The Project Gutenberg eBook of Nykyisten kauheuksien juuret Itämerenmaakunnissa This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Nykyisten kauheuksien juuret Itämerenmaakunnissa Author: A. Meurman Release date: May 31, 2025 [eBook #76204] Language: Finnish Original publication: Helsinki: Yrjö Weilin, 1906 Credits: Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NYKYISTEN KAUHEUKSIEN JUURET ITÄMERENMAAKUNNISSA *** language: Finnish NYKYISTEN KAUHEUKSIEN JUURET ITÄMERENMAAKUNNISSA Kirj. A. Meurman Helsingissä, Osakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag, 1906. Kun luemme kertomuksia niistä veritöistä, joita äsken on harjoitettu Venäjän Itämerenmaakunnissa, ja joilla ei ole vertaisiansa maailman historiassa siihen nähden, että siellä murhat, murhapoltot ja hävitykset kohdistuvat ainakin nimeksi omia kansalaisia vastaan julmuudella, jota jo luulisi mahdottomaksi sivistyneessä maailmassa, nousee jokaisen lukijan mieleen pakostakin kysymys: missä ovat tämän molemminpuolisen petomaisuuden juuret? Sillä semmoisia täytyy olla syvässä ja vahvoina, ennenkuin sato niistä voi kypsyä siksi tuhoisaksi kuin nyt silmiemme edessä näemme. Mistä olisivatkaan nykyisyyden tapahtumain juuret ylipäänsä etsittävät muualta kuin kansojen historiasta. Ja yksi otsakirjoitus jokaisen kansan historiassa on: "Isien pahat teot kostetaan lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen", jopa yhä edespäin, jos isien pahoja tekoja on jatkettu polvesta polveen. * * * * * Historian ja sen ohessa sivistyksen kulku maailmassa on kyllä alkuaskeleillaan ollut väkivaltaa ja sortoa. Sivistyneet ja sivistyksen kautta väkevämmät kansat ovat kukistaneet heikommat kansanrodut ja tavallisesti saattaneet ne orjuuden tilaan lievemmässä tai ankarammassa muodossa. Israelin kansan laki sisältää kuitenkin useita määräyksiä palvelijain, s.o. orjien, lempeästä kohtelemisesta. "Seitsemäntenä päivänä ei sinun pidä mitään työtä tekemän — _eikä sinun palvelijas eikä sinun piikas_!", "älä isännän haltuun anna sitä orjaa, joka häneltä sinun tykösi karannut on", y.m. Mutta kun toinen ihminen on annettu toisen ihmisen valtaan sielun, ruumiin, perheensä ja tavarainsa puolesta, niin merkitsevät lain määräykset tämän sidotun eduksi varsin vähän. Kellepä hän valittaa! Vasta kristinoppi aukaisi ihmisten silmät näkemään orjuuden kauheudet, ja nähtyänsä ne onnistui sen ei ainoastaan lieventää; vaan vihdoin katkaista orjan kahleet. Kristinoppi ei parantanut orjien kohtaloa eikä vapauttanut niitä milläkään lainpykälällä, semmoisethän olivat tarpeeksi osoittaneet pätemättömyytensä, vaan vedoten orjaherrojen omaantuntoon. Mutta nimeksi kristityt eivät silti olleet kristityitä. Sittenkin kehittyi orjien vapauttaminen sen verran, ettemme enään 19:nnellä vuosisadalla tapaa varsinaista persoonallista orjuutta missään muussa kristityssä maassa kuin Venäjällä ja Amerikassa, eikä näissäkään maissa 20 vuosisata tapaa persoonallisia orjia. Kauppamies on kaikkialla käynyt valloituksen etujoukkona. Voitonhimo saattaa hänet antautumaan kaikkien vaarojen alaiseksi. Kauppaa harjoitetaan ensin kaikessa ystävyydessä, mutta sen turvallisuudeksi kuitenkin rakennetaan suojapaikkoja, linnoja. Kauppa muuttuu rosvoretkiksi. Kauppamiehen jälkeen tuli keskiajalla katolisen kirkon piispa. Kumpikaan ei sääli alkuasukkaita, heidän maansa jaetaan hiippakuntiin, osa maata otetaan kirkon omaksi, mitä alkuasukkaille jää, se verotetaan kymmenyksillä kirkon hyväksi. Kun alkuasukkaat tätä väkivaltaa torjuaksensa huonoilla aseillaan ryhtyvät vapauttansa sodalla puolustamaan, ovat he jo "kapinallisia" ja heitä vastaan haetaan mistä saadaan hyvin harjoitettua aseellista voimaa, joka keskiajalla ei ollutkaan vaikeata, kun uskonnon harrastukseen sekaantui saaliinhimo. Milloin tätä apua saadaan järjestetyn kuningasvallan puolelta, muodostuu alkuasukasten kohtalo sittenkin sietävämmäksi, kuin siellä missä katolinen kirkko ja sen muodostamat ritarikunnat saivat mielin määrin kauheuksiansa harjoittaa. Kuningasvalta, vaikka se olisikin sortava, on sittenkin kansalaisvapaudelle suopeampi kuin aatelisvalta, sen tiedämme omastakin historiastamme. Tässä kuvattuun suuntaan levisi keskiajan sivistys ennen melkein tuntemattomiin maihin ja alhaisella kannalla oleviin kansoihin. Eikä se ole suuresti muuttunut uudellakaan ajalla. Sitä todistaa se säälimättömyys, millä amerikkalaiset hävittävät tämän maanosan alkuasukkaita, ja se väkivalta, jolla sivistyneet _kristityt_ valtakunnat tähän aikaan keskenään jakelevat Afrikan mannermaat ja kohtelevat alkuasukkaita kapinoitsijoina. * * * * * Kun nyt otamme puheeksi erityisesti asioiden menon n.s. Itämerenmaakunnissa, joita saksalaiset yhteisesti sanovat Liivinmaaksi, huomaamme, että nämä yleiset piirteet sielläkin toteutuivat säännöllisesti. Ensimäiset kosketukset liiviläisten ja naapurikansojen kesken olivat kummankinpuolisia rosvo- ja ryöstöretkiä. Niistä huolimatta tunkeutui maahan saksalainen kauppias, ja hänen jäljissään katolinen piispa, ensin todellakin hiljaisena kristinuskon saarnaajana, mutta pian, katolisen kirkon luonteen mukaisesti, valtiollisena johtajana, valloittajana, maanjakajana ja veronkantajana, vihdoin aseellisen ritariston tukemana. Ei ole tarvis tässä yksityiskohdin kertoa Itämerenmaakuntien alkuasukasten kahdeksansadan-vuotista murhenäytelmää. Jo piispat jakelivat alkuasukkaiden maita, ja verottivat niitä, jotka vielä jäivät alkuasukasten haltuun. Mutta kun alkuasukkaat eivät alistuneet hyväntahtoisesti, oli aseellinen voima tarpeellinen. Se kyllä ajoittain helpostikin saatiin nyt jo kaikkialla muodostetuista n.s. ristiretkeilijöistä ja ristiritareista, jotka saaliin toivossa tulivat ja saalis mukanaan lähtivät. Mutta alkuasukasten "uppiniskaisuus" vaati alituista aseellista voimaa murtuakseen, ja Liivinmaan piispa Albert rupesi sentähden läänittämään valloittamiansa ja vasta valloitettaviakin maita saksalaisille ritareille, jotka siten saivat pysyväisen jalansijan alkuasukasten maassa ja heidän keskuudessaan. Ne tunnustivat piispan läänitysherrakseen, johon olivat alammaisuuden suhteessa. Vielä mahtavammaksi tuli piispa, kun hän 1202 perusti ominaisen ritarikunnan "Kalpaveljistön", joka samoin oli hänen käytettävänään. * * * * * Jotensakin sama on valloituksen meno, kuten jo sanoimme, ollut muuallakin, mutta lopputulokset eivät kaikkialla ole olleet samat. Minkätähden olot Liivinmaalla muodostuivat onnettomammiksi kuin muualla, selvinnee seuraavasta lyhyestä vertauksesta samanlaatuisiin tapauksiin muualla. Eräs Normandian herttuan Robertin äpäräpoika Wilhelm oli monien vastuksien jälkeen persoonallisen kuntonsa kautta isänsä jälkeen perinyt Normandian kruunun. Hänessä syntyi vähitellen laveampia tuumia. Kun "laki on niinkuin luetaan", onnistui hänen saada paavin myöntymys siihen, että hänellä oli laillinen oikeus Englannin kuningaskruunuun, ja vuonna 1066 — siis noin sata vuotta ennen saksalaisten tuloa Liivinmaalle ja Erik Pyhän ristiretkeä Suomeen — hän sai vaatimuksensa Englannin kruunuun sotajoukon todistusvoimalla laillistetuksi. Tietysti hän anasti maakansan, anglosaksilaisten, maita ja jakeli ne sotajoukolleen sekä maan virat seurueelleen. Mutta kun tyytymättömyys näihin väkivallantekoihin puhkesi ilmisotaan, "kapinaan" tietysti, ja anglosaksit voitettiin, alkoi täydellinen hirmuvalta, jonka sitä aina seuraavan kirouksen tähden täytyi muuttua yhä julmemmaksi, voidakseen säilyä. Ranskankieli tuli ylhäisissä säädyissä ainoaksi; alkuasukkaita mainittiin "sioiksi", ja rotuviha yltyi ylimmilleen. Miksi eivät käyneet olot samoiksi kuin Itämerenmaakunnissa? Siksi, että anglosaksilaisissa oli senverran voimaa, että ranskalaisten täytyi vähitellen taipua. Ranskalainen ylimysluokka sulautui anglosaksilaisten kanssa yhdeksi kansaksi, ja yhteiseksi kieleksi tuli nykyinen englanninkieli, ranskan- ja saksilaisen kielen sekotus. Siten pelastui kansanvapaus Englannissa ja siten nousi Englanti nykyiseen mahtavuuteensa ja vapauteensa. Valloituksen yleisten pääpiirteiden mukaan muodostui Suomenkin valloitus: kauppamies, piispa ja sotajoukko. Mutta valloittavassa kansassa oli kansalaisvapaudella lujat juuret, eikä valloittajan ylivoimakaan ollut siksi suuri, että se olisi voinut kokonaan orjuuttaa valloitetun kansan. Suomeenkin siirtyi ulkomaan ritaristo, mutta se tavallansa sulautui kansaan, ja kansan omista riveistä nousi vähitellen sen vertaisia. Ritaristo tunsi itsensä _suomalaiseksi_ ritaristoksi ja esiintyi semmoisena. Kielenkin puolesta pysyi tämä ritaristo jonkun aikaa suomalaisena. Siten pelastuivat Suomen suomalaiset Itämerenmaakuntien kohtalosta. Olot muuttuivat pahemmiksi, kun ritariston ja aatelin valta Ruotsin loistavien sotien aikana paisui ylenmäärin. Mutta kuningasvalta voitti aatelisvallan ja kuningasvallan nojassa pelastui kansa siitä orjuuden tilasta, johon se oli vajoamaisillaan. Kun vihdoin Isonvihan aikana suomalainen kansanaines hävitettiin miltei sukupuuttoon, näkyivät suomalaiset jo olevan henkitoreissa. Toisiin oloihin joutui Suomi ja sen kansa, kun valtiollinen yhteys Ruotsin kanssa lakkasi. Nyt vasta saatiin kuulla, ettei aatelistomme olekaan suomalainen aatelisto vaan ulkomaalainen, jokainen Kurki tai Karpalainen tai Kettunen tahtoi välttämättömästi etsiä esi-isiänsä jostakin Saksan sopukasta. Ne eivät