The Project Gutenberg eBook of Eläinten olympialaiset ja muita satuja This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Eläinten olympialaiset ja muita satuja Author: Kaarlo Hänninen Release date: June 3, 2025 [eBook #76217] Language: Finnish Original publication: Helsinki: Osakeyhtiö Valistus, 1929 Credits: Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELÄINTEN OLYMPIALAISET JA MUITA SATUJA *** language: Finnish ELÄINTEN OLYMPIALAISET JA MUITA SATUJA Kirj. Kaarlo Hänninen Helsingissä, Osakeyhtiö Valistus, 1929. SISÄLLYS: Eläinten olympialaiset. Eläinten olympialaiset. Olympialaistoimikunta. Norsut raivaustöissä. Ajan ja matkan mittarit hankitaan. Mitä teitä ja miten eläimet matkustivat kilpailuihin. Vastaanotto. Kilpajuoksu. Hitauskilpailu. Toinen kilpailupäivä. Kirpun urotyö. Korkeuslento. Pituuslento. Pökkäyskilpailut. Puskusilla. Juhlat Tapiolassa. Uintikilpailut Petsamon vuonossa. Kun Suomen karhu voitti painimestaruuden. Kaksi jättiläistä. Lahorin prinssi. Koivu ja kuhankeittäjä. ELÄINTEN OLYMPIALAISET. Eläinten olympialaiset. Tasalakinen tunturi metsäisen kiveliön keskellä, jota kesäinen aamupäiväaurinko valaisi. Taustalla näkyi korkeita Petsamon tuntureita lumilaikkurinteineen, sivuilla matalampia, köyryselkäisiä vaaroja, metsäisiä kankaita, soita ja järviä. Tunturilla oli vilkasta liikettä ja hyörinää, sillä karhu, kiveliönkuningas, oli kutsunut Suomen eläimet tärkeään neuvotteluun. Karhuja, susia, ilveksiä, ahmoja ja kettuja parveili siellä hyvässä sovussa sonnien, lampaiden, hirvien ja jänisten kanssa; oravat kurahtelivat, kärpät puikkelehtivat ja mehiläiset, kärpäset ja paarmat surisivat; taivaalla leijaili lintuja, niitä istui myöskin maassa, missä vain tilaa oli. Korvia särkevä kirkuna, ammonta, määkinä, mörinä ja murina kuului eläinjoukosta. Karhu nousi korkeimman kiven päälle, röyhisti rintaansa, kakisti kurkkuaan ja virkkoi: — Kuuluttajat, julistakaa kokous alkaneeksi. Viisi kurkea kohotti kaulansa suoraksi ja huusi: — Kru'uu, kruu'uu, kruu'uu! Senjälkeen karhu nousi kahdelle jalalle, röyhisti uudelleen rintaansa, kakisti kurkkuansa ja luki tuohilevystä: — Minä kiveliönkuningas, ikuisten metsien majesteetti, susien, ahmojen ja ilvesten suuriruhtinas, kaikkien eläinten hallitsija y.m., y.m. teen tiettäväksi: Ihminen, meidän kaikkien yhteinen vihollisemme, tulee päivä päivältä yhä vaarallisemmaksi. Hän harjoittelee lakkaamatta ruumistaan tullakseen voimassa, nopeudessa ja kestävyydessä meidän vertaiseksemme (— — Oikein puhuttu, mylvivät eläimet). Joka neljäs vuosi ihmiset viettävät olympialaisia kisoja nähdäkseen, ketkä ihmisistä ovat vahvimmat, nopeimmat, kestävimmät ja taitavimmat. Näihin tilaisuuksiin tulee osanottajia kaikista maista. Vuosien kuluessa ihminen on tullut niin nopeaksi juoksemaan, että hän ottaa kilpajuoksussa suden kiinni (— — Uuuu, uuuu, ulvoivat sudet kauhistuneina); kohta hän painissa kaataa itsensä metsänkuninkaan (karhut vihelsivät ihmeissään), eikä kauan kulune, ennenkuin hän kiipeilee ja hyppii puissa yhtä keveästi kuin orava (— — Kurr, kurr, kurrrrrr, kurisivat oravat) ja ui vedessä kuin hylje. Kun karhu vähän keskeytti puheensa, kuului eläinten joukosta: — Ihminen meidät kohta surmaa sukupuuttoon! Korvia vihlova murina, marmatus, haukunta, ammuminen, vihellys ja piipitys kuului eläinryhmistä. Kaikki näyttivät olevan raivoissaan ihmiselle; karhu yksin säilytti mielenmalttinsa. Kiveliönkuningas jatkoi: — Minä, metsien majesteetti ja kaikkien eläinten kuningas olen neuvotellut suurvisiirini suden ja salaneuvos ketun kanssa asioista ja olen päättänyt pitää eläinten olympialaiset kisat osittain tällä tunturilla, osittain Pummankivuonon rannalla Petsamossa; ne olkoot kuudentena päivänä tuohikuuta ensi vuonna. Lähettilääni vieköön tästä sanan kaikkiin maanosiin ja kaikille eläinluokille ja tärkeimmille lahkoille, että ne puolestaan lähettäisivät tänne edustajiaan. Muut alamaiseni menkööt kotiseuduilleen harjoittelemaan. Vain neuvonantajani ja lähettilääni jääkööt olympialaiskomiteaksi järjestelemään kisoja. — Hyvä, hyvä, mylvivät eläimet. — Me vietämme täällä sellaiset juhlat, ettei milloinkaan ennen ole ollut kiveliössä. Ja ennen sitä me harjoittelemme niin, ettei ihminen enää milloinkaan meistä kostu! — Kuuluttajani ilmoittakoot kokouksen loppuneeksi, lisäsi karhu. Kurjet asettuivat taas riviin metsänkuninkaan eteen ja huusivat: Kruu'u, kruu'u... Eläimet alkoivat sulassa sovinnossa laskeutua tunturilta hajaantuen eri suunnille. Olympialaistoimikunta. Kun tunturi oli tyhjentynyt, alkoi toimikunta työnsä. Siihen kuului paitsi puheenjohtajaa, kuningas karhua: susi, kettu, ilves, hirvi, jänis, orava, pässi ja sonni; sitäpaitsi kotka ja lähettiläslinnut: pääskynen, tervapääskynen, nuolihaukka, muutamia lokkilintuja ja kurkia; selkärangattomia edustivat heinäsirkka, kirppu ja etana. — Meidän on nyt laadittava kilpailuohjelma. Se ei ole niinkään helppo tehtävä, sillä eläinkunnassakin on monta urheilunalaa ja monenlaisia taitureita. Omasta puolestani ehdotan painia tärkeimmäksi numeroksi. Paini on miesten urheilua. Olen synnynnäinen painimestari. Poikasena en paljon muuta tehnytkään kuin kellistelin nurin kasvinkumppaneitani, pikkuotsoja ja vieläpä aikamiehenäkin olen joskus käynyt käsirysyyn vertaisteni kanssa. Minulla on yhdeksän miehen voima. Muurahaiset, putkenjuuret ja metsämarjat, jotka ovat pääravintonani, kehittävät lihaksiini pelottavan voiman. Toisinaan käyn ihmisen karjaan, otan suurinta sonnia tai lehmää niskasta kiinni ja nujautan kuin tallukan maahan, puhui karhu. — Muistat väärin, herra kuningas, toisinaan sonni lävistää sinut sarvillaan, huomautti kettu. — Ei mitään keskeytyksiä! kivahti karhu. — Näillä töppösillä kellautan kumoon vaikka jalopeuran, joka siellä Afrikassa kerskailee voimistaan ja sanoo olevansa eläinten kuningas. — Herra kuningas, tirskui pääskynen. — Minä näin viime talvena Sudanissa jalopeuran hyppäävän korkean aidan yli lehmänhieho suussa. Jalopeuralla on hirmuiset voimat. Mutta vielä väkevämpi on gorilla, jonka näin Kongojoen varsilla. Hänestä saa Teidän Majesteettinne oivallisen vastustajan varsinkin vapaassa painissa. — Tulkoot vain gorillat, jalopeurat ja tiikerit kanssani rehelliseen suomalaiseen sylipainiin, sittenpä nähdään, kuka on oikea eläinten kuningas, murisi karhu. — Sittenpä nähdään! — Minä ehdottaisin, että juoksu otettaisiin toiseksi numeroksi, sanoi susi. — Minä olen arojen ja aavojen tuntureiden juoksumestari. Näettehän sen jo pitkistä jaloistani, solakasta ruumiistani ja keveästä käynnistäni. Ruokanani on vain liha, jota hankin usein yhteistoimintaa käyttäen. Näkisittepäs, kuinka me pyydystämme poroja Lapin tuntureilla sekä lampaita ja hevosia Siperian aroilla; me asetumme ensin ketjuun ja ajamme laumaa niin kauan, että useimmat siitä joutuvat paistiksemme. Se on ainakin rehellistä ajojahtia eikä salakavalaa väijymistä, niinkuin kissojen ja ilvesten tapana on pyydystää. Toisinaan ajaa minua metsästäjä hiihtäen, mutta harvoin hän saa minun kalliin turkkini. Ihminen on minulle vihainen siitäkin, kun minä syön toisinaan pieniä lapsia, jotka ovat yksinään menneet metsään. Tahtoisin siis koetella, kuka on eläinkunnan nopein juoksija. — Erehdytpä susi, jos luulet, että olet maailman nopein juoksija, sanoi kurki. — Viime syysmuuton aikana näin, kuinka kaksi kasakkaa Venäjän aroilla sutta metsästi. He seurasivat sitä nopeilla ratsuhevosillaan; heidän vinttikoiransa kiisivät suden perässä sellaista vauhtia, että saivat sen kiinni korvista ja pitelivät sitä, kunnes miehet ennättivät paikalle. Ja onpa Aasian ja Afrikankin aroilla hyviä juoksijoita: antilooppeja, kirahveja, kamelikurkia. Juoksusta tulee sentähden jännittävä kilpailu. — Otetaan vain juoksu yhdeksi numeroksi, myönsi karhu. — Pituushyppy on varmaankin eläinten hyödyllisin urheilu, sanoi orava kapsahtaen istumaan karhun eteen ja nostaen tuuhean häntänsä ylös. Pitkällä pituushypyllä olen minä usein pelastanut itseni varmasta kuolemasta. Olen oikea hyppymestari. Sinä, herra kuningas, olet monta kertaa huviksesi katsellut, kun minä puusta puuhun loikkailen ja hyppelen oksalta oksalle. Minä syön puiden silmuja ja siemeniä, siksi ovat lihakseni voimakkaat. Minä olen ensiluokkainen voimistelija, mutta kyllä minä harjoittelenkin ahkeraan aamusta iltaan. Toisinaan joudun ainaisen viholliseni mäntynäädän kanssa hirvittävään kilpailuun hyppimistaidossa. Silloin on henki kysymyksessä, sillä jos näätä tapaa minut, syö se minut kohta suuhunsa. — Herra kuningas, sanoi jänis, kapsahtaen takajaloilleen ja heilutellen etukäpäliään kuin rumpupalikoita. — Sukulaiseni orava kehuu itseään metsien parhaaksi hyppymestariksi. Minä olen lumihankien hyppelijä. Katsokaa minun käyriä takajalkojani, nehän ovat aivan kuin jouset. Luoja on luonut minut laukkoen kulkemaan. Helposti hyppään korkean aidan yli varsinkin silloin, kun ajokoira on kintereilläni. Kun talviaamuna palaan ruislaiholta tai heinäsuovalta syönnökseltä, hyppään polulta syrjään niin kauas, ettei ihminenkään huomaa, minkä kuusen juurelle olen loikannut. Toisinaan tiheässä katajikossa, kun en muuten saa selville, mitä on minun ympärilläni, loikkaan pystysuoraan ylös. Minä syön lehtiä, ruohoa ja jyrsin haavan kuorta, siksi jäseneni ovat voimakkaat. Salaneuvos kettu ja suurvisiiri susi kyllä todistavat, että olen ensiluokan vauhditon hyppääjä. Karhu murisi hyvillä mielin: — Mum, mum... minäkin olen huomannut, että te molemmat, orava ja jänis, olette hyppytaitureita. Otava edustakoon Suomea ja Eurooppaa pituushypyssä, jänis korkeushypyssä. — Herra otso, sirisi heinäsirkka — minä luulen myös olevani hyppytaitoinen. — Ja minä myös, ehätti kirppu. — Viisainta on jättää kehumiset siksi, kun olette koetelleet ensin voimianne Austraalian kenkurujen, Afrikan antilooppien ja Alppien kemsien kanssa, puhui kurki. — Kirppu ja heinäsirkka kilpailkoot omassa sarjassaan, julisti karhu. Yhtäkkiä jänis ja orava tulivat hyvin hätäisiksi. Jänis työnsi päänsä pensaaseen, orava laukkasi sonnin vatsan alle, ja kurjetkin katselivat levottomina ylös. — Mikä nyt tuli? kysyi karhu. — Kotka tulee, kotka tulee, puputti jänis. — Sen edessä ei ehdi mikään pakoon. — Tänä päivänä ja olympialaisjuhlien aikana ei mikään eläin saa tehdä pahaa toiselleen. Johan minä olen sen kuuluttanut. Kotka laskeutui arvokkaasti liidellen karhun eteen ja sanoi sille: — Sinä olet metsien majesteetti, minä ilmojen. Oikeastaan minun ei tarvitseisi totella maassa maleksijaa, mutta yhteisen asian tähden alistun noudattamaan käskyjäsi eläinten olympialaisissa. Minä lintujen ja kaikkien siivekkäiden puolesta tahtoisin, että olympialaisissa kilpaillaan myös lentonopeudessa ja korkeuslennossa. Me linnut olemme luodut lentämään. Sentähden on pukunamme höyhenpeite, sentähden ovat eturaajamme muuttuneet siiviksi, sentähden on ruumiimme käämin muotoinen. Ilma, vapaa ilma on meidän kulkutienämme. — Salaneuvos, merkitse, lento ja korkeuslento, sanoi karhu. Sillävälin oli etana kömpinyt varvulle metsän kuninkaan eteen. — Herra tirehtööri, minäkin tahtoisin kilpailla. — Hö, hö, höö... vai sinäkin! Mihin urheiluun muka sinäkin ottaisit osaa? kysyi karhu. — En suinkaan kilpajuoksuun nopeudessa, vaan — hitaudessa. Kuka kauimmin viipyy määrätyllä matkalla, saakoon kultamitalin. "Ei ole hoppu hyväksi eikä kiire kunniaksi." Kun Jumala loi maailman, ei Hän puhunut kiireestä mitään, eikä Hän sitä ajatellut minua luodessaan. Minä olen maailman hitaimpia eläimiä, mutta silti en ole mistään myöhästynyt. Minulla on vain yksi jalka, jonka avulla luistan eteenpäin kuin suksella sitä mukaa, kuin ehdin rasvata tieni. Minunkin ruokanani ovat lehdet, joihin pitkällä kielelläni sahailen pyöreitä reikiä. — Saakoon etanakin mieluisensa kilpailun, myönsi karhu. Totta on, että eräissä tapauksissa hitaus on parempi avu kuin nopeus. Eläintenkin pitäisi olla nopeat hyvällä, mutta hitaat kuin etana pahalla tiellä. — Herra kuningas, sanoi pässi, minua ei ole luotu painikilpailuja enkä kilpajuoksuakaan varten, mutta minä olen ensiluokan kaksintaistelija. Katseleppas minun käyriä sarviani ja koettele lujaa otsaluutani. Minä kilpailisin mieluimmin pökkäämisessä. — Ja minä puskemisessa, ehätti sonni. — Jos minulla olisi sarvet, ottaisin osaa pökkäys- ja puskukilpailuihin, sanoi karhu. — Ehdotetaanko vielä muita kilpailuja? lisäsi karhu. — Eihän täällä ole vielä mitään mainittu merieläinten urheilusta, sanoi harmaa hylje, joka suurin ponnistuksin ja paljon aikaa kuluttaen oli tunturille kavunnut. Uinti, pituusuinti on meidän kilpailujamme. Näettehän kohta, etten ole kilpajuoksijaksi luotu. Raajani ovat lyhyet ja evämäiset, ruumiini sukkulan muotoinen, ettei se vastustaisi pahasti vedessä liikkumista, karvani on lyhyt, ettei sekään pidättäisi, ja koko olemukseni on suunniteltu vesielämää varten. Väärin tehtäisiin, jos ei meille hylkeille ja kaloille järjestettäisi mitään kilpailuja. — Salaneuvos, merkitse ohjelmaan vielä lisäksi uintikilpailut. Ne pidetään Pummankivuonon rannalla, käski karhu jatkaen hetkisen vaitiolon jälkeen: — Merkillisen monimuotoinen on eläinkunta! Toiset eläimet on luotu yksinomaan maalla liikkumaan, toiset vedessä elämään, ja paljon on niitä, jotka ovat ilmassakin kuin kotonaan. Mutta juuri siitä syystä tulevat eläinten olympialaiset olemaan hyvin monipuoliset. Meidän kaikkien on puolustettava Suomen värejä ja Euroopan mainetta. Puolustakoot aasialaiset, afrikkalaiset, austraalialaiset ja pohjois- ja eteläamerikkalaiset eläimet omia maanosiaan! — Suomi ja Eurooppa voittoon! huusivat kaikki eläimet kuorossa. Ja kaiku vastasi ylt'ympäri tuntureista: — Voittoon! — Ja nyt, lisäsi kuningas, pääskyset, tervapääskyset, kotkat ja lokit viekööt tiedon tämän kokouksen päätöksistä kaikkiin maanosiin. — Herra kuningas, sanoi kettu, minulla on vielä eräs asia. Ketkä raivaavat ja tasoittavat kilpailuradat? Kun minä viime kesänä kävin kaupungin laidassa, näin ihmisten juoksevan kilpaa vartavasten tehtyjä teitä pitkin. — Afrikassa on hyviä tiemestareita, ehätti kurki. Viime syksynä näin, kuinka norsut raivasivat itselleen tietä aarniometsissä. Siitä oli leikki kaukana. — Amerikassa ja Aasiassa on myöskin raivaajaeläimiä, nimittäin majavia, joita myös voitaisiin käyttää apuna. — Lähettilääni, käskekää tulemaan sata norsua ja viisikymmentä majavaa raivaus- ja tietöihin noin kaksi viikkoa ennen kilpailujen alkua. Minä voin myös heitä autella, sillä ei minullakaan ole peukalo keskellä kämmentä, varsinkin maankaivutöissä. — Menkää! Karhu viittasi etukäpälällään linnuille. Kaikki muut komitean jäsenet lähtivät tunturilta; ainoastaan suurvisiiri ja salaneuvos jäivät kuninkaan neuvonantajiksi. Norsut raivaustöissä. Ajan ja matkan mittarit hankitaan. Lähettiläät lensivät valtakunnasta valtakuntaan ja maanosasta toiseen kuuluttaen eläinten olympialaisten alkamisesta Petsamossa. Innostus oli kaikkialla suuri. Vain Saharan leijona ja Bengalin tiikeri vastustelivat, mutta päättivät hekin lähteä kilpasille kukistamaan uutta nousukasta, kiveliön karhua, joka niin julkeasti kehtasi julistautua eläinten kuninkaaksi. — Minä pehmitän sen kanankaaliksi! marisi jalopeura. — Minä syön sen uuden kuninkaan suuhuni, uhkasi tiikeri. Mutta kuultuaan, että siellä kaikki eläimet sulassa sovinnossa harjoittelivat voimiaan voidakseen menestyksellä taistella ihmistä vastaan, rauhoittuivat vanhat eläinten kuninkaat jonkun verran. Norsutkin estelivät ensin, että kuka sinne rengin töihin lähtee toiseen maanosaan. Myöntyivätpä nekin viimein, koska lopullisena tarkoituksena olivat toimenpiteet ihmistä vastaan. Täsmälleen kaksi viikkoa ennen kilpailujen alkua, kun kiveliönkuningas neuvonantajineen käveli Jauritunturilla huolestuneena ja odotellen, kuului vuorenrinteeltä ryskettä ja jalkojen töminää. Karhu ensin kauhistui nähdessään noin sata suurta eläintä kärsät pystyssä juosta porhaltavan rinnettä ylös ja aikoi kiireen vilkkaa kiivetä honkaan, mutta huomasi sitten, ettei kuninkaan sovi alamaisiaan pelätä. Karhu rohkaisi luontonsa ja meni tulijoita vastaan. Kettu ja susi pitivät viisaimpana pysyä syrjemmällä ja tarkastelivat uteliaina norsuja. — Tervetuloa, rakennusmestarini, sanoi karhu, odotimme teitä jo ikävöiden, kun meidän maanosassamme ei ole eläinten keskuudessa tiemestareita. Norsut asettuivat piiriin karhun ympärille. Johtajanorsu nosti yksin kärsänsä ilmaan sanoen: — Olemme käytettävissänne, Teidän Majesteettinne. Mutta ensin kaipaisimme lepoa, sillä matka Afrikasta tänne. Palestinan, Syyrian, Mesopotamian ja Armenian kautta, Kaukason yli ja Venäjän maan halki, ei ollut leikintekoa. — Olkaa niinkuin kotonanne. Kun olette levänneet, alatte tehdä tietä tältä tunturilta tuolle toiselle. Kaikki puut, juuret ja kivet on tarkoin kannettava pois; muun tasoitustyön tehkööt majavat. Karhusta oli mieluistakin päästä joksikin aikaa erilleen noista suurista eläimistä, joiden voimaa hän ei tuntenut. Hän ihmetteli, miten leijona saa tottelemaan tuollaisetkin jättiläiset. — Taitaa sittenkin leijona olla vahva eläin, arveli karhu itsekseen. Mutta neuvoksilleen ei siitä mitään virkkanut, ei virkkanut, etteivät luulisi esimiestään pelkuriksi. Norsut asettuivat ympyrään tunturin laelle ja nukkuivat seisaallaan päät vähän nuokuksissa. Kaukaa katsoen olisi niitä luullut kallioiksi. Yksi vain makasi kyljellään sammalikossa. Kettu, joka on useimmiten lapsellisen utelias, päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen tutkiakseen tarkemmin noita outoja eläimiä. Se tulla sipsutteli aivan norsujen luo ihmettelemään niiden vahvoja töppöjalkoja, vahvaa löntterömäistä ruumista, vasikannahkan kokoisia korvia, suuria syöksyhampaita ja ennen kaikkea vahvaa, pehmeätä kärsää, joka riippui päästä kuin vahva makkara. Sen päässä oli pienempi lisäke ikäänkuin sormi tai nakkimakkara. Hyvin uteliaana tarkasteli kettu kyljellään makaavaa eläintä, joka ei vähääkään liikahtanut. — Onkohan se kuollut? tuumi repolainen itsekseen. Ja kun kettu on toisinaan herkkusuu, heräsi siinä halu maistaa norsun kärsälihaa. Tämän kettumaisen halunsa se heti tyydytti puraisten palasen sormimaisesta lisäkkeestä ja luikki sen kanssa tiehensä, kun huomasi pahasti erehtyneensä. Norsu murahti vihaisesti ja löi sivujaan verisellä kärsällään. Siihen toisetkin heräsivät ja raivostuivat nähdessään toverinsa verissään. Vähällä oli koko lauma lähteä takaisin, mutta pitkien neuvottelujen jälkeen jäi, kun karhu lupasi ankarasti rangaista sitä, joka oli puraissut norsun kärsää. — Kukaan ei tiennyt, että se oli kettu. Seuraavana päivänä norsut alkoivat työnsä. Ryskyen katkeilivat ja juurineen kaatuivat isoimmatkin männyt, kun yksikin norsu kietoi kärsänsä niiden ympäri ja kiskoi syrjään. Toiset työnsivät syöksyhampaansa kivien ja juurien alle ja vääntelivät niitä pois tieltä kuin vivuilla. Muutamat kantoivat kaadettuja puita kärsällään syrjään. Karhunkin täytyi tunnustaa, että norsut ovat oivia tientekijöitä. Viikossa saivat norsut tien raivatuksi tunturien välille, vieläpä peratuksi suuren kentän hyppyharjoituksia ja painia varten. Majavat sitten niitä tasoittelivat toisen viikon taputellen leveillä hännillään ja nakertaen pois pienehköjä juuria, joita kaikkia norsut eivät olleet viitsineet poistaa. Ja hyvä siitä tulikin. Kun kiveliönkuningas suurvisiirinsä suden ja sihteerinsä, salaneuvos ketun kanssa tietä ja kenttää vähää ennen kilpailuja tarkasteli, kiitti hän norsuja ja majavia hyvästä työn suorituksesta. Lisäksi karhu antoi rakentaa vielä kuusista kunniaportin tien toiseen päähän ja hongan juurista kunniaistuimen itselleen maaliviivan läheisyyteen. — Kaikki on valmista, lausui karhu kämmeniään yhteen hieroskellen. — Ei vielä, Herra Majesteetti. Eihän meillä ole vielä mitattu matkaakaan eikä ole kelloa, jolla mittaisimme aikaa niinkuin ihmiset. Jollemme saa niitä, niin emme voi merkitä ennätyksiä. — Mistä saamme mitan ja kellon? — Ei hätää, sanoi kettu, et ole turhan tähden minua salaneuvokseksesi ottanut. Minä hankin ne. Me emme välitä ihmisten mitoista ja kelloista, vaan teemme oman järjestelmämme. Matkoja mitatkoon kukko; sillä on aivan yhtä pitkät askeleet, kun se vapaudessaan marssii, vaikka se kyllä osaa harpatakin, varsinkin nähdessään minut kanatarhassa. Aikaa mitatkoon käki kukkumisellaan. Matkan pituuden mittana olkoon kukonaskel, ajan mittana käen kukahdusväli eli "kukkuu". — Olkoon niin, sanoi karhu. Mitä teitä ja miten eläimet matkustivat kilpailuihin. Siitä alkaen kun lähettiläät olivat eri maissa julistaneet kiveliönkuninkaan kuulutuksen, vallitsi eläinkunnassa oikea olympialaiskuume. Missä kaksi tai kolme eläintä sattui yhteen, puhuttiin tulevista suurkilpailuista; niitä varten järjestettiin eri maanosissa ja eri eläinten kesken karsintakilpailuja, sillä vain parhaat kyvyt pääsivät koettelemaan. Eri maanosien mahdollisuuksista väiteltiin ja lyötiin vetoja. Muuttolinnut eivät aluksi olleet selvillä siitä, minkä maanosan värejä puolustaisivat: senkö, jossa talvet asuvat tai senkö, jossa olivat syntyneet. Viimein selvisi, että syntymämaan kunniaa on puolustettava. Kussakin maanosassa valittiin ylikomentaja, jonka huolena oli maanosan eläinjoukon johto ja ylin valvonta. Afrikassa oli leijona itseoikeutettu johtaja, Aasiassa tiikeri, Pohjois-Amerikassa harmaakarhu, Etelä-Amerikassa puuma, ja Austraalian eläimet valitsivat paremman puutteessa dingokoiran. Valtamerien pinnalla näkyi myös liikehtimistä, kun valaat, hylkeet ja hait pitivät karsintakilpailujaan uinnissa. Eläinten olympialaiset tulivat erittäin jännittäviksi senkin tähden, että oli päätetty painissa ratkaista, kuka on oikea eläinten kuningas. Eläinkunnassa kyllä tapahtuu säännöllisiäkin joukkovaelluksia. Matkustaja-antioloopit tekevät tuhatlukuisiksi laumoiksi keräytyneinä pitkiä vaelluksia Kalaharissa, samoin peurat Pohjois-Amerikan arktisilla seuduilla, sopulit Europan pohjoisosissa ja heinäsirkat aroseuduilla; muuttolintujen syksyin keväin suorittamat matkat ovat myös joukkovaelluksia. Mutta ei milloinkaan ennen oltu Lapissa nähty eläinten vaeltavan sellaisessa kiihkossa ja sekaisin kuin näiden kilpailujen edellä. Se muistutti eläinten pakoa takana räiskyvän ja kintereillä kiitävän aronpalon edessä. Austraalian eläimet olivat ensin kerääntyneet Austraalian mantereen pohjoisimpaan kohtaan, mutta siinä näytti nousevan tie pystyyn, kun meri tuli vastaan. Dingo käski albatrossien lentää Tyynelle merelle hakemaan salmen yli saattajia. Albatrossit toivatkin sieltä kymmenen pottivalasta, samanverran vasaravalaita ja lauman haikaloja laivoiksi. Kun puuha oli eläinkunnalle yhteinen, ei kenenkään sopinut kieltäytyä. Arafurameren rannalla kengurut, dingot, Austraalian strutsit ja pussihukat istuivat valaiden selkään — ja niin sitä mentiin salmen yli Timorsaareen, joka kuuluu Pieniin Sundasaariin. Monia eri saaria pitkin ja monen salmen yli äsken kerrotulla tavalla kuljettuaan seurue saapui Jaavalle; sieltä edelleen Sunda-salmen yli Sumatralle, josta Malakan salmen yli Malakan niemimaalle. Sen rannalla erosivat valaat ja haikalat maaeläimistä ja lähtivät uida porhaltamaan aikoen ehtiä meritietä Etelä-Kiinanmeren, Ison valtameren, Beringin salmen ja Pohjoisen jäämeren kautta Petsamoon yhtäaikaa edellisten kanssa. Saaristosta oli