The Project Gutenberg eBook of Viimeinen tsaaritar This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Viimeinen tsaaritar Author: V. Poljakov Release date: June 15, 2025 [eBook #76312] Language: Finnish Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja, 1928 Credits: Tuula Temonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIIMEINEN TSAARITAR *** language: Finnish VIIMEINEN TSAARITAR Venäjän keisarinnan Aleksandran tarina Kirj. V. POLJAKOV (Augur) Suomennos englanninkielestä Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1928. SISÄLLYS: I. Kuva II. Sammumaton rakkaus III. Sunny ja Nicky IV. Isoäidin siipien suojassa. V. Rakkauden kuningatar VI. Täyttyminen VII. Nuorikko VIII. Venäjä yhdeksänkymmenluvulla IX. Välikirja taivaan kanssa X. Vierailumatka Eurooppaan XI. Traagillinen muutos XII. Menetetty ihanne XIII. Rasputin XIV. Vielä Rasputinista XV. Perhe-elämää XVI. Keisarinna hallitsee. XVII. Vallankumous. XVIII. Pääkallonpaikka. XIX. Uhri. I. KUVA Eräässä vanhassa talossa Rue de Richelieun varrella Parisissa on pieni ravintola. Paikka on tosiasiassa niitä mutkikkaita käytäviä, jotka entisaikaan veivät taempana Rue de Montpensier'n varrella olevaan Palais-Royaliin. Se on niin kapea, että tavanomainen sohva ja sen edessä oleva pikku pöytien rivi on järjestetty yhdelle seinustalle, kun taas vastapäistä seinää koristaa pitkä kuvastin. Sisäänkäytävän lähellä on ravintolapöytä ja sen takana Madame mustassa silkkipuvussaan, jonka kaula ja hihansuut on koristettu turkiksilla. Lattiassa hänen lähellään on pimeä aukko, josta tulee ruoan hajua: siitä päästään kellariin, jossa on patojen ja pannujen keskellä Monsieurin valtakunta. Koko paikka on ajan mustuttama ja patinoima ja täynnä herkullisia tuoksuja, varsinkin milloin pieni tarjoilija hoippuu aukosta ylös vateineen. Monsieur on mestari ammatissaan. Rasvaisessa nutussaan hän nousee kapeita portaita pistäytyäkseen tervehtimässä vieraitaan. He sanovat hänelle, että hänen _coq au vininsä_ on ihanaa, parasta mitä he ovat koskaan maistaneet. Eräänä pimeänä tammikuun iltana 1927 muuan mies poikkesi tuohon ravintolaan. Hän oli kuljeskellut kapeita katuja, ja nyt oli liian myöhäistä palata hotelliin ja pukeutua päivälliselle. Hän tahtoi syödä rauhassa tuossa pikku ravintolassa, jossa hän oli ollut ennenkin. Ravintolapöydän takana istuva Madame hymyili mielihyvästä nähdessään tämän herrasmiehen taas olevan Parisissa. Pieni tarjoilija veti esiin pöydän komealla heilahduksella ja auttoi päällystakin vieraan yltä. Tyytyväisyydestä huoahtaen muukalainen istahti viininpunaiselle sohvalle. Pian hänen edessään oli viinipikari, ja alhaalta kuului metallin kilinää, joka ilmaisi Monsieurin olevan ahkerassa puuhassa. Paikka oli oikeastaan aivan tyhjä: sen illan ainoa toinen vieras oli muuan mies, joka istui pöydän ääressä kaukana vastasaapuneen vieraan paikasta. Tuo mies oli ilmeisesti jo syönyt päivällisensä, sillä hänen edessään oli kahvikannu ja liköörilasi. Kaikki olivat ääneti. Madame istui liikahtamatta paikallaan, tarjoilija oli sukeltanut alas mustasta aukosta, eikä kadulla ollut lainkaan liikennettä. Hyvää ateriaa odotellessaan vieras nautti rauhallisesta ympäristöstä. Hän asettui mukavaan asentoon, ja hänen ajatuksensa suuntautuivat teokseen, jota hän kirjoitti: se oli suloisen naisen elämäkerta, jonka traagillinen kohtalo liittyi salaperäisellä tavalla rotusalaisuuksiin ja jonka kauniiden piirteiden takana piili pirullinen hahmo. Mikään ei häirinnyt hiljaisuutta tuossa pienessä huoneessa; vihertävän harmaata usvaa oli tunkeutunut sisään, ja harvojen sähköpallojen valo paistoi himmeänkeltaisena sen lävitse. Toinen vieras istui hievahtamatta nojaten sohvan selustaan. Hän näytti nukkuvan, ja sumun lävitse hänen kasvonsa näyttivät vaaleanvihreältä naamarilta. Oli tuollainen kaamea hetki, jolloin ihmisolennot ovat tuntemattoman kynnyksellä. Mieli on hermostuneen virkeä, ja pelonsekainen kylmä väristys ennustaa uskomattomien asioiden lähestymistä. Sellainen tunne valtasi minut tuona outona yönä ravintolassa, sillä minä olin tuo mies. Minut valtasi äkkiä tunne, että lähelläni oli kaksi silmää: kaksi suunnatonta silmää, jotka olivat sisältä päin valaistut. Ne katselivat minua vastapäisestä kuvastimesta; sen lasi oli liuennut harmaanvihreään usvaan, ja edessäni oli rajaton avaruus täynnä kaasumaisessa tilassa olevaa ainetta. Siitä nuo silmät lähenivät minua. Olivatko ne ihmisen silmät? Silmäterät olivat tavattoman suuret ja näyttivät laajenevan. Niitä ikäänkuin kehysti jonkinlainen valorengas. Olinko nähnyt ne ennen? Ne olivat syvät kuin vihreä meri ja läpitunkevat kuin tulikuuma piikki, ja niihin oli vaikea katsoa tuntematta kauhua. Leimuava liekki välähteli silmämunissa, ja silmien ilme oli synkkä. Kuvastimen usva oheni, saatoin erottaa kasvot: ne olivat keltaiset, vahamaiset, tylyt. Kauhuni kasvoi. Noiden liikkumattomien kasvojen silmät kääntyivät ylös päin, niin ettei näkynyt muuta kuin valkuaisten kellahtava norsunluun väri. Siinä oli kuolemaa! Käteni ojentuivat tuskaiseen puolustusasentoon. Pöydällä oleva saviruukku kaatui kyljelleen. Siitä alkoi valua viinivirta, minkä jälkeen ruukku kierähti lattialle. Tämä haihdutti kauhun. Kuvastimesta näin palavien pallojen loistavan himmeänkeltaisina sumun lävitse. Katselin ympärilleni. Madame oli kääntynyt minuun päin ja pudisti päätään kohteliaan moittivasti. Toisen pöydän ääressä istuva mies liikahti kuin syvästä unesta heräten. Katseemme osuivat yhteen. Tuijottaen häntä suoraan kasvoihin virkoin koneellisesti: "Tunnen teidät". Hän vastasi yksinkertaisesti: "Niin, tietysti". Sitten tosiaankin muistin, kuka hän oli. Hän oli taiteellinen valokuvaaja, jonka työhuone Moskovassa oli ollut kuuluisa muotokuviensa oivallisuudesta. Ajatukseni kiitivät salaman nopeasti, ja samassa käsitin, kenen silmät olin nähnyt. Eräässä tilaisuudessa ne olivat noin palavina tuijottaneet minuun, mutta olin unohtanut sen. Nyt muistini palasi voimakkaana aaltona. Ne silmät olivat Rasputinin. Valokuvaaja ja minä rupesimme juttelemaan. En maininnut hänelle, minkä oudon näyn olin juuri nähnyt, vaan puhelin aivan tavallisista asioista. Hän kertoi minulle tarinansa: kodin tuhoutuminen, rehellisen työn hedelmät yhdellä iskulla mennyttä, taistelu sortoa, julmuutta ja nälkää vastaan, sitten pako. Niin kauan kuin on elämää, on toivoakin, ja maanpakolainen oli jo alkanut jatkaa entistä ammattiaan Parisissa. Lupasin käydä hänen luonaan seuraavana aamuna. Olinkin hyvin halukas tapaamaan hänet uudelleen siinä toivossa, että saisin päivänvalossa järkevän selvityksen niihin outoihin tapauksiin, jotka olin juuri joutunut näkemään. Löysin valokuvaajan seuraavana päivänä syrjäisestä esikaupungista, jossa hänellä oli jonkinlainen työhuone. Puhelimme taas entisistä ajoista. Hän oli ollut hyvin tunnettu, ja monet etevät miehet ja kauniit naiset, jotka tekivät Venäjän seuraelämän niin loistavaksi ja viehättäväksi, olivat olleet hänen asiakkaitaan. "Noita entisiä aikoja ajatellessani", hän virkkoi, "muistan, että minulla on jossakin muutamia levyjä — muutoin kokoelmani jäi kaikkineen sinne". "Näyttäkäähän ne minulle. Ne ovat varmasti mielenkiintoisia!" "Olkoon menneeksi! En ole itse katsellut niitä kertaakaan sen jälkeen, kun pääsin pakoon, enkä tosiaankaan tiedä, miksi olen kuljettanut niitä mukanani koko tämän ajan". Vähän aikaa etsittyään valokuvaaja löysi levyt vanhasta pahvilaatikosta ja piteli niitä varovasti yksitellen valoa vasten. Kahdessa ensimmäisessä oli kauniiden, ilmeisestikin yläluokkaan kuuluvien naisten kuvat, mutta vallankumouksen kauheat tapaukset olivat niin vieneet muistimme, ettemme — valokuvaaja enkä minä — voineet tuntea heitä. Kolmannessa levyssä näin sitten samat silmät, jotka olivat edellisenä iltana ravintolassa ilmestyneet näkyviini. Siinä oli Rasputin, sama mies, joka oli salaperäisellä voimallaan hallinnut onnetonta keisarinna Aleksandraa ja hänen välityksellään keisari Nikolaita muuttuen siten Venäjän herraksi eräänä sen historian ratkaisevana hetkenä. "Jumalan mies", mutta todellisuudessa saatanallisten voimien välikappale. "Nytpä muistankin", valokuvaaja sanoi, "kuinka tämä kuva otettiin. Se tapahtui toukokuussa 1916. Rasputinin toi valokuvaamooni eräs tuttavani. Hänen astuessaan huoneeseen ajattelin: 'Hänhän on vain halpa talonpoika!' Sitten näin hänen silmänsä, jotka olivat teräksenharmaat ja syvällä kuopissaan. Niissä oli jotakin raskasta. Niiden katse aiheutti aivan kuin ruumiillisen puristuksen, ja oli mahdotonta katsoa niihin kauankaan. En ole koskaan nähnyt sentapaisia silmiä. Rasputin oli hyvällä päällä, nauroi ja laski leikkiä. Hän sanoi tarvitsevansa valokuvat keisarinnaa varten, mutta vaati itsepäisesti, että hänet oli valokuvattava myöskin yhdessä sen naisen kanssa, joka oli tuonut hänet luokseni. Rouva teki minulle merkin, ja minä olin napsauttavinani sulkijaa. Kun Rasputin murhattiin, hänen valokuvansa putosi työhuoneeni seinältä, ja lasi meni rikki. Se oli tietysti vain sattuma. Siivooja tunnusti jälkeenpäin käsitelleensä sitä varomattomasti pölyä pyyhkiessään, mutta omituista se joka tapauksessa oli". Näin kummallisella tavalla haltuuni joutunut valokuva on tuossa edessäni. Rasputin katselee puoleksi sulkeutuneiden silmäluomien alitse. Venäläinen musikka, jolla on pitkä tukka ja hoitamaton parta, mutta millaiset kasvot, aivan täynnä juovia ja kohoumia, pahkuroita ja kuoppia! Hän leikkii partakarvoillaan totunnaiseen tapaansa. Käsi on muhkurainen, täynnä kesytöntä voimaa, ja sormet voisivat olla petolinnun kynnet. Hänellä on yllään tavallinen talonpojan mekko, mutta hänellä se on hienoimmasta verasta ja kirjailtu runsaasti silkillä. Synkkä hahmo: hämmästyttävän kansan salaperäisenä tuotteena hän tuli rannattomasta tyhjyydestä, uursi pahan uransa ja haihtui veriseen usvaan. Hänellä ei ollut ollenkaan sivistystä, ja oppiakin hän oli saanut anivähän, mutta sittenkin hän pääsi hämmästyttävällä tavalla tunkeutumaan asioiden ytimeen terävillä henkisillä kyvyillään, joita emme voi ymmärtää. Vaikka hän olikin ruumiillisesti vastenmielisen ja hiomattoman näköinen, hänessä oli omituinen viehätysvoima, joka teki hänet rakkaaksi monelle ihmiselle ja kohotti hänet muutamien herraksi. Niin turmeltunut kuin hän olikin elämäntavoiltaan ja niin peittelemättä kuin hän viettikin irstasta elämäänsä, hänellä oli kuitenkin vaikutusvaltaa henkilöihin, joilla oli ylevät periaatteet ja herkkä omatunto. Vaikkei Rasputin osannut kunnolla kirjoittaa ja vaikkei hän ollut ikänään lukenut yhtään ainoaa kirjaa ja jutteli pelkkää hölynpölyä, hänen sanansa saattoivat välistä olla taitavia ja ilmaista niin suurta tärkeiden asioiden ymmärtämistä, ettei moni korkeasti oppinut ja kehittynyt henkilö pysty sellaiseen. Rasputin oli altis ottamaan lahjuksia ja turhamainen, mutta sittenkin hän joskus kieltäytyi tekemästä mitään oman etunsa vuoksi, ja hän saattoi käsittää kerrassaan salaperäisellä tavalla ihmisten todelliset vaikuttimet. Hän piti hyvästä ruoasta, viinistä ja naisista, ja sittenkin hänen luonteessaan oli jotakin askeettista. Jumalan mies vai saatanan välikappale? Mitä enemmän tutkimme tätä hämmästyttävää ihmisolentoa, sitä selvemmin huomaamme siinä aineksia, joiden pitäisi johdonmukaisesti ajatellen kumota toisensa, mutta jotka ovat sattuneet jotenkin pysymään voimassa rinnatusten. Jos Rasputin on kansallisten luonteenpiirteiden ainoalaatuisen yhtymisen tulos, niin voimme sanoa, että Venäjän kansan kohtaloksi tuli luoda hänessä mahtavin hävittävä voima, mitä maailma on koskaan nähnyt — Leniniä lukuunottamatta. Rasputin ja Lenin olivat kumpikin omalla alallaan tuhoojia. He saivat kumpikin toiminnallaan aikaan sen, että vallankumous muodostui Venäjällä niin erikoislaatuiseksi. II. SAMMUMATON RAKKAUS Jos ihmisillä olisi rohkeutta puhua aina totta, saataisiin huomata paljoa useampien valtiollisten henkilöiden menestymisen ja epäonnistumisen aiheutuvan naisten sekaantumisesta asioihin. Me varomme tekopyhästi keskustelemasta sukupuolen vaikutuksesta politiikkaan, ja kuitenkin se on hyvin voimakas tekijä elämässä. Yhteiskunnalliset olosuhteet muuttuvat, mutta sukupuolien välinen vetovoima säilyttää tehonsa varsinkin silloin, kun siihen on liittynyt sellainen sielujen sukulaisuus, joka tuo huulillemme taikasanan "rakkaus". Politiikassa ei rakkauden rakentavaa voimaa voita mikään muu kuin sen tuhoamiskyky. Venäjän vallankumouksen täytyi tapahtua, mutta se muoto, johon se pukeutui, oli tulos erään miehen ja erään naisen rakkaudesta, nimittäin viimeisen keisarin Nikolai II:n ja keisarinna Aleksandran, joka oli Alix, kuningatar Viktorian rakkain lapsenlapsi. Historioitsijat ovat yhtä mieltä siitä vaikutuksesta, joka Aleksandralla oli Nikolaihin: he selittävät sen johtuneen tämän naisen suuremmasta tahdonvoimasta. Todellinen asianlaita on niin, että Nikolai oli sellaisen intohimon orja, jonka alkulähteenä oli ruumiillinen vetovoima. Tämä tunne muuttui sitten syväksi rakkaudeksi ja pysyi vireillä naisen suurenmoisen alttiuden vaikutuksesta. Aleksandran tahto auttoi häntä turvaamaan rakkaudella valloittamansa aseman. Yksinvaltiaana Nikolai saattoi olla mitätön — molemminpuolisen ja iäti nuoren rakkauden jalokiven omistajana hän oli kadehdittava. Venäjälle oli onnettomuudeksi, että Aleksandra oli niin hämmästyttävästi tyypillinen kasvatuksen tulos. Näemme hänessä saman jäykkyyden, kankeuden, muusta maailmasta eristymisen ja perheihanteeseen kiintymisen, joihin olemme tutustuneet kuningatar Viktorian elämäkerroissa. Ennen kaikkea eli keisarinna Aleksandrassa sama sammumaton rakkaus puolisoaan kohtaan. Tämä tärkeä luonteenpiirre on, jos mahdollista, vielä huomattavampi keisarinnassa kuin kuningattaressa. Aleksandran rakkaudesta Nikolaita kohtaan tuli hänen elämänsä vallitseva intohimo. Hän oli kiihkeästi kiintynyt onnettomaan poikaansa, mikä vaikutti sen, että hän tuotti Venäjälle suuren vahingon. Mutta lopullinen murhenäytelmä todisti hänen rakastaneen Nikolaita eniten. Kun bolshevikkikomissaari tahtoi erottaa keisarin hänen pojastaan, makasi viimeksimainittu verenvuotokohtauksen vallassa. Aleksandra seurasi mieluummin miestään kuin jäi poikansa luokse. Hänen rakkautensa on oikea selitys siihen, että hänellä oli niin suuri vaikutus Nikolaihin ja puolison välityksellä valtion asioihin. Keisarinna Aleksandran — murheen morsiamen — tarina on kertomus hänen rakkaudestaan ja ennen kaikkea juuri rakkaustarina. Sen voimme todeta hänen ja hänen miehensä kirjeistä, heidän päiväkirjoistaan ja heidän perhepiirinsä kertomuksista.[1] Vallankumous on luonut peittelemättömän julkisuuden valon Nikolain ja Aleksandran kirjevaihtoon. Bolshevikit ovat julkaisseet heidän kirjeensä todistaakseen, kuinka pikkumaisia heidän viimeiset yksinvaltiaansa olivat ja kuinka suuressa vastuussa he olivat Venäjän onnettomuuksista. Mutta tämän saman aineiston avulla voimme sommitella kokoon tarinan inhimillisistä suhteista, jotka aiheutuvat ylevästä tunteesta ja todistavat, ettei kruunu voi suojella kohtalon ylivoimaiselta painolta. Huhtikuun 8:ntena [2] 1915 keisarinna Aleksandra kirjoitti Nikolaille, joka oli rintamalla: Tsarskoje Selo. Oma rakkakin mieheni! Hellät rukoukseni ja kiitolliset ajatukseni, täynnä syvintä rakkautta, viipyvät luonasi tänä rakkaana vuosipäivänä. Kuinka vuodet kuluvatkaan! Jo yksikolmatta vuotta! Tiedäthän, että olen säilyttänyt sen harmaan "prinsessapuvun", joka minulla oli ylläni tuona aamuna? Ja aion kiinnittää rintaani sinulta saamani rakkaan neulan. Hyväinen aika, kuinka paljon olemmekaan yhdessä kokeneet näinä vuosina — raskaita koettelemuksia kaikkialla, mutta kotona pesässämme kirkasta päivänpaistetta! Oma vanha vaimosi. Kirjoittaessaan Aleksandralle samana päivänä päämajasta Nikolai sanoo: Verraton armaani! Lämpimimmät, rakkaat kiitokset herttaisesta kirjeestäsi, joka oli täynnä helliä sanoja, sekä molemmista sähkösanomistasi! Minäkin ajattelen sinua tänä yhdentenäkolmatta vuosipäivänä. Toivotan sinulle terveyttä ja kaikkea, mitä voi toivottaa syvästi rakastava sydän, ja polvillani kiitän sinua rakkaudestasi, uskollisuudestasi, ystävyydestäsi ja kärsivällisyydestäsi, jota olet osoittanut kaikkina näinä monina avioelämämme vuosina. Tämän päivän ilma tuo mieleeni sen päivän Koburgissa. Kuinka surullista, ettemme ole yhdessä! Kukaan ei muistanut, että tämä on kihlauspäivämme — omituista, kuinka ihmiset unohtavat nopeasti. Mutta heillehän tämä päivä ei merkitse mitään! Iäti miehesi _Nicky_. Yksikolmatta vuotta aikaisemmin Nikolai kirjoitti päiväkirjaansa Koburgissa [3] ollessaan: "Ihmeellinen, unohtumaton päivä elämässäni. Tänään on minun ja rakkaan Alixin kihlauspäivä".[4] Venäläisten pääsiäisenä, huhtikuun 8 p:nä 1916, Nikolai oli taas poissa kotoa, ja Aleksandra kirjoitti: Tsarskoje Selo. Kristus on ylösnoussut! Oma armas Nicky rakkaani! Tänä kihlauspäivänämme kaikki hellimmät ajatukseni ovat sinun luonasi ja täyttävät sydämeni rajattomalla kiitollisuudella siitä suuresta rakkaudesta ja onnellisuudesta, jota olen saanut sinulta aina siitä muistorikkaasta päivästä lähtien kaksikolmatta vuotta sitten. Auttakoon Jumala minua korvaamaan satakertaisesti kaiken sydämellisyytesi! Niin, epäilenpä tosiaankin, ettei ole toista niin onnellista vaimoa kuin minä. Millaista rakkautta, uskollisuutta ja kiintymystä oletkaan osoittanut minulle näinä pitkinä onnen ja surun vuosina. Kaikki tuska, epävarmuus ja kärsimys on tullut hyvin palkituksi sillä, mitä olen saanut sinulta, kallis sulhaseni ja mieheni. Nykyjään näkee harvoin tällaisia avioliittoja. Ihmeellinen kärsivällisyytesi ja anteeksiantavaisuutesi ovat sanoin kuvailemattomat — voin vain polvillani rukoilla kaikkivaltiasta Jumalaa siunaamaan ja palkitsemaan sinua kaikesta. Hän yksin sen voi. Kiitos, armaani, ja tunne kaipaukseni syleilyysi ja saada uudelleen elää meidän ihanat kihlauspäivämme, jotka toivat joka päivä uusia rakkauden ja ilon merkkejä. Sitä rakasta rintaneulaa käytän tänään! Muistan vielä harmaan pukusi ja sen suloisen tuoksun Koburgin linnan ikkunan ääressä! Kuinka elävästi muistankaan kaikki! Nuo suloiset suudelmat, joista olin uneksinut ja joita olin kaivannut niin monia vuosia ja joita en luullut koskaan saavani. Sinähän tiedät, että uskolla ja uskonnolla on nyt, samoin kuin silloinkin, suuri osuus minun elämässäni. En voi ottaa niitä keveästi, ja kun teen päätökseni, se pitää ikuisesti paikkansa. Samoin on rakkauteni ja kiintymykseni laita. Liian suuri sydän, joka kuluttaa minut loppuun... Nämä sanat paljastavat keisarinnan luonteen. Nikolain kirje, joka tuli matkalla vastatusten tämän Aleksandran kirjeen kanssa, kuuluu seuraavasti: Hellästi rakastettuni! Minun täytyy aloittaa tämän päivän kirje muistuttamalla, mitä tapahtui kaksikolmatta vuotta sitten. Muistaakseni oli Koburgissa konsertti, ja baijerilainen soittokunta soitti. Alfred eno [5] parka oli uninen päivällisen jälkeen ja pudotti alinomaa keppinsä, niin että kumahteli vain. Muistatko? Viime vuonnakin me olimme tänä päivänä erossa. Se oli juuri ennen Galitsiassa käyntiä... Aleksandran edellä mainitussa kirjeessä on lause: "Rakastan sinua, Sininen Poikani,[6] yksineljättä vuotta, ja olen sinun — kaksikolmatta vuotta". Tämä on huomattava siitä syystä, että Nikolain päiväkirjassa näemme joulukuun 21 p:n kohdalla 1891 seuraavat lauseet: Illalla äiti,[7] Aprak [8] ja minä keskustelimme seurapiirien nuorten avioelämästä nykypäivinä. Tämä keskustelu kosketti vastustamattomasti herkkää kieltä sielussani. Se kosketti sitä ihannetta ja toivoa, jotka eivät jätä minua hetkeksikään... Tahtoisin puolisokseni Hessenin Alicen. Olen rakastanut häntä kauan, mutta voimakkaammin ja hellemmin vuodesta 1889 lähtien, jolloin hän vietti Pietarissa kuusi viikkoa. Olen vastustanut tätä intohimoa pitkän aikaa. Koetin uskotella itselleni, että tämän toiveen toteutuminen oli mahdoton, mutta siitä pitäen kun Eddy [9] vetäytyi syrjään tai sai rukkaset, ei Alicen ja minun välillä ole mitään muuta estettä eikä kuilua kuin uskontokysymys. Mitään muuta estettä ei ole. Olen aivan varma siitä, että tunteemme ovat molemminpuoliset. Kaikki on Jumalan kädessä. Hänen armoonsa minä luotan... Sitten löydämme Nikolain päiväkirjasta liikuttavan vahvistuksen yksineljättä vuotta kestäneestä rakkaudesta, josta Aleksandra mainitsee. Tämä vie meidät takaisin siihen aikaan, jolloin Aleksandra oli kaksitoistavuotias tyttö ja Nikolai seitsemäntoista vuoden ikäinen nuorukainen. Lähellä Pietaria olevan Pietarhovin palatsin puistossa italialaisessa huvimajassa saattoi nähdä aivan vallankumoukseen asti ikkunan, jonka ruutuun oli timantilla piirretty molempien rakastuneiden nimikirjaimet ja vuosiluku 1884. Rakkaus oli huomaamatta vallannut heidät ja sulkenut heidät tuoksuvaan syleilyynsä. Edellä esitetyt seikat todistavat, että heidän molemminpuolinen tunteensa muuttui voimakkaaksi intohimoksi, joka kesti vuosien koetusajan. Heidän kirjeissään on lisätodistuksia — lapsellisen yksinkertaisia lauseita, joita ei ole tarkoitettu vieraan silmän nähtäväksi, saati sitten vierasten keskustelun aiheeksi — jotka osoittavat, että vielä kahdenkymmenen vuoden avio-onnen jälkeen ruumiillinen vetovoima pysyi kaikkivaltiaana tekijänä heidän välillään. Tälle pohjalle voi rakentaa kertomuksen tarvitsematta turvautua monimutkaisiin johtopäätöksiin. Se ei suinkaan lisää hallitsijasuvun kunniaa, mutta se puolustaa sellaisen ylevämielisen naisen mainetta, jonka kohtaloksi tuli elää traagillisena aikana, jota hän ei voinut ymmärtää, ja sellaisten ihmisten keskuudessa, jotka eivät ymmärtäneet häntä. Venäläiset vihasivat häntä ja pitivät häntä onnettomuuksiensa alkujuurena. Tämä ei saa hämmästyttää meitä, sillä hänen omat sukulaisensakaan eivät kyenneet käsittämään hänen todellista luonnettaan. Syysk. 6 p:nä 1915 suuriruhtinas Andrei Vladimirovitsh mainitsee päiväkirjassaan [10] eräästä vierailusta, jonka keisarinna Aleksandra teki hänen äitinsä suuriruhtinatar Maria Pavlovnan (Miechen-tädin) luokse. Hän huomauttaa, että tämä oli ensimmäinen kerta, jolloin Aleksandra oli tullut yksityiselle käynnille ilman miestään. Kauhuissaan siitä, miten asiat kehittyivät rintamalla ja itse Venäjällä, hän kerrankin avasi sydämensä. Suuriruhtinas huomauttaa: Tämä vaihe meidän sukumme elämässä on tärkeä, koska se auttoi meitä ymmärtämään Alixia. Hänen elämäänsä meidän keskuudessamme on verhonnut salaperäisyyden ilmakehä. Harson takana Alixin persoonallisuus pysyi arvoituksena. Kukaan ei todella tuntenut häntä, kukaan ei ymmärtänyt häntä, mistä syystä ihmiset arvailivat tai kuvittelivat asioita, jotka aikaa myöten sulautuivat erilaisiksi tarinoiksi. Oli vaikeaa päästä selville totuudesta... Keskustelumme Alixin kanssa ei tietystikään voi saattaa ennalleen sellaista, mikä on mennyt hukkaan kahdenkymmenen vuoden aikana... Mutta me olemme nähneet hänet uudessa valossa. Ymmärrämme, että monet tarinat eivät ole totta, ja että hän on oikealla tiellä. Ilmeisestikin hänen sielunsa oli täynnä katkeruutta, ja hän kävi äidin luona, koska hänen mielensä oli vallannut ylivoimainen halu avata sydämensä jollekulle, edes osittain. Tästä samasta käynnistä kertoo Aleksandra Nikolaille kirjeessään syyskuun kolmantena päivänä seuraavasti: Olga, Tatjana [11] ja minä olimme teellä Miechenin luona... Puhelimme paljon, ja he olivat asioista juuri sitä mieltä kuin pitääkin. Heitäkin suututti ihmisten pelko ja raukkamaisuus sekä se, ettei kukaan tahdo ottaa vastuuta hartioilleen. Ujo naisraukka, harvoinpa hän saattoi sanoa kenenkään olleen samaa mieltä kanssaan! Hänen oli niin vaikeaa paljastaa ajatuksiaan kenellekään muulle kuin lähimmille ystävilleen, joita hänellä oli vähän. Hän luotti siihen, että hänen puolisonsa suojelisi häntä pahalta maailmalta. Nikolai oli hänen harhaileva ritarinsa. Kun hän oli poissa, tunsi Aleksandra olevansa hylätty, tajusi sen kylmän vihan ja tuomitsevaisuuden, jonka voittamiseen hänen voimansa eivät riittäneet. Niin laajalle on levinnyt tuomitseva arvostelu keisarinna Aleksandrasta, että harvat ovat uskaltaneet puolustaa hänen muistoaan ja pitää hänen hyveitään niin arvokkaina kuin ne ansaitsevat. Jos koskaan on historiassa kohtalo käyttänyt viatonta henkilöä tuhon välikappaleena, niin ainakin Aleksandraa. Hän oli henkisen ja ruumiillisen perinnöllisyyden uhri. Ylhäisten sukujen taipumus solmia avioliittoja keskenään vaikuttaa sen, että perinnöllisyydellä on heidän elämässään suurempi osuus kuin ylimalkaan tavallisten kuolevaisten keskuudessa. Tämä vaikutus kasvaa polvi polvelta. Perimiensä henkisten ja siveellisten piirteiden lisäksi Aleksandra oli saanut erään ruumiillisen perinnön, jonka kohtalokasta vaikutusta Venäjän asioihin ei voi arvioida liian suureksi. Tarkoitamme "verenvuototautia", sitä salaperäistä sairautta, joka vaivaa joidenkin sukujen miespuolisia jäseniä ja siirtyy seuraavaan sukupolveen naisten välityksellä, vaikka nämä itse ovatkin ulkonaisesti terveitä. V. 1574 Ranskan kuningas Kaarle IX, joka oli vasta kahdenkymmenen ikäinen, kuoli Parisin Louvressa kauheaan tautiin: verta tihkui hänen hikihuokosistaan, eikä mikään suuren lääkärin Ambroise Parén koettamista keinoista voinut pysähdyttää kuolettavaa vuotoa. Niin kuoli viimeinen Valois, ensimmäinen kuninkaalliseen sukuun kuuluva historian tuntema hemofilian uhri. Tälle taudille on tunnusmerkillistä se ominaisuus, ettei potilaan veri kykene hyytymään. Pieni haava tai hierouma saattaa aiheuttaa kuolettavan vuodon. Sysäys voi saada aikaan sisäisen verenvuodon, jota seuraa tulehdus ja kiduttavat tuskat. Aleksandran eno Leopold [12] oli tämän sairauden uhri. Hänen kärsimyksiään kuvailee järkyttävästi kirjeissään hänen sisarensa Alice,[15] joka oli naimisissa Hessenin prinssin Ludvigin kanssa ja _tulevan_ keisarinnan äiti. Yksi Aleksandran veljistä [14] poti samaa tautia. Ja Aleksandran ainoaa poikaa tsarevitsh Alekseita, Romanovin suvun viimeistä jälkeläistä suorassa polvessa, vaivasi sama sairaus. Se saattoi Aleksandran Rasputinin, "Jumalan miehen", turmiollisen vaikutuksen alaiseksi, sen miehen, joka "pysähdytti verenvuodon taikavoimalla" ja suuresti joudutti vallankumousta. III. SUNNY JA NICKY "Hessenin ja Reinin" pikku prinsessa, joka syntyi kesäk. 6 p:nä 1872, sai kuninkaallisilta ja keisarillisilta kummeiltaan nimekseen Victoria Alix Helena Louise Beatrice. Hänen englantilainen äitinsä nimitti häntä kuitenkin Sunnyksi,[15] koska hän oli niin suloinen ja iloinen, aina hymyilevä pikku olento, jolla oli tummat, mustien ripsien reunustamat silmät, hymykuoppa kummassakin poskessa ja punertavan ruskea tukka. Vaikka nenä olikin hiukan liian pitkä, ennustettiin hänestä kaunotarta. Hänen kasvaessaan täyttyivätkin nämä lupaukset edullisesta ulkomuodosta. Kahdenkymmenen ikäisenä hän oli kaunis tyttö, vaikka ujo ja umpimielinen. Hänen kasvonpiirteensä painuivat helposti mieleen, ja niitä varjosti väliin surullinen ja liikuttava ilme. Eräs henkilö, joka tuli tuntemaan hänet hyvin, kirjoitti: Vihdoin tuli hitaasti kävellen tuuheiden vihreiden oksien lomitse pitkä solakka olento. Katselin häntä ihailu sydämessäni ja silmissäni. En ollut osannut kuvitella häntä puoleksikaan niin viehättäväksi. Enkä koskaan unohda hänen kauneuttaan, jonka näin tuona heinäkuun aamuna... Hänen kasvojensa väri oli hennon vaalea, mutta kun hän kiihtyi, kohosi hänen poskilleen viehättävä punerrus. Hänen hiuksensa olivat punertavan keltaiset, hänen silmänsä — nuo äärettömän alakuloiset silmät — olivat tummansiniset, ja hänen vartalonsa oli norja kuin pajunvitsa... Hymy oli suloinen, ja silmistä säteili rajaton ystävällisyys.[16] Vaistosiko äiti pitäessään suloista lasta polvillaan, mikä tragedia piili noissa ihmeellisissä silmissä? Sillä prinsessa Alice,[17] kuningatar Viktorian toinen tytär, oli monessa suhteessa merkillinen nainen, eikä hänen vähäisin ominaisuutensa ollut hänen outo kykynsä nähdä tulevaisuuteen. Hän oli aina voimakkaassa vireessä ja uskoi olevansa yhteydessä näkymättömien asioiden kanssa. Hänen isänsä, prinssipuoliso, jonka muistosta leskikuningatar Viktoria piti kiinni epätoivon voimalla, oli tyttären mielestä todella läsnäoleva. Prinsessa Alice ponnisteli ruumiillisen heikkouden kahleissa ja koetti parhaan kykynsä mukaan nähdä, mitä tulevaisuudella oli huomassaan niitä varten, joita hän rakasti. Hänen kuningatar Viktorialle lähettämissään kirjeissä on profeetallisia kohtia. Merkillisin on se lause, jossa hän varoittaa saksalaisia prinsessoja siirtymästä oikeauskoisen opin helmaan. Ne rivit hän on kirjoittanut muutamia päiviä ennen sen tyttären syntymistä, josta sittemmin tuli Venäjän keisarinna ja jonka uskonnonvaihdos oli hänen onnettomuuksiensa pääsyynä! Prinsessa Alice oli älykäs nainen, jolla oli ylevät periaatteet. Hän oli sitä mieltä, että "elämä on työntekoa eikä huvittelua varten". Hän inhosi hienostelemista ja uskalsi pysyä mielipiteessään. Hän itse ei suinkaan ollut vapaa-ajattelija, mutta kunnioitti toisten ihmisten mielipiteitä eikä hävennyt ystäviään. Niinpä hän salli tunnetun filosofin David Straussin omistaa hänelle Voltairesta kirjoittamansa teoksen. Hessen-Darmstadtin vähäisen suurherttuakunnan hoviin, sen pieneen pääkaupunkiin prinsessa Alice toi jalon ihmisen henkilöllisyyden. Ollen harvinainen johtajakyky hän asettui erään naisliikkeen etunenään, ja tämä liike loi sellaisia lääkintö- ja hyväntekeväisyyslaitoksia, joiden vertaisia ei ollut missään muualla Saksassa. Prinsessa Alicen ja hänen miehensä prinssi (myöhemmin suurherttua) Ludvigin avioelämälle oli tunnusmerkillistä perherakkaus ja yhteiset harrastukset — vaimo toi liittoon ylevän luonteen jalostavan vaikutuksen. Sellaisen äidin suojelu olisi ollut Alixille verrattoman arvokas. Onnettomuudeksi äiti kuoli lapsen ollessa vasta kuusivuotias. Tytön kasvattajina olivat isä — hyvä mies, mutta katkeroitunut korvaamattomasta menetyksestään sekä ankaran sotilaallinen kurinpidossaan — ja isoäiti — kaikkien hyveiden täydellinen esikuva, mutta ankaran itsevaltias. Prinsessa Alix kehittyi naiseksi janoten toisten ihmisten myötätuntoa, mutta tietämättä, kuinka saisi sitä. Hänet oli opetettu hillitsemään tunteensa ja katselemaan maailmaan kuin torninhuipulta, jossa ei uskaltanut tehdä ainoaakaan vapaata liikettä. Hänelle oli synnynnäistä kiukkuisuus, joka kehittyi erittäin silmiinpistäväksi hänen kolmen vanhemman sisarensa [18] naimisiinmenon jälkeen, jolloin Alix jäi ainoaksi naiseksi veljensä Hessenin suurherttuan hoviin. Kerrotaan, että muuan venäläinen diplomaatti, joka kyseli kautta rantain suurherttuan hovimarsalkalta, millainen prinsessa Alixin luonne oli, hämmästyi nähdessään vanhan herran nousevan seisoalleen, sulkevan oven ja kuiskaavan sitten varovasti, että kaikki olisivat tyytyväisiä nähdessään Hänen Korkeutensa lähtevän Darmstadtista. Keisarinna Maria Feodorovna, Nikolain äiti, oli saanut tilaisuuden katsella prinsessaa tämän ollessa vierailulla sisarensa Elisabetin luona, joka oli v. 1884 mennyt naimisiin suuriruhtinas Sergein, Aleksanteri III:n nuorimman veljen kanssa. Hänen mielestään nuorella tytöllä oli kova luonne, eikä hänestä tuntunut mieluiselta kuvitella häntä tulevaksi miniäkseen. Maria Feodorovna olikin suunnitellut toista henkilöä poikansa, vaimoksi: prinsessa Helenaa, jonka isä oli Parisin kreivi, Ranskan kruununtavoittelija, ja jonka sukulainen keisarinna oli veljensä Tanskan prinssin Valdemarin kautta, tämä kun oli naimisissa Parisin kreivin sisaren, Orleansin prinsessan Marian kanssa. Todellinen rakkaus on itsepintaista, ja vaikk'ei Nikolai uskaltanut asettua vanhempiensa toiveita vastustamaan, hän uneksi yhä prinsessasta, jolla oli hallussaan hänen sydämensä. Olemme kuvailleet [19] keisari Aleksanteri III:n kuolemansairauteen liittyviä seikkoja, jotka murtivat vanhempien vastarinnan avioliittoasiassa ja tekivät Nikolaista onnellisen miehen. Kuningatar Viktoria oli suunnitellut, että hänen tyttärensä tyttären oli mentävä naimisiin Eddyn, Clarencen herttuan Edvardin kanssa, joka oli Walesin prinssin vanhin poika, joten prinsessasta olisi myöhemmin tullut Yhdistyneiden kuningaskuntien hallitsijatar. Nikolai mainitsee tästä suunnitelmasta päiväkirjassaan. Mutta Clarencen herttua ei ollut asiaan innostunut, eikä Alixin sydän ollut vapaa, joten koko hanke raukesi. Virallisena esteenä Hessen-Darmstadtin prinsessan ja Venäjän kruununperillisen välillä oli eri uskontunnustus. Alix kieltäytyi omaksumasta oikeauskoisen kirkon oppia yksinomaan valtiollisista syistä. Mutta, niinkuin Alix myöhemmin tunnusti, hän oli näihin aikoihin syvästi rakastunut Nikolaihin ja "kaipasi niitä suudelmia, joita ei luullut koskaan saavansa". Perhe käytti vaikutusvaltaansa haihduttaakseen hänen uskonnolliset ennakkoluulonsa. Kuningatar Viktoria hyväksyi avioliiton, joka oli ehdottomasti kerrassaan loistava. Mutta varsinkin keisari Wilhelm II puuhasi itsepintaisesti ja kiihkeästi tätä liittoa. Hän toivoi, että Alix saksalaisena prinsessana Venäjän valtaistuimella korvaisi ne haitat, jotka Saksan eduille oli aiheuttanut Aleksanteri III:n tanskalainen puoliso. Alixin veli — suurherttua Ernest — oli kihloissa, ja uuden suurherttuattaren asettuminen Darmstadtiin aiheuttaisi sen, että Alix joutuisi syrjään maan ensimmäisen naisen asemasta. Nämä seikat ja ennen kaikkea Alixin rakkaus Nikolaihin saivat aikaan sen, että Alix alkoi kuunnella selityksiä, joita hänelle esitettiin oikeauskoisen opin erinomaisuudesta. Hän alkoi jo horjua, ja keväällä 1894 pidettiin hetkeä sopivana Nikolain tulla itse esittämään kosintansa. Onneksi meillä on käytettävissämme ne osat hänen päiväkirjaansa, jotka käsittelevät tätä kautta. Tämän vierailun näennäisenä syynä olivat Koburgissa vietettävät suurherttua Ernestin häät "Duckyn" — Viktorian kansa, joka oli Saksi-Koburg-Gothan herttuan Alfredin [20] tytär. Nikolai lähetettiin edustamaan isäänsä keisaria näissä juhlallisuuksissa. Hänen mukanaan saapuivat eräs setä, suuriruhtinas Vladimir ja viimeksimainitun puoliso Maria Pavlovna.[21] Nikolai itse kuvaili näitä tärkeitä elämänsä päiviä seuraavalla tavalla: Huhtik. 4 p.,[22] maanantai... puoli tuntia ennen perille saapumista pukeuduimme univormuihin, ja kello 5 olimme Koburgin asemalla. Meitä vastassa oli suuri joukko: Alfred setä, Maria täti, Alix, Ernie, Missy,[23] Ducky sekä toisia, alhaisempia henkilöitä. Kunniavartiosto 95:nnen rykmentin sikäläisestä pataljoonasta. Viimeksimainitun ohitse marssittuamme ja kun meille oli esitetty joitakin henkilöitä, nousimme vaunuihin ja ajoimme linnaan, jossa oli kaikki järjestetty suurenmoisesti. Kadulla Bürgermeister [24] lausui meidät tervetulleiksi herttaisella puheella. Ihmiset ottivat meidät vastaan hyvin, kenties siinä on jonkinlainen osuus uudella Saksan kanssa tehdyllä sopimuksella.[25] Purimme tavaramme matkalaukuista ja 7.30 menimme Alfred sedän ja Maria tädin luokse sukupäivällisille heidän viihtyisään kotiinsa. Sitten lähdimme jalkaisin teatteriin, jossa esitettiin erinomainen operetti: Vogelhändler. Istuimme sen jälkeen iltaa Maria tädin luona ja palasimme kotiin puoliyön aikaan. Huhtik. 5 p., tiistai. Jumalani! Millainen päivä! Kahvin jälkeen noin klo 10 menimme Ella tädin [26] luokse Ernien ja Alixin huoneisiin. Viimeksimainittu on kauniimpi kuin koskaan ennen, mutta niin surullinen! Jäin hänen kanssaan kahden kesken. Silloin keskustelimme siitä asiasta, josta olin niin kauan ja kiihkeästi toivonut pääseväni puhumaan. Keskustelumme kesti klo 12 asti. mutta se ei johtanut mihinkään lopputulokseen, koska hän vastustaa uskonnon vaihdosta. Tyttöraukka! Hän itki aika paljon. Me erosimme tyynemmällä mielellä. Söin aamiaista Maria tädin luona. Sitten ajoin Ella tädin ja Sergei sedän kanssa vieraisille leskisuurherttuattaren luokse, joka on täti Olga Feodorovnan [27] sisar. Hänellä on kaunis linna aivan kaupungin laidassa. Kävimme myöskin Koburgin Filipin ja hänen puolisonsa luona.[28] Satoi kovasti kello kolmeen asti. Olin kävelyllä Vladimir sedän kanssa kukkulalla olevan vanhan linnan luona. Kuningatar Viktoria saapui 4.30 juhlallisen komeasti: puolet hänen henkivartioratsuväkeään avonaisten vaunujen edessä ja toiset puolet niiden jäljessä ja kokonainen pataljoona kunniavartiostona. Sotaväki marssi hänen ohitseen aukiolla kunniantekoasennossa Alfred sedän johtaessa. Me kaikki katselimme paraadiunivormussa hänen asuntonsa ikkunoista. Suoritettuamme kunniatervehdyksemme hajaannuimme huoneisiimme nauttimaan teetä. Oli järjestetty niin, että toinen puoli sukua söi päivällisen hänen seurassaan klo 9, toiset Maria tädin luona klo 7. Olin teatterissa, jossa esitettiin komedia "Das Stiftungsfest". Istuin biljardihuoneessa ja menin sitten asuntooni. Olen tämän päivän tapauksista henkisesti uuvuksissa. Huhtik. 6 p., keskiviikko. Nousin varhain ja lähdin Vladimir sedän kanssa kävelylle klo 8.15 kukkulalla olevalle vanhalle linnalle päin. Sitä käytetään nyt vanhanaikaisten aseiden museona. Palasimme 9.30 ja joimme kaikki yhdessä kahvia arkihuoneessa. Alice tuli, ja me keskustelimme taas. Vältin mahdollisimman paljon sitä aihetta, josta puhelimme eilen. Olen tyytyväinen siihen, että hän suostuu tapaamaan minua ja juttelemaan kanssani. Klo 12 menimme aamiaiselle Maria tädin luokse. Muiden täytyi odottaa kuningatarta klo 2:een asti. Kulutettuamme jotenkuten aikaa lähdimme kaksilla ajopeleillä Rosenauhun, joka kuuluu Alfred sedälle... Paluumatkalla tapasimme keisarinna Fredrikin [29] ja Beatricen.[30] Kaikki astuivat ajopeleistä maahan ja alkoivat suudella keskellä tietä. Pukeuduimme preussilaisiin univormuihin ja menimme asemalle Vilhelm II:ta [31] vastaan. Hän saapui klo 6 ja on myöskin asettunut linnaan. Klo 8 sukupäivälliset, minkä jälkeen oli pieni näytäntö yläkerrassa. Esitettiin kaksi pientä näytelmää, erittäin hyvin, pienoisnäyttämöllä eräässä oleskeluhuoneessa. Teen jälkeen kaikki vetäytyivät huoneisiinsa. Vilhelm istui meidän seurassamme klo 2:teen asti. Huhtik. 7 p., torstai. Duckyn ja Ernien hääpäivä. Jouduin ikävään tilanteeseen myöhästyessäni puoli tuntia aamiaiselta, jolle minut oli kutsuttu Maria tädin luokse. Siellä oli jo koko suku koolla. Minun oli pakko rientää aivan yksin aukion poikki juoksujalkaa. Klo 12 kokoonnuimme kaikki yläkerran saliin. Kun siviiliavioliittosopimus oli allekirjoitettu, menimme kirkkoon. Juhlamenot olivat lyhyet. Ernie ja Ducky ovat kaunis pari. Pastori piti kauniin saarnan, jonka sisällys sopi hämmästyttävän hyvin minun nykyiseen pulmaani. Sillä hetkellä tunsin hurjaa halua saada kurkistaa Alixin sieluun! Vihkiäisten jälkeen perhepäivälliset, ja 3.30 nuori pari lähti Darmstadtiin. Olin kävelyllä Vladimir sedän kanssa. Kiipesimme vihdoin linnaan ja tarkastimme museon yksityiskohtaisesti. Ennätimme juuri palata asuntoomme, kun puhkesi myrsky ja alkoi sataa illan pimeydessä. Keisarin vuoksi, joka ei käytä siviilipukua, muutimme univormut yllemme päivälliseksi, jonka söimme Maria tädin luona. Sen jälkeen menimme, toisin sanoen juoksimme, teatteriin. Siellä esitettiin Pajatson ensimmäinen osa ja hyvä kappale. Olutta ja samppanjaa tarjoiltiin biljardihuoneessa. Huhtik. 8 p., perjantai. Ihmeellinen, unohtumaton päivä elämässäni! Kihlauspäiväni rakkaan Alix kultani kanssa. Klo 10 jälkeen hän tuli Miechen tädin luokse. Me puhelimme, ja välimme olivat aivan selvät. Jumalani! Kokonainen vuori on pudonnut hartioiltani. Mikä riemu onkaan saada ilahduttaa rakkaan isän ja äidin mieltä! Kuljeskelin koko päivän aivan huumaantuneena. En voinut uskoa, että kaikki tämä oli tapahtunut minulle. Vilhelm istui viereisessä huoneessa tätien ja setien kanssa odotellen keskustelumme lopputulosta. Alix ja minä menimme suoraapäätä kuningattaren ja sitten Maria-tädin luokse, jossa suku iloissaan rupesi suutelemaan aivan hurjasti. Puolisen jälkeen menimme Maria tädin kirkkoon, [32] jossa pidettiin kiitosjumalanpalvelus. Sitten Rosenauhun, jossa oli tanssiaiset, mutta kun tanssiminen ei huvita minua, kävelin ja istuskelin morsiameni kanssa. Palasimme kotiin 6.30. Siellä oli jo joukko sähkösanomia. Söimme päivällistä klo 8, ajelimme katselemassa juhlavalaistusta ja menimme sitten yläkertaan, jossa oli juhlakonsertti. Suurenmoista musiikkia esitti Baijerin rykmentin jouhiorkesteri. Lopun iltaa vietimme arkihuoneessamme. Huhtik. 9 p., lauantai. Aamulla kuningattaren rakuunat suorittivat soitannollisen ohjelman ikkunoitteni alla. Hyvin liikuttavaa! Klo 10 tuli armas Alixini. Menimme yhdessä kuningattaren luokse kahville. Ilma oli kylmä ja päivä harmaa, mutta minun sieluni oli tulvillaan iloa ja valoa. Klo 11.30 Bertie setä [33] vaati, että koko suku oli valokuvattava yhteisesti puutarhassa. Istuin aamiaisen jälkeen Alixin huoneessa vastaillen sähkösanomiin. Ajoimme yhdessä ponin vetämillä rattailla Rosenauhun. Minä hoidin ohjaksia. Ihmeellistä... Huhtik. 11 p., maanantai... Alixin käytös minua kohtaan on muuttunut täydellisesti, ja olen kuin taivaassa. Tänä aamuna hän kirjoitti kaksi lausetta venäjäksi tekemättä ainoaakaan virhettä... Huhtik. 12 p., tiistai... klo 10 menin Alixin kanssa kuningattaren luokse kahville. Minun on nyt sanottava kuningatarta — Grannyksi...[34] Mutta kaikki loppuu kerran, ja muutamien päivien kuluttua Nikolain ja Alixin oli erottava. Kuningatar Viktoria vei prinsessan Windsoriin, kun taas Nikolai palasi Venäjälle vanhempiensa luokse, jotka odottivat kärsimättömästi kuulevansa yksityiskohtaisesti hänen ihmeellisestä rakkaustarinastaan. Eron Alixista oli määrä kestää vain muutamia viikkoja, mutta Nikolaista tuntui siltä, että ilo oli kokonaan kadonnut hänen elämästään. Käytämme tätä välivaihetta hyväksemme tarkastellaksemme sitä nuorta miestä, johon Alix oli nyt korviaan myöten rakastunut ja josta oli tuleva suuren valtakunnan yksinvaltias. Vaikka Nikolaita pidettiin Venäjällä virallisesti Romanovina, hän oli todellisuudessa saksalaista alkujuurta, sillä keisarinna Elisabet, Pietari suuren tytär, oli ottanut perijäkseen sisarensa Annan pojan. Anna taas oli ollut naimisissa erään Holstein-Gottorpin herttuan kanssa, joka oli vähäpätöinen ruhtinas Tanskan rajalla. Tästä nuorukaisesta tuli keisari Pietari III, jonka syöksi valtaistuimelta ja murhautti hänen puolisonsa, Anhalt-Zerbstin prinsessa Sofia Fredrika, joka tunnetaan historiassa paremmin keisarinna Katariina II nimisenä. Heidän poikansa — Paavali I — on sen Romanovien suvun kantaisä, jonka jäsenet istuivat keisarin istuimella aina Venäjän vallankumoukseen asti v:een 1917. Paavalin oikeutta kruunuun puolustellaan sillä, että Romanovien suonissa voi kuitenkin olla muutamia pisaroita venäläistä verta. Mutta jos perinnöllisyys merkitsee mitään, niin Nikolai oli hesseniläinen, vieläpä suuremmassa määrin kuin itse Alix. Viimeksimainitulla oli kuningatar Viktorian tyttären, prinsessa Alicen, lapsena saksi-koburgilaista ja guelfilaista verta suonissaan. Nikolain molemmat vanhemmat olivat kuitenkin enemmän kuin puoleksi hesseniläistä alkuperää. Isä, Aleksanteri III, oli Hessenin suurherttualliseen sukuun kuuluvan prinsessan Maximiliennen (Maria Aleksandrovnan) poika. Myöskin äidin puolelta Nikolain suonissa virtasi hesseniläistä verta, sillä Tanskan prinsessa Dagmar (Maria Feodorovna), hänen äitinsä, oli Hessenin maakreivien sukuun kuuluvan Louisen tytär, ja hänen isänäitinsä oli hesseniläinen prinsessa Louise Caroline. Nikolain ja Alixin pojan Aleksein — viimeisen tsarevitshin — sukupuu osoittaa selvästi tämän sukulaisuuden. Se osoittaa myöskin, että Nikolai ja Alix olivat yhteisen isoisän (Hessenin Ludwig II:n) kautta pikkuserkkuja: he eivät ainoastaan olleet samaa verta, vaan he olivat myöskin läheistä sukua suoraan alenevassa polvessa. Edellisissä sukupolvissa solmituista suvun keskisistä avioliitoista johtuvien sairaustaipumusten vuoksi oli paljon huomauttamista tätä avioliittoa vastaan. Mutta epäiltävää on, olivatko suvunvarjeluseikat syynä siihen, että Nikolain vanhemmat eivät aluksi suosineet poikansa rakkaussuhdetta. Hänen äitiään Maria Feodorovnaa ei miellyttänyt se umpimielisyys ja sulkeutuneisuus, jonka hän aavisti olevan Alixille ominaista. On myöskin mahdollista, että hänen arvosteluunsa vaikutti hänen sisarensa Aleksandra, Walesin prinssin puoliso, joka tunsi prinsessan hyvin nähtyään hänet niin usein pitkäaikaisilla vierailuilla Englannin hovissa. Nikolai, joka oli sokeasti rakastunut, ei varmasti hetkeäkään ajatellut mitään sellaista. Hän ei olisikaan voinut ajatella niin, sillä hän oli tavallinen mies, jonka kasvatus oli keskinkertainen ja näköpiiri ahdas, joten rotuhygieeniset kysymykset kävivät yli hänen ymmärryksensä. Oikeus esitetään sokeana, mutta Cupidon pitäisi kävellä teiskaroida toisessa silmässä suurennuslasi ja toinen peitettynä. Sillä rakastuneiden hämmästyttävä kyky liioitella ihailunsa kohteen miellyttäviä ominaisuuksia ja olla näkemättä hänen puutteitaan on kerrassaan rajaton. Sekä miehet että naiset ovat epäluotettavia todistajia, kun on kysymyksessä jokin selvä asia, mutta rakastuneet ihmiset ovat väärine arvosteluineen oikea julkinen vaara. Tässä suhteessa rakastava on vieläkin vaarallisempi kuin historioitsija, jolla on piilu hiottavanaan. Alixin kirjeissä Nikolai ei esiinny sellaisena, jollainen hän todellisuudessa oli, vaan sellaisena kuin Alix näki hänet mielikuvituksessaan: kauniina miehenä, jolla oli kunnioitusta herättävä käytös, jalo luonne ja sydän kultaa, suurena ruhtinaana — ihailevan kansan johtajana, ylenmääräisten hyveiden täyttämänä viisauden lähteenä. Nikolai oli hänestä sellainen ja vielä enemmänkin! Jos joku olisi uskaltanut vihjaistakaan, että hänen sulhasensa oli tavallinen nuori mies, sanoja olisi ikipäiviksi joutunut rakastuneen Alixin epäsuosioon. Ja kuitenkin Nikolai oli aivan tavallinen nuori mies. Hän ei ollut kaunis, vaikka hänen silmissään välähtikin toisinaan sama viehättävä ilme, josta hänen äitinsä oli kuuluisa. Keskimittaista lyhyempänä, hentovartaloisena ja asennoltaan paremminkin nöyränä kuin majesteetillisena ei Nikolai näyttänyt ihanteelliselta ruhtinaalta. Hänen luonteensa ei ollut paha, ja hän oli ystävällisissä väleissä maailman kanssa, mutta erikoisen laajoja tunteita ei hänellä ollut lainkaan. Jos toiset joskus ajattelivat häntä suureksi hallitsijaksi, ei hän itse sitä koskaan kuvitellut: valtaa kohtaan hän tunsi sellaisen miehen vaistomaista pelkoa, joka vihaa vastuunalaisuutta ja joka ei halua käskeä. Hän ei ollut tyhmä, mutta hän ei myöskään ilmaissut halua eikä hänellä ollut kykyä tietojen hankkimiseen. Hän oli viettänyt lapsuutensa siinä synkässä palatsissa, jonka hänen isänsä oli valinnut etsiäkseen turvaa salamurhaajilta. Englantilaisen kotiopettajan herra Heathin ansiosta hänen alkujaan heikko ruumiinrakenteensa oli vahvistunut ruumiinharjoituksissa, ja opettajat olivat takoneet hänen päähänsä keskinkertaisen koulukurssin alkeet. Hän oppi puhumaan englantia ja ranskaa sujuvasti ja tunsi hyvän käytöksen vaatimukset. Kaikki tämä ei kuitenkaan ollut mitään todellista harjoitusta hallitsemisen ankaraan tehtävään. Kun hän tuli nuorena upseerina itsenäisemmäksi, rajoittui hänen seurapiirinsä muutamiin harvoihin vastuunalaisuutta tuntemattomiin ja iloisiin suuriruhtinaisiin ja "hyvien" sukujen nuorukaisiin. Ne vakavat velvollisuudet, jotka isä oli määrännyt hänen suoritettavikseen, kiusasivat häntä kovasti, ja hän koetti välttää niitä milloin suinkin mahdollista. Lukemattomat pikku kohdat hänen senaikaisessa päiväkirjassaan todistavat, ettei hän tehnyt mitään erikoisen pahaa, mutta ei myöskään mitään älykästä tai hyödyllistä. Hän vietti kaartinupseerin joutilasta elämää, ja näemme hänen päiväkirjassaan usein mainittavan maljojen suomia iloja, mutta emme suorastaan kertaakaan mitään mieltäkiinnittävää kirjaa tai opettavaa keskustelua. Rakkaus Alixia kohtaan heräsi varhain, millä seikalla oli epäilemättä suuri vaikutus. Se ei estänyt häntä tavallisista seikkailuista keisarillisen baletin naisten kanssa. Hän oli kaiken kaikkiaan hyvin mitätön nuori mies. Muuan Venäjän tuntija [35] sanoi hänestä: Kuka hän oli? Mikä hän oli? Hän oli hyvin tavallinen nuori mies, ei kovin tyhmä, ei kovin taitavakaan, ei pahantuulinen, ei vailla huumorintajua, eikä suinkaan ilman viehätyskykyä. Hänestä olisi voinut tulla hyvin kunnollinen kaartin upseeri, tai hänet olisi voinut kuvitella yksityiselämää viettäväksi maalaisherraksi, jonka päivät kuluvat verraten onnellisesti tilusten hoidossa, maalaispolitiikan alalla puuhailemisessa ja ulkomaanmatkoilla pitkän kesäloman aikana. Hänellä oli miellyttävä käytös, ystävät olisivat pitäneet hänestä, eivätkä hänen luonteensa puutteet olisi herättäneet suurtakaan huomiota... Mutta hän oli Romanovien jälkeläinen, ja sietämätön taakka painoi hänen hartioitaan. Tämä pieni mies, jolla ei ollut mielikuvituksen hiventäkään, oli saanut tai luuli saaneensa osakseen rajattoman hallitusvallan. Hän piti kiinni tästä vanhasta jutusta horjumattoman ja itsepäisen lujasti eikä sallinut lainkaan väiteltävän sitä vastaan... Hänellä oli hyvin kehittymätön käsitys velvollisuudesta, ja hän halusi säilyttää itsevaltiuden perinnön koskemattomana. Ei ollut Nikolain oma syy, että hän oli sellainen. Hän sopi täsmälleen Venäjän historian selkärangattomaan aikakauteen, jolloin hänen isänsä Aleksanteri III:n hallituksen lamauttava vaikutus painoi kansalliseen elämään keskinkertaisuuden leiman. Se oli sellaisten mitättömien miesten aikaa, joiden sekä hyveet että paheet olivat vähäisiä ja jotka itse olivat typerän halpamaisia, koska heidän aivonsa olivat kasvussaan keskeytyneet ja sydämensä tiukasti suljetut. Se oli sellaista aikaa, jolloin roistotkin osoittautuivat vain pikku varkaiksi. Venäjä oli vajonnut sieluttomaan mitättömyyteen, ja kun vallankumous puhkesi Nikolai II:n aikana, kävi ilmi, ettei ollut ensinkään valtiomiehiä jäljellä, ei ollut edes järkeviä vallankumouksellisia. Oli vain suo, jonka läpi bolshevismin kauhistuttava uhka kaivoi liejuista tietään. Mikäli voimme arvostella nykyjään tunnettujen asioiden valossa ihmisiä, joita ei enää ole, ja aikakautta, joka jo on lopussa, niin tulevaisuus pysyi Nikolaille suljettuna kirjana. Hän ei tosin ajatellut sitä hetkeäkään palatessaan rakkautensa lumoissa Koburgista Venäjälle vanhempiensa luokse. Hänen sydämensä oli täynnä rakkauden ylistystä ja kiihkeää halua nähdä kihlausaikansa supistuvan niin lyhyeksi kuin hovitavat suinkin sallivat, jotta hän ja Alix voisivat yhtyä mahdollisimman pian ja ikipäiviksi. Mutta korkean henkilön — kaikkien venäläisten keisarillisen valtaistuimen perijän — häät olivat valtion asia, johon tarvittiin huolellista ja pitkäaikaista valmistusta. Kun kärsimätön sulhanen lähti kuukauden kuluttua Englantiin tavatakseen morsiamensa Windsorissa, ei mitään lopullista vielä oltu päätetty. IV. ISOÄIDIN SIIPIEN SUOJASSA Nikolaille ei tuottanut mitään iloa se ajatus, että hän saisi viettää kuukauden päivät Windsorissa peloittavan Grannyn kotkansilmien vartioimana, mutta hän iloitsi rajattomasti tietäessään saavansa nähdä Alixin. Hän lähti Englantiin _Poljarnaja Svesdalla_, hienolla keisarillisella huvipurrella, suuren valtakunnan perijälle sopivalla komeudella. Hän on kertonut päiväkirjassaan tämän käyntinsä vaiheet; niissä on runsaasti mieltäkiinnittäviä yksityiskohtia Englannin hovin sisäisestä elämästä. Rakkaussuhteen tasaista kehittymistä voi seurata jokapäiväisten muistiinmerkintöjen avulla. Huomaamme tuttavallisuuden lisääntyvän rakastuneiden kesken. Prinsessa Alix tuntee mielenkiintoa rakkaan Nickynsä päiväkirjaa kohtaan, ottaa sen välistä omaan haltuunsa ja kirjoittaa siihen peräti tunteellisia säkeitä hyväksyttyyn Viktorian aikaiseen tyyliin. Joinakin hetkinä Alix on vain teennäinen ja tyhmä pikku neiti. Voimakas tunne kuvastuu kaikista hänen huomautuksistaan. Voimme lukea viisaita lauseita, jotka ennustavat, millainen vaikutusvoima hänellä on myöhemmin avioelämässä. Äidillisyys ja jonkinlainen henkisen ylemmyyden tunne ovat huomattavissa ja luovat valoa tuleviin suhteisiin. Tässä kohdin ovat Alixin heinäkuun kahdentenakymmenentenä päivänä kirjoittamat sanat erittäin huomattavat. Ilmeisestikin Nikolai oli tunnustanut muutamia nuoruusvuosiensa pikku syntejä, muiden muassa seikkailunsa erään nuoren balettitanssijattaren kansa. Alixin huomautukset ovat korkealla siveellisellä tasolla ja uskonnollisen tunteen värittämät. Mutta nuoruus ei anna kieltää itseään, ja usein näemme rakastavat hilpeällä mielellä. Lempinimet Spitzbube ja Lausbube [36] eivät ole voineet esiintyä vakavassa keskustelussa. Rivien välistä luemme Grannyn selän takana siepatuista suudelmista ja tuntikausia kestäneestä autuaasta toistensa ajattelemisesta. Päiväkirjassaan Nikolai ei esiinny suurena miehenä, ei edes älykkäänä miehenä, mutta hänen rakkautensa Alixia kohtaan oli ehdottomasti vilpitön. Tuonnempana lainatuissa otteissa on Alixin kirjoittamat lauseet painettu kursiivilla. Jos laskettaisiin, mitä nimiä Nikolai on useimmin maininnut, niin saataisiin huomata, että luettelossa on ensimmäisellä sijalla Frogmore. Sen yhtämittainen toistuminen osoittaa, millainen sija prinssipuolison muistolla oli kuningatar Viktorian sydämessä. Frogmoren kuninkaallinen hautakammio oli se keskus, jonka ympärille kuninkaallisen lesken elämä keskittyi. Kesäk. 20 p., keskiviikko.[37] Klo 6.30 saimme näkyviimme Galloperin majakan ja käännyimme Thamesin suuhun. Kylmä viima puhalsi Englannin rannoilta, ja oli harmaa aamu. Klo 10.30 jouduimme Thamesin suulle ja aloimme nousta jokea ylös ilman luotsia. Thunderer — panssarilaiva — ja Sheernessin linnoitus tervehtivät kunnialaukauksilla nostaen meidän merilippumme... Ylimääräinen juna kiidätti minut Lontooseen. Waterloon yhdysasemalla tapasin Staalin.[38] Ludvig [39] tuli salonkivaunuun, ja minä erosin Dymkasta.[40] Viisikolmatta minuuttia myöhemmin saavuin Waltoniin ja klo 3 tapasin rakkaan Alixini. Tunnen taas sitä iloa, jota ilman olen ollut aina Koburgin ajoista lähtien. Meidän neljän on hauska elää Viktorian ja Ludvigin pienessä talossa. Satoi kaatamalla, ja me vietimme lopun päivän sisällä. Söimme ilman vieraita päivällisen klo 8. Kesäk. 21 p. torstai. Nukuin erinomaisesti mukavassa pikku huoneessani. Kuinka onnellinen olinkaan herätessäni aamulla ja muistaessani asuvani saman katon alla rakkaan Alixini kanssa... Kesäk. 22 p., perjantai. Taas ihmeellinen ja rauhallinen päivä. Samanlainen kuin eilinenkin. Tämä on tosiaankin kuin paratiisin elämää!... Koko aamun vietin puutarhassa Alixini kanssa istuen kastanjoiden varjostaman pikku polun varrella. Hän teki käsityötä, ja minä luin hänelle Lotin "Matelor'ta". Kesäk. 23 p., lauantai. Mielipahakseni meidän oli pakko pakata matkatavaramme ja luopua tästä Elm Groven (Waltonin) huolettomasta elämästä. Koko aamun lounaaseen asti istuin rakkaan Alixini seurassa lukien hänelle. Klo 4 Victoria, Alix, Ludvig ja minä ajoimme kuninkaallisissa vaunuissa Windsoriin, jonne saavuimme tunnin kuluttua... Päivällinen syötiin klo 9. Meitä oli pöydässä neljätoista henkeä. Olimme pukeutuneina polvihousuihin. Kenkäni olivat kauhean ahtaat. Rakas Alix ja minä vietimme ihmeellisen illan yhdessä. Kesäk. 24 p., sunnuntai. Nousin vuoteesta 8.30. Ilma oli suurenmoinen. Join kahvia huoneessani, ja klo 10 ajoin Grannyn ja Alixin kanssa Frogmoreen aamiaiselle. Klo 11 — hautakammiossa — jumalanpalvelus, josta pidin hyvin paljon... Eilen klo 10 illalla syntyi poika [41] Yrjölle [42] ja Maylle. Yleistä iloa ja riemua. Kesäk. 25 p., maanantai. Aamulla ajoimme Grannyn ja Alixin kanssa Frogmoreen aamiaiselle. Sitten istuin morsiameni kanssa puutarhassa nauttien kesäilmasta täysin siemauksin. Olimme yhdessä ajelulla ja palasimme kotiin noin klo 1. Söimme lounasta klo 2 ja ajoimme avonaisissa vaunuissa kaikkein juhlallisimpien hovitapojen mukaisesti noutamaan Grannya Bagshotista, jossa asuvat Arthur setä [43] ja hänen puolisonsa. Nautimme teen teltassa. Katselin kaikki paikat hänen kauniissa talossaan ja näin intialaisen huoneen. Palasimme Grannyn kanssa. Suuret alppiruusupensaat hämmästyttivät minua. Söimme päivällistä 9.30. Ensimmäisen kerran pukeuduin Windsorin takkiin, jossa on punainen kaulus ja kalvosimet. Sitten istuin rakkaan Alixini huoneessa. Kesäk. 26 p., tiistai. Ilma oli raskas. Klo 10 menimme tapamme mukaan Frogmoreen aamiaiselle. Kävelin vähän Alixin kanssa lammikon rannalla. Klo 4.45 matkustimme junalla Richmondiin ja sieltä vaunuilla White Lodgeen, jossa Yrjö ja Mary nykyjään asuvat. Olin hyvin iloinen tavatessani heidät. Yrjö näytti meille vastasyntyneen poikansa. Täti Alix, Victoria ja Maud tulivat myöskin. Lähdimme klo 7. Ilma oli tavattoman raskas ja pimeä, vaikka ei satanutkaan. Päivällisellä oli vain pieni seurue koolla. Illalla istuin rakkaan Alixini seurassa. Kesäk. 28 p., torstai. Nousin vuoteesta varhain, join kahvia rakkaan Alixini kanssa ja lausuin hänelle jäähyväiset puoleksitoista päiväksi. Klo 8 matkustin Sandringhamiin ylimääräisellä junalla Dymka G:n ja eversti Byngin [44] seurassa. Saavuimme perille 11.15 auringon paistaessa ihmeellisen kirkkaasti. Siellä olivat meitä vastassa täti Alix, Victoria ja Maud. Ajoimme kaunista tietä nuorten kuusi-istutusten välitse heidän taloonsa ja tapasimme siellä Bertie sedän. Klo 12.30 lähdimme suurena seurueena Kings Lynniin ollaksemme läsnä, kun Bertie sedän hevossiittolasta myötiin hevosia huutokaupalla. Ensin menimme tavattoman suureen kesärakennukseen, jossa istui noin 200 maanviljelijää perheineen syöden lounasta, johon mekin otimme osaa istuen erityisen pöydän ääressä korokkeella, joka oli kuin näyttämö. Viidenkymmenen hevosen myöminen kesti hirveän pitkän ajan. Alussa asiat sujuivat vauhdikkaammin. Minä ostin kaksi tammaa varsoineen. Tämä aiheutti "kuvaamattoman ihastuksen". Sitten ilma muuttui kylmäksi, ja minä aloin tuntea vetoa. Kotiin palattua nautimme teetä ja menimme puutarhaan. Tuuli kuljetti sumua mereltä. Me tarkastimme tallit, koirankopit ja muut rakennukset. Rakennuksen huoneet ovat erittäin hyvin kalustetut. Söimme päivällistä klo 9, sitten olimme keilasilla ja tupakoimme alakerrassa. Kaipasin Alixia kovasti. Olin peräti alakuloinen. Kesäk. 