The Project Gutenberg eBook of Vilhelm valloittaja This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Vilhelm valloittaja Kertomuksia Intiasta Author: Rudyard Kipling Translator: Eino Kaltimo Release date: June 3, 2025 [eBook #76218] Language: Finnish Original publication: Helsinki: Oy Kansanvalta, 1925 Credits: Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VILHELM VALLOITTAJA *** language: Finnish VILHELM VALLOITTAJA Kertomuksia Intiasta Kirj. RUDYARD KIPLING Suomentanut Eino Kaltimo Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1925. SISÄLLYS: Hänen kantaisänsä hauta. Viidakkopojan avioliitto. Vilhelm Valloittaja. HÄNEN KANTAISÄNSÄ HAUTA. On henkilöitä, jotka väittävät, että jos Intiassa olisi vain yksi leipä, niin se jaettaisiin tasan Plowdenien, Trevorien, Beadonien ja Rivett-Carnacien kesken. Tuo sananparsi viittaa siihen tosiasiaan, että muutamat suvut palvelevat Intiassa polvesta polveen, niinkuin delfiinit vaeltavat peräkkäin aukean meren yli. Ottakaamme pieni huomaamatta jäänyt esimerkki. Keski-Intiassa tai sen lähistöillä on aina ollut joku Devonshiren Chinneistä Bombay European Regimentissä palvelleesta ilotulittelijaluutnantti Humphrey Chinnistä alkaen, joka oli mukana Seringapatamin väkirynnäkössä vuonna 1799. Alfred Ellis Chinn, Humphreyn nuorempi veli, oli Bombayssa erään krenatöörirykmentin päällikkönä vuodesta 1804 vuoteen 1813 ja otti sinä aikana osaa moniin taisteluihin. Ja vuonna 1813 tuli saman suvun jäsen John Chinn — voimme nimittää häntä John Chinn ensimmäiseksi — loistamaan ankarina aikoina sangen keskinkertaisena virkamiehenä paikkakunnalla, jota sanottiin Mundesuriksi. Hän kuoli nuorena, mutta jätti jälkensä uuteen maahan, ja Kunnianarvoisan Itä-Intian Komppanian Kunnianarvoisa Johtokunta ikuisti hänen hyveensä suurenmoisessa päätöslauselmassa ja kustansi hänelle haudan Satpuran vuorille. Häntä seurasi hänen poikansa Lionel Chinn, joka oli jättänyt vanhan vaatimattoman Devonshire-kotinsa parahiksi haavoittuakseen vaikeasti kapinataisteluissa. Hän vietti toimeliaan elämänsä vajaan sadan viidenkymmenen mailin päässä John Chinnin haudasta ja kohosi pienistä villeistä vuorelaisista muodostetun rykmentin päälliköksi; useimmat noista sotureista olivat tunteneet hänen isänsä. Hänen poikansa John syntyi pienessä olkikattoisessa ja saviseinäisessä majassa, joka vielä tänä päivänä sijaitsee kahdeksankymmenen mailin päässä lähimmästä rautatiestä, kuihtuneen, tiikerintäpläisen seudun sydämessä. Eversti Lionel Chinn palveli kolmekymmentä vuotta ja siirtyi sitten lepäämään. Kanaalissa hänen laivansa sivuutti sen ulkomaille menevän sotilas-aluksen, joka vei hänen poikaansa itään täyttämään suvun perintätavoista johtuvia velvollisuuksia. Chinnit ovat onnellisempia kuin useimmat muut ihmiset, sillä he tietävät tarkalleen, mitä heistä tulee. Lahjakas Chinn hakee Bombayn Siviilidepartementtiin ja on pian matkalla Keski-Intiaan, jossa kaikki ottavat hänet ihastuen vastaan. Vähälahjaisempi Chinn astuu Poliisi- tai Metsädepartementtiin, ja ennemmin tai myöhemmin hänkin ilmaantuu Keski-Intiaan, ja juuri tästä seikasta johtuu sananlasku: "Keski-Intiassa asuu bhilejä, maireja ja Chinnejä, jotka kaikki ovat kuin marjat toistensa näköisiä." Rotu on lyhytsääristä, tummaa ja harvapuheista, ja sen vähimmän lahjakkaat edustajat ovat erinomaisia ampujia. John Chinn toinen oli pikemmin lahjakas kuin tyhmä, mutta ollen vanhin poika hän Chinnien perintätavan mukaisesti astui armeijaan. Hänen velvollisuutensa oli jäädä isänsä rykmenttiin ikipäiviksi, vaikka tuo joukko-osasto oli sellainen, että useimmat miehet olisivat maksaneet paljon päästäkseen siitä. Sen sotilaat olivat epäilyttäviä, pienikasvuisia ja tummapintaisia ihmisiä, joilla oli haaleanvihreä univormu ja mustasta nahasta valmistetut olkaimet ja hihanreunukset. Ystävät nimittivät niitä wuddareiksi, mikä merkitsee alhaisrotuisia ihmisiä, jotka syövät maasta kaivettuja rottia. Mutta wuddarit eivät siitä loukkaantuneet. He olivat ainoat oikeat wuddarit, ja heidän ylpeytensä pohjautui seuraaviin syihin: Ensiksikin heillä oli vähemmän englantilaisia upseereja kuin millään muulla rykmentillä. Toiseksi eivät heidän nuoremmat upseerinsa katselmuksessa ratsastaneet, niinkuin yleensä oli tapana, vaan kävivät jalan miestensä etunenässä. Miehellä, joka saattoi säilyttää tahdin reippaasti marssivien wuddarien kanssa, täytyi olla mainiot keuhkot ja sääret. Kolmanneksi he olivat koko Intian parhaita pukka shikarrieja (täysiverisiä metsästäjiä). Neljänneksi he olivat yhdeksältäkymmeneltäyhdeksältä prosentilta wuddareja, — ennen he olivat olleet Chinns Irregular Bhil Levies, mutta nyt, aina ja ikuisesti wuddareja. Kukaan englantilainen ei tullut heidän messiinsä kuin erikoisesta halusta tai sukunsa perintätapojen nojalla. Upseerit puhuivat sotilastensa kanssa kieltä, jonka ymmärtäjiä Intian valkoisten joukossa ei ollut kahtasataakaan, ja sotilaat olivat heidän lapsiansa; he polveutuivat kaikki bhileistä, jotka kenties ovat eriskummaisin kaikista Intian eriskummaisista roduista. He olivat ja ovat sielultaan ja sydämeltään puolivillejä, varovaisia, epäluuloisia ja täpötäynnä kaikenlaista taikauskoa. Ne rodut, joita me nimitämme intialaisiksi, kohtasivat bhilit maan omistajina, kun he tuhansia vuosia sitten hyökkäsivät Intiaan. Kronikat nimittävät niitä preareiksi, alkuasukkaiksi, dravidalaisiksi j.m.s. Kun rajput-päällikkö, jonka sukutaulua hänen laulajansa voivat seurata kaksikymmentä vuosisataa ajassa taaksepäin, nousee valtaistuimelleen, ei häntä pidetä virkaansa nimitettynä, ennenkuin hänen otsaansa on sivelty bhilin suonista saadulla verellä. Rajputit tosin väittävät, ettei tuolla toimituksella ole mitään merkitystä, mutta bhili tietää, että se on viimeinen varjo hänen oikeuksistaan maan vanhimpana omistajana. Vuosisatainen sorto ja vaino teki bhileistä julmia ja puolihulluja rosvoja ja karjavarkaita, ja kun englantilaiset tulivat, tuntuivat bhilit miltei yhtä taipuvaisilta sivistykseen kuin tiikerit heidän viidakoissaan. Mutta John Chinn I, Lionelin isä, meidän Johnimme isoisä, asettui heidän joukkoonsa, asui ja eli siellä, opetteli heidän kielensä, ampui kauriit, jotka ryöstivät heidän laihan satonsa, ja voitti heidän luottamuksensa, niin että osa bhileistä oppi kyntämään ja kylvämään, osa taas houkuteltiin Komppanian palvelukseen mestaroimaan ystäviään. Kun he olivat päässeet selville siitä, että rivipaikat eivät tietäneet pikaista mestausta, ottivat he pestin vaivalloisena, mutta hauskana urheiluna ja saivat palavan innon pitää villejä bhilejä kurissa. John Chinn I antoi heille kirjallisen lupauksen, että hallitus antaisi anteeksi heidän aikaisemmat laiminlyöntinsä, jos he käyttäytyisivät hyvin määräpäivästä lähtien, ja kun John Chinn oli tunnettu siitä, ettei koskaan syönyt sanaansa — hän lupasi kerran hirttää erään bhilin, jota kotiseudullaan pidettiin loukkaamattomana, ja hirtti hänet myöskin heimon nenän edessä — tuli bhileistä vakaantunut kansa sellaisella vauhdilla, etteivät he itsekään tietäneet, kuinka se oli tapahtunut. Se oli tuollaista hiljaista ja huomaamatonta työtä, jota nyt tehdään kautta koko Intian, ja vaikka John Chinnin ainoa palkinto oli, niinkuin juuri mainitsin, hallituksen kustantama hauta, ei pieni vuorikansa häntä milloinkaan unohtanut. Eversti Lionel Chinn tunsi ja rakasti hänkin bhilejä, ja ennenkuin hänen palveluksensa oli päättynyt, olivat he hankkineet itselleen oikein soman sivistyksen. Useita heistä saattoi tuskin erottaa alhaissyntyisistä hindulaisista talonpojista; mutta etelässä, jonne John Chinn I oli haudattu, kuljeksivat villeimmät heistä Satpuran vuorijonoilla vaalien tarua, että Jan Chinn, kuten he häntä nimittivät, eräänä kauniina päivänä palaisi kansansa luo. Sillävälin he epäilivät valkoista miestä ja hänen teitään. Vähäisinkin ärsytys sai heidät ryöstämään ja murhaamaan umpimähkään, mutta jos heitä kohdeltiin sävyisästi, katuivat he kuin lapset ja lupasivat, etteivät koskaan enää tekisi sellaista. Rykmentti-bhilit — univormupukuiset miehet — olivat monessa suhteessa erinomaisia, mutta heitä täytyi virkistää ja pitää hyvällä tuulella. He ikävystyivät, elleivät silloin tällöin saaneet lähteä tiikereitä nuijimaan, ja heidän kylmäverinen uskaliaisuutensa — kaikki wuddarit ahdistavat tiikereitä jalan, se on heidän rotuominaisuutensa — hämmästytti upseerejakin. Heillä oli tapana ajaa haavoittunutta tiikeriä takaa yhtä huolettomasti, kuin jos se olisi ollut siipirikko varpunen, ja tämä tapahtui maassa, joka on täynnä luolia ja kuiluja, joissa peto saattaa pitää aisoissa kymmenkuntaa miestä niin kauan kuin sitä haluttaa. Silloin tällöin sattui, että joku onneton vietiin parakeille pää murskana ja kylkiluut katkottuina; mutta hänen toverinsa eivät koskaan oppineet varovaisuutta, he tyytyivät vain tekemään lopun tiikeristä. Nuori John Chinn kömpi alas kaksipyöräisten rattaiden takaistuimelta wuddarien ainoan messipaviljongin kuistin edessä, ja hänen kiväärilaatikkonsa satoivat maahan hänen ympärilleen. Tuo pieni, solakka, koukkunenäinen poika seisoi siinä ymmällään kuin eksynyt vuohi ja pudisteli valkeata tomua polvistaan, sillä välin kuin rattaat tärisivät pois liidunvalkoista tietä pitkin. Mutta sisimmässään hän oli tyytyväinen. Tämähän oli se paikka, jossa hän oli syntynyt, ja se oli pysynyt suunnilleen samanlaisena kuin silloin, kun hänet lapsena, viisitoista vuotta sitten, lähetettiin Englantiin. Pari uutta rakennusta oli ilmestynyt, mutta ilma ja haju ja auringonpaiste olivat ennallaan; ja pienet vihreät miehet, jotka kulkivat harjoituskentän poikki, näyttivät hyvin tutuilta. Kolme viikkoa sitten olisi John Chinn vakuuttanut, ettei hän muistanut sanaakaan bhili-kieltä, mutta messin ovella hän huomasi huuliensa muodostavan lauseita, joita hän ei ymmärtänyt — katkelmia vanhoista kehtolauluista ja viimeisiä sanoja niistä komennuksista, joita hänen isänsä oli huutanut sotilaille. Eversti tarkkasi häntä hänen noustessaan portaita ja nauroi. "Katso!" sanoi hän majurille. "Tuon pennun sukujuurta ei tarvitse kysyä. Hän on pukka-Chinn. Tuollaiselta kai isänsäkin näytti viisikymmenluvulla." "Toivottavasti hän ampuu yhtä tarkkaan", sanoi majuri. "Ainakin hänellä on kokonainen asevarasto mukanaan." "Ei olisi Chinn, ellei ampuisi. Katsohan, kuinka hän haistelee nenällään. Oikea Chinnien nokka. Heilauttaa nenäliinaa aivan kuin isänsä. Tämä on toinen painos — rivi riviltä." "Hyvä Jumala, tämähän on melkein noituutta!" virkkoi majuri, tirkistellessään ulos kaihtimen säleiden lomitse. "Jos hän on laillinen perillinen, niin hän... Vanha Chinnhän ei koskaan voinut mennä tuon verhon ohi hypistelemättä sitä, ja niin tekee myöskin..." "Hänen poikansa!" huudahti eversti hypähtäen pystyyn. "Se on noituutta", toisti majuri. Pojan silmään oli osunut risainen ruokokaihdin, joka riippui kuistinpylväiden välissä, ja hän oli koneellisesti nykäissyt sitä saadakseen sen suoraksi. Vanha Chinn oli monta vuotta sitten kironnut tuota verhoa kolme kertaa päivässä; hän ei koskaan saanut sitä riippumaan niin kuin tahtoi. Hänen poikansa astui etuhuoneeseen viisinkertaisen äänettömyyden vallitessa. He lausuivat hänet tervetulleeksi hänen isänsä vuoksi ja tuijottivat häneen hänen itsensä vuoksi. Hän oli ihan naurettavasti everstin seinällä riippuvan muotokuvan näköinen, ja kun hän oli huuhtonut hiukan tomua kurkustaan, lähti hän asuntoonsa tuon vanhan miehen lyhyin, äänettömin viidakkoaskelin. "Kelpolailla perinnöllisyyttä", sanoi majuri. "Se tulee niistä kolmesta sukupolvesta, jotka ovat eläneet bhilien keskuudessa." "Ja miehet tietävät sen", virkkoi eräs upseereista. "Ne ovat seisoneet ja odottaneet tuota nuorukaista, niin että kieli on suusta roikkunut. Olen varma siitä, että ellei hän kerrassaan loukkaa niitä, niin ne lankeavat komppanioittain polvilleen ja palvovat häntä." "Ei mikään ole niin hyvä, kuin että on ollut isä edeltäjänä", sanoi majuri. "Minä olen miesteni silmissä nousukas. Olen ollut rykmentissä vain kaksikymmentä vuotta, ja kunnioitettu isäni oli vain esquire. Mutta mitä nyt? Miksi ryntää niiden kantajien esimies, jotka nuorella Chinnillä oli mukanaan, tuolla tavoin tiehensä kääröineen?" Hän meni kuistille ja huusi miestä pysähtymään — tämä oli tyypillinen vastatullut upseerinpalvelija, joka puhuu englantia ja varastaa aina kun sopii. "Mitä on tekeillä?" huusi majuri. "Paljon huonoa väkeä täällä. Minä menen tieheni, sir", oli vastaus. "Ovat ottaneet Sahibin avaimet ja sanovat, että ampuvat." "Hyvin nerokasta — hyvin valistavaa. Mitä kaikkea nuo ylämaan rosvot saavatkaan aikaan! Joku on varmaankin säikähdyttänyt miehen perinpohjin." Ja majuri vaelsi verkkaisesti kotiin asuntoonsa pukeutuakseen aterialle. Nuori Chinn, joka harhaili kuin unessa, oli luovannut koko leirin ympäri, ennenkuin meni pieneen vaatimattomaan majaansa. Hän viivähti hetken kapteenin asunnon edessä, jossa hän oli syntynyt; sitten hän pysähtyi vähäksi aikaa leirin kaivolle, jossa oli tavannut istua iltaisin imettäjänsä kanssa, ja pienen garnisonikirkon kohdalla, jonne upseerit menivät jumalanpalvelukseen, jos jotakin virallista uskontoa edustava pappi sattui matkustamaan sen seudun kautta. Se näytti kovin vaatimattomalta niihin jättiläismäisiin rakennuksiin verraten, joita hän oli tottunut näkemään, mutta se oli kuitenkin sama kirkko kuin ennenkin. Vähän väliä hän sivuutti joukon äänettömiä sotilaita, jotka tekivät kunniaa. Ne saattoivat varsin hyvin olla samoja miehiä, jotka olivat kantaneet häntä selässään, kun hän kulutti ensimmäistä kolttuaan. Hänen huoneestaan kajasti heikko valo, ja kun hän astui sisään, tunsi hän jalkojansa syleiltävän ja kuuli äänen mutisevan lattialta. "Kuka siinä?" kysyi nuori Chinn, tietämättään käyttäen blihi-kieltä. "Minä kannoin teitä käsissäni, Sahib, kun minä olin voimakas mies ja te pieni piltti, joka vain huusi, huusi, huusi. Minä olen teidän palvelijanne, niinkuin aikaisemmin olin teidän isänne palvelija. Me olemme kaikki teidän palvelijoitanne." Nuori Chinn ei saanut sanaakaan suustaan, ja ääni jatkoi: "Minä olen ottanut teidän avaimenne siltä paksulta muukalaiselta ja lähetin hänet tiehensä; ja olen pannut napit paitaan, joka teillä pitää olla messissä. Kukapa siitä pitäisi huolta, ellen minä? Ja poika on kasvanut isoksi mieheksi ja on unohtanut hoitajansa; mutta minun veljenpojastani tulee hyvä palvelija, taikka minä peittoan hänet kaksi kertaa päivässä." Ja sitten kohosi maasta suoraksi kuin nuoli pieni harmaahapsinen, ryppyinen, apinankaltainen mies, jonka takissa oli mitaleja ja ritarimerkkejä, ja tervehti änkyttäen ja vavisten. Hänen takanaan otti muudan univormupukuinen nuori ja jäntevä bhili parhaillaan lestejä Chinnin messikengistä. Chinnin silmät täyttyivät kyynelillä. Vanhus ojensi hänelle avaimet. "Muukalaiset ovat roskaväkeä. Se mies ei enää milloinkaan palaa. Me olemme kaikki teidän isänne pojan palvelijoita. Onko Sahib unohtanut, kuka vei hänet katsomaan vangittua tiikeriä kylään joen toiselle puolelle, kun hänen äitinsä oli niin säikähtynyt ja hän itse niin terhakka?" Chinn näki tapahtuman edessään selvästi kuin taikalyhty-kuvan. "Bukta", huudahti hän ja lisäsi samassa hengenvedossa: "Sinä lupasit, ettei minulle tapahtuisi mitään pahaa. Oletko sinä todellakin Bukta?" Mies makasi toistamiseen hänen jalkainsa juuressa. "Hän ei ole unohtanut. Hän muistaa kansansa, niinkuin isänsäkin sen muisti. Nyt minä voin kuolla. Mutta ensin tahdon kuitenkin elää näyttääkseni Sahibille, kuinka tiikereitä surmataan. Tuo tuossa on minun veljenpoikani. Ellei hän käyttäydy kunnolla, niin lähettäkää hänet minun luokseni, ja totisesti minä tapan hänet, sillä nyt on Sahib oman kansansa luona. Ah Jan baba — Jan baba! Minun oma Jan babanil Minä jään tänne katsomaan, että tuo tekee tehtävänsä kelvollisesti. Ota saappaat pois, pässinpää! Istuutukaa vuoteelle, Sahib, ja antakaa minun katsella teitä. Niin, te olette Jan baba!" Hän ojensi nuorukaiselle miekankahvansa alamaisuuden merkiksi, kunnianosoitus, joka muuten suodaan vain varakuninkaille, kuvernööreille, kenraaleille ja pienille lapsille, joita rakastetaan kovasti, ja Chinn kosketti kahvaa koneellisesti kolmella sormella mutisten jotakin, hän ei itsekään tietänyt mitä. Se sattui olemaan sama vastaus, jota hän käytti lapsuudessaan, kun Bukta leikillään nimitti häntä pikku kenraali Sahibiksi. Majurin asunto oli vastapäätä Chinnin majaa, ja kun hän kuuli palvelijansa huudahtavan hämmästyksestä, katsoi hän ulos. Sitten majuri nousi telttasänkyynsä ja vihelsi, sillä näkemänsä näky — alkuasukasten vanhin, jolla rykmentissä oli upseerin arvo, "puhdasverinen" bhili, joka oli Brittiläisen Intian ritarikunnan ritari ja joka oman kansansa keskuudessa oli korkeammassa asemassa kuin monet Bengalin prinssit, palvelemassa vastaleivottua nuorempaa upseeria — se oli hieman liikaa hänen hermoilleen. Käheä metsästystorvi puhalsi messisignaalin, joka on pitkä juttu. Ensin muutamia kimeitä ääniä, jotka muistuttavat etäisten ajomiesten huutoja, ja sitten voimakkaasti, täyteläisesti ja paukkuvasti erään hurjan laulun loppukerto: "Hohoi, hohoi, Mundoren vihreät kentät — kentät!" "Kaikki pienet lapset olivat nukkumassa, kun Sahib viimeksi kuuli tuon merkin", sanoi Bukta ja ojensi Chinnille puhtaan nenäliinan. Signaali herätti jälkimmäisen mielessä muiston hänen moskiittiverhon peittämästä riippumatostaan, hänen äitinsä suudelmasta ja askelten äänestä, joka kävi sitä heikommaksi, kuta syvemmin hän vaipui uneen. Sitten hän napitti messitakkinsa mustan kauluksen ja lähti päivälliselle kuin prinssi, joka vast'ikään on perinyt isänsä kruunun. Vanha Bukta poistui pöyhkeillen ja viiksiään väännellen. Hän tunsi oman arvonsa, eikä mikään maailman mahti olisi saanut häntä panemaan nappeja nuorten upseerien paitoihin tai antamaan heille puhtaita nenäliinoja. Mutta kun hän sinä iltana otti univormun yltään ja kokosi miehensä ympärilleen vetääkseen rauhassa muutaman haiun piipustaan, kertoi hän heille, mitä oli tehnyt, ja he sanoivat, että hän oli toiminut aivan oikein. Minkä jälkeen Bukta esitti teorian, joka valkoisesta miehestä olisi ollut sulaa hulluutta; mutta kuiskuttelevat soturit tutkistelivat sitä joka puolelta ja havaitsivat, että monet seikat tukivat sitä. Messin öljylamppujen alla liikkui keskustelu, niinkuin tavallista, aiheessa, joka ei milloinkaan kulu, shikarissa — kaikenlaatuisessa isojen eläinten metsästyksessä. Chinnin silmät suurenivat, sillä hän käsitti, että kukin hänen tovereistaan oli ampunut erinäisiä tiikereitä wuddarien tavalla — toisin sanoen maasta [ei ampumalavalta eikä kesyn norsun selästä. Suomentajan huom.] — eikä tehnyt siitä suurempaa numeroa, kuin jos peto olisi ollut koira. "Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä", sanoi majuri, "ei tiikeri ole juuri piikkisikaa vaarallisempi. Mutta kymmenennellä kerralla pääsee kotiin jalat edellä." Nyt tuli keskusteluun eloa, ja jo kauan ennen keskiyötä olivat Chinnin aivot täpötäynnä juttuja tiikereistä — ihmissyöjistä ja karjantappajista, joista kukin harjoitti erikoisammattiaan yhtä johdonmukaisesti kuin konttoristi, ja vanhoista rauhallisista, tavattoman viekkaista otuksista, jotka messissä tunnettiin lempinimillä sellaisilla kuin "Puggy", joka oli laiska ja jolla oli valtavat käpälät, ja "Mrs Malapropos", joka sukelsi esiin, kun sitä vähimmin odotettiin, ja pani toimeen oikean akkainrähinän. Sitten puhuttiin bhilien taikauskosta — se oli laaja ja viehättävä aihe —, kunnes nuori Chinn epäili, että hänelle syötettiin pajunköyttä. "Ei, totisesti, sitä emme tee", virkkoi upseeri, joka istui hänen oikealla puolellaan. "Me tiedämme kaiken, mikä koskee teitä. Te olette Chinn, ja teillä on täällä jonkinlainen peritty oikeus. Mutta ellette usko meidän puheitamme, mitä sitten aiotte tehdä, kun vanha Bukta aloittaa juttunsa? Hän tietää koko joukon asioita kummitushetkistä ja tiikereistä, jotka joutuivat omaan helvettiinsä, ja tiikereistä, jotka kulkevat takajaloillaan, ja kaiken lisäksi teidän isoisänne ratsutiikeristä. Merkillistä, ettei hän vielä ole puhunut teille kaikesta tuosta." "Te tiedätte kai, että muudan teidän kantaisänne on haudattuna Satpuran seuduille, vai kuinka?" sanoi majuri, kun Chinn hymyili neuvottomasti. "Luonnollisesti sen tiedän", vastasi Chinn, joka osasi Chinnien sukukronikan kuin viisi sormeaan. Kirja oli hänen Devonshire-kodissaan vanhoissa kuluneissa kansissa pianon takana sijaitsevalla kiinalaisella pöydällä, ja lapset saivat sunnuntaisin tutkia sitä. "Hyvä, en ollut siitä ihan varma. Teidän arvoisalla kantaisällänne, poikani, on, jos bhilien tietoihin voi luottaa, oma tiikerinsä — satuloitu tiikerinsä, jolla hän ratsastelee kautta maan, kun tulee sille päälle. Minun mielestäni se nyt ei oikein sovi entiselle veronkantajalle, mutta eteläiset bhilit uskovat siihen. Eivätkä meidänkään miehemme, joita kuitenkin pidetään jotenkin kylmäverisinä, uskaltaisi lähteä metsästämään, jos saisivat kuulla, että Jan Chinn on liikkeellä ja hölköttää metsissä tiikerinsä selässä. Sanotaan, että eläin on täplikäs eikä juovikas ja että se muistuttaa kilpikonnan tapaista koiraskissaa. Se on hirveä peto ja varma merkki, että on tulossa sota tai rutto tai — tai jotakin muuta. Se on ihastuttava sukutaru." "Kuinka luulette tuon jutun syntyneen?" kysyi Chinn. "Kysykää Satpuran bhileiltä. Vanha Jan Chinn oli suuri metsästäjä meidän Herramme edessä. Kenties se on tiikerin kosto, tai ehkä hän metsästää niitä vieläkin. Teidän tulee mahdollisimman pian lähteä hänen haudalleen hankkimaan tietoja asiasta. Bukta kyllä auttaa teitä. Hän kysyi minulta ennen teidän tuloanne, olitteko jo sattumalta tappanut tiikerin. Ellette ole, ottaa hän teidät varmasti siipiensä suojaan. Tietenkin on erittäin tärkeätä, että saatte surmatuksi tiikerin. Ja Buktan seurassa se käy mainiosti." Majuri oli aivan oikeassa. Harjoitusten aikana Bukta piti Chinniä levottomasti silmällä, ja saattoi huomata, kuinka koko linja liikahti, kun nuori upseeri avasi suunsa lausuakseen ensimmäisen komentosanansa. Everstikin säpsähti, sillä olisi voinut vannoa, että siinä oli eversti Lionel Chinn, joka oli tullut takaisin Devonshirestä aloittaakseen uuden elämän. Bukta oli uskottujensa parissa kehittänyt erikoisteoriaansa edelleen, ja kaikki rivimiehet hyväksyivät sen jonkinlaiseksi uskonkappaleeksi, sillä nuoren Chinnin jokainen sana ja jokainen liike näytti vahvistavan sen. Vanhus ryhtyi heti toimenpiteisiin pestäkseen suosikkinsa siitä häpeästä, ettei ollut ampunut tiikeriä; mutta hän ei ollut taipuvainen tyytymään mihin otuksiin hyvänsä, joita sattui tulemaan lähistölle. Omissa kylissään hän edusti alioikeutta, hovioikeutta ja korkeinta oikeutta, ja kun hänen väkensä, joka oli valveutunutta ja toimeliasta, toi tiedon, että tiikerin jäljet oli tavattu, käski hän lähettää miehiä väijyksiin ajo- ja juottopaikoille saadakseen varmuuden siitä, että peto oli sellaisen miehen arvoinen. Kolme neljä kertaa miehet palasivat ja kertoivat totuudenmukaisesti, että eläin oli syyhyinen tai keskikokoa pienempi — imettämisestä laihtunut naarastiikeri tai vanha hampaaton koiras, ja Bukta koetti hillitä nuoren Chinnin kärsimättömyyttä. Vihdoin päästiin jalon eläimen jäljille — se oli kymmenen jalan mittainen karjantappaja, kiiltäväkarvainen, poimuniskainen, viiksikäs, vilkas ja pirteä ja nuori. Se oli surmannut erään miehen vain huvin vuoksi, sanoivat vaanijat. "Syöttäkää sitä!" julisti Bukta, ja kylänmiehet toimittivat kuuliaisesti nautakarjaa tiikerin hauskuudeksi saadakseen sen pysymään lähistössä. Prinssit ja mahtimiehet ovat vuokranneet Intiaan meneviä laivoja ja tuhlanneet suuria rahamääriä vain nähdäkseen vilahdukselta otuksia, jotka eivät ole olleet puoleksikaan niin komeita kuin Buktan tiikeri. "Ei käy päinsä", sanoi hän everstille pyytäessään metsästyslomaa, "että minun everstini poika, joka varmasti on... että minun everstini poika tuhlaisi neitsytlaukauksensa vähäpätöiseen viidakkoeläimeen. Sellainen saa tulla myöhemmin. Minä olen odottanut kauan oikeata tiikeriä. Se on nyt tullut mairien maasta. Viikon kuluttua sen nahka on täällä." Messi puri hampaitaan kateudesta. Jos olisi tahtonut, olisi Bukta voinut kutsua heidät kaikki mukaan, ja he olisivat lähteneet mielellään. Mutta hän lähti matkaan vain Chinn kerallaan; kaksi päivää he ajoivat metsästysrattailla, ja päivän he taivalsivat jalan, kunnes tulivat kallioiseen, päivänpaisteiseen laaksoon, jossa oli kirkasvesinen lampi. Oli paahtavan kuuma päivä, ja poika riisui tietysti heti vaatteet yltään ja meni uimaan, Buktan jäädessä rannalle. Valkea nahka loistaa ruskeassa viidakossa kauas, ja se, mitä Bukta näki Chinnin selässä ja oikeassa olkapäässä, sai hänet astumaan askel askeleelta lähemmäksi, silmät pyöreinä ihmetyksestä. "Taisinpa unohtaa, ettei ole sopivaa riisuutua ilkialastomaksi hänen asemassaan olevan miehen nähden", ajatteli Chinn pulikoidessaan vedessä. "Kas, kuinka se pikku peijakas tuijottaa. — Mitä nyt, Bukta?" "Merkki", oli kuiskaava vastaus. "Ei se ole mitään. Sinähän tiedät, että se on meidän suvussamme." Chinniä vähän harmitti. Hän ei ollut muistanut olkapäässään olevaa tummanpunaista syntymämerkkiä, muuten hän ei olisi kylpenyt. Sen sanottiin esiintyvän joka toisessa polvessa, mutta ihmeellistä kyllä vasta kahdeksan, yhdeksän vuoden kuluttua syntymästä, eikä sitä millään muotoa voinut pitää koristuksena, ellei nyt oteta huomioon, että se oli osa Chinnien perintöä. Hän kiiruhti maalle ja pukeutui nopeasti; sitten he jatkoivat matkaansa, kunnes kohtasivat pari bhiliä, jotka heti heittäytyivät maahan. "Minun väkeäni", mutisi Bukta, joka ei näyttänyt kiinnittävän heihin pienintäkään huomiota, "ja siis myöskin teidän väkeänne, Sahib. Kun minä olin nuori, oli meitä vähemmän, mutta me emme olleet niin heikkoja. Nyt meitä on paljon, mutta me olemme heikko heimo. Ja se on muistettava. Miten haluatte ampua sen, Sahib? Puusta vai suojalaitteelta, jonka minun väkeni voi rakentaa? Päivänvalossa