The Project Gutenberg eBook of Neiti Liwin This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Neiti Liwin Romaani Author: Marika Stiernstedt Release date: May 27, 2025 [eBook #76170] Language: Finnish Original publication: Porvoo: WSOY, 1927 Credits: Tuula Temonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NEITI LIWIN *** language: Finnish NEITI LIWIN Romaani Kirj. MARIKA STJERNSTEDT Tekijän luvalla suomennettu Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1927. ENSIMMÄINEN OSA 1. Jokainen ihmiselämä on draama, tai sarja draamoja, monet salattuja, monet eivät edes tietoisesti elettyjä. Sielusta toiseen johtavat langat ovat hienoja. Kun jokin tällainen äänetön draama on saavuttanut huippukohdan, missä draaman henkilöiden välinen jännitys on käynyt liian kireäksi, laukeaa jotakin, syntyy jotakin, tapahtuu jokin tapahtuma. Draama on saanut vielä uuden puolen ulkonaiseen hahmoonsa. Sen kahnausaineista on vielä yksi liikeaalto pantu käyntiin. Mutta tässäkin ovat langat hienoja. Sillä todistajat eivät näe mitään, ja avoimia selityksiä ei anneta. Ei mikään ole ihmissielusta vastenmielisempää kuin itsensä peittelemätön paljastaminen. Kuinka monet ovatkaan sitäpaitsi kykenemättömiä puhumaan? Näiden draamojen keskellä me kuljemme, elämme jokapäiväistä elämäämme, olemme statisteja niissä aavistamattamme, emme näe mitään emmekä kuule paljon. Meitä askarruttaa pääasiassa oma huolemme: oman draamamme salassapitäminen. 2. Samariittiyhdistys oli toimelias naisten hyväntekeväisyysseura Tukholmassa. Eräässä johtokunnan kokouksessa, kun päivän asiat jo oli käsitelty, kuten tavallista mielipiteiden jyrkästi erotessa toisistaan, pyysi neiti Liwin puheenvuoroa. Huomattavasti kiihtyneenä hän alkoi: »Minä ymmärrän sangen hyvin, että arvoisat naiset vain sangen vastenmielisesti sallivat minun pidättää itseänsä vielä pari minuuttia.» Useimmat naiset olivat todellakin kärsimättömiä päästäkseen lähtemään. Kokous oli kestänyt pari pitkää tuntia, ja ilma huoneistossa, joka vaikutti varastohuoneelta — joukko ylijääneitä myyjäisesineitä oli hyllyillä tai pakkalaatikoissa — oli käynyt huonoksi. Mutta ne, jotka jo olivat osoittaneet eleitä lähteäkseen, jäivät nyt kohteliaisuuden pakosta istumaan. Neiti Liwinin äänensävystä ymmärrettiin heti, että hänellä ei ollut ainoastaan sanottavana jotakin, vaan vieläpä jotakin ikävää. Se ei sinänsä ollut kaikista naisista vastenmielistä: vain pari heistä tunsi itsensä todella kiusaantuneeksi »kohtauksista». Nopeasti tehtiin äänettömiä laskelmia, kuinka pitkän aikaa vielä voisi menettää. Kaikkien katseet olivat kohdistuneet neiti Liwiniin, joka oli käynyt hehkuvan punaiseksi ja karttoi kaikkien katseita. Pitkän kokouksen aikana kaikki läsnäolijat olivat ehtineet tarkastaa toisiansa perin pohjin: arvostella pukua, koruja, hiuksia tai hattua ja ilmeitä. Äänettömästi oli tapahtunut ryhmittelyjä, sympatian siteitä oli solmittu siellä täällä pöydän yli, kun jossakin kysymyksessä oli kannatettu toisen mielipidettä tai vain pikaisella silmäyksellä todettu keskinäinen yksimielisyys. Muutamat katseet olivat taas saattaneet ilmaista epäsuotuisaa sympatiapiiristä erottamista. Naisia oli kaikkiaan noin tusina; mutta arvoasteita oli kuitenkin useita; monet pitivät tärkeänä lähestyä joitakin määrättyjä naisia. Suosikkien joukkoon kuuluvaksi saattoi aina varmasti lukea rouva Alexandra Paschin. Rouva Pasch ei kuitenkaan pitänyt suurta melua itsestään. Ei kukaan olisi voinut syyttää häntä aatteittensa innokkaasta tyrkyttämisestä. Hänellä oli muuten vain vähän aatteita. Mutta jokaiseen komiteaan, jossa parhaimmiston osanottoa pidettiin suotavana, koetettiin rouva Pasch aina saada jäseneksi. Tämän nuhteettoman naisen mukanaolo oli miellyttävää. Kun hänellä oli suuri seurapiiri ja kun hän oli yleisesti tunnettu ja ihailtu, oli jo hänen pelkkä nimensä komitean koristus. Jos hän lausui ajatuksensa, saavutti hän aina kannatusta, ei niinkään senvuoksi, mitä sanoi, vaan viehättävän esittämisen vuoksi — siinä oli, sanottiin, jotakin sellaista, joka muistutti vedenkalvossa uivaa joutsenta. Neiti Liwin taas kuului niihin, joihin ei kiinnitetty huomiota, joiden suosiota ei tavoiteltu ja joiden epäsuosio ei mieltä raskauttanut. Tämä päivä oli tässä suhteessa ollut samanlainen kuin kaikki muut. Mitä hämmästystä olisikaan herättänyt, jos joku äkkiä olisi noussut väittämään, että juuri tämä neiti Liwin, traagillisen salaisuuden säilyttäjä, oli heidän joukossaan se, johon kaikkien sympatiojen oikeastaan ensi sijassa olisi pitänyt kohdistua. Mutta mitään semmoista ei tapahtunut. Elma Liwinillä oli jokseenkin leveät kasvot, jotka todistivat hänen olevan voimakasta rotua, ja korkea, hiukan kupera otsa, joka ilmaisi itsepäisyyttä. Hänen ruskeat, tuuheat hiuksensa, joissa näkyi harmaita karvoja, osoittivat saaneensa vain tavallista, välttämätöntä hoitoa, ne oli sidottu kiinteään niskasolmuun. Ihosta saattoi aavistaa veden ja saippuan runsasta käyttämistä, ja sen lisäksi kaikkien säiden ja tuulien vaikutukselle alttiinaoloa; ne olivat vähitellen haihduttaneet pois kukkeuden, joka kenties kerran oli kasvoja kaunistanut. Neiti Liwin punastui ja kalpeni helposti, paljastaen siten vaikeasti hillittävän luonteenlaadun, mutta mitä aihetta oli tällä jo ikään nähden vakaantuneella ihmisellä olla oikullinen, joka kuuluu nuorisolle tai oikeammin vain hemmoitelluille olennoille? Hänen toimeentulonsa oli turvattu, hänellä kun oli jonkin verran omaisuutta, hänen asemansa oli hyvä, sillä hän opetti hienoimpien käsitöiden valmistamista ja oli itse tunnustetusti ihmeentaitava koruompelutöissä. Hän ei kuitenkaan voinut vaatia, että hänen pahantuulenpuuskansa annettiin anteeksi. Oli tunnettua, että hän oli äksyluontoinen: hän osoitti sitä joskus, ja se suututti. Hänen kasvonsa eivät yleensä herättäneet huomiota — ei edes hienopiirteinen suukaan, joka hänen nuorempina päivinään varmaankin oli jotakin merkinnyt. Kiinnittämättä katsettaan kehenkään läsnäolijoista, katsellen vain suoraan eteensä ulos ikkunasta, sanoi neiti Liwin nopeasti ja kiihkeästi: »Minä olen pyytänyt puheenvuoroa vaatiakseni rouva Alexandra Paschilta selitystä. Viime kokouksen jälkeen, jolloin minä olin kiivaasti vastustanut uuden kodin perustamista naimattomille äideille — tietenkin ainoastaan sen vuoksi, että meidän taloudellinen asemamme juuri nyt on hyvin huono, minkä kaikki naiset hyvin tietävät — kuuluu rouva Pasch täältä lähdettyä lausuneen erään arvostelun minun persoonastani.» Rouva Pasch, pitkä, elegantti, kaunis, kaarevanenäinen, hymyilevä, vaaleaverinen, hyvin huoliteltuhiuksinen, ja seurapiirissään, johon kuului vain vallasväkeä, nimitetty valkoiseksi papukaijaksi, hätkähti. Hän oli jäänyt paikoilleen vain tunnetun kohteliaisuutensa vuoksi ja oli ajatuksissaan tuhannen penikulman päässä neiti Liwinistä, tai aivan kuin toisella planeetalla, toisessa, paljon mieluisammassa maailmassa. »Minäkö?» sanoi hän, pyöreät linnunsilmät selko selällään. Puheenjohtaja kysyi: »Mutta pitääkö nyt välttämättömästi esittää tämä täällä?...» »Pitää kyllä», vastasi neiti Liwin ja jatkoi: »Rouva Pasch saattaa kyllä pitää itseänsä tahdikkuuden ja hyvien tapojen ja kaiken sen edustajana, mikä on comme-il-faut —. Minulla ei siinä suhteessa ole mitään vaatimuksia. Mutta en minä silti siedä mitä tahansa.» Hän oli nyt hehkeän punaisesta käynyt kalman kalpeaksi. Huoneessa vallitsi haudan hiljaisuus, mitä kiusallisin mieliala. Rouva Pasch istui suorana, aivan tyynenä, hyvin varmana siitä, että neiti Liwin todellakin esiintyi sangen sopimattomasti. »Rouva Pasch», jatkoi Elma Liwin, »kuuluu, kun oli tullut puhe minun persoonastani, arvatenkin äskenmainitun tavattoman kiivaan keskustelun johdosta, lausuneen, että 'eihän sellaiselta ikä-immeltä voinut odottaakaan parempaa arvostelukykyä'. Onko se totta? Ja sitten tahdon lisäksi sanoa: Jos minun kelpoisuuttani tämän johtokunnan jäseneksi todellakin, kenties yleisestikin, pidetään kyseenalaisena sen nojalla, että olen naimaton, pyydän saada tietää sen ja erkanen viipymättä...» Siinä kaikki. Silmänräpäyksessä puhkesi huoneessa suuri meteli. Kaikki puhuivat yhtä aikaa: »Neiti Liwin, mutta kuulkaa!» »Mutta neiti Liwin, kuinka voitte ajatellakaan?» »Mutta rakas Elma!» »Ei, tämä on sentään liian naismaista!...» Turhaan koetti puheenjohtaja koota jäseniä nuijan (lyijykynän) jo heikenneen arvovallan alaisiksi. Pari naista käytti tilaisuutta pujahtaakseen ulos. Mutta rouva Pasch, vedenkalvolla uiskenteleva joutsen, valkoinen papukaija, istui hiljaa, erittäin kärsivällisesti odottaen puheenvuoron saamista. Hän ei edes ajatellut, mille kannalle hänen pitäisi asettua neiti Liwinin välikysymyksen suhteen, tai edes saattoiko syytös olla oikea. Hän ei yksinkertaisesti muistanut, mitä oli saattanut sanoa tai sanomatta jättää tuosta neiti Liwinistä viikko sitten. Kun puheenjohtajan pyytelevät naputtelut lyijykynällä vihdoin olivat tehneet vaikutuksen, sanoi hän sen vuoksi: »Rakas neiti Liwin, minä peruutan kernaasti, mutta minä en todellakaan muista mitään.» Ilmaa, tarkoitti hänen äänensävynsä, ainakin käsitti Elma Liwin sen siten. Elma Liwinin persoona: tyhjää ilmaa. Kun Elma Liwin vaatii selitystä, vaiennetaan hänet sanomalla: »minä en muista mitään». Puhalletaan! Siinä sai ikä-impi jälleen ympäri korviansa. Neiti Liwinin onnistui kuitenkin hillitä halunsa purkaa suuttumustaan. Täytyihän kaiken lisäksi vielä hallita itseänsä. Hän puristi käsiänsä polviansa vasten ikäänkuin olisi pidellyt villipetoa. Katsahtamatta vastustajaansa kääntyi hän puheenjohtajan puoleen ja sanoi ponnistuksen heikentämällä äänellä: »Minä sivuutan rouva Paschin. Hänhän ei itse tiedä, mitä sanoi! Mutta johtokunnasta eroan täten joka tapauksessa. En ole niin omahyväinen, että uskoisin olevani välttämätön. Ei, hyvät naiset, ei mitään turhia estelyitä! Minusta ei kuitenkaan ole mitään hyötyä paikalla, missä pohjimmalta tunnen kaikkien olevan vastassani.» Ei kukaan — ajatteli hän — ei kukaan asettunut minun puolelleni. Ei kukaan edes viitannut rouva Paschille, että sellainen puhetapa, jota hän käytti, voi tuntua loukkaavalta. Minulla ei ole heidän kanssaan mitään tekemistä! Minä olen toista rotua — kadotukseen tuomittua rotua. Hän nousi. Ja naiset, jotka katselivat häntä kuin ensimmäistä kertaa, huomasivat, että hänen olennossaan oli arvokkuutta. He eivät koskaan olleet tunteneet itseänsä solidaarisiksi hänen kanssaan, eikä hän ollut näyttänyt sitä vaativankaan; nyt hän erkani heistä niinkuin vieras vieraista, jättäen heidät mykistyneiksi — ainakin siihen asti, kunnes kuului ulko-oven kiinnipaukahdus — omituisen tunteen valtaan, joka kuitenkaan ei saanut heitä aavistamaankaan, että erään ihmiskohtalon heijastus oli välähtänyt varastohuonetta muistuttavassa, epäkodikkaassa huoneistossa, josta he kaikki kiiruhtivat poistumaan. 3. Neiti Liwin käveli nopeasti kotiaan päin. Hänellä oli yllään tumma huopahattu ja melkein miesmuotia muistuttava, hyvästä kankaasta valmistettu päällysnuttu. Aivan huomaamatta ei hän päässyt kadulla kulkemaan. Syvällä tuikkivat epäluuloiset silmät, jotka vain vastenmielisesti tuntuivat käyttävän silmien luonnollista oikeutta, katselemista suoraan ja avoimesti ympärilleen, herättivät ohikulkijoissa ihmettelyä. Sitä hän kuitenkaan ei huomannut; hän kulki kädet päällysnutun taskussa, miesten tapaan, ilman mitään paketteja käsissä tai muita naisten tunnusmerkkejä puvussaan, ei edes sateenvarjoa, sillä päällysnuttu oli vedenpitävä. Oli kevätaika ja kevätpäivä: puistoissa työntelivät lapset kuulaa ja hyppelivät harakkaa, juoksivat naattaa tai kokoilivat varjoisimmista paikoista viimeisiä sulamassa olevan lumen jätteitä. Oli se aika, jolloin talvikengät alkavat olla lopussa, mutta niitä vielä täytyy käyttää. Käpertyneillä, rumilla kengänkärjillä pengotaan häikäilemättä märkiä hiekkakäytäviä. Vaikka ei vielä ole siihen oikein lupaa, avataan talvipalttoon kaulusta kuitenkin niin paljon kuin uskalletaan; selitellään sitten kotona, että muuten hiostuu kuoliaaksi. Varakkaammat ovat jo saaneet uudet hatut tai lakit. Elma Liwin kulki Humlegårdenin yli, sillä se oli hänen tavallinen tiensä. Sitä tietä hän oli kulkenut joka päivä monen vuoden kuluessa, ja aikoja sitten lakannut kiinnittämästä huomiotaan tiehen, lapsiin tai muuhun. Mutta kevyt, leuto tuulenpuuska, joka toi mukanansa ensimmäistä mullantuoksua, jossa jo tuntuu itujen ujua ja kosteaa lehdenalkua, sai hänet kohottamaan päätänsä. Heikko sisäinen värähdys sai hänetkin tuntemaan kevään tuloa. Se ei ollut kuitenkaan mitään onnen tai odotuksen tai edes yksinkertaisen sisäisen ilon värähdystä, se päinvastoin teki pahaa, se kosketti ja sai väreilemään tietoisuuden siitä salaisuudesta, jota Elma Liwin monta vuotta oli tahtonut olla ajattelematta, koettanut tukahduttaa. Inhoittava ja kauhea salaisuus! Joskus kyllä saattoi sen muisto olla poissa, mutta varma siitä ei voinut koskaan olla. Kaikkialla oli elämän pieniä, valppaita sanansaattajia varuillansa: aurinko ja tuulet, satunnaiset sanat, tuoksu tai jokin näky herättämässä sitä taas hereille, ja silloin tuntui äkkiä kuin olisivat kaikki ihmiset nähneet salaisuuden ja kuuluttaneet sitä julki. Aina kuitenkaan ei Elmasta tuntunut inhoittavalta se ajatus, että hänen kohtalonsa ikään kuin taian kautta tulisi tunnetuksi. Se saattoi päinvastoin joskus tuntua omituisen houkuttelevalta. Olen väsynyt olemaan ulkopuolella, saattoi hän ajatella, olisi ihanaa saada niinkuin muutkin esiintyä sinä, joka on. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan, että muut saattoivat elää samankaltaisessa asemassa, yhtä kiusallisessa tilanteessa. Hänestä ei tuntunut mahdolliselta, että muut saattoivat olla yhtä yksinäisiä, samanlaisten siteiden kahlitsemia. Mutta joka tapauksessa hän karkoitti taas kiivaasti kiusauksen ilmaista itsensä, niinkuin torjutaan jotakin epätervettä, tuhoisaa ja häpeällistä. Sillä sala on salassa ja sen on jäätävä salaan. Elma Liwin oli talonpoikaista sukua. Isoisän isä oli ollut talonpoika, isoisästä tuli pappi, isästä tuomiorovasti ja oppinut mies, mutta talonpoikaa oli hänessä vielä, hän oli tyly seurustelussaan omaistensa kanssa ja ankara arvosteluissaan. Niin ja niin säätää Laki — ja hän tulkitsi sitä ankarimmalla tavalla. Tämä hänen lainkuuliaisuutensa tuotti hänelle arvoa ja valtaa. Hänestä tuli myöskin rikas, ja hän oli ylpeä. Ylpeydestä osti hän takaisin isoisänsä talon, jota kukaan hänen lapsistaan ei kuitenkaan tahtonut viljellä, ja säästi niinkuin isoisä oli säästänyt voidakseen jättää leskelleen ja lapsilleen vakavan varallisuuden. Sillä raha antaa arvoa. Elma oli nuorin lapsista, hänen sisarensa meni naimisiin nuorena erään papin kanssa, toisesta veljestä tuli upseeri, toisesta virkamies: sehän on hyvinkin tavallinen ruotsalaisen talonpoikaissuvun kehityskulku. Koti oli ollut kova, eivätkä lapset sitä kaivanneet sieltä lähdettyänsä, mutta nimensä arvon voimakkaan säilyttämishalun ja säädyllisten tapojen noudattamisen he olivat kaikki saaneet perinnöksi, ja lisäksi äidinperintönä kunnianhimoa. Tuomiorovastin puoliso oli sangen sukutietoinen nainen, jonka isä oli lakimies, presidentti Hökhufwud, useiden eurooppalaisten akatemiain jäsen, yksi Ruotsin akatemian kahdeksastatoista jäsenestä, mies, jolla oli suuri työkyky ja mitä suurin kunnioitus auktoriteettejä, arvoluokkia, kaikkia maallisen taivaan tähtiä kohtaan. Elma viipyi kauan kotona, missä äiti tarvitsi häntä. Lapsena hän oli ujo ja umpimielinen. Olisi luullut hänen säikähtäneen jotakin, mutta jos häneltä olisi kysytty, ei hän olisi muistanut, mitä se saattoi olla. Hän oli myöskin itsepäinen ja peräti herkkä loukkaantumaan; pari kertaa oli isä kurittanut häntä kiittämättömän mielenlaadun vuoksi. »Mistä minun pitäisi kiittää?» huusi hän. »Siitä Jumalan siunaamasta kodista, jossa saa kasvaa.» »En ikinä», ajatteli hän. »Mikä Jumalan siunaus tämä koti on?» Samalla tarkkasi hän sisaruksia: he olivat kaikki pidättyväisiä, kankeita luonteeltaan. Mitä pidättyväisyyden takana oli, sitä ei ilmaistu jos ylimalkaan oli mitään. Hän ei ollut taipuvainen sitä uskomaan. Tottahan se muutoin olisi jollakin tavoin ilmennyt. Siinä veljessä, joka oli häntä iässä lähinnä, tulevassa juristissa, aavisteli hän joskus sukulaissielua; mutta niinä harvoina kertoina, jolloin hän yritti tätä lähestyä, epäonnistui yritys aina. Hän koetti saada tietää, oliko velikin tehnyt havaintojansa ja kokemuksiansa kodista ja vanhemmista, tai muusta, minkä hän olisi suonut olevan toisenlaista. Mutta hän sattui tekemään yrityksensä aina sellaisena aikana, jolloin jokin kiire vaati veljeä toisaalle tai tämä muutoin ei ollut otollisessa mielentilassa. Niinpä luopui hän vähitellen tykkänään yrityksistänsä. Täysikasvuisena nuorena neitona nähtiin hänet useimmiten koruompeleiden kimpussa, ja niin umpimielinen, niin hymytön hän oli, ettei edes hänen kaunis ihonsa ja hienopiirteinen suunsa päässyt oikeuksiinsa. Naimaikään tultuaan hän kieltäytyi tyyten edes kuulemasta puhuttavankaan niistä liitoista, joita puuhakas äiti hänelle salassa suunnitteli tai ihan avonaisesti koetti järjestää. Elma oli niin kauan, siitä pitäen kuin saattoi muistaa, vaistomaisesti inhonnut isäänsä, hänen ympärillään asuvaa ytelää tupakan tuoksua, hilsettä, joka saattoi joskus näkyvänä jauheena peittää hänen mustan nuttunsa kauluria ja olkapäitä — eikä tämä vierominen vähentynyt vuosien vieriessä. Hän ei muistanut ainoaakaan oikeata keskustelua isänsä kanssa. Kuolinvuoteellaan oli tämä siunannut häntä; mutta sekin jätti hänet kylmäksi. Hän tiesi, hän oli sen huomannut, ettei äitikään ollut pitänyt isästä, että heidän välillään ei vallinnut mitään todellista hellyyttä. Sanomattoman inhottavalta, molemmille asianosaisille arvottomalta, tuntui kaksikymmenvuotiaasta sellainen avioliitto. Niissä miehissä, jotka häntä lähentelivät ja joissa hän heti aavisti myötäjäisten tavoittajia — kun hän vilpittömästi uskoi olevansa vailla viehätysvoimaa — näki hän vain tulevia vanhoja herroja, ympärillään ytelä tupakantuoksu ja ulkonaisen huolimattomuuden merkkejä. Näiden mahdollisten kosijain hiukankin lähempi kosketus, kuten vähänkin tarkoittavampi kädenpuristus tai, jos hänen oli pakko tanssia, ja he silloin sattuivat hengittämään liian lähellä, johti hänen ajatuksensa aina poikkeuksetta ahtaaseen kahdenhengen sänkyyn kotona tai erinäisiin muihin hänen tuntemiinsa tai vain kuvittelemiinsa avioliiton yksityiskohtiin. Yhteen aikaan yhdisti häntä lämmin ystävyys erääseen onnettomissa naimisissa olevaan nuoreen rouvaan. Tämän paljastuksista hänen oma haluttomuutensa sai lisävirikettä. Nuori rouva liittyi häneen kuin lohdutusta ja korvausta etsien ja sanoi hänelle suoraan rakastavansa häntä, Elmaa, enemmän kuin milloinkaan oli rakastanut miestään. Elma puolestaan antoi hänelle vastineeksi rajattoman ihailunsa: hän piti rouvaa kauniina — tämä olikin varsin kaunis nainen — jokainen hänen liikkeensä teki miellyttävän vaikutuksen. Ystävättäret tapasivat toisensa joka päivä, väsymättömästi puhellen kumpikin omista oloistaan. Mutta ystävyys aiheutti juoruja. Aviomies, jonka välinpitämättömyys tätä ennen oli ollut ilmeinen, pani nyt mahtisanansa vaakaan ja aiheutti muuton toiselle paikkakunnalle. Elma suri ystävätärtään, mutta kun hän kuuli tämän pian alkaneen viihtyä hyvin uudella asuinpaikallaan, ja kun vastauksia kirjeisiin saapui yhä harvemmin, ymmärsi Elma olevansa unohtumassa — arvatenkin toisten tai jonkun toisen vuoksi. Nopeasti hän katkaisi välinsä uskottoman kanssa: hän oli Elman mielestä pintapuolinen, epäluotettava olento — hänestä oli parasta heti, säälimättä, katkaista välit. Mutta kesti kauan, ennenkuin haava meni tyyten umpeen, ja kauniin, keimailevan ystävättären valokuva oli pettymyksestä huolimatta monta vuotta Elman kirjoituspöydällä. Minä olen tuomittu unohdettavaksi, ajatteli hän katkerasti, ja koetti turhaan siihen tunteeseen mukautua. Hänellä oli kuitenkin unelmia. Hän näki itsensä yhtä kauniina kuin konsanaan luo huikentelevainen ystävätär, samanlaatuisten olentojen ympäröimänä kuin hän itse oli — ei miesten eikä naisten, tai yhdentekevää, kumpienko, kunhan he vain olivat hänen vertaisiansa, siinä kaikki — yliaistillisia, kaikkiymmärtäviä olentoja täynnä innoitusta, jonkalaisia ei todellisuudessa koskaan tapaa. Kaipuu värisytti häntä ajatellessaan elämää, jossa kaikki ihmisten välit uhkuivat yksimielisyyttä, hyvyyttä, avonaisuutta. Tuomiorovastin talon ikkunoista saattoi nähdä junien kulkevan ohi joka päivä: Elma kuvitteli näiden junien vievän pois niitä ystäviä, joita hänellä olisi pitänyt olla, sen aatetoverin, jota hän salassa ja ääneti ikävöi. Keitä olivat ohimatkustajat? Sitä ei tiedetty. Miten mieletöntä olikaan siis ajatella, että joku heistä vei hänen onnensa mennessään! Kuudenkolmatta vuotiaana saattoi Elma kivulloista äitiään eräänä kesänä kylpypaikkaan. Itse hän oli terve, aivan hämmästyttävän terve, joka ei tarvinnut mitään kylpylähoitoa eikä siitä välittänyt. Äidin hoito ja lepotunnit antoivat hänelle runsaasti joutilasta aikaa ja hän käytti sitä pitkiin, enimmäkseen yksinäisiin kävelyretkiin. Päivällisen jälkeen soitti pieni orkesteri kylpylän puiston soittolavalla, ja äiti ja hän istuivat kuuntelemassa. Ensimmäistä kertaa elämässään Elma rakastui. Ei kukaan esitellyt hänelle hänen lemmityistään, ei kukaan viitannutkaan, että tämä saattaisi olla sopiva sulhanen. Elma ei aluksi tullut ajatelleeksikaan häntä miehenä tai edes erityisenä henkilönä, vaan ainoastaan melkein kuin yhtenä tähän ympäristöön sovellettuna esineenä, kuten kaikki muutkin. Hänen hellän haaveilunsa esine oli tuon pikkuorkesterin johtaja Gavelström, hoikka poikanen, jolla oli hienot kädet ja naiivin rohkea katse, joka pian keksi Elman katseen puiston hieta-aukean tuoleilla istuvien ryhmien joukossa. Intohimo tempaisi Elman kokonaan valtoihinsa hänen itsensä sitä käsittämättä, aiheutti unettomia öitä, kuumetta ja tuskaisia unia, joista hän äkkiä heräsi, jolloin tuska muuttui onnentunteeksi, niin ihmeelliseksi, että hänen täytyi purra huulensa yhteen ollakseen ääneen huudahtamatta. Hän nuortui ja kaunistui; sitä huomautettiin hänen äidilleen, joka oletti, että pelkkä oleskelu kylpylän ilmastossa vaikutti niin edullisesti. Elma oli menettänyt kaiken arvostelukykynsä. Hän ei nähnyt eikä ymmärtänyt koko sinä aikana, jolloin hän tapasi mielitiettynsä, että tämä ei läheskään samassa määrässä vastannut hänen tunteisiinsa. Eikö hän ollut häntä vastassa hänen yksinäisillä kävelyillään? Eikö hän etsinyt metsän keskessä niittyä, jolle he istahtivat tuoksuvien kukkien ympäröiminä? Eikö hän keksinyt hänelle mitä kauneimpia, leikkisiä puhuttelunimiä ja kiusoitellut häntä tavalla, joka oli niin viehättävän huolimaton ja veitikkamainen, ettei Elma milloinkaan ollut sen tapaistakaan tavannut? Ja eikö hän lopulta eräänä päivänä kuiskannut: »Tule minun huoneeseeni tänä iltana! Mitä se tekee, ei kukaan sitä näe!» — Eikö hän sitten suudellut häntä, eivätkö hänen sorjat viuluniekansormensa leikitelleet hänen pehmeillä hiuksillaan, joita hän juuri hänen vuokseen hoiteli, harjaili ja sovitteli kauniiseen muotoon? Hän ei koskaan ymmärtänyt, että nuori mies vain käytti — omasta mielestään vieläpä jokseenkin ujostelematta tarjottua — tilaisuutta. Hänen oleskelunsa kuolettavan ikävässä kylpyläpaikassa tuli siten hiukan viihtyisämmäksi. Se esti häntä myöskin ravintolaelämään kuluttamasta palkkaansa, joka siten saattoi tosiaankin tulla käytetyksi alkuperäiseen tarkoitukseensa, ulkomaanmatkan kustantamiseen syksyllä musiikkiopintoja varten. Erehdys samoin kuin hänen oma sokeutensa ja hulluutensa valkeni Elmalle vasta jälkeenpäin. Kun hän ymmärsi saavansa lapsen, kirjoitti hän Gavelströmille, joka muutamien viikkojen eroamisen jälkeen jo oli ehtinyt hänet puoliksi unohtaa. Elma ei suorastaan esittänyt mitään vaatimusta, sillä hän piti itsestään selvänä, että Gavelström heti rientäisi hänen luokseen ja järjestäisi kaikki. Gavelströmhän oli jo luvannut hänelle menomatkallaan ulkomaille viipyä muutamia päiviä hänen kotikaupungissaan ja käydä häntä tervehtimässä. Mutta se ei ollut sen luontoisia lupauksia, joita on tarkoitus pitää, vaan ainoastaan asianomaisen mielestä erinomaisen sopiva hyvästelymuoto. Nyt vastasi hän Elman kirjeeseen aivan toisenlaatuisella hyvästelyllä selkeästi ja tylysti: Kuka oli pyytänyt neiti Liwiniä heittäytymään hänen kaulaansa? Hän oli sitäpaitsi heistä nuorempi. Hän vetäytyi pois pelistä, joka ei alunpitäenkään ollut hänen alkuunpanemaansa. Elman järki seisahtui. Mikä oli tarkoitus? Hän kirjoitti uudelleen, mutta tällä kertaa palautettiin kirje aukaisematta. »Mitä sinä siitä Gavelströmistä tahdot?» kysyi tuomiorovastin rouva. »Vain erästä tietoa. Mutta minä en kirjoita enää», vastasi tytär. Elma ei uskoutunut kenellekään, kaikkein vähimmin kunnianhimoisille sisaruksilleen. Gavelströmin hän pyyhki pois elämänsä kirjasta, eikä hän sen koommin lausunut edes tämän nimeä. Yhden päätöksen voin pitää, ajatteli hän itsekseen: lapsi pyyhitään niinikään pois, jos se vain jotenkin saattoi tapahtua. Hän ajatteli ainoastaan sen toteuttamisen keinoja. Hetkeäkään hän ei ajatellut lasta kaipauksella tai hellyydellä. Nöyryytys, häväistyksen tunne, ei jättänyt hänessä tilaa millekään muulle. Hän ei voinut pahoin, menipä monta kuukautta, ennenkuin edes hänen vartalonsa alkoi muuttua. Hän muisti yhä enenevällä inholla nuoren miehen hellää äänensävyä ja hyväilyjä, jotka kerran olivat sulattaneet pois kaiken hänen vastarintansa. Gavelström ei tosin ollut välittänyt hänen rahoistaan niinkuin muut; mutta toisaalta oli hän välittänyt hänestä itsestään vielä vähemmän. Hän, Elma Liwin, oli ollut vain miehen aistillisena ajankuluna. Lopulta hän sen käsitti. Äiti sairastui jälleen ja kuoli joulun aikaan. Se oli sanomaton helpotus. Sillä nyt saattoi asian järjestää ilman vaikeuksia. Elma matkusti Tukholmaan, kun kukaan sisaruksista ei asunut siellä tai edes lähistöllä, ilmoitti aikovansa käydä jotakin kurssia, hankki asunnon, käyttäen väärää rouva-nimeä, erään kätilön luona, ei näyttäytynyt koskaan ulkona päiväiseen aikaan ja synnytti lapsen, joka samana päivänä annettiin erään maalaiselta näyttävän vaimon haltuun. Hirvittävä aika kätilön luona, joka näytti käsittäneen asian todellisen laidan, että tämä rouva X. ei lainkaan ollut rouva, vaan joka, kun vuokra maksettiin joka viikko tinkimättä, hoiteli häntä parhaansa mukaan! Taloon, missä kätilö asui, kuului pieni pihamaa, puutarha, jos niin tahtoo sanoa, jossa oli pieni, vaatimaton huvihuoneen tapainen. Rouva Gustavsson selitteli hunajansuloisella äänellä ulkonaoleskelun välttämättömyyttä, ja Elma oli kävellyt ahtaalla, pienellä alueella, jonka sulava lumi teki harmaan ja hoitamattoman näköiseksi. Kaikista talon pihanpuoleisista ikkunoista katseli hänen mielestään ilkeämielisiä ihmisiä: »Jo vain, kyllä rouva Gustavssonin luona asujat tunnettiin, mitä laatua ne olivat!» Kaikki tämä lika, joka tarttui häneen kuin tahra, täytyi Elma Liwinin, tuomiorovasti Liwinin arvossapidetyn tyttären, läpikäydä. Iltaisin opetti rouva Gustavsson hänelle pasianssipelejä. »Rouvan, joka on niin hieno, ei kai tarvitsisi olla näin yksin jätettynä», sanoi rouva Gustavsson. Ja hän neuvoi Elmaa pitämään huolta vartalostaan. Joka aamu ja ilta tyhjennettiin täyden tulitikkulaatikon sisällys permannolle, ja Elman piti poimia tikut jälleen yksitellen laatikkoon pitääkseen selkäänsä pehmeänä. Lopulta oli kätilön huolenpito voittanut Elman, ja Elma oli eräänä iltana — kauan ajateltuaan kokonaan kadota, hypätä veteen pantuaan painoja liepeisiin ja jalkoihin — itkenyt pasianssipöydän ääressä, kuunnellen kahvin tuoksuessa rouva Gustavssonin lohduttavia sanoja, jotka varmuuden vuoksi lausuttiin kuiskaamalla siltä varalta, että muut asukkaat olisivat avaimenreiästä kuuntelemassa. »Sen minä heti ymmärsin, ettei rouva ollut rouva. Ei toki! Se on niin tavallista, ja silloin on paras lähettää lapsi pois heti, ennenkuin ehtii siihen kiintyä.» Kiintyä lapseen! Sitä ei Elma ollut hetkeäkään ajatellut. Lapsi oli hänen vihollisensa, vihollinen, jota hän kantoi ruumiissaan ja elätti oman elämänsä mehulla, olento, joka imi hänen voimansa ja jonka tekoa ei koskaan voisi pyyhkiä pois. Kuitenkin herätti se, että kätilö oletti kiintymystä edes mahdolliseksi, Elman ihmetystä. Hänen nyyhkytystensä joukkoon tuli muutamia, jotka olivat muita tuskallisempia ja täynnä aavistusta, jota hän ei uskaltanut, ei saanut lähemmin tutkistella. Hän oli silloin ainoastaan pyytänyt rouva Gustavssonia ryhtymään kaikkiin valmistaviin toimiin lapsen poisviemiseksi kohta, kun se oli syntynyt. Oli ollut kevätpäivä, aurinko oli paistanut ikkunan läpi, jonka laudalla oli ollut valkoinen, paperitötteröä muistuttava calla-kukka. Elma oli katkerasti hymyillen kääntänyt katseensa pois, kun kätilö oli tuonut tämän kasvin huoneen kaunistukseksi ja potilaan virkistykseksi. Se maalaisen näköinen muija oli tullut varpaillaan sisälle, kutitellut hiukan vastasyntynyttä tyttölasta leuan alta likaisella etusormellaan, nostanut lapsen korista, tottuneella liikkeellä kietonut sen suureen, harmaaseen villasaaliin ja heti sen jälkeen poistunut kätilön ennakolta antamien ohjeiden mukaan. Maksu suoritettiin kertakaikkiaan ja oli runsas, ja senkin järjesti kätilö. »Niin, neiti kulta, se mikä tapahtuu, on aina paras», oli hän sanonut, »kun ei kuitenkaan voi tunnustaa lasta. Se on niin tavallista.» Elma ei ollut vastannut. Hän oli ainoastaan ikävöinyt nyt vihdoinkin päästä pois tästä talosta, tästä lokapesästä, jossa hänen oli täytynyt mennä nöyryytyksen pohjaan saakka varsinkin surkean heikkoutensa vuoksi, että otti vastaan kätilön lohduttelua, joka kuitenkin oli vain ollut verhona uteliaisuuden tyydyttämiselle ja uusien luottamusten toivolle. Ylpeyttä, kovuutta, vihaa. Seuraavina vuosina hän oli itse näin arvostellut nuo kauheat päivät. Mitä olivat ruumiin ankarat tuskat sinä aikana olleet hengen kärsimyksiin verrattuina? »Oi Jumala!» oli hän rukoillut hampaitaan kiristellen ja epätoivossaan tarttuen varhaisimman lapsuutensa puoleksi unohtuneihin läksyihin taivaallisesta huolenpitäjästä: »Oi Jumala, etkö sinä voi ajaa ulos minusta näitä pahoja henkiä? Ne repelevät minut rikki, minä menehdyn, enkä saa edes huutaa ja voivottaa hätääni!» 4. Niinkuin suon pohjasta nouseva kupla täytti noiden helvetillisten hetkien muisto hänen mielensä taas tänä varhaisena, uutena kevätpäivänä, niinkuin paha maku suussa tai inhoittava haju. Ystävällisiä eivät tosiaan olleet ne katseet, joita hän loi ympärilleen kulkiessaan kiireisin askelin melkein kuin pakeneva läpi Humlegårdenin puiston, kaikkien siellä leikkivien lasten keskitse. Sitten hän muisti kohtauksen johtokunnan kokouksessa. Mitä he nyt mahtoivatkaan siellä puhua hänestä, valkoinen papukaija ja ne kaikki muut? »Ikä-impi», elämästä syrjään työnnetty olento! Ja sitten kuului kai naurua, tuota hiukan hillittyä, puoliksi säälivää, kevyttä naurua, jota hän erikoisesti inhosi. Niin peräti vanha hän ei ensiksikään ollut. Ei edes neljääkymmentä vuotta täyttänyt, ja yhä vielä nuorekkaan näköinen, ruumiiltaan siromuotoinen ja joustava. Ja impi! Ei sitäkään! Jospa he vain tietäisivät totuuden, nuo, jotka niin ylimielisesti nimittivät häntä siksi — tuon totuuden, jota kuitenkaan ei saanut sanoa ainoallekaan elävälle olennolle! Juuri siihen totuuteen he olivat pistäneet puukkonsa, he olivat raadelleet auki kuortuneen haavan tuolla muka merkityksettömällä puheellansa. Terve järki sanoi Elma Liwinille, että sekä hänen tuttavapiirissään että sen ulkopuolella oli monta naimatonta naista, häntä vanhempia ja nuorempia, ahkeria kuten hän ja samoin arvossapidettyjä — ja lisäksi tyytyväisiä, ehkäpä onnellisiakin, joita raivottaret eivät koskaan ahdistaneet. Terve järki viittasi myöskin avioliiton moniin surkeuksiin. Kenen tarvitsi luulla, että Elma Liwin, joka oli hyvästä perheestä ja lisäksi verraten varakaskin, ei ollut vapaaehtoisesti jäänyt naimattomaksi? Ja kuitenkin oli hänen olonsa epäonnistunutta elämää, joka oli alkanut epäluulon ja haluttomuuden, jatkunut inhoittavan nöyryytyksen merkeissä ja ankkuroitu kovuuden ja katkeruuden valtaan. Ne siellä johtokunnassa olivat kajonneet tähän tosiasiaan. »Minä en sitä suvaitse», mutisi hän huulet kiinni pusertuneina, ja hän tunsi pahojen henkien taas temmeltävän sisässään, repelevän häntä ja saattavan hänen mielensä kuohuksiin. Pieni, mitätön tapahtuma sai ne kuitenkin tällä kertaa häipymään, mitä jokapäiväisin tapahtuma: pieni, noin 11- tai 12-vuotias tyttö tavallista tyyppiä: päässä merimieslakki (ja siinä kirjoitus: _Uskaliaisuus_), yllä hyvin huonosti poimuteltu, tummansininen hame ja päällysnuttu, jossa oli metallinapit, niistä puuttui pari, ja kaikki jäljellä olevat olivat auki. Äkkiä tyttö pysähtyy, kumartuu ja löytää kosteasta ruohosta jotakin. Elma ei ehtinyt väistää, hänen täytyi samassa pysähtyä hänenkin, ja hän näki tytön kääntävän ylöspäin pyöreät, ruusuiset, sinisilmäiset kasvonsa, jotka olivat kuin joulukuusen omena ja siinä sinisiä lemmenkukkia, lemmenkukat selkoselällään, hämmästystä ja ihmetystä täynnä. Tyttö piti kädessään — se oli punakka eikä moitteettoman puhdas, voimakas pikku käsi — yksinkertaista kultalankaristiä, jonka keskessä oli muutamia pieniä helmiä ja joka oli tallattu lumisohjoon, mistä vielä näkyi jälkiä. »Katsokaa», huusi lapsi, »kuinka ihmeen kaunis!» »Niin on», sanoi Elma, »mutta sinä koetat kai etsiä omistajaa.» »Mitenkä siinä on meneteltävä?» »Pannaan ilmoitus sanomalehteen, sillä tottahan ymmärrät, ettei hely ole sinun vain senvuoksi, että olet sen löytänyt», lisäsi hän vähän ankarammin. »Oi, kyllä minä sen ymmärrän! Kunpa vain voisin tietää heti, missä omistaja on!» Pyöreissä, sinisissä silmissä pyöri karuselli: Ne olivat näkevinään omistajan, ihmeen kauniin ja kultakutrisen prinsessankaltaisen pikkutytön, ja prinsessan äärettömän ilon saadessaan aarteensa takaisin, ja ystävyyden, joka siitä syntyi, ikuisen, parhaan ystävyyden. Yhteisiä leikkejä Humlegårdenissa joka päivä. Kaipuuta, enenevää innostusta ja vihdoin voimakas halu päästä irti tuosta vieraasta naisesta niin pian kuin mahdollista ja vain rientää kotiin. Ylös portaita... äiti, veljet, maailman kauneimman kultaristin yleistä ihailua. »Ei tarvitse muuta kuin vain ilmoittaa sanomalehdessä, niinkuin sanoin», jatkoi Elma näkemättä mitään silmien karusellista. »Kiitoksia, hyvästi!» Tyttö niiasi ja riensi pois löytönsä kanssa. Kuinka kevyt onkaan tuollaisen yksitoista- kaksitoistavuotiaan lapsen jalannousu, vaikka jalassa on karhea kenkä ja savinen varvaskärki! Elma katseli poisjuoksevaa tyttöä ja hänen päähänsä pälkähti: »Jokseenkin tuon ikäinen olisi minun tyttöni nyt saattanut olla!» Paholaiset olivat poissa ja ajatus sai kulkea niiden ahdistamatta. Taas tuli tuulenpuuska tuoden tuoreen mullan ja orastavien, puhkeavien lehtien tuoksua ja Elma hengitti sitä vähän keveämmin kuin äsken, ilman ilkeitä muistoja. Nyt hän tunsi vain olevansa väsynyt ja hiukan hiestynyt; talvivaippa oli raskas, tuntui hyvältä pian päästä kotiin. Elma Liwin asui yhdessä toisen ansioillaan elävän naisen, erään sairasvoimistelijattaren, kanssa. Kun hän aikanaan oli päässyt lapsivuoteelta ja jälleen palannut elämään vapautettuna lähimmän tulevaisuuden huolista, oli hän kaikesta huolimatta tuntenut suurta ylpeyttä siitä, että oli saanut sen arkaluontoisen asian hoidetuksi niin hyvin, aivan ilman apua, ilman neuvonantajia, ilman yhdenkään ainoan ihmisen armeliaisuutta. Hänen itsetuntonsa heräsi, jonkinlainen kiitollisuus suurkaupunkia kohtaan, joka niin armeliaasti oli salannut ja suojannut häntä, herätti hänessä päätöksen jäädä sinne asumaan. Hän asettui yhteyteen käsityöpiirien kanssa, ja otettiin vastaan suosiollisesti, kun hänen taitonsa kaikenlaatuisissa ompelutöissä oli tunnettu ja hänen nimensä, tuomiorovastin nimi, arvossa pidetty. Hän eteni varovasti, herkästi kuunnellen jokaista soraääntä, vähäisintäkin kyseenalaisuutta siitä, oliko hän oikeutettu vastaanottamaan niitä paikkoja, joita hänelle tarjottiin. Mutta kukaan ei ajatellutkaan kiistää häneltä hyvällä työllä ansaittua asemaa, ja hän juurtui uusiin oloihin. Kun vuodet sitten kuluivat eikä mitään tapahtunut, mikä olisi vakavasti voinut huolestuttaa häntä — varsinkin, kun Gavelström osoitti parin vuoden kuluttua niin odottamatonta tahdikkuutta, että suvaitsi kuolla — alkoi Elma Liwin osoittaa suurempaa varmuutta ulospäin. Hänen ulkomuotonsa oli luottamusta herättävä, kolmenkymmenen vuoden täyttäminen soveltui hänelle hyvin; erikoisalallaan hän suoritti yhä useampia huomattavia töitä; hän seurusteli melkein yksinomaan naisten kanssa, ja näiden joukossa oli monta huomattua naista. Näiden kautta hän sai vähitellen pienen osansa hoidettavaksi erinäisten yleisten harrastusten palveluksessa. Hän joutui istumaan mukana erinäisissä johtokunnissa ja komiteoissa. Tuomiorovastin väki oli ollut erittäin vanhoillista, ja koko Elman sukupiiri ylläpiti tätä kantaa. Mutta hän halusi osoittaa vapaamielisyyttä, hän tiesi totisesti mihin nainen pystyy, kun joutuu oikein koville. Kidutuspenkilläkin olisi hän voinut vaieta. Niinpä oli hänen kaiketi lupa ottaa palkkansa ajamalla avoimesti naisasialiikettä, joka teki hänet riippumattomaksi — ja myöskin hiukan kiusalliseksi — sisarten ja veljien suhteen sekä antoi hänelle ulospäin edistysmielisen toimihenkilön arvon. Ahdistelevat paholaiset hän piti sisässään. Muutamia vuosia hän oli asunut yksinänsä, mutta se oli alkanut häntä rasittaa. Sattumalta hän joutui yhteen sairasvoimistelijatar Rick Brunjohannin kanssa. Eräässä naiskerhossa oli jonkin juhlan yhteydessä esitetty näytelmäkappale, romanttisen oopperan parodia. Pääosan esitti Rick Brunjohann, jonka kihara, musta peruukki oli erittäin onnistunut. Osansa hän hoiti reippaasti: rakasti, kärsi, kuoli ja nousi ylös yhtä vauhdikkaasti. Näytelmän jälkeenkin Elma huomasi, että neiti Brunjohann oli miellyttävän näköinen, jotapaitsi tämän hilpeä käytös viehätti häntä. — »Tuommoinen ihminen pitäisi minulla olla seurassani», ajatteli hän. Samassa neiti Brunjohann tuli häntä vastaan permannon poikki. »Minä kuulin, neiti Liwin, että te etsitte asuintoveria. Minä olen samoilla asioilla. Keskustellaanko asiasta?» Elma oli heti suostuvainen. »Tietenkin», sanoi Rick, »kumpikin pitää huolta itsestänsä, mutta me syömme yhdessä.» Sopimus rakentui molemminpuoliseen arvonantoon ja siihen, että taloutta hoitaisi kolmas henkilö, Elman jo kokenut palvelija Hulda, jonka tehtävänä oli pysyttää elinkustannukset määrätyissä rajoissa ja tarjota moitteetonta ruokaa. Muutettiin uuteen asuntoon lokakuussa, Elma puolestaan suuremmin odotuksin kuin olisi tahtonut myöntää. Hän oli täynnä jonkinlaista ihailua toista kohtaan, joka oli häntä nuorempi ja jota hän mielikuvituksessaan ajatteli pääsevänsä suojelemaan ja huoltamaan saadaksensa vastavuoroon nauttia lämpimämpää ystävyyttä kuin mihin hän oli kuivahkojen ammattitoveriensa ja ystävättäriensä parissa tottunut. Naisilla oli kummallakin erityinen, vesisuihkulla varustettu makuuhuoneensa, yhteisen seurusteluhuoneen erottama. Kalustoa toi Rick mukanaan jokseenkin arkipäiväisen huoneen sisustuksen, joka sijoitettiin pihanpuolella olevaan pieneen saliin. Makuuhuoneessaan hän otti vastaan osan potilaitaan ja piti siellä makuuhuoneen tavallisesta kalustosta vain kaihtimen taakse piilotetun sparttalaisen telttavuoteen. Elma taas oli kalustanut yhteisen seurusteluhuoneen 1830-luvun tyyliin, silloisen makusuunnan mukaisesti: vähän huonekaluja, ruotsalaista tekoa, seinillä teräs- tai kuparipiirroksia kapeissa mahonkikehyksissä. Yksinäisessä, kiilloitetulla pöydällä olevassa kristallimaljakossa tulpaaneja (ei erin monta). Mutta hänen makuuhuoneensa oli kuin muhkea ja mukava herranhuone: leveät, matalat istuimet, tupakkapöytä, leposohva, joka illalla käännettiin vuoteeksi, seinällä talvimaisemaa esittävä öljytaulu; suuri kirjahylly täynnään ammattikirjallisuutta ja sivistyneen yleisön mieliromaaneja — kun taas Rick kasasi kenttävuoteensa alle joukoittain puoliksi luettuja ja kirjalliselta arvoltaan alamittaisia käännösjulkaisuja. Sitäpaitsi Elman huoneessa oli erinomainen venetsialainen peili ja komea empiretyylinen piironki. Kokonaisvaikutus osoitti hienostunutta makua ja suurta halveksumista kaikkia naishepeneitä, tyllipeitteisiä toalettipöytiä, pitsipäällyksisiä vuoteita, joka nurkassa olevia peilejä, puuterirasioita ja kaikkinaista rihkamaa kohtaan. Mutta yhteenmuutto Rickin kanssa oli pian osoittautunut pettymykseksi. Rick ilmaisi ensimmäisestä päivästä alkaen tarkoittaneensa täyttä totta ehdollaan, että kumpikin pitää huolen itsestään. Hän oli liikkuvainen, hänellä oli monta rautaa tulessa ja suuri tuttavapiiri, jonka pariin hän katsoi tarpeettomaksi tuoda Elmaa. Hän osoitti Elmalle tavallista ja luontevaa toverillisuutta, oli palvelevainen ja puheli mielellään omista asioistaan, mutta ei tiedustellut toisen asioita. Hänen silmissään Elma oli etevä henkilö, vanhempi kuin hän, hyvin kunnioitettava ja ainakin enemmän kunnioitettava kuin huvittava. Hän ei aavistanutkaan, että Elman mielikuvitus olisi saattanut askarrella hänen asioissaan. Yhtä vähän aavisti hän, että katkeruutta vähitellen alkoi kihota Elman mieleen, kun tälle kävi selväksi, että lähempää ystävyyttä ei saattaisi syntyä, eikä ollut todellisesta seurastakaan toiveita. Elma meni maata myöhään, Rick nousi ylös aikaisin ja piti äänekästä puhetta Huldan kanssa, välittämättä tämän vaiennusvaroituksista tai unohtaen ne seuraavassa hetkessä. Rick oli ahkera puhelimenkäyttäjä seurusteluvälineenä. Elma istui äänettömänä, yhä enemmän ärtyneenä ja kuunteli tai oli kuuntelematta, mutta oli kuitenkin tietoinen keskusteluista eteisessä, joita säesti Rickin nauru, joka oli kuin ilmaan syöksähtävä ja heti taas keskeytyvä vesiryöppy. Ja kun Elma lopuksi havaitsi, että Rick pohjimmaltaan ajatteli vain miehiä, katkaisi hän mielessään välinsä hänen kanssaan tyyten — vaikka Rick ei vieläkään mitään ymmärtänyt, vaan oli yhtä huolettoman hyväntuulinen kuin ensimmäisenä päivänäkin. Kun Elma nyt Samariittikokouksen jälkeen vihdoin oli kotona, tuli Rick voimistelupukuun puettuna ilmoittamaan: »Eräs rouva Pasch on soittanut.» »Mitä hänellä oli asiaa?» kysyi Elma jurosti. »Sitä hän ei sanonut, hän lupasi kirjoittaa.» »Hyvä on.» »Onko sattunut jotakin sotkua?» kysyi Rick. »Ei lainkaan.» Rouva Pasch — siis jonkinlaisia selittelyjä. Selitelkööt vain. Ovikello soi, ja eteiseen tuli erään suuren kukkakaupan lähetti. Moninkertaisesta silkkipaperikääreestä tuli esiin palvelevaisen Rickin avulla valtava viuhka kieloja. Viuhkan sisässä oli kirjekuori ja kuoressa kortti, rouva Paschin käyntikortti: »Rakas neiti Liwin, älkää olko suuttunut, pyytää Teitä harrastava ja ihaileva Alexandra Pasch.» Neiti Brunjohann antoi lähetille lantin ja toi sisään jättiläiskimpun, jolle tosiaan löytyi sovelias maljakko. Hän etsi hetken aikaa sopivaa paikkaa, missä valovaikutus olisi edullisin. Mutta Elma oli sytyttänyt paperossin ja poltteli hiljaa pää takakenossa ja silmät puoliummessa välittämättä kukkakimpun kohtalosta. Kuinka ihmeteltävän helppoa elämä olikaan armoitetuille, ajatteli hän. Kuka voi vastustaa sanoja »älkää olko suuttunut» — varsinkin kun ne kuiskataan Alexandra Paschin maailmannaisen käsialalla, jota ei tuhlata kenelle hyvänsä, ja jonka sentimetrin korkuiset kirjaimet todistavat, että kirjoittajalla on runsaasti aikaa. »Minä myönnän, minä olen pahoillani! Minä käsitän vihdoinkin tehneeni teille pahaa.». Ja sitten lopussa tuo välttämätön mairesana, joka kumoaa kaikki vastaväitteet ja, kääntyköön maailma kuinka tahansa, aina tekee kohteliaan voittajaksi. Sitten voi kirjeen kirjoittajatar huoleti unohtaa koko asian. Mutta muistaa, että on olemassa niitä, jotka koskaan eivät voi unohtaa mitään, jotka aina ovat yhtä helposti haavoittuvia. Draama kasvaa heidän sisässään, tunteen draama, jota ei kukaan aavista, joka hitaasti edistyy kohtauksesta toiseen syvällä salassa, ja jonka esirippu ei milloinkaan näytä laskeutuvan, vaikka kuinka toivoisi ratkaisua. Kuinka inhoittavaa, ajatteli hän, että pitää olla nainen, alhaisten viettien väline! Jospa vain voisi pyyhkiä pois kaikki jäljet siitä, jospa vain voisi olla muistamatta, mitä tietää siitä, missä itse on ollut osallisena! Ja kuitenkin minä olen tänään ollut julmasti haavoittunut vain pelkästä viittauksesta, että en elä yhdessä miehen kanssa! Sehän on ristiriitaista, sehän on mieletöntä! Mikä siinä on haavoittavaa? Ole rehellinen, Elma! Sekö, että rouva Pasch ja ne muut mahdollisesti voisivat luulla, että sinä et voi voittaa ja kiinnittää itseesi ketään miestä? Pelkäätkö siis pohjimmalta, että heidän kuvittelunsa saattaisi olla oikea? »Mutta tule toki, Elma, katsomaan näitä ihania kukkia», kehoitti Rick ovella. »Kiitos, Rick, kyllähän ne ovat kauniit, ovat maksaneet ainakin kaksikymmentä kruunua. Annoitko lähetille mitään?» »Viisikymmentä äyriä.» »Hänen olisi pitänyt saada paljon enemmän.» Rick ei kuullut ivaa; hänellä oli ihailtavan kuurot korvat. »Hänkin kuuluu armoitettuihin», ajatteli Elma. Sitten hän kysyi: »Jäätkö kotiin tänä iltana?» »En, minulla on miekkailuilta.» »Ja minä jään taas yksin kuten tavallista», ajatteli Elma. »Enkö sitten ole tyytyväinen elämääni? Minullahan on toimialani, eikä minulta ulkonaisessa suhteessa puutu mitään. Olenko sairas? En, mutta kuitenkaan, sitä ei käy kieltäminen, minä en ole onnellinen, en ole koskaan onnellinen — ja minua vaivaa aina alituinen kaipuu. En kaipaa miestä enkä miehiä, vaan sitä, että en aina hapuilisi tyhjää, mihin käteni ojennan. Jospa he vain tietäisivät! Jos kohtaus rouva Paschin kanssa olisi sattunut Rickille, olisi tämä vain herttaisesti nauranut koko jutulle, sen tiesi Elma. Rickille olisi sitäpaitsi kaunis kukkavihko ollut riittävä sovitus ajattelemattomasta sanasta. Rick ei ollut pikkumainen, vakuutti hän itse. »Silloin minä mieluimmin haluan olla pikkumainen», ajatteli Elma. Sillä Rick Brunjohannin kaltainen hän ei tahtonut olla missään suhteessa. Mikä köyhyydentodistus olikaan tuo ainainen flirttaaminen, joka täytti sairasvoimistelijattaren ajan! Talvella hän urheili milloin jonkun nuoren luutnantin, milloin jonkun potilaanaan olleen liikemiehen tai jonkun muun kanssa; kesillä hän oleskeli kylpypaikassa ammattiansa harjoittamassa, leikkisän tunteellisesti seurustellen alilääkärien kanssa. Elma sai silloin tällöin nähdä näytteitä kaikkien näiden herrain keskusteluista, tietoja heidän tavoistaan, oloistaan tai ansioistaan. Rick laski niistä mielellään leikkiä. »Minä en luultavasti kuitenkaan koskaan mene naimisiin», sanoi hän. Mutta Elma oli vastenmielisyyden terävänäköisyydellä jo aikoja nähnyt läpi tämän lörpötyksen. »Et», saattoi hän vastata, »rakas Rick, senhän voin ymmärtää; ikäimmen elämähän on paljon mieluisampaa.» Rick oli senlaatuinen tyttö, josta miehet pitävät, ja joka vain odotti hetkeänsä; siinä oli koko arvoitus. Hän tahtoi päästä edullisiin naimisiin ja irti vaivalloisesta työelämästä. Vähäpätöinen tyttö, niinkuin tuhannet muut, ilman mitään käsitystä siitä, mitä sileiden pintojen, kaiken mykän torjunnan alla liikkuu. Elma työnsi kärsimättömänä syrjään Rickiä koskevat ajatukset. Hänen pöydällään oli kutsukortti eräille päivällisille. Se oli pantu syrjään lyhyen harkinnan jälkeen puvuston mahdollisuuksista, jotka oli havaittu riittäviksi. Elma tarttui nyt jälleen tuohon pieneen korttiin, joka oli merkki siitä, että hänen persoonansa oli välähtänyt eräiden kanssaihmisten mieleen, vieläpä niin edullisesti, että oli päätetty ottaa hänet toivottavien vieraiden ryhmään. Se ei tapahtunut usein, ja siksi se lämmitti häntä. Äkkiä hän tunsi kaipuunsa tarkistuvan, olennoituvan. Se olennoitui yksinkertaisesti kaipuuksi päästä ulos, päästä niiden joukkoon, jotka olivat iloisia, jotka saattoivat olla huolettomia ja herttaisia ja siten herättää huomiota ja voittaa sydämiä. Elma ei olisi kehdannut tunnustaa kenellekään olevansa näin lapsellinen, mutta ei päässyt siitä ajatuksesta irti. Tarve vihdoinkin kerran huvitella tarttui häneen kuin kuume. Kun Rick oli mennyt miekkailukerhoonsa reippaasti lausuttuaan: »Hyvästi, Elma, kuule, minä neuvon sinua: mene sinäkin ulos ja pidä hauskaa!» istui hän kauan alallaan poltellen, etsiskellen, tuijotellen eteensä, kielovihkoa katsellen sitä kuitenkaan näkemättä, vain nauttien halusta, joka heräsi hänen mielessään, ja kävi taisteluun sairaalloisen tietoisuutensa kanssa kaikista nöyryytyksistä, taisteluun nurjuutta ja sisäistä kateutta vastaan, jotka kalvoivat hänen elämäniloansa. 