Title: Elegiasta oodiin
ynnä muita runoja
Author: Aaro Hellaakoski
Release date: June 22, 2025 [eBook #76350]
Language: Finnish
Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1921
Credits: Tapio Riikonen
language: Finnish
Runoja
Kirj.
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1921.
Prologi.
Elegia.
Syys-ilta.
Meren tuska.
Peikko.
Virsi onnesta.
Pääsiäislaulu.
Turhaan.
Kultakausi.
Syysuskoa.
Etsikko.
Talven tuomiolla 1—2.
Posetiivilaulu.
Erotiikkaa 1—3.
Uhri.
Päämiehet.
Bakkanaali.
Muisto.
Rajasuutari.
Uni.
Anarkisti.
Väsymys.
Kevään tulo.
Heinäkuu.
Matkalaulu.
Suvipilvet, onnen pilvet.
Poutapäivä.
Koli.
Erojaiset.
Molok.
Kevätruno.
Katsastus.
Nuori Kain.
Vanha Kain.
Yökkö.
Opastusta.
Rakastaja.
Tuhlaajat.
Uimari-Dionysos.
Kohtalolaulu.
Matkamies.
Hiljainen vieras.
Soturi.
Haukka.
Myyrä.
Tuutulaulu.
Varjot.
Vainajien kysymys.
Kutojat.
Tervehdys merelle.
Ja laivat ne lähtivät.
Mysterio.
Satu.
Unohtunut.
Oodi.
Epilogi.
Se on saapunut, totinen syksy taas,
jota vartonut oot kuin vapahtajaas:
syys ankara, äärillä meren ja rantain,
joka luokse käy, kovan tuomion kantain,
kun kaikki syksyn tähdet valvoo meren yllä.
Olen kiertänyt kierron, ja takaisin
tulin siihen, josta ma lähdinkin,
kun, poikanen, kerran purtehen astuin
ja lasketin aavalle, tuntoni vastuin,
ja tahdoin meren sydämeen, jost' kertoo taru.
Tovin eksyksiss' olen kierrellyt,
enslähtöni tähdet on eessäni nyt.
Ei tuntoon luottaen luontunut matka.
Mut vielä on tuulta, se käskee: jatka,
taas purjeet läiskää, tempoin nuoriansa.
Te tähdet, te tähdet, te tuomitkaa;
— sit' en itse voi, sit' en itse saa. —
Nyt ohjaan tiukemmin haahteni keulan.
Nyt valitsen tarkemman kompassineulan:
te tähdet, teidän tyyntä katsettanne seuraan.
Yhä jossain on meren sydän tuo,
joss' auringon valjakko illoin juo,
vesi kirkas — kuin taivasta kaikkialla —
ja tähdet paistavat yllä ja alla
ja meren karjat uivat pitkin linnunrataa.
Elegia
Ne lentää, hajoo tuulihin
taas lehdet kuollehet,
niin moneen runosyntihin
jo ennen syylliset.
Yks lehti veripunainen
ja toinen musta lie,
yks lennähtävi läntehen,
käy itään toisen tie.
Ei itku kuulu, vaikerrus;
on murhe sanaton.
On suuri, suuri uupumus
ja kaiken loppu on.
On turhaa vihas, rakkautes,
on turha ystävyys;
jäät pimeähän yksikses
kun saapuu kerta syys.
Jäät pimeään. Ja jaksa et
sun kättäs ojentaa
kun päivän viime sätehet
yön syliin katoaa.
Ei itku kuulu, vaikerrus.
On murhe sanaton.
On suuri, suuri uupumus.
Ja kaiken loppu on.
Syys-ilta
Syksyn lehdet, kaduilta ne kootaan
sateen räiskyessä, rattahitten
rautapyöräin kiviin jyristessä.
Syksyn lehdet, katuojista ne kootaan,
repalaiset äijät niitä nostaa
likaisihin kuormarattaisiin.
Kuormat poistuu. Luutaäijät poistuu.
Kivikatu kiiltää kosteana,
puhtahana, niinkuin vasta pesty ruumis,
joka, suljettuna vajaan hämärään,
laudallansa liikkumatta lepää.
Sade taukoo. Pilviverhot yltä kattojen
verkkaan haihtuu, jotta paljastuupi
taivaankansi, syksyn musta taivas,
liikkumattomin ja kylmin tähdin.
Kylmä, kylmä on. Ja taivahalla
välkkyy tähdet lukemattomat,
avaruuden mykät jättiläiset.
Meren tuska
Nousevat laine ja laine
rantaan laakeaan.
Ulapan tuskaisin paine
ajoi ne pakenemaan,
tunto niin ahdistavainen,
raskas, kuin lyijyä ois,
muodoton painajainen,
josta ei pääse pois.
Aallot, ne rannan kohtaa
rynnäten, särkyen.
Pakene! — tuska johtaa
takaa ahdistaen.
Idästä lännen ääriin
kohina lohduton.
Alku vie alutta-määriin,
loputon loppu on.
Tuuli rantoja pyyhkii.
Kivikot vaahtoaa.
Särkyvät aallot nyyhkii,
nyyhkii meri ja maa.
Peikko
Olen katsonut varjoa tuota,
joka toistaa mun,
joka, lähtien jalkaini luota,
meren, maan yli heittää muotoni mun.
Kuva kallis, kauhistavainen,
— sitä syleilen —,
tuo ainoa seuralainen,
näköpiirini rutsaus myrkkyinen.
Oli kerran se poikanen heikko,
jota ohjata sain.
Nyt on se jo mahtava peikko.
Se on valtijanain.
Se on kaikkeni vienyt multa
— ma en ole varjoakaan —
sen askelet iskevät tulta,
veri pauhaa sillä jo suonissaan.
— Ja, luojitta suuremmitta,
mua onhan se vain!
Se on vain itkuni mitta
yli maailmain.
Virsi onnesta
Kuin heräisin ma juuri,
nyt vasta havahdun,
kun onni suuri, suuri
on mennyt ohi mun.
— Sait tehdä turhan retken,
oi onni ainoisin,
mut vierahana hetken
sa olit mullakin. —
On vieras suuri mennyt
kuin unennäkö vain,
mut valittele en nyt
mun ollutta onneain;
ma toivon että voisi
se löytää sydämen,
mi kyllin suuri oisi
myös asuttavaks sen.
Mut ei! Siks ehkä juuri
lie onni koditon,
se liian, liian suuri
kun ihmiselle on.
Se lähettinä kulkee
maan piirin valtiaan,
mi eloon luo mun, sulkee
mun silmäni kuolemaan.
Pääsiäislaulu
On rakkaus rahasta myöty.
On ristillä poika ihmisen,
on nauloilla kiinni lyöty,
on etikka juomana janoisen.
On rakkaus kuollut. Ja haudassaan
se nukkuvi nyt ja ainiaan.
On kumpu korkea ylle luotu
ja raskahin paasi sen päälle tuotu.
Ja opetuslapset, ne kallihitki,
he pelkäsit, kielsit, pakenit pois.
Maa järkkyi. Ja korkea taivas itki.
Mut opetuslapset, he pakenit pois.
He varastit ruumihin turvissa yön,
erämaahan sen piilohon veivät.
He tekivät turhan, turhan työn:
pois valhetta vieneet eivät.
He kerskuit: Hän noussut on, kirkastunut
ja kuolosta maailman pelastanut.
Se ei ole totta. On haudassa vainaa;
uus rikos se paatena painaa, painaa.
Ei milloinkaan, ei milloinkaan
voi rakkaus nousta haudastaan.
On ihminen rahasta myöty.
On pilkattu, syljetty, lyöty.
Ja valhe haudalla painaa.
Ei koskaan heräjä vainaa.
Turhaan
Te, ystävät, kiroan teitä —
mun ainoat ystäväin.
Te, ystävät, siunaan teitä.
— Oman itseni teissä mä näin.
Näin sen, jota salata koittaa
kukin muilta ja itseltään,
sen kammon, jota ei voittaa
voi ihminen yksikään,
kun huomaa kiertävänsä
sisäss' ympyrän ahtahan,
jok' ei laske piiristänsä,
vaan tuntuu lausuvan:
»Tähän asti, ei kauemmaksi,
tähän seinään uupuu mies;
tähän asti, ei kauemmaksi,
tähän, ihminen, päättyy ties.»
— Löit turhaan sen rautaisimman
ikimuurin uksehen. —
Mut kaipuusi polttavimman
sinä sinkoat ylitse sen.
Oi, leijona, kaipauksesta
sun tuntosi väräjää,
sull' on aavistus totuudesta,
jonk' et kasvoja koskaan nää.
Kultakausi
Luciferin työ on valmis.
Hän on takonut hienot kultaiset ketjut,
vyöttänyt niillä maan
ristiin rastiin.
Ja vapaan painetun sanan
hän on ostanut orjaksensa.
Hänen lähettinsä lentävät jokaiseen soppeen
kahisevin paperisiivin
ja myrkyttävät puhtaimmankin mielen.
Ei ole enään ihmisiä, ei kansoja, ei maita,
ei ole tulta polttamaan valheen paljoutta,
joka kasvaa kuin vedenpaisumus
ja hautaa allensa kaiken.
Ihmisen jälkeläiset ovat kuolonhädässä.
