The Project Gutenberg eBook of Opin sauna, by Maila Talvio

Ei, ei milloinkaan Jaakko Tyrni ollut tuntenut olemuksessaan sellaista voimaa kuin tänä aamuhetkenä, seisoessaan kotinsa portailla odottamassa Ellaa, tytärtään, joka valjasti hevosta.

Nyt alkaa elämä. Nyt vasta. Tähän asti on elämä ollut vaivaa ja raadantaa — nyt seuraa vapaan miehen ilot ja surut. Ja ennen kaikkea työ.

Jaakko Tyrni olisi tahtonut huutaa tämän sanan kauas auringossa kimaltelevaan metsään ja antaa vuorten ja kukkulain toistaa sitä niin että se olisi täyttänyt koko tämän isänmaan. Työ — nyt se alkaa: vapaan miehen työ! Että toki tähän ajallisuuteen saattaa mahtua tällainen päivä. Maailma ei ole mikään surunlaakso, koska se joskus valmistaa tällaisen juhlan. Pitkä on valmistusaika ollut tätä päivää varten, puolen vuosisataa on ponnistusta kestänyt. Mutta nyt ollaan voiton puolella ja elämää on vielä jäljellä toinen puoli vuosisataa. Sinä aikana täytyy saada syntymään yhtä ja toista.

Jaakko Tyrni puhalsi rinnastaan pitkän hengähdyksen ja tavoitti laulunpätkää. Myöskin hän yhä uudelleen kouraisi yli rintansa löytääkseen napitetun turkin alta taskut. Sitten hän jälleen sieppasi kiinni laulunpätkästä, mutta kun ei hänessä ensinkään ollut laulajanvikaa, niin hän huulillaan äänteli laulunpätkän sanoja ja toivoi, että hän tällä hetkellä seisoisi suksilla vaaran harjalla, tai jossakin muualla korkealla.

Korkea oli tämä päivä, aivan lapseksi se teki ihmisen. Tällaista iloa ei täysikasvanut mies yleensä tuntenut, se oli naisten ja lasten etuoikeutta. Annettiinko sitä hänelle, Jaakko Tyrnille sentähden, että hän viime aikoina tuontuostakin oli ajatellut lapsia ja satuja ehkäpä myöskin naista. Hyvien satujen aikaansaannos se oli toki kaiken runouden äärimmäinen ennätys, sitä hän oli ajatellut. Hyviä satuja oli maailmankirjallisuudessa vähemmän kuin mitään muuta. Ja satu oli kuitenkin lähempänä totuutta kuin mikään muu kirjallisuuden laji. Sillä missä oli sadun ja todellisuuden raja? Mitä oli elämä muuta kuin satua, ja mitä sen vanhat itseviisaat ihmiset muuta kuin lapsia ikuisuuden edessä?

Kylläpä olikin maailmassa tänään kuuraa ja kimallusta. Ei mitään muuta ollut kuin huurteessa värähteleviä koivunoksia ja pieniä aurinkoja, jotka yltympärille heijastivat suuren auringon loistoa.

Juuri sitä oli ihminenkin: pieni aurinko, jonka tuli ympärilleen heijastaa suuren auringon valoa. Viisikymmentä vuotta oli ehtinyt kulua hänen, Jaakko Tyrnin elämästä, mutta toiset viisikymmentä ovat jäljellä ja sitä tulevat nämä hänen viimeiset vuosikymmenensä olemaan: suuren auringon heijastusta maailmaan. Tähän asti hän on kirjoittanut elääkseen. On täytynyt päästää julkisuuteen kypsymätöntä ja epävalmista. Mutta tästäpuoleen hän tulee olemaan vapaa mies ja kirjoittamaan ilokseen. Tottapa siinä on eroa, jos kirjoittaa pakosta tai vapaaehtoisesti. Saada olla pieni aurinko ja heijastaa suuren auringon valoa — sitä on hänen työnsä oleva.

Hän tiesi toistelevansa samoja asioita, hän tiesi, että jos tämän olisi kirjoittanut paperille, niin siitä olisi sanottu että se oli lapsellista ja imelää. Hän tiesi, että jos hän tässä mielialassa olisi kirjoittanut, niin siitä olisi pitänyt pyyhkiä joukottain atribuutteja, huudahdusmerkkejä ja sensemmoista. Mutta hänpä ei nyt kirjoittanutkaan, kynä makasi pöydällä tahriutuneen sinisen imupaperiarkin laidalla, ja hän, Jaakko Tyrni seisoi portaillaan ja mielessään huudahteli kuin nainen ja temmelsi kuin poikanen.

Mikä aamu tämä olikaan! Teki todella mieli leikkiä ja huutaa. Tai hypätä ylös tikapuita ja asettua hajareisin katonharjalle. Tai sitoa kelkka ohikiitävään rekeen ja mennä siinä. Vaikka oli tällainen äänetön aamu, niin oli ilmassa jokin vauhti, joka pani toivomaan siipiä. Tilhet, jättäessään pihlajan portin pielessä, kiidättivät kuin kimppu räiskyviä kipunoita toiseen pihlajaan ja niiden äänet soivat kuin punaiset kekäleet romahtaessaan läjään. Jotain tulen räiskeestä ja linnun viheltelystä oli Ellankin äänessä, joka kuului orapihlaja-aidan takaa, tytön valmistaessa hevosta kaupunginmatkaa varten. Kuin poika hän puhutteli hevosta, vihelteli sille, vuoroin käski, vuoroin tyynnytteli sitä.

Jaakko Tyrni tunsi siinä seisoessaan suurta hellyyttä tilhejä kohtaan, kaikkia taivaan lintuja, Ellaa, hevosta, Senjaa, talonmiestä ja hänen perhettään kohtaan, niin, ja Annamaria kohtaan tietysti ja kaikkia vieraitakin ihmisiä. Ah, kuinka hän toivoikin tälle luomakunnalle hyvää, sitä hyvää mistä enkelitervehdyksessä puhuttiin.

Näin tuntevat naiset ja lapset, totesi hän uudelleen, näin ei miehen ole lupa tuntea ja vielä vähemmän kirjoittaa. Mutta kynähän on siellä omalla paikallaan ja tämä heikkous tuntuu suloiselta näin joskus, joulun kynnyksellä.

Onnellinen minä olen, äänteli Jaakko Tyrni, vapaa minä olen! Ei juuri vielä, mutta tunnin perästä.

toisti hän samassa äskeistä säkeistöään ja hämmästyi itsekin huomatessaan, että hänen huulilleen oli tullut virrenpätkä. Eikä edes kappale jouluvirrestä, vaan katkelma vanhasta valitusvirrestä. Kummaa, mistä juuri se johtuikaan hänen mieleensä, keskellä talviaamun säteilyä, juuri kun hän oli lähdössä maksamaan viimeistä velkaansa ja tekemään jouluostoksia. »Pankkikirja Annamarille, musta leninkikangas Senjalle, villapaita Helmiselle, rukkaset Helmiselle, pumpulileninkikangas Helmisen Hannalle, potkukelkka, luistimet, kuvakirja, pallo, värikyniä, kuminen kissa tai koira lapsille» — tämän luettelon he eilen olivat tehneet yhdessä Ellan kanssa. Ellan ja isän lahjat luettelosta puuttuivat. Joulukuusen koristukset, kynttilät ja ruokatarpeet olivat kaikki Ellan huostassa. Joulu — ja tällainen säteilevä joulu, oliko ihme että se teki ihmisen iloiseksi, ikäänkuin hän olisi nauttinut makiaa viinaa!

Valehtelija, ajatteli Jaakko Tyrni samassa, ottaen itsensä kiinni itse vilpin teossa, et ole iloissasi joulun tähden, vaan sentähden, että kirjasi on saanut hyvän vastaanoton, että sitä on myyty kymmenentuhatta kappaletta ja että sinä niillä rahoilla menet maksamaan viimeistä velkaasi ja ostamaan joululahjoja. Ei, väitteli hän taasen itseään vastaan: minä ikävöin joulua, pahnoja saunan lattialle, haarakynttelejä, ihmisiä, jotka istuvat ympärilläni juhlavaatteissa ja joille luen joulun evankeliumia… Liikutus hersyi ylös lähteistään ja esti häntä jatkamasta ajatusten jaksoja. Jokin kaukainen muisto hiipi hänen mieleensä ja viipyi paikallaan kuin näky: hän oli poikanen ja tuli kirkkoon ja siellä oli kynttelejä ja Jeesus joka siunasi lapsia, ja urut, ja veisattiin ja koira tuli ihmisten joukkoon, hänen jalkojaan paleli, mummo otti hänet syliinsä ja veisasi suuresta kirjasta hänen korvaansa, musta mies tuli ylös portaita ja seisahtui kahden kynttilän väliin, se oli pappi. Hän rupesi puhumaan… Näky himmeni ja häipyi. Ympärillä oli kuurainen kirkkaus, tilhejä ja talitiaisia. Jumala ihmeen tekijä voi ylentää ja alentaa — ehkäpä ei sittenkään ollut sattuma, että Jaakko Tyrni tänä voiton ja voiman aamunaan äänteli juuri näitä sanoja. Eräs läheinen ihminen hänen elämässään oli usein toistellut näitä sanoja, sama mummo, jonka olkapäätä vasten hän nukkui saarnan ajan ensimmäisessä joulukirkossaan. Olisipa mummo elänyt tällä hetkellä. Hänellä olisi ollut paljon toimittamista näin joulun edellä, vasullinen perunoita tai lanttuja kädessään hän ehkä juuri nyt olisi tullut kellarista, tai hän olisi ollut matkalla muuttamaan vettä lipeäkaloihin. Jaakko olisi pysäyttänyt hänet, ottanut hänen kantamuksensa ja, astuen hänen vierellään, sanonut: »tiedättekös mihin nyt ollaan menossa? Pankkiin. Viemään pois viimeistä rahaa. Sitten on kaikki omaa, maa jalkojen alla, rakennukset, eläimet. Mutta ei sitten ruveta laiskoina olemaan. Ei, vasta sitten aletaan tehdä työtä oikein ilossa ja riemussa. Kirjoja on pää täynnä. Toiset sanovat etteivät tiedä, mitä kirjoittaisivat. Minulla vain ei ole puutetta siitä mistä kirjoittaisin. Siellä päässä ne tälläkin hetkellä kuhisevat, kirjat, niin että oikein täytyy huutaa niille, niinkuin ylenannetuille lapsille: pysykää alallanne, kyllä se tulee teidänkin vuoronne!» Juuri silloin olisi vanhus hymyillyt, pyyhkinyt silmästä kyyneleen ja sanonut: vai jo se nyt sitten tulee maksetuksi viimeinen… vai jo tulee pois viimeinen. Ja sitten hän olisi lisännyt: Jumala ihmeen tekijä voi ylentää ja alentaa.

Vanhus oli jo parikymmentä joulua ollut ylennettynä siellä kaikkein korkeimmassa. Mutta hän johtui tytärvainajansa pojan, kirjailija Jaakko Tyrnin mieleen aina, kun jotain ratkaisevaa oli tekeillä. Ja tämä viimeisen velan suoritus se oli oleva alku uuteen elämään. Millaiseen? Sitä hän ei voinut yksityiskohtaisesti määritellä. Mutta ainakin se siinä tuli olemaan, ettei kirjoittanut pakosta ja koronmaksujen ahdistuksessa, vaan ilokseen. Ja ettei julkaissut hätiköityä työtä, vaan valmista. Oli sitä oltu alennuksessa, oli jo aika päästä ylennykseenkin.

Jossakin oli sanottu — lieneekö ollut jossakin kirjassa, vaiko sanomalehdessä, vaiko… Valtiopäivillä olivat tainneet sen sanoa, ettei kirjailijoiden aineellista tilaa pidä parantaa, koska he silloin laiskistuvat ja lakkaavat kirjoittamasta. Mikä hulluus! Senpätähden se oli kirjallisuus enimmäkseen nälkätyötä. Missä olivat valmiit, aurinkoiset, tiiviit teokset, sellaiset, jotka elävät yli sen joulun, jolloin ne ovat ilmestyneet? Penseistä, vastahakoisista aivoista ne enimmäkseen olivat puserretut. Tai oli turhamaisuus ollut niiden isänä ja jokin satunnainen ja kiitollinen tapaus niiden äitinä. Mutta todelliset taideluomat, ne jotka ovat huumanneet tekijänsä sielun niinkuin ensimmäinen rakkauden uni, ne joiden täytyy syntyä samalla tavalla kuin sen lapsen joka on saanut alkunsa rakkaudessa, ne jotka panevat elämää liikkeelle jokaisessa sielussa, jonka kanssa ne joutuvat kosketuksiin, ne jotka löytävät lukijoita ja ymmärtäjiä vuosisatojen takana? Jumal'avita, vapaan miehen ilossa ja tuskassa täytyy niiden syntyä ja kehittyä niinkuin vilja kehittyy suotuisan suven auringossa.

Hänelle, Jaakko Tyrnille, tietääkö tämä outo voima uutta siunattua työkautta? Hänen nimensä oli poissa äskeisestä joululahjaluettelosta — olisiko hänelle varattu onni luoda jotakin todella aitoa ja pysyvää? Olisiko se luomakunnan Isän joululahja hänelle? Tähän saakka ei hän ollut luonut mitään todella pysyvää. Huolimatta kaikista ystävällisistä arvosteluista, huolimatta maineesta jota hän nautti — hän tiesi hyvin, mitä tiesi. Hän ei myöntänyt sitä kenellekään, ei edes Jounalle, lähimmälle ystävälleen, eikä hän olisi sietänyt, että muut olisivat tulleet hänelle sanomaan: olet pieni raukka vain nerojen rinnalla. Mutta itse hän sen tunsi tällä hetkellä ja halusi nujertaa raukan itsessään ja tulla suureksi.

Mikä oli ollut syynä siihen ettei hänestä vielä ollut tullut suurta kirjailijaa? Ulkonaisetko olot? Vaiko luovan neron puute?

Voiko neroa yleensä tukahduttaa? Eikö nerollisuus ole voima, joka puhkoo itselleen tien läpi vuorten? Niin paljon kuin puhutaankin kirjailijain ja taiteilijain huonosta asemasta ja niin paljon kuin siinä on perää — syntyykö neroja, jos kirjailijoille voidaan taata huoleton toimeentulo? Ja jos nero on syntynyt, niin eikö hän suorita luomistyötään vaikkapa luolan pimeydessä?

Jaakko Tyrnin silmät tuijottivat säteilevään maisemaan ja hänelle tuli tuskallinen tarve saada selvyys tästä kirjailijalle tärkeimmästä asiasta. Hän tahtoi tietää miten nerot saadaan esille ja miten heidän voimansa saadaan talletetuksi. Hän tahtoi tietää mitä oikeutta pikkukirjailijoilla on elämiseen ja missä määrin he voivat vaatia yhteiskunnan uhraavaisuutta. Ennen kaikkea hän tahtoi tietää, mihin lajiin kirjailijoita hän itse kuului. Mitä menettäisi isänmaa, jollei häntä olisi, häntä ja niin monia muita? Painajaisen piina kalvoi häntä, kun hän sanoi itselleen, että hän ja monet muut kirjailijaraukat ovat vain torajyviä pellolla, jonne toivotaan kerran nousevan korkeita täysinäisiä tähkäpäitä. Toivotaan — mutta koska ne tulevat? Jaakko Tyrni oli kerran epätoivon hetkellä taittanut kahtia kynänsä, kynän jolla hän oli kirjoittanut monta kirjaa. Sen tehtyään hän oli vaipunut kynän pirstaleiden ääreen ja kyyneleet olivat kirvelleet hänen rinnassaan. Yhtäkkiä hän tunsi, että hänen teki mieli taas taittaa kynänsä, se mikä hänellä nyt oli ollut monta vuotta. Mitä hän teki talonmiehellä? Parempi ryhtyä hänen työhönsä. Ehkä hän olikin omansa siihen.

Koko tämä mietiskely, jota oli kestänyt silmänräpäyksen, särkyi siitä, että kuuraa putosi kuusen oksalta. Kiteet valahtivat lumeen ja hajoittivat samalla Jaakko Tyrnin ajatukset. Hän näki jälleen koko säteilevän aamun.

Nero — ajatteli hän, jollei olekaan nero, niin voi olla kunnollinen kirjailija. Hän tahtoi ajatella, että ulkonaiset olosuhteet olivat painaneet häntä ja että hän nyt alkaisi luoda parastaan. Hän ei ollut tyhjä. Sillä, mikä hänessä oli, täytyi olla oikeutus.

Mikä myllerrys hänen aivoissaan! Oliko mahdollista, että kirjailijalle joskus saattoi tulla puute aiheista? Hänellä, Jaakko Tyrnillä, olisi ollut antaa niitä kuinka monelle tahansa. Tuossa aivan etualalla pyrki esiin Samuli Ässä, kuuromykkä kaupustelija, jonka Jaakko Tyrni jo vuosikausia oli työntänyt luotaan sentähden että aihe oli hänestä pieni ja tuntui ennen käytetyltä. Tuossa hän nyt oli kelkkoineen, villakoirineen, Samuli Ässä, nauroi isäänsä kirjailijaa vastaan ja iski silmää: eikös jo sopisi ruveta kirjoittamaan meistä — me olemme niin kauan odottaneet. Minä näen, minä näen, iski kirjailija silmää takaisin. Ehkei olisi hullumpaa. Ehkä Samuli Ässä sittenkin kelpasi romaanisankariksi, aina iloinen, mykkä Samuli, joka toimitti takamaitten kyliin kihlasormukset. Ei, ei sittenkään! Mene, mene Samuli parka, sinusta saattaa joskus tulla pieni novelli. Pane meidät kirjoihisi, ettet unohda! tuntuivat Samuli ja Piski vielä pyytävän. Ei, ette te unohdu, siitä olette jo vuosikausia pitäneet huolen, teistä ei pääse eroon, jollei teistä kirjoita… Tuskin oli Samuli jäänyt jäljelle, kun Jaakko Tyrnin silmien edessä pöyhisteli rehevä keski-ikäinen nainen, Eriikka Numberg, ruokarouva. — Hän astuu huoneeseen koputtamatta, kädessä lautasellinen piiraita. Hän pysähtyy ovelle, hymyilee ja veikeilee siinä: nuori mies ikkunan luona ei liikahda. Se on jumaluusopin ylioppilas. Hän lukee, tai ei oikeastaan voi lukea, hän istuu kädet painettuina ohimoja vasten, ikäänkuin hän tahtoisi hiljentää niiden tykintää. »Noo, eiköös se…» Niin, mikä pannaan ylioppilaan nimeksi? Eino, Heikki, Lauri, Armas, Aarne…? No, olkoonpa vaikka Eino, se sopii hiljaiselle, hyvänahkaiselle miehelle. »Noo, eikös se Eino nyt ensinkään malta hellittää, johan ne kirjatkin väsyvät, kun ei niille rauhaa anna. Minun siskontyttöni pieni Sirkka-Liisa sanoi, kun äiti häntä kovisti lukemaan katkismusläksyä, että: katkismus väsyi ja hyppäsi lattialle… Einoo… no, mutta Einoo, tässä olisi vähän lämpimäisiä, piiraita, kaalipiiraita, niistähän Eino pitää.» Eriikka astuu yli permannon — hänellä on liian pienet ja liian korkeakorkoiset kengät, lähestyy Einoa niinkuin niin monesti ennen, mutta Eino vain ei nosta päätään. Eriikan sydän pysähtyy: Martta on tullut meidän välillemme, maisterin sisar, joka täällä myötäänsä hyppää veljensä luona. Eriikka näkee juuri silmiensä alla Einon kiharan pään eikä saata pidättää kättään. Silittää. Ylioppilas karkaa ylös ikäänkuin kyy olisi häneen pistänyt. »No!» pääsee ruokarouvalta ja hänen käsivartensa piukoissa samettihihoissaan vapisevat. »Tästä täytyy tulia loppu!» kuiskaa ylioppilas huoneen toisesta päästä eikä katso silmiin. »Mutta Eino — minä olen Einoa syöttänyt ja vaatettanut ja puhdasta rahaakin antanut…» »Minä maksan kaikki viimeistä penniä myöten!» Ruokarouva nauraa. Hänen naurunsa vaihtuu vähitellen itkuksi. »Eino ei taida tietää, että… » Ruokarouvan ja Eino Ryttylän tarina lähtee lentoon kuin itsestään.

Mutta se ei ole se, mitä Jaakko Tyrni tällä haavaa haluaa kirjoittaa. Eikä mikään muukaan noista traagillisista aiheista, jotka parveilevat hänen ympärillään. Hän tahtoo kirjoittaa iloisen kirjan, joka kuvaa voimaa ja voittoa. Sellainen kirja onkin jo olemassa jossakin hänen aivojensa komeroissa. Mutta se on vielä möhkäle. Ei sentään aivan: Helena Elisabet Tuuran vaalea pää pistää esiin möhkäleestä kuin itu herneestä. Se ei kuitenkaan ole mikään kultakutrinen tytönpää: Helena Tuura on vanhanajan isoäiti, nainen, joka taisi iloisesti kantaa ihmisen kuorman. Ja Helena Tuuran ympärillä parveilee paljon ihmisiä, hänen lapsiaan, lapsenlapsiaan, nuoruudenystäviään, omaisiaan, hyviä ja pahoja, vanhoja ja nuoria. Tästä kirjasta voi tulla kokonainen eepos, hautaan painuvan aikakauden muistolaulu. Helena Elisabet Tuuran voimakas, valoisa olemus tekee kirjan iloiseksi. Entä sen nimi?

Kukaan ei uskoisi miten tärkeä nimi on. Suorastaan ratkaiseva on nimen merkitys. Hyvä nimi, joka putoaa kirjailijalle kuin pilvistä, voi kutsua esiin kokonaisen kirjan. Kun taas hyvät aiheet ajelehtivat, väljähtyvät ja joutuvat hukkaan, jollei niille löydä yhdistävää nimeä. Nimi se on, joka aitaa karkulaiset yhteen karsinaan. »Helena Elisabet Tuura.» »Ihminen ja hänen kuormansa.» Ei kelpaa. Täytyy vielä ajatella tätä nimeä.

— Tähän kirjaan minä ensinnä ryhdyn, ajattelee Jaakko Tyrni. — Ensin tarvitsen kuitenkin nimen. Ei hätää, nimi tulee, minulla ei koskaan ole ollut puutetta nimistä. Myöhemmin minä kirjoitan tämän sukupolven romaanin — sen joka taisteli isänmaalleen vapauden, sen joka keinottelee, polttaa viinaa ja salakuljettaa vanhaa kallisarvoista taidetta Rajajoen takaa. Eikö olekin kummallista, että vallankumous silloin tällöin tulee ja tekee tasajakoa ihmiskunnan korkeimmista saavutuksista, etteivät ne jäisi kenenkään yksinomaisuudeksi!… Mutta ensiksi Helena Tuura. Sitten joskus historiallinen näytelmä, tai ehkä mieluummin romaani. Sitten seikkailukertomus poikia varten, oikein jännittävä ja rohkeutta kasvattava juttu. Ja sitten satuja. Se on oleva minun viimeinen huvitteluni. Sitten kun kokemukset ovat saaneet sovituksen hohteen ja rajat niinsanotun elämän ja niinsanotun kuoleman välillä ovat hävinneet, sitten kun lapsen ja vanhuksen viisaus on tullut samaksi — sitten on iloisten satujen aika!

Mutta heidänhän piti lähteä kaupunkiin. Jounan oli määrä seurata heitä Tyrnilään. Joululahjat ja joulutarpeet olivat ostettavat? Missä kummassa viipyi Ella, miksei jo lähdetty? Hänen piti huutaa tyttärelle, mutta hän jäi katselemaan lintuparvea, joka laskeutui pihlajaan. Hän näki nuo pienet jumalanluomat niiden katoavassa kauneudessa tavalla, joka järkytti hänen mielensä pohjia myöten. Tänään ne ovat vapaat ja lentävät minne siipi vie. Eivätkä muista talvea eivätkä nälkää. Kaikki on vain sinistä korkeutta, keinuvaa puunoksaa ja punaista pihlajanmarjaa. Huomenna lentää lintu siipensä sähkölankaan ja makaa läähättäen maassa. Muut jatkavat matkaansa pihlajasta pihlajaan — hänelle ei ole enää ketään eikä mitään. Hän on tomuhiukkanen, jota ei kukaan kysy, hän, joka äsken oli itse kauneus ja vapaus. Katoavaisuus laulaa koko tässä kauneudessa joka tänään seisoo ja huomenna kuolee. Jaakko Tyrni näki luomakunnan sielun noissa lintusissa ja häntä vapisutti ilo ja tuska. Oliko hän enemmän kuin joku noista pienistä olennoista?

— Minä lienen sentään kirjailija, koska näen ja tunnen, päätteli hän. — Minun täytyy vain löytää muoto. Minä käyn kiinni Helena Elisabet Tuuraan ja kirja saa kantaa hänen nimeään. Täytyy pian alkaa, ettei laiskuus saa minussa valtaa. Kirjailijan pahin vihollinen on laiskuus. Kirjailija ei koskaan saisi pysäyttää kättänsä eikä aivojensa juoksua. Hän saa levätä, mutta vain niinkuin äiti nukahtaa rintalapsensa ääressä. Hänen kynänsä ei koskaan saa kuivua, siitä hän tietää milloin jälleen on alettava kirjoittaa, siitä, jos hänen kynänsä rupeaa kuivumaan. On vaikea saada ajatusta liikkeelle, jos se on päässyt pysähtymään. Helpompi on panna liikkeelle kivikuorma.

— Minä alan jo joulunpyhinä, päätteli hän ja ajatteli kynäänsä, jonka äsken juuri oli nähnyt tyhjällä pöydällään, siinä mihin oli sen jättänyt. — Surullisen näköinen on sellainen siisti tyhjä pöytä kuin minun tällä hetkellä. No niin, pian se taas täyttyy. Minä en anna kynäni kuivua enkä aivojeni kuivua. Sitä minä tahdon: kuvata, miten katoaviin hetkiin saadaan kauneus, miten työ tehdään iloksi, miten sielu lentää ennenkuin siipi katkeaa.

Lämmin onnentunne kävi hänen lävitseen ja hän olisi mieluimmin heittänyt turkin yltään ja mennyt kirjoituspöytänsä ääreen heti paikalla käydäkseen kiinni työhön.

Sekä ihminen että hänen äänensä soveltuivat hyvin mielialaan, missä kirjailija tällä hetkellä oli. Annamar tuli. Hän lykkäsi halkokelkkaa. Hänen täytyi seurata pienessä juoksussa, sillä iljankoinen tie vietti. Mutta mikäpä siinä oli hätänä, hänellä oli jalassa tallukkaat. Hän teki niitä sekä itselleen että koko talon väelle.

— Huomenta! huusi hän isännälleen, sai vauhtinsa hiljenemään ja jatkoi samassa: — Ei suinkaan tämä vielä joulusauna ole? Tottakai sauna lämmitetään vasta aattona, niinkuin ennenkin. Sitähän minäkin, ettei kukaan jouluaattona kiuasta kylmäksi jätä — pahaa siitä tulisi koko talolle. Mutta sopiihan tänäänkin vihtoa. Montako herraa tulee, että mä tiedän vihdat varata? Ja ovatko hyvinkin löylyntuntevia? Ei silti, että kyllä siinä tarpeekseen saavat muutkin, missä meidän isännän pinta lämpiää. Kova sinä olet löylymies, älä mitään puhukaan. Mutta sinä oletkin pikkuisesta asti opetettu. Laitetaan vain tänään kirjailijoille hyvät löylyt, että kirjoittaa jaksavat. Tuleeko se Palus taas — hyvä herra, kaksi markkaa antoi juomarahaa, mutta ei sanonut kärsivänsä näitä uudenaikaisia uloslämpiäviä, nokisaunan lupasi itselleen rakentaa. Laitetaan vain kirjailijoille hyvät löylyt ja sitten kylvetään taas aattona, oikein pahnat lattialla… Jaa, ettei tule kuin yksi herra? Se Jouna taas — no mitäs siitä sitten, otat kenen tahdot, vaikka sellainen turha se on Jouna, aina puhuu niistä juomarahoista, vaikkei sellaisella mitään ole antaa. Eikähän hän kirjojakaan kirjoita, itse olet sanonut. Mutta hänestäpä enimmän pidät ja aina hänet tänne vedät. Vaan mitäpä se minuun kuuluu, oma asiasi. Ja kyllä Jouna taas saunan arvon tietää, lienee saunassa syntynytkin. »Opinsauna, opin sauna» sanoo, kun vihdalla lyödä ropsottelee kylkiään. Ja tottahan se on, että opin saunanlauteilla sitä ihminen vain tässä elämässä hikoilee. Niin että minä vien sitten vain vihdat kahdelle hengelle ja poltan kolme sylystä puita — kyllä sitä siinä on. Vai enemmänkö? Taitaa tulla muitakin?

Jaakko Tyrni katseli hymyillen eukkoa ja ajatteli hetkeä, jolloin hän saa käteensä tuhannen markan säästökirjan. Sata markkaa jo oli Annamarin mielestä huikea summa, sillä hän katseli sitä samalla silmällä kuin viisikymmentä vuotta sitten, saatikka sitten tuhat markkaa. Jaakko Tyrni tunsi liikutuksen aallon kulkevan lävitseen, kun hän ajatteli, että nyt todella saattaa tuolle uskolliselle ihmiselle antaa tämän rahalahjan. Annamarin uskollisuuteen nähden summa oli riittämätön, mutta siihen nähden ettei hän koskaan ollut omistanut rahaa ja vielä lisäksi sentähden, ettei hänellä ollut mitään tarpeita, tämä tuhat markkaa tuli tuntumaan hänestä käsittämättömän suurelta. Mihin eukko aikoi käyttää rahat — oli jännittävää saada nähdä se. Vaikeaa, suorastaan vaikeaa oli odottaa jouluaattoon asti ja säilyttää tätä salaisuutta. Lapsellista!

Mutta vielä lapsellisempaa oli, että Jaakko Tyrni käsittämättömällä kiintymyksellä riippui kiinni tuossa vanhassa vaimossa, joka veti halkoja hänen saunaansa. Annamar oli kappale hänen lapsuuttaan, osa hänen kotiturvettaan, jonka hän oli saanut mukaansa tänne kaupungin laidalle — ja ehkäpä kaikkien niiden akkojen perikuva, joita hänen kirjallinen tuotantonsa oli täynnä ja joita niin paljon oli kiitetty. Totta puhuen ne olisivat pysyneet syntymättöminä ilman Annamaria. Helena Elisabet Tuura kuului sivistyneistöön, mutta ei ollut mahdotonta, että jotakin Annamarin iloisesta olemuksesta oli tukevana pohjana hänenkin jalkojensa alla. Kuka oli osannut sillä lailla kantaa elämän taakkaa kuin Annamar — noin hän sitä kantoi, niinkuin tuota puukuormaa, hymysuin. Ei, ei kukaan aavistanut miten paljon Annamar oli merkinnyt Jaakko Tyrnille, jossakin se joskus oli lausuttava julki. Jouna nimitti häntä leikillä Jaakko Tyrnin runottareksi. Ja mikseikäs se saanutkin olla suomalaisen kirjailijan runotar, tuo tuollainen hauska ja iloinen saunaeukko!

— Yksi vieras vain tulee saunaan, Annamar, sanoi Jaakko Tyrni. — Herra Jouna. Mutta hänhän on niin hyvä mies, kaikkein paras kaikista. Kyllä hän olisi osannut kirjoittaa kirjoja, mutta hän on aina vain auttanut muita kirjoittamaan.

Tyrni astui alas portaita, tuli eukon luo ja auttoi häntä lykkäämään kelkkaa sannoitetulla tiellä. Annamar työnsi häntä olkapäähän, nauroi ja pisti juoksuksi tallukkaissaan, jotka tekivät hänen askeleensa äänettömiksi.

— Älä sinä tähän tule, lapskulta! sanoi hän. — En minä vielä niin huono ole, etten saisi puutaakkaa saunaan. Minun työni on tämä saunan lämmitys — sinä kirjoitat kirjoja. Sinulla pitää olla niitä sellainen sylys, että on niinkuin tämä halkokuorma. Ja oikein paksuja kirjoja. Kyllä me Ellan ja Senjan kanssa vahditaan ovet ja portit. Aijai, jollei meitä olisi ollut, niin et sinä niitä kaikkia olisi kirjoittanut. Tiedätkös kuinka niitä olisi ollut kimpussasi ihmisiä! »Viisi minuuttia, vain viisi minuuttia!» »Jaa-a, vai viisi minuuttia. Mutta tiedättekös mitä te sinä viitenä minuuttina teette: katkaisette kirjailijan ajatuksen langan. Ja se on vielä pahempi solmittava kuin kankaan loimilanka. Jos te kudotte kangasta ja lähdette siitä katsomaan kahvipannua, niin sukkula on siinä paikallaan, mihin sen jätitte. Mutta kun kirjailija lähtee viideksi minuutiksi puhumaan teidän kanssanne, niin hänen lankansa sillä aikaa on hämääntynyt niin ettei sen päätä löydä mistään.» Sellaisia saarnoja me olemme Ellan ja Senjan kanssa pitäneet niin että me jo olemme saaneet koiran nimen. Mutta sinä olet kirjoittanut kirjoja niin että olet suurin kirjailija maailmassa. Vaan mikäs se on Jouna — hänkö se taivaassa vastaa toisten asiat? Eikö siellä kysytä vain jokaisen omia? No, sinä rupeat nyt Jounaa puolustamaan. Jos vain Annamar antaisi suunvuoroa. Mutta eipäs anna. Osaakos Jouna nauraakaan? No, älä nyt… hyvä herrahan se on Jouna, vaikkei hänen juomarahoistaan koskaan mitään tule ja vaikkei hän nauraakaan osaa eikä kirjoja kirjoittaa. Kun hän on sinun ystäväsi, niin hän on hyvä. Mutta toisit taas muitakin. Aijai, vaikka kaikki saisit tuoda: sen Rekolan ja Loilan ja Leppiahon ja sen, joka pitää päivällisiä. Tämä on tämä uusi kiuas sellainen, että kyllä se löylyn antaa, vielä huomenna se antaa sellaisen löylyn ettei sitä heikko pää kestäkään. Tuo vain kaikki kirjailijat tänne, kyllä sitten taas jaksavat kirjoittaa — aijaijaijai!

Kelkan vauhti vei Jaakko Tyrniä nyt suoraan kaivoa kohti rantaan. Annamarilta loppui sanottava, hän jäi jäljelle ja tulla hölkötti perässä. Hengästyneenä ja intoa höyryten hän saavutti isäntänsä. He olivat tulleet koivikkoon, mistä ajotie läksi menemään jäälle ja polku vei saunaan. Siinä Jaakko Tyrni irroitti kätensä kelkan patsaista. Lahden toisella puolen hohtivat talojen punaiset katot ja kimmelsivät ikkunaruudut. Kuuran painamina kumartuivat rantakoivujen oksat maata kohden. Kuuraisten puiden kätköstä pilkoitti saunan punainen seinä ja valkoinen ovi. Saunan edessä oli lahti sulana. Varis nousi jostakin kiirettä pitämättä siivilleen ja asettui jonnekin toisaalle. Kuuraa putosi maahan. Sen saattoi kuulla aamun hiljaisuudessa. Mikä hartaus olikaan tässä kaikessa — ja sitä oli nyt kestänyt monta minuuttia.

Annamar puhui jotakin, josta Jaakko Tyrni ei ottanut selkoa. Kirjailijaa huvitti kun hän muisti mitä eukko tuossa taasen oli kertonut: että hän muka oli suojellut talon työrauhaa. Annamar, jonka ilo olivat vieraat ja kahvikestit, Annamar joka olisi johdattanut jokaisen haastattelijan suoraan Jaakko Tyrnin työpöydän ääreen! Tyrnilä olisi ollut täynnä vieraita aamusta iltaan, jos iloisella Annamarilla vain olisi ollut valta.

— Niin, vanhaparka, sanoi Jaakko Tyrni, — sinä ne olet ajanut pois, kaikki asiattomat, niin että minä olen saanut kirjoittaa rauhassa. Mahtaisitko sinä jaksaa tuossa kelkassa vetää kaikki kirjani?

— Saat kirjoittaa vielä toisen puolen. Mutta Senja on liiallisen kova. Ja Senja on opettanut Ellan. Ei uskoisi että Senjasta sellainen karhu tuli, mutta Senjalla oli isä eikä vain äiti.

— No vanhaparka, sanoi Jaakko Tyrni, — mene nyt ja kuumenna kiuas hyväksi. Ja laita oljet lattialle. Ehkä tuon muitakin. Ehkä tuon paljonkin herroja.

— Muitakin, huusi eukko ja koko hänen heleänvihreä villatakkinsa tuntui räiskähtävän nauramaan, — paljon herroja!

— Ole hiljaa, ole hiljaa — en minä varmaan tiedä. Jokos sinulta nuuska loppuu. No, sano sitten että tiedän tuoda. No niin, vanhaparka…!

Viime sanat merkitsivät Jaakko Tyrnin kielessä entiselle hoitajattarelleen samaa kuin hyvästi. Hän ei kuitenkaan lähtenyt menemään, vaikka jo oli kääntynyt selin saunamuoriin. Eikä Annamarkaan lähtenyt, vaan toisti sanan »vanhaparka» äänellä, jolla ehkä jokin toinen joskus oli puhunut. Molemmat olivat muistaneet sen isoisän, joka tänään ennemminkin oli liikkunut Jaakko Tyrnin mielessä. Hän oli ollut paljon vanhempi, mutta hän oli iloiselle Annamarille sanonut »vanhaparka».

Minä panen hänen tarinansa nimeksi »Pieni aurinko», ajatteli kirjailija, pisti kädet taskuunsa ja alkoi äskeisiä jälkiään myöten astua ylös mäkeä. Eukko jäi haarallaan puhumaan löylystä ja vihdoista ja siitä, että kyllä hän niin lämmittää, että lämmintä on, tuli keitä tuli.

No, tuossahan hevonen jo oli valmiina ja Senja latoi vällyjä rekeen. Mutta missä oli Ella? Sitoiko hän kengännauhojaan vai miksi hän oli noin kyykistyneenä reen taakse? Helmiseltäkin tulivat kaikki katsomaan lähtöä. Isommat lapset juoksivat paikalle silminnähtävästi toivoen pääsevänsä jalaksille, Hanna seisoi, pienin sylissään, portailla. Ehkä Hannalle pitäisi olla jotain muutakin kuin pumpulikangas, johtui Jaakko Tyrnin mieleen. Hanna oli niin hento lihavan lapsukaisensa taakan alla. Helminen itse astui ulos pitkänä, laihana ja äänettömänä, suunnaten askeleensa avaamaan porttia. Eikö hänelle nyt mistään saa työtä? ajatteli Jaakko Tyrni. Kesällä eivät vuorokauden neljäkolmatta tuntia riitä hänelle ja talvella hän työttömyyttään juo epätoivoissaan ja ikävissään. Senja sanoi lapsille, ettei saa nousta jalaksille, maali menee pilalle, jos niille noustaan. Silloin herra hymyili ja sanoi, että jahka otetaan toinen reki, niin lapset pääsevät ajelemaan. Tapaninpäivänä mennään. Tyttö jäi seisomaan, katsellen Senjan työtä, mutta poika löi yhteen kätensä ja hypähti varpusia kohden, joita oli kokoontunut tallin eteen.

Ella oikaisi itsensä suoraksi reen takaa, painoi lakin syvemmälle päähänsä, tarttui ohjaksiin ja käänsi hevosen porttia kohden. Siinä hän pysäytti, odottaen että isä asettuisi rekeen.

— Ei suinkaan Ella noin tule, sanoi isä hymähtäen, kun huomasi tytön aikovan asettua etupenkille. — Kai Ella muuttaa paremmat vaatteet.

— Mitä sillä on väliä, sanoi Ella, pidellen hevosta ja yhä odottaen, että isä asettuisi rekeen.

Jaakko Tyrnin silmät seurasivat kaunista rekeä taljoineen ja vällyineen ja siirtyivät tyttäreen.

— Mutta kun nyt mennään näin jouluostoksille, sanoi hän, — ja kun mennään tällä omalla hevosella. Ja muutenkin tämä on… tämä on… hyvin kaunis päivä.

Hän aikoi ensin sanoa »juhlapäivä» ja sitten »erikoinen päivä». Mutta muisti samassa, ettei Ella olisi siitä ymmärtänyt mitään. Olisi voinut lähteä tuo Senjakin jo pois tuosta katsomasta, mutta hän näytti epäilevän että Helmisen lapset sittenkin asettuisivat jalaksille, jos hän vain kääntäisi selkänsä. Sentähden hän viipyi, poimi varisseita heinätukkoja maasta ja seurasi silmillään lapsia, jotka hyppivät ja raksuttivat. Senja suosi Helmisen vanhinta poikaa, sitä, jolla oli asiapojan toimi kauppiaalla, mutta ei sietänyt näitä pienempiä — mikähän siinäkin oli? — No niin, Senja oli kasvanut kiinni taloon omituisuuksineen päivineen. Ella, hän ei tietänyt mikä päivä tämä hänen isälleen oli — kieroa se mitä suurimmassa määrin oli, täytyy alkaa tästäpuoleen muistaa, että tyttö pian on täysikasvuinen. Jouna on aivan oikeassa: häntä on laiminlyöty. Nyt matkalla isä kertoo Ellalle, mikä tekee tämän päivän heille erikoiseksi, heille molemmille.

Puna poskilla Ella kumarsi päätään ja tarkasti asuaan. Kengissä oli kaksi suurta solmua. Kädet olisivat sietäneet pesun.

Jaakko Tyrni aikoi pyytää häntä viereensä. Hän aikoi myöskin huomauttaa, että kaikki toki tulisivat näkemään Ellan, kun he yhdessä ajavat läpi katujen. Mutta samassa hän ajatteli, että ehkä näin on mukavinta, hän saa tässä rauhassa ajatella. Ja hän tarttui vällyjen kulmaan — uusien mustien vällyjen, joiden pitkävillainen nahka liikutellessa välähteli — asettui rekeen, heilautti kättään kotiinjääville ja tunsi taljan pehmeästi soluvan suojelemaan jalkojaan ja kylkiään. Eihän ollut kylmäkään — ihmeellisen leuto ja aurinkoinen joulukuun aamu. Taitavaksipa Ella oli käynytkin, hyvin mentiin portista ja sitten oli edessä leveä tie läpi peltojen, joiden laidoilla lumiset puutarhat ympäröivät ihmisasuntoja. Ajettiin aseman raiteille kerääntyneiden tavaravaunujen ohi, mentiin ohi kauppapuutarhojen ansaririvien, joiden kaltevat lasikatot tihkuivat sulavaa lunta ja antoivat aavistaa, että niiden hikisen pinnan alla uhmattiin talvea. Rautatiekiskojen toisella puolella alkoi kujanne mitä erilaatuisinta rakennusta: asuinhuoneita, talleja, kauppapuoteja, leipuriliike, rukoushuone, kansakoulu, makkaratehdas, meijeri. Ja tämän kaupungin liepeelle pureutuneen asutuksen hetkeksi hellittäessä otteensa tultiin taasen avonaisille vainioille ja metsikköihin. Se mikä seurasi yli kattojen, yli vainioiden, läpi puunlatvojen, seurasi hellittämättä, oli sähkölankojen silta. Kuuraa varistellen alla ajavien päälaelle ja silloin tällöin värähtäen tuntuivat sähkölangat hymisevän kuiskauksia, jotka eri ilmansuunnilta niitä myöten etsivät tietä määräpaikkaansa.

Liike oli toista näin joulun edellä kuin varhemmin syksyllä. Ei siinä ehtinyt muuta kuin tarkkaan katsoa, ettei ajanut kiinni. Ylämäessä Ella vihdoin sai senverran aikaa, että nousi, asetti ohjat hampaittensa väliin ja kietaisi jalkojensa ympärille peitteen.

— Sittenkin. Jahka päästään lähemmä kaupunkia, tulee Ella tänne isän viereen ja isä ajaa.

— Ei tarvitse, sanoi Ella, yhä kääntämättä päätään ja varustautui laskettamaan alas mäkeä.

Ella ei enää puhunut, piteli vain ohjaksia, jotka oli kietaissut nyrkkiensä ympärille ja päästeli huuliltaan pieniä vihellyksiä hevoselle.

Jaakko Tyrnin mieleen johtui äkkiä: onko Jouna todella oikeassa, onko Ella jäänyt liian kauas yksinäisyyteen. No niin, hänet on nopeasti noudettava takaisin. Jo tällä matkalla. Kaikki on johtunut siitä, että isän aina on pitänyt rauhassa ajatella. Ja Ellalla on ennen kaikkia muita ihmisiä ollut se etu, että hänen seurassaan on saanut rauhassa ajatella. Hän ei ole häirinnyt. Ei lapsenakaan.

Niinkuin hän nyt istuu tuossa selinpäin ja siinä elää omaa elämäänsä, niin on hän aina ollut: likellä isää ja kuitenkin tykkänään muualla. Isän on täytynyt pitää ajatukset työssä. Mutta nyt hän voi suoda itselleen myöskin lepoa. Tänään koittaa velattomuus ja vapaus Jahka päästään vielä vähän matkaa eteenpäin, pyytää isä tytön tähän ja keskustelee hänen kanssaan. Nyt olisi oikeastaan ollut sopiva tilaisuus, alettiin nousta korkeinta ylämaata, mikä tällä matkalla oli. Miksei isä voinut pyytää Ellaa tähän nyt heti? Oliko hänkin ehtinyt painua liian kauas rauhaansa?

— Isä pysyy vain siinä! kuuli Jaakko Tyrni yhtäkkiä selkänsä takaa ja tytär tyrkkäsi peitettä toisella kädellään hänen olkapäänsä kohdalta syvemmälle rekityynyn alle, toisen pidellessä ohjaksia.

Pitkä laiha tytönkäsi oli hetkisen askarrellut Jaakko Tyrnin ympärillä ja kirjailija tunsi samassa hetkessä sen muiston läheisyyden, joka kaikista muistoista voimakkaimpana oli ravinnut häntä parin viime vuosikymmenen aikana.

Varmana siitä, että isä pysyy paikallaan eikä rupea vaatimaan mitään tyhmyyksiä, juoksi Ella hetkisen vielä reen rinnalla, istuutui sitten paikalleen, kiersi jalkojensa ympärille ohuen matonkappaleen ja puhutteli enää vain hevosta.

Isä pysyi todella paikallaan. Tänä aamuna, joka oli koituva hänelle voitoksi, hän määrätietoisesti antoi elämänsä väkevimmän muiston saapua, ikäänkuin sillä olisi luonnostaan ollut oikeus olla mukana hänen juhlassaan.

Muistot, totesi hän, — toiselta puolen muistot, toiselta puolen unelmat. Niistähän me elämme. Ne ovat sitä satua, jolle kokenut kärsinyt ihminen ei enää naura. Tule sinä vain, Ellida!

Ja Ellida tuli, tanssiaisten kuningatar, hän, jota maalaispoika oli nurkastaan seurannut kaiken iltaa. Keskeltä iloista humua valaistussa salissa hän tuli, työnsi tieltään tyhjiä tuoleja professorin kirjastohuoneessa ja löysi maalaispojan, joka säikähtyneenä koetti panna hyllylle kirjaa kädestään. Kirja ei löytänyt paikkaansa, hyllyt huojuivat, huone huojui, permanto huojui. Jokin outo tuoksu pyörrytti, kirja putosi lattialle, poika sai kiinni tuolin selkänojasta ja pysyi jaloillaan. Silloin ilmestyi hänen karkean kätensä viereen valkoinen hohtava käsi. Poika tunsi, että käsivarsi oli paljaana olkapäihin asti ja että sitten vieläkin oli jotakin hohtavaa ja paljasta… Samana yönä professorin pitäessä vierailleen puhetta ruokasalissa, sama valkoinen käsi laskeutui pojan leuan alle ja taivutti pään rintaa vasten joka sykki ja sytytti. Ensi kerran painui suudelma pojan huulille, ensi kerran hän kuuli, että häntä rakastettiin.

Niin hän oli tullut, Ellida. Ymmärtäisipä vielä tänäkään päivänä, mikä hänessä, kömpelössä maalaispojassa kiinnitti Ellidan huomiota. Juhlitun, kokeneen Ellidan! Myöhemmin, kun he olivat kihloissa ja Jaakko Tyrni sitä kysyi, hän vain sai vastaukseksi: tyhmä poika — ei sellaista saa kysyä eikä sanoa! Mitä olisi Jaakko Tyrnistä tullut, jos hän olisi joutunut naimisiin nuoren tytön kanssa? Ja kuinka olisi käynyt, jos Ellida olisi jäänyt elämään? Joka tapauksessa oli Ellidan muisto ravinnut Jaakko Tyrniä läpi vuosien. Joskus hänet kyllä oli vallannut kuuma kaipaus löytää nainen, joka ymmärtäisi häntä kirjailijana, jolle saisi lukea teoksensa, joka ottaisi osaa niiden syntymiseen ja kasvamiseen. Se tuotanto joka nyt kantoi Jaakko Tyrnin koottujen teosten nimeä, olisi ollut toinen — rikkaampi, kypsempi, jos hänellä olisi ollut vierellään ymmärtäjä, rakastettu, joka hedelmöitti hänen työtään.

Niin, mutta oliko se parempaa niilläkään, jotka rakastivat ja rakastelivat? Sihveri Palus väitti, ettei ilman uutta rakkautta syntynyt yhtään uutta kirjaa. Hänen oma tuotantonsa oli kuitenkin tuskin muuta kuin repaleita. Ja toiselta puolen: Jaakko Tyrnin tuotanto olisi varmaan ollut toinen, jos sen takana olisi ollut rakkaus — suuri rakkaus!

Jos olisi voinut rakastua. Ehkei ollut myöhäistä. Ehkä rakastuminen oli tarpeellista senkin tuotannon vuoksi, jonka hän tästäpuoleen tahtoi jättää jälkeensä — vapaan miehen. Ei puuttunut näköpiiristä naisia, jotka kaukaa kaartain haaveilivat Jaakko Tyrnistä. Joku oli kirjoittanut kirjeenkin, tosin nimeään mainitsematta. Joka tapauksessa hän tiesi, että rakastumisen mahdollisuus oli olemassa. Jos päästäisi jonkun haaveilijattarista lähemmäs. Jonkun kauniin, älykkään ja nuoren. Se täytyy tällä kertaa olla nuori, sillä nuorta rakkautta ei Jaakko Tyrni tunne. Todella ei. Ja se on köyhyyttä se. Tällä kertaa hän, mies, valloittaa naisensa, eikä niinkuin silloin. Ellida oli ehkä sittenkin onnettomuus, näin jälkeenpäin katsoen. Soisiko hän sen olleen toisin? Tuskinpa. Sillä Ellida oli kuitenkin voimakas, kaikki nielevä elämys hänen muuten niin yksitoikkoisessa raadannassaan.

Kuka oli käskenyt häntä raatamaan? Kuka oli sanonut, että kaikki nuo omaiset, sisaret ja sisarenlapset olivat hänen hoidettaviaan? Hänen oma porvarillinen omatuntonsa. Se se myöskin oli jossakin hänen sisimmässään leimannut uuden rakkauden ja toisen avioliiton rumuudeksi. Nerot eivät kysyneet sellaisia. Nerot kulkivat tietään, tallaten alleen kaiken mikä yritti pidättää. Neroilla oli yksi ainoa laki: oman itsensä toteuttaminen.

Ehkei hän sittenkään niin kokonaan ollut laiminlyönyt Ellaa.
Pääasiallisesti Ellaa ajatellen ei hän ollut mennyt uusiin naimisiin.

Tyttö uhkasi kasvaa hyvin äitinsä kaltaiseksi. Näin hän tuli, laski kätensä reen selkämykselle ja määräsi: isä istuu vain kauniisti siinä. Jos yrittäisi päästä Ellaa lähemmäksi. Hän tuskin koskaan menee naimisiin. Ehkä hänestä tulisi isänsä ymmärtäjä ja ystävä. Hän toki sentään lukee isänsä kirjat. Kummallista ajatella, ettei Ellida, hänen äitinsä, milloinkaan ollut tutustunut siihen mitä hänen miehensä kirjoitti. Hänen ei pälkähtänyt päähänkään, että hänen olisi pitänyt olla huvitettu miehensä työstä. Ja kuitenkin hän yllytti häntä kirjoittamaan: kirjoita, kirjoita — katso että kirjoitat hyvin, ettei tässä tarvitse hävetä tähtesi!

Omituista sitä oli ajatella näin jälkeenpäin. Mutta vielä selvemmäksi kävi Tyrnille, että jos olisi omistanut naisen, joka seurasi ja rakasti miehensä työtä, niin tämä työ olisi ollut toista.

Täytyy päästää joku tulemaan lähelle ja valloittaa hänet. Miehen elämässä täytyy olla nuori rakkaus, muuten ei hän ole milloinkaan elänyt!

Mitä hullua — onhan Ella tuossa. Hän on aina ollut uskollinen pieni kotitonttu. Totta puhuen koti on koko hänen maailmansa. Ei seuraa hän kysy, ei huvituksia. Ja mitä on hänen hyväkseen tehty? Tuossa hän istuu haalistuneessa takissa, jalkojen ympärillä matonpätkä. Kotona on hänellä puhekumppalina vanhoja outoja ihmisiä, nimittäin ihmisiä, jotka eivät ole hänen sukuaan eikä heimoaan.

Jaakko Tyrni ei enää ajatellut säteilevää kauneutta ympärillä, hänen silmänsä riippuivat kiinni tyttäressä joka istui hänen edessään pitkänä ja hentona, jaksamatta kannattaa varhaista kasvuaan. Jaakko Tyrni veti kuumeisesti savua paperossistaan ikäänkuin saadakseen siitä selvänäköisyyttä, minkä avulla tunkea tyttärensä olemukseen. Hänen tyttärensä oli todella köyhästi puettu, ei mitään somistamassa hiuksia tai käsiä, niinkuin muilla siinä iässä. Nyt hänen täytyy saada kaunis joululahja, sormus tai kaulakoriste, tai… Ellidan omaiset ottivat kaikki, mikä oikeastaan olisi ollut tulevaa tälle lapselle muistona äidiltä. Mutta ei se mitään, isä antaa. Jaakko Tyrni mietti tätä kuumeisesti, sillä hän huomasi ajatelleensa vanhaa Annamaria ennen Ellaa. Hän otti itsensä kiinni kuin varkaan: eikö hän äsken ollutkin iloinnut siitä, että vanhus saisi pankkikirjan, mutta tämän nuoren, sen hän oli aikonut kuitata jollakin vähäpätöisellä. Kuka voisi auttaa häntä perusteellisesti läpikäymään Ellan pukuvaraston ja katsomaan, että se joutui kuntoon? Neiti Rastas. Hänhän oli kirjailijamaailman huomatuin, tai oikeammin sanoen ulkonaisesti edustavin nainen — sillä sitä hän oli, huolimatta kaikesta mitä hänestä puhuttiin. Aina hänestä oli puhuttu — miten paljon puheissa lienee ollut perää. Ehkäpä hän ottaisi auttaakseen tässä Ellan asiassa. Sitäpaitsi hänkin hiukkasen oli taitanut olla huvitettu Jaakko Tyrnistä. Mutta Annikki Rastas on jo vanha ihminen — kuinka monen kirjailijan ja taiteilijan ystävättärenä ja kuvaajana lieneekin jo ehtinyt olla! — nuori sen olla pitää, jonka Jaakko Tyrni valloittaa.

— Kuuleeko Ella! Kuulehan, isä tahtoisi vähän puhua Ellan kanssa! Ei sitä voi, kun Ella istuu siellä. Ella tulee tähän, onhan tässä tilaa. Eikä se muutenkaan sovi, että Ella istuu siinä ajamassa niinkuin renkipoika. Ellaa, Ellaa, kuuletko tyttö! Ei se sovi, että Ella istuu siinä ajamassa. Ella on nyt nuori neiti, Ella tulee tänne ja antaa isälle ohjakset.

Lumi sinkoili isän kasvoihin vastauksena Ellan puolesta ja tyttö naureskeli siinä itsekseen, huulten hiljalleen vihellellessä ja maiskutellessa hevoselle. Yhtäkkiä puukattiin häntä selkään.

— Ella, veitikka, eikö Ella muka ole kuullut, mitä isä Ellalle on tässä puolen tuntia huutanut.

— Jaakko, junkkari, olen kuullut, myrkky vie! Mutta minä istun missä istun. Kun minä osaan ajaa. Paremmin osaan kuin sinä. Pikku ei pelkää, vaikka tulee autoja ja raitiovaunuja ja ratsastavia herroja. Ei sieltä takaa osaa ajaa…

— Ella kuuntelee nyt: isä tahtoisi puhella Ellan kanssa siitä mitä Ella tarvitsisi, mitä Ella haluaisi joululahjaksi.

— Ohoh. Eikö Ella sitten ensinkään aio isältä kysyä, mitä isä toivoisi joululahjaksi.

— Et olisi kirjoittanut ainoaa kirjaa, jos sinulle olisi tultu sanomaan niitä sellaisia.

— Kulkeehan posti! huusi tyttö ja vaikeni senjälkeen, koska tienkäänteessä ilmaantui eteen olkikuorma, joka ei väistänyt.

Sillaikaa kuin tytär huudoilla herätteli kuorman päällä loikovaa miestä, ajatteli isä: tämähän on kummallista, minä teen itseni naurettavaksi ja annan tuon lapsen hallita aivan niinkuin hänen äitinsä teki. Miksen nouse, ota häneltä ohjia ja ryhdy toimeen? Hän nähtävästi ei pidä käsissään yksin tämän reen ohjaksia, vaan koko minun elämäni. Hullutuksia, miten se olisi mahdollista? Voinhan tehdä siitä lopun!

Mutta hän ei tehnyt siitä loppua, vaan jäi paikoilleen nähdäkseen, miten kävisi, mitä tyttö tekisi ohi päästyään ja mitä mies reen perässä. Hän tarkkasi heitä molempia ulkoapäin ja totesi olevansa samalla kertaa tarkkaaja ja tarkattava. Siinä oli isä ja tytär, joiden suhteesta alkoi keriytyä esiin jokin juonenpää, kaunokirjallisen kertomuksen alku. Jaakko Tyrnin katse asettui, kääntyi sisäänpäin, eikä enää nähnyt mitään ympärillä ulkomaailmassa, vaan näki pienen lapsen, tämän saman Ellan, jonka joku otti ja kantoi pois. Lapsi itki kaiken aikaa, niin että sen pienet kasvot rypistyivät ja sinettyivät. Sitten kokoontui ikäänkuin suureen pisaraan lapsen äiti, joka tuskastuneena paiskasi kiinni oven ja heittäytyi vuoteelle, joukko naisia, jotka häärivät sekä lapsen että äidin ympärillä, milloin joku laiha surullinen lapsentyttö, milloin vanha tiukka leskivaimo, yllään ankara harmaa sarsihame, milloin säätyläishenkilöitä — lapsen äidin omaisia. Tuohon pisaraan, joka vasta oli selkeentymätön vaistoaminen enemmän kuin näkemys, mahtui vielä suuri joukko elämän ituja, jotka lainehtivat jossain oudossa, maidonvalkeassa, aurinkoisessa valaistuksessa ja joiden elinvoimaisuus oli niin väkevä, että ne tahtoivat puhkaisemalla puhkoa itselleen tietä. Mutta kaikkien selkeämpien ja muodottomampien kerrostumien takana, jossakin pisaran äärellä, näkyivät isä ja tytär varttuneina ihmisinä, puhumassa toisilleen ankaria totuuksia. Tyttären silmät olivat suuret ja teräksenharmaat ja hän sanoi jotakin ilottomasta lapsuudesta ja lohduttomasta yksinäisyydestä. Tyttären yllä paloi selkeä valaistus, sellainen, joka teki hänet symbooliksi kaikkien hänen kaltaistensa esipuhujaksi. Mutta Jaakko Tyrnin sielussa värisi ja vapisi, kun hän tätä pisaraa katseli ja hänen sydämensä lyönti oli samalla suloinen ja tuskallinen.

Teki vihlaisevan kipeää, kun silmä sisäisestä näkemisestä siirtyi ulospäin ja kohtasi ulkomaailmaan kuuluvat ilmiöt. He ajoivat kauppapuodin ohi ja nuori tyttö tuli alas portaita, läkkikannu kädessä. Tämän todellisuuteen kuuluvan ilmiön siirtyminen mielikuvitusolentojen sijalle tuotti lyhyenä hetkenä sellaista kärsimystä, että hiki kihosi Jaakko Tyrnin otsalle.

Kirottu kaksoiselämä, mitä meikäläisen täytyy elää! ajatteli hän ja kokosi yhtäkkiä tahtonsa säikeet, ikäänkuin jotkut hajallaan olevat suortuvat kootaan muodostaakseen yksissä käsissä koko vyyhdin. Sitä se on tämä kirjailijan elämä: näkemyksiä ja kamppailuja niiden kanssa, niiden puolesta, niitä vastaan ja niiden kurissapitoa yötä ja päivää. Eivät ne tiedä, ne, jotka lukevat kirjoja, mitä se on tämä kirjojen teko. Mutta tänään hän tahtoo levon tältä kaikelta, nyt on joulu ja auringonpaiste. Ja tyttö tuossa täytyy saattaa järkiinsä. Ennenkuin on myöhäistä. Jaakko Tyrni naurahti, muisti rahat taskussaan, ajatteli menoaan pankkiin, näki raikkaan joulukuun aamun ympärillään ja lepäsi. Hetken perästä hän todenteolla alkaa puhua järkeä tytölle.

Yhtäkkiä hänen mieleensä johtui: eikö Ellan ollutkin tapana sinutella isää, mutta isä, hän ei sinutellut Ellaa. Hän paiskasi jotakin kädestään — se oli päästään kytevä paperossi —, kiskaisi peitteen syrjään ja teki tyttärelleen tilaa vieressään.

Toinen sanoi sen oudolla, hiljaisella kiinteydellä, ikäänkuin olisi ollut kysymys koko elämänkulun ohjaamisesta ja toisella oli vain ohjaspäät käsissään, kun hän huomasi menettäneensä vallan. Hetken Ella katseli isään ja hänen suupielensä värähtelivät. Sitten hän päästi ohjakset ja hyppäsi keskellä vauhtia maahan.

Hän sai iljankoisella tiellä tärähdyksen, joka tuntui koko ruumiissa, mutta se ei ollut mikään sen tärähdyksen rinnalla, jonka hän oli saanut sieluunsa. Että se tohti tuo, tuo mies…! Tulee salavihkaa ja ottaa ohjakset hänen käsistään. Kyllä hän hänelle vielä näyttää… Tulla ja ottaa häneltä ohjakset! Jos olisi edes puhunut, kysynyt — mutta tulla kuin varas! Kuka hevosen ruokki, kuka sen suki — eikö se saanut ajaakin! Ellan mieli oli raivon vallassa ja kulkusen helinä takanapäin nakutti kuin vasara vasten hänen aivojaan. Aivot olivat arat ja paljaina, sielu oli paljaana, teki kipeää. Siellä ne etenivät nuo molemmat. Ei mitään, ei mitään hänellä enää ollut. Yhdentekevää minne päin hän meni… Maailmassa ei enää ollut mitään, ainoastaan tämä tuska ja poltto. Mitä — huusiko joku? Niin, tottakin, siellähän ne olivat, Pikku ja se, joka Pikun omisti, joka sai ottaa ohjakset ja mennä. Menköön vaikkapa… vaikkapa hiiteen. Sellaista ei tarvitse kuunnella, joka tulee kuin varas ja ottaa ohjakset. Että hän saattoi, että hän tohti. Ja häntä olisi pitänyt sanoa isäksi! Myrkky sentään! Tyttö työnsi kiukkunsa kipunoita sydämeensä, ikäänkuin se olisi ollut jokin pätsi, jonka saattaa sulkea. Kipunat pyrkivät räiskyen ulos: että hän saattoi, että hän tohti! Ja hän oli isä. Kuka sai ajaa hevosta, se joka sen omisti, vaiko se joka sitä rakasti…?

