The Project Gutenberg eBook of Voimatonta väkeä, by Aino Malmberg

           Ystävälleni,
      SAXSON SYDNEY-TURNER'ille.
                   A.M.

SISÄLLYS:

Kohtalon oikkuja.
Lontoon suomalaisia.
Hale Makani – tuulien tupa.
Muuan katolinen pappi.
Yhteiskunnan pylväitä ja hylkyjä.
Entisen taistelun ajoilta.
Marttyyrit.
Tekokukkia.

LUKIJALLE.

Voimakkaat piirtävät elämän ilmiöiden ääriviivat, sillä sellaiseen työhön tarvitaan vakava käsi, varma silmä, selvä tietoisuus tarkoituksesta ja keinoista. Kuvio, jossa on ainoastaan ääriviivat, on kuollut, vaikka voimmekin nähdä mihin se tähtää. Siitä puuttuu valon ja varjojen jako sekä väritys. Silloin alkaa voimattoman väen työ. Voimaton on liian heikko luodakseen uusia ääriviivoja, mutta hän voi omaksua voimakkaan luoman kuvion ja voi koko sydämellään antautua luomaan eloa siihen. Hän voi johtaa valon oikeaan kohtaan, asettaa varjon paikalleen, panna väritäplän tähän, toisen tuohon. — Voimakas tietää täsmälleen, mitä hän tahtoo, kuinka syvälle hän painaa ääriviivat, miksi hän laittaa kuvion juuri tuollaiseksi eikä muunlaiseksi. Voimaton ei aina tiedä yhtä selvästi, miksi hän jakaa valon ja varjon juuri noin, miksi käyttää värivivahduksia juuri tuolla lailla. Häntä johtaa usein vaisto ja tunne enemmän kuin kylmä järki. Siksi sattuukin joskus, että hän ei selvästi seuraa ääriviivoja, vaan antaa varjon taikka värin luiskahtaa ulkopuolelle rajaa. Jos ääriviivojen luoja on saapuvilla, voi hän helposti korjata sellaisen erehdyksen, mutta jos häntä ei enää ole olemassa, saattaa käydä niin, että taitamaton värien käyttäjä turmelee koko kuvion, niin ettei alkuperäisestä luonnoksesta jää mitään jälelle. Silloin täytyy toisen voimakkaan tulla apuun ja joko luoda uusi kuvio, taikka etsiä vanhat ääriviivat esiin ja laittaa ne selviksi taas. Sillä lailla elämä kuluu ainaisessa vuorovaikutuksessa voimakkaiden ja voimattomien välillä. Molemmat ovat välttämättömiä elämän ilmiöiden luomiseen ja kuvaamiseen, ja molemmat ovat siis yhtä tärkeitä. Voimakkaita ihaellaan ja peljätään, voimattomia rakastetaan ja vihataan. Voimakkaiden ilmapiiri on ylimalkaan viileä, voimattomien lämpimämpi…

Minulta kysyttiin, sisältääkö tämä uusi kirjanen novelleja vai tosi-elämästä otettuja kuvauksia. Kaikki ovat otetut elämästä, muutamat aivan sellaisinaan, niinkuin elämä ne antoi, nimet vain muutettuina. Nimet ovat yhdellä ainoalla poikkeuksella kokonaan muutetut. Paitsi sitä huomasin pian, että muutamia piti muuttaa niin paljon, että ainoastaan ydin säilyi koskettamatta. Se oli välttämätöntä, jotta lukijat eivät yrittäisi ruveta arvailemaan, kuka kulloinkin on ollut "sankarina". Siksi luulen, että paria kolmea pätkää voi yhtä hyvin sanoa novelliksi kuin elämän valokuvaksi. Ytimen, s.o. sen kohdan tapahtumassa taikka ihmiskohtalossa, joka enin herätti mielenkiintoa, olen koettanut säilyttää ehyenä.

KOHTALON OIKKUJA.

Mikä on kohtalo? Mikä on tuo tuntematon voima, joka johtaa ihmiselämää ja joka näennäisesti on niin täpösen täynnä oikkuja, ettei kuolevainen sitä ymmärrä, mutta joka kumminkin lopulta näyttää osuvan oikeaan? Eivätkö ole totta nuo ylpeät sanat:

Eivät ole totta, mutta eivät vallan valhettakaan. Joskus Suuri Tuntematon antaa meidän itse hääräillä ja kulkea siihen suuntaan kuin toivomme vetää, ja silloin tuntuu meistä kuin olisimme itse ohjaksissa ja johtaisimme omaa kohtaloamme. Mutta äkkiä saattaa tulla käännös, ja taas kuljemme kohti tuntematonta päämäärää. Emme arvaa, minne tie vie, emme tiedä tulemmeko vuorille vai laaksoihin, mutta kulkea täytyy, yhä vain kulkea, kunnes loppuu tie…

Tutustuin Ellaan vuonna 1908 Lontoossa. Hän oli pikkunen tummatukkainen, suurisilmäinen tyttö, hyvin kaunis ja myöskin lahjakas. Hän sekä soitti että lauloi miellyttävästi, vaikka hän ei koskaan ollut ääntään taiteellisesti saanut kehittää. Jo kuusitoista-vuotiaana hän oli jäänyt orvoksi ja pakoitettu ansaitsemaan oman leipänsä. Leivän ansaitseminen ei ollut hänelle läheskään niin vaikeata kuin monelle muulle, sillä hänestä oli hyvin pian kehittynyt erittäin taitava pikakirjoittaja, ja hänen synnynnäinen lahjakkuutensa auttoi häntä käsittämään asioita ilman pitkiä selityksiä. Kun minä häneen tutustuin, oli hänellä hyväpalkkainen paikka suuressa virastossa. Paitsi tätä vakinaista työtään, josta hän oli vapaa joka päivä kello neljä ja lauantaisin kello yksi, tuntui hänellä olevan himo sanomalehtityöhön, josta syystä hän joka päivä vietti tunnin tai pari erään pienenlaisen viikkolehden toimistossa, askarrellen siellä hiukan kaikenlaista. Ellei ollut muuta tärkeämpää tekemistä, hän keitti teetä päätoimittajalle. Kuten tiedämme, englantilainen voi ennemmin olla ilman päivällistä kuin ilman iltapäiväteetään, ja siksi onkin melkein joka toimistossa vesikattila ja muut tee vehkeet, joilla nopeasti voi laittaa kupin aito englantilaista teetä, mustaa kuin piki. Kupit ja kattilat häviävät sitten nopeasti johonkin piilopaikkaan, josta ne taas seuraavana iltapäivänä otetaan esille. — Ella oli erittäin taitava tuossa teen valmistamiskomennossa. Kaikki kävi ääneti ja nopeasti, niin että työ tuskin yhtään keskeytyi teen juonnin tähden.

Verraten pian aloin aavistaa, että viikkolehden päätoimittaja, eikä itse sanomalehtityö, oli suurena vetovoimana Ellalle, ja Ella tuntui myöskin olevan suurena vetovoimana päätoimittajalle, sillä hän juoksi alituiseen siinä talossa, missä Ella ja minä asuimme vuokralaisina.

Mies — hänen nimensä oli Bertrand — kehoitti innokkaasti Ellaa ja minua vuokraamaan oman pienen huoneiston, sillä molemmat olimme väsyneet täysihoitoon. Hänen avullaan löysimmekin sievän kolmihuoneisen asunnon ja vuokrasimme sen heti. Pian kyllä aloin katua koko hommaa, sillä Bertrand oli sen jälkeen meillä jokapäiväinen vieras. Hän oli pitkä ja komea mies, ja ehkä hän siitä syystä oli niin merkillisen "näkyvä". Hän tuntui olevan jokapaikassa läsnä, aivan kuin täyttäen meidän pienen asuntomme. Siellä ei suorastaan voinut päätään kääntää, näkemättä Bertrandia jossakin huoneen kolkassa.

Ei ollut vaikea huomata, että Ellan ja Bertrandin suhde kävi yhä kuumemmaksi, ja olin hyvin huolissani, mikä tulisi Ellan kohtaloksi, sillä hän oli sitä omituista ja harvinaista lajia, joka ei helposti kiinny eikä koskaan unohda, ja jolla voi olla vain yksi ainoa suuri rakkaus eikä mitään pikku rakkauksia. Bertrand taasen oli vallan toinen luonne, komea, kevytmielinen hetken lapsi. Hän oli paitsi sitä naimisissa, vaikka hän eli erossa vaimostaan.

Kerran Ella alkoi puhua kanssani Bertrandista ja sanoi, ettei Bertrand oikeastaan ollut ollenkaan hänen unelmiensa sankarin kaltainen. Kohtalo oli heidät vienyt yhteen, ja rakkaus häneen oli syttynyt aivan vähitellen, melkein kuin varkain, eikä hän itsekään ymmärtänyt, kuinka se oli saanut sellaisen vallan hänessä. Minkä sitä kohtalolleen taitaa…

"Oliko hän yhtä komean näköinen kuin Bertrand, ja jos kerran tunsit hänet omaksesi, miksi et ottanut?"

"Ei, ei hän ollut komean näköinen eikä ollut omani liioin… Kerran käydessäni Cambridgessä, söin vanhan tätini kanssa aamiaista eräässä ravintolassa. Silloin hänet näin viereisessä pöydässä. Luulen, että hän oli sikäläisessä yliopistossa. En häntä tuntenut eikä hän minua… Sitten — niin en tiedä, miten minun pitää sitä selittää — kaikki tuntuu niin järjettömältä, niin suorastaan mielettömältä, kun koetan pukea sen sanoihin, kylmiin, järkeviin, selviin sanoihin…"

"Unohda kaikki selvät ja järkevät sanat ja puhu pelkkää järjettömyyttä, jos se helpottaa… Elämän suuret tapahtumathan aina tuntuvat olevan täynnä järjettömyyttä, kun niitä rupeaa selittelemään…"

"No niin, — hän sattui katsomaan minuun ja minä häneen… Sellaista sähköiskua en ole ennen enkä jälkeenpäin tuntenut… Minä tunsin kuin joku olisi minulle sanonut, että tuossa minun onneni oli… Hänen silmänsä sanoivat, että meidän kohtalomme kuului yhteen… Siinä kaikki. — Kun täti sitten nousi lähteäkseen ja minun piti häntä seurata, tunsin tuskaa, vihlovaa tuskaa. Siihen se lyhyt tarina loppui…"

"Ha-ha-haa, sinä käytännöllinen ihminen! Mistä minä sen tietäisin! Ei ole aavistustakaan nimestä — ehkei hänellä nimeä olekaan! Usein arvelen, että ehkä se kaikki oli vain unelma, joka kerran minulle näytettiin… Todellisuus on Bertrand, ja häntä minä rakastan…"

"Mutta muistat kai minkä näköinen hän oli, että tuntisit, jos vielä kerran tiellesi sattuisi?"

"En tiedä tuntisinko… Silmät kai tuntisin… Mutta en tahdo koskaan häntä tavata… Jos tietäisin hänen tulevan, pakenisin vaikka kuinka kauas! Hän häiritsisi rauhaani, hän häiritsisi rakkauttani — ja sitä ei saa kukaan häiritä…"

Siinäpä se oli. Tulin vähitellen vakuutetuksi, että, kaikesta huumauksesta huolimatta, Ella epäili rakkauttaan Bertrandiin, ja tahtoi juuri siksi itsepäisesti vakuuttaa sekä itselleen että minulle, että Bertrand oli ainoa, josta hän koskaan saattoi välittää.

Tapahtui sitten kerran, että saimme kirjeen yhteiseltä ystävältä New Yorkissa. Hänkin oli huolissaan Ellan kohtalosta ja pyysi häntä hartaasti tulemaan New Yorkiin, jossa hänellä sattumalta oli Ellalle tarjona hyvä paikka suuressa lakitoimistossa. Siellä oli kaikenlaisia etuja tarjona m.m. puolta suurempi palkka. Keskustelimme asiasta hyvin tarkkaan, ja omasta puolestani kehoitin Ellaa hartaasti heti suostumaan tarjoukseen. Hän suostuikin, ja kuukauden perästä hän oli jo New Yorkissa.

Bertrand kävi sen jälkeen yhden ainoan kerran luonani. Hän syytti minua katkerasti siitä, että hän oli Ellan kadottanut, ja vakuutti minulle, että Ella ei olisi koskaan lähtenyt Amerikkaan, ellen minä olisi häntä niin innokkaasti kehoittanut. Myönsin, että hän luultavasti oli oikeassa, ja vakuutin hänelle, että olin asiasta yksinomaan hyvilläni. Meidän suhteemme kylmeni sen jälkeen kokonaan, enkä nähnyt häntä muuta kuin sattumalta pari kertaa. Ellan kirjeistä kumminkin ymmärsin, että Bertrand usein kirjoitti Amerikkaan ja koetti houkutella Ellaa tulemaan pois Lontooseen. Se saattoi minut ensin hiukan levottomaksi, sillä ymmärsin hyvin, että jos Ella tulisi takaisin, ei hänellä olisi mitään pelastuksen mahdollisuutta, vaan Bertrand saisi kaiken vallan hänen ylitseen. Rauhoituin vähitellen, koska ei asiasta sen enempää kuulunut.

Ellan ensimmäinen kirje New Yorkista oli hyvin iloinen. Hän oli heti ryhtynyt työhönsä, joka tuntui häntä paljon miellyttävän, ja tuloja hänellä oli niin paljon, että jokseenkin puolet joutui kuukausittain säästöön. Pienen ystäväryhmän hän oli myöskin löytänyt ja viihtyi heidän seurassaan erittäin hyvin. Tunsin jokaisen heistä ja tiesin, että he olivat "oikeata laatua", kovaa työtä tekeviä, sivistyneitä, intelligenttejä ihmisiä, joilla oli itsenäinen kanta, ja jotka uskalsivat asettaa elämänsä sen mukaan, pyytämättä lupaa keneltäkään.

Ellan kirjeiden sävy alkoi sitten myöhemmin hiukan muuttua. Hänellä oli ikävä, ei koti-ikävä, vaan "ikävä kotia", kuten hän sanoi. Toisin sanoen, hän ikävöi omaa pesää, jossa hän olisi kotonaan, ja jonka edestä maksaisi vaivaa tehdä työtä. Olin aina ollut Ellan kanssa samaa mieltä siinä, että tuollainen koti saattoi olla missä paikassa maailmaa tahansa. Paikka oli aivan toisarvoinen, mutta ihmiset olivat tärkeitä. Kun matkustelee paljon ja näkee mitä maailmassa on kauneinta luonnossa, kyllästyy luonnon kauneuteen, taikka, ehkä on oikeampi sanoa, alkaa pyytää liikoja. Kuusien asemesta toivoo palmuja, koivujen asemesta kukkivia akaasioita ja hybiscus-puita. Ja kun ne sitten saa tahtoo takaisin karuun luontoon kuusten suojaan kanervakankaille. — Mutta ihmissielun rikkauteen ei koskaan kyllästy. Ihmissielussa tapaa kaikki, mitä voi uneksia, humisevat kuuset, huojuvat palmut, kukkaset, erämaat, polttavat auringot, jäätävät revontulet. Ihmiset, ystävät, ne ovat elämän onnelle tärkeitä, vähätpä saarista ja salmista, puista ja pensaista.

Ella pyysi pyytämistään minua tulemaan New Yorkiin, jotta perustaisimme siellä yhteisen kodin. Monesta syystä täytyi minun aivan jyrkästi kieltäytyä. Lujemmat siteet sitoivat Eurooppaan. Sitten, jonkun ajan perästä sain häneltä kirjeen, josta lainaan tähän otteen:

"Ymmärrän sinut vihdoinkin hyvin ja tiedän, että muuttosi tänne olisi ollut joka suhteessa erehdys. Asiat eivät koskaan paikkaamalla parane. Tiedän nyt varsin hyvin, että jos tahdon elää onnellista elämää, pitää minulla olla oma koti ja oma lapsi. Niin juuri, ennen kaikkea, oma lapsi. Elämäni, sellaisena kuin se nyt on, ei merkitse mitään. Teen työtä, säästän rahoja — ketä varten? Minkä hyväksi? Olen terve ja voimakas, ja ihmiset sanovat, etten ole tuhmakaan. Siis minun ei tarvitse pelätä, että lapseni tulisi saamaan huonoja perintöjä. Ymmärrätkö sinä, että tahdon lapsen? Ymmärrätkö sinä, että kaipaan, että janoon lasta niin kiihkeästi, etten kestä tällaista tilaa enää kauemmin? Lapseni isä ei voi olla kukaan muu kuin Bertrand, sillä hän on ainoa, jota koskaan olen rakastanut, ja jota koskaan tulen rakastamaan. Kaikki mitä minussa on elämän voimaa; tahtoa työhön ja elämään, sen säästän lapselleni, omalleni… Bertrand tulee kohta Amerikkaan, ja sitten aiomme muuttaa maalle lähelle New Yorkia, miehenä ja vaimona, kunnes toivoni toteutuu… 'Sitten eroamme'…"

Kuinka hyvin tunsin Ellan joka sanassa tuossa merkillisessä kirjeessä. Minua melkein peloitti hänen kylmän kirkas järkensä, joka oli kaikki edeltäkäsin laskenut. Jokainen, joka tunsi Ellan, tiesi hyvin, että hän oli lämminsydäminen, suloinen olento. Miksi siis tuo kylmä laskeminen heti, kun tuli puhe Bertrandista, jota hän kumminkin väitti rakastavansa. En voinut löytää siihen muuta selitystä kuin sen, että Ella ei tiennyt mitä rakkaus mieheen merkitsikään. Hän piti Bertrandista enemmän kuin kenestäkään muusta, mutta rakkautta, kaikki voittavaa, kaikki uhraavaa rakkautta, hän ei ollut koskaan tuntenut. Arvattavasti hän, omien sanojensa mukaan, "säästi sen lapselleen".

Eräs yhteinen ystävämme New Yorkista kirjoitti minulle puhuneensa Ellalle ja varoittaneensa häntä, sillä jos hän todellakin panisi aikeensa käytäntöön, saattoi hänen yhteiskunnallinen asemansa turmeltua kokonaan. Ella oli puhjennut iloiseen nauruun. Mikä oli tuo mystillinen "asema", jonka tähden hänen olisi pitänyt uhrata onnensa mahdollisuuden? Tietysti oli mahdollista, vieläpä luultavaakin, että jotkut hänen n.s. ystävistään tulisivat kauhistumaan ja jättäisivät hänet, mutta he saivat jättää, sillä hyvä… Oikeat ystävät eivät luopuisi, vaan pysyisivät entisellään…

Kaikki kävi juuri kuten Ella oli suunnitellut. Häntä seurasi onni.
Samana päivänä kun sain hänen kirjeensä, näin sanomalehdistä, että
Bertrand oli lähtenyt edellisenä päivänä Amerikkaan "tutkimaan
sikäläisiä sanomalehtioloja".

Sitten en kuullut Ellasta mitään pitkiin aikoihin, kunnes kerran sain kirjeen Roselta, jossa hän ilmoitti, että Ella oli jättänyt Bertrandin ja muuttanut takaisin New Yorkiin, missä hän asui yhdessä kahden ystävämme kanssa. Nämä molemmat olivat kansakoulunopettajia, jotka tunsin erittäin hyvin, ja tiesin, että heillä oli sydän kultaa. Ella odotti kohta tulevansa äidiksi.

Kului taas aikoja ennenkuin kuulin Ellasta. Seuraava uutinen oli, että hänelle oli syntynyt poika, jonka nimeksi oli pantu John. — Sen jälkeen sain usein kirjeitä Ellalta itseltään. John oli hänellä kaiken alku ja loppu. Johnin kasvaessa tuntui Ellan onnikin kasvavan ja hänen mielensä oli täynnä tuumia Johnin tulevaisuudesta. Aloin yhä selvemmin käsittää, kuinka voimakas luonne pienellä tummasilmäisellä Ellalla oikeastaan oli. Ja kuinka paljon korkeammalla tasolla hän oli kuin Bertrand! Ella käsitti vallan pian, että John oli Bertrandin mielestä yksinomaa rasitus, jonka olemassaolo ei tuottanut muuta kuin vaivaa ja harmia. Tavallaan Ella oli siitä melkein hyvillään, sillä se saattoi Johnin yksin hänen omakseen, josta ainoastaan hän oli vastuunalainen ja joka oli kokonaan riippuvainen hänen huolenpidostaan, hänen rakkaudestaan. Rakkaudesta ei suinkaan ollut puutetta. Ei mikään työ eikä uhraus tuntunut Ellasta vaikealta, jos siitä oli Johnille hyötyä. Koko Ellan elämä oli loppumatonta työtä Johnin onnen edestä.

Muutamia vuosia myöhemmin kävin Amerikassa ja tapasin Ellan, joka yhä vielä asui New Yorkissa samojen ystäviensä kanssa. John oli harvinaisen kaunis poika, ja yksissä neuvoin kaikki kolme häntä hoitivat. Ella sanoi kaipaavansa länteen, jonnekin maalle, sillä elämä New Yorkissa ei varmaankaan ollut hyvä Johnille. Hyvien ystävien avulla hän saikin hyvillä ehdoilla pienen kanafarmin Kaliforniassa ja muutti sinne noin vuoden kuluttua. Usein en hänestä kuule, mutta kun hän kirjoittaa, ovat kirjeet aina täynnä surumielistä onnea. Tavallisesti hän kirjoittaa yksinomaan Johnista ja kanoistaan, mutta kerran hän minun hartaasta pyynnöstäni kertoi hiukan itsestäänkin. — Näin hän kirjoitti:

"Ehkä olet oikeassa sanoessasi, että minun pitäisi olla perheen äitinä, jolla olisi puoli tusinaa lapsia sekä kissoja ja koiria, lampaita ja porsaita. Mutta oletko ajatellut, että niiden mukana seuraisi myöskin Bertrand, ja — usko minua — se olisi onneni loppu. Tuntuuko sinusta vallan luonnottomalta ja hullulta, suorastaan epäsiveelliseltä, kun puhun noin? Tiedätkö, en usko enää rakkauteeni Bertrandiin. — Sinähän et siihen koskaan uskonut. John se oli, John ja yksinomaan John, jonka tuloa odotin ja jolle rakkauteni oli säästyvä. En tiedä, osaanko selittää tilaani sinulle ja osaanko selittää sitä itsellenikään. Minusta tuntuu kuin entinen minä olisi kuollut ja uusi minä eläisi ainoastaan Johnissa ja Johnin kautta. Käyn läpi uuden kehityksen lapsuudesta täysi-ikäiseksi. Minun sieluni elää Johnin sielussa. Ajattelen hänen ajatuksiaan, tunnen hänen tunteitaan, suren hänen surujaan ja iloitsen hänen ilojaan. Tiedän, että on niitä, jotka sanovat, että jos John minulta otettaisiin pois, pitäisi minunkin mennä pois elämästä, sillä sen jälkeen en enää voisi elää. Niin ajattelin yhteen aikaan itsekin, mutta nyt tiedän, että se ei ole niin. Viime kesänä, kuten muistat, se mahdollisuus oli hyvin lähellä. Yhteen aikaan lääkäri jo luuli, että John ei jaksaisi voittaa sitä hirveätä tautia. Silloin minulle selvisi, että mitä John on minulle antanut, on aina minun. Jos se isku minua olisi kohdannut, että olisin Johnin menettänyt, olisi elämäni jatkunut kuten ennenkin, sillä minä olisin elänyt Johnin elämää. Elämässä on niin paljon, jota ei voi sanoin selittää. Sinun täytyy ymmärtää tämä, huolimatta minun sekavista n.s. 'selityksistäni', jotka eivät mitään selitä. — Sinä sanoit kerran minulle, että minä en ole luotu rakastajattareksi, vaan äidiksi. Se on kai totta. Bertrand raukka erehtyi pahasti, luullessaan minussa löytäneensä ikuisesti uskollisen ihailijan. Joskus hän on minusta melkein vastenmielinen — — — Joskus myöskin tuntuu, että jos se tuntematon siellä Cambridgessä olisi tullut luokseni, olisivat asiat toisin… Mutta se on tietysti naurettavaa mielikuvitusta vain… Olen tyytyväinen, niin tyytyväinen kuin ylimalkaan tässä elämässä voi olla. Aamupäivät kuluvat pian täällä kanojeni parissa, ja sitten tulee John kotiin koulusta… Nyt olen kertonut niin paljon itsestäni, että se saa riittää pitkiksi ajoiksi. En tahdo puhua näistä asioista sen enempää sinunkaan kanssasi. Se ei ole hyvä sinulle eikä minulle. Sano, että ymmärrät tämän, sano…"

Melkein samaan aikaan kun Ella läksi Amerikkaan, tutustuin Lontoossa nuoreen mieheen, joka tuli luokseni kysymään, suostuisinko opettamaan hänelle suomenkieltä. Tietysti suostuin, vaikka kovasti epäilin, että hän oli noita verraten tavallisia englantilaisia, joilla on rahaa tarpeeksi ja aikaa liiaksi, ja jotka siksi keksivät jos jonkinlaisia päähänpistoja, joita he rientävät heti tyydyttämään. Tietysti olin vallan varma siitä, että yksi ainoa tunti olisi kylliksi tyydyttämään hänen innostustaan suomenkieleen. Se tunti tuli, ja menin hämmästyksestä vallan sanattomaksi, kun hän kantoi kainalossaan Järnefeltin "Isänmaata" ja sanoi sitä lukeneensa, mutta siinä oli paikkoja, joita hän ei oikein ymmärtänyt. Varsin pian sain selville, että hän ymmärsi suomea kuin aito suomalainen ja osasi selittää kieliopillisia ongelmia monta vertaa paremmin kuin minä, joka en kieliopista tiedä mitään. Hän tahtoi kumminkin jatkaa tuntejaan, ja tulimme siten tapaamaan toisemme usein. Vähitellen kehittyi meistä hyvät ystävät, niin että haimme toistemme seuraa aivan riippumatta suomenkielestä.

Hän oli omituisen hiljainen olento, tuo mies. Kun hän tuli käymään luonani, saattoi hän istua aivan ääneti poltellen piippuaan juuri niin kauan kuin annoin hänen olla ääneti. Puheliaan emännän parissa ei vaitiolo kylläkään kestänyt kovin kauan, mutta hän ei koskaan puhetta alottanut, vaikka kyllä kiltisti vastasi, kun kysyttiin. Kolme seikkaa tässä maailmassa tuntui tuottavan hänelle suurta tyydytystä: musiikki, piippu ja väkevä kahvi. Kun hän istui poltellen piippuaan taikka maistellen mokka-mysore kahvia, tuntui syrjästä katsojasta kuin ei mikään maailmassa voisi hänen englantilaista tyyneyttään järkyttää. Ellei hänellä olisi ollut erittäin paljon puhuvat, ilmehikkäät silmät, olisi voinut luulla, että hän oli ääneti siksi, ettei hänellä ollut mitään sanomista. Silmät pettivät hänet.

Olisi luullut, että hänen seurassaan tuli ikävä, mutta niin ei suinkaan ollut asian laita. Hän oli niitä ihmisiä, joissa viisaus loistaa läpi, puhuivatpa he tai olivat vaiti. Sellaisiakin ihmisiä tapaa monta lajia. On sellaisia, joiden viisaus meitä hämmästyttää, peloittaa, masentaa. Meistä tuntuu kuin he lukisivat pienimmätkin sopukat sielussamme, ymmärtäisivät kaikki, mutta eivät mitään antaisi anteeksi. Stuart Lane — se oli ystäväni nimi — toi mukanaan miellyttävän varmuuden ja rauhan tunteen. Hän kyllä ymmärsi kaikki, mutta ei koskaan tuominnut. Hänen tietonsa mitä erilaisimmilta aloilta olivat hämmästyttävät, mutta hän ei koskaan niitä pyytämättä tyrkyttänyt. Hänellä oli vastuunalainen toimi eräässä ministeriössä, ja virkansa ulkopuolella hänen aikansa meni pääasiallisesti musiikkiin ja kirjallisuuteen, joilla molemmilla aloilla hän oli, ei ainoastaan nauttijana, vaan myöskin tuottajana. Ystäviä hänellä oli koko joukko, mutta niistä hän oli valinnut muutamia harvoja, joiden seurassa hän vietti muutamia hetkiä melkein joka viikko.

Se mikä minua alituiseen hämmästytti ja samalla veti puoleensa, oli hänen aito englantilaisuutensa. Kaikki ne ominaisuudet, jotka me, Englannissa kauan asuneet, olemme oppineet pitämään täysiverisen englantilaisuuden merkkinä, olivat hänessä synnynnäisiä. Kylmäverinen tyyneys ja, huolimatta kaikista hänen hyvin vapaista mielipiteistään, muutamien tapojen tarkka seuraaminen aina huvittivat minua. Kuka englantilainen voi, esimerkiksi, olla vetoa lyömättä? Ei kukaan. Stuart Lane, jossa ei kukaan kuolevainen olisi voinut arvata mitään mielenkiintoa kilpailuihin, säännöllisesti löi vetoa hevoskilpailuissa ja suurella nautinnolla meni ihailemaan Derby-kilpailua, jos suinkin pääsi irti virastaan sinä päivänä. Ja tietysti hän aina pääsi.

Kerran tulin maininneeksi Elsa Kainoselle, joka sattui olemaan Lontoossa, että Stuart Lanen piti tulla luokseni samana iltana kun Elsakin oli luvannut tulla. Elsan ensimmäinen kysymys oli: "Sano, onko hän naimisissa, vai onko hän rikas vanhapoika?" — Kysymys huvitti minua paljon, sillä en tosiaankaan ollut sitä puolta asiasta miettinyt. Sanoin Elsalle, että mikäli tiesin, Stuart Lane ei ollut naimisissa, mutta ei hän ollut kovinkaan vanha poika ja tuskinpa hän oli rikaskaan. Viimeksimainittua seikkaa en kumminkaan voinut taata. Saattoi olla vaikka miljoonamies, mutta hyvin vaatimattomasti hän asui ja eli.

"Voi sinua viaton karitsa!" huudahti viisas Elsa. "Jos hän elää vaatimattomasti ja on täynnä aatteita ja -ismejä sekä lyö vetoa hevoskilpailuissa, on hän varmasti upporikas. Sellainenhan on niin erinomaisen englantilaista. Muistatko, kuinka me molemmat säälimme Nelly Carteria, jolla oli niin vanha harmaa hame ja kengän korot vinossa ja tukka kampaamaton? Minäkin, joka olen paljon epäluuloisempi kuin sinä kokematon lapsukainen, luulin tyttö parkaa niin auttamattoman köyhäksi, että parasta olisi ollut ostaa hänelle kontti selkään, täyttää se hänen lukemattomilla -ismeillään ja lähettää hänet saarnaretkelle Etelämeren saarille, missä hän saattoi poimia elatuksensa palmujen latvoista… Tunnusta pois, että sinä vuodatit säälin kyyneleitä…"

"Hillitse mielikuvitustasi! Minä en sellaisesta syystä itke — enkä monesta muustakaan syystä…"

"Hi, hi, hii! Ja muistatko, kuinka me molemmat melkein pyörryimme hämmästyksestä saadessamme tietää, että hän oli rikkaan pankkiirin ainoa tytär, jossa ei ollut muuta vikaa kuin hirvittävä määrä periaatteita, mitkä estivät häntä nauttimasta maallisia mukavuuksia. Hän oli rikas kuin Kroisos, mutta hänen elämänsä ei maksanut enempää kuin kuusi penceä päivässä…"

"Ei muuta kuin että minun täytyy henkilökohtaisesti ottaa selko, onko hän varakas sekä muutoin sopiva."

Huomispäivä tuli, ja illalla olivat sekä Elsa että Stuart Lane luonani. Elsa esiintyi aluksi tavallisella varmuudellaan, joka aina oli herättänyt minussa hämmästystä ja salaista ihailua. Vaikka hän oli suomalaisessa pikku kaupungissa syntynyt ja kasvanut, oli hänessä sellainen synnynnäinen varmuus kaikissa suurkaupungin oloissa, että hän veti vertoja kenelle maailmannaiselle tahansa. Hän oli lujasti päättänyt ottaa selvän Stuart Lanen varallisuudesta ja ulkonaisista olosuhteista, olivatpa ne kuinka peitettyjä tahansa tavallisilta silmiltä. Tämä ei ollut ensi kerta, jolloin minulla oli tilaisuutta syrjästä ihaella Elsan sotasuunnitelmia, ja tulin yhä varmemmin vakuutetuksi, että hän oli kuin luotu päähenkilöksi johonkin Bernard Shawn draamaan. Melkein aina hän onnistui aikeissaan, sillä häntä johti erehtymätön vaisto enemmän kuin viisaus.

Tällä kertaa kumminkaan onni ei aivan seurannut hänen aikeitaan. Stuart Lane tuntui heti käsittävän, mistä oli kysymys. Se oli sitä hämmästyttävämpää, koska miehet ylimalkaan alituiseen iskevät kirveensä kiveen, kun he yrittävät naisia arvostella, ja kaiken lisäksi Stuart Lane tuntui hiljaisessa äänettömyydessään tavallista sokeammalta. Nyt hän oli kuin taikaiskun lyömä. Hän näki, hän kuuli, hän puhui. Elsa kadotti kokonaan tavallisen varmuutensa ja alkoi hiljalleen peräytymisliikkeen. Olin oikeastaan kiitollinen Elsalle, joka oli pakoittanut esiin tuon uuden Stuart Lanen, jota en ennen ollut koskaan nähnyt. Ennen hän oli ollut kuin kotonaan, sai polttaa piippuaan niin paljon kuin tahtoi, sai sanoa suoraan, oliko kahvi liian heikkoa, sai hymyillä Conan Doylen spiritismille tahi ihaella viimeistä oopperanäytäntöä, juuri niinkuin itse halusi. Nyt hän ei ollenkaan ottanut esille piippuaan, ennenkuin kehoitin häntä sitä polttamaan, ja vielä sittenkin hänen piti varmuuden vuoksi kysyä, sallimmeko todellakin hänen polttaa piippua vai soisimmeko mieluummin hänen polttavan sikareja. Tiesin vallan hyvin, että hän aina kantoi taskussaan neljä lyhyttä piippunysää, semmoisia kuin englantilaiset aina-polttavat, mutta epäilin suuresti oliko hänellä muita tupakkaneuvoja mukanaan, ja riensin siis vakuuttamaan, että olimme varsin mieltyneet piippuihin, ennenkuin Elsa ennättäisi sanoa jotain sikarien puolesta.

Tämä uusi Stuart Lane, jonka nyt ensi kerran näin, oli tottunut maailmanmies. Kahvipöydässä hän hoiti tarjoilua ja kun jompikumpi meistä naisista nousi ylös, hän heti kiiruhti avaamaan ovea, sanalla sanoen hänestä oli koitunut hermostuttavan kohtelias vieras entisen kotiystävän sijaan.

En voi sanoa, että pidin tuosta muutoksesta. Ensin se kyllä minua huvitti, mutta sitten melkein suututti. Mikä lienee ollut siihen syynä?

Selityksen sain myöhemmin: Stuart Lane ei pitänyt Elsasta, ja hänen erinomainen kohteliaisuutensa oli jonkunmoista linnoituksen rakentamista ympärilleen, joka tehokkaasti esti kaikkein viattomintakin lähestymistä. En voinut muuta kuin ihmetellä ja vastoin tahtoani ihaella tuota psykologista selvänäköisyyttä, joka pani hänet heti iskemään oikeaan kohtaan ja puolustautumaan niin tavattoman taitavasti ja samalla niin öljytyn kohteliaasti, ettei kiukkuisinkaan ihmislapsi olisi voinut häntä moittia. Elämän ulkopuolelle asettuneelle syrjästäkatsojalle ei mikään voi olla mielenkiintoisempaa kuin tuollainen taistelu, jossa ei mitään sanota, ei mitään selitetä ja kumminkin kaikki ymmärretään…

Elsa oli masennuksissa tappiostaan. "Että sinä viitsit olla tuon itserakkaan narrin ystävä", hän alotti keskustelumme, kun seuraavan kerran tavattiin. Kun sitten kysyin häneltä, millä lailla mies raukka oli osoittanut suunnatonta itserakkauttaan ja miten hän oli meitä vastaan rikkonut, purskahti Elsa hyvänluontoiseen nauruun ja myönsi heti, että häntä harmitti se, ettei hän mitenkään päässyt päämääräänsä lähemmäksi, ja se tietysti tavallista ihmistä suututtaa.

Elsan harmi ei hävinnytkään aivan heti, kuten aina ennen, sillä kerran myöhemmin hän vallan äkkiarvaamatta sanoi: "Sellaiset miehet, jotka eivät koskaan ole olleet kunnollisesti rakastuneet, ovat ikäviä." Kun sitten kysyin häneltä, ketä hän tarkoitti, hän vain murahti, että kyllä minä ymmärsin, vaikka muutoin vaan ilkeyksissäni kysyin.

Elsan huomautus oli taas yllätys minulle. Olin usein saanut kokea, kuinka hyvä vaisto Elsalla oli, ja huolimatta siitä, että hän hätiköi ja hyppäsi asiasta toiseen, niin että oli vaikea häntä seurata eikä mistään tuntunut tulevan oikein valmista, hän harvoin iski pahasti kiveen huomautuksillaan. Mistä hän oli tuonkin saanut päähänsä, että Stuart Lane ei ollut koskaan oikeata rakkautta tuntenut? Saattoipa se olla hyvinkin totta!

Hain käsiini Stuart Lanen julkaiseman runokokoelman, jonka hän kerran oli minulle antanut, ja aloin lukea. Totta oli, että se mies ei tiennyt rakkaudesta mitään. Kauniita runoja, kylmän kirkkaita, sointuvia, heliseviä, mutta ilman tulta…

Tuli sitten odottamatta aika, jolloin tiemme erosivat. Sota sen sai aikaan. Elsa läksi Suomeen, minä Amerikkaan ja Stuart Lane jäi virkaansa Lontooseen. Alussa oli kirjevaihtomme hyvin hidasta, sillä surut ja huolet painoivat jokaisen mieltä noina hirvittävinä vuosina. Kun sitten sodan loputtua pääsin palaamaan Suomeen, alkoi kirjeitä tulla useammin. Ne toivat aina mukanaan lämpimän ystävyyden tuulahduksen, joka oli kahta tervetulleempi noina särkyneinä aikoina.

Sitten aloin tuntea, että kirjeiden sävy rupesi muuttumaan. En voinut selvin sanoin selittää, mikä se oli, joka teki ne ikäänkuin elävämmiksi, todellisemmiksi. Jotain oli tapahtunut, joka tuntuvasti häiritsi Stuart Lanen hillittyä, tyyntä mielialaa, mutta mikä se oli, sitä en tiennyt. Olin kuullut, että hän oli kohonnut yhteiskunnallisessa asemassaan ja oli nyt vallan tärkeä henkilö ministeriössä, mutta tiesin varmaan, että se ei millään lailla olisi voinut häiritä hänen tavallista tyyneyttään. Semmoisetkin seikat, jotka varsin helposti "nousevat päähän" vähemmän tunnetuilla henkilöillä, eivät mitenkään häntä juovuttaneet. Siitä minulla oli kuvaavana esimerkkinä m.m. se seikka, että hän oli toisena johtohenkilönä suljetussa henkisessä seurassa, jossa jokaisella jäsenellä oli sivistyneessä maailmassa korkealle kajahtava nimi, eikä tuo tosiasia ollut milloinkaan hänen rauhaansa häirinnyt, eikä hän siitä koskaan puhunut, vielä vähemmin hän sillä kerskui. Hän oli yksi heistä ja sillä hyvä. — Muualta syyt olivat haettavat kirjeiden muuttuneeseen sävyyn.

Sain sitten kerran häneltä kirjeen, jossa hän ihastuksella kertoi viimeisestä oopperassa käynnistään ja lisäsi, että "Toinen" oli ollut hänen kanssaan. Sen jälkeen sisälsi jokainen kirje jotain "Toisesta", joka tuntui olevan alituiseen Stuart Lanen seurassa. Minä aloin myöskin, puoleksi todella, puoleksi leikillä puhua "Toisesta", kyselin hänen mielipiteitään kirjallisuudesta, musiikista, y.m., tahdoin tietää, minkä näköinen hän oli, asuiko hän Lontoossa vai maalla ja monta muuta asiaa.

