language: Finnish

VOIMAIHMISIÄ

Kirj.

Ain' Eliisabeth Pennanen

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1906.

      Omistan esikoisteokseni
      ystävälleni
      Väinö veljelle

SISÄLLYS:

Takkatulen ääressä.
Rouva U:n huone.
Esi-isien puu.
Hellevi hakee tulitikkuja.
Vauhti kiihtyy.
Jumalien pettäjien sunnuntai.
Lauvantai-ilta.
Soittaja puistossa.
Harrastuksia.
Ristolan vinttikamarissa.
Kesällä.
Hellevi kirjoittaa rouva U:lle tanskaan.
Koira saattaa Helleviä Ristolasta.
Teatterihirviö ja satupoika.
Nälkäpeto ja merenneito.
Risto.
Lepoaika.
Kapellimestari "hyppää harakkaa."
Tuuli puhaltaa.
Kappelissa.
Kaksihäntäinen ryöppyruhtinas.
Vieras.
Hellevi saa kaksi heinänkortta.
Alhainen-elämä 1-3.
Irma Rooth.
Hauta.

TAKKATULEN ÄÄRESSÄ.

Hellevi Kolarila kohenteli pienessä huoneessaan pesävalkean hehkuvia, hiiltyviä puita. Tehtävä miellytti häntä. Uunitulen hoidon anasti hän aina palvelustytöltä itselleen.

Keinutuolissaan istuskellen, silmät tulikielien hävitystä seuraten, saattoi hän miellyttävimmin hiljaa mietiskellä erikoisalaansa: sydäntarinoitten hehkumista, aina ensi tuohisen hulmahtamisesta viimeiseen hiipuvaan hiillokseen…

Niin oli Hellevinkin nuoren tyttösydämen monta tunnetta, mieltymystä ja ihastusta tullut ja mennyt. Ne olivat hänen sepitetyn metsälampensa suurisilmäisiä runo- ja satulapsia, jotka soutelivat valkosilla joutsenilla mustaa vettä. Hän oli elänyt tietämättään sielun kauneuden haihtuvimmista sävelistä, väreistä ja tuoksuista. Sai hänen päivänsä elämältä ainoankin sydämellisen sanan, kauniin silmäyksen tai lemmekkään hymyn, siitä kehitti kiihkeä mielikuvitus ikuisen onnen. Hän upposi outoihin syviin silmiin, hoipertui kaartuville täysille huulille ja… todellisuus hukkui. Untensa kammioissa oli hänellä kylliksi notkeata savea ja siroja talttoja… siellä syntyivät ne ihmiset, jotka hän luuli ilmielävinä maailmalla kohdanneensa, ja ne olivat kaikki voimakkaita, rakastavia, ihmeellisiä… suurempia kuin hän… vaikeita loistotekoja suorittaen, saavuttaisi hän vihdoin niiden korkean suosion…

Niin että jokainen, joka kehittymättömän tytön syttyvissä silmissä oli kaunis muodoltaan, kantoi myös aina ruumiinsa temppelissä… jotain hiljaista pyhää… jota täytyi hengittämättä kumartaa… Sellainen tuli hänen rakkaaksi haamukseen ja aika, päivät, viikot, vuodet vierivät lemmekkäässä, ihanassa seurustelussa tuntemattoman kanssa…

Ei onnellinen tietänyt, että nämät näkymättömät imivätkin verta, saivat sielun ja elämän hänen omasta laadustaan ja lahjoistaan.

Ei tuntenut nuori muuta maailmaa kuin omansa siinä, missä hänen tunteensa heräsivät…

Mutta… niinkuin hänen pystyvalkeansa palaneet puut, usein, liian usein romahtivat hänen jumalainsa ja puolijumalainsa särkyvät kuvat. Pyhimykset putosivat pylväiltään, kolistelivat sopimattomasti ja olivat maassa viruen tavallisesti irvikuvia ja inhoittavaisuuksiakin. Ne olivat tehneet jotakin sellaista, joka koski kovin, kovin kipeään… ja kummastuneen Hellevin täytyi pysähtyä ja aavistaa vieras aines, toinen veri… ruma totuus… kammoten nähdä, kuinka kylmät matelijat luikertelivat limaisilla sananjaloilla siellä, missä hän oli odottanut hehkuvan etelän ruusujen puhkeevan.

Senjälkeen epäili, halveksi, pelkäsi Hellevi itseänsäkin… kammosi elämää mustana kuiluna ja tunsi syvästi avuttomuutensa… ei ollut ketään, jota kohti ojensi käsivartensa… Välistä oli hänen heräämisensä runoiltujen ihanteittensa todellisuuteen niin järisyttävä, että elinvoima tuntui kadonneen ja tylsinä tuijottivat silmät kuoleman kuiluun. Kuolema oli silloin hänen alituisesti takasin palaava rakastettunsa, joka jäisillä huulillaan kostoksi suuteli kuumeista sydäntä, syyttäen sitä luvattomasta rakkaudesta elämään.

Hiipuva hiillos… jonka hitaasti harmaaksi syövytti armoton tuli, oli hänelle aina ja uudestaan takkatulen runollisin aste… hauta.

Hellevi nousi ylös. Veti keinun alta karhuntaljan lähemmäksi uunia ja laskeutui sille pitkälleen. Hiilloksen viimeiset tulisäteet loivat kauniin hehkun hänen tähän aikaan hieman kelmeille kasvoilleen.

Taivuttaen päänsä taaksepäin, salli hän mielihyvällä lempeän loimun suudella poskiaan.

Rintaan heräsi samallainen onnen turvallinen tunne kuin rakastava isoisä olisi siunaten hyväillyt.

Kun katseli häntä ja etenkin hänen hentoja, vienosti kaartavia kasvojaan, joiden ilmeessä hehkui puoleksi lapsen puoleksi taiteilijan elämänusko, ei olisi kukaan väittänyt että häneltä oli ennättänyt mitään romahtaa.

Harvinaiset kultaisen ruskeat hiukset liukuivat hajallaan kapeilla tyttöhartioilla, putkahtivat leikinhaluisina ujolle povelle, joka nyt vartalon alaspäisessä asennossa näytti riippuvan kahtena rypäleenä. Liukkaat kiiltävät kiharat jatkoivat matkaansa tummalle taljan pohjalle ja lepäsivät siinä rauhallisina renkaina.

Takan tumman tulisessa valopiirissä loikoili tyttö nuorena, terveenä ja lämpimänä kuin kultaisena läikähtelevä kesäkuun ilta.

Oudon hyvä oli hänen olla… pitkien, pelottavien, avuttomien tuskien ja taisteluiden jälkeen.

Ei mitään pahaa ollut nyt pakko ajatella… ei sitä kaikkein viimeistäkään…

Koko päivän oli hän tutkinut vanhaa suurta runoutta. Hänen piti päästä utuisista metsälampitunnelmistaan, kitkeä liian haaveellisen kaunosieluisuuden rikkaruohot ja halpatuoksuiset sananjalat. Todellisuuden täytyi näyttää hänelle kasvonsa, vaikka ne olisivat jäätävät kuin Meduusan. Kuinka, kuinka ne olivat vaikeita läksyjä, nuo ihmiset, pieniä ja suuria arvoituksia ne olivat! Ja kylmiä! Se ominaisuus oli nuoren mielestä kolkoin ja käsittämättömin… Elää, olla ihminen, eikä olla lämmin! Hänen tunteensa hulmahtivat kuin nuori tulinen perhosparvi, joka uskoo kirjaviin kukkasiin. Mutta se sai pysähtyä. Olivatko heidän kukkasensa värjätyltä paperilappuja… heidän ketonsa likasta jäätä? Ja kuinka ne kuitenkin huutelivat ja antoivat merkkejään! Ah, hän oli nyt jo sairas pettymyksistä!

Mutta nyt piti kaiken varmasti muuttua. Hän tahtoi oppia lukemaan ihmisistä vanhojen viisasten tavalla. Ensin hillitä oma mielikuvituksensa… hyvä jumala! millaisella vauhdilla se otti ja antoi. Alituisesti soitteli hänen herkissä korvissaan joku uusi hurman sävel. Kuiluja, kuiluja! Isien vanha taru kertoi koskenpojasta ja merenneidosta, jotka sukua ankarasti öisin väijyivät ja tehtyään sille tuhmia pahojaan, vihreitä silmiään ilkeästi siristäen, itse kuuntelivat helisevän naurunsa kaikuja…

Kyllä olisi Hellevi varoillaan… Ilkkuen koketeeraisi kylmille… ja sitten — lentäisi!

Tytön silmät tummenivat… jäivät liikkumattomina hiillokseen ja huulet värisivät hiljaa… kuinka lentäisi hän niiden luota, jotka todella olivat sydämiä, mutta niin korkealla, etteivät rakastaneet häntä…? Niistä hän taisteli… Muistui mieleen sekin opettaja ennen koulussa. Läksyt harmittivat isompana, olivat luonnottomia… mutta sen yhden tähden… luki, luki hänen ja muiden tunneille. Ei kestänyt hänen välinpitämätöntä halveksimistaan ja kun voitti viimein lakkinsa ja lyyransa… tapahtui se hänen tähtensä… hänelle… ei silloin millekään muulle koko maailmassa!

Taistelu jalon ihmisen sydämestä oli vaikeinta, mutta myös luonnollisinta. Kasvamistuskat muuttuivat miellyttäväksi piinaksi voiton kangastellessa.

Ei, tänä iltana hän ei päästäisi tuskiaan, ne kyllä väijyivät keltaisin kiilusilmin alla illan rauhan…

Hyvin häijy mato oli palvelus yhteiskunnalle virkaatekevänä opettajattarena kansakoulussa. Mutta se oli oikeastaan halveksittavin hänen murheistaan. Ja jälkeen puolenpäivän, kun koulun likasen harmaat ovet suljettiin, unohtikin hän heti pakollisen kiduttaja-ammattinsa, joka teki neljä tuntia päivässä sangen kiusallisiksi, mutta ei myöskään saanut minuuttiakaan enemmän epäilyttäville valistamispyrinnöilleen.

Hänen ruumiinsa oli luotu viinille ja hedelmille ja kohtalo…

Hän naurahti ja hieroi taas sopua kohtalonsa kanssa.

Nyt oli hyvä… väsyneen hyvä… Todellisuus saisi viimeisen kerran suoda anteeksi, jos hän hetken sentään kutoisi jotakin ihanaa unta… tai tahtoisi hän tarkemmin imeä hunajan jostain vanhasta muistosta uudella runouden hedelmöittämällä mielikuvituksellaan.

Hän ummisti suloisen raukeat silmänsä ja kuunteli…

Huoneessa hengitti hiljaa lämmin pimeys… kuin joku suuri, muodoton hyväntahtoinen hirviö.

Niin saisi olla ikuisiin aikoihin…

Hiljaista ja syvää… hiljaista kuin klassillisen runoteoksen lehtien ääressä, syvää kuin Hellevin kaihoavassa rinnassa…

Kello löi puoli yhdeksän.

Hellevi hiukan säpsähti.

Oliko kumea lyönti oudon surullinen?

Kuin vanhan muiston kuolinilmoitus.

Mitä se oli?

Ilmaan tulvahti hautakammion havutuoksua, lehahtivat tuulessa kuolleen kynttilät.

Alta kääriliinojen viittoi valkea käsi.

Kuka kutsui luoksensa?

Äiti.

Suurella liikutuksella kuuli Hellevi kutsun. Äidin luoksi kiiruhtaisi hän polvistumaan.

Ja äkkiä avautuivat muiston akkunat kuolinkammioon lainehti solisevan päivän suuri valomeri, haihtuivat havut, kynttilät, paarit ja kääreliinat.

Huone täyttyi ruusuista ja tauluista, kukkaissilkkisistä sohvista ja tuoleista, ovissa riippui raskaat verhot ja lattian peittivät pehmeät matot. Hellevi seisoi pikkutyttönä Kolarilan kartanon pianohuoneessa. Äiti istui soittimen ääressä ja lauloi, kaareva avokaula taivutettuna ja katse armaasti tuikkien onnelliselle, kuuntelevalle lapselle.

Näin on Hellevin ainoa muisto äidistä kokonaisuudessaan.

Sinä kesänä, jolloin Hellevi täytti viisi vuotta, oli hänen ankara isänsä, Kolarilan ylpeä omistaja, ottanut hänet kerran syliinsä nukkein luota lattialta ja vienyt hänet pianohuoneeseen taulukuvan alle. Kuvaa oli lasta opetettu nimittämään äidiksi.