Olisihan minun pitänyt tietää, ajatteli osaltaan Jaakko Tyrni, että Ellidan tytär tekee juuri näin. Hän ei vielä tunne hymynsä voimaa. Äiti olisi hymyillyt ja pitänyt ohjakset, tytär antaa ohjakset käsistään ja hylkää samalla koko pelin. Ella on mustasukkainen — hevosen vaiko isänsä tähden? Nuori tyttö, joka ei vielä koskaan ole rakastanut, jonka hellyys on kohdistunut kesyyn hiireen, varikseen, kissaan, ja vihdoin hevoseen… Jahka tämä tyttö kerran rakastuu, niin hän syöksyy suinpäin tuleen ja palaa hiilelle. Sillä sitä rakkautta, mitä hän antaa, ei hän milloinkaan tule löytämään… Taas oli Jaakko Tyrnin silmissä suuri, selkeentymätön pisara, joka sisälsi joitakin outoja, nuoren tytön sielunelämän alkuaineksia. Taasen tuntui se kivun pistos, minkä pisaran särkyminen aiheutti, kun hän huomasi nuoren tytön olevan oman tyttärensä. Kokonaan vasten hänen tahtoaan kiintyi huomio näin tuttuihin kotoisiin ilmiöihin. Hän ei milloinkaan tahtonut kirjoittaa niistä ja tavallisesti ne muodostivatkin oman maailmansa, joka ei sekaantunut hänen mielikuvitusmaailmaansa. Mutta tänään — tänään oli kaikki oudon paloarkaa, tänään syttyi kaikki, mihin katsoi… Ella kiukutteli syyttä suotta. Olisi kai kuulunut oikeaan kasvatukseen antaa hänen kiukutella niin kauan kuin halutti. Mutta hänenhän täytyi toimittaa suurin osa ostoksia, muunmuassa tarpeet tämäniltaiseen sauna-ateriaan. Ja kukapa sitäpaitsi tällaisena päivänä jaksoi kasvattaa ja rankaista! Jaakko Tyrni pysäytti hevosen ja katsoi jälkeensä.

Olipa lapsella sisua! Siellä hän jo meni mäessä asti ja aikoi nähtävästi jatkaa kotiin saakka. Isä korotti äänensä ja huusi. Olisi ollut mieltäkiinnittävää nähdä, miten kauas sovitteluja olisi pitänyt jatkaa ja olisivatko ne vieneet tuloksiin. Mutta olosuhteet kääntyivät isälle edullisiksi: alkoi kuulua kulkusia, tuli kanssamatkustajia. Ella joutui huomion alaiseksi ja sitä hän sieti vähemmän kaikesta. Isä tiesi, ettei hänen enää tarvitse huutaa Ellalle. Tyttö puree yhteen hampaansa, taittaa tiepuolesta varvun ja palaa reelle. Aivan oikein: Ellan askeleet narisevat jo aivan lähellä. Isä yritti juuri iloita voitostaan ja avasi hymyillen vällyt. Silloin näki hän kuuman punan Ellan poskilla, näki kuinka hän hypähti rekeen ja kätkeytyi äärimmäiseen kulmaan. Hän kävi pieneksi kuin arka sisilisko, hän hävisi koivunvitsan taakse, joka törrötti vällyjen päällä. Ujous vieraisiin ihmisiin nähden, joille ei hän ollut voinut näyttää kiihtyneitä kasvojaan, ujous oli ajanut hänet tänne isän luo — ei sydän. Sydän oli ylpeä ja uppiniskainen. Isä katui jo että oli ryhtynyt ottamaan ohjaksia, kun tyttö kerran nyt niin piti hevosesta. Puhuminen ei enää olisi parantanut asiaa.

Yksin jätetty, laiminlyöty lapsi! ajatteli Jaakko Tyrni ja hänen sielussaan liikahti kipeästi ja lämpimästi. Nyt täytyy puhua, nyt heti, ennenkuin tullaan kaupunkiin. Kotimatkalla ei se käy, sillä Jouna saattaa tulla mukaan. Heidän on määrä tavata kirjakaupassa. Mikä siinä oli ettei isän ja tyttären suhde ollut suora ja yksinkertainen? Isä viivytteli, hän sai itsensä kiinni tarkastelemasta vastaantulijan hevoslointa, joka antoi aihetta ajatella: onko se vanha, onko se arvokas, onko se ollut morsiusryijy, kenties siinä on morsiusryijyssä tavallinen miehen ja naisen kuvakin — onko siinä? Alkoi jo tuntua jotakin suuresta pirtistä, jonka ovenpuoleisen ikkunan ääressä kaksi naista, äiti ja tytär solmivat ryijyä. Sulhanen ei vielä ole äidin tiedossa, mutta tytär on hänet jo nähnyt, hän ei ole täältäpäin, hän on kaukaa. Hän kulki tästä kerran suvisena iltana ja tuli tupaan pyytämään juomista… Kaikki muut olivat poissa. Hän ei sanonut nimeään, mutta sanoi takaisin tulevansa. Sehän se juuri on niin outoa, ettei nimeä edes tiedä, ja asia on mielessä ja aina häntä odottaa… Seis, Jaakko Tyrni, hullutuksia! Puhu nyt, puhu nyt, pian tullaan kaupunkiin… Ensin täytyy sentään päästää ohi tämä joka täällä tulee. Näkyypä päältä, millä asioilla mies on ollut. Tai kaksikin niitä on — nukkuuko toinen? On tullut otettua hiukan liikaa. Lieneekö jäänyt muihin ostoksiin mitään. Ja niihin toi kuitenkin kotoa lähtiessä jokainen säästörahansa. Mantalle piti olla puserokangas ja Mikolle urheilupaita ja vaarille kaupungin tupakkaa ja Annille kirja — sehän Anni niin mielellään lukee, ei paljon muuta tekisi. Eilen illalla jo piti isän tulla kotiin kaupungista, ettei hän vain olisi saanut rekeensä joitakin tuttuja… Pitää taas käydä ulkona kuuntelemassa, eikö jo tulla… Tullaan, tullaan, hup ja hap, anna pullo tänne! Mikä se on poliisi? Nahkasäkki, joka narisee kun sitä potkii. Täällä tuleekin sellaisia poikia, jotka eivät pelkää. Ja se on tämä Tuima kantakirjoissa ja ottakaa kiinni vaan, jos saatte… Ja ristiäisviinat ne on makeita viinoja — täällä ne myllää miesten nahoissa. Mutta olikos se Odelviina, mikä piti pantaman lapsen nimeksi? Kukapa niitä uudenaikaisia nimiä muistaa. Niin saakelin pitkiäkin ovat. Odelviina, vai Ongelmiinako se oli? Kuules nyt naapuri, mitä ainetta se olikaan mitä piti keittää sen teidän uuden tyttölapsen kasteen juhlaksi? Sillä oli sillä aineellakin sellainen uudenaikainen nimi. Viskiäkö se oli…? Pois tieltä, mitä pakanoita te olette, kun ette tietä anna — me viedäänkin aineita ristiäisiin me, me ei pelätä sarvipäitä eikä nahkasäkkejä…

Sarvipäät ja nahkasäkit, ajatteli Jaakko Tyrni, tämä ei ole rehellistä kirjallista näkemystä, vaan jotain ilveilyä ja kunniallisen kirjailijan pilkkanapitoa! Koko ilveily johtuu nähtävästi siitä, että tässä on ahertanut yötä päivää saadakseen kirjansa joulumarkkinoille. Hyvät arvostelut ovat valaneet öljyä tuleen ja nyt tahtoo joka esine ja asia päästä mukaan kirjoihin. Vai tämä aurinkoko se valaisee jokaisen pullonsirpaleen tiepuolessa niin että luulee siinä olevan timantin. Pullonsirpaleita ne olivat nämä tällaiset aiheet, eivät mihinkään ne kelpaa… Onpa tuossa variksia. Olisiko siinä viisikymmentä? Vaiko sata? Kuuluvat elävän hyvin vanhoiksi ja pitävän käräjiä — todella jonkinlaisia kokouksia autioilla saarilla.

Tuli mies, joka nuorasta talutti kahta koiraa. Voimakkaat paimenkoirat vetivät kuljettajaansa ja Jaakko Tyrnin mieleen johtui hullunkurinen kuva. Hänen täytyi naurahtaa. Ties missä hän oli kuvan nähnyt, tietenkin jossakin eurooppalaisessa museossa: siivekkäät hevoset, jotka vetivät Auroran vaunuja. Täytyi nauraa. Suurivatsainen, lyhytsäärinen mies urheilupuvussa koirineen oli kaukana Aurorasta. Yhtäkkiä tuli Jaakko Tyrnin mieleen: »Rudolf Storm oli konsuli ja vanhapoika. Päivänvalon hän ensi kerran oli nähnyt jossain Keski-Euroopan vuoristossa, missä miehet kulkevat polvet paljaina, sulka hatussa. Konsuli Storm oli jo kauan elellyt Pohjolassa vanhassa rannikkokaupungissa, missä räätäli oli muuttanut hänen kuosinsa samaksi, jota pormestari ja luonnontieteen maisteri käyttivät metsästysretkillään. Hänen koiransa olivat niinikään puhdasverisiä lappalaisia ja tottelivat nimiä Tuli ja Lumi. Konsuli nähtiin aina näiden uskollisten eläintensä seurassa. Pidellen molempien hihnanpäätä samassa kädessä, muistutti konsuli kaukaisesti, hyvin kaukaisesti aamuruskon jumalatarta, jonka vaunuja siivitetyt hevoset vetävät läpi purppurapilvien vanhoissa tauluissa hänen kotimaansa taidemuseoissa. Tuli ja Lumi vetivät herraansa, pyylevää, hyväntahtoista konsulia, joka iloitsi vapaudestaan, emännöitsijänsä, ankaran Stiinan jäätyä pölyttämään hänen kirjoituspöytäänsä. Konsuli tuskin huomasi, että hän nyt oli koiriensa valtikan alla. Tuli ja Lumi veivät häntä kohti talonseiniä ja nurkkauksia, kohti lyhtytolppia ja puhelinpylväitä. Hän muisti vain pelastaneensa kirjoituspöydältään kalleimman omaisuutensa, käsikirjoituksensa, ja piteli sitä kainalossaan, tukien kääröä vapaalla kädellään.

Tämä käsikirjoitus, antiikkinen runopukuinen näytelmä oli konsuli Rudolf Stormin unelmien ja toiveitten kiteytymä. Se oli syntynyt hänen nuoruudessaan, parikymmentä vuotta sitten, siihen sisältyi kaikki mitä hän keväässään oli läpikäynyt, ja koska hän myöhemmälläkin iällään oli sitä parannellut, saattoi sanoa sen käsittävän koko hänen elämänviisautensa. Viime vuodet olivat käsittäneet konsulin pyrkimystä saada näytelmä esitetyksi. Tätä varten oli hän: ensin lukenut sen kaikkein lähimmille ystävilleen, sitten hiukan laajemmalle piirille, sitten eräälle näyttelijälle, sitten kaupungissa vierailevan teatteriseurueen johtajalle; sitten tehnyt matkan pääkaupunkiin ja lukenut sen kahden teatterin johtajalle; sitten tehnyt uuden matkan pääkaupunkiin ja lukenut kappaleen kolmannen teatterin johtajalle, jota hän ei ollut ensi kerralla tavannut; sitten rikkonut välinsä vanhan ystävänsä merikapteenin kanssa, joka oli nukkunut hänen esittäessään hänelle näytelmää, nukkunut niin että kuorsasi; sitten luvannut teatterin johtajille itse ottaa osaa kustannuksiin, joiden kalleus pani esteitä esittämiselle. Asia oli yhä ratkaisematta ja konsulin aivoja askarrutti ajatus: siirtyäkö ulkomaille? Sillä hän tahtoi nähdä kappaleensa elävän — hän itse ei ollut elänyt, jollei…

Isovatsainen mies ja paimenkoirat kulkivat Pikun editse. Onko hän hukannut käsikirjoituspinkkansa? ajatteli Jaakko Tyrni ja aikoi juuri kysyä, eikö hän ollut pudottanut mitään. Eihän hän ole konsuli Storm, ajatteli hän samassa ja tunsi rinnassaan sen ilkeän piston, joka aina kävi hänen lävitseen, kun hän siirtyi toisesta maailmasta toiseen. Paimenkoirat kiertelivät puhelintolppaa, Jaakko Tyrni läiskäytti ohjaksia ja huomasi Ellan pään keikahtavan taapäin ikäänkuin hän olisi ollut aivan poissaoleva. Hän eli siinä isänsä rinnalla omaa elämää, joka nähtävästi ei ollut ystävällisessä suhteessa isän elämään. Jaakko Tyrni soimasi itseään siitä, ettei ollut karkoittanut turhanpäiväisiä aiheita, jotka niinkuin pahat kuokkavieraat tunkivat hänen kotoiseen joulunviettoonsa. Ella oli tällä hetkellä pääasia, täytyi saada vakavasti puhua Ellan kanssa! Ja isä tunsi hien kirpoavan otsalleen, kun hän kokosi tahtonsa ja äänellä, jota ei tuntenut omakseen, alkoi:

— Ella, Ella kuulee nyt eikä nuku. Ella, sinä, älähän nuku. Tiedätkö miksi isä on tänään näin juhlatuulella? Etkö ole sitä huomannut? Ella ajattelee… sinä ajattelet, että isä… että minä olen saanut hyvät arvostelut — tänäänkin oli kaunis arvostelu, oli, oli. Mutta se ei johdu siitä. Vaan isällä… minulla on täällä taskussani kuusitoistatuhatta markkaa, jotka aion viedä pankkiin. Ja sitten isä… minä olen velaton mies. Ja meidän elämämme muuttuu tykkänään toiseksi. Nimittäin sillä tavalla, että isällä on aikaa seurustella Ellan kanssa… nimittäin minulla on aikaa puhella kanssasi, Ella. Minä kirjoitan vain, kun haluttaa. Ja kirjoitan paremmin kuin tähän asti. Nyt vasta se alkaa, saat nähdä. Et usko, vai…? No, Ella katselee nyt tänne eikä metsään — oi voi Ella, ei Ella nyt viitsi, kun on joulu. Ja näin kaunis ilmakin. Isä olisi valmis… nimittäin minä olisin valmis vaikkapa juoksemaan ja telmimään kuin poika. Kuulehan nyt, mitä Ella tahtoisi joululahjaksi!? Isä tahtoisi mielellään antaa Ellalle jotakin, jota Ella oikein mielellään haluaisi. Niin, tietysti ei isä voi antaa mitä tahansa — jos Ella pyytää kultakruunua, niin sitä isä ei voi antaa, mutta… No?

Nostamatta päätään loi tyttö isään vakavan avonaisen katseen, joka sanoi: kyllä sinä tiedät mitä minä tahdon. Kun ei isä sittenkään ollut tietävinään, avautuivat silmät toistamiseen ja sanoivat: ei ole muuta kuin yksi asia minkä minä tahdon, tiedät kyllä mikä. Ja kun Jaakko Tyrni sittenkin teeskenteli tietämätöntä, tulistui Ella ja huusi:

Jaakko Tyrni ei käynyt vakavaksi niinkuin Ella oli odottanut, vaan päinvastoin tuntui huvittelevan hänen hätänsä kustannuksella. Hän naurahteli ja tanssitteli hevosta, pidellen ohjaksia molemmin käsin ja ilolla katsellen sen värähteleviä jäseniä.

— Mutta Ella, tietäähän Ella, että isä on saanut hevosen lahjaksi. Mitä kaupunkilaiset sanoisivat.

Isän selitystä tuli vaikka kuinka pitkältä. Ella ei sitä kuunnellut. Hän toivoi että Pikku olisi tehnyt tenän eikä totellut ajajaa, hän toivoi että he olisivat kaatuneet, että valjaat olisivat menneet rikki ja heihin molempiin sattunut. Minkätähden hän ei koskaan saanut pitää omanaan sitä, minkä hän olisi halunnut aivan yksin? Vaan sitä aina kaikkien teki mieli?

Tietenkin kaikki tunsivat Jaakko Tyrnin, kun hän helisevin valjain ajoi läpi katujen. Kulkunen tiedoitti hänen tuloaan, kaikki tunsivat kulkusen ja kääntyivät. Silloin näkivät he liinaharjan, reen ryijyineen ja vällyjen takaa pienen tanakan miehen, puuhkalakki päässä ja kaulus nostettuna korville, navakasti kaksin käsin ohjaamassa hevosta läpi liikenteen. Eivätkö kaupunkilaiset mielellään olisi katselleet rekeä ja kaikkea mitä siihen kuului? Se oli heidän oma lahjansa kirjailijalle hänen täyttäessään viisikymmentä vuotta. Muutama viikko sitten olivat he sanomalehdistössä saaneet lukea laajoja selostuksia hopeatiukusesta, aitokansallisesta hevosesta, vällystä, ryijystä ja reestä, jotka kaikki olivat juuri Jaakko Tyrniä varten valikoidut. Niinikään olivat he hartaasti katselleet kansalaislahjan kuvaa, joka nuhin aikoihin nähtiin kaikissa julkaisuissa. Ja kun Jaakko Tyrni nyt ilmielävänä ajoi läpi katujen, niin omistivat he hänet itselleen enemmän kuin koskaan ennen. Hän ajoi heidän hevosellaan, heidän reessään, hän, heidän kirjailijansa, maansa ensimmäisiä…

Tytär, hän oli hänkin reessä — hän olisi saanut olla toisenlainen, kuinka saattoikaan sellaisella isällä olla niin ikävä tytär. Ella Tyrni, hän se oli, joka pikkuvanhana vastasi ihmisille, milloin puhelimessa, milloin portilla, milloin ovella: »ei ole kotona», »ei ota vastaan», »ei voi tavata». »Ella Tyrni puhuu», sen hän oli osannut sanoa niinpian kuin hän ulottui ottamaan torven puhelinkaapilta seinässä. Mahtoiko olla täysijärkinen koko tyttö. Koulussa hän kuului olleen mahdoton, kotona lienee lukenut senverran että sisäluvun taisi. Joka tapauksessa Ella Tyrni kaupunkilaisten iloisessa lahjareessä tuntui asiaankuulumattomalta. Hauskempaa olisi ollut katsella Jaakko Tyrniä siinä yksinään. Häntä kelpasi katsella. Ja näyttää muillekin.

Liinaharja säikähteli, senverran se oli maaseutua Tyrmiä, että raitiovaunut, kuorma-autot ja katujen joulukiire panivat sen tanssimaan. Jaakko Tyrni ei ehtinyt katsella oikeaan eikä vasempaan, ohjakset lujasti kiedottuina käsien ympäri hän tuijotti katuvilinään ja etsi väylää. Ja Ella, eikö ollutkin pistänyt pitkän jalkansa ulos reestä, niinkuin maalaisten on tapana estääkseen rekeä kallistelemasta. Olisi vain puuttunut että hän olisi ottanut ohjakset isänsä käsistä — sellainen poika!

Nyt, nyt hän sen tekikin. He pysähtyivät portin eteen, isä hyppäsi reestä ja tytär kietoi ohjakset käsiensä ympäri, jotka eivät olleet sormikkaissa, vaan nahkaisissa tumpuissa. Ja Ellan ajaessa läpi porttiholvin, jossa paljas asfaltti ritisi reenjalaksien alla, huusi isä hänen jälkeensä:

— Osta nyt vain runsaasti kaikkea, ja katso että on hyvää. Ehkä vielä annan satasen, tai kaksi.

Ja kun ei tytär tähän mitään vastannut, kiirehti isä pihamaalle, löysi kaikenkaltaisen sälyn ja romun, pakkalaatikkoröykkiöiden ja kuorma-autoon kasattujen kivihiilisäkkien takaa Ellan hääräämässä hevosen luona, takanaan harmaa ovi, johon mustalla oli maalattu sana »Palokalusto». Täällä isä laski nurinkäännetylle tynnörille kaksi sadanmarkan paperirahaa sekä yhtäkkiä muistaen ettei rahalla nykyään ole paljon arvoa, vielä kolmannen. Hänen olisi pitänyt sanoa Ellalle asia, joka kauan oli painanut hänen mieltään. Hänen olisi pitänyt huomauttaa, ettei Ellan näin suurena tyttönä enää mitenkään sopinut käyttää sellaisia puhetapoja kuin »myrkky sentään», »perhana» ja muut samantapaiset. Senjalta hän ne oli oppinut eikä Senjaa voinut saada luopumaan niistä. Ne olivat hänessä isänperintöä. Mutta vaikeaa tuntui olevan Ellallekin huomauttaa niistä. Täytyy puhua kotimatkalla.

Molemmat tunsivat huojennusta päästyään toisistaan eroon. Sydän suorastaan ikäänkuin hypähti rinnassa ja askeleet kevenivät.

Hyvä että meni, ajatteli tytär. Itkisinköhän minä, jos isä kuolisi? Jos vaan saisin pitää tämän Pikun. Tätä minä en antaisi pois. Tätä minä itkisin. Saisi hän lahjoittaa minulle tämän Pikun — niin, niin, tämän Pikun. Mutta minä en ole koskaan saanut pitää tavaroita, joita olisin tahtonut pitää. Kun minulla oli polkupyörä, niin kaikki kadehtivat sitä minulta. Sitten kun suutuin ja sanoin että ottakaa ja pitäkää, niin antoivat ruostua räystäsalla. Ja kun minulla oli… Mutta kyllä minulla vielä omaakin on. Ostan omalla rahalla, elätän omalla rahalla. Ja silloin katsokoot, etteivät tule ottamaan. Mutta millä minä rupean ansaitsemaan? Mitä minusta tulee? Minä en osaa mitään.

Tämä: »minä en osaa mitään» oli se pilvi, joka viime aikoina oli alkanut nousta Ella Tyrnin taivaalle. Hän ei voinut syyttää ketään, sekin että hän lopetti viidenneltä luokalta oli hänen omaa tahtoaan, koulunkäynti oli ollut kauheaa, hyvä oli että oli ohi. Mutta mitä nyt? Hän vaistosi jossakin kaukana jotain hyvin ikävää, sellaista että veri seisahtui kun ajatteli sinnepäinkään. Miksei hän enää voinut pitää isästä? Isä ei koskaan ollut välittänyt hänestä. Ei, ei, ei ollut välittänyt. Isä olisi katsonut, ettei hän olisi joutunut kaikkien pilkaksi, jos olisi välittänyt. Silloinkin kerran tutkinnossa, kun kaikki muut olivat hienoina — äh, hyvä, että on takana koulunkäynti. Mutta mitä nyt? Veri pysähtyi, kun sitä ajatteli.

Hevonen pitää juottaa. Hän tarttui ämpärin sankaan, kiersi pakkalaatikkoröykkiön ja pysähtyi ottamaan setelejä, jotka isä oli jättänyt. Näin paljon! Hän odottaa muitakin kuin Jounaa. Olisi saanut sen samalla sanoakin. Tulkoot, kun vain ei Rastas tule. »Neiti Rastas» — kunhan ei isä aikoisi naida häntä. Silloin ainakaan ei Ella jää kotiin. Taasen veri pysähtyi. Tällaista myrtynyttä se oli hänen elämänsä. Pikku oli ainoa valokohta, jollei Pikkua olisi ollut — niin sitten… ties miten olisi käynyt. Aikooko isä naida Rastaan? Rastas kyllä puolestaan kauan on vaaninut isää. »Onko herra Tyrni kotona — saisinko tavata? Kuka on puhelimessa? Minulla olisi asiaa, minun täytyy saada häntä tavata Milloin häntä sitten voi puhutella…? Olen itse kirjailija, en mitenkään tahdo häiritä, mutta on kysymys eräästä artikkelista… Mutta tämähän on merkillistä!» »Niin on — saattaa olla, mutta hän tekee työtä. Hyvästi.» Ella naurahteli ajatellessaan kuinka hän sulki puhelimen. Mutta lienevät kaupungilla tavanneet — kuka heidät tiesi. Vaikka olisi asia ollut kuinkakin valmis, vaikka jo olisivat sinutelleetkin. Kuohutti, kun sitä ajatteli. Isä olisi saanut rakastua edes johonkin toiseen. Mutta miehille pitää olla kaunista ja Rastas on tietysti kaunis ja käy kauniissa vaatteissa. Sellaista se on tämä elämä, että myrkky sentään…

Ella seisoi kauan ääneti seinän luona ja katseli vettä, joka kohisi ämpäriin. Hänen mielessään liikkui epämääräinen tunto siitä, että veden kuohunta jollakin tavoin tapahtui hänen puolestaan. Hän odotti että ämpäri täyttyisi ja vesi sitten tyyntyisi. Vesi äänsi kivimuurien ympäröimällä pihamaalla ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä suurempikin syöksy. Yhtäkkiä puhui joku ihminen siinä vieressä jotakin. Ella näki pitkän kalpean miehen — lienee ollut joku laivan kokkipoika tai sellainen, sellaisen näköinen hän kumminkin oli.

— Tässä, sanoi Ella lyhyesti ja kiersi kiinni hanan. — Mitä olisi asiaa, kyllä minä toimitan.

— Kotona? Hänen hevosensa on kotona täällä, sillä vain hevosella täällä oikeastaan onkin kaupunginkortteeri. Mutta mitäs olisi asiaa, kyllä minä toimitan — johan sanoin.

Nuori mies seisoi tuijottaen eteensä ja Ella Tyrni luuli jo tietävänsä hänen asiansa. Tuollaiset samaan kohtaan unohtuvat silmät — kyllä hän tiesi kenellä ne olivat. Isä katsoi myöskin usein sillä tavalla.

Ella Tyrnissä kiehahti. Kyllä hän tuonkin laulun tunsi. Ja osasi laulaa siihen lauluun takaisin.

— Vai niin, vai. Mutta kyllä on parasta, että menette rikkaampien luo. Herra Tyrni ei ole mikään pankki. Tehkää tekin työtä. Herra Tyrni on tehnyt työtä.

Nuori herra siirsi katseensa tyttöön, katsoi pitkään ja räpytteli silmiään.

— Olisin vain jättänyt hänelle tämän kirjan. Mutta voinhan panna sen postiinkin.

Hän oli jo lähtemäisillään ja Ella oli päättänyt jättää hänet oman onnensa nojaan, kun kirjailijan tytärtä yhtäkkiä alkoi huvittaa ja hän pysähtyi miettivän miehen kohdalle ja rupesi puhumaan iloisuuttaan peittäen:

— Vai kirjan, vai. Se on kai teidän kirjoittamanne. Vai olette te jo saanut munituksi itsestänne kokonaisen kirjan. Ja tahtoisitte antaa sen Jaakko Tyrnille. Se on oikein se. Sillä hän on sittenkin mestari, hän. Niin, ehkä voitte tulla häntä tapaamaankin — ei juuri nyt ennen joulua, mutta vaikkapa toisena joulupäivänä. Niin, toisena joulupäivänä sopii.

Hän hätkähti, sillä hän oli tehnyt jotakin aivan tavatonta. Oliko hän todella käskenyt heille vieraita? Oliko hän tullut hulluksi? Mutta ehkei tuo tyhmä poika ollut sitä huomannut. Ella jatkoi nopeasti:

— No, antakaa tänne, kyllä minä toimitan perille. Luulin vain — niitten kanssa on helisemässä, kun pyytävät rahaa lainaksi. No antakaa nyt vain, kyllä hän sen saa, ei tarvitse pelätä, että sen hukkaan. Tuollainen pieni kirja, se menee hyvästi kassissa kinkun ja makkaran joukossa. Onko siellä sisällä kirjoitettuna, keneltä se on ja osoite. Jos niinkuin herra Tyrni tahtoisi jotakin vastata. No, antakaa tänne vain, toimitan sen kirjailijalle kun lupaan. Vai taidatte luulla että minä nielen sen — mikseikö tuollaista pientä vaivaista voisikin niellä. Se on kai ensimmäinen kirja, ne ovat kirjailijat aina silloin niin arat tekeleistään… Varmaan runoja?

Nuori herra oli seisonut ääneti, kuunnellut kuin sateen rapinaa ja silmäili poissaolevana milloin kivihiilisäkkeihin, milloin puhuvaan tyttöön, milloin ylöspäin, likaisiin ikkunariveihin. Eikö tuo nyt mistään herää? ajatteli Ella huvitettuna, heilutteli ämpäriä ja puhui ja pisteli. Nuori herra katsahti häneen yhtäkkiä, Ella tunsi olleensa liian hävytön, nuori herra nosti lakkiaan, kääntyi ja läksi. Nopeat askeleet kajahtelivat porttikäytävän asfaltilla, missä isä äsken oli kulkenut.

Vai niin arka hän olikin. Tietysti runoilija. Menköön. Sellainen ohut kirja kuin nälkiintynyt lude. Menköön.

Ella Tyrni ei mitenkään myöntänyt itselleen, että hänen oli hiukkasen — aivan hiukkasen — paha olla. Tämä ei ollut ensimmäinen runoilija joka pyrki isän puheille. Kaikkienhan niiden teki mieli tavata maan suurinta kirjailijaa ja tuoda hänelle kirjojaan. Suurinta? — Arvostelijat eivät koskaan sanoneet »suurinta», aina vain Jaakko Tyrni oli »eturivin mies». Kuohutti, kun sitä ajatteli. »Eturivin mies» — se oli sellaista kiertelemistä, pelkäsivät kai loukkaavansa sitä tai sitä kirjailijaa. Kuka tässä olisi ollut suurin kirjailija, jollei Jaakko Tyrni? »Eturivin mies» — lurjukset!

Ella Tyrni kuunteli janoisen Pikun pitkiä vetoja vesiämpäristä ja muisti, että päivä jo oli pitkälle kulunut. Hän kiiruhti reelle, kantoi talliin valjaat ja peitteet, sulki oven, pisti avaimen taskuunsa ja läksi juoksujalkaa kaupungille.

Jaakko Tyrni taas osaltaan oli, vapauduttuaan eräänlaisesta holhouksenalaisesta tunteesta, jota hänen kuolleen vaimonsa tytär Ella, aina ikäänkuin yhä edustaen äitiään, oli harjoittanut häntä kohtaan, suunnannut askeleensa pankkia kohden. Näin kevyin askelin ei hän ikinä ollut lähestynyt tätä laitosta ja hänen mieleensä palautui sarja hetkiä, jolloin hän hätääntyneenä oli astunut tässä kadulla edestakaisin, edestakaisin, saamatta voimaa nousta portaita ylös. Silloinkin, kun Varala sanoi, etteivät takaajat ole päteviä niin suureen summaan: hän tuli kadulle eikä tietänyt minnepäin mennä, sytytti paperossin toisensa jälkeen, käveli ja käveli ja poltti ja odotti, että ajatuksillaan voisi manata tänne jonkin pätevän nimen, heti hyökätä sen kimppuun ja johdattaa pankkiin. Kaikki ihmiset, jotka kulkivat ohitse, olivat hänelle sillä hetkellä vain nimiä — kelvollisia nimiä ja kelvottomia nimiä. Ihmettä ettei sellainen hätääntynyt ihmistahto todella vetänyt paikalle laumoittain rikkaita ihmisiä. Ei tullut yhtään ainoaa. Ja Ylönen, toimittaja, joka hyvänä psykologina hänet siinä yllätti ja heti arvasi mistä oli kysymys, tämä Ylönen alkoi kiivaasti puhua hänelle rouva Kassandra Sjöblomista. »Mitä herttaisin, yksinkertaisin ihminen — elää miehensä kuoleman jälkeen pelkästään hyväntekeväisyyttä varten. Ja varakas. Sellainen takuu ei hänelle merkitse mitään.» Pelkäsikö Ylönen hänen aikovan ruveta kiusaamaan häntä itseään? Ei pelkoa: Ylönen ei olisi ollut pätevä nimi. »Nuori mies suuntaa kulkunsa puistikkoa kohden, missä Villa Kassandran valkoinen torni jo kaukaa hohtaa häntä vastaan. Hän on sitä monesti tarkannut, ennen maailmassa hiihtoretkillä ja yksinäisillä vaelluksilla kesäilloin. Se on aina tuntunut kylmältä ja poistyöntävältä. Nyt hän ensi kertaa on astuva sen portista ja rohkaisee itseään ajattelemalla, että rouva Kassandra on hiljainen, kalpea leski, joka vain hakee kevennystä kanssaihmisten auttamisesta. Hän on, jos kuka, pätevä nimi, nimi, jonka kuullessaan pankinvirkailijat kaikista luukuista ja kaikkien pöytien takaa kunnioittavasti kumartavat. Kassandra Sjöblom — mahtisana jota totellaan. Kassandra Sjöblom — pelastus, nimi! Tätä sanelee itselleen nuori mies, astuessaan valkoista tornia kohden. Ja kuitenkin hänen sydämensä kituu ja vapisee: jos tämä hyvä nimi kaikesta ihmisystävällisyydestään huolimatta sanoo ei, niin mitä sitten? Hänen kätensä valahtavat vuoroin kuumiksi, vuoroin kylmään hikeen, hänen kielellään on karvas maku. Portin edustalla hän päättää kääntyä takaisin. Kellon hopeankarvainen nuppi — onkohan se todella hopeaa? — tuntuu tuottavan samat seuraukset kuin revolverin liipasin, jos siihen satuttaa. Hän ei voi mennä, hän ei voi puhua, kurkku on kuiva. Mutta vekseli tänään ennen kahtatoista! Pätevä nimi, lempeä leskirouva… Hän saa kätensä nousemaan ja kuulee jostain kaukaa heleän kellonsoiton. Lempeä leskirouva, lempeä leskirouva, oi, olkoot kaikki hyvät henget nyt armolliset…! Portti avautui, samoin ovi marmoriportaitten päässä. »Voisikohan rouva Sjöblomia… Sjöblomia saada tavata. Ei, en viivy kauan… olisin hyvin kiitollinen.» Peilejä tauluja, kristallikruunuja, kultaa, silkkiä, parkettia ja keskelle tätä kaikkea ilmestyy pieni pyöreä nainen. Eihän se toki saata olla tuo lempeä leskirouva! »Minä olen rouva Sjöblom. Tehkää hyvin ja istukaa. Mitäs olisi…? Niin, mieheni oli hyvin taidetta rakastava. Me toimme sitä kotiin kaikilta matkoiltamme. Vintti on täynnä, tänne alas ei lainkaan mahdu… Kallisarvoisia taideteoksia. Täytyy tehdä niinkuin museoissa missä vallitsee tilanahtaus, että vaihdetaan… Niin Takaukseen? Ei, en milloinkaan. Mutta voitte saada luvan kirjoittaa minusta, nimittäin taidekokoelmistani. Ei, en millään ehdolla. Annoin miesvainajalleni lupauksen, etten milloinkaan mene takaukseen. Olen sitäpaitsi kärsinyt suuria tappioita, osakkeethan eivät nykyään tuota mitään. Olen köyhä ihminen, elän kädestä suuhun. Hyvästi, hyvästi.» Hän saattaa ovelle asti, kumartaa ja kääntää selkänsä. Kirjailija saa ylleen päällystakin, työntää kädet taskuihin — ne häviävät syvälle, sillä vuori on rikki — suistuu ulos ovesta, alas marmoriportaita, läpi portin ja on jälleen kadulla. Vai sellainen lempeä leski se olikin. Köyhä, rutiköyhä — taideteoksia vinttikin täynnä. Piru vieköön hänet ja hänen taideteoksensa. Niistä vielä tässä kirjoittamaan — nimittäin hänestä itsestään. Siitä pyöreästä leskestä — hahhahhaa! Piru vieköön hänet ja hänen taideteoksensa ja tappionsa. Kauhistus sentään — vekseli!»

Jaakko Tyrnin täytyi purskahtaa nauruun. Ne ajat olivat nyt olleet ja menneet. Kolmekymmentä vuotta hän oli taistellut, mutta nyt ne olivat olleet ja menneet ne ajat. Hän astui levollisena, milteipä iloisena miehenä pankkiin. Eteispalvelija kumarsi hänelle kunnioittavasti — olisipa nyt joku johtajista, vaikkapa Varala sattunut tulemaan: hän olisi mielellään antanut herrain tietää, että hän nyt maksaa velkansa. Hän olisi myöskin tahtonut kiittää heitä. He olivat sentään aina kohdelleet häntä ystävällisesti. Niin, ja sanoa jotakin sellaista leikillistä kuin että hän nyt rupeaa kapitalistiksi ja tallettaa tänne miljoonansa. Ikävä kyllä, ei tullut ketään johtajista, ainoastaan yleisöä kulki ulos ja sisään. Siellä paloi kaikkialla sähkö ja jonkinlaisen sähköisen mielialan vallassa Jaakko Tyrni pujotteli penkeillä istuvien ihmisten, jonossa seisovien ihmisten ja kulkevien ihmisten sivu luukulle. Sielläkin oli täyttä eikä siellä näyttänyt olevan tuttua neitiäkään, jolle olisi voinut huomauttaa, että tässä hän nyt… Niin, kyllä täällä, tässä samassa huoneessa oli monta kertaa kulkenut kuin tulisia rautoja pitkin ja tuntenut olevansa kuin häpeän peittämä. Tämä kuvitteleminen jälkeenpäin — se ei ollut mitään, aika oli laimentanut kaikki tyynni. Jouna tuli yhtäkkiä hänen mieleensä — Jounalle täytyy antaa joululahja, hän on sen ansainnut jos kuka, hän, joka aina ajattelee muita eikä itseään. Jos löytäisi oikein kauniin tuhkakupin — niitä on hopeaisia. Sellaisen ääressä mies kuvittelisi olevansa kuningas. Niin, ja eiköpähän Jouna lopulta kuitenkin joudu aatoksi Tyrnilään niinkuin ennenkin. Se hänen nuoruutensa rakastettu, joka elää onnellisena maatilan rouvana ja jonka luokse häntä aina kutsutaan, se on hänet unohtanut, niinkuin ihmisten tapa on. Sisimmässään unohtanut. Jota Jouna varmaan ei ole tehnyt. Ja juuri sen tuntien Jouna viime tingassa ei mene hänen kotiinsa jouluksi, vaan tulee Tyrnilään. Jouna on kiintynyt Ellaan… Jaakko Tyrni säpsähti, sillä jonottaessaan pankissa luukulla hän yhtäkkiä joutui vuoroonsa eikä hyvin lyhyen hetken aikana muistanut, mitä varten hän oli täällä. Että sellaisessa, hänelle niin tärkeässäkin asiassa saattoi menettää muistinsa! Velka, viimeinen velka! Siinä seisoi hänen edessään aivan outo nuori neiti, jolle täytyi puhua kuin vieraalle ainakin. Hän olisi toivonut, että se olisi ollut se tuttu neiti, olisi ollut mukavaa saada lyödä leikkiä siitä, että nyt sitä ollaan velattomia miehiä! Taisi jo olla joululaitumilla hänen vakituinen neitinsä. Nyt tapahtui koko tärkeä toimitus kuivasti ja arkipäiväisesti:

Haluaisin täyttää kassakreditiivini… Se lankeaa kyllä vasta joulun jälkeen, mutta minä tahtoisin sen pois nyt jo… joululahjaksi. Ei, sitä ei uudisteta. Mitähän korot tekevät?

Hän joutui kassalle — siellä oli toki tuttu neiti, oikein tuntui hauskalta — Jaakko Tyrni, Jaakko Tyrni, mikä lapsi tänään oletkaan! Hän näki yhtäkkiä edessään koko huoneen ikäänkuin näyttämölavana, ihmiset, oman itsensä, ja kuuli oman äänensä puhuvan:

… No, minä tulin, on mukavaa saada tämäkin velka pois. Se on nyt viimeinen tällä kertaa. Kuka sitä tietää vaikka miten paljon vielä täytyisi ottaa. Jos annatte. No niin, no niin, en minä voi valittaa, hyvin on aina annettu. Kiitoksia vain paljon. Ja hyvää joulua!

Näyttämökuva katosi samassa hetkessä jolloin hän antoi kättä kassaneidille — hänellä oli se tunne, että hänen tänään piti se tehdä. Oikeastaan hänen olisi tehnyt mieli tänään lähettää kukkia tänne pankkiin, ei kenellekään erityisesti, vaan kaikille, koko laitokselle. Tämä on oikeastaan kummallinen yhteiskunta, koneisto joka pyörittää myllyä, mylly jauhaa rahaa, yhdestä luukusta tulee kultaa, toisesta hopeaa, kolmannesta… Alhaalla ovat holvit. Oikeastaan ne ovat joitakin rahaväen pyhättöjä, missä toimitetaan salaista jumalanpalvelusta. Siellä seisoo mahtava tirehtööri ja leikkelee kuponkeja. Mikä kumma juttu se olikaan kerran jossakin pilalehdessä: koroillaaneläjä läksi ostamaan saksia, joista ei syntyisi känsiä kuponkeja leikatessa! Siellä ne seisoivat holvissa, ikuisessa sähkövalossa ja leikkelevät: lits-lits-lits-lits-lits…

Joko se nyt tapahtui ja joko hän on jälleen kadulla? Tällaistako se nyt on se velattomana olo? Ei sen kummempaa. Hauskaa se sentään on, hemmetin hauskaa. Ja köykäistä, ja huvittavaa ja tanssittavaa, ja hullutteluun houkuttelevaa, ja lapsettavaa ja… Ohhoh, yhtäkaikki, jos tekisi Tyrnilään talvipuutarhan. Nimittäin sellaisen pitkän lasikatoksen, jossa talvella pitäisi palmuja ja kaikkinaisia muita kukkasia. Viinihuone — se kuuluu myöskin olevan erittäin hauska paikka. Ja kannattavankin kuuluu. Ohhoh, yhtäkaikki, ja mitähän vielä sinä alat tehdä, Jaakko Tyrni? Ehkä hankit lentokoneen. Annamarin säästökirja, se unohtui… hemmetissä. Ei viitsi heti mennä takaisin pankkiin — saattaisivat nauraa. Tuttu kassaneiti varsinkin, jolle tuli kerrotuksi millä asioilla liikkui. Sellaista se on, kun rupeaa suupaltiksi — äh! Jollei nyt Jouna odottaisi, niin menisi sittenkin yksintein takaisin ja ottaisi säästökirjan. Mutta Jouna on täsmällinen kuin raatihuoneen kello. Ja voihan huomennakin lähteä kaupunkiin. Ohhoh, se joka nauraa, jos hänen huomenna taas pitää valjastaa hevonen, se on Ella! Ella ei vielä osaa hymyillä, mutta Ella osaa nauraa.

Ei, päätteli Jaakko Tyrni, menen vielä pankkiin ja teen kaikki ostokset. Kunhan ensin olen tavannut Jounan.

Aurinko ei päässyt tänne alas kivimuurien väliin, mutta siellä täällä ikkunoissa heijasti valoläikkä suurta aurinkoa, ottaen vastaan säteet ikäänkuin monien käsien läpi, ties mitä teitä, ristiin rastiin toisista pinnoista, jotka olivat ennättäneet aikaisemmin ja jotka nyt vuorostaan kiiruhtivat lähettämään valoa eteenpäin.

Siitä olisi saattanut hauskasti puhua lapsille, kuinka kuolleet kappaleetkin ottivat vastaan valoa ja lähettivät sitä edelleen. Ehkäpä arvokkain elämäntyö olisikin ollut lukukirjan kirjoittaminen lapsille. Ehkäpä vain jonkin turhan kunnianhimon takia hänkin, Jaakko Tyrni, kirjoitti romaaneja. Lukukirja lapsille — se oli ehkä lisäksi kaikkein tärkein. Ja kaikkein vaikein. Minkätähden hän, Jaakko Tyrni, yleensä jätti seminaarin ja rupesi lukemaan ylioppilaaksi? Kunnianhimostako? Hänen silmiensä eteen välähti yhtäkkiä mallikoulun luokka sellaisena kuin hän oli nähnyt sen uskontotunnilla kerran kirkkaana kevätpäivänä, jolloin linnunlaulu ulkoa tunki sisään niin voimakkaana että lasten oli vaikea seurata opetusta. Kuva värisi hänen edessään ja rinnassa tuntui pistos. Samassa oli kuva poissa ja hän tapasi itsensä ääneen lausumasta: lukukirja Suomen lapsille, varmaan se onkin tärkein. Hän seisoi näyteikkunan edessä, johon oli rakennettu kokonainen hiihtomäki pienine tyttöineen ja poikineen. Vai tonttujako ne olivatkin? Pienine suksineen ne tulivat alas pumpulia, joka oli sirotettu täyteen sokerinvärisiä hiutaleita. Sisältäpäin pistäytyi nyt keskelle maisemaa ihmiskäsi, korjatakseen jotakin. Käsi toi kelkkamäkeen huomattavan lisän: tontun, joka meni kumoon keskellä vauhtia. Se oli nerokas ajatus, koko kelkkamäki alkoi elää. Jaakko Tyrniä rupesi naurattamaan ja hän muisti samassa, ettei hän ikinä valmistu tästä hauskasta toimettomuuden tilasta. Hauskat ja keveät totisesti ovat nämä velattoman miehen askeleet! Minkähän kaltaiseksi tästäpuoleen muodostuu työ? Jos päästäisi peliin naisen… Ja taskukirjan — pitäisiköhän se hankkia ja panna muistiin kaikki villit päähänpistot? Toiset pitävät sitä niin tärkeänä. Jos lähtisi aamiaiselle Jounan kanssa. Tekisi mieli pyytää muitakin. Kaikki kirjailijat, mitä vastaan sattuu. Niitä on vielä paljon sellaisia jotka hikoilevat pankkien ulkopuolella ja suuntaavat kulkunsa lempeiden leskien ja luuvaloisten vanhainpoikien porteille. Täytyy tästäpuoleen ruveta tekemään jotakin heidän hyväkseen. Jos voisinkin olla heidän turvanaan… Kirjailija, jolla ei ole velkoja, hän on toki poikkeusasemassa ja niinmuodoin on hänellä poikkeukselliset velvollisuudet. Tyrnilän vinttikamari, sehän on tyhjänä. Jos vain korjaa muurin, niin saa mainion työhuoneen. Se on talon hiljaisin huone, näköala on suurenmoinen, katto alenee hauskasti räystästä kohden. Se on suuri huone. Siinä saattaa mietteissään astella edestakaisin. Ja ohimennen pistää puita pesään. Teettääpä sinne jonkinlaisen takantapaisen uunin.

Siihen saavat sitten tulla työtä tekemään! Vuoronperään kaikki, joilla ei ole kotona työrauhaa. Kyllä hän katsoo ettei heitä häiritä. Ei kenellekään hän ilmoita kuka hänen luonaan on. Ella osaa vartioida työrauhaa, Ella on siinä suhteessa voittamaton. Hän peloittaa pois vieraat kuin paha koira. Jospa syntyisikin sarja hyviä kirjallisia teoksia hänen, Jaakko Tyrnin katon alla. Ja hän saisi asianomaisten kirjailijain mukana elää läpi luomistyön tuskat ja ilot! Ehkäpä jonkin kirjan lopussa tavattaisiin päiväys »Tyrnilässä silloin ja silloin».

Outo makea tunne valahti läpi Jaakko Tyrnin olennon. Hän oli ajatellut jotakin varsin kaunista ja kuitenkin häntä hävetti. Mitä joutavia — hän oli tänään tuiki kelvottomalla ja holtittomalla mielellä. Mahtoiko ollakin niin, että velkakuorma oli se ankkuri, jonka varassa ihminen pysyi kurissa? Joukko ajatuksia temmelsi hänen päässään, ajatuksia todellisuudesta ja ajatuksia mielikuvitusmaailmasta, ja näiden ajamana hän suuntasi kulkunsa toiselle puolelle katua.

Kirjailija, jolla ei ole velkoja eikä karhuja, jolla on hevonen ja kahden hehtaarin maapaikka sekä lisäksi suuri lukijakunta ja päässä aiheita niin että kiehuu — tämän näköinen se on! Harvinaisuus totisesti, sellainen, jota sopii näyttää markkinoilla.

Käsi laskeutui keveänä hänen olkapäälleen ja Lauri Jounan tummat kasvot tulivat näkyviin. Tottakin: Jounaahan hänen oli pitänyt mennä tapaamaan kirjakaupan edustalle. Jouna ei sanonut mitään, katsoi vain ikäänkuin kätkien mielessään jotain erikoista. Iloa vaiko surua? Iloa. Tuo oli iloa. Jaakko Tyrnin sydän sykähti kiitollista vastailoa: Jouna oli kuin olikin hänelle läheisin kaikista, niinkuin hän ei kukaan ollut iloinnut Jaakko Tyrnin menestyksestä. Tyrni tunsi, että Jouna nytkin oli ajatellut häntä, seisonut ikkunassa ja katsellut hänen uutta kirjaansa ja sitten rientänyt häntä vastaan. Jaakko Tyrnille johtui mieleen, että hänen pitäisi sanoa Jounalle tämän eläessä mitä hän tunsi häntä kohtaan: loputonta kiitollisuutta. Jottei se jäisi siihen hetkeen, jolloin joko hänen suunsa oli ikuisesti sulkeutunut, tai Jounan korva lakannut kuulemasta. Hänen rinnassaan läikähti lämpimästi. Mutta ei mitään hän saanut huulilleen, seurasi vain ystävää yli kadun lumisohjon ikkunaa kohden, missä kirjaröykkiön selät toistivat hänen nimeään ja missä hänen kasvonsa marmoriin hakattuina kohosivat kirjojen keskeltä.

— Vai niin, vai niin, vai oikein noin, hymähti Tyrni, tuntien kuuman aallon kulkevan läpi ruumiinsa ja ohjaavan verta kasvoille. — Mitäs ne nyt noin, jatkoi hän ja kääntyi selin koko tuohon alttariin, joka oli pystytetty hänen kunniakseen.

Samassa hänen kuitenkin teki mieli nähdä, miltä kansilehti vaikutti, minkälaisia sidotut kappaleet olivat ja minkä vaikutuksen teki loistolaitos. Niin, ja entä jos olisi kuullut, mitä ihmiset sanoivat siinä seisoessaan. Hän kääntyi ja ahmaisi ylikantaan vaikutuksen tuotantonsa ulkoasusta — tuossahan ne olivat kootut teoksetkin nahkaselkäisenä laitoksena tämänjouluisen kirjan takana — mutta ei kehdannut jäädä pitemmältä katselemaan. Jouna ujostutti häntä pahemmin kuin vieraat ihmiset, Jouna näki läpi ihmisen. Hän puhutteli Jounaa, saadakseen hänestä irti jonkin sanan. Hän kysyi mitä kuuluu tai jotakin muuta turhanaikaista.

Mitä kummaa? Jounan kostea katse oli suunnattuna jonnekin aivan toisaalle kuin marmorikuvaan ikkunassa ja joulun luetuimpaan kirjaan. Tyrni seurasi katsetta ja tuli johonkin ikkunan äärimmäiseen kolkkaan, missä esikoisteokset epäluuloisina ja uppiniskaisina puolustivat paikkaansa kuin nahkapojat, jotka humalaisina saavuttuaan kasarmiin ensi kerran riviin asettuessa varustautuivat kaikkien mahdollisten konnamaisuuksien ja vääryyksien varalta. Olisiko Jouna tänään voinut ajatella jotakin muuta kuin Jaakko Tyrnin uutta kirjaa, tai hänen rintakuvaansa tai jotain häntä koskevaa?

— Kuulehan, alkoi Tyrni, koettaen ottaa hänet haltuunsa, — tiedätkö mistä minä tulen? Tässä on oltu niinkuin hiukkasen pankkiasioissa. Ja muutenkin tämä on eriskummallinen päivä. Mutta mitä hittoa sinä katselet? Mitä sanot sellaisesta romaaninnimestä kuin »Pieni aurinko»? Minun mieleeni tuli tänään tuo nimi, kun seisoin Tyrnilän portailla ja pieniä aurinkoja oli minne vain katsoi. »Pieni aurinko», miten luulet sen menevän yleisöön? Tuotako sinä katselet tuota »Punapurjetta»? Sehän kuuluu lupaavalta. »Kertovainen runoelma» — vai niin, vai niin. »Haunia Vuorinen» — tunnetko tekijän? Mies, mikä sinun on?

Jouna tuijotti ruutuun ikäänkuin hänen edessään olisi ollut ilmestys, nyökkäsi eteensä ja kääntyi yhtäkkiä hymyillen ystävänsä puoleen.

— Kun minun ja sinun nimet kerran ovat vain kuolleita sanoja kirjallisuushistorian sivuilla, elää hän vielä ihmisten huulilla ja ihmisten sydämissä.

Jaakko Tyrni purskahti jo nauruun, ottaen sanat leikiksi, kun hän huomasi liikutuksen Jounan kasvoilla. Pari nuorta naista seisoi ikkunassa. »Mitähän se maksaa?» sanoi toinen. »Viisitoista markkaa», sanoi toinen. »Minä ostan aina Jaakko Tyrnin kirjat, vaikka mitä maksaisivat.» Ilon aalto kävi Jaakko Tyrnin olennon läpi, hän kääntyi nopeasti selin naisiin, kuuli heidän astuvan kirjakaupan portaille ja lyövän oven auki. Hänen teki yhtäkkiä mieli seurata heitä, nähdä kuinka he astuvat myymäläpöydän eteen ja kuulla heidän sanovan: saisinko minä Jaakko Tyrnin viimeisen kirjan. Hänen teki mieli tuntemattomana seisoa jossakin syrjässä ja seurata kirjojen menekkiä, tai suoraan sanoen laskea miten moni osti hänen uutta kirjaansa tai koottuja teoksiaan. Silmänräpäyksessä hän kuitenkin otti itsensä kiinni kuin pahanteosta, häpesi, torui itseään ja tarttui Jounaa käsipuoleen.

— Mitä sinä äsken sanoitkaan? Ketä sinä tarkoitit? Sanoitko tosissasi että joku on niin etevä? Anna anteeksi, mutta epäilen jonkin verran. Kyllä sinun »Joutsenesi» elää yli yhden ja toisen uuden tulokkaan. Älä sinä puistele päätäsi. Ne ovat täydellisiä säkeitä. Eurooppalaisenkin mittapuun mukaan.

— Älä viitsi. Tiedän niin erinomaisen hyvin tuon ainoan pienen kirjani arvon tai arvottomuuden.

— Sinun täytyy lakata ajattelemasta meidän muiden töitä ja jatkaa omaa työtäsi.

— Siitä juuri puhutaan. Kaiken aamua olen sinua ajatellut. Ei olisi minua, jollei olisi sinua. Ja niin saisi sanoa moni muu kirjailija. Mutta nyt me jo saamme pysyä pystyssä omin voimin. Nyt on sinun aikasi tehdä omaa työtäsi. Tänään saunassa puhutaan siitä. On, on sauna. Annamar jo lämmittää. Olet meillä yötä. Kuule… niin, ja asetut kerrankin vinttikamariini ja kirjoitat siellä. Olen ajatellut, että nyt kun olen velaton mies, niin koetan, minäkin, tehdä jotain pientä muiden hyväksi. Niin — käväisin tänään pankissa, maksoin pois. On se mukavaa. Nyt voin ottaa sinne vinttikamariin ketä vain, tekemään työtä. Kuusitoistatuhatta. Niin, ja korot — mitä siitä nyt menikään?

Jouna pysähdytti hänet yhtäkkiä keskelle ajuririviä, reen ja sen takana olevan hevosen pään välille.

— Ota Haunia Vuorinen, sanoi hän ja katsoi kuumasti Jaakko Tyrniin. —
Ota Haunia Vuorinen tekemään työtä Tyrnilän vinttikamariin.

Jaakko Tyrni puhui äänellä, jolla puhutaan vihamiehestä. Ja ilman mitään järjellistä aihetta hän todella katsoikin tuota tuntematonta karsain silmin.

Jaakko Tyrni tulistui. Hän oli kysymäisillään, tiesikö Jouna sen niin varmasti ja oliko Jouna siitäkin varma että ehdottomasti oli hyödyllistä päästä ilman taisteluja noin vain valmiiseen vinttikamariin kirjoittamaan. Vaikka olisi koko Haunia Vuorisen runoileminen ollut jonkinlaista penikkatautia.

— Oletpa sinä ihmeellisen varma uudesta turvatistasi. Se on kai oikea ihmelapsi tuo Punapurje. Hauska kuulla, hauska kuulla. Olet taitanut tuntea hänet ehkä jo kauankin, tämän loistavan tähden. Olet ehkä ollut hänenkin neuvonantajanaan ja ohjaajanaan…

— Vai et — no sitten — niin, miten sitten tyrkytät häntä minulle?
Vaikka olisi penikkatautia koko runoilu, piru vie.

— En tiedä miehestä enempää kuin sinä. Olen ostanut kaikki mitä on ilmestynyt jouluksi ja tuosta joukosta löytänyt tämän yhden kirjan. En tiedä onko mies nuori vaiko vanha — teoksesta päättäen hän on kypsynyt ihminen.

— Et tiedä? sanoi Tyrni leppeämmin. — Mistä sitten tiedät, että hän tarvitsee minua ja minun vinttikamariani?

— Niin, enhän tiedäkään. Tulin vain ajatelleeksi että hänessä on jotain hyvin haurasta ja että häntä pitäisi vaalia, jotta hän jaksaisi antaa niin paljon kuin suinkin…

Herrat olivat ihmisvirran tyrkkiminä joutuneet katukäytävän alapuolelle ja pysyttelivät lyhtypylvään turvissa.

— »Löytänyt tämän kirjan», pani Jaakko Tyrni ja katsoi ystäväänsä ikäänkuin nähdäkseen hänen lävitsensä. — Tämän yhden kirjan, tämän Punapurjeen! jatkoi hän ja koetti naurahtaa.

— Niin, tämän yhden, toisti Jouna poissaolevana, mutta lisäsi samassa:
— Tietysti en tarkoita näiden joukossa sinun kirjaasi.

— Sitä et pidä mainitsemisenkaan arvoisena, jatkoi Tyrni jonkin verran keventynein mielin ja saattoi jo nauraa. — Ja kuitenkin olen luottanut sinuun enemmän kuin kaikkiin arvostelijoihin yhteensä. Olen aina luottanut. Pitääkö minun ruveta varovaiseksi?

Jouna ymmärsi hänet yhtäkkiä, liikautti kättään ikäänkuin laskeakseen sen hänen olalleen, mutta huomasi samassa että he seisoivat keskellä ihmistulvaa ja että kirjakaupan kohdalla oli jokin ryhmä, joka tarkkasi heitä. Hän siis vain katsoi Tyrniin silmillään, joista ei tietänyt olivatko ne kosteat kyynelistä vaiko hymystä.

Jaakko Tyrnin mieleen johtui, että joku filosofi — ranskalainen tietysti — väitti sisällisen naurun syntyvän, jos ihminen vain taivutti huulensa nauruasentoon. Hän teki tämän, huomasi filosofin olevan oikeassa ja huomautti iloisesti ystävälleen:

— Maalaat piruja seinälle. Mene puhumaan ruosteesta jollekin toiselle. Ainakin tänään. Olen ollut pelkkää päivänpaistetta, sillä minä olen nyt velaton mies. Olenhan juuri käynyt pankissa. Velaton, velaton, hoi mies, ymmärrätkö mitä se merkitsee? Minä en ole ollut niitä, jotka keveästi jättävät raha-asiansa muiden hoitoon, minä olen kärsinyt niistä, ja nyt minä olen velaton. Puhu sinä ruosteesta jollakin toisella taholla. Minä olen tänään pelkkää aurinkoa. Etkö näe, että kaikkialla on aurinkoa?

Jaakko Tyrni pidätti sanatulvansa, sillä hän huomasi puhuvansa ulkopuolella itseään, jonkun olennon puolesta, joka mahdollisesti joskus tulisi elämään jossakin romaanissa. Tosiaan: Laukkanenhan se olikin. Hän oli jo julkaissutkin jutun Laukkasesta, joskus joululehdessä. Laukkanen oli siis jo hahmoiteltu. Laukkasen erikoisluonne ilmeni siinä, että hän kernaasti lisäsi lukuihin, joista hän puhui, sopivan määrän. Niinpä hän katsoessa lämpömittaria ja huomatessa että se osoitti kymmentä, sanoi: kaksitoista astetta. Tai jos hän oli ollut seurassa, missä oli kaksitoista henkeä, niin hän kertoi siellä olleen viisitoista. Myöskin hän vähensi luvuista, kun niiksi tuli. Jos kysyttiin mitä hän ansaitsi kuukaudessa, niin ansio siinä silmänräpäyksessä hänen tajunnassaan pieneni parilla sadalla, ja hetken harkittuaan hän ilmoitti pari sataa vähemmän. Ainoat tapaukset, jolloin luvut Laukkasella pitivät paikkansa, olivat kun tuli kysymykseen puhelinluettelo tai autojen tai ajurien numerot. Vaistomaisesti Laukkanen piti nämä numerot päässään järkkymättöminä. Ja ne tarttuivatkin hänen päähänsä ihmeteltävästi. Kerran etsittyään puhelinnumeron, hän muisti sen aina. Hän kääntyi joka ohikulkevan auton jälkeen ja teki illalla itselleen tiliä joka autonnumerosta, joka päivän kuluessa oli kiitänyt hänen ohitseen. Hän tiesi ulkoa ei yksin kaikkien tuttaviensa ja käyttämiensä liikkeiden numerot, vaan puolet koko kaupungin puhelinluetteloa. Kerran hän erehtyi, kun muuan tuttava kadulla pysäytti hänet ja kysyi erään agronomin numeroa huvilakaupungissa. Laukkanen muisti kaikki numeroon sisältyvät yksiköt, mutta pani ne väärään järjestykseen. Kun hän sittemmin sai tiedon, että oli erehtynyt, niin piti hän itseään sairaana ja meni lääkärille, valittaen hermojensa huonoa tilaa ja yleistä heikkoutta. Kun siis numerot näin muutamissa määrätyissä tapauksissa miltei ehdottomasti pitivät paikkansa Laukkasen sisäisessä näkemyksessä, niin ne toisissa tapauksissa — ja nimenomaan niissä, joitten asettelu riippui Laukkasesta itsestään — eivät koskaan pitäneet paikkaansa.

Jaakko Tyrni, olisitkohan sinä Laukkasen kaksoisveli? Tai olisikohan Laukkanen suorastaan sinun varjosi, joka milloin sulaa yhteen herransa kanssa, milloin pyrkii hänestä vapaaksi?

Nyt huomasi Jaakko Tyrni yhtäkkiä, että aurinko tykkänään oli poissa. Oliko päivä jo ennättänyt niin pitkälle? Ei mitään aavistusta hänellä ollut siitä mitä kello oli. Niin kaukana poissa hän oli ollut, että miltei tuntui siltä kuin hän olisi palannut ulkomaanmatkalta. Sekapäinen hän tänään oli. Missä hän oli ollut? Punapurje! Hänen edessään oli kuin rannaton ulappa, sininen ja unelias, ja juuri taivaanrannan laidalla näkyi pieni punainen piste. Siellä se tuli: laiva ja laivalla vaarallinen matkustaja. Jaakko Tyrni ei tuntenut häntä, mutta juuri häneen hän oli tähtäillyt niin että oli unohtanut ajan.

»Ole varuillasi!» kuiskasi joku ikäänkuin Jaakko Tyrnin olan takaa.
»Ole varuillasi!»

»Sittenkin ruostetta!» vastasi Jaakko Tyrni ääneti ja puristi nyrkkiä taskussaan.

Samassa hän kuuli naurua. Nauru tuli toisesta maailmasta ja hän kääntyi sitä kohden.

Kolme herraa oli astunut kirjakaupasta, ajautunut näyteikkunaan, aikansa katsellut siinä ja seurasi nyt silmillään Tyrniä ja Jounaa, jotka näyttivät olevan peloittavan vakavassa keskustelussa — etteiväthän vain suorastaan riidassa. Jaakko Tyrni näki kolmet hymyilevät kasvot, heiluvan kepin ja uteliaita silmiä, jotka koettivat päästä tunkeutumaan hänen salaisuutensa läpi. Samassa kohosivat kädet hatun reunalle ja kolme hattua nousi. No, siinähän niitä nyt oli kirjailijoita: Palus, Loila ja Leppiaho. Jaakko Tyrni ilostui ja tunsi mielensä pääsevän painajaisesta. Sattuivatpa tulemaan otollisella hetkellä kaikki nuo hänelle myötämieliset kirjailijat. Jouna oli joutunut oudon kauas ja Jaakko Tyrni astui liioitellun ystävällisenä Palusta vastaan, joka käsi oikona tuli häntä kohden. Palus puolestaan puhui hiukan meluavalla äänellä — olisivatkohan pojat tulleet suoraan sitsistä, jotain sellaista remuavaa heidän olennoissaan tuntui olevan. Tyrni olisi ehkä jonakin edellisenä päivänä suhtautunut siihen kylmemmin, mutta tänään, velattomuutensa päivänä oli hänenkin mielensä irroillaan ja hänellä oli halu lyöttäytyä noiden kolmen seuraan, kuljeskella, seisoskella ja poiketa ravintoloihin ja kahviloihin. Palus pyyteli anteeksi ettei ollut vielä lähettänyt Jaakko Tyrnille uutta romaaniansa — nyt se kyllä jo oli lähetetty.

