutuneet, nuo metsät ovat suomalaisten heimojen metsiä, joihin he ovat pienet kaskensa kaataneet, joista pettunsa jyrsineet jo esihistoriallisina aikoina. Mikä olisi oikeudenmukaisempaa kuin että ne kuuluisivat sille kansalle, jolle testamentti on taivaassa laadittu jo aikoja ennen kuin kukaan näissä metsissä tunsi kirjaimet tai osasi paperille piirtää laillisesti päteviä sopimuskirjoja, rajasäännöstelyjä ja omistusoikeuksia. Tosin Aunuksen pienet, ruskeat ponit ovat vaipuneet epätoivon ja välinpitämättömyyden horrokseen, mutta kansa molemmin puolin rajaa vaalikoon sielussaan toivoa, joka ei saa pettää. Jos se kärpänen molempien heimojen keskuudessa surisee kovalla äänellä, silloin tämä yhtyminen varmasti tapahtuu.

Aloitin tämän kirjani kertomuksella kärpäsestä. Kansoillakin voi olla kärpäsensä. Onhan juutalaisilla Messiaskärpäsensä, ja se on pelastanut kansan kuolemasta, vaikka se on joutunut mitä ankarimman sorron alaiseksi. Jos meihin suomalaisiin ja aunukselaisiin tämä aina huriseva hyönteinen kiintyy, ei ole epäilystäkään, että me kerran vielä yhdymme. Sillä kun kansanheimoilla on yksi mieli, yksi ajatus, yksi pyrkimys, silloin ei niitä voi vastustaa itse pimeyden vallatkaan.

Onhan luonnollista, että Suomen valtio erottaa tästä Annantehtaan 400,000 tynnyrinalan metsäalueesta ja muista kruununmaistaan sopivan puiston synkintä hongikkoa luonnonpuistoksi, josta ei saa oksaa katkaista, ei elävää minkäänlaista ampua, ei kondiita ei huggaa, vaan kaikki niin kasvikunta kuin eläinkuntakin saa vapaasti kasvaa ja varttua, kunnes elämänlanka itsestään katkiaa. Mutta minä uskallan laajentaa luonnonpuiston aatetta. Siellä korven katveessahan elää kansaa, joka ei yhtään puustainta tunne eikä kristinopista ymmärrä sen enempää. Täältä on pari tai kolme salonkylää rahvaineen päivineen rauhoitettava kaikelta lukutaidolta ja kaikelta kristinopin tuntemiselta. Ei yhtään pikkukoulun tai kansakoulun opettajaa eikä pappia saa koskaan laskea edes kyläkunnan ulkopalstoillekaan astuskelemaan. Nimeksi on tälle rauhoitusalueelle pantava: »Suistamon kansan- ja luonnonsuojelusalue r.l.»

Minä lupaan loppuiäkseni asettua kohtuullista palkkiota vastaan näihin kyliin asumaan, vartioidakseni, että suojelusaatetta kaikessa ankaruudessa noudatetaan. Kuoltuani annettakoon virka ilman hakemista Herman Stenbergille, kaikkien jalojen aatteiden kannattajalle, tai jos hän kuoleman kautta, josta Jumala muuten varjelkoon, on estetty virkaan astumasta, on paikka, niinikään ilman hakemusta, annettava Iivo Härköselle, Suistamon kuululle kirjailijalle ja runoilijalle.

Jotta raja todellakin säilyisi ylitsepääsemättömänä, on alueen pohjois- ja eteläpäähän rakennettava kasarminsa, jonka päälliköiksi ehdotan Vilekki Nissisen ja vääpeli Kalle Kinnusen. Heillä ja heidän miehillään olkoon oikeus kolmen varoituslaukauksen perästä ampua neljäs kohti, jos epäilevät, että rajan yli pyrkijä on joko tukkijunnu, salametsästäjä tai valistussaarnaaja. Marppa Bibina on vunnukoineen siirrettävä alueelle opettamaan kansalle kasvavalle Suomen kansan vanhoja, pakanallisia tansseja.