5. »Uskaliaisuutta», avonaista päällysnuttua, josta kaksi ankkurinappia puuttui, ja huonosti poimuteltua cheviottihametta kantoi nuori juoksija kuin kilpajuoksussa, jonka tuloksesta riippui paljon, halki Humlegårdenin, ohi Noidanpuun ja Maankavaltajan pensaan, ohi Keisarin Palatsin, yli Tildan ja hänen veljensä Libertin tilusten rajan, ja ne katosivat Östermalmiin, missä Tilda — se oli nuoren juoksijan nimi — asui, ja jonka omisti Anders de Wahl, ihana henkilö, jonka kuva mitä erilaisimmissa pukimissa oli leikattu monista lehdistä ja pantu talteen, mutta joka todellisessa elämässä oli tuntematon. Tilda, tuon päällysnutun y.m. kantaja, Anders de Wahlin alamainen, ei hiljentänyt juoksuansa edes kotitalonsa portaissa ennenkuin seisoi neljännessä kerroksessa oven edessä, jossa oli messinkilevy ja siinä nimi _Konserttimestari P.A. Murius_. Mutta eteiseen tultuaan hän joutui sensijaan aivan hämilleen: äkkiä hän muisti pienen toverinsa, jonka oli unohtanut puistoon. No, hän löytää kyllä kotiin itse, se on tietty, mutta Tildan into masentui tuntuvasti, sillä hän ei tahtonut olla huono huoltaja. Tulo saliin, missä äiti istui, silmälasit nenällään jotakin särkynyttä porsliiniesinettä korjaamassa, oli sentähden verraten tyyni. Vain kaksi torventörähdystä: »Äiti, katso!» Äiti, maailman paras, työnsi varovasti syrjään arkaluontoisen työnsä, otti pienen kultalankaristin, tarkasti sitä, kuivasi sen varovasti puhtaaksi, ja sanoi aivan niinkuin sekin ankara nainen äsken: »Meidän pitää panna ilmoitus sanomalehteen.» »Tehdään se heti!» Likaiset talvikengät alkoivat polkea permantoa kärsimättöminä. Äiti nauroi ja kirjoitti ilmoituksen, jonka Tilda sai viedä sanomalehden konttoriin, ja illan kuluessa oli sitten pieni risti kaikkien ihailun esineenä, kaiken sen ihailun ja keskustelun esineenä, jonka Tilda oli ennakolta arvannut syntyvän veljien puolelta. Libert sanoi silmät kiiluen: »Luuleeko äiti, että se maksaa sata kruunua? Tai ehkä tuhannen?» Pontus sanoi: »Hölmö, siinä tapauksessa me saisimme julman paljon rahaa vain löytöpalkkana.» »Niin, sehän olisi hyvä.» »Mutta ymmärräthän sinä», sanoi Pontus ylimielisesti, »ettei tuommoinen pieni risti, neljän sentin mittainen, voi olla paljonkaan arvoinen, ja kultalankahan on sitäpaitsi melkein pelkkää ilmaa.» Libert jatkoi kuitenkin oman ajatussuuntansa poluilta poikkeamatta: »Mutta ehkä helmet ovat hirveän harvinaisia, äärettömän kallisarvoista laatua, jommoisia ei monellakaan ole.» Pontus nolasi hänet: »Sinä olet sentään liian lapsellinen kolmetoistavuotiaaksi.» Tilda kietoi käsivartensa rakkaan Libertinsä kaulaan. He ymmärsivät toisensa. Koko Humlegårdenhan oli heidän yhteistä omaisuuttansa, ja kun Pontus vihdoin oli kyllältänsä katsellut löytöhelyä ja vetäytynyt lukemaan läksyjänsä, alkoivat he molemmat rauhassa pohtia kaikkia mahdollisuuksia ristin harvinaisesta laadusta ja kalleudesta. Eihän ihan kaikkea tarvinnut juuri uskoa, mutta hurjan hauskaa heillä kuitenkin oli ja he kuiskailivat kauan. Iso Roland tuli kotiin vasta illalliselle. Bassoäänellään ratkaisi hän, että kultalankaristi oli kyllä sangen siro, mutta ei raha-arvoltaan juuri paljonkaan arvoinen. Kun Roland oli sanonut mielipiteensä jostakin asiasta, oli se asia selvä. Hän pesi kätensä, sillä hän kävi töissä eräässä työpajassa valmistuakseen aikaa myöten insinööriksi; mutta kynnet pysyivät vain mustina. Tilda huomasi pöydässä, että Pontus katseli näitä mustia kynsiä, saattoi suorastaan nähdä hänen ajattelevan: »sikamaista, minulta menee ruokahalu...» Hävytöntä, että Pontus, joka oli vasta viisitoistavuotias, tahtoi mestaroida itse Rolandia, joka oli ylioppilas ja yhdeksäntoistavuotias ja sitäpaitsi — juuri Roland. Tilda huomautti senvuoksi ääneen: »Kas, sinulla on suuri finni nenänjuuressa, Pontus.» »Hoida sinä itseäsi, senkin rupisammakko», vastasi toinen loukkaantuneena. Rouva Murius lepytteli: »Mutta lapset, lapset, älkää riidelkö!» Rupisammakko ja Libert katsahtivat kuitenkin toisiinsa, he olivat tehneet sen havainnon, että Pontus oli viime aikoina alkanut hakkailla erästä tyttöä, ja uusi finni ei niissä oloissa ollut erin edullinen. Niin että Pontukseen oli joka tapauksessa isketty. Roland sanoi karhealla bassoäänellään: »Kuinka harvoin isä sentään on iltaisin kotona!» »Sille ei mahda mitään, poikaseni, kun hän ei ole sairas», vastasi äiti, sillä isä oli äskettäin ollut sairaana. Tilda näki Rolandista, että tämä ajatteli: »Täällä me istumme ja lepäämme ja syömme hyvää ruokaa ja kaikki on hyvin, mutta isän täytyy olla soittamassa siellä inhoittavassa oopperassa. Hänen käsivarttansa pakottaa vielä, mutta hän ei ole siitä ollakseenkaan, sillä sehän on hänen elinkeinonsa, eikä hän arvatenkaan pääse kotiin ennen kahtatoista. Isä parka! Silloin nukumme me kaikki, mutta hänellä on edessään vain uneton yö ja sitten soittotunteja koko huominen päivä.» Tilda näki äidistä, että tämä ajatteli aivan samoin. Ja sitten ajatteli Roland: »Ja äiti itse tärvelee silmänsä sillä hienolla porsliinikorutyöllä, josta hänen ehdottomasti pitäisi luopua, ja kaikki vain meidän vuoksemme! Herra Jumala, eikö tästä pian pääse valmiiksi, että vuorostaan pystyisi auttamaan heitä!» Oli aika ihmeellistä, mietiskeli Tilda, että voi suorastaan nähdä, mitä ihmiset ajattelevat. Muutahan se ei voinut olla, kun äidin kasvot kävivät huolestuneiksi hymyn asemesta, jota hän mieluimmin olisi tahtonut. Ja kun Roland alkoi istua pöydässä niin kumaraselkäisenä ja eteensä tuijottavana, niin Pontus ajatteli: »Nyt hän alkaa olla jo työmiehen näköinenkin.» Tilda huudahti ääneen: »Sinä olet kaunis, Roland!» Ja silloin purskahtivat kaikki nauruun. Seuraavana aamuna oli ilmoitus sanomalehdessä. Sitä oli vain puolitoista riviä: »Helmikorist. kultalankaristi löyd. Humlegårdenissa 79 340.» Tilda ei voinut saada katsettaan pois noista puolestatoista rivistä. Hän ja Libert lukivat niitä yhä uudelleen. Niin kauan kuin aamiaislomaa kesti, oli mahdotonta ajatellakaan mitään hauskempaa kuin saada lukea, mitä itse oli sanomalehteen pannut. Libert oli tavallisesti huono lukemaan, mutta tämän hän oppi heti. Koko sanomalehdessä ei ollut mitään, joka näytti niin hauskalta. Koulun päätyttyä Tilda riensi taas kotiin katselemaan ristiä ja ilmoitusta. Ja silloin oli tapahtunut jotakin suurenmoista: oli soitettu! Eräs nainen oli soittanut. Äidin täytyi kertoa kaikki yksityiskohdat tarkasti järjestyksessä. Ensin oli nainen siis sanonut: »Onko numero 79 340?» »Vastasiko äiti, että on?» Se olisi Tildan pitänyt itsestäänkin ymmärtää. Ja sitten nainen selitti, minkänäköinen kultalankaristi oli, ja selitys oli ihan oikea, ja hän sanoi, että hän aivan sattumalta oli tullut nähneeksi ilmoituksen, muuten hän ei olisi tullut välittäneeksikään siitä, että oli sen pikku korun kadottanut, sanoi hän. Se mahtoi olla ihmeellinen nainen! Vihdoin hän oli kysynyt, saako hän lähettää sitä hakemaan. »Minun pikku tyttöni voi kyllä itse tuoda sen», vastasi äiti. Nainen oli kysynyt, tahdottiinko löytöpalkkaa. »Ei tule kysymykseenkään muuta kuin ilmoitusmaksu.» Silloin oli nainen kiittänyt erittäin kohteliaasti, ja siinä kaikki. Risti kuului rouvalle, joka asui Florankadun varrella. Humlegårdenista oli sinne vain minuutin matka. Rouva Murius tarkkasi miettiväisenä Tildan koulupukua ja päätti, että hänen oli otettava ylleen toinen, hiukan parempi. Jumalan kiitos, lakki oli ainakin uusi. Päällysnuttuun neulottiin kiireesti kaksi nappia. Florankadulle tullakseen täytyi Tildan kulkea yli Karlavägenin kohisevan virran. Toisella puolen oli Ihmissyöjien maa, jossa asuu tiikereitä ja ihmissyöjiä, ja siellä oli Florankatu. Puistoa kauemmaksi oli Tilda vain poikkeustapauksissa saanut mennä yksikseen. Suurkaupungissa on niin paljon vaarallista. Tosin oli äiti varmasti vakuuttanut, ettei koko Tukholmassa ollut ainoatakaan tiikeriä tai yhtään ihan oikeata ihmissyöjää, mutta sittenkään ei voinut tietää, mitä lapsille saattoi tapahtua... Tilda pääsi kuitenkin ilman minkäänlaista onnettomuutta siihen taloon, jonka osoitteen rouva Murius oli kirjoittanut kuoreen, jossa kultaristi oli. Se oli hieno talo. Portaissa oli hienot, kiiltävin messinkitangoin kiinnitetyt matot. Tildan soittaessa avasi oven palvelija, jolla oli musta puku ja hieno, valkoinen esiliina; se muistutti palvelijatarta eräässä näytelmäkappaleessa, jonka Tilda oli nähnyt, ja kun musta- ja valkopukuinen kuuli, mistä oli kysymys, sanoi hän: »Tehkää hyvin, astukaa sisään.» »Sisään» merkitsi hienoa salia. Sen veroista ei usein nähdä. Libert ja Tilda olivat yksityiskohtaisesti kuvitelleet, minkälaista oli keisarillisessa palatsissa, jonka ulkopuolelle oli kirjoitettu »Kungl. Biblioteket», ja joka oli suuri, keltainen talo, ja siellä mahtoi olla kultaa ja alabasteria, norsunluuta, ebenholtsia, jakarandaa ja timanttisaleja, mutta tämä sali tässä ei ollut vain kuviteltu, aurinko paistoi kullattuihin, silkkipäällyksisiin tuoleihin. Tilda ei uskaltanut istuutua millekään niistä, mutta hän katseli tarkasti ympärilleen saadakseen aiheita keisarillisen palatsin uudelleen sisustamiseen. Kukkia oli monissa maljakoissa, kieloja ja muita. Palmuja, jotka ulottuivat melkein kattoon saakka, ja peili, joka ulottui melkein lattiaan asti. Erään sohvan yläpuolella oli jonkun herran kuva, yhtä suuri kuin todellinen ihminen, yllään hännystakki ja leveä silkkinauha poikki rinnan. Ovi avautui ja sisään astui nainen: kaunis, kaarevanenäinen, pitkä ja valkoverinen, hienosti kammattu, ja valkoinen silkkipusero yllä. Hän otti pienen kirjekuoren Tildan paljaasta kädestä — sillä Tilda oli jättänyt käsineet kotiin, ne kun olivat rikkinäiset, eikä äiti eikä hän ollut ehtinyt niitä parsia — aukaisi kuoren ja sanoi, että risti oli oikea. »Ja mikä sinun nimesi on, pikku tyttöseni?» Tilda ilmoitti nimensä. Valkoinen nainen hyväili hiukan hänen poskeansa ja sanoi: »Eikä olla hullumman näköisiäkään.» Se oli kummallinen lausuma ja aivan erilainen kuin muitten ihmisten sanomat. Ovesta naisen takaa tuli samassa sisään poika, jokseenkin Pontuksen kokoinen, mutta paljon hienommin puettu. Poika tervehti. Hän kumarsi ikäänkuin Tilda olisi ollut suuri tyttö. Kaikki täällä oli yhä kummallisempaa. Sitten poika seisoi kädet pistettyinä housuntaskuihin, ja kun nainen maksoi ilmoitusrahat ja poika näki, että summa oli vain hiukan enemmän kuin kruunu, sanoi hän: »Minun mielestäni äidin pitäisi antaa hänelle ristikin.» »Siinä voit olla oikeassa», vastasi nainen, mutta Tilda sanoi: »Ei kiitoksia, se on aivan liian paljon!» Silloin nauroi valkoinen nainen. »Ja kuinka hyvin kasvatettuja vielä ollaan! Se ei ole mikään suuri lahja, pikku ystäväiseni. Alexis on oikeassa. Ole hyvä, sehän onkin oikeastaan juuri pieni lastenkoru.» Ja hän melkein pakottamalla painoi ristin Tildan käteen. Pojan nimi oli siis Alexis. Alexis Pasch, sillä Pasch oli se nimi, joka ovessa seisoi. Kun Tilda oli kiittänyt ja lähtenyt ulos, tuli poikakin ulos samalla kertaa. He kulkivat pitkin katua, ei juuri yhdessä, sitä ei voinut sanoa, mutta joka tapauksessa samanaikaisesti. Alexis Pasch kulki vähän edellä, nyt kädet nutun taskussa, ja vihelteli itsekseen. Vasta Karlavägenin kohdalla kääntyi hän, nyökkäsi sangen armollisesti, ikäänkuin edelleenkin olisi hyväksynyt, että Tilda sai kultalankaristin, ja poikkesi vasemmalle. Tildaa ei senjälkeen enää mikään pidättänyt rientämästä kotiin hurjaa juoksua. Kaksi iltaa peräkkäin oli Tilda nyt kodissa sankarittarena. Sentapaistakaan ei ennen ollut tapahtunut. Äiti etsi esiin kapean mustan samettinauhan, kiinnitti korun siihen ja ripusti sen Tildan kaulaan. Se oli ihmeen siro. Se Alexis mahtoi olla maailman kiltein poika. Libert ja Tilda kuiskailivat syrjässä: hänet voisi ottaa esim. kasvatusveljeksi. Libertin pitäisi siinä tapauksessa sanoa häntä sedäksi. Risti voisi olla hänen antamansa muistolahja Libertille, vaikka Tilda sai sitä kantaa ja pitää. Joka tapauksessa päätettiin mennä seuraavana päivänä katsomaan taloa, jossa hän asui. »Mikä sen sällin nimi on?» kysyi Pontus. »Johan sen kuulit.» »En minä kaikkia teidän lörpöttelyjänne kuule.» »Sinä olet vain olevinasi. Me olemme sanoneet sen monta kertaa.» »Minä en välitä vähääkään teidän Olle Petterssonistanne, vai miksikä häntä sanoitte.» »Älä sano», kuiskasi Libert, mutta Tilda ei malttanut olla sanomatta: »Ei, kuule, Alexis Pasch hänen nimensä on, jos tahdot sen vielä kerran tietää.» Pontus luki saksanläksyä. Libert oli huonopäinen ja sai tyytyä kansakouluun, eikä konserttimestarilla olisi ollut varaakaan pitää häntä kalliimmassa koulussa; mutta Pontus oli ahkera ja sai aina hyviä todistuksia ja kiitoslauseita. Hän antoi nyt Libertin ja Tildan olla hetken omissa oloissaan, heistä välittämättä, sitten hän löi pöytään valttinsa, jota hän oli säilyttänyt koko iltapäivän, nakkasi noin vain kuin minkäkin jokapäiväisen asian, sillä juuri se oli oikea tapa. »Pasch ja minä olemme luokkatovereita», sanoi hän. 6. Tilda oli suuri ja voimakas kaksitoistavuotiaaksi, mutta Libert tavattoman pieni kolmentoista ikäiseksi, hoikka ja heiveröinen, huonopäinen, niin että hänestä ei koskaan voisi tulla muuta kuin tavallinen viulunvinguttaja, jos edes sitäkään, sanoi herra Murius alakuloisesti. Libert ja Tilda olivat lapsista ainoat, joilla oli musikaalisia taipumuksia. Vakava Roland aikoi tulla vain keksijäksi, Pontus taas lääkäriksi. Siitä on hyvät ansiot, jos on taitava, ja sitä taas ei Pontus itsensä suhteen lainkaan epäillyt. Yliopistossa hän aikoi opiskella velaksi, ja isälle sanoi hän: »Älä sure, isä, minä kyllä suoriudun.» Mutta Libert ja Tilda olivat tavallisia lapsia, joilla tosin oli hiukan tavallista enemmän musikaalisia taipumuksia.» Libert, niin, poika parka», sanoi konserttimestari, »no, jotakin hänestä sentään kai tulee. Mutta Tilda, mitenkä hänen käy?» Tilda oli aina hiukan pahoillaan, kun isä puheli näin. Tarkoittiko hän sitä, että tytöt eivät yleensä ole musikaalisia. Siinä tapauksessa pitäisi hänen olla iloinen, että oli saanut lapsen, joka oli ilmeinen poikkeus. Oikeastaanhan konserttimestari sanoikin ainoastaan, että Tildan musikaalisuus oli omituinen sattuma. Siinä kaikki, eikähän siinä mitään pahaa ollut. Joskus saattoi näyttää siltä kuin isä tosiaankin olisi pannut häneen aivan erikoista arvoa. Se tapahtui aina, kun hän oli pianonsoitossa tehnyt erikoisia edistysaskeleita, silloin taputti isä häntä ja sanoi, että »sinusta tulee vielä minun vanhuuteni lohdutus», mutta kerran, kun Tilda juuri oli odottanut saavansa suurta tunnustusta, pettyi hän pahasti. Isä oli kertonut, että joka kerta kun hän sai pojan, oli se häntä harmittanut, sillä hän oli aina toivonut tyttöä. »Isät toivovat kuitenkin tavallisesti itselleen poikia», huomautti Pontus. »En minä. Ei, lapset, tyttö on kuin kukkaseppele sydämen ympärillä.» »Sitten tuli isä kai hyvin iloiseksi, kun minä synnyin», tokaisi Tilda väliin. »Hm!» sanoi siihen konserttimestari. Arvatenkin hän oli juuri sillä kertaa päinvastoin toivonut poikaa tai oli ehkä ajatellut, että lapsia on jo kylliksi. Puhe kukkaseppeleestä sydämen ympärillä ei muutoin koskenut lainkaan pikkutyttöjä, se tiedettiin, vaan ainoastaan yhtä ainoata, joka muuten ei enää ollut mikään tyttö: äitiä. Tämä oli itse kertonut tarinan, kun hänen miehensä oli nuori ja rakastunut. Ei niin kovin nuori ehkä, sillä hän oli lemmityistänsä paljon vanhempi, mutta kuitenkin sanomattoman herttainen ja rakastunut. Silloin hän kirjoitti pieniä kirjelappusia ja vei ne suureen ruusupensaaseen ja pisti ruusun terälehtien väliin. He eivät silloin vielä olleet kihloissa, mutta äiti tiesi, että isä rakasti häntä, hän tunsi sen ruusupensaan ja meni sinne ja löysi kirjeen, mutta sitä hän ei tiennyt, että se veitikka oli piiloutunut lähistölle ja onnesta säteillen heitteli hänelle lentosuukkosia. Rouva Murius näytti kaikki lapsille, kun nämä olivat pieniä. Siitä olivat lapset aivan haltioituneita. He saivat kuvitella ruusupensaan ruusut ja kirjeen, ja äiti itse seisoi vähän matkan päässä ja esitti rakastunutta isää. Hänen silmänsä säteilivät ja hän seisoi yhdellä jalalla varpaillaan ja heitteli lentosuukkosia molemmin käsin. Kaikki nauroivat, äiti kaikkein enimmän, ja hän syleili sitten lapsia toista toisensa jälkeen. Nyttemmin oli muutoin kaikkien ihmisten ja varsinkin lasten vaikea kuvitella mitään sen tapaistakaan ukko Muriuksesta. Saattoi kulua päiväkausia hänen lausumatta ainoatakaan sanaa. Hän sulkeutui huoneeseensa, teki työtä ja mietiskeli levottomuuden kalvamana. Lapset menivät hiljaa syrjään ollakseen häiritsemättä, mutta rouva Murius oli alati varuillaan, miettien keinoja saadakseen hänen synkkämielisyyttään lievennetyksi, ja saattoihan vielä silloin tällöin ihan odottamattomina hetkinä sattua kirkkaita päivänpilkkeitä. Ukkoa painoivat rahahuolet, hänellä oli niin monta suuta syötettävänä. Se mahdollisuus kävi yhä todennäköisemmäksi, että hän kohta ei enää voisi soittaa, jos hermosärky käsivarressa pahenisi tai hän itse ei enää voisi täyttää tehtäviänsä omasta mielestään tyydyttävästi: muiden arvostelu ei siinä suhteessa hänelle merkinnyt mitään. Toinen levottomuuden aihe oli pelko, ettei saapuisi ajoissa oopperan harjoituksiin, vaikka sitä ei vielä milloinkaan ollut tapahtunut, ja näiden lisäksi oli tuhannen muuta huolta, ehkä niistä pahin se, ettei hän saanut nukutuksi, kun lopen väsyneenä iltaisin palasi kotiin. Hänen huoneensa oli pihan puolella, ja keskellä yötä, joskus vasta aamupuolella, juuri kun hän vihdoin oli nukahtanut, saattoivat piharakennuksessa asuvat notariot tulla kotiin: he olivat olleet huvittelemassa. Sen hän ymmärsi: nuoret miehet, jotka eivät pitäneet kunniassa lakia eikä omaatuntoa, joilla ei ollut perhevelvollisuuksia eikä taiteilijahenkeä, vaan olivat niin säädyttömiä, että viheltelivät ja lauloivat hoiperrellessaan epävarmoin askelin sementtipihan poikki. Herra Murius valitti asiasta isännöitsijälle. »Ei tässä talossa asu keitään notarioita», vastasi isännöitsijä. »Minä sanon heitä siksi.» »Olkoon, mutta täällä asuu vain säädyllistä väkeä.» »Onko säädyllistä, mitä, että lauletaan ja päällepäätteeksi vielä ihan päin mäntyä, kaikennäköisiä renkutuksia, kurjia kupletteja, kun tunnetun musiikkimiehen ikkuna on juuri pihan puolella, missä he kulkevat?» »Konserttimestarin pitäisi siirtyä kadun puoleisiin huoneisiin», sanoi isännöitsijä. Mutta siitä ei asia parantunut. Talon alikerroksessa oli maustekauppa, ja puotilaiset alkoivat aikaisin aamulla siirrellä puodin laatikoita. Silloin juuri he ottivat vastaan tavaroitansa. Suuria vaunuja pysähtyi talon edustalle ja kauhealla kolinalla jymähteli appelsiini- ja sokerilaatikoita asfalttikäytävälle. Kello seitsemän talon palvelijat alkoivat juoksennella portaissa ja paukutella ovia. Sille, joka oli päässyt unenpäähän kiinni kello neljältä, tuli uni lyhkäiseksi. Konserttimestari nousi ylös kiihtyneenä ja silloin saattoi sattua, että hän tapasi vaimonsa keittiössä äänettömänä kuin henki, valmistamassa aamiaista pojille ja Tildalle. »Joko sinä olet ylhäällä? Mitä se toinen tekee?» »Se toinen» oli se nimitys, jota Murius käytti aina palvelijoista. »Hän muutti pois eilen.» »Joko taas!» Niin, jo taas. »Se toinen» muutti usein. Miksikä asuisikaan se toinen keittiössä, jossa oli vain pieni makuukomero, ja palvelisi kuutta henkeä, kun saattoi saada paikan esim. yksinäisten naisten luona. Rouva Murius ymmärsi sen hyvin ja astui valittelematta sen toisen tilalle, kunnes oli saatu uusi palvelija. Mutta konserttimestari väänteli käsiänsä: »Tämmöiseen minä olen sinut raastanut! Sen palkan nyt siitä olet saanut, että minuun tyydyit!» Sille puheelle nauroi rouva Murius iloista nauruansa hämmentäessään puuroa ja nostaessaan kahvipannua pois kaasukeittiöltä, leikkasi leipää ja asetti esille voita. Hän liikuskeli reippaasti kiinalaisessa yökauhtanassaan, joka vielä oli kaunis, niin vanha ja kulunut kuin olikin. Kyllä siitä oli monta vuotta, kun herra Murius oli ostanut sen eräänä riemunhetkenä, tarkemmin sanoen juuri silloin, jolloin hän sai konserttimestarin arvonimen. Ja sitten saattoi koko juttu päättyä siten, että hän istui vaimonsa ja lastensa kanssa einepöydässä ja sanoi, ettei ikinä elämässään ollut juonut näin hyvää aamukahvia. Silloin riemuitsivat lapset. Isä oli hyvällä tuulella! He söivät kuin sudet, lauloivat ja huutelivat, ja Tilda lauloi enimmän, sillä hän oli nuorin ja hänellä oli paras ääni. Tällaisina hetkinä syntyivät ne viattomat ja mielettömät värssyt ja sävelet, jotka aina muuten, merkillistä kyllä, käsittelivät Tildaa: Pikku Tilda kulta, kenen vuoro on? Kuka nyt saa sulta pikku suutelon? Libert oli runoilija ja säveltäjä. Tilda pudisti päätään, niin että suortuvat huiskivat ympäri nenää ja suuteli vuoronperään kaikkia ja kaikkein viimeksi isää, ja jäi sitten istumaan tämän polvelle ja silitteli kädellään hänen ajelemattomia poskiansa. Se oli kuin olisi harjaa silittänyt, mutta kun pitää isästään, ei sillä ole väliä. »Hullutuksia!» sanoi herra Murius, mutta levottomuus oli haihtunut silmistä, ja kun lapset olivat lähteneet kouluun ja hänen vaimollansa oli koko koti pantava kuntoon, saattoi hullutus tarttua häneen itseensä: hän häiritsi tätä kaikissa askareissa, suuteli ja sanoi, että nyt oli hänen vuoronsa suudella, ja silmät kiiluivat ja hän oli yhtä rakastunut kuin siihen aikaan, jolloin hän piilotteli lemmenkirjeitä ruusupensaaseen. Kuinka hartaasti toivoikaan rouva Murius, että hän hiukan useammin olisi saattanut näin unohtaa levottomuuden ja huolten aiheet, mutta unohdus ei koskaan ollut pitkällistä. Äkkiä sukelsi esiin jokin seikka, joka herätti taas hereille katumuksen, että hän oli raastanut jumaloidun vaimonsa näin köyhiin ja puutteenalaisiin oloihin. Hän katsahti ympärilleen huoneissa: kurjat huonekalut, ahdasta! Hänen katseensa sattui johonkin rikkinäiseen peittoon tai vielä pesemättömiin puurolautasiin. Koti, jossa ei yksikään palvelija viihtynyt! Mutta hänen puolisonsa täytyi aina siihen tyytyä, hänen, joka sentään oli ainokainen. »Sinä olit syntynyt parempaan», sanoi Murius. »Mitä on pian virkaheitto kapellimestari, entinen taiteilijakokelas? Särkynyt viulu! Sinun olisi pitänyt saada aivan toisenlaatuinen mies! Hieno mies, ritaristojen jäsen, oopperanjohtaja sinun olisi pitänyt saada!» »Älä sinä joutavia, kultaseni», sanoi rouva Murius. »Sinä et sitä itse ymmärrä.» Huolettomuuden häilähdys oli ohi. Oli aika katsahtaa kelloa kahdennenkymmenennen kerran, ottaa yllensä päällysnuttu, jonka reunukset olivat yhtä kuluneet kuin kiinalaisen yövaipan, ja rientää toimeensa. Rouva Murius meni pienelle poikien huoneesta aukenevalle ulkoparvekkeelle ja katsoi miehensä menoa. Tuossa hän tuli ulos portista. Hiukset olivat ehkä hiukan liian pitkät, muutamia harmenevia suortuvia näkyi huopahatun, monivuotisen uskollisen palvelijan, lierien alta. Selkä oli kumara. Pienin, kiireisin askelin, jotka rouva niin hyvin tunsi, kiiruhti konserttimestari kadun poikki ja oli pian kadun kulmassa. Joskus käännähti hän sieltä ja nyökkäsi vaimolleen, tehden kädellään pienen liikkeen kuin lentosuukkosen, ja senvuoksi rouva oikeastaan parvekkeelle meni. Mutta joskus konserttimestari vain katosi kulman taa. Silloin oli hänen levottomuutensa rientänyt etukäteen odottavaan tärkeään orkesterikertaukseen, ehkäpä juuri ennen jotakin ensinäytöstä, ja hän ajatteli nousta raitiovaunuun, ehtiäkseen varmasti ajoissa. No, silloin seisoi rouva parvekkeella kuitenkin mielellään, vain katsellakseen häntä niin kauan kuin voi, näkyä, johon hän ei milloinkaan saattanut väsyä. — Siinä kaikki. Asunnossa oli neljä huonetta ja keittiö ja se onneton makuukomero. Kolme huonetta kadun, yksi pihan puolella. Suurinta huonetta sanottiin saliksi, mutta miksikä olisi voinut nimittää muita huoneita, kun alituisesti muutettiin toisesta toiseen, jotta perheen isä saisi koetella, mikä niistä hänelle olisi rauhallisin? Perin huolellista järjestystä ei Muriuksen kodissa aina ollut, sen rouva Murius kyllä tiesi. Oli liian vähän tilaa. Ei voinut välttää, että vaatteita, jotka oikeastaan heti olisi pitänyt korjata, ja yhtä ja toista muutakin, sattui jäämään tuoleille, salin pianon päälle tai johonkin nurkkaan, kun laatikot ja kaapit ennestään olivat täynnä. Rouva Murius oli kaikesta tästä puuhasta uuvuksissa, mutta lisäksi tuli ylimääräinen työ: hieno porsliininaperrus, jossa hän oli mestari, ja josta sai sangen tarpeellista ylimääräistä tuloa, mutta joka kuitenkin väsytti ja kirveli silmiä. Kesken puuhiansa täytyi hänen senvuoksi väliin pysähtyä ja levähtää. Hän seisahtui silloin peilin eteen huoneessaan; siinä, joka siihen aikaan sattui olemaan hänen huoneenaan, ja katseli pieniä, pyöreitä kasvojaan, joilla ei enää näkynyt ruusuja, tukkaansa, joka alkoi oheta ja jota hän ei mitenkään ehtinyt huolellisesti hoitaa, harmaita silmiä, jotka ennen vanhaan olivat tuikkineet kuin tähdet, mutta joiden ympärille nyt oli kertynyt sikermä pieniä viiruja. Näitä kasvoja, jotka rouva Muriuksen mielestä olivat jonkinlaisena pikkulapsen ja pyylevän muorin välimuotona, piti konserttimestari yhäkin tosissaan miellyttävimpinä, jopa kauneimpina maailmassa. Yksinään peilinsä ääressä seisten täytyi rouva Muriuksen sitä ajatellessaan nauraa ääneen. Kasvot muuttuivat silloin vielä ryppyisemmiksi ja lystikkäämmiksi. Sen hän näki ja ajatteli, että oli hyvä, kun ei kukaan äkkiä astunut sisään ja yllättänyt keski-ikäistä henkilöä, joka oli vakava perheenemäntä ja äiti, nauramassa itselleen keskellä aamupäivää ja samalla kaikesta huolimatta lämmenneenä sydänjuuriansa myöten ja kyyneltyen ajatellessaan konserttimestari Muriuksen hulluja ja vääriä kuvitelmia hänestä, ajatellessaan, että maailmassa oli yksi ainoa, jonka arvostelun mukaan hän aina oli ollut ja nähtävästi aina tulisi olemaan kaunotar. 7. Sen vuoden syyspuolella tuli Garibaldi vieraisille. Hän oli kuuluisa viuluniekka ja oli ollut konserttimestarin oppilas, vieläpä tämän kaikkein paras oppilas. Siihen aikaan oli hänen nimensä Garibaldi Jansson, mutta sittemmin hän heitti pois Janssonin ja tyytyi vain Garibaldiin. Garibaldi kerta kaikkiaan. Se oli sekä etu- että sukunimi. Se nimi seisoi jättiläiskokoisilla kirjaimilla ilmoituslehdissä, kun hän oli konserttimatkoilla ja viimeksi hän tuli Amerikasta, jossa hänellä oli ollut erinomainen menestys. Hän kertoi, että ihmiset siellä olivat kuulleet huhuja jostakin italialaisesta kansallissankarista, jonka nimi oli Garibaldi, ja luulleet häntä siksi ja pitäneet ihan luonnollisena, että kansallissankari tietenkin osaa soittaa myöskin viulua ja mielellään matkustelee ympäri soittelemassa kaikille, jotka vain maksavat piletinhinnan, ja hänelle osoitettiin sen mukaista suosiota. Joka kerta, kun hän tuli Tukholmaan, tuli hän tervehtimään vanhaa opettajaansa. Tätä puhutteli hän »mestariksi» ja rouva Muriusta Aliceksi, joka oli tämän etunimi. Hänellä oli mukanaan kukkia ja makeisia ja ainakin joskus runsaasti rahaakin, sillä hän osteli vanhoja viuluja — hän oli siinä suhteessa taitava asiantuntija — ja myi ne sitten voitolla; Garibaldi oli ovela mies. Hän tunsi kaikki Muriuksen lapset ja aikoi tuoda heille kullekin jonkin lahjan, mutta viime hetkessä unohti lahjojen ostamisen ja otti silloin taskuistaan, mitä sattui löytämään. Sillä tavoin Roland sai amerikkalaisen kultakellon, Pontus sen perät ja Libert punervan kivihelyn, johon oli kaiverrettu iso G. Herra Garibaldi selitti kirjaimen merkityksen jollakin salaperäisellä tavalla. Tilda sai silkkisen nenäliinan. Kaikki olivat kokoontuneina Garibaldin ympärille ja kuuntelivat hänen soittoansa tai juttujansa, katselivat hänen syöntiänsä ja juontiansa ja tanssiansa. Sillä hän oli niin vilkas, ettei koskaan pysynyt kauan yhdellä paikalla, vaan kesken kaiken pyrähti permannolle, asteli edestakaisin ja alkoi tanssia. Tanssi, sanoi hän sitäpaitsi, oli kaikkein hauskinta toimitusta koko maailmassa. »Alicen pitää panna toimeen täällä tanssiaiset», sanoi hän. Sen homman puolelle hän sai heti kaikki lapset, yksinpä Rolandinkin, joka tosin ei halunnut tanssia. Mutta Garibaldin viulussa oli enemmän kuin neljä kieltä, ja heti Tukholmaan tultuaan hän oli sähköttänyt eräälle hyvälle ystävälleen, joka oli suuri pomo Amerikassa, ja suositellut tälle Rolandia, jotenka Roland nyt päätettiin lähettää Amerikkaan, missä hän saisi uuden paikan ja valmistuisi paljon nopeammin ja paremmin kuin kulkemalla kynsiänsä likaamassa Tukholman työpajoissa. Konserttimestarillahan ei kuitenkaan ollut varaa käyttää häntä Korkeakoulussa. Roland oli senvuoksi kaikkien Garibaldin ehdotusten puolella. Mutta rouva Murius katseli ahdasta asumusta ja sen auttamatonta epäjärjestystä. »Tanssiaisetko, Garibaldi?» »Niin juuri, tanssiaiset!» »No niin», sanoi silloin rouva ja tuli ajatelleeksi, että suuri huone itse asiassa oli jokseenkin suuri. »No niin, miksei!» Sillä hän näki kaikkien lasten silmissä hartaan toivomuksen. Garibaldi laati tanssiaissuunnitelman. »Kukin pojista kutsuu yhden kultasensa ja yhden toverin. Tilda kutsuu kaksi kumppaniansa, mutta niiden pitää olla nättejä tyttöjä. Se tekee kuusi naista ja Alice mukaan luettuna seitsemän. Mestari ja minä lukuunotettuina on meitä kahdeksan kavaljeeria. Juuri sopiva määrä tähän huoneistoon. Mestari ja minä pidämme vuorotellen huolen soitosta, tarjoilu järjestetään eteiseen. Minä hankin kaikki siihen tarvittavat ainekset, kun vain Alice laittaa muutaman tusinan voileipiä. Mutta onkos Tildalla tanssihametta? Valkoinen kesäleninki! Mainion kaunis!» Kaikkien lasten silmät kääntyivät nyt viimeisen, ylimmän tuomioistuimen, isän puoleen. Mutta sekin kävi hyvin, sillä kun Garibaldi ilmestyi, oli konserttimestari aina hyvällä tuulella. Myöhään yöhön saakka saattoivat molemmat herrat soittaa viulua ja keskustella, haukkua pataluhaksi kaikki musiikkimaailman keinottelijat ja silmänkääntäjät ja hirttämättömät puijarit, ja ylistellä erinäisiä valioita sitä innokkaammin, ja sitten taas soittaa niin, että seuraavana aamuna isännöitsijän luona oli valittamassa muita vuokralaisia kuin herra Murius. Koko viikon käyttivät nyt äiti, pojat ja Tilda jokaisen vapaahetkensä tanssiaisten valmisteluun. Garibaldi tuli auttamaan. Sali tyhjennettiin ja koristettiin suunnattomalla silkkipaperimäärällä ja kirjavilla paperilyhdyillä. Oli aikaansaatava maagillinen, tenhoava, tarumainen valaistus. Viereinen huone järjestettiin saliksi. Garibaldi pani kaupunginlähettejä tuomaan mukavia leposohvia, pieniä taburetteja, koristeellisia palmuja, tauluja, permantolampun, jossa oli valtava pitsikoristeinen kaihdin. Herra ties' mistä hän kaikki ottikaan, lainaili arvatenkin kaikilta tuttaviltaan. Jonkun näistä hän kutsui vastavuoroksi tanssiaisiin. »Meitä tuleekin sentään pari henkeä lisää, Alice», sanoi hän joka kerta taloon tullessaan. »Älä, rakas Garibaldi, kutsu enää useampia!» »En, minä lupaan pyhästi.» Mutta seuraavana päivänä hän kutsui taas pari. Täytyi tehdä vielä toinen sali, kaikki kolme kadunpuoleista huonetta oli muuttanut muotoaan. Sisimpään niistä lainasi Garibaldi suurenmoisen maton ja plyyssipäällyksisen pyörösohvan, jonka keskestä kohosi pilarin tapaan suuri keinotekoinen kasvi. Konserttimestarin huoneeseen pihan puolelle koottiin kaikki huonekalut, joita ei voitu käyttää, pesukaapit, kirjahyllyt, sängyt: huone oli kuin huonekaluvarasto, ja viimeisen yön ennen juhlaa makasi koko perhe patjoilla permannolla. Kukin valitsi itselleen mieluisensa kolkan. Onneksi oli »se toinen» keittiössä niin uusi, ettei ollut vielä ehtinyt kyllääntyä. Se oli päinvastoin iloluontoinen tyttö, joka ei paheksunut näitä hullutuksia, varsinkaan sen jälkeen, kun herra Garibaldi oli ollut keittiössä ja keskustellut hänen kanssaan hyvin tuttavallisesti, ja kun herra Garibaldin tarjoiluvarustelut alkoivat saapua: viinipullot, hedelmät, makeiset, tortut, virvoitusjuomat. Voileipien tehon vahvikkeeksi illallista varten tuli säilykerasioita, hummeria, kilohaileja, sieniä y.m., ja rouva Murius palkkasi apuihmisen astiainpesua ja muuta puuhaa varten. Tildalle oli tanssiaisilla aivan erikoinen merkitys: Pontus oli kutsunut tovereistaan Alexis Paschin. Ennen kultaristin päiviä eivät Pasch ja Pontus Murius olleet koulussa paljonkaan puhelleet toistensa kanssa. Pontus oli pitänyt Alexista keikarina ja Alexis Pontusta ikävänä kirjatoukkana, mutta Pontuksen hyvä ymmärrys, joka harvoin oli toimettomana, oli vähitellen alkanut opettaa hänelle, että pääkonsuli Paschin poika kuului niihin tuttavuuksiin, joita kukaties kannattaisi viljellä. Hän oli saattanut Libertiä ja Tildaa näiden retkellä Paschin talon luo, ja kun nämä katselivat taloa epäjumalanpalvelijain silmin, oli Pontus havainnut, että talo todisti varallisuutta ja hienoja tapoja. Libert ja Tilda muuttivat Humlegårdenin maanosaksi, jossa heillä oli omat tiluksensa ja valtakuntansa. Kunink. Kirjasto oli satumainen palatsi; puissa asui noitia, pensaissa piileksi maankavaltajia ja muita pahantekijöitä, eräs punapukuinen tyttö, jota he eivät edes tunteneet, oli hyvä haltijatar. Lapsellisuuksia. Pontus uneksi sitävastoin, että joku tuntematon, rikas, vanha mies saisi päähänsä testamentata rahansa hänelle, tai että hänen onnistuisi jollakin taikatempulla hypätä kahden luokan yli. Paschin talon edustalla ei hänessä herännyt mitään haaveilua, vaan määrätty halu päästä juuri siihen piiriin ja saada sieltä apua opintojansa varten. Hän alkoi lähestyä Alexista ja se luonnistui hyvin. Alexin kotona käymään ei häntä kuitenkaan vielä oltu pyydetty, kun Garibaldin tanssiaiset tulivat. Mutta siinäpä juuri tarjoutui verrattoman suotuisa tilaisuus osoittaa toverille huomaavaisuutta kutsumalla juuri hänet. Se oli rohkea askel, sillä eihän voinut tietää, mille kannalle Alexin kaltainen keikari asettuisi senlaatuisen juhlatilaisuuden suhteen. Pontus epäröikin pari päivää, ennenkuin vihdoin esitti kutsunsa. »Kiitos», vastasi Alexis kohteliaasti ja hiukan välinpitämättömästi, »mielelläni». Pontus pani kuuluisan Garibaldin syötiksi koukkuun, mutta Pasch ei ollut koskaan kuullut puhuttavankaan tästä taiteilijasta. »Smoking vai mitä?» kysyi hän. »Miten haluat», vastasi Pontus ja punastui, sillä hänellä itsellään ei ollut smokingia. »Sehän oli oikeastaan vain pieni satunnainen illatsu, siskoni huviksi.» »Vai niin, vai on sinulla sisarkin?» Pasch oli ilmeisesti unohtanut kultaristikohtauksen muutamia kuukausia aikaisemmin tai joka tapauksessa tytön nimen. »On», vastasi Pontus, »kaksitoistavuotias vekara, mutta kyllä sinne tulee pari vanhempaakin tyttöä.» »Mihin aikaan?» Siitä asiasta ei tosiaan ollut mitään päätetty. Ei rouva Murius eikä Garibaldi ollut ajatellut mitään määräaikaa. Niinpä olivatkin Tilda ja Libert kutsuneet ystävänsä kello seitsemäksi ja Roland tahallaan oli määrännyt ajan kello kahdeksaksi. »No, siinä puoli yhdeksän paikkeilla», arveli Pontus. Kun Alexis tuli tanssiaisiin noin kahtakymmentä yli yhdeksän, oli talo jo väkeä täynnä. Garibaldin omat ystävät olivat tulleet hänen seurassaan heti iloisten, yhteisten päivällisten jälkeen. Eräs heistä oli oopperalaulaja ja lauloi, niin että koko talo kaikui, juuri kun nuori Pasch soitti ovelle, jonka messinkilevyssä seisoi nimi: Konserttimestari P.A. Murius. Hänen vierellään raoitettiin keittiön ovea ja siitä pisti esiin valkeamyssyinen pää. »Tulkaa sisään tätä tietä», sanoi pää, »minä tuskin ehdin kiertää eteiseen avaamaan. Olkaa hyvä!» Alexis hymyili ja astui sisään. Ensimmäistä kertaa elämässään hän tuli kutsuihin keittiön kautta, ja hän aavisti heti, että konserttimestari P.A. Muriuksen tanssiaiset varmaankin tulisivat olemaan jotakin aivan erikoista, vallan toisenmoista laadultansa kuin hänen vanhempiensa seurapiireissä. Se ei ollut hänestä lainkaan vastenmielistä. Hänellä oli yllään hienot smoking-kiiltokengät, moitteeton muotipaita, korkea kaulus ja paidan rinnustassa helminapit, jotka hän oli saanut rippikoulumuistoksi. Verraten tilava eteinen oli muodostettu tarjoiluhuoneeksi, jonka antimia jo kaikesta päättäen oli runsaasti nautittu. Minne saattoi jättää hattunsa ja palttoonsa? Alexis aukaisi pienen oven. Aivan oikein: W.C., mutta tuolin ja silityslaudan avulla oli sinne järjestetty hylly, jolla jo ennestään oli sikinsokin kasa herrojen päällysvaatteita, katosta riippui riippumatto, jossa oli päähineitä. Alexis ei epäröinyt panna päällysvaatteitaan muiden joukkoon. Laulaja lakkasi laulamasta ja tanssi alkoi uudelleen. Alexis näki keskikokoisen salin, jonka permannolla oli korkkimatto. Sali oli puolihämärä tai paremmin sanoen punervassa puolivalaistuksessa. Katonkoukusta, jossa tavallisesti arvatenkin riippui lamppu, kulki paperilyhtyjä huoneen kaikkiin nurkkiin. Eräässä nurkassa oli piano, jota hoiteli vanhanpuoleinen, tukevatahtinen nainen (Garibaldin tilaama viime hetkessä) ja tämän naisen vieressä seisoi niinikään vanhanpuoleinen herra, jolla oli pitkä, harmahtava, harva tukka ja joka soitti viulua. Että musiikki oli ensiluokkaista, siitä ei voinut olla epäilystäkään. Silmänräpäyksessä oli korkkimatolla täysi tungos. Kaksi läsnäolijoista oli Alexis Paschin aavistamatta odottanut hänen tuloaan suurella jännityksellä: Pontus ja Tilda. Pontus huomasi hänet ensin, meni häntä vastaan mahdollisimman vapaan näköisenä ja esitti hänet maailmanmiehen tapaan äidilleen ja isälleen: Alexis kumarsi juhlallisesti rouva Muriukselle, jonka puku oli jokseenkin vanhanaikainen, ja pitkätukkaiselle viuluniekalle, jota hän ensin oli pitänyt pianonsoittajan avuksi iltaa varten palkattuna soittajana. Pian sen jälkeen seisoi tyttö, melkein yhtä pitkä kuin hän itse — sillä Alexis oli verraten pienikasvuinen — ja hymyili hänelle tervehtivästi ja tuttavallisesti. Tuo mahtaa olla se kaksitoistavuotias sisko, josta Pontus oli puhunut, ajatteli Alexis. Mutta missä ihmeessä hän oli tytön ennen nähnyt? Sangen kaunis tyttö, ruskeatukkainen ja sinisilmäinen. Nyt valkoisissa pukeissa kuin maalaistytöt juhannustansseissa; mutta ihan varmaan hän oli tytön nähnyt kerran toisissa pukeissa — aivan oikein: sininen päällysnuttu ja merimieslakki, jonka reunustassa oli sana »Uskaliaisuus». »Minähän tunnen neidin», sanoi hän. »Katsokaa!» huudahti tyttö, ja valkoisen puvun etupuolella riippui kultaristi kapeassa mustassa silkkinauhassa. Se ei Alexin mielestä näyttänyt kovinkaan suurenmoiselta, ja hän tunsi itsensä melkein noloksi siitä, ettei löydetty koru sattunut olemaan jokin hänen äitinsä parempia. »Saanko luvan?» sanoi hän kuitenkin tottuneesti, ja Tilda ja hän alkoivat tanssia valssia, jonka sävelet olivat milloin kuin Straussia, milloin taas Tanneria, Schubertia tai Karl Maria von Weberiä, mutta joskus aivan kuin jotakin vanhoihin kehyksiin sovitettua ihan uutta säveltä, sillä konserttimestari oli tänä iltana aivan ylenannetun nuorekkaalla tuulella, ja sävelet tulivat hänen mieleensä kuin kyyhkyset ja pikkulinnut pyhimyksen käsivarsille ja olkapäille. Pianon ääressä istuva nainen sähköttyi niistä, ja miten linnut lentelivätkin, seurasi hän mukana kuten muuten Garibaldi oli vakuuttanutkin hänen varmasti pystyvän tekemään. Sitten Garibaldi itse otti viulun. Ei pidetty hetkenkään väliaikaa, mutta Garibaldi oli nuori, hän oli kierrellyt kaukana maailmalla, oli kuullut neekerien ja intiaanien ja jos joidenkin soittoniekkojen soittavan, joten musiikki nyt sai toisen sävyn. Alexis ei silti jättänyt onnellista Tildaa, vaan tarttui häneen vain hiukan lujemmin ja sanoi: »Tehän tanssitte kuin keijukainen, neiti!» Kauhean teeskenneltyä! Sillä tavoin ei totisesti puhuttu, kun veljet joskus iltaisin tanssivat hänen kanssaan tai kun hän jonakin kesänä oli saanut olla maalla tansseissa mukana. Kuitenkin oli Tildan mahdoton pahastua tästä teeskentelystä, joka olisi halventanut hänen mielestään jokaista muuta paitsi Alexia, sillä mitä Alexis teki tai sanoi, oli hyvää. Tilda oli tuntenut hätkähdyksen samassa hetkessä, kun hän näki Alexin astuvan saliin, niin voimakkaan, että silmät olivat kyyneltyneet. Eikö Alexis ollut jo kuukausimääriä ollut hänen ihanteensa, muinoin pelätyn, nyt Eedeniksi muuttuneen Ihmissyöjämaan valtias? Hän oli liittolainen, johon Libert ja hän luottivat vihollisia vastaan rynnätessään. Aina hän oli näkymättömänä osanottajana mukana heidän leikeissään ja kuvitteluissaan, mutta tuossa hän seisoi nyt todellisuudessa ilmielävänä! Ei kukaan tanssiaisissa ollut niin hieno kuin Alexis — siitä olisivat kaikki voineet olla yhtä mieltä. Smoking! Ja mikä ryhti, mikä hymy, minkälainen kumarrus! Soitto taukosi, alkoi uudelleen, mutta Alexis, tuo sanoin kuvaamaton, tanssi yhä vain ainoastaan Tildan kanssa. He menivät myöskin tarjoiluhuoneeseen, kuten kaikki muut ja joivat siellä sinunmaljat. Se lankesi aivan luonnostaan. Ne olivat hilpeät tanssiaiset — »erittäin 'originelli' tilaisuus», sanoi Alexis. Puhetta, naurua, laulua sekä yksin että kuorossa. Puoli kahdentoista aikana tulivat kerrosta alempana asuvat valittamaan: se oli nuori aviopari, mutta heitä pyydettiin jäämään ja he jäivät. Garibaldi meni keittiöön. Siellä oleva tyttö oli häntä suuresti miellyttänyt, ja hän kutsui tätä tanssiin. »Eihän se sovi 'sille toiselle'» puolustautui tyttö, mutta Garibaldi ei hellittänyt, veti hänet saliin ja tanssi hänen kanssaan polkkaa takaperin, sillä tavoin, ettei kukaan kaupungissa syntynyt enää osannut sitä. Konserttimestari heitti pois nuttunsa ja istui paitahihasillaan tuolille maalaisviuluniekaksi. Sitten muodostettiin piiri ja katseltiin, kun hän vuorostaan tanssi oman vaimonsa kanssa. Se oli toista ja paljon sirompaa kuin takaperopolkka, ja silloin tällöin hän puristi vaimoansa lujasti poveansa vasten eikä tämä peitellyt onneansa, ja kun he vihdoin pysähtyivät keskelle huonetta, suuteli rouva häntä poskelle. Silloin taputtivat kaikki käsiänsä. »Sinun isäsi mahtaa olla sangen iloluontoinen», sanoi Alexis Tildalle. Mutta siihen ei tämä uskaltanut vastata, sillä hän luki rakkaan äitinsä silmistä, mitä tämä ajatteli, kuinka sydämestään hän iloitsi kaikkien ja enimmän miehensä ilosta, koska hän varmaan tiesi, että se oli seuraavana päivänä ohimennyttä. Hän oli iloinen niin kauan kuin iloa riitti. Pontus viittasi Tildaa syrjään: »Ei sinun sovi yksin pitää Paschia koko aikaa. Jos hän seisoo sinusta hetkenkin erillään, katsot sinä häneen ahnain silmin!» »Hänhän minua koko ajan tanssiin pyytää», vastasi Tilda uhmaten Pontusta ja nytkäytti niskaansa. Libert kysyi häneltä myöskin syrjässä kuiskaten: »Kuule, minkälainen hän on?» »Taivaallinen!» Suuri Roland, jonka piti lähteä Amerikkaan siellä olevan pomonsa luokse kahden päivän kuluttua, kietoi käsivartensa pikku siskon olkapään ympärille ja sanoi vakavalla ja ystävällisellä tavallaan. »Onko sinulla tänään hauskaa, Tilda?» »Ikinä elämässäni ei minulla ole ollut niin hauskaa! Oi, Roland, kuinka sinä olet kiltti!» Ja silloin tuli Alexis taas, pyysi häntä uudelleen tanssiin ja osoitti selvästi tanssivansa mieluummin Tildan kuin kenenkään muun kanssa, vaikka siellä oli ainakin kolme tyttöä, jotka iän puolesta olivat hänelle sopivampia. He menivät istumaan pyörösohvalle, jonka keskessä oli pilari ja sen päässä keinotekoinen kukka, ja Tilda istui siinä ikäänkuin se ei olisi ollut mikään lainakalu. Alexis sanoi, että samanlainen oli ollut hänen isoäitinsä kotona, mutta se oli myyty. »Minkätähden?» Silloin Alexin täytyi alkaa puhua jostakin muusta, sillä hän ei hennonut suoraan sanoa, mitä hänen äitinsä, rouva Alexandra Pasch, oli sanonut: »Tuo hirvittävä, vanha sohva! Se voi sopia johonkin käsityöläisperheeseen. Myy se pois!» He puhuivat kultarististä, ja Tilda kertoi yksityiskohtaisesti koko sen suuren tapahtuman, jolloin hän oli sen löytänyt. Hän kertoi sen pienimpiä yksityiskohtia myöten, hypähti ylös ja näytti, kuinka vähällä hän oli ollut ristin päälle astua. Alexis istui ja katseli häntä. Tilda oli hänen mielestään paljon kauniimpi kuin ainoakaan niistä hänen tuntemistaan tytöistä, joiden kodeissa hänen vanhempansa seurustelivat, ja kahta vertaa hauskempi kuin yksikään heistä. Tilda ei vähääkään ujostellut kertoa, että kultaristi oli hänen kaunein korunsa. »On sinulla jotakin vielä paljon kauniimpaa», sanoi Alexis. »Mitä sitten?» »Sinun kasvosi.» Taas tämä käsittämätön teeskentely! Mitä fraaseja! Aivan kuin kirjoissa, kun Secil, vai mikä sen nimi nyt on, joka rakastaa Vendolénia tai Elainea; Tilda oli jo lukenut pari sentapaista romaania. Hän saattoi vastata vain niinkuin tunsi: »Asch.» Hänen oli kuitenkin mahdoton pahastua Alexiin. Parasta hänestä oli, että tälläkin näytti olevan hauskaa tanssiaisissa. Kun kaikki nuoremmat vieraat, Libertin ja Tildan kutsumat, poistuivat, jäi hän jäljelle, tuntui kuin hänellä olisi ollut lupa tulla kotiin milloin tahtoi. Tanssi taukosi vähitellen ja vanhemmat, joiden rivit myöskin vähitellen olivat harvenneet, istuutuivat saliin — jonne kannettiin pöytä ja uusia virvokkeita — herra ja rouva Murius itse, pianoneiti, Garibaldi, oopperalaulaja ja alakerran nuori pariskunta. Roland istui heidän joukkoonsa, mutta sisempään huoneeseen, jossa lainattu matto oli, istuutuivat Pontus, Libert, Tilda ja Alexis permannolle, otettuaan mukaansa tarjoilupöydän viimeiset antimet? ja Libert nukahti heti. 8. Muriuksen asunnossa, joka oli ylimmässä kerroksessa ja jonka kadunpuoleiset ikkunat olivat itäänpäin, alkoi päivä sarastaa verraten aikaisin myöskin syksyllä. Kadun toisella puolen olevien kattojen ja niiden takaa näkyvän, väriltään orvokkisävyisen kubistisen taulun ylitse kohosi Hedvig Eleonoran kirkon kellokupooli. Kun viimeiset vieraat olivat lähteneet, kieritti Garibaldi ylös salin uutimet ja aukaisi kaikki ikkunat. Oli vielä hämärää, mutta ilma oli sees ja kubistisen taulun takaa kumotti heikkoa sarastusta. Vilpas tuulahdus tuntui tupakansavun täyttämässä huoneessa; nyt vain yksi ainoa kynttilä paloi pöydällä, jossa oli tyhjiä laseja, hedelmän kuoria ja tulitikkuja; tuulahdus toi muassaan hienoista yrtintuoksua ehkäpä joistakin kaukaisista puutarhoista, mistä viimeisiä omenia ei vielä oltu poimittu. Keskelle kaupunkia, missä juuri kuluneen yön äänet vihdoin olivat vaimenneet, ikäänkuin lopultakin väsyneinä, ja alkava uusi päivä töin tuskin oli aloittanut alkusoittoansa ensimmäisten raitiovaunujen kolinalla, toi tämä tuulahdus, tullen vieraaksi tuntemattomasta kaukaisuudesta ja kantaen salaperäistä tuoksuansa yli katujen ja suljettujen talojen, avaruuden ja vapauden tuntua. »Älkää vaatiko minua vielä lähtemään», pyysi Garibaldi. Hän asetti ikkunan viereen mukavan tuolin Alicelle, toisen mestarille ja istui itse ikkunalaudalle. Puhelua, naurua ja musiikkia, tanssia, vallattomuutta ja leikkiä täynnä olleen yön jälkeen hän sulki tupakansavusta kirvelevät silmäluomensa, toivottaen itselleen hetkisen lepoa, mikä toivomus heti toteutui. Häntä ympäröi ystävällisyys ja hyväntahtoisuus ja hän vaipui niiden valtaan kiitollisin mielin. Hän muisteli ennen valvomiansa öitä — ja niitä oli lukemattomia, erisävyisiä ja -värisiä, haavekuvia, draamoja, idyllejä, onnea ja kärsimystä, sekava sikermä kasvoja — — ja niin loputtoman paljon sanoja, monet niistä tarkoitettu unohtumattomiksi ja ehkäpä myöskin pohjimmalla uskollisesti säilyneetkin, vain odottaen aikaansa jälleen palatakseen mieleen juuri tällaisena hetkenä, kuin tämä viileä ja raukea, tuulahduksen sulostama huomen. »Rakas mestari», sanoi hän, »muistatko erästä oppilastasi siltä ajalta, jolloin minä juuri aloitin opiskella sinun johdollasi: Gavelströmiä?» »Gavelström, muistan kyllä», vastasi Murius, »hän on jo kuollut.» »Niin on, mutta ajatteles, tänä yönä hän on palannut mieleeni niin omituisen selkeästi. Minä en muutoin ole ajatellut häntä pitkään aikaan, mehän emme lainkaan olleet läheisiä ystäviä, hän ja minä. No, ehkä sentään ystäviä — hänen elämänsä loppuaikoina, jolloin hän alkoi kuihtua ja joskus tahtoi saada pitää kiinni toisen kädestä, Gavelström parka. Äkkiä näin hänet edessäni tänä iltana, tämän huoneen tummanpunervassa valossa. Kuulin hänen naurunsa ja näin innostuneen, rohkean välkkeen hänen silmissään, saman kuin hänen tarttuessaan käyrään ja alkaessaan juuri soittaa jotakin, jonka vaikeudet hän vihdoinkin tiesi voittaneensa. Aivan tarkalleen hän! Ja, Alice, äkkiä näinkin, että se olikin Tilda, joka tanssi ohitseni. Tilda oli sillä hetkellä niin Gavelströmin näköinen, kuin olisi ollut hänen tyttärensä. Minä luulin uneksivani, mutta sitten katsoin uudelleen, ja tyttö oli edelleen yhtä elävästi hänen näköisensä.» »Kukapa tietää?» vastasi rouva Murius hiljaisella äänellä. Garibaldi pyyhkäisi otsaansa kuultuaan tämän perin kummallisen vastauksen. »Eihän se haittaa, vaikka saat sen tietää, Garibaldi», sanoi rouva Murius samalla äänensävyllä. »Kuule», sanoi hän miehelleen, »eihän se tee mitään, vaikka Garibaldi sen tietää?» Sitten hän kertoi tarinan. Siitä oli kaksitoista vuotta. Oli myöhäinen syksy, mutta ei vielä talvi, aivan niinkuin nyt, kertoi hän, Libert oli silloin puolentoista vuoden ikäinen. Rouva Murius oli juuri pannut syrjään hänen ensimmäiset pikku vaatteensa, joita Roland ensin oli käyttänyt ja sitten Pontus; ne alkoivat olla hyvin kuluneet. Koti oli jo silloin samanlainen kuin nyt; tähän samaan asuntoon olivat Murius ja hän muuttaneet vastanaineina, ja se oli ollut suurenmoinen asumus nuorelle, vastanaineelle parille, aivan tarpeettoman suuri, mutta rouvan isä oli elänyt ja halunnut, että heidän asuntonsa olisi niin mukava kuin mahdollista; hänellä oli jokseenkin hyvät tulot ja hän maksoi vuokran. Vähitellen syntyivät lapset, kolme poikaa, ja sitten kävi konserttimestari yhä rasittuneemmaksi melusta, joten hänen piti saada eri huoneensa. Asumus ikäänkuin suli kokoon sillä tavoin, eikä ollut laisinkaan liian laaja, vaikka lapset vielä olivat pieniä. Rouva Muriuksen isä kuoli, ja heidän täytyi senjälkeen maksaa vuokra itse, mutta he olivat sitä mieltä, etteivät he hevin enää saattaneet muuttaa ahtaampaan asuntoon. Eräänä päivänä oli rouva Muriuksella ollut asiaa kauas laitakaupungille. Hän tuli erääseen pieneen matalaan rakennukseen. Hän etsi erästä pesijätärtä, jonka piti asua siellä. Porstuassa oli kaksi ovea; hän koputti molemmille, mutta kummastakaan huoneesta ei vastattu. Toisen oven takaa kuului surkeata lapsenitkua. Rouva Murius oli seisonut pienessä porstuassa. Garibaldi saattoi mielikuvituksissaan selvästi nähdä hänet, kasvot silloin vielä aivan lapsellisen näköisinä ja suu hiukan avoinna ja silmissä yhä epätoivoisempi ilme, kuullessaan tätä lakkaamatonta, sydäntäsärkevää lapsenitkua. Ei ketään tullut eikä ketään tuntunut olevan koko talossa, ei ketään sen hoitamattomalla pihamaalla. Rouva Murius ei jäänyt loppumattomasti odottamaan. Se ei ollut hänen luonteensa mukaista. Hän avasi oven siihen huoneeseen, josta lapsenitku kuului, ja astui sisään. Siinä huoneessa oli kylmä keittoliesi, liedellä öljykeittiö, ja nurkassa järjestämätön, kulunut makuusohva likaisine lakanoineen; pöytä, jolla oli ruuanjätteitä — Garibaldi näki ne mielikuvituksessaan: tahraisia maitoläikkiä, sillinruotoja, perunankuoria ja jäännöksiä leikkeleistä, joita oli ostettu nurkan takana olevasta puodista, missä myydään kaikkinaista »vain hiukan vikaantunutta ruokaa», jota suurkaupungin yhteiskunta virallisesti ei tunnusta ihmisarvoiseksi ravinnoksi, mutta antaa myydä kuitenkin ihmisille, jotka siihen tyytyvät tai luulevat, että heidän täytyy siihen tyytyä. Eräässä risaisessa vaatekopassa makasi lapsi keskellä lumppukasaa, koko huone oli korista tulevan lapsenhajun saastuttama. Hansikoidulla kädellään nosti rouva Murius syrjään osan lumppuja. Lapsi makasi alastomana saastassaan, kurja, laiha, muutaman kuukauden vanha, pieni tyttölapsi. Se ei parkunut. Varsinaiseen raivoon ei se jaksanut yltyä, oli kylliksi, että se jaksoi aikaansaada edes surkeaa itkunvikinää. Se ojensi molempia käsiänsä. Rouva Muriuksella oli vain yksi ajatus: »Tämä ei käy laatuun, lapsi täytyy saada pois!» Hän jätti aluksi hiukan rahaa pöydälle ja lähti kotiin. Mutta lapsen pienet kädet, jotka itsetiedottomassa hädässä olivat ojentuneet häntä kohti, olivat auttamattomasti vanginneet hänet. Illalla hän huolti levolle omat suloiset pienokaisensa: Roland, joka oli seitsemänvuotias, tuli hyvin toimeen itse, mutta nelivuotiaan Pontuksen ja pikku Libertin kylvetti hän. Kauniita ja terveitä pikkupoikia! Ja kun he olivat valmiit, istuivat he rivissä, kukin pienessä vuoteessaan, ja saivat maitoa ja korppuja ja kunkin tuopin pohjalle äiti oli pannut suklaapalan. Joka ilta tapahtui tämä yhtä salaperäisesti ja sen löytö tuotti joka ilta yhtä suurta iloa. Mutta rouva Murius itki itsekseen koko sen illan, ja kun mies tuli kotiin oopperasta, istui rouva yhä valveilla eikä saanut mielestään lumppukasassa makaavaa lasta. »Anna minun ottaa se meille», pyysi hän. Herra Murius ymmärsi kyllä, että tämä oli epäviisas, epäkäytännöllinen ehdotus, mutta kun rouva kuvasi tilanteen, ei hänkään nähnyt mitään muuta keinoa. Mitä semmoisessa tapauksessa tehdään, sitä eivät nämä epäkäytännölliset ihmiset kuulustelleet; kun he olivat puhelleet pari tuntia, oli se heille sitäpaitsi yhdentekevää. Jo seuraavana aamuna meni rouva Murius siis ilman muuta tuohon pieneen laitakaupungin taloon ja otti lapsen sieltä mukaansa. Hän jätti sinne nimensä ja osoitteensa siltä varalta, että äiti tai viranomaiset tai joku muu joskus tulisi tiedustamaan tyttöä, sanoi hän, kietoi tämän senjälkeen lämpimään vilttiin ja ajoi ajurilla kotiin. Kaikki kolme poikaa olivat kotona, kun hän tuli lasta tuoden. He eivät olleet tienneet mitään ennakolta. Äiti sanoi: »Nyt te olette saaneet pienen sisaren, juuri niinkuin isä aina on toivonut!» »Ja minä myös!» huusivat kaikki kolme. »Voit uskoa, Garibaldi», sanoi rouva Murius, »että siitä syntyi meteli! Palvelija sanoutui heti irti toimestaan ja tahtoi lähteä jo samana päivänä; mutta pojat auttoivat minua ja me laitoimme hyvän, kunnollisen kylvyn lapsi raukalle. Kaikki pojat seisoivat minun ympärilläni tuuppien toisiaan päästäkseen likemmäksi ja huutelivat toinen toisensa suuhun.» Mikä annettaisiin lapselle nimeksi? Pahaksi onneksi oli hänellä jo nimi. Se oli, niin oli rouva Muriukselle selitetty, sen kätilön nimi, joka oli hänet jättänyt hoitolaiseksi, eikä sitä voinut muuttaa. Senvuoksi saivat pojat varman vastauksen: »Matilda». Mutta Roland sanoi sillä vakavuudella, joka jo oli silloin hänelle ominaista: »Eihän kapalolapsen nimi voi olla Matilda, äiti.» Ja rouva Muriuksen täytyi silloin keksiä keino nukuttaakseen kylvetetyn pienokaisen ja samalla saadakseen pojat suostumaan epämieluisaan nimeen, ja hän lauloi: Tilda paljasjalkainen, Tilda, Tilda pienoinen, Tilda, silmä sininen, tyttö Tilda-niminen! Pienokainen ojensi pientä, laihaa kättänsä ja tarttui Rolandia sormeen ja piti siitä kiinni ikäänkuin olisi valinnut juuri hänet tueksensa maailmassa. Sitä ei Roland koskaan ole lakannut muistamasta, sillä se liikutti seitsenvuotiasta enemmän kuin mikään, mitä hän siihen saakka oli tuntenut. Pontus unohti pian Tildan taloontulon yksityiskohdat, ja pikku Libert tietenkin vieläkin täydellisemmin. Kotona ei koskaan puhuttu, että uusi pikku sisko ei ollut oikea sisko, ja rouva Murius, vieläpä konserttimestarikin, olivat pian kiintyneet häneen kuin omaan lapseensa. Molemmat nuoremmat pojat eivät siis vieläkään tienneet mitään muuta, mutta Roland oli ollut liian suuri, kun Tilda tuli, ja koko kohtaus, kun häntä ensin näytettiin heille kaikille, kylvetettiin, syötettiin pullosta, ja kun äiti sitten otti hänet syliinsä, ja sitten hän itse vuorostaan sai tehdä saman, oli tehnyt poikaan liian eloisan vaikutuksen. Kuitenkaan ei hän koskaan edes viitannut, että Tilda oikeastaan oli muukalainen heidän joukossaan, eikä hän milloinkaan ollut osoittanut hänelle muuta kuin mitä parasta veljesmieltä. Kun Tilda opetteli kävelemään, ei kukaan ollut niin harras kuin Roland auttamaan ja kaitsemaan häntä, ja kun tyttö alkoi tulla hiukan suuremmaksi ja uskomattoman itsenäiseksi, niin että ei tahtonut antaa taluttaa itseään kädestä edes kadulla, vaan huusi: »itse, itse edellä», teki Roland vuorostaan hänestä laulun: Itse tahtoo kävellä, itse käydä edellä. Taluttaa on suotta. Kun on neljä vuotta, niin jo osaa itse, sanoo neiti Itse. Niin pelkäämätön ja lisäksi iloinen ja hyväsydäminen oli tyttö. Kaikki pojat pitivät hänestä ja tekivät kilvalla hänestä lauluja, ja vaikka he joskus sittemmin riitelivätkin, varsinkin Pontus ja Tilda, niin ei se pohjimmalta mitään merkinnyt; he olivat ylpeitä sisarestaan kuitenkin. »Jumala siunatkoon lasta», sanoi rouva Murius lopettaen kertomuksensa. »Siitä tulee raskas hetki, kun minun kerran täytyy kertoa hänelle, ett'ei hän ole meidän lapsemme. Mutta mistä hän lieneekin tullut, hyvää ainetta hän on.» Kertomuksen jälkeen syleili Garibaldi rouva Alicea ja suuteli häntä molemmille poskille kuin suuri veli. Ulkona oli aamunsarastus seestynyt kirkkaaksi aamuvaloksi ja kubistinen taulu oli muuttanut väriänsä. Konserttimestari, jolle Tildan kohtalot eivät olleet mikään uutuus, oli kertomuksen aikana torkahtanut mukavalla tuolillaan ja kuorsasi hiljaa. Rouva Murius hiipi pois ja sammutti viimeisen kynttilän pöydältä. »Saa nähdä, kuinka lapset ovat järjestäneet yösijansa», sanoi hän. Garibaldi ja hän lähtivät hiljaa tarkastamaan. Väliaikaisessa ensimmäisessä salissa makasi Roland mukavasti eräällä leposohvalla, seuraavaan sisempään huoneeseen, jossa oli pyörösohva ja se hieno »persialainen» matto, oli ovi auki, ja permannolla makasivat muut niinikään syvässä unessa. He olivat noutaneet itselleen tyynyjä ja pari peittoa ja makasivat kaikki rivissä: Pontus, Libert, Tilda ja nuori Alexis Pasch, joka oli unohtanut olevansa satunnainen vieras, jonka välttämättömästi piti mennä kotiansa, unohtanut uuden päivän nousun ja Florankadun varrella olevan kotinsa kaikki mukavuudet. Hän oli yhä hienossa smokingpuvussaan, mutta tärkkikaulus oli heitetty lattialle, niin että lapsellisen pyöreä niska näkyi hikisen, pörröisen tukan alta. TOINEN OSA 1. Mitkään kielojen muodossa tarjotut sovitusuhrit eivät auttaneet. Tosin oli Elma Liwiniin vuosien kuluessa sattunut monta sanaa, jotka olivat jääneet jäljelle ja säilyneet katkeruuden synnyttäjinä. Mutta Alexandra Paschin, vedenpinnalla uivan joutsenen, valkoisen papukaijan, suositun ja sisällyksettömän suloisen naisen sanoissa oli ollut erikoista myrkkyä, tai olivat ne kohdanneet uhrinsa erikoisesti myrkytykselle vastaanottoisena. Vai oliko niin, että sanat juuri siltä taholta olivat muita mahdottomammat sietää, vaikkapa ne olisivat olleet aivan myrkyttömätkin? Mahdottominta oli kaikkien ajattelemattomien sanojen joukossa sietää sellaisia, mitä ei itse milloinkaan olisi voinut lausua — kun itse oli toiseen maailmaan, toiseen rotuun kuuluva, joka ei puhunut ajattelemattomasti. Hän tahtoi tyyten karttaa tätä — mutta se ei ollut niinkään helppoa, sillä Alexandra Paschilla oli kyky olla läsnä kaikkialla. Kaikkialla yhtä rakastettavan, ilmavan ylhäisenä, anteliaana, rikkaan pääkonsulin rouvana, oli hän kaikkialla synnynnäinen suosikki — Elma Liwinin oma elävä vastakohta. Ei milloinkaan olisi Alexandra Paschin mieleen juolahtanut, että hän olisi voinut loukata ketään. Hän oli tottunut siihen, että hänen katsottiin aina esiintyvän maltillisesti ja moitteettomasti; Elma tiesi sen, mutta sittenkään ei haava parantunut, sittenkin kirveli sana: »Ikäimpi». Hylky, kaikkien muiden käymältä valtatieltä syrjään sysätty! Se, joka sen oli Elmalle kertonut, ei tosin itse enää ollut ihan varma, että rouva Pasch itse todellakin oli tuon sanan lausunut. Yhdentekevää; se oli lausuttu seurassa, jossa rouva Pasch oli keskustana, ja tämä oli tietenkin miellyttävällä hymyllään sen hyväksynyt. Se riitti anteeksiannon kieltämiseen. Kuitenkin oli tapahtunut jotakin, joka oli omituisesti lievittänyt kirvelyä, omituisesti muodostunut jonkinlaiseksi hyvitykseksi. Jälleen aivan pikkuseikka, mahdottomampi kiinnisaada kuin päivänsäde; mitätön tapahtuma kenelle muulle tahansa kuin Elmalle, ja sen hän tiesi, mutta kuitenkin oli se hänelle merkinnyt jotakin. Hän ei ollut maininnut sitä. Kenellepä hän olisi siitä puhunut. Kenen kanssa ylimalkaan voi puhua niin pienistä seikoista kuin lehden hyväilystä poskelle, kesäauringon kimmellyksestä vesipisarassa? Kaikkein vähimmin tietenkin Rick Brunjohannin kaltaisten ihmisten kanssa! Syksyn kuluessa oli Rick saanut vanaveteensä uuden, mielenkiintoisen tuttavuuden, Erik Bourgstenin, erään göteborgilaisen. Jos Göteborgissa tiedusteli Erik Bourgstenia, sai tietää, että hän oli liikemies, jolla oli monta rautaa tulessa, yritteliäs, hyvävainuinen ja jonkin verran häikäilemätön. Oli niitä, jotka eivät saattaneet häntä sietää, mutta ehkäpä se johtui vain siitä, että hänen uhkapelinsä niin usein onnistui. Niinkuin monet göteborgilaiset oli hän taiteen kokeilija ja musiikin harrastaja sekä kun niiksi sattui, lahjoittaja; mutta se ei sattunut hänelle usein. Hän tahtoi ennen kaikkea karttaa avuliaan mainetta, joka on kiusallinen kunniakehä. Hän oli ovela mies. Muuten ei hänestä ollut mitään pahaa sanottavana. Tukholmaan hän tuli usein liikeasioissa, jotka olivat hänen pääasiallisena intohimonaan, ja