seurueeseen liittynyt useita eläinlajeja: Uudesta Guineasta loistovärisiä paratiisilintuja ottaakseen osaa kauneuskilpailuihin, Borneosta oli tullut oranki eli metsäihminen aikoen painikilpailuihin muiden ihmisenmuotoisten apinain kanssa, Uudelta Guinealta oli tullut myös emu juoksukilpailuja varten ja monta eri lintulajia oli joukkoon yhtynyt siinä tarkoituksessa, että ottaisivat osaa nopeuslentoon. Joukossa nähtiin myös salangaaneja, joiden pesiä kiinalaiset syövät herkkunaan. Brahmaputrajoen mutkaan oli tiikeri kerännyt kaikki kilpailuihin osaaottavat Aasian maanosan eläimet. Apinoita, villihevosia, aaseja, kameeleja, vuohia ja lampaita oli joukottain. Osa niistä oli kuitenkin eväsvaroiksi tarkoitettu, sillä tiikeri ei vielä tietänyt, että eläinkunnassa kilpailujen aikana oli täydellinen rauha, eikä toinen eläinlaji saanut silloin toisensa kimppuun hyökätä. Tiikeri otti komentonsa alaiseksi myöskin Austraalian eläimet väittäen, että Austraalia on kerran ollut maayhteydessä Aasian kanssa ja silloin oli eläinkuntakin yhteinen. Dingo ei uskaltanut vastustella röyhkeää petoa, vaan totteli nöyrästi, kun tiikeri hänelle kiljahteli milloin mitäkin määräyksiä. Kun oli mahdotonta päästä sellaisen seurueen kanssa maailman korkeimman lumi- ja jääpeitteisen vuoriston, Himalajan yli, oli tiikeri valinnut juuri Brahmaputran laakson kulkutieksi; sitä seuraten pääsivät eläimet korkealle Tibetin ylängölle, mutta kaljun ja korkean Kuenlunin yli oli kavuttava. Paljon helpommin sujui matka Gobin erämaassa ja Kirgiisien aroilla, joilla kuivien seutujen eläimet olivat kuin kotonaan. Mutta Venäjällä oli tämän vaeltavan lauman kuljettava suurien jokien yli. Kun eivät suuret merinisäkkäät enää olleet auttamassa, täytyi kenkurujen, antilooppien ja lampaidenkin koetella uimataitoaan. Huonosti olisi käynyt useille eläimille, elleivät toiset olisi auttaneet niitä. Monta kertaa tiikeriä nauratti makeasti, kun venäläiset pakokauhun valtaamina pakenivat lauman edestä. Sammen kalastajat Volgan rantamilla jättivät veneensä ja pyydyksensä veteen ja juoksivat tiehensä nähdessään oudon kulkueen. Kun lauma sattui kylään, piilottautuivat asukkaat majoihinsa päätellen, että maailmanloppu on käsissä. Ja tiikeri lisäsi heidän pelkoaan kiljaisten talojen kohdalla. Afrikan eläimet vaelsivat kuningas leijonan opastamina melkein samaa tietä, jota norsut olivat käyttäneet. Se joukkue oli vielä kirjavampi kuin edellinen. Jalopeurojen, leopardien, gorillain, simpanssien ja marakattien seassa nähtiin seebroja, kvaggoja ja useita antilooppilajeja. Omana joukkueenaan kulkivat kamelikurjet, jotka uskoivat saavansa ensi palkinnon juoksukilpailuissa. Etelä- ja Pohjois-Amerikan eläimet olivat kulkeneet omia maanosiaan pitkin ja kerääntyneet Alaskaan miettimään miten pääsisivät Beringin salmen yli Vanhan mantereen puolelle. Edellisestä maanosasta oli puuma, joka oli sen maanosan eläinten johtaja, tuonut mölyapinoita, joita aiottiin käyttää ammattihuutajina kiihoittamaan urheilijoita, lisäksi laamaeläimiä, jäniksiä, kamelikurkia, kondoorikotkia ja koreahöyhenisiä kolibreja; viimemainitut tulivat kauneuskilpailuja varten. Mielipahakseen oli puuma huomannut jo kilpailijoita koetellessaan, että hänen maanosassaan on vähän kykyjä. Eihän esimerkiksi laiskiaisista, kilpikonnista ja käärmeistä ollut kilpailijoiksi missään ottelulajissa. — Pohjois-Amerikan joukkue oli jo monipuolisempi ja hyvin harjoitettu. Mustia ja harmaita karhuja, susia, piisonihärkiä, hirviä, peuroja ja antilooppeja oli lähtenyt maataan edustamaan, lisäksi useita lintulajeja. Beringin salmen rannalla eläimet tapasivat ajelehtivan jäävuoren, jonka päälle ne asettuivat ja joka tuulen ja merivirtain kannattamana kulkeutui Aasian rannalle. Vaivalloinen oli amerikkalaisten eläinten matka Aasian tundroillakin, kun niiden piti uida kaikkien Jäämereen laskevien jokien yli. Kun Lappiin oli tulossa myös Intianmeren ja Atlantin eläimiä sekä napaseutujen edustajia meriteitse, voimme jossain määrin kuvitella sitä eläinten paljoutta ja niitä valtavia laumoja, jotka silloin eri puolilta lähestyivät Petsamoa. Vastaanotto. Eipä liene ihmistenkään olympialaisissa monesti valmistettu vieraiden maiden edustajille juhlallisempaa vastaanottoa kuin oli Jauritunturilla kilpailupäivän aamuna. Kiveliönkuningas tahtoi näyttää, että osataan sitä Lapissakin komeilla. Hän laittoi havuportin eteen valtavan kunniakujan asettaen tien molemmille sivustoille riveihin norsut, hirvet, peurat, jääkarhut, sudet ja ketut; hän käski vieraiden saapuessa kotkien, haukkojen, kurkien ja joutsenten leijailla ilmalaivueina tunturin yläpuolella, ja ketun neuvosta hän oli pitänyt myös musiikkipuolesta huolta. Etujoukkojen ilmaantuessa tielle nousi kiveliönkuningas kunniaistuimelleen ja viittasi käpälällään. Norsut nostivat kärsänsä, sonnit ja hirvet turpansa ja petoeläimet kuononsa ylös ja tervehdyssoiton sijasta mörisi, ammui tai ulvoi kukin voimiensa mukaan. Tulijat vastasivat samalla tavoin, niin että kaiku vastasi seitsemästä tunturista. Kotkat ja haukat kirkuivat, joutsenet joikuivat ja hanhet tatattivat korkeudessa. Pienempien lintujen ääntä ei erottanut, ei kukonkaan, jonka kettu oli vartavasten hankkinut matkojen mittaajaksi, ei käenkään, joka koetti ylläpitää edes jonkinlaista tahtia. Etujoukkona tulivat amerikkalaiset eläimet pää pystyssä ja koppavin elein. — Johtaja, harmaakarhu tuskin huomattavasti nyökäytti päätään tervehdykseksi marssiessaan kiveliönkuninkaan sivu, sillä omahyväiset amerikkalaiset pitävät kaikkien muiden maanosien asukkaita alempina luontokappaleina. Karhusta se oli paha merkki, ja hänessä syntyi jo pahoja aavistuksia. Toisena ryhmänä tulivat Afrikan edustajat, leijona etunenässä. Harjaansa puistellen ja hännällään vihaisesti kylkeään pieksäen, samalla syrjäsilmin kyräten karhua, asteli se ohitse ylevin askelin osoittaen jo käytöksellään halveksimista korvenkuningasta kohtaan. — Mikähän tästä tulee, jupisi karhu itsekseen paha-enteisenä. — Näetkö, kuinka jalopeura on kiukkuinen; se kynii sinut vielä, kuiskasi kettu. Kolmantena joukkueena tulivat aasialiset eläimet, joiden kärjessä tiikeri kulki joustavin askelin ja itsekseen maristen suomatta katsettakaan karhulle tervehdykseksi. Neljäntenä saapuivat etelä-amerikkalaiset ja viidentenä austraalialaiset. Niiden johtajat puuma ja dingo nyökäyttivät sentään päätään karhulle. Kun kaikki eläinryhmät olivat asettuneet niille osoitetuille paikoille, ja kurjet huutaneet tavanmukaisen tervehdyshuutonsa, suoristtautui karhu juhlalliseen asentoon pitäen seuraavan puheen: — Minä kiveliön kuningas, metsien majesteetti, kaikkien eläinten kuningas (— — Valehtelet! ärjäsivät leijona ja tiikeri), minä olen kutsunut teidät kaikkien maiden etevimmät eläimet jaloon kilpailuun, suuriin olympialaiskisoihin näyttämään kuntoanne. Näinä päivinä täällä ratkaistaan, mikä on paras urheilumaa maailmassa. Meidän eläinten pitäisi kehittyä nopeammiksi, voimakkaammiksi ja taitavimmaksi kuin ihminen, joka myös pitää tällaisia kisoja. (— — Hyvä, hyvä! huusivat eläimet.) Julistan nämä ensimmäiset eläinten olympialaiset kisat avatuiksi ja kehoitan kunkin maanosan edustajia valitsemaan palkintotuomarinsa. — Johtajat palkintotuomareiksi! huusivat eläimet kuin yhdestä suusta. Kettu pyysi kohteliaasti palkintotuomareita paikoillensa kuninkaan istuimen sivulle, mutta jalopeura, tiikeri ja harmaakarhu nousivat kunniaistuimelle kiveliönkuninkaan viereen eikä viimemainittu uskaltanut estellä. Puuma ja dingo jäivät alas, sillä lavalle ei enempää mahtunut. Vaikka ketun kirjoittamassa ohjelmassa paini oli ensimmäisenä, päätettiin se yhteisestä sopimuksesta jättää viimeiseksi, koska siinä etupäässä kilpailtiin siitä, kuka on oikea eläinten kuningas, ja sen kilpailun ratkaisu olisi jo alussa tehnyt kilpailijat riitaisiksi. Kilpajuoksu. — Juoksijat esille, huusi karhu, kun oli päästy ohjelmasta selville. Tielle ryntäsi paljon eläimiä eri ryhmistä. Kettu ja susi asettivat ne riveihin, viisi rinnakkain mitaten rivien väliksi kaksikymmentä kukon askelta. Kukin maanosa sai asettaa viisi edustajaa eli yhden rivin, ja rivit seurasivat aakkosjärjestyksessä. Ensimmäiseksi tulivat Aasian edustajat: villihevonen, peura, maralhirvi, saiga-antilooppi ja kulaani eli aroaasi. — Huomio, huomio! huusi tiikeri niin käskevästi, että hälinä eläinten parissa lakkasi kuin suulle lyödyillä. — Aasian suunnattomat erämaat ja aroaavikot ovat eläinkunnalle kasvattaneet hyviä juoksijoita. Niistä näette tässä muutamia edustajia. Ensimmäisenä on tarpaani eli villihevonen, aito juoksijan esikuva. Katselkaa sen siroja, yksikavioisia jalkoja, jotka ovat vain juoksemista varten kehittyneet, sen solakkaa pyöreätä vartaloa, kaarevaa kaulaa ja pientä päätä. Toiset väittävät, että tarpaani olisi kaikkien ihmisten kesyttämien hevosten esi-isä. Toinen edustajamme, aroaasi eli kulaani, on ruumiinrakenteeltaan edellisen kaltainen. Molemmat ovat kotoisin Keski-Aasian aroseuduilta. Tuo haarasarvinen, harmaa eläin on villipeura, kotoisin tundra-alueelta. Hyvä juoksija sekin, vaikka sillä on joka jalassa neljä kaviota. Neljäs on edellisen sukulainen, maral-hirvi, kotoisin Keski-Aasian vuoristoista. Viides on saiga-antilooppi, kotoisin Länsi-Aasiasta. — Eläköön Aasian eläimet! huusivat kaikki eläimet. — -köön, — — - köön! vastasi kaiku tuntureista. — Afrikan juoksijat esiin! huusi kettu. Riviin tuli viisi eläintä. — Hei, hei! huusi leijona niin kimakasti, että selkäpiitä karmi. — Afrikan juoksijoilla on kyllä vanhastaan hyvä maine, mutta tämän päivän kilpailu saa varmaan näyttää kaikille eläimille, minkälaisia menijöitä Saharan erämaa sekä Sudanin ja Kalaharin lakeudet kasvattavat. Kirahvi, lähes kuuden metrin korkuinen, pitkäkaulainen eläin puolustaa Sudania ja Itä-Afrikkaa. Se on hyvä juoksija, vaikka se painaakin lähes viisisataa kiloa. Nuo juovikkaat eläimet, seepra ja kvagga, ovat hevosen sukulaisia ja kotoisin samoilta seuduilta. Neljäs edustaja, matkustaja-antilooppi on kotoisin Kalaharin reuna-alueilta. Nimikin osoittaa, että se on hyvä juoksija. Viides edustajamme on kamelikurki. — Kurki! ihmettelivät oikeat kurjet ääneen. — Me panemme vastalauseemme sen johdosta, että lintuja käytetään edustajina juoksussa, huomautti harmaakarhu. — Eihän sillä ole kelvon siipiä, vaikka kuuluukin lintuihin. Se kulkee aina juosten tai kävellen. Kamelikurki, joka on laajalle levinnyt maamme aavikoille, on aina mukana suurissa juoksukilpailuissa seeprain, kvaggain ja antilooppien kanssa. — Kilpailkoon vain kamelikurki, myönsi karhu. — Eläköön Afrikan edustajat! — Eurooppalaiset esiin! huusi taas kettu. Riviin astuivat hevonen, hirvi, saksanhirvi, susi ja vinttikoira. — Saanen luvan esitellä Euroopan edustajat, sanoi karhu. — Hevonen on oikeastaan edelläesitetyn tarpaanin jälkeläinen niinkuin ruumiinrakenteestakin näkyy, mutta ihmisen kouluuttamana on siitä tullut mainio juoksija. Varokoon henkeään sekä hirvi että susi silloin, kun ihminen hevosellaan ratsastaen käy niitä ahdistamaan. Hirvi on vanhastaan juoksijan maineessa, samoinkuin saksanhirvikin. Minä luulen, että suurvisiirini susi on ollut niiden harjoitusmestarina kautta aikojen. Monta kertaa olen jännityksellä seurannut hirven tai saksanhirven vimmattua pakoa susilauman edessä. Mutta olenpa nähnyt susienkin hengenhädässä, kieli pitkällä karkaavan vinttikoiran edessä. Nyt saatte näyttää, kuka on nopein. Puoltakaa kunnialla Eurooppaa. Täältä Suomesta ovat ihmistenkin parhaat juoksijat kotoisin. — Pohjois-Amerikan juoksijat esiin, ilmoitti salaneuvos. Vapiti, virginianhirvi, hanka-antilooppi, harmaasusi ja piisonihärkä astuivat esiin. — Täällä on taidettu unhoittaa, että Amerikan urheilijamme ovat aina antaneet päihin muiden maanosien edustajille, mörisi harmaakarhu. Luulenpa niin käyvän näissäkin kilpailuissa. Siitä tulette melkein vakuutetuiksi katsellessanne joukkuettamme, jonka tässä esittelen: Vapiti, komeasarvinen ja sirojalkainen Kanadan hirvi on maankuulu nopeudestaan. Usein olen saanut vatsaani pidellen nauraa intiaanille, joka on sen jäljessä lumikengillä varustettuna turhaan juossut. Virginianhirvi, tuo sirojalkainen sarvipää on myös mainio menijä. Hanka-antiloopista olette kai kuulleet, kun on ollut puhe preerioiden nopeimmista juoksijoista. Tämä harmaasusi kyllä kokemuksestaan tietää, että vauhtia on liikaakin, kun se parhaansa panee. Piisonista luulisi, että se on kömpelö eläin, mutta kaukana siitä. Se on kyllä tullut tänne etupäässä pusku-urheilua varten, mutta ottakoon nyt osaa juoksuun. — Eläköön Pohjois-Amerikan urheilijat! esitti kettu. — Eläköön, eläköön, eläköön! mylvivät eläimet. — Seuraa Etelä-Amerikka! kuulutti kettu. Laama, huanakko, vikunja ja Etelä-Amerikan kamelikurki astuivat tielle. Puuma nosti kuonoaan ja puhui: — Meidän maanosamme on myös kasvattanut hyviä kilpajuoksijoita, vaikka meillä ei olekaan niin suuria erämaita eikä heinäaroja kuin Aasiassa ja Afrikassa; meillä on enimmäkseen aarniometsiä ja korkeita vuoristoja. Aarniometsissä ei käy juokseminen, siellä lyö heti päänsä puuhun tai tarttuu liaaniverkkoon. Maanosamme mainetta puoltavat nyt laama, huanakko ja vikunja, nuo pientä kamelia muistuttavat eläimet, jotka kaikki ovat toisilleen läheisiä sukulaisia. Niiden jäljessä tarkenee ratsuhevonenkin, kun intiaanit ratsastaen niitä ajavat. Lisäksi on meillä tuo siivetön lintu, kamelikurki; sekin mainio juoksija. — Eläköön Etelä-Amerikka! — Austraalian edustajat esiin! Tielle hypähti vain yksi ihmeellinen eläin. Se hyppi takajaloillaan, etujalat ilmassa ja nojaten maahan tullessaan vahvaan ja pitkään häntäänsä. Eläin muistutti jänistä, mutta oli kymmeniä kertoja sitä suurempi. Dingo nosti nyt kuononsa ylös huutaen: — Kenkuru edustaa yksin Austraaliaa. Tuleva kilpailu näyttäköön, mihin se pystyy. — Eläköön Austraalia! huusivat eläimet. Tämän esittelyn jälkeen ne eläimet, jotka eivät ottaneet osaa kilpailuun, hajaantuivat pitkin tien vartta kunniakujan jatkoksi. Suuret eläimet asettuivat maahan, pienemmät kapusivat puihin paremmin nähdäkseen. Mölyapinat olivat valinneet suuret hongat jokseenkin puolimatkassa tähystysasemakseen ja hännästään riippuen seurasivat kilpailua. Kiveliönkuningas korotti äänensä: — Koska nyt on kaikki valmiina, kilpailijat paikoillaan, käki aikaa kukkumassa kunniaportin päällä ja salaneuvokseni ennätyksiä merkitsemässä, niin juoksijat lähtekööt silloin, kun minä sanon kolme, käykööt tietä myöten toisen tunturin laelle ja palatkoot tänne. Kuka ensin ennättää, sille kakku leivotaan. — Yyks, kaaks, kolm! Juoksijat rynnistivät matkalle ja kavioiden läiskeen seasta kuului käen kukunta, kun se kunniaportin päällä aikaa mittasi, ja kettu tuohilevy käpälissä luki kukahduksia. Kaulat suorina johtajat kunniaistuimellaan katselivat tielle, jossa myllertäen ja tomupilviä nostattaen juoksijain sekava parvi eteni joutuen tien käänteessä metsän suojaan. Henkeään pidättäen katselivat tien varrelle joutuneet eläimet sitä menoa, sellaista hurjaa vauhtia, eivätkä huomanneet omilleenkaan huutaa menomatkalla. Lähettiläät seurasivat lentäen kilpailijoita ja toivat tietoja kilpailun kulusta. Puolimatkasta toi haarapääskynen seuraavat tiedot: — Kamelikurki, vinttikoira ja kenkuru sivuuttivat puolivälimerkin ja lähtivät paluumatkalle, niitä seuraa lähinnä juoksijahevonen, hanka-antilooppi ja hirvi. Toiset tulevat jäljempänä. Piisoni, laama ja sudet keskeyttäneet. Kamelikurki johtaa... Jalopeura kiljaisi ihastuksesta. Saapui toinen lähetti, tervapääskynen tuoden tiedon: — Kolmen ensimmäisen välillä syntynyt hirmukilpailu, mutta vinttikoira on hiukan edellä. Siitä tiedosta iloitsi kiveliönkuningas. Hetken perästä kuuluu kujanteelta huudon pauhina. Sen alkavat mölyapinat, mutta siihen yhtyvät sadat muut eläimet: härät, norsut, gorillat, hirvet, kurjet, varikset, harakat ja räkättirastaat. Se paisuu ja lähenee, se tekee eläinten kuninkaat levottomiksi. Jo erottaa sanoja: "Hei, hei, hei!... Suomi, Suomi, Suomi!" Toisinaan taas: "Amerikka voittoon..." "Afrikka, Afrikkaa..." — Jo tulevat! huudahtaa kettu ja unohtaa ajan lukemisen. — Kolme rinnakkain, huudahtaa käki unohtaen kukkumisen. — Kenkuru on edellä! riemuitsee dingo. Vihaista murinaa kuuluu kunniaistuimelta. — Kiri, kiri, kamelikurki, kiri, kiri! huutavat norsut. — Hei, hei, hei! huutaa karhu nähdessään vinttikoiran hurjassa vauhdissa sivuuttavan kamelikurjen ja saavuttavan kenkurun. Näiden viimemainittujen välillä syntyy hurja loppukiri: Eurooppako vai Austraalia ensimmäiseksi? Jo nousevat tunturin rinnettä ylös yhä rinnakkain. Minkä kenkuru voittaa hyppyjen pituudessa, sen vinttikoira laukkojen luvussa. Kieli on molemmilla suusta ulkona, ja vaahto tippuu vatsan alta. Palkintotuomarit seuraavat jännityksestä mykistyneinä äärimmilleen kiristynyttä kamppailua. Mutta ihan maaliviivan edessä painautuu vinttikoira puolen pituuttaan kenkurun edelle. Kolmantena tulee kamelikurki, neljäntenä hevonen, viidentenä hanka-antilooppi j.n.e. — Eläköön, eläköön! karjuivat eurooppalaiset, ja karhukin tuli niin innostuneeksi, että loikkasi istuimeltaan alas tervehtimään vinttikoiraa. Kaikki eläimet kerääntyivät aukion ympärille. Äänen melu oli niin kova, että karhu tuskin sai äänensä kuuluviin julistaessaan seuraavaa voittajien luetteloa: 1. Vinttikoira, Eurooppa. 2. Kenkuru, Austraalia. 3. Kamelikurki, Afrikka. 4. Hevonen, Eurooppa. 5. Hanka-antilooppi, Pohjois-Amerikka. — Mitkä ovat ajat? kysyi jalopeura kuivasti ja terävästi. — Niin, mitkä ovat ajat? ärähti harmaakarhu. — Tässä tuohilevyssä ei olekaan aikoja merkitty. — Miten ovat ne jääneet pois? kysyi karhu ketulta. Ketun täytyi selittää, että koko ajanottopuuha meni lopussa myttyyn, kun sekä käki että hän itse olivat innoissaan sen unohtaneet. Siitä syntyi hirmuinen riita. — Sellaista on se kehuttu eurooppalainen järjestys! kiljui harmaakarhu kiukkuisena. Hitauskilpailu. Tyynnyttääkseen liiaksi kiihtynyttä mielialaa järjesti karhu vielä samana iltana hitauskilpailun. Kaikki osanottajat olivat hyvin pieniä eläimiä: etanoita, simpukoita, matoja, punkkeja ja satajalkaisia. Kilpailupaikaksi valittiin sileä kallio, jonka päälle eläimet asettuivat suoraan riviin toisella kivellä piirretylle suoralle viivalle; toinen viiva vedettiin noin kahden desimetrin etäisyydelle edellisestä. — Se on kilpailun voittaja, kuka viimeksi saapuu maaliin, huusi karhu. — Mutta kukaan ei saa välillä pysähtyä, lisäsi kettu. Palkintotuomarit asettuivat kiven ympärille silmät kiinnitettyinä pienten eläinten ryhmään, joka ei suinkaan hehkunut kilpailuhalusta, vaan laiskana ja välinpitämättömän näköisenä odotti lähtökäskyä. — Yyks', kaaks', kolm'. Kilpailurivissä huomasi pienen pientä liikettä tuskin suurempaa kuin seinäkellon tuntiviisarissa. Onkimato ja jalaton, valkea kärpäsentoukka olivat muihin kilpailijoihin verraten melkoisen nopeita, vaikka ei niidenkään liikkeestä paljon saanut selvää. — Etanahan seisoo paikoillaan, huomautti jalopeura. '- Kyllä se kulkee, etkö näe märkää juovaa sen takana kivessä; se on voidetta, jota se erittää ruumiistaan luistaakseen nopeammin. Mutta minkä sille mahtaa kun se on hitaaksi luotu, väitti kettu. Palkintotuomareilla ei ollut kelloa, jos olisi ollut, niin olisivat kahden tunnin tarkkaamisen perästä voineet huomata, että ensimmäiset lähenivät maaliviivaa, mutta etana ja punkki olivat vasta puolivälissä, edellinen viimeisenä. Tämä kilpailu ei ollut jännittävä, mutta se oli hermoja tyynnyttävä. Viimein karhukin kyllästyi yhteenkohti tuijottamiseen ja ilmoitti: — Kilpailu lopetetaan, sillä tulokset ovat jo näkyvissä. Ensimmäisen palkinnon hitaudessa saakoon etana, toisen punkki, kolmannen kärpäsentoukka, neljännen täi. — Eläkööt maailman hitaimmat eläimet, huusivat kilpikonnat ja laiskiaiset. Toinen kilpailupäivä. Kirpun urotyö. Seuraava kilpailupäivä oli yhtä kirkas ja aurinkoinen kuin ensimmäinen. Suuri kiveliö loisti keskikesän vihannin värein synnyttäen osaltaan juhlamieltä. Tunturileivoset livertelivät aamuvarhaisella, käet kukkuivat, sinirintasatakieliset lauloivat koivuvyöhykkeessä ja niihin yhtyivät yörastaat alhaalla havumetsässä. Tapion linnassa tunturin juurella ei nukuttu, sillä ukko Tapio oli huolissaan kilpailujen johdosta, huolissaan siitä, että selviytyvätköhän eläimet ilman riitoja näistä kisoista. Hän käski Mielikin, metsän emännän koristella metsän parhaimpaan juhla-asuun, lähetti sinipiiat, metsän keveät keijukaiset, soittelemaan simapilliään, ja itse hän Nyyrikin ja Tellervon kanssa kaunisteli Tapion linnaa. Suuret eläimet nukkuivat aamulla pitkään tunturin päivänpuoleisella rinteellä, kun olivat valvoneet myöhään keskiyön aurinkoa katsellen. Herätessään hienon soitannon säveliin tunsivat kuninkaatkin edellisen päivän erimielisyyden lientyneen. Karhu nousi ensin, kutsui luokseen olympialaistoimikunnan ja viittasi käpälällään kurjille, jotka heti kuuluttivat: — Kruu'u, kruu'u, kruu'u! Se oli merkki juhlien alkamisesta. Pian alkoivat kilpailijat ja muut juhlavieraat kokoontua aukean kentän ympärille. Tiikeri, leijona, gorilla ja oranki värisivät vilusta, koska aamuyö oli ollut koleahko. Sellaiseen eivät päiväntasaajan eläimet olleet tottuneet. Kuninkaat nousivat kunniaistuimelleen, ja karhu piti seuraavan alkajaispuheen: — Eläinkunnan olympialaisten kisain toisena päivänä ovat pituushyppy, korkeus- ja pituuslento, sekä pökkäys- ja puskukilpailut. Nämä molemmat urheilut ovat yhtä vanhat kuin eläinkuntakin. Pituushypyt kuuluvat monen eläimen jokapäiväiseen elämään. Muutamat eläimet ovat siinä taidossa pitkälle kehittyneet, pitemmälle kuin ihminen. Rohkeat, pitkät hyppäykset pelastavat usein eläimen, kun ihminen hätyyttää. Näyttäkää, kuka on paras hyppääjä ja mikä maanosa on hänen kotimaansa. — Hyppääjät esiin! kuulutti kettu. Viivalle tuli vain muutamia eläimiä, joilla kaikilla oli hyvin kehittyneet takaraajat. Joukossa nähtiin kenkuru, jänis, hyppyrotta, orava, näätä, heinäsirkka ja kirppu. — Eläimillä on sellaiset hyppysäännöt, että mittana on käytettävä hyppääjän ruumiin pituutta. Kuka useimmat ruumiinsa pituudet hyppää, se on voittaja. — Se on oikea kilpailutapa, myönsivät eläimet. — Valmiit, varoitti kettu. Karhu: — Yyks, kaaks, kolm! Hyppääjät ponnahtavat ilmaan, tekevät loivan kaaren ja putoavat maahan jääden istumaan siihen, mihin putosivat. Kettu ja susi mittasivat matkat, ja karhu kuulutti tulokset pisteissä: Kirppu 250 ruumiinsa pituutta. ? Heinäsirkka 150 " " Aasia. Orava 20 " " Eurooppa. Hyppyrotta 20 " " Eurooppa. Jänis ja orava olivat ihmeissään, sillä he olivat luulleet olevansa maailman parhaimpia pituushyppääjiä. Pettyneinä olivat katselijatkin, kun voiton vei eläin jota etäämpää ei nähnytkään. — Sinä olet pieni, mutta pippuri; sinä näytät, että maastahan se pienikin ponnistaa ja ponnistaa, että paukkuu, muhoili kiveliönkuningas. — Sanohan toki, mistä olet kotoisin, kun ei näy kirjoissa. Kirppu hypähti aivan karhun eteen ja vikisi: — Me kirput asumme kaikissa maan osissa niinkuin ihminenkin, jonka vannoutuneita verivihollisia me olemme; me olemme hänen verensä imijöitä, lämmittelemme hänen povellaan ja makaamme hänen vuoteessaan. Ihmisen ja meidän välillä on aina sota. Jos hän saa kiinni kirpun, tappaa hän sen armotta, mutta me häntä vain kiusaamme