vai yöllä?" "Maasta ja keskellä päivää", sanoi nuori Chinn. "Se on aina teidän tapanne, olen kuullut", virkkoi Bukta ikäänkuin itsekseen. "Minä lähden täbystelemään sitä. Sitten me kaksi käymme sen kimppuun. Minä otan kiväärin. Teillä on omanne. Useampia ei tarvita. Mikäpä tiikeri voisi vastustaa teitä!" He tapasivat tiikerin erään solan päässä pienen vesilammikon rannalla; se oli kylläinen ja torkkui toukokuun auringonpaisteessa. Muudan peltopyy herätti sen, ja se kääntyi taistelemaan. Bukta ei yrittänytkään nostaa kivääriään, vaan katsoi koko ajan Chinniä, joka vastasi pedon hirveään hyökkäyskarjaisuun yhdellä ainoalla laukauksella — Buktan mielestä hän tähtäsi tuntikausia — ja kuula lävisti kurkun ja mursi selkärangan niskan takaa, lapaluiden välistä. Eläin lyyhistyi, nytkähti ja kaatui, ja ennenkuin Chinn oikein ehti käsittää, mitä oli tapahtunut, pyysi Bukta häntä seisomaan paikoillaan, sillä aikaa kuin hän mittasi ampujan jalkain ja otuksen nytkähtelevien käpälien välisen etäisyyden. "Viisitoista", sanoi Bukta, "pieniä askelia. Toista laukausta ei tarvita, Sahib. Se kuolee tuossa kauniisti verenvuotoon, eikä kannata pilata nahkaa. Minä sanoin kyllä, ettei noita tarvittaisi, mutta ne tulivat kuitenkin — ollakseen saapuvilla." Solan kummallakin puolen vilisi äkkiä alkuasukkaita — parvi, joka olisi voinut ampua pedon jokaisen kylkiluun, jos Chinn olisi ampunut harhaan. Mutta he pitivät pyssyjään piilossa ja olivat olevinaan vain innostuneita ajomiehiä. Viisi, kuusi odotti käskyä nylkeä saalis. Bukta näki elämän sammuvan pedon kesyttömissä silmissä; sitten hän kohotti toisen kätensä ja kääntyi. "Meillä ei ole mitään syytä kiinnittää huomiota tuohon", sanoi hän. "Tästä lähtien voimme tappaa mitä haluamme. Ojentakaa kätenne, Sahib!" Chinn totteli. Käsi ei vavissut vähääkään, ja Bukta nyökkäsi: "Sekin oli teidän tapanne. Mieheni nylkevät nopeasti. He kantavat taljan leiriin. Tahtooko Sahib seurata minua köyhään kylääni ja unohtaa täksi yöksi, että minä olen hänen esimiehensä?" "Entä nämä miehet — ajomiehet. He ovat tehneet lujasti työtä ja kenties..." "Jos he nylkevät huonosti, niin minä nyljen heidät. He ovat minun kansaani. Täällä minä olen toinen kuin rykmentissä." Se oli totta. Kun Bukta veti univormun yltään ja pukeutui oman kansansa vajavaiseen asuun, unohti hän oppimansa sivistyksenkin. Keskusteltuaan hetkisen alamaistensa kanssa hän järjesti seuraavaksi yöksi orgiat, ja bhilien orgiat ovat sellaisia, että niitä tuskin voi kuvata. Ylpeänä triumfistaan Chinn otti halusta osaa ymmärtämättä kuitenkaan juhlan mysteerioita. Villejä ihmisiä tunkeili hänen ympärillään uhreja toimittaen. Hän antoi kenttäpullonsa kylän vanhimmille. He tulivat kaunopuheisiksi ja peittivät hänet kukkiin. Lahjoja ja lainoja, jotka eivät olleet erikoisen sopivia, tyrkytettiin hänelle, ja helvetillinen musiikki pauhasi punaisten tulien ympärillä laulajien laulaessa ikivanhoja lauluja ja tanssiessa kummallisia tansseja. Isiltäperityt juomat olivat hyvin väkeviä, ja Chinnin oli usein pakko maistaa niitä, mutta juomassa oli varmaankin ollut joku erikoinen lisä, sillä miksi hän muuten olisi äkkiä vaipunut uneen ja herännyt vasta seuraavana aamuna — puolen päivämarssin päässä kylästä? "Sahib oli hyvin väsynyt. Juuri ennen päivänkoittoa hän nukahti", selitti Bukta. "Väkeni kantoi hänet tänne, ja nyt meidän on aika palata leiriin." Kuullessaan Buktan rauhallisen ja kunnioittavan äänensävyn ja nähdessään hänen varman ja vakavan käyntinsä oli vaikea uskoa, että sama mies vain muutamia tunteja aikaisemmin oli räyhännyt ja heilunut viidakon alastomien villiparkojen parissa. "Minun kansani oli hyvin ihastunut, kun sai nähdä Sahibin. He eivät koskaan unohda sitä. Kun Sahib ensi kerran lähtee pestaamaan sotamiehiä, tulee hänen mennä minun kansani luo, ja hän saa niin monta kuin haluaa." Chinn säilytti salaisuutensa tiikerin ampumista lukuunottamatta, ja Bukta koristeli tapahtumaa julkean uskaliaasti. Talja oli todellakin kauneimpia, mitä messiin oli ripustettu, ja muhkein koko joukosta. Kun Bukta ei voinut seurata "poikaansa" metsälle, jätti hän hänet toisiin hyviin käsiin, ja keskustellessaan villien bhilien kanssa hämärissä ja tien vieressä olevilla kaivoilla Chinn marsseillaan ja lomahetkillään oppi tuntemaan heidän ajatustapansa ja toivomuksensa paremmin kuin joku toinen koko elämänsä aikana. Ennen pitkää hänen rykmenttimiehensä jo rohkenivat puhua hänen kanssaan sukulaisistaan — useimmat heistä olivat joutuneet joihinkin ikävyyksiin — ja jättivät riitansa hänen ratkaistavikseen. Heillä oli tapana tulla hämärissä hänen kuistilleen kertomaan wuddarien tuttavalliseen tapaan teeskentelemättömästi siitä ja siitä nuoresta miehestä ja siitä ja siitä vaimosta jostakin kaukaisesta kylästä. No niin, montako lehmää karkurin Sahibin mielestä tuli maksaa? Erään toisen kerran oli muudan bhili saanut hallitukselta kirjallisen määräyksen lähteä erääseen linnoitettuun kaupunkiin tasangolle ollakseen todistajana jossakin oikeusjutussa, ja hän tahtoi tietää, oliko viisasta olla tottelematta käskyä. Mutta jos hän uhkarohkeasti tottelisi, niin olisiko hänellä toiveita päästä hengissä takaisin? "Mutta mitä tekemistä minulla on kaiken tämän kanssa?" kysyi Chinn kärsimättömänä Buktalta. "Minä olen sotilas. Minä en ymmärrä lakia." "Pyh! Laki on hulluja ja valkoisia miehiä varten. Anna bhileille selvä ja suora käsky, ja he noudattavat sitä. Sinä olet heidän lakinsa!" "Mutta miksi?" Buktan kasvot kävivät aivan ilmeettömiksi. Tuo ajatus ei seivästi kertaakaan ollut pälkähtänyt hänen päähänsä. "Kenties se johtuu nimestä. Bhili ei pidä mistään vieraasta. Anna heille käskyjä, Sahib — kaksi, kolme, neljä sanaa kerrallaan, niin että ne mahtuvat heidän päähänsä. Se riittää." Chinn jakeli silloin reippaasti määräyksiään aavistamatta, että sana, joka ohimennen oli livahtanut hänen huuliltaan messissä ennen päivällistä, tuli sumuisten kukkuloiden toisella puolella olevissa kylissä laiksi, josta ei voinut vedota mihinkään korkeampaan. Sillä jokaista hänen sanaansa pidettiin Jan Chinn I:n säätämänä lakina; tämä oli näet — niin kuiskaili taru — tullut takaisin maan päälle valvoakseen pojanpoikansa lihassa ja veressä bhilien kolmatta sukupolvea. Asiasta ei voinut olla pienintäkään epäilystä. Kaikki bhilit tiesivät, että uudestisyntynyt Jan Chinn surmattuaan ensimmäisen tiikerinsä tässä myöhemmässä olomuodossaan oli kunnioittanut läsnäolollaan Buktan kylää ja että hän oli syönyt ja juonut kansan parissa, niinkuin hänellä ennenkin oli ollut tapana. Hänen selässään ja oikeassa olkapäässään — Bukta oli varmaankin pannut kelpolailla tippoja Chinnin juomaan — olivat kaikki nähneet saman tulipunaisen merkin, jonka korkeat jumalat olivat painaneet Jan Chinn I:n ruumiiseen, kun hän ensi-kerran tuli bhilien keskuuteen. Noille typerille, lyhytnäköisille valkoisille ihmisille, joilla ei ollut silmiä, hän oli vain wuddar-rykmentissä palveleva solakka ja nuori upseeri, mutta hänen oma kansansa tiesi, että hän oli Jan Chinn, mies, joka teki bhileistä miehiä; ja siinä uskossa he riensivät tiedoittamaan hänen sanojaan kaikkialle ja varoivat tarkasti muuttamasta niitä matkalla. Mutta samoinkuin lapsi, joka leikkii yksikseen, pelkää villikin enemmän kuin mitään muuta, sitä, että heille nauretaan tai heidät saadaan ilmaisemaan salaisuutensa, ja siksi tuo pieni kansa piti vakaumuksensa omana tietonaan, eikä eversti, joka luuli tuntevansa rykmenttinsä, arvannut, että jokainen noista kuudestasadasta nopeajalkaisesta, pyöreäsilmäisestä rivimiehestä, jotka seisoivat kivääreineen jäykässä huomioasennossa, uskoi vakaasti ja järkkymättä, että vasemman sivustan nuorempi upseeri oli puolijumala, joka oli syntynyt kaksi kertaa — heidän maansa ja heidän kansansa suojelusjumala. Itse maan jumalat olivat painaneet leimansa hänen uuteen lihaansa, ja kukapa rohkeni epäillä maan jumalien työtä? Chinn, jolla oli käytännöllisiä taipumuksia, näki, että hänellä niin sotaväessä kuin muuallakin oli paljon hyötyä sukunimestään. Hänen miehensä eivät koskaan aiheuttaneet mitään ikävyyksiä — kuria ei rikota, kun sitä valvoo jumala — ja hän tiesi tarvitessaan saavansa seudun parhaat ajomiehet. He luulivat, että Jan Chinn I suojeli heitä, ja siinä uskossa he osoittivat pelottomuutta, joka saattoi varjoon kaiken sen rohkeuden, mikä innostuneissa bhileissä aikaisemmin oli ilmennyt. Hänen huoneensa alkoi näyttää harrastelijan luonnonhistorialliselta museolta, siitä huolimatta, että hän lähetti joukoittain kalloja ja sarvia kotiinsa Devonshireen. Väestö oppi pian, mikä olikin hyvin inhimillistä, tuntemaan jumalansa heikot puolet. Hän oli tosin lahjomaton, mutta perhoset, kovakuoriaiset ja ennen kaikkea harvinaisemmat isot eläimet miellyttivät häntä suuresti. Muissakin suhteissa hän noudatti Chinnien perintätapoja. Hän oli "kuumekova". Kokonaisen yön viettäminen liekaan pantua vuohta vartioiden kosteassa laaksossa olisi aiheuttanut majurille kuukauden malarian, mutta Chinniin sillä ei ollut pienintäkään vaikutusta. Hän oli, niinkuin he sanoivat, "suolattu ennen syntymäänsä". Syksyllä hänen toisena palvelusvuotenaan ryömi maasta esiin levottomuutta herättävä huhu ja levisi nopeasti bhilien keskuudessa. Chinn ei kuullut siitä mitään, ennenkuin muudan hänen upseeritovereistaan eräänä päivänä lausui messissä päivällispöydän yli: "Sinun kunnioitettu kantaisäsi on liikkeellä ja riehuu Satpura-maassa. Sinun pitäisi tosiaankin koettaa saada hänet käsiisi." "En tahtoisi osoittaa puuttuvaa kunnioitusta, mutta alanpa totisesti kyllästyä arvoisaan kantaisääni. Bukta ei puhu mistään muusta. Mitä se vanha veikko nyt hommaa?" "Ratsastelee kuutamossa kautta maan kuuluisan tiikerinsä selässä. Niin kerrotaan. Suunnilleen kaksituhatta bhiliä on nähnyt hänen laukkaavan Satpuran huipuilla ja säikäyttävän ihmisiä kuoliaaksi. Ne uskovat siihen sokeasti, ja satpuralaiset harjoittavat hartauttaan hänen alttarillaan — haudallaan, tarkoitan. Mahtaa tuntua somalta, kun näkee omaa isoisäänsä kohdeltavan jumalana." "Mitä syitä sinulla on uskoa, ettei juttu ole pötyä alusta loppuun?" "Näetkö, miehet eivät ole tietävinään siitä mitään. Ne väittävät, etteivät ole milloinkaan kuulleet puhuttavan Chinnin tiikeristä. Mutta se on selvä vale, sillä jok'ainoa bhili on kuullut siitä." "Erään seikan vain olemme unohtaneet", sanoi eversti miettivästi. "Kun paikallisjumala näyttäytyy maan päällä, ennustaa se aina joitakin ikävyyksiä, ja nuo Satpuran bhilit ovat kutakuinkin yhtä villejä kuin isoisänne kuollessa, poikani. Se merkitsee jotakin." "Aikovatkohan ne nousta sotajalalle?" aprikoi Chinn. "En voi sanoa — en vielä. Mutta ei se minua erikoisesti hämmästyttäisi." "Enpä ole kuullut koko jutusta halaistua sanaa." "Sekin todistaa samaa. Ne salaavat jotakin." "Buktahan tapaa kertoa minulle poikkeuksetta kaikki. Miksei hän ole puhunut tästä?" Tämän kysymyksen Chinn samana iltana teki vanhukselle itselleen, ja vastaus täytti ukon ihmetyksellä. "Miksi minä kertoisin sinulle sellaista, minkä sinä jo hyvin tiedät. Niin, täplikäs tiikeri liikuskelee Satpuramaassa." "Mitä luulevat villit bhilit sen merkitsevän? "He eivät tiedä sitä. He odottavat. Sahib, mitä tulee tapahtumaan? Sano vain yksi ainoa pieni sana, ja me olemme tyytyväisiä." "Me? Mitä tekemistä sivistyneillä bhileillä on etelästä, viidakko-bhilien keskuudesta tulleiden juttujen kanssa?" "Kun Jan Chinn herää, täytyy jokaisen bhilin olla valmiina." "Mutta hän ei ole herännyt, Bukta." "Sahib", sanoi vanhus, ja hänen silmänsä olivat täynnä lempeätä nuhdetta, "miksi hän ratsastelee kirkkaassa kuutamossa, ellei hän halua tulla nähdyksi? Me tiedämme, että hän on herännyt, mutta me emme tiedä, mitä hän tahtoo. Onko se merkki kaikille bhileille vai ainoastaan niille, jotka asuvat Satpuramaassa? Sano vain yksi ainoa pieni sana, Sahib, ja minä vien sen rivimiehille ja lähetän sen meidän kyliimme. Miksi Jan Chinn ratsastelee kautta maan? Kuka on tehnyt väärin? Merkitseekö se ruttoa? Tai pernatautia? Kuolevatko meidän lapsemme? Merkitseekö se miekkaa ja taistelua? Muista, Sahib, että me olemme sinun kansaasi ja sinun palvelijoitasi ja että minä sinun tässä elämässäsi olen kantanut sinua käsilläni — aavistamatta mitään." "Bukta on nähtävästi kurkistanut liiaksi lasin pohjaan tänä iltana", ajatteli Chinn, "mutta jos voin, täytyy minun tehdä jotakin saadakseni vanhan veikon rauhoitetuksi. Tämähän muistuttaa pienennetyssä mittakaavassa suuren kapinan huhuja." Hän heittäytyi syvään keinutuoliin, johon oli levitetty hänen ensimäinen tiikerinnahkansa, ja hänen painostaan valahtivat kynnelliset käpälät hänen olkapäilleen. Hän tarttui puhuessaan koneellisesti niihin ja kietoi juovikkaan taljan viitan tavoin ympärilleen. "Nyt tahdon ilmoittaa sinulle totuuden, Bukta", sanoi hän ja kumartui eteenpäin tiikerin iso kallo olkapäällään; hän mietti, millaisen valheen nyt keittäisi. "Minä näen, että sinä aiot sanoa totuuden", vastasi toinen väräjävällä äänellä. "Jan Chinn ratsastelee täplikkäällä tiikerillään Satpuran kukkuloilla, sanotte te. Olkoon niin. Siinä tapauksessa merkki tarkoittaa ainoastaan Satpuran kansaa eikä niitä bhilejä, jotka kyntävät ja kylvävät idässä ja pohjoisessa, Kandeshin bhilejä ja muita, vaan yksinomaan Satpuran bhilejä, jotka, niinkuin olen kuullut, ovat villejä ja tietämättömiä." "Se on siis merkki heille. Hyvä vai huono?" "Epäilemättä hyvä. Sillä miksi tahtoisi Jan Chinn pahaa niille, joista hän on tehnyt miehiä? Yöt ovat siellä kuumia; on vaivalloista nukkua sängyssä voimatta kääntyä, ja Jan Chinn haluaa sitäpaitsi katsoa, miten hänen kansansa menestyy. Sentähden hän nousee ylös, viheltää täplikkään tiikerinsä ja ratsastaa hengittämään raitista ilmaa. Jos Satpuran kansa pysyisi kylissään eikä hiiviskelisi metsissä pimeän tultua, pääsisi se näkemästä häntä. Totisesti, Bukta, koko juttu on yksinkertaisesti se, että hän haluaa jälleen nähdä oman maansa. Lähetä nämä uutiset etelään ja kerro terveisinä, että se on minun oma sanani." Bukta kumarsi lattiaan saakka. "Hyvä Jumala!" ajatteli Chinn, "tuo viirusilmäinen epäjumalanpalvoja on ensiluokkainen upseeri ja rehellinen kuin leimattu raha. On parasta, että selitän asian perin pohjin." Ja hän jatkoi: "Jos Satpuran bhilit kysyvät, mitä tämä merkki tarkoittaa, niin vastaa heille, että Jan Chinn tahtoo nähdä, kuinka he pitävät lupauksensa elää kunniallisesti. Kenties he ovat rosvonneet; kenties he aikovat niskoitella hallituksen määräyksiä vastaan; kenties makaa viidakossa kuollut mies; ja siitä syystä Jan Chinn on tullut katsomaan omin silmin." "Onko hän vihainen?" "Pyh! Olenko minä koskaan vihainen bhileilleni? Minä lausun kiivaita sanoja ja puhkean moniin uhkauksiin. Sinä tiedät parhaiten, ettei se ole kovin vaarallista, Bukta. Minä olen nähnyt sinun hymyilevän kätesi takana. Minä tiedän, että sinä ymmärrät minut. Bhilit ovat minun lapsiani. Sen olen sanonut monta kertaa." "Ah niin, me olemme sinun lapsiasi", sanoi Bukta. "Ja ihan sama on isäni isän Jan Chinnin laita. Hän tahtoo vielä kerran nähdä kansansa ja maan, jota hän rakasti. Se on hyvä henki, Bukta. Minä sanon sen. Mene nyt ja kerro se heille. Ja minä toivon sydämeni pohjasta", lisäsi hän, "että minun terveiseni rauhoittavat heidät". Hän heitti tiikerinnahan yltään ja haukotteli pitkään ja huolettomasti, jolloin hänen hyvinhoidetut hampaansa tulivat näkyviin. Bukta riensi ulos ja sai sotilailta vastaansa kokonaisen kuuron innokkaita kysymyksiä. "Se on totta", sanoi Bukta. "Hän kietoutui taljaan ja puhui sen sisästä. Hän haluaa nähdä oman maansa. Merkki ei ole tarkoitettu meille, ja sitäpaitsihan hän on nuori mies. Ei kai hän voi nukkua hievahtamatta öitä läpeensä? Hän sanoo, että vuode on liian hiostava ja ilma liian ummehtunut. Hän tekee silloin tällöin huvikseen öisiä ratsastusretkiä. Hän on sanonut sen." Harmaapartaisia kuulijoita puistatti. "Hän sanoo, että bhilit ovat hänen lapsiaan. Te tiedätte, ettei hän milloinkaan valehtele. Hän on sanonut sen minulle." "Entä Satpuran bhilit? Mitä merkki heille tietää?" "Ei mitään. Se on vain huviratsastusta, niinkuin sanoin. Hän ratsastaa sinne nähdäkseen, tottelevatko he hallitusta, niinkuin hän teroitti heidän mieliinsä ensimmäisenä elinaikanaan." "Ja elleivät he tottele?" "Sitä hän ei sanonut." Nyt sammui valo Chinnin huoneesta. "Näettekö", sanoi Bukta. "Nyt hän menee ulos. Siitä huolimatta hän on hyvä henki, niinkuin hän itse sanoi. Miksi me pelkäisimme Jan Chinniä, joka teki bhileistä miehiä? Me olemme hänen varjeluksessaan, ja tehän tiedätte, ettei Jan Chinn koskaan jättänyt oman onnensa nojaan ketään, jota oli luvannut suojella. Kun hän on tullut vanhemmaksi ja saanut vaimon, pysyy hän kyllä vuoteessaan aamuun saakka." Rykmentinpäällikkö huomaa tavallisesti ennen muita joukkonsa vähäisetkin mielialanmuutokset. Siinä syy, miksi eversti muutamia päiviä myöhemmin selitti, että joku juurrutti par'aikaa wuddareihin jumalanpelkoa. Kun hän oli ainoa, jolla oli virallista valtaa, tuotti niin yksimielisen hyveen näkeminen hänelle tuskaa. "Se on miltei liian hyvää kestääkseen kauan", sanoi hän. "Kunpa vain voisin arvata, mitä noilla pikku juuttailla on mielessään." Kuunvaihteessa hän luuli saaneensa selityksen, kun hänelle tuli määräys olla valmiina "kukistamaan Satpuran bhilien keskuudessa mahdollisesti syntyvät levottomuudet"; nämä olivat näet lievimmin sanoen tyytymättömiä, koska isällinen hallitus oli lähettänyt heille ammattitaitoisen rokottajan lansetteineen, lymfoineen ja virallisesti rekisteröityine vasikkoineen. Virkakieltä käyttääksemme he olivat "ilmaisseet suurta vastahakoisuutta kaikkiin profylaktisiin toimenpiteisiin", olivat "väkivalloin pidättäneet rokottajan" ja "olivat aikeissa laiminlyödä alamaisten velvollisuudet". "Se merkitsee toisin sanoen, että ne ovat oikean pöksypelon vallassa — aivan niinkuin väenlaskun aikana", sanoi eversti, "ja jos me peloitamme ne vuorille, emme ensiksikään saa niitä koskaan käsiimme, ja toiseksi ne lähtevät ryöstöretkille, kunnes saamme lähempiä määräyksiä. Haluaisinpa tietää, kuka Herran hylkäämä idiootti se yrittää rokottaa bhilejä. Arvasinhan jo, että oli tulossa ikävyyksiä. Onni onnettomuudessa on, että tullaan käyttämään vain alkuasukasjoukkoja ja että me siis voimme panna toimeksi jonkinnäköisen sotaretken ja antaa niiden päästä vähällä. On siinäkin järkeä hävittää parhaat ajomiehemme vain sen vuoksi, etteivät ne tahdo tulla rokotetuiksi! Ne ovat vain hulluja pelosta." "Voisitteko ehkä, sir", sanoi Chinn seuraavana aamuna, "antaa minulle neljäntoista päivän metsästysloman?" "Peijakas, aiotteko lähteä karkuun juuri kun vihollinen uhkaa!" — eversti nauroi. — "Se käy kyllä päinsä, mutta siinä tapauksessa minun täytyy merkitä lomalippuun aikaisempi päivämäärä, sillä me olemme saaneet käskyn olla lähtövalmiina, ymmärrättekö. Mutta voimmehan olettaa, että te olette jättänyt hakemuksenne kolme päivää sitten ja olette nyt matkalla etelään." "Ottaisin myös mielelläni Buktan mukaani." "Tietysti. Luulen, että siitä tulee hyvä. Teillä on eräänlaista perittyä vaikutusvaltaa noihin pikkumiehiin, ja ne tulevat kuulemaan teitä, kun ne taas nähdessään vilaukseltakin meidän univormumme syöksyisivät hurjaan pakoon. Tehän ette ole vielä koskaan ollut siinä maankolkassa, vai kuinka? Pitäkää varanne, etteivät ne lähetä teitä perhehautaanne nuorena ja viattomana. Luulen kuitenkin, että kaikki käy hyvin, jos vain saatte ne kuuntelemaan teitä." "Niin minäkin luulen, sir, mutta jos — jos ne käyttäytyisivät tyhmästi — ja jotain tapahtuisi — tehän ymmärrätte — niin toivon teidän esittävän asian sillä tavoin, kuin ne olisivat vain säikähdyksissään. En antaisi itselleni anteeksi, jos joku — joku, jolla on minun nimeni, toimittaisi niille huolia." Eversti nyökkäsi, mutta ei vastannut mitään. Chinn ja Bukta lähtivät heti matkaan. Bukta ei ollut maininnut sanallakaan siitä, että sen jälkeen kuin kiihoittuneet bhilit olivat raahanneet virallisen rokottajan kukkuloille, oli sanansaattaja toisensa jälkeen hiipinyt hänen luokseen rukoilemaan otsa maassa kiihkeästi, että Jan Chinn tulisi selittämään sen tuntemattoman kauheuden, joka uhkasi hänen kansaansa. Täplikkään tiikerin ennusmerkki oli nyt ihan selvä. Lohduttakoon Jan Chinn omiaan, sillä kuolevaisten apu oli voimaton. Bukta yksinkertaistutti tämän rukouksen pelkäksi pyynnöksi, että Jan Chinn lähtisi sinne. Mikään ei soturivanhukselle olisi ollut mieluisampaa kuin virkistävä sotaretki Satpuran bhilejä vastaan, joita hän "puhdasverisenä" bhilinä halveksi; mutta Jan Chinnin edustajana hänellä oli velvollisuuksia koko kansaa kohtaan, ja hän oli lujasti vakuutettu siitä, että neljäkymmentä vaivaa kohtaisi hänen kyläänsä, jos hän pettäisi bhilien luottamuksen, Ja tiesihän sitäpaitsi Jan Chinnkin kaikki, ja hän ratsasti täplikkäällä tiikerillä. He taivalsivat kolmekymmentä mailia jalan ja hevosella ja lähestyivät nopeasti Satpuran vuorten muurinkaltaista sinistä jonoa. Bukta oli hyvin vaitelias. Heti puolenpäivän jälkeen he aloittivat vaivalloisen kapuamisen, mutta aurinko oli jo laskussa, kun he saapuivat rosoisen, viidakkoa kasvavan kukkulan viereiselle ylängölle, jonne Jan Chinn I oli haudattu, jotta hän, niinkuin itse oli toivonut, voisi sieltä ylhäältä pitää kansaansa silmällä. Kaikkialla Intiassa on unohdettuja hautoja kahdeksannentoista vuosisadan alkupuolelta saakka — siellä on mullan kätkössä everstejä ja kauan sitten hajoitettujen armeijaosastojen päällikköjä, Intian-kävijöitä, jotka lähtivät metsästysretkille eivätkä koskaan palanneet, kunnianarvoisan Itä-Intian Komppanian komissionäärejä, agentteja, kirjureita ja osastopäällikköjä sadoin, tuhansin ja kymmenintuhansin. Englannin kansa unohtaa pian, mutta alkuasukkailla on uskollinen muisti, ja jos joku on tehnyt hyvää elämänsä aikana, muistavat he sen hänen kuolemansa jälkeen. Jan Chinnin rappeutunut neliskulmainen hauta oli peitetty villeillä kukilla ja pähkinöillä, vaha- ja hunajakääröillä, kotimaisia juomia sisältävillä pulloilla ja iljettävillä sikareilla, puhvelinsarvilla ja kuivilla ruohokimpuilla. Toisessa päässä oli kömpelö savesta tehty kuva, se esitti valkoista miestä, jolla oli vanhanaikainen suippohattu ja joka ratsasti tiikerillä. Heidän lähestyessään hautaa Bukta tervehti heittäytymällä maahan. Chinn paljasti päänsä ja alkoi tutkia kiven kulunutta kirjoitusta. Sikäli kuin hän saattoi tavata sitä sana sanalta ja kirjain kirjaimelta kuului se seuraavasti: Tässä lepää JOHN CHIN, Esq. Veronkantaja......... ... verenvuodatuksetta ja Viranomaisten pelotta Virkani.... sor........ Luottamuksen ...... Kiintymyksen .... sai lopullisesti...... alistumaan.... ...... lalnkuuliaaksl Kansaksi ........en heidät...... . ntn Hai-. lituksen....... Ikuisen.......... Hållits.......... ....... Kenraalikuvernööri ja Johtok.... ovat käskeneet pystyttää.......... .... kuoli Elok. 19 p. 184.......... ikäisenä. Haudan toisella puolella oli joitakin säkeitä, joista ei enää saanut selkoa. Chinn seisoi hetken hautakiveen nojaten, ajatukset vainajassa, joka oli ollut hänen omaa lihaansa ja vertansa, ja Devonshire-kodissa. Sitten hänen katseensa siirtyi alhaalla leviäviin lakeuksiin, ja hän nyökkäsi: "Niin, se on jättiläistyö... kaikkien... minunkin vähäiseltä osalta. Hän oli varmaan sittenkin mies, joka kannatti tuntea... Bukta, missä on minun kansani?" "Ei täällä, Sahib. Kukaan ei uskalla tulla tänne muuta kuin suuren joukon mukana. He odottavat tuolla ylhäällä. Kiivetkäämme sinne!" Mutta Chinn muisti itämaisen diplomatian lakipykälän ja vastasi välinpitämättömän näköisenä: "Minä olen kulkenut tämän pitkän tien vain sen vuoksi, että Satpuran miehet ovat tyhmiä eivätkä tohdi käydä meidän leirissämme. Nyt he saavat tulla tänne minua tapaamaan. Minä en ole bhilien palvelija, vaan heidän herransa." "Minä menen — minä menen", ähkyi vanhus. Yö lankesi, ja missä silmänräpäyksessä hyvänsä saattoi Jan Chinn viheltää hirveän hevosensa tummuvasta viidakosta. Ensi kerran koko pitkän elämänsä aikana Bukta uhmasi virallista käskyä ja petti esimiehensä; hän ei näet palannut, vaan kiiruhti kummun tasoitetulle huipulle ja huudahti hiljaa. Miehiä vilisi esiin joka puolelta — jousilla ja nuolilla varustettuja pieniä vapisevia miehiä, jotka olivat odottaneet noita kahta puolestapäivästä asti. "Missä hän on?" kysyi eräs. "Omalla haudallaan. Hän käskee teidän tulla sinne", sanoi Bukta. "Nyt heti?" "Niin." "Usuttakoon ennemmin täplikkään tiikerinsä meidän kimppuumme. Me emme uskalla mennä sinne." "En minäkään, vaikka olen kantanut häntä käsissäni, kun hän oli pieni lapsi tässä elämässään. Odottakaa täällä, kunnes tulee päivä." "Mutta hän varmaankin suuttuu?" "Hän suuttuu kovasti, sillä hänellä ei ole yhtään syötävää. Mutta hän on monta kertaa vakuuttanut minulle, että bhilit ovat hänen lapsiaan. Päivänvalossa minä sen uskon, mutta — kuunvalossa en ole aivan varma. Mitä tyhmyyksiä te Satpuran siat olette keksineet, kun vaivaatte häntä?" "Meidän luoksemme tuli hallituksen nimessä mies, jolla oli pitkiä taikaveitsiä ja noiduttu vasikka, noituakseen meidät kaikki karjaksi leikkaamalla meitä käsivarsiin. Me säikähdimme hirveästi, mutta emme tappaneet miestä. Hän on täällä, sidottuna — musta mies, ja me luulemme, että hän on tullut lännestä. Hän sanoo, että hänellä oli määräys leikata meitä kaikkia veitsillä — varsinkin naisia ja lapsia. Me emme uskoneet, että se oli määräys, ja me pelästyimme ja kätkeydyimme vuorillemme. Muutamat meidän miehistämme ovat ottaneet hevosia ja mullikoita tasangoilta ja toiset patoja ja vaatteita ja korvarenkaita." "Oletteko surmannut ketään?" "Meidän miehemmekö? Ei, ei vielä. Mutta monet huhut, jotka juoksevat kuin liekit rinnettä ylös, ovat kiihdyttäneet nuoria miehiä. Minä lähetin miehen tiedustelemaan Jan Chinniltä, oliko vielä pahempaa odotettavissa. Juuri tätä kauhua hän ennusti näyttäytyessään täplikkään tiikerinsä selässä." "Hän sanoo itse toisin", virkkoi Bukta, ja hän kertoi sopivin lisäyksin kaikki, mitä nuori Chinn oli sanonut hänelle istuessaan tiikerintaljaan kietoutuneena keinutuolissaan. "Luuletko sinä", kysyi joku lopulta, "että hallitus tulee käyttämään väkivaltaa meitä vastaan?" "Ei", vastasi Bukta. "Jan Chinn tulee laatimaan käskyn, ja te tottelette. Kaikki muu jää hallituksen ja Jan Chinnin väliseksi asiaksi. Minulla on itselläni hiukan tietoa noista taikaveitsistä ja pistämisestä. Se on taikakeino isoarokkoa vastaan. Mutta millä tavoin, sitä en tiedä. Eikä se teihin kuulukaan." "Jos hän auttaa meitä ja suojelee meitä hallituksen vihalta, tottelemme me kaikessa Jan Chinniä, mutta — mutta haudalle emme tänä yönä uskalla." He kuulivat, kuinka nuori Chinn alhaalla huuteli Buktaa, mutta he piiloutuivat ja istuivat vaiti, odottaen täplikästä tiikeriä. Hauta oli lähes puoli vuosisataa ollut pyhä paikka. Jos Jan Chinn nukkui mieluummin siellä, niin kenellä oli siihen suurempi oikeus kuin hänellä? Mutta he eivät tahtoneet tulla hänen näköpiiriinsä, ennenkuin päivä oli valjennut. Aluksi Chinn suuttui silmittömästi, mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että Buktalla todennäköisesti oli täysi syy viipymiseensä (ja hänellä todellakin oli) ja että hänen oma arvokkuutensa varmaan kärsi siitä, että hän huhuili sillä tavoin saamatta vastausta. Hän nojautui sentähden hautapatsaan jalustaa vasten ja vietti lämpimän yön milloin torkkuen, milloin tupakoiden, mielissään siitä, että oli laillinen, kuumekova ehta Chinn. Hän laati sotasuunnitelmansa, niinkuin hänen isoisänsäkin olisi tehnyt; ja kun Bukta tuli aamulla kokonainen varasto elintarpeita mukanaan, ei Chinn maininnut sanallakaan ukon yöllisestä paosta. Bukta olisi tuntenut olonsa rauhallisemmaksi, jos toinen olisi purkanut kiukkuaan; mutta Chinn söi hyvällä ruokahalulla, ennenkuin puhui mitään. "He ovat kovasti peloissaan", sanoi Bukta, joka itse ei ollut erikoisen reippaalla tuulella. "Heille on vain annettava käsky. He selittävät tottelevansa sinua, jos sinä tahdot suojella heitä hallitukselta." "Sen tiedän", vastasi Chinn noustessaan hitaasti huippua kohti. Muutamia vanhahkoja miehiä seisoi siellä puoliympyrässä; mutta suurin osa kansaa — naiset ja lapset — oli piilossa pensaikossa. Niillä ei ollut pienintäkään halua olla kuulemassa Jan Chinn I:n vihaa. Chinn istuutui rosoiselle kivilohkareelle ja poltti sikarinsa loppuun miesten hengittäessä raskaasti hänen ympärillään. Sitten hän karjaisi niin odottamatta, että he hyppäsivät korkealle: "Tuokaa tänne se mies, joka oli vangittuna!" Tunkeiltiin ja huudahdeltiin, ja sitten tuli tuo hindulainen rokottaja, pelosta vapisevana ja kädet ja jalat sidottuina samalla tavoin kuin muinaiset bhilit sitoivat ihmisuhrinsa. Hänet työnnettiin varovasti Chinnin eteen, mutta tämä ei katsonut häneen. "Minä sanoin — mies, joka oli sidottuna. Onko olevinaan leikkiä, että tuotte eteeni miehen, joka on köytetty kuin puhveli? Mistä asti bhileillä on ollut valta ja oikeus sitoa huvikseen ihmisiä? Leikatkaa!" Puolikymmentä veistä katkaisi kiireesti köydet, ja mies ryömi Chinnin jalkain juureen; tämä noukki hänen lansettinsa ja lymfaputkensa. Sitten hän viittasi etusormellaan puoliympyrään ja sanoi painokkaasti ja lujalla äänellä: "Siat!" "Ah", kuiskasi Bukta. "Nyt hän puhuu. Voi teitä typerää kansaa!" "Minä olen tullut jalan talostani" (seurakuntaa puistatti) "tehdäkseni teille selväksi asian, jonka jok'ainoa ihminen Satpuran bhilejä lukuunottamatta olisi jo kaukaa nähnyt. Te tunnette isonrokon, joka kaivaa reikiä ja arpia teidän lapsiinne, niin että ne näyttävät ampiaispesiltä. Hallitus on määrännyt, että jokainen, jota pistetään käteen näillä pienillä veitsillä, joita pidän tässä kädessäni, on oleva turvassa tuolta taudilta. Kaikki Sahibit on suojattu sillä tavoin ja myöskin suuri osa hinduista. Tässä on suojamerkki. Katsokaa!" Hän veti hihansa kainaloon ja näytti pieniä valkeita rokotusmerkkejä valkeassa nahassaan: "Tulkaa tänne kaikki ja katsokaa!" Muutamat uskalikot tulivat hänen luokseen ja nyökkäsivät rikkiviisaasti. Siinä näkyi todellakin merkki, ja he tiesivät, että muita hirveitä merkkejä oli kätkössä paidan alla. Armelias oli todellakin Jan Chinn, joka ei näyttänyt niitä ja siten todistanut jumaluuttaan. "Eikö mies, jonka olette sitoneet, ole sanonut teille kaikkea tätä?" "Minä sanoin — satoja kertoja, mutta ne vastasivat lyönneillä", vaikeroi rokottaja käsiään väännellen. "Mutta te olette sikoja ettekä uskoneet; ja sentähden tulen minä tänne pelastamaan teitä, ensiksi isostarokosta, sitten mielettömästä pelostanne ja lopuksi kenties vankilasta ja köydestä. Minä en voita tässä asiassa mitään, eikä siitä ole minulle minkäänlaista huvia, mutta hänen tähtensä, joka lepää tuolla ja joka on tehnyt bhileistä miehiä" — hän viittasi kädellään haudalle päin — "tulen minä, joka olen hänen lihaansa ja vertansa, hänen poikansa poika, auttamaan teitä. Ja minä puhun totta, niinkuin Jan Chinn." Väkijoukko mutisi kunnioittavasti, ja piiloutuneet miehet hiipivät toinen toisensa jälkeen viidakosta liittyäkseen muihin. Heidän jumalansa kasvoissa ei näkynyt merkkiäkään vihasta. "Minun määräykseni ovat nämä (Jumala suokoon, että ne seuraisivat niitä, mutta luulenpa, että tähän asti olen tehnyt niihin hyvän vaikutuksen). Minä jään teidän luoksenne siksi aikaa kuin tämä hallituksen lähettämä mies piirtelee teidän käsiänne veitsillään. Kolmen tai kenties viiden tai seitsemän päivän kuluttua teidän käsivartenne paisuvat, ja niitä alkaa pistellä ja kutittaa. Isonrokon henki se silloin teidän kurjassa veressänne taistelee hallituksen määräyksiä vastaan. Minä jään sentähden tänne, kunnes näen, että isorokko on voitettu, enkä lähde pois, ennenkuin miehet ja naiset ja pienet lapset näyttävät minulle käsivarsissaan sellaisia merkkejä kuin juuri näytin teille. Minulla on muassani kaksi hyvää kivääriä ja mies, jonka nimi on tunnettu eläinten ja ihmisten keskuudessa. Me metsästämme yhdessä, hän ja minä, ja teidän nuoret miehenne ja te kaikki saatte syödä ja maata rauhassa. Se on minun käskyni." Syntyi pitkä äänettömyys, jonka kestäessä vaaka heilahteli. Muudan vanha valkohapsinen syntinen, joka pysytteli pystyssä raihnaisten jalkojensa varassa, vikisi lopulta: "On joitakin hevosia ja pari mullikkaa ja muita pikkuseikkoja, joiden vuoksi me tarvitsisimme _kowlin_ (turvakirjan). Ne eivät ole tulleet tänne oston eikä vaihdon kautta." Taistelu oli päättynyt, ja Jan Chinn huokasi helpotuksesta. Nuoret bhilit olivat olleet ryöstöretkellä, mutta jos toimittaisiin kyllin nopeasti, voitaisiin kaikki saattaa entiselleen. "Minä kirjoitan teille _kowlin_ niin pian kuin hevoset, mullikat ja muut tavarat on laskettu, tässä minun edessäni ja lähetetty takaisin sinne, mistä ne ovat tulleet. Mutta ensin me panemme hallituksen merkin kaikkiin niihin, jotka eivät vielä ole sairastaneet isoarokkoa." Sitten hän kuiskasi rokottajalle: "Jos sinä osoitat vähänkään pelkoa, et varmaan milloinkaan enää saa nähdä Poonaa, ystäväiseni!" "Vaksiinia ei ole riittämiin näille kaikille", vastasi mies. "Ne ovat tappaneet vasikan." "Eivät ne huomaa mitään eroa. Pistele niitä vuorotellen ja anna minulle kaksi lansettia. Minä käsittelen vanhimpia." Se iäkäs diplomaatti, joka oli pyytänyt turvakirjaa, joutui ensimmäiseksi uhriksi. Hän tuli Chinnin osalle eikä uskaltanut hiiskahtaakaan. Heti kun pääsi vapaaksi, hän raahasi paikalle erään toverinsa ja piti häntä kiinni, ja lopulta muodostui koko homma lapselliseksi leikiksi. Rokotetut vetivät rokottamattomia Chinnin eteen selittäen, että koko heimon täytyi kärsiä samoja tuskia. Naiset kirkuivat, ja lapset juoksivat ulvoen tiehensä; mutta Chinn vain nauroi ja heilautteli terävää lansettiaan. "Tämä on suuri kunnia", huusi hän. "Sano heille, Bukta, millainen kunnia heidän osakseen tulee, kun minä omassa korkeassa persoonassani merkitsen heidät. Ei, ei, minä en voi merkitä kaikkia. Hindullakin täytyy olla jotain työtä, mutta minä kosketan hänen tekemiään merkkejä, niin että kaikille tulee yhtäläinen kunnia. Tällä lailla rajputit pistävät sikojaan. Hei, sinä silmäpuoli veli! Otappa tuo tyttö kiinni ja tuo hänet tänne. Hänen ei tarvitse luikkia tiehensä, sillä hän ei vielä ole naimisissa enkä minä aio kosia. Eikö hän tahdo tulla? Silloin hän saa hävetä pikkuveljeään — tanakka poika, aimo poika. Hän pitää kättänsä ojennettuna kuin sotilas. Katsokaapa vain. Hän ei hätkähdä pientä veripisaraa. Jonakin kauniina päivänä hän kirjoittautuu minun rykmenttiini. Ja nyt, monien äiti, kajoamme hellävaroin sinuun, sillä isorokko on ollut täällä ennen meitä. On ihan totta, että tämä taikakeino murtaa Matan voiman. Tämän jälkeen ei Satpuran bhilien keskuudessa tule olemaan rokonarpisia kasvoja, ja silloin te voitte pyytää monta lehmää jokaisesta tytöstä, joka naitetaan." Ja niin hän rupatteli ja laski leikkiä sekoittaen puheeseensa bhilikieltä ja kaskuja, joissa oli heidän karkearakeisen huumorinsa leima, kunnes lansetit tylstyivät ja rokottajat olivat menehtymäisillään uupumuksesta. Mutta ihmisluonto on kaikkialla samanlainen, ja rokottamattomat tulivat kateellisiksi tovereilleen; vähältä piti, etteivät he vimmoissaan ryhtyneet tappeluun. Silloin Chinn siirtyi lääkäristä tuomariksi ja aloitti muodollisen kuulustelun viimeksi tapahtuneista ryöstöistä. "Me olemme Mahadeon varkaita", vastasivat bhilit yksinkertaisesti. "Se on meidän kohtalomme, ja me pelkäsimme niin kovasti. Me varastamme aina, kun olemme peloissamme." He kävivät sitten suoraan asiaan ja avoimesti kuin lapset selostivat ryöstön. Kaikki oli vielä jäljellä lukuunottamatta kahta mullikkaa ja spriitilkkasta, joka oli mennyt hukkaan (ne Chinn lupasi korvata omasta lompakostaan), ja kymmenen päämiestä lähetettiin alamaahan mukanaan merkillinen asiapaperi, joka oli kirjoitettu muistikirjan lehdelle ja osoitettu piirin poliisipäällikölle. Jan Chinn teki edeltäkäsin tiettäväksi, että kirjoitus valmistaisi tuojilleen lämpimän vastaanoton, mutta se oli kuitenkin parempaa kuin vapauden menettäminen. Tällä turvakirjalla varustettuina katuvaiset rosvot lähtivät alankoseuduille. Heillä ei ollut mitään erikoista halua tavata poliisilaitoksen mr Dundas Fawnea, kahdenkolmatta ikäistä iloista ja leikkisää nuorukaista, eikä nähdä uudelleen ryöstöjensä tapahtumapaikkaa. Yrittäessään pysytellä keskivälillä he tapasivat ainoan sotapapin, jonka hallitus oli varannut kaikille säännöttömille joukoille viidentoistatuhannen neliömailin alueella, ja seisoivat pian hänen edessään tomupilvessä. Hän oli jonkinlainen pappi, sen he tiesivät, ja mikä merkitsi enemmän, hyvä metsästäjä, joka oli vieraanvarainen ajomiehilleen. Luettuaan Chinnin kirjeen hän nauroi, ja he pitivät sitä hyvänä enteenä, kunnes hän kutsutti poliisikonstaapeleja, jotka sulkivat hevoset ja mullikat aitaukseen ja laskivat sitten raskaan kätensä kolmen Mahadeon leveästi irvistelevään varasjoukkioon kuuluvan miehen päälle. Kappalainen itse kestitsi heitä viran puolesta ratsupiiskallaan. Se teki kipeätä, mutta senhän Jan Chinn oli jo etukäteen sanonut. He hymyilivät sentähden alistuvasti, mutta eivät tahtoneet luovuttaa turvakirjaa, pelosta että siinä tapauksessa joutuisivat vankilaan. Kotimatkalla he tapasivat mr D. Fawnen itsensä, joka oli kuullut ryöstöistä eikä ollut erikoisen armollinen. "Totta kyllä", virkkoi joukon vanhin, kun kohtaus numero kaksi oli onnellisesti saatettu loppuun, "totta kyllä, että Jan Chinnin turvakirja on pelastanut meille vapautemme, mutta tuntuu kuitenkin siltä, kuin tuo paperilippu sisältäisi kovin monta piiskansivallusta. Heittäkää se pois!" Eräs heistä kiipesi puuhun ja pisti paperin oksaan neljäkymmentä jalkaa maanpinnan yläpuolelle, missä se ei voinut herättää kenenkään vihastusta. Lämpiminä ja kolhittuina, mutta onnellisina palasivat nuo kymmenen seuraavana päivänä Jan Chinnin luo; tämä istui pelokkaiden bhilien keskellä, jotka kaikki katselivat käsivarsiaan uskaltamatta hangata niitä — he näet pelkäsivät jumalansa siitä pahastuvan. "Se oli hyvä _kowl_", sanoi johtaja. "Ensin otti kappalainen, joka nauroi, meidän saaliimme ja pieksi kolme meistä, niinkuin luvassa oli. Sitten me tapasimme Fawne Sahibin, joka rypisti kulmakarvojaan ja kysyi saalista. Me sanoimme niin kuin totuus oli, ja sitten hän pieksi meidät kaikki, toisen toisensa jälkeen, ja käytti meistä pahoja nimiä. Sitten hän antoi meille nämä kääröt", he ojensivat Chinnille pullon whiskyä ja laatikon sikareja, "ja me jatkoimme matkaamme. _Kowlin_ me jätimme erääseen puuhun, sillä sen mahti oli sellainen, että niin pian kuin näytimme sen jollekin Sahibille, saimme selkäämme." "Mutta ellei teillä olisi ollut sitä _kowlia_", lausui Jan Chinn juhlallisesti, "olisitte te kaikki saaneet marssia vankilaan poliisi kummallakin puolellanne. Te tulette juuri parahiksi ruvetaksenne minun ajomiehikseni. Nämä ihmiset ovat onnettomia, ja me metsästämme, kunnes he ovat tulleet paremmiksi. Ensi yönä me vietämme juhlan." Satpuran bhilien kronikkoihin on paljon muun ohella, mikä ei oikein sovi painettavaksi, kirjoitettu, että viisi seuraavaa päivää siitä päivästä lukien, jolloin oli pannut merkkinsä heihin, Jan Chinn I metsästi kansansa laskuun ja että heimo viidentenä yönä kunniakkaasti ja perinpohjaisesti juopui. Jan Chinn osti kotimaisia, hirvittävän voimakkaita väkijuomia ja ampui lukemattoman määrän villisikoja ja hirvieläimiä, niin että jos joku tunsi pahoinvointia, oli hänellä totisesti kaksinkertainen syy siihen. Tämän pään- ja mahasäryn kestäessä he eivät saaneet yhtään aikaa ajatella käsivarsiaan, vaan seurasivat Jan Chinniä uskollisesti läpi viidakkojen, ja luottamuksen päivä päivältä kasvaessa alkoi miehiä, naisia ja lapsia salaa siirtyä kyliinsä, kun niiden ohi satuttiin kulkemaan. He levittivät niissä uutisia, että oli hyvä antaa pistää itseään taikaveitsillä, että Jan Chinn todellakin oli herännyt henkiin jumalana, joka tuhlasi ruokaa ja juomaa, ja että Satpuran bhilit olisivat kaikista kansoista eniten hänen suosiossaan, kunhan vain eivät syyhyttäisi itseään. Siitä lähtien he mielikuvituksessaan aina asettivat tämän ystävällisen puolijumalan mässäilevien pitojen ja hallituksen vaksiinin ja lansettien yhteyteen. "Niin, huomenna minä lähden takaisin kotiini", sanoi Jan Chinn uskolliselle seurueelleen, jota viina, mässäys ja paisuneet rauhaset eivät olleet lannistaneet. Lasten ja villien on kotitekoisessa uskonnossaan vaikea lakkaamatta pitää epäjumaliaan tarpeellisessa kunniassa, ja he olivat eläneet hiliittömästi Jan Chinnin kanssa. Mutta kun hän mainitsi kotinsa, lankesi synkkä varjo hänen kansansa yli. "Sahib ei enää tule takaisin?" kysyi se, joka ensimmäiseksi oli rokotettu. "Saa nähdä", vastasi Chinn vältellen. "Tule silloin valkoisena miehenä — tule nuorena miehenä, jonka me tunnemme ja jota me rakastamme, sillä sinä kyllä tiedät, että me olemme heikkoa kansaa. Jos me taas näkisimme sinun — sinun hevosesi..." He koettivat rohkaista mieltään. "Minulla ei ole mitään hevosta. Minä tulin jalan — tuon Buktan kanssa. Mitä te tarkoitatte?" "Sinä tiedät kyllä — tuota otusta, jonka sinä olet valinnut yöhevoseksesi." Pikku-miehet vapisivat pelosta. "Yöhevosekseni? Bukta, mitä lapsenlorua tämä on?" Bukta oli Chinnin seurassa ollut hyvin vaitelias siitä yöstä asti, jolloin karkasi, ja oli kiitollinen tästä satunnaisesta kysymyksestä. "He tietävät sen, Sahib", hän kuiskasi. "He tarkoittavat täplikästä tiikeriä. Se tulee paikasta, jossa sinulla kerran oli tapana nukkua. Se on sinun hevosesi niinkuin se on ollut kolmen polven aikana." "Minun hevoseni? Nyt ovat bhilit nähneet unta." "Se ei ole unta. Jättävätkö unet maahan suunnattomien käpälien jälkiä? Miksi näyttää kaksia kasvoja kansalleen? He tuntevat sinun yölliset ratsastusretkesi, ja he — ja he..." "Pelkäävät ja näkisivät mielellään niiden katoavan?" Bukta nyökkäsi. "Ellet sinä tarvitse sitä. Sehän on sinun hevosesi." "Vai niin, se kapine jättää jälkiä", sanoi Chinn. "Me olemme nähneet ne. Ne muodostavat jonkinlaisen kyläntien haudan ympärille." "Voitko löytää ne ja seurata niitä minua varten?" "Päivänvalossa — jos eräs seuraa mukana ja ennen kaikkea pysyttelee läheisyydessä." "Minä kuljen aivan sinun vieressäsi, ja saammepa nähdä, ettei Jan Chinn enää ratsastele!" Viime sanat kuullessaan bhilit kohottivat raikuvia riemuhuutoja. Chinnille tämä taivallus oli vain tavallinen metsästysretki — kukkuloita alas, rosoisten kivilohkareitten ohi, vaarallinen kenties, elleivät ajatukset olleet koossa, mutta ei sen pahempi kuin parikymmentä muuta, joilla hän oli ollut. Mutta hänen bhilinsä, ne kieltäytyivät jyrkästi hoitamasta ajoa ja tahtoivat ainoastaan seurata jälkiä, hien valuessa heidän kasvoiltaan. He osoittivat valtavan suurien käpälien jälkiä, jotka veivät rinnettä alas, kunnes viisisataa jalkaa Jan Chinnin haudan alapuolella katosivat kapeaan onkaloon. Se oli häpeämättömän avoin tie, kotitekoinen maantie, joka oli poljettu lainkaan aikomatta pitää sitä salassa. "Se lurjus taitaa kantaa veroa", mutisi Chinn itsekseen, ennenkuin kysyi ääneen, ihmisetkö vai naudat olivat hänen ystävänsä makuun. "Naudat", oli vastaus. "Kaksi hiehoa viikossa. Me ajamme ne sen luokse kukkulan juurelle. Se on tullut sille tavaksi. Ellemme niin tekisi, kävisi se meidän kimppuumme." "Kiristystä ja ryöväystä", sanoi Chinn. "En tahdo väittää, että minua haluttaisi mennä luolaan sen perässä. Mitä meidän pitäisi tehdä?" Bhilit vetäytyivät syrjään, mutta Chinn asettui kivääri valmiina asemaan erään kallion taakse. Hän tiesi, että tiikerit olivat yleensä arkoja eläimiä, mutta sellainen, joka pitkät ajat oli suorastaan mässännyt karjalla, oli varmasti käynyt hieman ylimieliseksi. "Se puhuu", kuiskasi joku kauimpana olevista. "Se tietää kaikki." "No, sepä oli häpeämättömyyden huippu!" sanoi Chinn. Luolasta kuului vihaista ulvontaa — suoranainen taisteluhaaste! "Tule ulos sitten!" huusi Chinn. "Tule ulos, junkkari! Näyttäydy meille!" Eläin tiesi varsin hyvin, että ruskeiden, alastomien bhilien ja sen viikkoveron välillä oli jotakin yhteyttä; mutta auringonvalossa loistava valkea kypärä ärsytti sitä, eikä se myöskään pitänyt äänestä, joka häiritsi sen lepoa. Verkalleen kuin kylläinen käärme se ryömi luolastaan ja jäi seisomaan haukotellen ja silmiään räpytellen aukon kohdalle. Päivänsäteet lankesivat sen oikeaan lapaan, ja Chinn hämmästyi. Milloinkaan hän ei ollut nähnyt sellaista tiikeriä. Päätä lukuunottamatta, joka oli selvästi viirukas, se oli täplikäs — ei juovikas, vaan täplikäs kuin lapsen keinuhevonen — mustia täpliä punaisella kultapohjalla. Se osa niskaa ja kaulaa, jonka olisi pitänyt olla valkea, oli oranssinkeltainen, ja häntä ja käpälät olivat mustat. Se räpytteli unisesti silmiään noin kymmenen sekuntia, sitten se taivutti miettivästi päänsä alas, leuat puristuivat yhteen, ja eläin tuijotti itsepintaisesti edessään olevaan mieheen. Asennon tarkoituksena oli saattaa selvästi näkyviin pyöreä päälaki, jossa kulki ristikkäin kaksi leveätä juovaa. Seisoessaan siinä pää painuksissa se jollakin tavoin muistutti pirullisen uhkaavaa pantomiiminaamiota. Siinä oli eräänlaista magnetismia, jolla se usein oli lamaannuttanut uhrinsa, ja vaikka Chinn oli kaikkea muuta kuin pelästynyt hieho, seisoi hän hetken hievahtamatta, hyökkäyksen omituisuuden yllättämänä. Pedon pää — ruumis tuntui kadonneen sen takaa — sen villi, kuolleen kallon kaltainen pää hiipi lähemmäksi, ja vihainen häntä ruoski nurmea. Oikealle ja vasemmalle olivat bhilit kokoontuneet nähdäkseen, miten Jan Chinn kurittaisi omaa hevostaan. "Kunniani kautta!" ajatteli Chinn, "sehän koettaa pelästyttää minut!" Ja sitten hän rojautti laukauksen teevadin kaltaiseen silmien väliin ja hypähti samassa silmänräpäyksessä syrjään. Suunnaton, läähättävä möhkäle, joka löyhkäsi verelle, suhisi hänen ohitseen rinnettä ylös, ja hän seurasi varovasti perässä. Tiikeri ei yrittänytkään kääntyä viidakossa; se ryntäsi eteenpäin etsimään valoa ja ilmaa — turpa koholla, kita ammollaan, ryöpyttäen kuolemankouristuksissa hiekkaa valtavilla etukäpälillään. "Se on saanut tarpeekseen", sanoi Jan Chinn katsoen sen jälkeen. "Jos se olisi peltopyy, niin se lähtisi lentoon. Keuhkot ovat varmasti täynnä verta." Eläin oli heittäytynyt erään kallionlohkareen yli ja kadonnut näkyvistä sen toiselle puolelle. Jan Chinn tarkasti, että toinen piippu oli reilassa. Mutta punainen jälki vei suoraan kuin nuoli hänen isoisänsä haudalle, ja siellä, rikottujen viinapullojen ja savikuvien sirpaleitten keskellä, tiikeri puuskuttaen heitti henkensä. "Jos minun arvoisa kantaisäni voisi nähdä tämän", sanoi Jan Chinn, "olisi hän ylpeä minusta. Silmät, alaleuka ja keuhkot. Kerrassaan hieno laukaus." Asettaessaan mittanauhansa jäykistyvälle ruumiille hän vihelsi Buktaa. "Kuusi, kahdeksan, kymmenen, ai vietävä! Se on lähes yksitoista — sanokaamme yksitoista. Etujalka kaksikymmentäneljä — viisi — seitsemän ja puoli. Liian lyhyt häntä, kolme jalkaa. Mutta peijakas, millainen nahka! Halloo, Bukta! Bukta! Pian veitset tänne!" "Onko se todella ihan kuollut?" kuului säikähtynyt ääni kallion takaa. "En minä tällä tavoin surmannut ensimmäistä tiikeriäni", sanoi Chinn. "En olisi ikinä uskonut, että Bukta luikkisi tiehensä. Minulla ei ollut varakivääriä." "Se — se on täplikäs tiikeri", sanoi Bukta kiinnittämättä huomiota piikkiin. "Se on kuollut." Olivatko kaikki Satpuran bhilit, rokotetut ja rokottamattomat, olleet lähettyvillä katsomassa ajoa, sitä Chinn ei voinut sanoa; mutta koko rinne vilisi nyt yht'äkkiä pieniä miehiä, jotka huusivat, lauloivat ja tömistivät. Mutta kukaan ei uskaltanut tarttua veitseen, ennenkuin hän- itse oli tehnyt ensimmäisen viillon komeaan nahkaan. Ja kun varjot alkoivat langeta, juoksivat ne pois veren punaamalta haudalta, eivätkä mitkään suostuttelut saaneet niitä palaamaan, ennenkuin päivä koitti. Senvuoksi Chinnin täytyi viettää vielä yö taivasalla, vartioiden raatoa shakaaleilta ja ajatellen kantaisäänsä. Hän palasi alamaahan kolmensadan miehen vahvuisen laulavan armeijan saattamana; hindulainen rokottaja kulki hänen rinnallaan ja tiikerin valtavaa taljaa kannettiin voitonmerkkinä hänen edessään. Kun armeija katosi äkkiä ja äänettömästi kuin viiriäiset korkeaan viljapeltoon, käsitti Chinn lähestyvänsä sivistystä, ja muudan tienmutka vei hänet leiripaikalle. Hän jätti taljan eräille rattaille kaikkien katseltavaksi ja ilmoittautui everstille. "Niiden suhteen on nyt kaikki selvänä", sanoi hän vakavasti. "Niissä ei ole unssiakaan ilkeyttä. Ne olivat vain säikähdyksissään. Minä olen rokottanut koko joukon, ja ne ovat hirveän ihastuneita siihen. Mutta miten — miten täällä on laita, sir?" "Siitähän minä tässä juuri koetan päästä perille", sanoi eversti. "Minä en ole vielä ihan selvillä siitä, onko meidän pidettävä itseämme prikaatiosastona vai poliisivoimana. Kuitenkin luulen, että voimme käyttää jälkimmäistä nimitystä. Kuinka saitte bhilit rokotetuiksi?" "Niin, sir", vastasi Chinn, "olen ajatellut asiaa, ja nähdäkseni minulla on eräänlaista perittyä vaikutusvaltaa niihin." "Sen tiesin, sillä muuten en tosiaankaan olisi päästänyt teitä menemään; mutta missä se nyt oikeastaan piilee?" "Se on hieman kummallista. Ymmärtääkseni näyttää siltä, kuin minä olisin oma uudestisyntynyt isoisäni ja kuin olisin häirinnyt maan rauhaa ratsastelemalla öisin tiikerin selässä. Ellen olisi sitä tehnyt, eivät ne luullakseni olisi antaneet rokottaa itseään, mutta meitä molempia ne eivät voineet vastustaa. Ja nyt, sir, olen rokottanut ne ja ampunut tiikerihevoseni jonkinlaiseksi suosionosoitukseksi. Ette milloinkaan ole nähnyt sellaista taljaa." Eversti pureksi miettivästi viiksiään. "Kuinka hiidessä", sanoi hän, "voin saada tämän raporttiini?" Itse asiassa ei virallinen kertomus bhilien rokotuskauhusta sisältänyt sanaakaan luutnantti Jan Chinnistä, heidän jumalastaan. Mutta Bukta tuntee asian ja osasto tuntee sen, ja jok'ainoa Satpuran bhili tuntee sen. Ja nyt toivoo Bukta hartaasti, että Jan Chinn pian menee naimisiin ja jättää valtansa perinnöksi pojalleen; sillä jos Chinnien perimysjärjestys katkeaa ja pikku bhilit jäävät omien kuvitelmiensa varaan, tietää se vain uusia koettelemuksia Satpuran väestölle. VIIDAKKOPOJAN AVIOLIITTO. Niistä virastopyöristä, jotka pyörivät Intian hallituksen alla, ei ainoakaan ole tärkeämpi kuin Metsädepartementti. Kaikki Intian metsät ja uudisistutukset ovat sen hoidettavina tai tulevat olemaan, kun hallitus saa riittävästi varoja siihen. Sen palvelijat taistelevat vaeltavia hietavirtoja ja siirtyviä dyynejä vastaan: he rakentavat niiden sivuille ja eteen patoja ja sitovat niitä karhealla ruoholla ja kuusamamännyillä Nancyn järjestelmän mukaan. He ovat vastuunalaisia kaikista Himalajalla olevien valtiometsien hirsistä, niinkuin myös paljaaksihakatuista rinteistä, joihin monsuunituulet lakaisevat halkeamia ja syviä kuruja; jokaisesta sellaisesta tulee kita, joka huutaa maailmalle, mitä huolimattomuus voi saada aikaan. He kokeilevat kokonaisilla pataljoonilla vierasmaisia puita ja hellivät sinistä kumipuuta saadakseen sen juurtumaan ja kenties kuivattamaan "kanavakuumeen". Tasangoilla heidän tehtävänsä on pääasiassa pitää huolta siitä, että varametsien palohakkaukset ovat kunnossa, niin että kun kuivuus tulee ja karjaa kuolee, he heti voivat avata nämä alueet kylänmiesten karjalaumoille ja antaa ihmisten koota sieltä puita. He kaatavat ja olisivat puita pitkin ratavalleja, jotta veturien ei tarvitse kärsiä polttoaineen puutetta; he laskevat hoitamiensa tiluksien tulot jopa viiden desimaalin tarkkuudella; he toimivat Ylä-Birman valtavien teak-metsien, itäisten viidakoiden kautsukin ja etelän väriomenapuiden lääkäreinä ja kätilöinä; ja heidän yrityksiään haittaa miltei aina varojen puute. Kun metsävirkamiehen työ vie hänet kauas raivatuista teistä ja yleisistä liikenneväylistä, perehtyy hän paljoon muuhunkin kuin vain metsänhoitoon: hän oppii tuntemaan viidakon asukkaat ja tavat; hän kohtaa tiikereitä, karhuja, leopardeja, villikoiria ja kaikenlaisia hirvieläimiä, eikä vain kerran tai