tahtoneet sulautua yhteiseen kansaan, eikä nostaa kansaa koulujen kautta heidän omaan arvoonsa. Rotuvihaa kylvettiin, ja kylvö oli orastamaisillaan. Mitä siitä olisi meidän aikanamme voinut koitua, on helpompi aavistaa kuin sanoa. Mutta nytkin pelastui kansa Itämerenmaakuntien kohtalosta miehen kautta, joka kykeni vaikuttamaan ylempien luokkien vakaumukseen, ja suuriruhtinaittensa avun kautta, jotka sääsivät kotimaisten kieltemme tasa-arvon. Osa ylhäisiä säätyläisiä ei kuitenkaan vieläkään käsitä kansaan sulautumisen välttämättömyyttä. Se kyllä tunnustaa kielen tasa-arvoisuuden, mutta se tahtoo kuitenkin yhä pysyä vieraana kansan enemmistölle. Kaikeksi onneksi on siitä huolimatta varsinaisen rotuvihan syntyminen vältetty. Mitä on jälellä, se on luokkataistelua, itsestään jo kyllin tuhoisa semminkin meidän oloissamme. Ainoastaan pakosta väistytään niin kielen kuin koulun ja valtiollisen vallan puolesta. Tämänkaltaisia lieventäviä asianhaaroja ei sattunut Itämerenmaakuntien alkuasukasten kehityksessä. Aateli ei sulaunut kansaan, eikä kansa luopunut kansallisuudestaan, kuten esim. vendit Pohjois-Saksassa, keltit Ranskassa y.m. * * * * * Sen verran kun tiedämme Itämerenmaakuntien yhteiskunnallisesta järjestyksestä alkuasukkaiden itsenäisyyden aikana, näkyy se olleen kutakuinkin kehittynyt. Maa oli jaettu maakuntiin, kihlakuntiin ja kyläkuntiin. Kyläkunnan muodostivat useat perheet, joilla jokaisella oli oma _vanhimpansa_. Useat perhekunnat muodostivat "kylän", jota johti kylänvanhin. Eri kylät liittyivät keskenään "kihlakunniksi", jonka etupäässä oli kihlakunnan vanhin. "Maakunta" käsitti useita kihlakuntia, joita hallitsi maakunnan päällikkö. Eri maakuntien yhteys toistensa kanssa oli varsin höllä, mutta maakunnittain kokoontuivat asukkaat yhteisiin neuvotteluihin, joissa päätettiin sodasta ja rauhasta sekä muista yhteisistä asioista. Jokaisessa kihlakunnassa näyttää olleen oma linnansa, joiden jäännöksiä on vielä varsin paljon. Ne osottavat paljon suurempaa linnoitustaitoa, kuin meidän kansamme linnat. Ei ollutkaan Itämerenmaakunnissa siksi paljon vuoria, soita ja metsiä, että väestö olisi voinut kokoontua varsinaisesti luonnon suojelemiin paikkoihin. Lakeassa maaseudussa oli pakko rakentaa valleja, vallihautoja y.m. Puolustukseksi meren puolelta ja sotaretkiä varten vihollisten rannikkoseutuihin oli myös laivoja varsin runsaasti. Usein nähtiin niitä parisataa yhdessä joukossa. Tietysti ne eivät olleet muuta kuin suurehkoita veneitä, koska niitä, kun oli saavuttu vihollisen maahan, vedettiin maalle jossakin suojatussa lahdelmassa. Niistä muodostettiin jonkinlainen puolustuslinna, jossa vimmatusti taisteltiin, kun vihollinen oli karkoittanut rantaan saakka saalista ryöstäneet joukot. Väestön luvusta ja varallisuudesta eivät senaikuiset kronikoitsijat mainitse mitään. Siitä saamme jonkun aavistuksen vasta sitten, kun saksalaiset saapuivat maahan, ja näemme kuinka paljon ihmisiä heille riitti tapettavaksi ja kuinka paljon tavaraa heillä oli ryöstettävänä vuosisatojen kuluessa. Itämerenmaakunnat eivät luonnon puolesta tarjonneet mitään varsinaisia etuja puolustamisekseen. Lakea maa oli sekä meren että maan puolella avoin vihollisille, ja niitä oli ylt'ympäri. Meren puolella saksalaiset, ruotsalaiset ja tanskalaiset, maan puolella venäläiset. Ja kaikki ne, vuorotellen saivat haltuunsa minkä milloinkin maa-alueen, taistelivat maan asukkaita vastaan, riitelivät keskenään omistusoikeudesta muka, luopuivat anastetusta, kun eivät jaksaneet sitä puolustaa, ottivat sen takaisin tilaisuuden ilmaantuessa, jokainen yhtä ahnaasti raastaen ja ryöstäen alkuasukkaita. Mutta sitkeydellä, jolla tuskin lienee vertaistaan historiassa, näiden maakuntien alkuasukkaat puolustivat vapauttansa, ja kun se heiltä vihdoin ryöstettiin, pitivät he kuitenkin kiinni kielestään, hautoen syvemmälle rotuvihansa tulen sydämiinsä, josta se tulivuoren tuhoavalla voimalla ja yhä uusista ja kovemmista kärsimyksistä huolimatta purkautui, kunpa se vain sai aikaan vahinkoa sortajilleenkin. Epätoivoon joutunut kansa ei mitannut vertansa, kunpa se sai nähdä tippojakaan vihollistensa verta. Eikä ollut mitään hallitsijavaltaakaan, joka olisi voinut tehokkaasti asettua välittäjäksi ja avustaa sorrettua kansaa. Yrityksiä siihen suuntaan tehtiin kyllä sekä Puolan että Ruotsin kuninkaiden puolelta, kun ne ainakin väliaikaisesti saivat asiat haltuunsa, mutta pysyväistä apua nekään eivät voineet antaa. Miltä alkuasukkaiden tila näytti Puolankin kuninkaan silmiin, vaikka hänen omien talonpoikainsa tila ei suinkaan ollut kadehdittava, käy selville kuningas Tapani Bathoryn kirjeestä aatelistolle vuodelta 1582, jossa hän sanoo, että Liivinmaan maarahvaan tila oli tavattomassa määrässä sorronalainen, ja vuonna 1586 hän vielä lisää, että aateliston talonpojat ovat niin kovan sorron ja orjuuden ja ankarien rangaistusten alaisia, ettei sellaista ole kuultu koko maailmassa, ei edes pakanain ja raakalaisten luona. 1500-luvulla elänyt tallinnalainen pappi B. Russow kuvaa rahvaan tilaa lyhyin piirtein näin: "Kurjalla talonpojalla ei ole muuta oikeutta, kuin mitä aatelismies hänelle suo. Hän ei saa valittaa millekään esivallalle kärsimäänsä vääryyttä ja väkivaltaa. Ja kun talonpoika ja hänen vaimonsa kuolevat, joutuvat lapset perinnöttömiksi, jotta heidän herransa saisivat kaikki, mitä vanhemmat ovat jälkeensä jättäneet. Sillä kaikki mitä talonpoika omistaa ei ole hänen, vaan hänen isäntänsä. Ja kun talonpoikaa jostakin rikoksesta syytetään, riisutaan hän aatelismiehen toimesta vastoin kaikkea ihmistunnetta ja sääliä alastomaksi ja häntä lyödään pitkillä terävillä vitjoilla. On ollut semmoisiakin aatelismiehiä, jotka ovat vaihtaneet talonpoikiansa jahtikoiriin." Siinä ainakin muutamia piirteitä, jotka oloja valaisevat. * * * * * Minä vuonna ensimäinen katolisen kirkon apostoli eli piispa Meinhard saapui Liivinmaalle, ei ole mainittu, mutta vuonna 1193 hän kuoli. Hän eli hyvässä sovussa alkuasukasten kanssa, jotka sallivat hänen rakentaa pari linnoitustakin maahan. Ei ollut vielä aika tiikerin päästää kyntensä näkyviin. Mutta hänen seuraajansa apotti Bartold rupesi väkivaltaisuuksiin, ja ensimäinen verinen yhteentörmäys tapahtui 24 p. heinäkuuta 1198. Siitä päivästä saakka aina vuoteen 1343, jolloin virolaiset nousivat viimeiseen vimmattuun vaikka epätoivoiseen yritykseen murtaaksensa saksalaisten ikeen, "joka teki heille elämän kuolemaa katkerammaksi", ja jolloin heidän ainoana lohdutuksena oli, että vielä kerran saivat vuodattaa sortajiensa verta, ei tämän puolitoista vuosisataa kestäneen vaivan aikana verivirta hetkeksikään lakannut juoksemasta, murhapoltot leimuamasta ja ryöstöt jatkumasta. Turha on vuosilukua mainita, turha eri tapauksia kertoa, nehän ovat kaikki kuin yhteen kaavaan valettuja. Tunnemme jo asiain yleisen kulun. Kirkko anastaa alkuasukkaiden maita ja säätää kymmenykset kansalle vielä jätetyistä maista. Anastettujen maiden suojelemiseksi kutsutaan, milloin tarve vaatii, satunnaisia ristiretkeilijöitä Saksasta. Valtansa vahvistamiseksi piispat saavat saksalaisia vakinaisesti asustumaan maahan, antamalla heille läänitykseksi ja palvelemisen velvollisuudella uusia aloja alkuasukasten maista. Uusia aloja valloitetaan sodalla, mutta kun kidutetut asukkaat rupeavat epätoivoiseen taisteluun muka laillista hallitustansa vastaan, silloin se ei enään ole sotaa, se on "kapinaa Jumalaa, kirkkoa ja saksalaisia vastaan". Ja semmoinen julkeus on luonnollisesti kostettava mitä hirveimmällä tavalla. Luemme läpi vuosisadan lakkaamattomista kapinoiden tukehuttamisista kansan rauhoittamiseksi. Murhataan, poltetaan, ryöstetään. Milloin on 10,000 miestä, naista ja lasta tapettu, kylät poltettu, maat hävitetty, karjaa anastettu, joskus 2,000 hevosta ja 4,000 nautaa saaliina korjattu, ja tietysti verot lisätty ja sakot sekä panttivangit vaadittu. Vasta tämmöisistä tiedoista saamme jonkummoisen käsityksen ihmisten luvusta ja heidän varallisuudestaan näissä maakunnissa, mutta käsittämättömäksi jää sittenkin, kuinka ei loppunut sukupuuttoon koko alkukansa. Kesti se kuitenkin; 20—30,000 miehisistä sotajoukoista saamme tuon tuostakin lukea. Tietysti ne, jotka henkiin jäivät, kastettiin kristityiksi. Kun alkuasukkaat joksikin ajaksi pääsivät voitolle, joka joskus tapahtui, kostivat ne säälimättömällä julmuudella ja kokivat kaikenmoisilla tempuilla puhdistua väkipakolla toimitetusta kasteesta palataksensa isiensä uskontoon. Ei mikään ylempi hallitus suojellut alkuasukkaita, piispat ja ritarit mellastivat mielensä mukaan heidän keskuudessaan. Kun sitten tanskalaiset, puolalaiset ja venäläiset saapuivat nekin hankkimaan itselleen osansa saaliista, joutuivat ne kyllä keskenään usein verisiin yhteentörmäyksiin, mutta siitä ei koitunut alkuasukkaille mitään lievitystä. Ylimpänä saaliin jakajana vedottiin usein paaviin. Semmoinen on pääpiirteissään Itämerenmaakuntien historia läpi vuosisatojen, siksi yksitoikkoinen, että sen kertominen tuskastuttaa. Aikojen kuluessa oli talonpoikien tila käynyt yhä surkeammaksi. Mielin määrin lisäsivät vallanpitäjät talonpoikien yleisiä rasituksia. Heidän tuli suorittaa vakinaiset kymmenykset, joita tuon tuostakin korotettiin, ja tilapäiset sakot uppiniskaisuudesta. He olivat velvolliset ottamaan osaa linnojen ja kirkkojen, siltojen y.m. yleisten