He liittyvät joukoiksi ja laumoiksi
ja tappavat toisiaan kuin hullut.
He rakentavat fraaseista Noakin-arkkeja,
joita tuulet kuljettavat sinne tänne,
jotka törmäävät toisiansa vasten
ja luhistuvat.
Lucifer katsoo ja nauttii.
Hän pusertaa maata kultaisin käsivarsin.
Lucifer nauraa.
Syysuskoa
Ei, ei, tätä tunteeni lasta
en laske ma kuolemaan;
se on syntynyt parhaimmasta,
mitä tunsin ma milloinkaan.
Laps rakkauden se on puhtahimman,
väliin itsekkäimmän ja vaativimman.
Se ei mitään pyytänyt itselleen,
ei pyytänyt itselleen.
Se tahtoi mun kaikkeni antaa
sun, hennon, suojakses,
se tahtoi yl' kuilujen kantaa
sun hauraan askeles.
Ja se ei sua koskaan löytää voinut,
sen ääni ei koskaan sieluhus soinut,
sen lämpö ei löytänyt rintahas sun,
ei löytänyt rintahas sun.
Lie turhaa kysyä: miksi?
Miten muuten olla vois!
Kuin synnyimme vierahiksi,
ohi vieraina painumme pois.
Käs löytää voi käden lämpimän toisen,
voi huulet yhtyä huulihin toisen,
mut ohitse outoina sydämet käy,
ohi outoina sydämet käy,
Mut silti mun tunteeni lasta
en laske ma kuolemaan;
nyt voimallisemmaks vasta
se on tullut kuin milloinkaan,
se öitteni unist' on uskoa juonut
ja päivien aatos on sille tuonut
kuin kukkuratäydet lupaukset,
kuin kukkurat lupaukset.
Se jos sun ei löytänyt luoksi,
ei silti se sammua saa.
Oman orpoutemme vuoksi
oma sille on avara maa.
Ohi sun, ohi mun sen henkäys käyköön,
yli maan sen siunaus siivittäyköön
ja se osansa ääneti kantakoon,
iät ääneti kantakoon.
Kera painuvan päivän ruskon
se länteen painukohon.
Tuhatvuoden päästä, mä uskon,
idän kautta se nouseva on!
Ja silloin se kypsynyt olkoon, jotta
säde pienin sen, ihan huomiotta
yli säikkyköön tomun sun ja mun,
tomun sun ja mun.
Etsikko
Mitä nyt? Kuka julkea oveen lyö,
kun nukkuu maa, kun on kesken yö?
Hoi, ken olet? Kulkijako, kenen tie
vain sattumalta mun luokseni vie?
Vai minua etsitkö itseäin?
Joku tuttu? Mua kutsuitko nimeltäin?
»Olen kaikkea, enk' ole mitäkään.
Olen se, jot' ei tunne yksikään.
»Sun luoksesi saavuin, sun noutohos.
Ovi auki. On koittanut etsikkos.
»Jätä kaikki. Ja joudu. Nyt kätehen
sua tarttuu kulkija ijäinen.»
Ny-nytkö! En jaksa ymmärtää.
Uni raskas mun sieluni piirittää.
Olen viipynyt vierellä kirjaimen,
sua etsien vain, sua varroten.
Olen aatellut aivoni raukehiks.
Olen katsonut silmäni hämäriks.
Niin tutkin, valvoin, ja odotin.
Yöks äsken jo oveni lukitsin.
Nyt oviko auki! — Miss' avain ois,
se muististani on häipynyt pois.
»Saat jäädä. En jouda odottaa.
Mua janoten vartovi avara maa.
»Ei riittänyt uskos. Käy vuoteesees.
Voi hyvin. Saat nukkua nyt ja ees.
»Ma tulenko toiste? Jo vaiti oon.
Kysy sydämeltäs. Se vastatkoon.»
Talven tuomiolla
1
Kuin pelon-kalpeaksi
käy poski auringon!
Nyt tiliin pantavaksi
maan laiho altis on.
Maa, nyt ei turvaa sulla
oo pitkään tuokioon,
saat tuomiolle tulla
sa talven kartanoon.
Maa, peljännetkö myös sä?
nyt tokko kalpenet?
Pois pelko. Auki lyö sä
sun rintas telkimet.
Sun valhees talvi poistaa.
Sun leikkis jäätyvät.
Niin totisina loistaa
jo taivaan kynttilät.
Ne tuntee polton rintas,
ne tuntee sydänsyys.
Tuo esiin painavintas!
— On liki iäisyys.
Se hetkess' iäisessä
sun syliins' sulkekoon,
yön silmäin säihkehessä
syys, tuntos tuomitkoon.
2
Tien tuntemattomuuteen
ma liian kauas vein.
En jaksa jumaluuteen,
min määräkseni tein.
Te tähdet, edessänne
mua kylmä puistattaa,
pois väärän pestessänne
myös viette oikeaa.
Sa yö, sun kättes paino
niin uhkaa, näännyttää,
sun tuomios on vaino,
sun myötätuntos jää.
Sua vastaan kapinassa
on ihmiseni mun,
se, katso, nousemassa
on osast' poljetun.
Se kysyy: miksi, miksi
ma elon lahjat sain,
jos piiloitettaviksi
ne tuomittu on vain?
Maan vainioille tieni!
jos harhaun, kaatunen.
Ma tahdon olla pieni
ja kurja ihminen.
Posetiivilaulu
Ryöväri tuli puukkoineen. Lukkoa koitti.
Katseli hän. Kuunteli. Ovikelloa soitti.
»Iltaa. Tässäkös asuu se mies,
josta huhu ties
että häll' aarre on jommoinenki!
Seis! Nyt raha tai henki!»
— Tervetuloa, rosvomies.
Niin on asia kuin huhu ties.
Ei tosin aarretta suuremmoista,
mutt' onhan silti, on yhtä ja toista
annettavaksikin, luulisin.
Pitele säkkiä.
Täytehen äkkiä
saat sen, ja saanetpa toisenkin.
— Valitse, ystävä, mun omastain,
valitse mitä sä halajat vain.
Tuolla on hymyä, naurua täällä,
oivaa käytellä pahalla säällä.
Tässä on auringon kirkasta kultaa.
Tässä on multaa.
Täällä on siivet ne voimalliset,
joill' yli merien lentelet.
Taikasauvani tuoss' — ota pois! —
parempi vain, se jos parempi ois.
Tässä on unia, raskaita, hentoja,
maata käypiä, siipilentoja,
täällä muistoja, pahoja, hyviä,
kyynelsilmiksi herkentyviä.
Tässä on kuivunut kukkanen;
senkin saat sinä, myöskin sen.
— Sellaista korua, vuosien tuomaa,
aitoa kaikki — sa leimat hyvät huomaa! —
Ja, jos ei vielä ole kylliksi näistä,
täällä on tunnetta sykähtäväistä,
kaipuuta, kipuna polttavaa.
Onpa yks hitunen viisaudesta,
hämärä aavistus totuudesta,
joskus joka silmihis kangastaa.
Onpa, palkkana kestetystä,
kallis murunen tyytymystä
edessä tyhjyyden tumman yön.
Tahdotko, senkin minä säkkihis lyön?
Niinpä hän haasteli. Hän esille mätti
kaikkea parasta antiaan.
Rosvo sitä katseli kummissaan,
hiipi pois varkain, ja säkkinsä jätti,
vaikka se oli jo kukkurallaan.
Niinkin voi käydä. Ei tavara kelvannut,
ei edes rosvolle kelvannut.
Erotiikkaa
1
Käs' pieni, yli pöydän
on kädessäni.
Kaks silmää pakeneepi
mun silmiäin
ja seinää katsoo
ja lattiaa.
Mut posket punertuvat
ja rinta kohoaa.
Yhä musikantit jossain
ne soittaa jotakin,
ensviulu yli muitten
on kiihkein.
Puhe pöydiss' ympärillä
käy sorinaks.
Me yhä vaiti ollaan,
me kaks.
Meilt' kananpoika jäähtyy
ja hyytyy kasti sen. —
Sa väistät katsettani.
Kuin peljäten! Kuin syyttäen!
Näen kyynelen.
Käs' pieni, käteheni
se unohtuu
ja sormihini sormet
soukat puristuu.
2
Und das Band, das uns verbindet,
Sei ein schwaches Rosenband.
Side meidän välillämme
olkoon side ruusuinen —
parahimmat päivistämme
solmitkoon se yhtehen.
Ruusuketju kestäköhön
niinkuin ruusuketju voi.
Lemmettäret hymytköhön!
Amoriinin huilu soi!
Armas, mitään tiedä emme,
tunnemme vain jotakin:
Riemu lyököön ylitsemme
hetken lainein lämpimin. —
Taittukohot ruususiteet
milloin aika täysi on;
— haurahat on ruusun piteet
kytkimiksi kohtalon.
Sinä kohtaloitas kohti.
Minun myöskin mennä suo.
Kirottu, ken toisen johti
oman helvettinsä luo.
Harvat lienee onnen hetket;
ne, mit' on, ne tasataan.
Sydämien synkät retket
yksin, yksin kuljetaan.
Armahani, onnen päivät
vielä eessä odottaa.
Vasta kun ne taakse jäivät,
ruususide katkeaa.
3
Älä koske uutimihin.
