The Project Gutenberg eBook of Kassan avain

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Kassan avain

Ilveilys yhdessä näytöksessä

Author: Roderich Benedix

Translator: Teno Heimo

Release date: June 5, 2025 [eBook #76227]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: C. F. Frenckell ja Pojat, 1869

Credits: Tuula Temonen and Tapio Riikonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KASSAN AVAIN ***

language: Finnish

KASSAN AVAIN

Ilveilys yhdessä näytöksessä

Kirj.

RODERICK BENEDIX

Suomentanut

Teno Heino [D. Airaksinen]

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1869.

HENKILÖT:

Adolf.
Leopoldine: hänen vaimonsa.
Katri: palvelustyttö.

Komea huone, ovi molemmilla sivuilla ja perällä.

Sivut katsojista päin.

Ensimäinen kohtaus.

Adolf (yökauhtanassa, oikealta). Uh — uh! (Pitelee päätänsä.) Tätä hirveätä pään kivistystä! (Valittaa, ähkäilee.) Uh — uh! Ja silmäini luomet ovat niin kankeat. Mieleni tekisi jälleen makaamaan! Syynä siihen lienee viini! Varmaankin samppanja! Uh! ja päätä polttaa! Kaikki suoneni tykyttävät! uh Uh!

Toinen kohtaus.

Adolf, Katri (tuopi kahviastiat ja panee pöydälle.)

Katri. Hyvää huomenta, nuori herra!

Adolf (raukeasti). Kiitoksia, Katri!

Katri. Oi herrainen aika, minkä näköinen olette?

Adolf (varoisa, hiljainen, hyväluontoinen). Minäkö?

Katri. Oletteko kipeä?

Adolf. E©n, en! Mitä vielä! Mitenkä minä olisin kipeä?

Katri, Olette niin kalvea! Silmäinne alukset ovat siniset, katsantonne aivan sumea.

Adolf. Mitä horiset! Minä olen sangen terve.

Katri. Enpä luule, äänikin teillä on niin käreä.

Adolf. No niin, minä luulen että päätäni kivistää vähän. Lienen hiukan vilustunut.

Katri (ottaa liinan ja kastelee sitä vesilasissa), Missäpä olisitte vilustuneet! Minua ette luulettele. Siihen on muu syy. Kas, sitokaa tämä päänne ympärille, se tekee hyvää teille. (Sitoo liinan pään ympärille).

Adolf. Ah, ah, se jäähdyttää, ai kuin tuntuu hyvältä. Kiitoksia, Katri!

Katri (nauraen.) Opiksi keppi koiralle.

Adolf. Kuinka?

Katri. Olitte seurassa eilen, myöhään kotiin tulleet.

Adolf. Niin!

Katri. Viiniä juoneet.

Adolf (surkealla äänellä). Ah niin!

Katri. Oletteko juoneet paljokin?

Adolf. Ei, ei — en tiedä — enpä luule — samppanjasta tuli minulle niin vari.

Katri (säälivästi). Nuori herra raukka, te ette siedäkään mitään.

Adolf. Se on totta, minä en siedä paljoa.

Katri. Se on oikein häpeällistä!

Adolf. Mitä?

Katri. Älkää suuttuko, nuori herra, mutta eihän miehen sovi pyörtyä yhdestä viiniryypystä. Tässä on myöskin teille tuleva kirje. (Pois).