pari metsästysretkellä, vaan tavan takaa päivittäisissä toimissaan. Hän viettää suuren osan ajastaan satulassa tai teltassa — sillä hän on vastaistutettujen puiden, merkillisten metsänvartijain ja takkuisten vainukoirain ystävä — kunnes metsä, jota hän hoitaa, vuorostaan painaa leimansa häneen, ja hän lakkaa laulamasta Nancyssä oppimiaan tyhmiä ranskalaisia lauluja ja tulee yhtä vaiteliaaksi kuin viidakon äänettömät olennot. Gisborne oli palvellut Metsädepartementissä neljä vuotta. Aluksi hän rakasti työtään yli kaiken, koska se vei hänet hevosen selässä suuriin metsiin ja antoi hänelle valtaa ja arvokkuutta. Sitten hän vihasi tointaan kiihkeästi ja olisi mielellään antanut vuoden palkan kuukaudesta sellaista seuraelämää kuin Intia saattaa tarjota. Kun kriisi oli ohi, ottivat metsät hänet jälleen, ja hän oli iloinen saadessaan jälleen palvella niitä, syventää palohakkauksia, suojella sitä vehreyttä, jonka hän itse oli istuttanut, vanhemmalta lehvästöltä, ruopata ruohottuneita virtoja ja vahvistaa metsää sen viimeisessä taistelussa, kun se pitkän kierumataran ahdistamana kitui ja kuoli. Tuulettomana päivänä saattoi tuon ruohon polttaa, ja sadat eläimet, jotka olivat asustaneet siinä, pakenivat täydessä päivänvalossa kalpeita liekkejä. Sitten kömpi metsä esiin mustasta maasta säntillisinä taimiriveinä, ja Gisborne, joka seurasi kasvua, oli tyytyväinen. Hänen bangalonsa, olkikattoinen, valkeaksi rapattu mökki, jossa oli kaksi huonetta, oli suuren _rukhin_ toisessa päässä. Hän ei yrittänytkään pitää puutarhaa, sillä _rukh_ luikersi hänen kynnykseensä asti kiertäen sen bambutiheiköllä, ja hän ratsasti kuistiltaan sen sydämeen tarvitsematta lainkaan rattaita. Abdul Gafur, hänen paksu muhamettilainen palvelijansa, piti hänestä huolta, kun hän oli kotona, ja vietti muun ajan puhelemalla alkuasukaspalvelijoitten kanssa, joiden majat olivat bangalon takana. Niitä ei ollut monta: kaksi tallirenkiä, kokki, vedenkantaja ja renki — siinä kaikki. Gisborne puhdisti itse kiväärinsä eikä pitänyt koiraa. Koirat säikyttivät metsänriistan karkuun, ja häntä huvitti itse päätellä, missä hänen kuningaskuntansa alamaiset tapasivat juoda kuun noustessa, syödä ennen aamunkoittoa ja nukkua päivän helteessä. Metsänvartijat asuivat pienissä majoissa kaukana _rukhista_ ja tulivat paikalle vain silloin, kun kaatuva puu oli loukannut tai peto haavoittanut jotakin heistä. Muuten oli Gisborne yksin. Keväällä puhkesi _rukhiin_ joitakin uusia lehtiä, mutta sitten se pysyi tyhjänä kokematta vuoden käden kosketusta, sadetta odottaen. Kuitenkin kuului nyt tyyninä öinä pimeydestä enemmän melua ja ulvontaa: kuningastiikerien taistelun hälinää, korskean koirakauriin mylvintää tai tahdintarkkaa puunhakkausta, kun vanha metsäkarju teroitti torahampaitaan runkoon. Siiloin pani Gisborne vähän käytetyt kiväärinsä syrjään, sillä hänen mielestään oli surmaaminen rikos. Kesällä, päihtyneen toukokuun kuumuudessa _rukh_ käpristyi autereen alla, ja Gisborne tähysteli ensimmäistä merkkiä kiertävästä savusta, joka varoittaisi metsäpalosta. Sitten tuli ryskyen sadekausi, ja _rukh_ katosi pala palalta lämpimään usvaan, ja leveät lehdet rummuttivat kaiket yöt suurten pisarain putoillessa; kuului virtaavan veden ja mehevän vihreän ääniä, vihreän, joka läjähteli, kun tuuli reuhtoi siinä, ja salamat kutoivat malleja lehvästön tiheiden uudinten takana, kunnes aurinko jälleen tuli esille, ja kuumasta _rukhista_ nousi höyryä vastapestylle taivaalle. Sitten helle ja kuiva yökylmä uudelleen laimensivat kaikki värit tiikerinkeltaiseksi. Niin Gisborne oppi tuntemaan _rukhinsa_. ja oli hyvin onnellinen. Hänen palkkansa tuli kuukausi kuukaudelta, mutta hän tarvitsi kovin vähän rahaa. Setelit joutuivat siihen piironkiin, jossa hän säilytti kotoa saamiaan kirjeitä. Jos hän joskus kajosi niihin, oli tarkoituksena ostaa jotakin Kalkuttan kasvitieteellisistä puutarhoista tai antaa jollekin metsänvartijan eskelle rahasumma, jollaista Intian hallitus ei milloinkaan olisi myöntänyt avustukseksi miehen kuollessa. Palkitseminen on miellyttävää, mutta kostaminen on yhtä välttämätöntä, ja päästessään kostamaan Gisborne kosti. Eräänä kauniina yönä tuli muudan mies juosten ja kertoi läähättäen, että eräs metsänvartija lojui kuolleena Kanye-virralla, pää muserrettuna kuin munankuori. Gisborne lähti aamun sarastaessa etsiskelemään murhaajaa. Vain matkailijat ja toisinaan nuoret sotilaat tiedoittavat maailmalle, millaisia suuria metsästäjiä he ovat. Metsävirkamiehet pitävät _shikariaan_ osana päivätyöstään, eikä kukaan ole kuullut heidän metsästysseikkailuistaan. Gisborne kulki jalan sille paikalle, missä murha oli tapahtunut: leski itki kumartuneena sänkyyn asetetun ruumiin ääressä, ja pari miestä tutki pehmeässä maassa näkyviä jälkiä. "Se on Punainen", sanoi toinen heistä. "Minä tiesin, että se vielä kerran kävisi ihmisten kimppuun, mutta muutenhan täällä on runsaasti riistaa sillekin. Tämän se on varmasti tehnyt pelkästä pirullisuudesta." "Punainen loikoilee kalliolla _sal_-puiden tuolla puolen", sanoi Gisborne. Hän tunsi tiikerin nimeltä. "Ei nyt, Sahib, ei nyt. Se raivoaa nyt ja juoksentelee sinne tänne. Muista, että ensimmäisestä taposta koituu aina kolme. Meidän veremme saattaa ne mielettömiksi. Kenties se on meidän takanamme juuri puhuessamme." "Kyllä se on lähtenyt seuraavalle majalle", sanoi muudan toinen. "Sinne on vain neljä _kossia_. Kuka kumma tuo on?" Gisborne kääntyi toisten mukana katsomaan. Muudan mies tuli kävellen pitkin kuivunutta virranuomaa; vyötäisille kiedottua riepua lukuunottamatta hän oli aivan alaston. Mutta päälaellaan hänellä oli vaikean köynnöksen kukista sidottu seppele. Niin äänettömästi hän liikkui pienillä piikivillä, että Gisborhekin, joka oli tottunut jälkienseuraajain pehmeisiin askeliin, hämmästyi. "Tiikeri, joka on tappanut", aloitti vieras tervehtimättä, "on mennyt juomaan ja nukkuu nyt kalliolohkareen alla tuon kukkulan takana." Hänen äänensä oli sointuva ja puhdas kuin kellon, aivan toisenlainen kuin alkuasukkaiden tavallinen vingunta, ja kun hän taivutti kasvonsa auringonvaloon, loistivat ne kuin olisi enkeli kulkenut metsässä. Leski keskeytti valituksensa ja katsoi vieraaseen silmät suurina, sitten hän palasi kaksinkertaisella voimalla velvollisuuteensa. "Näytänkö tien Sahibille?" sanoi mies yksinkertaisesti. "Jos olet varma...", aloitti Gisborne. "Ihan varma. Minä näin sen vajaa tunti sitten — sen koiran. Sen aika ei ole vielä syödä ihmislihaa. Sillähän on vielä kymmenkunta tervettä hammasta kurjassa päässään." Miehet, jotka olivat olleet polvillaan jälkien ääressä, hiipivät nopeasti tiehensä, pelosta että Gisborne vaatisi heitä lähtemään mukaan, ja nuorukainen nauroi itsekseen. "Tule, Sahib", huusi hän, kääntyi ja meni edeltä. "Ei niin nopeasti. Minä en voi pitää sitä vauhtia", sanoi valkoinen mies. "Seis! Sinun kasvosi ovat minulle uudet." "Hyvin mahdollista. Minä olen tullut tähän metsään aivan äskettäin." "Mistä kylästä?" "Minulla ei ole milloinkaan ollut kylää. Minä tulen tuolta." Hän ojensi kätensä pohjoista kohti. "Mustalainen siis?" "Ei, Sahib. Minulla ei ole kastia eikä siis myöskään isää." "Mikä sinun nimesi on?" "Mowgli, Sahib. Entä mikä on Sahibin nimi?" "Minä olen tämän _rukhln_ metsäpäällikkö — Gisborne on nimeni." "Mitä? Lasketaanko täällä puut ja ruohonkorret?" "Juuri niin, jotteivät sinunlaisesi mustalaiset pistä niitä tuleen." "Minunlaiseni? Minä en mistään hinnasta vahingoittaisi viidakkoa. Se on minun kotini." Hän kääntyi Gisbornen puoleen vastustamattomasti hymyillen ja piti kättänsä varoittavasti koholla. "Nyt, Sahib, meidän täytyy kulkea hiukan varovasti. Ei kannata herättää sitä koiraa, vaikka se nukkuukin raskaasti. Eikö olisi parasta, että minä menisin edeltä ja ajaisin sen vastatuuleen Sahibin luo?" "Allah! Milloin ovat alastomat miehet alkaneet ajaa tiikereitä sinne tänne kuin karjaa?" vastasi Gisborne hämmästyneenä miehen rohkeudesta. Tämä nauroi hiljaa: "No, seuraa sitten minua ja ammu se niin kuin olet tottunut tuolla raskaalla englantilaisella pyssylläsi." Gisborne seurasi oppaansa jälkiä, luikerteli, ryömi, ähki, pysähteli ja huohotti kaikissa viidakkovaelluksen vaivoissa ja vastuksissa. Hän oli purppuranpunainen ja ylt'yleensä hiessä, kun Mowgli vihdoin kehoitti häntä nostamaan päätään ja tirkistämään sinertävän, päivänpaisteisen kalliolohkareen yli lähellä olevalle lammikolle päin. Aivan tämän rannalla loikoi tiikeri mukavassa levossa nuoleskellen laiskasti isoa lapaansa ja neljää käpäläänsä. Se oli vanha, keltahampainen ja hiukan syyhyinen, mutta tuossa asennossa ja auringonpaisteessa se silti teki mahtavan vaikutuksen. Gisbornella ei ollut liiallisia käsityksiä urheilusta, kun ihmisentappaja oli kyseessä. Tuo otus oli vahingollinen eläin, ja se oli surmattava mahdollisimman nopeasti. Hän odotti hetkisen saadakseen huoahtaa, sitten hän tuki kiväärinsä kallioon ja vihelsi. Pedon pää kääntyi hitaasti vajaan kahdenkymmenen jalan etäisyydessä pyssynpiipusta, ja Gisborne istutti panoksensa ammattimaisesti, toisen olan taakse ja toisen aivan silmän alle. Sillä ampumamatkalla eivät paksut luut suojanneet vähääkään räjähtäviltä kuulilta. "Hyvä, nahkahan ei missään tapauksessa ollut säilyttämisen arvoinen", sanoi hän, kun savu oli haihtunut ja eläin sätkähteli ja läähätti viimeisissä kuolemantuskissa. "Koiran kuolema koiralle", sanoi Mowgli tyynesti. "Tuossa raadossa ei tosiaankaan ole mitään, mitä kannattaisi ottaa mukaansa." "Entä kuonokarvat? Etkö aio ottaa kuonokarvoja?" kysyi Gisborne, joka tiesi, millaisessa arvossa metsienkiertäjät niitä pitivät. "Minäkö? Olenko minä sitten kurja viidakko-_shikarri_, joka komeilee tiikerin kuonolla? Tuolla sen ystävät jo tulevat." Muudan alaskiitävä haarahaukka vihelsi kimakasti heidän päänsä päällä, ja Gisborne otti ulos tyhjät patruunahylsyt ja pyyhki hien kasvoiltaan. "Ellet sinä ole _shikarri_, mistä sitten olet saanut nuo tiedot tiikereistä?" sanoi hän. "Yksikään jälkienseuraaja ei olisi voinut tehdä tehtäväänsä paremmin." "Minä vihaan kaikkia tiikereitä", vastasi Mowgli lyhyesti. "Anna minun kantaa Sahibin kivääriä! Arré, se on hyvin hieno kapine, tämä näin. Minne Sahib nyt menee?" "Kotiini." "Saanko minä tulla mukaan? Minä en vielä koskaan ole ollut valkoisen miehen talossa." Gisborne suuntasi kulkunsa bangaloonsa; Mowgli asteli äänettömästi hänen edellään, ja hänen ruskea nahkansa välkkyi auringossa. Hän tarkasteli uteliaasti kuistia ja kahta tuolia, jotka sinne oli asetettu, hypisteli epäluuloisesti halkaistuista bamburuo'oista tehtyjä sälekaihtimia ja astui lopulta sisään, yhä katsellen taakseen. Gisborne laski yhden kaihtimista alas estääkseen päivänpaisteen pääsemästä kuistille, mutta melkein ennenkuin se oli koskettanut lattiaan, oli Mowgli ottanut askeleen taaksepäin ja seisoi rinta koholla ulkona. "Onko se ansa?" kysyi hän nopeasti. Gisborne nauroi: "Valkoiset miehet eivät pyydystä ihmisiä ansoihin. Sinä olet totisesti oikea viidakon asujain." "Minä näen", sanoi Mowgli, "ettei se ole vanginnut eikä pudonnut. Minä — minä en ole milloinkaan ennen nähnyt sellaista." Hän tuli varpaisillaan sisään ja katseli silmät suurina molempien huoneiden sisustusta. Abdul Gafur, joka parhaillaan kattoi lunchia pöytään, tarkasteli vierasta syvästi halveksien. "Niin paljon vaivaa syömistä varten, ja niin paljon vaivaa nukkumista varten ruo'an jälkeen", sanoi Mowgli irvistäen. "Kyllä meillä on viidakossa parempi. Se on hyvin omituista. Täällä on paljon kallisarvoisia esineitä. Eikö Sahib pelkää, että häneltä varastettaisiin? Minä en ole koskaan nähnyt niin paljon ihmeellisiä esineitä." Hän tuijotti tomuiseen Benaresista tuotuun messinkitarjottimeen, joka lepäsi vaappuvalla jalustalla. "Vain viidakosta tullut varas tahtoisi varastaa täältä", sanoi Abdul Gafur ja rämäytti lautasen pöytään. Mowgiin silmät suurenivat, ja hän katsoi valkopartaiseen muhamettilaiseen. "Kun minun maassani vuohet alkavat määkiä liian äänekkäästi, leikkaamme me niiltä kurkun poikki", vastasi hän iloisesti. "Mutta älä pelkää. Minä menen tieheni." Hän kääntyi ja katosi _rukhiin_. Gisborne katsoi nauraen hänen jälkeensä, mutta huokasi sitten. Säännöllisen työn ulkopuolella ei ollut paljoakaan sellaista, mikä olisi kiinnittänyt metsävirkamiesten mieltä, ja tuo metsän poika, joka näytti tuntevan tiikerit yhtä hyvin kuin muut ihmiset tuntevat koirat, olisi tuottanut hänelle hiukan vaihtelua. "Sepä oli merkillinen olento", ajatteli Gisborne. "Hän muistutti 'Klassillisen Perhekirjan' kuvia. Olisin mielelläni ottanut hänet palvelukseeni. Hänestä olisi tullut erinomainen jälkienseuraaja. Haluaisinpa tietää, minne hän meni." Samana iltana Gisborne istui kuistillaan tähtitaivaan alla ja poltti kuten tavallista. Piipun pesästä tuprusi savupilvi. Kun se haihtui, näki hän Mowglin, joka istui kuistin kaidepuulla käsivarret ristissä rinnalla. Henkiolento ei olisi voinut ilmestyä äänettömämmin. Gisborne töllisteli ja pudotti piippunsa. "Tuolla _rukhissa_ ei ole ketään ihmistä, kenen kanssa puhua", sanoi Mowgli. "Sentähden minä tulin tänne." Hän nosti piipun ja ojensi sen Gisbornelle. "Ohoo", sanoi Gisborne. "Mitä uutta _rukhista_? Oletko taas tavannut tiikerin?" "_Nilghait_ [eräs antilooppilaji — Suomentaja] vaihtavat tapansa mukaan laitumia nyt uudenkuun aikana. Villisiat oleilevat Kanye-virran läheisyydessä, sillä ne eivät tahdo syödä samassa paikassa kuin nilghait, ja leopardi on tappanut yhden emäsioista vedenrajassa kasvavaan pitkään ruohikkoon. Muuta minä en tiedä." "Kuinka olet saanut selville kaiken tuon?" kysyi Gisborne ja kumartui eteenpäin katsoen silmiin, jotka loistivat tähtivalossa. "Kuinka en sellaista saisi selville? _Nilghailla_ on omat tapansa, ja lapsikin tietää, että villisiat eivät syö siellä, missä se on." "Minä en tiedä sitä", sanoi Gisborne. "Vai niin. Ja sinun tehtävänäsi on — niin ovat majojen miehet minulle sanoneet — hoitaa koko tätä _rukhia_." Hän nauroi itsekseen. "On helppo puhua ja kertoa lastensatuja", vastasi Gisborne terävästi, sillä nauru loukkasi häntä. "Sanoa, että _rukhissa_ tapahtuu sitä ja sitä. Kukaan ei voi kietoa sinua sanoihisi." "Mitä imisänraatoon tulee, voin huomenna näyttää sinulle sen luut", vastasi Mowgli tyynesti. "Ja jos Sahib viitsii istua täällä, voin minä ajaa yhden nilghain tänne, ja kuuntelemalla tarkasti ääniä voi Sahib helposti päätellä, mistä se tulee." "Mowgli, viidakko on tehnyt sinut hulluksi", sanoi Gisborne. "Kukapa voisi ajaa _niighaita_?" "Hiljaa — istu hiljaa! Minä menen." "Piru vieköön, mies on kummitus", virkkoi Gisborne, sillä Mowgli oli häipynyt pimeyteen eikä askelten ääniä kuulunut. _Rukh_ levisi suurina samettikaistaleina tähtitaivaalta lankeavassa epämääräisessä välkkeessä — niin äänettömänä ja hiljaisena, että vähäisimmätkin tuulenliikkeet puiden latvoissa kuuluivat selvinä kuin rauhallisesti nukkuvan lapsen henkäykset. Abdul Gafur läjäytteli keittiössä lautasia. "Hiljaa siellä!" huusi Gisborne ja alkoi kuunnella, niinkuin voi kuunnella mies, joka on tottunut _rukhin_ äänettömyyteen. Säilyttääkseen yksinäisyydessä itsekunnioituksensa hän tapasi joka ilta vaihtaa pukua päivälliselle, ja paidan kankea, valkea laskos kahisi hänen hengittäessään, kunnes hän veti sen hiukan syrjään. Sitten alkoi tupakka hänen hieman ihvisessä piipussaan surista, ja hän heitti piipun pois. Nyt häiritsi haudanhiljaisuutta vain _rukhin_ yöhengitys. Epämääräisestä etäisyydestä tuli mittaamattoman pimeyden halki laahustaen sudenulvonnan heikon heikko kaiku. Sitten äänettömyys palasi, ja sitä tuntui kestävän monta tuntia. Vihdoin, kun jalkansa olivat jo polvia myöten käyneet aivan tunnottomiksi, Gisborne kuuli kaukaa tiheiköstä jonkinlaisen rasahduksen. Hän epäröi, kunnes jälleen kuuli sellaisen ja sitten taas. "Se on lännestä", mutisi hän, "jokin liikkuu siellä". Ääni kävi voimakkaammaksi — rasahdus rasahdukselta, loikkaus loikkaukselta — ja siihen liittyi ankarasti ahdistetun nilghain läähätys, nilghain, joka pakeni silmittömän säikähdyksen vallassa suunnasta piittaamatta. Puunrunkojen lomitse vilahti varjo, se teki kaarroksen, palasi taas huohottaen ja kavahti pystyyn, niin että maa ryskyi, miltei hänen kätensä ulottuvilla. Se oli nilghai-härkä, kasteesta likomärkänä — sen sä'ällä riippui pitkä irtaantunut köynnöskiemura, ja sen silmät loistivat talosta tulevassa valossa. Eläin säikähti nähdessään miehen ja pakeni _rukhin_ reunaa pitkin, kunnes pimeys nieli sen. Gisbornen hämmentyneiden aivojen ensimmäinen ajatus oli, että oli sopimatonta ajaa sillä tavoin katseltavaksi _rukhin_ suuri sininen härkä. Kun hän paraikaa seisoi ja töllisteli siinä, kuuli hän pehmeän äänen sanovan: "Se tuli vedeltä, missä se johti laumaa. Lännestä se tuli. Uskooko Sahib nyt, vai pitääkö minun tuoda tänne koko lauma laskettavaksi? Sahibhan hoitaa tätä _rukhia_." Mowgli istui jälleen kuistinkaiteella hengittäen hiukan tavallista nopeammin. Gisborne tuijotti häneen suu auki. "Miten se oli mahdollista?" sanoi hän. "Sahib näki itse. Härkää ajettiin — — ajettiin kuin puhvelia. Hah, hah! Se tulee latelemaan soman jutun palatessaan laumaan." "Tämä oli minulle aivan uutta. Voitko sinä sitten juosta yhtä nopeasti kuin nilghai?" "Sahib näki itse. Jos Sahib joskus toiste haluaa tietää enemmän eläinten teistä, olen minä, Mowgli, täällä. Tämä on hyvä _rukh_, ja minä aion jäädä tänne." "Jää vain, ja jos sinä joskus tarvitset aterian, antavat minun palvelijani sinulle." "Niin, minä pidän todellakin keitetystä ruo'asta", vastasi Mowgli nopeasti. "Kukaan ihminen ei voi väittää muuta, kuin että minä syön keitettyä ja paistettua yhtä paljon kuin kuka tahansa. Minä painan mieleeni nuo ateriat. Omasta puolestani minä lupaan, että Sahib saa nukkua yönsä kotonaan täydessä turvassa ja ettei kukaan varas pääse murtautumaan hänen taloonsa kantamaan pois hänen runsaita aarteitaan." Keskustelu loppui itsestään, sillä Mowgli oli äkkiä kadonnut. Gisborne istui kauan tupakoiden, ja hänen mietiskelynsä tuloksena oli, että hän oli Mowglissa löytänyt ihanteeilisimman jälkienseuraajan ja metsänvartijan, minkä hän ja departementti milloinkaan saattoivat löytää. "Minun täytyy jollakin tavoin saada hänet hallituksen palvelukseen. Mies, joka pystyy ajamaan nilghaita, tietäisi _rukhista_ enemmän kuin viisikymmentä muuta. Hän on ihme — _lusus naturae_, luonnon oikku — mutta metsänvartija hänestä pitää tulla, jos hän vain haluaa asettua tänne vakinaisesti", sanoi Gisborne. Abdul Gafurin mielipide oli vähemmän suosiollinen. Hän uskoi Gisbornelle maatapanon aikana, että Herraties mistä tulleet muukalaiset olivat ammattivarkaita ja että hän puolestaan ei sietänyt alastomia irtolaisia, jotka eivät edes osanneet käyttäytyä puhuessaan valkoisille. Gisborne nauroi ja pyysi häntä pitämään huolta omista toimistaan, ja Abdul Gafur poistui mumisten. Myöhemmin yöllä hän sai aihetta nousta piiskaamaan kolmetoista-vuotiasta tytärtään. Kukaan ei tietänyt syytä, mutta Gisborne kuuli parun. Seuraavina päivinä Mowgli tuli ja meni kuin varjo. Hän oli sijoittanut alkeellisen taloutensa lähelle bangaloa, mutta _rukhin_ laitaan, missä Gisborne tullessaan kuistille hengittämään raitista ilmaa usein näki hänen istuvan otsa polvia vasten tai makaavan pitkällään puunoksalla painautuneena siihen kuin jokin yöeläin. Silloin Mowgli saattoi huutaa hänelle tervehdyksen tai toivottaa hyvää unta, mikäli hän ei tullut Gisbornen luo kertomaan kummallisia tarinoitaan _rukhin_ eläinten tavoista. Kerran hän meni talliin ja tarkasteli siellä innokkaasti hevosia. "Tuo", sanoi Abdul Gafur painokkaasti, "todistaa selvästi, että hän eräänä kauniina päivänä varastaa hevosen. Miksei hän ota kunniallista tointa, jos hän nyt aikoo asua täällä lähistöllä? Mutta ei, hänen täytyy kuljeksia sinne tänne kuin irtipäässeen kamelin, pannen pyörälle mielettömiä päitä ja narraten ihmisiä tekemään tyhmyyksiä." Kun he tapasivat, käski Abdul Gafur aina karskisti Mowglia noutamaan vettä tai kynimään lintuja, ja Mowgli totteli aina huolettomasti nauraen. "Hänellä ei ole kastia", sanoi Abdul Gafur. "Hän tulee tekemään jotakin. Pidä häntä silmällä, Sahib! Käärme on käärme ja metsämustalainen on varas niin kauan kuin elää." "Suu kiinni!" sanoi Gisborne. "Saat vapaasti kurittaa omaa perhettäsi, kunhan se vain ei herätä liiaksi melua, sillä minä tunnen sinun tapasi. Mutta älä sekaannu minun asioihini. Minä tunnen hänet paremmin kuin sinä. Hän on vain hiukan hassahtava." "Päin vastoin, hyvin hassahtava", sanoi Abdul Gafur. "Mutta saammepa nähdä, miten tämä päättyy." Muutamia päiviä sen jälkeen piti Gisbornen lähteä kolmipäiväiselle virkamatkalle _rukhiin_. Abdul Gafur oli vanha ja lihava ja jätettiin kotiin. Häntä ei haluttanut maata metsänvartijain majoissa, ja hänellä oli heikkoutena vaatia herransa nimessä verona viljaa ja öljyä ja maitoa metsänvartijoilta, joiden oli vaikea pitää arvossa sellaista ystävällisyyttä. Gisborne lähti ratsastamaan aikaisin aamulla, hieman harmissaan siitä, ettei hänen metsäihmisensä ollut saapunut kuistille opastaakseen häntä. Gisborne piti hänestä — häntä miellytti Mowglin väkevyys, hänen nopeutensa, hänen hiljainen käyntinsä ja hänen alati iloinen, avoin hymynsä; hänen tietämättömyytensä kaikista sopivaisuuden ja kohteliaisuuden vaatimuksista ja ne lapselliset jutut _rukhin_ eläinten toimista, joita hän kertoi (ja joihin Gisborne nyt alkoi uskoa). Ratsastettuaan tunnin vehreydessä hän kuuli takaa rasahduksen, ja Mowgli hiipi hänen jalustimensa viereen. "Meillä on edessämme kolmen päivän työ uudisistutuksilla", sanoi Gisborne. "Hyvä", sanoi Mowgli, "on aina hauska hoitaa nuoria puita. Ne kasvavat nopeasti, jos vain eläimet jättävät ne rauhaan. Meidän täytyy uudelleen ajaa villisiat pois." "Uudelleen?" virkkoi Gisborne hymyillen. "Niin, ne tonkivat ja myllersivät viime yönä nuoressa _salissa_, ja minä ajoin ne pois. Juuri siitä syystä minä en tullut kuistille tänä aamuna. Sikoja ei oikeastaan saisi ollenkaan pitää _rukhin_ tällä puolella. Meidän täytyy saada ne pysymään Kanye-virran alajuoksun varrella." "Yhtä hyvin voisimme paimentaa pilviä. Mutta, Mowgli, jos asianlaita on niin kuin sinä sanot, niin sinähän toimit _rukhissa_ paimenena saamatta mitään palkkaa..." "Eikö tämä ole Sahibin _rukh_?" sanoi Mowgli kohottaen nopeasti katseensa. Gisborne nyökkäsi kiitollisena ja jatkoi: "Eikö olisi parempi saada työstään hallitukselta maksu? Pitkän palvelusajan jälkeen saa eläkkeen." "Minä olen ajatellut sitä", sanoi Mowgli, "mutta metsänvartijat asuvat majoissa, joissa on suljetut ovet, ja kaikki sellainen tuntuu minusta ansalta. Mutta minä mietin vielä.. ." "Mieti nyt oikein tarkasti ja ilmoita minulle sitten, millaiseen päätökseen olet tullut. Tässä me levähdämme ja syömme aamiaista." Gisborne laskeutui hevosen selästä ja kaivoi aamuateriansa esille kotitekoisesta satularepusta. Hän näki päivän nousevan kuumana _rukhiin_. Mowgli loikoi ruohikossa hänen vieressään ja tuijotti taivaalle. Äkkiä hän kuiskasi veltosti: "Sahib, annoitko bangalossa määräyksen, että niiden tänään pitäisi ottaa valkoinen tamma ulos?" "En, se on lihava ja vanha ja päälle päätteeksi ontuu hiukan. Miten niin?" "Sillä ratsastetaan par'aikaa eikä suinkaan hitaasti sitä tietä, joka vie rautatielinjalle." "Pyb, sinne on kaksi kossia. Se on tikka." Mowgli kohotti kätensä varjostaakseen silmiään auringolta. "Tie tekee suuren kaarroksen bangalosta. Sinne on linnuntietä korkeintaan yksi koss; ja ääni lentää, niinkuin linnutkin. Katsommeko?" "Mitä tyhmyyksiä? Juosta koss tällaisessa helteessä vain katsomaan, mistä jokin ääni tulee." "Ei, hevonen on Sahibin. Tarkoitan vain, että houkuttelisimme sen tänne. Ellei se ole Sahibin hevonen, niin mitä siitä. Jos se on Sahibin tamma, voi Sahib tehdä, mitä haluaa. Sillä ratsastetaan totisesti lujaan." "Entä kuinka luulet saavasi sen tänne, hupakko?" "Onko Sahib unohtanut? Samalla tavoin kuin nilghain, ei mitenkään toisin." "Nouse sitten ja juokse, jos sinua niin kovasti haluttaa." "Oh, ei minun tarvitse juosta." Hän ojensi kätensä ikäänkuin äänettömyyteen kehoittaen ja kajautti, yhä selällään ruohikossa, kolme kertaa syvän, lutkuttavan äänen, joka oli Gisbornelle aivan uutta. "Se tulee kyllä", sanoi Mowgli sitten. "Odottakaamme varjossa." Pitkät silmäripset painuivat ihmeellisille silmille, ja hän näytti vaipuvan uneen aamutyvenessä. Gisborne odotti kärsivällisesti; Mowgli oli todellakin hassahtava, mutta muuten juuri sellainen hupainen toveri, jollaista yksinäinen metsävirkamies saattoi toivoa. "Hoh! Hoh!" sanoi Mowgli unisesti, silmät yhä edelleen suljettuina. "Se on heittänyt ratsastajan selästään. Hyvä, ensin tulee tamma ja sitten mies." Sitten hän haukotteli, niin että Gisbornen ori hirnui. Kolme minuuttia myöhemmin karkasi valkoinen tamma satuloituna ja suitsitettuna, mutta ilman ratsastajaa aukeamalle, jossa he istuivat, ja liittyi toveriinsa. "Se ei ole erikoisen kuuma", sanoi Mowgli, "mutta tässä helteessä nousee hiki hitaasti. Pian me saamme nähdä ratsastajan, sillä ihminen kulkee hitaammin kuin hevonen — varsinkin jos hän sattuu olemaan vanha, lihava mies." "Allah! Se on paholaisen työtä", huusi Gisborne hypähtäen pystyyn, sillä hän kuuli viidakosta huudon. "Älä välitä siitä, Sahib. Hän ei ole vahingoittunut. Hänkin tulee kyllä sanomaan, että se on paholaisen työtä. Oh, kuule! Kuka siellä?" Abdul Gafurin ääni se äärimmäisessä pelossa rukoili huutaen tuntemattomia valtoja armahtamaan häntä ja hänen harmaata tukkaansa. "Ei, minä en jaksa enää", kiljui hän. "Minä olen vanha mies ja olen kadottanut turbaanini. Arré! Arré! Mutta minä koetan! Minä riennän! Minä juoksen! Oi te pimeyden henget! Minä olen muhamettilainen!" Tiheikkö jakautui, ja näkyviin tuli Abdul Gafur, turbaanittomana ja kengättömänä, vyö liehuen, mutaa ja ruohoa nyrkkiin puristetuissa käsissään ja kasvot tummanpunaisina. Hän huomasi Gisbornen, kiljahti uudelleen, syöksyi hänen eteensä ja heittäytyi uupuneena ja vavisten hänen jalkainsa juureen. Mowgli katsoi häneen