Vale siell' on vastassa vain,
vale, ilkeys tyhjien mielten
ja katseitten kalseain.
»Koko maailma» — niin, siell' on se
ja kaikki sen tärkeydet,
»katinkullat» ja »oikeat kullat»
ja rummut ja kulkuset.
Elit, kaipasit, mitäpä löysit?
Vain tyhjän tyhjästä sait,
vain löysit muurahaisen,
jos ihmistä hait.
Siell' on kaikkea eik' ole mitään.
Se on köyhä, niin köyhä maa.
Ja onnen murunen pienin
se täytyy varastaa. —
Älä laske päivää sisään,
älä kajoa uutimiin.
Sitä kaikkea ulkona siellä
nyt vihaan niin!
He lukevat poskipäistäs
ja silmistäsi sun:
olet jakanut kanssani onnen
sen varastetun.
Ja tietänet, ei ole aivan
hyvä sen, joka paljastuu.
Siell' on käytävä panssari päällä;
vait' silmä; ja vaiti suu. —
Tule tänne, mun syliini, vielä.
Tule, vaikk' edes itkemään.
Me kätkemme onnen pirstat
pois hämärään.
Niin silloin vasta kun loppuun
on hehkunut veremme lies,
sa kun olet mulle vieras,
ma sulle vieras mies,
niin silloin se valkeuden hetki,
jota päiväksi kutsutaan,
joka kotvan jo vartonut tuolla
on vuoroaan,
se käyköön sisähän niinkuin
lie käynyt jo ennenkin;
kaks julkeinta muurahaista
sitä katsoo silmihin.
Uhri
Nyt vaiti, sydän, vaiti,
tää hetk' ei ole sun,
ma edestäsi suljen
sun maasi luvatun.
Saat kyyristyä pieneks
kuin hiiri loukossaan.
Saat huutos tukahuttaa.
Saat käydä nukkumaan.
Ne tosin koirat laukkaa
ja tahraa portahas
ja kaikellaiset karjat
käy talloin tarhojas.
Sun kätköjäsi penkoo
jos jotkin peukalot.
Sun saleissasi pauhaa
suursuiset Cicerot. —
Ne houkat eivät arvaa
sun luontoasi, syön;
yks isku käpälästäs
vois tehdä tuhotyön.
Mut ei, nyt, sydän, vaiti,
vie kyntes piilohon.
Tää päiv' on heitä varten,
sun huomen ehkä on.
Siks piiloalttarillas
sa valvo vartoen.
Soi kerran viha taivaan
yl' maan ja ihmisen.
Kenties, jos muut jää piiloon,
saat silloin tehtävää:
käy esiin, vihanpäivää
koe uhrein lepyttää.
Sa varro! — Kun käy myrsky,
lyö lieskat salamain,
jo lannat korjaella
voit nautain, vasikkain.
Tee niistä polttouhri,
se kiedo kukkasin.
— Oi, lieska taivahasta,
lyö tuli uhrikin!
Päämiehet
(Skitsi)
Päämiesten äl' etsi seuraa!
He on pieniä mieleltään.
He eivät tunne enään
edes omaa sydäntään,
vaan, jos se kadulla heitä
tulis joskus vastahan,
ohi tervehtimättä he ajais
kuin tuntemattoman.
Ja ei edes tahallansa!
Noin, huomaamattaan, vain
omast' itsestään he luopui
vuoks valheen jumalain.
Päämiehet, suuria on he
vain nimeltä, mielelt' ei;
nimivalheen alttarille
joka voittonsa he vei.
Nyt heikoimmistakin etsii
he jotakin itselleen,
he etsivät elämäänsä,
jonka tietävät kadonneen.
Mut varo! Myös kelpaat heille
sadesuojaksi, saappahaks;
sa varo, he saattavat suohon
sinut sotkea portahaks.
Bakkanaali
Oi veljeni mun
kohtalon töykeän kouran alla,
te nouskaatte riemuhun
ja mielellä kirkkahalla
tulkaa hulinan tuutuhun.
Ah, pullossaan
tulinen sprii jo vartovi meitä.
Se käyköhön ohjaamaan
ja vieköön vanhoja teitä
onnen tuville matoset maan.
Mies Bakkuksen
taitkoon tok' hallita hullunkin retken,
hei, poristen, nauraen,
ja vaieten kiperän hetken,
tuttuna viisauden kultaisen.
Kun taiten me näin
viinan henkeä viljelemme,
mun ystäväin,
me hiljaiseks riemuksemme
hulluja haastamme kirkkahin päin.
Muisto
Niin, katulyhtyjen tuikkiessa
läp' usvan, tihkuvan satehen,
sun fantasiojes laukatessa
läp' usvan, tihkuvan satehen!
Ol' pöhnän hehkua mulla päässä,
ja sinä painausit minuhun.
Oi, aurinkoiseni sadesäässä,
ja sinä painausit minuhun.
Kuin siivin lensi ne hetket meiltä
ja lyhdyt loisti ja sade soi,
me tultiin rannalle puistoteiltä
ja lyhdyt loisti ja sade soi.
Ja totta vihdoin me huomasimme,
ol' kylmää ulkona, kosteaa.
Mun kammiooni me pakenimme,
ol' kylmää ulkona, kosteaa.
Ja totta silloin, se nähdä taitaan,
me oltiin märkiä kumpikin,
niin, päästä alkaen saakka paitaan
me oltiin märkiä kumpikin.
Se yö me vaatteita kuivateltiin
ja leikki armahin leikittiin,
ja toisiamme me lämmiteltiin
ja leikki armahin leikittiin.
Sait kukkavihkoni maljakoista.
Ma ruusuin vuotehes kukitin,
tein seppelen sulle neilikoista
ja ruusuin vuotehes kukitin.
Oi ruusunnuppuni, yöni kulta,
senjälkeen koskaan me nähty ei
sa menit multa, ma menin sulta.
Senjälkeen koskaan me nähty ei.
Nyt kirjanlehdiltä ainoastaan
— jos tämä silmiisi sattunee —
mun muistokukkani ota vastaan
— jos tämä silmiisi sattunee.
Rajasuutari, joka loi itse onnensa
(Riimikronikka)
Rajasuutari lestinsä lautaan lyö.
»Jo on hemmetimmoinen paikka,
kun ei maista ruoka, ei maista työ.
Koko ammatti! — Ei, ei vaikka
kuin pohtisin sinne ja tännepäin,
en selvää saa minä järjelläin
mitä tarkoitusta on tällä
alituisella rehkinnällä.
»Jos napsin nauloja nahkoihin,
pikilangalla kättäni rääkkään,
totisesti, en toimin sellaisin
tämän elämän onnea nääkkään.
Parahiksi syrjästä kurkata saan
miten porvari nauttii onnestaan;
Syö herkkuja; lapset ja naiset
kuin kukkaset tuoksuvaiset.
»Mut meillä, kuin äärellä tunkion,
vain haisee nahka ja kakka,
ja korvalle kyllin riemua on
kun pennut räyhää ja akka.
Ja istu sä pönttötuolillas,
ja korjaa kenkiä sortajas,
jos selkää särkisi kuinka,
jos miel' olis karvas kuinka.
»Miks suutariksi mä synnyinkään,
miks en herraksi, patruunaksi?
Sain minäkin Luojalta pystyvän pään,
kaks silmää ja korvaa kaksi;
toki lahjoja mulla senverran ois
että kaikki ne konstit oppia vois,
jotka tekevät ihmiseksi
ja suureks ja onnelliseksi.
»Ne kaikkihan syntyvät ihmiset
sama Aatamin nahka päällä,
mut toisill' on päivät kultaiset,
elo toisten on varjossa täällä.
Täm' on väärä ja ilkeä järjestys.
Tästä täytyy paisua myllerrys.
Meit' on paljon, me vannoimme ponnen:
me itse, me ryöstämme onnen.»
Niin haasteli viisas suutarimies,
ja niin hän toimikin kerta.
Hän »jyrkkäin» joukossa olla ties
kun »laskettihin verta»
— tosin oli vain rakki piskuinen,
mut räyhäsi joukossa tiikerien.
Nolo loppu — tiikerin virsi —
lyhyt virsi ja pitkä hirsi. —
Ja, kertovat, edessä kiväärein
oli suutari pehmeä piltti;
hän armoa kerjäs, ja yksintein
lupas vastedes olla kiltti.
Nyt nahka ja kakka ja parkuna muu
oli armahampi kuin kuoleman suu.
Se askel, se jyrkin, se kammottaahan:
Tilis tee! Ypöyksinäs outoon maahan!
Uni
Näin unta. — Suuressa kaupungissa
ma kuljin, köyhänä, uuvuksissa,
koin etsiä kattoa pääni päälle
joka hiukan ois suojana pakkassäälle
ja jossa vois rauhassa kirjottaa,
yöks raajansa lepoon ojentaa.
Olin kymmenet talot jo lävitse käynnä,
ei tilaa missään, ne kaikk' oli täynnä.
Mut viimein, jo illan suussa aivan
oli palkkana pitkän juoksun ja vaivan
yks huone, pieni ja kylmä niin,
ihan ullakkokerroksen kurjin soppi;
(sitä huoneeks kylläkin kutsuttiin;
näön puolesta — tuskinpa koirankoppi).