Ja isä oli sanonut:

— Tuo kaunis nainen tuolla on äitisi. Hän laulaa kaukana suuressa kaupungissa hienolle maailmalle. Mutta nyt neljän päivän perästä tulee hän kotia katsomaan sinua ja minua, oltuaan poissa kaksi vuotta.

Ja isä oli suudellut häntä kevyesti otsalle ja laskenut hänet maahan. Vielä nytkin oli hän tuntevinaan, kuinka isän pelottava, synkänmusta parta oli kutittanut häntä nenään.

Ja täynnä uhkuvaa iloa oli hän juossut hyvän ystävänsä, apulaisvaimon luo, jota tavattomain työvoimainsa tähden kutsuttiin "Massiinaksi", isän sanoja ilmoittamaan.

Saattoiko Massiina ymmärtää, miten ihmeellistä nyt tapahtuisi koko maailmalle?

Isona ei Hellevi enään voinut muistaa ydintä ihmettelyn-tunteessaan ja mitä viisivuotias oli oikeastaan kuvitellut äiti-nimityksellä, mutta vielä oli hän yhtä innostuneesti juossut lehmikujalle ja ylpein nenin huutanut naapurin lapsille:

— Mutta nyt äiti tulee kotiin! jolloin isommat lapset vaikenivat vakavina, sillä he olivat Helleville aina nauraneet, kun tämä muiden tyttöjen tapaan oli pahimpia kiusapoikia pelottanut:

— Minä sanon äidille!

Hellevin äitiä ei kukaan pienokaisista muistanut.

Oli tullut piioille kiivaat hommat tulisena heinäaikana, ja Massiinaa pyydettiin lattioita pesemään, johon tämä oli vihasesti murahtanut:

— Onko mulla tässä sitten päiviä ijankaiken riehua!

Hellevi siitä huolestuneena oli väsymättä tyrkyttänyt apuaan, kunnes vaimo viimein luovuttikin pestyt sylkylaatikot, jotka lapsi sannalla hieroi uudestaan ja uudestaan, varmana erinomaisesta auttamiskyvystään.

Isä kävi kaupungissa ja tuli kotiin vaaleassa puvussa ja olkihatussa tuoden hienoja tuliaisia, jotka suuresti kohottivat Hellevin ihmettelevää juhlatunnelmaa.

Hän rakasti nyt eniten isää, pesuvaimoa ja tulevaa äitiä. Kaikki ne kiihottivat mielikuvitusta laajenemaan, antoivat elämälle vauhtia ja vetivät pienen mukanaan suureen ja väkevään. Hellevin liikkuminen heidän omanaan oli turvallista, hienoa ja suloista. Siinä ympärillä, suuren taivaan valomeren alla kulki ja hääräsi kyllä muitakin ihmisiä, joita välistä ihmeesti rakasti eikä yhtään pelännyt, mutta ulkopuolella ne kuitenkin olivat hänen piiriään ja toisinaan olivat ne kaikki kauhean epäluotettavia, varsinkin silloin, kun muisti käärmeet Miihkalin kallioissa, naapurin mustan härän tai Ryöppykosken kummitustarut. Oli hyvä tietää illan pimetessä lasten kamarissa, että isä istui seinän takana, isä, jota ei mikään vaara voinut uhata, tai, että väkevä Massiina vielä viipyi kyökissä. Ja samallaisia korkeimpia olentoja oli äiti, joka nyt tulisi häntä lisäksi suojaamaan.

* * * * *

Ja nousi vihdoin se päivä, jota edelliset toinen toistaan palavammin olivat odottaneet: Kolarilan kartanon rouva tuotiin vaunuissa pääportaitten eteen.

Hellevi, joka siihen asti oli juossut pojanvaatteissa, odotti portailla valkosessa batistihameessa, hiukset hajalla ja siniset nauhasolmut ohimoilla.

Isä auttoi äidin maahan, jolloin tämä huomasi Hellevin, huudahti riemukkaasti, juoksi häntä kohden, painoi kiihkeästi rintaansa ja kantoi saliin.

Ei ikänä ollut lapsi niin hurmaantunut.

Jokainen solu hänen sydämessään lumoutui ihailemaan äitiä, kaikkea äidissä.

Äiti oli ääretön valo, onni… uusi.

Hänen kahisevat pukunsa, ruskeat kiharansa, tuikkivat silmänsä, naurunsa, parfyymituoksunsa: mitään sellaista ei Hellevi ollut ennen nähnyt eikä kuullut.

Ja tämä olento, sen tunsi hän aivan selvästi, kuului kokonaan hänelle.

Niinkuin äiti puhui, niin lauloivat linnut.

Mitä hän puhui, siitä ei viisivuotias oivaltanut montakaan sanaa.

Vihdoin äiti kysyi:

— Joko kultarusina laulaa?

— Laulaa, vastasi Hellevi.

He menivät pianon ääreen.

Äiti lauloi ensin.

Hellevi muisti hyvin, miten terve lapsi nautti. Sävelet värähtivät sen sieluun välittömästi sitä suurenmoisesti avartaen, ja ennen kaikkia: lapsi ei tuntenut mitään kasvamistuskaa.

Sitten piti Hellevin laulaa.

Äiti nyykäytti päätään uudestaan ja uudestaan ja katseli häntä hyvin tarkasti.

Ja kun hän oli lopettanut, taivutti äiti pehmeän käsivartensa tyttönsä pienen ruumiin ympäri ja… itki… mutta oli kuitenkin iloisen näköinen.

— Niin pitää pikkulinnun laulaa ja yhä paremmin ja paljon kukkia sataa
Helleville — noin paljon! sanoi äiti ja levitti käsivartensa.

Taas silitteli hän Hellevin kiharoita, kyyneleet tippuivat silmistään, mutta yhä hän hymyili! Hänellä oli Valkoset pitkät sormet ja pitkät kynnet, joita Hellevi katseli erityisellä mielihyvällä, koska hän alituisesti sai toruja sisäköltä, jos omansa vähänkin kasvoivat.

Isä tuli sisään ja oli aivan toisenlainen kuin ennen, vapaa ja vilkas.
Valkoset hampaat välähtelivät mustasta parrasta: isä nauroi ääneen!

Äiti nousi ylös, pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja rupesi puhumaan Hellevistä vieraalla kielellä.

Ja sitten — — seuraavat aamut, päivät ja illat olivat kaikki kullankimmeltäviä kuin äidin tukka. Eikä Hellevi muita nähnyt kuin äitiä ja pikkusen isää.

Äidin kanssa laulettiin, poimittiin kukkia, juostiin paljain jaloin nurmikossa, uitiin ja otettiin auringonkylpyjä rantakallioilla. Välistä mentiin heinäniitylle ja vietiin työntekijöille virkistyksiä. Äiti lauloi sielläkin ja väki hurrasi. Kaikki häntä rakastivat.

Hellevi sai uusia hameita ja hattuja itselleen ja koko omaisuuden nukkeja varten. Nyt kelpasi hänen kulkea naapurilasten keskuudessa ja lahjoittaa, ei loppunut kotona kallis varasto.

Äiti kertoi Pariisin boulevardien suloisista lapsista ja kuinka he leikkivät.

Tulisiko muru Pariisiin? kysyi äiti.

Tulisi, vastasi Hellevi hohtavin silmin, syvään hengähtäen…

Kysytäänpä isältä, jos murua niin vaan saa viedä!

Se oli lupaus.

Mutta äkkiä tummeni taivas ja löi salama. Äiti sai jonkun kirjeen, isä suuttui ja melkein riidellen ottivat he jäähyväiset.

— Mitä minä voin, mitä minä voin! kuuli Hellevi äidin väittävän. Mutta parin kuukauden perästä olen ainaiseksi täällä.

Äidin lähdettyä oli isä synkkä ja Hellevi itki. Kuinka häntä ahdisti, ahdisti monta aikaa… oliko siitä hetkestä koskaan lakannutkaan?

Sillä ne vyöryivät hänen ylitsensä, ne suuret turmat yhä tiheämmin, kuin kammottavat, itkettävät arvoitukset, joiden ratkaiseminen Hellevi yhä siirsi: ensin äidin, sitten isän kuolema, kartanon kadottaminen, ja rutiköyhyys, elämä Riston, kasvinveljen kanssa, koulu ja ventovieraat ihmiset, lauluäänen pitkäaikainen kadottaminen, ylioppilaaksi taisteleminen ja nyt viimein ja kaikista vaikein… Riston ja hänen rakastuiksensa ja outo sukusalaisuus, joka aiheutti kihlautuneitten välttämättömän eron.

Siinä olivat perätysten ne vaikeat seikat, jotka olivat tehneet nuoren Hellevin araksi, syväksi ja henkeväksi, hankkivat hänelle vapaan pääsyn maailman-teatterin kulissien taakse ja saivat hänen etsimään lohtua omasta kehityksestään. Ja minne ei elämä nostanut, sinne nostivat mielikuvituksen ilmapallot, hän tavoitti päivää valjaisiinsa, oli useimmiten uskovainen, mutta jumalat vaihtuivat!

Se oli äidin verta.

Hellevi lämpeni taas uudestaan äidistä, hänen tunteensa virtasivat runona:

— Oi, ainoan muistoni äiti! Sinä lentelit kaukana maailmalla suloisine lauluinesi, kaukana kotisi, lapsesi, miehesi palveluksesta.

— Ja mitä olet minulle ollut?

— Ikuinen kaiho kauneuteen, oman olentoni loistoon, yli kukkien kulkemiseen! Elää tenhottuna, itse tenhota, ikäänkuin aina seisoisi keväässä puhjenneitten omenapuiden alla, syleillä soiton, tuoksujen, värien ja rakastuneitten käsivarsien… aina, aina!

— Millainen olit?

— Tulvahdus solisevaa aurinkoa, humina etelän öistä, aavistus elämän tanssivista askeleista, viehättävä nainen!

— Oi, äiti! Olet vereeni sytyttänyt saman kalvavan tulen, joka vetää minua meriin ja aurinkoihin sinne kauas, kauas, missä miehet ovat kalpeat, tummat ja tuliset, naiset kuin ikuinen leikki ja laulu.

Hellevi hengitti syvään ja ponnahti joustavasti seisomaan.

Nopeasti sulki hän uuninpellit, meni akkunan luo ja painoi hehkuvan poskensa kylmään ruutuun, kuunnellen nuoren verensä kevenneitä, tanssivia rytmejä.

ROUVA U:N HUONE.

Niin oli hän seisonut kauvan, silmät ummessa… sielunsa rytmeissä keinuen. Kolina kadulta sai hänet vihdoin heräämään ja katselemaan ulos.

Katu oli tyhjä.

Hänen huomionsa kiintyi sattumalta nuoren leskirouvan U:n akkunoihin kadun toisella puolella. Verhot olivat ylhäällä ja huone kirkkaasti valaistu.

Joku henkilö istui sohvapöydän ääressä ja selaili kirjoja. Hän näytti keskustelevan jonkun toisen kanssa, joka peittyi akkunapielien taakse.

Äkkiä nosti kirjoja selaileva päänsä ja katsoi suoraan katua kohti.

Hellevi vavahti.

Hän ei hellittänyt silmiään näkyvistä kasvoista, ennenkuin ne taas taipuivat kirjain yli.

Oliko se Risto?

Tyttö painoi kädet sydämelleen kuin tuntien tuskan lyönnistä, jonka odottamatta antoi hurja, armoton käsi.

Hänen silmänsä eivät petä… hän ei löydä pelastusta… Risto, Risto oli siellä!

Kuinka se oli mahdollista? Risto tuon tunnetun, puolisivistyneen koketin rouvan luona… koomillisen koketin! niinkuin Risto itse oli sanonut.

Selvästi eroitti tumman pystytukan, miehekkään profiilin ja korkean kauluksen.

Hellevin taistelu oli kova. Mikä oli Riston käynnin tarkoitus? Loukata
Helleviä…? Ei, ei, eihän Risto siten ja miksi?

Epätoivo, syyllisyydenkö tunne häntä ajoi etsimään lohtua ja huvia noin vierailta, kirjavilta mailta?

Eikö hän aavistanut väijyvää vaaraa, herkkä, lemmensairas poika, kun hän sellaisen pyydystäjän verkkoja läheni… ulkomailla taitavaksi oppineen?

Moni mies — oli kerrottu — riippui tämän rouvan kiharoissa, houkuttelevan mustat kuin syntisten yöt!