Adolf (ottaa kirjeen ja pitää sitä miettien kädessään). Eipä tyttö ollutkaan väärässä. Toiset joivat neljä kertaa sen verran kuin minä ja olivat hyvin hauskalla mielellä, vaikka minulle se teki niin pahaa. Minä en siedäkään mitään, Tätit eivät ole milloinkaan antaneet minulle enempää kuin yhden, enimmäkseen kaksi ryyppyä viiniä, ja Vaimonikin katsahtaa minuun hyvin ymmärrettävästi, kun täytän toista lasia. "Se ei tee hyvää sinulle", sanotaan paikalla. Siinähän se on. Minkätähden se tekee hyvää muille, jotka eivät pelkää kokonaista puteliakaan? (Lukee kirjettä, hämmästyksissään). Taivahan Jumala, sen olen unhottanut. Mitenkä se olikaan? Niin, niin, aivan oikein — olemme pelanneet — ja minä — oikein — minä olen menettänyt kaikki, mitä minulla oli mukana ja vielä satakaksikymmentä taaleria kunnian panttia. Hyvä juttu! (Lukee kirjettä.) "Herrani! Koska aikomukseni on lähteä matkalle kello yksitoista, niin pyydän teitä kello kymmenen aikaan lähettämään ne satakaksikymmentä taaleria, mitä jäitte minulle velkaa eilisessä pelissämme, asumukseeni, Hôtel d’Angleterre. Julius von Rode, viraton kapteeni." (Katsoo kelloa). Kello on jo puoli kymmenen. Mitä minun nyt on tekeminen? Mistä saisin pian rahaa? Kassan avain on vaimollani — ja hänelle en uskalla virkkaa mitään. Hän ei saa tietää mistään hinnasta että minä olen ollut korttipelissä. (Muistellen kuin unta). Niin, oikein, jopa muistan, kapteeni oli jakajana, minä otin pampun, luullen lopulta kuitenkin kerran voittavani, mutta menetin silloinkin. Jo nyt olen pulassa poloinen. Pelivelka on kunnian velka, kapteeni on ankara ja katsoo asiat suoraan, jota hänen muistutuksensakin todistaa! Hän saattaisi — mitäpäs sille tekisin? Ah, vaimoni! (Tempaa pois siteen ja viskaa sen nurkkaan).

Kolmas kohtaus.

Adolf. Leopoldine (vaatteissaan, vasemalta).

Adolf (menee vastaan). hyvää huomenta pikku Leopoldine.

Leopoldine (aina ystävällinen, kuitenkin hellempi, ikäänkuin lasta kohtaan). Hyvää huomenta, Adolf. Emmekö suurustele? (Istuu.)

Adolf. Miten suvaitset, kultaseni! (Istuu).

Leopoldine. Oletko maannut hyvin?

Adolf. Olen, olen, oikein oivallisesti.

Leopoldine. Sinä olet vähän yöpyneen näköinen. Mihinkä aikaan tulit kotiin?

Adolf. Niin — kello — yli kymmenen.

Leopoldine (naurahtaen). Paljoko yli kymmenen?

Adolf. Hm — lienee ollut noin puoli yksitoista.

Leopoldine. Niin silloin minä en ollut vielä sängyssä.

Adolf. Taisi olla yksitoista.

Leopoldine. Vielä myöhempi, sillä minä lu'in sängyssä kahteentoista asti, ja olisin kaiketi kuullut sinun tulosi.

Adolf. Minä en tosiansa katsonut kelloa — enkä tahdo väitellä siitä.

Leopoldine. Sinä et ole ollut mikään yökyöpeli.

Adolf. En, minä joka elän niin säädyllisesti. Minä olinkin ensimäistä kertaa sellaisessa seurassa —mutta enhän minä voinut epäytyä. Oli serkusten syntymäpäivä — sinä tiedät, heiltä saamme vielä perintöä.

Leopoldine. Sinä teit aivan oikein kuin menit, minä itsekin kehoitin sinua menemään. Oliko siellä hupaista?

Adolf (hyvin tuskissaan pään kivistyksestä). Ankaran hupaista.

Leopoldine. Mitä siellä tehtiin?

Adolf. Syötiin, juotiin —!

Leopoldine (säälitellen kuin lasta). Ethän kuitenkaan liene juonut liiaksi?

Adolf. Ei, eikö mitä!

Leopoldine. Oletpa vähän nuutuneen näköinen.

Adolf. Sinä luulet vaan niin, minä olen ihan virkiä.

Leopoldine (hyväntahtoisella huolella). Sinä tiedät, Adolf, mitä tatit aina sanovat: viini on alkuna kaikkiin syntiin.

Adolf. Ole huoletta, armaani, minä en juonut muuta kuin enimmäkseen kaksi lasia reinin viiniä ja yhden lasin samppanjaa.

Leopoldine. Mitä muuta siellä tehtiin?

Adolf. Tarinoitiin, pidettiin puheita, esiteltiin maljoja, laulettiin lauluja.

Leopoldine. Oliko siellä pelkkiä herroja?

Adolf. Pelkkiä herroja.

Leopoldine. Ethän liene kuitenkaan unhottanut että tänä päivänä on aikomuksemme mennä vieraiksi salaneuvokselle?

Adolf. En, en! Mutta muistanpa muutakin, — annas vähän kassan avainta.

Leopoldine (huomiotta). Otatko rahaa? Mihinkä tarpeesen?

Adolf. Palovakuutus on maksettava näinä päivinä.