Mut koppero asuttu kymmenin vuosin
oli ollut, mukaan sen vanhan kuosin
siell' asusti köyhiä perkeleitä,
myös maksaen, joskus, kun kykenivät.
Ketä niin? — Kuka muistaisi kaikkia heitä. —
Joku varas, sen poliisit pidättivät;
joku synkeäsilmäinen anarkisti —
hän kaulansa silmukkaköyteen pisti;
joku naikkonen — vietiin sairaalaan;
joku taidemaalari, rappiorenttu,
joll' oli joka yö yhä kurjempi henttu;
joku mies, joka kerjäsi ammattinaan;
joku tupakka-ukko leininlyömä
ja tautien kaikellaisten syömä.
»Ja viimeiseks» — niin naapuri ties —
»joku kumma, hieman höperö mies,
sen mokoma pitkätukkainen jätkä,
jok' ei syönyt, ei tehnyt säällistä työtä.
Kun tuli, ol' pikkuinen nyytti myötä:
yks risainen viltti, yks kynttilänpätkä,
yks korvaten kuppi, yks leivänpala,
lisäks paperinsilppua kaikellaista.
Lie ollut lintu tai ollut kala,
en tiedä, mut täss' on paperikaista,
joita raapusti miesi se yhtenään;
niit', luulisin, runoiksi nimitetään.»
Niin haasteli kuoma. Ja hänpä sen ties!
Runoseppo se olihan ollut mies.
Yhä naapuri juttusi: »Kuollut hän
oli kaiketi viluun ja nälkähän.
Tuon penkin päältä se löytyi ukko
ja sen suuss' oli purtu paperitukko
— lie nälkäänsä sitä yrittänyt
kai syödä, mut kesken väsähtänyt. —
Kuin kauvan liekkin kylmänä maannut,
siit' ei ole kukaan selvää saanut.
Hän vietiin hautaan yhteiseen.
Ei kenenkään tiedetä saattaneen.»
Sellaisen huoneen ma vuokrasin.
Sen penkillä maaten tuumiskelin
mikä lie otus ollut se ammattiveli,
joka ennen kopissa tässä eli.
— Ei mikään nero, ei suola maan.
Enp' ollut kuullut ma milloinkaan
hänen nimensä kaltaista mainituksi
Ja huonoja oli, jo ensnäkemältä,
runorievut, jotk' oli jääneet hältä.
Mut kuitenkin, itsensä kutsutuksi
lie tuntenut hän. Ja hän hapuillut
oli jotakin silti, ja uneksinut.
Runon kärsimyskalkin sakkaan asti
hän sai hetk' hetkeltä tyhjentää,
mut ei tuta riemua — kirkkahasti
kun kuplii runo ja hyrsyää,
kun kyynel muuttuvi timantiksi,
veripisarat kiviksi kallehiksi. —
Vain syntymistuskan tunsi hän,
mut mitään ei nähnyt syntyvän.
Kuin suuri hän silt' oli rohkeudessa!
kun Mestari saapui ja haastoi näin:
Jätä onnesi elossa rauhaisessa,
jätä perhosriemusi, ystäväin,
ota sauvas ja vyötä kupehes,
mua seuraten, astu matkallesi
olet astuva tuskaan ja koettelemukseen —
minun riemuuni, itsesi unhoitukseen.
Se mies, se houkka, se kummallinen,
Hän vähässään oli uskollinen.
Anarkisti
(Kuvaelma)
Henkilöt: Nemesis. Matti.
NEMESIS (tulee, seljässä visaiset siivet, mukanaan tuntilasi, kyynärä, ohjat, ies, ruoska)
Yö tai päivä: piippu piipun jälkeen täyttyy, tyhjenee,
Matti makaa sohvallaan, ei mitään hyödyllistä tee;
aina lukee kirjojansa, imee suurta piippuansa,
silmu silmukalta kutoo suurta haaveverkkoansa.
Kuinka usein saapunenkaan luokses työtä antamaan,
nään sun uneksivan tuossa makaellen rentonaan
niinkuin itse Juppiter sa oisit saliss' Olympon,
voisit tuhlaella aikaas, elämäs ois loputon.
Kurja narri! Ohitsesi kiitää päiväs lyhyet;
katso tuntilasiin:
(näyttää tuntilasia)
hukkaan vuotaa hietajyväset.
Jumalat on mitanneet sun elonhetkes eeltäpäin,
määränneet sun työsi laadun viisahasti, niin tai näin.
Kas niin, astu ikeen alle.
(Nostaa ikeen Matin vatsalle ja selvittelee ohjasperiä)
Minä kynnän. Vakohon! —
Muista, Manalassa huono paikka niskureilla on:
armojärjestyksen mukaan syntisiä keitetään,
pirut vielä pistelevät terävällä piikillään.
(Matti nauraa)
Ei saa nauraa! — Luoja vaatii uhrit, veroroposet.
Jumalall' on onnen ohjat, Luojall' lykyn avaimet.
MATTI (on maannut suuri sammunut piippu kourassa, vieressä läjä kirjoja. — Työntää ikeen vatsaltaan lattialle)
Ole vait! — Mitä voin minä aatoksille. —
Mun aatoksein
käy armain tein
kera Paanein, Nymfein ja Sileenein
elojuhlille maallisille.
Mun aatokseni
käy polttavin tein
kera läikkyvän ihmisveren
yli aikojen läikkyvän meren.
Mun sydämein
ja mun aatoksein
tulinuolen viskata tohti
yli Paanin veren,
yli ihmismeren
ikivaltojen kylmiä kasvoja kohti.
NEMESIS (puistelee Mattia)
Herää, herää, hullu mies.
Kauhea on synnin ties.
Käskyt ankarat on mulla:
Juppiter ja Moirat mun
käski lääkäriksi tulla
vaarallisen hourailun.
Kirjasi pois aion viedä.
(Ottaa yhden kirjoista. Sitä selaillen:)
— Vaarallisin leikkikalu
lapselle on kirjanen. —
Ne on ihmistyötä. Tiedä!
ei oo niitten uhkanhalu
mieleen meidän, jumalten.
Jospa jumal'eepoksia
lukisit — tai romaania!
Mutta — filosofiaa —
se on selvää kapinaa.
Katso, näin on Matin työ:
Tuoss on paikat askelilles
(näyttää tuumia kyynärästä),
raja tuoss on aatoksilles
(näyttää ruoskaa);
ikees ota
(ojentaa iestä),
nuku, syö,
jumalille vero anna,
palkka taivahassa kanna.
MATTI (on edellisen repliikin aikana sytyttänyt piippuunsa. Nousee)
Valheen hengillä kuljet, ja valheella uhaten kurjat
almut vatsahas saat, kielelles kostukkeen.
Juppiter kuollut on ammoin. On kuollehet jumalat kaikki,
Monat on poissa, ja niin kaikki sun kaltaises;
kaikk' on he menneet niinkuin haihtuu ilmahan sauhu.
(Puhaltaa savua)
Ihminen liekillään heidät polttanut on.
Tunnetko liekin sen, joka ihmisen rinnassa leimun?
Lahja Prometeun on tälläkin alttarillani!
(Näyttää piippua)
Karta, Nemesis, sen tulta, ja loittone kauaksi täältä
taikka sa polttaa voit siipesi voimalliset.
Viimeinen olet kerjurilaumasta vanhan Olympon,
henkiin jäänyt vain vuoks oman kurjuutes;
sulla on rengin luonto ja rengin julkea naama,
siihenpä mieleni ois iskeä nyrkilläin.
Jos olet viisas vielä, sa kiiruhda Kaaronin purteen,
vie nämä terveiset: viimeinen saapuja oot.
Auringon kasvojen alla ja alla tähtisen taivaan
ihminen elää nyt, sinne hän kuolee myös.
Maan hän askelin mittaa, eetterin henkensä voimin,
syltä yks hiekassa maan hautansa mittana on.
(Esirippu)
Väsymys
Oi Luonto-äiti
käyn luokses nyt.
On pääni raskas
ja väsynyt.
Ma ajatella
koin elämää,
mut mitään voinut
en ymmärtää,
vain turhuus, hulluus
ol' edessäin,
sen sfinksinkasvot
tien päässä näin.
Oi iki-äiti
sun rinnastas
ma tahdon juoda
sun maitoas;
kun vereen saan sen
ja sydämeen,
ma sfinksin eteen
käyn uudelleen.
Kevään tulo
Aurinko ampuvi kultanuoliaan
päivä päivältä tihentyvin parvin,
päivä päivältä kauemmas pohjoista kohti.
Jokaisen hangen harjalle ne sataa,
kylkeen jokaisen mäen;
kaikkien talojen akkunoissa
ne välkkyvät;
jokaisen sydämen lävitse käyvät
jättäen jälkeensä hennon kipinän,
joka kytee ja kytee
ja paisuu liekiksi,
täyttäen jokaisen rinnan,
loistaen jokaisen ihmisen silmistä.
Niinpä muuanna päivänä
humisee lämpöinen tuuli.
Räystäät soittavat aamusta alkaen;
purot paisuvat, jäät tummenevat;
taivaanrannassa leijaa harmaja usva;
ensimmäinen pyöreä pilvi,
kesän pilvi,
liukuu pinnalla korkean, sinisen taivaan.
Auringon silmä katsoo rävähtämättä
liikkumatonta maailmaa.