Sitten tuli kirje Stuart Lanelta, jossa hän ilmoitti, että "Toisen" nimi oli Judith, ja siitä lähtien puhuimme aina Judithista, mutta sen enempää en siitä viisastunut.

Muutaman kuukauden perästä pyysin, että hän vihdoinkin lähettäisi minulle Judithin kuvan, sillä olimmehan jo vanhat tutut kirjeitten avulla, joissa aina lähettelimme terveisiä toisillemme, paitsi kyselyjä ja vastauksia. Seuraava kirje Stuart Lanelta sisälsikin Judithin kuvan. Ensin hämmästyin sanattomaksi, sillä siinähän oli Ellan kuva! Tarkemmin katseltuani kuvaa, ymmärsin kumminkin, että se ei ollut Ella, mutta niin paljon hänen näköisensä, että olisin luullut häntä Ellan kaksoissisareksi, ellen olisi tiennyt, että Ellalla ei ollut mitään sisarta. Toinen seikka, joka minua hämmästytti vielä enemmän, oli se, että Judith kantoi käsivarrellaan noin vuoden vanhaa pikku poikaa ja talutti kädestä hiukan vanhemmalta näyttävää tyttöstä. Oliko Stuart Lane salaisesti naimisissa, vai kuinka minun piti se ymmärtää? Suurempia ihmeitä tapahtui sodan aikana.

Eipä muuta kuin piti kysyä: Keitä olivat lapset Judithin mukana? Olivatko ne Judithin lapsia ja olivatko ne Stuart Lanen lapsia? Odotin innokkaasti selitystä arvoitukseen.

Kysymykseni tuntuivat hiukan huvittavan Stuart Lanea, ja hän vastasi, että lapset kyllä olivat Judithin, vaan eivät suinkaan hänen, vaan Judithin aviopuolison, Jack O'Connorin!

Siis taas uusi arvoitus. Stuart Lanen edelliset kirjeet olivat siksi selvästi ilmaisseet, että hän oli syvästi rakastunut Judithiin, etten voinut selittää tätä uutta käännettä. En uskaltanut enää pyytää selitystä, sillä arvasin, että se tuottaisi hänelle mielipahaa, mutta paljon antoi kysymys minulle miettimisen aihetta.

Kun vihdoin taas pääsin muuttamaan vanhaan kotiini Lontooseen, selvisi tämäkin arvoitus minulle. Tässä oli taas uusi elämän murhenäytelmä. Stuart Lane, tuo voittamaton, varovaisuudella panssaroitu olento, oli voitettu, kukistettu. Judith oli hänet lumonnut niin täydellisesti, ettei hän ollut oma entinen itsensä enää. Ja Judith, kaunis mustakiharainen Judith oli toisen oma!

Kun sitten verraten pian tutustuin Judithiin henkilökohtaisesti, hämmästytti minua vielä entistä enemmän hänen ja Ellan merkillinen yhtäläisyys. Ja yhä uudelleen valitin kohtalon ilkkuvaa oikullisuutta, joka ei ollut johtanut Ellaa ja Stuart Lanea yhteen, vaan oli antanut molempien onnen särkyä.

Kerran tuli Stuart Lane kertoneeksi olostaan Cambridgen yliopistossa, eikä ollut vaikea laskea, että hän oli ollut siellä juuri samaan aikaan kun Ella kävi sanotussa kaupungissa. Minuun iski kuin ukkosen nuoli se vakuutus, että juuri hän eikä kukaan muu, oli se mies, jota Ella oli puoleksi hymyillen, puoleksi surumielisesti sanonut unelmiensa sankariksi. En voinut siitä Stuart Lanelle puhua. Oli kuin olisin astunut pyhälle maalle… Mutta olemmehan kokeneet, eikö totta? — kuinka joskus syvimmässä sydämessämme tiedämme asioita, joita ei kukaan ole meille kertonut ja joita emme ole lukeneet emmekä kuulleet. En osaa selittää, mikä mystillinen voima meille tuon tiedon antaa, mutta siellä se on, varmempana, selvempänä, pyhempänä, kuin tavallisilla aistimillamme saavutetut kokemukset… Kysyin itseltäni, oliko Stuart Lane tuntenut samaa kuin Ella, ja jos oli, miksi hän ei ottanut omaansa? — Olisihan minun pitänyt se kysymättäkin ymmärtää. Sehän on niin tavallista, että pelko estää meitä ottamasta, mitä elämä tarjoo, pelko ja "hyvät sivistyneet tavat". Entä sitten, vaikka astuu sydämen murskaksi, kunhan kenkä, joka sen musertaa, on muodikas ja hyvin kiillotettu!

Usein olen miettinyt, olisiko onnellista, jos Stuart Lane ja Ella vielä tapaisivat toisensa? Tuskinpa. Katkerimmat kärsimykset ovat jo ohi. Molemmat ovat jokseenkin tyyntyneet ja tyytyväisiä kohtaloonsa. Molempien tunteet ovat muuttaneet luonnetta, hiiltyneet, lauhtuneet. Hehkuvan rakkauden sijaan on tullut lämmin ystävyys, joka ei polta eikä revi rikki… Miksi pitäisi taas alottaa alusta, kärsiä kaikki uudestaan ja ehkä erehtyä uudestaan? Etkö tunne, että tuon, tuon näennäisesti julman kohtalon oikkujen alla voi piillä syvä ajatus, mikä ei vielä ole selvillä meille, kohtalon leikkikaluille?

LONTOON SUOMALAISIA.

On erittäin mielenkiintoista katsella suomalaisten oloa muilla mailla. Ennen kaikkea tietysti Amerikassa, jossa heitä on niin lukuisasti, että he edustavat kaikkia eri kotimaisia vivahduksia ja vielä amerikkalaisia lisäksi. Amerikka tosiaankin on paras paikka suomalaisten ominaisuuksien tutkimiselle, niin hyvien kuin huonojenkin, sillä me saamme siellä kaikki n.s. pienoispainoksena, jota on helppo käsitellä. Verraten nopeasti voimme siellä nähdä oman kuvamme mitä kirkkaimmassa kuvastimessa.

Lontoossa on myöskin alaa suomalaisen kansan tutkimiselle, vaikka tämä ala on paljoa ahtaampi kuin Amerikassa ja aivan toista laatua. Varsinaisia Lontoossa asuvia suomalaisia on hyvin vähän, tuskin muita kuin lähetystön ja konsulaatin sekä merimieslähetyksen virkailijat ja kourallinen liikemiehiä, jotka viimeksimainitut kumminkin melkein poikkeuksetta lukeutuvat Suomen ruotsalaisiin eivätkä usein näyttäydy suomalaisten parissa. Verrattomasti suurin osa suomalaisia Lontoossa on läpikulkijoita, jotka viipyvät jonkun lyhyen ajan siellä ja sitten poistuvat muille maille. Tällaisia matkustavia suomalaisia on Lontoossa paljon, ennen kaikkia suomalaisia merimiehiä, mutta myöskin muita kansalaisiamme.

Nämä Lontoon matkustavat suomalaiset voimme ensin pintapuolisesti katsoen jakaa kahteen pääosaan, jotka vastaavat jokseenkin Lontoon West Endiä ja East Endiä. Olen usein suomalaisissa kuvauksissa Lontoosta nähnyt West Endiä sanottavan rikkaiden osaksi ja East Endiä köyhien osaksi. Tämä on epäilemättä harhaan johtava kuvaus, vaikka siinä on pieni annos tottakin. Yhtä väärin olisi nimittää West Endissä asuskelevia suomalaisia rikkaiksi ja East Endissä kävijöitä köyhiksi, sillä suomalaisista hyvin vähän voi aavistaa, millaisia heidän varallisuussuhteensa ovat. Ennen varsinkin olivat suomalaiset kuuluisia siitä, että he elivät kuin miljoonamiehet, vaikka heidän omaisuutensa pääasiallisesti oli kokoonpantu veloista. On myönnettävä, että tämä nousukaspiirre nyt on koko joukon vähemmän yleinen kuin aikoina ennen sotaa.

West Endissä oleskelevista suomalaisista nyt lienee suurin osa sellaista väkeä, jotka jostakin tosisyystä ovat saapuneet Lontooseen ja toimittavat siellä asiansa herättämättä huomiota. He eivät tavallisesti viivy siellä kauan, ja harvoin heitä näkee toisten suomalaisten seassa, ellei heillä sattumalta ole tuttavia Lontoon suomalaisten piirissä. Toisin sanoen, siihen ryhmään kuuluvat kaikki nopeasti läpimatkustavat, joita näkee Lontoossa enemmän kuin ehkä missään muualla, ja jotka häviävät tietoisuudesta yhtä pian kuin tulevatkin.

Toisen ryhmän West Endin suomalaisia muodostavat ne, jotka asuvat Carlton- taikka Savoy-hotelleissa ja elävät kuin miljoonamiehet, vahvasti uskoen siten saavuttavansa koko Lontoon ihailun ja kateellisen kunnioituksen. Tämä ryhmä on onneksi hyvin pieni, paljoa pienempi kuin ennen sotaa, ja siihen kuuluu pääasiallisesti nousukasherroja ja rikkaanlaisia finländareitaa, joita sisällinen pakko ajaa edes tällä lailla näyttämään mahtiaan. Heitä katsellessa ei voi olla valittamatta, että meidän maantieteellinen asemamme on niin monessa suhteessa ollut epäedullinen Suomen henkisellekin kehitykselle. Toisella puolen Venäjä, toisella Ruotsi, ja kummaltakin naapurilta suomalaiset ovat aina olleet valmiit lainaamaan kaikkein epämiellyttävimpiä ominaisuuksia. Venäjältä on meille jäänyt perinnöksi tsinovnikka-henki, joka yhä vieläkin usein pistää esiin, varsinkin niiden seassa, jotka suuren osan elämästään ovat viettäneet Venäjän vallan alaisina. Kaikki tasavaltainen yhdenvertaisuus on heille tuntematon, ihmiset ovat jaetut käskijöihin ja käskettäviin, santarmit ja ohranat ovat maallisen onnen ehtoina. Toinen venäläinen perintö on henkinen pelkuruus, joka meillä on niin toivottoman tavallinen. Maailma on täynnä "vaaroja" ja kaikki voi saattaa ihmisen "välikäteen". Ainoa ominaisuus, jota voi nimittää suureksi, tunnustetuksi hyveeksi, on varovaisuus, varovaisuus kaikissa elämän suhteissa, varovaisuus ajatuksissa, puheissa ja töissä. Ei ole lupa käydä pää pystyssä — se on vain tuhmaa ylpeyttä — eikä saa sanoa suoraan mielipiteitään, sillä se voisi loukata niitä, jotka ylempänä majailevat. Tsinovnikka-henki olkoon ohjaajamme kaikessa.

Ruotsista päin on epäilemättä kotoisin tuo hyvin huomattava taipumus rehentelemiseen. Siihen tekevätkin itsensä syypääksi etupäässä meidän ruotsalaisemme paljoa suuremmassa määrässä kuin suomalaiset. Finländarit tietävätkin paljoa tarkemmin kuin suomalaiset, mitenkä Ruotsissa ollaan ja eletään, mikä on sopivaa, mikä sopimatonta ja kuinka onnellista on, jos nimen edessä sattuu olemaan von taikka de taikka af. Siksi meilläkin oikein hienot ymmärtävät, kuinka sopimatonta on ulkomailla asua toisen luokan hotellissa, ja kuinka suorastaan on maineensa menettämistä matkustaa Oberonin kolmannessa luokassa, oli se miten hyvä tahansa. Tietysti on asian laita aivan toinen, jos tuommoista toisen luokan ravintolassa asumista ja kolmannessa luokassa matkustamista voi tehdä salaa, ettei kukaan aavista mitään senkaltaista epäilläkään. On kumminkin aina muistettava, että helsinkiläiset ovat mestareita urkkimaan esille tuollaisia hämäriä kohtia ihmisen elämässä eivätkä tietysti pidä suutaan kiinni.

Westendiläiset suomalaiset eivät iske mitään tuntuvia merkkejä Lontoon elämään, eikä heitä voi mitenkään lukuisuudessa eikä tärkeydessä verrata East Endin suomalaisiin. East Endissä alati vaihteleva, alati mielenkiintoinen suomalainen siirtokunta on löydettävissä. Siellä ovat Suomen monilukuiset merimiehet tavattavissa. Siellä on myöskin heidän yhtymäpaikkansa, suomalaisen merimieslähetyksen kirkko ja lukusali.

Merimiehet ympäri maailmaa muodostavat oman kansakunnan, olivatpa he syntyneet missä tahansa. Heillä on kaikilla isänmaana ensiksikin meri ja sitten vasta toisessa sijassa joku maakaistale jossakin etäisessä maanosassa. Suuren isänmaansa kielenä heillä on englannin kieli, ei tosin aina sekoittamaton "Queen's English", mutta kumminkin kieli, jota kaikki merimiehet ymmärtävät ja käyttävät sujuvasti.

Merimiehiin on meri iskenyt niin selvän leiman, että heidät heti tuntee merimiehiksi ilman tarkempaa esittelyä. On vaikea selittää, mikä se on se salainen merkki, josta he itse ja kaikki muut tietävät heidän kuuluvan samaan suureen veljeskuntaan, joka kyntää meriä ympäri maailmaa. Väitetään, että merimiehet sydämensä syvyydessä hiukan halveksivat meitä maan kamaralla kompuroivia, jotka pelkäämme tuulta ja tuiskua ja helposti nostamme tuon supisuomalaisen hätähuudon, että "Vetää! Vetää!" jos ikkuna on sattunut unohtumaan auki kesäkuumalla. Sellainen pikkuinen alaskatsominen ei ole sen vaarallisempaa kuin englantilaisten pieni säälinsekainen ylenkatse kaikkia kohtaan, jotka eivät ole maailmaan syntyneet englantilaisina. Eihän ole ollenkaan ihme, jos maailman laajin isänmaa, meri, panee lapsensa hiukan ylpeilemään suuruudellaan ja voittamattomalla voimallaan.

Se seikka, joka epäilemättä myöskin on iskenyt leimansa meren kyntäjiin, on tietoisuus siitä, että tuo ääretön isänmaa ei ole ainoastaan suuri ja mahtava, vaan myöskin hirvittävän ankara. Se vaatii vuosittain tuhansittain uhreja, ei sääli ketään, ei valikoi. Ei voi kukaan arvata, milloin hänen oma vuoronsa tulee ja milloin meren laaja helma hänelle avautuu.

Tuollainen tietoisuus kohtalon epävarmuudesta antaa elämälle aivan toisen värin, tekee pikku asiat vieläkin pienemmiksi ja suuret asiat jättää suuriksi. Samalla tapahtuu omituinen suuruussuhteitten tarkastus. Moni seikka, joka ennen ei tuntunut juuri miltään, voi saada ensiluokkaisen arvon, ja toinen, jota oli tottunut pitämään erittäin tärkeänä, häipyy melkein näkymättömiin. Silmät tottuvat merellä katsomaan kauaksi ja huomaamaan merkit taivaan rannalla. Samalla näyttää sisällisten silmienkin näköpiiri laajenevan, ja katse oivaltaa seikkoja, joiden olemassaoloa tuskin ennen aavistikaan.

Ne Lontoon suomalaiset, jotka eivät käy East Endissä katsomassa Merimieslähetyksen työtä, menettävät paljon. Ylipäänsä pitää kumminkin myöntää, että enimmät tuon vaistomaisesti tietävät, ja vaikka usein oleskelevatkin ainoastaan lyhyen ajan Lontoossa, varaavat aikaa käydäkseen merimieskirkolla Stepneyssä. Ei sentään aivan kaikki. On niitä sellaisiakin, jotka tuntevat olevansa siksi hienoja, että käynti Stepneyssä vaikuttaisi heidän hermoihinsa kuin äkkinäinen hyppäys alaspäin. Näin kertoo tarina:

Oli kerran merimiespappi, jolla oli kova suomalainen sisu. Kun hän sai jotain päähänsä, oli se toteutettava, tuli mikä tuli. Ja hän oli saanut päähänsä, että erään hyvin hienon ja korkean herran olisi pitänyt käydä edes yhden kerran merimieskirkossa. Koska emme tahdo mainita nimiä, sanomme vain toista papiksi ja toista Hyvinkorkeaksi. Pappi kirjoitti Hyvinkorkealle ja pyysi kohteliaasti häntä tulemaan merimieskirkkoon. Ei tullut mitään vastausta, eikä liioin Hyvinkorkea näyttäytynyt. Pappi kirjoitti uudestaan, mutta tulos oli sama. Silloin tuskastui pappi ja läksi ensimmäisellä junalla Hyvinkorkean luo, astui hienoon saliin, katsoi tiukasti Hyvinkorkean silmiin ja sanoi: "Herra Hyvinkorkea, me odotamme teitä varmuudella huomenna kello kuusi merimieskirkolla." Kumarsi ja läksi.

Hyvinkorkea jäi kalpeana tuijottamaan hänen jälkeensä… Tuo tuntui melkein uhkaukselta… Mitä hän mahtoi tarkoittaa?… Kuka niitä suomalaisia tietää. Taas oli Helsingin lehdissä pitkä sarja puukotuksia ja ampumisia… Hyvinkorkea pyyhki hikeä otsaltaan… Ellei hän nyt mennyt sittenkään merimieskirkolle, saattoi siitäkin tulla iankaikkinen harmi… Kirjoittavat sanomalehtiin ja koettavat järkyttää muutoinkin heikkoa asemaa… Voivat tehdä ruumiillistakin harmia, panevat vahdin, joka voi öiseen aikaan vaikka ampua… Voi tätä kurjaa elämää, kun eivät anna olla rauhassa! Suo siellä, vetelä täällä, ei pääse pakoon minnekään…

"Armaani, miksi näytät noin kalpealta ja suorastaan sairaalta? Ethän vain liene saanut vetoa?" kysyi rouva levottomana.

"Henkistä vetoa olen varmaankin saanut", valitteli Hyvinkorkea ja kertoi rouvalleen papin käynnistä.

Rouvan silmät alkoivat loistaa. Vihdoinkin hänellä oli tilaisuus näyttää syvää rakkauttaan, jota Hyvinkorkea eilen oli melkein tuntunut epäilevän, kun tuli se ikävä lasku siitä suuresta muotiliikkeestä. Miehet eivät ymmärrä, kuinka rouvien juuri heidän tähtensä täytyy olla viimeisen muodin mukaan puettuja. Nyt oli tilaisuus, jolloin Hyvinkorkea saisi nähdä, mitä tosi rakkaus merkitsi.

"Rakkaani, me menemme sinne yhdessä", sanoi rouva urhoollisesti. "Sinun kanssasi en pelkää mitään."

"Oi armahin, en koskaan suostu panemaan sinua mihinkään vaaraan", vakuutti Hyvinkorkea jalomielisesti.

"Sinun kanssasi olen luvannut elää, ja sinun kanssasi tahdon kuolla, jos niin on sallittu", nyyhkytti rouva ja vuodatti kyyneleen Hyvinkorkean kiiltävälle paidan etumukselle.

Ei siinä auttanut muu kuin suostua. Yhdessä päätettiin mennä ja yhdessä sinne mentiinkin seuraavana päivänä. Pappi oli kirkon ovella vastassa, ja Hyvinkorkea antoi autonsa kuljettajalle merkin pysytellä läheisyydessä, jos mitä sattuisi tarvitsemaan. Papin suupielissä nytkähteli omituisesti, vaikka hän muutoin oli hyvin totisen, melkeinpä ankaran näköinen. Tuo pieni värähtäminen suupielissä oli kaiketi vain juhlallisen tapahtuman tuottamaa luonnollista hermostumista.

Kaikki katsottiin tarkkaan, kirkot ja lukusalit, sakaristot ja etehiset. Kaikki kansa oli noussut seisomaan ja kumarsi syvään Hyvinkorkean astuessa ohi. Hyvinkorkea nyökäytti armollisen hyväksymisensä, ja jokainen tunsi hetken tärkeyden isänmaan tulevaisuudelle.

Varsin suopeasti hymyillen lausuivat sitten Hyvinkorkea ja hänen armollinen rouvansa jäähyväiset papille ja kokoontuneelle kansalle ja astuivat papin saattamina autolleen. Juuri ennen astumistaan autoon puhkesi Hyvinkorkean rouvan rinnasta kiitollisuuden huokaus, ja hän lausui kirkkaalla englanninkielellä, jota ei olisi luullut kansan eikä heidän vaatimattoman pappinsa ymmärtävän: "Rakkaimpani, eivät he todellakaan näyttäneet yhtään vaarallisilta. En osannut pelätä vähääkään."

Lähellä seisovat merimiehet hymyilivät leveästi, ja vakavan papin suupielissä oli taas omituinen värähdys. Aivan varmaan se oli hermostumista, sillä mitäs muuta se saattoi olla?

Joka paikassa missä suomalaisia on joukoittain koolla, löytää aina muutamia erittäin mielenkiintoisia henkilöitä. Tekisipä mieleni väittää, että suomalaiset siinä suhteessa ovat paremmassa asemassa kuin useimmat muut kansat, ainakin se on pienistä kansoista, merkillisimpiä. Pienet kansat eivät yleensä ole mielestäni miellyttäviä, varsinkin jos ne ovat aina eläneet toisten suojaamina, rauhallisina, itsekylläisinä. Sellaisessa ympäristössä tietysti helposti kehittyy pikkumaisia, ahdasmielisiä olentoja, joilla ei ole mitään vastuunalaisuuden tunnetta suurta ihmiskuntaa kohtaan eikä muita huolia kuin että laittavat oman pikku ympäristönsä niin mukavaksi kuin suinkin. Suurten, maailmaa hallitsevien kansojen lapset saavat pakostakin laajempia näköaloja, suurpiirteisempiä ihanteita, vastuunalaisuutta heikompia kohtaan. Tosin heissä myöskin usein tapaa melkein lapsellista vakuutusta, että he tietysti ovat syntyneet maailmaa hallitsemaan ja kaikkia muita kansoja johtamaan, eikä ole viisasta kenenkään niskoitella sallimusta vastaan. Tämä puoli on varsin näkyväinen esim. englantilaisissa, jotka kehuvat sillä, että heidän valtakunnassaan ei aurinko koskaan laske. Syy miksi heihin ei kumminkaan voi suuttua eikä tuskastua, on mielestäni siinä, että heissä aina suojelemisen halu tuntuu olevan hallitsemisen halua suurempi. Taikka oikeastaan ei voi sitä nimittääkään haluksi, vaan ennemmin vaistoksi, sillä sekä hallitsemisen varmuus että suojelemisen pakko on vuosisatojen kuluessa muuttunut selväksi vaistoksi heissä.

Suomalaiset ovat pelastuneet pikku kansojen joskus hyvinkin huomattavasta luonnollisesta näköpiirin pienuudesta siksi, että heidän on aina pitänyt taistella. Ensin heillä on ollut ainainen taistelu ankaran luonnon kanssa saadakseen irti leipäpalan elatuksekseen. Sitten on ollut ylivoimaisia naapureita idässä ja lännessä, jotka ovat uhanneet surmata omantakeisen henkisen kehityksen. Oma kieli on taistelun avulla pelastettu, omat unelmat taistelulla tuotu ilmoille. Ja syvälle on se tietoisuus syöpynyt, ettei ole vieläkään aika asettua nukkumaan. Vireillä saa olla ja valmiina puolustukseen, jos joku yrittää kalliisti saavutettuja aarteita varastaa.

Tuollaiset olot ovat omiaan synnyttämään omintakeisia ja tervevaistoisia henkilöitä. Muilla mailla ne astuvat vallan luonnollisesti esiin muusta joukosta ja vetävät huomiomme puoleensa. Lontoossa meillä on kuten muuallakin maailmassa tuollaisia päätä pitempiä olentoja, jotka meille toisille ovat ainaisena apuna. Tekee mieli kertoa ainakin yhdestä sellaisesta, nimittäin Jannesta.

Janne on henkilö, joka on aina ja joka paikassa läsnä, missä tarvitaan. Hänellä on työtä enemmän kuin monella yhteensä, mutta niinkuin usein sellaisissa tapauksissa olemme kokeneet, hänellä on aikaa monta vertaa enemmän kuin niillä, joilla ei ole mitään työtä. Sellainen näkyy olevan luonnon laki. Hän asuu tietysti kaukana East Endissä.

Parin tunnin automatkan päässä Jannen asunnolta suoraan länteen päin asuu vanha luuvaloa poteva entinen opettajatar, Miina, ja hänen sisarentyttärensä Irma. Miina hoitaa taloutta, ja Irma, joka on nuori ja ihana, on puhtaaksikirjoittajana eräässä virastossa. Ei kumpikaan heistä voi kuvitellakaan elämää ilman Jannea, sillä he ovat tottuneet aina kääntymään Jannen puoleen, jos mitä tarvitaan. Talossa tarjotaan aina hyvää kahvia mihin aikaan vuorokaudesta tahansa, kuten hyvä suomalainen tapa vaatii. Muuta merkillistä siinä talossa ei ole. Mutta siellä tiedetään paremmin kuin missään, mihin kaikkeen Janne kykenee, ja millaisissa tapauksissa hänen apunsa on välttämätön.

Sattui kerran niin, että Lontoossa oli musta sumu. Toisessa huoneessa oli ikkuna hiukan auki ja huone täyttyi nopeasti paksulla mustalla sumulla. Kun taivas selkeni ja sumu poistui, olivat huoneen vaaleat seinäpaperit likaisen harmaat. Ei muuta kuin hätääntynyt soitto Jannelle. Parin päivän perästä oli ihme tapahtunut. Seinäpaperit olivat uudet ja puhtaat, entistä ehommat.

Seuraava harmi johtui siitä, että Irma kerran harjoitellessaan charlestonia sattui potkaisemaan kumoon hienon mahonkipöydän, ja jalat katkesivat. Nimittäin pöydän jalat, ei Irman, ihme kyllä. Sitä seurasi katkera valitus Jannelle ja Jannen taikasauvan kosketus paransi pöydän yhtä nopeasti kuin seinäpaperitkin. Sellaisia pieniä vastoinkäymisiä ei tietysti koskaan voi välttää, mutta hätäkös niitä oli hoitaessa, kun Janne on aina apuna, koskipa asia papereita tai pöytiä, muotihameiden ja pitsikauluksien suurentamista tai pienentämistä, taikka mitä tahansa, jota ihminen elämän mukavuudeksi tarvitsee.

Janne tuntee East Endissä joka sopukankin, ja vielä tärkeämpää on, että East End tuntee Jannen. Hänen kanssaan on siitä syystä varsin turvallista liikkua sellaisillakin seuduilla, mistä westendiläisen muutoin on viisainta pysyä erillään. Jannen kanssa voi rauhallisesti mennä katsomaan tanssia Charlie Brovrain merimieskapakassa eikä tarvitse säikähtää, jos hän joskus kesken tanssia vetää jonkun suomalaisen meripojan syrjään, kuiskaten hänen korvaansa: "Meneppäs nyt kotiin, poika —. Täällä sinulta menee rahat ja järki…" Monen pojan on Janne siten pelastanut Lontoon kiusauksista.

Elämässä sattuu kumminkin paljoa vaikeampiakin asioita kuin pöytien ja tuolien korjauksia, ja aina on Janne valmis auttamaan. Tapahtuipa kerran niin, että Katri tuli käymään Miina-tädin ja Irman luo, valittelemaan surujaan. Katri, joka oli suomalainen tyttö, oli lastenhoitajana englantilaisessa perheessä, mutta viihtyi huonosti Lontoossa ja kuvitteli siitä syystä potevansa jos jonkinlaisia tauteja. Milloin hän tunsi kovia pistoksia sydämessään, milloin hänellä oli selviä keuhkotaudin oireita ja melkein mitä tautia tahansa, jonka nimen hän oli joskus sattunut kuulemaan. Tällä kertaa hänellä oli pakotusta vasemmassa käsivarressaan, ja hän itki ääneensä, kuten tavallista.

"Ei saa tuolla lailla itkeä ja ulista", torui Miinatäti. "Sinua ei vaivaa yhtään mikään muu kuin koti-ikävä… Sievä ja hyvä tyttöhän sinä olet ja joudut varmaan vielä naimisiinkin…"

"On sinusta elämäänkin, ja minä toivoisin, että joutuisit pian naimisiin, niin sinusta tulisi oikea ihminen…"

"Minä menisin niin kauhean mielelläni naimisiin, mutta ei kukaan minusta huoli, uhuuu-uu…"

Ei tässä muu auta, vaan pitää neuvotella Jannen kanssa, arveli
Miina-täti, ja Irma, joka samassa tuli kotiin, oli samaa mieltä. Ellei
Janne kyennyt auttamaan, niin ei suinkaan kukaan muukaan siinä mitään
voinut. Paras oli turvautua puhelimeen heti:

"No mikäs nyt on hätänä? Eihän meillä ole ollut mustaa sumuakaan pitkään aikaan… Vai onko Irma-neiti taas harjoitellut charlestonia?"

"Ei, ei mitään sellaisia asioita nyt ole huolehdittavana… Tiedättekö te ketään, joka sopisi Katrille sulhaseksi ja aviomieheksi? Hänestä tulisi oikein hyvä emäntä, mutta ei hänestä ole nykyiseen työhönsä…"

"No, johan nyt kummia kuuluu…" Puhelimessa kuului Jannen heleä nauru. "Parasta kai on, että tulen sinne keskustelemaan, sillä ei tällaista oikein voi puhelimessa järjestää…"

Parin tunnin kuluttua istui Janne Miina-tädin kiikkutuolissa ja kahvipannu porisi keittiössä. Alettiin heti tuumia tärkeätä kysymystä Katrin tulevaisuudesta, ja Janne myönsi hiukan ujostellen, että eihän tämä ollut aivan ensi kertaa, jolloin hänen oli pitänyt ottaa lähimmäisensä onnen ohjat käsiinsä. Eihän ne nuoret aina ymmärrä omaa etuaan, ellei joku vanhempi ja viisaampi heitä ohjaa… Kyllähän hänellä nytkin oli tiedossa nuori mies, siivo ja eteenpäin pyrkivä, joka olisi kuin luotu Katrille…

"Mutta jos ne eivät rakasta toisiaan", pisti väliin Irma, sillä hänellä oli taipumusta runollisuuteen. Janne tuntui hiukan tuskastuvan: "Miksi he eivät rakastaisi toisiaan? Tietysti heidän pitää rakastaa… Ei Irma-neidin ollenkaan tarvitse luulla, että minä kenenkään soisin menevän naimisiin ilman rakkautta. Ei yhtään. Minä pidän siitä, että nuoret rakastavat toisiaan, ja totta kai he rakastavatkin… Kaksi nuorta ihmistä, jotka ovat terveet ja sievän näköiset. — Totta vissiin he rakastavat…"

Janne on suuri ihmistuntija — ja varsinkin hän tuntee hyvin omat hoidokkinsa. Kun molemmat asianomaiset ensimmäisen kerran tapasivat toisensa, rakastuivat he aivan heti, kuten Janne oli vakuuttanut, mutta koska asia ei ole vielä loppuun asti kehittynyt, en siitä kerro sen enempää. Jokainen voi vallan hyvin itsekin arvata, millaista se on se ikuisen onnen alku.

Jannen oma koti on englantilais-suomalaisen kodin ihannekuva. Reipas, miellyttävä emäntä ja hyvin kasvatetut lapset — jokainen, joka sen on nähnyt, tulee mielellään takaisin. Ja suomalainen vieraanvaraisuus on aina sama ulkomailla niinkuin kotonakin.

Kuten jo olen maininnut, on suomalaisten pääasiallisena yhtymäpaikkana jo vuosikymmeniä ollut merimieskirkko. Sinne voi tulla aivan vaatimattomasti, juoda kupin kahvia ja keskustella maailman asioista. Viime vuosina virolaiset ovat siellä myöskin usein nähtyjä vieraita. Heillä ei ole omaa kirkkoa Lontoossa, vaikka heillä kyllä on Viron lähetystössä laaja huone, jossa he saavat vapaasti kokoontua, pitää iltamia, esittää näytelmäkappaleita ja hakea kaikenlaisia kasvattavia huveja.

Lontoon suomalaisista ja siellä säännöllisesti käyvistä merimiehistä on kyllä koetettu huolehtia, mikäli olosuhteet ovat sallineet, mutta paljon on vielä toivomisen varaa. Suomalaisissa on muutamia vallan synnynnäisiä ominaisuuksia ja mielitekoja, joita on hyvä tyydyttää. Sellainen selvästi esiintyvä mieliteko on, että pitää hankkia oma talo, jossa on kokoussali ja teatteri. Toinen kiihkeiden toiveitten esine on suomalainen sauna. Onko kukaan koskaan tavannut suomalaista yhteiskuntaa, joka tuntisi olevansa onnellinen ilman teatteria ja saunaa? Ei koskaan?

Kyllä se aika vielä koittaa meille Lontoon suomalaisillekin, että meillä on talo, jossa on suuri sali, missä suomalaista taidetta on nähtävänä, ja missä suomalaisia näytelmiä esitetään. Ja vallan talon vieressä on tietysti suomalainen sauna, missä kuumat höyrykylvyt vievät pois kaikki pahat tuulet ja muut harmit. Toivon, että kun Suomen rikkaat tuon tulevat tietämään sekä myöskin käsittämään, kuinka tärkeätä on laittaa Lontooseen pieni Suomi, missä maatamme voidaan ajanmukaisesi edustaa, niin joku heistä järjestää asian kaikkien tyydytykseksi.

HALE MAKANI — TUULIEN TUPA.

Kun suljen silmäni, näen sinut edessäni, kaunis Hale Makani, taidokas Tuulien Tupa. Kukkulalla, siinä missä akaasia-tie loppuu, varjokkaiden mango-puiden suojaamana sinut näen. Hale Makanin nuoret emännät, Polly ja Ruth, minulle kertoivat tarinasi, silloin kun kävin Honolulussa.

Hale Makani ei ole sattuman taikka ulkonaisten olosuhteitten luoma talo, kuten useimmat muut asunnot, sitä pahempi, ovat. Se ei ole syntynyt siten, että joku vieras arkkitehti, jolla ei ollut muuta silmällä pidettävää kuin huoneitten lukumäärä ja laajuus sekä hintamäärä, laati piirustukset ja sitten yhtä tuntematon rakennusmestari rakensi talon, eikä kukaan antanut siihen mitään omasta itsestään. Eihän tietysti sellaista voi pyytääkään. Mitähän mahtaisi arkkitehti sanoa, jos joku pyytäisi häntä laatimaan piirustukset taloon, jonka peruskiveksi pantaisiin kaunis unelma ja kurkihirreksi toteutunut aate! Hän tietysti nauraisi itsensä näännyksiin. Ja kumminkin on olemassa talo, joka sai alkunsa unelmasta ja jonka tarkoituksena oli osoittaa, kuinka joku lempiaate elämässä toteutetaan. Se on Hale Makani, suomeksi käännettynä 'Tuulien Tupa', siellä akaasia-tien päässä, Honolulun läntisimmällä kukkulalla. Näin se sai alkunsa:

Oli kerran Honolulussa kaksi nuorta neitosta, Polly ja Ruth, jotka päättivät laittaa itselleen asunnon maailman ihanimpaan kolkkaan. Rahoja heillä oli tuskin nimeksikään, mutta eihän niitä paljoa tarvitsekaan siellä tropiikeissa, missä luonto antaa kaiken muun, kunhan vain saa hiukan sateen suojaa ja varjoa auringon polttavilta säteiltä. Polly ja Ruth kumminkin päättivät pyytää kahta ystäväänsä yhtymään rakennustuumaan ja siten oli sen toteuttaminen mahdollisempaa. Talon piti ennen kaikkea kuvastaa emäntiensä yhteiskunnallista vakaumusta. Jos joku kysyi millainen heidän vakaumuksensa oli, sai hän vastaukseksi, että he olivat itsetietoisia sosialisti-individualisteja. Jos sama "joku" sitten katsoi neitosiin kysyvästi ja sanoi, että eivätkö nuo sanat merkinneet yhdistämättömiä vastakohtia, hymyili Polly tyynesti ja sanoi "ei ollenkaan", ja Ruth, joka on pikkunen kasvultaan ja kymmenen kertaa Pollya vilkkaampi, asettui taisteluasentoon, valmiina puolustamaan individualisti-sosialismia vaikka ketä vastaan. Se joka ei muutoin ymmärtänyt, tulkoon Hale Makaniin. Siellä oli ilmakin täynnä individualisti-sosialismia. Siellä asia varmaankin selviää.

Hale Makanin pohjapiirros seuraa tässä mukana. Sen laati Polly, Ruthin avustamana:

1. Kylpyhuone. 2. Pollyn huone. 3. Ruthin huone. 4. A:n huone. 5. B:n huone. 6. Pollyn lanai. 7. A:n lanai. 8. Ruthin lanai. 9. B:n lanai. 10. Yleinen lanai. 11. Keittiö.

Talon keskustassa neljä huonetta ja niiden välillä käytävä, josta avautuu joka huoneeseen ovi ja jonka toinen pää johtaa kylpyhuoneeseen ja toinen pää avautuu "lanaihin". "Lanai" on Honolulun kieltä ja merkitsee jotenkin samaa kuin kuisti. Leveä varjokas lanai ympäröi koko taloa, ja se on jaettu verhoilla siten, että yksi sivu muodostaa ruokasalin ja yhteisen seurustelulanain. Loppuosasta on eristetty pieni keittiö ja yhtä pieni kylpyhuone. Näiden lisäksi tulee neljä yksityis-lanaita, yksi kullekin emännälle, joka saa sen oman mielensä mukaan sisustaa ja järjestää, pitää eristettynä taikka yhdistää naapurin lanaihin. Jokaisesta yksityis-lanaista menee eri ovi ja eri portaat puutarhaan, missä myöskin jokaisella on oma osansa, jossa hän saa kyntää ja kuokkia juuri niinkuin itse haluaa. — Sattuu sitten joskus niinkin, että emännät ovat seurustelutuulella ja tahtovat nähdä vieraita luonaan. Silloin työnnetään kaikki väliverhot syrjään ja koko laaja lanai talon ympärillä on yhteisenä seurusteluhuoneena, jossa on hyvä laulaa, soittaa, tanssia, puhella ja pitää iloa monella eri tavalla. Hale Makanin neljästä emännästä Polly ja Ruth olivat minun erityisiä ystäviäni, ja koska he myöskin tuntuivat olevan sieluna ja sydämenä tuossa pienessä yhteiskunnassa, kerron etupäässä heistä.