ja syömme vähitellen. Kun hän on makeimmassa unessa, alamme me verityömme. Siitä huolimatta on ihminen meitä kuljettanut mukanaan kaikkiin maihin. — Eläköön kirppu, eläköön ihmisen vihollinen! huusivat eläimet innostuneina. Mutta kesken kaiken kettu alkoi purra natustella selkäkarvojaan, sillä sen turkissa liikkui ihmisen kirpun läheinen sukulainen. Korkeuslento. Kiveliönkuningas jatkoi: — Kuinka kaunis onkaan maailma korkeudesta katsottuna. Kuta korkeammalle nousemme, sitä laajempi on näköala ja sitä viehättävimmältä näyttävät maisemat. Minäkin olen suurten näköalojen ihailija. Usein nousen tunturin laelle katselemaan maailmaa. Silloin usein ajattelen: "Oi, jospa olisi minulla siivet, niin silloin minä lentäisin aina pilviin saakka." Mutta yhtä hyvä näinkin. Luoja on jaellut antimiaan siten, että eri eläimet ovat tulleet erilaisista taidoista ja kyvyistä osallisiksi. Toiset Hän on luonut maassa liikkumaan, toiset vedessä ja eräät ilmassa. Emme siis kadehdi lintuja, vaikka niillä onkin lentotaito, vaikka ne eivät olekaan yhtä kiinteästi sidotut tähän maan kamaraan kuin me. Ihailkaamme tänään niiden taitoa, joilla ilma on kulkutienä. Karhu viittasi ketulle käpälällään. — Korkeuslentäjät esiin, kuulutti kettu. Ensi kutsunnalla ei ilmaantunut ketään muuta kuin ystävämme peltoleivonen, jonka niin monesti kesäaamuina olemme nähneet kiirivän taivaalla ja katoavan taivaan sineen. Leivonen istahti lähtöviivalle. — Eivätkö muut uskallakaan lähteä yläilmoihin? kyselivät eläimet toisiltaan. Silloin puuma nousi kunniaistuimelle ja kiljui: — Harpyia, harpyia! Ilmasta kuului kohinaa kuin tuulispään kiitäessä. Huanakot tulivat rauhattomiksi; mölyapinat, jotka muiden puiden puutteessa olivat hännästään kiikkumassa kunniaportin kaaressa, vetäytyivät portin pielen suojaan; jänis ja orava piilottautuivat suurempien eläinten alle. Lampaan kokoinen, valkeavatsainen ja tummarintainen lintu laskeutui loivin kaarroksin leivosen viereen. Sillä oli kankeat, kaarevat kynnet, koukkuinen kotkan nenä ja töyhtö päässä. — Harpyia, maailman julmin petolintu on kotoisin Etelä-Amerikasta. Se on lainannut nimensä kreikkalaisten kuoleman haltijattarilta, harpyioilta, sillä mihin eläimeen tämä lintu iskee, se on kuoleman oma. Minä olen nähnyt harpyian kantavan kynsissään ihmisen lasta, selitti puuma. — Hyvä on, ettei tiikerillä ja leijonalla ole siipiä, puhelivat antiloopit. — Kondori, kondori! huusi taas puuma. Ilmassa liiti kohisten mahtava petolintu, niinkuin satujen vaakalintu, laskeutuen majesteetillisin kääntein edellisen viereen. Se oli paljaskaulainen, väriltään sinertävän musta, ja sen kurkkua ja otsaa koristivat veripunaiset heltat. Puuma esitteli: — Etelä-Amerikkaa edustaa täällä toinenkin korkeuslentäjä, kondorikotka, kotoisin Aconcagualta. Kondori syö kuolleitten eläinten lihaa, mutta nälissään iskee eläväänkin. Harpyia ja kondori puolustakoot maanosamme mainetta. — Missä ovat Euroopan kotkat? huusi karhu. — Ja Aasian? lisäsi tiikeri. — Ja Pohjois-Amerikan? ärähti harmaakarhu. — On niitä Austraaliassakin korkeuslentäjiä, väitti dingo. Harpyian ja kondorin viereen lensi joukottain kotkia, korppikotkia ja haukkoja, sillä pitihän koetella, kun johtajat vaativat. Joukossa oli meidän maakotkammekin. Karhu oli juuri antamaisillaan lähtömerkin, kun kettu hätääntyneenä huomautti: — Miten voimme mitata, kuka käypi korkeimmalla? — Aivan oikein, siihen meillä ei ole mittoja eikä mittaajia. Korkeuksissa kuuluvat ihmistenkin mitat käyvän mitättömiksi, myönsi karhu, eikä meistä nelijalkaisista voi kukaan seurata mukanakaan, että edes silmämääräisesti erottaisimme voittajan. Mutta kettu pelasti taas eläimet pälkähästä. Hän kutsui lapintiaisen luokseen, asetti sen kondorin harteille ja varoitti: — Pidä nyt lujasti kiinni höyhenistä, ja kun nousette yläilmoihin, niin katsele silloin tarkasti, ketkä näistä linnuista käyvät korkeimmalla. — Uskaltaisinkohan? epäili lapintiainen. — Pienuutesi sinua suojelee ja sitäpaitsi nyt on rauha eläinkunnassa. — Olkoon menneeksi, vaikka tämä "ratsu" ei näytäkään oikein hyväntahtoiselta. Näenpähän minäkin kerran oikein laajalti maailmaa. Karhu antoi lähtömerkin. Leivonen hypähti keveästi ilmaan ja alkoi tapansa mukaan laulaen kohota korkeutta kohti. Kotkat läiskäyttelivät siipiään harvakseen, ja kondorin täytyi ensin hyppiä maassa saadakseen kylliksi ilmaa siipiensä alle. Mutta päästyään vähän ylemmäksi harpyia, kondori ja kotkat nousivat nopeammin kuin leivonen. Hetken kuluttua ne näkyivät vain tummina pisteinä poutapilven reunaa vastaan. Viimein ne kaikki katosivat silmistä taivaan sineen. Niinä hetkinä tähysteli lukemattomia silmäpareja Jauritunturilla taivaan korkeuksiin odottaen alastulijoita. Kirahvien kaulat olivat kuin puhelinpylväitä, ja karhu oli noussut innoissaan takajaloilleen. Hetket olivat jännittäviä. — Sinneköhän ne jäivät? kaipaili karhu hetken kuluttua. — Yläilmoissa on kylmä; parta kuurassa ne sieltä tulevat. Minä luulen, että sillä kondorilla kaula paleltuu, jos kovin korkealle nousee, pakisi kettu. Silloin alkoi näkyä taas taivaalla kuin mustia alas kiitäviä palloja. Siivillään pidätellen pudottautuivat korkeuslentäjät tunturille. Ensin tuli leivonen, sitten kokonainen rykelmä korppikotkia, kotkia ja viimeisenä kondori, jonka höyhenet olivat vieläkin kuurassa. Lapintiainen oli niin kohmettunut, että ei kyennyt aluksi karhulle selvittämään tuloksia. Huimaavasta alastulosta oli se myöskin pökerryksissä, mutta kun kettu vei sen karhun korvan juureen, sai se ilmoitetuksi parhaimmat tulokset. Karhu: — Maailman mestari: kondori, Etelä-Amerikka, toinen harpyia, Etelä-Amerikka, kolmas maakotka, Eurooppa. — Eläköön... köön... köön! Karhu: — Lisäksi saanen kertoa, että lapintiainen, jolla oli kunnia olla mukana ennätyslennossa, sanoi olleen ylhäällä niin vähän ilmaa, että veri tihkui sieraimista ja silmistä ja ilma oli niin kylmää, että sylki jäätyi hetkessä kovaksi jääksi. Puuma oli mielissään, sillä Etelä-Amerikan voitto oli loistava, ja mölyapinat huusivat niin vimmatusti, ja samalla niin rumasti, että karhun täytyi lopuksi niitä kieltää. Etelä-Amerikka oli voittanut. Pituuslento. Karhu jatkoi hetken kuluttua: — Niinkuin olemme nähneet, on eläinkunnassa mainioita nelijalkaisiakin menijöitä, jotka "lentävät jaloillaan", jos on hitaitakin, Nyt näyttäkööt siivelliset lentonopeuttaan. Lentäkööt kilpailijat täältä Heinäsaarelle, ottakoot sieltä kukin nokkaansa höyhenen ja tuokoot tänne. Kuka ensin ennättää tänne, se on maailman paras lentäjä. — Heinäsaaret niinkuin koko Petsamokin liitettiin äsken Suomeen. — Tuolla pohjoisessa siintää Jäämeri lahtineen; näemme selvästi Petsamovuonon ja Pummankivuonon, ja sen lähellä häämöittävät myöskin Heinäsaaret tuolla suunnalla (kettu viittasi sinne käpälällään). Siellä asuu niin paljon lintuja, että maa on valkeanaan höyheniä. Ei siis tarvitse höyhentä etsiä. Tulkoot kaikki kilpailijat esiin, huusi kettu. Hoikkaruumiisia ja hyvin pitkäsiipisiä lintuja laskeutui lähtöviivalle. — Koska kilpailijoista näkyy olevan suurin osa Euroopasta, niin saanen niistä muutamia esitellä, puhui karhu, saksipyrstöinen lintu, jonka sinertävänmusta selkä ja valkea vatsa niin jyrkästi toisistaan eroavat. Kesäilloin istuu se mielellään jonkun kelopuun nenässä lörpötellen: "Neitsytmaaria, Neitsytmaaria sanoi minun varastaneen sakset ja silkkikerän lammasnavetan laudalta, mutta kyllä Herra Jeesus tietää." — Se on meidän Suomen linnuista nopeimpia lentäjiä, esitteli karhu. — Valehtelet taaskin, murjaani, kiljasi jalopeura. Haarapääskynen on afrikkalainen lintu. Viime talvena näin saman saksiniekan Niilin keskijuoksun varsilla. — Taaskin suuri erehdys! Pääskyset käyvät teillä vain talvella lämmittelemässä, mutta heti kun maa sulaa, palaavat ne tänne. Haarapääskynenkin on syntynyt tuolla kylässä, navetan kattovuolen päälle rakennetussa pesässä. — Salaneuvos merkitse kirjoihin, että pääskynen on suomalainen lintu. — Niin on, vakuuttivat kaikki muut Suomen eläimet. — Tämä musta, pitkäsiipinen lintu on tervapääskynen, kotoisin Suomesta. Se on syntynyt jossain linnan muurin halkeamassa tai jyrkällä kallion riutalla, se syöpi hyönteisiä samoinkuin haarapääskynen, ja sillä on niin heikot jalat, että se pääsee vain ryömimällä maassa kulkemaan, mutta lentäjä se on maan mainio, selitti karhu. — Albatrossi! kiljasi leijona käskevästi. Ilmassa kuului humaus, kun valkea, vasikankokoinen lintu, jolla oli vain siipisulat mustat ja siipien kärkien väliä noin neljä metriä, laskeutui lähtöviivalle. — Tämä on meidän Afrikkamme lintuja, sanoi jalopeura ylpeästi päätään nostaen. — Meidänhän se on, väitti dingo. — Yhtä hyvin se on Etelä-Amerikan, sanoi puuma. — Minä olen merien asukas, syntynyt Eteläisen jäämeren saarella, selittu jättiläislintu. — Salangaani esiin! kiljui tiikeri. — Minä näytän, että Aasiakin on kasvattanut hyviä lentäjiä. Tämä pääskystä muistuttava lintu elää Itä-Intian saarilla. Sen pesiä syövät kiinalaiset parhaana herkkuna, mutta sepä ei teekään pesäänsä mullasta ja savesta niinkuin teidän räystäspääskysenne, vaan syljestään, joka ilmassa kovettuu. — Muuttohaukka viivalle! huusi karhu vuorostaan. Harmaanruskean ja vaaleankirjava, keltajalkainen petolintu kiiti viivalle niin vinhaa vauhtia, että ilma viuhui. Karhu ei voinut olla edeltäpäin kehumatta nopealiikkeistä haukkaa, jonka saaliiksi oli joutunut monta sataa riekkoa ja teertä. — Siinä se on lentäjä! kehui kontio. — Kun minä eräänä kesäiltana istuin Karilompolon rannalla, niin kuulin ilmasta kuin ukkosen nuolen suhahduksen. Katsahtaessani ylös näin sorsan ojossa kauloin ja siivet kuperina syöksyvän ilmasta lampea kohti, ja perässä tulla vihelsi muuttohaukka. Sorsa paiskautui lampeen niin, että vesi posahti, mutta samassa syöksyi siihen myöskin tämä haukka kouristaen sorsan selkään koukkuiset kyntensä. — Pidäppä nyt, muuttohaukka, sinäkin Euroopan puolta! Vielä lensi lähtöpaikalle erilaisia lokkilintuja, haukkoja ja pääskysiä. Kaikkia ei tarvinnut kutsuakaan, niin suuri oli innostus. Viimeisenä lentää laahusteli varis lähtijäin riviin sanoen: — Minäkin palan halusta saada kerran kilpailla toisten lintujen kanssa. Kun toisinaan laskettelen myötätuuleen, varsinkin hämärissä, niin tuntuupa, ettei maailmassa ole ainoatakaan parempaa lentäjätä. — Krakk, krak, krak, krak — — —, nauroivat harakat. — Vai sinäkin muka olympialaiseksi! Pysy vain ihmisten tunkioilla, kujilla ja pelloilla matosia tonkimassa, oraita syömässä ja paljaita linnunpoikasia ja sammakoita popsimassa. Harmaat liivisi ja housusi sekä musta frakkisi eivät oikein sovi kilpailupuvuksi, ivaili karhu. — Kruu'uu, kruu'uu, huusivat kurjet varoitukseksi, että kaikki olisivat valmiit. — Yyks', kaaks' kolm! Ja lentoon pelmahtivat kohta linnut kuin pulmusparvi, johon haukka iskee. Vain hetkisen kuului siipien vihinä ja havina, kun lentäjät ilmaa halkoen kiisivät pohjoista kohti kadoten tunturien taa. Eläimet järjestäytyivät riviin pohjoiseen päin ja taivaalle tirkistellen. Jänö ja kenkuru istuivat vierekkäin etukäpälät ilmassa; orava oli puiden puutteen tähden kapsahtanut hirven sarviin, kärppä ja ahma norsujen selkään, sillä mölyapinat ja marakatit olivat vallanneet kunniaportin tähystyspaikakseen. Jäykistyttävä, sydäntä kouristava olympialainen odotustunnelma kahlehti monimuotoisen eläinkunnan. — Jo tulevat, jo tulevat! huudahti kondorikotka, jolla on erittäin kauas kantavat silmät. Hetkisen kuluttua näkivät sen muutkin eläimet, näkivät melkein mustan linnun kiitävän ilmassa kuin raketin. — Terve, tervapääsky! Terve! Hei, hei, hei, Suomi voiton vei! — Eläköön, eläköön! huusivat kaikki Euroopan eläimet. Tervapääskynen toi karhulle haahkan untuvan, jonka se oli napannut Heinäsaarelta haahkan pesästä. — Mutta mikä kummitus sieltä nyt tulee! huudahti kettu. Katsojat terästivät silmiään. Kauan ei tarvinnut arvella, sillä jättiläislintu albatrossihan sieltä porhalsi ja päästyään karhun luo päästi se suustaan elävän lapintiiran. Ei ollut kerinnyt hakemaan yksinäistä höyhentä, vaan oli napannut hautovan tiiran siivestä nokkaansa ja tuonut sen vapaalla kyydillä Jauritunturille. Tiira oli kyllä toisella siivellä vastaan räpistellyt ja tehnyt lentäjälle kiusaa. Päästyään pintehestä lapintiira kirkasi kiukuissaan, hypähti lentoon pudottaen samalla valkean läjän karhun naamalle. Eläimet eivät oikein tienneet hurratako albatrossille tai nauraa lapintiiran kujeelle. Kolmantena tuli perille salangani, neljäntenä nuolihaukka ja sitten palasi niitä rykelmissä, jonka tähden ei saatu selvää niiden saapumisjärjestyksestä. Karhu jakoi jalomielisesti muuttolinnuista tulevan kunnian jalopeuran kanssa. — Eläköön Eurooppa ja Afrikka! mylvivät norsut. Pökkäyskilpailut. Pituuslennon jälkeen eläimet kerääntyivät tasoitetun aukean ympärille pökkäyskilpailuja katsomaan. Niihin kisoihin ilmoittautui vain lampaan- ja vuohensukuisia eläimiä, sellaisia lujakalloisia, joiden haarattomat, ontot sarvet ovat taapäin kääntyneet. Kettu järjesti kilpailijat kahteen riviin, vastakkain ja noin neljän metrin päähän toisistaan. Joukossa nähtiin meidän kaikkien hyvä tuttu jäärämme, jonka sarvista joskus saa aikamoisen muksauksen; siellä oli myös hoikkasarvinen vuohipukki, vahvasarvinen vuorivuohi, aasialainen Marco-Polon lammas ja useita muita pökkäysmestareita. Kaksi aina kerrallaan sai koetella voimiaan. Ensimmäisenä parina olivat lammas ja vuohi. Kilpailujen ylituomarit kiipesivät kunniaistuimelleen. Karhu antoi merkin. Kuului kova lasaus aivan kuin kahta lautaa olisi yhteen lyöty, ja sen jälkeen kuului kuin tahdissa jymäys toisensa perästä, kun jäärä ja vuohi vuoroin perääntyivät, vuoroin iskivät otsaluunsa ja sarvensa vastakkain, niin että molempien silmissä taivaan tähdet leiskahtelivat, mutta kumpikaan ei antanut perään. — Hei, hei, hei! huusivat eläimet innoissaan. Jäärä kokosi kaikki voimansa viimeiseen iskuun — — —. Yhä vimmatummin puskivat eläimet. Katselijoista näytti siltä, että molemmat alkoivat tyrmistyä ja vuohen toinen silmä muurautui melkein kiinni. Silloin tuli ratkaisu. Jäärä kokosi kaikki voimansa viimeiseen iskuun ja antoi vastustajalleen sellaisen täräyksen, että vuohen toinen sarvi muljahti irti ja sen alta paljastui verinen tolho eli verisarvi. Vuohiparka lysähti aivan pyörtyneenä kentälle. — Jäärä voitti, ilmoitti karhu. — Vuohi on, kuten amerikkalainen sanoo, "knock out", lisäsi harmaakarhu. Vuohi kannettiin syrjään. Jonkun ajan perästä se virkosi pyörtymyksestään ja kysyi ketulta: — Voitinko minä? Salaneuvos kettu painoi päänsä alas, kohteliaasti tekeytyi pää kallellaan osaaottavan näköiseksi siinä määrin kuin naamansa salli ja sitten pudisti päätänsä. Häpeissään meni vuohi eläinlaumaan varoen arkaa verisarveaan kolahduksilta. Toisena parina vuorivuohi ja Marco Polon lammas alkoivat koettaa kallojaan. Viimemainittu, Keski-Aasian vuorimaiden kasvatti, oli hirvittävän suurisarvinen ja antoi vastustajalleen heti ensi iskulla sellaisen täräyksen, että vuorivuohi päätään ravistellen poistui näyttämöltä. — Aasia voitti! kiljui tiikeri silmät säihkyen ja niin vimmatusti, että vuoret kaikuivat. Kun muut kilpailijat katsoivat parhaaksi poistua näyttämöltä peläten tuon aasialaisen oinaan hirmuisia iskuja, asetti kettu molemmat voittajat vastakkain. Jäärä ja Marco Polon lammas katselivat toisiaan kyräten, sillä he tiesivät ratkaisevan hetken lähenevän, jolloin Aasian ja Euroopan maine on kysymyksessä. — Muista, jäärä, että olet Euroopassa kasvanut! huusi karhu. Karhu vihelsi merkiksi, että saavat alkaa koetuksen. Kuului loksahdus, toinen, kolmas... säännöllisin väliajoin. Kumpikaan ei antanut perään. Silmä kovana, sarvet tanassa ja vihankiukussa maailman parhaat pökkääjät iskivät siinä yhteen, kunnes jäärä sai niin kovan iskun silmäänsä, että pyörtyi kentälle. — "Knock out!" huusi harmaakarhu. — Aasia voitti! totesi karhu. Mutta tiikeri ja muut Aasian eläimet nostivat vuorostaan niin kovan metelin, että pauhina kuului monen peninkulman päähän; sellaista ei kuulla edes ihmisolympialaisissakaan. Se häiritsi tulosten kuuluuttamista, ja sentähden salaneuvos järjesti kiireen vilkkaa seuraavan kilpailun. Puskusilla. Lampaiden ja vuohien voimannäytteet olivat kuitenkin lasten leikkiä siihen verrattuna, mitä ohjelmassa seurasi. Sen jälkeen kävivät nimittäin piisonihärät, visentit, Kapinpuhvelit, sonnit ja hirvet koettelemaan niskalihaksiensa jäykkyyttä ja sarviensa terävyyttä. Tuskin olivat pökkääjät päässeet sivulle siirtymään, kun ketun kehoituksesta karhu jo kuulutti: — Puskijat heti kentälle! Mainitut suuret sarvipäänisäkkäät astuivat piirin keskelle asettuen vastakkain seuraavassa järjestyksessä: piisoni — visentti ja sonni — Kapinpuhveli. Hirvi jäi odottamaan, koska peura ja muutkaan hirvet eivät uskaltaneet tulla sen kanssa puskusille. Harmaakarhu esitteli: — Piisoni, rannattomien preerioiden valtias, ei ole ennen puskusilla löytänyt vertaistaan, lukuunottamatta junan veturia, jonka kanssa se myös on koetellut voimiaan. Huonosti on käynyt sonnille, joka on uskaltanut käydä sen kanssa kamppailuun, huonosti myös metsästäjälle, jonka luoti ei ole piisonia heti tappanut. Katselkaa sen vahvaa eturuumista, jäykkää niskaa, teräviä ja koukkuisia sarvia. Kuka uskaltaa käydä sen kanssa puskusille? — Visentti uskaltaa, huusi karhu. — Eurooppa on myös kasvattanut lujaniskaisia eläimiä. Visentti eli ennen Liettuan metsissä ja Kaukasian vuoristoissa, mutta nyt sitä on vain vähän jäljellä. Karhu löi etukäpälänsä yhteen ilmoittaen siten, että ensimmäinen pari saa yrittää. Mutta härät eivät hätäilleet. Luontoaan kiihdyttääkseen mörisivät ne paikoillaan, nuuhkivat maata ja kuopivat jaloillaan sammalia, niin että ne tuiskuna pölisivät eläinten ympärillä. Silmät muljahtelivat ilkeästi, ja valkea vaahto pursusi suusta, kun ne hitaasti ja kyräten lähenivät toisiaan ja sopivan matkan päähän päästyään sarvet tanassa iskivät yhteen. Sarvet ristissä ja otsakamarat vastakkain seisoivat molemmat eläimet työntäen toisiaan taapäin, niin että jokainen lihas oli jännittyneenä kuin kanteleen kieli, vaikka eivät suinkaan kaikki huomanneet, minkälaiset voimapanokset tuolloin olivat pelissä. Visentin pää muljahti sivulle; sitä tilannetta käytti piisoni hyväkseen iskien sarvensa vastustajansa rintapäähän. Vaikka visentti painaa puolisen tonnia, nosti piisoni vastustajansa puoleksi ilmaan ja hieroi käyriä sarviaan yhä taaemma sen rinnuksiin. Samalla täytyi visentin perääntyä voittoisan hyökkääjän edessä. Hyvää onneaan se sai kiittää, että äkillisellä hyppäyksellä pääsi vapaaksi ja että kerkisi laukata syrjään, kun piisoni uudisti rajun hyökkäyksensä. Eläimet olivat jännittyneinä seuranneet ottelua, mutta sen päätyttyä ne huusivat, vihelsivät ja luikkasivat kuin hullut. Harmaankarhun riemulla ei ollut rajoja. Se tanssi kahdella jalalla ja huusi: — Pohjois-Amerikka voitti, voitti, voitti — — — Kun korvia särkevä melu oli vähän heikennyt, antoi karhu merkin uudelle parille. Härkä ja Kapinpuhveli kävivät silloin kilpasille. — Seis! kiljasi leijona. Täällä on ollut tapana esitellä kilpailijat arvoisalle yleisölle; ei kai tämänkään parin suhteen poiketa käytännöstä. — Esittele omasi, minä omani, sanoi karhu. — Kapinpuhveli elää Etelä-Afrikan ruohosavanneilla ja metsiköissä suurina laumoina. Se on pahasisuinen ja vahva eläin. Moni mustaihoinen neekeri ja valkoinenkin metsästäjä on sen sarvissa saanut heittää henkensä. Ja tunnustaa täytyy, että me leijonatkin kernaammin kierrämme sitä kuin käymme sen kanssa kamppailuun. — Tämä sonni, vaikka onkin kasvanut ihmisen navetassa, ei ole kooltaan ja voimiltaan maatiaismullikoiden kaltainen, niiden, joiden lihalla minä välistä herkuttelen, sanoi karhu. — Tämä on oikea ayrshiresonni, joka on vasikkana tuotu Suomeen Skotlannista. Aika jukuripää se on ja teräväsarvinen. Koetelkoon nyt voimiaan villin puhvelin kanssa. Karhu viittasi käpälällään. Sonni alkoi möristä ja kuopia maata, mutta rajupäinen Kapinpuhveli ei välittänyt mitään niistä valmisteluista, vaan syöksyi koko voimallaan vastustajaansa kohti iskien sarvensa sonnin lapaan. Tämä sydämystyi moisesta menettelystä ja sysäsi sivuiskulla sarvensa puhvelin lapaan. Kumpikin koetti sarvillaan viiltää toisen lapalihaksia ja niitä tavoitellen joutuivat taistelijat paikallaan pyörimään kuin pyörremyrsky. Se oli töminää, jota satojen eläinten huudot säestivät. — Afrikka vai Eurooppa? kuului susi ulvovan väliin. Kapinpuhveli oli voimakkaampi ja rajumpi. Se iski sonnin kylkeen niin syviä haavoja, että verenvuodon heikentämänä sen täytyi keskeyttää ja antaa voitto puhvelille. Silloin leijona kiljui äänensä käheäksi, ja norsut äänekkäin toitotuksin kehuivat Kapinpuhvelin urotyötä. Hirvi huomasi vasta viimehetkessä, että sen sarvet olivat vielä pehmeät ja keskenkasvuiset, eivätkä vielä sopineet taisteluun. Sen tähden oli hirven luovuttava koko yrityksestä. Mutta kahden voittajan välillä oli vielä ratkaistava, kumpi on väkevämpi, piisoniko vai Kapinpuhveli. Kun karhu käski niiden ratkaista välinsä, kävi humaus eläinten parvessa ja arveluita kuului puoleen ja toiseen. Harmaakarhu ja leijona olivat niin hermostuneina, että hyppäsivät alas kunniaistuimeltaan muiden eläinten sekaan ollakseen lähellä kilpailijoita. Kapinpuhveli oli pitkän elämänsä aikana oppinut sen, että usein on parempi itse hyökätä vihollista vastaan kuin odottaa sen hyökkäystä. Sitä tapaa se nytkin käytti. Häntä suorana ja sarvet ojona se laukkasi piisonia kohti aikoen sen lävistää terävillä aseillaan. Mutta ensikerran eläessään lienee puhveli niin perinpohjin pettynyt. Heti ensi hyökkäyksellä tarttuivat sen sarvet käyriin piisonin sarviin niin lujasti, etteivät mitenkään päässeet irti. Pahinta oli, että piisoni, joka oli vahvempi, alkoi tanssittaa puhvelia aivan armottomasti; se vuoroon peräytti takaperin, vuoroon veti eteenpäin, välistä väänsi oikealle, välistä vasemmalle, toisinaan se nosti päätä ylös, toisinaan painoi maata kohti, miten milloinkin halusi. Möyryten ja häntäänsä leiskuttaen koetti Kapinpuhveli seisauttaa sitä hoijakkaa, mutta turhaan; preerioiden valtias tanssitti sitä mielensä mukaan. Harmaakarhu nauroi sille makeasti, mutta jalopeura huitoi vihaisesti häntäänsä. Viimein Kapinpuhveli väsyi peräti ja lysähti maahan. Sen kiukku oli talttunut ja puhkuttaen, kieli ulkona se makasi voittajansa edessä, joka ei myöskään voinut voitostaan iloita, sillä sarvet olivat tarttuneet lujaan. Aina viisas salaneuvos kettu, mielevä Mikko Repolainen pelasti neuvokkuudellaan tämänkin tilanteen. Se kutsui avuksi kaksi norsua, jotka syöksyhampaillaan väänsivät sarvia yksi yhtäälle toinen toisaalle. Ja pian puhvelin sarvet nuljahtivat erilleen piisonin sarvista. Silloin vasta amerikkalaiset nostivat aito intiaanikarjunnan, säestäjinään mölyapinat, jotka sanoivat olevansa voittajan kanssa saman mantereen asukkaita. Piisoni oli päivänsankari ja amerikkalaisten ylpeys. Juhlat Tapiolassa. Iltapäivällä ei enää kilpailtu, sillä Mielikki metsän emäntä ja ukko Tapio olivat kutsuneet eläimet yhteiseen illanviettoon Tapion linnaan, jonka monitorninen harja näkyi Jauritunturille. Kun puskemiskilpailu oli päättynyt, kuului tunturilla niin sorea soitto, että kaikki eläimet, itse kuninkaatkin heristelivät korviaan ja