29 p. perjantai. Aamu oli ihana, kun heräsin. Kylvyn jälkeen join kahvia Bertie sedän kanssa hänen huoneessaan alakerrassa. Hän lähti klo 10 Lontooseen. Minä jäin Alix tädin ja serkkujen luokse. Menimme yhdessä kävelylle, ja katselimme mitä emme olleet eilen nähneet. Kävin pastorin luona heidän vanhassa kirkossaan, poikkesin tervehtimässä Probyniä,[45] käväisin puhdasrotuisten hevosten siittolassa ja kasvihuoneessa. Katselin Eddy paran huonetta. Söimme lounasta 11.30. Istutin puun puutarhaan, ja klo 3 lähdimme asemalle. Junan kuumuus ja pölyisyys oli sanoin kuvaamaton. Sydämeni oli täynnä iloa ajatellessani, että saisin tavata Alixin. Niinkin lyhyt ero hänestä tuntuu liian pitkältä. Arkkiherttua Frans Ferdinand [46] saapui illalla. Hänen kunniakseen oli suuret päivälliset musiikin ja univormujen kera. Ankaraa hikoilua! Kesäk. 30 p., lauantai. Aamulla kävin tervehtimässä arkkiherttuaa, joka oli jätetty aivan yksin palatsiin klo 12 asti. Granny, Alix ja minä ajoimme Frogmoreen kahville. Sitten me kaksi lähdimme Cumberland Lodgeen tervehtimään Snipea [47] ja hänen sisartaan. Oli sanomattoman kuuma. Ennen lounasta luin ja kirjoitin. Lykon [48] ja Beatrice tädin lapset olivat mahdottomia ruokapöydässä, niin että Grannykin suuttui. Klo 4 saapuivat Victoria ja Ludvig. Alix istui minun huoneessani. Me nautimme kaikki teemme Frogmoressa ja ajoimme sitten pois eri ryhmissä. Päivällisillä oli läsnä vain pieni seurue, ja soittokunta soitti eteishuoneessa. Heinäk. 2 p., maanantai. Klo 1 koko Windsorissa asuva suku, Grannya lukuunottamatta, lähti Lontooseen päämääränään Marlborough House, jossa oli suuri sukulounas. Jäin yläkertaan klo 5:een asti Victorian ja Maudin huoneisiin. Heidän huoneensa palauttivat mieleeni viime vuoden. Klo 5 ajoin Victorian ja Ludwigin kanssa Clarence Houseen Maria tädin puutarhajuhlaan. Onneksi ilma viileni illemmällä. Tapasin J.I. Shahovskoin [49] ja Poljarnaja Svesdan upseerit. Klo 6.30 lähdin Windsoriin Alixin, Albanyn herttuattaren [50] ja hänen tyttärensä kanssa. Olin iloinen ajatellessani, että saisin jäädä taas kahden kesken rakkaan morsiameni kanssa. Sandra [51] on saapunut kahdeksi päiväksi. Söimme päivällistä 9.15 ja sitten kuuntelimme musiikkia alakerrassa. Hiljaa, armas, uinuos sa, taivaan siunaus suloinen kattakoon sen vuoteen, jossa lepäät suojass enkelten. Päiväs olkoot parhaat ain'. Heinäk. 3 p., tiistai. Klo 8 lähdin ratsastamaan Sandran, neiti Hoodin [52] ja Dymkan kanssa. Kuinka valitettavaa onkaan, ettei Alix kulta voi vielä ratsastaa meidän mukanamme, koska hän on vasta toipunut eikä hänen jalkojensa kipu ole vielä lakannut. Karkuutimme peltojen poikki kuin mielettömät. Palasimme kotiin 9.30. Klo 10.15 ajoimme Frogmoreen. Sitten istuin Alixin kanssa raunioiden lähellä ja luin sanomalehtiä hänen ommellessaan. Palasimme kotiin klo 12 tapaamaan Janysheffia.[53] Lounaalla oli läsnä Albanyn herttuatar, joka matkusti pois sen jälkeen. Maria täti saapui klo 5. Lähdin Alixin ja Sandran kanssa vaunuilla Grannya vastaan Eastern Terracelle, jossa 1,000 poikaa, tulevia merimiehiä, suoritti voimisteluharjoituksia soiton säestyksellä. Sitten he suorittivat ohimarssin. He ovat Greenwichin koulusta. Joimme teetä Frogmoressa ja ajelimme kolmisin. Nauroimme aika lailla kertoessamme toisillemme hupaisia juttuja. Ilta oli ihmeellinen ja paljoa viileämpi kuin edelliset illat. Söimme päivällistä 9.15 muutamien harvojen vieraiden kanssa. Sitten esitettiin alakerrassa soittoa. Alfred setä tuli minun huoneeseeni tupakoimaan ja joi pari kolme lasia pilsneriä. Niin minulta meni ylimääräinen puolituntinen, jonka olisin voinut viettää rakkaan Alixini seurassa. Seuraavat sanat ovat morsiameni kädestä. Olen syvästi liikutettu — hän kirjoitti ne minun huoneessani. _Rajattoman uskollisella rakkaudella, joka on paljoa suurempi kuin osaan sanoakaan_.[54] Heinäk. 5 p., torstai. Klo 8 ratsastin Beatrice tädin kanssa kuningatar Annan ajotien päähän. Palasimme hiestä likomärkinä 9.30. Join Grannyn kanssa teetä Frogmoressa ja sitten palasin Alixin kanssa nopeasti linnaan matkustaakseni vuorokaudeksi Lontooseen. Klo 1 lähdimme Windsorista ja menimme suoraa päätä Marlborough Houseen. Oli hauskaa ja samalla suloista istua rakkaan Alixini kanssa junassa ja ajaa, (_Monta hellää suudelmaa_) niinkuin itse halusimme, läpi kaupungin, vaikka Gretchen [55] ja Byng olivat mukanamme vaunuissa. Oli tavattoman kuuma. Klo 2 söimme päivällistä Alix tädin, Victorian ja Maudin kanssa. Minusta oli hauskaa olla heidän seurassaan edes lyhyen aikaa. Klo 5 ajoimme Louisan [56] ja McDuffin luokse, jossa joimme teetä. Näimme heidän lapsensa — kaksi pikku tytärtä. Söimme päivällistä 7.45 ja lähdimme sitten Gaiety teatteriin katsomaan kuuluisaa kappaletta "Rouva Suorasuu". Ranskalaiset näyttelijät olivat jumalallisia. Palasimme 11.30 ja söimme illallista Alix tädin kanssa. Istuin rakkaan morsiameni seurassa klo 1:een asti. Heinäk. 6 p., perjantai. Heräsin 9.30 ja otin kylvyn samassa nurkkakylpyhuoneessa yläkerrassa kuin ennenkin. Meitä oli neljä kahvilla: Alix, Victoria, Maud ja minä. Aamiaisen jälkeen menimme Alix tädin luokse, jossa Victoria sai syntymäpäivälahjansa. On omituinen yhteensattuma, että olen kahtena vuonna peräkkäin joutunut olemaan heidän seurassaan näihin aikoihin. Istuin Alixini seurassa ja kirjottelin kirjeitä kotiin. Lounaalle tuli Bertie setä, Georgie, Louisa ja McDuff. Kuumuus — yliluonnollinen! Lounaan jälkeen molemmat tytöt esiintyivät jonkin verran (_Jumala sinua siunatkoon, enkelini!_) toinen soitti viulua ja toinen tanssi — espanjalaisen tanssin tamburiini kädessään. Maria täti tuli lausumaan jäähyväiset: hän lähtee Rosenauhun. Olimme nääntymäisillämme kuumuuteen ja odotimme tapamme mukaan väsyneinä lähtöhetkeä. Klo 5:n junalla palasimme Windsoriin. Matka yhdessä rakkaan Alixini kansa on minulle rajaton ilo. Asemalta ajoimme suoraa päätä Frogmoreen teelle. Granny tuli vähän sen jälkeen. Kuumuus oli tukahduttava, ja vihuri ajoi kaikki sisään huoneisiin. Palasimme linnaan juuri kun alkoi sataa virtanaan. Klo 8.45 oli päivällinen. Se oli perhetilaisuus, jossa oli saapuvilla lihavia tätejä ja heidän miehiään. Klo 10 menimme Waterloo Halliin, jossa kuuntelimme kolme tuntia musiikkia. Siellä esitettiin "Philemon ja Baucis" ja "Navarratar", joka on aivan uusi Massenet'n ooppera. Sen jälkeen oli seisomapöytä-illalliset, mutta ensin oli jokaisen mies- ja naisvieraan käytävä suutelemassa (kuningattaren) kättä. Istuin Alixin seurassa ja menin nukkumaan päivän koittaessa. Heinäkö 8 p., sunnuntai. Olen muuttunut tavattoman laiskaksi enkä tule kirjoittaneeksi kotiin, vaikka minun pitäisikin lähettää tietoja itsestäni. Jokainen tunti Alixin seurassa on minulle kallis, ja minusta tuntuisi ikävältä luopua niistä hetkistä. Ilma on muuttunut pilviseksi, ja sataa. Klo 5 tuli keisarinna Eugénie [57] nuoren sukulaisensa Napoleonin kanssa, joka oli viime vuonna Pietarissa. Granny otti heidät vastaan "kuningattaren työhuoneessa", samassa huoneessa, jossa minulle viime vuonna annettiin Sukkanauharitarikunnan merkki. Juotuani teetä Alixin kanssa lähdin hänen seurassaan Cumberland Lodgeen tervehtimään vanhan Christianin [58] perhettä. Puhelimme aika paljon, ja paluumatkalla meidät yllätti sade. Söimme päivällistä klo 9. Istuin keisarinnan vieressä. Keskustelimme klo 11:een asti. Se pakotti pysymään seisoallaan ja esti tupakoimasta. Tunsin olevani perin pohjin väsynyt. Heinäk. 10 p., tiistai. Ilma on viileämpi. Satoi väliin. Klo 10 Frogmoreen. Kävelin Grannyn ponin vetämien vaunujen rinnalla. Sitten istuin (ikuisesti oman) Alixini seurassa ja palasin hänen kanssaan linnaan klo 1. Lounaalle tulivat Beatrice täti ja Lyko. Sain sähkösanoman rakkaalta äidiltäni Turusta. Klo 5.30 lähdimme sateesta huolimatta Frogmoreen ja nautimme teetä sisällä, minkä jälkeen ajoimme Etonin ja Sloughin kautta: Alix ja minä kahden umpivaunuissa. Klo 9 istuuduimme päivällispöytään muutamien erittäin ylhäisten lordien ja ladyjen kanssa. Soittokunta soitti. Aterian jälkeen keskusteltiin loppumattomasti seisoallaan. Vietin ihanan, pitkän illan Alixini seurassa. Heinäkö 11 p., keskiviikko. Lounaan jälkeen pukeuduin husaarinunivormuuni ja 4.15 lähdimme junalla Aldershotiin. Arthur setä ja hänen seurueensa olivat meitä vastassa Farnboroughin asemalla, ja suojelussaattue Inniskillingin rakuunoista seurasi kuninkaallisia ajopelejä leirin läpi ajettaessa. Joukot on majoitettu täällä kasarmeihin, majoihin ja telttoihin. Noin klo 6 saavuimme yksikerroksisen puurakennuksen luokse, joka oli kuin intialainen kesämaja. Minun huoneeseeni päästään samasta käytävästä kuin kaikkien tätien ja Alixin huoneeseen. Pelkäsimme kovasti _Niin ihmeellist' ei mikään muu kuin missä lempi palaa, kaks sielua kun sulautuu ja sanaakaan ei salaa!_ _Ei riemua, ei tuskaakaan, jok' ei ois kevyt kantaa, ens' suudelmasta kuolemaan ne toisilleen kaikk' antaa!_ että meidät eroitettaisiin. Joimme teetä Grannyn kanssa, juttelimme puutarhassa ja ihailimme näköalaa. Alix ja minä istuimme yhdessä ennen päivällistä. Pukeuduin keisarillisen kyrassierijoukon univormuun. Varusväen kenraalit oli kutsuttu päivälliselle. Klo 10 lähdimme jalkaisin kuuntelemaan iltasoittoa. Granny tuli tätien ja Alixin kanssa. Pimeänä iltana soihtujen valossa marssi ohitsemme neljä eri soittokuntaa kunniavartioineen edustaen Yhdistyneiden kuningaskuntien neljää eri kansallisuutta; sitten ne yhtyivät. Soitannollinen ohjelma suoritettiin erinomaisesti. Me palasimme puoliyön tienoissa, ilma oli kylmä ja kostea. Istuin jonkin aikaa rakkaan Alixini seurassa, vaikka täällä voikin kuulla melkein kaikki väliseinien lävitse. Heinäk. 12 p., torstai. Nukuin erittäin hyvin. Heräsin vasta klo 9, kun Alix huusi minulle ikkunasta puutarhasta ja kutsui aamiaiselle Grannyn kanssa. Ilma oli keskulainen, pilvinen, mutta aurinko tuli välistä näkyviin. Pukeuduin täyteen husaarinunivormuun, ja klo 10.45 seurasimme ratsain kuninkaallisia ajopelejä paraatikentälle. Saapuvilla oli kaikkiaan noin 10,000 sotamiestä. Kuninkaallisten tervehtimisen jälkeen alkoi ohimarssi; ensin ratsastava tykistö, sitten ratsuväki, jalkaisin kulkeva tykistö ja jalkaväki. Viimeksimainitut marssivat ohitse toisenkin kerran prikaatikolonnina. Ratsuväki — ensin ravia, sitten neliä. Ihailin hevosia ja hevosten vetämän tykistön nopealiikkeisyyttä. Skotlantilainen jalkaväki oli kaunista lyhyissä mekoissaan. Sotaväen tarkastus päättyi yleiseen ohimarssiin ja ylistysvirteen. Ratsastimme asemalle. Alkoi sataa kovasti. Klo 5.30 menimme Frogmoreen teelle, josta ajoin Alixin kansa ponin vetämissä rattaissa. Ilta oli kirkas ja lämmin. Klo 8 ajoin univormussa ratsukaartin upseerien kerhoon päivälliselle (loppu hyvä, kaikki hyvä). Kaikki oli yksinkertaista ja luontevaa. Juttelin niin kauan, että kello tuli 11.30. Palattuani menin rakkaan Alixin luokse, jonka kanssa vietin ihmeellisen hetken. _Rakkautta anon sekä rauhaa suomaan sulle, kun näin sanon: armas, Luojan huomaan!_ Heinäk. 14 p., lauantai. En lähtenyt aamulla ratsastusretkelle, koska olin hyvin uninen. Klo 10 menin Frogmoreen. Oli kuuma, välistä kuului ukkosen jyrähdyksiä. Némoursin herttua [59] söi lounasta meidän kanssamme. Hän on oikea vanhan ajan ranskalainen. Klo 5 lähdin Alixin kanssa ponin vetämillä vaunuilla Cumberland Lodgeen, jossa joimme teetä. Herra Wolf soitti viulua. _Ma istun mielelläin ja mietin läpi yön lähellä syvyyden, jonk' yli kulkien kuu heittää hopeisen ja hohtavaisen vyön._ (Victor Hugo.) Säestyksestä huolehti ensin Snipe, sitten Alix. Helena täti näytti minulle yläkerran huoneensa. Lähdimme pois 6.30. Minun päätäni pakotti. Makasin Alixin huoneessa koettaen nukkua. Päivällinen oli klo 9. Vierashuoneessa oli pieni konsertti. Lauluja esittivät neiti Calvé, Plançon ja Alvarés. Kaikki kolme ovat yhtä kuuluisia. He suorittivat ohjelman ihmeteltävästi. Granny antoi lahjoja kaikille kolmelle. Menimme huoneisiimme 11.45. Istuin Alixini kanssa. Heinäk. 15 p., sunnuntai. Päivällinen 9.15. Vain hovin virkailijoita. Pikku lordi Playfair, ylikamariherra, erehtyi luulemaan minua Windsorin kappalaiseksi ja opasti minut pöydän yläpäähän kuningattaren viereen, minkä johdosta kaikki läsnäolevat nauroivat iloisesti ja kauan. Istuin rakkaan Alixin kanssa. Heinäk. 16 p., maanantai. Aamulla satoi klo 9 asti. En voinut lähteä ratsastamaan Beatrice tädin kanssa, vaan kirjoitin ja työskentelin omassa huoneessani. Klo 10 lähdin hänen kanssaan kävelylle. Saavuimme Frogmoreen yht'aikaa kuin Granny ja Alix vaunuilla. Lounas syötiin vähän aikaisemmin, ja 3.30 ajoimme rankkasateessa Richmondiin (_Oma rakas sulhaseni, Jumala siunatkoon ja varjelkoon sinua ja suokoon, ettet koskaan unohda häntä, jonka hartain toivo ja rukouksen aihe on tehdä sinut onnelliseksi_), jossa jouduimme julkiseen vastaanottoon. Joukoittain ihmisiä liikehti kaduilla, ja kunniavartiona oli joukkue kahdeksannesta husaarirykmentistä. Klo 5 suoritettiin White Lodgessa koko perheen läsnäollessa Yrjön ja Mayn pikku pojan ristiäistoimitus. Granny antoi hänelle seitsemän nimeä. Minäkin olin muiden mukana kummina. Sen sijaan, että olisi kastanut lapsen veteen, (Canterburyn) arkkipiispa kostutti sormensa ja kuljetti sitä kehässä hänen päänsä ympäri. Sitten nautimme teetä teltassa puutarhassa. Neljä sukupolvea valokuvattiin yhtenä ryhmänä. Paluumatkalla ei ollenkaan satanut. Muuan upseeri oli vähällä vahingoittua, sillä hänen hevosensa kompastui. Saavuimme Windsoriin 7.45 (_Lausbube_) Päivällinen syötiin myöhään, ja ilta päättyi klo 11. Istuin Spitzbuben kanssa pitkän aikaa. Heinäk. 17 p., tiistai. Juotuani kahvia rakkaan Alixin kanssa menin asemalle ja lähdin Lontooseen sanomaan jäähyväiset Alix tädille. Palasin Windsoriin niin ajoissa, että ennätin lounaalle. Tuuli kovasti. Ruhtinas Shahovskoi ilmoitti sähkösanomalla Cowesista saapuneensa sinne. _On päiviä ja hetkiä, jotka voivat luoda säteitä vuosien päähän! Pääsiäisyö huhtikuun. 20 p! Unohdammeko sitä koskaan, oi armas, suloinen miekkoseni!_ (Tähän on piirretty sydän, jonka sisään on kirjoitettu: sinä, sinä, sinä, sinä.) Klo 3 menimme vierashuoneeseen. Reszken veljekset lauloivat. Kaksi jalokivikauppiasta oli asettunut minun huoneeseeni. Ostin pikku korun kummaltakin. Joimme teetä Frogmoressa ja ajelimme sitten pitkän aikaa. Lopulta minua alkoi suorastaan viluttaa. Paluumatkalla pysähdyimme kappelin lähelle, jonne Eddy on haudattu, ja Granny käski Alixin laskea seppeleen hänen hautakummulleen. Päivällisen jälkeen oli taas konsertti. Laulettiin valittuja kohtia uudesta oopperasta "Signa" — se on englantilaisen Cowenin heikko sävellys. Vietin ihmeellisen illan suloisen morsiameni seurassa. Olen aivan nääntymäisilläni rakkaudesta häneen! Heinäk. 18 p., keskiviikko. Yrjö tuli lounaalle. Hän ja Alix istuivat minun huoneistossani minun kanssani — lisäsin sanat "minun kanssani", koska lauseeni muuten tuntui niin oudolta. Ilma on parantunut, ei enää tuullut niin, ja pilvet ovat poissa. Klo 6 menimme Frogmoreen. Joimme teetä huvihuoneessa Helena tädin, Thoran ja Louisin kanssa. Ennenkuin ajoimme pois, kävimme katsomassa lehmiä ja koiria, joille Granny lausui jäähyväiset. Tulimme kotiin klo 8. Päivällinen oli hiljainen, läsnä oli vain talonväki. Soittokunta esitti soittoa. Illalla istuin Alixin seurassa. _Näin unta, että olin rakastettu. Heräsin ja huomasin sen olevan totta ja kiitin Jumalaa polvillani siitä. Todellinen rakkaus on Jumalan antama lahja — se tulee päivä päivältä voimakkaammaksi, syvemmäksi, täydellisemmäksi ja puhtaammaksi_. Heinäk. 19 p., torstai. (_Hurraa!_) Tuon sanan kirjoitti rakas Alixini iloissaan, kun kuuli minun jäävän vielä pariksi päiväksi. Tämä onkin hyvä, sillä alkujaan minun oli määrä lähteä lauantaina. Joimme kahvia Grannyn kanssa ja lähdimme Windsorista 10.15. Junassa me kaksi jouduimme eroon. Naiset istuivat toisessa vaunussa, Lyko ja minä toisessa, Portsmouthiin saavuimme 12.40 rankkasateessa, Siirryimme pieneen huvialukseen Albertaan, ja kun matkatavaramme oli tuotu sinne, lähdimme pitkin kaunista salmea Wightin saarta kohti. Risteilijät ampuivat tervehdyslaukauksia Spitheadin väylältä, Poljarnaja Svesda, joka kellui ankkurissa kaikessa kauneudessaan vastapäätä Cowesia, noudatti esimerkkiä. Rantaan päästyä siirryimme vaunuihin ja lähdimme suoraa päätä Osborneen. Olin täällä yksikolmatta vuotta sitten, ja on kummallista, etten voi muistaa siitä oikeastaan mitään, (_Oma kultani._) Pidän hyvin paljon talosta ja sen paikasta. Näköala ikkunoista salmelle ja toiselle puolelle on tavattoman kaunis. Lounaan jälkeen asetuin mukavasti alakerran huoneisiin, Alix asuu ylemmässä kerroksessa. Katselimme talon kaikki huoneet ja uuden lisärakennuksen, jossa on intialainen huone, Sitten menimme merenrannalle, jossa kahlailin avojaloin kuin lapsi, Palasimme ponin vetämissä vaunuissa ja söimme päivällistä klo 9, mutta ilta venyi klo 11 asti. Istuin Alixin seurassa. Heinäk. 20 p., perjantai. Grannyn oleskelu täällä on aivan täydellinen jäljennös Windsorin elämästä. Meille se on erilaista meren vuoksi. _Oma rakas poikani, joka et koskaan muutu ja olet aina uskollinen! Luota ja usko tyttö kultaasi, joka rakastaa syvemmin ja uskollisemmin kuin voi koskaan sanoa. Sanat ovat liian köyhiä ilmaisemaan rakkauttani ja ihailuani ja kunnioitustani — mikä on mennyttä, on mennyttä, eikä palaa koskaan, ja me voimme muistella sitä tyynin mielin. Joudumme kaikki kiusauksiin tässä maailmassa, ja kun olemme nuoria, emme voi aina taistella ja pitää puoliamme kiusausta vastaan, mutta niin kauan kuin kadumme ja palaamme hyvään ja oikealle tielle, Jumala antaa anteeksi meille._ "Jos tunnustamme syntimme, niin Hän on uskollinen ja oikeamielinen ja antaa anteeksi syntimme". Jumala antaa anteeksi niille, jotka tunnustavat vikansa. Anna anteeksi, että kirjoitan näin paljon, mutta tahdon, että sinä tiedät oikein varmasti minun rakastavan sinua, ja rakastavan sinua vieläkin enemmän siitä syystä, että kerroit minulle tuon pikku jutun. Luottamuksesi minua kohtaan liikutti minua, oi, niin syvästi, ja rukoilen Jumalaa, että voisin aina osoittautua sen arvoiseksi. Jumala siunatkoon sinua, Nicky rakas. Nautittuamme kahvin puisessa huvihuoneessa, joka on aivan samanlainen kuin Frogmoressakin, menimme katsomaan kasvihuonetta. Ilma oli pilvinen, mutta lämmin. Heinäk. 21 p., lauantai. Aamulla satoi, ja me söimme aamiaisen ruokasalissa. Minut valokuvattiin puutarhassa. (_Kello lyö tornissa ja muistuttaa meille hetkien kulumista, mutta kukaan ei välitä siitä ajasta, joka seuraa nykyhetkeä. Sillä vuodet kuluvat, mutta rakkaus säilyy. Tunnen hänen suudelmansa kuumalla otsallani. Jos meidän on erottava, oi, miksi sen täytyy tapahtua nyt? Onko tämä unta? Silloin herääminen olisi tuskallista. Oi älä herätä minua, anna minun taas nähdä unta!_) Klo 1 päivällä Beatrice täti, Alix, Thora ja minä menimme höyrylautalla katsomaan kilpailun alkamista. Tuuli oli melkoinen, Lyko johti huvipurrellaan, (vain yksi sana — kirjoitin niin paljon eräälle aikaisemmalle sivulle — Rakkaus!) mutta palkinto joutui eräälle toiselle herralle. Palasimme kotiin lounaalle. Ilma parani. Ajoin Alixin kanssa hedelmätarhaan, jossa söimme hedelmiä. Sitten katselimme tarkoin Osbornen ja Albertin rakennukset. En voi muistaa mitään niiltä ajoilta, jolloin oleskelimme täällä v. 1873. Joimme teetä klo 6 ja odotimme sitten hyvin kauan Grannya — on sietämätöntä istua kädet ristissä ja odottaa hetki hetkeltä loppumattomasti. Vihdoin, klo 7.30, me kolme lähdimme saarelle Newportin kaupunkiin. (_Jokaisessa kielessä on pikku sana, hyvin rakas, englannissa se on forget me not, ranskassa souvenir_) Paluumatkalla tapasimme kolme upseeriamme, jotka olivat kävelyllä. Söimme päivällistä klo 9, ja sitten vietin ihmeellisen illan rakkaan Alix kultani kanssa. Heinäk. 22 p., sunnuntai. Merimiehemme tulivat puutarhaan. Siellä heidät esitettiin Grannylle, joka tervehti heitä. He asettuivat riviin pengermälle. Ajoin Alixin kanssa ponin vetämissä vaunuissa meren rannalle. Istuimme hiekalla ja katselimme nousuvettä. Upseerimme tulivat päivälliselle. Esitin heidät Grannylle. Vietin viimeisen (_Iäti vilpitön ja iäti rakastava, uskollinen, puhdas ja voimakas kuin kuolema_) illan morsiameni kanssa. Heinäk. 23 p., maanantai. Surullinen päivä — eron päivä — vietettyäni toista kuukautta ihanaa elämää paratiisissa. Aamulla satoi, sitten nousi sumua. Saadaksemme päivän pitemmäksi Alix ja minä joimme kahvia yhdessä klo 9 ja menimme sitten aamiaiselle klo 10. Meidät valokuvattiin taas. Ensin minut seurueineni. — Dymkan ja eversti Byngin kanssa —, sitten minut rakkaan Alixini kanssa vierashuoneessa. Noin klo 12 ajoin hänen ja Snipen kanssa Cowesiin. Menimme Medina-joen poikki lautalla. (_Rakkaus on saatu kiinni. Olen sitonut sen siivet, rakkaani. Se ei enää pääse karkuun eikä lentämään pois. Meidän molempien sydämessä laulaa rakkaus aina_) Kävimme eräässä myymälässä, jossa valmistetaan emaljoituja lippuja rintaneuloihin. Tilasin kaksi korua Alixille. Menimme höyrylautalla ulkosatamaan ja sitten Osbornen lahdelle, jossa siirryimme veneeseen, koska höyrylautta jatkoi matkaansa hiekkasärkälle, joka on laivasillan luona. Lounas klo 2. Meidän alakuloisuutemme lisääntyi eronhetken lähestyessä. En väistynyt hetkeksikään oman kulta (_Armas Nickyni_) morsiameni rinnalta. Grannyn ja Alixin kanssa lähdin teen jälkeen viimeisen kerran ajelemaan Ryden kaupunkiin päin. Päivällinen syötiin vähän ennen 9, ja Portsmouthin meriväen soittokunta soitteli. Lausuin jäähyväiset naisille, herroille ja Munshylle,[60] pukeuduin meriväen univormuun, hyvästelin ystävällisen Grannyn ja ajoin Alixin ja Lykon kanssa laivarantaan. Erosin rakkaasta morsiamestani, minkä jälkeen minut vietiin soutuveneellä alukseeni. Poljarnaja Svesdassa minua odotti Alixin lähettämä pitkä ja ihmeen kaunis kirje (_älä koskaan unohda omaa uskollista Spitzbubeasi, joka rakastaa sinua niin syvästi_), jonka hän oli antanut Radzigille. Olin syvästi liikutettu. Lähetin hänelle vastauksen Byngin mukana. Alakuloisuus ja kaipaus ovat vaikuttaneet sen, että tunnen itseni heikoksi. Janishev ja herra Heath olivat jo laivassa. Jumala suokoon, että saamme taas tavata iloisina ja terveinä. Mutta se ei voi tapahtua pian. Vasta parin kuukauden kuluttua. Poljarnaja Svesdan kulkiessa yhä kovempaa vauhtia Englannin kanaalia kotimaahan päin Nikolai koetti lohduttaa mieltään lukemalla niitä sanoja, jotka Alix oli kirjoittanut ennakolta hänen päiväkirjansa lehdille: _Ain' uskollisna häntä odottaa, hänt' yhä rakastaen levittää kätensä ja ne aina hälle ojentaa. Tälle valkoiselle sivulle mitä voinkaan muuta piirtää kuin ainoan sanan: onni!_ V. RAKKAUDEN KUNINGATAR Rakastavaiset olivat sopineet tapaavansa taas syyskuussa Wolfsgartenin suurherttuallisessa linnassa Darmstadtin lähellä, jonne Alixin oli määrä asettua valmistautuessaan lopullisesti omaksumaan oikeauskoisen opin. Palattuaan takaisin Venäjälle Nikolai laski päiviä, jotka erottivat hänet tuosta onnellisesta yhtymisen hetkestä. Hänen isänsä vaarallinen sairaus muutti suunnitelmat kokonaan. Taudinkohtaus sattui juuri silloin, kun Nikolai järjesteli matkatavaroitaan lähteäkseen Saksaan. Kuuluisa professori Leyden, jonka levoton keisarinna Maria Feodorovna kutsui paikalle, oli tavannut Aleksanteri III:n toivottomasti sairaana. Viimeiseksi keinoksi suositeltiin potilaalle matkustamista etelään, Krimin lauhkeaan ilmastoon.[61] Nikolai, jolle ei ilmaistu suoraan, että hänen isänsä sairaus oli kuolintautia, häilyi kahden tunteen, pojan rakkauden ja Alixin tapaamisen kiihkeän halun välillä. Kokonaisen päivän (hän sanoo päiväkirjassaan) velvollisuuden tunne, joka pakotti minut seuraamaan vanhempiani Krimille, taisteli väkevän kaipuuni kanssa paeta Alix kullan luokse Wolfsgarteniin. Velvollisuus sai voiton sinä päivänä: kaikki suunnitelmani ovat muuttuneet, ja minun on täytynyt kirjoittaa kaikesta tästä Alixille. Nikolai lähtee vanhempiensa mukana, koska se on hänen velvollisuutensa, mutta hänen sydämensä on hänen tulevan vaimonsa luona. Alixille kirjoittaminen ja kirjeiden saaminen häneltä oli nyt Nikolain suurena ilona. Postinkulku ei Venäjällä ollut kovin täsmällinen keisariperheenkään kirjeitä perille toimitettaessa, ja kului päiviä, jolloin Darmstadtista ei tullut mitään tietoja. Silloin Nikolain mieli oli lamassa, ja hän koetti saada lohdutusta lukemalla lauseita, joita hänen rakastettunsa oli kirjoittanut hänen päiväkirjansa sivuille. Niinpä hän syyskuun kahdeksantenatoista päivänä — jolloin ei tullut mitään uutisia Alixilta — luki: "Jumala siunatkoon sinua, oma rakas sulhaseni. Monta hellää suudelmaa", ja hänen ajatuksensa palasivat iloisina Alixin luokse. Vähän myöhemmin saapui nippu kirjeitä, ja Nikolai oli suunniltaan ilosta. Näistä kirjeistä yksi tulkitsi Alixin surua eron pitenemisen johdosta. Aleksanteri III:n kamppaillessa kuoleman kanssa kalliolle rakennetussa palatsissaan korkealla etelän meren sinisten aaltojen yläpuolella, hänen poikansa käveli kauniilla tiluksilla tai istuskeli rantakivillä, vuoroin mieli täynnä levottomuutta rakkaan isän vuoksi, vuoroin kaivaten näkevänsä sydämensä lemmityn. Hänen kiihtymyksensä ei voinut pysyä salassa hänen vanhemmiltaankaan, ja Aleksanteri III päätti tavata Alixin ja siunata poikansa tulevaa vaimoa. Nikolai kertoo seuraavalla tavalla tunteista, jotka täyttivät hänen mielensä, kun häntä kehoitettiin kutsumaan morsiamensa Venäjälle: Isä ja äiti ovat suostuneet siihen, että minä saan pyytää rakasta Alixia tulemaan tänne... Heidän harras halunsa tavata hänet tekee minut sanomattoman onnelliseksi. Kuinka hauskaa onkaan tavata taas niin odottamatta, mutta on surullista, että se aiheutuu nykyisistä, onnettomista asianhaaroista. Sähkölennätintoimistossa oli puuhaa, ja suuriruhtinatar Elisabet, Alixin sisar, lähti Moskovasta rajalle ottamaan vastaan ja saattamaan kruununperillisen morsianta. Viiteen pitkään päivään Nikolai ei ymmärtänyt, mitä hänen oikein oli tehtävä. Hän koetti kuluttaa aikaansa huolehtimalla niiden huoneiden järjestelystä, joissa rakkaan Alixin oli määrä asua. Hänen kiihtymyksensä kasvoi aivan rajattomaksi, kun Alix sähkötti rajalta pyytäen, että hänet otettaisiin viipymättä oikeauskoisen kirkon helmaan. Vihdoin lokakuun 10 päivänä Nikolai sai Alixinsa luokseen! Nopeimmin pääsee matkustaja Krimin niemimaan etelärannikolle poistumalla pohjoisesta päin tulevasta junasta ja jatkamalla matkaansa ajotietä, joka vie Simferopolin kaupungista vuoristoon. Pian vuorijonon korkein huippu Tshatir-Dag, joka näkyy kaukaa junan kiitäessä tasaisen lakeuden poikki, peittyy näkyvistä sen juurella kohoavien monien pikku vuorien taakse. Venäjän tasankojen yksitoikkoiseen rannattomuuteen tottunut silmä kiintyy mielellään joka taholla näkyvien vuorten ja laaksojen loputtomaan vaihtelevaisuuteen. Tie kohoaa luikerrellen ylöspäin nopeajuoksuisen joen rinnalla, joka muuttuu pian vuoristopuroksi. Rehevää kasvullisuutta kaikkialla. Suuret puut muodostavat kauniita ryhmiä harjujen rinteille. Muutamilla kukkuloilla on päähineenään tummanvihreää, tiheää metsää, kun taas toiset erottuvat kylmän valkoisina ja vaaleanpunaisina, alastomina kohokuvina. Ruohokentät peittävät laaksoja rehevänvihreinä mattoina, ja muutamin paikoin kasvaa kukkia niin tiheässä, että niityt ovat kuin emaljivärillä maalatut sinisiksi, punaisiksi ja keltaisiksi. Kristallikirkkaat purot ja pikku joet solisevat mutkitellen alas vuoren rinnettä vaalean sammalen peittämien kivilohkareiden reunoitse. Tie kiemurtelee yhä ylemmäksi. Komeat tammet ja korkeat kastanjat antavat ylväästi tilaa suurille männyille, ja ilmassa on viileyttä, sillä olemme lähellä sen solan päätä, jossa tie vie melkein kahden kilometrin pituisen matkan vaivaiskasvullisuuden peittämän tasaisen rämeen poikki. Äkkiä matkustaja tuntee kasvoillaan lämpimän, suloisen ilman lehahduksen. Se on maallisen paratiisin, Krimin etelärannikon, tervehdys. Ammoisina aikoina Krimin niemimaan kaakkoisrannikkoa reunustava korkea tulivuorijono alkoi mureta sen juurella aaltoilevaan syvään mereen. Vähitellen muodostui korkeampaa kaihoa reunustava rantapenger, joka oli lähes kahdensadan kilometrin pituinen ja jonka leveys vaihteli kolmesta ja puolesta kilometristä penikulmaan asti. Uudet tulivuoren purkaukset puhkaisivat sen heitellen ilmaan kallioita ja lennättäen joka suunnalle jättiläismäisiä kivilohkareita. Lisäksi vaikutti vielä lukemattomien jokien kuluttava virtaaminen. Rantapenger muuttui sekavaksi rotkojen sokkeloksi, jossa oli laaksoja ja kummallisen muotoisia kukkuloita, kumpuja ja kielekkeitä. Ollen vuorten takana suojassa pohjoistuulilta oli tuolle paikalle ominaista poikkeuksellisen lämmin ilmasto, joka yhdessä runsaan kosteuden kanssa synnytti rehevän lämpimän vyöhykkeen kasvullisuuden. Tullessaan kalseasta pohjoisesta äsken kuvattua solaa myöten matkustaja joutuu ihmeelliseen maahan: viinitarhoja, hedelmätarhoja, viikunapuuistutuksia, granaattiomenoita ja manteleita, vaaleakukkaisia pensaita ja kukkia tulvillaan olevia puutarhoja näkyy joka taholla. Taustalla on tiheämetsäisiä kukkuloita, kun taas etualalla kaukana alhaalla on tummansininen meri, joka välkkyy voimakkaassa auringonpaisteessa. Matkustaja päättelee näkemänsä perusteella, ettei tämä seutu voi olla Venäjää, vaan Toscanaa. Eipä kumma, että Venäjän tuulisten tasankojen, jääkylmän talven ja helteisen kesän rinnalla etelä-Krimi tuntuu Jumalan omalta maalta, maalliselta paratiisilta. Tällaisessa ihanassa paikassa Nikolai odotti Alixiaan sen solan varrella, josta tie kääntyy rantaa pitkin Livadiaan päin. Taivas, meri ja itse ilmakin näyttivät tänä ihmeellisen lämpimänä ja tyynenä päivänä jumalallisen sinisiltä. Ilma oli täynnä puutarhojen ja kasvimaiden tuoksua. Monenvärisillä kukkulanrinteillä kohoavista silmää hivelevistä valkoisista kylistä saapui paikkakunnan asukkaita tielle tuomaan leipää ja suolaa tervetuliaislahjaksi matkustajille tai ojentamaan kukkaseppeleitä ja hedelmäkoreja. Nauravat ja huutavat lapset heittivät loistavan värisiä kukkia ihan pilvinä nuoren parin päälle. Vaunut muuttuivat oikeaksi kukkamajaksi. Ajaessaan tuoksuvan maaseudun lävitse Alix rinnallaan, hänen kätensä omassaan ja hänen olkapäänsä omaansa vasten painettuna, Nikolaista tuntui kuin hän olisi ollut taivaassa. Oi Jumalani (hän uskoi päiväkirjalleen), mikä ilo onkaan, kun Alix on tullut tänne kotiin aivan minun lähelleni — hartioitani painava surun ja huolen taakka on jo puolta keveämpi. Valkoisessa pölypilvessä nopsajalkaiset hevoset kiidättivät vaunut Livadian palatsin portille. Kunniavartiosto teki kunniaa tulevalle keisarinnalle, ja Nikolai talutti hänet portaita Aleksanteri III:n huoneeseen. Nikolai oli tukehtumaisillaan liikutuksesta, ja Alix oli kuolonkalpea matkan rasituksista ja ujoudesta. Maria Feodorovna oli heitä vastassa kynnyksellä. Hän loi ihmeelliset, tummat silmänsä tulevaan miniäänsä. Äkillisellä eleellä hän kohotti molemmat käsivartensa, laski ne kookkaan Alixin kaulaan ja veti hänet äidillisesti syliinsä. Sitten hän tarttui kumpaakin käteen ja talutti heidät sairaan keisarin luokse, joka istui puolittain makuuasennossa lepotuolissaan. Aleksanteri oli komea vartaloltaan, mutta surkastuneet kasvot ennustivat lopun olevan lähellä. Lapset laskeutuivat polvilleen. Kohottaen suuren kätensä hän laski sen siunaten Alixin pään päälle ja teki sitten hitaasti ristinmerkin hänen kohdallaan antaen hänelle siten isällisen siunauksensa. Heikolla äänellä hän lausui tulevan miniänsä tervetulleeksi sanoen toivovansa, että hänestä tulisi hyvä vaimo hänen pojalleen. Maria Feodorovna viittasi heitä poistumaan sairaan huoneesta, koska tämä kohtaus ilmeisesti rasitti sairasta. Ennen kuin Nikolai opasti Alixin tämän omiin huoneisiin, hän vei morsiamensa palatsin kirkkoon, jossa pidettiin kiitosjumalanpalvelus Alixin onnellisen saapumisen johdosta. Nikolain päiväkirjassa osoittavat uskollisesti kerrotut pikku seikat, kuinka voimakas vaikutus Alixilla oli häneen. Hän ei suorastaan voinut elää erossa morsiamestaan. Näiden Aleksanteri III:n kuolemansairauden kauheiden päivien aikana he olivat yhtämittaa yhdessä. Niin isäänsä kiintynyt kuin Nikolai epäilemättä oli, tunsi hän tuskallisen selvästi pimennossa vaanivan kuoleman läheisyyden. Mutta rakkaus oli myöskin kieltämättä saapuvilla, niin että kyynelten takana väikkyi ehdottoman onnellisuuden hymy: sellaista tunteiden sekavuutta olisi ollut vastenmielistä katsella, ellei se olisi ollut niin ilmeisen itsetiedotonta. Valtion asioitakin hoitaessaan, jotka Aleksanteri III nyt siirsi Nikolaille, tahtoi viimeksimainittu olla Alixin lähellä ja vei paperit hänen huoneeseensa. Nikolain pohtiessa tuskallisena ja neuvottomana monilukuisia asioita Alix istui hänen vieressään kirjaillen peitettä siihen ehtoolliskalkkiin, jota käytettäisiin silloin, kun hän nauttisi pyhän ehtoollisen oikeauskoisen kirkon juhlamenojen mukaan. Välistä Nikolai pani syrjään ikävät asiapaperit ja avusti kirjailutyössä, niinkuin hän itse väitti. Hän teki pitkiä kävelyretkiä ja ajelumatkoja Alixin kanssa mielipaikoilleen merenrannalle ja vuoristoon. Saamme tietää, että jo noihin aikoihin Alixin terveys oli hieman horjuva, ja Nikolai mainitsee alituisesti pelkäävänsä, että Alix voisi väsyä liiaksi tai että hänen jalkansa tulisivat taas kipeiksi, vaikka hän oli vasta saanut ne parantumaan. Tuon tuostakin Nikolai kutsuttiin tapaamaan isäänsä, puhuttelemaan äitiään, seurustelemaan suvun jäsenten kanssa tai pohtimaan juoksevia asioita ministerien ja hovin virkailijoiden kanssa. Takuuksi siitä, että palaisi pian ihaillun morsiamensa seuraan, Nikolai jätti päiväkirjansa Alixin pöydälle. Viimeksimainitunkin ajatukset olivat Nikolain keralla ja hänessä. Hän ei aina malttanut odottaa sulhasensa paluuta ilmaistakseen niitä, vaan kirjoitti ne, sellaisina kuin ne tulivat, Nikolain kirjaan. Nämä lauseet eivät ole mielenkiintoisia ainoastaan siitä syystä, että ne osoittavat hänen todellisen luonteensa, vaan myöskin siksi, että ne luovat valoa tuleviin tapauksiin. Lokak. 15 p. hän kirjoittaa: Lapsi kulta, rukoile Jumalaa. Hän lohduttaa sinua. Älä ole liian alakuloinen. Hän auttaa sinua huolissasi. Sunnysi rukoilee sinun ja rakkaan potilaan puolesta. Samana päivänä tapaamme taas erään neuvon — jossa on jo ennakolta nähty selvästi Nikolain asema itsevaltiaana: Kulta poikani, rakastan sinua, oi, niin hellästi ja syvästi! Ole luja ja käske lääkärien, Leydenin tai toisten, tulla yksin luoksesi joka päivä kertomaan sinulle, kuinka hän voi heidän mielestään, sekä aivan täsmälleen, mitä he haluavat hänen tekevän, niin että sinä aina saat kuulla asioista ensimmäisenä. Voit olla sitten avuksi houkuttelemalla hänet tekemään, mikä on oikein. Ja jos tohtori haluaa tai tarvitsee jotakin, niin käske hänen tulla suoraa päätä sinun luoksesi. Älä salli toisten ehtiä edellesi ja itsesi jäädä syrjään. Olet isä-kullan poika, sinulle täytyy kertoa kaikki ja sinulta kysyä kaikkea. Osoita oma tahtosi, äläkä salli toisten unohtaa, mikä olet. Suo minulle anteeksi, rakkaani. Meillä on kymmenittäin kirjeitä, jotka keisarinna Aleksandra on kirjoittanut puolisolleen yli kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin hänen vaikutusvaltansa mieheensä oli suurimmillaan valtiollisissa asioissa. Mutta edellä esitetyssä kirjeessä näkyy jo samanlaisia mielipiteitä, joita myöhemmin tapaamme hänen laajassa kirjeenvaihdossaan. Uskonnolla oli jo tärkeä sija heidän elämässään. Lokakuun kuudentenatoista päivänä Nikolai kertoo rukoilleensa yhdessä Alixin kanssa. Alix lisää: Minulla on ollut tilaisuus rukoilla kanssasi kirkossa rakkaan isäsi puolesta. Kuinka suuri lohdutus — kun sinä olet minun lähelläni, kaikki näyttää helpommalta, ja minä tiedän, että sinä autat minua aina. Jumala olkoon kanssasi, oma sieluni! Armahin lemmittyni, Jumala siunatkoon sinua. Hän on lähelläsi, samoin Sunny ajatuksissaan, niin ettei kultani saa koskaan tuntea itseään yksinäiseksi. Ja seuraavana päivänä: Kerro minulle kaikki, sieluni! Voit täysin luottaa minuun. Pidä minua itseesi kuuluvana osana. Jaa ilosi ja surusi minun kanssani, niin että voimme päästä yhä lähemmäksi toisiamme. Sydänkäpyseni, kuinka rakastankaan sinua, aarteeni, omani. Lemmittyni, kun tunnet mielesi apeaksi ja surulliseksi, tule Sunnyn luokse; hän koettaa lohduttaa sinua ja lämmittää sinua samoin kuin kaimansakin säteillään, Jumalan avulla. Mutta eivät vakavat ajatukset eikä kuoleman läheisyyskään estä elämäniloa kurkistamasta hilpeänä nurkan takaa. Saman sivun alareunasta luemme: Vain sinun, aivan sinun, iki oma pikku Spitzbubesi! Pojuseni! Päivän kuluessa toisensa perästä kävi ilmi, että Aleksanteri III:n loppu oli hyvin lähellä. Nikolai sanoo hartaasti: "Ainoa luottamuksemme ja toivomme on Jumalan armossa: tapahtukoon Hänen tahtonsa". Ja myötätuntoaan osoittaakseen Alix kirjoittaa: Enkelit varjelevat sinua päivät ja yöt, ja Sunny rukoilee hartaasti sinun onnesi puolesta. Rakkaus ja rauha, siunaus runsahin, sun kukittakoon ties, oi armahain! Jos okaat haavoittais sua, usko ain', ett' toisin sulle käyvän toivoisin. Lokakuun kahdentenakymmenentenä päivänä Nikolai kirjoittaa päiväkirjaansa: Jumalani, Jumalani, millainen päivä! Kaikkivaltias on kutsunut luokseen ihaillun, armaan, syvästi rakastetun isämme. Päätäni pyörryttää... Hän kuoli kuin pyhimys. Oi Jumala, auta meitä näinä surullisina päivinä! Rakas äiti raukka! Illalla pidettiin kuolinmessu vainajan puolesta hänen makuuhuoneessaan. Minusta tuntui kuin olisin itsekin ollut kuollut. — Alixin jalkoja on taas alkanut särkeä. Niin, Alix pysyi tällaisenakin murheen hetkenä hänen mielessään. Meidän ei pidä olla liian ankaroita nuorelle miehelle siitä, että hän salli sydämenasioittensa sekaantua kuolemansuruunsa. Alix oli ylin valtiatar, jolla oli hallussaan hänen sielunsa ja ruumiinsa. Edellisenä iltana uskonnollisen juhlatoimituksen aikana Alix oli seisonut hänen rinnallaan liikkumattomana ja marmorinkalpeana. Venäläiset katselivat hänen kuvapatsasmaista kauneuttaan kammon sekaisin tuntein, ja mies mieheltä kuiskailtiin: "Hän on hautajaismorsian". Murheelliset tapaukset kiihottivat taikauskoisia ihmisiä sanomaan, etteivät tulevaisuuden enteet olleet suopeat. Säälittävä murheen morsian, elämällä oli varattuna hänelle monta onnettomuutta, joita hän ei voinut aavistaa, ja vaikka olisi voinutkin, niin epäiltävää on, olisiko se paljoakaan muuttanut asiaa, sillä hän oli hyvin rakastunut. Ja hän uskoi lujasti, että kohtalo oli määrännyt hänen rakastettunsa suureksi, hyväksi ja loistavaksi yksinvaltiaaksi. Oikeudenmukaisuuden nimessä on Nikolain puolustukseksi mainittava, ettei hän itse ollut tällaisen harhaluulon vallassa. Alixin haltioitunut ihailu teki hänestä maailman onnellisimman miehen,mutta hän oli myöskin horjumattoman varmasti selvillä omasta kykenemättömyydestään keisarinistuimelle. Hän tiesi "mahdollisimman pahan asian tapahtuneen" itselleen, "sellaisen asian, jota hän oli pelännyt koko ikänsä", mutta "Kaikkivaltias oli antanut hänelle korvaukseksi onnen, jollaista hän ei ollut osannut uneksiakaan — Jumala oli antanut hänelle Alixin". Aleksanteri III oli kuollut, ja Nikolai julistettiin keisariksi. Keisarillisen perheen jäsenet ja saapuvilla olevat hovihenkilöt vannoivat heti uskollisuudenvalansa uudelle hallitsijalle. Tästä emme kuitenkaan näe sanaakaan hänen päiväkirjassaan. Sillä hänen kaikki ajatuksensa olivat kohdistuneina Alixiin. Lokakuun yhdentenäkolmatta päivänä, ensimmäisenä hallituspäivänään, keisari kirjoittaa: Syvässä surussamme Kaikkivaltias on antanut meille valoksemme syvän ilon: klo 10 rakas Alix kultani voideltiin pyhällä öljyllä koko perheen läsnäollessa, jonka toimituksen jälkeen nautimme yhdessä pyhän ehtoollisen äiti kullan ja Ellan kanssa. Alix luki vastaveisuut ja rukoukset ihmeellisen kirkkaalla ja selvällä äänellä. Seuraavana päivänä tiedämme Maria Feodorovnan ja muun suvun neuvotelleen Nikolain kanssa hänen vihkiäistensä järjestelystä. Hänen ja hänen äitinsä yksityinen mielipide oli, että vihkiminen oli toimitettava viipymättä Aleksanteri III:n "ollessa vielä saman katon alla". Perheen muut jäsenet panivat vastalauseensa tällaista asian hiljaista järjestelyä vastaan ja vaativat itsepintaisesti, että häät oli pidettävä asiaankuuluvalla komeudella Pietarissa hautajaisten jälkeen. Tällaisessa keskustelussa on hämmästyttävää tunteettomuutta, mutta sen selittää ankaroiden hovitapojen vaatimusten lisäksi venäläisten kohtalonusko, joka vähentää kuolemalta suuressa määrin sen muissa maissa herättämää kauhua. Suku sai tahtonsa perille, ja hääjuhlallisuudet päätettiin lykätä siksi, kunnes Aleksanteri III olisi laskettu haudan lepoon esi-isiensä viereen Pietari-Paavalin linnoituksen tuomiokirkkoon. Muutamia päiviä myöhemmin alkoi surullinen matka halki koko Venäjän. Nikolai ja Alix matkustivat leskikeisarinnan kanssa ylimääräisellä junalla, joka kuljetti hitaasti Aleksanteri III:ta viimeistä leposijaa kohti. Moskovassa arkku otettiin vaunusta ja kuljetettiin juhlasaattueessa Kremliin vanhaan kirkkoon, jossa se oli kokonaisen vuorokauden kansanjoukkojen kunnianosoitusten kohteena. Maria Feodorovna oli suuressa surussaan mieluimmin rakkaan sisarensa Walesin prinsessan Aleksandran seurassa, joka oli rientänyt Englannista Krimille heti kun sai tietää Aleksanteri III:n kuoleman lähestyvän. Nikolai ja Alix tulivat olemaan hyvin paljon kahden ja viettivätkin junamatkalla yhdessä joka hetken, jonka suinkin voivat. Alixin luonteen ylevät piirteet ovat varmaankin olleet hänelle suureksi hyödyksi noina päivinä hänen vakiinnuttaessaan moraalisen ylivaltansa Nikolaihin. Lauseet, jotka hän kirjoitti Nikolain päiväkirjaan tämän merkintöjen väliin, ovat valaisevia: Jumala kulkee sinun, lapsensa, rinnalla. Älä pelkää! Joka kohdalla, missä seisot, on suojelusenkeli. Missä olet, siellä on Jumalasi. Missä Jumalasi on, siellä on auttajasi. (Lokak. 27.) Kaikki voi kadota — vain Jumalasi ja rakastava sydämesi eivät. Kanna taakkasi lujin ja toivorikkain mielin. Jumala antaa sinulle voimaa kantaa sitä yhtä varmasti kuin hän laskeekin taakan hartioillesi. Jumala kruunaa kärsivällisyytesi samalla kun hän ottaa taakan hartioiltasi. Kysy itseltäsi usein: kuinka minun pitäisi toimia, jos ymmärtäisin enkeleitä, jotka tietävät näkymättömimmätkin teot. (Lokak. 31.) Jumala tietää salaisimmat kyyneleesi. Hän rakastaa niitä. Tee työ iloksesi — silloin ilo on rauhasi. Kärsi, kestä, sääli, vapahda, anna anteeksi, mutta rakasta aina. (Marrask. 1.) Jumala on aina lähelläsi ja vartioi sinua ja lohduttaa sinua surussasi. Hän yksin voi sen tehdä, kun muut hylkäävät sinut. Missä lienetkin, Jumala on sinun ja sydämesi kanssa, ja Hän kuuntelee mielellään kaikkia ääniä. Siinä juuri on rakkauden taikavoima, että se jalostaa kaiken, mihin sen hengähdys koskee. Monenlaiset ovat ne tiet, joita myöten Jumala johtaa ihmistä. Välistä tie on tasainen, välistä jyrkkä, mutta Hän ei kuitenkaan koskaan hylkää sinua, vaan pitää ystävällisesti ohjaavan kätensä päälaellasi, ja mitä kauemmaksi hän johtaa sinua, sitä selvemmin näet, että matkamme päämäärä on: täydellisyys, autuus, vapaus. (Marrask. 3.) Niin hiljaa kuin rakkaus puhuukin, se puhuu joka tapauksessa selvästi sydämellesi; rakkauden ääni on taivaan valkeudesta tullutta ääntä. Rakkaus on vakava ja iloinen, kärsivällinen ja voimakas. Kuolema ei voi tuhota rakkautta. Rakkauden hiljaisuus on kaunis ja usein suloisempi kuin sanat. Mitä rakkaus yhdistää, sitä ei yksikään ihmiskäsi voi erottaa. Rakkaus yhdistää jonakin päivänä kaikki rakastavat. (Marrask. 5.) Eniten Nikolai oli haltioissaan siitä, että tämä jalo ja jumalallisen kaunis olento, joka oli täynnä hyvyyttä ja viisautta ja kohteli kaikkia ihmisiä niin kylmän pidättyvästi, virkosi eloon hänen sylissään ja muuttui hänen suudelmistaan helläksi, lemmensairaaksi tytöksi. Nikolai oli hänen orjansa. Se kiintymyksen määrä, johon ihmisolento kykenee, on rajoitettu. Tästä lähtien hänen äitinsä keisarinna Maria sai luopua siitä yksinoikeutetusta asemasta, joka hänellä oli ollut poikansa sydämessä, ja jakaa sen Alixin kanssa. Jakaminen on tässä kuitenkin optimistinen sana, sillä helppoa on arvata, kumpi noista kahdesta oli paremmalla puolella. Äiti pysyy viisaana neuvonantajana ja uskottuna, mutta Alix on Nikolain sydämen ehdoton valtias. Rakkaudestaan huolimatta Nikolai raukalla oli vaikea aika isänsä hautajaisten edellisinä ja niitä seuraavina päivinä. Kaupunki oli täynnä kuninkaita ja prinssejä, jotka olivat saapuneet hautajaisjuhlallisuuksiin. Keisari Vilhelm II, Tanskan ja Serbian kuninkaat, Walesin prinssi ja prinsessa ja parikymmentä vähemmän huomattavaa kuninkaallista henkilöä oli vastaanotettava asemalla, saatettava palatsiin, minkä jälkeen heidän kanssaan oli keskusteltava yksityisessä vastaanotossa. Niinikään saapui lähetystöjä ulkomaisista rykmenteistä, joiden kunniajäsen Aleksanteri III oli ollut, ja edustajia sellaisten yhdyskuntien puolesta, joiden puheenjohtajana tai suojelijana hän oli ollut. Kaikkia näitä ihmisiä oli kohdeltava ankaroiden hovitapojen mukaisesti. Sitten oli valtionasioita, joista nuori keisari ei paljoakaan ymmärtänyt, mutta jotka eivät voineet jäädä odottamaan. Oli vastaanotettava suuriruhtinaita, ministereitä ja kenraaleja, oli neuvoteltava hovin seremoniamestarin ja marsalkan kanssa. Nikolailla täytyi olla aikaa ikäviin muodollisuuksiin ja velvollisuuksiin, vaikka hänen sydäntään suretti joka ainoa minuutti, joka hänen täytyi olla poissa Alixinsa, verrattoman, rakastetun, ainokaisensa luota! Nikolai alkoi vihata niitä ihmisiä, jotka estivät häntä omistamasta kaikkea aikaansa morsiamelleen. Serbian kuningas ja Romanian prinssi, jotka hän otti yksityisesti ystävällisesti vastaan ja joita ei ollenkaan haluttanut lopettaa hauskaa keskustelua, eivät osanneet epäilläkään, kuinka tylyjä sanoja Nikolai käytti heistä myöhemmin päiväkirjassaan. Niinikään hän "vihasi" tätiään, äitinsä rakasta sisarta, Walesin prinssin puolisoa, koska tämäkin anasti liiaksi hänen aikaansa. "Toivottavasti hän ei nyt viivy kauan!" Nikolai uskoo päiväkirjalleen. Mutta hän tyyntyi, kun Alix laski viileän kätensä hänen otsalleen puhuen ihailun ja rakkauden sanoja: Oma enkelini, Jumala siunatkoon sinua. Rakkauteni kasvaa yhä voimakkaammaksi ja syvemmäksi sinua kohtaan, oma armas lemmittyni. En voi sanoin ilmaista, mitä tunnen sinua kohtaan, mutta, kultani, sinä tiedät minun hellän myötätuntoni. Olenhan itsekin äskettäin kokenut saman surun ja ilman äidin turvaa. Mutta emme ole menettäneet rakkaitamme. He ovat vain menneet edeltä ja odottavat meitä. On lohdullista koettaa elää ja toimia sillä tavoin, kuin he olisivat tahtoneet, ja yrittää seurata heidän askeleitaan. Olen varma siitä, että he ovat meidän lähellämme ja rakastavat meitä syvästi. Sinulla on paljon suuria velvollisuuksia. Antakoon Jumala sinulle voimaa niiden kestämiseen ja täyttämiseen — ja salli hänen, josta pian tulee — jos Jumala suo — sinun pikku vaimosi, jakaa kaikki kanssasi, ilot ja surut. (Marrask. 8.) Tässä lausumme jäähyväiset Alixille, sillä oikeaoppiseen uskoon siirryttyään hänestä tuli Aleksandra Feodorovna, jonka nimisenä hän on siirtynyt historiaan. Vain kerran hänen vanha nimensä vielä esiintyy virallisessa asiakirjassa: hänen avioliittosopimuksessaan, joka allekirjoitettiin marrask. 11 p:nä, kolme päivää ennen vihkimistä. Ulkoministeri Giers ja hoviministeri, ruhtinas Vorontsov-Dashkov keisarin edustajina ja kenraali von Werder "Hessenin ja Reinin" prinsessan edustajana allekirjoittivat asiakirjan, joka oli ihmeellisillä, isoilla kirjaimilla piirretty pergamentille. Siinä riippuvin sinetein Nikolai tunnusti saaneensa morsiameltaan upeat myötäjäiset (tämä oli tietysti pelkkä keksitty väite,koska Hessenin suku ei voinut kerskailla maallisella omaisuudella), jotka oli säilytettävä jakamattomina morsiamen henkilökohtaisena omaisuutena, ja sen tapauksen varalta, että hän jäisi eloon keisarin kuoltua, taattiin hänelle suuri leskenperintö. Asiapaperissa oli monta muutakin kohtaa ja pykälää ja huomautusta, joita notaarit olivat pohtineet pitkän aikaa. Mutta Nikolai ja Alix eivät siitä paljoakaan välittäneet. Ainoa sopimus, joka heistä oli tärkeä, oli suudelma. VI. TÄYTTYMINEN Leveä puistokatu, joka on niin täynnä ihmisiä, ettei voi erottaa toisistaan jalkakäytäviä ja keskikatua, näyttää ylhäältä päin mustalta joelta, joka virtaa hitaasti kapeassa uomassaan, jonka äyräinä on palatseja ja komeita rakennuksia. Sivukaduilta tulvii uusia joukkoja, mikä aiheuttaa pyörteitä ja vastavirtauksia. Liikehtiminen lakkaa vähitellen, alhaalla näkyy päitä yhtenä merenä. Kaukaa alkaa kuulua kohinaa kuin veden pauhua koskessa. Parvekkeelta näemme mustan esineen halkovan itselleen tietä tungoksen lävitse. Huuto on korvia huumaava, ja väkijoukko kohisee ajopelien ympärillä, joita vetää kaksi suurta, harmaata hevosta komean ajajan hoidellessa ohjaksia ja kahden tulipunaiseen univormuun puetun kasakan seisoessa korkealla vaunujen takana. Vaunuissa on jotakin valkoista — suloinen näky, vaalea pää kumartelee oikealle ja vasemmalle. Vaunuissa istuva mies kohottaa kättään tervehdykseksi. Vastapäätä olevan Anitshkovin palatsin portit lentävät auki, ja harmaat hevoset, jotka näyttävät ikäänkuin uivan mustan joukon lävitse, saapuvat perille komeassa kaaressa. Kuuluu kimeä torvenpuhallus, joka on merkkinä kunniavartiostolle asettumisesta kunnia-asentoon. Vielä toinen puhallus, kun ajopelit vierivät palatsin pihalle. Portit paukahtavat taas kiinni, ja ihmisaalto ryntää niitä vastaan ikäänkuin koettaen vielä kerran saada kiinni tuosta valkoisesta näystä. Tällaisena muistaa keisarinna Aleksandran vihkiäispäivän tämän kirjan tekijä, joka oli silloin nuori poika. Hän muistaa samalla parvekkeella seisoneiden huomautukset: "Niin pian hautajaisten jälkeen vietetyt häät eivät voi olla onneksi". Pietari-Paavalin synkän linnoituksen graniittivalleilla lepäävät tykit ovat alkaneet jymähdellä varhain aamulla. Leskikeisarinna Maria heräsi säpsähtäen ja nousi istumaan vuoteessaan kuunnellen kumeaa pauketta. Eräänä toisena talviaamuna melkein kolmekymmentä vuotta sitten samat tykit olivat ilmoittaneet hänen oman vihkiäispäivänsä aamua... mutta parempi oli olla ajattelematta menneitä aikoja, sillä tänään hän ei ottaisi ylleen lesken surupukua, koska oli hänen vanhimman poikansa, keisari Nikolain, hääpäivä. Se oli lykätty mahdollisimman kauas hautajaisten jälkeen, mutta tänä aamuna vihkiminen oli ehdottomasti suoritettava, koska iltapäivällä alkaisi venäläisten ankara paasto, jolloin kirkko kieltäytyy suorittamasta avioliittosakramenttia. Tämä päivä sattui muutoin olemaan leskikeisarinnan syntymäpäivä. Kuinka onnellinen hän olikaan aina ollut tuon päivän koittaessa, mutta paras oli olla muistelematta niitä asioita! Nyt oli hänen rakkaan Nikolainsa syntymäpäivä, ja hän oli luvannut nousta varhain tarjoillakseen itse aamiaisen rakkaalle lapselleen! Sen jälkeen täytyi pukeutua juhlallisuuksia varten. Nikolai kulta, poikaparka, oli onnen huumauksessa. Tapa vaati, ettei hän saanut nähdä morsiantaan edellisenä iltana, mutta hän oli istunut keisarinna Marian kanssa myöhään valveilla. Hän itse kertoo päivän vaiheista seuraavasti: Marrask. 