"Kuinka sinä oikeastaan heihin tutustuit, ja kuka sinut esitti heille?" kysyi suomalainen ystäväni eräänä päivänä Helsingissä kun kerroin hänelle Pollysta ja Ruthista. — Hm! Kuinka minä sen oikeastaan osaisin selittää! Ei kukaan esittänyt. Itse tulivat tervehtimään, kun saivat selville, missä asuin. Honolulu on pikkunen nurkkakunta, jossa helposti saa selville jokaisen olopaikan. — "Mutta ei tuo nyt mielestäni ollut oikein sopivaa", sanoi suomalainen ystäväni huolestuneen näköisenä. "Ethän sinä edes voinut tietää, olivatko he vallan — hm — tuota noin — vallan oikeita ihmisiä, tarkoitan hyvään seurapiiriin kuuluvia, sivistyksen saaneita, seurustelukelpoisia henkilöitä. En minä vain luottaisi tuollaisiin ulkomaalaisiin sosialisteihin…"

Kerron tuon pikku kohtauksen siksi, että se oli niin erittäin kuvaava "oikeille — tuota noin — seurustelukelpoisille" helsinkiläisille. Kaikki mikä hiukankaan eroaa tavallisesta, peloittaa heitä pahanpäiväisesti. He vainuavat vaaraa kaikessa, jota eivät ennen ole nähneet taikka kuulleet. Ja jospa he edes tyytyisivät siihen, että itse menettävät elämän parhaimman osan, mutta siihenpä he eivät koskaan tyydy, vaan vaatimalla vaativat kaikkia muitakin ajattelemaan ja tuntemaan juuri samalla lailla. Kaikki on vaarallista ja pahaa, mikä ei "mahdu systeemiin". Sillä lailla elämä kuluu. Ja juuri se osa sen runsaita antimia, jonka tarkoitus oli opettaa ymmärtämään sen suuria arvoituksia, on heitetty syrjään, poljettu jalkoihin, uhrattu juorujen alttarille…

Polly ja Ruth arvattavasti olisivat täyttäneet ankarimmatkin vaatimukset, sillä heidän elämänsä siihen saakka oli rajoittunut melkein yksinomaan unelmien uneksimiseen Hale Makanissa, mangopuitten varjostamalla lanailla. Se mikä heidät pelasti itsekkäästä kuivuudesta ja ahdasmielisestä pikkukaupunkilaisuudesta, oli Honolulun ihmeellinen "aloha"-mieliala, kuten Ruth sitä kutsui. "Aloha" on oikeastaan hawailainen tervehdyssana, mutta sen merkitys ulottuu tervehdystä pitemmälle ja sitä käytetään yleensä osoittamaan suosiota ja hyvää tahtoa. En ole koskaan saanut kirjettä Honolulusta, joka ei olisi sekä alkanut että loppunut "aloha" sanalla. "Aloha" tuntuu syöpyneen itse ilmaankin siinä maallisessa paratiisissa, jossa kaikki uhkuu kauneutta ja luonnon antimien runsautta. Kuinka voisikaan siellä vihata ja kadehtia ja hautoa kostoa! Sitä muistellessa täytyy väkisinkin kuiskata: Aloha sinulle Hale Makani! Aloha kukkien runsaudelle, Etelän Ristin kirkkaudelle kuutamoöinä, ukulelen surumieliselle soitolle, aloha, aloha maailman ihanimmalle saarelle!

Polly ja Ruth tuntuivat minusta heti aloha-hengen eläviltä edustajilta, ja se oli kai syynä siihen, että heidän kuvansa heti liittyi siihen tapaamieni henkilöiden kuvasarjaan, joka ei unohdu, joka aina lämmittää mieltä ja joka ei ole riippuvainen ajasta eikä etäisyydestä. Ystävyys ei tarvitse pitkiä ajanjaksoja herätäkseen eloon. Jokainen kai on kokenut, että se voi syttyä silmänräpäyksessä, jos on kerran syttyäkseen, ja se voi myöskin olla heräämättä, vaikka eläisi vuosikausia yhdessä.

Pollyssa ja Ruthissa oli tuo verraton harvinainen yhtymä melkein lapsellista hyvyyttä ja terävää järkeä, jota höysti suuri annos huumoria. Se oli kai tuloksena kaikesta ympäröivästä kauneudesta ja aloha-hengen luomasta onnen tunteesta. — Kolmen viikon ajalla olimme yhdessä joka päivä, ja he auttoivat minua enemmän kuin kukaan muu tuntemaan elämää ja ihmisiä Honolulussa. En suinkaan sillä tahdo sanoa, että koko Honolulu oli täynnä Hale Makaneja ja että kaikki ihmiset olivat vain eri muotoja Ruthista ja Pollystä. Ruth ja Polly ovat poikkeusihmisiä, niinkuin Hale Makani oli poikkeustalo.

Tuo merkillinen laki, joka niin usein pakoittaa muistelemaan vastakohtia, kaiketi oli syynä siihen, että Hale Makanissa aina muistui mieleen Suomi. Suomesta siellä keskustelimme ja Suomesta piti kertoa niin paljon, että sekä Ruth että Polly ovat luvanneet tulla Suomessa käymään. Siihen aikaan — huhtikuussa — Suomi oli vielä lumen peitossa ja sen muutoinkin karu luonto tuntui kaiketi vielä karummalta… Honolulussa oli tuhansien kukkien loisto ja auringon paiste… Kuka voi ihmetellä, jos kylmä ja alituinen taistelu ankaraa luontoa vastaan tekee ihmiset katkeriksi? Kuka voi ihmetellä, jos monesta tulee "pahansuopa suuremmille, pilkan suopa pienemmille?" Ja kuka voi ihmetellä, jos tropiikkien ihanuus ja runsaus herättää ihmisissä kaiken sen rakkauden ja hyvän tahdon, minkä heidän sydämensä voi sisältää?

Olin juuri saanut kirjeen Suomesta, jossa ystäväni kertoi kovasta vuodesta, joka uhkasi katoa, ja samalla hän mainitsi yhteisestä nuoresta tutustamme, 18-vuotiaasta Annikki-tytöstä, joka hiljalleen kuihtui pois taudin murtamana. Näin hän kirjoitti: "Sydän on pakahtua tuskasta, kun näen suloisen Annikki-lapsen posket yhä kalpenevan ja silmät käyvän yhä suuremmiksi ja tummemmiksi. Syksyllä aloin jo toivoa, että nuoruus ja onnen unelmat voittaisivat taudin, mutta sitten tuli hirveän ankara talvi, jota vastaan ei nuoruus kestänyt… Nuoret onnen unelmat murtuivat silloin, kun Martti aivan odottamatta julkaisi kihlauksensa. Annikki ei koskaan siitä virkkanut sanaakaan, kävi vain niin merkillisen hiljaiseksi. Nämä pohjoismaiset tytöt antavat iskujen sattua liian syvään, menettävät uskonsa elämään ja onneen liian helposti. Heissä on kai suuri annos synnynnäistä pessimismiä, joten kohtalo jo edeltäkäsin heidät vihkii kärsimykseen…"

Niin, mahtoiko ystäväni olla oikeassa? Oliko Pohjolan kova luonto valanut synkkyyttä nuoriin mieliin, että ne kärsivät enemmän ja syvemmin kuin tropiikkien lämmön ja loiston lapset?

Illalla, kun kuu valaisi lanaita, pyysin Pollya ja Ruthia kertomaan, miksi eivät olleet menneet naimisiin… Eikö se oikea ollut heitä löytänyt, vai oliko heiltä sydän murtunut, vai mitenkä se tärkeä puoli elämästä oli heille muodostunut? — Pollya huvitti kysymys paljon, mutta sitten hän kävi vallan vakavaksi ja sanoi: "Niin, tietysti verhottu lanai ei suojele rakastumista vastaan, vaikka täällä onkin verraten hyvässä suojassa auringon kuumilta säteiltä. Kuumuutta on niin monenlaista, ja muista, että tropiikeissa siitä kärsii enemmän kuin muualla! Suomessa on niin paljon lunta. Ei suinkaan siellä rakkauskaan ketään voi tuhaksi polttaa…"

Vakuutin hänelle, että hänen punaiset poskensa ja kiiltävä vaaleanruskea tukkansa eivät mitenkään näyttäneet hiiltyneiltä, niin että siitä päättäen hän tuskin lienee ollut lumen tarpeessa sammuttamaan tunteitaan.

"Ah, sinä et muista, että tropiikeissa parantuu pian, vaikka haava olisi ollut miten syvä tahansa.."

"No kerro sitten hiukan, mitenkä tropiikeissa haavoittuu ja mitenkä paranee…"

Hän naurahti: "Hyvä on, että otat sen noin puoleksi leikillä. Leikkiähän on yhtä paljon elämässä kuin tottakin, ja oikeastaan sitä on paljoa enemmänkin, jos leikiksi sanomme kaikkea sitä, mikä hetkisen kiihoittaa ja pian sitten haihtuu… No niin, yksi 'oikea' läksi San Fransiskoon… Polttavaa tuskaa pari kolme kuukautta… Sitten ihmeellinen luonto ja 'aloha'-tunnelma paransi haavan… Kuka voisi täällä olla ikänsä onneton!"

"No, vaikkapa ei koko ikäänsä, mutta sentään enemmän kuin kolme kuukautta!"

"Niin, kai sinä olet oikeassa! Siellä lumisessa pohjolassa on luonnollisempaa olla onneton ja surra särkynyttä sydäntään, kuin täällä paratiisissa…"

Pollya nauratti. "Eihän rakkaus täälläkään sentään lopu noin aivan äkkijyrkästi. Ensin seuraa kiihkeä kirjevaihto ja tuhannet vakuutukset. Sitten kirjeet harvenevat, ja sitten hiljalleen, melkein huomaamatta ne lakkaavat kokonaan… Tunteet kadottavat hehkunsa, ja vihdoin ei ole jälellä muuta kuin kaunis muisto. Muisto onkin paras osa koko lemmentarinasta. Se jää meille jälelle ikipäiviksi, jos olemme antaneet unelmamme ja elämyksemme hiljaa häipyä pois ilman mitään keinotekoisia maanjäristyksiä ja ukkosilmoja…"

"Jäikö se ainoa ikipäiviksi San Fransiskoon?" "Sanoinko minä 'ainoa'?
En suinkaan… Verraten pian tuli toinen 'ainoa', mutta hän läksi
Chikagoon…"

"Kuule, tuo tuntuu jo aivan pöyristyttävältä! Jos lähetyssaarnaajan rouva Waikiki-rannikolta tuon kuulisi, pitäisi hän sinua melkein kadotettuna olentona."

"Mutta hänpä ei kuule! Ei muut kuin sinä, suomalainen jääpalanen, sitä saa kuulla…"

Usein olen muistanut tuota keskusteluamme, jossa varmaan oli totta toinen puoli. Ihana luonto ja ikuinen kesä epäilemättä helpoittavat surujen ja vastoinkäymisten kestämistä. Sen kai jokainen on saanut kokea. Mutta syvintä kaipuuta ne eivät tukahduta. Polly ja Ruth sen kerran tunnustivat, kuinka usein he kaipasivat pois, kauas pois, sellaiseen seutuun, jossa piti enemmän ponnistaa voimiaan, jossa ikuinen kauneus ja runsaus ei tukehduttanut sielua… Ja sitten seurasi sama valitus, jonka olin sekä kotimaassa että muualla kuullut tuhansia kertoja: ei ollut rahaa! Kuinka hirveän vaikea tuntuu olevan saada "sivistyneitä" nuoria käsittämään, että raha on aivan toisarvoinen kysymys. Entä sitten vaikka kukkaro on tyhjä, jos on voimaa käsivarsissa ja aivoja pääkopassa! Siinä on rahaa aivan tarpeeksi. Rohkeutta sitten vain, niin kaikki käy hyvin.

Sen kyllä vihdoinkin sekä Polly että Ruth käsittivät ja he päättivät lähteä maailmalle. He lähtivät ja onnistuivat. Polly oli taitava konttoristi, Ruth sanomalehtikirjailija. Suurena apuna oli tietysti se, että molemmat osasivat puhtaasti suurinta maailmankieltä.

Sellainen on ihmisluonto. Ei tyydy kuumaan, ei tyydy kylmään, vaihdosta vaatii, yhä vain vaihdosta…

Kun äskettäin kävin Suomessa, oli siellä melkein kulkutautina kaipaus Etelämeren saarille. En tiedä kuinka monta kävi luonani kysymässä, että mitenkä sinne Hawaiin olisi paras mennä, mitä maksaa matka, miten siellä tulee toimeen, jos kerran sinne pääsee, j.n.e.

Ei ollut minusta paljon apua kysyjille. En tiedä mitä maksaa matka ja teitä on monta valittavana. Toimeen tulee väkisinkin, jos kerran sinne asti menee. Luonto uhkuu rikkauksia ja ihmiset ovat ystävällisiä ja hyvänsuopia. Mikä on tullessa toimeen!

Moni tuntui tahtovan lähteä sinne itseään pakoon, mutta en luule, että sellaisessa tapauksessa pako auttaa. Toisia oli, joiden huolena tuntui olevan, että mistä saisivat matkatoverin. Ei pitäisi sellaisten lähteä, jotka matkatoveria kaipaavat. Se on pelkuruutta, ja pelkurit eivät menesty missään… Toiset sanoivat, että tahtoisivat mennä sinne pois maailmasta, unohtamaan, kuolemaan. Niille ei maksa vaivaa vastata.

Polly ja Ruth, kuten sanoin, jättivät mangopuitten varjostaman Hale Makanin, ei unohtaakseen, ei kuollakseen, vaan elääkseen elämää, nähdäkseen uutta, kokeakseen… Sain heiltä ensin kirjeen Shanghaista ja sitten vuotta myöhemmin Wienistä. "Nyt kun ollaan näin lähellä, melkein naapurukset, pitää meidän kohta tavata toisemme", kirjoitti Ruth. Totta kai piti tavata. Sattui niin, että olin Suomessa käymässä ja päätin lähteä Lontooseen Berlinin kautta. Kirjoitin minä päivänä tulisin olemaan Berlinissä ja missä tulin asumaan. Läksin sinne ja pari tuntia saapumiseni jälkeen Berliniin, saapuivat Polly ja Ruth sinne. Kolme päivää olimme siellä yhdessä ja kävimme läpi entiset muistot. Hämärässä huoneessa puhellessamme hävisi ruma berliniläinen ravintolasali silmien edestä ja taasen näkyi selvästi aurinkoinen lanai Hale Makanissa… Kuulimme taas Tyynenmeren aaltojen loiskeen korallirantoja vastaan ja kukkien tuoksun lei-seppeleistä… Ruth hyräili hiljaa Liliukalani-kuningattaren kaunista laulua "Lei na Kauilani" ja ukulelen säestys kuului etäältä… Ei sujunut puhe enää. Olimme kaukana merten takana…

Tätä kirjoittaessani sain kirjeen Wienistä Pollylta ja Ruthilta. He nauttivat paljon sikäläisestä musiikkielämästä ja käyvät konserteissa niin usein kuin aikaa riittää. Molemmat ovat kovassa työssä, Polly eräässä oman maansa virastossa, Ruth kirjoittelemassa kokemuksiaan lehtiin. Mutta mieli alkaa vetää pois uusia kokemuksia saamaan, uusia ihmeitä näkemään. Näin he kirjoittavat:

"Olemme paljon miettineet, miten saisimme sen tuuman kohta toteutetuksi, josta niin paljon puhuimme sekä Hale Makanissa että Berlinissä, sen, joka koski tulevaa asuinpaikkaamme. Amerikkaan pääsy on vaikeata nyt, kun siellä on laitettu kaiken maailman esteet vapaalle matkustukselle. Olemme arvelleet, että olisi paras hankkia pieni maatilkku Texasissa, Meksikon rajalla. Se saisi olla molemmin puolin rajaa, niin että tulisimme asumaan kahdessa valtakunnassa yhtaikaa. Jos sen asian oikein järjestää, luulen että voimme siten välttää siirtolaisrettelöt. Sinne rakentaisimme uuden Hale Makanin ja meitä tulisi taas olemaan neljä, sillä olemme täällä löytäneet yhden, joka aivan selvästi kuuluu samaan joukkoon. Olemme näet vihdoinkin huomanneet, kuinka tosi sinun, oppisi salaisesta vapaamuurariudesta on. Ihmiset, jotka eivät tiedä mitään toistensa olemassaolosta, löytävät toisensa heti, jos kohtalo heittää heidät yhteen… Sitten istumme yhdessä uudella lanaillamme ja keskustelemme kaikki maailman asiat halki… Polly lupaa yksin hoitaa koko puutarhamme, josta saamme poimia papaiaa aamiaiseksi ja mangoja, banaaneja, guavaa, ja muita etelän hedelmiä… Sinä ja minä ja Bob (se uusi, neljäs) istumme kirjoituskoneittemme ääressä ja lähetämme maailmalle kaikki keksimämme uudet tuumat…"

Voi sinua tropiikkien lapsi, kun et käsitä, että vaikka onkin ihanaa olla viikon tai pari Hale Makanissa, olipa se sitten Honolulussa taikka Meksikossa, eivät lumisen pohjoisen lapset siellä kauan viihdy. Mikä lienee kohtalotar sitonut sydämen ja sielun niin lujasti karuun luontoon, ettei siitä koskaan pääse kokonaan eroon, yrittipä kuinka paljon tahansa…

MUUAN KATOLINEN PAPPI.

Olin esitelmöimässä Amerikassa, eräässä Keski-Lännen pikkukaupungissa, josta oli noin viiden tunnin matka pikajunalla lähimpään miljoonakaupunkiin. Esitelmä oli pidettävä metodistikirkossa, ja pappi oli ilokseni painattanut ilmoituksiin ja sanomalehti-uutisiin, että siellä oli pidettävä "esitelmä" eikä saarna, josta seikasta olin hänelle hyvin kiitollinen. Vähää sitä ennen olin puhunut eräässä Lännen suuren yliopiston kirkossa, ja ilmoituksissa luin kauhukseni, että "saarnan pitää rouva A. M." Minut valtasi kova pelko, joka ei suinkaan parantunut siitä, että olkapäilleni ripustettiin yliopiston juhlapukuun kuuluva kaapu sekä selitettiin laajasti, miten minun oli astuttava, missä seisahduttava, kenelle kumarrettava j.n.e. Ellei hyvä kuiskaaja olisi minua ohjannut, milloin pään nyökähdyksillä, milloin kuiskauksilla, taikka salaisilla kirjelipuilla, olisi koko komento mennyt vallan sekaisin. Nyt kun esitelmää sanottiin esitelmäksi, olin kuin kotonani. Elämässä saa alituiseen kokea, kuinka paljon nimet vaikuttavat.

Isäntäni, metodistipappi, miellytti minua paljon. Hän oli sivistynyt ja laajanäköinen mies, joka tunsi meidänkin maamme oloja enemmän kuin siellä päin maailmaa oli tavallista. Läksin mielelläni hänen kanssaan, kun hän pyysi minua katselemaan kaupunkia ennen esitelmääni. Aikaa oli vielä paljon, ja vanha kokemus sanoi minulle, että sitä parempi tulevan esitelmäni onnistumiselle, jota selvempi käsitys minulla oli ympäristöstä ja tulevasta kuulijakunnastani. Ensin tietysti olimme katselleet metodistikirkkoa, jossa minun piti illemmalla esitelmöidä. Kirkko miellytti minua yhtä paljon kuin pappikin, joka vakuutti, että se tuli illalla olemaan tulvillaan kuulijoita — niinkuin kävikin.

Mentyämme kävelemään, pisti silmään heti korkealla kukkulalla sijaitseva hyvin komean näköinen kirkko, jonka jo kaupunkiin tullessani olin junan ikkunasta huomannut. Pyysin siitä tietoja, ja isäntäni innostui heti siitä kertomaan. Hän vakuutti, että se oli mielenkiintoisin paikka koko kaupungissa ja vielä enemmän siinä toimiva pappi. Se oli nimittäin katolinen kirkko, ja sen kirkon pappi tuntui olevan sen seudun merkillisin mies. "Mikä vahinko, että isä O'Brian on juuri tänään lähtenyt tämän valtiomme pääkaupunkiin", valitti isäntäni, "muutoin olisin varmaan hänet esittänyt teille. Hän on hyvin lahjakas mies ja runoilijana huomiota ansaitseva. Hiukan omituinen hän usein on, mutta en luule, että kenenkään tulee ikävä hänen seurassaan, sillä hän on täynnä tuumia, joissa hänen laaja sydämensä ja syvä elämäntuntemus selvästi pistää esiin." — Minusta oli hauska kuulla, että toiseen uskontoon lukeutuva pappi noin ystävällisesti arvosteli virallista vihamiestään, mutta sellainenhan se on tämä maailma! Viralliset vihamiehet ovat usein ystäviä ja viralliset ystävät vihamiehiä!

Pyysin häntä kertomaan hiukan enemmän isä O'Brianista, ja hän suostui vilkkaasti pyyntööni. Isä O'Brian oli seudulla tunnettu etupäässä puhujana, josta syystä ihmisiä tulvaili läheltä ja kaukaa häntä kuulemaan. Paitsi sitä tiesivät hänen ystävänsä, että hän oli julaissut useita kirjoja, vaikka tosin ei omalla nimellään eikä edes julkisesti kenen tahansa luettaviksi, mutta ne, joille hän oli niitä antanut, tuntuivat ihailevan häntä varsinkin runoilijana, Runot olivat hyvin omituisia, ja ne olivatkin tuottaneet hänelle yhtä paljon moitetta kuin ihailua, ehkäpä enemmänkin, ei muotonsa tähden, jonka kaikki myönsivät täydelliseksi, mutta sisällyksensä tähden, joka tuntui useita loukkaavan. — Aloin yhä enemmän valittaa huonoa onneani, joka oli minulta riistänyt tilaisuuden tutustua isä O'Brianiin.

Esitelmäni illalla meni hyvin, sillä kuulijakunta ja ympäristö oli sellaista, että se loi voimakkaan, suosiota henkivän tunnelman ympärillemme. Olen aina sydämessäni hiukan kadehtinut niitä, jotka eivät ole ollenkaan riippuvaisia tuollaisista tunnelmista, vaan sanovat sanottavansa yhtä selvästi ja yhtä pontevasti, olipa ympäristö millainen tahansa ja kuulijakunta kuinka suosiollinen taikka vihamielinen tahansa. Itse en ole koskaan voinut sellaista vapautta saavuttaa.

Aikaisin seuraavana aamuna menin metodistipapin kanssa junalle, jonka piti viedä minut samaan miljoonakaupunkiin, minne isä O'Brianin kerrottiin eilen lähteneen. Juna oli hiukan myöhästynyt, ja kävelimme siksi rauhallisesti asemasillalla. Ilma oli leutoa, aurinkoista, täynnä seikkailutunnelmaa. Tiedättehän, kuinka ihminen joskus selvästi tuntee, että jotain tavallisesta poikkeavaa on tulossa. Ei sen tarvitse olla parempaa eikä pahempaa, mutta erilaista sen tulee olla… Vaikka en tiennyt mitään muuta varmuudella odottaa kuin viittä kuivaa tuntia tomuisessa junassa, oli mieleni tavallista iloisempi. Eilinen esitelmätunnelma ei kaiketi vielä ollut kokonaan haihtunut.

"Ei, mutta katsokaapa tuonne", huudahti metodistipappi äkkiä.
"Tuollahan on isä O'Brian, jonka luulimme eilen matkustaneen pois!"

Asemasillan toisessa päässä näin katolisen papin, joka alkoi astua meitä kohti. Hänellä oli yllään katolisen papin pitkä musta kauhtana ja hyvin matala, ruma hattu-lällä päässä. Isäntäni esitti minut hänelle ja pyysi häntä pitämään huolta minusta matkalla suurkaupunkiin. Isä O'Brian vastasi hyvin ystävällisesti myöntäen ja lisäsi arvanneensa, että meistä tulisi matkatoverit, koska hän oli ollut kuulemassa esitelmääni eilen illalla, vaikka emme olleet häntä tungoksessa huomanneet, ja siellä hän oli kuullut, että minun piti seuraavana aamuna lähteä samaan suurkaupunkiin, jonne hänen oli määrä mennä jo edellisenä aamuna, vaikka satunnainen este oli pakoittanut hänet siirtämään matkansa tähän päivään. Irlantilaisena hän tahtoi kuulla hiukan enemmän Suomesta, jonka urhoollisesta taistelusta tsaarin hirmuvaltaa vastaan hän oli suurella mielenkiinnolla lukenut.

Isä O'Brian näytti olevan ennemmin alle kuin yli viidenkymmenen, ja hänen äänessään oli hyvin miellyttävä kaiku. Sanomattakin olisin tiennyt, että hän oli irlantilainen, sillä hänen puheessaan ei ollut hiukkaakaan amerikkalaisia nenä-ääniä, mutta sen sijaan vahva irlantilainen sävy, ja sellaisia tummansinisiä, melkein sinivuokon värisiä silmiä harvoin näkee muilla kuin irlantilaisilla.

Juna oli täpösen täynnä matkustajia, mutta sain kumminkin istumapaikan käytävän vieressä. Isä O'Brian otti matkalaukkuni ja sanoi menevänsä katselemaan, eikö muissa vaunuissa olisi enemmän tilaa meille. Hän viipyi kotvan aikaa, mutta palasi vihdoin tyytyväisen näköisenä ja pyysi minua seuraamaan häntä sinne, minne hän oli jo sijoittanut tavaramme. Kuljimme vaunusta vaunuun, kunnes saavuimme ravintolavaunuun asti, joka siihen aikaan oli tyhjänä, ja jossa hän oli saanut kokonaisen vaunun puoliskon käytettäväksemme. Siellä oli meille katettu teepöytä englantilaiseen tapaan. Istuimme siis rauhassa juomaan teetä ja keskustelemaan.

Hän kyseli paljon Suomesta ja sen vaiheista Nikolain rautakoron alla ja selitti taas innostuksella, kuinka luonnollista oli, että hän irlantilaisena tunsi mitä syvintä myötätuntoa meitä kohtaan. Kuinka hyvin tunsin tuon irlantilaisen ystävyyden! Kuinka kovasti paljon he meitä suosivat ja säälivät ja kuinka hirveän vähän he tilaamme ymmärsivät! Isä O'Briankaan ei malttanut olla huudahtamatta: "Kyllä tsaari on ollut julma Suomea kohtaan, mutta ei sentään niin julma kuin englantilaiset meitä kohtaan!" Sellaista se on aina. Jokainen mielellään uskoo, että hänen kohtalonsa on kovempi kuin kenenkään muun. Aivan äskettäin eräs tunnettu virolainen sanoi minulle: "Paljonhan teitä tosin uhattiin, mutta ei teille vielä tehty oikeastaan mitään väkivaltaa. Toista oli meidän virolaisten kohtalo! Me saimme käydä läpi kaiken sen, millä teitä uhkailtiin!"

Tahdoin mielelläni vaihtaa keskusteluainetta ja sanoin hänelle kuulleeni metodistipapilta, että hän, isä O'Brian, oli suosittu kirjailija, ja pyysin häntä hiukan kertomaan minulle kirjoistaan. Hän hymyili omituisesti: "Mielelläni. Ehkä tahtoisitte lukea pienen runon, jonka käsikirjoitus sattuu olemaan taskussani? Se ei ole pitkä…" Hän veti taskustaan paperin, jossa näin päällekirjoituksena: "Roma Quare". — Aloin lukea sitä, enkä arvattavasti voinut kyllin huolellisesti peittää hämmästystäni, kun uskonnollisen, taikka ainakin puoli-uskonnollisen hymnin asemesta luin mitä hehkuvimman rakkausrunon, jossa hän katkerasti valitti sitä, että Rooma selibaatti-vaatimuksellaan särki häneltä elämän onnen. Sekä hänen äänessään että hänen irlantilaisissa silmissään oli selvä pilkallinen ilme, kun hän hymyillen kysyi, mitä pidin hänen runostaan. Tietysti vastasin jäykän kohteliaasti, että se oli mielestäni kaunis, sillä kaunis se epäilemättä olikin. Itsekseni harmittelin, että voi, voi tätä meidän sivistynyttä yhteiskuntaamme, joka heti pakoittaa ihmisen panemaan naamarin kasvoilleen ja koko sielulleen, kun äkkiarvaamatta joutuu katsahtamaan jonkun ihmisen avattuun sieluun. Sellaista sanotaan sivistykseksi! Ja vielä lisäksi hän oli irlantilainen, Shawn kansalainen, jolla tuntui olevan sama ominaisuus kuin Shawllakin, että hän saattoi hymyillen katsoa sydämen syvimpiin sopukkoihin!

Isä O'Brianin silmissä oli yhä vielä sama pilkallinen ilme aivan kuin hän olisi tahtonut sanoa, että kuka käski kysymään! Siinä nyt saatte kantaa seuraukset uteliaisuudestanne, vaikka nähtävästi olette samanlainen kana kuin niin kovin monet muutkin jotka heti kauhistuvat, kun joku sattuu hipaisemaankin elämän suuria kysymyksiä. Hänen hymynsä hermostutti minua siksi paljon, että minun piti pyytää häntä näyttämään vähemmän pilkalliselta. Jos olin osoittanut hieman hämmästystä, oli siihen syynä se, että runon sisällys oli niin odottamaton, mutta elämän totuuksia en pelännyt, ja olin hänelle kiitollinen, jos hän kohteli minua kuin täysikasvanutta olentoa ainakin eikä kuin pikku lasta. Puhelin ensi kerran elämässäni katolisen papin kanssa, ja jokainen uusi kokemus oli minulle suuriarvoinen. "Mitä uskontoa olette?" kysyi isä O’Brian. "Isäni oli luterilainen pappi." Isä O'Brianin hymy muuttui iloisen ystävälliseksi j pilkka muuttui huumoriksi: "Minä pidän teidän välttelevästä vastauksestanne. Maailma opettaa sellaista…" Minun piti myöskin naurahtaa ja jäinen muuri välillämme suli pois nopeasti. Sen jälkeen keskustelu sujui luonnollisesti ja esteettömästi eteenpäin.

Äsken lukemani runon johdosta isä O’Brian alkoi puhua elämästä, varsinkin Amerikan suurkaupunkien elämästä, ja vaikka hänen puheensa oli moitteetonta ja sopivaa missä seurassa tahansa, kuten sopi odottaa sivistyneeltä mieheltä, saattoi helposti lukea rivien välissä, että hänellä oli melkein peloittavan laaja elämäntuntemus ja että hän oli syönyt paljon sekä hyvän- että pahan-tiedon puusta.

Annoin hänen puhua keskeyttämättä, kunnes hän itse lakkasi, mahdollisesti oudoksuen, etten mitään virkkanut. Mutta mitäpä siihen saattoi sanoa! Tiesin, että hän puhui totta, ja paitsi sitä hänen puhetapansa oli viehättävä, selvä ja mielenkiintoinen. Pappi ja runoilija, filosoofi ja maailmanmies! En voinut sanoa, kuka noista neljästä kulloinkin oli voitolla, mutta yhtymä sellaisenaan oli voittoisasti puoleensa vetävä. Anglosaksien parissa harvoin tapaa tuon väsyttävän ihmislajin, johon ei koskaan mahdu muuta kuin yksi asia kerrallaan, joka ei mitenkään voi ilman ponnistuksia, kevyesti, melkein huomaamatta siirtyä toisesta mielialasta toiseen, huvittaen, innostuttaen, naurattaen, liikuttaen, — ja aina antaen, rikastuttaen…

Hetken miellyttävä kokemus usein — kuten hyvin tiedämme — vetää ajatukset johonkin päinvastaiseen kokemukseen. Niinpä nytkin. Muistui äkkiä mieleeni, kuinka äskettäin käydessäni Helsingissä, eräs entinen koulutoverini, jota en ollut pariin kymmeneen vuoteen nähnyt, tuli vastaani Aleksanterilla. Olin kouluaikana pitänyt hänestä hyvin paljon, ja hän oli vallan entisensä näköinen vielä nytkin. Siis riensin häntä vastaan, kädet ojennettuina tervehdykseen. Hän tarttui oikeaan käteeni molemmilla käsillään, katsoi minua silmiin peloittavan vakavana ja sanoi: "Kuinka on sinun sielusi laita?" — Se oli niin kauhean noloa.

"Mikä ajatus teitä huvitti?" kysyi isä O'Brian. Kerroin hänelle tuon tapahtuman ja sanoin olevani kiitollinen, että hän ei yrittänyt tutkia sieluni tilaa eikä ruvennut minua kääntämään.

"Ah, älkää olko niin kovin varma siitä", naurahti isä O'Brian. "Minun mielessäni oli juuri ajatus, että tahtoisin mielelläni teille kertoa, kuinka katolinen kirkko on ainoa, joka voi täydellisesti ymmärtää ja tyydyttää ihmissielun kaipausta, täydellisesti rakastaa, täydellisesti rauhoittaa, lohduttaa, antaa anteeksi…"

Kas niin, taisinpa joutua vaaralliselle alueelle taas! Mutta mitäpä siitä! Mies oli omituisen mielenkiintoinen. Hyvin maallisesti eroottinen, kiihkeästi uskonnollinen, uneksija, filosoofi… Yritin kumminkin siirtyä toiselle alalle ja kysyin hyvin typerän kysymyksen: "Kuinka on mahdollista, että teillä, isä O'Brian, on niin laaja ja täydellinen elämäntuntemus?" — Huh, kuinka kaduin kysymystäni, kun ihmeekseni kuulin oman ääneni sen lausuvan! En ollut siinä silmänräpäyksessä muutakaan keksinyt, ja nyt pelkäsin, että se tuntui kovin tungettelevalta. Mutta isä O'Brian naurahti varsin hyväluontoisesti ja silmäkulmassa välkkyi selvä annos huumoria:

"Tarkoitatte tietysti, että katolinen pappi tietenkin elää kokonaan eristettynä ihmisistä ja koko maailmasta, eikä voi tietää mitään elämästä…" Enhän voinut kieltää, että jotain sellaista oli epäselvästi liikkunut aivoissani, mutta pidin viisaampana vaieta.

Isä O'Brian vaikeni myöskin, sama humoristinen hymy huulilla, joka sai minut tuntemaan kysymykseni typeryyden paljoa selvemmin kuin mitkään saarnat. Sitten hän vihdoinkin jatkoi: "Te ette muista, että meillä on alituiseen tilaisuus katsoa ihmissielujen salaisimpiinkin sopukkoihin… Katoliset papit ja lääkärit kai tietävät enemmän elämästä kuin useimmat muut…"

Niinpä kyllä, olin kokonaan unohtanut ripin… Kysyin häneltä, olivatko ihmissielut hänen mielestään hyvin erilaiset keskenään ja saattoiko niistä koskaan toinen henkilö päästä perille ja ymmärtää? — Hän mietti hetken ennenkuin vastasi, mutta sanoi sitten, että erilaisuus ei suinkaan niissä hämmästyttänyt ja vaikeuttanut ymmärtämistä, vaan mitä väsyttävin samanlaisuus. "Kun kuulen jonkun sanovan kymmenen ensimmäistä sanaa, tiedän tarkkaan, mitä seuraa… Aina vain samaa… Samat huolet, samat ilot, samat pyrkimykset ja — samat synnitkin!"

Hän oli käynyt hyvin vakavaksi ja katseli ulos vaunun ikkunasta: "Käytin sanaa 'väsyttävä'. Se oli väärin. Katsokaapa tuota maisemaa, joka nyt näkyy ikkunasta ja joka on siitä näkynyt juuri samanlaisena jo parin tunnin ajan… Ja kumminkin se on yhä vaihdellut…" Hän osoitti kädellään luonteenomaista keski-valtioiden maisemaa, jossa ei näkynyt muuta kuin loppumattomia maissipeltoja, yhtä ja samaa, yhtä ja samaa, niin pitkälle kuin silmä kantoi: "Tuollainen maisema minusta aina ennen tuntui masentavan yksitoikkoiselta, mutta nyt tiedän, että jokainen, joka tahtoo oppia sitä ymmärtämään, oppii samalla sitä rakastamaan ja löytää siinä äärettömän iäisyyden kaipuun, paljoa suuremmassa ja syvemmässä määrin kuin n.s. kauniissa maisemassa, missä laaksot ja vuoret, järvet ja notkot alituiseen vaihtelevat… Monta vuotta sitten olin yhden kesän Ranskassa, Barbizon'issa, ja luulen että Millet se oli, joka avasi silmäni näkemään tasangon viehätyksen. Satuin asumaan talossa, josta minulla oli näköala juuri sen pellon yli, jonka Millet on kuvannut Angelus-taulussaan. — En ollut vielä kahtakymmentä täyttänyt, olin herkkäsydäminen ja täynnä kauneuden ja rakkauden kaipuuta. Avonaisesta ikkunastani kuulin kolme kertaa päivässä Angelus-kellojen kutsun ja mielestäni ilta-Angelus oli aina ihanin, pyhin… Sen jälkeen kävivät kaikki tasangot minulle kauniiksi. Kun kuulen Angelus-kellojen äänen ja suljen silmäni, astuu Barbizon eteeni auringonlaskun kultaamana, ja tunnen taivaan läheisyyden… Barbizonissa minulle selvisi tuleva työalani. Millet minua auttoi Angelus-taulullaan enemmän kuin mikään muu… Siksi ovat nämä Amerikankin lakeudet käyneet minulle rakkaiksi ja tiedän, että luonnon pyhyys on sama kaikkialla, huolimatta hyörinästä ja kullan himosta ja kateellisesta kilpailusta, millä koetetaan saada Angelus-kellot vaikenemaan… Mutta Angelus-kellot eivät koskaan saa vaieta…"

Muutamia vuosia myöhemmin minäkin tulin viettäneeksi kesän Barbizonissa ja tuntui kuin paikka olisi ollut ennestään tuttu minulle, kun muistelin amerikkalaisen matkatoverini kertomuksen sieltä. Millet on varmaan auttanut useita ymmärtämään hiljaisten kenttien kauneutta, varsinkin kun iltakellot ilmoittavat Angelus-hetken tulleen. "Angelus-kellot eivät koskaan saa vaieta", sanoi amerikkalainen ystäväni… Ehkä ne soivat silloinkin, kun on melkein mahdotonta eroittaa niiden ääntä elämän hyörinässä…

"Tiedättekö, että puolen tunnin perästä olemme saapuneet miljoonakaupunkiin? — Siellä teidän täytyy odottaa viisi tuntia ennenkuin juna lähtee New Yorkiin… Annattehan nuo viisi tuntia minulle, vai onko teillä mitään kaupungissa toimitettava?" — Mielelläni lupasin 'antaa' nuo viisi tuntia hänelle, ja suostuin hänen päivälliskutsuunsa, koska minulla oli hyvä aika eikä mitään erityistä toimittamista.

Kun saavuimme suurelle ja komealle asemalle, jommoisia näkee Amerikan suurissa kaupungeissa, ja joiden rinnalla Europan suurimpienkin kaupunkien asemat tuntuvat mitättömän pieniltä ja nokisilta, pyysi isä O'Brian minua odottamaan hetkisen laajassa odotussalissa. Astuin sisään ja näin parisenkymmentä kiikkutuolia, toinen toistaan houkuttelevampia. Valitsin niistä yhden, josta minulla oli selvä näköala yli tuon laajan, aurinkoisen salin, jonka koko sisustus oli yhtä kaunis ja aistikas kuin mukavakin. Amerikkalainen huone, oli se sitten yleisön käytettävä tai yksityinen, on melkein mahdoton ilman kiikkutuoleja. Tuo harras rakkaus kiikkutuoleihin on mielestäni hauskimpia ilmiöitä suuressa Lännen maanosassa. Sellaista ei Englannissa tapaa ollenkaan, sillä täällä ovat kiikkutuolit melkein tuntemattomia eivätkä suinkaan suosittuja. "Huh, tuollaisia amerikkalaisia hirviöitä! Niissähän tulee vallan merikipeäksi!" kuulee usein englantilaisen huudahtavan. Kiikkutuolit muka todistavat amerikkalaisten hermostumista, joka ei koskaan salli heidän olla hiljaa. Mukavuutta ne eivät tietysti voi tuottaa kenellekään! — Maku on niin erilainen tässä maailmassa. Amerikassa ne minusta olivat ainaisen ilon tuottajina ja hermoja rauhoittavina. Niitä näinkin siellä kaikenlaisia, suuria, pieniä, komeita ja koruttomia, kaikenlaisia, paitsi en noita vieterien päällä liikkuvia hirviöitä, joita Suomessa sanotaan amerikkalaisiksi, ja joissa onneton keinuja tosiaankin voi taittaa niskansa, kun vieterit taittuvat tai luiskahtavat syrjään ja tuoli keikahtaa kumoon. Sellaisia eivät tietysti käytännölliset amerikkalaiset koskaan sietäisi. Mistä lienevät saaneet harhaan johtavan nimensä Suomessa.

Mutta missä viipyi isä O'Brian? Minusta tuntui kuin olisin häntä jo kauan odottanut. Tuolla astui minua kohti hienoon vaalean harmaaseen kevättakkiin ja saman väriseen hattuun puettu muodikas herrasmies, joka ehkä luuli minua joksikin tuttavakseen. En katsonut häneen päin, ennenkuin kuulin iloisen äänen vieressäni sanovan: "Annatteko anteeksi, että annoin teidän odottaa näin kauan?" — En mitenkään tahtonut uskoa silmieni ja korvieni todistusta. Siinähän oli entinen isä O'Brian kuin muotilehdestä leikattu suurkaupungin keikari!

Olin kaiketi matkasta ja keskusteluistamme hiukan väsynyt ja hermostunut, sillä kaikki alkoi tuntua niin merkillisen epätodelta. Olinko minä todellakin valveilla, vai uneksinko minä? Missä oli isä O'Brian, ja kuka oli tuo harmaapukuinen herrasmies? — Miksi ei kukaan selittänyt minulle, mikä oli totta, mikä kuvittelua?