laitosten rakentamiseen. Ja semminkin linnojen ja kirkkojen luku yhä lisääntyi. Niinikään olivat he velvolliset rakentamaan ritariston kartanoita, kun vihollinen tai tulipalo oli ne hävittänyt. Päivätöitä heitä pakotettiin suorittamaan kartanoissa, ja oli tämä velvollisuus jo luonteeltaan sellainen, että se vaihteli, riippuen siitä, minkälainen mies sattui maanomistajaksi. Varsinkin myöhempinä aikoina tätä asukasten rasitusta suuressa määrin väärinkäytettiin. Mutta tämän lisäksi olivat kaikki miehet velvolliset ottamaan osaa sotaretkiin, ei ainoastaan maan puolustamista varten, vaan myös kristinuskon ja saksalaisen vallan levittämistä varten. Muistellen sitä alituista sotatilaa, jossa näissä maakunnissa elettiin, käsitämme kuinka äärettömän raskas tämä velvollisuus alkuasukkaille oli, puhumattakaan siitä, kuinka katkeralta tuntui, kun se suoritettiin omia kansalaisia vastaan verivihollisen eduksi. Muutoin olivat alkuasukkaat maanherrojen, piispojen, ritariston ja sen voutien, tuomio-oikeuden alaisia. Ymmärrämme mikä oikeus siellä oli heiltä odotettavissa. Niin musertavat kuin olivatkin nämä velvollisuudet, eivät ne vielä tietäneet varsinaista persoonallista orjuutta hengen, perheen ja omaisuuden puolesta. Kuinka semmoinen vähitellen kehittyi huippuunsa, siitä ei historia ole säilyttänyt asteellisia muistoja. Eivät ne ole mahdollisia eikä tarpeellisiakaan. Kun kerran turvaton talonpoika on jätetty herransa täydellisen mielivallan alaiseksi, kyllä tämä osaa vähitellen laajentaa oikeuksiansa talonpojan ruumiiseen, henkeen ja omaisuuteen. Kuinka tämä vähitellen käy päinsä, todistaa, vaikka lievemmässä muodossa, lahjoitusmaiden historia meillä. Vasta saamme nähdä, mihin tässä kohden vihdoin jouduttiin Itämerenmaakunnissa. Sitä ennen tahdomme kronikoitsija Russowin mukaan laveammin kertoa - virolaisten viimeisestä epätoivoisesta koston yrityksestä. Tuskin pitivät virolaiset nytkään, niin monen veriin tukahdetun "kapinan" jälkeen, vapautumisen saksalaisten ikeestä mahdollisena. Oli kai vain kysymyksessä tuo vanha: veri verestä. Alku Russowin kertomuksessa on tyypillinen kuvaus siitä, kuinka asianomaiset anastajat sopivat saaliin jaosta. "Vuonna 1341", kertoo Russow, "oli Borchard von Dreileve ylennyt ritarikunnan suurmestariksi Liivinmaalla. Hän oli kohta, neitsyt Marian kehotuksesta, ruvennut rakentamaan mainioita Marienborgin ja Frauenborgin linnoja Venäjän rajalla, joka suuresti suututti venäläisiä. Sentähden he kokoontuivat hävittämään nämä liian likelle heidän rajaansa rakennetut linnat. Ja kun tulivat Marienborgin luo tulella ja miekalla hävittäen, silloin saksalaiset ritarillisesti itseänsä puolustivat kaataen 82 venäläistä paitsi haavotettuja. Vaikka saksalaiset kärsivät paljon tulen ja miekan tuhotöistä, pitivät he kuitenkin paikkansa. Tämä sota venäläisiä vastaan kesti vielä jonkun aikaa, ja tuotti ritarikunnalle paljon vaikeuksia." "Yrjön-yönä 1343 saivat Harjunmaan talonpojat aikaan hirveän teon ja verilöylyn, murhaten melkein koko saksalaisen aateliston, nuoret ja vanhat, vaimot ja neidet, ritarit ja junkkarit ja kaikki, jotka saksalaisia olivat. Siten joutuivat saksalaiset Harjunmaassa, Virlannissa, Läänemaalla, Saarenmaalla ja koko Vironmaassa suureen hätään ja vaaraan. Samana yönä, jolloin murhaaminen tapahtui, ovat kaikki aateliset herrat, rouvat ja neidet alastomina paenneet, toiset Paidelinnaan toiset Tallinnaan. Eikä luostareitakaan säästetty, sillä Padiksen luostarissa tapettiin 28 munkkia. Sitten kokoontui 10,000 talonpoikaa, ja valitsivat keskuudestaan kuninkaita ja ruhtinaita ja rupesivat piirittämään Tallinnaa, jossa asui saksalainen käskynhaltija. Samaan peliin antautuivat Läänemaankin talonpojat ja piirittivät piispaansa tuomiokapitulin kanssa Haapsalossa. Lisäksi olivat Saarenmaan talonpojat samana suvena Jaakonpäivänä murhanneet sekä piirittäneet ritariston voudin ja hänen neuvostonsa Poidassa. Ja kun nämät eivät enään jaksaneet puolustaa itseänsä Poidassa, suotiin heille vapaa lähtö, jota talonpojat uskollisesti lupasivat, mutia jota eivät pitäneet. Sittenkun vouti ja muut saksalaiset olivat lähteneet Poidasta, murhasivat heidät talonpojat, niin ettei yksikään pelastunut." "Tallinnan talonpojat lähettivät lähettiläitä Turun piispan luo ja Wiipuriin apua pyytämään, ja lupasivat luovuttaa Tallinnan ruotsalaisille. Mutta sillä välin oli saksalainen käskynhaltija pyytänyt apua mestari Borchard von Dreileve'ltä. Tämä suoriutui heti lähtemään uhatun aateliston avuksi ja talonpoikien rankaisemiseksi." "Kun talonpojat saivat tietoa mestarin tulosta, lähettivät ne lähettilään, joka lupasi talonpoikien veronalaisuutta ritarikunnalle, mutta eivät suostuneet enään tunnustamaan yhtäkään aatelismiestä hallitsijakseen, mieluummin tahtoivat kuolla, sillä aateliset olivat jo liian kauvan harjoittaneet heitä vastaan julkeutta ja hirmuvaltaa. Mutta vallanpitäjät ja muut aateliset, joiden läheisiä talonpojat olivat murhanneet, anoivat ahkerasti, että mestari ei soisi armoa murhaajille, eikä jättäisi semmoista hirveätä murhatyötä rankaisematta. Sitten mestari jatkoi matkaansa ja tappoi kahakoissa paljon talonpoikia vähentäen jo sillä heidän voimansa tuntuvasti, ja vihdoin hän hyökkäsi talonpoikain päälle Tallinnan edustalla ja tappoi ne melkein kaikki, noin 10,000. Semmoisen voiton jälkeen oli suuri riemu ja iloiset kekkerit saksalaisen käskynhaltijan luona sekä myös kaikkien saksalaisten luona maaseuduilla ja Tallinnan kaupungissa. Sieltä ne lähtivät ulos ja katselivat riemuiten kuolleita ruumiita. Tästä hyvästä avusta saksalainen käskynhaltija mestaria sydämellisesti kiitti ja pyysi lisäksi apua ruotsalaisia vastaan, jotka olivat saapuneet. Sitten lähti mestari kiiruusti Haapsaloon, avustamaan siellä olevaa piispaa ja muita saksalaisia. Mutta kun virolaiset saivat tiedon mestarin tulosta, pakenivat he metsiin ja korpiin, ja siten Haapsalo pelastui. Kun sitten muut talonpojat saivat kuulla, kuinka oli käynyt heidän ystäviensä Tallinnan luona, puhuttelivat muutamat heistä venäläistä, että hän hyökkäisi saksalaisia vastaan; ehkä liittyisivät häneen kaikki maan talonpojat. Eikä venäläinen kauvankaan epäröinyt, vaan samosi heti Tarton hiippakuntaan. Hiippakuntalaiset kohtasivat miehuullisesti venäläisiä, Ottepään luona tappoivat niitä noin 1,000 ja karkoittivat jääneet." "Sen jälkeen lähti Borchard von Dreileve talvella Saarenmaalle rankaisemaan kapinallisia talonpoikia, jotka olivat tappaneet voudin, neuvoskunnan ja kaikki saksalaiset. Siellä hän sotavoimansa kanssa viipyi kahdeksan päivää ja hävitti läpikotaisin Saarenmaan, tappoi 9,000 ihmistä, nuoria ja vanhoja. Saarenmaalaiset silloin rukoilivat armoa, joka heille suotiin varsin raskailla ehdoilla. Ne luopuivat kaikista aseista ja pakotettiin heti rakentamaan Sonnenburgin linnan, jos ehkä tahtoivat henkiin jäädä. Tämä tapahtui v. 1345." "Kun nyt mestari sotaväkineen oleskeli Saarenmaalla, hyökkäsivät liettualaiset maahan, ja valloittivat erään semgallilaisen petoksen kautta Tarweiten ja Reminiscere nimiset linnat, tappoivat 8 ritarikunnan jäsentä ja muita saksalaisia, rientäen sitten Mitoviin, sytyttivät sen ulkovarustukset, niin että tuli levisi itse Mitovin linnaan, jolloin muutamat ritaristonjäsenet ja 600 muuta ihmistä hukkui tuleen." "Sitten liettualaiset koko voimallaan kokoontuivat Riian eteen, viipyivät siellä puolivuorokautta, samosivat sieltä Uuden myllyn (Nyemölen) luo, ja valloittivat heti etukaupungin. Mutta ne lyötiin taas takaisin. Sen jälkeen vetäytyivät he Valkiin, viipyivät siellä kaksi vuorokautta, hävittivät kauheasti maaseutua, ja veivät kuten karjalaumaa Segewoldesta 260 ihmistä ja Riian hiippakunnasta 1,000." Jos lukijan hermot kestävät ajatella tämmöisen menon uudistuneen tuontuostakin eri osissa maata, niin hänellä on edessään Itämerenmaakuntien historia saksalaisten paroonien hallitusaikana heidän ollessaan yksin kansan kohtaloiden johdossa. Mutta nykyisissäkin kauheuksissa ei ole mitään piirrettä, joka ei olisi tavattavissa äsken kerrotussa virolaisten kapinassa rääkkääjiänsä vastaan. Talonpojat pysyivät uskollisina lailliselle hallituksellensa, ne vain "eivät suostuneet tunnustamaan yhtäkään aatelismiestä hallitsijaksensa, mieluummin tahtoivat kuolla." Ja se kirves, jonka virolaisten sanottiin ennen muinoin kätkeneen jokaisen kuolleen hautaan, jotta tällä ylösnoustessaan olisi millä tuhota kansan sortajia, se tosiaankin nousi monisatavuotisesta haudastaan kaikkia kestettyjä vääryyksiä kostamaan, se sydämenalainen tuli, joka kansassa oli vuosisatojen painon alle puserrettuna, purkautui luonnonvoiman raivolla tuhoten ympäristön kuten maanpovesta tuliset purkaukset ainakin. Aateliston taloja poltettiin, sen jäseniä surmattiin, siten riehuvat aina irtipäässeet luonnonvoimat. Mutta paronit pyytävät apua "Borchard von Dreileveltä", ja kosto uskotaan heidän käsiinsä. Paronit raivoovat nyt vuorostansa, ruoskivat, tappavat, ampuvat ja polttavat, niinkuin he ruoskivat, tappoivat ja polttivat 1343—1345. Kuten silloinkin "rauhoittavat" nytkin kansaa samat saksalaiset herrat verellä ja tulella. Kuusisataa vuotta eivät ole muuttaneet mitään. Ja kukapa tätä voisi ihmetelläkään. Eiväthän ole olotkaan muuttuneet. Palaneiden talojensa raunioilla, murhattujen omaistensa ruumiiden ääressä ei herroissa synny mitään inhimillisiä tunteita. He