huvittelemaan. Eräällä hänen Tukholmankäyimillään oli Rick Brunjohann joutunut häntä hieromaan erään vähäpätöisen vamman vuoksi, ja hän oli kutsunut Rickin teatteriin ja illallisille. Seuraavana päivänä ei Rick malttanut hillitä haluansa selitellä Elmalle vaikutelmiansa. Rick oli psykologisten selittelyjen ystävä. »Käsitätkö sitä tyyppiä? Harrastaa naisia, ei vain, yhtä tai toista, vaan kaikkia tai ainakin useimpia. Ei kuitenkaan mikään tavallinen tyttöjen pyydystäjä, ei mikään viettelijä, kaukana siitä! Ei, minä sanoisin häntä, en valloitusten, vaan tuttavuuksien kokoilijaksi. Hän osaa kuunnella, hän välittää todellakin siitä, mitä jollakin naisella on sanomista. Hänen äänettömyytensä toisen puhuessa vaikuttaa senvuoksi kuin miellyttävin maire. Tietysti on hänessä hiukan juutalaisverta ja hän on ollut paljon ulkomailla. Ihan täysiverinen ruotsalainen, joka ennen kaikkea on kasvatettu omahyväisyyteen, ei koskaan tule sellaiseksi.» Elma antoi Rickin puhua, häntä keskeyttämättä. Hän tunsi Erik Bourgstenin. Niillä päivällisillä, joihin hänet oli kutsuttu vähän aikaa Pasch-jutun jälkeen, oli hän tavannut hänet. Elma oli heti kiinnittänyt huomiota häneen, joka sitäpaitsi istui hänen oikealla puolellaan. Hänen oma pöytäkavaljeerinsa oli tehnyt parastaan tarjotakseen tavallista keskusteluravintoa, joka on ennakolta yhtä tunnettu kuin tällaisten kevätpäivällisten muukin ruokajärjestys, mutta syrjästä oli Elma tarkannut Bourgstenia, joka tuntui kokonaan kiintyneen naisensa sanoihin. Heidän keskustelustaan sattui muutamia sanoja Elman korvaan. Hämmästyksekseen huomasi hän naisen puhuvan itsestään, omasta elämästään. Olivatko he sitten niin läheisiä tuttavia, Bourgsten ja tuo nainen? Vähän ennen hän, Elma, oli päinvastoin nähnyt, että Bourgsten esiteltiin tälle naiselle, ja nainen oli edelleenkin sentään jonkin verran pidättyväinen: puhui silmäluomet puoliksi alhaalla ja loi väliin nopean, aran silmäyksen ympärilleen. Bourgsten oli ilmeisesti heti, niin uskomattomalta ja käsittämättömältä kuin se tuntuikin, saavuttanut naisen luottamuksen. Luottamuksellisuus oli silminnähtävä. Elma kuuli naisen sanovan: »Siinä nyt näette, herra Bourgsten, niin yksinkertaista ja kuitenkin mahdotonta selvittää!» Vähän myöhemmin oli Bourgsten, kuten kohteliaisuus vaatii, kääntynyt Elman puoleen, josta hän ilmeisestikään ei ennestään tiennyt mitään. Mitä he olivat puhuneet, senkin oli Elma pian unohtanut, mutta ihan tavallista keskusteluruokaa hän ei ollut tarjonnut, ja Elma muisti ennen kaikkea huomaavaisen katseen, omituisen, luottamusta herättävän kuuntelutavan — makeiseksi oli Rick sitä sanonut. Elma oli tästä katseesta tuntenut itseluottamuksensa kohoavan. Näillä päivällisillä, joille hän oli tullut päättäen olla luonnollinen ja iloinen, ottaa osansa huvista niinkuin kaikki muutkin vieraat, mutta heti alusta tuntenut tavallisen, masentavan varmuuden jälleen epäonnistuvansa, kohotti Bourgstenin läsnäolo hänet taas muiden ihmisten tasolle. Hän lähti päivällisjuhlista melkein mystillisesti vakuutettuna siitä, että Bourgsten oli jäänyt muistelemaan häntä. Tosin olisi tämän vielä paremmin pitänyt muistaa varsinaista pöytätoveriaan ja ehkä vielä paria muuta — sillä Elma Liwinin kanssa hän ei ollut erin kauan keskustellut. Kuitenkin tuli Elma kotiin illalla onnellisen mielialan vallassa. »Me tapaamme vielä», oli Bourgsten sanonut, ikäänkuin olisi tarkoittanut, että se, mitä tahtoo, tapahtuu, siitä ei tarvitse olla huolissaan. Oli näyttänyt siltä kuin Bourgsten olisi pitänyt heidän tuttavuuttaan voittona. »Elegantimpaa flirttiä ei voi ajatella», jatkoi kokenut Rick. »Ei ainoastaan tavallista sanaleikkiä, keimailua, teeskenneltyä sukupuoliviehätystä. Ei, hänen ilmapiirissään on jotakin, kuinka sanoisin: tuttavallisuuden vaarallinen lahja. Ei kysymystäkään, tavataanko toiste ja milloin. Kaikki on jätetty romanttisen, mieltä jännittävän sattumauskon varaan. Hänen aikansahan onkin peräti tarkkaan varattu. Hän matkustaa ulkomaille huomenna. Se tuntuu tosiaan murheelliselta. Luulenpa totisesti, että olen häneen rakastunut.» Elma kohautti harteitaan ja poltteli. Rick oli hänestä vieläkin vastenmielisempi kuin tavallista. Sellaiset sanat kuin »sukupuoliviehätys» tai »aistimia kiihoittava» tuntuivat hänestä raaoilta; mutta hän kadehti kuitenkin toista siitä, että tämä rohkeni käytellä niitä niin luontevasti ja vapaasti. Elma kysyi, oliko hän naimisissa. »Eronnut.» »Sitten neuvon sinua vain vakavasti pyydystämään häntä. Se onnistuu kyllä», sanoi Elma oraakkelimaisesti savupilven keskeltä. »Hänellä kuuluu olevan rakastajatar, jota hän ylläpitää, Molly Faber.» Vastenmielisyydentunne Elmassa voimistui. Aina sama mauton sukupuolielämä! Hän ei enää vastannut. Mutta Rick ei niin vähästä masentunut. Bourgstenin vakavaa pyydystämistä hän ei aikonut laiminlyödä, ilman Elman neuvoakaan. Sillä Bourgsten oli tosiaan hänen mielestään tavoittelemisen arvoinen puoliso. Elma meni takaisin omaan huoneeseensa. Valmistelut erästä vuosikokousta varten, johon hänen oli mentävä edustajana, olivat kiireimmillään; tärkeitä papereita odotti hänen pöydällään; hän poltteli ja työskenteli pari tuntia. Tiedettiin, mihin hän pystyi; hän oli työmyyrä, selväpäinen ja järjestelykykyinen, siitä oli tultu vähitellen yksimielisiksi. Joskus oikaisi hän selkäänsä ja nosti päätänsä. Aivan samalla tapaa oli hänen isänsä, tuomiorovasti, oikaissut itseänsä levähtääkseen, kun hänellä oli runsaasti töitä. Elma hymähti sitä muistellessaan. Hän oli monessa suhteessa isänsä kaltainen ja tiesi nyt, että hänen oli kiittäminen tätä enimmistä kyvyistään. Elämänsä aikaisemman haaksirikon jälkeen ja monien vuosien aikana kertyneen parantumattoman katkeruuden jälkeen hänen ei ainakaan tarvitsisi kärsiä haaksirikkoa ammatissaan. Olipa mahdollista, että tulossa oleva kongressi kohottaisi hänen nimensä etualalle. Jonkinlaista hyvitystä saattoi siitä koitua. »Hyvitystä!» ivasi hän itseään seuraavassa hetkessä. Mikä hyvitys se oli, että valittiin uuteen johtokuntaan, pääsisi kenties vähitellen kapuamaan puheenjohtajaksi tai jonkin laitoksen esimiehyyteen. Voittaa erinäisiä ammattikilpailijoita, saada tunnustusta, kuvansa sanomalehtiin, joita hän halveksi — ja vihdoin kuolinmaininnan, joka kalliin perhekunnian vuoksi tyydyttäisi hänen sisaruksiansa, joiden kanssa hän muutoin tuskin lainkaan piti yhteyttä, ja jotka moittivat hänen omintakeista olentoansa. »Minä olen kokenut kaikki», ajatteli hän. »Kaikkialla samaa mutaa pohjalla! Kunnianhimo ei ole Elma Liwinille mikään pelastuskeino.» Hänen ajatuksensa kääntyivät sensijaan toiselle tolalle. Ilman, että hän itse sitä aluksi oli huomannut, olivat kiistämättömät menestykset jo saavutetut tai ilmeisesti tulossa olevat, kuitenkin yhä enemmän auttaneet häntä kamppailussaan kärsimiensä vääryyksien tietoisuutta vastaan. Muutamia vuosia sitten hän olisi kukaties vain painanut päänsä alas kykenemättä kapinoimaan jonkun Alexandra Paschin halveksivia sanoja vastaan. Nyt hän tunsi niiden tehneen kipeätä juuri senvuoksi, että ne olivat koettaneet työntää häntä pois erinäisistä, itsepäisellä kamppailulla saavutetuista itseluottamuksen asemista. Ja hän oli säilyttänyt Bourgstenin kiitollisessa muistossa juuri sen tähden, että tämän käytös, tämän osoittama huomaavaisuus olivat auttaneet asemien säilyttämistä. Kohtauksensa jälkeen Bourgstenin kanssa oli Elma jälleen rohkeammin ruvennut ajattelemaan miehiä. Tosin ei hänen tavassaan puhua heistä ollut mikään muuttunut. Hän seurasi herpoumattoman innokkaasti naisasialiikkeen voittoja, anomuksia tämän liikkeen edistämiseksi esiintyi edelleenkin hänen samoin kuin muiden naistoimialoilla etevien henkilöiden allekirjoittamina. Työssään hän oli aloiterikas, kekseliäs, ja se vaikutelma oli yhä kasvamassa, että hän oli huomioon otettava voima — siinä kuin joku mieskin, mutta ensimmäistä kertaa elämässään hän oli alkanut tuntea puutteeksi tuttavuuksien tai ystävyyssuhteiden puutetta miesten kanssa. Hän meni niin pitkälle, että antoi Gavelströmin muiston astua esiin siitä unohduksen hämärästä, johon se oli työnnetty. Hän pakotti itsensä katselemaan omaa kohtaloansa historiantutkijan kylmyydellä, ja se kävi tuskattomammin kuin hän oli luullut. Minkävuoksi oli Gavelström ollut ainoa mies hänen elämässään? Että hänen elämänsä aikaisemmassa suhteessa, suhteessa mainitsemaamme nuoreen rouvaan, oli ollut myöskin erotiikkaa, sitä ei Elma itsekään salannut. Ystävättären myöhemmät kohtalot, joihin aina vaikutti voimakas intohimo toisia naisia kohtaan, ja jotka vähitellen johtivat loppumattomiin selkkauksiin ja usein uudistuviin oleskeluihin hermosairaaloissa, oli sen hänelle vahvistanut. Mutta hän itse ei tuntenut eikä ollut koskaan tuntenut halua uusiin, samansuuntaisiin kokemuksiin. Hän tunsi itsensä turvalliseksi naisten parissa, ja turvallisimmaksi yksinäisten ja pidättyvinten joukossa. Rickistä hän oli todellakin toivonut itsellensä muita jonkin verran läheisempää ystävätärtä; hän oli vuosien kuluessa joutunut kaipaamaan lämpimämpää alttiutta — ei mitään muuta, mutta se oli joka tapauksessa osoittautunut olevan hairahdus. Ainoastaan miehet olivat olleet poissa hänen laskelmistaan — ja hän itse tuntui olevan tyyten ulkopuolella näiden laskelmia. Minkä vuoksi? Ehkäpä sentähden, hän arveli, että hän itse oli ollut niin arka, ei ollut tahtonut joutua kiusaukseenkaan puhua eikä tulla siihen pakotetuksi; hänhän ei olisi voinut mennä avioliittoon paljastamatta salaisuuttaan. Parempi silloin vaieta, paeta. Ja hänelle oli käännetty selkä, kun oli ymmärretty kukaties, että tie hänen sydämeensä oli liian pitkä ja koluinen. Ajatellessaan Bourgstenia hän tunsi kuitenkin jonkinlaista tyydytystä. Tämä oli ollut ensimmäinen, joka omituisella tavalla oli järkyttänyt hänessä uskoa, että hän todellakin olisi ulkopuolella kaiken läheisemmän inhimillisen yhdyselämän. Niinpä Elma piti kiinni hänestä, kun sisäiset pahat henget ahdistelivat. Bourgstenissa, jolla ei siitä ollut aavistusta, oli Elman levoton mieli saanut satunnaisen ankkuripaikan. 2. Koko talven puhui Rick Brunjohann nyt alituisesti tästä Bourgstenista. Milloin hän oli ulkomailla, rakastajatar mukanaan, milloin luuli Rick hänen katkaisseen välinsä tämän kanssa, kun hän oli kotonaan Göteborgissa, missä hänen äitinsä toivoi ennen kuolemaansa näkevänsä hänet uusissa naimisissa. Itse oli Bourgsten nelikymmenvuotias. Sitten hän tuli Tukholmaan, jossa hänellä oli lukemattomia seurakumppaneita, liikeasioita, päivällisiä ja aamiaisia. Juhlittujen öiden jälkeen tiedettiin tuon väsymättömän työihmisen kuitenkin seuraavana aamuna kello kymmeneltä olevan konttorissaan, jonka hän oli hiljattain perustanut Göteborgin liikkeensä haaraosastoksi. Rick oli selvillä kaikista hänen hankkeistaan; hänellä näytti olevan ensiluokkaisia tiedustelijoita. Itsellensä Bourgstenille hän ei tunkeilevasti tai suorastaan tyrkyttänyt itseään, sitä piti hän epäviisaana, mutta kuinka olikaan, tuli kuitenkin eräs päivä, jolloin Bourgsten soitti ja ehdotti teatterissa käyntiä tai kutsui hänet joillekin päivällisille. Rick oli miellyttävän näköinen, hän oli nainen, jonka kanssa sopi näyttäytyä ulkosalla, ja hän oli tänä vuonna pannut vaatteisiinsa enemmän rahaa kuin milloinkaan ennen. Ennen lähtöänsä hän tuli Elman luo. Milloin hänellä oli ruskea, milloin sininen tai musta puku. Eräänä päivänä hänen pukunsa oli punainen, miltei uhittelevan punainen. »Sinä olet hullu», sanoi Elma, »ja mikä pahempaa: mieshullu!» »Kultaseni», vastasi Rick, »älä usko, että kukaan saa minua askeltakaan pitemmälle kuin itse tahdon. Rick on hyveellinen tyttö, ja se kannattaa.» Elma oli vaiti, istui mukavasti tuolillaan jalat ristissä ja antoi toisen mennä. Kului päivä toisensa jälkeen: joskus näyttivät Rickin osakkeet Bourgstenin silmissä kohoavan, joskus arveluttavasti alenevan, ja Rick koetti löytää siihen syytä: liikehuolia, rakastajattaren arvon paranemista, useita juhlapäivällisiä ja niin edespäin. Elma Liwinin piti olla työpaikallaan eräässä suuressa kutomoliikkeessä, jolla oli oma koulunsa, joka aamu kello 10. Hän tuli kotiin päivälliselle ja vietti sitten useimmat illat itsekseen. Jos joku kävi hänen luonaan tai hän itse meni jonnekin, oli asia kuitenkin tavallisesti päättynyt viimeistään kello 11, mutta senjälkeen hän valvoi vielä kauan työskennellen, poltellen, antaen ajatusten jauhaa aina jokseenkin samoja uria, kolmen, neljän kysymyksen kimpussa askarrellen. Yhdentoista tai kahdentoista aikaan tuli Rick vuorostaan kotiin; hän oli ollut joko teatterissa tai elävissäkuvissa tai jossakin kerhossa tai kokouksessa. Jos hän näki valoa Elman huoneessa, ehdotti hän kahvia, lämmitti sen kaasukeittiössä, ja molemmat naiset joivat kumpikin kupin, ennenkuin Rick meni vuoteellensa ja nukahti silmänräpäyksessä, nukkuakseen terveelliset kahdeksan tuntia huoneessaan, jonka ikkuna oli auki. Mutta Elma valvoi edelleen. Hän poltteli ja työskenteli, oikaisi itsensä ja lepuutti selkäänsä, sulki silmänsä, kuunteli yön ääniä. Avasi hetkeksi ikkunan tuulettaakseen pois tupakansavun, kuuli kirkonkellojen lyövän kaukana. Eräänä iltana hän muisti sinä päivänä täyttävänsä neljäkymmentä vuotta. Ei kukaan ollut sitä ajatellut tai sitä tiennyt, taikka myöskin olivat ajateltavissa olevat onnittelijat, kuten sisarukset tai nuoruuden tuttavat, unohtaneet sen. Yhdentekevää. »Tänä keväänä olisi tyttöni täyttänyt kolmetoista vuotta», ajatteli hän. »Niin, hän olisi jo iso tyttö.» Ja se liikutti äkkiä hänen mieltään enemmän kuin tämä ajatus ennen oli tehnyt. Niinkuin lapsi kerran tuottamalla hänelle kovia kipuja oli irtaantunut hänen ruumiistaan ja vastasyntyneenä, avuttomana ja mykkänä, hänen luomatta siihen edes silmäystä, viety pois hänen luotaan, oli hän sulkenut sen ulos myöskin ajatusmaailmastaan. Äidillisyys, hän ajatteli itsekseen, on suureksi osaksi lörpöttelyä, teennäistä palvontaa, josta herkkämieliset lopulta ovat tehneet jonkinlaisen uskonnon. Kuinka paljon joutavaa jaaritusta pidetäänkään pyhästä äiteydestä, josta niin moni pohjimmaltaan olisi tahtonut päästä ja tunnustanut sen olevan vain kiusallisena rasituksena, jos vain olisivat uskaltaneet. Elma puolestaan ajatteli eläneensä ilman kaikkea tuota varsin hyvin, joskaan ei juuri onnellisena, se oli totta, mutta se oli riippunut muusta. Jos jokin seikka sattumalta ensi vuosina muistutti hänelle lasta, näki hän edessään vain pienen, epämiellyttävän, punakan olion, jommoisia hänen oli silloin tällöin ollut pakko ihailla naimisissa olevien ystävätärten luona. Sittemmin ei edes tätä mielleyhtymää syntynyt. Pitkät ajat oli lapsi kokonaan poissa hänen ajatuksistaan. Mutta ajanpitkään ei tämäkään käynyt. Hän tapasi pikku tyttöjä matkalla kouluun tai koulusta pois; ne saattoivat olla yhdeksän, kymmenen, yksitoista, kaksitoista, kolmetoista vuotiaita. Ne olivat pikkupersoonia, joilla oli omat ajatuksensa, toivomuksensa ja pettymyksensä, he olivat jo koonneet jonkin verran kokemusta, kykenivät jo tekemään vertauksia; heidän kanssaan ei enää jokellettu, heille puhuttiin, ja he vastasivat ja tekivät sillä välin hiljaisia huomioitaan, he alkoivat kasvaa ihmisiksi. »Sellainen olisi minun omakin tyttöni ollut», täytyi hänen väkisinkin ajatella näitä koulutyttöjä kohdatessaan, tyttö, jonka nimeä Elma ei edes tiennyt. »Minkä nimen neiti tahtoo hänelle antaa?» oli kätilö kysynyt. »Rouva voi antaa hänelle oman nimensä», oli Elma vastannut, mutta ei ollut jälkeenpäinkään kysynyt kätilön etunimeä. Jos lapsi lainkaan enää eli? Elman toiminta samariittiyhdistyksessä ja hänen vähitellen saavuttamansa elämäntuntemus olivat opettaneet hänelle, että kuolleisuusprosentti aviottomien, kasvatusäideille umpimähkäisesti jätettyjen lasten keskuudessa oli suuri. Hänen ihmisistä saamansa kokemus oli myöskin sanonut hänelle, ettei palvelevainen kätilö, enempää kuin sekään nainen, joka oli vastasyntyneen noutanut ja kantanut pois harmaassa villasaalissa, saattanut olla kovinkaan luotettava henkilö. Lapsesta oli maksettu verraten runsas summa: Elma oli itsekseen tahtonut nöyryyttää sen kadonnutta isää suorittamalla yksin ja tinkimättä kaikki kustannukset, mutta hän oli sittemmin ymmärtänyt, että summaa arvatenkin oli pidetty vain odottamattoman hyvänä saaliina. Hän oli antanut sen vaatimatta edes kuittia. »No niin, jos lapsi oli kuollut pienenä, entäpä sitten! Sopiko elämää pitää onnena tai armona?» »Ei», vastasi katkeruus, ja joskus oli Elma uskotellut itselleen, että lapsen oli varmasti täytynyt kuolla; se ajatus vaimensi lapsen kohtaloa koskevan levottomuuden. Mutta ihan varmahan ei kuitenkaan voinut olla. Pitkän talven jälkeen tuli jälleen uusi kevät. Yhä pitemmälle oli Elma tottunut lykkäämään aikaa, jolloin hän vihdoin laskeutui vuoteellensa, ja nyt se alkoi joskus siirtyä ensimmäiseen aamun sarastukseen. Unettomuus alkoi tuntua rasitukselta. Nyt ei enää tapojen muutos olisi auttanut, se oli jo liian myöhäistä — hän ei enää nukkunut. Hän nautti pulvereita, hän koetti kaikkia suositeltuja keinoja unta saadakseen, mutta viikko viikolta yhä kirkkaammaksi ja armottomammaksi käyvä aamuvalo tapasi hänet aina yhtä hereillä, ajatukset jauhaen, jauhaen lakkaamatta: hän tunsi kaipuuta päästä irti yksinäisyydestään, kaipuuta johonkin muutokseen, kyllästymistä saavuttamiinsa menestyksiin ja halua aivan toisenlaatuisiin, hän muisteli Bourgstenia ja tämän luottavaista äänensävyä; hän muisteli lasta — lasta. Elman kärsivällisyys loppui, hän raivosi, hän kuritti kapinallista ruumistaan jääkylmillä suihkeilla minuuttikaupalla; ei mikään auttanut. Lääkärin apua hän ei tahtonut etsiä. Eräänä yönä hän makasi liikkumattomana vuoteellaan silmät kiinni, ja juuri kun hänestä tuntui, että hän tosiaan oli uneen vaipumassa, kuuli hän eteisen patenttilukon raksahtavan ja Rickin varovaiset askelet. Tavattoman myöhäänpä Rick tulikin kotia; Elma katsoi kelloa: kolme. Mutta Rick ei mennyt, kuten hänen tapansa yleensä oli, makuuhuoneeseensa yhteisen seurusteluhuoneen läpi Elman ovelle katsahtaen. Elmasta tuntui, että hän sen sijaan meni pihanpuoleiseen pieneen ruokasaliin, joka oli huoneiston erillisin huone, hänestä tuntui myöskin, että Rick ei ollut yksin; Elma oli kuulevinaan, vaikkakin sangen epämääräisesti, useampia ääniä. Sitten ne vaikenivat, mutta Rick ei tullut takaisin. Arvatenkin hän oli sulkenut salin oven ja siten mahdollisen seuransa kanssa poistunut kuultavilta. Elma ei voinut hillitä itseänsä. Hänen täytyi nousta katsomaan, mitä oli tekeillä. Hän kääräisi ylleen yönuttunsa, paksun silkkisen miehen vaipan, ja tallusti ulos. Hän pysähtyi salin ovelle. Aivan oikein: siellä oli ihmisiä: kuului miehen ja naisen ääntä, Rickin hillittyä naurua, lautasten ja lasien kilinää. Elma aukaisi oven. Pöydän ääressä istui nuori, hännystakkinen mies. Elman ensimmäinen vaikutelma oli hämmästys: vieras ei ollut Bourgsten. Hän oli heti äänen kuullessaan luullut olevansa varma, että sen täytyi olla Bourgsten, ja tämä oli saanut hänet sokeaan raivoon. Mutta raivo ei kuitenkaan lauhtunut, vaikka henkilö oli aivan toinen. Olihan hän maannut unettomuutensa tuskissa sillä välin, kun nuo molemmat, Bourgsten tai ei-Bourgsten ja Rick, hävyttömän hilpeinä, hänen olemassaolonsakin unohtaen, leikittelivät leikkiänsä. Vieraan vieressä seisoi Rick, yllään rohkea, punainen pukunsa ja kaatoi höyryävää kahvia, pöydällä oli juustoa, voita ja leipää. »Mitä sinä tarkoitat, Rick?» huusi Elma. »Herra siunatkoon!» vastasi sairasvoimistelijatar, »kylläpä sinä säikytit minua!» Ja nopeasti hän selitti, kuinka hän ja nyt sanomattoman nolostunut nuori mies, luutnantti, hänen toverinsa Sentraalista, olivat olleet erittäin hauskassa illanvietossa. Senjälkeen he olivat olleet kävelyllä ja tulleet nälkäisiksi. Luutnantin huoneeseen, jossa myöskin oli ruokavaroja, ei Rick tähän vuorokauden aikaan tahtonut mennä, niinpä oli hän sen sijaan ottanut luutnantin mukaansa omaan asuntoonsa. »Tämähän oli riittävän arvovaltainen paikka», sanoi hän. »Ei tämän jälkeen», vastasi Elma. Suuttumus kiehui hänen sisässään. Toiset näkivät hänen kattolampun sähkövalossa ensin sävähtävän tulipunaiseksi ja heti senjälkeen taas käyvän kalpeaksi — aivankuin naiset samariittiyhdistyksen johtokunnan kokouksessa kerran olivat hänet nähneet. Luutnantti oli hämillään noussut. Rick asettui hänen viereensä ja kuiskasi jotakin. »Mitä sinä kuiskailet, kuinka sinä uskallat kuiskata ihan minun nenäni edessä, minähän tiedän kuitenkin, mitä sinä sanot — tiedän, mitä kaikki ihmiset sanovat!» huusi Elma mielettömänä. »Jos he sanoisivat, että sinä esiinnyt kuin vanha siveyshyeena, osuisi se paikalleen», vastasi Rick, »mutta muutoin minä vain kuiskasin: 'mene nyt, Klas'.» »Niin, tehkää niin hyvin ja menkää nyt, hyvä herra», vahvisti Elma. »Koti on myöskin minun, älkääkä kuvitelko, että se on mikään avoin kapakka — tai ehkäpä jotakin vielä pahempaa — kello kolme yöllä.» »Pyydän tuhannesti anteeksi», sai luutnantti vihdoin sanotuksi. Hän asettui perusasentoon, kumarsi ja poistui. Elma palasi huoneeseensa ja heittäytyi vuoteelleen. Kohtaus oli ohi, se oli helpottanut, hän tunsi vain kauheata raukeutta. Niin pian kuin eteisen ovi oli raksahtanut kiinni, riensi Rick Elman luo. »Oletko sinä ihan päästäsi pyörällä?» »Minä en aio puhua sinun kanssasi, Rick.» »Siinä erehdyt, sillä nyt aion minä puhua. Etkö sinä luule minun huomanneen, että joka kerta, kun tulee vain puheeksi joku mies, sinä joudut suunniltasi. Ties' Herra, mitä sinä miehistä kuvittelet! Ihmisiähän hekin ovat, mutta elävän mieshenkilön näkeminen tässä pyhässä huoneistossa on sinusta mahtanut olla jotakin hirvittävää! Minä myönnän, että aika oli myöhä, mutta minä sinä minua pidät? Klas on minun toverini ja hyvä poika eikä käsitä asiaa väärin. Meillä oli yksinkertaisesti nälkä.» »Tänään Klas, toisena päivänä kallis Bourgsten! Minä en tahdo tietää semmoisista löyhyyksistä», vastasi Elma. Mutta Rick oli vuorostaan vähitellen myöskin suuttunut. »Eiköhän se pohjimmalta johdu siitä, että sinun ei itsesi ole onnistunut saada ketään Klasia tai kallista Bourgstenia, että sinä noin hullaannut. Tahtoisinpa tietää, minkälainen sinun mielikuvituksesi oikeastaan on!» Rick meni ikkunan luo ja veti kierrekaihtimen ylös. Yö oli joka tapauksessa tärvelty. Jos Elman ja hänen piti riidellä, niin oli paras tehdä se perinpohjin heti. Mutta kääntyessään jälleen Elman puoleen hän hätkähti. Elma oli heittäytynyt suulleen patjalleen ja hytki itkusta, tyynyn välistä alkoi kuulua kauheita, tukahtuneita ääniä kuin pidätettyä mylvinää, lapsivuoteella olevan naisen tai kaiken ulkonaisen hillinnän unohtaneen ihmisen ulinaa. Rick ei ollut koskaan kuullut tai nähnyt ketään, saatikka sitten Elma Liwiniä, sellaisena, ei koskaan kuvitellut, että pidättyväinen, muodoista arka Elma saattaisi ensin hairahtua niin hassusti kuin äsken salissa ja vielä vähemmin, että hän voisi heittäytyä noin ankaraan itkuun. Rick ymmärsi yhden asian: että hänen oli jollakin tavoin täytynyt haavoittaa Elmaa hirveästi, mutta kuinka se oli ollut mahdollista, sitä hän ei ymmärtänyt. Aamutunnit kuluivat rauhoitus- ja lohdutteluyrityksiin. Kaikki pantiin unettomuuden tiliin. Kun Elma oli päässyt puuskan ohi — ja hän sai itsensä hallituksi jotenkin pian — ei hän enää itkenyt, hän tunnusti kiihtyneensä liikaa. Hän makasi liikkumattomana, ja kun hänen päätänsä kivisti, valeli Rick hänen ohimoitaan ja pyyteli puolestaan anteeksi. He erkanivat vihdoin kumpikin hiukan levähtääkseen, ja kun Hulda toi aamulla sanomalehteä, luuli Elma saaneensa sittenkin hiukan unta. Vähän ennen puolta kymmentä oli hän, kuten tavallista, valmis syömään aamiaista ja menemään työhönsä. Rick oli jo ulkona matkalla ensimmäisen senpäiväisen potilaansa luokse, ja se tuntui Elmasta suurelta helpotukselta. Hän sanoi Huldalle, ettei tulisi päivälliselle kotiin, vaan vasta sangen myöhään. Kuten tavallista kulki Elma Humlegårdenin poikki. Satoi ja hän käänsi vaipankauluksen pystyyn, pisti kätensä taskuun ja astui ripeästi. Jälleen oli yksi elämän säälimättömiä sanansaattajia tuonut hänelle sellaisen satunnaisen sanan, joka ei tarkoittanut mitään pahaa, mutta joka kuitenkin repeli hänen mieltään. »Senkö vuoksi, ettei sinun itsesi ole onnistunut saada ketään Klasia tai Bourgstenia?» »Onnistunut saada!» Siinä se oli taas. Sitä siis ajatteli myöskin Rick, etteivät miehet hänestä huolineet, ja sitä ei voinut tällä kertaa, kuten muulloin, selittää välttämättömästä, torjuvasta varovaisuudesta johtuvaksi. »Onko minussa todella jotakin vikaa?» ajatteli Elma tuskallisesti. »Olenko tosiaan niin peräti erilainen kuin muut?» Arvatenkin huomasi jokainen vastaantulija sen hänestä ja hymyili salassa: »mikä se tuo huopahattuinen, miesmäiseen päällystakkiin puettu olento on — omituisuuden tavoittaja, sitä ei suvaita. Elma ei uskaltanut katsoa ympärilleen. Hänen päätänsä kivisti, jalat eivät tahtoneet jaksaa kantaa häntä eteenpäin; hän painoi leukansa palttoonkauluriin, ikäänkuin se olisi voinut hänet piilottaa, eikä katsahtanut edes ylös, kun eräässä kadun kulmassa töyttäsi yhteen erään vastaantulijan kanssa. Samassa hän kuuli ystävällisen äänen: »Pyydän anteeksi, mutta eikö se ole neiti Liwin?» Hänen edessään seisoi Erik Bourgsten. Nyt ei käynyt peräytyminen, täytyi pysähtyä. Hänen täytyi kuulla kohteliaita sanoja jälleennäkemisen hauskuudesta, sietää toisen katselevan hänen valvonnan rasittamia kasvojansa, miehen mielestä tietenkin uskomattoman, epänaisellisen ja rumentavan hatun alla. Bourgsten tiedusti hänen vointiansa, kyseli yhteisistä ystävistä: »Vai tapaatte heitä niin harvoin. Se on vahinko heille ja teille itsellenne.» Elma yritti jatkaa matkaansa, mutta Bourgsten pidätti häntä kysymyksillä. »Asutteko edelleenkin yhdessä neiti Brunjohannin kanssa?» »Asun», vastasi Elma, »mutta en kauempaa kuin syksyyn saakka.» Ajatus, että täytyi vielä kokonainen pitkä talvi joka päivä nähdä tai vain lähettyvilläänkin sietää Rickiä, tuntui Elmasta samassa aivan mahdottomalta. »Mutta eikö teidän olonne tule tyhjäksi?» kysyi Bourgsten. Elma vastasi nyrpeästi: »Tuskin vain.» He seisoivat muutaman sekunnin ääneti. Bourgsten tarkkasi häntä. »Minkähänlaatuinen nainen tuo mahtaa olla?» ajatteli hän. Elman umpinaisuus ei hänestä lainkaan ollut vastenmielistä. Mitä nuo epäluuloiset silmät niin ankarasti epäilivät? Ja miksi tuo kauniskaarteinen suu niin harvoin hymähti? Kun Elma kiiruhti kulkuansa, silmäsi Bourgsten vielä hänen jälkeensä; hänen astuntansa oli hyväryhtinen, aivan toisenlainen kuin niin monien muiden naisten, sileä, suoraviivainen puku ja koko olento oli tyylikäs. Mutta kun Elma kiiruhti askeliansa päästäkseen kääntymään seuraavassa kadunkulmassa, näytti hän kuin takaa-ajetulta. 3. Sen onnettoman päivän jälkeen alkoi Rick kohdella Elmaa kuin jonkinlaista potilasta. Hän esiintyi kahta huomaavaisemmin, edellytti kohtauksen mahdollisuutta vähimmästäkin aiheesta ja säästi, missä suinkin osasi, Elman hermoja, jopa hänen ruumiillisia voimiaankin, ottaen hoitaakseen muutamia pieniä taloustoimia, jotka aikaisemmin olivat olleet Elman osalla. Elma pani sen merkille pilkallisesti. »Rakas Rick», sanoi hän, »tämä käy meille liika rasittavaksi ajanmittaan. On parasta, että meidän tiemme erkanevat.» »Minä olen ajatellut samaa», vastasi Rick, »luultavasti menen muuten ensi syksystä naimisiin.» »Bourgsteninko kanssa?» »Kuka tietää.» »Sangen edulliseksi katsottava liitto», huomautti Elma. »Niinkö katsot?» »Mitä sinä itse ajattelet?» Kernaasti olisi Rick tahtonut ajatella jotakin, mutta ei todellisuudessa tiennyt mitään. Bourgsten ei ollut niitä, jotka tuhlailivat toiveiden antamista. Rick ja hän olivat tavanneet jokseenkin hiljan, ja Rickin oli täytynyt katsoa sitä kertaa suoranaiseksi tappioksi. Hän tiesi myöskin, että Bourgsten ennen pitkää taas lähtisi ulkomaille, ja kaikesta päättäen rakastajattarensa kanssa. Sitä tervetulleempi oli odottamaton uusi Bourgstenin soitto vain muutamia päiviä skandaaliyön jälkeen. Bourgsten ehdotti lunchia. Rickistä tuntui, että hänen osakkeensa näin ollen ehdottomasti olivat jälleen nousseet, ja hän ilmoitti sen riemuiten Elmalle. »Minä tunnen sisässäni, että meidän edessämme nyt on ratkaisun hetki», sanoi hän. Mutta Bourgsten kutsui neiti Brunjohannin ulos tällä kertaa ainoastaan saadakseen tietää jotakin Elma Liwinistä. Hän söi aina lunchinsa ulkona, milloin minkin tuttavansa seurassa. Sillä tavoin hän sai vähitellen selvän paljosta, mikä saattoi olla liikemiehen hyvä tietää, tietoja erinäisten piirien tai henkilöiden keskinäisistä suhteista tai muita sellaisia henkilötietoja, jotka häntä huvittivat. Rickiä ei tarvinnut pyytää kertomaan tuota yöllistä kohtausta. Tuttavallisuutensa Klas-luutnantin kanssa hän löi pöytään valttina. Elman esiintymisen hän selitti ilman mitään ilkimielisyyttä vain erinomaiseksi esimerkiksi siitä, kuinka pitkälle unettomuus voi viedä muutoin moitteettoman henkilön. Bourgsten ei maininnut mitään kohtauksestaan neiti Liwinin kanssa tapahtuman jälkeisenä aamuna. Hän oli ylimalkaan vaiennut heidän tuttavuudestaan, ei senvuoksi, että sitä piti pitää salaisuutena, vaan tottumuksestaan, ettei toiselle naiselle puhunut toisesta: parempi että he saivat itse puhua. Hän kuunteli Rickin kertomusta mielenkiinnolla, hänen selitteleviä lausunnoitaan hajamielisemmin, sillä hän tunsi jo ne radat, joita myöten Rickin ajatus yleensä juoksi, mutta oli ritarillinen eikä osoittanut, että jo osasi hänet ulkoa. Ohimenevä kiusaus, jota hän kerran oli tuntenut asettua Rick Brunjohannin kanssa lähempään suhteeseen, oli kauan sitten voitettu: se oli sellainen kiusaus, joka saattoi viritä hänessä useinten naistuttaviensa parissa ja joka silloin antoi yhdessäololle väriä ja jonkinlaista jännitystä, kunnes hän piankin huomasi halun haihtuneen uusien pyrkimysten tieltä tai yksinkertaisesti ilmeisen vaaran välttämiseksi. Rick sanoi: »Mutta asumaan enää yhdessä Elman kanssa en syksystä alkaen suostu. Miesvihaajasta ei ole minulle toveria.» »Luuletko sinä, että hänen arvoituksensa avain todellakin on miesviha?» »Luulen, vaikka hän muuten piilottaa itsensä hyvin.» »Ja mitä aiot sinä itse tehdä, Rick?» »Kesä menee hyvin», vastasi hän, »silloin olen kylpylässä ammattiani hoitamassa. Syksyllä ehkä menen naimisiin.» »Niinkö?» »Minä olen pian kolmikymmenvuotias ja järkevä ihminen. Kaikesta päättäen tarjoaa avioliitto minun kanssani täydet takeet.» Hän katsoi Bourgstenia suoraan silmiin. »Etkö sinä tahdo yrittää, Erik?» »En, Rick», vastasi toinen vakavasti, »minusta itsestäni ei ole läheskään yhtä hyviä vakuuksia.» Rick ymmärsi, että tällä taholla ei ollut mitään voitettavana. Hän nielaisi uljaasti nöyryytyksen, hymyili näyttämättä, kuinka kipeää isku teki, ja kaihtoi katsetta, kunnes silmiin kihoavat kyynelet olivat ehtineet haihtua. »Minun täytyy ottaa Klasista todenperään paremmin kiinni», ajatteli hän. »Eihän mikään kuitenkaan tässä maailmassa käy niinkuin alussa uneksii.» Toukokuun lopulla hän meni tosiaan kihloihin luutnantin kanssa ja matkusti sitten varsinaiselle kesäpaikalleen. Elma jäi yksin asuntoonsa epätietoisena tulevaisuudesta. Hän aikoi ottaa kesälomansa vasta myöhään syksyllä ja silloin matkustaa ulkomaille opinto- ja virkistysmatkalle jonkun aatetoverinsa seurassa. Niille, jotka kummastelivat, että hän halusi jäädä koko kesäksi kaupunkiin, hän vastasi, että kaupunki juuri silloin oli parhaimmillaan. Se on monellekin selviö ja luo kuitenkin omituisuuden sävyä siihen, joka sen lausuu. Ei kukaan kummastellut, että Elma kuului omituisten ihmisten joukkoon. Humlegårdenista tuli hänen kesälaitumensa. Hiukan syrjäisen, varjoisan käytävän vieressä hän löysi mieleisensä penkin. Hän istui siellä joskus kirja tai jokin pieni käsityö kädessään kaiket iltapäivät. Sattui niinkin, että hän otti mukaansa pari voileipää ja hiukan hedelmiä, laiminlyöden päivällisensä saadakseen runsaammin nauttia yksinäisyyden levosta — tai kiusaantua yksinäisyyden levottomuudesta. Sillä kaikki päivät eivät olleet yhtä rauhaisia. Lapsiparvet puistossa olivat jonkin verran pienentyneet; tyhjä ei puisto kuitenkaan ollut. Joskus kulki joukko nuoria hänen ohitseen kesken leikkiään tai leikkipaikkaa etsien. Elma ei heitä katsellut kovinkaan rohkaisevasti. Vain harvoin rohkeni joku kävelijä istahtaa samalle penkille. Hänen tapanaan oli näet täyttää penkistä niin suuri ala kuin mahdollista sanomalehdillään ja muilla tavaroillaan. Kerran sattui kuitenkin, että eräs noin kuusitoistavuotias poika, johon hän jo oli kiinnittänyt huomiota, tämä kun syventyneenä lukuihinsa istui eräällä penkillä jokseenkin lähellä, missä häntä kuitenkin usein oli häiritty, tuli istumaan hänen vierelleen. »Toivottavasti en häiritse», kysyi poika kohteliaasti. »Ette», vastasi Elma. »Tietenkin hän häiritsee», ajatteli Elma nyreästi, kun nuorukainen siirsi hiukan hänen sanomalehteänsä, saadakseen tilaa omille papereilleen ja monille kirjoilleen. Mutta kun poika palasi joka päivä, tottui Elma häneen. Poika ei pitänyt pienintäkään melua, hän ei tehnyt vähintäkään häiriötä, hän oli ilmetty ahkeruus. Elma mieltyi häneen. »Mitä te niin innokkaasti aherratte?» kysyi hän lopulta. »Minä aion hypätä yli yhden luokan tänä kesänä, jotta tulisin ylioppilaaksi vuotta aikaisemmin, seitsemäntoistavuotiaana. Minä olen valmistellut sitä jo koko viime lukuvuoden.» »Entä sen jälkeen, jos saan kysyä?» »Kernaasti. Lääketieteellisiä opinnoita.» Lyhyesti ja asiallisesti. Elma ei kuulustellut enempää sinä päivänä, kun jokainen minuutti näytti olevan nuorukaiselle kallis. Tämän voimakas kunnianhimo herätti hänessä myötätuntoa. Ne koululaiset, joita hän muinoin oli kotikaupungissaan tuntenut ja jotka olivat suuria, nyppylänaamaisia, kömpelöitä poikia, eivät olleet omanneet tällaista itsetietoista päättäväisyyttä. Seuraavana päivänä Elma tarjosi hänelle kirsikoita mukanaan olevasta tötteröstä. Nuorukainen kiitti, pani kirjan hetkeksi pois ja söi kernaasti. »Onko tavallista», täytyi Elman kysyä, »nykyaikana, että koulunuoriso osoittaa sellaista ahkeruutta?» »Ei, kyllä se on poikkeuksellista», vastasi nuorukainen, »ainakaan minun kouluaikanani ei kukaan ole hypännyt minkään luokan yli.» »Onko teillä sisaruksia?» »Meitä on neljä. Vanhin veljeni on Amerikassa; hän tuli ylioppilaaksi yhdeksäntoista-vuotiaana, nuoremmasta ei koskaan tule ylioppilasta, hän on hiukan kovapäinen.» »Entä neljäs?» »Hän on sisko.» »Häneen kai te olette hyvin kiintynyt?» »Niin olen, hän on ehkä enimmän minun kaltaiseni ainakin siinä suhteessa, että hän tosiaan osaa tehdä työtä», sanoi poika itsetietoisesti. »Sille minä panen arvoa», lisäsi hän, ikäänkuin olisi seppeleen laskenut. Mutta Elma ei nauranut. »Ja aikooko se nuori sisko myöskin oppialalle?» »Ei, hän ryhtyy opiskelemaan musiikkia», vastasi nuorukainen ja tarttui jälleen kirjoihinsa, kun kirsikat nyt olivat lopussa. »Neljä sisarusta», ajatteli Elma. Heitäkin oli ollut neljä sisarusta, ja hän niistä nuorin. Mutta sellaista avomielisyyttä kuin tuolla nuorukaisella, ei hän muistanut eikä edes voinut kuvitella, että kukaan heistä koskaan olisi saattanut osoittaa jotakin vierasta kohtaan. He pelkäsivät aina paljastavansa jotakin, ehkäpä itse kodin ilmapiirin. Kerran, kun hänen naapurinsa oli sattunut jättämään kirjansa kannen auki, luki Elma salassa siinä olevan nimen: P. Murius. Täällä Tukholmassa oli siis jokin Murius-niminen perhe, liian köyhä kustantaakseen itselleen kesäasuntoa — nuorukaisen vaatteet ilmaisivat vaatimatonta elintasoa — mutta kuitenkin siksi itsestäänpitävä, että tahtoi hankkia lapsilleen hyvän kasvatuksen, hyvän käytöstavan, opintomahdollisuuksia. Ja äkkiä tunsi Elma, istuessaan sillä hetkellä toimettomana, halua saada tietää enemmän juuri tästä Muriuksen perheestä, sen kolmesta pojasta ja pikku tytöstä, joka sai niin kiittävän arvostelun isommalta veljeltä. Elma ei tuntenut monta lapsirikasta perhettä. Hän hätkähti ajatellessaan, kuinka tavattoman vähän hän oikeastaan tiesi ihmisten elämästä. Hän oli aina pitänyt heitä loitolla itsestään. Hän oli jäänyt keskeneräiseksi, hän oli tyhjä. »Minähän kuivun», ajatteli hän ja tunsi äkkiä janoavansa elämää, uutta kasvullisuutta, tietoa. Kuinka luontevaa olikaan kaikki muille ihmisille! Pitihän Rick ihan luonnollisena Klasin kutsumista kahville keskellä yötä, eihän Bourgsten epäröinyt pysähdyttää häntä eräänä sateisena aamuna ihan tyhjän päiten vain jutellakseen. He noudattivat luontonsa mielijohteita. Muilla ei koskaan ollut vaikeuksia, hänellä taas aina. Hän ei sisimmässään ollut koskaan vapaa, ja se tuntui tukahduttavalta. Tähän saakka nuo toiset ihmiset olivat olleet hänelle enemmän tai vähemmän yhdentekeviä; useiden suhteen hän oli tuntenut suorastaan inhoa. Mutta tänä päivänä, hiljaisessa kesäpuistossa, mehiläisten suristessa lehmusten lehdissä, elämän innon elävän holvin alla, hän tunsi päinvastoin halua lähestyä heitä. Niin, kirvoittaa kahlehtivia siteitä. Huutaa, kun haluttaa huutaa — ei vain raivonpuuskasta kuin rajuilmanpurkaus — puhua tai vaieta, kun puhuminen tai vaikeneminen tuntuu luonnolliselta ja virkistävältä, eikä ole vain valittu asenne, velvollisuus tai ehkä aita, jonka taakse pakenee turvaan. Mennä ihmisten joukkoon yhtenä heistä, uskoutua ja vastaanottaa uskoutumista, antautua, hymyillä pikkuasioille, nauraa ääneen koomillisille, itkeä, vaikkapa vain teatterin permannolla, mutta toisten katseita ujostelematta. Sellaista oli kai vapaus. Elma tarttui jälleen keskustelulankaan siitä, mihin he olivat sen jättäneet, nuorukainen ja hän. Hän avasi sylinsä noille tuntemattomille Muriuksille: »Vai on teidän pikku siskonne musikaalinen?» Poika katsahti hiukan vastahakoisesti ylös kirjastaan, joka oli täynnä taulukoita ja merkkejä, ja vastasi: »On, hän ja nuorin veljeni. Meidän isämme on muuten muusikeri.» Tämä sana sai veren sävähtämään Elman päähän. Siinä se oli taas tuo tuttu, kiusallinen punastus, joka heti taas muuttuisi kalvavaksi kalpeudeksi. Muusikeri — vain yksi sana, mutta juuri yksi kaikkein myrkyllisimpiä sanansaattajia, joka säälimättömästi työnsi hänet takaisin joka kerta, kun hän uskalsi etsiä unohdusta. Hän tarttui molemmin käsin kasvoihinsa ja hieroi niitä, ikäänkuin niitä olisi kirvellyt, koettaen tällä lapsellisella eleellä peittää hämminkiänsä — vähäpätöisen lukiolaisen vuoksi. Mutta nuorukainen ei ollut mitään huomannut. Hän jatkoi, vieläpä jonkinlaisella ylpeydellä: »Minun isäni on konserttimestari Murius, oopperan orkesterin ensiviulu. Neiti ehkä tietää.» »Tiedän», vastasi Elma nyökäten. Hän ei tiennyt mitään. Hän oli vastannut umpimähkään, mutta tyynnyttäessään itseänsä voidakseen rauhallisesti jatkaa keskustelua, hän tunsi, kuinka tämä ääneen lausuttu nimi äkkiä seisoi hänen edessään, ikäänkuin vainaja olisi astunut hänen silmiensä eteen. Jo kun hän luki nimen kirjasta, oli hänen täytynyt tuntea jotakin. Senvuoksi oli kaipuu herännyt hänessä, sen hän käsitti. Nimi oli ollut haudattuna monta vuotta. Ei siis kumma, että se ei heti herättänyt muistoa. Mutta nyt se oli herännyt: Murius. Kerran oli hänen mielitiettynsä maininnut juuri sen nimen. Kuinka monta vuotta sitten! Hän oli puhellut opinnoistaan, opettajistaan. Elma oli itse pyytänyt häntä: »Kultaseni, kerro jotakin työstäsi, minkälaista sinun elämäsi on ollut ennen kuin me kaksi opimme tuntemaan toisemme!» Ja toinen oli tehnyt, niinkuin Elma pyysi, vaikka jokseenkin lyhyesti ja niukasti. Elman elämää hän ei tosin koskaan tiedustellut. Kuinkapa hän olisikaan saattanut ymmärtää, että Elma tahtoi omaksua kaiken, joka jollakin tavoin kuului häneen? Hän oli maininnut muutamia opettajiansa ja niiden joukossa erikoisesti yhden: Muriuksen. He olivat heti joutuneet pieneen kinaan, Elma ja hän. »No, olethan toki kuullut hänen soittoansa, tai ainakin kuullut hänestä puhuttavan! Onhan hän antanut konsertteja maaseudullakin!» — »Etkö? Kylläpä sinä sitten olet elänyt kolossa kuin peltomyyrä», oli Gavelström sanonut nyrpeissään. Nämä nyrpeät äänenpainot, joita joskus karahti väliin, tekivät jo silloin hyvin kipeää. Ja nyt Elma oli jälleen kuulevinaan niitä. Elma sulki silmänsä. Mehiläisten suristessa lehmuksissa palautui kauan sitten häipynyt muisto eikä hän karkoittanut sitä pois. Se sai elää. Kaikesta huolimatta se sisälsi kuitenkin varmuuden muutamista onnellisista päivistä, tosin petollisen onnellisista, olkoon, mutta sentään sanomattoman onnellisista. Hän ei enää vaientanut entisyyden ääniä. Äänettömänä hän antautui kaipuunsa kirvoittavan kivun valtaan ja pidätti ainoastaan kirvelevät kyynelet silmiin kihoamasta. Nuorukainen ei huomannut mitään, ei silmien sulkemista, ei äänettömyyttä eikä kirvoittavaa kipua. Kun Elma seuraavana päivänä saapui puistopenkilleen, oli poika kuitenkin asettunut entiselle paikalleen noin kolmenkymmenen metrin päähän hänestä. »Niinpä häiritsin häntä kuitenkin kysymyksilläni», ajatteli Elma. Poika osoitti kuitenkin edelleenkin hyvää kasvatustaan, sillä kun hän tunnin kuluttua nousi ja kulki hänen ohitseen, pysähtyi hän ja sanoi: »Toivon, ettei neiti pidä epäkohteliaana, että jälleen olen muuttanut paikkaa, mutta tuolla on hiukan varjoisampaa, ja tänään on niin helteinen päivä.» »Olkaa hyvä», vastasi Elma kuivasti. Nuorukainen meni tiehensä ja sai mennä. Seuraavana päivänä hän ei näyttäytynyt lainkaan. Elma piti penkkinsä. Tunkeilevat kävelijät, liian meluisat lapset onnistui hänen edelleenkin pitää loitolla torjuvalla, ankaralla katseellaan. Kesäviikot kuluivat. Elman ystävät, työtoverit tai muut hänen seurapiirinsä vakinaiset jäsenet, joita vielä sattui olemaan kaupungissa, sanoivat toisilleen: »Nyt on Elma Liwinillä taas ihmisvihaaja-aikansa. Hän on liian yksin. Rick on matkustanut pois ja sitäpaitsi kihlautunut. Meidän täytyy virkistää Elmaa!» He virkistivät häntä ehdottamalla kävelymatkoja, pieniä huviretkiä silloin tällöin, illallisia ulkona. He pitivät häntä arvossa, sen hän tiesi. He pitivät häntä pätevänä, luotettavana. Kun hän sanoi heille, että hän erkanisi Rickistä ilman kaipuuta, ymmärsivät he sen. Rickin keimailut olivat usein hyväntahtoisen leikinlaskun esineinä, mutta varsin vakavalta kannalta ei niitä otettu enempää kuin Rickiä itseäänkään. Toinen oli Elman laita. Kiitollisena ystävällisyydestä Elma seurasi heitä huviretkille, kävelymatkoille tai hilpeille illallisille. Ihmisvihollisen viikko tuntui tällä kertaa olleen lyhyt. Elma oli pian taas ystäviensä mielestä entisellään. Mutta uuden sisäisen kasvullisuuden, uuden tiedon nälkä ei saanut kylläänsä vanhojen ystävien parissa. Näkymättömänä, verkalleen orasti hänessä, yhä voimakkaammaksi kasvaen, halu olla ihminen juuri niiden ihmisten parissa, joita hän ei lainkaan tuntenut, ja joiden kaltainen hän ei ollut — vapauden ja liikuntatilan kaipuu. Hän ei olisi voinut sitä selittää. 4. Pontus Murius kulki pitkin Florankatua, epäröi hiukan ja kulki edelleen ohi Paschin talon, joka oli suljettuna, uutimet alhaalla. Pääkonsulin väki oli saaristossa omassa komeassa kesähuvilassaan. Pontus oli kauan toivonut, että Alexis kutsuisi häntä sinne joksikin aikaa, mutta se ei ollut Alexin mieleen juolahtanut. Heidän välisensä ystävyys oli niukin naukin säilynyt, mutta siinä kaikki. Vieläkin epäröityään Pontus soitti lopulta Paschin talon portille. Sen avasi talonmiehen vaimo, joka sanoi, että Alexis-herra tuskin oli kotona. »Tuskin?» kysyi Pontus. »Eikö se sitten ole varma?» »Nähkääs», sanoi portinvartijan vaimo, »hänen piti matkustaa tänä aamuna, enkä minä ole sen koommin häntä nähnyt.» Ihan selvä tieto ei tämäkään ollut, mutta Pontus ei tahtonut esiintyä itsepäisenä. Hän nosti hiukan lukiolaislakkiansa ja kulki pettyneenä edelleen. Alexis oli ollut kaupungissa edellisenä päivänä. Tilda oli nähnyt hänet ja ilmoittanut sen kotona, mutta hänen, Pontuksen, näytti siis olevan mahdotonta tavata tätä toivomaansa toveria. Eittämätöntä oli, että Alexis, tuo tunnettu teikari, jolla oli kaikki edut ja mahdollisuudet elämässä, todellakin piti seuraa Tildan kanssa, joka tosin oli aika sirkeä tyttö, se täytyi veljen myöntää, mutta joka tapauksessa sentään ainoastaan kolmetoistavuotias kakara. Heidän saattoi nähdä juttelevan ja nauravan, ärsyttelevän toisiaan ja ilmeisesti viihtyvän toistensa parissa. Hänen, Pontuksen, seurassa ei Alexis koskaan päästänyt valloille sitä mielialaa, joka niin hyvin tuntui sietävän Tildaa. Mitä teikarilla ja Tildalla saattoi olla toisilleen sanomista, se oli Pontukselle, joka istui aherrukseensa vajonneena ja uteliaan, vanhahkon naisen ihailemana, käsittämätöntä. Sillä eihän Tilda hevin saattanut kertoa Paschille kaikkia noita vanhoja, lapsellisia loruja, joita hän ja Libert olivat sommitelleet Ihmissyöjien maasta tai Anders de Wahlille omistetusta Östermalmista! Pontus ei tiennyt, että muinainen Ihmissyöjien maa oli täydellisesti muuttunut ja nyttemmin kiintoisa vain sen kautta, että siellä asui maailman kaunein nainen, Rouva Pasch; että Anders de Wahlin valtakunta oli luhistunut, niinkuin moni muukin mahtava valta, ja nyt oli ainoastaan tavallinen Östermalm, jossa asui tavallisia ihmisiä ja jossa rouva Murius kävi torilla. Noidat ja pahantekijät olivat poistuneet vanhoilta olinpaikoiltaan, keisarin palatsissa ei ollut enää kultaa ja alabasteria, norsunluuta, ebenholtsia ja jalokiviä, vaan kirjoja, joita kuka tahansa sai lainata. Maa oli kiertänyt yhden kierroksen lisää auringon ympäri, siinä kaikki. Se merkitsi, että vuosi oli kulunut, ja että Libert ja Tilda eivät enää olleet pikku lapsia. He olivat jo pitkällä seuraavaa kierrosta. Vanhat lapsellisuudet olivat saattaneet kelvata ennen kultaristin aikaa tai tarkemmin sanoen ennen tanssiaisten aikaa. Mutta nyt oli kaikki muuttunut, ja alkanut aivan uusi aikakausi, josta Pontus ei ollut saanut selvää: Alexis Paschin aika. Tilda palvoi tätä uutta jumalaa, ja Libert auttoi häntä siinä. He eivät väsyneet yhä uudelleen toistelemasta tanssiaisten kaikkia yksityiskohtia ja niiden jälkeisen uskomattoman aamun tapahtumia, jolloin he olivat heränneet lattialla, lainatulla matolla, ja huomanneet, että Alexis oli unohtanut itsensä heille ja nukkunut heidän kaikkien kanssa. Ovessa seisoivat äiti ja Garibaldi ja nauroivat, ja äiti huusi: »Nyt on aika nousta ylös, puuro jäähtyy!» Alexille sanoi hän: »Herra Pasch, minä olen soittanut kotiinne, niin ettei kukaan siellä ole levoton.» Alexis näytti kuitenkin hiukan nololta, nousi ja silitteli sormillaan rypistynyttä smokingiansa, mutta lopuksi yhtyi hänkin nauruun. Puuroa ja kahvia hän sai niinkuin kaikki muutkin, isä ja äiti ja Garibaldi. Pöydässä oli tungosta, mutta Alexis sanoi kiitellessään ja ennenkuin lähti ajamaan tilaamallaan autolla: »Minulla ei ikinä ennen ole ollut niin hauskaa!» Tänä kesänä, kun nyt Tilda ja Libert olivat vapaita koulusta, Libert puolestaan ainiaaksi, sillä hänen isänsä ei nähnyt mahdolliseksi antaa lahjattoman poikansa kamppailla turhaan oppiaineiden kanssa, oli määrätty, että Tilda ja hän erikoisen ahkerasti harjoittaisivat musiikkia. Siihen ei Libertiä ollut vaikeaa saada, ja kun he kumpikin olivat valmiiksi harjoitelleet, Libert Garibaldin lahjoittamalla viululla, Tilda pianolla, soittivat he sitten yhdessä. Ne olivat suuria juhlakonsertteja Alexin kunniaksi. Tarkoitus oli, että palvelevainen tuulen henki kantaisi nämä sävelet yli maan ja veden pääkonsulin hienoon huvilaan saaristossa. Valtiaan kuuluville. Libert oli laatinut oman pienen sävellyksen, jonka he olivat harjoitelleet, ja se valittiin olemaan Valtiaan mielikappale. Alkujaan sävel oli syntynyt, totta puhuaksemme, kun Tilda, vielä sangen pienenä kerran oli saanut erikoisen pahantuulenpuuskan. Hän oli seissyt lattialla ja hyppinyt kiukuissaan tasakäpälää. Heti oli Libert ollut paikalla ja vanhanaikaiseen polkkatahtiin, viulu leuan alla, soittanut ja laulanut: Hei, hei sitä tanssin tahtia, ja ai sitä kiukun mahtia! Tilda tyyntyi, mutta sävel jäi elämään. Sitä paranneltiin, laajenneltiin, siitä tuli kokonainen ballaadi, jossa johtosävel, polkka, silloin tällöin palautui kesken itsepäisen, omahyväisen, nokka edellä kulkevan, mutta hellän ja hyvän pikku tytön hauskaa kuvausta. Rouva Murius kuunteli hiljaisena, hienoa porsliininäperrystä tehdessään, nuoria soittajia, vähitellen parantuvaa sävellystä ja sanoi konserttimestarille: »Libert ei ole niin lahjaton kuin luulet.» »Vaivainen viulunvinguttaja», vastasi mies. »Surkeita, lapsellisia leperryksiä.» Mutta Libert ei vaivannut päätään kysymyksellä, oliko hän lahjakas vai lahjaton. Tilda ja hän antoivat konserttejansa, joista kenenkään ei tarvinnut sen enempää tietää, ja tuulet saivat kantaa niiden säveliä, jos tahtoivat tai taisivat sen korviin, jota varten niitä soitettiin — ja sillä hyvä. Ja kun konsertti oli lopussa, lähtivät sen molemmat suorittajat puistoon tähyilemään sitä palvottua henkilöä, joka edelleenkin oli jokseenkin pienikasvuinen nuorukainen, yllään kevyt, harmahtava englantilainen puku, johon kuului polvihousut. Joskus he todella hänet tapasivatkin. Hän oli silloin saanut jollakin tekosyyllä livahdetuksi kaupunkiin meren saartamalta saarelta. Heti vetäytyi Libert syrjään. Heillä oli selvillä, että Alexis ei erikoisesti välittänyt Libertistä, ja tämä meni silloin yhtä mielellään musiikkikauppaan katselemaan nuotteja ja keskustelemaan kaupan herrojen kanssa, jotka olivat suuren Garibaldin tuttavia. Senvuoksi he sietivät pientä viulunvinguttajaa. Kesän helle oli rasittava kaduilla, joita myöten hänen oli kuljettava, mutta musiikkikaupassa oli viileätä ja viihtyisää, eikä Libert ollut lainkaan pahoillansa, ettei Alexis välittänyt hänestä, vaan vain Tildasta. Samana päivänä, jolloin Pontus turhaan oli soittanut Paschin talon ovikelloa, oli Alexilla juuri kohtaus Tildan kanssa. Hän meni tapaamaan Tildaa sopimuksen mukaan puistoon ja vei hänet kotiansa. Hänellä oli puutarhan puoleisen oven avain. Hän avasi, vihelteli ja kulki Tildan edellä ylös portaita juuri silloin, kun talonmiehen vaimo kadunpuoleisella ovella ilmoitti Pontukselle, että Alexis-herraa ei enää ollut talossa. »Minulla on kauhean ikävää maalla tänä vuonna», sanoi Alexis Tildalle. Se oli käsittämätöntä, mutta niin oli asia. Hän oli kyllästynyt moottoripyöräänsä samoin kuin tavalliseen polkupyöräänsä, kyllästynyt iänikuiseen purjehtimiseen, entisten kesien intohimoon, kyllästynyt vierasten tuloon ja menoon, kohteliaisuuksiin, joita hänen täytyi osoittaa, huviretkiin, joilla hänen täytyi olla mukana, jopa tanssiinkin, kun gramofooni illalla pantiin käymään ja hänen ihailtava äitinsä tuli hänen luokseen ja hymyillen kehoitti: »Poikani, sinun pitää tanssia neiti sen ja sen kanssa.» Hän ei tahtonut tanssia kenenkään kanssa, hän tahtoi olla yksikseen tänä kesänä, ei purjehtia, ei ajaa moottorilla, ei soutaa, ajella, kävellä, pelata tennistä eikä mitään muuta. »Alexis on hyvin omituinen tänä vuonna», sanoi rouva Pasch pääkonsulille. »Se on nyt sitä ikää», vastasi pääkonsuli Pasch. »Se menee ohi, anna hänen olla. Hän on kuusitoistavuotias ja alkaa kulkea omia teitään.» Silloin hymyili rouva Alexandra ja tunsi ylpeyttä siitä, että hänellä oli poika, joka oli kuusitoistavuotias ja kulki omia teitään. Niin pian kuin jokin tilaisuus tarjoutui, lähti Alexis Tukholmaan. Hänen piti järjestää kivennäiskokoelmaansa, sanoi hän, hän oli sitä laiminlyönyt kaksi vuotta; oli muitakin asioita, kirjojen ostelemista, tennispuvun koettamista, oli noudettava tennismaila ja sen semmoista. Talonmiehen vaimolle, joka vartioi taloa, antoi hän runsaat juomarahat, ja tämä toi hänelle aamuisin kahvia vuoteelle, jos hän jäi yöksi, mikä joskus tapahtui. Valkoiset, ikkunoita peittävät uutimet, huonekalujen kesäpäällykset tai kaikenlaisten tunnustettujen taiteilijain suurten taulujen ylle ripustetut verhot, sileät parkettipermannot, pysähtyneet kellot, pöydät ja jalustat, joilta kaikki kallisarvoiset esineet oli poistettu, heikko kamferin tuoksu, johon sekaantui vienoa kesäpölyn tuntua ja ehkä myöskin jokin talvikauden häive, kaikki tämä antoi tälle talolle, hänen kodillensa, ja näille huonekaluille, joille hän muutoin ei tullut omistaneeksi pienintäkään ajatusta, Alexin mielestä uutta, erikoista viehätystä. Ja juuri tähän ympäristöön soveltui Tilda. 