Ei saanut joutua Risto hukkaan, Risto, jota Hellevi oli rakastanut.

Temmata pois hänet täytyi, epäitsekkään rakkauden voimalla varoittaa… pois, pois oli hänen tuleminen!

Heti häntä pelastamaan!

Niin voimakkaasti valtasi Hellevin sisällinen pakko, ettei hän lainkaan ajatellut, miltä tuntuisi vieraasta rouvasta, jonka kanssa he tosin kadulla tervehtivät, tämä ensimmäinen vierailu myöhäisenä iltahetkenä.

Kuunnellen ainoastaan sydämensä ääntä muutti tyttö ylleen mustan puvun, sitoi ohuen harsoliinan päähänsä, heitti päällystakin hartioilleen ja lähti.

Polvet horjahdellen kulki hän kohti ankaran kohtalonsa uusia ovia.

Rouvan portaissa murisi suuri kahlekoira.

Epäilevänä ja onnettomana painoi hän ovikellon nappulaa.

Kuinka ilkein meluin ilmoittikaan kello hänen uskalletun tulonsa!

Rouva itse tuli avaamaan.

Oven matalat, suuret ja kolkot lasiakkunat olivat ilman verhoja, joten ensin oli tehtävä äänetön tervehdys oven takana, epämiellyttävää ja nolaavaa tulijalle.

Nähdessään vieraan nousi rouvan kasvoille hillitsemättömän kylmä ja kummastunut ilme, jonka hän sentään ovea avatessaan haihdutti miedommaksi.

Hellevi purasi huuleensa.

Rouvan täytyi suoda anteeksi myöhäinen aika, mutta, niinkuin tunnettu, rouvallahan oli suurkaupunkilaiset tavat. Sen muistaen oli uskaltanut tulla. Ja vierailun syy! Siinä oli oikullinen sattuma avustanut. Risto Kolarila, hänen kasvinveljensä, istui täällä. Olisi ollut tälle asiaa, ihan välttämätöntä, päivällä unohtunutta, täytyi vielä kerran tavata, ennenkuin hän pääsisi karkuun kaupungista…

— Eihän mitään, sanoi rouva nolaavasti, mutta vieraita ei ole, ei ainoatahan sielua!

Hellevi hämmästyi: hän oli nähnyt Riston. Tumma punastus nousi hänen kalpeille kasvoilleen: hän ei uskonut. Risto oli varmaankin kätketty jonnekin.

Mutta asianlaita ei kuitenkaan ollut niin. Rouva U:sta oli Hellevin vilkas mielikuvitus luonut hänelle mieltäkiinnittävän miehen kasvot.

Pettymykseen sekaantui syvä helpotuksen tunne.

Kyllä kiitos… oli aikaa istua, jos rouva sen salli. Hyvin kiitollinen oli Hellevi, yksinäisyyden sabatista sai välistä ihan kyllikseen.

Tuskin uskalsi Hellevi katsella ympärilleen, jottei hän sanoisi epäkohteliaisuuksia herkillä ilmeillään. Kieli kyllä osasi, milloin tarvittiin, ylpeästi ja luokseenpäästämättömästi kiittää siellä, missä oma maku moitti.

Mutta tarkastelemattakin kertoi ja kirkui ympäristö hänen värähteleville aistimilleen.

Joka taholla seinillä riippui alastomia naisen ja miehen kuvia, "Moderne Kunst" lehtisiä, ja nuorten maalarien ensimmäisiä luonnoksia heidän ateneum-ajoiltaan, joukossa joku tunnettukin nimi, mutta täällä koristaen tauluja, joissa taide vielä uinui kapaloissaan, niinkuin naisihailukin silloisen maalarin sielussa.

Matalat, punasamettiset istuimet hyllyivät istujan alla pumpulin pehmeinä, upottaen velttoihin makaaviin asentoihin.

Kaapit, kirjahyllyt ja pari pöytää olivat kuin eri huutokaupoista huudetut; mikä näytti kuuluneen jonkun käsityöläismestarin salin kalustoon, mikä oli kerskaileva voittomerkki vanhan aatelisnaisen boudoarista, raastettu tänne mahdollisesti hyyryn panttivelkana.

Kokonaisvaikutus oli ehdottomasti halveksittava, varsinkin, koska rouva kävi rahallisen maineessa. Huoneeseen oli koottu peruja ainoastaan kullalle herkän talonpoikaisveren anastuksista, sitten kaupunkilaistunutta, sorvattua koreutta, käsityöläisten ja porvareitten antamia ensi-vaikutuksia ja viimein… kaiken kultaavana sivistyksen leimana, rouvan koulunkäynnin ja ulkomaanmatkojen saatto, entisyyden dekoreeraus: kaikkialla tuhlaavasti lainehtiva moderni kaunokirjallisuus, lahjoitetut maalaukset ja ulkomaiden taidegallerioista ostetut valo- ja painokuvakokoelmat.

Ja kaikkea oli ahdettu tungokseen asti, ja kaikki oli auki, vedetty katseltavaksi… Ei missään pientä, hillittyä nurkkaa, jossa huoneen hallitsijatar olisi yksinäisyydessä viettänyt lepo- tai hartaushetkiä…

Niin oli kirjoituspöytäkin täynnä tavaraa, jonka olisi luullut laatikoiden kernaammin kätkevän… jalustimilla raottivat kirjeet koteloistaan, avonaisista rasioista kiilteli ja hohteli sormukset, rannerenkaat ja rintaneulat.

Ainoastaan kaappien laatikot olivat suljetut… mutta saattoi kuvitella, että niillä olikin tyytymätön, vaivattu ilme.

Huoneen sisustus oli kokoilevan, varastelevasti ahnehtivan, säädystä säätyyn tavoittelevan naisolennon synnyttämä, ensin sattumalta ja itsetiedottomasti, kaiken hyväksyen… sitten valheellisen, matalan hengen koristelukaipuu, hätähätää ja rahoja kitsastellen tyydytetty ja lopuksi… hienoon, taiteelliseen ponnistelevan, mutta kehityskyvyn puutteessa avuttoman, vaistoissansa ja maussansa alituisesti erehtyvän, pettyvän, häpeevän käden siirtoja…

Hellevi kärsi… ajatteliko vai tunsiko hän tuon? Olisi ollut parasta heti palata.

Mistä hän puhuisikaan? Itkuun hän oli purskahtamaisillaan joka hetki…

Hän nousi liikkumaan kaikkeen tuohon ahtauteen seisahtuen toisinaan maalausten eteen.

Rouvan täytyi suoda anteeksi… Hellevi oli tänä iltana kokolailla hermostunut. Hyvä jumala! kuinka olikin sentään epämiellyttävää koulun ikuisessa hedelmättömyydessä, kiitollinen hän olisi kaikista uusista vaikutteista…

Rouva oli vetäytynyt sohvan nurkkaan ja istui siellä varmana, levollisena, moittivan äänettömänä. Hän oli mustassa samettipuvussaan, kuin suuri lihava, hemmoteltu kissa, harvinaista rotua ulkomailta.

Silmät kiiluivat ja vaanivat arkaa saalista… Valkonen tassu oli koossa hameen laskoksella valmiina raapasemaan.

Hän katselee minua kummallisen kylmästi ja kuitenkin niinkuin hän tahtoisi pitää minusta kiini, ajatteli Hellevi, muuten lähtisinkin paikalla. Ei pieninkään myötätuntoisuus pehmennä ilmettä, mutta korvat kuuntelevat… kuuntelevat ja halveksivat… jutteluni hänelle on tähän asti ollut vain itsepuolustusta. Huulet ovat sievät ja terävät, valmiit vääntymään ilkeään hymyyn… Kaikki hänen kasvoissaan on tervettä ja särkymätöntä, ei ainoankaan kärsimyksen sielukkaisuutta… Hyvä jumala, kuinka ihmiset ovatkin jäätäviä toisilleen, voisin tulla hulluksi tästä! Onko minunkaan sydämeni ikänä ollut tämän tyhjempi ja vierastavampi?

Rouva ei todellakaan näyttänyt tietävän, kannattiko olla ystävällinen vai ei kutsumattomalle vieraalle. Hän antoi tämän yksin puhua, myönsi tai — ja useammin — kielsi toisen väittäessä milloin mitäkin…

Ovatko koketit toisille naisille noin tavattoman kylmiä? ajatteli Hellevi taas. Miehille he tietysti ovat kuin tulen liekkejä… kummallisen, kummallisen ylpeä tämä… miksi minä viivyn…?

Hellevi sai äkkiä halun panna kaikkein parastaan… rouvahan oli koketti, siis halveksittava, mutta kaiketi hän oli tottunut vapaisiin ajatuksiin ja keskusteluihin… hänelle saattoi puhua mistä tahansa.

Ja Hellevi rupesi vilkkaasti juttelemaan, leikkien, paradoksaalisesti, niinkuin useimmiten kirjallisuutta ja taidetta rakastavat, viehätyshaluiset naiset hyvällä tuulellaan.

Pulppuavan ilon ja humorin sekaan pirahti ivaa ja satiiria. Joskus värähti ääni… tuskan salaisuus alla oli paljastua… joku avomielisyys karkasi kahleistaan… mutta yhä hän pienellä ponnistuksella, pienellä keskustelun käänteellä hillitsi ja varjeli itsensä.

Ja rouvan harrastukset heräsivät jossakin määrin. Hän nauroi… nauroi ääneen… loppuun asti… huusi: bravo, bravo! ja taputti käsiään. Toiset lauseet täytyi Hellevin uudistaakin "mainioina".

Arkaa Helleviä tämä outo ilvehtiminen syvimmällä loukkasi, hävetti ja ujostutti… mutta hän — piti iloisen naamarin ja antoi mennä!

Olihan oikeastaan yhdentekevää, missä onneton liikkui… kylmiä, vieraita, pistäviä ja pilkkaavia olivat ihmiset kaikkialla hellemmille rinnoille.

Ja täällä oli vierasta ja uutta — hyvä siksi! Hyvä, että saattoi unhottua… ettei alituisesti tarvinnut imeä yksinäisyyden utaria.

* * * * *

Kun Hellevi illalla lepäsi vuoteessaan, oli hän niin väsynyt, ettei unikaan armahtanut.

Rauha oli mennyttä. Tuska, joka äsken takkatulen ääressä oli tuomittu maanpakoon, hyökkäsi uudestaan voimattoman kimppuun… lepäsi raudanpainoisena hänen haavoittuneella rinnallaan… tuska, jota hän ei ymmärtänyt…

Ja niin se oli hyökkäävä yhä uudestaan — kuinka kauvan? — — — Mutta, mikä kummallinen ilta kuitenkin ja mikä kummallinen rouva! Hän oli kaiketi hyvin ilkeä nainen, mutta uusi… toisenlainen, kuin köyhyyttänsä siveelliset opettajatartoverit, melkein ainoa naismaailma, jossa Hellevin täyskasvuisena oli ollut kunnia liikkua.

Hän ummisti unettomana rasittuneet silmänsä… korvissa helähti kaukaa vieraan naisen nauru…

Kuinka vähän hän todellakin puhui, ei ainoakaan sana ollut jäänyt mieleen: ainoastaan kättentaputus, bravo, bravo! ja nauru… eri äänilajeissa… eri värityksellä, matalasti, lyhkösesti, halveksien… äänekkäästi, meluten, pauhaavasti riemuiten, ilkkuen, hämmentäen…

Hän on varmaankin päättänyt aina nauraa… se tekee hänet niin voittorikkaaksi… hallitsevaksi… yli muiden…

Kun koira portaissa taas oli murissut ja Hellevi peloissaan hermostuneesti huudahtanut.

Kuinka uskallattekin pitää noin vihasta koiraa! oli rouvan nauru purskahtanut melkein brutaalina…

— Hän on minun merenneitoni! huudahti Hellevi itselleen muistaen tarun.
Minun elävä merenneitoni!

Ehkä hän leikkisi joskus merenneitonsa kanssa…

Oliko ilta tuonut jotain uutta?

ESI-ISIEN PUU.

    "Und mein Stamm sind jene Asra,
    welche sterben, wenn sie lieben."

Nuori rakkaus… se toi nuoret tuskat… alituisesti vapisevat, kyynelöivät… suuteloista lohtua juovat.

Oli Hellevi elänyt ihanan unen… toden, kumman, ryöstetyn…

Ryöppykosken partaita kulkivat hän ja Risto elokuun yössä… rannan puisto hehkui ja uhkui kuutamossa, ilmat tuoksuivat ruusua, ja kihokkia.