Millä kiitollisuuden tunteilla Suomen kansa sadan vuoden perästä tuleekaan meitä muistelemaan, kun he täällä Suistamon saloilla voivat tavata vielä ihmisiä, jotka palvelevat Ukko Ylijumalaa ja hänen patriarkkojaan, Väinämöistä, Ilmarista ja ehkä Lemminkäistäkin, jotka eivät tunne yhtään kirjainta eivätkä ole halaistua sanaa kuulleet autuudenopista, jotka avopäin samoilevat luonnonpuistossaan ynnä kondiitten ja huggien kanssa ja jotka iltasilla »kutovat kangasta»!

Sillä onhan luonnollista, että Suomen kansa sadan vuoden perästä kauhulla ja ikävällä tulee huomaamaan, että kaikki Suomen kansalaiset ovat käyneet kansakoulun läpi, kaikki osaavat lukea ja kirjoittaa, kaikki asuvat samanlaisissa rakennuksissa ja kaikki käyttävät samanlaisia pukuja. Jos silloin Suistamon luonnonpuistossa tapaavat kolme kyläkuntaa, jotka tekevät jyrkän poikkeuksen yleisestä säännöstä, niin kaikki tekevät pyhiinvaellusretkiä tänne, ja Matkaselän Suojärven rata tuottaa erinomaisia vuosituloja.

Tähän asti tätä rataa on sanottu Hiitolan—Raasulin radaksi, mutta minä rohkenen nimittää sitä Käkisalmen radaksi sekä lyhykäisyyden takia että monesta muustakin syystä. Eihän Hiitola ole mikään ihana nimi, sehän on melkein kiroussana, ja Raasuli on ehkä vieläkin rumempi. Minusta melkein Saakuli olisi ihanampi. Hiitolan—Saakulin rata tuntuisi ehyemmältä. Molemmat päätepaikat kiroussanoja, tuollaisia lievempiä sadatuksia tosin, joita naistenkin seurassa voi vähin erin ja varovasti viljellä.

Käkisalmen rata! Kukkuvan linnun rata. Niin, Käkisalmen seutu on laulavien lintujen paratiisi. Käki on suomalaisessa runoudessa kaiken kesäisen sulosoinnun edustaja. Suomalainen ei ole kuten esim. ruotsalainen kiinnittänyt huomiotaan käen omituisiin perheoloihin. Ruotsissa käki = gök on myöskin haukkumasana. Suomalaisen mielestä käen kummallinen laulu peittää käen kevytmielisen elämän. Aivan niinkuin taiteilijain mestariteokset kihlaavat hänen onnahtelevan elämänsä.

Radan vartta pitkin on tuhansien vuosien kuluessa kulkenut Suomen mahtavin linnunrata. Tätä myöten saapuvat meille vieläkin kaikkein lukuisimmat parvet parhaimpia laululintusiamme, tätä myöten joutsenemme, taivaanvuohemme, kurppamme, kuhankeittäjämme, satakielemme. Joka kesäiseen aikaan on Käkisalmessa käynyt, tietää, että sen ympäristön lehtoloissa tirskuu kymmenittäin satakieliä, kuhankeittäjiä ja muita laululintuja. Tuleehan niitä muuannekin maahamme muita ratoja myöten, mutta ne ovat vain rippeitä Karjalan kannaksen suureen linnunrataan verraten. Täällä on se lehtevä kunniaportti, josta siivekkäät vieraamme joka kevät saapuvat kesäistä valoamme ihailemaan, riemuhuudoillaan meitä ilahduttamaan.

Aivan niinkuin meidän ulkomaiset matkailijamme. Karjalan kannas on se pääportti, josta matkailijat saapuvat maahamme. He seuraavat vanhaa iänikuista linnunrataa, jota joutsenet ja satakielet siivillään ovat halkoneet jo ennenkuin ihmisolentoakaan asusti meidän raukoilla rajoillamme. Tuleehan niitä matkamiehiä muuannekin maahamme, tulee Turkuun ja Helsinkiin, mutta ne ovat vain rippeitä siihen laumaan nähden, mikä Kannakselta vyöryy meille.

Tähän vaikuttaa kahden suuren miljoonakaupungin, Pietarin ja Moskovan läheisyys. Mutta vaikuttaa siihen myöskin se seikka, että Kannaksen tältä puolen avautuvat Suomen ihanimmat nähtävyydet, Saimaan salmet ja saaret, Imatra, Punkaharju, Savonlinna, Kuopio ja Koli ja Valamo.