14 p., maanantai. Vihkiäispäiväni. Aamukahvin jälkeen koko perhe meni pukeutumaan. Otin ylleni husaarinunivormun ja klo 11 ajoin Mishan kanssa Talvipalatsiin. Koko tien varsi oli täynnä ihmisiä, jotka odottivat näkevänsä, kun äiti ajaisi ohitse Alixin kanssa. Sillä aikaa kun viimeksimainittua puettiin malakiittisalissa, me kaikki odotimme arabialaisessa vierashuoneessa. Klo 12.10 juhlakulkue lähti suureen kirkkoon, josta minä palasin naineena miehenä. Minulla oli sulhaspoikina Misha, Yrjö, Kyril ja Sergei. Malakiittisalissa suku lahjoitti meille suunnattoman hopeajoutsenen. Vaihdettuaan pukua Alix asettui minun viereeni ajopeleihin, joita neljä hevosta veti, ja niin lähdimme Kasanin tuomiokirkkoon edelläratsastajan perässä. Kadut olivat niin täynnä ihmisiä, että saatoimme vain vaivoin päästä eteenpäin. Anitshkovin palatsin pihalla meidät otti kunniatervehdyksin vastaan kaartin ulaanien kunniavartiosto. Äiti odotti huoneissamme ojentaakseen meille leipää ja suolaa. Koko illan istuimme kirjoitellen vastaussähkösanomia. Söimme päivällistä klo 8 ja menimme levolle, koska Alixilla oli päänsärkyä. Paljoa ennen puolta yhtätoista, joka oli määrätty kokoontumisajaksi, vieraita alkoi kerääntyä Talvipalatsin saleihin. Tästä palatsista Nevski Prospektin varrella olevaan Anitshkovin palatsiin, joka oli keisariperheen asuntona, ja pienen matkan päässä sen takana olevaan suuriruhtinas Sergein palatsiin, jossa keisarin morsian oli tähän asti asunut, katselijoiden laumoja alkoi kokoontua ja tunkeutua kaikkiin mahdollisiin paikkoihin, joihin kadun varrella riveissä seisovat sotamiehet suinkin sallivat heidän mennä. Tämän kolmatta kilometriä pitkän kadun varrelle oli sijoitettu valiojoukkoja kaartin rykmenteistä. Kunniavartiostonaan ulaani- ja husaarijoukot keisarillinen morsian ajoi talvipalatsiin vähän yli yhdentoista eläköönhuutojen kaikuessa ja vetäytyi yksityishuoneisiin hovinaistensa kanssa. Tsaari, leskikeisarinna, Tanskan kuningas ja Walesin prinssi puolisoineen ajoivat myöskin Anitshkovin palatsista samoihin aikoihin. Talvipalatsin suuret vastaanottohuoneet, joiden vertaisia ei koon eikä upeuden puolesta ole muualla koko Euroopassa, olivat tungokseen asti täynnä väkeä, jonka kultapitsit, jalokivet ja loistavat univormut olivat kirkkaassa sähkövalaistuksessa mitä monivärisin, silmiä huikaiseva näky. Joka saliin ohjasivat yläluokan jäseniä, hovihenkilöitä, erilaisten arvonimien omistajia ja monen eri säädyn jäseniä juhlamenojen ohjaajat, joita seisoi ovien kummallakin puolen pitäen hääsaattuetta varten vapaana kapeaa käytävää huoneiden keskellä. Kappelin ovella olivat metropoliitta ja papit koolla upeissa kaavuissaan ja messupäähineissään. Asesaliin, jonka seiniä koristivat kulta- ja hopealevyt, olivat asettuneet Venäjän seurapiirien naiset hovipuvuissaan ja päässään helmillä kirjaillut samettikorut ja pitkät, valkoiset harsot. Sitäpaitsi siellä oli ylhäisöä ja neljän ylimmän luokan virkamiehiä. Viereisessä kenttämarsalkkojen salissa, jossa oli viimeksimainittujen luonnollisen kokoiset muotokuvat seinillä, sekä Pietari suuren valtaistuinsalissa oli koolla kunnallishallinnon edustajia ja pormestareja, Venäjän ja ulkomaan kaupan, koti- ja ulkomaisen sanomalehdistön edustajia. Brittiläistä kauppiassäätyä edustivat tunnettujen Hubbardin, Clarken ja Millerin toiminimien päämiehet. Niinikään oli saapuvilla tatarilaisia ja muhamettilaisia kauppiaita, joiden monenkirjavat pitkät silkkitakit antoivat väriä näytelmälle. Nikolai I:n eteishuoneessa ja salissa, joista jälkimmäinen oli palatsin suurin huone, olivat koolla tsaarin sotilasesikunnan jäsenet, suuriruhtinaiden ja ulkomaisten hallitsijoiden palveluksessa olevat upseerit sekä vakinaisessa palveluksessa olevia meri- ja maaväenupseereja. Seuraavassa huoneessa, konserttisalissa, odottivat hovin ylimmät virkamiehet sekä keisarinnojen ja suuriruhtinattarien hovirouvat ja -neidot. Konserttisalin takana oli yksityisiä huoneistoja, m.m. Malakiittisali, josta keisarillinen saattue lähti noin 12.30. Kun suuret ovet avattiin sen edessä, kuului taas linnoituksen tykkien tervehdyslaukauksia. Ensin tuli kaksitellen tulipunaisiin puettuja palvelijoita ja sitten ainakin sataviisikymmentä eri arvoista kamari- ja hoviherraa sekä seremoniamestaria. Hovimarsalkka ja muutamat hänen apulaisensa astelivat kultaisine virkasauvoineen hääseurueen edellä. Leskikeisarinna ilmestyi näkyviin isänsä, Tanskan kuninkaan taluttamana. Hänellä oli yllään upea valkoinen hovipuku ja päässään helmistä ja timanteista valmistettu pikku kruunu. Heidän perässään tuli nuori tsaari punaisessa husaariunivormussaan taluttaen morsiantaan, jolla oli yllään hopeabrokaadista valmistettu puku. Sen tavattoman pitkää laahustinta kantoi neljä kamariherraa. Päässään hänellä oli timanttikruunu, jonka yläpuolelle kohosi oranssinkukista punottu seppele. Kukat oli tuotu Puolasta Varsovan keisarillisesta kasvihuoneesta. Hänen hartioillaan riippui raskaissa laskoksissa kärpännahkalla reunustettu, kultakudoksinen viitta, jota sitäkin kannattivat hänen laahustintaan kantavat arvohenkilöt. Walesin prinssi oli pukeutunut venäläiseen rakuunaunivormuunsa, ja Walesin prinsessalla oli yllään upea hovipukunsa, jota koristivat hovisulat ja Englannin naisten hänelle lahjoittamat jalokivet. Yorkin herttualla oli yllään brittiläinen meriväenunivormu. Hessenin ritarikunnan merkki oli tsaarilla ja useimmilla suuriruhtinailla ja prinsseillä. Kaikki muut keisarillisen perheen jäsenet kävelivät saattueessa, ja upseerit ja naiset ulkomaisten kuninkaallisten henkilöiden seurueiden keralla. Venäläiset hovineidot, jotka kävelivät heidän jäljessään, olivat puettuina tulipunaisilla samettilaahuksilla koristettuihin valkoisiin silkkipukuihin päässään pukuihin sopivat valkoiset harsot. Hääsaattueen liikkuessa hitaasti suurten salien läpi kirkkoon joka saliin sijoitetut kunniavartiostot tekivät kunniaa paljastetuin miekoin, ja kummallakin puolella tungoksessa seisova vierasjoukko kumarsi syvään. Kun ei kirkko ollut tarpeeksi suuri edes viidennekselle neljättätuhatta henkeä käsittävästä hääseurueelta, pääsivät vain harvat sisään keisariperheen jäljessä, m.m. diplomaattikunta, joka oli kokoontunut Pyhän Yrjön valtaistuinsaliin. Venäjän kirkon säätämä vihkimismuoto on kaikille samanlainen, ja siihen kuuluu kolme osaa, joista ennen vanhaan useimmiten kukin suoritettiin erikseen. Ensimmäisenä tapahtui kihlaaminen eli sormusten paneminen ja vaihtaminen, sitten "avioliittoon kruunaaminen", joka on avioliiton varsinainen sakramentti ja johon sisältyy Vapahtajan ja Neitsyt Marian kuvilla koristettujen kullattujen tai kultaisten kruunujen pitäminen, sekä lopuksi "kruunujen syrjäänpaneminen". Toimitus aloitettiin tavanomaisella litanialla, johon kuoro otti osaa, sekä kahdella lyhyellä rukouksella. Sitten annettiin sytytetyt kynttilät morsiusparin käsiin, ja toimitusta suorittava pappi heilutti suitsutusastiaa. Tätä ennen alttarille asetetut kihlasormukset toi sitten kultaisella tarjottimella pappi, joka teki niillä ristinmerkin vihittävän parin edessä lausuen ensin sulhaselle: "Jumalan palvelija Nikolai ottaa aviokseen Jumalan palvelijan Aleksandran". Samaa kaavaa noudatettiin, kun tehtiin ristinmerkki morsiamen edessä. Sitten morsian ja sulhanen vaihtoivat sormuksia kolme kertaa. Sen jälkeen seurasi rukous, jossa anottiin Kaikkivaltiaan siunausta vihityille, minkä jälkeen viritettiin liturgia keisarillisen perheen kunniaksi. Sitten laulettiin seitsemäskahdeksatta psalmi kuoron esittäessä oman osansa kaikkien säkeistöjen välissä. Niiden kysymysten lisäksi, jotka kuuluvat asiaan englantilaisen kirkkokäsikirjan mukaan, pappi kysyi morsiamelta ja sulhaselta kummaltakin erikseen: "Oletko koskaan luvannut itseäsi toiselle?" Sitten taas seurasi litania ja pitkiä rukouksia. Sen jälkeen tuotiin kaksi kruunua, joilla kummallakin pappi teki ristinmerkin. Tämän jälkeen hän ojensi ne sulhaspojille, jotka saivat pitää niitä sulhasen ja morsiamen pään yläpuolella jälkimmäisen kävellessä ensiksimainitun jäljessä kirkon keskelle asetetun pienen rukousalttarin ympäri. Pappi liitti heidän kätensä yhteen kaapunsa alla ja talutti heitä juhlamenojen tässä vaiheessa. Kruunuja pitelivät keisarillisen morsiusparin päiden yläpuolella muutamat naimattomat suuriruhtinaat vuorotellen. Juhlatoimituksen viimeisenä osana oli lyhyt rukous, jonka jälkeen morsiuspari suuteli jumalankuvia ja otti vastaan suvun onnittelut. Hääsaattue palasi palatsin salien läpi yksityishuoneisiin samassa järjestyksessä kuin edellä on mainittu vain se erotuksena, että keisari ja hänen morsiamensa, joka nyt oli keisarinna Aleksandra Feodorovna, kävelivät leskikeisarinnan ja Tanskan kuninkaan edellä. Pian tämän jälkeen keisarilliset palasivat Anitshkovin palatsiin kansan tervehtiessä heitä haltioissaan. Leskikeisarinnan sekä tsaarin ja tsaarittaren keveitä hovivaunuja veti kumpiakin neljä harmaata hevosta edelläratsastajien jäljessä, ja heidän edellään ratsasti kaksi kasakkaa raivaamassa tietä. Kenties tahallisena vastakohtana äskettäin hautajaisissa noudatetulle mielettömälle tavalle ei poliisi lainkaan estellyt kansanjoukkoja, jotka tunkeutuivat aivan kiinni keisarillisiin ajopeleihin ja tervehtivät niissä istuvia mitä hurjimman haltioitumisen vallassa. Nevski Prospektilla, jossa keisari ja keisarinna pysähtyivät suutelemaan Kasanin Jumalan äidin kuvaa, oli ajopelien muutamia kertoja aivan mahdotonta päästä eteenpäin taajojen väkijoukkojen lävitse, jotka heiluttivat lakkejaan ja nenäliinojaan ja huusivat tsaarille. Edelläesitettyjen seikkojen avulla lukija voi sommitella täydellisen kuvan päivän tapauksista. Kirjoittaja muistaa vielä erään kuvaavan piirteen. Hänen isoisänsä oli palannut palatsista, jossa hän oli nähnyt hääsaattueen kirkkomatkalla sekä mennen että tullen. Kultakirjaillussa univormussaan vanhus istui perheensä ympäröimänä korkeaselkäisessä nojatuolissa maistellen venäläisten tapaan lasistaan sitruunalla maustettua teetä ja kuvaillen vilkkaasti palatsissa näkemiään. Hän kertoi pitkään nuoren keisarinnan kuninkaallisesta kauneudesta. "Ehdottomasti ihanin morsian, jonka olen koskaan nähnyt", hän virkkoi. Äkkiä hän lisäsi katsellen terävillä silmillään tarkkaavia kuulijoitaan: "Aleksandra Feodorovna on nyt Venäjän kaunein nainen, mutta hänen silmissään on jotakin, mikä saa kylmät väreet karmimaan selkäpiitäni". Tätä seuranneen hiljaisuuden keskeytti isoisän iloinen nauru: "Mutta leskikeisarinna, rakkaani, on yhtä nuori ja viehättävä kuin ennen konsanaan. Jumala suokoon monta elinvuotta äiti kullallemme, Maria Feodorovnalle!" VII. NUORIKKO Itsevaltiaan asema on kerrassaan vaativa ja ankara. Sen Nikolai käsitti hyvin häittensä jälkeen, jolloin hänelle ei suotu sitä mitä hän olisi eniten kaivannut, todellista kuherruskuukautta. Oli otettava huomioon valtioasiat ja ankaran hovin vaatimukset. Yksinvaltaisen hallitusmuodon puitteissa ei ole vastuunalaista ministeristöä, eikä päätöksiä voitu tehdä missään tärkeässä asiassa ilman keisarin suostumusta, joten Nikolaille ei suotu yhtään ainoaa lomapäivää. Hovitavat vaativat, että hänen ja Alixin oli käytävä vastavierailuilla suvun jäsenten luona, seurusteltava pääkaupungissa olevien ulkomaisten kuninkaallisten henkilöiden kanssa ja näyttäydyttävä kansalle. Sitäpaitsi olivat vielä sähkösanomat! Koko maailma oli lähettänyt onnittelunsa, ja näiden tervehdysten joukossa oli monta kruunupäiltä ja sukulaisilta, joihin Nikolain ja Alixin oli pakko vastata henkilökohtaisesti. Avioelämänsä ensimmäisen aamun he omistivat sähkösanomavastausten kirjoittamiseen, samalla kun sähkölennätinlaitoksen lähettejä saapui virtanaan, mikä vaellus alkoi vähentyä vasta kolmantena päivänä. Keisarinna Maria tuli heidän luokseen vieraisille muutamiksi minuuteiksi seuraavana aamuna, ja lounaan jälkeen Nikolai ajoi Alixin kanssa avonaisissa vaunuissa linnoitukseen rukoilemaan rakkaan ja unohtumattoman isänsä haudalla. Kaduilla kansanjoukot tervehtivät vastanaineita, mutta sellaiset ihmiset, jotka muistivat, kuinka Maria Feodorovna oli ajanut Pietarin läpi hääpäivänsä jälkeisenä päivänä, olivat sitä mieltä, ettei keisarinna Aleksandran kuvapatsasmainen kauneus herättänyt sellaista rajatonta ihastusta kuin prinsessa Dagmarin inhimillinen herttaisuus oli synnyttänyt melkein kolmekymmentä vuotta sitten. Teeaikana perhe "tunkeutui sisään" tuoden lahjoja Alixille ja viipyi sietämättömän kauan. Päivällispöydässä nuorella parilla oli seuranaan Alixin veli, Hessenin suurherttua Ernest, ja sitten heidän oli pakko lähteä asemalle lausumaan hänelle ja muille matkustaville kuninkaallisille henkilöille jäähyväiset. Kotiin palattuaan Nikolai ja hänen nuori vaimonsa näkivät uuden kimpun onnittelusähkösanomia, joiden vuoksi he saivat olla toimessa keskiyöhön asti. Heillä oli ollut puuhakas päivä, mikä ei vastaa meidän käsitystämme täydellisen kuherruskuukauden ihanteesta. Seuraavana aamuna asianomaiset hovipalvelijat eivät herättäneetkään heitä klo kahdeksan, niinkuin määrä oli, vaan tuntia myöhemmin. Nikolain oli pakko pukeutua nopeasti, koska ministerit odottivat puheillepääsyä. Nuori aviomies näki vaimoaan "koko aamuna vain lyhyen hetken ajan". Lounaan jälkeen Nikolai anasti hetkisen viedäkseen Alixin ajelulle; sitten hänen oli mentävä kävelylle äidinisänsä, vanhan Tanskan kuninkaan Kristianin kanssa. Se aika, joka vielä jäi jäljelle ennen päivällistä, käytettiin sähkösanomien kirjoittamiseen, ja illalla "koko suku tuli katsomaan häälahjoja". Viikko kului tällaisella suututtavalla tavalla. Vihdoin nuori pari pakeni maalle. He lähtivät Tsarskoje Selon palatsiin viettämään todellista kuherruskuukautta — neljäksi kokonaiseksi päiväksi! "En voi kuvailla, millainen ilo onkaan elää rauhassa näkemättä ketään — koko päivä ja yö yhdessä". Nikolain riemu on liikuttava, kun hän saattaa merkitä päiväkirjaansa: "Söimme lounasta kahden kesken ja päivällistäkin kahden kesken..." Ja Alix? Hänen sydämensä oli tulvillaan. Ottaen päiväkirjan mieheltään hän kirjoitti sirolla käsialallaan: Yhä selvemmin, yhä voimakkaammin ja syvemmin rakkauteni ja alttiuteni palkitsivat sinua kohtaan tuntemani kaipuun. En voi koskaan kiittää Jumalaa tarpeeksi siitä aarteesta, jonka hän on antanut minulle ikiomakseni. Mikä onni voi olla suurempi, kuin että minua sanotaan sinun omaksesi, lemmittyni? En koskaan unohda tätä paikkaa, joka on nyt jo minulle rakas vuoden 89 muistojen vuoksi ja — näiden päivien tähden, jotka ovat meidän ensimmäinen rauhallinen aikamme kahden kesken. Jumala siunatkoon sinua, rakas pikku mieheni. Peitän sinun armaat kasvosi suudelmilla. En koskaan luullut tässä maailmassa voivan olla niin täydellistä onnea, sellaista yhteyden tunnetta kahden kuolevaisen olennon välillä. RAKASTAN SINUA — näihin kahteen sanaan sisältyy koko elämäni. Ei enää lainkaan eroa! Vihdoinkin yhdistyneet, liittyneet toisiimme elinajaksi, ja kun tämä elämä on lopussa, tapaamme jälleen toisessa maailmassa pysyäksemme yhdessä ikuisesti. Sinun, sinun! Silloinkaan kun rakkaus oli siirtänyt Alixin kaikkien dogmaattisten mietelmien yläpuolelle, ei hän voinut unohtaa niitä periaatteita, jotka olivat vallitsevina hänen elämässään: uskontoaan, kiintymystään entisyyteen ja varmaa asennettaan tulevaisuuden suhteen, mitkä kaikki piirteet olivat hänessä niin selvästi vakiintuneet, ettei hän voinut kuherruskuukauden kiihkeässä hurmiossakaan vapautua niiden vallasta. Hän oli kuitenkin nainen, jonka suonissa virtasi verta; niinpä hän kykenikin käsittämään huvittavia piirteitä pikku seikoissa. Esimerkkinä siitä voi mainita seuraavan lauseen (se on kirjoitettu venäjäksi, jota kieltä hän alkoi oppia puhumaan oikein): "Ei ole hyvä pureskella hampaita yöllä: tätisi ei voi nukkua". Kun nuori pari palasi Pietariin, asiat sujuivat paremmin, koska ulkomaalaiset kuninkaalliset henkilöt olivat matkustaneet pois lukuunottamatta Alix tätiä (Walesin prinssin puolisoa). Viimeksimainittu ja keisarinna Maria, jotka nauttivat toistensa seurasta, pysyttelivät hyvin paljon yksissä. Pian suku ymmärsi, että nuori keisarinna tahtoi pitää miehensä itse eikä hyväksynyt kaikkiin mahdollisiin vuorokauden aikoihin tehtyjä vierailuja. Aleksanteri III:n kuoleman aiheuttama hovisuru vaikutti sen, ettei ollut paljon virallisia kutsuja suoritettavana, eikä lainkaan huvituksia. Tämä soi Nikolaille ja Alixille aikaa nauttia toistensa seurasta, mistä seikasta he olivat hyvinkin iloisia. He asuivat edelleenkin keisarinna Marian Anitshkovin palatsissa, sillä välin kuin heidän huoneitaan suuressa Talvipalatsissa pantiin uudelleen kuntoon ja sisustettiin heidän henkilökohtaisesti valvoessa töitä. Uudenvuoden iltana Nikolai huomauttaa: Oli kauheaa seisoa kirkossa ja ajatella sitä hirveää muutosta, joka on tapahtunut tänä vuonna. Mutta minä panen kokonaan luottamukseni Kaikkivaltiaaseen ja otan uuden vuoden vastaan pelottomin mielin... Menetykseni on korvaamaton, mutta Jumala on antanut minulle sellaisen onnen, josta en uskaltanut uneksiakaan. Hän on antanut minulle Alixin. Niin kuluivat päivät ja kuukaudet yhtämittaisessa ilossa toinen toisensa omistamisesta. Toukok. 14 p. 1895 Alix huomauttaa tavanomaisen täsmälliseen tapaansa. Nyt olemme olleet naimisissa puoli vuotta. Et voi käsittääkään, kuinka tavattoman onnelliseksi olet tehnyt vaimosi. Jumala siunatkoon sinua, oma uskollinen rakas mieheni — tunteeni muuttuu päivä päivältä puhtaammaksi, voimakkaammaksi, syvemmäksi. Kesäkuun kolmantena päivänä puolisot tekevät pyhiinvaellusmatkan Pietarhovin palatsin (se on lähellä Pietaria Suomenlahden rannalla) puistossa olevalle huvihuoneelle katsomaan lapsuusajan rakkautensa muistoa, yhteen piirrettyjä nimikirjaimiaan, jotka Nikolai oli kaivertanut kymmenen vuotta aikaisemmin ikkunan pieleen. Heidän välillään on nyt side, joka on voimakkain avioliiton siteistä. Alix kuiskaa eräänä päivänä salaisuuden Nikolain korvaan; siitä pitäen heidän ajatuksensa lakkaamatta palasivat siihen. Armas kelpo mieheni, vaimosi rakastaa sinua syvästi ja voimakkaasti, olet ainoani ja kaikkeni. Muutamia kuukausia vielä, ja sitten... oi enkelini, mikä suunnaton onni... meidän... meidän ikiomamme... mikä onni voi olla suurempi? Vaimon täytyy nyt vain koettaa olla mahdollisimman hyvä ja kiltti, sillä muuten eräs pikku olento voi joutua kärsimään... suuri suutelo. Koko Venäjä tiesi, mitä oli odotettavissa, ja toivoi kruununperillistä. Marraskuun kolmantena päivänä keisarinna Aleksandra synnytti esikoisensa: suuriruhtinatar Olgan. Maa oli pettynyt, mutta Nikolai, joka iloitsi tietäessään rakkaan Alixinsa selviytyneen vaarasta, riemuitsi tyttärestä. Tätä päivää en ikinä unohda. Olen kärsinyt hyvin, hyvin paljon tänään. Jo klo 1 ap. alkoivat tuskat, jotka estivät Alix kullan saamasta unta. Hän makasi koko päivän vuoteessaan hirveissä tuskissa, lemmitty raukkani. En voinut katsoakaan häneen. Äiti tuli noin klo 2 ip. Pysyimme koko ajan Alixin läheisyydessä. Kellon lyödessä yhdeksän hengähdimme helpotuksesta kuullessamme lapsen kirkumista. Iltarukouksen aikana Jumalan meille antama tytär kastettiin Olgaksi. Kun kauhu oli haihtunut ja kiihtymys lakannut, tuntui minusta tuon tapauksen vuoksi aivan kuin olisin ollut taivaassa. Jumala olkoon kiitetty: Alix kesti koettelemuksen hyvin, ja illalla hän oli reippaalla mielellä. Alix oli pettynyt. Hän oli toivonut saavansa pitää sylissään poikalasta ilahduttaakseen Nikolaita ja tyydyttääkseen kansaa. Mutta hänen ensimmäinen tunteensa ei kestänyt kauan, kun lapsi oli laskettu hänen rinnalleen. Hiipiessään huoneeseen Nikolai näki vaimonsa uinuvan tyytyväinen hymy huulillaan ja pikku tytär hellästi sylissään. Avioliittonsa alkuaikoina keisarinna Aleksandra ei näytä välittäneen politiikasta. Hän jätti sen anoppinsa huoleksi, jonka kanssa keisari neuvotteli joka päivä, koska leskikeisarinna oli ollut myöskin Aleksanteri III:n uskottu ja tunsi hänen mielipiteensä ihmisistä ja asioista. Miksi nuori tsaaritar olisikaan vaivannut mieltään tyhmillä valtiollisilla asioilla, kun hän oli rakkauden kuningatar? Perhe-elämään mieltyneenä hän vapaaehtoisesti luovutti leskikeisarinnalle ensimmäisen sijan hovin asioissa, koska ne vaivasivat häntä. Omasta puolestaan hän oli läsnä virallisissa juhlamenoissa velvollisuudesta eikä omaksi ilokseen. Hänen suhteensa keisarillisen perheen jäseniin olivat myöskin viileät. Hän muisti ylpeiden suuriruhtinattarien alentuvan käytöksen niiltä ajoilta, jolloin hän itse oli vain köyhä saksalainen prinsessa. Hän halusi saada heiltä osakseen korkean asemansa edellyttämän kunnioituksen hivenenkään vertaa vähentymättömänä. Kun suvun naiset riitaantuvat, miehetkin joutuvat mukaan kiistoihin. Oli niin ollen luonnollista, että Nikolai omaksui vaimonsa käsityskannan. Miehensä sukulaisista Aleksandra tapasi useimmin Nikolain sisarta Xeniaa, joka oli mennyt, samana vuonna kuin hänkin, naimisiin erään serkun, suuriruhtinas Aleksanteri Mihailovitshin kanssa. Xeniallakin oli pikku tytär, ja nuorilla äideillä oli lastenhuoneissaan yhteinen harrastusten kohde ystävällisten suhteiden solmimiseksi. Mutta jos jo Aleksanteri III oli pitänyt sukunsa jäsenet loitolla, Nikolai II meni vielä pitemmälle tähän suuntaan, niin että hänen seurustelunsa useimpien heidän kanssaan oli luonteeltaan tilapäistä ja vailla välitöntä vilpittömyyttä. Näin muodostui kuilu, joka pysyi muuttumattomana kaksikymmentä vuotta. Kun vallankumouksen aikana tehtiin yritys sen täyttämiseksi, oli jo liian myöhäistä. Seurapiirejä suututti keisarinnan eristyneisyys ja hänen asenteensa, joka esti heitä näyttelemästä pukujensa ja jalokiviensä upeutta. Pian taikauskoinen kansa alkoi kuiskailla keisarinnan nimen kuullessaan: "Niin, hän on kaunis, mutta kylmä! Hän tuli morsiameksi kuolinvuoteen ääressä. Olivathan häntä vihittäessä työmiehet vielä olleet täydessä touhussa laittaessaan Aleksanteri III:n hautaa lopulliseen kuntoon! Se on paha enne!" Sitten hänelle annettiin liikanimi: _Njemka_ — saksatar. Prinsessa Alix, kuningatar Viktorian tyttärentytär, saksalainen! Kuusivuotiaasta asti hän oli kasvanut Englannissa isoäitinsä hoidossa, ja englannin kieli tuntui hänestä tutummalta kuin saksa: hänen elintapansa olivat läpeensä englantilaiset. Ujo, onneton morsianraukka — häntä sanottiin Njemkaksi, ja Njemkana hän pysyi. Hän ei päässyt koskaan kansan suosioon, vaikka hän koettikin myöhemmin parhaansa mukaan haihduttaa ennakkoluuloja, jotka olivat muodostuneet hänestä. Epävarmaa on, aavistiko hän ensimmäisinä onnellisina vuosina, millainen alhaisten vihjausten musta pilvi oli kokoontunut hänen ylleen, niin kokonaan hän oli vajonnut omaan onneensa. Sitäpaitsi hänen oli järjestettävä tärkeitä asioita. Hänen pikku tyttärelleen Englannista lähetetty imettäjä osoittautui pahaluontoiseksi, joten oli välttämättä päästävä hänestä eroon. Tämän vaikean pulman mainitsee päiväkirjassaan erikoisesti Nikolai, joka näyttää osoittaneen enkelimäistä kärsivällisyyttä kaikissa Alixia koskevissa asioissa. Palkinnoksi hän sai Alixin rakkauden. Armas Nickyni, mitkään sanat eivät voi ilmaista, kuinka syvästi rakastan sinua, päivä päivältä yhä enemmän, syvemmin, vilpittömämmin. Armas mieheni, uskotko sen, tunnetko, kuinka sydämeni lyö nopeasti ja ainoastaan sinulle, mieheni? (Maalisk. 29 p. 1895.) Nikolain ja Alixin poikkeuksellinen rakkaussuhde ei estänyt heitä kokemasta perheikävyyksiä. Ne aiheutuivat jälkimmäisen pikaisesta luonteenlaadusta, eivätkä sanat, joita hän lausui, aina olleet miellyttäviä. Hän katui nopeasti ja riensi rakkaan Nickynsä luokse. Suo minulle anteeksi kaikki tylyt sanat, jotka olen sinulle lausunut. Ollessani hyvin väsynyt olen vastannut sinulle töykeästi! Anna minulle anteeksi, oma kultani! Kaduin sitä heti sydämeni pohjasta. Jumala siunatkoon sinua ja antakoon sinulle voimaa, rohkeutta ja tarmoa kaikissa yrityksissäsi rakastetun maamme hyväksi. Suutelen sinua hellästi. Vaimosi. Nikolai oli lapsuudesta asti kasvatettu siihen horjumattomaan vakaumukseen, että itsevaltias on jumalallista alkuperää. Alixin luonteen taipuvaisuus mystillisyyteen vaikutti, että hänen oli helppo omaksua täysin sydämin sama mielipide. Molemmat puolisot olivat vakuutetut siitä, että Venäjän oli Jumala uskonut keisarille sekä että hallitseminen oli peritty velvollisuus, jota ei voinut jakaa toisten ihmisten kanssa. Nikolailla ei ollut suurtakaan iloa vallan omistamisesta, jota hän pelkäsi ja jonka hän otti vastaan välttämättömyyden pakottamana taakkana, sillä häntä ei oltu koskaan tutustutettu kansanvallan alkeellisimpiinkaan periaatteisiin, vaan hän piti sitä yksinomaan vallankumouksena. Alixin vallitsevin luonteenpiirre oli ujous, joka aiheutti hänelle sietämätöntä kärsimystä sellaisten ihmisten seurassa, joita hän ei tuntenut hyvin. Nämä seikat yhdessä saivat perhe-elämän sydämellisyyden tuntumaan heistä molemmista paratiisilta. Aivoihin kertyneet vaikutelmat virkoavat äkkiä eloon valaisten entisyyttä. Tekijä muistaa nyt käyneensä poikasena ystävällisen palatsinpäällikön opastuksella katsomassa keisarillisten huoneistoa heidän poissaollessaan. Majesteetilliset, tyhjät salit ja upeasti koristetut huoneet, joissa heidän elämänsä virallinen puoli paljastui kaikessa kaavamaisessa komeudessaan hämmästyneen katsojan nähtäväksi, eivät herättäneet mitään täsmällistä mielikuvaa. Sitä elävämpi on yksityiseen käytäntöön määrättyjen huoneiden muisto. Niitä ei ollut monta. Ensinnäkin kirjastohuone, jossa oli kirjoituspöytä. Viimeksimainittu näytti kerrassaan suhteettoman pieneltä verrattuna suunnattoman suuriin kaksirivisiin kirjakaappeihin, jotka taas puolestaan näyttivät kääpiömäisiltä tavattoman kookkaassa huoneessa. Sitten oli keisarinnan arkihuone, joka oli peitetty tomuverhoilla ja näytti sen vuoksi hyvin persoonattomalta, sekä makuuhuone. Viimeksimainittu oli suuri huone palatsin nurkassa, ja sinne tuli valoa kahdelta suunnalta suurista kaari-ikkunoista. Siellä oli kaksi seikkaa, joihin huomio kohdistui: jostakin vaaleasta puusta tehty suuri vuode ja kokoelma pyhäinkuvia, jotka peittivät vuoteen toisella puolella olevan seinän katosta melkein lattiaan asti. Tarkka muistikuva luo valoa taaksepäin entisyyteen, niin että tekijä näkee nyt silmiensä edessä tuon kaiken: suuren vuoteen, joka on yhteiselämän vertauskuva, ja seinällä vieri vieressä jumalankuvat, joissa kimmelsi kultaa, hopeaa ja jalokiviä, sekä niiden edessä kalliissa metalliketjuissa riippuvat vähäiset valaistuslaitteet. Pojan uteliaisuus houkutteli vielä tutkimusmatkalle kahteen pieneen pukeutumis- ja suureen kylpyhuoneeseen, johon päästiin seinälaudoitukseen sovitetusta salaovesta. Siinä kaikki. Suuri vuode ja jumalankuvat olivat keskuksena keitaassa, jonne yksityiselämä oli paennut ulompana olevien, kaavamaisen juhlallisten huoneiden kylmyyttä. Nikolai ja Alix painautuivat toisiinsa pienessä turvapaikassaan koettaen olla ajattelematta sitä kalseaa yksinäisyyttä, joka ympäröi heitä joka taholla. Sellaista oli Pietarin Talvipalatsin upeudessa. Seuraavan kuvauksen on esittänyt muuan keisarinnan läheinen ystävä [62] hänen Tsarskoje Selossa olevasta yksityisasunnostaan; Tsarskoje Selo oli keisarillisen perheen maaseutuasunto, jonne oli pääkaupungista matkaa neljättä kilometriä. Keisariparin makuuhuone oli suuri kaksi-ikkunainen huone, josta oli näköala puistoon... Vaaleasta puusta tehty iso kaksoisvuode oli lähellä ikkunoita, joiden välissä oli keisarinnan pukupöytä. Vuoteen oikealla puolella oli seinässä pieni ovi, joka vei pieneen ja pimeään, riippuvien lamppujen valaisemaan rukouskammioon. Siellä keisarinnan oli tapana rukoilla. Kammiossa oli pöytä ja rukousalttari, jolla oli raamattu ja Vapahtajan kuva... Keisarillisen palatsin huonekalut oli verhottu paksulla kukallisella kankaalla, ja lattialla oli hyvin tavallisen näköinen värikäs, pehmeä, kukikas matto. Keisarin pukeutumishuoneen erotti makuuhuoneesta käytävä; toisella puolella oli keisarinnan pukuhuone ja kylpyhuone — mutta voi, miltä se näyttikään, kun ajatteli huhuja, joita oli liikkeellä hänen ylellisyydestään ja "omituisista" mieliteoistaan! Kylpyhuone ei ollut lainkaan ylellinen hopea- ja marmorihuone, vaan pimeä komero, johon oli sijoitettu vanhanaikainen amme, ja keisarinna, joka rakasti viktorialaista siisteyttä, vaati, että kylpyamme oli päivän ajaksi peitettävä irtonaisella kretonkiverholla... Rajattomilla käyttövaroillaan keisaripari olisi voinut järjestää elämänsä sellaisella ylellisellä ja mukavalla tavalla, joka on yleistä ylpeiden miljoonamiesten keskuudessa. Mutta heidän makunsa ja tarpeensa olivat peräti yksinkertaiset, ja ainoa seikka, jota he todella kaipasivat, oli saada olla yhdessä ja viettää elämänsä täysin eristettyinä maailmasta nauttien vain toistensa seurasta. Nikolai noudatti isänsä Aleksanteri III:n esimerkkiä, sillä hänkin oli ollut koti-ihminen ennen kaikkea. Mutta ajat muuttuivat nopeasti, ja jos itsevaltius aikoi pysyä pystyssä, sen täytyi näytellä osaansa elävänä kansallisena laitoksena, jokapäiväisten yksityisihmisten elämää paljoa korkeammalla tasolla. VIII. VENÄJÄ YHDEKSÄNKYMMENLUVULLA Se vuosi, jolloin keisarinna Aleksandra oli tullut Venäjälle, oli Aleksanteri III:n hallituskauden kolmastoista ja viimeinen. Imartelijat ovat antaneet tälle keisarille Rauhan luojan — _Mirotvoretsin_ — nimen, koska hän oli luonteeltaan rauhaa rakastavana säästynyt käymästä sotaa. Olisi osuttu oikeampaan, jos häntä olisi nimitetty horroksiin-vaivuttajaksi, sillä hän piti asianaan uuvuttaa valtakunnan jonkinlaiseen henkiseen unitilaan. Aleksanteri III oli saanut kokea edellisen hallituskauden uudistuslevottomuudet, jotka olivat kärjistyneet hänen isänsä Aleksanteri II:n, Vapauttajatsaarin, murhaan. Tämä ajoi Aleksanteri III:n taantumuksen syliin sen kaikkein typerimmässä muodossa. Niinkuin jo mainitsimme, itsevaltius on hyvin vaikeasti suoritettava elämäntehtävä. Se vaatii yhtaikaa kolmea tärkeää ominaisuutta: vakaumusta, tahdonlujuutta ja kyvykkyyttä. Itsevaltiaan täytyy olla vakuutettu siitä, että hänellä on oikeus hallita, hänellä täytyy olla tahdonlujuutta vaatia tottelevaisuutta, ja hänellä täytyy olla valtiomieskykyä, sillä hän on kaiken vallan lähde valtiossaan. Jos hän epäilee hallitsemisoikeutensa lainvoimaisuutta, ei hän voi pysyä valtaistuimellaan. Jos tahdonlujuutta puuttuu, itsevaltias muuttuu aateliston, hallintomiesten tai sotilaiden harvainvaltaisen hallituksen ohjaamassa aluksessa pelkäksi keulakuvaksi. Toisaalta tekee valtiomiestaidon puute tarpeettomaksi hänen vakuuttautumisensa oikeudestaan ja vaaralliseksi tahdonvoiman omistamisen, sillä se suuntautuu varmasti väärälle tolalle. Aleksanteri III oli vilpitön itsevaltias, mutta hänen hesseniläisiltä esi-isiltään peritty itsepäisyytensä oli huono älykkyyden korvike. Valtiomieskykyä hänellä oli vähemmän kuin keskinkertaisella miehellä. Kykenemättä lujittamaan itsevaltiutta järjestelmällisillä toimenpiteillä hän koetti säilyttää sitä pitämällä kansan henkisessä horrostilassa. Kiihkomielisten taantumuksellisten, tyhjäpäisten kenraalien ja liehakoivien virkamiesten avustamana Aleksanteri III koetti parhaansa mukaan tehdä Venäjästä sellaisen valtakunnan, jolla ei ollut politiikkaa. Ihmisiä vaadittiin alistamaan tahtonsa ja omantuntonsa yksinvaltiaan ohjattaviksi, samalla kun heille suotiin jalomielisesti tilaisuus viettää elämänsä mitään ajattelematta tylsässä mukavuudessa, niin ettei värähdyskään rikkonut heidän henkisen puolensa tyyntä pintaa. Taantumuksen tehtävää helpotti se mätä, joka oli viime vuosisadan kahdeksankymmenluvulla ilmestynyt kansalliseen elimistöön. Sitä sukupolvea, joka oli kuusikymmenluvulla ottanut osaa orjien vapautukseen ja sitä seuranneisiin uudistuksiin, ei enää ollut olemassa. Kahden levottoman vuosikymmenen jälkeen iän viilentävä vaikutus oli tylsistänyt jäljellejääneiden innon. Uusi sukupolvi, joka ei ollut tyytyväinen uudistusten laajuuteen eikä halukas odottamaan, kunnes kehityksen kulku lisäisi sitä, vaati lisää vapauksia, joita keisarillinen hallitus ei ollut halukas myöntämään. Vapaamielisten isien ja radikaalisten poikien välinen ristiriita oli jyrkkä, ja valtiollinen jatkuvaisuus katkesi. Vanhoilla päivillään Aleksanteri II, Vapauttajatsaari, suosi vanhoillisia aatteita, kun taas radikaalit kallistuivat anarkistisiin mielipiteisiin. Saamatta mitään kannatusta ensiksimainituilta ja vieraantuneina viimeksimainituista vapaamieliset luopuivat taistelusta ja lakkasivat olemasta valtiollinen mahti. Taistelukenttä jäi vallankumouksellisten ryhmien haltuun, jotka pienehköstä jäsenluvustaan huolimatta väittivät edustavansa kansallisia pyrkimyksiä. Asema paheni niin, että kiihkoilijoiden joukkio aloitti häpeällisen sotaretken vanhaa miestä vastaan. Lopullinen murhenäytelmä tapahtui, kun pommi repi Aleksanteri II:n kappaleiksi, sillä hänen pöydällään oli allekirjoitettuna vapaamielinen perustuslaki, joka piti julkaistaman seuraavana päivänä. Tuo julkea murha oli radikaalien siveellinen taka-askel. Venäjä vetäytyi suuttuneena eroon heistä. Mutta entiset liberaalit eivät kyenneet nousemaan kuolleista; luonnollinen tapausten käänne nosti taantumukselliset ylivaltaan hallituksessa, ja Aleksanteri III:sta he saivat taipuisan välikappaleen. Hän päätti jättää huomioonottamatta sen asiakirjan, jonka hänen isänsä oli juuri allekirjoittanut, ja julistautui itsevaltiaaksi jumalallisen oikeuden nojalla. Inhoittavan rikoksen järkyttämättä ja tuntien vastenmielisyyttä äärimmäisiä mielipiteitä vastaan Venäjä hyväksyi äänekkäästi hänen päätöksensä ja valmistautui nauttimaan sen nukutuslääkkeen, joka oli sekoitettu sitä varten itsevaltiuden, oikeauskoisuuden ja kansallismielisyyden kaavan mukaan. Ei kovinkaan kaukaisessa tulevaisuudessa, kun Kremlin nykyiset vallanpitäjät ovat siirtyneet entisyyteen, historiantutkija rupeaa ottamaan selvää heidän hallituksensa ja Aleksanteri III:n sekä hänen neuvonantajiensa hallituksen yhtäläisyydestä. Leninin julmuus oli äärettömän paljoa suurempi, mutta vaikka menettelytavat vaihtelevatkin, periaatteet pysyvät samoina. Samoin kuin Aleksanteri III oli Leninkin itsevaltaisen hallitusmuodon puolustaja, sellaisen hallitusmuodon, joka toimi kansan "hyväksi", mutta ei kansan "kautta", siis todellisen diktaattorihallituksen kannattaja. Lenin ja Aleksanteri III olivat yhtä mieltä siinä kohden, että valtiossa sai olla vain yksi uskonto. Keisari hyväksyi ainoastaan oikeauskoisen opin, bolsheviikkien apostoli kommunismin. Kansallisuuskysymyksen Lenin ratkaisi omalta ahtaalta näkökannaltaan myöntäen kommunistipuolueelle yksinoikeuden valtiolliseen olemassaoloon. Aleksanteri III oli samoin sitä mieltä, että vain "puhtaalla" venäläisellä sai olla täydet kansalaisoikeudet. Lenin ja Aleksanteri III — näiden kahden henkilön rinnastaminen, jotka näyttävät olevan äärimmäisen kaukana toisistaan — on niitä hämmästyttäviä tuloksia, joihin joutuu tutkiessaan bolshevismia vain vaiheena Venäjän politiikan kehityksessä ja pitämättä sitä ainoalaatuisena yksityisenä ilmiönä. Jättäkäämme toistaiseksi teoreettiset tutkistelut ja palatkaamme tarkastelemaan ilmeisten tosiasioiden kehitystä. Orjien vapautus v. 1861 oli ollut oikeudenmukaisuuden vaatima, myöhästynyt toimenpide, ja uudella Venäjällä, joka nyt heräsi eloon, kävi äkkiä välttämättömäksi siistiä pois edellisen hallituskauden hämähäkinverkot. Tätä valtiollista lähteiden puhdistamistyötä varten Aleksanteri II pani täytäntöön kaksi uudistusta: hän määräsi lain hallituksesta riippumattomaksi ja myönsi maakunnille itsehallinnon. Erottamattomat tuomarit, jotka olivat liittyneet itsenäiseksi ammattikunnaksi ja joilla oli valamiehistö apunaan, saivat tehtäväkseen oikeudenkäytön tuomioistuimissa. Ensimmäisen kerran Venäjän historiassa laki oli vapaa. Rehellisenä ja kaikille samana se näytti lupaavan muodostua valtion tukipylvääksi ja kansalaisten oikeuksien ja lainmukaisuuden puoltajaksi. Maakuntien asukkaille myönnettiin oikeus valita neuvostot taloudellisten, kasvatusopillisten ja terveydenhoitoasioittensa järjestelyä varten. Kun ei ollut kansaneduskuntaa, sitä kun ei ollut vielä muodostettu, niin maakuntain hallintoelimistä, _semstvoista_, tuli vapaamielisyyden turvapaikkoja, ja kaikkialla maassa alettiin harjoittaa joukkoja kansalliseen tietoisuuteen ja valtiolliseen vastuunalaisuuteen. Tuomioistuimet ja semstvot olivat se pohja, jolle perustuslaillinen valtio oli rakennettava kivuttoman kehityksen tietä. Mutta itsevaltius on olemukseltaan rajatonta. Jos se rupeaa panemaan toimeen uudistuksia, se merkitsee vain vapaaehtoista luopumista "jumalallisesta" etuoikeudesta, tai lopullista vallankumousta. Aleksanteri II halusi jalomielisesti parantaa kansansa asemaa ja tyydytti useita aikansa valtiollisista vaatimuksista, mutta hän ei ollut valmis luopumaan itsevaltiuden oleellisesta periaatteesta. Ehdottomana seurauksena oli nihilistien vallankumouksellinen toiminta. Aleksanteri III:n täytyi itsevaltiuden periaatteen ehdottomana kannattajana johdonmukaisesti muuttua Aleksanteri II:n uudistusten jyrkäksi viholliseksi. Hän ei voinut kumota niitä, mutta hän koetti riistää niiltä tehon kaikin käytettävinään olevin keinoin ja kaikin mahdollisin tavoin. Hän suuntasi hyökkäyksensä kansanvaltaisen hallituksen pylväisiin: oikeusistuimiin ja semstvoihin. Tuomarit tehtiin taas riippuviksi keisarin oikusta ja semstvoilta riistettiin niiden tärkeimmät oikeudet. Sivistystyö, joka oli alkanut niin hyvin, työnnettiin taka-alalle, ja usein se pysähdytettiin kokonaan. Pahinta kaikesta oli, että kansanvaltainen liike, jonka pyrkimyksenä oli kansallinen yhteys, tukahdutettiin umppuunsa sellaisilla toimenpiteillä, joiden tarkoituksena oli pitää talonpojat muista eristettynä säätynä ja erossa älymystön vaikutuksesta. Sokeudessaan hallitus oli sitä mieltä, että talonpoikia saattoi innostuttaa uskollisuuteen yksinvaltiutta kohtaan kiskomalla keinotekoisesti vanhentuneita omaisuusveroja, jotka kohdistuivat kyläyhdyskuntiin, nämä kun omistivat maan. Tällainen kyläyhdyskunta, _Mir_, oli siis yhteisesti vastuussa verojen maksamisesta. Tällainen "itsevaltiuden säätämä kommunismi" antoi myöhemmin yllykettä vallankumouksen paloon. Aleksanteri III:n suunnitelman mukaan oikeauskoinen kirkko oli hallinnollinen tekijä. Hän lujitti tiukasti oikeauskoisuuden, valtion uskonnon, ylivallan. Mutta kirkko joutui maksamaan kalliin hinnan tästä korkeasta asemastaan menettäessään jäljellä olevat ikivanhat vapautensa. Kun uskonto muuttuu hallintavälineeksi, ei jää ollenkaan aikaa hengellisten asioiden hoitoon. Oikeauskoinen papisto sai enemmän kuin koskaan ennen hallintotehtäviä osakseen. Varsinkin maaseudulla oli usein vaikeaa erottaa pappia poliisista. Tästä aiheutuva hengellisen arvovallan huomattava väheneminen ilmeni hyvin silmiinpistävänä vallankumouksen aikana. Rinnan tämän ilmiön kanssa vähennettiin harkiten kansallisen kasvatuksen alaa. Tietoa pidettiin vallankumouksellisten levottomuuksien lähteenä — sen vuoksi sitä oli rajoitettava ja supistettava kaikin mahdollisin tavoin. Itsevaltiudelle oli mieluisempi sivistymätön kansa kuin sivistynyt, jonka mieli olisi ollut kansanvaltaisuuden aatteen myrkyttämä. Hallituksen suurin mielettömyys oli sen kanta kansallisuuskysymyksessä. Pietari suuri oli pitänyt kaikkia ulkomaalaisia tervetulleina. Hänen aikanaan skotlantilainen oli sotajoukkojen ylipäällikkö, italialainen järjesti poliisivoiman, sveitsiläinen oli neuvonantajana ulkomaanpolitiikassa, ja saksalaiset, ranskalaiset, espanjalaiset, jopa arabialaisetkin palvelivat valtakuntaa taajoina riveinä. Ei tehty mitään erotusta henkilöiden kesken, mikäli vain Venäjä hyötyi ulkomaalaisten valtakunnalle uskollisesta palveluksesta ja suuremmasta tietomäärästä. Kunkin kansallisuuden vaikutusvalta riippui siitä, millainen hallitus sen kotimaassa kulloinkin oli johdossa. Niinpä ranskalaiset menettivät sananvaltansa vuoden 1793 vallankumouksen aikana, ja yhdeksännellätoista vuosisadalla englantilaiset saivat suureksi osaksi väistyä saksalaisten tieltä, joiden lukumäärä päin vastoin kasvoi. Aleksanteri II myönsi juutalaisillekin oikeuden palvella valtiota ja vapautti heidät siitä oikeudettomuuden tilasta, jossa he olivat saaneet ponnistella siihen asti siviilielämässä. Mutta Aleksanteri III pani tässä kohden toimeen täydellisen muutoksen. Hän tahtoi nähdä "puhtaan" venäläisen ylimpänä valtiossa. Tämä merkitsi sitä, että päästäkseen suosioon oli välttämätöntä kuulua oikeauskoiseen kirkkoon ja todistaa olevansa slaavilaista syntyperää. Mitä epävarmempi tuo sukujuuri oli, sitä äänekkäämmin sitä piti julistaa. Oikeauskoisuus oli ehdoton mittapuu, mitä todistaa se, että venäläisiä lahkolaisia kohdeltiin niin tylysti, ettei heidän asemansa ollut paljoakaan parempi kuin juutalaisten. Juutalaisten osuudesta vallankumouksessa on puhuttu niin paljon, että on asianmukaista kosketella sitä tässäkin. Juutalaisilla vallankumouksellisilla on ollut osuutensa Venäjän kuohuttamisessa, mutta apostoli Lenin ja bolshevismi itse ovat venäläisiä ilmiöitä. Vallankumous ei ollut vältettävissä, mutta juutalaiset miehet ja naiset avustivat sen menestystä todellisuustajullaan ja häikäilemättömällä toimeenpanokyvyllään. Tässä kohdin tsaarin hallitus sai niittää, mitä oli kylvänytkin, sillä juutalainen vallankumouksellinen oli sen tuote. Halutessaan pitää suurimman osan Venäjää juutalaisten vaikutukselta vapaana Aleksanteri III keräsi juutalaiset aituukseen — puolalaisten maakuntien ahtaisiin rajoihin — ja sielläkin sorretulta kansalta evättiin vapaa liikuntaoikeus: se sullottiin ahtaille kaupunkialueille. Gettoihin häädettyinä, vailla liikkumisoikeutta, kaupankäyntioikeus rajoitettuna ja sellaisten säädösten orjuuttamina, jotka jättivät heidät poliisin mielivallan alaisiksi, juutalaiset kituivat ankarassa taloudellisessa ja siveellisessä ahdingossa, ja vapaudenkaipuu kehittyi heidän vallitsevaksi intohimokseen. Vaikka hallitus saattoi sulloa juutalaisten laumat keskitetyille pikku alueille, ei se kyennyt tulemaan toimeen kokonaan ilman juutalaisten apua. Oli helppoa oikeauskoisuuden suitsutusastiaa heiluttaen julistaa itsevaltiuden voittoa, mutta elämän täytyi jatkua, ja kauppa ja vapaat ammatit vaativat elävää voimaa, aivojen terävyyttä ja aloitekykyä, mitä kaikkea ei ollut riittävästi "puhtaan" venäläisen väestön keskuudessa. Niinpä tehtiin vastahakoisesti myönnytyksiä niiden juutalaisten hyväksi, jotka olivat rikkaita tai älykkäitä. Edelliset eivät olleet vaarallisia, mutta jälkimmäisistä kehittyi itsevaltiuden verivihollisia. Sillä näihin viimeksimainittuihin sovellettiin kuuluisaa _Numerus Claususta_, toisin sanoen sitä määräystä, että korkeamman sivistyksen eduista päästiin nauttimaan määräprosentin mukaan. Ne juutalaiset, jotka eivät olleet tarpeeksi rikkaita maksaakseen suuren veron, saattoivat lain mukaan päästä pois aituuksesta vain erikoisesti kunnostautumalla korkeamman sivistyksen alalla. Hallitus pelkäsi juutalaisten taitavuutta ja oli ankarasti rajoittanut yhteisiin oppilaitoksiin pääsevien juutalaisten lasten lukumäärän samoin kuin yliopistoihin otettavan juutalaisen nuorison määrän. Harvat onnelliset pääsivät sitten lävitse kilpatutkinnosta selvittyään. Tuloksena tästä oli, että joka vuosi vain lahjakkaimmilla lapsilla ja nuorilla oli mahdollisuus tulla hyväksytyiksi, mikä nosti heidän älyllisen tasonsa paljoa korkeammalle heidän kristittyjen toveriensa tasoa, sillä viimeksimainittujen ei tarvinnut oppilaitoksiin pyrkiessään tavoitella korkeaa pistemäärää. Alkoi olla aivan tavallista, että juutalaiset saivat kultamitalit ja muut palkinnot julkisissa oppilaitoksissa. Yliopistoissa juutalaiset opiskelijat tunkeutuivat ensimmäisten riviin. Seurauksena tästä oli, että vapaiden ammattien alalla, talouselämässä ja kauppamaailmassa, juutalaiset saivat helposti johtavat paikat haltuunsa. Henkisen työn alalla nämä olivat rotunsa parhaat koko maassa. Sen sijaan, että hallitus olisi ryhtynyt toimenpiteisiin näiden poikkeuksellisten ihmisten sulattamiseksi kansan suureen joukkoon, se teki parhaansa pitääkseen heidät tyytymättöminä ja eristettyinä. Se kostautui heidän lastensa kautta. Sellaisen juutalaisen isän pojilla ja tyttärillä, joka oli pelkän lahjakkuutensa avulla pelastunut aitausmenetelmän kourista, ei ollut täysi-ikäisiksi tultuaan ilman muuta oikeutta jäädä sen ulkopuolelle. Heidän oli palattava takaisin, elleivät kunnostautuneet yhtä huomattavasti hurjassa kilpailussa uskontoveriensa kesken hengen lahjain mittelyssä. Toinen vaihtoehto oli viranomaisten edessä nöyristeleminen, poliisin lahjominen tai ulkonainen taipuminen oikeauskoiseen oppiin viimeisenä turvakeinona. Niinpä sitten kävi, että hallituksen omat toimenpiteet loivat sellaisen juutalaisryhmän, joka oli hengenlahjoiltaan keskimittaista korkeammalla tasolla ja jonka kyvyt hellittämättömän vainon kehittäminä vastasivat suuriakin vaatimuksia. Ylpeinä niin kohtuuttoman vaikeissa olosuhteissa osoittamastaan hengen lahjakkuudesta nämä ihmiset vaativat oikeutta palvella valtiota. Tämä useimmiten evättiin tai myönnettiin harvoissa tapauksissa poikkeuksellisena suosionosoituksena. Edellä esitetty kuvaus selittää, miksi monet vallankumouksen johtajat saatiin juutalaisten keskuudesta. Samat huomautukset sopivat muihin kansallisuuksiin, jotka osaltaan avustivat vallankumousta samasta syystä. Venäläisen Leninin lähimpinä miehinä näemme siis juutalaisen Trotskin, puolalaisen Dshershinskin ja georgialaisen Stalinin. Niihin aikoihin, jolloin Nikolai II:sta tuli keisari, maassa oli täydellinen ulkonainen rauha. Mushikkojen "isäkulta", joksi venäläiset imartelijat ylistivät tsaaria runoissa ja jonka Eurooppa otti herkkäuskoisena vastaan, näytti olevan vallan korkeimmalla huipulla. Poliisisääntöjen mukaan järjestetty kirkko, turmeltunut aatelisto, sydämetön virkamiessääty ja kuonokopalla vaarattomaksi tehty sanomalehdistö palvelivat itsevaltiuden tarkoitusperiä. Sotajoukkoa pidettiin paremminkin välikappaleena sisäisten vihollisten lannistamiseksi kuin kansallisena puolustuslaitoksena. Ja kaiken yläpuolella olevana ja kaikkialle tunkeutuvana voimana oli poliisi, toisin sanoen se järjestö, jonka oli onnistunut itsevaltiuden ihannetta suuntunnustuksella palvellen asettua lain sijalle ja saastuttaa ihmisten tahto ja omatunto. Hallituksen asemaa vahvisti erinomainen valtiotalous, joka oli etevän ministerin Witten ponnistuksista parantunut entisestä aivan tuntemattomaksi. Hänen keisarillisen valtiopankin holveihin keräämänsä kultavarasto oli hallituksen voimakkaimpana aseena ja samalla erinomainen todistuskappale niitä ulkomaalaisia parjaajia vastaan, jotka hyökkäilivät itsevaltiuden periaatteen kimppuun. Ulkonaisesti siis kaikki oli rauhallista Nikolain noustessa valtaistuimelle. Mutta tyynen pinnan alla vallankumouksen kuohunta yhä teki työtään. Kun Nikolai hallituksensa ensimmäisinä päivinä otti vastaan eri lähetystöjä, oli niiden joukossa yksi — semstvojen lähetystö — joka uskalsi puhua kansanvaltaisten uudistusten tarpeellisuudesta. Keisari kehoitti lähetystöä unohtamaan nuo "mahdottomat" haaveet. Hänen olisi ollut viisaampi kuunnella varoittavia ääniä. Mutta hän uskoi vilpittömästi isänsä olleen oikeassa ja piti itsevaltiutta parhaana — ainoana Venäjälle sopivana hallitusmuotona. Itsekin hän uskoi jumalalliseen oikeuteensa, ja Alix, hänen rakas vaimonsa, uskoi hänen oikeuteensa vieläkin lujemmin kuin hän itse. IX. VÄLIKIRJA TAIVAAN KANSSA Niissä kirjeissä, jotka keisarinna Aleksandra kirjoitti miehelleen maailmansodan aikana tämän ollessa rintamalla ja keisarinnan valppaasti pitäessä silmällä ministerien toimenpiteitä, mainitaan usein kansanvaltaisista uudistuksista, joita kansa vaati yhä itsepintaisemmin. Aleksandran suhde näihin vaatimuksiin on leppymättömän vihamielinen, sillä hän uskoo itsevaltiuden pyhyyteen: se on Jumalasta! Nikolain vastustusta lujittaakseen hän muistuttaa miehelleen, että tämä oli vannonut kruunaustilaisuudessa säilyttävänsä itsevaltiuden, sekä että hänen velvollisuutensa oli jättää tuo valta vähentymättömänä pojalleen. On vaikeaa käsittää, kuinka keisarinna oikein tulkitsi tsaarin kruunajaisissaan vannoman valan, sillä siihen juhlamenojen osaan ei sisälly mitään sellaisia sanoja kuin keisarinna kuvaili. Luultavasti keisarinnalla oli mielessään vanha rukous, ainoa, jonka tsaarit kruunajaistilaisuudessaan esittivät ääneensä ja polvillaan: Oi herra, isiemme Jumala, kuninkaiden kuningas, Sinä, joka olet sanallasi luonut kaikki ja viisaudessasi pannut ihmisen hallitsemaan maailmaa rehellisyyden ja oikeuden vaatimusten mukaisesti! Sinä olet valinnut minut tsaariksi ja kansasi tuomariksi. Tunnustan Sinun rajattoman huolenpitosi minusta ja kiitollisena kumarran Sinun majesteettisi edessä. Ja Sinä, herrani ja mestarini, tee minut taitavaksi siinä tehtävässä, johon olet minut asettanut. Opeta minua ja ohjaa minua tässä suuressa tehtävässä. Suo minulle viisautta, joka olisi Sinun valtaistuimesi arvoinen. Anna sen laskeutua pyhistä taivaistasi, niin että tiedän, mikä on mieluista Sinun silmissäsi ja mikä on Sinun tahtosi mukaista. Anna minun sydämeni olla Sinun kädessäsi ja anna minun suorittaa kaikki, mikä on hyödyllisintä sille kansalle, jonka olet uskonut minulle, ja Sinun kunniallesi. Niin voin minäkin sitten sinä päivänä, jolloin Sinä istut viimeisellä tuomiolla, tehdä tiliä ilman häpeää. Sinun ainoan poikasi armon ja laupeuden kautta — Hänen kanssaan ole siunattu, yhdessä Sinun pyhän, hyvän ja elähdyttävän henkesi kanssa iankaikkisesta iankaikkiseen! Amen. Tämä rukous on uskonnollisen toimituksen huippukohta. Sen jälkeen papit ja seurakunta laskeutuvat polvilleen tsaarin seisoessa täydessä loistossaan kruunu päässä ja keisarin juhlapuku yllä. Vanhin metropoliitta lukee ääneen kiitosrukouksen, ja varsinainen kruunaustoimitus pidetään päättyneenä. Keisarinnan mieli on tällä hetkellä epäilemättä korkeassa vireessä, kun hän puhuu niin jyrkästi tsaarin valasta. Mystillisyyteen taipuvainen luonne, jollainen keisarinnan on, lukee vanhan rukouksen sanoissa Kaikkivaltiaan kanssa tehdyn sopimuksen — sopimuksen Jumalan ja sen miehen välillä, jonka Hän on valinnut tsaariksi, kansansa tuomariksi. Ohjauksen täytyy tulla Jumalalta. Ei voi olla mitään muuta välittäjää tsaarin ja kansan välillä kuin Jumala! Tällainen on venäläinen käsitys itsevaltaisesta hallitusmuodosta: kansa on lauma, jonka keisarilliselle paimenelle on uskonut hänen herransa ja mestarinsa. Nikolain lausuessa ääneen nuo sanat, juhlallisen hiljaisuuden vallitessa kirkossa Aleksandra kuunteli toistaen ne sydämessään juhlallisena vihkiytymisenä Jumalan valtakunnan palvelukseen. Ominaisella täsmällisellä tavallaan hän oli selityttänyt itselleen etukäteen koko juhlamenojen kulun. Hän oli hetken tärkeyden läpitunkema. Juhlamenojen loppupuolella hän näki miehensä voideltavan pyhällä öljyllä ja hänen menevän sitten suljetulle alttarille nauttimaan pyhää ehtoollista — tätä etuoikeutta ei ollutkaan kenelläkään toisella maallikolla Venäjällä — joissa molemmissa toimituksissa keisari oli pappien vertainen. Silloin Aleksandra tiesi, että Nikolai oli tosiaankin erikoinen henkilö, verhonaan taivaallisen suojeluksen viitta, kaikkien venäläisten itsevaltias. Tästä taivaan kanssa tehdystä sopimuksesta tuli keisarillisen parin uskontunnustus. He vastustivat kaikkia yrityksiä, joilla koetettiin kansanvaltaisin toimenpitein supistaa Jumalan antamaa valtaa. Jos heidän oli pakko tehdä myönnytyksiä, he koettivat parhaansa mukaan supistaa niitä mahdollisimman pian, koska ne eivät olleet Jumalan tahdon mukaisia. Niinikään he vastustivat uudistusehdotuksia, kunnes ne jo olivat liian myöhäisiä, eikä heidän traagillinen kohtalonsa enää ollut torjuttavissa. On tärkeää panna merkille, ettei käsitys itsevaltiuden ja taivaan välisestä sopimuksesta ollut keisarinna Aleksandran keksimä. Kun Aleksanteri I, Nikolai II:n isoisän Aleksanteri II:n setä, joka hallitsi yhdeksännentoista vuosisadan alussa, osoitti taipumusta kansanvaltaisten uudistusten toimeenpanemiseen, kuuluisa historiankirjoittaja Karamzin esitti sen moniin tosiasioihin perustuvan käsityksen, että itsevaltius on jumalallista alkuperää sekä että itsevaltias on tehnyt taivaan kanssa sopimuksen, jossa hän lupaa säilyttää valtansa koskemattomana. Kun Nikolain ja Aleksandran kruunajaisjuhlallisuudet suoritettiin kaikessa loistossaan vanhassa Kremlissä v. 1896 ikivanhan juhlamenosäännön mukaan, jonka olemme kuvailleet toisessa teoksessa,[63] koko näyttämö joutui sellaisen murhenäytelmän tapahtumapaikaksi, joka oli kansan silmissä omiaan leimaamaan koko tapauksen paremminkin surun kuin ilon juhlaksi. Taikauskoiset venäläiset näkivät siinä todistuksen siitä huonosta onnesta, jota Aleksandran epäiltiin alun pitäen tuottavan kansalle. Kodinkan tasangolle järjestetty kansanjuhla oli määrätty pidettäväksi kaksi päivää myöhemmin, ja työmiehet viimeistelivät loppuvarusteluja, jotka olivat hyvin suurisuuntaisia. Nikolain toivomus oli ollut, että hänen omien kruunajaisjuhlallisuuksiensa ohjelman piti olla aivan yksityiskohtaisesti samanlainen kuin hänen isänsäkin kruunajaistilaisuudessa. Hoviministeri oli sen vuoksi järjestänyt huvittelutilaisuuden kahdellesadalletuhannelle Moskovan ja ympäristön kylien asukkaalle. Sellainen väkijoukko oli ruokittu v. 1883 Aleksanteri III:n kruunajaistilaisuudessa. Mutta väenpaljous, jota nyt virtasi joka suunnalta juhlaan, oli paljoa suurempi. On arvioitu, että kello viiden tienoissa aamulla puolisen miljoonaa ihmistä oli sulloutunut tasangolle, jotteivät jäisi huvituksista osattomiksi. Kodinka on laaja tasanko lähellä Moskovaa. Siellä pidetään muutamia kertoja vuodessa sotilastarkastuksia, kilpa-ajoja ja kansan huvittelutilaisuuksia. Tasanko oli varustettu kruunaustilaisuutta varten kuin maalaismarkkinoiksi. Eri suunnilla oli soittolavoja, avonaisia ulkoilmateattereja, karuselleja, tukevia pylväitä ja lavoja nuorallatanssijoille ja muille temppujentekijöille. Suurimpana vetovoimana oli "tsaarin lahja", joka oli varattu kullekin vieraalle: emaljoitu tinapikari, joka oli koristettu keisarin nimikirjaimilla ja kaksipäisellä kotkalla, palanen inkiväärileipää ja makeiskäärö. Ne oli kaikki kääritty punakeltaiseen puuvillaiseen nenäliinaan, johon oli painettu Kremlin kuva. Väkijoukon janon sammuttamiseksi oli kentällä hirveän suuri varasto olut- ja simatynnyreitä. Tasangon toisella laidalla oli korokkeita, joilta hoviväki ja ylhäiset saattoivat katsella ihmismereen. Näiden korokkeiden keskellä oli keisarillisten huvihuone, jonka korkealle parvekkeelle keisari ja hänen puolisonsa tulisivat iltapäivällä näyttäytymään kansalle ja ihailemaan sitä koristettujen ajopelien ja jättiläiskokoisten olentojen kulkuetta, jonka piti siihen aikaan kulkea tasangon poikki. Juhlan järjestäjät olivat kuitenkin tehneet tuhoisan erehdyksen. Aikaisemmissa tilaisuuksissa "tsaarin lahjat" oli jaettu ihmisille suuren tasangon eri kohdissa, joten oli saatu vältetyksi tungos sisäänkäytävien luona. Tällä kerralla viranomaiset olivat päättäneet parantaa suunnitelmaa. Lujia suoja-aitoja rakennettiin niiden sisäänkäytävien lähettyville, jotka johtivat kapenevia kujia myöten vaijereilla varustetuille porteille. Niiden luona ihmisten oli määrä saada lahjansa erikoisten pöytien ylitse. Suunnitelma näytti hyvältä paperilla, mutta viranomaiset eivät olleet aavistaneet, millainen suunnaton tungos tuossa väenpaljoudessa syntyisi. Ne harvalukuiset poliisit ja sotaväen osastot, jotka olivat saapuvilla heti alussa, eivät kyenneet pidättämään ja pysähdyttämään ihmislauman solumista varta vasten rakennettuja solia kohti. Syntyi epäjärjestystä samalla hetkellä, jolloin ihmisiä alettiin päästää eteen päin. Pöytien takana olevat miehet lisäsivät sekaannusta alkamalla heitellä lahjakääröjä kansanjoukkoon päästäkseen niistä vapaiksi. Ihmisvirta, jota tunki takaa päin yhä kasvava kansanpaljous, tunkeutui vaijerien lävitse, särki ne ja ruhjoi lahjapöydät sekä niiden luokse johtavien solien lujat lautaseinät. Rikollisessa huolimattomuudessaan juhlan järjestäjät olivat laiminlyöneet erään hiekkakuopan täyttämisen, joka oli lähes viidenmetrin syvyinen ja kymmenen levyinen. Se alkoi sisäänkäytävien takaa ulottuen itse tasangolle vievän tien poikki. Ihmisjoukko, joka ryntäsi sisään solista, kulkeutui takaa päin tunkeutuvien painamana tuota kuilua kohti, jonka yli johtavat sillat murtuivat silmänräpäyksessä. Sadoittain, tuhansittain ihmisiä työntyi tällä tavoin kuilun partaalle. He taistelivat hurjasti vastaan pelastuakseen, mutta virta painoi heitä takaa, ja he syöksyivät syvyyteen niiden sysääminä, jotka tulivat heidän perässään ja jotka joutuivat vuorostaan seuraavalla hetkellä tuon vastustamattoman liikkeen uhreiksi. Ne, jotka putosivat, survoutuivat kuoliaaksi lukemattomien jalkojen tallaamina. Ne taas, jotka väen tungos rusensi hengiltä, eivät mahtuneet kaatumaan, vaan vainajien ruumiit pysyivät pystyssä hurjistuneen ihmislauman joukkoon pusertuneina. Tuskainen valitus kohosi rusentavasta tungoksesta samalla kuin suuria laumoja virtasi yhä lisää. Kullakin kuilulla ja kullakin maakuopalla oli oma tragediansa yleiseen onnettomuuteen haudattuna. Toisten ryhmien ja yksityisten henkilöiden onnistui pelastua; he pääsivät hoipertelemaan ulos kuilun ja suojavarustusten välistä kapeaa käytävää myöten. Heidän vaatteensa olivat repeytyneet selästä riekaleiksi, ja heidän vääristyneistä kasvoistaan tuijottivat mielipuolen silmät. Sekasortoa kesti melkein kaksi tuntia, ennen kuin poliisien, palokuntalaisten ja sotaväenosastojen, jotka oli hälyytetty paikalle, onnistui keskeyttää takaa päin tunkeutuvien puserrus ja aloittaa pelastustyö. Kuilussa oli järkyttävä näky: se oli täynnä ruumiita. Ne, jotka makasivat pohjalla, olivat pusertuneet kuoliaaksi, ja ne, jotka olivat säilyneet hengissä, olivat kauheasti ruhjoutuneet. Kaikkialla makasi maassa ruumiita, joiden kasvot olivat vääristyneet, kylkiluut taittuneet ja joista muutamat olivat survoutuneet muodottomaksi murskaksi ikäänkuin jättiläismäisessä huhmaressa rusennettuina. Mataloita työntövaunuja riennätettiin paikalle, jotta saataisiin haavoittuneet kuljetetuiksi sairaaloihin ja kuolleet viedyksi pois. Uhrien tarkkaa lukumäärää ei ole koskaan ilmoitettu. Moskovan sairaaloissa hoidettujen loukkautuneiden ja rampautuneiden lukumäärä oli tuhatsatakolmekymmentä kahdeksan, ja yksistään kuilusta korjattiin toistatuhatta ruumista. Kuolleita löydettiin kaukaisistakin paikoista, sillä ihmiset olivat hoiperrelleet eteenpäin vain luhistuakseen kasaan raittiissa ulkoilmassa. Surkea löytö tehtiin erästä käyttämättömäksi jätettyä kaivoa tarkastettaessa: siitä tavattiin yli kolmekymmentä ruumista. Kaivon peitteeksi pannut laudat olivat murtuneet väkijoukon painosta. Ruumiiden alle likistyneinä oli kaksi elävää olentoa — raivopäistä mielipuolta. Samalla aikaa kuin työntövaunut toistensa perästä vierivät pois kuljettaen haavoittuneita ja vainajia, jotka oli miten kuten peitetty öljyvaatteilla, saapui ihmisiä tasangolle yhä loppumattomina virtoina, joiden kulkua tällä kertaa ohjasivat huolellisesti jo kaukaa sotaväenosastot. Puolipäivän tienoissa oli Kodinkalle sulloutuneina ihmisiä sadointuhansin, joista useimmat eivät tietäneet mitään aamun tapauksista. Lautakojujen lippujenhoitajat tulivat rattaillaan ajaen työntövaunuja vastaan, jotka kuljettivat kaameaa kuormaansa. Aikaa oli ollut vähän, ja oli paljon ruumiita, joita ei ehditty siirtää pois. Ne kannettiin syrjään ja peitettiin oksilla ja lippuvaatteilla, jottei yleisö näkisi niitä. Kun keisari astui huvirakennuksensa parvekkeelle ja tervehti kansaa, ruumiita oli peitettyinä vain noin sadan metrin päässä hänestä. Nikolain lähellä seisovat näkivät, että hän oli kuolonkalpea ja kovin järkkynyt, mutta suunnaton kansanpaljous, joka kajahdutti hänelle suosionhuutoja tasangolla seisten, ei voinut nähdä sitä eikä myöskään, kuinka hänen rinnallaan seisova keisarinna repi pitsinenäliinansa kappaleiksi koettaessaan hermostuksissaan olla luhistumatta maahan. Niin syntyi tarina Nikolain ja Aleksandran tunteettomuudesta. Voimme olla varmoja siitä, että he eivät tietäneet, kuinka suuri onnettomuus oli ollut. Viranomaiset tekivät kaikkensa salatakseen sen heiltä ja suojellakseen suuriruhtinas Sergeitä, joka oli Moskovan kenraalikuvernöörinä vastuussa ihmisten turvallisuudesta. Valitettavasti Kodinkan onnettomuuden tutkimuksia hoidettiin sillä tavoin, että saatiin suojelluksi korkeassa asemassa olevat syylliset. Vain alempia rangaistiin. Saman päivän iltana keisari ja keisarinna olivat läsnä loistavassa juhlassa, jonka oli heidän kunniakseen järjestänyt Montebellon kreivi. Ranskan lähettiläs. Tunnelma oli siellä synkän raskas. Mutta kirkkaasti valaistujen ikkunoiden takana seisovat moskovalaiset mutisivat: "_Njemka_ tanssii. Mitä hän välittää, hän on tottunut hautajaisiin!" Tämä osoittaa, millainen vaara voi aiheutua epäinhimillisten hovitapojen raudanlujista vaatimuksista, ne kun saattavat uhrinsa sellaiseen asemaan, että heitä voidaan syyttää tunteettomuudesta tavallisten kuolevaisten kärsimyksiä kohtaan. Muistamme Nikolain maininneen päiväkirjassaan, että torvisoittokunta soitteli lounaan aikana samalla kuin hänen kuolevalle isälleen suoritettiin viimeinen voitelu. Poika oli järkkynyt, mutta ei voinut mitään. Millaista iloa Nikolai ja Alix tunsivatkaan palatessaan kruunajaisten loistavien juhlallisuuksien jälkeen suhteellisen yksinkertaiseen elämäänsä Tsarskoje Seloon! Heidän yksityisasuntonsa oli lumottu linna, johon he vetäytyivät hovihenkilöiden ja palatsin viranomaisten laumoja pakoon. Muutamien uskottujen henkipalvelijoiden sallittiin tulla pyhäkköön, mutta keisarinnan kamaripalvelijoitakin oli kielletty näyttäytymästä hänen makuuhuoneessansa, ennen kuin hän itse oli pannut pukeutumisen alulle ja ottanut aamutakin ylleen. Sinipunerva huone, joka oli saanut nimensä siitä, että sen sisustus oli soinnutettu tähän suosittuun väriin, oli se kammio, johon Nikolai pakeni työhuoneestaan, jossa hän otti vastaan ministerinsä ja kenraalinsa ja jossa hän uurasteli ahkerasti paksuja valtion asiapaperipinkkoja lukien. Puolisot istuivat yhdessä lukien, kirjoittaen kirjeitä ja varsinkin puhellen, sillä Alixille kerrottiin kaikki, mitä Nikolailla oli mielessä. Heidän pikku lapsensa toi huoneeseen sen englantilainen hoitajatar, ja sitten loruiltiin ja leperreltiin yleismaailmallisella lasten kielellä. Kävely- ja ajeluretkillä käytiin keisarillisten asuntoja ympäröivissä kauniissa puistoissa. X. VIERAILUMATKA EUROOPPAAN Se rauhallinen elämä, jota Nikolai ja Alix rakastivat, keskeytyi heidän lähtiessään suorittamaan muutamia valtiollisia vierailuja ulkomaille. Hovitavat vaativat, että keisarin oli vastattava kohteliaisuuteen, jota ulkomaiden hallitsijat olivat osoittaneet hänelle ollessaan henkilökohtaisesti tai edustajien kautta läsnä hänen kruunajaisissaan. Ennen kaikkea hänen oli välttämätöntä näyttäytyä Pariisissa, koska kuuluisa ranskalais-venäläinen liitto oli vahvistettava. Tämä liitto oli ollut pitkän ajan ulkomaanpolitiikan pohdittavana Aleksanteri III:n hallitessa, joka lopulta voitti ennakkoluulonsa tasavaltaista hallitusmuotoa kohtaan, koska pelkäsi liittoa, jonka Saksa oli tehnyt Itävalta-Unkarin ja Italian kanssa. Keisarinna, joka oli näihin aikoihin "erikoisen arkaluontoisessa tilassa", niinkuin hovien kiertokirjeissä hienosti sanottiin, halusi välttämättä seurata keisaria, eikä tietysti pienokaista — heidän esikoistytärtään suuriruhtinatar Olgaa — voitu jättää ottamatta mukaan. Koska Venäjän rautateillä raideleveys on suurempi kuin länsi-Euroopassa, oli rakennettu erikoinen keisarillinen juna. Se oli sen junan jäljennös, jota kotimaassa käytettiin, niin että matkustajat saattoivat käyttää omia salonkivaunujaan ja oman makunsa mukaan järjestettyjä makuuvaunuja, minne tahansa menivätkin. Merimatkaa varten oli käytettävissä vanha ystävä Poljarnaja Svesda, ja Kööpenhaminassa oli juuri valmistunut uusi huvialus Standard, joka oli varta vasten määrätty keisarillisen perheen tarpeisiin. Ennen ulkomaille lähtöään keisari ja keisarinna kävivät Nishni-Novgorodissa. Se on vanha kaupunki suuren Venäjän joen Volgan varrella, ja sinne oli järjestetty teollisuus- ja taidenäyttely. Tällä käynnillä oli historiallinen merkitys, koska tsaarien vanha henkivartiosto (Rindi) herätettiin uudelleen eloon tätä tilaisuutta varten valitsemalla siihen Moskovan varakkaimpien kauppiaiden poikia. Heidän univormunaan, joka oli jäljennös saman väen alkuperäisestä puvusta, oli pitkä, valkoinen, kärpännahalla reunustettu verkatakki, jossa oli erikoisen korkea kaulus ja joka oli somistettu kultapitseillä ja kirjailtu punaisella silkillä. Sitäpaitsi kuului asuun valkoiset sahviaanisaappaat ja valkoisesta verasta valmistettu korkea, jäykkä lakki, jossa oli kärpännahkainen reunus ja jalokivin koristettu sulkatöyhtö. Takki, joka oli edestä avonainen, jätti näkyviin tummanruskean silkkipaidan. Rindillä oli aseina välkkyvät hopeiset tapparat ja kaulassa kalliista kivistä tehdyt kaulaketjut. Moinen slaavilaishenkinen entisyyden loiston uudistamisyritys muuttui naurettavaksi siitä syystä, että kun keisari kysyi eräältä komealta nuorukaiselta hänen nimeään, tämä vastasi: "Meier, teidän Majesteettinne!" sillä Venäjän kauppiaiden keskuudessa oli voimakas saksalainen aines. Ensimmäinen valtiollinen vierailu tehtiin Wieniin, Euroopan vanhimman yksinvaltiaan keisari Frans Josefin luokse, joka järjesti vieraittensa kunniaksi ja heidän nähtäväkseen Itävallan ikivanhojen hovi juhlallisuuksien koko komeuden ja loiston. Nikolailla oli seuralaisenaan ruhtinas Lobanov, ulkoministeri, joka käytti tilaisuutta hyväkseen keskustellakseen itävaltalaisen virkaveljensä kreivi Goluhovskin kanssa Turkissa vallitsevasta asemasta, siellä kun oli parastaikaa taas yksi lukemattomia pulmakausia. Vietettyään Wienissä muutamia juhlien ja kemujen täyttämiä päiviä Nikolai palasi puolisoineen Venäjälle Kiovaan erään tuomiokirkon vihkiäistilaisuuteen. Päästyään rajan yli Venäjän puolelle Nikolai pysähdytti junan erääseen erikoisen kauniiseen paikkaan. Tällainen junien seisahduttaminen, jota saattoi usein kestää tuntikausia, oli keisarillinen etuoikeus, jota käytettiin välittämättä siitä aiheutuvasta vakinaisen liikenteen häiriintymisestä. Nikolai ja Alix menivät kävelemään, ja lähetettiin kutsumaan ruhtinas Lobanovia, koska keisari halusi keskustella hänen kanssaan Wienin neuvottelujen tuloksista. Tuskin ministeri oli astunut junasta maahan, kun hän alkoi voida pahoin ja kuoli samassa verenvuotoon aivoissa ennättämättä kertoa herralleen, millaisia päätöksiä oli saanut aikaan kreivi Goluhovskin kanssa. Tämän surullisen tapauksen vaikutus haihtui Kiovaan tultaessa, jossa viranomaiset ja porvaristo olivat valmistaneet loistavan vastaanoton. Kiova, vanha pääkaupunki, joka oli jo kaupunki silloin, kun Moskova oli metsää ja Pietari suota, sijaitsee leveän Dnjeprin korkealla äyräällä. Sen kirkot ovat Venäjän vanhimpia, ja _Petsherskaja lavra_, luostari, salaperäisine luolineen ja maanalaisine käytävineen, joissa oli muumioina pyhimysten ja marttyyrien ruumiita, on kansan kunnioituksen esineenä, johon tuhansittain pyhiinvaeltajia saapuu saamaan synninpäästön ja paratiisinlupauksen. Vanhoina aikoina Kiova oli sen suuriruhtinas Vladimirin asuinpaikka, joka oli nuoruudessaan pakana, mutta joka otettuaan vaimokseen kahden bysanttilaisen keisarin sisaren kääntyi kristinuskoon ja antoi sitten kastaa alamaisensa ajamalla heidät Dnjepriin. Neljän edellisen hallitsijan aikana oli rakennettu muistopatsasta Pyhälle Vladimirille. Nyt se oli päätetty juhlallisesti vihkiä nuoren keisarin ja hänen rakastettavan keisarinnansa läsnäollessa, mikä tilaisuus olisi Moskovan kruunajaisjuhlallisuuksien arvokas jatko. Niinikään piti paljastettaman eräällä kaupungin aukiolla keisarin isoisän isän Nikolai I:n pronssinen kuvapatsas. Hartain ja innokkain mielin Alix otti osaa oikeauskoisen kirkon suureen uskonnolliseen juhlaan. Hän oli syvästi liikutettu kokemuksestaan ja mieltynyt siihen. Keisari ja keisarinna kävelivät upeisiin juhla-asuihin ja päähineisiin vaatetettujen pappien jäljessä. Juhlakulkue, jossa kannettiin kunnioittavasti pyhäinkuvia ja pyhiä lippuja, kiersi rakennuksen sisään ja taas ulos voimakkaiden kuorojen laulaessa virsiä ja sinisen suitsutuksen kohotessa tyyneen ilmaan tahdissa heilutetuista suitsutusastioista. Sitten käytiin Petsherskaja lavrassa, jossa keisaripari suuteli hurskaasti pyhäinjäännöksiä. Valitettavasti synkisti juhlallisuuksia uutinen, että muuan huvilaiva oli mennyt pohjaan Dnjeprillä ja vienyt mukanaan melkein kaksisataa henkeä vedenalaiseen hautaan. Mutta keisarillinen juna kiidätti jo Nikolaita ja Alixia pois Kiovasta Schlesian rajaa kohti, josta ei ollut enää pitkä matka Breslaun teollisuuskaupunkiin. Siellä Vilhelm II odotti heitä valtavan suurten sotaväenosastojen etunenässä. Saksan keisarin tarkoituksena oli voittaa nuoren keisarin ystävyys. Aleksanteri III oli kohdellut saksalaista virkaveljeään kylmästi, mikä pantiin hänen tanskalaisen puolisonsa, keisarinna Maria Feodorovnan syyksi. Vilhelmillä oli mielestään oikeus saada osakseen Alixin taholta kiitollisuutta, koska hän oli avustanut Alixin ja Nikolain avioliiton solmiamista. Niinikään Vilhelm odotti Alixin muistavan, että hän oli saksalainen prinsessa. Mutta Alix ajatteli mieluummin itseään Ison-Britannian kuningattaren tyttärentyttärenä. Sitäpaitsi hän oli sekä kasvatukseltaan että taipumuksiltaan täysin englantilainen. Alixista tuntui Saksan keisarin suojeleva asenne vastenmieliseltä, minkä vuoksi hän kohtelikin tätä harkitun kylmästi. Nikolai taas oli puolestaan perinyt isänsä vaistomaisen vastenmielisyyden Vilhelm II:ta kohtaan, jonka ystävälliset ehdotukset saivat Nikolain vain lyhyiksi hetkiksi unohtamaan pohjimmaisen tunteensa. Se malja, jonka Vilhelm II esitti Breslaun hovikemuissa, oli täynnä ylivuotavaa tunteellisuutta. Nikolain vastaus oli kylmä ja muodollinen. Vilhelm II ei pelästynyt tästä, vaan tarjosi huvipurtensa viemään keisarilliset vieraat Kielistä Tanskaan. Tähän ehdotukseen vastattiin kohteliaan kieltävästi sillä tekosyyllä, että Poljarnaja Svesda oli jo valmiina matkaa varten. Kielissä käytiin vieraisilla Preussin prinssin Heinrichin luona, joka oli Saksan armeijan suuramiraali ja Vilhelm II:n veli. Hänen puolisonsa oli Irene, keisarinnan vanhempi sisar. Sitten Poljarnaja Svesda vei matkustajat Kööpenhaminaan, jossa heitä vastassa oli leskikeisarinna Maria. Hän oli nuorempien lastensa suuriruhtinas Mikaelin [64] ja suuriruhtinatar Olgan [65] kanssa iäkkäiden vanhempiensa luona Bernstorffin linnassa. Nikolai oli ylpeä voidessaan näyttää kaunista puolisoaan tanskalaisille sukulaisilleen. Vietettyään muutamia päiviä Bernstorffissa Nikolai ja Alix menivät vieraisille Kreikan kuninkaan luokse hänen huvilaansa Smidstrupiin.