tahtovat nähdä myös talonpoikien talot raunioina, heidänkin veriset ruumiinsa. Mutta niissä, jotka henkiin jäävät, kytee yhä sammumaton rotuviha, valmis alkamaan samaa verinäytelmää vaikkapa vuosisatojen perästä. Sellainen on ollut näiden kansojen kirous, semmoinen on oleva niiden tulevaisuus, jos samaa menettelyä jatkuu eikä löydetä ainoaa mahdollista parannuskeinoa, joka on kansanluokkien yhteensulaminen. Ehkäpä käsittänee nyt lukija, missä ovat niiden kauheuksien juuret, joista ovat versoneet nykyiset tapahtumat. Mutta onhan samanlainen viha monessakin paikassa riehunut, samaa sortoa harjoitettu, ja sittenkin on vuosisatojen kuluessa rauha rakennettu eri kansanainesten kesken tavalla tai toisella. Mikä on syynä siihen, ettei ole mikään sovinto ollut mahdollinen Itämerenmaakunnissa? Siihen on syynä se, etteivät herrat ole sovintoa tahtoneet. Ylpeinä omasta korkeasta sivistyksestään eivät ne ole tahtoneet liittyä kansaan, vielä vähemmin siihen sulautua. Ja yhtä vähän ovat he tahtoneet tehdä kansa osalliseksi heidän sivistyksestään. Vieläkö orjalle sivistystä! Vieläkö jonkinmoisia inhimillisiä oikeuksia orjalle! Virolainen orja, olihan se aivan samalla tavalla herrain silmissä vieras ja alhainen ihmisrotu, kuin musta orja on Amerikassa. Tietämättömyys ja ruoska, siinä on kaikki mitä herra orjallensa suo. Kuningasvalta on kuitenkin johonkin määrin alhaiselle kansalle suopeampi kuin rajaton aatelisvalta. Sitä on Itämerenmaakuntien väestökin joskus saanut kokea. Mutta näiden maakuntien aatelisto on ollut ja on vieläkin siksi mahtava, että hallitusvallan yritykset lieventää väestön kohtaloa ovat pääasiassa rauenneet jotenkin tyhjiksi. Kun nämä yritykset kuitenkin näyttävät, millaisissa oloissa alkuasukkaat — semmoisiksi niitä kuitenkin siellä empimättä tunnustetaan — elivät, ja millä röyhkeydellä aatelisto kielsi myöntymästä vähimpiinkin parannuksiin, kerromme niistä vähän laveammalta. Kun Liivinmaa 1561 joutui Puolan vallan alaiseksi, esitti ritaristo ja kuningas Sigismund August vahvisti seuraavat alistumisen ehdot: l:ksi. Karannut talonpoika on vanhan tavan mukaan luovutettava takaisin herransa omaisuutena; 2:ksi. Että aatelisten oikeuksien säilyttämiseksi entisen tavan mukaan talonpojat eivät saa tehdä työtä muuta kuin herrasväelleen; 3:ksi. Että aateliset Liivinmaalla samoin kuin Virossa omistavat rikos- ja siviiliasioissa tuomiovallan talonpoikiin nähden. Tästä jo näkyy, kuinka täydelliseksi orjuus oli kehittynyt. Puolan-valta kuitenkaan ei kestänyt kauvan. Vironmaa oli jo Ruotsin hallussa. Puolan kuningas Tapani Bathory ryhtyi jo monenmoisiin toimiin, jotka olivat ritaristolle vastenmieliset, ja lähetti 1586 Neumühlenissa kokoontuneelle aatelistolle näin kuuluvan kirjoituksen: "Koska herrat Liivinmaalla niin täydellisesti sortavat talonpoikiansa ja ovat niitä niin kauhealla orjuudella ja rangaistuksilla kiduttaneet, ettei semmoista ole koko maailmassa, ei edes pakanoissa ja raakalaisissa kuultu, niin on kuningas, joka huolehtii yhtä tarkasti alhaisimmista kuin ylhäisimmistäkin alamaisistaan, katsonut velvollisuudekseen kehoittaa aatelistoa lakkaamaan semmoisesta menettelystä, ja rasittamasta talonpoikiansa pahemmin kuin mitä puolalaisia ja liettualaisia talonpoikia rasitetaan." Aatelisto vastasi: Mitä tulee talonpoikien syytöksiin, niin tosin aatelisto ei voi vastata siitä, joskin toinen tai toinen menettelee talonpoikiansa kohtaan ankarammin kuin kohtuullista on, mutta se asia jääköön heille vastattavaksi Jumalan ja T. Majesteettinne edessä; muutoin on kuitenkin todistettavissa, että suurin osa on aina ja mahdollisuuden mukaan pitänyt huolta talonpojistaan, ja avustanut heitä härjillä, hevosilla ja muilla tarpeilla. Tällä kiertävällä vastauksella pääsi aatelisto sillä kertaa, sillä Tapani kuoli 2 p. Jouluk. samana vuonna. Vasta v. 1597 näkyy Puolan kuningas uudestaan kääntäneen huomionsa talonpoikien asiaan. Sillä sinä vuonna kuningas Sigismund lähetti Liivinmaalle tutkimuskommissioonin, jonka tuli saada selville ei ainoastaan kartanoiden omistusoikeus, vaan myös tutkia talonpoikien tilaa: Tämä kommissiooni kielsi nimenomaan kruununtilojen vouteja rasittamasta talonpoikia uusilla veroilla tahi estämästä heitä myymästä mitä heiltä myytäväksi riitti missä itse edullisemmaksi huomasivat. 1598 vuoden maapäivillä sitoutui aateli kunniasanallaan olemaan estämättä tätä talonpoikien vapaata kauppaa. Tämä todistaa selvästi, että talonpoikaa sai siihen aikaan mielivaltaisesti veroilla rasittaa ja ettei hänen sallittu kaupata liiallista tavaraansa ja ostaa karjaansa mistä edullisemmaksi huomasi. Senaikuisista oikeussuhteista herrojen ja talonpoikien välillä mainittakoon seuraavat maanlain säädökset. I. Kun palvelija on syytöksen alaisena törkeästä väkivallasta tahi muusta kotirauhanrikkomisesta, täytyy hänen herransa, jos vangitseminen on hänen luonansa tapahtunut, rikoksesta langettaa tuomio, olkoonpa väkivaltaan syypää aatelinen tai porvarillista säätyä; muutoin hänen tulee vastata rikoksesta. II. Perintötalonpoika ja hänestä syntyneet ynnä hänen tavaransa ja omaisuutensa ovat herransa vallassa, eikä hän saa ilman hänen tahtoansa ja suostumustansa mitään myydä. III. Virkoihin ja arvoihin on valittava ainoastaan kartanonomistajia. IV. Vaikka jokaisella aatelisella on jokaisen alamaisen ylitse tuomio-oikeus ja täydellinen valta, niin jotta hän semmoista valtaa ei käyttäisi väärin, säädetään täten, että kun riita syntyy vieraan ja alamaisen välillä, niin on aatelismiehellä oleva täysi valta tutkia asia, siinä puhua ja rangaista. Mutta jos asia on aatelismiehen ja hänen perintötalonpoikansa välinen, ja siinä tuomitaan hengenasiassa, niin hän ei saa asiassa tuomita muutoin kuin muutamien aatelisten läsnäollessa. Aatelismies sai siis tuomita talonpoikansa kuolemaankin. Semmoinen oli asianlaita. Sota Ruotsin ja Puolan välillä loppui väliaikaisen rauhantekoon 1629, jolloin Liivinmaa joutui Ruotsin valtaan. Puolan kuninkaiden myötätuntoisuus talonpoikia kohtaan supistui kuninkaiden toivomuksien ilmaisemiseen. Ruotsalainen hallitus ei aikonut niin vähään tyytyä. Kun ruotsalaiset jo 1601 olivat väliaikaisesti saaneet jalansijaa Liivinmaalla kehotti Södermanlannin herttua, vastainen kuningas Kaarlo IX, ritaristoa vapauttamaan talonpoikansa ja ehdotti sen ohessa, että ne saisivat oikeuden lähettää lapsiansa kouluun ja oppia käsityö-ammattia. Ritariston vastaus luo räikeän valon talonpoikien silloiseen oikeudentilaan ja ritariston mielialaan niitä kohtaan. Kysymykseen: eivätkö talonpojat samoinkuin aateli ja tässä maassa muutkin vapaasti saa lähettää lapsiansa kouluun ja oppia ammatteja, jotka ovat maalle edullisia, milloin talonpojalla on enemmän lapsia kuin hän taloudessaan tarvitsee, ja eikö heille esteettömästi sallittaisi käyttää niitä mihin haluavat, koska väestön pitäminen orjina ei ole tapana kristikunnassa eikä siellä, missä hyvä yhteiskuntajärjestys on olemassa, ja kun se jo useita vuosia sitten kristikunnassa on lakannut? Aateli vastaa, ettei se muistutus ole mitään uutta, vaan ennen kuningas Tapanin aikana esitetty ritaristolle ja aatelille. Mutta ritaristo ja aateli on sekä vanhasta historiasta ja ikivanhoista vapauksistaan ja privilegioistaan esittänyt tyydyttäviä perusteita oikeuksilleen, ja on kunink. majesteetti ne armollisesti hyväksynyt. Että talonpojat ovat enemmän taipuvaiset entisiin tapoihin, kuin jonkinmoiseen vapauteen, käy selville siitä tosiasiasta, että kun kuningas Tapani tahtoi heitä vapautetuiksi siitä epäkohdasta, että heidän rikoksiansa rangaistiin ruumiillisesti eikä rahasakoilla, johon heidän herransa kyllä olisivat suostuneet, jättivät he kuninkaalle anomuksen, jossa hartaasti ja alamaisesti pyysivät, ettei heitä rasitettaisi sellaisella uudella lainsäädöksellä, vaan että saisivat pysyä, samoin kuin heidän isänsä ja esi-isänsä, vanhassa tavassa. Tähän kuningas vastasi: "Frygilaisia parantaa selkäsauna", antakaa heidän pysyä puunhakkaajina ja vedenkantajina. Se heidän anomuksensa ja siihen saatu vastaus on kronikoitsijoita kummastuttanut ja on se painosta julkaistu; talonpojat ovat lujemmin pitäneet kiinni orjuudestaan kuin riikalaiset uskonnostaan ja vapauksistaan (!). Kun sitten kuningas Tapanille kerrottiin, mitä meteliä ja kapinoita talonpojat Läänemaalla, Saarenmaalla, Harjussa ja Vironmaalla ovat saaneet aikaan, kuinka ne ovat hyökänneet herrojensa kartanoihin ja murhanneet ja harjoittaneet sellaista väkivaltaa, että kaikki maan herrat ovat nousseet tulella ja miekalla pakottamaan heitä kuuliaisuuteen, niin kuningas ei ainoastaan muuttanut mielensä vaan julisti: älkööt talonpojat kantako aseita, joten hän on estänyt uusia onnettomuuksia. Mutta jos joukossa löytyisi parempia tunteita, niin saakoot semmoiset herransa erityisellä luvalla päästä johonkin kunnialliseen ja maalle hyödylliseen toimeen, joten säilyisivät koskemattomina aateliset oikeudet ja vapaudet. Edelleen puolustaa ritaristo tuomio-oikeuttansa yhtä pätevillä syillä kuin kansan orjuutta. Kyllä käytetään talonpoikaisia lautamiehiä ja aatelisia oikeudenjäseniä. Tietysti oli siten talonpojan oikeus turvattu. Yhä kestävä sota, jossa voiton onni vaihteli, mutta maa yhä enemmän hävitettiin, katkaisi ajaksi ruotsalaisen hallituksen pyrinnöt talonpoikien eduksi. Vasta 1629 perusti Kustaa Aadolf kimnaasin, johon talonpoikienkin pojilla oli pääsy ja jossa maankieltäkin opetettiin. V. 1630 säädettiin määrättyjä markkinapäiviä, joina talonpoika sai vapaasti myydä tavaransa. 