Nousin nopeasti ylös ja harmaapukuinen keikari kuiskasi puoliääneen: "Pyydän ettette nimitä minua enää entisellä nimellä. Nimeni on tästälähin Leo Greenvood."

Omituinen, epämiellyttävä pelko valtasi minut. Mikähän nyt seuraisi? Tämä oli kaiketi unta, mutta olin liian väsynyt sitä vastustamaan ja heräämään. — Astuimme ulos ja seuralaiseni — taivas ties mikä hänen nimensä oli — osoitti melkein vastapäätä olevaa suurta hotellia: "Tuossa on Hotel Bristol, jonne toivon teidän tulevan kanssani syömään päivällistä. Teillä on runsaasti aikaa, ennenkuin juna lähtee New Yorkiin." — Tunsin hotellin, sillä muutamia kuukausia tätä ennen olin esitelmöinyt Suomesta samassa hotellissa, ja tiesin että se oli suuri ja ensiluokkainen. Se antoi minulle äkkiä jonkunmoisen varmuuden tunnon, jota syvimmässä sydämessäni häpesin, sillä mitä minä oikeastaan pelkäsin? Mutta sellaistahan se on se n.s. sivistys, että se usein tappaa luonnollisen, yksinkertaisen käsityksen asioista ja panee syyttä, suotta jänistämään, heti kun tapaa jotain tavallisuudesta poikkeavaa!

Mr. Greenwood saattoi minut hotellin ruokasaliin, jossa hänen onnistui saada hyvin mukava pöytä ikkunan nurkkauksessa, missä saatoimme keskustella aivan rauhassa. Ei kumpikaan meistä ollut virkkanut sanaakaan, mutta kun olimme istuneet pöytään, alkoi mr Greenwood puhua hyvin vakavasti: "Onko teistä vastenmielistä istua samaan pöytään tällaisen kaksois-olennon kanssa? Annattehan minun selittää hiukan ja edes jonkun verran puolustautua… Muistattehan, että kohtalo se oli, joka meidät saattoi yhteen… En hakenut teidän seuraanne, ettekä te minun, mutta kun satuimme samaan junaan, ja koska esitelmästänne siellä metodistikirkossa päätin, että te olette paljon nähnyt maailmassa ja olette tottunut sekä ymmärtämään että anteeksi antamaan, käytin tilaisuutta hyväkseni ja puhelin enemmän kuin ehkä olisitte sallinut, jos olisin lupaa pyytänyt… Annatteko minulle anteeksi?" — Vastasin hänelle, ettei minulla ollut mitään anteeksi annettavaa. Koetin aina ottaa kiittäen vastaan, mitä elämä tarjosi, ja soin saman oikeuden muillekin. Mutta koska hän itse otti asian puheeksi, piti minun myöntää, että tässä tapahtumassa oli paljon, jota en ymmärtänyt — luultavasti siksi, että tämä oli ensimmäinen laatuaan minun kokemuspiirissäni. Eikö kaksoiselämä tuottanut hänelle itselleen vaikeuksia? Eivätkö ihmiset alkaneet juoruta ja eikö hänen piispansa sekaantunut asiaan? Koska kohtalo, kuten hän itse sanoi, oli meidät tällä lailla vienyt yhteen, tahdoin minäkin käyttää tilaisuutta suoraan puheeseen.

Hän näytti tyytyväiseltä, että kysyin, ja vastasi heti: "Ensiksi minun pitää sanoa, että olen tyytyväinen, että olin laskenut oikein otaksuessani teidän nähneen niin paljon omituisia ilmiöitä elämässä, että voitte hämmästymättä nähdä enemmänkin… Mielelläni vastaan kysymyksiinne. En usko, että kärsin tällaisesta elämästä enemmän kuin ihmiset yleensä kärsivät elämästä. Leo Greenvoodilla on omat surunsa ja ilonsa, isä O'Brianilla omansa. Mutta koettakaa ymmärtää, että molemmat olomuodot ovat minulle elinehtoina. Tiedän varsin hyvin, ja te tiedätte sen myöskin — että useimmat ihmiset elävät sisässään kaksoiselämää, tuntevat alituiseen, kuinka eri olennot heidän sielussaan taistelevat ylivallasta, vaikka hyvin harvat voivat taikka uskaltavat sen ulkonaisessa elämässään näyttää. Minulle on helpompi elää täydellisesti, sekä ulkonaisesti että sisällisesti kahta elämää… Mitä ihmisten juoruilun tulee, ei niitä kukaan voi välttää, elipä sitä yhtä tai kahta taikka puolinaista elämää! Kumminkin saatamme niitäkin välttää koko joukon suuremmalla menestyksellä tällaisessa jättiläisyhteiskunnassa, kuin esimerkiksi pikku kaupungeissa. Senhän te lontoolaisena tietysti olette huomannut. On kai ero verraten suuri siinäkin suhteessa Lontoon ja Helsingin välillä… (Minun piti väkisinkin hymyillä) — Mitä piispaani tulee, on hän tavallaan kaikkitietävä pyhimys. Ilman häntä kai olisin aikoja sitten murtunut… Hän ei pidä kaksinaisesta elämästäni ja on siitä usein minulle puhunut, mutta kumminkin hän ymmärtää enemmän kuin kukaan muu, ja hänen sydämensä on suuri ja rakastava. Pääasiallisesti hänen tähtensä tulin tänne tänään, sillä minun täytyy kirjoittaa hänelle Leo Greenvoodina… On merkillistä kokea, kuinka paljon puku ja ympäristö vaikuttaa koko ajatussuuntaan… En voi, vaikka kuinka koettaisin, kirjoittaa hänelle isä O'Brianina samalla lailla kuin Leo Greenvoodina… Ja hänen täytyy ymmärtää molemmat minät, sillä ne kuuluvat yhteen ja täydentävät toisiaan, vaikka ovatkin vallan erilaisia… Minä pyydän teitä hartaasti, että koetatte ymmärtää, vaikka tämä kaikki teistä kaiketi tuntuu mielettömältä… Miksi tällainen elämä tuntuu kaikista niin oudolta, vaikka se epäilemättä on useille todempi kuin esiintyminen aina yhdessä ainoassa muodossa? — Ette voi arvata, kuinka hirveä tuo tunne on, ettei kukaan ymmärrä, ei edes Leona…"

"Kuka on Leona?" kysyin, sillä hänen nimeään en ollut ennen kuullut mainittavan.

"Leona on nainen, jota Leo Greenwood rakastaa, mutta jota isä O'Brian pelkää kuin kuolemaa…"

Minusta alkoi taas tuntua peloittavalta. Oliko mies täydessä järjessä, vai olinko mielisairaan kanssa tekemisissä? Minun omassa mielessäni tuntui olevan, ei kaksi, mutta parikymmentä eri henkilöä, joista yksi veti yhtäänne, toinen toisaanne sotkien koko aivotoimintani vallan pahanpäiväisesti! — Ei, ei hän ollut mielisairas, vaikka hän poikkesi niin paljon tavallisista jokapäiväisistä seuraihmisistä, että oli vaikea seurata hänen tuumiaan. Paitsi sitä, kukapa sen rajan sairaiden ja terveitten välillä niin tarkkaan osaa määritellä! Minusta kyllä tuntui kuin olisin äkkiä muuttanut johonkin toiseen, tuiki tuntemattomaan tähteen, missä outoja asioita tapahtui vallan luonnollisesti..

"Olisin suonut, että Leona olisi teidät tavannut, mutta hän tulee tänne vasta huomenna. Minun täytyi tulla jo tänään, jotta ennättäisin kirjoittaa piispalleni."

"Ymmärsinkö väärin teitä, kun luulin teidän olevan hyvin hartaan katolisen? Eikö Leona siinä tapauksessa hiukan häiritse uskontoanne?"

"Oikeauskoisuuden silmillä katsottuna hän varmaan häiritsee, mutta elämän silmillä katsoen hän ei häiritse… Mutta tietysti ymmärrän aivan hyvin, että tällainen kaksoiselämä on samaa kuin kynttilän polttaminen molemmista päistä yhtaikaa. Kynttilä kuluu loppuun puolta pikemmin, mutta se on myöskin antanut kaksinkertaisen tulen… Ei saa surra ja valittaa, vaikka sillä on ainoastaan puolet siitä palamis-ajasta, jota tasaisesti yhdestä päästä palava kynttilä saa nauttia… Se on vallan oikeudenmukaista…"

Lähtötuntini alkoi jo olla käsissä. Piti kiiruhtaa asemalle. Leo Greenvood saattoi minut sinne, ja tuntui kuin olisin sanonut hyvästi monivuotiselle ystävälle, enkä vain muutaman tunnin tutulle. Junan lähtiessä liikkeelle hän vilkutti iloisesti kädellään ja huusi tuon ainoan sanan: "Kiitos!" Minunkin piti itsekseni kuiskata: "Kiitos sinulle elämä, tästäkin päivästä!"

Parin viikon perästä hän lähetti minulle New Yorkiin yhden kirjoistaan, kauniisiin, vihreihin nahkakansiin sidotun runokokoelman. Siinä oli sekaisin hartaita uskonnollisia hymnejä ja kiihkeitä rakkausrunoja. Kun sota-aikana läksin pois New Yorkista Suomeen, en saanut ottaa mukanani mitään kirjoja, vaan piti jättää tämäkin New Yorkiin. Pari vuotta myöhemmin eräs amerikkalainen ystäväni, sanomalehtimies, toi sen minulle Suomeen. Hän oli tiellä lukenut sen ja kysyi minulta, kuka tuon merkillisen kirjan oli kirjoittanut, sillä siinä ei ollut tekijän nimeä eikä sitä saanut kirjakaupoista ostaa.

"Muutamat niistä olivat mielestäni erittäin kauniita, täydellinen muoto ja kiihkeän voimakas tunne. Toiset olivat mielestäni epäselviä, melkein mahdottomia ymmärtää."

Muutamia vuosia myöhemmin kuulin, että molemmista päistä poltettu kynttilä oli palanut loppuun…

YHTEISKUNNAN PYLVÄITÄ JA HYLKYJÄ.

Siitä on jo pitkä aika — kaksikymmentä vuotta — kun jouduin muutaman päivän kuluessa läheisiin kosketuksiin silloisen pyhän Venäjän pylväitten ja hylkyjen kanssa. Toisin sanoen, olin tsaarin hallituksen tärkeimpien ja voimakkaimpien kannattajien, santarmien ja ohranalaisten, käsissä sekä valtiollisten vankien parissa. Kun Ukko Ylijumala tahtoo olla oikein suosiollinen, antaa hän inehmolle tuollaiset kokemukset konsentroidussa muodossa, s.o. hän pusertaa kokoon voimakkaita tapahtumia aivan lyhyeen ajanjaksoon, niin että melkein joka minuutti sisältää elämänkokemuksia. Siten iskeytyy kaikki niin syvälle sielun pohjukkaan, että elipä sitä vaikka sata vuotta, ei sittenkään voi muistista poistaa tuollaista aikaa.

Lokakuun lopulla, 1907, oli Rose sisarensa ja lankonsa kanssa — kaikki amerikkalaisia — Pietarissa ja oli pyytänyt minut heidän luokseen sinne hyvästille, sillä heidän oli määrä lähteä varsin pian kotiinsa New Yorkiin. Suostuin mielelläni kutsuun, koska satuin saamaan muutaman päivän loman koulusta. Muutamat sekä Rosen että minun tuttuni, varatuomari Johannes Gummerus ja silloiset nuoret ylioppilaat Filemon Tiderman ja Volter Stenbäck, päättivät pari päivää myöhemmin myöskin lähteä tsaarin komeata pääkaupunkia katsomaan. Pietarissa tapasimme toisemme ensin sattumalta kadulla ja sen jälkeen vietimme pari hauskaa päivää yhdessä amerikkalaisten ystäviemme parissa, teattereissa, kahviloissa ja ostoksilla.

Tuli sitten aika palata kotiin, ja aikaisin lokakuun sunnuntai-aamuna läksin Rosen kanssa suomalaiselle rautatieasemalle, toisten jäädessä vielä Pietariin. Ostin piletin Helsinkiin, ja molemmat astuimme rautatiesillalle mennäksemme junaan, joka jo odotti. Samassa ympäröi meitä joukko santarmeja ja yksi heistä sanoi varsin kohteliaasti: "Tänne, olkaa hyvä", avaten samalla oven johonkin huoneeseen rautatiesillan toiselle puolen. "Me olemme vangitut", kuiskasi Rose hiukan hätäisesti englanninkielellä, mutta minä en ottanut sitä uskoakseni ja vastasin Roselle, että tämä oli kai tavallista matkatavarain tarkastusta, jota jokainen siihen aikaan sai kokea, eikä mitään sen vaarallisempaa.

Huone, jonne meidät saatettiin, oli niin kuvaava viralliselle Venäjälle siihen aikaan — ja kaikesta päättäen yhä vieläkin — että se mielestäni hyvin täyttäisi paikan missä kansatieteellisessä museossa tahansa. Paksulta likaa kaikkialla, seinustalla rikkinäinen sohva ja pari risaista tuolia, seinällä Nikolai II:n öljyvärikuva, nurkassa pyhimys kullatussa kotelossa ja sen edessä kumarteleva, ristinmerkkiä tekevä santarmi. Muistan vieläkin joka piirteen tuossa iljettävässä luolassa.

Kuten olin Roselle ennustanut, käskettiin minua heti avaamaan matkalaukkuni. Sitä tarkastamaan oli tullut kaksi santarmia ja kaksi siviilipukuista lurjusta, arvattavasti jalon ohranan edustajia. Oli melkein liikuttavaa nähdä heidän pitkiksi venyneitä, pettyneitä naamojaan, kun ei kerrassa mitään "vaarallista" löytynyt. Ei sittenkään, vaikka käytetty sukkapari käännettiin nurin ja tarkastettiin oikein ikkunaa vastaan. Vielä kumminkin oli yksi toivo jälellä: ruumiillinen tarkastus oli toimitettava. Rose, joka oli vain tullut minua saattamaan, eikä ollenkaan aikonut matkustaa, otettiin ensin tarkastettavaksi. Minut vietiin siksi ajaksi junasillalle kävelemään, seuranani santarmiupseeri. Käytin aikaa hyväkseni sanoakseni hänelle muutamia totuuksia. Hän koetti puolustautua sillä, että eihän hän asialle mitään voinut. Hän vain totteli käskyä. Kun kysyin häneltä, eikö hänellä sentään ollut sen verran vapaata tahtoa, että saattoi kieltäytyä täyttämästä häpeällisiä käskyjä, sain erittäin kuvaavan vastauksen: "Mutta herran tähden, mitä te vaaditte! Minähän kadottaisin heti virkani, ellen tottelisi!"

Monta kertaa jälestäpäin on muistunut mieleeni tuo santarmiupseerin huudahdus. Ja monta kertaa sen olen kuullut omilta maalaisiltani myöskin. Mutta olihan niitä siihen aikaan myöskin monta, jotka eivät välittäneet, vaikka meni virka ja ehkä menisi henkikin. Missä olisi nyt Suomen vapaus, ellei heitä olisi ollut? — Ja ehkäpä niitä on vieläkin, jos uusi koettelemusten aika tulee!

Rose tuotiin vihdoin ulos, posket punottaen ja silmät säihkyen vihasta. Minut käskettiin huoneeseen, jossa vanha akka rähjä odotti. Ensi työkseen hän ilmoitti minulle — arvattavasti jonkunmoiseksi lohdutukseksi — että hän oli suomalainen! Sanoin hänelle oman mielipiteeni asiasta, josta oli seurauksena, että hän uhkasi kutsua santarmit sisään. Vakuutin hänelle, että he eivät voi olla alemmalla kurjuuden asteella kuin hänkään. Merkillistä kyllä, akka vaikeni ja jatkoi "tutkimustaan" kalpeana ja kädet vavisten. — Ilokseni sain muutaman viikon päästä tiedon, että Suomen rautateillä ei hänen palveluksiaan sen perästä tarvittu. — Monta kertaa olen jälestäkinpäin saanut nähdä, millaisia onnettomia pelkureita tuollaiset hirmuvallan taikka rahan orjat aina ovat. Heidät voi ostaa millaiseen konnantyöhön tahansa, mutta jos he näkevät, että heitä ei peljätä, alkavat he itse vavista pelosta, mahdollisesti luullen, että tuossa on joku, jolla on takanaan vielä mahtavampi voima! — Kuulin kerran erään poliisipäällikön valittavan, että sen maan ohranaan ei saa rehellistä väkeä, maksoipa heille minkä palkan tahansa. En tässä tahdo mainita, mistä maasta oli kysymys, mutta otaksun, että asian laita on sama kaikkialla. Todistus siitä, että ihmisluonto sentään on parempi kuin pessimistit väittävät!

Turha kaiketi sanoa, että ruumiillinen tarkastus ei tuottanut sen suurempia tuloksia kuin tavaroidenkaan tarkastus.

Sitten seurasi kuusi pitkää tuntia samassa santarmihuoneessa, kunnes saimme kuulla päätöksen: Meidät piti toimittaa, ei vapauteen, vaan vankilaan.

Tietysti meitä ei viety yhdessä, vaan kumpikin uskottiin eri santarmin kuljetettavaksi. Minua kuljettava santarmi oli nuori, tyhmän ja hyväluontoisen näköinen. Heti kun päästiin muutaman sylen päähän asemalta, hän alkoi keskustelun ja kysyi, miksi minut oli vangittu. Sanoin lyhyesti huonolla venäjänkielellä, etten tiennyt syytä. Santarmi huokasi syvään ja sanoi surullisella äänellä: "Venäjällä ei ole vapautta… Ei vapautta!" Siihen loppui keskustelumme. Olin hirveän väsynyt eikä muutoinkaan tehnyt mieli jatkaa. Kohta saavuimmekin surullisen kuuluisalle Spalernaja kadulle, jonka varrella vankila sijaitsi.

Mieleeni on painunut muisto tuosta santarmi raukasta, joka kaikesta päättäen oli vallan epävarma tuki tsaarin järjestelmälle. Kun olimme päässeet vankilan portille, ei kuulunut ensin ketään avaamaan sitä. Santarmi otti silloin taskustaan nenäliinan, joka ehkä kerran oli ollut valkoinen, mutta jonka väriä nyt oli mahdoton määritellä. Sillä hän hartaasti pyyhki likaista puupenkkiä portin vieressä ja pyysi minua istumaan. Se oli tuollainen epäröivä, arka suosionosoitus, jolla hän varmaan tahtoi sanoa, että kohtaloni suretti häntä..

Vihdoin aukeni portti ja minut vietiin sisään kahden santarmin vartioimana, kuten vaarallista rikollista ainakin. Portaita ylös, portaita alas, pitkin pitkiä käytäviä, ja sitten taas uusia portaita ja uusia käytäviä. Luulin nääntyväni väsymyksestä. Eikö tästä milloinkaan tullut loppua! Vihdoin minut työnnettiin huoneeseen, jossa univormupukuinen mies alkoi puhua pomottaa venättä, josta en ymmärtänyt sanaakaan. Hän huomasi, että keskustelumme kävi kovin yksipuoliseksi ja viittasi santarmeille viemään minut pois. Taasen uusia portaita ja käytäviä ja sitten toiseen huoneeseen, jossa laiha, kiukkuisen näköinen nainen alkoi samanlaisen kuulustelun samanlaisella tuloksella.

Aloin jo kovasti kaivata "huonompaa" seuraa, koska tuollainen yhteiskunnan pylväitten seassa liikkuminen ei nähtävästi oikein sovellu tavallisen ihmisen turmeltuneelle luonnolle. Sen olen sitten jälestäkinpäin usein huomannut.

Pian toteutuikin toivoni. Tulimme taas pitkään käytävään, jonka oikeanpuolisella seinällä näin useita rautaristikolla suojattuja ovia. Yksi niistä vedettiin nopeasti auki ja minut työnnettiin sisään. Ovi läiskähti kiinni perässäni.

Ensimmäinen vaikutelma oli se, että huone oli hyvin matala ja himmeästi valaistu. Keskellä lattiaa oli pitkä pöytä ja sen ympärillä penkit, joilla istui useita tupakoivia naisia. Väsymys esti minua tarkkaan ymmärtämästä, missä olin, ja jäin seisomaan oven suuhun, tuijottamaan vastapäätä ovea häämöttävään seinään, jossa pienen, rautaristikolla varustetun ikkunan alla näkyi omituinen olento. Oliko se nuori tyttö, vai oliko se enkeli, tänne lähetetty meitä lohduttamaan? Hän oli sanomattoman kaunis. Suuret, tummat silmät katsoivat suoraan minuun, ja ruskea, aaltoileva tukka riippui irrallaan melkein lattiaan saakka. (Proosallinen selitys oli tietysti, että sen täytyi vasta pestynä olla irrallaan kuivamassa, mutta sitä en silloin ymmärtänyt). — Puku oli hänellä sininen, meidän Aino-pukua muistuttava, olkapäiltä alas ulottuva hame, jonka alta näkyi hienon valkoisen puseron hihat ja kaulus. Metsän sinipiika hän kaiketi olikin… Oli tänne eksynyt…

En tiedä, miten kauan seisoin tuijottamassa tuohon kauniiseen näkyyn… Heräsin vasta, kun sinipiika astui kädet ojennettuina luokseni. "Kuka olette ja miksi olette täällä?" kysyi hän venäjäksi.

Vastasin hänelle, etten puhunut venättä. "Mitä kieltä te puhutte?" kysyi sitten sinipiika ranskaksi. Sanoin mieluimmin puhuvani englantia, mutta mahdollisesti voisin suoriutua myöskin ranskan, taikka saksankielellä. Sinipiika hymyili ja alkoi puhua sujuvaa englanninkieltä.

Selitin hänelle, kuka olin ja että syytä vangitsemiseeni en tiennyt. Arvelin, että tsaarin urkkijat olivat saaneet selville, että olin jo pari vuotta ollut yhteistyössä Venäjän vapaustaistelijain kanssa, koska ymmärsin, että oma maani saattaisi tulla vapaaksi vasta silloin, kun Venäjän hirmuvalta oli kukistettu. Olihan siinä syytä kylliksi.

Sinipiika aikoi juuri esittää muut huoneessa olijat, kun ovi samassa aukeni ja Rose työnnettiin sisään. Hänet oli ensin viety toiseen koppiin, mutta hän oli nostanut jymyn ja vaatinut niin kiihkeästi päästä sinne, missä minäkin olin, että oli pitänyt "kotirauhan" tähden hänet muuttaa luoksemme. Meitä oli nyt kokonaista kymmenen samassa pienessä huoneessa.

Sinipiian nimi oli Natasha Kamensky. Hän oli saanut monipuolisen kasvatuksen, viimeksi Sorbonnen yliopistossa, Parisissa, ja oli mitä suloisin esimerkki hienosti sivistyneestä venäläistytöstä, joka sulollaan voittaa ihmisten sydämet. Oli heti selvä, että Natasha oli tämän ryhmän johtava henki, jonka rauhoittava läsnäolo ja auttava käsi oli käynyt kaikille yhtä tärkeäksi kuin ruoka ja juoma. Vaikka hän ei ollut iältään paljoa yli parin kymmenen, oli hänellä jo monivuotinen kokemus vapaustaistelun vaaroista ja uhrauksia vaativasta antaumisesta. Pelkään, että moni meistä olisi jo alussa murtunut, ellei Natashan nuori ja voimakas käsi aina olisi ollut tukemassa.

Olen usein kuullut ihmisten sanovan, että voi, voi sentään, kuinka ne tuollaiset hennot, hienosti sivistyneet tytöt voivat kestää vankilan kauhuja! Se on kokonaan väärä ajatussuunta. Muistan kuinka itse kerran kysyin melkein samalla lailla eräältä vapaustaistelun johtomieheltä, jota oli kidutettu mitä kauneimmalla tavalla Schlüsselburgin vankilassa, mutta joka sieltä päästyään jatkoi työtä yhtä suurella innolla kuin ennenkin. "Kuinka on mahdollista, että te, sivistynyt mies, tottunut henkisesti kehittyneeseen seuraan, saatoitte kaiken tuon kauhun kestää?" kysyin häneltä. Hän hymyili: "Juuri siksi, että olin, kuten sanoitte, sivistynyt mies. On vallan hullu käsitys, että jos ihminen on koko ikänsä saanut olla ilman henkistä ruokaa ja usein ruumiillisestikin nälkää nähnyt, niin hän on kuin kotonaan venäläisessä vankilassa. Mitäpä hän muka välittäisi siitä kurjuudesta, onhan hän kurjuuteen syntynyt ja kurjuudessa kasvanut! Uskokaa minua, ei kukaan tunne olevansa 'kotonaan' venäläisessä vankilassa. Mutta sivistynyt mies, sellainen, jonka ajatuskykyä on johdonmukaisesti kehitetty, jolla on laajoja tietoja maailman menosta, joka on tottunut tutkimaan syitä ja seurauksia — hänellä on suuri henkinen varasto käytettävänään, jota ei ole hänen kurjissa oloissa kasvaneella veljellään. Siksi hän kestää paljoa kauemmin sitä henkistä kidutusta, joka tulee kaikkien osaksi tsaarin 'omassa vankilassa', kuten Schlüsselburgin virallinen nimitys on." — Samaa kuulin sittemmin monelta muultakin. Jota suurempi henkinen pääoma on käytettävänä, sitä kauemmin ihminen kestää henkistä kidutusta. Ruumiillinen kidutus on toisarvoinen henkiseen kidutukseen verraten.

Rosen tulo luoksemme oli suuri ilo kaikille. Rosella on aivan oma tapansa levittää uutta eloa, väsyneisiin. Rosen ystävienkin olen usein kuullut sanovan, että Rose vain uneksii, mutta ei saa mitään toimeen. Kaiken, mitä hän tekee, hän tekee huomenna, tänään hän vain kertoo ihmeellisistä aikomuksistaan. Se on vallan totta, mutta sittenkin väitän, että Rose on hyödyllisimpiä ihmisiä maailmassa. Hän on lämpöä luovana aurinkona, hän on kesän kukkien antamana ilona — miksi hänen pitäisi tehdä työtä? Miksi hänen pitäisi tuhlata rakkautta ja iloa levittäviä ominaisuuksiaan ahertamalla jokapäiväisen leipänsä tähden? Kuten tavallista, Rosen tulo elvytti meitä kaikkia, ja nyt alkoi vallan luonnollisesti keskustelu sujua.

Keskellä lattiaa olevalla pöydällä paloi kaksi öljykeittiötä ja molemmilla porisi pata, missä kiehui riisipuuroa. Kaksi tytöistä oli sekoittamassa keitosta, ja Natasha selitti, että siinä kiehui meidän päivällisemme. Valtiollisilla vangeilla oli tsaarin aikana muutamia etuoikeuksia, niin kauan kuin istuivat tutkintovankilassa. M.m. he saivat itse keittää ruokansa ja hankkia siihen tarvittavat raaka-aineet. Toinen meidän naisvartioistamme osti, mitä tarvittiin, rahoilla, joita säilytettiin meitä varten vankilan konttorissa. Monella oli sukulaisia, jotka jättivät rahaa konttoriin meidän puolestamme, ja ne, joilla ei ollut sukulaisia eikä omia varoja, saivat valtiollisten vankien "punaiselta ristiltä" viisi ruplaa kuussa ruokaan ja vaatteisiin. Paraimmassakin tapauksessa olivat varamme hyvin rajoitetut, niin että meidän huoneemme eli pääasiallisesti riisipuurolla, joka oli sekä halpaa että ravitsevaa. — Kun puuro oli valmis, otimme esiin "serviisimme", johon kuului kahdeksan lusikkaa, kaksi ehyttä ja yksi rikkinäinen veitsi, pari kahvelia ja muutama kuppi ja lautanen. Hyvällä tahdolla — ja sitä oli runsaasti — suoriuduimme auttavasti, ja päivällinen maistui oivalliselta, varsinkin Roselle ja minulle, jotka olimme hirveän nälkäisiä ja väsyneitä.

Syötyämme sateli kysymyksiä oloista vankilan ulkopuolella. Minun piti tarkkaan selittää Suomen olot, ja ilokseni huomasin, että asiat eivät olleet tuntemattomia parhaimmalle osalle Venäjän asukkaita. Puhuessamme en voinut olla muistelematta Dostojevskyn sanoja, että Venäjän henkinen ylimystö on löydettävissä vankiloissa ja Siperiassa. Niin se oli Dostojevskyn aikaan, ja niin lienee nytkin, vielä suuremmassa, vielä hirvittävämmässä määrässä. Kuinka monta vuosikymmentä vielä kulunee, ennenkuin se onneton maa alkaa lähestyä sivistysmaitten tasoa!

Useimmat tovereistamme polttelivat savukkeita ruokaveron jälkeen, ja sitten yksi heistä ilmoitti, että Rosen ja minun pitää myös joutessamme jotain tehdä. Meille annettiin katkennut kynäveitsi, jonka joku oli saanut hyvin salaa tuoduksi huoneeseemme, sillä sellaisen omistaminen oli kauhea rikos. Sitä säilytettiinkin kuin silmäterää, ja nyt se vedettiin esille piilostaan, jotta Rose ja minä saisimme kaivertaa nimemme pöytään, sillä jokainen siinä huoneessa ollut oli tehnyt samoin. Pöytä olikin niin täynnä nimiä, ettei siinä monta tyhjää kohtaa enää ollutkaan. Kovalla työllä saimmekin vihdoin nimemme jokseenkin syvään koverretuksi pehmeään puuhun. — Venäjän viimeisen vallankumouksen jälkeen kuulin, että koko "hotellimme" ja sen mukana myöskin historiallinen pöytä, oli joutunut tulen uhriksi. Sääli pöytää, sillä sillä oli pitkä, surullinen historia!

Natasha tahtoi sitten, että saisimme kuulla laulua. Heti asettuivatkin laulajattaremme yhteen ja saimme kuulla ihania duettoja ja surullisia venäläisiä kansanlauluja. Laulajia oli kaksi, Misha ja Shura. Misha oli kaunis armenialainen tyttö, jonka lyhyt kihara tukka ja poikamainen ulkomuoto olivat hankkineet hänelle liikanimen "Misha", vaikka hänen korkea, heleä sopraanonsa oli kaikkea muuta kuin poikamainen. Kalpea, hiljainen Shura omisti syvän, tunnetta uhkuvan alton. Sekä Misha että Shura olivat olleet oppilaita Pietarin konservatoriossa, jossa heidän piti valmistautua laulajattariksi, mutta vapaustaistelu oli vetänyt heidät mukaansa, ja se melkein aina päättyi vankilaan.

Ensimmäinen päivä kului loppuen, ennenkuin ennätimme edes selvään käsittää kohtaloamme, ja kaikki aloimme laatia vuoteitamme. Lautaiset lavat, jotka päivällä olivat pystyssä seinää vastaan, laskettiin alas, niin että toinen pää nojasi penkkiin pöydän ääressä. Kun kaikki kymmenen lavaa oli alas laskettu, oli huone niin täynnä, että siinä pääsi liikkumaan ainoastaan hyppimällä toiselta vuoteelta toiselle, taikka ryömimällä pitkin penkkiä. Natasha oli ollut kovassa puuhassa koko illan, ja seurauksena hänen puuhistaan sekä Rosella että minulla oli puhtaat valkoiset lakanat ja puhtaat päänaluiset, suurin osa Natashan omaisuutta, mutta osa myöskin hankittu toisista huoneista, jonne ikkunoista huutamalla oli ilmoitettu, että koppiin N:o 6 oli tullut kaksi muukalaista vierasta. Valtion antama lakana oli väriltään tummanruskea, hyvin karkea kangaspalanen, jota käytimme lattian pesuun. Tyyny taasen oli oljista ja ryysyistä kokoonpantu likainen käärö. Ja kumminkin meille vakuutettiin, että tämä oli puhtain ja mukavin pyhän Venäjän vankiloista. Oli hieman vaikea kuvitella, millaisia Venäjän likaiset ja epämukavat vankilat mahtoivat olla, koska tämä oli puhtauden ja mukavuuden perikuva.

Juuri kun olin menossa nukkumaan, huomasin, että koko se kohta, missä vuodelavani oli seissyt seinää vasten, oli täynnä pahannäköistä keltaista jauhetta. Mitäpäs muuta kuin otin käteeni valtion lakanan ja aloin pestä seinää, mutta samassa kuului yleinen huuto, että sitä minun ei mitenkään pitäisi tehdä. Miksi ei? Siksi että hän, jolla paikka oli ollut ennen minua, oli tuhlannut suurimman osan vähistä käyttövaroistaan hankkiakseen tepsivää syöpäläis-myrkkyä, ja seurauksena siitä väitettiin vuoteen olevan rauhallisimpia koko kopissa. Hm! Minulla ei ollut tilaisuutta vertaileviin tutkimuksiin, mutta sen sain pian kokea, että seinän myrkyttäminen ei mitenkään estänyt kaikenlaisia vuodetovereita tippumasta pitkin yötä katosta vuoteelleni.

Jännitys ja mielenliikutukset olivat meidät kumminkin väsyttäneet niin, että kaikesta huolimatta nukuimme pian. Seuraavana aamuna vasta alkoi varsinainen vankilaelämä. Johtui mieleeni, kuinka totta Juhani Aho puhui sanoessaan Sasu Punasesta, että vasta silloin voi ihmisen oikein ymmärtää, kun näkee hänet oikeassa ympäristössään. Aivan samaa tahtoisin sanoa Venäjän vapaustaistelijoista. Tavallisessa, rauhallisessa seuraelämässä he ovat usein kuin puusta pudonneita, eivät tiedä miten olla kuin eleä, mutta taistelurintamalla he ovat kotonaan. Ja vankilat ovat aina olleet tärkeitä asemia Venäjän sekä vapaus- että sivistystaistelussa.

Kun seuraavana aamuna heräsin, oli jo muutamia tovereita ylhäällä. Yksi pyyhki lattiata valtion "lakanalla" ja toinen sytytti öljykeittäjää. Nousin kiireesti ja pukeuduin sekä valmistauduin auttamaan heitä, mutta minut työnnettiin syrjään selityksellä, että nyt oli Shura päivystäjänä, ja hänen asiansa oli pestä lattia ja keittää aamiainen. Vangittujen omia laatimia sääntöjä seurattiin tarkoin. Valtiollisilla vangeilla oli oikeus antaa rikollisvankien siivota huoneet, mutta sitä oikeutta ei kukaan periaatteellisista syistä koskaan käyttänyt. Vapauden edestä taistelijain ei sopinut käyttää orjatyötä missään muodossa.

Kerran päivässä meidät kuljetettiin vankilan pihalle kävelemään, ja tuo puoli tuntia ulkoilmassa oli tietysti nautintoa. Paitsi sitä, tarjoutui usein tuon puolen tunnin kuluessa tilaisuus saada jonkunmoinen aavistus ulkomaailman asioista. Niinpä Natasha minulle kuiskaten ilmoitti, että vartija tuossa kulmassa oli suomalainen ja halusi sanoa minulle jotain. Kuljin hyvin hitaasti hänen ohitseen, ja ohikulkiessani hän sopotti hyvin nopeasti: "Mie oon luken't kaikk' kasetat, ja niiss' on paljon sinust." Kysyin, tietävätkö Suomessa, missä olin ja sain häneltä myöntävän pään nyökkäyksen. Siihen keskustelumme silloin loppui, mutta minulle merkitsi paljon se tieto, että kotimaassa ainakin tiedettiin, mitä oli tapahtunut.

Kun meidät sitten käskettiin sisään, kuljin portaissa toisessa kopissa säilytetyn tytön ohi. Hän ojensi minulle ystävällisesti kätensä ja sanoi tahtovansa puristaa kättäni tervetuliaisiksi. Annoin hänelle käteni ja tunsin, että hän pisti siihen jotain. Varovasti panin käteni taskuun ja pudotin sinne pienen kirjelipun. Tultuani koppiimme otin sen esille. Se oli pieni tervehdys eräältä mies-ystävältäni, joka oli samassa vankilassa, toisella puolen pihaa. Hän oli kuullut, kun toverini ikkunasta huusivat nimeni, ja tahtoi lähettää minulle tervehdyksensä, sillä olimme tutustuneet Suomessa. Hän on yhä vielä ankaran valvonnan alaisena Venäjällä, koska hän pitää bolshevikien komentoa vielä tsaarinkin komentoa kamalampana.

Paljon uneksittiin siihen aikaan tulevasta onnen ajasta, kun kerran saataisiin tsaarin valta kukistetuksi, mutta paljon on niitä unelmia nyt murtunut. Eivät auta iskulauseet, huusipa sitä "elämä tsaarille!" taikka "kaikki valta köyhälistölle!" Pohjalta muutos on tapahtuva, muutoin perustus pettää. Kauan tuntuu vielä viipyvän, ennenkuin oikeuskäsitteet selviävät, ennenkuin ihmisarvo tunnustetaan laajassa naapurimaassamme. Liian syvällä ovat vielä tuhatvuotisen orjuuden jäljet, vaikka pintaa onkin hiukan kiillotettu!

Toisena vankilapäivänäni, maanantaina, kävi vartija verraten aikaisin hakemassa Rosea tutkittavaksi jonnekin santarmivirastoon. Tutkimisesta ei kumminkaan tullut suuria tuloksia, sillä tutkijat ja tutkittava eivät ymmärtäneet sanaakaan toistensa kieltä. Ainoa, minkä Rose ymmärsi, oli, että hänelle näytettiin joukko valokuvia, m.m. yksi, missä Rose ja minä seisomme rautatievaunun sillalla. Hän katseli kaikkia, mutta ei virkkanut sanaakaan — ja siihen se tutkiminen loppui. Kun hänet kuljetettiin takaisin vankilaan, näki hän vilahdukselta Tidermanin kadulla kahden santarmin kuljettamana ja aavisti, mikä oli tullut toisten suomalaisten kohtaloksi. Rose oli ollut luonamme pari tuntia ja ennättänyt juuri kertoa kokemuksistaan "tutkinnossa", kun ovi taas avautui ja vartija julisti, että amerikkalainen neiti oli vapaa. Riemua ja onnitteluja sateli Rosen ympärillä, ja koko ajan seisoi vartija ovella kiiruhtamassa lähtöä. Ennen lähtöään Rose kumminkin ennätti sopia kanssani että lähettäisi minulle seuraavana päivänä hiukan ruokaa ja rahoja ja ilmoittaisi, kuinka toisille suomalaisille oli käynyt. Jos meidän jälkeemme jotain oli tapahtunut kolmelle aikaisemmin mainitsemalleni suomalaiselle, Rosen piti lähettää niin monta päärynää kuin heistä oli vangittu. Muutoin vain omenia. — Seuraavana päivänä tulikin kolme päärynää. Tiesin siis, että kaikki olivat vangitut.

Rosen vapauttaminen oli tietysti ilo meille, mutta samalla koski kipeästi se ajatus, että nyt ei ollut minulla enää ketään läheistäni siellä, vaan yksin oli kestettävä ties kuinka kauan. Ja miten mahtoivatkaan omaiset kärsiä siellä kotona! En voinut sille mitään, että kun ovi kolahti kiinni Rosen jälkeen, purskahdin itkuun. En tiedä kuinka kauan olin itkenyt, kun tunsin käden olkapäälläni. Natasha seisoi siinä ja puhui hiljaa korvaani: "Toveri, ette saa näyttää heikkoutta… Ette saa itkeä… Muille tulee vaikeampi olla…" Niinhän se oli. Häpesin heikkouttani, sillä mitä minä vielä tiesin kärsimyksistä!