[66] Mutta kuningatar Viktoria odotti kärsimättömästi saadakseen lausua tervetulleeksi tyttärensä tyttären, ja keisarillinen seurue nousi uuteen Standardiin, joka lähti Poljarnaja Svesdan saattamana Pohjanmeren poikki Edinburghin satamaa Leithiä kohti. Tämä oli keisarinnan ensimmäinen matka sillä huvipurrella, josta tuli seuraavana vuonna hänen uiva kesäkotinsa. Kun sota myöhemmin teki lopun tästä retkeilemisestä, hän aina muisteli kaihomielin ja kaivaten Standardia. Oli kuningatar Viktorian onnellisen hallituksen kuudeskymmenes vuosi, ja Iso-Britannia ja koko imperium tekivät valmistuksia juhliakseen tätä tapausta asiaankuuluvalla komeudella. Kuningattaren rakkaimman lapsenlapsen saapuminen herätti sen vuoksi erikoista huomiota yleisön keskuudessa, hän kun oli mahtavan keisarin puolisoksi jouduttuaan vielä lisännyt heidän hallitsijattarensa nimen loistoa. Hallitus, joka innokkaasti halusi päästä hyviin väleihin nuoren keisarin kanssa, suostui mielellään kuningattaren toivomukseen, että keisari ja keisarinna otettaisiin vastaan komeasti. Forth-vuonoon kokoontui rannikkolaivaston aluksia ottamaan vastaan keisarillista huvialusta sen lähestyessä Leithiä. Walesin prinssi, seurassaan pääministeri lordi Salisbury ja Venäjän lähettiläs, lähti höyrylaivalla lausumaan keisarin ja keisarinnan tervetulleiksi ja tuomaan heidät Leithin satamaan. Satamassa oli koolla ylhäisiä henkilöitä ja Leithin ja Edinburghin kaupungin viralliset edustajat. Linnan tykit ampuivat kunnialaukauksia keisarin ja keisarinnan ajaessa Walesin prinssin seurassa asemalle avonaisissa vaunuissa, joita veti neljä hevosta, selässään ratsastajat. Asemalla oli valmiina ylimääräinen juna, joka veisi heidät pohjoiseen, Ballateriin Ylämaahan, josta ajotie johtaa Balmoralin kuninkaalliseen linnaan. Oli ryhdytty varokeinoihin, jotta ei junaa olisi saatu räjähdytetyksi ilmaan. Kevyt veturi lähetettiin samaa raidetta etukäteen. Joukko englantilaisia poliiseja ja venäläisiä salapoliiseja matkusti itse junassa, ja raiteiden luona kierteli vartiona rautatieyhtiön toimihenkilöitä ja paikkakunnan konstaapeleita. Tällaiset toimenpiteet eivät olleet aiheettomia, sillä Scotland Yardin oli onnistunut paljastaa salahanke keisarin räjähdyttämiseksi. Saatuaan Amerikasta varoituksen Ison-Britannian poliisiupseerit olivat toimimalla nokkelasti Belgiassa ja Ranskassa saaneet selville lähellä Antverpeniä täydellisesti varustetun työpajan, jossa valmistettiin pommeja. Muutamia miehiä pidätettiin rikoksen avustajina. Huomattavin heistä oli F. Tynan, tunnettu irlantilais-salaliittolainen, jonka uskottiin neljätoista vuotta aikaisemmin olleen salaperäinen Numero Yksi sen "Voittamattoman" suunnitelman päämiehenä, joka johti lordi Frederick Hamiltonin ja herra Burken murhaan Phoenixin puistossa Dublinissä. Varokeinot, joihin ryhdyttiin Venäjän yksinvaltiaan suojelemiseksi, eivät suinkaan jättäneet herättämättä yleisössä uteliaisuutta. Ihmiset puhuivat henkeään pidättäen salaperäisistä anarkisteista ja hirveistä murhahankkeista, joilla ei usein ollut pienintäkään perustusta. Granny oli järjestänyt rakkaan Alixinsa vastaanoton ylämaalaiseen tapaan. Asemalla Ballaterissa komppania historiallisen Mustan vartioston miehiä oli kunniavartiostona, ja Skotlannin Harmaat, jotka olivat yhtä kuuluisia ja joiden kunniaeverstiksi Nikolai oli nimitetty, saattoi avonaisia vaunuja. Niissä keisarilliset vieraat lähtivät Balmoraliin neljän harmaan hevosen vetäminä. Kuningattaren säkkipillinsoittajat ottivat vieraat vastaan kimeällä tervetuliaistoitotuksella ja soittivat sitten koko matkan saattueen jatkaessa matkaansa linnaan. Kun oli jo pimeä, niin Balmoralin ylämaalaiset marssivat taajoina riveinä juhlakulkueen kahden puolen kantaen pihkaisia soihtuja kokkotulien palaessa lyhyiden välimatkojen päässä pitkin tien vartta. Iäkäs kuningatar tuli keisaria ja keisarinnaa kunnioittaakseen ulos portaille heitä vastaan. Hän lausui liikutettuna Alixin tervetulleeksi ja otti Nikolain sydämellisesti vastaan. Balmoralin vierailu kesti viikon, jonka kuluessa Nikolailla oli tilaisuus ampua lähiseudulla metsälintuja ja ottaa osaa hirven väijyntämetsästykseen. Sillä välin kuningatar ja Alix tekivät ajelumatkoja käyden katsomassa ja ihailemassa mielinäköaloja. Kun Venäjän hallitsijapari istutettuaan pari puuta muistoksi lähti Balmoralista Portsmouthiin, he saivat osakseen samanlaisia kunnianosoituksia kuin tullessaankin. Verrattuna nykyaikaiseen matkustamiseen on huvittavaa panna merkille, ettei siinä ylimääräisessä junassa, jolla he matkustivat Skotlannista, ollut ruokailuvaunua, vaan täytyi pysähtyä, ensin Prestoniin ja sitten Oxfordiin, jotta matkustajat saattoivat nauttia aamiaisen ja lounaan rautatieravintoloissa. Portsmouthissa oli koolla meri- ja maavoimien upseereja täydessä paraatiunivormussa ottamassa juhlallisesti vastaan keisarin. Keisarillisen seurueen siirtyessä huvialukseensa, kajahduttivat rannikkolaivaston tykit jäähyväislaukaukset. Keisarin alus liukui Kanaaliin brittiläisten laivojen seuraamana. Puolimatkaan päästyä oli vastassa Ranskan laivasto, joka nyt otti tehtäväkseen saattajan velvollisuudet. Oli kova aallokko, mutta Nikolai ja hänen puolisonsa tulivat komentosillalle katsomaan, kuinka brittiläiset sotalaivat kääntyivät moitteettomassa järjestyksessä kotiin päin ranskalaisten siirtyessä niiden tilalle keisarillisen aluksen ympärille: siinä oli enne tulevasta englantilais-ranskalais-venäläisestä liitosta. Britannian väestö oli osoittanut vilkasta mielenkiintoa keisarillisten vierailua kohtaan ihaili mielellään Venäjän keisarinnana prinsessa Alixia, jonka se tunsi hyvin kuningattaren tyttärentyttärenä ja "prinsessa Alice vainajan" tyttärenä. Mutta ylhäisön seurapiireissä, joissa vallitsivat näihin aikoihin ankarat viktorialaiset hovitavat, katseltiin paheksuen keisarinnan jonkin verran kevyttä makua pukujen valitsemisessa. Täytyy pakostakin hiukan hymyillä, kun lukee kunnianarvoisesta Graphicista seuraavan jäykän uutisen: Niin viehättävä ja suloinen kuin Venäjän keisarinna onkin, täytyy toivoa, ettei hän joudu määräämään meidän muotejamme eikä saa meikäläisiä matkustelemaan niin hienoissa vaatteissa kuin Hänen Keisarillinen Majesteettinsa matkustaa. Hän nousi maihin eräältä merimatkalta vaaleansinisessä puvussa, päässään sinivalkoinen hattu ja hartioillaan metsävuohen vasikan nahasta valmistettu viitta, jota koristi valkoisista kameelikurjen höyhenistä valmistettu kaulus. Eräälle pitkälle rautatiematkalle hän lähti vaaleanpunaisessa silkkipuvussa ja hempeässä, heliotroopin värisessä viitassa, päässään valkoinen hattu. Samalla retkellä Connaughtin herttuattarella oli yllään "todellinen englantilainen puku" — tummanruskeasta, paksusta villakankaasta tehty kapeakauluksinen kävelypuku. Tuo hieno puku, se kun oli sopimaton sellaiselle nokiselle matkalle, jollaisiin Englannin asukkaat ovat tottuneet, näyttää tehneen melkoisen vaikutuksen, sillä tyyni Timeskin kertoi laveasti, kuinka keisarinnalla oli yllään "vaaleanpunainen, laahuksella varustettu silkkipuku, heliotroopin värinen matkatakki, johon kuului valkoisilla pitseillä koristettu viitta ja valkoinen turkiskaulus. Päässään hänellä oli viittaan sopiva pieni hattu, joka oli koristettu heliotroopeilla, valkoisilla ja vaaleansinisillä kukilla". Ranskan matka oli tarkoitettu todistamaan maailmalle, että näitä kahta valtakuntaa yhdistivät ystävyyssiteet, ja sen se todistikin. Ranskan hallitus ja asukkaat tekivät parhaansa tervehtiäkseen Nikolaita ystävänään ja liittolaisenaan. Siitä hetkestä lähtien, jolloin Venäjän keisaripari laski jalkansa Cherbourg'issa maihin, tulvahti heitä vastaan sellainen vieraanvaraisuus, joka kohosi paljon yli sen, mitä virallisen ohjelman rajojen sisäpuolelle olisi kuulunut. Nikolai sai parisilaisilta osakseen sellaisia suosionosoituksia, joita hän ei olisi koskaan voinut odottaa omassa maassaan. Ranskalaiset osoittivat kaikin mahdollisin tavoin ylenpalttista iloaan saadessaan nähdä keskuudessaan Venäjän keisarin, jonka isä oli luvannut seisoa Ranskan rinnalla Saksan ylivoimaa vastaan. Tämä vierailu oli myöskin keisarinnalle henkilökohtainen voitto. Hän valloitti parisilaisten sydämet rynnäköllä, ei sanoillaan — hän ei ylipäänsä puhunut mitään — vaan poikkeuksellisella kauneudellaan. Hänen kauneutensa oli silloin kukkeimmillaan, ja äitiys oli lisännyt hänen kasvoilleen pehmeän pyöreyden, joka teki ne viehättäviksi. Tyytyväisyys tämän vierailun menestymisestä, hänen rakkaan miehensä menestymisestä, sai hänet katselemaan maailmaa ystävällisesti ja täytti hänen silmänsä loistolla. Hänet tunnustettiin juhlamenojen päätyttyä ehdottomasti kauneuden kuningattareksi. Juhlallisuuksien viehättävin vaihe oli sen uuden sillan vihkiminen, joka yhdistää rohkeasti toisiinsa Seinen molemmat rannat matalana kaarena ja jonka koko maailma tuntee keisari Aleksanteri III:n siltana. Valkopukuinen keisarinna oli suloinen näky. Ryhmä valkoisiin pukeutuneita tyttöjä lähestyi kantaen heille kaunista hopeasta taottua maljaa, joka oli Parisin kaupungin lahja vierailleen. Keisarinna astui askeleen lähemmäksi ottaakseen sen vastaan, ja jotka hänet silloin näkivät, eivät koskaan unohda sen hetken muistoa. Ennen Ranskasta lähtöään keisarilliset vieraat kävivät Parisista käsin Châlons'ssa jossa Ranskan armeijalla oli seitsemänkymmenentuhannen miehen paraati Venäjän yksinvaltiaan kunniaksi samalla kentällä, jossa roomalaisgallialaiset joukot olivat voittaneet hunnit. Niinikään he kävivät Reimsin kunnianarvoisessa tuomiokirkossa, jossa enemmän kuin kahdeksansataa vuotta aikaisemmin eräs venäläinen prinsessa, Kiovan suuriruhtinaan Jaroslavin tytär Anna, oli vihitty Ranskan kuninkaan Henrik I:n kanssa. Se slaavinkielinen evankeliumien käsikirjoitus, jonka hän toi mukanaan myötäjäistensä joukossa, on vieläkin olemassa. XI. TRAAGILLINEN MUUTOS Lyhyenä elämänaikana ihmisen luonne muuttuu melkoisesti. Siinä onkin tunnollisen elämäkerrankirjoittajan vaikeus: hän ei saa rajoittua muotokuvan maalaamiseen. Paremminkin on hänen velvollisuutensa esittää henkilöstään vaikutelmia, joiden avulla lukija voi nähdä sankarin tai sankarittaren tarinan eri hetkinä. Jos tunnemme vain ujon ja suloisen Alixin — kotilieden ääressä istuvan naisen — johon olemme jo tutustuneet, emme voi ymmärtää ylpeää Aleksandraa — itsevaltiasta keisarinnaa — maailmansodan ajoilta. Hänestä meillä on hänen itsensä esittämä luonnekuva. Sen näkee niistä kirjeistä, jotka hän on kirjoittanut miehelleen. Vallankumous on heittänyt nämä salaiset asiapaperit maailman nähtäviksi, ja naisen sielu on paljaana silmiemme edessä. Silmäänpistävänä piirteenä on tavaton tahdonvoima. Aleksandran sanat ovat rakkauden sanoja, mutta niiden taakse kätkeytyy valloittamisen halu. Vaatien itselleen rakastavan vaimon ja uskollisen neuvonantajan oikeuksia Aleksandra asettuu valtiattaren paikalle Nikolain mieleen, jonka heikko vastarinta on helposti voitettu. Aleksandran luonteessa on perusominaisuuksien sopusointu tuhoutunut. Tahdonvoima johtaa umpikujaan, koska häneltä puuttuu taito arvioida asioiden todellista arvoa. Aleksandra tahtoo olla hyvä nainen ja tehdä koko maailman hyväksi. Mutta hänen hyvyytensä on kuin huone, jonka seinät ovat kauniisti somistetut pahvipalasille kaiverretuilla ohjeilla. Se on erinomaista kirjallisuutta, mutta me kaipaamme inhimillistä leimaa. Siinä ei ole lainkaan vaistomaisuutta, ja se on kokoonpantu niin koneellisesti, että kysymykseen ei voi ollenkaan tulla mikään virkistävä erehdyksen mahdollisuus. Aleksandra tietää täsmälleen, mikä maailmassa on hyvää, mikä pahaa. Armahtamisen taito on hänelle tuntematon. Hän ei tunne ollenkaan sääliä, ani vähän myötätuntoakaan sellaisia ihmisiä kohtaan, jotka eivät ole hänen ihanteensa mukaisia. Hän tavoittelee kristillisen nöyryyden asennetta, joka sallii hänen puhua mieltymyksellä omista hyveistään. Aleksandran ylpeä kylmyys ja siitä aiheutunut kykenemättömyys ymmärtää toisten ihmisten katsantokantaa tekee maailman tyhjäksi hänen ympärillään. Ja sittenkin hänen ylpeässä sydämessään säilyy halu saada osakseen inhimillistä myötätuntoa. Hän kaipaa rakkautta osakseen. Mutta hänen ponnistuksensa ihmisten ystävällisyyden saavuttamiseksi ovat kömpelöitä ja satunnaisia. Hän kaipaa ystäviä, jotka rakastaisivat häntä hänen itsensä eikä hänen arvonsa vuoksi. Kun hän on torjunut luotaan sukulaistensa lähentelyt ja pystyttänyt raja-aidan itsensä ja ylhäisön seurapiirien välille, hänen on pakko kohdistaa ystävyytensä sellaisiin ihmisiin, joiden oleskelu keisarinnan lähettyvillä hämmästyttää meitä. Aleksandran tietomäärä on vähäinen. Hän ei tiedä paljonkaan siitä maasta, jonka hallitsija hänen miehensä on, eikä hän ole paljonkaan tavannut sen asukkaita. Niiden historia on hänelle suljettu kirja, eikä hänellä ole käsitystä niiden nykyisestä tilasta. Hänen kantansa valtiollisissa asioissa todistaa, ettei hän tunne kansanvälisen aseman uusimpia vaiheita eikä tärkeimpiä alkeita. Hän osaa vähän sieltä ja täältä, kuten runonsäkeitä, jotka ovat useimmiten liikatunteellisia aiheiltaan. Hän on hyvä vaimo ja äiti. Hänen miehen ja lapsen hyvinvointiin kohdistuva harrastuksensa on liikuttava ja jatkuva. Hän huolehtii heidän ruumiillisesta mukavuudestaan ja puuttuu pienimpiinkin yksityiskohtiin. Mutta kaikessa, mihin Aleksandra ryhtyy, näemme sairaalloisen itseensäkohdistuvan huolenpidon. Hän huolehtii tarkoin terveydestään, sillä hän on usein sairas. Häntä vaivaa hermostunut ärtyisyys, joka on masentavaa hänelle itselleen ja epämiellyttävää kaikille niille, jotka joutuvat hänen lähettyvilleen. Aleksandran maailmansodan aikana kirjoittamat kirjeet osoittavat hänet voimakastahtoiseksi naiseksi, jonka teoreettisesta hyvyydestä vie voiton kylmä luonteenlaatu. Hän on nainen, jolla on voimakas velvollisuudentunto miestään ja lapsiaan kohtaan, mutta jonka hengen tasapainon hermosairaus on järkyttänyt. Tämäntapaisia naisia on tuhansittain maailmassa. Mutta Aleksandra on keisarin puoliso. Hän on myöskin kiihkeä mystikko. Hallitsijasuvun viimeisinä kohtalokkaina vuosina hänen voimakas tahtonsa tekee hänestä heikkotahtoisen miehensä valtiattaren. Hän on valtionasioiden todellinen ohjaaja, ja hänen töitään ja toimiaan määrää se seikka, että hän kunnioittaa hartaasti mystillisiä pyhimyksiä. Menetettyään aivan lapsena äitinsä ja kasvettuaan sellaisissa olosuhteissa, jotka surkastuttivat hänen sielunsa ja katkeroittivat hänen mielensä, se suloinen lapsi, jota oli sanottu Päivänsäteeksi, alkoi osoittaa ärtyistä luonteenlaatua. Rakkaus, joka sulki hänet tuoksuvaan syleilyynsä, sai hänet katselemaan elämää ystävällisemmin silmin. Alix kehittyi lämminsydämiseksi naiseksi, jota vain ujous esti voittamasta maailman mieltymystä. Nikolaille hän lahjoitti ylenpalttisen runsaasti kauniin kiintymyksensä aarteita. Politiikassa hän oli valmis tunnustamaan miehensä ymmärtävän asiat paremmin. Mutta jos tämä luonteenkuva hänestä on oikea, hän oli kahdenkymmenen vuoden kuluttua suuresti muuttunut. Oli täytynyt tapahtua sellaisia asioita, jotka olivat tehneet hänestä toisen ihmisen ja kehittäneet näkyviin hänen luonteensa vähimmin miellyttävät piirteet. Askel askelelta voimme seurata sitä surullista tapaussarjaa, joka muutti herkkätunteisen Alixin itsevaltiaaksi keisarinnaksi. Kesäkuussa 1899 Nikolaille ja Alixille syntyi tytär. Tämä lapsi, Maria, oli pettymys vanhemmilleen. Hän oli kolmas tytär perheessä,[67] ja he olivat toivoneet poikaa valtaistuimen perijäksi. Muutamia viikkoja myöhemmin suuriruhtinas Yrjö, Nikolain veli ja todennäköinen kruununperillinen, kuoli Kaukaasiassa järkyttävissä olosuhteissa. Vuosikausia hän oli potenut toivottomasti sairaana keuhkotautia, eikä loppu tullut yllättävänä. Kun keisarilla ei ollut poikaa, tuli hänen nuoremmasta veljestään Mikaelista kruununperillinen. Marraskuussa samana vuonna perheen oleskellessa linnassaan Krimillä Nikolai sairastui. Samoin kuin isänsä hän tunsi vastenmielisyyttä lääkäreitä kohtaan, ja vasta sitten, kun tila muuttui vakavaksi, lähetettiin noutamaan erikoistuntijaa. Tämä totesi sairauden lavantaudiksi. Tärkeimmät ministerit ja vanhimmat suuriruhtinaat kokoontuivat keskustelemaan asemasta, jonka teki arkaluontoiseksi se seikka, että keisarinnan tiedettiin olevan tulemassa äidiksi. Vallanperimyslaki oli kuitenkin selvä: jos Nikolai kuolisi, julistettaisiin Mikael keisariksi. Jos isänsä kuoleman jälkeen syntynyt lapsi olisi poika, uusi keisari voisi luopua kruunusta hänen hyväkseen. Kaikki olivat varmoja siitä, että Mikael suostuisi tähän, mutta niinikään he olivat yksimielisiä siitä, ettei valtaistuinta voinut hetkeksikään jättää tyhjäksi. Sitten sattuikin niin, että Nikolain sairaus kääntyi parempaan päin siitä päivästä lähtien, ja tuossa tilaisuudessa läsnäolleet unohtivat koko keskustelun. Keisarinna oli kuitenkin saanut tietoonsa neuvottelussa tehdyn päätöksen ja piti sitä harkittuna yrityksenä anastaa kruunu hänen syntymättömältä lapseltaan. Seuraavana vuonna kesällä menivät taas tyhjiin hänen toiveensa saada poika: hänelle syntyi neljäs tytär, Anastasia. Nyt muuttui perillisen saamisen toivo lakkaamatta jäytäväksi ajatukseksi. Tällä tavoin valmistui maaperä kuuluisan puoskarin lyonsilaisen "tohtorin" Philippen ilmestymiselle. Philippen sanotaan aloittaneen elämänuransa teurastajana. Mutta mikä hänen alkuperäinen toimensa lieneekin ollut, ei hän ainakaan pitänyt siitä saamiaan tuloja riittävinä tarpeisiinsa. Hän hankki lisätuloja antamalla "henkistä" käsittelyä herkkäuskoisille ihmisille. Epäilemättä hänellä oli jonkinlaista hypnoottista voimaa ja älykkäät aivot. Rahaa alkoi karttua hänelle, ja "tohtorin" maine levisi Lyonsin ulkopuolellekin. Hermohäiriöitä potevia sekä sellaisia, jotka kuvittelivat olevansa hermostuneita, saapui parantajan luokse, ja monesta tuli hänen uskollisia kannattajiaan. Näiden joukossa oli kaksi venäläistä suuriruhtinatartakin: Stana ja Militsa, jotka tunnettiin hovissa ja ylhäisön seurapiireissä Mustien Naisten nimellä, sillä he olivat Montenegron kuninkaan Nikolain tyttäriä. Aleksanteri III:n puoliso keisarinna Maria Feodorovna oli järjestänyt niin, että tytöt kasvatettiin Venäjällä, ja naittanut heidät sitten keisariperheen jäsenille.[68] Nämä naiset olivat näihin aikoihin Aleksandran suosiossa, sillä he olivat miellyttäneet häntä kunnioittavalla käytöksellään, jollaiseen eivät suvun muut naiset suostuneet taipumaan. Kun Philippe sitten tuli Venäjälle heidän kutsumanaan, heidän oli helppoa herättää keisarinnan mielenkiinto "parantajaa" kohtaan. Hypnoottisilla tempuilla ja taitavalla muminalla Philippe sai keisarinnan ja keisarinkin vakuutetuiksi yliluonnollisesta voimastaan. Leskikeisarinnan suureksi harmiksi Philippestä tuli vakinainen vieras hoviin, jossa hän järjesti spiritistisiä istuntoja ylhäisille suosijoilleen. Aleksandra uskoi, että Philippe kykenisi ennustamaan, milloin hän, keisarinna, saisi pojan. Philippestä tuli "ystävä" ja sitten "ystävämme", jonka odotettiin kaikkikäsittävässä viisaudessaan antavan neuvoja monissa asioissa, sellaisissakin, joilla ei ollut minkäänlaista yhteyttä hänen varsinaisen tieteensä kanssa. Koska Philippe oli usein hovissa, päätettiin, että hänelle piti antaa sopiva arvo. Hänet nimitettiin todelliseksi valtioneuvokseksi. Itse hän kaipasi julkista lääkäriksi tunnustamista. Täyttääkseen hänen toiveensa Venäjän Parisin-lähettiläälle annettiin määräys anoa Philippelle lääkärin diploomia. Vaikka tasavalta halusikin olla ystävällinen mahtavalle venäläiselle liittolaiselleen, oli sivistyneen hallituksen mahdotonta valmistaa lääkäriä näin yksinkertaisella tavalla. Siihen keksittiin keino: keisari käski sotaministerin, joka oli Pietarin sotilas-akatemian johtaja, antaa Philippelle sotilaslääkärin valtakirjan. Tätä määräystä noudatettiin, ja Philippe ilmestyi hoviin Venäjän armeijan univormussa. V. 1902 Philippe oli vakuuttanut keisarinnalle hypnoottisilla keinoillaan, että tämä odotti lasta. Hermosairaat naiset ovat alttiita sellaisille kuvitteluille, varsinkin jos vielä huomaavat tätä käsitystä tukevia ruumiillisia oireita. Muutamia kuukausia hovi ja ylhäisöpiirit uskoivat onnellisen tapauksen olevan odotettavissa. Lopulta kutsuttiin oikeita lääkäreitä, jotka oitis käsittivät keisarinnan erehtyneen. Tämä naurettava juttu ei tehnyt loppua Philippen vaikutuksesta. Yleiseksi hämmästykseksi hän sai edelleenkin nauttia Aleksandran ja Nikolain luottamusta. Hän vakuutti heille, että hänen hoitotapansa vaikutus oli mennyt hukkaan pahansuopien voimien vaikutuksesta. Hän sanoi, että saadakseen pojan keisarinnan oli pakko uida keskiyön aikaan Pyhän Serafimin pyhässä lammikossa Sarovissa. Se piti tosin paikkansa, että sen niminen munkki oli elänyt eräässä Sarovin luostarissa ja kuollut pyhän savun suitsutukseen, mutta kirkko ei ollut julistanut häntä pyhimykseksi. Käsittämätöntä on, kuinka Philippe sai tietää tästä "pyhimyksestä", mutta tämän lyhyen maininnan perusteella keisarinna heti ryhtyi toimenpiteisiin tuon ehdotuksen toteuttamiseksi. Keisari kutsutti luokseen Pobedonostsevin, Pyhän Synodin prokuraattorin. Tämä "suuri-inkvisiittori", joka oli palvellut Venäjän itsevaltiaita kolmen sukupolven ajan ja ollut välikappaleena heidän rajattoman valtansa teoriaa vakiinnutettaessa, pani nyt kuitenkin vastalauseensa, kun häntä vaadittiin julistamaan Serafim oikeauskoisen kirkon pyhimykseksi. Hän korosti erikoisesti sitä, että tällainen asia kuului hengelliselle säädylle, sekä että Pyhä Synodi yksin voisi päättää asian tarkan harkinnan ja hartaiden rukousten jälkeen. Nikolai ei vastustanut vanhaa neuvonantajaansa, ja viimeksimainittu lähti pois varmana siitä, että hänen oli onnistunut ehkäistä mieletön hanke. Mutta samana päivänä Pobedonostsev sai herraltaan kirjallisen määräyksen järjestää uuden pyhimyksen julistaminen vuoden kuluessa, "jotta Pyhällä Synodilla olisi tarpeeksi aikaa asian harkitsemiseen ja rukoilemiseen". Niin tehtiin ranskalaisen puoskarin vaatimuksesta Serafimista Venäjän kirkkokalenteriin merkitty pyhimys. Loppukesällä 1903 Nikolai ja Aleksandra lähtivät pyhiinvaellusmatkalle Saroviin, jossa Serafim suuren kansanpaljouden läsnäollessa juhlallisesti julistettiin pyhimykseksi kaikella ikivanhan kirkkokäsikirjan säätämällä loistolla ja komeudella. Keskiyön aikaan keisarinna laskeutui lammikkoon ja ui siinä Philippen ohjeiden mukaan. On myöskin totta, että keisariparille syntyi poika seuraavan vuoden kesäkuussa. Ihmekö? Yhteensattumako? Tärkeintä on se, että Nikolain ja Aleksandran silmissä heidän poikansa oli pyhän Serafimin lahja. Suuren riemun vallitessa lapselle annettiin nimeksi Aleksei, "Jumalan mies". Mikä riemuvoitto hänen syntymisensä olikaan Philippelle! Mutta Philippe ei saanut elää kauan nauttiakseen tästä korkeasta asemastaan. V. 1905 hän äkkiä kuoli ollessaan käymässä synnyinkaupungissaan, jonne oli matkustanut huolehtiakseen hyvän porvarin tavoin rahojensa sijoituksesta. Kuoleman totesi luonnolliseksi eräs lääkärintoimen harjoittaja, mutta keisarinna uskoi, että taivas oli puuttunut asioiden kulkuun ja ottanut Philippen pois maailmasta, sekä ettei tämä ollut kuollut. Hän säilytti Philippen muiston kalliina ja piti aina lähettyvillään erästä Philippen antamaa pyhäinkuvaa. Tähän kuvaan oli kiinnitetty hopeakello, ja Philippe oli luvannut, että se soisi samalla hetkellä, jolloin vihollinen lähestyisi keisarinnaa tai hänen puolisoaan. Aleksandra uskoi tähän lupaukseen lujasti, niinkuin voimme nähdä hänen kirjeistään. Samasta lähteestä saamme tietää, että Nikolailla oli sodan aikana mukanaan onnea tuottava keppi, joka oli kuulunut Philippelle.[69] Philippen suurta vaikutusta keisarinnaan todistaa eräs merkintä, jonka Aleksandra oli tehnyt Nikolain päiväkirjaan helmikuun 13 p:nä 1904, vähän sen jälkeen kuin onneton Japanin sota oli alkanut: Oma rakkaani, ennenkuin vaimosi nauttii pyhän ehtoollisen, hän pyytää sinua antamaan anteeksi hänelle kaikki sellaiset sanat tai teot, jotka ovat voineet loukata sinua. Oi armaani, millainen lohdutus onkaan tänä koettelemusten aikana nauttia yhdessä herran ehtoollista. Antakoon se sinulle voimaa ja tarmoa siinä raskaassa tehtävässä, jonka Jumala on laskenut hartioillesi — jospa vain voisin auttaa sinua. En voi muuta kuin rukoilla sydämelläni ja sielullani sinun ja rakkaan maamme puolesta. Jumala ja rakas ystävämme auttavat meitä. Sen tiedän. Suutelen sinua hellästi. Silloin oli keisarinnalla loiston ja riemun päivä, kun hänen poikansa syntyi. Kaksitoista vuotta hän oli odottanut ja rukoillut. Vihdoinkin oli ihme tapahtunut Jumalan tahdosta, "ystävämme" neuvosta ja pyhän Serafimin avulla. Aleksei Nikolajevitsh, terve poikalapsi, makasi pikku vuoteessaan viereisessä huoneessa pätevän englantilaisen hoitajattaren valvonnan alaisena. Kaikki oli hyvin, ja Alixista saattoi taas tulla terve nuori nainen, joka katseli asioita järkevästi. Elämä oli tosiaankin hyvä: hänellä oli luonaan rakas Nickynsä ja neljä kultaista tytärtä. Ja nyt oli olemassa myöskin Päivänpaiste, pikku poika, hänen palavien rukoustensa täyttymys, joka tekisi äitinsä jälleen terveeksi ja Venäjän rakastetuimmaksi naiseksi. Elämä oli paratiisia! Mutta kun poika oli vasta kuukauden vanha, sekaantui kohtalo taas hänen asioihinsa. Nikolain päiväkirjassa luemme syysk. 8 p:nä 1905: Keskiviikkona. Klo 11 ajoimme kirkkoon tyttöjen kanssa. Alix ja minä olimme levottomia siitä, että pikku Aleksein navasta vuoti verta, mitä kesti lyhyin väliajoin iltaan asti. Oli pakko lähettää noutamaan Korovinia [70] ja Feodorovia, haavuria. He panivat pienokaiselle siteen noin klo 7. Lapsi oli ilmeisesti tyytyväinen ja iloinen. Kuinka kauheaa onkaan elää tuollaisia tuskan hetkiä... Kohtaus oli onneksi lievä, ja kaksi päivää myöhemmin Nikolai voi sanoa, että "levottomuus, joka oli ahdistanut hänen sydäntään", oli poissa, sekä että hänen "sielunsa oli täynnä valoa". Tämä oli ensimmäinen verenvuotokohtaus, jollaisista poika sai kärsiä koko lyhyen elämänsä ajan ja jotka saattoivat hänen vanhempansa joka kerran sydäntä ahdistavan tuskan valtaan. Poika oli nimittäin sellaisen perinnöllisen sairauden uhri, jolle tiede ei ole vielä keksinyt parannuskeinoa: hemofilian, joka periytyy muutamissa suvuissa naisten välityksellä, näiden itsensä pysyessä siitä vapaina, miespuolisille jäsenille, jotka ovat tuomitut tuhoutumaan. Heidän vereltään puuttuu hyytymisen kyky, ja pieninkin ulkonainen haava tai vähäisinkin sisäinen verenvuoto voi saada aikaan kohtalokkaita seurauksia. Aleksein vanhempien suonissa oli vaarallisen paljon hesseniläistä verta. Veriheimolaisten yhtymisestä on paljon varoittavia esimerkkejä, jotka olisi pitänyt ottaa huomioon, kun avioliittoa suunniteltiin. Pitkäaikaisilla kärsimyksillään sai poika maksaa esi-isiensä harhaan menneen avioliittopolitiikan. Keisarinnan kirjeistä käy selvästi ilmi, ettei hän käsittänyt, millainen merkitys hänen poikansa sairaudella oli. On varmaa, ettei Aleksandra pitänyt asiaa toivottomana. Hän puhuu Alekseista tulevana keisarina, joka hallitsee kauan vielä sen jälkeen, kuin hänen vanhempansa jo ovat muuttuneet mullaksi. Hänen tuskansa oli joka kohtauksen sattuessa aina entistä suurempi, sillä hän toivoi aina, että "tämä" kohtaus olisi viimeinen sekä että pojan terveys vakiintuisi täydellisesti. Kiduttava epätoivon ja toivon vaihtelu, mikä toivo oli tuomittu yhä uudelleen murskautumaan, jäyti Aleksandraa henkisesti ja ruumiillisesti. Hän etsi turvaa uskonnollisesta tunteesta, joka oli suorastaan kiihkon rajoilla ja piti häntä täysin vallassaan. Hän rukoili Jumalalta apua ja uskoi rukouksensa tulleen kuulluksi, kun hän tapasi Rasputinin. Saksalaiset prinsessat, jotka haluavat kiihkeästi vaihtaa vaatimattoman asemansa keisarillisen hovin loistoon, kääntyvät oikeaoppiseen uskoon, koska olosuhteet sitä vaativat. Niin ei ollut Aleksandran laita: hän omaksui oikeaoppisen uskon vasta sitten, kun oli päässyt sisimmässään vakuutetuksi siitä, että se oli uskontona parempi kuin se uskonto, johon hän oli syntynyt. Luonnollista oli, että hän oli taipuvainen antamaan suuremman arvon sille suunnalle uudessa uskossaan, joka eniten erosi järkevästä protestanttisuudesta. Tästä johtui, että hän joutui helposti sellaisten itämaisten vaikutusten uhriksi, jotka luovat Venäjän kirkkoon juhlallisesti valaistun mystillisyyden ilmakehän. Se on tulvillaan yliluonnollisen ja ihmeiden uskoa. Venäläisiä, jotka ovat syntymästä asti vajonneet tähän uskoon, tottuneet sen mystilliseen ilmakehään, sen kuvainpalvelukseen, sen henkimaailmaan turvautumiseen ja sen logiikan uhmailuun, ei se vahingoita, vaan usein vaikuttaa innoittavasti. Nuorelle protestanttiselle naiselle, joka on äkkiä joutunut tähän outoon ilmakehään, siinä piilee suuri vaara: hän huumautuu tästä uudesta henkimaailman viinistä. Näin kävi Aleksandran: luovuttuaan länsimaisesta uskonnostaan oikein vakaumuksesta eikä vain hovisääntöjen vaatimuksesta hänestä tuli oikeauskoisuuden harras palvoja sen itämaisessa merkityksessä. Jos hänellä oli nuoruudessaan ollut ainoana koristuksena vuoteensa yläpuolella raamatun säkeistö, hän nyt suoritti hartaudenharjoituksiaan seinän edessä, joka oli täynnä pyhäinkuvia ja josta pyhimysten kasvot tuijottivat häneen jalokivillä kaunistettujen kulta- ja hopeakoristeiden keskeltä lamppujen palaessa niiden edessä yötä päivää. Aleksandralle nämä pyhimykset muuttuivat eläväksi todellisuudeksi! Koettaessaan tavoitella mystillisyyttä virallisen kirkon kaavamaisen ulkokuoren takaa Venäjän kansan sielu on aina ollut altis sellaisille vaikutteille, jotka pulpahtavat kuin itsestään jumalaisesta innoituksesta. Tämä selittää sen kauhunsekaisen kunnioituksen, jota osoitetaan "Jumalan miehille", erakoille ja uskonnollisille hurmanhengille, joiden usko ei perustu dogmeihin, vaan tunteeseen ja sisäiseen vakaumukseen. Niin korkea on näiden olentojen asema, ettei heihin voi soveltaa tavallista oikean ja väärän mittapuuta. He voivat tehdä rikoksia menettämättä varsinaista pyhyyttään. Tämä selittää Rasputinin, irstailijan ja alhaisen rikoksellisen, joka salaperäisen henkivoimansa turvin pysyi ihailijoittensa silmissä pyhänä henkilönä. Hän oli siperialainen talonpoika, jonka nimi oli Grigori Novih, mutta kyläläiset sanoivat häntä Rasputiniksi [71] hänen siveettömyytensä vuoksi. Ylhäiset hermostuneet naiset olivat hänen magneettisen hengenvoimansa lumoissa. "Mustat" suuriruhtinattaret kuuluivat niihin. He juuri toivat hänet palatsiin Philippe vainajan tilalle. Marraskuun 1 p:nä 1904 Nikolai mainitsee lyhyesti päiväkirjassaan: Tänään tutustuimme Grigoriin, Jumalan mieheen, joka on kotoisin Tobolskin kuvernementistä. Rasputinista tuli keisarin ja keisarinnan suosikki, ja hän puhutteli heitä talonpoikaisen tuttavallisesti, melkein raa'asti, mutta keisaripari piti sitä todellisena Venäjän kansan äänenä ja korvalle mieluisena, he kun olivat väsyneet siloteltujen hovilaisten mielisteleviin korupuheisiin. Kavala talonpoika varoi näyttämästä aistillisuuttaan keisarillisen parin läsnäollessa. Hänen heihin tekemänsä vaikutus perustui hänen uskonnollisten vakuuttelujensa voimaan. He kuvittelivat saaneensa "Jumalan miehestä" ystävänsä Philippen seuraajan. Rasputin oli vielä häntä parempi, koska hän oli venäläinen ja edusti kotimaan henkeä. Hänen keisarinnaan tekemänsä vaikutus perustui siihen viimeksimainitun käsitykseen, että Rasputin kykeni pelastamaan hänen poikansa kuolemasta verenvuotoon. Rasputin väitti osaavansa ehkäistä mistä haavasta tahansa vuotavan veren. Venäjällä tällainen on nimeltään _sagavarivatj krov_ — veren lumoaminen. Rahvas uskoo, että joillakin valituilla henkilöillä on tällainen taito. Jätämme tiedemiesten pohdittavaksi, kuuluuko sellainen tämän maailman mahdollisuuksien piiriin. Sanomme vain, että tuo usko on hyvin levinnyt Venäjällä, ja on ihmisiä, jotka väittävät nähneensä tapauksia, jolloin sellaista on sattunut. Kerran Alekseita oli kohdannut sellainen tapaturma, että pieni verisuoni oli ratkennut. Verta vuoti kovasti, ja lääkärit tunnustivat olevansa kykenemättömiä auttamaan. Vanhemmat, jotka olivat aivan suunniltaan, näkivät poikansa raukenevan silmiensä edessä. Rasputin tarjoutui auttamaan. Hän rukoili pojan ylitse kumartuneena ja katseli häntä tiukasti vihreänharmailla silmillään. Verenvuoto lakkasi kuin taikavoimalla. Aleksei oli pelastettu, mutta hänen äitinsä oli joutunut juonittelijan valtaan. Grigori, "Jumalan mies", oli tästä lähtien Aleksandran silmissä yliluonnollinen olento. Joka ainoa hänen sanansa, karkea typeryyskin, oli keisarinnasta jumalallinen ilmestys. Grigori selitti, että Aleksei oli turvassa, niin kauan kuin hän itse oli lähettyvillä valvomassa poikaa. Tässä on Rasputinin vallan alkujuuri. Hänen taitamattomat sanansa julistivat muka Jumalan tahtoa. Venäjä oli vajoamaisillaan Antikristuksen valtaan! On olemassa paljon todistuksia, jotka osoittavat, että Rasputinin vaikutus ainakin osittain perustui hypnotismin sukuiseen vaikutusvoimaan. Henkilökohtaisesta kokemuksesta tiedämme, että hänen vihreänharmaissa silmissään oli outo voima. Seuraava ote erään naisen päiväkirjasta on mieltäkiinnittävä Rasputinia ja Aleksei poikaa yhdistävän hypnoottisen siteen kuvauksena.[72] Sanottu nainen saapui kälyineen Moskovasta tehdäkseen epätoivoisen yrityksen erään sukulaisensa pelastamiseksi, jonka valtiollinen poliisi oli vanginnut. Heidän onnistui päästä Rasputinin puheille, jonka suunnattomasta vaikutusvallasta he olivat kuulleet. Muutamia kertoja he kävivät hänen kotonaan. Marrask. 29 p:nä 1915 nainen on kirjoittanut: Kävimme eilen illalla tapaamassa Rasputinia. Siellä ei ollut ketään muita. Hän käski sanomaan, ettei ollut kotona. Meidän noustessamme portaita näin kaksi salapoliisia sisäänkäytävän luona. "Miksi salapoliisit aina vartioivat teitä?" "Sehän on välttämätöntä. Minulla on niin paljon vihollisia. Heistä minä olen kuin kaihi silmässä. He olisivat iloisia päästessään eroon minusta. Mutta se on turhaa, heidän kätensä ovat liian lyhyet siihen hommaan". "Tsarskoje rakastaa teitä hyvin suuresti ja huolehtii teistä?" "Niin, he rakastavat minua kumpikin. Keisari varsinkin rakastaa minua. Hän ei voi sille mitään, että hän rakastaa ja vartioi minua. Jos minä katoan, katoavat hekin, eikä Venäjää enää ole". Ajattelin itsekseni närkästyneenä, että tällainen itseluottamus oli vertojaan vailla. "Vai niin, olette sitä mieltä, että minä olen inhoittavan itsekylläinen? Tiedän, mitä ajattelette. Mutta, hyvä ystävä, tiedän, mitä sanon. Niinkuin olen sanonut — asia on sillä lailla." Olin ymmällä. Minua on aina kummastuttanut hänen terävänäköisyytensä. Usein hän arvaa ajatukseni ja sanoo, mitä mietin. Palvelijatar kutsui hänet puhelimeen: "Tsarskojesta kysytään". Rasputin meni puhelimeen: "Eikö Aljosha voi nukkua? Onko hänellä korvasärkyä? Tuokaa hänet puhelimeen". Sitten hän viittasi meitä olemaan hiljaa. "Aljosha, mitä tämä merkitsee? On jo keskiyö, ja sinä olet vielä valveilla? Koskeeko? Ei mihinkään koske. Paneudu heti makuulle. Korva ei ole kipeä. Sanon sinulle: korva ei ole kipeä. Nuku, nuku heti paikalla. Nuku, sanon sinulle. Kuuletko? Nuku!" Neljännestunnin kuluttua puhelin taas soi: "Aljoshan korva ei ole enää kipeä. Hän nukkuu rauhallisesti. Kuinka hän pääsi uneen?" "No miksi, ei? Minä käskin hänen ruveta nukkumaan". "Mutta hänen korvansahan oli kipeä?" "Mutta minähän sanoin hänelle, että kipu oli jo ohitse". Hän puhui tyynen, varmasti, ikäänkuin ei asia olisi voinut olla toisin. Koettakaamme ymmärtää Aleksandraa. Jos kuolema on aivan lähettyvillämme viikkokausia, jotka venyvät kuukausiksi, ja kuukaudet vuosiksi, se on ylivoimaisen kuluttava kokemus. Tuska tuntuu sitäkin julmemmalta, kun kuolema tulee aivan näkyville koristen ja peittelemättömän kauheana ja vetäytyy sitten taas varjoon — uhaten sieltä lakkaamatta onnettomuudella. Kun kuolema vaanii tällä tavoin sitä, mikä meille on parasta ja kalleinta, elämä muuttuu marttyyriudeksi. Hermot eivät voi kestää jännitystä murtumatta. Muistelmateoksista näemme, kuinka järkkyneitä ihmiset olivat nähdessään keisarinnan hermostuneen tilan, sillä tämä ei voinut tuntematta ruumiillista tuskaa nähdä ketään, jota ei tuntenut läheisesti. Voimme vain kuvitella, mitä nainen ja äiti kärsi! Valaistusta saamme herra Gilliardin teoksesta. Hän oli kolmetoista vuotta keisariparin lasten kotiopettajana joutuen siinä ominaisuudessaan näkemään tuon tuostakin vilahdukselta perheen yksityiselämää. Kuvatessaan kauheaa verenvuotokohtausta, johon Aleksei oli nääntymäisillään eräiden Puolassa metsästyslinnassa vietettyjen päivien aikana, Gilliard sanoo [73]: Olin käytävässä vastapäätä Aleksei Nikolajevitshin huonetta, josta korviini kuului selvästi valittelevaa ääntä. Huomasin tsaarittaren äkkiä juoksevan ohitseni kannattaen pitkää ja hankalaa laahustintaan molemmin käsin. Painauduin kiireesti seinää vasten, ja hän riensi ohitseni huomaamatta minua ollenkaan. Hänen kasvoillaan oli hajamielinen ja kauhistunut ilme. Palasin sitten ruokasaliin. Siellä avautui silmiini mitä eloisin näky... Kaikki nauroivat ja laskivat leikkiä. Ilta oli hauskimmillaan. Muutamia minuutteja myöhemmin tsaaritar palasi. Hän oli ottanut jälleen naamion kasvoilleen ja pakottautui hymyilemään ystävällisesti vierailleen, joita kokoontui hänen ympärilleen. Mutta minä olin huomannut, että tsaari oli, vaikka hän keskustelikin ympärillään seisovien kanssa, asettunut sellaiselle paikalle, josta voi pitää silmällä ovea, ja huomasin sen epätoivoisen katseen, jonka tsaaritar tullessaan loi häneen. Tuntia myöhemmin palasin huoneeseeni vieläkin perin pohjin järkkyneenä kohtauksesta, joka oli äkkiä paljastanut minulle tällaisen kaksoiselämän traagillisuuden. Onnettomat vanhemmat olivat sitä mieltä, että heidän oli valtiollisista syistä pakko teeskennellä iloisuutta, vaikka heidän poikansa makasi viereisessä huoneessa kuoleman partaalla. He pelkäsivät saattavansa hänen tulevaisuutensa vaaranalaiseksi, jos saataisiin tietää, että kauhea sairaus runteli häntä. Tällainen kaksoiselämä, jota kesti enemmän kuin kymmenen vuotta, oli kauheaa. Meitä ihmetyttää, ettei keisarinnan luonne muuttunut enemmän kuin se muuttui sekä ettei hänen terveytensä järkkynyt vieläkin pahemmin. Kun lapsi tuotiin hänelle, kaunein lapsi mitä saattoi kuvitella — hänen vaaleat kiharansa olivat ihanat, ja hänen suuria, siniharmaita silmiään varjostivat pitkät, pehmeästi taipuvat silmäripset — äiti otti hänet syliinsä mielessään tuskainen kysymys: "Oi, Herra, kuinka kauan saan pitää hänet?" Aleksei näytti kohtausten välisinä tyyninä aikoina terveeltä lapselta, jolla oli raikas punakka ihonväri ja lumoava hymy. Äiti hellitteli häntä väristen sisimmässään ajatellessaan noiden samojen kasvojen kalpeutta silloin, kun sattui kauhea verenvuotokohtaus. Naisraukka! Voimmeko olla tuntematta myötätuntoa? Oli luonnollista, että hän takertui epätoivoissaan Rasputiniin. Kun Japani voitti Venäjän ja vallankumousliike puhkesi ilmi liekkiin uhaten niellä valtaistuimen ja sen kerällä hänen rakkaan miehensä nykyisen ja hänen poikansa myöhemmän elämän, keisarinna turvautui "Jumalan miehen" neuvoon. Viimeksimainittu oli se profeetta, jonka välityksellä Jumala puhui tukeakseen hänen ja Nikolain päätöstä sen sopimuksen täyttämisestä, jonka he olivat juhlallisesti tehneet taivaan kanssa kruunajaistilaisuudessaan. XII. MENETETTY IHANNE Venäjän vallankumous alkoi laukauksella, joka ammuttiin tammik. 6 p:nä 1905. Koko juttu oli ja pysyi salaperäisenä. Sinä päivänä keisari tuli Tsarskojeen ollakseen läsnä jokavuotisessa Vesien siunaustilaisuudessa. Hänen seisoessaan kappelissa, joka oli avoin joka suunnalle ja nimenomaan rakennettu tähän tarkoitukseen Nevan rannalle Talvipalatsin kohdalle, ampui vastapäiselle rannalle sijoitettu tykistö tervehdyslaukauksen. Eräästä tykistä, joka ei ollutkaan ladattu tyhjällä panoksella, niinkuin olisi pitänyt, singahti shrapnelli suoraan kappeliin. Se surmasi muutamia ihmisiä, ja leskikeisarinna, joka seisoi palatsin ikkunassa juhlamenoja katselemassa, peittyi särkyneistä akkunaruuduista lennelleisiin lasinsirpaleisiin. Tapausta ei saatu koskaan selvitetyksi. Tykistöpatteri oli kaartin tykistöön kuuluva keisarin mielipatteri, ja upseereja hän piti henkilökohtaisina ystävinään. Miehet olivat valiosotilaita. Salaiset yhdistykset, jotka olivat aina valmiita vaatimaan asianomaisia vastuuseen pienimmästäkin esivaltaa vastaan suunnatusta hyökkäyksestä, pysyivät tässä tapauksessa vaiti. Ja kuitenkin olivat räjähdyksessä surmansa saaneet ja haavoittuneet sekä pirstoutuneet ikkunanruudut riittävinä todistuksina tapauksen oikeasta laadusta. Nikolai määräsi, hän kun uskoi tapansa mukaan kohtalon hoitavan asiat, että jutun tutkimukset oli keskeytettävä. Koko asia unohtui niiden kauheiden tapausten vuoksi, jotka sattuivat kolme päivää myöhemmin tammikuun yhdeksäntenä päivänä. Silloin pappi Gapon opasti joukon työmiehiä Talvipalatsiin toivoen pääsevänsä keisarin puheille, mutta sotamiesjoukot ampuivat heitä suuret joukot. Maailmansodasta ja sitä seuranneista onnettomuuksista huolimatta ei maailma ole kokonaan unohtanut sitä päivää. Se oli viimeinen tilaisuus, jolloin ihmiset pyrkivät keisarin puheille, ei suistaakseen hänet valtaistuimelta, vaan uskomaan hänelle hätäänsä. Viranomaiset käsittivät väärin kulkueen merkityksen ja peläten vallankumouksellista mellakkaa antoivat sotaväelle sellaiset määräykset, että ampuminen tuli välttämättömäksi. Emme kirjoita Venäjän viimeisen hallituskauden historiaa, merkitsemme vain muistiin tammikuun yhdeksännen päivän sen kauden rajaksi, jolloin kansakunnan kärsivällisyys oli kiristynyt äärimmilleen. Alkoi sattua tapauksia, jotka kehittyivät julkiseksi vallankumousliikkeeksi saman vuoden syksyllä. Venäjän sotavoima oli kärsinyt häpeällisiä tappioita kamppaillessaan japanilaisia vastaan. Sen kuri oli höltynyt rauhanystävällisen propagandan vaikutuksesta. Siviilihallinnon alalla taas, jossa jouduttiin selvittelemään taloudellista ja, mikä vielä pahempi, siveellistä pulaa, ilmeni pelkuruutta ja kelvottomuutta, jota oli sitä ennen vain aavistettu. Itsevaltiuden koneisto, joka oli niin kauan pysynyt koossa jatkuvaisuuden lain voimalla, alkoi hajota kappaleiksi. Itsevaltiuden luhistumisen syynä ei ollut se, että se olisi ollut ylimalkaan pahaksi Venäjälle, vaan se, että se oli huono itsevaltius ja sellaisena Venäjälle hyödytön. Lokakuussa 1905 kansa nousi paremminkin kyllästymisen kuin vihan tunteen yllyttämänä ja pakotti keisarin taipumaan yleislakolla, jolle antoivat lisätehoa veriset kahakat ja valtiolliset murhat. Nikolai myönsi kansanvaltaisesti valitun lainsäätäjäneuvoston. Itsevaltiuden rajat tulivat hyvin epäselviksi, eikä varattu lainkaan ministeristöä, joka olisi ollut vastuunalainen kansan edustajille. Mutta osa kansaa julisti olevansa tyytyväinen ja katkaisi välinsä vallankumouksellisiin ryhmiin, jotka puolestaan lisäsivät toimintaansa saadakseen täydet kansalaisoikeudet. Portsmouthin sopimus lopetti Japanin sodan, ja Witte, etevä raha-asiain hoitaja, hankki hallitukselle suuren ulkomaisen lainan. Kun valtionrahasto oli täynnä eikä ainoakaan ulkomainen vihollinen ollut uhkaamassa, Nikolai tunsi olonsa varmaksi ja alkoi supistella niitä etuoikeuksia, joita hänen oli ollut pakko myöntää. Hänen politiikkansa aiheutti paljoa rajumman vallankumouksen puhkeamisen, mutta sillä kerralla näytti siltä, kuin keisarin hallitus olisi saanut takaisin suurimman osan valtaansa. Keisarinnalle tämä kausi merkitsi moraalista onnettomuutta, sillä hän menetti uskonsa Nikolain valtiollisen arvostelukyvyn erehtymättömyyteen. Vakuuttuneena siitä, että Venäjän itsevaltiuden oikeutti kruunajaispäivänä taivaan kanssa tehty sopimus, hän näki Nikolain väistävän myrskyä eikä ainoastaan heikentävän omaa asemaansa, vaan panevan vaaraan heidän poikansakin perinnön. Aleksandra oli uneksinut historian suovan hänen miehelleen loistavan nimen. Vielä niinkin myöhään kuin vuonna 1896 hän oli tuntenut suurta mielenkiintoa niitä salaisia suunnitelmia kohtaan, joita keisarillinen hallitus pohti Konstantinopolin valloittamiseksi. Aiottiin kiinnittää Nikolain kruunuun tämä ikivanha jalokivi, joka oli ollut vuosisatoja Venäjän kunnianhimoisten pyrkimysten päämääränä. Tämä hanke ei kehittynyt neuvotteluastetta pitemmälle. Sen jälkeen alettiin uneksia vallan laajentamisesta Aasiassa. Hedelmällisestä Mantshuriasta, jonka poikki oli jo annettu rakentaa venäläinen rautatie, aiottiin tehdä Venäjän valtakuntaan kuuluva maakunta. Samaa kohtaloa oli suunniteltu Mongolialle — siitä piti tulla merkkikivi Tibetiin johtavan tien varrella. Koreasta aiottiin tehdä venäläisen käskynhaltijan hoitama alusmaa, ja sotalaivaston, jonka tukikohdaksi tuli Port Arthurin linnoitus, oli määrä vallita pohjois-Kiinan meriteitä. Kaikkien venäläisten tsaari saisi lisätä arvonimiinsä Idän keisarin nimen. Tämä oli kaunis suunnitelma, ja Aleksandra uskoi, että hänen rakas Nikolainsa olisi oikea mies toteuttamaan sen. Niin ehdottomasti keisaripari uskoi Venäjän voimaan ja sen vastustajien heikkouteen, etteivät he Japanin sodan puhjetessa lainkaan epäilleet noiden "apinaihmisten" tappiolle joutumista. Tämän kirjan tekijä muistaa vielä, kuinka sodan ensimmäisinä päivinä vihollisen puuhaillessa Port Arthurin porttien edustalla, julkaistiin asetuskokoelma sen japanilaisen alueen hallinnoksi, jonka Venäjän sotavoima valtaisi. Se haave haihtui, ja maan itsevaltainen hallituskoneisto alkoi natista ja kitistä tuhoa ennustavasti, sillä se horjui kerrassaan loppumattomalta näyttävän ajan tuhon partaalla ja pelastui sitten onnenpotkauksesta ainakin toistaiseksi. Mutta Aleksandran silmissä Nikolain arvovalta suurena hallitsijana oli auttamatta särkynyt. Hän rakasti miestään edelleenkin hellästi, ja ehkäpä enemmän rakkautensa yllyttämänä kuin mistään muusta syystä hän piti tästä lähin välttämättömänä ottaa osaa hallitustoimiin kohottaakseen hallitsijasuvun aseman jälleen ennalleen. Hänen mielilauseekseen tuli, että hänellä "oli housut jalassa". Aleksandra halusi päästä ja pääsikin vuoden 1905:n jälkeen Nikolain aktiiviseksi apulaiseksi hallitustyössä. Prinsessa Alix, joka Venäjälle tullessaan tyytyi elämään miehensä varjossa ja tietämään politiikasta vain sen verran, kuin Nikolai halusi kertoa hänelle, oli lakannut olemasta. Se vallanhimoinen nainen, joka nyt asettui hänen paikalleen, vaati itselleen osan vallasta. Leskikeisarinnan vaikutus supistui nyt olemattomiin, vaikka hän oli ollut hallituskauden ensimmäisinä vuosina uskollisena neuvonantajana poikansa rinnalla. Ministerit, jotka olivat usein kuulleet Nikolain suusta kodikkaan ja koruttoman lauseen: "Neuvottelen asiasta äitini kanssa", oppivat nyt ymmärtämään, että Aleksandra lausui joka asiassa viimeisen sanan. Aleksandra ei valitettavasti ollut valmistunut itsevaltiaan asemaan. Hän oli kyllä vakuuttunut itsevaltiuden jumalaisesta alkuperästä. Niinikään hänellä oli voimakas tahto, mutta hänen aivonsa eivät pystyneet harkitsemaan asioita valtioviisaasti, hänellä ei ollut mitään tietoja eikä kokemuksia, ja häneltä puuttui kallisarvoinen kyky osata voittaa itselleen ystäviä ja valita palvelijoita. Nämä olivat todellisia esteitä hänen tiellään valtaa kohti. Rakastunut Nikolai oli hyvin iloinen nähdessään vaimonsa toimivan todellisen keisarinnan tavoin hänen ihailevien silmiensä edessä. Aleksandra kaipasi opastusta ja sai sitä syvästä uskonnollisesta tunteestaan, joka oli muuttunut taikauskoiseksi vimmaksi. Hän uskoi, että Jumala tunsi erikoista mielenkiintoa itsevaltiuden periaatteen suojelemista kohtaan, koska kaikki kansanvaltaiset aatteet olivat lähtöisin paholaisesta. Oli välttämätöntä tietää Jumalan tahto täsmälleen, joten Rasputin tuli aivan välttämättömäksi: eikö hän ollutkin "Jumalan mies", jonka kohtalo oli lähettänyt pelastamaan ja suojelemaan Aleksandran lasta kuolemalta? Eikö hän ollutkin vakinaisessa yhteydessä taivaaseen, joka oli hänen ajatustensa alkulähteenä ja muodosti hänen lausumansa sanat? Eikö hän ollut se "ystävä", jonka läsnäolo tuki valtaistuinta ja pelasti Venäjän tuholta? Rasputinin vaikutus valtion asioihin oli herättänyt niin suurta pahennusta ja kasvanut siinä määrin, että tammikuussa 1912 vanhoillinen sanomalehti _Novoje Vremja_ vihdoinkin keskeytti äänettömyyden ja syytti julkisesti "musikkaa, joka oli täynnä juonia ja rumuutta, jolla oli humalaisen kasvot ja kummalliset silmät", joka "nimitti ja pani viralta piispoja" ja "joka henkilökohtaista kostonhimoaan tyydyttääkseen käytti hyväkseen suhteitaan kaikkeinkorkeimpiin piireihin". Rasputinista tehtiin välikysymys duumassa, ja Pyhää Synodia pyydettiin "suojelemaan uskon ja valtaistuimen pyhyyttä seikkailijalta". Joksikin ajaksi Rasputin vetäytyi kotikyläänsä, mutta sieltä käsin hän yhä edelleenkin ohjasi Aleksandran ajatuksia, ja kun hänen aiheuttamansa häväistyksen hälinä oli vaimennut, hän palasi Pietariin, ja maailmansodan alkaessa hän joutui Venäjän kohtaloiden määrääjäksi. Venäjän-Japanin sodan jälkeisinä vuosina keisarinna Aleksandra oli epäilemättä niiden taantumuksellisten toimenpiteiden innokas puoltaja, joiden tarkoituksena oli supistaa sitä kansalaisvapautta, joka Nikolain oli ollut pakko myöntää v. 1905. Niitä valtiomiehiä, ennen kaikkea suurta Witteä, jotka olivat pitäneet perustuslaillista uudistusta välttämättömänä, pidettiin henkilökohtaisina vihamiehinä. Aleksandra vainosi heitä leppymättömällä vihalla. Hänestä tuli sen häpeällisen "Venäjän kansan liiton" tukipylväs, johon liittoon oli sekaantunut muutamia harvoja monarkisteja tavallisten rikoksellisten ja poliisiviranomaisten lisäksi. Hän salli kirjoittaa omansa ja keisarin nimen tämän järjestön luetteloihin, joka — niinkuin valtakunta sai pian tietää — oli vastuussa pogromeista ja kaikenlaisista väkivaltaisuuksista. Tämä keisariparin yhtyminen "Venäjän kansan liittoon" vierotti kansan lopullisesti hallitsijaparistaan. Oli sietämätöntä nähdä tavallisten rikostentekijöiden ottavan osaa pogromeihin yhtenä päivänä, saavan seuraavana päivänä vankeustuomion oikeusistuimessa ja sen jälkeisenä päivänä pääsevän yht'äkkiä vapaaksi keisarillisen herransa vaatimuksesta. Aleksandra ei tietenkään ollut selvillä "liiton" rikollisesta puolesta ja näki vain kaikessa tässä kiihkeitä uskollisuuden ilmauksia, joihin liiton jäsenet olivat horjahtaneet ansaitakseen keisarin suosion ja peittääkseen laittoman toimintansa jäljet. Meidän on muistettava, että kuvattavanamme oleva nainen oli sairas. Tiedämme, millaisessa kuolettavan kauhun tilassa Aleksandra eli vuosikausia. Äidiltään hän oli perinyt erittäin herkkätunteisen luonteenlaadun, ja hänen ruumiillinen terveytensä oli ollut heikko nuoruudesta pitäen. Nikolai kertoo päiväkirjassaan, että Aleksandra jo nuorena tyttönä kärsi kovia kipuja ja väsyi helposti. Aleksandran omissa kirjeissä on lääkärismiehelle tarpeeksi ainesta johtopäätökseen, että Aleksandran terveys oli vakavasti huonontunut ennen kuin hän täytti neljäkymmentä sekä että hänen hermonsa olivat sellaisessa tilassa, että tuntuisi liian heikolta sanoa niiden olleen vain jännittyneet. Presidentti Poincaré kertoo muistelmissaan todistuksen tästä seikasta. Hän kävi Venäjällä ensimmäisen kerran v. 1912 ulkoministerinä ollessaan. Herra Poincarén saapuessa perille hänet opastettiin melkein heti Pietarhovin palatsiin Suomenlahden rannalle, jossa keisariperhe vietti kesän kuumimman ajan. Vieras vietiin erääseen oleskeluhuoneeseen odottamaan keisarin ja keisarinnan paluuta, sillä nämä olivat ajelulla puistossa.