Käkisalmen rata on siis tuleva matkailurata. Sehän yhdistää juuri mainitut miljoonakaupungit lyhintä tietä Saimaan vesistön leppoisiin sopukoihin. Tätä rataa myötten vastaisuudessa matkailijat saapuvat maahamme, täältä ne ulottavat matkansa muihinkin osiin maatamme, aivan niinkuin lintummekin. Karjala ja Etelä-Savo on täynnä satakieliä ja kuhankeittäjiä, Länsi-Suomeen ne hyvin harvoin hairahtuvat. Päijänne on rajana niin näillä linnuilla kuin ulkomaisilla matkailijoillakin.

Mutta tästä seikasta emme me Matkailijayhdistyksen edustajat, prof. Homén ja minä, uskaltaneet juhlassa hiiskua sanaakaan, jottemme häiritseisi sitä supisuomalaista henkeä, mikä siinä kauttaaltaan vallitsi. Kävimmehän Raudun verisellä kentällä, eikä niin ollen soveltunut puhua siitä vierastulvasta, mikä vastaisuudessa tätä rataa myöten varmaankin tulvii maahamme, tosin ei miekka ja kivääri kädessä vaan sen sijaan rauhan palmu päähineessä.

En pyri olemaan mikään armoitettu ennustaja, vaikka sanon, että se päivä vielä on koittava, jolloin meistä suomalaisista ja venäläisistä tulee hyvät ystävät. Juhlapuhuja Käkisalmen päivällisillä lausui, että »korkeampi käsi» ohjaa Suomen kansan kohtaloita. Olkoon menneeksi, mutta sama korkea käsi ohjaa myöskin muitten kansojen kohtaloita, yksinpä venäläistenkin, ja tämä käsi vaatii, että kansat ojentavat rauhan kämmentä toisilleen. Jollei se sitä vaadi, ei se mikään korkea käsi olekaan: onpahan vain tuollainen käsivarsi, joka nähdään Karjalan vaakunassa, jossa miekka on käännetty miekkaa vastaan. Tällaista asentoa ei saa ylläpitää hetkeäkään kauemmin, kuin mikä välttämättömintä on. Sitä vaatii korkeampi ihmis-kulttuuri.

En enää jatka tähän suuntaan, aika on sellainen, etteivät rauhan fanfaarit saa täyteläistä kaikua.

Juhlayleisö vyöryy asemataloon ja täyttää seiniä myöten sen suojat. Herkullinen aamiainen on katettu erääseen huoneeseen. Ateriat olivat todellakin sekä runsaat että hyvänmakuiset joka paikassa radan varrella. Tuntuipa siltä, kuin ruuanlaittotaito olisi erittäin kehittynyt Kannaksella. Pietarinko läheisyys sen vaikutti? Venäläinen on herkkusuu, se tiedetään. Söimme piiraita ja tattariryyni-rieskoja, suussa sulavia. Mutta oli tarjona muitakin europalaisia ruokia. Kun tultiin paistiin, kilahti lasi, ja juhlapuhuja, papin pukuun puettu, astui pöydän ääreen jälkiruoka-maljakkojen kohdalle. Suomalaisten juhlatapojen syvällisimmät tuntijat, eräs ministeri ja eräs entinen esittelijäsihteeri, nähtiin heti halkovan ihmistungosta ja pyrkivän ulos vapaaseen ulkoilmaan. He sielunsa silmillä heti oivalsivat, että puheella ei näkyisi laitoja enemmän kuin Laatokalla vastaisia rantoja. Pappi pauhasi: »Arvoisa juhlayleisö!» Vaistomaisesti minulta selkä kyyristyi, peitin silmäni ja tuijotin paistilautaseeni, sillä tuon nuotin olin uutterana kirkossakävijänä lapsuusvuosinani satoja kertoja kuullut. Se nuotti on papilla, kun hän aloittaa synnintunnustuksen, kääntyy seurakunnan puoleen ja lausuu: »rukoilkaamme!» Sentähden minä kupsahdin kokoon.