Kuuletko silloin kaukaisen humahduksen
kautta mäkien, metsäin ja aukeitten rantain
— Kevät saapuu, kevät saapuu!
Sen ratsut nelistävät ylitse heräävän maan,
laukaten kepeästi, kuin lentäen,
harja hulmuten tulta
jotta silmäsi sokaistuvat.
Oletko valmis silloin?
Taidatko hypätä ohitsekiitävän ratsun selkään?
Ilman satulaa,
ilman ohjia
taidatko laskea ylitse heräävän maan?
Heinäkuu
Kuljin, kuljin kankahilla
kesän kultaisen.
Nukuin metsätaipalilla
alla kuusien.
Pihka tuoksui, kilvan kukki
ruohot, kanervat,
puusta puuhun kutoi lukki
seitit hohtavat.
Luokse tullen, luota mennen
liukuu heinäkuu.
Eilinen lie ollut ennen.
Huomen unohtuu.
Mistä tullen, minne kulki?
— tieskö itsekkään?
Luonto sylihinsä sulki,
metsä huumas pään.
Matkalaulu
Pilvet peittää taivahan, ja ilta pimenee,
vaimentuva tuulenhenki puissa hymisee.
Kunnahalta kunnahalle koukertelee tie.
Matkaa vielä penikulma, toista, ehkä lie.
Kartta ties, on kylä liki lahden perukkaa;
kuulin: aamupuolla sinne laiva poikkeaa.
Viel' on matkaa, mutta aikaa onhan sitäkin,
vaikka laulun aikomani sanoiks laatisin,
uupunehen mielen laulun, kirkkaan, riemukkaan,
vangiten sen askelteni tahtiin raukeaan.
Laukku painaa hartioita päivät yhtenään,
pieksusaapas hankaa veriin kehnon kantapään.
Yksin läksin matkahan, mut parhaan seuran sain:
kesä löysi käteni ja käypi rinnallain.
Päivät, yöt kuin kukkasihin vyötyt kulkueet.
Linnut laulaa. Hymyy taivas. Kimmeltävät veet.
Kesä, kesä, tahtos jälkeen johda kulkijaa,
joka nöyrin mielin aikoo antis omistaa.
Suvipilvet, onnen pilvet —
Suvipilvet, onnen pilvet
peittää taivahan.
Liikkumatta lepää pinta
laajan ulapan.
Niinkuin tyttö kenkiänsä
nauhaan pujottaa,
niinpä päivät aurinkoiset
ohi vaeltaa.
Siin' on onni — ajatella —
aika etenee,
kultapäivät kalliit, kalliit
hukkaan hupenee.
Siin' on onni — hymyhuulin
nähdä — vaihtuvat
taivahalla suvipilvet
lumivalkeat.
Poutapäivä
Pääskyjen liverrys poutaisella taivaalla.
Pihlajanoksan varjo aitan seinällä.
Ruskettuneet lapset marjaropeineen.
Niityllä torkkuva hevonen,
takanaan säihkyvä ulappa.
Sitä kaikkea ei voi kyllikseen katsella.
Tuntee olevansa kyllin pieni
ollakseen varma
ja levollinen.
Tuntee olevansa tarpeeton
tarpeettomassa maailmassa,
jota aurinko paistaa.
Tuntee elämän
niin lapsekkaan avuttomana
haparoivan,
kompastelevan,
kapealla laudalla, kahden tyhjyyden välissä.
Oi aurinko kuinka se paistaa!
Maa heilimöi,
pääskyt livertävät,
meri säihkyy,
pihlajanoksan varjo
keinuu
edestakaisin
aitan harmajassa seinässä.
Oi elämä, ei mitään turhempaa, ei kipeämpää, ei kauniimpaa.
Oi kuolema, ei mitään lempeämpää.
Koli
Nään yhä hahmon, kuinka se kolmin kummuin
taivaanrannan ruskohon kuvastuu.
Nään yhä kaiken. Muistanpa, aamupuolla
kuinka ma nousin, jyrkkää rinnettä päin,
syrjään jättäen tiet.
Syys oli tullut ja ajanut ankarin kasvoin
kukkaset pois, huvikulkijat pois,
pois myös maalarit, mestarit näköalain.
Vaikeni aamu. Tuuli myrskyksi kiihtyi.
Pilvet lensivät, harmailla siivillään
viistäen vuorta; ja satehen kuurot
vuoroin vihmoi vettä, ja vuoroin taas
selkeni hetkeksi taivas. — Auringon
säteet kultasi seutua jylhää.
Nousinpa silloin louhista vierua pitkin
suoraan hartehille Ukko-Kolin.
— Silmäni mun kuin keksivät riemuiten
kvartsitikyhmyt paljain sinisin pinnoin!
Kvartsiti, karaistu syvällä povessa maan,
katselin riemuin kovia muotoja sen,
joist' oli osansa vieneet tuulet ja helteet,
maajään ankara paino ja vetten vuo.
Tunsin: Tuohon on painanut jää; kas tuoss' ovat uurteet;
tuolta on lohkare irti tempaunut. —
Kuin sotavanhus, hiljainen, hopeapäinen,
pysty vielä ja terve, mut pinnassaan
pitkien vuosien uurtamat arvet.
Katselin kauan, kyhmyistä kylmää harjaa,
metsän keskestä särmänä nousevaa,
kuinka se välkkyi, märkänä satehesta,
syksyisen päivän sätehissä kimmeltäin.
Myrsky ryski sen jyrkillä rintehillä
siivoten papereita ja roskaa muuta
jälkeen kesän ja joukkojen julkeain.
Kaksi haukkaa vain oli liikkehessä
kiertäen vitkaan tuulessa laakson yllä,
vaiti, ja siivin liikkumattomin.
Yhtään ihmistä ei. Sain yksin olla,
katsoa kyllin, ja kyllin hengittää
raikasta, kirpeätä syksyilmaa.
Pilvet lensivät liepeillä jylhäin vaarain,
ylitse järven, vaahtona kuohuvan.
Erojaiset
Kuun silta kromikeltainen
käy ylle kylmäin vesien
ja jäisten kaislarantain.
Sen sillan ääriä ei näy.
Yön tyhjyyteen sen holvi käy
mun uniani kantain.
Ne kaikk' tän'yönä saapuivat,
ne silmiänsä hieroivat
kuin lapset herätessään:
yks hento niinkuin henkäys,
yks — irstas yökön-elämys,
yks panssarpeittehessään.
Ja kullakin on maljanen,
niin pieni, mut niin täyteinen,
täys mykkää kaipausta.
Ne mereen maljat tyhjentää.
Kuin neste kallis kimmeltää!
Kuin meri musta, musta! —
Nyt hiipivät ne yhtehen,
käs' toisen liittyy toisehen.
Ne hiljaa karkeloivat.
Kuin karnevaaliruhtinaat!
Mut hautajaiset autuaat
niill' on, ja onpa oivat.
Ne puhaltaa mua kasvoihin,
ne katsoo silmin suruisin,
ne nyökkää päätä mulle.
Ne karkelee mun ohitsein,
ne sanattomin hyvästein
käy tielle kullatulle.
Mik' ihme yhtehen ne toi?
Kuin sovussa ne olla voi,
tuo tuolle kättä antaa?
Toi erojuhla yhtehen,
ja tie, mi kerran viimeisen
kuun siltaa pitkin kantaa.
Molok
Runotar, nyt voimas lainaa hetkeks kiitäväks,
anna muoto lauluun, jonka tunnen syntyväks;
kauvan sitä valmistin ja kauvan ikävöin,
päivät uneksuin ja olin valvehilla öin.
Vuosi vuodelt' syvemmälle opin näkemään
luonnon mystilliseen yöhön, aineen hämärään.
Enpä löydä lempeyttä, suurta mieltä en.
Antajaa en löydä. Löydän rosvon verisen,
hirviön kuin polyypin, kuin Molok-jumalan,
nielun kaikki-nielevän ja kaikki-vaativan.
Muotoaan se näytä ei. Se, herja, häpeää;
salaa imunystyränsä ihoon lähettää.
Pettävä sen ääni on. Se harhaan johti mun.
Sokeana antausin sen juhlakutsuhun.
Kaiken muun ma hylkäsin, sen seuraa yksin hain,
luulin, sitä liki olin niinkuin harvat vain.
Luulin, äidinrinnasta sen maitoa ma join.
Iloitsin. Ja lahjaks sille nuoruuteni toin. —
Nyt sen huomaan, verrattava olin houkkioon
— omaa mielikuvaani vain kurkottanut oon.
Kaipuustani sen muodon tein ja sitä palvelin,
sille uhrit uhrasin ja sitä ylistin.
Luonto, julmin Molok, kaikki antimeni vei,
mitään sijaan antanut — tai kiittänyt — se ei.
Luullessain ett' virvoitusta rinnoilta sen toin
— omaa sydänvertani sen maitona ma join.
Nuoruus hukkaan juossut on, ja koht' on eessä syys.
Sydän mitään saanut ei, vaikk' hartahasti pyys.
Mitään en ma omista. En ole itseäin.
Luonto imee nieluunsa mun pientä sydäntäin
ravitakseen lihavuuttaan rasvan-tihkuvaa,
jonka pelkkä aavistus jo kuohuksiin mun saa.