Natashan neuvosta pyysin puhutella vankilan päällikköä, kysyäkseni häneltä kohtaloani. Tulkkina toimi vankilan lääkäri, joka tuntui sivistyneeltä mieheltä. Päällikkö oli raaka tsinovnikka, jonka röyhkeätä käytöstä oli vaikea niellä. Ainoa, jonka hän sanoi kohtalostani, oli, että tulin olemaan tässä vankilassa kuukauden ja sitten seuraisi arvattavasti Siperia. Kysyin vielä saisinko kirjoittaa Helsinkiin viranomaisille, että minut oli vangittu. Se kuulemma oli luvallista, kunhan kirjoittaisin venäjäksi, sillä muita kieliä ei sallittu. Kirje luvattiin toimittaa perille. Myöhemmin näyttäytyivät kaikki nämä vastaukset ja lupaukset vääriksi. Kirjeen Suomen Prokuraattorille sain pian Natashan avulla venäjäksi, kun ensin olin sen englanniksi kirjoittanut. Se annettiin vankilan päällikölle tunnin kuluttua, ja hän antoi uuden juhlallisen lupauksen, että se varmaan menee perille. Tietysti sitä ei lähetetty! Minua vieläkin naurattaa, kun muistelen, kuinka helposti uskoin häntä. Menee aina pitkä aika ennenkuin rehellinen ihminen käsittää, kuinka muutamilla valehteleminen syntyy melkein kuin luonnon pakosta, vaikka useimmiten totuuden puhuminen olisi koko joukon edullisempaa itse valehtelijallekin.

Suurena lohdutuksena minulle oli se tieto, minkä vartia, joka oli lukenut "kaikk' kasetat", oli minulle ilmoittanut, että nimittäin kotona tiesivät miten minulle oli käynyt. Silloin en kyllä voinut ymmärtää, kuinka he jo niin aikaisin, s.o. heti maanantai-aamuna siitä olivat saaneet tiedon. Se selvisi vasta vapaaksi päästyäni, ja se on elämäni kauneimpia kokemuksia. Siksi kerron sen:

Kaikilla suurilla Lontoon lehdillä oli tietysti kirjeenvaihtajansa Pietarissa. Maailmanlehden Timesin kirjeenvaihtaja, tohtori Harold Williams, joka nyt on Timesin ulkoasiain toimittaja, tietysti sai tiedon suomalaisten vangitsemisesta ja ymmärsi heti, ettei kellään meistä ollut tilaisuutta ilmoittaa asiasta kotiimme. Hän ei tuntenut ainoatakaan meistä, yhtä vähän kuin me tiesimme mitään hänestä. Tahtoisinpa väittää, että mikä muu maalainen tahansa kuin englantilainen, olisi jättänyt asian sikseen, taikka kaikkein korkeintaan lähettänyt meitä kohtaan suosiollisen sähkösanoman lehdelleen, mutta englantilaisen gentlemanin ritarillinen vaisto ei koskaan petä. Mitä teki tohtori Williams? Hän otti iltajunan Viipuriin, jonne hän saapui puoliyön jälkeen. Sattumalta hän tunsi erään pienen virkailijan asemalla ja kysyi häneltä jonkun luotettavan henkilön osoitetta, jolle hän voisi ilmoittaa kohtalostamme ja joka sitten voisi siitä antaa tietoja omaisillemme. Hän saikin tuomari V. Furuhjelmin osoitteen ja läksi hänen asunnolleen kello 2 yöllä. Ensimmäinen ajatus, joka tietysti johtui tuomari Furuhjelmin mieleen, oli, että santarmit siellä koputtivat hänen ovelleen keskellä yötä, sillä sehän olisi ollut sen ajan luonteenomaisin ilmiö. Asia kumminkin selvisi, ja merkillinen englantilainen ilmoitti, että neljä suomalaista, joitten nimiä hän ei tiennyt, oli vankina Pietarissa. Sen hän kumminkin tiesi, että heidän joukossaan oli rouva, jolla oli nimi Kalevalasta! Sitten mies poistui ja palasi seuraavalla junalla Pietariin.

Tuomari Furuhjelm tietysti muisti Aino-nimen miettiessään, mitä kalevalaista nimeä englantilainen oli tarkoittanut, ja arvasi myöskin mistä Ainosta oli kysymys. Kello neljä aamulla hän soitti Helsinkiin läheiselle tuttavalleni, jolta sai tiedon, ketkä olivat menneet Pietariin, ja siten myöskin saivat tiedon Helsingissä meidän kohtalostamme.

Kun palasin vankilan päällikön puheilta koppiimme, oli siellä "koulu" täydessä käynnissä. Yksi tovereistamme, Gitel niminen, ei joutuessaan vangiksi osannut lukea eikä kirjoittaa. Muut, joita elämä oli pidellyt suopeammin, tahtoivat antaa apua Gitelille ja opettaa hänelle, mitä itse olivat saaneet oppia. Gitel oli hyvin nopeasti saavuttanut lukutaidon, ja siksi historian ja maantiedon opetus kävi verraten helposti. Enemmän harmia tuotti laskento, mutta Gitelin luontainen lahjakkuus oli siinä suurena apuna. Gitel oli ainoa juutalaistyttö joukossamme. Hän oli ansainnut leipänsä ompelijattarena jossakin Puolan pikku kaupungissa, missä hänen köyhä nuoruutensa, vainotun kansan jäsenenä oli siihen asti hiljalleen kulunut. Sattumalta hän oli siellä tutustunut muutamiin vallankumouksellisiin, ja se oli uuden elämän alku Gitelille. Koko sydämellään ja sielullaan hän heittäytyi vapaustaisteluun, mutta kauan ei kestänyt, ennenkuin hän istui lukon takana. Hänen kohtalonsa oli jo päätetty, sillä muutaman päivän perästä hänen oli määrä lähteä Siperiaan. Natashalla oli kova puuha hankkia kokoon lämpimiä vaatteita hänelle tuota pitkää matkaa varten, sillä hänellä ei ollut yhtään mitään muuta, kuin mitä hänellä oli yllään, ja tsaarin kustantamat puvut olivat ohuita ja kylmiä. Mutta iloisempaa olentoa ei voinut olla kuin tuo pieni juutalaistyttö. Kun minut ensin tuotiin vankilaan, näkyi Gitel käsittävän sen siten, että olin siellä jonkunmoisena talon vieraana, ja joka kerta kun yritin puuhata jossakin pienessä taloushommassa, alkaen pestä jotain kuppia taikka pyyhkiä tomua, hän juoksi nopeasti esiin, tempasi kupin taikka tomurievun kädestäni selittäen, että minä en mitenkään saanut tuommoiseen ryhtyä. Hän kyllä toimitti tuollaiset askareet. Jos puoliväkisin yritin jatkaa tointani, hän tuskastui ja oli puhkeamaisillaan itkuun. Ei auttanut muu kuin nauraa ja totella Gitelin vaatimuksia.

Vielä pitää kertoa hiukan Ludmilasta. Ludmilan oikeata nimeä ei kukaan meistä tuntenut. Vankilan viranomaisille hän oli ilmoittanut nimekseen "Ludmila", mutta varmaan tiesimme ainoastaan, että se ei ollut hänen oikea nimensä. Hän oli hyvin tarkka siitä, ettei kukaan saisi selkoa hänen oikeasta nimestään, koska hän pelkäsi tsaarin kätyrien kostavan hänen omaisilleen. Toverit olivat kyllä antaneet hänelle toisen nimen, sanoen häntä "Okulaksi", joka oikeastaan on hyvin kauhea nimi, sillä se merkitsee samaa kuin haikala, mutta jonka Okula varsin hyväntahtoisesti omaksui. Nimeen oli aivan pätevät syyt, jotka pian tulin huomaamaan. Heti maanantai-aamuna Okula tuli luokseni ja pyysi hyvin kauniisti, että ilmoittautuisin vankilan lääkärille sairaaksi.

"Niin, niin, kyllä minä sen tiedän, mutta silloin saisimme pullon maitoa ja kaksi munaa lisää, — ja minun on niin hirveä nälkä."

Pikku Okula raukka! Hänen omista, hiukan sekavista selityksistään ja Natashan antamista lisätiedoista kävi selville, että häntä vaivasi alituinen hermostunut nälkä. Hän söi kaikki mitä ikinä käsiinsä sai eikä siitä tuntunut olevan apua. Jokainen, jolla oli hiukankin syytä ilmoittautua sairaaksi, teki sen mielellään, jotta Okula saisi enemmän ravitsevaa ravintoa. Maito, joka vangeille tuotiin, oli verraten hyvää, mutta munat kyllä eivät olleet eilispäivän lapsia. Mutta Okula oli helposti tyydytetty.

Koetin selittää Okulalle, että minun oli vaikea ilmoittautua sairaaksi, sillä tuskin kukaan lääkäri olisi ottanut kuuleviin korviin niin selvää satua, mutta Okula ei niin helpolla päästänyt. "Sanokaa, että kärsitte veren vähyyttä. Sen tohtori aina uskoo, sillä kaikkihan täällä siitä kärsii", pyyteli Okula hartaasti. Minun menostani tohtoriin ei kumminkaan tullut mitään, sillä Natasha asettui jyrkästi Okulan tuumaa vastaan.

Lausuin kerran iloni siitä, että meitä oli niin monta yhdessä, sillä en tosiaankaan ymmärtänyt, kuinka olisin voinut yksin siellä kestää. Viisas Natasha hymyili: "Niin — alussa kyllä tuntuu siltä, mutta pian tulet huomaamaan, että asia ei ole niin. Ei kukaan voi kestää monta kuukautta tällaisessa täyteen sullotussa kopissa, mutta vankila on aina niin hirvittävän täynnä, ettei riitä yksityiskoppeja muille kuin sairaille. Vasta sitten kun joku on mielisairauden partaalla, taikka jo toisella puolen rajaa, siirretään hänet yksityiskoppiin…" — Jo seuraavana päivänä siirrettiin yksi meistä yksityiskoppiin, jota sanottiin katkeralla ivalla "parantolaksi". Yöllä kuulimme hänen huutavan siellä…

Huomasin kyllä pian, kuinka välttämätön oma tekemä sääntömme oli, että joka päivä piti olla kaksi tuntia täydellinen hiljaisuus, jolloin ei kukaan saanut puhua. Vaikka sillä tosin ei saavutettukaan täydellistä yksinäisyyden tunnetta, oli se lepoa kumminkin.

Tiistai-päivä kului keskusteluissa, pääasiallisesti Natashan kanssa, ja aivan niinkuin pikku Gitel alkoi oppia ulkonaista lukutaitoa, minullekin alkoivat henkisen lukutaidon aakkoset hiukan hämärtää. Vankila opettaa nopeasti…

Yö vasten keskiviikkoa oli hyvin kylmä. Meillä oli molemmat pienet ristikko-ikkunat auki, jotta saisimme hiukan raitista ilmaa. Jossakin, lähellä vankilaa, oli tehdas, josta tuuli kuljetti savua suoraan sisään meidän ikkunoista. Unesta ei ollut puhettakaan. Alakerrassa itki pikkunen lapsi… Ihmeellistä, kuinka hirvittävän suuri määrä raskaita ajatuksia mahtuu muutamaan synkkään yötuntiin! — Kaikki oli aivan hiljaa, mutta äkkiä huomasin, että yksi tovereistamme, kalpea, uneksiva Lydia, nousi istumaan vuoteessaan ja katseli tarkkaan ympärilleen, ikäänkuin tutkiakseen, nukkuivatko kaikki. Sitten hän otti ison villahuivin vuoteeltaan ja alkoi varovasti ryömiä penkkiä myöten minuun päin. Päästyään aivan viereeni, hän hiljaa levitti huivin vuoteelleni… Hän tahtoi auttaa muukalaista, kun yö oli niin kylmä… Taputin hänen kättään ääneti, ja hän huudahti säikähtäen: "Voi, en minä tahtonut herättää!"…

Ei, ei hän tahtonut herättää. Hän tahtoi vain samaa kuin kaikki muutkin tuossa ihmeellisessä joukossa: auttaa, tukea…

Vuosikausia sen jälkeen muisto tuosta ystävyyden teosta lämmitti ja saattoi helpommaksi kestää paljon kovuutta.

Keskiviikko oli melkein juhlapäivä meille, sillä silloin saimme kylpeä. Ammekylpy oli varsin hyvä, vettä runsaasti eikä liikoja kiirehditty. Kun palasimme koppiimme, laitoimme illallista, s.o. tavallista riisipuuroamme, ja aloimme sitten riisuutua yöksi. Olin jo puoleksi riisuutunut, kun ovi aukeni ja vartia huusi: "Suomalainen rouva on vapaa!"

En ensin käsittänyt, että se oli totta, mutta toverieni ilohuudot ja vartian tuskastunut kiiruhtaminen pian vakuuttivat minut. Siis nuo neljä päivää olivat todellakin lopussa, nuo päivät, joista en koskaan saanut minkäänlaista selitystä Venäjän hallitukselta. En koskaan saanut tietää, miksi minut vangittiin, enkä myöskään, miksi minut sitten päästettiin vapaaksi. Tuollaiset pienet yllätykset kuuluivat silloin, niinkuin nytkin, Venäjän hallituksen erikoisiin ominaisuuksiin.

Kaikki tytöt tahtoivat auttaa minua pukiessani, josta syystä toimitukseen meni vähintään kaksinkertainen aika. Sitten vielä piti hakea pieniä muistolahjoja… Mitäpä antaa, kun ei ollut juuri mitään… Natashalla oli teekuppi, jonka teevati oli särkynyt. Minun piti ottaa kuppi. Se on sen jälkeen koristanut kirjoituspöytääni, kukkia täynnä. Shura oli piirtänyt kuvan kodistaan Ukrainassa. Se on aina seinälläni. Veralla oli kuvakortti… Kaikki, kaikki minun piti saada. Sitten nopeat jäähyväiset… Natasha kuiskasi korvaani: "Emmehän väsy, emmehän, ennenkuin Venäjä ja Suomi ovat vapaat…" Jotain lienee tarttunut kurkkuuni, sillä en voinut vastata… Puristin vain hänen kättään…

Ovi aukeni ja vartia työnsi minut ulos. Toverit olivat alkaneet laulaa marseljeesia, johon kaikki toisissa kopeissa yhtyivät… Silmien eteen oli muodostunut harso… En nähnyt mitään, kuulin vain marseljeesin tuliset säveleet… Se oli kuin vihkimys elämään ja työhön… Säveleet häipyivät hiljaa…

ENTISEN TAISTELUN AJOILTA.

Puolueista pienin ja varmaan myöskin salaperäisin oli tämän vuosisadan alkupuolella perustettu aktivistipuolue. Siihen kuului sellaisia henkilöitä, jotka olivat vakuutetut, että Suomen vapaus riippui siitä, että Venäjän vapaustaistelu onnistui, ja jotka siitä syystä olivat asettuneet yhteistyöhön Venäjän vapaustaistelijain kanssa. Suomalaisten apu oli tärkeä etupäässä siksi, että he saattoivat paremmin kuin venäläiset avustaa taistelijoita pakenemaan tsaarin raivoa, taikka piiloutumaan paikkoihin, missä he saivat rauhassa tehdä työtä. — Tuon vuosikausia kestäneen yhteistyön aikana kävi yhä uudelleen selväksi, kuinka täysin erilaiset nuo molemmat kansakunnat, suomalaiset ja venäläiset, olivat. Venäläisille oli aina hirvittävän vaikeata tehdä säännöllistä, järjestettyä työtä, mutta sen sijaan kuolema ei tuntunut sisältävän mitään kauhua heille. Usein kuuli suomalaisten huokaavan, että voi jos elämä olisi hiukan helpompaa ja kuolema hiukan vaikeampaa venäläisille vapaustaistelijoille, kuinka paljon saataisiinkaan silloin aikaan! Suomalaiset tyynellä sisullaan osasivat järjestää ja johtaa, pelkoa he eivät myöskään koskaan näyttäneet, vaikkeivät syösseetkään suoraan suden suuhun, ilman syytä, kuten usein venäläiset.

Oli hirvittävän kylmä kevättalvi. Istuin aikaisin aamulla lueskelemassa sanomalehtiä ja "Vapaita Sanoja", jotka saivat kertoa Venäjän oloista sellaista, mitä ei saanut tulla julkisiin sanomalehtiin. Olot tuntuivat käyvän yhä sotkuisemmiksi Moskovassa ja Pietarissa, ja kapinan yrityksiä puhkesi esiin alituiseen. Melkein kaikki tukahdutettiin heti ja seurauksena oli ainoastaan muutamia uusia uhreja entisten lisäksi. Kaikki tuntuivat työskentelevän omalla tahollaan ja pettureita vilisi joka paikassa… Onneton Venäjä! Mikä sen osaksi vielä oli tuleva!

Samassa koputettiin ovelleni ja sisään astui hyvä ystäväni, nuori kuvanveistäjän alku, Heikki Karhu. Tukka pörhöllään ja silmät loistaen hän huusi:

"Kuule, nyt sinun täytyy tulla heti, aivan heti minua auttamaan. En totta tosiaankaan tiedä, miten tästä selviydyn. Lähde mukaan nyt paikalla, niin kiitän sinua loput ikäni!"

"En mitenkään jouda selittämään… Voi taivas, sitä ihanuutta, sitä
Luojan ihmeellistä taideteosta…"

"Kaada nyt tuosta lasi kylmää vettä itsellesi, jos siitä olisi apua ja sano sitten, mitä minulta tahdot?"

Ymmärsin, että oli turhaa koettaa saada Heikkiä puhumaan järkeä ja aloin jo epäillä, että hän oli ollut tavallista iloisemmassa seurassa edellisenä iltana eikä vieläkään ollut siitä kokonaan toipunut. Toiselta puolen ajattelin, että tässä saattoi olla tärkeäkin asia kysymyksessä, sillä Heikki oli melkein aina tulessa toisella tai toisella tavalla. Ajat olivat kovin vakavat, ja venäläiset vallankumoukselliset olivat lukemattomia kertoja saaneet apua Heikiltä, jonka kekseliäisyys ja rohkeus olivat verrattomat. Eipä siis muuta kuin puin takin ylleni ja otin hatun päähäni ja sitten läksimme kiireimmiten Heikin asuntoa kohti. — Kun saavuimme perille, huomasin, että Heikki oli lukinnut atelierinsä oven hyvin huolellisesti ulkoapäin, mikä oli häneen nähden aivan tavatonta. Arvasin heti, että oli kysymys jostain salaperäisestä.

Heikki Karhun atelieri oli suuri ja valoisa, mutta aluksi en huomannut muuta kuin lukemattomia jalustimia ja niillä märkien riepujen peittämiä savimöhkäleitä. Perimmäisessä nurkassa oli puolittain verhojen suojassa itämainen leveä leposohva, ja sinnepäin suuntasi Heikki nyt askeleensa. Sieltä astuikin heti esiin nuori tyttö, enkä sen koommin ihmetellyt, että Heikiltä oli mennyt pää hiukan pöperryksiin. Semmoista täydellistä kauneutta ei usein näe tässä matoisessa maailmassa. En ikinä voisi unohtaa noita silmiä, suuria, tummansinisiä, täynnä tuskaa ja epätoivoa.

Vaiston pakoittamana ojensin molemmat käteni tyttöä kohti, ja siinä samassa hän kiersi käsivartensa kaulaani ja puhkesi hillittömään itkuun. Vein hänet istumaan sohvalle ja annoin hänen itkeä olkapäätäni vastaan, silitellen silloin tällöin hänen sysimustia kiharoitaan, jotka olivat puserretut suureen kimppuun hänen niskaansa. Ties miten kauan hän siinä itki, eikä kukaan meistä virkkanut sanaakaan. Koko hänen hento ruumiinsa vapisi ja vavahteli, ja minä rupesin aavistamaan, että hän oli vallan näännyksissä sekä nälästä että väsymyksestä. Kuiskasin Heikille, että hän toisi meille lasin maitoa, sillä tiesin, että Heikillä oli aina ruokatavaraa viereisessä keittiössä.

Heikki osoitti äkkiä odottamatonta järkevyyttä, sillä kun hän hetkisen kuluttua palasi keittiöstä, oli hänellä tarjottimella lasi maitoa, voileipä ja höyryävä omeletti.

Tyttö oli lakannut itkemästä ja suostui syömäänkin, kun tarjosimme hänelle Heikin laittaman aamiaisen.

Me olimme yhä vielä pysyneet mykkinä eikä minulla ollut edes selvillä puhuiko hän mitään muita kieliä kuin venättä. Kysyin sitä häneltä ja hän sanoi puhuvansa sekä ranskaa että saksaa. Ei siis siitä tarvinnut huolehtia.

"Miten voimme teitä auttaa lapsi?" kysyin vihdoin, kun hän näytti hiukan tyyntyneen.

Hän ei vastannut heti, katsoi vain meihin vuoroon hiljaa ja äänetönnä. Huulet vavahtelivat vähän, kun hän vihdoin puoliääneen virkkoi: "Minä olen Olga Karsky."

Olga Karsky! Huomasin, että Heikki säpsähti ja itse en tiennyt mitä sanoa. Parin viimeisen viikon ajalla olivat sanomalehdet olleet täynnä kertomuksia Olga Karskysta, ja viimeksi tänä aamuna olin lukenut, että viranomaiset olivat vihdoinkin vanginneet hänet — Tiflisissä! Olga Karskya pidettiin pyhän Venäjän vaarallisimpana vihollisena, ja hänen päästään oli luvattu suuret lunnaat. Useita pankkeja oli ryöstetty ja pari viikkoa sitten oli tehty murhayritys kaikkivaltiasta ministeriä vastaan, ja kaikissa noissa tapahtumissa uskottiin Olga Karskyn olleen sieluna ja johtavana henkenä. Hirmuinen, vaarallinen Olga Karsky!

Huomasi, että Heikin suupielet vavahtelivat pahaa ennustavasti, ja pelkäsin, että hän minä hetkenä tahansa puhkeisi tuttuun, äänekkääseen nauruunsa. Asema oli tosiaankin mitä hullunkurisin.

Heikki hillitsi kumminkin hilpeytensä, sillä tytön surkea avuttomuus oli liian liikuttava. Paitsi sitä meillä oli ollut monta samanlaista kokemusta, kuinka syntipukiksi valitaan henkilö, jonka koko olento todisti syytöksien mahdottomuutta, mutta jolla ei ollut mitään puolustusmahdollisuuksia. Järjestys vaati, että jonkun piti olla syyllinen ja oikeastaan oli vallan samantekevä, kuka syyllisen nimen sekä rangaistuksen sai kantaa. Venäläinen oikeudentunto on rauhoitettava toisenlaisilla keinoilla kuin Europan.

Aluksi emme voineet tehdä yhtään mitään, vaan päätimme, että Olgan piti pysyä Heikki Karhun atelierissä, kunnes asiat hiukan selvisivät.

Kun tyttö samana aamuna oli tullut Helsinkiin ja suoraan Heikin luo tuoden terveisiä ja sanoen oikean tunnussanan, oli hän ensi työkseen pyytänyt, että Heikki taivaan tähden auttaisi häntä saamaan tukkansa värjätyksi. Ymmärtämättä mitään koko jutusta, mutta täysin tottuneena venäläisten merkillisiin mielenjohteisiin, Heikki oli rientänyt minun luokseni hakemaan apua. — Kun tyttö nyt alkoi puhua, koski hänen ensimmäinen pyyntönsä taas tukan värjäystä. Lupasin heti auttaa häntä, sillä saatoin hyvin huomata, ettei hän mitenkään muutoin rauhoittuisi.

Tukka oli sysimusta, eikä siis mikään varsinainen värjäys voinut tulla kysymykseenkään; Jos väri oli muutettava, piti käyttää kemiallisia aineita tukan valkaisemiseksi. Oli selvää, miksi tyttö niin kiihkeästi vaati tukan värjäämistä, sillä aina kun sanomalehdet mainitsivat Olga Karskya, puhuttiin hänen sysimustista kiharoistaan, joiden kauneutta ei kyllin voitu ylistää.— Värjäystoimeen ryhdyttiin heti ja noin neljän päivän perästä oli tukka muuttunut kuparin punaiseksi. Se muutti melkoisesti tytön ulkomuotoa ja mielestäni hän oli sitten, jos mahdollista, vielä entistään kauniimpi.

Noina neljänä päivänä, jolloin tukan väriä muutettiin, tutustuimme tyttöön läheltä. Lapsi raukka! Jos hän oli vaarallinen Venäjän olemassaololle, niin kuka sitten oli vaaraton? Alati vaihtelevat tunnelmat, pilviä tavoitteleva ihanteellisuus, lapsellinen epäkäytännöllisyys ja palava uhrautumishalu — siinä ne ominaisuudet, jotka heti pistivät silmään. Ainoa seikka, jonka hän mahdollisesti saattaisi vaaraan, oli, niin arvelin, Heikki raukan sielun rauha. Kuinka mikään kuolevainen mies saattaisi rauhallisesti katsella sellaista kauneutta!

"Kuule, älä sinä ollenkaan kuvittele mitään romaania. Hän on vallan liian kaunis. En minä sellaiseen enkeliin koskaan voisi rakastua, mutta taiteilija-mallina minä vielä teen hänen nimensä kuuluisaksi…"

Minun valaistessani Olgan tukkaa ja Heikin muovaellessa savikuvia hänestä saimme kuulla hänen elämäkertansa:

Hänen isänsä oli rikas tilanomistaja etelä-Venäjällä. Olga oli nuorin kahdeksasta lapsesta, koko talonväen hemmoteltu lemmikki, vanhempien rakkain lapsi. Kun hän oli viisitoista vuotias, kohtasi häntä suuri ja selittämätön suru: Santarmit ympäröivät eräänä yönä talon ja hänen vanhin veljensä, kaunis, lahjakas Vanja, jota hän rakasti ja ihaili yli kaiken, vangittiin ja vietiin Siperiaan.

Olga oli aivan murtunut surusta, joka oli sitä mustempi, kun ei kukaan mitään hänelle selittänyt eikä kukaan koettanut lohduttaa. Mitä Vanja oli tehnyt, Vanja, veljistä parhain, jota kaikki ihailivat ja rakastivat…?

Kun hän meni äitinsä luo pyytämään selitystä, äiti vain voivotteli ja itki eikä osannut mitään selittää.

Hän päätti kääntyä ankaran isän puoleen, mutta isä suuttui niin että muoto muuttui ja kielsi häntä koskaan mainitsemasta Vanjan nimeä. Vanja oli vetänyt lokaan vanhan kuuluisan nimen ja isälleen hän oli kuollut, enemmän kuin kuollut…

Tietysti Olga ei siihen tyytynyt, vaan koetti kysellä muilta, sillä hän rakasti Vanjaa.

Vihdoin kertoi nuorempi veli, Sasha, mitä oli tapahtunut: Vanja oli opettanut kyläläisiä lukemaan ja antanut heille kirjoja…

Tsaaria vastaan! Olga ensin melkein jähmettyi kauhusta. Se oli pahempaa kuin jos hän olisi kirjoittanut Jumalaa vastaan. Ei, ei hän voinut koskaan uskoa sellaista Vanjasta! Hänen täytyi itse ottaa selko, mitä nuo kirjat sisälsivät. Hän ottikin selon.

Vanjan hyvä ystävä, rikkaan naapuritilan omistajan poika, Boris Karsky, selitti hänelle kaikki. Se oli Olgan herääminen. Venäjän onni, Venäjän vapaus, sille hän tahtoi pyhittää elämänsä, kuten Vanjakin, rakas Vanja.

Kuusitoistavuotiaana Olga oli salaisen vallankumouksellisen seuran innokkaana jäsenenä, ja seitsentoista vuotiaana, kun kaikenlaisia huhuja rupesi leviämään hänen puuhistaan, ja kun isä ja äiti aikoivat lähettää hänet luostarikouluun, hän päätti paeta kotoaan. Kerran kun isä ja äiti olivat matkustaneet Odessaan, Olga ja Boris Karsky hävisivät kotiseudultaan. Hellässä kirjeessä Olga ilmoitti vanhemmilleen, että hän oli naimisissa Boris Karskyn kanssa, ja he aikoivat elää Venäjän vapauden puolesta, kuten Vanjakin. Elleivät vanhemmat voineet antaa hänelle anteeksi, tahtoi hän olla kuollut heille, niinkuin Vanjakin.

Siitä oli nyt kulunut kolme vuotta, kolme hirvittävää, mutta samalla onnellista vuotta. Hän ja Boris olivat kulkeneet paikasta paikkaan ympäri Venäjää, levittäen kirjallisuutta, opettaen, järjestäen. Monta kertaa he olivat lähellä joutua kiinni, mutta aina oli onnellinen sattuma heidät pelastanut. Viime vuoden he olivat olleet Pietarissa, jonne vallankumouksellinen työ yhä enemmän alkoi keskittyä. Olgan työtä oli hänen kauneutensa paljon estänyt. Se herätti huomiota kaikkialla ja siitä puhuivat sekä ystävät että viholliset.

Kaikki se kurjuus, laittomuus, avuttomuus ja toivottomuus, johon he olivat matkoillaan tutustuneet, oli katkeroittanut Boris Karskyn mielen niin paljon, että Olga pelkäsi hänen järkensä murtuvan. Boris ei enää uskonut rauhallisiin keinoihin. Hallitus käytti yksinomaan pakkokeinoja, siis kova kovaa vastaan! Terrori oli ainoa tehokas taistelutapa. Rauhallisesta uneksijasta Boris oli muuttunut terroristisen liikkeen pääpylvääksi. Olga ei siitä pitänyt, ja kun Boris sen huomasi, lakkasi hän kokonaan kertomasta Olgalle toimistaan.

Heillä oli pieni asunto Pietarissa, ja Boris oli pukeutunut vuokra-ajuriksi ja oli ulkona aamusta iltaan. Vaikka hän ei ollut mitään kertonut, aavisti Olga, että jotain tärkeätä ja hirveätä oli tekeillä. Voi niitä kauheita päiviä ja unettomia öitä viime viikkoina! Olgan hermot olivat aivan pilalla ja hän pelkäsi ruumiillisesti murtuvansa. Hän ei enää milloinkaan uskaltanut mennä ulos päiväiseen aikaan, ei muuta kuin iltahämyssä ja silloinkin kasvot paksun harson peitossa, sillä tuo onneton kauneus oli alituisena huomiotaherättävänä vaarana.

Eräänä aamuna, kun Boris läksi ulos, oli hän suudellut Olgaa hyvin hellästi ja katsonut häneen kauan ja ääneti. Sitten hän oli taas häntä kiivaasti suudellut. Olgaan oli tullut kummallinen levottomuus, joka kasvoi kasvamistaan. Illempana, kun Boris ei ollut vielä palannut, kävi Olgan levottomuus aivan sietämättömäksi, ja hän päätti lähteä ulos. Ehkä joku voisi kertoa hänelle, mitä oli tekeillä. Hän oli astunut pari katuväliä, kun äkkiä hirveä jysähdys melkein kaatoi hänet. Akkunoita särkyi helisten, huutoa ja melua kuului etäältä ja tuntui kuin koko kaupunki olisi järkkynyt perusteillaan.

Ihmiset alkoivat juosta melua kohti, ja melkein tietämättään mitä hän teki, alkoi Olga juosta samaan suuntaan muiden mukana. Harsonsa hän oli heittänyt pois, ja posket punottivat kiihkosta, sillä kamala aavistus sanoi hänelle, että Boris Karsky oli siellä jossakin. "Ministeri elää vielä!" kuuli hän jonkun huutavan, ja melu yhä kiihtyi.

Äkkiä joku tarttui Olgan käsivarteen ja hän tunsi poliisiksi puetun toverin. "Joudu pian pois… Siellä vangitaan kaikki", kuiskasi valepoliisi vetäen Olgan pienelle sivukadulle, pois väkivirrasta. "Pakene niin pian kuin pääset ja pelasta mitä voit", kuiskasi valepoliisi ja poistui kiireesti.

Vaistomaisesti Olga kiirehti kotiinsa, otti sieltä kaikki rahat ja kallisarvoisen kaulakoristeen, joka hänellä oli entisiltä ajoilta. Sitten hän juoksi takaoven kautta ulos ja meni erään hyvän toverinsa luo, joka tiesi kertoa, että santarmit olivat murtautuneet puolen tunnin perästä Olgan asuntoon, mutta löysivät pesän tyhjänä.

Hän oli heittänyt pommin ministerin vaunua vastaan ja saanut itse surmansa, mutta ministeri oli ainoastaan lievästi haavoittunut. Siinä kaikki.

Olgaa haettiin kaikkialta, ja mitä mielettömimpiä juttuja pantiin liikkeelle hänestä. Hän oli muka koko terroristisen liikkeen johtaja ja sielu. Ihmeellisellä kauneudellaan hän kahlehti miehet ja sai heidät tekemään hurjia tekoja. Jos hänet saataisiin kiinni, katkeaisi koko liikkeen selkäranka. Siksi pantiin palkinnot hyvin korkeiksi hänen vangitsemisestaan.

Melkein joka päivä kertoivatkin lehdet, että Olga Karsky oli vangittu, milloin Moskovassa, milloin Odessassa ja nyt viimeksi Tiflisissä. Poliisin jäljet johtivat nähtävästi etelään, mutta täällä istui Olga rukka Heikki Karhun atelierissa, kylmässä Helsingissä.

Meidän ensi huolenamme oli koettaa saada hänen hermonsa hiukan parempaan kuntoon, ennenkuin rupesimme puuhaamaan häntä pois maasta. Hiukan ne ehkä paranivatkin, mutta hänen kiihkeä halunsa Parisiin, jossa hänellä oli ystäviä, ei antanut hänelle paljonkaan lepoa. Pari viikkoa hän kumminkin viipyi Helsingissä, mutta tietysti hänen olonsa kävi päivä päivältä yhä vaarallisemmaksi. Sitten eräs ystävällinen merikapteeni auttoi häntä ja vei hänet laivallaan Kööpenhaminaan, josta hän verraten helposti pääsi Parisiin.

Pariin vuoteen emme kuulleet hänestä mitään, mutta emme koskaan unohtaneet häntä, sillä paitsi erinomaista kauneuttaan, hänellä oli monta ominaisuutta, jotka olivat avanneet silmämme näkemään Venäjän vapaustaistelun voimaa ja heikkoutta. Tulinen tunne-elämä, joka helposti läikähti ylimmästä onnesta syvimpään epätoivoon ja päinvastoin, rajaton mielikuvitus, innokas uhrautumishalu, pelottomuus ja lapsellinen tietämättömyys tosi elämästä. Pikku Olga raukka!

Kerran sitten eräs tuttavamme Parisista saapui Helsinkiin, ja häneltä kuulimme surullisen tarinan:

Olgan rahat olivat nopeasti kulutetut loppuun, sillä hänen epäkäytännöllisyytensä oli yhtä suuri kuin hänen halunsa auttaa kaikkia, jotka apua taritsivat. Köyhyyden lisäksi tuli turmeltunut hermosto ja taivaallinen kauneus. Kaikki nuo yhdessä veivät Olgan nopeasti alaspäin. Ensin hän sai työtä taiteilijan mallina, mutta pian kyllä hänestä oli tullut surullisen kuuluisa boulevardityttö. Venäläinen siirtokunta Parisissa tuomitsi hänet armottomasti, sillä hän saattoi vain pahaa mainetta heille. Olga oli jätetty oman onnensa nojaan, ja nyt olivat kaikki jäljet hänestä ummessa. Parisi oli niellyt hänet kokonaan.

Suomessa kasvoi venäläinen sorto kasvamistaan. Monta yksityisasiaa tuli lisää, niin että olin päättänyt siirtää asuntoni Helsingistä Lontooseen.

Eräänä sumuisena marraskuun iltana vuonna 1914 istuin huoneessani, kun kuulin jonkun koputtavan ovelleni:

Sisään tuli mustaan, vaatimattomaan pukuun puettu nainen. Hän seisahtui epäröiden ovelle eikä virkkanut mitään. Menin hänen luokseen ja tiesin heti, että olin hänet ennen nähnyt, mutta en tiennyt missä enkä voinut muistaa nimeä.

"Olga, pikku Olga!" Otin häntä kädestä ja suutelin häntä. Aivan kuten ensi kerran tavatessamme, hän purskahti kovaan itkuun, pää olkapäälläni.

Hän oli onneton, kovin onneton. Hän vihasi koko elämää, eikä enää koskaan tahtonut palata Parisiin. Hän oli kuullut muutostani Lontooseen ja oli tullut minua tapaamaan, jotta auttaisin häntä pääsemään Venäjälle.

"Mutta rakas lapsi, nythän on sota, eikä ole mitään mahdollisuutta päästä Venäjälle."

"On, on. Minulla on hyvä passi ja riittävästi rahaa, mutta tarvitsen ystävien osoitteita Pietarissa."

"Elämä heitti minut pois entisiltä asuinsijoiltani. Kotini ja työni on nyt Lontoossa."

"Rukoilen teitä, viekää minut hänen luokseen. Luottakaa minuun, rukoilen teitä, luottakaa, luottakaa minuun! En voi elää, jos kaikki minua epäilevät ja ylenkatsovat…"

"Rakas Olga. Luotanhan minä teihin. Tyyntykää nyt, lapsi, niin lähdemme sitten yhdessä Aleksander Aleksandrovitshin luo."

Menin keittiöön ja laitoin meille voimakasta englantilaista teetä, jonka tiesin parhaaksi lääkkeeksi tällaisissa tapauksissa. Yhdessä juodessamme teetä näin, mikä muutos Olgassa oli tapahtunut noina seitsemänä vuotena, jotka hän oli viettänyt Parisissa. Kaunis hän oli tavallaan vieläkin, kaunis kuin lakastunut ruusunen. Iho oli puuterin ja maalin turmelema ja silmät mustien renkaitten ympäröimät. Mutta sama surumielinen syvyys niissä vieläkin viehätti, ja tukka oli taas kiiltävän musta, kuten ennen, hänen tullessaan Helsinkiin. Muistutin häntä siitä, kuinka olimme hänen tukkansa punaiseksi valaisseet, ja kohta hän puheli tyynesti ja iloisesti niinkuin entinen 20-vuotinen Olga.

Kello oli jo kahdeksan, kun läksimme maanalaisella junalla Bloomsburyn kaupunginosaan, jossa vanha Aleksander Aleksandrovitsh asui. Vanha harmaapäinen, valkopartainen ukko, joka maanpakolaisena oleskeli Lontoossa, oli ainakin kymmenen vuotta asunut samassa huoneessa Bloomsburyssa, minne säännöllisesti kerran viikossa kokoontui venäläisiä pakolaisia keskustelemaan onnettoman isänmaansa asioista ja saamaan lohdutusta koti-ikävässään. Sodan puhjettua oli uusi toivo herännyt kaikissa. Ehkä vihdoin Venäjänkin vapaus oli koittava!

Olin toivonut, että Aleksander Aleksandrovitsh olisi yksin kotona, sillä tämä ei ollut hänen varsinainen päivänsä "kotona", mutta se toivo petti. Kun astuimme sisään, näin ukon olevan vilkkaassa keskustelussa kahden, äsken Parisista saapuneen, nuoren venäläisen kanssa. Samovaari höyrysi pöydällä, ja toinen vieraista, Vera Ivanovna, kaatoi juuri teetä laseihin, Aleksander Aleksandrovitshin ja Volodjan odottaessa pöydän ääressä.

"Anna ihmiselle aate, jonka puolesta hän voi taistella ja antaa henkensä… Silloin teet hänestä sankarin…" selitti ukko Volodjalle.

Kun astuimme sisään, vaikeni puhe, ja minä huomasin, että Vera ja
Volodja katsahtivat toisiinsa merkitsevästi. Olga punastui kovasti,
mutta minä koetin olla ikäänkuin en olisi mitään huomannut. Aleksander
Aleksandrovitsh ei epäillyt mitään. — Menin hänen luokseen ja sanoin:

"Aleksander Aleksandrovish, tässä tuon nuoren toverin, joka tahtoisi kysyä neuvoa teiltä."

Ukko tuli heti avosylin Olgaa vastaan ja veti hänet istumaan pöydän ääreen.

Vera oli totinen kuin myrskyilma, ja huulet yhteen puserrettuina hän ojensi lasin Olgalle virkkamatta sanaakaan. Volodja supatti jotain hiljaa Veralle, ja yhdessä he sitten istuivat hiukan loitommalle, ikäänkuin eivät enää olisi samaan seuraan kuuluneetkaan. Ilma kävi yhä painostavammaksi, ja ainoa, joka ei mitään huomannut, oli hyväluontoinen, vanha isäntämme. Rupesin ehkä hiukan hermostuneesti selittämään, että olin tuntenut Olgan monta vuotta sitten, ja että hän nyt pyrki takaisin Venäjälle.