Leopoldine (naurahtaen). Oletpa sinä täsmällinen. Siitä ei ole huolta sinulle. Asiamies lähetti kuitin eilen, minä olen maksanut.

Adolf (vähän ähmissään). Se mies on liiaksikin täsmällinen.

Leopoldine. Suututtaako se sinua?

Adolf. Eikä, mutta se on ikäänkuin velkomista, ja sellainen tuntuu aina pahalta.

Leopoldine. Eikö mitä, Adolf, se on ihan asian mukaista, että asiamiehet lähettävät kuitin. Etkö rupea lähtemään?

Adolf (nousee ylös). Niin, paikalla. (Erikseen). Kello on kohta kymmenen, mitä neuvoksi minulle? (Kuuluvasti.) Salaneuvos Eccius'elleko aioimme mennä? (Erikseen). Herra Jumala, minun täytyy maksaa rahat.

Leopoldine. Kuinka kummasti kyselet. Eihän meillä olekaan muita tuttavia salaneuvoksia.

Adolf. Niin, niin, anna anteiksi se olikin muuta.

Leopoldine. Hourailetko sinä?

Adolf (Enemmän huolissaan). Niin, minulla on jotakin maksamista tänä päivänä, — mitä en muista. Oikein, nyt juontui mieleeni — minun täytyy kuitenkin pyytää sinulta kassan avainta, Bauer ja Böhne ovat lähettäneet tilinsä.

Leopoldine. Minä maksoin senkin eilen.

Adolf (tollikkana). Sen olet sinä maksanut?

Leopoldine. Kummaako se sinusta?

Adolf. Ei — mutta — oikeastaan — sinä vaivaat itseäsi minun tähteni — sellaiset toimitukset kuuluisivat minulle.

Leopoldine. Jos sinä tahdot, niin minä heitän ne tästä lähin sinulle.

Adolf (yhä houraillen). Niin — mieti itse — vaimolla — miehellä — kumpaisellakin on omat —.

Leopoldine. Hyvä kyllä, Adolf, voimme keskustella mennessämme. Joudu nyt. Sinä tiedät, että matkalla salaneuvoksen maatilalle viivymme kaksi tuntia, ja kello on jo kymmenen.

Adolf (kiljaisee). Kello kymmenen.

Leopoldine. Herrainen aika, mitä sinä kiljut?

Adolf. Minäkö kiljuin?

Leopoldine. Niin että minua oikein peloittaa. Mikä sinua niin säikyttää?

Adolf. Ei mikään — enhän minä ole säikähtänyt. Minä arvelen vaan — jos kello on jo kymmenen, niin eipä tässä joutaisi enää —

Leopoldine. Sitähän minäkin; mutta yökauhtanassa et kuitenkaan lähtene kylään.

Adolf (hyvin hölmistyneenä, katselee itseänsä). Yökauhtanassako? Oikein, minä olen vielä yökauhtanassa! Kello kymmenen aikana!

Leopoldine. Panisit päällesi.

Adolf. 'Niin, aivan oikein, minä menen jo! (Mennessään.) En tiedä mitään apua! Voi poloinen päätäni! Mitähän tästä tulee? (Pois.)

Leopoldine. Mitähän tämä on? Sitä hämiä? Sitä hätäilemistä? Ja hän pyysi niin kiihkeästi kassan avainta? Minä arvelen jos jotakin, enkä arvaa mihin hän tarvitsee rahaa. Epäluulossani lienee perää? Ehkä kotelo siellä kassan laatikossa — minä en voi enkä tahdo pitää sitä mahdollisena — ja kuitenkin epäilyttää minua. Hän ei ole ollut ennen semmoinen kuin tänä aamuna. Hän salaa minulta jotakin, hän ei ole tehnyt sitä ennen. Ja siinä on alkua eripuraisuuteen, ah niin, paljoa enemmän kuin alku!

Neljäs kohtaus.

Leopoldine. Katri (kirje kädessä).

Katri. Eikö armollinen herra ole täällä?

Leopoldine. Ei. Mitäs pitää?

Katri. Tässä on pieni kirje hänelle.

Leopoldine (tahtoen omata). Hyvä!

Katri (moittien, ihmetellen). Mutta rouva kulta!

Leopoldine. No?

Katri. Aiotteko lukea sitä?

Leopoldine (suoraan). Aion!

Katri. Jos minä olisin mies, niin en sallisi vaimoni avata kirjeitäni.