Voimaton, en mitään luonnon hornalle ma voi;
yhtä turhaa, rukoili tai vastaan kapinoi.
Voin vain tyynin mielin, mutta silmin avoimin
jättäytä sen valtaan, jota vihaan, halveksin.
Riemu mennyt. Tuska mennyt. On vain tyydytys
uhkamielin ottaa vastaan karvas täytymys.
Kevätruno
On viikon vettä vihmonut
ja tuossa on sen työ:
on salaa kevät puhjennut
kun vaihtui viime yö.
Kohtsiltään syttyy nurmikot
ranunklein kultatuohuksiin
ja kaikki kolkot kalliot
ne peittyy kukkasiin.
Näen ihmehen ma edessäin.
Mut sille kuulu en.
Kai syrjään kevähästä jäin.
En myönnä kieltä sen.
Hoen turhaan: sydän, tunne, kuin
jo kevät puhkeaa,
jo huokaa metsät havahtuin,
jo herää kylmä maa!
Mut sydän vartoo, vaikenee,
vain hiukan hymähtää
— se kuuntelee, se katselee,
mut mitään ei se nää.
Kuin tuhatvuodet paikallaan
se todistanut ois,
kun vuodet tuuppi toisiaan
ja häipyy ohi, pois.
Kuin silmäinlumett' oisi tuo
kaikk' ympärillä sen,
vain valhetta, kuin pelko luo
ja harha aistien.
Kuin totta vain ois sittenkin
sen oma kaipaus,
sen verenlyönti tulisin,
sen rohkein aavistus.
Sa sydän, vanhempi sa oot
kuin aurinko ja maa!
Vaikk' seirenit sua kutsukoot,
sua ei ne silti saa.
Sa itse syksyt synnytät
ja talvet, keväimet;
ne todemmat on, täydemmät
kuin kaikki entiset,
nuo, jotka saapui houkuttain,
niin paljon luvaten,
mut jättäin heikon riemun vain
ja heikon murehen.
Nuo muistot silti saattajas
sun tielläs olkohon
kuin askeljäljet astumas,
jotk' takanasi on,
kun yksinäisin hetkin käyt
yl' kuiluin syvimpäin,
kun ohjaavat sua untes näyt
sun kohtaloitas päin.
Katsastus
Miks en valmis ma oisi
omani omistamaan?
Miks en maljaani joisi
sakkahan pohjimpaan?
Pelko ei puolitiehen
askelta jättää saa;
Hornassa käynehen miehen
täytyy uskaltaa
vaakalautahan lyödä
näkynsä jokainen,
kalliisti kuololle myödä
hyvä ja alhainen.
Näyt ne arkalastaan
esihin tuotakoon.
Itseppä niistä vastaan.
Itse niissä ma oon.
Karaistu Hornan öissä
niistä jok'ainoa on,
niillä on pahankin töissä
oikeus armohon,
niillä on omanansa
armon runsaus,
niillä on muodoissansa
oikea vapaus;
jokainen oikku niitten
mailma on itsessään,
hyvien henkein ja hiitten
veren mä niissä nään.
Niillä on oikeus ääntää
omasta tahdostaan,
niillä on oikeus kääntää
auringot paikoiltaan,
niillä on oikeus ylväin
polttaa ja myrkyttää,
tuhkaan kuumahan kylväin
totuuden lause tää:
Katso, ne Graalia kohti
jokainen uneksivat,
alttiiksantaa ne tohti
sen, mitä tunsivat;
niihin ei lait yllä,
mailman ei viisaus;
niillä on lakinsa kyllä:
oikku ja vapaus.
Nuori Kain
Kain, hän on tulossa vuorenkyljiltä tuolta,
missä kasvavat korkeat, ihanat puut,
oksat köyrtyen raskaina maata kohti
painosta suurten, mehuisten hedelmäin.
Sieltä on tulossa Kain, eräretkiltänsä,
ruskettuneena, ja rinnassa kirveltäin
ankara haava, karvaisen kontion lyömä
sylipainissa äsken.
Karhun turkki on hänen olkapäillään.
Huulet on tiukasti kiinni, mut hymyssä suu;
silmät varjossa tuuheitten kulmien alla;
kourassa nuija, raskas ja ryhmyinen.
Laaksoon on tullut jo Kain, ja hän askeleensa
ohjaa rantaan, partaille juoksevan veen,
vilvoittaakseen päätään ja haavojansa
joen raikkaassa vuossa.
Siinä on virta. Välitse hietaisten rantain
vyöryy se verkkaan mustine pyörteineen
Elävä, suuri, voimakas on se. Se saattaa
lempeä olla, se vihasta ärjyä voi.
Voimakas on se kuin Kain, jonka suonissa uinuu
rikkaat kohtalot sukujen vastaisten.
— Virrassa Jumala on. — Kain polvillensa
käy rannan hiekkaan.
Kuuluu silloin kahinaa. Kaksi silmää
ruohostossa uhaten leimuaa.
Naaraspantteri! — kyyryssä, valmiina hyppyyn. —
Kain ylös nousee, ja kääntyy, kohti käy,
nostaen kepeästi painavan nuijan,
ääneen nauraen omalle voimalleen,
iskee petoa, jotta se kerralla kaatuu
ja murskana kallo.
Ääntämättä se kaatuu, ja korina alkaa
kurkussa käydä, hurme punainen
pursuu kuumana suusta ja sieraimista. —
Kain, hän kyllältään juo pantterin verta,
otuksen nylkee ja taljan täplikkään
paiskaa harteillensa, lämpimän vielä.
Karhuntaljan, sen äskeisen, hän virtaan
jumaluhriksi heittää.
Niinpä, pitkien päivien, viikkojen jälkeen,
saapui Kain kotikunnaiden kultaisten luo,
saapui taasen, tuomana tulisen kaipuun,
armasta nimeä huhuten kaukaa jo.
Vastaan kiiruhti vaimo — mut äkkiä, niinkuin
kasvoihin lyötynä, vavisten seisahtui,
käsillä silmänsä peitti ja kuiskasi hiljaa:
»Kain, veressä olet!»
Niin, se on totta. Mut mitä ihmettä tuossa!
Miksi nyt säikkyy vaimo? — Monasti Kain
lienee metsiltä tullut, hurmeessa kourat. —
Nuori on Kain, ja viaton voimassaan:
tuska ei ole otsaa uurtanut vielä.
Vain joku aavistus, järjetön, aiheeton,
joskus hiipinyt lie hänen polkunsa poikki
kuin kaukainen varjo.
Kain, enskerran hän katsoo itsehensä,
ensikerran pelkoa tuntee hän. —
Kain, Kain, hänen kouransa herpoavat,
ryhmynuija, maahan se jymähtää.
— Kain, miks vapiset, sinäkin silmäsi peität?
Näätkö sa eespäin, eespäin aikojen taa?
Kain, isä ihmisten, isä kaikkien meidän,
Kain, veressä olet!
Vanha Kain
Kain, pahasti, pahasti teit.
On veljesi murha
vain turhin turha
sen rinnalla, mitä sä pahemmin teit.
Ei Aabel nuorella kuolollaan
voi mieltäsi painaa.
Nyt nukkuvi vainaa
kuin herännyt ei hän ois milloinkaan.
Mut itselles mitä teit!
Työs petitpä perin
ja huimin verin
sa siemenes uusiin polvihin veit.
Nyt on kuin sukusi tuomitun
vois kirot jo kuulla
kuin yhdellä suulla:
Kain, Kain, miks ilmoille saatit mun!
Kain, lepohon koskaan et
laill' Aabelin pääse.
Sun sukusi jää se,
vaikk' itse mullaksi maatunet.
Yökkö
Jo aamu sarastaa.
Jo pilvet leimuavat.
Niin yökön silmää sumentaa
kaikk' oudot päivän tavat.
Mut kiitos auringon
— se ruokkii karjojansa.
Oi, lihavamp' ens'yönä on
mun hampahissa kansa.
Ma päiviks katoan,
ei kukaan tiedä, mihin:
ma ryömin piiloluolahan
maan synkän uumenihin.
Siell' on mun sopessain
työhuone, vailla vertaa.
Taon siellä lentoneuvojain,
taon, uusin tuhat kertaa.
Käy, palje, tohisten,
ja ahjo, säkenöi sä!
Ei levon hetkeen, unehen
oo aikaa yökön töissä.
Kuin hyrrä, pyörii maa.
Kuun kiiltää kohta sarvet,
noit'ämmät luudill' ratsastaa
ja kirkuu tähtiparvet.
Hei, siipi täydemmäks.
Sen kaaret kantaviksi,
sen runko raudan-kestäväks,
sen saumat joustaviksi. —
Noin välkkyy sini vieterein
se, soijin sataluvuin,
sen kaistat kaartuu ylitsein
yömustin silkkikuvuin.
Ma uskon itsehein,
en jumalihin taivaan.
Ma itse joka naulan tein
mun yöni lentolaivaan.
Niin kauvan, kuitenkin,
kun kestää siipi-silta,
kuin haukka, isken saalihin
ma ilman tanhuvilta.
Opastusta
Maantiellä matkalaisen
näin kerran — askelet
ja käynti nuorukaisen,
ja silmät avoimet.
Kai näytin luotetulta.