En kuunnellut sanoja, minusta vain tuntui, että puhuja luki: »minä vaivainen syntinen ihminen, joka synnissä sekä siinnyt että syntynyt olen ja vielä kaikkina minun elinaikoinani syntistä elämää pitänyt olen». Nuotti oli niin haikean tuskaista, varsinkin lopputavuissa, että Sakkolan muijilta varmaankin kyyneltulva olisi vierinyt hunnun poimuihin maallisista puheaiheista huolimatta. Puhuja näet kertoi Kannaksen murheellisen historian Pähkinälinnan rauhanteosta v:sta 1323 aina juhlapäivään saakka. Puolen tunnin perästä nostin silmäni lautaselta, ja tapasin Viipurin maaherran ja tohtori Tekla Hultinin osaaottavat silmäykset, joista luin huolestunutta kummastusta. Luulivat minussa tapahtuneen mielenmuutoksen ja heräämisen synnin tuntoon. Ja minähän vain olin elänyt lapsuuteni viehkeissä unelmissa tämän puolituntisen jossakin maalaiskirkossa keskikesän aikana minttukukan hurmaavassa tuoksussa.

Nyt jo kuulin puhujan sanoja, sydäntäsärkevän haikeita: »nytkin järvet ovat jäässä ja laivaliike loppunut, niin että olkaa hyvät, korkean esivallan miehet, ja antakaa meille toinen päiväjuna». Tämäkin konkreettinen ajatus lausuttuna samalla tavalla kuin synnintunnustuksessa: »jos sinä minua niin tuomitseisit, kuin sinun kova oikeutesi vaatii ja minun syntini ansainneet ovat».

Kuulin plits, plats puhujan kulmalta. Juhlayleisö ja alkuasukkaat täyttivät lautasensa jälkiruualla puhujan nenän edessä. Hopealusikat kilahtelivat lautasien pohjaan, kun herkku ahdettiin suihin. Ei sekään minua häirinnyt. Elin lapsuuteni muistojen hurmiossa. Varmaan ei yksikään kuulijoista nauttinut niinkuin minä. En koskaan enää luullut saavani kuulla tätä ihanaa virttä, Helsingin papit kun eivät enää osaa sitä laulaa, ja nyt sen sain kuulla odottamatta asemahuoneessa, maallisessa juhlatilaisuudessa.

Todistan sydämeni kyllyydestä enkä ivatakseni. Olen todellakin kiitollinen puhujalle, sillä puhujan äänestähän hänen sanojensa vaikutus aina riippuu. Voiko Kannaksen todellakin veristä historiaa veisata paremmalla äänensävyllä kuin mikä juhlapuhujalla oli. Muita kilpailijoita hänellä ei voi olla paitsi Mikko Uotinen. Uotinen laulaa kansanlaulun sävyllä, Kiviniemen juhlapuhuja taas sillä vanhalla sävelellä, mikä Aaronilla jo oli tabernakelissa ja Jeremiaksella temppelissä. Nuotissa on ikiajan pyhyys.

Hetki oli juhlallisin koko matkalla. Pyydän, että lukija ei hymähdä. Jos joku sen ansaitsee, niin se olen minä, joka puheista vain ihailen ja annostelen ääntä enkä sanoja. Juhlapuhe on oleva yksinlaulua, joko virttä tai maallista laulua, tehdäkseen vaikutusta. Tai sitte yleispätevää järkeä.

Asemilla oli paljon väkeä koolla paitsi yhdessä. Myllypellossa, jossa asemapäällikköä lukuunottamatta oli vain kaksi henkilöä ja kaksi keltaista kettukoiraa, jotka rähisivät toisilleen, vihastako vai lemmestä, sitä on vaikea mennä arvaamaan. Kysyin asemapäälliköltä:

Siinä lähellä oli Taubilan suuret muinaiset lahjoitusmaat, nykyään helsinkiläisen hallussa. Missä ennen orjat asuivat maakuopissa, siinä nyt kohoavat komeat työväen huvilat. Niin komeat, että muinaisen pajarin asuinrakennus joutuu varjoon. Kaamein tuntein ajoin muinaisina vuosina pyörilläni tämän tilan suuren metsän läpi, ajatellessani sen synkkää historiaa, nyt keveällä sydämellä silmäilin työläisten huviloita. Menään sitä sittenkin eteenpäin tässä maailmassa!