katselivat ympärilleen saadakseen selville, mistä se kuului. Kukaan ei osannut aavistaakaan, että Tapiolan ihanat immet, metsän kautokenkäiset keijukaiset olivat kätkeytyneet kivien taa ja siellä simapilliään soittelivat herättääkseen huomiota. Silloin kuin kaikki oli pelkkänä korvana, nousi Nyyrikki, Tapion poika, suuren kiven päälle puhumaan näin: — Tapio, minun isäni ja Mielikki, minun äitini, ovat monta päivää valmistaneet juhlia teitä varten. He tahtoisivat kerran nähdä kaikkien maanosien eläimiä luonaan ja kestitä vierainaan. Tulkaa siis heidän luokseen täksi illaksi. — Me tulemme kaikin, huusivat eläimet kuorossa. Ei näet kukaan tahtonut olla pahoissa väleissä metsänhaltiain kanssa, joilla oli suuri vaikutusvalta eläinten kohtaloihin, vaikka niillä olikin oma kuninkaansa. Oli myöskin paras aika yhteisten juhlien pitämiseksi, koska vielä oli ratkaisematta, kuka oli eläinten kuningas; sehän aiottiin ratkaista painimalla vasta seuraavana päivänä. Suurena olympialaiskulkueena vaelsivat eläimet kuninkaiden johtamina Tapion linnalle, ei juhlallisen hiljaisena hautajaissaattueena, vaan iloisesti keskustellen, nauraen ja laulaen. Sini- ja punarintasatakielet, laulurastaat, leivoset, peipposet ja uunilinnut livertelivät parhaan taitonsa mukaan; käet kukkuivat ja väliin kurjet luikauttelivat. Mutta harakat, varikset, korpit ja räkättirastaat saivat pitää koreasti suunsa kiinni. Sellaista kulkuetta ei sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana oltu Lapin tuntureilla nähty. Entäpä itse linna? Kuinka juhlallinen se oli sinä iltana! Kultaisena katto loisti, hopeaisena ikkuna hohti, ja ilta-auringon purppurapuna loi hohdettaan syvimpäänkin soppeen. Siitä näki, että metsänhaltiat olivat mielissään ja vieraat tervetulleita. Tapio emäntänsä Mielikin ja tyttärensä Tellervon kanssa tuli portaille vieraita tervehtimään. Mielikin kasvot loistivat paljaana hymynä, ja Tapio nauraa hörähteli vanhanmiehen naurua kuninkaita tervehtiessään virkkaen: — Olipa se meille suuri kunnia, että jalopeura, tiikeri, puuma, harmaakarhu ja muut vieraiden maiden kuuluisat eläimet ilahduttavat meitä läsnäolollaan. Olkaa niinkuin kotonanne: syökää, juokaa ja levätkää. Tervehtiminen kesti kauan, niinkuin ainakin suurissa kutsuissa. Ja taisipa Mielikin kämmen heltyä kättelemisestä, Tellervon jalat kipeytyivät niijaamisesta, sillä kuka vain voi, se kättä käpsähytti; eivät kuitenkaan norsut, jotka vain kärsällään kättä koettelivat, eivätkä hevoset ja puhvelit, joilla on kovat kaviokynnet; viimemainitut vain päätään nyökäyttivät ja häntäänsä heilauttivat. Kun gorilla paiskasi leveän kämmenensä Tapion käteen ja sitä lämpimästi puristi, pääsi ukolta huuto: — Elähän kuomaseni niin kovasti purista! Kun oli ensin katseltu ja ihaeltu linnan eri huoneita ja komeroita, ja kun sinipiiat salaisesta kätköpaikastaan olivat soittaneet taikapillejään, joiden vaikutuksesta eläimet joutuivat hyvälle mielelle unohtaen kaikki riitansa, käski Nyyrikki vieraat aterialle. Kullekin eläinlajille oli hankittu mieleistään ruokaa: petoeläimille saavittain lihaa, ruohoa syöville oli varattu makeita ruohoja, oraville kuusen ja männyn käpyjä, jäniksille haavan kuorta ja apinoille astioittain metsämarjoja mesimarjoista alkaen. Kirkkaissa puroissa porisi raikasta vettä, ja ammeittain oli simaa kannettu sammalpeitteiselle pihalle janoisten juotavaksi. Eikä eläimiä tarvinnut kehoittaa syömään ja juomaan, sillä usealla oli näköä haittaava ja suolia kurniva nälkä, koska ne olivat saaneet melkein syömättä rehkiä. — Mistä olet saanut näin makeata lihaa? kysyi leijona Tapiolta syödessään. — Enhän minä itse tapa mitään eläintä, mutta taitamattomat metsästäjät haavoittavat niitä, sellaiset raanaeläimet kätken minä itselleni. Turhaan niitä metsästäjät hakevat; ne korjaan minä, kun ne kuolevat. — Käypikö ihminen usein täällä kiveliössä? — Ei hyvin usein, eikä hän täältä mitään saa silloin, kun Mielikki kerää metsän eläimet suojiinsa. Me tapionväki olemme eläinten suojelijoita. Syönnin jälkeen eläimet lepäsivät Tapiolan linnan tarjoamilla sammalvuoteilla. Käki kukkui, sadat laululinnut visertelivät linnan harjalla ja puissa merkiksi siitä, että eläinkunnassa ja Tapiolassa oli suloinen rauha ja sovinto. Pieni välikohtaus keskeytti kuitenkin eläinten unen. Gorilla oli ahminut liiaksi Lapin lakkoja, mustikoita ja mesimarjoja, ja sen vatsa alkoi arveluttavasti turpua. Ähkien ja ruumistaan käännellen se makasi sammalikossa hampaitaan kiristellen, kun poltot vatsassa yhä lisääntyivät, eikä se oudossa ympäristössä tuntenut yhtään lääkekasvia. Mutta kun hätä on suurimmallaan, on useinkin apu lähinnä. Kun gorillan vatsa oli paisunut tynnyrin kokoiseksi, tekeytyi kettu lääkäriksi. — Onko talossa nuoraa? kysyi kettu Nyyrikiltä. Olihan linnassa juurista tehtyä köyttä. Sitä kettu kiersi gorillan vatsan ympärille ainakin kaksikymmentä kierrosta, asetti sitten puukalikan yhden kierroksen alle köyden mutkaan ja alkoi kalikkaa kiertäen kiristää gorillan vatsaa kuin vannehdittavaa astiaa. Se auttoi; illansuussa oli sairas jo jokseenkin terve. Eläimet viettivät seuraavan yönkin Tapion linnassa kooten voimia seuraavan päivän kilpailuihin. Uintikilpailut Petsamonvuonossa. Seuraavana aamuna eläimet nousivat virkeinä ja iloisina pehmeiltä sammal- ja naavavuoteiltaan. Aamu oli säteilevän kirkas, tuskin poutapilven hattaraakaan taivaalla. Ilma oli lämpimämpi kuin edellisenä päivänä. Laululinnut tekivät parastaan huvittaakseen kaukaisia vieraita. Leivoset ja tunturileivoset kiirivät korkealla taivaan autereessa, josta ei niitä näkynyt, ääni vain kuului; sinirintasatakielet kilpailivat niiden kanssa metsikössä, laulurastaat ja uunilinnut Tapion linnan harjalla. — Oi, jospa aina olisi luonnossa ja eläinkunnassa näin suloinen sopu ja rauha! huokasi peipponen. — Katsokaa, miten tuolla kotka istuu kyyhkysen ja leijona lampaan vieressä. Minä luulen, ettei tämä rauha enää kauan kestä. — Nyt olisi katkottava haukoilta kynnet ja koukkuinen nokka, etteivät ne enää koskaan voisi tehdä meille pahaa, sanoi uunilintu. — Ja ilveksiltä ja näädiltä olisi leikattava kynnet ja hampaat, lisäsi orava, joka oli kapsahtanut linnan katolle tanssimaan sukulaisensa lento-oravan kanssa. Puheen keskeyttivät kurjet, jotka karhun käskystä kajauttivat ilmoille raikkaan aamutervehdyksensä kiveliön asukkaille, ja sen jälkeen mölyapinat nostivat niin kamalan karjunnan, että selkäpiitä karmi. Hännästään honganoksissa kiikkuen ja johtajansa viittauksia totellen parkuivat ne kuorossa, niin että Tapion linnan seinät tärisivät. Mölyapinat olivat ainoat tyytymättömät, koska Lapin marjat huonosti sopivat heidän ravinnokseen, ja he muistelivat alinomaa herkkupöytiään Brasilian metsissä. Karhu, harmaakarhu, jalopeura, puuma ja tiikeri tulivat Tapiolan takakamarista ulos, haukottelivat, venyttelivät jalkojaan ja köyristivät unen pois selkärangastaan. Sitten keräsi kukin johtaja karjansa ympärilleen. Kun karhu oli lyhyesti kiittänyt Tapion väkeä ystävällisestä kestityksestä, esitti leijona eläköönhuudon. — Eläköön metsänhaltia Tapio perheineen! Ei milloinkaan ennen oltu kiveliössä kuultu sellaista äänen pauhinaa, kun sadat eri eläimet yhtäaikaa kiristivät äänijänteitään. Kolttalappalainen, joka oli noin penikulman päässä järvellä kalastamassa, jätti pyydyksensä kokematta ja kiirehti kotiaan luullen maailmanlopun tulevan. Sitten eläinten monimuotoiset laumat lähtivät liikkeelle ja suuntasivat kulkunsa Petsamonvuonoa kohti, sillä yhteisen päätöksen mukaan oli kilpailtava aamupäivällä pituusuinnissa ja iltapäivällä Jauritunturilla painissa. Jääkarhu toimi oppaana, sillä kenelläkään muulla eläimellä eivät meriasiat eivätkä merenrantamaisemat olleet niin selvillä. Ei Nyyrikkikään, tuo tieto- ja taitoniekka Tapion poika viitsinyt lähteä alastomille tuntureille eikä viileään Jäämeren henkeen; Tellervo, Tapion tytär jäi niin ikään kotitanhuilleen kiveliöön. Kun oli viisi tuntia kuljettu aukeita tuntureita tai koivikkoisia laaksokuruja, välkkyi edessä suuri meri, Pohjoinen jäämeri, jylhän alastoman kalliorannan alla. Peilikirkas, auringonkilon kirjailema ulappa levisi silmänkantamattomiin, taivaanrantaan sulautuen. Etäämpänä meren selällä ei näkynyt mitään elämää, mutta rannan lähellä, Petsamovuonon suulla, valaat suihkuttelivat korkeita höyrypatsaita; siellä leijaili myös merilintuja lukemattomin laumoin, ja kaikenlaisia hylkeensukuisia eläimiä loikoili ja kieriskeli rantakallioilla. Merieläimet odottivat jännittyneinä uintikilpailua, josta valaat olivat kertoneet. Lähetit olivat meren eläimiäkin koolle kutsuneet, ja siksipä vuonossa oli semmoisiakin eläimiä, joita ei kukaan Jäämeren asukas ollut ennen nähnyt. Kun maaeläimet olivat saapuneet rannalle, päästivät merieläimet ilmoille tervehdyshuutonsa: valaat mölisivät, mursut mylvivät kuin sata vihaista härkää ja hylkeet luikkasivat kurkun täydeltä. Maaeläimet vastasivat samalla mitalla. Jääkarhu komensi merieläimet riviin rannan lähelle; ja kun maaeläimetkin olivat asettuneet aivan rantaäyräälle, piti jääkarhu seuraavan puheen. — Minä jääkenttien kuningas ja Jäämeren valtias olen kutsunut kansani koolle jaloon kilpailuun, nimittäin näyttämään näille maaeläimille miten meressä liikutaan ja näyttämään ihmisellekin, että vain merieläimet ovat oikeita uimareita. Näissä olympialaisuintikilpailuissa saatte näyttää nopeuttanne. Se on kilpailun voittaja, kuka ensin käypi täältä Heinäsaarella.. Kotkat ja kalasääsket seuratkoot ilmassa ja katsokoot, että jokainen kilpailuun ilmoittautunut käypi matkan perillä. Asettukoot siis kaikki kilpailijat tänne toiseen riviin. Merenpintaan syntyi melkoinen aallokko, kun suuret vesieläimet heilauttelivat väkeviä pyrstöjään. Vain viisi kilpailijaa asettui jääkarhun eteen, nimittäin Grönlanninvalas, pottivalas, sinivalas, mursu ja sinihai. Uteliaina katselivat maaeläimet näitä merien jättiläisiä, varsinkin valaita. Kaikilla niillä ruumiinmuoto ja raajat paljon poikkesivat maaeläinten vastaavista muodoista. Sukkulan muotoinen ruumis, lyhyet raajat, paljas tai hyvin lyhytkarvainen iho olivat niille kaikille ominaisia. — Saanen luvan esitellä kilpailijat, virkkoi jääkarhu. — Grönlanninvalas on suurin sekä maan että meren eläimistä; se vastaisi painossa kahtatuhatta ihmistä tai kahtasataa härkää; pituutta sillä on kaksikymmentäneljä metriä. Grönlanninvalas on mainio uimari. Senhän näkee jo ruumiinmuodostakin. — Taitaa puhua loruja, tuo valkea jääkarhu; eihän sillä ole edes takaraajoja, epäili tiikeri. — Eihän ihmisenkään laivoissa ole airoja, ainoastaan potkuri, mutta kovasti ne silti menevät. Onhan valaalla eviksi muuttuneet eturaajat, joilla se ohjaa kulkuaan ja viisi metriä leveä pyrstö, jolla se potkii eteenpäin nopeammin kuin ehkä mikään muu merieläin. — Toinen kilpailijoista on pottivalas, kotoisin Tyynenmeren ja Atlannin ulapoilta. Se siis paremmin kuuluisi Austraalian, Afrikan ja Etelä-Amerikan eläinten kuninkaiden alamaisiin, mutta minä olen saanut tehtäväkseni esitellä kaikki merieläimet, sillä maaeläimillä on yleensä hyvin vähän tekemistä merieläinten kanssa. — Pottivalas on lähes Grönlanninvalaan kokoinen, ainakin kaksikymmentä metriä pitkä. Se on hyvä uimari ja sukeltaja. Ihminen vainoaa sitä alinomaa kuten Grönlanninvalastakin, saadakseen kuoria sen nahkan alta vahvan ihrakerroksen ja ammentaa sen suurista pääonteloista kallista öljyä. Mutta pottivalas ei läheskään aina anna henkeään ilman taistelua. Toisinaan siinä ihminenkin häviää. — Kuningas jääkarhu, saanko luvan kertoa erään kohtauksen pottivalaan ja ihmisen välisestä taistelusta? kysyi albatrossi. — Kerro! kehoitti jääkarhu. — Seurailin kerran norjalaista valaanpyyntilaivaa. Laivan kapteeni näki kaukoputkellaan, kuinka pottivalasperhe sukelteli suoraan edessä. Laiva alkoi niitä seurata ja kun se pääsi lähelle, ammuttiin laivasta omituisella kanuunalla köyteen sidottu väkäkeihäs eli harppuuni valasemon selkään.. Silloin valaat sukelsivat syvyyteen, mutta laivasta juokseva nuora merkitsi sitä, että keihäs oli lujasti kiinni valaan selässä. Jonkun ajan perästä täytyi valaiden nousta hengittämään meren pinnalle. Sitä odotellessa laivasta laskettiin vene mereen, ja kaksi miestä oli siinä keihäät ojossa valmiina antamaan valaalle surmaniskun. Mutta kuinkas kävi? Kiukustunut ja haavoittunut eläin puraisi veneen mäsäksi, ja miehet hukkuivat. Harppuunista valas ei kuitenkaan päässyt irti, vaikka toinen valas auttaakseen toveriaan puski turvallaan laivan kylkeen niin kovasti, että siihen tuli paha vuoto. Hetkistä myöhemmin, kun lentelin laivan ympärillä, näin kuinka muutamat laivamiehet tappoivat väsyneen valaan ja kuinka he kappaleiksi silvottuna nostivat sen laivaansa. — Ihminen on pahin pedoista! huudahti hirvi. — Niin on, todistivat toiset eläimet. — Kolmas kilpailija on sinivalas. Se on täällä Jäämerellä kotonaan, sillä täällä se on syntynyt ja kasvanut. Se on nykyisin maailman, pisin eläin, noin kolmenkymmenen metrin mittainen, mutta painossa se ei voita Grönlanninvalasta. Suiposta, sukkulamaisesta muodosta päättäen pitäisi sinivalaan tulla uinnissa maailmanmestariksi. Saa nähdä, miten käy? — Neljäs on — — — Nyt vasta jääkarhu huomasi, että kilpailijain riviin oli tullut kömpelöruumiinen ja hidas eläin, mursu, sentähden lause keskeytyi. — Mitä sinä, mursu, ajattelet, kun tulet muka kilpailemaan nopeusuinnissa. Sinähän olet kuokkamies, merenpohjan tonkija, etkä ennätysmies. Kilpauinti on toista kuin jäälautoilla auringonpaisteessa makaileminen. — Mies on hävinnytkin, sanoi mursu. — Minä edustan hylkeitä. Jääkarhu ei viitsinyt kinastella, vaan antoi kilpailla tuon tuhatviisisataa kiloa painavan köntyksen, jolla on kaksi suurta torahammasta yläleuassa, eikä ole siis ulkomuodoltaankaan pikauimarin näköinen. — Viides ja viimeinen on sinihai, kotoisin lämpimistä meristä. Sitä sanotaan myös ihmishaiksi, koska se mielellään parvissa seuraa laivoja ja haukkaa suuhunsa ihmisiäkin, jos he sattuvat mereen putoamaan tai menevät uhkarohkeasti uimaan liian kauas rannasta. Suikea muoto ja joustava, vahva pyrstö osoittavat, että se on vesieläimistä nopeimpia. — Anna jo lähtömerkki niille "kaloillesi", kiljui tiikeri, jota kylmä Jäämeren ilma oli alkanut värisyttää. — Etkö, hölmö, vielä tiedä, että ainoastaan sinihai on kala, valaat ja mursu ovat lämminverisiä, eläviä poikasia synnyttäviä nisäkkäitä, oikaisi jääkarhu. Kun kaikki kilpailijat olivat rivissä valmiina, löi jääkarhu kämmeniään yhteen lähtömerkiksi, ja samassa porhalsivat uimarit matkaan. Kuin sotalaivojen suikeat torpeedot ne lähtivät halkomaan merta: ensin pintaa pitkin, niin että vesi edessä vaahtosi, ja valtavat sivuaallot levisivät kunkin kyljistä saattaen tyynen merenpinnan karehtimaan, etäämpänä painuen syvemmälle näkymättömiin. Pitkien väliaikojen perästä nousivat valaat ja mursu huokaisemaan ilmaa, ja silloin vahva vesihöyrysuihku kohosi ilmaan. Rannalla maaeläinten keskuudessa syntyi levotonta liikehtimistä, sillä karhu muisti, että eihän siellä Heinäsaarilla ole ketään, kuka panisi merkille, käyvätkö kaikki perillä. Jääkarhukin hätääntyi sitä kuullessaan, mutta Mikko Repolaisen taas pelasti tottumattoman kilpailunjärjestäjän pahasta pälkähästä. — Lokit lentäkööt heti Heinäsaarille, istukoot rantakalliolla niin kauan, että kaikki viisi kilpailijaa käyvät näyttäytymässä saaren rannalla ja tulkoot sitten suoraan tänne. — Menkää, menkää, lokit! kiirehti jääkarhu. Kirkuen lähtivät lokit, tiirat ja raiskat lentää lekuttelemaan albatrossin johdolla samaan suuntaan kuin uimarit olivat menneet. Mutta rannalla ja vuonon perällä meressä odottavat eläimet ihmetellen katselivat toisiaan. Merieläimet ihmettelivät maaeläinten rumaa ja lyhyen löntterömäistä ruumista, pitkiä raajoja ja karvapeitettä. Enimmän oli ihmettelemistä valkealaikkuisella Grönlanninhylkeellä, joka oli syntynyt pohjoisnavan yli leviävän jääkentän reunalla. Kukapa siellä olisi nähnyt maaeläimiä, jossa oli vain jäätä ja merta. Toiset merien asukkaat näyttelivät "maanmoukille" konstejaan ja voimistelutemppujaan ajankuluksi. Mustan- ja valkeankirjavat, noin viiden metrin pituiset miekkavalaat kimmahtelivat ilmaan kuin salakat kuturannalla, ja silloin maiskahti vesi kuin laudalla olisi sitä lyöty. Mutta mahtavimman aallon nosti kuitenkin suuri uurteisvalas, posauttaessaan vettä leveällä pyrstöllään. Kalaa kaikennäköistä parveili rantavesillä rauhallisesti uiden ja hopeisia kylkiään välkähytellen. Siinä merilohen venkaleita, turskia, sillejä, suurisilmäisiä meriahvenia, vihaisia merikissoja, latteamuotoisia paltaita sekä maariankaloja, villakuoreita ja — minkä nimellisiä lienevät oudommat olleetkaan. Vesilinnut olivat kerääntyneet tiheiksi parviksi. Oli haahkoja, merimetsoja, meriteeriä, koisoja, hanhia ja joutsenia; oli alleja, jotka vuoronperään hokivat "a, a, aalli, a, a, aalli", oli myöskin kyömynokkaisia lunneja ja piikkinokkaisia kiisloja eri parvina. — Katsopa veliseni, mikä on tuo valkea pilvi, tuolla vuonon suulla? sanoi maakarhu jääkarhulle — se väliin nousee ja väliin laskee lähelle merenpintaa, toisinaan se laajenee, toisinaan kapenee ja minä olen kuulevinani siitä melua. — Jo tulevat! huudahti jääkarhu, jolla on kauas kantavat silmät. — Lokkiparvi seuraa ilmassa etumaisen kohdalla. Eikä kauan tarvinnut katselijain odottaa, ennenkuin sinivalas tulla porhalsi maaliin nostattaen jälkeensä korkeat aallot. Aivan sen vanavedessä tuli Grönlanninvalas ja hiukan jäljempänä pottivalas ja sinihai, mutta mursua ei vielä näkynyt eikä kuulunut. Eläköönhuudot, valtavammat Imatran pauhinaa tärisyttivät ilmaa. Äänen pauhina ja meteli oli niin voimakas, että pienemmiltä eläimiltä korvat menivät lukkoon. Ja ken olisi innostukseltaan voinut panna merkille, hän olisi kyllä huomannut, että merieläimet eivät paljoa äänen voimassa jääneet jälkeen maaeläimistä. Suuriäänisimmät niistä olivat mursut, nuo "jäämeren mölyapinat", jotka mylvivät vallan kamalasti, kun heidän kotiseutujensa kasvatit veivät voiton. Karhu alkoi juuri pitämään kiitospuhetta nopeille meren jättiläisille, kun eläimet yllätti ihmeellinen näky. Vuonon keskelle nousi merenpohjasta suuri punakattoinen, lasista tehty linna, suurempi kuin Olavin linna, ja muodoiltaan vielä kauniimpi. Sen ympärillä sateenkaaren värit loistivat utuisessa ilmassa. Ja linnan portaille astui vedenhaltija, itse Ahti puolisonsa Vellamon keralla. Tulivatpa linnasta myöskin vaaleapukuiset vedenneitoset ja istuivat alimmille portaille sitomaan seppeleitä vihreistä merilevistä. Kun ne olivat valmiit, otti Ahti taikakanteleen poikkipuolin polvilleen ja soitteli niin ihanasti, että kaikki eläimet henkeään pidättäen kuuntelivat. Kun hän lopetti soittonsa, kutsui hän kaikkia meren eläimiä luokseen linnansa edustalle katsomaan, kuinka voittajat seppelöidään. Heti tyhjenikin vuonon perä, kun kaikki vesieläimet kilvan riensivät kristallilinnalle asettuen siellä kauniiseen kaareen. Jääkarhukin ui sinne muiden mukana ja asettui Ahdin jalkojen juureen kuin uskollinen koira. Rannalle ei näkynyt, miten voittajat seppelöitiin, sillä heti merieläinten lähdettyä sakea sumu täytti vuonon perän. Se pakotti maaeläimet heti paluumatkalle; ja kiirekin alkoi jo olla, koska vielä viimeinen ja tärkein ohjelmannumero, paini, oli suorittamatta. Kun Suomen karhu voitti painimestaruuden ja tuli eläintenkuninkaaksi. Jauritunturille palattuaan eläimet lepäsivät hetkisen auringonpuoleisilla rinteillä aivastellen sieraimistaan pois Jäämeren kylmänkostean ilman vaikutuksia. Pahin nuha oli tullut orangille, tuolle Borneossa, päiväntasaajan kohdalla kasvaneelle metsäeläimelle, joka oli hartaasti odottanut painia antaakseen Afrikan gorillalle "päihin". Sen täytyi nyt kuumeen tähden luopua kilpailusta. Ei ollut leijonakaan aivan terve, mutta sillä kova sisu voitti sairauden. Eläimet olivat hiukan levottomia tulevasta ratkaisusta. Salavihkaa kuiskailtiin ja ennusteltiin, kuka tuli suoriutumaan painissa Voittajana. Orava oli varma siitä, että karhu voittaa mutta jänis epäillen pudisteli pitkiä korviaan. Norsut olivat niin varmoja leijonansa voitosta, että olisivat lyöneet sen puolesta kuinka suuren vedon hyvänsä. Piisoni taas oli harmaankarhun voitosta varsin vakuutettu. Mutta kukaan ei uskaltanut lujasti, kaikkien kuullen lausua arvostelujaan. Mikko Repolainen nykäsi karhua karvoista pyytäen tulemaan vähän syrjemmälle. — Kuulehan, kuomaseni, kun nyt lähestyy ratkaiseva hetki, jolloin Euroopan ja Suomen maine on kysymyksessä, niin nämä loppukilpailut olisivat viisaasti järjestettävät, puheli kettu. — Kun sinä olet näiden kilpailujen järjestäjänä, niin anna muiden maanosien kuninkaiden ensin keskenään kilpailla ja väsyttää toisensa ja käy sitten sinä viimeisen voittajan kanssa kamppailemaan. — Se on viisas neuvo, minä seuraan sitä tarkalleen, sanoi karhu ketulle silmää iskien. Kun kurjet olivat huutaa helähyttäneet tavanmukaisen alkajaishuutonsa, nousi karhu kahdella jalalla kivelle lausuen: — Arvoisat olympialaiskisojen osanottajat! Viimeinen kilpailu on käsissä. Nyt käyvät kuninkaat keskenään kilpailemaan painissa, suomalaisessa sylipainissa. Kuka siinä voittaa, hän olkoon kaikkien maanosien eläintenkuningas. — Hän olkoon kaikkien maiden eläintenkuningas, kertasi eläinten kuoro. Karhu kuulutti edelleen: — Kilpailujärjestys on seuraava: Ensin painivat parina leijona ja gorilla, joka välttämättömästi haluaa olla voimamiesten joukossa, toisena parina harmaakarhu ja tiikeri; näiden kilpailujen voittajat ratkaisevat sitten välinsä, sekä voittaja käy viimein minun kanssani otteluun voiton seppeleestä. — Hyväksytäänkö ehdotus? — Hyväksytään, hyväksytään! huusivat eläimet. Katsojat kerääntyivät raivatun kentän ympärille, suuremmat lähemmäksi, pienemmät taakse, mutta osa pikkueläimistä kapusi isompien selkään ikäänkuin olisivat olleet ratsumiehiä. Niinpä ahma istui kaikessa rauhassa hirven selässä, orava ilveksen, kärppä karhun ja apinat norsujen "lautasilla". — Ensimmäinen pari esiin! huusi karhu. Gorilla ja leijona lähestyivät toisiaan varovin, hitain askelin, kumpikin vastustajaansa epäluuloisesti kyräten. Gorilla käveli kahdella jalalla melkein suorana lyöden silloin tällöin hirmuisilla nyrkeillään rintaansa ikäänkuin se olisi ollut rumpu; leijona hiipi matalana ja pitkänä kuin kissa vaaniessaan. Sen silmät iskivät tulta, mutta jonkunmoista epävarmuutta oli kuitenkin liikkeissä, mikä lienee johtunut siitä, että leijona ja gorilla kotimaassaan karttavat toisiaan. Lähelle päästyään leijona kapsahti takajaloilleen ja kiersi käpälänsä gorillan lanteiden ympäri; samoin gorilla kiersi pitkät eturaajansa leijonan ympäri. Leijona on luonteeltaan tulinen, silloin kuin tosi on edessä. Vallan vimmatusti se reuhtoi gorillaa puoleen ja toiseen kiljaisten välistä sen korvaan. Taisipa painin tuoksinassa sen kynnetkin painautua liian syvälle vastustajan selkälihaksiin, koska gorilla irvisti pahasti, murahti vihaisesti ja puristi sitten petoa niin kovasti, että leijonan silmät pullistuivat ja hengitys oli salpautua. — Kas niin, gorilla! Näytä sille ryövärille, että et ole linnunluista ja sammakon kudusta kokoonpantu, huusi leopardi, jolla oli leijonalle vanhaa kaunaa. Gorilla koetti keikauttaa leijonaa taapäin, mutta ei saanut kumoon. Päinvastoin ote siinä löyhtyi ja leijona sai paremman asennon. Seuraavassa tuokiossa leijona tanssitti vastustajaa niin armottomasti ja pitkään, että apinan jalat väsyivät ja se keikahti kumoon aivan selälleen leijonan alle. — Eläköön leijona! huusivat eläimet. Harjaansa pudistellen ja mahtavin askelin käveli voittaja kunniaistuimelle. — Toinen pari esiin, kuulutti karhu. Tiikeri ja harmaakarhu astuivat ympyrään. Vaikka tiikeri Intian viidakoissa ja harmaakarhu Pohjois-Amerikan metsissä ovat kruunaamattomia itsevaltiaita ja tekevät mitä tahtovat, tuntui niistä kummastakin oudolta käydä otteluun, kun ei tuntenut vastustajan voimia. Varovasti nekin lähestyivät toisiaan, mutta tiikerin raju luonto heräsi, kun se näki vastustajansa kiukkuisen katseen. Pitkällä loikkauksella se hyppäsi harmaankarhun eteen, kiersi käpälänsä sen vahvan ruumiin ympäri ja koetti kaikin voimin keikauttaa otson kumoon, mutta pahaksi onneksi luiskahti jalka kiveltä, ja tiikeri lankesi omaan heittoonsa. Harmaankarhun voitto oli näin ollen liian helppo. Pohjois-Amerikan eläimet huusivat äänensä sorruksiin. Karhu ei antanut aikaa levähdykseen, vaan komensi heti voittajat matolle. Silloin leijona ja harmaakarhu kävivät käsirysyyn. Leijona koetti aluksi vanhaa temppuaan, nimittäin vastustajansa väsyttämistä. Se väänsi vuoroon sivulle, vuoroon koetti nostaa ilmaan, mutta harmaakarhu oli kuin maahan iskeytynyt tervasjuurikka. — Näytä sille amerikkalaiselle, että olet Afrikasta kotoisin, mylvi Kapinpuhveli; — näytä, että yksin sinä olet oikea eläinten kuningas. Mutta toisin kävi. Harmaakarhu sai vastustajastaan hyvän otteen ja löi leijonan maahan, niin että tanner tömähti. Eläimet eivät uskaltaneet iloita entisen eläintenkuninkaan häviölle. Amerikan eläimet vain jonkunverran hurrasivat. Vihaisesti häntäänsä punoen ja häpeissään meni leijona norsulaumaan katsahtamatta ympärilleen. — Meidän välimme on vielä ratkaisematta, huusi karhu voittajalle. Suomatta hengähdysaikaa tarttui otso samassa harrnaankarhun vyötäisille ja hyökkäsi rajusti eteenpäin; sitä ei harmaakarhu voinut kestää, vaan kellahti kumoon muutamassa sekunnissa. Euroopan eläimet nostivat hirveän intiaanikarjunnan. — Eläköön karhu, eläinten kuningas! kuului joka taholta. Mutta tiikeri, leijona, harmaakarhu, puuma ja dingo eivät tahtoneet kauan olla pörrökarvaisen pohjolan karhun hallittavina, vaan kokosivat laumansa ja lähtivät paluumatkalle tyytymättöminä koko olympialaisiin kisoihin ja varsinkin karhun edesottamisiin. Eikä sen koommin ole pidetty eläinten olympialaisia. Vain ihmiset niitä viettävät. KAKSI JÄTTILÄISTÄ Vaari, kerroppa minulle jännittävä satu! Tämän pyynnön tein taas eräänä tuiskuisena talvi-iltana, kun olin jo läksyni lukenut enkä tiennyt, miten saisin ajan nopeimmin kulumaan. Saman pyynnön olin hänelle tehnyt satoja kertoja ennen milloin paremmalla, milloin huonommalla tuloksella. Ja minä olin vähitellen kehittynyt huomaamaan, koska ukko oli kertomatuulella, koska hän herkimmin aukaisi satulippaansa, josta loppumattomat tarujen langat juoksivat?