tarkoituksellisen säälivästi. "Tästä on leikki kaukana", sanoi Gisborne vakavasti. "Mieshän on kuolemaisillaan, Mowgli." "Oh, ei hän kuole. Hän vain pelkää." Abdul Gafur vaikerteli ja nousi pystyyn, vavisten kaikilta jäseniltään. "Se oli noituutta — noituutta ja paholaisen peliä", nyyhkytti hän haparoiden käsillään poveaan. "Syntieni tähden ovat paholaiset piiskanneet minut halki metsän. Nyt se on lopussa. Minä kadun. Ota ne, Sahib!" Ja hän ojensi isännälleen tukun likaisia papereita. "Mitä tämä tarkoittaa, Abdul Gafur?" kysyi Gisborne, joka jo aavisti, mitä tuleman piti. "Heitä minut vankilaan — kaikki setelit ovat tässä — mutta auta minua, etteivät paholaiset aja minua takaa. Minä olen rikkonut Sahibia ja hänen suolaansa vastaan, jota minä olen syönyt; mutta ellei noita metsänhenkiä olisi ollut, olisin minä ostanut maata kaukana täältä ja elänyt koko elinaikani levossa ja rauhassa." Hän löi päänsä maahan epätoivon ja pelon vallassa. Gisborne selaili setelitukkua. Siinä olivat hänen säästetyt kuukauspalkkansa yhdeksältä viime kuulta — se setelipinkka, joka oli maannut hänen piirongissaan kotoa saatujen kirjeiden joukossa. Mowgli katsoi Abdul Gafuriin ja naureskeli itsekseen. "Minä en enää tahdo nousta hevosen selkään. Minä tahdon mennä kotiin Sahibin kanssa, ja sitten hän saa lähettää minut vartioituna vankilaan. Hallitus antaa monta vuotta tällaisesta rikoksesta", sanoi ukko synkästi. _Rukhin_ yksinäisyys aiheuttaa kummallisia ajatuksia ja koko joukon tekoja. Gisborne katsoi Abdui Gafuriin ja palautti mieleensä, että tämä oli ollut hyvä palvelija ja että kysyi vaivaa perehdyttää uusi hovimestari talon tapoihin ja että hän parhaassa tapauksessa saisi vain uudet kasvot ja uuden kielen. "Kuulehan, Abdul Gafur", sanoi hän. "Sinä olet tehnyt hyvin väärin ja kokonaan menettänyt _izzatisi_ ja maineesi. Mutta minä otaksun, että tämä pälkähti päähäsi yht'äkkiä?" "Allah! Minä en milloinkaan ennen ole ajatellut seteleitä. Paha tarttui kurkkuuni, kun katselin niitä." "Sitä aavistinkin. Palaa siis talooni, ja kun tulen kotiin, toimitan rahat pikalähetin mukana pankkiin, ja sitten on asia unohdettu. Sinä olet liian vanha vankilaan. Ja sitäpaitsi sinun perheesi on syytön." Vastauksen asemasta Abdul Gafur purskahti itkuun ja painoi päänsä Gisbornen härännahkaisten ratsastussaappaiden väliin. "Minua ei siis eroteta?" sammalsi hän nyyhkytysten lomassa. "Sen saamme nähdä. Kaikki riippuu siitä, miten sinä käyttäydyt, kun minä tulen takaisin. Nouse tamman selkään ja ratsasta rauhassa kotiin." "Mutta paholaiset? _Rukh_ on täynnä paholaisia." "Älä pelkää, ukkoseni. Eivät ne tee sinulle mitään, jos vain tottelet Sahibin määräyksiä", sanoi Mowgli. "Ja muussakin tapauksessa ne ajaisivat sinut takaisin kotiin — nilghain tietä." Abdul Gafur sitoi parhaillaan vyötään; hänen leukansa longahti alas, ja hän tuijotti Mowgliin. "Ovatko ne hänen paholaisiaan? Hänen paholaisiaan! Ja minä olin aikonut palata ja heittää syyn tuon noidan niskoille." "Se oli hyvä suunnitelma, mutta ennenkuin asettaa ansan, on ensin katsottava, kuinka iso vangittava otus on. Nyt minä en enää ajattele sitä, että joku on ottanut yhden Sahibin hevosista. Minä en muista, että joku on aikonut tehdä minut varkaaksi Sahibin silmissä ja että paholaiseni ovat; raahanneet tänne jonkun jaloista. Mutta eikö meidän jo ole aika lähteä?" Mowgli katsoi kysyvästi Gisborneen. Mutta Abdul Gafur meni nopeasti valkean tamman luo, kömpi sen selkään ja pakeni. Metsäpolku ryskyi ja kajahteli hänen jäljessään. "Hyvä on", sanoi Mowgli. "Mutta hänet heitetään vielä kerran maahan, ellei hän pidä harjasta kiinni." "Nyt sinun on jo aika sanoa minulle, mitä tämä kaikki merkitsee", sanoi Gisborne sangen vakavasti. "Mitä tuo lörpötys sinun paholaisistasi merkitsee? Kuinka voidaan ihmisiä ajaa _rukhissa_ sinne tänne kuin karjaa? Vastaa!" "Onko Sahib vihainen siitä, että minä pelastin rahat hänelle?" "En, mutta tuon takana piilee jotakin, josta minä en pidä." "Hyvä on. Jos minä nyt nousen ja astun kolme askelta _rukhiin_, ei kukaan, ei edes Sahib löydä minua, ennenkuin itse tahdon. Minä en sitä mielelläni tee, mutta minä en myöskään halua kertoa. Ole kärsivällinen jonkin aikaa, Sahib, niin eräänä kauniina päivänä näytän sinulle kaikki, sillä jonakin päivänä me, jos sinä suvaitset, ajamme yhdessä kaurista. Tässä ei ole ollenkaan mitään paholaisen peliä. Mutta... minä tunnen _rukhin_ yhtä hyvin kuin joku toinen keittiönsä." Mowgli puhui kuin olisi puhunut malttamattomalle lapselle. Gisborne oli hämillään, pettynyt ja hiukan harmissaan eikä vastannut mitään, tuijotti vain maahan ja mietti. Kun hän kohotti katseensa, oli metsäihminen kadonnut. "Ei ole hyvä olla", sanoi tyyni ääni tiheiköstä, "kun ystävät ovat pahoja. Odota iltaan, Sahib, jolloin ilma viilenee." Jäätyään sitten yksin keskelle _rukhia_ Gisborne aluksi kirosi, mutta nauroi sitten, nousi hevosen selkään ja jatkoi ratsastusta. Hän kävi erään metsänvartijan majassa, tarkasti pari uudisistutusta, antoi määräyksen polttaa polku kuivaan ruohikkoon ja lähti sitten leiripaikalle, jonka hän itse oli valinnut — joukko kivilohkareita, joiden päälle oli oksista ja lehdistä rakennettu alkeellinen katto; se sijaitsi lähellä Kanye-virran rantoja. Oli jo hämärä, kun hän sai sen paikan näköpiiriinsä, ja _rukh_ oli heräämässä äänettömään, saaliinhimolla kyllästettyyn yöelämäänsä. Eräällä kallionharjalla lepatteli leirituli, ja tuuli kantoi hyvin maukkaan päivällisen tuoksua. "Hm!" sanoi Gisborne. "Se on parempaa kuin kylmä ruoka. Ainoa, joka voi olla täällä, on Müller, ja virallisesti hänen pitäisi par'aikaa tarkastaa Changamangan _rukhia_. Haluaisinpa tietää, mitä hän tekee täällä minun alueellani." Tuolla kookkaalla saksalaisella, joka oli koko Intian metsien päällikkö, ylijahtimestari Birmasta Bombayhin, oli tapana liidellä yölepakon tavoin paikasta paikkaan ilmoittamatta edeltäkäsin tulostaan ja sukeltaa esiin juuri siellä, minne häntä vähimmin odotettiin. Hänen teoriansa mukaan odottamattomat tarkastukset, puutteiden havaitseminen ja ojennukset "paikan päällä" olivat äärettömän paljon parempia kuin hidas kirjeenvaihto, joka päättyi kirjoitettuun ja viralliseen muistutukseen, joka vuosia myöhemmin saatettiin vetää esiin metsävirkamiestä vastaan. Eli niinkuin hän sen selitti: "Jos minä vain juttelen pojilleni saksalaisena setänä, niin he sanovat: 'Senkin kirottu vanha Müller', — ja tekevät sitten paremmin seuraavalla kerralla. Mutta jos minun paksukalloinen virastopäällikköni kirjoittaa ja sanoo, että Müller, päätarkastaja, on hyvin tyytymätön, ei se ensinkään auta yhtään, kun minä en ole paikalla, ja toiseksi voi se tyhmyri, joka tulee minun jälkeeni, sanoa parhaille pojilleni: Katsokaa, te olette saanut ojennuksen edeltäjältäni.' Sen minä sanon, että leveät ja laveat kirjoitukset eivät saa puita kasvamaan." Müllerin syvä ääni kaikui pimeydestä leiritulen takaa; hän seisoi siinä käsi suosikkikokkinsa olalla. "Ei niin paljon kastiketta, sinä Belielin poika! Worcester-kastike, se ei olekaan pelkkää vettä. Kas, Gisborne! Te tulette hyvin huonolle päivälliselle. Missä teidän leirinne on?" — ja hän astui kättelemään. "Minä olen leirissäni, sir", sanoi Gisborne. "En aavistanut, että te olitte täällä." Müller katseli nuoren miehen sopusuhtaista vartaloa. "Hyvä! Oikein hyvä! Hevonen ja vähän kylmää syötävää. Kun olin nuori, tein minäkin leirini sillä tavoin. Nyt teidän tulee syödä päivällistä minun kanssani. Minä menin päämajaan laatimaan raporttiani viime kuukaudelta. Kirjoitin puolet — hoh-hoh! — ja loput annoin kirjurilleni ja lähdin taas ulos. Se hallitus on hullaantunut noihin raportteihin." Gisborne nauroi, sillä hän muisti ne monet jutut, joita kerrottiin Müllerin ja hallituksen välisistä rettelöistä. Rohkeapuheisimpana kaikista virkamiehistä tämä oli erikoisasemassa, sillä metsänhoidon tuntijana hän oli vertaansa vailla. "Jos minä tapaan teidät, Gisborne, istumassa bangalossanne ja raapustamassa minulle raportteja istutuksistanne, sen sijaan että ratsastaisitte niillä istutuksilla, siirrän minä teidät keskelle Bekaneerin erämaata istuttamaan sinne. Minä olen sairas kaikista raporteista ja tyhmistä papereista... meidänhän pitää tehdä työtä." "Oh, ei vaaraa, että minä tuhlaisin aikaani sellaiseen. Minä vihaan kirjoitustöitä yhtä paljon kuin te, sir." Keskustelu siirtyi nyt ammattiasioihin. Müllerin oli tehtävä paljon kysymyksiä ja Gisbornen vastaanotettava paljon määräyksiä ja viittauksia, kunnes päivällinen oli valmis. Se oli hienoin ateria, mitä Gisborne kuukausiin oli syönyt. Vaikka muonavarastot olisivat olleet kuinka kaukana hyvänsä, ei se saanut vaikuttaa siihen tehtävään, joka oli uskottu Müllerin kokille; ja ruokalista alkoi siellä erämaassa makeanveden-kalan selkälihasta ja päättyi kahviin ja konjakkiin. "Ah", sanoi Müller vihdoin ja huokasi mielihyvästä sytyttäessään sikarin ja vajotessaan kuluneeseen leirituoliinsa. "Kun aherran kokoon raporttejani, olen minä vapaa-ajattelija ja ateisti, mutta täällä _rukhissa_ minä olen enemmän kuin kristitty. Minä olen myöskin pakana." Hän pyöritteli hyvillä mielin sikarinimuketta kielellään, antoi käsiensä vaipua polvelle ja tuijotti eteensä iltausvista sankkaan _rukhiin_, joka oli täynnä hiipiviä ääniä: oksien ritinää, joka muistutti tulen ritinää hänen takanaan; kuumuudesta taipuneen ja nyt kylmässä yössä ojentuvan oksan rapinaa; Kanye-virran lakkaamatonta solinaa ja kukkuloiden aallonharjan takana piileviltä ylämaan ruohokentiltä kantautuvaa suhinaa. Hän puhalsi paksun savupilven ja alkoi laususkella Heineä itsekseen. "Niin, kaikki on oikein hyvin. Oikein hyvin. Niin, minä teen ihmeitä, Herra nähköön, ja ne onnistuvat myöskin. Muistan sen ajan, jolloin täällä ei ollut teidän kämmenenne kokoista _rukhia_ tästä peltoihin ja karja kuivana aikana sai syödä kuolleen karjan luita. Nyt puut ovat palanneet. Ne oli istuttanut vapaa-ajattelija, hän kun tiesi juuri sen syyn, joka ne synnyttää! Mutta puut palvelivat vanhoja jumaliaan — ja kristittyjen jumalat valittivat kovasti. Ne eivät voineet elää _rukhissa_, Gisborne." Eräällä ratsastuspolulla liikkui varjo — se liikkui ja läheni tähtivalossa. "Minä olen puhunut totta. Tst! Tuossa on Faun, joka tulee tervehtimään päätarkastajaa. Taivas, se on se jumala. Katso!" Mowgli siinä tuli valkea seppeleensä päässään ja kädessään puoliksi kuorittu oksa — hän lähestyi tulta epäluuloisena, valmiina pakenemaan pienimmästäkin syystä takaisin lehvästöön. "Se on eräs ystävistäni", sanoi Gisborne. "Hän etsii minua. Halloo, Mowgli!" MûlIer ehti tuskin räpäyttää silmäänsä, kun mies jo oli Gisbornen vieressä ja huudahti: "Minä tein väärin, kun lähdin. Minä tein äärin, mutta minä en tietänyt, että sen naaras, joka surmattiin virralla, oli liikkeellä ja etsi sinua. Muuten en olisi mennyt. Se on seurannut sinun jälkiäsi, Sahib." "Hän on hiukan hassahtava", sanoi Gisborne, "ja hän puhuu näiden seutujen eläimistä, kuin olisivat ne hänen ystäviään." "Tietysti — tietysti. Kukapa ne tuntisi, ellei Faun?" sanoi Müller vakavasti. "Mitä hän sanoo tiikereistä — tuo jumala, joka tuntee teidät niin hyvin?" Gisborne sytytti uuden sikarin, ja ennenkuin hän oli lopettanut kertomuksensa Mowglista ja hänen teoistaan, oli se muuttunut pätkäksi, joka melkein kärvensi viiksiä. Müller kuunteli keskeyttämättä. "Se ei ole hulluutta", sanoi hän vihdoin, kun Gisborne oli kuvaillut Abdul Gafurin hurjan ajon. "Se ei suinkaan ole hulluutta." "Mitä se sitten on? Hän poistui aamulla luotani hieman nyreissään, kun olin pyytänyt häntä kertomaan, miten oli menetellyt. Minusta hän on tavalla tai toisella hiukan konstikas." "Ei, hän ei ole lainkaan konstikas, mutta hyvin ihmeellistä tämä on. Tavallisesti ne kuolevat nuorina — sellaiset ihmiset. Ja te sanotte, ettei tuo palvelija tietänyt, mikä hevosta ajoi, ja tietenkään se nilghai ei osannut puhua." "Ei, piru vieköön, siellä ei ollut mitään. Minä kuuntelin, ja minulla on tarkka kuulo. Härkä ja mies tulivat päistikkaa — järjettöminä pelosta." Müller ei vastannut, vaan tarkasteli sensijaan Mowglia kiireestä kantapäähän ja viittasi häntä sitten tulemaan lähemmäksi. Mowgli astui hänen luokseen varovasti kuin kauris epäilyttäviä jälkiä. "Ei vaaraa", sanoi Müller alkuasukasten kielellä. "Ojenna kätesi!" Hän siirsi kättänsä pitkin toisen käsivartta ja nyökkäsi. "Niinkuin arvelinkin. Anna nyt polvesi tänne!" Hän koetteli polvenlumpiota ja polvikuoppaa ja hymyili. Pari valkoista arpea herätti hänen huomiotaan. "Nuo sinä sait, kun olit hyvin nuori?" sanoi hän. "Niin", vastasi Mowgli hymyillen. "Eräiden pienokaisten hyväilyistä." Ja hän jatkoi olan yli Gisbornelle: "Tämä Sahib tietää paljon. Kuka hän on?" "Sen saat kuulla sitten, ystäväni. No, missä ne asustavat?" Mowgli kuvasi kädellään ympyrän. "Vai niin. Ja sinä pystyt ajamaan nilghaita. Katsohan tuonne! Siellä seisoo tammani paalunsa ääressä. Voitko saada sen tänne säikähdyttämättä sitä?" "Voinko saada tamman Sahibin luo säikähdyttämättä sitä?" toisti Mowgli hiukan tavallista korkeammalla äänellä. "Ei mikään ole helpompaa, jos vain riimu irroitetaan." "Irroita riimu!" huusi Müller ratsaspalvelijalle. Tuskin oli tämä noudattanut käskyä, kun voimakas austraalialainen tamma kohotti päätään ja suipisti korviansa. "Varovasti! En tahdo, että se ajetaan _rukhiin_", sanoi Müller. Mowgli seisoi yhä tulen edessä — ulkomuodoltaan ja vartaloltaan aivan kreikkalaisten metsänjumalan kaltaisena, sellaisena kuin se monissa kirjoissa on kuvattu. Tamma nosti takajalkaansa ja huomasi, ettei ollut sidottu, sitten se kulki nopeasti herransa luokse ja painoi päänsä päristäen hänen rintaansa vasten. "Se tuli itsestään. Niin minunkin hevoseni tekisivät", virkkoi Gisborne' "Koeta, hikoileeko se", sanoi Mowgli. Gisborne pani kätensä tamman höyryäville lautasille. "Riittää", sanoi Müller. "Riittää", toisti Mowgli, ja kaiku vastasi jostakin kalliosta hänen selkänsä takaa. "Inhoittavaa, eikö totta", sanoi Gisborne. "Ei, vain ihmeellistä — hyvin ihmeellistä. Ettekö vielä ymmärrä, Gisborne?" "Myönnän, etten ymmärrä lainkaan." "Hyvä, siinä tapauksessa minä en sano mitään. Hän sanoo jonakin päivänä näyttävänsä, mitä se on. Olisi väärin, jos minä puhuisin. Minä en vain voi käsittää, kuinka hän ei jo kauan sitten ole kuollut. Kuulehan nyt, sinä." Hän nyökkäsi Mowglille ja palasi alkuasukasten kieleen: "Minä olen kaikkien _rukhien_ päällikkö koko Intiassa ja Mustan Veden ympärillä. En tiedä, montako miestä minun alaisinani on — ehkä viisituhatta, ehkä kymmenen. Sinun tulee — ei kuljeksia _rukhissa_ ja ajaa eläimiä huvin vuoksi, vaan palvella minua, joka olen hallitus, kun metsät ovat kyseessä, ja elää tässä _rukhissa_ metsänvartijana; ajaa pois kylänmiesten vuohet, kun ei ole annettu määräystä, että ne saavat käydä laitumella _rukhissa_; pitää niistä huolta, kun sellainen määräys on tullut, ilmoittaa Gisborne Sahibille, onko _rukhissa_ tiikereitä ja missä ne oleskelevat ja mitä eläimiä metsissä on; ja pitää tarkasti silmällä kaikkia tulia _rukhissa_, sillä sinä voit varoittaa nopeammin kuin kukaan toinen. Tästä työstä sinulle annetaan joka kuukausi maksu hopearahoissa, ja lopuksi, kun sinulla on vaimo ja karjaa ja kenties lapsiakin, sinä saat eläkkeen. Mitä siihen sanot?" "Sitähän minä juuri...", aloitti Gisborne. "Minun Sahibini puhui tänä aamuna sellaisesta toimesta. Minä olen kuljeksinut koko päivän ja miettinyt sitä, ja minun vastaukseni on nyt valmis. Minä palvelen, jos saan palvella tässä _rukhissa_ eikä missään muussa, Gisborne Sahibia eikä ketään muuta." "Olkoon niin. Viikon kuluttua tulee kirjallinen määräys, joka antaa hallituksen kunnian pantiksi eläkkeestä. Sinä saat rakentaa majasi sille paikalle, minkä Gisborne Sahib sinulle osoittaa." "Aioin juuri ehdottaa teille tätä", sanoi Gisborne. "Se ei ollut tarpeen, kun vain sain nähdä miehen. Hänen veroistaan metsänvartijaa ei tule koskaan olemaan. Hän on ihme. Sanonpa teille, Gisborne, että huomaatte itsekin sen eräänä päivänä. Nähkääs, hän on _rukhin_ jokaisen eläimen kasvattiveli." "Mieleni olisi keveämpi, jos käsittäisin seikan." "Se tulee, se tulee. Sanonpa teille, että vain kerran aikaisemmin — ja siitä on kolmekymmentä vuotta — olen tavannut pojan, joka alkoi niinkuin tämä mies on alkanut. Ja se kuoli. Joskus voitte kuulla niistä väenlaskuraporttien yhteydessä, mutta ne kuolevat kaikki. Tämä mies on saanut elää, ja hän on anakronismi, sillä hän on vanhempi kuin rautakausi ja kivikausi. Hän on ihmisen historian alku — paratiisin Aatami, ja nyt tarvitsisimme vielä Eevan. Ei, hän on vanhempi kuin tuo satu, yhtä varmasti kuin _rukh_ on jumalia vanhempi. Gisborne, minä olen nyt kerta kaikkiaan pakana." Koko pitkän illan Müller sitten istui ja tupakoi tupakoimistaan ja tuijotti tuijottamistaan pimeyteen, ja hänen huulensa liikkuivat, ja hänen kasvonsa loistivat ihmeellisesti. Hän meni telttaansa, mutta tuli pian takaisin majesteetillisessa ruusunpunaisessa yönutussaan, ja viimeiset sanat, jotka Gisborne kuuli hänen lausuvan _rukhille_ keskiyön syvässä hiljaisuudessa, olivat seuraavat, jotka hän deklamoi suurella paatoksella: Meiss' on luonnottomuuden piina. Kevätvoima sun suonissas on. Isäs Priapos on, Libitina on äitisi kuolematon. "Nyt sen tiedän. Olinpa pakana tai kristitty, _rukhin_ sisimpiä salaisuuksia en saa koskaan tietää." * * * * * Keskiyöllä viikkoa myöhemmin seisoi Abdul Gafur tuhkanharmaana raivosta Gisbornen sängyn ääressä ja pyysi häntä kuiskaten heräämään. "Nouse, Sahib", hän änkytti. "Nouse ja ota kiväärisi. Minulta on riistetty kunniani. Nouse ja ammu, ennenkuin kukaan on nähnyt sitä." Vanhuksen kasvot olivat niin muuttuneet, että Gisborne säikähti. "Sentähden siis tuo viidakkoirtolainen auttoi minua kattamaan Sahibin pöytää ja noutamaan vettä ja kynimään lintuja. He ovat menneet yhdessä tietänsä kaikista selkäsaunoistani huolimatta, ja nyt tuo mies istuu paholaistensa keskellä ja houkuttelee tytön sielua hornaan. Nouse, Sahib, ja tule mukaani." Hän pisti kiväärin unenpöpperöisen Gisbornen käteen ja melkein veti hänet kuistille. "He istuvat tuolla _rukhissa_ vajaan pyssynkantaman päässä talosta. Seuraa minua hiljaa." "Mitä tämä on? Mitä on tekeillä, Abdul?" "Mowgli ja hänen paholaisensa. Ja myöskin minun oma tyttäreni", sanoi Abdul Gafur. Gisborne vihelsi ja seurasi häntä. Nyt hän ymmärsi, miksi Abdul Gafur öisin piiskasi tytärtään ja miksi Mowgli auttoi taloustoimissa miestä, jonka hänen oma voimansa — olipa se sitten mikä hyvänsä — oli todistanut syylliseksi varkauteen. Metsän asukkaan kosinta on pian tehty. Metsästä kuului huilunsäveliä, ikäänkuin joku vaeltava metsänjumala olisi istunut siellä soitellen, ja kun he tulivat lähemmäksi, kuulivat he ihmisäänien supatusta. Polku päättyi pieneen puoliympyrän muotoiseen aukeamaan, jota reunusti korkea ruohikko ja osaksi puutkin. Keskellä istui kaatuneella puunrungolla Mowgii selkä katsojiin päin, päässään tuore seppel ja käsi kiedottuna Abdul Gafurin tyttären kaulalle; hän puhalsi alkeellista bambuhuilua, ja neljä isoa sutta tanssi juhlallisesti takajaloillaan musiikin tahdissa. "Siinä hänen paholaisensa ovat", kuiskasi Abdul Gafur. "Hänellä oli kimppu panoksia kädessään. Huilusta kuului venytelty, väräjävä ääni; eläimet lopettivat silloin tanssinsa ja paneutuivat pitkäkseen maahan katsellen tyttöä tarkkaavaisin, vihrein silmin. "Näetkö nyt", sanoi Mowgli. "Ei kai tässä ole mitään vaarallista? Minä sanoin sinulle, pikku uljassydän, ettei se ollut vaarallista, ja sinä uskoit minua. Sinun isäsi väitti — oi jospa olisit voinut nähdä isäsi, kun häntä ajettiin nilghai-tietä — sinun isäsi väitti, että ne olivat paholaisia; ja Allahin nimessä, joka on sinun jumalasi, minä en ihmettele, että hän luuli niin." Tyttö nauroi pientä helmeilevää naurua, ja Gisborne kuuli Abdulin kiristelevän harvoja jäljelläolevia hampaitaan. Se ei ollut sama tyttö, jonka Gisborne oli nähnyt hiiviskelevän talossa hunnutettuna ja äänettömänä, vaan kokonaan toinen — nainen, joka oli puhjennut täyteen kukoistukseen yhdessä yössä, niinkuin orvokit, jotka kukkivat yhden tunnin polttavassa kuumuudessa. "Ne ovat minun leikkitovereitani ja veljiäni, sen äidin lapsia, joka imetti minua, niinkuin kerroin sinulle keittiön takana", jatkoi Mowgli. "Sen isän lapsia, joka asettui minun ja kylmän väliin luolan aukolle, kun minä olin pieni alaston lapsi. Katsohan vain" — eräs susista kohotti harmaan kuononsa ja nuoli Mowglin polvea — "minun veljeni tuntevat, että minä puhun niistä. Niin, kun minä olin pieni lapsi, oli tuo pentu, joka pyöriskeli kanssani maassa." "Mutta sinä olet sanonut, että sinä olet syntynyt ihmisestä", kuhersi tyttö ja painautui lähemmäksi hänen olkapäätään. "Olethan sinä syntynyt ihmisestä?'"' "Sanoinko? Niin, minä tiedän, että olen syntynyt ihmisestä, koska sydämeni on sinun vallassasi, sinä pieni." Tytön pää liukui Mowglin leuan alle. Gisborne kohotti kätensä varoittaakseen Abdul Gafuria, jota tuo eriskummallinen näky ei lainkaan liikuttanut. "Mutta kuitenkin minä olin susi susien joukossa, kunnes se hetki tuli, jolloin ne, jotka elivät viidakossa, kehoittivat minua menemään, koska minä olin ihminen." "Kutka kehoittivat sinua menemään? Tuohan ei muistuta ollenkaan oikean ihmisen puhetta." "Eläimet, käsitätkö? Sinä pieni, sinä et ikinä uskoisi sitä, mutta niin se kuitenkin oli. Viidakon eläimet kehoittivat minua menemään, mutta nämä neljä seurasivat minua, sillä minä olin niiden veli. Sitten minä jouduin karjanpaimeneksi ihmisten pariin ja opin heidän kielensä. Ho-hoo! Laumat maksoivat tullia minun veljilleni, kunnes muudan nainen, muudan vanha nainen, rakkaani, näki minun eräänä yönä leikkivän veljieni kanssa niitetyllä kentällä. Silloin ne sanoivat, että minussa oli paholaisia, ja minut ajettiin kylästä kepiniskuilla ja kivillä, jo nuo neljä tulivat minun mukaani salaa eikä muiden nähden. Tämä tapahtui sen jälkeen kuin minä olin oppinut syömään keitettyä ruokaa ja puhumaan rohkeasti. Kylästä kylään minä kuljin, oi minun sydämeni sydän, milloin karjanpaimenena, milloin puhvelinajajana, milloin jälkienseuraajana, mutta koskaan ei ollut miestä, joka olisi uskaltanut kahta kertaa kohottaa sormeaan minua vastaan." Hän kumartui taputtamaan muuatta sudenpäätä. "Etkö sinäkin pidä niistä? Niissä ei ole mitään pahaa eikä mitään noituutta. Katso, ne tuntevat sinut jo." "Metsät ovat täynnä kaikenlaisia pahoja henkiä", sanoi tyttö väristen. "Se on vale. Lapsen vale", vastasi Mowgli hyvin vakavasti. "Minä olen maannut kasteessa tähtien alla ja pitkiä, pimeitä öitä, ja minä kai tiedän sen. Viidakko on minun kotini. Pitäisikö miehen pelätä omia kattoparrujaan ja vaimon miehensä liettä? Kumarru ja hyväile niitä!" "Ne ovat koiria ja likaisia", mutisi tyttö ja kumartui kasvot poispäin käännettyinä. "Syötyämme hedelmää me muistamme lain", sanoi Abdul Gafur katkerasti. "Mitä hyödyttää odottaa enää, Sahib? Ammu!" "Vaiti sinä! Kuulkaamme, mitä on tapahtunut", sanoi Gisborne. "Se oli hyvin tehty", sanoi Mowgli ja kietoi taas kätensä tytön ympärille. "Koiria tai ei, ne ovat kuitenkin seuranneet minua tuhannen kylän läpi." "Ah, entä missä sinun sydämesi silloin oli? Tuhannen kylän läpi! Sinä olet tavannut tuhat tyttöä. Olenko minä — olenko minä ainoa tyttö, joka on saanut sinun sydämesi?" "Minkä nimeen minun on vannottava? Allahinko, josta sinä puhut?" "Ei, sinun oman elämäsi nimeen, joka on sinussa, ja minä olen tyytyväinen. Missä sinun sydämesi oli noina päivinä?" Mowgli nauroi: "Vatsassani, sillä minä olin nuori ja aina nälkäinen. Sentähden minä opettelin metsästämään ja seuraamaan jälkiä antaen veljilleni käskyjä kuin kuningas armeijoilleen. Niiden avulla minä ajoin nilghain hupsun nuoren Sahibin luokse ja paksun lihavan tamman paksun lihavan Sahibin luokse, kun he kysyivät minun mahtiani. Olisi ollut yhtä helppo ajaa ne itse. Nytkin", hän koroitti jonkin verran ääntään, "nytkin minä tiedän, että minun takanani seisovat sinun isäsi ja Gisborne Sahib. Ei, älä juokse, sillä vaikka heitä olisi kymmenen miestä, eivät he uskaltaisi astua askeltakaan eteenpäin. Muista, että jos sinun isäsi vielä kerran lyö sinua, lausun minä sanan ja ajan häntä jälleen ympäri _rukhia_." Yksi susista nousi ja paljasti hampaansa. Gisborne tunsi, kuinka Abdul Gafur vapisi hänen vieressään. Seuraavassa hetkessä oli paikka tyhjä, ja lihava mies kiiti tiehensä. "Nyt on ainoastaan Gisborne Sahib jäljellä", sanoi Mowgli, yhä kääntymättä, "mutta minä olen syönyt Gisborne Sahibin leipää, ja pian minä olen hänen palveluksessaan, ja minun veljeni rupeavat palvelemaan häntä ajamalla riistaa ja tuomalla tietoja. Kätkeydy ruohikkoon!" Tyttö pakeni, ja korkea ruohikko sulkeutui hänen ja sen suden jälkeen, joka seurasi häntä vartijana. Nyt Mowgli kääntyi ja seisoi kolmen jäljelläolevan suden kanssa kasvot Gisborneen päin, kun tämä tuli hänen luokseen. "Tässä koko noituus on", sanoi Mowgli osoittaen niitä kolmea. "Lihava Sahib tiesi, että me, jotka olemme kasvaneet susien parissa, ryömimme ensimmäisenä vuotena kyynärpäittemme ja polviemme varassa. Koettelemalla minun käsivarsiani ja polviani hän arvasi sen totuuden, jota sinä et käsittänyt. Onko se niin ihmeellistä, Sahib?" "Minusta se on paljon ihmeellisempää kuin noituus. Nämä siis ajoivat nilghaita?" "Niin, niinkuin ne voisivat ajaa Sahibia, jos minä käskisin. Ne ovat minun silmäni ja minun jalkani." "Katso sitten, ettei Sahibilla ole kaksipiippuista pyssyä mukanaan. Niiden on vielä opittava yhtä ja toista, sillä ne seisovat peräkkäin toinen toisensa takana, niin että kaksi laukausta riittäisi surmaamaan kaikki kolme." "Niin, mutta ne tietävät, että niistä tulee sinun palvelijoitasi niin pian kuin minusta on tullut metsänvartija." "Oletpa metsänvartija tai ei, Mowgli, joka tapauksessa olet tuottanut häpeää Abdul Gafurille. Sinä olet häpäissyt hänen talonsa ja synkistänyt hänen kasvonsa." "Hänen kasvonsa synkistyivät silloin, kun hän otti sinun rahasi, ja ne kävivät vielä mustemmiksi, kun hän äsken kuiskasi sinun korvaasi, että