Lehtimajassa, pyhän puun alla, isien ja äitien muistojen puun, joivat he nuorinta hurmaa rinta rinnoin, ensi suutelon autuaalliseen eloon syttymisen. Kaikkea elämää, syvää maata ja korkeata taivasta syleilivät silloin käsivarret. Ensikerran aavisti Hellevi koko olentoansa avarruttavasi! tunteittensa ainaisesti rakkaudella värittävän voiman.

Elämä eteenpäin oli ikuista hehkuvaa syvyyttä, elokuun lämmintä yötä, kosken kuutamoa, Riston rinnalla nuorta uinailua, ensisuutelon hukuttavasta nautinnosta ihanaa elämälle aukeemista.

He olisivat kauniisti lempineet, voimakas, ahavoittunut, tummatukkainen Risto, pelloilla, myllyillä, koskella päivisin liikkuva, iltasin soitellen sielukkaana kuistin alimmilla portailla, johon ruusupensaat varistelivat kukkalehtiään ja vaimonsa nuori ja runollinen Hellevi, joka hiljaa miehensä viereen soittoa kuulemaan saapuisi, itseksensä istuisi ja jotakin pientä askaretta nypläilisi, tuon tuostakin silmänsä Ristoon nostaen.

Suureen kukkaan olisi puhjennut ensilempi.

Mutta alhaalla kivikossa, lehtimajan harvempain pensasrunkojen välissä, joita kosken aalto toisinaan huuhteli, kurkki pyöreä pää… katosi ja ilmestyi uudestaan. Se oli merenneito, Kolarilan koskessa asuva, vanha ja ikinuori. Ymmärrettyään lehtimajan äänet lempiväin kuiskeeksi, kuunteli se urkien hampaat huulella ikivanhaa velvollisuuttaan täyttäen… siristi sitten äkkiä viheriän ilkeitä silmiään, hytkytteli hulluna ruumistaan ja toisella kädellä nauravaa suutaan tukkien, toisella vettä tavoittaen, heitteli välkkyvät pisarat Kuohukivellä nukkuvan koskenpojan hurjille kasvoille. Tämä häijyistä unistaan vihasena heräsi ja herättäjälleen nyrkkiään häristeli, mutta merenneito iski silmää, yski, kutkutti nenäänsä ja aivasti. Silloin ymmärsi ryöppypoika yskän, nauroi rivon hyvätuulisena… heitti sitten huima kuperkeikkaa kuohumylläkkään, pauhasi ja polskutti, synkkeni mustan vihaseksi ja kiukusta karjasi…

Alotti nyt merenneito äänensä surulliseksi teeskennellen heidän vanhan laulunsa, jonka he aina Kolarilan onnettomille lempiville lauloivat lehtimajan hellinä kuutamo-öinä:

Ei sitä kukkaa nousekaan, tulipuna tuhmaa kukkaa, ja tyttö on itkevä turhaan vaan ens'lemmen ikuista hukkaa.

Ja koskenpoika jatkoi mustasukkaisesti:

Ja ei sitä maljaa juodakaan, tulimalja, onnenjuomaa, ja poika on liehtova turmaa vaan, jos lempi ei kosken suomaa.

Ja sitten he nauroivat kuin vimman nielleet, hyppäsivät toistensa käsivarsille, ja tanssivat, valkea, aina kylmä kalaneito ja liian kuuma, kaksihäntäinen ryöppyläinen ilkeää, riehuvaa, ikuista tuhmaa hyppyänsä.

Sellainen oli vanha taru, kirjoitettu Kolarin kartanon muistoissa. Koski oli kartanon asukkaille päivällä onnen antaja, yöllä sen ottaja, monelle vaahtoinen hauta. Mutta jokainen nuori tuliverinen kolarilainen rakasti siksi Vanhaa Ryöppyä, päivän hyvää, yön pahaa ja etsi maailmalta peloton nuorukainen merenneitonsa ja ihmettelevä neito ryöppyruhtinaansa kestääksensä tulikoetuksensa. Sillä vaikka kolarilaiset olivat kuumaverisiä ja mielikuvitusrikkaita, tapahtui aniharvoin, että he olisivat viattomille turmaa tuottaneet… mutta sen sijaan oli heille itsellensä alituisesti yhtä ja toista, kylmää tai kuumaa pahaa ollut tapahtumaisillaan.

Kuului vielä tarun loppuun, että merenneito ja ryöppypoika ilmoittivat onnettomille heidän tulevia pahoja kohtalojaan lehtimajan juurelta vierivän kiven kilinällä tai kuohukiveen syöksyvän hirren ryskeellä.

Niitä ääniä kuuntelivat ennen taikauskoinen isoisä ja isoäiti, kun he unhotettuaan ensisuutelossa ennustukset, viimein pientä rasahdusta säikähtäen erottivat toisistaan täydet, kosteat huulensa ja arkoina odottivat häijyjen hälyytyksiä.

Olivat unohtaneet nuoret polvet merkkien kuuntelemisen.

Mutta kun Risto ja Hellevi käsi-kädessä palasivat ujoilta tunnustuksiltaan, potkasi Risto sattumalta pyöreään kiveen, joka ilosesti kilisten vieri koskeen.

He muistivat tarun ja nauroivat.

Katsos, sanoi Hellevi, me nykyaikaiset potkasemme itse onnemme ja onnettomuutemme.

Ja kosken kuoro lauloi pitkään… hiljeten nuorten taaksi, ilma tuoksui ruusua ja kihokkia ja paluumatkan koivikkotiellä loisti ja uhkui vanha rikas kuu.

* * * * *

Ylhäällä Valkosessa vinttikamarissa lepäsi sinä yönä hymyilevään rauhaan nukkunut Hellevi, mutta alhaalla suuressa kulmakamarissa liikkui Kolarilan entinen kasvattipoika kantaen esille ja avaten perheen vanhojen muistojen raskaan lippaan, jossa hänelle oli kihlausajaksi erityinen kirje osotettu.

* * * * *

Se oli uni, jonka 20-vuotias Hellevi oli elänyt, hänen menneenkesänsä ihana, kumma, ryöstetty uni.

Mutta kohtalo oli viekas syöjätär. Voi sitä äitiä, joka turvatta jätti lapsensa sen pettäville utarille! Veren se imi itse pienistä avuttomista.

Näin kuului Riston ja Hellevin tarinan loppu.

Oli antanut kuolinvuoteellaan Hellevin isä kasvattipojalleen Ristolle sinetillä suljetun kirjeen ja sanonut: "Nyt toveri, kun minä lähden, jää teille vaan pieni Ristola, joka on sinun. Viimeisiin vanhan miehen yrityksiin menee Kolariin, rahat ja muut tyttäreni perinnöt. Mutta sen jo tiedät. Ole Helleville isä, veli, ystävä ja anna hänelle koti Ristolassa lukukausien lomassa, kunnes tyttöparka kykenee johonkin toimeen tai menee naimisiin. Ja kun oma sydämesi janoaa vaimoa ja lasta, etsi itsellesi mieleisesi morsian, mutta ennen tyttösi kihlattua lue tämä kirje, jonka sellaisena aikana ehkä parhaiten ymmärrät. Ja anna anteeksi syyllisille ja unohda auttamattomat asiat, niin totta, kuin olen sinua nuorimpana veljenäni rakastanut."

Niin oli puhunut hellentynyt, kuoleva mies, joka elämässään oli kulkenut ylpeänä, vaikenevana, kuumana ja ankarana.

Risto oli syvästi liikutettuna ottanut ja kätkenyt kirjeen, jo arvaten sen kertovan hänen syntynsä salaisuuden.

Ja sen kirjeen oli hän kihlausyönä muistojen lippaasta etsinyt ja lukenut.

Mutta sanoma siinä oli odottamaton ja synkkä. Nuoret ottivat iskun järisyttäväksi.

Riston vanhemmiksi ilmoitettiin Hellevin äidinäiti ja isoisä, joten nuori kasvattiveli oli onnettoman tyttöparan sekä setä että eno.

Oli ajateltavissa, miten paljon tuskaa ylpeät hillityt kolarilaiset olivat tunteneet tämän myöhäisen äkkinäisen rakkaussuhteen tähden, jota ei ollut kahlehtinut edes kummankaan asianomaisen tyynet, turvalliset avioliitot.

Ja Risto, avioliiton puutarhan ulkopuolella syntynyt salattava kukka, oli samalla syynä Hellevin äidin, Leeni-rouvan ulkomaan matkoihin. Kun onneton salaisuus oli kuiskattu suvun kesken ja jonkun varomattomuuden takia syylliset huomasivat asiansa paljastuneen, heräsi vanhassa rakastetussa rouvassa omituinen viha tyttäreensä, joka jo pari vuotta oli laulaen ja leikkien viettänyt avioliittoaan Hellevin isän kanssa. Herkkä Leeni ei jaksanut kestää särkynyttä suhdetta äitiinsä, vaan pakeni ulkomaille jatkamaan vanhoja laulunopintojaan, ja odottamaan, koska vanhusten myrskyilmat lauhtuisivat. Isoisä perheineen muutti toiseen pitäjään, mutta äidinisän perhe jäi edelleenkin Kolarilaan. Vanha rouva kuoli samana kesänä, kun Hellevin äiti käväsi kotona ja palasi taas jonkun sopimuksen mukaisesti pariksi kuukaudeksi Pariisiin, jolle matkalle hän ainiaaksi jäi. Ja samana kesänä tuotiin Ristokin Kolarilaan.

Suvun salaisuudet tunnettuaan, eivät nuoret ajatelleetkaan enään liittoutumista.

Mutta yhtä pian eivät he uskoneet syttyneiden sydämiensä sammuvan. Ja joko todellinen tai luulloteltu intohimo teki varsinkin Hellevin yhä onnettomammaksi, kunnes hän ainoaksi parannuskeinoksi näki Ristolasta lähtemisen. Muutamien hankaluuksien jälkeen onnistui hänen saada viransijaisuus lähimmän kaupungin kansakoulussa. Risto jäi hoitamaan hänelle testamenteerattua pientä taloa, lähellä vanhaa uhkeaa Kolarilaa ja sen voimakasta koskea, jonka rantapuistoihin kartanon entisten omistajain lapsilla yhä vieläkin oli vapaa pääsy ja jossa he olivatkin uusien asujanten vetäydyttyä huoneisiinsa iltasin ja öisin kävelleet, kehittyen nuoriin lemmentunteisiinsa.

Niin oli kohtalo armotta repinyt haaveilevan, unissansa syttyvän Hellevin ensimmäisen itsetietoisen kiintymisen todelliseen kauniiseen olentoon, herättänyt hänen nuoren mielikuvituksensa ajattelemaan tummia, vaikeita asioita, uskotellen häntä synnistä ja syyllisyydestä, sillä sydän ei lakannut huutamasta tyydytystään Riston käsivarsilla.

HELLEVI HAKEE TULITIKKUJA.

— Kuljen täällä loitolla kaikesta kuin hyljätty, laihtunut, rauhaton eläin, ajatteli Hellevi, kun hän yksin asteli lumista, kovaksi poljettua kaupungin puistotietä.

Maailma oli rannattoman suuri, hän oli vähällä tehdä levittävän liikkeen kädellään, mutta tämä paikka sen väririkkaalla pinnalla varmaankin harmain täplä… ei ainoatakaan olentoa, jolta saattoi kuulla kajahdustakaan siitä, mitä oma sielu soitti. Tai ei Hellevi osannut löytää…?

Hän poikkesi istumaan tyhjälle penkille käytävän varrella ja antoi pään vaipua…

Sydän muisteli taas… koska lakkaisi se rakastamasta Ristoa?

Ei koskaan.

Tuli sairaaksi jokaisesta miesnaamasta, johon sattumalta katsoi.

Hän ei tahtonut olla yksin, hän tahtoi takasin siihen pieneen taloon, joka isän kuoleman jälkeen oli koti!

Koti! Eikö hän ollut oppinut nyt sanaa rakastamaan! Oliko olemassa mitään pyhempää?

Koti oli se hengen ja ruumiin ainoa puutarha, missä todellisin, tenhoovin elinvoima irtaantui maailman maksamasta valheellisuudesta, missä rohkein, omintakeisin mielikuvitus vapaasti ratsasti liekkivarsoillaan, nero keksi iloisimmat, hulluimmat, ihmisiä kauhistuttavimmat totuutensa ja ujoin, suurin sydän toteutti salaisimman hellyyden-kaipuunsa… mutta ihmisillä täällä ei ollut koteja… hän ei tiennyt, mitä niillä oli… vain ruokapaikkoja… yösijoja… tai ei sitäkään…

Joku nainen ilmestyi käytävän päähän… kauvempaa katsella kuin muodoton, heiluva säkki… töyssähdellen kummallekin sivulle.