- ainakin meidän lasten mielestä loppumattomat, sillä meillä oli se käsitys, että vaari olisi voinut hyvin päästä sadunkertojaksi itse Harun-ar-Rashidin hoviin, jos siihen aikaan olisi elänyt. Vaari oli juuri nuottaa kutomassa takkavalkean loisteessa. Hän kiinnitti kävyn kudokseensa, otti lankavyyhdin verkkopöydän laatikosta ja virkahti hymyillen: — Jos tulet vyyhteä pitämään, niin olkoon menneeksi. Istahdamme vain satuvenhoon ja viilettelemme ensin vaikkapa Hiipinätunturille; sieltä nyt alkavat tarujen langat juosta kilvan tämän kerittävän rihman kanssa. — Missä on Hiipinä? — Kuollan niemimaalla, Imandra-järven itäpuolella. Se on kohtalaisen salamyhkäinen satujen vuori, jota he kunnioittavat ja kammoavat. Poropaimen ei mielellään jää yksin sen liepeille ja sivuuttaessaan tuon mahtavan, kesälläkin lumilakisen tunturin, tekee hän ristinmerkin. Ja Imandraa porolla ajellessaan, varsinkin pimeällä, katsahtelee hän huolestuneena aavemaista tunturia ikäänkuin odottaen sieltä jonkun tulevan. — Miksikä he sitä pelkäävät? — Syynä lienee eräs tarina vanhoilta ajoilta, joka on siellä kulkenut polvesta polveen ja kodasta kotaan. Kerron sen tässä illan kuluksi: — Hiipinässä oli muinoin suuri, moniosainen luola, jonka käytävä johti erääseen syvään rotkoon; mutta muutamina syysöinä aukeni sen kattoon myös leveä rako aina tunturin laelle saakka. Sen reunalta näkyi silloin kaikki luolan osat kummallisine asukkaineen ja satumaisine rikkauksineen, mutta aamun ensimmäisten valonsäteiden langetessa tunturille sulkeutui railo, ja suuret kivilohkareet siirtyivät kuin näkymättömien käsien kuljettamina luolan suulle, niin että kulkija ei siinä nähnyt vuoren rinnettä kummempaa. Mutta kerran, kerran saatiin kuitenkin luolan salaisuus selville aivan sattumalta. Nuori poropaimen Uula Kero oli kerran Mikkelin päivän aattona vanhempiensa varoituksista huolimatta vienyt laumansa Hiipinälle. Pimeän tultua oli hän tehnyt pienen nuotiotulen koivunrisuista, kääriytynyt peskiinsä ja asettunut nukkumaan nuotion loisteeseen. Vielä kerran oli hän kohottanut päänsä kuulostamaan, mutta kun hän kuuli vain liekkien lipajamista, tunturituulen hiljaista huminaa varvikossa ja poron kellon kalkahtelua, niin kohta paimen nukkui makehinta unta, vaikk' ol' alla jätin valtakunta. Heräs' yöllä jylinään ja pauhuun, mutt' ei tullut siitä pakokauhuun, vaan hän kohta nousi kuulostamaan, onko ehkä susi tullut laumaan...? Porot polki jäkälien kukkaa, näkynyt ei ilvestä, ei hukkaa. Hiljentyi taas kaikki; tähdet paloi kirkkahasti, revontulet valoi tunturille ihmevaloansa, kuunkin sirppi siinti radaltansa. Vaiti istui loukussansa haukka... Uula: — Unta lienen nähnyt, houkka. Hän painautui uudestaan sammalvuoteelleen, mutta hetken kuluttua nousi hän taas istualleen kuiskaten: — Mitä tunnen? Täriseekö vuori, halkeileeko kallioiden kuori? Tunturissa jylisee ja jyskää. Suu nyt poikki, henget täällä ryskää. Kohinalla ukkosmyrsky tuulen pajan palkeet lietsovan ma kuulen. Ihmeissään Uula istui ja kuuli edelleen, kuinka vuoreen halkesi rako aivankuin pakkasella heikkoon jääkuoreen. Siten auenneesta railosta heijastui taivaalle kirkas valo kuin palavasta pätsistä. Silmiänsä hieroen Uula nousi ja aikoi ottaa selon siitä, mistä valo loisti. Hiljaa, tuskin kuuluvin askelin konttasi hän kuilun reunalle, jonne päästyään puheli itsekseen: — Vaiti suu ja sydän! Hiiden kuilun reunamalta katson alas, hullu! Mitä kuulen, mitä näen, siitä sanan takertavat kieleen kauhut manan. Näin hän kuiski, äyrähältä kurkki; jättiläisten mailta tiedot urkki. Jättiläisen Lumi-Lokan luola loisti kaikessa komeudessaan. Minne vain silmänsä loi, näki kullan ja hopean hohdetta, timanttien tuiketta ja selittämättömän koreita värivivahduksia. Luolan keskiosa oli' laajin ja komein; siinä oli pajan sisustus: ahjo, jossa hirmuiset palkeet hehkuttivat hiiliä puhaltaen niihin myrskyn voimalla; lattialla oli suuri rautainen alasin ja sen vieressä hirmuisen suuri vasara, lisäksi oli siellä valtavan iso valinkauha täynnä sulaa kultaa, jota jättiläinen juuri kaateli rautaisiin muotteihin. Kilisten valuivat muotista kultarahat kuin loppumattomana virtana alasimen juurelle, josta ne kannettiin sivuluolien varastoholveihin. Mutta jos työkalut olivat suuret, niin suuri oli käyttäjäkin. Jättiläinen oli ainakin keskikokoisen kirkontornin korkuinen. Hänellä oli kaksi saavinpohjan suuruista silmää, paria metriä pitkä nenä ja suu niin avara, että siitä varmaan lehmän hieho olisi luiskahtanut alas kuin muikku ihmisen kurkusta. Ja samassa mittasuhteessa olivat hänellä muutkin ruumiinosat kehittyneet. Jalkateräkin oli niin suuri, että tavallisen kokoinen mies olisi voinut jättiläisen kenkää käyttää sänkynään. Uula ihmetteli, että jättiläinen ei ollut nokinen niinkuin sepät ja metallin valajat tavallisesti, vaan hänellä oli hohtavan valkoinen iho. Päässään kantoi hän kultaista, jalokivin koristettua kruunua, saman värinen oli haarniskakin, mutta säärystimet olivat hopeanhohtoiset. Sanalla sanoen, uljas oli Lumi-Lokka kuninkaallisissa varustuksissaan. Hänen ympärillään hääri laumoittain punaviittaisia ja punahilkkaisia tonttuja, jotka pienillä koreilla kantoivat valmiit kultarahat varastoihin sekä valkoviittaisia maahisia, jotka yhtenään juoksuttivat raakaa malmia ulkoa ahjon viereen. Mutta palkeen vipuvarressa ponnisteli kuusi kalvakkaa prinssin pukuun puettua miestä. He raatoivat yhtenään kuin kaleeriorjat; hiki valui virtanaan heidän hiuksistaan ja syvälle kuoppiinsa painuneista silmistä hehkui voimaton viha, kun he välistä katsahtivat alasimen ääressä työskentelevää kiduttajaansa. Uulakin huomasi, että he eivät olleet alkuaan maanalaista väkeä, mutta miten olivat nuo prinssiparat luolaan joutuneet, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Kun Lumi-Lokka oli kaatanut kaiken sulatetun metallin muotteihin, täytti hän kohta kauhansa uudestaan malmilohkareilla ja alkoi taas ahjossa sulattaa. Silloin Uula tarkasteli muita luolan osia. Uula ei ollut aluksi huomannut, että keskiluolaa valaisivat paitsi hehkuva ahjo, myös seinustalla kultapatsaiden päihin kiinnitetyistä kupeista nousevat tulisoihdut, joita eräs pitkäpartainen, nokinaamainen tonttu hoiteli, kiipeillen milloin minkin kupin reunalle rautapuikolla hämmentämään palavaa ainetta. Keskiosaan johti pitkä holvikäytävä, jonka kohdalla ei ollut katossa rakoa vuoren päälle. Holvi oli paljon hämärämpi kuin keski-osa, sillä sitä valaisivat vain tuhannet kiiltomadot, jotka pieninä tähtinä loistivat lattialla ja seinissä. Uulan niitä ihmetellessä saapui käytävää pitkin toinen jättiläinen ajaen edellään raskaita taakkoja kantavia maahisia. Vaikka hän näytti lyhyemmältä kuin Lumi-Lokka, täytyi hänen kulkea kumarassa holvikäytävän kohdalla. Hänellä oli kädessään pitkä piiska, jolla hän huitoi nääntyneitä maahisia. Kun saattue tuli keskiluolaan kajahuttivat tontut kuorossa: — Kinkanokka tulee, terve Kinkanokka! Samassa lakkasivat kaikki muut työnsä paitsi lietsovat orjaprinssit. Lumi-Lokkakin jätti valinkauhansa hiillokselle ja suoriutui hetkeksi. — Tervetuloa eukkoseni, sanoi hän jylisevin äänin. — Oletko saanut metallia kerätyksi? — Etkö näe ukkoseni, etten tyhjänä tule, mutta enemmän ja enemmän pitäisi kuitenkin saada; se on ikuinen intohimoni. Vähän on meillä vielä kultaa kasassa. Kinkanokka oli laiha, tihrusilmäinen, terävänenäinen akankääkkänä, joka isosti muistutti noita-akkaa. Hänellä oli kuivan luisevat sormet kuin petolinnulla ja niissä oli pitkät ja käyrät kynnet. Hänen pukunsa oli kuin kerjäläisen vaatetus: risainen, likainen, paikkailtu ja monivärinen. Tuskin tiesi minkälaista vaatetta se alkujaan oli ollut. Päässä oli hänellä poronkoivista tehty lakki ja jaloissa kallokkaat. — Hänen äänensä oli kuiva kuin ruisrääkän ja ruikuttava kuin itaran ihmisen, eikä hän näyttänyt ollenkaan pitävän hiljaisuudesta. — Minusta näyttää, että täällä tuhlataan ja laiskotellaan! Mihin tämä mässäys johtaa? Tuolla prinssit, entiset kuninkaan kakarat ovat muka lietsovinaan, vaikka palkeista ei tule ilmaa enempää kuin kääpiön keuhkoista, mutta kyllä minä saan työnhalun teille, te laiskimukset. Hän kohotti ilmaan pitkän piiskansa ja sivalteli sillä kalvakoita prinssejä, joiden kädet olivat palkeen tankoon kiinni sidotut. Ruoska vingahteli ilmassa niin ilkeästi, että Uulankin selkäpiitä karmi. Sitten kääntyi eukko tonttujen puoleen ja uhkaili: — Samallaiset sivaukset saatte tekin, tontut, laiskuudestanne. Täällä on vielä varastoon kantamattomia kolikoita kasoittain, täällä on sulattamattomia malmimurusia lattia luokonaan. Mitä luulette tästä tulevan? Entäpä täällä — kynnen kokoinen leivän murunen ajelulla. Mikä tuhlaus ja mässäys! Minä näen, että te minun poissaollessani näpistelette ruokaakin. Ettekö muista, että varastoihin ei saa koskea, ennenkuin minä tulen jakamaan. Tästä saatte senkin itikat. Hän nosti hirmuisen piiskansa ilmaan, mutta samalla lankesivat kääpiöt maahan kasvoilleen kuin yhtenä miehenä ruikuttaen: — Armoa Kinkanokka, armoa! — Älä lyö noita pikku raukkoja! kielsi Lumi-Lokka. He kyllä ovat parhaansa koettaneet. Eivät he itse ole ruokavaroissa käyneet, vaan minä annoin heille ja muillekin vähän ravintoa, kun viivyit niin kauvan eukkoseni. Me söimme täällä välipalan. Minäkin nielaisin kokonaisen poron, mutten muistanut, että sillä on sarvet. Tuntuvat pistelevän vatsassani. — Olikohan se minun porojani, kuiskasi Uula kuilun reunalla. Sillävälin purkivat maahiset kantamuksiaan lattialle ahjon viereen ja siihen kasaantui aikamoinen röykkiö kiiltävää malmia. — Vai syöneet! jahkaili Kinkanokka laskien piiskansa maahan. — Ja me saamme vain nälkäisinä juosta pitkin Lapin tuntureita etsimässä vuorien aarteita. Nämäkin tuomiseni kaivoin Ivalojoen hiekkatörmistä; siellä on vieläkin kultaa. — Mutta onko kummempaa, luolan katto on taas auki (Kinkanokka killisteli railoa kohti) ja samalla vetäisi Uulakin päänsä pois kuilun reunalta, ettei noita näkisi häntä. — Täytyyhän joskus luolaa tuuleuttaa ja laskea savun haiku pois. Minä tahdon elää terveenä. — Ja tuhlata lämpöä taivaalle, lisäsi eukko yhä tirkistellen ylös ja sieraimet levällään nuuskien ilmaa. — Sieltä tuntuu tulevan ihmisen hajua, sanoi hän hetkisen kuluttua. — Enpä tiedä Hiipinällä ihmisen käyneen moneen aikaan. Nenäsi valehtelee, vaikka onkin terävä. Uulaa alkoi jo pelottaa, vaikka hän oli jo näkymättömissä kiven takana. Hän supatteli itsekseen: — Mitä teen mä? Poisko hiljaa hiivin porokarjaan; sieltä tuulen siivin kiidän kotiin, pyydän taaton mukaan, näytän hälle mit' ei ennen kukaan nähnyt ole niemimaalla Kuolan, näytän hälle jättiläisen luolan. Mutta Uulan uteliaisuus voitti hänen pelkonsa. Kaikki se, mitä hän oli nähnyt ja kuullut, veti häntä vastustamattomalla voimalla kuten kynttilän liekki kärpästä puoleensa. Ja hänen täytyi vaarasta välittämättä taas pistää päänsä kallion reunan yli kurkistelemaan. Luolassa oli sillä välin tilanne muuttunut: tontut olivat nousseet maasta ja ryhmissä seisoen odottivat he jotakin; Lumi-Lokka ja Kinkanokka näyttivät hiljaa keskustelevan, mutta orjat lietsoivat vihan vimmassa, niin että hiilet ahjosta lentelivät ympäristöön. Onnettomuudeksi irtautui Uulan kyynärpään alta kiven mukula ja putosi aivan jättiläisten eteen. Koko luolan väki kääntyi katsomaan ylös, että mikä sen kiven pudotti ja nähtyään vilaukselta ihmisen kasvot, Lumi-Lokka huusi, niin että luola tärisi: — Ihminen, ihminen! — Ihminen, kristitty ihminen, kertasi tonttujen joukko kuorossa. Lumi-Lokka nenäänsä nyrpistellen: — Nenässäni tuntuu tuore liha, rinnassani raivo, ihmisviha. Kinkanokka, kynnelläsi koukkaa tänne alas poikahoukka. Kinkanokka: — Sanoinhan mä äsken neuvon, kuoma, suljettava oisi luolan uoma. Joku kurkki äyrähällä koron, karhun haju ollut ei, ei poron. Sieraimeni äskettäin jo haisti, että siell' on oiva ihmispaisti. Silloin Uula nousi ja alkoi pimeässä juosta, mutta jalat eivät tuntuneet kannattavan; polvet vapisivat, ja niistä tuntui tarmo vuotaneen pois. Hän lankeili sileällä tunturilla ja hänestä tuntui kuin luola olisi vetänyt häntä niinkuin magneetti rautaa puoleensa. Hän oli jo kuitenkin pääsemäisillään omalle nuotiolleen, kun kuuli suhinata ilmasta ja samalla tunsi hän koukkukynsien tarttuvan peskin kaulukseen. Ja kauhukseen hän näki takanaan Kinkanokan kipenöivät silmät. Läähättäen sanoi noita hänelle: — Ken sä oot, mi äyrähältä kurkit? Mitä näit sä, sano, mitä urkit? Manalaanko ennen kuolemaasi halus on, sä pölkkypää ja aasi. Aarteheni näitkö? Koura niskaan, kuiluhun sun kohta täältä viskaan. Ja niin lensi noita kuin suuri haukka varpunen kynsissään, ja ennenkuin Uula ennätti mitään ajatellakaan, seisoi hän jo luolan pohjalla jättiläisten edessä tonttujen ja maahisten ympäröimänä. — Ken sa oot? karjui Lumi-Lokka. — Paimen olen pienen porotokan, tiennyt en ma ennen luolaa Lokan. — Kuinka uskallat tulla urkkimaan meidän luolaväen asioita? kysyi Kinkanokka. — Korkeimman suojeluksess' olen siksi pelkäämättä vuorta polen. Armoa en sulta ano, noita musta; kirousta kylvät, etkä lohdutusta. Lumi-Lokka nyrkkiään heristellen: — Mikä röyhkeys ja mikä uhma? Etkö tiedä kuka oon, sa tuhma? Uula urhoolliseksi tekeytyneenä seisoi suorana kuin tikku jättiläisen edessä ja silmiin katsoen sanoi: — Vaikka oletkin jättiläinen, voimasi ovat heikot väkevän rinnalla. Päästä minut porokarjaani, muuten peittoan selkäsi ja toimitan, että tämä koko luolasi häviää tomuksi. Valtaa sull' ei, ken ei itse anna, ken ei sua suosi, uhrit kanna. Kinkanokka kynsiään heristellen kähisi Uulalle: — Voimihisko luotat, miehen muru? Tässä aukee sulle kuolan kuru. Uulan rohkeus kasvoi hetki hetkeltä. Hän tiesi, että hätätilassa pelko vain pahentaa tilannetta ja että parempi on silloin tekeytyä urhoolliseksi. Hän karjui Kinkanokalle minkä kurkusta läksi: — Tuki suusi, taikka pilkka sattuu kohta omaan nilkkaan. Siinä silmänräpäyksessä Lumi-Lokka tarrasi Uulan takinkaulukseen ja kantoi hänet erääseen luolan sivukomeroon, jossa oli ristikoilla varustettu ovi. — Et ikinä pääse näiden seinien sisältä, sanoi jättiläinen. — Voisin sinut nyt syödä illallisekseni, mutta lietsojat alkavat jo väsyä ja tarvitsen uutta työvoimaa; siksi saat elää. — Ja onhan sinulla porokarja; siitä saan useamman illallisen, huomautti hän lopuksi. — Porokarja on isäni, siihen ei saa koskea, ja minua syytöntä suojelevat korkeammat voimat. Jättiläinen palasi ahjonsa luo. Uula käveli ensin levottomana häkissään miettien pelastuskeinoja, mutta kun niitä ei näyttänyt ilmaantuvan, alistui hän hetkeksi kohtaloonsa ja tarkasteli, mitä luolassa tapahtui. Siihen olikin hyvä tilaisuus, kun ristikkojen läpi näki selvästi luolan keskiosaan. Tämän välikohtauksen jälkeen jatkui ahjon luona työ tulisella vauhdilla. Kauha toisensa perään sulatettiin ja valettiin. Ja Kinkanokka oli kaikkialla kiirehtimässä, milloin ruoskalla, milloin uhkauksilla. Mutta puoliyön tienoilla Lumi-Lokka heitti valinkauhansa ahjolle ja samalla muutkin lakkasivat työstään. — Nyt juhlitaan tämä loppuyö, sanoi Lumi-Lokka käskevästi. Vastahakoisesti näytti Kinkanokka siihen esitykseen taipuvan, mutta antoi kuitenkin käskyn tontuille ja maahisille alkaa juhlavalmistukset. Lattialta kannettiin pois valamaton malmi ja rahat, työkalut siirrettiin erityiseen komeroon, ahjo sammutettiin ja sen sijalle asetettiin soihtuja; orjaprinssit vapautettiin raskaasta työstään ja saivat mennä koppeihinsa levähtämään. Näiden valmistusten aikana pääsi Uula keskusteluun erään orjaprinssin kanssa, jonka asunto oli aivan hänen komeronsa vieressä. Tervehdittyään valitti prinssi Uulan kovaa kohtaloa. Hänen mielestään ei Uula milloinkaan pääsisi ihmisten ilmoille, vaan häntä odottaisi ainainen orjan työ jättiläisten varastojen kartuttamiseksi. Mutta kuultuaan, että Uula oli vain uteliaisuutensa tähden luolaan joutunut, peruutti hän ennustuksensa ja sanoi Uulalla olevan eräissä tapauksissa karkaamisen mahdollisuuksia. — Jos olisit tullut tänne ahneutesi tähden niinkuin me kuusi kuninkaallista prinssiä, niin ei olisi enää paljon toiveita. Et taida tietääkään, että jättiläisillä on toinenkin nimi: Kinkanokka on oikeastaan Ahneus ja Lumi-Lokka Mammona. Eivät he ole aina täällä, vaan vaeltelevat vuoron perään ympäri maailmaa. Varsinkin heidän lähettiläänsä ovat aina matkoilla etsimässä uusia uhreja. Näitä jättiläisiä jumaloidaan siellä maan päällä, mutta me tunnemme heidät tarkemmin. — Ettekö voi neuvoa minulle mitään pelastuskeinoa? kysyi Uula. — Tiedän ainakin yhden, mutta me emme ole saaneet välineitä siihen. Niinkuin näet, ulottuu luolan katossa oleva rako meidän koppimme kohdalle, sen läpi näkyy vähän vapaata taivasta, jota emme ole, kolmeenkymmeneen vuoteen nähneet kuin muutamia kertoja tuon saman raon kautta. Näethän sieltä tähden vilkuttavan meille. Jos olisi pitkä nuora, niin voisit heittää sen silmukan kuten lasson kiinni äyrämän reunaan ja kiivetä sen avulla ulos tästä rotanluolasta. Ja sitten voisit vetää meidätkin yksitellen ylös. — Poromiehellä on aina suopunki eli lasso mukana, sanoi Uula vetäen sileän ja pitkän suopunkivyyhden peskinsä alta. Orjaprinssi ei ollut uskoa silmiään nähdessään nuoran, jota monta kymmentä vuotta oli toivonut. — Pane piiloon, pane piiloon, vielä ei ole sopiva aika. Ja Uula kätki nuoransa uudestaan peskinsä laskoksiin. Luolassa alkoi juhla. Lumi-Lokka ja Kinkanokka asettuivat keskilattialle seisomaan ja tontut maahisten kera pyörivät piirissä heidän ympärillään laulaen. Säestyksestä huolehti käytävää pitkin humiseva tuuli, joka varsinkin kultapylväikössä valittavasti, mutta hiljakseen ulvahteli. Uula kuuli tonttujen kuoron laulavan: Hei nyt, tontut, laulakaamme vuoren alla; juhlatanssit tanhutkaamme lattialla! Pyöri, pyöri piiri nopsa, kenkä kopsa! Riemun aik' ei riitä; nauttikaamme siitä. Kilvan Lumi-Lokkaa kiittäkäämme. Tontut kultalankaa kerii vuoren alla; ihmiskunnan hukka perii kaikkialla; tuskaa kiertyy kultakankaan joka lankaan. Siispä riemuitkaamme, huomenna jo saamme alkaa taaskin työn jälkeen juhlayön. Riemumme on murhe ihmiselle. Jättiläiset kertasivat kaksi viimeistä säettä käsiään hykerrellen: — Ilomme on murhe ihmiselle. Uula kuiskaili: Laulu tuo on julma — eikö totta? Jättää sit' en voi ma huomiotta. Ihmisvihollisten luola, tämä, pahojen on voimain synnyttämä. Hengen kahlehia Lokka takoo ihmiselle. — Tässä paimen vakoo... — Hiljaa, nuori mies! Jättiläisten juhlaa ei saa häiritä, muuten meille tulee siitä ikävyyttä. Et ole vielä tainnut maistaa Kinkanokan ruoskaa, jolla hän välistä kurittaa koko maailmaa. Minun selkääni kirvelevät vielä piiskan jäljet, puhui orjaprinssi ristikon läpi. — Meidän pitää hiljaa seurata tapahtumia suuriin syöminkeihin saakka, sitte saat koettaa onneasi. Nyt seuraa ohjelmassa aarteiden kirkastaminen. Muistan nämä seremoniat jo ulkoa, kun olen jo kolmenakymmenenä vuonna joka mikkelinyö niitä seurannut. Tanssi taukosi. Kinkanokka viittasi kädellään nurkkaan päin, ja kohta kiiti sinne joukko tonttuja, jotka kantoivat sieltä suuren padan keskilattialle asettaen sen matalien patsaiden päälle. Muudan maahinen kaatoi siihen öljyä ja sytytti sen palamaan. Kohta kohosi padasta sinisenvihreä liekki niinkuin viinavalkea, jolloin luolan väki asettui piiriin padan ympärille. Lumi-Lokka viittasi kädellään varastoihin päin, ja sieltä tontut kohta kantoivat korillisen vanhoja vaski-, kulta- ja hopearahoja ja -kappaleita. — Aarnitulet puhdistakoot pois kuonan ja ruosteen aarteistani, sanoi Lumi-Lokka heitellen lantteja milloin yksitellen, milloin kahmaloittain pataan. Joukossa oli myös paljon muistorahoja ja -esineitä, joita jättiläinen hypisteli hetkisen käsissään selittäen niiden menneisyyttä. — Tässä ovat ne hopeapenningit, joilla Juudas Iskariot möi mestarinsa — ja mies poloinen meni sitten ja hirtti itsensä, sanoi jättiläinen hymyillen. — Tässä on se kultapuikko, joka kerran valettiin erään itämaisen kuninkaan kurkkuun. Oli nähty, että tämä kuningas halusi koota kultaa ja jotta hän kuollessaan saisi sitä tarpeeksi, sulattivat viholliset tämän metallimöhkäleen ja kaasivat valinkauhasta avattuun kitaan, jossa se varmaan kihisi ja puhisi ennenkuin se jähtyi tämmöiseksi. Pahaksi onneksi