Leopoldine. Katri, mitä uskallat sanoa?

Katri (ei kovin törkeällä äänellä). Älkää pahastuko, mutta kun kerran rupesi, — niin revetköön. Neljän viikon kuluttua minä lähden pois, rouva kulta.

Leopoldine (hämmästyneenä). Sinä lähdet pois meiltä, Katri? Minä olen saanut sinun tätilästä, sinä olet vasituisesti meidän oma, ja nyt sinä tahdot mennä pois?

Katri. Niin, minä menen.

Leopoldine. Ja mistä syystä?

Katri, Suoraan sanoen, siitä syystä että teillä palvellessa ei enää arvo ylene.

Leopoldine (tuikeasti). Mitä rohkenet sanoa? Olenhan minä kohdellut sinua aina ystävällisesti ja hyvin, ollaksesi nyt niin hävytön?

Katri. Minä en voi muuta, minun täytyy viimeinkin sanoa mitä jo kauvan on kytenyt mielessäni. Aikomukseni oli tosin olla teillä vuoden loppuun asti, jolloin luulen tarhurin naivan, mutta se ei käy laatuun, minä en voi olla epäkunniallisessa talossa.

Leopoldine (kiivaasti). Epäkunniallinen? Epäkunniallinenko? Mitä sillä tarkoitat? Selitä paikalla!

Katri. Kyllä minä selitän teille. Me palvelustytöt kohtaamme toki toinen toisiamme milloin missäkin, torilla tahi kalarannassa, ja silloin aina joukossa jotakin puhellaan.

Leopoldine. Isäntäväestä.

Katri. Niinpä kyllä!

Leopoldine. Eikä hyvää?

Katri. Milloin mitenkin. Nurkumisia sattuu, mutta ei kukaan hennoisi puhua muille pahaa omasta herrasväestänsä. Ei, omasta herrasväestänsä ylpeillään, kiitellään omaa taloa, vieläpä kehutaankin. Eräs kertoo toisellensa miten hyvä, toinen miten rikas, kolmas miten ylhäinen hänen herransa on.

Leopoldine. No?

Katri. Jos minä yritän kehumaan meidän herraa, niin toiset nauravat minulle.

Leopoldine (kummeksien). Nauravatko sinulle?

Katri. Niin ne tekevät. He eivät usko mitään hyvää meidän herrasta, jota sanotaan — —

Leopoldine. No?

Katri. Tohveliveikoksi.

Leopoldine (hämillä). Se on liiallista.

Katri. Mutta se on totta.

Leopoldine. Katri!

Katri. Niin, niin, se on totta!

Leopoldine. Sanotaanko että mieheni —?

Katri. Sitä ei ainoastaan sanota, vaan se on nauruna ja pilkkana, että te vallitsette herraamme kaikissa. Ja kun palvelustytöiltä kuulee mokomia, niin mitä silloin muilta! Ja älkää suuttuko minuun, rouva kulta, — kun nurkka palaa, niin on toinenkin vaarassa. Kun miestä pilkataan, koskee se vaimoakin. Minun miestäni vasta maailmassa ei saisi sanoa akkalauriksi. Sillä mies olkoon herra talossa, ja jos on päin vastoin, niin silloin on nuttu nurin puolin!

Leopoldine. Mutta mitäs minä sitten —?

Katri. Minä tiedän, siitä ei käy syyttäminen teitä, sillä te olette aina ystävällinen herraa kohtaan, mutta alkuna tähän on jo hänen kasvatuksensa. Minä tulin tätilään käskyläistytöksi kolmentoistavuotiijana ja ylenin siinä vähitellen kyökkipiiaksi, ja tiedänpä siis miten siellä oltiin. Isä ja äiti olivat kuolleet ja molemmat tätit pitivät huolta nuoren herran kasvatuksesta. Mutta miten! Kuten vanhat vaimot ymmärtävät. He eivät laskeneet poikaa milloinkaan irti kytkyestä. Hän ei saanut mennä kouluun, missä olisi päässyt muiden poikain yhteyteen ja oppinut muka pahoja tapoja, hänellä oli oma opettaja kotona yksikolmatta vuotta. Luistella ei saanut, olisi voinut langeta, voimistella ei saanut, olisi voinut taittaa säärensä, metsässä ei tohtinut juosta, siellä olisiki ehkä varistunut ja saanut hingun. Oikein oli säälini monta kertaa tuota pikku veitikkaa, kun hänen täytyi kainostellen mennä mököttää kävelylle vanhain tätien seurassa ja ikävällä katseli muita poikia, jotka iloiten kisailivat. Ja kun hän viimeinkin tuli kahdenkymmenen vanhaksi, arvelivat vanhat tätit: hän tarvitsee nyt vaimon, joka pitää huolta hänestä.