— Tänään se on Tyrnilässä — tänään, selitti hän, liikutellen roimasti keppiä niin että se heilui sinne ja tänne. — Tänään kirja tulee varmasti — varmasti! Olette kai menossa kirjakauppaan. Kannattaakin. Ei yhtä ihmistä — lyönpä vetoa, ettei yhtä ihmistä tule alas noita portaita, ilman että hänellä on kainalossa Jaakko Tyrnin uusi kirja. Jos minussa nyt olisi kateutta edes kotitarpeeksi — kotitarpeeksi vain, sanon — niin minä perhana vie, nyt kulkisin revolveri taskussa ja pyytäisin teitä kävelylle jonnekin kaupungin laidoille. Sillä kaikilta te meiltä viette leivän suusta — leivän suusta sanon, perhana vie! Mutta minulle ei ole annettu siteeksikään kateutta ja siitä olen aina ollut taivaan papalle kiukkuinen, perhana vie. Sillä jos minussa olisi ollut kateutta, tuota tarpeellista ryytiä, tuota ihmiselle niin perin tarpeellista ryytiä, sanon — niin olisin nyt kilpajuoksusilla Jaakko Tyrnin kanssa, perhana vie. Minä olisin myöskin ihmisten kainalossa, kun he astuvat ulos noita portaita. Joka toisella täytyisi olla Sihveri Palus, joka toisella Jaakko Tyrni. Tai molemmat. Ja vielä paketissakin minä tönisin Jaakko Tyrniä ja sanoisin: ole jo kirjoittamatta ja pidä suusi, sillä olet jo elänyt puolen vuosisataa ja sinulla on mainetta, ja talot ja tavarat ja tytär — niin, tytär, perhana vie. Mutta en välitä talosta enkä tavaroista enkä, perhana vie saunastannekaan, mutta tytär, tytär — eikö se jo ala olla täysi ihminen? Silloin kun oltiin siellä viimeksi saunassa, niin sehän silloin jo oli lopettanut koulun ja emännöi — perhana vie, koskas Tyrnilässä taas lämmitetäänkään sauna? Eikös tänään ole lauantai?

Jaakko Tyrni oli äsken närkästynyt Jounalle, mutta Palus sai puhua mitä tahansa. Tyrni tunsi, että hän puhui pötyä — siitäkin hän oli varma, ettei Palus ollut pannut kirjaansa postiin häntä varten, varmaan häneltä olivat vapaakappaleet aikaa sitten lopussa. Hauska poika joka tapauksessa, ajatteli Tyrni ja päätteli, että hän ehdottaa hänelle lähempää tuttavuutta ensi tilassa, hänelle ja kaikille noille muille. Hymyillen Jaakko Tyrni tervehti pientä rokonarpista Loilaa ja kalpeaa Leppiahoa — mitä mahtoikaan sanoa tuo Leppiahon pieni hymy, joka ei tapahtunut avaamalla huulia, vaan puristamalla ne kokoon? Kukaan ihminen ei hymyillyt sillä lailla kuin tuo Aatu Leppiaho. No, ykskaikki. Jaakko Tyrni hymähti omalla tavallaan, niin että terveet hampaat näkyivät ja puhui tyynellä iloisuudella, niinkuin se puhuu, joka luottaa onnensa kestävyyteen.

— Sauna siellä jo lämpiää ja Annamar, se minun »Muusani», toimittaa kai pian vihdat hautumaan. Niin että tervetuloa vain jo vaikka tänään. Ei, ihan totta, ei mitään häiriötä. Päinvastoin. Tänään on muutenkin vähän niinkuin merkkipäivä… Niin, no kirjankin tähden — niin, miksei arvostelujenkin ja menekinkin. Mutta muutenkin. Ja minun on tehnyt mielikin niinkuin näin vanhempana miehenä puhuakin nuorille kirjailijoille. Jos niinkuin voisi olla heille — kuinka sen sanoisin — joksikin avuksi. Niin että tervetuloa vain. Mennään ensin saunaan ja syödään sitten päivällinen. Ja eiköhän sitä yöksikin mahduta, jos niinkuin tyydytään siihen mitä talossa on. Se Annamar siinä huusikin lähtiessä, että sopii vain tuoda kirjailijat saunaan, kyllä hän toimittaa hyvät löylyt. »Opin sauna, opin sauna» — muisti se senkin se minun Muusani.

Jouna kääntyi ikkunasta, kuullessaan vaalilausettaan siteerattavan ja kokoontuneitten kirjailijain nauravan.

— Onpa oikein hauskaa, että Tyrnilän Muusa lupaa hyvät löylyt, sanoi hän ja lähestyi kirjakaupan portaita. — »Opin sauna autuas aina.»

Leppiahon huulet vetäytyivät niin kokoon että ne tykkänään hukkuivat näkymättömiin. Hän valmisti jotain sanottavaa, mutta ei saanut sitä esiin, vaan hymyili sisäänpäin ja loi veitikkamaisia silmäyksiä Palukseen, joka oli tarttunut Loilaa käsipuoleen.

— Älä sinä siinä mulkoile, perhana vie, jatkoi Palus. — Kyllä minä nyt tiedän, että se on niitä kirjallisuutemme harmaita isiä. Mutta kuinkas olikaan, herra Tyrni, eikös teidän pitänyt korjata kiuastanne, sillä oli muistaakseni se vika, että se vei sauhun ulos. Mutta sauhusta se koko saunan makeus riippuu. Sauhua ei saa päästää ulos, vaan sen pitää kiertää ja myllertää saunan sisäpuolella ja asettua sitten minne sopii sisäpuolelle. Mutta ei ulos, hemmetissä. Maun pitää jäädä saunaan.

Jouna odotti herroja portaiden ääressä. Ovessa kulki ihmisiä ulos ja sisään. Leppiahon huulet, jotka vuoroin olivat ohentuneet, vuoroin laajentuneet ja ajoittain tykkänään pusertuneet näkymättömiin, avautuivat nyt.

— »Minne sopii sisäpuolelle», toisti hän hymähtäen. — Pitäisi kaiketi olla jonkinlainen savunimijä. Ehkäpä tätä virkaa saattaisi toimittaa joku hyvillä keuhkopalkeilla varustettu saunataiteilijakin.

— Sinä — miksei! sanoi Palus. — Siinä sinulla olisi aikaa ajatella nimeä lapsellesi. Ehkä kuumenisit niin että nimi hikoilisi ulos sinusta ja jälkeenpäin itse lapsi. Anna minun puhua, hiidessä Loila poika, anna minun puhua! Hänessä on nimitauti — ei voi kirjoittaa yhtä sanaa ennenkuin kirjalla on nimi. Herra Tyrni, palkatkaa hänet saunaan savunimijäksi, niin hän ehkä hikoilee esiin epopeansa.

— Jahka tästä nyt, jahka tästä nyt, yritti Loila ajautuen Paluksen käsivarren nojassa sinne tänne, — ehditään. — Kyllä minäkin tämän ymmärrän. Nimen pitää olla koko kirja. Kun on nimi, niin on kirjakin. Mutta kaiken pitää olla elettyä.

— No, sanoi Tyrni ja tunsi halua jättää kaikki ostokset ja lähteä kuljeskelemaan ja istumaan noiden hauskojen poikien kanssa, joita eivät velat näyttäneet painavan, vaikka heillä kaikilla niitä oli, — no, kyllä nimestä vielä on matkaa kirjan valmistumiseen. Ainakin minun tuotannossani.

Leppiaho valahti entistä kalpeammaksi ja raoitti nykähtelemällä huuliaan. Ihmisvirta tuuppasi häntä kirjakaupan näyteruutua kohden ja hän miltei litisti itsensä ikkunakomeroon, ikäänkuin olisi ollut jokin tähän tarkoitukseen kuuluva symboolinen veistos.

— Jaa-ah, sanoi hän ja iski kipunoivan silmäyksen kirjailijoiden ryhmään, — nimi on kirjan luonnos. Missä on se taiteilija, joka tekee taideteoksen ilman luonnosta.

— Tässä se on! huusi Palus ja päästi naurun. — Minä ristin lapsen vasta kun se on syntynyt. Enhän minä ennemmin voi tietää mikä nimi sille kuuluu. Luulette kai että kaikki pikkulapset ovat samanlaiset — ehei, ne ovat niin pirun erilaiset. Äiti on lapsella pääasia. Eikös se joku suuri herra — oliko se nyt Bismarck, vai Krupp, vai joku sellainen — niin, eikös se sanonut, että hän valitessaan miehiä toimiinsa, aina ensiksi ottaa selkoa niiden äideistä. Ja se on kirjanteossa myöskin pääasia, äiti, Muusa. Mitä sinä irvistelet, Loila? Olet pieni ja rokonarpinen kuin herne pappasi pellolla. Mitä sinä tiedät näistä asioista, sinä, joka et uskalla katsahtaa naista silmiinkään. Noo, mitä sinä siinä irvistelet?

Palus huomasi nyt itsekin, että hänen ympärilleen oli muodostunut kuulijakunta. Kolme veikeää koulutyttöä piiloitteli nauravia kasvojaan toinen toisensa selän taakse, rivi ylioppilaita oli pysähtynyt eikä näyteikkunan edessä kukaan enää katsellut kirjoja, vaan niiden isiä, jotka suurella äänellään näin veivät huomion lapsiltaan, joiden menekin ratkaisevat hetket juuri nyt olivat käsissä.

— Päästä irti, sanoi Loila hiljaa Palukselle. — En minä tahdo olla ihmisten silmätikkuna. Tämä on liikaa, päästä irti.

— Siinä sinä olet missä minäkin! sanoi Palus ja likisti häntä kainalossaan. — Tai saat tästä kepistä! Joka ei uskalla elää, ei se uskalla kirjoittaakaan.

— Vai en minä ole uskaltanut kirjoittaa, kuiskasi Loila Paluksen korvaan. — Te muut kirjoitatte musteella, minä kirjoitan sydänverelläni. Kyllä minä vielä naistakin silmiin katson, jahka tässä ehditään. Esittäkää te muut nyt tässä näytelmää »Kirjakaupan edustalla», minä menen, minä.

Hän ei kuitenkaan päässyt minnekään. Leppiaho irtaantui ikkunakomerosta ja puikkelehti ihmisvirran läpi.

— Mennään pois tästä, sanoi Jaakko Tyrnikin ja nousi päättäväisesti kirjakaupan aliportaalle.

Jouna aukaisi oven ja päästi hänet sisään, ja hänen silmäystään seuraten tulivat muutkin kirjailijat perässä ja olivat hetken kuluttua joululehtiosastossa, missä joulutontut, jouluporsaat, jouluenkelit ja joulukirkot suurilta kansilehdiltä kilpailivat yleisön suosiosta.

— Se on nyt sitä makua, lausui hänen perässään Loila, onnellisena siitä että hän taasen kulki vapaana.

— Pitää ostaa kotiin, puhui Tyrni ja valitsi kansilehden, missä oli valaistun joulukirkon kuva. — Täytyy olla jotain luettavaa, kun tullaan joulusaunasta. Mikähän nyt olisi sopivinta lapsille? Nämähän ovat niitä oman kustantajan lehtiä.

— Lapsille? huusi Palus pöydän toisesta päästä. Viina ja naisseura, siitä ne pitävät kirjailijan lapset.

— Puhun talonmiehen lapsista, hymähti Jaakko Tyrni — Mene kotiin,
Palus, — kuiskasi Loila.

He ajelehtivat nyt ostavan yleisön mukana ohi pöytärivien, pysähtyen missä tila salli ja ottaen käsiinsä jonkin kirjan. Jaakko Tyrnin korva pyrki kotimaiselle osastolle päin ja tähysi erästä tuttua nimeä. Kotimaisen osaston myymäläpöytien ääreen töintuskin pääsi. Siinä tungeskeli herroja, erotellen itselleen pinkan korukantisia koottuja teoksia, ja naisia, jotka kokosivat läjään sitomattomia kirjoja. Myyjät palvelivat kalpeina ja ehkä jo jonkin verran väsyneinä yleisöä, vaikka kiireimmät päivät vasta olivat edessäpäin. Portaita yläkertaan kulki milloin yleisöä, milloin asiatyttöjä ja -poikia, viimeksimainitut kantaen kirjalajia. Yläkertaan vieviä portaita nousi jo Jounakin, puhutteli jotakuta tuttavaa ja pysähtyi sitten katselemaan alas.

Nämä kirjamarkkinat näin jouluna minä tästä kerran kuvaan, ajatteli Tyrni vielä alhaalla, ja pysähtyi katselemaan jotain kaunista kirjansidettä. Silloin hänen korvaansa sattuivat sanat: mitä maksaa Jaakko Tyrnin uusi kirja — saanko minä sen. Tyrni valahti kuumaksi ja rupesi selailemaan kirjaa kädessään, ajattelematta hetkeksikään, mikä kirja se oli, eikä edes minkä kielinen. Ja taas hän kuuli: saanko minä Tyrnin uuden kirjan. Ja hetken perästä: antakaa, olkaa hyvä, Tyrnin kirja, sidottuna. Silloin pudotti Jaakko Tyrni koruteoksen pöydälle ja läksi menemään Jounan perässä. Hänen oli hyvä ja lämmin ollaksensa. Vielä hän tällä hetkellä hallitsi kirjamarkkinoilla. Tuo, joka lasketti punapurjeellaan, se oli vielä kaukana. Joku tervehti häntä ja hän vastasi. Se oli kirjakauppa-apulainen, tuttu mies, jonka puoleen Tyrni aina oli tottunut kääntymään täällä käydessään. Hän ojensi hänelle kätensä ja nuori mies tervehti kunnioittavasti.

— No kuinka menee kaupat? kysyi Tyrni, vaikka häntä itse asiassa huvitti kuulla vain se, jonka hän jo tiesi: kuinka hänen omaa kirjaansa myytiin.

— Oikein hyvin, sanoi nuori mies ja rupesi, kiireestään huolimatta, selittämään kirjanmyynnin suhdetta viime vuonna menekkiin tällä hetkellä.

Jaakko Tyrni ei kuunnellut häntä, mutta ei myöskään kysynyt oman kirjansa kohtaloa. Myyjä — lieneekö pahus arvannut hänen ajatuksensa — alkoi itsestään puhua, että painos on loppumaisillaan. Kustantajalta tänään sanottiin, että vielä koetetaan ennen joulua saada kauppaan uusi painos.

Jaakko Tyrni sanoi, ettei hänen tarkoituksensa ollut kysyä erikoisesti mitään kirjaa, vaan menekkiä yleensä ja tunsi samalla hetkellä valehtelevansa. Miten turhamainen ja alhainen on ihmisen sydän, ajatteli hän ja näki kuin kuvassa sinisen ulapan ja kaukaisen purjeen, jonka oli määrä ajaa nurin hänen huono, kateellinen sydämensä. Hyi.

— Mitenkä te voitte valvoa, ettei varasteta? sanoi hän, päästäkseen toiseen aiheeseen, tutulle myyjälle, jonka kanssa hän aina erikoisen mielellään oli ollut tekemisissä.

Ja myyjä alkoi matalalla äänellä selittää, että varastettiin — varastettiin kovasti. Hienosti pukeutuneet naiset ottivat silkkitakkiensa alle kokonaisia kantamuksia. Kleptomania oli yleisempää kuin saattoi aavistaa. Poliisin kautta oli monesti täytynyt noutaa pois kirjakauppojen omaisuutta.

Jaakko Tyrni ihmetteli ja valitteli ja tunsi tämän karkean inhimillisen huonouden jonkin verran lieventävän omaa huonouttaan.

Tuolla se tulee punapurjeella tuo tuntematon. Se on vielä kaukana, mutta se lähestyy nopeasti. Kuka on tuo Haunia?

Jaakko Tyrni ojensi kätensä myyjälle ja nousi portaita yläkertaan, missä Jouna äsken oli kulkenut. Hauskaa oli siellä seurata hyörinää kirjakaupassa. Taas siellä alhaalla kysyttiin Jaakko Tyrnin uutta kirjaa. Tyrni näki Paluksen, Leppiahon ja Loilan seisovan tarkkaamassa mitä kirjoja ostettiin. Nyt kysyi joku: mitä maksaa »Punapurje». Ja heti senjälkeen valitti sama ääni: ai niin kallis. Siihen sanoi myyjä: mutta se on hyvä, eräs kiinantuntija tässä juuri sanoi, että se on joulun paras kirja.

Jaakko Tyrni kääntyi menemään. Oliko joku toinenkin sen sanonut paitsi Jouna? Vai Jounako toitotti sellaista huhua häntä vastaan — Jouna, hänen läheisin ystävänsä!

Seisoen portailla myymälässä, jossa kirjailijain yksinäisten hetkien tuotteet nyt olivat kaupan kuin kananmunat ja makkarat, Jaakko Tyrni, kirjailija, tunsi ajan pysähtyvän ja jonkin uuden, oudon asian alkavan. Hän muisti luonnottoman selvästi, että hän nyt on velaton mies, että hänellä on koti, tytär, hevonen, sauna ja kihisevä määrä aiheita, sanalla sanoen: kadehdittava mies! Hän on juuri päättänyt alkaa elämänsä hedelmällisimmän ja kriitillisimmän työkauden — onnellinen kirjailija! Hän on juuri päättänyt alkaa suojella muita kirjailijoita, lahjakkaita ihmisiä, jotka taistelevat suurissa vaikeuksissa — onnellinen ihminen! Mutta nyt saapuu kaukaa ja odottamatta outo, häntä onnellisempi kirjailija — onnellisempi siksi, että hän on etevä jo taipaleensa alkupäässä — ja heidän välillään tulee tapahtumaan taistelu elämästä ja kuolemasta. Jaakko Tyrnin mielikuvitus alkoi yhtäkkiä kuumeisesti punoa juonta: miten vanha kirjailija yhtaikaa iloiten ja peläten seuraa jokaista nuoren kehitysaskelta, missä jännityksessä hän odottaa joka joulua ja kevättä, miten hän häpeää omaa voimattomuuttaan ja huonouttaan, miten hän kamppailee nimensä ja vanhan maineensa puolesta. Ja miten nuoruus vihdoin armotta tallaa hänet alleen. Oliko tästä idusta syntyvä uusi kirja, vai oliko tämä tapahtuva niinsanotussa todellisuudessa? Mielikuvituksen ja todellisuuden maailmat olivat Jaakko Tyrnille tällä hetkellä kokonaan yhtä. Ja molempien päähenkilö, hän itse, kuului yhtä paljon toiseen kuin toiseenkin. Jaakko Tyrni tunsi koko olemuksessaan kaukaisia tuskan enteitä, sellaisia, joita ihminen tuntee, kun paise on hänen ruumiissaan alkuasteellaan.

Hän heräsi johonkin ääneen, joka lausui Jaakko Tyrnin nimen. Kuka oli
Jaakko Tyrni? Joku, jonka hän kerran oli tuntenut. Mitä hullua: Jaakko
Tyrnihän oli hän itse, hän eli vielä vahvasti.

Ja oli kirjakaupassa. Tuolla myydään hänen uutta kirjaansa. Tuolla ovat
Loila, Palus ja Leppiaho. Kotona lämpiää sauna. Ella on ostoksilla ja
he tapaavat kello kaksi. Hänen itsensä täytyy myöskin mennä ostoksille.
Hän on maksanut viimeisen velkansa. Tänään!

— No mutta herra Tyrni, Jaakko Tyrni — ettekö te tulekaan? Herätkää toki!

Yläkerrasta kuului naisen ääni, valkotöyhtöinen hattu nyökytteli iloisesti ja hatun alta katsoivat silmät, jotka Jaakko Tyrni muisti nähneensä. Suuret haaveelliset silmät. Jaakko Tyrni havahtui kuin painajaisesta. Annikki Rastas oli täällä, olipa se kummallista, juuri nyt. Siinä oli tällä hetkellä suorastaan jotain kohtalokasta. Hämillään, ikäänkuin hänen olisi ollut astuttava kosimaan naista tuolla ylhäällä, Jaakko Tyrni nousi portaita eikä nähnyt mitään muuta kuin itsensä ja naisen. Kaikki muu oli kadonnut silmistä, kaikki muu oli kadonnut korvista. Naisen hymy ilakoi hänen edessään, silmien välke upposi silmiin, jokin tuoksu tulvi naisesta. Jaakko Tyrni tarttui vavisten käteen, joka ojentui hänelle. Rastas kyseli jotakin ja Tyrni vastasi. Se ei ollut minkään arvoista sen oleellisen rinnalla mitä tapahtui. Jaakko Tyrni oli yhdessä silmänräpäyksessä vastaanottanut neiti Rastaan koko olemuksen, ruumiin ja sielun ja tiesi rakastavansa häntä, tarvitsevansa häntä ja kuuluvansa hänelle.

Kysellessään sellaisia joutavia kuin mitä kuuluu ja onpa harvinaisen kaunis päivä, Jaakko Tyrni päätteli, että nainen annetaan hänelle juuri tällä hetkellä, jolloin tuntematon lähestyy, aikoen purjehtia hänet kumoon. Se on varmaan ollut niin, että nainen on häneltä puuttunut, tuo suuriääninen Palus tietää mitä hän sanoo: kirja tarvitsee innoittajansa, sanokoon hyvä porvarillinen yhteiskunta mitä tahansa.

— Oo, minä olen soittanut ja soittanut ja koettanut ja koettanut, mutta teillä seisoo Kerberus ei yksin portilla vaan puhelimenkin ääressä.

Jouna seisoi pöydän ääressä selaillen jotain kirjaa. Muitakin ihmishaamuja liikkui siellä täällä. Valohämyn takana, joka täytti ilman, aavisti jossakin seiniä, jotka olivat kirjoista tehdyt. Tuolla kaikkialla oli alttareja täynnä kirjoja, pappeja liikkui toimittaen juhlamenoja ja palvelijat kulkivat kantaen kirjoja. Mutta jumalattarena täällä oli Annikki, Annikki Rastas. Hän oli myöskin morsian, kaikkien näiden kirjojen äiti. Ei, hänen yksin, Jaakko Tyrnin, kaikkien hänen tulevien kirjojensa äiti! Jokin mustasukkainen raivo valtasi Jaakko Tyrnin kun hän vain ajattelikin, että Annikki voisi antaa hitustakaan olemuksestaan toiselle. Hän ottaa hänet rekeensä ja vie hänet kotiin, olkoon Ella missä vain — heillä ja kirjoilla on kiire!

Ella — Jaakko Tyrni päästi irti neiti Rastaan ja painoi kätensä nyrkiksi niin että kynnet upposivat lihaan. Humalainen sika! ajatteli hän ja inhosi itseään. Onneksi eivät Jouna ja neiti Rastas olleet mitään huomanneet. He puhelivat niistä suomalaisista kirjoista, joita oli käännettyinä ulkomaalaisiin kieliin, valittelivat niiden perin huonoa ulkoasua ja niiden vähäistä lukumäärää.

— Niin, tässä se nyt on koko meidän edustuksemme maailmankirjallisuudessa, sanoi Jouna.

Hänen äänensä oli tuskallinen, ikäänkuin hän olisi puhunut mieskohtaisesta vajavaisuudestaan.

Jaakko Tyrni vavahti ja ajatteli: tule sinä vain omakseni, niin maailmankirjallisuus saa kirjoja. Palus on hiton oikeassa: lapsi tarvitsee äidin!

— Eivätkä nekään aivan painavia, hymyili Rastas. — Miksi olette lakannut kirjoittamasta, te Jouna? Olen monesti raivonnut, kun olen teitä ajatellut. Mikä teihin oikeastaan meni?

Huone alkoi huojua Jaakko Tyrnin silmissä: tuostako Jounasta Annikki Rastas pitääkin? Ja ennen hän on pitänyt Rekolasta. Ja kirjoittanutkin hänestä. Samassa nuori nainen sanoi:

— Te, Jaakko Tyrni, olette saanut huonon kääntäjän. Hän ei ole valinnut parhaita kirjojanne eikä lainkaan saanut esille kielenne omalaatuisuutta. Minun täytyy lehdissä kirjoittaa näistä asioista.

— En. Se on kyllä pöydälläni, mutta on täytynyt ensiksi tutustua vanhempiin kirjailijoihin.

Jouna lämpeni ja toisti kaikki mitä hän äsken oli Tyrnille sanonut: että se oli ainoa kirja, jonka hän oli löytänyt tämän joulun sadosta, että siinä oli nousemassa kirjailija eurooppalaisessa mielessä, että henkilöt olivat erinomaisen elävät, että kirjailijan koko laatu oli ihmeellisen tuore ja samalla taiteellinen. Palus, Loila ja Leppiaho tulivat hekin saartamaan pöytää, tervehtivät neiti Rastasta ja kävivät kukin kiinni kirjaansa pöydällä. Mutta Jouna ei lakannut saarnaamasta, vaan puhui ja ylisteli niin että tätä vähäpuheista miestä tuskin tunsi. Rastas hymyili ja pani tuontuostakin: todella… todella… sepä erinomaisen hauskaa. Vihdoin viimein hän väsyneenä keskeytti:

— Jos sadas osa siitä mitä sanotte pitää paikkansa, niin olen jo tyytyväinen.

— Jaa-ah, sanoi Leppiaho ja punnitsi kädessään karkealle paperille painettua kirjasta. — Se on alkua.

Jaakko Tyrni avasi malttamattomana paria kirjaa, puhui huonosta paperista ja käsittämättömistä kansilehdistä, näki että Palus suuttuneesti paiskasi jonkin kirjan pöydälle, kuuli että Jouna taasen vakuutti Haunian olevan se ille faciet, jota odotettiin, ja tunsi Annikki Rastaan tuoksuvien käsien kauempaa kantavan jotakin, jonka ne asettivat sähkölampun alle niin että valo lankesi suoraan erääseen nimeen. Kaikkien muidenkin silmät kääntyivät kirjaa kohti, jota nuori nainen piteli. Jaakko Tyrni näki vain kädet.

— Kyllä mekin tästä kerran, puhui Jouna, — opin sauna kun käydään, niin kyllä mekin. Meillä on juuri kirjailija nousemassa, olen sen jo sanonut ja sanon vielä…

— Jaa-a, pani Leppiaho, kaarrellen huuliaan sekä sisäänpäin että ulospäin, — pitää lukea, pitää lukea. Uskallan pysyä Tuomaana vastaiseksi. Lauri Jouna on oikeassa: opin sauna kun käydään. Ne ovat muut sen jo käyneet, niillä on kohta kiukaat kylminä. Tuollakin tuossa.

Hän viittasi kapealla laihalla kädellään, jonka päistä kynnet olivat pureskellut pieniksi, kirjaan neiti Rastaan kädessä. Sen nahkalla sidotusta selästä erottautui nimen ylä- ja alapuolella ohut kultainen viiva. Annikki Rastas katseli nimeen antaumuksella, ikäänkuin hän olisi aikonut pitää puhetta ja etsinyt lähtökohtaa.

— Voltaire, tavasi Jaakko Tyrni ja katsoi hämmästyneenä silmiin valkotöyhtöisen hatun alla. — Häntäkö te tässä kannatte käsillänne kaiken kansan nähtäväksi?

Kehuttiin kaunista nidettä, puhuttiin vanhan kulttuurin eduista ja uuden kulttuurin eduista, seulottiin missä määrin oli terveellistä ihailla vieraita esikuvia ja oppia niistä ilman että kävi vaaralliseksi omalle yksilöllisyydelle. Vihdoin nosti Annikki Rastas katseensa, huomautti, että Voltaire joka tapauksessa oli lausunut ajatuksia, jotka olivat syvällisintä ja elämän ytimeen osuvinta kaikesta mitä yleensä on lausuttu. Sitten hän siirtyi viemään kirjaa pöydälle, mistä oli sen ottanut. Kun hän palasi, puhui Palus kiihkeästi Jounalle, että on typerää panna vasta-alkajan päähän häkää, nimittäin itserakkautta. Eikö täällä kirjakaupassakin jo ole tarpeeksi oltu, eikö voida siirtyä jonnekin syömään. Ja tuleeko siitä saunasta tänä iltana Tyrnilässä mitään. Yhtäkkiä tehtiin kysymys, kuka tuo Haunia Vuorinen oikeastaan oli. Ylioppilas? Oliko hän joitakin tunnettuja Vuorisia, tehtailijan poika, vai ehkä senaattorin. Toiset keskustelivat paraikaa näistä asioista, kun neiti Rastas astui pari askelta lähemmäs Jaakko Tyrniä ja kysyi, eikö hänkin saisi tulla mukaan Tyrnilään, jos matkasta tulisi tosi.

— Minun on kauan tehnyt mieli käydä teillä. Ja suorastaan olisi ollut asiaakin. Mutta siellä vastataan aina, että »tekee työtä», »ei ole aikaa», »ei ota vastaan». Minä nimittäin tahtoisin kirjoittaa teistä. Esseen. Niin, oikein kirjan. Ja sitä varten tahtoisin saada oikeaa Tyrnilä-tunnelmaa. Teidän kirjoituspöytänne äärestä. Sanotaan, että toiset kirjailijat eivät halua yleisölle antaa muuta kuin teoksensa — heidän elämänsä on heidän omaa omaisuuttaan, mutta…

— Tervetuloa, sanoi Jaakko Tyrni kuin unessa. — Voitte vaikkapa viipyä, jos haluttaa, jonkin päivän. Minulla on siellä vinttikamari, jossa ei kukaan häiritse. Voimme saada sen lämpimäksi. Asumme kaikki alhaalla, tyttäreni ja palvelija… Oikein hauskaa…

Annikki oli taasen yksinään hänen kanssaan kesken ihmishumua. Ympärillä oli taasen temppeli, jonka seininä oli kirjoja ja alttarit olivat täynnä kirjoja. Jouna esiintyi kauheana tuomarina, mutta Palus nauroi ja sanoi, että teoriat ovat kuivia kantoja, kuivia kantoja, törkyä, säpäleitä — hyi! Vihreä on yksin elämän kultainen puu. Täällä oli pyörryttävän juhlallista — Jaakko Tyrni tiesi käyttäytyvänsä kuin humalainen. Hän ei kuitenkaan voinut — eikä tahtonut — olla toisin. Juuri näin, näin! Niinkuin lasten sadussa. Katosta riippui pieniä aurinkoja ja kattona oli itse taivas.

— Minä tulen, sanoi Annikki Rastas. — Ja sitten te kerrotte minulle.
Kaikki.

— Minä kerron teille, lausuivat Jaakko Tyrnin huulet, mutta hänen sydämensä sanoi: ja sitten sinä olet minun omani. Kokonaan.

Temppelin seinät kokoontuivat samassa piirittämään rajoitettua alaa ja
taivaanlaki oli vain kirjakaupan katto sähkölamppuineen, sillä neiti
Rastas kertoi heti koko seurueelle, että hän tulee tänä iltana mukaan
Tyrnilään.

— Ja saunaan myös! tarttui Palus puheeseen. — Vanhaan suomenkansan tapaan — hyvä! Jos siellä vain olisi kunnollinen sauna. Mutta sauna, jossa ei saa edes kylkiään nokeen. Mikä sauna se on!

— Se on hyvä sauna, puolustan minä vain sitä saunaa, puhui Loila punehtuneena ja tuntien Paluksen sanojen vaikutuksen vielä kiertävän suonissaan kuin tulen. — Pykälätkin on katossa.

Hän oli muistanut isännänvelvollisuutensa ja asiat jotka vielä olivat toimittamatta. Täytyi koettaa aikaisemmin tavata Ella, täytyi saada tarpeeksi tarjottavaa sekä syötävää että juotavaa. Ja useampia pykäliä saunan kattoon. Kunhan talonmies pystyisi ne tekemään.

Kirjailijat eivät kuitenkaan enää tahtoneet jäädä tänne. He lähtivät seuraamaan Tyrniä alas portaita pysähdyttivät hänet ihmisvilinään ja vaativat häntä kuuntelemaan kuinka hänen kirjaansa ostettiin. Yleisön joukosta liittyi heihin taiteilija Rekola, joka hänkin oli ostamassa Tyrnin kirjaa. Jouna kehoitti häntäkin, kuinkas muuten! tutustumaan Haunia Vuorisen uuteen kirjaan. Jaakko Tyrnin silmäys oli jääkylmä, kun hän tämän kuullessaan loi katseen ystäväänsä — entiseen ystäväänsä. Sillä tuskinpa hän enää saattoi kutsua häntä samaksi kuin ennen. Kirjailijat odottivat niin kauan että Rekola oli saanut ostoksensa — Jaakko Tyrni huomasi, että käärössä oli muutakin kuin hänen kirjansa —, sitten he läksivät kadulle. Varmaan Rekola oli ostanut Punapurjeen ja siinä ne nyt lepäsivät kylki kyljessä nuo molemmat kirjat. Kunpa olisi saanut tietää, mitä kirjoja Rekola oli ostanut. Ja oliko hän vielä lähemmissä väleissä Annikkiin? Jumaliste, mitenkä siitä saisi selvän…

Jaakko Tyrni ja neiti Rastas kulkivat edellä. Neiti Rastas kyseli Tyrnin uuden kirjan synnystä, miten hän oli saanut tuon omituisen aiheen, miten kauan hän tarvitsi sitä kypsyttääkseen ja mihin hän nyt aikoi ryhtyä. Kysymysten takana, jotka kuka tahansa olisi saattanut kuulla, tunsi Jaakko Tyrni kaiken aikaa jotakin, joka oli tarkoitettu yksin hänelle. Rekola oli Annikille vain pelkkää ilmaa! Nuoren naisen palvonta piti Tyrniä onnellisesti vangittuna ja tietoisesti päätti hän nyt yhtäkkiä itsekseen, että käytännöllisten asioiden hoito huoleti saa jäädä huomiseksi, kunhan tästä sieluntilasta vain pääsee selvyyteen. Ja niin he kaikki vaeltelivat pitkin katuja, joita ihmiset mittasivat jouluvalmistelut mielessä ja ohi ikkunoiden, joiden houkutus tuontuostakin pidätti heidän askeliaan. Aurinko oli painunut näkymättömiin, vain valojuova yli kadun, tai valkoinen läikkä kivimuurin kyljessä, tai loistava lasiruutu antoivat aavistaa sen vielä viipyvän jossain taivaanrannan tällä puolella. He olivat heittäytyneet rennon mielialan valtaan niinkuin pojat, jotka ovat menossa intiaaniretkelle. Se nainen joka oli mukana, silminnähden iloitsi siitä ettei hänen sukupuolensa pannut esteitä eteen. Loila, jota huomionherättäminen kaiken aikaa oli vaivannut ja joka yhä koetti huomauttaa, ettei puhuttaisi niin ääneen, saatiin helposti vaikenemaan. Palus hotaisi kepillään häntä kohden, sanoi että raukankin kerran täytyi suoristaa selkärankansa, muuten selkäydin tykkänään jäi kahdelle eri puolelle kanavaansa mätänemään, Leppiaho hymyili myrkyllisesti ja Rastas sanoi, että tällainen joskus oli hyvin terveellistä ja että hän suorastaan halusi pientä humalaa. Palus riemastui. Niin sitä piti! Helkkarin hemmetti sentään, taisikin olla itse Muusa heillä matkassa. Rastas peräytyi hiukkasen ja selitti, ettei hän tarkoittanut sellaista humalaa, vaan hengen humalaa: hän oli syyskuusta lähtien istunut sisällä ja kirjoittanut niin että luita pakotti ja tarvitsi nyt irtaantumista. Palus päästi Loilan käsipuolestaan niin kovakouraisesti että hän lensi seinää vasten ja tarttui Rastasta käsipuoleen.

Jaakko Tyrni, joka oli joutunut jälkijoukkoon Jounan rinnalle, tunsi halua lyödä hevospiiskalla jonnekin eteensä. Rastas — hän kulki siinä kaiken kansan nähden eikä irtaantunut. Tuo hieno nainen tuon humalaisen miehen käsipuolessa!

— Te, neiti Rastas, sanoi Palus ja taipui naista kohden niin että hatun töyhtö sitaisi kasvoja, — vai olette te tällainen! Ja minä kun olen pitänyt teitä kuivana sinisukkana, sellaisena, joka ei edes tule hieltä. Ja te olettekin tällainen!

— Olkaa siivolla, sanoi neiti Rastas, — likistätte sinelmille. Päästäkää irti — herrajesta, minä käytän lyhyitä hihoja, en tahdo että käsivarteni ovat sinelmillä. Kuulkaa, en tahdo käsikähmää. No mutta Palus, siunaa ja varjele, tulkaa järkiinne, kirjoitan kirjastanne hyvän arvostelun, tai ainakin aika hyvän, sillä kirja ei ole huono. Jos vain…

— Rastas, sanoi Palus ja haki huulillaan hänen korvaansa, — rupeapa kirjani äidiksi! Etsin äitiä, lapsi tarvitsee äidin. Sinä tuoksut myskiltä ja ambralta, perhana sentään — uusi kirjani tarvitsee äidin, ymmärrätkö!

— Roisto! jyrisi Jaakko Tyrni ja tunki kiilana heidän välilleen. — Vaikka nähtävästi yö onkin istuttu ja vahvasti istuttu, niin nyt on päivä, ja kaunis päivä lisäksi.

— Mennään jonnekin sisään! sanoi Loila. — Mennään juomaan kahvia.
Saatte tarjota te, jotka olette saanut tekijäpalkkioita.

— Mennään, tarttui Tyrni kiitollisena ehdotukseen. — Saanko minä tarjota. Tässä onkin kahvila — vai mennäänkö muualle?

Rastas kulki silmät maahan luotuina, muistuttaen jotakin niistä kaikkein uudemman taiteen tauluista, joissa esitetään neitsyt Maariaa vastaanottamassa enkelin ilmoitusta. Tyrni oli hänen vierellään, tiesi hänen kalpeitten silmäluomiensa peittävän silmien salaisuuksia ja tunsi, hänkin, tuoksun hänen sulistaan ja harsoistaan.

— Vai niin! pani Palus ja kaiveli taskustaan esiin tulitikkuja, — vai niin, vai teidän lapsenne äidiksi hänen pitäisi tulla. Se on viisasta kyllä, että vihdoinkin haette äitiä! Sillä teidän lapsillanne ei koskaan ole ollut äitiä. Sentähden ne ovatkin sitä mitä ovat: mateita! Ne eivät ole kirjoja, vaan mateita! On sellaisia, jotka pitävät mateista. Minä kiitän niistä. Rakastukaa hemmetissä, mutta pitääkö sen juuri olla tämän, johon minäkin rakastun? Ei silti, että mitäpä minä, vaikka pidetään tämä Rastas yhdessä. Kyllä minun puolestani…

— Syödään yksintein aamiainen, sanoi hän. — Minun on nälkä. No, herra
Loila, mihin tahdotte? Kyllä te nyt saatte hiukan kärsiä leikkiä.
Tiedättehän mitä lajia lapsia kirjailijoiden lapset ovat: mustetta ja
paperia ne ovat.

— Se oli valetta se! huusi Palus ja remahti nauruun, — vai mustetta ja paperia! Vai sellaisia lapsia te tuotattekin, Rastas. Ei perhana, toista minulle olla pitää. Ottakaa te, Tyrni, vain tämä Rastas. Antakaa minulle se tyttärenne. Sehän on täällä mukana. Eikös sitä saa nähdä? Sillä oli sellaiset perhananmoiset silmät. Eikä se ensinkään tietänyt mitä sillä oli. Ja sillä oli sellaiset perhananmoiset hampaat. Teki mieli ojentaa sille kieli ja käskeä puraisemaan. Hemmetissä, mitä mamsseleja te kaikki olettekaan, nyt te kaikki vaivutte maan alle siksi että minä olen puhunut vähän morakasti. Menkää Naantaliin, mamsselit.

Jaakko Tyrni katsahti havahtuen kelloaan. Se oli neljännestä vailla kaksi. Ja kahdelta oli Ellan määrä tavata hänet. Minne oli aika lentänyt? Käsittämätöntä minne. Nyt täytyy päästä hetkeksi irti koko joukosta ja saada keskustella Ellan kanssa päivällisistä. Jouna — niin, hänen oli määrä alunpitäen tulla mukaan. Mutta Jouna oli tehnyt jotakin, joka oli siirtänyt hänet loitolle. Hän oli puhunut siitä Punapurjeen tekijästä. Tuolla se saapui, haaksi, jossakin hyvin kaukana, purje pullistui ja aava ja kirkas oli ulappa. Aavistus sanoi Tyrnille, että Haunia Vuorinen aina tulisi kulkemaan tuollaista heleää ulappaa myöten.

Ja hän rupesi yhtäkkiä puhumaan suurella suulla, aivan vastoin luontoaan, ikäänkuin jotain Paluksen voimasta olisi siirtynyt hänelle.

— Minä en nyt ehdi, ikävä kyllä. Aika on mennyt hauskassa seurassa, liiankin pian. Ei, kyllä on parasta, että menen yksin. Täytyy ostaa yhtä ja toista jouluksi. Ei, kyllä minä teen sen yksin mieluummin. Mutta tehän kaikki tulette saunaan. No, se on valmis. Ja päivällinen syödään päälle. Viiden junalla. Ja pois pääsee ennen puoliyötä. Jollei tahdo jäädä Tyrnilään. Siellä vihdat jo hautuvat. Ja neiti Rastas tulee mukaan. No, se on oikein hauskaa se. Totta kai te tulette, Palus. Kyllä Annamar pitää huolen siitä että hikoilette. Tulette, tulette.

Palus huitoi keppiään ja käsiään ja moitti Tyrnilän saunaa kaikkein huonoimmaksi saunalaitokseksi mitä hän oli nähnyt — sellaiseksi, jossa ei saanut edes haiun makua kielelleen. Sellaiseen ei hän tule, ei kiitos, sen hän jo kerran on sanonut. Yhtäkkiä hän vihelsi hampaanraosta iloisen äänen ja sanoi:

Jaakko Tyrnille oli tuiki outoa, että hänen epäystävällistä tytärtään, joka ei ollut kauniskaan, näin kiivaasti kysyttiin eikä hän muuta voinut kuin siirtää Paluksen kiihkeän harrastuksen hänen erikoisen mielialansa laskuun. Ei kannattanut ottaa asiaa vakavasti. Hän naurahtikin sentähden ja toisti, että Ella tietysti on kotona, hän on vielä varsin lapsi eikä välitä mistään muusta kuin heidän hevosestaan.

— Vai, johtui hänen mieleensä, — olisiko tyttäreni ehkä ollut teille vähän epäkohtelias puhelimessa tai meidän portilla, tai…? Ja te haluaisitte häntä rangaista.

— Oikein osattu, perhana vie, — oikein osattu. Tulin kerran Tyrnilän portille eikä hän päästänyt minua sisään. Siinä minä juuri tarkkasin hänen hampaitaan — silmänruokaa, jumaliste. Jos minä tänään saan kihlata hänet, niin minä tulen — mutta sauna ei kelpaa mihinkään.

— Koettakaa onneanne, koettakaa, sanoi Tyrni, kiirehtien lyhentämään kohtausta. — Mutta älkää syyttäkö minua, jos tyttäreni läjäyttää kosijaa riimunperillä vasten naamaa. Hänellä on tempperamenttia, minun tyttärelläni… Mutta minä sanon nyt hyvästi, on vähän asioita. Kello viiden junalla siis — tervetuloa!

Jaakko Tyrnin puhuessa puhui Palus lakkaamatta iloisesti hirnuen, että sellaisen hän juuri tarvitseekin tätä kirjaa varten, sellaisen, joka puree ja potkii ja joka on vangittava niinkuin poro. Porohan se onkin Ella Tyrni, sellainen puoli villi eläin, jolla on itkevän kosteat silmät ja hampaat, joilla soisi hänen purevan vaikkapa… vaikkapa kuoliaaksi.

— Sauna ei kelpaa mihinkään, huusi hän Jaakko Tyrnin jälkeen, — mutta sen poron minä tänä yönä koppasen!

Seura jäi aukealle pronssisen patsaan ääreen, jota verhosi paikoittain varissut harmaa kuura. Jaakko Tyrni ja Jouna suuntasivat nopeasti askeleitaan keskikaupunkia kohden. He asettelivat läikkyvää mielialaansa tasapainoon, niinkuin ihmiset tekevät, kun he eivät hetkiseen ole piitanneet mitään kenestäkään eikä mistään, yhtäkkiä sanoi Tyrni, ikäänkuin hän nyt vasta olisi huomannut, että joku oli hänen seurassaan:

Torilla seisoivat »joulupadat» ja kaikkinaiset säästölaatikot, vartiattariensa astellessa edestakaisin. Tavaratalon ovesta tulvi keskeytymättä ostajien jono ja näyteikkunasta sädehtivät kristallimaljakot.

— Kuka nuoriherra Ellalle piti seuraa sillaikaa kun me olimme kirjakaupassa? kysyi Jouna.

Jaakko Tyrni havahtui, kääntyi astumaan kadun toiselle puolelle ja odotti että raitiovaunu menisi ohitse.

— Nuoriherra? huusi hän läpi raitiovaunun jyrinän, — ei hänellä pitäisi olla kenenkään nuorenherran kanssa mitään tekemistä.

Kirkonkello pamahti soimaan ja malmin voima sai koko ilman värisemään tässä tapulin juurella. Hautajaiset, panivat molemmat herrat merkille. Kello on tasan kaksi, ajatteli Jaakko Tyrni ja kiiruhti askeliaan.

— Joku pitkä vaalea nuorukainen käveli toisella puolen katua kaiken aikaa, kun me puhelimme kirjakaupan ikkunassa.

— Käveli kyllä, mutta tämän kanssa Ella puhui. He seisoivat portilla ja katselivat meitä.

Jaakko Tyrni muisti samassa, että hän oli tavannut Rastaan vasta kirjakaupassa, ja rauhoittui. Jouna riisti häneltä kuitenkin heti hänen rauhansa.

— Ella tuli siihen juuri silloin, kun me kaikki lähdimme kirjakaupasta. Hänellä oli suuret kantamukset molemmissa käsissään. Olin suuttunut sille nuorelle herralle, joka siinä seisoi eikä auttanut. Mutta hän katsoi vain meihin. Ja minäkään en ennättänyt mennä, ennenkuin hän oli kadonnut porttikäytävään. Laiminlyöt tytärtäsi, olen sen ennenkin sanonut, sellaiset kantamukset eivät ole nuorta tyttöä varten. Mikä lieneekin ollut huonosti kasvatettu nuoriherra, joka ei auttanut.

— Etköhän sinä erehdy, ei Ella kärsi seurassaan mitään nuoria herroja.
Se on Pikku ja aina vain Pikku.

— Olenko minä mikään muotikauppias, joka tiedän mitä naiselle pitää olla.

— Hitto vie, kuinka ikäväksi sinä olet tullut. Sensijaan että olisit iloinnut kanssani tänään, kun olen saanut velkani maksetuksi, sinä vain… sinä vain…

Tuossahan se talo olikin, mistä hautaussaatto läksi. Täällä keskikaupungilla siis täälläkin kuoltiin, vieläpä kesken jouluhälinän. Ruumisvaunut olivat tulleet, asianomainen katselijakuntakin oli paikoillaan ja ajurien jono odotti saattajineen. Myöhästyvät. Tällaisissa tapauksissa pitäisi aina olla ehdottomasti täsmällinen. Niinkuin muutenkin. Jonkin minuutin Ella tulee odottaneeksi. Sillä tyttö on pienestä pitäen ollut hyvin täsmällinen. Ja suuttunut hän on, jos on saanut odottaa. Tällä kertaa hän lisäksi on nähnyt neiti Rastaan. Nyt raivasi poliisi tietä ja ruumiskuski veti ulos vaunujen pohjan. Jaakko Tyrni ja Jouna kiiruhtivat ohitse ja näkivät porttikäytävässä silinteripäiset kantajat ja niiden välissä mustan arkun. Kenenkään elävän silmissä ei näkynyt kyyneltä tämän vainajan poistuessa elävien joukosta. Yhteiskunta täytti kylmästi muotonsa. Yhtäkkiä Jaakko Tyrni huomasi kulkevansa yksinään. Jouna seisoi paljastetuin päin keskellä huivipäisten muijain ja pikkutyttöjen joukkoa. Tyrnin täytyi odottaa.

He kävivät nopeasti pujotellen läpi kiirehtivien tai näyteikkunoissa viipyvien ihmisjoukkojen, ohi ramman miehen, joka kaupitteli kengännauhoja, ohi äitien, jotka kuljettivat kädestä pieniä lapsiaan, ja pääsivät pihamaalle.

Ella ei ollut siellä. Mitä nyt? Kivihiilisäkit, tyhjät reet, rautaromu, kaikki oli paikallaan, Ellaa vain ei näkynyt. Toki oli heidän rekensä tässä — niin, missäpä se olisi ollutkaan, sillä eihän tyttö toki olisi voinut lähteä ilman isää. Jaa, kuka senkään takasi? Ehkä hän on tallissa?

He katsahtivat ylöspäin ja huomasivat taivaan kalvenneen ja pihamaan olevan pian joutumassa lyhyen talvipäivän pimeään. Alemmissa ikkunoissa jo syttyi sähköjä ja vedettiin alas uutimia. Ylemmissä konttorihuoneistoissa vielä tehtiin työtä päivänvalolla.

Jaa-ah, sanoi Jaakko Tyrni, kukahan se on ollut se nuori herra: Ella myöhästyy! Ehtisiköhän tässä vielä koettaa käydä jollakin asialla? Minulla oli niitä paljonkin, mutta jääkööt huomiseksi. Olisi pitänyt olla jotakin hienompaa alkohoolia, jos nyt neiti Rastaskin tulee. Tietäisitkö sinä mistä hän pitäisi ja saisiko sitä mistä.

Ellan tutut nopeat ja kovakenkäiset askeleet kajahtelivat porttikäytävässä. Tyttö kantoi molemmissa käsissään verkkoa, joka täpötäynnä jotain painavaa tavaraa piti hänen hartioitaan alhaalla, niin että hän kulki kumarassa. Jouna kiirehti häntä vastaan ja otti, tervehtimättä, toisen verkon hänen kädestään. Jaakko Tyrni yritti tehdä samoin, mutta ei jostain syystä saanut tarvittavaa tarmoa ja ainoastaan yskähti.

— No, sanoi hän, — Ella vähän viipyi. Ei, ei mitenkään muuten, mutta… on ollut tapana tulla tasan. Ja täältä… niin täältä lähtee meille vieraita viiden junassa. Muitakin kuin Jouna setä.

Oliko Ella sen arvannut? Tavanmukaista vastaväittelyä ei tullut. Ella ei sanonut mitään, ei edes katsahtanut molempiin herroihin, laski vain verkon tavaroineen tyhjän reen pohjalle. Mitähän ihmeen seuraa hänellä oli ollut? Kaikki kävi nyt hyvin nopeasti. Tallin ovi avattiin, hevonen hirnahti, sille tuli silat selkään ja suitset suuhun. Jouna kantoi vällyt ja asetti ne paikalleen.

— No, Ella, koskas me kahden lähdemme ostoksille, yritti Jouna. —
Huomenna, sopiiko? Pidetään mekin kerran hauskaa, eikö niin, Ella?
Kuule, minä tosiaan kerran tahtoisin olla kahden sinun kanssasi
kaupungilla…

Jaakko Tyrni totesi: hän on pahalla päällä, ei mitään hän vastaa. Etteihän olisi neiti Rastaalle kovin hävytön. Minä olen tohvelisankari, oman tyttäreni tohvelisankari auttamattomasti. Täytyy tulla muutos. Mitenkä nyt saisi tänään kaikki hyvin menemään. On se onnetonta kun lapselta kuolee äiti… Äiti mikä hyvänsä on kuitenkin äiti.

Hän ei yrittänytkään ottaa ohjaksia. Ella valjasti asetti monet käärönsä ja laukkunsa kuskilaudan alle, peitti kaikki loimella ja ajoi ulos portista. Siinä hän päin kääntymättä odotti että herrat asettuisivat paikalleen ja hyppäsi itse laudalleen. Hevonen oli nuori ja odotus oli tehnyt sen villiksi. Ellalla oli täysi työ. Pikku pelästyeli ja tahtoi laukata. Vasta kun oli päästy raitiovaunuista se alkoi kuunnella järkevää puhetta ja antoi ajajalleen rauhan.

Ella päästi pienen äänen, joka sanoi, että hän toki ajaa paremmin. Auringon viime säteet heijastuivat kylän ikkunaruutuihin ja hevoset kauppapuotien edustalla kuopivat malttamattomasti maata. Ella ajoi rämisevien maitorattaiden ohitse ja puhui jotakin.

— Tulevat kaikenlaiset häiritsemään. Juuri kun pitää toimittaa asioita tulevat kyselemään ja tiedustelemaan. »Koska hän on kotona? Koska häntä voi tavata? Vastaako hän kirjeisiin?» Runoilijat saisi kaikki panna rautoihin.

— Kun ne ovat pusertaneet näpeistään kirjan, niin ei sitä tiedetä miten se saataisiin arvostelijain ja oikeain kirjailijain tietoon. Runoilijat ovat juuri niinkuin pikkulapset.

— Olisi kai pitänyt käskeä häntä istumaan — talliin, vaiko reenlaidalle, vai minne? Tai ehkä kahvilaan. »Esikoisteos, esikoisteos. Runoteos.» Tuossa se on jahka saan taskustani. Kävi, kävi hän isää kysymässä ja kulki kuin noiduttu ja katseli teitä kaikkia. Teki mieli joukkoon, mutta ei toki uskaltanut lähteä. Ei olisi uskaltanut antaa minulle tätä kirjaakaan. Minä jo sanoin: pelkäättekö, että syön sen. Mieluummin syön onkimatoja. Se on tuossa taskussa. Ota, Jouna setä. Nyt niitä taas tulee taloon, esikoisteoksia. Tämä joulun-aika se niitä tuottaa. Ja kaikki lähettävät Jaakko Tyrnille ja Jaakko Tyrni lukee. Tuossa, tuossa taskussa.

— Kun sinä tulet kaupunkiin, Ella, niin ostamme sinulle uuden päällystakin.

Kansilehti kuvasi sinistä ulappaa, jonka äärellä pieni punertava purje ponnisteli eteenpäin.

— Kuka se on sellainen Haunia Vuorinen? huusi Ella, päätään kääntämättä.

AMMATTIVALEHTELIJAT

Illansuussa seisoi Ella Tyrni saunan ovella, ojennellen käsivarreltaan liinavaatetta vanhalle vaimolle, joka iloisesti pinosi kääröt käsivarrelleen ja valmistautui viemään niitä pukuhuoneeseen. Hän oli peittänyt permannot oljilla ja kohosi niistä kuin pilvistä, hautuvien koivunvihtojen tuoksun ja kiukaan hien lainehtiessa ympärillä. Kahdeksankymmenvuotias eukko odotteli siinä suurinta iloaan, löylyjuhlaa ja kyseli vielä yhtä ja toista tytöltä, joka seisoi talvi-illan pimeässä, tuijottaen eteensä järvelle.

Ella ei ollut hyvällä mielellä — lieneekö jotakin tapahtunut. Hän tuskin vastasi kysymyksiin eikä kuitenkaan lähtenyt poiskaan — siellä oli kai sellaisia vieraita, joista ei Ella pitänyt, niitä olikin vähän, joita hän sieti. Muori kyseli ja uteli. Hänelle oli tärkeää tietää, keitä oli saapunut. Kaikki eivät olleet saunassa yhtä mukavia.

Ella Tyrni kierteli ajatustensa köyttä, josta ei tullut valmista. Tuskastuneena päätteli hän: tuossa on vesi vielä sulana — kunhan ei vain jäätyisi, että pääsen uimaan. Pakastaa. Mutta minä rikon seipäällä jään, sillä minä tahdon veteen!

Ja hän katseli saunan nurkkauksen takaa laiturille, missä eilen oli virutettu vaatteita ja missä tumma vedenpinta erottautui lumesta. Myöskin hän pani merkille, minne Annamar oli laskenut käsistään hangon, jolla oli kohentanut saunanpesää.

Jahka otan oikein tulisen löylyn ja sitten menen järveen, niin eiköhän pää selvene! Myrkky sentään, mitä piti tapahtua. Mitä oli tuo pitkä nuoriherra, tuo alotteleva sälli, tuo Haunia Vuorinen tehnyt isälle? Niin viattomalta hän oli näyttänyt, että oikein täytyi uskoa häntä kiltiksi ja nöyräksi mieheksi — ja hän oli kuitenkin tehnyt Jaakko Tyrnille, suurelle Jaakko Tyrnille jotakin sellaista, ettei hän tahtonut edes pitää hänen kirjaansa kädessään, vaan paiskasi sen eteensä rekipeitteelle. Siitä oli Jouna setä sen ottanut ja pistänyt takaisin Ellan taskuun. Täytyypä kaikessa hiljaisuudessa toimittaa tuleen koko kirja. Mutta mitä olikaan Haunia Vuorinen tehnyt isälle? Kuka oli Haunia Vuorinen? Ja mikä hitto johtui hänen, Ellan mieleen, kun hän hänelle sanoi, että sopii tulla heillä käymään, ja vielä päivänkin määräsi, toisen joulupäivän! Nyt ei joulusta tule yhtään mitään, kun täytyy odottaa tuota vastenmielistä ihmistä kuin mitäkin joululahjaa. Jos kirjoittaisi hänelle ja peruuttaisi hänen tulonsa. Mutta kukaties ei hän saisi kirjettä ja saapuisi kuitenkin kuljeskelemaan aidan takana tuntikausia. Toisena joulupäivänähän isä oli luvannut lapset ajelemaan. Myrkky sentään. Mutta tulkoon nyt, koska kerran tahtoo. Koetetaanpa toimittaa nuorelle kirjailijalle hänen arvonsa mukainen vastaanotto.

Mitä tuo Annamar puhuikaan joululahjasta? Hyvää hän tarkoitti, vanhaparka, mutta hän ei tietänyt, mikä joululahja heille oli tulossa. Isä oli aina ollut kaikille vasta-alkajille myötämielinen — mitähän tämä olikaan hänelle saattanut tehdä? Ellan mieli oli ilkeässä hämmennyksessä kun hän ajatteli, että oli ystävällisesti puhutellut sellaista ihmistä. Lisäksi tuli vielä, että talossa oli neiti, jonka isä aikoi naida. Kyyneleet kiersivät syvällä Ellan rinnassa. Mikään muu ei sittenkään ollut mitään isään verrattuna, ei Jouna setä eikä Pikku eikä mikään. Mutta isä ei vähääkään välittänyt Ellasta!

Vanha vaimo vakuutti sen jo olevan jäässä. Eihän Ella toki ajatellut uimista, oliko nyt uimisen aika. Hän irroitti toisen kätensä liinavaatteiden ympäriltä ja piteli vanhoja karkeita sormiaan tytön edessä ikäänkuin suojellakseen häntä. Samalla puheli hän hänelle kuiskaten ja koettaen johtaa hänen ajatuksiaan toisaalle. Eikö Ella nyt kuullut — Ella saa joululahjan.

— Tiedän minä, vakuutteli saunaeukko ja hymyili niin että kasvot olivat täynnä iloisia ryppyjä. — Kunhan nyt tänään tulisi sellaisia, jotka hyvästi antavat juomarahoja.

— Onko sinulla meillä puutetta? tulistui Ella. — Kyllä isä antaa sinulle rahaa. Nuuskako nyt on lopussa?

— Eikö sinua hävetä ottaa rahaa vierailta! Jos olisit puutteessa, mutta kun sinulle annetaan kaikki talosta — myrkky sentään.

— Niin, mutta saunassa pitää olla juomarahat. Huono mies se on, joka ei sitä ymmärrä. Kun tänään antaisivatkin hyvästi.

— Hävettää minua, sanoi Ella, ja hänen nuoret kasvonsa menivät nekin ryppyihin. — Mitä sinä rahalla teet? No, tee mitä teet, mutta älä tänään pidä herroja kauan. Heitä löylyä niin että joku heikkonahkaisempi palaa. Isä on tuonut sinne sellaisen neidin, jota minä en kärsi. Minä en rupea pitämään hänelle seuraa. Kaksi tuntia — mitä sinä puhut! Mutta jos minä sanon sinulle, että isä aikoo naida hänet!

Vanha vaimo nauroi. Naimisesta oli herran kanssa ollut puhetta joka saunareisulla yli kymmenen vuoden aikana eikä siitä ollut tullut sen valmiimpaa. Sensijaan eukko vieläkin kysyi, montako vierasta oli ja olivatko tuttuja, vai oliko outojakin. Ella kuuli eteisen oven työntyvän auki, vastasi nopeasti että useimmat olivat tuttuja, mutta kaksi oli tuntematonta: muuan rikas kauppias ja muuan maalintöhrijä. Samalla hän työnsi kätensä syvälle villaröijyn taskuihin ja läksi juoksemaan. Hän juoksi ohi veneen, samaa tietä, josta eukko aamupäivällä oli kuljettanut halkoja, ja näki seitsemän varjon, paperossit hampaissa, päärakennuksesta liukuvan saunaa kohden. Pääsisipä sisään heidän näkemättään ja olisipa keittiössä niin paljon työtä, ettei ennättäisi pitämään seuraa neiti Rastaalle. Jollei Helmisen Hannaa ole otettu avuksi, niin häntä välttämättä tarvitaan. Hän ei missään tapauksessa mene pitämään seuraa kirjailijattarelle. Nyt hän tietää: hän vie hänen eteensä pinkan kirjoja, isän pöydällä niitä on koko joukko, aivan uusi osa tietosanakirjaakin tuli juuri kotiin — lukekoon niitä!

Jaa — ah, se tässä vielä puuttui: salin ikkunasta oli uudin vedetty ylös ja siellä seisoi neiti Rastas, kasvot ruutua vasten ja nyökytti päätään. Kiehuva kiukku valtasi Ellan. Aivan niinkuin kotonaan kirjailijatar siellä veteli uudinta ylös ja alas: täytyi sanoa herroille hyvästi, kun niin pitkäksi aikaa tuli ero. Kyllä kai hän olisi mennyt mukaan saunaankin, jos vain olisi kehdannut. Sellainen — sellainen! Ja hän uskaltaa tavoitella Jaakko Tyrniä! Ja Jounakin, joka sanoo olevansa Ellan ystävä, sallii hänen tulla tänne Tyrnilään. Taas hän nyökkää. Tällä kertaa se kai tarkoittaa Ellaa. Hän kai katsoo tarpeelliseksi päästä hyviin väleihin tulevan tytärpuolensa kanssa. Että isä saattaakin! Päivää, päivää, meille tulee hauskaa, jahka tässä kaksi tuntia keskustelemme. Ehkäpä meillä todella voi olla jotakin puhuttavaa. Ja onkin! Ellan mieleen johtui, että hän todella haluaa puhua neiti Rastaan kanssa. Ehkäpä asiat vielä saattavat saada toisen käänteen. Ja kirjailijan tytär naureskeli ja keksi keksimistään uutta sanottavaa. Myrkky vie, jahka neiti Rastas kuulee tämän kaiken, niin ehkei hänen tee ensinkään mieli tänne. Ei tänne ole hyvä tulla, tämä on ampiaisen pesä.

Nyt astuivat herrat saunaan ja Palus kuului huutavan: se on isänmaaton, joka rakentaa tällaisen saunan!

Miksei kirjailijatar ota Palusta? Palus taitaa olla naimisissa — niinkuin hän onkin. Ja tosiaan: monta lastakin hänellä on. Mutta entä kauppias, Orelva, kirjailijoiden ja taiteilijoiden suojelija — hänhän olisi neiti Rastaalle omansa. Rekolan kanssahan he olivat kihloissa, kaikissa Rekolan tauluissa on Annikki Rastaan kasvot, mutta nyt on Rekolalla oikea rouva ja lapsiakin taitaa olla. Ovatko Loila ja Leppiaho liian nuoria? No, olisihan muita kirjailijoita ja taiteilijoita. Mutta neiti Rastas on kunnianhimoinen — tietysti se pitää olla itse Jaakko Tyrni! Tietäisiköhän tuo neiti, mitä Vuorinen on tehnyt isälle? Ehkäpä hän tuntee isän asioita. Jos kysyisi. Ella Tyrni näki yhtäkkiä silmissään Haunia Vuorisen pitkänä, hoikkana, vaaleana. Ensin hän oli kuullut vain askeleet ja sitten äänen. Kuinka hän olisi tehnyt isälle jotakin pahaa, hänhän puhui isästä suurella ihastuksella ja kunnioituksella. Ja kuljeskeli sitten edestakaisin toisella puolen katua, katsellen kirjailijoita, jotka seisoivat kirjakaupan ikkunassa — ei uskaltanut poloinen lähteä heidän joukkoonsa. Ella oli hakenut tavaraa kaupungilta tuonut toisen verkollisen toisen jälkeen — Vuorinen yhä vain käveli ja katseli ja katseli. Vihdoin hän sitten kysyi, oliko neiti herra Jaakko Tyrnin palvelustyttö. Ella valahti kuumaksi ja sanoi olevansa. Silloin nuoriherra hellitti aarteestaan ja pyysi antamaan sen kirjailijalle.