kuningas ei tietänyt, että Kuollan niemimaalla on Lumi-Lokan valtakunta, jossa on maailman suurin aarreaitta. Jos hän sen olisi tiennyt, niin olisi hän tehnyt sotaretken tänne ja nyt kauniisti istuisi tuolla rautahäkissä ja päivät lietsoisi palkeitani niinkuin prinssit, jotka ahneus myös ajoi tänne. — Tässä taas on mitättömän näköinen hopearaha, mutta tämänkin tähden on mies lyönyt toverinsa kuoliaaksi. Tämäkin on veren hinta. — Entäpä tämä, sanoi hän ottaen korista pienen jalokivillä varustetun sormuksen. Kadulla käyvää nuorukaista kiihoitti tämän kiilto kultasepän akkunasta niin, että hän seuraavana päivänä teki varkauden ja sai rautaiset renkaat kalvosimiinsa. Ihminen näet pyrkii kaikin voimin kantamaan kultakahleita, mutta saa usein rautaiset niiden sijaan, vaikka edelliset voivat usein olla yhtä tuskalliset. Hetken aikaa esiteltyään ja kerrottuaan vanhoja muistoja kaatoi Lokka koko korin sisällyksen pataan. Siitä hulmahti silloin korkealle luolan kattoon yltävä vihreä liekki. Vähän perästä näki hän taas tonttujen kauhalla ammentavan padasta kirkkaita rahoja ja kantavan takaisin varastoihin. — Nyt alkakoon ateria. Tuolla vuoren rinteellä on lappalaisen porokarja ja sen paimen on tuolla kopissa. Tontut ajakoot sisälle kymmenen parasta porohärkää, vähempi ei riitä, ja maahiset valmistakoot niistä aterian. — Minä menen mukaan, sanoi Kinkanokka ottaen seinustalta piiskansa. Sill'aikaa kun porojen noutajat olivat ulkona, siivottiin lattia, ja pata siirrettiin pois. Hetken perästä kuului luolan suulta melua ja poronkavioiden raksutusta. Läähättäen laukkasi käytävää pitkin kymmenen lihavaa porohärkää tonttujen juostessa kintereillä ja Kinkanokan huitoessa ilmaa hirmupiiskallaan. Kauhistuneena näki Uula, että hänen lempiajokkaansa Päevi tuli edellä aivan jättiläisen eteen. Uula ei malttanut vaieten sitä katsella. — Päevi, Päevi, sanoi hän kuuluvasti. Kuultuaan äänen Päevi ryntäsi Uulan häkin luo ja hetken ajan kerkisivät ystävykset katsella toisiaan oven rautaristikkojen läpi ihmetellen kumpikin, että olivat joutuneet sellaiseen paikkaan. Kyyneleet kihosivat Uulan silmiin nähdessään lumivalkean ja viisaan lemmikkinsä vapisevan pelosta ja tietäessään. että se hetken kuluttua joutuu jättiläisten herkkupaloiksi. Mutta tässä suuressa hädässä selkeni hänelle salaman nopeudella eräs keino, mitä hän heti koetteli pelastaakseen lempiajokkaansa; hän sivalsi kaulastaan kultaisen ristin, pujotti sen Päevin sarveen huudahtaen: — Kotiin, kotiin... haree, haree...! Samassa ajokas syöksyi huimin laukoin jättiläisten välistä ja ennen kuin ne mitään kerkisivät tehdä, kiiti se käytävää pitkin luolan suulle kaataen mennessään puolitusinaa tonttuja ja maahisen, joka koetti sitä pidättää. Eivätkä tontut ulkonakaan saaneet vangituksi raisua poroa, joka suoraa päätä nelisti isäntänsä kotiin. Luolassa syntyi semmoinen melu ja hälinä, että korvat oli mennä lukkoon. Jättiläiset syyttelivät ensin toisiaan ja sitten tonttuja moisesta varomattomuudesta, ja Kinkanokka tuli viimein Uulan kopin ovelle ja huusi: — Senkin heittiö, sinä se ajoit poron täältä, mutta odotahan, kyllä tulet saamaan siitä rangaistuksen. Täältä ei ole ennen yksikään elävä päässyt pakoon. Vähitellen meteli tyyntyi. Maahiset teurastivat porot ja keittivät lihaa suuressa padassa. Kun keitos oli kypsynyt, alkoi ateria, jonka aikana tuotiin lientä prinsseillekin pienillä kupeilla, mutta Uulalle ei annettu mitään. Juuri kun jättiläiset nieleskelivät suuria liharaajoja, viittasi viereisessä kopissa majaileva orjaprinssi Uulalle merkin ja Uula kohta käsitti, että nyt oli koetettava pelastautua. Uula viihtesi nopeasti suopunkinsa aivan kuin aikoessaan heittää sen poron sarviin ja singautti nuoran sellaisella vauhdilla ylöspäin luolan katossa olevan raon kautta, että silmukka lensi halkeaman äyrään yli vuoren rinteelle ja tarttui siellä kiven särmään. Prinssit seurasivat heittoa vapisevin jäsenin, koska hekin toivoivat Uulan kautta pelastuvansa. — Kiipeä heti, heti! kiirehtivät he kuiskaten. Uula koetti kiivetä, mutta nuora oli liian ohut ja Sileä; se luisti kourissa, ja luolan seinämässä ei ollut kylliksi ulkonemia, joista olisi voinut ponnistaa jaloin. Kymmeniä kertoja turhaan yritettyään väsyi Uula viimein ja jäi hengästyneenä istumaan luolan lattialle nuoran jäädessä riippumaan raon reunalta aina luolan pohjalle saakka. Ei kerinnyt Uula uudestaan koettaa, sillä aamun sarastus oli heittänyt ensimmäiset valon säteet Hiipinän huipulle ja sieltä lienee jokunen heijastanut alas Lumi-Lokan luolaankin, koska luolan katossa oleva rako äkkiä sulkeutui; luolan väki korjasi kiireesti aterian tähteet varastokomeroihin ja sammutti kaikki soihtuvalot. Jokunen kiiltomato vain siellä täällä tuikehti ja niiden heikossa valossa asettautuivat luolan asukkaat levolle suoristautuen kylmälle kivialustalle. Kinkanokka oli viimeiseksi jalkeilla ja hänen silmänsä hehkuivat kuin kissan silmät, kun hän komero komerolta tarkasteli vankejansa katsahtaen sivumennen Uulaakin. Hetkistä myöhemmin nukkuivat kaikki muut paitsi Uula, jonka aivot olivat liiaksi kiihtyneet yön elämyksistä, ja orjaprinssit, jotka toivoivat hänen avullaan pääsevänsä vapaiksi. Aivan haudanhiljaisuutta ei luolaan kuitenkaan tullut, sillä sivulta kuului maanalaisen puron solina ja jättiläisten kumea kuorsaus. Kovasti säikähtivät Uulan vanhemmat Mikkelin päivän aamuna nähdessään porokarjansa ilman paimenta ja Päevi etunenässä laukkaavan vuorelta alas ja ahtautuvan tiheäksi rykelmäksi kodan ympärille. Mutta vielä suuremmaksi tuli heidän hämmästyksensä, kun Keron ukko löysi ajokkaan sarvista Uulan kultaristin. — Voi poloista poikaa, vaikeroi hän — varmaankin on hänelle tullut joku onnettomuus. — Niinpähän kävi kuin ennustin, lisäsi muori. — Miksikä hän vei porot Hiipinälle, vaikka kielsin. Mutta vaikeroiminen ei auttanut; sen tiesivät Keron vanhukset entisistä kokemuksistaan. Erämaa on armoton; se vie miehen, jolla ei ole pelastajaa ja vielä armottomampi on Hiipinän väki, jonka uhreiksi perintätietojen mukaan oli joutunut useita ihmisiä, vielä enemmän poroja. Siksipä ukko otti pyssyn olalleen sekä suopungin olkaukseen ja lähti tunturille poikaansa etsimään uskollinen ja viisas koiransa Killi kumppaninaan. Hyvin tiesi ukko Hiipinän jäkälämaat; suoraan meni porojen yöllisille olinpaikoille ja tarkkanenäinen Killi vainusi heti suopungin silmukan, joka oli kiinni tuskin sormen levyisen halkeaman reunassa. — Tämä on Uulan suopunki, mutta missä on mies. Suopunki ja mies kuuluvat yhteen. Mutta mitä ihmettä, suopunki on kuin pujottautunut vuoren halkeamaan. Lappalainen koetti sitä vetää, mutta se ei tullut, se oli kuin kiinni naulattu. Ukko teki ristinmerkin, kumartui maahan, asetti suunsa nuoran lähelle ja puhui puoliääneen: — Uula, Uula, missä sinä olet? — Täällä vuoren halkeamassa, täällä jättiläisen luolassa, kuului heikkoääninen vastaus. — Pelasta minut, isä, minä olen uteliaisuuteni tähden tänne joutunut. — Mistä sinne pääsen? — Et mistään päivällä. Mene kiireesti kotiin ja tule ensi yönä, silloin tämä railo on auki. Tule varovasti ja vedä minut täältä. Isä palasi kotiin surren poikaansa ja miettien hänen pelastustaan. Uula mietti samaa asiaa koko päivän neuvotellen väliin orjaprinssien kanssa pilkkopimeässä, sillä luolaan ei yksikään päivänsäde ulottunut. On sanomattakin selvää, että Uula ei milloinkaan ollut viettänyt niin ikävää sunnuntaita. Iltapuoleen kasvoi jännitys, sillä jättiläiset herättelivät jo väkeään öiseen työhönsä. Tuskin oli luolan katto jälleen auennut ja Lumi-Lokka alkanut työnsä ahjon ääressä, kun Uula tunsi nuoran värähtävän. Kun hän katsahti ylös, näki hän käden ylhäällä kuilun reunalla antavan merkkejä. Uula sitaisi köyden vyötäisilleen ja antoi vastamerkin, ja isä alkoi nopeasti vetää poikaansa ylös kuilusta. Ja tuossa tuokiossa Uula tunsi taas hengittävänsä raikasta ilmaa vapaan taivaan alla. Ei kerinnyt Uula kiittämäänkään isäänsä pelastuksesta, sillä kiireesti lähtivät he juoksemaan tunturilta kotiaan kohti. He olivat jo kerinneet lähelle kotiaan, kun vuoresta alkoi kuulua kova jyrinä aivankuin ukkosilmalla. — Jättiläiset siellä metelöivät, kun meni hukkaan hyvä lietsoja. Lappalainen virkkoi: — Kumma juttu, vaikka vanhastaan on taru tuttu: Hiipinästä hiiden valtakuntaan tie on suorin kautta kultaluolan. Usein sarastaissa syksyaamun näkyy Hiipinällä valkohaamu. Monesti on minun muiston aikaan poropaimen kadonnut kuin hautaan; luun ei murenetta koommin nähty. Maako nieli, taikka suohon lietty? Viel' on ennustettu, että Herran voima hävittää sen luolan kerran. LAHORLN PRINSSI. Eräänä leppoisana talvi-iltana vähän sen jälkeen, kun olimme kuulleet sadun ihmeluolasta, istui vaari taas takkatulen loisteessa verkkoa paikkaamassa. Me, nuoriväki, kehimme hänet kohta keskellemme ja pyysimme: "Vaari, kerro taas meille satu." "Mistäpä minä aina uusia muistaisin. Luuletteko niitä olevan kuin lankaa kerällä, josta voi milloin hyvänsä keriä ja keriä, loppumattomiin. Ei, lapset; satujen lähteetkin kuivuvat." "Kerro niistä jättiläisistä lisää. Miten kävi Lumi-Lokalle ja Kinkanokalle, miten kävi sille komealle ihmeluolalle?" Vaari kohenteli ensin tervaksisella säröksellä takkatulta ja heitti sen sitten liekkeihin, jotka ahnaasti alkoivat nuoleskella siitä tihkuvaa pihkaa. — Tulkaa tänne lähemmäksi, niin koetan muistella. — Tämän sadun jatko vie meidät ensin kauas pakkasen mailta lämpimän ja rikkaan Intian maille; se johtaa meidät kelmeän kuutamon lumilta helteiseen etelän hehkuun ja kuurakukkasien maasta ikivihantiin lehtoihin, mutta kuljettaa meidät sitten sieltä takaisin. Kerron teille tarinan Lahorin prinssistä ja Revontulten prinssessasta; se kuuluu läheisesti edelliseen. Näin se kuuluu: Lahorin kaupungissa, rikkaassa Intiassa, eli kerran rohkea ja rikas prinssi, nimeltä Halmaheera. Hän oli sisarensa prinsessa Padnan kanssa perinyt isältään niin suuren omaisuuden, että hän olisi ollut maailman rikkain mies, jollei Haiderabadin maharadja olisi ollut vielä rikkaampi, juuri siinä seikassa piili hänen onnettomuutensa, ja se oli syynä hänen kansansa kärsimyksiin. Hän olisi hinnalla millä hyvänsä tahtonut tulla maailman rikkaimmaksi. Mutta minkä hän sille voi, että maharadja oli perinyt isältään enemmän: viisikymmentä arkullista jalokiviä — hän itse vain kolmekymmentä — kaksikymmentä elehvantin kantamusta kultaa — hän itse vain viisitoista. Ei hän sillekään mitään mahtanut, että Haiderabadin maharadjalla oli suurempi valtakunta ja enemmän alamaisia, jotka maksoivat sille enemmän veroja kuin mitä hän sai köyhiltä alamaisiltaan. Halmaheera oli kuvankaunis mies: tummatukkainen, tummasilmäinen, solakka ja notkea kuin vuorikauris eikä liene lähimailla ollut häntä urhoollisempaa soturia. Hänen mieliurheilunaan oli tiikerien metsästys. Valkoisen norsun selässä ajaen ja alkuasukkaiden avulla hän ajoi pedot rautaverkkoaitauksiin ja pisti ne kuoliaaksi keihäällään. Huimaan metsästykseen tahtoi hän hukuttaa sielunsa kalvavan tuskan ja himon tulla maailman rikkaimmaksi, mutta mikään ei voinut antaa rauhaa. Hänellä oli loistava, marmorikivestä tehty linna, upean puutarhan ympäröimänä, ja sen pihalla solisivat suihkukaivot. Hän piti siellä usein suuria juhlia, joihin kutsui muita rikkaita ruhtinaita ja prinssejä. Mutta niistä ei ollut hänelle itselleen iloa. Päinvastoin kuuli hän usein vieraidensa kertovan kuin kiusaa tehden maharadjan satumaisista aarteista, kuuli mainittavan hänen vielä upeammasta linnastaan ja suuremmista verotuloistaan. Silloin kateus hänen sydäntään kipeästi kouristi. Ja juhlien jälkeen hän istui aina synkkänä suihkukaivollaan miettien, miten hän voisi tulla maailman rikkaimmaksi ja mahtavimmaksi hallitsijaksi. Usein hän sellaisten juhlien jälkeen kutsui kokoon neuvonantajansa, valtakunnan viisaimmat miehet ja kysyi heiltä neuvoa. Toiset kehoittivat häntä suurempaan säästäväisyyteen, mutta useimmat neuvoivat häntä korottamaan alamaistensa veroja kaksin-kolminkertaisiksi. Ja sen hän aina huomasi viisaimmaksi. Hän käski voutiensa kiskoa kansalta yhä suurempia veroja. Aluksi hän sai tosin enemmän kuin ennen, mutta sitä mukaa kuin kansa köyhtyi, vähenivät tulot vielä entisestään. Alamaiset tuskastuivat hänen hirmuhallitukseensa ja nousivat eri tahoilla kapinoimaan. Viimein hänen aikansa kului kapinain kukistamiseen. Prinsessa Padna oli monessa suhteessa hänen vastakohtansa. Hän oli myöskin kaunis, niinkuin Intian prinsessat usein ovat, mutta luonteeltaan lempeä, uskonnollinen ja oikeamielinen. Kun prinssi Halmaheera kerran tapansa mukaan istui synkissä mietteissään, tuli Padna hänen luokseen, laski keveästi siron kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi: — Veljeni, sinua vaivaa salainen suru, jonka aiheen minä kyllä tiedän, mutta minulla on keino, jonka avulla sinä siitä pääset. — Mikä se on? kysyi prinssi. — Vähennä kansalta verotaakkaa, jaa köyhille, joita valtakunnassamme on jo liian paljon, osa aarteistasi ja tee työtä kohottaaksesi alamaistesi hyvinvointia; niin tulet itsekin onnelliseksi. — Keneltä sinä olet saanut noita hullun ohjeita? — Nasarolta, pylväspyhimykseltä, joka on käynyt kovan itsensäkieltämisen koulun. Kahdeksantoista vuotta on hän seisonut korkean kivipatsaan päässä sateessa ja helteessä nauttien vain niitä armopaloja, joita ohikulkevat ovat joskus hälle kurottaneet. Hän on kuin elävä luuranko, mutta hänen hengenlahjansa ovat hyvät. — Ha, haa, nauroi prinssi katkerasti — vai Nasarolta, tuolta kristityltä itsensäkiduttajalta. On sinullakin neuvonantajat! Prinssi Halmaheera ei siitä parantunut, mutta sen sijaan prinsessa alkoi lievittää alamaistensa kärsimyksiä. Hän auttoi köyhiä ja kastijaosta huolimatta kävi sairaiden luona jakamassa lääkkeitä ja paransi elinkeinoja. Mutta kaiken tämän johdosta joutui hän veljensä epäsuosioon. Prinssi tuli siitä entistäkin ahneemmaksi. Kun hän kerran istui yksin puutarhassaan, tuotiin hänen luokseen lähettilään pukuun puettu mies. Ja voitteko arvata, mistä hän oli kotoisin? Hän oli Lumi-Lokan lähettiläs, joka korppina oli lentänyt Intiaan asti viekottelemaan prinssi Halmaheeraa hulluun yritykseen. — Armollinen prinssi, sanoi hän astuessaan esiin. — Minä olen kuullut valtakuntasi viisailta, että haluaisitte tulla maailman rikkaimmaksi, mutta että kukaan ei ole voinut Teitä oikein opastaa. Minä tietäisin keinon. — Olette tervetullut linnaani, jos sen tiedätte, sanoi prinssi hätäisesti tervehtien. — Mikä on se keino? Prinssi viittasi vartioille, että saavat poistua. — Te luulette täällä, että Haiderabadin maharadja on rikkain mies, mutta se on suuri erehdys. Jättiläinen Lumi-Lokka Kuollan niemimaalla on monin kerroin häntä varakkaampi. Ja mikä ilo, hänen aarteensa voitaisiin valloittaa neuvojeni mukaan. Minä tiedän, että olette rohkea soturi. Te voisitte valloittaa aarteet ja sitten tietysti luovutatte osan minulle. — Pelkuruus on minusta kaukana, kehui prinssi. Sitten kuvaili vieras Lumi-Lokan luolan aarteita ja sen ihmeellisiä asukkaita, jotka meille ovat jo tuttuja Uulan näkemyksen kautta. Hän ei kuitenkaan kertonut mitään jättiläisten aarteiden todellisesta tarkoituksesta eikä niistä tuhansista ihmisistä, jotka hän oli viekotellut luolaan ja jotka viruivat siellä vankeina maanalaisissa komeroissa tai olivat muuten joutuneet ahneutensa tähden tuhon omiksi. Vieras neuvoi hyvin tarkkaan mitä tietä on Lappiin mentävä ja miten siellä luolassa taisteltava Lumi-Lokkaa ja hänen joukkojansa vastaan. Lopuksi hän virkkoi: — Voittehan ottaa mukaanne seurueen, muutamia hoviherroja ja parikymmentä ratsastavaa sotilasta suojaksi, kun kuljette laajan Aasian maanosan poikki. Mutta muistakaa, valloitus on tehtävä yksin, ainoastaan nämä apunanne. Muukalainen otti taskustaan kourallisen mustia höyheniä ja tarjosi ne prinssille. — Mitä minä niillä teen? kysyi prinssi nauraen ja alkoi epäillä, että mies on hullu. — Katsotaan... Samassa hän nosti höyhentukon suunsa eteen ja puhalsi sen ilmaan. Voi ihmettä! Jokaisesta höyhenestä kasvoi silmänräpäyksessä korppi, oikea musta korppi. Ilma oli niitä aivan sakeanaan heidän ympärillään. Ronkkuen ja raakkuen lentelivät ne sinne tänne ja kohta niitä istui linnan katto ja puutarhan puut mustanaan. — Vie pois lintusi, huusi prinssi peräytyen pari askelta. — Luulin Teidän ylhäisyyttänne rohkeaksi mieheksi, sanoi vieras nauraen. Samalla hän läiskäytti kämmenellään polveensa ja siinä silmänräpäyksessä muuttuivat linnut jälleen höyheniksi kerääntyen vieraan käteen. — Säilyttäkää näitä huolellisesti. Kun päästätte ne lentoon aarreluolalla, taistelevat ne puolestanne. Jos lyötte nämä höyhenet maata vasten, muuttuvat ne sotamiehiksi, jotka Teitä puolustavat, mutta eivät muualla kuin luolalla. Ja jos Teillä on vihamiehiä, niin antakaa hänelle osa näistä höyhenistä ja neuvokaa, miten ne muutetaan linnuiksi, mutta ei sitä, miten ne saadaan jälleen höyheniksi, niin saatte nähdä kuin hänelle käy; hänestä tulee pian rutiköyhä. — Ah, saanko minä ne höyhenet, huokasi prinssi. Vapisevin käsin otti prinssi Halmaheera höyhenet ja kätki ne norsunluusta tehtyyn lippaaseen. — Minä tulen ensi vuonna osaani perimään, sanoi vieras ja jätti hyvästit. Sen jälkeen prinssi valmisteli Lapinmatkaansa tulisella kiireellä. Hän valitsi seuralaisikseen viisaimmat hoviherrat ja urhoollisimmat sotilaansa. Hoviherrat pudistelivat epäillen päätään kuullessaan, että matkan päämäärä oli Kuollan Lappi. Kartoistaan näkivät he sen olevan kaukana Jäämeren äärillä. Mutta heidän täytyi totella. Sotamiehet eivät aavistaneetkaan kuinka hirvittävän kaukana se oli. Hän ei kenellekään muille kuin sisarelleen prinsessa Padnalle selittänyt matkansa todellista tarkoitusta. Jotkut arvelivat olevan kyseessä tavallista suuremman metsästysretken, toiset taas jonkunmoisen pyhiinvaellusmatkan. Mutta alamaiset olivat iloissaan päästessään joksikin aikaa vapaaksi ahneesta hallitsijastaan, varsinkin kun kuulivat, että prinsessa Padna jäi hoitamaan hallitusta siksi aikaa. Prinssiin eivät vaikuttaneet mitään sisarensa kiellot eivätkä varoitukset. Hän oli kuin tulisilla hiileillä toivoen vihdoinkin tulevansa maailman rikkaimmaksi ruhtinaaksi. Prinssi pukeutui loistaviin, hopealla ja kullalla kirjailtuihin vaatteisiinsa, varusti suuren karavaanin ja otti mukaansa neuvonantajiaan ja aseistettuja sotilaita, joiden piti paluumatkalla suojella kallista aarretta, minkä hän aikoi valloittaa. Kuormakamelit kantoivat monta suurta kääröä tyhjiä säkkejä, joihin hän aikoi pakata Lumi-Lokan kalleudet. Sisarensa prinsessa Padna saatteli seuruetta lähimpään kaupunkiin ja varoitteli hyvästiä sanoessaan veljeään, ettei antautuisi liian suuriin seikkailuihin ja vaaroihin maallisen rikkauden tähden. Hoviherrat olisivat mielellään palanneet prinsessan kanssa kotikaupunkiinsa, mutta kukaan ei uskaltanut nousta vastustamaan prinssin tahtoa. Mutta kohtalo tuli heille avuksi. Afganistanin rajoilla tapasivat he emiirin sotaväen osaston. Sen päällikkö pysäytti karavaanin ja vaati kiivaasti prinssiä palaamaan takaisin omalle maalleen. — Te olette vakoojia, ärjyi hän. — Te olette tulleet tutkimaan, mistä sotajoukkonne voisi tunkeutua meidän maahamme. Vakoojille on lyhyt tuomio. Suurilla lunnailla sai prinssi viimein ostetuksi miehensä vapaiksi ja sillä ehdolla, että heti kääntyvät rajalta takaisin. Prinssiä tämä kovin harmitti, sillä hän ei tavallisesti pyörtänyt takaisin suunnittelemaltaan retkeltä. Eikä hän itse nytkään palannut. Hän lähetti pääjoukkonsa kotiin, mutta itse hän aseenkantajansa seuraamana ja venäläiseksi kauppiaaksi pukeutuneena jatkoi matkaansa kiertoteitä. Hän otti matkaansa vain kolme kamelia, joista yksi kantoi tyhjiä säkkejä. Matka sujui nyt onnellisemmin. He kiipeilivät korkeiden vuorijonojen poikki matalampia solapaikkoja etsiskellen, he vaelsivat laajojen ruohoarojen yli, ja kun tuli joki vastaan, etsivät he aina matalamman koskipaikan, minkä yli kamelit kahlasivat. He yöpyivät usein alkuasukkaiden huopatelttoihin tai kivi- majoihin ostaen näiltä paimentolaisilta maitoa ja lihaa, kun kotieväät loppuivat, mutta usein he saivat viettää yönsä omassa teltassaan nälkäisinä ja janoisina. Näin kulkivat he aina "Kysylkumin" eli punaisen hiekan erämaan keskelle, jossa heitä kohtasi suuri onnettomuus. Vaellettuaan monta päivää polttavan kuumia heinäaroja ja hiekkakinosmaisemia, joissa ei hakemallakaan löytänyt vedentippaa kuivan kielen kostukkeeksi, vielä vähemmän juotavaksi ja joissa ei näkynyt ihmisestä jälkeäkään, tulivat he viimein eräänä iltana kosteampaan notkoon, jossa oli keitaan tapainen. — Vihdoinkin saamme itse ja kamelimme juoda, huudahti prinssi. — Tästä näkyy kulkevan oikea karavaanitie, lisäsi aseenkantaja. — Kenties saamme täällä ampua jonkun saiga-antiloopinkin eväittemme lisäksi. Tuskin olivat he riisuneet kamelinsa syömään keitaan lähistön suolayrttejä ja piikkisiä pensaita ja tuskin olivat he saaneet telttansa pystytetyksi, kun taivaan rannalla näkyi hurjaa vauhtia lähestyvä ratsastajajoukkue, jonka jäljiltä nousi tomupilvi kuin savu ilmaan. Prinssi luki ainakin kaksikymmentä ratsumiestä, jotka nopeilla hevosillaan ajoivat heitä kohti. Kun joukko tuli lähemmäksi, näytti se olevan hampaisiin saakka aseistettu. Turkkilakit päässä, punainen viitta yllä, miekka hampaissa ja ratsupistooli kädessä läheni heitä julman näköinen joukko kuin taisteluun hyökäten. Prinssi antoi merkin, että he olivat rauhallisia ihmisiä, mutta siitä ei ollut mitään apua. Ratsastajat saartoivat heidät ja vaativat antautumaan. Prinssi tunsi heidät turkkomanilaisiksi karavaanien ryöväreiksi ja tiesi, että heillä ei ole armoa. Sentähden komensi hän aseenkantajansakin hiekkakummun suojaan, josta he avasivat tulen hyökkääjiä kohti. Vimmatusti puolusti retkeilijämme itseään, ja kolme ryöväriä suistui taistelun tuoksinassa haavoittuneena ratsuiltaan. Mutta aseenkantajakin sai kuulan niskaansa eikä sen jälkeen liikauttanut jäsentäkään, ja prinssi itsekin sai miekaniskun olkapäähänsä; hänen oli siis ylivoiman edessä lannistuttava. Verenvuodosta pyörtyneenä joutui hän vihollisten vangiksi. Kun hän tuli jälleen tajuihinsa, makasi hän suullaan hiekassa kädet selän taakse sidottuina. Haavoitettua olkapäätä särki hirveästi, kun hän koetti kääntyä katsomaan, mitä viholliset puuhasivat. Nähdessään vankinsa liikahtavan karjasi joukkueen päällikkö, hyvin mustaihoinen ja rokonarpinen mies: — Tule heittiö näyttämään, miten tämä rasia avataan. Miehet olivat jakaneet tasan koko prinssin omaisuuden, ja päällikkö piti juuri kädessään sitä norsunluista lipasta, jossa olivat taikahöyhenet. Taistelun tuoksinassa oli prinssi unhottanut koko taikakalun. — Jos saan käteni irti, niin mielelläni siinä teitä autan, sanoi hän, ja vahingonilo hytkäytti hänen sydänalaansa. Päällikkö selvitteli nuoran hänen käsistään, potkasi häntä komentaen avaamaan lippaan. Prinssi vihastui moisesta loukkaavasta käytöksestä, mutta nousi hammasta purren ylös, kaivoi taskustansa avaimen ja avasi lippaan. Päällikkö kourasi vihaisena lippaan sisältöä ja heitti höyhenet ilmaan. Hän nähtävästi toivoi lippaan sisältävän paljon arvokkaampaa tavaraa. Ryöväripäällikkö vallan kauhistui nähdessään joka höyhenestä kehittyvän korpin. Pian ronkkui niitä ilma mustanaan: tuhansin, kymmenin