5. Muutamia päiviä aikaisemmin, kun hän oli välttynyt lähtemästä eräälle kävelyretkelle vanhempiensa uusien vieraiden kanssa, sekä yksinään ja nyrpeänä etsinyt ja löytänyt paikan rannikoiden kallioiden välissä, oli hän murahtanut: »Minä tahdon ajatella, minä tahdon olla rauhassa!» Hän oli heittäytynyt pitkälleen ja katsellut sinistä taivasta, sen rauhoittavaa liikkumattomuutta kaiken liikkuvaisen yllä, sen rajattoman avointa syliä kaikelle kaipuulle, levottomuudelle ja tyytymättömyydelle; mutta ei edes taivas ollut riittänyt hänelle tai se oli päinvastoin ehkä ollut liikaakin, liian korkealla, liian kaukana, liian hiljainen ja koskematon. Silloin oli Tilda juolahtanut hänen mieleensä. »Hänen kanssaan minulla on hauskaa», ajatteli hän. »Kaikki muut ovat idiootteja ja apinoita. Minä en halua enää sanoa kaikkea sitä, mitä pitää sanoa, olla kohtelias ja hauska ja miellyttävä, minä tahdon olla välinpitämätön, välittämätön, syödä sormillani, lyödä rikki lautasia ja virnistellä.» Tietenkään hän ei virnistellyt eikä paiskonut rikki lautasia, mutta hän sai ikäänkuin kuumeisen halun päästä tiehensä seuraavana päivänä. Hän soitti Tildalle, eikä hänen tarvinnut tehdä ehdotustaan missään lainkaan huolitellussa muodossa, sillä Tilda piti ihan luonnollisena, että he leiriytyisivät tyhjään palatsiin. Valmistaakseen ystävättärensä käyntiä oli Alexis ottanut esiin eräästä arkusta ullakolta suuren jääkarhuntaljan, jonka paikka muutoin oli Alexandra-rouvan kirjoituspöydän alla, sekä levittänyt tämän maton keskelle suuren salin permantoa. Hän kehoitti Tildaa istuutumaan sille, ja alkoi aukoa erinäisiä mukanaan tuomiaan paperikääröjä, hedelmiä, leivoksia, suklaata, virvoitusjuomia ja paperosseja. Jääkarhuntalja oli erään erittäin vanhanaikaisen kristallikruunun alla, joka oli valkealla harsolla verhottu, valkeapäällyksiset huonekalut oli siirretty huoneen seinämille. Valkoisten uudinten läpi paistoi auringonvalo hillitysti ja kuitenkin hilpeästi. Karhuntalja tuntui uivan kuin yksinäinen lautta, kantaen kahta koko maailman unohtamaa, tuntematonta matkustajaa peilityynellä merellä. Kaiken yllä oli ihmeellinen rauha, valkoisuus, viileys — ja samalla kuitenkin seikkailun verraton tuntu. Tilda riisui jalastaan kenkänsä ja sukkansa ja työnsi jalkansa houkuttelevaan karhuntaljaan ja lauloi: Tilda paljasjalkainen, Tilda, Tilda pienoinen, Tilda, silmä sininen, tyttö Tilda-niminen. »Mikä laulu se on?» kysyi Alexis. »Sitä lauloi äiti, kun olin pieni.» Tilda kohotti polvensa, veti hameen niiden ylle ja pani käsivartensa niiden ympäri. Päällimmäiseksi hän sijoitti leukansa, istui ja katsoi eteensä, oli ääneti ja mietiskeli. »Niin, hänen kanssaan minä viihdyn», ajatteli Alexis, »hän osaa olla iloinen, mutta aikanaan myöskin ääneti.» Erittäin suurella tyytyväisyydellä ei rouva Alexandra Pasch ollut aikanaan kuullut puhuttavan konserttimestari Muriuksen tanssiaisista. Että Alexis oli poissa illalla, sen hän tiesi, mutta ei ollut tullut ajatelleeksi, milloin pojan piti tulla kotiin, eikä ollut levoton. Hän oli itse ollut ulkona, eikä hän ylimalkaan tuntenut levottomuutta. Sitten ennen kello seitsemää aamulla — mikä aika — oli eräs rouva Murius soittanut ja pyytänyt tervehtimään ja sanomaan, ettei kenenkään tarvinnut kummastella Alexis-herran yöllistä poissaoloa. Kamarineito sai sanan lakeijalta ja vei sen rouva Paschille kello yhdeksän. Alexis oli kuitenkin jo silloin käynyt kotona, tullut autolla ajaen, smoking kauhean ryppyisenä, ottanut suihkun, vaihtanut vaatteita, soitattanut itselleen uuden auton ja ajanut sillä kouluun. Vasta lunchin aikana oli äiti nähnyt poikansa. »Rakas poikani, minkälaisessa seurassa sinä oikeastaan olet?» Alexis oli visusti karttanut lähemmin kuvaamasta tanssiaisia, mutta sitä hän ei voinut kieltää, että oli ollut pienillä tanssi-illallisilla oopperaorkesterin ensimmäisen viuluniekan Muriuksen luona, jonka poika oli hänen luokkatoverinsa. »Ja oliko sinulla hauskaa?» kysyi rouva Pasch. Valkoinen papukaija oli istunut liikkumattomana puolallaan ja katsellut ainoata lastaan silmät ympyriäisinä. »Hyvin hauskaa, äiti», vastasi lapsi. »Mutta, että sinä et tullut kotiin!» »Tjaa, minä nukahdin.» »Nukahdit! Alexis kulta, minne sitten?» »Lattialle!» Pääkonsuli oli nauranut jutulle. Hän oli tyytyväisenä katsellut kaunista poikaansa, joka oli yhtä raikkaan näköinen kuin olisi nukkunut kymmenen tuntia mukavassa vuoteessaan ja muistanut pieniä seikkailuja, joita hänellä itsellään nuoruudessaan oli ollut, kun hän oli »kiinannut» jonkun toverin sohvalla yötä; sittemmin oli hän järkevästi lopettanut seikkailujen ajan ja ohjannut jokseenkin suoraan niitä suuria päämääriä kohti, jotka hän nyt oli saavuttanut. »Anna hänen pitää pikku lapsellisuutensa, Alexandra», sanoi hän, »ne menevät ohi.» Alexis oli siis saanut rauhassa pitää pikku lapsellisuutensa. Yhtä hyvin kuin pääkonsuli, ymmärsi myöskin Alexandra-rouva, että hän pian itsekin niille hymyilisi. Ei ollut kovinkaan luultavaa, että pojan elämänrata kovin usein tulisi koskettamaan tuota taiteilijaperhettä. Rouva Pasch viisaana äitinä kysyi ystävällisesti: »No, sellaisessa kodissa oli kai hyvä musiikki?» Alexin oli täytynyt vastata: »Ukko soitti enimmäkseen itse.» »Kuinka viehättävää! Ja illalliset?» »Eteiseen oli järjestetty tarjoilu.» »No, entä päällysvaatteet, jos eteinen oli tarjoiluhuoneena?» »Ne sai sulloa W.C:hen.» Sitä muistellessaan Alexis ei kuitenkaan voinut olla purskahtamatta nauruun, ja rouva Pasch sanoi: »Ah, se tuntuu tosiaan hyvin bohèmimaiselta, poikaseni.» Mutta senjälkeen hän ei kysynyt enempää; hän piti parempana, että Alexis sai rauhassa unohtaa niin muodottoman tilaisuuden, koko tuon bohèmimaailmaan tekemänsä piipahduksen, koko tuon seurapiirin, joka ei soveltunut hänen oloihinsa, ja Alexis ymmärsi äitinsä sangen hyvin ja oli hänen kanssaan samaa mieltä. Hän ei tuntenut mitään vetovoimaa tunkeilevaa toveriaan Pontusta kohtaan eikä halua seurustella Muriuksen talossa arkioloissa, mutta tanssiaiset olivat tanssiaiset ja hauskimmat, missä hän milloinkaan oli ollut ja — keskellä tanssiaisia oli Tilda. Hänet hän piti. Tildahan ei ollut mikään flamma. Siihen hän ei sopinut. Häntä ei tavattu tavallisilla kävelypaikoilla. Ja jos hänet olisi tavannut, ei hänestä olisi ollut paljon ylpeilemistä: vaatimattomasti, vieläpä hiukan huolimattomastikin puettu, kaunis, mutta soveltumattomien päähineiden rumentama. Entä Tildan keskustelu? Ei sekään oikeastaan ollut mistään kotoisin. Lapsellista, täynnä tietämättömyyttä kaikesta, mitä pitää seurata ja tietää, osoittaen täydellistä tuntemattomuutta kaikkien niiden henkilöiden suhteen, joita Alexis sattui mainitsemaan, kuten kreivi Nagel, van der Rosenin nuoret, kilparatsastaja, luutnantti Oberon, everstin poika, luistinkuningas Ott, pahamaineinen Molly Faber, kaikki tyhjiä nimiä Tildalle! Alexis ei tullut ajatelleeksi, että tyttökin ehkä olisi voinut luetella nimiä, yhtä tyhjiä hänelle, Alexille, kuin äskenmainitut olivat Tildalle, mutta eivät kuitenkaan ilman kuuluisuuttaan: esim. oopperalaulaja Wattman, joka oli laulanut Pariisissa ja ollut mukana konserttimestarin tanssiaisissa; Garibaldi, joka oli tunnettu Amerikassa asti; tai rouva Muriuksen veljet, joista toinen oli keksijä ja toinen professori Lundissa. Mutta eipä Alexis ollutkaan edellisistä tai jälkimmäisistä puhuakseen lähtenyt Humlegårdeniin Tildaa etsimään. Eihän ollut yhtään väliä sillä, mitä Tilda tiesi tai ei tiennyt, eihän hän kuitenkaan tullut pitoihin Alexin kotona eikä senvuoksi joutunut vastakkain nuorten van der Rosenien ynnä muiden kanssa. Alexis piti Tildan itseään varten. Ei kukaan osannut paremmin kuin tämä pieni keiju saada häntä jälleen elämään tyytyväisenä. Jos hän oli ollut siihen erittäin tyytymätön, ei kukaan ollut hänen mielestään viihtyisämpi, Tilda oli kuin Paschin talo kesällä, muistutti sen ilmaa: oli hiljainen, viileä, valoisa ja iloinen. Sen vuoksi Alexis oli saanut päähänsä ajatuksen, joka ei olisi miellyttänyt Alexandra-rouvaa, saattaa nämä molemmat, kesäinen talo ja pieni keiju, yhteen. Tilda istui ja ajatteli uskomatonta ja muistettavaa hetkeä, jolloin hän jo kerran ennen oli seissyt täällä, vapisten ja ihaillen odottavaisena, uskaltamatta istua kullatuille silkkituoleille. Siitä tuntui olevan huikean kauan. Se oli ollut seikkailu, merkillisin hänen tähänastisessa elämässään, mutta tämä uusi käynti ei ollut paljonkaan vähemmän merkillinen. Alexis ja tyttö söivät mukana tuodut varastot; sitten he kulkivat huoneesta huoneeseen ja Alexis näytti Tildalle kaikki. Ylimmässä kerroksessa olivat hänen molemmat omat huoneensa — molemmat: makuuhuone ja työhuone, jossa oli kirjoituspöytä, kirjahyllyjä, kaappi kivennäiskokoelmaa varten, jonka rappeutuminen jo pari vuotta sitten todellakin oli käynyt yhä ilmeisemmäksi. Alexis avasi kaapin. Tildan ja hänenhän piti oikeastaan järjestää se, mutta hän paiskasi oven taas heti kiinni ja sanoi: »Ei, emme me viitsi!» He istuutuivat senjälkeen Alexin nahkasohvalle ja alkoivat puhella. »Uskotko sinä Jumalaan, Tilda?» Sitä ei lapsukainen ollut koskaan tullut edes itseltään kysyneeksi. »Uskon, totta kai», vastasi hän. »Se on vain lorua kaikki tyyni, sanon minä sinulle», sanoi Alexis, »eikä ainakaan rukoileminen auta.» »Mitä sinä sitten rukoilet?» Sitä ei Alexis tahtonut kertoa. »Pidätkö sinä veljistäsi?» kysyi hän sensijaan. Tilda vastasi silmät suurina: »Tietysti, enimmän Rolandista ja sitten Libertistä.» »Minkävuoksi enimmän Rolandista?» »Kun hän on kiltein, ja hän on aina sanonut, että minä olen enimmän hänen.» »Sehän on vain lorua», sanoi Alexis; Roland otti itselleen hänen mielestään suuria oikeuksia. »No», jatkoi hän, »entä pidätkö isästäsi ja äidistäsi sitten?» »Minä rakastan heitä!» »En minä vain omiani», sanoi Alexis, »no, tavallaan kyllä tietysti. Mutta en kuitenkaan sillä tavalla, että se tuntuisi, en sillä tavoin kuin tahtoisin jostakin pitää.» Nämä sanat liikuttivat Tildaa ja hän nojasi päätään Alexin olkaa vastaan ja Alexis sanoi: »Sinä olisit kyllä mukava sisko. Minulla ei ole koskaan ollut sisarta eikä veljeä, niin että en tiedä, miltä sellaisen omistaminen tuntuu. Ah, joskus olen ihan kyllästynyt kaikkeen.» »Mutta mehän voimme kuvitella, että minä olen sinun siskosi!» »Niin voidaan; jos sinua huvittaa», vastasi Alexis. »Sinä olet liian nuori ymmärtääksesi, että kuvittelukyky on sellaista, jonka kasvaessamme menetämme.» »En ole niin nuori», vastasi Tilda reippaasti. »Ja sen, mitä sinä nyt sanot, tiedän kyllä. Mutta minä kuvittelen kuitenkin — kun minä tahdon kuvitella!» »Tahdot vain senvuoksi, ettet tiedä mitään — todellisuudesta.» Nämä sanat koskivat jälleen Tildaan, tai äänensävy, jolla Alexis oli ne lausunut. »Älä sinä välitä siitä todellisuudesta», sanoi hän. Siihen ei toinen vastannut mitään. Senjälkeen he istuivat kauan ääneti. Tilda luisui pois sohvalta, hän istui yhtä kernaasti paljaalla parkettipermannolla, pani toisen käsivartensa Alexin polvelle ja päänsä käsivartta vasten. Näin oli suloista istua ja unelmoida. Tietenkin hän rakasti veljiänsä, mutta ei kuitenkaan ketään niinkuin Alexia. Veljien kanssa saattoi olla riidassa — paitsi ei ehkä Rolandin — mutta Alexin kanssa ei ikinä. Olisipa Alexis vain tiennyt, kuinka Tilda aina kuvitteli, että Alexis oli hänen mukanaan. Kultaristi, jonka Tilda oli häneltä saanut, oli aina muistuttamassa Alexia, ja joskus Tilda suuteli sitä. Mutta eihän tätä tämmöistä kannattanut puhua hänelle itselleen. Alexis olisi voinut sitä suorastaan paheksua. Hän ei tuntunut antavan arvoa kuvitteluille. Tildahan saattoi sangen hyvin sekä rakastaa Alexia että pitää häntä mukanaan kaikkialla hiljaisuudessa, näkymättömyydessä ja ilman hänen tietoansa. He menivät taas alas saliin. Alexis laskeutui pitkälleen karhuntaljalle ja pyysi Tildaa soittamaan suurella flyygelillä. Tyttö soitti tanssiaisten valssit, hän muisti ne vielä, ja muutamia Garibaldin pätkiä suuresta maailmasta, ja sitten Libertin sävellyksen. Ajatella, että sai istua ja soittaa sitä Alexille, jolle se oli omistettu, jonka luo se oli tarkoitettu kulkemaan yli maitten ja vetten taikatuulien kantamana! Ja nyt hän oli ilmielävänä tuossa puolitorkuksissa, mitään aavistamatta! Tildan täytyi kertoa: »Kuule», huudahti hän riemastuneena, »tiedätkö mitä? Tiedätkö, että tämän on Libert säveltänyt sinulle.» »Se on varmaankin kaunis kappale», mutisi toinen vastaukseksi puolihorroksistaan herätettynä. Ei sen enempää. Kun Tilda oli aivan äänetön ja soitto heti taukosi, tuli kuitenkin kohteliaisuus, Alexandra-rouvan oman kohteliaisuuden nuhteeton hedelmä. Alexis nousi ryntäilleen ja lisäsi: »Minä en ymmärrä juuri paljon musiikista, mutta minä pidän siitä, kun sinä soitat minulle, ihan sama mitä. Se on kaunista senvuoksi, että sinä soitat.» »Pidätkö sinä sitten minusta?» »Pidän kyllä», vastasi hän vakavasti. »Onko se totta?» »On.» »Tuletko aina pitämään?» »Sen uskon varmaan, Tilda.» Sanomattoman suloisia sanoja: Pitää hänestä, Tildasta — ja ainaisesti! Jospa hän vain olisi uskaltanut kiepsahtaa hänen kaulaansa ja vastata, että hän rakasti häntä — ja tulisi ikuisesti rakastamaan. Mutta semmoistahan ei sovi tehdä. Sitten oli aika Tildan lähteä. Reipas kädenlyönti: »No, terve taas!» »Hyvästi, Tilda! Kiitos!» Ja kun Tilda oli portaissa menossa, huusi Alexis hänen jälkeensä: »Tulethan toistekin?» »Tietty se!» kaikui vastaus autiossa talossa. Sitten hän riensi tiehensä pitkin katua, poikki puiston kotiin — uuden aarteen siivekkäänä omistajana. Libert tuli kotiin musiikkikaupasta, kädet täynnä lainaksi saamiansa nuotteja. Ja hän kysyi tietysti heti: »No?» »Ei mitään erikoista», vastasi Tilda, ja katsoi poispäin, sillä tämä oli ensimmäinen valhe uskolliselle ystävälle. Pontus palasi kotiin silmät punaisina lukemisesta, mutta valmiina hurjalla tarmolla istumaan valveilla ja jatkamaan työtään vielä yölläkin. »Kuule, Tilda, et kai sinä sattumalta ole nähnyt Paschia tänä päivänä?» »En.» »Kuinka sinä näytät kuumalta, lapsi», sanoi rouva Murius ja hyväili pieniä kasvoja, joilla vielä oli ihmeellisen, ylen autuaan hetken heijastusta. Mutta ei edes äidin silmien kysymykseen ollut mahdollista vastata. 6. Syksy tuli. Vielä kaksi kertaa kesän kuluessa oli Tilda ollut Alexin luona Florankadun varrella olevassa talossa. Toisen kerran he olivat leikkineet ja hurjailleet, juosseet toistensa perässä huoneiden läpi portaita ylös ja alas ja painiskelleet, kunnes Alexis sai Tildan alleen, molemmat olkapäät parkettipermantoa vasten. »Joko antaudut?» »En ikinä.» »Sinähän olet täydellisesti voitettu, etkö ymmärrä sitä, ja minun vallassani!» Sitten naurahti hän hiukan väkinäisesti ja päästi tytön irti. Seuraava kerta oli enemmän ensimmäisen kaltainen. Tilda sai kertoa kodistaan, joka oli niin erilainen kuin Alexin oma, niin erilainen kuin kaikki muut, joita Alexis tunsi. Väliin vallitsi siellä synkkä alakuloisuus, joka painosti kaikkea ja kaikkia. Se tapahtui silloin, kun konserttimestari ei saanut unta, vaan ajatteli yöt läpeensä koko elämänsä epäonnistumista. Joskus olivat palkkarahat lopussa, oppilaat jäivät tulematta tai maksoivat epäsäännöllisesti, ei kenelläkään ollut kallisarvoista porsliinia korjattavana. Millä saataisiin vuokra maksetuksi? Onneksi Roland oli joutunut hyviin käsiin Amerikassa; mutta miten kävisi Pontuksen opintojen ja Libertin, sillä vaikka tämä oli jättänytkin kirjat kaappiin, täytyi häntä kuitenkin elättää ja vaatettaa, kunnes hän ehtisi kehittyä edes sellaiseksi viulunvinguttajaksi, joka pystyy soittamaan purpuria pikku kahviloissa tai ehkä tanssimusiikkia yksinkertaisissa perhetanssiaisissa. Puhumattakaan hänestä, Tildasta, joka oli suorastaan susi syömään ja kuluttamaan vaatteita. Kuitenkin saattoi kaikki äkkiä muuttua kuin taian voimalla toisenlaiseksi. Roland lähetti äkkiä viisitoista dollaria, säästöä ensimmäisestä palkastaan; Pontus kunnosti itsensä taas hyvällä päällään ja sai stipendin. Pikku Libert edistyi huomattavasti, ja hän, Tilda, oli saanut itse ommelluksi uuden hameen. Se oli kyllä ahdas kainaloista ja hiukan liian lyhyt, mutta kuitenkin aivan käyttökelpoinen. Ja äkkiä tuli taas oppilaita ja korjattavaa porsliinia; äiti ei tahtonut ehtiä korjaamaan kaikkea ja vielä vähemmin pito- ja liinavaatteita ja muuta semmoista, jota hän ei ollut jaksanut tehdä silloinkaan, kun kaikki olivat olleet surullisia, ja hän yksin oli koettanut heitä rohkaista. Silloin valkeni koti taas, silloin juhlittiinkin hiukan; tanssiaisia ei tosin pidetty, mutta Garibaldi tuli iltaisin ja istui odottelemaan herra Muriuksen kotiintuloa ja oopperalaulaja Wattman, kun oli vapaavuorolla, ja monta muuta ystävää, ja juotiin italialaista viiniä. »Ja silloin ei ainakaan saanut kuulla isän sanovan äidille, että tämän olisi pitänyt mennä naimisiin oopperan johtajan kanssa.» »Oopperan johtajan?» kysyi Alexis. »Tunnetteko te hänet?» »Emme, se on vain semmoinen puheenparsi.» »Hän seurustelee meillä», sanoi Alexis. Syksy tuli; salakohtaukset Paschin talossa loppuivat. Alexis ja Pontus eivät olleet enää luokkatovereita, sillä Pontus oli onnellisesti päässyt hyppäämään luokan yli, niinkuin oli sanonut aikovansa tehdä. Hän olisi mielellään tahtonut ilmoittaa sen sille yksinäiselle naiselle puistossa. Häntä hiukan kadutti, ettei ollut jatkanut tuttavuuden viljelemistä. Kuka tietää, mitä sellaisen naisen päähän saattaa pälkähtää? Lupaavan nuorukaisen opintojen avustamista ei ollut laisinkaan mahdotonta ajatella. Mutta nainen oli kadonnut, ja Pontus olisi suuresti hämmästynyt, jos olisi tiennyt, ettei nainenkaan puolestaan ollut kokonaan unohtanut häntä. Hänestä oli tullut yksi unettoman vieraita, yksi niitä haavekuvia, jotka, kaupungin kellojen lyödessä yön tunteja, pitivät hänelle seuraa. Elma oli joskus toivonut, että tuo siisti nuorukainen olisi jostakin mielijohteesta kääntynyt hänen puoleensa, ilmaissut pulansa, turvautunut hänen apuunsa — eikä hän olisi sitä pojalta kieltänyt. Mutta sen sijaan nuorukainen oli hävinnyt ikävystyneenä, ja kenties, ajatteli Elma, tehnyt hänestä pilaa mielessään tai kotonaan, tuossa Muriusten kodissa, missä hänellä ei ollut mitään tekemistä. Syyskuussa neiti Liwin matkusti, kuten oli aikonutkin, ulkomaille. Odottamatta hän sai mukaansa Rick Brunjohannin, jonka kihlaus kesän aikana oli purkautunut, ja joka oli aivan toivottomassa mielentilassa. Elma armahti häntä, ja he matkustivat muutamia viikkoja yhdessä, mutta Elmaa veti yhtäälle ja Rickiä toisaalle. Rick tahtoi virkistää mieltänsä ostamalla uusia vaatteita, osaksi itselleen, osaksi myöskin hänen mielestään liian tätimäisesti ja ikävästi puetulle Elmalle, ja Elma mukautui todellakin Pariisissa lähimain muodin vaatimusten mukaan. Mutta Rick tahtoi myöskin tehdä uusia tuttavuuksia, ja Elma kieltäytyi ehdottomasti istumasta kahviloissa, käymästä taiteilijain ateljeissa tai tanssipaikoissa. Hän joutui siten monta iltaa istumaan yksinään hotellissa, poltellen niinkuin kotonaan Tukholmassa ja hautoen ikävystymistään. Hän ajatteli mielessään, että Rick, niin vilpittömästi kuin hän häntä säälikin, kuitenkin oli mahdoton seuraksi sille, joka tahtoo käyttää matkaansa käydäkseen museoissa, näyttelyissä tai sen tai tämän aatteellisen liikkeen päämajassa. Monta iltaa hän istui järjestelemässä kokoamaansa ainehistoa, ja nyrpeys elämänhaluista ja tanssivaista Rick Brunjohannia kohtaan sai uutta virikettä. Kotimatkalla myöhään lokakuussa, Hampurissa, missä naisten oli määrä hiukan viivähtää, tuli Rick ostoksiltaan hotelliin mukanaan suuri uutinen: »Olen tavannut Erik Bourgstenin. Hän tulee noutamaan meitä päivällisille!» Elma tunsi punastuvansa. Hänen ensimmäinen ajatuksensa koski eleganttia mustaa silkkistä seurapukua, jonka hän oli ostanut Pariisista. Hän katsoi jalkojansa. Mitkään hänen jalkineistaan eivät sopineet siihen seurapukuun. Hän riensi ulos ja meni ensimmäiseen tapaamaansa kenkäkauppaan: »Feuer» seisoi oven yllä. Sen täytyi kai olla erittäin muodikas kauppa, kun oven yllä oli vain omistajan nimi: Feuer, ikäänkuin nimi olisi ollut tunnettu kautta kaupungin. Neiti Liwin astui sisään ja antoi saattaa itsensä pehmeälle sohvalle, sekä pyysi parin aistikkaita puolikenkiä. Kaupan johtaja tai kenties omistaja, ehkä herra Feuer itse omassa persoonassaan, riensi esiin, antoi määräyksiä, teki ehdotuksia. Elma havaitsi pian, että kauneimmat kengät myöskin olivat kalleimmat, paljon kalliimmat, kuin hän oli ajatellut tai koskaan jalkineista maksanut. Mutta herra Feuer sanoi, että hänenlaatuisensa armollinen rouva ei mitenkään voisi käyttää muunlaisia. — »Katsokaa, kuinka ne pukevat», huudahti hän, »sellaista jalkaa kuin armollisella rouvalla, ei sovi panna yksinkertaisiin kenkiin.» Elman korvissa suhisi. Hänen mielessään asui vain yksi mielle, että hän pian tapaisi jälleen Bourgstenin. Se täytti hänen mielensä niin, ettei lopulta ollut enää tilaa millekään muulle. Hänen siinä istuessaan ja herra Feuerin koetellessa hänen jalkoihinsa toista siroa kenkäparia toisen jälkeen, ajatteli hän vain, mitä Bourgsten pitäisi niistä. Kun hän lähti puodista, oli hänellä kaksi paria kenkiä parasta mallia ja kaksi paria ensiluokkaisia silkkisukkia. Nyt eivät hänen rahansa enää riittäneet kuin niukin naukin kotiin. Bourgsten odotti hotellin eteisessä, kun naiset saapuivat alas pukeutuneina päivällistä varten. Hänellä oli auto ja hän vei heidät erääseen jokseenkin pieneen syrjäiseen ravintolaan, jossa oli pieniä aitioita, mukavat tuolit, nopea ja valpas tarjoilu.» »Tämä on paras ruokapaikka koko Hampurissa», sanoi hän. Yleisö herätti heti Rickin uteliaisuutta: samppanjaa tuhlaileva juhlayleisö. Siellä täällä oli pöytiä, joiden ääressä istui naisia, aina herraseurassa ja niin puuteroituja ja maalattuja ja niin yltä päältä täynnä koruja, että Rick ei voinut erehtyä heidän laadustaan. »Onko tämä tosiaan säädyllinen paikka, Erik?» kysyi hän varmalla äänellä. »Me olemme ulkomailla», vastasi Bourgsten, »ja minä voin vakuuttaa teille ja erikseenkin neiti Liwinille, että käy sangen hyvin laatuun syödä täällä.» Myöskin Elma katseli ihmetellen noita huomiotaherättäviä naisia. Ei senvuoksi, että heidän käytöksensä olisi antanut aihetta muistutuksiin. Mutta hän oli ensimmäistä kertaa koko elämänsä aikana paikassa, missä demimonden sallittiin näyttäytyä avoimesti, antaa ihailla itseänsä, levennellä, olla neiti Liwinin tai ylimalkaan hänen luonteistensa henkilöiden naapureina. Tämä loukkasi häntä enemmän kuin hän olisi tahtonut näyttää, mutta toisaalta hän ei voinut olla tarkastelematta ympäristöään, ei voinut pidättää ajatuksiansa aprikoimasta sitä arvoitusta, mikä noiden naisten viehätys oli? Hän tunsi napinaa sitä valtaa vastaan, mutta ei voinut irroittaa katsettansa sen käyttäjistä. Hän tunsi inhoa ja kuitenkin heikommuutta. Nuo naiset, joiden olemassaolo oli julkinen häpeä, olivat kuitenkin paikan koristuksina. Heidän läsnäolonsa korosti huolettomuuden, rikkauden, jopa kauneudenkin vaikutelmaa, kun Elma itse, uudesta pariisilaispuvustaan ja, vastoin kaikkia järjen käskyjä ostetuista, uusista kengistään huolimatta, oli täällä aivan merkityksetön, vähemmän mielenkiintoinen kuin milloinkaan ennen. Yksinpä Rickkin, purkautuneen kihlauksen suruista huolimatta, oli ympäristöön mukautunut: hän oli hyvin puuteroitu, huolellisesti kammattu, hänellä oli avokaulainen puku ja hänen oli heti onnistunut omaksua täällä parhaiten soveltuva, hilpeän huoleton tapa. Ravintolan orkesteri soitti kiehtovaa musiikkia, pelkkää erotiikkaa. Vesi loiskui tuudittavasti keskellä salia pienessä altaassa; ja altaan pohjaan sijoitetusta valolähteestä tulvivat säteet kimmelsivät milloin ruusunpunaisina, milloin heleän sinisinä, myrkyllisen vihreinä, orvokin värisinä, punakellervinä. Rick puheli ja laski leikkiä Bourgstenin kanssa, eipä edes empinyt leikitellen kertoa kosineensa häntä. Oli Bourgstenin syy, sanoi hän, että hän, Rick, heti sen jälkeen oli niin typerästi kihlautunut luutnantin kanssa, joka oli älytön mies. Bourgsten otti Rickin nuhteet vastaan hyväntuulisesti ja leikkisästi. Äänten, kiehtovan musiikin, riuduttavan veden solinan ja astiain kilinän hulinassa Elma erotti joitakin lauseita heidän hilpeästä kahakastaan. Rick kuvasi myöskin heidän matkaansa, korosti erinäisiä pieniä vastoinkäymisiä, laskipa lopulta, vaikka ystävällisesti, leikkiä hänenkin, Elman, ylihyveellisestä olemuksesta, hänen puritaanisista tavoistaan viettää illat hotellihuoneissa, ellei ollut saanut tietoonsa jotakin taatusti hyvää teatteria. Elmasta näyttivät nämä kuvaukset hyvinkin läpinäkyviltä: tarkoitus oli, että Bourgsten huomaisi, kuinka peräti ikävä, kuinka mahdoton neiti Liwin oli, jos Bourgsten tosiaan, niin uskomatonta kuin sellainen ajatus olikin, sattuisi jotenkin kiintymään häneen. Elma otti osaa keskusteluun yhä niukemmin. Hän ei ollut kekseliäs eikä vikkelä, ei tuntenut tällaista flirttileikkiä, ei voinut kädenkäänteessä muuttaa matkan vaikeuksia, jotka olivat perinpohjin harmittaneet sekä Rickiä että häntä, lystikkäiksi tapahtumiksi, jotka muka olivat herättäneet vain huumoria ja naurua. Lakkaamatta hänen katseensa kääntyi poispäin, ja aivan erikoisesti se oli kiintynyt erääseen pöytään, jonka ääressä istui hyvin nuori tyttö. Tämä nuori neiti oli kaunein kaikista salissa olevista ja myöskin rohkeimmin puettu ja maalattu. Sileästi taaksepäin kammattu, kiinteästi kiristetty musta tukka korosti kasvojen luonnollista kauneutta, mutta samalla ikäänkuin ujostelematta riisui ne alasti. Niskan hiusvanteesta riippui sikermä helmihelyjä, mutta kasvojen puolella ei ollut mitään, ei edes korvarenkaita. Myöskin kaula oli paljas. Nämä sileät kasvot ja paljas kaula tuntuivat riisuvan alasti ujostelemattoman, välinpitämättömän ihmisen huolimatta niskan helmiryöpystä ja puvun kultabrokadikehyksestä — jota pukua muutoin tuskin saattoi verhoksi sanoa. Ja nämä alastomat kasvot ilmaisivat täydellistä tunteettomuutta, silmät puhuivat kalsean kostonhaluisesta ihanteettomuudesta. Tämä ihminen herätti Elma Liwinin kateutta. Hänessä ei ollut mitään teeskentelyä, ei mitään salattua, ei mitään häikäilyä. Hänen olentonsa huonoinkin puoli oli huolettoman avoimesti esillä. Ei jälkeäkään mistään ajatuksesta tai empimisestä, ei mitään kamppailua. Niin äärettömän yksinkertaistettu elämä! Kuinka saattoi semmoiseen päästä? Siinä täytyi kaikesta huolimatta kuitenkin olla jonkinlaista onnea. Siinä täytyi olla riemun hetkiä, jommoisia me muut emme aavista, ajatteli hän. Nuoren kaunottaren ympärillä hääräili kolme hännystakkista miestä. He kerjäsivät armonosoituksia, kukkaa hänen viuhkastaan, keveää lyöntiä nenälle hänen sormistaan, jotakin virnistystä. — Hänellä ei ole siitä aavistustakaan — ajatteli Elma — mitä merkitsee olla sellainen, jota ei kukaan pysyväisesti halaja. Kunpa voisi lähestyä tuota valiota, tehdä hänelle kysymyksiä, tunkeutua hänen sieluunsa! Saavuttaa hänen viehätysvoimansa salaisuus — tai vielä enemmän, seurata häntä, saada nähdä, kuinka hän asuu, kuinka hän käyttäytyy ollessaan yksin. Saada tunti tunnilta tarkata hänen päiviänsä, tietää kaikki. Elmasta tuntui, että he piirre piirteeltä oikeastaan olivat yhdennäköiset, nuori kaunotar ja hän itse. Niin paljon kuin kaksikymmenvuotias voi olla nelikymmenvuotiaan näköinen, kaunis jokapäiväisen näköinen, keinotekoinen sen näköinen, joka oli antanut taivaan tuulten mielin määrin tuivertaa hiuksiansa ja hipiäänsä. »Minun tyttäreni hän kuitenkaan ei voi olla», ajatteli Elma äkkiä. »Ei, ei, minun tyttärenihän on vielä vain lapsi.» Ja varmuus siitä tuotti tavattoman vapautuksentunteen ja palautti Elman taas todellisuuteen. Elma oli johtokunnan jäsen muun muassa eräässä yhdistyksessä, joka toimi eksyneiden nuorten naisten pelastamiseksi. Hän oli kuullut monenlaisia kohtaloita; hän tunsi verraten hyvin näiden olentojen tavallisimman ulkonaisen elämänjuoksun sekä ylemmillä että alemmilla yhteiskunnan portailla. Hänen oman lapsensa muisto, joka odottamatta kuin isku kasvoihin, oli kohdannut häntä täällä ylellisyysnautinnon tyyssijassa, sai hänet äkkiä selviämään ja pöyristytti häntä. »Te olette hyvin miettiväinen, neiti Liwin», huomautti Bourgsten. »Anteeksi», vastasi tämä, »jos vaikutan hajamieliseltä. Olen tottumaton olemaan ulkona ja varsinkin tämänlaatuisissa paikoissa.» »Sinä et ole elänyt, Elma», sanoi Rick. »Sitähän minä aina sanon!» »No niin, ehkäpä en», vastasi neiti Liwin. Koska niin tahdotaan, niin olkoon, ajatteli hän. Bourgsten kumartui hiukan häntä kohti: »Sitä minä en usko», sanoi hän hiljaisella äänellä. 7. Tämän jälkeen kääntyi Bourgsten useammin Elman puoleen. Vähitellen hän sai keskustelun aloille, jotka saattoivat kiinnostaa myöskin Elman mieltä. He puhuivat Italiasta, missä Elma oli kerran ollut, hänen lukemistaan kirjoista, jopa kudontamalleista ja pitsiompelusta, josta Bourgsten ei sanonut suuria ymmärtävänsä — itse asiassa ei hän siitä ymmärtänyt mitään — mutta josta hän kuitenkin väitti haluavansa kuulla kerrottavan. Vielä enemmän huvitti häntä, vaikkei hän sitä sanonut, nähdä Elman kasvojen kirkastuvan, nuorentuvan, nähdä epäluuloisten silmien tyyntyvän ja seestyvän, kun oltiin aloilla, joita hän vallitsi. Elma lausuikin silloin ajatuksensa erittäin hyvin. »Tuo ihminen ei ole tuhma», ajatteli Bourgsten. »Hänen elämänsä on vain jollakin tavoin mennyt vinoon.» Bourgsten etsi jotakin johtoa arvoituksen ratkaisuun; hän sattui tuntemaan Elman toisen veljen ja johti keskustelun sukuun, sai vanhan tuomiorovastin talon jälleen esiin. Mutta Elma ei päästänyt ketään vastaanottohuoneita sisemmälle. Täytyi ajatella tavallista vanhanaikaista kotia, sitä tyyppiä, joka aina pidetään esillä esimerkkinä: kodikkuusmuseo, jossa esineiden todellista historiaa ei koskaan kerrota. »Ihanaa!» huudahti Rick, joka oli suurkaupungin lapsi. »Ettäkö te leivoitte kaikki kotona? Ja kudoitte yksin lakanatkin?» »Siihen aikaan», kysyi Bourgsten, »tanssi kai neiti Liwin kernaasti?» »En kernaasti», vastasi hän. »No, se kai sentään oli tavatonta nuorten naisten keskuudessa», huomautti Bourgsten. »Minä en luule olleeni tavallisinta laatua.» Rick huomautti siihen: »Et, sen kyllä uskon! Kenties et koskaan ole ollut edes rakastunut!» Elma vastasi, hiukan jäykästi: »Minulla oli kai pienet elämykseni, minullakin.» Mitä rohkeutta antoikaan Bourgstenin läsnäolo hänelle! »Pienet elämykseni.» Elma kuuli itsensä aivan rohkeasti esittävän tätä omissa silmissään vain naurettavaa käsitettä. Nuorten tyttöjen pienet elämykset, mitä ne olivat muuta kuin jotakin teennäistä, ylimalkaista haaveilua, salaa säilytetty kotiljonkiruusu, kuutamokävelyitä, jokin rekiretki kaupungin suosituimman kavaljeerin rinnalla? Sopiva ottaa suojaksi asialle, josta kukaan ei saanut mitään tietää — hänen todellisesta nuoruudestaan. »Sinä et ole koskaan kertonut mitään», sanoi Rick. »Mitäpä niissä on kertomista — pelkkiä pikkujuttuja», vastasi Elma kartellen. Rickin kuulematta mutisi Bourgsten. »Sitäkään en usko.» Puoliyön aikaan he lähtivät pois. Elma katsoi ympärilleen nähdäkseen vielä sen kauniin tytön, mutta tämä näytti jo menneen. Pöydän ääressä, missä hän oli istunut, oli seurue käynyt hyvin äänekkääksi. Uusia pulloja tuotiin. Pöytä oli täynnään kuihtuneita kukkia, tahraisia laseja. Eräs naisista oli ilmeisesti juopunut. Elma Liwin tunsi omituisen ankaraa tyydytystä siitä, että tyttö ei enää ollut seurassa, niin vähän luultavaa kuin olikin, että hän vain olisi lähtenyt kotiin ajoissa, kuten ainakin kiltti mammantyttö. Bourgsten saattoi naiset hotelliin ja hyvästeli kohteliaasti toivottaen pikaista tapaamista. »Ehkäpä huomenna», ehdotti Rick. »Ei, ikävä kyllä. Huomenna lähden Amerikanlaivalla pitkälle matkalle sekä Pohjois- että Etelävaltioihin, ensi aluksi.» Elma palasi Tukholmaan, jokseenkin tyytyväisenä matkaansa ylimalkaan, mutta ei juuri levähtäneenä. Hän asettui jälleen pieneen asuntoonsa. Hulda oli asettanut kaikki siellä hyvään järjestykseen ja otti hänet vastaan tyytyväisenä, vaikka lausuen kuitenkin kaipaavansa neiti Brunjohannia, jonka huone nyt oli tyhjänä. Elma myönsi, että asumus oli liian suuri hänelle yksinään, mutta jätti asian kuitenkin silleen. Vuokra ei ollut erikoisen rasittava, ja hän aikoi tuonnempana etsiä jonkun uuden asuinkumppanin. Rick ei voinut tulla kysymykseenkään. Jo se, että Rick ja hän täst'edes olivat jakamassa Bourgstenin ystävyyttä, vieläpä siten, että Rickillä oli eittämättömät edut, joita hän valppaasti piti esillä, tuntui Elmasta sekä naurettavalta että kiusalliselta. Oli kuin hän, Elma Liwin, olisi kilpaillut jonkun Rickin kaltaisen kanssa tuosta Bourgstenista — joka, ulkonaisesti katsoen, oli vain satunnainen tuttavuus. Erik Bourgstenin uudelleen tapaamista hän ei ottanut lukuun. Tämän pelkkä olemassaolo, se ymmärrys, jota hän oli osoittanut, riittivät Elmalle. Sitäpaitsi Bourgsten viipyi nyt ehkä yli vuoden Euroopan ulkopuolella. Elma koetteli ajatella asiaa ilman tunteilua. Oliko hänellä missään tapauksessa tilaa todelliselle uskotulle elämässään? Ei, ei Bourgstenille enempää kuin muille. Talven kuluessa järjestettiin uudelleen kutomoyritys, jossa neiti Liwin oli ollut toimessa kolmetoista vuotta, ja hänelle tarjottiin yhtä johtajan paikkaa. Se merkitsisi hänelle tuntuvaa työtaakan lisäystä, mutta hän suostui siihen empimättä. Oli nähty, että hän usein oli kyennyt keksimään omaperäisyyttä ja taitoa nuorissa, vielä aloittelevissa taiteilijattarissa, ja että hänen luottamuksensa heihin myöskin oli innoittanut heitä. Hiljaisella tavallaan, jota olisi voinut pitää ujoutena, vaikka se tuntui olevan ristiriidassa hänen työreippautensa kanssa, oli hän henkilökunnan keskuudessa tullut verraten suosituksi. Hänen itsetuntonsa oli äärettömän herkästi loukkaantuva, se tiedettiin, ja jotkin kiivauden purkaukset olivat väliin aiheuttaneet kahnauksia; mutta sopivampaa johtajaa ei missään tapauksessa tällä hetkellä ollut saatavana. Sanomalehdet mainitsivat yrityksen uudestijärjestelyn ja johtajan valinnan tavallisin kunnioittavin lauseparsin ja julkaisivat neiti Liwinin kuvan. Kuva esitti komeaa, tummaan sileään silkkipukuun puettua naista, joka katsoi suoraan eteensä, sillä niin oli valokuvaaja tahtonut. Kasvot olivat jokseenkin leveät, leuassa selvästi esiintyvä arvovallan piirre. »Minä olen isäni näköinen», ajatteli Elma kuvan nähdessään. »Kuka oli oikeastaan isäni?» kysyi hän itseltään, edessään useita kuvia sekä isästään että itsestään eri ikäkausilta. Mistä aiheutui ankaran despoottinen, kova piirre hänen ulkomuodossaan. Ihan nuorena ei isällä sitä ollut, sen näki ylioppilasaikaisen valokuvan melkein lyyrillistä tunnetta ilmaisevista piirteistä. On täytynyt olla kamppailun vuosia, salaisen taistelun vuosia, jotka olivat muuttaneet kaikki. Hempeyden sijaan oli tullut valtainen rakkaus saavutettuun päällikköasemaan, oman minuuden ehdottomaan arvovaltaan. Siinä näkyi myöskin yhä enemmän talonpojan ahnautta ja pelkoa luovuttaa käsistään pienintäkään etua. »Ei, minä en ole hänen kaltaisensa», torjui Elma. »Tai tulenko sittenkin lopulta kulkemaan samaa tietä kuin hän?» »No, jos niiksi on, niin olkoon!» Ensimmäistä kertaa Elma ajatteli kiitollisuudella ennen inhoamaansa isää: »Häneltä minä lopulta sittenkin olen saanut voimani», ajatteli hän, »niin peräti tarpeellisen voiman.» Hän jatkoi mietiskelyänsä: »Ihmisellä on vain kaksi tietä: kovuuden tai hempeyden. Minä tiedän, että usein tekee mieleni luopua kaikesta sisäisestä vastarinnasta, vain etsiä ihmisiä ja heidän elämäänsä, auttaa heitä heidän suruissansa, aukaista anteliaisuuden sulut. Muistan sen pojan, Muriuksen, joka yhteen aikaan kesällä tuli istumaan ja lukemaan minun vierelleni puistossa. Minä kiinnyin häneen, olen ollut pahoillani, etten tarjonnut hänelle apua tai tukea, jos hän sitä tarvitsi — ja sehän on luultavinta. Mutta minä istuin tylynä ja mykkänä, ja hän lähti pian pois niin auringottomasta seurasta. — Mutta saatoinko muuta? Eikö minun tieni jo ollut viitoitettu, eikö se ollut viitoitettu alusta alkaen? Ilman sääliä tulivat kovuus ja umpimielisyys minun osakseni; kovuus muita samoin kuin itseäni kohtaan. Siunattu, armelias kovuus, joka suojelee ja peittää! Jos antaa perään yhdessä kohti, saattaa ehkä pian kaikki murtua. Isäni tiesi sen, ja vaikka rimpuilen vastaan, on minullakin jo tuomiorovastin ankara kivinaamio. Elma jatkoi yksinäistä elämäänsä, jommoiseksi se jo vuosikausia sitten oli muodostunut. Myöskin Rickin aikana se oli yksinäistä. Nyt se oli muuttunut melkein luostarin hiljaisuudeksi. Tosin hänellä oli joskus vieraita: hänen taloutensa salli hänen osoittaa vieraanvaraisuutta, ja hän teki sen tinkimättä, samoin kuin tuomiorovastin talossakaan ei koskaan kitsasteltu, kun oli kysymys edustamisesta. Mutta kun vieraat kiitollisina olivat poistuneet, tai niinä monina iltoina, jolloin hänellä ei ollut vieraita eikä hän itse ollut vierailulla, istui hän, totutun tapansa mukaan, kun päivän kaikki työ ja ylimääräinen puuha oli lopetettu, mukavassa, suuressa nojatuolissaan, poltellen ja mietiskellen. Tänä talvena hän oli alkanut polttaa sikaareja. Uusi elementti oli viime aikoina tullut hänen mietiskelyihinsä: sen hampurilaisen tytön muisto. Elma ei ollut häntä unohtanut, ja monina iltoina palautuivat tytön julkean kauniit kasvot hänen mieleensä. Tämän tuntemattoman kanssa antautui Elma kuviteltuihin keskusteluihin. Ne olivat kuin unia, puoliunia, jonkinlaista huumauksissa oloa. Hän kuvitteli ottaneensa tytön luokseen ankarain kehoittelukohtausten jälkeen: »Minä pidän huolta sinusta. Sinä olet nuori, sinulla on vielä pitkä tie edessäsi!» Hän kerjäsi tyttöä suostumaan hänen huollettavakseen, päästäkseen häntä suojelemaan. Mutta aina hän sai julmia vastauksia. Aivan niinkuin luultavimmin todellisuudessa olisi käynyt, näki Elma tytön röyhkeästi nauravan hänelle vasten kasvoja: »Kuulkaa, etsikää huollettavaksenne oma tyttärenne, ettei teidän kerran ole pakko kerjätä häntä samalla tavalla!» Tuntematon tahtoi poistua käärien kultabrokadiverhoansa kiinteämmin ympärilleen, ja Elma piti häntä kiinni: »Omako tyttäreni? Joutavia! Ettekö käsitä, että se on mahdotonta! Miltä näyttäisi, jos neiti Liwin esiintyisi mukanaan tytär, kolme- nelitoistavuotias, äkkiä ilmestynyt? Tiedättekö, kuka minä olen?» Elma karkoitti taas nämä kuvitelmat. Ne olivat epäterveitä, nautintoa ja itsekidutusta samalla kertaa. Ne kiihdyttivät häntä, riistivät häneltä yölevon. Hän oli päivä päivältä totuttaunut siirtämään maatapanoaikaansa yhä myöhempään, odottaen hetkeä, jolloin hän oli niin väsynyt, että varmasti luuli saavansa unta. Mutta joskus se ei sittenkään onnistunut. Hän heittäytyi pitkälleen vuoteeseensa ja koetti kuvitella olevansa lyijyä, pelkkää lyijyä. Hänelle oli sanottu, että tämä oli varma keino unen saamiseksi. Vain vaipua, vaipua, olla lyijyä. Mutta miksikä juuri lyijyä? Miksei ennemmin ilmaa, henkiolento, vapaa ihmissielu? Hän muisti, kuinka hän kerran lapsena oli kulkenut sateen liottaman savipellon yli. Joka askelelta tarttui yhä enemmän savea hänen kenkiinsä, savimöhkäleet kävivät yhä raskaammiksi, ja vihdoin mahdottomiksi nostaa. Hän itki pelosta, pelto oli suuri, hän oli tullut keskelle sitä, eikä päässyt eteenpäin. Hän riisui kenkänsä välittämättä mahdollisista nuhteista tai rankaisusta, ja juoksi kappaleen matkaa; mutta pian savi alkoi tarttua taas ja kasvaa suuriksi möhkäleiksi. Hänen päänsä yllä lensi lintuja. Ne laskeutuivat hiukan alemmaksi ja kohosivat taas ylös, ja hän kurkoitti käsiänsä niitä kohti. »Oi, jos pääsisin lentämään, olisin vapaa!» »Oi, vapautus!» ajatteli Elma heittelehtien vuoteellaan kyljeltä toiselle, kun ei enää jaksanut maata liikkumattomana, olla lyijynä: »Vapautus! Suodaanko sinua minulle milloinkaan?» KOLMAS OSA 1. Erik Bourgsten viipyi matkoillaan melkein kokonaisen vuoden. Rick Brunjohann väitti saaneensa pari kuvakorttia häneltä, mutta Elmalle hän ei ollut antanut minkäänlaista elonmerkkiä itsestään, eikähän hänellä, sen myönsi Elma itsekin, ollut siihen mitään aihetta. Uudenvuoden aikaan Elma alkoi huomattavasti surkastua. Hänen ystävänsä näkivät sen ja pakottivat hänet vastusteluista huolimatta menemään lääkärin luo. Elma valitsi silloin erään arvossapidetyn naislääkärin. Perusteellinen tutkimus osoitti, että neiti Liwinillä ei suinkaan ollut niin rautainen terveys kuin hän oli kuvitellut tai tahtonut kuvitella. Muutamat elimet olivat heikkoja tai epäiltäviä. Hermosto ei myöskään ollut virheettömässä kunnossa. Kun he olivat palanneet tutkimushuoneesta vastaanottohuoneeseen, kysyi lääkäri hyvin ystävällisesti: »Eikö teillä ole mitään, joka teitä huolettaa, joka teitä kalvaa?» »Ei laisinkaan mitään», vastasi Elma. »Taloudellinen asemani on hyvä ja työni minulle sangen rakasta.» Lääkäri hypisteli pikkuesineitä kirjoituspöydällään. Hän ei kuitenkaan etsinyt mitään niistä, vaan muuta, paljon vaikeampaa: sopivia sanoja. Hän tunsi monen naiskohtalon salaisen vamman ja oli vähitellen tullut huomaamaan, että oli viisainta käydä käsiksi suoraan itse haavaan. Tällä kertaa se tuntui hänestä kuitenkin tavattoman vaikealta. »Neiti Liwin», sanoi hän vihdoin ja katsahti ylös. »Teillä on ollut lapsi, kuten olen havainnut.» Elma Liwin punastui ja kalpeni. Hän oli tosin ajatellut, että sen seikan voisi havaita, mutta edellyttänyt, että ainakin naislääkäri olisi kyllin hienotunteinen sen sivuuttaakseen. Hän kysyi karsaasti: »Onko välttämätöntä vetää sitä asiaa tämän yhteyteen?» Toinen vastasi tyynesti, ja piti nyt käsiänsä liikkumattomina ristissä pöydällä, ikäänkuin suggeroidakseen suurempaa levollisuutta: »Uskokaa minua, minä en kysy sitä minkäänlaisesta uteliaisuudesta. Tämä meidän keskustelummehan sitäpaitsi on luonteeltaan luottamuksellinen.» Väkinäisesti Elma vastasi: »No niin — on.» »Elääkö lapsi?» Elma vastasi empimättä: »Se kuoli muutamien päivien vanhana.» »Oliko se teille suuri suru?» »Ei, se oli helpotus.» »Se asia ei siis teidän käsittääksenne ole voinut raskauttaa teidän elämäänne?» »Ei vähääkään», vastasi Elma kuivasti. »Hyvä, minä etsin vain jotakin johtolankaa. Pelkään, että te ette halua puhua ihan avoimesti minun kanssani, neiti Liwin. Minä uskoisin, että se teille kuitenkin olisi ollut hyväksi. Pääasia on joka tapauksessa, että nyt hoidatte terveyttänne.» Elma poistui lääkärin vastaanottohuoneesta käsissään reseptejä ja mielessään päätös, ettei ikinä enää kävisi tämän lääkärin luona, sekä ruumiissaan huimauksen tunne, joka pakotti hänet ottamaan auton kotimatkalle. Tohtori oli muun muassa puhunut pienen leikkauksen mahdollisesta välttämättömyydestä, jollei juuri heti, niin tuonnempana. Sitä Elma päätti lujasti karttaa. Hän ei ollut ennen usein ajatellut kuolemaa. Nyt kummastutti häntä, että niin luonnollinen ajatus oli ollut hänelle niin vieras. Nyt se oli hänen edessään. Hänen ylistelty, rautainen terveytensä oli ollut petosta ja itsepetosta. Ei hänen isänsä eikä äitinsä ollut elänyt erin vanhaksi, ja hänen vanhin veljensä oli kuollut noin viidenkymmenen ikäisenä, aivan äskettäin, hänen itsensä vuoro saattoi tulla milloin tahansa. Kummallista, ettei se ollut selvinnyt hänelle jo kauan sitten! Ei, kuolema ei häntä kammottanut. Kuoleman ajatus saattoi häntä kotiin, otti paikkansa hänen olemuksessaan ja jäi sinne, ikäänkuin uusi vuokralainen olisi muuttanut taloon. Työpaikallaan hän ei siitä puhunut mitään. Siellä oli hänellä enemmän vastuunalaisuutta ja huollettavaa kuin milloinkaan ennen. Mutta hän teki tehtävänsä niinkuin pitikin. Ystäville, jotka olivat saaneet hänet käymään lääkärissä, hän sanoi, että hänellä oli vain vähäpätöisiä vammoja, jotka pian korjautuisivat. Talvi kului, hän ei käynyt huonommaksi, lääke teki kai vaikutuksensa. Lääkäri oli neuvonut häntä parin kuukauden kuluttua tulemaan uudelleen, mutta hän laiminlöi sen. Kun kevät vihdoin tuli, matkusti hän sen sijaan erääseen kuuluisaan kylpylään Saksaan ja palasi sieltä, ainakin omasta mielestään, täysin terveenä. Varsinaista kylpylähoitoa hän ei tosin ottanut, kun ei halunnut toista kertaa joutua lääkärin tarkastettavaksi, mutta hän joi oman ymmärryksensä mukaan ja onnenkaupalla kiitettyä terveysvettä, kylpi ja hengitti vuoristoilmaa. Hän tahtoi tulla terveeksi. Kuolemanajatus ei ollut häntä pelästyttänyt, mutta hän tahtoi näyttää itselleen, että pystyi toteuttamaan, mitä tahtoi. Ei edes kuolema saanut käydä häneen käsiksi ennenkuin hän itse siihen suostui. Niin karkoitettiin jo kotiutunut viikatevieras taas ulos asunnosta. Sen kesän viimeisinä viikkoina Elma käyskenteli jälleen, kuten edellisenäkin kesänä, Humlegårdenin lehmusten ja vaahterain alla ja istuskeli penkillä iltapäivisin. Hänestä tuntui nyt ikäänkuin hän olisi palannut hyvinkin kaukaa. »Vain yksi vuosi», ajatteli hän, »kuinka nopeasti vuodet ovat alkaneet kulua!» »Kun kuolemanajatus vielä oli seuralaisenani, tuntui minusta jokainen päivä mittaamattoman pitkältä; mutta nyt, kun olen jälleen voimistunut, tunnen, että kallis, milloinkaan palajamaton aika on mennyt luotani, kuin olisi se ollut yksi ainoa päivä! Ja minunhan täytyy vielä ehtiä niin paljon! Minä tahdon saada jotakin tehdyksi. Minä tahdon — niin en tiedä edes itse mitä, mutta minun täytyy ehtiä saada se valmiiksi. En tiennyt ennenkuin nyt, että vain eläminen sinänsä saattoi tuntua niin voimakkaalta tarpeelta.» Eräänä aamuna hän näki sanomalehdessä, että Erik Bourgsten oli palannut maailmanmatkaltaan. Häntä haastateltiin, ja hän antoi tietoja mitä erilaisimmista oloista: kertoi ruotsalaisten saavutuksista, kangastavista mahdollisuuksista tai varoitti erinäisistä uhkarohkeista yrityksistä. Elma huomasi, että Bourgsten tuntui suuremmassa määrässä, kuin Elma oli aavistanut, olevan mies, jolla oli suhteita monella taholla, joka oli harkitseva ja laajakatseinen. Se ilahdutti häntä, täytti hänen mielensä ylpeydellä. Kutsu niiden tuttaviensa luo, joiden luona hän ensimmäisen kerran oli tavannut Bourgstenin, herätti hänessä iloisen aavistuksen, että he kenties tapaisivat toisensa jälleen. Kalliit hampurilaiset kengät tulivat esiin pahvikotelostaan, jossa ne olivat olleet yli vuoden; musta ja valkoinen, pääskysen kiiltävää asua muistuttava pariisilaispuku oli vielä melkein kuin uusi. Elma iloitsi nähdessään omat kasvonsakin peilistä kuin nuortuneina. Hänestä tuntui, että hänen oli täytynyt olla sairaana paljon kauemmin kuin itse oli tiennyt ja että hän vasta nyt vihdoin oli tullut lopullisesti terveeksi. Neiti Liwin tuli juhlaan, joka oli toimeenpantu Bourgstenin tervetuliaisiksi, kaikkein ensimmäisten joukossa. Bourgsten itse ei ollut vielä saapunut. Mutta ovet avautuivat yhtämittaa, ja yhä useampia vieraita tuli. Taas avautuivat ne, rouva Alexandra Pasch, vitivalkeaan puettuna, liukui sisään. Vieraita oli silloin salissa jo kylliksi monta valmistaakseen hänelle arvokkaan vastaanoton, mutta ei vielä niin lukuisasti, että hän olisi hukkunut joukkoon. Hänestä tuli heti huoneen keskipiste. Elma kuuli jonkun puoliääneen mainitsevan, että pääkonsuli Pasch oli osamiehenä Bourgstenin suurissa liikeyrityksissä. Alexandra Pasch liukui huoneessa yhden luota toisen luo, hymyili, piti hyvinhoidettua, ymmärtäväistä pientä päätään hyvin suorassa, lukuunottamatta niitä viehkeitä, pieniä nyökkäyksiä, joita hän soi kaikille yhtälailla. »Neiti Liwin, kuinka hauskaa. Me olemme kovasti kaivanneet teitä Samariitissa.» Tätä naista kohtaan Elma oli ollut karhean epäkohtelias, julkisesti syyttänyt häntä oikeastaan ilman syytä, laiminlyönyt kiittämisenkin jalomielisesti lähetetyistä sovinnon kukkasista. Mutta pelkkä Alexandra Paschin näkeminenkin sai hänet kuitenkin uudelleen haarniskaan. Huolimatta siitä, saapuisiko Bourgsten vai ei, tuntui hänestä jo nyt, että illan täytyi mennä pilalle. Pöydässä oli sattuman julmuus tai isäntäväen ymmärtämätön huolenpito vierasten sijoittamisesta asettanut Elma Liwinin aivan lähelle, melkein vastapäätä Alexandra Paschia. Bourgsten johti pöytään emäntää, ja rouva Pasch istui hänen toisella puolellaan. Bourgsten oli tullut viime hetkellä pyydellen anteeksi, tervehtien sinne tänne sattumoisin, jättäen kuitenkin useimmat tervehtimättä, ei tahallansa, vaan kiireen vuoksi, kun näet salin ovet juuri avattiin. Sivuutettujen joukossa oli ollut Elmakin, mutta kun Bourgsten pöydässä huomasi hänet, nyökkäsi hän heti tuttavallisen ystävällisesti. Rouva Pasch näki sen ja hymyili. Kuinka viehättävää mahtoikaan neiti Liwinistä olla se, että sai ikäimmen yksinäisessä, ilottomassa elämässä tuttavuuksiensa joukkoon lukea kaikkien huomaaman ja suosiman Erikin. Niin tulkitsi Elman ilkimielisyys toisen ajatukset. Elma käänsi pois katseensa eikä koko päivällisten aikana enää katsahtanut heihin. Hän ei kuullut Bourgstenin kysymystä: »Tuo neiti Liwinhän kuuluu olevan sangen etevä nainen.» »Hyvin etevä», vastasi Alexandra, joka ei tuntenut muita kuin eteviä henkilöitä. »Hänellä on sangen mielenkiintoiset kasvot.» »Hyvin mielenkiintoiset.» »Minä olen huomannut, että hän seuraa tarkoin mukana, vaikka se tapahtuukin hiukan altakulmin.» »Niin minustakin on aina tuntunut», vastasi Alexandra ja levitti pyöreitä linnunsilmiänsä merkiksi, että hänen viisautensa oli toiminnassa. »Minä luulen, Erik, että hänellä on nurinpäiset käsitykset ihmisistä. On sääli, ettei hän ole saanut hyvää miestä ja lapsia. Minulla on itselläni hyvin paljon iloa pojastani.» »Sinä olet erinomainen olento, Alexandra», sanoi Bourgsten, »ja me tiedämme kaikki, ettei kukaan ole sinun veroisesi.» Mutta päivällisten jälkeen meni Bourgsten Elma Liwinin luo ja sai tämän mukaansa istumaan eräälle sohvalle. Elma oli käyttänyt aterian aikaa verratakseen itseänsä kaikkiin seuran naisiin. Useimmat olivat paremmin puettuja kuin hän, mutta ei silmiinpistävästi — musta ja valkea pariisilaispuku piti kyllä puoliaan vielä. Läheskään kaikki eivät näyttäneet olevan niinkään vilkkaita pöytätovereita kuin hän. Hänen molemmat pöytäkavaljeerinsa olivat olleet kohteliaita, keskustelu ei ollut käynyt kiusallisen kankeaksi. Elma uskaltautui juomaan hiukan enemmän viiniä kuin tavallisesti ja tunsi sen vaikuttavan vapauttavasti. Hän rohkeni tehdä pari huomautusta erään päivänkysymyksen johdosta, hyvinkin erilaista, kuin useat arvatenkin olisivat tehneet samasta asiasta. Hän lausui oman, hiukan kirpeän arvostelunsa ja tuntui saavuttavan menestystä. Hän ajatteli: »Enhän minä ole sen mahdottomampi kuin muutkaan.» Tässä mielentilassa Erik Bourgsten tapasi hänet. »Ajatelkaa», sanoi Elma, »kun näen teidät, on kuin kohtaisin vanhankin ystävän.» »Se ilahduttaa minua», vastasi Bourgsten ja kumartui hiukan eteenpäin tuttavallisella tavallaan, jonka Elma niin hyvin muisti. »Ja se on sitäpaitsi oikea vaisto, neiti Liwin; minä tahtoisin sanoa, että me molemmat sovellumme todelliseen ystävyyteen, joka voi tulla pysyväiseksi.» »Sekö tunne teillä on ollut myöskin Rick Brunjohannia kohtaan?» Bourgsten ajatteli, hymyillen kysymykselle. Muisti sairasvoimistelijattaren ensimmäiset pienet keimailut, jotka olivat häntä viehättäneet, sekä pari illallista, joissa oli ollut lemmenleikin utua. Se oli kuitenkin pian haihtunut, kun hän huomasi, että Rickin äänensävy saattoi aleta varsin arkiseksi ja hänen koukkunsa käydä kovin näkyviksi. »Ei laisinkaan», vastasi hän rohkaisevasti. »Tai jumalaista rouva Paschia kohtaan?» Bourgsten oli aina pitänyt valkoista papukaijaa juuri valkoisena papukaijana, joka erinäisistä yliluonnollisista esteettisistä syistä oli puettu kauniiseen ihmishahmoon ja kauneisiin ihmisvaatteisiin. »Minä jumaloin häntä tietysti niinkuin kaikki muutkin», vastasi hän kevyesti, »se ei merkitse yhtään mitään.» Elma muisti juorut Bourgstenista ja pahamaineisesta rouva Molly Faberista, jota huhuiltiin hänen rakastajattarekseen. Mutta pieninkään viittaus sille taholle ei voinut tulla kysymykseenkään. »Minulle hän sentään tarjoo ystävyyttään», ajatteli hän. »Eikö se ole kaikkein arvokkainta?» »Te kuulutte olleen sairaana», tiedusteli Bourgsten. »Minä olen terve nyt.» »Minä näen sen.» Bourgsten lisäsi: »Te näytätte nuoremmalta ja kauniimmalta kuin pari vuotta sitten.» Ja kun hän huomasi Elman punastuvan kuin aivan nuori tyttö, vielä kohteliaisuuksiin tottumaton, liikutti se häntä. »Kertokaa», pyysi hän, »mitä teille on tapahtunut? Uusi kevätkö, uusi rakastuminen?» Elma pudisti päätään. »Niinkö te aloitatte ystävyyttä, että kiellätte minulta luottamuksenne?» jatkoi Bourgsten ja etsi hänen katsettaan. »No niin», vastasi Elma niin kevyellä äänensävyllä kuin hänelle oli mahdollista: »miksikä ei?» »Niin, miksei?» toisti Bourgsten. »Te olette vielä hyvin, hyvin nuori.» Illan kuluessa esitettiin soittoa. Lupaava, nuori viuluniekka Garibaldi ja oopperalaulaja Wattman esiintyivät. Elma Liwin istui edelleen sohvalla, josta Bourgsten pian oli käyty häneltä riistämässä. Hän oli hyvillään, että sai yksin kuunnella musiikkia: se antoi hänen mielikuvitukselleen siivet. Bourgstenin sanoista tai äänenpainosta, eleistä, hymyn vilahduksista hänen kasvoillaan Elma koetti etsiä johtoa sen olennon sisimpään, josta nämä ulkonaiset merkit olivat heijasteita. Hän sulki silmänsä ja kuunteli milloin onnellisena, milloin alistuvan haikeana, ajatellen sitä, että hänellä oli Bourgstenista kuitenkin niin peräti vähän iloa — ei edes sitä ystävyyttä, jota tämä oli ollut niin nopsa hänelle tarjoamaan. Eikö tätä ystävyyttä tarjottu liian nopeasti ja kenties yhtä nopeasti kaikkialla, missä hän kulki? »Te olette vielä hyvin, hyvin nuori», oli Bourgsten sanonut. Sellaisena hän siis piti Elmaa: vielä lapsekkaana, liian herkkänä, yhden pahan sanan peloittamana, noikkauksen, ystävällisen leikinlaskun onnelliseksi tekemänä. Entä nuo viittaukset uuteen kevääseen hänen elämässään? Ihastumista häneen itseensä ei hänellä ollut mitään aihetta olettaa: niinpä hän tarkoitti siis ainoastaan, ettei Elman aika vielä ollut mennyttä tai ehkäpä vieläkin enemmän — että hänen pitäisi ottaa siitä vaari, ennenkuin todenperään oli liian myöhäistä. Kun lähdönhetki läheni, tuli Bourgsten jälleen hänen luokseen ja kun hän kuuli Elman olevan ilman seuraa ja aikovan mennä kotiinsa jalkaisin, pyysi hän saada tulla saattamaan. Elma kuuli, että eräät ystävät olivat toivoneet saavansa Bourgstenin mukaansa, ja tämä huomauttikin hänelle sitten leikkisästi: »Nyt tullaan minua härnäilemään, että olen kaapannut neiti Liwinin.» »No, se ei ole kovin kehuttava valloitus.» »Älkää sanoko sitä», väitti toinen, »te olette suurta arvoa nauttiva nainen.» Siihen ei Elma vastannut mitään. Niissä sanoissa tuntui hänestä olleen torjuvaisuutta. Arvoa nauttivalle naiselle kumarretaan kunnioittavasti, häntä saatetaan ritarillisesti ovelle, hänestä puhutaan arvonannolla ja häntä ajatellaan kai samaten — vain arvonannolla. Tämä arvon valli, jonka ympärilleen rakentamisesta hän oli ollut ylpeä, tuntui hänestä tällä hetkellä vihollismuurilta. Estäisikö se Erikiä aavistamasta sen sisäpuolella niin köyhänä istuvaa ihmistä, kerjäläistä? Kun he olivat perillä ja Elma kopeloi laukustaan ulko-oven avainta, sanoi Bourgsten: »Saanhan soittaa teille jonakin päivänä, eikö niin?» 2. Elma liikutti Erik Bourgstenia. Hän muistutti Bourgstenin mielestä ihmistä, joka seisoo aivan tien reunalla, koettaen varata itselleen desimetrin levyistä tilaa uhkaavan ojan ja häikäilemättä esiin porhaltavan, likaa pärskyvän auton välillä. Mutta samalla hän tajusi kuitenkin, ettei tuntenut Elmaa. Sillä huolimatta tästä vertauksesta kiperässä asemassa olevaan jalankulkijaan, oli Bourgstenin mahdotonta jättää huomioonottamatta, että Elma oli — kuten hän oli lausunut rouva Paschille — etevä ammattinainen, omalajisensa (hänelle erikoisen vieras laji) leijona, itseänsä elättävä, pätevä, arvatenkin juuri sellainen, jota tarkoitettiin nykyjään niin usein tavattavalla määritelmällä: »nykyaikainen» nainen. Sellainen, joka kannatti naisten äänioikeutta, naisen pääsyä kaikkiin virkoihin, joka uskoi naisen kykyyn kaikilla aloilla; joka arvatenkin myöskin halveksi miehiä, noita vanhoja sortajia, jotka vähitellen olivat jääneet yhä enemmän jälkeen eivätkä enää ansainneet suurtakaan mielenkiintoa. Hänellä saattoi kyllä, arveli Bourgsten, olla syytäkin ajatella niin, kun hän kerran oli osoittanut olevansa järjestelykykyinen, hyvinkin pystyvä liikenainen, siis huomioon otettava kilpailija. Mutta Bourgsten ei voinut löytää siltaa näillä ominaisuuksilla varustetun, urhoollisen naisen ja sen joskus melkein avuttoman, omituisen epäluuloisen naisen välillä, joka oli herättänyt hänen uteliaisuuttaan ja senjälkeen selittämättömällä tavalla hänen myötätuntoansa. Kaksi päivää edellämainittujen päivällisten jälkeen hän soitti Elmalle ja ehdotti teatteriinmenoa. Hän oli ottanut tämän puhelun useiden toisten, tärkeiden ulkolinjapuhelujen välissä, joten puhelu pian keskeytettiin. Kuitenkin hän oli ehtinyt saada Elman suostumuksen ja sopia teatteripäivästä. Hän kirjoitti edessään olevalle paperille: »keskiviikkona nti Liwin», ja pyysi senjälkeen sihteeriänsä hankkimaan siksi päiväksi teatteriliput sekä kaikin mokomin muistuttamaan häntä asiasta, ettei hän — niinkuin pari kertaa oli tapahtunut — unohduksesta jäisi pois ja siten joutuisi noloon asemaan. Teki senjälkeen tärkeän, suuren kaupan, keskusteli pankin kanssa, söi kiireesti päivällistä, jonka jälkeen hänellä jälleen oli kokous. Vähän myöhemmin hänellä oli illallissopimus rouva Molly Faberin kanssa, jonka hän oli tuntenut monta vuotta ja jota hän aikanaan oli auttanut suurista vaikeuksista ja sittemmin aina lähettänyt hänelle kuukausittain määräsumman rahaa, vaikka hyvin tiesi rouvan pettävän häntä enemmän kuin osoittavan kiitollisuutta. Hänen päivänsä olivat täynnä puuhaa. Valvoipa hän kuinka myöhään