surmaisit alastoman miehen. Minä puhun itse Abdui Gafurin kanssa, sillä minä olen valtion virkamies, joka tulee saamaan eläkkeen. Hän saa pitää häät minkä uskonnon mukaan haluaa, mikäli häntä ei huvita juosta vielä kerran. Minä puhun hänen kanssaan aamunkoitteessa. Sitäpaitsi — Sahibilla on oma talonsa, ja tämä on minun. On aika mennä uudelleen nukkumaan, Sahib." Mowgli kääntyi ja katosi ruohikkoon jättäen Gisbornen yksin. Metsänjumalan viittausta ei voinut käsittää väärin, ja Gisborne palasi bangaloon; kuistilla hän tapasi vihan ja pelon raateleman Abdul Gafurin, joka vastasi hänen sanoihinsa hourepuheilla. "Rauhoitu, rauhoitu!" sanoi Gisborne pudistellen häntä, sillä hän näytti olevan saamaisillaan uuden kohtauksen. "Müller Sahib on tehnyt hänestä metsänvartijan, ja niinkuin tiedät saa hän myöhemmin eläkkeen ja on hallituksen palveluksessa." "Hän on irtolainen — _mlech_ — koira koirien joukossa, raadonsyöjä. Ei kai eläke voi poistaa sitä?" "Allah tietäköön! Sinähän olet sitäpaitsi itse nähnyt, että onnettomuus on tapahtunut. Tahdotko toitottaa sen kaikkien palvelijain tietoon? Järjestä nopeasti _shadi_, ja tyttö tulee tekemään hänestä oikeauskoisen muhamettilaisen. Mies on hyvin miellyttävä. Ihmetteletkö sitä, että tyttö kaikkien niiden selkäsaunojen jälkeen, mitkä sinulta oli saanut, pakeni hänen turviinsa?" "Eikö hän sanonut ajavansa minua villipedoillaan?" "Niin olin ainakin kuulevinani. Jos hän on taikuri, on hän kaikkein taitavimpia." Abdul Gafur mietti pitkään. Sitten hän lysähti kokoon ja parkui, tykkänään unohtaen, että oli muhamettilainen: "Sinä olet bramiini. Minä olen sinun lehmäsi. Järjestä sinä asiat ja pelasta kunniani, jos se on pelastettavissa." Toistamiseen Gisborne meni _rukhiin_ ja huusi Mowglia. Vastaus tuli ylhäältä eikä ollut erikoisen nöyräsävyinen. "Puhu kauniisti!" sanoi Gisborne ja katsoi ylös. "Tarkoitus ei suinkaan ole riistää sinulta paikkaa ja häätää sinua susinesi täältä. Mutta tytön on tänä yönä palattava isänsä kotiin. Huomenna vietämme shadin muhamettilaisten lain mukaan, ja sitten saat vapaasti ottaa hänet mukaasi. Vie hänet nyt takaisin Abdul Gafurille!" "Minä kuulen." Kaksi ääntä supatti, ikäänkuin neuvotellen, lehtien seassa. Ja sitten tuli vastaus: "Me tottelemme — viimeisen kerran." * * * * * Vuotta myöhemmin ratsastivat Müller ja Gisborne _rukhissa_ keskustellen virka-asioista. He saapuivat Kanye-virran lähellä oleville kallioille. Müller ratsasti hiukan edellä. Erään orjantappuratiheikön varjossa sätkytteli kaunis ruskea poika, ja aivan hänen yläpuolellaan pisti tiheiköstä esiin harmaan suden pää. Gisborne ehti nipin napin iskeä Müllerin kivääriin, ja kuula lensi vinkuen puunoksien lomitse. "Oletteko järjiltänne?" karjui Müller. "Ettekö näe?" "Näen kyllä", vastasi Gisborne tyynesti. "Äiti on jossakin lähistöllä. Te olette varmasti herättänyt koko joukon, piru vieköön!" Pensaat jakautuivat, ja hunnuton nainen tempasi lapsen syliinsä. "Kuka ampui, Sahib?" huusi hän Gisbornelle. "Tämä Sahib. Hän ei muistanut miehesi ystäviä." "Ei muistanut? No niin, sehän saattaa helposti sattua, sillä me, jotka elämme niiden seurassa, unohdamme, että niissä on mitään merkillistä. Mowgli on virralla kalastamassa. Tahtooko Sahib tavata häntä? Tulkaa ulos, te epäkohteliaat nahjukset! Tulkaa ulos pensaista ja tervehtikää kauniisti Sahibia!" Müllerin silmät suurenivat suurenemistaan. Hän astui maahan säihkyvän tammansa selästä, ja samassa avautui viidakko neljän suden tieltä, jotka alkoivat hyppiä Gisbornen ympärillä. Nainen seisoi lastaan imettäen ja työnsi ne luotaan, kun ne tunkeutuivat liian lähelle hänen paljaita jalkojaan. "Te olitte aivan oikeassa Mowglin suhteen", sanoi Gisborne. "Olisin kertonut siitä teille, mutta olen näiden kahdentoista kuukauden aikana niin tottunut näihin vintiöihin, että se oli kokonaan häipynyt muististani." "Oh, ei mitään anteeksipyyntöjä", sanoi Müller. "Mitäpä siitä. Hyvä Jumala! 'Ja minä teen ihmeitä — ja ne käyvät myöskin toteen!'" "VILHELM VALLOITTAJA". I. Jos olet kerran perille sa voinut suurtyön viedä, sen suuruus vielä suurentuu, jos siit' ei kenkään tiedä. "Onko siitä jo tullut virallista julistusta?" "Niin pitkälle ovat jo menneet, että siellä täällä myönnetään olevan viljanpuutetta ja parissa piirikunnassa on ryhdytty avustustoimiin, mikäli sanomalehdet kertovat." "Merkitsee siis, että virallinen julistus tulee heti, kun ollaan varmat miehistä ja liikkuvasta kalustosta. Enpä ihmettelisi, vaikka tulisi yhtä kovat olot kuin suuren nälänhädän aikoina." "Mahdotonta", vastasi Scott käännähtäen hiukan pitkässä ruokotuolissaan. "Pohjoisosissa on saatu hyvä sato, ja Bombaysta ja Bengalista tulee tietoja, että he ovat saaneet enemmän kuin voivat itse käyttää. Se voidaan varmasti pysähdyttää, ennenkuin se ennättää levitä." Martyn otti sanomalehden pöydältä, luki vielä kerran sähkösanoman ja heitti jalkansa tuolin käsinojalle. Oli kuuma, hämärä, tukahduttava, vastakostutetun puistokäytävän höyryjen painostama ilta. Klubipuutarhan kukat nuokkuivat kuolleina ja mustina, pieni lootuslammikko oli aivan kuivunut, ja tamariskipuut olivat aivan valkoisina pölystä. Useimmat herrat olivat kokoontuneet Puiston musiikkipaviljonkiin — klubin kuistilla soitti kotimainen sotilasorkesteri, puhallellen kuluneita valsseja — tai poolokentälle tahi korkeiden muurien ympäröimälle pihalle, missä oli kuumempi kuin saunassa. Puolikymmentä tallirenkiä piteli herrainsa hevosia odottaen heidän paluutansa. Välistä sai nähdä ratsastajan tulevan klubin aidattuun pihaan ja lähtevän hitaasti valkoiseksi rapattuihin parakkeihin, jotka olivat päärakennuksen vieressä. Miehet asuivat niissä, ja joka ilta aterialla he saivat nähdä samat kasvot vastapäätään; siksi he viivyttelivät virkahuoneissaan mahdollisimman kauan päästäkseen tuosta ikävästä seurasta. "Mihin sinä aiot ryhtyä?" kysyi Martyn. "Ottakaamme kylpy ennen päivällistä." "Vesi on kuin keitettyä", sanoi Scott. "Olen kylpenyt jo tänään." "Otetaan sitten peli biljardia." "Biljardisali on jo täynnä. Istu vain rauhassa äläkä ole niin epämiellyttävän tarmokas." Pärskähtelevä kameli pysähtyi portin ulkopuolelle, ja sen ajaja pisti kätensä nahkalaukkuunsa. "Kubber-kargas-ki-yektraa", vikisi mies heittäen alas lisälehden, lappusen, jonka toinen puoli vain oli painettu ja joka oli aivan märkä painomusteesta. "Se naulattiin vihreälle taululle keskelle myytäviä hevosia ja kadonneita koiria koskevia ilmoituksia." Martyn nousi uneliaasti ja meni taulun luo. Luettuaan lisälehden hän päästi ilmoille pienen vihellyksen. "Nyt se on julistettu", huudahti hän. "Yksi, kaksi, kolme — kahdeksan piirikunnan on julistettu kärsivän nälänhätää. Jimmy Hawkins on määrätty johtamaan avustustyötä." "Hyvä valinta!" sanoi Scott osoittaen ensimmäisen kerran mielenkiintoa. "Jos olet epävarma, niin ota joku Punjabista — se on hyvä ohje. Minä olin Jimmyn alaisena, kun aluksi tulin tänne, ja silloin hän kuului Punjabin piirikuntaan. Hänessä on enemmän pontta kuin useimmissa muissa." "Jimmy on nyt vastaleivottu aatelismies", sanoi Martyn, "Ja oikea kunnian poika, vaikkakin piintynyt sivilisti." Kiesit pysähtyivät kuistin eteen, ja niistä nousi mies, joka pyyhki hikeä otsaltaan. Hän oli maakunnan (jossa oli kaksikymmentäviisi miljoonaa värillistä ja viisisataa valkoista asukasta) pääkaupungin ainoan lehden toimittajana, koska lehden henkilökunta rajoittui häneen ja hänen apulaiseensa, niin hänen työaikansa vaihteli kymmenestä kahteenkymmeneen tuntiin vuorokaudessa. "Kuulkaahan, Raines", sanoi Martyn pysähdyttäen hänet, "te, joka tiedätte kaiken, voitte kai sanoa, millaiseksi Madrasin nälänhätä muodostuu". "Ei sitä kukaan voi sanoa vielä. Puhelimitse on tullut sylenpituinen tiedoitus, ja minä olen juuri matkalla klubiin panemaan sitä kokoon. Madras on tunnustanut, ettei se voi hoitaa yksin asioitaan, ja Jimmy tuntuu saavan vapaat kädet avustajiensa valinnassa. Arbuthnot on saanut vihjauksen pysytellä valmiina." "Peshawarin Arbuthnot?" "Sama mies. Ja Ellis ja Clay ovat komennetut luoteisesta piirikunnasta ja ovat ottaneet Bomhaysta mukaansa puolikymmentä apulaista. Näyttää tosiaankin siitä, kuin oikea nälänhätä olisi tulossa." "He ovat lähempänä tapahtumapaikkoja kuin me. Mutta jos on välttämätöntä jo niin aikaisin hakea apua Punjabista, niin kai jo jotakin vakavampaa on tulossa, kuin miltä näin aluksi näyttää", sanoi Martyn. "Tänään täällä, huomenna tuolla. Mutta eihän voi odottaa iankaikkisesti saavansa pysyä samalla paikalla", virkkoi Scott nousten pystyyn ja heittäen kädestään erään Marryatin romaanin. "Martyn, sisaresi odottaa sinua." Harmaa hevonen kuopi lähellä kuistia, jonka öljylamppu heitti himmeän valaistuksen neitosen ruskeaan ratsastuspukuun ja kalpeisiin, kasvoihin valkoisen huopahatun alla. "Tulen heti", sanoi, Martyn. "Etkö voi lähteä meille päivälliselle, Scott? William, onko kotona ruokaa?" "Ratsastan katsomaan", vastasi tyttö. "Sinä voit tulla hänen kanssaan kahdeksan ajoissa." Scott lähti huoneeseensa muuttamaan vaatteita ja otti ylleen vuodenaikaan sopivan seurustelupuvun, joka oli valkoista palttinaa kiireestä kantapäähän; vyötäisillä vain oli leveä silkkivyö. Martynien päivällinen oli huomattavasti parannettu painos klubin aterioista, mitkä tavallisesti olivat vuohenpaistia, sitkeätä kanaa ja säilykkeitä. Mutta oli vahinko kerrassaan, ettei Martynilla ollut varaa lähettää sisartaan vuorille kuumaksi vuodenajaksi. Poliisitarkastajana Martyn sai suurenmoisen palkan, kuusisataa hopearupiaa huonoa valuuttaa, ja se näkyi selvästi hänen pienestä asunnostaan, joka käsitti neljä huonetta. Kuoppaista lattiaa peittivät tavallisesti valko- ja siniraitaiset matot, valkeaksi siveltyjä seiniä koristivat tavalliset lasihelmillä reunustetut _phulkarisit_, ruokasalissa näkyi tavallinen kokoelma tuoleja, jotka kaikki olivat erilaisia ja ostetut jonkun toverin kuoleman jälkeen pidetystä huutokaupasta, ja seinissä oli tavallisia rasvatahroja sillä paikalla, missä _punka_-nauha riippui. Näytti siltä kuin kaikki olisi eilisiltana purettu ja järjestetty ja pakattaisiin huomenna jälleen. Talossa ei ollut ainoatakaan ovea, joka olisi kunnolla riippunut saranoillaan. Pienet ikkunat, jotka olivat viisitoista jalkaa korkealla lattiasta, olivat täynnä ampiaispesiä, ja sisiliskot ajelivat kärpäsiä kattoparrujen välissä. Mutta kaikki tämä muodosti osan Scottinkin elämää, ja hän oli niin tottunut siihen, ettei kiinnittänyt huomiota tuollaisiin pikkuseikkoihin. Sillä tavoin asuivat kaikki, joilla oli samat tulot, ja maassa, jossa jokaisen miehen tulot, ikä ja yhteiskunta-asema ovat painetut jokaisen luettavissa olevaan kirjaan, ei juuri maksa vaivaa sanoin eikä teoin yrittää uskotella toisille asemaansa paremmaksi kuin se on. Scott oli kahdeksan vuotta ollut kasteludepartementin palveluksessa ja sai kahdeksansadan rupian kuukausipalkan; hänellä oli mahdollisuus palveltuaan nuhteettomasti vielä kaksikymmentäkaksi vuotta vetäytyä lepoon turvanaan neljänsadan rupian kuukautinen eläke. Palvelusaikansa hän oli enimmäkseen asunut teltoissa tai tilapäisissä parakeissa, missä juuri ja juuri saattoi nukkua, syödä ja kirjoittaa kirjeitä, ja hänen työnsä oli ollut uusien kanavien avaamista ja hoitamista, muutamia tuhansia eriuskoisia alkuasukkaita käsittävän työläislauman johtamista ja suurten hopearahamäärien maksamista. Hän oli samana keväänä — eikä aivan ilman kunniaa — lopettanut viimeisen osan suurta Mosuhl-kanavaa ja oli sitten vasten tahtoaan, sillä hän inhosi virastotöitä, lähetetty kuumaksi vuodenajaksi maakunnan pääkaupunkiin hoitamaan ainoana miehenä departementin lasku- ja varasto-osastoa helteisessä virkahuoneessa. Martyn tiesi sen, William, hänen sisarensa, tiesi sen, ja jokainen ihminen tiesi sen. Scott, niinkuin koko muukin maailma, tiesi, että neiti Martyn oli tullut Intiaan neljä vuotta sitten pitämään taloutta veljelleen, joka, senkin jok'ainoa tiesi, oli lainannut rahat hänen tulomatkansa maksamiseksi, ja että tytön kaikkien ihmisten väitteen mukaan olisi pitänyt mennä naimisiin kauan aikaa sitten. Mutta sensijaan hän oli antanut rukkaset puolellekymmenelle upseerille, eräälle virkamiehelle, joka oli häntä kaksikymmentä vuotta vanhempi, ja eräälle lääkärille. Tämäkin oli yleisesti tunnettua. Hän oli jäänyt kaupunkiin kolmeksi kuumaksi vuodenajaksi, koska hänen veljensä oli velkaantunut eikä voinut kustantaa sisarelle edes halvimpiakaan paikkoja vuorilla. Hänen kasvonsa olivat kuunvalkoiset, ja keskellä hänen otsaansa näkyi noin shillingin suuruinen arpi, Delhi-haavan merkki, sellainen, joka syntyy huonosta juomavedestä ja syöpyy lihaan, kunnes kypsyy hapoilla poltettavaksi. Mutta huolimatta tästä William oli huvitellut paljon näiden neljän vuoden aikana. Kaksi kertaa hän oli ollut vähällä hukkua kahluuttaessaan hevostaan yli joen, kerran kameli oli vienyt hänet mukanaan, kerran hän oli ollut todistamassa rosvojen yöllistä hyökkäystä veljensä leiriin, oli nähnyt oikeutta jaettavan pitkillä vavoilla ulkona luonnossa, osasi puhua urdua samoinkuin raakaa Punjabin murretta niin sujuvasti, että herätti kateutta niissä, jotka olivat olleet maassa paljon kauemmin kuin hän; sitäpaitsi hän oli kokonaan päässyt tavasta kirjoittaa tädeilleen Englantiin ja poimia leikkeleitä englantilaisista aikakauskirjoista, oli ollut mukana eräänä sangen vaikeana koleeravuotena, jolloin oli nähnyt asioita, joita ei voi kuvailla, ja kaikkien hänen kokemustensa kukkana oli tyfoidikuume, joka oli kestänyt kuusi viikkoa ja jonka jälkeen hänen oli ollut pakko ajaa hiuksensa. Ja kaikki tämä, vaikka hän ei vielä ollut täyttänyt kahtakymmentäkolmea vuotta! On sangen luultavaa, että hänen tätinsä eivät olisi hyväksyneet tyttöä, joka ei milloinkaan laskenut jalkaansa maahan, jos vain oli hevonen ratsastettavaksi, joka ratsasti tanssiaisiin shaaliin kääriytyneenä, joka piti tukkaansa lyhyeksileikattuna ja käheränä, josta oli yhdentekevää, sanottiinko häntä Williamiksi vai Billiksi, jonka puhe oli koristettu maan murteiden kielikukkasilla, joka saattoi esiintyä amatöörinäytöksissä, soittaa banjoa, pitää huolta kahdeksasta palvelijasta ja kahdesta hevosesta, palvelijain palkoista ja sairauksista, ja katsella miehiä tyynesti suoraan silmiin — niin, senkin jälkeen, kun he olivat kosineet ja saaneet rukkaset. "Minä pidän miehistä, jotka tekevät jotakin kunnollista", oli hän sanonut opettajalle, joka opasti kangaskauppiaan poikia runouden ymmärtämiseen, ja kun mies tuli hentomieliseksi ja runolliseksi, niin William selitti, "ettei hän ymmärtänyt runoutta viiden pennyn edestä ja että hänen päätään aina rupesi särkemään värssyjä lukiessa". Tämän jälkeen taas eräs murskattu sydän pakeni Klubiin. Mutta vika oli todellakin Williamin, koska hänestä oli hauskaa kuunnella miesten puhuvan työstään, ja sehän on varmin keino saada mies vaipumaan naisen jalkojen juureen. Scott oli tuntenut hänet kolme vuotta ja melkein aina tavannut hänet silloin, kun hänen ja Martynin leirit olivat sattuneet toistensa viereen Intian aavikon äärillä. Hän oli sitäpaitsi tanssinut tytön kanssa monta kertaa suurissa joulujuhlissa, joihin saattoi kokoontua jopa viitisensataa valkoihoista, ja hän oli aina tuntenut suurta kunnioitusta tytön keittiökykyjä ja hyviä päivällisiä kohtaan. William muistutti tavallista enemmän poikaa istuessaan päivällisen jälkeen nahkapäällysteisessä sohvassa toinen jalka allaan ja mustien kiharoiden peittämä matala otsa syvissä rypyissä. Hän pyöritteli paperosseja veljelleen ja työnsi pyöreän leukansa eteenpäin saatuaan vihdoinkin tupakan tasaisesti pakatuksi, ja melkein yhtä huolimattomasti kuin koulupoika heittää kiven hän viskasi valmiit paperossit huoneen poikki veljelleen, joka sieppasi ne toisella kädellään, jatkaen keskusteluaan Scottin kanssa. Heidän keskustelunsa koski yksinomaan ammattiasioita, kanavia ja kanavien hoitamista, syntisiä kyläläisiä, jotka ottivat enemmän vettä, kuin mistä olivat maksaneet, vielä parantumattomampia alkuasukaspoliiseja, jotka ummistivat silmänsä näiltä varkauksilta, kylien siirtämistä vastakostutetuille alueille ja sotaa eteläisiä aavikonasukkaita vastaan, joka syttyisi, kun hallitus myöntäisi varoja suunnitellun Luni-kanavaverkon rakentamiseen. Scott puheli avoimesti hartaasta halustaan päästä osalliseksi tähän työhön, missä hän tuntisi sekä maan että asukkaat, ja Martyn huokasi itselleen pilettiä Himalajan juurelle ja kertoi ajatuksiaan esimiehistään; koko ajan William pyöritteli paperosseja sanomatta sanaakaan, mutta hymyillen ystävällisesti veljelleen, kun tämä kuumeni. Kello kymmeneltä tuotiin Scottin hevonen portille, ja ilta oli lopussa. Valoa vilkkui molemmista mataloista bangaloista, missä päivälehti painettiin, ja koska oli liian aikaista ajatella makuullemenoa, meni Scott vaihtamaan pari sanaa toimittajan kanssa. Vyötäisiin asti alastomana kuin merimies, joka seisoo tykin ääressä, makasi Raines lepotuoiissa odotellen yösähkösanomaa. Hän oli sitä mieltä, että ellei ollut työssään koko päivää ja suurinta osaa yöstä, niin joutui alttiiksi kuumeelle. Senvuoksi hän söi ja nukkui lehtipakkojensa keskellä. "Voitteko ruveta siihen?" kysyi hän unisesti. "En tarkoittanut, että vaivautuisitte tänne." "Kuinka? Olen ollut päivällisellä Martynien luona." "Tarkoitan tietysti nälänhätää. Martyn on myöskin määrätty lähetettäväksi apua tarvitseville paikoille. Ne ottavat apulaisia mistä saavat. Lähetin juuri teille klubiin lapun, jossa kysyin, voisitteko ottaa kirjoittaaksenne meille kirjeen viikossa sieltä etelästä, sanotaan yhdestä kahteen palstaan. Ei tietenkään mitään hälyytysjuttuja, vaan pelkkiä yksinkertaisia tosiasioita toimenpiteistä, joihin on ryhdytty, ja niin edespäin. Tavallinen palkkio on kymmenen rupiaa palstalta." "Valitan, että täytyy kieltäytyä, mutta sellainen ei sovellu minulle", sanoi Scott hajamielisellä äänellä ja katseli seinällä riippuvaa Intian karttaa. "Ikävä juttu Martynille, totisesti ikävä. Ihmettelenpä, mitä hän tekee sisarelleen. Ja mitä hittoa ne tekevät minulla? Ei minulla ole kokemuksia nälänhädästä. En ole milloinkaan ollut sellaisessa mukana. Onko minut todellakin määrätty?" "Kyllä, tässä on sähkösanoma. Ovat asettaneet teidät avustustyöhön ja antaneet teille joukon alkuasukkaita, joita kuolee kuin kärpäsiä. Kymmentä tuhatta asukasta kohden on yksi hindulainen lääkäri ja pullo koleeramikstuuraa. Määräys johtuu siitä, että sattumalta olette vapaa. Jokainen, joka ei tee kahden miehen työtä, tuntuu kutsutun palvelukseen. Tuntuu tulevan yhtä pahaa kuin mistään nälänhädästä kymmenen vuoden aikana." "Ikävä kyllä se kuuluu meidän työhömme. Saan kai virallisen määräyksen huomenna. Olipa hyvä, että sattumalta kurkistin tänne. On parasta ruveta heti pakkaamaan. Tiedättekö sattumalta, kuka tulee hoitamaan minun paikkaani?" Raines selaili sähkösanomia. "Murreen Mc Evan", vastasi hän. Scott naurahti. "Ja hän kun ajatteli pitää viileätä koko kesän! Se uutinen ei totisesti häntä ilahduta. Mutta ei maksa vaivaa puhua. Hyvää yötä!" Kaksi tuntia myöhemmin Scott saattoi hyvällä omallatunnolla paneutua levolle tyhjässä huoneessaan. Kaksi kulunutta nahkalaukkua, nahkainen vesipullo, tinainen jäälaatikko ja hänen mielisatulansa olivat läjässä ovella, ja maksu Klubiin viime kuukauden täysihoidosta oli tyynyn alla. Seuraavana päivänä hän sai virallisen määräyksen ja samalla kertaa yksityisen sähkösanoman sir James Hawkinsilta, joka ei milloinkaan unohtanut kykeneviä miehiä ja pyysi nyt häntä, koska nälänhätä oli kova ja valkoisista miehistä suuri puute, mahdollisimman pian saapumaan eräälle paikalle, jolla oli mutkikas nimi. Lihava, punaposkinen nuorukainen saapui keskipäivän tienoissa valittaen kohtaloa ja nälänhätää, jotka eivät milloinkaan voi suoda ihmiselle kolmen kuukauden lomaa. Hän oli Scottin seuraaja, eräs toinen ratas siinä koneistossa, jota oli pitänyt liikkeessä hänen toverinsa, jonka palvelukset nyt, niinkuin virallisessa kirjelmässä sanottiin, "asetettiin Madrasin hallituksen käytettäväksi nälänhädän auttamiseen, kunnes toisin määrätään". Scott luovutti kassan, osoitti työhuoneen viileimmän kolkan, varoitti ylenmääräisestä työinnosta ja lähti uskollisen palvelijansa Faiz Ullahin seuraamana hämärissä vuokravaunuilla linnoitetulle asemalle ennättääkseen ajoissa etelän pikajunaan. Kuumuus oli tukahduttava, ja melkein kauhistuen hän ajatteli, että edessä oli vähintään neljän päivän ja viiden yön matka. Faiz Ullah, joka oli tottunut pistämään nenänsä joka paikkaan, heittäytyi pelottomasti asemalaiturin ihmisjoukkoon, sillä aikaa kuin Scott mustaa sikaria vedellen odotteli vaununsa kiinnittämistä. Kymmenkunta alkuasukaspoliisia pyssyineen ja myttyineen raivasi tiensä halki Punjabin talonpoikien, Sikhin käsityöläisten ja Afreeden rasvakiharaisten kulkukauppiaiden joukon ja suojeli mahtavasti Martynin matkalaukkua, jäälaatikkoa, vesipulloja ja kantohihnoja. He näkivät Faiz Ullahin kohotetun käden ja ohjasivat kulkunsa sitä kohden. "Minun Sahibini ja sinun Sahibisi matkustavat yhdessä", sanoi Faiz Ullah Martynin palvelijalle. "Ja senvuoksi myöskin sinun ja minun, oi veli, on hankittava paikat heidän lähelleen, ja meidän isäntäimme aseman vuoksi ei kukaan uskalla häiritä meitä." Kun Faiz Ullah tiedoitti, että kaikki oli kunnossa, nousi Scott vaunuihin ja sijoittui leveälle nahkapäällysteiselle sohvalle riisuttuaan ensin takkinsa ja kenkänsä. Viimeisellä hetkellä hyökkäsi Martyn sisään kuumana ja hikisenä. "Älä nyt kiroile", sanoi Scott raukeasti, "on myöhäistä muuttaa vaunua, ja me ja'amme minun jääni." "Mitä sinä täällä teet?" kysyi Martyn. "Minut lähetetään lainaksi Madrasin hallitukselle aivan kuin sinutkin. Hiton kuuma ilta. Otatko sinä miehiä mukaasi?" "Kyllä, tusinan. Saan kai tehtäväkseni valvoa viljan jakelua. En aavistanutkaan, että sinäkin olit saanut määräyksen." "En saanut siitä tietää, ennenkuin tulin teiltä eilen illalla. Raines sen ensiksi sanoi. Virallinen määräys tuli aamulla, Mc Evan vapautti minut kello neljä, ja minä lähdin heti. Enpä ihmettelisi, vaikka tästä nälänhädästä olisi suurta hyötyä — tietenkin mikäli pääsemme siitä elävinä." "Jimmyn pitäisi ainakin antaa meidän työskennellä yhdessä", sanoi Martyn ja virkkoi sitten hetken vaiettuaan: "Sisareni on mukana." "Hyvä asia", sanoi Scott. "Hän kai nousee junasta Uneballissa ja jatkaa sieltä Simlaan. Kenen luo hän menee asumaan?" "Ei, siinäpä onnettomuus onkin. Hän aikoo tulla minun mukaani." Scott nousi äkkiä pystyyn ja tuijotti toveriinsa. "Mitä ihmettä? Et kai tarkoita, ettei sinulla olisi varoja ..." "En, olisin kai jollakin tavalla voinut haalia rahat kokoon." "Olisit ensimmäiseksi voinut tulla minun luokseni", virkkoi Scott jäykästi, "emme kai niin vieraita ole toisillemme." "Kas niin, ei sinun maksa vaivaa näyttää loukkaantuneelta. Olisin voinut tehdä sen, mutta sinä et tunne sisartani. En ole koko päivänä tehnyt muuta kuin selittänyt, pyytänyt ja käskenyt — menetin hyvän tuuleni kello seitsemän aamulla enkä vieläkään ole saanut sitä takaisin — mutta hän ei tahtonut kuulla mistään sovitteluista. Vaimolla on oikeus seurata mukana, jos häntä haluttaa, ja William väittää, että hänellä on sama oikeus. Näetkös, mehän olemme olleet yhdessä melkein koko ikämme, aina siitä lähtien kun vanhemmat kuolivat. Hän ei tunnu vain tavalliselta sisarelta." "Kaikki sisaret, joista minä olen kuullut puhuttavan, olisivat mieluummin pysyneet siellä, missä heidän on hyvä olla." "Hän on yhtä pystyvä kuin mies", jatkoi Martyn. "Hän järjesti kaikki bangalossa, sillä aikaa kuin minä väittelin hänen kanssaan, ja kolmessa tunnissa hän pani kuntoon koko meidän _subchizimme_ (matkatavaramme) — palvelijat, hevoset ja kaikki. Minä sain määräykseni vasta kello kymmenen." "Jimmy Hawkins ei juuri ole hyvillään. Nälänhädän alainen piirikunta ei -ole sopiva naisen oleskelupaikka." "Mrs Jim — tarkoitan lady Jim on miehensä luona leirissä. Hän on joka tapauksessa suostunut ottamaan luokseen sisareni. William sähkötti hänelle omalla vastuullaan, saisiko hän seurata mukana, ja teki lopun kaikista väitteistäni näyttämällä hänen vastauksensa." Scott purskahti sydämelliseen nauruun. "Jos hän saattoi tehdä sen, niin hän myöskin voi pitää huolta itsestään, eikä mrs Jim anna hänen kärsiä vahinkoa. Ei totisesti ole kovin monta naista, ei vaimoa eikä sisarta, jotka vapaaehtoisesti lähtisivät nälänhädän uhkaamaan piirikuntaan. Eikä se johdu tietämättömyydestä. Hän oli mukana koleerassa viime vuonna." Juna pysähtyi Amritsarissa, ja Scott meni naistenvaunuun, joka oli heti heidän vaununsa takana. William nyökkäsi ystävällisesti istuessaan siellä matkahattu vallattomilla kiharoillaan. "Tulkaa juomaan kupillinen teetä", kehoitti hän. "Se on maailman paras lääke hellettä vastaan." "Näytänkö minä siis siltä, kuin olisin saamaisillani halvauksen kuumuudesta?" "Ei sitä voi koskaan tietää", vastasi William rikkiviisaasti. "Parasta olla aina varuillaan." Tapa, millä hän oli olonsa järjestänyt, todisti tottunutta matkustajaa. Huopaan kiedottu vesipullo riippui ikkunaverhojen nauhasta, posliininen teeastiasto, joka oli ollut pumpuleihin pakattuna korissa, oli järjestetty sohvalle, ja matka-spriikeittiö oli kiinnitetty hyllyyn. William tarjosi heille anteliaasti suuria kupillisia teetä, mikä estää niskasuonia liiaksi paisumasta kuuman yön aikana. Luonteenomaista tytölle oli, että kun hänen päätöksensä kerran oli tehty, ei hän enää puhellut siitä asiasta. Oleskelu miesten parissa, joilla oli paljon tekemistä ja sangen vähän aikaa siihen, oli opettanut hänet vetäytymään varjoon ja auttamaan itse itseään. Hän ei viittaillut sanoin eikä teoin, että hän saattoi olla heille kummallekin retken aikana hyödyllinen ja rohkaisuksi, vaan hoiteli hiljaa tehtäviään, pakkasi teeastiaston, kun tee oli juotu, ja pyöritti senjälkeen paperosseja vierailleen.. "Eilen tähän aikaan emme tällaista odottaneet", virkkoi Scott. "Olen oppinut odottamaan mitä hyvänsä", sanoi William. "Meidän olemassaolomme riippuu niin sanoakseni