Ella vihasi isää sinä hetkenä, jolloin nuoriherra kysyi oliko hän heillä palvelustyttönä. Hän inhosi myöskin kirjailijaa, joka teki kysymyksen ja sitten ojensi hänelle laihan esikoisensa. Punapurje — siellä se litistyi hänen vanhan takkinsa taskussa.

Haunia Vuorinen — runoilija. Kaikki ne luulevat olevansa runoilijoita. Kun keksitään, että »marja» ja »karja», tai »pukki» ja »rukki» kalskahtavat yhteen, niin silloin ollaan runoilijoita. Ja se on kahta hienompaa vielä kuin proosakirjailijana olo. Myrkky sentään!

Juostessaan ylös mäkeä Ella yhtaikaa seurasi herrojen ilonpitoa saunassa, neiti Rastaan nyökytyksiä ikkunassa, ja omia ajatuksiaan päivän tapahtumien johdosta. Kaikki oli yhtä ikävää. Jos olisi saanut lähteä talliin ja olla siellä koko yön. Mutta uimaan hän ainakin menee, niin paksuksi ei jää tule, ettei hän saa sitä puhki.

Jaakko Tyrnin tytär ei milloinkaan ollut tuntenut huolestumista ruuan tai juoman vuoksi, mutta nyt hän yhtäkkiä tuli ajatelleeksi, että jos päivällinen epäonnistuu, niin isä saa uuden syyn miettiä naimista. Miehet ovat sellaisia: tie miehen sydämeen kulkee vatsan läpi, niin sanottiin jossakin kirjassa. Mutta olisiko neiti Rastas ymmärtänyt ruuanlaittoa? Ei hän siltä näyttänyt. Joka tapauksessa täytyi päivällisen tänään onnistua.

Ella seisoi lieden luona ja puheli vanhalle palvelijalle. Hän selitti, että täällä on tänään sellaisia erikoisia vieraita, jotka tuntevat ruuan maun. Niinkuin se kauppiaskin, joka pitää hienoja päivällisiä kirjailijoille ja taiteilijoille. Isäkin on ollut kutsuttuna niihin, mutta kauppias on ensi kertaa täällä Tyrnilässä. Ella puhui kuiskaten ja lämmitteli käsiään. Hän tuli uskollisen pienen naisen luo ja kiersi kätensä hänen ympärilleen. Hän puheli hänelle joulusta ja kuinka he joulunpyhinä istuvat ja juttelevat, niinkuin niin monesti ennen. Senja oli tänään mahdoton. Kaikki oli hänestä nurin päin, puut märät, liha huonoa ja hyvää ruokaa piti olla. Miksei edeltäpäin sanottu, että tulee tällaiset määrät vieraita. Viimeinen valtti oli Ellalla vielä käyttämättä. Jollei mikään muu auta, niin hän rupeaa puhumaan Helmisen Armaasta. Jos Helmisen Armaalle antaa lahjan, niin Senja tekee mitä tahansa. Se on niin hullunkurista.

Ella ei vielä ollut ennättänyt ryhtyä tähän keinoon, vaan odotti otollista hetkeä, kun neiti Rastas, yllään kaikki hepenensä, seisoi keittiön kynnyksellä. Vanha palvelijatar vaikeni, Ella vaikeni ja vieras sai vaivoin sanat suustaan.

— Enkö… enkö minä voisi auttaa? Osaan hiukkasen taloustöitäkin. Kun tulee näin paljon vieraita, niin… Minä kovin mielelläni…

Ella tunsi yhtäkkiä olevansa vanha ihminen ja otti käsiinsä asiain johdon. Hän riisui villatakkinsa, viskasi sen puulaatikon kannelle ja astui narskahtelevin, rasvanahkaisin kengin ovea kohti ja ikäänkuin puhalsi neiti Rastaan edellä sisään. Ohoh, osasiko hän noin nolostua, neiti Rastas? Hän oli totisesti nolo. Ja säikähtynyt. Ei enää kysellyt mitään isästä ja hänen töistään, vaan rupesi kysymään aivan toista. Hän uteli, oliko tuo palvelija usein noin pahalla tuulella ja oliko hän jo ollut kauankin talossa. Hyvinpä kävi, totisesti hyvin. Ellaa nauratti niin että hänen täytyi koettaa sitä salata. Ja hän maalasi suurella sudilla mustaa väriä ja selitti, että Senja aina oli pahalla tuulella, mutta että hän oli ollut talossa hyvin kauan, niin, tämä oli kolmastoista vuosi, ja ettei voitu tulla toimeen ilman häntä.

— Mutta kuka tuollaista jaksaa kuunnella? kuiskasi vieras, katse vieläkin suunnattuna sinne päin, missä keittiön ovi oli. — En minä vain jaksaisi päivääkään.

— Isä ei tule toimeen päivääkään ilman Senjaa. Minusta ei ole väliä eikä kenestäkään muustakaan, mutta Senja on välttämätön. Senja tietää kaikki isän tavat, kaikki mistä hän pitää ja mitä hän ei siedä. Senjalle isä sanoo, että nyt hän tekee työtä ja Senja on nyt koirana. Ja Senja on uskollinen eikä päästä ketään lähellekään. Ja Senjallehan isä lukee kirjansakin nimittäin ei tietysti kaikkia, mutta paljon.

Neiti Rastas vaikeni ja piteli käsiä rinnallaan aivan niinkuin eräässä
Rekolan taulussa, joka oli ollut liitekuvana joululehdessä.

— Mitä te nyt sanotte: lukeeko isänne kirjansa tuolle pienelle vihaiselle ihmiselle?

— No mutta eikö herra Jouna ole Jaakko Tyrnin ystävä ja neuvonantaja kirjallisissa asioissa?

— Tjaa, on kyllä. Ja tietysti aina kun isä kuvaa säätyhenkilöiden elämää. Mutta eihän Jouna sitäpaitsi aina ole täällä saatavissa.

— Niin, hän on vanha talossa eikä lähde täältä enempää kuin tuo sauna tuolla. Hän tekee täällä kaikki, keittää, pesee vaatteet, paikkaa ja korjaa. Ennen hän hakkasi puutkin, mutta nyt on talonmies. Isä ei voisi ajatella elämää ilman Senjaa.

— Niin, paikatkoon ja parsikoon hän kernaasti, mutta mitä hän kirjallisuudesta tietää!

— Hänellä on hyvin terävä luonnollinen äly, sanoo isä. Niin, kuten sanottu, isä tulee usein käsikirjoituksineen kyökkiin ja lukee meille. Se on hyvin hauskaa.

Neiti Rastas seisoi sohvapöydän ääressä, tuijotti uutimeen, jonka takana pimeydessä sauna oli, ja hypisteli pöytäliinan plyyshitupsua. Hän puhui matalaan ja nyökäytti päätään:

— Muusa, sanoi Ella, — ei tämä ole se Muusa. Tämä on Senja ja Annamar on Muusa. Annamar on tullut sieltä kaukaa maalta mistä isäkin, Annamar oli jo isän äidin äidillä. Hän on kahdeksankymmenen vanha ja lämmittää saunan ja kitkee maat.

Neiti Rastas tuijotti taasen Ellaa suoraan kasvoihin. — Onko niitä sitten kaksi?

— Voi sanoa, että niitä on kaksi. Kuinka ei olisi. Sillä Annamar ei enää jaksa niin paljon. Senja vielä jaksaa. Vaikka hän aina toruu.

— No, siihen on totuttu. »Mitä pakanaa», sanoo Senja ja uhkaa lähteä pois — joka päivä miltei hän sanoo lähtevänsä pois. Mutta mihinpä hän kodistaan lähtee? Hän pitää meistä. »Myrkky sentään», sanoo Senja, mutta me annamme hänen sanoa, me pidämme hänestä. Ja jollemme me Senjan kanssa olisi vartioineet portteja — jaa, isä olisi silloin tyhjä mies. Eikä hän olisi kirjoittanut yhtään kirjaa. Mutta nyt isä…

Ella Tyrni oli sanomaisillaan jotain varsin varomatonta, nimittäin, että isä nyt on velaton mies — kyllä pitääkin olla hölmö! Hän käänsi siis nopeasti puheensa toisaanne päin, varmaan ei neiti Rastas ollut huomannut mitään. — Niin, nyt isä on kirjoittanut kirjoja ja toimeenkin me tulemme, vaikka… Niin, Senja on säästäväinen, niinkuin meillä täytyy olla. Oi voi, jollemme me — kas, isällä on paljon ihailijoita ja ihailijattaria!

Ella vilkutti silmää ja naureskeli, lausuessaan viime sanoja. Neiti Rastaan silmäterä yhä laajeni, hänen siinä pyöritellessään pöytäliinan tupsua ja tuijottaessaan Ellaan.

— Kuinkas muuten! huudahti kirjailijan tytär, nojaten hartiansa valkeaa kaakeliuunia vasten ja tämän nojan varassa liikutellen milloin kättä, milloin jalkaa korosteeksi sanoilleen. — Kävelevät tässä ulkopuolella ja odottavat, milloin näkisivät vilahduksen kirjailijasta. Eivät välitä sateesta eivätkä pyrystä, kun sille päälle joutuvat. Yksikin kun kerran käveli ja käveli, eikä hänellä ollut sateenvarjoa ja vettä tuli kaatamalla, niin me pidimme neuvottelua, että mitä sille tehdään. Muusa — nimittäin se vanha — olisi tahtonut päästää sen sisään ja tarjota kahvia. Senja sitten menee portille. Hetken perästä hän palaa, kainalossaan muistikirja — se oli ihkasen uusi kirja, kannessa kauniita orvokin kuvia. »No, se on matkustavainen eikä se tahdo lähteä ennenkuin Jaakko Tyrni on kirjoittanut tähän nimensä ja jonkin värsyn. Mutta yhtä hyvä on, jos Ella kirjoittaa ei sitä niin vain mennä häiritsemään kirjailijaa, kun hän on työssä.» Kyllä me pidimme iloa! Ei, en minä sentään isän nimeä väärentänyt, mutta jotakinhan siihen täytyi kirjoittaa. En minä viitsi sanoa, mitä siihen tuli — värsy se oli ja minun tekemäni. Mutta Muusa hölkötti saunaan ja tempaisi vanhasta vihdasta lehvän ja kaikki tämä vietiin odottavalle neitoselle ja hän oli erittäin tyytyväinen… Kerran jouduin minä portille ja silloin siinä oli sellainen, joka tahtoi tavata kirjailijaa vain viideksi minuutiksi. Minä en ollut kohtelias, minä tunnen ne viidet minuutit ja myöskin minä tiedän, mitä sisältävät pinkat, joita kannetaan kainalossa. »Jaa-ah», sanoin minä, »vai viideksi minuutiksi! Mutta minäpäs sanon teille, että jos te hakkaatte halkoja ja laskette kirveen käsistänne viideksi minuutiksi, niin halko on siinä viiden minuutin ja viiden tunnin ja viiden viikon perästä paikallaan. Mutta kirjailijan ajatus ei ole halko. Se menee huuthelkkariin niissä viidessä minuutissa, jolloin hän puhuu teidän kanssanne. Ja noita pinkkoja on tässä talossa ennestään tarpeeksi.» No, menihän hän. Joskus me Senjan kanssa sitten siivoamme isän pöytää ja lähetämme pois pahimman roskan. On sellaisiakin käsialoja, että luulisi kanojen raapustaneen paperilla. Ei isä näistä kaikista tiedä — puuttuisi vielä, että häntä niillä häirittäisiin! Mutta kas vain, johan tuo kello löikin! Puoli tuntia meni että helähti. En olisi uskonutkaan. Minun täytyy nyt lähteä hiukan katsomaan hevosta. Helminen sen oikeastaan ruokkii, talonmies. Mutta minä menen sentään. Tuon siksi aikaa isän huoneesta jotain luettavaa…

Neiti Rastas ojensi kätensä ja osoitti selviä oireita siitä, että hän aikoo lähteä perässä.

Ja neiti Rastas seisoi liikkumattomana samalla paikalla, kun Ella jonkin minuutin perästä laski salin pöydälle kokonaisen kantamuksen kirjoja.

— Nämä ovat isän uusimpia kirjoja, selitti Ella Tyrni. — Tämä tuli vasta eilen.

— Tietosanakirja, sanoi neiti Rastas ja näytti aikovan purskahtaa nauruun. — Ettekö vielä toisi puhelinluetteloakin.

— Kyllä. Ja maailman kartaston ja osoitekirjan ja kertomataulun. Ei, ei, ei, minä lähden mukaanne talliin. — Mitäs te nauratte?

— Mitkään hevoset eivät potki minua, minä olen vanha hevosmies, olen ratsastanutkin.

Ella Tyrnin hyvä tuuli alkoi haihtua. Nyt ei käynytkään niin hyvin kuin äsken. Jollakin lailla täytyi saada neitosen suu tukituksi.

— Keittää ja ratsastaa ja kirjoittaa, sanoi Ella, täyttääkseen tyhjää tilaa, kunnes ehtisi keksiä, mitä oli sanottava. Minne jätin kudotun röijyni? ajatteli hän sitten ja tiesi samassa hetkessä, mitä hänen oli sanottava vieraalleen. — No niin, sanoi hän ja nosti päätään, — neiti kun on kirjailija ja arvostelija ja joka suhteessa asiantuntija, niin sanokaa nyt, onko minun isäni meidän suurin kirjailija vai eikö ole?

Ja ikäänkuin hän olisi unohtanut tallin ja hevosen ja kaiken muun, asettui hän lujasti nojatuoliin, laski käsivarret ristiin rinnan yli ja katsoi tiukasti vieraaseensa.

Neiti Rastas, joka oli aikonut ottaa päällystakkinsa, seuratakseen kirjailijan tytärtä ulos, pysähtyi punaisen sohvan eteen, jonka yläpuolella riippui taistelevia metsoja esittävä maalaus. Hän oli tähän asti ollut kiitollinen, milteipä säikähtynyt ja avuton kuulijatar. Nyt hän muuttui. Jahah, ajatteli Ella Tyrni, nuo ovat nyt ne kuuluisat silmät, joilla on hurmattu kirjailijoita ja taiteilijoita. Vahinko vain, ettei tässä tällä haavaa ole läsnä ketään hurmattavaa. Ellaa nauratti, hän kohotti jalkojaan ylös permannosta ja alkoi takoa niitä vastatusten. Onneksi ei isä ollut täällä, hän kai nyt olisi aivan hullaantunut. Myrkky sentään, kuinka hän virkosi, tuo kirjailijatar. Kasvoiko hän, vai oliko hän äsken astellut kumarassa? Ja nyt käytiin viisaan näköiseksi. Ella Tyrniä alkoi harmittaa ja hän takoi lujemmin yhteen jalkojaan.

— Eturivin mies kai? sihautti hän hampaittensa välitse ja istui aivan hiljaa.

Isä menee hänen kanssaan naimisiin, ajatteli hän katsellessaan vieraaseensa. Siinä ei auta mikään. Minä saan lähteä, Senja saa lähteä ja Muusa saa lähteä Myrkky sentään!

— Jaa, sanoi neiti Rastas ja nyökytti päätään, pienen hymyn kareillessa huulilla. — Jaa!

Olisi sanonut, että Jaakko Tyrni on huonoin kirjailija ettei Jaakko Tyrni kelpaa mihinkään, olisi sanonut mitä tahansa, mutta »jaa — jaa!» Ella Tyrnissä kiehui, ja yhä enemmän hän ärtyi, kun hän näki mitä kirjailijatar siinä sivussa ajatteli. Ella näki hänen lävitseen: hän arvosteli kuvaa sohvan yläpuolella ja piti sitä huonona. Varmaan hän arvosteli sohvaakin ja kaikkea muuta. Puuttui vain todella, että hän rupeaisi täällä määräilemään ja järjestelemään! Äkkiä Ella vetäisi kädet kainaloistaan ja huusi:

Kirjailijattaren katse jatkoi kulkuaan metsotaulusta pikkutauluihin ja pysähtyi uuniin. Jaa-ah, mitähän siitäkin on sanottavaa? Se kai ei olisi saanut olla valkoinen eikä sillä olisi saanut olla kaikkia niitä pieniä esineitä, mitä siihen oli asetettu, vaan jotain muuta.

— Kaikki on nykyään hiukan tasapäistä, sanoi neiti Rastas, äänessä pieni alistuva surumielisyys. — Koska sitten siitä kohonnee.

Häneltä pääsi huokaus, hän tarttui valkeilla sormillaan kultavitjoihin, joiden päässä riippuivat silmälasit ja tarkasti suurta valokuvaa kultakehyksissä. Ella tunsi kuumeten, ettei kuva sopinut siihen missä se oli. Mitä hän olikin ripustanut sen siihen, hänen huoneeseensahan se kuului.

— Onko se sama, joka oli julkaistuna kuvalehdissä viisikymmenvuotisjuhlan jälkeen? kysyi neiti Rastas, ja jatkoi, vastausta odottamatta: — Se on hauska. Hevonen on oikein hyvä. Mutta emmekö mene sitä katsomaan?

— Tarkoitatteko sitten, ettei minun isäni ole suurin kirjailija? huusi
Ella Tyrni, liikkumatta paikaltaan.

Neiti Rastas päästi kultavitjat vaipumaan hameelleen, joka oli kuin mustaa valuvaa vettä, kääntyi ja astui rumaa mattoa pitkin äänettömästi Ella Tyrnin eteen. Täällä oli kaikki rumaa, matto ja uuni ja huonekalut ja taulut — Ella Tyrni tunsi sen tuon naisen läheisyydessä, jonka kaula kohosi välähtelevistä verhoista kuin mikäkin vesikasvi. Kaikkein rumin oli hän, Ella itse, hänen hirveät kenkänsä, hänen kätensä, hänen tukkansa… Kylmät väreet kulkivat pitkin selkää, kun hän näin yhtäkkiä ymmärsi rumuutensa ja käsitti, että huonomman on väistyminen paremman tieltä. Mutta kun ei hänellä ollut mitään muuta kuin tämä koti ja kun ei hän osannut mitään ammattia, niin hän sittenkin asettui kovaan vastakynteen, pureutui kiinni tuoliinsa ja päätti, ettei väisty, myrkky vie!

— Lapsi raukka! sanoi neiti Rastas ja nosti kättään ikäänkuin olisi aikonut silittää hänen päätään.

Silloin Ella Tyrni oli potkaisemaisillaan häntä. Kuuma puna nousi hänen kasvoilleen ja peitti kuin märkä, lämmin vaate hänen ruumiinsa varpaita ja sormenpäitä myöten. Hän purskahti nauruun ja piti lujasti kiinni tuolin käsipuista, ikäänkuin tuoli olisi ollut valtaistuin, jolta hänet aiottiin syöstä.

— Raukka saatte olla itse. Minä olen suurimman kirjailijan tytär, minä! Minä tiedän että hän on suurin kirjailija eikä mikään eturivin mies, vaikka te arvostelijat sitä kuinka toitottaisitte. Tällainen ruma minä olen ja epämuodikas, mutta kun minä olen Jaakko Tyrnin tytär, niin en minä tarvitse mitään hepeniä. Ja tämä on minun kotini ja minä panen seinille mitä tahdon ja uunille mitä tahdon ja menen talliin koska tahdon ja otan ohjakset koska tahdon.

Ella Tyrni kimmahti seisoalleen ja huomasi tyydytyksellä, että hän saattoi ulottua taputtamaan kirjailijattaren päälakea, jos niiksi tuli. Niin pitkä hän oli.

Kirjailijatar ei suuttunut. Hän alkoi päinvastoin jälleen harjoittaa emäntäänsä kohtaan tuota hyväntahtoisuutta, jota Ella Tyrni ei kärsinyt. Hän katseli Jaakko Tyrnin tytärtä ihailulla, milteipä kunnioittaen ja samalla huvitettuna. Seuratessaan hänen kasvonilmeittensä vaihtelua, ajatteli Ella: kyllä ne ovat tosia, mitä tuosta kerrotaan. Kyllä hän on ollut siippana joka kirjailijalla ja taiteilijalla — hyi! Mutta vaikka hän mielessään sanoi »hyi», tunsi hän jotain kaukaista kaunaa senjohdosta että Annikki Rastas taisi vetää ihmisiä puoleensa. Ella halusi vetää puoleensa vain yhden ihmisen vetää hänet niin, ettei hän tarvitsisi ketään muita, yksinään kuulla hänen lukevan käsikirjoituksensa, kuulla ne ennenkuin kukaan muu.

— Paljon te rakastatte isäänne, lausui ääni, joka oli lempeä kuin äidin.

Ella Tyrnin laiha nyrkki painautui punaista plyyshinukkaa vasten pöydällä ja hänen silmänsä kipunoivat.

Neiti Rastas upotti silmäteränsä Ella Tyrnin levottomaan katseeseen. Hetkisen he sillä lailla tuijottivat toisiinsa. Yhtäkkiä kirjailijatar vilkastui, hymyili ja etsi kädellään Ella Tyrnin kättä.

— Teidän isänne voisi olla päätä pitempi muita, sanoi hän hiljaa ja salaperäisesti.

Ella Tyrni loittoni askeleen taaksepäin ja hänen käsivartensa riippuivat puisevan poistyöntävinä pitkin kupeita.

— Eikä ole? sanoi hän ja viluinen kalpeus jännitti hänen kasvojaan kireälle pingoitettua hiusrajaa myöten.

Silloin ei Ella tietänyt, suuttuisiko hän ja syytäisi pahoja sanoja vasten puhujan kasvoja, vai jatkaisiko vielä kyselyään ja ottaisi kerran oikein perinpohjin selvän siitä, mitä arvostelijat, ne roistot, hänen isästään tahtoivat. Ella katsoi viekkaasti vieraaseensa.

— Mutta koska Jaakko Tyrni ei ole suurin, niin täytyyhän jonkun olla suurimman — kuka se on, sitä kysyn.

— No, mitä sitten sanotte, ettei Jaakko Tyrni ole suurin? Kun ette tiedä kuka on hänen yläpuolellaan, niin mitä puhutte.

— Neiti Ella, olisi paljon viisaampaa, jos te ryhtyisitte tukemaan isäänne. Ei sillä tavalla, että te karkoitatte talosta kaiken elähyttävän seuran, että… Älkää pahastuko, te ette tiedä, mitä kirjallinen ja taiteellinen työ tarvitsevat. Jaakko Tyrnistä tulee suuri kirjailija, jos hän — niin, miten sanoisin — jos hän viettää rikkaampaa elämää, tuntee täyteläisemmin… Te olette viisas tyttö, Ella, kyllä te tämän ymmärrätte.

Eila Tyrni oli luonut katseensa maahan ja kuunteli, ohimojensa tykinnän säestäessä kirjailijattaren puhetta. No, joko se nyt loppuikin? Eiköhän häntä saisi jatkamaan, että oikein voisi tietää, mitä hän tarkoittaa.

— Niin, teidän ei pitäisi estää isäänne vastaanottamasta vaikuttimia ulkoapäin — päinvastoin.

— Kaikkialta, ulkoa ja sisältä ja joka taholta, niinsanottua kaunista ja niinsanottua rumaa, niinsanottua hyvää ja niinsanottua pahaa…

— Pikku neiti, sitä en voi sanoa. Ei ole mitään niin laskematonta kuin taiteellinen työ. Mutta ainakaan ei hänestä tule entistä enempää, jos hän jatkaa tätä porvarillisen hyvää elämää.

— Mitä porvarillisen hyvää elämää hän sitten elää? Me elämme säästäväisesti, luuletteko että täällä herkutellaan?

— Porvarillisen hyvää elämää, sanon minä! nauroi neiti Rastas. — Lihavaa, rasvaista elämää, yllinkyllin unta ja tyytyväisyyttä. Ei lankeemuksia eikä nousuja, ei epätoivoa eikä autuutta — sellaisessa maaperässä nousee tasapäistä viljaa. Koska sitten siitä kohonnee joku pää yli muiden. Isänne ystävä väittää, että yksi nyt on kohoamassa, yksi joka laskettaa punaisin purjein… Jaakko Tyrni voisi vielä paljon — jos hän uskaltaisi.

— Mitä hän on tehnyt isälleni? jatkoi Ella ja hänen silmänsä tunkivat verestäen toisen silmiin.

— No mutta, Ella…! En ole sitä lukenut vielä. Jouna sanoo että se on niin hyvä. Ella, tahtoisitteko että isänne kirja olisi parempi? Silloin — Ella, ettekö te tiedä mistä kirjailija elää? Samasta, mistä jokainen taiteilija ja oikeastaan jokainen ihminenkin, jollei hän kuolleena kulje tällä vihreän maan kamaralla. Ella, te suloinen lapsi — no, tiedättehän, mitä häneltä puuttuu.

Hän ojenteli käsivarsiaan Ellaa kohden ja puheli tavalla, jolla ei kukaan ollut häntä lähestynyt. Ella ei enää muistanut kuka hän oli, hän kuunteli ja tunsi kyynelten alkavan kohota syvällä rinnassaan.

— Olet suloinen pieni tyttö, Ella Tyrni, isäsi ylpeä tytär. Ettäkö sinä olisit ruma — ei, ole juuri sellainen kuin olet. Mutta älä kiellä isältäsi elämän leipää, luomisen savea…

Hänen kätensä lähestyivät Ellan kasvoja kuin kaksi viileää tuoksuvaa kukkaa, jotka lapsi on poiminut maasta ja joita se vaistomaisesti ikävöi ihoaan vasten.

Yhtäkkiä Ella Tyrni vavahti ja selittämätön vastenmielisyyden tunne puistatti häntä.

— Tehdään liitto, Ella, kuiskasi kirjailijatar. — Sinä ja minä! Isäsi tähden. Ja onpa ihme, jollei…

— Myrkky sentään, mikä te olette! Ei, menkää te muille markkinoille.
Myrkky sentään!

Ella Tyrni oli joutunut sohvapöydän taakse ja hänen leppymätön kylmä katseensa seurasi kirjailijatarta.

Tämä lausui jotain vieraalla kielellä — varmaan runoa — puoliääneen ja nyökytti päätään.

Ei suinkaan isä sentään ole niin hullu että ottaa tuota komeljanttaria, ajatteli Ella Tyrni itsekseen. Kuka meistä tässä voittaa, tuo vaiko minä? Myrkky sentään!

— Me voisimme yhdessä saada aikaan niin paljon, Ella Tyrni. Isästänne voisi tulla se suuri kirjailija, jota te toivotte. Ja minä myöskin.

— Ja tekö hänestä sen tekisitte? ilkkui Ella. — Sellaisiako ne suuret kirjailijat sitten ovat, että ne tehdään? Eivätkö ne itse tee itseään? Nainenko se heidät tekee?

— Myrkky sentään, tästä ei koskaan tule loppua, tätä keskustelua tulee arkkikaupalla. Pian voivat herrat palata saunasta. Mihin kummaan minä paninkaan sen villaröijyni?

— No, en suinkaan minäkään riitaa tahdo, mutta mistä toiminnasta tässä oikeastaan olisi kysymys? Myrkky sentään, puhukaa selvästi, en minä ole mikään ajatustenlukija tai vatsastapuhuja. Missä toiminnassa minun pitäisi olla? Tekemässä isästäni kirjailijaa — sopiiko se teidän mielestänne ja luuletteko Jaakko Tyrnin suostuvan sellaiseen? Ahhahhahhah, nauraa täytyy.

Kirjailijatar ei nauranut. Kierrettyään huonetta oli hän ajautunut lähtökohtaansa sohvapöydän eteen ja selaili tietosanakirjaa, jonka hänen nuori emäntänsä oli asettanut pöydälle.

Ella Tyrni erotti nyt kielen, kaksi vuotta oli häntä kiusattu sillä koulussa. Isä oli välttämättä tahtonut että hän lukisi ranskaa. Oli ehkä tullut puhuttua hiukan pahasti tuolle vieraalle — olisi ehkä nyt pitänyt vetäistä jäniksenkäpälällä. Mutta tehkööt herrat sen, kun tulevat — isä kyllä pitää siitä huolen, ettei kirjailijattarelle jää suuhun karvasta makua. Oma syynsä, mitä rupesi hakemaan riitaa. Kai sentään toinen puolustaa itseään, kun toinen kaikella väellä ja voimalla yhtäkkiä pyrkii äitipuoleksi taloon. Rakkaudesta siinä puhutaan tuossa hänen runossaankin — hän sanoo sen ranskaksi, se ei silloin muka kuulu niin pahalta, myrkky vieköön. Rakkaudesta ja kuolemastakin runossa puhutaan, olisipa hauskaa tietää, mikä runo se on. Ella Tyrni aikoi lähteä, mutta hänen teki samalla mieli jatkaa keskustelua. Mihin hän sen villatakin panikaan?

— Ne tulevat punapurjein, nuoret kirjailijat, sanoi neiti Rastas, silmälasiensa läpi katsellen jotakin kuvaa. — Niiden joukosta se kai kerran kohoaa se korkea pää.

Nyt oli Ella Tyrnin vuoro jäädä tuijottamaan suurin silmin. Hän alkoi aavistaa, että isää uhkasi todellinen vaara. Aikoiko tuo poika ajaa kumoon Jaakko Tyrnin? Jopa oli röyhkeä. Ja hänelle hän oli antanut luvan tulla Tyrnilään. Tiesikö isä Vuorisen häijyt aikeet? Sitävartenko isä oli hänelle suuttunut? Vai oliko hän tehnyt jotain muutakin? Tämä Rastas tahtoi suojella isää — olisiko sittenkin pitänyt ryhtyä joihinkin sovitteluihin hänen kanssaan. Kun olisi tietänyt mitä tässä piti sanoa ja mitä olla sanomatta.

Olisipa ilta että pääsisi järveen ja unohtaisi kaikki! Eivät ikinä ne selviä nämä asiat. Elämän leipää ja luomisen savea — hahhah. Ehkäpä tästä sentään kelpaisi palvelustytöksi — siksihän se hänet arvosteli, herra Punapurje. Jos olisi poika, niin pyrkisi juoksupojaksi kirjakauppaan — mutta Pikku? Olisipa ilta että pääsisi avantoon!

Ella Tyrni tunsi rinnassaan huolten polttavan ja tykkivän, ikäänkuin ne olisivat olleet paisumia, täynnä kipua. Tällaista oli aina ollut ja tulisi aina olemaan.

No, mikä siellä nyt oli? Joku puhui ja piipatti heleällä äänellä. Tuliko vieraita lisää? Uusia ihailijattaria? Myrkky sentään, oliko isä heidätkin pyytänyt? Ti-ti-ti — nyt tapahtuu keittiössä räjähdys. Mitähän ihmisiä nuo ovatkaan? Nuoria rakastuneita, mitäpä ne muutakaan ovat — hän ei kärsi sellaisia. Nyt täytyy Armas Helmiselle luvata jotakin, muuten Senja halkeaa suuttumuksesta. Mutta miksi hän päästää heidät sisään? Eikö juuri sitä varten ole laitettu korkea aita ja portti ja lukko — pitääkö vielä hankkia koira, ja vihaisinta lajia?

— Me emme tietäneet, että oli kello, me pyydämme anteeksi, sitä ei voinut mitenkään nähdä pimeässä. Emme olleet löytää, asemalla näytettiin niin huonosti. Etteihän vain aita olisi mennyt rikki, kun me tulimme yli. Sinun täytyy katsoa, Aarre…

Ella Tyrni ei vielä lähtenyt, vaan koetti kuuntelemalla saada selkoa siitä, miten monta heitä oli. Oudon piipatuksen rinnalla, joka kuului keittiöstä, tuntui neiti Rastas yhtäkkiä tutulta ja miellyttävältä. Mies ja nainen siellä oli.

Hän ei sanonut sitä ystävällisesti. Hänen edessään keskellä paistinkäryä seisoi nuori neiti ja nuori herra.

— Me vain! sanoi neiti ja tyrkytti kirjailijan tyttärelle kättä, ja sitten tuli kuin koskesta: — Me pyydämme anteeksi, mutta herra Tyrni oli niin äärettömän ystävällinen ja käski tulemaan. Tai mitä minä sanonkaan: hän antoi kirjeessä luvan, että saisimme tulla. Anteeksi — varmaan neiti Tyrni. Näimme teidän tänään ajavan, se oli suurenmoista. Ette suinkaan te nähneet meitä? Meitä seisoi aika liuta kadunkulmassa, te pistitte jalan ulos reestä — oi ettekö te nähnyt? Siinä oli melkein koko luokka, meidän kuuluisa kirjallinen luokkamme. Tai ei meitä sentään ole kuin kolme, jotka kirjoitamme, me kaksi ja eräs kolmas. Mutta enhän vielä ole sanonut nimiämmekään. Tämä on Aarre Salmensuu, julkaissut jouluksi runokokoelman. Ja minä olen Alma Kiviluoto. Varmaan tekin kirjoitatte, neiti Tyrni — se on hirveän hauskaa. Teille se mahtaa olla leikkiä vain, kun asutte juuri tässä mestarin läheisyydessä. Mutta me olemme mekin, herra Salmensuu ja minä, suuressa kiitollisuudenvelassa herra Tyrnille. Ilman häntä ei ainakaan minun kirjani olisi nähnyt päivänvaloa. Ah, neiti Rastas, te itse! Kuinka voinkaan teitä kiittää! Se oli aivan erinomainen arvostelu — viatkin! En ensinkään voinut suuttua, te sanoitte kaikki niin ystävällisesti. Ja kiitosta oli liikaakin. Minä olin sinä päivänä niin onnellinen että olisin suudellut koko maailmaa. Kutsuin heti parhaimmat ystäväni kahvilaan. Illalla kävelimme teidän asuntonne ulkopuolella — oli niin kauhea sade, te ette tullut ulos. Emme tietäneet missä kerroksessa te asutte. Toisessa kerroksessa syttyi lamppu, jota kuvittelimme teidän lampuksenne. Teidän arvostelunne antoi minulle siivet. Minulla on nyt teidän kuvanne edessäni pöydällä, kultakehyksessä. Olen lukenut kaikki teidän kirjanne — ah, te itse! Voi, hyvä isä minun hamettani — se meni kun me tulimme yli aidan. Me emme nähneet kelloa. Jos minä voisin saada pikkuisen neulaa ja lankaa — ehkä valkeaa mieluummin kuin mustaa. Niin, eihän tätä väriä ole varastossa, tämä on minun erikoinen värini. Mutta eikö herra Tyrni ole kotona? Oi saunassa — saunassa? Kuuletko, Aarre, saunassa! Me tulemme tuomaan hänelle kirjojamme. Tahdoimme mukaan Haunia Vuorista, mutta hän ei lähtenyt, sanoi jo lähettäneensä kirjansa. Oi, se on ihana kirja — hänestä tulee jotakin suurta. Minä olen itkenyt Punapurjeen ääressä. Hän on meidän luokkatoveri, istui Aarteen vieressä kahdeksan vuotta. Mutta hän ei tullut, hän on aina niin ujo — kielsi meitäkin lähtemästä. Mutta me otimme sen rohkeuden, sillä meidän täytyi omakätisesti saada ojentaa kirjamme Jaakko Tyrnille. Ilman häntä ei ainakaan minun kirjani olisi nähnyt päivänvaloa. Ah, ja tämä on Tyrnilä! Oi, neiti Tyrni — ja hän itse on saunassa. Ajattele, Aarre, me olemme täällä! Ja hän saunassa… Mitä te sanotte: muitakin kirjailijoita ja taiteilijoita. Ajattele, Aarre: niin monta yhtaikaa. Leppiaho ja Loila ja Jouna — kaikki me saamme nähdä. Ah, Rekola — minä matkustin kerran junassa ja tutustuin häneen. Ei, minä en kerro enempää. Hän piirsi minun profiilini paperossikotelon kanteen. Olipa erinomaista… En ole nähnyt häntä sen jälkeen, olin silloin seitsemännellä luokalla. Ah, anteeksi — minä puhun niin äärettömän paljon, mutta tämä tuntuu niin juhlalliselta ja ihmeelliseltä. Ja koko matkan löi sydämeni — älä keskeytä minua, Aarre, sinä saat sitten puhua. Eihän hän vain… ettehän te vain kovin suutu minulle… meille, kun tulimme näin käskemättä. Mutta meillä oli lupa häneltä itseltänsä. Tuotan nyt neiti Tyrnille näin kauheasti vaivaa. Onhan sinulla käsilaukkuni, Aarre…?

Kirjailija Salmensuulla oli hallussaan käsilaukku. Hän seisoi keskellä lattiaa, polttaen paperossia, laukun keinuessa käsivarrella, ja seurasi Ella Tyrnin kättä, joka valkealla rullalangalla harsi kokoon tiilenväristä silkkikangasta. Ella Tyrni teki sitä kaukaa ja vastenmielisyyttään salaamatta, ikäänkuin hän olisi hoitanut jotakin tarttuvatautista.

Kirjailijoita ja kirjailijoita, ajatteli hän. Kuinkahan paljon niitä oikein tähän maahan mahtuu. Ja kaikki ne isälle kelpaavat, kaikki hän auttaa jaloilleen ja sitten ne tulevat punaisin purjein ja ajavat hänet kumoon. Mitähän nuokin olivat ja koskahan hän ne oli kutsunut. Olisi pitänyt järjestään hävittää kaikki vasta-alkajien käsikirjoitukset isän pöydältä. Pitääkö nuokin pyytää päivälliselle? Mitenkä heidät saa mahtumaan pöytään? Haunia Vuorinen — Haunia, Haunia, sitä nuo kaksi taasen kilpaa toistivat. Eilen ei täällä kukaan ollut tietänyt sen nimistä miestä löytyvänkään ja tänään hän jo oli suurin kirjailija, pois tieltä vain kaikki entiset! Kaiken tämän ikävän ja kiusallisen takana häämötti toki yö, talli, sauna avantoineen. Mutta se ei päättynyt siihen, vaan kaukaisuudessa kaiken takana oli isän naiminen. Ja tuossa istui morsian, huvitettuna seuraten nuoria kirjailijoita, valkea sormi kulkien pitkin tietosanakirjan kantta. Ella Tyrni veti pitkän langan vielä pari kertaa kankaan läpi, kumartui puremaan sitä poikki ja kuuli nuoren kirjailijattaren kaatavan niskaansa kiitosta ikäänkuin täydestä sankosesta. Ne olivat niin rakastuneet toisiinsa nuo molemmat, että rakkaus tippui heidän katseistaan ja liikkeistään kuin siirappi. Jahah — tätäkö se olikin!

— No, sanoi Ella Tyrni neiti Rastaalle ja hymyili, — nyt on kai yllin kyllin elämän leipää ja luomisen savea. Kai se suurin kirjailija sitten pian nostaa päänsä.

Liki piti, etteivät neiti Rastaan kuuluisat silmät pudonneet päästä. Hänen hymyssään oli jotakin muutakin kuin pelkkää hyväntahtoisuutta, kun hän katseli ja kuunteli nuoria kirjailijoita.

— Niin, sanoi hän vihdoin, — ehkä lukisitte arvosteluni uudestaan. Ehkette ole ymmärtänyt sitä oikein. Teidän eteenne on sattunut kiitollinen tositapaus ja te olette kuvannut sen sellaisenaan. Tästä on vielä kappale matkaa luovan mielikuvituksen tuotteeseen.

Ella Tyrni oli kiitollinen neiti Rastaalle. Paljon enemmän kuin sanat, lausuivat kuitenkin hänen kasvonsa Antaisikin tuolle nenäkkäälle neidille, joka tuossa keikaili ihailijansa edessä! Herra Salmensuu riensi heti puolustamaan nuorta neitiä. Hän vakuutti neiti Kiviluodon kirjoittaneen konventin lehteen kertomuksia, joissa ei ollut siteeksikään totta — kaikkityynni mielikuvitusta! Neiti Kiviluoto itse seisoi hiukan masentuneena arvostelijattaren edessä ja vakuutti, ettei hän novellissaan ollut tarkoittanut ketään. Silloin herra Salmensuu katsoi häneen. Ella näki heidän lävitseen ikäänkuin heidän sielunsa olisivat olleet riisuttuina alasti hänen eteensä: neiti Kiviluoto oli novellissaan kuvannut opettajat ja toverinsa uskollisesti kuin valokuvauskone, ja herra Salmensuu oli kirjoittanut runonsa neiti Kiviluodosta. Junassa he olivat istuneet lähekkäin niin että kädet olivat koskettaneet toisiaan ja junasillalla oli Salmensuu suudellut neiti Kiviluotoa… Luomisen savea ja elämän leipää! Ella Tyrni kuumeni ja tunsi sekavasti, ettei ollut ketään, joka olisi tahtonut istua sillä lailla lähellä häntä. Olisipa joku uskaltanutkin! ärsytti hän itseään samassa. Pitäkööt vain seuraa toisilleen nuo kolme, puhukoot luomisen savesta ja elämän leivästä, mielikuvituksen luomista ja valokuvista — hän, Ella Tyrni, läkähtyy sellaisesta.

Teki hyvää tulla keittiöön, jossa ei ollut mitään kaunista, jossa kaikki oli vanhaa ja harmaata. Sekin tuntui mukavalta kun näki Senjan ja Helmisen Armaan äidin arkivaatteissa ja arkityössä. Ella Tyrni parani kuin taudista, kun Senja puhui poismenostaan — kolmetoista vuotta hän jo oli ollut, sai se riittää yhden talon osalle! Ella tarttui takaapäin hänen hartioihinsa, painoi hänen käsivarsiaan ja nauroi. Ja kun Senja suuttuneena vakuutti, ettei ollut mitään naurun syytä, niin Ella oli suuttuvinaan takaisin. Mutta häntä nauratti vastustamattomasti ja hän tunsi olevansa täysikasvanut ihminen. Hän näki itsensä tulevan keittiöön, näki molemmat naiset, heidän vaatteensa, kasvonsa ja omansa myöskin, näki tämän kaiken ikäänkuin hän olisi katsellut sitä seisoen tikapuilla ikkunan takana. Mitä he olivatkaan, nuo tuolla salissa? Nämä täällä olivat ihmisiä. Kyllä hän tästä vielä näyttää. Ei tähän ole neiti Annikki Rastaan niin helppoa päästä kuin hän luulee. Entistä paremmin hän varjelee tätä kotia tästäpuoleen. Senkin Punapurjeen hän toisena joulupäivänä vastaanottaa ilman verikoiran apua ja toivoo selviytyvänsä. Ja saadaanpa nähdä, eikö täällä kotona pystytä valmistamaan elämän leipää ja luomisen savea ilman vierasta apua. Isä kirjoittaa tästä vielä kirjoja niin että maailma hämmästyy. Hämähäkkikin kehrää itsestään — ei sille tuoda ulkoapäin mitään villatukkoja. Olisipa ihme, jos kirjailijalle oikealle suurelle kirjailijalle — pitäisi muualta kantaa eteen savet ja elämänleivät. Kyllä ne on hänellä sisäpuolella. Ja sieltä sitä rihmaa tulee. Parasta olla nuolematta ennenkuin tipahtaa. No, nyt saa Senja lakata torumasta. Ellaa huvitti jo etukäteen hänen tulevien sanojensa vaikutus.

— Katselin tässä juuri isän harmaita vaatteita, virkkoi hän välinpitämättömästi, — eiköhän niistä vielä tulisi Armaalle hyvä puku?

Oikein hän oli laskenut. Senja rupesi torumaan, että kaikki annetaan pois, vaikka kotonakin tarvittaisiin. Ella ei uskaltanut katsoa häneen, niin häntä huvitti. Hän meni ikkunaan, katseli siinä hetkisen ja huomautti, että mielelläänhän isä antaa vaatteet Armaalle, Armas kun on niin kunnon poika. Ja taas hän laski oikein: Senja pudotti halon lattiaan, puhalsi lieteen kunnes oli aivan tulipunainen ja pyyhkäisi sitten silmiään. Ella näki hänenkin sielunsa paljaana edessään eikä enää nauranut. Kovakouraisesti käsitellen pataa, joka oli tulella, huomautti uskollinen palvelijatar, että tarvittaisiin laakerinlehtiä. Aivan oikein, Ella lähti niitä hakemaan. Hän ei noutanut niitä mistään kaapista tai ruokasäiliöstä, vaan laakeriseppeleestä isänsä seinällä. He olivat Senjan kanssa taitavasti ottaneet lehtiä takaa — vielä ei voinut mitään huomata. Isähän oli syntymäpäiväkseen saanut uuden seppeleen, mitäpä tästä vanhasta oli väliä. Kun Ella palasi, oli mieliala keittiössä tykkänään muuttunut: aurinko paistoi. Toinen naisista huomautti, että ehkä tällä päivällisellä sentään elää herkkusuut kauppiaatkin, toinen siunaili vaatelahjaa. Molemmat liikkuivat liukkaasti.

Ella Tyrni näki tutun kotoisen arjen ikäänkuin hän olisi katsellut kuvaa. Mikä olikaan talonmiehen kivulloinen poika tälle vanhalle Senjalle? Myrkky sentään mikä oli ihminen?

Tuntien joukkonsa tulleen hiukan kirjavaksi ja vaikeaksi johdattaa, koetti isäntä osoittaa kullekin vieraalle mukavaa paikkaa. Täällä oli ahdasta, sitä ei voinut kieltää. Eivätkä mielet tuntuneet olevan juuri siinä vireessä missä Tyrni olisi suonut niiden olevan, voidakseen esitellä kirjailijatovereille juhlapäivänsä ajatuksia. Jouna oli lupaa kysymättä ottanut haltuunsa sivupenkin likinnä kiuasta ja nostanut jalkansa kattopykäliin niinkuin niin monet kerrat ennen — hän ei lainkaan näyttänyt huomaavan, mitä hän tänään oli tehnyt. Orelvalle, liikemiehelle, oli Tyrni kohteliaasti luovuttanut oman paikkansa kattopykälineen päivineen. Muita pykäliä ei katossa ollutkaan, ajattelemattomasti Jaakko Tyrni kyllä tänään kaupungissa oli luvannut toimittaa niitä iltaan. Mutta siihen ei olisi ollut aikaa, eikähän täällä ollut tilaakaan. Kun kolme oli pitkänään, niin muiden täytyi istua. Kohteliaisuudesta istuivat nyt sekä Loila että Leppiaho ja Tyrni. Palusta ei saatu lauteille. Hän pysytteli jakkaralla muuripadan kyljessä, huitaisi silloin tällöin ympärilleen vihdalla ja sanoi lepyttävänsä vainajia. Rekola oli jäänyt pukuhuoneeseen, hänellä oli nuha. Ei auttanut, että muut vakuuttivat saunan, Suomen kansan vanhan lääkkeen toki juuri olevan kylmettymistä varten — Rekola jäi etuhuoneen penkille, keskelle vaateläjiä, jotka siellä edustivat kuutta saunassa olijaa. Nämä vaateläjät todella edustivat omistajiaan, sillä ne antoivat vääjäämättömän katsauksen kunkin sisimpään. Alpi Rekola napitti päällystakkinsa, painoi hattua syvemmälle päähänsä — hän käytti huopahattua kylmimmälläkin pakkasella, hän teki sen periaatteesta — ja sytytti paperossin.

Lystillistä kuunnella tuollaisia mykkiä inhimillisiä tunnustuksia. Ne ovat pelottavan rehellisiä, tuollaiset vaateläjät. Vaikkei ikinä olisi ihmistä nähnyt, niin voi tuollaisesta hänen jättämästään vaateläjästä päättää mikä hän on. Tällaisen näkemyksen johdosta saattaa suorastaan määrätä kuinka läheisiin tekemisiin hänen kanssaan on ryhdyttävä, kun kohtaa hänet. Yksi jättää ujostelematta näkyviin rääsynsä, sulloo paksut villasukat avokenkiin, joita neljän vuodenajan sateet ovat liuottaneet. Toinen kätkee kauniisti rikkinäisen kantapään takin alle, joka on huolellisesti käännetty kotikylän räätälillä. Kolmas levittää vihreät silkkisukkansa ja sinipunervat alusvaatteensa kaiken kansan nähtäväksi… Mutta miten he tuolla sisällä ovatkaan niin hiljaa? Vain kiuas sihisee ja kohisee. Ja kun sihinä hetkeksi on hiljennyt, niin pamahtaa uusi vesipanos jälleen tulikuumia kiviä vasten niin että ne ulisevat, vinkuvat ja vonkuvat. Sitä kuuntelee näin syrjästä päin kuin parhainta teatterimyrskyä.

Alpi Rekola imee paperossiaan, asettuu ikkunan ääreen ja katselee ulos. Onko tässä virtava kohta, vai miten on rannassa sulaa? Vai onko tuo tumma kohta jo jäässä? Onko siinä avanto? Toisella puolen järveä tuikkii tulia. Tähdet ovat suuret ja levottomat. Pakkanen kiristyy.

Omituista, että ihmisessä sittenkin aina jotain värähtää, kun hän kohtaa entisen rakastetun. Eipäs hän tahtonut jäädä sisään Annikin kanssa, vaikka siitä jo kohta oli kaksi vuotta ja vaikka he rauhallisesti olivat eronneet. Annikki oli nuortunut — hänellä oli kai jälleen edessään rakkauden kevät. Hän oli ehtymätön, hän. Muilta loppuivat keväät, hän kukki uudelleen ja uudelleen. Ketähän hän nyt katsoi, mitä noista vaateläjistä tuossa penkillä? Loila ei uskalla mitään. Leppiaho ei osaa mitään. Tyrni? Liian laiska porvari. Palus — liian hyvä boheemi. Orelva, kirjailijain ja taiteilijain mesenaatti? Hahnahah — tulee liiaksi räätäliltä ja hippodroomilta. Hän, Alpi Rekola, oli ammentanut loppuun Annikki Rastaan olemuksen, hänen kypsynein työkautensa oli täytetty tällä sisällöllä. Sellaisia käsiä ei ollut yhdelläkään naisella tämän leveysasteen mittaan, ei sellaisia silmiä, ei sellaista ruumista, ei sellaista sielua. Eikä ollut toista sellaista ymmärtäjää ja innostajaa. Mutta kaikella on loppunsa. Annikilta ei lähde kuitenkaan tuntunut kuivuneen — kun se yhdellä kulmalla tukittiin, niin se kumpusi esiin toisaalla. Oli helppoa nauraa häntä — kuitenkin kirveli, kun ajatteli, että hänen kätensä nyt puhuivat toiselle, nuo kummalliset liikuttavat kädet, joita kerran oli saanut tuntea silmillään, huulillaan, sydämellään. Kummallista ajatella ettei enää omistanut mitään osaa hänessä. Eikö ollutkin unta, että hänellä, Alpi Rekolalla on koti, johon ei Annikin jalka milloinkaan astu, että siellä hallitsee nainen, joka ei tunne Annikkia. Hän, Alpi Rekola ajattelee hellyydellä vaimoaan ja kotoista liettään. Hän rakastaa vaimoaan. Ja kuitenkin kirvelee mielessä kun ajattelee Annikkia, ja tekisi hyvää jos saisi iskeä nyrkkinsä vasten sen miehen kasvoja, joka vie silmilleen hänen kätensä. Mikä onkaan ihminen?

Alpi Rekola tuijotti jäälle, jonka yllä tähdet loistivat. Tähdet olivat tänä iltana todella levottomat, hän ei koskaan ollut nähnyt niitä sellaisina. Annikki Rastas — kahden vuoden kuluttua?

Mutta nuo tuolla sisäpuolella, olivatko he menneet tajuttomiksi pelkästä saunahumalasta? Äänet, joita saattoi erottaa löylynheittojen lomassa, olisivat paremmin voineet lähteä jonkin eläimen suusta kuin ihmisen. Hullunkurista!

Ja taasen pihahtivat kivet, höyry syöksyi kattoon, ulisi ja vonkui ja kierteli pitkin huonetta. Ja nyt panivat vihdat lits-lits-lits ja taasen kuuluivat äskeiset mörähtelyt.

Alpi Rekolaa huvitti — sellaiselta se kuului tuo harras saunameno ulkoseurakuntalaisen korviin! Hän paiskasi paperossin maahan, polki pään sammuksiin ja tempaisi auki oven.

He heräsivät ja vastailivat verkkaan varsin yksinkertaisilla totuuksilla, joita he nähtävästi pitivät neronleimauksina.

— No, savimöhkäleet, huusi Rekola, — joko kirjat ja kirjojen nimet ovat kuohuneet ulos teistä?

— Mutta tuletko sinä pakana tänne täysissä vaatteissa? Katsokaas, pojat, hän astuu tänne kaikkeinpyhimpään syntisissä riekaleissaan.

— Mikä tämä tässä on? sanoi Rekola ja viittasi mieheen, joka istui uunin kyljessä lauteiden alla.

— Sen selkään saa piirustaa Suomen kartan, huusi Loila ylhäältä. — Hän ei tiedä kuinka saunassa ollaan.

— Sihveri Palus on nimeni. Piirrä selkääni vaikkapa Kiinan kartta, kyllä siinä on tilaa. Tai vielä paremmin naisen kartta. Etköpähän ulkomuistista osaa, vaikkapa sitä Annikkia sieltä. Joko sinä olet päässyt siitä tykkänään eroon? Piirrä hiidessä, tee jotakin. Minun on vilu. Ja ikävä. Olen suuttunut. Henget eivät vastaa, ovat poissa, ovat suuttuneet. Ei sirkkaa, ei savun makua eikä häkää. Lähdetään pois naisten luo. Sano suoraan, oletko jo ihan erossa Annikista?

Jaakko Tyrni sai vastenmielisen keskustelun loppumaan. Tuli löylyä ja kuuluivat jälleen entiset epämääräiset äänet. Saunaeukko puheli kauniisti Palukselle, kehoittaen häntä nousemaan lauteille. Olihan tämä sauna ennen kelvannut, kehunutkin herra Palus oli sitä ja antanut hyvät juomarahat. Palus ei liikahtanut.

— Oikein, vanhaparka! huusi Tyrnilän isäntä. — Oikein! Mutta annapa löylyä lisää, että herra Palus lämpiää. Rekola, minne sinä menit, tule pois tänne, täällä paranee, jos missä.

Jaakko Tyrni ei olisi sallinut Rekolan lähteä sisään. Hän pelkäsi tosissaan, että Rekola aikoi vallata takaisin Annikki Rastaan. Oli vastenmielistä ajatella, että heidän välillään joskus oli vallinnut ystävyyssuhde. Tosin Rekola nyt oli naimisissa — kaikinpuolin onnellisissa —, mutta kuka taiteilijat tiesi. Jaakko Tyrni rauhoittui vasta, kun Rekola etuhuoneesta vastasi hänen huutoonsa ja sanoi odottavansa heitä täällä.

Rekola seisoi pienen hyllyn luona, oikoen tulitikun avulla kynttilän sydäntä. Sellainen vaivainen sydän oli tällä kynttilällä, että se vain ritisi ja rätisi. Olikin kosteaa. Hänelle selveni silmänräpäyksessä, että Tyrni oli iskenyt silmänsä Annikki Rastaaseen ja hänen teki mieli lyödä Tyrniä kasvoihin. Mokomakin vanha savimöhkäle haki vielä elämää ja henkeä. Sitten hän ajatteli Maija-Liisaa, vaimoaan, jolle hän oli sanonut lähtevänsä kokoukseen ja viipyvänsä myöhään. Miksei hän ollut sanonut lähtevänsä Tyrnin luo — Maija-Liisa ei olisi tietänyt neiti Rastaan olevan siellä mukana. Totta puhuen hän kai oli lähtenyt Tyrnin luo juuri neiti Rastaan tähden. Mitä hittoa ihminen oikeastaan olikaan? Nyt murskautui jotakin hänen jalkansa alla? Sammunut kekäle, musta hiili. Hän kumartui ja otti käteensä hiilen.

Vuoden minä kohta olen ollut naimisissa, ajatteli hän. Onnellisissa naimisissa. Olen vienyt rouvaani vieraisiin, olemme ottaneet vastaan vieraita. Ei mitään myrskyjä, ei mitään häiriöitä. Mutta työni? Tuleeko tätä näin jatkumaan? Me elämme hyvin — rouvan rahoilla. Mutta en suinkaan minä voi asettaa näytteille omaa vaimoani, en suinkaan voi pitää häntä mallinani. Mitä siis?

Jaakko Tyrni puolestaan ajatteli: pari vuotta kai hän nyt on ollut naimisissa eikä hän ole asettanut näytteille mitään. Hän tarvitsee Annikki Rastasta! Ja näiden ajatusten kaivautuessa mieleensä, niinkuin näveri kiertyy puuhun, Jaakko Tyrni piti pitkää puhetta saunastaan ja kiukaansa tarkoituksenmukaisuudesta.

— Niin, kyllä minusta tämä sauna on aika onnistunut, sanoi hän, — vaikka muutamat eivät sitä hyväksy. Esi-isien henget eivät ole minulle ilmaisseet mitään tyytymättömyyttä, vaan ovat varmaan iloinneet siitä, että heidän saunansa perusmuotoa on kehitetty edelleen. Teimme Jounan kanssa piirustukset ja senpätähden hänellä tuossa on omat kattopykälänsä, vaikkei hän aina — no niin, se ei kuulu tähän. Kiukaasta sitten oli paljonkin puhetta. Nykyään tehdään kaikenlaisia torvia ja johtoja lämmön säilyttämiseksi. Mutta ne ovat sittenkin kokeiluja. Minä annoin muitta mutkitta tehdä samanlaisen kiukaan, jommoinen oli nimismies Promssi-vainajalla siellä kotipuolessa. Hän oli suuri saunantuntija ja metsämies — kymmenen jahtikoiraa aina pihamaalla. Ja kotipuolesta oli kotoisin sekin muurari, joka tämän kiukaan teki. Paljonkos sinä oletkaan polttanut täällä puita, vanhaparka?

Saunaeukko ilmoitti puumäärän ja puhui jotain muutakin. Annikki ei välitä Rekolasta, päätteli Jaakko Tyrni. Koko viime kevättalven hän soitteli tänne, vaikka Ella esti häntä tulemasta. Täytyy päästä eroon Ellan holhouksesta, se on toki liikaa sellainen. Ei suinkaan kirjailija voi panna alttiiksi kirjallista työtään tyttärensä tähden, eikä edes vaimonsa tähden. Mutta jos sattuisi niin onnellisesti, että saisi vaimoksi työtoverin. Jaakko Tyrni näki Annikki Rastaan solakan, valuvaan silkkiin ja harsoihin verhotun olennon niin elävänä edessään, että hän miltei ojensi kätensä koskettaaksensa hänen olkapäitään. Hän toivoi koko tämän saunatoimituksen loppuvan päästäkseen nopeasti Annikin luo. Koko hänen elämänsä tuntui tällä hetkellä olevan Annikin käsissä Jaakko Tyrnille kuului johtoasema kirjallisuudessa tästäpuoleen. Ja siinä tarvittiin juuri tätä naista. Rekola oli vielä etuhuoneessa, kuului siellä yskähtelevän. Mitä sanoikaan Orelva? Täytyi varoa, etteivät nuo toiset huomaisi mitään. Kukaties Annikki väikkyi heidänkin silmissään.

— Se on selvää se, että sauna on hyvä, puheli Orelva. — Eikä vie paljon puitakaan. Mutta mitenkäs on sen asian laita: vieläkö tässä huomenna kylvetään?

Jaakko Tyrni käänsi päätään ja näki hikivirtojen kiirivän alas hänen sileiksi ajettuja rypyttömiä kasvojaan. Valde Orelva oli herkullisen näköinen. Jaakko Tyrnin mielikuvitus tarttui häneen niinkuin kehrääjättären kädet täysinäiseen kuontaloon. Hänen täytyi tehdä itselleen väkivaltaa sanoessaan:

— Mitenkä niin huomenna? Emme ole kylpeneet kuin kerran viikossa, kun puut ovat niin kalliit. Paitsi kiireellisinä työaikoina.

— Jaa, sanoi liikemies hymyillen ja läiskytteli laiskasti vihtaansa, — kylvettääkö muori meitä vielä huomenna samalla puupanoksella? Olkaapas vähän hiljaa, pojat, että muori kuulee, taitaa olla vanhuuttaan kuuro. Kysypäs sinä Palus, joka siinä seurustelet henkien ja sirkkojen kanssa, vieläkö tämä saunahenki huomenna kiskoo kiukaastaan yhtä hyvän löylyn kuin tänään. Nimittäin samalla puupanoksella, se on huomattava se.

Muori, jolle ei ilta ollut antanut tilaisuutta puheluun ja jolle aika senjohdosta oli käynyt pitkäksi, lasketti tulemaan yhteen kyytiin:

— Jos yhden tai kaksi sylystä polttaa, niin kyllä taas kaikki saatte tulla huomenna. Ja huomenna löyly onkin sellaista, ettei Paluksen herra ensinkään erota sisäänlämpiävän löylyn mausta. Kun tässä joulun edellä lämmitettiin useammin, niin kyllä oli löyly kuin silkkiä! Eikös ollutkin, meidän herra? Ja paksu kirja tuli, sellainen oikea riihipölkky.

Ei ollut vaikeaa ymmärtää, että hän jätti jotakin sanomatta. Jotakin joka epäilemättä oli epäedullista.

— Se on selvää, keskeytti liikemies hiljaisuuden. — Mutta siinä juuri on niksi: uusia puita, uusia plootuja! Minä olen ollut saunassa, joka lämmitetään kerran viikossa — kerran viikossa, huomatkaa! ja joka ilta ja päivätkin, jos ketä haluttaa, saa kylpeä sillä lämmityksellä. Ja löyly ensiluokkaista! Sisäänlämpiävän löyly ei lähitulkoonkaan niin ytimekästä ja puoleensavetävää. Jaa, minä puhun totta, se on selvää. Se hikikin jonka se kiskoo ihmisen ruumiista, on kuin sadan prosentin väkiviinaa. Selvää tappavaa myrkkyä. Älkää te… Ensi keväänä saatte kaikki kylpeä sellaisessa saunassa. Minä rakennan sellaisen. Tervetuloa vain kaikki, muori myöskin. Viikoksi kutsun kaikki. Kas, minä olen ostanut saaren — ei kenelläkään ole sinne asiaa ja sinne minä rakennan patenttisaunani. Se on selvää se.

— Jaa-a, sanoi Leppiaho, oikaisihe suoraksi hänkin ja jäi pää kallellaan katsomaan puhujaan.

— Tässä istuu Tuomas, sanoi Loila ja rupesi vihtomaan umpimähkään eteensä.

— Älähän veikkonen, alkoi Tyrni — anteeksi, tuli tässä kiireessä sinuteltua, tai sitähän minä olen aikonut pitkin iltaa ehdottaakin, että pantaisiin tittelit pois summamutikassa, on sillä tavalla hauskempaa liikkua… Kiitos vain… ei kestä, ei kestä. Niin, mitäs minun pitikään? Niin, veikkonen, mikä sauna se sellainen on? Sanoitko, että viikon saa kylpeä samalla puupanoksella?

Saunaeukko, joka vihdoinkin näytti ymmärtäneen mistä oli kysymys, rupesi nauramaan.

— Ja mikseikäs vuotta! sanoi hän. — On niitä sellaisiakin saunoja, ettei tuli ensinkään lopu. Siellä tämän meidän herran kotipuolessa — me oltiin kirkossa vanhan rouvan kanssa ja tämä Jaakkokin oli mukana, niin rovasti kuvasi saunaa, josta ei tuli koskaan lopu…

— No, siihen saunaan ehtii kukin aikoinaan, säesti Loila. — Ja taitaa olla siellä tilaa itsekullekin. Niin ettei ehkä ole syytä rakentaa sitä saareen ensi kesäksi.