tahansa, ei hän laiminlyönyt liikettänsä, elämänsä intohimoa: ansion intohimoa, mutta myöskin intohimoa vaihtelun jännitykseen, jota mikään muu ei tarjonnut hänelle samassa määrässä. Hän oli kohtuullinen ruuan ja juoman suhteen, hoiti terveyttänsä, voimisteli, otti suihkuja, ratsasti, antoi hoitaa käsiänsä ja joskus kasvojaankin. Puolen tunnin uni, jonka hän sai tulemaan kuin komennuksesta, saattoi hänet jälleen reippaaksi, olipa hän kuinka väsynyt tahansa. Bourgsten tahtoi säilyttää nuorekkuutensa. Ensimmäinen harmaa hiuskarva, jonka hän havaitsi tukassaan täyttäessään neljäkymmentä vuotta, herätti hänessä hiljaista epätoivoa. Peilin ääressä hän tutki tarkkaan ulkonäköänsä. Hän oli tyytyväinen siihen. Niin, tämä pää miellytti häntä huolimatta sen hiukan juutalaistyyppisestä nenästä; mutta olihan sen vastapainona ei-juutalainen, kapea ja ivaviiruinen suu, eloisat silmät ja kaunismuotoinen pääkallo. Hän ei tahtonut menettää mitään siitä. Tämä ulkomuoto oli pääomaa, jolla hän usein oli voittanut voittoja toisten luottamuksen ja ystävyyden muodossa — se kun ilmaisi luotettavaa luonnonlaatua — sekä useiden naisten rakkauden. Bourgsten piti naisista. Hän ei kuulunut niihin, joista juhla on juhla vasta silloin, kun naiset ovat siitä pois suljetut. Mutta naiset ottivat kuitenkin vain pienen murto-osan hänen ajastaan. Niinkuin hän lahjoittajana koetti karttaa liian anteliaan tai intoutuneen mainetta, ei hän myöskään mitenkään halunnut joutua naisten pyydystäjäin huutoon. Hän tunsi vaistomaista kammoa naurettavaisuutta kohtaan. Teatteri-iltana hän nouti Elma Liwinin omalla autollaan. Hänellä oli permantoliput, paikat keskellä salia. »Pidättekö teatterista?» kysyi hän. »Minä tulen käyneeksi siellä hyvin harvoin.» »Mihin te käytätte iltanne?» »Polttelen, kirjoitan, luen, ajattelen — ajattelen usein tuhmia, hyödyttömiä asioita unta odotellessa» — niin hän ei tahtonut vastata. »Miksikä tappaa iltoja?» sanoi hän senvuoksi. »Päinvastoin minä pidän niistä, ja pidän niistä kiinni.» Hänestä tuntui, että tämä vastaus miellytti Bourgstenia. Elmalla oli musta silkkipukunsa, josta hän oli ottanut pois valkoiset koristeet. Muutos teki edullisen vaikutuksen. Mutta hän ei ollut nytkään käynyt ulkona erikoisesti kampauttamassa tukkaansa. Hän oli kyllä ajatellut asiaa, mutta luopunut ajatuksesta. »Ei, ei mitään naamiointia. Sellaisena kuin olen, nähköön hän minut!» He istuivat niin, että Bourgstenin hiha hiukan kosketti Elman hihaa. Bourgsten ei huomannut sitä, mutta kyllä Elma. Se ujostutti häntä, ikäänkuin se olisi ollut jotakin sopimatonta, jota takana istuvien ei pitäisi huomata, mutta ei kuitenkaan saanut siirtäneeksi käsivarttansa siihen tarvittavaa paria senttimetriä kauemmaksi. Ehkäpä olisi Bourgsten sen huomannut ja pitänyt sitä joutavana pikkumaisuutena. Ja pohjimmalta hän halusi pysyä tässä kevyessä, Bourgstenille ihan luonnollisessa, Elmalle itselleen taas niin oudossa tuttavallisuudessa. Sali ei ollut täynnä. Väliajoilla he istuivat paikoillaan katsellen tulemista ja menemistä pitkin edessään olevia penkkirivejä. Aivan nuori mies heitä lähinnä olevan penkkirivin päässä nousi ja kumarsi Bourgstenille. »Se oli nuori Pasch», sanoi tämä. Elma katsoi Alexandran poikaa: hyvin siistitty, smokingpukuinen pikku herra, tosiaankin täydellisen huolellisesti huoliteltu. Valkoisen papukaijan täysin laillinen poikanen. Kuinka samalla kunnioittavasti ja herttaisen tuntevasti hän olikaan osannut tehdä kumarruksensa isän liikekumppanille! Sitä täytyi ihailla. Hänen seurassaan oli nuori tyttö, melkein lapsi vielä, joka oli omituinen pojan vastakohta sekä ulkonaisen yksinkertaisuutensa että sen vilkkauden kautta, jota hän osoitti katsellessaan joka haaralle, tarkatessaan teatterisalin kaikkia yksityiskohtia ja tehdessään niistä havaintojansa, sillä nuori Pasch näkyi tuon tuostakin naurelevan kauniin lapsen puheita. Kun tyttö oli nähnyt kaikki, mitä saattoi nähdä päätä vääntelemällä ylös, eteenpäin ja sivuille, kääntyi hän ympäri ja tarkkasi takanaan olevia tuolirivejä, ensin lähinnä olevia, sitten ylempänä ja vihdoin ihan ylhäällä istuvia ihmisiä. Sitten palasivat katseet taas alas ja pysähtyivät vihdoin salin keskessä istuvaan pariin, minkä jälkeen ne äkkiä taas kääntyivät Paschin puoleen. »Tiedätkö, Alexis, tuo herra, jota sinä tervehdit, on täällä sen naisen kanssa, joka tuli juuri, kun minä löysin kultalankaristin!» »Se on eräs neiti Liwin. Äitini tuntee hänet», vastasi Alexis. Aivan äitinsä tietämättä Alexis oli tänä iltana Tildan kanssa teatterissa. Rouva Pasch oli antanut hänelle liput, kun hän viime hetkessä tuli itse estetyksi niitä käyttämästä, ja sanonut: »Ota joku toveri mukaasi, poikani» — ja poika oli toverikseen valinnut Tildan. Tilda oli salaperäisyys seitsentoistavuotiaan Alexin elämässä. Nuorukainen ei häntä tunnustanut, mutta ei hänestä myöskään hellittänyt. Virallisesti hän oli tänä vuonna valinnut itselleen »flamman», yhden van der Rosenin neljästä sievästä sisaruksesta, Eleonoran, ja se oli suuresti miellyttänyt hänen äitiänsä. Hän oli siinä iässä, sanoi isä. Eleonoran kanssa Alexis kävi kävelemässä ja Eleonoraa hän oli suudellut. Mutta Tilda ei antanut suudella itseään. Tildalle hän puheli sen sijaan asioista, joita hän ei koskaan olisi paljastanut Eleonoralle. Hän ei ollut luopunut, ei ainakaan kokonaan, tavastaan pitää omaa etuoikeutettua ja sileää elämäänsä sisällyksettömänä ja yksitoikkoisena, ja tällaisina hetkinä hän selitteli mietelmiänsä Tildalle. »Tule tapaamaan minua Linnén luo», pyysi hän, ja Tilda tuli Linnén luo krookuksien, ruusujen ja syysasterien keskeen. Pimeiden iltojen suojassa he kulkivat käsikoukussa, molemmat yhtä pitkinä tai yhtä pieninä — kuinka tahtoo sanoa — kaksi nuorekkaan hintelää olentoa; menivät joskus johonkin pieneen, syrjäiseen kahvilaan tai sokerileipomoon, jonka luo vilkkaan keskustelunsa aikana olivat joutuneet, istuivat pienillä, suoraselkämyksisillä, epämukavilla tuoleilla ja juttelivat. »Sinä osaat puhua helkkarin viisaasti, Tilda!» tunnusti Alexis. Huomasi, että Tildalla oli veljiä, sillä hän tiesi, mitä poika pitää joutavan lapsellisena ystävättäressään, tyttötoverissa, ja Tilda osasi sitä karttaa. Sitäpaitsi Tilda luki neljä, viisi, ehkäpä kymmenen kertaa enemmän kuin Eleonora, ja vaikka Alexis pääasiassa harrasti urheilua, tanssia ja hienoa esiintymistä, oli hänestä kuitenkin hauskaa kuulla Tildan kertovan jotakin lukemistaan kirjoista, jopa joskus lausuvan runojakin. Se olisi hävettänyt häntä kenen muun kanssa tahansa, mutta Tildan seurassa se oli luontevaa. »Te valetähdet, minä vihaan teitä!» lausui Tilda, ja Alexis tunsi silloin katsahtaessaan talvisella taivaalla olevia tähtiä, että runo todellakin saattoi tulkita jotakin siitä tympeydestä, siitä hurjasta kaipuusta Florankadun talosta sangen kaukana oleville rannoille ja kaupunkeihin ja taloihin, joka häneen oli tarttunut. Runon katkera sävy miellytti häntä. Mutta pian juolahti Tildan mieleen toisia runoja, jotka taas häntä lohduttivat, ja kun hän illalla oli palannut kotiinsa jälleen, oli katkeruuden tunnelma haihtunut. Poika ymmärsi silloin myöskin, että oli joutavaa syytellä tähtiä ja poistaa maailman kaikkeudesta esineitä, joiden valovoiman mikä sähkölamppu tahansa himmensi. Ajoittain olivat Tildan osakkeet alhaalla, toisin vuoroin ne taas nousivat. Ne saattoivat joskus nousta niin äkisti, että Alexin täytyi ottaa esille ne pari kolme kameravalokuvaa, jotka hän oli ottanut ruudulliseen skotlantilaispukuun puetusta Tildasta. Mutta niin korkealle ne eivät sentään koskaan nousseet, että Eleonora olisi menettänyt arvoasemansa julkisena flammana, jota sitäpaitsi äidillinen Alexandra-rouva kannatti. Sen sijaan saattoivat ne kyllä vaipua niin alhaalle, että hän naureskeli itseänsä tunteilevaksi kuutamosankariksi. Permantopenkillä nojasi Tilda hiukan olkapäällään Alexia vasten aivan avoimesti, aivan ujostelematta, mutta ei niin paljon, että sitä olisi voinut samalla pitää sopimattomana. Sillä sitä ei äiti olisi sallinut. Muuten hän ei tavannut Alexia usein eikä kovinkaan paljon viime aikoina enää häntä ajatellut. Pitkät ajat hänestä tuntui kuin Alexis olisi tykkänään hänet unohtanut, mutta sitten ihan odottamatta ja ilman aihetta oli tämä soittanut taas puhelimella ja tahtonut tavata Tildaa, ja silloin oli tietenkin mahdotonta olla nauttimatta kaikkea sitä iloa, mitä hetki saattoi tarjota. Rouva Murius oli sanonut teatterissa käynnin johdosta: »En oikein tiedä, mitä sanoisin, pikku Tilda. Mutta niin kai asia on, että sinun nyt jo pitää alkaa vastata itsestäsi.» Siihen Tilda oli varmasti uskonut kykenevänsä. »Ymmärrätkö, mitä tarkoitan?» »Sangen hyvin», vastasi Tilda. »Ettei ole hulttio, enkähän minä ole.» Pientä painallusta olkaa vasten ei voinut sanoa hulttiomaisuudeksi, mutta Alexis sanoi kuitenkin äkkiä: »Älä istu noin, Tilda, se näyttää liian tuttavalliselta!» Alexis oli tullut ajatelleeksi, että takanaistujat saattoivat tarkata heitä, eikä hän millään muotoa tahtonut, että kotiin kulkeutuisi sana hänen teatterissa käynnistään pikku Tilda Muriuksen kanssa: ei silti, että hän olisi aikonut sitä kieltää, jos se tuli puheeksi, sillä hänen ikäisensä nuori mies tekee mitä tahtoo. Mutta hänen täytyi siinä tapauksessa ainakin voida vakuuttaa, että neiti Murius oli käytökseltään nuhteeton daami. Näytännön jälkeen he menivät kiireesti kotiin, jotta rouva Murius ei tulisi levottomaksi. Aivan toisin kuin rouva Paschilla, oli hänellä tapana iltaisin odottaa sekä miestänsä että lapsiansa, niin että hän itse joutui vuoteellensa vasta kaikkein viimeksi. Ainahan hänellä oli askartamista. Alexis saattoi siis Tildan kiireesti portille. Tämän portin luona hän pari kertaa oli yrittänyt suudella Tildaa, vaikka turhaan, sillä suutelut olivat Tildan mielestä tuhmuutta, joka oli melkein verrattavissa Alexin ensimmäisiin teeskenteleviin mairitteluihin Garibaldin tanssiaisissa. Samaan aikaan Bourgsten saattoi neiti Liwiniä autoonsa, jota hän itse ohjasi. »Rakas neiti Liwin», sanoi Bourgsten, »enpä luule näytelmäkappaleen teitä erikoisesti miellyttäneen. Mennään syömään pieni illallinen ja juomaan lasi hyvää viiniä!» Hän oli illan kuluessa huomannut Elman hajamieliseksi, vaikka oli tehnyt parhaansa väliaikoina pitääkseen keskustelua vilkkaana. Elma ei tuntunut täysin vapaalta, mistä tämä sitten mahtoikaan johtua, eikä Bourgsten tahtonut eritä hänestä jättämällä epäedullista vaikutelmaa. Hän muisti tyttömäisen kirkastumisen, kun Elman luottamus kasvoi, punastuksen, joka melkein itseänsä ujostellen saattoi pelmahtaa hänen kasvoilleen jostakin odottamattomasta kohteliaisuudesta, punastuksen, joka ulottui aina silmien reunaan saakka ja lisäsi niiden loistoa vähentämättä kuitenkaan katseen arkuutta; päinvastoin, juuripa siten tehden sen vieläkin viehättävämmäksi. Bourgsten tahtoi uudelleen nähdä tämän kirkastumisen ja punastumisen, jotka, siitä hän oli vakuutettu, oli varattu vain aniharvoille. Bourgsten tilasi erinomaisen illallisen pyydettyään itse saada valita sen, näyttääkseen, että hän pystyy arvaamaan Elman maun; viiniluettelon vuosikertoja hän valikoi sangen kauan; paperosseja tuotiin pöytään. Bourgsten arvasi, ettei Elma ollut tottunut siihen, että hänen vuokseen nähtiin näin paljon vaivaa, ei ainakaan tämänluontoista huomaavaisuutta. He joivat ensimmäisen maljan pohjaan. »Kertokaa minulle», pyysi Bourgsten, »mitä te nyt näette edessänne?» »Mitäkö näen edessäni? Vuosi sitten, kun olin sairaana, näin edessäni kuoleman. Nyt tuntuu melkein tyhjältä tietää, ettei mitään ole tullut sen tilalle. Bourgsten sanoi: »Minä puolestani näen edessäni suuria yrityksiä ja tuottavampaa toimintaa kuin nuorena miehenä unelmoinkaan. Kuolemaa ei minulla ole aikaa ajatella, mutta minä kammoksun vanhentumista.» »Sitä minä en ole koskaan ajatellut.» »Sitä teidän on täytynyt ajatella.» »Siinä tapauksessa pikemminkin tervehtiäkseni sitä tervetulleeksi.» »Te petätte itseänne. Te luulette olevanne vähemmän nainen kuin todellisuudessa olette.» Ja kun Elma oli vaiti ja tuntui odottavan jatkoa, lisäsi hän: »Ja juuri se antaa teille niin erikoisen viehätyksen. Me olemme samanikäisiä, neiti Liwin, ja kun minä näen teidät nuorekkaana ja iloisena, on kuin itse nuorentuisin.» Bourgsten näki punastuksen, joka nousi silmien alle pöydän toisella puolen. Ja vähitellen tuli se avomielisyys, josta hän piti ja jota hän oli tahtonut saada esiin, jälleen Elman olentoon. »Kuinka vähän siihen tarvitaan!» ajatteli Bourgsten liikutettuna: »Pari lasia viiniä, salin lämpö, ruuan ja hajuvesien tuoksua, paperossi, vähän leikittelyä sillä ja sen haihtuminen savuksi!» Silmissä, jotka jo avonaisemmin, väliin jonkinlaisella naivilla odotuksella, loivat katseensa häneen, kimmelsi kiitollisuus. Bourgsten tunsi halua uskoutua Elmalle, tulla vuorostansa velalliseksi. Se tuntui hänestä rehelliseltä. Hänen täytyi antaa Elmalle vuorostaan tilaisuus osoittaa hyvyyttä, mielenkiintoa, osanottoa. Hän kertoi kestämistään vaikeuksista, siitä kiusallisesta ajasta, jolloin hän erosi vaimostaan. Heillä oli ollut lapsi, mutta se oli kuollut, ja hän oli surrut sitä kovasti. Uusiin naimisiin meno oli hänestä vastenmielistä, hänellä ei ollut aikaa avioliiton kahnaukseen. »Mutta miksi te ette ole mennyt naimisiin?» kysyi Bourgsten ja kumartui hiukan eteenpäin. »En ole tahtonut.» »Senhän kyllä ymmärrän, mutta miksi ette ole tahtonut?» Silloin synkkeni ja jäykkeni Elma uudelleen. »Minä vakuutan teille: minun kohtalossani ei ole mitään kiinnostavaa.» Bourgsten nuhteli häntä, että hän vetäytyi pois siitä luottamuksesta, siitä ystävyydestä, jota hän jo puolittain oli hänelle luvannut, mutta hänen ei onnistunut enää saada Elmaa mukaan. Jollakin tavoin, sen hän käsitti, oli hänen täytynyt jälleen torjua Elma luotansa. Elma ei sietänyt minkäänlaista yritystä katsahtaa hänen entisyyteensä. »Eihän siinä nyt voi olla mitään niin salaperäistä», ajatteli Bourgsten. »Minä en totisesti häntä ymmärrä.» Tuli lähdön aika; Elma katsahti rannekelloonsa, ja Bourgsten käsitti sen toivomukseksi, että illan yhdessäolo päättyisi. Mutta sillävälin kun Bourgsten pyysi laskua ja hoiti maksun, katui Elma jo, ettei päinvastoin ollut koettanut iltaa pitkittää. Salissa istui vielä paljon väkeä, ei olisi ollut millään tavoin huomiota herättävää, jos Bourgsten ja hän olisivat viipyneet vielä hetken. Ja äkkiä hän katui, ettei ollut vastannut Bourgstenin kysymyksiin, ettei hän sensijaan, että uudelleen linnoittautui vihollismuurien, arvokkuuden muurien taakse, antanut kaiken koreilun mennä, ollut avoin — ja uskoutunut ensimmäiselle ja ainoalle ihmiselle, jolle vihdoinkin olisi voinut keventää koko sielunsa. Nyt teki hänen mielensä pyytää: »Ei vielä! Älkää menkö vielä! Vain muutaman minuutin kärsivällisyys, niin minä voin alkaa puhua. Ettekö näe, kuinka lähellä olen?» Mutta Bourgsten ei nähnyt mitään. Hän antoi tarjoilijalle suuren setelin ja sai tältä kumarruksia siitä, mitä jätti lautaselle, jolla jäännös tuotiin takaisin. Elma seurasi hänen kättensä liikkeitä, kun hän kopeloi lompakkoansa. Sivumennen hän otti siitä erään paperin ja vilkaisi siihen kirjoitettua muistiinpanoa. Hänen ajatuksensa olivat jo jättäneet Elman. Elma oli epätoivoinen. Tämänkin ainoan saamansa tilaisuuden hän oli laiminlyönyt. Hän olisi tahtonut tehdä tinkimättömän ja täydellisen tunnustuksen, jonka suhteen Bourgsten sitten olisi saanut menetellä, miten tahtoi. »Olemmeko valmiit?» kysyi Bourgsten, ja Elma nousi. He menivät odottavaan autoon. Ulkoilman kylmyydessä, joka salin lämmön jälkeen tuntui hyvin kirpeältä, tunsi Elma melkein pyörryttävää tunnetta. Bourgsten auttoi hänet autoon ja kääri hänen ympärilleen huolellisesti suuret vällyt sekä istui itse hänen viereensä ohjaamaan. Kadut olivat hiljaiset; vuoden ensimmäinen lumi putoili niille pieninä hiutaleina. Bourgstenista tuntui, että Elmaa hiukan hytisytti. »Paleleeko teitä?» kysyi hän huolestuneena. Elma teki kieltävän liikkeen, mutta vasemmalla kädellään veti Bourgsten vällyjä paremmin hänen ympärilleen. Tässä huolenpidossa tuntui olevan erikoista hellyyttä. »Mutta parin minuutin kuluttua on kaikki kuitenkin ohi!» ajatteli Elma. Ja häntä vilutti niin, että tarvittiin koko hänen tarmonsa ruumiin puistatuksen pidättämiseen. Hänen huoneensa odottivat häntä aistikkaan ikävinä, mukavuudessaankin tympäisevinä, liian monien katkerain muistojen, liian monien unettomien öiden todistajina. Niissä neiti Liwin eli kunnioitettua ja mukavaa elämäänsä, jonne ei mitään tunkeilevia tiedustelijoita päästetty sisään. Elman mieli ei tehnyt sinne enää — mutta sinnehän hänen kuitenkin oli pakko mennä. Hänen päähänsä pälkähti pyytää Bourgstenia tekemään ajeluretken kaupungin ulkopuolelle, vain lykätäkseen eronhetkeä; mutta hän pelkäsi äänensä ilmaisevan hänen todellisen mielialansa. Auto pysähtyi hyvin ohjattuna hänen ulko-ovensa edustalle. Bourgsten hypähti ulos ja ojensi kättänsä tueksi. Elma löysi avaimen oveen ja aukaisi sen. Silloin hän ei enää voinut pidättää itseänsä. Harkitusti se ei tapahtunut, ja kuitenkin oli kuin hän koko kotimatkalla ei olisi ajatellut mitään muuta. Arkailun ja pelon kahleet hänen sisässään katkesivat, hän kiersi käsivartensa Bourgstenin ympärille, puristi häntä ja painoi kasvonsa hänen nuttuansa vastaan. »Älkää jättäkö minua vielä.» »En, en, kultaseni», vastasi Bourgsten. »Tietenkään en.» 3. Bourgsten oli yllätetty. Tätä hän ei totisesti ollut osannut aavistaa. Hapuillessaan ylös portaita, joissa Elma ei ollut sytyttänyt valoa, Bourgsten ajatteli: »Onko hän mieshullu, hysteerinen? Mihin seikkailuun antaudunkaan?» Mutta kun hän jälleen näki Elman kasvot, näki hän, että ne olivat tyynet, ilman kouristuksen tai kyynelten merkkiä, ainoastaan tuon tyttömäisen ujouden tai odotuksen kirkastamat, jonka hän jo tunsi ja joka niin suuresti oli häntä miellyttänyt. Niinpä Bourgsten kumartui ja suuteli häntä otsalle. »Minä en tahdo tulla liikutetuksi», ajatteli hän, mutta ei voinut sitä ehkäistä. Ja tultuaan Elman huoneeseen, missä Elma sytytti vain pienen himmeäkaihtimisen pöytälampun, ja kohdatessaan jälleen hänen katseensa, näki hän uudelleen tuon arvoituksellisen liikutuksen, joka mykisti Elman itsensäkin; silloin hän veti Elman luoksensa ja suuteli hänen huuliaan. Suudelmat lämmittivät häntä, syvä hiljaisuus heidän ympärillään ja tämä käsittämätön, polttava odotus, joka sanattomana siirtyi Elmasta häneen, kiihdyttivät häntä. Mutta kun Elma lepäsi hänen sylissään häveliäänä ja kankeana, elottomana, pateettisena, odottaen tulevansa temmatuksi pois elottomuudestaan ja kasvot taapäin käännettyinä, epätoivoisina, ikäänkuin hän vaatisi Erikiä tunkeutumaan hänen salattuun maailmaansa ja nostamaan hänet ylös valoon, ymmärsi Erik suuteloittensa ja hellien sanojensa jäävän auttamattomasti tehottomiksi. Sillä hänhän ei rakastanut Elmaa. Vain syvä sääli pidätti häntä täällä — sääli, jota hän piti elämänsä ristinä, se kun joskus oli muuttunut hellyydeksi ja temmannut hänet mukaansa kauemmaksi kuin hän halusi. Niinpä oli hänellä se tunne, että hänen täytyi auttaa Elmaa säilyttämään sitä illusionia, jonka Elma oli heidän kohtauksensa laadusta saanut. Ainakin toistaiseksi. Hän pakotti itsensä kuiskaamaan: »Kultaseni!» Siihen ei Elma vastannut. Hän ei ollut enää Bourgstenin sylissä. Hän oli kääntänyt kasvonsa pois, niin että Erik ei enää nähnyt niiden ilmettä. Sääli runteli Erikiä, hän astui muutaman kerran edestakaisin matolla, joka vaimensi askelten äänen. Elma oli ihan hiljaa, talo hiljaa, katu hiljaa. Bourgsten kuunteli, eikö kuuluisi yhtään ääntä tähän vähitellen kaameaksi muuttuvaan hiljaisuuteen. Erään autotorven törähdys kaukaa tuli hänelle kuin vapauttavaksi merkinannoksi maailmasta, ulkopuolelta tätä huonetta, josta hän nyt vain halusi päästä pois. Hän lähestyi Elmaa jälleen, suuteli hänen jääkylmiä käsiänsä. »Sinä olet väsynyt», sanoi hän, »sinun täytyy saada olla rauhassa nyt, ja sitäpaitsi on aikakin myöhäinen.» Elma ei vastannut. Bourgsten jatkoi: »Minulta jäi autokin lukitsematta.» Hän avasi ikkunan, katsahti alas kadulle ja näki auton edelleen olevan oven edustalla. Salavihkaa hän vilkaisi kelloon: ei ollut kulunut vielä tuntiakaan siitä, kun he lähtivät ravintolasta, mutta hän ei keksinyt, mitä sanoisi, jottei vain tuntuisi siltä, että hän halusi päästä pois. »Asutko sinä yksin?» kysyi hän vihdoin. »Asun.» »Eikö kukaan ole voinut kuulla meitä?» »Ei.» Elma lisäsi: »Älä ole levoton.» »Ah kultaseni, minähän kysyin vain sinun vuoksesi.» »Haluatko polttaa?» kysyi Elma. Nousi sitten, meni toiseen huoneeseen, palasi mukanaan sikareja ja paperosseja, ja alkoi itse polttaa. Nyt tuntui hän Bourgstenin mielestä ihan tyyneltä, ja Bourgsten piti itseään hiukan naurettavana, kun äsken oli niin kauhistunut hiljaisuutta. Elma oli istahtanut toiseen suureen nahkatuoliin pienen tupakkapöydän ääreen. »Omituinen kalusto naisen makuuhuoneeksi», ajatteli Bourgsten. Ikäänkuin Elma olisi nähnyt Bourgstenin ajatukset, sanoi hän: »Niin, näiden pitäisi oikeastaan olla arkihuoneessa, mutta kaikki tässä kodissa on niin hajanaista.» »Asuntosihan on viehättävä», vastasi Bourgsten. Elma vain naurahti siihen kylmästi. Nyt tiesi Bourgsten, että Elma tahtoi pitää keskustelua loitolla kaikesta intiimisyydestä, ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut. Nyt hän alkoi ymmärtää: se illusioni, jonka hän oli luullut aikaansaaneensa, oli jo haihtunut. Hänen lemmensanansa eivät olleet olleet oikeat. Elma torjui häntä jo niinkuin torjutaan vierasta. Mutta jotakin oli kuitenkin heidän välillään tapahtunut. Bourgstenista tuntui vastenmieliseltä lähteä Elman luota vain hetken keskusteltuaan asunnosta ja huonekaluista. »En ole tottunut kohtelemaan naisia ilman kunnioitusta», ajatteli hän. Niinpä hän istahti Elman tuolin käsinojalle, kumartui sen selkänojaa vasten hänen taakseen, kosketti hänen kaulaansa ja hiuksiansa ja pakotti hänet vihdoin kääntämään kasvonsa hänen puoleensa. »Elma, rakas ystävä, kumpikaan meistä ei ole mikään nuori hupakko. Usko minua: minä en kuvittele itsestäni mitään, mutta yksi hyvä puoli minulla on: minä olen jokseenkin suora. Minä pelkään nyt jättäväni sinut tyytymättömäksi minuun tai katuvaksi. Älä huoli, Elma! Minä olen vain samanlainen mies kuin tuhannet muut. Sinä olet varmaan liian selvänäköinen, jotta olisit voinut mitään muuta kuvitellakaan. Sinä olet ollut sangen hyvä minua kohtaan, ja minä kiitän sinua sanomattomasti. Anna minun säilyttää toivo, että pidät minusta edes hiukan, teethän sen?» Elma irtaantui hänen otteestaan. »Jos se sinua ilahduttaa — annan.» »Ilahduttaa kyllä», sanoi Bourgsten. Heti sen jälkeen hän oli poissa, vielä suudeltuaan hyvästiksi. Elma avasi ikkunan, niin kuin Bourgsten oli tehnyt vähän ennen, näki hänen nousevan autoon, työntävän suuret vällyt, missä Elma äsken oli istunut, syrjään ja ajavan pois taakseen katsahtamatta. Erikin päähän ei kaiketi pälkähtänytkään, että Elma seisoisi häntä katselemassa. Elma ei kuullut, kuinka syvään Erik hengitti nauttien talven ensimmäistä tuoksahdusta. Sensijaan, että Bourgsten olisi ajanut suoraan kotiin, ohjasi hän autonsa nukkuvan kaupungin läpi; maantielle tullessaan hän lisäsi vauhtia. Ohuet, pienet lumikinokset, joita tuuli oli kasannut sinne tänne, tehden tien hiukan epätasaiseksi, pakottivat häntä pitämään varansa. Tämä irtautuminen äskeisistä tunnelmista oli suloinen. Hän unohti Elman... Tämä lepo oli parempaa kuin uni. Elma sulki ikkunan huomatessaan, että raaka yöilma oli aivan jäätänyt hänet. Hän katsoi ympärilleen tutussa ympäristössään. Pienintä yksityiskohtaa myöten hän muisti kaikki, mitä täällä vastikään oli tapahtunut. — »Minä voisin kirjoittaa sen muistiin», ajatteli hän, »eikä mikään kuvaus olisi realismissaan räikeämpi. — 'Kultaseni', sanoi hän — tyhjä sana! — Hän sanoi olevansa suora, mutta hän ei ollut vilpitön. Minä tiesin sen koko ajan, minä tiesin sen ja tahdoin olla sokea. Hän ei ikinä olisi tullut tänne, ellen minä olisi pyytänyt! Minähän pyysin, ja hän käytti tarjoutuvaa tilaisuutta. Hän teeskenteli antaakseen minun kuvitella, että hän muka oli kiintynyt. Vielä ravintolassa, kun kohotimme lasejamme, ja hänen katseensa hyväili minua, uskoin hänen kiintymykseensä. Hänelle tahdoin kertoa koko elämäni, kerrankin kertoa koko totuuden, mutta tuleeko hän edes takaisin! Semmoisia ovat siis miehet!» Vanhat hornanhenget huusivat hänen korviinsa: »Hupakko, hupakko!» Suuttuneena hän karkoitti ne. »No niin, minä pyysin häntä. Minä otan vastuun. Miksei minulla olisi sitä oikeutta? Enkö ole vapaa?» Mutta hän tiesi, ettei hänellä ollut sitä oikeutta. Ei voi olla ennakkoluuloton ja vapaa yhdessä suhteessa, kun kaikissa muissa aina on yleinen mielipide ajatuksissa. Tämä saattoi hänet suunniltaan. Siis hänen elämässään vielä toinen teko, josta täytyi vaieta, joka täytyi painaa alas — ja joka kuitenkin, niin kauan kuin Erik Bourgsten eli, olisi toisen ihmisen tiedossa! Raivostuneena hän heitti yltään mustan puvun, johon hän kolme kertaa oli pukeutunut Bourgstenin vuoksi, saavuttaakseen hänet, kiinnittääkseen niinkuin muutkin naiset puoleensa miehen huomiota, ja jätti sen yhtenä mysynä lattialle. Seuraavana aamuna hän sanoi Huldalle: »Myykää se, Hulda, ja pitäkää rahat itse!» »Mitä pahaa se hame on tehnyt?» kysyi Hulda. »Minä en siedä sitä.» Mutta itselleen hän sanoi kamppailusta väsyneenä: »Miksi salaan sitä itseltäni? Minähän rakastan häntä!» 4. Elma oli tuskin vielä pukeutunut, kun Rick Brunjohann tuli käymään. Hän odotti Elman pyytävän häntä jäämään aamiaiselle. Huomaamatta Elman synkkyyttä hän kulki läpi kaikkien huoneiden ja lausui julki havaintojaan: »Tiedätkö mitä? Täällä näytti sentään hiukan hauskemmalta minun aikanani. Mikset vuokraa pois minun entistä huonettani? Oikeastaan voisit vuokrata vielä salinkin. Mitä sinä oikeastaan salilla teet niin yksinäisenä? Sinullahan voisi olla ruokakomero arkihuoneessa.» Senjälkeen hän kertoi, että Klaun, luutnantin, ja hänen välinsä jälleen oli hyvä. Eräs väärinkäsitys luutnantin puolelta oli aiheuttanut kihlauksen purkamisen. Nyt he julkaisevat kihlauksensa heti. »Sillä tavoin hän on lujemmin sidottu.» »On sekin näkökanta!» sanoi Elma. »Sangen terve, kultaseni! Hänelle, tai ylimalkaan kenellekään miehelle, ei voi tehdä parempaa palvelusta, kuin että ryhtyy pitämään heistä huolta.» Samassa Rick purskahti nauramaan muistaessaan yöllistä kohtausta, jolloin hän kaikessa viattomuudessaan myöhäisen kävelyretken jälkeen oli ottanut Klaun mukaansa ruokasaliin, missä Elma sitten heidät yllätti kesken kahvinjuontia. »Muistatko hänen noloa naamaansa?» Kun Rick vihdoin oli sanonut hyvästi, soi ovikello taas. Eteisessä seisoi erään kukkakaupan lähetti kantaen suunnattoman suurta sireenipuuta, jossa oli pieniä, keinotekoisesti kukkimaan saatuja vaaleanvihreitä kukkia. Rick oli tavannut miehen portailla eikä voinut hillitä uteliaisuuttaan, vaan pyörsi takaisin saadakseen tietää, mistä kukat tulivat. Hän se avuliaan innokkaana irroitti kukkien ympäriltä monet silkkipaperit ja puuvillakääreet. »Mitä, hyvät ihmiset, Elma? Eikä mitään korttia, ei riviä! Kuka, minä sanon, kuka sinulle lähettää tämänlaatuisia kukkia?» Elma oli jo asian ymmärtänyt. Ei riviäkään, vain tämä mykkä huomentervehdys. »Näin se siis tapahtuu», ajatteli hän. Rick kantoi ruukun sisään ja etsi sille edullisen paikan arkihuoneen toisen ikkunan ääressä. »Ja muista, että et kastele sitä», neuvoi hän. »Hulda, muistakaa se! Muuten kuihtuvat kukat. Mullan päälle on vain pantava lunta tai pieniä jääpaloja ja vaihdettava niitä usein. Mutta minä kysyn vieläkin: keneltä?» Elma vastasi kylmästi: »Arvattavasti rouva Paschilta.» »Hän on lähettänyt sinulle kukkia ennenkin», huomautti Rick. »Niin on muistaakseni.» Rick ymmärsi enemmän kyselyn turhaksi. »Tuo rouva Pasch», ajatteli hän, »pitäisi olla minun potilaanani. Sellaisilla rikkailla naisilla on aina jotakin vammaa.» Moisen riistan erästämistä kuvitellessaan juoksi hän alas portaita, kun Elma tyytyväisenä, että oli päässyt rauhaan, koetti jäähdyttää kuumia kasvojansa painamalla niitä kalpeita kukkarykelmiä vastaan. Ja mitä nyt seuraisi? Kului viikko. Elmalla oli säännöllisen työnsä lisäksi kokouksia, tehtäviä. Samariitissa tuli kysymys, eikö hän jälleen suostuisi tulemaan johtokuntaan. Mutta hän vastasi kieltävästi. Silloin tuli hänen luokseen rouva Alexandra Pasch, rouva Pasch omassa persoonassaan. »Kuinka viehättävä asumus teillä on, neiti Liwin, ja kuinka ihania sireenejä! — Suoraan sanoen: johtokunta on tänä vuonna niin huonosti kokoonpantu — tehän muistatte sen kodin naimattomia äitejä varten, jota te niin lämpimästi puolustitte — — —» »Vastustin», oikaisi Elma. »Niin, oikein, vastustitte, ja me panimme sen toimeen kuitenkin. Mutta se on aivan epäonnistunut. Te olitte siis oikeassa. Eikähän ole mahdollista, että te vielä olette vihainen minulle, kun olin ehkä sanonut jotakin? Tulkaa nyt jälleen meille! Minä en koskaan saa kieltävää vastausta.» »En, rouva Pasch», sanoi Elma. »Minä tarvitsen kaikki voimani vain — tuota — — tarkoitan — — toisella taholla.» Vielä kului viikko. Elma piti jääpaloja sireeniruukun mullassa, mutta kukat kuihtuivat ennakolta kuolemaan tuomittuina, muuttuivat ruskeiksi, ja Huldan piti kantaa koko ruukku tunkiolle. »Niin, minä tarvitsen tosiaan kaikki voimani», ajatteli Elma. Erik Bourgstenista ei kuulunut mitään. Tätä äänettömyyttä ei Elma ymmärtänyt. Hän tuijotti läpitunkemattomaan pimeyteen kykenemättä kuvittelemaan, kuinka — tämän pimeyden toisella puolella — Erik Bourgsten jatkoi jokapäiväistä elämäänsä: puhelinkeskusteluja, tilauksia, kokouksia, raportteja, matkoja, vastoinkäymisten pelkoa, myötäkäymisen iloa, joitakin kohtauksia rouva Molly Faberin kanssa, joka koetti pakottaa häntä naimisiin ja pani liikkeelle voimia, joita vastaan Bourgsten puolustautui tarmokkaasti ja harmitellen ajanhukkaa. Ainoa, mitä Elma vihdoin kuuli, oli, että Bourgsten oli lähtenyt Tukholmasta. Elma odotti edelleen. Odotusta, joka oli kuin korva, joka pingoittautuu erottaakseen yhtä ainoata ääntä suuresta humusta. Jouluksi tuli sähkösanomatervehdys, mutta pimeys sulkeutui jälleen tervehdyksen ympärille ja Bourgsten pysyi poissa. 5. Tähän aikaan Elma alkoi yhä enemmän ajatella lastaan. Ajatus tästä lapsesta liittyi omituisella tavalla sen Hampurin ravintolassa nähdyn tytön muistoon. Tytön ulkonaiset piirteet olivat haihtuneet Elman tietoisuudesta. Hän näki vain edessään ilkeän ilmeen, joka tuntemattoman kasvoilla oli, kun ne kolme frakkipukuista miestä olivat kiistelleet saadakseen hänen kädestään kukkasta tai nenällenäppäystä. Elma näki mielikuvituksessaan tyttärensä, jolla oli hänen omat nuoruudenaikaiset piirteensä — varsinkin sellaiset kuin eräässä maalauksessa, joka hänellä oli niiltä ajoilta — ja sen tuntemattoman naisen ilme. Ikähän ei sopinut yhteen, vasta tänä vuonna tulisi lapsi viisitoistavuotiaaksi, mutta ajatus, että hyljätty lapsi voisi joutua kulkemaan samaa tietä kuin tuo toinen, kasvoi vähitellen kalvavaksi peloksi. Ja edesvastuu oli silloin hänen, äidin. Niin voimakas oli Elman tahto ollut, että hänen oli vuosikausia onnistunut torjua tätä vastuuntunnetta. Tahdonlujuus oli ollut hänen ylpeytensä. Joskus saattoi hänen mielessään tuntua haikeutta siitä, ettei edes kaukaa ollut voinut seurata lapsen kehitystä ja kohtaloita; mutta uskollisuus sitä lakia kohtaan, jonka hän oli itselleen laatinut, oli voimakkaampi ja aikaa myöten siirtyi ajatus siitä asemasta, jonka hän oli ansainnut, siitä ulkonaisesta arvosta, jota hän nautti, yhä enemmän etualalle: ne täytyi säilyttää järkkymättöminä. Puolue, johon hän oli liittynyt ja joka voisi joutua kärsimään, jos jotakin sen jäsentä kohtaisi skandaali. Ja vihdoin koko naisasia, jonka kunnian Elma oli tehnyt omakseen, kielsi tunteilevan heikkouden, kun arpa kerran oli heitetty. Jos hän, Elma Liwin, kerran oli langennut niin syvälle, niin katsoi hän ainakin velvollisuudekseen sen jälkeen pitää kilpensä puhtaana toisten tähden, esimerkin vuoksi. Kerran oli Elman aikana kerrottu eräästä naimattomasta naisesta, jonka yhteiskunnallinen asema oli suunnilleen samanlainen kuin hänen omansa ja joka oli tunnustanut lapsensa ja itse kasvattanut tyttärensä, mutta tytär oli ollut kuuluisan henkilön lapsi, ja hiukan sitä kuuluisuutta heijasti kai siihenkin, jota hän — vaikka itse toisella taholla sidottuna — kerran oli rakastanut. Siihen naiseen ei Elma voinut verrata itseänsä. Mitä mainehikkuutta voisikaan heijastua tuntemattomasta viulunsoittajasta, jostakin Gavelströmistä, joka johti nelimiehistä soittokuntaa pienoisessa kylpylässä? Mutta lapsihan oli olemassa. Ajatus työnnettiin pois, mutta tunkeutui taas mieleen. Sen Hampurinnäyn jälkeen, joka oli Elman mieltä järkyttänyt, ei lapsi antanut hänelle enää rauhaa, ikäänkuin se olisi vain väijynyt tilaisuutta, jolloin Elman torjumisvoima olisi loppunut. Hiljaa se hiipi takaisin hänen sydämeensä, joka kerran oli sen luotaan työntänyt. Tuntemattomana ja kaukaisena — kuinka kaukaisena, sitähän Elma ei saattanut edes itse tietää — se pyysi paikkaansa takaisin. Kun Elma kävelyillään tapasi jonkun nuoren tytön, jonka hän saattoi arvata olevan noin viisitoistavuotiaan, heräsi hänessä aina ajatus: »Kukaties?» Eikö hänestä tuntunut ainoastaan siltä, että lapsi etsi itselleen kotia. Omassa surussaan ja yksinäisyydessään hän ikävöi puolestaan tuota viatonta olentoa, joka ei vielä milloinkaan, ei ainakaan omasta syystään, ollut tuottanut hänelle pettymystä eikä harmia. Mihinkään tiedusteluihin hän ei kuitenkaan uskaltanut ryhtyä. Hän pelkäsi vaaraa. Mitä hän saattoi saada tietää? Saattoi kohdata sanoman kuolemasta, joka murskaisi kaiken tulevaisuuden toivon. Tai saattoi tulla tieto ruumiinvammoista, huonoista taipumuksista, turmeluksesta. Hän oli siihen valmistautunut, mutta ei kuitenkaan voinut siihen mukautua. Ja vihdoin riisti häneltä ajatus lapsen ympäristöstä, siitä tympäisevästä naisesta, joka ehkä tekisi asiasta jutun ja yrittäisi kiristystä, jokaisen levonhetken. Elman ystävät sanoivat: »Nyt on Liwinillä taas ihmisvihollinen viikkonsa.» Toiset ajattelivat pintapuolisemmin: »Keväistä verenvähyyttä», ja sanoivat: »Elma, ota Blaudin rautapillereitä.» Huhtikuussa tuli lapsen syntymäpäivä. Ensimmäistä kertaa viiteentoista vuoteen vuodatti Elma lapsen vuoksi kyyneleitä, pari salaista kyyneltä, kun hän työpaikallaan pienessä yksityishuoneessaan asiantuntevasti tarkasti erinäisiä pitsi- ja koruommelnäytteitä. Oli synkeä päivä, ja hän oli sen lisäksi aamusta alkaen ollut erikoisen väsynyt. Hänen toimiessaan yhtenä johtajana siinä kasvavassa ja hyväksi tunnetussa liikkeessä, johon hän viidentoista vuoden aikana oli kuulunut, oli siinä tapahtunut vieläkin varsin huomattava nousu. Elma oli poistanut erinäisiä vanhanaikaisia toimintatapoja ja uusien työmenetelmien kautta laajentanut liikkeen toimintapiiriä maan ulkopuolellekin. Sitä hän saattoi katsoa kokonaan omaksi ansiokseen. Mutta siitä hän ei nyt tuntenut minkäänlaista iloa. Tämä päivä oli tyhjä, harmaa, eloton päivä. Ja se oli lapsen syntymäpäivä. Elma oli melkein lakannut ajattelemasta Bourgstenia, kun tämä vihdoin taas ilmestyi. Tuli Tukholmaan ja ilman muuta soitti puhelimessa. Elma seisoi juuri pitsi- ja koruommelmallit edessään. Bourgstenin ääni oli iloinen ja avoin. Elma ymmärsi, että hänestä oli niinkuin olisi tavannut Elman edellisenä päivänä. Vain hänelle itselleen, Elmalle, olivat kuluneet kuukaudet olleet sietämättömän pitkiä päiviä, kunnes niitä ei enää jaksanut laskea. Elman olisi pitänyt heti sanoa: »Minä en tahdo tavata sinua enää.» Mutta hän sanoi: »Tahdotko olla vieraanani pienellä, varhaisella päivällisaterialla? Minä arvelen, että sinun iltasi useimmiten ovat varattuja. Mutta se ei merkitse mitään, päinvastoin. Minulla itselläni on töitä kädet täynnä, ja minä tarvitsen iltani. Mutta päivällistähän aina täytyy syödä.» Huldan kanssa hän suunnitteli herkullisen aterian. Hän osti hyvää viiniä ja runsaasti kukkia pöytään. Hän ei tahtonut vaikuttaa pikkumaiselta erakolta, joka ei voi pitää pitoja tai joka kukkakauppiaan luona harkitsee, mikä olisi mahdollisimman vähäinen ruusumäärä, ettei kukkakimppu kristallimaljakossa sentään näyttäisi kovin köyhältä. Bourgsten saapui täsmällisesti, astui sisään ja suuteli kohteliaasti kädelle. Päivänvalossa huoneet eivät hänen mielestään lainkaan muistuttaneet niitä, joita hän muisteli miltei vastenmielisesti kaikenlaatuista ääntä vaimentavina, puolipimeinä luolina. »Hyvä maku», päätteli hän nyt, »jos kohta ilman erikoista persoonallista leimaa tai taiteellista mielikuvitusta.» Niinpä tuntui hänestä talvimaisema seinällä olevan huonoa taidetta — ehkäpä jokin arpajaisvoitto. Mutta semmoiset pitäisi mieluummin vaihtaa. Kuparipiirrokset, jotka sitäpaitsi olivat liian kaukana toisistaan, olivat keskinkertaisia. Ne molemmat puhvelinnahkatuolit, joita hän oli pitänyt outoina huonekaluina naisen makuuhuoneessa, oli nyt muutettu arkihuoneeseen ja muodostivat tupakkapöydän kanssa pienen miellyttävän nurkkauksen. Tummakaihtiminen, pieni lamppu oli myöskin siellä. Hänelle oli mieluisa yllätys tavata Elma täysin tyynenä, kohteliaana emäntänä. He puhuivat pankkipolitiikasta, ulkomaista, kirjallisuudesta. Viimeksimainitulla alalla oli Bourgsten kömpelön puoleinen. Elma hymyili hänen tietämättömyydelleen. Bourgsten puolestaan huomasi Elman laihtuneen ja vanhentuneen tuntuvasti. Päivällisen jälkeen Elma saattoi hänet miellyttävään, mukavaan nurkkaukseen, kaatoi kahvia ja toi tupakkaa. Kaikki, mitä tarvittiin viihtyisään levähdykseen hienon aterian jälkeen. Elma istahti toiseen nojatuoliin hiukan huoahtaen ja vaipui hetkeksi äänettömyyteen. Hän ei ollut katsahtanutkaan Bourgsteniin edes salavihkaa, ajatteli hän itsekseen. Ei ainakaan niin kuin katsotaan, kun tahdotaan tarkata. Kuitenkin hän oli aavistamattaan tietoinen Bourgstenin jokaisesta liikkeestä. Elma ei tarvinnut silmiänsä ollakseen varma siitä, että Bourgsten oli katsellut häntä uteliaana ja odottavaisena ja vähitellen kasvavaa, hiukan hämillistä kunnioitusta tuntien. Bourgstenin äänensävy paljasti sen. Hän ei ollut odottanut tätä hillittyä ja kohteliasta tasapainoa... Ahnaasti Elma nautti tietoisuutta Bourgstenin uudelleen heränneestä mielenkiinnosta ja siitä ihmetyksestä, joka ensin oli saanut tämän etsimään häntä. Hän ei myöskään tarvinnut silmiänsä tietääkseen, miten Bourgsten piti sikariansa tai etusormellaan karisti tuhkaa, miten hän väliin hymyili sitä hymyänsä, joka oli niin viehättävä ja jota Bourgsten osasi käyttää. Niin, Elma ihmetytti häntä. Bourgsten mietti mielessään, mikä häntä alussa oli vetänyt Elman puoleen. Kauneus se ei ollut eikä keimailu. Jotakin kuitenkin oli, ja jotakin oli siitä vielä jäljellä, sen Bourgsten havaitsi. Hän ajatteli: »Elma on oikeassa sanoessaan, ettei hän ole eikä ole ollut tavallisten naisten kaltainen.» Ja se, että Elma viime kerralla oli ottanut niin odottamattoman aloitteen, miltei vähäväkisin heittäytynyt hänen syliinsä, ei enää tuntunut hänestä vastenmieliseltä, yhtä vähän kuin se enää herätti sääliä. Entiselle suurelle säälintunteelleen ei hänellä onneksi enää ollut mitään käyttöä. Hänen päähänsä pälkähti: entäpä, jos hän esittäisi Elmalle avioliittoa? Hänellä oli kotinsa järjestämisessä Göteborgissa hankaluuksia, ja myöskin hänen äitinsä toivoi, että hän menisi naimisiin. Elmasta tulisi erinomainen emäntä ja, päinvastoin kuin hänen ensimmäinen vaimonsa, hänelle uskollinen, siitä ei ollut vähintäkään epäilyä. Jos hän, Bourgsten, ylimalkaan menisi naimisiin, piti hänen vaimonsa olla kypsynyt ja viisas ihminen. Molly Faber ei voinut tulla kysymykseen; hänen vaimonsa täytyi olla kunniaksi hänen talolleen ja suursuvulleen. Neiti Liwinin kanssa saattoi tosiaan mennä naimisiin. Elma sanoi: »Ja nyt, Erik, kun sinä luultavasti pian lähdet täältä, tahdon sanoa sinulle erään asian. Se on syy, miksi pyysin sinua tulemaan.» »Hyvä.» »Minä en tahdo tavata sinua enää», sanoi Elma, »mikäli sitä suinkin voi välttää.» »Mitä sinä tarkoitat?» huudahti Bourgsten. »Nyt kun tunnumme päässeen siihen turvalliseen ystävyyteen, jota molemmin puolin olemme toivoneet!» »Se perustuu väärinkäsitykseen», vastasi Elma kylmähkösti. »Minun ei sovi pitää uskottuja ystäviä. Sinä satuit kerran tulemaan hiukan liian lähelle: se on syy, miksi minun nyt täytyy torjua sinua.» »Kultaseni», sanoi Bourgsten ja tarttui hänen käsiinsä. »Sinä et saata olla onnellinen ihminen, kun puhut noin! Anna minun auttaa sinua! Minä luulen ymmärtäväni sinua paremmin kuin tiedät.» »Sinä et ymmärrä mitään», sanoi Elma ja irroitti kätensä. Sellaista lujaa ja torjuvaa katsetta kuin nyt, ei Bourgsten ennen ollut kohdannut. Hän sanoi: »Sinä pidit minusta kuitenkin.» »Kenties muutamia päiviä. Se oli siinä tapauksessa hairahdus, enkä minä pidä siitä, että minulle muistutetaan hairahduksistani.» Bourgstenilla ei ollut muuta tehtävää kuin nousta ja sanoa jäähyväiset. Elma ei seurannut häntä eteiseen, mutta kun ovi oli sulkeutunut Bourgstenin jälkeen, meni hän, kuten edelliselläkin kerralla, ikkunan luo ja katseli uutimen takaa, kuinka Bourgstenin auto kääntyi kadunkulmasta parin talonmitan päässä ja Bourgsten kääntyi puoliksi katsahtamaan taakseen, ennenkuin katosi emaljinkirkkaaseen kevätiltaan. Elma antoi ikkunan olla auki. Savu oli tuuletettava pois ja sen mukana se lyhyt hetki, jonka pienimmänkin vivahteen hän niin huolellisesti oli muistiinsa pannut: viheliäisen voiton hetki — ja sen mukana myöskin viimeinen häive Bourgstenista, jota hän oli rakastanut, jota kohti hän oli kurottautunut äänettömässä toivossa ja jota hän vihdoin oli tahtonut nöyryyttää. Siihen nöyryytykseen, jonka Bourgsten oli hänelle tuottanut, oli hän vastannut nöyryytyksellä, siitä ei ollut epäilemistä, pian unohdetulla pienellä nöyryytyksellä, jolle Bourgsten varmaankin ennen pitkää hymyilisi pientä, viehättävää hymyänsä. Saman tekevä. Se oli tehty. Ja Bourgsten oli ainiaaksi suljettu ulos hänen elämästään. Mutta illalla hän itki kauan. Milloinkaan ennen hän ei ollut siinä määrin kyynelissä kylpenyt. Se lievitti, se oli tarpeen, mutta kuitenkin jäi kipu jäljelle. Kosto ei ole mitään balsamia, hän heittelehti vuoteellansa, nousi vihdoin taas kävelemään läpi huoneiden ja meni aina Rickin huoneeseen, joka oli tyhjä. Yksinpä Rickiäkin hän saattoi nyt ikävöidä. Hän ajatteli: Minä olen yksikseni hyljätty itkemään ja valvomaan koko tässä kaupungissa! Ikkuna ikkunan vieressä taloissa niin pitkälle kuin niitä näki, näytti hänestä vain suojelevan lepoa ja rauhaa, mutta hänen ikkunastaan olisi pitänyt loimuta liekkejä. Hän ei tuntenut, ei voinut laskea niitä eikä tahtonut tietää niistä, jotka samoin kuin hänkin elivät tämänkin yön silmät selkoselällään. Kello kaksi seisoi Hulda ovella. Hän oli kuullut neidin kävelevän huoneissa ja tullut levottomaksi. Neiti oli tänä yönä tavallistaan huonompi, tuntui hänestä, ja hän oli vihdoin ottanut ylleen yönutun ja alushameen ja mennyt katsomaan. »Mutta mitä herran nimessä, neiti?» »Ah, rakas Hulda, tietääkö Hulda, mitä hysteerinen nainen on!» »Se on kai jotakin hulluutta», vastasi Hulda nyrpeästi, tyytymättömänä itkeskelyyn tähän vuorokauden aikaan. Hän otti esiin puhtaan nenäliinan, työnsi Elman sänkyyn, asetti peiton hänen päälleen ja kohenteli pienin, kiukkuisin nyrkiniskuin vuoteen tyynyjä. »Neiti on liian yksinäinen sen jälkeen kun neiti Brunjohann muutti, siinä on koko vika. Neidin pitäisi hankkia kissa tai koira.» Elma pudisti päätään. Huldan huolenpito tuntui hyvältä, ja hän antoi Huldan haudella turvonneita silmäluomiaan. Mutta hän ei pitänyt kissoista eikä koirista. »Taikka ottolapsi. Neidillä kun on varaa.» 6. Sitten Elma nukkui hyvin lopun yötä, ja kun hän aamulla heräsi mielestään hyvin levänneenä, hytisi hän ilosta. Jotakin oli nyt hänen edessään! Vihdoinkin se oli tullut! Bourgsten oli unohdettu, unohdettu kurja pieni kosto, unohdettu kaikki kuviteltu kirous. Hän riensi Huldan luo: »Hulda antoi minulle mainion ajatuksen. Kuinka ei kukaan ole tullut sitä ennen ajatelleeksi? Minä otan itselleni ottolapsen.» Hulda oli myöskin nukkunut eikä enää niin tarkoin muistanut, mitä apukeinoja hän oli käyttänyt saadakseen neidin tyyntymään. Mutta kun neiti, nähdessään Huldan epäröivän ilmeen, heti selitti, että ihan pieni lapsi ei voinut lainkaan tulla kysymykseen, vaan jo puolikasvuinen tyttö, noin esim. viisitoistavuotias, alkoi hänkin innostua. »Aikooko neiti panna ilmoituksen lehtiin?» »En, minä tunnen erään lapsen, jota olen tullut ajatelleeksi, ja aion tiedustella sitä.» Palatessaan työstään sinä päivänä poikkesi Elma erääseen kultasepän liikkeeseen ja osti Huldalle muistolahjan. Hän tahtoi tuottaa iloa. Ehkä kääntyisi hänen elämänsä nyt vihdoinkin uuteen suuntaan, ehkäpä epäonnistumisten ja erehdysten aika lopultakin oli ohi. Elma ryhtyi pian puuhaan. Ja muutamia päiviä myöhemmin hän oli matkalla kätilön luo, jonka kotona hänen tyttärensä oli syntynyt. Menneiden vuosien kuluessa hän oli tosin joskus, vaikka tahtomattaan, tullut kulkeneeksi sen talon ohi. Hän oli nähnyt, että pieni nimikilpi portissa oli jäljellä, vaikka yhä enemmän ruosteensyömänä. Talo oli rappeutuneen kadun varrella, jonka pohjakerrosten pienet huoneistot olivat vähitellen joutuneet yhä enemmän lumppukauppojen, työpajojen tai inhoittavien ruoka- ja olutmyymälöiden haltuun. Kaikki täällä tuntui olevan tuomittu pian revittäväksi antaakseen tilaa ilmalle ja päivänvalolle, uusille, valoisammille ja siistimmille rakennuksille, kuten jo oli tapahtunut melkein kaikkialla naapuristossa. Kätilön harmaanruskea talo ja sen laikkainen murentuva rappaus oli jäljellä kuin jäännös salattujen tekojen ajoilta, kuiskauksista pimeissä portaissa, ennakoltasovituista koputuksista kapeille, vanhanaikaisille oville, joiden avain oli sisäpuolella. Portista näkyi kuten ennenkin pieni »puutarha», rouva oli aina nimittänyt siksi pientä maatilkkua, jossa kasvoi kaksi vanhaa, korkeata puuta, joiden laihat latvat pyrkivät ylös ympäröivien seinien kaivosta, sekä erään huvihuoneen jäännökset. Vuokralaisia kehoitettiin istumaan sinne, kun ilma tai vuodenaika sen salli, ja talon vakinaiset asukkaat loivat uteliaita, ahnaita katseita alas, toivoen saavansa selkoa häpeällisistä salaisuuksista. Elma nousi kolmanteen kerrokseen ja veti soittokellon rautalankaa. Hetken kuluttua avattiin ovi, ja sen raosta pistivät esiin kasvot, joiden silmälasien takaa välähti epäluuloinen ilme. »Eikö rouva Gustavson tunne minua?» »En, minun silmäni ovat niin huonot.» »Ehkä rouva Gustavsonilla on muistiinpanoja niistä, jotka aikojen kuluessa ovat asuneet täällä?» Ei toki! Ei, muistiinpanoja hän ei koskaan ollut tehnyt. Täällä kävi niin paljon sekä rouvia että neitejä, että oli mahdoton pitää selkoa niistä kaikista, ja mitä niihin tuli, jotka ottivat huoltoonsa lapset, niin nekin olivat keitä sattui. Ei, ei, täältä ei voinut minkäänlaisia tietoja saada. Mutta Elma pani jalkansa oven vähin eikä väistynyt. Hän työnsi vaimon syrjään ja tunkeutui sisään. »Mitä neiti täällä juoksee? Minä saan vain ikävyyksiä.» Elma ei vastannut. Kädessään hänellä oli sadankruununseteli valmiina ja hän asetti sen keskelle pöytää, niin etteivät edes muorin huonot silmät voineet olla sitä näkemättä. Hän olisi ollut valmis ottamaan esiin vielä toisen setelin, jos olisi tarvittu. Mutta nyt ilmenikin, että rouva Gustavsonin muisti oli herännyt. Hän hymyili muinaiselle suosikilleen ja muutaman minuutin kuluttua oli Elmalla sen naisen nimi ja osoite, joka oli vienyt lapsen: eräs rouva Asp, erään peltisepän vaimo. »Elääkö hän vielä?» kysyi Elma. »Hän näytti jo vanhalta.» »Elää, elääpä tietenkin.» Elma ei rohjennut kysyä, elikö lapsi myöskin. Rouva Aspin piti asua Söderin puolella. Elma lähti seuraavana päivänä erääseen sikäläiseen vanhaan kaupunginosaan, joka myöskin näytti olevan tuomittu pian häviämään tai muuttumaan. Siellä oli vanhoja hökkeleitä, rykelmä pieniä taloja ja niiden välillä pyykkinuoria, siellä täällä matala pengermä ja pengermällä penkki ja tulpaaneja keväisin, muita kukkia vähän myöhemmin tai orastavia perunanlehtiä. Elma meni erääseen eteiseen, josta kaksi ovea johti eri huoneistoihin. Kaikki ilmaisi pitkällistä rappeutumista: köyhyyden, pilaantuneiden ruuanjätteiden ja liian harvoin vaihdettujen vaatteiden haju oli kyllästänyt koko talon jo miespolvia. Hänen koputtaessaan toiselle ovelle ilmestyi hänen eteensä epäsiisti, nuorenpuoleinen nainen. »Rouva Asp?» »Niin olen», vastattiin. »Minä tarkoitan erästä vanhaa ihmistä.» »Jaa, se on sitten kyllä kuollut. Rouva tarkoittaa kai mieheni äitiä. Lapsilla on talo hänen jälkeensä.» »Lapsillako? Eikös niiden joukossa ollut myöskin ottolapsia, ainakin yksi ottolapsi?» kysyi Elma väristen. »Ei kai ne olleet perillisiä», vastasi nainen äreästi. Vastenmielisesti hän väistyi syrjään ja päästi Elman huoneeseen. Inhoittava epäsiisteys tuntui vallitsevan siellä, eikä Elma tahtonut voida katsoa ympärilleen. Nainen ei millään tavoin pyydellyt anteeksi huoneen epäjärjestystä. Tänäkin päivänä oli Elmalla sadankruununseteli varalla. Hän pani sen pöydälle pesemättömien astioiden keskeen. »Minä tulen rouva Gustavsonin luota», sanoi hän, »ja tahtoisin tietoja eräästä tyttölapsesta, joka jätettiin tänne viisitoista vuotta sitten ja jolle rouva Gustavsonin mukaan kai annettiin nimeksi Matilda. Rahat maksettiin kerta kaikkiaan ja ilman ehtoja. Ei ole tarkoitus vaatia minkäänlaista tiliä», lisäsi hän. »Siitä minä kyllä voin antaa tietoja», vastasi nainen. »Sen kakaran muistaa mieheni vallan hyvin. Että se oli parempien ihmisten lapsia, ymmärsi hänen äitinsä heti, sillä pari kuukautta sen jälkeen tuli eräs rouva ja vei tytön pois vaunuissa eikä pyytänyt takaisin yhtään äyriä hänkään. Ei, kiireesti vain pois.» »Eräs rouva?» toisti Elma. »Vaunuissa? Minkä näköinen se rouva oli?» »Sitä en tiedä, mutta se oli melkein itkenyt lapsen nähdessään, niin että se kyllä oli äiti, vaikkei ehkä ilmoittanutkaan oikeata nimeänsä.» »Ilmoittiko hän nimensä?» Likaa muistamatta Elma vaipui istumaan eräälle tuolille. Vaimo kopeloi hetken erästä piironginlaatikkoa, ja pian senjälkeen oli kellertynyt paperi Elman kädessä. Hän ei halunnut heti siihen katsoa, hänen ei sopinut täällä näyttää liikutustaan, hän viittasi vain pöydällä olevaa seteliä, noikkasi hiukan päätään ja meni ulos puristaen paperia kädessään. Niinpä hän oli siis perillä! Mikä selittämätön historia mahtoikaan piillä naisen sanojen takana? Mikä ihminen se mahtoi olla, joka oli käynyt noutamassa lapsen, missä tarkoituksessa, mitä tulevaisuutta varten? Elma pisti paperin päällysnuttunsa taskuun, yhä puristaen sitä kädellään. Hän kulki suoraan eteenpäin; hän oli näillä seuduin melkein eksyksissä ja tunsi paikat vasta erään raitiotien päässä. Hänen ohitseen kulki tyhjä auto. Hän otti sen. Oli jo ilta, ja kun hän tuli kotiin, meni hän maata. »Minä olen sairas», ajatteli hän, »minun täytyy olla sairas; minähän en siedä mitään enää...» Hänestä tuntui, että hän tuskin hengitti, ja kuitenkin oli kaikki hänen sisässään pelkkää tuskaa, pieninkin liike, sydämen nopea tykintä, kaikki teki kipeää. Hän ei ollut kuvitellut, että päämäärään pääseminen saattoi olla näin selittämättömän kiihdyttävää. Kun Hulda tuli tuomaan teetä, pelästyi hän ja tahtoi lähettää noutamaan lääkäriä, mutta Elma kielsi sen. Hulda pakotti hänet juomaan teetä. Sitten Elma levähti taas. Hän odotti, kunnes oli varma, ettei enää mikään häirinnyt, ei puhelin eikä Huldan hyväntahtoisuus. Silloin vasta hän rohkeni viimein ottaa esiin paperin ja luki: »15. päivänä syyskuuta 19.. nouti allekirjoittanut rouva Karoliina Aspin luota pikku Matildan, tuntemattomien vanhempien lapsen, viiden kuukauden vanhan. Alice Murius, rouva.» Tämän jälkeen seurasi osoite sekä ikäänkuin jälkikirjoituksena ilmaus ajatuksesta, joka viime hetkellä näyttää johtuneen tämän rouva Muriuksen mieleen: vakuutus, että lapsi hänen luonaan saisi hellää hoitoa. »Minun kauttani», oli siihen kirjoitettu, »niin kauan kuin elän, voi lapsen äiti aina hänet löytää.» Elma kumartui tämän paperin yli, jossa tuntui inhoittavan asunnon ja sen piirongin tuoksua, jossa se oli ollut niin monta vuotta. Häntä puistatti ankara nyyhkytys; itkua se ei ollut. Tämmöisen varalle ei hänellä enää ollut kyyneliä. »Lapseni!» kuiskasi hän hiljaisessa yössä, joka niin usein oli tuonut hänelle pahoja näkyjä, vihaa, pelkoa, joka oli herättänyt eloon menneisyyden kummituksia ja pakottanut häntä väsyttävään kamppailuun olemattoman kanssa, joka oli täyttänyt hänet kauhulla yksinäisyyttä kohtaan, johon hän oli tuomittu vajoamaan yhä syvemmälle. Vihdoinkin yö toi armeliaana hänelle elävän todellisuuden tai ainakin toivon siitä. 