[74] Odottaessani keisarin saapumista menin katselemaan ikkunoista, joista näkee pengermälle. Katselin vesiputouksia... Olin vaipunut näköalan tarkastelemiseen, kun palatsin pääkäytävän edustalle pysähtyivät korskuvien parihevosten vetämät avonaiset vaunut. Niissä tulivat keisari ja keisarinna. He palasivat parin kilometrin päässä olevasta Villa Aleksandriasta, vaatimattomasta asunnostaan. Nikolain kasvot olivat paahtuneet pronssinvärisiksi Suomen vesillä purjehtiessa, jolloin hän oli tavannut Kaiserin... Keisarinnalla oli yllään tumma puku. Pitseillä ja suurella, mustalla kamelikurjen sulalla koristettu leveä hattu varjosti hänen jonkin verran teräviä piirteitään. Seremoniamestari tuli luokseni ja opasti minut monien huoneiden läpi yksityisasunnon puolelle, jossa Nikolai II ja keisarinna rinnakkain seisten odottivat tuloani. Keskustelu kesti noin puoli tuntia, eivätkä he koko tuona aikana pyytäneet minua istuutumaan ja pysyivät itsekin liikkumattomina seisoallaan. Kaksi vuotta myöhemmin minun saapuessani tasavallan presidenttinä vastaanotto oli aivan toisenlainen, mutta v. 1912 hovitapojen vaatimukset olivat ankarat minun suhteeni. Keisari kohteli minua kuitenkin tavattoman huomaavasti... Hänen rinnallaan seisova keisarinna pysyi liikkumattomana kuin kuvapatsas. Mutta muutamien minuuttien kuluttua hän ilmaisi mielipiteensä liikahduttamalla päätään korostaakseen keisarin huomautuksia lisäten puolestaan joitakin harkittuja omia lauseita. Tuon tuostakin hänen kasvoilleen levisi äkkiä voimakas puna, ja näytti siltä kuin hän olisi tuntenut pistoksia sydämensä kohdalla tai kuin hänen olisi ollut vaikea hengittää. Kaksi vuotta myöhemmin herra Poincaré kävi taas Venäjällä muutamia viikkoja ennen maailmansodan suuren murhenäytelmän alkamista. Herra Paléologue, Ranskan Venäjän hovissa oleva lähettiläs, kertoo muistelmissaan [75] hänen käynnistään. Eräänä iltana Nikolai tuli puolisonsa ja tyttäriensä kanssa siihen sotalaivaan, jolla Poincaré oli tullut Venäjälle. Joksikin aikaa keisari ja presidentti vetäytyivät viimeksimainitun huoneisiin keskustelemaan valtioasioista. Keisarinna jäi istumaan kannelle lähettilään kanssa, joka oli kohteliaasti hänen seuranaan. Herra Paléologue hämmästyi kovasti sitä äkillistä muutosta, joka tapahtui Aleksandran piirteissä: ne jännittyivät ja ilmaisivat kiihkeää ja hermostunutta levottomuutta. Ikäänkuin ei olisi voinut puhua keisarinna osoitti eleellä, että hänen lähellään soittava torvisoittokunta vaivasi häntä. Soitto lopetettiin oitis. Aleksandran vanhin tytär, joka oli istunut jonkin matkan päässä katsellen äitiään tarkkaavasti, tuli lähemmäksi, vaihtoi muutamia sanoja äitinsä kanssa ja virkkoi sitten lähettiläälle, että häntä pyydettiin istumaan keisarinnan vieressä, joka oli hyvin kiitollinen lähettiläälle siitä, että tämä oli ystävällisesti niin pian käskenyt lopettaa soiton. Tuskallisen ja jännittyneen äänettömyyden jälkeen keisari palasi kannelle ja vei puolisonsa heti kotiin. Sodan ukkospilvet peittivät pian sen jälkeen Euroopan taivaanrannan, ja tämän naisraukan osaksi tuli hoitaa itsevaltiaana maailman suurimman valtakunnan kohtaloita! XIII. RASPUTIN Kirjoittamaton laki suojelee historiallisen teoksen lukijaa kirjoittajan yksityisten mielipiteiden tyrkytykseltä. Se on aivan oikein, sillä henkilökohtaisten mielipiteiden runsaus pyrkii korvaamaan järjen tunteella ja tosiasiat vaikutelmilla. Tässä luvussa kirjoittaja kuitenkin rikkoo tätä hyvää sääntöä ja paljastaa muutamin välähdyksin henkilökohtaiset tunteensa. Kertomus on silloin sujunut käännekohtaan asti, kun ei Rasputin-aihetta enää voida välttää. Luotettavan aineiston lisäksi tekijällä on hallussaan välittömän tarkkailun tuloksia, mutta kynä, joka jo on laskettu paperille, on nostettu siitä yhä uudelleen, ja sellaiset lauseet, jotka jo on muovailtu valmiiksi, onkin jätetty lausumatta julki. Niin suuri on vastenmielisyyden tunne tätä inhoittavaa aihetta ajatellessa. Rasputinia historiallisena tekijänä ja Rasputinia patologisena ilmiönä voimme käsitellä tyynesti, mutta niitä ei voi erottaa siitä Rasputinista, joka on salaperäisen henkimaailman tuote, eikä irstailevasta mässääjä Rasputinista. Jotta saataisiin tämä kuolemanjälkeinen tutkimus tosiasioihin perustuvaksi, on haavurin veitsen viillettävä märkivää lihaa, ja inhon väreet karmivat tutkijan selkäpiitä. Kuvotuksen tunne valtaa tämän kirjoittajan, kun hänen ajatuksensa, jonka on mieli suuntautua tärkeisiin seikkoihin, sotkeutuukin vastenmielisiin yksityiskohtiin. Inhon tunnetta lisää se seikka, että tässä aiheessa on samalla erikoinen sairaalloinen vetovoima: sellainen vetovoima, joka saatanan töillä on lujaluontoisimpiinkin ihmisiin. Entisaikaan sitä manattiin juhlallisilla sanoilla: _vade retro, Satanas!_ Rasputinin tapauksessa on vaikeaa vetää rajaviivoja niiden eri henkilöllisyyksien välille, jotka asuivat hänen näkyvässä ruumiissaan. Siitä ei ole epäilystäkään, että niitä oli monta. Helpointa on selittää, että mies oli huijari ja kerskaili yliluonnollisista voimistaan, joihin sellaiset ihmiset olivat uskovinaan, jotka tiesivät, kuinka suuressa suosiossa hän oli hovissa. Me tiedämme kuitenkin hänellä olleen kannattajia, jotka uskoivat häneen ehdottomasti jo kauan ennen, kuin hän tutustui keisarinnaan ja tämän puolisoon. Nämä uskolliset kannattajat toimittivat hänet pois hänen siperialaisesta kotikylästään, veivät hänet Pietariin ja suosittelivat häntä Nikolaille ja Aleksandralle. Olemme tunteneet epäitsekkäitä naisia ja miehiäkin, jotka Rasputinin ollessa valtansa kukkuloilla kunnioittivat häntä "Jumalan miehenä" ajattelematta lainkaan mitään henkilökohtaista hyötyä. Näistä kiihkoilijoista tuli sellaisten häikäilemättömien seikkailijoiden uhreja, jotka käyttivät heitä välikappaleina omien alhaisten suunnitelmiensa toteuttamiseen. Tämä seikka ei voi muuttaa sitä asiaa, että Rasputin näytti monien silmissä pyhimykseltä. Rasputin itse oli vakuutettu siitä, että hänellä oli yliluonnollinen voima, ja hän uskoi vilpittömästi olevansa läheisissä väleissä Jumalan kanssa. Tavattomassa häpeämättömyydessään tämä usko omaan itseensä oli niin hämmästyttävä, että siihen tuli jonkinlaista suuruuden hohdetta. Rasputin ei hetkeäkään ajatellut, että hänen alhainen moraalinsa, karkeat rikoksensa ja raa'at tekonsa voisivat riistää häneltä aseman Jumalan valittuna. Päin vastoin ne kauheat teot, joita hän suoritti, olivat hänen kierossa mielikuvituksessaan jollakin salaperäisellä tavalla kilometripylväitä hengelliseen täydellistymiseen ja vapahdukseen johtavan tien varrella. Länsimainen käsitystapa on vetänyt selvän rajaviivan hyvän ja pahan välille ja eroittaa jyrkästi hyveen paheesta. Mutta siinä itämaisessa ilmakehässä, joka ympäröi koko Venäjän elämää, on kaikki epäselvää. Rajat ovat mutkalliset ja häviävät usein kokonaan. Venäläisen mieli on epäilyksen läpitunkema, se on sielua repivää arvostelua, jossa ei ole pontta eikä perää, se on kaikkien vakiintuneiden asioiden vihaamista. Onko hyvä pahan vastakohta? Onko hyvä Jumalasta? Mutta mikä on hyvää, mikä on pahaa? Jos kaikki on Jumalasta, niin onko pahakin silloin hänestä? Siirtyen epäilyksestä paradoksiin ja paradoksista vakiintuneiden käsitysten kumoamiseen kiusaantunut slaavilainen sielu ponnahtaa hermoja tärisyttäviin korkeuksiin tai suistuu kuiluihin. Kun tähän lisätään mielikuvituksen lahja, on näyttämö valmiina oudoille tapauksille. Mitään muuta selitystä ei tarvita bolshevismin alkuperän ymmärtämiseksi Venäjällä. Marxin opin monet pykälät ovat ulkokuorena, samalla kun kaiken alla on myrkyn myllertämän sielun anarkia. Ei ole lainkaan ihmettelemistä, jos sellaisissa olosuhteissa oikeauskoinen oppi, kansan olemassaolon tärkeä osa, peittyy kerettiläisten kasvannaisten alle. Näistä on epäilemättä oudoin Klystyn lahko, jonka kannattajat uskovat sukupuolisen irstailun uskonnollisen haltioitumisen korkeimmaksi asteeksi. On todistettu, että Rasputin oli nuoruudestaan pitäen tämän sukupuolisten dervishien lahkon jäsen. Tobolskin piirikunnassa olevan kotikylänsä karaistuneiden siperialaisten talonpoikien keskuudessa Rasputinista ei voinut tulla vaikutusvaltaista henkilöä. He olivat nimittäin tunteneet hänet lapsuudesta pitäen ja nähneet hänen pahat tekonsa, joista ei puuttunut hevosenvarkauttakaan, mitä rikosta maalaisväestö pitää erittäin inhottavana. Mutta naapuriluostarissa, jossa hän kävi usein, oli pyhimyksenkuva, ja se veti puoleensa suuren joukon pyhiinvaeltajia. Sattui niin, että erään maaseutukaupungin rikkaan kauppiaan hurskas vaimo — muuan niitä herkkäuskoisia naisia, joista ennen vanhaan tuli uskonnon pääkannattajia — joutui Rasputinin vihertävien silmien lumousvoiman alaiseksi ja tunnusti hänet "Jumalan mieheksi". Sillä tavoin sai alkunsa se ura, joka teki Rasputinista Venäjän mahtavimman miehen. Tuo taikauskoinen nainen vei ihmeidentekijän kotikaupunkiinsa ja esitti hänet ystävilleen. Rasputinin maine kasvoi nopeasti kulkien hänen edellään. Eivät ainoastaan naiset, jotka olivat hänen luonnollista riistaansa, uskoneet hänen pyhyyteensä, vaan typerät miehet ja piispatkin. Siirtyen ihailijapiiristä toiseen Rasputin kohosi nopeasti yhteiskunnan asteikossa, kunnes muutamien vuosien kuluttua tapaamme hänet vakiintuneena oraakkelina Pietarissa, epäjumalana ja uskonnollisen haltioitumisen lähteenä ministerien puolisoiden ja hovinaisten parissa. Rasputin piti tätä kohoamistaan oman suuruutensa eikä minkään onnen sattuman aiheuttamana. Tämä tavaton itseluottamus vain lisäsi hänen kannattajiensa intoa ja luottamusta häneen. Niiden naisten joukossa, jotka noudattivat orjamaisesti Rasputinin tahtoa, oli nuori Anna Vyrubova, keisarinnan ystävä. Hänen isänsä herra Tanejev oli palvellut uskollisesti kolmea keisaria yksityissihteeristön päällikkönä. Annan ollessa vielä lapsi tutustui häneen keisarinna, joka ihaili hänen vaaleaa, enkelimäistä kauneuttaan. Pikku tytön silmissä oli rajaton määrä viattomuutta, joka ihmisen kasvaessa muuttuu kanamaiseksi typeryydeksi. Suloinen lapsi jumaloi kaunista keisarinnaa. Kerran Annan ollessa sairaana keisarinna tuli häntä katsomaan. Tämä käynti sattui samaan aikaan kuin taudin käännekohta, jonka jälkeen potilaan terveys alkoi nopeasti palata. Anna uskoi, että tuo valkea ilmestys oli pelastanut hänen henkensä. Hänen ihaileva kunnioituksensa keisarinnaa kohtaan muuttui koiramaisen uskolliseksi palvonnaksi. Mystillisyyteen taipuvainen Aleksandra oli valmis vakuuttautumaan siitä, että taivas tahtoi hänen ottavan tytön huostaansa. Järjestääkseen hänen asemansa elämässä keisarinna naittoi hänet eräälle keisarillisen huvipurren keikarimaiselle upseerille. Anna oli luovuttanut sydämensä toiselle, mutta hän noudatti keisarinnan käskyä. Avioliitto osoittautui kauheaksi erehdykseksi, ja se purettiin pian. Keisarinna, joka syytti itseään avioliiton solmimisesta, kiintyi entistäkin lujemmin Annaan ja otti hänet ystäväkseen ja uskotukseen. Tämä nuori nainen, jonka mitätön henkilöllisyys kuvastuu hänen julkaisemissaan muistelmissa, joutui uskonnollisen liikatunteellisuuden uhriksi, joten hänestä tuli vaivaton saalis Rasputinille. Tiedämme keisarinnan kirjeistä, kuinka lähellä Anna oli keisarillista perhettä. Häntä kohdeltiin pikemminkin tyttärenä kuin hovinaisena. Aleksandra moitti häntä hänen typeryydestään ja sanoi häntä takana päin "lihavaksi lehmäksi", mutta hänen mieleensä ei koskaan juolahtanut eroaminen hänestä, ei silloinkaan, kun Annan oikut herättivät hänessä suurta suuttumusta. Sillä Anna oli uskollinen sanansaattaja "Jumalan miehen" ja keisarinnan välillä. Hänen aivoraukkojensa oli pakko säilyttää — kuinka vaikeaa se olikaan! — Rasputinin lausunnot, jotka oli toistettava palatsissa. Että Rasputinin vaikutus Annaan oli vain henkistä laatua, kävi ilmi silloin, kun tutkintokomissioni, jonka väliaikainen hallitus oli asettanut vallankumouksen jälkeen halutessaan tunkeutua asioiden ytimeen, repi rikki arkaluontoisia salaisuuksia peittävän verhon. Anna oli Rasputinin orja ja hänen välikappaleensa. Sodan aikana kerran juna, jossa Anna matkusti Pietarista Tsarskoje Seloon, suistui raiteilta ja kaatui. Hänet vedettiin esiin pirstaleiden joukosta, ja lääkärit, jotka tutkivat hänen ruhjoutunutta ruumistaan, eivät antaneet juuri lainkaan toivoa. Järkkynyt keisarinna lähetti kutsumaan Rasputinia, joka tuli, seisoi kumartuneena Annan vieressä ja huusi hänen nimeään hänen korvaansa. Anna toipui syvästä tajuttomuuden tilasta, jota oli kestänyt tuntikausia, ja hänen terveytensä palasi nopeasti. Toisen jalan lyhemmyys jäi hänelle muistoksi tapaturmasta. Kävellä kolkutellen palatsin käytäviä keppeineen Anna rupesi taas hoitamaan velvollisuuksiaan Rasputinin puhetorvena. Keisarinna ei halunnut päästää Rasputinia kovin kauas hovista. Hänen täytyi pysyä lähettyvillä siltä varalta, että hänen läsnäoloaan tarvittiin tsarevitshin pelastamiseksi. "Jumalan miehestä" tuli Pietarin vakinainen asukas. Hänen kanssaan tulivat hänen vaimonsa, yksi poika ja kaksi tytärtä, mutta heidät mainitsemme vain ohimennen, koska heillä ei ole mitään osuutta tarinassa. Pitkiksi ajoiksi Rasputinin perhe lähetettiin takaisin kotikylään, jossa he viettivät tavallisten maalaisten yksitoikkoista elämää. Tärkeämpiä Rasputinin elämässä olivat Dunja ja Kilina nimiset naiset. Dunja oli vanhahko siperialainen maalaisnainen — keittäjätär, palvelija, kirjuri ja neuvonantaja samalla kertaa. Hän oli tuntenut Rasputinin koko ikänsä, kohteli häntä hyvin vähän kunnioittavasti ja kuljeskeli huoneistossa ujostelematta ylimystöön kuuluvia ihailijoita, joita siellä oli kaikkialla. Kilina oli nunna, jonka Rasputin oli vietellyt. Hän oli liittynyt lujasti Rasputiniin, seurasi häntä minne tahansa tämä menikin ja hoiti kirjurin ja ovenvartijan velvollisuuksia. Henkilöt, jotka halusivat päästä Rasputinin puheille, kääntyivät joko Dunjan tai Kilinan puoleen. Nämä molemmat naiset olivat niitä välittäjiä, joiden käsien kautta hän otti vastaan rahalahjat. Sivullisesta Rasputinin huoneisto näytti mielisairaalalta. Kun vieras oli portailla sivuuttanut pari salapoliisia, jotka hallitus oli lähettänyt valvomaan keisarillisen suosikin henkilökohtaista turvallisuutta, hän joutui pimeään homeelta haisevaan eteishuoneeseen, jossa hänen päällystakkiaan ei useinkaan ollut riisumassa palvelija, vaan joku hieno ylhäinen nainen, joka piti soveliaana alhaisten velvollisuuksien suorittamista "Jumalan miehen" kodissa. Eteisen takana oleva odotushuone oli täynnä ihmisiä varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Koko Venäjä näytti olevan siellä edustettuna: talonpoikia nahkanutussa ja pitkävartisissa saappaissa lemuten mullalle ja lannalle istui nurkassa katsellen hämmästyneinä koolla olevaa seuruetta työn kovettamien käsien puristaessa lujasti asiapaperikääröjä, jotka he olivat tuoneet mukanaan näyttääkseen niitä "Jumalan miehelle", "joka sai puhua tsaarin kanssa". Heidän lähellään istui loistavapukuinen kaartinupseeri odottaen nöyrästi vuoroaan. Kookkaita maalaispappeja istui kuvapatsasmaisen liikkumattomina parta levällään tukevalla rinnalla, jossa sitäpaitsi riippui suuria ristejä painavissa rengasketjuissa. Siellä oli myöskin muutamia ylioppilaita, joilla niinikään oli jokin anomus esitettävänään. Mutta useimmat huoneessa istuvat ihmiset olivat naisia, talonpoikaisia ja aatelisia. Toisilla oli yllään kotikutoinen puku, toisten vaatteet taas oli tilattu Paquin'ilta Parisista. Oli nuoria tyttöjä, joiden kasvoilla oli haltioitunut ilme, ja oli vanhahkoja naisia, jotka olivat täynnä pyhää innostusta. Eräs syvässä surupuvussa oleva hieno nainen puristi pientä lasta rintaansa vastaan tuijottaen kyyneleisillä silmillään hellittämättä oveen, joka johti sisähuoneisiin. Huone oli täynnä hälinää. Ihmiset puhelivat ääneensä. Eräässä nurkassa muuan kuuluisa kuvanveistäjä kuunteli tunnetun sanomalehtimiehen rupattelua. Huoneeseen tulee lihava olento, jonka rumilla kasvoilla on raaka ilme. Hänellä on ilmeisesti hyvin kiire. Hän on erään suuren pankin hallintoneuvoston puheenjohtaja. Pysähdyttäen Dunjan tämän rientäessä huoneen lävitse hän painaa setelin hänen käteensä, jolloin Dunja päästää hänet sisempiin huoneisiin. Tällä välin soi puhelin vimmatusti, ulko-ovi avautuu ja sulkeutuu lakkaamatta, lähettejä saapuu tuoden vasuja, suuria kääröjä ja kukkavihkoja. Kehnosti valaistussa huoneessa Rasputin istuu pitkän pöydän päässä, jonka liina ei ole puhtaudella pilattu. Hänen edessään on samovaari, jonka vieressä on paljon laseja ja kirkkaan värisiä teekuppeja. Keskellä pöytää on ansarikukkia halvassa lasimaljassa ja uunin reunustalla on kukkia samoin kuin yleensä kaikkialla tuossa vaatimattomasti kalustetussa huoneessa. Rasputinin ympärillä on joukko ihailijattaria. He ovat sekalaista väkeä. Kuuluisan kenraalin korkea-arvoisen puolison vieressä, joka on kokonaan silkissä, sametissa ja jalokivissä, istuu pieni vanha eukko, joka vanhanaikuisesta puvustaan päättäen on saapunut suoraan Siperian erämaista. Kilina tarjoilee teetä naisille, jotka ojentelevat lasejaan Rasputinia kohti. Likaisin sormin tämä ottaa sokeripaloja kulhosta ja pudottaa ne teehen: tällä tavoin tee saa siunauksen. Naiset suutelevat nöyrästi hänen kättään. Hän juo runsaasti mieliviiniään madeiraa. Anna Vyrubova tulee huoneeseen suoraan Tsarskoje Selosta tuoden laukullisen papereita. Hän ei suostu istuutumaan, vaan sanoo huolehtivansa ihmisistä, jotka odottavat pääsyä "isän" puheille. Viimeksimainittu ehdottaa, että seura laulaisi kuorossa. Kilina antaa äänen, ja toiset yhtyvät säveleeseen, "Jumalan mies" matalalla bassollaan. Laulu keskeytyy, kun huoneeseen ilmestyy hieno nuori mies, joka muistuttaa Rasputinille, että on aika lähteä siihen hienoon ravintolaan, jonka yksityishuoneessa joukko liikemiehiä haluaa keskustella Rasputinin kanssa eräästä hallituksen sopimuksesta. Naiset nousevat lähteäkseen. He suutelevat Rasputinin kättä, ja hän puolestaan syleilee heitä ja suutelee huulille. Hän jakaa mustia ruiskorppuja, jotka kääritään hartaasti hienoon silkkiseen nenäliinaan ja pannaan käsilaukkuun. Dunja tuo epäsiistejä ruskeita paperikääröjä, ja hienot naiset sieppaavat ne hänen käsistään. Jos ne avattaisiin, tulisi niistä näkyviin "Jumalan miehen" likaisia ihopaitoja, joiden käyttäminen tuottaa terveyttä ja onnea. "Mitä likaisempi, sitä onneatuottavampi". Rasputin jää muutamiksi minuuteiksi kahden kesken Annan kanssa, jonka keisarinna on lähettänyt kysymään neuvoa eräässä valtiollisessa asiassa. Rasputin istuu majesteetillisessa asennossa siistimätön parta levällään valkoisesta silkistä valmistetulla puhtaalla paidanrinnalla. Tällaisen paidan hän tavallisesti sitoo vyötäisiltä silkkipunoksesta tehdyllä vyöllä. Hänen pitkäkyntiset sormensa leikkivät pitkillä harmailla partakarvoilla, samalla kuin hänen silmänsä tuijottavat kauas ja hänen huuliltaan putoilee oraakkelimaisen viisaita sanoja, jotka haltioituneen tarkkaavaisena kuunteleva Anna koettaa painaa mieleensä selostaakseen ne sitten tarkoin keisarilliselle emännälleen. Dunja tulee huoneeseen tuoden _armjakin_, venäläisen talonpojan takin. Rasputinin armjak on valmistettu mitä hienoimmasta verasta ja reunustettu kultakudoksella, kaulus ja sisustus on kallisarvoista kiiltonäädän nahkaa. Samanlaisesta nahasta valmistettu korkea lakki täydentää Rasputinin ulkonaisen asun hänen laskeutuessaan majesteetillisesti autoon, jossa muutamia upeasti pukeutuneita miehiä on kärsivällisesti istunut odottamassa tapaamisen iloa. He ajavat yksityisravintolaan, jonka ruokasaliin on valmistettu ylelliset kemut. Rasputin pakottautuu käyttäytymään moitteettomasti. Hän juo aika paljon, mutta hänen eleensä ovat hillityt ja hän kuuntelee hyvin tarkkaavasti suunnitelmaa, jota eräs pankkiiri esittää hänelle huomaavaisten tatarilaisten tarjoilijoiden liikkuessa äänettömin askelin huoneeseen ja ulos tuoden uusia ruokalajeja ja pulloja. Rasputinin huomautukset ovat sattuvia, mutta pian hänen mielialansa muuttuu, ja hän käskee kutsumaan mustalaiset sisään. Muutamia minuutteja myöhemmin nämä ilmestyvät huoneeseen — muuan niitä kuuluisia mustalaiskuoroja, joiden itämaalaishenkiset laulut ovat ilahduttaneet venäläisiä monien sukupolvien ajan — naiset istuvat tuoleilla etualalla mieslaulajien seisoessa heidän takanaan. Heidän tummat kasvonsa ja välähtelevät silmänsä ilmaisevat etelämaista alkuperää, jota ei vuosisatoja kestänyt oleskelu kylmässä ilmanalassa ole voinut sammuttaa. Nojaten päätään käsiinsä Rasputin istuu pöydän ääressä kuunnellen laulajien sulosointuisia ääniä. Äkkiä hän ponnahtaa pystyyn ja käskee mustalaisten laulaa hänen mieluisinta tanssilauluaan. He noudattavat kehoitusta, ja Rasputin rientää huoneen keskelle ja alkaa tanssia. Poissa on hänen äskeinen välinpitämättömyytensä. Hänen silmänsä liekehtivät, ja hänen liikkeensä ovat joustavat. Hän hihkuu hurjasti ja nielaisee lasillisen toisensa perästä mielimadeiraansa. Laulu kiihtyy kimeämmäksi, ja Rasputin pyörii pyörimistään kuin suuri hyrrä, joka on pantu kiivaaseen vauhtiin hurjan musiikin voimalla. Hän sieppaa lautasen ja viskaa sen hihkaisten kiiltävään kuvastimeen, joka pirstoutuu sirottaen helähteleviä sirpaleita lattialle. Illan hetkien kuluessa huone täyttyy. Tunnettuja henkilöitä ja vento vieraita kerääntyy katsomaan, kuinka "Jumalan mies" riehuu. Poliisiupseereita seisoo vaatimattomasti oven takana käytävässä valmiina puuttumaan asiaan, jos pahennus kiihtyy liian suureksi ja varsinkin jos Rasputin tarvitsee suojelua. Viimeksimainittu käyttäytyy kuin mielipuoli: hänen kasvonsa ovat kuolonkalpeat, ja hänen tuijottavat silmänsä näyttävät oikeilta paheen hetteiltä. Hän tanssii kuin riivattu heittäytyen tuon tuostakin sohvalle siemaistakseen pikarillisen voimakasta viiniä, Pikkutunneilla tulee Kilina juoksujalkaa: on saapunut lähetti Tsarskoje Selosta, jonne "Isän" toivotaan tulevan mahdollisimman pian, Rasputin huutaa kovalla äänellä kieltävän vastauksen: "Odottakoon!" mutta vieraat ympäröivät hänet ja pakottavat hänet lähtemään levolle. Hän vastustelee, mutta muuan huoneeseen pujahtaneista kauniista naisista tarttuu hänen käteensä ja houkuttelee hänet lähtemään mukaansa. Kietoen käsivartensa naisen hartioiden ympäri hän saapastelee ovelle polkien jaloillaan tahtia mustalaisten laulun mukaan ja huutaen rienaavia herjasanoja, joita paikalla olevat ihmiset kuuntelevat ääneti. Mutta Rasputinin mieleen juolahtaa äkkiä eräs ajatus. Epävarmoin askelin hän palaa pöydän luokse, jolle on kaatunut viiniä ja joka on sekasotkun peitossa. Taskuistaan "Jumalan mies" vetää esiin pienen, tavallisen lasipullon. Epävarmalla kädellään ja kaataen paljon viiniä pöydälle hän täyttää pullon madeiralla ja viitaten kädellään ympärillä seisoville panee taas pullon taskuunsa. Tämän jälkeen hän lopultakin lähtee toverinsa puolittain kannattamana ja hoilaten täyttä kurkkua rivoa laulua voimakkaalla äänellään. Mutta muutamien tuntien perästä Rasputin, jonka toipumiskyky on kerrassaan ihmeellinen, ajaa nopealla autolla Tsarskoje Seloon niin virkeänä kuin ei hänen yölliseen ohjelmaansa olisikaan kuulunut viiniä, laulua ja naisia, vaan pitkä ja rauhallinen yön lepo. Rasputin otettiin vastaan itse palatsissakin, mutta keisarinna tapasi hänet sentään mieluummin sen vaatimattoman talon vähäisessä vierashuoneessa, jonka hän oli lahjoittanut Anna Vyrubovalle aivan palatsin porttien vierestä. Meidän hallussamme olevat todistuskappaleet osoittavat, että "Jumalan mies" pysyi keisarillisen holhokkinsa seurassa täysin säädyllisenä. Hän hillitsi käytöstapansa ja kielenkäyttönsä varoen karkeita ja herjaavia huomautuksia. Hänen käytöksensä oli ystävällisen maalaisen käytöstä. Hän puhutteli keisarinnaa (ja keisaria) tuttavallisella "sinä" sanalla, mutta hänen tuttavallisuutensa oli läheisen ystävän tuttavallisuutta. Ja ystävänä keisarinnakin häntä ajatteli. Hänen kirjeissään toistuvat tuon tuostakin sanat "ystävä" ja "ystävämme". Heikkohermoinen Aleksandra tunsi mielenrauhaa saadessaan keskustella pitkään "ystävänsä" kanssa. Rasputin puheli niin tyynesti ja yksinkertaisesti ja niin luottavasi! Aleksandra ei ymmärtänyt kaikkia hänen salaperäisiä ja monimutkaisia lauseitaan, mutta hänestä oli lohdullista keskustella sellaisen olennon kanssa, joka oli niin lähellä Jumalaa. "Ystävä" oli pelastanut hänen poikansa, ja hänen läsnäolonsa oli turvakeinona, joka estäisi uusia vaaroja ilmestymästä uhkaamaan tuota kallista henkeä. Mutta "ystävä" olikin niin viisas. Hänen neuvonsa olivat verrattomat kaikissa tärkeissä asioissa. Aleksandra esitti kankealla venäjänkielellään "ystävälleen" ne pulmat, jotka huolestuttivat monista töistään huolehtivaa Nikolaita, ja totta on, että Rasputin välistä terveellä talonpojan elämänkatsomuksellaan ja Venäjän sisällisten asioiden tuntemuksellaan kykeni antamaan paremman neuvon kuin ministeri, joka oli viettänyt koko ikänsä virkavaltaisessa Pietarissa. Tärkeistä virkanimityksistä keskusteltiin "ystävämme" kanssa, joka suositteli toisia ehdokkaita ja varoitti toisista. Ensinmainitut olivat tavallisesti niitä, jotka olivat hänen ihailijoitaan, ja jälkimmäiset taas sellaisia, jotka kohtelivat häntä ylenkatseellisesti. Pitäen mielessään pankkiireille antamansa lupauksen Rasputin ei unohtanut pyytää keisarinnaa huolehtimaan siitä, että hänen puolisonsa hyväksyisi Rasputinin ystävien esittämän taloudellisen suunnitelman. Kun he olivat käsitelleet juoksevat asiat, keskustelu Annan vierashuoneessa kääntyi uskonnollisiin asioihin, joka aihe herätti keisarinnan elävää harrastusta ja josta hänen "ystävänsä" puhui mieleenpainuvasti. Aleksandran kasvoille oli levinnyt suuren tyytyväisyyden valaistus, hänen tuskallisesti kiristyneiden suupieltensä jännitys laukesi, hänen silmänsä eivät enää tuijottaneet niin tiukasti, ja hänen kasvojensa ilme nuortui. Rasputin puheli yhä kuin kehtolaulua laulaen. Uskonnollisista kysymyksistä hän siirtyi kuvailemaan erakon elämän kauneutta Siperian erämaissa. Hän kertoi puista ja kukista ja lupasi näyttää Aleksandralle jonakin päivänä siperialaisen kotikylänsä, jossa elämä oli yksinkertaista, vapaata ja lähellä Jumalaa. Aleksandra kuunteli haltioissaan ja suuteli Rasputinin likaista kättä tämän mutistessa siunauksensa Aleksandran pään päälle. Anna tuli sisään muistuttamaan keisarinnalle, että tämän oli määrä ottaa palatsissa vastaan muutamia korkeasyntyisiä naisia. Tuskallinen ilme palasi Aleksandran silmiin, hän nousi vastahakoisesti, ja hänen huulensa puristuivat ohueksi viivaksi. Hänen "ystävänsä" kehoitti häntä olemaan reippaalla mielellä ja lupasi, että kaikki sujuisi hyvin. Ollessaan jo lähtemäisillään huoneesta Rasputin palasikin äkkiä, veti taskustaan esiin pienen pullon, joka oli täynnä ruskeaa nestettä, ja antoi sen keisarinnalle vakuuttaen juhlallisesti, että pullossa olevalla viinillä oli sellainen ominaisuus, että se tuotti onnea sitä nauttivalle henkilölle. Aleksandra otti kallisarvoisen pullon ojennettuihin käsiinsä ja painoi sitten huulensa siihen: kuningatar Viktorian tyttärentytär oli ruvennut uskomaan taikojen voimaan. Nikolain ollessa sodassa Aleksandra lähetti hänelle erinäisiä Rasputinin siunaamia esineitä varjellakseen häntä pahalta ja tuottaakseen hänelle onnea. Tammik. 11 p:nä 1916 Aleksandra kirjoitti: Älä vain pidä minua mielettömänä tämän pikku pullon vuoksi, mutta ystävämme lähetti hänelle (Annalle) yhden tällaisen nimipäiväjuhlastaan, ja me otimme siitä kumpikin kulauksen, ja minä syljin tämän suustani pulloon — luultavasti se on madeiraa. Minä nielin osan hänen vuokseen — kuin lääkkeen — tee sinäkin niin, ole hyvä, vaikka se onkin sinusta vastenmielistä. Kaada se lasiin ja juo se kaikki hänen terveydekseen, niinkuin mekin joimme. Nikolai, joka oli aivan kiinni sotatoimien johtamisessa, ennätti kuitenkin sähköttää vastaukseksi: "Sydämelliset kiitokset kirjeistäsi ja pikku pullosta". Sitäpaitsi hän kirjoitti: Pikku kyyhkyni, kiitän sinua sydämestäni rakkaasta kirjeestäsi ja myöskin pullosta ja kukasta, jotka tulevat ystävältämme. Join viinin suoraan pullosta hänen terveydekseen ja menestyksekseen — join sen kaikki viimeiseen pisaraan asti. Erään toisen kerran, kesäk. 14 p:nä 1915, keisarinna oli kirjoittanut: Lähetän sinulle kepin — kalan, joka pitää lintua — joka on lähetetty ystävällemme uudesta Athoksesta [76] sinulle annettavaksi. Hän käytti sitä ensin ja lähettää sen nyt sinulle onnenesineeksi. Jos voit, niin käytä sitä joskus. Se olisi hauskaa. Iloitsen ajatellessani, että se joutuu sinun huoneisiisi lähelle sitä, jota herra Philippe on käyttänyt. Aleksandra uskoo lujasti Rasputinin yliluonnollisiin kykyihin. Hän on vakuutettu siitä, että Rasputin voi vaikuttaa sääsuhteisiinkin. Niinpä hän kirjoittaa jouluk. 22 p:nä 1915: Ystävämme rukoilee aina ja ajattelee sotaa. Hän sanoo, että meidän on ilmoitettava hänelle heti, jos jotakin erikoista tapahtuu. Anna kertoi hänelle sumusta,[77] ja hän moitti sitä, ettei hänelle ollut asiasta ilmoitettu paikalla. Hän sanoo, ettei enää tule haitaksi uutta sumua. Vaikka Rasputin harrastikin paljon silmänkääntäjäntemppuja, koska huomasi, kuinka suuri vaikutus niillä oli hänen kannattajiinsa, olemme ehdottomasti sitä mieltä, että tuo mies ei ainoastaan uskonut horjumatta olevansa läheisessä suhteessa Jumalaan, vaan myöskin, että hänellä tosiaankin oli hallussaan sellaisia voimia, joiden täsmällistä luonnetta emme pysty käsittämään. Seuraava kuvaus, jonka on esittänyt luotettava todistaja, antaa käsityksen niistä salaperäisistä tapahtumista, joita sattui.[78] Rouva Djanumova, moskovalainen nainen, oli tutustunut Rasputiniin sodan aikana. Hänen läheisiä omaisiaan vainosivat viranomaiset, jotka epäilivät heidän olevan yhteydessä saksalaisten kanssa, ja rouva Djanumovan ystävät sanoivat hänelle, ettei hän voinut saada apua keneltäkään muulta kuin Rasputinilta, jolla oli vaikutusvaltaa hovissa. Hän pettyi kuitenkin toiveissaan, koska hän ei suostunut maksamaan hintaa, jota Rasputin häneltä vaati avustuksestaan. Hän kävi kuitenkin Rasputinin henkilökohtaisen vaikutusvoiman lumoamana jonkin aikaa hyvin usein vieraisilla tämän asunnossa saattaen siten tarkkailla, mitä siellä tapahtui. Hänellä oli muutamia kertoja mukanaan kälynsä, joka vahvistaa hänen kertomuksensa todeksi. Rouva Djanumovan sisarentytär oli heikko lapsi. Lääkärit sanoivat hänen tilaansa toivottomaksi, kun hän tulirokkoa sairastaessaan sattui saamaan yht'aikaa kurkkumädän, keuhkotulehduksen ja munuaishäiriöitä. Tästä peloittavasta asiaintilasta rouva Djanumova sai tiedon samalla hetkellä kun oli lähdössä hotellistaan Rasputinin asuntoon. Oudolla vaistollaan viimeksimainittu ymmärsi paikalla, että jotakin oli hullusti. Kuullessaan surullisen uutisen hän tarttui vieraansa käteen. Rouva Djanumova kertoo asiasta seuraavasti: Tapahtui jotakin merkillistä, jota en osaa selittää. En kykene sanomaan, mitä se oli. Hän tarttui käteeni. Hänen kasvonsa muuttuivat: ne olivat kuin vainajan kasvot, keltaiset, vahamaiset ja liikkumattomat, kauheat. Silmämunat pyörähtivät ylös päin, niin että vain valkuaiset näkyivät. Hän tempoi rajusti käsiäni ja toisteli kumealla äänellä: "Hän ei kuole, hän ei kuole, hän ei kuole". Sen jälkeen hän päästi käteni irti, hänen kasvoilleen palasi entinen väri, ja hän puhui muista asioista, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut... Illalla sain sähkösanoman: "Alice parempi, kuume laskee"... Menin Rasputinin luokse ja näytin hänelle sähkösanoman. "Autoitteko te todellakin?" kysyin, vaikk'en tietystikään uskonut sitä. Hän vastasi aivan vakavasti: "Mutta minähän sanoin teille, että hän paranee taas". — "Koettakaa siis vielä uudelleen, että hän parantuisi täydellisesti".— "Pikku hupakko, kuinka minä voisin? Sehän ei ollut minun tahtoni, vaan se tuli ylhäältä. Ei sitä voi toistaa. Mutta älkää olko huolissanne: olenhan jo sanonut, että lapsi parantuu"... En unohda koskaan, millaiset hänen kasvonsa olivat hänen pitäessään kiinni käsistäni: ne olivat vainajan kasvot, ja minua värisyttää ajatellessani sitä. XIV. VIELÄ RASPUTINISTA Rasputinin vaikutusvaltaa keisarinnaan ei voi ymmärtää, jollei ota huomioon sitä seikkaa, ettei heillä koko heidän tuttavuutensa aikana ollut puhetta rahoista. Vallankumouksen jälkeen tutki väliaikaisen hallituksen asettama tutkimuskomissioni asioita, ja bolshevikit jatkoivat valtaan päästyään tätä tutkimusta toivoen saavansa paljastetuksi keisarillisen hallituksen synnit. Sillä tavoin saadussa todistusaineistossa ei ainoakaan kohta osoita, että keisari ja keisarinna olisivat pitäneet huolta Rasputinin raha-asioista. Päinvastoin on todettu, että "Jumalan miehen" taskuihin virtaava raha tuli aivan toisista lähteistä. Nikolai ja Aleksandra viettivät suljettua elämää, jossa ei raha ollut tarpeen. He eivät käyneet myymälöissä, eivät ostaneet lippuja eivätkä maksaneet laskuja. Heidän ei edes ollut mahdollista lahjoittaa ropoa kerjäläiselle. Keisarilla ei ollut lompakkoa eikä keisarinnalla rahakukkaroa. Nuoruudessaan Aleksandra oli saanut tietää, mitä käyttövarojen niukkuus merkitsee, mutta hänen mentyään avioliittoon olivat ne huolet siirtyneet entisyyteen. Nikolaille kirjoittamissaan kirjeissä hän käsittelee heidän käytännöllisiä kotiasioitaan, mutta rahaa ei mainita koskaan muulloin kuin hyväntekeväisyyteen ja valtion asioihin tarvittavia suuria summia. Rasputinin vaikutusvalta oli niin suuri siitä syystä, että hän varoi suosionosoitusten pyytämistä itselleen. Kun hänen poikansa oli vaarassa joutua reserviläisenä rintamalle maailmansodan aikana, hän teki kaikkensa estääkseen sen. Silloinkaan hän ei pyytänyt suosionosoitusta. Hän asettui henkilökohtaisen omanvoitonpyytämättömyyden kannalle kehoittaen jättämään kutsumatta sen reservin ikäluokan, johon hänen poikansa kuului, sillä tekosyyllä, että sitä tarvittiin peltotöihin. Rasputin oli ovela ja ymmärsi, että oli hänen etujensa mukaista lujittaa siveellistä vaikutusvaltaa keisaripariin välttämällä aineellisten etujen pyytämistä. Sillä tavoin hän sai sitäkin enemmän ihailijoiltaan ja varsinkin niiltä ihmisiltä, jotka tarvitsivat hänen apuaan asioidessaan hallituksen eri osastojen kanssa. Silläkään tavoin Rasputin ei kerännyt suurta varallisuutta niinkuin hän olisi voinut helposti tehdä, ja on aivan varmaa, ettei raha ollut hänestä tärkein elämän aarre sekä että hän tuhlasi aina paikalla suurimman osan siitä, mitä oli saanut. Oli vahinko, etteivät keisari ja keisarinna epämaailmallisuudessaan koskaan ajatelleet hetkeäkään "ystävänsä" aineellista hyvinvointia. Ja on tuhatkertainen vahinko, etteivät he kehoittaneet häntä ottamaan valtion rahastosta kaikkea, mitä tarvitsi. Siitä olisi noussut suuri hälinä, mutta Rasputinista ei olisi tullut niiden hämärien rahamiesten liittolaista, joiden yhteys häneen kehittyi kansalliseksi vaaraksi maailmansodan aikana. Tämä yhteys oli mahdollinen siitä syystä, ettei Venäjällä keisarillisen hallituksen aikana ollut lainpyhyyttä. Lakia saattoi rikkoa rankaisematta, jos vain keksi oikean tien suojelun hankkimiseksi. Ihmisten tahdon ja omantunnon prostituoimisesta oli seurauksena käsitys, että "lait ovat olemassa sitä varten, että niitä rikottaisiin". Koska Rasputin oli ilmeisesti paras tie henkilökohtaisten pyyteiden perilleviemiseksi, silloinkin, kun ne olivat säädöksien vastaisia tai suorastaan jyrkästi lainvastaisia, rohkeimmat lainrikkojat joutuivat hänen ystävikseen. Kun Rasputinin oma käsitys hyvästä ja pahasta oli kerrassaan nurinkurinen, hän veti puoleensa samanmielisiä ihmisiä. Sitäpaitsi hän tarvitsi rahaa, ja mistä hän olisi saanut sitä helpommin kuin rahamaailman takakujilta? Vihatessaan myrkyllisesti Romanoveja bolshevikit eivät tyydy esittämään viimeksimainittuja vastaan sellaisia syytöksiä, jotka perustuvat ylenmäärin runsaaseen ja luotettavaan aineistoon. He haluavat todistaa, että Nikolai ja Aleksandra olivat myöskin maansa kavaltajia eivätkä ainoastaan harhaanjohdettuja ja hupsuja ihmisiä. Tätä maankavallusta on koetettu todistaa eräällä julkisen valvonnan alaisena Moskovassa [79] julkaistulla teoksella, jossa koetetaan kaikin keinoin osoittaa, että keisarinna Nikolain tieten puuhasi erikoisrauhaa Venäjän ja keskusvaltojen välille. Sen pahempaa ei ole kuitenkaan saatu ilmi, kuin että Aleksandra oli kirjeenvaihdossa veljensä Hessenin suurherttuan kanssa, joka koetti kirjeissään tasoittaa tietä parempien välien aikaansaamiseksi molempien hallitusten kesken, mutta ei ole mitään todistuksia siitä, että hänen sisarensa olisi antanut hänelle pienintäkään toivoa tämänsuuntaisten hankkeiden menestymisestä. Päinvastoin tiedämme Aleksandran kirjeistä, että hän kannatti täysin uskollisesti Nikolaita, joka oli juhlallisesti vannonut pitävänsä asiansa yhteisenä liittoutuneiden kanssa. Vaikka venäläiset sanoivat Aleksandraa Njemkaksi, ei hän itse lainkaan pitänyt itseään saksalaisena. Hän oli oman käsityksensä mukaan hyvä venäläinen. Vahinko vain, että hänen käsityksensä asioista oli väärä. Prinssi Max, Badenin suurherttuakunnan perijä ja Vilhelm II:n viimeinen kansleri, mainitsee raskaasti kirjoitetussa, mutta arvokkaassa teoksessaan [80] yrityksistä, joita Saksan taholta tehtiin suhteiden säilyttämiseksi sodan aikana niihin Venäjän keisariperheen jäseniin, jotka olivat saksalaista syntyperää. Hän ei sano kaikkea, mitä tietää, mutta selvästi käy ilmi, ettei mitään merkittävää saatu aikaan. "Saksalaiset" suuriruhtinattaret päin vastoin varoivat nostamasta sormeakaan entisen isänmaansa avustamiseksi millään tavoin, vaikkapa olisivatkin itse sitä halunneet. Eikä keisarinnan nimeäkään edes mainita! Kun bolshevikkien "historioitsija" ei kykene todistamaan keisarinnaa itseään syylliseksi, hän koettaa saavuttaa tarkoituksensa osoittamalla, että keisarinnaa ohjaava Rasputin oli yhteydessä Pietarin saksalaismielisten kanssa. Mitä tulee Saksan sekaantumiseen Venäjän asioihin, täytyy bolshevikkeja pitää pätevinä todistajina, sillä olivathan juuri heidän läheiset suhteensa Hindenburgin pääesikuntaan helpottaneet heidän paluutaan Venäjälle 1917. Toivoessaan voivansa todistaa keisarinnan syylliseksi Rasputinin välityksellä he tekevät suuren numeron siitä, että viimeksimainitun rahamaailman piireihin kuuluvat ystävät olivat Saksan palkkaamia yllyttäjiä ja vakoilijoita. He osoittavat tosiaankin toteen, että saksalaiset saattoivat maailmansodan aikana suuressa määrin käyttää Rasputinia arvokkaiden tietojen hankkimiseen. Näyttää siltä, että muutamat niistä rahamiehistä, joiden kanssa hän oli läheisissä väleissä, olivat Saksan asiamiehiä. He tapasivat "Jumalan miehen" säännöllisesti muutamia kertoja viikossa, ja viinilasin ääressä he saivat häneltä tärkeitä tietoja, jotka keisarinna itse oli uskonut hänelle. Aleksandra ilmaisi Rasputinille erinäisiä sotauutisia, koska halusi "ystävänsä" neuvoja ja esirukouksia. Rasputin puolestaan ei näytä kertaakaan epäilleen, mihin tarkoituksiin hänen mässäysaterioilla tekemiään varomattomia huomautuksia käytettiin. Keisarinna oli viaton uhri, mikä käy ilmi siitä bolshevikkien julkaisussa paljastetusta tosiasiasta, että Saksan yleisesikunnan tietoon saatettiin yksinpä se aikataulukin, jonka mukaan keisarin juna kulki rintaman takana. Marrask. 3 p:nä 1915 Aleksandra kirjoittaa: Hän [81] on tuonut minulle sinun salaiset [82] matkaohjeesi, enkä virka niistä sanaakaan kenellekään muulle kuin Ystävällemme, jotta hän voisi varjella sinua kaikkialla. Tutkimuskomissionin pöytäkirjoissa on sen todistusaineiston joukossa, joka on saatu poliisipäällikkö Beletskiltä, seuraava kohta: "Nikolai II:n matkat tiedettiin Saksassa. Keisarin junien kulkuvuorotkin olivat siellä selvillä. Niinpä marraskuussa 1915, kun tsaari ja kruununperillinen olivat matkalla rintamalle, tiedoitettiin länsirintaman raportissa, että saksalainen lentokone heittäisi pommin radalle Bahmatshin taakse. Junan oli määrä saapua Sarnyn asemalta. Saksalaiset olivat selvillä keisarillisen junan kulkuvuoroista, jopa kulkuajoistakin, niinkuin myöhemmin sain tietää... Mutta tapahtuikin odottamatonta: kruununperillisen nenästä alkoi vuotaa verta, jolloin juna sai määräyksen lähteä paikalla päinvastaiseen suuntaan Tsarskojeen. Samanaikaisesti saksalainen lentokone pommitti määrätyllä paikalla hyvin korkealta apujunaa, joka kulki keisarin junan edellä". Kun Beletski ilmoitti tämän tutkimuskomissionille, ei hän ollut voinut tietää, että oli olemassa sähkösanoma, jossa Nikolai ilmoitti puolisolleen suunnitelmissaan tapahtuneesta äkkimuutoksesta: Koko päivän on Aleksein nenästä vilustumisen vuoksi vuotanut verta. Lääkärin määräyksestä olen päättänyt palata päämajaan. Minusta olisi hauskaa, jos tulisit viettämään jouluk. 6 päivän meidän kanssamme. Syleilen sinua hellästi. Nikolai. Tämä sähkösanoma, jonka bolshevikkitutkijat saivat haltuunsa paljoa myöhemmin, oli lähetetty rautatieasemalta, josta ei ollut tunninkaan matka Beletskin mainitsemaan Bahmatshiin. Bolshevikit selittävät hyvin yksityiskohtaisesti, että Saksan vakoilujärjestelmän tukikohdat Venäjällä olivat yhteydessä Berlinistä käsin rahoitetun suuren sähköyhtiön toimistojen kanssa, joita oli Moskovassa, Pietarissa ja muissa kaupungeissa. Me voimme täydentää tätä tietoa eräällä lisäselityksellä, jota bolshevikit eivät ole päästäneet julkisuuteen. Kysymyksessäolevan yhtiön johtajana oli Krasin vainaja, Leninin oikea käsi, joka oli niihin aikoihin olevinaan kapitalismin uskollinen palvelija. Sodan aikana isänmaalliset venäläiset koettivat takavarikoida tämän liikkeen, mutta se ei onnistunut. Niinikään asetettiin erikoinen komissioni, jonka piti ryhtyä toimenpiteisiin vastustaakseen saksalaisen pääoman ylivaltaa Venäjän teollisuusyrityksissä. Mutta kun sama Krasin erään silmänkääntötempun avulla joutui sen jäseneksi, voimme ymmärtää, miksi komissionin toiminta oli alusta pitäen aivan lamassa: siinä on hyvä esimerkki Saksan ja bolshevikkien läheisestä yhteydestä, jota yhteyttä on jatkunut sodan jälkeen yhteistoiminnan muodossa saksalaisten junkkerien ja moskovalaisten kommunistien välillä. Sama esimerkki todistaa, ettei Aleksandra voinut olla tietoinen rikostoveri. Kieroonkaan suuntautunut mielikuvitus ei voi millään ponnistuksilla myöntää hänen tahallaan edistäneen Saksan asiaa panemalla vaaraan rakkaan miehensä ja poikansa hengen. Olemme taipuvaisia uskomaan senkin, että Rasputin oli tietämättään tehokkaasti järjestetyn vakoilutoiminnan välikappale. Tätä vahvistaa eräs Hvostovin tutkintokomissionille antama lausunto. Hän oli ollut sisäministerinä ja tiesi siis kaikki, mitä oli tekeillä Rasputinin seurapiirissä. Hän kertoo: Rasputin oli käymässä Tsarskojessa, ja R. [83] pyysi häntä ottamaan selville, oliko odotettavissa eteneminen vai ei. R. selitti tarvitsevansa tätä tietoa voidakseen ratkaista, ostaisiko hän metsiä Minskin piirikunnasta (rintaman takana). Jos nimittäin etenemistä suunniteltiin, oli puuaines hyvin kallisarvoista. Palatessaan Tsarskojesta Rasputin kertoi mitä oli keskustellut keisarin kanssa. Nikolai oli sanonut, ettei etenemistä voisi tapahtua... "Mutta milloin te sitten etenette?" Rasputin kysyi. "Saamme kiväärit vasta kahden kuukauden kuluttua. Aikaisemmin en voi..." On helppo käsittää, mitä kaikkea hyötyä Berlinillä oli tästä arvokkaasta uutisesta. Tämä vie meidät lordi Kitchenerin traagilliseen loppuun Hampshiren tuhoutuessa. Aleksandran toukok. 22 p:nä (joka vastaa Gregoriaanisen kalenterin kesäk. 5 päivää) kirjoittamassa kirjeessä on seuraava jälkihuomautus: "Sanotaan Kitchenerin saapuvan tänne tai päämajaan 28 p:nä". Värisyttää ajatellessa, että tämä "sanotaan" tarkoittaa Rasputinin löyhäsuista puhetta vihollisen asiamiesten läsnäollessa. Kitchenerin murhenäytelmä kuvaa muutoin erittäin sattuvasti Rasputinin vaikutusta Aleksandran mielipiteisiin. Saatuaan tiedon tuosta tapahtumasta hän kirjoitti miehelleen: "Millaisen murhenäytelmän uhriksi Kitchener joutuikaan! Sehän on kuin oikeaa painajaisunta, ja mikä tappio englantilaisille!" Tähän Nikolai vastasi: "Eiliset tunteeni olivat laadultaan sekalaisia: iloisia meidän menestyksestämme ja samalla tuskallisia Kitcheneristä saamamme surullisen uutisen vuoksi". Paria viikkoa myöhemmin Aleksandra kuitenkin kirjoitti: "Ystävämme on sitä mieltä, että Kitchenerin kuolema oli meille eduksi, koska hän olisi voinut myöhemmin vahingoittaa Venäjää. Siinä ei myöskään ole mitään suremista, että hänen paperinsa tuhoutuivat hänen kerallaan. Ystävämme näet pelkää Englannin suhtautumista meihin sodan jälkeen rauhanneuvottelujen alkaessa". Ei voi kieltää, että Rasputinilla oli selvät valtiolliset mielipiteet. Hän edusti Venäjän kansan syvää rauhanrakkautta. Sillä tarina musikan ja hänen edustajansa, venäläisen sotamiehen, taistelunhalusta on pelkkää tarua. Venäjänkieli on meidän tietääksemme ainoa, jossa käsite "mennä sotaan" ilmaistaan sotilaiden keskuudessa sanoilla: "meidät ajetaan taisteluun". Eräässä vanhassa Novoje Vremjan numerossa (1913, N:o 13266) näemme mainittuna, millaisia sanoja Rasputin käytti puhuessaan sodan kauhuista eräälle sanomalehtimiehelle: Kristityt varustautuvat sotaan, saarnaavat sodan puolesta, kiduttavat itseään ja kiduttavat kaikkia toisia. Sota on paha asia, ja kuitenkin kristityt syöksyvät suoraa päätä siihen, sen sijaan että nöyryyttäisivät itsensä... Ylipäänsä voi sanoa, ettei sodasta ole mitään hyötyä, sillä siinähän riistetään toinen toiseltaan henki ja hyviltä asioilta henki, rikotaan Kristuksen lakia ja surmataan elämä ennen ennakolta määrättyä aikaa. Mitä hyötyä minulla on, jos tuhoan ja voitan sinut: minun on varottava ja pelättävä sinua, ja sinä olet aina minun vastustajani. Tällaista miekka aiheuttaa. Mutta minä voin aina voittaa sinut kristillisellä rakkaudella, eikä minun tarvitse pelätä mitään. Taistelkoot saksalaiset ja turkkilaiset keskenään — se on heidän onnettomuutensa ja sokeutensa. He eivät voita mitään, vaan ainoastaan jouduttavat omaa tuhoaan. Mutta me valloitamme kaikki muut rakkaudella ja rauhallisuudella. Tässä on sellaisen filosofian runko, joka herättää ajattelevissa ihmisissä vastustusta. Olisi mieltäkiinnittävää tutkia Tolstoin ja Rasputinin yhtymäkohtia, noiden miesten, jotka kumpikin ovat kansallisen sielun, vastakohtia täynnä olevan ja varjosta nopeasti valoon vaihtuvan sielun tuotteita. Rasputin oli turmeltunut! Niin, sanomme käytettävinä olevien tosiasioiden nojalla, että hän oli turmeltunut. Mutta hänessä oleva paha oli luonnon luomaa ja oli vain kevyesti hänen ulkopinnallaan. Hän tuli syvistä rahvaan piireistä alkuperäisten, mutta voimakkaiden henkisten ainesten esille työntämänä. Hän täydensi valtion tuhoutumisen, ja kerran vielä ilmestyy varmasti sellaisia venäläisiä, jotka perinnäiseen kohtalonuskoonsa luottaen väittävät, että Rasputinilla oli suoritettavanaan historiallinen tehtävä. Mutta meitä ei nykyjään liikuta tällainen arvostelu. Meidän on vain todettava, että maailmansodan puhjetessa Venäjällä oli keisarina Nikolai II, vaimoonsa ylen määrin ihastunut, heikkotahtoinen mies. Häntä hallitsi keisarinna Aleksandra, nainen, josta oli tullut heikkohermoinen ja harhanäkyihin uskova olento. Hän oli Rasputinin kuuliainen kannattaja, josta miehestä olemme koettaneet ylempänä luoda henkilökuvan. Venäjä ei kyennyt kestämään suuren kamppailun jännitystä loppuun asti. Tietäen sen, mitä nyt tiedämme, olemme suorastaan ihmeissämme siitä, että se jaksoi pysyä hajaantumatta niinkin kauan. XV. PERHE-ELÄMÄÄ "Puhtaalle on kaikki puhdasta". Tähän saksalaiseen sananlaskuun sisältyvä iva ei vähennä sen totuutta. Se seikka ei siis saa hämmästyttää meitä, että Aleksandran vilpittömyys ja jalous sokaisivat hänen silmänsä näkemästä Rasputinin luonteen saastaisuutta. Hän meni ohitse huomaamatta mitään, ja hänelle tämän miehen ystävyys oli kaunis ja pyhä asia. Kunnialle käypiä huhuja, jotka liittivät Aleksandran nimen "Jumalan miehen" nimeen, oli kantautunut keisarinnan korviin. Ne suututtivat häntä, mutta eivät järkyttäneet sen pahemmin. Maailmansodan aikana Nikolaille lähettämissään kirjeissä hän mainitsee Rasputinin lakanneen käymästä palatsissa keisarin poissaollessa. Sellainen nainen, jonka omatunto on levoton, olisi selittänyt: "Tästä lähtien en suostu tapaamaan Grigoria muuten kuin todistajien läsnäollessa". Tai hän olisi julistanut: "Ihmiset ovat häijyjä, ja minun täytyy kokonaan lakata tapaamasta Grigoria". Mutta Aleksandran mieleen ei ensinkään juolahda tuosta kallisarvoisesta ystävyydestä luopuminen. Turvallisena oman hyveensä suojassa hän kertoo Nikolaille: "En voi sallia Ystävämme tulla palatsiin juorujen vuoksi". Sitten hän selostaa rauhallisesti, mitä on juuri keskustellut yksityisesti Rasputinin kanssa Anna Vyrubovan kodissa. Vuosien kuluessa Nikolai ja hänen puolisonsa kohottivat yhä korkeammalle sen seinän, joka suojeli heidän yksityiselämäänsä ei ainoastaan yleisön, vaan sukulaistenkin silmiltä. Lukuunottamatta heidän kirjeitään ja päiväkirjojaan, jotka nyt tunnemme, on siitä syystä olemassa vain vähän luotettavia todistuskappaleita, jotka loisivat valoa tähän asiaan. Näistä on paras — suorastaan ainoalaatuinen — se kolmentoista vuoden aikaa keisarinhovissa kuvaava teos, jonka on julkaissut onnettoman Aleksei pojan sveitsiläinen kotiopettaja Pierre Gilliard. [84] Mutta Gilliardinkin, joka eli jokapäiväisessä kosketuksessa perheen kanssa, on pakko tunnustaa, ettei hän tunne oloja kovin tarkoin. Rasputinista hänellä ei ole paljoakaan kerrottavaa. Kenties hän ei halua ilmaista kaikkea mitä tietää tästä vastenmielisestä aiheesta. Hänen todistuksensa — sen verran kuin niitä on — ovat kuitenkin täysin päteviä: Ensimmäisenä koetti hovissa paljastaa huijarin neiti Tjutshova, suuriruhtinattarien kotiopettajatar. Hänen ponnistuksensa kilpistyivät tsaarittaren sokeaa uskoa vasten. Niiden syytöksien joukossa, jotka hän esitti Rasputinia vastaan, oli muutamia, joita hän ei ollut suuttumuksessaan tarkistanut kyllin huolellisesti, minkä vuoksi niiden perättömyys oli hallitsijaparille aivan ilmeinen. Huomaten voimattomuutensa ja ajatellen, että oli nyt suorittanut velvollisuutensa, hän pyysi, ettei Rasputinin ainakaan sallittaisi tulla lasten huoneisiin. [85] Silloin tsaari puuttui asiaan, ja keisarinna taipui, ei siitä syystä, että hänen uskonsa olisi horjunut, vaan yksinomaan rauhan vuoksi... Vaikka minä olin silloin vaatimattomasti suuriruhtinattarien opettaja — tämä tapahtui talvella 1910 — niin neiti Tjutshova itse kertoi minulle tämän jutun kokonaisuudessaan ja sen eri vaiheet. Tunnustan kuitenkin, etten tuona aikana vielä lainkaan uskonut niitä merkillisiä juttuja, joita Rasputinista kerrottiin. Keisarinnan ja neiti Tjutshovan välit eivät enää koskaan päässeet samanlaisiksi kuin ne olivat olleet, ja viimeksimainittu luopuikin toimestaan keväällä 1912. Tämä vahvistaa sen tosiasian, että Rasputin oli siksi läheinen perheenjäsen, että kotiopettajatar piti velvollisuutenaan suojella holhokkejaan joutumasta kosketuksiin hänen kanssaan. Keisarinnan uskoa ei voitu horjuttaa, mutta Rasputinin itsensä vuoksi, "jonka hän uskoi suuren innon ja uskollisuuden sokaisemaksi", keisarinna suostui siihen, että hänen vierailunsa tapahtuisivat varovaisemmassa muodossa. Todella merkitsevä asia oli se, että Rasputinin oli aina oltava lähettyvillä varjelemassa poikaa ja antamassa viisaita neuvoja. Anna Vyrubovan talosta, joka oli lähellä palatsin portteja, tuli nyt keisarinnan ja "Jumalan miehen" kohtauspaikka. Viimeksimainitulta ei kuitenkaan evätty pääsyä itse palatsiinkaan, ja Gilliardin silminnäkijän-kertomuksesta tiedämme Rasputinin käyneen joitakin kertoja Aleksein huoneissa. Gilliard kuitenkin myöntää, että häneltä pidettiin monta asiaa salassa. Vuodesta 1913 puhuessaan hän sanoo: Niihin aikoihin en vielä tietänyt paljonkaan _staretsista_[86] ja etsin kaikkialta ainehistoa, jolle voisin perustaa arvosteluni, sillä hänen henkilöllisyytensä herätti mielenkiintoani suuressa määrin. Mutta se ei suinkaan ollut helppoa. Lapset eivät maininneet kertaakaan Rasputinin nimeä. Välttivätpä he minun läsnäollessani pienimmälläkään tavalla vihjaamasta hänen olemassaoloonsa. Huomasin heidän menettelevän täten äitinsä määräyksestä. Tsaaritar pelkäsi epäilemättä, etten minä ulkomaalaisena ja oikeauskoiseen kirkkoon kuulumattomana kyennyt ymmärtämään hänen perheensä ja hänen itsensä tunteita staretsia kohtaan, jotka tunteet saivat heidät kunnioittamaan häntä pyhimyksenä. Vaatimalla oppilailtani tällaista vaiteliaisuutta hän salli minun olla välittämättä Rasputinista tai ilmaisi minulle toivomuksensa, että minun oli käyttäydyttävä, ikäänkuin en tietäisi hänestä mitään. Tällä tavoin hän esti minut asettumasta vastustamaan miestä, jonka nimenkin huomasin pysyneen itselleni tuntemattomana. Gilliard lisää: "Lapset tapasivat Rasputinia tämän käydessä heidän vanhempiensa luona". Tällä tavoin saamme selvän käsityksen "Jumalan miehen" asemasta: hän pysyy läheisissä suhteissa koko perheeseen. Keisari, tämän puoliso ja lapset "kunnioittivat häntä pyhimyksenä". Tämän pitäisi riittää kumoamaan kunniallekäyvät juorut keisarinnan siveellisestä turmeltuneisuudesta. Hysteerinen, tasapainostaan horjahtanut, kenties järjiltäänkin jossakin määrin — sellainen hän oli, mutta hänen puhtautensa on epäluulojen yläpuolella. Muuten hän ei olisi voinut pysyä loppuun asti liikuttavan perhe-elämän keskipisteenä. Hänen puolisonsa kunnioitti häntä, ja lapset kerääntyivät hänen ympärilleen niin voimakkain rakkauden tuntein, että se todistaa läheistä elämänyhteyttä. Aleksandra oli äiti — perheen pää — sillä Nikolai, joka ihaili häntä rajattomasti ja oli lujilla valtionasioita hoitaessaan, jätti ilomielin Aleksandran edustamaan vanhempien esivaltaa. Gilliard todistaa, että keisarinna suoritti äidin velvollisuutensa uskollisesti ja erikoisen tunnollisesti. Hänen terveytensä oli kuitenkin heikonpuoleinen, ja usein valtiollisista tapahtumista huolehtiminen teki hänet hajamieliseksi. Sinä historiallisena päivänä, jolloin Nikolain oli pakko kansan selvästi ilmenneestä vaatimuksesta suostua duuman — lakiasäätävän kokouksen (tämä tapahtui lokakuussa 1905) — kokoonkutsumiseen, Aleksandra oli tapansa mukaan saapuvilla Gilliardin ja molempien vanhempien suuriruhtinattarien Olgan ja Tatjanan oppitunnilla. Huolimatta hänen kaikista ponnistuksistaan (sanoo Gilliard) hänen kasvonsa ilmaisivat sisäistä mielenkuohua. Hän koetti ilmeisestikin keskittää ajatuksensa meihin, mutta pian hän vaipui jälleen alakuloisiin mietteisiin, jotka saivat hänet lopulta kokonaan valtaansa. Hänen työnsä liukui käsistä helmaan. Ikä oli koukistanut hänen kätensä, ja hänen katseensa, joka noudatti hänen ajatuksiaan, näytti harhailevan täysin välinpitämättömänä hänen ympärillään olevista asioista. Minun oli tapana oppitunnin päätyttyä panna kirja kiinni ja odottaa, kunnes tsaaritar nousi antaen minulle merkin poistua. Tällä kerralla hän oli niin ajatuksiinsa vaipunut, ettei liikahtanutkaan, vaikka huoneessa vallitsi oppitunnin päätyttyä täysi hiljaisuus. Minuutit kuluivat, ja lapset kävivät levottomiksi. Avasin taas kirjani ja aloin lukea. Vielä neljännestunninkaan kuluttua, kun toinen suuriruhtinattarista meni äitinsä luokse, tämä ei käsittänyt ajan kulumista. Tällöin ei Gilliard tietänyt, että Aleksandra oli hyvin tuskainen ajatellessaan, kuinka hänen miehensä nyt täytyi taipua siihen hirveään pakkoon, että rikkoi sen sopimuksen, jonka oli kruunajaisissaan tehnyt taivaan kanssa ja jota keisarinna itse piti niin tavattoman tärkeänä. Gilliard keksi toisen selityksen, joka tuntui yhtä uskottavalta: Tsaarittaren terveys, jota oli jo pahasti rasittanut levottomuus kruununperillistä alituisesti uhkaavasta vaarasta, esti häntä vähitellen yhä enemmän tarkkaamasta tyttäriensä kasvatusta. Niihin aikoihin en tietänyt, mikä hänen näennäiseen välinpitämättömyyteensä oli syynä, ja olin taipuvainen moittimaan häntä siitä, mutta ei kestänyt kauan, ennen kuin kävi ilmi, että olin erehtynyt. (Tämä lause tarkoittaa sitä, että Gilliardille selvisi Aleksein traagillisen sairauden salaisuus.) Tsaaritar oli niihin aikoihin vieläkin kaunis nainen. Hän oli pitkä ja hoikka, ja hänen ryhtinsä oli oivallinen. Mutta kaikki tämä ei enää merkinnyt mitään siitä hetkestä lähtien, jolloin sai nähdä hänen silmänsä — nuo ilmehikkäät, harmaansiniset silmät, jotka kuvastivat tunteellisen sielun ailahduksia. Samanlaiset silmät katselivat hänen onnettoman poikansa kasvoista. Näin kruununperillisen, Aleksei Nikolajevitshin, joka oli silloin kahdeksantoista kuukauden ikäinen lapsi, ensimmäisen kerran seuraavissa olosuhteissa. Tapani mukaan olin lähtenyt sinä päivänä palatsiin, jonne velvollisuuteni kutsuivat minut muutamia kertoja viikossa. Olga Nikolajevnan oppitunti oli juuri loppumaisillaan, kun keisarinna tuli huoneeseen kantaen poikaansa ja perillistään. Hän tuli minun luokseni ja tahtoi ilmeisestikin näyttää sen ainoan perheenjäsenen, jota en vielä tuntenut. Huomasin hänen mielensä olevan tulvillaan äidin rajatonta iloa hänen nähdessään vihdoinkin rakkaimman toiveensa toteutuneena. Hän oli ylpeä ja onnellinen lapsen kauneudesta. Kruununperillinen oli tosiaankin kauneimpia lapsia, mitä kuvitella saattaa. Hänen vaaleat kiharansa olivat viehättävät, ja hänen pitkien, pehmeiden silmäripsiensä alta katselivat suuret, siniharmaat silmät. Hänen kasvoillaan oli terveen lapsen raikas vaaleanpunerva väri, ja hänen hymyillessään hänen pyöreissä poskissaan näkyi kaksi pientä hymykuoppaa... Ensimmäisellä kerralla huomasin tsaarittaren puristavan pientä poikaansa rintaansa vasten sellaisen äidin kiihkeällä hellyydellä, joka näyttää aina olevan peloissaan lapsensa hengen puolesta. Hänen hyväilynsä ja sitä seurannut katse paljastivat kuitenkin niin selvän ja voimakkaan pelon, että se teki minuun heti järkyttävän vaikutuksen. Minun ei tarvinnut kauankaan odottaa, ennenkuin sain tietää, mitä se merkitsi. Gilliardin teos vakiinnuttaa hänet viimeisen Romanov-keisarin perhe-elämän kuvaajaksi. Tämän rehellisen tasavaltalaisen muistelmat ovat vapaita venäläisistä ennakkoluuloista ja käsityksistä, ja niitä on luettava sellaisten, jotka haluavat tutkia Aleksandran elämää. Tarkastelkaamme Nikolain ja Aleksandran perhe-elämää v. 1914, juuri ennen maailmansodan puhkeamista. Kahdellakymmenellä avioliittovuodella on ollut tyynnyttävä vaikutus intohimoon, mutta aviorakkaus loistaa kuitenkin lämpimänä. Tsarskoje Selon palatsin yksityishuoneistojen puolella jatkuu maailmalta suojattuna se yhteys, jonka ilojen arvoa valtiolliset vastoinkäymiset ja perheonnettomuudet vain lisäävät. "Raskaita koettelemuksia joka taholla, mutta kotona pesässämme kirkasta auringonpaistetta", keisarinna kirjoittaa, ja hänen puolisonsa, jonka mieli on samassa vireessä kuin hänenkin, sanoo samana päivänä kirjoittamassaan kirjeessä: "Syvästi rakastavin sydämin ja polvillani kiitän sinua rakkaudestasi, kiintymyksestäsi, ystävyydestäsi ja kärsivällisyydestäsi, jota olet osoittanut kaikkina näinä pitkinä avioelämämme vuosina". Sanaa "pitkä" on käytetty ilmaisemaan uskollisen ja onnellisen rakastajan ylpeyttä. Kuinka olisikaan voinut olla toisin, jos kerran Aleksandra piti arvokkaimpiin kalleuksiinsa kuuluvana sitä pukua, joka hänellä oli ollut yllään kihlajaispäivänä, ja sitä vaatimatonta rintaneulaa, jonka Nikolai oli ostanut hänelle eräästä Cowesin myymälästä käydessään kuningatar Viktorian luona vieraisilla v. 1894? "Iäti, Nicky omani, sinun oma ja syvästi rakastava vanha vaimosi Alix," ja "Hellimmät, sydämellisimmät suudelmat omalta vanhalta vaimoltasi Sunnyltä", niin päättyvät kirjeet, jotka on osoitettu "Omalle lemmitylleni" ja "Omalle rakkaalle kullalleni". Keisarinnan usko Nikolain valtiomieskykyyn on kärsinyt, mutta Sunnyn rakkaus Nickyä kohtaan on ennallaan, ja se on muuttunut vieläkin voimakkaammaksi, koska siihen on sekaantunut jonkinlaista suojelevaa äidillisyyttä. Naiset rakastavat sankareita intohimoisesti ja tavallisia miehiä uskollisesti, varsinkin jos vallitsee sopusointu molempien sukupuolten välillä. Keisarinna on vielä kaunis nainen. Hän on pitkä ja hoikka, ja hänen ryhtinsä on oivallinen. Silmät — tunteellisen sielun kuvastin — kiinnittävät pakostakin huomion puoleensa. Vartioimattomina hetkinä niissä on ilme, joka todistaa henkistä jännitystä. Suun virheettömän kaunista muotoa haittaa huulten tiukkuus — mikä on seuraus taistelusta mielenliikutuksia vastaan, jotka uhkaavat tehdä jyrkän lopun tuskallisesti suojellusta itsehillinnästä. Yleinen terveydentila on horjuva. Sydän on laajentunut, ja ruumiilliset ponnistukset tuntuvat vaikeilta. Aleksandran on työlästä nousta yhden kerroksen portaat omista huoneistaan lasten hallussa olevaan kerrokseen. Pitkät kävelyretket Nikolain kanssa ovat lakanneet. Pyörätuolia käytetään usein, kun keisari haluaa viedä puolisonsa virkistäytymään puistoon. Muiden ruumiinvaivojen lisäksi keisarinnaa kiusaa hermosärky kasvoissa. Se aiheutuu viallisesta hampaasta, jota hän ei turhamaisuudessaan suostu vedättämään pois. Sinipunaisen huoneen leposohvasta on tullut se paikka, jossa hänet useimmiten näkee puolittain lepoasennossa käsityötä tehden tai kirjoitusalusta polvillaan. Tällaisessa asennossa hän pysyy tuntikausia yhtämittaa, usein yksinäisyyttä kaivaten ja lähettäen pois miehensä ja lapsensakin, jotka tulevat hänen seurakseen. Mutta heikkous ja alakuloisuus katoavat kuin taikavoimalla, kun joku perheenjäsen on sairaana, varsinkin silloin, kun pojalla on verenvuotokohtaus. Keisarinna juoksee portaita ylös alas kuin nuori tyttö, hän asettuu potilaan vuoteen viereen huolehtien kaikista tarpeista valppaasti ja rakastavan tarkasti sekä viettäen yökausia nukkumatta. Kun ratkaiseva hetki on ohitse, seuraa vastavaikutus: keisarinna makaa leposohvalla kalpeana ja liikuntokyvyttömänä välittämättä juuri lainkaan ympäristöstään. Kunkin pelästyksen jälkeen häntä vaivaa rajaton väsymys, paremminkin henkinen kuin ruumiillinen. Mutta hänen voimakas tahtonsa taistelee mielenmasennusta vastaan, ja hän alkaa taas tuntea harrastusta perheensä elämään, varsinkin niihin huoliin, jotka ahdistavat lakkaamatta hänen rakasta miestään. Kahdenkymmenen vuoden aikana keisari ei ole paljonkaan muuttunut ruumiillisesti. Hänen ryhtinsä on joustava, ja se lihasvoima, jota ei osannut aavistaa vähäisessä ruumiissa, on säilynyt. Hän on hyvä kävelijä sekä väsymätön soutaja ja tenniksenpelaaja. Hän ei ole menettänyt kykyään nauttia elämästä: keisari temmeltää lasten kanssa kuin koulupoika ja on valmis nousemaan vuoteesta kerrassaan tavattomina hetkinä lähteäkseen hiipien vaanimaan ovelaa metsoa. Mutta hänen kauniit, äidiltä perityt silmänsä kuvastavat välistä samaa jännittynyttä ilmettä, joka on niin tavallinen keisarinnan silmissä. Nikolailla oli ollut hallitusaikanaan yllin kyllin huonoa onnea. Hartioitaan kohauttaen hän tunnustaa uskovansa, että on syntynyt onnettoman tähden merkeissä. Aika ei ole lisännyt keisarin älyn lahjoja, mutta se on ainakin opettanut hänet tuntemaan teknilliseltä puolen hallitusasiat, mikä on hänelle suureksi hyödyksi itsevaltaisen hallitusmuodon totunnaisia töitä hoidellessa. Päivät pääksytysten hän uurastaa voimainsa takaa siinä työssä, jota pitää velvollisuutenaan. Hän tuntee kuilun itsensä ja kansansa välillä laajenevan, mutta hän on vakuutettu siitä, että kohtalo vartioi hänen valtaistuintaan sekä että asiat kääntyvät lopulta oikealle tolalle, jollei hänen itsensä aikana, niin sitten hänen poikansa hallitessa. Tämä poika on vanhempiensa silmäterä. He vartioivat häntä lakkaamatta huolestuneina, sillä he tietävät, että tuhoisa sattuma voi millä hetkellä tahansa riistää heiltä heidän aarteensa. Poika on kymmenennellä vuodella ja erikoisen kaunis lapsi. Soikeat, hienopiirteiset ja suloiset kasvot sekä kastanjanruskea tukka, jossa on kuparin kimmellystä, ovat äidiltä perityt. Mutta suorastaan oudoksi muuttuu suurten harmaansinisten silmien yhdennäköisyys varsinkin niinä hetkinä, jolloin ne verenvuotokohtauksen aikana näyttävät traagillisen hämmästyneiltä. Äidin ja pojan välillä on luja henkinen side. He eivät tarvitse sanoja ymmärtääkseen toisiaan. Heidän välinsä ovat ihastuttavan hellät. Maatamenon aikana Aleksandra tulee poikansa vuoteen ääreen, ja äitinsä hellässä syleilyssä pienokainen lukee rukouksensa ja sammuttaa sitten äkkiä päänsä yläpuolella olevan valon: "Äiti, sinä olet minun valoni. Huone on pimeä sinun lähdettyäsi". Kreivitär Kleinmichel, ylimysnainen, joka eli kolmen eri hallitsijan aikana, on esittänyt meille muistelmissaan haikean pikku kuvan.