Raudun asematalon ympäristö oli kansaa täpöisen täynnä. Oli paikkakuntalaisia, oli Inkerin pakolaisia. Rajalle ei ollut muuta kuin 8 km. Sanomalehdissä luetaan tuon tuostakin: »Kannaksella kului päivä rauhallisesti.» Niin nytkin. Ei laukausta kuulunut, ei kivääristä ei kanuunasta. Mutta sotamiehiä, upseereita ja suojeluskuntalaisia näkyi kaikkialla.

Väkijoukon johtajana esiintyi Raudun rovasti ja eräs mustaan silkkiin puettu vanhempi emäntä. — Musta silkki verhosi muuten yksin tarjoilijattarienkin solakoita runkoja monessa tarjoilupaikassa. — Rovasti, syntyjään Kaavin Maarianvaaran kylästä, lausui puhtaalla savonmurteella tervetuliaiset, ei juhlapuheen muodossa vaan hyvin herttaisesti hymyillen:

Emäntä mustassa silkissä liehui siinä ympärillä kädet sojona, valmiina kättelemään jokaista juhlajunan matkustajaa, valmiina vaikka ottamaan pääministeriä syliinsä. Ei kukaan kätellyt, ei kukaan pyrkinyt syliin niinkuin ystävällinen karjalatar oli odottanut. Karjalassa sellainen kuuluu hyviin menoihin, me länsisuomalaiset ja pääkaupunkilaiset olemme juroja. Jos olisin ollut lyhyempi ja hoikempi, olisin pujahtanut emännän syliin ja varmaankin hän olisi leiponut minun lapojani yhtä hellästi kuin piiraitaan lauantaina. Mutta sydämellisyys ei kuulu rautatienvihkiäisiin.

Hohtavan valkoisia vehnäsiä loisteli pöydillä, niin valkoisia, etten malttanut olla sanomatta emännälle:

Totta onkin. Rautu merkitsee »punaista», ja punainen veri höysti siinä jäätynyttä maata aseman molemmin puolin. Tässä juuri oli se hirvittävä taistelu, johon sortui neljätuhatta ihmistä, miehiä, naisia ja lapsia. Ympärillä seisoskeli inkerikkoja, joilta oli talot poltettu, raavaat teurastettu ja miehet murhattu. Mutta suuressa odotussalissa kolme puhujaa lietsoi rohkeutta mieliin ja puhui tulevista valoisammista ajoista. Ja etehen on aina elävän mieli! Toivon kipinää ei saa jättää, niin kauan kun veri pysyy nahan sisällä. Toivo näkyi elähdyttävän inkerikkojenkin mieliä.

Palattiin veritantereelta Käkisalmeen, jossa pääjuhla, juhlapäivällisen muodossa, oli pidettävä. Rovasti ja emäntä seurasivat meitä Käkisalmen juhlille. Kiviniemen puhuja ei, ikävä kyllä, ollut mukana. Kannaksen etevin akkojen itkettäjä ja minun lumoojani pysyi sunnuntaiaattona kotonaan.

Liput liehuivat kaikkialla kaupungissa marraskuun hämärässä, suuri havuista tehty kunniaportti Käkisalmen linnantornin muotoon rakennettu ja lyhdyillä valaistu nieli juhlayleisöä viheriäiseen kitaansa.

Kaikki sijoittuivat pöytien ääreen arvonsa ja säätynsä mukaan. Pääpöydässä istui esikunta pääministeristä laskeutuen alaspäin oikealle ja vasemmalle arvoasteitten mukaan. Äärimmäisillä sivustoilla istuivat vapaitten taiteitten harjoittajat, me sanomalehtineekerit täyttäen kokonaisen pöydän ilman minkäänlaista arvoerotusta. Keskipöydissä istuivat radanrakentajat ja alkuasukkaat eli isännät ja emännät. Venäjän esimerkin kauhusta, jossa nainen kuuluu jo olevan sosialiseerattu, oli sellainen sijoittelu pantu toimeen, että naiset istuivat naisten vieressä, miehet miesten. Aivan kuin maalaiskirkoissamme. Tämä siveellinen rintama ei murtunut mistään kohdasta koko illan kuluessa. Käkisalmettaret istuivat koskemattomissa pesissään, niinkuin laissa sanotaan, siis aivan päinvastoin kuin mitä eläintieteessä mainitaan käkilöistä, joitten tapana juuri on murtautua toisten pesiin. Kaihoisia silmäyksiä vain lenteli pöytien yli. Eipä niin, että minulla omasta puolestani olisi ollut syytä valitella. Sattui näet niin mainiosti, että Dagens Pressin edustaja, nuoren naisen haahmossa, istui juuri vastapäätä minua, ja hän oli yhtä sielullisesti virkku kuin veljensä Lucas samasta lehdestä ja ehkä vieläkin iloisempi ja leikillisempi, vaikka totisessa elämäntyössä kiinni. Olimme ammatiltamme, luvuiltamme yhteiskunnalliselta hyödyltämme, samaa sorttia, suuren kirkkoisämme, Lutherin, suoranaisia rintaperillisiä. — Korkeampi käsi ohjaa yksin ihmisten juhlapöytä-sijoittelua. — Toivottavasti hän sentään maailmankatsomukseltaan on toista laatua kuin minä.