7. Elma alkoi nyt varovasti tiedustella. Tuo nimi Murius ei ollut hänelle tuntematon. Selittäen toimivansa toisen henkilön puolesta hän antoi sen juristin, jonka neuvoja hän eri tilaisuuksissa oli käyttänyt asioittensa hoitoa varten, kuulustella, mikä senniminen perhe saattoi olla kysymyksessä. Tiedustelut johtivat pian tulokseen, ja tiedot olivat hyviä. Konserttimestarin perhe oli kunnioitusta nauttivaa, eli ahtaissa oloissa, heillä oli kolme poikaa, ja he olivat ottaneet kotiinsa kasvattityttären. Mutta Elma tahtoi tietää enemmän. Hän karttoi vieläkin persoonallista kosketusta näiden vieraiden kanssa. »Kunnioitusta nauttiva» ei vielä ilmaissut paljon. He saattoivat kuitenkin olla epähienoja ja tehdä johtopäätöksiä, joita ei sopinut tehdä, jos ottolasta nyt ruvettaisiin tiedustelemaan. Muusikerinperhe, se ei Elmasta ollut vielä kylliksi luottamusta herättävää, ja varsinkin hän arvosteli rouvaa, sitä naista, joka oli vienyt pois hänen lapsensa vaunuissa, ikäänkuin löydön. Hän oli epäilemättä omituinen nainen, ehkäpä oikullinenkin. Mitä oikeastaan oli kaiken tämän takana? Onni suosi Elmaa. Hän tapasi erään oopperanregissöörin ja käytti tilaisuutta kysyäkseen tältä, mitä hän tiesi konserttimestari Muriuksesta ja tämän lähimmistä omaisista. »Olen kuullut ystävieni puhuvan hänestä», sanoi hän. »Se ei minua kummastuta», vastasi regissööri, »ukko Murius on kunnon mies ja suuri originelli.» Kertoi sitten yksityiskohtia. Sanoi ukon ulkomuodon olevan mitä vanhanaikaisinta mallia; puolipitkä tukka iänikuisen lievetakin kaulurin yllä, selkä kumarassa, hajamielinen katse rillien takana, joiden nauha meni korvan yli. »Nykyjään», sanoi regissööri, »jolloin muusikerit ovat kuin insinöörejä, hammaslääkäreitä tai luutnantteja!» Ukko oli ollut oopperassa enemmän kuin puolet elämäänsä, ja joka kerta, kun uutta, suurempaa teosta ryhdyttiin harjoittamaan, tapahtui poikkeuksetta, että Murius tuli aina mieskohtaisesti johtajan luo ja anoi juhlallisesti eroansa, vakuuttaen, ettei hän mitenkään kykenisi enää hoitamaan osaansa kunnollisesti. Johtajat, toinen toisensa jälkeen, olivat taputtaneet häntä olalle ja pyytäneet häntä olemaan levollinen, ja Murius oli silloin seissyt neuvottomana, sangen kunnioittavana, väännellen käsiään ikäänkuin olisi niitä kuivannut, sisäisen kamppailun vallassa. Sillä vaikka johtaja aina, olipa hän kuka tahansa, oli konserttimestarin mielestä kaiken hienon ja ylhäisen huippu, kaiken suuruuden tunnuskuva ja tärkein henkilö Ruotsinmaassa, ajatteli ukko kuitenkin sisimmässään, ettei hän, tämä johtaja, käsittänyt yhtään mitään siitä, mitä musiikki todellisuudessa on, eikä siis mitenkään voinut ratkaista, mihin konserttimestari pystyi. Siinä hän seisoi sisäisen ristiriidan raatelemana, kunnes korkeat asianomaiset sanoivat ratkaisevasti: »Ei tässä mikään auta, herra Murius, asia on selvä!» Ja ukko asettui silloin jälleen paikallensa orkesterissa, jossa hän oli vieläkin ehdottomasti kantavana voimana. Enempää ei Elma kuitenkaan saanut siltä taholta tietää, ja ukosta itsestään hän ei oikeastaan välittänyt. Hän ei voinut karttaa kiusallista mielikuvaa bohemiympäristöstä, jossa yö tehtiin päiväksi ja päivä yöksi, jossa lapset jätettiin oman onnensa nojaan, jossa velkoja ei maksettu ja jossa rouva käytti italialaisia tai ranskalaisia, kirjavilla saaleilla koristettuja fantasiapukuja. Elma meni sille kadulle, missä he asuivat, kulki ohi talon, joka oli tavallinen Östermalmin talo, vanhaa, yksinkertaista tyyppiä. Katu ei myöskään kuulunut kaikkein hienoimpiin. Hän meni sisään lukitsemattomasta katuovesta, astui hitaasti portaita ylös, etsien ovilta sitä nimikilpeä, jota hän tahtoi nähdä. Huoneistosta kuului soittoa ja sitten nuorekasta naurua, mutta ketään ei näyttäytynyt, ja Elma meni taas alas. Kaikki oli ollut kovin arkipäiväistä ja lisäksi niin vähän valaisevaa kuin mahdollista. Kotona tiedusteli Hulda: »No, miten sen ottotyttären laita on?» »Minä kuulustelen vielä», vastasi neiti Liwin. Hän ei saanut päätöstä tehdyksi. Näin likellä päämäärää peloitti häntä äkkiä viimeinen askel. Hänen täytyi löytää jokin lähentymisen muoto, jottei heräisi mitään ilkeitä luuloja, jottei mikään tuntuisi teennäiseltä ja kahnauksia aiheuttavalta. Rahaa hän oli valmis maksamaan, mutta ei tahtonut kuitenkaan joutua kiristyksen alaiseksi, ja pohjimmalta hän pelkäsi vielä, että lapsi itse voisi tulla hänelle pettymykseksi — viimeiseksi ja sellaiseksi, jota hän ei enää saattaisi kestää. Toistaiseksi riitti hänelle tieto, että lapsi oli olemassa, elossa. Vielä sisälsi tämä tieto kaikki ihanat mahdollisuudet. Vielä hän tahtoi tuutia toiveissansa. Tuli toukokuu ja toukokuinen ilma kaupunkiin. Ei vain tavallinen ilma, tavallinen tuuli: kirpeä syksyllä, pistävä talvella, pölyinen kesällä, ei, vaan oikea kevättuuli, kipakka ja reipas ja vinha, niin että liput paukkuivat kilpaa kuin laukaukset, iloista, epäsäännöllistä, pirteätä paukkinaa, ja kaupungilla näkyi vaunuja, täynnä vastaleivottuja ylioppilaita, poikia ja tyttöjä, vähän viluisia ja sininenäisiä, ilman päällysvaatteita, sillä muutoin ei kukitusta olisi näkynyt, mutta kuitenkin hilpeitä. Tänä keväänä tuli monien muiden joukossa myöskin pääkonsuli Paschin ainoa poika ylioppilaaksi. Se oli tapahtuma! Ylioppilastutkinto ei ollut juuri keskimääräistä loistavampi opettajien mielestä, mutta suurenmoinen tapaus muhkean pääkonsulin ja kauniin Valkoisen papukaijan silmissä. Sinä päivänä ylpeä isä kirjoitti suuren shekin ylioppilas Alexis Paschin nimelle. Onnellinen äiti odotti autossaan ylioppilasta, nähtyään toverien, ihailijain ja ystävätärten seppelöivän, syleilevän häntä, hautaavan hänet kukkien alle, ja vihdoin nostavan ilmaan hurraten! Alexilla oli jo keppi, paperossikoteloita, helminapit paidanrinnuksessa, kultakello, matkalaukku, vaakunasormus. Rouva Alexandran oli kuitenkin onnistunut keksiä vielä uusi lahja: mitä kallisarvoisin lompakko säilytyspaikaksi shekille, joka odotti häntä kotiin tullessa. Illalla oli määrä antaa suuret päivälliset kaikille Alexin tovereille, ja Alexis, aina gentlemannina, oli näihin lukenut myöskin entisen toverinsa Pontus Muriuksen, joka muutoin oli hypännyt yhden luokan yli ja tullut ylioppilaaksi jo viime vuonna. Jos Muriuksen kodin seinät olisivat olleet lasista ja neiti Liwin olisi voinut nähdä niiden läpi, olisi hän ehkä saanut syytä epäluuloonsa, että tämä koti ei ollut ilman bohèmileimaa. Salissa olivat kaikki perheenjäsenet Pontuksen ympärillä, joka oli lähdössä myöhäisille päivällisille pääkonsulin luokse ja juuri saanut ylioppilasfrakkinsa — aikoinaan isän paras oopperafrakki, vaikka siitä tosin oli sangen kauan — uudelleen korjatuksi päivän kunniaksi. Salina ei enää ollut vanha, suuri sali, sillä konserttimestari oli vihdoin havainnut, että tämä huone, huoneiston suurin, oli ainoa hänelle todella soveltuva. Täällä hän saattoi arvokkaimmin vastaanottaa oppilaansa. Pihanpuolinen huone, jossa hän oli kärsinyt notarioiden kotiintulosta öisin, oli nyt Pontuksen hallussa, tämä kun tarvitsi eri huonetta opintojansa varten. Sitten oli äidillä ja Tildalla yhteisesti sisin huone, ja tämän huoneen ja isän uuden, suuren huoneen välillä oli supistettu ruokasali, kauhean ahdas, varsinkin kun pikku Libertin telttasänky oli yöksi tuotu sisään, ja kun äkäinen apuihminen, joka oli hankittu konserttimestarin oppilasluvun jälleen lisäännyttyä, oli laittanut sen kuntoon. Tällä hetkellä perhe oli koolla vielä korjaamattoman päivällispöydän ja ikkunan välissä, missä Pontus seisoi puettuna hännystakkiinsa. Hännystakki oli liian ahdas, polvet, kyynärpäät ja ylimalkaan kaikki saumat kiiltävät. Se oli vanhanaikainen. Valkoinen kaulaliina oli puhdas, mutta ei uusi. »Ei sitä niin huomaa sähkövalossa», sanoi rouva Murius lohduttaen. »Illalla, kun siellä on valoa, on se kyllä hyvä.» »Ei se siitä parane», sanoi konserttimestari. »Minulla ei ole varaa hankkia pojalleni edes kunnollista hännystakkia.» »Kaikki hännystakithan ovat ihan samannäköisiä», sanoi kokematon Tilda. Pontuksella oli amerikankultaiset kellonperät, jotka Garibaldi oli lahjoittanut. Niistä olisi saanut niin vähän, jos ne olisi myynyt. Pontus oli ottanut selkoa. Mutta kelloa ei voinut näyttää, sillä se oli vain kuhmuinen hopeanauris. Tilda oli pessyt ja harjannut Pontuksen tukan, äiti oli tiputtanut hänen vaatteilleen pari pisaraa hajuvesipullosta, joka oli ollut hänen peilipöydällään ikimuistoisista ajoista. Sen oli kerran jonakin valoisana hetkenä konserttimestari lahjoittanut, ja rouva oli sen huolellisesti säilyttänyt. Pontus katsoi jalkojansa. »Eikö koko talossa tosiaankaan ole parempia kenkiä?» kysyi hän. Rouva Murius laski rahoja kukkarossaan. »Mene kenkäkauppaan, poikani, ja koeta kenkiä. Kiiltonahka! Kauniit kengät vaikuttavat paljon pukuun», sanoi hän. »Mutta osta järkevästi!» Itse hän kulki tohveleissa säästäväisyydestä ja yllään ikuinen, vanha, kiinalainen yönuttu, uudelleen vuorattu, uudelleen reunustettu, vielä varsin mukiinmenevä; silläkin säästi paljon vaatteita, kun käytti vain sitä kotosalla. Jos neiti Liwin olisi nähnyt tämän yönutun, olisi hän ensi näkemältä voinut pitää sitä jonakin espanjalaisena saalina tai muuna kirjavana päällyskoristeena, mutta se oli Alice-rouvan uskollisin palvelija. Sillä välin kun Pontus oli ostamassa kiiltonahkakenkiä, olisi Elma saanut nähdä tämän uskollisen palvelijan olevan sangen vilkkaassa liikkeessä seuraten emännän kaikkia nopsia liikkeitä järjestäessään perin ahdasta salia, missä pianon päällystä oli täynnä Tildan nuotteja ja Libertin yksityistä omaisuutta, tuolit Tildan koulukirjoja ja tekeillä olevaa uutta kesäpukua ja kaikkinaista muuta kamaa. Sangen pian oli kuitenkin järjestys palautettu, ja Pontus pääsi vihdoin lähtemään jalassaan kiiltävät ja ahtaat kiiltonahkakengät, jotka olivat vähän kalliimmat kuin rouva Murius oli laskenut, ja joiden silmiinpistävä uutuus vain korosti frakin veran vanhuutta. Tilda sanoi: »Libert, me menemme ulkopuolelle katsomaan.» Tilda oli ollut opiston pihalla, kun Alexis tuli ulos ylioppilaana, olipa hänellä ollut kukkiakin mukanaan. Mutta hän ei uskaltanut astua esiin. Siellä oli niin monta muuta, eikä hän ollut tavannut Alexia kuin ihan sattumalta sen illan jälkeen, jolloin tämä oli kutsunut hänet teatteriin. Tilda oli ymmärtänyt, ettei hänen esiintymisensä täällä kenties olisi ollut Alexin mielen mukaista. Olihan Alexin suorastaan tarvinnut muistuttaa häntä istumaan kunnollisesti teatterissa. Missään tapauksessa Alexis ei ollut sen jälkeen enää kutsunut häntä ulos eikä tuntunut tarvinneen uskoa hänelle mitään ikävyyksiänsä tai tyytymättömyyttään, sillä hän oli pysytellyt kokonaan poissa. Tämä ei antanut aihetta olla rakastamatta Alexista eikä Tilda ollutkaan uskoton. Aleksis eli aina hänen mielikuvituksessaan: milloin hän pelasti Alexin hengen, milloin hän oli tullut äärettömän rikkaaksi, mutta pääkonsuli köyhäksi, ja Tilda antoi Alexille kaikki, mitä omisti. Pikkuasioita. Semmoistahan tekee mielellään, ja joskus Tilda kuvitteli myöskin, että Alexis oli jälleen muuttunut entiselleen, jolloin he leikkivät kesätalossa alaslaskettujen uudinten takana tai sellaiseksi, jommoinen hän oli ollut, kun he kävelivät valetähtien alla. Olihan Alexis sanonut tulevansa aina pitämään hänestä. Libert ja Tilda kulkivat nyt Florankatua ylöspäin. Paschin talon ulkopuolella kukki pieniä mantelipuita, aivan lehdettömiä, pelkkiä kukkia, hienoisia kuin auringonnousut; pitkin talon seiniä kiemurteli hienoja köynnöskasveja; kadun puolisella seinävierellä olivat nurmipenkit täysin valmiit ja vihannat. Ei edes kuninkaan linnan ympärillä ollut niin kaunista. Sisällä syötiin parhaillaan päivällistä. Ketään ihmistä ei voinut nähdä ulkoapäin, mutta Tilda tiesi, minkänäköinen valkoisen- ja kullanvärinen ruokasali oli, ja hän saattoi erinomaisen hyvin kuvitella mielessään koko päivälliset ja niiden käsittämättömän hienot ruuat. Libert ja hän kulkivat edelleen käsi kädessä, tuuli yltyi, ja paperilappuja lenteli leveillä kaduilla, mutta sisarukset kyyristyivät ja tulivat hyvin toimeen tuulen kanssa. »Muistatko sinä, kun olit rakastunut Alexiin?» kysyi Libert. Tuhma viulunvinguttaja, joka luuli, ettei sitä, mistä ei enää joka päivä kuullut puhuttavan, enää ollut! »Niin olen vieläkin», vastasi Tilda. »Entä hän sitten?» »Äsh! Ei kai hän koskaan ole sitä ollutkaan.» Libert käsitti kuitenkin yhtä ja toista. »Äsh» merkitsi: »hän tekee niin kuin tahtoo, mitä se tähän kuuluu?»... He kääntyivät ja tulivat takaisin Florankadulle, ja muhkealla marmoriparvekkeella näkyi nyt muutamia vieraita poltellen ulkoilmassa. Päivällinen oli päättynyt. Oli ehditty kahviin. Libert ja Tilda menivät toiselle puolelle katua; he eivät tahtoneet olla tunkeilevia. He katselivat vain hiukan salavihkaa, mutta Tilda näki nuoren isännän, Alexin, muiden joukossa. Ja vaikka välimatka oli jokseenkin pitkä ja ulkona alkoi olla hämärä, ei hän kuitenkaan saattanut olla näkemättä, että asianlaita ei ollut lainkaan niinkuin hän oli väittänyt, vaan ihan päinvastoin: hännystakin ja hännystakin välillä oli suunnaton ero. Ilta pimeni, mutta Tilda ei tahtonut lähteä kotiin. »Tiedätkö mitä, Libert», sanoi hän, »ei ole lainkaan niin hauska olla rakastunut kuin sinä ehkä kuvittelet.» »Minä en kuvittele mitään», vastasi viulunvinguttaja. »Älä vastaa niin typerästi. Joskus olen niin alakuloinen, etten välitä mistään, ja tänä iltana on juuri niin. Tahtoisin itkeä.» Libert tuumiskeli kauan. »Kävelläänkö ohi vielä kerran?» ehdotti hän. Niin he kävelivät vielä kerran ohi, ensin edes ja sitten takaisin. Mutta kaikki Alexin vieraat ja hän itse olivat jälleen menneet sisään, parvekkeen ovi oli suljettu ja huoneessa loistivat kruunut. Juhlaa jatkui ja kesti arvatenkin vielä kauan. Sisarukset kulkivat aivan ääneti ohi. Tilda ojensi toista kättään ja kosketti hiukan rauta-aitaa ja erään mantelipuun ulointa oksaa, joka oli kasvanut hiukan liian kauas kadulle. Seuraavana päivänä Pontus kertoi aamiaispöydässä, että juhla oli hänelle eräässä suhteessa ollut erittäin onnellinen ilta. Alexis oli ottanut hänet hiukan syrjään ja kysynyt, kuinka hänen taloudelliset asiansa oikeastaan olivat. »Sano vain ihan suoraan», pyysi hän, eikä Pontus ollut nähnyt mitään syytä salata olevansa ahtaissa oloissa. Hän ei kertonut omaisilleen, että vanhanaikainen frakki arvatenkin oli näytellyt osaansa ja herättänyt Alexin sääliä. Vähän myöhemmin, kertoi Pontus, oli myöskin pääkonsuli kutsunut hänet hiukan syrjään ja sanonut olevansa valmis avustamaan hänen opintojansa lainan muodossa. Hän teki sen poikansa vuoksi tämän suurena päivänä ja hänen pyynnöstään. Tildan silmiin kihosivat kyynelet. Hän ei saattanut sitä estää. Hän muisti kultalankaristiä, jonka rouva Pasch Alexin pyynnöstä oli antanut hänelle. Ei kukaan voinut olla hyväntahtoisempi kuin Alexis. Pontuksen jäähdyttävästä ilmeestä huolimatta kysyi Tilda: »Eikö hän lähettänyt terveisiä minulle?» »Hän pyysi lausumaan kunnioituksensa kotiin, kun lähdin», vastasi Pontus. »Sinä voit ottaa siitä kunnioituksesta, minkä osan haluat.» Libert kysyi uteliaana: »Niinkö sanotaan: kunnioituksensa?» »Niin, kun on hyvin suittu, ja nyt», sanoi Pontus ja nauroi hiukan happamasti, »on Alexis minun suojelijani ja hyväntekijäni. Se asema on hänelle kuin tehty, mutta hänen kunnioituksensa perhettä kohtaan on kaiketi senmukainen.» Sen ymmärsivät kaikki, paitsi Tilda, mutta tämä ei ehtinyt muuta kuin avata suunsa, kun Pontus sen jo taas tukki: »Älä sinä vain kuvittele mitään, Tilda kulta. Alexis on totisesti lakannut olemasta lapsi.» Rouva Murius ja Tilda korjasivat pöydän, ja Tilda suuteli sitten äitiänsä ennenkuin riensi kouluun taas. Se oli tänä aamuna tavallistakin tarpeellisempaa. Hän ei ollut hituistakaan iloisempi kuin oli ollut eilen illalla. Rouva Murius näki sen ja aavisti syyn. Hän silitti tytön poskea erikoisen hellästi. »Nyt he kasvavat», ajatteli hän, »ja saavat meidän surujamme, suurten suruja, eikä heitä niissä voi auttaa. Jos sormeen tekee kipeää, voi siihen puhaltaa. Lapsen surut voi laulaa pois. Mutta se aika tulee, jolloin heidän ikäänkuin täytyy syntyä toistamiseen, omaan tietoisuuteen siitä, mikä on tavoittamisen arvoista, ja siitä, mistä täytyy kieltäytyä. Eikä siinä äidin syli riitä antamaan arvoitusten avainta. Täytyy valita omalla vastuullaan ja uhallaan ja karaista sielunsa itse. Pikku Tilda raukka.» 8. Eteisen ovikello soi. Rouva Alice Muriukselle tuotiin kirje, jonka toi erikoinen lähetti eikä posti. Rouva Murius pani silmälasit nenälleen, avasi kuoren ja luki, ja lukiessaan hän kävi aivan kalpeaksi, istui sitten lähimmälle tuolille ja peitti hetkeksi kasvonsa käsiinsä. Oli toki hyvä, että hän edes oli saanut olla ihan yksinänsä, kun tämä ikävä sanoma saapui. Se oli kuitenkin hyvin kohtelias kirje. Neiti Liwin, Elma Liwin, henkilö, josta rouva Murius luuli kuulleensa puhuttavan tai jonka nimen hän kenties oli nähnyt lehdissä, kirjoitti saaneensa tehtäväkseen tiedustella Matilda-nimistä, tuntemattomien vanhempain tyttölasta, jonka rouva Murius kuuleman mukaan olisi noutanut sille määrätyltä kasvatusäidiltä, eräältä rouva Aspilta. Lapsen äiti halusi nyt hartaasti päästä kosketuksiin tyttärensä kanssa ja tahtoisi tulevaisuudessa pitää huolta siitä ja ohjata tai antaa ohjata hänen kasvatustansa. Neiti Liwin, äidin edustajana, ja kun tämä yhä tahtoi pysyä tuntemattomana, pyysi saada käydä rouva Muriuksen luona minä päivänä ja mihin aikaan tälle sopisi. Kun konserttimestari palasi kotiin oopperan harjoituksista, oli hänen vaimonsa itkettyneenä häntä vastassa eteisessä. Itkeskely ei kuulunut Alice-rouvan tapoihin eikä menetelmiin, ja konserttimestari, joka jo ennestään oli pois suunniltaan, pelästyi. Rouva antoi hänen lukea neiti Liwinin kirjeen, ja konserttimestari oli aivan ymmällä. »Eikö minulla jo muutenkin ole huolia enemmän kuin tarpeeksi, mitä?» sanoi hän. »Piru vieköön sen Liwinin!» Alice-rouvan olisi pitänyt huomata, että jokin jo ennestään raskautti hänen miestään, varsinkin kun tämä suoraan siihen viittasi. Mutta hän oli edelleen ajatuksinensa kiinni kirjeessä. Hyvin hermostuneena repi konserttimestari harmaita, harventuneita hiuksiansa: mikä, kuka se Liwin on, ja eikö Tilda ole heidän lapsensa, hänen henkensä lapsi, musikaalinen tyttö, jolla on temperamenttia? Eikö heillä aina ole riittänyt sentään leipää hänellekin asti? Ja vaatteita? Sitä ei Alice voinut kieltää. Mitä vaikeuksia tähän asti lieneekään ollut, niin olihan aina sentään ruokaa tullut pöydälle kaikkia varten, ja olivathan he sentään saaneet jotakuinkin vaatteitakin, olipa joskus vielä riittänyt huvituksiinkin. »Ettäkö Tilda viedään meiltä pois?» huusi herra Murius. »Äidillä on kai oikeutensa.» »Tämä on liikaa yhdellä kertaa», sanoi konserttimestari, »liikaa yhdellä kertaa lopenkuluneelle miehelle!» — ja hänen sisunsa alkoi kuohua, kun hän näki, että hänen vaimonsa oli masennuksissa ainoastaan Tildan vuoksi, näyttämättä ajattelevankaan hänen taakkaansa. Saman päivän aamupäivällä hän oli ollut kansliassa oopperanjohtajan luona ja peruuttamattomasti anonut eroansa. Hän tiesi paremmin kuin yksikään oopperanjohtaja, että hänen voimansa vähenivät, kivistys käsivarressa eneni, sormet kangistuivat. P.A. Murius ei sentään aikonut jäädä olemaan kuninkaalliselle hoviorkesterille häpeäksi. Hän oli jo pian kuusikymmentäkolmevuotias. Joka sen vaarallisen iän yli elää, voi ylistää itseään onnelliseksi, jos elämää yleensä voi onneksi sanoa, mutta useimmat eivät pääse yli, vaan sortuvat hautaan. Silloin on parasta ja kunniallisinta ajoissa vetäytyä paikalta, jossa sellainen äkillinen kuolemantapaus saattaisi sattua sopimattomaan aikaan, kuten esim. juuri ennen jotakin tärkeää symfoniakonserttia. Herra Murius ei ollut jättänyt ajattelematta omaisiansa. »Nyt», päätteli hän, »tulee rakas, kunnon poikani Roland omin apuinensa toimeen Amerikassa, lähettääpä kotiinkin vielä silloin tällöin jonkin dollarin, viimeksikin Tildan kesähametta varten. Ahkera Pontus saa opintolainan. Pääkonsuli Pasch ei kitsaile. Pikku viulunvinguttaja on jo kuusitoistavuotiaana saamaisillaan paikan pienessä soittokunnassa eräässä vaatimattomassa konserttikahvilassa, juuri sitä olen siitä pienestä, kiltistä poika parasta odottanutkin. Nyt on huolenani vain pitää kattoa heidän päänsä päällä vielä jonkin aikaa ja hankkia ruokaa, niin, ja tietysti Tildan koulunkäynti.» Mutta hän ei ollut ajatellut sitä taakkaa, minkä koti sälytti Alicen harteille silloin, kun Se Toinen ei voinut viihtyä, eikä sitäkään, että Alicen silmät alkoivat käydä aivan liian heikoiksi tuiki tarkkaa porsliinityötä varten. Eikä hänen mieleensä edes juolahtanutkaan, ettei oppilaita ehkä tulisikaan riittävästi, kun hän, Murius, arvatenkin yksi Euroopan musikaalisimpia miehiä, tarjosi opetusta. Niinpä hän oli sitten seisonut päällikkönsä edessä, ja ensimmäistä kertaa kolmeenkymmeneen vuoteen ei tämä ollut vastannut pyytämällä häntä rientämään takaisin orkesteriin, vaan sanonut: »Minä olen sangen pahoillani, konserttimestari Murius. Mutta onko se todella teidän vakaa aikomuksenne?» »Minä en ole mikään leikinlaskija», vastasi Murius, ja vain muutamien johtajan lausumien pahoittelun ja tunnustuksen sanojen jälkeen oli asia ollut selvä. Ensi syksystä alkaen konserttimestari Muriuksen ei enää tarvitsisi koskaan olla levoton siitä, ettei ehtisi ajoissa paikallensa. Kun hän jälleen oli tullut ulkoilmaan, oli hän tuntenut hirveätä epätoivoa. Siis ei enää tänne, ei enää tästä tutusta portista sisään, ei enää puolijuoksua pitkin tuttuja harmaita käytäviä. Ei enää istumista puolitukahduksissa tuskasta, peläten, että kaikki menisi mäsäksi, ja heräämistä siihen, että hän viime hetkellä pelastettuna yhtyi soittoon juuri siinä, missä pitikin. Kun orkesterin yhteissoitto täytti suuren huoneen, mitä muistoja se sisälsikään, mitä maailmankuuluisuuksia olikaan seissyt tällä näyttämöllä, kun hän, useimmiten piilossa, useimmille tuntemattomana, oli kuunnellut ja arvioinut kuuluisuuden todellisen arvon. Mennyttä, lopussa! Hän oli ajanut kotiin raitiovaunulla. Se oli välttämätöntä. Ja nyt hän seisoi ja piti kädessään neiti Liwinin kirjettä, josta hänellä ei ollut pienintäkään käsitystä, miten siihen oli suhtauduttava. Hän heitti sen syrjään ja kertoi sen sijaan, mitä tuntia ennen oli tapahtunut oopperakansliassa. Hän kiihtyi. »Totisesti, tapahtuihan nyt ensimmäisen kerran kolmeenkymmeneen vuoteen, että minulle vastattiin ainoastaan: 'Tehkää hyvin, olemme pahoillamme, hyvästi!' Ehkäpä he jo kauan olivat siellä ajatelleet: 'Kunpa tuosta vanhasta haaskasta vihdoin pääsisi!' Eiväthän he edes tiedä, mitä todellinen muusikeri on!» huusi hän. »Minun olisi pitänyt lähteä kauan sitten! Vielä viime vuonna, kun pyysin eroa, pidättivät he minua, muistatko sen, Alice?» »Muistan», vastasi tämä hajamielisesti. Herra Murius katsoi vaimoonsa. »Mitä tämä on?» huusi hän. »Sinähän näytät siltä kuin ajattelisit muita asioita!» »On niin paljon ajattelemista», vastasi rouva Murius. »Mitä!» huusi konserttimestari. »Paljon ajattelemista! On totisesti, mutta kuka tässä on saanut paljon ajattelemista? Etkö sinä käsitä, mitä tämä merkitsee minulle?» Kyllä rouva käsitti, mitä se merkitsi sekä hänelle että heille kaikille! Hän otti ylös neiti Liwinin rypistyneen kirjeen lattialta ja silitti sitä, mutta ei vieläkään löytänyt niitä lohduttavia sanoja, joita toinen kaipasi. »Eikö minulla ole vaimoakaan enää?» huusi herra Murius, repi tukkaansa ja huitoili käsiänsä. »Tuo kirottu kirjekö sinua yhä askarruttaa? Tuleehan vielä senkin aika!» Väsyneenä mielenliikutuksesta hän vaipui vihdoin sohvalle. Rouva Murius havahtui nyt ajattelemaan velvollisuuttansa, hoiteli häntä ja kääri peiton hänen ympärilleen. Konserttimestari ei jaksanut kärsiä enempää. Edellinen yökin oli ollut erittäin tuskallinen. Vaimo silitteli rauhoitellen hänen otsaansa, ja hetken kuluttua konserttimestari nukkui sikeään uneen. Tätä lomahetkeä käyttäen rouva Murius vastasi heti neiti Liwinin kirjeeseen ja määräsi siinä lausutun toivomuksen mukaan kohtaamisen päivän ja ajan. Mitäpä siinä oli lykkäilemistä? Paras kohdata se, mikä tuleva oli, tinkimättä. Herra Murius nukkui. Tilda tuli kotiin koulusta ja ryhtyi ompelemaan puolitekoista kesäpukuansa, joka oli ostettu Rolandin lähettämillä rahoilla. Rouva Murius näki, että tyttö salasi jotakin. »Mikä sinulla on, Tilda kulta?» »Kuinka niin, äiti, ei mikään.» Hetken kuluttua hän sanoi kuitenkin: »Rolandin pitäisi olla täällä.» Niin, Rolandia olisi tarvittu, ei vain hamekankaan vuoksi, vaan hänen itsensä läsnäolon, hänen suojeluksensa, hänen Tildalle antamiensa turvallisten neuvojen ja äidille suomansa tuen tähden. Sen he tiesivät molemmat ja hymyilivät hiukan toisilleen nyökäten, mutta kumpikin piti kuitenkin oman salaisuutensa. Tilda oli tavannut Alexin ulkona, se oli hänen salaisuutensa. Alexis oli tullut vastaan iloisena ja hilpeänä ja oli todellakin pysähtynyt, mutta vain kiireimmittäin ja sanoakseen hyvästi. Hän aikoi matkustaa ulkomaille isänsä ja äitinsä kanssa. Se sanottiin ikäänkuin ylhäältä päin, niin ylhäältä, että se oli luonut todellakin pitkän, erottavan välin. Tilda oli nähnyt hänestä, että kaikki, mitä heidän välillänsä oli ollut, oli nyt poissa, oli unohdettua, ohi, ilman mitään armoa enää, ja hyvin sivumennen ja kiireesti antaen kättä hyvästiksi oli Alexis jatkanut matkaansa. Tilda puristi huuliansa yhteen ja ompeli kuin vedon voittaakseen. Rolandin muisteleminen ei häntä auttanut, tämä kun joka tapauksessa oli vierailla mailla. Eikä kukaan muutoin voinut tehdä tekemättömäksi, ettei Alexis häntä enää ajatellutkaan. Sitten tuli Libert kotiin; hän puolestaan ei salannut mitään. Soittajan paikasta pienessä konserttikahvilassa ei ollut tullut mitään. Toinen viuluniekka oli sen saanut. Viimeksi tuli Pontus käytyään pääkonsuli Paschin luona, missä kysymystä opintolainasta oli lähemmin pohdittu. Lainan suuruus ei ollut kehuttava eivätkä sen ehdotkaan, kun pääkonsuli oli kuullut, että nuori mies asui vanhempiensa kotona. »Minun täytyy maksaa puolestani siellä», oli Pontus sanonut. »Mutta ei tietysti enempää kuin juuri senverran kuin todellisuudessa menee», vastasi pääkonsuli. »Ja täytyyhän minun ylioppilaana kulkea jokseenkin siivosti puettuna.» Olipa Pontuksella ollut rohkeutta lisätä: »Huomasiko herra pääkonsuli ehkä minun hännystakkini eilisillä päivällisillä?» »Minun vieraani», vastasi rikas mies synkännäköisenä, »minun vieraani ovat aina puetut niinkuin tulee olla, ja esiintyvät myöskin siten.» Onneksi oli rouva Pasch, erittäin miellyttävä nainen, samassa tullut sisään, mutta ei edes hänen viehkeytensä ollut saanut aikaan parempia ehtoja Pontukselle. Tälle myönnettiin vain peräti pieni, kuukautinen apuraha. »Minä olen», sanoi pääkonsuli, »kerrassaan hukkua köyhien ja lahjakkaiden miesten pyytelyihin.» Pontuksen toiveet olivat tosin näyttäneet kerran hyvinkin toisenlaisilta, mutta sen uudestisyntymisen, jota hänen äitinsä oli ajatellut, kun nuorten täytyi oppia tahtoaan vallitsemaan ja ottamaan edesvastuu omille niskoillensa, sen hän jo oli käynyt läpi. Hän tiesi kumarruksensa olleen mestariseos velvollista kiitollisuutta, suurta kunnioitusta vallanpitäjää kohtaan ja sen ohella sopivaa omanarvontuntoa. Sen kumarruksen jälkeen, joka tuntui tehneen hyvän vaikutuksen varsinkin yhä läsnäolevaan rouva Paschiin, olivat hänen mietelmänsä hänen yksityinen asiansa. Illalla rouva Murius istui tehden laskelmiansa. Ilman palvelijaa ja siinä tapauksessa, että mies saisi riittävän paljon ja verraten kunnollisesti maksavia oppilaita, elleivät rouvan silmät kävisi huonommiksi, ja jos Libert saisi työtä, sekä suurimpaa säästäväisyyttä noudattaen voisi kai taloa yhä pitää koossa. Mutta silloin kyllä ei saisi ainoakaan paikka antaa perään, ei saisi tapahtua ainoankaan päivän sairautta, ei pientäkään onnettomuutta. Siinä istuessaan hänen mieleensä tuli, että Tildalle tietenkin olisi parasta, jos hänen oikea äitinsä vihdoinkin pitäisi hänestä huolta, jotta hän saisi hyvän ja kunnollisesti loppuunsuoritetun kasvatuksen. Neiti Liwinin puheesta tuntui kuin tarjottaisiin lapselle erittäin edullisia ehtoja. Mutta kun rouva Murius oli tätä itselleen moneen kertaan toistellut ja karkoittanut kaiken järjettömyyden, pulpahti kyynelvirta kuitenkin valtoimena esiin ja hämmensi kaikki laskelmat. Huoneessa, jossa hän asui yhdessä Tildan kanssa, makasi lapsi hiljaa, silmät auki. Alice meni hänen luokseen ja silitti kädellään hänen kuumaa otsaansa. Tilda tarttui hyväätekevään käteen ja painoi poskeansa sitä vastaan. Hän ei itkenyt, piti vain kiinni, ja rouva Murius näki, että katse oli suunnattu kauas täältä — täynnä ylpeyttä, päättäväisyyttä ja uhmaa, täynnä kysymyksiä, joita oli mahdoton sanoiksi pukea. Kaikkia noita kysymyksiä _miksi_, joihin jokaisen täytyy itse oppia vastaamaan. 9. Määräpäivänä Elma Liwin meni sovittuun aikaan tapaamaan rouva Muriusta. Muriusten portaisiin hän oli jo kerran ennen hiipinyt, vielä epävarmana, epäröivänä, ilmituloa peläten. Mutta hän oli vähitellen havainnut vaikeuksien olevan vähäisempiä kuin oli kuvitellut. Rouva Muriuksen kirje oli ollut sävyltänsä suostuvainen, eikä siinä tuntunut valitusta, vielä vähemmän vaatimuksia. Kenties vähäisen haikeutta. Oven avasi pieni, pyöreäposkinen olento, jolla oli ystävälliset, harmaat silmät, joka ei ollut nuori eikä vanha, ehkäpä pikemminkin vanha, koska oli niin paljon ryppyjä silmien ympärillä ja niin paljon harmaata jo ohenneessa tukassa, joka oli kiireesti kierretty pieneen sykkyrään niskaan — mutta kun hymy pilkahti esiin, oli se nuori. »Oletteko rouva Murius?» »Olen», vastasi pieni olento, »tehkää hyvin, astukaa sisään.» Ääni tuntui hyvin lempeältä ja epävarmalta heti neiti Liwinin lyhyen, varman kysymyksen jälkeen. Elma saatettiin konserttimestarin suureen huoneeseen, talon parhaaseen. Hän oli kuitenkin heti ehtinyt huomata, että eteinen oli huonossa järjestyksessä, täynnä laatikoita ja arkkuja, joiden päälle oli sattunut jäämään lattiaharja ja tyhjentämätön rikkalapio. Eräässä nurkassa seisoi seinää vasten nojallinen korkea nuottijalusta, asenteeltaan omituisen hyljättynä. Konserttimestarinkin huoneen laita oli niin ja näin; virttyneet tapetit, joita vain vajavaisesti peittivät parittomat nuottihyllyt, kirjakaapit, vaatekaapit ja verhon takana oleva pesulaite. Sohvalle oli huolimattomasti nakattu huopapeite. Puoleksi auki jääneestä ovesta saattoi nähdä pieneen ruokasaliin, jossa oli suuri pöytä, tällä hetkellä täynnä ompeluvaatteita. Rouva Murius tarkkasi arvokkaan yksinkertaisesti puettua naista, joka istui konserttimestarin natisevaan korituoliin, kun taas hän itse istahti pienemmälle tuolille, jonka selkämystä oli lyyranmuotoinen, sinänsä kaunis istuin, vaikka tyylinvastaisesti päällystetty joskus ylijääneellä plyysipalasella. Vieras näytti hänestä arvokkaalta, vaikkei juuri sellaiselta, jolle olisi tehnyt mieli uskoa surujansa. »Minä olen täällä», alkoi neiti Liwin, »Matildan äidin pyynnöstä.» »Me olemme aina sanoneet häntä Tildaksi», sanoi rouva Murius. »No niin, Tilda. Onko hän hyväntapainen tyttö?» »Herra Jumala!» huudahti rouva Murius. »Hyväntapainenko? Joka on herttaisin, lämminsydämisin olento, mitä ajatella saattaa! Ja anteeksi, että minä kysyn heti, onko tarkoitus viedä hänet meiltä pois?» »Kyllä se on aikomus», vastasi Elma. »Se on hänen äitinsä nimenomainen tahto. Jos te olette häneen kiintyneet...» »Jaa, kiintyneetkö?» keskeytettiin uudelleen. »Josko me kaikki olemme häneen kiintyneitä!» »Niin, ymmärrän kyllä», jatkoi neiti Liwin, »että ero tulee vaikeaksi. Mutta rakas rouva Murius...» Rouva Murius huudahti: »Hänhän ei edes itse tiedä muuta, kuin että hän on meidän oma lapsemme.» Tämä oli ilmeisesti yllätys äidin edustajalle. Hän oli hetken hiljaa ja sanoi sitten kuivakiskoisesti: »Onkohan ollut oikein viisasta antaa hänen kasvaa siinä harhaluulossa? Ennemmin tai myöhemminhän täytyy totuuden kuitenkin tulla ilmi.» »Jaa, viisastako? Sitä me emme olisi ikinä tulleet ajatelleeksi.» Niissä sanoissa ei kuitenkaan ollut mitään kiihkoa. Rouva Muriuksen huudahduksissa ja huomautuksissa ei ollut vihaa eikä kaunaa. Elma tarkkasi häntä, kuten oli tottunut tarkkaamaan ihmisiä, joiden kanssa joutui tekemisiin kauppa-asioissa: ei, tuo ei ollut mikään vastustaja tai oman etunsa tavoittaja, saati pentuansa puolustava naarastiikeri. Hänen esiintymisessään tuntui vain alakuloisuutta ja jonkinlaista tottumusta kohtalon iskuihin alistumiseen. »En tiedä, kuinka ilmaisisin vilpittömän osanottoni», sanoi Elma lempeämmin. »Mutta tytön oman edun vuoksi, rouva Murius, eikö totta, rohkenen toivoa, että häntä kehoitetaan suostumaan äidin tarjoukseen. Hänen itsensä vuoksi täytyy karttaa kaikkia kiihoittavia kohtauksia.» »Ottaako äiti hänet luoksensa?» kysyi rouva Murius. Elma vastasi: »Ei. Äiti on — on naimisissa eikä voi pitää tyttöä kotonansa. Tilda tulisi minun luokseni — kasvattityttärenä. Minä tulisin pitämään hänestä huolta ja te voitte olla vakuutettu, että teen sen tunnollisesti.» »Mitä saattaa äidillä olla meitä vastaan?» kysyi rouva Murius hiljaisella äänellä. »Äiti on teille kiitollinen; hän on valmis suorittamaan kaikki Tildan vuoksi syntyneet kustannukset, kohtuullisen arvion mukaan. Mutta rouva Murius» — Elma loi silmäyksen ympärilleen, niin arkatuntoisesti kuin suinkin mahdollista mutta salaamatta viittausta, että hän oli huomannut, kuinka köyhää ja kulunutta kaikki täällä oli: »ajatelkaa ennen kaikkea, että lapsi täst'edes saa aivan toisenlaiset elinehdot. Mehän voimme puhua suoraan. Tästälähin ei hänen suhteensa säästetä mitään.» »Sen olen ymmärtänyt», vastasi rouva Murius vielä hiljaisemmin. Hänen mieleensä muistuivat omat ainaiset laskelmansa, jotka kävivät yhä sotkuisemmiksi. Samana aamuna oli eräs konserttimestarin varmimpia oppilaita lopettanut, kun opettajan kärtyisyys teki tunnit mahdottomiksi. Ja silmälääkäri oli hänelle itselleen sanonut sangen vakavat sanat. Joka tapauksessa oli selvää, että Tildan, jos hän jäi kotiin, täytyisi lopettaa koulunkäyntinsä, ja se oli surullinen asia. Elma Liwin sanoi: »Minä olen ajatellut ensi aluksi ottaa hänet mukaani ulkomaille kesän ajaksi. Sehän on varmaankin Tildalle suuri ja ehkä kaivattu elämys». »On varmaan», vastasi Alice Murius. Ulkomaanmatkat olivat kokonaan kaikkien vähänkin järjellisten toivomusten ulkopuolella Muriuksen perheessä. Kun matkustettiin, tehtiin se pallokartalla. Siten ei ollut pitkä matka Pariisiin eikä Kiinaan, ja seuramatkat maan ympäri olivat tehneet monen iltahetken lampun ääressä onnelliseksi ja hilpeäksi. Syntyi äänettömyys. Kaikki oli käynyt hyvin, Elma Liwin oli siitä kiitollinen. Paljon enempää ei enää ollut puhumista, oli jäljellä vain yksi asia: »Onko tyttö ehkä nyt kotosalla?» »Ei, mutta tulee pian.» »Tahtoisin kernaasti nähdä hänet.» Ei sanaakaan tiedustelua siitä, kuinka rouva Murius oikeastaan oli aikanaan tullut ottaneeksi lapsen haltuunsa. Ei ainoatakaan äidillistä kysymystä lapsen aikaisemmista vuosista, ensimmäisistä askelista, ensimmäisistä kivuista, ensimmäisistä pienistä ymmärryksen ja yritteliäisyyden merkeistä. Ei pienintäkään halua saada kuulla jotakin kolmen veljeksen hellyydestä, lasten leikeistä ja lauluista, kiistoista ja kahnauksista, kirkunasta ja kyynelistä — ja naurusta, johon oltiin läkähtyä; päähänpistoista ja pukuleikeistä; pidoista ja syntymäpäiväkesteistä yhden makeispussin varassa; huviretkistä kevätsunnuntaisin, harvinaisista maillaoleskeluista joinakin kesinä. Ei pyydetty kertomaan illoista, jolloin rouva Murius oli koonnut heidät kaikki työnsä ympärille, kertonut omasta nuoruudestaan tai muita tarinoita, nauranut tai ollut liikutettu heidän kanssaan. Libert ja Tilda istuivat aina lähinnä äitiä, enimmäkseen lattialla, päät hänen polviaan vasten. Ja äkkiä saattoi konserttimestari ilmestyä ovelle, valmiina lähtemään illan oopperanäytäntöön, mutta kesken suurintakin kiirettä sentään pysähtyen minuutiksi heitä katsomaan. Ja sitten he kaikki hypähtivät pystyyn ja juoksivat parvekkeelle katselemaan, kun isä kiiruhti pois. Ja Tilda huusi, niin että täytyi kieltää: »Isä, isä!» Kaikki tämä välähti yhtenä näkynä rouva Muriuksen mielessä, mutta neiti Liwin ei tuntunut välittävän sellaisista pikkuseikoista. »Älkää antako minun häiritä itseänne, rouva Murius», sanoi hän vain. »Minä pyydän vain saada odottaa täällä, kunnes tyttö tulee kotiin.» Hän oli päättänyt pysyä tyynenä, heltymättä, täydellisesti hallita itseänsä, ja rouva Murius tuli tosiaan vakuutetuksi saattavansa yhtä hyvin jättää vieraan yksin odottamaan Tildaa. »Ehkäpä», ajatteli hän, »haluaa neiti Liwin mieluimmin nähdä Tildan ilman todistajia, kenties hän arvelee siten voivansa paremmin muodostaa ensimmäisen arvostelunsa.» Keittiössä olikin monta askaretta emäntää odottamassa, ja hän meni niitä hoitamaan. Piipahtipa välillä vielä pariin puotiinkin. Hänen murheensa oli liian suuri, sitä täytyi tuuditella puuhailulla, mitä proosallisinten ainesten: jauhetun lihan, ryytien, perunajauhojen ostoksilla. Kun Tilda saapui kotiin harpaten kolme porrasta kerrallaan, oli keittiön ovi lukitsematta, mutta keittiö tyhjänä: äiti oli siis vain pikimmältään pistäytymässä ulkona. Laulaen säkeitä oopperasta »Pajazzo» heilautti Tilda takkinsa eteisen naulaan ja hattunsa hyllylle. Se oli tuttu aaria: »Naura, Pajazzo!» — niin sopiva, kun ei enää ole iloista hetkeä odotettavana. Elma kuuli äänen, kuuli tytönaskelet pienessä ruokasalissa, näki puoliavoimesta ovesta vilahdukselta raitaisen hameen lievettä. Veri kuohahti päähän, kurkkua kouristi. Kuinka tyynenä hän olikaan aina tähän hetkeen saakka istunut, tilannetta täysin vallitsevana! Mutta äkkiä luhistuivat kaikki laskelmat. Elävä ihmislapsi on tullut hänen lähettyvilleen, vilahtelee, ääntelee, hengittää tuolla, juoksee, liikkuu, on olemassa — ja se on hänen lapsensa! Elma nousi paetakseen, kykenemättömänä, se oli ainoa, mitä hän tunsi, kohtaamaan tätä. Hänen niskansa tuntui kankealta, sydämentykintä kävi kiivaammaksi, teki kipeää. Vaivoin hän sai astutuksi pari askelta, mutta sitten hänen täytyi pysähtyä, kaikki alkoi silmissä pimetä eikä hänellä enää ollut oikein selvillä, missä hän oli. Ja tuolta, viereisestä huoneesta, samalla jostakin kaukaa, kuului yhä askelia, hyräilyä, pari akordia pianolla, paperin tai kankaan kahinaa. Siellä liikkui ja eli tyttö: hänen lapsensa. Ja äkkiä hän tuli kynnyksen yli ja seisoi Elman edessä. »Anteeksi, minä en tiennyt. Neiti odottaa ehkä isää?» Elma pudisti päätään. »Auta minua», sai hän vain sanotuksi. Hän viittasi haluavansa istua, ja Tilda tarttui hänen käsivarteensa ja talutti hänet parin askelen päässä olevaan korituoliin istumaan. Sitten hän riensi noutamaan vettä, nosti lasin vieraan huulille ja juotti tätä. »Oletko sinä Tilda?» kysyttiin heikolla äänellä. »Olen.» Elma katsoi ja katsoi. Nyt hän oli sen verran tointunut, että saattoi nähdä. Tuo oli siis hänen lapsensa, tuo sanomattoman suloinen olento. Hänen oli täytynyt nähdä tyttö jossakin ennen, kaikki hänessä tuntui niin ihmeen tutulta, niin ennakolta rakkaalta. Elma ei kuitenkaan saattanut tarkata yksityiskohtia, ei etsiä mitään yhtäläisyyksiä, hakea sen tai tämän luonteen merkkejä. Hän vain ahmi lasta, pysähtyi hellyydestä nälkäisenä, sairaana, katselemaan jotakin hiussuortuvaa, silmien kiiltoa, pientä, pyöreää kaulaa, jonka ympärillä oli kapea, musta samettinauha, ja siinä vanhanaikainen kultalankaristi. Rinnassa tuntuva tuska ei hellittänyt, raastetun sydämen tykintä oli yhtä kiivasta ja julmaa. Mutta nyt vain hurjasta kaipuusta saada painaa tätä lasta povelleen. Tyttö seisoi odottavana, mielessään levottomana kuunnellen, eikö keittiöstä kuuluisi ääntä, joka osoittaisi äidin palanneen ja tulevan vapauttamaan hänet vastuunalaisuudesta tuon ilmeisesti sairaan, kummallisen, vieraan naisen suhteen, joka oli istunut täällä yksinään. Aivan tuntematonhan vieras ei tosin ollut, Tilda oli nähnyt hänet, Aleksis oli teatterissa maininnut hänen nimensä: neiti Liwin; mutta mitä hän täältä haki? Elma katsoi vain kättä, joka piti vesilasia, ja jota hänen teki mielensä suudella. Mutta äskeinen pyörrytys alkoi uudelleen. Hänestä tuntui, että hän luisui jonnekin alas, pois — hän ehti vain kuiskata tuskin kuuluvasti: »Tilda, Tilda, katso minua. _Minä olen sinun äitisi_.» Pelästyksestä huudahtaen tyttö pani vesilasin pois ja juoksi keittiöön. Rouva Murius tuli vastaan keittiönovella, kun Tilda oli ehtinyt sinne sen ajatuksen ahdistamana, että neiti Liwin ehkä ajaa takaa, ja aikoi syöstä alas portaita ja ulos. »Äiti!» huudahti hän. »Tuolla sisällä on ihminen —» »Niin on, niin on, lapseni.» »Hän on varmaankin hyvin sairas ja äiti, äiti, minä luulen, että hän on hullu. Minusta tuntui aivan kuin hän olisi kuiskannut: Minä olen sinun äitisi.» »Ehkä sinä kuulit väärin, pikku Tilda», vastasi rouva Murius. »Ota vastaan nämä ostokset ja pane perunat tulelle.» 10. Alice Murius saattoi olla väsynyt ja murheellinen, mutta ei neuvoton. Eräästä kaapista, jossa säilytettiin minkä mitäkin, hän otti nopeasti lääkepullon, jonka kyljessä oli kirjoitus »Hermotippoja», ja joka joskus oli hankittu konserttimestarin vuoksi. Hän kaatoi vähän sen sisällyksestä, joka tuntui vahvasti kamfertilta, lusikkaan panemaansa sokeripalaan, ja pakotti sairaan nauttimaan sen. Valeli sitten Kölninvedellä hänen ohimoltaan. Neiti Liwin tointuikin verraten pian. »Minun sydämeni on huono», sanoi hän anteeksi pyydellen, huokaisten pari kertaa ikäänkuin koetellakseen, minkä verran se vielä saattoi kestää. »Rakas rouva Murius, antakaa anteeksi kaikki vaiva.» »Te näytätte jo reippaammalta», lohdutteli rouva Murius. Elma huokaili vielä hetken ja sanoi sitten: »Minä pelkään pelästyttäneeni lasta äsken. Unohdin aivan, ettei hän vielä tiedä muusta perheestä kuin teidän. Tarkoitin selittää hänelle tulleeni tänne hänen äitinsä edustajana, mutta tulin puhuneeksi sekavasti, pelkäänpä sanoneeni ihan väärin, kun juuri sillä hetkellä tunsin pyörtyväni.» »Neiti rakas», vastasi Alice Murius ja katsoi toisen kartteleviin silmiin — äänetön ja lyhyt kohtaus kuin kädenanto. »Minä kyllä selitän asian, älkää olko levoton.» Elma peitti kasvonsa käsillään ja hengitti taas hitaasti ja syvään. Niin sairas kuin äsken hän ei enää ollut, mutta kuitenkin hyvin heikko. Hänen täytyi saada auto ja päästä kotiin. Hän mutisi: »Ja rouva Murius, antakaa hänet minulle! Auttakaa minua! Se on äidin tahto, hänen viimeinen ja ainoa toivonsa elämässä.» »Kyllä, minä lupaan, koska se on onnettoman äidin tahto.» Illalla Alice Murius otti lapsen kahden kesken pieneen makuuhuoneeseen kertoen hänelle raskaan totuuden, että hän oli heillä oikeastaan lainalapsi ja että lainaa nyt vaadittiin takaisin. Ruokasalissa istui Libert soitellen nuoteista, joita hän oli saanut lainaksi suojelijoiltaan musiikkikaupassa, uusia, ja aivan uusien säveltäjien nuotteja. Joka rivi merkitsi hänelle tuntemattomien ystävien ja hengenheimolaisten löytöä, joilla oli sanomattoman arvokasta uutta hänelle kerrottavana. Hänen poskensa hehkuivat, hänen teki mielensä huutaa. Kerta toisen jälkeen hän oli vähällä juosta Tildan luo kysymään, eivätkö nämä merkilliset sävellykset olleet saman hengen lapsia — vaikka tietenkin äärettömän paljon parempia — kuin hänen omat pienet sävellyksensä. Mutta kun Libert ei hennonut jättää nuottejansa edes sellaisen kysymyksen vuoksi, saivat Tilda ja hänen äitinsä olla häiritsemättä, ja poika pääsi näkemästä, kuinka nämä molemmat istuivat sängynlaidalla toisiansa syleillen ja niin itkusta menehtyneinä, etteivät olisi edes ymmärtäneet, mitä Libert tarkoitti. Totuutta ei kuitenkaan voinut ajanmittaan salata häneltä eikä Pontukselta. Rouva Murius tiesi, että onneton nainen odotti sanomaa ratkaisusta. Jo pari päivää käyntinsä jälkeen oli neiti Liwin kirjoittanut uudelleen, kiittäen osakseen tulleesta hyvyydestä, mutta myöskin ilmoittaen nyttemmin täysin toipuneensa ja odottavansa mahdollisimman pian tietoa, minä päivänä hän saisi ryhtyä huoltamaan Tildan kohtaloa. Hän ilmoitti pitävänsä omasta puolestaan viisaimpana, että tyttö ja hän tapaisivat Keskusasemalla, alkaakseen vastaisen yhteisen elämänsä sillä matkalla, jota hän oli suunnitellut ilahduttaakseen lasta ja voittaakseen hänet puolelleen. Ja kun sitten vielä oli mennyt muutamia päiviä eikä hän saanut vastausta rouva Muriukselta, kirjoitti hän toistamiseen, tällä kertaa hiukan jyrkemmin, hiukan vaativammin. »Minä en tahdo matkustaa», huudahti Tilda. »Minä en tahdo lähteä pois. En halua toista äitiä.» Koulujen lukuvuosi oli päättynyt. Oopperakausi niinikään. Joka ilta pidettiin Muriuksen perheessä perheneuvotteluita. Perheeseen luettiin Garibaldi, oopperalaulaja Wattman ja muutamia muita ystäviä. Kaikkia heitä asia kiinnosti ja kaikki he olivat sitä mieltä, että Tildalle oli tapahtunut onnenpotkaus. Eihän tässä tarvinnut rikkoa välejä vanhan kodin kanssa. Oli tehty vain edullinen tarjous, jota piti käyttää hyväkseen. »Niin minä olen aina tehnyt», sanoi Garibaldi. Mutta konserttimestari istui synkkänä. Hän oli kuin puristettu sitruuna, palveluksensa suorittanut mauri, vanha ukko, joka ei enää kyennyt huolehtimaan perheestänsä. Tilda ei uskaltanut katsahtaa konserttimestariin: hänhän saattaisi lukea kaikki Tildan ajatukset. Nyt hän ymmärsi niin monta seikkaa: miksi konserttimestari oli saattanut kummastella hänen musikaalisia taipumuksiaan. Siksi, ettei Tilda ollut hänen oma lapsensa. Ja kun Tilda kerran oli kysynyt, eikö hän ollut iloinnut, kun hän, tyttö, syntyi — niin konserttimestari, joka piti enimmän tytöistä, oli vain vastannut: »Hm.» Tässä oli selitys. Tosin piti ukko hänestä, sitä ei voinut epäillä, mutta tuo »hm» oli johtunut siitä, että Tilda oli vain ulkoa kannettu heidän kotiinsa viiden kuukauden vanhana. Ja kuitenkin he olivat olleet äärettömän hyviä hänelle, sekä isä että äiti. Eräs ääni hänen sisässään sanoi selkeästi: »Nyt sinun pitää nostaa taakka heidän niskastaan.» Mutta ääneen hän huusi: »Neiti Liwin, joka ei edes tiedä, mitä hän sanoo, mitä hän minusta tahtoo? Ei kukaan voi minua pakottaa!» »Ilmetty Gavelström!» mutisi Garibaldi itsekseen. Libert sanoi: »Mehän voimme toimia yhdessä, sinä ja minä, Tilda, ja elättää itseämme soittelemalla pitotilaisuuksissa.» Viulunvinguttaja ei ollut osoittanut suurta surua kuullessaan, että Tilda ei ollut hänen oikea sisarensa, sillä sehän ei muuttanut mitään Tildassa eikä hänen omissa tunteissaan. Omasta puolestaan hän aikoi edelleenkin pitää häntä sisarenaan. Minkävuoksi siis niin paljon kyyneleitä ja murhetta? Mutta Pontus neuvoi: »Älä ole lapsellinen, Tilda. Meitähän sinä aina voit käydä katsomassa, ja sinullehan on luvattu erinomaiset olot. Saat ehkä tulla ylioppilaaksi, jos tahdot, ja se sinun pitäisi tehdä.» Olisi voinut luulla, ettei Pontuksella itsellään olisi ollut mitään vastaan, vaikka hän itse olisikin ollut se, joka viiden kuukauden vanhana kannettiin taloon huopapeitteeseen käärittynä. Aika kului ja neiti Liwin kirjoitti kolmannen kerran. Se käsitys oli hänessä vain vahvistunut, etteivät nuo Muriukset olleet, niinkuin hän jo alusta pitäen oli aavistanutkin, kovin kunnollista väkeä, ainakaan sellaista, joka käsittelee määrättyjä asioita järjellisellä tavalla. Tätä tosin ei kirjeessä sanottu, mutta kirje oli kuitenkin kylmempi ja niin sanoaksemme afääriluontoisempi kuin kumpikaan edellinen. Ratkaisua ei käynyt enää lykkääminen. Täytyi ilmoittaa määräpäivä, milloin tyttö saapuu, tai ryhtyä avoimeen taisteluun, pakottaa oikea äiti astumaan esiin, eikä mikään mahti maailmassa olisi voinut saada Alice Muriusta vaatimaan sitä, niin kauan kuin äiti itse tahtoi pysyä salassa. Mihin suuntaan neuvottelut Muriuksen salinpöydän ääressä kääntyivätkin, tiesi Alice, että Tildan kohtalo ennemmin tai myöhemmin täytyi ratkaista. Tilda ei väsynyt vastustamaan: »Antakaa minun matkustaa Amerikkaan Rolandin luo. Niin se neiti Liwin unohtaa minut.» »Ehkä hän, mutta ei sinun äitisi», vastasi rouva Murius. Siinäpä se oli. Oli olemassa äiti — ja kun Tilda katsoi rouva Muriukseen ja tiesi, mitä äiti merkitsi, ei hän saattanut täysin ylläpitää kapinahenkeä. Vihdoin Pontus aikaansai ratkaisun. Hän otti Tildan huoneeseensa, sulki oven, pyysi häntä istumaan, järjesteli ensin kirjojaan pöydällä, voittaakseen minuutin, pari. Sillä se oli hänelle tarpeen. Lopuksi hän sanoi: »Rakas Tilda, minä olen yhtä kiintynyt sinuun kuin kaikki muutkin meillä. Mutta minä olen tässä perheessä ainoa — paitsi kenties, minä sanon kenties, Roland — joka olen järkevä, ja sentähden täytyy minun — —» »Minä tiedän, mitä sinä tahdot!» huusi Tilda. »Mitä sitten?» »Ei, sano se itse, sano vain julki!» Pontus huomasi, että Tildan kasvoille syntyi kankea ja kummallinen ilme, jommoista hän ennen ei ollut nähnyt. Silmät olivat sangen tummat, uhmaavat ja päättäväiset. Tytön oli täytynyt sisässään käydä ankaraa kamppailua, josta hän ei ollut tiennyt mitään, mutta josta Tilda nyt tällä sekunnilla luopui... Oli kuin hän, Pontus, olisi asettanut Tildan seinää vasten, kuin teloitettavaksi tuomitun: seinä takana, pyssynluodit edessä. Tuomittu lakkaa äkkiä vastustamasta ja alistuu kohtaloonsa. Pontuksen kävi sääliksi, mutta hän ei saattanut lakata olemasta ainoa järkevä ja epämusikaalinen tässä epäkäytännöllisten fantastien perheessä, jotka eivät koskaan ottaneet lukuun tuloja, etua tai edes tulevaisuuden mahdollisuuksia — ja hänen täytyi senvuoksi jatkaa: »Rakas Tilda, sinun täytyy käsittää velvollisuutesi.» »Minä olen sen jo käsittänyt», vastasi Tilda. Nousi sitten ja huusi tulipunaisena: »Etkö sinä käsitä, hölmö, että minä olen käsittänyt sen kauan sitten? Täällä minä olen ollut taakkana vuosikausia, kuluttanut ja repinyt rikki ja syönyt, enkä milloinkaan ajatellut muuta kuin hölynpölyä. Koko elämäni ei riitä korvaamaan sitä kaikkea. Mutta minun on tehnyt mieleni pitää kiinni vielä pikkuisen, vain muutamia päiviä edes — sittenkin, sittenkin!» »Hyvähän se on, Tilda», sanoi Pontus ystävällisesti, »mutta sinä olet tehnyt taakan vain raskaammaksi äidille.» Se sattui. Tilda oli ääneti ja mietti. Pontus oli oikeassa; Pontus kaikessa karkeudessaan oli kuitenkin muistanut tärkeintä: äitiä. »Minähän tässä olenkin hölmö», sanoi Tilda sitten. Niin tehtiin päätös: Tilda suostui vapaaehtoisesti neiti Liwinin toivomuksiin tai määräyksiin. Hän teki sen kiitollisena, kirjoitti rouva Murius, ja niin määrättiin lähtöpäivä. Nämä epäkäytännölliset ihmiset, konserttimestari Murius ja hänen vaimoina, kieltäytyivät kuitenkin jyrkästi ottamasta korvausta menneeltä ajalta. Rouva Murius torjui tarjouksen lempeästi, konserttimestari suuresti suuttuneena. Tästä keskusteli heidän kanssaan neiti Liwinin lähettämä juristi, hänen luottamusmiehensä raha-asioissa. Hänen täytyi tyytyä vain siihen, että sai jättää pienen summan sopivien matkavaatteiden ja matkalaukun hankkimiseksi Tildalle. He tapasivat toisensa asemasillalla, Elma ja Tilda. Kotiväestä oli Tildaa saattamassa ainoastaan Libert, joka kantoi hänen uutta matkalaukkuaan. Olisi ollut liiaksi hermoja kysyvää, jos useampia olisi tullut mukaan, syntynyt vain turhia kohtauksia, jotka muiden matkustajain aikana olisivat olleet kiusallisia, sen he kaikki olivat käsittäneet. Neiti Liwin oli paikalla ennen lapsia. Hän odotti makuuvaunun oven edustalla. Hänen tavaransa oli jo viety vaunuun. Hän tarttui molempien käteen, ja Tildasta hän tuntui aivan toisenlaiselta kuin se henkilö, joka heillä kotona käyttäytyi niin kummallisesti ja jolle oli pitänyt antaa tippoja, paljon vieraammalta, ylhäiseltä ja välinpitämättömältä. »Eikö totta, Tilda, tämähän on sinun kasvatusveljesi?» kysyi hän Libertiin viitaten. Tilda vastasi: »Kasvatusveljenikö? Siksi neiti ei koskaan saa minua häntä kutsumaan.» Siitä ei neiti pahastunut, hymyili vain heikosti. Libert vei sisään Tildan messinkihelaisen matkalaukun, katseli ympärilleen mukavassa ensiluokan vaununosastossa, jossa Tilda saisi olla ihan yksin, kun työntöovi neiti Liwinin osastoon pantaisiin kiinni. Libert kävi tällaisessa makuuvaunussa ensimmäistä kertaa elämässään, ja äkkiä hän tunsi kaipaavansa Tildaa, sillä täältä he olisivat saaneet runsaita vaikutelmia toisilleen kerrottaviksi. Tällä välin Tilda seisoi äänettömänä asemasillalla neiti Liwinin vieressä. Hänen katseensa oli nyt kiintynyt suureen valkoiseen kellotauluun, jonka musta minuuttiviisari antoi hänelle vielä viisi minuuttia aikaa — neljä minuuttia. »Minun täytyy käsittää velvollisuuteni», ajatteli hän. Libert palasi, veti hänet hiukan syrjään ja sanoi kiireisesti: »Kuule, viime yönä kirjoitin pienen sävelmän, otapas huomioosi instrumenttaus! Se on tarkoitettu sinulle hyvästelyksi.» Ja kömpelösti hän pisti moneen kertaan taitetun kankean nuottipaperin Tildan käteen. Hän aikoi sanoa vielä jotakin, mutta siitä ei tullut mitään. Niinpä hän teki päätöksensä, syleili Tildaa kovasti puristaen, unohti sanoa hyvästiä neiti Liwinille ja juoksi tiehensä taakseen katsahtamatta. Juna jyski pois asemalta. Tilda painautui osastonsa etäisimpään nurkkaan, hän ei tahtonut tietää, ei nähdä mitään, ei edes Tukholman ympäristöä, jota Garibaldi oli kehoittanut häntä katselemaan. Hän ei tahtonut ajatella mitään. Hän oli hyvillään, että neiti Liwin vielä viipyi käytävässä ja näytti kiinnostuneen siihen, mitä ikkunasta näkyi. Hämärästi Tilda aavisti, että tämä tapahtui ystävällisyydestä ja herkkyydestä, ja hän oli siitä kiitollinen. Hän piti kädessään Libertin hyvästelysepitelmää ja aukaisi hetken kuluttua paperin. Siinä oli vanha hoku: Neiti Itse se se Niin, se oli niin Libertin kaltaista. Ja tuohon rakkaaseen, tuhmaan vanhaan tekstiin hän oli sepittänyt kokonaisen pikku-concerton, monin eri instrumentein, tosiaan sangen merkillisen instrumenttauksen. Pieni viulunvinguttaja oli ulkona etsimässä tietänsä omin päinsä — myöskin hän. Tilda suuteli paperia. Sitten hän suoristi ryhtiänsä ja istui odottelemassa saattajaansa kyynelettömin silmin ja vakavana kuin viisitoistavuotias suuri tyttö ainakin. NELJÄS OSA 1. Kerran viikossa, joka sunnuntai, rouva Murius kirjoitti pojalleen Rolandille Amerikkaan. Terveenä ja sairaana, iloisena ja suruisana, oli joutoaikaa tai kiirettä, aina hän sai jostakin raosta sen hetken, joka tarvittiin kotoa odotetun raportin antamiseen. Se amerikkalainen pomo, jolle Garibaldi oli Rolandia suositellut, ei todellisuudessa ollutkaan niin suuri ja mahtava mies kuin ensin oli luultu. Mutta hän oli kuitenkin hankkinut Rolandille toimen, josta ei tosin ollut suurta palkkaa, mutta pienestäkin palkastaan hän säästi ahnaasti, voidakseen lähettää kotiin jonkin dollarin silloin tällöin. Sitäpaitsi oli toimessa mahdollisuus kunnostautua ja yletä. Se ei ollut niinkään huono asema, ja monen oli täytynyt tyytyä huonompaankin. Itsestään Roland ei puhunut paljon. Ei mitään yksinäisistä illoista tympeässä täyshoitolassa, silloinkuin iltaa ei käytetty johonkin kurssilla käyntiin. Ei mitään myöskään koti-ikävästä tai siitä, kuinka hänen mielessään kangasteli ahdas tukholmalainen asumus, jonka hänen äitinsä, ainakin hänen mielestään, oli loihtinut mitä ihanimmaksi olinpaikaksi. Mutta rouva Murius luki rivien välistä ja kirjoitti itse sen mukaan, ja usein oli Tildakin liittänyt muutamia sivuja äidin kirjeeseen, niin että Rolandilla lukitussa pöytälaatikossaan Amerikassa oli kaksi vähitellen kasvavaa kirjekasaa, molemmat yhtä rakkaita. Siitä katastroofista, joka oli tehnyt lopun Tildan olennasta Muriuksen perheen todellisena jäsenenä, kirjoitti Tilda itse Rolandille. Siitä tuli niin pitkä ja paksu kirje, että se vaati eri postimaksun ja lähetettiin eri kuoressakin muutamia päiviä ennen Tildan ja neiti Liwinin matkaa, kun matka jo oli lopullisesti määrätty. »Kuule», kirjoitti hän, »Roland, sinähän olet aina tiennyt, kuten nyt kuulen, että minä en ollut sinun oikea sisaresi. Ja kuitenkin sinä olet aina ollut minua kohtaan kiltein kaikista veljistä. Minä en ole unohtanut yhtäkään kaikista niistä kerroista, jolloin sinä otit minut hoiviisi ja kannoit minua ja puhuit järkeä minulle, enkä koskaan sitä unohda. Ja saat sinä senvuoksi olla _minun ainoa uskottuni_. Koska sinä et enää ole minun veljeni, niin tahdon, että olet jotakin, joka merkitsee yhtä paljon ja ehkä vielä enemmänkin. Näetkö, Libert elää nyttemmin vain musiikissaan ja on sitäpaitsi liian lapsellinenkin ymmärtääkseen _kaikkea_, ja rakas äiti, ymmärräthän, hänen niskaansa taas ei _saata_ sälyttää kaikkea. — Se on suuri salaisuus, mutta minä sanon sinulle, että mikään maailmassa ei saa minua uskomaan muuta, kuin että neiti Liwin _on minun äitini_, vaikka hän ei tahdo sinä esiintyä. Kenties hän haluaa ensin koetella minua. Mutta se ei ollut erehdys, enkä minä kuullut väärin, kun hän sen sanoi minulle, ja minä näin, ettei hän valehdellut. Hän oli sairas juuri silloin ja luuli kenties kuolevansa, eikähän silloin tehne mieli valehdella. Heti sitten hän tuntui kuitenkin katuneen, mutta minä en vain käsitä, kuinka äiti ei nähnyt hänen lävitseen; vaikka se on kyllä totta, että äiti ei ollut huoneessa itse sillä _hetkellä_, jolloin