Leopoldine (erikseen). Niin, se on totta, he sanoivat niin, kun esittivät minulle sulhaista: miehellä pitää oleman vaimo, joka ohjaa hänen elämäänsä.

Katri. Ja niin on hän tottunut olemaan kytkyessä, vaikka siitä ei ole ollut hänelle muuta hyötyä. Hän ei tunne muuta kuin kotiansa ja kirjojaan, maailmaa näkemään ei pääse, ja jos jolloinkin tahtoisi mennä teateriin, luulen, täytyy hänen ensin kysyä lupaa.

Leopoldine. Eikö se ole hyvä jos häntä varjellaan viettelyksistä, jotka niin helposti turmelevat nuoria miehiä?

Katri. Mitä joutavia, — kokenut kaikki tietää!

Leopoldine. Jos hän joutuisi huonoon seuraan?

Katri. Niin oppisi tuntemaan, kavahtamaan — ja hillitsemään mieltänsä.

Leopoldine. Jos hän oppisi viiniä juomaan?

Katri. Miksikä Jumalan vilja kasvaa, jos et juotavaksi?

Leopoldine. Jos hän sattuisi peliseuraan?

Katri. Niin vahingosta viisastuisi. Miehen pitää vähän kokeman elämää, sekä tuulta että tuiskua, olla kerran kaikissa. Mitenkä hän osaisi elää oikein, jos ei tuntisi elämää?

Leopoldine.Mutta tätit!

Katri. Siinäpä temppu onkin, ne puhelevat hänelle vielä kuin kahdentoista vuoden vanhalle! Tarhurinikin sanoo: vaimot eivät osaa kasvattaa miehiä.

Leopoldine. Katri, minulla olisi syytä suuttua sinuun, mutta sinä olet sanonut minulle jotakin, mikä koski minua. Sinä et ole kuitenkaan oikeassa. Eikö niitä ole maailmassa kevytmielisiä vaimoja, jotka kietovat nuoria miehiä, huolimatta omista velvollisuuksistansa. Se on aviosäädyn turmiona.

Katri. Mitä vielä, rouva kulta, — sen joka on niin kaunis kuin me molemmat, ei tarvitse pelätä mokomia. Tarhurini ei luovu minusta niin hevillä.

Leopoldine. Mutta jos mieheni jo olisi —.

Katri. Mitä olisi?

Leopoldine. Väärällä tiellä?

Katri (kummastuksella). Mitä?

Leopoldine. Koska kerran olen sanonut sinulle alun, niin saat tietää lopunkin. Kun minä äskettäin pölyytin kassakaappia, nykäsi käteni jotakin sala-vipua, ja minulle tietämätön laatikko kimmahti auki. Siinä laatikossa oli paperiin kääritty ja pliseerattu kotelo, siltä tuntui. Se oli rannerenkaan kotelo. Kellekä muille olisi mieheni ostanut rannerenkaan, jos ei salaiselle mielitietylle?

Katri (nauraa rehottaa). Meidän herrallako salainen mielitietty? Johan nyt joutavia! nuolevalla lampaalla — suokaa anteeksi, rouva kulta, — joka tuskin rohkenee antaa suuta teille, omalle rouvallensa, ja punastuu jos joku tyttö katsoo häneen. Ja silläkö olisi salainen armaansa? Se ei ole minulle mikään naurun asia, mutta liikaa lorua se on!

Leopoldine. Ole vähemmälläsi, Katri!

Katri. Niin, rouva kulta, te olette oikeassa, minä olin vähän liian raju, mutta täytyihän minun kerran purkaa sydäntäni, enkä minä tarkoita muuta kuin hyvää sekä teistä että herrasta. Herra on niin hyvä, niin älykäs ja niin rehellinen, ja pidetään aina vielä kuten pientä poikaa. Hän ei aavistakaan miten hänen tulee olla aika-miehenä. Mutta uskokaa minua, rouva kulta, siitä kuontalosta ette kehrää silkkiä. Lopulta katkasee hän kuitenkin kytkyensä -— ja silloin ette voi hallita häntä, tahi muuttuu peräti mielikernoksi, ja silloin ehkä sattuisitte tarvitsemaan miehistä miestä, eikä olekaan. Aatelkaas, enkö minä ole oikeassa. Miehen pitää oleman miesten seurassa, eikä aina verhon takana. Mutta minun täytyy katsoa kyökkiäni. Ei mitään pahaa, rouva kulta. (Pois.)