— En minä tarkoita niitä saunoja, puhui Orelva malttamattomana, — puhukoot rovastit niistä. Minä tarkoitan oikeaa käytännöllistä saunaa, se on selvää se, sellaista, jota on kehitetty esi-isien perusmuodon pohjalla. Ai yhtäkaikki, jos minä olisin keksinyt sen saunan, niin ottaisin sille patentin ja lakkaisin köyhtymästä. Mutta sen on jokin toinen perhana keksinyt. Eikä se perhana ymmärrä edes siitä rikastua. No, minä tietenkin ryhtyisin yhteistyöhön sen miehen kanssa, mutta kun ei kukaan tiedä hänen nimeänsä eikä asuinpaikkaansa. Jokin kiertävä konehtööri, mikä lienee ollut.

— Teki. Ja vain yksi sellainen niitä on täällä Suomessa ja minä laitan saareeni toisen. Ja saaren nimeksikin panen Saunasaari. Se on kaikki valmiiksi ajateltu, se on selvää se.

— No, kerrohan, veikkonen, miten se kiuas on rakennettu… Olisihan se kansantaloudellinen säästö, jos keksittäisiin sellainen kiuas.

— Niin, naureskeli vuorostaan Loila, — ja entäpäs sellainen ihminen, joka syötettäisiin täyteen ja joka ei viikkoon söisi.

— Jaa-ah, sanoi Leppiaho, — esimerkiksi kirjailija. Ei enää riippuvaisuutta valtiovaroista, yleisöstä, arvostelusta…

— Eikä nimistä! jatkoi Loila. — Tulivat nimet tai olivat tulematta, julkaisit kirjan vuoden tai kymmenen perästä, et kuolisi nälkään…

— Vanhaparka, näytäpä nyt kelpaako tämä meidän saunamme mihinkään, huusi Jaakko Tyrni alas kiukaalta. — Tämä minun naapurini tässä, tämä suuri liikemies, tietää sellaisen saunan, joka pitää lämpimänsä koko viikon. Mitä sinä, vanhaparka, siitä sanot? Mitä sinä siellä teetkään — taidat hieroa Paluksen herran niskasuonia. Loukkaus se on meidän saunaa kohtaan, ettei hän tule tänne ylös. Onhan tämä sauna hänelle ennen kelvannut.

Saunaeukko nauroi, likisti työnsä päätteeksi hiukkasen kovakouraisemmin kirjailija Paluksen hartioita ja läksi tallustelemaan vesisaavia kohden.

Ei se ole mikään käsillä tehty sauna, sanoi eukko, avasi luukun ja tyhjensi vesikipollisen kiukaan mustaan kitaan. — Minä jo sen saunan nimitin. Se oli niin pieni tämä meidän Jaakko ja nukkui mummonsa syliin, mutta se heräsi, kun rovasti vainaja nyrkillään löi saarnatuolin laitaan ja huusi, että siellä palaa tuli yötä päivää muuripadan alla ja padan höyryssä saavat syntiset nähdä sen kuta he himoinneet ovat. Siellä näytetään ylensyömäreille sianlihaa ja uunipuuroa ja pannukakkua ja käsivarren paksuisia makkaroita, mutta eivät saa koskea. Ja juomareille näytetään olutta ja viinaa ja höyry nostaa tuopin juuri käden kohdalle, mutta ei saa koskea siihen, ja jos kuka on ottanut toiselta rahaa tai parin saappaita, tai hopeakellon tai muun tavaran, niin sen hän näkee höyryssä ja hikoilee ja huutaa, mutta ei voi koskea. Eikä tuli koskaan sammu eikä löyly lopu. Pirut vain kohentelevat kekäleitä. Sentähden kavahtakaat teitänne! — silloin tämä Jaakko heräsi ja huusi ja mummonsa täytyi nousta ylös ja viedä lapsi kotiin. Mutta aina hän kuitenkin toi hänet kirkkoon, että hän tottuisi Herran huoneeseen. Ja monta saarnaa lapsi kuunteli ja ymmärsi niin että niistä kotonakin puhuttiin. Ne Eliaksenkin vaunut… Muistatkos, kuinka sinä huusit keskellä saarnaa: Jaakko tattoo noutta taivaateen tulitilla vaunuilla! — ei osannut ässää sanoa silloin vielä. Mukavasti se rovasti kertoi. Vaunujen pyörät olivat puhdasta kultaa niin että kun ne yösydännä menivät kylän läpi, niin matalissa majoissakin oli niinkuin auringonpaiste ja kukot heräsivät ja rupesivat laulamaan ja lapset nousivat istumaan ja sanoivat äidille, että äiti antaa leipäkeittoa — kas, siihen aikaan ei ollut kahvia niin viljalti kuin nyt, vaan syötettiin lapsille leipäkeittoa. Ja kyllä sinä sen muistat, kun rovasti puhui Apramista ja Saarasta… Heillä oli sellainen leveä kahdenmaattava sänky niinkuin pappilassakin ja taloissa. Niin yhtenä aamuna Aprami sanoo Saaralle, että kuule Saara, minä olen aikonut uhrata Herralle tuon Iisakin, tuon meidän esikoisen — mitä sinä siihen sanot? Niin Saara kääntyy toiselle kyljelleen ja katsoo Apramiin ja sanoo: uhrata, tuon meidän esikoisen — oletkos hulluksi tullut, Aprami? Ja Iisakin sänky oli siinä samassa huoneessa ja Iisakkikin heräsi ja kuuli isänsä puheen ja rupesi itkemään Mutta minun piti panna käteni tämän meidän Jaakon suun eteen, sillä hänen kävi kovin surko Iisakkia. Ja vielä illalla, kun hän jo makasi pikku-veikon vieressä niin hän sanoi, että entä jos Aprami tulee ja tahtoo hänetkin uhrata…

Eukon ääni hukkui nauruun ja huutoihin. Ei toki enempää löylyä tällä hetkellä! Toiset herroista huusivat pintansa palavan, toiset väittivät tukkansa syttyvän tuleen. Jaakko Tyrni itse sanoi, ettei näitä asioita pitänyt kertoa, hän aikoo panna ne kaikki kirjaan, jota hän pian alkaa kirjoittaa. Silloin Orelva yhtäkkiä kysyi, joko tuo rovasti on kuollut. Hän sai kuulla rovastin jo maanneen haudassa kolmekymmentä vuotta ja mummon myöskin. Silloin hän huomautti, että kirjailijat saattavat olla vaarallisia: kaikki eivät odota ihmisen kuolemaa, vaan panevat hänet kirjoihinsa ilmielävänä.

— Sellainen hengen jättiläinen! huusi Palus ja nousi pitkin pituuttaan seisomaan. — Katso vain, Tyrni, ettet pilaa sitä aihetta.

Mitä se tarkoittaa tuo Palus? ajatteli Jaakko Tyrni ja muisti taasen, että hän on isäntä ja Palus hänen vieraansa.

— Niin, sanoi Orelva, — kun te pysyisittekin mielikuvituksen alalla, tai kuvaisitte ihmisiä vasta kun ovat ennättäneet maatua. Mutta kun te kuvaatte elävät ihmiset hevosineen, koirineen päivineen. Niin, niin, sillä lailla te teette, se on selvää se. No, voin todistaa, älkää kännätkö vastaan.

— »Oletkos tullut hulluksi, Aprami!» Ja sellaisia saarnoja sinä Tyrni olet lapsena kuunnellut! Sellainen saarnamies! Mutta se onkin niin, että hänen saunansa se on se perisauna, se, jossa Kain ja Aapeli ensi kerran näkivät päivän paistavan… Hoo… hoo… noo, lyö löylyä, Muusa! Lähdenkin tästä ylös, koska tällä saunalla on niin erinomainen sirkka kuin… Onko kukaan koskaan nähnyt saunan sirkkaa? Se on arka ja ujo kuin poro… Eikö sieltä ylhäältä jo joku jouda pois, että mies mahtuisi sinne perusasentoonsa? Patenttisaunaan saa lähteä ja ensi kesänä hikoilla saaressaan loput synnit nahastaan. Kyllä siellä on syntejä, se on selvää se! Lyö löylyä, Muusa. Ehkäpä tässäkin vaivaisessa viheliäisessä saunassa saa nähdä näkyjä, kun huutaa kunnon rovastin henkeä avukseen. Se oli se perisauna. Aatami rakensi sen seeteripuista, jotka kantoi hartioillaan, silloin kun enkeli oli läiskäyttänyt kiinni paratiisin portit. Tuu-tuu — Eeva lauleli siellä kehtolauluja Kainille ja Aapelille. Kain jo silloin tuupiskeli Aapelia ja potki häntä vatsaan, kun pojat leikittelivät saunan permannolla. Se kateuden kyykäärme oli luikerrellut ulos paratiisista — suurenko raon se tarvitsee. Se oli se perisauna, herra Valde Orelva, ja tästä on jokainen kansa Baabelin sekoituksesta lähtien alkanut kehittää omaa saunatyyppiä, mikä bambupuusta, mikä koivusta, mikä petäjästä, mikä mistäkin. Sisäänlämpiävä on Suomen kansan hengen tulos ja se on isänmaaton ja petturi, joka sitä rupeaa sorkkimaan ja parantelemaan. Ja sen sanon vielä veli Jaakko Tyrnille, että siksi sinusta ei ole tullut sen enempää, kun olet nuhjannut itseäsi tällaisessa saunassa — mikä tämä on: pahanpäiväinen, viheljäinen kaljakuurina! Taiteilija tarvitsee helvettiä, piruja jotka kääntelevät kekäleitä hänen allaan yötä ja päivää. Muuten ei tule mitään. Tai tulee mateita — öh! Piru numero yksi on Rakkaus, piru numero kaksi on Kateus, piru numero kolme — mikä sen nimi onkaan? Sanokaa pian nyt, jos tiedätte! Olet kuunnellut sellaista opettajaa, sinä Jaakko Tyrni, kuin kunnon rovasti ja olet kuitenkin rakentanut kuurinan, missä kirjailijoita laiskasti käännellään ja imellytetään kuin maltaita. Anna kivistäsi kaikki kiukku mikä niissä on, sinä Jaakko Tyrnin Muusa, muuten minä mätänen tuohon paikkaan.

Saunaeukko tähtäsi nyt kiukaan nurkkiin, alkaen koillisesta kulmasta ja kuljettaen vesikippoaan järjestyksessä luoteiseen asti, ja joka kerta paukahti panos sillä tuoreella voimalla, mikä vedellä on, kun se kohtaa vielä koskemattomat kivet…

Kukaan lauteilla ei uskaltanut liikahtaa ennenkuin tulisimmat löylypilvet olivat vaipuneet lattiaa kohden.

Vähitellen kohosi varovasti jokin vihta, sitten toinen ja kolmas ja vihdoin täyttivät läiskähtelyt koko huoneen.

— Veli Palus on tänäpänä melko ankara, sanoi Jaakko Tyrni, koettaen kohteliaalla äänenpainolla tylsentää okaa joka pyrki pistämään esiin hänen sanoistaan. — Kyllähän tässä itsekukin taitaa tuntea puutteensa ja vaillinaisuutensa, mutta toinen asia on…

— Uskaltaisin olla hiukan toisella kannalla, väitti Tyrni tällä kertaa vasten parempaa tietoaan. — Kirjailijan taloudellinen asema määrää usein, mitä hän päästää julkisuuteen. Mutta minä palaan näihin asioihin myöhemmin, kun neiti Rastaskin on saapuvilla. Meidänhän piti saada kuulla Saunasaaren patenttisaunasta.

— Kyllä minä, sanoi liikemies, — kyllä minä, se on selvää. Mutta myöhemmin pyydän, minäkin, kysyä teiltä mielikuvitusihmisiltä jotakin…

— Mikä on meidän kirjailijoiden piru numero kolme? huusi Palus ja lähestyi, vihta kädessä, lauteiden nousua.

Jouna teki hänelle tilaa, liukui hiljaa alas paikaltaan ja astui hikoilevien toveriensa ohitse. Palus tuli ylös, löysi Jounan kattopykälät ja vaikeni.

— Jaa-ah, sanoi Leppiaho, — vai sarvipäitä sinä usutat meidän kimppuumme. Jos sisäänlämpiävä sauna herättää taiteilijan, niin pitäisi meillä olla taiteilijoita kuin kirjavia kissoja, sillä niitä saunoja on vielä…

— Kaikki kymmenen käskyn synnit ovat kai meidän niinkuin kaikkien muidenkin ihmisten piruja, hymähti Jaakko Tyrni.

— Ehei, sanoi Palus, — meillä on erikoiset hiilenkohentajamme. Rakkaus on numero yksi, siitä ei sovi kiistellä ja Kateus on numero kaksi. Mutta mitä tulee sitten? Muusa, lyö löylyä — tuossa on poika, jonka täytyy hikoilla esiin kirjan nimi.

— Minäkin sanoisin nyt jotakin, alkoi Orelva. — Muori ei nyt heittäisi löylyä. Otetaanko ensin se sauna-asia vaiko se toinen? No, arvatkaa nyt sitten ensin, millä lailla se minun patenttisaunani on rakennettu. Jos yksikin arvaa oikein, niin kutsun kaikki hienoille päivällisille. No, koettakaapas, pojat! Viinipäivällisille, se on selvää se!

— Sinun kattilaasi kuumentavat ne pirut, jotka alkavat kuudennen käskyn jälkeen, sanoi Palus. — Ne seuraavat sinua epäilemättä saareesi ja saunaasi. Ne edelliset ovat hienompaa väkeä. Mutta jos yksikin arvaa, mitä kirjailijan on tehtävä saadakseen ulos sen mikä hänessä palaa, niin minä kutsun teidät kaikki häihini.

Jaakko Tyrni tunsi oikean aidon saunamielialan tänään olevan miltei menetetyn. Häntä kiusasi vanhan Annamarinkin tähden. Mikä Palusta tänään vaivasi? Oliko hän juovuksissa? Oli miltei liikaa useampaan kertaan antaa isännän huomata, että hän katsoi häntä toisarvoiseksi kirjailijaksi. Ja puhua häistään, kun oli naimisissa ja useamman lapsen isä. Ja sitten tämä ihmeellinen pirukeskustelu. Jaakko Tyrni ei uskaltanut katsoa olevansa suorastaan uskonnollinen mies, mutta tämä ei ollut sopivaa. Ja kaikkein vähimmin saunassa. Mahtoiko käydä vaaralliseksi myöhemmin ottaa esiin väkeviä? Jos olisi ollut paljaita herroja, mutta Annikki… Tätä kaikkea ajatellessaan Jaakko Tyrni jatkuvasti puhui saunoista. Mahtoivatko hänen lauseensa pysyä koossa?

— Ei ole sanottu, etten minäkin joskus rakentaisi sisäänlämpiävää saunaa, sanoi hän, pakottaen äänensä sävyä leikilliseksi, — jos rahat riittävät. Kyllä me tunnemme sisäänlämpiävän saunan arvon, Annamar ja minä. Mutta me kunnioitamme muitakin saunoja, eikös niin, vanhaparka. Joko minä kerroinkaan: jossakin on käytetty kanuunankuulia kivien asemesta. Ajan merkkejä, ajan merkkejä!

— No, sehän tuli lähelle minun saunaani. Kas, minun patenttisaunani on sekin kohonnut sodan pohjalta. Minun mukaani on tehty — no, eikö nyt kukaan arvaa, eikö nyt kenenkään tee mieli juhlapäivällisiä, oletteko te kaikki nyt niin syötetyt. Kanuunankuulia, hehhehheh se kuuluu joltakin se. No, minä tarjoan päivälliset joka tapauksessa, se on selvää se. No, se patenttikiuas se tehdään miinasta — oikeasta räjähtävästä helvetinkojeesta, tietysti kun siltä on sisu otettu pois. Ja näin se tehdään. Katsokaas nyt: jos nyt tässä on sauna — älähän sinä räjähdä, Palus, otat tässä vielä monet makeat löylyt. Vai tekisinkö piirustukset vasta alhaalla, että tuo Jonnakin ne näkisi, koska hän on asiantuntija.

Jouna istui jakkaralla ja saunaeukko valeli lämpimällä vedellä hänen selkäänsä.

— En mitenkään ansaitse sellaista nimitystä, kiirehti hän sanomaan. —
Tehkää vain piirustus siellä.

— No niin, no, jatkoi Orelva, — kuinka vain, se on selvää se. Ajattelin vain, että asia voisi huvittaa. Sillä saunassani tulee käymään enemmän kirjailijoita ja taiteilijoita kuin liikemiehiä. Minulla on vanha veto siihen suuntaan, vaikka kirjailijat kyllä ovat valmistaneet minulle pienen yllätyksen ja voivat valmistaa useampiakin.

— Mitäs veli nyt, sanoi Tyrni kohteliaasti. — Olen useamman kerran tänä iltana ollut kuulevinani viittauksia, joita en ole ymmärtänyt.

— Kuka teidät tietää! naurahti liikemies. — Joka tapauksessa: tervetuloa Saunasaareen! Siellä sopii kalastella ja kirjoitella. Sauna pysyy aina kuumana, milloin vain haluttaa pistäytyä. No, jos nyt tässä on sauna…

Hän oli puhunut hyvän aikaa ja piirustellut sormellaan polvelleen, kun hän yhtäkkiä kysyi:

— Erinomaista… eriskummallista. Ei se ollut tyhmä mies, joka sen keksi. Niitä on sellaisia, niinkuin esimerkiksi se joka keksi pyörän — kukaan ei tiedä niiden nimiä. Tuleepa olemaan hauskaa koettaa sitä kiuasta. Ja kokoontua saunaasi. Muuten minä sattumalta olen ajatellut juuri samoja asioita kuin veli Orelva. Olen aikonut niistä tänään puhuakin. Me kirjailijat olemme liian yksiksemme, meidän pitäisi tavata useammin. Voisimme kokoontua tänne meille. Ja mikseikäs sinne saareenkin. Minähän nyt olen siinä onnellisessa asemassa, että minulla on vinttikamarikin vapaana — hyvin rauhallinen huone…

— No, minulle tulee niitä piirustusten mukaan kaksikin, keskeytti Orelva, — ja niissä saatte huoleti olla ja kirjoittaa. Enkä minä muuta tahdo kuin että panette romaanien ja eeposten perään: Saunasaaressa silloin ja silloin.

Kaikki vaikenivat. Tyrni tunsi, että nyt pitäisi kiireesti käydä sovittelemaan. Mutta ennenkuin hän ehti avata suutaan, sanoi Orelva:

— Häh, mitenkä »Saunasaaren kirjatehtaalla»? Teidän hyväännehän tässä ajatellaan, sitä, että saisitte tehdä työtä ja ansaita rahaa.

— Sitähän se ajatteli entinen Faraokin, kun taotti kultaiset kahleet ja panetti hovirunoilijansa jalastaan kiinni niihin — hahhahhah! Hyväntekeväisyyttä on monenlaista, hitto vie!

— Älähän nyt, Palus, koetti Tyrni välittää, — eikö nyt olisi mukavaa useammin tavata, vaihtaa ajatuksia, puhua huolistaan…

— Näytellä uloslämpiävää saunaa, patenttisaunaa, höyrykaappia — kokoontukaa te vain ja lämmittäkää saunanne vaikkapa huolillanne. Minä menen korpeen ja rakennan sinne saunani ja sisään sen pitää lämmetä, niinkuin minun omien ajatustenikin. Sinne kutsun ympärilleni hiljaisia vieraita, sellaisia kuin vanha rovasti.

— Jaa-ah, naurahti Leppiaho, — kukahan täällä on pitänyt suurinta suuta. Tiedätkös sinä, että joka ei täällä ole siivolla, se saa lähteä täältä tiehensä. Täälläkin halutaan hiljaisia vieraita.

Jaakko Tyrni tunsi mielialan entisestäänkin laskevan eikä käsittänyt mikä siihen oikeastaan oli syynä. Paluksen kanssa oli ennen ollut varsin mukavaa. Tänä iltana hän oli oudon ärtynyt. Jouna oli sentään voittamaton saunatoveri, ei kenenkään kanssa ollut niin turvallista kuin hänen kanssaan. Isäntänä katsoi hän olevansa velvollinen vielä tekemään viimeisen ponnistuksen.

— Epäilemättä saunan salaisuutta täytyy vastaanottaa hiljaisuudessa. Saunaan on kätketty salaisuus ja lähinnä se viihtyy juuri vanhassa suomalaisessa saunassa. Jos olen ymmärtänyt Sihveri Paluksen oikein, niin hän tässä sisäänlämpiävässä suorastaan näkee kirjailijan ja taiteilijan symboolin. Hän vihaa kaikkea valhetta, kaikkea ulkopuolista. Kaikkea… helppohintaista. Taide syntyy kovan puserruksen alla. Niinkuin saunan salaisuus selkeentyy tulen ja sauhun myllerryksestä, ilman ulospääsyn helpotusta.

— Äh, sanoi Palus, nousi, haroi vettävuotavia hiuksiaan ja astui kumartuen Jaakko Tyrnin eteen. — Vihaanko minä valhetta?

— Sanoit sanan, Jaakko Tyrni! huudahti Palus. — Se kolmas piru, jota äsken kaipasin luettelostani, se on juuri Valhe. Se se kohentelee lieskaa meidän kirjailijoiden helvetissä. Rakkaus, Kateus, Valhe… Järjestys on hiukan toinen kuin katkesmuksessa.

— Antakaahan kun sanon! puhui hän ja nauroi taasen: — Kunhan aina valehtelisitte! Mutta kun te pyritte kuvaamaan miehen hevosineen, housuineen päivineen sellaisena kuin hän astuu kadulla.

— Missä käskyssä valhe on kielletty? sanoi Palus, varjellen päätään kolahtamasta kattoon.

— Antakaahan kun sanon, keskeytti yhtäkkiä liikemies Orelva. — Edellytetään että on tällainen tapaus. Tai ei tarvitse edellyttääkään koska se on totta. Eräs kirjailija on tänä jouluna pannut minut kirjaansa. Hän on kuvannut kuinka minä ratsastan, hattuni, puskani, housuni — kaikki hän on kuvannut. Mitä se on se sellainen?

Ihmettelyn ja pahoittelun melu nousi joka taholla. Kysyttiin, kuka kirjailija niin oli tehnyt ja mikä oli kirjan nimi.

— No, se on nyt sama se, jatkoi Orelva, — mutta tahtoisin vain kysyä teiltä, aiotteko tekin panna minut kirjoihinne.

Jaakko Tyrni vakuutti miltei närkästyneenä, ettei kukaan todellinen kirjailija valokuvaa. Leppiaho sanoi, että kaikki on sallittua, kunhan se vain on taitavasti tehtyä. Loila puolusti sitä kantaa, että kaikella kuvattavalla täytyy olla todellisuuden pohja.

— Taitaa olla viisainta tehdä teistä ero, puheli Orelva puoleksi tosissaan, puoleksi leikillä. — Sekin neitonen, no niin, tuli vahingossa sanottua, että se on neitonen! Hän on vuosikausia kilpaa äitinsä kanssa juoksennellut luonani pyytämässä apua. Ja minä olen auttanut. Ja nyt hän kuvaa kuinka minä ratsastan läpi puiston, jossa tyttökoululaiset kulkevat välitunnilla, ja heittelen taskustani makeisia.

— No, se on selvää se — juuri sen tytön tähden, sen Alman, jonka mielestä se oli niin hauskaa. Mutta että se painatettaisiin kirjaan, se ei ole minusta niin hauskaa.

Jaakko Tyrni oli mykistynyt. Hän tunsi aiheen, ensi hetkellä ei hän päässyt selville siitä, missä oli sen lukenut. Vihdoin hän muisti sen sisältyneen erääseen niistä lukuisista käsikirjoituksista, joita vasta-alkajien oli tapana lähettää hänen arvosteltavilleen. Aivan oikein, hän oli joskus käynyt läpi kouluromaanin, jossa todellisuudentuntu oli varsin paljas. Siinä kuvattiin varaton ja tietenkin kaunis koulutyttö, johon sekä hänen historianopettajansa että hänen auttajansa, vanhapoika rakastuivat. Tekijättären ristinimi taisi todella olla Alma — ja olikin. Jaakko Tyrni ei ollut häntä koskaan nähnyt. Hän oli kirjoittanut hänelle ystävällisen kirjeen, niinkuin hänen tapansa oli. Mutta että siinä kuvattiin Orelvaa, sitä ei hän ollut tietänyt, ja oikeastaanhan hän vasta viime kesänä oli tutustunutkin tähän taiteilijoiden ystävään. Nyt täytyi koettaa päästä irti ikävästä asiasta.

— Minä luulen, alkoi hän kesken kaiken, — että tyttäreni siellä kohta saa ruuan valmiiksi. Sanopa sinäkin Jouna, jotakin, muuten luulemme sinun punovan pauloja ja panevan meidät kaikki kirjoihisi. Kysypä sentään ensin Rekolalta, mitä kello jo onkaan.

Kukaan ei kuunnellut häntä. Taitaa olla kenenkään johtamatta tämä joukko, ajatteli hän. Kunhan saisi sovitetuksi Orelvan. Mukava mies monessa suhteessa.

— Jaa-ah, korotti Leppiaho äänensä ja äänestä saattoi kuulla, että huulet voimakkaasti kääntyivät sisäänpäin — minä sanon spartalaisten kanssa: kaikkea saa tehdä kun ei joudu kiinni. Neitonen on joutunut kiinni, siis hän on tehnyt tyhmyyden.

— Sanokaa suoraan, huudahti Orelva keskelle hänen puhettaan, — onko täälläkin joukossa joku, joka on aikonut kuvata minua? En suutu, sanokaa pois. On vain hyvä olla varuillaan. Sinä, Loila, sinähän kuulut panneen kirjoihisi isän, äidin, veljen ja sisaren, ystävistä puhumattakaan — millaiseksi aiot kuvata minut? No, se on selvää — te kävitte kaikki niin äänettömiksi, olette kaikki taitaneet ajatella minua. Sanokaa pois: onko ketään, joka ei ole aikonut käyttää minua mallina. Tämähän on hemmetin hauskaa. Ei suututa, ei suututa, se on selvää se.

Taasen vikuroi mieliala pahankurisen varsan tavalla. Jaakko Tyrni isäntänä tunsi jälleen olevansa tuomittu käymään varsaa suitsista kiinni ja huusi nauraen alas permannolle:

— Annapas löylyä, vanhaparka. Jokos sinä, Jouna, sait tietää kellon. Kas, veli Orelva, sinä olet niin kokonainen persoonallisuus, ettei sinun pidä ihmetellä, jos jonkun tekisi mieli kuvata sinua…

— Niin, niin, vilkastui Loila, — sinä olet sellainen, että hyppysiä syhyy. Minä tunnustan, että jo sinun silkkisukkasi tuolla etuhuoneessa johdattivat minut kiusaukseen. Minä sanon suoraan, että kirjoitan elävistä ihmisistä, mistä sitten kirjoittaisin. Ja minusta saa myöskin kirjoittaa.

— Noh, jos kuvaatte minua ja teette työtä minun vinttikamarissani, puhui Orelva, — niin ei pitäisi olla paljon pyydetty, että panette kirjan loppuun: Saunasaaressa silloin ja silloin. Ei, ei, ei suututa, se on selvää se.

Orelva nauroi ja Jaakko Tyrni tunsi mielialan vapautuneen pahimmasta vaarastaan.

— Esikuviahan taiteilijalla täytyy olla, sanoi hän levollisena, — mallista on vain täytynyt tulla taideteos. »Dichtung und Wahrheit», runoa ja totta. Jouna, miten myöhäistä onkaan?

— Herra Jouna, te kun ette enää kirjoita ja te kun ette ole ottanut osaa keskusteluun, sanokaa te: miltä se teistä näyttää, että kirjailija nauttii toisen ystävyyttä, käyttää häntä takaajanaan, ottaa häneltä rahaa ja sitten tekee hänet kirjassaan naurunalaiseksi?

Kaikki odottivat ääneti. Jouna oli mahtanut keskustelun kuluessa vakiinnuttaa mielipiteensä, koska hänen vastauksensa oli niin valmis.

— Se oli miehen sana, puhkesi Orelva ihastuneena puhumaan. — Sitähän minäkin, että sitten voi kuka hyvänsä kirjoittaa, jos kirjoittaa niinkuin asiat ovat. Minäkin kirjoitan sitten kirjoja ja kuvaan teidät kaikki, se on selvää se.

— Ei tule mitään, ei tule mitään, huusi Loila, — jollei ole todellisuuden pohjaa. Kuka lukee sellaista veretöntä roskaa. Totuutta, totuutta…!

— Ammattivalehtelija valheessaan! toisteli Palus naurulla, joka muistutti hirnuntaa. Lauri Jouna, »Joutsenten» runoilija, mikset enää kirjoita?

Jaakko Tyrni tiesi Paluksen viime sanoillaan koskettavan keskelle Jounan kipeintä kohtaa. Hän oli ollut suutuksissa Jounalle, mutta nyt hän olisi halunnut häntä säästää. Jouna oli sentään mies: hän laski leikkiä tästä keskeisimmästä surustaan.

— Valhe, sanoi hän, — kuka nimitti sitä paholaiseksi? Valhe on toki kirjailijan suojelusenkeli. Kirjailijahan tekee tyhjästä, jos hän on aitoa laatua. Siis ammattivalehtelija. Joka ei osaa tätä ammattia, se vaietkoon.

— Senkö tähden te olette vaiennut? sanoi Palus taasen armottomasti kuin lapsi.

Hän kuuli takanaan Paluksen äänen, joka ilmaisi hyväksymistä, Loilan joka puolusti päinvastaista kantaansa kuin hengenhädässä, Tyrnin, joka koetti sovittaa ja Orelvan ja Leppiahon, jotka nauroivat. Lauri Jouna tunsi taasen vanhan arpensa avautuneen. »Te joka ette enää kirjoita», »senkötähden te olette vaiennut!» Niin he sanoivat eivätkä tietäneet mitä tekivät. Hukkaan mennyt elämä hän oli, »Joutsenten» runoilija. Hänellä oli kerran ollut usko luovaan voimaansa, silloin kun hän julkaisi kokoelmansa, ja senjälkeen: ei mitään! Hänelle tuli tukahduttavana se tunne, joka häntä jo vuosikausia oli vaivannut: että hänen suunsa oli täynnä multaa, ettei hänellä enää ollut sijaa elävien joukossa, että hänen oli mentävä yksinäisyyteen niinkuin kuolevat eläimet ja kaivauduttava maahan. Häntä vilutti. Silloin hän huomasi edessään miehen täysissä vaatteissa, hattu päässä — kirjoittiko hän seinään jotain tuomiota? Hän kirjoitti hiilellä ja hiilestä mureni kappaleita. Jouna sai jollakin lailla lievennystä hiilenmurusilta, joita putoili… Sehän olikin Rekola. Mitä hän olikaan tehnyt? Seinälle oli syntynyt kuva.

— Heh, sanoi maalari, — tässä on minun saunani. Tulet juuri parahiksi. Sanopa nyt, minkä moton antaisimme löylyjuhlalleni? Et taida saada selvää. Olen hiukan naamioinut saunaseuraamme.

Jouna sai hartioilleen lakanan ja katseli. Höyrypilvien takaa häämötti tuttu saunaseura, asetettuna lauteille samassa järjestyksessä jossa se vieläkin oli. Kasvoja vain oli kehitetty niin että niiden takana aavisti kukon, jalopeuran, aasin, pukin ja ketun piirteet. Alhaalla seisoi nainen, heittäen löylyä. Löylypilvet ympäröivät häntä. Hänet tunsi helposti — Annikki Rastas. Jouna nyökytti päätään ja hymyili. Joka uudelta piirteeltä, jonka hän käsitti, hän naurahti. Vihdoin hän täysin keventyneellä mielellä lausui:

— Vai niin, sanoi Rekola huvitettuna ja taipui vielä kuvansa puoleen lisätäkseen muuripadan alle halkoja. — Minullakin on nyt lause.

— Kirjoitetaan sitten. Tämä on lause, jota neiti Rastas sopertaa unissaankin. Se on hänen elämänohjeensa.

    On meurt deux fois, je le vois bien,
    Cesser d'aimer et d'être aimable
    C'est une mort insupportable —
    Cesser de vivre, ce n'est rien.

— Neiti Tyrni käskee sanoa, että kaksi tuntia on kulunut, ruoka jäähtyy ja naiset kuolevat ikävään.

Rekola veti esiin paperossilaatikkonsa, kurottautui kynttilän liekkiä kohden ja sanoi:

— Hyvä, minä olenkin jo saanut saunasta kaulaa myöten. Sano nyt lauseesi, sinä.

— Seuranpettäjä, sanoi Rekola, — sinun täytyy sanoa.
»Ammattivalehtelijat helvetissään», sitäkö ajattelit?

Tunnelma tuli, tuo kallisarvoinen hyvä olo, jonka lakeja on yhtä mahdoton määritellä kuin taiteellisen inspiration. Onnellinen mieliala oli tänään ollut vaarassa enemmän kuin kerran. Saunassakin olivat Paluksen purkaukset saattaneet sen horjumaan. Ja muutenkin oli usealla tavalla ollut havaittavissa taipumusta ärtyisyyteen. Sisään palatessa mieliala vielä yhtäkkiä kävi uhatuksi, neiti Kiviluoto ja hänen suojelijansa herra Orelva kun joutuivat vastatusten. Jo sinä aikana, jolloin neiti Kiviluoto punastuen piti puhettaan Jaakko Tyrnille, huudahtaen tuontuostakin: te itse! ja vakuuttaen, ettei hänen kirjansa ilman Jaakko Tyrnin apua koskaan olisi tullut julkisuuteen — jo sinä aikana osoitti Orelva peittelemättä paheksumistaan. Vai niin, tämä neitonen täällä! Ja ihka uusissa tamineissa — silkkiä ja hopeinen laukku! Olipa sitä soma katsella. Eikö Tyrnilän herra tietänyt kuka se oli, tuo herttainen siippa? Sehän oli se Alma, josta juuri saunassa oli puhuttu, se joka kirjoitti kirjoja tuttavistaan. Tahtoiko Jaakko Tyrni, että tästäkin illasta tulisi kirja — no, sitten oli oikea henkilö kutsuttu taloon. Mutta mitä pirua hänet, Valde Orelva, kutsuttiin yhtaikaa. Hän kiittää kunniasta. Mitä kello nyt onkaan? Koska ne junat menevätkään? Leppiaho, joka huvitettuna seurasi Orelvaa, livahti yhtäkkiä ulos, löysi helposti Orelvan päällystakin ja piilotti sen. Kun liikemies lähti sitä hakemaan ei sitä ollut missään. Hänen ei tarvinnut nähdä tätä vaatekappalettaan, ainoastaan saada käsiinsä sen silkkinen vuori. Kaiken aikaa hänen haeskellessaan kuului salista: »… meillä oli vastustamaton halu tänne. Haunia Vuorinen, joka on niin ujo… Hän sanoi lähettäneensä kirjansa. Hän on myöskin meidän luokalta, meitä on kolme, jotka julkaisimme jouluksi. Mutta ilman teitä, herra Tyrni — ah, te itse! Ajattele, Aarre, me olemme täällä…» Orelvan käsi ei tavannut mitä se haki ja liikemies palasi kiukkuisena saliin. Siinä he sitten joutuivat silmä silmää vastaan, nuori kirjailijatar ja hänen suojelijansa. Nuori neiti punastui ja hämääntyi, mutta kun hän oli kaunis ihmislapsi, niin se vain puki häntä ja hankki hänelle uusia suojelijoita. Loila seisoi pian hänen toisella puolellaan, toisella Leppiaho. Tuli ilmi muitakin vaikeita asianhaaroja. Tyrni oli lukenut läpi pahankurisen kirjan käsikirjoituksen ja Rastas oli arvostellut sen, antamatta neitoselle sitä nuuskaa mitä hän ansaitsi. Orelvan pilveileminen hukutettiin kuitenkin yleiseen iloisuuteen. Hän vakuutti panevansa tämän kepposen hampaankoloon ja vielä tarjoavansa kirjailijoille sellaisen löylyn että he sen muistavat. Ei siitä joukosta suotta varoitettu ihmistä. Jos he olisivatkin pysyneet lestissään, ammattivalehtelijoina, mutta ruveta kuvaamaan lähimmäistään niin että hänen housunsakin tunsi. Orelva jäi yksinään ja murjotteli turhaan. Kaikki muut olivat kauniin nuoren Alman puolella ja vakuuttivat kovaäänisesti, ettei kukaan ihminen, joka kirjan luki, tullut ajatelleeksi Valde Orelvaa. Ratsastajiahan oli niin paljon ja ristiruutuisia housuja oli myöskin paljon. Tyttökoululaiset, jotka olivat poimineet karamellit maasta — he pysyivät tyttökoulunsa seinien sisäpuolella. Hemmetissä, hehän olivat kaikki ylioppilaita nyt ja heillä oli yhtä hyvä supliiki kuin tällä tässä. Molemmin puolin neiti Kiviluotoa seisoi ritari, heilutellen sanan miekkaa ja vastaten hänen puolestaan niin ettei hänen itsensä tarvinnut muuta kuin hymyillä puolelle ja toiselle. Hänen vanha ihailijansa, Salmensuu, seisoi hiukan hyljättynä, käsivarrella hopeinen laukku, ja kuunteli väittelyä. Tästä ryhmästä erosivat pian Tyrni, Jouna ja Rekola, siirtyäkseen Annikki Rastaan ympärille. He puhuivat kuvasta, jonka maalari oli tehnyt saunakamarin seinään. Nerokas kuva se oli. Siinä oli esitettynä luomakunta saunanlauteilla. Jokainen ihmiseläin tai eläin-ihminen puolusti paikkaansa löylyssä, ikäänkuin se olisi ollut uhattu valtaistuin. Nainen piti heidän saunaansa kuumana. Rekola koetti selvästi johtaa keskustelua siihen suuntaan, että olisi tullut ilmi kenen piirteet tälle Vestalle oli annettu, mutta Jaakko Tyrni johti puhetta toisaalle. Kuvalle oli annettu motto — saattoiko neiti Rastas arvata, mikä? Annikki oli lumoava, kun hän mietti. Jaakko Tyrni tunsi, että hänen vielä tänä iltana täytyy saada puhua hänen kanssaan kahden. Rekola seurasi hänen käsiensä tuttuja liikkeitä — ei kenelläkään ihmisellä ollut sellaisia käsiä! Vihdoin lausui kirjailijatar jonkin Goethen viisauden ja sanoi lähtevänsä katsomaan kuvaa. Hän sai nyt kuulla sekä ranskalaisen lauseen että suomalaisen. Nerokasta — todella sama asia, vaikka matkan päästä! Rekola tarjoutui rupeamaan oppaaksi läpi pimeän, mutta Tyrni pidätti taasen. Hän mietti kysymystä, ottaisiko pöytään ryypyn, vai eikö. Jos olisi tietänyt, miten Annikki suhtautui asiaan ja jollei Palus olisi ollut täällä. Niinikään häiritsivät molemmat nuorimmat kirjailijat, suorastaan saattoi hermostua siitä, että he olivat tulleet juuri tänään. Palus kulki edestakaisin huoneessa, ottaen lennosta kiinni jonkin äänekkäästi lausutun sanan ja toistaen sen. Hänen hiuksensa kaipasivat kampaa ja lieneekö hän ajatellut ryyppyäkin. Yhtäkkiä saattoi hän itsekseen purskahtaa nauruun ja sanoa: oletkos tullut hulluksi, Aprami? Jaakko Tyrni huomautti neiti Rastaalle, että tie saunaan oli jäänyt hiekoittamatta ja että päivällinen kai heti olisi valmis. Tekikö Annikin mieli jäädä kahdenkesken Rekolan kanssa? Hän vakuutti ennenkin selviytyneensä liukkaista teistä. Rekola katseli hänen käsiään. Hitto vie, mitä hänkin tarkoitti? Vieläkö heidän välillään oli jotakin? Jaakko Tyrni tunsi tarvitsevansa viinaa ja välittävänsä vähät siitä, mitä se vaikutti Orelvan kasvattityttäreen tai muihin. Hän läksi nopeasti ruokasaliin ja palasi hetkisen perästä kutsumaan aterialle.

Pöytään asettuessa puuttui sekä isännän että emännän ohjaus. Ainoa jolle isäntä osoitti paikan, oli neiti Rastas. Hän joutui Orelvan viereen ja Rekola asettui hänen toiselle puolelleen. Tekikö Rekola kiusaa? Jaakko Tyrni tarttui viinapulloon ja kaasi naapureilleen. Mutta missä oli neiti Tyrni? Sekä Palus että Jouna nousivat istuimiltaan ja sanoivat, etteivät nauti ainoaakaan palaa, jollei neiti Tyrni istu pöydässä.

— Minun vieressäni! huusi Palus. — Te, nuoriherra, saatte kunnian olla tarjoilijana, mutta älkää käykö liian itserakkaaksi!

Hän viittasi runoilija Salmensuulle, joka nopeasti nousi ja syöksyi sitä ovea kohden, jonka arveli vievän keittiöön. Ella Tyrnin harmaa olemus tuli sieltä häntä vastaan. Isäntä kehoitti tarttumaan laseihin, mutta vieraat vaativat ensin kirjailijan tytärtä pöytään.

Haettiin lautasia ja tuoli, Ella Tyrnin täytyi istuutua mukaan. Hän joutui entistä huonommalle tuulelle eikä salannut sitä. Lasit tyhjennettiin ja täytettiin uudelleen. Mieliala nousi. Jokaisesta pienestä kommelluksesta, joka pöydässä sattui, tuli uusi rattoisuuden lisä. Kaikki maistui erinomaiselta, kyllä oli talossa hyvä keittäjätär. Pian oli pöytäkunta jakautunut ryhmiin, joissa kussakin oli oma keskipisteensä ja joissa keskusteltiin eri asioista. Annikki Rastaan ympärillä puhuttiin teatterista, näyttämöllepanosta, näytelmän ohjauksesta ja arvostelusta. Orelva sanoi kaikkiin neiti Rastaan huomautuksiin jaa ja aamen. Rekola pani kaikkea vastaan. Neiti Rastas ei ryhtynyt väittelyyn, kohautteli vain olkapäitään ja hymyili. Hän oli tuntenut vanhan ihailijansa pitkästä aikaa hakevan lähentelyä ja loi tuontuostakin silmäyksensä Orelvan ohitse Jaakko Tyrniin — Rekola sai sen nähdä, miksi hän oli mennyt naimisiin toisen kanssa! Yksikään näistä silmäyksistä ei jäänyt Ella Tyrniltä näkemättä. Vaikeaa oli päästä hänen kanssaan keskusteluun. Palus koetteli käydä kiinni eri aiheisiin, mutta aina hän vain tapasi itsensä keskustelemassa Jounan kanssa. Toisella puolen pöytää istui neiti Kiviluoto kysymysten ja vastausten ristitulessa, jota Loila ja Leppiaho ylläpitivät. Orelva saattoi nähdä turvattinsa verevän punastuksen, molempien kirjailijoiden suitsuttaessa ihailua hänen edessään. Loila on pikiintynyt, totesi liikemies, ja Leppiaho tekee hänelle kiusaa. Vai olisiko Leppiahokin rakastunut? Vähät minä, kunhan saa sellaisen, joka jaksaa hänet ja hänen äitinsä elättää! Kirjoittakoot nyt toisistaan, nuo kirjailijat, hyvä kun pääsee heistä eroon! Mutta tätä ajatellessa oli liikemies Orelvalla tarve antaa silkkiin puetun talonmiehentyttären nähdä, että hän voi saada vaikkapa tämän kuuluisan kirjailijattaren tästä, jos hän haluaa. Ja Valde Orelva ehdotti tarpeettoman suurella äänellä, että neiti Rastas ensi kauniina päivänä lähtisi hänen kanssaan ratsastamaan. Se oli erittäin terveellistä henkisen työn tekijöille. Orelva tiesi ehdottaa hevosenkin. Se oli paras hevonen koko kaupungissa, herkkä ja tunteellinen kuin vuorikauris. Kuinka se huulillaan otti sokeria — niitä oli naisia, jotka suutelivat sen turpaa, niin viehättävä se oli! Ja Orelva painoi suudelman omille sormilleen ja lähetti sen kaukaisuuteen, missä neiti Rastaan tuleva ratsu varmaan tällä hetkellä seisoi hyvin puhdistettuna ja peitettynä appeensa ääressä. Jonkin verran esteltyään löivät he »kättä päälle» ja neiti Rastas ryhtyi valloittamaan Jaakko Tyrniä mukaan ratsastusretkillä Eikö Pikku kelvannut ratsuksi? Silloin Ella Tyrnin silmät, jotka kaiken iltaa olivat kipunoineet ivaa sekä puolelle että toiselle, leimuten hakivat neiti Rastaan kasvoja. Sitten ne jäykkinä pysähtyivät isään. Jaakko Tyrni selitti, että he täällä vain hiihtävät, eivät he ratsastusta ajattele. Palus riemastui — olisihan hänen pitänyt tietää, miten Ella Tyrnin sai näyttämään sekä silmänsä että hampaansa. Hän aasi — tällaisten tyttöjen kanssa täytyy keskustella hevosista tai koirista. Ja hän rupesi moittimaan ratsastusta, kukaan kunnollinen ihminen ei pane hevostansa sellaiseen. Eikä kukaan säädyllinen ihminen ratsasta. Ne ovat elostelevat miehet ja puolimaailman naiset, jotka saattavat iskeä kannuksensa hevosen kylkeen. Tavallisesti hän oli ajatellut ja puhunut aivan toisin, nimittäin aivan päinvastoin. Mutta nyt hän oli astunut tälle tielle ja uskoi sitä kulkien pääsevänsä perille nopeammin. Joka voimalauseelta loi Ella Tyrni häneen lyhyen katseen. Hänen silmäyksensä olivat kuin kylmät salamat, jotka samassa hetkessä syttyvät ja sammuvat. Annikki Rastas paloi kuin suuri sähköliekki. Nuori Alma Kiviluoto muistutti juhannuskokkoa, jota kylän pojat sytyttävät ja joka ärsyttäen antaa heidän turhaan sytytellä. Tuontuostakin hyppeli keskustelu yli pöydän ja herätti yhteisen naurun. Kun Orelva rupesi neiti Rastaalle kertomaan rovastivainajan saarnoista, niin Palus yhtäkkiä ilman muuta vei sanat hänen suustaan, esitti kaikki mitä oli kuullut saunassa ja paljon lisää. Annikki Rastas nauroi menehtyäkseen, leikitellen käsillään, ikäänkuin joillakin valkeilla kukkasilla, joita vei suunsa eteen.

— Arkki seisoi siinä Punaisenmeren rannassa, puhui Palus, katsellen yli pöytäkunnan, — ja Noa hääräsi kannella. Oli siinä kapteenilla työtä katsoa, että kaikki pariskunnat tulivat mukaan. Hevoset astuivat kaikista ensinnä — Noa oli viisas mies ja tiesi arvojärjestykset. Sitten tulivat suuret lempeät puhvelit ja puhvelittaret. »Ihmiset ja apinat ovat tarkastettavat»! huusi Noa matruuseilleen. »Muuten he tuovat mukanaan kokaiinia, nikotiinia, alkoholia ja sensellaista. Tarkastakaa, pojat, Aatami ja Eeva!» Ja rovasti iski nyrkkinsä saarnatuolin laitaan niin että kirjanalustasta lensi kappale mummon päähän, joka istui penkissä keskellä kirkkoa, sylissään pieni Jaakko Tyrni.

— Minä voin lahjoittaa asianomaisen saarnatuolin kappaleen veli Palukselle, sanoi isä. — Tietysti se on minulla perhemuseossa. Varmaan siinä on talismaanin voima.

— Mutta kun se ei ole totta, sanoi kirjailijan tytär. — Jouna-setä, sano heille, että hän valehtelee. Ei isällä ole mitään sellaista kappaletta.

Orelva lakkasi nauramasta ja kiinnitti huomionsa tyttöön, joka keskellä yleistä iloisuutta istui suuttumusta leimuten.

— Niin sitä pitää! huudahti hän. — Palus tekee aivan oikein, se on selvää se. Hän on todellinen ammattivalehtelija. Kun hän joskus panee meidät kirjoihinsa, niin neiti Tyrni on rillisilmäinen kotiopettajatar ja minä olen puotipoika. Ei kukaan pääse nostamaan naamiota ja sanomaan: se henkilö tarkoittaa sitä ja sitä.

Orelvan silmäys sattui Alma Kiviluotoon kuin oikein tähdätty nuoli ja pakotti hänet esiintymään.

— Mutta Haunia Vuorisenkin runoelmassa tunnetaan ihmiset! sanoi hän kuumin poskin ja painui samassa Loilan ja Leppiahon väliin.

Jaakko Tyrniltä meni lukkoon ajatus, jonka hän juuri oli aikonut lausua. Tuo nuori neiti näytti tulleen tänne oikein hänen vastuksekseen, pilaamaan hänen iltaansa. Nyt näki Annikki mitä hän ajatteli. Ja Jouna näki sen myöskin. Ruostetta, ajatteli tietysti Jouna. Onneksi sanoi joku juuri tällä hetkellä lauseen, johon Tyrni saattoi käydä kiinni. Leppiaho se oli. Jaakko Tyrni tuijotti häneen ja hän uudisti:

Puhuttiin paholaisista ja savimöhkäleistä ja katkismuksesta. Muusa on vanhanajan ihmisiä. Mutta ehkä minä saankin käyttää hyväkseni tilaisuutta ja…

Sillä hetkellä näki kirjailija edessään pöytäseuran jossakin loitossa epämääräisyydessä ja yhden joka seisoi pitämässä puhetta. »Kaiken iltaa oli häntä vaivannut eräänlainen epävarmuus, nyt hän yhtäkkiä löysi oikean otteen ja tunsi hallitsevansa. Vielä hänen kädessänsä oli peräsin, vielä hänen purtensa oli valmis uhmaamaan myrskyä. Sinä Punapurje kaukana taivaanrannalla, tässä on vielä edessä kareja ja matalikkoja…» Jaakko Tyrni puhui vierailleen siitä mitä hän aamulla oli ajatellut, mutta hänen silmänsä näkivät toisia lauseita, ikäänkuin ne olisivat olleet kirjoitettuina hänen omalla käsialallaan hänen eteensä. Ja jota kauniimmista asioista hänen suunsa puhui, sitä katkerimpia sanoja näkivät hänen silmänsä.

— Sitä minä olen ajatellut, sanoivat hänen huulensa, — että tahtoisin olla arvoisille tovereilleni joksikin avuksi, minä kun nyt olen siinä onnellisessa asemassa, että minulla on tämä koti. Ja toivoisin että tapaisimme useammin ja keskustelisimme siitä miten voisimme korottaa työtehoamme ja…

Haunia Vuorinen, Haunia Vuorinen, lukivat silmät, minä en tule tuntemaan sääliä. Minä tulen murskaamaan sinut. Sinä luulet, että noin vain tullaan ja ajetaan kumoon toinen. Tiedä sinä, että minä olen uhrannut öitteni unen ja minun selkäni on kyyristynyt työpöydän ääressä…

Iloisen humun ja kiitosten kaikuessa noustiin pöydästä ja hajaannuttiin pitkin taloa. Suurin osa joutui kirjailijan työhuoneeseen ja siellä kuului Jaakko Tyrni kertovan laakeriseppeleistään ja Rastas keskeyttelevän häntä huudahduksillaan.

— Ne ovat taas käyneet täällä ottamassa lehtiä, kuului Jaakko Tyrnin ääni. — No, ryydiksi keittoihinsa, mihinkä muuhun.

— Käytetäänkö teidän laakeriseppeleitänne keittiössä? sanoi neiti
Rastas.

— Eräänlaisena ryytinähän ne ovat annetutkin, selitti Jaakko Tyrni nauraen. — Ella ei pane arvoa ulkonaisille asioille.

— Mikä tyttö! huusi Palus, — pistää isänsä laakeriseppeleet pataan pippurin ja sipulin sekaan! Neiti Tyrni, missä te olette?

Ella kuuli tämän kaiken ruokasaliin ja työnsi nopeasti käsivarrellaan auki keittiön oven. Siellä laski hän suuren kantamuksen pöydälle, jonka ääressä Helmisen kalpea Armas ja vanha Annamar istuivat. Ellasta tuntui taasen hyvältä, ikäänkuin hän olisi päässyt hullujenhuoneesta viisaitten ihmisten joukkoon. Pitkän hennon pojan edessä oli annos jotakin hyvää ja Senja koetti kääntää Ellan huomion toisaalle. Annamar auttoi häntä. Herrat olivat antaneet hyvästi juomarahaa, Jounakin oli antanut. Eukko nauroi.

— Ella saa jotakin! kuiskasi hän ja tönäisi Ellaa käsivarteen. —
Jouluksi Ella saa. No, sitävartenhan minä olen pannut talteen rahat.
Tahtooko Ella mieluummin sateenvarjon vai kalossit.

Senjan toruessa vanhusta siitä että hän ennen aikaa ilmaisi joulusalaisuuden, näki Ella yhtäkkiä jotakin, jota ei hän koskaan ollut tullut ajatelleeksi: Annamar rakasti häntä. Ellaa! Hänen vanhoista ryppyisistä kasvoistaan loisti onnellinen hellyys, kun hän hiljaa lausui sanat: tahtooko Ella mieluummin sateenvarjon vai kalossit? Siinä paloi sydän kuin liekillä — Ella oli nähnyt jossakin kuvassa sydämen, josta nousi liekki. Se oli kai esittänyt Kristuksen sydäntä. Mutta liekki nousi jokaisesta sydämestä. Tuolla takana paloi harmaan Senjan sydän kalpealle pojalle, joka tässä istui vanhuksen vieressä. Ja tuolla sisällä, isän meluavassa vierasjoukossa hakivat sydämet toisiaan kuin lapset, jotka leikkivät sokkosilla. Kenen sydäntä haki hänen, Ellan sydän? Myrkky sentään, mitä hän ajatteli! Isän ja Rastaan sydämet hakivat toisiaan…

Ja taasen katsoi vanha vaimo häneen iloisella hellyydellä ja kosketti hänen kättään.

Mitä tämä oli? Ellaa kammotti omituisesti. Hän oli satoja kertoja nähnyt vanhan Annamarin. Mutta ei koskaan sillä lailla kuin nyt. Tänään hän näki paljaita palavia sydämiä. Myrkky vie! Sellaista se oli kun oli hullujen kanssa: tuli itse hulluksi.

— Särje jää, vanhaparka, kuiskasi hän, — minun täytyy päästä uimaan. Särje jää, anna se joululahja. Minä en tarvitse sateenvarjoa enkä kalosseja.

Hän vei sisään kahvitarjottimen ja tunsi, ettei hän pitänyt isän vanhasta hoitajattaresta sillä tavalla kuin tämä hänestä. Hänen sydämensä ikävöi talliin, hevosen luo. Ja sinne hän menee, jahka tästä saa sisään kaikki. Ei kai sydämiä kuitenkaan voi erottaa — mitä ihmettä, oliko hän näin väsynyt? Ehei, ei sittenkään hän huoli tänne mitään äitipuolta! Isä saa tulla toimeen niinkuin ennenkin. On tässä eletty ilman Rastastakin.

Kun Ella muisti tämän nimen, oli kuin hänen olisi pitänyt tehdä Rastaan kanssa liitto isän suojelemiseksi. Myrkky sentään, mikä hitto hänen tänään oli?

Salin punaisessa sohvassa istui neiti Kiviluoto, hypistellen valkoista langanpäätä, joka oli irtaantunut äskeisestä ompeleesta. Loila hikoili hänen edessään, etsien sanoja. Leppiaho kuljeskeli kynsiään pureskellen ja katseli heihin salaa. Jopa katsoi Loila naista silmiin, jopa oli joutunut onkeen kuin hauki! Nuoret eivät kuulleet, kun Ella pyysi heitä juomaan kahvia. Hän päätti tuoda kahvin tänne heidän eteensä, jotta he tulisivat järkiinsä. Tämä oli käsittämätöntä: lähdettyään heidän luotaan, näki hän heidät kolmena sydämenä, jotka paloivat värisevällä liekillä. Hullujen joukossa tulee hulluksi!

Isän sohvassa istui Palus, edessään tyhjä konjakkilasi ja rukoili Jounalta jotakin. Oliko Jouna-setä kipeä? Kun Ella astui huoneeseen, nousi hän, otti Ellaa ranteesta ja sanoi hiljaa jotakin. Ella ei kuullut, sillä hän huomasi samassa hetkessä isän kirjoitustuolissaan ja Rastaan kumartuneena pöytää vasten, valkoiset kädet imupaperilla, joka oli haaltunut ja täynnä mustetahroja. Hän piteli sormissaan isän kynää ja pani siihen kaiken hellyyden, jota ei hän vielä kehdannut osoittaa isälle. Luuliko hän voivansa salata sen?

— Älä tule tänne, lausui ääni Ellan vierellä ja käsi pyrki johdattamaan häntä pois.

— Miksei hän saisi tulla? sanoi Palus ja alkoi tehdä tilaa sohvassa. — Kirjailijan tytär, kirjailijan tytär, olet tänään ynseästi työntänyt luotasi kirjailijan, joka on etsinyt lapselleen äitiä. Hemmetissä, Jouna, antakaa minun puhua. En ole juovuksissa, jumaliste en ole. Ella, sinä sorja porovasikka, mikset tule tänne — menkää hiiteen Jouna, minä en ole humalassa, se on kirkas totuus! Ella Tyrni, mikset rupea minun uuden kirjani enkeliksi? Etkö sinä ymmärrä, tyttö, että tarjoan sinulle jalointa mitä elämässä on.

— Mene, Ella, mene, pyyteli Jouna. — Juodaanpa nyt kahvi. Kello on jo paljon, ettemme vain myöhästy junasta.

Ella ei liikahtanut paikalta. Paluksen sanat eivät vaikuttaneet häneen enempää kuin jos permannolle olisi viskattu herneitä. Hänen silmänsä riippuivat kiinni ryhmässä kirjoituspöydän ääressä.

— Mikset rupea uuden kirjani enkeliksi, tai perkeleeksi — kuinka vain tahdot. Mutta minä tarvitsen sinua nyt! Mene tiehesi siitä, sinä sammunut tulivuori, sinä joka olet hedelmätön kuin suolaerämaa, sinä Lauri Jouna, joka kirjoitit yhden hyvän kirjan etkä senjälkeen ole jaksanut panna kokoon kahta säettä. Minä vimmastun — mitä sinulla on tässä sanomista! Minä en aio muuttua suolakorveksi, tytön minä otan hyvällä tai pahalla ja suutelen ja halaan ja kirjoitan hänen kunniakseen. Ella…

Sihveri Palus rupesi nauramaan niin äänekkäästi, että neiti Rastas päästi kädestään kynän ja kääntyi. Tyrnikin näki nyt tyttärensä.

— Rouva Palus on rouva Palus! huusi kirjailija. — Hän istuu kotona lasten kanssa, mikä hätä hänellä on? Rakennan huvilan, jahka saan takaajat. Minulla on jo maa ja hirret. Tyrni, sinä saatkin taata! Tuohon käteen! No, viehän se rahaa, rakentaminen, mutta sinähän olet rikas mies… Rouva Palus — mitä hän tähän kuuluu. Hän antaa isänmaalle ihmisvesat — pitäisikö hänen vielä kirjatkin antaa?

Ella Tyrniä vapisutti outo inhon tunne ja hänen kuivasta kurkustaan läksi vaivoin ääni:

Neiti Rastaan kädet laskeutuivat takaapäin Ella Tyrnin hartioille. Ella puisteli olkapäitään ikäänkuin Kummallekin olisi asettunut sammakko, kääntyi puhujattaren puoleen ja sanoi:

Menivätpä noloiksi molemmat. Toinen jäi seisomaan, kädet riipuksissa, toinen lyyhistyi tuolille. Ellaa nauratti. Palus ajoi kädet hiustensa läpi ja puhui suu vaahdossa.

— Tätä todellista elämää minä kuvaan niin että pölyää enkä tarvitse enkelin henkäystä. Mutta siihen jumalalliseen valehtelemiseen — siihen, siihen. Herra siunaa, ettekö te ymmärrä? Tuo Tyrni, joka lapsena kuunteli sellaista jättiläissaarnaajaa — ja mikä hänestä on tullut? Mutta jos hän nyt ottaa tuon Rastaan, niin sitten nähdään… Kas ne ovat kauheita hetkiä ne, jolloin ei ihmissielusta lähde liikkeelle luomisen henki. Minä kestän huonoa saunaa ja uloslämpiäviä ihmisiä ja vaikka mitä mieluummin kuin sitä… Onko siellä pullossa jäljellä jotakin? Ja takaathan sinä minulle, Tyrni? Rouva Palus — laitan hänelle huvilan, siellä hän saa kylvää perunoita ja kasvattaa kakaroitaan. Mutta minä poika, minä teen mitä minun pitää: minä elän, minä, ja ravitsen itseäni hyvän- ja pahantiedonpuun hedelmillä. Haa — se oli hyvästi sanottu, vaikka itse sen sanoin. Juuri ne, eikä mikään muu, ovat taiteilijan ruoka!

Jaakko Tyrni haki pullon, silminnähtävästi kiitollisena siitä että sai aiheen lähteä liikkeelle.

— Pääasia, että tulee hyviä kirjoja, sanoi Palus ja löi nyrkkinsä pöytään. — Vai eikö se niin ole? Hyviä kirjoja, hyviä kirjoja!

Lauri Jouna nousi. Hän oli harvinaisen kalpea ja hänen takkinsa kuluneisuus näkyi oudosti. Ella tunsi olevansa vanha ihminen ja haluavansa puolustaa Jouna setää.

— Ja naisten ja pullojen avullako niitä tulee? sanoi hän. — Luomisen savea ja elämän leipää! Tämän illan perästä kai nyt sitten syntyy kirjoja koko pinollinen.

Ella Tyrni vaikeni. Hiljainen vastaus kaiken melun jälkeen hiljensi hänen mielenkuohunsa ja pakotti hänet ajattelemaan. Myrkky sentään, mitä hän oli ruvennut puhumaan humalaisten kanssa. Täällä olivat kaikki humalassa, paitsi Jouna setä. Isä oli kääntänyt puheen toisaanne ja ehdotti innostuneesti, että tänä iltana päätettäisiin oikein todenteolla ryhtyä työhön. Kuinka olisi, jos määrättäisiin aika, jolloin kirjan pitää olla valmiina. Vuoden perästä, mitä sanottiin siitä? Jokaisen pitää kirjoittaa kirja. Ja hyvä kirja.

Seurue alkoi liikkua ja siirtyi saliin pohtimaan kysymystä, jonka isäntä vasta oli herättänyt. Jouna kumartui ottamaan paria lehteä, jotka olivat pudonneet kuivasta laakeriseppeleestä.

— Jouna setä, sanoi Ella hiljaa, — etteivät he vain unohtaisi junaa.
Sano sinä isälle.

— Luulen että isä aikoo pitää vieraat täällä aamujunaan asti, hän sanoi kai äsken niin.

Kuivuneet laakerinlehdet murtuivat Jounan käsissä. Hartiat kumarassa katsoi hän Ellaan ja pidätti häntä silmillään.

— No, en minä tiedä, mutta kirjoitathan sinä. Heidän kaikkien kirjat. Kaikki mitä niissä on hyvää. Ja sitten sinä vielä kirjoitat toisella tavalla. Niinkuin juuri nyt minuun. Myrkky sentään, älä katsele minuun. Noin sinä kirjoitat niinkuin naskalilla. Minä menen nyt, tulkaa toimeen kuinka tahdotte.

— Etkö juuri äsken sanonut, että kirjailija luo omasta itsestään, ilman naista ja viinaa?

— Sanoin. Naura sinä vain. Mutta ethän sinä ole nainen etkä sinä ole viina. Naura sinä. No, anna minun nyt mennä.