lennätinlangan päässä. Mutta tästä voi tulla hyötyä meille kaikille — ylennyksiä, jos me pääsemme hengissä." "Niin, jutun loputtua me pääsemme omille paikoillemme", vastasi Scott yhtä vakavasti. "Toivon omalta osaltani saavani Luni-kanavan työt, mutta ei ole helppo sanoa, miten kauan nälänhätää kestää." "Tuskin kauemmin kuin lokakuuhun", virkkoi Martyn. "Kyllä se silloin tavalla tai toisella loppuu." "Ja meillä on melkein viikon matka edessämme", sanoi William. "Ajatelkaahan, miten tomuisia me olemme, ennenkuin pääsemme perille!" Vuorokauden he matkustivat läpi tuttujen seutujen, ja kun he seuraavan vuorokauden aikana ajoivat pitkin Intian suuren aavikon reunaa, muistelivat he kokemuksiaan ensimmäisiltä oppivuosilta, jolloin he olivat matkustaneet sitä tietä Bombaysta. Mutta pian sen jälkeen muuttui kieli, jolla asemien nimet oli kirjoitettu, ja he saapuivat etelän vieraaseen maahan, jossa ilman täyttävät tuoksutkin olivat uusia. Monta pitkää viljalla kuormitettua junaa oli heidän edessään, ja he saattoivat jo näin etäisyydestä havaita Jimin järjestävän käden. He odottivat tilapäisesti laitetuilla kaksoiskiskoilla päästääkseen ohitseen pitkiä tyhjiä vaunujonoja, jotka olivat paluumatkalla pohjoiseen; sitten heidät kytkettiin hitaasti matelevaan junaan, ja he saivat keskiyöllä laskeutua vaunuista jonnekin, taivas tiesi minne, mutta hirvittävän kuuma siellä oli, ja siellä he saivat kauan kuljeskella edestakaisin viljasäkkien välissä. Sitten he tulivat Intiaan, joka oli vielä tuntemattomampi heille kuin monelle englantilaiselle, joka ei ollut milloinkaan matkustellut — tasaiseen, punaiseen Intiaan, jossa on palmuja, Palmyra-palmuja, ja riisiä, kuvakirjojen Intiaan — ja he tapasivat sen helteen tappamana ja kuivettamana. He olivat jättäneet pohjoisen ja lännen keskeytymättömän matkustajaliikenteen kauas taakseen. Täällä ihmisiä käveli pitkin junan sivuja kantaen lapsia käsivarsillaan, ja välistä irroitettiin joku viljavaunu, jonka luo miehet ja naiset kokoontuivat kuin muurahaiset hunajan ympärille. Kerran he näkivät tomuisella tasangolla pienen joukon ruskeita sotilaita, joista jokainen kantoi ihmisruumista olkapäällään, ja kun juna pysähtyi vielä kerran jättämään vaunun, huomasivat he, etteivät miesten kantamukset olleet vainajia, vaan nälistyneitä ihmisiä, joita epäsäännölliset sotilasjoukot olivat keränneet kuolleiden härkien vierestä. Vähän myöhemmin he tapasivat siellä täällä eräitä valkoisia miehiä, joiden teltat oli pystytetty lähelle rautatiepengertä ja jotka tulivat kirjallisine määräyksineen irroittamaan vaunuja. Heillä oli liiaksi puuhaa ennättääkseen muuta kuin nyökätä Scottille ja Martynille ja luoda kummastuneen silmäyksen Williamiin, jolla ei ollut muuta tehtävää kuin laittaa tee kuntoon ja katsella, miten herrat yrittivät hillitä tungeskelevia ja valittavia luurankoja, omin käsin irroittaessaan merkityt vaunut ja ottaessaan kuitin kuoppasilmäisiltä valkoisilta miehiltä, jotka puhuivat toista murretta kuin he. He kärsivät jään, soodaveden ja teen puutetta, sillä he olivat olleet matkalla kuusi päivää ja seitsemän yötä, ja tämä aika tuntui heistä seitsemän kertaa seitsemältä vuodelta. Vihdoinkin he saapuivat kuivana, kuumana aamuna määräpaikkaansa, jossa heidät otti vastaan Jim Hawkins, nälänhätäkomissionin päällikkö, pesemättömänä, leuka sänkisenä, mutta reippaana ja täydelleen tilanteen herrana. Hän selitti heti, että Martyn saisi palvella junissa, kunnes saisi lisämääräyksiä; hänen piti palata tyhjien vaunujen mukana ja koota nälkiintymeitä ihmisiä, mistä vain saisi käsiinsä, ja viedä heidät nälkäleiriin kahdeksan hätää kärsivän piirikunnan rajalle. Sitten hänen piti hakea uusia viljavarastoja ja palata niiden kera, ja hänen konstaapelinsa saisivat vartioida viljavaunuja ja koota nälkiintyneitä ihmisiä ja jättää heidät leiriin, joka sijaitsi sata mailia etelämpänä. Scottin — Hawkinsia ilahdutti tavata hänet jälleen — piti heti lähteä härkävaunujonon päällikkönä etelään erääseen nälkäleiriin, joka sijaitsi kaukana rautatiestä ja jonne hänen piti jättää nälistyneet ihmisensä — sillä niitä ei totisesti puuttuisi hänen tieltään — ja odottaa senjälkeen uusia määräyksiä. Muuten Scott saisi kaikissa yksityiskohdissa toimia parhaan harkintansa mukaan. William puri alahuultaan. Koko maailmassa ei ollut ketään, jota saattoi verrata hänen ainoaan veljeensä, mutta ne määräykset, jotka Martyn oli saanut, eivät jättäneet mitään hänen oman harkintansa varaan. Tomun peittämänä kiireestä kantapäähän ja otsassa syvä ryppy, joka oli tullut paljosta ajattelemisesta kuluneen viikon aikana, mutta tavalliseen tapaansa rauhallisena ja hillittynä hän astui vaunusta. Mrs Jim — jonka olisi pitänyt olla lady Jim, mutta kukaan ei muistanut antaa hänelle oikeata arvonimeä — otti hänet heti takavarikkoon. "Oi, miten minua ilahduttaa nähdä teidät", huudahti hän heti nyyhkytys äänessään. "Teidän ei tietenkään olisi pitänyt tulla, mutta... mutta täällä ei ole ainoatakaan naista, ja meidän on autettava toisiamme, ymmärrättekö. Ja sitten meidän on autettava kaikkia noita ihmisraukkoja ja pikkulapsia, joita ne myyvät." "Olen nähnyt niitä muutamia tien varrella", sanoi William. "Eikö se ole hirveätä? Olen ostanut kaksikymmentä kappaletta... ne ovat leirissä. Mutta ettekö tahdo ensin jotakin syödäksenne? Meillä on täällä työtä useammalle kuin kymmenelle henkilölle, ja minä olen hankkinut hevosen teille. Ah, miten iloinen olen teidän tulostanne! Tekin olette Punjabista, tietäkää se." "Rauhoituhan, Lizzie", virkkoi Hawkins. "Me kyllä pidämme huolen teistä, neiti Martyn. Olen pahoillani, etten voi tarjota teille aamiaista, Martyn, mutta teidän on pakko hankkia itsellenne hiukan ruokaa mennessänne. Jättäkää kaksi miehistänne Scottin avuksi. Nämä kurjat penteleet eivät osaa hoitaa kuormavaunuja. Saunders" — tämä oli veturinkuljettajalle, joka istui torkkuen hiilivaunussa — "peräyttäkää konetta ja viekää pois nuo tyhjät vaunut. Rata on selvänä Anundrapillayhin, ja sieltä saatte uusia määräyksiä, ja te, Scott, saatte lastata vaununne näistä tavaravaunuista ja lähteä matkaan mahdollisimman pian. Tuo punapaitainen alkuasukas on tulkki ja ohjaaja. Hän on yrittänyt karata; pitäkää siis silmällä häntä. Lizzie, sinä saat ajaa neiti Martynin leiriin ja sanoa, että lähettävät minulle raudikon." Scott vei jo Faiz Ullahin ja parin poliisin avulla kuormavaunujaan tavaravaunujen luo ja veti työntöovia syrjään, sillä aikaa kuin toiset täyttivät säkkejä durralla ja vehnällä. Hawkins seisoi katsellen, miten he kuormittivat ensimmäistä vaunua. "Mainio mies", mietti hän. "Jos kaikki käy hyvin, niin annanpa hänen ponnistella lujasti." Se oli Hawkinsin käsityksen mukaan suurin kohteliaisuus, minkä ihminen saattoi toiselle osoittaa. Tuntia myöhemmin Scott oli matkalla. Hindulainen lääkäri oli uhannut häntä lain rangaistuksella, koska hänet, Intian lääkintähallituksen jäsen, oli vastoin kaikkia säädöksiä alamaisen henkilökohtaisesta vapaudesta pakotettu seuraamaan mukana. Tulkki oli pyytänyt lomaa mennäkseen tapaamaan äitiään, joka sattumalta makasi kuoleman kielissä kolmen mailin päässä. "Vain pieni, hyvin pieni aika, ja sitten minä heti tulen takaisin, Sahib." Mutta molempien oli täytynyt seurata. Kaksi sauvoilla asestettua poliisia muodosti jälkijoukon, ja viimeisenä tuli Faiz Ullah, joka muhamettilaisen halveksunnalla — se näkyi hänen jokaisesta kasvonpiirteestään — kaikkia hinduja ja vieraita kohtaan selitteli ajajille, että vaikka Scott Sahib oli mies, jota pelättiin kaikilla ilmansuunnilla, niin kuitenkin hänellä, Faiz Ullahilla, oli korkein valta. Kulkue matkasi ohi Hawkinsin leirin, jonka muodosti kolme viirullista telttaa kuivuneiden puiden alla ja niiden takana nälkäparakit, missä onnettomien joukot kokoontuivat patojen ympärille. "Toivoisin hartaasti, ettei William olisi tullut tänne", mutisi Scott silmäiltyään ympärilleen. "Kun sade tulee, niin saammepa totisesti koleeran niskaamme." William tuntui jo perehtyneen nälänhätämääräyksiin, jotka, kun nälänhätä on julistettu, korvaavat kaikki tavalliset lait. Scott näki hänet keskellä itkevien naisten ryhmää puettuna ruskeaan ratsastuspukuunsa ja sinisenharmaaseen huopahattuun. "Voitteko lainata minulle viisikymmentä rupiaa?" kysyi William. "Unohdin pyytää Jackilta rahoja, ennenkuin hän lähti. Ostan niillä kondensoitua maitoa lapsille." Scott veti rahat vyöstään ja ojensi ne tytölle sanomatta sanaakaan. "Jumalan nimessä, olkaa varovainen", virkkoi hän. "Oh, minulla ei ole mitään vaaraa. Me saamme maidon kai kahden päivän perästä. Tosiaankin, minun piti sanoa, että saatte käytettäväksenne yhden sir Jimin hevosista. Täällä on harmaa kabylilainen, joka tuntui sopivan teille, ja senvuoksi sanoin, että te ottaisitte sen. Oliko hyvä?" "Mahdottoman hyvin tehty. Mutta pelkäänpä, että kukaan meistä ei nyt saa ajatella mikä sopii, mikä ei." Scott oli puettu sangen kuluneeseen metsästystakkiin, jonka neuleet olivat jo valkoiset ja hihansuut resuiset. William tarkasti häntä miettiväisesti kypärästä aina rasvattuihin saappaisiin saakka. "Te näytätte minusta sangen siistiltä. Oletteko varma, että teillä on mukananne kaikki mitä tarvitsette, kiniiniä, klorodiinia ja niin edespäin?" "Kyllä, luulisin", vastasi Scott kopeloiden kiireesti taskujaan. Samassa tuotiin hänen hevosensa, ja hän hypähti satulaan ratsastaen pois. "Hyvästi", huusi hän. "Hyvästi ja onnellista matkaa", vastasi William. "Olen hyvin kiitollinen lainasta." Sitten hän kääntyi korollaan ja katosi telttaan. Vaunut vierivät hitaasti pitkin pölyävää tietä etelän helteiseen Gehennaan. II. Ei rakkauttamme tietää saa maailma — vain me kaksi! Jos muut sen tuntee — raukeaa sen kauneus kalpeemmaksi. Työ oli rasittavaa, vaikka hän matkustikin öisin ja piti päivät leiriä. Mutta niin pitkälle kuin silmä kantoi, ei ollut ketään, jota Scottin olisi täytynyt sanoa herrakseen. Hän oli yhtä vapaa kuin Jimmy Hawkins, vielä vapaampikin, sillä hallitus piti tätä sidottuna lennätinlangalla, ja jos Jimmy olisi kiinnittänyt mitään vakavaa huomiota sähkösanomiin, olisi tämän nälänhän kuolevaisuusprosentti noussut paljon suuremmaksi. Matkattuaan muutamia päiviä etanan vauhtia Scott sai aavistuksen sen Intian suuruudesta, jota hän palveli, ja se hämmästytti häntä. Hänen vaununsa olivat, niinkuin tiedämme, kuormatut vehnällä, durralla ja kauralla, mitkä ovat mainiota ravintoainetta, kun ne vain jauhetaan. Mutta rahvas, jolle hän toi tätä elämää antavaa ravintoa, oli riisinsyöjiä. He osasivat survoa riisinjyviä huhmareissaan, mutta he eivät olleet perillä raskaammista kivistä, joita käytetään pohjoisessa, ja vielä vähemmän siitä aineesta, jota valkoinen mies niin suurella vaivalla laahasi heille. He pyysivät riisiä, johon olivat tottuneet, ja kun eivät sitä löytäneet, niin he poistuivat itkien vaunujen luota. Mitä he tekivät näillä kummallisilla kovilla jyvillä, jotka tarttuivat heidän kurkkuunsa? He sanoivat tahtovansa kuolla, ja moni pitikin sanansa. Toiset ottivat osansa vastaan ja vaihtoivat niin paljon vehnää, että ihminen olisi sillä elänyt koko viikon, kouralliseen mädäntynyttä riisiä, jota joku saituri oli säästänyt. Muutamat panivat jyvänsä riisihuhmareihin, survoivat minkä jaksoivat ja sekoittivat sitten ne likaiseen veteen, mutta sellaisten luku oli suhteellisen vähäinen. Scottilla oli ollut hämärä aavistus, että eteläisen Intian rahvas eli riisillä, mutta hän oli koko palvelusaikansa oleskellut vehnäalueilla ja nähnyt harvoin riisiä eikä ollut voinut kuvitellakaan, että ihmiset nälänhädän aikana mieluummin kuolisivat nälkään vehnäsäkkien eteen kuin maistaisivat ravintoainetta, jota eivät tunteneet. Turhaan tulkki koetti selittää heille, miten asian laita oli, turhaan molemmat poliisit osoittivat innokkaasti viittoillen, miten heidän tuli menetellä. Nälkää näkevät palasivat takaisin puunkuorensa ja savensa, yrttiensä ja lehtiensä pariin ja jättivät avatut säkit koskemattomiksi. Mutta välistä tuli naisia, jotka laskivat luurankomaiset lapsensa Scottin jalkoihin, ennenkuin itse hoipertelivat pois. Faiz Ullah puolusteli sitä mielipidettä, että näiden muukalaisten kuoleminen oli Jumalan tahto ja että siksi olisi vain määrättävä kuolleet poltettaviksi. Mutta eihän siinä ollut syytä Sahibin luopua kaikista mukavuuksista, ja tottuneena matkustajana Faiz Uilah oli matkan varrelta ottanut talteen muutamia laihoja vuohia ja antanut niiden seurata vaunujonoa. Jotta niistä lähtisi maitoa aamiaiseksi, syötti hän niitä viljalla, jota tyhmät alkuasukkaat halveksivat. "Niin, ellei Sahibilla ole mitään vastaan", sanoi Faiz Uilah, "voimme antaa lapsille hiukan maitoa". Mutta niinkuin Sahib tiesi, lapset olivat sangen halpoja, ja Faiz Uilah arveli omasta puolestaan, ettei hallitus ollut antanut niitä varten määräyksiä. Scott käytti nyt sangen voimakasta kieltä Faiz Ullahia ja molempia poliiseja kohtaan ja käski heidän ottaa kiinni mahdollisimman monta vuohta. Tätä käskyä he noudattivat ihastuneina, ja monta isännätöntä vuohta otettiin talteen. Kun elukkaparat olivat kerran saaneet ravintoa, niin ne olivat ylen halukkaita seuraamaan vaunuja, ja annettuaan niille muutamia päiviä runsaasti ruokaa — minkä puutteessa ihmisiä kuoli kuin kärpäsiä — saattoi taas menestyksellisesti lypsää. "Mutta enhän minä ole mikään vuohipaimen", sanoi Faiz Uilah. "Se ei sovi minun _izzatilleni_ (arvolleni)." "Kun tulemme Bias-virran toiselle puolen, niin voimme jälleen puhua _izzatista_", vastasi vastasi Scott. "Mutta sitä ennen on sinun ja molempien poliisien vaikka lakaistava leiri, jos minä käsken." "No hyvä, näin se käy", mutisi Faiz Uilah, "jos Sahib nyt välttämättä tahtoo" — ja hän näytti, miten vuohi oli lypsettävä. "Nyt me alamme ruokkia niitä", sanoi Scott, "kolme kertaa päivässä tulemme antamaan niille ruokaa" — ja hän kumartui suorittaakseen lypsyn ja sai hirveän kouristuksen. Jos joskus olette koettanut ylläpitää jatkuvaa yhteyttä levottoman vuohiemon ja pikkulapsen välillä, joka on kuolemaisillaan nälkään, tiedätte itse, kuinka se rasittaa hermostoa. Mutta Scottin pienokaiset ruokittiin. Aamulla, keskipäivällä ja illalla hän aina nosti ne juhlallisesti säkkikangas-pusseista, jotka kävivät kätkyistä ja riippuivat vaununkatosta. Siellä oli monta, jotka tuskin pystyivät muuhun kuin hengittämään, ja maito täytyi tiputtaa niiden suuhun pisara pisaralta, huolellisin keskeytyksin, jotta ne eivät tukehtuisi. Joka aamu piti myöskin vuohien saada ravintonsa, ja kun ne ilman paimenta helposti saattoivat hajaantua eikä alkuasukkaisiin ollut luottamista, oli Scottin pakko luopua ratsastuksesta ja sensijaan astuskella hitaasti vuohilaumansa etunenässä, sovittaen käyntinopeutensa sen mukaan. Kaikki tämähän oli aivan järjetöntä, ja hän tunsi, miten naurettavaa se oli, mutta hänen onnistui ainakin pelastaa ihmishenkiä, ja kun naiset näkivät, etteivät heidän lapsensa kuolleet, yrittivät hekin syödä tuota omituista ravintoa ja laahautuivat vaunujen jäljessä siunaten vuohien herraa. "Antakaa naisille jotakin, minkä puolesta elää", sanoi Scott itsekseen, samalla aivastaen tomusta, jota sadat pienet jalat tupruttivat ilmaan, "ja he elää kituuttavat tavalla tai toisella. Mutta tämä on kuitenkin vankempaa kuin Williamin kondensoitu maito. Pilantekoa tästä kuitenkin riittää tovereilleni koko elämäni ajaksi." Vihdoin viimein hän pääsi määräpaikkaansa, missä sai tietää, että Birmasta oli saapunut riisillä lastattu laiva ja että riisivarastoja sai käyttää. Hän löysi myöskin työn kuluttaman englantilaisen paikan päällikkönä, sai vaununsa kuormatuiksi ja palasi samaa tietä kuin oli tullut. Osan lapsista ja puolet vuohista hän jätti nälkäleiriin. Siitä toimesta hän ei saanut kiitosta englantilaiselta, sillä tällä oli jo yllin kyllin pikkulapsia eikä mies tietänyt, mitä niille tehdä. Scottin selkä oli nyt tottunut kumartumaan, ja virkatehtäviensä lisäksi hän matkalla jakeli riisiä. Yhä enemmän lapsia ja vuohia liittyi häneen, mutta nyt oli monella pienokaisella rääsyjä yllään ja nauhoja sekä renkaita kaulassa ja nilkoissa. "Tuo", sanoi tulkki luullen, ettei Scott ymmärtänyt sitä, "merkitsee, että äidit toivovat vielä kerran kenties voivansa vaatia ne takaisin viranomaisilta." "Kuta pikemmin, sen parempi", virkkoi Scott. Mutta samalla hän eräänlaisella ylpeydellä pani merkille, että nuo pienet _ramasawmayt_ lihoivat kuin _bantam_-kananpojat. Kun kuormavaunut oli tyhjennetty, lähti hän Hawkinsin leirille ja sovitti tulonsa päivällisaikaan, sillä hän ei ollut moniin aikoihin syönyt katetussa pöydässä. Hän ei ollut suunnitellut saapumistaan dramaattiseksi, mutta auringonlasku sattui niin, että kun hän otti kypärän päästään antaakseen iltatuulen vilvoittaa otsaansa, paistoi aurinko taivaanrannalta suoraan hänen silmiinsä, niin ettei hän voinut nähdä eteensä. Mutta eräs, joka istui odottaen teltan ovella, näki uusin silmin nuoren miehen, kauniin kuin Paris, jumalan, jolla oli kultainen sädekehä, astelevan hitaasti laumansa etunenässä pienten cupidojen juoksennellessa hänen jaloissaan. Katselija nauroi — William hallavansinisessä puserossaan nauroi hillittömästi Scottille, joka koetti näyttää mahdollisimman ujostelemattomalta, pysähdytti armeijansa ja pyysi Williamia ihailemaan hänen lastentarhaansa. Näky oli sopimaton, mutta sovinnaisuuden he olivat jättäneet jälkeensä jo aikoja sitten Amritsarin asemalle, viisitoistatuhatta mailia pohjoisempana. "Ne tulevat kerrassaan hyvään aikaan", sanoi William. "Meillä on täällä tällä erää vain kaksikymmentäviisi. Naiset ovat jo alkaneet hakea niitä takaisin." "Tekö hoidatte lapsia?" "Niin — mrs Jim ja minä. Vuohia emme milloinkaan tulleet ajatelleiksi. Me olemme yrittäneet kondensoidulla maidolla ja vedellä." "Kuolemantapauksia?" "Enemmän kuin tahtoisin ajatellakaan", sanoi William värähtäen. "Entä teillä?" Scott ei vastannut mitään. Monet pienet hautajaiset oli toimitettu hänen tiellään — monet äidit olivat itkeneet, kun eivät enää olleet löytäneet lapsiaan, jotka he olivat jättäneet hallituksen hoitoon. Nyt tuli Hawkins ulos kädessään partaveitsi, johon Scott loi himokkaita silmäyksiä, sillä hänellä oli parta, joka kiusasi häntä kovasti. Ja kun he asettuivat telttaan päivällispöydän ääreen, kertoi hän matkastaan muutamin sanoin, kuin jos olisi ollut kyseessä virallinen ilmoitus. Mrs Jim nyyhkytti silloin tällöin, ja Jim nyökkäili hyväksyvästi; mutta Williamin harmaat silmät katsoivat herkeämättä vasta-ajeltuihin kasvoihin, sillä Scott tuntui kertovan vain hänelle. "Miten hyvää köyhälle maakunnalle", sanoi William nojaten päätään käteensä. Hänen poskensa olivat menneet kuopalle, ja arpi hänen otsassaan oli käynyt entistä selvemmäksi, mutta kaunis, täyteläinen kaula kohosi kuin pilari sen puseron röyhyksestä, jonka hän oli valinnut seurustelupuvuksi leirissä. "Se oli välistä mahdottoman naurettavaa", sanoi Scott. "Käsitättehän, etten minä aluksi tietänyt suuria sen paremmin lypsämisestä kuin sylilapsista. Toverit tulevat tekemään minusta kelpo lailla pilaa, kun juttu saapuu pohjoiseen." "Antaa niiden pilkata", sanoi William ylimielisesti. "Me olemme jokainen tehneet vähän kaikkea tänne-tulomme jälkeen. Tiedän, että Jack on tehnyt." Tämä oli tarkoitettu Hawkinsille, ja tuo suuri mies hymyili ystävällisesti. "Teidän veljenne on hyvin ansiokas virkamies, William", sanoi hän, "ja minä olen kunnioittanut häntä kohtelemalla häntä ansioittensa mukaisesti. Muistakaa, että minä kirjoitan salaiset raportit." "Sinun pitää myöskin mainita, että William vastaa painoaan kullassa", virkkoi mrs Jim. "En tiedä, kuinka olisimme voineet tulla toimeen ilman häntä. Hän on ollut meidän kaikki kaikessa." Hän painoi kätensä Williamin ohjasten-pidosta känsäiseen käteen, ja William vastasi lämpimällä puristuksella. Jim loisti tyytyväisyydestä. Kaikki kävi erinomaisesti hänen maailmassaan. Kolme hänen tyhmimmistä, laiskimmista ja kelvottomimmista miehistään oli kuollut, ja heidän paikkansa oli täytetty paljon paremmilla. Päivä päivältä läheni sadekausi. Nälänhätä oli tukahdutettu viidessä piirikunnassa kahdeksasta, ja kuolinprosentti ei loppujen lopuksi ollut tullut levottomuutta herättävän suureksi — olosuhteisiin katsoen. Hän tarkasteli Scottia huolellisesti kuin ihmissyöjä uhriaan ja iloitsi hänen lihaksistaan ja raudanlujasta ruumiinrakenteestaan. "Hän on kohta rakastunut korviaan myöten", sanoi Jim itsekseen, "mutta vielä hän voi suorittaa kahden miehen työn". Sitten hän huomasi, että mrs Jim sähkötti hänelle, ja sähkösanoma merkitsi heidän lyhennysjärjestelmänsä mukaan: "Selvä tapaus. Katso heitä!" Hän katsoi ja kuunteli. William sanoi vain: "Mitä voitte odottaa maasta, jossa _bhisteetä_ (vedenkantajaa) sanotaan _tunnicutchiksi_?" — eikä Scott vastannut muuta kuin: "On varmasti kovin hauskaa päästä takaisin Klubiin. Varatkaa minulle yksi tanssi joulujuhlassa; tahdotteko?" "Täältä on pitkä matka Lawrencesaliin", sanoi Jim. "Parasta, että menette aikaisin makuulle, Scott. Huomenna tulee tyhjiä vaunuja, ja te saatte alkaa kuormata kello viisi." "Etkö aio suoda mr Scottille yhdenkään päivän lepoa?" "Soisin mielelläni, Lizzie. Olen pahoillani, etten voi. Niin kauan kuin hän pysyy pystyssä, täytyy meidän käyttää häntä." "Hyvä, olen ainakin saanut yhden eurooppalaisen illan... Peijakas, olin jo vähällä unohtaa! Mitä minun on tehtävä lapsukaisilleni?" "Jättäkää ne tänne", sanoi William. "Me pidämme kyllä huolen kaikesta sellaisesta, ja antakaa meille niin monta vuohta kuin suinkin voitte. Minun täytyy heti oppia lypsämään." "Jos vaivaudutte nousemaan kyllin aikaisin huomenaamulla, näytän teille, kuinka se käy. Minun täytyy näet lypsää, ymmärrättekö. Vielä eräs seikka: toisella puolella lapsista on renkaita ja muuta sellaista kaulassa. Teidän on varottava ottamasta niitä... jos näet äidit sattuisivat tulemaan." "Te näytte unohtaneen, että minulla on hiukan kokemusta siinä asiassa." "Toivon hartaasti, ettette vain rasita itseänne liikaa." Scottin äänessä väreili huonosti kätketty levottomuus. "Minä pidän hänestä huolta", sanoi mrs Jim, joka parhaillaan naputti sadan sanan sähkösanomaa. Ja sitten hän poistui Williamin kanssa huoneesta, kun taas Jim jäi antamaan Scottille määräyksiä seuraavaa sotaretkeä varten. Oli jo hyvin myöhäistä — melkein yhdeksän. "Jim, sinä olet hirviö", sanoi hänen vaimonsa samana iltana, ja nälänhädän päällikkö nauroi. "En toki, en vähääkään, rakkaani. Muistan, että perustin ensimmäisen siirtokunnan Jandialaan pelkästä rakkaudesta erästä krinoliiniin puettua tyttöä kohtaan, ja hän oli solakampi kuin sinä nyt olet, Lizzie. En ole milloinkaan suorittanut niin mainiota työtä kuin silloin. Hän tulee tekemään työtä kuin riivattu." "Mutta olisithan voinut antaa hänelle edes yhden päivän." "Ja antaa heidän päästä ratkaisuun nyt? Ei, ystäväni, tämä on heidän onnellisin aikansa." "En luule, että kumpikaan noista rakkaista lapsista huomaa, miten heidän laitaansa on. Eikö se ole kaunista? Eikö se ole viehättävää?" "Nousta kello kolmelta oppiakseen lypsämään. Jumala siunatkoon hänen sydäntään! Oi jumalat, miksi meidän pitää tulla vanhoiksi ja lihaviksi?" "Hän on ihastuttava. Hän on toimittanut enemmän minun alaisenani..." "Sinun alaisenasi! Oltuaan täällä päivän hän oli ottanut komennon, ja sinä olit hänen alaisensa, ja siinä asemassa me vieläkin olemme. Hän hallitsee sinua melkein yhtä hyvin kuin sinä hallitset minua." — "Hän ei hallitse minua, ja juuri siitä syystä minä pidän hänestä. Hän on suorasukainen kuin mies — kuin veljensä." "Hänen veljensä on heikompi kuin hän. Martyn kääntyy aina minun puoleeni saadakseen määräyksiä, mutta hän on rehellinen eikä pelkää työtä. Tunnustan kuitenkin, että pidän enemmän Williamista, ja jos minulla olisi tytär..." Keskustelu loppui tähän. Kaukana Derajatissa oli yli kaksikymmentä vuotta vanha hauta, eikä siitä kumpikaan nyt enää puhunut. "Samantekevää, sinulla on vastuu", lisäsi Jim oltuaan jonkin aikaa vaiti. "Jumala siunatkoon heitä!" sanoi hänen vaimonsa puolinukuksissa. Ennenkuin tähdet olivat vaalenneet, heräsi Scott, joka nukkui tyhjässä vaunussa, ja meni hiljaa työhönsä. Hänestä oli tarpeetonta herättää Faiz Ullahia ja tulkkia. Kun hän lypsäessään istui pää lähellä maata, ei hän kuullut Williamin tuloa, ennenkuin tämä seisoi hänen vieressään vanhassa haalistuneessa ratsastuspuvussaan, silmät vielä raskaina unesta, kädessä kuppi teetä ja kimpale paahdettua leipää. Maassa lojui sylilapsi, joka sätkytteli rievuissaan, ja muudan kuusivuotias kurkisti Scottin olan takaa. "Kas niin, pikku veitikka", sanoi Scott, "miten penteleellä sinä luulet voivasi saada osasi, ellet pysy hiljaa?" Viileä, valkoinen käsi piti lasta kiinni, sillä aikaa kuin maito tippui sen suuhun. "Hyvää huomenta", sanoi lypsäjä. "Ette voi kuvitella, kuinka nämä pikku veitikat saattavat sätkytellä." "Voin toki." William kuiskasi, sillä kaikkihan nukkuivat. "Mutta minä käytän tavallisesti lusikkaa tai tuttia. Teidän lapsenne ovat lihavampia kuin minun... Ja tätä te olette tehnyt alituisesti, kaksi kertaa päivässä?" Hänen äänensä oli miltei tukahtunut. "Niin, eikö se ole naurettavaa? Nyt saatte te koettaa", sanoi Scott ja jätti paikkansa tytölle. "Olkaa varuillanne! Vuohi ei ole mikään lehmä." Vuohi pani vastalauseensa tottumatonta kättä vastaan, ja Scottin täytyi nopeasti temmata lapsi syrjään. Sitten oli alettava alusta, ja William nauroi hiljaa ja huvitettuna. Hänen onnistui kuitenkin ruokkia kaksi lasta ja sitten vielä kolmas. "Eivätkö nuo pikku raukat käyttäydykin hyvin?" kysyi Scott. "Minä olen opettanut niitä." He puuhailivat innokkaasti, ja katso! Oli kirkas päivä, ja ennenkuin he arvasivatkaan, oli leiri herännyt, ja he olivat polvillaan vuohien joukossa päivän yllättäminä ja ohimoihin saakka punastuvina. Mutta koko se laaja maailma, joka vyöryi esiin pimeydestä, olisi varsin hyvin voinut kuulla, mitä heidän välillään oli tapahtunut. "Oh", sanoi William epävarmasti, ottaessaan teekupin ja leivän maasta. "Minä olin valmistanut tämän teille. Nyt se on