— »Hyv' iltaa», vaihdettiin. —
Hän kysyi tietä multa
ja matkaa kievariin.
Sen luottamuksen täytin
kuin veli, ihminen:
tien veljelleni näytin
ja neuvoin mutkat sen,
mut salaa tuumin: tiellä
mies kiipelissä lie,
saa houkan Horna niellä,
tie onhan väärä tie. —
Se mies, se hullu, kiitti
ja nosti hattuaan.
Niin menköön — kyllä riitti
tie moisen tappamaan.
En tunne katumusta,
mut — mies, hoi, käänny pois! —
Sait kurjaa opastusta
kun parempaakin ois.
Nyt hartiaini määrin
sua suulle lyövä lien:
mua neuvoit, roisto, väärin
ja näytit väärän tien!
Rakastaja
Olet mun. Sinun puolehes taipuu
koko olentoni mun.
Veren kauvan kahlittu kaipuu
on suuntaunut sinuhun.
Tuta saat: joku kestävä voima
käy hyökyen ylitses —
olet kaipuuni kammitsoima
kuhun viekin askeles.
Kuin lyökään laine ja laine
yhä pintaan kallion,
niin aina mun verteni paine
sua ahdistava on;
sua seuraten lakkaamatta
käy mieleni läikkyvä vuo,
ja, hetkeä tiedustamatta,
tulen luo, tulen luo. —
Ole vastaan tai ole myötä,
tulen peikkona unihis:
ei, ei mene päivää, yötä
etten sua syleilis.
Tuhlaajat
Ei ketään muuta
Me kahden vain.
Nyt syliä, suuta,
mun armahain!
Maan laveilla teillä
me lasketaan
ja valjakot meillä
on ruhtinaan.
Ei rikkahan juhlaa
raha valkaista voi.
Mut köyhä kun tuhlaa,
niin taivahat soi
ja vavahtaa rinta
tylyn, katellen maan.
Ja vertemme hinta
vain tuhlataan!
Uimari-Dionysos
Meren aallot, ne suuret, ne voimakkaat,
mua heikkoa kantaa ne, kantaa.
Meren aallot, ne nälkäiset, raivokkaat,
ne mun veikaten leikkiä antaa.
Käsvarteni lyön yli aallon tuon,
sen harjalta vaahtoisen maljan juon
ja mun ruumiini jäsenillä
sitä syleilen, lämpöisillä.
Meri, kuohuta kylmintä vaahtias,
te ahmivat aallot, te lyökää
ihon pintaan hampaanne raivokas
ja mun lihani kalvaen syökää.
Olen tullut leikkikin uhkapäin.
Olen kapinan tuntenut veressäni,
joka pilkkaa kylmyyttänne
ja julmaa leikkiänne.
Yli pään, yli vartalon, aalto, lyö,
sylinantisi kirpeä anna,
pien' lämpöni juo, pieni voimani syö,
mut kanna, mun riemuni kanna!
Olen hehkunut sylissä maan tytärten,
olen kiihkeä, hullu ja kylläinen,
olen juopunut riemusta voitokkaasta.
Olen tullut maast', olen tullut maasta.
Hyvin, aalto ahnas, jo rinnassain
sun tunnen nälkäisen hampaas;
sua rakastan, mut sulle nauran vain
— en ole sun uhrilampaas.
Sua syleilen, puren, sua suutelen, lyön,
sun lävitsesi ma itseni syön.
Olen tullut maast', olen tullut maasta.
Olen juopunut lämmöstä voitokkaasta.
Ilohuutoni aallolta aallolle käy
yli vihreävaippaisten aavain
ja naurujen parvet ne lennättäy
kuin lintujen, siiville saavain.
En tiedä, minne ne matkalla lie,
mut aaltojen läikky ne leikkikin vie.
Ne karkurit! Niillä on uskallukset!
— ne pienet, nauravat Ikarukset.
Kohtalolaulu
Pyöreä on onni,
pyöreä on maa.
Pyöri, pyöri, rullaa
jotta päätä huilaa,
tunto raukeaa.
Kohtalo on pallo,
lyijypallo vain,
mutta katso — hurraa!
laskee sekin kurraa
vavistessa maailmain.
Pyöri, pyöri, rullaa,
hiiu-viiu-vei!
Haljetakses rullaa
jotta päätä huilaa.
Hiiu vei, hiiu vei.
Matkamies
Tuuti, sieluni, nukkumaan
vieraassa kaupungissa,
raajani hetkeks oikenemaan
vieraissa vuotehissa.
Vieraskodista toisehen,
hotellihuoneesta toiseen.
Tyydy, sieluni iloinen,
sutten kulkuhun moiseen.
Kulkuri-hukka, sa ryömi näin
luolaan, mi sattui vastaan,
tääll' olet seurassa ystäväin
outojen ainoastaan.
Sulle he paljon on jättäneet
tietämätt', tahtomattansa,
itsensä tänne unohtaneet
— vieneet rihkamansa.
On kuin kasvi niin ihmeellinen
täyttäis jok'ainoan loukon,
kukkia kantaisi oksat sen
lukemattoman joukon.
Puun sen tunnen luonani nyt,
puun sen huumaavaisen,
johon on jokainen ympännyt
sielunsa matkalaisen.
Hiljainen vieras
Kiitos, elämä, antisi eestä,
täyteiset maljat pöytääni kannoit;
maistoin kyllä, ja myönnän kyllä:
parhainta puolestas kaiketi annoit
Maksamatta jos laskuni jää,
ota laulu tää.
En ylenkatsonut oo sua koskaan
(en niin hulluksi koskaan tulle),
niin, sitäpaitsi, kiitollisuuden
melkoisen olen velkaa sulle
(jos en ehkä sun lahjoistas
niin sun oppikoulustas).
Kiitollisuuden siitä ett' luonas
oppia sain mitä tarvitsinkin:
puhele ääneen, kuuntele hiljaa,
aattele hiljaista hiljemminkin.
Mitäpä nyt aattelen, haasta en,
kiitän vain, ja laulelen:
Katso, ma kaikkea antias maistan,
nyökkään sulle: maljasi, vaari!
pehmeä tuolis on, tyttäres auliit,
hieno on viini, ja kuohuva.
Hiukkasen maistan, hiukan
kastan huuliain.
Mutt' älä pahastu, jos näet kerran
tuolini tyhjänä, tuoppini täynnä.
Aattele: jospa se mies ois kerran
armaan unosen helmaan käynnä,
jospa se oikeuden ottanut ois
vaieta ja mennä pois.
Vapaasti ja julki
Soturi
Vapaasti ja julki
— hei, sotamies —
kuoloon asti kulki
aina sun ties.
Kuolo kell' on eessä,
— hei, sotamies —
olkoon otsa seessä,
poissa vihan ies.
Vääryys on vastass',
— hei, sotamies —
hohtaa haarniskastas
auringon lies.
Vapaasti ja julki
— hei, sotamies —
kuoloon asti kulki
aina sun ties.
Haukka
On tilaa taivahalla.
On äärtä yllä, alla.
Tuul' viuhuu siivissäni mun
ja aurinko on mun.
Ei viha, ystävyys
mun luokseni voi kantaa,
ei talvi, kesä, syys,
voi mitään mulle antaa;
mun on vain totuus ylhäinen,
jääkylmä, ikuinen.
Mun silmäni ei pettäneet
ma vaikka katsoin aurinkoon,
mun siipeni ei uupuneet,
vaikk' yli vuorten noussut oon.
Mun kotini on avaruus,
mun määräni on jumaluus.
Kun uuvun kerran, putoan,
ma korkealta putoan.
Myyrä
Mikä pauhu kattavi maata!
Miten valo on räikeää!
Vuoks melun en kuulla saata,
valon paljoudelta en nää.
Pois täältä. Toivottomuuteen
hukun, jos vain tänne jään.
Pois, syvälle, hiljaisuuteen,
maan povehen himmeään. —
Nyt ylläni pauhata sietää.
Ja pyytehet raivotkoon.
Niist' en nyt aijo ma tietää;
nyt syvällä, syvällä oon.
Minä kaivan karua maata,
teen tunnelit syvyyksiin;
minä tahdon rauhani taata,
ja en luota ma ihmisiin.
Niin, heille, tuoll' yläpuolla,
mun muistoni kuolkohon.
He ei voi minulta kuolla.
He yhäti luonani on.
Yhä seuraan kaikkia heitä
joka tiimoin ja tuokioin.
Minä valvon elämän teitä.
Minä maata vartioin.
Ne on luonani juurillansa
pien' korsi, ja vahva puu,
joka korskalla kruunullansa
päin pilviä kurkottuu.
Saan tuntea kuinka ne varttuu;
solukasvun kuulla saan;
ja nähdä voin, miten tarttuu
ne maahan juurillaan.
Voin tuntea elämyksen
mitä herkimmän, salaisen,
tuta siinäkin kärsimyksen,
koko kohtalon ihmisen.
Maan elämän kohtaloissa
yhä mukana elävä lien,
mut pinnan tuulista poissa,
pois parvista meluajien.
Tuutulaulu
Suvut uudet nousee,
vanhat katoaa.
Alati, alati
ajan hammas nakertaa,
seinäseppä hakkaa,
koi syö.
Turha vaiva, hukkatyö.
Lakkaa, lakkaa,
vaivu nukkumaan.