se pulpahti esiin. Mitä syytä neiti Liwinillä on vaieta, sitä minä, kuten sanottu, en tiedä. Hän sanoi äidille, että minun tulee sanoa häntä _Elmaksi_ ja _sinutella_. Kernaasti minun puolestani! Sydämessäni en minä kuitenkaan voi pitää ketään muuta _äitinä_ kuin sitä, jonka tiedät. Minä aion olla kiltti »Elmaa» kohtaan, kun kerran äiti on sitä pyytänyt ja tunnen velvollisuudekseni olla enempää rasittamatta kotiväkeä kustannuksilla minun vuokseni ja osoittaa kiitollisuutta »Elmalle», joka on ottanut niistä vastatakseen. Pontus oli ollakseen tärkeä ja rupesi selittelemään sitä asiaa minulle, mutta minä näin, että hän oli _liikutettu_, kun hänen piti se sanoa, ja se on niin tavatonta Pontukselle, että en voinut pahastua, vaan tunsin itsekin liikutusta. Mutta Pontuksen puuha oli kuitenkin ihan tarpeetonta. Minä kyllä hoidan itseni. Sen _vannon sinulle_ ainoana uskottunani kaikessa tässä. Mihin sitten ryhdyn, kun olen lopettanut koulun, senkin aion ajatella. Siihen ei ole enää kovin pitkää aikaa, ja minä tahdon niin pian kuin mahdollista ansaita toimeentuloni itse. Voin sanoa sinulle yhden asian vielä, Roland, minä olen _ajatellut_ sangen paljon viime aikoina ja se johtuu siitä, että minullakin on ollut _suruja_, vaikka niistä en vielä toistaiseksi puhu kenellekään. Oma Tildasi.» Roland vastasi kirjeeseen, mutta hänen vastauksensa saapui Tukholmaan vasta kun Tilda jo oli matkustanut. Se lähetettiin hänen jälkeensä Tukholmasta Saksaan, siellä kaupungista toiseen ja vihdoin Ranskaan, missä neiti Liwin oli päättänyt oleilla kuumimman vuodenajan rannikolla. »Mitä tuttavuuksia sinulla on Amerikassa?» kysyi Elma, kun kirje vihdoin saapui perille niin monia postileimoja ja osoitteita kuoressa, että Tildan omaa nimeä tuskin enää näkyi. »Vanhin veljeni», sanoi Tilda. Elma huomautti: »Pikku Tilda, mitä itsepäisyyttä se on, että sinä yhä vain sanot veljiksi ja vanhemmiksi ihmisiä, joista tosin voit pitää, mutta jotka kuitenkaan eivät ole sinulle edes sukua?» »Miksi minä heitä sitten sanoisin? Konserttimestarin väeksikö?» »Käytä mitä nimeä hyvänsä, mutta ei sellaista, joka on suorastaan harhaanjohtavaa.» »_Heille_», sanoi Tilda, »ei kukaan voi estää minua sanomasta isä, äiti ja veli koko elämäni ajan, mutta _heistä_ puhuessa koetan noudattaa Elman käskyä.» »Se ei ole mikään käsky, vaan järkevä toivomus.» »Niinkuin Elma tahtoo.» Elma jätti asian silleen. Hän oli päättänyt ennen kaikkea olla kärsivällinen. Tilda luki selkä kumarassa Rolandin kirjettä, jossa tämä kannatti kaikkia hänen itsensä lausumia hyviä päätöksiä. Hän sanoi myöskin, ettei mikään saattanut tehdä häntä iloisemmaksi kuin se, että sai olla se ainoa uskottu, joksi Tilda oli hänet valinnut. Se oli tosiaan yhtä hyvää kuin veljenäolo — tai ehkä vielä vähän parempaa. Hän neuvoi Tildaa ajattelemaan, että _jos_ neiti E.L. todellakin oli hänen äitinsä, niin saattoivat syyt sen salaamiseen olla painavat ja traagilliset, ja sille, jolla itsellään oli suruja, ei varmaankaan ole vaikeaa ottaa lukuun toisten suruja, huomautti Roland. Tytön lukiessa Elma istui lepotuolissaan tarkaten häntä. Hän ei voinut salata itseltään, ettei hänen ollut onnistunut voittaa lasta puolelleen läheskään niin kuin sisimmässään oli kuvitellut helpostikin saattavansa tehdä. Hän oli kyllä edellyttänyt kyyneleitä, ehkäpä huonon kasvatuksen, itsehillinnän puutteen ilmauksia, ja oli mielessään siltä varalta suunnitellut parhaaksi menetelmäksi vetoamisen Tildan kunniantuntoon. Mutta sen sijaan oli tytön luontainen viehkeys, joka tuskallisesti muistutti sitä, mikä kerran oli tehnyt hänet niin vastustuskyvyttömäksi tytön isän suhteen, heti voittanut hänet. Tilda oli huomaavainen, vaatimaton, aina kiitollinen kaikesta, mitä annettiin. Mutta ei enempää. Valoisan pinnan, nuhteettomien ulkonaisten muotojen alle, sen aavisti Elma sangen pian, oli vedetty tarkka raja. Hän epäili katkeramielisenä, että siinä piirissä, missä tyttö oli kasvanut, oli rohjettu yllyttää tyttöä häntä vastaan, päinvastaisista vakuutuksista huolimatta. Sitä epäluuloa vastaan puhui toisaalta se seikka, että Tilda aina oli herkin ja herttaisin joka kerta, kun sieltä oli saapunut jokin kirje. Hänenkö oma persoonansa se siis lasta tympäisi? Hänen, tytön oman äidin persoona? Sen ajatuksen Elma torjui tyköänsä, sitä hän ei kestänyt. Mutta se vastarinta, jota hän alituiseen, äänettömästi, julkilausumatta, tunsi lapsen puolelta, pani hänen kärsivällisyytensä kovemmalle koetukselle kuin hän oli saattanut aavistaa. Tilda luki kirjeensä läpi ensin kiireenkaupalla, sitten hitaasti, tarkasti harkiten. Elma näki hänen kauniiden, itsepäisten kasvojensa kirkastuvan ja hellenevän, näki hienon punan korostavan poskien väriä, näki silmissä ilon ja hellyyden kimmellystä. Sitä ilmettä ei hänen itsensä ollut koskaan onnistunut aikaansaada. Lahjoilla se ei onnistunut; ystävyydellä hän pääsi hiukan alkutaipalelle, mutta ei perille asti, ei näin pitkälle. Elma muisteli lähtöä Tukholmasta. Hän oli viipynyt mahdollisimman kauan vaunun käytävässä antaakseen lapselle aikaa itkeä, mukautua lähdön tapahtumaan. Hän olisi tahtonut painaa lapsen povelleen, puhua vakaumuksestaan, että tulevaisuus nyt oli oleva valoisa ja onnellinen heille molemmille. Mutta kun hän vihdoin, kuumana levottomuudesta, ettei löytäisi oikeita sanoja, tuli sisään, istui Tilda jo valmiina kylmähköön huomaavaisuuteen ja kiitollisuuteen. Oli syntynyt kahden vieraskäynnillä olevan naisen välinen keskustelu. »Puhuttelethan minua nimityksillä Elma ja sinä, pikku Tilda?» »Kyllä, kiitoksia, jos Elma niin tahtoo.» »Oletko väsynyt, rakas lapsi?» »Kiitos, en kovin.» Oliko hänen nälkä, halusiko hän lukea, mistä kirjoista hän piti? Tahtoiko hän kuulla, mikä matkasuunnitelma oli; eikö hänestä ollut hauskaa päästä näkemään maailmaa? Oli toki, hyvin hauskaa. Mutta vielä hauskempaa ehkä, jos se nuori poika, joka toi matkalaukun asemalle, olisi ollut mukana. »Olisi toki!» huudahti Tilda säteilevänä. Elma oli kysynyt: »No, mutta etkö usko, että myöskin me kaksi kenties voimme tulla hyviksi ystäviksi?» »Minä toivon sitä», vastasi tyttö kohteliaasti. Sitten oli Elma antanut hänelle pienen summan taskurahoiksi, jotka hän sitten matkan varrella näki käytettävän pääasiallisesti postipaperin ja postimerkkien ostoon, kuvakorttien tai vaatimattomiin kotiinlähetettäviin muistolahjoihin. Elma ei ollut kyennyt rakentamaan siltaa lapsen luottamukseen; hän tunsi itse yritystensä vaikuttavan teennäisiltä. Eräänä päivänä matkan alkupuolella hän oli yrittänyt kysymystä, eikö Tilda koskaan ajatellut tai kummastellut tuntematonta ja onnetonta oikeaa äitiänsä. Mutta lapsi vastasi kuin sivumennen: »Kun hän on voinut olla välittämättä minusta viisitoista vuotta, niin ymmärtäähän Elma, etten minä lainkaan katso häntä äidikseni.» Sitä kieltä ei sen koommin kosketettu. Hotellissa oli neiti Liwin enimmäkseen ottanut kaksi huonetta. Se teki matkan jonkin verran kalliimmaksi, mutta hän ei tahtonut valvomisellaan ja polttelullaan myöhään yöhön rasittaa lasta. Niinä kertoina, jolloin oli pitänyt tyytyä yhteen huoneeseen, oli Tilda saanut mennä sisään ensin, ja Elma oli hotellin kirjoitushuoneessa tai hallissa odotellut, kunnes lapsi ehtisi nukahtaa, minkä jälkeen hän itse vasta saapui. Niinä öinä hän ei itse nukkunut. Hän kuunteli lapsen kevyttä, tasaista hengitystä, kuuli hänen käännähtävän tai oikaisevan itseään vuoteessa ja joskus mutisevan joitakin epäselviä sanoja. Niin pian kuin aamu alkoi sarastaa sen verran, että Elma saattoi nähdä hänet, vaikkapa ensi hämyssä vain hämärästi, nousi Elma istumaan kurottaen kaulaansa voidakseen paremmin ahmia näkyä. Silloin ei unettomuus ollut enää vaivaa. Ei ollut vähääkään väliä, vaikka päätä kivisti ja silmäluomia poltti seuraavana päivänä, kun hänen näinä aamunkoiton viileinä, liian pian haihtuvina hetkinä niin kauan oli täytynyt kaivata. Eräänä tällaisena aamuna Elma oli rohjennut nousta vuoteeltaan, tosin pelonalaisena, hiipinyt lapsen huolellisessa järjestyksessä olevien alusvaatteiden luo — hän ei tiennyt, että järjestystä noudatettiin niin huolellisesti Alice-äidin kunniaksi — ja painanut kasvojaan niihin, hengittänyt vaatteiden tuoksua, jotka olivat verhonneet hänen lapsensa ruumista. Vuosikausia hän oli riistänyt itseltään ilon kantaa, hoitaa tätä pientä ruumista, oppia tuntemaan sen pienintä yksityiskohtaa myöten, ja nyt se ei enää tuntunut kuuluvan hänelle... Kirpeä mustasukkaisuus heräsi hänessä tuota rouva Muriusta kohtaan, joka oli saanut kaiken sen, mistä hänen oli täytynyt kieltäytyä. Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut mitään kilpailua, ei edes, kun päätti ottaa Tildan luokseen. Silloin hän oli kuvitellut itselleen nuoren sielun muovailua, tytön kehityksen ohjaamista, ja hän oli ollut onnellinen uskoessaan voivansa olla hyödyksi. Oman elämänsä kokemuksista hän luuli voivansa antaa nuorelle viisautta, ja se oli hänestä tuntunut kylliksi tärkeältä ja riittävältä sielun liittämiseksi sieluun. Mutta tänä aamuna hän oli äkkiä ja voimakkaasti käsittänyt, mitä toisella oli ollut: oikeus saada osoittaa hellyyttä ensi päivästä alkaen, oikeus äidin nimeen heti, kun se sana tuli lapsen huulille, oikeus hoitaa, valvoa, väsyttää itseänsä, keventää pieniä suruja ja luoda iloa pienillä poikamaisilla leikeillä, oikeus tuntea onnenväristystä, kun lapsenkäsi hapuillen etsi hänen kättään. Hän käsitti sen yhdellä kertaa puristaessaan povelleen yksinkertaisia, kotonaommeltuja, pieniä tytönalusvaatteita. Lopulta hän oli nukahtanut ne povellaan, nukahtanut niin suloisesti kuin olisi lapsi itse maannut siinä pienenä ja avuttomana. Hän heräsi siihen, että Tilda oli noussut ja mahdollisimman hiljaa ryhtynyt peseytymään. Elma makasi liikkumattomana, salaa tarkaten lapsen sulavia, vaistomaisia liikkeitä, huolellista saippuoimista, levotonta kahden pienen leukaan ilmestyneen nyppylän tarkastusta. Empimättä paljasti lapsi ruumiinsa, kylmästä vedestä hiukan väristen, ja ensimmäistä kertaa oli Elma, äiti, nähnyt nuo kaunismuotoiset, nuoret jäsenet, jotka olivat lihaa ja verta hänen omasta lihastaan ja verestään. Niitä oli toinen kylvettänyt, hoitanut, pukenut ja hyväillyt; toinen iloinnut niiden terveydestä ja vartunnasta, voimasta ja kauneudesta. Tilda käännähti, huomasi Elman olevan valveilla ja peitti itseään hiukan. »Voiko Elma käsittää, mihin minun alusvaatteeni ovat joutuneet?» »Kultaseni», vastasi Elma, »minä halusin vain tarkata niitä ja korjata, jos olisi tarvittu, ja satuinkin nukahtamaan siihen.» Tilda sanoi: »Ei mitään ole rikkinäistä. Me katsoimme läpi kaikki, ennenkuin läksin, äiti ja minä.» Mustasukkaisuus tempasi Elman mukaansa. »No», vastasi hän arvostellen, »kauhean paikattuahan kaikki on, mitä sinulla on, ja näyttää lisäksi olevan paikattua viime hetkessä.» Tilda oli vaiti. Mutta Elman mieli oli liian kuohuksissa, hän ei voinut enää hillitä itseänsä, hänen täytyi iskeä vielä: »Kyllähän minä huomasin, ettei sinun kasvatuskodissasi vallinnut kovinkaan kehuttava järjestys, ja yhtä ja toista voisi sanoa sinunkin varusteistasi. No», lisäsi hän sovinnollisemmin, »eihän se ole sinun syysi.» »Kenenkäs muun?» huusi Tilda ja oli samassa hypähtänyt esiin kuin raivotar. »Eikö Elma luule äidin nähneen tarpeeksi vaivaa? Koetapas itse pitää neljää lasta! Minunhan, juuri minun olisi pitänyt olla ahkerampi ja auttaa häntä. Ole hyvä, äläkä ikinä enää sano hänestä halaistua sanaa!» Äiti ja tytär olivat mitelleet toisiaan katseillaan. Sama luonto. Samat, suuttumuksesta tummenevat silmät. Ja sama muisti, joka varmasti ei koskaan anna tämän ensimmäisen ottelun unohtua. Elma oli sitten ollut koko päivän aivan suunniltaan. Hän syytti itseänsä, ettei ollut paremmin pitänyt malttipäätöstään. Mutta ei toisaalta päässyt katkeruudestaan kaikkea sitä kohtaan, mikä oli hänen tiellään. Nyt hän oli ottanut lapsensa luokseen, jättänyt sikseen äärimmäisen varovaisuuden, voittaen vaikeudet ja vaarat. Mutta lapsi ei ollut sellainen kuin hän tahtoi. Oli kuin lapsen koko olennosta olisi huokunut moitetta, ettei hän ollut tehnyt enempää, tullut ennemmin, uhrannut siekailemattomammin — tuo lapsi tuossa, joka ei mitään käsittänyt! Ulospäin hän ei näyttänyt mitään. Sairas sydän kidutti häntä kovilla lyönneillään. Vanhat kiusanhenget kuiskasivat hänelle jo liian suurista ilmeisistä turhista uhreista, hairahduksista ja voittamattomasta vastarinnasta, jotka olivat aivan luonnollisia seurauksia hänen päättömästä, harkitsemattomasta menettelystään. Mutta tuon itsepäisen lapsen rakkauden kaipaaminen, kaipaus saada kuulla yksi ainoa sovittava sana tuon kaikesta huolimatta käsittämättömän rakkaan lapsen huulilta, masensi myrskyn. Väsymystään ajattelematta hän kuljetti tyttöä mukanaan puodeissa, antoi hänelle lahjoja, luopui iltalevostaan mennäkseen hänen kanssaan johonkin teatteriin. Ja tämän ensimmäisen yhteentörmäyksen jälkeen hän oli tullut varovammaksi, hän oli tuntenut, ettei hänellä ollut varaa moneen tappioon. Hänen itsevarmuutensa oli murtunut. Hän oli olettanut lapsessa vaistoa, joka toisi Tildan hänen luokseen luonnollisesti ja välittömästi. Sitä vaistoa ei ollut kuulunut — oikeuden lapsen sydämeen ilman muuta hän oli menettänyt jo kauan ennen kuin oli hänet jälleen kohdannut. Kirpeän nöyryytettynä hän oli tunnustanut tämän itselleen. Jos hän tahtoi saavuttaa Tildan tinkimättömän ystävyyden ja rakkauden, täytyi hänen ansaita ne niinkuin jokaisen muunkin, jokaisen vieraan olisi ollut pakko tehdä, vähitellen, askel askelelta. Hänellä ei ollut oikeutta vaatia mitään — hänellä, äidillä. Kun Rolandin kirje vihdoin oli luettu loppuun ja pantu taskuun, kysyi Elma äänensävyllä, jonka koetti tehdä niin ystävälliseksi kuin mahdollista: »Etkö tahtoisi kertoa minulle jotakin siitä, mitä nuori herra Murius kirjoittaa?» »En», vastasi Tilda, »jos Elma suo anteeksi, sillä ne ovat todellakin vain meidänkeskeisiämme asioita. Mutta, katsos tätä!» Ja hän näytti kolmen dollarin shekkiä, joka oli ollut kirjeen välissä. »Rahaa», sanoi Elma kylmästi. »Minun täytyy vaatia, että sinä et ota sitä vastaan muilta kuin minulta.» Ja silloin olivat pilvet taas heidän yllään. Mustat katseet iskivät jälleen yhteen. Tilda sanoi yhtä kiihkeästi kuin Elma oli puhunut tyynesti: »Minun täytyy sanoa, että minä en anna pidellä itseäni kuinka tahansa! Silloin karkaan ennemmin.» »Uhmailetko sinä? Siitä neuvoisin sinua luopumaan, Tilda, oman etusi vuoksi!» Sitten seurasi taas äänettömyys. Elma nojautui jälleen lepotuolinsa selkänojaa vasten ja istui odottaen. Kumpi ojentaisi ensin sovinnonkättä? »Miksikä niskuroida», ajatteli Elma katkerassa äänettömyydessä, »miksi jatkaa taistelua? Eikö olisi parempi päästää kaipaus ja hellyys valloillensa ilman muuta?» Mutta hän ei uskaltanut — epätietoisena siitä, kuinka se otettaisiin vastaan. Tilda puhui ensiksi. Hän sanoi hyvin tyynesti, itsensävoittajan arvokkuudella: »Elma on luonnollisesti oikeassa siinä, ettei minulle tarvitse syytää rahoja. Äitikään ei tahtonut, että me ottaisimme rahaa vastaan muualta kuin kotoa, ja minä unohdin, että Rolandilta ottaminen — ei enää ole kotoa ottamista. Elma ei kyllä myöskään saata ymmärtää Rolandia tai tietää, minkälainen meidän välimme aina on ollut. Mutta suo minulle anteeksi.» Elma ojensi kättä ja Tilda tarttui siihen. Äiti kumartui hiukan ja suuteli kevyesti lapsen sormenpäitä. »Sinun pitää myöskin suoda anteeksi minulle», sanoi hän, »jos joskus näytän kovemmalta kuin olen.» Illalla vastasi Tilda Rolandin kirjeeseen: »Mitä siihen tulee, että E.L:llä olisi ollut suruja, joista minun pitäisi häntä sääliä, niin luulen sen olevan totta. Mutta jospa tietäisit, kuinka vaikeata usein on tulla toimeen hänen kanssaan. Yöllä voi hänen päähänsä pälkähtää penkoa minun alusvaatteitani arvatenkin tarkastaakseen, sattuuko niissä olemaan jokin lukkoneula napin asemesta tai muuta semmoista pientä huolimattomuutta. Hän antaa minulle kaikki, mitä tarvitsen, ei tympäisevän ylellisesti lainkaan, niin, että se tuntuisi lahjomiselta, vaan kohtuullisesti ja hyvin hienosti, ja tiedätkö, minä olen siitä kiitollinen. Mutta toisina päivinä hän saattaa olla niin ilkeä, vielä ilkeämpi kuin minä. Hän ei lyö eikä huuda, ei, se on silmissä, aivan niinkuin minulla (tiedän sen) — ja sitten tulee _muutama sana_. Jos hän on minun oikea äitini, niin tulen minä häneen, ja se on hirveätä! Sillä kaikista päätöksistä huolimatta on hetkiä, jolloin _melkein vihaan_ häntä.» 2. Elma ja Tilda matkustivat kotiin Hampurin kautta. He asettuivat samaan hotelliin, missä Elma aikanaan oli asunut Rick Brunjohannin kanssa, ja Elma vei tyttärensä herra Feuerin kenkäkauppaan ja osti hänelle sieltä jalkineita. Ravintolaan, missä Rick ja hän olivat aterioineet Bourgstenin kanssa, ei sitävastoin voinut lasta viedä. Mutta illalla, kun Tilda oli mennyt huoneeseensa, lähti Elma ulos. Hän luuli voivansa löytää paikan, johon liittyi niin merkityksellisiä muistoja. Hän halusi vain katsoa jostakin ikkunasta sisään, nähdä vilahduksen salin suihkulähteen monivärisistä vivahteista: ehkäpä myöskin eräät kasvot. Hän ajatteli sitä kultabrokadipukuista tyttöä ja Bourgstenia. Hän tahtoi kuvitella heitä yhdessä, noita molempia, jotka hän oli jättänyt taakseen. He istuisivat samassa pöydässä, jolla oli kuihtuneita kukkia, kun hän, Elma, näkymättömänä kulki ohi suurten, valaistujen ikkunain syksyisenä iltana, ohi kaiken entisen — vain pariksi minuutiksi suoden itselleen viimeisen kirpeän tunnun muinoin tuttujen seikkojen näystä. Mutta hänen tuntui olevan turha yrittääkään löytää tietä sinne. Turhaan hän harhaili hetken katujen vielä lehdellisten puiden alla. Pimeässä puhuteltiin häntä tunkeilevasti, ja hän ymmärsi, ettei hänen sopinut kauempaa harhailla. Hän riensi takaisin hotelliinsa. Mennessään Tildan oven ohi hän tunsi voimakasta halua tavata tyttöä, vaikka jo oli toivotettu hyvää yötä. Hän koputti ovelle, ja vaikka vastausta ei kuulunut, astui sisään. Lamppu paloi pöydällä, mutta huone oli tyhjä, vuode koskematon. Kellohan olikin vasta kymmenen. Elma odotti. Tyttö tuntui kuluttaneen aikaansa kirjoittamalla, muste kynässä oli vielä kostea. Arvatenkin hän oli mennyt alas viemään kirjeitänsä. Mutta aika kului eikä häntä kuulunut takaisin. Levottomana Elma alkoi etsiä. Hän soitti palvelijoita, mutta kukaan ei tiennyt sanoa, missä nuori neiti oli. Ehkäpä hän istui seurustelusalissa, missä vieraat joskus viettivät iltaansa. Elma hylkäsi sen ajatuksen: ei Tilda eikä hän ollut edes kysynyt, missä se sali oli. Hänen levottomuutensa yltyi. Kauheita epäluuloja heräsi hänessä. Tildan päällysvaatteet olivat huoneessa, mutta kuitenkaan hän ei voinut torjua ajatusta, että tyttö todellakin oli karannut — ja täällä, tässä inhoittavassa Hampurissa! Katoaminen jäljettömiin, mitä hirvittävimpiin oloihin joutuminen, kaikki oli mahdollista. Hän eli mielikuvituksessaan, kuinka hän vetosi poliisiin ja viranomaisiin, sanomalehti-kirjoituksia, kauhea tarina, joka oli yleisenä puheenaiheena. Puoli tuntia hän käveli edestakaisin käytävässä omansa ja Tildan huoneen ovien väliä. Vihdoin hän, tuskan ahdistamana, meni kuitenkin siihen seurustelusaliin, jossa Tildan läsnäolo oli hänestä tuntunut vähimmin uskottavalta. Tyttö oli siellä, Elma näki hänet heti. Huoneessa oli himmeä valaistus, hillittyä puheensorinaa. Pari kolme ryhmää, kaikki erillään toisistaan, piti hallussaan suurta huonetta. Yhteen ryhmään kuului Tilda — seurassa oli seitsemän tai kahdeksan henkeä, keskeisimpänä rouva Pasch, Valkoinen papukaija, hymyilevänä, valkoiseen, helmikoristeiseen pukuun puettuna. Hiukan syrjempänä, aivan ryhmän laidassa, istui Tilda vilkkaassa keskustelussa erään nuoren miehen kanssa. Elma ei kyennyt menemään luokse, eikä kukaan huomannut häntä. Hänen täytyi nojata ovenpieleen. Koko hänen huolestumisensa sihahti hillittömäksi suuttumukseksi. Hän näki koko tuon seuran, nuo Paschit, hänen inhoamansa jo aikojen alusta alkaen, niin hänestä tuntui, luonnon vaatimuksesta kuin rotujen sota... Hän näki nuoren miehen tarttuvan pieneen kultalankaristiin, Tildan aarteeseen, joka nyt riippui ohuissa, Elman lahjoittamissa kultaketjuissa, ja vetävän sitä. Ohut tytönkaula tuli pehmeästi perässä, ja he nauroivat molemmat. Kiihkeästi Elma käski erästä hotellinpalvelijaa, joka sattui olemaan lähettyvillä, noutamaan heti nuoren neidin, ja riensi itse edellä hissiin valmiina purkamaan koko inhonsa. Mutta Tilda ei pitänyt kiirettä. Elma kuvitteli mielessään tapahtumain kulun: tytön on täytynyt sattumalta tavata Paschit, jokin leikkitoveruus oli ehkä olemassa pojan kanssa, jokin varhaisalkuinen kurtiisijuttu. Sen pahempi! Elma ei ollut vielä tullut ajatelleeksi tytärtänsä sellaisessa yhteydessä ja johtui heti kaikkein pahimpaan: sovittiin tietysti tapaamisesta seuraavana päivänä, päätettiin röyhkeästi vetää häntä, vartijaa, nenästä, tehdä retkiä kahden kesken, nauttia luvattomia, ennenaikaisia vapauksia. Julmaa mielihyvää tuntien hän ajatteli, kuinka vahtimestari tuli Paschin ryhmän ja nuoren parin luo: — »Neitiä odotetaan heti neiti Liwinin huoneeseen...» Kuinka ällistyneenä Tildan onkaan täytynyt katsoa ympärilleen ja mitä nöyryytystä tuntea, kun häntä lähetetään noutamaan tällä tavoin kuin pikkulasta. Se on vain oikein. Ja kuitenkin tyttö viipyi, se oli sopimatonta, anteeksiantamatonta — Muriuksen kasvatuksen seurauksia. Niin pian kuin Tilda ilmestyi, huusi Elma: »Minä vaadin ehdottomasti, ettei minun tarvitse odottaa, kun lähetän sinua noutamaan. Mitä peliä tämä nyt on?» »Elmahan tuntee heidät itse, Paschit. Rouva Pasch pyysi minun lausumaan terveisiä.» »Minä en tahdo tuntea heitä. Sen pojan perässäkö sinä juokset?» »Minä olen tuntenut Alexin monta vuotta.» »Minä en tahdo kuulla puhuttavankaan mistään seurustelusta heidän kanssaan.» »Mitä syytä Elmalla on siihen?» »Kysytkö sinä syitäkin?» »Tietenkin.» »Siitä voit olla varma!» kuohahti Elma. »Minulla on syyni. Pasch tänään, joku toinen huomenna, minä tiedän mihin se johtaa.» Tilda sanoi jäykkänä: »Elman ei tarvitse olla vähänkään levoton minun vuokseni. Alexis viipyy muuten ulkomailla koko vuoden.» »Mitä teillä oli niin tuttavallista puhumista keskenänne?» »Tuttavallista? Me puhuimme matkoistamme.» »Hän karttelee», ajatteli Elma, »hän valehtelee minulle. Hänenhän täytyy valehdella, eihän meidän välillämme vallitse mitään luottamusta...» Mutta hän ei uskaltanut päästää irti kiukkuansa. Hän sytytti väkevän paperossin, veti savua syvälle sisään, rauhoittui. Oli miten oli, pahinhan ei sentään ollut tapahtunut, Tilda ei ollut karannut, eipä näyttänyt edes aikoneen karata. Elma tunsi, että tämä pelko se häntä pohjimmalta oli ahdistanut. Kaikki muu oli oikeastaan helpotusta, myöskin Paschit, viipyminen, Tildan itsepäisen tylyt vastaukset: lapsihan oli kuitenkin tallella. »Rakas Tilda», sanoi hän leppeämmin, »minä tulin niin levottomaksi sinun vuoksesi.» »Levottomaksi? Mitenkä?» »Niin, Tilda, levottomaksi. Lapseni, minä tulin ajatelleeksi äitiäsi, kenties minun ei pitäisi puhua siitä, mutta teen sen sinun itsesi vuoksi. Kun äsken seisoin salin ovella ja äkkiä näin sinut siellä niin huolettomana, niin kiintyneenä, arvatenkin ihan tietämättömänä kaikesta petollisuudesta, kataluudesta ja liasta, kaikista ansoista vakuutusten ja hellien katseiden kavaluudesta ja valheesta, kaikesta saastasta, niin minä kauhistuin. Sinä olet vasta vain viidentoista, ja minä tunsin suuren vastuunalaisuuteni. Minne sinä olet menossa, Tilda?» Tilda oli istahtanut, mutta nousi jälleen: »Minä käsitän, mitä Elma tarkoittaa. Että minun äitini on petetty, ollut herkkäuskoinen ja saanut siitä sitten kärsiä — ja Elma luulee nyt, että minulle täytyy käydä samalla tavalla. Ah, minua hävettää, kun kuulen, mitä Elma minusta luulee.» Hän kääntyi mennäkseen, mutta heikko huudahdus pidätti häntä. Samassa hän näki, kuinka kelmeäksi Elma oli käynyt. Hänen äskeinen levottomuutensa oli mahtanut olla vielä kiduttavampi kuin hän oli sanonut. Ja jos hän tosiaan itse oli se tuntematon äiti, joka oli kokenut kaiken sen kataluuden ja valheen, niin se oli kai juuri tehnyt hänet niin katkeraksi, niin suvaitsemattomaksi — ja sellaiseksi, josta oli niin vaikea pitää. Ja kenties nyt vielä tehnyt hänet sairaaksikin! Lupaa kysymättä riensi Tilda Elman luo ja alkoi varovasti riisua häntä. Napitti auki puseron, riisui kengät. »Anna minun auttaa, Elma tarvitsee sitä nyt.» Elma antoi sen tapahtua. Lapsi päästi hänen tukkansa, harjasi sen, palmikoi yöksi. Kun hän oli saanut Elman vuoteeseen, pani hän kuntoon tabletit, joita Elmalla oli tapana nauttia, ja istuutui vuoteen laidalle. »Saako Elma unta nyt?» Toinen ei vastannut heti. Hän oli sulkenut silmänsä ja piti lapsen kättä kädessään. Jospa hän olisi saanut kuolla tällä hetkellä! Jos hän edes olisi saanut ilmaista koko totuuden. Mutta kuinka voisi viisitoistavuotias käsittää kaiken sen, mitä se sisälsi, vikaankasvaneen, hukkaanmenneen elämän. Kuinkapa lapsi voisi käsittää ja ymmärtää, antaa anteeksi kaikki, mikä oli ollut omiansa eksyttämään. Elma saattoi ainoastaan kuiskata: »Lapsi, anna minulle anteeksi!» Silloin hän tunsi kasvoillaan toiset kasvot, lämpimät huulet, jotka koskettivat hänen poskeansa, ja kuuli kuiskattavan vastaukseksi: »Päinvastoin, anna sinä minulle anteeksi, Elma. Elmalla on raskas olla, sen minä olen nähnyt tänään.» Heti senjälkeen Tilda oli poissa. Elma kuuli hänen hiljaa liikuskelevan viereisessä huoneessa. Seinä oli molempien huoneiden vuoteiden välillä. Mutta kauan makasi Elma koettaen jännittyneenä kuulla tämän seinän toiselta puolen tytön hiljaista hengitystä. Siitä päivästä pitäen oli hänen ja Tildan seurustelu helpompaa. Lapsen ensimmäinen suudelma, niin ujo ja lyhyt, mutta tinkimättä annettu, lohkaisi jotakin pois äidin sielun patouksista. Siitä illasta alkaen tuli hyvänyönsuudelma tavaksi. Elma saattoi yllättää itsensä sitä ikävöimässä jo tuntikausia ennen. Tukholmassa oli Hulda pannut kodin täyteen kuntoon. Elma iloitsi kuullessaan Tildan ihailevan kaikkea. Rick Brunjohannin entinen huone oli kalustettu Tildalle. Jo ennen matkallelähtöä alkukesällä Elma oli valinnut kaikki, mitä huoneeseen tarvittiin, mutta ei ollut tahtonut hemmoittelulla tärvellä tulevaa kasvattitytärtä. Hän oli päättänyt odottaa ja ensin nähdä, minkäluontoinen tämä oli ja minkälaatuisen asunnon hän ansaitsisi, ja oli senvuoksi valinnassaan päätynyt kaikkein yksinkertaisimpiin valkoisiksi maalattuihin huonekaluihin. Kun hän nyt astui huoneeseen, saattoi hän mitata itsessään tapahtuneen muutoksen. Kaikki tuntui hänestä riittämättömältä, arvottomalta, rumalta. Hän hämmästyi välinpitämättömyyttänsä lapsen viihtyisyydestä. Mutta Tilda kiitteli ja ylisteli kaikkea. »Vain yhtä minä vielä tahtoisin pyytää», rohkeni hän sanoa. »Se on hänen ensimmäinen pyyntönsä minulta», ajatteli Elma ja vastasi hymyillen: »Se on ennakolta myönnetty.» »Jos Elma vuokraisi pianon, niin että voisin jälleen ryhtyä harjoittamaan.» Piano tuli, ei vuokrattu, vaan oma, jonka Elma oli antanut ostaa. Yksinkertaisten, valkoisten huonekalujen täytteeksi hän hankki värillisiä tyynyjä, kauniin peilin, maton. Ikkunalle kukkivia kasveja. Koulu alkoi. Elma oli tahtonut, että Tilda ilmoittaisi nimekseen Liwin. Hän toivoi, oli hän sanonut, että Tilda tulevaisuudessa käyttäisi sitä nimeä, kun hän aikoi ottaa Tildan ottotyttärekseen ja vähitellen asettaa hänet kaikkiin ottolapsen oikeuksiin. Mutta siinä tuli taas tenä eteen. Tilda selitti — ja sama kapinallisuudenilme, jota ei ollut näkynyt Hampurinkohtauksen jälkeen, välähti esiin — että hän ennemmin menisi kaduille kerjäämään kuin jäisi lihapatojen ja pianon ääreen ja kauniiseen huoneeseensa, ellei hän edelleenkin saa olla Tilda Murius. Elma jätti silloin asian tuonnemmaksi. Hän tiesi jo olevansa voitettu. 3. Ei myöskään Pasch-asiaa otettu enää esille. »Kuinka olenkaan muuttunut», ajatteli Elma. Mutta Tilda puolestaan muisteli hiljaisuudessa odottamattoman kohtauksen kaikkia yksityiskohtia. Hänelle oli tämä kohtaus muodostunut matkan huippukohdaksi. Se oli auttanut häntä vihdoin luopumaan aikomuksestaan pysytellä loitolla Elmasta, sillä kuinkapa saattoi se, joka itse oli onnellinen, olla säälimättä ja hoivaamatta sitä, joka kärsi? Kohtaus: hän oli juuri saapunut kirjeineen eteishalliin, kun matalia, kadulta johtavia, punaisella matolla peitettyjä portaita ylös oli lähestynyt eräs seurue. Puhuttiin ruotsia, Tilda käännähti puoleksi ja kuuli äkkiä nimensä mainittavan. Alexis seisoi hänen edessään. Hän oli heti esittänyt Tildan isälleen ja äidilleen: se kultalankaristityttö. Rouva Pasch oli sanonut: »Kuinka lystikästä, hyvin omituista. Eikö neiti tahdo istahtaa meidän seuraamme hetkiseksi? Alexis, poikaseni, katso, että saamme hiukan hyviä hedelmiä. Eikö niin, ystäväni?» Viimeiset sanat oli sanottu pääkonsulille, joka oli vastannut: »Kuten haluat, tietenkin, Alexandra.» Tildan mielessä pysyi vielä selvänä, kuinka tämä sama rouva Pasch, satumaisen valkoisena ja kauniina, kerran oli hänelle, pienelle, niiaavalle tytölle, lausunut käsittämättömät sanat: »Ja kuinka herttaisia sitä ollaan, ja niin hyvin kasvatettuja...» Mutta rouva Pasch ei sitä tietenkään enää muistanut. Hän oli luonut Tildaan yleissilmäyksen pyöreillä, kirkkailla silmillään, ja Tilda oli ennen kaikkea käsittänyt, mikä onni oli, että hänellä sattui olemaan yllään hauska ja sopiva puku, ei matkapuku, joka sekin oli sangen hyvä, vaan hiukan parempi. Onneksi oli pian tuotu sisään tarjotin täynnä kaikkinaista hyvää, melooneja, persikoita, rypäleitä. Alexis valikoi hänelle niitä rykelmän lasilautaselle. Hänkin tarkasti häntä silmillään, jotka myöskin olivat pyöreät ja kirkkaat samoin kuin äidin. Hänen tarkastuksensa oli kuitenkin mahtanut johtaa suotuisaan tulokseen, sillä hän sanoi, hiukan hiljemmällä äänellä, jotta eivät kaikki olisi kuulleet: »Sinusta on tullut vieläkin kauniimpi.» Pääkonsuli kysyi: »Ja saako kysyä, kuinka nuori neiti on juuri täällä?» Näytti kuin hän sillä hetkellä olisi muistanut lääketieteen ylioppilaan Pontuksen, jolle hän antoi rahaa opintoja, muttei suinkaan kalliita matkoja varten, ja hiukan kummastellut nähdessään lahjakkaan, mutta köyhän nuorukaisen sisaren täällä, hienossa hotellissa, hienoissa pukeissa. »Minä olen täällä neiti Liwinin kanssa», vastasi Tilda. »Neiti Elma Liwininkö?» »Niin, minä tulen asumaan hänen luonaan ensi talvena.» Tällöin rouva Pasch lopetti ryhmän toisten henkilöiden kanssa ylläpitämänsä keskustelun ja sanoi: »Ah, kuinka mielenkiintoista. Ja viisasta neiti Liwinin puolelta. Hän tarvitsee seuraa, sitähän minä aina olen sanonut. Oletteko te sukua?» »Emme», vastasi Tilda. Rouva Pasch sanoi: »Elma Liwin on aina harrastanut hyväntekeväisyyttä. Hän oli monta vuotta meidän mukanamme Samariittiyhdistyksessä. Eikö hänen isänsä ollut se tunnettu tuomiorovasti?» »Niin luulen», vastasi Tilda. »Entä äiti, mitä sukua hän oli?» Sitä ei Tilda tiennyt. »Äiti», sanoi pääkonsuli, »oli omaa sukuansa Hökhufvud. Hänen isänsä oli vanha Hökhufvud, presidentti, jolla aikanaan kuuluu olleen enemmän ritari- ja kunniamerkkejä kuin kenelläkään muulla Ruotsin alamaisella.» Tämän keskustelun aikana näkyi selvästi, että Alexis ei lainkaan pitänyt siitä, että Tilda vedettiin tähän keskusteluun, hän kun kuitenkin tiesi niin vähän sekä Liwineistä että Hökhufvudeista. Lopulta hän työnsi Tildaa varten tuolin hiukan syrjemmälle ja sai aika ovelasti tämän siirtymään sille istumaan. Alexis ei ollut käyttäytynyt häntä kohtaan laisinkaan niin kuin tavatessaan hänet kadulla heti ylioppilastutkinnon jälkeen, jolloin hänellä tuskin oli ollut aikaa sanoa hyvää päivää ja hyvästi, olipa nyt syynä sitten tosiaan ollut kiire tai, kuten Tildasta oli tuntunut, hänen nukkavieru sadetakkinsa. Hotellin salissa Alexis oli päinvastoin niin huomaavainen kuin oikein hienolle daamille, ja Tilda oli kernaasti antanut hänelle anteeksi, että hän ehkä hiukan oli halveksunut häntä sen takin vuoksi. Se ei varmaankaan johtunut ilkeydestä: takki oli todellakin ollut kamala. Alexis näytti hänelle joukon matkansa varrella ottamiaan valokuvia. Vanhemmat ja hän olivat tehneet laajoja matkoja ja käyneet harvinaisilla seuduilla, ei tavallisilla jokapäiväisillä matkailijapaikoilla, sanoi hän. Enimmäkseen he olivat kulkeneet omalla autollaan, uudella autolla, joka nyt tuotaisiin kotiin Tukholmaan. Sitten kuunteli hän, kun Tilda puolestaan kuvasi matkavaikutelmiaan ja niitä retkiä, joita hän tahollaan oli tehnyt neiti Liwinin kanssa, enimmäkseen rautateitse. Todettiin, että molemmat matkaseurueet olivat olleet samanaikaisesti Sveitsissä, ja Alexis pahoitteli, ettei onni ollut suosinut heitä, niin että olisivat joutuneet samaan paikkaan ja samaan hotelliin. »Silloin olisimme pitäneet vasta hauskaa», sanoi hän. Ja lisäsi sitten: »Niin, rakas Tilda, muistatko vielä kaikkia meidän hassuja hullutuksiamme? Kun me esimerkiksi piilouduimme kotona alaslaskettujen uudinten taa ja pidimme pitoja permannolla? Äiti ei tiedä siitä vielä tänäkään päivänä.» Tildalle ei näissä ja monissa muissa muistoissa ollut mitään hassunkurista, mutta hän oli kyllin viisas ollakseen sitä huomauttamatta. Alexis tarttui hänen yhä edelleenkin rakkaimpaan koruunsa, kultalankaristiin, ja veti sitä Tildaa kiusoitellakseen, ja Tilda antoi ensin perään, mutta nykäisi itsensä sitten irti, niin että hely livahti Alexin kädestä. Heti senjälkeen oli Elman lähettämä sana saapunut. »Älä huoli mennä heti», pyysi Alexis, joka aina tuntui olevan tottunut tekemään, mitä itse halusi. Mutta Tilda ei ollut tahtonut olla tottelematon. Hän kiitti puolestaan ja sanoi hyvää yötä, ja Alexis saattoi häntä hissiin. Hän ehdotti: »Kuule, me matkustamme pois huomenaamulla. Etkö voi tulla takaisin, kun olet kuullut, mitä asiaa neiti Liwinillä on, tai kun hän on nukkunut?» »En, ei se käy laatuun.» »Minulla on jotakin sinulle sanomista.» »Sano se sitten heti!» »Ei, hissipoika kuulee.» »Hän osaa kai vain saksaa.» »Hän ymmärtää sen kuitenkin, jos sen sanon.» Alexin katse oli maanittelevasti kiintynyt Tildan silmiin. Silmistä se lipui hänen suulleen ja kaulalleen, tai mitä hän lie etsinyt, katseeseen tuli jotakin hapuilevaa, ja Tilda oli varmasti tietävinään, mitä Alexis tarkoitti: hän aikoi sanoa hänelle pitävänsä hänestä; että se oli totta, mitä hän jo kauan sitten oli sanonut, juuri niiden hassujen hullutusten aikana, kun oli luvannut pitää hänestä aina, niin pahasti ja oikullisesti kuin hän sittemmin joskus olikin käyttäytynyt. Kiusaus jäädä tai suostua hänen ehdotukseensa oli suuri. »Silloin ovat isä ja äiti jo menneet ylös», houkutteli Alexis vielä, »me saamme olla aivan itseksemme; vain puoli tuntia, Tilda. Vain neljännestunti!...» Mutta ajatus, mitä hänen oma äitinsä Alice olisi ajatellut, pidätti häntä. Hän ehdotti kompromissia. »Tule mukaan hissiin!» Hississä seisoi Alexis aivan hänen vierellään, mutta ei sanonut nyt sanottavaansa, se kun joka tapauksessa olisi ollut hyödytöntä. Vasta viime hetkessä, juuri kun hissipojan piti sulkea ovi alaspaluuta varten, suuteli hän pikaisesti Tildan kättä. Tämä se teki, ettei Elman toruminen merkinnyt niin paljon, ja tämä se oli tehnyt Tildan jäykän mielen niin herkäksi — Tilda ymmärsi sen itse. Tuo hetki hississä oli kallisarvoinen muisto. Sen vuoksi kannatti jo uhratakin jotakin, eikä uhraus sitäpaitsi enää ollutkaan mikään uhraus, sillä elämä Elman kanssa alkoi käydä paljon helpommaksi kuin hän koskaan oli pitänyt mahdollisena. Elma Liwin oli muuttanut osan tapojaan. Niinpä hän söi aamiaista Tildan kanssa, ennenkuin tämä riensi kouluun, hän sai ensimmäisen aamutervehdyksen, ensimmäiset puheet suklaata juodessa tai puuroa syödessä. Se väsytti häntä tosin, mutta hän ei hennonut siitä luopua, ja kun tyttö meni kouluun, asettui hän ikkunan ääreen ja katseli häntä vielä. Tilda juoksi alas portaita. Kun hän tuli kadulle, katseli hän ympärilleen ikäänkuin tarkatakseen, mitä tällä oli tarjoamista: katukuva oli toinen kuin ennen, toisia puoteja, toisia maitovaunuja varastohuoneen edustalla, toisia koiria ulkona tuuletettavina ja haukkumassa, toista valoa, toisenlaisia varjoja. Mutta aina jotakin. Ja samassa hän oli kadonnut kadunkulmasta. Tildan mieleen ei olisi ikinä juolahtanut, että Elma saattoi seistä häntä katselemassa niinkuin hän teki. Sellainen hempeämielinen tunteilu sopi Muriuksille, heidän ympäristöönsä ja ystävilleen, mutta ei laisinkaan Elma Liwinin tyyppiin. Tilda oli vähitellen tutustunut tuomiorovastin ja hänen puolisonsa ja tämän isän, presidentti Hökhufvudin muotokuviin; ne olivat kaikki hänestä tuntuneet olevan ankaraa herrasväkeä, peräti erilaista kuin se, mihin hän oli tottunut, ja Elma kuului siihen joukkoon. Kun tyttö oli kadonnut kadunkulman taa, levähti Elma hetkisen. »Neiti on hullu sen tytön suhteen», torui Hulda. »Mitä neiti kahkailee pystyssä jo puhteella, neidillähän on aikaa nukkua kunnollisesti.» Ja sehän oli totta. Ja kun neiti Liwinin oli aika lähteä omaan työpaikkaansa, oli hän sitäpaitsi tämän lyhyen lepohetken aikana ehtinyt luoda jonkin uuden levottomuuden aiheen itselleen. Hän tiesi sen olevan niin päätöntä kuin suinkin. Milloin hän oli unohtanut pyytää Tildaa tulemaan noutamaan häntä iltapäivällä kotiin, milloin taas tiedustella, mitä Tilda muutoin sinä päivänä aikoi tehdä. Hänhän tiesi liiankin hyvin, että jokainen vapaa hetki merkitsi suorinta tietä ja juoksujalkaa ylös portaita neljänteen kerrokseen ovelle, jonka messinkisessä nimikilvessä seisoi _Konserttimestari P.A. Murius_. Kieltää hän ei sitä voinut. Täytyi keksiä toinen käyttö ajalle. Ja kuinka innokkaasti hän niissä ajatuksissa askarteli! Elma luopui kutsuista ja seuraelämästä, minne hän ei voinut ottaa kasvattitytärtään mukaansa. Elma kehoitti Tildaa kutsumaan Muriuksen pojat luokseen sen sijaan, että vietti jokaisen vapaan iltansa siellä. Jonkin kuvauksen sieltä hän oli silloin tällöin saanut, niinpä esimerkiksi, että Libert ja Tilda olivat jälleen ruvenneet yhdessä soittamaan. Eikö sitä voisi tehdä yhtä hyvin Tildan omassa huoneessa ja hänen pianollaan? Libert noudattikin sitten pari kertaa neiti Liwinin kutsua, mutta ei arvatenkaan viihtynyt. Hän oli kömpelö keskustelemaan, eikä soitostakaan tullut paljon mitään. Sitäpaitsi, selitti Tilda, hän oli nyt saanut paikan siinä musiikkikaupassa, jossa hän aina niin mielellään oli oleskellut. Siellä hän myi nuotteja ja konserttilippuja, ja iltaisin hän soitteli tanssimusiikkia milloin missäkin. Pontus sitävastoin tuli sitä mieluummin. Hän käsitti, mitä näyttäytyminen ja edullisen käsityksen antaminen omasta itsestään merkitsi. Hänhän tunsi sitäpaitsi neiti Liwinin ennestään ja puheli hänen kanssaan opinnoistaan ja laskelmistaan, joita hän oli tehnyt saadakseen pääkonsulin niukan avustuksen riittämään. He tulivat keskenään hyvin toimeen, tuo keski-ikäinen neiti ja hän. Mutta Tilda ei näistä käynneistä paljon piitannut. Sensijaan Elma otti hänet mukaansa teatteriin. Se oli suurimpia uhrauksia, sillä Elma Liwin ei ollut koskaan mielellään näyttäytynyt teatterisalissa tai muissa julkisissa paikoissa, minne ihmisiä vedettiin huvittelemaan, katselemaan, tapaamaan toisiansa. Siellä hän saattoi kohdata niin monta, joiden näkemistä hän mieluummin tahtoi karttaa, nyt vielä enemmän kuin milloinkaan ennen, esimerkiksi jonkun Paschin tai vain jonkun Alexandra-rouvan monista tuttavista, komiteatovereita tai muita, jotka sitten levittelisivät uutista neiti Liwinin uudesta kumppanista, kasvattityttärestä. Sitä pidettäisiin tietenkin omituisena puolivanhan ikäimmen päähänpistona. Elma tahtoi karttaa kaikkia huomautuksia. Ja siellä saattaisi kohdata myöskin erään naislääkärin, joka olisi valmis tekemään johtopäätöksiänsä. Mutta varsinkin Elma halusi karttaa Erik Bourgstenia, ainoaa ihmistä, joka oli saanut katsahtaa hänen elämäänsä ja ehkä aavistanut sen heikkouden, aavistanut, että oli olemassa heikko kohta, jonka peittelemistä kaikki oli tarkoittanut. Sittenkin hän rohkaisi mielensä ja istui teatterissa, konserteissa ja esitelmätilaisuuksissa, mikäli vain tytön aika salli. Yleisö sai tottua näkemään neiti Elma Liwinin, aika muhkean naisen, jolla oli omituisen sulkeutunut, kunnioitustaherättävä ulkomuoto, useimmin musta, yksinkertaisuudessaan hieno puku, ja hänen seurassaan vilkassilmäisen, kauniin nuoren tytön, joka kaikessa näytti olevan suojelijattarensa vastakohta. Heidän välisensä seurustelu tuntui olevan tuttavallista. Eräänä päivänä loppukesällä Tilda sai tervehdyksen Alexilta. Se oli kuvakortti Lontoosta ja siinä lyhyt kiitos viimeisestä. Tilda näytti korttia Elmalle, ja Elma ymmärsi tytön täten tahtovan osoittaa avomielisyyttä. Tytön hyvä tahto oli ilmeinen, mutta kuitenkin ärsytti tuon nuorukaisen muiston palautus Elmaa. Hän työnsi kuvakortin syrjään sitä hiukan vilkaistuaan ja sanoi: »Minun nuoruudessani ei oltu kirjevaihdossa nuorten herrain kanssa.» »Elman nuoruus on mahtanut olla hirveätä», vastasi Tilda. »Minä olen iloinen, että elän nykyaikaan.» Elma ei saanut vastatuksi: »Minun aikani oli parempi ja piti parempaa kuria kuin nykyinen.» Hänestä tuntui kuitenkin, että jotakin sellaista piti sanoa, että nykyaikaisen vaarallisen vapauden suhteen oli oltava varuillaan. Alexin kuvakortti oli pöydällä heidän välillään. Se esitti kuvaa Westminster Abbeysta. Tilda oli ryhtynyt jälleen lukemaan läksyjänsä. Pieni kirjekortti tuntui kasvavan, oli kuin se olisi peittänyt koko pöydän. Elma ei saanut sitä mielestään pois. Aina heräsi hänessä uusia pelkoja, uutta epäluuloa. Täytyisikö hänen lopulta paljastaa koko totuus lapselle, esittää oma kohtalonsa peloittavana, välttämättömänä, varoittavana esimerkkinä? »Hyvä Jumala», ajatteli hän, »päästä minut sitä tekemästä! Minä en voi.» Tilda pani pois kirjansa, oikoi jäseniänsä ja haukotteli, otti taas kuvakortin, luki uudelleen, mitä siihen oli kirjoitettu ja purskahti nauruun: »Hän on tehnyt tavausvirheen!» Niin oli postikortti taas palautettu tavalliseksi kuvakortiksi, muutamiksi jokapäiväisiksi sanoiksi, joista yhdessä päälle päätteeksi vielä oli tavausvirhe. Varjot haihtuivat. Lapsi istui tuossa kirkassilmäisenä, avoimena ja turvallisena kuin kaikkina muinakin iltoina. Elma huokasi syvään helpotuksesta. Mutta hyvänyönsuudelman aikana hän pidätti Tildaa hiukan kauemmin kuin tavallista ja pyysi: »Anna minun kuitenkin varoittaa sinua. Vapaus ei ole leikin asia.» Tilda vastasi tietäen jo useammin kuin kerran voittaneensa itsensä: »Minä aion hoitaa vapauttani.» Illalla ennen maatapanoa Tilda kirjoitti tavallisen viikkoraporttinsa Rolandille Amerikkaan: »Rakas Roland, minä kadun nyttemmin kovasti, että koskaan tulin sanoneeksi, että melkein vihasin häntä. Sitä en lainkaan tee, _päinvastoin_, hän on usein hyvin herttainen, ja että hän tuntee suurta huolta minun vuokseni, on varmaa. Hän seuraa kaikkea, mitä teen. Kun olen poissakin, on ikäänkuin tuntisin sen, ja kaikkein enimmän, kun olen kotona _meillä_. Hän ei voi tottua siihen, että minä aina mieluimmin olen siellä, ja minun käy itsenikin sääli, mutta en voi asiaa auttaa. — Mitä siihen tulee, että hän olisi minun todellinen äitini, olen lakannut sitä ajattelemasta. Kun olen kerran häneen kiintynyt, olkoon kernaasti. Joskus se tuntuu kummalliselta. Miksi hän salaa sitä. Tiedätkö, mitä luulen: ettei hän lainkaan osaa eläytyä toisen ihmisen tunteisiin tai ajatuksiin — ainoastaan omiinsa. Ja joskus luulen, että hän pahoittelee sitä itse.» 4. Tuli uusi vuosi ja kevät ja Tilda täytti kuusitoista. Sinä kevätkautena hän kävi rippikoulun. Hänellä oli aina puuhaa, koulu vaati myöskin aikansa ja musiikkiopinnot niinikään. Konserttimestari oli selittänyt, ettei hän enää suostunut opettamaan Tildaa, hän oli sairas, väsynyt, ei kelvannut enää mihinkään. Elma sai kuulla sen ja hankki toisen opettajan. Hulda oli ehdottanut, että Tilda syntymäpäiväkseen tai ainakin ripillepääsypäivänään saisi kutsua koko entisen kotiperheensä päivällisille, mutta Elma ei suostunut. Ei siksi, etteikö hän olisi suonut Tildalle sitä iloa, mutta hänelle oli itselleen mahdotonta hoitaa emännyyttä ja osoittaa herttaisuutta niille ihmisille, joiden kanssa hän salassa kamppaili lapsestaan. Hänestä oli tuntunut — ellei hänen mielikuvituksensa pettänyt — etteivät Tildan käynnit entisessä kodissa ainakaan olleet tiuhentuneet eivätkä kestäneet myöhempään illalla, vaikka kevätillat pitenivät ja houkuttelivat viipymään kauemmin. Elma istui ikkunan ääressä tähystellen lastaan, kun tämä jonakin iltana oli poissa. Hän tarkkasi kadunkulmaa, josta lähestyvät ihmiset äkkiä astuivat esiin. Tyttö ei tavallisesti pitänyt kiirettä. Usein hän tuli nuorimman niin sanotun veljensä kanssa käsitysten. Tanssikausi oli lopussa, ja viuluniekalla siis parempaa aikaa kävelyihin. He juttelivat, he olivat innokkaita käyttämään aikaa hyväkseen viime hetkeen saakka. Joskus oli Elma huomaavinaan huolestumista kasvojenilmeessä. Mutta kun Tilda sitten tuli ylös Elman luo, ei tämä kysellyt, hän ei tahtonut sekaantua Muriuksen perheen huoliin, olivatpa ne mitä laatua tahansa, hän tahtoi pysytellä heidän piirinsä ulkopuolella ainakin itse, vaikkei voinutkaan pakottaa Tildaa siihen. Kesällä Elma otti kuten edellisenäkin vuonna vapautta muutamiksi viikoiksi lomansa lisäksi aikoen hoitaa terveyttänsä. Tilda ja hän matkustivat jälleen ulkomaille. Matka tyydytti häntä. Hänestä tuntui, että hän voimistui, hermot rauhoittuivat. Täällä oli myöskin Tilda yksinomaisemmin hänen seuranaan, ja hänen toiveensa tulevaisuuden suhteen varmenivat. Seuraavana syksynä muuttui konserttimestari Muriuksen itseluottamuksen puute ilmeiseksi luulotaudiksi. Hän pani maata eikä suostunut enää nousemaan ylös, makasi vain hiljaa eteensä tuijottaen aivan toimettomana tai istui, patjoja selkänsä tukena, lukemassa raamattua, josta hän sitten teki mitä murheellisimpia päätelmiä. Ystäviä kehoitettiin käymään hänen luonaan, mutta hän ajoi heidät ulos, ja vähitellen lakkasivat nämä kokonaan käymästä. Garibaldi lähti suurelle kiertomatkalle, mutta ei saanut edes tulla sanomaan hyvästejä, konserttimestari ei tahtonut nähdä ketään, jolla vain oli jotakin tekemistä musiikin kanssa. Pikku Libertin oli pakko käydä tuttavien luona harjoittelemassa. Konserttimestari muutti jälleen pihanpuoleiseen huoneeseen; muutos päätettiin eräänä aamuna kädenkäänteessä. Pontus sai ottaa kirjansa kainaloonsa ja suoriutua toistaiseksi miten taisi. Talonmiestä pyydettiin apuun huonekaluja siirtämään. Tämä ei tapahtunut ensimmäistä kertaa, ja hänellä oli oma käsityksensä konserttimestarin järjentilasta aikoja sitten selvillä. Nyt herra Murius ei enää välittänyt röyhkeistä, meluavista notarioista. Hänenhän täytyi nyt pian joka tapauksessa kuolla, ja se saattoi yhtä hyvin tapahtua pihanpuoleisessa huoneessa. »Konserttimestari elää kauemmin kuin kukaan meistä», sanoi talonmies. »Mitä!» huusi konserttimestari raivostuneena ja pauhasi talonmiehen mennessä tälle: »Katso, rutto on lyöpä sen, joka ruton on, miekka sen, joka miekan on, nälkä sen, joka nälälle kuuluu.» Profeetta Jeremia oli häntä erikoisesti miellyttänyt, ja talonmies, notariot, kuka tahansa sai sovittaa itseensä sanat rutosta ja miekasta. Mutta nälkää koskevan kohdan hän katsoi tarkoittavan itseänsä, häntä, joka ei enää kyennyt pitämään huolta omistansa, vaan antoi heidän kaikkien kulkea nälkäkuolemaa kohti. Usein hän kieltäytyi senvuoksi nauttimasta ruokaa, jota rouva Murius koetti hänelle tyrkyttää, eikä uskonut rouvan vakuutuksia, että ruokakonttori ei vielä ollut ihan tyhjä. Hän vastasi siihen: »Voi minua, joka olen syntynyt riidan ja pahan tuottajaksi kaikille. En ole keneltäkään korkoja kiskonut eikä kenenkään ole tarvinnut minua kiristää, mutta kuitenkin kiroavat he minua kaikki.» Tässä ei ollut mitään järkeä, sillä kukaan ei kironnut häntä, päinvastoin pyrkivät kaikki lievittämään hänen tuskiansa, mutta hän oli kadottanut kykynsä nähdä sitä. Kun huonekaluja oli pari päivää kannettu edestakaisin, sai rouva Murius sentään viimein hiukan aikaa lähimmän tulevaisuuden järjestämiseen. Pontuksen täytyi saada oma huoneensa, se oli hänen opinnoilleen välttämätöntä. Suureen huoneeseen, jota nyt jälleen sanottiin saliksi, asettui rouva Murius itse niiksi öiksi, joina hänen ei tarvinnut valvoa sairaan luona. Mutta kolmannen, kadunpuoleisen huoneen, hän vuokrasi pois. Libert sai nukkua keittiökomerossa, jota nykyjään ei kuitenkaan voitu ajatellakaan tarjota kenellekään palvelijalle. Libert asetti herätyskellon soimaan varhain aamulla. Hän nousi reippaasti heti, kun kello alkoi soida, peljäten muutoin nukkuvansa uudelleen, ja huomasi ilokseen päänsä olevan täynnä uusia aiheita, jotka olivat kuin ihmeen voimalla kypsyneet hänen nukkuessaan. Hän pani kahvin tulelle ja ryhtyi harjaamaan vuokralaisen, äidin, Pontuksen ja omia jalkineitaan. Tällä välin jatkoivat uusien sävellysten aiheet askarteluansa hänen päässään; nämä kengänkiilloitusaamut olivat hänelle ihania, vapaita, rauhaisia hetkiä, ja väliin sattui, että hänen piti laskea puoliksiharjattu kenkä kädestään kiireesti merkitäkseen muistiin jonkin sointiyhtymän. Kun rouva Murius vähän myöhemmin tuli keittiöön, tapasi hän silloin Libertinsä paljasjalkaisena, vielä puolipukeissa, nuottipapereita edessään, kengät vielä harjaamatta ja kahvi kiehumassa ylitse, jotta kaasu pihisi. Libert sekä nolostui että harmitteli sitä, kuinka pian puoli tuntia kuluu, eikä rouva Murius saattanut muuta kuin nauraa lohduttaakseen häntä. Sitten hän kattoi nopeasti keittiöpöydän itselleen ja pojilleen, pani kuntoon vuokralaisen kahvitarjottimen ja kiilloitti vielä puhdistamatta olevat kengät, sillävälin kuin Libert kiireesti puki ylleen, heitti peitteen vuoteensa päälle ja lähti harppaamaan musiikkikauppaansa mukanaan pari kolme suurta voileipää, jotka hänen äitinsä kesken kaiken muun oli ehtinyt leikata, voidella ja varustaa vielä jollakin hyvällä viipaleella. Vuokralaisesta ei ollut suurta vaivaa. Mutta huone oli kuitenkin siistittävä ja senjälkeen piti Pontuksen saada osansa niin pian kuin mahdollista. Hän pani itse kuntoon vuoteensa, kantoi ulos ämpärin ja pyyhki pölyt, mutta rouva Murius katsoi varmimmaksi olla itse mukana, sillä Pontuksen siivous ei ollut sen perinpohjaisempaa kuin Libertinkään. Joskus täytyi hänen kuitenkin heittää kaikki kesken, jos hänen miehensä huusi ja hän ymmärsi tuskien käyvän tälle ylivoimaisiksi yksinäisyydessään. Konserttimestari pidätti häntä, tarttui kiinni hyväätekeviin, ystävällisiin käsiin ja ehkäisi kaikki askaret. »Anna minun vain pikkuriikkisen siistiä», pyysi rouva. »Täällähän on kuin sikolätissä.» Mutta se ei surettanut herra Muriusta, että hänen kotinsa oli kuin sikolätti. Eikö Job ollut istunut tuhkaläjässä? Joskus hän kimmastui, kun rouva oli viipynyt liian kauan poissa, oli kohtuuton ja ilkeä, vaikka sitten katui kahta katkerammin ja rukoili Jumalaa, että joku rikas ja hieno mies pian tulisi ottamaan hoitoonsa hänen vaimonsa, jotta tämä saisi sellaiset olot, jommoiset hänellä aina olisi pitänyt olla. Mutta kun rouva yritti askareilleen jälleen, esti hän häntä yhäkin. Kuka ehtisi ostaa päivän ruuan ja voisi tehdä sen niin äärimmäisen säästävästi kuin tarpeellista oli? Ainoastaan yksi tiesi äyrilleen, kuinka paljon oli käytettävissä: vuokralaisen pieni vuokra, Pontuksen pieni avustus, Libertin mitätön palkka. Kuka valmistaisi ruuan, kattaisi sen pöydälle, pitäisi huolta, ettei mieliala pöydän ääressä sentään ihan masentuisi, ja kuka sitten pesisi astiat ja siistisi keittiön edes jonkin verran kunnolliseksi? Kuka pesisi neljän hengen vaatteet, silittäisi ja paikkaisi? Siihen ei ollut vaikea vastata, oli olemassa vain yksi henkilö. Mutta kuitenkin häiritsi konserttimestari häntä yhtä mittaa vaatimuksillaan oman persoonansa suhteen, eikä rouva useinkaan tahtonut käsittää, kuinka hän saattaisi ehtiä joka paikkaan. Ei kukaan sanonut: »Nyt pitäisi Tildan olla täällä!» Ei edes Pontus. Hän katsoi, ettei nyt enää kannattanut valitella Tildan menettämistä. Viisitoista vuotta oli Tilda jakanut leipää heidän kaikkien kanssa ja kuluttanut osuutensa kodin varoista, eikä kukaan nurkunut, että niin oli tapahtunut. Nyt hän oli lentänyt ulos ja eli hyvissä oloissa, eikä kukaan suorastaan ajatellut, että häntä pitäisi kehoittaa palaamaan pesään, kun se oli lusahtamaisillaan lysyyn. Oli olemassa vain se tie, että Tilda itse oivaltaisi velvollisuutensa, ajatteli Pontus: hänhän ei ole sokea eikä kuuro. Näin mietiskeli viisas Pontus, mutta vaikeni perheneuvottelussa, jos sellaista pidettiin, ja päätti itsekseen odottaa sopivaa tilaisuutta. Kun Tilda tuli käymään, tahtoi konserttimestari pitää häntä luonaan, ja olihan siitä aina rouva Muriukselle jotakin apua. Tildasta tuntui tosin ikävältä, ettei saanut olla niin paljon äidin seurassa kuin oli ajatellut, mutta tuntui kuitenkin hyvältä havaita, että hän saattoi lievittää isän vaivoja. Tilda luki hänelle raamattua kuten hän pyysi, muttei Jeremian eikä Jobin kirjaa, vaan pani sormensa kauemmaksi ja sanoi: »Nyt luen siltä sivulta, joka aukenee.» Ja aina aukeni Uusi testamentti, ja Tilda luki joko Kaanaan häistä tai leivän ja kalan ihmeestä, sairaiden parantamisesta tai Lazaruksen kuolleistaherättämisestä. »Joko sinä menet?» sanoi konserttimestari, kun Tilda lähti. »Minun täytyy.» »Sinun ei olisi pitänyt koskaan jättää meitä!» Ei, se oli hänen omakin ajatuksensa. Ilman, että Pontus tiesi asiasta, oli Tilda näet jo tiellä velvollisuuttansa kohti, ei samaa velvollisuutta kuin viime kerralla, vaan vielä tärkeämpää. Hän ei ollut sokea eikä kuuro eikä tuhma. Hän näki, kuinka uhattuna koti oli, kuinka äiti rasituksesta surkastui ja laihtui. Ja kun pojat yrittivät häntä auttaa, kävi se niin nurinkurisesti, ettei siitä useinkaan ollut mitään apua. Tässä tarvittiin erityistä apuihmistä, ei palkattua ja nyrpeätä henkilöä, vaan vapaaehtoista ja luontevaa voimaa, jolle mikään talon heikkouksista ei ollut tuntematon: tytärtä. Mutta kuinka voisi Elman saada käsittämään sen välttämättömyyden? Siinä oli pulma. Joka kerta, kun Tilda palasi anteliaan suojelijattarensa luo, omaan kauniiseen huoneeseensa ja Huldan hoivattavaksi, oli hän päättänyt puhua avoimesti. Mutta kun hän sitten näki Elman, nuo ankarat, uurtuneet kasvot, jotka — sen hän tiesi — vain hän voi saada kirkastumaan, ja jotka aina juuri sinä päivänä tuntuivat väsyneemmiltä, rasittuneemmilta kuin tavallista, niin petti rohkeus. Hän oivalsi, että Elma ei käsittäisi eikä tahtoisi käsittää asiaa. Hän kyllä kuuntelisi, harkitsisi asiaa mielessään, haluaisi olla oikeudenmukainen, ja ehkäpä lopulta tarjoaisi rahaa. Rahaa, joko emännöitsijän tai sairaanhoitajattaren hankkimiseen, vuokraan tai sairaalahoitoon. Mutta siihen se päättyisi, muusta ei voinut olla puhettakaan. Sen sopimuksen järkyttäminen, että lapsi oli oleva hänen, Elma Liwinin, eikä kenenkään muun luona, mikä oli Tildan äidin nimenomainen määräys, ei voinut tulla kysymykseen. Ja vaikkapa Alice Murius, vastoin luuloa, saataisiinkin ottamaan vastaan rahaa melkein ventovieraalta, mitä se sittenkään merkitsi, kaivatun tyttären kotiintulon, todellisen avun rinnalla? Monena syysiltana kävelivät Tilda ja Libert yhdessä Muriuksen talosta Liwinin taloon, jos Libert oli joutilas ja äiti saattoi tulla toimeen ilman häntä. He kulkivat viteeseen Humlegårdenin poikki, joka kerran oli niin täynnä kuviteltuja vaaroja. Vieläkin täytyi heidän painautua toisiaan lähemmäksi, muistaessaan lapsuutensa velhoja ja pahantekijöitä. He vilkaisivat sivumennen muinaiseen Keisaripalatsiin. Nyt olivat kaikki suuret ikkunat tyhjiä ja pimeitä puistolyhtyjen niukassa valossa. Lehdettömien puiden märät, törröttävät oksat ja latvat sekaantuivat taivaan nokiväriin. »Kävellään vielä pieni kierros, eihän nyt ole kovin myöhä», sanoi Libert. Vielä pieni kierros. Tilda tiesi, että Elma odotti häntä, että pidätetyn paheksumisen ja julkilausumattoman moitteen piirre kaivautui hänen kasvoilleen yhä syvemmäksi joka neljännestunnin kulumisesta. Hän ei tahtonut tehdä Elmalle pahaa, hän oli luvannut sen itselleen ja luvannut äidille ja Rolandille. Mutta hänhän tiesi kuitenkin, että hänen velvollisuutensa vaati häntä ihan toiselle taholle, ja niin kauan kun hän kulki täällä Libertin kanssa, oli helpompaa pitää sitä velvollisuudentunnetta täysin hereillä. »Kuule», sanoi Libert eräänä iltana, »nyt ne alkavat kaupungeissa taas pitää tanssiaisia. Minulla on kolme tilausta tällä viikolla.» Hän oli jo tunnettu ja etsitty, eikä hän myöskään ollut kalleimpia. Heitä oli kaksi soittajaa: Libert viuluineen ja eräs pianisti, ja he jakoivat ansion: puolet kummallekin, tai oikeammin sanoen, Libert toivoi, että vähitellen tultaisiin siihen. Toistaiseksi otti pianisti enemmän, sillä hän piti itseään tunnetumpana ja Libertiä vain apurina, suojattina, jota hän elätti. »Mutta kuule», sanoi Libert Tildalle, »_sinun_ pitäisi olla toisena hänen sijastaan! Niin päästäisiin ylimalkaan jakamasta.» Libert pysähtyi tätä sanoessaan, ja hänen silmänsä säteilivät. Erään puistonlyhdyn heijastus sattui suoraan niihin. Hän tunsi saaneensa neronleimauksen. Sitten he kävelivät kauan ja harkitsivat hänen ehdotustaan, Tilda ja hän. He kun olivat niin tottuneita soittamaan yhdessä, voittaisivat he epäilemättä suosiota. Ehkäpä olisi tanssiaisia Tukholmassa tänä talvena niin runsaasti, että heillä olisi työtä joka ainoa ilta. He saattaisivat silloin piankin saavuttaa sellaisen menestyksen, että uskaltaisivat korottaa hintaa. Heitä kyseltäisiin kukaties piankin yhtä ahkerasti, kuin ketä muuta suurta tanssimusiikkikuuluisuutta tahansa. Libertin nykyinen pianisti lukuunotettuna... »Libert», sanoi Tilda, »sinä olet nero!» »Jaa, kuule», vastasi poika. »Hyviä aatteita minulla on tosiaankin usein.» 