1632 riistettiin ritaristolta tuomio-oikeus rikosasioissa, jota paitsi talonpojille myönnettiin lupa syyttää herraansa hovioikeudessa. Vieläkin laveampiin toimiin aikoi kuningas ryhtyä lähettämällä tutkintokomissioonin tarkastamaan talonpoikien maita ja heidän verojansa. Mutta kuninkaan kuolema 1632 katkaisi hänen ihmisystävälliset tuumansa, ja vasta 1681 ryhtyy ruotsalainen hallitus uusiin toimiin Liivinmaalla. Kuningas Kaarle XI antoi ritaristolle esityksen siitä, että talonpoika julistettaisiin persoonallisesti vapaaksi. Tässäkin ilmaisee esitys ja vastaus siihen määrään räikeästi maan herrojen ajatustapaa ja ajan henkeä, että on valaisevaa saada niistä yksityiskohtaisesti tietoa. Esityksessä sanotaan, että entisen pakanuuden ajoilta vielä on muutamissa maissa ja Ruotsinkin maakunnissa säilynyt vanha tapa, että. herrat talonpoikien ja heidän perheensä ylitse harjoittavat suurempaa valtaa kuin mitä kristillinen rakkaus sietää; sentähden ja koska sellaisen rajattoman vallan ja sen kurjan orjuuden lakkauttaminen, jonka alaisena niin monet kristityt huokailevat, on H. M:tinsa mietittäväksi joutunut, niin H. M:tinsa tahtoo huomauttaa ritaristolle ja aatelille, kuinka haitallista oikeudelle ja kristilliselle tavalle on se, että toinen ihminen on toisen mielivallan ja yksityisten oikkujen alle jätetty, josta on seurauksena, ettei noissa sorretuissa ole halua asettua maahan, niin kauvan kuin heitä orjuus ja ankaruus rasittavat, jota vastoin ihan toinen harrastus yleisen hyvän puolesta on odotettavissa, jos H. M:tinsa aikomukset saadaan toteutetuiksi. Tähän kehoitukseen ritaristo entisen taipumattomuutensa mukaan vastasi: Nykyisen orjuuden lakkauttaminen on kyllä ennenkin puheena ollut Tapani-kuninkaan aikana, ja terveellisempiä keinoja on ehdotettu, kuten kirkkojen ja koulujen rakentamista, jotta moiset ihmiset aikojen kuluessa luopuisivat raaoista tavoistansa ja sivistyisivät. Mutta kun talonpojat ovat huomanneet, että tällaiset uudistukset ovat tekeillä, he ovat kaikin voimin niitä vastaan asettuneet, ja Tapani-kuninkaalta pyytäneet, ettei heitä johdettaisi pois totutuista tavoistaan, vaan saisivat pysyä raaoissa oloissaan ja entisten lakien alaisina, johon mainittu kuningas vastasi: Frygialaisia ei saada parannetuiksi muuta kuin ruoskalla; antakaa niiden siis pysyä halonhakkaajina ja vedenkantajina. Kun he siis eivät tahdo luopua ilkeästä luonnostaan, vaan itsepäisesti tahtovat olla palvelusvelvollisuuden alaisina, ja koska nyt kuten ennenkin tahtovat sovittaa rikoksia mieluummin nahallaan kuin rahalla köyhyyden välttämiseksi, niin on vähän toiveita siitä, että he vapautettuina ja alamaisuudesta päästyään muuttaisivat mielensä ja rupeisivat hienompaan elämäntapaan. Varma sitä vastoin on, että semmoinen vapaus yllyttäisi heitä uppiniskaisuuteen ja yhä enemmin saisi heitä ajattelemaan herrasväkensä hävittämistä ja maan täyttämistä murhalla ja verenvuodatuksella kuten Saarenmaalla, jossa kaikki saksalaiset surmattiin, sekä myös Tallinnassa ja Viljannissa sekä viime sodan aikana, jolloin eivät ainoastaan omia pappejaan surmanneet ja häväisseet ja ryöstäneet kirkkoja, vaan myös joukottain syöksyivät herrojensa kartanoihin murhalla ja poltolla pahemmin kuin itse vihollinen. Eivätkä ne nytkään ole tästä myötäsyntyneestä vihasta luopuneet, koska he vielä äsken ovat rynnänneet "maahan siirtynyttä" [semmoisiksi saksalaiset itseänsä usein sanovat] vastaan ja murhanneet hänet. Puhumattakaan siitä, että tämän maan perustuslaki [onhan perustuslaki kaikkialla pyhempi kuin Jumalan laki, omantunnon sitojana] ja sille suodut myönnytykset tämän vapauden kautta tulisivat kumotuiksi, joutuisi talonpoika alituisiin oikeudenkäymisiin herrasväkensä kanssa, josta syntyisi kinaa ja levottomuutta, riitaa ja onnettomuutta, jopa siirtyisivät he rajan yli etsimään uusia asunsijoja, joten maa jäisi autioksi, eikä olisi toiveita, että tänne muualta muuttaisi talonpoikia, koska ne eivät naapurimaissakaan ole tottuneet elämään vapaudessa. Ritaristo ja aateli oli uudestaan ollut tilaisuudessa sisuansa paljastamaan. Ruoska oli ainoa keino, jolla se luuli voivansa talonpoikia kurissa pitää. Mutta kyllä se itse pian sai kovat kokea, kun Kaarle XI rupesi panemaan toimeen valtakunnassa alotettua lahjoitusmaiden peruuttamista kruunulle, vieläpä säälimättömämmällä kädellä Liivinmaalla kuin muualla. Mutta kun kuningas kuoli jo 1697, ja sen jälkeen kohta alkoi suuri pohjoismainen sota, joka loppui Itämerenmaakuntien luovuttamisella Venäjälle, alkaa näille maakunnille uusi ajanjakso. Kaikki mitä talonpoikien eduksi oli tehty, tai oikeastaan aijottu, oli jo kokonaan jäänyt unohduksiin. Venäläinen hallitus pyysi tietoa talonpoikien oikeudellisesta asemasta, ja siihen vastasi paroni von Rosen 1739 ritariston puolesta, että perintöherrojen valta perintötalonpoikiinsa nähden perustettiin jo valloituksen aikana; sillä kun tämän maakunnan valloittivat ja omakseen ottivat, Kalpa- ja Saksanritarikunnat, menettivät talonpojat kaiken vapautensa, niin etteivät enään olleet tasavallan vapaita jäseniä, vaan olivat maakartanoihin kuuluvana omaisuutena niihin jätetyt ja läänitetyt, joten ne siitä ajasta tähän saakka ovat asetetut täydelliseen maaorjuuteen, perintönä siirtyneet toiselta herralta toiselle joko kaupan tai kontrahdin kautta. Kun siis talonpojat henkensä ja ruumiinsa puolesta ovat perintöherran vallan alaiset ja hänen omaisuuttaan, niin ei ole epäiltävissäkään, etteikö tämä valta ulotu myöskin talonpojan omaisuuteen, ja että herra on tähän omaisuuteen oikeutettu, koska se kuuluu yleiseen vallanoikeuteen, ja koska omaisuuden, joka on ansaittu herran kartanossa, täytyy seurata talonpojan persoonaa, joka on herran omaisuus. Eikä tätä ritariston valtaa talonpoikien omaisuuteen nähden ole koskaan supistettu, joten talonpoika ei voi mitään itselleen vaan herrallensa ansaita; niin on herra myös tämän omaisuuden suhteen oikeutettu menettelemään samoin kuin muunkin omaisuutensa kanssa. Tätä paroni von Rosenin esitystä voisi jatkaa, mutta riittänee jo tämäkin, semminkin kun vasta saamme vielä selvemmän esityksen, kuinka ritaristo oli käyttänyt valtaansa. Keisarinna Katarina II oli v. 1764 matkustanut Liivinmaalla ja siellä saadun kokemuksensa ja alituisten valitusten johdosta kirjoituksessa kenraalikuvernööri von Brownelle vaatinut, että Liivin ja Viron talonpoikien kurjuuden parantamiseksi ryhdyttäisiin sopiviin toimiin. Tämän johdosta Browne antoi ritariston maapäiville esityksen, josta saamme täydellisen käsityksen talonpoikien tilasta kaiketikin puolueettomalta taholta, saksalaiselta paronilta. B. kertoo ensin syyn, miksi hän esityksensä tuo esille. H.K.M. oli mielipahalla havainnut, kuinka suuressa sorrossa Liivin talonpojat elävät, ja kun hän tahtoo poistaa tätä kurjuutta ja rajoittaa semminkin sitä tyrannimaista ankaruutta ja hurjentelevaa hirmuvaltaa (keisarinnan omat sanat), koska sen kautta kruununkin etu tulee loukatuksi, niin hän on käskenyt minut tätä pahaa mahdollisuuden mukaan hillitsemään ja myöskin hänelle ilmoittamaan, millä tavoin olisivat perintöoikeudesta syntyneet epäkohdat perinpohjaisesti lakkautettavat, ja talonpoikien olot siedettäviksi saatavat. Paroni toivoo kuitenkin, ettei keisarinna liiaksi supista ritariston omistusoikeutta, kun sitä pidetään ihmisyyden ja uskonnon rajoissa. Kuinka näissä rajoissa yleensä oli pysytty, kuvaa paroni näin: 1:ksi. Talonpojalle ei myönnetä mitään omaisuutta, ei sitäkään, jota hän hiellään ja verellään on ansainnut. Siitä on seurauksena ei yksistään se, että talonpoika on maansa ja kontunsa omistuksessa yhtä turvaton kuin lintu katolla, vaan vieläpä turvatonna pieneen irtaimeen omaisuuteensa nähden. Kun herra huomaa hänen luonaan jotakin, joka häntä miellyttää, hevosen, lehmän, kanan tai senkaltaista, niin hän sen ottaa joko itsensä määräämästä alhaisesta hinnasta tahi ilmaiseksi. Eikä edes vuoden sato, jota talonpoika niin vaivaloisesti maastansa perii itsensä ja perheensä elatukseksi, ole herralta turvattu. Kuinka onkaan mahdollista, että nuo kurjat ihmiset semmoisissa onnettomissa oloissa koettaisivat mitään koota, kun ne siitä, mitä ansaitsevat eivät ole hetkeksikään varmat? 2:ksi. Talonpojan verot ja tehtävät ovat kokonaan epämääräiset, ja hänen täytyy joka päivä suorittaa semmoisia veroja, joihin ei riitä hänen ruumiinsa eikä hänen omaisuutensa ja juhtansa. Tätä rasitusta on vielä useammin ja useissa tapauksissa monistettu. Paitsi säännöllistä työtä, jota hän maansa puolesta suorittaa, ovat lisätyöt epämääräiset ja rajattomat. Niin kohtuullista kuin onkin, että talonpoika avustaa kartanon omistajaa elonkorjuussa, lannanvedossa, tarpeellisten huoneiden rakentamisessa, heinänteossa, puukuormien tekemisessä ja purkamisessa, yhtä tarpeellista on, että tämä kaikki on määrätty ja suhteellista talonpojan varallisuuteen ja konnun laajuuteen, että työpäivien luku rajoitetaan, ja että työvelvollisuutta vaaditaan ainoastaan yllämainittuihin tehtäviin, niin ettei talonpoikaa, kun sellaisia tehtäviä ei ole, pakoteta muihin töihin. Mutta kaikki käy mielivallan mukaan. Paitsi päivätöitä mitataan talonpojalle joku kappale kartanon peltoa, jota hänen täytyy kotoapäin viljellä ilman mitään korvausta. Matkareisuja vaaditaan kokonaan rajattomasti eikä vain kartanoiden tavarain kuljettamiseen jokaisena vuoden aikana, ja vaikkakin herra, kun talonpoika täten menettää vetojuhtansa, hankkii talonpojalle toisia, niin hän ei tule sillä autetuksi, koska hän on velvollinen niitä vähitellen maksamaan, ja sittenkin saattaa odottaa, että uudetkin hevoset alituisten matkareisujen kautta menehtyvät. Tätä paitsi on maassa yhä lisääntynyt viinanpoltto päälähteenä talonpoikien onnettomuuteen. Ei siinä kyllin, että ne otetaan tähänkin työhön ylimääräisesti, vaan on lisäksi säädetty, että jolleivät määrätystä viljanpaljoudesta saa määrättyjä viinakannuja, täytyy heidän omasta viljastaan polttaa se, mikä puuttuu, joten he kokonaan joutuvat häviöön. Sillä paitsi sitä, ettei kaikki vilja ole yhtä hyvää, niin eihän talonpoika tunne sitä kemiallista menettelyä, joka tässä on tarpeen, eikä siis ole onnettomuuteen syypää. 