Nyt oli mitta täysi. Olga oli hypähtänyt seisaalleen ja puhui kiihkeästi itkusta vapisevalla äänellä:

"Mikä oikeus teillä on ivanauruunne? Kyllä minä tiedän, että olen musta syntinen, ettekä te ainakaan ole lianneet valkoisia käsiänne koettamalla auttaa minua ylös loasta… Mitä te tiedätte elämästä ja kärsimyksistä?… Mitä te tiedätte epätoivosta?… En ole tehnyt mitään, joka veisi minulta oikeuden antaa henkeni Venäjän edestä. Sen tiedän! Sen tiedän, te sydämettömät… Enhän muuta pyydä kuin sovittaa hengelläni, mitä olen velkaa Venäjälle…"

Hän puhkesi hillittömään itkuun ja seurasi minua vastustelematta, kun panin käsivarteni hänen vyötäisilleen ja vedin hänet sohvaan istumaan.

"Rakas lapseni, pikku tyttö raukka, eihän kukaan naura ivallisesti…
Sehän on meidän kaikkien syvin ja pyhin toivo — saada antaa henkemme
Venäjän edestä… Lapseni, kyyhkyseni… Ei pidä itkeä, ei pidä
itkeä…"

Ukko huokasi syvään ja silitteli Olgan päätä… "Nuoret, nuoret… Ne ovat aina niin kärsimättömiä…"

Olgan itku hiljeni vähitellen ja hän yritti puhua: "En minä, en minä mitään tarkoittanut… Olen pahoillani."

Vera ja Volodja olivat istuneet aivan ääneti koko ajan, ja Veran silmistä tihkui kyyneleitä, joita hän turhaan koetti estää.

Olgan puhe, joka ensin oli ollut katkonaista, kävi tyyneksi. Hän selitti ukolle tuumansa, ja pian he molemmat vaipuivat syvään keskusteluun nykyhetken mahdollisuuksista. Ukko innostui yhä enemmän ja enemmän. Olga oli sanonut juuri sitä, mitä hänkin oli ajatellut… Nyt oli hetki tullut, jolloin Venäjän toivo taas elpyi. Mutta nuoret pakolaiset olivat olleet niin kylmiä vapaus-aatteelle. He olivat natsionalisteja, ei mitään muuta kuin natsionalisteja… Nyt ei saanut ajatella mitään hetken etuja, vaan aatteen puolesta oli isku iskettävä…

Me muut siirryimme syrjään ja kuuntelimme vain sivulta päin ukon ja Olgan tuumia. Ukko oli valmis auttamaan Olgaa kaikilla mahdollisilla keinoilla, ja heti piti ryhtyä toimeen…

Oli myöhäinen yö, kun vihdoin erosimme. Veran "anteeksi, toveri", kun hän suuteli Olgaa hyvästiksi, oli vilpitön, ja Volodjan katse oli täynnä lämpöä, kun hän puristi Olgan kättä.

Kului viikkoja ja kuukausia, mutta emme saaneet mitään sanaa Olgasta. Kerran sitten saapui Pietarista Lontooseen eräs entinen tuttava, jonka arvelin ehkä jotain tietävän hänestä. Riensin häntä tapaamaan ja kysyin oliko hän kuullut mitään Olgasta. Oli kyllä.

Olga oli onnellisesti saapunut Pietariin, jossa hän heti ryhtyi entiseen työhönsä: levittämään kirjasia sotilaille.

"Sitten… sitten… Näettekö, hän oli ollut liian kauan poissa eikä osannut olla kyllin varovainen…"

"Hänet heitettiin juopuneille sotamiehille, mutta muutamissa heissä heräsi sääli ja he pelastivat hänet petojen kynsistä…"

En uskaltanut kysyä enempää, ja ystäväni istui pää käsien nojassa.
Sitten hän jatkoi hiljaa:

MARTTYYRIT.

Oh kerran valtakunta, jossa asui ylhäinen kreivi. Hän oli ollut nuoruudessaan sotilas ja tottunut taistelemaan, ja siksi hän ihaili taistelua yli kaiken. Se sopi varsin hyvin siinä valtakunnassa, sillä siellä asui alati taistelevaa kansaa. Joskus taistelu oli kylläkin luonnollista ja pakollista, nimittäin taistelu kovaa ja karua luontoa vastaan, jotta saisi leipäpalan lähtemään ruumiin ylläpitämiseksi, mutta sellainen taistelu oli ylimalkaan liian kovaa ja liian runotonta herättääkseen mielenkiintoa sellaisissa henkilöissä, joilla oli korkeammat ihanteet, kuten esimerkiksi ylhäisellä kreivillä. Kreivi taisteli ainoastaan ylhäisten aatteiden puolesta, sellaisten, joita ei alhaiso voinut edes ymmärtää, vielä vähemmän niihin innostua.

Mutta kreiviä vaivasi suuri suru: hän oli leski eikä hänellä ollut yhtään perillistä. Yksi hänen pääaatteistaan — monet luulivat, että se oli hänen ainoa aatteensa, — oli se, että ylhäisten sukujen piti pitää huolta rodun jatkuvaisuudesta. Koska hän oli sukunsa viimeinen eikä enää nuori, kiiruhti hän heti vaimonsa kuoltua hankkimaan uuden puolison. Hän oli rikas ja onnistui siis verraten pian löytämään nuorehkon aatelisnaisen, joka suostui rupeamaan hänen kreivittärekseen. Komeat häät vietettiin, ja muutaman kuukauden perästä tiesi kreivi, että hänen hartain toivonsa tulisi toteutumaan ja hänelle syntyisi perillinen.

Vanhan kreivin ilo oli niin suuri, että hän sai vallan uskonnollisuuden puuskan, jommoista hän ei ikinä ennen ollut kokenut. Jok'ikinen ilta hän rukoili jokseenkin näin: "Oi haltija kohtaloiden, anna perilliselleni suuri kunnianhimo ja suuri tarmo taistella, ja anna hänelle myöskin kyky valita aate, jonka puolesta maksaa vaivaa taistella. Varjele häntä sodalta ja kalliilta ajalta, ja anna hänelle taito johtaa niitä, jotka häntä alempana ovat." — Hän tunsi sydämessään, että hänen rukouksensa kuultaisiin.

Mutta vasta liian myöhään hän ymmärsi, että hän oli unohtanut rukoilla, että hänen perillisensä olisi poika. Taikka ei hän nyt oikeastaan ollut sitä unohtanutkaan, sillä hänen mieleensä ei olisi koskaan johtunutkaan, että kohtalottaret uskaltaisivat — niin juuri, uskaltaisivat — häntä sillä lailla härnätä, että antaisivat tytön syntyä pojan asemesta. Mutta voi, voi, niin kuitenkin kävi. Kun kreivi vihdoinkin käsitti, että hänelle oli syntynyt tyttö, eikä poika, sai hän ankaran raivokohtauksen, joka loppui halvaukseen. Jo seuraavana päivänä tytön syntymisen jälkeen heitti vanha kreivi henkensä.

Kaikesta huolimatta tyttö kasvoi ja vaurastui, ja koska siinä valtakunnassa rakastettiin juoruja yli kaiken, sai hän pian kuulla, kuinka hän oli ollut syypää isänsä kuolemaan, siksi että hän vastoin kaikkia toiveita, vastoin oikeutta ja kohtuutta, oli ollut tyttö eikä poika. Kohtalottaret olivat muutoin täysin määrin täyttäneet vanhan kreivin toivomukset antaen tytölle paljon kunnianhimoa ja loppumattoman määrän tarmoa. Helposti hän myöskin löysi aatteen, jonka edestä maksoi vaivaa taistella, sillä koska hän noin vahingossa oli syntynyt tyttönä ja aina sai kuulla siitä, päätti hän uhrata koko elämänsä hankkiakseen naisille saman aseman kuin miehillä oli. Siinä valtakunnassa, kuten muuallakin maailmassa, elettiin näet vielä sellaisissa oloissa, että miehillä oli kaikki oikeudet, mutta naisilla oli ainoastaan velvollisuuksia. Nuori kreivitär lupasi itselleen, että hän ei lakkaa taistelusta ennenkuin päämäärä on saavutettu, ja hän, juuri hän itse, oli sen saavuttava ja johtava kaikki muut naiset mukanaan.

Nuorella kreivittärellä olikin suuremmat mahdollisuudet sellaiseen tehtävään kuin useimmilla muilla, sillä hän oli hyvin rikas ja ylhäistä sukua eikä häneltä älyäkään puuttunut. Paitsi sitä hän sai selville, että suurissakin maissa juuri ylhäiset naiset olivat ottaneet ajaakseen naisten oman asian, s.o. hankkimaan naisille samat oikeudet kuin miehille. Alhaiso, kiitos onnettarille, oli pysynyt siitä asiasta jotenkin erillään, sillä he touhusivat samanlaisia oikeuksia kaikille, miehille ja naisille, riippumatta rikkaudesta taikka köyhyydestä ja kokonaan ylenkatsoen sukujen ylhäisyyttä tai alhaisuutta. Kreivitärtä tuollainen ajatuskin hirvitti, mutta hän lohdutti itseään sillä, että se tietysti oli sulaa hulluutta ja mahdottomuutta. Johan raamatussakin sanottiin, että köyhiä on aina luonamme ja oli siis sula synti koettaa heitä nostaa toisten tasolle. Jos kaikilla on samat oikeudet ja samat edut, niin mistäs sitä silloin kukaan tietää, kuka on parempi ihminen ja kuka huonompi ihminen? Kreivitärtä kauhistutti ajan huono henki, joka saattoi tuollaisia tuumia synnyttää.

Nuori kreivitär kehittyi kaikkien tuttujensa hellimänä ja ihailemana. Hänelle oli hankittu parhaat opettajat, jotka opettivat hänelle koko joukon muutakin kuin ranskaa ja musiikkia ja vesimaalausta. Naimisiin hän ei aikonut mennä, sillä koko valtakunnassa ei ollut ainoatakaan prinssiä eikä edes ruhtinastakaan, ja ne pari kolme kreiviä, joiden arvo oli yhtä korkea kuin kreivittärenkin, olivat joko liian vanhoja taikka liian köyhiä kuroittaakseen kättään niin ylhäälle. Ja tyhmänpuoleisia he myöskin olivat, kuten oikein ylhäisillä kreiveillä on tapana. Tosin nuori kreivitär oli saadessaan paljon ja syvää oppia, tullut niin vapaamieliseksi, ettei hän ollenkaan jyrkästi pitänyt kiinni siitä periaatteesta, että ihminen alkaa vasta paroonista, vaan myönsi suoraan, että tavallinen aatelismieskin saattoi olla esittelykelpoinen ja moitteeton olento. Kun vuodet vierivät, laajeni hänen näköpiirinsä vieläkin enemmän ja hän lausui kerran tuttavallisessa seurassa, että vaikka miehellä ei aina ollut aatelisnimeäkään, saattoi hänen suonissaan virrata sinistä aatelisverta, varsinkin jos hänen varallisuussuhteensa olivat sellaiset, että saattoi otaksua hänen joutuneen tekemisiin valtakunnan aateliston kanssa. Se oli jo harvinaisen vapaamielinen myönnytys, ja siitä puhuttiinkin paljon valtakunnan pääkaupungissa, ja moni arveli kreivittären menneen liian pitkälle suvaitsevaisuudessa. Naimisiin hän ei kumminkaan joutunut, ja se lohdutti niitä, jotka olivat häntä moittineet.

Kuten jo sanoimme, oli nuorella kreivittärellä suuri ja jalo kunnianhimo, ja hän oli päättänyt kreivillisen nimensä lisäksi hankkia itselleen nimen historiassa naissukupuolen johtajana oikeuksiin. Hänen mielilauseenaan oli "noblesse oblige", eikä hän ollenkaan hyväksynyt sitä, että aateliset pysyivät erillään politiikasta ja yhteiskunnallisista kysymyksistä, sillä kuinka maailma saattoi koskaan mennä eteenpäin, jos ihmiskunnan kerma, s.o. aateliset, kieltäytyivät ottamasta sen johtoa käsiinsä?

Kun nuori kreivitär, seuraten suurimpien maitten aatelisnaisten esimerkkiä, otti naisasian johdon käsiinsä, ei valtakunnan hienosto voinut muuta kuin hyväksyä hänen päätöksensä. Kreivitär oli hyvin tarmokas ja niin lahjakas, että hänen rinnallaan valtakunnan kreivit ja paroonit ja suuri osa tavallista aatelistoakin tuntui vallan aasikokoelmalta, joka ei mitenkään kyennyt hänen kanssaan kilvoittelemaan. Ei heillä ollut suuria aatteita eikä edes kunnianhimoa, mutta eihän ihminen mitään saa aikaan ilman aatteita ja kunnianhimoa.

Nuori kreivitär oli täynnä innostusta, ja ensi työkseen hän perusti naisyhdistyksen pääkaupungissa ja rupesi itse sen puheenjohtajaksi. Sitten perustettiin useita haaraosastoja ympäri valtakuntaa, ja kaikkien johto oli kreivittären käsissä. Jota enemmän hän puuhasi ja teki työtä, sitä enemmän hän innostui asiaan ja sitä suurempaa tyydytystä puuha tuotti hänelle. Naisasia edistyi ja kehittyi nopeasti ja yhdessä sen kanssa kehittyi ja edistyi kreivitärkin. Hän alkoi yhä selvemmin ymmärtää mitä hän tahtoi ja kuinka hän tahtoi asiaa viedä eteenpäin.

Valtakunnan miehillä oli siihen aikaan muutamia suurella varovaisuudella ja paljolla harkinnalla suotuja oikeuksia. M.m. oli kaikki ehdot täyttäville annettu valtiollinen äänioikeus aivan heidän ansioittensa mukaan, niin että valiojoukon parhaimmilla, s.o. niillä, joille kohtalo oli suonut enemmän sekä aineellista että henkistä omaisuutta, oli enemmän ääniä kuin niillä, joille kohtalo oli antanut vähemmän. Valtakunnan kuningas oli käskenyt jyrkästi seuraamaan sitä periaatetta, että sille, jolla oli paljon, oli tätä paljoa vielä lisättävä, ja siltä, jolla oli vähän, oli tätä vähää vähennettävä.

Kreivitär myönsi, että tuo oli jalo periaate, ja sen mukaan hänkin aikoi naisille vaatia äänioikeutta. Nuori kreivitär oli tutkinut myöskin matematiikkaa, ja sen avulla hän saattoi laskea, että jos tätä periaatetta tarkkaan noudatettaisiin, tulisi jokaista tuhatta miesäänestäjää kohti kaksikymmentäkahdeksan ja puoli naisäänestäjää, joka oli varsin kohtuullinen ja oikea määrä. Häntä hiukan nauratti tuo "puoli" naisäänestäjä, mutta sellaista se on matematiikka. Ei sitä ymmärrä sellainen, joka ei ole sitä oikein tieteellisesti tutkinut.

Juuri näihin aikoihin kuoli nuoren kreivittären äiti, ja sen jälkeen kutsui kansa nuorta kreivitärtä ainoastaan kreivittäreksi, mikä oli vallan luonnollista, sillä alkoihan hänelläkin jo olla enemmän ikää. Eikä vain ikää, vaan myöskin ansioita oli hänelle kertynyt vuosien vieriessä. Hänen innostuksensa naisasiaan oli kasvamistaan kasvanut eikä suinkaan laimentunut. Ei kukaan koko valtakunnassa voinut enää mainita naisasiaa mainitsematta samalla kreivitärtä. Hän ei enää ollut ainoastaan johtaja, vaan koko aatteen luoja, sen sisäinen olemus.

Mutta sitten, ajan kiitäessä eteenpäin, alkoi kreivittärelle ilmestyä myöskin vastustajia, vieläpä varsin vaarallisia vastustajia, ei sellaisia, jotka eivät olisi suoneet mitään oikeuksia naisille — niihin kreivitär oli vallan tottunut ja tunsi heidän vaarattomuutensa — mutta sellaisia, jotka tahtoivat naisille ja myöskin miehille liian paljon oikeuksia. Ensin kyllä kreivitär nauroi makeasti sellaisille mielettömille tuumille, että kaikille, sekä miehille että naisille, piti antaa oikeus ottaa osaa valtakunnan johtoon. Ja kaikille nuo mielettömät vaativat vielä aivan yhtä paljon oikeuksia, huolimatta heidän aineellisista taikka henkisistä edellytyksistään. Kreivittären mielilause oli: "Kunhan he nyt ensin oppivat pesemään naamansa joka aamu, voidaan ajatella heidän oikeuksiensa laajentamista." Valtakunnan pääkaupungissa alettiin siitä syystä nimittää noita äärimmäisyyksiä vaativia "pesemättömiksi", ja se huvitti kreivitärtä paljon, sillä hän käsitti sen jonkunlaiseksi imarteluksi itselleen. Niinkuin se olikin.

Mutta maailma on paha, ja yhä äänekkäämmin alkoivat nuo intoilijat huutaa ilmoille vaatimuksiaan. Vihdoin suuttui kreivitär. Eikö heitä nyt mitenkään voisi saada käsittämään, kuinka mielettömiä tuollaiset houreet olivat? Jumala loi ihmiset erilaisiksi, toisille antoi järkeä ja myöskin tarpeeksi tavaraa, jotta he saattaisivat toteuttaa oikeutettuja toiveitaan. Toiset hän katsoi mahdottomiksi viemään maailmaa eteenpäin eikä siitä syystä suonut heille sellaiseen työhön tarvittavia aseita. Sitä sanotaan siveelliseksi maailmanjärjestykseksi, mutta älköön sitä kukaan yrittäkö sotkea ja potkia tutkainta vastaan. Ne, jotka ovat saaneet vähemmän, tyytykööt palvelemaan niitä, jotka ovat saaneet enemmän ja joille johto on määrätty. Ainoastaan siten ala-arvoisetkin voivat maailmaa auttaa eteenpäin.

Kreivittärellä oli kuitenkin kaikissa koettelemuksissa se tyydytys, että kaikki ne, jotka todellakin olivat jotain, olivat samaa mieltä kuin hän. Kuka siitä välitti, vaikka "pesemättömät" rähisivät tavallista enemmän! Kaikki oli kumminkin kehittyvä juuri niinkuin kreivitär toivoi ja ennusti. Kerran oli koittava se päivä, jolloin naisilla oli samat valtiolliset oikeudet kuin miehillä, sellaisilla valituilla naisilla, jotka täyttivät kaikki ehdot iän, omaisuuden, rodun, uskonnon, sivistysmäärän y.m. puolesta. Voitto oli kerran tuleva ja se oli oleva kreivittären voitto. Hänen nimessään voitto oli saavutettava, hänelle yksin oli siitä kunnia tuleva ja hän oli oleva liikkeen henkinen johtaja niin kauan kuin hän sai olla täällä maailmassa elävien kirjoissa. Ja vielä hänen kuoltuaankin hänen nimensä oli ikuisesti elävä, suurena, loistavana. Hänelle pystytettäisiin muistopatsaita ja häntä tultaisiin nimittämään naissukupuolen hyväntekijäksi…

Oi, ne olivat ihania, nuo unelmat. Ne palkitsivat kreivittärelle kaiken ankaran työn ja kaikki lukemattomat huolet elämän ajalla.

Valtakunnassa oli paljon muitakin huolia kuin taistelu naisten oikeuksista, sillä kuningas kävi vuosi vuodelta yhä kiukkuisemmaksi ja ilkeämmäksi alamaisiaan kohtaan. Hänellä oli älyä juuri sen verran kuin vaaditaan kuninkaan viran hoitoon, ja senkin vähän hän käytti keksiäkseen uusia kidutuskeinoja asukkaille. Kansa napisi kovasti, mutta aluksi se jäi vain napinaan, eikä kukaan tahtonut ryhtyä tehokkaampiin keinoihin. Kreivitär ei välittänyt sellaisista kysymyksistä, jotka eivät suorastaan koskeneet naiskysymystä, ja hän arveli että koko napinaan ja tyytymättömyyteen oli syynä alemman luokan pahuus, se kun ei ollut tyytyväinen kysymättä tottelemaan ja palvelemaan parempiaan, vaan niskotteli ylempiään vastaan.

Mutta sellainen on paha ihmisluonto, että vaikka kreivitär kyllä neuvoi malttia ja kuuliaisuutta esivallalle, niskottelijat jatkoivat valituksiaan entistä äänekkäämmin. Vihdoin nousi heidän tyytymättömyytensä sellaiseen kiehumapisteeseen, että he panivat toimeen suuren mullistuksen koko maassa. Se tuli kuin äkkinäinen rajumyrsky, jota ei kukaan voinut vastustaa. Yhtenä miehenä he huusivat, että kuninkaan piti luopua virastaan ja kansan piti saada itse hoitaa omia asioitaan.

Kuningas säikähti pahanpäiväisesti ja oli valmis mihin tahansa, sillä hän pelkäsi henkeään raivostuneen kansan käsissä, jota hän niin kauan oli rääkännyt. Nopeasti hän potkasi valtaistuimensa porstuaan ja heitti kruununsa ja valtikkansa ulos ikkunasta. "Ottakaa, ottakaa nämä, kunhan vain säästätte henkeni", hän huusi kauheassa hädässä eikä lakannut huutamasta, ennenkuin ylimmäinen hoviherra kääri hänet yönuttuunsa ja piilotti omaan huoneeseensa. Sinne hänelle sitten tuotiin sana, että hän sai aivan heti matkustaa merentakaiseen maahan ja viettää siellä loput elämäänsä muitten hylkykuninkaitten kanssa. Hän vuodatti ilon kyyneleitä, sillä mitäs siitä kunniasta, kunhan vain henki säilyy.

Kreivitär säikähti myöskin ja arveli viisaimmaksi heti liittyä mullistajiin, sillä eihän sitä muutoin voinut arvata mitä raivostunut kansanjoukko saattoi tehdä. Kreivittärelle oli vuosien kuluessa kertynyt paljon selvää järkeä ja hän arvasi, että kun ensimmäinen kiihko lauhtuisi, seuraisi yleinen hyväntahtoisuus voittajien puolelta kaikkia kohtaan ja silloin oli ehkä vielä tilaisuus saada äänensä kuuluviin. Voittajat ovat aina valmiit lempeyteen ellei tappelussa ole verta vuodatettu, mutta veri pakoittaa ihmispedon esiin, ja silloin on rakkaus kaukana. — Kreivitär ja hänen kannattajansa siis heti selittivät, että oikeastaan he olivat aina olleet aivan samaa mieltä kuin nykyiset mullistajatkin, vaikka heitä oli usein väärinymmärretty. Heille hymyiltiin.

Kun kuningas oli poistettu, laadittiin uudet lait nopeasti. Muutokset kävivät kuin höyryvoimalla, ja kun kaikki oli valmista, oli kaikilla 21 vuotta täyttäneillä miehillä ja naisilla täydet valtiolliset oikeudet riippumatta ulkonaisista tai sisällisistä eduista.

Ei kreivitär, enemmän kuin kukaan muukaan ensi humussa käsittänyt, mitä oikeastaan oli tapahtunut, mutta kun hän sen käsitti, oli se melkein kuolettava isku hänelle. Voiko ihmistä kohdata suurempi onnettomuus kuin että se aate, jonka vuoksi hän on koko elämänsä uhrannut, yhtäkkiä saa täydellisen voiton? Mitä tekemistä sellaisella ihmisellä enää on elämässä? Se ainoa suuri aate, jonka edestä hän on koko tarmollaan työskennellyt, jonka edestä hän on surunsa surrut, ilonsa iloinnut, on voittanut. Kaikki on saavutettu, ei ole mitään taistelua enää, ei mitään toivomuksia.

Kreivittärellä oli sen lisäksi vielä katkeria pettymyksiä nieltävänä: Kuka oli tuon voiton saavuttanut? Ei suinkaan hän, vaan tuo hirveä monipäinen joukko, nuo ylenkatsotut, pesemättömät. Nehän aivan käden käänteessä poimivat hedelmät hänen työstään ja paljon lisää, kaikenlaisia kypsymättömiä hedelmiä ja kaikenlaisia rikkaruohoja. Ei kukaan enää käynyt kysymässä kreivittäreltä neuvoja, ei kukaan tuntunut muistavan, että hän oli olemassakaan. Hän oli syrjäytetty, unohdettu. Nuo pesemättömät, joista ei kukaan ollut kyllin hyvä hänen kengännauhojaan solmiamaan, olivat varastaneet hänen aatteensa, turmelleet sen ja sitten turmeltuneena vieneet voittoon.

Mutta he erehtyvät sittenkin, he erehtyvät tuhat kertaa, jos he luulevat murtaneensa hänet, kreivittären, naisten edestä taistelevan, heitä johtavan jalon kreivittären. Hänellä oli vielä voimia näyttää heille, että hän oli sama taistelija kuin ennenkin…

Hänen ei tietysti johtunut mieleenkään, ettei kellään ollut aikomus häntä murtaa, ettei kukaan muistanut hänen olemassaoloaankaan… Julma uusi aika kiiti eteenpäin huimaavaa vauhtia, rohkaisten ja auttaen niitä, jotka tahtoivat seurata mukana, mutta armotta polkien jalkoihinsa ne, jotka seisoivat tiellä eivätkä edes ymmärtäneet väistyä syrjään…

Kreivitär komensi luokseen taitavimman ajutanttinsa, naisen, jolla oli paljon tietoja, paljon työkykyä, sujuva kynä ja vielä sujuvampi kieli, naisen, jolta sanalla sanoen ei puuttunut mitään muuta kuin omaa tahtoa. Mitäpä hän sillä tahdolla olisi tehnytkään, kun kerran kreivitär oli armollisesti ruvennut hänen tahdokseen… Ajutantti siis kiirehti henkisen hallitsijansa luo, joka komensi häntä kirjoittamaan ja sanoin selittämään, että äänioikeus oli otettava pois naisilta… Ajutantti raukka melkein pyörtyi, mutta vastustaa hän ei uskaltanut. Kreivitär huomasi hänen hämmästyksensä, mutta antoi jalomielisesti anteeksi, koska hän ei ainakaan vastustanut, ja sitten hän selitti syyn: naiset eivät vielä olleet kypsyneet. Äänioikeus oli otettava pois heiltä, kunnes he olivat kypsiä sitä käyttämään. Kreivitär itse otti ilmoittaakseen valtakunnalle heti kun hän näki, että naiset olivat kypsät, ja silloin oli aika ruveta miettimään äänioikeutta täysin kypsille valituille…

Ajutantti teki työtä käskettyä, mutta ihmiset vain nauroivat, ja oikeat ystävät säälivät. Uuden ajan ihmiset kutsuivat kreivitärtä vanhaksi hupakoksi ja unohtivat kokonaan, että hän kumminkin aikoinaan oli ollut uraa uurtamassa. Julma, julma uusi aika, joka käänsi kaikki asiat nurin. Pohjalla viruneet olivat nousseet pinnalle ja entiset pinnalla uijat olivat vaipuneet alas näkymättömiin…

Kohtalo oli armollisempi kuin uusi aika. Se otti pois uusien olojen murtaman kreivittären, ja hän sai nukkua iäiseen lepoon…

Uusi aika riensi eteenpäin huimaavaa vauhtia, ja muistot entisistä taistelijoista hälvenivät…

Satu kreivitär-marttyyristä johtui niin selvästi mieleeni, kun muutama vuosi sitten astelin Parisin katuja nuoren amerikkalaisen ystäväni Daisyn kanssa. Daisy ei löytänyt kyllin kuvaavia sanoja osoittaakseen ihastustaan Parisiin. Mitä oli New York, taikka Boston, taikka Chicago Parisiin verraten. Ja kuinka ystävällisiä kaikki parisilaiset olivat hänelle. Kaikki ovet aukenivat hänelle, kun hän vain hiukan koputti… Kysyin häneltä, millä hän koputti parisilaisia ovia, pienillä valkoisilla kätösilläänkö, vai kultadollareilla. Hän nauroi hyväluontoisesti ja sanoi minua epäluuloiseksi peikoksi. Sitten hän selitti minulle, iloa ja nuoruutta uhkuvana, että maailmassa ei ollut toista paikkaa, sellaista kuin tämä Seinen ranta, jossa jokainen kivi, jokainen ikivanha puu kertoi entisaikojen loistosta, ja jossa jokainen tuulenhenkäys tuntui kuiskaavan tarinoita menneiltä ajoilta… Daisy oli käynyt vallan runolliseksi, niin peloittavan runolliseksi, että kysyin, kuka oli se sankari, joka häntä nykyjään innostutti. Tiesin hyvin, että sankarit vaihtuivat verraten nopeaan, ja selvänä merkkinä uuden ilmestymisestä näyttämölle oli aina ylenmääräinen ihastus koko siihen seutuun, missä ihailun esine liikkui ja hengitti.

Daisy punastui ja samalla puristi minua käsivarresta niin että minäkin melkein punastuin, ja alkoi samaan äänilajiin kuin usein ennenkin: "Sinä erehdyt kokonaan, jos luulet, että tämä uusi kokemus on samanlainen, kuin kaikki entiset lapsellisuudet. Vakuutan sinulle, että koko maailma on muuttunut minun silmissäni sen jälkeen kuin juuri viikko sitten ensi kerran tapasin Aleksei Mihailovitshin…"

"Sinä et saa, kuuletko? et saa puhua noin pilkallisesti. Aleksei Mihailovitsh on venäläinen, aito venäläinen, jos niin tahdot. Paitsi sitä, hän on ruhtinas, ikivanhaa sukua, entisistä tsaareista polveutuva, ja hän on myöskin syvästä vakaumuksesta — älä yhtään hymyile — hän on syvästä vakaumuksesta bolsheviki…"

Sitten sain kuulla pitkän ja ihastuneen selityksen tuosta ihmeellisestä polsu-ruhtinaasta, jonka suku ulottui taaksepäin melkein Aatamin aikoihin saakka, taikka ainakin Iivana Julmaan, ja jolla oli huimaavan kauniit ja säihkyvät silmät ja sysimustat kiharat…

"Jos sinä olet noin pilkallinen, en kerro mitään lisää", valitti Daisy, mutta leppyi heti, kun taputin häntä kädelle, ja jatkoi kertomustaan.

Tuskin saatoin seurata Daisyn sanatulvaa, ja tietysti en saanut vastata sanaakaan hänen ihmeellisiin kokemuksiinsa. Aleksei Mihailovitsh tiesi kaikki, ymmärsi kaikki ja oli Daisylle kaikki vaikeat ongelmat ja elämän arvoitukset selittänyt. Rakkaus on ihmeellinen opettaja! Daisyn päähän oli mahtunut sellainen määrä teorioja, sellainen joukko vaikeita venäläisiä nimiä, sellainen historian tuntemus Ruurikin ajoista saakka, että minun päätäni alkoi huimata jo kuunnellessani häntä, enkä iki maailmassa olisi voinut puoliakaan oppia ulkoa, vaikka olisin vuosia siihen työhön uhrannut.

Daisy oli juuri innokkaasti selittänyt, kuinka hyödyttömiä sellaiset oliot kuin porvarilliset ja sosialidemokraatit oikeastaan olivat ja kuinka heillä ei ollut mitään oikeutta elää toisten ankaralla työllä, "hiellä ja verellä", kuten Daisy runollisesti lausui, kokoomalla tavaralla, vaan olisi heidät poistettava tavalla tai toisella ihmiskunnasta. Ruhtinas oli niin sanonut ja totta se olikin…

"Jos sinä kysyt tuota ainoastaan ilkeyksissäsi, en vastaa, mutta jos tahdot tietää, niin voin kyllä sanoa, että hänen päätehtävänään on levittää bolshevikien oppeja, sillä ainoastaan ne voivat poistaa köyhyyden ja kurjuuden ja sodat ja vihan maailmasta… Siinä on hänellä työtä hirvittävä määrä, sillä maailma on paha… Kohta hän muutoin aikookin muuttaa Amerikkaan, sillä siellä ihmiset ovat ystävällisempiä kuin täällä Euroopassa…"

"Sen uskon", vastasin. "Me olemme onnettomuudeksi liian lähellä itäistä paratiisia, ja ruhtinas parka saisi varmaan hikoilla kovasti ennenkuin hän voisi saada esimerkiksi meitä käsittämään paratiisin vetovoimaa…"

Nyt näytti siltä kuin Daisy olisi aikonut suuttua varsin täydellä todella, mutta hänen luontainen hyväluontoisuutensa vei nytkin voiton, ja hetken kuluttua hän jo hymyili iloisesti ja huudahti, unohtaen kaikki periaatteet toisten niskoilla elämisestä: "Nyt otamme auton ja lähdemme Bois de Boulogneen syömään aamiaista. Minä aavistan, että ruhtinaskin tulee sinne…"

"Niin, kyllä tiedän. Se on Parisin kalleimpia ravintoloita ja varsin sopiva ruhtinaillekin…"

Daisy nauroi ja minun piti myöntää, ettei häneen voinut suuttua. Hän oli sellainen hyväsydäminen lapsi, joita tapaa Amerikassa tuhkatiheään. Suuri määrä dollareita ja hyvää tahtoa ja varsin pieni annos aivoja.

Aloimme astua sinnepäin mistä tiesimme löytävämme auton, ja juuri kun käännyimme kadun kulmassa, tuli vastaamme vanha, hiukan kyyryselkäinen ukko. Hän vilkasi meihin nopeasti ja astui sitten kiireesti toiselle puolen katua.

"Ainakin nimeltä", naurahti Daisy, "vaikka en minä ainakaan aio sellaiseen herraan tutustua."

"Sanohan toki, kuka hän oli. Sen verran voin sanoistasi ymmärtää, että hän ei ole bolsheviki."

"Ei ole, voit siitä olla varma… Hän on kansansa petturi, mies, joka on tehnyt enemmän haittaa Venäjän vapaudelle kuin tuhat välinpitämätöntä ylimystä…"

"Minä pakahdun uteliaisuudesta, ellet sano tuon hieman kuihtuneelta, näyttävän hirviön nimeä…"

Daisy mainitsi nimen, joka pani minut aivan sanattomaksi. Se oli nimi, joka ennen muinoin täytti mielet toiveilla ja uskolla valoisampaan tulevaisuuteen. Hän oli yksi pääjohtajia taistelussa tsaarien hirmuvaltaa vastaan, mies joka oli viettänyt parikymmentä vuotta Venäjän kauheimmissa vankiloissa, mutta jonka työ Venäjän vapauden edestä ei silti ollut vaimentunut, vaan ennemmin kiihtynyt. En aavistanut, että hän oli Parisissa, sillä olin lukenut lehdistä, että hän oli sodan loppupuolella lähtenyt Venäjälle saadakseen taistella isänmaansa puolesta, mutta heti päästyään rajan yli oli hänet vangittu ja suljettu tsaarin ankarimpaan vankilaan. Vallankumouksen puhjettua hän oli päässyt vapaaksi, mutta bolshevikien tultua valtaan hänet oli uudestaan suljettu vankilaan. Hän oli aivan liian rehellinen ja suorapuheinen mahtuakseen venäläiseen maailmaan.

Nyt hän oli siis päässyt pakenemaan, ja Daisyn ruhtinas oli selittänyt hänet petturiksi! Kaikesta surkeudesta huolimatta minun täytyi nauraa… Petturi! Tuo mies, joka oli uhrannut koko elämänsä työn, omaisuutensa, onnensa, auttaakseen eteenpäin vapaustaistelua!

Auto kiiti eteenpäin hurjaa vauhtia, kuten Parisissa on tapana… En jaksanut puhua enkä jaksanut kuunnella Daisyn puhetta. Hänen sanansa menivät toisesta korvasta sisään, toisesta, ulos, kunnes kuulin nämä sanat:

"Ruhtinas sanoo, että hän on varmaan ostettu Venäjän vihollisten rahoilla…"

"Vaikene, lapsi, vaikene… Älä sano sanaakaan asioista, joita et ollenkaan ymmärrä…"

Daisy raukka vallan hämmästyi kiihkoani ja pysyi vaiti sitten koko matkan. Olin siitä hänelle hyvin kiitollinen, sillä saatoin siten hiukan selvittää ajatuksiani. Mikä hirveä kohtalo häntä yhä vielä vainosi eikä antanut hänelle lepoa vanhoilla päivilläkään…

Söimme veromme varsin hiljaa, ja olin iloinen päästessäni hotelliini rauhaan. En voinut saada mielestäni pois tuota näkyä, kun Brown — se oli miehen salanimi — oli kiiruhtanut kadun poikki huomatessaan meidät. Mitä kaikkea hän oli läpikäynyt sen jälkeen kun viimeksi hänet tapasin?

Muistin selvästi kuinka hän heti sodan puhjettua oli tullut Lontoossa käymään ja tapansa mukaan pistäytyi hetkeksi luokseni puhelemaan. Olin laittanut iltapäivä-teetä ja hän istui teepöydän ääressä suuressa nojatuolissa, johon tuo pikkunen laiha mies tuntui aivan uppoavan. Vanha harmaa takki oli napitettu kaulaan asti, luultavasti siitä syystä, että sen alla oleva vaatetus ei sietänyt liian kirkasta valoa. Kasvot olivat hirveän laihat ja kalpeat, ja niitä valaisi kaksi hehkuvaa mustaa silmää. Koko mies näytti melkein luurangolta, johon silmien kautta loistava palava sielu loi elämää.

"Ette arvaa kuinka onnellinen olen", kuulin hänen vakuuttavan. "Tämä on lopun alku! Sota ei voi kestää kauan, korkeintaan kaksi tai kolme kuukautta, ja sitten puhkeaa Venäjällä suuri vallankumous, joka vapauttaa meidät Romanovien hirmuvallasta ja antaa tilaisuuden puolueellemme ryhtyä uudestaan rakentamaan maatamme. Ah, tuskin saatan rauhallisesti odottaa ratkaisevaa hetkeä, vaan tahtoisin heti kiirehtiä sinne omieni luokse! Tiedän kyllä, etten voi sitä tehdä, sillä puoluekuri on ankara, ja minua vaaditaan odottamaan, kunnes voimme siellä kotona ryhtyä rakennustyöhön…"

"Toivoisin voivani uskoa yhtä lujasti kuin tekin, että tämä kauhea sota loppuu pian, mutta minusta vain tuntuu kuin sitä kestäisi ja yhä vain kestäisi…"

"Älkää toki olko lapsellisen pessimistinen! Nykyiset hirvittävät surma-aseet tekisivät lopun koko Europasta, jos sotaa kestäisi kauemmin kuin kolme kuukautta — ja niin pitkälle ei kukaan salli vihan ja voitonhimon kehittyvän. Saatte nähdä, että joulua jo vietämme rauhassa vapaassa Venäjän tasavallassa!"

"Kylläpä silloin jo alkaa olla kiire. Mehän olemme jo elokuun loppupuolella…"

"Se viimeinen mylläkkä menee hyvin nopeasti… Kaikki on valmistettu pienimpiä yksityiskohtia myöten… Puolueella on luotettavia asiamiehiä ympäri maan. Ei mitään ole jätetty sattuman varaan ja kaikki on valmista puhkeamaan esille samalla hetkellä!"

"Mutta ajatelkaapa, jos joku toinen puolue — niitähän on kymmeniä
Venäjällä — anastaa johdon käsiinsä…"

"Ah, se on sula mahdottomuus… Melkein koko intelligentsia kuuluu meidän puolueeseemme. Ei mikään muu puolue uskaltaisi ruveta Venäjää uudestaan rakentamaan…"

"Ettekö ole koskaan ajatellut sitä mahdollisuutta, että voisi nousta joku uusi Napoleon, joka riistäisi ohjakset käsiinsä?"