Minun on hauska seurata hänen tuloaan, ajatteli Hellevi, aion nauttia nyt erityisesti havainnoistani… Kun hän kulkee sivutseni, katsoo hän tietysti tylysti minua: mitä minä hänelle kuulun! Mutta hän kuuluu minulle!

Tahtomattaan hän antaa… hedelmöittää ja hauskuuttaa minua. Saan muotoja, värejä, liikkeitä, hänen sieluaan ja sydäntään.

Tämä, sen jo huomaa, on tehdyn ylpeyden horjuva taimi. Hänen tapansa pitää päätään pystyssä, siristää silmiään on vartavasten otettu muita kuolevaisia varten. Näyttää siltä kuin olisi hän valmis hyräilemään ohi mennessään näyttääkseen täyden välinpitämättömyytensä vastaantulevista.

Sähkölampun valossa näen hänen pukunsa ja päähineensä… valkoinen samettihattu solkineen ja sulkineen, höyhenkauluri ja samettihame… varmaankin joku teaatteri-ihminen, rolleista ja rolleista, maskeista ja maskeista, suhteista ja suhteista kokoonkyhätty näyttelijätär, kuuman parfyymin hengittäjä, noidantuli upseereille, kuumien dekadentti-runoilijoiden "suloinen synti", pienellä jalallaan ihailijoittensa niskoja polkeva…

Nainen oli tullut aivan lähelle, viittasi kädellään Helleville, nyökkäsi ja kääntyi penkkiä kohti.

— Oh, hyvä jum! Tekö se olettekin rouva! huudahti luvattomasti ilvehtinyt tukahdutetulla hilpeydellä. Ja minä kun luulin teitä kuuluisaksi näyttelijättäreksemme, madame Magdalenaksi jumalan armosta!

He nauroivat ja tervehtivät sovinnollisesti. Rouva U. istui penkille.

Ja mitä nyt kuului!

Niin, mitä kuului? Istua pyhässä yksinäisyydessä omavaloisena ja paloisena, kärsiä maailmantuskaa ja onnetonta rakkautta!

Rouva nauroi:

— Ah, herra! Tulen minäkin mokomista vieraista, maisteri-perheestä, mutta niin maisteri kuin onkin, pelkkää roskaa, naismaista, maitomaista kuutamouneksimista ja rouva, opettajatar tyttökoulussa, idiootti, alapuolella arvostelun, kuin naukuva kissa.

Rouva rupesi hyräilemään silmät siristettyinä jotakin laulua, sanoi sitten äkkiä:

— Naiset ja muut idiootit! ja hyräili taas… heiluttaen korkealla jalkaansa…

Hän muistutti itse taas kissaa, suurta kehräävää kissaa…

Hellevi tuli melkein pahoilleen… kuinka vähän oli ihminen itsetietoinen siitä, mitä hänestä itsestään näkyi ja kuului! Sellaisia olivat kaikki arvostelevat…

— Te olette onnellinen! sanoi hän ääneen rouvalle. Teidän ei tarvitse tehdä pakkotyötä yhteiskunnalle, vaan elätte vapaasti mielikuvitustanne seuraten. Siksi on teillä rehevyytenne, terveytenne ja mainio värinne. Ainoastaan silloin, kun naiset saavat elää vapaina, tuntevat he itsensä onnellisiksi ja ainoastaan silloin on heistä toivoa…

Mutta rouvalla olikin paljon kunnioitetuimpia mielipiteitä. Ja hän piti puheen, joka olisi kelvannut naisliiton kokouksiin. Kävi lopulta ankaraksi: työtä palkkaa vastaan piti naisen tehdä, itsenäinen, tasa-arvoinen, kulttiveerattu nainen. Omat tarkoitusperät! siihen on pyrittävä.

Hän sanoi sanottavansa kuivan opettajatarmaisesti, neuvovasti.

Hellevi kävi levottomaksi.

— Te elätte paremmin kuin puhutte, sanoi hän hetken kuluttua, ja siksi voi mielipiteennekin muuttua viehättävimmiksi.

Hän innostui enemmän:

— Oi, tunnen niin toisella tavoin! Uskallanko sanoa, sydämeni on kuin joku inkarnationi vanhasta runoudesta, jota nykyajan ameriikkalainen uudenaikaisuus sanomattomasti piinaa.

— Ajattelin äsken juuri kotia… kotia! Ettekö tunne, mikä lämmin tulvahdus aurinkoa on yllämme sanaa mainitessa… unohdan talven lumet jalkojemme alla… vainuan, hengitän tuoksuja… salin akkuna ja pöytä kukkasia, ruokasalin hedelmiä, lämmintä leipää kyökissä… Ah! yli kaiken läikkyy päivä… värit soivat… huonekalut seurustelevat viehättävissä, kutsuvissa ryhmissä… rakkaat, vanhat muistot kuiskivat taruja, isoäidin siunaus liihoittaa hämärissä: nyt on sinun vuorosi luoda ja elää… Ja minä elän! Viivat kaaret ja muodot, ryhmät, värit sointuvat niinkuin minä tahdoin. Ja kuitenkin! Tunnetko tuota? En! Tulee aamuaurinko… huoneessa solisee nauraa, kuiskaa, ilkkuu, telmii, soi… Joutuu ilta, aurinko heittää hyvästiään… huoneessa murehtii, kaihoo, lempii, kyynelöi!

— Kodissa hehkuu elämä… sisäisiä pyhimpiä voimalakeja kehittäen… Tämän ympärillä on korkea aita, joka sulkee ulkopuolelleen päivän sodan ja yön kammon… vihollinen, vieras vaanii, mutta ei uskalla… Täällä on suojassa hennoin, herkin, hienoin… yön salaisuus…

— Ilmat vapisevat tällaisen pyhän kodin ympärillä!

— Ah! Tässä minä rakastan ja viivyn!

— Teillä on varmaankin ollut kaunis koti, hymähti rouva melkein ystävällisesti.

— On! On! Mutta nyt! Kova kohtalo on sysännyt myös minut maailmalle toimeentulonsa ansaitsevien naisten luokkaan. Muullaisia tuskin tunnen. Ja kuinka vähän elämä nyt viehättää! Vieraissa, vuokratuissa asunnoissa heräämme aamusin, pesemme ja kampaamme ja lähdemme toimiimme… tavallisesti istuviin asentoihin. Joku toinen, vieras vihollinen komentaa meitä, vieras vihollinen on suunnitellut työohjelman, sen syyt ja tulokset. Usch! Jos olet opettajatar, niin ole olevinasi lukenut ja "aatteellinen" ja aikaasi seuraava, pidä silkoset hiukset, tummat hameet ja kohtuullisen pitkät kynnet, rakasta isänmaata ja raittiutta, ylimalkaan, pidä "totuus" huulilla ja valhe sydämessä. Jos istut konttoorissa tai jonkun kauppiaan "kassörskana", syö, juo, pue, pese ja kähäröi, mutta varustaudu yhdeksän kuukauden kuluttua lähtemään miedommin viotettuna "hermohoitolaan", ja järkesi kipinällä, mikä surullisena tuikkii aivolampussasi, sepusta hallelujat sosialismille! — Oh, minä vaikeroin näissä yhteiskunnan työn kahleissa, joihin turhaan koitan solmia ruusuja mielikuvitukseni puutarhoista… Heidän rautapulpeteissaan vangittu vereni läikkyy, kuohuu ja värisee… tahtoisin nyt sitä, nyt tätä, laulaa, kun sävelet helkkyvät… lentää lintuna pilviin, kun siivet kannattavat, syöstä maahan keksityn saaliin kimppuun… hoitaa ja helliä pesäni poikasia… tai hyppiä oksalta oksalle ilman minkäänlaisia järjellisiä tarkoituksia, ah! tuo tunteiden hulluuden kaipaus naissydämessä, se on elävin merkki hänen terveydestään!

Mutta nyt… etsin… ei missään tilaisuutta luomiseen, leikkien synnyttämiseen… En saa tehdä sitä, mitä ruumiini kaipaa.

— No, mutta saattehan, jos säännöllisesti järjestätte aikanne, väitti rouva, joka ei koskaan ollut tehnyt työtä vieraille.

— Ah! Naisen säännöllisyys on salaisempaa kuin konttoorilait. Ja mikä nainen olen, jos ei ruumiini voi hyvin, ja kuinka voi ruumiini muodostua, jos ei tunteeni, ajatukseni, mielikuvitukseni, liikkeeni aaltoile vapaana. Luuletteko, että nämät käskijäni ja komentajani ymmärtävät nais-psykologiaa! — Ne ottavat minulta, nuoruuteni heidän raha viroissaan, ja siksi vihaan niitä!

Hellevi oli puhunut niin intohimoisesti, että he purskahtivat molemmat nauramaan.

Ja nauraen jatkoi hän:

— Ettekö väsy jo tendenssiin! Se on typerää minun suustani. Mutta toistaiseksi, katsokaas: "Kapinoida orjan ylhäisyys!" Kapinoitsen kuivia, köyhiä, mielikuvituspuolia käskijöitäni ja maksajoitani vastaan. Siellä on myöskin naisia yhteiskunnan tunkioilla, valmiit ottamaan, valmiit antamaan kuormaa ja piiskaa, nykyaikaisia intelligenssinaisia, hämmästyttävän tunteettomia ja miehekkäitä. Saavat ollakin. Tehkööt töitään, ken syntymästään niin haluaa. Mutta, kun ikävä poikkeus tehdään säännöksi! Kun jokainen tyttöparka veivataan yliopistoa kohti ja sieltä virkoihin ja konttooreihin. Kun kylmät naiset tortteeraavat raikasta tulista luontoa, iloitsevat turhista yhteiskunnallisista voitoista, naiset, jotka eivät aavista suuren rakkauden taikamahtia, joka muuttaa veren tuliseksi ja taas pehmeäksi, vaatien suojakseen korkeimmat muurit, portti avoinna yhdelle herralle. Luonnonnainen uskoo miehen loistotekoihin maailmalla, ei omiinsa! Luonnonnaisen voima vaikuttaa kodista ja kotiapäin ollen ainoan kuninkaansa luomalle valtakunnalle se kunnioitettu kuningatar, jolle voimakkaat kantavat laakerinsa ja raskautetut huutavat: pyhä äiti, armahda! Tämä nainen ei siedä herranaan ja käskijänään yhteiskuntaa, ei muita kuin miehen, jota hän voi peljätä ja rakastaa.

— Mutta nyt… huomaatteko, mitkä laadut joukossamme ovat suuria, kunnioitettuja, uskottuja?

— Ja mistä tämä valta yli muiden?

— Miehiltä se on, niiltä pieniltä, jotka eivät ikänä kykene hedelmöittämään todellista naisfanttasiaa… he pelkäävät naisellisen naisen laiskuutta, hyvin ymmärrettävistä syistä: leipä on kallista ja voimat ovat piskuiset. Antakaamme sille ahkeralle, hyödylliselle naiselle ääni-oikeus!

He nauroivat.

— Parempi olisi, että he ensin hankkisivat meille kauniin äänen! Ensin hoilasivat meidän kauneuttamme, ennenkuin vievät meitä näkyville kokouksiinsa!

— Mutta jättäkäämme herran nimessä tendenssi ja kaikki "asiat". Olen puhunut liian paljon, ollut ikävä opettajatar. Vannon teille: vaikenen, kun ylläni on pitsihame, edessäni viinilasi ja elämä ympärilläni!

— Te olette kovin eroottinen!

— Onko se vika? Hellevi hymyili.

— Ei, onhan aina ihastuttavaa, kun tunteet äkkiä pulpahtelevat, vastasi rouva hyväntahtoisesti.

Rouvan matala, kylmä ääni, kuulosti pehmeämmältä. Ensi kerran oli hänessä värähdys surumielisyydestä, melkein alakuloisuudesta, yhtä ohuesti tosin, kuin oli pehmeätä lihaa hänen huulissaan.

Hän katseli taivaalle ja näytti ihailevan kuutamoa. Silmissä oli selittämätön ilme, avonainen ja kylmän hymyilevä. Kissa-vaikutus oli kadonnut… merenneito oli noussut valkeana raikkaista vesistä.