3:ksi. Rikoksistaan kuritetaan talonpoika liian ankarasti, usein sillä tavoin, joka ei ole kristityn käsityksen mukaan missään suhteessa hänen rikokseensa. Rangaistus on niin suunnaton, että parku on tukeutunut valtaistuimeen saakka. Pienimmästäkin virheestä rangaistaan 10:llä parilla raippoja, joilla laillisesti ei lyödä kolmea kertaa parilla, vaan niinkauvan kuin on raipan pätkäkään jälellä ja kunnes nahka ja liha on mäsänä. Talonpoikia pidetään viikkoja, jopa kuukausia vedellä ja leivällä ja usein ankarimmissa vilussa. Nämä ovat sellaisia rangaistuksia, jotka käyvät kaiken yksityiskurituksen ylitse, ja joilla ainoastaan oikeus saa raskaimmissa rikoksissa rangaista, ja silloinkin lievemmin menetellen, ainakin siten, että syytettyjä säilytetään lämpimissä vankiloissa. Liiviläinen paroni kaiketi ei liiottele. Semmoinen oli Itämerenmaakuntien ritarien menettely ja heidän talonpoikiensa tila. Voimme siis täydellisesti yhtyä paroni von Brownen loppulauseeseen, jossa hän sanoo: "mitä seuraa luonnollisesti tällaisesta väkivaltaisesta menettelystä muuta, kuin että talonpojat, joille itse elämäkin käy taakaksi, menettävät kaiken halun ansaitsemiseen ja maatalouteen, heittäytyvät epätoivoon ja juoppouteen, ja kun siten ovat joutuneet täydelliseen rappiotilaan, karkaavat isien asuinpaikoista ja koko maastakin." Siinä on paroni aivan oikeassa, kyllä karattiin, mutta ei kuitenkaan kaikki, ja jääneissä jäi kuin jäikin kytemään sammumaton rotuvihan tuli, joka vuosisatojenkin perästä on tuhoavana leimunnut ja on leimuava vieläkin vuosisatojen perästä. Mutta mitä parannuskeinoja osaa paroni ehdottaa? Kauniita sanoja ja yhtä kauniita kehoituksia ritaristolle. Hänestä on kaikki autettavissa sillä, että ritaristo ja aateli yksimielisesti päättää: l:ksi. Että talonpojan irtain omaisuus, semminkin se, mitä hän itse on ansainnut, turvataan. 2:ksi. Että talonpoikien verot ja rasitukset, mitä lienevätkään, määrätään talonpoikien kyvyn mukaan. 3:ksi. Että ritaristo asettaa kohtuullisia rajoja hurjamaiselle kotikuritukselle. Sepä se; eihän sovi epäillä ritariston hyvää tahtoa. Ritariston vastaus käy entiseen suuntaan. Sen oikeudet ovat kieltämättömät; talonpoikien tila varsin hyvä. Yksityisissä tapauksissa ja yksityisissä kartanonomistajissa saattaa olla syytä, mutta heitä vedettäköön lailliseen edesvastaukseen. Ritaristo ei ollut mitään unohtanut eikä mitään oppinut. Esitykseen se ei tahtonut antaa mitään asiallista vastausta, lupasi vaan kunniasanallaan olla laupias; mutta kun kreivi Browne ilmoitti, että jollei ritaristo ehdota varsinaisia lakeja, keisarinna aikoo niitä omalla vallallaan säätää, täytyi sen todellakin ruveta lainmääräyksiä ehdottamaan. Mutta kyllä se niissä osasi oikeuksiansa puolustaa. Mainitsemme vain, että talonpoika oikeutettiin valituksia tekemään herrojansa vastaan tietysti herrojen oikeudessa, mutta "se talonpoika, joka on väärin syyttänyt, on järjestysoikeudessa itselleen rangaistukseksi ja muille varoitukseksi vakavasti rangaistava ensikerta 10:nellä parilla raippavitsoja, toinen kerta 20:nellä kirkon luona ja kolmas kerta vuoden vankeudella." Meneppä sitten valittamaan. Kreivi Brownen esityksessä oli myös ehdotettu, että talonpojille hankittaisiin lääkäreitä, mutta sen ritaristo lyhyesti kielsi. Myöskin talonpoikien myymiselle tahtoi esitys asettaa rajoja. Ritaristo vastasi siihen: "Talonpoikien myyminen on luonnollinen seuraus herralle myönnetystä kieltämättömästä omistusoikeudesta talonpoikiinsa, ja saattaa myös olla luvallinen yleisen edun vuoksi, kun toisessa kartanossa saattaa olla liikoja ihmisiä, mutta toisissa kartanoissa taas on niistä puute. Talonpoikien myyminen rajan ulkopuolelle on luvatonta, koska siitä kärsii kruunu ja maa joutuu autioksi. Lasten erottaminen heidän vanhemmistaan tapahtuu joka päivä, ja ritaristo menettelee tässä rehellisessä uskossa. Onkin tapauksia, jolloin toisin ei voi olla. Hyvien saksalaisten palvelijain puutteessa on maassa varsin tavallista, että omia talonpoikia otetaan palvelukseen ja että niitä ystäville annetaan. Sitä vastoin sakotettakoon 200 taalerilla niitä, jotka vievät talonpoikiansa markkinoille myytäviksi. Avioparien erikseen myymistä älköön myös sallittako 400 taalerin sakon uhalla." Nämä esimerkit riittänevät näytteeksi, mitä parannuksia ritaristo ehdotti talonpoikiensa eduksi. Ritariston kunniaksi mutta myös sen niskottelevien häpeäksi mainittakoon, että _yksi_ sen jäsen, paroni Schoulz, puhui suunsa puhtaaksi. Itse hän oli järjestänyt talonpoikiensa olot ainakin siedettävälle kannalle ja painattanut nämä säädökset lätinkielellä heidän tiedokseen. Ritaristo tahtoi häneltä tietää, luuliko hän semmoisia säädöksiä mahdollisiksi yleisesti maassa käytettäviksi. Vastauksessaan hän avonaisesti puhuu siitä epäinhimillisyydestä, jota ritaristo harjoittaa talonpoikiensa suhteen, ja niistä vaaroista, joita siitä koituu ei ainoastaan talonpoikien vaan hallitsijankin puolesta, jos hän ottaa järjestääksensä asiat oman valtansa nojalla. Mutta kuuroille korville hän puhui. Ritaristo pysyi päätöksessään. Ja kyllä paroni sai kunniansa kuulla. Hän oli painattamalla sääntönsä tehnyt suunnattoman vahingon, yllyttänyt talonpoikia, jotka siitä ovat saaneet vapauden haaveita päähänsä, ja ostelevat kyllä sitä kirjaa, vaikka jokainen hyvin tietää, että talonpoika mieluummin käyttää rahansa juopotteluun kuin kirjain ostamiseen, j.n.e. tunnettuun suuntaan. Muutamia lievennyksiä talonpoikien tilassa julistettiin sittenkin kansan kielellä kirkoissa, mutta kun niiden valvomiseksi ei ollut kyllin voimallista kättä, ymmärtää helposti kuinka niitä käytännössä noudatettiin. Tiedämmehän omasta historiastamme, että Ruotsin kuninkaat tuon tuostakin kielsivät talonpoikien sortamista, mutta kieltojen alituinen uusiminen todistaa, kuinka vähän ne vaikuttivat, vaikka meillä olot kuitenkin olivat verrattomasti paremmat. Se käykin selväksi siitä, mitä kenr. kuv. kreivi Browne uudestaan valittaa ritaristoa vastaan 1777 vuoden maapäivillä. Hän sanoo: "Ne levottomuudet, jotka ovat ilmaantuneet muutamissa kartanoissa talonpoikien puolelta, ovat maankuuluja ja ovat joutuneet valtaistuimeen saakka. Mikäli voidaan huomata, koskevat nämä valitukset sitä, että syytetyt kartanonomistajat eivät pysy niissä veronmääräyksissä, joista 1765 vuoden maapäivillä päätettiin, vaan vaativat semminkin työtä kahden- jopa kolmenkertaisesti ja enemmänkin. Tämä ei ole mitenkään kohtuudenmukaista. Sillä vaikka maan lain, vieläpä ruotsalaisen revisiooni-ohjelman mukaan jokainen yksityinen kartanonomistaja on oikeutettu kukin talossaan jakamaan maat ja verot talonomistajan mielen mukaan, niin on kuitenkin talonpoikien verotus lopullisesti määrättävä. Sen on ritaristo myöntänyt 1765 vuoden maapäivillä, ja juhlallisesti sitoutunut sitä noudattamaan. Kun nyt en voi olla ritaristolle huomauttamatta tästä maapäivien päätöksestä ja kuinka tärkeä sen noudattaminen on, ja että siinä tapahtuneet hurjistelemiset tuottavat maalle moitteita, niin kuitenkin toivon, että ritaristo itse ryhtyy semmoisiin toimenpiteisiin, että kaikki valitukset lakkaavat." Tietysti! Ritaristo vakuuttaa puolestaan, että kyllä on 1765 vuoden maapäivien päätöksiä noudatettu paitsi muutamia poikkeuksia, ja nyt tehdään taas uusia säännöksiä. Senjälkeen tulivat talonpoikien asiat puheeksi vasta 1795 vuoden maapäivillä. Mutta turha on yksityiskohdin kertoa mitä myönnytyksiä kulloinkin tehtiin. Tunnemmehan vallassa olevien säätyjen taistelutavan: pitää vastaan niin paljon kuin voimat riittävät, peräytyä ainoastaan pakosta, koettaa valloitta: takaisin "menetetyt asemat", ja käytännössä tehdä tyhjäksi sekin, mihin on ollut pakko suostua. Mutta voimat olivat näissä maissa verrattomasti epätasaisemmat, olot onnettomammat, vastarinta taipumattomampi ja sentähden seurauksetkin surkeammat. Vasta Aleksanteri I ryhtyi väkevämmällä kädellä korjaamaan talonpoikien oloja. Mitä siihen saakka oli talonpoikien tilan parantamiseksi tehty, sopii mainita kahdella sanalla: luvata ja peruuttaa. Vuosikymmeniä kestäneiden kinastusten jälkeen saatiin vihdoin 1804 jotakin pysyväisempää aikaan. Silloin sai orjuus ainakin lievemmän muodon. Talonpojat saivat perinnöllisen oikeuden kontuihinsa; talonpoikien myyminen muutoin kuin kartanonmaan yhteydessä kiellettiin, ja kotikurin oikeus supistettiin. Verokirjoissa määrättiin verojen ja