[87] Iloisissa lastenkutsuissa erään suuriruhtinaan palatsissa hän näki Aleksandran: "Keisarinna istui kruununperillinen sylissään, äänettömänä, surullisena ja välittämättä lainkaan ympäristöstään. Tuon tuostakin hän hyväili poikaansa hilliten hänen vilkkauttaan. Äkkiä hän nousi seisaalleen ja sanoi keisarille: 'Nicky, on aika lähteä'". Aleksei liittyisi mielellään toisiin lapsiin näiden leikkiessä meluisia leikkejään, mutta hänen ei ole lupa tehdä niin, koska pelätään, että kaatuminen tai muu kolhaisu voisi aiheuttaa vaarallisen verenvuodon. Kaksi mieshoitajaa — keisarin huvipurren vankkoja merimiehiä — on hänen henkilökohtaisina palvelijoinaan, ja he vartioivat häntä yötä päivää. Gilliard, joka on juuri ryhtynyt suorittamaan kotiopettajan tehtäviä, on kauhuissaan tämän alituisen valvonnan seurauksista. Lapsi joutuu sen vuoksi kovin riippuvaiseksi toisista, mikä ehkäisee hänen itseluottamuksensa kehittymistä. Ruumiillisesti heikko lapsi muuttuu luonteettomaksi olennoksi, puhumattakaan siitä seikasta, että alituinen valvonta on nöyryyttävää ja kehittää pojassa helposti vilpillisyyttä ja viekkautta. Tällöin sattuu tapaus, joka luo valoa Aleksandran luonteeseen. Herra Gilliardin mielestä, niinkuin olemme sanoneet, oli välttämätöntä kehittää lapsi itsenäisemmäksi. Hän selitti keisarinnalle, että olisi parempi antaa Alekseille enemmän vapautta, jotta hän tottuisi keksimään itsestään tarmoa omien liikkeittensä ohjaamiseksi, mikä olisi parhaana suojana uhkaavia tapaturmia vastaan. Tällöin ilmeni Aleksandran voimakas tahto selvästi. Hän myönsi kotiopettajan todistelut oikeiksi ja päätti rohkeasti ryhtyä siihen vaaralliseen kokeeseen, että vapautti Aleksein vartijoistaan. Hän ymmärsi mikä vaara siinä oli entisen lisäksi, mutta rakkaus antoi hänelle voimia hillitä levottomuutensa. Muutos osoittautui terveelliseksi. Poika oli iloissaan ja muuttui vähemmän oikukkaaksi ja mukautuvaisemmaksi niiden vaikutukselle, joille oli uskottu hänen kasvatuksensa. Mutta sitten sattui pieni tapaturma: Aleksei juoksi kouluhuoneeseen ja kolahdutti polvensa pöydän jalkaan. Seuraavana päivänä hän ei voinut kävellä, ja sen jälkeisenä päivänä sisällinen verenvuoto oli levinnyt polvesta alas sääreen. Lapsi kärsi tavattomia tuskia ylenmääräisen verenvuodon pusertaessa hermoja, ja verenmyrkytyksen vaara lisääntyi yhä pahemmin tunti tunnilta, Aleksandra otti heti paikalla itselleen vastuunalaisuuden. Hän ei lausunut yhtään moitteen sanaa, Päin vastoin hän antoi herra Gilliardin ymmärtää, ettei pitänyt häntä vastuunalaisena siitä, mitä oli tapahtunut, ja suorastaan liikuttavan ystävällisesti hän lohdutti Gilliardia valvoessaan hänen kanssaan pienen potilaan sairasvuoteen ääressä. Kruununperillinen makasi vuoteessaan voihkien säälittävästi. Hän nojasi päätään äitinsä käsivarteen, ja hänen pieniä kalmankalpeita kasvojaan ei olisi voinut tuntea. Välistä valitukset lakkasivat, ja hän kuiskasi sen ainoan sanan, äiti, jolla hän ilmaisi kaikki kärsimyksensä ja tuskansa. Äiti suuteli hänen tukkaansa, otsaansa ja silmiään, ikäänkuin hänen huultensa kosketus olisi voinut huojentaa hänen tuskaansa ja palauttaa häneen hiukan elämää, joka oli jättämäisillään hänet. Ajatelkaa äidin kidutusta... Nyt ymmärsin hänen elämänsä salaisen murhenäytelmän. Tällaisissa olosuhteissa ei pojan opetus voinut edistyä tyydyttävästi, Jokaisen kohtauksen jälkeen kului viikkoja ja kuukausia, ennenkuin taas voitiin ruveta jatkamaan säännöllistä opiskelua. Aleksei ei ollut tyhmä, mutta hänellä ei ollut ensinkään halua tietojen hankkimiseen, ja kun hän ei voinut kilpailla ikäistensä lasten kanssa, jotka olisivat voineet kannustaa hänen intoaan, hänen edistymisensä oli sekä hidasta että katkelmallista. Terveinä kausinaan hän oli hilpeä mieleltään eikä osoittanut mitään merkkejä vallanhimosta, jota tietoisuus korkeasta asemasta olisi voinut helposti synnyttää. Hän oli aina pahoillaan, kun talonpojat ikivanhan tavan mukaan polvistuivat tai koettivat suudella hänen kättään lähestyessään häntä. Aleksei tunsi kipeästi eristyneisyytensä, ja hänen kotiopettajansa olisi kovin mielellään hankkinut hänelle samanikäisten poikien seuraa. On kuvaavaa keisariperheen ja sukulaisten väleille, ettei suuriruhtinaiden lapsia kehoitettu seurustelemaan kruununperillisen kanssa. Hänellä ei myöskään ollut ystäviä aateliston poikien joukossa. Välistä hänen sallittiin leikkiä lääkärinsä kahden pojan kanssa, mutta hänen rakkain toverinsa oli Titi, muutamia vuosia häntä nuorempi pikku poika, jonka äiti oli rouva Dehn, erään meriupseerin puoliso ja keisarinnan hyvä ystävätär. Duuman puheenjohtaja Rodsjanko on esittänyt meille mieltäkiinnittävän pikku kuvauksen pojasta. Hän kertoo muistelmissaan,[88] että kerran ennen maailmansotaa hänen ollessaan keisarin puheilla tämä lähetti noutamaan poikaansa. Esitin itseni Venäjän suurimpana ja lihavimpana miehenä (Rodsjanko oli harvinaisen pitkä ja lihava mies), jolloin poika purskahti iloiseen nauruun. Kun kysyin häneltä, oliko edellisenä päivänä suoritettu keräys "Ohran Tähkäpään" hyväksi (hyväntekeväisyystarkoituksissa järjestetty lippupäivä) tuottanut hyvin, valaisi mielihyvä lapsen erikoisen viehättäviä kasvoja hänen vastatessaan nopeasti: "On kyllä, minä keräsin viisikymmentä ruplaa. Sehän on aika paljon"... Huoneesta lähtiessäni kuulin kruununperillisen kuiskaavan ääneensä: "Kuka tuo on?" ja tsaarin vastaavan: "Duuman puheenjohtaja". Pikku vallanperillinen juoksi jäljessäni eteishuoneeseen ja katseli minua kaiken aikaa lasioven lävitse... Hymyilevä Derevenko (kruununperillisen palveluksessa oleva merimies) ilmestyi näkyviin. Katselin tarkoin niiden lakeijoiden, sotilaiden ja kasakoiden kasvoja, jotka seisoivat vartiopalveluksessa linnassa. Kuinka hellästi he kaikki katselivatkaan kruununperillistä. Keisari oli ylpeä pojastaan ja koetti tulevaisuutta ajatellen pitää häntä mahdollisimman paljon kansan nähtävänä. Sotilastarkastuksissa, uskonnollisissa juhlamenoissa ja muissa julkisissa toimituksissa poika esiintyi isänsä rinnalla. Valitettavasti häntä piti välistä kantaa kipeän jalan vuoksi. Kun Nikolaista tuli sodan aikana ylipäällikkö, jolloin hänen oli pakko viettää yhtämittaa kuukausimääriä kaukana kotoa, uhrasi Aleksandra omat tunteensa sen hyväksi, mitä piti parhaana Alekseille, ja salli hänen mennä asumaan isän luokse päämajaan. Keisarinna ei voinut lainkaan tottua siihen ajatukseen, että hänen poikansa ei eläisi vanhaksi tai että hänen terveytensä ei sallisi hänen ruveta hallitsijaksi. Päin vastoin hänen ajatuksensa olivat aina keskittyneet Aleksein tulevaisuuteen. Aleksandra uskoi, että poika oli perinyt häneltä voimakkaan tahdon, jota hän kaipasi Nikolaissa, ja hän toivoi sydämestään, että Aleksein sallittaisiin jonakin päivänä saada takaisin itsevaltiuden loisto, joka oli surullisesti himmentynyt Nikolain taipuessa pakosta tekemään myönnytyksiä yleisestä vaatimuksesta. Keisarinna oli sitä mieltä, että Aleksei, jonka taivas oli antanut hänelle Pyhän Serafimin avulla avioelämän suurimpana ilona ja hallitsijasuvun jatkumiselle välttämättömänä olentona, oli sellaisen jumalallisen salliman erikoisessa suojeluksessa, joka varjeli häntä kaikelta vahingolta ja ohjasi häntä kohti suurta ja loistavaa kohtaloa. Keisarinna ei sen vuoksi ollenkaan salannut sitä, että lapsista oli erikoisessa suosiossa poika, jolle sisarten odotettiin luovuttavan ensimmäisen sijan vanhempien sydämessä. Suuriruhtinatar Olga, Nikolain ja Aleksandran vanhin tytär, oli maailmansodan syttymisen edellisenä vuotena kahdeksantoista ja hänen sisarensa Tatjana kuudentoista vanha. Erotukseksi nuoremmista sisarista Mariasta, joka oli syntynyt 1899, ja Anastasiasta, joka oli syntynyt 1901, sanottiin vanhempia sisaria perheessä "isoksi pariksi". Tyttäret eivät olleet perineet äidin erikoista kauneutta. Tatjana oli ainoa, jonka norja vartalo, hienot piirteet ja ilmehikkäät silmät herättivät huomiota. Toiset olivat ikäänkuin palautuneet isoisänsä Aleksanteri III:n leveäkasvoiseen tyyppiin. Kaikki neljä korvasivat kukoistavalla terveydellään ja mielensä eloisuudella ylen määrin sen, mitä heiltä mahdollisesti puuttui ulkomuodon edullisuudesta. Vastakohta heidän säteilevän nuoruutensa ja ainoan pojan heikon ruumiinrakenteen välillä oli sydäntäsärkevä nähdä ja muistutti Aleksandralle alituisesti hänen perhe-elämänsä traagillista salaisuutta. Kuolema korjasi varhain nämä nuoret olennot, emmekä me voi arvata, olisivatko he täysi-ikäisiksi tultuaan olleet missään suhteessa huomattavia henkilöitä, jos olisivat eläneet. Lukuunottamatta Olgaa, joka oli lapsena erikoisen nopeaälyinen, sisaret eivät olleet mitenkään loistavia hengenlahjoiltaan. He olivat tarkkaavaisia ja uutteriakin oppilaita, mutta tietojen hankkiminen ei erikoisemmin huvittanut heitä, ja heidän kasvaessaan hidastui edistyminen tuntuvasti. Olgakin, niinkuin hänen opettajansa saattoivat panna merkille, menetti jonkin verran alkuperäistä hengen valppauttaan. Tämän voi ymmärtää johtuvan siitä poikkeuksellisen eristyneestä elämästä, jota perhe vietti. Ei ollut lainkaan tyttöystäviä, ei mitään mainitsemisen arvoista seurustelua, hyvin vähän huvituksia eikä suorastaan minkäänlaista kosketusta maailmaan hyvin rajoitetun perhepiirin ulkopuolella. Olga ja Tatjana eivät olleet sinä aikana, josta tässä on puhe, edes vielä olleet kunnollisissa tanssiaisissa. Aleksandra, joka itse karttoi maailmaa, unohti, että tällainen luostarijärjestys oli kuolettavaa lapsille. Tytöt taipuivat valittelematta siihen elämäntapaan, joka oli heille määrätty. Tämä johtui kenties siitä, että he eivät tietäneet mitään parempaa. Mutta on ihmeellistä ajatella, että nämä suuriruhtinattaret, mahtavan yksinvaltiaan tyttäret, mukautuivat sellaiseen elämään, joka olisi saattanut kenen nykyaikaisen tytön tahansa epätoivoon ja kapinalliseksi. Koko aikana Olgalla ei ollut edes sellaista huonetta, jota olisi voinut sanoa omakseen, ja äiti valvoi tarkoin kaikkia hänen liikkeitään. Aleksandra halusi epäilemättä kasvattaa tyttäriään oikealla tavalla, ja välistä häntä vaivasivat epäilykset heidän tulevaisuudestaan. Avioliittokysymys joutui varhain esiin, niinkuin kaikissa hallitsijaperheissä, ja tuon tuostakin Nikolai ja Aleksandra juttelivat siitä kahden kesken. Päin vastoin kuin saksalaiset prinsessat, joilta vaadittiin, heidän joutuessaan avioliittoon Venäjän keisariperheen jäsenten kanssa, oikeauskoiseen kirkkoon liittymistä, oli venäläisten suuriruhtinattarien uskonnon vaihdosta heidän mennessään naimisiin aina katseltu epäsuopeasti. Kun joku keisarin tytär meni naimisiin ulkomaalaisen ruhtinaan kanssa, pidätettiin hänelle oikeus pysyä vanhassa uskossaan. Näin oli asianlaita Aleksanteri II:n tyttären suuriruhtinatar Marian mennessä avioliittoon kuningatar Viktorian ja Saksi-Koburg-Gothan herttuan pojan Alfredin kanssa. Hänellä oli oma yksityiskappelinsa ja oikeaoppinen pappinsa Gothassa, niinkuin Nikolai mainitsee päiväkirjassaan. Aleksanteri III:sta tuntui niin vastenmieliseltä ajatella venäläisten suuriruhtinattarien avioliittoa ulkomaalaisten kanssa, että hänen molemmille tyttärilleen hankittiin miehet tsaarin omasta suvusta. Nikolai ja Aleksandra olivat aikoneet naittaa vanhimman tyttärensä eräälle nuorelle serkulle, suuriruhtinas Dmitrille, joka oli ollut yhteen aikaan heidän suosikkinsa. Olga oli ilmeisestikin taipuvainen hyväksymään tämän kauniin ja loistavan nuoren miehen kosinnan, mutta Aleksandra sai kuulla hänen iloisesta poikamiehenelämästään sellaisia seikkoja, joita hän ei hyväksynyt, ja niin koko hanke raukesi. Erään toisen suuriruhtinaan, jota tämän oma äiti kovin tarjosi, keisarinna hylkäsi jyrkästi hänen moraalinsa vuoksi. Aleksandra mainitsee tämän seikan kirjeessään tammik. 28 p. 1916: ... ja kuinka hartaasti kiitänkään sinua hellistä hyväilyistäsi! Ne lämmittivät minua. Oi, voisivatpa vain lapsemme olla yhtä onnellisia avioelämässään. Boriksen ajatteleminen tuntuu kovin vastenmieliseltä, eikä lapsi — siitä olen vakuutettu — suostuisi mitenkään menemään naimisiin hänen kanssaan, ja minä ymmärtäisin hänet mainiosti. Älä vain anna Miechenin (suuriruhtinatar Maria Pavlovnan) aavistaa, että muut ajatukset ovat täyttäneet lapsen pään ja sydämen. Sellaiset asiat ovat nuoren tytön pyhiä salaisuuksia, joita ei toisten pidä saada tietää. Se loukkaisi kauheasti Olgaa, joka on herkkätuntoinen. Ulkomaalaiset ruhtinaat tekivät joukoittain tarjouksia, mutta suuriruhtinatar oli niin venäläisen hengen täyttämä, että häntä kauhistutti ajatellakaan muualla elämistä. Valtiollisista syistä Nikolai ei ollut haluton antamaan tytärtään prinssi Carolille, Romanian valtaistuimen tulevalle perijälle.[89] Liitto Romanian kanssa olisi edistänyt Venäjän suunnitelmia alueen laajentamiseksi Mustanmeren rantamailla ja Konstantinopolin lopulliseksi valloittamiseksi. Avioliitto tuntui siitäkin syystä houkuttelevalta, että Romanian kuningasperhe oli oikeauskoinen. Järjestettiin valtiollinen vierailu, ja Nikolai ja Aleksandra tyttärineen otettiin loistavasti vastaan heidän saapuessaan Romaniaan Constantan satamaan. Vanhemmat olivat kuitenkin luvanneet Olgalle, etteivät he pakottaisi häntä avioliittoon vastoin hänen tahtoaan. Hän ei pitänyt Carolista, ja sen vuoksi ei suunnitelmasta tullut mitään. Eräässä Nikolaille lähettämässään kirjeessä Aleksandra mainitsee erään nuoren upseerin käynnistä. Tämä upseeri oli niitä harvoja, jotka keisarinna tunsi henkilökohtaisesti. Hän kirjoittaa: Pikku M. kävi luonamme eilen illalla päivällisen jälkeen Anjan asunnossa ja viipyi tunnin verran. Emme olleet tavanneet häntä puoleentoista vuoteen. Hän näyttää kukoistavalta ja miehekkäämmältä, mutta samalla kuitenkin rakastettavalta pojalta. Hänestä saisi erinomaisen vävyn. Miksi eivät ulkomaalaiset ruhtinaat ole yhtä miellyttäviä? (Maaliskuun 17 p. 1916). Yksi lisäsyy, jonka vuoksi Olgalla oli monta kosijaa, oli se, että hän oli suuren omaisuuden perijä. Aleksanteri III, joka toivoi sydämestään, että Nikolain ensimmäinen lapsi olisi poika, oli jälkisäädöksessään määrännyt, että hänen monien miljoonien arvoinen yksityisomaisuutensa oli joutuva vanhimmalle lapsenlapselle. Suuriruhtinatar itse ei luultavasti tietänyt lainkaan tätä. Hän sai varmasti hyvin niukalti taskurahoja. Aleksandra ei suosinut rahojen tuhlausta. Nuorena tyttönä hänellä oli ollut hyvin rajoitetut käyttövarat, ja niin hän oli tottunut säästeliääseen elintapaan, mikä sopi hyvin yhteen perityn säästäväisyystaipumuksen kanssa. Ainoa ylellisyys, josta suuriruhtinattarien sallittiin nauttia, oli meidän tietojemme mukaan se, että he saivat käyttää hajuvettä kylvyssään, kun taas heidän äitinsä pysyi uskollisena tavalliselle tuoksuttomalle saippualle. Jos joku tytöistä olisi ehdottanut käsienhoitovälineiden hankkimista, olisi häntä sanottu kevytmieliseksi. Mutta he eivät pyytäneet mitään sellaisia hienostelutarpeita. Kummankin vanhemman tytön yksitoikkoisessa elämässä oli jännittävä ja unohtumaton päivä se, jolloin heidän isänsä nimitti heidät molemmat ratsurykmentin kunniapäälliköiksi. "Päälliköt" ottivat vastaan upseeriensa ja sotilaittensa lähetystöjä, ja heidän sallittiin, univormu ratsastuspuvun päälle vedettynä, seurata keisaria ratsain sotilastarkastuksen aikana. Sodan puhjetessa tuli sairaalatyöstä mielelle uutta virikettä ja tärkeä ajanviete. Suorittaessaan tavallisten hoitajattarien velvollisuuksia suuriruhtinattaret joutuivat kosketuksiin hyvin monien ihmisten kanssa. Myöhemmin heidän äitinsä salli heidän liittyä jäseniksi hyväntekeväisyyslaitosten johtokuntiin, joten heille tuli tilaisuus tutustua hallinnolliseen työhön. Omituista kyllä, Olga huomasi tällaisen komitean kokouksessa ensimmäisen kerran, että valtaistuimen ja ylhäisön väleissä oli jotakin kieroa. Eräässä Aleksandran Nikolaille lähettämässä kirjeessä näemme seuraavan selostuksen: Olgalla oli eilen illalla komitean kokous, mutta se ei kestänyt kauan. Volodja Volsh,[90] jolla on aina hymyily tai pari Olgan osalle, vältti hänen katsettaan eikä hymyillyt kertaakaan. Sinähän tiedät, että tyttäremme ovat oppineet panemaan merkille ihmiset ja heidän kasvonsa. He ovat kehittyneet sisällisesti paljon kaikkien näiden kärsimysten aikana. He tietävät, että kaikki mitä me saamme kestää, on välttämätöntä ja kypsyttää heitä. Onneksi he ovat aina välistä suuria lapsia, mutta heillä on paljon viisaampien olentojen käsityskyky ja sielun tunteet. Niinkuin Ystävämme sanoo:, he ovat suorittaneet vaikean 'kurssin'.[91] (Jouluk. 16 p. 1916). Näin joudumme taas kulkemaan Rasputinin tien poikki. Että tämä maininta siitä, mitä Rasputin arveli suuriruhtinattarista, ei ollut tilapäinen, sekä että keisarinna puheli hänen kanssaan usein perheestään, todistaa seuraava ote: Ystävämme on hyvin tyytyväinen tyttäriimme ja sanoo, että he ovat suorittaneet vaikean kurssin ikäisikseen sekä että heidän sielunsa ovat kovin kehittyneet. He ovat tosiaankin hyvin kultaisia eivätkä nykyjään kohtele Anjaa epäluuloisesti. He ovat kokeneet meidän kerallamme kaikki mielenjärkytyksemme, ja se on opettanut heitä katselemaan ihmisiä avosilmin, joten heille on siitä suuri hyöty myöhemmin elämässä. (Jouluk. 6 p. 1916). Tämä viittaus Anna Vyrubovaan on merkillepantava. Tytöt eivät ilmeisestikään olleet tämän Rasputinin sanansaattajan kanssa niin ystävällisissä väleissä kuin keisarinna olisi suonut. Vähitellen heidät kuitenkin saatiin suostutetuiksi. Aleksandran kirjeissä on monta kertaa mainittu hänen käynneistään Anna Vyrubovan talossa tyttäriensä seurassa. Siellä "Ystävämme" tapasi heidät, puheli heille uskonnosta, ja siellä häneltä kysyttiin kuin oraakkelilta neuvoja kaikissa mahdollisissa kysymyksissä. Rouva Dehn, jonka todistusta meillä ei ole pienintäkään syytä epäillä, koska hän ei ollut epäystävällisissä väleissä Rasputinin kanssa, kertoo muistelmissaan, että keisarillinen perhe otti hänet palatsissa vastaan vähintään kerran kuussa. Nämä otteet osoittavat myöskin, kuinka läheiset vanhempien ja lasten välit olivat. Nikolai puheli viimeksimainittujen läsnäollessa vapaasti huolistaan ja keskusteli Aleksandran kanssa niistä toimenpiteistä, joihin aikoi ryhtyä, sekä lähiaikoina tapahtuvista virkanimityksistä. Epäilemättä he olivat hyvin sopusointuinen perhe. Aleksandra oli kasvattanut lapset kunnioittamaan, vieläpä hyvin nöyrästi, isäänsä keisaria. Äitiään he ihailivat ja rakastivat, ja hänen sanansa oli heille laki. He palvelivat häntä hellästi, ja hänen sairaana ollessaan he järjestivät niin, että joku heistä oli aina hänen lähellään. Eräs harrastus, joka oli yhteinen kaikille perheenjäsenille, oli valokuvaus. He ottivat tuon tuostakin pikakuvia toisistaan ja muista ihmisistä, ja paljon aikaa käytettiin valokuvien liimailemiseen erikoisiin lehtiöihin. Nikolai luki mielellään ääneen. Päivällisen ja maatamenon välisen ajan perhe vietti kerääntyneenä leposohvan ympärille, jossa Aleksandra istui nojallaan käsityötään ommellen Nikolain lukiessa heille jotakin mieltäkiinnittävää romaania. Hänen kirjallisuudenvalintansa ei kuitenkaan näytä olleen kovinkaan onnistunut. Päiväkirjasta, jota hän kirjoitti vankeutensa aikana, saamme hämmästykseksemme huomata, että hän luki Tolstoin romaanin Sota ja Rauha ensimmäisen kerran Tobolskissa.[92] Urheilua lapset harrastivat ani vähäsen. He soutelivat puiston suurella lammikolla ja pelasivat vähän tennistä, mutta Tsarskojessa asuessaan he pitivät enemmän talvikuukausista, koska saivat silloin isänsä avulla rakentaa itselleen uljaan lumivuoren, jonka rinnettä he laskettelivat alas pikku kelkoillaan. Niinikään heidän sallittiin pitää eläimiä. Pojalla oli apina, jonka hankkiminen oli tuottanut suuria vaikeuksia, koska Venäjä ei juuri ole sellainen maa, jossa noita eläimiä olisi paljon. Oli kaikenrotuisia koiria ja monta kissaa. Eräs näistä koirista, vähäinen pekingiläinen "Jimmy", joutui myöhemmin perheen mukana vankilaan, ja sen luut löydettiin vähän matkaa sen kuopan reunan alapuolelta, jonne murhamiehet olivat heittäneet keisariperheen poltettujen ruumiiden tuhkan. Perhe odotti aina hartaasti sitä aikaa, jolloin he siirtyivät pohjolan kesän kuumimmiksi viikoiksi kauniiseen Standard nimiseen huvialukseen risteilläkseen Suomenlahden kallioluotojen välillä. Tuhannet saaret, pikku luodot ja kalliot, jotka muodostavat vyön pitkin Suomen rannikkoa, jättävät välistä avotilaa, joten muodostuu järven tapainen, avomeren mainingeilta suojattu ulappa. Jossakin sellaisessa turvapaikassa Standard laski ankkurinsa torpeedoalusten vartioidessa joka puolella salmissa estääkseen kutsumattoman vieraan tunkeutumasta keisarin rauhaa häiritsemään. Nikolain suurin nautinto oli soutaa puolisoaan pikku veneellä, tutkia luotojen sokkeloita laivaveneellä, nousta maihin johonkin saareen päiväkaudeksi pyssyineen tai tehdä perheen kanssa huviretki jonkin suojaisen poukaman hiekkarannikolle. Nikolai ja Aleksandra kohtelivat huvialuksen upseereita ja sotilaita henkilökohtaisina ystävinään. Standardin miehistönä oli kaartin meriväkeä, joka oli valiomiehiä, ja heidän luultiin kiintyneen keisariperheeseen horjumattoman uskollisesti. Vallankumouksen aikana Aleksandralle tuotti kaikkein katkerimman pettymyksen se, että hän näki meriväen karkaavan palatsista. Toverit kadehtivat Standardin upseereita, koska näiden oli mahdollista seurustella keisarin kanssa joka päivä sellaisissa olosuhteissa, jotka lisäsivät tuttavallisuutta. Muutamille heistä tämä oli loistavan uran alku, ja useimmille se merkitsi muodossa tai toisessa suosionosoitusten tulvaa. Heihin kuului myös "N.P.", jota Nikolai ja Aleksandra kohtelivat rakkaana ystävänä. Niissä Aleksandran kirjeissä, jotka meillä on hallussamme, hänet mainitaan satayhdeksänkymmentäkaksi kertaa. Mikäli me tiedämme, oli hän ainoa ihminen, joka uskalsi sanoa "Jumalan miestä" "Rasputiniksi" keisarinnan läsnäollessa saamatta mitään muuta rangaistusta kuin ystävälliset nuhteet. Jos "N.P:n" muistelmat julkaistaisiin, olisi niillä historiallinen arvo, ja ne olisivat verrattoman arvokkaat kovasti panetellun keisarinnan nimen puhdistamiseksi. Keväisin keisari ja hänen perheensä tavallisesti matkustivat joksikin ajaksi Krimille nauttiakseen sen lämpimästä ja tasaisesta ilmastosta Tsarskoje Selon tuntuessa epämiellyttävältä sateen ja sumun vuoksi. Heidän asuttavakseen oli rakennettu uusi palatsi Nikolain ja Aleksandran ylivalvonnan alaisena laaditun suunnitelman mukaan. Siellä oli kaikki mahdolliset nykyajan mukavuudet, mutta sen varustelusta ja kalustuksesta kävi myöskin ilmi taiteellisen maun puute. Se olikin perinnöllinen vika Romanovien suvussa. Heidän maunpuutteensa, varsinkin huoneiden koristelukysymyksissä, oli tullut suorastaan sananlaskuksi. XVI. KEISARINNA HALLITSEE Vuosikausia Eurooppa oli lisännyt sotavarustuksiaan. Allekirjoittaessaan rauhansopimuksen saksalaiset myönsivät sen onnettomuuden, johon koko Eurooppa oli vajonnut, "aiheutuneen Itävalta-Unkarin sodanjulistuksesta Serbiaa ja Saksan sodanjulistuksesta Venäjää ja Ranskaa vastaan sekä Belgiaan hyökkäämisestä".[93] Tällä tavoin vahvistettiin muodollisesti Saksan syyllisyys. Sodan pääaiheeksi sovittiinkin pieneen puolueettomaan Belgiaan tehty hyökkäys. Mutta todellisuudessa täytyy koko Eurooppaa pitää vastuunalaisena siitä yhteentörmäyksestä, jonka kaikki selvästi tiesivät tulevan, johon kaikki kuumeisesti varustautuivat ja jota ei kukaan uskaltanut julkisesti vastustaa. Ammattisotilaat varustautuivat velvollisuutensa mukaisesti yhteentörmäykseen politiikkojen ja diplomaattien menettäessä kallista aikaa salajuonien punomiseen. Jos hallitukset olisivat ymmärtäneet, että sota on liian vakava asia militaristien hoitoon jätettäväksi, ei sotaa luultavasti olisi syttynytkään, sillä yleistä mielipidettä olisi varoitettu, ja kansanvallan kuolaimet — parhaat rauhan välikappaleet — olisi voitu ottaa käytäntöön. Mutta niitä, jotka tiesivät asian, lamautti se tieto, ettei sota ollut vältettävissä. He varustautuivat siihen eivätkä sitä vastaan. Rikollinen asiain salaaminen oli mennyt niin pitkälle, että kaikissa, maissa ihmiset hämmästyivät. Nikolai oli omasta puolestaan rauhan kannattaja. Hän oli polttanut sormensa Japania vastaan käydyssä sodassa, jonka oli aiheuttanut hänen halunsa laajentaa valtakunnan aluetta. Vallankumousliike, joka seurasi sitä ja pakotti hänet tekemään myönnytyksiä kansan vaatimukselle perustuslain saamiseksi, oli osoittanut hänelle, kuinka suureksi vaaraksi hallitsijasuvulle oli ryhtyminen uuteen sotilaalliseen seikkailuun. Käytettävänämme oleva historiallinen aineisto todistaa, että Nikolai horjui ja vitkasteli ratkaisevalla hetkellä sekä että häneltä saatiin kiristetyksi määräys yleisestä liikekannallepanosta ulkoministerin ja yleisesikunnan päällikön yhteisillä ponnistuksilla, jotka vaativat ratkaisevaa määräystä, koska tiesivät, kuinka vaarallista oli sallia saksalaisten ehättää edelle. Vihdoinkin ulkoministeri Sasonov sai tuon kohtalokkaan määräyksen ja toimitti sen paikalla perille kenraali Janushkevitshille kehoittaen häntä "katkaisemaan puhelinjohdon" ilmeisestikin peläten, että Nikolai sittenkin muuttaisi mielensä. Gilliard kertoo meille keisarin epäröimisen todellisen syyn: Myrskyn lähetessä ja valtiomiesten pannessa koko kansliakoneistonsa käyntiin lähetettiin sydäntävihlovia sähkösanomia kaukaiseen Siperiaan, jossa Rasputin hiljalleen alkoi toipua haavastaan Tjumenissa. Ne olivat melkein kaikki samanlaisia sisällöltään: "Olemme kauhuissamme ajatellessamme, että sota voi syttyä. Luuletteko te sitä mahdolliseksi? Rukoilkaa puolestamme. Auttakaa meitä neuvollanne". Rasputin vastasi, että sotaa oli kaikin mokomin vältettävä, jollei tahdottu jättää hallitsijaperhettä ja valtakuntaa kaikkein kauheimpien onnettomuuksien uhriksi. (Talvella 1918 Tjumenissa ollessani näin jäljennökset juuri näistä sähkösanomista. Myöhemmin huomasin mahdottomaksi päästä enää käsiksi niihin papereihin.) Tämä neuvo oli sopusoinnussa tsaarin hartaimpien toiveiden kanssa, eikä hänen rauhanystävällisiä tarkoituksiaan voinut hetkeäkään epäillä. Ei tarvinnut muuta kuin nähdä hänet tuolla kauhealla viimeisellä viikolla ymmärtääkseen, millaista henkistä ja siveellistä kidutusta hän oli saanut kestää. Rasputin, joka oli, niinkuin olemme nähneet, vakaumukseltaan pasifisti ja tarkkanäköisenä epäili sodan saattavan hallitsijahuoneen vaaraan, oli kannattanut rauhaa ehdolla millä hyvänsä. Balkanin pulman aikana 1912 hän oli neuvonut karttamaan kaikkia mahdollisia sotilaallisia seikkailuja. Jos hän olisi ollut Pietarissa noina kohtalokkaina viikkoina, niin kuka tietää, eikö hän olisi tehnyt Nikolaille vieläkin vaikeammaksi Saksan haasteen vastaanottamisen? Mutta Rasputin oli poissa. Hän oli matkustanut kotikyläänsä järjestämään yksityisasioitaan, ja häntä oli haavoittanut tikarilla vaarallisesti vatsaan eräs nuori nainen, jonka hän oli vietellyt. Hänen henkeään oli pelätty, ja hänet oli kiireesti kuljetettu läheiseen Tjumenin kaupungin sairaalaan, jossa ylimääräisellä junalla Pietarista lähetetty kirurgi oli leikannut hänet. Rasputin toipui nopeasti, mutta hän oli vielä sairaalassa sodan puhjetessa. Aleksandrasta, joka oli tottunut neuvottelemaan ystävänsä kanssa kaikista tärkeistä asioista, hänen poissaolonsa kesän 1914 kohtalokkaina päivinä tuntui taivaan lähettämältä koettelemukselta. Silloin Nikolaissa tapahtui huomattava muutos. Vaikka Venäjän kansa hämmästyikin saadessaan tiedon sodan syttymisestä, se otti sen vastaan isänmaallisella innostuksella epäilemättä hetkeäkään, että Saksa, joka oli hyökännyt avuttoman Belgian kimppuun, ja Itävalta-Unkari, joka oli loukannut paljoa pienempää Serbiaa, olivat Euroopan rauhan rikollisia häiritsijöitä. Äkkiä Nikolai, joka oli vuosikausia nähnyt kuilun levenevän itsensä ja alamaistensa välillä, huomasi kansansuosion ja innostuksen aallon nostavan häntä ylös päin. Sisäiset valtiolliset kahnaukset unohdettiin toistaiseksi, ja kansa julisti keisarin johtajakseen suuressa ja oikeassa asiassa osoittaen hänelle suosiotaan. Gilliard, joka kuuli nämä asiat eräältä keisarin tyttäreltä, sanoo, että sodan julistamisen iltana perhe odotti kauan Nikolaita päivälliselle. Keisarinna oli juuri käskenyt erästä suuriruhtinatarta kutsumaan isää, kun tämä ilmestyikin näyttäen hyvin kalpealta ja kertoi heille, mitä oli tapahtunut, koettaen säilyttää äänensä rauhallisena. Kuullessaan uutisen Aleksandra alkoi itkeä, ja tyttäretkin vuodattivat kyyneliä nähdessään äitinsä surun. Perhe oli ollut iltamessussa palatsin kirkossa, ja saattoi panna merkille, että Nikolai oli uupuneen näköinen. Pussit, jotka ilmestyivät hänen silmiensä alle hänen ollessaan levoton, olivat näkyvissä. Hän rukoili luonteensa koko innolla. Hänen rinnallaan oli Aleksandra, jonka surun kalvamilla kasvoilla oli "sama kärsimyksen ilme, jonka olin niin usein nähnyt hänen poikansa vuoteen vieressä". Hän rukoili palavasti ikäänkuin olisi tahtonut karkoittaa pahan unen... Seuraavana päivänä keisari lähti Pietariin. Kadut olivat täynnä innostuneita väkijoukkoja, jotka osoittivat hänelle suosiotaan heiluttaen lippuja ja laulaen kansallishymniä. Talvipalatsin edessä oleva suuri aukio oli mustanaan tiheään sulloutuneita ihmisiä. Keisari oli palatsissa puhuen armeijan päälliköille ja ottaen vastaan diplomaattikuntaa. Valtaistuinsalissa hän luki juhlallisessa mielenvireessä olevalle kuulijakunnalle manifestin, jossa hän ilmoitti Venäjälle päätöksensä vastustaa Saksan kohtuuttomia vaatimuksia asevoimalla, koska kaikki yritykset rauhan säilyttämiseksi olivat menneet myttyyn. Sitten hän tuli parvekkeelle, josta näkyy avaralle aukiolle. Hän seisoi siinä aivan yksin, vähäisen vartalon erottuessa kuin varjokuvana punertavaa seinää vasten. Kansanjoukko polvistui yhtenä miehenä ja lauloi keisarihymnin haltioituneena ilmoittaen täten tsaarille sen vakuutuksen, että kansa seisoi kokonaisena hänen rinnallaan tässä elämän ja kuoleman kysymyksessä. Tämän kirjan tekijä, joka oli saanut määräyksen lähteä rintamalle seuraavana aamuna, oli tällöin aukiolla ja saattaa vakuuttaa, että mieliala oli erittäin haltioitunut, samalla kuin myötätunnon virta näytti muodostuneen noiden tuhansien ihmisten ja tuon ylhäällä parvekkeella olevan pienen olennon välille. Juhlakulkueita, jotka kantoivat lippuja ja lauloivat isänmaallisia lauluja, liikkui myöhemmin pääkaupungin kaduilla, kokouksia pidettiin liittoutuneiden lähetystöjen edustalla ja Ison-Britannian, Ranskan, Belgian ja Serbian edustajia tervehdittiin hurjin eläköönhuudoin heidän ilmestyessään. Valitettavasti eräs metelöitsijäjoukko pääsi pujahtamaan poliisisulun lävitse ja tunkeutui Saksan lähetystöön, joka oli rakennettu Vilhelm II:n omien suunnitelmien mukaisesti ja josta diplomaattiasukkaat nyt olivat poissa. Kiihkomieliset miehet kiipesivät katolle ja sysäsivät sieltä alas ne kaksi pronssijättiläistä, jotka olivat niin kauan loukanneet venäläisten makua karkealla alastomuudellaan. Ne putosivat kumeasti tömähtäen lähettilään vuodepatjoille, jotka oli juuri vähän ennen heitetty kadulle. Ne tapaukset, joita Nikolai ja Aleksandra saivat kokea, murtivat heidän tavallisen pidättyväisyytensä. Gilliard, joka tunsi niin läheisesti heidän perhehuolensa ja ahdistuksensa, tunnustaa päiväkirjassaan, ettei keisaripari koskaan puhellut valtiollisista eikä yksityisistä asioistaan hänen kanssaan. Mutta nyt hovitapojen edellyttämät sovinnaiset rajat olivat hävinneet. Nikolai puhui tutunomaisesti ja avomielisesti ehdottomasta luottamuksestaan tulevaisuuteen: Omasta puolestani voin sanoa tehneeni kaiken, mitä vallassani on välttääkseni tätä sotaa, ja olen valmis tekemään myönnytyksiä, jotka eivät ole ristiriidassa arvomme eivätkä kansallisen kunniamme kanssa. Ette voi kuvitella, kuinka iloinen olen siitä, että tämä epävarmuus on ohitse, sillä en ole koskaan kokenut niin kauheaa aikaa kuin sodan puhkeamisen edelliset päivät. Olen varma siitä, että nyt tapahtuu Venäjällä kansallinen nousu... Aleksandra oli kauan aikaa suutuksissaan kuullessaan, että Vilhelm II oli kieltänyt leskikeisarinnaa jatkamasta matkaansa Venäjälle ja lähettänyt hänet Tanskaan sen jälkeen kuin hän oli ollut pidätettynä arvolleen sopimattomalla tavalla. Aleksandra valitteli: Ajatelkaahan, että monarkki on pidättänyt keisarinnan! Kuinka hän saattoi alentua sellaiseen? Hän on ehdottomasti muuttunut siitä lähtien, kun Venäjää vihaava sotilaspuolue on saanut hänet valtaansa. Mutta olen varma siitä, että hänet on taivutettu sodan puolelle vastoin tahtoaan... En ole koskaan pitänyt keisari Vilhelmistä jo yksistään siitä syystä, ettei hän ole luotettava. Hän on turhamainen ja on aina näytellyt. Lakkaamatta hän moitti minua siitä, etten tehnyt mitään Saksan hyväksi, ja hän on aina tehnyt kaiken voitavansa erottaakseen Venäjän ja Ranskan toisistaan, vaikk'en minäkään ole uskonut sen (Venäjän ja Ranskan liiton) olevan hyväksi Venäjälle. Hän ei anna minulle koskaan anteeksi tätä sotaa... En ole muutoin kuullut mitään veljestäni (Hessenin suurherttuasta). Missä hän on? Belgiassa vai Ranskan rintamalla? Minua värisyttää ajatellessani, että keisari Vilhelm voi kostaa minulle lähettämällä hänet Venäjän rintamalle... Miten Saksan käy? Millainen nöyryytys, millainen luhistuminen sillä onkaan edessään? Ja kaikki aiheutuu Hohenzollernien synneistä... Mitä onkaan tapahtunut lapsuudenaikani Saksalle? Minulla on niin onnellisia ja runollisia muistoja ensimmäisiltä vuosiltani Darmstadtista ja sikäläisistä hyvistä ystävistäni. Mutta käydessäni myöhemmin siellä Saksa näytti muuttuneelta maalta... Minulla ei ollut mitään ajatusten eikä tunteiden yhteyttä muiden kuin entisten aikojen hyvien ystävien kanssa. Preussi on merkinnyt Saksan tuhoa... siitä tulee kauhea, hirvittävä kamppailu, ja ihmiskunta saa lähiaikoina kestää kaameita kärsimyksiä... Muutamia päiviä myöhemmin keisari puolisoineen ja lapsineen matkusti Moskovaan, jossa asukkaat ottivat heidät haltioituneesti vastaan. Nikolai ja Aleksandra tunsivat voimakasta iloa ajatellessaan, että he olivat jälleen valloittaneet alamaistensa rakkauden. He uskoivat, että Venäjän itsevaltiuden historiassa oli kääntynyt uusi lehti: taivas oli pitänyt loukkaamattomana tsaarin kanssa tekemänsä sopimuksen, ja tästä lähtien asiat luistaisivat Venäjällä aina hyvin. Heidän iloaan himmensi vain se, että Aleksei, joka oli ollut muutamia kuukausia poikkeuksellisen terveessä kunnossa, sai polveensa uuden sisäisen verenvuodon, minkä vuoksi hän ei kyennyt kävelemään, vaan erään henkivartiostoon kuuluvan kookkaan kasakan piti kantaa häntä. Mutta Rasputin oli taas terve, ja Aleksandra luotti siihen, että tämän läsnäolo varjelisi perintöruhtinasta kaikilta uusilta vaaroilta. Venäjän sotajoukot lähtivät sotaan loistavan vauhdikkaasti. Ne, jotka ovat eläneet myöhemmät kauheat vuodet, muistavat ylpeinä sodan ensimmäisen kauden, jolloin odottamattoman nopean liikekannallepanon jälkeen venäläiset marssivat taisteluun joutuen välistä vakavasti tappiolle, mutta ryhtyen aina uudelleen hyökkäykseen kantaen lippujaan verrattoman rohkeasti eteenpäin voitosta voittoon. Se oli "höyryjyrän" aikaa, joka auttoi huojentamaan puristusta liittoutuneiden länsirintamalla, kukisti itävaltalaiset ja valoi pelkoa saksalaisiin. Missä ovat ne legioonat? Missä ovat ne uljaat miehet? Kuoleman viikate, joka jätti paikalleen jotkut harvat meistä, niitti heidät, ja he lepäävät nimettömissä haudoissa, jonne he kaatuivat vihollista vastaan kamppaillessaan, tai — mikä vielä pahempi — vankileirien tai vallankumouksen teurastamoiden hautausmaissa. Toisten kansojen sotilailla on sankarihautansa, mutta venäläisten sankarien ainoa muistomerkki on niiden aseveikkojen mielessä, jotka näkivät heidän taistelevan ja kuolevan. Parhaat, urhoollisimmat — Venäjän kansan kukan — korjasi kuolema sodan ensimmäisenä sankarillisena kautena. He säästyivät näkemästä sitä häpeää, joka seurasi jälkeen päin ja jota heidän läsnäolonsa olisi voinut auttaa torjumaan. Sillä se ajattelemattomuus, jolla armeija heitti parhaat aineksensa taisteluun, on suureksi osaksi syynä siihen kauhistuttavaan rappeutumiseen, joka pääsi vallalle myöhemmin ja joka lopulta muutti miljoonat siivot sotilaat murhanhimoiseksi roskajoukoksi. Armeijan ylipäällikkönä rintamalla oli suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh. Hänellä oli monta ominaisuutta, jotka luovat sotilasjohtajan: yleisten periaatteiden käsityskyky ja taito arvostella tilannetta kokonaisuutena, sekä päättäväisyyttä ja henkilökohtaista rohkeutta. Hänen suurin vikansa oli se, ettei hän osannut arvostella alaistensa sotilaallisia ominaisuuksia ja valita heitä riippumatta ystävyysseikoista ja suosituksista. Kenraaleita, jotka olisi pitänyt armotta erottaa ensimmäisen epäonnistuneen yrityksen jälkeen, jätettiin vastuunalaisille paikoilleen, eikä korkeassa asemassa olevia rikoksellisia asetettu viipymättä syytteeseen. Kaikki seikat huomioonottaen soveltui tämä suuriruhtinas sittenkin paremmin kuin kukaan muu keisarillisen perheen jäsen ylipäällikön paikalle, johon hän oli valmistautunut monien vuosien huolellisella opiskelulla. Nikolai olisi mielellään itse astunut sille paikalle, mutta tätä suunnitelmaa vastustivat hänen uskollisimmat neuvonantajansa, jotka todistivat, että hallitussuvulle olisi suureksi vaaraksi sallia itsevaltiaan ottaa vastuulleen mahdollinen tappio. Nikolain oli tyydyttävä siihen, että hän kävi usein taistelurintamilla. Näitä käyntejä ylipäällikkö ei suinkaan katsellut suopein silmin, koska hänen täytyi silloin jättää tärkeät velvollisuutensa ja olla keisarin seurana. Sodan jatkuessa joutuivat maan koko elämässä sen vaatimukset yhä tärkeämmälle sijalle, ja päämaja alkoi monella tavalla sekaantua siviilihallinnon toimintaan. Suuriruhtinas Nikolaista tuli olosuhteiden pakosta julkisen elämän huomattavin henkilö, joten hän näytti, itse sitä vähimmässäkään määrin haluamatta, saattavan varjoon itse keisarin. Aleksandra oli sodan ensimmäisestä päivästä lähtien ottanut omakseen haavoittuneiden asian. Kahden vanhimman tyttärensä, suuriruhtinatarten Olgan ja Tatjanan kanssa hän kävi sairaanhoitokurssin. Tsarskoje Seloon, Elisabetin historialliseen palatsiin, järjestettiin sairaala. Ne salit ja vierashuoneet, jotka olivat nähneet Katariina II:n hovin loiston, muuttuivat sairassaleiksi, joissa haavoittuneita upseereita ja sotilaita hoidettiin keisarinnan välittömän valvonnan alaisina. Mikään palvelus ei hänestä näyttänyt liian halpa-arvoiselta, ja hermostuneen tarmon puuskassa hän kulutti heikkoja voimiaan olemalla joka päivä mukana leikkauksissa ja hoitamalla vaikeimpia tapauksia. Aleksandralle eivät edes riittäneet nämä henkilökohtaiset ponnistukset, vaan hänestä tuli vielä sellaisen järjestön puheenjohtaja, jonka tehtävänä oli valvoa monia sairasjunia ja kenttäsairaaloita sekä monin tavoin täydentää sotilassairaaloiden ja Punaisen ristin toimintaa. Keisarinnalle karttui niin ylenpalttisesti työtä, että hän luopui niistä harvoista seurusteluvelvollisuuksista, joita hän oli suostunut hoitelemaan siihen asti. Hovi ja seurapiirit eivät häntä enää nähneet. "Sisaren" puvussa, valkoinen huntu tukkansa peitteenä hän suoritti jokapäiväisiä tehtäviään sairaalassa ja vietti sitten tuntikausia kirkossa rukoillen menestystä rakkaalle Nikolailleen ja Venäjän aseille. Ihmiset eivät katselleet suopein silmin hänen harrasta käytöstään. He olisivat mieluummin suoneet keisarinnan esiintyvän julkisesti ja tarkastavan toisten työtä sekä viettävän aikansa innostamalla keisarillisella läsnäolollaan tavallisten työntekijäin tarmoa. Ne valokuvat, jotka esittivät keisarinnaa ja hänen tyttäriään suorittamassa tavallisten hoitajattarien tehtäviä, istumassa vaarallisesti haavoittuneiden vuoteiden ääressä ja juttelemassa heidän kanssaan, herättivät sekavia tunteita ja aiheuttivat yhä lisääntyviä moitteita. Mutta keisarinna oli onnellinen suorittaessaan niitä velvollisuuksia, jotka oli itse itselleen määrännyt. Ja hänellä oli Rasputin neuvonantajanaan ja rohkaisijanaan. Vuodesta 1911 alkaen, jolloin yleinen huomio oli ensin kiintynyt Rasputinin henkilöllisyyteen ja hänen salaperäiseen vaikutukseensa hovipiireissä, oli aina levitetty väitettä, että keisarinna piti "Jumalan miestä" loitompana. Tämäntapaisia huhuja oli alituiseen liikkeellä, ja Anna Vyrubova sekä muut keisarinnan puolustajat ovat koettaneet omasta aloitteestaan toistella näitä väitteitä muistelmissaan. Niinpä rouva Vyrubova koettaa selittää, että "vuodesta 1911 lähtien hän (Rasputin) oli lakannut ottamasta osaa heidän (nimittäin Nikolain ja Aleksandran) elämään". Meidän ei tarvitse muuta kuin lukea keisarinnan puolisolleen lähettämät kirjeet päästäksemme selville todellisesta asiaintilasta: Rasputin pysyi lähimpänä ystävänä ja uskottuna. "Ystävämme aikoo matkustaa kotiinsa viidentenä päivänä" (marraskuuta), Aleksandra kirjoitti Nikolaille lokak. 24 p:nä, "ja aikoo tulla tänään luokseni". Hän lisää seuraavana päivänä: "Ystävämme viipyi illalla tunnin verran. Hän on päättänyt odottaa paluutasi ja lähtee vasta sen jälkeen kotiinsa joksikin ajaksi". Jouluk. 16 p:nä Aleksandra kirjoittaa: "Juttelin Grigorin kanssa hetkisen puhelimessa. Hän lähettää seuraavat terveiset: 'Mielen lujuutta — muutamien päivien kuluttua olen luonasi, ja saamme puhella kaikesta.'" Lopettaakseen rumat juorut Aleksandra tapasi Rasputinia mieluimmin Anna Vyrubovan talossa kaikessa rauhassa. Keisarinnan kirjeissä mainitaan tuhka tiheään näistä tapaamisista: "Pistäydyin Annan luokse hetkiseksi. Ystävämme tuli sinne, koska halusi tavata minua". (Tammik. 29 p:nä 1915): "Toivon tapaavani ystävämme Annan luona pikimmältään — se virkistää minua" (Kesäk. 12). Ylempänä mainittu Rasputinia tarkoittava lause, jonka tapaisia on sadoittain keisarinnan kirjeissä, sisältyy kirjeeseen, joka alkaa sanoilla: "Oma rakkaani", ja päättyy: "Peitän sinut hellillä suudelmilla. Iäti sinun oma, vanha vaimosi". Aleksandra kirjoittaa Nikolaille: "Tahtoisin puristaa sinut lujasti syliini ja painaa rakkaan pääsi lepäämään olkaani vasten. Silloin voisin peittää lemmittyni kasvot ja silmät suudelmilla ja kuiskailla helliä rakkauden sanoja. Suutelen pielustasi öisin — muutahan minulla ei ole — ja siunaan sitä. Nyt minun täytyy mennä nukkumaan. Lepää hyvin, aarteeni, siunaan ja suutelen sinua hellästi ja sivelen hiljaa rakasta otsaasi". Muutamia rivejä myöhemmin löydämme lauseen: "Suo anteeksi, mutta minua ei miellytä sotaministerin vaalisi... kuinka soisinkaan voivani olla luonasi ja kuulla ne syyt, joiden vuoksi hänet valitsit... onhan hän Ystävämme vihamies, ja se tuottaa onnettomuutta... Rakkaani, käske heidän (ministerien) päämajasta palattuaan pyrkiä minun puheilleni toisen toisensa perästä. Minä rukoilen kovasti ja koetan voimani mukaan olla sinulle todelliseksi hyödyksi". Tämä on ensimmäisiä merkkejä siitä, että keisarinna alkoi ottaa aktiivisesti osaa politiikkaan ja ilmaisi olevansa levoton siitä, ettei mitään nimityksiä tapahtuisi vastoin Rasputinin toiveita. Alkoi olla lähellä se aika, jolloin Aleksandran mielenkiinto Nikolain asioihin muuttui voimakkaammaksi, sillä syksyllä 1915 keisari vihdoinkin toteutti toiveensa ja itse rupesi ylipäälliköksi. Olemme maininneet suuriruhtinas Nikolain nauttimasta kansansuosiosta sekä hänen lisääntyvästä vaikutuksestaan hallitusasioihin. Keisarista tuntui siltä, että jos tällaisen asiaintilan annettiin jatkua, tulisi suuriruhtinaasta Venäjän diktaattori. Sotajoukot olivat sitäpaitsi pitkin kesää yhtä mittaa perääntyneet saksalaisten voimakkaan hyökkäyksen tieltä. Suuria tappioita oli kärsitty, suunnattomia alueita uhrattu, satojatuhansia vankeja oli jäänyt vihollisen käsiin, eikä kukaan voinut aavistaa, milloin tämä onneton peräytyminen, jonka aseiden ja muonavarojen puute teki vieläkin traagillisemmaksi, pysähtyisi. Nikolain kunniaksi — ja jonakin päivänä tyynet historiankirjoittajat antavat siitä hänelle tunnustuksen — on sanottava, ettei hän halunnut astua joukkojen etunenään nauttiakseen huolellisesti valmistellun voiton hedelmistä, vaan ottaakseen osaa heidän kohtaloonsa vaarallisella hetkellä. Ministerit ja muut uskotut henkilöt olivat yksimielisesti neuvoneet luopumaan tällaisen muutoksen ajattelemisesta. Mutta Rasputinin ohjaama keisarinna kannatti sitä ja puuhasi kovasti saadakseen sen toteutetuksi. "Jumalan miehestä" oli tullut suuriruhtinaan verivihollinen siitä hetkestä lähtien, jolloin viimeksimainittu alkoi kohdella häntä eri tavalla kuin ennen ja koetti saada hänet häädetyksi hovista. Kuukausimääriä Rasputin oli varoittanut Aleksandraa kunnianhimoisesta suuriruhtinaasta, ja keisarinna toimitti hänen myrkylliset huomautuksensa perille puolisolleen. Niinpä näemme jo niin varhain kuin syysk. 