tuhansin parveili niitä ilmassa ja pian laskeutui niitä maahankin niin, ettei näkynyt paljon muuta kuin korppien päitä ja selkiä. Mutta enimmän kiehui niitä ryövärien ja heidän hevostensa ympärillä. Terävin nokin kuin keihäin iskivät ne ilmasta kuin haukat heidän päitään kohti. Toiset tähtäilivät iskunsa silmiin. Mutta prinssin ne jättivät rauhaan. Häntä jo melkein nauratti vihollistensa hätä, kun ne huutaen ja miekoillaan huitoen koettivat päältään karkoittaa raivoisia lintulaumoja. Monelta korpilta siinä katkesi siipi tai jalka, moni putosi maahan kuoliaana, monelta putosivat höyhenet, mutta joka höyhenestä syntyi aina uusi korppi. Ja lauma kasvoi täten kuin synti. Toinen suuri rykelmä kiehui hevosten ympärillä. Korskuen ja silmät kauhusta pyöreinä hyppivät ratsut pystyyn kiusanhenkien kynsissä. Taistelu kesti monta tuntia, mutta sitten väsyivät sekä hevoset että miehet ja joutuivat nälkäisten korppien saaliiksi. Kun ryöväreistä ja heidän ratsuistaan oli vain paljaat luurangot jäljellä, löi prinssi Halmaheera kämmenellään polveensa ja katso: samalla hetkellä muuttuivat haaskalinnut taas höyheniksi, jotka palasivat jälleen siihen norsunluiseen lippaaseen. — Ahneus teidät petti, murisi prinssi noustessaan hiekasta, johon taistelun aikana oli kaivautunut. Mutta samalla hän huomasi, että itsekin ahneutensa tähden oli lähtenyt matkalle. Ihmeekseen huomasi hän, että hänen kamelinsa olivat aivan terveinä. Vaikka häntä vähän kauhistutti jäädä yöksi kammottavien luurankojen keskelle, ei hän voinut jatkaa matkaansakaan haavoitetun olkapäänsä tähden. Sitäpaitsi tahtoi hän kunnialla haudata aseenkantajansa, jonka ruumiiseen korpit eivät olleet koskeneet. Prinssiä ei yöllä nukuttanut, sillä hän mietti, mitä oli hänen tehtävä: palatako kotiin vai jatkaa yksin matkaa. Toisinaan oli hän sillä päällä, että hän aamulla kääntää kamelinsa kotia kohti, tyytyy siihen, mitä hänellä on ja hallitsee valtakuntaansa. Mutta lopuksi tuli hän kuitenkin siihen päätökseen, että hänen täytyi päästä päämäärään. Ja tähän päätökseen vaikuttivat lippaaseen suletut taikahöyhenet, jotka olivat jo näyttäneet mahtinsa. Nyt hän ei enää aikonut jättää lipasta muiden tavarain joukkoon, vaan aikoi pitää sen aina lähettyvillä. — Mikä salaperäinen voima piileekään tuossa höyhentukossa! Lippaaseen suljettuna se on vaaraton kuin synti, jota hillitään. Mutta vapaaksi päästessä se synnyttää lisää ja lisää leviten ja hävittäen kaiken, minkä kanssa joutuu kosketukseen. Minä voisin näillä höyhenillä valloittaa koko Venäjän valtakunnan, mietti prinssi. Haudattuaan kelpo aseenkantajansa erämaan hiekkaan, lähti prinssi aamunkoitossa jatkamaan matkaansa pohjoiseen. Mutta hän ei ehtinyt kauas, kun näki taas edessään ratsujoukon, paljon suuremman kuin hävitetty ryövärijoukko oli. Aamuauringon kilossa välkähtelivät keihäät ja miekat, ja sen jäljeltä nousi pöly ilmaan, kun se ratsasti tulisilla hevosillaan. Prinssi huomasi, että oli turhaa muuten aikoakaan niitä vastustaa, jos ne ovat ryöväreitä kuin taikahöyhentensä avulla. Hän vei kamelinsa syrjään hiekkakinoksen suojaan ja otti lippaan käteensä. Kun ratsumiehet olivat tulleet lähemmäksi, tunsi hän ne venäläisiksi kasakoiksi, ja kun prinssi taisi jonkun verran venäjänkieltä, antautui hän puheisiin. — Kauppias! huusi kasakkapäällikkö, oletko nähnyt matkallasi turkkomanilaista ryövärijoukkoa, se on tällä karavaanitiellä tehnyt paljon pahaa. Me olemme tulleet sitä takaa-ajamaan. Halmaheera selitti yksin tuhonneensa koko joukon. Kasakat nauroivat luullen, että mies oli sekapäinen. He jatkoivat matkaansa, samoin prinssi. Mutta hän ei ehtinyt kauas, kun kasakat palasivat takaisin. — Laskeudu alas kamelisi selästä, ärjyi kasakka uhaten aseellaan, me vangitsemme sinut, sillä sinä olet ryöväreiden päämies, sinun muukalainen muotosi ja puheesi sen ilmoittaa ja sitäpaitsi sinulla on heidän aseensa. Olet joutunut häviölle taistelussa meidän toisen joukkomme kanssa ja nyt aiot paeta. Selitykset eivät auttaneet. Puolikymmentä pitkätukkaista ja villinnäköistä kasakkaa hyppäsi alas ratsuiltaan ja hyökkäsi poloisen prinssin luo aikoen hänet kytkeä nuoriin. Silloin prinssi avasi norsunluisen lippaan, kourasi osan höyheniä käteensä ja puhalsi ilmaan. Tuulenpyörre hajoitti niitä lisää, mutta voi surkeutta, höyhenet eivät muuttuneetkaan korpeiksi, vaan hajosivat ja katosivat kuin tuhka tuuleen. Prinssi olisi heittänyt ilmaan loputkin höyhenistä, mutta ei ehtinyt. — Mitä sinä siinä taiot, huudahti kasakka lyödä sivauttaen häntä ratsupiiskallaan. Prinssi ei ollut ikänään saanut sellaista kohtelua. Hän raivostui ja tempasi miekkansa terveeseen käteensä aikoen sillä puolustautua, mutta samalla singahti takaapäin nuora, jolla toiset kasakat vetäsivät hänet alas. Haavoittuneeseen olkapäähän koski kipeästi, mutta prinssi ei valittanut, kun kasakat sitoivat hänet kamelin selkään. — Minä olen prinssi Halmaheera Lahorista, sanoi hän päällikölle loukatun ylimyksen äänin. — Ha, haa, kuuletteko... Hän on prinssi, jolla on venäläisen kauppiaan puku ja kaupan turkkomanien aseita. Taidat olla matkalla itsensä tsaarin luo? Sen jälkeen prinssi ei puhunut heille sanaakaan matkalla. Hammasta purren hän kärsi ruumiilliset tuskat, mutta enemmän rasitti häntä se tieto, että hänellä oli vain osa taikahöyheniä ja että hän ehkä tavallisin asein saa valloittaa Lumi-Lokan luolan, jos hänessä on siihen miestä. Matkan varrella kuuli hän kasakkain iloisina neuvottelevan, miten he tulisivat vangin kanssa menettelemään. He aikoivat viedä hänet suoraan Pietariin ja aikoivat ottaa urotyöstään palkinnon itseltään tsaarilta. Kasakkain puheen mukaan oli ryöväripäälliköstä luvattu viisisataa ruplaa. Ratsastusmatkalla Kaspianmeren rannalle, jonne kasakat hänet veivät, katui prinssi ensi kerran, että oli lähtenyt turhanpäin kauniista valtakunnastaan. Hän valitteli tilansa surkeutta: — Ah, siellä kotona minä olin maani ensimmäinen, täällä olen vain maantierosvo ihmisten mielestä. Eikä hän ollut epätietoinen siitäkään, mikä häntä Venäjän pääkaupungissa odottaa. Ei mikään muu kuin hirsipuu, koska häntä luultiin ryöväripäälliköksi. — Oi jospa pääsisin karkaamaan, oi jos Allah olisi minulle niin armollinen, rukoili Halmaheera. Hän oli nimittäin muhamettilainen. Viimein saapuivat he Kaspianmeren rannikolle pieneen satamakaupunkiin. Pian levisi kaupungilla tieto, että kuuluisa ryöväripäällikkö Ifraim oli vangittuna ja haavoitettuna tuotu kaupunkiin. Kohta tungetteli koko kaupungin väki onnettoman Halmaheeran ympärillä, joka oli ketjuilla sidottu seinään kiinni. Vanhat eukot sormellaan osoittelivat ilkkuen: — Parahiksi sinulle petomainen ryöväri. Kohta sinä kiikut hirsipuussa. Venäjällä aina julkiset rosvot hirtetään. Miehet huiskuttelivat miekkojaan hänen kasvojensa edessä juuri kuin olisivat tahtoneet karsia prinssin korvat pois päästä. Mutta muutamat nuoret neitoset ihmettelivät hänen hienoja kasvonpiirteitään, hänen henkeviä silmiään ja hänen siroja käsiään. — Ovatko kaikki ryövärit näin kauniita? kysyi eräs heistä äidiltään. — Eivät ole; hänhän onkin kuuluisa Ifraim. Enin osa kasakoita jäi kaupunkiin. Vain päällikkö ja kaksi sotilasta lähti seuraavana aamuna viemään vangittua prinssiä Kaspianmeren yli Astrakanin kaupunkiin. Laivassa oli matkalla Venäjälle eräs intialainen kauppias. Prinssi sai tilaisuuden hänelle puhua muutaman sanan omalla kielellään ja kertoa kohtalostaan, mutta kauppias ei häntä uskonut. Sen verran auttoi hän kuitenkin maanmiestään, että pisti hänen käteensä linkkuveitsen, jota prinssi häneltä hartaasti pyysi. Kaupunkia lähestyessä sai hän veitsellä nuorat poikki ja hyppäsi laidan yli suoraan jokeen. Kasakat huomasivat heti karkaamisen ja nostivat kovan melun, mutta ennenkuin laiva saatiin pysähtymään, oli prinssi, joka oli erinomainen uimari, myötävirtaan sukeltanut pitkälle, ja hämärän verhoamalle rannalle ryömittyään hän pääsi rantapensaikon suojassa pakenemaan. Prinssi Halmaheera henkipattona. Prinssi tiesi, että seuraavana päivänä kasakat hälyyttävät koko kaupungin väen häntä etsimään. Hän hyvin tiesi, että kaupungin kasakka- ja poliisijoukoille oli hänen takaa-ajonsa mieluista ja vaihtelevaa urheilua, aivan kuin hänelle itselleen oli aikoinaan ollut tiikerin metsästys, sillä Astrakanissakin oli Ifraim kuuluisa mies. Yöllä, pimeän aikana piti hänen saada mahdollisimman suuri välimatka. Siksi hän juoksi pohjoista kohti minkä jaksoi päästäkseen pois meren ja joen lähistöltä, jossa oli tiheämpi asutus ja jossa aina oli suurempi vaara tarjolla joutua uudestaan kasakkain käsiin. Henkipattona juoksi hän auringon kuivattamaa heinä-aroa arviolta penikulman, kun kuuli pimeässä kavionkapsetta takanaan. Paremman piilopaikan puutteessa kätkeytyi hän vanhaan kuivuneeseen puron uomaan peittäen itsensä kuivalla aromullalla. Hetkistä myöhemmin ajaa karahutti siitä sivu kaksi kasakkaa keihäät valmiina, mutta he eivät pimeässä nähneet pakolaista. Vähän ajan perästä ratsastajat palasivat takaisin sivuuttaen hänet kauempaa. Ratsumiehet huusivat, ja kauempaa kuului vastaus. Halmaheera kuuli ainakin neljältä suunnalta ihmisääniä. Sen tähden päätti hän pysyä piilossaan koko yön ja seuraavan päivän. Yö ei ollut aivan pimeä, sillä tähdet paloivat kirkkaina selkeällä taivaalla. Prinssiä ei nukuttanut omituisessa maavuoteessa, jossa hän oli kuin elävänä haudattuna. Silloin tällöin nosti hän aina päätään ja kuunteli. Arolla tuntui vallitsevan rauha. Mutta puoliyön tienoilla vaipui hän unenhorroksiin, josta hän heräsi sentähden, että joku kiskasi takin helmasta. Ja kun hän nosti päätään, näki hän ensin kaksi palavaa silmää ja sitten suden, joka kiskoi häntä takista. Halmaheera karjasi, mitä keuhkoista, lähti, ja löi petoa nyrkillään korvalle niin kovasti, että se puolipyörryksissä juoksi tiehensä eikä enää palannut. Vasta seuraavana iltana lähti hän edelleen kulkemaan perin janoisena ja nälkäisenä. Monta päivää hän sitten kulki melkein autioita aroja. Hänen parhaana ravintonaan olivat sipulikasvien mukulat, joita arolla oli paljon, heinäsirkat ja maito, jota hänen täytyi joskus pyytää yksinäiseltä paimenelta janonsa sammuttamiseksi. Pohjoisempana tuli hän metsäisemmille seuduille. Siellä oli enemmän marjoja, siellä uskalsi hän jo viettää yönsä talonpoikain majoissa, siellä sai hän myös jälleen ihmisten ravintoa. Mutta ihmisten epäluulo seurasi häntä kaikkialla. — Mikä on tuo muukalainen, tuo ryysyinen mies? kyseltiin usein. — Taitaa olla joku karkuri, ei hän osaa kunnolleen maan kieltäkään, oli useimmilla selitys valmiina. Eräässä keskisen Volgan kylässä vaati kylänvanhin häneltä passia ja kun hänellä ei sitä ollut, piirittivät talonpojat hänet muutamaan mökkiin, jossa hän oli ollut yötä. Viime tingassa pääsi hän ikkunan kautta pakenemaan väistellen seipäillä varustettujen talonpoikien iskuja. Näin joutui hän yhä pohjoisemmaksi. Halmaheera ei millään ehdolla halunnut palata kotiinsa samaa tietä, vaan mieluimmin meritse Euroopan ympäri, jos vain elävänä pääsee Vienanmeren rantaan. Matkan alkuperäinen tarkoitus: jättiläisen kultaluolan valtaaminen oli matkan vaivojen tähden jo melkein unohtunut. Prinssi olisi ollut valmis maksamaan suuren summan siitä, että olisi päässyt takaisin kotimailleen. Eräänä kylmähkönä aamuna elokuun loppupuolella istui Rulkuriprinssi Vienajoen rannalla pienen kaupungin satamassa ja katseli, kuinka miehet lastasivat jauhosäkkejä matalapohjaisiin jokiproomuihin. Hänellä oli kylmä ja nälkä. Ja kun miehet alkoivat aterialle, täytyi hänen taas kerjätä leipää ja kalaa henkensä pitimeksi. Silloin hän ajatteli samaan tapaan kuin tuhlaajapoika ennen ja lausui hiljaa: — Eikö minun alamaisillani ole kylläksi leipää, ja minä, maailman toiseksi rikkain mies, kerjään armopaloja. — Miksi ette tee työtä? kysyi lastauksen johtaja. Kulkuriprinssi ei voinut siihen mitään vastata. — Tule tänne lastaamaan, niin elät omalla työlläsi, lisäsi mies. Halmaheera mietti asiaa ja teki pieniä vertailuja: — Minulla on kaksi tervettä kättä ja jalkaa, minulla on jo terve ruumis, terveet aistimet ja varmasti ainakin yhtä hyvät hengenlahjat kuin noilla toisilla. Minäkö siis eläisin heidän almuistaan? Minä näytän, että elän työlläni. Ja kun miehet olivat syöneet ja alkaneet työnsä, tuli prinssi mukaan vyöryttelemään jauhokuleja proomuun. Eikä työ tuntunutkaan hullummalta. Kun prinssi oli urheiluilla voimistanut ja karaissut ruumistaan, heilahtelivat tavarakääröt keveästi hänen käsissään, vielä keveämmin kuin toisilla. Hän teki työtä uutterasti, niin uutterasti, että lastausta johtava viljakauppias antoi siitä kiitosmaininnan: — Näen, että olet ennenkin tarttunut työhön. Mutta kyllä olikin prinssi illalla väsynyt ja yltä päältä jauhoissa kuin myllymies. Hän söi illalliseksi mustaa ruisleipää, suolattua Jäämeren turskaa ja joi Vienajoen vettä päälle. Häntä eivät odottaneet nyt koreat silkkivuoteet kuten Intiassa ennen, vaan hän laskeutui levolle toisten lastaajien viereen koivun lehdeksistä valmistetulle aluselle, joka oli valmistettu laudoista kyhätyn hataran parakin lattialle. Kylmän tähden miehet sulloutuivat lähemmäksi tosiaan, että olisivat toinen toistaan lämmittäneet. Prinssi oli harvapuheinen työtovereilleen ja näytti itseensä sulkeutuneelta, sillä hänen ajatuksensa lensivät kotiin; hänen mielestään ei milloinkaan Lahorin linna ollut niin rakas kuin nyt muistellessa sitä kaukaisella maalla kurjissa oloissa. Työ kesti kolme päivää. Silloin olivat proomut täynnä pulleita jauhomattoja, ja ne olivat valmiit lähtemään virran mukana Arkangeliin. Prinssi sai myös palkkansa: kolmekymmentä kopeekkaa päivältä. Ja hän oli siihen tyytyväinen, sillä ne olivat hänellä ensimmäiset ruumiillisella työllä hankitut rahat. Kun hän laski kuinka kauan häneltä menisi aikaa sellaisen omaisuuden ansaitsemiseen, kuin hänellä oli kotonaan, tuli hän sellaiseen tulokseen, että siihen menisi miljoonia vuosia. Viljakauppias pyysi prinssiä mukaan jauhoproomuja laskemaan Vienajokea alas. Mielellään hän siihen suostui, koska hänen matkansa oli sinne päin. Lotjat lähtivät kuulumattomasti liukumaan tyyntä joen kalvoa päämääränään Vienanmeri. Viimeisellä niistä kulki Lahorin prinssi satamatyöläisenä lauhduttamassa liian suurta rikkauden himoaan. Prinssi Halmaheeran matka Kuollan niemimaalle jatkui suuremmitta seikkailuitta. Se oli samanlainen kuin minkä kulkurin tahansa, joka rahatta joutuu vaeltamaan pitkiä matkoja. Jätettyään hyvästit ystävälliselle viljakauppiaalle Arkangelissa ja saatuaan häneltä muutaman hopearuplan palkakseen, sai hän väliaikaisen lämmittäjän apulaisen paikan eräässä suuressa rahtilaivassa, joka oli matkalla Kantalahteen, Kuollan niemimaan tyvelle. Työ oli hikistä ja nokista. Hänen täytyi vuorollaan ajaa lapiolla pöliseviä kivihiiliä höyrypannun tulipesään. Kun hän jauhoja lastatessaan oli valkea kuin kalkittu, oli hän nyt musta kuin nokikolari. Ei varmaankaan prinsessa Padnakaan olisi häntä tuntenut siinä asussa, niin muuttaa ulkoasu ihmisen. Mutta täten hän sai ilmaisen matkan, vieläpä palkkaakin. Kantalahdessa jäi hän pois laivasta, sillä hän oli kuullut, että Hiipinän tunturi on siitä jokseenkin pohjoiseen. Ja hankittuaan kauppalasta itselleen paremman vaatetuksen, lähti hän erään lappalaisen opastamana jalkaisin matkustamaan vuoren lähellä sijaitsevaan kolttakylään. Halmaheera ihmeluolalla. Oli Mikkelinpäivän aattoilta. Lahorin prinssi oli kohta matkansa päässä. Hänen takanaan lahden poukamassa nukkui sumun kätköön verhoutuva lappalaiskylä viheliäisine turve- ja puuhökkeleineen, mutta edessä kohosi jylhä Hiipinän tunturi, jonka harteille syksy jo oli heittänyt ensimmäisen, keveän lumivaipan, mutta alemmat rinteet, joita Halmaheera kapusi yhä ylemmäksi ja ylemmäksi, loistivat milloin kellertävin, milloin punertavin värivivahtein. Lapin maisema, joka siinä levisi hänen ympärillään, oli suuremmoinen, mutta hänellä ei ollut aikaa sitä ihailla. Kun hän istuutui kallion äyräälle levähtämään, sykki hänen sydämensä rajusti, sillä korkeimman huipun sivulla näkyi jo selvästi lähettilään kuvaama rotko, josta aukenee käytävä ihmeluolaan. Siinä' istuessaan kertaili hän muistissaan kummallisen lähettilään neuvoa: — Kun päivän viimeinen kajastus sammuu tunturien huipuilla Mikonpäivän aattona ja kun kuulet maan alta hiljaista jylinää, astu silloin rohkeasti luolan aukosta sisään ja kulje syvemmälle ja syvemmälle kultaisia käytäviä pitkin. Luola näyttää ensin autiolta, mutta kyllä siellä myöhemmin kuulet elämätä ja taitaa joku tulla puolustamaankin luolan aarteita, mutta tässä ovat sinun puolustajasi, oli lähettiläs sanonut antaessaan hänelle höyhentukon. Puolet näistä höyhenistä ja niitä suojaavan lippaan oli hän saanut pelastetuksi. Lipas oli hänen povellaan, mutta hän oli epätietoinen siitä, oliko höyhenissä enää taikavoimaa. Halmaheera istui kuin tulisilla hiilillä. Siinä hän vielä viimeisen kerran tarkasteli norsunluista lipastaan ja latasi pistoolinsa. Ja kun hetkistä myöhemmin tuli täydellinen pimeys, kuuli hän ylempää jyrinää aivankuin maanjäristyksessä. Silloin alkoi hän kiirein askelin nousta rotkoon. Jyrkässä kalliorinteessä näki hän särmikkään luolan suun, mustan ja suuren kuin hirviön avatun kidan. Siihen hän astui, mutta vähän matkan päässä seisahti nähdessään edessään heikkoa valoa. Mitä se oli? Kallion seinämissä oli ensin harvakseen, mutta kauempana yhä tiheämmin valopisteinä kimmelteleviä kiiltomatoja, joiden valoa tuhannet jalokivet ja käytävän kullatut seinät heijastelivat. — Ah mikä loisto, mikä ihana näky! kuiskasi hän ihmeissään. Toisessa kädessään taikahöyhenet, toisessa ladattu pistooli hiipi hän yhä syvemmälle. Mitä kauemmaksi hän ehti, sitä valoisammaksi ja loistavammaksi kävi luola. Hän näki kultaisia pylväskäytäviä, huoneita rivittäin ja päällekkäin, jotka olivat täynnä kalliita jalokiviä ja metalleja. Hän näki suuren työpajan ahjoineen, alasimineen ja valinkauhoineen, mutta ei yhtään ihmistä eikä haltijaa. Kaikesta näkemästään tuli hän liikutetuksi ja lausui: — Allahille olkoon kiitos, että hän on kuullut rukoukseni ja tehnyt minusta maailman rikkaimman miehen, minusta, joka olin jo köyhä. Ja hän alkoi jo miettiä, miten saattaisi ne kalleudet Intiaan, mihin ne siellä omassa linnassaan asettaisi ja miten hän sitten kutsuisi kaikki Intian ruhtinaat, rajahit ja maharadjat niitä katsomaan. Eikä kukaan, ei edes Haiderabadin maharadja epäilisi enää, kuka on rikkain mies. Hänen maineensa kiirisi sitten yli koko maailman. Mutta paljon kärsinyt, tulevasta onnestaan ennakolta iloitseva prinssi oli jo melkein unohtanut, että aarteilla voi olla omistaja, kun valot äkkiä sammuivat ja hän ei nähnyt metriäkään eteensä. — Mitä tämä on? Minne katosi loisto ja rikkaus? Olenko elävänä haudattu? Halmaheera kavahti pystyyn ja kun ei silmin nähnyt, aisteli hän ympäristöään heristetyin korvin. — Käytävän suulta päin kuului hiljaisia askeleita, sitten hän kuuli käheän äänen sanovan: — Ken lienet ihminen, askeleesi ei milloinkaan johda tästä luolasta takaisin. Halmaheera perääntyi pari askelta takaisin ja asettui seinää vasten selin. Samassa hän kuuli ääniä toisaalta, luolan peräholvista päin. Ensin kuului kuin tuhansien mehiläisten surinaa, sitten huilujen ja torvien soittoa ja marssin tahdissa lähestyviä askeleita. Soitto läheni ja samalla paisui yhä valtavammaksi. Halmaheera kuuli samalla kuinka hänen sivuitsensa marssi kuin pieniä sotajoukkoja saaden ilman virtailemaan luolan seiniä pitkin. Lopuksi kuuli hän raskaiden askeleiden jymistävän luolan kivilattiata. — Puhaltaisinko höyhenet ilmaan, mietti prinssi, vai ampuisinko pimeyteen. Käsi käski, toinen kielsi. Ja prinssi Halmaheera totteli jälkimmäistä. Samassa syttyi kiiltomato loistamaan, syttyi toinen, kolmas... ja hetken perästä loisti luola entistä kirkkaammin. Halmaheeran edessä seisoi sadoittain tonttuja piireihin järjestyneinä ja punahilkkojaan ilmassa heilutellen; heidän takanaan valkeaviittaiset maahiaiset, ja ahjon luona itse Lumi-Lokka valkeassa kulta- ja hopeakoristeisessa puvussaan ja kruunu päässä kuten kuninkaalla. Kinkanokka seisoi luolan suupuolella risaisissa vaatteissa kuten Uulan aikana. — Ihminenkö täällä? huusi Lumi-Lokka, niin että korvat oli mennä lukkoon. — Ihminen, ahneutensa tähden tänne joutunut, kähisi hänen puolisonsa. — Viekää hänet vankeuteen, jylisi Lumi-Lokka. Kaikki käänsivät nyt katseensa kalpeaan prinssiin, joka nyt ryhtyi viimeiseen taisteluun. Hän puhalsi höyhenet ilmaan — mutta voi surkeutta — niistä ei syntynyt yhtään korppia, vaan ne hajosivat ja hävisivät kuin tuhka tuuleen. Samassa kurottautui tonttujen yli Kinkanokan kuiva käsi, tarttui prinssin niskaan ja nosti hänet luolan perälle. Siellä noita-akka avasi rautaristikolla varustetun vankikomeron ja paiskasi onnettoman sinne. — Ahneus pettää viisaankin, nauroi noita ilkeästi — lisäten hetkistä myöhemmin: — Nyt sinulla ei ole enää linnaakaan, vieraat siellä isännöivät. Tämä on nyt sinun linnasi. Halmaheera raivostui moisesta kohtelusta ja ampui laukauksen ilkeää noitaa vastaan, mutta voimatonna putosi luoti noita-akan vaatteista tekemättä naarmuakaan hänen ihoonsa. Hetkistä myöhemmin kaatui prinssi pyörtyneenä luolan kivilattialle, ja juhlat jatkuivat Lumi-Lokan luolassa samaan tapaan kuin silloin, kun Uula oli niitä katsomassa. Prinsessa Padnan matka. Huolestuneena veljensä viipymisestä meni prinsessa Padna tiedustelemaan pylväspyhimys Nasarolta veljensä kohtalosta. — Lahorin prinsessa, huusi pyhimys hänelle kaukaa, — älä lähesty tätä kärsimysten pylvästä, sillä liian loistava on vaatetuksesi, liian paljon helmikoristeita on kaulallasi, liian ylpeä on käytöksesi. Prinsessa Padna palasi kotiinsa, pukeutui paimentytöksi ja meni uudestaan pyhimyksen puheille. Nasaro, joka oli kaukonäkijä, kertoi hänelle prinssin seikkailuista samoin, kuin me olemme niistä kuulleet. Silloin oli Halmaheera Vienanmerellä höyrypannun lämmittäjänä. — Voi veljeäni! valitteli sisar. Viikkoa myöhemmin meni prinsessa Padna uudestaan pyhimykseltä tiedustelemaan veljensä kohtalosta. — Huonosti on käynyt veljellesi. Mammonan ja ahneuden haltijahenget ovat hänet vanginneet eikä hän heidän luolastaan milloinkaan pääse vapaaksi omin voimin. Prinsessa vaipui maahan. Hän itki kauan veljensä surullista kohtaloa ja kuivasi kyyneleensä hiuksillaan. — Sinä ehkä voisit hänet pelastaa raamatun ja ristin avulla, joita nämä jättiläiset pelkäävät. Lappalaisukko Uula Kero voi sinut opastaa jättiläisten luolalle. — Minä tahdon pelastaa veljeni, rakkaan veljeni jättiläisten kynsistä! Pyhimys antoi sitten prinsessalle mustan, rautaisen ristin ja ohjeita, miten oli hänen matkustettava Kuollanniemimaalle ja miten siellä on koetettava masentaa jättiläiset. Prinsessa Padna kiitti ja meni kotiaan valmistuakseen matkalle. Hän kutsui kokoon hoviherrat ja valtakunnan viisaat neuvonantajat ja käski heidän hallita maata sill'aikaa, kun hän pelastaa prinssi Halmaheeran kaukaiselta maalta. Kaikki lupasivat kunnialla täyttää tehtävänsä toimittaen prinsessan pitkälle matkalle. Prinsessa Padna pyhimyksen neuvoa seuraten ja paimentytöksi puettuna läksi läheisimmästä satamasta laivalla aikoen meritse Kuollanniemimaalle. Hän pani kallisarvoiseen lippaaseen raamatun ja rautaisen ristin — prinsessa näet oli