rasitusten suuruus. Mutta kun oikeutettuihin vaatimuksiin suostutaan ainoastaan pakosta ja tingitään pienimpään määrään se, mitä ei voida kieltää, silloin kaikuu luonnonlain voimalla tuo kohtalonraskas ääni: se on liian myöhään. Kun talonpojan taloudellinen tila tuli paremmaksi ja varmemmaksi, yltyy hänen vaatimuksensa päästä yhteiskunnalliseen tasa-arvoon vielä nopeammin kuin hänen lainturvaama asemansa paranee. Huutavimmat epäkohdat olivat ainakin näennäisesti poistetut, mutta katkeruus ja viha yltyivät. Jo vuonna 1805 puhkesi Virossa taas talonpoikain epätoivo aseelliseen väkivaltaan, joka tietysti aseellisella voimalla tukahutettiin. Tapaukset Ranskassa järisyttivät Itämerenmaakuntien rohkeaa aatelistoa. Vuonna 1811 tarjoutui Viron ritaristo suomaan vapautta orjilleen ja tyytymään vapaisiin kontrahteihin. Mutta kun maa oli herrojen, ja talonpojalla kuitenkin täytyi olla jalansija maan päällä, kuinka saattoi hänellä olla vapaus tehdä kontrahtia, ellei hän samassa saanut maata. Nähtiinhän Puolassa, jossa talonpoika oli vapautettu ilman maanomistusta, että hän oli joutunut yhä kurjempaan tilaan. Siitä huolimatta kävi Itämerenmaakunnissa vapauttaminen samaan suuntaan kuin Puolassa. Asetus vuodelta 1819, jolla talonpojille säädettiin persoonallinen vapaus, pahensi todellisuudessa hänen asemansa. Hänen perintö-oikeus kontuun lakkautettiin, mutta silti hänelle ei myönnetty vapaata muuttoa. Se kotikurin rajoitus, joka 1804 säädettiin, syrjäytettiin osaksi. 1804 vuoden säännössä sanotaan, ettei konnun isäntä ole kotikurin alainen paitsi tuomion mukaan, mutta 1819 vuoden asetuksessa sanotaan nimenomaan, että konnun isäntää ja lampuotia, joka on talon työssä, saattaa ilman tutkintoa ja tuomiota herran tai pehtorin käskystä rangaista kahdella päivällä vettä ja leipää tai 15:llä raippalyönnillä. Sitä paitsi oli kartanonherra entisen orjuuden aikana velvollinen pitämään huolta vanhoista ja lapsista, varustamaan konnun viljelijää viljalla ja karjalla, kun katovuosi tai tapaturma oli ne häneltä riistänyt. Nyt oli kartanonomistaja tästä rasituksesta vapaa. Olihan talonpoika vapaa, pitäköön itsestänsä huolen. Hän oli vapaa, mutta ei edes niin vapaa kuin lintu puunoksalla, joka kuitenkin saa nostas siipensä lentoon etsiäkseen ruokaa ja turvapaikkaa. Sittenkin on jo itse tietokin persoonallisesta vapaudesta ihmiselle kallisarvoinen. Kerran vapaaksi päästyään hän ahtaimmissakin oloissa ponnistaa voimansa tilansa parantamiseksi. Mutta sovinto herran ja äskeisen orjan välillä oli mahdoton. Edellinen ei voinut salata ylenkatsettansa, tuo entinen orja oli sittenkin alempaa ihmisrotua, kuten neekeri Amerikassa; jälkimäisen sydämessä paloi sama viha, jota jokainen vanhempi sukupolvi vuodatti nousevaan polveen. Jokainen edistysaskel tuossa halvassa orjakansassa, joko taloudellisella tai henkisellä alalla, pidettiin saksalaisia herroja uhkaavana, todellisena "yhteiskunnallisena vaarana", ja vielä 1840 luvulla täytyi "kapinallisia talonpoikia rauhoittaa" venäläisillä aseilla. Kansakouluja kyllä perustettiin varemmin kuin meillä. Mutta meille onneksi, täytyy sanoa. Sillä kansanopettaja-seminaari Liivinmaalla perustettu 1843, ja kansakoulut olivat yksinomaan sitä varten, että kansa saataisiin saksalaistumaan, kuten ne meilläkin samaan aikaan perustettuina olisivat olleet ruotsalaistuttamisen keinona. Vielähän meillä paljon myöhemmin, arvattavasti täydellä todella, vaadittiin ruotsia opetettavaksi kansakoulujen ensi luokalla, jota sitten voitaisiin jatkaa ruotsiksi. Mutta kuinka olikaan tiukka talonpoikien taloudellinen asema, niin yksi ja toinen, sillä sitkeydellä, jolla kansa vuosisatoja oli kestänyt hirmuisinta sortoa, sai itselleen lunastetuksi omia maatilkkuja. Sitä ei estänyt edes herrojen jonkun virstan päähän asettama kapakka, eikä se vimma, jolla ne ensin saivat alkuunpäässeet raittiusyhdistykset epäluulon alaisiksi, vihdoin kielletyiksikin. Julius Eckardt (Die baltischen Provinzen) kertoo: "Eräs viinanpoltolla rikastunut herra, koetettuansa ensin kaikin keinoin saada talonpojat yhdistyksestä eroamaan, vihdoin sieppasi viinapullon omaan kohotettuun käteensä, ja lähti siten talonpoikien etupäässä johtamaan heitä omaan kapakkaansa. Valitettavasti ei ole tämä arvossa pidetty 'herra' ainoa, joka tällä tavoin ajoi 'konservatiivista' politiikkaa ja edisti talonpojissa siveellistä villiintymistä, josta sitten joku vuosi myöhemmin kostettiin maan pyhimpien etujen uhalla." Ja kuinka varovasti käsitelläänkään valistuksen tulta, kyllä sittenkin sen valo yhä laajemmin heijastaa. Sen hoidossa ei auta pelkkä varovaisuus, se on myös taidolla hoidettava, ettei siitä syttyisi tuhoava tulipalo. Tätä taitoa ei ollut Itämerenmaakuntien saksalaisilla. Ne kynsin hampain vastustivat kaikkia alkuasukasten pyrintöjä aineellisen ja hengellisen tilansa parantamiseksi, saatikka että ne olisivat ymmärtäneet olevan mitään oikeutusta heidän varsinaisessa kansallisessa heräämisessään. Mutta kansallistunto oli viime vuosisadan ensimäisellä puoliskolla jo ilmestynyt mahtavana liikkeenä. Suomessa se onnekseen sai johtajakseen miehen semmoisen, jonka vertaisia ilmaantuu ainoastaan jokunen vuosisadoissa. Eikä meillä mikään vuosisatoja kestänyt orjuus ollut vuodattanut vihan myrkkyä sydämiin. Varsinaista rotutaistelua ei vielä ollut viritetty. Ylemmät säädyt ja semminkin papisto tunsivat olevansa verta kansan verestä. Siinä syy suomalaisen herätyksen verrattain rauhalliseen kehitykseen. Varuillansa olivat kyllä täälläkin etuoikeutetut luokat. Mutta meillä eivät olleet yläluokan hampaat ja kynnet yhtä terävät kuin Itämerenmaakuntien paronien. Kaikesta vastustuksesta huolimatta pääsivät Itämerenmaakunnissa jotkut etevämmät nuoret edistymään sen verran, että joku kohosi koulunopettajaksi, jopa ylioppilaaksi. Semmoinen oli Liivinmaalla Kristian Woldemar, joka 1854, voitettuansa kaikki ne vastustukset, joita tunnemme oman maamme suomenkielisten nuorukaisten elämäkerroista, pääsi Tarton yliopistoon ja perusti 1856 ensimäisen lätinkielisen sanomalehden "Lätinkansan nostamiseksi sen henkisestä pimeydestä". Tietysti kuului siellä samoja ääniä kuin täällä. Lättiläiset eivät ole mikään kansa, joskin sillä kuten kansoilla on oma kieli; sillä ei ole historiaa, se ei ole koskaan ollut vapaa j.n.e. Woldemarin lehteä voitiin kuitenkin senssorien avulla pitää jotenkin kurissa, mutta hänen onnistui, Pietariin siirryttyänsä, saada lupa julkaista Pietarissa uusi lehti "Peterburgas Avises", ja siihen eivät pystyneet lättiläisen senssorin sormet. Nyt ryhdyttiin Pietarin teihin. Ilmoitettiin, että Pietarissa syntynyt salainen yhdistys "Jung-Lettland", joka muka levittää valheellisia aatteita Liivinmaan talonpoikiin ja kiihottaa heitä levottomuuteen y.m.s. Näiden salaisten ilmiantojen vaikutus oli erinomainen. Woldemarin lehti asetettiin baltialaisen kenraalikuvernöörin senssuroitavaksi, ja sen täytyi vihdoin 1865 lakata. Mutta ei siinä kylliksi. Baltialainen kenraalikuvernööri, jona siihen aikaan oli parooni Liewen, pyysi ja sai luvan _rauhan säilyttämiseksi_ hallinnollista tietä (s.o. ilman laillista tutkimusta) lähettää maanpakoon ei ainoastaan semmoisia henkilöitä jotka, niinkuin Woldemarin sanotaan tehneen, ulkoa tunkeutuivat baltialaisiin maakuntiin ja ryhtyivät vaarallisiin vehkeisiin talonpoikien piirissä, vaan itse maakunnissa asuviakin. Ja tätä "kibitkajustitsiaa" käytettiin ahkerasti. Näillä keinoilla saatiin todellakin kansa "rauhoitetuksi", Pietarin lehti vaikeni, isänmaan-ystävien pieni joukko hajaantui, ja rauha vallitsi maassa! Mutta samallainen rauha kuin se, joka siellä oli vuosisatojen kuluessa vallinnut. Viha sortajia vastaan, kun se ei muuhun kyennyt, ja kun sortaja ei näyttänyt vähintäkään myötätuntoisuutta alkuasukasten pyrinnöille, vaan päinvastoin yhä lujemmalla kouralla koetti niitä kuristaa, ilmaantui murhapoltoissa, jopa salamurhissa. Saksalaiset alussa sanoivat näitä tapauksia seurauksiksi kansallisten kiihottajien yllytyksestä, mutta kun joskus venäläisten puolelta saivat kuulla, että kyllä kaiketi talonpoikain tila on ylen kurja, kun he ryhtyvät moisiin epätoivon tekoihin, silloin muuttui ääni. Luonnollistahan on, että kaikkialla maailmassa tapahtuu rikoksia. Muuta eivät merkitse täälläkään tapahtuneet rikokset. Luokaamme nyt silmäys kansalliseen liikkeeseen Vironmaalla. Orjana syntyi siellä J.W. Jannsen. Läpikäytyänsä nuo välttämättömät asteet paimenpojasta, kuskiin, lukkariin saakka hän vihdoin yleni kansakoulunopettajaksi. Hän perusti 1856 ensimäisen vironkielisen sanomalehden "Eesti Postimees", jolla hän koetti ei ainoastaan virittää Vironkansan oikeutettua kansallistuntoa, vaan myös vaikuttaa saksalaisten herrojen käsitykseen velvollisuuksistaan maan kansan valtaavaa enemmistöä kohtaan, samaan tapaan vaikka ei samalla nerolla kuin Snellman meillä. Että hän, mitä saksalaisiin tulee, puhui kuuroille korville, ja että samoja keinoja häntä vastaan käytettiin, joita lukija jo tarpeeksi tuntee, on näiden saksalaisten koko katsantokannasta itsestään selvää. Mutta hän ei tahtonut hajoittaa vaan rakentaa, yhdistäen eri kansanluokat yhteiseen työhön. Virolaisille hän sitä vastoin oli iloisen sanoman julistaja. Ei ollut heidän keskuudessaan kansallisempaa, enemmän suosittua miestä kuin J.W. Jannsen, häntä kunnioitettiin ja hänestä ylpeiltiin. Hän oli