Mitä kuunteli merenneito? Se oli hiljaa ja hymyili…

Värisikö sen rinnassa jotakin pehmeätä? Oliko sillä sydän?

Kenties Hellevi Kolarilan merenneito olikin hyvä… ystävätär?

Rouva U. oli ehdottomasti edukseen lähempänä… hänen valkea lihansa oli kuin hedelmää… Paisuvat muodot eivät kaunistuneet koristelevissa vaatteissa… ne riisuttua saattoi banaalin vaikutus kadota… hän oli varmaan kauneimmillaan alastomana.

— Olen varma, jatkoi Hellevi ajatustaan ääneen, jos maalarit teidät keksivät… tahtoisivat he teidät alastomana…

Rouva heräsi ja joutui kokonaan imarruksiin.

— Minun tutuistani, vastasi hän ylevästi, ei ole vielä noussut niin etevää maalaria, että viitsisin istua modellina. Mutta tullappa oikea mestari, ihastuksella aina taiteen palveluksessa, vaatteissa tai alastomana!

Hän nousi seisomaan ja oikaisi itsensä. Hän oli kuin kasvanut.

Molemmat naiset lähtivät liikkeelle puistoa eteenpäin,

Rouva U:sta ei voinut tietää, oliko hänellä vaietessaan paljon ajatuksia tai ei ollenkaan. Mutta Hellevi otaksui, että hänellä olisi salaista, äänetöntä seurustelua niiden mieltäkiinnittävien henkilöiden kanssa, jotka muodostivat hänen läheisimmän maailmansa, taiteilijoita ja runoilijoita ja muita ihailijoita. Sellaisestahan Hellevikin uneksi.

Hän ei ole minulle enään niin kylmä kuin alussa, ajatteli Hellevi taas, ja minunhan sydämessäni liikkuu pian inhimillisiä tunteita. Kuinka hän on toisenlainen kuin muut naistuttavani, eläen omastaan, tullen toimeen itsestään, vaikeneva ja halveksiva. Kovin halveksiva. Mutta hän, joka on liikkunut niin paljon ulkomailla, on varmaan peräti kyllästynyt täällä. Miksi sanoi hän äsken: "naiset ja muut idiootit," ehkä hän on syvä, verhottu…

Hellevi tunsi itsensä yhä onnellisemmaksi… teki mieli sanoa jotakin hyvää, sydämellistä merenneidolle… ehkä se vastaisi…?

Miksi täytyn ajatuksista tämän naisen läheisyydessä, ajatteli hän edelleen, hänelle on hauska puhua vapaasti. Uskallan moittia ja kiittää… Tämä ei ole enään pelkkää itsepuolustustakaan… hän ei enään naura minulle eikä taputa käsiään. Sieluni janoo omaa kehitystään, hyvä vaikutus! Aavistan suhteessa häneen oman laatuni erilaisuuden, selvenen ja kirkastun itselleni… hänen ansiotaan! Hän tulee olemaan minulle joko suuri ystävä tai suuri vihollinen, joka tapauksessa tarvitsen ja saan! voimia hänen läheisyydessään.

Ja sitten olen huomannut: immarruksiin hän kompastuu… ja jää imartelijan valtaan. Tavallinen heikkous pystynokkaisissa!

Hänen pörröinen musta tukkansa palmikoidaan rohkeasti kahteen riippuvaan lettiin… nykäsköön kuka uskaltaa!

Nähdä noiden kasvojen särkymätön, hymyilevä kylmyys murtuneena sydämen kyyneliin, tenhoovin näky!

Rinnan kupu uhkuu keuhkojen terveyttä… lyhyt vartalo ja lantiot pitävät puoltaan melkein brutaalin varmoina… näen hänessä itsekkään, alkuperäisen naisellisen voiman, joka lannistaa miehet polvilleen…

— Kuljen tässä ja laulan teille hymniä… minusta te olette kuin salaperäinen merenneito kotitaloni koskenrannasta, päivällä hyvä, yöllä paha…

— Kuin merenneito! huudahti rouva. Kuulkaa, teidän pitää kirjoittaa vaikutuksenne minusta ja antaa se minulle. Saan tavallisesti aina runoja tai karrikatyyrejä itsestäni.

Rouva innostui säännöllisesti imarrusten rohkeimmastakin tunkeilusta… hän houkutti toisen vaistomaisesti siten itseänsä kohtelemaan.

Se oli helpoin keino päästä hänen luoksensa Naiset olivat samaan tapaan jutellen saapuneet lähelle asuntojaan, jotka olivat vastapäätä toisiaan. — — — Hellevin ihmeeksi, oli rouva taas kylmentynyt, hänellä ei ollut mitään tekemistä Hellevin kanssa.

— Käykää katsomassa, sanoi hän kuin kyllästyneenä, tuskin viitsien ojentaa kättänsä. Ilme oli jäätävä.

Palellutin taas sormeni, tiesi pettynyt Hellevi noustessaan kotiportaita. Mitä hän välittää sydänparkani tunteista, enentyvät tai vähentyvät ne? Minulla ei ole olosuhteita, joihin viitsisi kiintyä tavallinen kohtaloni! Olen kuin ilmasta kotosin, halpa tyhjässä ikävässäni… ihmiset tarvitsevat ainetta, paikan, kodin, taustan ja ympäristön.

Uusi tuttavani on ehjä ja viileä, kuumat tuskani ja kaihoni kannustavat minua vastakohtaani…

Mutta niinkutsutun "koketin" elämästä en ole vielä nähnyt vilaustakaan ja epäilenpä jo Ristonkin arvosteluja. Ainakin on tämä omituinen koketti. Harrastaa naisasiaa kuin harmain leikkotukka. Tahtoisinpa ratkaista tämänkin arvoituksen.

— Tulitikkuja, Sivi kiltti! huusi Hellevi kyökkiin palvelustytölle.

Tulitikku olisi hän kylmille merenneitohengille!

VAUHTI KIIHTYY.

Pari viikkoa, yksinäisyyden, muistojen, runojen, uusien ajatusten vuorotellen myrskyileviä vuorotellen aurinkoisia päiviä oli vierinyt.

Kohtalonsa sotkuista vyyhteä selvitteli Hellevin kärsimättömät sormet, hän tuskastui ja heitti risasen lankakasan nurkkaan.

Vain silloin tällöin kiteytyi sielussa totuuden helmi vierien itsensä väsyksiin muuten tyhjissä aivokammioissa…

Ei nähnyt nuori päämäärää itselleen…

* * * * *

Eräänä aamuna, kun palvelustyttö toi neidilleen kahvia vuoteelle, hohti tarjottimella keltakoteloinen kirje, jonka Hellevi heti tunsi Riston lähettämäksi.

Tytön mentyä, vaipui hän kirje kädessä seinää vastaan kalpeana mielenliikutuksesta.

Mitä oli Ristolla nyt ilmoitettavaa?

Vain muutama rivi… Riston tapaista, miehekästä, suoraa, asiallista. Ymmärsi kaikesta, että Risto oli parantunut… toivoi samaa "rakkaalle pikku siskolleen". Lopuksi ilmoitettiin hellävaroen uusi kihlaus!

Sehän oli oikein, parhainta ja päättävintä!

Hellevi hillitsi ensin kaikki myrskynnousut povessaan, mutta kävi vähitellen niin voimattomaksi, että vaipui takasin tyynyille.

Puolituntia makasi hento ruumis liikahtamatta valkosessa haudassaan…

Miksi eivät akkunat avautuneet ja pakkanen purrut häntä hengettömäksi?

Kun silmät vihdoin avautuivat, oli niiden sini särkynyt ja kyynelistä samea… huulet kuiskailivat katkonaisesti ja avuttomasti: — Heidän maailmansa järjestyvät… he imevät uusia elinnesteitä… uutta rakkautta lähellä maan multaa, metsää ja vettä… Aurinko lämmittää heidät päivisin ja kodin seinät sulkevat heidät yöksi lämpöönsä ja rauhaansa… minä, laahaan polvillani kivikoissa, kastepisaroista kiitollisena…

— Olen hullu!

Sehän oli oikein, parhainta ja päättävintä!

— Olisinko minä odottanut Ristoa?

Pimeä itsekäs!

Voimakkaasti liitti hän kätensä ristiin, painoi otsaansa ja päätti nuoren tahtonsa täydellä voimalla.

— Mutta minä luovun hulluudestani, nopeasti, heti! Se on kohtaloni aina ja uudestaan!

* * * * *

17 p. Joulukuuta 19—.

Kuumeiseksi on sieluni palo yltynyt. Vaalea, uinuva Hellevi Ristolan kukkia kasteli. Pientä ja pikkusen syvää pyyteli ensi nuoruus, taisteluitta onneen uskoi.

Nyt… pelkään ja vapisen… yhä muistelen kotitalon honkaa, tummaa veikkoa… tunnettani kammoan ja tunteeseeni vaivun…

Taistelen. Sitten tulee kiire… kaikki tahdon! Kaikki! Edessäni päämäärät: oudot, tummat, vaikeat! Oma sieluni: outo, tumma, kammottava. Jos en ponnista henkisessä työssä, vaivun itseni halveksimiseen, jos ponnistan, pelkään henkeni yksinäistä hehkua… joku väijyy minua huoneessa, järkeni menee.

— — —

Kuljen edestakasin ja ahmin kirjallisuutta…

Tekee niin kipeätä… aamusta iltaan huoneessa, edestakaisin lattialla kirja kädessä kirja, jonka sivuilla itken, joka saa kaikki tuskani hehkumaan tulikirjaimina.

Muut naiset nauravat ja tyytyvät. Minä en! Olen suolanen ja ruma täällä! En mitään huoli, mitä he kiitollisina tavoittavat. En heidän sulhasiaan, miehiään, vaatteitaan, kotejaan. Huh, huh, en!

Vieras, vieras, vieras olen täällä! Poltan nämät ihmiset, jos heitä lähestyn! Puhun ja ja pilkkaan heille hulluja sieluni tietoja… palohaavoja saavat käsistäni.

Lukea ja lukea, en maailmaa muuten juurru… En ole syntynyt yksinomaan sairaanhoitajaksikaan… rahoja minulla ei ole hyväntekeväisyyteen… hakkailisinko täällä ehkä pappia tai kauppiasta tai näyttelijää? Ah, tämä kaupunki ei pidä sellaisia tanssiaisia, missä jumalat pyörisivät!

Kirjojen kautta kulkee nyt naisenkin henki, niin tahtoo koko maailma.

Kamarielämää, kamarihaaveilua! Ensi tulos: voimattomat jäsenet, harmaat posket, ulkona paleltaa. "En slamsig drottning". Loistokauteni huolimattomuudessa! Mitä varten pukisin, koristelisin? Tunteakseni rajummin, että iltapäiväseura puuttuu…

Tuhmaa kaikki! Kylläpä ihmettelisivät pitäjän rouvat "kokettia
Helleviä". Mutta kukaan ei näe minua, paitsi rouva U.

Niin suuri Rouva U.! En voisi sanoa: rouva Uhlman tai Hanna Uhlman. Koko kaupunki kutsuu häntä vaan Rouva U:ksi, katupojatkin. Kenties siitä syystä, että hän on niin mystillinen, tämä kylmä lentotähti yli meidän kylän taivaan!

Eikö hän sitten ole hyvä, terve ja moderni? "Voimaihminen"! niinkuin hän itse viimeksi on sanonut. Kuka tuntee sen ja sen kirjailijan? Rouva U. Kuka on lukenut sitä ja sitä filosoofia? Rouva U. Kuka tekee ulkomaamatkoja ja tuttavuuksia eurooppalaisten kuuluisuuksien ja vanhojen sukuylimyksien kanssa? Rouva U.! Rouva U.!

Hän imee korkeimman hienouden hunajaa kaukana tuntemattomuudessa… kierittää hengen lankaa kerälle… säilyttää ja säästää…

Jos rouva välistä tuntikausia tappaa kirveellä kärpäsiä ja kirppuja, mitä hän sitten tekisi! Kärpänen hyrrää kuin ruostunut rukki, iskee sen, niin pääsee.

Mutta ystävyyden yrtti välillämme ei ota itääkseen. Rouva tavallista umpimielisempi, minä tavallista epäluuloisempi: jäätä silmiin, kuoloa käsiin!

Mutta kun henki täyttyy ja tiukkuu uudesta kirjasta, kenen luo?
Katselen ulos akkunasta: rouvan luo!