Leopoldine (yksin). Jos Katri olisi oikeassa! Ja täällä (osoittaa rintaansa) kuuluu ääni: hän ei ole väärässäkään. Sitä en huomannutkaan! Mutta tätit? Eivätkö he ole tavallansa neuvoneet miten minun tulee olla? Eivätkö he ole hirvitelleet minua nuoria miehiä kohtaavilla viettelyksillä? Minä harhailen. Niin, niin, mieheni on niin hyvä, niin tietävä, niin rehellinen, minä rakastan häntä sydämeni pohjasta, — ja kuitenkin tuntuu minusta, että kaikki ei ole niinkuin oleman pitäisi. (Pitkäveteiseen, miettien). Miehen pitää oleman isäntänä. Hän ei olekaan. Ei, ei, hän ei ole. Ja se ei ole oikein. Jospa tietäisin mitä minun olisi tekeminen! Jos ei olisi tuota koteloa, jota hän niin huolella piiloittelee minulta! Jos vaan saisin selvän siitä! Ja hänen kiihkeä halunsa saamaan kassan avainta? Tänä päivänä lienee salaisen mielitietyn syntymäpäivä, ja hän tahtoisi viedä tahi lähettää kotelon sille? Minua pyörryttää! — Eiköhän tässä kirjeessä olisi selitystä? Mutta ei, Katri on oikeassa, se on sopimatonta, että minä avaan mieheni kirjeitä, eipä hänkään lue milloinkaan minun omiani. Olkoon tekemättä.

Viides kohtaus.

Leopoldine. Adolf (vaatteissaan hatun kanssa).

Adolf. Kas niin, minä olen valmis.

Leopoldine (katsoo pitkällisesti Adolf’iin). Siinä on kirje sinulle.

Adolf (huudahtaa). Niin — tosiaankin, minä tiedän jo.

Leopoldine. Minä otan hatun ja shaalin, sitten voimme lähteä. (Mennessään.) Hän säikähti kun näki kenen kirjoitusta se oli — ei ole kuitenkaan oikein asiat. (Vasemalle.)

Adolf (Väsyksissä). Samaa käsialaa kuin taanoinenkin. (Avaa ja lukee.) "Herraseni! Te ette pitäneetkään puhettanne. Minä uskalsin panna rahani niinkuin tekin, teidän täytyy siis maksaa. Vielä kerran lykkään matkustamiseni kello yhteen asti jälkeen puolen päivän. Jos minä en saa rahoja ennen kello kahtatoista, niin velon minä teitä koko nimeltänne huomisessa päivälehdessä. Jos tahdotte välttää tätä häpeätä, niin suorittakaa velkanne minulle." (Väsyksissä.) Se on hurja mies! Kuka auttaisi minua, kuka auttaisi minua! Jos olisin mennyt paikalla pankkirin luokse, niin hän olisi antanut minulle tuon pätö rahan. Nyt en pääse eriksi vaimostani. Ah, päässäkin jyskää vaskisepät ja jäseneni ovat niin hervottomat, Minun nimeni Päivälehdessä! Minä häväistään koko kaupungin kuullen, Äläpä huoli! Avaimet ovat jääneet tuohon vaimoltani! Mitähän jos minä — niin, niin, hän ei huomaa sitä — minä panen sen jälleen paikolleen. (Ottaa avainkimpun, jonka Leopoldine on jättänyt aamiaispöydälle, ja koettaa päästää irti erästä avainta.) Kas tuossa se on! Pahuus kuin se vipu on jäykkä.

Kuudes kohtaus.

Adolf. Leopoldine (yllä hattu ja shaali).

Leopoldine. Tässä olen.

Adolf (pudottaa pelästyksissään avaimet). Ha!

Leopoldine. Mitä se on?

Adolf (ällistyneenä). Minä — minä luulen — että siinä on avaimet. (Ottaa avaimet.)

Leopoldine (kimeä, pitkään). Hyvä kuin löysit, muuten ne olisivat jääneet minulta, (Panee taskuunsa.)