— Mikä lienet. Mitä minä tiedän teidän kirjallisista asioistanne. Vihaan teitä kaikkia. Isääkin. Eikö päivällinen ollut hyvä ilman emäntää? Ja eikö hän kuitenkin tuossa kuherrellut naisen kanssa aivan niinkuin se hupsu nuoripari joka jokin tunti sitten hyppäsi meidän aidan yli. En koskaan enää lue kirjoja. En kärsi niitä, en isänkään kirjoja. Viinaa ja rakkautta, sitä ne ovat ahtaneet itseensä kaiken iltaa, nuo kirjailijat, aivan niinkuin tuomaskuonaa ajetaan pelloille — hyi! Mikä siitä nyt sitten vuoden kuluessa kasvaa, tuleepa olemaan hauskaa nähdä. Loila kuvaa itsensä ja Leppiaho kuvaa Alman ja Loilan ja isä kuvaa Rastaan ja Rastas kuvaa isän. Ja Palus kuvaa Noan arkin. Kuka siitä kostuu, myrkky vie. Mitä kirjoilla yleensä tehdään? Mitäkö kukkasilla? Jouna setä, mikä sinun on? Noin, siitä ne puhuvat, miten ne nyt saisivat itsestään irti kirjoja. Kuule nyt tuota. Valtion pitää avustaa… Heidän pitää auttaa toisiaan… tukea toisiaan — tukeeko toinen hämähäkki toista? No, nyt ne huutavat sinua, mene ja anna minun mennä. Myrkky sentään, revit hihani! Sano heille, että kanoille annetaan luita ja kalkkia, jotta ne munisivat. Mutta lihoa ne eivät saa. Niiden täytyy aina olla työssä. Olen juuri lukenut hyvän kanakirjan. Ai tuota Palusta, kalossillani antaisin häntä korville. Mitä hän siellä itkee, mikä ihmeen hetki se on, jota hän pelkää? Se hetki, jolloin hikoaa ja hikoaa eikä saa esille mitään. Menköön silloin pellolle luomaan ojaa, niin tulee oja! Eipä isä koskaan hikoile — aina hän on kirjoittanut ja kirjoja on tullut. Tule sinä mukaan, niin puhutaan. Tai mene, mene, ne huutavat sinua.

Jaakko Tyrnin tytär juoksi pakastavassa illassa polkua saunaa kohti. Tähdet tuntuivat riippuvan mäntyjen latvoissa, ikäänkuin luonto jo olisi tähdittänyt joulupuunsa.

Sillaikaa keskusteltiin Tyrnilän salissa kirjailijan tehtävästä ja hänen työtehonsa edistämisestä. Tiedettiin tapauksia, jolloin rikas mies ylhäisessä yhteiskunnallisessa asemassa oli luonut nerokkaita teoksia. Tiedettiin myöskin tapauksia, jolloin nälän kanssa taisteleva kirjailija oli päässyt samoihin aikaansaannoksiin — olisiko hän tehnyt vielä enemmän, jos hän olisi ollut vapaa huolista? Sitä ei tiedetty, mutta otaksuttiin, että niin olisi käynyt. Oli tapauksia, jolloin apuraha oli auttanut kirjailijaa työtehoon, oli myöskin tapauksia, jolloin hän oli hävittänyt rahat, tekemättä työtä. Oli niinikään tapauksia, jolloin kirjailija oli lakannut luomasta ja jolloin eivät mitkään rahalliset avustukset auttaneet häntä.

Tupakansavun autereessa nojailivat kirjailijat ja taiteilijat Tyrnilän salin punaisilla plyyshisohvilla ja tuoleilla, ääneti tuijottaen eteensä.

— Lapsi tarvitsee isän ja äidin! huusi Palus yhtäkkiä ja teki molemmin käsin ikäänkuin rukoilevan liikkeen korkeutta kohden. — Täysi vapaus joka suuntaan, kunhan vain tulee hyviä kirjoja.

— Jaa-ah, sanoi Leppiaho, innokkaasti nakerrellen oikean kätensä peukalon kynttä, — mikä on hyvä kirja? Pyydän kysyä.

Loila liikuskeli levottomana tuolillaan, hankasi hiestyneitä käsiään tuolin plyyshiä vasten ja irroitti kuuman katseensa neiti Kiviluodon hehkuvista kasvoista.

— Hyvä kirja, sanoi hän, — hyvä kirja on tietysti hyvä kirja. Rehellinen kirja. Sellainen, jonka on täytynyt päästä esiin, tarkoitan: joita ei ole voinut pidättää tulemasta.

— Topp, topp! huudahti Orelva, — mitä sanoitkaan poika: rehellinen?
Ammattivalehtelija hoi, muistapas kutsumuksesi! Se on selvää se.

— Rakkautta, viinaa ja rahaa! sanoi Rekola, katsellen neiti Rastaaseen. — Arpapeliä sittenkin kaikki tyynni. Tässä on juuri puhuttu kirjoista, jotka eivät mitenkään tahdo päästä esiin.

Annikki Rastaan kädet lepäsivät ärsyttävän liikkumattomina punaisella kankaalla. Totta on, että ne olisivat olleet yhtä ärsyttävät, jos hän olisi liikutellut niitä.

— Sellainen kirja, sanoi Loila, — sellainen kirja saa jäädä sinne. Se on juuri huono kirja. Hyvä kirja… hyvä kirja…

— Jahka tästä ehditään… Hyvä kirja puhkeaa esiin kuin hiki. Tuskan hiki.

— Tuskan hiki! toisti Palus. — Se sattui naulanpäähän. Tai riemun hiki.
Yhtä ne ovat, riemu ja tuska, jumaliste!

Annikki Rastas houkutteli Jounan saliin, sai keskustelun käyntiin ja siirtyi, taitavasti pysähtyellen katselemaan kuvia ja astellen edestakaisin, eteiseen sekä sieltä Jaakko Tyrnin työhuoneeseen. Kirjailija istui pöytänsä ääressä ja kirjoitti nopeasti suurelle paperiarkille. Se ei ollut vakavaa työtä, kirjailija hymyili sitä tehdessään. Hän lakkasi heti, kuullessaan tulijan askeleet ja jäi häntä odottamaan.

— Vihdoinkin! lausui hän, kun Annikki seisoi hänen vieressään, ja tarttui valkoiseen käteen. — Minun pitäisi saada puhua kanssanne.

— Ja kuinka he palvelijoiden kanssa karkoittavat täältä ihailijat ja ihailijattaret ja…

— Jonkun he kai ovat karkoittaneet, kun minulla on ollut hyvin kiire, mutta se on tapahtunut niin ani harvoin.

— Kerrankin joku neitonen odotti ulkopuolella nähdäkseen kuuluisan kirjailijan ja saadakseen hänen nimensä muistikirjaansa. Muusa nouti silloin saunasta lehden teidän saunavihdastanne ja Ella kirjoitti muistikirjaan runon ja oman nimensä…

— He lähettelevät pois vasta-alkajien käsikirjoituksia teidän pöydältänne tai hävittävät niitä parhaan harkintansa mukaan.

— Tämä ei voi olla näin. Te näette joka tapauksessa Annikki, miten yksin minä olen.

— Teidän työtänne minä ajattelen. Te olette suuri. Mutta te voisitte olla paljon suurempi!

— Olen juuri tänään ajatellut töitäni. Aiheita on niin paljon, etten
tiedä mihin ensin tarttuisin. Elän jossakin kuumassa keväässä.
Tahtoisin tästäpuoleen saada aikaan jotain kunnollista… vakavaa…
Tahtoisin antaa ihmisille elämän leipää.

— Elämän leipää — oi! Siinähän se on, mitä ne tuolla sisällä turhaan kyselevät. Elämän leipää…

— Valoa… rohkeutta elämiseen… voimaa pää pystyssä kantamaan elämän taakkaa. Iloisella mielellä…

— No, jos hän rakastaa isäänsä, niin hän tietää mitä hänen isänsä tarvitsee. Ja hän itsekin. Jouna sanoo että olen laiminlyönyt hänet. Hän on huonosti kasvatettu, se on totta. Hän ei ole ensinkään kasvatettu, oikeammin sanoen. Minä olen aina tehnyt työtä, en ole ennättänyt.

— Anna kätesi olla siinä. Oi, anna kätesi olla siinä otsallani. Kuinka se tuntuu hyvältä. Niin, olen tehnyt työtä. Ja kuitenkin olen tänään useampaan kertaan kuullut vierailtani, että… että olen saanut aikaan vain toisarvoista. Se tuntuu hiukan katkeralta. Mutta toiselta puolen: minun on aina täytynyt päästää käsistäni keskeneräistä. Tästäpuoleen tahtoisin tehdä vain hyvää työtä… Annikki, ehkä sinäkin olet samaa mieltä kuin nuo muut? Sano… sano suoraan, vaikka se tuntuisi kuinka kovalta…

— Olen jo sanonut: Jaakko Tyrni on suuri, mutta hän ei vielä ole saanut esiin koko voimaansa, ei läheskään.

— Onko se totta? Ajatteletko todella mitä sanot? Sinä painat kättäni. Niin, minä tiedän, että meidän täytyy mennä muiden joukkoon. Mutta sitä ennen, Annikki, minä en tyydy olemaan »eturivin mies», en yksi ensimmäisiä — minä tahdon olla ensimmäinen. Ymmärrätkö minut? Sano, sano…

Jaakko Tyrni painoi suunsa kädelle, joka nojasi hänen kirjoituspöytäänsä. Nainen seisoi hänen edessään kuin liekkien keskellä. Hän sekä poltti että valaisi.

— Muusa! pääsi kirjailijalta ja uudestaan painoi hän huulensa Annikki
Rastaan käsille.

He koettivat salata mitä oli tapahtunut. Jaakko Tyrni tuli paperiarkkeineen työhuoneestaan ja Annikki Rastas astui vasta hetkisen perästä eteisestä, josta hän oli ottanut hartioilleen huivin. Jouna näki heti, että heidän silmissään oli outo loiste. Jaakko Tyrni yskähti leikillisesti, astui pöydän ääreen, levitti lampun alla paperin ja alkoi lukea.

Me allekirjoittaneet, kokoontuneina Tyrnilässä, sitoudumme täten vuoden ja vuorokauden kuluessa suorittamaan kukin alaltamme jonkin huomattavan työn sekä tässä samassa Tyrnilässä juhlimaan aikaansaannoksemme johdosta. Joka rikkoo ystävyyssitoumuksen, vitsottakoon hyvällä vihdalla saunalöylyssä.»

— Hyvä juttu, huusi Palus, — mutta mitä tarkoitat, veli Tyrni, huomattavalla työllä? Jos minä siksi olen löytänyt sen naisen, jota haen ja tarvitsen, niin meneekö se huomattavasta työstä? Tai jos Loila on nainut tuon korean Alman tuolta? Tai Leppiaho hikoillut esiin epopeansa nimen, tai…?

Joka taholla huudettiin: ei! Aikaansaannos piti olla kaunokirjallinen teos, suorasanainen, tai runomuotoinen tai kirjallishistoriallinen. Rekolan oli lupa maalata suuri taulu — vaikkapa se, jonka luonnoksen hän oli tehnyt tuolla alhaalla. No, se »Opin sauna».

— Ja minä rakennan patenttisaunan! sanoi Orelva — Se on selvää se. Mutta älkää te vain panko kirjoihinne minun housujani! Silloin saatte nuuskaa!

Kaikki kävivät nyt allekirjoittamaan paperia. Jouna — missä Jouna oli? No niin, hänhän ei ollut julkaissut mitään niin moneen aikaan. Surullista kyllä. Elikö hän nyt ainoastaan sillä pienellä toimella, mikä hänellä oli kirjastossa? Mutta entä jos hänet tällaisella kontrahdilla olisi voinut ravistaa ylös saamattomuudestaan? Jouna hoi! Mitä ne sanoivat tuolla nuo kaksi, jotka oikeastaan aivan liian varhain olivat joutuneet tähän seuraan?

— Minä vain, sanoi kirjailija Salmensuu, — tässä ajattelen meidän toveriamme Haunia Vuorista. Ettei hän kuitenkin tullut. Hän olisi hyvällä syyllä voinut allekirjoittaa kontrahdin. Hänellä on tekeillä monta kirjaa.

Palus vastasi tähän juopuneen naurulla. Sitä nimeä täällä tänä iltana oli mainittu niin että ällötti. Saattoi olla penikkatautia, kaikki tyynni. Jaakko Tyrni oli hänelle kiitollinen. Mutta punapurjeella laskettava nuori kirjailija välähti taasen hirvittävällä selvyydellä hänen silmiensä eteen. Purjehtija oli kaukaa taivaanrannalta ennättänyt aivan lähelle ja Jaakko Tyrnin haaksi läikkyi pahasti aalloilla. Jaakko Tyrni katseli tätä kuin kuvaa ja hänen sydämessään raivosi kiukku ja hätä.

— Jouna, sinä suolainen erämaa, huusi Palus, — tule, niin vilvoitamme sinut!

Jouna kuljeskeli Tyrnilän puistossa ja tuijotti taivaan tähtiin. Hänen oli ikävä pientä tyttöä, Ellaa, jota hän kerran oli kantanut käsivarrellaan ja kiikuttanut polvellaan. Ei niin, että hän itseään varten olisi toivonut häneltä jotakin. Hän vain tiesi lapsen nyt olevan yksin ja hyljättynä ja hän olisi tahtonut sanoa hänelle, että hän ajatteli häntä, että hän vaikkapa oli valmis kirjoittamaan kirjan, jos se Ellasta oli jollakin lailla hauskaa.

Taivaan tähdet, siitä oli kauan! Tämä oli toinen ihminen, joka nyt loi katseensa korkeihin valoihin. Tämä oli kaljupää ukko. Kuinka kauan siitä olikaan?

Ei Ella kirjaa tahtonut, ei hän halunnut olla Muusa tai ystävätär. Hän vain pyysi saada elää kodissaan ja tehdä siellä yksinkertaista työtä. Ja nyt oli äitipuoli tulossa taloon. Jos Ellalla olisi ollut mahdollisuuksia suunnata askeleensa jonnekin muualle, mutta hänen jalkansa olivat niin syvällä tässä kodin mullassa, että hänen varmaan kävisi niinkuin tuon korkean männyn tuossa, jos sitä yritettäisiin nostaa maasta. Kuinka käy Ellan? Ellalla ei nyt ole ketään. Totta totisesti, hän, Lauri Jouna, voisi kirjoittaa kirjan, jos siitä olisi Ellalle vähänkin iloa. Entäpä jos hän voisikin ryhtyä pitämään huolta lapsesta! Antaa hänelle vaatteet, kodin, kunnes hän olisi löytänyt uransa?

Varmaan tyttönen nyt saunassa katselee ihmeellistä kuvaa, joka on ilmaantunut seinälle ja tavaa siihen liitettyjä tekstejä. Ehkäpä hän saa selvän setä Voltairestakin. »Cesser d'aimer et d'être aimable c'est une mort insupportable…»

Suolaerämaa — miten se oli tapahtunut? Sitenkö, että hänen nuoruutensa rakkaus jäi tyydyttämättä? Se ei ole mikään syy. Sillä jos ihmisen oma lähde on tarpeeksi syvä, niin hän mielikuvituksellaan voi hankkia itselleen kaikki mitä hän haluaa. Mutta särvin ja leipä ja räystäs, jonka alle pakenee sateella…? Vastakohdat: hyvä ja paha, valhe ja totuus, taivas ja helvetti, niiden varassa kaikki seisoo. Häneltä, Lauri Jounalta, on puuttunut mielikuvitus. Se on hänet kaatanut, se on hänestä tehnyt köyhän miehen.

Mitä? Astuiko joku saunasta laiturille? Mitä ne siellä tekevätkään? Hakkaavat. Hakkaavat jäätä. Ella — mitä Ella aikoo? Eihän lapsi vain… Mutta hän ei kärsi, että hänet yllätetään. Hän ajaa tahtonsa perille kaikesta huolimatta. Onko hän näin onneton? No niin, jokaisella elävällä olennolla on edessänsä kovat hetkensä, hetket, jolloin hänet piestään verille. Pieni Ella, joka vasta on alkanut elämänsä — ja huomenna ei häntä enää olisi? Lauri Jouna tukahutti huudot, joita hän olisi halunnut korottaa. Hän pidätti askeleet, joita hän tahtoi ottaa. Hänen sielussaan katkeili jotakin niin että veri vuoti ja hänen päänsä oli ylen raskas, niinkuin hänen askeleensakin. Mutta nyt nousi joku ylös saunalaiturin portaita. Saunan ovi avattiin ja suljettiin.

Jos hän, tyttö, on jäänyt elämään, niin Jouna pitää hänestä huolen! Hän rakastaa häntä. Hän tuntee että maailma on ihana ja elämä rikas, jos pienen Ellan askel polkee sen kamaraa. Vaikka kuinka kaukana, vaikkei häntä koskaan näkisi — kun vain tietää, että hänen on hyvä.

Lauri Jouna seisoi lumessa ja hellyys täytti hänen olentonsa. Kun olisi ollut varma siitä, että askeleet tuolla olivat Ellan! Mistä hän on saanut tämän kukkasen? Maasta hän sen otti. Onko se puhjennut lumesta vai onko se pudonnut taivaalta? Joka tapauksessa se on Ellaa varten. Suolaerämaa on puhjennut kukkaan. Ellaa varten. Tämä saattaa olla öljypuun lehvä!

Vanha mies kantoi varoen kukkaa kädessään ja astui polkua ylös rannasta. Oli liukasta. Tulet ikkunoista valaisivat hänen askeliaan ja hän löysi pihamaalle. Siitä hän astui eteenpäin, varmana suunnasta, jota hänen oli kuljettava. Maailman Vapahtajakin syntyi tallissa, ajatteli hän ja hänen olennossaan tapahtui yhä se sama ihmeellinen kuin äsken. Sitä kesti näin kauan. Suolaerämaa kukki.

Hän näki nyt kaiken, minkä piti tapahtua: kuinka hän otti avaimen ylhäältä ovenpielestä, astui talliin, tunsi elävän olennon lämmön ja kuuli sen kavioiden töminän; kuinka hän sitten istuutui johonkin nurkkaan, varjeli siinä lehväänsä ja odotti Ellaa. Ja Ella tuli, hänen askeleensa kopisivat iljankoisella tiellä, hän haki avainta paikaltaan, löysi sen ovesta ja päästi malttamattoman huudon. Sitten aukeni ovi ja hän sai käsiinsä tulitikut. »Jouna-setä — mitä sinä täällä teet? Mene tiehesi, mene niiden muiden luo. Eikö minulla pidä olla yhtään nurkkaa itseäni varten. En tahdo sinua, myrkky vie!» »Ella, tuon sinulle tämän lehvän. Suolaerämaa on puhjennut kukkaan. Pieni Ella, älä ole pahoillasi, vanha setäsi tahtoo vain sanoa sinulle, että jos sinä joskus olisit pahalla päällä, niin tule hänen luoksensa suututtelemaan. Se on hänestä hauskaa.» »Mene tiehesi, myrkky vie!» »Mutta tämä kukka…» »Sehän on vanha kuiva oksa, mitä sillä tekee.» »Minä panen sen kuitenkin tänne ovenpieleen. Se on kukkinut minulle tämän yösydämen.»

Hän oli todella nähnyt oikein. Melkein juuri sillä tavalla tapahtui. Ella tuli ja torui melkein sanasta sanaan niinkuin Jouna oli arvannut. Mutta kukkasestaan ei Jouna uskaltanut puhua mitään, vaan pisti sen ainoastaan korkealle ovenpieleen. Ja näki itse, että se yhtaikaa oli kuihtunut koivun vihta ja samalla öljypuunlehvä, joka oli alkanut viheriöidä ihmeen hetkellä. Hän istui ääneti ja iloitsi. Ella oli täällä, hän eli, eikä enää torunutkaan. Hän askarteli kotoisesti kuin omassa makuuhuoneessaan, pöyhien olkia läjään.

— No, sanoi hän, — sinä kai tahtoisit olla täällä yötä? Jos vain molemmat mahdumme. Sillä minä aion olla täällä, minä. Juoksen hakemassa takkini. Sinua kai viluttaa sinuakin. No, Jouna setä, isä kai aikoo naimisiin nyt? Kyllä Rastas hänet löylyttää, myrkky vie… Et sano mitään, mutta mitä sanoisitkaan.

Ella juoksi ulos pimeyteen. Jouna käsitti, että hän oli taistellut ja jonkin verran rauhoittunut. Jouna ei liikahtanut paikalta, hänen sielunsa kiitos kohosi kuin lintu korkeuksiin. Hän uskoi tällä hetkellä Jumalaan ja enkeleihin. Hänen sydämensä makasi maassa Jeesuksen Kristuksen edessä. Hän tiesi, ettei mikään ole mahdotonta Jumalan edessä. Ihme on Isän lahja ihmiselle. »Öljypuunlehvä», se on kaunis kirjannimi.

Ikäänkuin joku olisi vienyt hänen kättään, pisti hän yhtäkkiä sormensa hirrenrakoon peltilaatikon takana, missä kaurat säilytettiin. Hänen käteensä tuli käärö. Paperi oli sidottu karkealla nyörillä. Siellä oli jotakin kirjoitettua. Mitättömille paperipalasille. Ellan käsialaa.

Kenelle olivat kirjeet? Ajattelematta, että tässä oli kysymys jostakin salaisesta, alkoi Jouna selailla paperipalasia ja lukea niitä. Valaistus oli huono ja kirjeet kirjoitettu lyijykynällä. Mitä kummaa tämä oli? Kenelle oli Ella kirjoittanut? Keneen hän oli rakastunut? Kulkiko hän todella kuutamossa kohtaamassa rakastettuaan? Tämä epäystävällinen kylmä Ella, jonka tähden vanha Lauri Jouna jokin hetki sitten oli vavissut? Ella ei siis ollutkaan yksin. Hänellä oli salainen ystävä. Häntä, hupsua vanhusta, joka oli kuvitellut tytön olevan tuen ja huolenpidon tarpeessa. No niin, täytyi tointua hämmästyksestään, täytyi koettaa pudota taivaasta maan päälle niin vähillä vammoilla kuin mahdollista. Ehkä mies ei ollut niin huono. Tuskinpa puhdas, ylpeä Ella mitään huonoa olisi sietänyt. Käsittämätöntä tämä oli. Nyt tyttö tietenkin suuttuu, kun näkee salaisuutensa tulleen ilmi. Mutta kun se on joutunut hänen tietoonsa, niin saakoon Ella yksintein nähdä kirjelaput siinä levällään. Jounan sydän, joka äsken niin riemullisena oli laulanut sinisen taivaan alla, löi suuria hitaita lyöntejä tytön askelten lähestyessä tallia.

Eila tuli syli täynnä vaatteita ja paiskasi kauralaatikolle Jounan eteen Haunia Vuorisen pienen esikoisteoksen. Hän aikoi nähtävästi kysyä jotakin sen johdosta. Jounan samalla avonainen ja syyllinen katse pysähdytti hänet. Hän tunsi heti paikalla kirjepinkan.

Hän syöksyi paperien kimppuun ja kuiskasi katkonaisia sanoja. Hän repi ja runteli. Hän kävi hampain kiinni palasiin ja pusersi nyrkkejään Jounan edessä. Olisi ollut helpotus tarttua suonenvedossa sätkyviin käsiin, olisi ollut onnellisinta lausua jotakin. Mutta Jouna ei liikkunut eikä puhunut, odotti vain, että tyttö purkaisi ulos tuskansa. Vihdoin viimein Ella saattoi alkaa hirveät syytöksensä.

— Että sinä sen teitkin… En olisi uskonut koskaan… Isästä olisin, mutta en sinusta. Nyt ei enää ole ketään… Myrkky vie, kuinka minä vihaan sinua. Mene pois, en tahdo sinua nähdä — ei ketään, ei ketään enää. Tuo hevonenkaan ei ole minun…!

Ella Tyrnin väkivaltaisten nyyhkytysten keskelle lankesi nyt Lauri
Jounan hiljainen ääni, jonka hän koetti tehdä tyyneksi.

— Jollet sinä ole hiljaa nyt, niin menen avantoon. Myrkky vie, jos olisin tietänyt tämän äsken, kun olin uimassa…

— No niin, Ella, pidä salaisuutesi, heitetään hiukkasen pitkäksemme.
Minuakin väsyttää.

Hänen käteensä sattui ja hän vaikeni. Jouna hymähti, nousi, otti peitteen ja levitti sen pahnaläjälle.

Hän oli hetkisen ollut pitkänään, kun Ella asettui polvilleen hänen eteensä ja alkoi nyrkillään iskeä häntä käsivarteen.

— Etkö kuule: ei ole ketään, jollet sinä minua usko, niin se on hirveää, myrkky vie.

— Tietysti minä uskon, Ella. Mutta en oikein käsitä… Kai sinä sentään jollekin ihmiselle olet kirjoittanut nuo kirjeet…

— Minä vihaan sinua, en koskaan olisi uskonut, että sinä voit olla niin paha, ja tyhmä… Kenelle minä olisin kirjoittanut!

— Mistä minä tiedän. Eihän se ole kuin aivan luonnollista, että nuori tyttö…

— Mutta nyt minä suutun niin etten koskaan, en koskaan, en koskaan lepy! Kun nyt ei ole ketään, ei yhtään ketään… En minä tiedä miksi olen kirjoittanut…

— Etkö sitten todella ole tavannut ketään, kun »kuutamo on valanut hopeitaan»…

— Suu kiinni, sanon minä. Valehdellut minä olen. Valhetta, valhetta kaikki tyynni! No, nyt sinä sen tiedät, sinä ilkeä Jouna setä. Mene nyt ja kerro isälle, että minä olen valehtelija…

Lauri Jouna oli käynyt äänettömäksi ja katseli sormea liikuttamatta kuinka tyttö väänteli tuskissaan. Hänen päässään risteili muutamia muistoja ja kysymyksiä. Koko äskeinen keskustelu kirjailijoiden kesken uudistui hänen mielessään sekin. Hän tarttui kädellään seinähirteen ja nousi pahnaläjältä. Yhtäkkiä näki hän polvistuvan tytön läpi, ikäänkuin hän olisi ollut läpikuultava.

— Kuulehan nyt, lapsi kulta, minä tiedän jo. Tulehan tänne, olen hyvin onnellinen. Ella… tiedätkö mitä: sinä olet saanut taiteilijan lahjan, sinun mielikuvituksesi vaatii oikeutensa. Siksi sinä olet kirjoittanut. Sinun täytyy saada ruveta kirjoittamaan oikein kirjoja, tulla kirjailijaksi… Mutta ethän sinä siitä suutu, sehän on suuri, suuri onni. Et ole koskaan yksin, et koskaan köyhä… Rakennat linnoja, rakastat prinssejä, näet ihmisten ja eläinten sydämiin, opit nauramaan, opit itkemään… Ella, pieni onnellinen tyttö!

— Mutta minä en tahdo kirjoittaa, minä vihaan kirjailijoita, en enää lue yhtä kirjaa. Enkä kirjoita yhtä kirjettä, vaikka siihen paikkaan menehtyisin, myrkky vie…!

— Tiedätkö Ella, olen nyt hyvin onnellinen. Niin monen kirjailijan työstä olen iloinnut, mutta en koskaan niinkuin nyt. Äsken tuolla alhaalla, kun sinä olit kylpemässä… olin hyvin levoton tähtesi… Pelkäsin että olisit kovin yksin ja surullinen. Silloin yhtäkkiä tunsin, että kädessäni oli kukkanen. Tai en tiedä, oliko se tähti. Tai vihreä lehvä. Se oli puhjennut esiin hellyydestäni, tai pudonnut taivaalta. Tai lähetetty minulle yli aavojen vesien. Toin sen varovasti tänne. Mutta kun sinä tulit ja otit valkeaa, pelkäsin ettet näkisikään mikä ihmeellinen kukka se oli. Katso tuossa se on. Ihmiset näkevät vain kuivan oksan. Mutta minä, jonka käteen se ihmeen hetkellä annettiin, minä näen siinä tähden. Se on sinua varten, pieni ammattivalehtelija, onnellinen pikku Ella. Ymmärrätkö minua?

Ella Tyrni nosti päätään ja katsoi Jounaa silmiin. Ja pusertaen ristityt kätensä rintaansa vasten hän sanoi:

OPIN SAUNA

— Lieneekö elämäksi vaiko kuolemaksi, puheli Jaakko Tyrni itsekseen, aamuyöstä lähetessään kotiaan uudenvuoden ensi tunneilla. — Joka voisi nähdä tulevaisuuteen ja tietää, onko tämä elämäksi vaiko kuolemaksi!

Hänen ajatuksensa ei johtunut vauhdista, jolla omaan talliin ikävöivä hevonen lasketti yli kivien ja kantojen. Hän mietti vauhtia, jonka tapaukset hänen elämässään yhtäkkiä olivat ottaneet, ties miten. Hengenvaarallisena moni olisi pitänyt kulkua näin rattailla, pilkkopimeässä — kaunis talvenalku oli keskellä joulua mennyt tipotiehensä, niinkuin täällä Etelä-Suomessa oli tullut tavaksi. Eikä Jaakko Tyrni voinut torjua luotaan ajatusta, että hänen riippumattoman työkautensa kaunis alku oli saanut kolauksen ja joutunut vaaraan.

Oli tapahtunut paljon, viime päivät olivat kukkuroineet elämyksiä hänen eteensä enemmän kuin edelliset viisitoista vuotta yhteensä. Ja kaikki oli ollut sellaista, joka hedelmöittää kirjailijan työtä. Koko hänen olemuksensa oli kerran taasen uusittu pohjia myöten. Niinkuin vanha, kasvuvoimansa tyhjentänyt elovainio kynnetään uudelleen uusia satoja varten, niin oli hänen olentonsa pengottu perustuksiin asti ja odotti työkautensa hedelmällisintä tuotantoa. Hiljainen, harmaa, köyhä raadanta-aika oli takanapäin ja edessä värikäs, kuuma, kuohuva luomisilo. Hän ei ollut ajatellut että siihen saattaisi päästä niin äkkiä. Hän oli katsellut uutta ihmiskesää itselleen saavuttamattomana. Mutta se oli tullut muutamassa päivässä, tullut täyteläisempänä kuin hän ikinä oli voinut uneksia. Enemmän kuin hän koskaan oli ajatellut osakseen, oli hän saanut. Hän omisti naisen, omisti johto-aseman ystäviensä joukossa, omisti ystävät — hän, yksinäinen, ujo ja saamaton Jaakko Tyrni! — ja omisti tärkeimmän kaikesta: inspiration. Helena Elisabet Tuuran tarina humisi mahtavin siivin hänen mielessään, suuri hiljainen juoni virtasi leveänä kyminä hänen silmiensä edessä ja ihmiset ja pikkupiirteet ryhmittyivät eläen ja kukkien sen rannoille. Hänen täytyy pian tarttua kiinni tähän aiheeseen saadaksensa sen vuoden kuluessa valmiiksi. Vuosi oli oikeastaan liian lyhyt aika. Teos näytti vaativan kolmea osaa. Kokonaisen aikakauden täytyi mahtua siihen. »Aurinko», se oli vaatelias nimi, teoksen täytyi hehkua voimaa lukijaa vastaan. Mikä hitto hänet pani puhumaan vuodesta, kun hän ryhtyi tekemään tuota leikillistä sopimusta ystäviensä kanssa — olisi pitänyt ottaa kaksi vuotta vähintään. Mutta kyllä se niinkin oli, että sen teki yhdessä vuodessa, minkä kahdessakin, jos vain otti ajasta vaaria. Hän saa Helena Elisabet Tuuran valmiiksi vuodessa, jos hän on ahkera. Ja nyt täytyy alkaa aivan heti, ennenkuin kynä ruostuu. Annikki on pidellyt käsissään hänen vanhaa kynäänsä. Annikki on sen kosketuksellaan siunannut. Toki työn täytyy luistaa!

Mikä hänen siis nyt on? Miksi hän on tyytymätön? Tai ei hän ole tyytymätönkään. Ei vain ole hyvä olla.

Tuhannen tulimmaista! Nyt oli käymäisillään huonosti. Jaakko Tyrni tempaisee kiivaasti ohjaksista, suuttumus kiehahtaa kuumana päässä. Jos hänellä olisi piiska, niin hän nyt löisi hevosta. Mutta piiskaa ei ole, siitä on Ella pitänyt huolen — Ella! Nyt hän sen tietää: jollei Ellaa olisi ja jollei hän olisi vastassa kotona, niin ei Jaakko Tyrnillä tällä hetkellä olisi paha olla, vaan hän lähestyisi iloisena kotiaan. Hän on varma siitä, että tyttö kaikki nämä päivät ja yöt on valvonut ja kävellyt tiellä, odottaen kotiin hevosta, joka on hänen rakkautensa. Häneltä myöskään ei voi peittää, ettei hevosta ehkä ole kaupungissa hemmoteltu sillä lailla kuin kotona. Perhana… tämähän alkaa olla hengenvaarallista. Ei, se ei parane suuttumisesta. Jaakko Tyrni koettaa tyynny teliä mieltään, viheltelee niinkuin on kuullut Ellan tekevän ja tyynnyttelee hevostakin. Kernaasti hän antaisi koko eläimen Ellalle, jos sitä tietä voitaisiin päästä rauhaan. Mutta Ella on vaikeasti johdettava, itsepintainen lapsi ja onhan hänellä oikeus yhteiseen kotiin, ja nyt on lisäksi Annikki mieltynyt Pikkuun ja haluaa syöttää sitä sokerilla.

Mutta mikä Pikun tänään onkaan? Se säikähtelee ja pillastuu syyttä suotta. Sillä ei yhtään ihmistä ole liikkeellä. Ei erota missä maa päättyy ja taivas alkaa, tämä on totisesti säkkipimeyttä, tietäkään ei erota muuta kuin siitä että raiteisiin pysähtynyt vesi silloin tällöin kiiltää. Olisi pitänyt jäädä kaupunkiin vielä täksi yöksi. Kaikkihan he pyysivät ja maalasivat hänelle kulkua näin yön pimeydessä kuolemanratsastukseksi. »Minun tähteni», sanoivat Annikin silmät. Mutta Jaakko Tyrni oli saanut luihinsa levottomuuden ja piti välttämättömänä olla kotona vuoden ensi päivänä. Jos hänen olisi pitänyt tehdä tili siitä, miksi hän yhtäkkiä nousi herkullisen aterian äärestä, niin hän tuskin olisi tietänyt tätä syytä. Syyt olivat monet, jos häntä olisikin vetänyt yksi rihma, niin sen olisi voinut katkaista ja jäädä. Elämä ravintolassa oli sekin Tyrnille uutta näin uudenvuodenyönä. Kirjailijana hänen olisi pitänyt nähdä se loppuun saakka. Oli humua ja melua, musiikkia ja huomispäivän täydellinen unohtaminen. Palus oli tyytyväisenä lähtenyt maalle perheensä luo. Tosin ei hän ollut saanut äitiä uudelle kirjalleen, mutta hän oli saanut nimet suureen vekseliin — Tyrnikin oli kirjoittanut siihen. Tämä oli väliaikainen toimenpide, parin kuukauden perästä piti Paluksen saada säästöpankista rahaa ja silloin piti hänen järjestää raha-asiansa pysyvälle kannalle. Takaajilla ei voinut olla vaaraa, huvilan saattoi kiinnittää kun se vain oli pystyssä, ja sitten saattoi tulla kysymykseen vain jokin täytetakuu. Palus oli siis poissa saunaseurasta tänä uudenvuodenyönä ja Rekolakin kai oli pakotettu pysymään kotonaan — onneksi! Sillä hän oli jo kerran kysynyt Tyrniltä, miltä maistui istua lauteilla, kun Annikki kuumensi kiuasta. Se oli leikkiä, mutta Tyrni ei pitänyt siitä leikistä. Jouna — ties missä olikaan. Ravintolat ja huvit eivät koskaan olleet huvittaneet häntä, senvuoksi hän olikin käynyt niin yksipuoliseksi. Heitä oli siis pöydässä vain neljä. Annikki ja Tyrni, Loila ja Leppiaho. Orelva istui toisessa päässä salia, kävi tuontuostakin puhuttelemassa orkesteria ja tilasi mielikappaleitaan. Myöskin heidän pöydässään hän kävi, kysyi Loilalta, pitikö hän käkeä rakastettavana lintuna ja käski, kun ei Loila heti keksinyt vastata, hänen miettiä asiaa. Loila hikoili ja suutahteli. Hän ei ymmärtänyt leikkiä ja kun Orelva jo pujotteli pöytien lomitse takaisin seuraansa, mulkoili hän suurin silmin hänen jälkeensä ja huusi vihdoinkin: vai käki — käki saatte olla itse, ettekö olekin, mokoma mammutti, pyrkinyt pikkulinnun pesälle! Senjälkeen kiusottelivat he kaikki Loilaa. Hän istui poissaolevana ja rummutti pöytään musiikin tahdin mukaan. Jaakko Tyrni ei voinut olla muistelematta, että kotona tänään ovat käyneet saunassa. Pöytäseura, koko tämä ympäristö alkoi kyllästyttää häntä, hänen teki mieli viettää hetkinen Annikin kanssa kahden ja sitten lähteä kotiin. Jos olisikin ollut mahdollista jäädä Annikin luo, mutta sitä mahdollisuutta ei ollut. Eikä enää tullut edes hetken kaksinoloa Annikin kanssa, sillä Loila ja Leppiaho seurasivat uskollisesti Annikin portille asti. Loilalla oli Tyrnille asiaa, hän pyysi saada lähipäivinä tulla juttelemaan töistään ja muustakin. Leppiaho tarjosi vuodettaan yöksi — kuka nyt tällaisessa pimeydessä saattoi löytää kotiin. Jos olisi ollut lunta ja rekikeli, mutta rattailla! Tyrni toivotti Loilan tervetulleeksi koska tahansa, sanoi olleensa kotoa poissa liiankin kauan ja nyt pysyvänsä kotona. Vihdoin hänen onnistui sähkölampun alla vastaanottaa Annikin katse. Häntä raivostutti elämän monimutkaisuus: kihlaukset, odotukset, kuulutukset ja sensemmoiset. Olisi ollut yksinkertaista ja luonnollista seurata rakastettua hänen kotiinsa suoraa päätä. Hän pusersi lujaan hänen kättään, harmitteli ettei saanut sulkea häntä syliinsä ja kuunteli hajamielisenä Loilan ja Leppiahon puhelua. Mukavia poikia joka tapauksessa. He sanoivat iloitsevansa siitä että oli saatu kokoon tällainen pieni ystäväpiiri ja lupailivat pian tulla Tyrnilään. »Älä nyt vain aja päätäsi puhki!» sanoi toinen. Ja toinen huomautti vieläkin: »jaa-ah, minun vuoteeni on kapea ja kova kuin sian kaukalo, mutta ehken siinä nukkuisi paremmin kuin maantienojassa.» Jaakko Tyrniä veti oudosti kotiin — etteihän siellä vain ollut tapahtunut jotakin, kaikkina näinä päivinä ei sieltä ollut saanut vastausta puhelimitse.

Jaakko Tyrni oli tuskin eronnut ystävistään, kun hän huomasi, että yö oli harvinaisen pimeä ja hevonen hullu ja hermostunut, seisottuaan tallissa. Hän aikoi antaa sen tyhjentää pahimman menohalunsa täällä valaistuilla kaduilla. Poliisi tietenkin sentään pidätti hänet. Hän näki ohi ajaessaan kuin unessa jonkin sytytetyn joulukuusen. Jotkut humalaiset lauloivat kadunkulmassa. Sitten tuli etukaupunki, jossa ikkunat jo olivat pimeinä ja lamput harvenivat. Sitten tuli maaseudun pimeys. Olisi ollut parempi jäädä kaupunkiin.

Niin, tässä ei ollut erittäin hyvä tilaisuus ajattelemiseen. Täytyi terästää katse niin että päähän koski. Oli tullut valvottua viime öinä. Ja oli jonkin verran juotukin. Täytyi luottaa hevoseen. Onneksi eläimet kai näkevät pimeässä.

Tuleeko siellä joku vastaan? Vai metsäkö kohisee? Vai kuvitteleeko hän kuulevansa jotakin? Pysy tiellä, hemmetissä, hevonen. Tuossakin olisi voinut käydä huonosti, kivelle mentiin että kipunoi. Olisi pitänyt jäädä kaupunkiin. Mikä panikaan hänet maksamaan hotellilaskun jo päivällä? Hänen oli vaikea erota huoneesta, jossa oli tapahtunut niin paljon. Hän tiesi aina säilyttävänsä silmissään tuon huoneen pikkuseikkoja myöten: ikkunan alla kirjoituspöytä puhelimineen, leposohva, jolla on kirjava plyyshipeite, oven luona kaappi ja vaatenaulakko, pitkällä seinällä, pääpuoli ikkunaan päin suuri vuode, jota peittää harsokangas. Veri alkoi kohista hänen päässään, kun hän tätä kaikkea ajatteli! Mutta eihän sitä voinut jatkua. Yhtäkkiä olisi huhu levinnyt kaupungille ja kotiin. Täytyi toimia, täytyi kehittää asioiden kulkua.

Ella — totta puhuen se oli Ella, joka teki hänet levottomaksi ja veti häntä kotiin. Tyttö oli mahtanut ajatella häntä — ja ennen kaikkea hevosta — koko ajan, yöt ja päivät. Ratkaiseva keskustelu täytyi saada toimitetuksi pois, mitä pikemmin sitä parempi. Minä tohvelisankari, ajatteli Jaakko Tyrni, näyttääpä siltä kuin pelkäisin tytärtäni. Mutta hänen takanaan seisookin hänen äitinsä ja viidenkymmenen vuoden sarja muistoja. Se on jättiläinen se.

Minä olen liian kauan ollut kahlehdittuna tuohon kaikkeen, ajatteli Jaakko Tyrni sadannen kerran. Hän oli todennut sen eri mielialojen vallitessa, milloin hämmästyneenä, milloin ilostuen, milloin säikähtäen. Nyt hän oli suuttunut. Jo oli aika katkaista kahleet!

Hänen elämänsä langan oli tähän asti muodostanut yksi ainoa luja, rauhallisesti juokseva säie. Minkä värinen se oli ollut? Sitä oli vaikea sanoa. Ehkäpä se oli ollut valkoinen. Olihan hänen tuotantonsa ollut kemiallisesti puhdas kaikesta epäilyttävästä. Jokaisen hänen kirjansa olisi voinut antaa minkä pikkutytön käsiin tahansa. Nyt punoivat hänen sormensa köyttä, jossa oli monta säiettä, useita eri värejä. Ensinnäkin siinä oli rakkauden punainen rihma, se oli tällä haavaa kaikkein vahvin ja lujin. Sitten oli työn rihma, se oli vihreä kuin kevään nurmi ja se paisui ja sykähteli. Mikä oli tämä musta? Hänen elämänsä touvissa oli tällä hetkellä paljon värejä, tummia ja vaaleita — lieneekö elämäksi vaiko kuolemaksi.

Tietysti kaikki on elämäksi, tämä kaikki häneltä juuri on puuttunut, siksi hänen elämänsä lanka on ollut väritön ja ikävä. Jaa-ah, hymähti hän, käyttäen Leppiahon kieltä, tätä hän nyt on sanellut itselleen päiväkausia. Mikä on sitten tämä levottomuus? Hän on väsynyt ja häntä kiihdyttää ratkaisu tyttären kanssa, siitä se kaikki johtuu. Kirottu alkohooli, sekin istuu kupariseppänä hänen päässään ja rummuttaa.

Koko hänen olentonsa sävähti, sillä hevonen hyppäsi yhtäkkiä tiepuoleen ja alkoi sitten nelistää eteenpäin. Pitkään aikaan ei Jaakko Tyrnillä ollut mielessä mitään muuta ajatusta kuin hevosen tyynnytteleminen ja oman malttinsa säilyttäminen. Siinä oli totisesti kaatuminen ollut lähellä ja mitähän tällä matkalla vielä saattoi tapahtua. Oliko ojasta äsken noussut joku, vai näkikö hevonenkin pikkuäijiä? Tämä uusivuosi alkoi oudosti — lieneekö elämäksi vaiko kuolemaksi?

Taasen hän hoki tuota lausetta. Tässä jokin päivä sitten hänessä oli liikkunut tykkänään toinen lause. Mutta kaikki olikin yhtäkkiä muuttunut eikä se vanha lause olisi sopinut enää säestämään hänen nykyisen elämänsä tahtia. Mikä se lause olikaan? Hän ei saanut mieleensä lausetta, mutta Anna Elisabet Tuuran hahmo ilmestyi hänen eteensä. Se oli harmaatukkainen, hiljainen isoäiti, jonka kädet eivät milloinkaan lakanneet tekemästä työtä. Eivätkä hänen huulensa milloinkaan väsyneet rukoilemaan. Nyt muisti Jaakko Tyrni lauseenkin. Virrenvärssy se oli:

Hän, Jaakko Tyrni, oliko hän nyt ylennetty vai alennettu? Ylöspäin hän pyrki, työhön ja kehitykseen. Kas, taiteilijan elämä tietenkään ei saata olla yksi ainoa harmaa säie, vaan sen täytyy juosta kirjavana moniosaisena lankana. Mutta romaanin aiheena oli Helena Elisabet Tuura suurenmoinen. »Aurinko», se oli kirjalle oikea nimi. Ja keskellä pilkkopimeää näki kirjailija edessään romaanin päästä päähän ja luomisen suloinen ja kipeä riemu täytti hänen olentonsa niin että hän oli pakahtumaisillaan. Kotiin, kotiin, kirjoituspöydän ääreen! Hevonen juoksi ja rattaiden linjaalit löivät pyörien akseleihin.

»Rukoushetki oli juuri päättynyt seminaarin suuressa salissa ja oppilaat nostivat päänsä kumaraisesta asennosta, johon he olivat hartaushetken ajaksi sen painaneet. Aurinko paistoi huoneeseen, valaisten tummia ja vaaleita hiussykeröitä, hentoja hartioita ja voimakkaita niskoja, koko tätä nuorta joukkoa, jonka oli määrä vuoden perästä hajota ympäri maan, levittämään valoa kaukaisia salokyliä myöten. Tänään ei uskonnon lehtori ollutkaan pitänyt rukouksia — hän oli satunnaisella matkalla — ja hänen sijassaan oli puhunut historian opettaja, hentokasvuinen ja tumma nuori maisteri, joka vasta viime syksystä oli ollut täällä. Hänen esityksensä oli ollut ujoa ja tottumatonta ja miltei hän isämeitää lukiessa oli hämääntynyt keskellä rukousta. Tytöt olivat takariveissäkin tunteneet sen, punastelleet, pidättäneet hymyään ja painelleet toistensa käsiä. Vielä vaikeampaa oli ollut eturiveissä. Siellä olivat oppilaat taistelleet mielenliikutustaan vastaan niin että he tuskin saattoivat seurata maisterin sanoja. Juuri edessä seisoivat opettajat, johtajatarkin, joka oli niin ankara. Olisipa sattunut, että joku olisi purskahtanut nauruun — siitä olisi noussut ties mikä meteli! Tuntui helpottavalta, kun maisteri oli lausunut aamenensa ja tyttöjen rivit pääsivät solumaan käytävään, missä aurinko paistoi joka soppea myöten ja vaatimattomat päällysvaatteet ääneti ja tottelevina riippuivat telineillään.

Historian maisteri lähestyi keskellä auringonpaistetta ensi luokan ovea, kun vaatenaulakon kohdalta häntä kohden astui kalpea tyttö, niiaten ja yhtäkkiä lehahtaen punaiseksi.

Pyydän anteeksi… Tahtoisin vain ilmoittaa, että eilen olin sairas, en jaksanut valmistaa läksyäni. Eivät olisi tahtoneet kotoa päästää kouluun tänäänkään, mutta minä tulin kuitenkin. Ehkä saisin valmistaa läksyni ensi kerraksi.

Aurinko paistaa heihin, aurinko täyttää heidän olentonsa, kuin säteiden siltaa myöten astuvat he luokkaan, tyttö ensin, sitten opettaja. Luokka nousee, nuoruus loistaa kaikilta kasvoilta, tiedonjano jokaisesta silmäparista. Mutta Helena Elisabet Tuuran pää painuu käden varaan. Se on kielletty asento, mutta hän ei muista sitä, niin outoa on tänään hänen ollakseen…»

Jaakko Tyrni tuntee jo mistä kohdasta hän alkaa suuren romaaninsa. Tähän tapaan hän päästää sen liikkeelle. Ja hän tietää myöskin missä hän sen lopettaa. On syys ja kuolinhuone ja koolla paljon väkeä, nuoria, vanhoja ja pieniä lapsia. Aurinko paistaa hiljaisen nukkujan kasvoille. Eikä kukaan itke tämän kuolleen ääressä. Kaikki ovat kiitollisen hartauden vallassa. Hänen päänsä yläpuolella on raamatunlause: autuaat ovat puhtaat sydämistä, sillä he saavat nähdä Jumalan.

Kirjailija pitelee lujin ottein kirjansa alkua ja loppua ja tuntee kuinka keskikohdan tapahtumat raskaina patoutuvat hänen päähänsä. Täytyy heti käydä kiinni työhön, ettei kiire ennätä häntä. Ei ole mitään hirvittävämpää kuin se tieto, että joulu lähenee ja painatuksen pitäisi alkaa eikä työ olekaan valmis. Täytyisi saada pari kolme kuukautta eikä ole kuin pari viikkoa jäljellä. Sitten täytyy typistää suurta aihetta eikä hätiköity loppu ole missään suhteessa leveästi suunniteltuun alkuun. Siunattu Annikki, tällaista työnjanoa ei hän koskaan ole tuntenut! Eikä tällaista varmuutta. Onnistumisen varmuutta. Hän on sentään kirjailija!

Hän ei enää pelkää kilpailijoita. Laskettakoot punaisin purjein. Hän, Jaakko Tyrni, elää rakkauden kesässä ja vastaanottaa voimaa sen auringolta. Hän on nyt niin rikas ja voimakas, että hän voi jakaa tukea oikealle ja vasemmalle.

Nuo takuut, joita hän on ennättänyt kirjoittaa, ne eivät nekään ole vaaralliset. Varmaan eivät.

Vähät kaikesta muusta, kun jälleen pääsee työhön. Ellan täytyy tulla järkiinsä. Jouna pitää saada avuksi, jollei muuten onnistu.

Lumi putoili läiskinä, jotka olivat suuret, märät ja painavat kuin jotkut iljettävät sammakot. Kokonainen sade valkoisia sammakkoja — mikä juopuneen mielikuva! Nauraa täytyi. Niin, nyt saattoi nauraa, sillä hevonen kulki rauhallisesti. Jaakko Tyrni piteli ohjaksia toisella kädellään ja nosti toisella ylös turkinkauluksen. Mitä — tuliko siellä joku? Lumisade oli niin tiivis, että töintuskin erotti asumukset kahden puolen tietä. Tuntui kylmältä. Oli kuin lumiräntää olisi päässyt niskaan ja alkanut vuotaa alas selkää. Kädet alkoivat kohmettua. Mitä kello mahtoikaan olla. Lienee ollut jonkin verran yli yksi, kun hän läksi kaupungista. Tämä ei enää ollut lumisadetta, tämä oli pilvenputoama. Ei voinut nähdä eteensä, lumiläiskät asettuivat kasvoille kuin märkä harso. Hevonenkin tunsi räntäisen ilman verkkona takertuvan jalkoihinsa, se asteli ikäänkuin murtaen jotakin estettä. Totisesti, joku asteli tuolla etempänä tiellä vastaan, hartioilla huppuliina, jota hän tiukasti piteli kiinni rinnan kohdalta. Hän ponnisti eteenpäin tuulta vasten — hullutusta: eihän tuullut, oli aivan tyyntä. Oliko hän, Jaakko Tyrni, näin väsynyt? Hänen silmänsä näkivät olemattomia. Niitä ne tietysti olivat nämäkin, jotka kulkivat hänen vierellään, seuraten häntä kuin saatto. Siinä häämötti rattaiden vierellä samanlaisia olentoja, huppuliinat olkapäillä, ne ponnistivat tuulta vasten, jota ei ollut olemassa. Jaakko Tyrnin silmiä kirveli — se johtui paljosta tupakansavusta viime iltoina — lumi suli joutuessaan kasvoille ja tippui alas silmäripseistä. Yhtäkkiä oli tämä kaikki kuva ulkopuolella todellisuutta, Jaakko Tyrni näki sen. Hän ei tuntenut vilua eikä väsymystä, hän vain näki, näki pysähtyneellä, lasittuneella katseella ja tunsi sisimmässään kouristavaa kipua. Ensin oli kuva etempänä, sitten se läheni ja vihdoin hän näki sen ikäänkuin lähteen kalvossa. Mutta lähde oli hänen oman sielunsa pohjalla, ja se oli syntynyt hänen omien silmiensä kyynelistä. Kyyneleet vuotivat lakkaamatta ja vilvoittivat näkemystä, mutta pohjalta tullen niin että kuva pysyi liikkumattomana. Jaakko Tyrnin huulet alkoivat sanella.

»Job Parka lähestyy kotiaan uudenvuoden yössä. Hän tulee jalan, sillä viimeinen juna on aikaa sitten kulkenut hänen asemansa ohitse. Muutenkin sopii tämä kulku näin jalan hänen mielentilaansa — hän on kaiken viikkoa ollut synnin työssä ja vaikka hän kuinka itselleen vakuuttaisi, että hänen taiteensa on tämän ravinnon tarvinnut, niin ääni hänen sisimmässään sanoo, että hän on langennut ihminen. Molemmat Jumalan laintaulut hän on paiskannut maahan ja särkenyt. Naisen hän on ottanut, tämä vanha mies, jolla on kotona täysikasvanut tytär. Eikä se kuitenkaan ole lainkaan pahinta. Naisen voimasta hän on aikonut elää ja syventää taidettaan. Mutta ei ole nähty sitä vuotta, jolla olisi ollut kaksi suvea. Eikä ole sitä ihmisikää, joka tuottaisi kaksi nuoruutta. Tämä on ollut synti. Omasta itsestänsä ammentaa taiteilija — ei ystävästä, ei rakastetusta!… Job ponnistelee eteenpäin myrskyssä. Uusi vuosi alkaa vihaisena — mitä kantaneekaan pilviensä takana. Myrsky riuhtoo miehen vaatteita. Ne ovat uudet, naisen kunniaksi hän on ne pukenut ylleen. Viima tunkee pintaan asti. Tuulispäät kiidättävät edellään lehtiä, kuloheinää, kaikkea mitä voi kiskoa irti paleltuneesta maasta. Tuulessa kiitävät Jobin silmien edessä hänen taideluomansa — kuivia lehtiä, kuloheinää, jota hän on kiskonut irti vaivaisista aivoistaan! Verettöminä ja pelonalaisina ne liukuvat ohitse — niillä ei ole edes voimaa ilkkua häntä. Jospa ne edes olisivat koiria, jotka haukkuisivat hänen häpeäänsä. Mutta ne ovat sääskiä, joita tuuli vie muassaan kuin syyslehtiä. Mielettömässä itserakkaudessa Job parka on halunnut olla maan ensimmäinen taiteilija. Taivaanrannalla laskettaa punainen purje: siellä saapuu hän, jota kansa odottaa, joka antaa kansalle leipää. Job, sinun elämässäsi on ollut yksi viisas teko: se että kerran katkaisit kynäsi. Jos tahdot elämääsi vielä toisen viisaan teon, niin on se se, että otat käteesi laakerin lehvän ja lähdet sitä vastaan joka tulee, mieli hartaana ja iloisena… »

Perhana — lumeen joka sulaen valuu Jaakko Tyrnin silmäripseistä, sekaantuu suolaisia kyyneliä ja hänen sydäntänsä särkee kuin paisetta. Mitä tämä onkaan tämä peli? Jokin uusi aihe sotkeutui taasen hänen aivoihinsa. Hänellä on aina ollut niitä liian paljon, täytyy häätää pois ne riiviöt. Tämä viimeinen vastenmielinen tunnelmapala — no niin, vähät siitä, se meni jo sentiensä. Pian hän on kotona. Pari tuntia hän nukkuu ja sitten hän käy työhön.

Annikki, hän on jo täydessä työssä hän. Hirvittävän järkevä olento tuo ihana tyttö! Kun Jaakko Tyrni rakkautensa huumassa halusi elää onnestaan ja iloita armaansa omistamisesta, niin kyseli Annikki suudelmien lomissa lakkaamatta tapauksia Jaakko Tyrnin elämästä, hääräten papereineen milloin pöydän ääressä, milloin vuoteen laidalla, milloin pidellen muistiinpanovihkoa polvellaan. Jaakko Tyrni oli tähän tuskastuvinaan — ehkäpä hän olisi todenteolla tuskastunutkin, jollei hän olisi pohjaltaan iloinnut siitä että hänestä oli syntymäisillään luonnekuva —, työnsi paperit syrjään, tarttui Annikin käsiin, noihin ihmeellisiin käsiin, joiden joka liike oli kun musiikkia, ja veti hänet puoleensa. »Sitten, sitten tehdään työtä — nyt on rakkauden aika. Minä kuolen, jollen nyt saa sinua suudella!» Tuo ihana tyttö oli todella hirvittävän järkevä: hän ei mitenkään tahtonut unohtaa työtään. Niin, niin, olihan se oikein, Jaakko Tyrnikin lupasi, hänkin, myöhemmin ajatella vain romaaniaan. Mutta nyt — mahdotonta. Eikö Annikki pitänytkään hänestä? Oliko tämä hänelle vain työn huumaa eikä rakkauden?

Hän ei sallinut julkaista kihlausta ennenkuin oli saanut valmiiksi Tyrni-esseensä. Ja senjälkeenkin piti kulua jokin aika. Eihän mitenkään sopinut, että hän julkaisi kirjoja sulhasestaan! Ei, Tyrnin täytyi myöntää se. Mutta mieluummin hän olisi pitänyt Annikkansa ja jättänyt Tyrni-esseen mustepulloon. Ihan totta! Annikki vakuutti, että esseen kirjoittaminen hänelle oli pääasia. Eikö Annikki sitten rakastanut Jaakkoa? Sitten, sitten, selitti tyttö. Ja Jaakko Tyrni vangitsi hänen toimeliaat huulensa niin että hänen täytyi olla aivan hiljaa ja vain suudella.

Näitä muistoja kutsuu Jaakko Tyrni silmiensä eteen, pakottaen ne tulemaan ikäänkuin nuorasta taluttaen. Hän ei nyt halua joutua ammattivalheen kuljetettavaksi, hän tahtoo tuntea jalkainsa alla tosiseikkojen kylmän ja asiallisen pohjan.

Kylmä ja asiallinen tosiseikka ainakin on, että hän kymmenen päivää sitten oli velaton mies ja että hänen nimensä nyt on suurissa takuissa.

Jumaliste, eikö hän sitten juuri äsken vakuuttanut itselleen, että takuut ovat suorastaan muodollista laatua! Että hän pienillä avunannoilla on saanut suuren siveellisen voiton, että hän yhdellä iskulla on kohonnut ystäväpiirin johtavaksi hengeksi!

Hiiteen kaikki mietteet, tässä likoaa ihminen muutenkin kuin sieni. Pilvistä ei lopu märkyys. Eivätkä väsy saatot tässä kahdenpuolen rattaita. Siinä ei ole mitään, hän tietää sen. Ja kuitenkin on kuin joku kulkisi huppuliina hartioillaan ja pitelisi kiinni. Niitä on nyt vain yksi. Hän varjelee Jaakko Tyrniä kaatumasta. Hän on suojelusenkeli. Hän on Helena Elisabet Tuura.

»Katso, poikaseni, tie on täynnä kuoppia. Ja sinä jäit äidistäsi niin nuoreksi. Muistatko kuinka olimme kirkossa ja sinä nukuit mummon olkapäätä vasten ja heräsit, kun rovasti iski nyrkkinsä saarnatuolin laitaan. Kaikki heräsivät, jotka olivat nukkuneet. Lapsi leikittelee lattialla. Hän on saanut käsiinsä isän korttipakan — isä pitää kotona noita pirun setelirahoja, joilla hän pestaa sieluja helvettiin, isänkin hän on pestannut —, niin, siinä lapsi leikittelee ja rakentaa pirun seteleistä linnoja. Kerros kerroksen päälle, torni tornin päälle! Ja kun kaikki on valmista, niin mitä tekee lapsi? Ottaako hän leikkikalujensa joukosta kuninkaan ja drottningin ja vie heidät linnaan, jotta he siellä hallitsisivat? Ei, vaan hän hajoittaa koko linnan, pienet kämmenet pudottavat silmänräpäyksessä tornit ja viirit. Ja lapsi hihkaisee ilosta. Mitä hän sen jälkeen tekee? Hän alkaa rakentaa linnaa uudestaan. Näin puhui rovasti kerran — muistathan sen. Ja jos sinunkin pitää ruveta rakentamaan linnaasi uudestaan, niin mitäpä siitä: rakennat. Jumala ihmeen tekijä voi ylentää ja alentaa.»

Ah vihdoinkin! Valonsäde lankeaa tähän aaveitten ja kummitusten täyttämään yöhön. Asemahuoneen lamput näkyvät. Nyt ei enää hätää, alapa juosta, Pikku, pian ollaan kotona. Lumihiutaleet näyttävät valoja vasten valkoisilta kanoilta, jotka lentävät pyörryksissään. Tuntuupa hyvältä nähdä asemarakennus, kiskot ja vaunut. Ja nyt vihellettiin pilliin. Tämä mieletön hourailu johtuu väsymyksestä — etteihän suorastaan sairaudesta. Täytyy koettaa saada joku kirjailija aluksi työhön Tyrnilän vinttikamariin. Sitten sopii mahdollisesti ajatella sitä, että Annikki tulisi sinne tekemään työtä. Hän on luvannut päiväksi tai pariksi. Annikin varsinaista tuloa varten täytyy talo panna uuteen kuntoon. No niin, siinä hän saa itse määrätä. Täytyy vain kirjoittaa kokoon rahaa siksi.

Hevonen juoksee, lumisohjo valuu ilkeästi alas Jaakko Tyrnin selkää. Ei kuitenkaan enää kannata ryhtyä uusiin toimenpiteihin, sillä koti on heti tässä. Kunhan olisivat lämmittäneet hänen huoneessaan. Nyt voi jo ottaa esiin portin avaimen. Mitä hittoa — onko se hukkunut? Koko tämä eristäytyminen ja sulkeutuminen lukkojen taakse se on sekin Ellan keksintö. Ei yksikään toinen täällä maalla elä tällä tavalla piikkilanka-aidan takana. Kaikki nauravat sitä. Aina täytyy kulkea avain taskussa ja sitten se hukkuu ja on poissa. Tästäpuoleen saa portti jäädä lukitsematta. Hän jättää sen nyt jo yksintein linkun varaan. Jopa löytyi avain, se oli joutunut liivin taskuun. Siellä oli jotakin muutakin — hänen verensä joutui liikkeeseen, kun hän siihen tarttui, kuinka hän oli voinut sen hetkeksikään unohtaa. Hänen taskussaan oli Annikin sormus. Hän oli ryöstänyt sen häneltä. Annikki ei olisi tahtonut sitä antaa. Keneltä hän oli mahtanut sen saada?

Hevonen juoksi, ottaen pitkiä kiihkeitä askelia. Tien kaartuessa heittelivät rattaat ja loka räiskyi kahdenpuolen. Nyt oltiin kotiportilla. Noustessaan paikaltaan tunsi Jaakko Tyrni kaikkien vesipurojen, jotka olivat olleet seisahduksissa vaatteiden laskoksissa, lähtevän vuotamaan. Vettä valui sisään hihoista ja niskasta, ja leuan alle uursi tietään kokonainen koski. Hän sovitti avainta läpeen ja kävi mielessään jotain taistelua: lukitseeko hän portin vai jättääkö hän sen lukitsematta? Paksuna kerrostumana oli lumi asettunut portin säleille ja säleiden väliin. Paksuina kerrostumina asustivat muistot täällä kodissa. Ella oli aidannut ne tänne ja lukinnut portin. Portin lukitseminen tai auki jättäminen merkitsi tällä hetkellä miltei elämän suuntaamista puoleen tai toiseen. Jaakko Tyrni tunsi sen, päästäessään hevosen ohitseen pihalle.

Täällä oli askelia lumessa. Ella oli varmaan kulkenut tässä odottaen — kukapa muukaan. Hevonen seisoi jo tallin edessä odottamassa. Jaakko Tyrnin täytyi jalallaan työntää lunta syrjään, saadakseen portinpuoliskot kiinni. Paras ottaa koko portti pois, niinkuin talvella tehtiin muissakin taloissa. Hän astui tänä yönä kotipihalleen suuressa seurassa: hänellä oli mielessään rakastettu nainen, ystävien luottamus ja itse inspiratio. Ja ennen pitkää hän oli oleva maan ensimmäinen nimi! Hän sai kiinni portinpuoliskot, nosti linkun kiinni, pisti avaimet taskuunsa ja löysi tallin avaimen naulasta ovenpielessä.