20 p:nä 1914, siis aikana, jolloin sodan käynti ei suinkaan sujunut huonosti, eräässä kirjeessä seuraavat lauseet: Ystävämme iloitsee puolestasi siitä, että olet lähtenyt (rintamalle), ja oli niin onnellinen, kun sai tavata sinut eilen. Hän pelkää aina Bonheuriä,[94] otaksuen nimittäin, että varikset [95] toivovat hänen pyrkivän Puolan tai Galitsian valtaistuimelle, sillä se on heidän päämääränsä, mutta minä sanoin, että hänen (Anna Vyrubovan) piti rauhoittaa Ystäväämme. Ethän sinä kiitollisuudestakaan antautuisi sellaiseen vaaraan. Grigori rakastaa sinua mustasukkaisesti eikä voi sietää Nikolain esittävän mitään tärkeää osaa. Vihdoin elokuussa 1915 tuo tärkeä päätös tehtiin, ja tsaari rupesi ylipäälliköksi. Elok. 25 p:nä päivätyssä kirjeessä hän kertoo kohtauksestaan suuriruhtinas Nikolain kanssa, jolloin vallan siirto toimitettiin, lisäten: Rakas vaimoni, harkitsepas eikö sinun sopisi tulla auttamaan pikku miestäsi hänen ollessaan poissa. Vahinko, ettet ruvennut suorittamaan tätä tehtävää jo kauan sitten tai ainakin sodan aikana. En tiedä mitään sen mieluisempaa kuin olla ylpeä sinusta, niinkuin olen ollut ylpeä sinusta näinä kuukausina, jolloin olet yhtä mittaa kehoittanut minua pysymään lujana luopumatta kannastani. Nämä sanat ovat ilmeisestikin vastauksena Aleksandran kirjeeseen, joka on päivätty elok. 22 p:nä ja joka oli juuri saapunut keisarille. Aleksandra kirjoitti heti Nikolain lähdettyä rintamalle, jossa tämän oli astuttava suuriruhtinaan paikalle. Joitakin päiviä aikaisemmin muutamat ministerit, jotka olivat vastustaneet suunnitelmaa kaikin voimin, olivat saaneet eron. Aleksandran sydän oli tulvillaan riemukasta ylpeyttä: Tsarskoje Selo, elok. 22 p. 1915. Oma rakkaimpani. En voi löytää sanoja ilmaistakseni kaiken, mitä haluaisin. Sydämeni on aivan liian täynnä. Ikävöin vain luoksesi saadakseni pitää sinua lujasti sylissäni ja kuiskata korvaasi sydämellisen rakkauden, rohkeuden, voiman ja loppumattoman siunauksen sanoja. Tuntui tavattoman kovalta sallia sinun lähteä yksin, niin täydellisesti yksin. Mutta Jumala on hyvin lähellä sinua, lähempänä kuin koskaan ennen. Olet yksin taistellut tämän suuren taistelun maasi ja valtaistuimesi puolesta uljaasti ja päättävästi. Ei ole koskaan ennen nähty sinussa sellaista lujuutta, eikä se voi jäädä hedelmää kantamatta. Älä pelkää sitä, mitä jää jälkeen. Täytyy olla luja ja pysähdyttää kaikki heti. Rakkaani, minä olen täällä. Älä naura vanhalle tyhmälle vaimollesi, mutta hänellä on "housut", vaikkei sitä näy, ja minä voin käskeä ukon (pääministerin) tulemaan ja yllyttää häntä pysymään tarmokkaana. Milloin minusta vain voi olla vähänkään hyötyä, sano minulle, mitä on tehtävä. Käytä minua, ja sellaisena aikana Jumala antaa minulle voimaa auttaa sinua, koska taistelemme koko sielullamme oikean asian puolesta pahaa vastaan. Kaikki johtuu paljoa syvemmältä kuin silmä saattaa nähdä. Me, joita on opetettu katselemaan kaikkea toiselta puolen, näemme, mitä tämä kamppailu oikein on ja mihin se tähtää. Sinä näytät herruutesi ja osoitat olevasi se itsevaltias, jota ilman Venäjä ei voi tulla toimeen. Jos nyt olisit taipunut näissä eri asioissa, niin he olisivat kiristäneet sinulta vieläkin enemmän. Lujanapysymisessä vain on pelastus. Minä tiedän, mitä se maksaa sinulle, ja olen kärsinyt ja kärsin yhä kauheasti puolestasi. Anna minulle anteeksi, rukoilen sinulta, enkelini, etten antanut sinulle vähintäkään rauhaa ja kiusasin sinua niin kovin, mutta tunnen liian hyvin sinun lempeän luonteesi; sinun oli karistettava se pois tällä kerralla ja voitettava taistelusi yksin kaikkia vastaan. Näistä viikoista ja päivistä tulee loistava sivu sinun hallituskautesi ja Venäjän historiaan, ja Jumala, joka on oikeamielinen ja lähellä sinua, pelastaa maasi ja valtaistuimesi sinun lujuutesi avulla. Ankarampaa taistelua kuin sinun kamppailusi on harvoin taisteltu, ja menestys kruunaa sen vielä, se on varmaa. Sinun uskoasi on koeteltu — ja sinun luottamustasi — ja sinä pysyit lujana kuin kallio, ja siitä sinua vielä siunataan. Jumala voiteli sinut kruunajaisissasi. Hän asetti sinut siihen, missä nyt olet, ja sinä olet tehnyt velvollisuutesi, ole varma siitä, aivan varma, eikä hän hylkää voideltuaan. Ystävämme rukoukset kohoavat sinun puolestasi yötä päivää taivaaseen, ja Jumala kuulee ne. Ne, jotka pelkäävät eivätkä voi ymmärtää sinun toimintaasi, saavat tositapaukset nähdessään uskoa sinun suureen viisauteesi! Nyt on sinun hallituksesi loistokauden alku. Hän (Rasputin) sanoi niin, ja minä luotan siihen ehdottomasti. Sinun aurinkosi nousee, ja tänään se paistaa kirkkaasti. Ja niin sinä ihastutat tänä aamuna kaikkia noita suuria houkkioita, pelkureita, harhaan johdettuja, suunsoittajia, sokeita, ahdasmielisiä ja vilpillisiä olentoja. Ja sinun Päivänsäteesi (Aleksei) auttaa sinua, sinun oma lapsesi. Eikö se liikuta noita sydämiä ja saata heitä ymmärtämään, mitä sinä teet ja mitä he uskalsivat toivoa tekevänsä, horjuttaa valtaistuintasi, peloittaa sinua rintaman takana synkillä ennustuksilla. Vain hiukan menestystä siellä rintamalla, niin he muuttuvat. He lähtevät kotiin puhtaaseen ilmapiiriin, heidän mielensä puhdistuu, ja he vievät sydämessään sinun ja sinun poikasi kuvan... Kaikki on hyväksi, niinkuin Ystävämme sanoo, pahin on ohitse... Kun lähdet, sähkötä Ystävällemme Anjan välityksellä, niin hän ajattelee sinua erikoisesti... Ilmoita minulle, jos voit, minkä vaikutuksen se tekee. Pysy lujana loppuun asti, lupaa se minulle varmasti. Muuten tulen aivan sairaaksi levottomuudesta. Tuntuu katkerantuskalliselta olla loitolla sinusta. Tiedän, miltä sinusta tuntuu, eikä N:n (suuriruhtinas Nikolain) kohtaaminen varmaankaan ole hauskaa. Sinä luotit häneen, mutta tiedät, mitä Ystävämme sanoi jo kuukausia sitten, nimittäin että Nikolai menetteli väärin sinua ja maatasi ja vaimoasi kohtaan... Rakkaani, jos kuulet, etten ole oikein terve, niin älä ole levoton. Olen kärsinyt niin kauheasti ja rasittanut itseäni ruumiillisesti näinä kahtena päivänä ja henkisesti kiusaantunut (ja kiusaannun vieläkin, kunnes kaikki on selvillä päämajassa, ja Nikolasha lähtenyt). Silloin vasta tunnen mieleni rauhalliseksi... He näes pelkäävät minua ja tulevat sen vuoksi sinun luoksesi silloin, kun olet yksin. He tietävät, että minulla on oma tahtoni, kun tunnen olevani oikeassa, ja sinä olet nyt oikeassa — sen me tiedämme — niin että pane heidät vapisemaan rohkeuttasi ja tahdonlujuuttasi. Jumala on kanssasi ja Ystävämme on sinun puolellasi — kaikki on hyvin — ja tulevaisuudessa kaikki kiittävät sinua siitä, että olet pelastanut maan. Älä epäile, usko vain, niin kaikki käy hyvin... Vasemmisto on raivoissaan, kun kaikki luisuu heidän käsistään; ja heidän korttinsa ovat meidän tiedossamme sekä se peli, johon he halusivat käyttää Nikolashaa... Hyvää yötä, rakkaani, mene suoraa päätä nukkumaan juomatta teetä toisten kanssa ja näkemättä heidän nolostuneita kasvojaan. Nuku pitkään ja hyvin, sillä tarvitset lepoa tämän ponnistuksen jälkeen, ja sydämellesi on tarpeen monta rauhallista tuntia. Jumala kaikkivaltias siunatkoon yrityksesi, Hänen pyhät enkelinsä suojelkoot ja varjelkoot sinua ja siunatkoot kättesi työn... Asetan aina Snamenjessa (kirkossa) kynttilän Pyhän Nikolain eteen sinun puolestasi ja teen niin taas huomenna klo 3, sekä Pyhän Neitsyen eteen. Tunnet silloin sieluni lähelläsi. Painan sinua hellästi sydäntäni vasten, suutelen ja hyväilen sinua loppumattomasti. Tahtoisin osoittaa sinulle koko sen voimakkaan rakkauden, jota tunnen sinua kohtaan, tahtoisin lämmittää, reipastuttaa, tyynnyttää ja vahvistaa sinua ja tehdä sinut varmaksi itsestäsi. Nuku hyvin, päivänpaisteeni, Venäjän pelastaja. Muista viime yötä, kuinka hellästi syleilimme toisiamme. Ikävöin sinun hyväilyjäsi. En koskaan saa niistä kyllikseni. Minulla on kuitenkin lapset, mutta sinä olet aivan yksin. Toisella kerralla minun täytyy antaa mukaasi pienokainen (Aleksei) virkistämään vähän mieltäsi. Suutelen sinua loputtomasti ja siunaan sinua. Pyhät enkelit varjelkoot untasi. Olen lähellä ja sinun luonasi iäti, eikä kukaan saa erottaa meitä. Ikioma vaimosi Sunny. Vietettyään yli kaksikymmentä vuotta Venäjällä kuningatar Viktorian tyttärentytär oli hylännyt länsimaiset ihanteensa ja eli itämaisen mystisismin lumoissa. Hänen luottamuksensa Jumalaan oli tosin hyvin vakava, mutta se sekaantui omituisesti "Ystäväämme" kohtaan tunnettuun kunnioitukseen ja moniin kansallisiin taikauskoisiin käsityksiin. Itsevaltiuden taivaan kanssa tekemä sopimus näytti nyt niin lujalta kuin konsanaan ennen, kun Nikolai oli jälleen karaissut mielensä ja oli valmis toimimaan sellaisena herrana, jota hänen alamaistensa oli vapistava. Ujon Alixin muuttuminen vallanhimoiseksi Aleksandraksi oli täydellinen: hän tiesi itsellään olevan rajattomasti sitä rohkeutta ja päättäväisyyttä, jota hänen mieheltään puuttui, ja hän oli nyt valmis käyttämään sitä. Hän ei puhunut turhaan "näkymättömistä housuistaan". Taivas oli antanut Nikolain suoritettavaksi tärkeän tehtävän, ja Aleksandra tahtoi pitää huolta siitä, että Nikolai pysyi lujana päätöksessään suorittaa velvollisuutensa. Keisarin ollessa päämajassa sotaliikkeitä johtamassa keisarinna piti silmällä ministereitä ja huolehti siitä, etteivät he avustaneet vihattua vasemmistoa eivätkä tehneet mitään sellaista, joka olisi ollut vastoin "Ystävämme" toivomuksia. Rasputinin vaikutusvalta oli korkeimmillaan. Ei kulunut päivääkään, ettei keisarinna olisi neuvotellut hänen kanssaan jostakin kysymyksestä. Nikolain poissaollessa "Jumalan mies" kävi palatsissa hyvin harvoin, mutta hän oli alituinen vieras Anna Vyrubovan talossa tai keskusteli keisarinnan kanssa puhelimessa. Aleksandran kirjeistä käy ilmi, että Rasputin harrasti mitä erilaisimpia asioita, piispojen nimittämistä, ruokavarastojen hankintaa, rautatielainoja, sotilasviranomaisten pidättämän keinottelijan vapauttamista ja sodan johtoa. Viimeksimainittu seikka kiinnitti ilmeisesti hyvin voimakkaasti hänen mieltään. Hän ei ainoastaan halunnut hyvin kiihkeästi tietää, millainen tilanne oli, vaan hän antoi myöskin tärkeitä neuvoja, missä oli hyökättävä ja milloin. Ennen kuin unohdan, minun täytyy toimittaa sinulle perille Ystävämme terveiset, sillä hän näki merkillisen unen viime yönä. Hän pyytää sinua määräämään, että joukkojen on edettävä Riian tienoilla. Hän sanoo, että se on välttämätöntä, sillä muuten saksalaiset varustautuvat niin lujasti talvella, että tarvitaan tavattomasti verenvuodatusta ja vaivaa heidän liikkeelle saamisekseen. Nyt tehty hyökkäys panee heidät niin ymmälle, että meidän onnistuu saada heidät peräytymään. Hän sanoo, että tämä on nyt kaikkein tärkeintä, ja pyytää sinua vakavasti määräämään meikäläiset hyökkäämään. Hän sanoo, että me voimme ja että meidän täytyy, ja minun oli kirjoitettava sinulle siitä heti. Päivä päivältä keisarinnan valta kasvoi. Rasputinin yllytyksestä hän vastusti kaikkia yrityksiä sellaisten ministerien nimittämiseksi, joilla olisi ollut duuman, valitun lainsäätäjäelimen, kannatus. Sen sijaan nimitettiin ministereiksi arvottomia ja kykenemättömiä miehiä, eikä heiltä vaadittu mitään muita pätevyystodistuksia, kuin että he olivat vakuutettuja itsevaltiuden periaatteen pyhyydestä ja ystävällisissä väleissä Rasputinin kanssa. Tyytymättömyys maassa kasvoi nopeasti, ja mitä hirveimpiä huhuja oli liikkeellä keisarinnasta. Viimeksimainittu oli alituisessa suuttumuksen tilassa: Yksityinen henkilö ei sietäisi hetkeäkään tällaisia vaimoonsa suunnattuja hyökkäyksiä. Minä puolestani en välitä niistä rahtuakaan. Nuorena ollessani kärsin kauheasti näistä minuun kohdistuneista vääryyksistä. Oi, kuinka usein sitä sattuikaan! Mutta nyt eivät tämän maailman asiat koske minuun syvästi, nimittäin saastaisuudet. Ihmiset tulevat vielä kerran järkiinsä, mutta sinun pitäisi minun miehenäni kerran oikein puolustaa minua, koska monet luulevat, että sinä et välitä asiasta mitään, vaan piiloudut minun selkäni taakse.[96] Se oli traagillista. Keväästä 1915 lähtien venäläiset, urhoollisesti taistellen kaiken aikaa, olivat joutuneet peräytymään yhä kauemmaksi saksalaisten tykistön ylivoimaisen paremmuuden tieltä. Virallisissa tiedonannoissa puhuttiin yksitoikkoisen säännöllisesti "varustettuihin asemiin peräytymisestä". Mutta näiden uutisten lisäksi levisi yksityistietä kertomuksia ja huhuja kauhistuttavasta tykin- ja kiväärinammuksienkin puutteesta. Tuhansittain vankeja jäi joka päivä vihollisen käsiin; väliin ei ollut lainkaan kiväärejä apujoukkojen käytettävissä, joita kuljetettiin kiireesti taistelulinjoille. Kansa oli kauhun vallassa huomatessaan, että sotaministeriö ja sen alaiset virastot olivat laiminlyöneet sellaisiin toimenpiteisiin ryhtymisen, että olisi lisätty ammuksien tai raskaiden tykkien hankkimista, joita armeija olisi niin kipeästi tarvinnut. Tuli tunnetuksi, että suuriruhtinas Nikolai ja hänen esikuntansa olivat kuukausimääriä vakavasti tiedoittaneet rintaman takana oleville viranomaisille varastojen pian olevan lopussa, mutta he eivät olleet saaneet murretuksi heidän virkavaltaansa ja laiskoja tapojaan. Käsittäen nyt vihdoinkin vaaran suuruuden kansan parhaat miehet vaativat oikeutta sekaantua asioihin. Viranomaisten oli pakko tunnustaa kykenemättömyytensä, ja niin oli hallituksen tällä kerralla vedottava kansaan pyytäen apua. Tämä vetoomus herätti heti paikalla haltioitunutta vastakaikua, ja duuman ympärille kerääntyneiden valtiollisten piirien johdolla tehtiin voimakas ja menestyksellinen ponnistus armeijan aineellisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Sama innostus, joka oli syttynyt kansassa kesällä 1914, virisi eloon uudelleen, ja sotaväenosastojen päälliköt ja heidän miehensä, joita kannusti heidän saamansa tuki, vastustivat vihollista uudella tarmolla ja päättivät nyt kostaa. Mutta duuman parantunut asema ja kansanvaltaisten piirien lisääntynyt vaikutus hallituksen asioihin ei ollut keisarinnan mieleen, vaan hän piti niitä suurena vaarana sille itsevaltiuden periaatteelle, jonka vartiaksi hän itse oli asettunut. Kohtalokkaana vuotena 1916 Nikolai oli kotoa poissa enemmän kuin kuusi kuukautta, ja Aleksandran sanottuna kautena lähettämistä kirjeistä ja sähkösanomista saamme paljon sellaisia tietoja, jotka vahvistavat käsitystä, että keisarinna oli anastanut itselleen todellisen vaikutusvallan hallitusasioissa ja varsinkin ministerien nimittämiskysymyksissä. Nikolai itse todistaa tämän seuraavassa merkillisessä kirjeessä: Keisarillisessa päämajassa, syysk. 23 p. 1916. Rakkaani. Kiitän sinua hellästi rakkaasta, pitkästä kirjeestäsi, jossa kuvailet niin hyvin keskusteluasi Protopopovin [97] kanssa. Jumalan avulla hänestä tulee se mies, jota me nyt tarvitsemme... Niin, sinun pitää tosiaankin olla siellä pääkaupungissa minun silminäni ja korvinani, sillä välin kuin minun on pakko olla täällä. Sinun velvollisuutesi on ylläpitää sopusointua ja yksimielisyyttä ministerien kesken — sillä tavoin sinusta on suunnaton apu minulle ja maalle. Oi, verraton Sunny, olen niin onnellinen siitä, että sinä olet lopulta keksinyt sopivan tehtävän. Nythän minä tietysti voin olla rauhassa, eikä minun tarvitse vähintäkään huolehtia maan sisäasioista. Iäti sinun vanha Nickysi. Ja kuitenkin juuri ne "sisäasiat", joista Nikolai oli lakannut huolehtimasta, joutuivat yhä hullummalle kannalle. Aleksandran nimittämillä ministereillä ei ollut kokemusta eikä luontaista älyä. Niinikään heiltä puuttuivat kaikki valtiomies ominaisuudet. He eivät edes kyenneet toteuttamaan tehokkaasti niitä taantumuksellisiin toimenpiteisiin tähtääviä määräyksiä, joita he keisarinnan vaatimuksesta julkaisivat maan kansanvaltaisia aineksia vastaan. Aseman rintamalla muovautuessa paremmaksi muuttuivat Venäjällä asiat rintaman takana yhä vaarallisemmiksi. Laajoja piirejä vedettiin mukaan aktiiviseen vastarintaan keisarinnan suunnitellessa lainsäätäjäkokouksen nujertamista ja valmistellessa täysin itsevaltaisen hallitusmuodon palauttamista. Yksinvaltiuden uskolliset kannattajat ja keisarillisen perheen jäsenetkin kauhistuivat nähdessään tapausten kulun. He varoittivat ja rukoilivat, mutta Nikolai oli kokonaan syventynyt sotilasasioihin ja näki sisäisen aseman Aleksandran silmillä, joka noudatti sokeasti suosimaansa taantumuksellista politiikkaa. Monarkistit näkivät, kuinka vaarallisen lähellä oli vallankumous, joka ei pyyhkäisisi pois ainoastaan Nikolaita, vaan itse valtaistuimenkin. He suunnittelivat — siitä ei ole pienintäkään epäilystä — palatsivallankumouksen toimeenpanemista vangitsemalla keisarinnan ja pakottamalla Nikolain joko eroamaan hänestä tai itse luopumaan kruunusta veljensä Mikaelin hyväksi. Mutta sillä välin kun tästä asiasta pidettiin paljon löyhää puhetta, päättivät muutamat huimapäät ratkaista asian tuhoamalla Rasputinin, jota he pitivät keisarinnan noudattaman turmiollisen politiikan alkusyynä. Keisarin serkku, suuriruhtinas Dmitri, ja ruhtinas Jusupov, joka oli naimisissa keisarin sisarentyttären kanssa, kuuluivat salaliittolaisiin. Rasputin houkuteltiin myöhään illalla Jusupovin taloon, jossa hänet surmattiin julmissa olosuhteissa keskellä hurjia juominkeja. Murhatyön tekijät itse ovat kertoneet, kuinka murha tapahtui. Rasputin kamppaili uskomattoman voimakkaasti kuolemaa vastaan. Kuolettava myrkky, jota oli pantu hänen viiniinsä, ei tehnyt sanottavaa vaikutusta hänen vankkaan ruumiinrakenteeseensa, jolloin säikähtyneet salaliittolaiset ampuivat häneen luoteja, jotka eivät näyttäneet pystyvän lopettamaan hänen henkeään. Maahan lyötynä ja kuolleeksi luultuna Rasputin kompuroi pystyyn ja pyrki ovea kohti päästäkseen pois. Vihdoinkin hänestä tehtiin loppu selkään ammutulla laukauksella. Hänen ruumiinsa kuljetettiin pois ja heitettiin avantoon Nevan suulle. Mutta toivottua siveellistä vaikutusta ei saavutettukaan. Ennen kaikkea tämä aiheutui siitä, että vallankumouksellinen liike oli kehittynyt liian pitkälle, jotta se enää olisi voinut muuttua Rasputinin katoamisesta, sekä sitäpaitsi salaliittolaisten siveellisestä pelkuruudesta, he kun eivät julkisesti ilmoittaneet, mitä olivat tehneet, eivätkä vastanneet seurauksista oikeusistuimen edessä, vaan kielsivät aluksi tekonsa ja käyttivät sitten hyväkseen etuoikeutettua asemaansa välttääkseen tavallisen oikeudenkulun ja lähtivät maanpakoon. Jouluk. 14 p:nä 1916 Aleksandra oli juuri lopettanut miehelleen kirjoittamansa kirjeen, epätoivoisen kirjeen, sillä hän tunsi tavatonta väsymystä ja valitti sydäntään. Hän kaipasi miestään luokseen: Vakuutan sinulle, että erossa oleminen tällaisena aikana on suorastaan katkeraa ja hämmentävää. Kuinka paljoa helpompi olisi ollut kestää kaikki yhdessä ja puhella tarkoin kaikesta, sen sijaan että nyt on pitänyt ilmaista ajatuksensa kirjeillä, joissa on paljoa vähemmän voimaa ja jotka valitettavasti ovat varmaankin usein tuottaneet sinulle huolia, kärsivällinen enkeli raukkani. Mutta minun täytyy koettaa olla vastamyrkkynä toisten myrkylle. Sitten seuraa joitakin rivejä — hajanaisia sanoja — jotka on sekavasti kirjoitettu paperille lyijykynällä: Istumme kaikki yhdessä — voit kuvitella tunteemme — ajatuksemme —. Ystävämme on kadonnut. Eilen A (Anna) tapasi Hänet, ja Hän sanoi, että Felix (Jusupov) oli pyytänyt Häntä tulemaan illalla luokseen, auton oli määrä noutaa Hänet Irinan luo (Jusupov oli luvannut esittää Rasputinin vaimolleen) — auto nouti Hänet (sotilasauto), jossa oli kaksi siviilihenkilöä, ja hän ajoi pois. Yöllä tapahtui suuri häväistysjuttu Jusupovin talossa — siellä oli paljon väkeä koolla, Dmitri (suuriruhtinas), Purishkevitsh (eräs duuman jäsen), y.m. — kaikki humalassa. Poliisi kuuli laukauksia. Purishkevitsh juoksi ulos huutaen poliisille, että Ystävämme oli surmattu. Poliisi tutkii asiaa, ja oikeudenpalvelijat menivät sitten Jusupovin taloon — eivät uskaltaneet aikaisemmin, kun Dmitri oli siellä — poliisipäällikkö on lähettänyt noutamaan Dmitriä. Felix tahtoi matkustaa tänään Krimille — pyysin Kalininia (Protopopovin lisänimi) estämään häntä — Ystävämme oli näinä päivinä hilpeällä mielellä, mutta hermostunut... Felix väittää, ettei ole koskaan käynyt hänen luonaan eikä kutsunut häntä. Näyttää kerrassaan likaiselta jutulta. Luotan vieläkin Jumalan armoon. Hänet on ehkä vain ajettu pois jonnekin. Kalinin tekee kaiken voitavansa. Otan hänet (Annan) asumaan tänne — koska he varmaankin hyökkäävät nyt hänen kimppuunsa. Tätä äärimmäistä tuskaa! En voi enkä tahdo uskoa, että Hänet on surmattu. Kiitos rakkaasta kirjeestäsi, tule nopeasti — kukaan ei uskalla koskea Annaan tai tehdä mitään sinun täällä ollessasi. Felix kävi Hänen luonaan usein viime aikoina. Siunaan ja suutelen sinua, Sunny. Kaksi päivää Aleksandra eli siinä toivossa, että "Jumalan armo" suojelisi hänen "ystäväänsä". Hän lähetti epätoivoisia sähkösanomia Nikolaille rukoillen häntä tulemaan luokseen: "Ikävöin kiihkeästi sinun läsnäoloasi, Jumala meitä auttakoon". "Toivon sinun lähtevän tänään, koska tarvitsen sinua kauheasti", ja sitten: "Milloin tulet?" Keisari siirsi tehtävänsä kiireesti pääesikunnalleen ja lähti Tsarskoje Seloon. Matkalla hän sai eräällä asemalla puolisoltaan sähkösanoman: "Löydetty vedestä. Ajatelkaamme ja rukoilkaamme yhdessä, Alix", sillä Rasputinin ruumis oli löydetty jään alta. Poliisi korjasi sen, pani kallisarvoiseen arkkuun ja kuljetti salaa Tsarskoje Seloon, jonne keisarinna oli päättänyt hautauttaa sen rakennuttamaansa uuteen kirkkoon. Sen tappion kuvaamiseksi, jonka Rasputinin kuolema tuotti Aleksandralle ja Nikolaille, lainaamme vain muutamia sanoja eräästä kirjeestä, joka osoittaa, mikä asema "Jumalan miehellä" oli heidän elämässään. Kirjeessään marrask. 5 p:nä 1916 Aleksandra sanoo: "Ystävämme on niin vihainen Olgan naimisiinmenosta.[98] Hänen mielestään Olga teki väärin sinua kohtaan eikä voi toivoa tästä teostaan mitään siunausta". Tällainen Rasputinin sekaantuminen perheen sisäisiin asioihin, mikä Aleksandrasta näytti aivan luonnolliselta, on valaisevampi kuin mikään pitkä poliittinen sanatulva. Rasputinin vaikutus tuntui Aleksandran koko elämässä, ja hänen menettämisensä oli isku, joka lopullisesti järkytti keisarinnan henkisen tasapainon. XVII. VALLANKUMOUS Venäjän itsevaltainen hallitusmuoto oli kulunut loppuun, ja koska se ei tahtonut eikä voinut panna toimeen välttämätöntä kansanvaltaista uudistusta, ei vallankumous ollut ehkäistävissä. Saatamme kuitenkin hyvin kysyä, miksi se tapahtui keväällä 1917 ja miksi se ei muovautunut johonkin toiseen muotoon? Neljä päivää ennen Rasputinin kauheaa kuolemaa Aleksandra kirjoitti puolisolleen: Enkelini! Söimme eilen päivällistä A:n (Annan) luona Ystävämme kanssa. Oli niin hauskaa, kerroimme tarkoin matkastamme (keisarinna oli juuri palannut ikivanhan Novgorodin kaupungin sairaaloihin ja kirkkoihin tekemältään matkalta), ja Hän sanoi, että meidän olisi pitänyt lähteä suoraa päätä sinun luoksesi, koska olisimme voineet tuottaa sinulle suurta iloa ja siunausta. Mutta minä pelkäsin häiritseväni sinua. Hän pyytää sinua pysymään lujana, olemaan ylimpänä käskijänä eikä aina myöntymään Trepovin [99] ehdotuksiin. Sinä tiedät kaikki paljoa paremmin kuin se mies. Ja kuitenkin sallit hänen johtaa sinua. Miksi ei sitä saisi tehdä Ystävämme, joka johtaa Jumalan välikappaleena? Muista, miksi minä olen epäsuosiossa. Hän osoittaa, että on oikein pysyä lujana ja varuillaan, ole sinä samanlainen, kun olet mies. Usko vain enemmän Ystäväämme. Hän elää sinun ja Venäjän hyväksi. Ja meidän on jätettävä voimakas maa perinnöksi pienokaiselle, emmekä me uskalla olla heikkoja hänen vuokseen, sillä muuten hänen hallituskautensa tulee vieläkin vaikeammaksi, kun hänen täytyy korjata meidän virheitämme ja kiristää lujemmalle ohjaksia, jotka sinä olet päästänyt höltymään. Sinun on kärsittävä edeltäjiesi hallituskausina tehdyistä virheistä, ja Jumala yksin tietää, mitä vastuksia sinulla vielä on edessäsi. Olkoon meidän Alekseille jättämämme perintö kevyempi. Hänellä on voimakas ja itsenäinen tahto. Älä anna asioiden luistaa sormiesi lävitse, niin että hänen on vaikeampi rakentaa jälleen. Ole luja; minä, sinun muurisi, olen takanasi enkä väisty. Minä tiedän Hänen ohjaavan meitä oikeaan, mutta sinä kuuntelet Trepovin tapaista vilpillistä miestä. Yksistään sen rakkauden vuoksi, jota tunnet minua ja pienokaista kohtaan, älä ryhdy mihinkään toimenpiteisiin ilmoittamatta niistä minulle ennakolta ja puhumatta kaikesta rauhallisesti. Kirjoittaisinko minä näin, ellen tietäisi, että sinä horjut niin helposti ja muutat mieltäsi, ja kuinka vaikea sinua on saada pysymään mielipiteessäsi. Tiedän, että nämä minun lauseeni luultavasti loukkaavat sinua — se on minun tuskani ja suruni — mutta sinä, pienokainen ja Venäjä olette minulle aivan liian rakkaita... Älä vain hyväksy vastuunalaista ministeristöä, jota kaikki niin kiihkeästi toivovat. Kaikki muuttuu rauhallisemmaksi ja paremmaksi, kun he vain saavat tuntea sinun kätesi painon. Vuosikausia ihmiset ovat sanoneet minulle: "Venäjä rakastaa solmuruoskaa". Se kuuluu heidän luonteeseensa: hellä rakkaus, sitten rautainen käsi rankaisemaan ja ohjaamaan. Kuinka soisinkaan voivani valaa sinun suoniisi tahtoani! Muista ihmettä — Ystävämme näkyä... Suo anteeksi tämä kirje, mutta en saanut tänä yönä unta huolehtiessani sinun puolestasi. Älä salaa minulta asioita, minä olen voimakas. Mutta kuuntele minua, mikä on samaa kuin Ystävämme kuunteleminen, ja luota meihin kaikessa ja ole varuillasi Trepovin suhteen... Kärsin sinun puolestasi kuin lempeän helläsydämisen lapsen puolesta, joka tarvitsee opastusta, mutta kuuntelee huonoja neuvonantajia, vaikka Jumalan mies sanoo hänelle, mitä on tehtävä. Suloisin enkelini, tule pian kotiin... Rakastan sinua rajattomasti, minkä vuoksi tuntuu tylyltä kaikki, mitä kirjoitan. Suo anteeksi, usko ja ymmärrä minua. Rakastan teitä molempia (Nikolaita ja Alekseita) liian syvästi, itken teidän virheitänne ja iloitsen jokaisesta oikeasta askeleesta. Jumala siunatkoon ja varjelkoon, suojelkoon ja opastakoon sinua. Loppumattomat suudelmat. Uskollisin vaimosi. Nikolai vastasi tähän vetoomukseen seuraavasti: Rakkaani! Hellät kiitokset vakavista nuhteistasi viime kirjeessä. Luin ne hymyillen, koska puhut minulle kuin lapselle. On vastenmielistä olla tekemisissä sellaisen miehen kuin Trepovin kanssa, josta en pidä ja johon en luota. Mutta ensin täytyy keksiä hänelle seuraaja ja sitten erottaa hänet, vasta kun hän on suorittanut likaisen tehtävänsä. Aion erottaa hänet niin pian kuin hän on lopettanut duuman. Joutukoon koko vastuunalaisuus ja kaikki vaikeudet hänen eikä sen miehen hartioille, joka tulee hänen paikalleen... Jumala siunatkoon sydänkäpyäni, Sunnyani. Suutelen sinua hellästi, samoin kuin tyttäriämmekin, ja olen edelleen sinun "pieni, heikko mies raukkasi". Nicky. Nämä kaksi kirjettä selittävät, miksi vallankumouksen täytyi tapahtua. Ne paljastavat niin suuren koko valtiollisen aseman väärinymmärtämisen, että meidän olisi nimitettävä sitä rikolliseksi, ellei se olisi niin ilmeisen vilpitöntä. Mutta on selvää, että sellaisten hallitsijoiden aikana — he kun olivat lapsellisia, pikkumaisia ja sokeita kaikelle, mitä heidän ympärillään oli tekeillä — itsevaltius oli tuomittu, koska ei enää ollut mitään varsinaista mainitsemisen arvoista itsevaltiutta. Rasputinin ruumiillinen katoaminen ei voinut muuttaa asiaintilaa, koska hänen henkensä yhä hallitsi Aleksandran mieltä. Kun Nikolai, joka oli rientänyt kiireimmiten kotiin kuullessaan Rasputinin kuolemasta, lähti taas rintamalle vietettyään kaksi kuukautta koettamalla lujittaa hallitusta,[100] hän löysi junasta vaununsa kirjoituspöydältä kirjeen, jonka Aleksandra oli pannut siihen hänen luettavakseen: Tsarskoje Selo, helmik. 22 p:nä 1917. Kallis aarteeni! Surullisin ja erittäin levottomin mielin olen antanut sinun lähteä yksin ilman suloista ja hellää pienokaistamme. Kuinka kauheaa aikaa me nyt elämmekään! Erossa oleminen lisää vain kärsimystämme: en voi hyväillä sinua, kun näytät väsyneeltä ja rasittuneelta. Jumala on tosiaankin antanut sinulle hirveän raskaan ristin. Kiihkeästi haluaisin auttaa sinua kantamaan tätä taakkaa. Sinä olet uljas ja kärsivällinen — koko sydämestäni ja sielustani kärsin sinun kanssasi, paljoa enemmän kuin voin sanoin ilmaista. Mitä voin tehdä? Vain rukoilla. Ystävämme toisessa maailmassa rukoilee myöskin puolestasi. Sillä tavoin hän on lähempänä meitä kuin ennen. Mutta voi, kuinka mielelläni kuulisinkään hänen tyynnyttävän ja rohkaisevan äänensä! Jumala auttaa, siitä olen varma, ja antaa sinulle suuren palkkion kaikesta siitä, mitä olet kärsinyt. Mutta kuinka kauan on odotettava? Näyttää siltä kuin asiat kääntyisivät paremmalle tolalle. Mutta, rakkaani, ole vain luja ja näytä käskijän kättä. Sitä venäläiset tarvitsevat. Et ole koskaan jättänyt käyttämättä tilaisuutta olla ystävällinen, osoittaa rakkautta ja lempeyttä — anna heidän nyt välillä tuntea nyrkkiäsikin. Kuinka monet ovatkaan sanoneet minulle: "Me tarvitsemme solmuruoskaa" — he itse pyytävät sitä. Omituista kyllä, slaavilaisen luonne on sellainen... Heidän täytyy oppia pelkäämään sinua — rakastaminen ei riitä... Tämä kiihkeä vetoaminen lujuuteen ja toimintaan olikin tarpeellisempaa kuin keisarinna osasi kuvitellakaan. Jos mikään olisi voinut pelastaa valtaistuimen, niin juuri rohkea toiminta: joko vastuunalaisen parlamenttaarisen hallituksen myöntäminen, joka olisi voinut vielä tällä yhdennellätoista hetkellä yhdistää suurimman osan kansaa, tai sellaisiin sortotoimenpiteisiin turvautuminen, jotka olisi vielä voitu toteuttaa, jos olisi päättävästi puututtu asioihin. Mutta itsevaltainen hallitus ei tehnyt kumpaakaan, ja sen seisoessa tienhaarassa kohtalo kävikin tapahtumien kulkuun ja pyyhkäisi sen pois niin helposti, että maailma suorastaan ällistyi. Valitettavasti kansanvalta, jonka olisi pitänyt ryhtyä hoitamaan asioita, pyyhkäistiin pois samalla kuin itsevaltiuskin. Tähän tultiin seuraavalla tavalla. Olemme jo sanoneet, että maailmansota oli alussa sopiva tilaisuus keisarin ja kansan välien uudelleen kohentamiseksi. Eloon herännyt isänmaallinen innostus oli voimakkaana selkänojana armeijan liikkeille taistelukentällä. Yksityiset tappiot, vaikka olivatkin tuskallisia, eivät voineet horjuttaa kansallista päätöstä suorittaa taistelu loppuun asti, eikä lopullista voittoa kertaakaan epäilty. Sitten seurasi vuoden 1915 suuri peräytyminen, jolloin venäläisten oli, itsevaltiuden virkavaltaisten palvelijoiden häpeällisesti pettäminä, täytynyt ammuksien puutteessa peräytyä yli kuuden kuukauden ajan voitokkaiden saksalaisten tieltä. Taaskin kansa, kun siltä pyydettiin apua, riensi muurin särkyneeseen kohtaan eikä ainoastaan pysähdyttänyt tappioiden tulvaa, vaan varustautui lopulliseen voittoon. Mutta palkinnoksi kansanvallan ponnistuksista itsevaltaista järjestystä vain tiukennettiin sokaistuneen keisarinnan yllytyksestä ja hänen vaikutuksestaan nimitettyjen tyhmien ministerien toimesta. Ylpeänä isänmaallisesta saavutuksestaan kansanvalta odotti vihdoinkin itselleen osuutta hallituksessa sellaisen ministeristön muodossa, joka olisi vastuunalainen lakiasäätävälle kokoukselle. Tämä vaatimaton ja kohtuullinen pyyntö sai valtaistuimen taholta osakseen ylenkatsetta. Sen sijaan että yksinvalta ja kansanvalta olisivat käyttäneet hyväkseen taivaan suomaa tilaisuutta erimielisyyksiensä sovittamiseksi ja voimiensa yhdistämiseksi, ne kohtelivat toinen toistaan vihollisina varustautuen tuhoamaan toisensa. Ne eivät nähneet, että kolmas voima — anarkia — oli kasvanut niin voimakkaaksi, että se oli nyt valmis tuhoamaan ne molemmat. Sotilasviranomaisten silmämääränä oli aina ollut pitää saatavissa mahdollisimman paljon varaväkeä, jotta saataisiin täytetyksi taistelurintamalla lakkaamatta muodostuvat aukot. Tämän politiikan toteuttamiseksi oli palvelukseen kutsuttujen miesten lukumäärä alun pitäen ollut paljoa suurempi kuin ensi tarpeeseen oli välttämätöntä, ja aivan kirjaimellisesti oli ympäri maan koottu leireihin ja kasarmeihin miljoonia reserviläisiä ja alokkaita. Kun ei aseita ollut kylliksi rintamankaan tarpeiksi, oltiin rintaman takana tietysti aivan ilman niitä, eikä varajoukkoja sen vuoksi voitu harjoittaa. Tämän lisäksi oli puute hyvistä upseereista. Sen vanhan armeijan johtavat kantajoukot, joka lähti sotaan v. 1914, olivat olleet oivalliset, mutta niitä oli käytetty tuhlaten ensimmäisten kuluttavien kuukausien aikana ajattelematta ollenkaan tulevaisuutta. Saksalaisten säästäväisen menettelytavan vastakohtana venäläiset rykmentit ylpeilivät siitä, että marssivat taisteluun kaikki upseerit ensimmäisissä riveissä. Tästä oli seurauksena, että hyvin pian oli näistä jäljellä vain harvoja, ja joukko nuorukaisia kohosi vaikutusvaltaisiin asemiin lyhyen, pintapuolisen harjoitusajan jälkeen. Upseerit kuuluivat enimmäkseen Venäjän ylimystön piireihin, eivätkä heidän siveelliset ominaisuutensa tehneet heitä juuri sopiviksi johtamaan miehiä. Mutta näitäkään ei ollut riittävästi, ja kun taistelurintamalle vietiin kaikki käytettävissä oleva upseeriaines, ei sitä jäänyt lainkaan rintaman takana olevien reserviläisten varalle. Tämän kirjan tekijä itse on kerran ollut mukana sellaisessa leirissä, jossa yli neljääkymmentätuhatta yhteensullottua miestä kohti oli vain kahdeksantoista upseeria, ja näistäkin vain kaksi oli ollut sodassa. Asia oli vieläkin hullumpi aliupseerien suhteen. Niinpä sitten kävikin, että rintaman takana oli miljoonia voimakkaita, terveitä miehiä, jotka kuluttivat aikaansa toimettomina, harjoittamattomina, kurittomina ja lisäksi hyvin syötettyinä. Tämä viimeksimainittu seikka on tärkeä. Alkoholipitoisten juomien myynti oli kielletty kaikkialla maassa samana päivänä, jolloin sota julistettiin. Venäläisille talonpojille, joita armeijassa tietystikin oli yli yhdeksänkymmentä prosenttia, annettiin paljoa runsaammin ruokaa kuin mihin hän oli tottunut. Hän sai joka päivä liha-annoksen, jotavastoin hän tavallisissa oloissaan oli pystynyt hankkimaan lihaa vain ani harvat kerrat vuoden mittaan. Runsaasti syötettynä ja omiin valtoihinsa jätettynä reserviläisleirien ja -kasarmien sotilas alkoi muuttua vetelehtiväksi hylkiöksi, joka oli altis kaikille tunnottomien kiihoittajien salakavalasti tekemille ehdotuksille. Tällaisia kiihoittajia muutoin oli ylen määrin. Kaikki sotaakäyvät maat harjoittivat kumouksellista kiihoitusta vihollisen sotajoukoissa, mutta yksikään niistä ei päässyt niin oivallisiin tuloksiin kuin saksalaiset Venäjällä. Heillä oli nimittäin käytettävissään suuri joukko kotimaista apuväkeä, pääasiassa entisten vallankumouksellisten puolueiden huonointa ainesta, sillä parhaat miehet olivat lopettaneet toimintansa sodan ajaksi. Hallitus ei ryhtynyt mihinkään tämän kiihoituksen vastustamiseksi. Uskomattomassa sokeudessaan se piti lujasti kiinni siitä uskosta, että "yksinkertainen talonpoika oli perinnäisten tottumuksiensa voimasta tsaariin kiintynyt", eikä tehnyt suorastaan mitään muuttaakseen tämän "kiintymyksen" isänmaalliseen vakaumukseen perustuvaksi eläväksi tunteeksi. Tästä asiasta tekijä voi puhua henkilökohtaisen kokemuksen nojalla. Joulukuussa 1916, toisin sanoen tuskin kahta kuukautta ennen vallankumouksen puhkeamista, hän tuli Pietariin eli Petrogradiin, niinkuin kaupungin nimi nyt oli, oltuaan muutamia vuosia rintamalla. Tavattomaksi hämmästyksekseen hän huomasi heti, että kaupungin varusväkenä oli noin satatuhatta huonosti harjoitettua kasarmeihin sullottua reserviläistä, joilla oli niukalti upseereja ja joiden keskuudessa julkisesti harjoitettiin kumouksellista kiihoitusta. Ja mikä vielä pahempaa: lähellä olevassa Tsarskoje Selossa oli kenties viisikymmentätuhatta samantapaista miestä, eikä ainoaakaan kunnon upseereilla varustettua taistelurykmenttiä. Ja se oli keisarin ja hänen perheensä asunto! Hallituksen vihollinen ei olisi voinut järjestää sen asioita pahemmin kuin mitä se itse oli ne järjestänyt. Valtiollisen poliisin kokeneet virkamiehet, jotka arvioivat kylmästi mahdollisuuksia, olivat tiedoittaneet tammikuun alussa, että asema oli "hämmästyttävästi samanlainen kuin 1905 ennen vallankumouksen puhkeamista". Mutta hallitus ei näyttänyt pystyvän ymmärtämään tilanteen vaatimuksia. Protopopov, kykenemätön sisäministeri, Rasputinin välikappale ja siitä syystä keisarinnan suosima, sai päähänsä sen mielettömän ajatuksen, ettei yrittänytkään estää rahvaan meteleitä, vaan käytti niitä hyväkseen antaakseen terveellisen opetuksen "vallankumouksellisille". Tämä rikollinen suunnitelma oli suoranaisena syynä valtaistuimen perikatoon helmikuussa. Helmik. 24 p:nä keisarinna kirjoitti.: ... Eilen sattui mellakoita Vasilij Ostrovilla ja Nevskillä,[101] kun köyhät hyökkäsivät leipurinliikkeisiin. He särkivät Filippovin (kuuluisa leipurinliike Nevskij Prospektin varrella) säpäleiksi, ja kasakoita komennettiin pitämään heitä aisoissa. Kaiken tämän olen saanut tietää epävirallista tietä... Keisarinna ei näytä kiinnittäneen suurta huomiota näihin mellakkoihin. Hänen kirjeensä on pääasiassa kuvaus siitä tuhkurista, jota Aleksei, molemmat vanhemmat tyttäret ja Anna Vyrubova sairastivat. Mieltäkiinnittävä lause on seuraava: "Älä unohda kirjoittaa Georgielle (H.M. kuningas Yrjö V:lle) Buchananista".[102] Protopopov oli tietänyt ennakolta tällaisten mellakoiden todennäköisestä puhkeamisesta ja harkitsi parhaaksi sallia niiden päästä vauhtiin ja kehittyä erittäin vakavan laatuisiksi — tämä olisi oikeuttanut ne sotaväenosastot ampumaan, jotka olivat koolla valmiina toimintaan. Kasakat, jotka oli komennettu pitämään rahvasta kurissa, osoittivat uppiniskaisuuden merkkejä ja kieltäytyivät muutamin paikoin toimimasta yhdessä poliisin kanssa, kun oli ajettava ihmisiä hajalle. Tekijän muistissa on säilynyt muuan pieni kuvaava yksityisseikka. Sen päivän aamuna hän oli hammaslääkärinsä luona, ja hänen olonsa siellä katkesi lyhyeen, sillä ovenvartija tuli sanomaan, että poliisi oli kiertänyt talosta taloon ja käskenyt lukitsemaan ulko-ovet, "koska pian alettaisiin ampua". Sen päivän vartioivat pääkatuja ja siltoja joukko-osastot, jotka eivät näyttäneet innostuneilta, ja asestettuja vankkureita ajeli sinne tänne ikäänkuin päämäärättä. Poliisilaitos oli kovassa touhussa, mutta sotilasviranomaiset näyttivät välinpitämättömiltä ja hyvin haluttomilta yhteenottoon. Seuraavana päivänä keisarinna taas kirjoitti: ... lakot ja mellakat ovat kaupungissa ylen määrin julkeita... Se on huligaaniliikettä, poikia ja tyttöjä juoksee sinne tänne huutaen, ettei heillä ole leipää — saadakseen vain kiihtymystä aikaan — ja työmiehiä, jotka estävät toisia tekemästä työtä. Jos ilma olisi kylmä, he pysyisivät kaikki luultavasti kotona. Kaikki menee ohitse ja tyyntyy, jos duuma tekee, niinkuin on oikein... Kirjeen suuri osa koskee taas lasten sairautta. Niinikään mainitaan, että keisarinnan on ollut pakko ottaa vastaan epämiellyttäviä ihmisiä. Heitä olivat "eräs kiinalainen, muuan portugalilainen kahden tyttärensä kanssa, eräs kreikkalainen ja eräs argentiinalainen vaimoineen". Nämä diplomaattikunnan jäsenet olivat viimeiset, jotka pääsivät keisarinnan puheille, sillä asema oli äkkiä huonontunut kovasti. Helmik. 26 p:n kirjeestä luemme: ... Hän kertoi minulle paljon kaupungin mellakoista — luullakseni niitä on yli 200,000 miestä... on välttämätöntä ottaa käytäntöön leipäkorttijärjestelmä, niinkuin jo on otettu kaikissa maissa. Niin on menetelty sokerinkin jakelussa, ja kaikki ovat rauhallisia ja saavat riittävästi. Ihmiset ovat täällä tomppeleita... Rahvas surmasi erään santarmiupseeri raukan ja muutamia muita. Kaikkien näiden hankaluuksien aiheuttajina ovat töllistelevä rahvas, hyvinpukeutuneet ihmiset, haavoittuneet sotilaat j.n.e., naisylioppilaat j.n.e., jotka yllyttävät toisia... Olin juuri Marian kanssa Snamenjassa [103] viemässä kynttilöitä (pyhäinkuvien eteen) ja kävimme Ystävämme haudalla. Kirkon seinät ovat nyt niin korkeat, että voin polvistua ja rukoilla teidän kaikkien puolesta vahtisotilaan näkemättä minua... Otin sinua varten tämän pienen puupalasen Hänen haudaltaan, jossa rukoilin polvillani. Kaupungissa ei tila eilen ollut hyvä. Noin satakaksikymmentä tai satakolmekymmentä henkilöä on pidätetty... Ministerit ja muutamat duuman oikeiston jäsenet ovat eilen illalla neuvotelleet niistä ankaroista toimenpiteistä, joihin on ryhdyttävä, ja kaikki toivovat, että kaupunki on jo huomenna rauhallinen... Minusta näyttää siltä, että kaikki järjestyy hyvin. Aurinko paistaa niin kirkkaasti, ja minä tunsin mieleni niin rauhalliseksi ja tyyneksi Hänen rakkaalla hautakummullaan. Hän kuoli pelastaakseen meidät... Keisari oli sähkösanomalla ilmoittanut olevansa tulossa Pietariin, ja keisarinna lakkasi ilmeisestikin siitä syystä kirjoittamasta, sillä meillä ei ole käytettävissämme mitään hänen kirjeitään muutamilta seuraavilta päiviltä. Pääkaupungissa alkoivat tapaukset kehittyä salamantapaisella nopeudella. Rahvas kävi hetki hetkeltä yhä hyökkäävämmäksi, ja yhä useampia merkkejä sotajoukkojen vihamielisyydestä ilmeni. Ministerit olivat pelon lamauttamia eivätkä kyenneet mihinkään johdonmukaiseen tai järkevään toimintaan. Ainoa toivo oli, että duuma ottaisi tilanteen selvittääkseen. Sitä varten oli välttämätöntä, että keisari suostuisi sellaisen ministeristön muodostamiseen, joka olisi toiminnastaan vastuunalainen lakiasäätävälle kokoukselle. Sen sijaan ruhtinas Galitsin, pääministeri, jätti duuman puheenjohtajalle Rodsjankolle keisarin ukaasin, jossa määrättiin istunnot keskeytettäviksi. Mutta yksi rykmentti oli jo noussut kapinaan ja marssi duuman kokouspaikkaa kohti. Hetkeäkään ei saanut menettää, ja välittämättä hajoitusmääräyksestään duuma muodosti toimeenpanevan komitean, jonka tehtäväksi tuli järjestyksen palauttaminen. Varusväen kapina laajeni yleiseksi, sotilaat ja työmiehet hyökkäsivät asevarastoon ja anastivat suuren joukon aseita. Ryöstöjä tapahtui toisin paikoin, upseereita ja viranomaisia joutui väkivallan uhreiksi, ja sosialistiryhmät perustivat sotilaiden ja työläisten edustajien neuvoston, joka sai julkisesti tehtäväkseen tasavallan julistamisen. Tilanteen pelastamiseksi Rodsjanko, joka itse oli kiihkeä monarkisti, suostui siihen, että duuma asetti väliaikaisen hallituksen. Luottamusmiehet ottivat haltuunsa eri ministeriöt, jotka ministerit luovuttivat heille vastarinnatta. Maalisk. 2 p:nä Aleksandra, joka ei ollut saanut tietoja puolisostaan ja oli aivan suunniltaan tapausten kulusta, lähetti kaksi nuorta upseeria etsimään keisaria ja antoi kummallekin kirjeen, joka oli kirjoitettu pienelle paperipalalle ja suljettu vähäiseen kirjekuoreen. On kuvaavaa hänelle, että hän tuskastaan huolimatta muisti numeroida nämä kirjeet tapansa mukaan. Niiden teksti on säilynyt historiaan. Maalisk. 2 p:nä 1917. Rakas kallis enkelini, elämäni valo. Sydämeni on murtumaisillaan, kun ajattelen, että olet aivan yksin kärsien tätä kidutusta ja levottomuutta, ja että me emme tiedä sinusta mitään etkä sinä meistä mitään. Lähetän nyt sinun luoksesi sekä Solovjevin että Gramotinin. Annan kirjeen kummallekin ja toivon, että edes jompikumpi pääsee luoksesi. Aioin lähettää lentokoneen, mutta kaikki miehet ovat kadoksissa. Nämä nuoret miehet kertovat sinulle kaikki, joten minun ei tarvitse kuvailla asemaa. Kaikki on kauheaa, ja tapaukset kehittyvät suunnattoman nopeasti. Mutta olen vakuutettu siitä — eikä mikään voi tätä uskoani horjuttaa — että kaikki kääntyy vielä hyväksi. Varsinkin siitä lähtien, kun sain tänä aamuna sähkösanomasi,[104] näytti ensimmäinen päivänsäde tunkeutuvan tähän rämeeseen. Kun en tietänyt, missä olit, ryhdyin toimeen päämajan välityksellä, koska Rodsjanko koetti uskotella minulle, ettei hän tietänyt, miksi sinut oli pidätetty. Ilmeisestikään he eivät halua päästää sinua tapaamaan minua, ellet allekirjoita jotakin paperia, perustuslakia tai muuta yhtä kauheaa. Ja sinä, ypö yksin, ilman armeijan tukea, kuin hiiri loukkuun pyydystettynä, mitä sinä voit tehdä? Tämä on häpeällisintä ja halpamaisinta, mitä historia on koskaan tietänyt: itsevaltias on pidätetty. P. (?) ei voi nyt päästä luoksesi, koska Luga [105] on vallankumouksellisten hallussa. He ovat pysähdyttäneet, ylivoimalla voittaneet ja riisuneet aseista (?) rykmentin ja rikkoneet radan. Kenties sinä näyttäydyt joukoille Pihkovassa ja muissa paikoissa ja keräät ne ympärillesi. Jos sinun on pakko tehdä myönnytyksiä, niin ei sinun ole missään tapauksessa pakko toteuttaa niitä, koska ne on kiristetty sinulta häpeällisellä tavalla... Olemme kaikki reippaalla mielellä emmekä olosuhteista murtuneina. Sinun vuoksesi vain olemme huolissamme, ja mielemme on sanomattomasti loukkaantunut sinun tähtesi, pyhä marttyyrini. Jumala kaikkivaltias auttakoon sinua. Viime yönä yhden ja puoli kahden välillä tapasin Ivanovin, joka on nyt täällä junineen.[106] Ajattelin hänen voivan tunkeutua luoksesi Dnon kautta (muuan rautatiesolmu), mutta voikohan hän murtautua lävitse? Hän toivoi voivansa kuljettaa sinun junasi omansa jäljessä. Frederiksin (hoviministerin) talo on poltettu, ja hänen perheensä on hevoskaartin sairaalassa. On kaksi eri mahtia: duuma ja vallankumoukselliset — kaksi käärmettä, jotka toivoakseni repivät toinen toisensa pään rikki — se pelastaisi tilanteen. Minusta tuntuu siltä, että Jumala tekee jotakin. Kuinka ihana auringonpaiste tänään! Jospa vain sinä olisit täällä. Se on paha juttu, että merimiehemmekin [107] ovat tänä iltana jättäneet meidät, He eivät ymmärrä mitään, heissä on jotakin itämässä. Kun joukot kuulevat, että sinua pidetään vankina, ne raivostuvat ja nousevat kaikkia vastaan. Ne uskovat vielä, että duuma tahtoo olla sinun kannallasi ja puolustaa sinua. Anna nyt niiden (duuman jäsenten) palauttaa järjestys ja osoittaa voivansa tehdä jotakin. Mutta se tuli, jonka he ovat sytyttäneet, on liian voimakas. Kuinka he voivat nyt sammuttaa sen?... Lähden nyt ulos puhumaan sotilaille, jotka seisovat palatsin edustalla. En tiedä, mitä kirjoittaisin. On liian monia vaikutelmia ja liian paljon sanottavaa. Sydämeni on hyvin kipeä — en välitä siitä nyt lainkaan — mieleni on reipas ja valmis taisteluun. Pelkään vain sinun puolestasi. Nyt minun täytyy päättää tämä ja aloittaa toinen kirje siltä varalta, ettet saa tätä. Se on kirjoitettava pienelle paperille, jotta he voivat kätkeä sen saappaaseensa tai polttaa, jos tarvis vaatii... Me kaikki suutelemme, suutelemme sinua loputtomasti. Jumala auttaa, auttaa, ja sinun kunniasi palaa. Nyt ovat onnettomuudet kaikkein suurimmassa mitassaan. Kuinka kauheaa tämä onkaan liittoutuneille ja mikä ilo viholliselle! En osaa neuvoa mitään, rakkaani, ole vain oma itsesi. Jos on välttämätöntä taipua olosuhteiden pakosta, niin Jumala auttaa jälleen vapauteen. Oi, pyhä marttyyrini. Aina sinun luonasi ja aina oma Vaimosi Tämä kirje on todistus siitä ylevästä rohkeudesta, joka täytti keisarinnan mielen. Hänen henkensä oli aina korkeassa vireessä, mikä kannusti häntä lähtemään sinne, jossa vaara oli suurin. "Lähden nyt ulos puhumaan sotilaille, jotka seisovat palatsin edustalla". Tällä lyhyellä lauseella vain Aleksandra mainitsee erikoisen draamallisesta tapauksesta. Tsarskoje Selon varusväki oli päättänyt noudattaa pietarilaisten tovereittensa esimerkkiä. Joukko asestettuja miehiä lähti palatsia kohti. Vahtisotilas, joka koetti pysähdyttää heidät, pistettiin kuoliaaksi. Kaksi kaartin komppaniaa sekä muutamat merimiehet ja kasakat olivat vielä uskollisia ja asettuivat palatsin edustalle suojellakseen sitä kapinallisia vastaan. Gilliard kertoo silminnäkijänä, että keisarinna oli kauhun valtaama ajatellessaan ovensa edessä mahdollisesti tapahtuvaa verenvuodatusta. Hän tarttui nuorimman tyttärensä Marian käteen ja käveli hänen kanssaan uskollisten joukkojen keskitse kehoittaen heitä pysymään rauhallisina viimeiseen asti, jotta saataisiin taistelu vältetyksi, jos se suinkin oli mahdollista. Onneksi harvojen uskollisten lujuus teki niin voimakkaan vaikutuksen rahvaan laumaan, että se vetäytyi pois. Keisarinna palasi lastensa luokse, jotka makasivat himmennetyissä huoneissa alkaen vähitellen toipua ankarasta tuhkurista. Gilliard, joka tunsi keisarinnaa kohtaat voimakasta myötätuntoa, huomauttaa: "Tsaarittaren epätoivo oli niin suuri, että sitä voi tuskin kuvitellakaan, mutta hänen suuri rohkeutensa ei pettänyt häntä. Hänen kasvonsa olivat kauheat nähdä, mutta sellaisella tahdonvoimalla, joka oli melkein yli-inhimillinen, hän oli pakottautunut tulemaan lasten huoneisiin niinkuin tavallisesti, jotta nuoret potilaat eivät epäilisi mitään. Ei kukaan voi aavistaakaan, mitä keisarinna kärsi noina päivinä, jolloin hän oli epätoivosta pakahtumaisillaan poikansa vuoteen ääressä eikä saanut mitään tietoja tsaarista. Inhimillinen vastustuskyky kiristyi äärimmäiseen rajaansa tässä viimeisessä koettelemuksessa, josta sai alkunsa se ihmeellinen ja säteilevä kirkkaus, joka ylläpiti häntä ja hänen perhettään hänen kuolinpäiväänsä asti". Seuraavana päivänä Aleksandran onnistui lähettää uusi kirje: Rakkaani, sieluni sielu, oma pikkuiseni! Oi, kuinka sydämeni vuotaakaan verta sinun vuoksesi! Joudun suorastaan suunniltani, kun en saa mitään uutisia, lukuunottamatta inhoittavia huhuja, jotka voivat tehdä ihmisen hulluksi. Haluaisin mielelläni kuulla, pääsivätkö ne molemmat nuorukaiset perille, jotka lähetin sinun luoksesi tuomaan kirjeitä. Tämän kirjeen tuo erään upseerin rouva. Oi, Jumalan tähden, edes yksi rivi. En tiedä sinusta mitään muuta kuin sydäntävihlovia huhuja. Sinä kuulet epäilemättä samanlaisia meistä... Rakkaani, oma rakkaani. Kaikki tulee vielä hyväksi. En horju uskossani. Kallein enkelini, rakastan sinua niin, olen aina luonasi, yöllä ja päivällä. Ymmärrän, mitä sinun sydän parkasi on kärsittävä. Jumala armahtakoon ja antakoon sinulle voimaa ja viisautta. Hän ei jätä sinua. Hän auttaa ja palkitsee nämä hurjat kärsimykset ja erossaolon tällaisena aikana, jolloin on niin välttämätöntä olla yhdessä... Milloin me pääsemme yhteen? Nyt olemme täysin erossa ja riistetyt kauaksi toisistamme... Sunny siunaa, rukoilee, pysyy uskossaan ja elää marttyyrinsä hyväksi. Hän ei enää sekaannu mihinkään asioihin. Hän ei ole nähnyt ketään "niitä" eikä ole edes kysynytkään sitä. Älä usko, jos he kertovat sinulle mitään. Nyt hän on vain äiti, jonka lapset ovat sairaina. Hän ei voi tehdä mitään, koska hän pelkää saavansa aikaan vahinkoa, kun hän ei ole saanut mitään tietoja rakkaaltaan. Nyt on muutoin niin aurinkoinen ilma: ei ainoaakaan pilveä. Se merkitsee: usko ja toivo. Kaikki on mustaa ympärillä kuin yöllä, mutta Jumala on kaiken yläpuolella. Me emme tunne hänen teitään tai millä tavoin hän voi auttaa, mutta hän kuulee kaikki rukoukset. En tiedä mitään sodasta. Olen aivan eristetty maailmasta. Lakkaamatta tulee uusia kiihdyttäviä tietoja. Viimeinen on seuraava: että isä (nimittäin Nikolai) on kieltäytynyt olemasta enää sillä paikalla, jossa hän on ollut 23 vuotta. Ihminenhän voi menettää järkensä, mutta me emme menetä sitä. Vaimosi uskoo vielä maan päälläkin meille koittavan valoisan tulevaisuuden. Muista että Keisarinnan kirjoittaessa näitä sanoja ilmoitettiin keisarin setä suuriruhtinas Paavali. Hän oli tullut ilmoittamaan Nikolain kruunustaluopumisesta. Keisarin juna oli pidätetty Pihkovassa, jossa duuman edustajat olivat olleet vastassa. Jonkin verran epäröityään Nikolai oli omassa ja poikansa nimessä luovuttanut oikeutensa nuoremmalle veljelleen Mikaelille. Aleksandra lisäsi kyynelsilmin seuraavat sanat kirjeeseensä: Paavali oli juuri täällä ja kertoi kaikki. Ymmärrän täydellisesti menettelysi, sankarini. Tiesin, ettet voinut allekirjoittaa mitään, jolla olisit rikkonut kruunajaisissa vannomasi valan.[108] Tunnemme toinen toisemme täydellisesti, emme tarvitse sanoja, ja vannon sinulle elämäni kautta, että saamme vielä nähdä sinut valtaistuimella jälleen kansasi ja sotajoukkosi jumaloimana hallituksesi kunnian tähden. Olet pelastanut kruunun pojallesi ja koko maan, ja sinun pyhä puhtautesi ja Jumala itse kruunaavat sinut vielä maan päällä omassa valtakunnassasi. Syleilen sinua voimakkaasti enkä päästä heitä koskaan sinun valoisan sielusi lähelle. Suutelen, suutelen, suutelen sinua, siunaan sinua ja ymmärrän sinut aina. Vallastaluopumisen tapahduttua Nikolain sallittiin lähettää sähköteitse muutamia sanoja puolisolleen ja keskustella hänen kanssaan kaukopuhelimella. Tämän näemme Aleksandran kirjeestä maalisk. 4 p:nä. Rakkaani, armas aarteeni! Tämä rouva lähteekin vasta tänään. Hän ei matkustanutkaan eilen. Sen vuoksi voin kirjoittaa vähän lisää. Mikä mielenhuojennus ja mikä ilo olikaan kuulla rakas äänesi! Erotin vain sanat niin huonosti, ja kaikki keskusteluthan nyt kuivuvat. Ja rakas sähkösanomasi tänä aamuna... Pienokainen kumartuu vuoteen reunan yli ja pyytää minua lähettämään sinulle hänen suudelmansa. Kaikki neljä makaavat vihreässä huoneessa, joka on pimeänä. Rakkaani, kallis enkelini, minua peloittaa ajatella, mitä kärsitkään nykyjään. Se saa minut aivan suunniltani. Oi, Jumalani! Hän varmasti palkitsee satakertaisesti kärsimyksesi. Minä en saa enää kirjoittaa tästä pitemmälti. Mahdotonta. Kuinka he ovatkaan loukanneet sinua lähettämällä nuo kaksi raakalaista.[109] En tietänyt, keitä he olivat, ennen kuin sinä itse kerroit minulle. Minusta tuntuu, että armeija varmasti nousee... Mutta kukaan ei nostanut sormeaankaan. On merkillinen seikka, että Nikolain sallittiin palata omalla junallaan rintamalle yhdenkään väliaikaisen hallituksen edustajan saattamatta häntä ja täysin vapaana liikkeissään. Jos Nikolai olisi halunnut tai jos se muuten olisi ollut mahdollisuuksien rajoissa, hän olisi voinut asettua sotaväenosaston etunenään ja marssia Pietaria vastaan, josta vallankumouksellinen liike ei ollut vielä ennättänyt kunnollisesti levitä muualle maahan. Mutta päämajassa kaikki näyttivät hyväksyvän kruunustaluopumisen. Hallitusmuoto oli niin lopen kulunut, että sen loppu näytti luonnolliselta. Mutta se on myöskin totta, että väliaikaisella hallituksella oli Tsarskoje Selossa panttivankeina Nikolain puoliso ja lapset, mikä oli takeena hänen käytöksestään. Vietettyään muutamia päiviä päämajassa selvittääkseen asiat ylimmälle johdolle Nikolai matkusti vartioituna Tsarskoje Selon palatsiin. Kun se auto, jolla hän saapui perille, pysähtyi portille, huusi vahtisotilas: "Avatkaa eversti Romanoville". XVIII. PÄÄKALLONPAIKKA Leninin hallitsijasuvun tsaarit, jotka hallitsevat Kremlistä käsin orjuutettua maata, säilyttävät salaisissa arkistoissaan erästä päiväkirjaa. Se on sidottu mustiin vahakansiin ja pantu vaalean sinipunervalla kankaalla päällystettyyn laatikkoon, jonka kanteen on käsin kirjailtu jokin ulkomaan kukka. Ensimmäisellä sivulla ovat seuraavat alkujaan englanninkieliset sanat: Rakkaalle äiti kullalleni parhaimmat onnellisen uuden vuoden toivotukset. Pysyköön Jumalan siunaus sinun ylläsi aina ja varjelkoon sinua iäti. Rakastavalta tyttäreltäsi Tatjanalta Tobolskissa, 1918 Sivun alareunaan on lisätty venäjäksi "Gubernatorski Dom" — Kuvernöörin talo. Tässä rakennuksessa Nikolai ja hänen perheensä asuivat pidätysaikansa Siperiassa. Päiväkirja oli suuriruhtinattaren lahja äidilleen, joka käytti sitä muistiinpanojensa kirjoittamiseen. Viimeinen merkintä on tehty heinäk. 16 p:nä klo 10 a p., siis vain muutamia tunteja ennen kuin murhamiehet ampuivat onnettomat vangit kellarissa. Luemme siitä: "Pienokainen on vähän vilustunut, Tatjana lukee raamattua. Hän on lukenut minulle profeetta Amoksen kirjan. Joka aamu päällikkö käy meidän huoneessamme. Hän toi minulle muutamia munia pienokaista varten. Söimme illallista klo 8, ja minä pelasin béziqueä [110] Nikolain kanssa". Suuriruhtinatar lukee sointuvalla äänellään: "Sinä päivänä minä rakennan Daavidin kaatuneen majan, korjaan sen halkeamat ja kohennan sen rauniot ja rakennan sen sellaiseksi kuin se oli entisinä päivinä". (Amos 9:11). Näemme keisarinnan panevan syrjään koruompelutyönsä, joka hänellä on lakkaamatta käsissään. Ottaen pois silmälasinsa — hänen silmänsä ovat rasittuneet salaa vuodatetuista kuumista kyynelistä — hän vaipuu haaveisiinsa. Profeetan sanat pyhäköstä, joka piti uudestaan rakennettaman, merkitsevät hänelle erikoisen paljon. Taivaan kanssa tehty sopimus, jonka hänen miehensä kruunajaisissaan vannoi pitävänsä pyhänä, ei ole voinut tyhjiin raueta. Jumala antaa ihmeen tapahtua lupauksensa mukaan, ja vanha kunnia ja loisto palaavat. Aleksandran usko Sallimukseen on yhtä luja kuin ennen konsanaan. Eräässä vankilasta salaa kuljetetussa kirjeessä [111] hän sanoo: "Niin, ero on kauhea asia, mutta Jumala antaa voimaa senkin kestämiseen, ja minä tunnen Isän (Rasputinin) olevan lähelläni, ja ihmeellinen, tyyni ilo värisyttää minua ja täyttää sieluni, eikä sen syytä voi ymmärtää, koska kaikki on niin sanomattoman surullista, mutta tämä tulee Ylhäältä eikä johdu meistä itsestämme, ja mehän tiedämme, ettei Hän hylkää omiaan, vaan vahvistaa ja suojelee heitä". Sinä päivänä, jolloin Nikolai tuotiin vartioituna takaisin Tsarskoje Seloon, ei enää yksinvaltiaana, vaan tavallisena eversti Romanovina, tapahtui Aleksandrassa suuri muutos. Hän ei voinut mukautua vallankumoukseen, niinkuin hänen miehensä mukautui; hän katseli sitä hellittämättömän vihaisin ja ylenkatseellisin tuntein, mutta ne valtiolliset harrastukset, jotka olivat olleet muutamia vuosia hänen mielessään etualalla, vajosivat nyt äkkiä vähempiarvoiselle sijalle. Ulkonaisesti tyynenä, mikä hämmästytti kaikkia keisarinnan läheisyyteen joutuneita, hän keskitti ajatuksensa vain perheeseensä jättäen tulevaisuuden Jumalan haltuun, jonka hyvyyttä hän ei kertaakaan epäillyt. Ne koettelemukset, joita hän oli saanut kestää, ja ne loukkaukset, joille hän oli alttiina, oli Jumala määrännyt tutkimattomassa viisaudessaan. Joka kuukausi toi mukanaan raskaamman onnettomuuksien taakan — hän otti sen vastaan luottaen lannistumatta parempaan tulevaisuuteen. Vastoinkäymisissä Aleksandra osoittautui jaloksi luonteeksi, kun taas hänen puolisonsa pysyi samanlaisena kuin oli ennenkin ollut — hyvin tavallisena miehenä. Aleksander Kerenski, duuman sosialistivallankumouksellinen jäsen, josta oli tullut väliaikaisen hallituksen jäsen heti sen alussa ja myöhemmin pääministeri (jonka pääministerin bolshevikit niin helposti sysäsivät syrjään syksyllä), lähti Tsarskoje Seloon tapaamaan entistä keisaria ja hänen perhettään. Oikeusministerinä ja senaatin yliprokuraattorina Kerenski oli vastuussa hallituksen valtiollisten vankien vartioinnista ja samalla turvallisuudesta. Herra Gilliard on kertonut meille, mitä tietää tästä tapauksesta. Keskiviikkona, huhtik. 4 p:nä. Aleksei Nikolajevitsh kertoi minulle, mitä Kerenski oli eilen keskustellut tsaarin ja tsaarittaren kanssa. Koko perhe oli koolla suuriruhtinattarien huoneissa. Kerenski tuli sisään ja esitti itsensä sanoen: "Olen yliprokuraattori Kerenski". Sitten hän kätteli kaikkia. Tsaarittaren puoleen kääntyen hän virkkoi: "Englannin kuningatar on pyytänyt kysymään, kuinka entinen keisarinna voi". Hänen Majesteettinsa punastui kovasti. Ensimmäisen kerran häntä oli puhuteltu entiseksi keisarinnaksi. Hän vastasi voivansa muuten aivan hyvin paitsi että hänen sydämessään tuntui häiriöitä niinkuin ennenkin. Kerenski jatkoi: "Mihin tahansa ryhdyn, sen suoritan aina viimeiseen vaikeaan loppuun asti kaikella tarmollani. Halusin itse nähdä kaikki todetakseni, millä kannalla asiat ovat ja voidakseni ilmoittaa siitä Petrogradiin, ja se on teille parempi". Sitten hän pyysi tsaaria siirtymään hänen kanssaan viereiseen huoneeseen, koska halusi puhella hänen kanssaan kahden kesken. Hän meni edellä, ja tsaari seurasi häntä. Hänen poistuttuaan tsaari kertoi meille, että tuskin he olivat kahden kesken, kun Kerenski sanoi hänelle: "Tiedätte kai, että minun on onnistunut saada kuolemanrangaistus kumotuksi?... Olen tehnyt sen, vaikka suuri joukko tovereitani on kuollut vakaumuksensa marttyyreinä". Koettiko hän näytellä jalomielisyyttä ja viitata siihen, että hän pelasti tsaarin hengen, vaikk'ei tämä ollut tehnyt mitään ansaitakseen sen? Sitten hän puhui meidän lähdöstämme, jonka hän vielä toivoo voivansa järjestää. Milloin? Minne? Kuinka? Hän ei tietänyt itsekään ja pyysi, ettei asiasta puhuttaisi. Mainita sopii, että Kerenski saapui palatsiin eräällä tsaarin yksityisautolla, jota ajoi muuan keisarillisen autovajan kuljettaja... Sunnuntaina, huhtik. 8 p:nä. Messun jälkeen Kerenski ilmoitti tsaarille, että hänen oli pakko erottaa hänet keisarinnasta — että hänen on elettävä yksin ja tavattava keisarinnaa vain aterioiden aikana ja vain sillä ehdolla, että silloin puhutaan venäjää... Vähän myöhemmin tsaaritar tuli minun luokseni hyvin kiihtyneenä ja sanoi: "Kuinka he voivatkaan kohdella tällä tavoin tsaaria ja tehdä hänelle näin alhaisen tempun, vaikka hän on uhrannut itsensä ja luopunut kruunusta välttääkseen kansalaissotaa. Kuinka halpamaista, kuinka halveksittavaa..." Hetken kulutta hän jatkoi: "Niin, tämä hirveän katkera pala on myöskin nieltävä". Olen saanut kuulla, että Kerenski oli ensin aikonut eristää tsaarittaren, mutta hänelle osoitettiin, että olisi epäinhimillistä eroittaa äiti sairaista lapsistaan. Silloin hän päätti eristää tsaarin. Osoittaakseen valtaansa Kerenski vangitutti sitten Anna Vyrubovan ja määräsi hänet vietäväksi Pietariin, mutta tosiasiassa hänen haukuntansa oli peloittavampaa kuin hänen puraisunsa. Hänen luontainen ystävällisyytensä teki hänet sopimattomaksi vanginvartijan toimeen, ja jo huhtik. 