Hän hymyili kaunista surunvoittoista hymyään: "Tietysti olemme sitäkin miettineet. Joku uusi Napoleon voi kyllä yrittää anastaa vallan käsiinsä — venäläiset nuoret miehet ovat hyvin vilkkaita ja seikkailunhaluisia — mutta sellaista yritystä meidän ei tarvitse tosissamme pelätä. Kaikki riippuu kumminkin lopullisesti venäläisestä musikasta, ja hän tietää varsin hyvin, että me olemme hänen ainoat ystävänsä, joihin hän aina ja joka tilaisuudessa voi luottaa. Venäjä on maataviljelevien talonpoikien luvattu maa… Mutta ymmärrättehän, että meidän täytyy olla valmiit karkoittamaan maasta sitten kaikki ne, jotka koettavat estää rakennustyötämme…"

En voinut olla hymyilemättä, vaikka tietysti olisin yhtä suurella syyllä voinut itkeä. Kuinka sekoittamattoman aito-venäläinen hän oli! Epäitsekäs, uhrautuva melkein mielettömyyteen saakka, yhden ainoan aatteen, Venäjän vapauden, elähyttämä, mutta samalla valmis kostoon ja samalla heti paikalla voittoon päästyä "karkoittamaan maasta" kaikki toisin ajattelevat. Sana "vapaus" on aina ikipäivistä saakka merkinnyt Venäjällä samaa: vapaus totella hallitusta. Niin se oli ennen ja niin se on nyt, ja tokkohan se koskaan siitä muuttuu…

Heti tämän jälkeen ukko Brown sanoi jotain, joka hiukan laajensi mielessäni venäläisen vapauden kuvaa. Hän nimittäin puoleksi kuiskaten minulle kertoi, ettei hänellä, suoraan sanoen, nyt ollut aikomustakaan palata Parisiin, vaan oli hän päättänyt salaisia teitä lähteä Pietariin… "Mutta mitä sanoo puolue, joka vaatii teitä olemaan Parisissa, kunnes asiat Venäjällä ovat jotenkin selvät?" kysyin.

Hän hymyili: "Ah, kyllä he tulevat sen ymmärtämään… Enhän minä vanhana taistelijana voi noin vain käskyjä seurata. Täytyyhän minun saada itse päättää…"

Taas venäläinen "vapaus" pisti esiin. Ääretön määrä hyvää tahtoa ja uhrautuvaisuutta, mutta ei mitään järjestystä, ei mitään kuria! Jokaisella se vakaumus, että "ah, kyllä he ymmärtävät", menetteli sitä miten tahansa. Jos lupaa pysyä Parisissa, mutta meneekin Pietariin, niin "ah, kyllä he ymmärtävät!" Jos lupaa tulla kello kaksi, mutta tuleekin kello viisi, taikka ei ollenkaan, niin kaikki ymmärretään…

Kaikesta huolimatta en voinut olla häntä hiukan kadehtien ihailematta. Mitä hän välitti kaikesta järjestyksestä ja kurista ja lupauksista ja päätöksistä! Hänen suuri ja valoisa uskonsa, että kaikki kumminkin tulee käymään hyvin, että sota loppuu vallan kohta, että Venäjän vapauden koitto on aivan käsissä, — kaikki tuo vei häntä riemuiten eteenpäin… Koko hänen olemuksensa tuntui säteilevän iloa ja onnea siitä, että vihdoinkin hetki oli juuri tulemaisillaan, ja nöyrällä ylpeydellä hän melkein kuiskasi, että hänkin nyt sai olla mukana tervehtimässä uutta päivää…

Muutamia viikkoja tuon jälkeen luin Times'issä, että Brown, "jonka nimen alla piili erittäin vaarallinen vallankumouksellinen", oli vangittu Rajajoella, juuri kun hän oli pääsemäisillään rajan yli Venäjälle. Siinä oli siis ensimmäinen isku kauniille unelmille! Uutinen vaikutti äärettömän masentavasti, vaikka sen ei totta tosiaankaan olisi pitänyt tuntua odottamattomalta. Se oli paha enne. Kuinka tuo surkeus mahtoikaan loppua, ja koska saisimme lopun nähdä…

Silloin en vielä ymmärtänyt, että se ei meidän päivinämme koskaan voisi loppua… Sitä jatkuu yhä vielä, ja yhä eteenpäin sitä tulee jatkumaan. Onnellinen se, joka ajoissa särkee pilvilinnat…

Sain helposti selvän Brownin osoitteesta, ja seuraavana päivänä, pari tuntia ennenkuin läksin Parisista Lontooseen, kirjoitin hänelle muutaman rivin ja pyysin häntä käymään luonani, jos hän sattuisi tulemaan Lontooseen. Hän kiitti parilla sanalla, mutta sanoi, ettei hän arvattavasti koskaan tule Lontooseen. Sieltä olivat kaikki ystävät häneltä hävinneet. Toiset olivat kuolleet, toiset muuttaneet pois ja toiset — muuttuneet!

En ymmärtänyt oikein, mitä hän sillä tarkoitti, että toiset olivat muuttuneet. Kuka oli muuttunut ja kuinka? — Sain siihen vastauksen eräältä ystävältä, joka jo entis-aikoina oli ollut samassa vapaustyössä, ja joka koko ajan oli seurannut ukko Brownin kohtaloita. Näin hän kertoi:

"Brown raukka on vallan mahdoton… Luulen, että hänen aivonsa ovat joten kuten hiukan nyrjähtäneet… Hän puhuu alituiseen siitä, että tsaari Nikolai oli sittenkin parempi kuin tsaari Lenin. Nikolain aikana saattoi joskus varastaa itselleen hiukan vapauttakin eikä siitä heti hirteen viety, mutta nyt odottaa hirsipuu jokaista, joka uskaltaa sanoa sanankaan kommunisteja vastaan, eikä ainoastaan hirsipuu, vaan sitä edellä käypä rääkkäys ja kidutus. Ennemmin Nikolai kuin Lenin!" — Mahdoin näyttää hiukan onnettomalta, sillä hän lisäsi kuin lohduttaen: "Brown on katkeroitunut, ikävä hupakko, joka tuntuu kehittyvän monarkistiksi ennen kuolemaansa. Ei sinun pidä välittämän mitä hän sanoo."

Tuo oli mielestäni katkerinta kaikesta, että entiset ystävät, jotka hyvin tiesivät, mitä tuo mies oli aikoinaan tehnyt ja mitä kärsinyt, mitä hän oli uneksinut ja kuinka hän oli pettynyt, nyt epäilivät, että hänellä oli aivoissa vikaa ja kutsuivat häntä vanhaksi hupakoksi…

Se kai lienee marttyyrien kohtalo. Muutenhan he eivät olisikaan marttyyrejä… Taistella toivotonta taistelua, mutta sittenkin uskoa ja toivoa, kunnes vihdoin, voiton jo kangastaessa, huomaa, että kaikki olikin valhekuvia vain, petosta, onnettomuutta. Siinä missä luuli vihreän kukkulan häämöttävän, olikin pohjaton kuilu, josta ei enää koskaan pääse nousemaan…

Mutta kuka välittää marttyyreistä… Sortukoot, elleivät jaksa seurata ajan mukana… Uusi aika rientää eteenpäin, eteenpäin, murskaten kaikki esteet, ilkkuen kauniille unelmille…

TEKOKUKKIA.

Päivä oli paahtavan kuuma, niin kuuma, että sellaista saa harvoin kokea Suomessa kesäkuun keskivaiheilla. Pieni pyöreä Sinilampi lepäsi aivan rasvatyynenä, aurinko paistoi täydeltä terältä eikä tuntunut tuulen henkäystäkään. Linnutkin olivat vaienneet eikä kuulunut heikointakaan ääntä tässä täydellisessä erämaan hiljaisuudessa. Hyvin hoidettu, hiekoitettu polku johti suoraan rannasta Mäntymäen huvilan matalia portaita kohti, joita myöten saattoi astua laajalle kuistille huvilan rannanpuoleisella seinämällä. Kuistilla oli leveä, valkoiseksi maalattu pöytä ja muutamia valkoisia tuoleja, mutta asukkaita ei näkynyt missään. Oli siellä sentään yksi elävä olento, nimittäin suuri keltainen kissa, joka lepäsi keskellä pöytää, silmät ummessa, nauttien kuumista auringonsäteistä.

Metsästä kuului pieni risahdus, arvattavasti eksyneen oravan hypähdys oksalta toiselle. Kissa kohotti päätään ja arveli ajan tulleen, jolloin piti lähteä katsomaan, mitä talossa tapahtui. Se hyppäsi äkkiä tuolille ja siitä lattialle ja aikoi astua sisään avonaisesta ovesta. Ovi johti suurehkoon huoneeseen, sekin valkoisilla sinipäällisillä huonekaluilla kalustettu, mutta muutoin yhtä tyhjä ihmisistä kuin kuistikin. Kissa kaipasi seuraa kovasti eikä pysähtynyt ollenkaan tuohon tyhjään huoneeseen, vaan astui oikealle, josta toinen raollaan oleva ovi johti pienempään huoneeseen.

Mirri seisahtui ovelle ja alkoi katsella ympärilleen. Kaikki seinät olivat kattoon saakka kirjojen peitossa. Keskellä huonetta seisoi pyöreä pöytä ja sen ympärillä suuria ruskealla nahalla päällystettyjä tuoleja, jotka eivät näyttäneet ollenkaan houkuttelevilta Mirrin mielestä. Oli siellä sentään yksi paikka, joka Mirrin mielestä täytti kaikki mukavuuden vaatimukset. Tuolla pöydän toisella puolen oli suuri sairastuoli, jossa nukkui nuori tyttö. Hänellä oli joukko pehmeitä patjoja ympärillään, ja kalpeaposkinen, keltatukkainen pää lepäsi sinistä silkkityynyä vastaan. Tytön silmät olivat kiinni ja pitkät tummat silmäripset saattoivat valkoisen ihon näyttämään vieläkin kalpeammalta. Mirri ei kauan arvellut, vaan otti vauhtia ja hypähti suoraan tytön syliin.

Tyttö heräsi säpsähtäen, mutta huomatessaan, mikä häntä oli säikähdyttänyt, hän hymyili ja silitteli hellästi Mirrin pehmeätä selkää, Mirrin kehrätessä onnellisena. Tytön silmät olivat nyt auki ja väriltään kuin Sinijärvi tuolla vuoren juurella, missä varjo teki järven pinnan kahta tummemmaksi. Oli ihmisiä, jotka melkein pelkäsivät noita tummansinisiä silmiä, sillä ne tuntuivat katsovan syvälle sieluun asti.

Hän katsahti rannekelloaan ja punastui hiukan huomatessaan kellon olevan jo hiukan yli kaksitoista. Sitten hän soitti sähkökelloa pöydän reunassa, ja vanhanpuoleinen, ystävällisen näköinen nainen avasi oven hymyillen iloisesti ja alkaen heti selitellä asemaa:

"Voi, voi, Ilma-neiti, minä tiedän vallan hyvin, että kello on paljon, mutta minä en mitenkään hennonut herättää teitä, sillä te nukuitte niin rauhallisesti. Paitsi sitä, kaikki on valmista ja hän saa minun puolestani tulla milloin tahansa. Minun piti vain kysyä, mihin katan kahvipöydän, tännekö vai kuistille?"

"Meillä ei ole paljon aikaa enää, sillä hän voi olla täällä melkein minä hetkenä tahansa. Hän kirjoitti tulevansa kahdentoista tienoilla… Paras on kai laittaa kahvipöytä tänne, sillä kuistilla on niin kuuma auringonpaiste tähän aikaan."

"Sitä minäkin ajattelin, että kirjasto on paras paikka näin kuumana päivänä… Kukkamaljat ovat täynnä kieloja, ei muuta kuin kannan ne sisään… Kaikki pikku leivokset ovat valmiit, juuri uunista nostetut, ja paksumpaa ja parempaa kermaa kuin meillä on tänään, ei voi olla keisarillakaan. Eipä silti, että voihan se herra Risto Vuori olla yhtä suuri herra kuin keisarikin taikka vaikkapa kuin itse presidenttikin, eihän ne lehdet näy muusta puhuvan kuin hänestä… Mutta kyllä hän saa olla tyytyväinen tähän kahviin ja kaikkiin meidän laitoksiimme…"

"Kyllä varmaan, Kaisa kulta, hän tulee olemaan vallan tyytyväinen, vaikka hän tätä nykyä onkin kuuluisin suomalainen… Ei taida olla suurempaa taiteilijaa koko Europassa tätä nykyä, ja hänen viimeisiä taulujaan sanotaan entisiäkin paremmiksi… Jos kerran maailmassa saisi nähdä niistä edes vilahduksen…"

Kaisa alkoi kattaa pöytää, puhellen koko ajan, milloin Risto Vuoresta, milloin leivoksistaan ja kaiken maailman asioista. Ilma tuskin kuunteli häntä ja hänen silmissään oli hiukan levoton ilme, aivan kuin hän pelkäisi tuon odotetun vieraan tuloa.

Niin, miksi hän oikeastaan tuli nyt Ilmaa tervehtimään? Siitä oli jo kaksikymmentä vuotta, kun hän läksi Suomesta, eikä hän sen koommin ollut kotimaassaan käynyt. Kaikki oli muuttunut siitä ajasta. Ilma oli silloin kymmenvuotinen lapsi ja Risto reipas kahdeksantoista-vuotias poika. Seitsenvuotiaasta saakka Ilma oli ollut avuton raajarikko, aina siitä asti, kun raskaat rattaat olivat ajaneet hänen ylitseen. Taitavat lääkärit olivat hänen henkensä pelastaneet, mutta jalkojaan hän ei koskaan enää sen jälkeen voinut käyttää, vaan oli hänen elämänsä sidottu sairastuoliin, jonka pyöriä hän oli tottunut taitavasti käyttämään, niin että hän sen avulla saattoi liikkua huoneesta huoneeseen. Risto Vuori oli siihen aikaan ollut Ilman tunnustettu sankari, tuo hyvä, suuri poika, joka kantoi pientä raajarikkoa kevyesti kuin nukkea suureen hiekkakasaan keskellä pihaa. Siellä Risto asetti Ilman istumaan lämpimään hiekkaan ja rakensi korkean hiekkavallin hänen ympärilleen. Sitten poistui sankari hetkiseksi ja vähän ajan perästä hän kohotti korkean sotahuudon ja riensi hävittämään vallia ja pelastamaan vangittua prinssessaa. Ilma ei milloinkaan tuohon leikkiin väsynyt.

Riston taiteilijalahjat huomattiin jo koulussa, ja Ilman varakkaat vanhemmat, joiden etäinen sukulainen hän oli, mielellään auttoivat varatonta poikaa. Heidän toivostaan Risto ensin suoritti ylioppilastutkinnon samana päivänä kuin hän täytti 18 vuotta, ja varsin pian sen jälkeen hänet toimitettiin Parisiin, jossa Ilman isä oli hänelle hankkinut taitavan opettajan. Hän edistyi nopeasti nyt, kun oli päässyt omalle alalleen, ja työ nieli melkein koko hänen aikansa. Sen jälkeen hän eteni yhä enemmän syntymäseuduiltaan ja kohta oli joulukortti Ilmalle ainoana siteenä hänen ja entisyyden välillä. Joulukortin hän aina lähetti "pikku prinsessalle", kuten hän vielä entistä leikkitoveriaan nimitti. Sanomalehdet pitivät sentään hyvää huolta siitä, että Risto ei joutunut unohduksiin, sillä niissä oli tarkat selitykset hänen voittoretkestään suuressa maailmassa.

Muutama vuosi Riston lähdettyä kuolivat Ilman molemmat vanhemmat aivan lyhyellä väliajalla. Syvä suru heidän kuolemastaan haihdutti sen kipeän katkeruuden, jota Ilma oli tuntenut kadottaessaan leikkitoverinsa.

Sitten alkoi aika, tuo suuri parantaja, tehdä tehtävätään, ja kohtalo oli apuna. Ilma oli luonteeltaan hiljainen uneksija, joka tuskin olisi paljoa hakenut ihmisten seuraa, vaikka hän olisikin voinut liikkua yhtä vapaasti kuin muutkin terveet. Siksi hän nytkään ei kärsinyt yksinäisyydestään niin paljon kuin ehkä toinen olisi kärsinyt. Harvoin kukaan kävi häntä tervehtimässä Mäntymäen etäisessä huvilassa, joka sijaitsi tien päässä, ja jonne siis piti varta vasten lähteä, sillä sen ohi ei mikään tie vienyt. Ilman ainoana seurana oli Kaisa ja silloin tällöin Kaisan mies, Matti, sekä Kaisan koulua käypä sisarentytär, Hilja. Ilman, vanhemmat olivat jo eläessään määränneet, että heidän kuoltuaan kaikki omaisuus oli tuleva Ilmalle ja toivomuksenaan lausuneet, että Ilma puolestaan sitten jättäisi huvilan ja siihen kuuluvan maan, joka hyvästi elätti pari lehmää ja hevosen, Kaisalle. Ehtona oli vain, että Kaisa ei jättäisi Ilmaa tämän eläessä. Sitä ehtoa tuskin olisi tarvinnut lausua, sillä Kaisa oli niin kiintynyt Ilmaan, että hän olisi ollut valmis jättämään kenen tahansa, Matti mukaan luettuna, jos siitä olisi ollut Ilmalle hyötyä. Maa ja sen hoito jäi heti kokonaan Matin haltuun, joka hoiti sitä kuin omaansa ainakin. Kaisa, ja lupa-ajoilla myöskin Hilja, olivat apuna Ilmalle, mutta paljon apua ei Ilma tarvinnutkaan, sillä tuolillaan hän saattoi liikkua vapaasti huoneissa.

Ilman vanhempien vielä eläessä oli yksi Ilman kotiopettajista ollut taitava tekokukkien laittaja, ja oli opettanut Ilmalle taitonsa. Tuskin kukaan osasi silloin aavistaa, että siitä tulisi Ilmalle ainainen ilon ja tyytyväisyyden lähde. Ilma oli ankara lukija ja lukemisensa väliajoilla hän vietti aikansa laittamalla tekokukkia. Hänellä oli luontaiset taiteilijataipumukset, joita hän ei millään muulla tavalla voinut toteuttaa, mutta juuri tekokukkien luominen tuotti hänelle tyydytystä siinäkin suhteessa. Hänelle kukat muuttuivat yhä enemmän ja enemmän eläviksi olennoiksi, joilla oli kullakin oma historiansa ja jotka kuvastivat luojansa eri mielialoja. Ensin oli Ilma alkanut, kuten hänen opettajansakin, yrittämällä kuvata luonnosta poimittuja kukkia, mutta sitten hän oli unohtanut luonnon ja laittoi n.s. kukkiaan oman mielikuvituksensa mukaan, jolla oli hyvin vähän vastinetta luonnossa. Kukkien kautta hän esitti omat unelmansa. Kukat olivat eläviä olentoja, jotka kärsivät, nauttivat, vihasivat, rakastivat. Kukkien muodot ja värit ilmisaivat hänen oman mielensä vaiheet. Ja aivan niinkuin kirjailijan usein tekee mieli muillekin julaista omia tuumiaan, nähdä kirjoitelmiaan painettuina, kuulla arvosteluja niistä, j.n.e., aivan samoin Ilmassakin joskus syttyi toivo näyttää muille kukkiaan ja saada kuulla ymmärsivätkö he, mitä hän niillä tahtoi sanoa. Mutta millä lailla ja miten tuo saattoi tapahtua?

Hilja oli Ilman kukkien innokkaimpia ihailijoita, ja hän se oli, joka ensin pyysi saada viedä niitä mukanaan näytettäviksi muutamille hänen tutuilleen Helsingissä, jonne hänen piti palata kesäloman päätyttyä. Tämä tapahtui noin kolme vuotta ennen tätä kertomusta. Ilma antoi hänelle koko suuren laatikollisen, ja sillä lailla kukkien riemukulku Helsingissä alkoi. Hiljan tuttujen joukossa oli Helsingin paras hattutaiteilija, ja hän huomasi heti, kuinka paljon hän saattoi käyttää hyväkseen noita merkillisiä väriyhtymiä ja kauniita muotoja. Hän tilasi heti enemmän, ja siitä lähtien Ilmalla oli niin paljon tilauksia, kuin hän suinkin saattoi valmistaa. Tuo miellytti paljon Ilmaa ja hänelle se oli jonkunmoinen yhtymäkohta muun maailman kanssa.

Mutta se ei millään lailla häirinnyt Ilman unelmaelämää, joka kehittyi yhä enemmän vuosien kuluessa. Tuo maailma, jolle Ilma luuli lähettävänsä viestinsä kukkien muodossa, oli kyllä aivan toisenlainen kuin todellinen maailma. Onnellista oli, että Ilma ei koskaan elämässä saanut todellista maailmaa nähdä. Herääminen todellisuuteen olisi kaiketi hänet murtanut.

Nyt oli kumminkin arvaamatta, odottamatta Risto Vuori tullut takaisin entisille kotiseuduilleen, ja aivan kohta piti Ilman tavata hänet. Silloin kun Ilma häntä kiihkeästi kaipasi, hän ei tullut, mutta nyt, kun hiljainen yksinäisyys oli muuttunut rakkaaksi Ilmalle, nyt kun unelmamaailma oli käynyt todellisemmaksi kuin todellinen maailma, nyt palasi Risto Vuori äkkiä… Ilma tunsi melkein vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Hän kuului lapsuuden maailmaan, hänellä ei ollut mitään tekemistä nykyisyydessä. Miksi hän oli tullut? Hänellä ei ollut mitään paikkaa enää tuossa sopusointuisessa, tekokukkien ja unelmakansojen täyttämässä maailmassa…

Hänen ajatuksensa keskeytyivät, sillä ulkona hiekkakäytävällä kuului askeleita, ja seuraavana hetkenä Risto Vuori seisoi ovella, komeana, auringon ruskettamana, silmät hymyillen ja kädet ojennettuina:

"Voi sinua, pikku prinsessa, kultainen pikku prinsessa… Tuntuu kuin olisin eilen sanonut hyvästi sinulle… Sinähän et ole muuttunut vähintäkään tällä pitkällä eroajalla!"

Hän suuteli Ilman käsiä ja poskia, ja hänen silmänsä sanoivat selvästi, kuinka ihastuttavalta tuo pieni, kalpea keijukainen hänestä näytti.

Ilma tunsi punastuvansa, ja syystä, jota hän ei osannut selittää, hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Syntyi hetken kiusallinen äänettömyys, ja Risto Vuori kirosi itsekseen, ettei hän ollut muistanut, että Ilma oli pieni avuton raajarikko ja samalla täysikasvuinen nainen. Hyvänen aika, hän oli lähemmä kolmekymmentä vuotta, vaikka hän näytti viisitoistavuotiselta tuossa suuressa, silkkipatjojen peittämässä sairastuolissa. Hän oli sanomattoman suloisen näköinen, ja Risto oli niin tottumaton tuollaisiin hentoihin olentoihin… Juuri oikealla hetkellä Kaisa astui sisään kiiltävä suomalainen kahvipannu kädessä, ja Risto Vuori käytti nopeasti tilaisuutta vakuuttaakseen hänelle, kuinka hyvin hän muisti Kaisan entisiltä ajoilta, ja kuinka hän tiesi, ettei koko Europassa ollut toista, joka osasi keittää niin herkullista kahvia… Kaisa loisti onnesta, ja Risto Vuori oli voittanut elinkautisen ihailijan ja ystävän.

Suomessa saadaan kahvia kolme kertaa päivässä, eikä voisi ajatella kiusallisempaa kohtalon iskua, kuin jos tuolta kylmältä, karulta maalta riistettäisiin tuo lohdutusta tuottava, kuuma, tuoksuava iloliemi!

Kahvilla on ihmeellinen voima selvittää vaikeita olosuhteita ja panna maailma näyttämään vallan ystävälliseltä ja luonnolliselta. Pian oli keskustelu vilkasta ja iloista, aivan kuin vanhat ajat olisivat palanneet ja pitkä väliaika unohtunut…

Riston silmät olivat jo kauan harhailleet laajoja kirjahyllyjä pitkin, ja nyt hän nousi katsomaan, mitä kaikkea nuo paksut siteet sisälsivät. Tuossa oli historiaa, tuossa filosofiaa, taidehistoriaa, kaunokirjallisuutta ja melkein mitä tahansa. Hän katsoi kysyvästi Ilmaan:

"Ethän tahtone väittää, että sinä, pikku prinsessa, luet noita paksuja viisauslähteitä!" huudahti Risto koettaen osoittaa kauhistusta. "Minulta menee pää vallan sekaisin ajatellessani sellaista mahdollisuutta."

Ilma nauroi iloisesti: "Jotainhan minun pitää tehdä pitkinä, pimeinä talvipuhteina, kun on liian pimeä varsinaiselle käsityölleni…"

"Tiedänhän minä, että sinä olet ihaeltava olento, mutta sittenkin minun on mahdoton käsittää, että sinä pelkästä intressistä, vallan vapaaehtoisesti istut tutkimaan noita ankaran näköisiä nidoksia… Minun hiukseni muuttuisivat harmaiksi viikon perästä, mutta sinä luet niitä pitkien talvipuhteitten iloksi! Tuskin uskallan kysyä, mitä sinä nimität varsinaiseksi työksesi. Se on varmaan jotain syvien matemaattisten ongelmien selvittämistä taikka ikiliikkujan keksimistä…"

Ilma nauroi: "Tuskin uskallan sanoa, mitä teen päiväkaudet — en pakosta, vaan siksi, että todellakin se on minulle elämää… Älä säikähdä — minä laitan tekokukkia…"

Jos hän olisi sanonut järjestävänsä maanjäristyksiä, ei Risto olisi voinut enemmän hämmästyä… Tuo merkillinen tyttö, kaunis kuin keijukainen, viisas kuin Minerva, vietti aikansa laittamalla — tekokukkia! Risto tunsi nopeasti vaipuvansa kukkuloilta laaksoihin. Voi naisten turhuutta! Ei heiltä koskaan voinut odottaa mitään vakavaa, olivatpa he sitten raajarikkoja taikka kahdella jalalla tanssivia! Mitäpä hän muuta saattoi tehdä kuin pyytää Ilmaa näyttämään hänelle tekokukkiaan. Tavallinen kohteliaisuus sen vaati.

Ilma oli käynyt vakavaksi. Näyttäisikö hän kukkiaan, vai kieltäisikö? Risto kyllä oli hänen entinen hyvä ystävänsä, veljensä, mutta ymmärtäisikö hän, mitä nuo kukat merkitsivät Ilmalle? Tuo tuli olemaan melkein kuin koe, joka osoittaisi hänelle, oliko heillä vielä yhteisymmärrystä niinkuin silloin lapsena…

Ilma otti suuren laatikon viereiseltä tuolilta ja avasi sen. Hän käänsi päänsä pois, sillä hän pelkäsi Riston hymyilevän säälivästi, niin juuri, säälivästi, sillä Risto oli liian ystävällinen ollakseen ivallinen… Tuo ajatus koski kipeästi…

Mutta Risto ei hymyillyt. Hän tuntui ymmärtävän, mikä unelmien ja tunteitten paljous piili noiden värien ja noiden omituisten muotojen takana. Värien käyttö oli erinomaisen kaunis ja muodot yhtä kauniita, vaikka niillä ei ollut mitään näkyviä vastineita luonnossa. Ne olivat unelmakukkia, ne kertoivat yksinäisen sielun iloja ja suruja… Hän ymmärsi ne heti, niinkuin hän ymmärsi taiteen tuotteita, kaikkien tunnustaman taiteen tuotteita…

"Ilma, tuo on taidetta eikä tekokukkia…" hän virkkoi vihdoin. Ilmasta tuntui kuin joku salainen ilon lähde hänen sydämessään olisi äkkiä puhjennut esiin. Risto ymmärsi, Risto ei tarvinnut selityksiä eikä anteeksi pyyntöjä. Hän tiesi, mitä Ilma oli tuntenut, mitä hän oli miettinyt unelmakukkia luodessaan… Ilo oli melkein liian vaikeata kantaa. Se koski… Ilma oli sulkenut silmänsä ja poskille valui muutamia kyyneleitä.

"Sinä olet väsynyt, pikku prinsessa, ja minä tässä näin kauan sinua kiusaan…" — Sitten Risto alkoi kertoa tuumistaan, kuinka hän oli aikonut tämän kesän viettää. Hän aikoi viipyä Suomessa muutamia viikkoja, aikoi maalailla mitä eteen sattui taikka levätä, jos väsytti… Sitten takasin Lontooseen, jossa hän oli viimeisinä vuosina asunut ja jossa häntä odotti paljon työtä… Jos Ilma sen salli, hän aikoi tällä ajalla käydä joka päivä Mäntymäellä, johon kaikki vanhat muistot häntä sitoivat, ja ennen kaikkea, jossa hän saisi tavata pikku leikkitoveriaan entisiltä ajoilta… "Muistatko sinä vielä, kuinka usein minä pelastin vangitun prinsessan voittamattomasta linnasta?" hän hymyili iloisesti Ilmalle…

Ilmasta tuntui kaikki oudolta unelmalta… Hän oli tullut takaisin lapsuuden aikoihin. Tuossa oli Risto, entinen iso veli, aivan niinkuin ennenkin, sama Risto, joka pelasti vangitun prinsessan… Vieläköhän Risto oli valmis pelastamaan prinsessaa, joka nyt oli lujemmin vangittu kuin ennen? Taisi olla liian kova työ kenenkään yrittää…

Risto nousi sanomaan hyvästi ja lupasi kohta palata. Ilma oli väsynyt, sillä tällainen kokemus oli hänelle aivan uutta ja hän kaipasi yksinäisyyttä. Hänen maailmansa oli jollain lailla järkytetty. Se oli saatava taas ennalleen…

Risto Vuori oli myöskin omituisten tunteitten vallassa. Vielä pari tuntia sitten häntä oli hermostuttanut ajatus, että hänen piti mennä täyttämään harmillista velvollisuutta, käymään tervehtimässä raajarikkoista nuorta naista, jonka vanhemmat olivat ennen muinoin olleet hänelle ystävällisiä ja antaneet apua hänelle, kun hän sitä kipeästi tarvitsi. Mitä ihmettä hän osaisi puhua tuolle tytölle, joka oli sairautensa tähden ollut vankina tässä maailman nurkassa eikä tietysti tiennyt yhtään mitään Riston maailmasta… Sitten hän oli äkkiä ja odottamatta tavannut olennon jostakin kaukaisesta unelmamaailmasta, ihmeellisen, lumoavan olennon… Lapsuuden keijukaisprinsessasta oli kehittynyt Unelmamaailman ihana keijukaiskuningatar… Voi että hänen piti olla raajarikko… Mitä olisikaan voinut kuvitella, jos kohtalo olisi ollut suotuisampi hänelle!

Hänen täytyi saada maalata Ilman kuva! Juuri siitä piti tulla tämän kesän suuri työ. Häntä oli jo tuskastuttanut tämä pohjoismaiden kirkas ja ohut ilma, jossa kaikki ääriviivat kävivät kirkkaiksi ja koviksi. Lontoo oli häntä aina viehättänyt pehmeällä sumullaan ja ihmeellisillä värivivahduksillaan… Mutta Keijukaiskuningatar oli toista kuin pohjolan kovat ääriviivat… Siitä tulisi hänen paras kuvansa…

Risto oli niin innostunut omiin unelmiinsa, ettei hän malttanut odottaa seuraavaan päivään, vaan tuli Mäntymäelle uudestaan muutaman tunnin perästä pyytämään Ilmalta lupaa saada maalata hänen kuvansa: "Prinsessa, annathan minun maalata kuvasi, juuri noin kuin tuossa istut, syli täynnä kukkia sinun omasta maailmastasi? — Ja kerrothan sitten minulle enemmän maailmastasi, että ymmärrän paremmin, millaista siellä on."

"Tietysti olen iloinen, että lupaat minut maalata… En ole koskaan nähnyt kenenkään maalaavan, ja sitä olen kumminkin aina toivonut… Et voi aavistaa, kuinka usein olen sitä ajatellut, että jos edes kerran näkisin sinut työssäsi, josta alituiseen luin lehdistä, mutta josta en mitään tietänyt…"

Ilma punastui ilosta, ja silmät säteilivät. Kaunis hän oli, merkillisen kaunis, mutta Risto ei sittenkään oikein pitänyt tuosta omituisesta etäisyydestä Ilman ja muun maailman välillä. Ristosta alkoi tuntua kuin Ilma kohtelisi häntäkin kuin jotain unelmakukkaansa eikä ihmisenä, lihasta ja verestä muodostuneena erehtyväisenä ihmisenä…

Tämä oli heidän ystävyytensä alku, joka molemmille kävi yhä kiintoisammaksi mitä pitemmälle aika vieri. Ilma oli lukenut monin verroin enemmän kuin Risto ja tiesi kirjoista loppumattoman määrän asioita, mutta Risto oli sen sijaan elänyt ja Ilma ainoastaan uneksinut. Risto istui tuntikaudet laittamassa alkupiirustuksia, joita hän ei voinut saada mieleisikseen, mutta jotka siitä huolimatta kiihoittivat häntä ponnistamaan kaikki voimansa. Usein hän tuskastui. Hän oli tottunut maalaamaan ihmisiä eikä enkeleitä, ja mikäs Ilma oli muuta kuin enkeli, veretön, lihaton, synnitön enkeli. Joskus hän kysyi itseltään oliko tosiaankin mahdollista, että tuollainen kaikki lukenut, kaikki oppinut olento ei tiennyt elämästä enempää kuin vuoden vanha lapsi…

"Ennen luin paljonkin, vaikka en ole niitä viime aikoina useita nähnyt", vastasi Ilma rauhallisesti.

"Tilasin noin vuosi sitten erään norjalaisen romaanin, jota lehdet niin kovasti kehuivat, mutta en voinut sitä ymmärtää… Ajattelen, että kaiketi pitäisi tuntea monta ihmistä, ennenkuin voi sellaisia romaaneja ymmärtää, ja minähän en tunne ketään… Ne tekevät minut niin typeräksi ja onnettomaksi…"

"Kuinka sinä sitten Walter Scottia ymmärrät? Luulisi hänen olevan vielä etäämmällä sinusta…"

"Nyt sinä et saa nauraa, mutta minusta tuntuu kuin Walter Scott kirjoittaisi samalla lailla kuin minäkin, ja siksi minä häntä niin hyvin ymmärsin…"

"Ei, ei, en minä tarkoittanut musteella ja kynällä kirjoittamista, vaan tekokukkiani, jotka kertovat kaikenlaista, mitä olen ajatellut…"

Risto laski pois pensselinsä. Tuossa oli jotain uutta, jota hän ei ollut tiennyt, vaikka tietysti hänen olisi pitänyt taiteilijana ymmärtää, että nuo merkilliset väriyhtymät omituisine muotoineen olivat tuotteita oudon maailman tapahtumista ja tunne-elämästä. Hänen täytyi saada tietää enemmän.

"Ilma, vaivaako sinua, kun minä kyselen niin paljon, ja ehkä tulen tietämättäni koskettelemaan arkoja kohtia?"

Ilma puhkesi nauruun. "Miksi et kysyisi, jos sinua huvittaa tietää? Eikä minulla ole mitään arkoja kohtia, joita en mielelläni kertoisi sinulle… Ymmärräthän, kuinka uutta ja ihmeellistä minulle on puhella sinun kanssasi? Minä, joka aina olen yksin ja elän omaa elämääni enkä näe ketään muita kuin Kaisan ja Matin ja Hiljan — niin, ja joskus Sinin — saan sinut takaisin lapsuuden ajoilta ja voin jutella kanssasi vaikka mistä, sillä sinä ymmärrät kaikki…"

"Siis minä saan puhua sinulle, niinkuin taiteilija puhuu toiselle taiteilijalle, ja me ymmärrämme toisemme…"

Risto oli tarttunut siveltimeensä taas ja koetteli värejä. Tästä oli tuleva hänen paras taulunsa, jos hän koskaan sai sen valmiiksi. Sen piti kertoa tuosta merkillisestä olennosta, joka oli puoleksi todellinen ihminen, puoleksi unelma toisesta maailmasta… Äkkiä hän muisti jotain:

"Ilma, sinä sanoit äsken, että Sini käy sinua joskus tervehtimässä.
Kuka hän on? En ole ennen kuullut hänestä?"

Ilma punastui hiukan: "Se on pitkä juttu… Sinä oikeastaan ensin toit Sinin minulle… Muistatko lapsena, kun sinä osasit lukea, mutta minä en vielä osannut? Luit minulle paljon satuja, ja minä pidin eniten Andersenin 'Nukkumatista'. Nukkumatti vei minua öisin kaikenlaisille retkille, aivan niinkuin sadussakin. En silloinkaan kutsunut häntä Matiksi, sillä Matti on vain Kaisan Matti. Rupesin sanomaan häntä Siniksi, sillä hän oli aina puettu sinisiin. Kun kasvoin suureksi, kasvoi Sinikin, ja siitä asti hän on ollut paras ja uskollisin ystäväni. Hyvin monta vuotta on kumminkin siitä kulunut, kun näin hänen kasvonsa — taikka oikeammin sanoen, kun näin hänet niin selvään, että voin aamulla muistaa, minkä näköinen hän on. Mutta sinisissä hän on yhä vieläkin… Hän tulee öisin luokseni, kun olen alakuloinen, ja lohduttaa niin suloisesti. Hän näyttää minulle uusia kukkia, joita minun pitää kopioida ja jotka kertovat juuri sitä, mitä tahdon heidän kertovan… Voi Risto, miten voisin elää, ellei minulla olisi Siniä!"

"Niin Ilma, kyllä ymmärrän, että sinun unelmamaailmasi on syntynyt olosuhteitten pakosta ja ehkä myöskin siksi, että sinulla aina oli vilkas mielikuvitus etkä vetänyt tarkkoja rajoja todellisuuden ja mielikuvituksen välille… Eikö totta, että entinen leikkimme vangitusta prinsessasta oli sinulle aina vallan täyttä todellisuutta?" "Tietysti se oli aivan todellisuutta… Entä sinulle?"

"Se oli melkein muuttunut todeksi minullekin. Sinä arvattavasti suggeroit sen minullekin…" Ilma hymyili iloisesti, ja hänen merkilliset tummansiniset silmänsä näyttivät sanovan, että totta se olikin ja totta ne ovat unelmatkin… "Sanoppas Ilma vielä yksi asia: Oletko sinä uskonnollinen?" kysyi Risto.

Ilma näytti levottomalta: "Jospa tietäisin mitä se on", hän valitti.
"Mitä merkitsee olla uskonnollinen?"

Risto nauroi. "En totta tosiaankaan tiedä, mitä se merkitsee, sillä en ole sellaista koskaan kokenut. Kysyin vain siksi, että olen kuullut ihmisten tuollaista kysyvän, ja arvelin, että se on kaiketi jotain, joka kuuluu unelmamaailmaan, samaan minne sinun kukkasikin kuuluvat… Eikö Sini ole siitä sinulle kertonut?"

"Ei ole… Mutta Sini on sanonut, että sitten kun aika tulee, hän tulee minut ottamaan luokseen… Ei ole kuolemaa… Se on vain muuttamista toiseen paikkaan, ja minä muutan Sinin luo… Ehkä se on uskontoa. Siihen minä ainakin uskon…"

Sillä lailla ne hetket vierivät. Ilma kertoi luonnollisesti ja kainostelematta Sinistä ja unelmamaailmastaan, ja joskus Riston piti kertoa todellisesta maailmasta. Hän kuvaili Lontoon keltaista sumua, hän kertoi etelän huojuvista palmupuista ja Alppien lumipeitteisistä kukkuloista. Kaikista noista Ilma oli lukenut, mutta kaikki kävi elävämmäksi, kun hän kuuli noista asioista henkilöltä, joka itse oli kaikki nähnyt ja elämässä kokenut. Hän ei tullut ajatelleeksi, että Risto ei milloinkaan kertonut omasta elämästään, ei muuta kuin matkoistaan ja näkemyksistään, mutta kerran Ilma kumminkin kysyi, mitenkä hän asui Lontoossa ja oliko hänelläkin joku Sini, joka kertoi hänelle asioita ja neuvoi häntä maalaamaan kuuluisia tauluja. Risto hymyili hiukan surullisesti:

"Ei, pikku prinsessa, ei ole minulla Siniä eikä ole ketään, joka neuvoisi… Alituinen matkustaminen ja suurkaupungin humu turmelee helposti henkisen kauneuden… Olen iloinen, että sinä et ole matkustellut…"

Sitten hänelle johtui mieleen, kuinka julma hän oli sanoessaan noin pienelle raajarikolle, joka ehkä kaipasi kipeästi pois näistä ahtaista oloista.