Puheitten pitkä jono alkoi. Jos siinä on perää, että hyvät puheet eivät koskaan ole pitkiä, niin tässä tapauksessa maaherra piti parhaimman. Hän sanoi vain: Tasavallan presidentin malja! Kaikki kohottiin pystyyn ja Maamme laulu laulettiin. Pääministerillä on kaunis barytoni. Hän puhuu voimakkaasti, täsmällisesti ja arvokkaasti, juuri niinkuin pääministerin tuleekin. Tyyppi karjalais-savolaispohjaloinen, sanojen sointu karjalais-savolais-pohjalaista murretta, sitä mitä puhutaan jokilaaksoissa Oulun pohjoispuolella. Ei yhdenkään puhe saavuttanut lähimainkaan Kiviniemen juhlapuheen pituutta, eikä kenenkään sitä lyyrillistä hartautta, jollemme ota lukuun Mikko Uotista. Hän on armoitettu puhuja. Noin hehkuvasti puhuu ainoastaan venäläinen. Eiköpähän Mikko Uotisen suomalainen sukupuu ole imenyt nesteitä venäläisestäkin maaperästä? En ole Venäjällä vieraillut muissa perheissä kuin Romanoffien, mutta siellä näin samanlaisen ulkomuodon suuriruhtinas Sergeillä. Kannaksen taruissahan kerrotaan, että Romanoffeissa vuotaa pisara kannakselaistenkin verta. Mikä estää, että vuorovaikutustakin olisi sattunut. Kaikissa tapauksissa Mikko Uotinen on suuriruhtinas puhujiemme joukossa. Minun herkkään sieluuni Uotisen ääni vaikuttaa yhtä tärisyttävästi kuin siihen italialaiseen sanomalehtimieheen, joka viime kesänä Uotisen puheen perästä suuteli hänen poskensa likomäriksi. — — — Sydämellisimmän puheen piti »vanha» — niinkuin hän nimitti itseään — esittelijäsihteeri. Hän kiitti Käkisalmen todellakin aivan erinomaisen vierasvaraisia ja kohteliaita isäntiä ja emäntiä kaikista niistä kulungeista, joita meidän takia olivat uhranneet. Oli nimittäin juhlassa yllinkyllin tarjona sekä henkistä että ruumiillista nautittavaa. Mutta nyt Jumala käsittämättömässä oikussaan on tälle niin erinomaisen sydämelliselle puhujalle suonut niitä äreimmän, riitaisimman ja kiukkuisimman äänen. Jos vain ääntä kuunteli, niin luuli hänen sadattelevan isäntäväkeämme. Piti tarkasti kuunnella sanoja, sillä muuten luuli hänen kiukuttelevan: »p—leen, p—leen nälkäraunio», vaikka ruokalistassa oli 10 numeroa, niinkuin ylioppilaslaulajien konsertti-ohjelmissa. Todellakin jännittävimpiä päivällisiä, mitä minä olen syönyt. Mutta kaikkihan ymmärsimme suomea ja puhujan herttaista tarkoitusta. Mitähän italialainen sanomalehtimies olisi tehnyt tämän puheen perästä? Karannut asemalle ja ostanut piletin Roomaan. — Mutta kun valtiollisen vastapuolueen pääpukari on masennettava, silloin tällainen ääni on verraton ase, järeimmän tykistön arvossa.