Adolf (nurruksissaan). Niin, olipa hyvä kuin löysin. (Syrjään.) Nyt on kaikki lopussa.

Leopoldine (erikseen). Mitähän tämä merkitsee? Hän tahtoi päästää irti avainta.

Adolf (katsoo kelloon. Erikseen). Kello on jo yksitoista! Tunnin kuluttua pannaan minä Päivälehteen!

Leopoldine. Adolf!

Adolf (kiljahtaa yhtä aikaa). Mitä!

Leopoldine. Emmekö lähde?

Adolf. Paikalla! (Ottaa hatun, jonka pani pois taanoin, mutta jääpi seisomaan pöydän ääreen.)

Leopoldine (ovella). Etkö tule?

Adolf. Tulen! Kuulepas kuitenkin! Minun — minun täytyy pyytää sinulta kassan avainta.

Leopoldine. Tälläkö hetkellä? Mitä sinulla on niin tärkeätä?

Adolf. Minulle muistui mieleen, minun on lähettäminen rahaa maataloomme. Sinä tiedät — siellä rakennetaan huvihuonetta — kivet ovat maksettavat.

Leopoldine. Onhan siihen aikaa perästä puolen päivän. Posti lähtee vasta kello kahdeksan iltapuolella!

Adolf (änkyttää). Niin — posti lähtee vasta kello kahdeksan iltapuolella!

Leopoldine. Tule siis pois! (Kääntyy.)

Adolf. Paikalla, minä tulen! (Tarttuu äkisti Leopoldinen vaatteisin.) Leopoldine!

Leopoldine. No?

Adolf. Minun täytyy kuitenkin pyytää sinulta kassan avainta.

Leopoldine. Mutta, Adolf mitä minun on ajatteleminen tästä?

Adolf. Mitäkö siitä ajatella? Sitä minä en itsekään tiedä.

Leopoldine. Minä en ymmärrä sinun käytöstäsi!

Adolf Niin, ihminen on arvoitus, sanoo eräs nerokas kirjailia.

Leopoldine. Enkö minä saa tietää sitä?

Adolf (katsoo kelloaan. Erikseen). Viisari kulkee kuin siivillä.

Leopoldine (niuhea). Se lienee kummallinen asia, jota sinä niin huolella salaat minulta.

Adolf (alakuloisesti). Kummallinen se onkin.

Leopoldine. Minä tahdon nyt tietää sen.

Adolf. Kosta sinä käsket — eilen illalla — minä pelasin.

Leopoldine (mieleisen kummastuksella). Sinä olet pelannut?

Adolf. Niin, ja menettänyt.

Leopoldine (hyvin leppeä). Paljoko?

Adolf. Noin kaksikymmentäviisi — tahi viisikymmentä — ehkä lienee ollut satakin taaleria.

Leopoldine (rauhoissaan, ystävällinen). Sinä olet pelannut?

Adolf. Kun minä olin kerran ruvennut, — niin en saattanut luopua — minä menetin kaikki mitä minulla oli mukana — ja sitten — sitä samppanjaa — minä luulen olleeni vähän tuikussa — minulta meni vielä sata taaleria kunnian pantiksi.

Leopoldine (hyvin ystävällinen). Mutta miksikä sinä et sanonut sitä minulle paikalla? Jos kunniasi on pelivelan panttina, niin maksa pois viipymättä. Tässä on avain!

Adolf (kummeksii Leopoldinen hyvyyttä). Leopoldine!

Leopoldine. Kiireesti, kiireesti, Adolf, sellaisten velkain maksamista ei käy viivytteleminen.

Adolf. Niin — sitähän minäkin — en tahtonut sanoa sinulle — tätit —

Leopoldine. Ole huoletta, lähetä joutuisasti rahat!

Adolf. Paikalla, palkalla! (kiireesti vasemmalle.)

Leopoldine (yksin). Hän on pelannut? Ollut vähän tuikussa? Jos ei olisikaan muuta. Oih, putosi kivi sydämeltäni. Ja minä luulin hänestä muuta niin pahaa, hän on ainoastaan pelannut. Mitä velasta! Ihmiset ovat houkutelleet ja hän ei siedä viiniä. Ja sitä on hän huoleksinut kaiken aamua. — Äläpä vielä! Sanoikohan mies minulle totta? Kenties hän petteli minua? Kolme kertaa koetti hän tekosyillä saada kassan avainta, jonka takana kotelo on. Ehkä valehteli neljännellä kerralla! Kun hän kerran on ruvennut vilpistelemään, niin valehteleminen seuraa itsestään. Oi kuin minulla on vari!