Ilma naurahti iloisesti: "Oli aika, jolloin olin katkera, kun olin tuomittu aina olemaan Mäntymäellä… Siitä on nyt hyvin pitkä aika. Olin silloin hyvin nuori, enkä tavannut Siniä usein… Nyt tiedän, että voin matkustaa milloin haluan, sillä Sini kuljettaa minut vaikka minne. Sinä kai laitat korkean aidan unelmien ja niin sanotun todellisuuden välille, mutta minulla ei ole sellaista aitaa… Sini ja Sinin maailma ovat totta minulle…"

"Sinä onnellinen!… Minä alan kohta tulla mustasukkaiseksi Sinille, joka on aina seurassasi.."

Ilma nauroi. Kuinka merkillisen kaunis hän oli tuossa nauraessaan, pitkä lumivalkea kaula hiukan punastuen, silmät loistaen ja huulet hiukan auki, niin että valkoiset hampaat kiilsivät niiden välistä. Taas puristi Riston rintaa outo katkeruus. Miksi tuo merkillinen tyttö oli avuton raajarikko? Kuinka rikasta elämä olisi voinut olla hänen kanssaan… Yhdessä he olisivat kulkeneet ympäri maailmaa, ja Ilma olisi nähnyt ja käsittänyt kaikki omituisella, itsenäisellä kyvyllään… sitten ei olisi aikaa tuhlattu tekokukkiin, vaan suuriin täydellisiin taideteoksiin… Loistava todellisuus olisi silloin masentanut unelmaelämän… Voi Ilma, sinä ainoa, miksi sinun pitää olla ikipäiviksi sairauden sitoma…

Mäntymäen täydellinen rauha oli vaikuttanut kaikkea muuta kuin rauhoittavasti suureen Sinijärven seurakuntaan. Risto Vuori oli ollut ainoana puheenaineena kuluneina kuukausina, ja Risto Vuori oli yhä vielä keskipisteenä kaikissa keskusteluissa. Maailmankuulu taiteilija oli tullut kesää viettämään Sinijärvelle, mutta yhä vieläkin tohtori oli ainoa, joka oli häntä tavannut ja hänen kanssaan puhunut. Tohtori oli Risto Vuoren entinen koulutoveri, ja heti Vuoren saavuttua, olivat he toisensa tavanneet. Vuori oli sanonut tulleensa lepäämään, sillä hän oli kahden ankaraa työtä vaatineen taidenäyttelyn jälkeen nääntynyt väsymyksestä ja sanoi olevansa täydellisen hiljaisuuden tarpeessa. Hän ei ainakaan aluksi aikonut ottaa osaa mihinkään seuraelämään, vaan oli kaikkien annettava hänelle anteeksi tuo täydellinen eristyminen muusta maailmasta. — Tohtori oli täydellisesti hyväksynyt hänen tuumansa ja luvannut kaikille selittää, kuinka välttämätöntä oli jättää suuri mies rauhaan.

Alussa kaikki kävi hyvin ja jokainen noudatti taiteilijan ja tohtorin tahtoa. Sanomalehdet olivat ainoat, joiden suuta tietysti ei kukaan voinut tukkia, ja jotka koettivat jos jollakin lailla tyydyttää uteliaisuuttaan. Joku oli nähnyt hänen kulkevan suuri maalilaatikko kainalossa, panamahattu päässä ja samettitakki yllä Mäntymäelle. Mitä hän siellä mahtoi tehdä? Kaikki tiesivät, että Ilman vanhemmat olivat aikoinaan häntä auttaneet ja tukeneet, mutta sellainen pikkunen työ ei suinkaan vaatinut mitään liiallisia uhrauksia hänen puoleltaan. Toinen oli myöskin nähnyt hänet seuraavana päivänä kulkevan maalitarpeitten kanssa Mäntymäelle, ja kolmantena päivänä sitten taas eräs toinen, j.n.e.

Tuo alkoi jo tuntua omituiselta. Piti yrittää puhutella vanhaa
Kaisaa. Ehkäpä hän jotain kertoisi. — Kaisa selittikin ylpeästi, että
"Risto-herra maalaa Ilma-neidin kuvaa."

Tuo alkoi jo tuntua liian kummalliselta… Mitä se tohtori tyhjiä höpisi, että mies oli lopen väsynyt ja oli jätettävä rauhaan… Jaksoipas hän juosta joka päivä Mäntymäellä ja jaksoi maalata tuntikausia yhtämittaa.

Tullessaan hän oli sanonut viipyvänsä jonkun viikon ja sitten kiirehtivänsä Lontooseen, jossa monet ja suuret työt häntä odottivat. Nyt hän oli ollut Sinijärvellä kolmatta kuukautta eikä poislähdöstä vielä ollut tietoa. Siinä oli selvästi jotain outoa, jotain selitystä kaipaavaa… Kenties vanha ruustinna oli sittenkin oikeassa…

Vanha ruustinna uskoi vahvasti kaikenlaisten peikkojen ja pahaasuopien henkien valtaan, ja Ilman silmistähän jo näkyi, että hänessä vaikutti voimia, joiden alkuperää ei kukaan tiennyt. Kun nuori tyttö viettää aikansa lukemalla tuhansia kirjoja, toinen toistaan paksumpia ja merkillisempiä, niin silloin olivat asiat nurin… Ja entäs ne silmät! Suuret, tummansiniset, ihmisen sieluun saakka tuijottavat… Ei sopinut tosiaankaan ihmetellä, vaikka se tyttö olisi saanut aivan erikoisen vallan ihmisten yli… Jotainhan sitä tuollaisesta kirjojen paljoudesta täytyy oppia… Tiedämmehän kaikki, että kirjat sisältävät paljon hyvää, mutta ne sisältävät myöskin paljon pahaa ja vaarallista…

Silloin kun ensin tiettiin, että Risto Vuori aikoi kunnioittaa syntymäpitäjäänsä läsnäolollaan, oli pitäjän kaunotar, Aila Niemelä kaikessa hiljaisuudessa ryhtynyt valmistamaan hyökkäystä. Hän oli tottunut taktikko ja miehet olivat ylimalkaan samaa maata kaikki. Tietysti on mahdollista, että hän olisi onnistunut aikeissaan, mutta ne olivat menneet myttyyn siitä syystä, että hyökkäyksen esine ei näyttäytynyt ollenkaan. Se oli tehnyt Ailan hiukan katkeraksi, ja hän kannatti hartaasti ruustinnan tuumia mustien voimien käyttämisestä. Mutta hän ei suinkaan kannattanut kädet ristissä istumista. Jotain oli tehtävä, jotta sankari saataisiin edes kerran ihmisten ilmoille.

Parin viikon perästä piti kirkonkylässä olla paikkakunnan suuret laulujuhlat, ja sinne oli Risto Vuori saatava tulemaan vaikka millä keinoin. Aila puhui tohtorille, kuinka hänen velvollisuutensa oli selittää Vuorelle, että se oli suorastaan loukkaus hänen entistä syntymäseutuaan kohti, jos hän yhä pysytteli piilossa. Tohtori lupasi koettaa parastaan, ja kauniin Ailan tähden hän kyllä oli valmis vaikka millaisiin ponnistuksiin. Vaikka tohtori ei ollenkaan uskonut peikkoihin eikä menninkäisiin, alkoi häntäkin hermostuttaa Riston ihmeellinen käytös. Ei suinkaan hän liene rakastunut raajarikkoon tyttöön, joka epäilemättä oli kaunis kasvoiltaan, mutta joka ei koskaan voinut toivoa parantuvansa niin että hän olisi saattanut kenenkään vaimoksi ruveta. Aila oli oikeassa nyt, kuten aina, että mies oli pelastettava keinoilla millä tahansa. Ihmisillä on aina ankara himo pelastaa sellaisia, jotka eivät mitään pelastusta kaipaa…

Kutsukortti lähetettiin Ristolle, ja muutamia tunteja myöhemmin lähetettiin tohtori tutkimaan sen vaikutusta. Risto oli ensin äkeissään ja pahalla päällä. "Mitä minun pitää tehdä, kun en saa olla rauhassa?" huusi hän ensimmäiseksi, nähdessään tohtorin. "Kaikki tietävät, että minä en tahdo ottaa osaa seuraelämään, mutta siitä huolimatta tulee jos jonkinlaisia kutsuja…"

Tohtori hymyili tyynnyttävästi ja alkoi selittää, että Riston pitäisi olla hiukan ystävällisempi syntymäseutunsa ihmisiä kohtaan. Hän selitti ja selitti, ensin jokseenkin kuuroille korville, mutta sitten kuunteleville. Risto Vuori, joka oikeastaan oli mitä hyväsydämisin ihminen, alkoi käsittää, kuinka täydellisesti hän oli laiminlyönyt koko seurakunnan väestön, ja eihän siitä mihinkään päässyt, että hän oli maankuulu taiteilija, jolla oli paljon velvollisuuksia yhteiskuntaa kohtaan. Hän häpesi kiltisti ja lupasi parannusta. Tietysti hän oli valmis tulemaan laulujuhlaan, ja osasiko tohtori sanoa mistä hän saisi vuokrata suuren ja mukavan auton, sillä hän aikoi tuoda tuttuja mukanaan?

Kääntymys oli niin täydellinen ja niin nopea, että tohtori ensin epäili, että Vuorella oli joku vallaton temppu mielessä, mutta se epäilys haihtui pian, sillä Risto näytti vilpittömästi katuvalta syntiseltä ja oli varsin innokas suunnittelemaan laulujuhlassa käyntiä. Kuka niitä taiteilijoita aina ymmärtää… Ovat oikullisia kuin primadonnat…

Riston mieleen oli äkkiä johtunut jotain, joka aikaansai tuon äkkikäännöksen, mutta jota hän ei tohtorille selittänyt, ja jota tämä miesmäisessä herkkäuskoisuudessaan ei epäillyt. Tohtori sanoi hyvästi ja riensi riemuissaan Ailalle kertomaan täydellisestä voitostaan. Heti hänen mentyään, otti Risto hattunsa ja riensi vastakkaiseen suuntaan Mäntymäelle.

"Ilma, Ilmikki, nyt sinun pitää jo edeltäkäsin luvata suostuvasi siihen vallankumoukseen, jonka aion panna toimeen", huusi Risto iloisesti astuessaan sisään. Ilma hymyili: "Ainahan sinä saat ne vallankumouksesi toimeen, olipa meillä muilla mikä mieli tahansa… Mistä nyt on kysymys?"

Risto selitti, kuinka hän oli lupautunut laulujuhlaan, mutta uhkasi rikkoa lupauksensa, elleivät Ilma ja Kaisa suostuisi tulemaan mukaan. Ilmasta tuntui asia ensin aivan mahdottomalta, mutta Kaisa oli heti myöntyväinen. Täytyihän Ilmankin vihdoin myöntyä, vaikka hän ei ymmärtänyt, kuinka hän voisi tulla ihmisten ilmoille suureen juhlaan, hän, joka oli tottunut elämään täydellisesti eristettynä koko maailmasta. Hän kysyi hymyillen Ristolta, aikoiko hän taas pelastaa vangitun prinsessan ja saattaa hänet ihmisten ilmoille, vai miksi hän oli saanut tuollaisen päähänpiston. Risto vastasi vallan vakavana, että juuri sitä hän tahtoi, sillä ei ollut hyvä joutua niin syvälle unelmamaailmaan, että kaikki käsitys olevista oloista hävisi…

Ilma hymyili myöntyvästi. Tietysti Risto ymmärsi kaikki paremmin kuin hän. Ei se tietysti merkinnyt mitään, että syvällä Ilman sydämessä oli epäilyksen siemen. Miksi hänen piti tuntea elävien ihmisten maailma? Hän ei kumminkaan koskaan itse voisi siinä elää. Hänellä oli jo oma unelmamaailmansa, joka hänelle oli muuttunut todellisuudeksi. Mitä hän enää toisella maailmalla teki?

Ilma päätti väkisinkin tukahduttaa kaikki epäilykset. Ne olivat typeriä ja todistivat kiitollisuuden puutetta Ristoa kohtaan, joka oli tehnyt niin sanomattoman paljon Ilman hyväksi ja joka vielä kerran tahtoi vapauttaa vangitun prinsessan…

Aika ennen laulujuhlaa meni kaikenlaisiin valmistuksiin. Kaisa oli paljoa enemmän innoissaan kuin Ilma ja puuhaili aamusta iltaan, sillä Ilmalle piti laatia uusi valkoinen puku ja kaikki piti olla niin sievää ja hienoa kuin suinkin. Hiljakaan ei ollut kotona, niin että Kaisan piti hommata kaikki ilman apua. Ilmasta ei myöskään ollut apua, sillä hän vain hymyili kaikelle ja tuntui olevan enemmän poissa tästä maailmasta kuin koskaan ennen.

Vihdoin se suuri päivä koitti aurinkoisena ja kauniina. Juhlakentällä oli ollut hyörinää aikaisesta aamusta alkaen. Oli katsottava, että kaikki oli kunnossa, kaikki seppeleet paikoillaan, kaikki liput tangoissa. Itse kenttä oli laaja ja tasainen kuin pöytä, ja molemmin puolin sitä ympäröivät matalat kukkulat. Puhujalava ja sitä ympäröivä laaja laululava olivat korkeat ja kaikkialle selvästi näkyvät. Parempaa juhlakenttää ei ollut missään. Syystä olivatkin pitäjän nuoret ja kaikki, jotka olivat ottaneet osaa valmistuksiin, tyytyväisiä tuloksiin.

Jo tuntia ennen alkua rupesi väkeä tulvimaan kentälle. Tytöt olivat melkein poikkeuksetta kansallispuvuissa, vanhempi väki enimmäkseen mustissa ja tummansinisissä. Jonkun hiukan vaaleamman saattoi huomata joukossa, mutta silloin tiesi edeltäkäsin, ettei hän ollut paikkakuntalainen.

Tytöt ja nuoret miehet supattivat keskenään. Kaikki tiesivät sen suuren uutisen, että seudun kuuluisuus, Risto Vuori, oli vihdoinkin luvannut tulla mukaan, ja vieläpä hän oli kirjoittanut tuovansa pari tuttuaankin kanssaan. Uteliaisuus kohdistui kokonaan noihin tuttuihin, joiden nimeä hän ei ollut maininnut eikä kukaan osannut arvata. Se tiettiin, että lähiseudulle oli eilen saapunut pari kolme englantilaista lohenonkijaa, ja yleisesti otaksuttiin, että sieltä päin kai ne tutut olivat haettavat.

Hermostunut odotus oli kohonnut korkeimmilleen, kun vihdoinkin nähtiin auton lähenevän, ja sen ohjaajaksi tunnettiin Risto itse. Mutta ketkä nuo auton perällä istujat mahtoivat olla? Valkoisiin puettu nainen, jonka kasvoja hatun lierit peittivät… Johan nyt vallan ihmeitä kuului! Nehän olivat totta tosiaankin vanha Kaisa ja Ilma! — Se oli loukkaus, ihko ilmeinen loukkaus koko juhlayleisöä vastaan! Kaisa ja Ilma! Onko nyt hullumpaa kuultu! — Onneksi tohtori ennätti apuun, ennenkuin kapina tuli varsin äänekkääksi. Hän muistutti, ettei Risto ollut kenellekään sanonut, ketä hän aikoi tuoda mukanaan, ja jos joku oli kuvitellut, että hän toisi sinne pari muuta kuuluisuutta, niin se oli kokonaan hänen oma syynsä. Oli aina paras pitää mielikuvitustaan aisoissa, niin ei tullut pahoja pettymyksiä.

Ruustinna oli tavallaan hyvillään asiain käänteestä. Nyt hän vihdoinkin saisi rauhassa puhua Ilmalle, kuten hänen velvollisuutensa Ilman äitivainajan ystävänä vaati. Hänen olisi pitänyt tietysti aikoja sitten käydä Ilman luona tätä ohjaamassa ja varoittamassa, mutta outo pelko, vai mikä lie ollut, aina esti hänet. Nuo läpitunkevat siniset silmät olivat hyvin epämiellyttävät. Ruustinna ei voinut käsittää, kuinka kenenkään mieleen johtui kutsua niitä kauniiksi… Nyt tuli Ilma itse hänen luokseen, selvästi kohtalon lähettämänä, eikä nyt mikään saisi estää häntä täyttämästä velvollisuuksiaan…

Risto ohjasi auton hyvin varovasti ja hiljaa pienelle kukkulalle, josta saattoi nähdä yli koko kentän. Sillä välin oli väkeä kokoontunut yhä enemmän ja soittokunnat olivat asettuneet paikoilleen. Auto oli tuskin seisahtunut, kun soittokunnat alkoivat mahtavan virren: "Jumala ompi linnamme", johon monisatainen väkijoukko laulaen yhtyi…

Tämä oli uutta, ennen kokematonta Ilmalle. Se oli taivasta, ihmeellistä, ihanaa taivasta… Kyyneleet vierivät runsaasti pitkin Ilman poskia, joihin liikutus oli nostattanut vienon punan. Riston sydämeen pisti taas kipeästi tuo tieto, että Ilma, jonka hurmaava, henkevä kauneus tänään tuntui olevan ylimmillään, oli sairas raajarikko, jonka hän äsken oli nostanut autoon kuin pienen lapsen. Ilma kuului toiseen maailmaan kuin tavalliset kuolevaiset. Risto tunsi, että hänellä pitäisi olla Botticellin sivellin voidakseen edes hiukan luoda kankaalle tuollaista henkistä kauneutta.

Laulu ja soitto olivat lopussa ja juhlapuhuja valmistautui nousemaan puhujalavalle. Nyt oli hetki tullut, jolloin ruustinna saattoi ryhtyä "täyttämään velvollisuuttaan", kuten hän mielellään nimitti suunniteltua kiduttamispuuhaansa.

"Rakas Ilma, vihdoinkin saan tavata sinut. Et usko, kuinka olen toivonut tätä hetkeä!" huudahti ruustinna puristaen Ilman kättä molemmilla omillaan. "Kyllä minä ymmärrän kuinka yksin sinä olet ollut, kun ei Hiljakaan ole ollut Mäntymäellä, ja kuinka olet varmaan kaivannut seuraa…"

Ilma, joka ei ollenkaan huomannut selvästi esiinpistävää pukin jalkaa, kiiruhti liikutettuna vakuuttamaan, kuinka kiitollinen hän oli tädin ystävyydestä, mutta yksin hän ei ollut paljoakaan ollut. "Risto Vuori, entinen lapsuuteni toveri, on ollut joka päivä luonani… Häntä saan kiittää tästä ihmeellisestä kesästä ja tästä matkasta laulujuhlaankin…" Ilma katsoi kiitollisesti hymyillen Ristoon, joka juuri samassa astui hänen luokseen ja tervehti ruustinnaa. Ruustinna kiiruhti sanomaan Ristolle, että kyllä hän nyt piti huolta Ilmasta, niin että Risto ja Kaisa saivat mennä katselemaan juhlaa lähemmältä ja tervehtimään kaikkia niitä, jotka mielellään tahtoivat lausua Ristolle ilonsa hänen täälläolostaan. Ilma kehoitti myöskin Ristoa menemään ja vakuutti hyvin tulevansa toimeen. Risto arveli, että Ilma ehkä tahtoi puhella ruustinnan kanssa ja suostui lähtemään keskikentälle. Ennen menoaan hän ruustinnan salaiseksi kauhuksi kumartui suutelemaan Ilmaa kädelle. Se nyt vielä puuttui! Ja tässä kaiken kansan nähden!

Vihdoin olivat kaikki esteet poistetut ja ruustinna saattoi aloittaa. Hän uudisti ensimmäiset sanansa siitä, kuinka paha omatunto hänellä oli, kun hän ei ennen ollut käynyt Ilmaa tervehtimässä ja jatkoi sitten: "Tiedänhän hyvin, että sinä juuri tänä kesänä olet ollut ystävän tarpeessa, joka olisi voinut sinua neuvoa ja ohjata… Ja myöskin tarvittaessa suojata… Mutta saat olla varma siitä, että olen sinua koko ajan puolustanut kaikkia vihollisiesi hyökkäyksiä vastaan, rakas lapsi…"

Ilma ei voinut olla hymyilemättä: "Miksi sinä olet minua puolustanut, täti, ja ketä vastaan? En tiennyt, että minulla oli mitään vihollisia…"

"Ah, maailma on paha, eikä sinun sovi ihmetellä, jos ihmiset alkavat puhua, kun nuori naimaton tyttö ottaa vastaan joka päivä nuoren miehen kotonaan… Ja tiedäthän, että taiteilijoilla ei ole mitään pyhimysmainetta… Mutta minä olen aina sanonut, että kun Herra on rangaissut ihmistä niin kovasti kuin sinua on rangaistu, että olet menettänyt jalkojesi käytännön ja olet ikipäiviksi sidottu sairastuoliin, niin silloin sydän kääntyy pois tämän maailman turhuuksista ja hakee niitä tavaroita, joita ei koi syö eikä ruoste raiskaa… Ei silloin kukaan ajattele maallista rakkautta, vaan kääntää mielensä taivasta kohti.. Minä toivon, että olet ahkerasti sanaa viljellyt…"

Ilma ei voinut sanoa sanaakaan. Mitä tuo kaikki merkitsi? Jotain kylmää, rumaa, likaista hiipi hänen kauniiseen, puhtaaseen maailmaansa…

Ruustinna käsitti aivan väärin hänen äänettömyytensä: "Älä sure sitä liian paljon, lapseni. Kuten jo sanoin, olen aina koettanut selittää, kuinka ankara sairautesi on varmaan mielesi muuttanut, ja kuinka vähän maalliset ilot sinua kiinnostavat… Tietysti sinun täytyy tästä lähin olla varovaisempi. Minä tulen kohta luonasi käymään ja tuon sinulle sopivaa lukemista, sillä ihmiset tietysti paheksuvat sitä, että lueskelet kaikenlaista sopimatonta roskaa, joka ei sovi kenellekään henkiseksi ravinnoksi, kaikkein vähimmin nuorelle sievälle tytölle, jonka tulisi kiinnittää mielensä taivaallisiin asioihin…"

Ruustinna oli hyvin tyytyväinen puheeseensa, ja hän loi silmänsä pilviin luottaen siihen, että siellä ylhäälläkin oltiin tyytyväisiä hänen puheeseensa. Ilma oli yhä vielä vaiti ja posket olivat käyneet peloittavan kalpeiksi. Sen huomasivat sekä Risto että Kaisa, jotka siinä samassa palasivat auton luo.

"Voi sinua pikku prinsessa, kuinka väsyneeltä sinä näytät! Ja kylmä tuuli on kalventanut poskesikin! Olinpa minä ajattelematon karhu, kun en ymmärtänyt, että tämä oli liikaa vaivaa sinulle!" Risto näytti kovin huolestuneelta.

Ilma koetti hymyillä, mutta hymy oli enemmän itkun kuin naurun sukua. "Nyt mennään kotiin", sanoi Kaisa tyynesti ja kääri lämpimän huivin Ilman ympäri, ennenkuin Ilma ennätti sanoa sanaakaan. Sitten hän sanoi kaikkea muuta kuin ystävälliset jäähyväiset ruustinnalle, jonka kanssa hän aina oli käynyt hiljaista taistelua ja jota hän sydämestään inhosi. Risto pani auton käyntiin, ensin luvattuaan puolittain palata takaisin, kun oli saattanut Ilman kotiin, ja pian oltiin taas Mäntymäellä.

Ilma oli sillä välin hiukan tyyntynyt ja vakuutti Ristolle sekä Kaisalle, että häntä ei vaivannut yhtään mikään muu kuin väsymys, joka johtui hänen tottumattomuudestaan ihmisseuroihin. Hän ei tahtonut kuulla sillä korvallakaan, että Risto jäisi Mäntymäelle koko illaksi, vaan pyytämällä pyysi häntä palaamaan takaisin juhlaan, jossa hänen poissaolonsa varmaan tuottaisi suurta pettymystä. Risto kantoi sisään Ilman ja Kaisa lupasi laittaa hänet levolle. Sitten Risto Ilman hartaasta pyynnöstä läksi takaisin juhlakentälle.

Vihdoin oli Kaisakin poistunut Ilman luota ja Ilma oli yksin, yksin, enemmän yksin kuin koskaan ennen… Hän koetti ajatella, mutta aivot kieltäytyivät toiminnasta. Mitä oli tapahtunut? Mikä oli muuttanut koko hänen olonsa? — Tämäkö se oli se suuri, kaunis maailma, jota hän niin hartaasti oli toivonut kerran näkevänsä? — Mitä ruustinna oli hänelle sanonut, mihin viitannut? — Häntä pelotti ajatella sitä…

Vihdoin armahti luonto häntä ja hän puhkesi itkuun. Hän itki lakkaamatta monta minuuttia. Se väsytti ja tyynnytti samalla, kunnes hän vihdoin vaipui uneen, vai lieneekö ollut jonkunmoista horrostilaa… Se oli tuollainen hiljainen, luonnollinen muutto pois hänen omaan unelmamaailmaansa, pois kylmästä, pahaasuovasta "todellisuudesta". Ja tuossa seisoi Sini hymyillen Ilman vieressä. "Älä itke, Ilma rakkaani", puhui Sini, "sen piti tapahtua juuri niin. Muutoin et olisi ymmärtänyt. Ymmärtämättä tosimaailman rakkautta et olisi voinut luoda omaa maailmaamme, sinun ja minun maailmaani, täydelliseksi…" Kauan aikaa puheli Sini vielä ja vähitellen tyyntyi Ilma kokonaan. Ruustinna oli hänet herättänyt hiukan kovakouraisesti, mutta entä sitten. Pääasia oli, että hän oli herännyt ymmärtämään, että hän rakasti Ristoa koko sielullaan, koko olemuksellaan. Hän oli saanut kokea suuren ihmeen, joka oli luova sellaista valoa ja lämpöä hänen elämäänsä, jommoista hän ei ollut koskaan aavistanut… Hän vaipui syvään, virkistävään uneen…

Kello oli jo kappaleen yli kahdeksan, kun hän heräsi. Aurinko paistoi kirkkaasti hänen huoneeseensa, sillä hän ei koskaan antanut uutimien peittää ikkunoita ja sulkea pois auringon valoa. Hän soitti kelloa ja Kaisa tuli sisään hiukan levottoman näköisenä. Ilma hymyili hänelle onnellisena, sillä hän tunsi onnea niin suurta kuin hän ei koskaan ollut uneksinutkaan. Tästä lähin ei mikään voinut häntä haavoittaa. Hän oli saanut elämän suurimman kokemuksen omakseen. Hän rakasti ja hän tiesi sen itse ja oli onnellinen.

Kaisan huoli haihtui heti, kun hän huomasi Ilman säteilevän ilmeen ja hän kertoi tuskin uskaltaneensa nukkua eilen, kun hänestä Ilma oli näyttänyt niin huonolta. Ilma hymyili iloisesti, mutta ei antautunut vielä mihinkään selityksiin. Hän huomasi kumminkin, että Kaisalla oli jotain sydämellään, jonka piti päästä ulos, ja siksi hän kysyi:

"Kaikki Ilma-neiti huomaa… Niinhän se on, että kuulin uutisen, joka minusta tuntui ikävältä… Ylitalon Heta kertoi Risto-herran saaneen kirjeen eilis-iltana, jossa sanottiin, että hänen pitää heti palata Lontooseen, ja nyt hän aikoo lähteä aivan kohta…"

"No, hän tulee varmaan meille tänään, ja silloin saamme kuulla lähemmin asiasta… Ehkä Heta oli hiukan erehtynyt…"

Ilman sydämessä tuntui tuskallinen kouristus, mutta samassa hän muisti oman onnensa, ja moitti itseään kiittämättömyydestä. Olipa hyvä, että hän oli kuullut edeltäkäsin Riston lähdöstä ja oli varustautunut, sillä Risto ei saanut luulla, että hän vaati hänen täälläoloaan…

Kun Risto Vuori palasi juhlakentälle, otettiin hänet riemulla vastaan. Vihdoinkin hän oli yksin ja hänen kanssaan saattoi puhella rauhassa. Tohtori oli vaistomaisesti asettunut kilveksi Riston ja yleisön väliin, sillä hän ei nähtävästi ollut varma, että kuuluisaa vierasta pideltäisi sillä varovaisuudella, minkä tohtori tiesi aivan välttämättömäksi, ellei tahdottu peloittaa pois tuota "kotiseudun ylpeyttä", kuten paikkakunnan lehti häntä nimitti. Kiitos tohtorille, annettiin viittaukset Ilmasta ja hänen lumoamiskyvystään verraten lievässä muodossa, ja kaunis Aila vakuutti taiteilijalle, kuinka hyvin hän ymmärsi, että Ilman merkillinen ulkomuoto viehätti taiteilijan silmää…

Kaikesta varovaisuudesta huolimatta, vainusi Risto, että hänelle tahdottiin hämärillä viittauksilla ilmoittaa jotain Ilmasta, mutta ei kukaan uskaltanut sanoa suoraan, mistä oli kysymys. Häntä huvitti paljon tuo selvästi ilmaantuva himo sekaantua hänen yksityisasioihinsa, ja hän suvaitsi kaikki vallan hyväluontoisesti. Aila oli kaunis tyttö ja Risto antoi mielellään anteeksi hänen innokkaat yrityksensä miellyttää ja herättää mielenkiintoa. Mutta tohtori näytti vallan hermostuvan, niin että Risto päätti kysyä häneltä, mitä nuo viittaukset oikeastaan tarkoittivat. Oliko jotain tapahtunut, josta hänen taikka pikku Ilman olisi pitänyt tietää, taikka oliko hän laiminlyönyt jonkun velvollisuutensa, vai mitä kaikki tuo salaperäinen viittaileminen merkitsi?

Tohtori nauroi hyväluontoisesti: "Sellaista on olla maailmankuuluisuus! Ei saa olla rauhassa, eikä pitää edes rakkausseikkailujaan salassa… Ei tässä ole muusta kysymys kuin pienestä kateudesta sen johdosta, että Ilma on niin kokonaan niellyt kaiken aikasi ja kaiken intressisi… Ja koska Ilma on avuton raajarikko, ja koska me suomalaiset olemme kuuluisia taikauskostamme, otaksutaan tietysti, että hän on käyttänyt apunaan joitain mustia voimia, joiden hallitsemisen hän on oppinut tuhansista kirjoistaan… Onhan totta, kuuluisa ystäväni, että sinulla ei ole ollut aikaa kenellekään muulle koko kesänä…"

"Totta on, täydellisesti totta!" nauroi Risto. "Sano heille, että Ilma on totta tosiaankin minut lumonnut enemmän kuin kukaan kuolevainen tähän asti… Oletko koskaan tavannut ihanampaa keijukais-olentoa, jonka tiedot ovat kuin oppineimman professorin, mutta joka siitä huolimatta elää omassa unelmamaailmassaan niin etäällä todellisuudesta kuin itä on lännestä? Hän on merkillisen viehättävä kaikessa avuttomuudessaan…"

"Ai-ai Risto-veli, taitaapa tosiaankin olla syytä varoittaa sinua!
En tosin usko, että sinua mikään vaara uhkaa, mutta sitä enemmän
Ilma-neitiä. Olisihan hirveän sääli, jos tyttö raukka rakastuisi sinuun
— ja se mahdollisuus on kaiketi hyvin lähellä…"

Risto melkein jähmettyi. Tuollaista vaaraa oli mahdoton ajatella. Ilma piti hänestä kuin veljestä. Eihän mikään muu ollut mahdollista… Ja kuitenkin tohtorin sanat panivat hänet kauhistumaan… Hän sopersi jotain, kuinka mahdoton tuollainen ajatus oli, suorastaan sairaaloinen, kauhea…

"Itsepähän parhaiden tiedät", sanoi tohtori kuivasti, "mutta mennään nyt tanssilavalle, sillä siellä sinua odotetaan kiihkeästi…"

Risto seurasi tohtoria, mutta ajatukset olivat kaukana tanssilavalta. Hän koetti hajamielisenä täyttää velvollisuutensa pitäjän nuoria kohtaan, mutta heti kun ensimmäiset alkoivat poistua, syytti hän väsymystä ja läksi kotiinsa. Hetki hetkeltä hänen levottomuutensa kasvoi… Oliko hän todellakin ajattelemattomuudessaan iskenyt haavan tuon paljon kärsineen tytön sydämeen? Jota enemmän hän asiaa ajatteli, sitä onnettomammaksi hän kävi. Olihan tuollaista ennenkin sattunut sekä Parisissa että Lontoossa. Tosin eivät haavat olleet mitään syvää tuhoa tuottaneet, mutta siellä otettiin asiat kevyemmin kuin täällä. Hän koetti ajatella joka sanaa, mitä Ilma oli sanonut, mutta ei löytänyt niistä mitään selvitystä. Totta oli, että Ilma juhlasta mentyään oli oudosti liikutettu, mutta siihen kai oli syynä väsymys. Vai olisiko ruustinna, tuo vanha marakatti, puhunut jotain sopimatonta Ilmalle? Hän oli näyttänyt säikähtävän, kun Risto saapui paikalle…

Ennen kaikkea piti hänen päättää, mitä oli nyt tehtävä? Ajattelipa hän minne päin tahansa, oli yksi seikka hänestä selvä: Hänen piti paeta näyttämöltä niin pian kuin suinkin. Ehkä tohtorin pelko oli tyhjää hälytystä vain, mutta sittenkin oli paras estää siitä tulemasta täyttä totta. Hän oli usein puhunut poismenostaan, vaikka se aina oli jäänyt täytäntöön panematta, mutta nyt siitä piti tulla tosi.

Aamulla noustuaan hän tahallaan kertoi talon väelle kirjeestä, joka pakoitti hänet kiirehtimään Lontooseen, hyvin tietäen, että muut kyllä huolehtivat uutisen levittämisestä. Siis, ei muuta kuin alkaa panna kokoon tavaroitaan. Vaikein tehtävä oli jälellä, nimittäin hyvästijättö Mäntymäellä. Toiselta puolen se oli hyväkin, sillä silloin hänelle varmaan kävisi selville, kuinka paljon vauriota hän oli aikaansaanut.

Kun Risto Vuori saapui Mäntymäelle, otti Ilma hänet vastaan tyynesti hymyillen, kuten tavallista. Ilman rauhallisuus tyynnytti Ristoa paljon, ja hän oli jo valmis uskomaan, että tohtorin hälytys oli ollut aivan turha.

"Ilma rakas, olen niin iloinen, että näytät noin reippaalta. Pelkäsin sinun pahasti kylmettyneen eilen… Oli ajattelematonta houkutella sinut mukaan laulujuhlaan…"

"Älä sure sitä, Risto. Se juhla merkitsi minulle enemmän kuin mikään muu maailmassa tähän asti on merkinnyt… Sinä hymyilet… Kaikki tapahtumat, jotka teille terveille ovat mitättömän pieniä vain, ovat suuria minulle, sillä niitä on niin vähän…" — Ilman hymy oli omituinen ja hän katsoi kauan Ristoon. Eihän vain tohtori liene ollut sittenkin oikeassa…

Risto alkoi hiukan hermostuneesti selittää, että hän oli saanut kirjeen ja, ikävä kyllä, hänen piti kohta lähteä pois… Ilma helähti iloiseen nauruun:

Ilma yhä nauroi ja sanoi vihdoin: "Voi sinua, kun ovat panneet sinut vaikeaan asemaan. Minä tiedän jo kaikki. Sini minulle kertoi… Älä sure, äläkä ole levoton. Minun maailmassani, joka nyt on minua lähempänä kuin koskaan, on kaikella toinen muoto… Se on unelmien ja tekokukkien maa, mutta me, jotka siellä elämme, löydämme onnemme siellä… Voi, en tiedä tuletko koskaan ymmärtämään, mitä tarkoitan…"

Risto ei tosiaankaan ymmärtänyt yhtään mitään. Hän aavisti vain, että joku muutos oli Ilmassa tapahtunut eilisen jälkeen, mutta mikä se muutos oli?

Ilma tuntui lukevan hänen ajatuksensa, ennenkuin hän itsekään oli selvillä niistä:

"Risto, anna minun selittää, sillä nyt minä olen sinua voimakkaampi… Ihmiset pelkäsivät, että minä rakastaisin sinua, niinkuin sinun maailmassasi rakastetaan, taikka oikeammin sanoen niinkuin ihmiset rakastavat… Risto, se on totta… Miksi sinä painat pääsi käteesi? Koeta ymmärtää, sinä, joka olet minulle rakkain maailmassa… Etkö sinä käsitä, että minä, joka olen ruumiillinen raajarikko, en saa tulla myöskin henkiseksi raajarikoksi… Ja jokainen, joka ei koskaan ole tuntenut rakkautta, on pakostakin henkinen raajarikko… Sinä pelastit vangitun prinsessan sellaisesta onnettomuudesta, nyt kuten ennenkin…"

Risto istui yhä vielä pää käden nojassa… Vähitellen hän alkoi aavistaa, että Ilman maailma oli niin paljoa korkeammalla tasolla kuin hänen oma maailmansa, ettei niitä kahta saanut mitata samalla mitalla. Ilma oli pitkän puheensa perästä väsynyt, eikä jaksanut enää sanoa mitään. Ristosta tuntui kuin hän olisi jonkunmoinen kömpelö karhu, joka ei ottanut tottuakseen keijukaisten tapoihin. "Ilma, minä jätän sinut nyt rauhaan. Sinä tarvitset lepoa, ja minä tarvitsen aikaa ymmärtääkseni, eikö niin?"

"Niin, mene vähäksi aikaa pois. Mutta tule takaisin sitten. Tämän asian täytyy tulla aivan selväksi meidän kesken. Ei saa olla mitään väärinkäsityksiä sinun ja minun välilläni, eikö niin?"

"Niin, niin, ja kaikki tulee varmaan selviämään. Anna vain hiukan aikaa kömpelölle karhullesi… Hyvästi muutamaksi tunniksi."

Ilma oli väsyneenä ummistanut silmänsä. Hän oli sanonut sanottavansa ja Riston täytyi kerran ymmärtää. Tuolla hymyili Sini hänelle rohkaisevasti… Ei ollut totta, että hänen elämänsä oli tekokukkia vain. Rakkaus antoi eloa tekokukillekin. Risto olisi sen kerran ymmärtävä…

Iltapäivällä palasi Risto Mäntymäelle. "Ilma, en yritäkään sanoa, että vielä ymmärrän, mutta minulla on varma vakuutus, että se hetki tulee, jolloin täysin käsitän, minkä aarteen olet minulle lahjoittanut… Nyt minä ainoastaan aavistan hämärästi… Lähden pois, kuten olin aikonut, enkä palaa, ennenkuin voin katsoa sinua silmiin ja sanoa, että ymmärrän. Olenko oikeassa?"

"Tietysti olet oikeassa nyt, kuten aina. Minä tiedän varmaan, että se hetki tulee kerran. Silloin ilmoitat minulle, eikö niin?"

"Minä tiedän, että se hetki kerran tulee… Silloin myös saan valmistaa kuvasi, jota en uskalla nyt tehdä. Vaistomaisesti tiesin koko ajan, että siitä puuttui jotain oleellista, vaikka en ymmärtänyt mitä. Nyt sen tiedän. Sitten sekin valmistuu, kun minulla silmät avautuu…"

Hän suuteli Ilman kättä hyvästiksi ja poistui. — Ilma tiesi, että hänen elämänsä oli saanut toisen käänteen kokonaan. Hänenkin piti valmistautua suureen iloon taikka suureen suruun… Tuliko Risto koskaan ymmärtämään, että rakkautta ei saa pelätä, oli se molemminpuolista taikka yksipuolista? Tuliko hän koskaan käsittämään, että rakkaus saattoi luoda elämää karuimpaankin erämaahan, että se saattoi yhdistää unelmamaailman ja tosimaailman sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, luoda todellisuutta unelmiin ja unelmia todellisuuteen? Se pani tekokukatkin kukkimaan kuin kedon kauneimmat tuotteet…

Syksy kului loppuun ja kohta oli puolet talvestakin mennyt, mutta ei vielä kuulunut sanaakaan Ristolta. Sitten odottamatta saapui sähkösanoma: "Saanko tulla jouluksi Mäntymäelle? Silmät alkavat aueta. — Risto."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VOIMATONTA VÄKEÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.