Mitä kummaa — oliko täällä nukkunut joku? Tasaiseksi tallatun olkiläjän päällä oli vaate ja palloksi rutistettu paperi oli kierinyt seinävierelle. Oliko joku ehkä juuri lähtenyt täältä? Oliko se Ella, vai oliko se joku muu?

Se kyllä saattoi olla Ella. Jaakko Tyrni otti paperikerän ja aukaisi sitä. Mitä perhanaa: hänen vanhaa käsikirjoitustaan. Hän rutisti paperin kädessään ja viskasi maahan. Kunhan pääsisi täältä hiljaa sisään, etteivät heräisi. Mutta Ella ei nuku. Ne ovat hänen jälkiään, nämä tuoreet jäljet lumessa. Huomenna tulee kuuma päivä, pitää koettaa päästä nukkumaan.

Kirjailija pääsi sisään eikä talossa kuulunut luiskahdustakaan. Hän levitti märät tamineensa tuoleille eteisessä ja tuli siinä kolistelleeksi. Mutta ei kukaan herännyt, oli kuin kaikki olisivat nukkuneet ikuista unta. Viisaat ihmiset, jotka nukkuvat! Olisi kai pitänyt saada jotakin kuumaa juotavaa ennen maatapanoa, vaan nukkukoot. Ella ei nuku — ei tarvitse pelätäkään. Jos hän tulisi tänne nyt, niin pyytäisi häntä keittämään vettä. Hän ei tule, ei tarvitse ajatellakaan. Hän makaa sydän takoen ja hiipii puolen tunnin perästä talliin.

On sentään lämmitetty. Ja vuodepeittokin on kokoonkäärittynä nostettu tuolin selustalle. Ja onpa tässä ruokaakin kukkurallinen tarjotin, kirjoituspöydällä.

Suloinen onnentunne — se ainutlaatuinen, jolla ihminen lähestyy kotiaan, omaa vuodettaan, jokaista esinettä, jopa ilman makuakin tässä omassa pesässä — tämä onnentunne valtasi Jaakko Tyrnin niin että hän hetkeksi unohti kaiken, mitä oli tapahtunut viime kymmenenä päivänä.

Hän lämmitteli käsiään painamalla niitä uunia vasten, istuutui sitten kirjoitustuoliinsa ja teki voileivän. Oli saapunut pinkka postia, mutta jääköön se huomiseksi. Tuohon tulee sitten Annikin kuva, täytyy saada sille kaunis kehys. Annikki oli hyväillyt hänen vanhaa kynäänsä. Yhtäkkiä tuli Jaakko Tyrnille se tunne, että hänen tässä uudenvuoden ensi yönä täytyy panna alulle suuri teoksensa.

Hän jätti kaiken muun, nousi ja siirsi tarjottimen pöydältä. Vilun väreet kulkivat pitkin ruumista, pää oli raskas. Etteihän vain tauti olisi ollut hänen luissaan. Mutta ensimmäisen lauseen hän tahtoo kirjoittaa. Ja hän kumartui ottamaan laatikosta paperia — miten kummalla laatikko olikaan niin tyhjä? Hänhän oli syksyllä ostanut kokonaisen riisin kirjoituspaperia. Ja painetut käsikirjoitukset, koko hänen viimeinen romaaninsa, se oli sekin poissa. Taisikin olla siitä se liuska jonka hän tapasi tallissa. Ellako hänen käsikirjoituksiaan kuljetteli? Huomenna täytyy puhua tästäkin. Mutta nyt hän alkaa suuren työnsä… Ja mieli täynnä hetken vakavuutta, hakivat hänen kätensä vanhan puukon kirjoituspöydältä, missä kaikki oli kulunutta. Hän leikkasi paperiarkin neljään osaan, kuunteli paperin tuttua kahinaa ja kokosi ajatuksensa.

— Helena Elisabet Tuura, sinä esirukoilija naisten joukossa, — minä tahdon kuvata sinut suurena ja kirkkaana: »Aurinko» on sinun nimesi.

»Aamuhartaus oli juuri päättynyt seminaarin suuressa salissa. Päät kumarassa seisoivat tytöt odottaen, että urkuharmonin loppusoitto vaikenisi. Aurinko paistoi…»

Jaakko Tyrni nousi, riisuutui, sukelsi kovaan kapeaan vuoteeseensa ja nukkui heti paikalla.

Harmaa uudenvuodenpäivä jo hämärsi ja naiset istuivat keittiössä kahvia juoden, kun Jaakko Tyrni, hiukan unisena ja hämillään avasi oven.

— No, hyvää uutta vuotta, sanoi hän silmiään siristäen: — Oikein hyvää uutta vuotta, toisti hän ja seisahtui pöydän ääreen. — Olen soittanut kotiin joka päivä, mutta täältä ei ole vastattu. Olin jo levoton, että jotakin olisi tapahtunut. Mutta en voinut päästä tulemaankaan. No, oli kokouksia ja kaikenlaista.

Hän oli pelännyt tyttärensä katsetta. Turhaan, sillä Ella ei nostanut katsettaan kahvikupista. Hänen edessään pöydällä oli tanakka miehen sateenvarjo ja vanhan Annamarin käsi lepäsi hellästi mustalla kankaalla. Senja ei hänkään katsonut isäntäänsä. Hän ompeli, silmälasit nenällä, napinläpiä harmaaseen takkiin. Annamar hymyili heidän kaikkien puolesta ja toivotti hyvää uutta vuotta.

— Kaikenlaista? sanoi hän ja ojensi kätensä pöydän yli isäntänsä kättä kohti. — No, tuleeko siitä mitä valmista, kun niin kauan olitte? No, niinkuin ette nyt tietäisi. Me täällä olemme niin odottaneet ja odottaneet. Saunakin oli eilen — ja sellainen sauna! Paluksen herrankin olisi täytynyt myöntää, ettei sisäänlämpiävä eikä patenttisauna eikä opin sauna eikä selkäsauna siitä parane. Me odotimme myöhään — kahdeksan taisi jo olla, kun sanoimme, ettei se morsian päästä, tahtoo pitää yli pyhän siellä. Kas, kas, kun punastuu — no, joko siitä nyt sitten tosiaan tulee valmista? Kymmenen vuotta me siitä jo olemmekin puhuneet joka saunareisulla. Kun ei hän tullut saunaan viimein, se morsian. Eikö hän pidä saunasta? Taitaa olla niin kaupunkilainen, että tahtoo vain uida kuparikaukaloissa.

Senja laski ompeleensa pöydälle — Jaakko Tyrni oli tuntevinaan työvaatteensa, jotka olivat pienennetyt — otti silmälasit nenältään ja tuli hellan ääreen.

— Päivällinen? kysyi Jaakko Tyrni. — Olenko minä niin kauan nukkunut?
No, minä olen sitten aivan sekaisin. Luulin vasta olevan aamun.
Taskukello oli pysähtynyt ja herätyskello oli pysähtynyt. Olipa se.

— Aijai yhtäkaikki tuota poikaa! Nyt minä sen uskon. Mitä virkamiehiä hänen on ollut isänsä? Onko ollut pappi? Kyllä minä hänelle hyvän saunan lämmitän. Noin, noin hän punehtuu. Olet käynyt niin nuoren näköiseksikin.

— Kertoisit, vanhaparka, mitä tänne kotiin kuuluu. Senja antaa nyt vain mitä on. Ei tarvitse tehdä tulta. Syön tässä.

— Me oltiin ajamassa Tapania, puhui Annamar, kasvot yhtenä hymynä. — Otettiin hevonen tuolta talosta. Ella tahtoi, koska oli luvattu Helmisen lapsille. Kaikki oltiin yhtaikaa reessä. Mutta ajettiin oikein hiljaa. Sinä olit kai ajamassa myöskin… hm… hm. Niin, Helminen on juonut yhteen kyytiin. Mutta eihän nyt ole niin väliäkään ollut, kun hevonen on ollut poissa. Ella on sitten ikävöinyt! Yökaudet hän on vartonut ja vartonut. Ja siellä tallissahan hän on vallan asunutkin… Niin, Ellalla on myöskin käynyt sulhasia. Kaunis nuoriherra se oli ja oikein kohtelias. Hyvänpäivän sanoi ja nosti lakkia. Toisena joulupäivänä hän tuli, juuri kun piti lähdettämän Tapania ajamaan. Ella jäi kotiin — ja taisi häntä odottaakin, koska niin oli pukenut ylleen mustan hameensa. Ja kauan vieras herra olikin. Istuivat puhumassa vielä kun tultiin. Kyllähän se Ella sanoi nimenkin, selvä suomalainen nimi, vaikken muista. Vuorinen — Senja, sanohan, eikö se niin ollut? Laulujen tekijäksi Ella sanoi. Vuorinen se oli. Kahden olivat koko talossa ja täällä kyökissä keittivät kahvit.

Jaakko Tyrnin hahmo oli oudosti muuttunut. Suu auki tuijotti hän vanhaan vaimoon.

— Vuorinen, sanoi hän vihdoin. — Ottiko Ella täällä vastaan sellaisen vieraan minun poissaollessani? Oletko varma, että se oli runoilija Vuorinen?

— No, mitä siitä suutahtaa? jatkoi Annamar. — Eihän se nuoriherra nyt mikään sulhanen ollut, vaikka leikillä sanoin. Leikillä sanoin Ellallekin, että sopisipa hyvin pitää häät yhtaikaa isälle ja tyttärelle.

Jaakko Tyrni otti jotakin lautaselleen ja yritti syödä. Oli kuin olisi pureskellut puuta. Hänen päässään kohisi ja valtimon lyönnit olivat kuumat ja nopeat. Tämähän oli kuulumatonta! Hän pakotti itsensä hetkisen odottamaan, jotta pahin huimaus menisi ohitse. Annamar kysyi oliko hän kipeä. Hän sanoi vilustuneensa ja pyysi jotakin kuumaa juotavakseen. Annamar puhui sateenvarjosta, joka oli Ellalle niin rakas, että hän kuljetteli sitä perässään pitkin huoneita. Se olikin kaunis sateenvarjo. Ja kallis. Tiesipäs Annamar, mistä Ella piti. Ensi jouluksi Ellalle annetaan kalossit. Kunhan herrat vain ahkeraan kävisivät saunassa ja antaisivat juomarahaa. Senja huomautti, että aikooko Annamar vielä ensi joulun elää. Siihen Annamar nauroi ja sanoi, että kyllä hän niin kauan elää, että sekä kirjailijalle että hänen tyttärelleen lämmittää hääsaunan.

Isäntä heitti yhtäkkiä ruuan kesken, sanoi ettei tarvitse mitään ja toivotti hyvää yötä.

Hän löysi tyttärensä pienestä huoneesta salin takana, jossa Ella nukkui. Ei ollut vaikeaa huomata, että hän kätki jotakin pöytälaatikkoon. Muuten hän istui täydelleen tyynenä ja kylmänä, ikäänkuin hänellä olisi ollut täysin hyvä omatunto. Tämä kuohutti isää niin että hän vaivoin hillitsi itseään. Hän seisoi tyttärensä takana.

— No, alkoi hän, — Ellalla on täällä ollut vieraita, kuulen minä.
Runoilija Vuorinen, Haunia Vuorinen, niinkö?

Hänen oli vaikea lausua vastenmielistä nimeä. Kun ei tytär vastannut, jatkoi hän:

— Olisin vain odottanut, että Ella olisi ottanut hänet vastaan minun ollessani kotona. Tuntuu kummalliselta, että Ella tuntikausia puhelee oudon nuoren herran kanssa ypöyksin talossa. Suoraan sanoen se on kuulumatonta. Näinkö uuden vuoden pitää alkaa? Näinkö Ella edistää isän työtä? Ja mitä ihmeellisiä tarinoita Ella on kertonut niille vieraille, jotka täällä kävivät, ihmisistä, joita Ella ja Senja muka ajavat pois meidän portilta? Tämän nuoren herran olisi Ella voinut ajaa. Mutta hänet Ella ottaa kauniisti vastaan. Ja sellaistakin Ella on kertonut, että te Senjan kanssa lähettelette pois vieraita käsikirjoituksia isän pöydältä. Eikö Ella ymmärrä mihin valoon se saattaa isän? Sehän on valhetta, silkkaa valhetta. Kuinka Ella voi sellaista sanoa!

Ella koetti muistaa, oliko hän kertonut tällaista. Sitten hän muisti sen tehneensä ja ihmetteli itsekin.

— Hän kielinyt! kiihtyi Jaakko Tyrni uudelleen. — Se on yhdentekevää mistä isä on sen kuullut. En olisi uskonut, että Ella valehtelee.

— Vai niin — se on huonoa leikkiä… Mutta että minun tyttäreni poissaollessani täällä ottaa vastaan runoilija Haunia Vuorisen, se on toki liikaa! Olitteko ehkä sopineet hänen tulonsa aikaisemmin? Istuitte ehkä minun huoneessani…! Pitääkö minun sitten pysytellä täällä kotona kuin portinvartija katsomassa ettei talooni päästetä vihamiehiäni. Kuulumatonta! Mitä tuleekaan vuodesta, joka alkaa tällä tavalla.

— Isä, sanoi Ella Tyrni ja kääntyi yhtäkkiä katsomaan suoraan kirjailijaan, — onko Haunia Vuorinen sinun vihamiehesi?

Jaakko Tyrni pysäytti vinhan kävelynsä edestakaisin permannolla. Vaikka jo oli hyvin hämärä, saattoivat isä ja tytär löytää toistensa kylmät, kipunoivat katseet.

— Vihamieheni — ei, ei tule kysymykseen. Vihamies on suuri herra. Vihamiehen takana täytyy olla persoonallisuus. Haunia Vuorinen on poikakloppi!

— Mitä hän olisi minulle tehnyt! Mitä Ella puhuu: mitä sellainen voisi tehdä Ellan isälle.

— Minä hänelle suuttunut! Ella, nämä kysymykset ovat tuulenpieksemistä. Minä en koskaan ole koko herraa nähnyt — mistä olisin hänelle suuttunut? Eläköön ja olkoon minun puolestani missä tahansa, kunhan ei tule minun kotiini.

— Lukisit sinäkin. Sinullehan hän sen antoi. Ja sinua hän tuli tapaamaan. Hän ihailee sinua…

— Todella. Kuinka mairittelevaa! Vai niin, vai niin… Minun tyttäreni on ehkä maannut Punapurje päänsä alla ja osaa sen runot ulkoa…! Ja minä heitän ystävien seuran ja riennän kotiin. Ja täällä minua kohtaa tällaiset uutiset.

— Ella — Ella näkyy pitävän kovin paljon tuosta nuoresta herrasta. Vai niin, vai niin, Pikku on saanut kilpailijan.

— Ja entä jos olisi saanut! sanoi hän. — Onhan sinullakin neiti Rastas! Jos minä olen liian nuori, niin ehkä sinä olet liian vanha! Hänen lauluistaan minä pidän. Minä pidän niistä niin etten voi nukkua!

— No niin, Ella, koska tähän keskusteluun on jouduttu, niin ehkä yksintein on parasta, että Ella saa tietää, että isä on kihloissa Annikki Rastaan kanssa. Hän on hieno ihminen ja… saattaa paljon auttaa isää kirjallisessa työssä. Pitäähän isälläkin olla joku, kun ne nuoret tulevat täysin purjein… Annikki toivoo, että Ella ottaa vastaan hänen ystävyytensä ja antaa hänelle ystävyyttä. No, Ella, mitä Ella sanoi? Ella…

— Pitäähän Ellan käsittää, miten onnellista isälle on ollut löytää tämän kauniin hienon naisen ymmärtämys… Jos Ellalla olisi aavistus kirjallisesta työstä. Se vaatii innoitusta… Olenko minä käsittänyt Ellan oikein, kun olen uskonut Ellankin kärsivän siitä, että isä lasketaan »eturivin miehiin». Ja nyt tulevat kaikenlaiset nulikat ja käyvät yhtäkkiä suurista kirjailijoista. Sellaista ei ole lupa kärsiä, aivan yksinkertaisesti.

— Oo, että Jaakko Tyrni todella kadehtisi sitä tuntemattomien suuruuksien laumaa, joka tänäkin jouluna on saanut suosiollisen vastaanoton sekä yleisön että arvostelun puolelta! Kyllä he kaikki saavat laskettaa aurinkoista ulappaansa. Isäsi aikoo tehdä työtä, hän. Ja isä toivoisi, että Ella, niinkuin ennenkin, edistäisi isän työrauhaa.

Pimeys oli helpottanut isän ja tyttären vaikeita tunnustuksia. Pimeys oli lieventäen vaikuttanut sanoihin niinkuin vesi, joka vaimentaa lääkkeen karvautta. Isä oli puhuessaan tyyntynyt, hän näytti olevan tyytyväinen, että oli saanut asiansa ilmoitetuksi.

Tytär oli pysähtynyt ikkunan ääreen. Autius, jommoista ei hän ollut aavistanut löytyvän, oli ottanut hänet valtoihinsa. Vaikka tästä asiasta, nimittäin isän naimisesta, täällä oli puhuttu koko joulun, niin ei hän koskaan olisi uskonut sen saattavan tapahtua. Hänellä ei enää ollut isää, ei kotia, ei mitään. Hänen sydämensä tuntui olevan siekaleina, joista joka palanen oli säilyttänyt kipeän kärsimyskyvyn. Ei, näin yksin ei ole haaksirikkoinenkaan, joka on saanut käsiinsä laudankappaleen. Jos olisikin saanut lyyhistyä polvilleen ja itkeä!

Ja kuinka hän oli rakastanut tuota miestä tuossa! Ei kaikki muu yhteensä ollut hänelle ollut niin paljon kuin isä!

Jos kerran… tämän ainoan kerran saisi kiertää kädet hänen kaulaansa ja rukoilla häntä, että hän hiukkasen, hiukkasen välittäisi lapsestaan…

Kyyneleet kuohuivat esiin kuumista lähteistä rinnassa, tytön tuijottaessa pimeään.

— Onhan Ella kiltti ja järkevä tyttö, puhui isä hänen takanaan. — Ella ei tee tätä asiaa vaikeaksi, vaan auttaa isää. Ellalle itselleenkin siitä tulee hyötyä ja iloa…

Ellan kyyneleet pysähtyivät. Ehei, tuolle ei näytetä mitään. Ottakoon hän vain naisen taloon! Ella käänsi päänsä huoneeseen päin.

— Ei, sanoi hän, — mitäs minä. Tee niinkuin hyväksi näet. Jos tyydyt siihen, minkä muut ovat hyljänneet, niin oma asiasi. Minä teen minäkin mitä hyväksi näen. Jos tahdon ottaa vaikkapa Haunia Vuorisen, niin otan. Rakastan vastaiseksi vain hänen runojaan, mutta ei ole mahdotonta, etten voi rakastaa itse poikaa. Hän on kirjoittanut kauniita, kauniita lauluja. En ole saanut unta öisin, vaan olen itkenyt ja nauranut ilosta… Niin, niin, jos minä rakastun siihen poikaan, niin otan hänet, myrkky vie!

Jaakko Tyrni muisti Ellan äidin. Hän muisti myöskin, että hän oli kuollut tässä huoneessa ja että hänen ruumisarkkunsa oli seisonut tuossa peräseinällä.

Oli kuin kylmä käsi olisi pysähdyttänyt sen vihreän elämän, joka hänessä oli alkanut versoa. Puhuminen ei parantanut asioita, mutta hän puhui kuitenkin.

— Tällaiseksi en koskaan olisi uskonut Ellaa. Olen luullut Ellan olevan aran minun kunniastani ja nyt Ella menee minun vihamiesteni puolelle. Ja juuri nyt, kun isä on saanut velkansa maksetuiksi ja tahtoisi tehdä työtä. Alkaa suuren työn, sellaisen jota ei meillä ole kirjoitettu. Eikö Ellalla ole mitään sanomista isälle?

Ellalla olisi ollut. Kokonainen patoutuma katkeruutta ja ylenkatsottua hellyyttä, koko hänen lapsenkaipauksensa pyrki esiin. Mutta tottumuksesta painoi hän kaikki takaisin rintaansa, niinkuin oli tehnyt kymmenet kerrat. Isä kuuli hänen askeltensa kulkevan läpi salin — niinkuin poika olisi astunut. Sitten ne kuuluivat väliköstä ja vihdoin keittiöstä. Nyt hän ottaa lyhdyn, katsoo että kynttilä on kunnossa ja tulitikut paikoillaan ja menee talliin. Siellä hänellä on ystävänsä, hevonen. Jaakko Tyrnillä ei ole ketään. Hän on yksinäisempi, avuttomampi kuin koskaan. Ja juuri nyt, kun hän muistaa kaiken mihin hän on pyrkinyt. Mitä peliä onkaan tämä elämä? Ja mikä riepu onkaan ihminen?

Oli kuin maanvieremä olisi lohjennut Jaakko Tyrnin puutarhaan ja haudannut sen allensa. Se tosin ei ollut mikään loistopuutarha, mutta siihen oli pantu ahkeraa työtä ja siinä oli vallinnut hiljainen, vaatimaton ilonsa. Nyt oli sinne jostakin ylhäältä, maanvieremän mukana tullut ihmeellinen loistokasvi, joka vaati omaa ympäristöä, voidakseen viihtyä ja juurtua. Jaakko Tyrni näki tämän ja vaivasi päätään miettimällä, mitä olisi tehtävä.

Tämä vuosi saa mennä tällä tavalla. Kun hän on saanut valmiiksi kirjansa ja Annikki omansa, niin he menevät naimisiin ja matkustavat ulkomaille. Sillaikaa saa Jouna pitää huolta Ellasta — Jounahan aina on hellitellyt Ellaa. Jounan täytyy muuttaa tänne Tyrnilään, täällä täytyy kuitenkin olla jonkun, joka vähän katsoo. Ehkä tarvittavat korjaukset voivat tapahtua sillaikaa. Sitten — niin, sitten Ellan täytyy valita elämänura. Hänen täytyy oppia jotakin niin että hän voi elättää itsensä. Tuo juttu Punapurjeen tekijän naimisesta ehkä sentään on paljasta uhmaa. Eikä voikaan olla muuta. Kuka sentään Ellan tietää. Ja ehkä niin olisikin parasta.

Jaakko Tyrnin tytär naimisissa Haunia Vuorisen kanssa! Olisihan sekin jotakin! Oikeata hirtehisen leikinlaskua. Mutta sittenpähän olisi kummallakin omansa. Hänellä, Jaakko Tyrnillä ja hänen Annikillaan olisi työrauha.

Mutta työ ei tahtonut lähteä liikkeelle. Kymmenen kertaa päivässä kirjailija istuutui työpöytänsä ääreen, tarttui kynään ja luki läpi ne pari lausetta, jotka olivat paperilla. Hän ei saanut vauhtia. Pitäisiköhän tässä ruveta polttamaan tupakkaa. Se oli kyllä aikoinaan tuntunut tehokkaalta. Moneen aikaan ei hän ollut tarvinnut sitä. Mummo vainaja — itse Helena Elisabet Tuura — oli vihannut tupakkaa. Olisi sentään ollut sopimatonta kutsua esiin hänen kuvaansa tällä keinoin. Eikähän hänen kuvaansa tarvinnut kutsua esiin keinotekoisesti, se oli ilmielävänä tyttärenpojan silmissä ja sydämessä.

Huoneessa tuntui kylmältä — täytyi pyytää tulta pesään. Tai kynä ei ollut kunnossa. Se oli sittenkin seisonut liian kauan. Tällaiset täytekynät ovat tunteellisia, oikullisia olentoja. Niissä on jotain viulun luonteesta. Ja tämä on jo niin vanha. Täytyy koettaa pestä se haalealla vedellä… Oli tässä taas tullut jokin käsikirjoituskin, jota pyydettiin lukemaan läpi. Se ei ollut suuri. Runoja. Miksi niitäkin lähetettiin hänelle, eihän hän ollut runoilija. Nuorten joukossahan oli mestareja tällä alalla…! Roskaa, jälkimakua sieltä ja täältä. No, tuo runo nyt oli hiukkasen parempi. Ehkä pinkka kuitenkin on luettava läpi… Olisikohan Annikki kotona?

Jokainen näistä syistä antoi aihetta nousta kirjoituspöydän äärestä ja viipyä kymmenen tai parikymmentä minuuttia. Ja joka kerta kun Jaakko Tyrni palasi paperiarkin luo, luki hän läpi pari lausettaan ja koetti uskoa, että hän luki ne ensi kerran ja että teksti nyt alkaisi jatkua itsestään.

Ei yhtään riviä tullut lisää. Ajatus karkasi luvattomille teille — tai jollei juuri luvattomillekaan, mutta turhille. Kaikki oli luvatonta ja turhaa tämän työn rinnalla. Annikki, hän istui kotona ja kirjoitti jotta helisi. Mutta hän ei tietänytkään mitään niistä huolista, jotka kiusasivat Jaakko Tyrniä. Sitä ei koskaan pitäisi tehdä, että kirjoittaa paperille pari lausetta. Se alku on aina niin hatara että se katkeaa. Paras alkaa uudestaan. No, nyt tuli posti.

Se ei ollut posti, vaan lasku. Että niillä nyt oli niin kiire saada rahojaan. Aikamoinen summa — joulu, joulu! Syntyi juoksua ja etsimistä ennenkuin tarvittavat pikkurahat saatiin kokoon. Annamariltakin kysyttiin ja häneltä saatiinkin viimeiset puuttuvat pennit. Hän kaivoi ne esiin sukanterästä, jota hän säilytti sänkynsä pohjalla, nauroi ja sanoi, että hyvä on, kun on talossa suuria rahoja eikä pieniä. Jaakko Tyrni seisoi omassa persoonassaan pihamaalla ja jutteli kauppiaan asiapojan kanssa sillaikaa kun naiset kokosivat rahat. Hän kyseli pitkältä ja laveaan pojan kotioloista ja tulevaisuudensuunnitelmista ja hämmästeli kaiken aikaa sitä, että seisoi tässä. Tällaiset asiat oli tavallisesti suoritettu portilla. Mutta nyt oli portti auki ja poika oli tullut suoraan keittiöön. Reipas poika. Täytyi antaa hänelle hiukkasen juomarahaa.

Jaakko Tyrni palasi kirjoituspöytänsä ääreen ja katseli niitä molempia paperiliuskoja, joille hän oli alkanut kirjoittaa romaaniaan. Mikä niistä nyt oli parempi? Molemmille hän oli kirjoittanut sanasta sanaan samat lauseet. Sille liuskalle, jonka hän oli kirjoittanut viimeiseksi, oli tullut pari korjausta, tietenkin senvuoksi, että hän koneellisesti oli kirjoittanut lauseet sanasta sanaan ensimmäisestä paperista. Olipa tämä surkeaa. Hän näki itsensä ikäänkuin hän olisi seisonut ovella, siitä katsellut ja siinä nauranut kirjailijaa. Jospa lukijat tietäisivät! ajatteli se herra joka seisoi ovella ja katseli sitä joka istui kirjoituspöydän ääressä. Mutta pian ne sulivat yhteen ja tämä yksi silmäili ulos. Paperit olivat unohtuneet. Puistossa olikin paljon mieltäkiinnittävää. Oli myrsky. Puut kumartuivat syvään maata kohden. Ihme, etteivät taittuneet. Vesi oli noussut ja murtanut jään rajan niin että jää paikoittain kellahtavana, paikoittain mustana välähteli kohoveden alta. Kirjavan harmaa ulappa upposi harmaaseen taivaanrantaan, jonka laitoja pilvet viistivät kuin myrskylinnut. Jaakko Tyrnin sielu lepäsi tässä kuvassa niinkuin kehdossa, jonka pohjalla on kova, pistävä patja. Hänen sisimmässään pisti ja pakotti. Suuri aihemassa hänen aivoissaan läikkyi ja vyöryeli, etsien muotoa ja ulospääsyä. Kirjailija tuijotti paperiarkkiin ja kynä hänen kädessään odotti käskyä lähteä liikkeelle. Käskyä ei tullut, sydämen lyönnit tuntuivat koko ruumiissa kuin vasaran iskut. Hän istui voimatta liikahtaa paikalta. Tämä oli täyttä painajaista. Tuli pieni helpotus kun silmä sai aihetta kääntyä seuraamaan lintuparvea, joka juuri lensi puuhun. Pienet kauniit olennot, niillä on edessään kova aika. Kun keksisi laitteen, jotta niillä olisi suojaa pakkasella. Mutta ne eivät vaihda vapauttaan mihinkään hentoon keinotekoiseen kesään. Ne käyvät läpi nälän ja pakkasen, kuolevat viluun tai näkevät kevään. Ihminen etsii lievennystä… Lähtisikö tästä kävelemään, tai mitä tekisikään? Koko romaanin näkemys on painunut pohjaan kuin satukaupunki. Ei tornien viirejäkään näy, ei kirkonkellon kajahduskaan kuulu. Täysi pimeys, kuume aivoissa, pakotus päässä, levottomuus koko olennossa.

Posti tuli. Sai hiukkasen hengittää, oli lupa vähäksi aikaa unohtaa ja siirtyä muuhun. Oli pari uudenvuodentoivotusta. Täytyi lukea sanomalehti. Se oli laiha ja ohut näin joulunpyhien välillä. Jaakko Tyrni luki sen kannesta kanteen. Jos hänen olisi pitänyt tehdä tiliä siitä mitä se sisälsi, niin ei hän olisi voinut tehdä sitä. Hän heitti lehden kädestään ja otti sen uudelleen käteensä. Missä Jouna nyt oli, kun ei häntä kuulunut? Hän ei edes soittanut. Ja Loila, joka oli pyytänyt saada tulla puhumaan asioistaan — missä hän sitten oli? Ja kaikki muut? Annikki ennen kaikkia? Olisiko hän soittanut sillaikaa kun Jaakko seisoi pihamaalla puhumassa pojan kanssa? Vai olisiko puhelin epäkunnossa? Tyrni päästi sanomalehden kädestään ja soitti keskukseen. Siellä ei tiedetty, että johdossa olisi ollut jotakin vikaa. Annikki oli ehkä saanut maalta vieraita. Niitä tuli hänelle aina jouluna. Jaakko Tyrni palasi huoneeseensa ja asteli edestakaisin. Portti oli auki eikä ketään kuitenkaan kuulunut. Hän olisi mielellään jutellut jonkun kanssa. Jos lähtisi kaupunkiin Annikkia tapaamaan. Mutta hänellähän on luonaan sukulaiset. Kun Jaakko Tyrni ajatteli esseetä, jota Annikki paraikaa kirjoitti, alkoi häntä harmittaa. Tuon mokoman kirjan vuoksi täytyi häitä siirtää epämääräiseen kaukaisuuteen. Puhekumppalia hän tarvitsi, seuraa tähän yksinäisyyteensä, lämpöä ja valoa tähän harmauteen! Jos Annikki nyt olisi ollut tässä, niin olisi saanut puhella Helena Elisabet Tuurasta ja aihe olisi ehkä selkeentynyt. Niin kauas se nyt oli kaikonnut, että peloitti. Kun vain ajatteli tuota nimeäkin, niin koski, aivan niinkuin koskee, jos mainitaan hyvin läheistä vainajaa. Oliko Helena Elisabet Tuura jo vainaja? Ja tässä hiljan hän oli säteillyt silmän edessä kuin aurinko ja täyttänyt koko Jaakko Tyrnin olemuksen. Kirjailija ei enää ikävöinyt rakastettuaan, ei ystäviään, ei ketään eikä mitään muuta kuin näkemystään. Hän tarttui sanomalehteen ja alkoi lukea ilmoituksia. Ehkä niissä saattoi olla jotakin varteen otettavaa. Niitä ei niitäkään ollut näin joulun jälkeen monta. Mutta hän luki ne kaikki. Ei, tällä tavalla ei synny taidetta. Mutta tämähän vielä onkin joululomaa. Kun pyhät ovat menneet, tulee varmaan työhalukin. Jaakko Tyrni meni kirjoituspöytänsä ääreen, otti molemmat liuskat, joille oli alkanut kirjoittaa ja pani ne imupaperin alle. Varmemmaksi vakuudeksi siitä että ne pysyvät siellä, otti hän kirjoituspöydän syrjältä eteensä pinkan joulukirjoja, päätti että lukee ne nyt — onhan sekin tehtävä! — ja kirjoittaa Annikille kirjeen. Kirjeessä voi puhua paremmin kuin puhelimitse.

Päivällinen oli valmis. Senja ilmoitti sen ovelta ja samalla kun Jaakko Tyrni omalta puoleltaan astui ruokasaliin, tuli Ella ulkoa, heitti joitakin vaatekappaleita välikön naulaan ja asettui ääneti paikalleen.

Hän istui ääneti sähkölampun alla, ajatteli jotakin ja eli siinä. Hetkisen hänen isänsä seurasi häntä salavihkaa ja koetti arvata missä hänen ajatuksensa oikeastaan olivat. Hän oli jollakin lailla uusi ja outo. Mitä hänelle oli tapahtunut? Missään tapauksessa ei mitään pahaa. Yhtäkkiä Jaakko Tyrnille selveni: hän ajattelee Punapurjeen tekijää, se on selvää se! Hän rakastaa runoja ja odottaa tilaisuutta rakastua runoilijaan. Hänhän jo kerran on puhellut hänen kanssaan, täällä, kahdenkesken, tuntikausia! Ehkäpä hän on hänet kohdannut useamminkin. Ella ottaa vastaan tallissa. Mutta jos häneltä kysyy jotakin tästä asiasta, niin hän vastaa: enhän minäkään utele sinulta. Joka tapauksessa Ella ajatteli jotakin sovinnollista, jotain, joka antoi hänen piirteilleen kiinteän hohteen. Ketä kummaa hän muistuttaa? Jaakko Tyrni alkoi tarkata häntä. Hänellä oli siihen häiritsemätön tilaisuus, sillä Ellan katse kiintyi ongelmallisena esineihin, jotka eivät mitenkään voineet herättää mielenkiintoa. Hän katseli seinään ja näki varmaan jotain muuta, hänen silmänsä pysähtyi isän käteen, mutta siinä olisi epäilemättä yhtä kernaasti voinut olla vaikkapa… vaikkapa lintu. Jaakko Tyrni ei liikuttanut kättään, vaan katseli jännittyneenä tytärtään. Ehkäpä hän jo oli »ottanut» Haunia Vuorisen ja ajatteli rakastettuaan. Ella se on joka kerran miehensä ottaa, siinä suhteessa hän on Ellida-vainajan tytär. Ei ollut kummaa, että Palus toivoi häntä kirjansa äidiksi, Jaakko Tyrni ei ole lainkaan huomannut, että Ella saattaa olla tämän kaltainen.

Punapurje on tullut taloon ja huumannut tytön. Ei siinä kyllä, että se on ajamaisillaan kumoon kirjailijan, joka vuosikymmenet on tehnyt työtä — se riistää isältä hänen ainoan tyttärensä, tekee lapsen isänsä viholliseksi. Uusi kuohuva suuttumus kuumensi Jaakko Tyrnin olemusta. Se oli hänelle sitä hirvittävämpi, kun ei hän Ellasta saanut mitään osatoveria. Ella ei nähtävästi enää ottanut häntä lukuun. Hän nähtävästi ei edes tuntenut ulkonaista riippuvaisuuttaan isästään. Sillä hän istui siinä vapautuneena holhouksesta ja katseli eteensä silmin, jotka olivat niinkuin varhaiskevään päivä, jolloin jäät ovat lähteneet ja pilvet ensi kertaa kuvastuvat vesiin, mutta vihanta vielä viipyy nupuissaan. Jaakko Tyrni ajatteli jotain tapaa millä voisi halventaa poikanulkin tyttärensä silmissä. Sanomalehtiarvostelijat olivat hänet nyt korottaneet pilviin asti. Tietenkin hän tämän vuoden aikana saa kaikki mahdolliset kirjalliset palkinnot. Eikö nyt ole yhtään arvostelijaa, joka asettaisi tämän pylväspyhimyksen jälleen maan päälle? Joka antaisi hänelle vähän vitsaa. Annikki? Jaakko Tyrnille tuli pelko, että Punapurje olisi lumonnut Annikki Rastaan, niinkuin Jounankin. Leppiaho ehkei ollut yhtä helposti petettävissä. Jos saisi pojan tänne ja ajattelisi hänen kanssaan jotakin keinoa tämän luonnottoman yliarvioinnin asettamiseksi. Kenen, kenen kumman näköinen oli Ella? Jaakko Tyrniä kylmäsi, kun hän häneen katseli.

Niin istuivat isä ja tytär ääneti vastapäätä toisiaan ruokapöydässä, ojentelivat toisilleen vateja ja kuulivat astioiden kilahtelevan. Peittämättömän ikkunan takana vallitsi tiheä, myrskyn kansoittama pimeys. Myrsky teki puunoksasta sormen, joka ennustaen jotakin tulevaa asiaa, löi ruutuun, ja pilvestä hevosen, joka kiidätti rauhatonta vainajaa.

— No, sanoi Jaakko Tyrni vihdoin tunnustellen, — Ella on kovin mietteissään. Mitä Ella nyt niin ajattelee?

Ella punehtui hiukan. Sitä hän ei ilmaissut mitä hän ajatteli. Hän sanoi jotakin aivan toista. Kuitenkaan ei hän sanonut sitä epäystävällisesti.

— Helminen on taasen juovuksissa. Minun kai pitää huomenna lähteä hakemaan heiniä hevoselle. Ei sellaiselle voi hevosta uskoa.

Onnellisena siitä että he olivat tavanneet niin rauhallisen alueen millä saattoivat kohdata toisiaan, isä sanoi:

— Onneton mies. Ja kuinka minä olen koettanut sekä hyvällä että pahalla. Kyllä minä lähden noutamaan heiniä.

— Mitä se siitä olisi parantunut. Onhan… onhan muutakin tekemistä kuin hakata puita. Ja kun on mies sitä varten.

— Hän on koko viikon — ei ollut ruuanlaittoa eikä muutakaan — neulonut Armaalle vaatteita vanhasta puvusta, jonka minä annoin siihen tarkoitukseen. Täytyyhän jokaisella olla joku.

— Onhan hänellä nyt muita. Me kaikki. Ella ei taida tietääkään, että
Annamar on Senjan äiti. Niin on. Sitä on salattu. Aivan turhanpäiten.
Helmisen perhehän on vasta hiljan tullut.

— Nepä ovat, myrkky vie, kaikkein vaarallisimmat, ne jotka ovat hiljan tulleet!

Jaakko Tyrni ymmärsi hänen tähän lauseeseen sulkeneen sekä Haunia
Vuorisen että Annikki Rastaan.

— Taitaa olla niin, sanoi hän ja kohtasi tyttärensä kuuman, nopean silmäyksen.

Huoneessa syntyi äänettömyys. Sormet pimeydestä löivät ikkunaruutuun.
Ella alkoi hetken perästä:

— Siellähän on meidän saunan seinässä luettavana sellaisia suuria viisauksia.

— No, kai ne nyt muistaa. Siellähän on sellainen nerokas kuva ja teksti siihen. Tai onko teksti syntynyt ensin ja sitten saanut kuvituksen. No, kyllähän tuon nyt muistaa. Orelva sanoi, että Tyrnilän arvo nousi puolella sadalla tuhannella markalla tuon piirustuksen vuoksi. No, toinen on Jounan viisautta ja sen me olemme kuulleet moneen kertaan. Toinen on kauempaa: lakata rakastamasta ja olemasta rakastettava — se on sietämätön kuolema…! Me läksimme uudenvuodenaattona kaikki saunaan — kun ei ketään kuulunut kotiin — Senja ja Annamar ja minä. Ja Annamar tahtoi ensin hiekalla pestä pois koko kuvan. Se oli hänestä niin ruma ja sopimaton. Mutta kun minä mainitsin mitä Orelva oli sanonut, niin he molemmat tahtoivat tietää, mitä se vieraskielinen kirjoitus merkitsi. Ja minä selitin sen. Ja se oli heidän mielestään hyvin sanottu. Annamar selitti, että hän jo olisi kuollut, jollei olisi ollut… ollut hänen isäntäänsä ja myöskin muita. Senja ei sanonut mitään, vaan huokasi. Ja Annamar sanoi hänen puolestaan, että Senja olisi kuollut, jollei olisi ollut Helmisen Armasta. Mutta silloin suuttui Senja. Siitä minä kuitenkin sen tiedän, että Senja menee pois meiltä, jos Helmiset menevät. Hän ei nyt ole keittiössä, hän meni viemään vanhaa ruokaa Helmiselle — ehkä siinä meni uuttakin. Mutta täytyyhän hänelläkin olla joku, ettei hän kuolisi.

Jaakko Tyrni ei moniin aikoihin ollut kuullut tyttärensä puhuvan näin pitkältä ja näin avomielisesti. Ilma huoneessa keveni. Isän sydän sykähti toivovaa odotusta.

— Vai sellaisia keskusteluja teillä on ollut, sanoi hän, koettaen houkutella Ellaa jatkamaan. Kun ei jatkoa kuulunut, kysyi hän varovasti: — No, puhuitteko ehkä pitemmältäkin siitä?

— Puhuimmehan me. Siitä vain, että jokaisella pitää olla joku — jollei ihminen, niin kissa tai koira. Eivätkä ihmisten pitämiset aina tapahdu sillä lailla kuin luulisi, vaan kuinka sattuu.

Jaakko Tyrni pani merkille, ettei Ella enää sinutellut häntä. Mitähän sekin tiesi? Joka tapauksessa oli tämän aterian jälkeen keveämpi olla. Kirjailija otti hattunsa ja päällystakkinsa. Kun hän meni tallin ohi, näki hän, että siellä oli tulta. Ella vihelteli. Hänen olisi tehnyt mieli avata ovi ja katsoa mitä tyttö siellä oikeastaan askarteli. Mutta hän ei uskaltanut tällä kertaa pyrkiä edemmä. Hän päätti ensin käydä katsomassa talonmiestään ja sitten lähteä kävelemään. Teki hyvää taistella tuulta vastaan.

Rakastuneet ja hellyydenkipeät juoksevat sokkosilla kautta maan piirin. He pakenevat talvea ja etsivät lämpöä kohmettuville sydämilleen. Sidotuin silmin he tarttuvat siihen mikä vastaan sattuu. Lieneekö sitten elämäksi vaiko kuolemaksi. Opin saunassa se näytetään. Kuolemaa he pakenevat, sekä sydämen kuolemaa että elämän pakenemista tomumajastaan. Voiko heitä pelastaa? Edes päiviksi tai vuosiksi? Kun side otetaan silmiltä pois, niin minkä on sokkoparka löytänyt?

Jaakko Tyrni oli kaupungissa, kun Jouna saapui tuttuun taloon. Hän ihmetteli ensi työkseen, minne portti oli joutunut — oliko tarkoitus säästää nuorten kirjailijattarien silkkihameita?

— Ajattelin vain sitä Orelvan suojattia, sanoi hän ja painoi Ellan kättä. — Varmaan hän ensimmäisellä tekijäpalkkiollaan oli ostanut hameen.

Ella oli koonnut heinänrippeitä tallin edustalta. Hän ilostui tämän vieraan tulosta eikä salannut sitä.

— Vihdoinkin saatiin heiniä, puheli hän. — Sopiikin hyvin, että hän on poissa, niin saamme puhua.

— Mene sitten suoraan takaisin, Jouna setä, sanoi Ella. — Tunnin perästä lähtee juna.

Hän oli loukkaantunut, käänsi selkänsä ja asteli takaisin tallia kohden. Jouna tuli hymyillen, päällystakki auki, hänen perässään. Hänen katseensa etsivät ovenpieltä. Hän istuutui laatikolle, nyökytti päätään ja odotti että Ella tulisi sisään. Mutta tyttö vain kokosi heinänrippeitä.

— Ella, alkoi Jouna, — etkö jo valmistu? Minulla olisi sinulle paljon sanottavaa.

— Jaakko Tyrnillehän oli asiaa. Juna menee tunnin perästä. Johan sanoin, myrkky vie.

— Ella, sinä olet antanut kukkaseni olla paikoillaan. Olin pelännyt että se olisi kadottanut loiston silmissäsi.

— Mikä? Jaa, tuoko koivunvitsa tuolla? Se on unohtunut siihen. Kaikkia hullutuksia tässä vielä.

— No, myrkky vie, kaikki olivat sinä iltana hullulla päällä, toiset viinasta, toiset rakkaudesta, toiset ties mistä.

— Mennään sitten sisään. Eikö se ole komea ja kiiltävä tuo Pikku? Meidän talonmies on nykyään aina humalassa enkä minä enää päästä häntä sisään ovesta. Isäkin on jättänyt minut rauhaan. Mutta kyllä se oli siivossa tämä hevonen, kun se viimein tuli kotiin. Viisi päivää hän oli pitänyt sitä kaupungissa. Ja kuka lienee hoitanut sillaikaa kun nuoripari kuherteli. Kavioista minulla oli enin työ. Viisi päivää! Kaikkien käsiin annetaankin hevosia, myrkky vie!

He astelivat alas loivaa mäkeä ja varpuset pyrähtivät ilmaan heidän tieltään. Sulavat puroset siivilöityivät läpi hiekan askelten alla.

— Älä vain sinä rupea kertomaan, että olet rakastunut tai kihloissa. Sillä silloin minä, myrkky vie, suutun. Täällä meillä tutkivat nykyään kaikki ranskalaista runoutta. No, molemmat Muusat, kukas muu. Saunan seinällähän nykyään on kuvitettua ranskalaista runoutta. Vanhempi Muusa on tullut siihen johtopäätökseen, että jokaisella täytyy olla joku, josta hän pitää — muuten hän kuolee. Hän on hyvin mieltynyt tuohon ranskalaiseen runoon. Mutta kuvitus on hänestä sopimaton. Isä riippuu kiinni neiti Rastaassa, minä Pikussa, Senja Helminen Armaassa, Orelva neiti Kiviluodossa, Annamar minussa — se on oikeaa himphamppua, myrkky vie. Oletko sinäkin, Jouna-setä, tehnyt tyhmyyksiä? Istutaanko isän huoneessa vaiko salissa?

Ella huusi sen kimakasti ja juoksi sulkemaan ovea, joka oli lukossa ennestään.

— Ohoo, sanoi Jouma ja jäi tuijottamaan oveen. — Onko sinulla siellä kätkössä nuori luutnantti?

— On. No mennään sitten. No, saat tulla, myrkky vie, kun sanon. No, tule, tule!

— Sinä punastut niin kauniisti, pieni Ella, että minä todella pelkään. Mutta se kaupunginmatka meidän kuitenkin täytyy tehdä yhdessä, se jolloin me ostamme sinulle kauniita vaatteita.

Ella Tyrni avasi oven, astui itse edellä, kiiruhti pöydän luo ja laski kätensä paperien päälle, jotka olivat siinä levällään. Hänen kasvoillaan oli kuuma puna ja hän katseli ujosti kulmiensa alta, ikäänkuin hänet olisi yllätetty rakkauskohtauksessa.

Lauri Jounan kasvot pitenivät, suu tavoitti kysymystä, silmät tuijottivat suurina päässä. Sitten hän nyökkäsi päätään.

— Niin, kuiskasi Ella käheästi. — Mutta et saa sanoa mitään, et yhtään sanaa! Jos sinä avaat suusi ja kysyt jotakin, niin minä heti paikalla viskaan kaikki uuniin, myrkky vie. Luuletko että minä tahdon ruveta ihmisten pilkaksi. Jos minä kirjoitankin, niin silti ei ole sanottu, että sitä painatetaan. Ei, ei, ei yhtään kysymystä! Silloin minä suutun niin että lyön sinua. No, mene ulos täältä nyt, nyt olet kaikki nähnyt. Sellainen se on se luutnantti. Myrkky vie, kuinka minä inhoan sinua, Jouna setä. Kaikki sinä nuuskit ja urkit ja kaikki sinun pitää tietää. No, älä nyt mene. Istu tuohon — mikä hätä sinulla on siinä? Älä luulekaan, että minä siihen niin äkkiä kutsun vieraita. Tämä ovi suljetaan — sinä tiedät kuka on asunut tässä. Jos isä aikookin antaa tämän huoneen Rastaalle, niin minä poltan talon, sen olen päättänyt. Mutta vastaiseksi voit istua siinä. Sitten saat jotakin syötävää. Niin, kuule, minä katselin kauan sitä sinun kukkaasi ja ajattelin mitä sinä olit sanonut. Mutta koska minä vihaan kirjoja ja kirjailijoita, niin minä en tahtonut kirjoittaa. Kun isä sitten kertoi että hän on kihloissa, niin minä ajattelin, etten enää huoli isältä mitään. Ja etten sitten enää ole kotona. Jos minä kirjoitan — Jouna setä, älä katso minuun, katso poispäin, tuohon uuniin, käännä selkäsi minulle — pian! Jumaliste, jos minä kirjoitan, niin minä teen sen vain rahan tähden. Siksi etten huoli isältä mitään. Niitähän on hulluja ihmisiä, jotka maksavat kirjoista. Isäkin on saanut paljon rahaa kirjoistaan. Mutta en minä vielä ensinkään usko, että annan painaa tuota. Tai että siitä kukaan huolii. Mutta minä kirjoitan vain, koska se on hauskaa, myrkky vie niin, niin hauskaa! Onko tämä nyt hyvin hullua, Jouna setä? Sinä et sano mitään. Sinusta se on typerää, sinä ajattelet, etten osaa kirjoittaa. Sanoisit nyt suoraan vain. Voinhan minä ruveta palvelustytöksi — eräs nuori kirjailija, niin, juuri se sama, jota sinä niin kehuit, luulikin minua palvelijaksi.

— Mistä sinä sen tiedät? Se ei kuulu kehenkään mitä sellainen luulee. Luulkoon minua vaikka… vaikka linnunpelättimeksi, niin se on minulle samantekevää.

— No niin, no niin, Ella. Minä katselen taas muuriin enkä muista, että sellaista kirjaa on maan päällä kuin Punapurje. Se on hyvin viisasta, että Ella ansaitsee rahaa — kyllä kirjoista saa rahaa, jos ne ovat hyvät ja ihmiset ostavat niitä.

— Sinä, Junkkari, Jouna setä! Mitä palttua sinä puhut, ettet muistaisi Punapurjetta. Sellainen kirja! Se se vasta on jotakin. Olen itkenyt ja nauranut, sitä lukiessani. Mutta tiedätkö, Jouna setä — no, käänny pois, käänny pois, katso muuriin… Niin, en voi sitä sanoa.

Ella Tyrni tuli Jounan eteen ja lyyhistyi maahan. Jouna ei uskaltanut liikahtaa, jottei säikähdyttäisi häntä. Tyttö laski kätensä Jounan polvelle.

— Katso, Jouna setä, kyllä se oli niinkuin sinä sanoit, että minä kirjoitin niitä kirjeitä, kun en ymmärtänyt että voisin kirjoittaa kirjoja. Mutta nyt — se on… se on… Ei sitä voi sanoin lausua… Kuule, minä olen noussut hyvin varhain ja mennyt talliin. Onneksi hän on ollut juovuksissa, tallimies, niin että kaikki ovat luulleet minun ruokkivan hevosta. Mutta minulla ei ollut paperia. Minun täytyi ottaa isän laatikosta. Otin sellaiset käsikirjoitukset, jotka jo ovat painetut. Pelkään vain, että isä sen huomaa. Jos hän vain minulta kysyy, niin minä valehtelen, etten tiedä niistä mitään. No niin, kello neljältä olen mennyt talliin ja kirjoittanut kauralaatikon kannella. Siellä on huono lamppu, ei tahdo nähdä. Mutta täytyyhän ne vielä sitten kirjoittaa moneen kertaan. Missä minä ne kirjoitan, myrkky vie? Sillä minä en tahdo, että isä tätä tietää. Tai kukaan muu. Jos sinä sen sanot jollekin… Jos sinä sen teet, niin minä vihaan sinua niin että minä… että minä… Minulla ei ole mitään lukittua paikkaa. Kauralaatikon takana on hiiriä. Mutta siellä minä pidän niitä, paitsi nyt kun isä on poissa. Kai hän viipyy taas monta päivää, vaikka hän sanoi tänään tulevansa. Kerran — minä olin rypistänyt kokoon liuskan, joka ei kelvannut. Ja ajattele: se oli jäänyt tallin lattialle! En tiedä, oliko isä sen huomannut. Niin, katso, sellaista tämä nyt on. Katso nyt minuun, Jouna setä. Vai oletko niin suuttunut, ettet tahdo minuun katsoa?

— Olen ollut niin onnellinen, Jouna setä, että olen itkenyt ja nauranut siinä kirjoittaessani! Se se oli. Nyt sinä sen tiedät. Nyt tiedät kaikki.

Lauri Jouna hillitsi väkivaltaisen halunsa sulkea syliinsä tyttösen ja piteli kättään hiljaa hänen poskeaan vasten.

— Sanon vain, että olen tästä hyvin onnellinen ja että uskon sinun menestyvän, sinä pieni ammattivalehtelija.

— Ei se ole valhetta, Jouna setä, koska se jo on tullut totuudeksi minussa. Eivät nekään kirjeet olleet valhetta. Nekin olivat tulleet totuudeksi.

— Oikein, lapsi, oikein. Ja katso, jos minäkin nyt hiukan kertoisin sinulle. Tahdotko kuulla? Voin tehdä sen hyvin lyhyesti. Teen sen oikeastaan vain jotta sinä tietäisit minun käsittävän sinut kokonaan. Tiedät, etten ole kirjoittanut pitkiin aikoihin. Palus oli oikeassa kun nimitti minua suolaerämaaksi. Miten epätoivoissani olen ollut, sen sinä ehkä joskus ymmärrät, kun tulee niitä aikoja, jolloin ei voi kirjoittaa — sillä niitäkin tulee kirjailijan elämässä. Ja oikeastaan ei mikään muu onnettomuus voikaan häntä kohdata. Minä olen elänyt tässä onnettomuudessa, niinkuin kaikki tietävät, hyvin kauan. Mutta nyt…

Jouna vaikeni ja pyyhki otsaansa. Ella nousi polvilleen ja laski kätensä hänen polvilleen. Hänen avonaiset huulensa odottivat Jounan sanoja kuin jotain juomaa.

Ella lyyhistyi takaisin maahan ja kätki kasvot käsiinsä. Hetken he olivat ääneti. Sitten tyttö hypähti ylös, kiersi kätensä Jounan kaulaan ja puraisi häntä korvaan.

Mutta Jouna sedän täytyi saada jotain syötävää ja Ellan sitä valmistaessa Jouna kertoi eteenpäin. Hänen täytyi nyt painua korpeen saadakseen tehdä työtä. Kaiken elämän vihollinen on hajottaminen, sitä hän oli tehnyt kaikki nämä monet vuodet. Hän oli muka katsonut tehtäväkseen auttaa muita — sellaista rumaa heikkoutta! Nyt hän tahtoi koota itsensä. Erämaa, jonne hän aikoi, oli suuri kivinen kaupunki, kaukana täältä — yhdentekevää mikä sen nimi oli.

Ellalta tuntui elämä pysähtyvän. Niin kauan kuin hän muisti taaksepäin oli Jouna setä käynyt talossa ja ollut täällä läheisyydessä. Miten saattoi elämä ensinkään kulkea eteenpäin, jos Jouna setä oli poissa. Hän oli niin rehellisesti suruissaan, että Jounan täytyi tehdä kaikkensa reipastuttaakseen häntä.

— Ja tiedätkö, Ella, kuka lähtee kanssani? Haunia Vuorinen. Hänen vanhempansa eivät tahdo, että hän lähtee yksin. He ovat pyytäneet minua seuraamaan poikaa. Hän julkaisee pian uuden kirjan. Siitäkin tulee hyvä.

Ella istui hetken aivan ääneti ja puri huultaan. Sitten hän rupesi torumaan ja soimaamaan Jouna setää. Mitä se oli yllyttää häntä, Ellaa, kirjoittamaan ja itse lähteä pois? Hän ei enää kirjoita, ei yhtä riviä! Kaikki hän hävittää. Hän on niin suuttunut, että myrkky vie! Ja mokoman nulikan kanssa — mitä sellainenkin tekee ulkomailla!

— Älähän soimaa häntä, sanoi Jouna hiljaa. — Olet tehnyt häneen syvän vaikutuksen.

Silloin Ella molemmilla nyrkeillään löi Jouna setää olkapäihin, juoksi sitten pöydän ääreen, painoi pään käsikirjoituksia vasten ja purskahti itkuun.

Jaakko Tyrni palasi sinä päivänä kaupungista, vieläpä ennenkuin Jouna oli ennättänyt lähteä. Hän oli niin omissa ajatuksissaan, ettei kiinnittänyt huomiota oudon juhlalliseen mielialaan, missä hänen tyttärensä ja Jouna olivat. Kaupunginmatka ei ollut muodostunut huvimatkaksi, sen saattoi helposti todeta. Keskustelu ei tahtonut luistaa. Puhuttiin kaikesta muusta paitsi siitä mitä ajateltiin. Talon asiat käytiin vielä kerran yhdessä läpi. Mitä oli tehtävä juopolle talonmiehelle, jota ei saatu järkiinsä? Sääli kävi hänen hentoa vaimoaan ja lapsiaan, jotka katselivat kurjuutta. Sauna-muusan ilo sateenvarjosta, jonka hän lahjoitti Ellalle, oli ollut rajaton. Hän ei voinut salata joululahjaansa iltaan asti, vaan näytti Ellalle käärön jo päivällä, kysellen, voisiko hän arvata mitä se sisälsi. Käärön muoto jo sellaisenaan olisi tehnyt arvaamisen verraten helpoksi, mutta mitään erehdystä ei voinut syntyä senkään tähden, että vanhus aikaisemmin oli kertonut Ellalle, mitä hän hänelle lahjoittaa, jahka juomarahoja on kertynyt tarpeeksi. Annamar ei kuitenkaan muistanut ilmaisseensa Ellalle salaisuutta eikä Ellakaan mitenkään ollut arvaavinaan, mitä sellainen pitkä käärö saattoi sisältää. Silloin Annamar punaisilla kankeilla sormillaan repi paperin auki keskikohdalta, jotta näkyi mustaa kangasta. Ella ei vieläkään arvannut ja saunaeukon ilo kohosi äärimmilleen. »Ensi jouluna Ella saa kalossit», kuiskasi hän. Puhuttiin oudon leudosta talvesta ja pakkasista, jotka varmaan tulisivat seuraamaan sitä. Tultiin joulukirjallisuuden menekkiin ja arvosteluihin. Punapurjetta oli myyty enimmän. Jouna lausui sen ajattelemattomasti ja huomasi liian myöhään kuinka sekä isä että tytär siitä ärtyivät.

Niin, tämä Punapurje, ivasi isä, siitä oli puhuttu talossa niin paljon, että se jo kummitteli. Se tuli pimeällä vastaan portaissa ja jos jollakin oli yöllä painajainen, niin ei hänen rintansa päällä maannut vuori, kuten painajaisessa tavallisesti, vaan purjevene, jonka punainen purje iloisesti lepatteli ja jonka kannella istui nuoriherra, kirjoitellen runoja. Niin, tästä nuorestaherrasta puhuttiin tänä jouluna kovaäänisesti ja nuoret tytöt nukkuivat hänen kirjansa tyynyn alla, niinkuin ennen katkismus, jotta läksy menisi päähän. Mutta kirjallisuushistoria ei vielä ollut sanonut hänestä viimeistä sanaansa. Päinvastoin oli havaittavissa voimakas oppositio Haunia Vuorista vastaan ja kirjoituksiakin oli tulossa lehtiin. Ja kyllä tämä runoilija sai olla hyvin varovainen tulevaan teokseensa nähden. Kun korkealta putoaa, niin saa pahat mustelmat. Ja hänet oli nyt asetettu niin ylös, että ei muuta kuin kumarra!

Jouna selitti, että jokaisen kirjallisuuden tosi ystävän oli syytä iloita tällaisesta ainutlaatuisesta debyytistä. Epäilemättä ilkeämieliset henkilöt saattoivat tuottaa pojalle jonkin unettoman yön. Mutta »opin sauna autuas aina». Vastukset ovat nekin niitä Paluksen piruja, joiden pitää kuumentaa kattiloiden alla. Tällä pojalla on niin voimakas runosuoni, ettei hätäpäivää. Jahka hän nyt pääsee ulkomaille — hän on tehnyt työtä liian kiivaasti, hänen aivonsa ovat luoneet kuumeisesti…

Jounan puhuessa Ella nousi, polki jalkaa maahan ja sanoi, että hänkin oli saanut tarpeekseen tästä herrasta eikä enää kärsinyt kuulla hänestä puhuttavan. Ja samassa läiskähti ovi kiinni hänen jälkeensä.

Tyrni ja Jouna, istuen kahdenpuolen sohvapöytää Tyrnilän salissa, katsahtivat toisiinsa.

— Hän näyttelee, sanoi Tyrni myrkyllisesti. — Hän valehtelee, suoraan sanoen. Sillä hän on rakastunut runoilijanuorukaiseen ja aikoo mennä hänen kanssaan naimisiin. Kyllä hän hänet ottaa, se nähdään tästä vielä. Hän on oikea hämähäkki, olkoon kärpänen vain varuillaan!

— Muuten, jatkoi Tyrni, — olen hämmästyksekseni kuullut, että tyttö on ruvennut valehtelemaan. Olen suorastaan saanut hävetä. Hänen mielikuvituksensa ottaa oikein kamelikurjen askelia. Muutenkaan en tässä tiedä — tulit erittäin sopivalla hetkellä, sillä olin juuri aikonut kysyä sinulta neuvoa, mitä olisi paras tehdä. Ella oleskelee nykyään hevostallissa varhaisesta aamusta myöhään iltaan. Sellainen ei käy. Hänen täytyy jotakin oppia. En saa selville mitä hän haluaisi. Sinähän aina olet ollut niin hyvää pataa hänen kanssaan. Ota sinä haltuusi hänen kasvatuksensa — minä maksan tietysti kaikki. Mutta… olen tällä hetkellä joutunut kaikin puolin epämukavaan asemaan. Niinkuin ehkä olet arvannut ja Ellakin kai on kertonut, aion mennä naimisiin ja Ella on heti etukäteen asettunut niin vihamieliseen suhteeseen morsiameeni, ettei hän lainkaan tahdo tulla tänne käymään. Ella on yksinäisyydessä kasvanut ja saanut tehdä mitä on tahtonut. Minä ymmärrän Annikin — mutta se ei ole minulle hauskaa tämä ristiriita näiden kahden naisen välillä. Sano nyt, mitä olisi tehtävä.

Jouna katseli vanhaan ystäväänsä, pieni hymy huulilla, ja ravisti päätään.

Tyrnin kasvoille puhkesi se ilme, joka ihmiskasvoilla käy äänekkään naurun edellä. Mutta se jähmettyi siihen.

— Ettei hän mene minun kanssani naimisiin! huudahti Tyrni, oikea käsi heiluen Jounan edessä. — Mitä pirua sinä tarkoitat? Sinä olet aina ollut olevinasi niin viisas, että sinä ne ennustat olemattomatkin asiat. Suututtaa se sellainen, piru vie. Mitä sinä tiedät näistä minun asioistani? Millä oikeudella sinä tulet solvaamaan minua ja morsiantani? Ovea minun pitäisi sinulle näyttää.

— Neiti Rastas ei mene naimisiin. Se on hänen periaatteensa. Hän olisi jo voinut olla monen rouvana. Rekola ei koskaan unohda häntä, mutta hän ei tahtonut…

— Tosiasioita vain. Annikki Rastas tarvitsee yhä uusia keväitä. Eihän siinä ole mitään pahaa. Hänen täytyy elää jokaisen kirjallisen aiheensa kanssa niin läheisessä suhteessa, että se on eräänlaista rakastumista. Mutta sitähän jokainen aihe vaatii. Kirjailijan täytyy elää siihen rakkaussuhteessa…

— Hitto sinut vieköön — kuinka voitkaan tulla sanomaan minulle, ettei morsiameni rakasta minua!

— Enhän toki ole sitä sanonut. Olen vain sanonut, ettei hän mene kanssasi naimisiin. Ei kenenkään kanssa.

— Herra siunatkoon, sinä et tiedä… sinä et tiedä. Mutta minäpä sanon sinulle, että hän menee minun kanssani naimisiin. Jollei hän tahtoisikaan, niin tuon hänet köysissä. Ja silloin saavat täältä väistyä kaikki, jotka eivät ymmärrä mukautua — tietäkööt sen niin toiset kuin toisetkin. Mitä minä puhunkaan? Tässä tulee aivan mielipuoleksi, kun joka taholta ahdistetaan kuin metsän otusta. Mitä perhanaa minä olen teille tehnyt, kun tässä ärhentelette kuin koirat? Hiukan toista vuotta ja Annikki on minun.