Seitsemäs kohtaus.

Leopoldine. Adolf.

Adolf (vasemalta, kirje kädessä, puhelee ulos peräpuolesta). Katri, Katri! Antti vieköön kirjeen kiireesti perille, Hôtel d’Angleterre. (Antaa kirjeen ulos.) Kas niin, se on tehty. Minä kirjoitin siihen puolustelevia sanoja. (Hiljalleen.) Sinä lienet vihoissasi minulle, Leopoldine?

Leopoldine (säyseästi). Minkä vuoksi?

Adolf. Koska olen pelannut ja liiaksi juonut, niin tahdonpa nyt olla sen sijaan kohtelias — ja sovittaa sinut. Ota. (Ottaa taskustansa paperiin käärityn ja pitseeratun kotelon.)

Leopoldine. Mitä siinä on?

Adolf. Rannerengas! Minä näin sen juvelisepällä neljä viikkoa takaperin, se oli mieleiseni, niinä ostin sen lahjoittaakseni sinulle syntymäpäivänäsi, joka on neljäntoista päivän kuluttua. Mutta koska sinä et suuttunut tänä päivänä, vaikka sinulla oli syytä siihen, niin saat sen paikalla.

Leopoldine (on pikaan paljastanut rannerenkaan ja lukee sen sisäpuolella olevan kirjoituksen). "Armaalle aviovaimolleni, Leopoldiine'lle, hänen ensimäisenäkolmatta syntymäpäivänänsä." (Alkaa itkeä.)

Adolf. Mikä sinun on?

Leopoldine (itkee ryystää). Älä huoli, älä huolii!

Adolf. Herra Jumala, mikä nyt on? Katri, Katri!

Leopoldine. Ei mitään, ei mitään!

Adolf. Sinä peloitat minua, tuollaisena en ole nähnyt sinua ennen.

Kahdeksas kohtaus.

Entiset. Katri.

Katri. Huusitteko?

Leopoldine (virkistää itseänsä). Ei mitään enää, Katri, se on ohitse.

Adolf. Mikä sinun oli?

Leopoldine. Ei mitään, ei mitään! Rakas, armahin Adolf'ini, minä kiitän sinua oikein sydämellisesti.

Adolf. Rannerengas on siis mieleisesi?

Leopoldine. Se on kallihin koristus mitä minulla on eläissäni ollut, (Suutelee Adolf'in kättä.)

Adolf. Mitä sinä teet? Sinä suutelet minun kättäni?

Leopoldine. Salli minun olla, se on tarpeellista minulle. Ja nyt, ota!

Adolf. Mitä?

Leopoldine. Kassan avain! Sinä et tarvitse joutua toiste mokomaan pulaan kuin tänä päivänä.

Adolf (hymyillen). Niin, minä en tietänyt enää mitään turvaa.

Leopoldine. Se onkin soveliaampi että avain on sinulla, sillä sinä olet herra talossa.

Adolf (arvellen). Niin, mies on herra talossa, sanotaan.

Leopoldine. Sinun pitääkin oleman ihka sanan mukaan. Käy enemmän ulkona miesten seuroissa, opi myöskin sietämään ryyppy viiniä, pelaile myöskin, jos se huvittaa sinua.

Adolf (kummeksien). Leopoldine!

Leopoldine. Sinulle tulee lopulta ikävä, jos sinun täytyy aina olla kotona.

Adolf. Niin, mutta tätit!

Leopoldine. Kyllä voinen jo ratkaista sen asian.

Adolf. Jos sinä tahdot, Leopoldine, niin minä lätyn useammin ulkona, mutta käy sinä hyvin uskollisesti mukana!

Leopoldine (Adolf’in käsivarren nojassa). Niinpä niinkin!

Adolf (tyytyväisenä). Enpä luullut lähteväni näin hyvällä mielin.

Katri (suutelee Leopoldine'n kättä). Saanko minä nyt olla entiselläni?

Leopoldine. Saat, Katri, ja minä annan sinulle kaksinkertaiset juhlalahjat.

Adolf. Mitäs nyt?

Leopoldine (hymyillen). Vaiti, sinä olet tosin herra talossa, mutta älä ole milläsikään vaimosi pienistä salaisuuksista.