kristitty — mutta varoiksi täytti hän toisen matka-arkkunsa kullalla ja jalokivillä. Monta kuukautta kesti matka Intianmerta, Punaista merta, Välimerta, Atlanninmerta ja Pohjoista Jäämerta pitkin Kuollan kaupunkiin. Sill'aikaa oli jo kerinnyt tulla talvi pohjoisiin maihin ja Kuollaankin. — Tämä on kuoleman maata, jossa laaksotkin ovat verhoutuneet valkoisiin käärinliinoihin, huokasi prinsessa Padna astuessaan maihin. Hän ei ollut milloinkaan ennen nähnyt lunta. Häntä paleli hirveästi, vaikka hänellä oli paljon vaatetta yllään, sillä hänen maassaan on talvellakin kaksikymmentä astetta lämpöä. Hänen täytyi ostaa itselleen lappalainen puku: pehmeä poronnahkainen peski, poronkoipikengät ja lämmin poron vasikan nahkoista neulottu päähine. Niihin pukeuduttuaan oli hän kuin lappalaistyttö, mutta hienopiirteisempi, hennompi ja sielukkaampi. Hän oli kuin oikea Lapin prinsessa. Pahinta oli, että hän ei osannut maan kieltä. Hän kävi melkein joka talossa kyselemässä, kuka taitaisi puhua englantia tai ranskaa, joita eurooppalaisia kieliä prinsessa hyvin taisi, mutta ei löytänyt ketään sellaista. Viimein tuli hän takaisin laivarantaan ja kohtasi siellä vanhan kolttaukon, joka nuorena miehenä ollessaan oli ollut englantilaisen palveluksessa, ja hän lähti prinsessan tulkiksi ja oppaaksi. Prinsessa Padna tuli kovin iloiseksi kuullessaan, että ukko oli monta kertaa eläissään käynyt Imandrajärvellä ja nähnyt satujen vuoren, korkean Hiipinän. — Oletteko kuullut Hiipinän ihmeluolasta? kysyi prinsessa. Oli ukko kuullut paljonkin. Uulan kertomus oli kaikille tunnettu. Ukko tiesi myöskin monta ylhäistä miestä uhmaten sinne menneen, mutta kukaan ei ollut sieltä palannut. Ei kukaan Kuollankaupungissa voinut aavistaakaan, että ulkomaalainen lappalaisen pukuun puettu "nieda" (neiti) oli rikas prinsessa, kun hän kaupungin reunalla oppaansa kanssa osteli ajoporoja Imandran matkaa varten. Kukaan ei tiennyt, että hänen toisessa matka-arkussaan oli niin paljon kultaa ja jalokiviä, että hän olisi voinut ostaa koko kaupungin. Porokauppiaat vain ihmettelivät sitä, miksi hän aikoi matkustaa Hiipinän juurelle ja miksi hän kaikki ostoksensa maksoi puhtaassa kullassa. Kolttaukko valjasti seuraavana aamuna kolme valkoista poroa syrjääniläisen saanikelkan eteen, istutti prinsessa Padnan taakseen ja itse istui eteen poroja ohjaamaan. Prinsessa ihmetteli, kuinka villin näköiset haarasarviset eläimet niin nöyrästi tottelivat ukon viittauksia, vaikka hänellä ei ollut hihnaa eikä suitsia; pitkällä kirjavaksi maalatulla vavalla ohjaili hän ajokkaitaan, miten tahtoi. Jos hän tahtoi eläimet laukkaamaan, nosti hän vavan pystyyn ja huusi: "haree, haree". Silloin nelistivät eläimet ja lumi pölisi pilvenä heidän ympärillään; jos hän tahtoi porot seisattumaan, heitti hän vavan lumelle. Ja kohta pysähtyivät ajokkaat; jos hän halusi kääntää kulkusuuntaa, viittasi hän vavalla siihen haluttuun suuntaan ja porot poikkesivat sinne. Niin he matkustivat monta päivää, oikeastaan monta vuorokautta, sillä joulun aikana ei Kuollassa ole päivää ollenkaan. Vain muutamiksi tunneiksi he pysähtyivät lappalaisten turve- tai puumajoihin levähtämään ja syöttämään porojaan. Tämä matka olisi toisissa olosuhteissa huvittanut etelän prinsessaa, mutta silloin vaivasi häntä suru veljensä kohtalosta ja epätietoisuus siitä, miten hän, heikko naishenkilö tulisi suoriutumaan tässä pelastustyössä. Luonto oli suuremmoinen. Valkeita tunturien köyryisiä selkiä kohosi kaikkialla minne silmänsä vain loi; niiden välissä koivumetsän verhoamia laaksoja, järviä ja jänkiä, joiden yli levisi salaperäinen keskitalven hämärä, joka rajoitti näköpiiriä. Taivaalla tuikkivat valjut tähdet, joiden valoa liekehtivät ja hulmahtelevat revontulet himmensivät. Niitä katseli prinsessa ihmeissään, samoin hienonhienoja kuurakukkasia peskinsä kauluksella, kun pohjan pakkanen oli hänelle antanut lisäkoristeita. Vihdoin tulivat he suurelle järvelle. — Tämä on Imantero eli Imandra, Kuollanniemimaan suurin järvi, ja tuolla jo häämöittää Hiipinäkin, tuumi ukko. — Siellä, siellä on veljeni, kuiskasi prinsessa tuskin kuuluvasti. — Tiedätköhän, että sisaresi tulee pelastamaan? Vähitellen suurenivat ja selvenivät jättiläisten vuoren jylhät piirteet. Mutta kauan kesti ajaa, ennenkuin he saapuivat siihen kylään, jossa Uula asui. Siitä oli jo kulunut monta kymmentä vuotta, kun Uula oli nähnyt ihmeluolan. Silloinen paimenpoika oli kasvanut täysimittaiseksi ja osittain jo vanhentunutkin. Pienenä mustapartaisena Lapin ukkona tervehti hän vieraita, kun prinsessa oppaineen hänen majansa eteen ajoi. Ystävällisesti otti Uula vieraat vastaan, istutti prinsessan poron taljalle takkavalkean loisteeseen, keitätti teen ja poronlihaa sekä kestitsi parhaansa mukaan. Uula kertoi hänelle auliisti näkemiään ihmeluolalla ja mitä hän muilta oli kuullut. Hän tiesi, että Lokan luola on auki vain kaksi kertaa vuodessa, mikkelin ja pääsiäisen aikoina. Muulloin oli sinne turha yrittääkään. Prinsessa Padna ei sitä uskonut, vaan jo seuraavana päivänä teki matkan tunturille löytämättä kuitenkaan mitään aukkoa vuoren rinteistä. Ei siis auttanut muu kuin jäädä odottamaan pääsiäistä. Vaikea oli etelän rikkaan prinsessan asua niin vaatimattomassa asunnossa, kuin lappalaisen turvemaja on, mutta rakkaus antoi hänelle voimaa. Usein istui hän ulkona lumihangessa katselemassa jylhää vuorta ja talviyön taivasta. Joskus hän kuuli susilauman pitkän ulvonnan häiritsevän hiljaisuutta, välistä näki porolaumojen laukkaavan niiden edessä. Kun joulun jälkeen päivä alkoi sarastaa, teki hän poroillaan retkiä lähikyliin jaellen köyhille napaseutujen asukkaille tuomiaan aarteita. Hän paransi myös lääkkeillään monta sairasta. Kaiken tämän johdosta lappalaiset häntä rakastivat. He nimittivät hänet Revontulten prinsessaksi, koska hän aina öisin ihaili kauniita revontulia, joita ei etelässä nähdä. Tulipa vihdoin pääsiäisen aatto, jolloin on jo hiukan kevättä ilmassa Kuollan Lapissakin. Kun Revontulten prinsessa valjasti poro-ajokkaitaan, tuli Uula häntä auttamaan ja sanoi: — Nyt on aika hävittää Lumi-Lokan luola, sillä nyt se on auki samoinkuin muutkin luolat. Tänä iltana lähtevät kaikki noidat uuniluudilla ratsastaen etelään, sinne lähtee myös Kinkanokka apuriensa maahiaisten ja koirankuonolaisten kanssa. Vain jättiläinen tonttujen kanssa jää luolaan. Lähtisin mukaan, jollen tietäisi, että valloitus on yksin suoritettava. Kun päivä oli mennyt mailleen, lähti prinsessa tunturille. Hän seisautti poronsa vähän alemmaksi ja kapusi hiihtäen sille paikalle, jossa luolan suu oli ollut. Kovin hän ihastui nähdessään edessään avonaisen luolan suun, mutta samalla kylmät väreet kulkivat hänen selkäänsä. Raamattu toisessa ja pyhimyksen lahjoittama risti toisessa kädessä astui hän aukosta sisään. Hän näki edessään saman kiiltomadoilla valaistun käytävän kuin veljensäkin, näki aarrekammiot ja itsensä Lumi-Lokan, joka huusi: — Pakene, ihminen, tai olet kuoleman oma! Mutta prinsessa ei paennut, vaan lähestyi rohkeasti ristiä kohottaen. Ja sitä mukaa kuin hän eteni, himmeni kulta ja hopea hänen ympärillään muuttuen mustaksi rautamalmiksi. Parkuen pakenivat tontut luolan syvimpiin sokkeloihin, ja itse Lumi-Lokka jäykistyi kuolleeksi kivipatsaaksi, mutta kiiltomadot tuikkivat vielä niin kauan kuin prinsessa oli luolassa. — Missä on veljeni, prinssi Halmaheera, huudahti hän kauhuissaan. Luolan perältä kuului heikko ääni: — Täällä minä olen, sisareni. Luolan peränurkkauksessa makasi luurangoksi laihtunut mies ryysyisissä vaatteissa. Vaivoin tunsi prinsessa hänet veljekseen. — Allah sinua siunatkoon, sanoi prinssi syleillessään sisartaan. — Älä puhu Allahista. Kristittyjen Jumala on sinut pelastanut minun käteni kautta. — Missä ovat muut vangitut? — Kuolleet ovat kaikki tässä inhoittavassa pesässä, kun eivät ole saaneet ruokaa kun kerran viikossa. Sisareensa nojaten jaksoi prinssi Halmaheera hädin tuskin astua ulos luolasta. Sitä mukaa kuin he etenivät luolan suuta kohti, sammui kiiltomatojen valo ja luolan seinät lähenivät toisiaan. Ja kun he astuivat sieltä ulos, oli vuori jo siltä kohdalta taas jälleen eheä. Päästyään tunturin rinteelle, vapaan taivaan alle kohottivat he kumpikin kätensä korkeutta kohti kiittäen taivaan Herraa pelastuksesta. Juuri silloin loistivat revontulet kirkkaimmillaan kaareutuen sädekehän tavoin heidän ylitsensä ja heittäen tunturille punakellertävää hohdetta. Kesti kokonaisen kuukauden, ennenkuin prinssi Halmaheera oli sikäli toipunut, että kykeni sisarensa kanssa matkustamaan kotimaahan Intiaan. Kun Kinkanokka palasi matkaltaan, oli luolan suu visusti kiinni eikä auennut, vaikka hän kuinka olisi tuhlannut taikasanojaan ja huudellut ukkoaan Lumi-Lokkaa. Kylään kuului koko yön hiljaista surinaa, kun hän levottomana lenteli luolan luona kuin sijaton sielu vaikertaen: Hoi Lumi-Lokka, huu-huu, jo aukasemaan tuu, tuu. Mutta Lumi-Lokka ei tullut eivätkä tontutkaan, sillä heidän korvansa olivat jo kivettyneet. Yksinäiseltä sudelta, joka tunturin rinteellä nuuski poron jälkiä, kuuli noita, että luola oli hävitetty. Ja kun lumelle luolan eteen oli jäänyt prinssin kahleen kappale ja raamatun lehti, jossa oli prinsessan nimi, arvasi Kinkanokka, kuka on käynyt hänen pesänsä hävittämässä. Kaikkien manan voimain, kaikkien raatelevien petojen ja myrkyllisten käärmeitten kautta vannoi hän kostavansa prinssille ja prinsessalle. Sen tähden hän läksi vihaisena lentämään Intiaan päin. Lahorin linnassa. Mutta nyt on meidän hiukan seurattava elämää Lahorin linnassa. Prinsessa Padnan lähdön jälkeen alkoivat hoviherrat hävittää linnan aarteita ja kiistellä keskenään, kuka heistä on suurin. He varmasti luulivat, että Halmaheera ja Padna eivät milloinkaan palaa matkaltaan Lahorin linnaan. Ja kun Kinkanokka oli Persian lähettilääksi muuttuneena heille valehdellut, että linnanhaltijat ovat kuolleet kaukaisella maalla, uskoivat hoviherrat sen todeksi ja tulivat entistä ahneemmiksi. He jakoivat kaikki linnan kullan, jalokivet, huonekalut ja kaiken muunkin omaisuuden keskenään ja lopuksi riitelivät siitä, kuka tulee maan hallitsijaksi. Tätä yleistä sekasortoa hyväkseen käyttäen valloitti eräs naapurimaan rajah Lahorin maan, ja hoviherrat kaatuivat taistellessaan häntä vastaan. Rajah siirsi kalleudet omaan linnaansa. Kun prinsessa Padna ja prinssi Halmaheera pitkän merimatkan jälkeen saapuivat valtakuntaansa, oli se vieraan hallitsijan käsissä ja linna ryöstetty. Mutta kun rajah oli kohdellut huonosti valloittamansa maan alamaisia, nousivat he heti kapinaan nähdessään prinsessa Padnan. Prinssi Halmaheera asettui päälliköksi ja urhoollinen soturi kun oli, ajoi hän vihollisen maastaan, mutta kaatui itse viimeisessä ratkaisevassa taistelussa maansa puolesta. Prinsessa Padna hautautti veljensä Lahorin linnan puutarhaan lootuskukkasia kasvavan lammikon reunaan ja pystytti hänelle marmorisen patsaan, johon hän kaiverrutti kultakirjaimin: Tässä lepää Lahorin prinssi Halmaheera, joka uskoi ihmisonnen olevan rikkaudessa, mutta joka ennen kuolemaansa huomasi elämänsä suuren erheen ja katui turhaan kulutettua elämäänsä. Sen jälkeen prinsessa Padna hallitsi valtakuntaansa viisaasti alamaistensa rakastamana. Ikuinen nuoruus ja kauneus näytti pysähtyneen hänen kasvoillensa, sillä hänen silmistänsä heijasti revontulten hehkua, ja Pohjolan kesäyön unelmainen punerrus hohti hänen kasvoiltaan. Sentähden se prinssi, joka hänet näki, ei voinut häntä unhoittaa. Mutta kaikille kosijoilleen antoi hän rukkaset, sillä ei löytynyt ketään niin puhdassydämistä kuin hän. Kun hän viimein kuoli ja haudattiin veljensä viereen, muuttui hänen ruumiinsa lootuskukkaseksi. KOIVU JA KUHANKEITTÄJÄ Nuori koivu kasvoi kerran järvenrannikon rehevässä lehdossa. Sillä oli sametinhieno, valkea tuohi kuin neitosen hipiä, puhtaanvihreät lehdet, jotka etelätuulessa niin iloisesti lepattivat ja tuuhea lehvistö, joka tarjosi vilpoisan varjon sen juurella istuvalle. Ken sen näki, lausui ääneen ihastuksensa, että ihanampaa koivua ei ole koko metsässä, tuskin koko maassa. Ja koivu tiesi itsekin kauneutensa, sillä se oli usein kuvajastaan kurkistellut järven peilikirkkaasta pinnasta ja tullut siitä ylpeäksi ja hiukan tyytymättömäksi kohtaloonsa. Minkä tähden lienee Luoja minua rankaissut, kun täytyy ikänsä seisoa tässä samassa paikassa, syrjäisen sydänmaan järven rannalla. Ei minua moni täällä kohtaa eikä näe kauneuttani, en tänne saa monesti tietojakaan muusta maailmasta. Vain muuttolinnut mulle joskus tarinoivat, ja etelätuuli haastelee lemmen salaisuuksiaan. Miksi ei Luoja luonut minua edes linnuksi! Olisi ihanaa liidellä taivaan korkeuksissa, nähdä laajalti maailmaa ja oppia tuntemaan paljon toisia puita sekä muita kasveja ja eläimiä. Toista se olisi kuin tämä ikuinen paikallaan seisominen. Mutta minkäpä sille teen, kun Luoja on minut ankkuroinut maahan, valitteli se kerran syksyllä. Tuli sitten kevät, ja koivu oli juuri saanut lehtensä hiirenkorvalle. Uteliaana se katseli muuttolintujen paluuta, kun ne parvi parven perästä riensivät pohjoista kohti. Toiset laskeutuivat levähtämäänkin järven rantapuihin ja silloinkos oli riemua koivumme ympärillä. Silloin unohti koivukin hetkiseksi kalvavan ikävänsä. Eräänä aamuna laskeutui ilmasta kaksi koreata lintua nuoren koivun oksille. Toinen oli melkein kullankeltainen, siivet vain olivat mustat, toinen enemmän yksivärinen. Ne hyppivät oksalta oksalle, kierrellen ympäri ja näyttivät jotain etsivän. Viimein ne pysähtyivät erään oksan latvaan, ja se koreampi lintu kuului sanovan: — Tähän rakennamme kotimme, armaani. — Ihanampaa seutua ja komeampaa pesäpuuta tuskin löydämme. Kannatti lentää tänne saakka, sanoi toinen. Linnut olivat kuhankeittäjiä. Ja se koreampi alkoi niin suloisesti vihellellä ja kujerrella, että koivu ihan värisi ihastuksesta, ja se toinenkin lintu liikutettuna kallisti päätään väristellen siipiään ja pyrstösulkiaan. Sitten ryhtyivät linnut ahkeraan työhön. Ne kantoivat nokassaan naavoja, juuria ja jouhia, joista kutoivat koivunoksan haaraan sievän, padan muotoisen pesän. Ja koivu seurasi mielenkiinnolla niiden työtä, kun ne nokallaan neuloivat pesää, sovittelivat sen sisälle pehmikkeitä ja taputtelivat niitä jaloillaan. Koivu melkein unohti itsensä katsellessaan tämän lintuparin puuhia, ja se oli itsemielessään varma siitä, että onnellisempaa lintuparia ei ole maailmassa. Kun pesä oli valmis, lepäsi toinen lintu siinä yönsä, mutta toinen istui ylemmällä oksalla ja varsinkin illoin ja aamuin päästi se ilmoille sellaisen säveltulvan, että koivukin lumottuna sitä kuunteli. Se lauloi oman kodin ylistystä. Sen laulu lienee liikuttanut kalastajankin hellempiä tunteita, koskapa hän laskettuaan verkkonsa koivun kohdalle käänsi airot veneeseen ja istui kauan liikkumatta. Koivu oli koko ajan tekeytynyt mykäksi, mutta nyt se ei enää voinut vaieta. — Minä olen nähnyt, että te olette linnuista onnellisimmat. Mielelläni suon teille suojaa lehvistöni varjossa. Mutta yhtä teiltä pyytäisin. Tahtoisin tietää, että elättekö aina yhtä iloista elämää ja onko teillä koskaan huolia? — Paljonkin, vastasi kuhankeittäjä. — Saat tänä kesänä itse nähdä, että elämämme ei ole aina ruusujen ja kukkaisten päällä käymistä, niinkuin laulustani voisi päätellä. Ja koivu seurasi sitten tarkasti lintuparin elämää edelleen. Eräänä aamuna, kun naaraslintu lensi pois pesästä ravintoa etsimään, näki koivu pesän pohjalla kirjavan munan, toisena aamuna kaksi, kolmantena kolme ja niin edelleen, kunnes pesässä oli niitä kuusi. Silloin asettui naaras niiden päälle levitetyin siivin ja makasi siinä täsmälleen kolme viikkoa; ainoastaan kerran päivässä se käväsi vettä noukkimassa. Toinen lauloi usein ylemmällä oksalla ja näytti siltä kuin lintupari olisi jotain odottanut. Ja kun lintuemo eräänä aamuna nousi pesänsä reunalle, olivat munat muuttuneet untuvapeitteisiksi poikasiksi. Tyhjät munankuoret nakkeli emo pois pesästä. Poikaset piipittivät ja aukoivat keltaisia suitaan. Ne tahtoivat ruokaa. Silloin molemmat linnut läksivät ruoanhakuun ja kun ne palasivat, oli niillä nokassa matoja ja hyönteisiä, joita ne pistelivät poikasten avattuihin suihin. Koivu huomasi, että sen jälkeen ei enää uroslintukaan joutanut laulamaan. Aika meni ravinnon haussa nälkäisille poikasille. — Miksi ette enää laula? kysyi kerran koivu kuhankeittäjältä. — Emme kerkiä. Näethän, että meillä on kiire, meillä on perhehuolia. Emme jouda itse syömäänkään. Eikä siinä kyllin, että lintuvanhempien piti ruokkia lapsiaan, niitä täytyi myös suojella vihollisilta. Kerran eräänä heinäkuun iltana, kun oli jo vähän hämärä, istui koivun latvaan suurisilmäinen lintu, pöllö, joka ahnaasti katseli ympärilleen keksiäkseen saalista. Emo makasi hiljaa pesässä poikasiaan lämmittämässä oman ruumiinsa lämmöllä, kun huomasi vaaran ja hypähti aivan pöllön eteen. Se suurisilmäinen kummitus alkoi emoa tavoitella terävin kynsin mutta emo väisti iskut ja vietteli vihollisen perässään kauas poikasien lähettyviltä. Henkeä pidättäen seurasi koivu kuhankeittäjäemon notkeita väistöjä ja vihollisen harhaan osuneita iskuja. Tuntui oikein hyvältä, kun emo jonkun ajan perästä tuli vahingoittumattomana takaisin. Toisen kerran nuolihaukka koetti tavoitella koreahöyhenistä koiraslintua, mutta sekin hyökkäys meni hukkaan. Kovin hengästyneenä ja peloissaan palasi se pesäänsä. — Minä en haluaisi olla lintu, tunnusti silloin koivu kuhankeittäjälle. — Ei tämä vielä mitään ole niihin vaaroihin verraten, joita meillä on muuttomatkoilla. Harva meistä sieltä takaisin tulee. — Mutta miksi te lähdette muuttomatkoille? — Etkö sitä tiedä? Nälkä ja kylmä ajavat meidät pois, kun täällä ei ole talvella toukkia syödäksemme. Jos eläisimme siemenistä kuin nuo käpylinnut, niin tänne jäisimme talveksikin, sillä ei ole meistä kauniimpaa maata kuin tämä Suomi on eikä kauniimpaa pesäpuuta kuin sinä, koivuista sorein. Älä tule itserakkaaksi jos sanon, että niin valkokuorista puuta kuin sinä olet, en nähnyt matkoillani. Alkoi tulla syksypuoli. Kuhankeittäjän pojat olivat saaneet kasvaa rauhassa pesässään, kun koivun tuuheat lehvät suojelivat niitä vihollisen silmältä. Niistä oli tullut iloisia vekkuleita. Jo uskalsivat ne nousta pesän reunalle istumaan siipiään räpyttelemään ja tarkastelemaan ympäristöä. Koivunkin täytyi niitä lehvillään hosua, kun vanhemmat olivat ruokaa hakemassa ja varoittaa, että pysykäähän vielä kotona. Ja poikaset tottelivat vielä vähän aikaa, vaikka niitä kovasti halutti maailmalle. Mutta eräänä aamuna ne kaikki pyrähtelivät emonsa perässä lentoon. Puusta puuhun ne ensin lentelivät, mutta sitten uskalsivat nousta ylemmäksikin, ja koivu kuuli niiden haastelevan ylhäältä. — Ah, kuinka suuri ja ihana onkaan tämä maailma, ah, kuinka tuntuu hauskalta päästä itse liikkumaan ja näkemään ja tuntemaan. Nämä iloiset pikku kuhankeittäjät eivät olleet ennen aavistaneetkaan, että maailma on niin monipuolinen. Ja koivulle tuli taas ikävä, kun ei päässyt sinne korkeuksiin. Mutta sen ei tarvinnut kauan istua, kun ilmasta kuului suhinata, aivankuin pieni tuulispää olisi lähestynyt. — Herra varjele, mitä nyt on kuhankeittäjille tapahtunut, kerkisi koivu sanoa kun samassa syöksyi koko kuhankeittäjän poikue sen lehvistöön turvaa hakemaan, Samassa syöksyi ilmasta se suurisilmäinen pöllö ja nappasi kynsiinsä pienimmän, joka ei kyllin nopeasti kerinnyt lehvien varjoon. Se kerkisi vain pari kertaa piipittää, kun pedon terävät, koukkuiset kynnet puristivat sen kuoliaaksi. Kuhankeittäjän perhe oli pakahtua surusta, ja koivustakin tuntui niin pahalta semmoinen petomaisuus. Kun koivun lehdet jo olivat kellastuneet, jättivät kuhankeittäjät hyvästit ystävälliselle pesäpuulleen ja liittyivät suureen muuttoparveen, jonka koivu näki katoavan eteläisen taivaanrannan taakse. Seuraavana päivänä puhkesi rankkasade ja rajuilma, joka puisteli koivusta kaikki lehdet. Koivu ihan värisi kylmästä kun pohjoisviima piiskasi ilmaa sen hienoilla virvoilla. Vain muutamia kuivia ja kellastuneita lehtiä jäi sen latvaan. Kun järvi sen jälkeen tyyntyi, tuo solakka solkikoivu ei tahtonut tuntea kuvajastaan omakseen, niin paljon se oli muuttunut. Koivu ei kehdannut sitä kauan katsoakaan. — Oletpa sinä nyt kaunis! ilkkui sille teeri syysaamuna makeasti nauraen, mutta sen pulleat, nuoret urvut kelpasivat sille aamiaiseksi. — Ilkeä lintu, ajatteli koivu. — Kostaisin mielelläni tuolle lyyräpyrstölle, jos voisin. Ja koivun mieli kävi entistä apeammaksi. Sen oksista hikoili öisin kirkkaita kyyneleitä, jotka aamuisin putosivat maahan. Talvi oli sentään vähän onnellisempaa aikaa, sillä pakkanen hyysi mahlan sen suoniin, jäykistytti oksat tunnottomiksi ja koristeli ne kuurakukkasin. Eikä sitä tuulikaan monesti muokannut, eivät myöskään eläimet sen oksia ravistelleet. Vain kerran kävi valkea metsäkana sen urpuja maistelemassa ja joskus pakkastiainen heikolla nokallaan hakkasi kuorta. Mutta lauhalla ilmalla aavisteli se jo kevättä ja alkoi odotella kuhankeittäjien paluuta. Vihdoin taittui talvi ja vaihtui kevääksi. Mahla alkoi virrata koivun suonissa notkeana kuin nuori veri, etelätuuli toi sille terveisiä lämpimämmiltä mailta tanssittaen sen notkeita ritvoja kevään iloisissa karkeissa, ja katso, kohta alkoivat urvut aueta niissä hiirenkorvalle. Usein katsoi koivu taivaalle, että eivätkö ne jo tule. — Ovatkohan ne menneet toisiin metsiin, tehneet pesänsä toisiin puihin ja pettäneet lupauksensa? — — Niin käy usein maailmassa. — Eivät, eivät, huudahti koivu hetken perästä vastaten omaan kysymykseensä. Sillä ilmasta laskeutui koivun lehville kolme koreata lintua, kolme kuhankeittäjää. Sitä iloa, sitä jälleennäkemisen riemua on vaikea kuvailla. Linnut toivat terveisiä kaukaisilta mailta, ja koivu taas kertoi kokemuksiaan ja omia elämyksiään. Ja linnut virittivät sitten hymnin Suomen keväälle ja valkotuohiselle koivulle, jonka vertaista ne turhaan olivat etsineet etelän aarniometsistä. Väleen siinä kului kirkas keväinen ilta ja yökin laulaessa. Kalastaja-ukko laski taas ruuhensa koivun alle, istui purtensa perälle ja alkoi onkia. Mutta ahvenet saivat iltikseen vedellä hänen kohojaan, sillä mies istui syvissä mietteissään muistellen omaa nuoruuttaan ja kuunnellen kuhankeittäjän sulosäveleitä. — Minne ovat joutuneet sinun toiset poikasesi, kun vain yksi palasi muuttomatkalta, kysyi koivu kuhankeittäjältä seuraavana päivänä. — Se on surullinen tarina, älä muistuta minua koskaan siitä enää, mutta nyt voin tässä kertoa sydämeni suuren surun: — Toiset poikaseni kuolivat, lausui lintuemo huokaisten. — Ensimmäisen tappoi haukka menomatkalla Liivinmaalla, toinen lensi metsästäjän verkkoon Italiassa ja minun piti katsoa kuinka julmuri käänsi lapseltani niskat nurin, kolmannen nieli myrkyllinen käärme Atlasvuorilla ja neljäs lensi sumussa sähkölankoihin paluumatkalla. — Onhan siinä surua yhden vuoden osalle. — Minä en tahtoisi olla lintu, sanoi koivu ottaen osaa lintuemon suruun. — Mieluimmin olen koivu ja tyydyn kohtalooni. Sen jälkeen ei koivu koskaan valittanut kohtalonsa kovuutta. Sen ja kuhankeittäjäin välit tulivat entistä lämpimämmiksi. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ELÄINTEN OLYMPIALAISET JA MUITA SATUJA *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.