25 p:nä Gilliard huomauttaa päiväkirjassaan: "Kerenski ei enää kohtele tsaaria samalla tavoin kuin alussa, hän on luopunut laillisia muotoja noudattavasta menettelytavasta... Kerenski on pyytänyt papereita saattaakseen loppuun heidän oikeudenkäyntinsä tsaaria ja varsinkin tsaaritarta vastaan... Hän tuntee vastuunalaisuutensa vankeja kohtaan. Mutta emme ole kuulleet sanaakaan ulkomaille pääsystämme". Väliaikainen hallitus ei olisi halunnut mitään sen hartaammin kuin päästä eroon Tsarskoje Selon kiusallisista vangeista sallimalla heidän lähteä Englantiin, jossa he olisivat joutuneet kuninkaallisten sukulaistensa suojelun alaisiksi. Nikolain oleskelu niin lähellä pääkaupunkia oli alituisena levottomuuden aiheena, ja äärimmäisen vasemmiston taholta oli jo tehty yrityksiä entisen keisarin poisviemiseksi, minkä jälkeen hänet aiottiin kuljettaa Kronstadtin saarilinnoitukseen, joka jo oli bolshevikkien varustuksena. Palatsia vartioivat sotilaat eivät myöskään olleet kovinkaan luotettavia. Mutta vallankumouksen ensimmäisenä päivänä perustettu sotilaiden ja työläisten edustajien neuvosto kävi päivä päivältä yhä voimakkaammaksi. Olikin oikeastaan olemassa kaksi eri hallitusta, eikä niistä virallinen uskaltanut tehdä mitään, mikä olisi loukannut sen vaarallista tarkastajaa, neuvostoa. Niinpä ei voitu toteuttaa Nikolain, Aleksandran ja heidän lapsiensa matkustamissuunnitelmaa. Sen sijaan heidät elokuun puolivälissä siirrettiin kauas sisämaahan, Siperiaan Tobolskin kaupunkiin. Nikolain päiväkirja tältä vankeusajalta on, tai on ainakin ollut, Kremlin arkistoissa.[112] Mitä me tiedämme siitä, sopii täydellisesti yhteen herra Gilliardin vankien elämästä esittämään kuvaukseen, joka elämä Tsarskoje Selossa oli siedettävää.[113] Vähitellen vakiintui sellainen järjestys, että lukuunottamatta komendantin käyntejä, joka ei ollut heille epäystävällinen, he saivat vapaasti tehdä mitä halusivat yksityishuoneissaan, ja heillä oli puistossa oma alueensa, jossa saivat kävellä ja nauttia puutarhanhoidon iloista. Heitä vartioivat sotilaat eivät enää noudattaneet entistä kuria, mutta eivät olleet vielä muuttuneet sellaisiksi hillittömiksi raakalaisiksi, jollaisia he olivat vuoden kuluttua. He olivat sivistymättömiä puheissaan ja välistä tunkeilevia — he ottivat pois Alekseilta leikkitykin, jolla poika leikki puutarhassa — mutta he eivät tarkoittaneet mitään todella pahaa, ja heidät saattoi helposti tehdä vaarattomaksi pienellä leikkipuheella tai hymyllä. Heidän päällikköinään olevat upseerit olivat enimmäkseen siivoa väkeä. Tosin he pelkäsivät omia miehiään, mutta kun suinkin voivat, he tekivät kaiken voitavansa auttaakseen vankeja. Joukko palatsin palvelijoita pysyi uskollisena entiselle isäntäväelleen ja suoritti velvollisuutensa mahdollisimman hyvin. Hallitus myönsi riittävät käyttövarat vankien elatukseen, ja vaikk'ei ulkopuolelta heidän luokseen päästettykään vieraita, oli heidän mahdollista jokseenkin vaivattomasti lähettää ja saada kirjeitä. Sanomalehtiä ja kirjoja oli vapaasti heidän käytettävissään, ja kun Kerenski tottui tehtäviinsä, helpotettiin valvontaa; vain sen verran pidettiin varaa, ettei sotilaiden ja työläisten edustajien neuvoston epäluuloja herätetty. Nikolain päiväkirjasta näemme, että hän Tsarskoje Seloon palattuaan vallastaluopumisensa jälkeen poltti suuren joukon kirjeitä ja asiapapereita. Tämä ei todista sitä, että valvonta olisi ollut ankaraa sinä kautena. Jälkeenpäin, kun asiat olivat vähän vakiintuneet, Nikolai ja Aleksandra kohdistivat huomionsa poikansa kasvatukseen. Keisarin osalle tulivat historia ja maantiede, kun taas keisarinna, kuvaavaa kyllä, otti hoitaakseen uskonnon opetuksen. Suurimpana nautintona oli puutarhassa käveleminen, puiden kaataminen ja koko perheen yhteisillä ponnistuksilla muokatun kasvitarhamaan hoitaminen. Keisarinnan, jonka terveys ei ollut hyvä, vei hänen puolisonsa tavallisesti ulos puutarhaan pyörätuolissa ja sijoitti hänet johonkin aurinkoiseen paikkaan nurmikolle, jossa hänen poikansa leikki hänen lähettyvillään. Eräänä sellaisena kertana kaksi sotilasta tuli ottamaan Alekseilta pois leikkitykin, jolla lapsi onnellisena puuhaili. Ylpeä keisarinna hillitsi mielensä eikä puhunut miehille mitään, vaan pyysi lähellä olevaa Gilliardia tulemaan avuksi hänen tyynnytellessään nyyhkyttelevää lasta... Kesäk. 5 p:nä päivätyssä ja salaa lähetetyssä kirjeessä Aleksandra kirjoittaa: ... Muistelen entisiä aikoja. On välttämätöntä katsella kaikkea rauhallisemmin. Mitä on tehtävä? Koska Hän on lähettänyt meille tällaiset koettelemukset, on Hän ilmeisesti sitä mieltä, että olemme valmistautuneet siihen. Se on jonkinlainen tutkinto — meidän on välttämättä osoitettava, ettemme ole turhaan suorittaneet sitä. Kaikesta voi löytää jotakin hyvää ja hyödyllistä — mitä kärsimyksiä sitten saanemmekin kokea — siihen on mukauduttava. Hän antaa meille voimia ja kärsivällisyyttä eikä hylkää meitä. Hän on armelias. On vain välttämätöntä taipua Hänen tahtoonsa napisematta ja odotettava — siellä toisella puolella Hän valmistaa kaikille niille, jotka häntä rakastavat, kuvaamattoman ilon... Uskon vahvasti siihen, että paha menee ohitse ja taivas kirkastuu pilvettömäksi... Täytyy olla vähän kärsivällinen — ja onko se tosiaankaan niin vaikeaa? Jokaisesta päivästä, joka kuluu rauhallisesti, kiitän Jumalaa... Kolme kuukautta on nyt mennyt. Ihmisille luvattiin, että he saisivat lisää ruokaa ja ja polttopuita, mutta kaikki on muuttunut huonommaksi ja kalliimmaksi. He ovat pettäneet kaikkia — olen niin pahoillani heidän vuokseen. Kuinka monia me olemme auttaneet, mutta nyt on kaikki lopussa... Keisarinnalla oli varmasti kauhea päivä, kun hän näki sanomalehdistä, joita palatsiin toimitettiin vapaasti, että sotilasjoukko oli avannut Rasputinin haudan ja kuljettanut arkun pois tietymättömiin kohtaloihin. Myöhemmin kävi ilmi, että "Jumalan miehen" ruumis oli poltettu suuressa kokkotulessa muutamien kilometrien päässä Tsarskoje Selosta olevassa metsässä sekä että tuhka oli hajoitettu tuuleen. Keisarinnan ja hänen tyttäriensä haudalle asettamat pyhimyksenkuvat olivat sotamiehet ottaneet ja myöneet muutamasta ruplasta kokoilijoille. Toinen murheen päivä oli toukokuun ensimmäinen, jolloin metelöitsevä kulkue, joka kantoi kapinallisia lauseita sisältäviä punaisia lippuja, marssi puutarhan läpi ja valmisti aivan palatsin lähistölle haudan, jossa rahvaan mielenylennykseksi poltettiin muutamia vallankumouksen "uhreja" monien pitkien puheiden jatkaessa vielä ohjelmaa. Viisi kuukautta kestäneen pidätysajan jälkeen Nikolai päätettiin siirtää loitommalle pääkaupungista. Väliaikainen hallitus ilmoitti sotilaiden ja työläisten edustajien neuvostolle, että se oli välttämätöntä, jotta kaikki vapauttamisyritykset kävisivät vaikeammiksi, mutta varsinaisesti tätä muutosta haluttiin vankina olevan perheen suojelemiseksi, sillä sen asema tuli päivä päivältä yhä vaarallisemmaksi. Elokuun kahdentenatoista päivänä — Aleksein syntymäpäivänä, hänen täyttäessään nyt kolmetoista vuotta — Nikolaita kehoitettiin olemaan puoliyön aikana valmis lähtemään tuntematonta päämäärää kohti. Määrähetkellä vangit, joita äkkilähtö piti jännityksessä, olivat valmiiksi pukeutuneina matkan varalta, ja heidän matkatavaransa olivat järjestyksessä pois siirrettäviksi. Tunteja kului, eikä mitään tapahtunut. Kerenski saapui tuoden mukanaan suuriruhtinas Mikaelin, jonka sallittiin lausua jäähyväiset veljelleen. Mutta sittenkään ei mitään junaa ollut paikalla. Kävi ilmi, että rautatieläisten liitto oli alkanut epäillä ja kieltäytynyt päästämästä junaa lähtemään. Voimattomuudessaan hallitus rupesi hieromaan sopimusta, ja vihdoinkin, kello viiden jälkeen aamulla rautatieläisten liiton vastarinta saatiin murretuksi. Entisen keisarin perheen vei auto pienelle naapuriasemalle, jossa matkustajat nousivat odottavaan junaan, ja se lähti erikoisen sotaväenosaston vartioimana liikkeelle itää kohti: sen oli määrä kuljettaa vangit Siperiaan. Tuntikausien odotuksen näännyttäminä he olivat liian unisia kiinnittääkseen mitään huomiota Kerenskiin, joka oli tullut saattamaan heitä ja koetti ystävällisin sanoin rauhoittaa heitä heidän kohtalonsa suhteen. Aavistiko hän, ettei hänen oma asemansa muutamien viikkojen kuluttua olisi sen kadehdittavampi kuin Nikolain? Että hän itse joutuisi pian pois viralta? Harvoin käy niin — ja se onkin hyvä — että ihmisolento, jolle on ennakolta määrätty julma loppu, voi nähdä tien lähimmän mutkan taakse. Nikolaille ja hänen perheelleen olivat mukavassa makuuvaunussa vietetyt päivät heidän Siperiaan matkustaessaan hauska välivaihe yksitoikkoisessa vankielämässä. Mutta tasaisesti etenevän junan hyrisevässä laulussa me kuulemme uhrejaan mestauspaikalle kuljettavien kaksipyöräisten vankkurien räminää ja kolinaa. Kun Aleksandra kuuli, että heidän matkansa päämääränä oli Tobolskin kaupunki, joka ei ole kaukana Pokrovskojesta, hänen ystävänsä kotikylästä, hän tunsi varmaankin voimakasta mielenliikutusta, Entisinä aikoina, niinä tuttavallisina puheluhetkinä, joista hän oli niin nauttinut, Rasputin oli kertonut hänelle kotiseudustaan: sen suurista virroista, neitseellisistä metsistä, kauniista kukista ja suloisen pehmeästä ilmasta. Hän oli luvannut, että Aleksandra saisi jonakin päivänä nähdä kaiken sen, ja nyt se pian tapahtuisi. "Jumalan mies" oli sanonut, että hallitsijasuvun kohtalo oli erottamattomasti liittynyt hänen omaansa. Oliko hänen synnyinpaikkansa läheneminen enne? Ja jos niin oli, niin oliko se hyvä vai paha? Juna kiiti kaiken aikaa itää kohti, ja kolmannen päivän iltana päästiin Tjumenin kaupunkiin. Se on Uralin takana, Aasiassa, leveän Irtish-joen varrella. Kuudennellatoista vuosisadalla kasakat tulivat tuota jokea alas pienillä veneillään valloittamaan Siperiaa Moskovan tsaareille. Tässä oli veräjä, josta seikkailijalaumoja vyöryi Idän erämaihin etsimään valloitettavia maita ja sellaisia heimoja, joilta voisi vaatia lunnaita. He ryntäsivät yhä edemmäksi ja saapuivat vähemmässä kuin kahdeksassakymmenessä vuodessa Tyynen valtameren rannoille, jotka ovat satojen penikulmien päässä. Ei kaukana tästä, Irtishin rannalla, oli Iskor, suuren tataarivaltion pääkaupunki, jonka tarujen ympäröimä Jermak — moskovalainen Cortez — valloitti ja hävitti muutamien satojen seuralaistensa kanssa. Siperiasta tuli se maa, josta tsaarit saivat satumaisia rikkauksia ja jonne he karkoittivat uhrejaan. Venäjän kansaa tulvi sinne tuhansittain muuttaen maan keisarikunnan jyväaitaksi ja karjan säilytyspaikaksi sekä kuljettaen sieltä pois sen luonnonrikkauksia. Vuosi vuodelta, loppumattomasti, Siperia oli lähettänyt Venäjän yksinvaltiaiden hoviin veroina verrattomia aarteitaan, mutta Aleksandralle sieltä tuli turmiollinen lahja — Rasputin. Tjumenissa keisarillinen perhe siirrettiin laivaan, joka lähti kuljettamaan matkalaisia jokea alas. Pian he näkivät joen äyräällä sen kylän puurakennuksia, jossa "Jumalan mies" oli syntynyt ja jossa hänen rakennuttamansa suuri kivitalo eroittui muiden joukosta kuin maamerkkinä. Aleksandra oli laivan kannella ja katseli kiihkeästi sinne päin. Gilliard huomauttaa päiväkirjassaan, ettei keisarinnaa hämmästyttänyt mikään tässä kokemuksessa, josta Rasputin oli jo ennakolta puhunut, vaan tuntui tämä matka päin vastoin vahvistavan hänen profeetallisia sanojaan. Kaksi päivää myöhemmin, kun laiva kääntyi joen mutkassa, näkyi Tobolskin linnoitettu kaupunki korkealla kukkulalla. Samoin kuin monet muutkin venäläiset kaupungit tekee Tobolsk mahtavan vaikutuksen kauempaa nähtynä, mutta on itsessään kurja ja mitätön eikä voi suoda muukalaisille mitään mukavuuksia. Keisarillisen seurueen täytyi odottaa laivassa muutamia päiviä, kunnes kuvernöörin talo, ainoa kelvollinen rakennus, saatiin kuntoon heidän varalleen. Tämä oli ensimmäinen todellinen muutos Tsarskoje Selossa vallinneisiin olosuhteisiin. Mukavan asuntonsa sijasta perhe sai käytettäväkseen vain muutamia huoneita, jotka olivat aika huonossa kunnossa ja kehnosti kalustetut, samalla kun terveydellinen puoli oli niin kurja, että tuntui lakkaamatta vastenmielistä hajua viemäreistä. Ei ollut mitään puistoa, jossa olisi voinut kävellä, ei edes puutarhaa, vaan ainoastaan ahdas piha, jota ympäröi korkea aita. Pihalle voitiin nähdä niistä kasarmeista, jonne oli majoitettu vankeja vartioivat sotilaat. Muuten vankeussuhteet olivat samanlaiset kuin ennenkin. Vartioston päällikkö, vanhan armeijan eversti, oli erikoisen ystävällinen eikä sekaantunut sisäisiin järjestelyihin. Mutta muutamien viikkojen kuluttua saapui kaksi Kerenskin lähettämää valtuutettua, jotta sotilas- ja työläisvaltuutettujen neuvosto ei pääsisi syyttämään hallitusta heikkoudesta. Nämä miehet olivat vanhoja vallankumouksellisia, jotka olivat saaneet keisarillisen hallituksen aikana kestää pitkäaikaisen vankeuden ja olivat sitten olleet karkoitettuina kaukaiseen siperialaiseen maakuntaan. Toinen heistä oli hyvin siivo mies ja kiintyi vähän ajan kuluttua suuresti lapsiin, mutta toinen oli ahdasmielinen ja opinkappaleisiinsa kangistunut, kärsimiensä onnettomuuksien katkeroittama ja täynnä leppymätöntä vihaa. Hän teki kaikkensa saadakseen vankien elämän saman tapaiseksi kuin hänen omansa oli ollut. "Nyt on heidän vuoronsa", hän toisteli lakkaamatta, jos häntä moitittiin jostakin hänen keksimästään uudesta alhaisesta kiusanteosta. Nikolain ja varsinkin Aleksandran mielestä oli tärkein kysymys jumalanpalvelusmenoissa läsnäoleminen. He eivät tyytyneet siihen, että papin ja hänen mukanaan diakonin sallittiin käydä suorittamassa jumalanpalvelusta heidän asunnossaan. Kun siellä ei ollut vihittyä alttaria, ei pyhää messua voitu toimittaa. Pitkien neuvottelujen jälkeen, joihin Pietarin viranomaisten oli puututtava, vankien sallittiin joka päivä käydä kirkossa, jonka erotti maaherran talosta yleinen puutarha. Tobolskin asukkaat, joihin ei vielä ollut tarttunut vallankumouksen henki, osoittivat niin ilmeistä kunnioitusta entiselle keisarille, että huomattiin välttämättömäksi sulkea kirkko yleisöltä. Hallituksen valtuutetut seisoivat vartioina estääkseen kaiken keskustelemisen, kielsivätpä asukkaita seisoskelemasta missään talon lähettyvilläkään. Vartioita käskettiin pitämään ihmiset niin loitolla, etteivät voineet seisoa ikkunoiden näkyvissä eivätkä osoittaa kunnioitustaan kukistuneelle yksinvaltiaalle ristinmerkkejä tekemällä. Vankeja vartioiva sotaväenosasto oli kokoonpantu Tsarskoje Selon sotilaista. Heidän joukossaan oli monta siivoa miestä, mutta enimpiin oli salainen kiihoitus jo tehnyt vaikutuksensa. Aikaa myöten heidän käytöksensä vankeja kohtaan muuttui raaemmaksi. Niinpä he suorastaan ilkeyttään hajoittivat eräänä päivänä pihalta lumikukkulan, joka oli kyhätty lasten huviksi. Tekosyynä oli se, että Nikolai ja Aleksandra olivat muka nousseet sen huipulle katsellakseen aitauksen ylitse. Paljoa järkyttävämpi tapaus sattui joulupäivänä. Vankien oli sallittu mennä kirkkoon, jossa vanha diakoni messun jälkeen koko elämänsä aikaisesta tottumuksesta oli lukenut rukouksen anoen keisariperheelle pitkää ikää. Saapuvilla olevat sotamiehet keskeyttivät jumalanpalveluksen ja uhkasivat surmata papin ja diakonin siinä paikassa. Sekin oli tuskallinen tapaus, kun sotamiehet käskivät entisen keisarin ottaa olkalaput pois univormustaan. Gilliard kertoo, että "aluksi näytti siltä kuin tsaari olisi aikonut kieltäytyä, mutta vaihdettuaan katseen ja joitakin sanoja tsaarittaren kanssa hän sai jälleen hillityksi mielensä ja taipui perheensä vuoksi". Aleksandra säilytti ihmeellisen tyyneytensä koko tämän raskaan ajan. Hän kirjoitti maalisk. 2 p:nä kirjeen, joka pääsi tulemaan sensorin huomaamatta: ... Toivomme, että pääsemme kirkkoon rukoilemaan ensi viikolla, ellei sitä kielletä meiltä. Odotan noita kauniita jumalanpalveluksia — kaipaan niin kovasti kirkkoon rukoilemaan. Uneksin omasta kirkostamme ja pienestä kaapintapaisesta nurkkauksestani, joka oli alttarin lähellä. Luonto on kaunis, kaikki on säteilevää ja loistavaa... Elän mielessäni uudelleen päivä päivältä kuluneen vuoden ja ajattelen niitä, jotka näin viimeisen kerran... Emme voi valittaa, meillä on kaikkea, elämme hyvin ihmisten liikuttavan ystävällisyyden turvin, sillä he lähettävät meille salaa leipää, kalaa, piirakoita y.m. Älkää huolehtiko meistä, rakas ystävä. Teille kaikille se on kovaa, ja varsinkin maallemme...[114] Kaikki tunteensa on saanut täällä nähdä jalkojen alle tallattuina, mutta niin täytyy käydä, sielun täytyy kasvaa ja kohota kaiken muun yläpuolelle. Sitä, mikä meissä on rakkainta ja hellintä, on haavoitettu, eikö niin? Niinpä on meidänkin siitä kaikesta opittava, että Jumala on suurempi kuin mikään muu ja että hän tahtoo vetää meidät kärsimyksiemme kautta lähemmäksi itseään. Rakasta häntä yhä enemmän ja voimakkaammin, hän on kaikki ja kaikissa... apu tulee Ylhäältä, ihmiset eivät enää voi tehdä mitään, mutta Jumalan avulla kaikki asiat ovat mahdollisia, ja Hän näyttää voimansa, viisautensa ja koko anteeksiantonsa ja rakkautensa... Yksi asia kuitenkin kuohutti Aleksandran mieltä, nimittäin sanomalehdissä näkyvät uutiset, joissa kerrottiin saksalaisten uusista etenemisistä tai hallituksen heille tekemistä lisämyönnytyksistä. Aleksandra ei ollut koskaan ollut myötämielinen viralliselle Saksalle, mutta nyt hän vihasi sitä, koska ei voinut antaa Vilhelm II:lle anteeksi sitä, että tämä oli hyväksynyt yleisesikuntansa ja bolshevikkien tekemän luonnottoman liiton. Brest-Litovskin sopimus täytti hänen mielensä suurella inholla sellaista kansaa kohtaan, joka saattoi aineellisten etujen vuoksi suostua sovitteluihin sivistyksen vihollisten kanssa. Ei ole mahdotonta, että tämä voimakas vastenmielisyys Saksaa kohtaan oli haittana pakosuunnitelmista neuvoteltaessa. Vartiosotamiehet olivat kurittomia ja huolimattomia, niinkuin kävi ilmi siitä, että kirjeitä ja ruokakääröjä kuljetettiin vakinaisesti taloon ja talosta pois. Rohkeat keisarihuoneen kannattajat olivat monta eri kertaa suunnitelleet Nikolain ja koko perheenkin pakoa, eikä ole suurtakaan syytä epäillä, että Saksan taholta tarjottiin helpotuksia rajan ylitse pääsemisessä. Mutta Nikolai ja Aleksandra kieltäytyivät kahdesta syystä, jotka tekivät asiat monimutkaisiksi: he eivät suostuneet eroamaan toisistaan eivätkä tahtoneet lähteä pois Venäjältä. Gilliard kertoo keisarinnan sanoneen hänelle, kun pakomahdollisuuksista keskusteltiin: "En lähtisi Venäjältä millään ehdolla, sillä minusta näyttää siltä, että ulkomaille paetessamme katkaisisimme viimeisen siteemme entisyyteen, joka olisi sitten ikipäiviksi mennyttä". Erään toisen kerran Aleksandra virkkoi matalalla äänellä, jossa väreili pidätetty tunne: "Sen jälkeen, mitä he ovat tehneet tsaarille, kuolisin mieluummin Venäjällä kuin antaisin saksalaisten pelastaa itseni". Talvella 1918, kun bolshevikit eivät vielä olleet vakiinnuttaneet asemaansa maassa, olisi ollut mahdollista järjestää pako. Mutta mikäli sen suuntaisia vakavia yrityksiä lainkaan tehtiinkään — omasta puolestamme emme tiedä mitään sellaista varmasti yritetynkään — niin menetettiin korvaamattoman kallista aikaa neuvotteluihin ja epäröimiseen, kunnes jo oli liian myöhäistä. Gilliard sanoo päiväkirjassaan maalisk. 23 p:nä: "Viimeinen pakomahdollisuus on viety meiltä". Sinä päivänä saapui osasto punakaartilaisia Tobolskin varusväeksi. Niin pahoja kuin entiset vahtisotilaat olivatkin, eivät he hyväksyneet uusien tulokkaiden saapumista eivätkä tahtoneet sallia heidän päällikkönään olevan komissaarin mennä kuvernöörin taloon vankeja katsomaan. Mutta entisen vartioston päällikkö sai neuvostohallitukselta jyrkän käskyn taipua ja ruveta vartioimaan vankeja paljoa ankarammin. Näihin asti muutamien henkilöiden, jotka olivat seuranneet keisarillista perhettä Tobolskiin, oli sallittu asua kaupungissa, mutta nyt heidät tuotiin kuvernöörin taloon, jossa heitäkin alettiin kohdella vankeina. Muutamia päiviä myöhemmin tapahtui kerrassaan suuri onnettomuus. Aleksei, jonka terveys oli ollut kaiken aikaa erittäin hyvä, sairastui nyt äkkiä pahasti: hänen verenvuototautinsa ilmeni uutena kohtauksena. Joitakin päiviä tämän jälkeen saapui keskushallituksen lähettämä erikoisilla valtuuksilla varustettu komissaari. Mikäli saattaa päätellä oli Leninin aikomuksena silloin tuottaa Nikolai Moskovaan joko vastaamaan oikeudessa maankavallussyytöksistä tai Saksalle luovutettavaksi. Mutta asiat eivät sujuneetkaan aivan niinkuin oli suunniteltu. Huhtik. 25 p:nä komissaari ilmoitti Nikolaille, että hänen oli määrä viedä entinen keisari paikalla pois Tobolskista. Jos jotkut perheen jäsenet halusivat seurata mukana, se oli sallittua. Mutta Aleksei makasi vuoteen omana kovissa tuskissa, eikä häntä voitu liikuttaa. Gilliard, uskollinen historioitsija, kertoo, että Aleksandra lähetti kutsumaan häntä ja puhellen kuin perheen ystävän kanssa salli Gilliardin nähdä, mitä hänen mielessään liikkui. Hän oli hyvin kuohuksissaan, tällä kertaa hänen tyyneytensä oli poissa, ja hän käveli edes takaisin huoneessa puhellen paremminkin itsekseen kuin Gilliardille. Eniten häntä peloitti päästää Nikolai lähtemään ilman häntä. Hän nimittäin epäili hallituksen aikovan kiristää Nikolailta väkipakolla jonkin kamalan tunnustuksen. "... En voi sallia tsaarin lähteä yksin. He tahtovat erottaa hänet hänen perheestään, niinkuin he tekivät ennenkin ... he koettavat pakottaa hänet allekirjoittamaan jotakin... Tsaari on välttämätön heille, he vaistoavat sen, että hän yksin edustaa Venäjää... yhdessä me voimme paremmin vastustaa heitä... mutta poika on vielä niin sairas... ensimmäisen kerran elämässäni en tiedä, mitä on tehtävä..." Sitten hän lopulta virkkoi Gilliardille: "Niin, se on parasta. Minä lähden tsaarin kanssa. Aleksei saa jäädä teidän huostaanne..." Niin sitten päätettiin, että Aleksandra ja hänen kolmas tyttärensä Maria seuraisivat Nikolaita, kun taas toiset perheen jäsenet jäisivät sairaan lapsen luokse. Uskollisten ystävien ja palvelijoiden pieni joukko kierteli talossa murtumaisillaan surusta. Mutta Aleksandra oli saanut takaisin mielentyyneytensä, ja hänen horjumaton uskonsa elähdytti hänen puolisoaan ja kaikkia toisia. Seuraavana aamuna lausuttiin liikuttavat jäähyväiset. Tobolskissa vietettyjen seitsemän kuukauden aikana Nikolain ja Aleksandran sekä niiden muutamien henkilöiden välit, joiden oli sallittu olla heidän vankeustovereinaan, olivat käyneet hyvin läheisiksi. He eivät enää olleet isäntäväkeä ja palvelijoita, vaan ikäänkuin ystäviä, jopa sukulaisiakin. Rajattoman valtansa kautena Nikolai ja Aleksandra olivat palkinneet osakseen tulleen palveluksen suosionosoituksia jakamalla, mutta nyt heitä palveltiin yksistään rakkaudesta. Aleksandran vastustuskyky oli joutunut suorastaan murtumispisteeseen. Yläkerran huoneessa hänen sairas lapsensa itki rajusti huutaen: "Äiti, äiti!" Aleksandra riensi kadulle, jossa talonpoikaisvankkurit odottivat kuljettaakseen vangit heidän katkeran matkansa seuraavalle pysäkille, sillä laivat eivät olleet vielä voineet aloittaa kulkuvuorojaan. Siperialaiset vankkurit ovat kidutusväline. Niihin kuuluu kahdessa yhdensuuntaisessa joustimien virkaa tekevässä tangossa riippuva pajukori. Matkamies kyyröttää tai makaa korin pohjalla. Muutamien penikulmien matkustaminen sellaisissa ajopeleissä huonoilla teillä on kidutusta, varsinkin Aleksandran tapaiselle naiselle, jonka terveys oli huonohko. Voimakkaat pikku hevoset kiitävät kovaa vauhtia, ja ajopelit hyppivät ja heilahtelevat puolelta toiselle ja välitä kaatuvat kokonaan. Niin kävi niillekin ajopeleille, joissa keisarinna matkusti, niinkuin hän itse kertoo päiväkirjassaan. Koska oli mahdotonta päästä Tjumeniin yhtenä päivänä, vietettiin yö Pokrovskojessa, Rasputinin kotikylässä, Aleksandra sai tyydytyksekseen nähdä ystävänsä perheen hetken ajan heidän talonsa ikkunassa. Tjumenissa seurue siirrettiin junaan, joka lähti länteen päin, Komissaari selitti, että matkan päämääränä oli Moskova, Mutta Jekaterinburgissa, Uralin pääkaupungissa, paikallinen neuvostohallituksen edustaja määräsi vangit siirrettäväksi pois junasta. Heidät sullottiin likaiseen autokuluun, joka kuljetti heidät kitisten ja rämisten epätasaisilla katukivillä erään Ipatjevin taloon. Ipatjev itse ajettiin pois, jotta uudet asukkaat sopivat taloon. Kuukauden päästä perheen muut jäsenet tuotiin Tobolskista Jekaterinburgiin, mutta Gilliardin ei sallittu seurata heitä. Tämä seikka, josta hän sai kiittää henkeään, on syynä siihen, ettemme voi enää turvautua silminnäkijän kertomuksiin, vaan meidän tietomme perustuvat tämän ajan jälkeisistä vaiheista Nikolain ja Aleksandran päiväkirjoihin. Tobolsk oli ollut paljoa huonompi kuin Tsarskoje Selo, mutta Jekaterinburgiin verrattuna se oli paratiisi. Nyt nimittäin keisarillinen perhe oli oikeassa vankilassa. Kaikki yhteys ulkomaailmaan oli katkaistu. Vangit saivat tästä lähtien vain niukat ruoka-annokset, eikä heidän sallittu liikkua talon vieressä olevassa pikku puutarhassa muuta kuin tunnin ajan päivässä. Ikkunaruudut oli maalattu himmeän valkoisiksi, ja koko talossa saattoi avata vain yhden ainoan ikkunan, niin että toukokuun ja kesäkuun kuumilla ilmoilla huoneiden raskas huono ilma kohosi usein kahdeksaankymmeneen asteeseen Fahrenheitia (noin 27 ast, Celsiusta). Vangit kärsivät tavattomasti, eniten kaikista Aleksei poikanen; hänen painonsa väheni, ja hän näytti surkastuneelta. Vuoteita ei ollut tarpeeksi, ja suuriruhtinattaret nukkuivat lattialle levitetyillä patjoilla. Aleksandran terveys huononi. Hänen sydämensä vaivasi häntä; tuntien itsensä heikoksi hän pysyi päiväkausia vuoteessa. Liikuskelu puutarhassa julkeiden punaisten vahtisotamiesten läsnäollessa ei tuntunut hänestä houkuttelevalta. Mieluummin hän luki tuntikausia raamattua ja mietiskeli. Päiväkirjassaan hän mainitsee usein "kokoilevansa ajatuksiaan". Mutta me näemme siitä myöskin niiden harvojen huvitusten luettelon, joita vangeille myönnettiin harvoina kertoina. Niinpä lapset eräänä päivänä ilahtuivat saadessaan hedelmäsalaattia, ja erään toisen kerran muuan ystävällinen punainen antoi heille vähän suklaata. Vähitellen ne harvat palvelijat, jotka olivat jääneet perheen luokse, otettiin pois. Viimeksi lähti uskollinen merimies Nagorni, joka oli ollut Aleksein "hoitaja". Suuriruhtinattaret suorittivat urhoollisesti kaikki kotiaskareet. He pyyhkivät pölyt, kiilloittivat mitä tarvittiin, pesivät vaatteet, saivatpa he leivotuksi leipääkin, minkä taidonnäytteen Nikolai erikoisesti mainitsi päiväkirjassaan. Heinäkuussa asiat pahenivat. Komissaariksi nimitettiin röyhkeä Jurovski, joka pani toimeen kotietsintäjärjestelmän. Hän riisti vangeilta heidän maitoannoksensa ja takavarikoi kaikki heidän hallussaan olevat jalokivet. Koettipa hän kiskoa Nikolain sormesta hänen vihkisormustaankin, mutta se ei lähtenytkään irti oltuaan paikallaan melkein viisikolmatta vuotta. Kansalaissodan siirtyessä lähemmäksi Jekaterinburgia syntyi punaisten keskuudessa hermostunut jännitys, ja heidän vuokseen vankien oli pakko luopua kävelytunnistaan, jotta heidän ei olisi tarvinnut kuulla vanginvartijoittensa saastaisia ja häpeämättömiä huomautuksia. Heinäkuun toisella viikolla Aleksei sai uuden verenvuotokohtauksen ja joutui vuoteen omaksi kovaan kuumeeseen, mutta hänen epätoivoisen äitinsä ei sallittu kutsua lääkäriä. Maailmasta eristettypä, tukehtumaisillaan tuulettamattomien huoneiden ilmassa, kehnosti ravittuina ja lakkaamatta alttiina tyranniensa loukkauksille vangit joutuivat alakuloisuuden valtaan. Välistä he koettivat pelata vähän béziqueä, ja keisarinna sai lohtua raamatun lukemisesta...[115] "Sinä päivänä minä rakennan Daavidin kaatuneen majan". Keisarinna miettii näitä profeetta Amoksen sanoja, jotka hän on juuri kuullut. Ei ole vielä paljonkaan yli puoliyön. Huoneen ilma on lämmin ja painostava. Aleksandra ei voi nukkua. Hän on oikaissut väsyneen ruumiinsa kovalle vuoteelle ja kuuntelee puolisonsa rauhallista hengitystä ja poikansa levotonta huohotusta. Rakas lapsikulta: hän ei ole lainkaan hyvissä voimissa, hän on kuumeinen, ja huomisaamuna Aleksandran täytyy taas koettaa saada komissaarilta lupa tuoda lääkäri katsomaan Alekseita. "Minä rakennan Daavidin kaatuneen majan". Niin, Aleksandra uskoo Sallimukseen. Taivaan kanssa tehty sopimus on voimassa, ja kaikki muuttuu vielä hyväksi. Kaiken täytyy muuttua hyväksi. Kärsimykset tulevat Jumalalta... mutta oi, kuinka vaikea välistä on kärsiä ja olla menettämättä toivoaan. Ihmeitä tapahtuu. Eikö Jumala auttanut pehmittämään kauhean Avdjevin, humalaisen ja moukkamaisen komissaarin sydäntä, vaikka hän oli aluksi niin hävytön? Eikö hänen sydämensä heltynyt? Eikö hän muuttunut ystävälliseksi? Ja Moshkin, hänen julma apurinsa? Eikö hän toimittanut Nickylle vankilan ulkopuolelta lähetettyä kirjettä, jossa luvattiin apua? Tosin heidät ilmiannettiin neuvostohallitukselle, ja heidän tilalleen lähetettiin Jurovski, julma mies. Mutta usko saa aikaan ihmeitä. Kenties hänkin?... täytyy vain uskoa, odottaa ja rukoilla. Askeleita käytävässä. Sen huoneen ovi, jossa Nikolai, Aleksandra ja heidän poikansa nukkuvat, lennähtää auki. Jurovski tulee huoneeseen ja kehoittaa kaikkia nousemaan heti paikalla: kaupungissa on levottomuuksia, vankien on lähdettävä pois paikalla, heidän täytyy pukeutua ja kerääntyä alakerrassa olevaan huoneeseen. Jurovskilla on kiire, hän antaa vangeille hyvin niukasti aikaa pukeutumiseen ja muutamien esineiden sieppaamiseen. Hän menee heidän edellään alakerrokseen. Nikolai tulee ensimmäisenä silmät vielä unisina ja kantaen poikaansa sylissään, Aleksandra seuraa tyttärineen ja heidän takanaan vartiat työntävät edellään vanhaa tohtori Botkinia, palvelustyttö Anna Demidovaa, joka kantaa pieluksia, Tsarskoje Selon vanhaa keittiöpäällikköä Haritonovia ja lakeija Trupia. Vangit kootaan Jurovskin osoittamaan huoneeseen. Se on oikeastaan kellari, jota valaisee varjostamaton pyöreä lamppu. Ajopelit, joissa heidät viedään pois, eivät vielä ole tulleet, sanoo Jurovski. Hän menee ulos katsomaan niitä. Kellarissa on kolme tuolia. Aleksei, joka ei voi kipeän säärensä vuoksi seisoa, vaipuu yhdelle istumaan. Hänen lähellään istuu entinen keisari. Hänen puolisonsa on työntänyt tuolinsa seinän viereen, jota vasten hän kallistaa väsyneen päänsä. Toiset seisovat unisesti nojaillen seiniin saadakseen tukea. Minuutit kuluvat. Jurovski tulee taas huoneeseen. Hänen mukanaan on toisia. Hän menee Nikolain luokse ja huutaa: "Sinun kannattajasi ovat koettaneet pelastaa sinut, mutta eivät ole onnistuneet, ja meidän on pakko surmata sinut". Kädessään olevalla revolverilla hän laukaisee suoraan eteenpäin Nikolaita kohti, joka lyyhistyy kokoon. Sitten Jurovski ampuu pojan. Toiset murhamiehet ovat tällä välin yhteislaukauksella lopettaneet muut vangit. Palvelustyttö Anna on säästynyt luodeilta ja syöksyy ovea kohti. Murhamiehet heittäytyvät hänen kimppuunsa ja pistävät hänet kuoliaaksi pistimillään. Poika makaa lattialla heikosti valitellen. Jurovski ampuu luodin hänen päähänsä. Yksi suuriruhtinattarista ei ole vielä kuollut; hänetkin lopetetaan pistimellä. Verilammikkoja muodostuu lattialle. Seinälaastiin ovat luodit tehneet kuoppia, ja siinä näkyy hurjasti heiluneiden pistimien piirtämiä halkeamia. Murhamiehet rupeavat tarkastamaan vainajien ruumiita... Auto on nyt oven edustalla. Ruumiit laahataan ulos ja heitetään siihen sikinsokin. Auto ajaa ulos yöhön kitisten ja kolisten epätasaisilla mukulakivillä. Tie johtaa metsään, jonne on varustettu kokkoaineksia käyttämättömäksi jääneen kaivoksen aukon lähettyville. Ruumiit poltetaan, ja tuhka heitetään alas kaivoksen aukosta. Uusi järjetön rikos siirtyy historiaan...[116] XIX. UHRI Heittäessään Nikolain ja Aleksandran ruumiit tuleen ja kaataessaan sitten sekoitetun tuhkan alas kaivoksen aukosta murhamiehet eivät voineet aavistaa täyttävänsä uhriensa hartaan toiveen. "Ei enää lainkaan eroa! Vihdoinkin yhdistetyt, liitetyt toisiimme elinkaudeksi, ja kun tämä elämä on lopussa, tapaamme taas toisessa maailmassa pysyäksemme yhdessä ikuisesti". Nämä sanat Aleksandra kirjoitti miehensä päiväkirjaan heidän kuherruskuukautensa aikana. Hän olisi sanonut samaa kuolinpäivänään. Jos hänen olisi annettu valita, hän olisi mieluummin kuollut rakastettunsa kanssa ja joutunut hänen kerallaan nimettömään hautaan kuin jäänyt eloon hänen jälkeensä ja maannut yksin upeassa haudassa. Hänen elämänsä oli tosiaankin suuripiirteinen ja arvollinen jatkumaan maallisten siteiden katkettua. Kuolema ei häntä kauhistuttanut. Vallankumouksen aikana hän virkkoi: "En voi ymmärtää, kuinka kukaan pelkää kuolemaa. Olen aina pitänyt kuolemaa hyvänä ystävänä, suurena lepona". Hänen murhaajansa eivät ymmärtäneet, kuinka olisivat parhaiten osanneet olla julmia. Jos he olisivat sen ymmärtäneet, olisivat he jättäneet Alixin henkiin... Maailma on väittänyt, ja monet ovat yhä edelleenkin sitä mieltä, että keisarinnan ajatukset olivat keskittyneet valtiolliseen valtaan, että hän tyydyttääkseen kunnianhimoaan näissä asioissa oli valmis uhraamaan perheensäkin. Hänen tekemänsä virheet ovat niin räikeästi silmiinpistävät ja niiden tulokset ovat olleet niin onnettomat, että on vaikea sanoa sanaakaan hänen puolustuksekseen. Toivomme kuitenkin, että tämä teos osaltaan haihduttaa hänen kunnianhimostaan vallitsevia harhaluuloja. Nikolain palatessa vallasta luopuneena hänen puolisonsa näki itsevaltiuden, loistavan pilvilinnansa, luhistuneena ja maahan hajoitettuna. Olisi ollut luonnollista, että hän olisi vaikeroinut menetystä ja syytellyt. Mutta sen sijaan hän nimitti Nikolaita "sankarikseen" ja vakuutti hänelle, ettei keisari, vaan rakastaja, puoliso ja isä oli hänen hellän rakkautensa kohteena. Alixin valtiollinen kunnianhimo oli vain sen hänen toiveensa hedelmä, että saisi nähdä Nikolain siirtyvän historiaan suurena yksinvaltiaana. Valtionasiat eivät olisi kiinnittäneet hänen mieltään, elleivät ne olisi olleet niin tärkeänä osana hänen puolisonsa elämässä. Juuri Nikolai itse veti hänet aktiiviseen yhteistyöhön kanssaan valtionasioiden hoidossa. Alix ei olisi koskaan yrittänyt itse käydä käsiksi hallitushommiin, ellei hän olisi huomannut ratkaisevalla hetkellä Nikolain heikkoutta. Alixia ei ohjannut kunnianhimo, vaan velvollisuudentunne puolisoaan ja poikaansa kohtaan. Hänen yrityksensä itsevaltiuden pelastamiseksi epäonnistui. Se joudutti lopullista luhistumista. Keisarinnan ihanteet olivat väärät, hänen menettelytapansa niinikään väärät. Jo eläessään hän sai rangaistuksekseen häneen tähtääviä kauheita syytöksiä, joita ei saatu vaiennetuiksi. Mutta Venäjällä ei ole oikeutta pitää itseään Alixin uhrina. Viimeksimainittu päin vastoin oli Venäjän uhri. Kuningatar Viktorian tyttärentyttären kohtalon muovaili kaksi miestä: Nikolai ja Rasputin. Molemmat olivat tyypillisiä Venäjän tuotteita. Epäonnistunut keisari oli sellaisen hallitusmuodon hedelmä, joka sortaessaan kansan tahtoa ja omaatuntoa huononsi myöskin vallanpitäjien siveellistä ryhtiä. Mitä johtoa saattoi Nikolailta saada? Koska Alix rakasti häntä, koska rakasti häntä niin suuresti, hän ihannoi häntä ja vajosi hänen henkiselle tasolleen, jossa perinnäiset käsitykset veivät voiton järjestä ja ennakkoluulot johdonmukaisista päätelmistä. Alixin isoisä oli prinssipuoliso, joka oli todellinen valtiomies, ja isoäiti kuningatar Viktoria, joka ymmärsi velvollisuuksien ja oikeuksien oikean tasapainon, mutta hänestä itsestään tuli sellaisen miehen vaimo, joka oli vakuutettu arvonimensä jumalallisesta alkuperästä eikä ollut lainkaan poliitikko, saati sitten oikea valtiomies. Ison-Britannian prinsessan Alicen, jolle Strauss oli omistanut teoksensa _Voltairen elämä_, tytär joutui naimisiin sellaisen miehen kanssa, jonka mielestä vankila oli filosofeille sopivin paikka. Alix omaksui Nikolain mielipiteet, ja — niinkuin usein käy — lahjakas oppilas pääsi opettajansa tasalle, veipä vielä voitonkin hänestä. Aleksanteri II:n aikaisten uudistusten jälkeen seuraavan sukupolven Romanovit olivat vaipuneet alemmaksi ja palanneet vaivattomaan kaavaan: itsevaltius, oikeaoppisuus ja kansallisuus, joka salli heidän vastustaa kansanvaltaisuuden vaatimuksia. Alix omaksui tämän kaavan haltioituneesti. Hän uskoi, että itsevaltius, jonka peruskirjana oli taivaan kanssa tehty sopimus, oli jumalallista alkuperää ja ainoa Venäjälle sopiva hallitusmuoto. Se sopimus oli tehty oikeauskoisen kirkon kanssa, joka edusti Jumalaa maan päällä. Tällä tavoin itsevaltius ja oikeaoppisuus tunkeutuivat toinen toisensa lävitse muodostaen kokonaisuuden. Siitä syystä keisarinnan mielestä oikeaoppiset eivät voineet olla tasavaltalaisia. Ainoa kansallisuus, johon oikeat venäläiset saattoivat kuulua, oli se ainoa, joka hyväksyi itsevaltiuden ja noudatti oikeauskoisuutta. Näiden harhapäätelmien valitettavan seurauksen olemme nähneet. Mutta todellinen onnettomuuden aiheuttaja oli Rasputinin vaikutus. Rasputinin, samoin kuin Tolstoin ja Leninin, henkinen alkuperä on löydettävissä siitä venäläisen slaavin kummallisesta ominaisuudesta, että hänellä on hyvin voimakas halu asettua vastustamaan vakiintunutta arvovaltaa, olipa sitten kysymyksessä kirkon, hallituksen tai yhteiskunnan arvovalta. Tällainen vastarinta ei tavallisesti kehity ainaista, purevina moitteina ilmenevää tyytymättömyyttä pitemmälle, vaan pysyy aisoissaan, koska venäläisille on yhtä tyypillistä vastahakoisuus siirtyä sanoista toimintaan. Välistä kuitenkin vastustuksen henki raivaa tieltään kaikki esteet ja hekumoi hurjassa hävitysvimmassa. Venäjän bolshevismi on ennen kaikkea hävittävä ilmiö, ja jälkimaailma muistaa Leninin varmasti kaiken olevaisen tuhoojana. Sillä vaikka hän väitti olevansa rakentaja, ei hän saanut salatuksi sitä tosiasiaa, että hän koetti hävittää oikein tieteellisesti. Tolstoikin oli hävittäjä, ellei ota huomioon hänen kirjallista neroaan ja henkilökohtaista hyvyyttään. Hän kävi olemassaolevien yhteiskunnallisten olosuhteiden kimppuun erittäin menestyksellisesti. Mutta hänen suosittelemaansa vastarinnattomuuden oppia voi tuskin sanoa rakentavaksi. Venäläinen runoilija kehoitti maanmiehiään rakentamaan järkiperäisesti ikuisuutta varten. Tolstoilla ei ollut mitään sitä vastaan, vaikka olisi nähnyt kaikki rakennukset maan tasalle hajoitettuina; hän olisi mielellään antanut auran kulkea kaiken ylitse. Rasputin oli hävittäjä. Hän järkytti yhteiskunnan siveellisiä perustuksia, ja hänen turmiollinen valtansa oli siitä syystä vielä suurempi, kun hän toimi vaistomaisesti, pirullisten vaikuttimien yllyttämänä. Keisarinna oli hänen tiedoton aseensa ja kuvitteli rakentavansa lujasti tulevaisuuden varalle. Tämä oli traagillinen asia, mutta koko hänen elämänsä Venäjällä oli ollut murhenäytelmää siitä päivästä lähtien, jolloin hän saapui morsiamena rakastamansa miehen luokse. Traagillinen kohtalo piteli häntä tiukasti otteessaan. Ei siis kumma, että hän oli valmis toivottamaan kuoleman tervetulleeksi vapauttajaksi... Onnellisemmissa olosuhteissa hän olisi ollut viehättävä ja rakastettava olento. Välistä hänen herttaisuutensa ilmeni epäedullisissakin olosuhteissa. Emme malta olla mielihyväksemme kertomatta seuraavaa tarinaa, joka valaisee tarkoitustamme. Vallankumouksen riehuessa pahimmillaan, kun ei mitään tietoja saatu keisarista ja kun kapinallisia sotilaita kerääntyi palatsin ympärille, muuan keisarinnalle uskollinen ylhäisönnainen tarjoutui nukkumaan leposohvalla hänen makuuhuoneensa lähellä. Keräillen lakanoita ja villapeitteitä tämä rouva alkoi valmistaa vuodettaan. Keisarinna tuli sisään yöpuvussaan, jonka ylle hän oli vain vetänyt aamunutun. Pitkä tukka valui hänen selkäänsä raskaana palmikkona; hän näytti tyttömäiseltä, mutta hänen kasvonsa todistivat tällaisen käsityksen vääräksi, niin kalpeat ne olivat, niin ylimaalliset, niin liikuttavat. Hän katseli kömpelöä vuodevaatteiden röykkiötä, ja hellä, ilkamoiva hymy pehmitti äkkiä, hänen tiukkapiirteiset huulensa: "Te hienoston naiset ette osaa olla käytännöllisiä. Tyttönä ollessani isoäitini, kuningatar Viktoria, näytti minulle, kuinka vuode on valmistettava. Opetan sen nyt teille". Keisarinna parka, vankeutensa ikävinä päivinä hän varmaankin usein palasi ajatuksissaan nuoruutensa Grannyn luokse. Leninin hallitsijasuvun neuvostotsaarit eivät tunteneet oloaan Kremlissä turvalliseksi, ennen kuin olivat surmanneet kukistamansa sukuhaaran viimeisen edustajan. Tyranni syö tyrannin. Mutta kansanvalta ei tunne Jekaterinburgin murhia kohtaan ainoastaan inhoa, vaan katkeraa mielipahaakin. Sillä tulevan taantumuksen kylvö on kylvetty. Bolshevikkimielettömyyden kautta monarkismi on saanut marttyyrinsä. VIITTEET: [1] Kirjeet on julkaissut Moskovan keskusarkisto: Perepiska Nikolaja i Alexandri Romanovih. [2] Tämä päivämäärä on vanhan ajanlaskun mukaan, joka oli edellisellä vuosisadalla kaksitoista päivää jäljessä tavallisesta kalenterista. [3] Koburg — vanhan saksalaisen Saksi-Koburg-Gothan herttuakunnan pääkaupunki, jossa Aleksandran ja Nikolain kihlaus tapahtui 1894. [4] Alix nimen antoi tyttärelleen Hessenin prinsessa Alice, koska saksalaiset lausuivat Alice sanassa myöskin e:n, joka ei englannissa kuulu. [5] Alfred, Saksi-Koburg-Gothan herttua, kuningatar Viktorian toinen poika, josta tuli herttua setänsä Ernestin jälkeen. Viimeksimainittu oli Albertin, prinssipuolison, veli. [6] Tämä on vihjaus erääseen keisarin ja keisarinnan mielikirjaan, Maria Corellin teokseen Poika. [7] Keisarinna Maria Feodorovna. [8] Kreivitär Obolenski [9] Albert Edvard, Clarencen herttua, Walesin prinssin (kuningas Edvard VII:n) vanhin poika, kuoli 1892. [10] Dnevnik Velikavo Knjasa Andreja Vladimirovitsha, Leningrad 1925. Suuriruhtinas oli tsaarin serkku. [11] Keisarinnan vanhimmat tyttäret. [12] Albaanian herttua, kuningatar Viktorian neljäs poika, s. 1870 k. 1884. [13] Alice, Hessenin suurherttuatar, Ison-Britannian prinsessa, Biographical Sketch and Letters, Lontoo 1884. [14] Fredrik Wilhelm, Hessenin prinssi, syntynyt 1870, kuoli putoamalla ikkunasta 1873. [15] Sunny = Päivänsäde. [16] Madame Lili Dehn, The Real Tsaritsa, Thornton Butterworth, 1922. [17] Ison-Britannian prinsessa Alice, syntynyt 1843, kuoli kurkkumätään v. 1878 hoidettuaan miestään ja lapsiaan. Meni v. 1862 naimisiin Hessenin prinssin (sittemmin suurherttuan) Ludvigin kanssa, joka kuoli v. 1892. [18] Viktoria, s. 1863, meni 1884 naimisiin Battenbergin prinssin Ludvigin kanssa. Elisabet, s. 1864, meni 1884 naimisiin Aleksanteri III:n veljen suuriruhtinas Sergein kanssa. Irene, s. 1866, meni 1888 naimisiin Vilhelm II:n veljen prinssi Heinrichin kanssa. [19] V. Poljakov, Mother Dear: The Empress Marie of Russia and Her Times, D. Appleton & Co., New York, and Thornton Butterworth, London, 1926. [20] Alfred oli kuningatar Viktorian toinen poika, Edinburghin herttua. Hänen puolisonsa oli suuriruhtinatar Maria, Aleksanteri III:n sisar ja siis Nikolain täti, "Duckyn" avioliitto ei ollut onnellinen. Hän erosi miehestään ja meni naimisiin suuriruhtinas Kirilin kanssa, joka on Nikolain serkku ja nykyjään Venäjän kruununtavoittelija. [21] Hän oli Mecklenburg-Strelitzin prinsessa, jota suku yleisesti nimitti Miechen-tädiksi. Hänen avioliittonsa yhteydessä prinsessa Alice kirjoitti profeetalliset sanansa uskonnon vaihdoksen tuottamasta vaarasta. [22] Historiantutkijat, joiden ei ole mahdollista nähdä alkuperäisiä asiapapereita Moskovan valtionarkistossa, tutustuvat varmaankin mielenkiinnolla berliniläiseen julkaisuun: Dnjevnik Imperatora Nikolaja II, Slovo 1923, jossa on otteita Nikolai II:n päiväkirjasta. [23] Maria, syntynyt 1875, suurherttua Alfredin tytär, meni 1893 naimisiin Ferdinand Hohenzollernin kanssa, josta tuli v. 1914 setänsä Carolin jälkeen Romaanian kuningas. Romaanian kuningatar Maria. [24] Kaupungin pormestari. [25] Oli juuri allekirjoitettu venäläis-saksalainen kauppasopimus, joka oli erittäin edullinen Saksalle. [26] Suuriruhtinatar Elisabet, Sergei Aleksandrovitshin puoliso Alixin vanhempi sisar, jonka bolshevikit murhasivat v. 1918. [27] Suuriruhtinatar ja kuuluisa kaunotar. [28] Bulgaarian kuninkaan Ferdinandin isä, naimisissa Orleansin prinsessan Clementinen kanssa. [29] Kuninkaallinen prinsessa, kuningatar Viktorian vanhin tytär, keisari Fredrikin leski ja Vilhelm II:n äiti. [30] Kuningatar Viktorian tytär, naimisissa Battenbergin prinssin Heinrichin kanssa. Hänen tyttärensä Viktoria Eugenie on Espanjan kuninkaan Alfonso XIII:n puoliso. [31] Vilhelm II, Saksan keisari. [32] Edinburghin herttuatar oli pysynyt oikeauskoisessa opissaan avioliittoon mentyäänkin, ja hänellä oli yksityinen kappeli ja pappi. [33] Edvard, Walesin prinssi, kuningatar Viktorian vanhin poika, sittemmin kuningas Edvard VII. [34] Granny = isoäiti. [35] Tohtori Harold Williams, The Timesin ulkomaanosaston toimittaja ja The Daily Chroniclen Pietarin-kirjeenvaihtaja: New Europe, elok. 1, 1918, [36] Saksalaisia kansankielen sanoja, jotka merkitsevät suunnilleen veijaria tai lurjusta. [37] Tässä luvussa on päivämäärät ilmoitettu gregoriaanisen ajanlaskun mukaan, jotta olisi helpompi verrata niitä samanaikaisiin englantilaisiin lähteisiin. [38] Paroni von Staal — Venäjän lähettiläs Englannin hovissa. [39] Battenbergin prinssi Louis, Alixin vanhimman sisaren Victorian mies, joka oli Britannian laivastossa. [40] Ruhtinas Dimitri Golitzin, kenraalimajuri, Nikolain henkilökohtainen seuralainen. [41] Edvard Albert, Walesin prinssi. [42] Yrjö V, s. 1865. Hän on kuningas Edvard VII:n ja kuningatar Aleksandran, Tanskan kuninkaan Kristian IX:n vanhimman tyttären, poika. Yrjö V meni v. 1893 naimisiin Victoria Mayn kanssa, joka on syntynyt 1863 ja on Teckin herttuan tytär — kuningatar Mary. [43] Prinssi Arthur, Connaughtin herttua, kuningatar Viktorian kolmas poika, s. 1850, mennyt 1879 naimisiin Preussin prinsessan Louisen kanssa, joka kuoli 1917. [44] Honourable Henry Byng, kuningatar Viktorian kamariherra ja tallimestari. Hänet oli Nikolain Englannissa oleskelun ajaksi määrätty hänen henkilökohtaiseksi seuralaisekseen. [45] Sir Dighton Probyn, tallimestari, kuninkaan yksityisvarojen hoitaja, sittemmin hovin talouden tarkastaja. Kuoli 1926. [46] Itävalta-Unkarin kruununperillinen. Hänen 1914 Serajevossa tapahtunut murhansa joudutti maailmansodan alkamista. [47] Prinsessa Helena Victoria, prinsessa Christianin vanhin tytär. [48] Battenbergin prinssi Heinrich, Wightin saaren maaherra. [49] Ruhtinas Jakov Ivanovitsh Shahovskoi, Poljarnaja Svesdan päällikkö. [50] Syntyjään Waldeckin prinsessa Helena; meni 1882 naimisiin Albanyn herttuan kanssa. Heidän tyttärensä Alice, s. 1883, meni 1904 naimisiin Athlonen herttuan, kuningatar Maryn veljen kanssa. [51] Alexandra, Saksi-Koburg-Gothan prinsessa, kuningatar Viktorian lapsenlapsi. [52] The Honourable Rosa Hood. [53] Talvipalatsin kirkon ylipappi. Hänet oli lähetetty opettamaan Alixille oikeauskoista oppia. [54] Nämä samat sanat toistuvat lainausmerkeillä varustettuina yksikolmatta vuotta myöhemmin keisarinnan kirjeessä jouluk. 12 p. 1915. [55] Saksalainen neiti Margarete von Fabrice, prinsessa Alixin kamarineito. [56] Prinsessa Louise, kuninkaallinen prinsessa, kuningas Edvard VII:n vanhin tytär, syntynyt 1867, meni 1889 naimisiin Alexander Duffin, Fifen ensimmäisen herttuan kanssa. Heidän tyttärensä lady Alexandra, s. 1891, meni 1913 naimisiin Connaughtin prinssin Arthurin kanssa, ja lady Maud, s. 1893, meni 1923 naimisiin lordi Carnegien kanssa. [57] Napoleon III:n leski. [58] Schleswig-Holsteinin prinssi, meni 1866 naimisiin kuningatar Viktorian tyttären Helenan (prinsessa Christianin) kanssa, joka on syntynyt 1846. [59] Ranskan kuninkaan Ludvig Filipin toinen poika, 1814—1896. [60] Kuningattaren hindunkielen opettaja. [61] Lääkärien neuvottelussa ilmenneisiin surullisiin seikkoihin voi tutustua teoksen Mother Dear: The Empress Marie of Bussia and Her Times kuudennessatoista luvussa. [62] Rouva Lili Dehn. [63] V. Poljakov, Mother Dear: The Empress Marie of Russia and Her Times. [64] Bolshevikit murhasivat hänet v. 1918. [65] Naimisissa Oldenburgin (venäläistä sukuhaaraa) prinssin Pietarin kanssa, josta erosi ja meni naimisiin eversti Kulikovskin kanssa. Asuu nykyisin Tanskassa. [66] Hän oli Maria Feodorovnan veli Vilhelm, josta oli tullut Kreikan kuningas Yrjö v. 1863. Hän oli naimisissa Nikolai II:n tädin, suuriruhtinatar Olga Konstantinovnan kanssa. Hänet murhattiin Salonikissa v. 1913. [67] Toinen tytär, Tatjana, oli syntynyt 1897. [68] Stana meni naimisiin Leuchtenbergin (venäläistä sukuhaaraa olevan) herttuan kanssa, josta hän myöhemmin erosi mennäkseen naimisiin suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin, maailmansodan aikaisen ylipäällikön kanssa. Militsa sai miehekseen suuriruhtinas Pietarin, Stanan toisen miehen veljen. [69] Nikolain päiväkirjaan on heinäk. 20 p:nä 1905 kirjoitettu: "Illalla saimme kuulla surullisen uutisen herra Philippen kuolemasta. Oli juuri Eliaksen päivä". Tämä hämärä viittaus profeetta Eliakseen, joka joutui legendan mukaan elävänä taivaaseen, liittyy johonkin Philippen ennustukseen ja selittää, miksi keisarinna uskoi hänen olevan vieläkin elossa. [70] Kuuluisa lääkäri. [71] Venäläinen sana "rasputin" merkitsee "paheellinen ihminen". [72] E. Djanumova, "Moi Vstretshi o Grigorjem Rasputinym", Sovremennija Sapiski XIV, 1923, Paris. [73] Thirteen Years at the Russian Court, Pierre Gilliard, Hitchinson & Co., London. [74] R. Poincaré, Au Service de la France, II, 1926. [75] Maurice Paléologue, La Russie des Czars. [76] Kuuluisa kaukaasialainen luostari Mustanmeren rannalla. [77] Nikolai oli kirjeessään valittanut, että oli vaikeaa suorittaa sotaliikkeitä vallitsevan sumun vuoksi. [78] Djanumova, "Moji Vstretshi s Grigorjem Rasputinym", Sovremennija Sapiski, XIV, 1923. [79] Semennikov Politika Romanovyh Nakanunje Revolutsija, Moskva, 1926. [80] Badenin prinssi Max, Erinnerungen und Dokumente, Berlin, 1927. [81] Sisäministeri Hvostov, joka oli ollut Nikolaita tapaamassa päämajassa. [82] Sana "salaiset" on kirjeessä alleviivattu. [83] Tässä Hvostov mainitsi erään sellaisen hämäräperäisen rahamiehen nimen, jonka kanssa Rasputin oli hyvin ystävällisissä väleissä. [84] Thirteen Years at the Russian Court, Pierre Gilliard. [85] Rodsjanko, duuman puheenjohtaja, sanoo muistelmissaan: "Saatiin tietää, että hän (Rasputin) oli vietellyt keisarillisten lasten hoitajattaren". [86] Starets, sananmukaisesti: vanha mies. Tämä nimitys annetaan Venäjällä usein hengellisen elämän johtomiehille. [87] M. Kleinmichel, Is Potonuvshavo Mira, Berlin, 1923. [88] M. Rodsjanko, The Reign of Rasputin. [89] Hän on sama prinssi Carol, joka myöhemmin tehtiin perinnöttömäksi avioliittoselkkaustensa ja kevytmielisen elämänsä vuoksi. [90] Pienennysmuoto ruhtinas Vladimir Volonskista, sisäasiain apulaisministeristä. [91] 'Kurssi' merkitsee venäjänkielessäkin oppimäärää. [92] Päiväkirjasta käy niinikään ilmi, että viimeinen teos, jonka Nikolai luki, ollessaan silloin jo Jekaterinburgissa, jossa hänet murhattiin, oli Mereshkovskin kirjoittama Paavali I. Nikolai on kirjoittanut muistelmiinsa, että hänen esi-isänsä traagillinen loppu — Paavali I:n kuristivat hänen upseerinsa — teki häneen syvän vaikutuksen. [93] Versaillesin rauhansopimuksen johdannossa. [94] Suuriruhtinas Nikolain liikanimi. [95] "Mustat" suuriruhtinattaret Militsa ja Stana. [96] Aleksandran kirjeissä on tuontuostakin mainittu Rasputinin mielipiteistä ja toiveista. Aikaisemmin mainittujen lisäksi on seuraavat kohdat valittu valaiseviksi esimerkeiksi: "Ystävämme neuvojen noudattaminen, rakkaani, on oikein. Vakuutan sen sinulle. Hän rukoilee innokkaasti yötä päivää sinun puolestasi, ja hän on säilyttänyt sinut mielessään sellaisena kuin olet. Ole vain asiasta yhtä varma kuin minäkin. Silloin kaikki sujuu hyvin. Teoksessa Les Amis des Dieux (Philippen Aleksandralle suosittelema kirja) muuan vanha Jumalan mies sanoi, että maa, jossa 'Jumalan mies' auttaa yksinvaltiasta, ei koskaan joudu hukkaan..." (Kirje N:o 632, jouluk. 5 p:nä 1916.) Ja taas: "Ole ylin käskijä. Kuuntele, mitä luja vaimosi ja vanha Ystävämme sanoo..." (Jouluk. 6 p:nä 1916). Kaiken kaikkiaan mainitaan Rasputinia hallussamme olevissa Aleksandran kirjeissä neljäsataakaksikymmentäkaksi kertaa. [97] Sisäministeri, Rasputinin välikappale ja kannattaja. [98] Suuriruhtinatar Olga, keisarin nuorin sisar, erosi ensimmäisestä miehestään Oldenburgin herttuasta ja meni naimisiin tavallisen upseerin Kulikovskin kanssa. [99] Pääministeri, jonka Nikolai oli nimittänyt päämajasta käsin neuvottelematta sillä kerralla lainkaan Aleksandran kanssa. Rasputin ei suosinut Trepovia, jonka tilalle pian määrättiinkin ruhtinas Galitsin, vanha raihnas hovimies, ja tämän kohtaloksi tuli toimia ikälopun hallitusmuodon aikana viimeisenä pääministerinä. [100] Rodsjanko, duuman puheenjohtaja, sanoo muistelmissaan tavanneensa keisarin muutamia päiviä ennen hänen lähtöään Tsarskoje Selosta. Rodsjanko uskalsi varoittaa Nikolaita puhumalla aseman vaarallisuudesta: "Teidän Majesteettinne, mielestäni on tilanne maassa muuttunut arveluttavammaksi ja uhkaavammaksi kuin koskaan ennen. Kansan mieliala on sellainen, että mitä vakavimpia kapinoita voi odottaa. Ei ole enää puolueita, vaan koko Venäjä yksimielisesti vaatii hallituksen muutosta ja sellaisen vastuunalaisen pääministerin nimittämistä, joka nauttii kansan luottamusta... Ikäänkuin tahallaan on tehty kaikki Venäjän tappiolle saattamiseksi ja sen vihollisten avustamiseksi. Ei olekaan kumma, vaikka liikkeellä on hirveitä huhuja maanpetoksesta ja vakoilusta armeijan selkäpuolella. Sire, teidän lähimmässä ympäristössänne ei ole enää ainoaakaan rehellistä eikä luotettavaa miestä. Kaikki parhaat joko on erotettu, tai he itse ovat luopuneet paikoiltaan, ja jäljellä ovat enää ne, joilla on huono maine. On julkinen salaisuus, että keisarinna antaa määräyksiä teidän tietämättänne, että ministerit selostavat hänelle valtion asioita, sekä että hänen toivomuksestaan ne, joita hän ei katsele suopein silmin, menettävät paikkansa, jolloin heidän tilalleen otetaan epäpäteviä ja kokemattomia henkilöitä. Suuttumus ja viha keisarinnaa kohtaan kasvaa päivä päivältä kaikkialla maassa..." [101] Vasilij Ostrov on Nevan suulla oleva saari, jossa on muuan Pietarin vanhimpia kaupunginosia. Nevskij Prospekt on pääkaupungin suurin katu, jonka kummallakin puolella on mahtavia taloja ja palatseja. [102] Sir George Buchanan, Englannin lähettiläs Venäjän hovissa. Aleksandra oli hänelle hyvin suuttunut hänen tunnetusti hyvien suhteittensa vuoksi vasemmistopolitiikkoihin. Sir George Buchanan uskalsi puhua keisarille varoittaen maan vaarallisesta tilasta ja varsinkin siitä, että keisarinnaa vihattiin kiihkeästi ja yleisesti sekä että kaikki piirit vaativat keisarinnan karkoittamista pois asemastaan. [103] Muuan kirkko, jota keisarinna rakennutti. [104] Se oli ensimmäinen uutinen keisarilta kolmeen päivään. Hänen junansa oli pyrkiessään vallankumouksellisten sulun lävitse yrittänyt eri ratoja päästäkseen eteen päin, ja vihdoin se oli pidätetty Pihkovassa, noin kolmenkymmenen penikulman päässä Pietarista. [105] Rautatieasema Pietarin ja Pihkovan välillä. [106] Nikolai oli lähettänyt kenraali Ivanovin päämajasta muutamien pataljoonien kanssa, joita pidettiin uskollisina, suojelemaan keisarinnaa Tsarskojessa. Perille saavuttuaan hän huomasi kapinallisten olevan aseman herroina. Hänen onnistui tunkeutua yön hiljaisuudessa palatsiin ja tavata keisarinna, joka kielsi häntä antautumasta verenvuodatuksen vaaraan pelastaakseen hänet (keisarinnan). [107] Kaartin meriväen otaksuttiin olevan erikoisesti kiintynyt keisarillisen perheen jäseniin. [108] Keisarinna tarkoittaa sitä taivaan kanssa tehtyä sopimusta, jota hän piti hyvin suuriarvoisena ja joka hänen mielestään vaikutti, että Nikolain oli mahdoton antaa kansalle perustuslakia. [109] Duuman edustajat olivat Gutshkov ja Shulgin, jotka olivat keisarinnasta erittäin vastenmielisiä, koska he taistelivat Rasputinin vaikutusvaltaa vastaan. [110] 2—4 hengen korttipeli. [111] Rouva Dehn on julkaissut tämän kirjeen muistelmissaan. [112] Päiväkirjan tunnemme erään miehen otteista, joka työskenteli arkistossa ja pakeni myöhemmin ulkomaille: Sovremennija Sapiski, XIV, 1923, Paris. [113] Mainita sopii, että Tsarskoje Selo, jonka voi kääntää: Tsaarin kylä, on alkujaan johtunut sanasta "Saari", sillä sen asujaimisto oli suomalaista ennen Pietari Suuren valloitusta. [114] Tämä lainaus on otettu, samoin kuin edellinenkin tähän lukuun sisältyvä, keisarinnan ystävättären rouva L. Dehnin teoksesta: The Real Tsaritsa. [115] Yllämainitut seikat keisariperheen pidätysajalta Jekaterinburgissa perustuvat niihin otteisiin, jotka me tunnemme Nikolain ja Aleksandran päiväkirjoista. Ainoa ristiriitaisuus, jonka voimme huomata, on lääkäriä ja palvelijoita käsittelevillä riveillä. Perheen lopullisesta kohtalosta joutuivat osallisiksi tohtori Botkin, keisarinnan kamarineito Demidova, kokki Haritonov, lakeija Trup, sitäpaitsi vielä keittiöpoika Sednjev, jonka henki pelastui. Tämä on ristiriidassa sen päiväkirjoissa esitetyn väitteen kanssa, että perheeltä riistettiin heidän palvelijansa sekä ettei lääkärin sallittu käydä katsomassa sairasta Alekseita. Ristiriita on luultavasti vain näennäinen ja paljastaa vanginvartijoiden julmuuden, he kun ilmeisesti kielsivät lääkäriä poistumasta huoneestaan ja palvelijoita auttamasta suuriruhtinattaria. Mutta mitä merkitsee tämäntapainen pikku seikka lopullisen murhenäytelmän rinnalla? [116] Murhakohtauksesta on saatu tarkka selko niiden seikkojen perusteella, jotka tutkinto-oikeus sai selville päästessään heti valkoisen armeijan edettyä ryhtymään työhönsä. Sen tutkimukset johtivat sikäli hyviin tuloksiin, että löydettiin kolme miestä, jotka olivat olleet läsnä murhatilaisuudessa ja joita kuulusteltiin. Heidän todistuksensa sekä muiden tärkeiden todistajien lausunnot täyttävät monta nidettä. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIIMEINEN TSAARITAR *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.