jääkylmää. Luulin, ettette ehkä ollut voinut keittää mitään näin aikaisin. Nyt on paras jättää se juomatta. Se on — se on jääkylmää." "Teitte hirveän kiltisti. Se on oikein hyvää. Todellakin hirveän kiltisti. Minä jätän lapseni ja vuoheni teille ja mrs Jimille, ja tietysti täällä leirissä on joku, joka voi näyttää teille, miten on lypsettävä." "Tietysti", sanoi William ja kävi yhä punaisemmaksi ja yhä jäykemmäksi; mennessään takaisin telttaansa hän löyhytteli kasvojaan innokkaasti teevadilla. Nyt tuli leiriin itkua ja parkua, kun vanhemmat lapset näkivät, että heidän hoitajansa valmistautui lähtemään ilman heitä. Faiz Ullah alentui laskemaan leikkiä poliisien kanssa, ja Scott karahti tulipunaiseksi häpeästä, sillä Hawkins, joka jo istui satulassa, hohotti minkä jaksoi. Muudan lapsista riistäytyi irti mrs Jimistä ja juoksi vikkelästi kuin kaniini Scottin luo ja tarttui hänen jalkaansa; William seurasi pitkin, kevein askelin. "Minä en tahdo — minä en tahdo", kirkui lapsi riippuen Scottissa. "Ne tappavat vain minut. Minä en tunne niitä." "Minä sanon", lausui Scott tamil-murteella, "minä sanon, ettei hän tahdo sinulle mitään pahaa. Seuraa häntä, niin saat ruokaa." "Tule", sanoi William läähättäen ja loi harmistuneen katseen avuttomaan Scottiin. "Menkää takaisin", sanoi viimeksimainittu vihdoin Williamille. "Minuutin sisällä lähetän tämän pikku vintiön teille." Mahdikas äänensävy vaikutti, mutta ei sillä tavoin, kuin Scott oli tarkoittanut. Poika hellitti otteensa ja sanoi arvokkaasti: "En tietänyt, että tämä nainen oli sinun. Minä lähden hänen kanssaan." Sitten hän huusi tovereilleen, jotka odottivat, miten hänen seikkailunsa päättyisi, ennenkuin hekin lähtisivät pakoon: "Menkää takaisin syömään! Se on meidän miehemme vaimo. Vaimo tottelee hänen käskyjään." Jim oli pakahtumaisillaan naurusta. Faiz Ullah ja molemmat poliisikonstaapelit virnistelivät, ja Scottin käskyt ajajille paukahtelivat kuin rakeet. "Se on Sahibien tapa, kun puhutaan totuus heidän läsnäollessaan", sanoi Faiz Ullah. "Pian tulee aika, jolloin minun on haettava toinen palveluspaikka. Nuoret vaimot, varsinkin sellaiset, jotka puhuvat meidän kieltämme, ovat sietämättömiä kunniallisia palvelijoita kohtaan, kun viikkolaskut tulevat käsiteltäviksi." William oli ajattelevinaan muita asioita. Kymmenen päivää myöhemmin tuli hänen veljensä leiriin hakemaan määräyksiä ja sai kuulla puhuttavan Scottin vuohi-aatteesta. Hän virkkoi silloin nauraen: "Mainiota, nyt se on selvä kuin päivä. Hän tulee koko elämänsä ajan olemaan Bakri-Scott." — Bakri merkitsee pohjoismurteessa vuohta. — "Mikä jumalainen näky! Antaisin mielelläni puolen kuukauden palkan saadakseni nähdä hänen imettävän nälkälapsiaan. Minä olen ruokkinut muutamia _conjeella_ (riisivedellä), mutta siinähän ei ole mitään omituista." "Se on häpeällistä", sanoi hänen sisarensa silmät leimuten. "Jos mies tekee jotakin — jotakin tällaista, niin te toiset miehet mietitte hänelle vain hullunkurista lisänimeä, ja sitten te nauratte ja olette olevinanne hirveän sukkelia." "Juuri niin", sanoi mrs Jim hyväksyvästi. "Hyvä, sen sanot sinä, William. Kuka risti viime talvena miss Dembyn peltokanaksi, ellet sinä? Intia on kerta kaikkiaan lisänimien maa." "Se oli toista", vastasi William. "Hän on vain tyttö, ja hän kävelee ihan kuin peltokana, se on varma. Mutta ei ole oikein tehdä pilaa miehestä." "Ei Scott siitä välitä", sanoi Martyn. "On mahdotonta suututtaa vanhaa Scottia. Olen yrittänyt kahdeksan vuotta, ja sinä olet tuntenut hänet vain kolme. Millaiselta hän muuten näyttää?" "Hän näyttää hyvin kauniilta", vastasi William ja meni tiehensä posket hehkuen. "Bakri-Scott, mukamas!" Mutta sitten hän nauroi, sillä hän tunsi sen maan, missä asui. "Mutta Bakri siitä tulee joka tapauksessa" — ja hän toisti sitä hiljaa kerran toisensa jälkeen, niin että se lopulta kuulosti oikein kauniilta. Palattuaan palvelukseensa rautatielle Martyn levitti nimeä toveriensa keskuuteen, niin että Scott kohtasi sen, kun tuli takaisin tyhjine vaunuineen. Alkuasukkaat luulivat, että se oli jokin eurooppalainen arvonimi, ja ajajat käyttivät sitä kaikessa viattomuudessa, kunnes Faiz Ullah, joka ei sietänyt mitään uusia keksintöjä, antoi heille kelpo selkäsaunan. Nyt ei lypsyyn ollut liikoja aikaa muualla kuin suurissa leireissä, joissa Jim oli ottanut varteen Scottin aatteen ja elätti suuria vuohilaumoja pohjoisesta tulleella viljalla, jota kukaan ei halunnut. Noihin kahdeksaan piirikuntaan oli nyt saapunut niin paljon riisiä, että se riitti pelastamaan väestön, jos se vain jaettiin nopeasti. Tähän tehtävään ei kukaan sopinut niin hyvin kuin voimakas kanavanrakentaja, joka ei koskaan menettänyt malttiaan, ei koskaan antanut tarpeetonta käskyä eikä koskaan kysellyt, kun oli saanut määräyksen. Scott sai ponnistella ankarasti hoitaessaan hellästi härkiään, pestessään joka päivä niiden hankautuneet niskat, jotta ei menettäisi aikaa, jättäessään riisiä pienemmille nälkäleireille ja palatessaan nopein yömarssein suuriin keskusleireihin, jossa aina odotti Hawkinsin yksitoikkoinen sähkösanoma: "Tehkää se uudelleen." Ja hän teki sen uudelleen ja taas uudelleen, sillä välin kuin Jim Hawkins viidenkymmenen mailin päässä merkitsi isolle kartalle hänen koetellun maan halki rämisevien vaunujensa uran. Toiset tekivät tehtävänsä hyvin — Hawkins tiedoitti, kun kaikki oli ohi, että jok'ainoa oli toiminut moitteettomasti — mutta Scott oli paras heistä, sillä hän piti aina mukanaan kiliseviä rupioita ja maksoi paikalla omat vaunukorjauksensa ja kaikki odottamattomat lisämenot, luottaen siihen, että se hänelle ajan tullen korvattaisiin. Teoriassa olisi hallituksen pitänyt maksaa jokaisesta kengästä ja jokaisesta pyöränsokasta; mutta hallitus maksaa hyvin hitaasti, ja terävä-älyiset ja huolelliset virkamiehet kirjoittivat hirveän pitkiä lausuntoja vastustaen valtuuttamattomia kahdeksan pennyn menoja. Se mies, joka tahtoo tehdä tuloksellista työtä, saa luottaa omaan pankkitiliinsä tai hankkia rahaa muulla tavoin. "Sanoinhan sinulle, että hän saisi tehdä työtä", virkkoi Jim vaimolleen, kun kuusi viikkoa oli mennyt. "Hän on kokonaisen vuoden valvonut yksinään paria tuhatta miestä Mohsul-kanavalla, ja hänestä on vähemmän vaivaa kuin nuoresta Martynista ja hänen kymmenestä konstaapelistaan. Minä olen moraalisesti vakuutettu — hallitus vain ei tunnusta moraalisia velkoja — että hän on käyttänyt puolet palkkaansa pyörärasvaan. Katsohan tästä, Lizzie, yhden ainoan viikon työtä. Neljäkymmentä mailia kahdessa päivässä kahdellakymmenellä vaunulla; kahden päivän pysähdys nälkäparakin rakentamiseksi nuorelle Rogersille (Rogersin, sen idiootin, olisi pitänyt rakentaa se itse!). Sitten takaisin neljäkymmentä mailia, matkalla kuormattu kuusi vaunua. Samana iltana hän kirjoittaa minulle kahdenkymmenen sivun pituisen puolivirallisen raportin, jossa ilmoittaa, että niiden seutujen väestöä 'voitaisiin edullisesti käyttää hätäaputöihin, ja ehdottaa, että hän saisi panna ne korjaamaan erästä vanhaa puutteellista vesisäiliötä, jonka hän on löytänyt ja josta pitäisi olla paljon hyötyä sadekautena. Hän luulee voivansa saada lammen selväksi neljässätoista päivässä. Katsohan hänen marginaalipiirroksiaan — eivätkö ne ole selviä ja mainioita? Tiesin, että hän oli _pukka_, mutta en tietänyt hänen olevan niin hirveän _pukka_." "Tämä minun täytyy näyttää Williamille", sanoi mrs Jim. "Se lapsi raataa itsensä ihan loppuun pienokaisten parissa." "Ei enempää kuin sinä, rakkaani. No niin, kahden kuukauden kuluttua olemme jälleen kuivalla maalla. Olen pahoillani, etten voi ehdottaa sinulle Viktorian ristiä." William istui teltassaan myöhään yöhön ja luki sivu sivulta Scottin voimakasta käsialaa, tarkastellen hellästi säiliön korjausta varten tehtyjä piirroksia ja rypisti kulmakarvojaan numeroriveille siinä kohden, missä oli vedensaanti-laskelmia. "Hän sitten ehtii vaikka mitä", huudahti tyttö itsekseen, "ja... hyvä, minäkin olen tehnyt tehtäväni. Olen pelastanut pari lapsukaista." Hän näki kahdennenkymmenennen kerran unta jumalasta, jolla oli kultainen sädekehä, ja heräsi reippaana ja virkeänä ruokkimaan kymmeniä likaisia lapsia, kodittomia pienokaisraukkoja, jotka oli poimittu tien varrelta täynnä vammoja ja niin laihoina, että luut miltei pistivät nahasta esiin. Scott ei päässyt kuljetustoimestaan, mutta hänen kirjeensä lähetettiin aikanaan hallitukselle ja hän sai — mikä Intiassa on sangen tavallista, lohduttautua sillä, että toinen korjasi, minkä hän oli kylvänyt. Sellainen on sielulle hyvin opettavaista ja ylentävää. "Hän on liian hyvä tuhlaamaan aikaansa kanaviin", sanoi Jimmy. "Kuka tahansa voi pitää silmällä kuleja. Älkää huoliko loukkaantua, William; hän pystyy mihin haluaa, mutta minä tarvitsen helmeni johtamaan häränajajia ja olen siirtänyt hänet Khandan piirikuntaan, missä hän voi aloittaa uudestaan. Hän lienee jo matkalla." "Hän ei ole mikään kuli", sanoi William loukkaantuneena. "Hänen pitäisi saada toimia vesirakennustöissään." "Hän on paras alallaan, ja se merkitsee paljon; mutta jos minun täytyy käyttää partaveitsiä kovasinten halkomiseen, otan mieluimmin terävimmän." "Emmekö pian taas saa tavata häntä?" kysyi mrs Jim. "Olen varma siitä, ettei poikaparka ole kokonaiseen kuukauteen saanut kunnollista ateriaa. Hän istuu varmasti vankkureissaan ja syö sormineen sardiineja." "Kaikella on aikansa, rakkaani. Velvollisuus ennen mukavuutta — mr Chucks se kai niin sanoi." "Ei, vaan perämies Pirteä", hymähti William. "Välistä minä mietin, miltä mahtaa tuntua taas kerran tanssia ja kuunnella soittokuntaa ja istua katon alla. Voisin varsin hyvin kuvitella, etten ole käyttänyt tanssiaispukua." "Malttakaahan", sanoi mrs Jim, joka oli istunut ajatuksiinsa vaipuneena. "Jos hän lähtee Khandaan, sivuuttaa hän meidät viiden mailin päässä. Tietysti hän poikkeaa silloin tänne." "Ei toki, ei hän tänne tule", sanoi William. "Miten sen voit tietää, rakkaani?" "Se veisi aikaa hänen työltään, eikä hänellä mielestään ole aikaa." "Hän tulee varmasti", sanoi mrs Jim iskien silmää. "Riippuu kokonaan hänestä. Ei ole vähäisintäkään syytä, minkä vuoksi hän ei tulisi, jos häntä haluttaa", virkkoi Jim. "Häntä ei haluta", vastasi William tyynesti. "Se ei olisi hänen tapaistaan." "Tällaisina aikoina oppii totisesti tuntemaan ihmiset", sanoi Jim kuivasti. Mutta Williamin kasvot olivat yhtä rauhalliset kuin aina, nytkin, kun hän väitti, ettei Scott tulisi. Vihdoin tuli sadekausi, myöhään, mutta sitä runsaampana. Kuiva, halkeillut maa muuttui punaiseksi liejuksi, ja palvelijat tappoivat käärmeitä leirissä, missä kaikkien noin neljäntoista päivän aikana täytyi pysyä sisällä — kaikkien paitsi Hawkinsin, joka käytti hevosia ja pulikoi tyytyväisenä märässä. Nyt oli hallitus antanut määräyksen, että väestölle oli jaettava siemenviljaa ja lainattava rahaa härkien ostoon; ja valkoiset miehet saivat tehdä työtä kaksinverroin ankarammin suorittaakseen tämän uuden tehtävän; William taas sai hypellä tiiliskiveltä tiiliskivelle — niitä oli asetettu poljettuun liejuun — antamaan suojateilleen lämmintä lääkettä, joka sai ne hieromaan pyöreitä vatsojaan. Lypsyvuohet herkuttelivat korkeassa ruohikossa. Scott, joka nyt oli Khandan piirikunnassa, kaukana kaakossa, ei antanut merkkiäkään itsestään lukuunottamatta tavanmukaisia sähkösanomaraportteja Hawkinsille. Kurjat maantiet olivat kadonneet; ajomiehet olivat puoliksi kapinassa; yksi Martynilta lainatuista poliisikonstaapeleista oli kuollut koleraan; ja Scott oli nauttinut kolmekymmentä grammaa kiniiniä tukahduttaakseen kuumeen, joka tuli kovasta työstä ankarassa sateessa. Mutta siitä hänen raporteissaan ei sanallakaan mainittu. Hän toimi jälleen eräästä rautatien varrella sijaitsevasta varastosta käsin, ja viisitoista mailia siitä kaikkiin suuntiin oli hänen työmaataan. Kun täysiä kuormia ei enää voinut käyttää, otti Scott neljänneskuormia ja kiihdytti siitä syystä työntekoa, jotta se kävisi neljä kertaa nopeammin. Hän ei näet tahtonut antaa jalansijaa kulkutaudille, joka olisi saanut arvaamattoman vauhdin, jos olisi koottu alkuasukkaita tuhansittain hätäapuparakeille. Tuli halvemmaksi käyttää hallituksen härkiä, panna ne ponnistelemaan, kunnes kuolivat, ja jättää sitten tienvierille varisten saaliiksi. Scott eli nyt aikaa, jolloin kahdeksan vuoden järkevä elintapa ja kova työ kantoi hedelmää, vaikkakin hänen päässään soi ja maa tanssi hänen jalkojensa alla, kun hän seisoi, ja hänen sänkynsä alla, kun hän nukkui. Hawkins oli pitänyt parhaana tehdä hänestä häränajaja, no niin, se oli Hawkinsin asia, ajatteli Scott. Siellä pohjoisessa oli miehiä, jotka saisivat tietää, mitä hän oli saanut aikaan, kolmekymmentä vuotta hänen departementissaan palvelleita miehiä, jotka sanoisivat, että se "ei ollut hullumpaa", ja ylimpänä, korkealla kaikkien kaikenarvoisten miesten yläpuolella, siellä oli William, joka hyväksyisi hänen toimensa, koska ymmärsi sellaisia asioita. Hän oli harjaannuttanut aivonsa niin, että ne saattoivat suorittaa päivän mekaanisen työn, vaikka oma äänensä kaikui vieraana hänen korvissaan ja hänen kätensä kävivät kirjoituspöydällä suuriksi kuin päänaluset tai pieniksi kuin herneet. Tuo sitkeys vei hänen ruumiinsa rautatieasemalle ja saneli sähkösanoman Hawkinsille, jossa hän ilmoitti, että Khandan piirikunta nyt hänen nähdäkseen oli pelastettu ja että hän odotti lisämääräyksiä. Sähköttäjä, joka oli alkuasukas, ei varmaankaan ollut kovin mielissään, kun iso, laiha mies kaatui pyörtyneenä hänen päällensä; hänen mielipahansa lienee kuitenkin johtunut vähemmässä määrin kaatuneen painosta kuin niistä haukkumasanoista ja lyönneistä, joilla Faiz Ullah kestitsi häntä astuttuaan sisään ja löydettyään isäntänsä erään penkin alta. Sitten Faiz Ullah sai käsiinsä vilttejä ja peittoja ja shaaleja ja kietoi Scottin niihin yltä ja alta ja sitoi hänen kätensä vahvoilla telttanuorilla ja kaatoi häneen jotakin hirveätä yrttisoppaa ja pani erään konstaapelin tappelemaan hänen kanssaan, kun hän tahtoi päästä pois peittojensa hirveästä kuumuudesta, ja sulki sähkösanomatoimiston kahdeksi yöksi ja yhdeksi päiväksi, pitääkseen uteliaat poissa. Ja kun raiteille ilmestyi veturinlyhty, ja Hawkins kurkisti ovesta sisään, tervehti Scott esimiestä, heikolla mutta luonnollisella äänellä, ja hänen takanaan seisoi Faiz Ullah ja otti itselleen kaikesta kunnian. "Oi taivas, kaksi yötä hän oli _pagal_", sanoi Faiz Ullah. "Katsokaa minun nenääni ja katsokaa poliisikonstaapelin silmää. Hän iski meitä nyrkeillään; mutta me istuuduimme hänen päälleen, ja vaikka hänen sanansa olivat _tezejä_, annoimme me hänen hikoilla. Hän on nyt heikompi kuin lapsi, mutta kuume on karkoitettu hänestä, kiitetty olkoon Jumala. Ainoat muistot siitä ovat minun nenäni ja konstaapelin silmä. Sahib, onko minun pyydettävä eroa, koska Sahib on lyönyt minua?" Ja Faiz Ullah laski pitkän, hoikan kätensä varovasti Scottin rinnalle tullakseen vakuutetuksi siitä, että kuume oli ohi, ennenkuin lähti ulos avaamaan lihakeittoa sisältävää säilykerasiaa ja antamaan selkään jokaiselle, joka nauroi hänen turvonnutta nenäänsä. "Piirikunnassa on kaikki niinkuin pitää", kuiskasi Scott. "Tämä ei merkitse mitään. Saitteko sähkösanomani? Olen kunnossa taas viikon kuluttua. En käsitä, miten se kävi. Olen kunnossa muutaman päivän päästä." "Teidän on seurattava meitä leiriin", sanoi Hawkins. "Mutta — mutta..." "Melkein kaikki on nyt ohi. Me emme enää tarvitse teitä punjabilaisia. Kunniani kautta, emme tarvitse teitä. Martyn lähtee takaisin parin viikon kuluttua. Arbuthnot on jo matkustanut, ja Clay ja Ellis viimeistelevät muuatta uutta kanavaa, jonka hallitus on rakennuttanut hätäaputyönä. Mortens on kuollut — mutta hän oli Bengalista, ettekä te tuntenut häntä. Totisesti, te ja Will — miss Martyn — näytte selviytyvän tästä paremmin kuin kukaan toinen." "Oh, kuinka hän voi?" Nuoren miehen ääni kohosi ja aleni hänen puhuessaan. "Hän voi mainiosti, kun lähdin sieltä. Roomalaiskatoliset lähetyssaarnaajat ovat ottaneet hoiviinsa ne lapset, joita ei haettu pois, kasvattaakseen niistä pikku pappeja; Basilin lähetys ottaa joitakin ja äidit loput. Kuulisittepa, kuinka ne pikku raukat ulisevat, kun ne viedään pois Williamin luota. Hän on hiukan riutunut, mutta niinhän me kaikki olemme. No, milloin luulette voivanne lähteä täältä?" "Minä en voi tulla leiriin tällaisena. Enkä tahdo", vastasi Scott ärtyisästi. "No niin, ettehän te erikoisen hauskalta näytä, mutta mikäli olen huomannut, tuntuu teidän tulonne herättävän iloa, olittepa missä tilassa hyvänsä. Minä tarkastan työtänne täällä pari päivää, jos sallitte, ja te voitte sillävälin koota voimia Faiz Ullahin hoidossa." Kun Hawkinsin tarkastus oli päättynyt, pysyi Scott jo pystyssä, ja hän kävi hehkuvan punaiseksi, kun Jim sanoi, että hänen työnsä piirikunnassa "ei ollut hullumpaa", ja lisäsi, että hän oli pitänyt Scottia koko nälänhädän aikana oikeana kätenään ja katsoisi velvollisuudekseen korostaa sitä virallisesti. He palasivat rautateitse vanhaan leiriin; mutta nyt siellä ei enää tungeksinut väkijoukkoja, nuotiot olivat sammuneina ja mustina ja nälkäparakit kutakuinkin tyhjinä. "Näettekö?" sanoi Jim. "Meillä ei ole paljon tehtävää. Parasta ratsastaa tervehtimään vaimoani. Teille on pystytetty teltta. Päivällinen on kello seitsemän. Tapaamme silloin." Hitaasti ratsastaen Scott saapui Williamin luo, joka istui vanhassa ratsastuspuvussaan ruokasali-teltan oviaukolla, kädet sylissään, valkeana kuin tuhka, heikkona ja lopen laihtuneena, tukka kiillottomana. Mrs Jimistä ei ollut vilaustakaan näkyvissä, eikä William saanut sanotuksi muuta kuin: "Hyvä Jumala, kuinka te näytätte huonolta." "Minulla on ollut kuumeenalkua. Tekään ette näytä erikoisen terveeltä." "Oh, minuun ei kuolema pysty. Mutta nyt olemme saaneet sen pysymään aisoissa. Otaksun, että te tiedätte sen." Scott nyökkäsi: "Me lähdemme takaisin parin viikon kuluttua. Hawkins on sanonut sen minulle." "Joulun edellä, sanoo mrs Jim. Eikö ole hauskaa päästä takaisin. Minä melkein jo tunnen joulutakan tuoksun", virkkoi William vetäen ilmaa keuhkoihinsa. "Me tulemme perille hyvissä ajoin, niin että ennätämme panna kaikki kuntoon jouluksi. Toivon, ettei Punjabin piirikunta menettele niin alhaisesti, että siirtäisi Jackin muualle uudeksivuodeksi." "Tuntuu kuin Punjab ja kaikki tuo olisi ollut sata vuotta sitten, eikö totta? Kadutteko, että tulitte tänne?" "En, nyt kun kaikki on ohi. Mutta täällä on ollut hirveätä. Ymmärrättehän, meidän täytyi istua hiljaa emmekä saaneet toimittaa mitään, ja sir Jim oli niin paljon poissa." "Ette saaneet tehdä mitään! Kuinka lypsy sittemmin luisti?" "Sangen hyvin — sen jälkeen kuin te opetitte minua." Keskustelu katkesi, ja seurasi miltei kuuluva äänettömyys. Vieläkään ei mrs Jimiä näkynyt. "Siitäpä johtuu mieleeni, että olen velkaa teille nuo viisikymmentä rupiaa, joilla ostin kondensoitua maitoa. Arvelin, että te kenties kävisitte täällä, kun teidät siirrettiin Khandan piirikuntaan, ja että minä silloin saisin tilaisuuden maksaa velkani. Mutta te ette tullut." "Tieni kulki viiden mailin päässä leiristä. Olimme par'aikaa liikkeellä, nähkääs, ja vaunujen täytyi pysähtyä joka viides minuutti, enkä voinut päästä perille ennen kuin kello kymmenen illalla. Mutta kovasti minun teki mieleni. Te tiesitte sen, eikö totta?" "Minä — luulen — että — tiesin", vastasi William ja katsoi toista suoraan silmiin. Nyt hän ei enää ollut valkea. "Ymmärsittekö?" "Miksi te ette ratsastanut tänne? Ymmärsin, luonnollisesti," "Minkä tähden siis?" "Tietysti siksi, ettette voinut. Tiesin sen." "Olisitteko välittänyt siitä?" "Jos te olisitte tullut — mutta minähän tiesin, ettette te tulisi — mutta jos te olisitte tullut, olisin välittänyt siitä paljonkin. Tiedätte kyllä itse, että olisin välittänyt." "Kiitän Jumalaa, etten tullut. Mutta ah, miten minun teki mieleni. En uskaltanut ratsastaa vaunujen edellä, pelosta että olisin johdattanut ne tänne. Uskotteko sen?" "Minä tiesin, ettette voinut", sanoi William vaatimattomasti. "Tässä ovat teidän viisikymmentä rupiaanne." Scott kumartui ja suuteli kättä, joka piteli likaisia seteleitä. Toinen käsi taputti häntä kömpelösti, mutta hellästi päälaelle. "Ja te tiesitte myöskin, eikö totta?" sanoi William muuttuneella äänellä. "En, kautta kunniani, en tietänyt. Minulla ei ollut — ei ollut rohkeutta toivoa, mutta... Sanokaa, olitteko ratsastamassa sinä päivänä, jolloin minä kuljin tästä ohi matkalla Khandaan?" William nyökkäsi ja hymyili kuin enkeli, joka on yllätetty hyvänteossa. "Näinkin siis vilaukselta juuri teidän pukunne..." "Palmulehdossa eteläisen ajotien varrella. Näin teidän kypäränne, kun tulitte _mullahista_ temppelin kohdalla — parahiksi saadakseni varmuuden siitä, että te voitte hyvin. Ilahduttaako se teitä?" Tällä kertaa Scott ei suudellut hänen kättään, sillä he olivat nyt sisällä ruokasali-teltan hämärässä, ja Williamin jalat pettivät, niin että hänen täytyi istuutua lähimmälle tuolille, missä itki kauan ja onnellisena pää käsiin painettuna. Ja kun Scott arveli, että hänen oli koetettava rauhoittaa tyttöä, ei tämä näkynyt tarvitsevan sellaista lohdutusta, sillä hän kiiruhti tiehensä omaan telttaansa. Ja Scott meni ulos ja hymyili leveästi ja idioottimaisesti. Mutta kun Faiz Ullah ojensi hänelle juotavaa, havaitsi hän välttämättömäksi tukea toisella kädellä toista, siliä muuten olisi hyvä whisky ja soodavesi mennyt hukkaan. On monenlaista kuumetta. Siitä ja paljosta muusta sanoi William: "Kihloissa oleminen on jotakin hirveätä, kun ei ole virallisessa asemassa. Saamme kiittää onneamme siitä, että meillä on niin paljon työtä." "Työtä?" sanoi Jim, kun Williamin sanat oli kerrottu hänelle. "Kumpikaan heistä ei enää kelpaa mihinkään. Minä en saa Scottista irti edes viiden tunnin päivätyötä. Puolet ajasta hän liitelee pilvissä." "Niin, mutta he ovat niin kauniit nähdä, Jimmy. Sydämeni murtuu, kun he lähtevät täältä. Etkö voi tehdä jotakin Scottin hyväksi?" "Olen saanut hallituksen sellaiseen käsitykseen — tai ainakin toivon saaneeni — että juuri hän selvitti koko nälänhätätyön. Mutta hän ei pyydä muuta kuin saada ryhtyä rakentamaan Luni-kanavaa, ja William on yhtä mieletön. Oletko kuullut heidän puhuvan luukuista, suluista ja hukkavedestä. Se on heidän tapansa haaveilla, luullakseni." Mrs Jim hymyili valoisaa hymyä: "Oh, sellaisista he puhuvat vain väliajoin. Jumala heitä siunatkoon!" Ja niin kävi, että Rakkaus sai rankaisematta juoksennella leirissä, sillä välin kuin miehet korjasivat nälänhädän jätteet noista kahdeksasta piirikunnasta. Pikajunan ajaessa Sutlejin mailin pituisen sillan yli koitti aamu tuoden mukanaan joulukuun läpitunkevan kylmyyden, tamariskien himmeänsiniset ääriviivat, rappeutuneiden hautojen kupolit ja Pohjois-Intian valkeiden kenttien kaikki tuoksut. Kietoutuneena _poskteeniin_ — silkillä kirjattuun ja astrakaanilla reunustettuun lampaannahkanuttuun -William katseli silmät kosteina ja sieraimet avoimina tuttua ja rakasta maisemaa. Etelä pagodeineen ja palmuineen, liikakansoitettu Hinduetelä, oli heidän takanaan. Tässä oli se maa, jota hän rakasti, ja hänen edessään hyvä elämä ihmisten parissa, jotka kuuluivat hänen kastiinsa ja olivat hänen mielensä mukaisia. Matkustajia tuli melkein joka asemalta — miehiä ja naisia, jotka lähtivät viettämään jouluviikkoa tennisraketteineen, poolokeppi-kimppuineen, kuluneine mailoineen, foxterriereineen ja satuloineen. Useimmilla heistä oli turkistakit, niinkuin Williamilla, sillä pohjoisessa on pakkasen kanssa yhtä vähän leikkimistä kuin etelässä kuumuuden. Ja William seisoi heidän keskellään kädet syvällä taskuissa, kaulus korvilla, tömistäen jalkojaan asemasiltaan ja kulkien edestakaisin pysyäkseen lämpimänä; välillä hän pistäytyi eri vaunuissa, missä kaikki onnittelivat. Scott oli nuortenmiesten joukossa junan toisessa päässä, ja siellä tehtiin ahkerasti pilaa hänestä ja imevistä lapsista ja lypsyvuohista, mutta silloin tällöin hän vaelsi Williamin ikkunan alle ja kysyi: "Hauskaa, eikö totta?" — ja William vastasi mielihyvästä huokaisten: "Oikein, oikein hauskaa." Tuntui niin hyvältä kuulla kotoisten kaupunkien suuria nimiä. Umballa, Ludianah, Phillour, Jullundur — ne soivat hänen korvissaan kuin hääkellot, ja William tunsi syvää ja vilpitöntä sääliä kaikkia muukalaisia kohtaan — kävijöitä, turisteja ja niitä, jotka olivat vast'ikään saapuneet astuakseen maan palvelukseen. Se oli loistava kotiintulo, ja kun nuoret miehet pitivät joulutanssiaiset, oli William tavallaan virallisesti arvokkain kunniavieras. Hän ja Scott tanssivat miltei yksinomaan toistensa kanssa ja istuivat väliajoilla suuressa hämärässä galleriassa, josta heillä oli erinomainen näköala kauniille teak-puiselle lattialle, missä univormut välkkyivät ja kannukset kilisivät ja uudet iltapuvut ja neljäsataa tanssijaa pyörivät, niin että pilareja koristavat liput liehuivat. Keskiyön aikaan tuli Klubista puolikymmentä herraa, jotka eivät olleet välittäneet tanssista, leikkimään "Tervehdyskäyntiä", ja — se oli yllätys, jonka marsalkat olivat järjestäneet — äkkiarvaamatta lakkasi musiikki ja kätketyt laulajat virittivät "Hyvä kuningas Wenceslaun", ja William lauloi galleriassa mukana ja polki tahtia jalallaan: Jälkiäni astu, poika! Pelko pois sa häädä! Rohkeutt' on tarvis, ettei talvi verta jäädä. "Oi, kunpa he laulaisivat vielä jotakin! Eikö ole ihanaa, kun sävelet tulevat näin pimeästä? Näetkö, tuolla pyyhkii mrs Gregory silmiään." "On kuin kotona", sanoi Scott. "Muistan..." "Hiljaa! Kuule, rakas!" Ja laulu alkoi uudestaan: Enkeli taivaan lausui näin... "Ah!" sanoi William ja painautui lähemmäksi Scottia. Miks hämmästyitte säikähtäin? Mä suuren ilon ilmoitan maan kansoille nyt tulevan. Herramme Kristus teille nyt on tänään tänne syntynyt, ja tää on teille merkiksi: seimessä lapsi makaapi. Tällä kertaa pyyhki William — Vilhelm Valloittaja — silmiään. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VILHELM VALLOITTAJA *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.