Muistan kyllä kun ensikerran katselin sitä akkunaa tarkemmin — —

Luulin siihen aikaan löytäväni hänestä valkosilla ja punasilla kukkasilla liehuvan perhosen — erehdys, heikkouskoisen huhu-uskoa! Hänen koiransa ei murise muille kuin minulle tässä kauppalassa, tuskinpa koko maassa. Rouvan luona ei käy koskaan ainoatakaan sielua. Yksin hän asuu omassa talossaan parine vuokralaisineen. Palvelijaa ei näy (rouva ei koskaan tarjoa virvokkeita)… vanhemmistaan, kuolleesta miehestään, ihailijoistaan, ei sanaakaan! Ja mitä kielitään, sen puhaltaa sauhuna ilmaan.

Näin kielitään: kun eräs seura oli koossa madame N:n luona S:n kaupungissa Tanskassa, silitti monsieur B. eteisessä rouva U:n lantioita jaketin päältä.

Muut jutut ovat tämän sukua.

Kukaan ei häntä tunne. Mistä hullut huhut?

Me leikimme kuurulymmyä. Ilkeys sielussani kehittyy. Olen terveempi!

Hän on ainoani! Menen luokseen tunteellisena, löydän kissan, merenneidon, kylmän tähden, tuuliviiren.

Kirjava pilkku on hän harmaalla seinälläni, ruusujeni polkija, ruusujeni poimija! Herra meitä kaikkia siunatkoon! — — —

JUMALIEN-PETTÄJÄN SUNNUNTAI.

— Minne nyt menen, minne nyt menen? kyseli Hellevi eräänä sunnuntaiaamupäivänä varustautuessaan uloslähtöä varten. Hän tunsi, että oli aika hiukan riistäytyä alinomaisesta lukemisesta ja nähdä ihmisiä.

— Päätä pakottaa ja sydän on yhtenä itkuna. Osottaisin ystävyyttä vaikka sudelle!

Hellevi tuli kadulle. Talvi-ilma purasi vihasesti hänen arkoihin hermoihinsa. Jonnekin piti hänen pian päästä sisälle, missä otettaisiin vieraita kirkonaikanakin. Menisikö hän — niinkuin tavallisesti — rouvan luo? Ei. Tämä saisi tulla ensiksi, vaikka menisi kuinka pitkä aika. Tuo armollinen kylmyys rupesi jo kyllästyttämään hiukan. Ja oli hauska nähdä, jos merenneito osasi ikävöidä naisseuraa…

* * * * *

Parin tunnin perästä oli ihmisten-etsijä taas kotona ja liikkui silminnähtävällä tyytyväisyydellä omassa huoneessaan.

Oliko hän virkistynyt?

Mitä toi hän saaliina sydämessään?

Sen tiesi, hän ei kelvannut sinne!

Ei niin kuuma, herkkä… samalla onneton ja onnellinen.

Kuinka nytkin?

Hän menee sen ja sen perheen luo.

Seura koossa: tytär, poika, joku sanomalehtimies, joku opettajatar.

Keskusteluaineet: politiikka ja joulukirjallisuus.

Sanomalehtimies ja opettajatar, jotka seuraavat aikaansa, väittelevät ja arvostelevat kilvan.

Kumpanenkin ovat he kansan lapsia, päämääränsä saavuttaneita, valmiita, hyödyllisiä yhteiskunnassa.

Tuttuja tyyppejä: kylmää, kovaa, tutkintoja suorittanutta rahvasta… keskustelevat hymyttömin kasvoin, sanovat jyrähtelevän suoraan totuutensa äänillä, joita ei tunteet pehmennä.

Mitäs Hellevi, ei hän tunne politiikkaa, eikä almanakkaa!

Olla nyt vaan kiltti pikkutyttö kuvakirjan ääressä.

Entäs kirjallisuus? Naisten kirjoittama kirjallisuus?

Hiljaa siitä! Oli hyvä, ettei muuta kuin kymmenen tietänyt, että romaanin julkaiseminen oli Pyrrhon voitto naissydämelle!

— Mutta neitihän laulaa, sanoo ystävällinen sanomalehtimies pikkutytölle. Ei, ääni on vallan epäkunnossa, ehkä mennyttä. — Mutta soittaa! Ainoastaan "kissan valssia"! — Mutta lausuu runoja! Avuton tuhmuuden puuskaus valtaa Hellevin ja hän valitsee lausuttavakseen jonkun sydämestään rakastamansa säkeistön. Alottaa ja… kiusaantuu heti. Runo kuuluu kumman tyhjältä lausuttuna vieraille. Hätäillen kiiruhtaa hän loppuun ja jää kuuntelemaan hiljaisuutta, jolla muut kunnioittavat esitystä.

Hellevin sielu nyyhkii hiljaa. Mielettömästi oli hän pilannut rakkaan runonsa, nyt ei sitä pitkiin aikoihin voinut sietää silmissäänkään.

Tuskin saa hän katsotuksi läsnäolijoihin. Taivaan kiitos! ne keskustelevat jo hyödyllisimmistä. Ei sanaakaan mainita hänen lausumisestaan.

Perheen poika ojensi hänelle jonkun kirjan.

— Lukekaa tämä, sanoi kaunis nuori mies lyhyesti.

Hellevi otti, kiitti ja lähti.

* * * * *

— Tuo nuori kaunis-kasvoinen mies sanoi nuo kaksi sanaansa: "Lukekaa tämä", omituisen tunteellisesti… kuin haluten auttaa, puheli Hellevi, istuen keinutuoliinsa. Tai oliko se hänen kaunis äänensä, joka muuten vaan soinnahti korvissani! Katsotaanpa, minkä tuttavuuden hän minulle suosittaa.

* * * * *

Kun Rouva U. illalla odottamatta tuli Hellevin luo, kohtasi hän tämän katseen niin tulisena ja uutena, että hän hämmästyi, ja huudahti nauraen:

— Oletteko ottanut belladonnaa?

— En, vastasi Hellevi, kasvot yhä paistaen, mutta olen löytänyt uuden epäjumalan! Sillä on kaksi naamaa, toinen hauska, irvistelevä, naurusuinen, toinen ylevä ja hymyilevä. Kovin korkeanenäisistä on taivaallinen yhdentekevä, pahimpia pystynokkia hän kiukkuun asti inhottaa, mutta tällaisille (Hellevi pyyhkäsi etusormellaan pientä hennonsuoraa nenäänsä) on hän uusi enkeli vartioiden meitä, ettemme jalkaamme kiveen loukkaa.

— Te puhutte arvoituksia, puhukaa nyt jo suomeksi, kysyi rouva uteliaana.

Mutta jumalien-löytäjä vaikeni ja meni yhä hymyillen kirjoituspöytänsä luo.

— Olen tänään koko päivän kaivellut omaisteni ja muiden kuvia… kenties teitä huvittaa… halusitte kerran nähdä äitiäni.

Hellevi toi rouvalle albuminsa.

— Tässä on hän ja vanhempansa ja tässä isoisä ja isoäiti. Isästä ei ole. Hän ei tahtonut antaa valokuvata itseänsä niinkauvan kun oli maalareita — lause, jolla minä tulen koketeeraamaan maalareille, tietysti!

— Tuossa Risto… jonka etsiminen minut toi teidän luoksenne ensikerran.

— Tunnen hänet ulkomailta, huomautti rouva, välinpitämättömyyttään aiheettomasti liioitellen.

Kun rouva kumartui alemmaksi, valahtivat lyhyemmät kiharat irti ohimoilta, joita ne huolellisesti aina peittivät.

Hellevin silmät iskivät kiini tilaisuuteen.

Millainen otsa se olikaan… suuri, pyöreä, taaksepäin… omituinen harvoine kulmakarvoineen?

Oliko se nyt hedelmällistä laajaa maata, täynnä kehittymättömiä lahjoja…? Tai varsin typerän…?

Rouva oli taas vetäytynyt istumaan suoraksi tuolinnojaan. Ilme kasvoilla oli ehjä ja vakava. Kiharat laskeutuivat entisellä tavallaan, taidokkaasti leikaten laajasta alasta valkean madonnaotsan yli merenneito-kissa-silmien. Mutta sehän oli todellakin kaunis, hedelmällinen otsa! tahtoi Hellevin mielikuvitus.

— Miksi katsotte minua niin? kysyi rouva viimein.

— Teidän otsanne näyttää niin hedelmälliseltä, että, jos te joskus synnytätte, teette sen otsan kautta, niinkuin muinaiset jumalat, vastasi Hellevi puoleksi haaveillen, puoleksi hymyillen.

Rouva oli kokonaan voitettu.

Hän nauroi niin, että oli taittua tuolilleen:

— Te puhutte aina niinkuin maalarit ja äärettömän sattuvasti.

Mutta Hellevi rupesi nyt huvittelemaan:

— Teidän huulenne ovat kylmät ja kirkkaat, kaksi kapeata veriviivaa… ei suutelon janoa, ei aistillisuuden hekkumaa!

— Mutta kun te niiden terävillä reunoilla tartutte kiini, niin imette onnettoman uhrinne veret viimeiseen pisaraan… Teidän merenneitosilmänne ovat kaksi kylmää kaivoa, joiden pohjatonta salaisuutta oppimaan lähtevät kultakiharaiset, sinisilmäiset nuorukaiset…

— Kun ummistan silmäni näen teidän mustissa kiharakäärmeissänne myrkkyyn kuolleiden miesten kuivuneita ruumiita…

— Teidän uhkuvat paisuvat muotonne kohisevat viinirypäleiden nesteitä… tunnen haaveellisten nuorukaisten tuskat, kun he rukoilevat teiltä rakkautta ja te viivytätte… kiihdytätte… kiusaatte… näen särkyneiden sydämien tarinoita, maailmoja, joita teidän terveytenne ei aavistakaan…

— Kun ihmisten sielut itkevät, helisee teidän hurmaava naurunne kiertäen ilmoja… hitaasti tappaen.

Hellevi ummisti silmänsä ja oli kuolevinaan…

Rouva uhkui iloa. Hän rakasti tuota tyttöä! Taputtaen käsiään, huusi hän uudestaan ja uudestaan:

— Bravo, bravo, bravo!

He nauroivat ja katselivat taas albumia.

— Katsokaa Riston tätä kuvaa… se on luonteenomaisin. Luja otsa ja kova korkea nenä ja leveä leuka. Uneksiva pehmeä katse ja täyteläisyyttään ujostelevat, hienotunteiset huulet. Sen mukaiset ovat hänen sielullisetkin ominaisuutensa. Terve, tyyni järki. Ihastuttava, vaikeneva, ylpeä itseluottamus, ja luja tahto. Katse on oppinut uneksimaan Kolarilan kosken soittoa kuunnellessansa ja huulet hymyilevät runsaita tunteitaan, niinkuin kaikkien kolarilaisten. Pystytukka tekee hänet hiukan koomilliseksi, siihen uskaltaa koskea ja nauraa hänelle, nauraa tuhman pojan kuitenkin kaikitenkin rehellisyyttä.

Häneltä olen saanut ensimmäiset vaikuttimet muutamista erinomaisista mies-ominaisuuksista. Hän opetti minua pelkäämättä kapuamaan jyrkkiä kosken rantoja, päätä ei saanut huimata, eikä lopuksi huimannutkaan. Riston käteen juoksin, kun ukko jylläsi pilvissään, yhdessä opimme uimaan syviä vesiä, sukeltamaan ja "lepäämään kuollutta." Pelkäsin iltasin piikatyttöjen kummitusjuttuja, Risto nauroi, hän ei pelännyt mitään. Tulin kerran kotia koulusta täynnä haaveellista uskonnollisuutta. Aikomukseni oli käännyttää Risto. Sanat takertuivat kurkkuuni, minua rupesi sanomattomasti ujostuttamaan ja suloinen metafysiikkani haihtui. Hän oli tavattoman ylväs pitelemään rahoja, runsas maksaja ja ylpeä lahjoittaja ja kuitenkin hänellä riitti. Ja eräs ominaisuus vielä, mikä naisluonteelleni oli vaikein. Hän opetti minua kantamaan salaisuuksia, omiani ja muiden, kuuntelemaan hienotunteisesti ja hellästi, jos jotakin arkaa uskottiin! Itse oli hän luotettava kuin hauta.

— Te puhutte hänestä lämpimästi, sanoi rouva.

— Olin kiintynyt häneen lämpimästi. Isä rakasti häntä ja vaikka hän oli melkein minun ikäiseni, tuli hänestä aikasin isän toveri.