sanomakirjallisuuden perustaja Virossa, hänestä myös lähti tuo rohkea ajatus laulujuhlalla viettää 50-vuotista muistoa orjuuden lakkauttamisesta, joka erinomaisesti onnistui ja osotti kaikkien ihmeeksi, että todellakin eli maailmassa virolainen kansa, elonhaluisena, yhteistoimintaan mahdollisena ei ainoastaan laulussa. Hänen ystävästään pappi Hurtista lähti vieläkin rohkeampi ehdotus: vapaaehtoisilla lahjoilla panna toimeen korkeampi virolainen oppilaitos "Aleksandri kooli", jota varten vihdoin keräytyi noin 70,000 ruplaa. Kaikki näytti niin valoisalta. Mutta — virtasihan virolaistenkin suonissa suomensuvun veri. Ja se on näyttäytynyt historiassa siksi, että missä suomensukuisille on ilmaantunut joku suotuisampi aika, siinä ne heti riitaantuvat keskenään. Mitä toinen koettaa rakentaa, sitä toinen hajoittaa. Me tunnemme tämän surkean tosiasian omassa kansassamme, yhtähyvin täällä kotimaassa kuin uudessa maailmassa. Jannsen joutui tämän yleisen lain alaiseksi samoinkuin meidänkin suurmiehet, Snellman, Topelius, Cygnaeus, Yrjö-Koskinen. Entä oppilaat, ystävät ja työtoverit, jotka ennen häntä niin suuresti ylistelivät, nyt kilvan häntä, vanhaa ja sairasta miestä, vetivät lokaan, levittivät hänestä ja hänelle vielä uskollisista ystävistä mitä alentavimpia kertomuksia, joita mielihyvällä kuultiin ja uskottiin. "Yleinen mielipide", tunnemmehan sen. Jannsen oli liiaksi saksalaisystävällinen, yhteisen edun petturi! Tämän uuden puolueen johtajaksi nousi C.R. Jakobson. Hänessä asui täydellisesti vuosisatojen juurruttama viha sortajia vastaan, jopa alkuperäisimmässä muodossaan: veri verestä, yhdentekevä jos itsekin sortuu, kunpa vain vihollinen saadaan sortumaan. Kuolkaamme yhteiseen kuoppaan. Jotensakin siihen henkeen toimitti entinen kartanonpehtori, sittemmin opettajaksi kohonnut Jakobson 1878 perustettua sanomalehteänsä "Sakalaa". Saksalaiset ovat kukistettavat venäläisten avulla, kyllä sitten venäläisten kanssa suoriudumme. Eikä ole tarvis kuvata senjälkeisiä tapahtumia Itämerenmaakunnissa. Kansakouluista aina yliopistoon saakka kaikki opetus muuttui venäjänkieliseksi, oikeudenkäynti, joka kyllä ennenkin oli toimitettu kansalle vieraalla kielellä, saksaksi, muuttui venäjänkieliseksi. Oli kuitenkin joukko sivistyneitä, joita saksankielisessä oikeudessa voitiin käyttää tulkkina, nyt sitä vastoin semmoisina käytettiin sotapalveluksensa aikana vähän venäjänkieltä oppineita sotamiehiä. Tapahtui, niin kerrotaan, että joku tuomari, joka ymmärtäen viroa, ja huomaten, että tulkki käänsi kaikki päin mäntyyn, vihdoin rupesi, saadaksensa jotakin tolkkua asiassa, puhumaan viroa, mutta ilmiannettiin sellaisesta rikollisesta menettelystä, sai ankarat nuhteet ja uhkauksen, että jos se uudistuu, menettää hän virkansa. Eräs _virolainen_ pappi, jolta hänen, täällä käydessään kysyttiin, mitä nyt virolaiset luulevat voittaneensa, vastasi: "meillä oli ennen kaksi herraa, saksalainen ja venäläinen, edellinen on nyt kukistettu, ja meillä on nyt vain yksi herra. Oppimalla venäjää pääsemme mekin herroiksi." Siihen vie rotuviha ja kansan kahtia-jako. Yhdessä kuopassa nyt todellakin ollaan, mutta "herra saksalainen" sittenkin yläpuolella. Papistollahan olisi tässä onnettomassa tilassa ollut suuri tehtävä. Senhän olisi pitänyt sovittaa ristiriidat, koettaa miten mahdollista yhteensulattaa kansanluokat, huomauttaa herroille, että he, ainoastaan kansan tukemina, voivat omat ja maan edut suojella, ja talonpojille, että entisten vääryyksien vihan lietsominen ei rakenna mitään vaan hävittää kaikki. Mutta se ääretön onnettomuus, joka käy läpi koko Itämerenmaakuntien kansanhistorian, joutui tässäkin huippuunsa. Papisto oli sekä aineellisesti että henkisesti saksalaisiin kahlehdittu. Aineellisesti siten, että seurakuntien oikeus itse valita pappinsa vähitellen oli muuttunut patronaattioikeudeksi, jonka nojalla aatelisto, seurakunnan tahdosta huolimatta, asetti kirkkoherraksi suosikkinsa. Henkisesti siten, että papisto oli yhtä saksalaismielinen kuin ikinä ritarit. Kaikissa julkisissa ja yksityisissä kokouksissa toitotettiin "Deutschtumia", "Burschentumia" ja "Was ist der Deutschen Vaterland". Virolaisten ylenkatsomisessa ei voittanut saksalainen ritari saksalaista pappia. Eräs meikäläinen nuori pappi oli satunnaisesti virolaisen kirkkoherran luona, jolloin tämän luo saapui hänen seurakuntansa talonpoika. Kun suomalainen moitti sitä kopeutta, millä kirkkoherra kohteli miestä, vastasi hän: "Ei virolainen härkä sillä hevoseksi tule, että se muutetaan talliin". Meidän kannalta katsottuna lienee se jo kunnia, että vironkieli oli härän mylvimistä eikä "perkelä-" eikä "siankieltä". Nähtiin sitäkin, että oikein kiivas saksalainen pappi niin röyhkeällä tavalla syytti virolaisia sanankuulijoitansa kaikista paheista, salamurhasta, murhapoltosta ja kaikesta siitä mistä saksalaiset yleensä syyttävät virolaisia, että suurin osa kirkkoväkeä lähti ulos kirkosta. Millä mielellä, sen käsittää lukija. Emme tahdokaan puhua siitä, mitä vihamieliset virolaiset ja lättiläiset kertovat aatelisherrojensa ja pappien yhteisistä kemuista ja juomingeista, niiden yhteisistä ajojahdeista, joissa talonpojat näyttivät ajokoiran osaa, ja joissa talonpojat nälkäisinä saivat loma-aikana katsella, kuinka herrat tyhjensivät runsaita eväspussiansa ja pullojansa. Siinä saattaa olla vihan liiottelua. Papit saarnasivat varsin kauniisti, — onhan meillä sekä Tarton yliopistosta että pappienkin toimittamaa varsin ansiokasta _saksankielistä_ jumaluusopillista kirjallisuutta — milloin ei päässyt saksalaisuus ja virolaisviha varsin törkeästi purkautumaan, ja milloin luterilainen oikeauskoisuus ei ylen kiivaasti hyökännyt sitä herrnhutilaisuuden alkuajoilta vielä jotensakin yleistä herätystä vastaan Zinzendorfin hengessä. Mutta saarnastuolista alas astuttuaan oli pappi jo ihan toinen mies. Mitä seurakuntalaisten oli sen kanssa tekemistä. Olisivatpa onnettomuudet edes tähän rajoittuneet! Mutta oikeutta virolainen ja lättiläinen ei voinut odottaa muualta kuin omasta nyrkistään, tietysti lopullisesti omaksi turmioksensa. Kun siis seurakunta sai herra patronansa käskystä vastenmielisen papin, ei auttanut muu kuin mahdollisuuden mukaan estää papin vihkimistä ja kirkkoon pääsemistä, ja panna aikaan enemmän tai vähemmän väkivaltaisia meteleitä itse kirkossa. Semmoiset ne ovat nuo raa'at virolaiset. Mainitsemme vain tapauksen Tallinnassa v. 1881. Sikäläinen virolainen seurakunta anoi silloin monella tuhannella nimellä varustetulla pyyntökirjalla itselleen kansallismieliseksi tunnetun papin, mutta maistraatti, jolla oli patronaattioikeus, määräsi sinne toisen sillä seurauksella, että sen täytyi vihkimispäivänä pitää varalla suuri poliisivoima pitääkseen tyytymättömiä seurakuntalaisia kurissa. Mikä hartaus, mikä sielunhoito! Mutta ei edes tähän rajoittuneet onnettomuudet. Kuten ainakin vei epätoivo epätoivon turmiollisiin tekoihin. Luterilaiset rupesivat joukottain kääntymään venäläiskatoliseen, Tsaarin uskontoon. Olkoonpa vain, että tässä oli liikkeellä yllyttäjiä, venäläisten pappien propagandaa, aineellisten etujen lupauksia, siitä ei tarvitse kiistellä. Mutta varma on tämänkin ohessa, että jos papisto olisi ollut kansalle sitä, mitä sen olisi pitänyt olla, tämmöistä surkeutta ei olisi tapahtunut. Herrat ja papit kuitenkaan eivät nähneet mitään syytä omassa itsessään. Kaikki syy oli yllyttäjissä, tuossa kurjassa kansassa. Virolainen, hän sai yksin kärsiä. Ei ole niinkään helppo erota isiensä Jumalasta. Kun työ oli tehty, niin silmät kyllä aukenivat, omatunto heräsi, tuska poltti, mutta palaaminen oli mahdoton. Sen takana, joka oli astunut venäläisen kirkon sisälle, sulkeutui ovi. Nyt on kuitenkin tässäkin kohden kääntyneille luterilaisille palaamisen mahdollisuus auennut, ymmärtäneekö nyt saksalainen papisto mitä siltä Jumala vaatii. Tuskin. Vuosisatoja vuotaneet ja parantumaisillaan olevat haavat ovat taas auenneet verta vuotamaan, uusi verivaino on syntynyt saksalaisten ja alkuasukasten välillä, eikä ole luultavaa, että saksalaisen papin sydän jaksaa tätä unohtaa enemmän kuin saksalainen ritarikaan. Niin, vaino on taas käymässä yhtä tuimana kuin tuimimmat vuosisatojen kuluessa. Epäilemättä kansa saadaan "rauhoitetuksi", epäilemättä syntyy sama hautausmaan hiljaisuus, joka on saatu pitkinä aikoina säilymään. Mutta kuten ennen virolaiset kätkivät kirveen murhatun hautaan, kätkevät ne nytkin henkisesti tämän kirveen väkivallan uhrien hautaan, ja sieltä se on aikaisemmin tai myöhemmin nouseva uusiin epätoivon ja veren töihin. Lopetan niillä sanoilla, joilla Jaakko Forsman Valvojassa vuonna 1883 päättää kirjoituksensa Itämerenmaakuntien oloista: "Yhteiskuntalaitokset, jotka eivät perustu kansan enemmistön kannatukseen, kaatuvat ensimäisestä tuulenpuuskasta; yhteiskunta, jossa korkeammat säädyt ja alhaisempi kansa ovat vieraat toisillensa, on pysyväisyyttä vailla, vielä enemmän, jos niiden edut käyvät vastakkaista suuntaa; yhteinen turve ei ole vielä yhteinen isänmaa; kas siinä ne yksinkertaiset totuudet, joita meille kertovat viime vuosien tapaukset Itämerenmaakunnissa." Ymmärrämmekö me nyt, ymmärrämmekö missä piilee "yhteiskunnallinen vaara?" *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NYKYISTEN KAUHEUKSIEN JUURET ITÄMERENMAAKUNNISSA *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.