Miksi heräsitkään
mailinaan olemattomaan,
tietämään, tuntemaan
miksi heräsitkään!
Mitään ethän tietää voi.
Turhaan rintas kapinoi.
Paljon tiedät, tietäen
aallonkäynnin allas,
keinuen, keinuen,
heräten,
haihtuen
aallon leikkiin allas.
Varjot
Hst! — Varjoin maailmassa
sa ootko milloinkaan
heit' käynyt katsomassa,
jotk' eivät milloinkaan
voi päästä lepohonsa,
ei mullan rakohon?
He eivät pääse konsa
maan mullan rakohon,
vaan kotiansa vailla
iät kaiket kulkevat.
Kai kuollehilla mailla
he kerran kulkevat,
niin koskaan väsymättä
iät etsein itseään
kuin koskaan syntymättä
he etsi itseään.
Vainajien kysymys
(Tampereen vapautuspäivänä 1921)
Nuo muistot kalliit, katkerat niin
taas vaativat äänensä kuuluviin
ja kysyvät altista mieltä.
Jos mitkään, niin tämä seutu lie,
jos mitkään, niin nämä päivät lie
kai täynnä muistojen kieltä.
Kera keväisten päiväin ne heräävät,
tuhatjoukoin ne yhteen kerääntyvät.
Tilat arkiset ei niille riitä.
Joka kummulta, kentältä saapuu ne luo,
katusokkelot kaikk' yhä uusia tuo,
joka talosta tulvii niitä.
Ajan rattaan pyörtäen taakseppäin
veri viikkojen luoksi ne vievät näin
ja hetkien, jotk' on jo poissa.
On kuin taas jyskisi kanuunat,
tuliluikut räiskisi, taivahat
ois liekkien purppuroissa. —
Nämä päivät on päiviä vainajien.
Niin ystävä niinkuin vihollinen
nyt olkohon likellä meitä.
He saapuvat luoksemme haudoistaan,
tilin vaativat meiltä he uhreistaan.
Voi, jos emme kuuntele heitä!
Ei juhlat voi heitä tyydyttää.
Vain sydänten kielen he ymmärtää,
se voi heille rauhan antaa.
He kysyvät meiltä: — Kun hetki on,
me voimmeko, saakka kuolohon,
saman uhrin maallemme kantaa?
Kutojat
Näin joskus, kun päivä on mennyt
ja saapuu hiljainen yö,
minä vasta tunnen sen nyt
kuin täytenä sydän lyö.
Se on äkkiä täyttynynnä
ihan tuhlaten tulvilleen,
se on naurua, nyyhkyä, ynnä
kuin hyökyä merten veen.
Sitä kuuntelen ihmetellen
ja melkeinpä peljäten —
täys, humisten, läikkyellen,
on huoneeni hiljainen.
Unet saapuvat piiloistansa
minut kutsuen katsomaan:
ne elämänkangastansa
yhä kutovat ahkeraan.
Se kangas on ihmeellinen
— alun ammoin on syönyt jo koi —
mut uutta on syntyminen,
käy polkuset, pirta soi.
Kude hauras, niidet heikot.
Ei touhusta tulosta lie.
Miks unet, ne virkeät veikot,
yhä sukkulata vie?
Ei kysy ne mitä ja miksi,
ne kutovat, kutovat vain:
näen eteeni piirtyviksi
kipukankahan kudelmain.
Valo säihkyy pinnasta kankaan,
sen ylitse varjot käy! —
ei kutojat muistelevankaan
koin hampaan tuhoa näy.
Sitä katson, en käske, en kiellä.
En muista, on pitkällä yö. —
Miss' unet on, totuus siellä
ja kauneuden hukkatyö!
Tervehdys merelle
Meri, meri,
ole tervehditty!
Meren henki,
ota minut luoksesi ja koettele minua:
vieläkö kuulun sinulle.
Meri!
Sinä olet suuri.
Sinun laineesi huuhtovat kaikkien maanosien rantoja,
sinun laineesi kiertävät koko maapalloa,
lakkaamatta ylistäen sinua.
Sinun laineesi tulevat pohjoisesta ja etelästä,
idästä ja lännestä,
ja kohtaavat toisensa valtamerien äärillä.
Meren aalto,
ole tervehditty!
Kanna tervehdykseni yli kaiken meren,
kanna tervehdykseni ikuisiin aikoihin,
kanna tervehdykseni ympäri maan piirin
ja solmia se vyöksi maapallon ympärille.
Meri!
sinä olet suuri,
sinun olemuksesi lepää liikkumatta auringon palossa,
sinä olet kirkas kuin lapsen nauru,
viileä sinä olet kuin sielun rauha.
Äänetön sinä olet kuin iäisyys.
Mutta syvällä uumenissasi
sinä elätät hirviöitä,
joita ei ihmissilmä koskaan ole nähnyt.
— Mitä liikuttaa sinua aaltojen pauhu,
mitä minun tervehdykseni, jota ne kantavat!
Meri,
sinut tahtoisin juoda sieluuni,
sinun viileän kirkkautesi,
viimeiseen pisaraan asti.
Tahtoisin juoda sinut kuiviin
ja nähdä salaisuuksiesi paljastuvan.
Silmästä silmään tahtoisin katsoa synkimpiä käärmeitäsi,
katsoa ovatko ne kamalammat kuin minun.
Ja laivat ne lähtivät —
Ja laivat ne lähtivät retkilleen
kun kukkivat kesäiset päivät,
ne lens' yli metallinhohtavan veen,
vanat valkoiset jälkeen jäivät.
Oi, sieluni mun, mitä tunnetkaan?
Olet aivan oudolla miellä!
Ilon näitkö sä nousevan haudastaan
syvält' jostain, rinnassa siellä?
Tosin nääntymys paina ei suonissas,
ei horna sisällä polta,
kuin ennen, et kalva olentoas
joka tuokio tuokiolta;
mut punniten katsotko menneeseen,
vai hyljitkö vastaisuutta?
yli kukkivan maan, yli välkkyvän veen
taot ehkä jo tuskaa uutta?
Et aattele tuota. Sa ihmettelet
vain ett' olet nyt, olet tässä,
ett' huuliltas sanat voitolliset
ovat lauluksi helähtämässä:
Ja laivat ne lähtivät retkilleen
kun kukkivat kesäiset päivät,
ne lens' yli metallinhohtavan veen,
vanat valkoiset jälkeen jäivät.
Mysterio
Jot' en toivonut, tiennyt, sen lahjaksi saan.
Yö saapuvi, kirkkaus kulmillaan.
Päiv' synkkeni, yö tuli valoisaks,
suur' pieneksi, pien' yhä suuremmaks.
Kuin keskessä hehkuvan auteren.
Kuin tuoksussa ulapan suolaisen.
On tyhjästä syntynyt ihme uus,
on tuskaisen-suloisin toivottomuus.
On loppunut liike. Paikalleen
jäi kierto maailman uupuneen.
Käsvartensa levitti Kauneus
kuin omaa sen oisi kaikkeus.
On yhtynyt toivo ja toivottomuus,
on seonnut uni ja todellisuus.
Olen verhottu kultaan ja purppuraan.
Mit' en aavistanut, sen lahjaksi saan.
Satu
Mitä oli, mitä meni?
— Mitään ei, ei milloinkaan.
Kuka kulki ohitseni?
— Eihän ketään ollutkaan.
Oli unennäkö vain,
leikki aaltoin keinuvain,
tuulen kulku rannan kaislikoissa.
Yks on totta: leikki lasten.
Yks on varma lupaus:
touhut satukuningasten,
satu, uni, unohdus.
Sauhu ilmaan hajoaa.
Unho peittää nukkujaa.
Mitään ollut ei, ei mitään ole poissa.
Unohtunut
Vapauden tunnen
kuin en milloinkaan
— vapahaksi kun en
koskaan tullutkaan.
Unohduinko? — Minne?
Katu, kivilles?
Kentät, kukkiimme?
Ilma, sinehes?
Enhän tiedä — taikka
senkin unohdin.
Enhän muista vaikka
kuollut olisin.
Oodi
Yöt' ei, päivää ei ole koskaan ollut;
maailmaa ei, kohtalon kätt' ei liioin;
ihmist' ei oo tavattu; ihmisyyttä
koskaan ei ollut.
Hiljaisuus vain, humisten, pyörremyrskyn
lailla kiitää, hulluna, juopuneena.
Näätkö kuin sen tunnoton, vaisu katse
unias vaanii!
Nouskoon laulu — turhista kaikkein turhin,
vertes painon ruokkima hetkest' hetkeen,
oikku kaiken-kieltäjä, kaiken-luoja,
hyödytön laulu —
niinkuin suihkukaivo, mi yksiksensä,
itsekkäänä, painolla synkän tahdon,
tuulten leikin vietäväks' piirtää ylvään
välkkyvän oodin.
Mi jälkeen jäi, se jäljess' olkohon.
Sun työs on varma: täyttymys se on,
ain' on se valmis — kiitos kohtalolle!
täys täyttymystä, valmis tuomiolle.
Sun työs on vastaanottaa Kaikkeus,
sun palkkas kipu, kuolo, unohdus.
Sa täytä tuntoas ja aavistusta.
Sa kiitä osaas, osas unohdusta.