5. Mutta jo kun Hulda avasi eteisen ovea ja huomautti, että neiti Liwin oli tänään saanut tavattoman kauan odottaa teetänsä, tunsi Tilda, että suunnitelma, niin hyvältä kuin se oli näyttänytkin, kuitenkin oli mahdoton toteuttaa. Oli jokseenkin varmaa, ettei hän saisi Elmaa siihen suostumaan. »Sinä olet viipynyt myöhään», huomautti Elmakin. »Anteeksi, minä unohduin Libertin seuraan. Me teimme — me rakentelimme tuulentupia.» Elma ei kysynyt, mitä ne tuulentuvat olivat. Joitakin Muriusten tuulentupia, mutta turhaahan Tildan oli niihin liidellä. Hulda oli saanut käskyn lykätä teentuonnin, kunnes tyttö oli kotona, ja hän toi nyt sisään hyvinvarustetun tarjottimen: siinä oli voita, marmelaatia, vastaleivottua vehnästä, sokeria ja mantelia. Elma sanoi: »Sinun on varmaan nälkä, lapsi. Ja etkö ole märkä? Katso kenkiä!» Kengät olivat tosiaan märät ja tahraiset pitkästä vaelluksesta pitkin puiston sateenliuottamia teitä. Ne olivat herra Feuerilta Hampurissa ostetut kengät, hyvin erilaiset kuin ne, joilla ennen maailmassa oli piirretty hyppykaavion rajoja hiekkaan, kun Tilda oli ulkona leikkimässä yllään merimiesnuttu ja lyhyt poimuhame. Kaikki oli erilaista. Tildan povea ahdisti, hengitys tuntui vaikealta ja vielä enemmän pureskelu. Hänen oli mahdoton nauttia Huldan vastaleivotuista vehnäsistä. Sinä iltana tuntui Tildasta, ettei hän milloinkaan ennen ollut oikein todenperään ymmärtänyt, kuinka kahlehdittu ja sidottu hän oikeastaan oli. Kun Elma ja hän olivat sanoneet hyvää yötä, itki hän. Kauan kuului Elma liikkuvan ja puuhailevan arkihuoneessa. Tähän aikaan hän hoiti ruukkukasvejansa, järjesteli jo ennestään hyvässä järjestyksessä olevia laatikoitaan ja kaappejaan, ja Tilda hillitsi nyyhkytyksiään, jottei tulisi ilmi. Jos Elma olisi kuullut hänen itkevän, tullut sisään ja tehnyt kysymyksiä, mitä olisi hän vastannut? Elma ei olisi hyväksynyt niitä vastauksia, joita hän olisi voinut antaa. Kun huoneessa vihdoin oli hiljaista, ja hiljaisuutta jatkunut yli tunnin, nousi Tilda. Ellei hän ottanut ratkaisevaa askelta nyt, ei siitä tulisi ikinä mitään. Kun hän ensin oli suostunut tulemaan Elman luo, oli se tapahtunut järkisyistä. Hän oli oivaltanut ne ja mukautunut niihin. Nyt oli järkevyys toinen, eikä mikään puolustanut enää viipymistä täällä, hyödyttömässä ylellisyydessä ja mukavuudessa. Kylmästä ja kiireestä väristen hän pukeutui. Hän ei rohjennut tavata Elmaa enää, hän ei kyennyt kamppailemaan tämän järkähtämätöntä tahtoa vastaan, ei ollut varma, pystyisikö uhmaamaan sitä vetoamista äidin toivomukseen, johon Elma nojautui. Oli jäljellä vain pako. Oikean jalan kenkä joutui vasempaan jalkaan ja vasemman oikeaan, hän huomasi sen vasta, kun oli lähtövalmiina eikä arvannut menettää kallista aikaa vaihtaakseen kenkiä. Miten kotona oli laita, sen tiesi Tilda hyvin: isän huoneessa istui väsynyt äiti valvomassa, sillä konserttimestari oli ollut huonona, ja istui arvatenkin lisäksi epämukavalla tuolilla, sillä talon ainoa mukava tuoli oli korituoli ja se narisi eikä potilas saattanut sitä sietää. Luultavasti valvoi myöskin Pontus, jolla oli tentti edessään, ja ehkä myöskin Libert keittiökomerossaan, toivehikkaana, täynnä aatteita ja myöskin uskoa häneen, Tildaan. Tilda hiipi eteiseen. Ei muuta tavaraa kuin mitä taskuihin mahtui, ei äyriäkään rahaa — kaikki rahathan olivat Elman. Varovasti työnsi hän patenttilukonsalvan syrjään, kuuli takanaan pehmeiden huopatohvelien askelia ja ymmärsi, että Elma oli kuullut. Äkkiä hän avasi oven rientääkseen ulos, mutta Elma oli jo hänen luonaan ja tarttui kovasti hänen käteensä. »Tule», sanoi hän vain. Elma sytytti orvokkikaihtimisen lampun arkihuoneessa. Hän oli kietaissut yönutun ympärilleen. Hänen edessään seisoi Tilda täysissä pukeissa, päällysvaippa yllään, hattu päässä, liikkumattomana. »Minne sinä olet menossa?» »Kotiin.» »Keskellä yötä? Ethän edes olisi päässyt sisään.» »Minä olisin herättänyt alakerroksen asukkaat. Kaikki minut siellä tuntevat. Minun täytyy mennä sinne.» »No, ja entä huomenna?» »Minä en olisi tullut takaisin.» Elma asteli edestakaisin. Hän ei katsahtanut Tildaan. Yönuttua hän piti kiinni toisella kädellään, painaen kättä kovasti poveansa vasten. Hän hengitti raskaasti. Väliin tuli heikko voihkaus, jota hän ei voinut pidättää. Nyt se oli tullut, sen hän oli aina tiennyt, sitä aina pelännyt! »Vai tämä nyt sitten on loppu», sai hän sanotuksi. »Sinä jätät minut, sinä karkaat kuin seikkailija öiseen aikaan, ilman että meidän välillämme on pahaa sanaa vaihdettu. Sinä vain et tahdo enää olla minun luonani!» »Elma!» huusi lapsi. »Anna minulle anteeksi! Mutta Elma ei voi ymmärtää minun tunteitani heitä kohtaan. Siellä ei voida tulla toimeen ilman minua — täällä voidaan. Minun täytyy mennä sinne korvatakseni edes jotakin kaikesta siitä, mitä he ovat tehneet minun hyväkseni.» »Mutta jospa minä en voi tulla toimeen ilman sinua?» »Kyllä Elma voi.» »Ja mitä minä olen tehnyt, sitä ei lasketa?» »Kuinka sitä voisi verrata?» »Ei, sitä ei voi verrata!» puhkesi Elma. »Ei, mutta voitko sinä mitata, mitä vuodet ovat olleet minulle, kun minun on täytynyt olla vailla kaikkea sitä, mitä nuo vieraat ihmiset ottivat ja saivat? Voitko sinä tietää salattuja, osaatko lukea minun elämäni tarinaa? Voitko aavistaa sen nöyryytyksiä ja kärsimyksiä, sen lyijynpainoa, sen vavahdusta jokaisesta satunnaisesta sanasta? Oi, sinä kiittämätön, sinähän et tiedä mitään! Sinä teet omia pieniä päätelmiäsi!» Elma oli koroittanut ääntänsä. Hän kohotti käsiänsä yli pään, heristi niitä kuin uhmaten taivaista kaitsijaa ja vaatien häntä vastuuseen, kun oli niin huonosti hoitanut häntä ja hänen oikeuttansa. »Kaikki on minulta riistetty viimeistä myöten!» huusi hän. »Kirottu olkoon elämä!» Kauhistuneena Tilda katsoi äitiänsä. Jokainen sana, jonka tämä lausui, oli omiansa paljastamaan tämän äitiyden ja kaiken sen kärsimyksen, mitä siihen oli täytynyt sisältyä, mutta kuitenkaan hän ei vieläkään lausunut sitä suoraan julki. Ja lapsen sydän kovettui tästä. Vielä seisoi Tilda liikkumattomana päällysvaatteet yllä, käsineet käsissä. Ja äkkiä kääntyi Elma hänen puoleensa sellaisella raivolla, jommoista lapsi ei koskaan ennen ollut nähnyt: »Niinpä mene sitten tiehesi, jota pikemmin, sen parempi! Minä olen saanut kyllikseni, minä en ota vastaan enempää. Kaikki, mitä omistan, olisi kerran ollut sinun, kun olisit kasvanut ja kypsynyt. Minun iloni oli sitä ajatella. Minun toivoni oli voida ilmaista sinulle elämäni koko synkkä salaisuus. Mene, mitä kirousta, mitä turmiota kohti tahdot! Riennä vain, ennenkuin ehdin peruuttaa ja ehkä alan kerjätä sinua jäämään. Tiehesi! Minä olin hullu, kun yritinkään ottaa hoiviini luiskun sikiötä.» Kauhistuneena oli Tilda painanut kädet korvilleen päästäkseen kuulemasta. Mutta sanat tunkeutuivat kaiken läpi: »Kirous!» Nopeasti ja matalalla äänellä vastasi Tilda: »Jos Elma synkällä salaisuudellaan tarkoittaa, että me olemme äiti ja tytär, niin olen sen jo ymmärtänyt. Mutta minä en ikinä tule äidistäni käyttämään sitä nimitystä, jota Elma äsken käytti — eikä kukaan ole pääsevä käyttämään sitä minusta.» Sitten hän juoksi. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli ulkona eteisen ovesta, ja Elma kuuli oven paukahtavan kiinni. Hän kumartui pöytää vasten, jonka viereen oli pysähtynyt. Sammuiko pienen, himmeäkaihtimisen lampun valo? Hänestä tuntui, ettei hän nähnyt enää mitään. Oliko hänellä kipuja? Sitä hän ei enää tuntenut. Mutta hän ymmärsi, että hänen lapsensa pakeni, hänen omien sanojensa karkoittamana. Hänen lapsensa katosi yöhön yksinään, turvattomana, eikä ehkä pääsisi sisään missään, saisi harhailla tuntikausia, palellen, ehkä ahdisteltuna, inhoittaville kohtaamisille alttiina. Elman viha sammui. Sen sijaan tuli sanomaton sääli. Hän levitti tyhjää syliänsä, pyytäen lasta siinä lämmittelemään, tulemaan vakuutetuksi, että mikään uhri ei ollut kyllin suuri, jos vain lapsi oli onnellinen. »Lapseni», mutisi hän, »onneton, rakas lapseni, älä vain pelkää minua enää! Minä teen kaikki, mitä tahdot!» Hän sai ikkunan auki, sai huudetuksi. Se oli kuin tuskan huuto yössä ja kaikui autiolla kadulla: »Tilda, Tilda! Odota!» Alhaalla ei Elma voinut erottaa mitään, hänen silmiänsä sumensi, ei kyynelet, vaan suuri pimeys hänen ympärillään. Mutta hän kuuli vastauksen, epäröivällä äänellä lausutun sanan: »Kyllä.» Vaivoin hän pääsi alas ulko-ovelle ja sai sen auki, ja Tilda seisoi sen ulkopuolella väristen. »Elman ääni oli niin tuskallinen», kuiskasi hän. »Älä pelkää enää, lapsi.» Kun he jälleen olivat ylhäällä, sanoi Elma: »Mene nyt nukkumaan. Minä en enää vastusta sinun toivomustasi. Minä luovutan pois lainan, jota olen saanut pitää. Älä kiitä minua! Ei sanaakaan enää, Tilda, asia on ratkaistu.» Aamulla sanoi hän: »Hulda, Tilda-neiti muuttaa takaisin konserttimestarin luo. Hänen on ikävä sinne, ja minä viihdyn kai sittenkin pohjimmaltani parhaiten yksin.» Hän tuotti Tildan huoneeseen matka-arkun, joka oli ollut heidän mukanaan molempien kesien matkoilla. Kirjavat paperilaput — hotellien nimiä, reklaamikuvia luonnonkauniista maisemista — tullitarkastusmerkit, kolahdusten tai kantajain hihnojen jäljet muistuttivat niitä teitä, joita oli yhdessä kuljettu. Lapsen vaatekaapista ja laatikoista hän poimi itse, kun Tilda oli koulussa, ja pani huolellisesti kokoon kaikki, mitä oli tytölle hankkinut. Monta kertaa muisti hän tällöin epäröintiänsä: pidättyisikö, ettei tärvelisi hemmoittelulla, vai antaisiko perään ja hemmoittelisi niin runsaasti kuin mielensä teki? Nyt hän katui, että koskaan oli pidättäytynyt. Rakkauttansakin hän oli näin peitellyt, peläten paljastavansa liikaa. Oli arvellut, että olihan aikaa — ja nyt oli liian myöhäistä. Elma painoi joka vaatekappaletta kasvojansa vasten, hengitti sitä hienoista tuoksua, joka kertoi, että nämä vaatteet olivat verhonneet elävää, nuorta ruumista. Erään, jo jokseenkin kuluneen puseron, hän vei kuin varkain omaan huoneeseensa. Kun kaikki oli valmista, käski hän Huldan tilata kaupunginlähetin. Huldan ehdotus, että syötäisiin edes pieni jäähyväispäivällinen, hylättiin. Oli parasta, sanoi Elma, että Tilda lähti niin pian kuin kaikki oli kunnossa — sittenhän se oli tehty, ja Tilda saisi kai tervetuliaispäivälliset konserttimestarin luona sen sijaan. Elma ojensi lapselle kättä: »Kuten näet, olen pitänyt lupaukseni.» Mutta kun Tilda itkettyneenä yritti syleillä häntä, koetti kiittää, pyysi saada käydä joka päivä tervehtimässä, torjui Elma kaikki. »Ei, lapseni. Älä pane minun voimiani liian kovalle koetukselle. Minun laitani on aina ollut se, että olen valinnut joko — taikka. Sinä näet, että olen tyyni. Anna minun säilyttää mielenrauhani, Tilda, ja jätä minut itsekseni, kunnes kutsun sinua — jos kutsun.» Ja niinkuin taannoin Huldalle, sanoi hän vielä jäykemmin: »Minä viihdyn parhaiten niin.» Sitten hän lisäsi tavallisella äänellä: »Mutta sinä voit lähettää veljesi Pontuksen tänne joskus. Minä olen ruvennut pitämään siitä säädyllisestä nuorukaisesta.» 6. Ei kestänyt kuin pari päivää, kun Pontus jo tuli. Jossakin määrin oli Tildan äkillinen palaus entiseen kotiin häntä hämmentänyt. Se tapahtui liian äkkinäisesti, tuntui melkein karkoitukselta, siltä, että neiti Liwin oli väsynyt kasvattityttäreen ja käyttänyt ensimmäistä tilaisuutta päästäkseen hänestä vapaaksi. Pontus oli ainoa, joka tulkitsi tapahtumaa tällä tavoin, eikä tarkistanut vaikutelmaansa kenenkään kanssa. Mutta perheen ainoana mallikelpoisena jäsenenä hän oli heti tuntenut tarvetta ottaa selkoa asiasta nähdäkseen, mitä ehkä oli tehtävä. Hän sai odottaa hyvän kotvan arkihuoneessa ihaillen sen hänen mielestään erinomaista sisustusta. Häntä kummastutti vain, että neiti Liwin ei lähettänyt mitään selitystä, miksi antoi hänen istua odottamassa lähes puoli tuntia. Kun hän vihdoin ilmestyi, oli hän kuitenkin yhtä tyyni ja hillitty kuin tavallista. Pontus aloitti: »Minä ehkä saan lausua», sanoi hän, »kaikkien meidän kiitoksemme neidin hyvyydestä antaa Tildan palata meille. Olot kotona tekevät sen äidille erittäin rakkaaksi. Hänen olisi tietenkin pitänyt tulla itse —» Elma kysyi: »Onko konserttimestari yhä yhtä sairas?» »On, paha kyllä.» »Tilda on kai hyvin kiintynyt heihin molempiin?» »Niin on. Ja», lisäsi Pontus, »minun täytyy sanoa, ettei omaa lasta olisi voitu kohdella paremmin kuin Tildaa on kohdeltu meillä.» »Sen olen kyllä havainnut.» »Anteeksi, että kysyn», pyysi Pontus, »mutta mitä tulee hänen äitinsä sanomaan palaamisesta meidän, hm, huonompiin oloihimme?» »Äiti on luopunut puhevallastaan», vastasi Elma. »Toivottavasti sentään ilman kahnauksia tai ikävyyksiä? Tai tyytymättömyyttä?» »Täydellisesti. Tilda on saanut valita.» »Se äiti», sanoi Pontus, »mahtaa olla sangen sääliteltävä ihminen.» Elma jätti siihen vastaamatta. »Minä ajattelin ehdottaa teille jotakin», sanoi hän sen sijaan aivan käytännöllisellä sävyllä. »Senvuoksi halusin teitä tavata. Minä tahdon näet tehdä jotakin Tildan hyväksi. Minun terveydentilani vaatii minua nyttemmin viettämään peräti hiljaista elämää enkä senvuoksi tahdo tavata Tildaa, ennenkuin olen tuntuvasti parantunut.» Pontus huomautti väliin: »Mahtaa olla hyvin kuluttavaa antautua nuoren tytön kasvatukseen, kun on kauan elänyt yksin.» »Onhan se, on niinkin», vastasi Elma kylmästi. »Minä olen kuitenkin edelleenkin mieltynyt Tildaan. Hän on hyvin herttainen.» Kohtelias kaiku vastasi: »Hyvin herttainen.» Kesti hetken ennenkuin Elma jatkoi: »Minä olen ajatellut tarjota teille, kandidaatti Murius, opintolainaa, korotonta opintoapua, takaisinmaksettavaksi joskus tulevaisuudessa, kun se teille saattaa soveltua. Ainoa ehtoni on, että te täst'edes maksatte kotiinne kahta vertaa enemmän kuin ennen, jotenka rahat, välillisesti, tulevat myöskin Tildan hyväksi.» Hän pyysi Pontusta laskemaan, kuinka paljon hän tarvitsi, ja he sopivat määräsummasta. Paschin apurahojen suhteen hän sai menetellä, miten tahtoi. »Ja sitten vielä toinen ehto», sanoi neiti Liwin, »että asia pysyy ehdottomasti meidän koskemme. Minä en tahdo rasittaa Tildaa millään kiitollisuudella ja uskon voivani luottaa teihin.» »Ehdottomasti», vastasi Pontus. Kun nuorukainen oli mennyt, moneen kertaan vakuutettuaan kiitollisuuttaan, jota Elma koetti kädenliikkeillä torjua, kutsui neiti Liwin Huldaa ja sanoi, ettei hän toistaiseksi ottaisi vastaan vieraita eikä edes tulisi puhelimeen. Työpaikkaansa hän aikoi ilmoittaa itsensä sairaaksi. »Minä lähetän noutamaan tohtoria», sanoi Hulda. »Tänne ei tuoda tohtoreita.» Muutamien päivien kuluttua kutsutti Elma sen sijaan luokseen sen juristin, jonka apua hän vuosien kuluessa oli tarpeen tullen käyttänyt asioitaan järjestäessään, saman henkilön, joka kerran hänen puolestaan oli ollut puhumassa rouva Muriuksen kanssa, tarjoamassa korvausta erään tyttölapsen ylläpidosta viidentoista vuoden aikana, vaikka tarjousta ei otettu vastaan. Yhdessä tarkastivat nyt lakimies ja neiti Liwin jälkimmäisen taloudellisen aseman. Se perintö, minkä neiti aikoinaan oli saanut isältään ja äidiltään, oli ollut melko suuri, ja omaisuus oli vähitellen kasvanut. »Neiti on hoitanut hyvin leiviskänsä.» »Se on sukuominaisuus», vastasi neiti. Ainoastaan parina viime vuotena oli pääoman korot käytetty kokonaan, ja Elma sanoi, että niin tulisi luultavasti vast'edeskin tapahtumaan. »Aikooko neiti leventää elämäänsä?» sanoi lakimies hymyillen. »Arvattavasti.» Sitten hän jätti lakimiehelle testamentin, jonka hän näinä päivinä oli kirjoittanut ja pyysi tätä ottamaan sen säilöön, sekä pitämään sen sisällystä salassa siihen saakka, kunnes sen avaamisen aika tuli. Lakimies luki hiljaa paperin, hänen kasvojensa ilme ei muuttunut, mutta hän oli ääneti vielä hetken sen jälkeen, kun oli lukenut loppuun. Lakimies meni. Muita kävijöitä ei tullut. Ei ketään lähetetty noutamaan, ei kukaan päässyt sisään. Hulda vartioi saamiensa ohjeiden mukaisesti ovea. Makuuhuoneeseensa kuuli Elma ääniä eteisestä: Rick Brunjohannin kimeät, säälittelevät huudahdukset, Pontus Muriuksen kohteliaat tiedustelut. Joskus kuului myöskin hyvintunnettu tytönääni, huolestunut ja pyytelevä. Mutta Huldaan saattoi luottaa, kukaan ei päässyt hänen ohitseen. Eräänä päivänä saapui kukkia: _Rouva Alexandra Pasch_ toivottaen pikaista paranemista. Toisena päivänä, liki joulua, jolloin sireenit parhaillaan alkavat kukkia kukkakaupoissa, tuotiin huolellisesti kääritty, kukkiva pieni puu: _Erik Bourgsten_, toivottaen terveyden pikaista palautumista ja kunnioittavassa ystävyydessä. Elman toverit ja ystävättäret lähettivät myöskin tervehdyksiä ja olivat hänestä huolestuneita. Hänestä siis huolehdittiin, ei paljon eikä monien puolelta, mutta häntä ei ainakaan unohdettu. Niin kauan kuin elää, ei voi ihmisistä päästä irti, ajatteli hän. Jouluna hän lähetti Huldan kautta rahasumman parille Samariitin hyväntekeväisyyslaitokselle, mutta nimettömästi. Hän oli tehnyt niin jo monena jouluna, mutta aina ilmoittaen koko nimensä. Nyt tuntui hänestä tarpeettomalta, että tämä nimi enää oli näkyvissä — toistaiseksi. Muita joululahjoja hän ei lähettänyt. Mutta uudenvuoden jälkeen hän palasi työpaikkaansa. Siellä oli jo ajateltu sijaisen hankkimista hänen tilalleen. Mutta hän selitti, ettei hänen terveydessään ollut mitään vikaa, hän oli nyt levännyt kyllikseen ja kykeni jälleen astumaan paikalleen rivissä. Niin oli vanha kiertokulku taas käynnissä. Ylös aamuisin, joskus levottoman, joskus hiukan rauhallisemman yön jälkeen. Ulos paikalleen. Jumalan kiitos, että on työtä, ajatteli hän. Työtä, ihmisiä, joiden kanssa täytyi keskustella, toimitettavia vaaleja, epäkohtia tai laiminlyöntejä oikaistavana. Liwin on yhäkin mies puolestaan, sanottiin hänestä. Oli kuin hän olisi joutunut seikkailuun, joka oli temmannut hänet mukaansa pariksi vuodeksi. Mitä se oli ollut, ei kukaan tiennyt. Joka tapauksessa hän oli nyt palannut — terveenä tai ainakin parantuneena halusta uusiin seikkailuihin. Ja pian lakattiin hänestä puhumasta. Hän ei koskaan ollut kuulunut niin sanottuihin mielenkiintoisiin, voittaviin henkilöihin, joita pyritään monin tavoin lähentymään. Kun hän oli päivätyönsä päättänyt, palasi hän säännöllisesti kotiin. Sama hahmo katuelämässä kuin ennenkin: yksinkertainen huopalakki, suora, miesmäinen päällysnuttu, kädet nutun taskuissa. Mutta hänen silmänsä, jotka olivat olleet niin haluttomat käyttämään silmäparin luonnollista etuoikeutta katsella maailmaa, sen sekä loistoa että surkeutta, olivat nyttemmin käyneet vieläkin välinpitämättömämmiksi. Joku vastaantulija saattoi kai joskus hiukan ihmetellä noita harmahtavia kasvoja, joiden suun kerran kaunis kaari oli suoristunut päättäväisyyden viivaksi; yksi ja toinen tunsi hänet ja johtui kukaties sivumennen ajattelemaan naisten kykeneväisyyttä. Mutta usein hän, omissa ajatuksissaan kulkien, ei edes vastannut tervehdyksiin. Illalla odotti jälleen työ. Elma huomasi, ettei hän enää kyennyt saamaan käsistään yhtä paljon kuin nuorempina päivinään. Hän pakotti itseänsä. Hän poltti liian paljon, sen hän tiesi itse. Joskus suoristi hän ruumistaan, levähti muutaman minuutin ja muisti, kuinka usein hän oli nähnyt isänsä vanhemmiten istuvan näin, silmät kiinni. Mutta hän ei verrannut itseään enää isäänsä, hän oli lakannut askartelemasta entisyyden kimpussa. Hänestä oli kuin jokin kahle olisi katkennut ja hän nyt vihdoinkin kulkisi omaa tietään. Huldalta hän kuuli, ettei Tilda lakannut itsepäisesti tiedustelemasta häntä ja pyytämästä saada tulla käymään hänen luonaan. »Ei vielä!» käski Elma vastata. 7. Näytti siltä kuin siunaus olisi seurannut Tildan tuloa takaisin Muriusten kotiin. Ensinnäkin Roland. Hän kirjoitti olojensa parantuneen huomattavasti ja tulevansa luultavasti käymään kotona, kun hänen isäntänsä asioissa arvatenkin tuli tehtäväksi matka Englantiin. Englannista hän aikoi omalla kustannuksellaan pistäytyä Ruotsissa ja säästeli parhaillaan rahaa tätä matkaa varten. Siitä huolimatta hän saattoi, kuten ennenkin, lähettää pienen avustuksen äidin talouteen. Myöskin Pontus tuntui löytäneen jonkin mahdollisuuden avustaa kotia paljon runsaammin kuin ennen, vaikka ei ilmaissut tämän rikkauden lähdettä. Hän kirjoitteli pieniä kansantajuisia kirjoitelmia lääketieteen alalta ja viittaili siihen, että niistä maksettiin hyvä palkkio. Kun Pontus ei epäillyt, etteikö hänen tulevaisuutensa olisi valoisa, ei hän ollut luopunut Paschinkaan apurahasta; mieluummin hän säästeli salassa, kun sai hiukan enemmän kuin tarvitsi, ja kun hän ei koskaan tavannut Alexia, ei hänen tarvinnut nieleksiä tämän suojelijaeleitä. Alexis liikkui toisessa maailmassa kuin uurastava opiskelijana toisen maailmasta toisen maailmaan oli yhtä pitkä matka kuin maasta kuuhun, vaikka molemmat olivat Tukholmassa. Libert ei, kuten vanhemmat veljet, ollut saanut suurempia tuloja, eikä edes suurempaa luottamusta musiikkikaupassa. Hän ajatteli liian vähän ostajia, sanottiin, eikä hän sitä moitetta kummastellut, kun tiesi itsekin päänsä olevan täynnä kaikkea muuta. Mutta iltaisin olivat Tilda ja hän usein yhdessä suorittamassa tanssimusiikkia tilauksesta. Ero kitsaasta pianistista, jonka kanssa hän ennen oli toiminut yhdessä, ei ollut vaikea, ja musiikkikaupassa hän sanoi tilauksia tehtäessä: »Minä soitan täst'edes ainoastaan sisareni kanssa.» Epäröitiin hiukan ja arveltiin, että palkkiota piti siinä tapauksessa alentaa. »Se muuttuu pian», vastasi Libert, »kun vain on saatu kuulla hänen soittavan.» Ja vaikka palkkio oli pienempi, niin sehän kuitenkin tuli kotiin jakamattomana. Tilda ompeli itselleen yksinkertaisen, lyhythihaisen mustan silkkipuvun, samalla vaatimattoman ja arvokkaan, joka soveltui hyvin viuluniekan hiukan vanhanaikaisen smokingin rinnalle. Hän oli lopettanut koulunkäyntinsä kesken lukukautta, vaikka tunsi, ettei Elma olisi sitä hyväksynyt. Mutta sille, joka aikoi ansaita toimeentulonsa pianolla, ei kirjatieto ollut tärkeintä, päätteli Tilda, ja rouva Murius oli samaa mieltä, sillä hänelle oli tytön takaisintulo ollut niin suuri ja valtavan onnellinen yllätys, ettei hän joutunut lähemmin ajattelemaan päästötodistuksia kahdeksannelta luokalta. Tildan käydessä kotona ei koskaan oltu ilmaistu, kuinka suuresti Alice-rouva itse asiassa oli kaivannut häntä, ja milläpä oikeudella sitä olisikaan huomautettu? Rouva Murius tiesi, missä Tildan paikka oli, ja että toisella äidillä oli oikeus lapseen. Mutta nyttemmin oli, tiesi Pontus ilmoittaa, tämä toinen äiti itse luopunut puhevallastaan. Hän vetäytyi takaisin tuntemattomuuteensa, ei pyytänyt mitään omasta kohdastaan, ja rouva Murius saattoi ilman tunnonvaivoja nauttia ilostansa. Konserttimestarinkin huoneessa tuntui helpotus. Hän oli tottunut pitämään Tildaa tyttärenä ja toisaalta taas rakkaana vieraana, puolueettomana henkilönä, joka kykeni arvioimaan, minkälaiset talon olot todella olivat. Kun Tilda sitten pänttäsi hänen päähänsä, ettei hänen pitänyt ajatella kuolemaa eikä työn ja toiminnan lopettamista musiikin palveluksessa, täytyi hänen ottaa asia harkittavakseen. Tilda löysi myöskin raamatusta tukea kaikille väitteilleen. »Ja Libertin ja minun täytyy harjoitella», sanoi hän. »Joka ei työtä tee, ei hänen syömänkään pidä.» »Niin no», huokasi konserttimestari. Niinpä täytyi hänen siis ruveta jälleen sietämään pianon ääntä, ja se kävi helpommin kuin hän olisi uskonut. »Isän pitää istua mukana pöydässä, muuten on niin alakuloista», sanoi Tilda. Huoahtaen nousi ukko, ajoi partansa jo hävyn vuoksi ja puki vaatteet ylleen. Hän oli maannut kauan ja oli vielä heikko polvista, mutta hänestä tuntui kuitenkin, että tämä ateria, jonka hän pitkästä aikaa jälleen söi omaistensa parissa, maistui merkillisen paljon paremmalta kuin se ruoka, joka tarjottimella oli tuotu hänen huoneeseensa. Kun päivällinen oli lopussa, pani hän senvuoksi kätensä ristiin ja mutisi niinkuin lasten vielä ollessa ihan pieniä: »Kiitos, hyvä Jumala, ruuasta.» »Tulisiko minusta tosiaan vielä ihminen?» sanoi hän vaimolleen. »Onko mahdollista, että minäkin vielä rupean elämään?» Sen uskoi rouva Murius varmasti. Ukko asteli huoneessa, missä hän ei viikkokausiin ollut käynyt, kosketteli sormenpäillä laatikkoa, missä hänen viulunsa oli pitkät ajat ollut koskemattomana. Ja kun Libert, taas omituisen mielijohteensa kannustamana, rohkeni ottaa viulun esille, viritti sen ja soitti sillä, suvaitsi ukko sen. »Niin», sanoi hän pojalleen lempeästi, »sinulla on musiikkia veressä, sinullakin, sitä en kiellä.» Ja hän kuunteli kärsivällisesti, kun Libert soitteli hänelle omia pieniä sävellyskokeitaan. Ukko tuli ajatelleeksi, että hänellä ei ollut ainoastaan vaimoa, joka oli hänelle peräti liian hyvä, vaan myöskin kolme hyvää kunnon poikaa, kukin omalla tavallaan lahjakas, viulunvinguttajakin. Oli kuin muurit olisivat luhistuneet ja hän, vanha mies, nähnyt jotakin uutta. Eräänä päivänä, jonkin aikaa uudenvuoden jälkeen, sai Libert tanssimusiikkitilauksen tanssiaisiin erään everstin, eversti Oberonin luona. Se oli vaativa perhe, ilmoitettiin hänelle musiikkikaupassa, everstinna oli itse käynyt sanomassa, että hän ei huolinut mistään poropeukaloista. Se oli tosin vain pieni tanssitilaisuus, hänen seitsemäntoistavuotiaan tyttärensä tuttaville, mutta musiikin suhteen hän oli silti yhtä tarkka. Libert puki ylleen puhtaan paidan ja smokinginsa, Tilda kävi hiuskampaajalla ja sai aaltosuortuvan otsalleen. Ei ollut yhdentekevää, minkänäköinen oli, vaikka ottikin osaa tansseihin vain pianistina. Olihan sitä samalla sentään tanssiaisten kaikkein tärkeimpiä henkilöitä, ja Tilda oli huomannut, että pianisti usein sai ohimennessä huomaavaisen silmäyksen. Eversti Oberonin asumus oli suuri ja komea. Musiikki oli hyvissä ajoin paikalla, kuten pitikin, siltä varalta, että haluttiin antaa erikoisia ohjeita. Yksi huone oli kokonaan tyhjennetty tanssia varten ja eräässä parkettipermannon nurkassa oli pieni koroke, jolle flyygeli oli nostettu. Libert viritti viuluaan, kun yhä enenevää äänten sorinaa alkoi kuulua muista huoneista, jonne vieraat kokoontuivat. Emäntä lupasi antaa merkin, milloin ensimmäinen tanssi oli alettava. Merkki annettiin, ja molemmat soittajat ryhtyivät tehtäväänsä. Nyt oli näytettävä, että he eivät olleet poropeukalolta, ja että eversti Oberonin koko seurapiiri voisi kääntyä heidän puoleensa tarvitessaan tanssimusiikkia. — »Se riippuu sinusta, Tilda», sanoi Libert, sillä omasta puolestaan hän oli varma asiastaan. Nämä eivät olleet mitkään Garibaldi-tanssiaiset. Naapureille oli asia ennakolta ilmoitettu, ja heiltä pyydetty ystävällistä suopeutta, ja luvattu lopettaa juhla määrätyllä kellonlyömällä. Ketään oopperalaulajaa ei esiintynyt tanssien aikana tai niiden lomassa, sillä laulua eivät Oberonin nuoret kaivanneet. Ei kukaan vanhempi mies, kaikkein vähimmin isäntä itse, eversti Oberon, riisunut yltään nuttua ja esiintynyt paitahihasillaan maalaispelimannina. Iät ja yhteiskunta-asemat eivät täällä olleet sekaisin, eikä tanssiaisten maailmankuuluin kavaljeeri tuonut sisään tanssitettavaa keittiön puolelta. Läsnä ei yksinkertaisesti ollut ketään, jolla olisi ollut edes niin suuri maailmanmaine kuin Garibaldilla. Täällä oli nuoria miehiä, joiden ulkomuoto ja käytös oli mitä edullisin; nuoria naisia, joiden pukujen väri oli ruusunpunainen, aprikoosinpunerva, niilinvihreä, kangas crêpe de chineä, voile ninonia, chiffonia, georgettea, taftia, koruina volangeja ja metallipitsejä. Tilda tarkkasi heitä ja osasi nyttemmin varsin hyvin erottaa eri kangaslajit ja nimitykset. Hänen täytyi ihailla kaikkea tuota kauneutta, aistia ja suloa. Paljon oli tarjolla silmänherkkua, kun oli tanssiaisissa soittamassa. Kun tanssi oli lopussa, tyhjeni parkettipermanto, siellä ei ollut istumasijoja, joten ei kannattanut jäädä sinne, jos tahtoi muutaman minuutin levähtää. Yksi ainoa pari jäi jäljelle, ja sekin vain saadakseen olla häiritsemättä. Muuan ikkunakomero uutimineen tarjosi jonkinlaisen, vaikka vaillinaisen suojan, ja he menivät sinne. Soittajia he eivät ajatelleet, kaksi tuntematonta nuorta ihmistä salin toisessa päässä: mitäpä heistä. Eivätkä soittajat puolestaan, jotka juuri neuvottelivat seuraavasta kappaleesta, ajatelleet heitä. Mutta kun neuvottelu oli päättynyt, kääntyi Tilda saliin päin, ja hän näki, kuinka ikkunauudin siirtyi syrjään mustan, kapean hännystakinselän tieltä, näki ruusunpunervan, lukemattomista volangeista sommitellun chiffonipuvun ja näki mustan käsivarsiparin rohkeasti syleilevän chiffonipukua. »Nyt me alamme!» sanoi Libert. Mutta Tilda näki liian paljon, eivätkä salin toisessa päässä olevat tehneet mitään piiloutuakseen. He nauroivat ja kisailivat ja suutelivat. Tytön kasvot peitti sileä, ruskea niska, joka kuului hännystakkiselkään, niska, jonka Tilda oli nähnyt ennen... Silloin käännähti tyttö äkkiä, oli varmaan kuullut jonkun tulevan, ja nuori kavaljeeri teki saman liikkeen, mutta päinvastaiseen suuntaan, juuri soittokorokkeen puoleen. Se oli Alexis. Tildan ja Alexin katseet kohtasivat, ja Tilda näki, että Alexis tunsi hänet. Semmoisesta ei erehdy. Mutta Alexis kääntyi silmänräpäyksessä taas poispäin ja hänen kasvojensa ilme osoitti, ettei yhtään mitään ollut tapahtunut. Hän kiersi vain käsivartensa nuoren ruusunpunervaan volangipukuun puetun tytön uumenelle ja liukui hänen kanssaan permannolle, kun musiikki samassa alkoi soittaa, viulunsoittajan kyhnäistyä nuorta naispianistia. Libert ei ollut nähnyt mitään. Hän ei nähnyt mitään seuroissa, missä hän kävi soittamassa, paitsi harvinaisissa poikkeustapauksissa, jolloin joku naisista oli saattanut lähestyä häntä ja pyytää jotakin erikoista sävelmää ja hymyillä hänelle. Silloin hän kiinnitti huomiota siihen naiseen ja ehkä haaveili hänestä sen illan — eihän voinut tietää, mitä pidättyväisen Libertin mielessä saattoi liikkua. Mutta eversti Oberonin tanssiaisissa ei kukaan neitosista lähestynyt häntä, ei kukaan sanonut koko iltana ainoatakaan sanaa hänelle tai Tildalle, paitsi palvelijoita, jotka everstinnan ystävällisestä käskystä toimittivat heille virvokkeita ja sopivalla hetkellä hiukan illallista. Koko illan tanssi Alexis heidän ohitseen, milloin ruusunpunaisen, milloin valkoisen, milloin sinisen neitosen kanssa, mutta ei ollut kertaakaan katsahtanut soittolavalle, ikäänkuin sitä ei olisi ollutkaan, vaan soitosta olisivat huolehtineet näkymättömät enkelit. 8. Kello kaksi yöllä sanoi everstinna Oberon Libertille, että musiikkiin oli oltu sangen tyytyväisiä, mutta että nyt ei enää tanssittaisi. Hän pani samassa kirjekuoren Libertin käteen, joka pisti sen taskuun. Everstinna sanoi Tildalle: »Neiti näyttää niin nuorelta, neiti on varmaankin hyvin pystyvä nuori nainen.» Saleissa hyvästelivät vieraat; tanssisalissa himmensi eräs palvelija valoa. Vaatimattomina odottivat Libert ja Tilda tungoksen vähenemistä päällysvaatteiden luona, ennenkuin etsivät omansa ja pääsivät rientämään kadulle, missä paksuja lumihiutaleita oli alkanut sataa tanssiaisten vielä kestäessä. Talon edustalla odotteli muutamia autoja, joita pantiin juuri käyntiin — arvatenkin, ajatteli Tilda, oli myöskin Paschin auto niiden joukossa. Libert ja hän kiiruhtivat kotia kohti. Heidän askelensa eivät kuuluneet lumessa, eivätkä he kuulleet kenenkään seuranneen ja tavoittaneen heitä, ennenkuin kuulivat äänen: »Tilda, mihin niin kiire?» Se oli Alexis. Hän oli päättänyt kävellä kotiin, luikertanut velvollisuudestaan saattaa kohteliaasti jotakin nuorista neitosista ja seisoi nyt niiden molempain edessä, joita hän koko iltana ei ollut näkevinään. Tavallisuuden mukaan ei hän välittänyt paljon Libertistä, vaan kääntyi vain Tildan puoleen. »Siitä on kauan, kun viimeksi tavattiin. Saanko saattaa sinua kappaleen matkaa?» Ja Libert antautui heti kiltisti vanhaan osaansa ja — katosi. Hän lähti taas kävelemään, tallustaen edellä lumessa, paksu ulsteri yllään, viululaatikko toisessa kainalossa ja toisessa nuottikotelo, jonka hän oli ottanut Tildalta. Alexis sanoi: »Tilda, sinun pitää antaa minulle anteeksi. Sinä kuulet: minä en kiellä mitään! Minä näin sinut. Minä en halunnut, että ne kaikki siellä saisivat tietää, että sinä olit ollut minun lapsuusflammani ja laskisivat minusta leikkiä.» »Eikö sitten sovi, että jollakin on ollut lapsuusflammaa, joka elättää itseänsä tanssimusiikilla.» Siihen ei Alexis vastannut. »Minkävuoksi sinä olit siellä?» kysyi hän. »Etkö sitten enää ole neiti Liwinin luona? Eikö siellä ollut paljon parempi?» »Ei!» »Me emme voi seistä tässä näin. Minun täytyy puhua sinun kanssasi, mutta minä en ollut ottanut lukuun tätä, minulla on vain ohuet kengät.» Hän pysäytti ohiajavan vuokra-auton ja työnsi Tildan edellään siihen. »Minun täytyy saada selittää asia paremmin», maanitteli hän. Ohjaajaa hän käski ajamaan minne vain, katua ylös, toista alas, noin puoli tuntia, ehkä vain kaksikymmentä minuuttia, sitten ilmoitettaisiin varsinainen osoite, ja hän saisi hyvät juomarahat. Alexis jatkoi: »Minä jouduin suunniltani, kun näin sinut, Tilda. Sinä et tietysti usko minua. Minä kiroan koko tanssiaisia! Nuo tytöt, minä olen ilveillyt ainakin puolentusinan kanssa ja suudellut paria, vain uhmalla. Minä en siedä ketään heistä. Tiedän kyllä, että minua pidetään aivan verrattomana nuorena miehenä, kaikkien tulevien anoppien ihanteena, ja äitini alkaa jo katsella tulevaa morsianta. Mutta minussa on jotakin, joka ei sovellu laskelmiin.» Hän hengähti hiukan. Tilda tunsi hänen hengityksessään imelää tuoksua. Katulyhdyn kohdalla hän näki myöskin, kuinka hehkuvan punaiset Alexin kasvot olivat. Pyöreät, kiiltävät silmät, jotka muistuttivat hänen äitinsä silmiä, tuijottivat suoraan eteen, tavallista kiiluvampina. Hänen suupielensä värähtelivät. »Minä olen vain kaksikymmenvuotias, Tilda, mutta olen jo ehtinyt olla mukana jos jossakin. Sitä ei kannata sinulle kertoa. Kotoa saan rahaa niin paljon kuin tahdon, tai ainakin melkein. Isä on vain hyvillään, kun annan sen mennä. Mutta mihin minä olen antanut sen mennä, ulkomailla ja täällä? Minua ellottaa sen muisteleminenkin.» »Kuka sinua pakottaa?» kysyi Tilda. Alexis hätkähti. »Oletko sinä tuhma?» kysyi hän vastaan. »Sitä en uskonut. Pakottaa?! Minulla on oikeus tehdä, mitä päähäni pälkähtää. Minä olen ollut tukkihumalassa, juopumuksesta sairaana, minut on kynitty puhtaaksi, olen pelannut pelipetturien kanssa ja iloinnut senlaatuisten ihmisten parissa, jonkalaatuisista sinulla ei ole edes aavistusta — jos tahdot tietää. Se on sitä ikäkautta nuoren miehen elämässä, sanoo isä. Hänestä on kaikki normaalia. Ja hän on oikeassa. Tämä kausi on pian lopussa, minä olen pian siihen kyllästynyt. Parin vuoden päästä olen kypsä menemään kihloihin neiti Oberonin tai jonkun hänen kaltaisensa kanssa ja tulemaan juuri siksi henkilöksi, miksi minut on alusta alkaen suunniteltu tulemaan. Käsitätkö sinä? Mutta se, sekin minua ellottaa! Viitoitettua tietä kulkeminen.» Hän kumartui Tildan puoleen, joka istui liikkumattomana auton toisessa nurkassa. Hän antoi päänsä vaipua Tildan polville. »Minä en ole ihan selvä nytkään», sanoi hän, »senvuoksi saatan puhua vapaasti. Tilda, koko maailmassa ei ole ketään muuta kuin sinä, jonka kanssa voin puhua niinkuin haluan! Tilda, rakas pikku Tilda!» »Alexis raukka!» mutisi tämä. »Niin, lellittele minua, sano minua raukaksi. Pane kätesi minun otsalleni, noin!» Tilda pani kätensä hänen kuumalle otsalleen, ja Alexis rauhoittui, huokasi syvään ja jatkoi, sillä vaieta hän ei sittenkään osannut: »Mikä hulluus minussa on? Pohjimmaltani en kelpaa huijaamaan ja heittämään hiiteen kaikkia seikkailuita; mutta tahdin mukaan marssiminen ja tuleminen pääkonsuliksi numero kaksi, sekin on minusta jollakin tavoin yhtä tympäisevää. Täytyy olla olemassa kolmas. Tilda, sinullako ja yksinkö sinulla on sen avain?» Mutta se mielikuva mahtoi hänestä tuntua hassunkuriselta, sillä hän naurahti. Hitaasti liukui auto katua ylös, toista alas, kuten oli määrätty. Eräässä käänteessä tunsi Tilda äkkiä, missä he olivat: he kulkivat Elman asunnon ohi. Hän kurottautui katsomaan. Aivan oikein, Elman makuuhuoneen ikkunasta näkyi tulta, ainoa heikko valoneliö koko suuren talon pimeässä seinässä. Se oli sama ikkuna, josta epätoivoinen ääni oli huutanut yöhön, joka oli hyvin samantapainen kuin tämäkin yö, niin raskas, niin täynnä epätietoisuutta. Tuo tuskanhuuto: »Tilda! Odota!» — kuinka usein se sittemmin olikaan hänen mielessään kaikunut. Se oli sitä laatua, jota ei ikinä unohda. »Sinähän et kuule minua», sanoi Alexis nyrpeissään. »Mitä sinä katsot?» »En mitään.» Sillä se ei ollut mitään semmoista, josta olisi voinut puhua Alexin kanssa. »Minun täytyy ajaa kotiin», sanoi Tilda. »Joko sinä tahdot jättää minut?» »Minä en kuitenkaan voi tehdä mitään sinun hyväksesi.» »Et tahdo.» »Jos voisin, tahtoisin.» Mutta hän tunsi, ettei hän voisi antaa Alexille mitään todellista apua. Heidän sisässään, heidän välillään ja ympärillään oli varjoja. Tilda tiesi, että Alexin sydän, joka näennäisesti avautui hänelle, ei kuitenkaan kuulunut hänelle, se oli kaikesta huolimatta kaukana poissa. Alexis muutteli asentoansa levottomana, tuli vielä lähemmäksi Tildaa, painoi polttavaa päätänsä vielä lujemmin hänen polviansa vasten. Mitä hän tahtoi, mitä hän odotti? Hyväilyjäkö, lohduttelua, suudelmia? Paljasta kättänsä vasten tunsi Tilda hänen karhean tukkansa ja tunsi kiusausta vain ojentaa sormiansa ja silitellä tätä tukkaa, koskettaa päätä, jota niin ristiriitaiset ajatukset ahdistelivat — ja hän ymmärsi myöskin, mitä se kiusaus sisälsi. Hän tunsi sisässään paisuvan jotakin uutta, mahdin, jota hän ei ollut ennen tuntenut, ja joka saattoi temmata hänet mukaansa, ellei hän pitänyt varaansa. Ja ellei hän välittänyt pitää varaansa? Jos hän päinvastoin vain antoi perään, antoi, mitä Alexis halusi, hetken lohdutusta, suudelmia, huomenna merkityksettömiä? Äsken naurahti Alexis, ja se oli ollut ilkeä naurahdus. Koko tanssiaisillan oli Alexis kieltänyt hänet. Ei edes pientä, salaista tuttavuudenhymyä ollut uskaltanut antaa tanssiessaan ohi toisten kanssa. Mutta nyt hän odotti kuitenkin Tildalta jotakin ja kiusasi häntä. Äkkiä istahti Alexis taas pystyyn asentoon, ja häntä puistatti niinkuin palelevaa. Pyöreät silmät eivät enää tuijottaneet eteenpäin, suu ei enää värissyt. Hän katsoi suoraan Tildaan, läheltä, ahmaisi katseillaan koko hänen kasvonsa ja katsoi katsomistaan. Mutta se ei kuitenkaan saattanut Alexia lähemmäksi häntä, tuntui Tildasta, päinvastoin. Se mitä Alexis katsoi, ei ollut Tilda, vaan jotakin, jonka hän yksin mahtoi tuntea. »Niin, Tilda», sanoi Alexis, »sinuthan minulla pitäisi olla, etkö käsitä sitä itse? Se on kirjoitettu — mutta kuitenkin on kirjoitus väärä. Avio ei ikinä voi tulla kysymykseen meidän välillämme. Se on hävitöntä sanoa, mutta emmekö voi olla täysin tosia? Minä en kuulu niihin, jotka tekevät muuta kuin mitä maailma heiltä odottaa, kuinka hurjistelenkin tai olen hurjistelevinani. Kenties on toisia, jotka murtautuvat vapaiksi, mutta en minä. Ei, Tilda, meidän välillämme ei synny aviota. Mutta minä olen rakastunut sinuun, sen voin sanoa, ja olen ollut ensi kerrasta saakka, kun sinut näin pikkutyttönä merimiespuvussa. Minä uneksin sinusta öisin, niin, ja päivisinkin. Sinä et tiedä, kuinka paljon olet ollut minun seurassani! — ja joka kerta, kun tapaan sinut, on asia aina sama. Ja sinä, älä kiellä, niin on sinunkin laitasi ollut! Me kuulumme yhteen! Ottakaamme vain asia niin kuin se on.» Sitten naurahti hän taas, samanlaisen lyhyen naurahduksen, joka kuului niin ilkeältä. »Ja nyt minä suutelen sinua», sanoi hän. Hän heittäytyi Tildaa kohti, painoi häntä auton nurkkaa vasten ja etsi hänen suutansa. Mutta Tilda työnsi hänet takaisin. Tämä ei enää ollut Alexis, tämä, ei hänen Alexinsa. Uusi, vieras ihminen vaati jotakin, jonka vuoksi hän tahtoi Tildaa unohtamaan sen Tildan, todellisen Tildan, joka oli kerran ollut lapsuuden Alexin oma. Mutta Tilda ei unohtanut. Ikäänkuin Elman valaistu ikkuna olisi ollut merkkituli, muisti hän omat sanansa Elmalle: »Minä aion hoitaa vapauttani...» Ja hammasta purren taisteli hän sen vapauden puolesta Alexin väkivaltaa vastaan. He kamppailivat ääneti, Alexis ei ollut paljon väkevämpi Tildaa. Nyt oli kaikki muuttunut hänelle leikiksi, ilkeäksi leikiksi, haluksi voittaa, pakottaa ja nöyryyttää, rangaista Tildaa kaikesta pahasta, mitä hän oli kokenut kaukana hänestä. Tilda kuuli hänen pilkallisen huohotuksensa ihan kasvoillaan. Surusta ja suuttumuksesta parkaisten sai Tilda riuhtaistua itsensä irti, kääntyi ja antoi hänelle läiskähtävän korvapuustin samalla kun ajaja, joka oli kuullut hänen yrittävän aukaista vaununovea, pysäytti vaunun katukäytävän viereen. Tilda hyppäsi ulos. »Ajakaa vain edelleen, olkaa hyvä», sanoi hän ja kuuli itse, kuinka hänen äänessään oli Elman hillityn kylmä sävy mainitessaan Paschin talon numeron Florankadun varrella. Sitten hän painoi oven kiinni katsahtamatta Alexiin, joka ei enää hiiskahtanutkaan, ja juoksi pois lumisohjossa. »Elma», ajatteli hän vain, »Elma, Elma!» Hänen teki mielensä sinne, hän olisi tahtonut sanoa: »Tänään olen käsittänyt jotakin! Älä enää milloinkaan ole levoton minun tähteni.» Hän olisi tahtonut sanoa myöskin: »Anna anteeksi! Minä en milloinkaan ennen tiennyt, kuinka paljon sinä annoit minulle.» Vasta saapuessaan hengästyneenä kotiovelle muisti hän Libertin. Ulko-oven avain oli Tildalla, ja varmaankaan ei Libert ollut yrittänyt herättää ketään päästäkseen sisään. Hän oli epäilemättä odotellut pakkasessa ja lumessa tallustellen nuottikotelo ja viululaatikko kainaloissaan. Ja aivan oikein, tuolla hän tulikin eräästä porttikäytävästä kadun toiselta puolen, missä hänellä oli ollut hiukan suojaa säätä vastaan. »Jahah, sinä olet täällä nyt», sanoi Libert. »Eihän se sentään niin kovin kauan kestänyt.» »Mitä kello on?» »Kolme.» Hän ei ollut viipynyt siis tuntiakaan. Libertin levollisuus rauhoitti häntä. Libert sanoi: »Aika korea lumisade. Salissa on vielä valoa, uutimet eivät ole alhaalla, minä seisoin katselemassa lumihiutaleita, kun ne kulkivat ohi kellervän valon. Äiti se kai siellä valvoo.» 9. Rouva Murius tuli heitä vastaan eteiseen; hän oli pitänyt teetä lämpimänä heitä varten. Mutta hän ei ollut valveilla ainoastaan sen vuoksi. Levottomana hän katsoi Tildan kasvoja, jotka ilmaisivat mitä suurinta väsymystä, tai ehkä jotakin enempää, jotakin muuta ja enempää, kun tytön silmänalustat olivat niin mustilla renkailla. Mahdollisimman kauan viivytti hän sentähden sanottavaansa, niin kauan, että lapsi ainakin ehti saada hiukan lämmintä sisäänsä ja istua muutaman minuutin levossa. Mutta kovin kauan ei hänen sopinut sitä viivytellä: »Tilda, on tullut sana neiti Liwiniltä. Hän on hyvin sairas.» Hulda oli soittanut, mutta niin myöhään, että Tilda ja Libert jo olivat olleet matkalla Oberonin tanssiaisiin ja Hulda oli silloin sanonut, ettei neiti Liwin sallinut soitettavan sinne. Mutta ellei Tilda-neiti tullut kotiin perin myöhään, olisi kyllä hyvä, jos hän soittaisi. Hulda luuli, että neiti Liwin odotti. Sitten hän oli soittanut uudelleen puoliyön aikana ja sitten kello kaksi ja vihdoin nyt vähän aikaa sitten. Neiti oli tullut levottomaksi Tildan vuoksi, sanoi Hulda. Hän kuvitteli, että tytölle tapahtui jotakin tai että hän oli jossakin vaarassa ja tahtoi tavata häntä. »Ne on kai kuumehoureita, tietenkin», oli Hulda sanonut. Tilda huusi: »Minun täytyy heti päästä sinne!» »Kun Hulda vain saa tietää, että tulet, tulee hän avaamaan ulko-oven.» Elma Liwin oli ollut vuoteen omana jo muutamia päiviä. Se oli alkanut kuumeella, joka oli pian kohonnut huolestuttavan korkealle. Hulda oli omalla uhallaan kutsunut lääkärin, ja neiti oli siihen mukautunut. »Nyt minä voin kuolla», oli hän sanonut palvelijalle. »Lääkärin avulla tai ilman sitä, on minulle samantekevää: kaikki on valmiina.» »Tuhmuuksia», vastasi Hulda. Mutta kun lääkäri kävi toisen kerran, oli hän hyvin huolestunut, kutsui Huldan syrjään ja määräsi sairaanhoitajattaren hankittavaksi niin pian kuin mahdollista. Sairaanhoitajatarta odotettiin nyt seuraavana aamuna. Sairaan selän ja niskan taa oli asetettu tyynyjä päällekkäin, jotta hänen olisi helpompi hengittää. Elma Liwin makasi hiljaa ja katsoi huoneen kattoon, joka oli pimennossa. Hänen mieleensä tuli muisto lapsuusajalta, jolloin vielä käytettiin öljylamppuja, silloin syntyi kattoon pyöreä, alati väräjävä valorengas sen kohdan yläpuolelle, missä lamppu seisoi. Se muistutti lukemattomien pienten valohiukkasten tanssia, niin pienten, ettei niitä voinut erottaa toisistaan. Saattoi nähdä vain niiden kaikkien yhteisen värinän. Hän oli pitänyt siitä paljon. Hän oli kuvitellut, että tämä väräjävä valokehä oli koko maailma kaikkine lukemattomine ihmisineen. Kukin ihminen oli yksi noita erottamattomia, pieniä valohiukkasia, joista mikään ei ollut kyllin suuri näkyäkseen erikseen. Illalla, niin kauan kuin lamppu paloi lastenkamarinpöydällä, ei hän millään olisi malttanut nukkua; tuon tuostakin hänen täytyi avata silmänsä nähdäkseen, oliko elävä valokehä yhä jäljellä — ja se oli aina jäljellä. Hän olisi tahtonut olla yksi näitä äärettömän pieniä pienokaisia, jotka liikkuivat siellä ylhäällä, ja väliin saattoikin hänestä tuntua, että hän todella yleni, kohosi sinne, autuaasti liidellen, ja muuttui yhdeksi niistä. Hän häipyi, haihtui niiden joukkoon. Niin, se oli autuus. Hän havahtui ja kysyi: »Mitä kello on, Hulda?» »Vähän yli kolme, ja nyt on Tilda-neiti tulossa tänne.» »Kenties», ajatteli Elma, »kuolen juuri tänä yönä, koska tulin ajatelleeksi tuota niin kauan unohduksissa ollutta.» Kernaasti hän olisi kuitenkin suonut ehtivänsä kertoa Tildalle siitä elävästä valokehästä. »Miksikä», ajatteli hän ja tunsi levottoman innon panevan hikeä kihoamaan otsaan ja käsiin, »miksikä en tehnyt sitä, kun vielä oli aikaa? Miksikä en ole edes itse kaikkina näinä vuosina muistanut, mikä autuus on häipyä, tosin elää ja liikkua, mutta kuitenkin olla näkymättömänä muiden joukossa? Minä olen ajatellut liian paljon kaikkea muuta.» Hän kysyi taas: »Mitä kello on?» »On kulunut viisi minuuttia äskeisestä. Nyt menen avaamaan ulko-oven.» Elma jäi yksin. Kumma, että pääasian mielessä pitäminen olikin niin vaikeaa. Ehkäpä se hänelle oli ollut vaikeampaa kuin muille. Kerran lapsena hän kulki savipellolla, senkin hän muisti, ja jalat tarttuivat, tarttuivat. Niihin kertyi suuria savimöhkäleitä, joita lopulta ei jaksanut liikuttaa. Se sai tuskanhien taas kihoamaan. Kumma, että oli niin vaikeaa nähdä valokehää ja muistaa vain sitä. Ja nyt oli katto taas pimeä. Mutta levottomuus Tildan tähden oli mennyt ohi. Hänestä oli vähän ennen tuntunut, että lapsi oli aivan pieni, pieni sylilapsi. Hän oli pelännyt, ettei osaisi pitää sitä oikein. Mutta jos se otettiin häneltä pois, oli asia paljon pahempi. Hän oli huutanut ja pyytänyt saada pitää sitä, huutanut, niin että hiki tippui, koko ruumis oli kuin tulessa. Mutta kukaan ei kuullut häntä, kunnes Hulda oli tullut sisään, hyvin tyynesti, ja sanonut: »Nyt olen lähettänyt noutamaan Tilda-neitiä.» »Kuinka vanha hän on, Hulda?» »Hyvänen aika, hänhän täyttää seitsemäntoista keväällä.» »Jumalan kiitos!» Kun Tilda tuli huoneeseen, avasi Elma silmänsä. »Neiti oli varmaan nukahtanut», kuiskasi Hulda. Elmasta oli tuntunut, että hän päinvastoin oli ollut hereillä ja vartioinut valokehää, ettei se päässyt sammumaan. Jos se sammui, niin hän ehkä unohtaisi sen eikä enää osaisi selittää. Hänellä oli niin paljon selittämistä, niin paljon puhuttavaa. Mutta ensin pitää levähtää hiukan: ja hän sulki taas silmänsä. Hulda oli sanonut Tildalle: »Älkää puhuko neidin kanssa, hän ei jaksa mitään.» Lapsi istui senvuoksi vain ääneti vuoteen ääreen, tarttui sairaan kuumaan käteen ja piti sitä käsiensä välissä. Hän kumartui, nosti heikkoa, kuumaa kättä ja painoi sitä päälaelleen. Hän antoi itsensä äidilleen. Nyt ei enää olisi riitoja. Hän kuiskasi vain: »Äiti.» Ja vastaus tuli, mutta tuskin kuuluvasti: »Niin, lapseni.» Arkihuoneessa kuului kello lyövän, neljä lyhyttä, sointuvaa lyöntiä, ja jonkin ajan kuluttua viisi. Silloin tällöin hiipi Hulda sisään, tarjosi sairaalle juotavaa, tai, kun tämä ei tuntunut jaksavan juoda itse, kostutti hänen huuliaan. Kun aamu alkoi sarastaa, pakotti Hulda Tildan menemään levolle. Mutta ennenkuin talviaurinko vielä oli ehtinyt luoda huoneeseen täyttä päivää, oli loppu tullut. Huoneet tulivat äkkiä ihmisiä täyteen. Lääkäri tuli kiiruusti ja kaikkein ensimmäiseksi: hän ei ollut sentään luullut, sanoi hän, että se kävisi niin nopeasti. Tilattu sairaanhoitajatar saapui ja poistui taas, tarpeettomaksi tulleena. Rick Brunjohann tuli katsomaan aavistamatta muuta kuin, että Elma voisi hyvin, ja hän itki haikeasti arkihuoneen sohvalla, katuen ja ääneen vaikeroiden, ettei ollut, ennenkuin oli liian myöhäistä, osoittanut vanhalle kunnon Liwinille suurempaa ystävyyttä, enemmän huomaavaisuutta. Vihdoin oli vainajan veli, pormestari Liwin, jolle muutama päivä ennen oli sähkötetty neidin arveluttavasta sairaudesta, saapunut vaimonsa kanssa yöjunalla Tukholmaan, valmiina, jos niin surullisesti kävisi, täyttämään velvollisuuksiaan sukua kohtaan sisaren persoonassa. Heti aamupäivällä oli Hulda myöskin soittanut juristille, jonka kanssa neiti Liwinillä oli ollut tapana keskustella. Tämän hän oli tehnyt neidin määräyksestä. »Kaikkein ensimmäiseksi on tieto annettava hänelle», oli neiti sanonut. Pormestari Liwin lähetti Tildan kotiin. »Rakas nuori neiti», sanoi hän ystävällisesti, »me panemme, vaimoni ja minä, suurta arvoa sille rakkaudelle, jota te nähtävästi olette tuntenut sisartamme kohtaan, ja te olette luonnollisesti tervetullut tänne joka päivä, jos haluatte. Mutta tänään iltapäivällä täytyy läpikäydä kaikkinaisia papereita ja asiakirjoja saadaksemme selville, onko vainaja ehkä säätänyt jotakin hautauksensa tai muun suhteen, eikähän teillä, mikäli kuulen, enää muutamaan aikaan ole ollut kotinne täällä.» Sitten kulki pormestari huoneesta huoneeseen katsellen niitä kehyksiä, joiden sisällä hänen sisarensa oli elänyt. Enempää kuin nämä kehykset hän ei milloinkaan ollut tuntenut. Hän ei ollut usein käynyt sisarensa, eikä sisar hänen luonaan. Hän muisteli: kaksi-, kolmekymmentä, niin, varmaan yli kolmekymmentä vuotta sitten oli heillä ollut tavallista luottamuksellisempi keskustelu. Niin, he olivat silloin vielä lapsia. Ja sen jälkeen hän ei tiennyt mitään sisarestaan. Neljä sisarusta oli heitä kerran ollut, nyt oli hän ainoa jäljelläoleva. »Mitähän lienee hänen elämänsä oikeastaan ollut», ajatteli veli ja tuli samassa ajatelleeksi kysyvänsä sitä itseltään nyt vasta. Ja nyt vasta hän kysyi itseltään, miksei koskaan ollut sisartaan etsinyt tai hänen elämäänsä ajatellut. Oliko sisar koskaan tarvinnut häntä, eikä hän ollut saatavana? Hämärästi hän muisti pitäneensä Elmasta poikana ollessaan. Mutta se Elma, joka tuossa makasi liikkumattomana, suorana, kasvonpiirteet kangistuneina lopulliseen vakavuuteen, ei kammottavaan vakavuuteen, vaan ilmeessä sen erikoinen arvokkuus, joka on ansainnut rauhansa, oli hänelle ventovieras. »Hänen on sanottu olleen isän näköinen», mietiskeli hän, »mutta sitä minä en huomaa. Hän ei ole meidän kenenkään näköinen.» Iltapäivällä avattiin lakimiehen haltuun annettu, sinetillä suljettu kuori, joka sisälsi neiti Elma Liwinin viimeisen tahdon ja säädökset, omakätisesti kirjoitetut. Testamentissa hän tunnusti tyttärensä Tildan (Mathildan), joka oli kirjoihin merkitty tuntemattomien vanhempien lapseksi ja käytti nimeä Murius. Muutamia erisäädöksiä lukuunottamatta säädettiin koko jäämistö tälle tyttärelle. Todistuksia äitiydestä oli viime kuukausina koottu, kuten kätilön lausunto ynnä muuta. Lapsen isän nimi mainittiin. Testamenttiin oli lopuksi liitetty konsepti siihen kuolinilmoitukseen, jonka vainaja nimenomaan halusi painettavaksi lueteltuihin sanomalehtiin, kaikki pääkaupungin huomattavimpia. Konseptin sanamuoto oli tämä: † Neiti ELMA LIWIN syntynyt... kuollut... jättäen jälkeensä sanomattoman rakkaan tyttären. »Mikä olin minä, joka ymmärtämättömyydessä annoin viisaudelle pimeyden nimen?» (Job. 42:3.) *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NEITI LIWIN *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.