Jouna ei tuntenut tyyntä, tasaista Jaakko Tyrniä eikä hän itsekään tuntenut itseään. Tällaista myrskyä ei toki Tyrnilässä oltu nähty sitten rouva-vainajan aikojen.

Hän sai tietää, että Jouna aikoi ulkomaille. Lähimmässä tulevaisuudessa. Ja tuon paljonpuhutun Haunia Vuorisen kanssa yhdessä! Silloin Jaakko Tyrni nauroi ääneensä ja sanoi, että hän nyt enää odottaa vain vedenpaisumusta, joka lähtee kuljettamaan tätä Tyrnilää Araratin vuorelle.

Ja kaikki tämä juuri nyt, kun hänellä joka suhteessa olisi pitänyt olla hyvä. Miten se oli mahdollista?

Annikilla oli ollut vieraita. Ja Rekolakin oli todella siellä. Mutta kauan ei Jaakko Tyrni tätä kärsi. Ei suinkaan hän täältä asti lähde morsiamensa luo istuakseen niinkuin kuka tahansa nauttimassa vadelmahilloa ja joulutorttua. Hän sai Annikin senverran syrjään, että hän hänelle huomautti olevansa raivoissaan, että hän ei enää tule tänne, vaan hän vaatii Annikkia tulemaan Tyrnilään. Annikki painoi tuoksuvan kätensä hänen huulilleen ja sanoi, että hänen on mahdoton tulla niinkauan kuin Ella kohtelee häntä tällä tavalla. Mahdotonta!

Jaakko Tyrni kutsui sisään tyttärensä. Hän hillitsi itsensä vaivoin.
Hänen äänensä salpautui.

— Tietääkö Ella, että tämä kaikki on Ellan syytä. Siitä täytyy tulla loppu. Ella on valehdellut. Ella on kohdellut ihmisiä kuin koira. Minulle läheisiä ihmisiä. On sellaisia, jotka sanovat, etteivät enää tule tänne senvuoksi, että heille täällä ollaan hävyttömiä. Ella tietää ketä minä tarkoitan. Ella saa katsoa, että siitä tulee loppu. Ella saa lähteä kaupunkiin pyytämään anteeksi.

Ella Tyrni seisoi liikkumatta ovella ja solmut hänen matalavartisissa rasvanahkakengissään törröttivät lyhyeksi käyneen hameen alta. Hänen kasvoissaankaan ei mikään liikahtanut. Vasta kun isä puhui anteeksipyytämisestä, hän hätkähti, avasi suunsa ikäänkuin sanoakseen jotakin, mutta ei sanonut, vaan tempasi kiivaasti auki oven ja läksi.

— Ella ei mene! huusi isä. — Minä en ole lopettanut. Tyttö…! Hän ei tottele. Nyt hän menee talliin, siitä saamme olla varmat, heittäytyy siellä permannolle ja iskee hampaat omiin nyrkkeihinsä. Mutta kerrankin tunnustaa olevansa syyllinen, nöyrtyä, sitä hän ei…

— Olevansa syyllinen? sanoi Jouna. — Mennään jokainen itseemme: kuka ei ole syyllinen!

— Sinä olet aina pitänyt hänen puoliaan! huudahti Tyrni. — Sinä hänet juuri olet hemmotellut ja vieroittanut minusta. Sen olet tehnyt, piru vie. Sinä näet, etten löydä tietä hänen luokseen! Ota hänet haltuusi yksintein. Vie ulkomaille mukaasi ja naita Punapurjeelle. Sehän sopii hyvin. Ja minun pitäisi saada tehdä työtä! Olen aina pitänyt sinua lähimpänä ystävänäni ja näin…! Kaikki sinä minulta revit ja riistät — mutta hyvä on, että tiedän.

Huoneessa kuului vain Jaakko Tyrnin raskaat, kiihtyneet askeleet. Jouna istui ääneti, pää käsien varassa. Hän nosti pari kertaa päätään, aikoen sanoa jotakin, mutta katsoi sanottavansa nähtävästi kelpaamattomaksi ja painui takaisin asentoonsa. Sitten hän katsoi kelloa, nousi ja tuli lähemmäksi Tyrniä.

— Sinä olet nyt löylyssä, sinä, sanoi hän. — Jokainen vuorostaan. Tämä on oikein sitä sisäänlämpiävää. Mutta kyllä se siitä selkeentyy, saat nähdä. Selkeentyy.

Jaakko Tyrni ei sanonut hänelle hyvästi. Hän seisoi ikkunassa ja katseli ulos. Merenkäynti oli tuonut rannalle kaikkinaista törkyä, laudankappaleita, vanhaa kaislaa ja jonkin läkkitölkin. Vaahto oli jäänyt lumen alta paljastuneeseen nurmikkoon ikäänkuin sairas eläin olisi siihen kuolannut. Muutama suuri lintu asteli heinikossa, nokkien meren tuomia jätteitä. Ehkäpä myrsky oli tuonut mukanaan kaloja. Varikset viettivät juhlaa.

Niin, varikset viettävät juhlaa minunkin ympärilläni, ajatteli Jaakko Tyrni ja kaikki hänen tähänastiset saavutuksensa tuntuivat olevan kelvottomana törkynä myrskyn kuolaamalla rannalla. Hän ei enää nähnyt ympärillään mitään kuvia, mitään näkyjä. Missä olivat hänen mielikuvituksensa aurinkoiset lapset? Ne olivat mätänevää kaislaa routaisella maankamaralla.

Niin elivät Jaakko Tyrni ja hänen tyttärensä päivästä toiseen, löytämättä tietä yli kuilun joka heidät erotti. He eivät enää koettaneetkaan päästä lähemmäs toisiaan. Mistäpä he olisivat puhelleet keskenään? He olivat joka asiasta eri mieltä ja tiesivät sen. Heidän ainoa ponnistuksensa tarkoitti pääsemistä täydellisesti eroon toisistaan. Ella Tyrni näki pelastuksensa siinä että hän kirjoittaisi kirjan ja voisi alkaa sitä tietä ansaita leipänsä. Jaakko Tyrni näki niinikään välttämättömäksi ansaita, voidakseen kustantaa tyttärensä pois kotoa. Tytär ahersi hevostallissa kauralaatikon päällä, kirjoittaen tihruisen lampun valossa isänsä vanhojen käsikirjoitusten tyhjälle puolelle, jolla näkyivät latojien sormenjäljet. Isä istui kirjoituspöytänsä ääressä vastapäätä laakeriseppeltään, joka riippui seinällä, eikä saanut paperille yhtään riviä. Tytär eli tuskanhetkien lomassa hurmion silmänräpäyksiä, jolloin hän oli tuntevinaan kasvoillaan virvoituksen ikäänkuin kaukaisen, aavistetun armaan hengityksestä. Tai hän oli uivinaan vedessä, jonka rannoilla puhkesi kevät, ja hän huusi ilosta. Tai hän sitoi haavaa — hän ei tietänyt, oliko haavoittunut eläin vaiko ihminen — ja itki, ikäänkuin hänen edessään olisi ollut koko luomakunnan kärsimys ja hän olisi palanut halusta panna itsensä alttiiksi sen edestä. Hänen sydämensä oli kuin ainoa palava liekki. Isän ympärillä oli tyhjyys. Hänen ajatuksensa lentelivät paikasta toiseen, asiasta asiaan, ihmisestä ihmiseen. Hän syytti kaikkia ja vihasi itseään. Hänen askeleensa veivät pitkin tuttuja pihoja ja huoneita. Kun hän oli sisällä, niin hän keksi jonkin asian, jonka takia täytyi mennä ulos ja kun hän oli ulkona, niin hänen täytyi palata sisään telefonoimaan tai kirjoittamaan kirjeitä. Tuskin hän oli istuutunut kirjoituspöytänsä ääreen, niin hänelle tuli halu vielä kerran katsoa läpi sanomalehti. Ja kun hän oli lukenut sen ilmoituksia myöten, niin hän alkoi odottaa jotakin vierasta, jonka hän aavisti tulevan. Kävi kaikenlaisia ihmisiä: köyhiä, jotka anoivat almua itselleen ja riippumattomia, jotka kuljettivat listaa hyviä tarkoituksia varten. Kävi nuoria kirjailijoita ja taiteilijoita, jotka tarvitsivat neuvoa töitänsä varten ja kävi uteliaita, jotka tahtoivat tutustua kirjailijaan ja hänen kotiinsa. Kävi myöskin sairaalloisia naisia, jotka paljastivat sielunsa haavat ja toivoivat kirjailijan kuin minkäkin poppamiehen silmänräpäyksessä parantavan ne. Hetkittäin tulivat nämä vieraat ihmiset lievennyksenä tuskan mielialaan, joka täytti kirjailijan. Hetkittäin kirosi hän heidän tuloaan ja siirsi kykenemättömyytensä työhön heidän laskuunsa. Hän alkoi aavistaa, että Ella ja Senja olivat olleet hänen hyväntekijöitään, karkoittaessaan hänen portiltaan asiaankuulumattomat. Jos hänen ylpeytensä olisi sallinut, niin hän olisi nostanut portin paikoilleen ja varustanut sen uudella vahvalla lukolla. Mutta kun hän kerran itse oli määrännyt sen poistettavaksi, niin sen täytyi pysyä poissa.

Mitä oli sitten oikeastaan tapahtunut? Mikä oli syössyt hänet tähän outoon tilaan? Mikä oli vienyt hänen työilonsa, hänen työkykynsä, hänen mielikuvituksensa, hänen aiheensa, hänen näkemyksensä, hänen unensa — kaikki? Hänen silmissään oli tyhjyys, hänen aivoissaan pimeys, hänen ympärillään varjoja, jotka kohosivat kuin vuoret — miten tämä oli mahdollista? Kuinka hän oli tullut näin onnettomaksi, hän joka hiljan oli niin rikas?

Kirjallisuudessa tehdään samoin kuin intiaanit kuuluvat tekevän Pohjois-Amerikan aarniometsissä: kun he ovat saavuttaneet täyden iän, niin he tappavat isänsä. Jaakko Tyrni muisti yhtäkkiä tämän ja koetti ajatella asiaa intiaani-isien kannalta: alistuvatko he vapaaehtoisesti tapettaviksi?

Jos tutustuisi tuohon kirjaseen, joka oli tuottanut hänelle niin paljon kärsimystä. Missä se olikaan, Punapurje? Ehkä se oli vaarattomampi kuin hän luuli. Ehkä aave saisi lihaa ja verta, jos siihen kävisi käsin kiinni. Jos hän lukee kirjan, niin hänellä itsellään on tilaisuutta arvostella, minkä arvoinen runoilija tuo kehuttu Haunia Vuorinen on. Senpä hän tekeekin — kuinka hän on ollut niin lapsellinen, ettei ole tullut ajatelleeksi tätä!

Tämän päätöksen tekeminen virkisti häntä ja antoi hänelle toimintakykyä. Hän etsi kirjaa. Sitä ei löytynyt mistään.

Se oli tietysti Ellalla! Hän säilytti sitä tietenkin pyhänä esineenä kätköissään. Eikä Jaakko Tyrni voinut kysyä sitä häneltä. Ei mistään hinnasta.

Hänen täytyy ostaa se kirjakaupasta. Hän lukee kuin lukeekin sen ja sitten hän tietää, miten hänen on suhtauduttava mieheen.

Tämä antoi oikeutetun syyn lähteä kaupunkiin. Hänen mielensä keveni, hänen huomionsa kiintyi ihmisiin ja esineihin, jotka sattuivat vastaan. Hän kuunteli keskusteluja rautatievaunussa ja ajatteli, että täytyy hankkia muistikirja, johon merkitsee mieltäkiinnittävät huomionsa, jotteivät unohdu. Ihmisvilinä asemalla huvitti häntä ja katuliike suorastaan virkisti. Hän katseli taloihin ja ikkunoihin kuin ystäviin, joiden luota kauan on ollut poissa, ja kirjakaupan ikkunaan seisahtuessa hypähti sydän ilosta, kun hän siellä keskikohdalla näki oman kirjansa. Mutta mitä hemmettiä — Punapurjeen vieressä! Oli se nyt ihmettä ja kummaa, että tuo kirja aina ja alituisesti tuli hänen tielleen. Miten asetettiinkaan hänen, vanhan kirjailijan kirja, tuon ensikertalaisen viereen! Punapurje oli joulun suosituin kirja — ehkä loppujen lopuksi Tyrni sai lukea itselleen kunniaksi tuon uuden tulokkaan naapuruuden! No, käydäänpäs ostamassa tuo merkillinen teos.

Tuntui oudolta pyytää kirjaa. Myyjä oli outo eikä huomannut mitään — tuskinpa tunsikaan Tyrniä. Ja niin Jaakko Tyrni astui kirjakaupasta, kädessään pieni käärö, joka sisälsi vastauksen erääseen hänelle kohtalokkaaseen kysymykseen.

Kas vain, ettei hän huomannut kirjakaupasta soittaa Annikille. No niin, hän menee suoraa päätä hänen luokseen, vaikka hän onkin vannonut, ettei käy siellä ennenkuin Annikin jouluvieraat ovat poissa. Mutta entä jos hän siellä kohtaa Rekolan. Kirottu Jouna, joka istutti häneen epäilyksen hengen! Hänpä yllättää heidät, Annikin ja tuon maalarin, tuon entisen ihailijan. Jaakko Tyrni nousi raitiovaunuun, seisoi sillalla, näki tutun pankin liukuvan ohitseen ja nosti lakkia jollekin, joka häntä tervehti. Hän ei edes pannut merkille, kuka se oli, niin askartelivat hänen ajatuksensa sen kysymyksen ympärillä, olisiko Rekola Annikin luona. Hänen sydämensä löi kuin kuumeessa ja hän juoksi ylös portaat.

Annikin sisar avasi. Hän hymyili merkitsevästi — tiesikö hän jotakin, vai aavistiko hän ainoastaan? ja selitti Jaakko Tyrnille, että talossa vain ajateltiin Jaakko Tyrniä ja puhuttiin hänestä. Ja kun Jaakko Tyrni tuli Annikin eteen, niin oli hänen nenällään suuret, pyöreät, hullunkuriset silmälasit, jotka tekivät hänet ankaran ja oppineen näköiseksi, ja pöydät olivat täynnä Jaakko Tyrnin kirjoja. Annikki suli iloiseen hymyyn, irroitti silmälasit ja selitti Jaakon tulleen kuin käskettynä. Juuri tällä hetkellä olisi työhön tullut seisahdus, jollei hän olisi saanut tarvittavia tietoja. Ja sitten hän taasen kävi oppineen näköiseksi, otti paperinsa ja rupesi kyselemään. Jaakko sanoi hänelle jotakin aivan toista kuin hän oli aikonut sanoa. Hän kehoitti häntä panemaan nenälleen nuo hullunkuriset pyöreät silmälasit — hänestä oli niin mukavaa kerran nähdä hänet sellaisena. Annikki kielsi jyrkästi. Niin rumana hän toki ei tahtonut näyttäytyä. Kirjailijatar tahtoi tietää, oliko eräs määrätty lause se itu, josta tämä teos oli lähtenyt liikkeelle. Oli se niin — Jaakko Tyrni ihmetteli, että Annikki monen sadan sivun paksuisesta teoksesta oli voinut löytää tuon pienen siemenen. Annikki iloitsi. He iloitsivat molemmat. Jaakko Tyrni olisi hävennyt äskeistä epäluuloaan, jollei hän edellä käyneen painajaisen tapaisen ajan jälkeen olisi ollut niin nöyrän onnellinen. Hänellä ei ollut tällä kertaa mitään itsekkäitä pyyteitä, hän tyytyi vastailemaan Annikin kysymyksiin ja vain katselemaan häntä. Nainen luki miehen ihastuneista katseista vilpittömän palvonnan ja punastueli kauniisti.

— Nyt sinä tulet hyvin pian Tyrnilään, sanoi Jaakko ja hänen katseensa lausui, miten erinomaisen tärkeä tämä asia hänelle oli. — Tulet varhain aamulla ja lähdet viimeisellä junalla, jollet tahdo olla yötä. Voisit hyvin olla — vinttikamari on tyhjänä.

Annikki kävi niin vakavaksi, että Jaakko Tyrni katui että oli tehnyt kysymyksen.

— Hän on minut niin pelottanut, tuo sinun ylpeä tyttäresi. Hän olisi voinut saada minusta niin hyvän ystävän. Mutta nyt pelkään, ettemme koskaan tule toisiamme ymmärtämään.

— Rakas, minä raivaan kaikki tieltäsi. Minä lähetän tytön pois niiksi päiviksi. Jos rakastat minua, niin tulethan. Tarvitsen sinua. Olen huonosti tehnyt työtä, olen liiaksi ikävöinyt sinua. Kohta minä alan vihata tuota kirjailijaa, joka tuossa levitteleikse sinun pöydilläsi ja anastaa sinun ajatuksesi.

— Se on hyvä kirjailija ja minä toivon voivani saattaa hänet kunniaan, joka hänelle kuuluu.

— Minä vähät hänestä ja hänen kunniastaan. Sinua minä tahdon. Kuule, rakastathan sinä minua? Tulethan vaimokseni niin pian kuin suinkin?

Annikki laski kätensä hänen huulilleen, hypähti alas hänen polveltaan ja lausui totisena:

— Ensin tämä työ, ensin tämä työ. Aijai, oletko sinä huonosti saanut tehdä työtä? Pelkään että ne Muusat ja ne ylpeät tyttäret sinua häiritsevät. Ja ehkä sinulta puuttuu virkistystäkin?

Näitä niin moniin kertoihin toisteltuja asioita he toistelivat uutuuden koko viehätyksellä, kunnes Annikin hirveät sukulaiset palasivat kaupungilta ja Jaakko Tyrnin täytyi tulla esitellyksi heille ja vaihtaa heidän kanssaan jokin kohtelias sana.

Annikki laski sormen huulilleen, ravisti päätään ja kävi surullisen näköiseksi. Jaakko ymmärsi sen merkitsevän: kauan, kauan, ja teki epätoivoisen eleen takaisin.

— Tiedätkö mikä minulla on täällä taskussa? sanoi hän, saatuaan ylleen päällystakkinsa.

— Etkö vielä ole lukenut? sanoi Annikki. — Jos se poika pitää, mitä se lupaa, niin… Hyvä kirja, valoisa, voimakas kirja. Ei uskoisi sitä niin nuoren ihmisen kirjoittamaksi… Ja he ovat nyt matkalla Lauri Jounan kanssa? Epäilemättä hän on hyvässä koulussa, kun hän on Jounan seurassa.

Jaakko Tyrni kuunteli mykkänä tätä puhetta. Häntä hullua, joka rupesi puhumaan tuosta kirjasta. Jos hän olisi pitänyt suunsa kiinni, niin hän olisi päässyt lähtemään Annikin luota mitä toivorikkaimman mielialan vallassa.

Senjälkeen mitä Annikki sanoi, oli häneltä mennyt koko halu lukea Punapurje. Siihen olisi ollut hyvä tilaisuus junassa. Sellaisen pienen kirjan olisi ennättänyt lukea läpi. Mutta hänhän jo tiesi, että se oli hyvä kirja, valoisa, voimakas kirja ja että jos se poika pitää mitä hän lupaa, niin… Ja vielä senkin, että hän on hyvässä koulussa, kun hän on Jounan seurassa.

Epäilemättä! Siitä oli Jaakko Tyrni vakuutettu. Jouna oli vaikuttanut hyvää ei ainoastaan Jaakko Tyrnin omiin kirjoihin, vaan monen muunkin kirjailijan. Ja nyt hän kiinnitti koko huomionsa tuohon ihmelapseen, tuohon suureen lupaukseen kirjailijoiden joukossa…

Jaakko Tyrni istui kolmannen luokan penkillä, puoleksi nukkuneena veturin ryskeestä ja lumisten puunlatvojen tasaisesta liukumisesta silmien ohitse. Ei mikään kiinnittänyt hänen mieltään. Hän sanoi itselleen pari kertaa, että Annikki on hänen, hänen, hänen! Mutta samassa häntä taasen alkoi pelottaa, ettei hän voi kirjoittaa, kun pääsee pöytänsä ääreen. Tietysti ei hän voikaan, kun ei hänellä ole uskoa. Tämä kirjako häneltä taasen vie kaiken voiman ja luottamuksen? Jos heittäisi sen ulos ikkunasta. Ei, niin lapsellinen ei hän kuitenkaan ole. Hän lukee sen kerran, jahka ehtii.

Kun hän pääsi saliin ja sytytti sähkön, tuli Ella huoneestaan ja hänen kasvonsa olivat niin oudon elävät, että Jaakko Tyrni luuli jonkun vieraan olevan talossa. Jollei Haunia Vuorinen olisi ollut kaukana ulkomailla, niin hän olisi uskonut hänen juuri puhuneen hänen kanssaan.

— Kuka siellä olisi? vastasi tytär ja salasi voimiensa mukaan mielialaansa. — Ei täällä ole ketään.

Ella punastui ja tempaisi auki oven. Huone oli pimeä ja salista lankeava valojuova näytti tyhjät istuimet.

Jaakko Tyrni tuijotti tyttäreensä. Ketä hän muistutti? Missä hän oli nähnyt hänen kaksoiskuvansa? Hänen päähänsä koski, niin hän rasitti muistiaan. Ella ei lähtenyt pois eikä edes luonut katsettaan maahan. Hän alkoi puhua ja oli tyyni, miltei ystävällinen.

— Ei minulla ole mitään siihen sanomista jos neiti Rastas tahtoo tulla tänne. Se olisi hauskaa vain. Hänhän voi nukkua ylhäällä. Niin, kyllä minä niin ajattelen.

Jaakko Tyrni tuijotti tyttäreensä suurin silmin. Mitä hänelle oli tapahtunut? Oliko hän saanut kirjeen Jounalta? Vai olisiko hän todella joutunut kihloihin, etäisyyksistä huolimatta, tuon paljonpuhutun nuorukaisen kanssa?

— No, se on oikein hauskaa, että Ella niin ajattelee, sanoi hän. —
Oikein hauskaa.

Myöhästynyt talvi tarttui kiinni kiukkuisin ottein. Keveä huurre peitti puut ja ne natisivat tuulenhengen käydessä ikäänkuin ne olisivat olleet taittumaisillaan. Lunta oli vastaiseksi vähän ja jokainen muren helisi kuin hiili, jos se sattui joutumaan liikkeelle tiellä. Auringonlaskut olivat hehkuvat, jää ulisi paksutessaan ja ihmisasuntojen ikkunaruudut peittyivät tähtikudokseen.

Jaakko Tyrnin täytyi itsensä hakata puita. Tuli myöskin hetki, jolloin hänen täytyi sanoa talonmiehelleen, ettei hän voinut tyytyä palvelijaan, joka ei edes ajatellut tehtäviensä täyttämistä. Vaikeitten kohtausten jälkeen saatettiin Helmisen perhe asemalle. Uskollinen Senja oli tämän jälkeen kuin järjiltään. Hän ei lähtenyt pois, vaikka hän monta kertaa päivässä uhkasi sitä tehdä, hän jäi, sillä hän oli kasvanut kiinni taloon. Mutta hän teki elämän vaikeaksi.

Kirjoittaa näissä oloissa — Jaakko Tyrni läksi hiihtämään ja viipyi poissa tuntikausia. Hän ajatteli lakkaamatta romaaniaan ja alkoikin saada kuria aineistomassoihin. Täytyi nähtävästi, teoksen laajuuden vuoksi, tehdä tarkka suunnitelma. Täytyy järjestää jaksot, täytyy sovittaa mittasuhteet. Tämä onkin ikävin työ. Jahka se on ohi, niin kirjoittaminen käy itsestään! Hän tekee suunnitelmat hiihtoretkillään ja kirjoittaa ne muistiin kotia päästyään. Tätä valmistavaa työtä saattoi tehdä puita hakatessakin. Meni paljon puita. Illalla oli väsynyt kuin pölkky ja nukkui heti. Myöhemmin täytyi ehkä kuitenkin ottaa talonmies, tai ainakin puunhakkaaja. Kun kirjailija ajatteli romaaninsa laajuutta, niin yksinpä sen paperillepaneminenkin tuntui pyörryttävältä aikaansaannokselta. Entä jollei se valmistuisikaan jouluksi…

No, tässähän on vielä paljon aikaa. Tätä työtä ei voi tehdä niinkuin puunhakkuuta. Se kypsyy niinkuin viljapelto. Siemenet ovat heitetyt maahan, täytyy antaa itää, kasvaa, kypsyä. Kuka se olikaan kirjailija, jolta on jäänyt yksi ainoa teos — koko ikänänsä hän ei muuta tehnyt kuin makaili ja loikoili ja syljeskeli kattoon. Mutta tuo hänen yksi teoksensa kestää läpi aikojen ja painaa enemmän kuin pivollinen keskinkertaisia teoksia. Hän, Jaakko Tyrni, teki tyhmyyden, kun hän tuona hauskana saunailtana suunnitteli seuran työkontrahdin yhtä vuotta varten. Oltiin sillä päällä, että puhuttiin vain kirjojen valmiiksisaamisesta eikä niiden kypsyttämisestä. Jos Helena Elisabet Tuura vaati pitemmän ajan, niin eipä kontrahdin rikkominen ole mikään kuolemansynti.

Helena Elisabet Tuura — Jaakko Tyrni oli kadottanut hänen olemuksensa silmistään. Se oli nähtävästi tapahtunut teoksen ulkonaisen rakentamisen aikana. Mutta menetettyään päähenkilön hahmon, oli hän samalla menettänyt valon, jonka avulla hän oli nähnyt tehdä tuota muutakin työtä. Hän saattoi vielä löytää Helena Elisabet Tuuran vanhana, mutta sitä nuorta tyttöä, joka seisoi seminaarin juhlasalissa hartaushetken päättyessä, sitä ei hän nähnyt. Hänen sielunsa pohjalla vallitsi tämän menetyksen johdosta harmaa vilu, joka ajoittain leimahti kipeäksi ikäväksi, niinkuin kuumesairaalla vaihtelee viluttaminen ja kuumottaminen.

Täytyy odottaa, täytyy antaa kypsyä. Välillä voi tehdä jotakin pikkutyötä. Täytyy kirjoittaa jotakin sanomalehtiin, jotta saa rahaa jokapäiväisiin tarpeisiin. Yhtäkkiä tulee taasen se hetki, että täytyy lähteä pankkiin tekemään velkaa. Hevosen pitäminenkin maksaa. Ja tämä kirottu kylmyys vie puita niin että hirvittää. Eikä huoneessa saa lämmintä, vaikka polttaisi puita miten paljon. Ei tarkene istua paikallaan. Nämä talvipimeät ovat kyllä aina olleet hänen parhainta työaikaansa, mutta kunhan pääsisi näistä tulipalopakkasista.

Jaakko Tyrni kirjoitti muutamia pieniä tunnelmapalasia, lueskeli hyviä kirjoja, hakkasi puita, syötti talitiaisia ja kävi kaupungissa. Annikki oli luvannut tulla, jahka ilmat vähän lauhtuisivat.

Eräänä päivänä, ajaessaan kadulla, näki Jaakko Tyrni tutun miehen kirjakaupan ikkunassa. Hän pysäytti hevosensa, otti miehen rekeen ja ehdotti iloisesti, että paikalla lähdettäisiin Tyrnilään.

— Olipa hauskaa, oikein hauskaa, puheli hän pidellessään hevosta. — Minä olenkin kaivannut. Me niin komeasti päätettiin, että tavattaisiin usein, enkä yhtä ainoaa saunaseuran jäsentä ole nähnyt… No, mikä sinua pitelee täällä, lähde pois. Meillä on tänä iltana saunakin. Täytyi lähteä tätä hevosta juoksuttamaan, se lihoo niin ettei kohta pääse paikalta, olen jo ajatellut, että täytyy panna se tukkitöihin — ei, ei, leikkiähän minä. Mutta mikset sinä pääsisi, palaat illalla junassa, jollet tahdo jäädä yöksi. Emmekö jostakin saisi käsiimme Leppiahoa?

Loila oli ensin vastustellut, selittäen, että kyllä hän tästä tulee, jahka ennättää, hänelle ei nyt sovi. Mutta yhtäkkiä hän vaikeni ja antoi tahdottomasti kuljettaa itseään minne tahansa. Hevonen oli vallaton, sitä täytyi viihdytellä ja pitää lujilla. Jaakko Tyrni ennätti tehdä vain joitakin mitättömiä kysymyksiä. Metsään päästyä kävi kulku rauhallisemmaksi.

— Niin, sanoi Tyrni, — se on niin meidän tapaistamme: kukin murjottaa haarallaan, harvoin yhdytään eikä yhteistyöstä tahdo tulla mitään. Missäs te nyt kaikki olette olleet? Mutta onko sinun kylmä? Nyt onkin oikea helvetin pakkanen. Jos juoksisit vähän.

— Ei, sanoi Loila, — minä vain sitä, että kun ei kuitenkin pitäisi lähteä takaisin kaupunkiin. Täällähän on näitä asemia, jos voisin jäädä seuraavalle. Juniakin kulkee tiheään.

Jaakko Tyrnin ei ollut vaikea huomata, että Loilaa painoi jokin. Ja kun hän jokin aika sitten oli tehnyt lupauksen, että hän holhoaa nuorempia kirjailijatovereita ja kun ei siihen ollut nyt pitkän pakkaskauden kestäessä ilmaantunut tilaisuutta, niin hän jo etukäteen tunsi suurta tyydytystä siitä että saisi osoittaa Loilalle myötätuntoa. Ettei poika vain ollut suorastaan sairas? Hän istui silmät kiinni ja hänen päänsä tärähti joka kerta kun reki hytkähti. Jaakko Tyrni peitteli häntä ja, ymmärtäessään ettei tässä tiellä mitenkään voinut puhella, antoi hän hevosen juosta. Se höyrysi kuuraisena, kuurassa olivat vastaan tulevat ajopelit ihmisineen, puut, puhelinlangat, rakennusten seinät — ei siinä paksussa pehmeässä huurteessa, joka syntyy lauhalla säällä, vaan tulipalopakkasen hauraassa, karussa kuurassa, joka tuntuu ääntelevän kuin lasi jauhe.

— Oletko sinä sairas, Loila poika? sanoi Jaakko Tyrni. — Olet heikon näköinen. Ja laihtunutkin olet.

— Jahka saan vähän lämmintä, niin se menee ohi, sanoi Loila ja sulki silmänsä.

He ajoivat sisään Tyrnilän portista, joka oli avoinna. Loila horjui astuessaan reestä. Tyrnin täytyi jättää hevonen ja taluttaa häntä. Hän sai hänet huoneensa sohvalle ja lähti etsimään Ellaa. Tyttö karkasi huoneestaan, kasvoilla se sama oudon onnellinen ja punastuva ilme, jonka isä ennenkin oli nähnyt, yllättäessään hänet liian varhaisella kotiintulolla. Ja vaikka Loila oli sairaana talossa, valtasi Jaakko Tyrnin halu nähdä, oliko joku huoneessa. Hän sanoi siis lyhyesti tyttärelleen, että hevonen oli jäänyt valjaisiin, koska herra Loila oli sairastunut matkalla. Ja eksytettyään Ellan menemällä Loilaa hoitamaan, palasi Jaakko Tyrni nopeasti saliin ja suuntasi askeleensa Ellan ovea kohden.

Kenen kanssa hän seurustelee täällä isänsä poissaollessa? ajatteli hän ja häpeänsekainen suuttumus kuohui hänessä. Onko hänellä kätkössä joku salainen rakastettu — jonkun kanssa hänen täällä täytyy puhella, koska hän niin hämillään ja puna poskilla karkaa ulos.

Jaakko Tyrniä hävetti jonkin verran, kun hän tempasi oven auki ja valmistautui viskaamaan ulos jotakin nuortaherraa, joka täällä häpäisi hänen taloaan.

Ei ketään. Tuoli pienen pöydän ääressä vain oli kääntyneenä oveenpäin, ikäänkuin siitä olisi nopeasti noustu. Minne tyttö voi kätkeä hänet? ajatteli isä. Vai lukeeko hän täällä niin tulisia kirjeitä, että niiden hehku punaa hänen poskensa? Ei yhtään kirjettä Jouna ole kirjoittanut vanhalle ystävälleen. Ehkäpä Ella saa niitä molemmilta matkatovereilta. Tämähän olisi verraten viatonta. Varmemmaksi vakuudeksi kumartui isä katsomaan vuoteen alle. Häntä hävetti nyt todenperään ja hän sulki nopeasti oven.

Loila sai ruokaa ja juomaa, tointui ja nousi. Kävi selville, ettei hän ollut syönyt ja ettei hänellä ollut taskussa yhtään penniä. Tapaus nyt kyllä oli hyvin harvinainen. Sillä yleensähän ei tässä hyvässä kaupungissa nähty nälkää enemmän kuin janoakaan. Hän olisi kyllä voinut mennä Alman äidin luo, mutta hän ei tahtonut, erinäisistä syistä.

Puheltiin yhteisistä tuttavista. Palus oli käynyt kaupungissa järjestämässä asioitaan. Hän ei viipynyt kuin lyhyen ajan ja lupasi pian palata. Hän oli kuin olikin saanut uudelle kirjallensa äidin — tyttö palveli apulaisena kirjakaupassa ja kuului olevan kaunis ja valistunut. Mutta Sihveri oli pyytänyt ettei tästä puhuttaisi. Suhde oli kaikinpuolin ihanteellinen ja hieno. Leppiaho — hänhän se kuuluu olevan niiden vasta-arvostelujen tekijä, joissa polemisoidaan muutamien kirjojen — tai nimenomaan Punapurjeen yliarviointia vastaan. Rekola kuuluu kirjoittavan näytelmää — jos saa uskoa huhua. Tiedettiin sen olevan »huonoa Ibseniä». Ja Jouna, hänhän myi kaikki kapistuksensa ja lähti keveänä miehenä ulkomaille — kuka sitä olisi uskonut! Ei mitään hän silloin, tuona iltana, ilmaissut. Hänen holhokiltaan Vuoriselta kuuluu saapuneen kustantajalle pitempi kertomus. Niin, se kai nyt kuulee kunniansa.

Hämärässä, kun molemmat kirjailijat istuivat Tyrnin huoneessa takkavalkean ääressä odottaen saunaa, avasi Loila vihdoin sydämensä. Hän puhui pitkään ja katkonaisesti, Tyrnin silloin tällöin tehdessä pienen kysymyksen tai huomautuksen.

— Kas minullahan on kirja valmiina, vaikken ole siitä juuri kenellekään puhunut. Sen olisi pitänyt ilmestyä jouluksi. Mutta henkilöt ovat helposti tunnettavia. Palus on siinä päähenkilö, Orelva on siinä myöskin — eikä vain hänen housunsa ja hevosensa, vaan hänen itserakas ja rasvainen sielunsa. Veli on siinä myöskin, ja minä itse, ja Ylönen, toimittaja. Niin, juorumaailma voi tietenkin helposti käsittää kirjan avainromaaniksi. Herra siunatkoon, mistä minä kirjoitan, jollen elävistä ihmisistä — viidenkymmenen vuoden perästä, ehkä ennenkin, ovat he kaikki kuolleet. Mutta nyt ei kukaan kustanna kirjaa, vaikka kaikki sanovat, että se on hyvä! Ja minä kuolen nälkään… Ei, en ole tehnyt ketään huonommaksi kuin hän todellisuudessa on. Herra siunatkoon, eiväthän kirjailijoiden lapset saa olla mustetta ja paperia niinkuin Rastas sanoi, vaan lihaa ja verta.

Nyt minä kirjoitan uutta kirjaa — kirjoitan sydänverelläni. Mutta ei suinkaan sitäkään kukaan huoli. Tietysti se on todellisuudesta. Se tapahtuu joka päivä todellisuudessa ja minä kirjoitan yöllä kaiken minkä päivällä olen elänyt. Ja odotan jännityksellä kuinka käy ja kuinka romaanini päättyy. Se on rakkausromaani.

Kas, Alma rakastaa minua, köyhää saatanaa, ja minä häntä, mutta miten voimme mennä naimisiin? Mitä mahdollisuutta on kirjailijalla perustaa koti? Jos hän itse tyytyisikin sellaiseen pahanhajuiseen rotanpesään kuin minä, niin nainen, nainen haluaa kodin. Ja entä lapset? Me olemme ihmisiä emmekä voi vastata siitä kuinka paljon niitä tulee — Herra Jumala, mitä on minun tehtävä? Alma kärsii tästä kaikesta yhtä paljon kuin minä. Orelva ei ole heittänyt häntä mielestään, vaan kiertelee ja kaartelee. Alman pöydällä on usein kaunis kukkalaite tai suklaarasia — sellaisia en minä koskaan voi hänelle lähettää. Minä pelkään että ne ovat Orelvalta. Niitä ei seuraa nimikortti eikä kirje — ajatella sitäkin sikamaisuutta, ettei pane mukaan nimikorttia, vaan tahtoo antaa tietää, että tyttö kyllä tuntee kuka lähettäjä on! Kerran minä suutuin enkä voinut hillitä itseäni: viskasin suklaarasian seinään. Alman äiti kulki ja poimi namuset nurkista ja sanoi, että sellaiselle miehelle ei hän anna tytärtään. Miten päättyy romaani? Mille puolelle kallistuu tyttö — naiset ovat heikkoja ja äiti suosii rikasta kosijaa. Mitä on kirjailijan tehtävä? Pitääkö hänen heittää kirjailijan työ ja ruveta postivirkailijaksi tai tullaajaksi? Näitä molempia uria on minulle esitetty. Mutta minä kuolen, jollen saa kirjoittaa. Sydänverelläni minä kirjoitan. Herra Jumala, mitä minusta tulee, mitä, mitä?

Loila ei huolinut rahaa — hän ei ollut puhunut sitä varten. Kun hänellä kuitenkaan ei ollut edes matkarahaa, otti hän vastaan pienen summan ja lupasi maksaa niin pian kuin suinkin. Tekemään työtä Tyrnin vinttikamariin ei hän voinut jäädä — hänen täytyi pysytellä lähellä tyttöä, tavata häntä joka päivä ja illalla pitää päiväkirjaansa. Muutahan ei hän tehnytkään, ei voinut tehdä. Hän kuljeskeli kaduilla, seisoskeli ikkunoissa, vei panttilainastoon esineen toisensa perästä. Frakkipuvullaan hän vielä elää jonkin aikaa. Eivätköhän ne nyt sitten kuitenkin anna hänelle kirjallista palkintoa jostakin päin, niitähän on nyt niin monta. Mutta jollei niitäkään saa, niin sitten hän totisesti menee ja ryövää Orelvan!

Pakkasia seurasi lumentulo. Kirjailija ei saattanut ajatella parempaa työaikaa. Kaikki luonnossa, mikä vaihtelevaisuudellaan oli omiaan johtamaan ajatuksia puoleensa, oli hävinnyt. Yksitoikkoisuus ympärillä ei antanut aihetta minkäänlaiseen huomiontekoon. Lumikentät olivat mittaamattomat, valkeat verhot puiden oksilla lepäsivät liikkumattomina. Lunta tuli yöt, päivät yhteen kyytiin. Hiutaleet olivat suuret ja kuivat, tuntui siltä kuin ne olisivat soineet. Ikkunan takana putosi loppumaton, jääkukkasista kudottu esirippu. Oli kuin se olisi erottanut maailman kirjailijan työhuoneesta, antaakseen hänelle mahdollisuuden keskittää itsensä.

Jaakko Tyrni tunsi, että hänellä nyt oli kaikki edellytykset todenteolla käydä kiinni suureen romaaniinsa. Hän varasi hyvän röykkiön koivuhalkoja uuninsa eteen, lukitsi ovet, teki tulen pesään ja alkoi koota ajatuksiaan. Jollei hän nyt voi kirjoittaa, niin ei koskaan. Kesällä hän ei milloinkaan ole tehnyt kirjallista työtä, hän elää silloin puutarhansa elämää. Nyt on tehtävä työtä, nyt on päästävä alkuun, sillä sitten tulee valoisa aika, joka hajoittaa kaikki ajatukset.

Kirjailija kutsui eteensä sen onnellisen päivän ennen joulua, jolloin hän oli maksanut viimeisen velkansa, tuntenut riippumattoman miehen voimaa ja nähnyt mielikuvituksensa lasten myllerryksen ympärillään. Hän palautti muistiinsa kaikki suuret aikeet, mitä hän silloin päätti toteuttaa, hiljaiset valat, jotka hän oli päättänyt pitää. Myöskin suuren romaaninsa näkemyksen manasi hän sielunsa silmien eteen. Eräänlaisen juhlallisen pelon vallassa asettui hän kirjoituspöytänsä ääreen, otti paperipinkan eteensä ja tarttui kynään.

Ne hapantuneet liuskat, joille hän tässä jokin aika sitten kirjoitti pari lausetta, ne ovat ensin hävitettävät ja sitten hän alkaa tykkänään toisella tavalla.

Hän nosti imupaperia, sai käsiinsä liuskat, nousi, repi ne kuumeisesti, heitti tuleen ja katseli kuinka paperi hehkui, sammui, värisi valkeana tomukudoksena ja haihtui. Hän seisoi ja tuijotti tuleen. Mitähän Annikki nyt tekee. Jos soittaisi hänelle ennenkuin uudelleen istuutuu työhön. Nyt ei enää ole kylmä, nyt täytyy saada tyttö tulemaan tänne. Mutta Ella ja vanha Annamar hoitavat tällä haavaa yksin taloutta, sillä Senjahan meni pois. Kummallinen asia se ihmisen hellyydenkaipuu — hän ei voinut elää ilman sitä kalpeaa nuorta poikaa, joka vanhempineen täältä muutti pois! Sydäntäsärkevää se oli, kun he, Helmisen perheen lähdettyä, astuivat talonmiehen tyhjään asuntoon ja siellä näkivät kaikki mitä oli jäljellä isäntäväen antamista joululahjoista, koottuna läjään oven eteen. Siinä oli ruostuneet luistimet, kuvakirjan lehtiä, lutistunut kumipallo ja harmaa villapaita — suuttumuksen vallassa nähtävästi oli Armaan isä kasannut siihen kaiken, minkä perheen jäsenet jouluaattona juhlamielen vallitessa olivat vastaanottaneet. Mutta vanha Senja lyyhistyi lattialle ja purskahti itkuun. Sairas hän oli. Ja eikö ollut sairautta koko maailman rakkaudenkaipuu? Se oli sen sairaus ja sen terveys, sen riemu ja sen kärsimys. Lumihiutaleet peittävät kerran hautausmaat…

Mitä hittoa — tässäkö hän seisoo ja märehtii asioita, jotka ovat vailla kaikkea uutuutta ja mielenkiintoa. Paras työaika liukuu ohitse, tämä hiljainen, keskittävä pimeä kestää vain luettuja viikkoja, paino hänen päässään suurenee suurenemistaan, levottomuus ottaa asuinsijakseen sekä hänen ruumiinsa että hänen sielunsa. Sydämen raskaat, kiihkeät lyönnit tuntuvat aivoista sormenpäihin asti.

Jaakko Tyrni tempaisee auki oven, ottaa lakkinsa ja lähtee ulos. Kahlaten lumessa menee hän vajaan, hakee lapion ja alkaa luoda auki teitä. Saattaahan olla niin, että hänen kirjallinen luomisaikansa jo on ohi. Mikäpä tätäkään ruumiillista työtä vaivaa. Helpompaa se itse asiassa on kuin se aivojen palo, jonka aikana taiteilija luo. Tällainen kaunis valkoinen tie tästä syntyy, reunat ovat kuin häikäiseviä pitsejä. Täytyy ottaa lukuun sekin mahdollisuus, että tästäpuoleen on kiskottava toimeentulo tästä maapalstasta. No niin, mitäpä siitä sitten.

Mutta poltto päässä ei hellittänyt. Tottumuksestako Jaakko Tyrniä yhä ja yhä lienee vetänyt kirjoituspöydän ääreen. Hän kirjoitti päivässä vain yhden lauseen. Seuraavana päivänä hänen ehkä täytyi se pyyhkiä ja kirjoittaa uusi. Hän sai lievennystä jo tästäkin. Olisivatpa ihmiset aavistaneet — mutta hän vältteli heitä, ja valehteli heille puhelimessa. Hän sanoi voivansa hyvin, hiihtelevänsä, käyvänsä saunassa ja olevansa hyvällä tuulella. Kuitenkaan ei hän kehoittanut ketään tulemaan Tyrnilään nyt kun oli niin paljon lunta. No, oli sitä kauheasti, suorastaan se oli haudannut alleen asumukset täälläpäin.

Hangilla oli jo toinen väri ja tuulessa uusi tuntu, kun Jaakko
Tyrni eräänä päivänä kuuli puhelimessa Paluksen äänen. Hän ilostui
todenteolla ja pyysi Sihveriä heti istumaan junaan ja lähtemään
Tyrnilään.

Kiitos, kiitos, sattui tässä olemaan niin hemmetinmoinen kiire. No, täytyi juosta pankeissa ja virastoissa, kaikkihan oli tehty niin monimutkaiseksi kuin suinkin. Mutta eikö Tyrnille sopinut lähteä kaupunkiin? Paluksella oli asiaa — no, tärkeänpuoleista. Se laina-asia piru vie, eihän se ollut luistanut niinkuin oli toivottu. Menikös täällä mikään nuottien mukaan. Jaakko Tyrnistä tuntui, että jos Palus tarvitsi häntä, niin hänen oli tultava Tyrnin luo eikä päinvastoin. Hän esteli siis, sanoi olevansa kovassa työssä ja toivoi, että Palus heti lähtisi tulemaan.

— No, mutta kun kuulet, ettei minun käy, sanoi Palus ja nauroi. — Minun täytyy iltajunassa lähteä kotiin. Luonnoneste, hemmetissä. Perheenlisäys — vai eikö se ole luonnoneste? Perhetapaus, iloinen perhetapaus, siksihän sitä taidetaan nimittää sivistyneessä kielessä. Siinä on nyt sellaisia erikoisia seikkoja tällä kertaa. Miksen minä voi sitä sanoakin — puhun omasta puhelimesta hotellihuoneessa. Siinä on ollut mustasukkaisuutta ja muita hullutuksia viime aikoina, murhayrityksiä ja muuta sellaista pirunmoista hauskaa. Ihan on mies monesti ollut kuin jalkapuussa. Hyvin se teki Rekola sen kuvan sinne sinun uloslämpiävääsi. Vieläkö se on siellä? Vai homehtunut niinkuin vanha fresko. Niin, se oli hauska ilta. Kyllä, kyllä minä kontrahdin muistan, totta kai. Minulla on romaani jo valmiina, tai miltei valmiina — on, on. Nimittäin ei se vielä ole paperilla, mutta päässä. Siihen tuli, niinkuin voit aavistaa, solmuja jos jonkinmoisia. Niin että perhetapaus tälläkertaa on pikkuisen kriitillinen… No, minä kuulen, ettet sinäkään ole ollut toimettomana. Kuulutte eläneen yhtä karnevaalia, sinä ja Rastaan Annikki siitä lähtien. Oikein se on, lapsi tarvitsee äidin, muuten tulee mateita… Karnevaalia se on ollut minunkin elämäni, en minä voi valittaa, että se olisi ollut paastonaikaa… Tässä astuu juuri sisään Leppiaho ja käskee sanoa, että… mitä sinä sanoit, Leppiaho? Että hänellä nyt on ehdolla kaksi nimeä eepostansa varten. Hemmetissä — kaksi! Enkö minä ennustanut, hitto vie, että kun kontrahtiaika on kulunut umpeen ja jokaisen pitää esittää huomattava aikaansaannoksensa, niin hän esittää eepoksensa nimen. Jos hän tosiaan jouluksi on kahdesta nimestä päässyt yhteen, niin se on kirjallinen ennätys… Niin, ja enkös minä siinäkin ennustanut oikein, että se oli penikkatautia koko se Punapurje, jota nyt on huudettu niin että navettapiiatkin siellä meidän puolessa katsovat ammattitaitoonsa kuuluvan, että osaavat esittää sitä ulkoa, kun karjakko tulee navettaan — mutta kuuleepas nyt kunniansa herra Kaunia. Ne ovat oikein rikkihapolla ja salpietarilla savustettuja nämä arvostelut tästä uudesta tekeleestä. Ettei se Jounakaan nyt ole vasikkaansa paimentanut, koska kerran otti sen suolaerämaahansa… No, ja vieläkö se sitten se Muusa siellä nauraa? Sano hänelle nyt, että kyllä minä taas tulen saunaan ja annan hyvät juomarahat, vaikkei teidän sauna mihinkään kelpaa… Ei, ei ole vielä valmiina se meidän sauna, naapurissa on käyty. Mutta kesällä se laitetaan ja sirkatkin tuodaan jostakin salotöllien saunoista… Mutta se asia, se asia siitä takuusta. Kuule, pane nyt aisoihin se lihava Polle — halkeaa se muuten. Ja lähde tulemaan tänne. Se on se takausjuttu. Ei mene nuottien mukaan, hiidessä, pitäisihän sinun se tietää. Itsehän suorastaan tarjouduit — en minä suinkaan olisi sinua pyytänyt. Mutta kun sinä tahdoit olla kaikkien kirjailijoiden isä ja suojelija ja vaikkapa paavi. Niin, ja kun minulla nyt on se perhetapaus. Ei ole mahdotonta, että tulee kaksoset. Hitto vie, tässä astuu Orelvakin sisään ovesta ja pyytelee viiniaamiaiselle. Lähde pois tulemaan: Orelva on nyt saanut sen tytön, sen korean Hilman, vai mikä se oli. Ja se nuori kirjailija, joka piteli sen Hilman hopeista käsilaukkua, se on mennyt pankkialalle. Ja Loila — sikamaista: ovat vieneet pojan hermosairaalaan. Mitä sinä sanoitkaan, Orelva — »oletkos hulluksi tullut Aprami!» Mutta eikös heti paikalla lähdetäkin sinne sairaalaan? Me otetaan Orelvan kanssa kuomivaunut ja haetaan poika aamiaiselle. Ei sitä nyt tytön takia hermosairaalaan mennä. Ne ovat kyllä niitä löylynheittäjiä ne tytöt. Nokkosilla ne vihtovat. Ja kun niitä yhtaikaa on kaksi, niin kyllä tietää mies saavansa! Mutta eihän nyt hermosairaalaankaan. Pane joutuin valjaisiin, Tyrni, pidetään sitsit ja puhutaan ne takuuasiat yksintein…

Jaakko Tyrni mainitsi tuhannet sarvipäät nimeltä ja läksi valmistautumaan kaupunginmatkaa varten. Se tässä vielä puuttuisi, että hän saisi maksaa Paluksen puolesta. Jos olisi edes ollut kysymyksessä pienempi summa. Mutta sellainen kauhea sitoumus. Kyllä hänkin, Tyrni, yhtäkaikki sinä iltana oli pähkähullu!

Matkalla hänelle selvisi, mikä häntä odotti. Paluksen puhe oli ollut täysin selvä. Hänen täytyy maksaa tuo suuri takuu. Hänen täytyy jälleen alkaa retkensä lempeiden leskirouvain ja muiden varallisten kansalaisten luo. Hänen täytyy taasen turvautua pankkiin, pitää mielessään korot ja niiden lankeamispäivät, taistella kotinsa puolesta. Hänen riippumattomuutensa, kaikki vapaan miehen unelmat ovat ollutta ja mennyttä!

Hänen täytyy nyt jouluksi pusertaa aivoistaan kirja, maksoi mitä maksoi. Hänen täytyy typistää suuri aiheensa ja julkaista se, vaikka hän tietää, että sellainen on synnintekoa. Jollei hän tahdo menettää kattoa päänsä päältä, niin hänen täytyy saada valmiiksi kirja jouluksi. Hän on liian vanha ruvetakseen tullaajaksi tai postivirkamieheksi. Hänen täytyy julkaista huono kirja, saada huonot arvostelut, alentua omissa silmissään ja muiden silmissä — ja juuri nyt, kun Annikki Rastas julkaisee hänestä esseen, jonka on määrä korottaa hänet huipuille! Annikin kirja on pian valmis. Mutta Jaakko Tyrni, jonka piti vastaanottaa suuren auringon valo ja heijastaa sitä maailmaan, hän pusertaa tyhjiin penseät, vastahakoiset aivonsa ja lähettää maailmaan usvaa auringon asemesta. Hänen piti nujertaa raukka itsessään ja tulla suureksi ja nyt vasta hän tietää mikä raukka on! Hänen piti kuvata voimaa ja voittoa ja tässä hän nyt makaa maassa.

Suhde Annikkiin muuttuu sekin kokonaan. Hänellä ei ole oikeutta enää ajatella häntä. Ja tuskinpa Annikki todenteolla on ajatellut luopumista vapaudestaan.

Vaan mitäpä tässä kaikesta. Hän menettäisi mielellään omaisuutensa, ihmiset, kaikki, kunhan hän vielä kerran saisi tuntea taiteellisen luomisen onnea. Vieköön Palus hänen kotinsa, vieköön Haunia Vuorinen hänen tyttärensä, vieköön Rekola hänen morsiamensa — hän pyytää vain yhtä: inspiration!

Eräänä huhtikuun aamuna seisoi Jaakko Tyrni kotinsa portilla ja teki rautalapiolla tietä kevätpuroille. Hän oli jo monena päivänä tehnyt tätä samaa työtä, mutta kun yöllä pakasti, kadottivat hänen kanavansa jälleen uomansa ja vesi kokoontui portin eteen lampareiksi.

Oli ihmeellisen kirkas päivä, ilma sininen ja täynnä leivosen liverrystä ja sulavien vesien solinaa. Auringonpaiste oli niin voimakas, että Jaakko Tyrni heitti puunoksalle takkinsa. Siinä hän sitten syvensi uomaa, katseli miten vesi kohisten syöksyi alaspäin ja tunsi päivän säteet kasvoillaan ja käsillään. Ne tuntuivat läpi vaatteenkin ja lämmittivät aina syvälle rintaan asti.

Ihmeellisen ihana päivä! Pitkästä aikaa oli hänen tänään helpompi olla. Paino päässä oli poissa ja hän ajatteli tilaansa alistuen ja rauhallisella mielellä. Vanha Annamar haravoi kuivia lehtiä matkan päässä ja katsahti häneen tuontuostakin. Ella ja Senja ilmestyivät vuoronperään portaille tomuttamaan jotakin. Senja oli palannut takaisin, hänen oli tullut heitä ikävä, he olivat kaikki siitä niin iloinneet.

Jaakko Tyrni ei tahtonut ajatella mitään. Hän saneli jotakin runonpätkää ja vanha vaimo hyräili samaa runonpätkää särisevällä äänellään. Sitä oli kestänyt jo hyvän aikaa, kun Jaakko Tyrni huomasi: sehän oli isoäidin virsi.

Jaakko Tyrni seisoi liikkumatta, seuraten veden solinaa pienessä uomassa. Noin se vuotaa pois ihmisenkin elämä, pienessä, pienessä uomassaan. Hän sävähti, joku oli maininnut hänen nimensä.

— Lapskulta, sanoi vanha vaimo hymyillen ja pisti hänen käteensä pienen käärön, joka oli sidottu harmaalla villalangalla — ota, no ota! No, sitten näet, kun avaat. Mitäs minä tällä. Aioin antaa Ellalle. Mutta tällähän sinä maksat koko sen takuun! Etkös maksakin?

Jaakko Tyrni ymmärsi, että Annamar tarjosi hänelle ainoaa omaisuuttaan, pankkikirjaansa. Sellainen sydämen hyvyys tulvi tuon vanhuksen olennosta häntä vastaan, että hän seisoi kuin sokaistuna. Hän sai tuskin puhutuksi.

Yhtäkkiä huomasi hän naisen lähestyvän porttia. Kaikkien maailman naisten joukosta erotti hän heti tämän. Mutta kummallista — jokin viikko sitten olisi hän joutunut suunniltaan ilosta, nähdessään hänen lähestyvän kotiaan, ja nyt? Hän kävi hiukan levottomaksi, päästi kädestään lapion, otti ylleen takin ja läksi vastaan. Mitä hän nyt sanookaan Annikki Rastaalle…

Hänellä oli yllään sama valkotöyhtöinen hattu, jossa hän oli nähnyt hänet silloin kerran, rakastumisensa ensi hetkellä. Heidän kohtaamisensa oli nyt toisenlainen. He tekivät molemmat parastaan, he lausuivat toisilleen ystävällisiä sanoja.

— Oi, minä olen soittanut ja soittanut, puheli Annikki hymyillen, — mutta vastausta ei ole tullut. Katso tässä, tämä on sinun kappaleesi, erikoisesti sinua varten sidottu! — No, minun kirjaani tietysti. Sinä olet jo toista päivää kirjakauppojen ikkunoissa. Kaikkialla pitkä rivi aivan edessä — komeasti! Minun piti jo toissapäivänä tulla tänne ja sitten taas eilen, mutta en uskaltanut lähteä, ajattelin että olisit poissa. Tänään tulin näin varhain, jotta tapaisin sinut kotona. Niin, ja sitten minun pitää ennättää laivalle. Ulkomaalaisia, ulkomaalaisia! Niiden opastamiseen menee taas paljon aikaa… Mitähän sinä nyt tästä sanot. Kauheasti minua pelottaa.

Jaakko Tyrni asteli hänen vierellään oudon poissaolevana. Koko Annikin olemus tuntui hänestä unenomaiselta eikä hän tietänyt miten hän häntä lähestyisi. Jokin suunnaton tapahtuma oli tullut Jaakko Tyrnin ja koko maailman väliin, hän oli käynyt vieraaksi kaikelle eikä enää osannut suhtautua ihmisiin, ei Annikkiinkaan. Hän oli kuin matkamies, joka kauan on ollut poissa, jonka pitäisi ryhtyä johonkin tilintekoon ja joka ei tiedä mistä alkaa.

He astelivat rinnan, Annikki katseli ympärilleen ja ihaili kevään kauneutta. He tulivat sisään, asettuivat auringonpaisteeseen ja taasen Annikki lausui jotakin ystävällistä. Jaakko Tyrni pyyhki hikeä otsaltaan ja käsistään ja alkoi avata kääröä. Hän näki kirjan kansilehdellä oman kuvansa ja oman nimensä eikä keksinyt mitään muuta sanottavaa kuin: kaunista, oikein kaunista. He istuivat kuin kaksi ihmistä, jotka ovat olleet ystävät, jotka yhä edelleen tahtoisivat sitä olla, mutta joilla ei ole mitään sanottavaa toisilleen.

Ella Tyrni ilmestyi huoneeseen kuin pelastus. Hän oli hänkin jollakin lailla muuttunut, hänen pukunsa ja kampauksensa oli ystävällisempi kuin tavallisesti ja antaessaan Annikki Rastaalle kättä, hän sanoi »tervetuloa». Sitten hän laski pöydälle pinkan kirjeitä, kääntyi poispäin ja valmistautui puhumaan.

Jaakko Tyrni näki auringon paistavan hänen niskaansa, hänen vaaleaan hiussykeröönsä ja poskelle, jolle kohosi puna. Vavistus puistatutti Jaakko Tyrniä: hän näki edessään jonkun, jonka hän oli luullut kuolleeksi! Ella painoi alas päänsä ja hypisteli jotakin.

— Minä vain sitä, sanoi hän, etsien sanoja, — että neiti Rastas tulee tänne vain vapaasti. Minä en ole enää tiellä. Isä, minä olen salannut sinulta, että minä tänä talvena olen… olen kirjoittanut kirjan. Minä otin sinun vanhat käsikirjoituksesi ja minä olen kirjoittanut yöllä ja varhain aamulla. Jouna setä luulee, että voin kirjoittaa. Vaan eihän sitä tiedä. Ja tänään Jouna setä tulee laivalla. Hän korjaa käsikirjoitukseni ja auttaa minua muutenkin. Niin että minä voin nyt ehkä elättää itseni. Ja minä toivotan onnea, oikein paljon onnea. Nämä kirjeet ovat Jouna sedältä. Minä en ole voinut niitä näyttää, olen aina salaa ottanut ne postista. Jouna setä on käskenyt sanoa terveisiä ja muutakin. Hänen uuden kirjansa nimi on »Öljypuunlehvä». Tässä ne ovat, että isä voi lukea. Tahtoisin että isä lukisi ne ennenkuin he tulevat.

Hänen päänsä painui vieläkin alemma, puna hänen kasvoillaan kävi vieläkin syvemmäksi.

Siinä hän oli, Helena Elisabet Tuura, ilmielävänä! Juuri tuollaisena hän seisoi seminaarin juhlasalissa, virsikirja käsissään ja odotti urkujensoiton loppuvan. Kuukausimääriä hän oli ollut poissa kirjailijan silmistä, hän oli huutanut häntä eteensä, hän oli rukoillut häntä lähestymään. Hän oli luullut hänet menettäneensä ja hänen mukanaan kirjailijan lahjan. Ja tuossa hän seisoi puhtaana ja punastuvana ja antoi Jaakko Tyrnille takaisin hänen uskonsa.

Ella oli jo lähtenyt huoneesta, mutta yhä säteili suuren kirjan sankaritar kirjailijan silmien edessä ja hänen sisässään pulppusi lähde, jonka hän oli luullut seisahtuneen ikiajoiksi.

Annikki Rastas oli pelännyt hänen estelevän nopeaa lähtöään — juna meni, hänen täytyi valitettavasti ehtiä laivalle! Mutta Jaakko ymmärsi hyvin, että hänen piti lähteä. Hänen kiitoksensa oli jonkin verran teennäinen ja poissaoleva. Ja astellessaan saattamaan Annikkia portille, huusi hän Ellan mukaansa. Hänen mieleensä muistui, että hänellä oli hallussaan kallisarvoinen pieni esine, jonka hän kerran oli ryöstänyt Annikilta. Mutta sen saattoi antaa pois jälkeenpäinkin. Ja kun Annikki Rastas, astellen yli kevätvesien valaman tien, eteni Tyrnilän portilta, seisoivat isä ja tytär rinnan ja liehuttivat hänelle kättä.

Jonkun askeleen kulkivat isä ja tytär vieretysten. He olivat kuin uudet ihmiset ja iloitsivat toistensa läheisyydestä. Ella jäi ulos panemaan kuntoon jotakin ja Jaakko Tyrni kiiruhti sisään.

— Helena Elisabet Tuura, äänteli hän itsekseen. — Että sinä tulit, että sinä tulit!

Hän asettui kirjoituspöytänsä ääreen ja hänen vanha kynänsä kiiti pitkin paperia. Eikä hän enää muistanut mitä oli ollut, missä hän oli ollut, ei edes kuka hän oli. Aurinkoinen ilo oli läpitunkenut hänet ja hän rakasti Jumalaa ja kaikkia ihmisiä. Kaikkia — mutta varsinkin Helena Elisabetia. Hän rakasti häntä sellaisena, jommoisena oli nähnyt hänet isoäitinään ja hän rakasti häntä sellaisena, jommoisena oli nähnyt hänet tyttärenään. Helena Elisabet oli mahtanut nuorena olla juuri sen näköinen kuin Ella nyt.

Jaakko Tyrni kirjoitti eikä huomannut, että talossa liikuttiin tavallista hätäisemmin. Ei hän myöskään pannut merkille, että ateria viipyi. Ainoa minkä hän huomasi tehdä oli, että hän sulki ovensa. Valkeat liuskat täyttyivät hänen edessään ja luomisen ilo sykki hänessä kilpaa kevään kanssa, joka puhkesi ulkopuolella.

Yhtäkkiä seisoi hänen edessään ihmisiä, joista ei hän ensi hetkessä tietänyt, kuuluivatko he hänen romaaniinsa vaiko todellisuuteen. Sitten hän tunsi Jounan.

Jouna piteli korkealla kädessään jotakin — tietysti se oli hänen öljypuunlehvänsä! — ja katseli säteilevin silmin Tyrniin. Heidän katseensa leimahtivat toisiinsa kuin kaksi lieskaa.

— Vai niin, sanoi hän, — vai niin, sinä olet siis jo ottanut hänet! Ja punapurjeellaan laskettaa hän suoraan työhuoneeseeni. No niin, lapset. No niin…

Jouna leyhytteli kuivunutta, varissutta koivunoksaa ikäänkuin se olisi ollut kukkea lehvä ja vastasi:

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK OPIN SAUNA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.