Paljon asiallisia puheita ja selostuksia pidettiin. Niissä kuvattiin kaikkia niitä vaihtoehdotuksia radan suunnasta, jotka vuosien kuluessa tehtiin, kunnes yhdyttiin Hiitolan ja Raasulin nykyisestä radasta. Radanrakentajat eivät koskaan kysy neuvoa kielimiehiltä, kun ratojaan suunnittelevat. Varmaan nämä voisivat antaa monta varteenotettavaa neuvoa. Jos minulta olisi kysytty neuvoa, olisin silmiäni räpäyttämättä määrännyt Elisenvaaran toiseksi lähtökohdaksi. Paitsi että Elisenvaara jo on Punkaharjun radan lähtökohtana, on se soinnultaan Suomen ensimmäisiä nimiä. Ajatelkaammepa vain, että vanhat kreikkalaiset nimittivät taivastaan Elysiumiksi ja että maailman kaunein kaupunkinäköala on Parisin Champs Elyséessä. Venäjän puolelta taas olisi voinut hakea sopivan vastineen, esim. Lempäälän. Päivällinen ihanuus ja venäläinen lempi kytkettynä toisiinsa rautaisten kiskojen kautta! Sehän olisi ollut ihanneyhtymä!

Kun juhlissa ei enää samppanjaa saa julkisesti tarjota, täytyy saada vastiketta, joka pihisee ja nostaa juhlamieltä. Käkisalmelaiset olivat oivaltaneet tämän ja hankkineet ihaninta musiikkia loisteliaan juhlansa korostukseksi. Jo asemasillalla soitettiin ja laulettiin Otto Kotilaisen sepittämä rytmillinen hyvin vaikuttava virsi A. Noposen sanoihin, josta ei puuttunut mitään muuta kuin huumoria, vaikka sekä sana- että virsiseppä ovat savolaisia, vanhan Rantasalmen emäseurakunnan lapsia kuten minäkin. Juhlapäivällisissä soitettiin niinikään Kotilaisen marssi, joka todisti kokeneen ja taitavan säveltäjän käsialaa. Rouva Linko lauloi miehensä säestyksellä muutamia lauluja ryhdikkäästi ja tosi musikaalisesti hyvin kouluutetulla äänellään. Ernst Linko taas istui moneen toviin flyygelin ääressä ja houkutteli koneen kaikki kielet heläjämään. Hänen notkeat sormensa panivat toimeen kilpajuoksuja klaviatuurilla, matalimmasta Raasulista aina Hiitolan korkeimmille mäenmyhkyröille. Juoksutukset luistivat kepeästi kuin parhaimmalta Orloffari-oriilta kilparadalla. Linko on miehekäs taiteilija ja maskuliininen soittaja, jonka esitys korvaa samppanjan. Minä en ainakaan kaivannut sitä, josta kiitän soittoesityksiä.

Iloisesti kului ilta ruokapöydässä aina pikkutunneille saakka. Naapurini vastapäätä, Dagens Pressin henkevä edustaja, ihmetteli, että rata vasta nyt vihitään, vaikka se jo vuosikausia on tuottanut sekä huvia että hyötyä käkisalmelaisille. Rohkenin huomauttaa hänelle:

— Rakas neitini. Elkää sitä ihmetelkö. Sellaista sattuu parhaimmissakin perheissä. Joskus vihkiminen syystä tai toisesta myöhästyy.

Eräs innostunut juhlapuhuja keksi Käkisalmelle uuden nimen. Hän sanoi sitä »Laatokan Helmeksi». Naapurini tokaisi:

— Tätä ristimänimeä en koskaan ennen ole kuullut Käkisalmelle annetun, vaikka kuus vuotta olen asunut täällä.

— Ei sekään ole harvinaista tässä matoisessa maailmassa, arvoisa neitiseni. Joskus myöhästyneitten vihkäisten ohella myöskin vietetään ristiäisiä.

Mutta tällaisissa perhejuhlissa vallitsee usein apea mieliala, vaikka suurempi ilo pitäisi olla kahdesta syntisestä, jotka itseänsä parantaa tahtovat, kuin kahdesta muusta, jotka eivät parannusta kaipaa. Käkisalmen juhlapäivällisillä taas vallitsi, myöhästyneestä vihkimisestä huolimatta, mitä hilpein mieliala.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PIKAKUVIA RAJA-KARJALASTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Pikakuvia Raja-Karjalasta

PIKAKUVIA RAJA-KARJALASTA

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE