The Project Gutenberg eBook of Karolus, by Jaak Järv

Alhaalla laaksossa virtasi joki hiljalleen, ylhäällä jokitörmällä sijaitsi muhkea hovi, jonka torniin auringonsäteet taittuivat. Hovi oli äskettäin rakennettu.

Joukko ihmisiä työskenteli muuraustyössä. Toiset muurasivat, toiset kantoivat edellisille kiviä ja muurausruukkia kolmannet kulettivat rakennusaineita. Hovin ympäri rakennettiin muuria.

Työ sujui joutuisaan, sillä tekijät olivat vankkarakenteisia, niiden joukko oli suuri ja työvouteja oli myöskin kylliksi.

"Miksi meidän täytyy tehdä tällaista turhaa työtä?" alotti eräs puheen. "Huoneita on tarpeeksi heille itselleen ja eläimilleen, vahvoja ja kauniita ovat kaikki. Nyt rakenteilla olevaa muuria ei voida asuntoina käyttää. Miksi sitä tarvittaisi, jos kerran meitä kohtaan aijottaisiin olla rehellisiä? Veljet, me rakennamme viimeisen vapautemme juttua — vankihuonetta itsellemme! Vai eikö se ole jo monessa hovissa nähty?"

"Takoa itselleen kahleita ja senlisäksi syyttömästi, on häpeällistä!" jatkoi Oglas päättävästi. "Emme jatka enään! Mitä arvelette? — Pesemme kasteen pois itsestämme ja sanomme linnanherralle totuuden. Me emme kellekään tee pahaa, emme hänellekään, jos hän on ihminen. Miksi rakentaa muuria!"

"Niin teemme!" vastasivat useat. — "Helppo sanoa!" varotti eräs joukosta, "vaan sitte meidät tehdään henkiorjiksi." Oglas, noin 40 vuotias vahvanrakenteinen mies, loi varoittajaan vakavan katseen. "Onko asemamme nyt kristittynä parempi? Pahenee vaan yhä! Emmekö sitä jokainen huomaa jo näistä valleistakin, joita rakennamme? Ja tuli mitä tuli, mutta vapaaehtoisesti antaa kahlehtia itsensä ei sovi! Ludinghausen on kyllä hiukan kaltaisiaan parempi, mutta sittenkin merkitsevät nuo muurit meille pohjatonta vihelijäisyyttä ja hänelle samassa määrässä ylellisyyttä. Ei, kunniamme, riistetty vapautemme, isäimme kuuma veri ei salli tämän jatkuvan! Niiden täytyy olla meille pyhät. Tahdon ensimmäisenä astua Ludinghausenin eteen ja sanoa: "Pyhimmät muistomme eivät salli työtä jatkettavan. Mutta ensin se kastevesi pois."

He läksivät joen rantaan. Väkivalloin riistetyn vapauden tuli näytti jokaisen rinnassa syttyneen uuteen loimuun.

"Vanha isä, korkealla valkeudessa, katso meihin! loppuneet on lastesi ilonpäivät. Surunpäiviin ne ovat vaihtuneet. Murheenkyyneleet vuotavat. Metsä huminoi niiden surusta, jotka äsken olivat iloisia. Tuuli voihkii niiden huokauksia, jotka äsken riemuitsivat. Niin, lapsesi erotettiin sinusta. Katso meihin! Palajamme sinulle. Vahvista meitä! Ole kanssamme!"

Vakavat entisajan kaihon kyyneleet vierivät vanhuksen vakaville poskille. Nuoret täytti innostus ja Iujamielisyys.

He riisuutuivat, astuivat jokeen ja peslvät itsestään kristillisen kasteen, kuten luulivat.

Vedestä tultuaan tunsivat he uutta elämää rinnoissaan, sekä puhtauden seurauksena helpotuksen tunnetta ruumiissaan. Luulivat sopineensa jumalansa kanssa ja saaneensa rikoksensa anteeksi.

Sellaista pesun kautta kristinuskosta puhdistautumista tapahtui usein toisella vuosisadalla jälleen tuon uskon tänne tuomista.

Eikä ihme. Heille virolaisille tuotiin tuo "rakkauden oppi" tavalla, joka synnytti heissä varman käsityksen, että se oli vihan ja vainon uskonto, johon heitä oli raa'alla väkivallalla pakotettu, ja jota seurasi julma taloudellinen sorto. Siksi tuo kurja usko joinakin innostuksen hetkinä "pestiin" pois ja palattiin vanhojen jumalien uskoon.

Eräs noista, nyt puheena olevista, lausui vedestä astuessaan: "Olen jo kolme kertaa kastettu ja yhtä monta kertaa siitä peseytynyt. Neljättä kertaa en enää heitä laske kimppuuni, kävi miten kävi." Niin uhkasivat useat.

Jälkeen päivällisen ei enää menty työhön, eikä toteltu johtajia. He läksivät joukolla linnan edustalle vaatien hovin herraa ulos. Kun tämä ilmestyi ovelle, astui Oglas esiin ja puhui varmalla äänellä:

"Suuri herra! Olemme rakentaneet sinulle muhkean linnan. Elä siinä ja hallitse meitä, mutta älä vaadi meiltä työtä, joka meitä häpäisee! Muuta varten ei tätä vallia rakenneta, kun siksi, että niiden suojassa meitä voitaisiin julmemmin orjuuttaa. Miten voimme itsellemme takoa orjuuskahleita? Sillä häpäsemme vapauden taistelussa kaatuneiden esivanhempiemme muistoa. Ei, olemme keskeyttäneet työn ja siinä pysymme. Jatka itse noiden muurien rakentamista, jos niitä tarvitset, mutta älä vaadi meiltä tätä itsemurhaa. Onnettomuutemme on jo kyllin suuri, olemme voitetut, meiltä on riistetty se, mikä meille on pyhintä — vapaus! Se riittää jo! Muistot ja tunteet mitkä sinulle on pyhät, ovat meille samoin. Me luotamme kunniantuntoosi, että vapautat meidät työstä, mikä nyt on keskeytetty."

Herra Ludinghausenin kasvot synkistyivät. Hän loi vihasen katseen puhujaan. Viimein kysyi: "Puhutko toisten puolesta, Oglas?"

"Puhun", vastasi tämä päättävästi ja sata suuta takanaan toisti sen rohkeasti.

"Mutta kuinka te uskallatte?" kysyi Ludinghausen kiukuissaan: "Mitä te puhutte vapauden riistämisestä ja orjuudesta? Maanne ja vapautenne on teillä jälellä. [Saksalaisten ja tanskalaisten hallituksen ensi vuosisadalla oli suurella osalla kansaa maa ja vapaus vielä mutta sillä rajoiituksella, että he sopimusten perusteella maksoivat herrojensa verot ja olivat pakotetut ottamaan osaa heidän sotaretkiinsä. Siis orjuutta jo sekin!] Mutta ajatelkaa! Te voitte ne menettää, jos vastustatte, ettekö näe, että toiset herrat ovat pienimmänkin vastarinnan sattuessa ottaneet kansalta maan ja vapauden ja tehneet heidät henkiorjiksi?"

"Me uskomme, että sinä olet parempi kun toiset", vastasi Oglas, "mutta se vapaus minkä sanoit meillä olevan, on kurjaa siihen verraten mitä menetimme. Olemme voitettuna joutuneet sinun ja veljiesi työjuhdiksi."

"Ei!" vastasivat kaikki, "maaveroina suoritamme kyllä muuta työtä.
Pidämme sanamme."

"Ei maksa vaivaa heille puhua", huomautti ylityönjohtaja. He ovat tehneet pahempaakin, ovat luopuneet pyhästä kristinopista ja tulleet jälleen pakanoiksi. Tulivat juuri joesta."

"On", vastasi Oglas. "Emme käsitä teidän uskoanne. Meille on oma uskomme kallis ja rakas. Antakaa meidän pitää se, me emme häiritse teitä uskossanne. Teille ei ole siitä hyötyä, jos olemme teidän uskossanne, eikä vahinkoa, jos olemme omassa uskossamme. Poistakaa se ehto sopimuksestamme. Kaiken muun, mikä teille on hyödyllistä, täytämme."

Kiukustunut kristitty, koettaen niellä vihansa lausui: "Se ainoa kohta sopimuksessamme, uskonto, on pyhin. Pyhää kristinuskoa olemme tulleet teille tuomaan ja sen siunauksesta teitä osalliseksi tekemään. Te olette minun alammaisiani ja me molemmat väkevän Tanskan kuninkaan alamaiset. Kuningas vaatii, että hänen alammaistensa on oltava kristittyjä. Sitä vaati jo Waldemar II ja nyt vaatii sitä myös Erik IV. Ne molemmat kuninkaat ovat meidät täysin valtuuttaneet pakottamaan teitä väkivallalla kristinoppia tunnustamaan. Ja vielä muistutan teille: 7 vuotta sitten, se oli v. 1306, pidettiin Rahveressä maa-asiain järjestämistä varten suuret maapäivät, joilla päätettiin, että uskonluopiot tehdään henkiorjiksi. Ja Tallinnan piispa Henrik I asetettiin Tanskan kuninkaan sijaiseksi ja hän hallitsee siis maata hänen nimessään. Minkälaisella sydämmellä piispa ottaa vastaan tiedon luopumisestanne? Älkää luulko, että niin suuri rikos jää rankaisematta. Te kaikki tulette henkiorjiksi, tai jos heti kadutte, rukoillen anteeksiantoa ja antaen kastaa itsenne, niin antaa kuningas ja piispa sekä paavi teille armon. Kuulkaa siis laupeuden ääntä ja jättäkää perkeleen palvelus. Ajatelkaa!"

Miehet poistuivat, jääden entiseen päätökseensä. Seurasi rangaistus. Kaikilta otettiin maa pois ja tehtiin orjiksi, joiden kanssa isäntä sai menetellä miten tahtoi. Tappaminen vain oli virallisesti kielletty.

Kamala kohtalo odotti Ludinghausenin orjia. Piti rangaista heitä perinpohjin, tukahuttaakseen viimeisetkin "kapinan" idut. Ensin ruoskittiin, hajotettiin niskotelleet orjat toisiin moisioihin [moisio, vironkielellä möisa — kartano eli hovi. Suom. muist.], jottei yhdessäolo synnyttäisi yhteistunnetta, joka ehkä taas tilaisuuden sattuessa kehittyisi kapinaksi.

Ihmeellistä oli se, että Oglas — lakkolaisten johtaja — jätettiin Ludinghausenin moisioon. Kuitenkin erotettiin hänet vaimostaan ja rakkaasta pojastaan, joille herra laittoi asunnon loitommalle kartanosta. Oglas sai orjana työskennellä kartanossa.

II.

Lähes vuosi ylläkerrotusta on kulunut. Lämelan — niin oli Ludinghausenin hovin nimi — ympäri olivat vallit kohonneet. Kaikki oli valmista. Paljon oli siinä työssä hikoiltu ja kärsitty. Yhä kurjemmaksi muuttui orjien sekä "vapaiden" asema. Se huomattiin joka puolella. Pienimmistäkin erehdyksistä rangaistiin henkiorjuuteen asettamalla, ja viimein jo vallan ilman syyttäkin pantiin ihmisiä henkiorjuuteen. Orjien vaihtaminen kotieläimiin astui päiväjärjestykseen, samoin muukin raaka kohtelu.

Tällainen olotila synnytti yleistä tyytymättömyyttä, sekä kristittyjen, että ei kristittyjen orjien keskuudessa.

Salainen tyytymättömyys ja viha vallitsi myös Ludinghausenin orjien keskuudessa. Haudottiin mielissä kostoa sekä samalla sorrosta vapautumista ja odotettiin vain sopivaa tilaisuutta sen toimeenpanemiseen. Seurauksista ei välitetty. Kostotilaisuus tulikin pian. Ludinghausen näet pani toimeen vieraspidot linnan valmistumisen johdosta.

Äärimmäisen ylellisesti valmisteltiin tätä juhlatilaisuutta kuumeentapaisella kiireellä.

Juhlaan oli kutsuttu vanha piispa Henrit I, samoin kuuluisammat tanskalaiset vasallit Leo von Orgies ja Johan von Walghite. Sinä aikana ei ollut kenenkään kanssa sotaa käynnistä, joten noiden linnanherrojen päätehtävä oli irstailu ja mässäily suurissa juhlissaan.

Tämän juhlatilaisuuden arvelivat orjat sopivimmaksi tuhota useampia kiduttajiaan yhtaikaa. Keskiyöllä kun juhlavieraat arveltiin olevan täysin juovuksissa ja siis vastustuskyvyttömiä, piti tungettaman linnaan ja surmattaman jokikinen verenimijä. Palvelijoilta oli saatu tietää juhlapäivä.

Luonnollisesti tiesi Oglas myöskin tuosta suunnitelmasta. Hän olisi kyllä tekoa puoltanut, jos siitä todella olisi ollut heille etua. Mutta nyt, yöllisessä kokouksessa, suunnitelmaa laadittaessa oli hän jyrkästi vastaan, sillä hän aavisti, mitkä seuraukset siitä tulisi olemaan, jos se onnistuikin, joka sekin oli epäiltävää. "Ajatelkaa veljet", sanoi hän. "Asia on kahdelta puolen kamala. Siellä on joukko viattomia ihmisiä m.m. naisia, jotka eivät ole meille mitään pahaa tehneet, ja nuo kaikki kuolisivat, sillä heitä olisi mahdoton pelastaa, vaikka tahtoisittekin, ja siksi tämä teko ei saa tapahtua. Me emme saa vuodattaa viatonta verta. Sitte, jos nuo kaikki juhlassaolijat saisivatkin surmansa, mitä olisi siitä hyötyä? Toista jäisi muualle maassa, jotka kostaisivat surmattujen puolesta kamalasti, ja asemamme ei paranisi, päinvastoin muuttuisi se kymmenen kertaa pahemmaksi, tuon ajattelemattoman teon seurauksena. Samoin kävisi, jos teko epäonnistuisi. Olen aina ollut valmis toimimaan jos siitä on ollut hyötyä meidän sorretuille veljillemme ja itsellemme, mutta nyt suunnitellun teon seuraus on oleva kamala! Se on minun ajatukseni."

Useat myönsivätkin Oglas'en olevan oikeassa, toiset taa§ epäilivät rehellistä miestä herrojen kätyriksi, kuitenkin päätettiin yritys tällä kertaa jättää sikseen.

Se lienee kuitenkin tapahtunut vaan näennäisesti, Oglaksen ja toisten
vastustuksen vuoksi, sillä kohta oltiin taas koolla ja — ilmoittamatta
Oglakselle ja toisille, ja päätettiin lopullisesti hanke toteuttaa,
Oglas'een ei Iuotettu ja siksi ei hänelle hankkeesta ilmotettu — — —

Juhlapäivä tuli. Herrat ja orjat olivat kumpikin tavallaan siihen valmistautuneet. Toisen juhlapäivän vastaisena yönä marssi joukko miehiä linnan portille. Portinvartija vangittiin vastuksitta, ja portti avattiin.

Kun vuolas virta, astui joukko sisään, kaikki oli hiljaa, portin vartijakaan ei ääntä päästänyt.

Kun miehet olivat päässeet sisään, sulleutui linnan portti äkkiä — muurille johtavat tikapuut kiskaistiin alas, ja — asestettu sotamiesjoukko hyökkäsi sisääntulleiden limppuun. Alkoi kamala taistelu. Myöhemmin saapuneet, mutta portin sulleutuessa ulos jääneet näkivät, että heidän hankkeensa oli tietty ennakolta, näkivät, että toverinsa vangittiin tai tapettiin, ja heidätkin piiritti sotaväki, heillä oli ainoastaan valittavana kuolema, sillä elävänä antautua olisi ollut kauheaa.

Hetkinen — ja saarrettu orjajoukko oli teurastettu ja virui veressään. Ne harvat, jotka olivat jälellä, jätettiin henkiin, sillä niistä ei enää ollut vastusta.

Näin loppui Lämelan orjien vaistomainen vapautusyritys — aivan toisiin siis, kun he olivat edellyttäneet.

Ludinghausen oli saanut tiedon hankkeesta ennakolta, ja oli tuottanut useita satoja sotilaita linnaan, oman joukkonsa lisäksi. Mitä voisivatkaan miltei aseettomat orjat asestetulle joukolle.

Juhla ja mässäily jatkui nyt vielä entistä hurjemmin, siihen sekottui huumaus orjien verestä.

Jälelle jääneet 5 miestä hirtettiin linnan portilla jo juhlan aikana, kun heiltä ei viettelyillä eikä kidutuksilla saatu tietää eräiden pakoon päässeiden nimiä.

Eräs noista lausui silmukkaa kaulaan asetettaessa: "Oi Oglas! Olit sittenkin oikeassa. Nyt heidän vihansa kohtaa julmasti koko onnetonta heimoamme."

Portinvartija, joka tuon kuuli, ivasi: "Sen tiedätkin. Sinä ensinnä tulit yli muurin. Luulit minun olleen juovuksissa, mutta en ollutkaan. Teeskentelin, kuten oli käsketty. Kyllä osaamme olla kavalat. Siellä olet nyt!"

"Tanskalainen koira!" kiljasi eräs kuoleva vihasesti, kun samassa maa katosi jalkojensa alta ja hän jäi riippumaan hirteen, kuten toisetkin.

Oglas'en vaimo oli, kuultuaan että kapina oli uudestaan päätetty, antanut sen ilmi linnan herralle.

Hän oli saanut kuulla, että kapinahanke oli uudestaan päätetty ja uhattu Oglastakin, syyttäen häntä kavaltajaksi, joka siten aikoi ostaa vapauden itselleen.

Vaimo pelkäsi, että kapinalliset tappaisivat hänen miehensäkin ja siksi oli hän rientänyt Lämelaan ja kertonut kuulemansa.

Kun juhla oli loppunut, ja uhrit riippuivat hirsipuussa, kutsutti Ludinghausen Oglas'en vaimon luoksensa ja lausui vielä jälelläoleville tuttavilleen: "Tuo vaimo ilmoitti orjien hankkeen. Emme enää olisi elävien joukossa, ellei hän olisi tullut murhasuunnitelmaa ilmottamaan."

Kaikki katsoivat ihmeissään edessään seisovaa naista. Hän oli vielä nuori, yksinkertaisen vakava. "Missä on mieheni, Oglas?" kysyi hän. "Täällä on sittenkin kapinoitu — onko Oglas säästynyt?"

"Saale, olet tehnyt meille hyvän työn", jatkoi kysyjä, "me tahdomme sen palkita." Niin sanoen asetti hän joukon rahaa pöydälle. Toiset seurasivat esimerkkiä, ja pian oli suuri kasa rahaa pöydällä.

"Ottakaa rahanne takasin. Sydämmelleni on siitä kyllin tuskaa, että veljieni verta täällä on vuotanut. Ajattelin, että ilmiantamisen kautta viattoman veren vuodatus estyy, ja Oglas säästyy. Nyt on, kuten kuulen, Oglas hengissä, mutta verilöyly on kuitenkin tapahtunut. Mikä kauhea kohtalo! Onneton kansa — kauhea raha!"

"Sano sitten, Saale!" virkkoi rahatarjouksen alulle pannut vieras.
"Sano millä voimme sinut palkita?"

"Olen Tallinnan piispa ja kuninkaan sijainen Henrik I *). [Piispa Henrik I hallitsi Tallinnan hiippakuntaa vuodesta 1289 vuoteen 1314.] Pyydä mitä tahdot ja me täytämme."

Uusi toivonkipinä loisti Saalen katseesta. "Hyvä, minä tahdon pyytää", lausui hän astuen piispan eteen. Älkää ajako takaa pakoon päässeitä, älkää heitä rangaisko! Älkää sälyttäkö kansan hartioille enää suurempaa kuormaa. Antakaa miehelleni vapaus jälleen. Se ei ole teille vaikeaa. Se on minun pyyntöni. Täyttäkää se! Se koituisi teille hyödyksi."

Harmaahapsinen vanhus astui askeleen taaksepäin; katseensa osotti, että hän tuota pyyntöä liiaksui. Hän lausui: "Saale, sinä pyydät mahdottomia. Niin suuria rikollisia ei voida jättää rankaisematta. Mutta maakuntahallitus ja neuvosto tulevat pyyntöäsi käsittelemään."

"Ei, se ei sovi!" toistivat useat. "Rikolliset on löydettävä ja saatava selville vaikka rautakokeella. [Viron vasallien 1306 maapäivillä laatima laki oikeuttaa "rautakokeen" syyllisen selville saamiseksi, siten, että rikoksesta epäilty pantiin kantamaan kuumaa rautaa käsissään, tai kävelemään kuumalla peltilevyllä. Jos rauta poltti, oli se syyllisyyden todiste, jos ei, oli epäilty syytön.] Oglas'en vapautus on eri kysymys. Kansaa ei kukaan rasita."

"Vai ei rasiteta!" huudahti kiihottunut vaimo. "Jokainen hetki antaa siitä todisteita. Ja luullakseni nyt tuon kapinayrityksen jälkeen kurjistatte te kansan aseman äärimmilleen! Se on jo kylliksi onneton. Sallikaa sen kärsimysten mitan jo olla täysi. Älkää sitä enään lisätkö. Sallikaa sen "rakkauden opin" kerran käytännössäkin toteutua. Se olisi teiltä kunniallista. Tähän asti on kansa nähnyt noissa uuden opin tuojissa vaan kiduttajiaan. Rajottakaa se kerran. Kansan hätä on jo kyllin suuri, Kuulkaa minua!"

Vallitsi haudan hiljaisuus. Naisen koko olento, h&nen innostusta uhkuva puheensa oli tehnyt syvän vaikutuksen.

"Varo puheitasi vaimo! Sinä heität meille syytöksiä. Miten on sinun kansasi itse menetellyt? Kun he saavat käsiinsä meikälåisen, repivät he sen kappaleiksi. Miten menettelivät he meikäläisten sotavankien kanssa! Kauhistuttaa ajatuskin siitä. Ja entäs tämä viimeinen joukkomurhayritys! Pitäisikö noin pirulliset teot jäädä rankaisematta? Pirullisuus jollaista ei helvetissäkään tunneta. Ja sinä uskallat meitä vielä syyttää!"

"Käärmekin tulessa kiemurtelee", vastasi Saale. "Te, arvoisa herra, näette syytä vaan meissä. Kumpi hyökkäsi ensin toisten kimppuun — mekö? Kumpi riisti toiselta onnen ja vapauden ja teki toiset orjiksi? Kumpi kidutti toisia kaikilla mahdollisilla keinoilla? Ajatelkaa! Pitäisikö tämän kaiken vaieten kärsiä!"

"Millainen rohkeus ja innostus", ihmettelivät vieraat. "Miten kaunis lapsi hänellä on! Mistä on hän saanut niin paljon valistusta ja rohkeutta?"

Pian astuikin sisään mies, leveäharteinen ja kookas, huonoissa orjarääsyissä. Vaikka olikin näännytetty orja ja laiha, ei orjuushengestä nähty hänessä jälkeäkään.

"Sinäkin olet kapinahankkeesta tiennyt, Oglas", lausui Leo von Orgies. "Mikset ilmaissut sitä! Orjan täytyy olla herralleen uskollisen."

"Olen herralleni jo sanonut, että siitä tiesin, mutta kun se raukesi minun vaatimuksestani, niin en katsonut velvollisuudekseni siitä kieliä. En ole näet teidän joukostanne."

"Sinä olet tiennyt uusiutuneesta kapinayrityksestä, joka sen jälkeen suunniteltiin."

"Olet aikasemmin kiihottanut kansan ja orjia vastarintaan", jatkoi
Orgies, "ja tämäkin kamala verityöhän se oli kiihotuksesi tulos."

"En koskaan sano sanaa, mikä kiihottaisi veljiäni ajattelemattomiin tekoihin. En myöskään jätä tekemättä sitä, mikä on veljilleni hyödyksi. Kansalla on raskaat ajat, ja vielä raskaammat tulossa, ja siksi olisi heidän hyväksi toimittava mitä voi. Mutta, kuten näette, olen henkiorja, enkä siis mitään voi."

Orgies katseli kummastellen harvinaista orjaa. "Me tiedämme että sinä kiihotit orjat kapinaan. Tunnusta totuus, se lievittää rangaistustasi!"

"Totuuteni olette kuulleet", vastasi orja rauhallisesti. "Sittekin sana vielä siitä: Onneton orja pyytää armoa tälle onnettomalle kansalle! Vaikkakin osa on ollut kapinassa, eivät kaikki ole olleet. Riittäköön tämän linnan pihalla vuotanut vert sovitukseksi."

Oglas vietiin pois — vankeuteen. Hänet vangittiin heti kapinahankkeesta tiedon saatua, eikä vieläkään uskallettu häntä vapauttaa, sillä pelättiin hänen vaikutustaan toisiin. Vaimonsa vangitsemisesta ei Oglas tiennyt.

"Tuntui kun tribuni olisi kansansa edestä rukoillut", lausui piispa. "Miten järkevä puhe sekä varma, päättävä esiintymistapa! Miten syvällinen rakkaus veljiinsä! Harvinainen ihminen!"

"Niin", ihmettelivät toisetkin juhlavieraat ja Ludinghausen arveli hänessä virtaavan erikoista verta. "Hänen sukuperästään on tärkeitä otaksumia lausuttu", lopetti herra, ilmaisematta enempää, vaikka jännityksellä odotettiin.

Oglas'en pojan päätti Ludinghausen ottaa kasvattaakseen hänestä sivistyneen miehen. Sen toimenpiteen toisetkin hyväksyivät, kun hän sen heille ilmaisi, mutta varottivat vapauttamasta Oglasta.

Juhla oli lopussa ja vieraat poistuivat. Alettiin etsiä "syyllisiä" ja niitä löydettiinkin linnan saksalaisten ja tanskalaisten palvelijain ilmiantojen perusteella, sekä rautakokeen avulla, joka luonnollisesti "todisti" aina herrojen eduksi. Ne tapettiin.

Umpimähkään rangaistiin vielä joukko orjia, joiden luultiin olleen kapinaan osallisia, tai ainakin siitä tienneen. Heitä ruoskittiin ja Ludinghausen myi ne toisiin moisioihin, tai vaihtoi eläimiin. Siten arveltiin kapinahenki saatavan pois juuritetuksi perin pohjin.

Myös Oglas'en myi isäntä Ludinghausen serkulleen Daalenille "puolivapaaksi" palvelijaksi, jota piti mahdollisimman paljon pysyttää erillään varsinaisista orjista.

Vaimolleen annettiin "kiitollisuuden osotukseksi" hengenpelastuksesta kappale maata ja asunto kartanon alueen laidalla, sekä pantiin luotettava vartija estämään hänen ja orjien keskinäistä vuorovaikutusta. Vartijan saattamana sai hän tulla pari kertaa vuodessa Lämestaan poikaansa tapamaan, mutta ei saanut pidemmältä keskustella poikansa kanssa.

Tämä ilmotettiin myös Oglaselle ja Ludinghausen kutsui molemmat luokseen ja lupasi heille kasvattaa pojasta miehen, josta tulee paljon hyötyä isänmaalle. Ottaen syliinsä 2-vuotisen kauniin pojan, virkkoi herra:

"Nimesi on Kahro, se on: ei mitään. Tästä alkaen on nimesi Karolus —
rohkea, voimakas. Kasva suureksi ja tuota hyötyä synnyinmaallesi!
Tästä hetkestä alkaen olet minun lapseni, ja minä rakastava isäsi.
Jumala kanssasi!"

Poikanen oli siistissä vaatteissa kaunis, kun enkeli. Vanhemmat valtasi ristiriitainen tunne. Molempien huulet värisivät. Viha, rakkaus ja tuska täytti yhtaikaa heidän sydämmensä. Äiti virkkoi:

"Miksi olen minä niin heikko, ja sinä niin väkevä, että voit minulta riistää lapseni, rakkaimman maailmassa! Ja se vielä tapahtuu "kiitollisuuden" nimessä! Oi, että voisin musertaa tämän kirotun maan, joka sellaista vääryyttä päällään kantaa! Mutta — en voi mitään. Poikaseni, taivaan isä olkoon kanssasi, ja varjelkoon sinusta tulemasta sen suvun halveksijaa, josta olet lähtöisin!"

"Älä sure, Saale!" lausui Oglas. "Tämä viaton kärsimys on raskas, mutta siitä juoksee voiman lähde, älä anna sen kuivaa! Ja sinä Ludinghausen, joka et tyydy miehen ja vaimon eroittamiseen, vaan riistät äidiltä lapsen. Se koituu sulle onnettomuudeksi. Sen vannon minä, Oglas! Meistä eikä lapsestamme ei ikinä tule pyyteittesi tahdotonta täyttäjää, Lapseni" — hän kääntyi lapseensa. "Ole meidän täällä linnan loistossakin, älä meitä unohda. Kasva siinä hengessä, jota vanhempiesi sielut täyttää. Viettelevän loiston keskellä suojelkoon sinua urhoollisten esivanhempiemme henget!"

Oglas tahtoi ottaa lapsen syliinsä, mutta lapsi ei tullut, sillä hän ei ollut vuoden aikaan nähnyt isäänsä kun sen sijaan Ludinghausen oli häntä usein pitänyt sylissään.

Ludinghausenin katse oli synkkä. Äidin ja isän sanat olivat tehneet syvän vaikutuksen häneen. Hän näytti hämmentyneen. Palvelijat, käskettynä viemään pois Oglasta ja Saalea, saapuivat.

Kyynelten vieriessä muuten niin päättävän miehen, Oglasen poskille, lausui tämä:

"Kallis vaimo! Ehk'en enää saa nähdä sinua ja lasta. Ole edelleen rohkea ja koeta suojella lasta ja tiedä että miehesi kaukana, kaukana pohjattomasta onnettomuudessa, tuntee sinusta onnea ja iloa!"

III.

Arnolf von Ludinghausen oli mahtava, hiukan lempeämpiluonteinen kun senajan vasallit [Vasallit — ritarit, jotta saivat kuninkailta maa-alueita asukkaineen täydelliseksi omaisuudekseen, palkkioiksi avustuksestaan sodnnkäynneissä. Niistä muodostui Viron sortaja-aatelisto.], kunnianhimoinen, josta johtuvana voitiin pitää hänen Innokasta haluaan tuottaa valtakunnalle ja maalle hyötyä. Ottaessaan onnettoman Kahron vanhempiensa käsistä kasvatikseen, oli hänen tarkoituksensa kasvattaa pojasta mies, jonka piti joko jumalan sanan miekalla kurittaa pakanoita, tai teräsmiekalla laajentaa valtakunnan piiriä, jompikumpi hänestä piti tulla. Siitä oli Arnolf varma, toivoen siitä itselleenkin kunniaa.

Enempi mietittyään, päätti hän kasvattaa pojasta papin, sillä itse kansan keskuudesta nousseella miehellä hänen luullakseen, on enempi vaikutusta "pakanalliseen" kansaan. Kirkon ystävänä tiesi Ludinghausen, kuinka jo vanha Albert [Riian ja Liiivinmaan piispa v. 1189—1229] oli kansan pojista kouluttanut pappeja kuten Suomen Pietari, Vironmaan J.P. Kakewald y.m. Kahron ottaessaan oli Ludinghausen lapseton.

7-vuotisena vietiin Kahro Tallinnaan kouluun. Siellä tuli hänen olla 11-vuotiseen. Jos tahtoi papiksi, tuli vielä käydä 8 vuotta koulua.

Poika kasvoi ja vaurastui. Äiti itki aina silloin kun sai tavata poikaansa. Mitä tunsi hän, mitä ajatteli? "Oglas, Oglas!" kuuli kerrankin eräs opettaja äidin huokaavan. "Missä sinä olet? Kuka kertoo sulle, miten lapsesi voi? Kuka tuo viestin minulle, missä sinä olet? Miten paljo kärsit! Armas Oglas!"

12-vuotiaana oli Kahro parhain oppilas. Ludinghausen tahtoi hänestä todella saada aateliston maailmankatsomusta omaavan miehen. Siinä hengessä kehotti hän opettajia poikaa kasvattamaan. Hänen piti oppia halveksimaan tyhmää, raakaa kansaa, ja kunnioittamaan heitä ja teikäläistä sivistystä ja vieraantua kansasta.

Herra piti häntä aivan omana lapsenaan nyt kun kuolema kolme vuotta sitte vei häneltä puolison, joka ensin lahjotti hänelle tyttären, joka sai nimelleen Kordelia.

Karolus pantiin kirkkokouluun, jossa opetus, suurimmalta osalta ollen uskonnollista, alkoi tuntua oppilaasta vastenmieliseltä. Opettajien käytännölliset elämäntavat eivät myöskään Karolusta miellyttäneet. Hän käänsi koululle selkänsä, selitti tasvatusisälleen, ettei hän tahdo tulla papiksi, se ei häntä miellytä. Hän oli silloin 16-vuotias.

Ludinghausen vei pojan Paadiksen luostariin. Siellä huomasi Karolus paljon sellaista, jota oman "pakanallisen" kansansa keskuudessa ei huomannut, m.m. siellä juotiin ja mässättiin ja ryvettiin loassa.

"Kaunista opetusta", virkkoi Karolus kerran pilkallisesti, kun eräs oppilas makasi eräässä pellonojassa, luostarin alueella sikahumalassa. "Olen kuullut, ettei kansa ollenkaan juo juovuttavia juomia. Kun meidän tulee kerran heille opettaa kristillisiä tapoja, täytyy heille opettaa myös oluen valmistusta ja juontia. Kyllä niistä sitte tulee nöyräniskaisia, jotka alistuvat kaikkeen. Eikö olekin siveää opetusta! Onko kukaan kansan keskuudessa nähnyt moista halpamaisuutta?" Tuo ei "veljiä" oikein miellyttänyt. Eräs lausui kerskuen: "Se on meidän keksintömme, oluen valmistus. Eiväthän tyhmät pakanat sitä osaa."

"Minusta näyttää", jatkoi Karolus, "etteivät he niin tyhmiä ole kun täälläpäin, kun juodaan pidoissakin järki päästä ja jalat alta. Se on kai meille kunniaksi, meille, jotka tuomme heille 'uutta, pyhää uskoa'."

Jonkun aikaa viipyi Karolus vielä luostarissa, mutta pian saatiin huomata, ettei hänestä tule "hengenmiestä". Sentähden näki Ludinghausen paremmaksi antaa hänellä sotilaallista sivistystä. Karolus oli iloinen tuosta asian käänteestä.

Iloinen oli äitikin kun sai kuulla, ettei poikansa joudu sen opin levittäjäksi, joka kansalle oli vaan orjuuskahle.

Näin kasvatettiin Karolusta edelleen sen ajan maailmankatsomuksen hengessä, mutta häntä et voitu luomteensa puolesta muuttaa. Hän sai tietää kansansa hädästä ja ahdistuksesta — se ei jäänyt häneltä salaan, vaikka häntä koitettiinkin eristää kansasta. — Hän tunsi, että hän oli kansan lapsi — hän kärsi siitä.

Tuon kaiken huomasi Arnolf ja siksi mietti hän miten voisi vierottaa pojan siitä ajatuksesta ja toivoi päästäkseen jonnekin sotaretkelle ja viedäkseen pojan mukaansa, jotta hänellä olisi vähemmin tilaisuutta ajatella kotoisia asioita. Sodassa voisi hän oppia sotataitoakin.

IV.

Kasvatusisä koetti haihduttaa vakavia mietteitä kulettamalla häntä juhlissa ja vieraspitotilaisuuksissa. Mutta se ei näyttänyt tepsivän. Toisten tanssiessa ja reuhatessa etsi Karolus yksinäisyyttä, antautuakseen vakaviin mietteisiinsä.

Kerran tuollaisessa mässäysjuhlassa kun Karolus näytti erittäin vakavalta, alkoi Ludinghausen: "Miksi olet surullinen, poikani? Eikö elämämme tässä maassa ole hauska? Me elämme miten tahdomme. Tanskan hallitusmahti heikkenee päivä päivältä. Me olemme täällä isäntinä ja hallitsemme Viron valtiota, ja teemme mitä tahdomme. Kristof II ei ikinä saa enää Tanskan valtaistuinta käsiinsä. Kaikki valta on meillä. Siksi olkaamme iloiset, iloiset ja rohkeat. Sinä olet nuori jumala on siunannut sinut runsailla henkisillä lahjoilla. Käytä niitä noustaksesi. Näytä oikeaa miehuullista käytöstä juhlassa, äläkä ole noin vakava."

"Toivoisin, että menisimme isäni haudalle, eikä juhlaan", virkkoi
Karolus suoraan.

"Sano mulle kerran", jatkoi Karolus, "missä isäni luut lepäävät. Miten hän kuoli?"

"Taaskin kysyt sitä", lausui Arnolf. "Olen sulle ilmaissut niin paljon kun tiedän. Olet itse myös lukenut asiaa koskevat kirjeet. Isäsi lepää kaukana Vironmaalla, ja hän, pakana, sen arvoinen ei ollut, eikä ole, että tekisimme ristiretken hänen haudalleen. Sinä tiedät, että Kristuksen tähden meidän on luovuttava kaikesta, myös vanhemmista, ja inhoaman kaikkea pakanallista, mikä Kristukselle ja hänen autuaaksitekevälle opilleen on vastakkaista. Isäsi vihasi Kristusta. Kai tiedät sen."

"Oi, että äitisikin kerran oppisi tuntemaan totuuden voimaa", jatkoi Arnolf edelleen. "Jättäisi pakanuuden, se olisi minulle ilo! Nyt täytyy poika olla erossa äidistään Kristuksen tähden, sillä hän vihaa sitä."

Karolus huokasi taaskin. Lausui sitte: "Minä rakastan häntä nytkin. Herra, älä lue sitä synniksi. Niin, kasvatusisä, minä rakastan äitiäni. Vaikkakin hän on pakana, on hän minulle rakas, kallis."

"Se on ihmisellisen sydämmen luonnollinen tunne, ei se ole syntiä. Eri asia on kristillinen mieli ja jumalalliset tunteet. Miten on, voisitko totella äitiäsi kaikessa, kuten kristillistä äitiä, voisiko suhde teidän välillä olla kuten kristillisten lasten ja vanhempain välillä.

"Enemmin tulee kuulla Jumalaa kun isää ja äitiä", vastasi Karolus. "Toivon että äiti kääntyy Jumalan puoleen, niin voimme olla kaikki iloiset."

He saapuivat metsästä aukealle, ja näkivät samassa joukon miehiä kulkevan tietä myöden kahleisiin kytkettyinä, ja vartijat ruoskineen jälessä.

"Katso", virkkoi Karolus, "miten me täällä hallitsemme ja olemme isäntiä. Onko tuo niin ilahuttavaa?"

"Olkoot rauhallisia!" toisti Karolus pilkallisesti. Kun äärimäisen kidutuksen kestäessä hiukan näyttävät elonmerkkiä, niin odottaa heitä kahleet ja ruoskiminen, ja jumala ties mitä."

Samassa satoivat ruoskaniskut erään hiukan jälelle jääneen orjan selkään. Voimatta muuta tehdä, hän sylkäsi lyöjää vasten silmiä. Se oli tulta tappuroihin. Ruoskan iskut taajenivat, eläimellisellä raivolla kahden miehen käsistä.

Karolus astui ratsultaan — he olivat vankikulkueen jo saavuttaneet ja meni väliin. "Keskeyttäkää!" käski hän. "Älköön koskettako onnettomaan sormellakaan!"

Miesten katse oli tuiman mulkoileva. "Olemme Overskonin käskystä täällä. Ken tohtii meitä häiritä?"

"Tulen tekemään valituksen Overskonille ja oikeudelle. Vaadin teitä vastuulle tarpeettomasta ruoskimisesta?"

"Vasta sitte, kun olit häntä syyttä ruoskinut. Ajattele, mitä tuntisit sinä kun sinua kiskottaisiin kahleissa ja ruoskittaisiin syyttömästi."

Vankien kulettajat näyttivät epäilevän. Onnettoman kidutetun vihanen katse muuttui lempeämmäksi. Hän pyyhki kiukun synnyttämää vaahtoa onnettomuustoverinsa olkapäähän, kun muuten ei voinut, kädet ja jalat kun olivat rautakahleissa. "Kiitän heraa!" lausui hän suojelijalleen. "Tahtoisin palkita hyväntahtoisuutesi, mutta, kuten näet, en voi."

"Ne ovat herra Overskonin ostamia orjia", lausui hovimies, "he eivät tahtoneet seurata, vaan vastustivat, ja siksi pantiin heidät rautoihin. Ja aina kuletetaan uusia orjia raudoissa, eikö herra tiedä.

"Mutta ei tuolla tavalla rääkäten. Varokaa, ettei sellainen uudistu, sillä sitä raskaampi on edesvastuu. Minä saavun Overskonin luo tämän asian johdosta, uhkasi Karolus astuen jälleen ratsulleen ja ajaen kasvatusisänsä rinnalla Overskonin linnaa kohden.

Matkalla puheli Arnolf pojalle, ettei tämä yrittäisi valittaa ruoskijoita vastaan. "Siitä ei ole apua, nauraisivat. Meidän täytyy tottua oleviin oloihin."

"Mutta orjatkin ovat ihmisiä, joilla on tunteet. Sopiiko sellainen menettely yhteen sen opin kanssa, jota heille tarjoamme!"

Ludinghausen katsoi poikaan terävästi. "Puhut kristinopista, etkä tahtonut sen levittäjäksi ruveta."

"En itse uskon takia siitä kieltäytynyt, mutta munkkien sille vastakkainen käytös ei minua miellyttänyt, sillä olen kansasta noussut. Sinua ei näytä miellyttävän, että onnetonta puolustin, mutta tuo oppihan velvottaa lähimmäisrakkauteen. Siis sen perusteella olisi kansan kurjuutta poistettava."

Seurasi hetken äänettömyys, jonka kestäessä saavuttiin Overskonin hoviin. Siellä oli jo paljo vieraita koossa. keskusteltiin valtiollisista kysymyksistä. Joku tiesi että Kristof II, joka joku vuosi sitte menetti kruununsa, oli saamaisillaan sen takasin. Rahan puutteessa oli hän tarjonnut Vironmaata myytäväksi. Se synnytti ritaristossa levottomuutta. Heiltä olisi luisunut se laaja "itsehallinto", mikä heillä oli Tanskan hallituksen aikana. Sijaishallitsijakin oli jo virallisestikin poistettu: Päätettiin _ ostaa määrätystä summasta Kristof II:lta suostumuskirja, jolla tämä ei myy eikä anna pantiksi Vironmaata kellekään, eikä pane toimeen muitakaan muutoksia ilman paikallishallinnon hyväksymistä.

Tuo asia oli jo useat kerrat ollut ritariston käsiteltävänä ja muuallakin. — ja 21 p. Syysk. v. 1329 sai ritaristo Kristof II:lta edellämainitun suostumuskirjan määrätystä hinnasta.

"Kun sellaisen suostumuksen kuninkaalta saamme", lausui Ludinghausen, "on meidän parannettava kansan asemaa, muuten kasvaa sen keskuudessa meitä vastaan katkeruus ja vihamielisyys, joka saattaa koitua meille tuhoisaksi. Niin arvelee myös kasvattipoikani Karolus, sillä kun emme rakkausoppia noudata alamaisiimme nähden, voi olla, että loppu siitä on oleva kamala."

Joukossa syntyi tyytymättömyyden nurinaa. Eräs lausui: "Kasvata
Karolus järkeväksi, ettei ole lapsellinen."

"Siinä näit. Enkö sitä sanonut, että on mukauduttava olosuhteisiin", virkkoi Ludinghausen pojalle.

Puhuttiin vielä kaikellaista. kerrottiin rikoksista, ja rikosyrityksistä ja kapinahankkeista. Eräs tiesi paljon kertoa Lätin pakanoista ja heidän kuninkaastaan Gediministä, miten tämä voitollisesti taisteli kristittyjen sotajoukkoja vastaan, "kaatuneiden kristittyjen veri huutaa kostoa. On häpeällistä, että kristityn maan rajoilla asuu pakanallinen kansa", arveltiin.

Pidettiin suotavana, että tuo maa valloitettaisiin sotavoiman avulla kristinuskolle.

Karolus oli surullinen. Hän oli luullut voivansa taivuttaa orjanomistajain sydämmet Kristuksen rakkaudella menettelemään ihmisellisesti alammaisiaan kohtaan, ja siinä katkerasti pettynyt.

Oveskonilla oli hän ilmoittanut tapauksen vankeja kulettaessa, ja lupasi tämä asiata kuulustella, mutta se jäi lupaukseen. Varottipa vaan Ludinghausenia, että tämä pysyttäisi Karoluksen mahdollisimman etäällä äidistään, ettei poika joudu hänen vaikutuksilleen alttiiksi.

Vähän jälkeen pitojen kerrottiin Leedumaan (nyk. Lätin) kuninkaan
Gediminin hyökkäävän pohjois-Liiviin ja hävittävän kartanoita
ja kirkkoja sekä tappavan kristittyjä, että maapäällikkö
Monheim on Riikaa vallottamassa, eikä näin ollen kerkiä apuun virolaisille.

Joukko Viron vasalleja ja ritareita hyökkäsivät kuningas Gedimineä vastaan, niiden joukossa Ludinghausen ja Karolus.

Tällöin hävitti Gedimin "Helmen" ja "Karkfin" hoveja ja tunki edelleen
Tarvastuun, mutta lyötiin täällä ja peräytyi v. 1329.

Karolus kunnostautui tässä taistelussa ja se miellytti kasvatusisä Ludinghausenia ja Karolus kohotettiin vasalliksi ja sai lahjaksi "lainakartanon" Pohjois-Vironmaalla.

Se miellytti Ludinghausenia, sillä hän piti sitä ansionaan että pojastaan oli tullut "suuri mies".

Karoluksen maatila annettiin eräälle tuttavalle arennille, ja hänet vei Ludinghausen mukaansa Lämelaan voidakseen pitää häntä vielä vaikutusvallassaan.

Nyt alettiin myös ritariston kesken pitää arvossa Karolusta tuota "luostarinkarkuria" ja "puolimunkkia". joksi häntä ennen Tarvastun tappelua pilkaten nimitettiin.

Äitikin piti poikaa arvossa, vaikka poika olikin jossain määrin saatu kasvatetuksi kristilliseen henkeen sekä vieraantumaan kansasta ja omaksumaan orjuuttajain mielipiteitä. Äiti ei vielä ollut kääntynyt kristityksi.

Kaikki ritarihuoneen oikeudet annettiin Karolukselle ehdolla, että hän pitää ne pyhänä, eikä tee mitään vastakkaista, josta voisi seurata saatujen oikeuksien menettäminen. Myöskin nimitettiin hänet "maaneuvokseksi" ja sai vielä maatilan Virossa.

Karolus otti kaiken tuon vastaan pitemmittä mietiskelyittä, mutta enempi välinpitämättömästi, sillä hän, henkiorjan lapsi, ei tuntenut tyydytystä ylellisyyden loistossa. Hän oleskeli enempi yksikseen maatilallaan Tavanassa.

Äitinsä kanssa sai hän nyt vapaasti seurustella, sillä hän ei enää ollut "lapsi".

Kunnioitusta osotettiin hänellä kaikkialla ja kutsuttiin juhliin ja vierailuille. Mutta kaikki tämä ei voinut häntä sittekään täydellisesti vierottaa kansasta, jonka kurjuuden hän näki yhä lisääntyvän. Ritariston mielivallalla ei ollut mitään rajoja, Kansaa kohdeltiin mitä raaimmasti, ja sen hätä ja vihamielisyys oli pohjaton. Miten muuten voisi ollakaan, sillä olihan tuo tanskalainen orjanomistajisto täydellisesti tällä maalla itsevaltias. Suurtilan omistajain aristokratia — maaneuvosto — sääsi lait ja järjesti olot miten tahtoi.

Tuon kaiken tiesi ja näki Karolus, ja siksi oli hän levoton. Olivathan hänenkin vanhempansa saman kohtalon uhreja — raastettu orjuuteen, raa'asti erotettu toisistaan — Karolus mietti:

Tukahuttaako myötätuntoisuus onnetonta kansaa kohtaan, saadakseen elää ylellisyydessä ja loistossa, ollen kuurona kansan hädälle kuten toiset "luostaritoverinsa" tai nautintojensa menettämisen uhalla astua kansan riveihin taisteluun sen sortajia vastaan? Seurauksen tuosta hän tiesi, etenkin joutui hän ristiriitaan kristillisen mielialansa kanssa, sillä se tuntui hiukan kamalalta alkaa taistelu niitä vastaan, jotka olivat hänet kohottaneet — ja joille hän oli kiitollisuudenvelassa — ainakin tunsi olevansa. Vaikea oli hänen tehdä lopullista päätöstä.

Kaikki hoviherrat olivat yhtä raakoja ja julmia. Arnolfkin olisi ehkä raainta väkivaltaa rajottanut, mutta todellisiin parannuksiin ei hänkään olisi ryhtynyt. Karolus siis yksin oli mielipiteensä takana — toisilta ei ollut toivoa saada tukea aatteelleen.

Vihdoin näytti hän päässeen varmuuteen. "Olipa seuraus mikä tahansa", lausui hän Ludinghausenille, "mutta näin ei voi jatkua. Tahdon koettaa toteuttaa ajatustani. Vaadin ylimääräiset maapäivät kutsuttavaksi koolle joilla käsitellään maan ja kansan aseman parantamisesta."

"Sitä varten ei koskaan tulla maapäiviä kokoon kutsumaan", lausui
Ludinghausen.

"Odotan sitte siksi kunnes varsinaiset maapäivät kokoontuvat, ja esitän niille ehdotukseni."

"Helppo sanoa, mutta vaikea toteuttaa. Urkkijat matkalla vangitsisivat sinut. Siinä yksi este."

"Voi olla, että pääsisit esteettä paavin ja keisarin puheille, ja ne voisivat anomuksesi johdosta käskeä kohtelemaan kääntynyttä kansaa ihmisellisesti, mutta se jäisi kuolleeksi kirjaimeksi, sillä he eivät itse saapuisi tänne käskyn täyttämistä valvomaan, ja täkäläiset 'tahdot' ovat toisin tottuneet."

Nuorukaisen kasvonilme oli surullinen. Niinpä kyllä. "Asia on siten, kun sanoit. He tarjoovat kansalle oppia, jota itse eivät rahtuakaan toteuta. Mutta, jos en muuta voi, niin tahdon ennemmin luopua korkeasta asemastani ja kärsiä veljieni kanssa samaa kurjuutta. Se olkoon sanottu."

Hän oli niin kiihottunut, ettei kuullut enää kasvatusisänsä puhetta, vaan lähti ulos tietämättä itsekään minne meni.

Hän astui talliin noutaakseen ratsunsa, mutta kääntyikin hovin kaunista puutarhaa kohti. Sieltä kuuli hän kauniin äänen huutavan muurin takaa:

"Dagobert, Dagobert, et saa lyödä enään? Kuule! Mitä sanoi Karolus sinulle? Jos hän sattuu tulemaan, voi hän murskata sinut."

Karolus tunsi tuon äänen. Hän katsoi yli muurin alas laaksoon. Siellä oli viisi tyttöä pellolla joen rannalla rikkaruohoa kitkemässä. Näitä yritti kupias — työvouti, lyödä kepillään. Kordelia, hoviherra Arnolfin noin 17-vuotias, kaunis tyttö otteli voudin kanssa lyömistä ehkäistäkseen.

"Mikä Karolus?" kiljui lyöjä, "Keltanahka". Hänellä ei ole mitään tässä tekemistä. Tahdon noita elukoita vielä pehmittää, ennenkun eroan täältä. Sanoitte isänne tekevän Karoluksen mielen jälkeen ja vapauttavan orjat, ja mitä muuta vielä? Saatanan käärme se Karolus, yllyttäjä!"

"Älä puhu siten, Dagobert. Karolus on todellinen ritari, sekä saa tehdä väelleen miten tahtoo, ja vapauttaa orjansa. Sinun keppisi on pian katkaistu!"

"Mutta nyt se on vielä ehjä, ja siksi käytän!" karjui vouti aikoen taas iskeä lähinnä seisovaa tyttöä, kun samassa Karoluksen voimakkaat kädet tarttuivat hänen niskaansa ja hänet viskattiin täyttä vauhtia jokeen.

Kordelia luuli hänen uppoavan, mutta pian laahusti märkä mies ylös pää paksussa liejussa. Tyttö nauroi.

"Yritä kerta vielä koskea tyttöjä", sihisi Karolus vihasta kalpeana, "niin eroat aivan heti, minä käsken."

"Kiitos, Kordelia", lausui hän, "kun tahdoit onnettomia suojella, etkä sallinut minuakaan häpäistä."

Kordelia punastui. He istuivat penkille puutarhassa. He olivat yhdessä kasvaneet ja siis tuttavat, vaikkakin toinen kymmenen vuotta vanhempi.

"Karolus, sinä et ole enään niin hilpeä, niin vilkas kun ennen", lausui tyttö mietteissään, "nuorena pitäisi olla iloinen."

"Totta kyllä", virkkoi Karolus, "mutta minun kohtaloni on vakava, enkä välitä ilosta. Paljo hyviä lahjoja on Hän minulle antanut, mutta ei iloa ja riemua."

"Kansani huokaa tuskissaan, sen sydän vuotaa verta, voinko siitä iloita, minä samasta loasta nostettu?" — — — Hän nousi. Rintansa paisui.

Kordelia huokasi, "tahtoisin nähdä", lausui hän, "kansan vapaana ja onnellisena. Jos voisit kansan tuskaa jotenkin lievittää, tuntisin siitä iloa."

"Uskon, että sinulla on rehellinen sydän", lausui Karolus. "Vaan ei tahdo löytyä pelastuskeinoa. Ihmiselliset tunteet ovat hoviherroissa kuolleet." Hän näytti levottomalta: "Hyvästi!" sanoi hän, tarjoten kättä tytölle; istui sitten satulaan kadoten kun varjo.

Kordelia katsoi hänen jälkeensä kauvan — — — taittoi ruusun ja suuteli sitä. — — —

Saapuessaan kotiportille, tapasi hän täällä kaksi miestä polvillaan.
Hän aavisti mitä ne tahtovat. Niitä oli hän nähnyt usein.

"Armollinen herra, auta meitä", rukoili toinen noista. "Olemme pakolaisia — Rautalaaksosta. Pakenemme kuolemaa — hirttonuoraa."

"Rautalaakson julma herra Ottokar sitoi eilen neljä orjaa kiini hevoseensa, istui satulaan, ajaen kun hullu ympäri hovia. Orjat eivät voineet seurata kun laahaamalla. En voinut sitä nähdä. Otin seipään ja pysäytin hevosen, leikkasin köydet poikki. Minut suljettiin tyrmään, uhaten hirttää ensi viikolla kun hirsipuut tyhjenevät. Vankilan akkunasta näin, miten orjat sidottiin uudestaan hevosiin, ja hän ajeli nauraen, että hän opettaa niitä metsästyskoiria, muuten eivät opi juoksemaan. — Ottokar juo kauheasti ja lienee aina juovuksissa, ettei tiedä mitä tekee. Pelasta meidät hänen käsistään." Toinen lausui: "Olin Overskonin rajoilla talonpoika. Vanhempani olivat kuolleet, vaan kaunis siskoni eli. Hänet tahtoi Ottokar viedä hoviin raiskatakseen. Sitä en sallinut. Sitten tuli Ottokar miehiä mukanaan ja yrittivät viedä tytön väkivallalla, mutta tyttö pääsi irti, tuli luokseni ja pyysi: 'Veli, rakas, tapa minut!' ja minä sieppasin tikarin ja pistin siskoni sydämmeen juuri samassa kun Ottokar aikoi hänet saada kiinni. Kun veri juoksi rinnastaan, hymyili hän ja lausui: 'Kuuno, oi kallis veli, kiitos! pelasta itsesi myös!'"

Tulinen tuska kuvastui puhujan silmistä. Hän alkoi katkerasti itkeä. Hän lausui: "Kallis, armas siskoni! — — — Itse en pelastunut. Tikari otettiin pois ja minut tuotiin eilen tämän kanssa vankilaan, — ensi viikolla hirtettäväksi."

"Meidät päästi Overskonin tytär, aukasi oven ja kehoitti meitä pakenemaan. Häntä liikutti kamala tapaus ja siskoni rakkaus."

"Me pakenimme, tulimme sinun luokses. Tee meille mitä tahdot, mutta älä luovuta meitä tuolle hirmuvaltiaalle."

"On aina pari hirressä, ja Ottokar on sanonut ei antavansa hirsipuun olla tyhjänä. — Toiset saavat riippua niin kauvan, kun uusia 'syyllisiä saadaan."

Karoluksesta tuntui kun olisi hän tuon miehen ennen nähnyt: "Olet Silloin kun minua vietiin Rautalaaksoon, ja sinä kielsit hovimiehiä meitä ruoskimasta."

Karolus otti miehet palvelukseensa ja lupasi heitä suojella niin pitkälle kuin voi. Hän oli jo useille pakenijoille antanut suojaa, niin vaarallista kun se olikin.

Mutta nyt oli hän pulassa. Mitä tehdä? Overskon vaatii orjansa takasin lain nimessä. Hän päätti mennä kasvatusisänsä luo ja pyytää, että tämä puhuisi vanhalle Overskonille onnettomien puolesta ja mahdollisesti ostaisi nuo orjat, jotta hän saisi ne.

Asia onnistuikin, sillä Overskon, vaikka olikin jättänyt hallituksen pojalleen, otti tällä kertaa itse päätösvallan ja tyttärensä pyynnöstä liikutettuna myi orjat Ludinghausenille, jolta Karolus taas osti ne, ja vapautti pitäen kuitenkin hovissaan palveluksessa. — Miehet olivat uskollisia uudelle herralleen ja tämä kohteli heitä ihmisinä, pitäen heidän rohkeasta, päättävästä luonteestaan.

Karoluksen toive oli että maapäivät kokoontuisivat, joille voisi esittää ehdotuksensa. Hän toivoi, jos ei muuta, niin ainakin asetettavan sulkuja raaimmalle väkivallalle. Tuon asian johdosta kävi hän useat kerrat Tallinnan sijaishallitsijan Konrad Preenin luona.

Tämän mielestä ei maapäivien kokoontuminen ollut tärkeää, eikä muiden kun maaneuvoston asia. "Se joka omistaa maat, omistaa ihmiset, ja miten hän omaisuutensa kanssa menettelee, se on hänen asiansa." Se oli hänen ja sen ajan yleinen mielipide. Ei kansalle tehdä niin suurta vääryyttä, että se aiheuttaisi maapäivien väliintuloa.

Jotenkin samallaisen vastauksen sai Karolus maaneuvostolta. Niin kului pari vuotta maapäivien varsinaiseen kokoontumiseen.

Ennen kokoontumista sai Karolus Kordelialta kirjeen, jossa häntä pyydettiin käymään heillä ennen kun menee maapäiville.

Nuorten välillä oli tällä välin kehittynyt rakkaussuhde, jota voisimme jo aavistaa kohtauksen jälkeen Lämelan hovissa, jolloin Karolus viskasi kupias Dagobertin jokeen.

Karolus noudatti kirjeessä saamaansa kutsua ja saapui sovitulle paikalle Lämelan metsikköön.

"Mikä sinua vaivaa, Kordelia?" kysyi hän kummissaan. "Olethan niin kummallinen".

"Niin olen. Olen iloinen, sillä tiedän nyt, mitä en ennen tiennyt — sinä olet kuninkaani!" Neitosen ruusuhuulet koskettivat nuorukaisen otsaa.

"Oletko sairas, kallis Kordelia? Houritko?" kysyi Karolus. "Mistä kuninkaasta sinä puhut?"

Neito loi onnellisuutta uhkuvan, rohkean katseen häneen ja toisti: "sinä olet kuningas — olet kuninkaan poika!"

"Onneton orjanlapsi olen!" lausui nuorukainen puolittain surumielisesti ja hämmästyksissään.

"Ei, Karolus — kuule minua! Sinä olet sittekin kuninkaan poika. Minä aavistin jo sitä koko olennostasi, mutta en saanut selvyyttä tähän arvoitukseen. Yksi esivanhemmistasi — varmaan isäsi isä, on yli 100 vuotta ollut tämän kansan kuningas. Hänen nimensä on ollut Warpo ja hän on ollut rohkea mies. Taistelussa Saksalaisia vastaan, on hän kaatunut eräässä Viron linnoituksessa, jossa myös vaimot ja lapset ovat suojaa hakeneet. "Kun taistelu oli loppunut Saksalaisten voitolla, ja Warpon ruumista näytettiin vaimolleen, tempasi tämä säilänsä, yrittäen surmata itsensä ja lapsensa, vaan se estettiin ja lapsi otettiin häneltä pois ja hän itse toisten vankien kera tapettiin.

"Lapsen oli ottanut se ritari, joka Warpon surmasi. Kuninkaallinen lapsi kasvatettiin toisten voitettujen lasten seurassa ja hänen sukuperänsä salattiin tarkasti polvi polvelta aina tähän asti, ja nyt ilmaisen minä sen sinulle."

Tuon kuultuaan näytti Karolus ikäänkuin kohoovan korkeammaksi ja uhkeammaksi — — —

"Isäni puhui siitä von Daalenille, kun tämä tahtoi siitä selvyyttä, ja minä sain salaa sen kuulla."

"Tiesi. Osaksi sentähden, osaksi vanhempiesi urhoollisen miehuuden, osaksi palkitakseen äidilleen hänen hyvän työnsä, otti hän sinut kasvatikseen, niin kertoi hän Daalenille."

"Kordelia. Sano vielä mistä ajasta saakka minun kansani on joutunut sinun sukusi vallan alle."

"Siitä saakka kun urhoollisen Warpon poika pelastettiin äitinsä surmaamisyrityksestä."

"Siis on yksi sinun vanhemmistasi entisen esi-isäni Warpon murhaaja!" huudahti hän kiihkeästi.

Neito punastui "On!" lausui hän, "jos sen niin tahdot käsittää. Mutta sota ei tunne murhaaja-nimitystä. Oikeammin voittaja, olisit voinut sanoa."

Karolus kääntyi pois päin. Niin monta salaisuutta kerrallaan. Niin kauniita. Niin kauheita ja rakkaimpansa huulilta — se oli liikaa. Hän oli kun mykkänä.

Kordelia astui hänen eteensä ja pyysi kiihkoisasti ettei tämä sentähden häntä inhoaisi, että heidän esivanhempiensa välillä niin oli käynyt.

Neitonen puhui niin sydämmeen käyvästi, niin hellästi, kun rakastava ainakin.

Karolus seisoi hetken vaiti aivan kun riehuisi hänessä sisäinen taistelu. Sitte laskeutui hän aatelistavan mukaan polvilleen, otti neidon käden omaansa, ja lausui:

"Kordelia, tämä hetki luonnonhelmassa on suuri. Olen taistellut ja voittanut. Tahdon olla sovitettu sen ainoan miehen kanssa, joka on jälellä siitä suvusta, jonka kautta esi-isäni kaatui, ja minun nimeni lokaan tallattiin. Se on — isäsi. Tunsin kostonhimoa, mutta tukahutin sen. — Kordelia, nyt on minulla sinuun nähden myös enempi uskallusta, sillä sinä olet minut korkeammalle kohottanut. Kuninkaanpoika kuten sanot, mutta sittekin onneton orjanlapsi. Tahdotko tulla omakseni?"

Äkkiä huomasivat he pari ratsastajaa lähenevän, ja toinen niistä lausui: "Hän se on. Pöllöjä olisimme ellemme nyt kostaisi."

He hyppäsivät alas ratsuiltaan, siepaten miekat tupestaan. "Tuo häväistys on kostettava!" kiljui Ottokar kiukusta halkeamaisillaan. "Sinä uskallat koskea aatelisnaiseen, johon vain minulla on oikeus. Se on ritarikunnian häpäiseminen: Ei riitä se vielä että veit kaksi miestäni kavaluudella! Kostoa! Dagobert iske!"

Karolus oli myös miekkansa paljastanut. Mielipuolen raivolla hyökkäsivät villiintyneet miehet hänen kimppuunsa. "Tunnetko nyt, kenen viskasit jokeen!" kiljasi Dagobert aikoen antaa hänelle ensi iskun, kun samassa, Karoluksen voimakkaan iskun seurauksesta, miekka lensi hänen kädestään.

Samoin kävi Ottokarin, jonka Karolus heitti kun hansikkaan maahan, asetti miekan kärjen hänen rinnalleen, lausuen:

"Petoeläin. Olet ennen kuulumattomasti kiduttanut siskojani ja veljiäni. Olet useita heistä kamalasti teurastanut! Et olisi elämisen arvoinen!" Kuitenkin viskasi hän jalallaan hänet luotaan: "Mene, hirviö! Katoa!"

Ottokar ja Dagobert olivat molemmat Rautalaakson hovista, johon viimemainittu oli otettu palvelukseen, erottuaan Lämelasta, sillä hän ei siellä ollut sopiva, syystä että Ludinghausen tahtoi orjiaan kohdeltavan paremmin kun toiset tilanomistajat. Ottokar, kuten toisetkin aatelismiehet, oli iskenyt silmänsä Kordeliaan, ja saatuaan vihiä Karoluksen suhteesta tyttöön, tahtoi hän tälle kostaa, mutta, kuten näimme, epäonnistuen.

Äidilleen kertoi Karolus kaiken tämän. Äiti oli ylpeä pojastaan. Hän oli muuttunut suosiollisemmaksi kristinuskolle.

VII.

Mitä tapahtui maapäivillä? Karolus oli täynnä hyviä toiveita. Hän tunsi kansan kurjuuden ja hädän, johon sen "sivistyksentuojat" olivat painaneet. Hän tahtoi tehdä parannussuunnitelmia ja ehdottaa ne maapäivillä.

Kun Karolus, vedoten kristinopin periaatteisiin, toimenpiteiksi kansan hädän lieventämiseksi, syyttäen m.m. hoviherroja siitä että he sallivat orjavouttiensa kohdella noita onnettomia pahemmin kun elukoita, pyysi hän, että ehdotus otettaisiin keskusteltavaksi.

Eräs lausui: "Olen ennenkin kuullut tuosta miehestä kerrottavan, mutta en olisi uskonut, ennenkun itse näin ja kuulen. Mielipiteeni mukaan on hän mielisairas ja sellaisena hänen puheensa ovat nolla."

Toinen, hyväksyen edellisen lausunnon, lisäsi: "Me emme muka saisi tuota karjaa lyödä, myödä, ei tehdä orjiksi. Perkele! Kenen omat nuo talonpojat, ellei meidän, jotka olemme ne voittaneet? Ja tuollaista lörpöttelyä sallimme me täällä!"

Kolmas miltei kiljui. "Uneksinko? Enkö minä saisi lyödä orjiani? Tuhat tulimmaista! Tahtoisin mennä heti ja näyttää niille, jotta veri lentäisi!"

Samaan suuntaan kävivät vielä useat puhevuorot, muuttuen lopulta syytöksiksi Karolusta vastaan "rikoksesta yleistä lakia ja rauhaa vastaan". Syytettiin häntä orjien kapinaan kiihottamisesta, pakolaisten ja rikollisten suojelemisesta ja vaadittiin että häneltä otetaan oikeutensa ja arvonsa, sillä hän juuri täällä näyttäytyi toimivansa säätynsä etuja vastaan.

Kokous lausui: Hän on jo menettänyt maatilan; omistus- ja aatelisoikeutensa. Hänellä ei ole oikeutta olla täällä. Pois!

"Mutta voi olla, että hän katuu tekojaan, ja kääntyy oikealle tielle, pitäisi antaa hänelle miettimisaikaa huomiseen."

Näin lausui puheenjohtaja. Se hyväksyttiin. Karolus astui ulos istuntosalista pää pystyssä, uhkeasti ja varmoin askelin.

Nyt alkoi hänessä riehua sisäinen taistelu… Mitä tehdä? Menettää kaikki oikeutensa ja — mikä hirmuisinta — erota rakkaimmasta — repiä hänet sydämestään väkivaltaisesti, ollakseen uskollinen kansalleen ja omalletunnolleen sekä musertamaan Kordelian elämän — vaiko tukahuttamaan tunteensa — polkemaan jalkoihinsa ihmisyyden, ja pettämään kansansa, elääkseen sortajien seassa kunniassa ja loistossa?… "Ei, ei!" — hän lausui raskaasti hengittäen ja kuuman hien valuessa otsalleen: "Sinulle jään uskolliseksi, onneton kansani! Ellen voisikaan alennetunpa asemassani mitään hyväksesi tehdä, tahdon kanssasi kärsiä.

"Esivanhempieni henget, olkaa apunani. Vahvistakaa minua, että myös halveksittuna ja hyljättynä voin oikeutta puoltaa. Warpo, vanhempieni kuninkaallinen esivanhin, tule avuksi! Onneton lapsenlapsesi taistelee raskasta taistelua."

Kasvatti-isä Arnolf astui sisään koettaen taivuttaa Karolusta luopumaan mielipiteistään. "En!" vastasi Karolus kiivaasti. "Myydä totuuden ja oikeuden kultaan ja loistoon? Kurja ajatus!"

"Mutta, ajattele. Teet onnettomaksi itsesi ja minut, ja vielä enempi, rakkaan lapseni Kordelian onnen murskaat."

— Se onkin kauheinta. Se murtaa minut… Hän kätki kasvonsa käsiinsä. Mutta sittekään en voi! jatkoi hän, saattaa tunnolleni ikuista tuskaa — unohtaa kansani — ei, sitä ei voi edes Kordelia minulta vaatia — Kordelia — Kordelia! Unohda minut — — — etsi sydämellesi toinen… Kasvatusisä — salli minun olla yksin. Älä puhu enään näistä asioista… Hän kääntyi pois, tuskainen ilme kasvoillaan.

Kasvatusisä yritti vielä puhua jotakin mutta hän ei kestänyt enään.
Arnnlf poistui.

Seuraavana päivänä tuotiin Karolus uudelleen istuntosaliin. Tuotiin? Niin, hän oli eilisestä saakka ollut valvonnan alla. Kaikki katsoivat häneen, kun hän astui sisään. Hän näytti kalpealta, sillä hän ei ollut viime yönä silmiään ummistanut. Siitä huolimatta koko hänen olentonsa osotti rohkeutta, miehuutta ja päättäväisyyttä.

"Herrat! Annoitte eilen minulle miettimisen aikaa toivossa taivuttaa minut myymään totuuden, oikeuden ja rakkauteni kansaan, teidän tarjoamaanne ylellisyyden loistoon. Petyitte! Minä inhoon sellaista kauppaa. En kadu mitään, en lupaa mitään, en pyydä mitään."

"Pysähtykää!" kielsi puheenjohtaja. "Uhkaatte jatkaa niskotteluanne järjestystä ja lakia vastaan, uhkaatte jatkaa kansan kiihotusta. Teitä ei voida enään vapauttaa.

Kaikki säädyt (Ritaristo ja aateli, hengenmiehet, kaupunkien porvarit) yhteen ääneen toistivat:

Vielä päätettiin, että Karoluksen hovi joutuu Tanskan valtiolle, ja hoitaa sitä sijaishallitsija Preen. Karolus käskettiin viedä pois.

Mutta Karolus vastasi: "En sittekään kadu. Kiihottajaksi ja kapinoitsijaksi nimitätte minua, maikka en ole ketään sellaisiin tekoihin kiihottanut. Vaan te itse kapinoitte oikeuskäsitteitä ja jumalantahtoa vastaan. Olkaa varmat, se ei kestä ikuisesti. Kerran nousee oikeus ja tekojenne kirous huutaa teille kostoa!"

Kova oli isku Kordelian sydämmelle, tieto kalleimpansa kohtalosta. hän ei sittekään häntä hylännyt, ei voinut hylätä, vaan surun painamana pyysi isänsä tekemään voitavansa Karoluksen vapauttamiseksi. Hän kävi sijaishallitsija Preenin ja piispa Olavin luona pyytämässä, että Karolus vapautettaisiin tai ainakin hänen kohtaloaan lievitettäisiin. Menipä viimein Liivinmaan arkkipiispa Manheimin luo samalla pyynnöllä.

Puolivuotta oli kulunut, Arnolf von Ludinghausen ja tyttärensä olivat saaneet toimeen Karoluksen vapauttamisen, osittain maksamalla lunastushinnan, osittain maapäällikön väliintulon avulla.

Kasvatusisä olisi ottanut Karoluksen Lämelaan hoviinsa, mutta Karolus ei tullut, vaan meni äitinsä luo hoviherran antamaan asuntoon. Hän ei kaiken tuon jälkeen voinut ajatella Kordeliaa puolisokseen ja siksi olisi yhden katon alla olo ollut molemmille tuskallinen — niin ajatteli hän — ja siksi ei tullut Lämelaan. Mutta hän sentään usein kävi hovissa, sillä Kordelia ei voinut olla eikä elää ilman häntä. Hän oli nainen, jonka rakkaus oli kuin tuli öljyssä, jota ei vesi voi sammuttaa. Se oli saastuttamatonta, sydämmellistä ja puhdasta, sitä ei järkyttänyt sekään, vaikka Karolus nyt oli halveksittu mies, hoviherrojen vainoama, jonka he milloin hyvänsä voisivat sulkea vankilaan. Olivathan nuo aatelisherrat silloin kaikkivaltiaita, sulkivat vankilaan sijaishallitsija Preeninkin v. 1342.

Sen tiesi Kordelia, että avioliitosta ei voi tulla mitään, mutta siitä huolimatta hän häntä rakasti, ja yhtä surullinen kun hän oli yksinään, yhtä iloinen oli hän taas tuntiessaan Karoluksen käden omassa kädessään, ja katsoessaan häntä rakkautta ja lempeä uhkuvin katsein.

VIII.

Eräänä päivänä lausui Arnolf Karolukselle: "Kuinka kauvan aiot itseäsi kiusata, rakas lapsi? Sinä et kuitenkaan pääse tarkoitustesi perille. Sen tähden lupaa heille uskollisuutta ja rauhaa, ja sinä saat kunniasi ja oikeutesi jälleen. Silloin voisivat myös Kordelian surunpäivät loppua." "Ei, kallis kasvatusisä, ennemmin tahdon kuolla kun sitä tehdä", vastasi puhuteltu päättävästi, "varallisuutta ja kunniaa voisin saada rehellisimmillä keinoilla. Sellaisia tuottavia toimialoja olisi kyllä, mutta en tahdo vielä. Koitan vielä isänmaan ja kansan hyväksi toimia rauhallista tietä. Ellei se auta, jos rauhallisen ratkaisun mahdollisuudet loppuvat, silloin eroon täältä ja muualla koetan näyttää, mitä voin. Luulen voivani jotakin ainakin tehdä kunhan palajan."

Kordelian poskilla loisti puna. Hän lausui: "Mene Karolus! Nouse pian voimakkaaksi — ja palaja — — —

Karolus meni. Meni Liivinmaan ordomestari Manheimin ja pääpiispa Fredrikin luo, esittäen heille kansan ahdinkotilan, toivoen saavansa apua. Mutta apua ei tullut. Maapäällikkö selitti, ettei hänen valtansa ulotu Viroon.

Kun Karolus vetosi hänen vaitutukseensa Viron ritaristoon muissa asioissa, vastasi tämä: "Niin, vähäpätöisemmissä asioissa mitkä eivät koske heidän omaisuuttaan". — Karolus tuli surulliseksi, sitä paitsi näki hän ettei Liivinmaallakaan talonpoikien asema ollut sanottavasti parempi, mitä olikaan puhetta muista. Pääpiispaan nähden oli hänellä vielä toiveita, sillä hällä oli valtaa maassa. Mutta täällä oli sama tulos. Piispa Fredrik ei ollut kotona vaan oli hän matkustanut paavin luo Avignoniin Italiassa, eräiden kirkon ja ordan välisten riitojen vuoksi. Piispan hovin ja maiden ylivalvoja otti kyllä Karoluksen valitukset vastaan, mutta ei voinut muuta niiden suhteen sanoa, kun että ne olisi esitettävä paaville Avignonissa. Epäilipä vielä tokko sieltäkään apua lähtee.

Vähäset olivat väsymättömän kansanpuolustajan toiveet. Mitä tehdä?
Palatako kotiin?

Hän lähti Leedunmaalle Gedeminin luo, sen saman jota "vastaan hän
Tarvastun rajoilla oli taistellut. Hän tahtoi tulla lähemmin tuntemaan
tuon kuninkaan, ja sitte ehkä hänen avullaan viedä asiaa eteenpäin.
Nyt hän meni ystävällisessä mielessä hänen luokseen.

Sillä ajalla oli Leedun kansalla raskaat ajat. Useita ruhtinaita ja kreivejä oli hyökännyt joukolla Leedun rajoille "Pakanametsästykseen" ja kuningas Gediminin ollessa poissa kotoa olivat "metsästäjät" tunkeutuneet kun hyökylaine yli maan. Suojaton kansa koetti paeta rosvoja. Pillenen linnoitukseen oli paennut 4,000 henkeä. Alkoi taistelu sen edustalla, jota rohkeasti ja uljaasti puolustettiin. Lopulta keksi eräs saksalainen ritari keinon, joka heti pantiin täytäntöön. Nuolien päät kasteltiin öljyllä ja tuleen sytytettynä ammuttiin linnoitukseen, jonka puiset varustukset syttyivät tuleen. Kun linnoituksessa olijat huomasivat tuhonsa lähenevän, laittoivat he suuren rovion, jossa polttivat omaisuutensa. Sitte tappoivat vanhemmat lapsensa, miehet vaimonsa ja veljet siskonsa, ja viimein itsensä. Toiset menivät parittain tuliroviolle, pistivät yhtaikaa miekan toistensa sydämmeen, ja ääntä päästämättä kuolivat. Ruhtinas Marger suuteli vaimoaan, pisti hänet kuoliaaksi ja hänen ruumiinsa päälle kaatuen surmasi itsensä.

Viholliset, "kristityt" saksalaiset kun tuon näkivät, eivät enää tunkeneet pitemmälle maahan vaan polttivat linnoituksen maan tasalle, palasivat takaisin saaliitta, kärsien tappiotta ja mieshukkaa.

Samaan aikaan saapui Karolus Leeduaan. Kuultuaan "pakanoiksi" nimitettyjen urhoollisuudesta vapauttaan puolustaessa, heräsi hänessä epäilys kristinuskoa ja sen jumalaa vastaan.

Kun hän saapui Gediminin luo, ja hän hänet oli palvelukseensa ottanut, ei hän voinut olla käymättä lnnoituksen raunioilla, ja ihmettelemättä uhrausta mitä täällä oli suoritettu. Hänelle muistui mieleen se linnoitus Virossa, jossa ruhtinaallinen isoisänsä Warpo oli kaatunut ja hänen vaimonsa oli tahtonut surmata poikansa. "Jos jumala on olemassa", ajatteli Karolus, "täytyy tuollainen rohkeus, väkevyys ja uhraavaisuus olla jumalasta". Ja hän rukoili jumalaa kansansa puolesta, että jumala sitä vahvistaisi "kristillisiä" sortajia vastaan. —

Leedulaiset eivät saaneet rauhaa. Milloin mistäkin hyökkäsi kristittyjen sotajoukot heidän kimppuunsa, hävittäen ja polttaen; viimein kaatui Gedimin v. 1337 Raieruburgin linnoituksessa saksalaisten surmaamana.

Poisansa jatkoivat taistelua —. Karolus palasi takasin, hän näki että leedulaisilla itsellään oli kyllin tekemistä ryöstäjiä maastaan torjuessaan. He eivät ehtineet toisille hädän alaisille avuksi.

Hän palasi Riian kautta. Mitään vastausta ei pääpiispalta ollut valituksiinsa saanut, kuten hän sai tietää Riiasta, tiedusteltuansa näistä asioista.

Kotimatkalla piiritti hänet äkkiä joukko miehiä. Hänet suljettiin ahtaaseen vankikoppiin. Ketä vangitsijat olivat, miksi hänet vangittiin ei hän saanut tietää, kenties myöhemmin saisi selvityksen —.

Siihen aikaan vartioitiin kaikkia teitä, ettei kukaan olisi päässyt kansan puolesta valittamaan "korkeampiin paikkoihin", kuninkaan, paavin tai piispan luo. Joka sellaisessa tarkoituksessa huomattiin matkalla, hänet vangittiin, tai jos oli muuten hyvä mies, palautettiin takaisin.

Varmaan olivat Karoluksen kiinniottajat noita miehiä. Ehkä hänet tunnettiin. —

IX.

Viikot — jopa kuukaudet kuluivat. Karolusta ei viety minnekään tutkittavaksi, ei sanottu mistä häntä syytettiin. hänelle ei puhuttu yhtään sanaa, hän ei nähnyt muita ihmisiä, kun ruuantuojan ja oven vartijan.

Hänestä tuntui täällä oloaika ijankaikkisuudelta, hän kuihtui henkisesti ja ruumiillisesti. Hän kärsi sanomattomia tuskia. Pelastuksen toiveita ei näyttänyt olevan. Kauvan ei voisi hän täällä maanalaisen kopin tukahuttavassa ilmassa elää — Kamala ajatus. — Kuolla nyt niin nuorena ja — tänne — — —.

Hän mietti, hän koitti, voisiko ehkä murtaa aukon muuriin. Mutta miten?
Raudanlujaa muuria vastaan olivat paljaat ihmiskädet liian heikot. Akkuna oli niin suuri,
ettei nyrkki olisi läpi mahtunut, ja sekin rautaristikolla varustettu.
Hirveää elämää!

Eräänä päivänä tuotiin hänelle seuralainen. Se oli eräs vanha, harmaahapsinen mies, jonka silmistä siitä huolimatta loisti innon tuli.

"Yritin päästä piispan luo, puhuakseni hänelle kansan hädästä", vastasi vanhus, "sinua ei liene tarvis pelätä, sillä vankina ainakaan, et voi olla kavaltaja tuossa asussa."

"Voit luottaa minuun, vanhus", vastasi Karolus. "Olen itse samasta syystä täällä. Mistäpäin sinä tulit?"

"Olen kaukaa Suontaustan (nyk. Pärnun maakunta) maalta, Daalenin entinen orja. Kauhea on kansan tila. Tiedätkö ehkä miten meidän käy?"

"Varmaan täytyy meidän täällä kuolla. Omaisesi ei varmaankaan enää kasvojasi näe, vanhus."

Vanhus huokasi. "Omaisia ei minulla enää ole, olen niistä aikaa sitten erotettu. Takasin tahtoisin sittekin päästä. Olisinpa päässyt piispan luo! Hänen sanotaan voivan auttaa."

"Myyty tai lahjotettu, en tiedä. Erotettu olen heistä, tuotu kauvas.
Onneton vaimoni! Kallis lapseni Kahra!"

Viimeisen sanan kuullessaan Karolus säpsähti. "Kahra oli lapsesi nimi?" kysyi hän äkkiä. "Mihin jätit lapsesi?"

"Herra Jumala!" huudahti Karolus, "Isäni elää! — Isä — olen poikasi
Kahra."

"Ei, hän elää. — Hän on tässä! Usko! Kuule, tiehän nimesi. — Oglas on nimesi, kallis isä. — Ja armas äitini — Saale oli hänen nimensä! Nyt sinä uskot!"

Vanhus oli hämmästyksestä mykkänä. — Viimein lausui hän tukahutetulla äänellä:

"Jumalille kiitos!" lausui vanhus, ilonkyynelin. "He eivät ole lastani voineet mieleiseksensä kasvattaa."

Isä kertoi pojalleen olostaan Daalenin orjana, ja miten hän oli lopulta onnistunut lunastautua vapaaksi ja tullut etsimään apua kansalle, ja tiellä vangittu. Vaimönsa ja lapsensa oli sanottu kuolleen, kai hälventääkseen isän surua.

Myös kertoi poika mitä hän Kordelialta oli kuullut sukuperästään, Ja miten hän oli ollut aatelismies ja nyt taas tavallinen ihminen.

Toistensa tapaaminen lievitti hiukan onnettomien kamalaa vankeutta, josta vapaaksi pääseminen näytti olevan kaunis unelma. Tuo olotila vaikutti edelleen lamauttavasti Karoluksen henkiseen olemukseen. Väliin riehui hänen sisässään ankara myrsky — oli kun hän tahtoisi murskata koko maailman.

Äkkiä eräänä yönä kuului ankaraa jylinää, jota seurasi valoisa salamanisku. Tuntui kun koko maa vapisisi. Taas jyräys — ja suuri kivi muurista putosi olkivuoteella makaavan Oglasen käden päälle. Karolus oli ikäänkun tainnuksissa salamaniskusta. Hän toipui pian.

Isä hänen vierellään matasi liikkumattomana — kuollutko? Karolus huusi, koitti liikuttaa, huomaamatta elonmerkkiä.

Hetkinen sen jälkeen, kuuli hän isänsä hengittävän.
Hän oli ainoastaan tainnoksissa, salaman iskun johdosta.

Poika koitteli ja huomasi suuren kiven pudonneen isän kädelle. Hän vieritti sen pois. Isä nousi ylös, tuntien heikkoutta ruumiissaan.

Ulkona jyrisi ukkonen yhä, salama valaisi vankikopin. Karolus huomasi sen valossa useita suuria kiviä pudonneen akkunan vierestä seinästä alas, ja oli seinään syntynyt aukko.

Hän latoi pudonneita kiviä päällekkäin, astui niiden päälle ja koitteli aukkoa. Se oli kohtalaisen suuri. Siitä virtasi sisään raitis ilma. Karolus tunsi onnellisuuden tunnetta — pelastuksen toivo heräsi hänessä.

"Älä laske kiviä putoamaan, ettei kuulu kolinaa. Minä otan vastaan", lausui isä,kun Karolus yritti poistaa erästä kiveä suurentaakseen aukkoa.

Isä yritti nostaa kiveä. "En tahdo jaksaa", valitti hän, "kivi on musertanut toisen käden pari sormea."

Mutta se ei estänyt Karolusta yrittämästä, sillä pelastuksen toivo lisäsi hänelle miltei jättiläisvoimat.

Aukko suureni, ja pakenijat mahtuivat jo siitä ulos. Raitis ilma virvoitti heitä, ja antoi uutta elon toivoa.

Pakolaiset riensivät metsään, — vapaat! Mikä onnea ja riemua herättävä sana kaksivuotisen vankeuden jälkeen, tuossa kuolemankuopassa. Niin mietti Karolus, ja isä ei ollut vähemmin onnellinen.

Kun he jo olivat pitkälle ehtineet, pysähtyivät he, ja Karolus tarkasti isän vahingoittunutta kättä. Kolme sormea olikin ruhjoutunut. Karolus sitoi ne niin hyvin kun se puutteellisilla välineillä kävi laatuun. Hän, sen ajan oppineena miehenä, omasi jonkunverran lääkärin taitoa.

Useiden päivien vaivaloisen matkan jälkeen saapuivat he omaistensa luo Lämelaan.

Onnellinen oli jälleennäkemisen hetki 30 vuotisen eron jälleen. — Sitä ei voi sanoin kuvata — — — He asuivat edelleen yhdessä, isä, äiti ja poika, joka viimemainittu nähtiin usein myös hovissa, sillä yhä oli hän Arnolfin "rakas lapsi" ja Kordelian päivän paiste. Oglas sai myös jäädä omaistensa luo. Arnolf ei tahtonut enää harmaahapsista vanhusta kiusata erottamalla heitä. Hän oli nuorena heille kylliksi tehnyt vääryyttä. Se riittää jo, — lastenkin vuoksi — se riittää.

Arnolf tahtoi kyllä, että tyttärensä unohtaisi Karoluksen, ja ottaisi toisen, vaan turhaan.

Myöskin tahtoi hän, että Karolus luopuisi mielipiteestään, ja saisi maatilan täällä tai Liivinmaalla, jolloin voisi myös Kordelian kanssa yhdistyä, ja olla onnellinen — yhtä turhaan — — —. Karolus pudisti kieltävästi päätään kun Arnolf tuota esitti.

Kaukana synkässä metsässä oli yönpimeydessä joukko miehiä koossa.
Vaikka oli suvi, oli yö pimeä, sillä taivas oli paksussa pilvessä.
Tuuli sohisi puiden latvoissa. Eräs miehistä puhui:

"Olette tulleet saadaksenne lähempiä tietoja siitä, onko Liivinmaan Kalpaveljesten ritarikunta todella ostanut Vironmaan. Se on totta. Tanskan sijaiskuningas on myynyt Viron maapäällikölle 13,000:sta markasta; 3 kuukautta sitte on kauppa vahvistettu. Maapäällikölle on se edullista, sillä hinta niin suuresta maasta on helppo, mutta ei siitä meille ole etua. Kaikki maanomistajat ovat yhtälailla sortajia, sitä Liivinmaan talonpoikain surkea tila todistaa. Meidän isännistämme on myös osa saksalaisia, ja ovat ne yhtälailla kun tanskalaiset. Kasvatusisäni Ludinghausen arveli myös ettei tuo kauppa kansalle tuo mitään helpotusta. Kalpaveljesten tiluksilla ovat olot yhtä kurjat kun täälläkin."

"Kuka siitä hyvää toivookaan!" huudahti eräs mies kiivaasti. "Siksi toimeen ja teemme orjuudesta lopun. Asiaintila on hirveä! Puhumme Ugaunian, Sakalan, ja Suontaustan miehille, että kukin on ajallaan valmis, ja voitto on meidän! Epäröiminen ei auta." Puhujan silmät iskivät tulta yön pimeydessä.

"Ei, rakas Pietari", lausui edellinen puhuja, "niin helposti ei se käy. Meidän on hyvin harkittava, ja varustauduttava, ja alettava oikealla tavalla voidaksemme onnistua. Aikomallanne tavalla se epäonnistuu, ja ‘muuttuu raa'aksi murhaksi, jota seuraa vielä hirveämpi verinäytelmä. Sitä en hyväksy. Harkittsemattomat teot eivät ole ennenkään onnistuneet, vaan seuraa siitä aina kamalampi sorto ja orjuutus. Se olkoon sanottu kaikille, jotka ovat liian maltittomia."

Se oli Karolus, joka nuo sanat lausui. Pietari, joka hänen mielipidettään vastusti, oli sama, jonka Karolus osti vapaaksi, silloin kun hän Rautalaaksosta pakeni julmaa Ottokaria. Hän oli Saaron talonisäntänä Tavanassa.

"Pyydän anteeksi, rakas Karolus", lausui hän. "Kiitän siitä että olet minut vapauttanut, rakas Karolus, mutta sydämeni halkee sitä nähdessä ja kuullessa, miten kansalaisiamme kohdellaan. Miten tulivat hornin herra ja päällysmies naapuriperheeseen ja sanoivat tulleensa ottamaan kuolleen isän jälkeenjättämän omaisuuden, jonka sanoivat kuuluvan heille. Kun kielsin heitä viemästä lasten osaa, ruoskivat he minut verille, ja veivät mitä irti saivat. Kuolkoon lapset, se ei heitä liikuta, he rosvoavat elävät ja kuolleet. Sellaista tapahtuu joka päivä. Kun sinä olit Tavanan omistaja, oli meillä vapautta ja onnea, mutta nyt, jokapäiväinen tuska ja valitus. Kerran kun rippi-isä puhui että taivaassa on ilo ja riemu, luulin hänen tarkottavan Tavanaa, ja ajattelin 'se on totta'. Mutta pappi puhui myös helvetin piinasta, ja nyt on Tavana helvetti. En voi enää kärsiä, enkä tahtoisi siis valita keinoja mikä on hyvä, mikä huono. Siten emme koskaan saavuta tarkoitustamme."

"Ei, ystävä", lausui Karolus. "Ne keinot, mitä sinä aikaisemmissa kokouksissa esitit, eivät vie toivottuun tulokseen, ja minä en rupea sellaiseen, josta tulisi kansallemme vain onnettomuutta ja vahinkoa. Olen teille esittänyt suunnitelmani. Veljet! Miettikäämme tarkoin. Olkaamme yksimielisiä! Tehkäämme kaikki mitä teemme, tarkan järjellisen harkinnan jälkeen, niin saavutamme vapautemme jälleen, ja olemme onnelliset."

"Olet oikeassa", vastasi eräs "vanhempi mies, "sinä tunnet heidän voimansa ja kavaluutensa, ja tunnet meidän asemamme. Sinä olet osottanut tahtovasi meidän parastamme, ja siksi tottelemme sinua. Eikö niin, veljet?"

Kaikki myönsivät, Saaron Pietarikin, joka kuitenkin sen jälkeen kuiskasi vierustoverilleen. "Minä luulen että Lämelan tyttö on Karoluksen mielen saanut muuttumaan. Mitä siitä tulee että hän aina viivyttelee, ja hylkää parhaimmat keinot. Ken takaa ettei hänestä ole vahinkoa koko hommalle. Mitä arvelet, Kauno?"

"En usko sitä, että niin jalo mies olisi kavaltaja. Ajattele, mitä hän on jo hyväksemme tehnyt, luopunut arvostaan ja armaastaan."

Kokousta jatkui. Karolus kertoi miten hän oli onnistunut matkoillaan apua hakemassa.

Paluumatkalla puhuttiin Pietarin pyyteistä; jotkut olivat hänen puolellaan, mutta enemmistö piti häntä sotkijana ja vallantavottelijana. Sanottiin että hän ei ole oikea virolainen, vaan erään hovipäällysmiehen poika, ja äiti on vaan virolainen. Sentähden hän ei voi olla yksimielinen. Sotkee hyvän asian.

Karolus oli surullinen. Kun hän saapui kotia ja asettui levolle, ei hän saanut unta. Häntä vaivasi pelko siitä, että Pietari panee toimeen harkitsemattoman kapinasuunnitelmansa, ja kiihottaa joukot tekoihin, joiden seuraus on vielä kahtavertaa kamalampi kidutus ja kurjuus. Onneton maa voihkii tuskissaan. "Kauheaa jos häviämme — ja sittekään — en voi toisin."

"Uni tulee. Silmät vaipuvat kiinni. — — — Tiedätkö jos
Suontaustalaiset tahtovat tulla mukaan isänmaata vapauttamaan?"

"Rauhoitu, rauhoitu Kahro. — Missä on rauha. — Isänmaa valittaa, — "valittaa myös unessakin, unessa — unessa — unessakin — — —

Niin, kansa valitti unissaankin. — Tuhannet valittivat onnettomuudessa. Ei unikaan tuonut virvoitusta. Orjankahleet ja ruoska olivat täydessä touhussa. Maa, kaikkine ihmisineen oli herrojen omaisuutta. Kauheaa on kuulla historioitsijain kertomuksia tuolta ajalta. Järve-Jaanin opettaja Kelch kertoo: "Liivinmaa oli sinä aikana aateliston taivas, pappien paratiisi, vierasten kultala, talonpoikain helvetti." Wigand von Marburg lausui: "Ritarien ja vasallien väkivalta ryösti kansalta omaisuuden, sen tyttäriltä ja vaimoilta kunnian, mitä raaimmalla tavalla." Kranz (Wandalia VIII, 27),

Kaltasar Russau kirjoittaa: "Yhtä suuret kun olivat aateliston etuoikeudet, yhtä oikeudettomia ovat talonpojat. Kärsimistään vääryyksistä ei talonpoika saanut mihinkään valittaa. Jos vanhemmat kuolivat, ja lapsia jäi, ajettiin ne ulos, ja omaisuuden vei hoviherra. — — Jos talonpoika teki jotakin virhettä, riisuttiin hänet alasti ja ruoskittiin pitkillä vitsoilla. — Usein vaihdettiin orjia koiriin. — Hoviherra oli orjansa elämän ja kuoleman herra."

Karolus heräsi kahleiden kolinaan. Hän luuli tultavan häntä vangitsemaan. Mutta tulija olikin eräs nuorukainen, joka kädet raudoissa tuli pyytämään suojaa. Hän kertoi olevansa pakolainen ja maanneensa metsässä, kun kaksi herraa tapasi hänet. Näille syttyi riita kumpi heistä pojan omistaa. Selvitäkseen siitä käyttivät he "rautakoetta". Kumpikin merkitsi rautansa ja kuumensi sen, kumpikin piti kuumaa rautaa toinen toisella olkapäällä toinen toisella. Kenenkä rauta syvemmälle polttaa se saisi pojan. Hän heitti raudat kiukuissaan olkapäiltään ja sattui toinen rauta herran kylkeen. Sen herran rauta olikin syvemmälle polttanut, ja sai hän siis hänet omakseen. Suuttuneena raudasta saamastaan iskusta, oli herra pannut hänen käsiinsä raudat ja uhannut rangaista kun päästään kotia. Mutta hänen onnistui paeta.

XI.

Karolus kävi monta kertaa Liivinmaan miesten juttusilla, tärkeissä asioissa. Usein oli myös omassa piirissä pidetty kokouksia, jotta asiat hyvin harkittaisiin, ja tyynesti toimittaisiin.

"Karolus, poikani", lausui hän, "en voi enää sinuun luottaa. Usein nähdään miehiä tulevan metsästä ja minä luulen, että sinulla on niiden kanssa yhteyttä; eikö sinulla ole aikomus käyttää talonpoikia pahaan tarkoitukseen?"

"Tuo pelko on aiheeton. Olen tahtonut kansaa estää toivottomista aikeista, joskaan eivät katkeroittuneimmat joukosta tahdo pysyä maltillisina, niin luulen että he yleiseen minua tottelevat."

"Mutta sinä mietit keinoja aateliston vallan kukistamiseksi — ja mitä merkitsevät ne yölliset retket?"

"Rauhoitu, kasvatusisä, jos jotakin voisin kansan hyväksi tehdä, täytyy sen tapahtua oikeilla teillä."

"Minulla ei ole enempää selvitettävää. Senverran vaan, ettei mitään kunniattomia keinoja tulla käyttämään. Se on yhtä selvää sinulle kun minullekin".

"Surullista se kyllä on", suuntasi Arnolf keskustelun toisille aloille. "Näytään laajoissa piireissä tiettävän, että minun hovissani on sellainen järjestys kun sinulla oli Tavanassa, ja siksi käy täällä joukottain avun- ja suojanhakijoita, ettei enään saa rauhaa."

"Surkeaa", vastasi Karolus, "ettet enään tahtoisi onnettomia kärsiä ja auttaa ylellisessä elämässäsi, etkä ehken omiakaan alamaisiasi enään kohdella ihmisinä."

Ludinghausen ikäänkun jättäen Karoluksen puheen huomioonottamatta, jatkoi: "Ja toiseksi on se vielä pahempi, että olen joutunut toisten halveksimisen esineeksi, josta minun täytyisi päästä."

Kolme poikasta ilmestyi samassa hovin edustalle. Kordelia, nähtyään ne ensiksi, sanoi: "Tuollaisia, isä, täytyy toki sääliä."

"Meillä ei ole äitiä, hän kuoli, isä myös. Omaisuutemme veivät
Saksat. Rupesimme kerjäämään."

Lapsille annettiin syödä, jonka jälkeen he poistuivat. Kun Arnolf myöskin oli poistunut, lausui Kordelia:

"Karolus, sinä puhuit isälle niin epäilyttäviä sanoja. Ja sinä ajattelet jotakin kummallista. Etkä ajattele omaa elämääsi. Voit taaskin tulla vangituksi ja ehkä menettää henkesi."

"Sen voisin antaa", vastasi Karolus, "jos onneton isänmaa siitä hyötyisi. Sellainen onneton, kurja elämä kun on isänmaallani — onko se elämää? Eikö ole mitään parempaa, korkeampaa, kunniallisempaa kun tuollainen elämä? Oi Kordelia, jos asia niin olisi, olisi ihminen kurja olento, vaan niin ei ole. Viisas ja laupias Jumala ei ole luonut ketään toisen piinattavaksi, vaan että he kaikki olisivat onnellisia. Sen Luojan tahdon täytäntöön saattamiseksi tulen toimimaan, pelkäämättä vankilaa tai kuolemaa. Isänmaata, veljiä, siskoja auttaa, niiden kuormaa helpottaa, ja siinä työssä kuolla — Kordelia. Se on tuhat kertaa parempi kun elää näin ollen. Mutta älä pelkää, että minä sinun säätyäsi vastaan käytän alhaisia keinoja. Ole rohkea! Sanoit että olen kuninkaan poika, ja siksi ajattelen kuninkaallisesti. Uskallan täällä puhua, sillä isäsi etkä sinä hanki minua varten vankikahleita. Voi olla, etten heti palaja, Kordelia; älä sure. Ehkä palatessani tulevat sinunkin murheen päiväsi loppumaan. Jää hyvästi, jos et kasvinkumppaniasi voi unohtaa, niin rukoile hänen edestään."

XII.

Mihin lähti Karolus? Hän oli matkustanut Suomeen saadakseen Turun ja Viipurin piispoilta apua ja tukea suunnitelmilleen. Sellainen päätös oli tehty esimiesten kokouksessa metsässä Karoluksen ehdotuksesta.

Hänelle oli myös annettu valta sitoutua Vironmaan puolesta liittoon Ruotsin hallituksen kanssa ja suostua sen alamaiseksi, ellei muuten saataisi apua. Niin suuria lupauksia ei Karolus ajatellut tehdä, vaan päätti yrittää saada apua helpommilla ehdoilla. Tavanvuoksi otti hän kaksi muuta miestä mukaansa, ollen kuitenkin päälähetti; ollen kielitaitoinen, oli se hänelle helppoa.

Se oli keväällä 1343, kun Karolus matkusti Suomeen, ja Suomenlahti oli jo jäistä vapaa. Mutta kova pohjatuuli ajoi jäitä Suomenlahden täyteen ja Karoluksen täytyi viipyä Suomessa, kun ei voinut purjehtia ajojäitten tähden. Se huolestutti häntä, sillä maltittomat ainekset voisivat ryhtyä epätoivoisiin tekoihin ja ajaa myttyyn koko hankkeen.

Niin kävikin. Saaron Pietari, syyttäen Karolusta kavaltajaksi, kiihotti kansaa:

"Lyömme, poltamme, tapamme ja voitamme!" — Se oli tulta tappuroihin.
— Paloi halu saada kostaa julma kidutus ja sorto — nauttia kostosta.
Himoittiin verta!

Ja yöllä huhtik. 23 p:ää vastaan 1343 oli kapina puhjennut yli maan. Jokaiseen hoviin tunkeutui vihainen kostajajoukko yön pimeydessä. Tanskalaiset ja saksalaiset raastettiin vuoteistaan ja armotta tapettiin kaikki, jotka puhuivat noita vihattuja kieliä — yksin kaikki ei-virolaiset palvelijatkin.

Muutamat harvat pääsivät pakenemaan puolialasti Tallinnaan, Paiden ja Rahveren linnoituksiin. Papit ja munkit surmattiin, toiset pakenivat metsiin ja kuolivat siellä nälkään tai joutuivat petojen saaliiksi. Hovirakennukset ja kirkot poltettiin. Villi, tulinen viha kamalan orjuuskidutuksen tulos, ei tuntenut mitään rajoja. Voi nähdä linnojen palon valaisemassa yössä kostonhimosta juopuneen joukon ryntäämän hovista hoviin kaikkialla tehden kamalaa jälkeä. Kapinalliset, joita oli 1000 suuruinen joukko, valitsivat kuninkaansa, ja lähettivät Ruotsin hallitukselle pyynnön pikaisesta avusta, luvaten alistua Ruotsin alammaisiksi.

Kun Tanskan sijaishallitsija [kauppa Vironmaan myymisestä ei ollut vielä lopullisesti vahvistettu, ja siksi oli sijaishallitsija vielä Tallinnassa] sai tiedon kapinasta, oli hänellä tilaisuus lähettää tieto Liivin maapäällikölle Dreilöwenille, joka joukkoineen oli venäläisiä vastassa Isborskissa. Heti riensi hän Viroon, jossa enään oli vain 15 hoviherraa jälellä. Virolaiset olivat asettuneet Tallinnan edustalle, meren rantaan ja odottivat Suomesta apua, jota ei vielä saapunut. Kun he saivat tietää Dreilöwenin joukkoineen olevan lähellä, lannistui heidän rohkeutensa. He aavistivat kohtalonsa. Lähetettiin miehet sanomaan Dreilöwenille, että he alistuvat Ördon ja sen hallituksen alamaisiksi, maksaen veroja, mutta aateliston julmaa sortoa he eivät kestä. Mutta Dreilöwen ei ottanut sitä kuullakseen, vaan hyökkäsi virolaisten kimppuun, ja kymmentuhantinen joukko tapettiin viimeiseen mieheen ja kapinan alkuunpanijat piinattiin kuoliaaksi. Vasta nyt saapui Ruotsin puolelta pyydetty apujoukko, mutta nähtyään saksalaisten olevan täysin voitolla, kääntyivät he takasin uskaltamatta edes ilmaista, että olivat tulleet virolaisille avuksi, vaan lupasivat säilyttää rauhan.

Samaan aikaan tuli kuningas Ludolfin käskystä 1343 Henrich v. Dussmer joukkoineen ja yhtyen Dreilöwenin joukkoihin pani toimeen verilöylyn Saarenmaalla "kristinuskon nimessä", jolloin 9000 saarenmaalaista tapettiin ja heidän kuninkaansa Wesse hirtettiin jaloistaan puuhun.

Niin äkkiä oli vapaustaistelu puhjennut, ja yhtä pian se tukahutettiin. Pienempiä kahakoita oli vielä, mutta virolaisten vapaudesta katosi viimeinen varjo — nimikin — jos sellaista vielä oli ollut piispojen ja pappien joillakin maatiloilla, sillä miltei yleiseen oli henkiorjuus voimassa jo vuodesta 1290. Nyt kiristettiin orjuuskahleet kahta vertaa tiukempaan. — Se oli epätoivoisen vapautuspyrkimyksen ja kahleiden katkomisyrityksen tulos — kuten Karolus ennusti.

Minne jäi Karolus ja kertomuksemme toiset henkilöt? Karolus oli kiirehtinyt niin pian kun mahdollista Suomesta takasin ja olikin ehtinyt ennen kun Ruotsin laivat saapuivat. Hän kauhistui nähtyään, mitä oli tapahtunut, ja riensi Tallinnan puoleen voidakseen ehkä vielä jotakin tehdä. Mutta myöhään! Dreilöwenin aseet tekivät kamalaa jälkeä, ja paljo oli jo vapaustaistelijoita kaatunut. Vielä koitti hän järjestää joukkoja, mutta kaikki oli myöhään. Hän taisteli vimmatusti, mutta joutui elävänä, samoin kun Saaron Pietari, vangiksi. Pietari tuomittiin hitaasti kidutettavaksi. Kun hänen ruumistaan venytettiin piinapenkissä, ja jäsenet irtaantuivat toisistaan, ja hän tunsi helvetillisiä tuskia, kiljui hän kamalasti: Karolus! Karolus!

Karolus tuotiin kuulusteltavaksi. Dreilöwen ja toiset päälliköt tahtoivat lähemmin tutustua tuohon "kummalliseen mieheen", josta heille oli kerrottu.

Suuri sali täyttyi uteliaasta joukosta, josta osa oli ritareita ja muita Dreilöwenin päällysmiehiä, kuolemalta säästyneitä hoviherroja, sijaishallitsija y.m. sekä useita naisia. Takapuolella istui myös Ludinghausen, rinnallaan mustaan huntuun verhottu nainen, — varmaan Kordelia. Ludinghausenin hovi oli taistelussa jätetty koskematta,

Karolus tuotiin esiin. Hän astui varmoin askelin. Kasvoistaan näkyi kyllä tuska, mutta samalla rohkeus ja mielenlujuus. Ei näkynyt jälkeäkään pelosta tai katumuksesta.

"En ole heitä murhiin kiihottanut", vastasi syytetty varmasti. "En tahdo murhaa."

"Minä tahdoin heitä johtaa vapauteen rehellisen suoran sodan kautta, jotta orjan kahleet olisivat murskaantuneet ja kansa vapautunut. Ei ollut tarkoitus panna toimeen salamurhia. Mutta sokea kostonvimma teidän kamalaa sortovaltaanne vastaan on ollut rajaton. He ovat poissa ollessani tehneet kamalan erehdyksen."

"Olin, silloin kun kaikki muu oli myöhäistä, kun ei enään mitään muuta voitu."

"Kapina on sittekin sinun työsi hedelmä", julisti tuomari: "rangaistuksesi on — kuolema piinapenkissä."

Tuomio kauhistutti useita läsnäolijoita. — Onneton uhri itse näytti kun kohoisi hän korkeammaksi. — Dreilöwen, joka oli häntä ihmetellen katsonut, loi katseensa maahan. — Ludinghausenin vieressä istuva nainen näytti vaipuvan tainnoksiin.

"En pelkää tuomiotanne, minulla on keino tehdäkseni se tyhjäksi. Minä olen kuninkaan poika. Entinen Viron kansan kuninkaallinen vanhin Warpo oli esi-isäni. Minä olen korkeammalla kun te. Minä taistelin sorrettujen vapauden puolesta, mutta te taistelette ihmisyyttä, oikeutta ja vapautta vastaan. Onneton kansa, vielä pahemmaksi muuttui kohtalosi! — Mutta älkää luulko, että vääryytenne voitto on ikuinen. Se veri, ne kyyneleet, jotka kidutushallituksenne vuodattaa — ne kasvattavat kostajan. Vääryyden ja väkivallan kirous on kukistava teidät!" Oli kun tähtäisi hänen leimuava katseensa kauvas etäisyyteen. — Hän lausui:

Hän kääntyi Ludinghauseniin päin, lausuen: "Isäni! Lohduta omaisiani ja Kordeliaa. Kiitos kaikesta, mitä olet minulle tehnyt. Tervehdi minulta Kordeliaa. Ole edelleenkin ihmisellinen alustalaisillesi. Säilytä se totuuden ja rakkauden henki, jota minä tahdoin seurata. — Säilytä se siemeneksi tuleville ajoille. Hyvästi, kallis isä!"

Sitten kosketti hän huulillaan sormusta, johon oli kätketty kuolettavaa myrkkyä — ja kaatui maahan.

Vielä liikkuivat hnulensaa: "Kordelia — Isänmaa!" ja kaikki oli lopussa. — Hän oli päässyt lepoon.

"Karolus — Karolus!" liikkuivat Kordelian huulet isän rintaa vastaan nojatessaan puoli horroksissa. — — — Seuraavana päivänä nähtiin taistelukentällä Karoluksen surevia ystäviä, joille hän oli hyvää tehnyt, itkevän kalliin miehen muistoa. He puhdistivat maata kaatuneiden veljiensä hyytyneestä verestä.

Joukkoon ilmestyi myös Kordelia. Hän ei itkenyt, vaan katsoi veristä tanteretta kauhun ja syvän surun ilme kasvoillaan.

Kuin manalan henkien takaa-ajamana riensi hän kalliojyrkänteelle merenrantaan, ja — katosi aaltoihin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KAROLUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.