— Oliko hän serkkunne?

Hellevi punastui. Hän ei ollut varustautunut kysymykseen.

— Hän oli kasvattipoika ja kaukaista sukua. Mutta vastaus oli viipynyt liian kauvan. Rouva huomasi sen eikä säästänyt hämilleen joutunutta tyttöä.

— En ihmettelisi, vaikka olisitte häneen rakastunutkin, sanoi hän teeskennellyn välinpitämättömästi ja käänteli muutaman albumin lehden.

— Sehän olisi luonnollisinta! Ja hetken kuluttua lisäsi hän miellyttävästi hymyillen:

— Teillä on intresantti kotitalo. Ette usko, kuinka tuollaiset vanhat kartanot voivat tehdä uteliaaksi. Kuulkaa, teidän pitäisi kertoa minulle enemmän, tarvitsen juuri tuollaisen taustan erääseen kirjoitukseeni. Olen julkaissut tanskalaisissa lehdissä. Minulla on siellä oma kääntäjäni, täällä ovat lehdet idioottien vallassa. Apropos, oletteko lukenut näytelmäkappalettani, joka on ilmestynyt Ameriikassa?

— Ameriikassa!

— Niin, siellähän olen ollut avioliitossakin ja siellä kuolivat vanhempani. Vihille menoni tapahtui kokonaan heidän tahdostaan, jota olin silloin liian nuori loukkaamaan. Mutta "liittoni" ei kuitenkaan kestänyt puolta tuntia kauvemmin, sillä mieheni sai halvauksen häissä ja kuoli.

— Oi, hyvä jumala! huudahti Hellevi säälien.

Rouva nauroi:

— Se on aika hassunkurista! En tietysti häntä ole surrut, enemmän kuin juuri olen rouvakaan.

Hellevi oli ihmeissään kuulemastaan, mutta koska rouva yhä nauroi, alkoi hänkin, ja he nauroivat siksi kunnes olivat aivan voimattomat. Koska oli jo myöhäistä ja Hellevin emäntä pani aikasin maata, täytyi heidän koittaa hillitä itseänsä, ja he painelivat nenäliinojaan huuliansa vastaan, mutta sitä enemmän nauratti. Hellevi oli taittunut sohvalle ja kyyneleet tulivat silmistä. Rouva taas oli kaataa keinutuolin ruumiinsa hytkiessä ja tempoessa.

Yhteisnauru ja rouvan ensimmäinen avomielisyys muutti kuin taikaisku heidän suhteensa, kymmenen askelta kulkivat he kumpikin toisiansa kohti.

Niin todellakin teos! Sitä piti mentämän heti katsomaan.

Vilkkaasti ja tuttavallisesti jutellen nousivat he rouvan tuttuja portaita. Koira ei enään murissut.

Ja täydellä mielenkiinnolla jännittyi Hellevi kuuntelemaan rouvan lukemista.

Jo parin lauseen jälkeen sai kuunteleva ensimmäisen sähköiskun, hän punastui, joutui hämilleen, ihastui ja uskoi.

Ja rouva luki vakavana ja ääni värähteli.

Kerran hän katsoi Helleviin, hymyili ujon tyttömäisesti ja jatkoi taas, muodostaen ääntämisen erittäin tarmokkaasti ja selvästi.

Kappaleessa oli kerrassaan hämmästyttävää voimaa ja kuvarikkautta.

Vihdoin lopetti tarkoituksensa voittanut rouva lukemisensa, heitti kirjan pöytälaatikkoon ja lukitsi sen.

— En jaksa sitä katsella, huokasi hän väsyneesti.

— Oi! huudahti Hellevi pannen koko sydämensä sanoihinsa. Kuinka kaunista ja voimakasta! Te olette ollut niin syvä, että teitä on ollut vaikea ymmärtää!

Mutta rouva ymmärsi Hellevin. Tämä ujosteli nyt kaikkia epäluulojaan.

Täynnä hiljaista, anteeksipyytävää, kunnioittavaa ihailua oli Hellevi. Millaista kehittymättömän ilvettä hän olikaan pitänyt syvän, rikkaan naisen kustannuksella, jonka seurasta hän sai olla kiitollinen. Kaikki hän unohti entiset loukkaantumisensa rouvan kohtelusta ja puhetavasta. Tietysti oli tällä oikeus sanoa mitä tahansa tytön-heilakalle!

— Teitä on ollut vaikea ymmärtää! huudahti hän vielä kerran.

— Minua ei ole kukaan ymmärtänyt, sanoi rouva, eikä tulekaan niin helposti!

Se masensi Helleviä.

Työnnettäisiinkö hän nyt takasin, kun hänen sydämensä oli valmis antamaan kaikkensa? Niin ei saanut käydä. Hiljaa tahtoi hän nousta tämän naisen voimaan ja terveyteen.

— Mutta kuinka onkaan hauska puhua kehittyneen ihmisen kanssa, niinkuin te olette, lisäsi rouva lempeästi.

Hellevi katsoi häneen kiitollisena, sydämensä kauneimmalla avomielisyydellä. Nyt hän oli löytänyt omia, mielikuvituksensa runo- ja satulapsia, mieleistänsä seuraa ilmielävänä.

— Teillä on varmaan ollut hieno äiti? kysyi rouva.

— Hän oli loistava!

Ja tämä Risto hän oli ehjä ja hieno luonne!

Hellevin sydän värähti lämpimästi. Ensimmäinen tilaisuus kantaa uhrinsa rikkaan naisen jalkain juureen! Ei ollut enään syytä verhota itseänsä. Hän vaipui suloiseen surumieliseen tunnelmaan… nyt saattoi kertoa tarinan kosken rannalta.

Syvän lämpimän hiljaisuuden vallitessa sanoi hän hitaasti ja kauniisti:

— Me olemme rakastaneet toisiamme…

Huoneessa oli hiljaista…

— Hän oli setäni ja enoni…

Ja hetken kuluttua…

— Sellaisia perhemuistoja meillä on! Hellevi hymyili arasti.

— Sellaista voi tapahtua ainoastaan äärimmäisyyteen asti kulttiveeratussa veressä, huomautti rouva vakavasti ja lujasti pitäen kiini tunnelman ohjaksista.

Hellevin oli nyt vaikeampi puhua. Eihän kaikki salaisuudet olleet hänen. Mutta ne olivat paljastuneet tuossa: "setäni ja enoni".

Ja hän kysyi vielä:

— Te varmaankin tunnette kirjallisuudessa paljon näitä arkoja suhteita, jotka syntyvät läheisen veren välillä.

— Kyllä-ä, venytti rouva hiukan pitkään. Mutta kuinka paljon ihmiset voivatkin elää kaunista! Teidän pitäisi kertoa, voisin käyttää sitä ehkä aiheena. Ainoastaan syvät kysymykset miellyttävät minua.

— Oi! huudahti Hellevi. Kirjan aiheena! Sitä en ole tullut ajatelleeksi. Meidän pitäisi todellakin antaa kaikki elämämme taiteelle, pakoittaa se sopusointuiseen kauneuteen ja loogillisuuteen mielikuvituksen lennossa.

— Niin ja varsinkin sen pitäisi, jonka elämä on ollut kuin taidetta, imarteli rouva.

— Minulla on kirjoitettuna pieni tarina. Tahdotteko lukea sen?

— Tulen heti sen hakemaan, innostui saalista vainuava rouva. Matkustan huomenna Tanskaan — en ole tullut sitä kertoneeksikaan ja saan päiväkirjastanne hauskaa matkalukemista. Olen teille hyvin kiitollinen kaikesta.

Heidän mennessään tunsi, onnellinen lämminnyt Hellevi ilmoissa uuden hienon tuoksun. Se oli ystävyyden kukka, joka viheriän verhonsa alta aukasi ensimmäistä terälehteään, vienosti punertavaa.

LAUVANTAI-ILTA.

Oli lauvantai-ilta.

Hellevi istui huoneessa sohvan nurkassa ja katseli nauttien ympärilleen.

— Olen onnistunut ajatteli hän, uusi palvelustyttöni, jonka fysionomiikan oppeja uskoen olen valinnut, on miehekäs, työtätekevä nainen. Olen melkein varma, että hänelle vanhempana kasvaa parta! Mikä pieni prinsessa olikaan edellinen, kasvot maitoa ja mansikkaa, alituisesti hämillään, ujot silmät lattianraoissa! Pelkäsin komentaa hänen hentoa naisellisuuttaan… Kohtaloonsa alistuen koitti hän tehdä karkeita töitään, mutta epäonnistui hienoilla sormillaan ja väsyvillä kissanpoika-jäsenillään. Taivaan kiitos! Hänet korjasi oma kuningas! Olin suudella lasta onnitellessani. Tämä uusi! Nainen, joka ottaa miestä niskasta kiini, seisoo kuin pölkky hänen tunteitaan vastaan, nainen, taitava työssä rakastaa emäntäänsä, muille kylmä ja kiukkuinen — klassillinen emännöitsijä!

Yksinkertainen huoneeni on nyt puhtauden ihanne-valtio!

Lampun vieressä sohvapöydällä odotti vasta-avattu kirja, jonkun tuntemattoman kotimaisen runoilijan esikoisteos, julkaistu salanimellä O.O.

Hellevi viivytteli lukemistansa.

Hän katseli vastaisella seinällä yksin hallitseviin tauluihin, jotka esittivät kahta kohtausta Lermontovin Demonista.

Ja niihin hän jäi… aina yhtä ihmetellen…

Mitä etsi mielikuvitus?

Miksi vapisee ja epäilee Tamara, kun kaunis Demoni kuiskailee?

Oliko Demoni samaa kuin äitien koskenpojat? Mitä se oli… demoni… demoni?

Taulut olivat tummat ja kirkkaat, häikäisevää valoa ja salaperäistä varjoa, kokonaisvaikutus lumoava. Kuiskihan siinä rakkaus, mutta miksi on Tamara synkkä? Demonikin on synkkä ja… kaunis… hän, Hellevi, rakastaisi…

Kätkivätkö kohtaukset jonkun pelottavamman, voimakkaamman, salatumman kauneuden, kuin Hellevi elämässään tavottaisi? Hän ei ollut lukenut teosta "Demon".

Päätään pudistaen katseli hän ihmetellen ja kuuli kuin sävelen

    "Es träumte mir einst
    von wildem Liebesglühn."

Se oli niin tummaa ja ihmeellistä kuin koti puiston yö, jonka yli tähdet tuikkivat.

Mutta kenties sitä ei saanut ajatella, eikä sitä voinut keltään kysyä? — — —

Vihdoin kävi hän käsiksi runoteokseen ja alkoi hiljaa lukea.

Mutta jo ensimäisissä säkeissä aavisti hän uuden tuntemattoman sielun tuoksun… ja luettuaan eteenpäin, tunsi hän hengittävänsä harvinaisen syvää kauneutta.

Kädet polvillaan hiljeni hän yhä hartaammaksi… melkein hengittämättä seurasi hän säe säkeeltä, runo runolta…

Runoilija nousi… mutta kuta korkeammalle tämä ulotti, sitä oudompi ahdistus täytti tytön poven… selittämätön tuska rupesi viiltelemään hänen sieluaan… hän ei voinut enään sanaakaan jatkaa.

Laskien kirjan kädestään, peitti hän kasvot käsiinsä.

Tuskaansa hän kuunteli…

Joku hengen uusi aavistus vaati syntymishetkensä…

Kuka hänelle puhui?

Uusi… kaikkein uusin: ikuinen rakkaus miehen sielussa, tyydyttämätön sydän… sukua Hänelle, joka keksi helvetin lemmettömille, Hänelle, — nyt alkaa hän ymmärtää — jonka juuressa Magdalenatkin kirkastuivat ja saivat sielun… Kun hän kulki ja opetti, seurasivat he lumottuina… yli ymmärryksen autuaina… katseet riippuen Hänen huulissaan, Hänen silmissään… Naiset saivat sielun, kasvoivat rauhattomuudestaan, valheellisuudestaan, päämäärättömistä askeleistaan, heräsivät runoon ja ikuisuuteen. Nyt he elivät niinkuin yksi tahtoi… oppivat horjumattoman uskollisuuden yhdelle. Magdaleenat luopuivat öistään, kullastaan ja rikkauksistaan… Hän antoi heille suuren rakkauden…

Kuka toi nämä ajatukset? Kuka hän oli?

Miehet itkivät ikuista rakkautta. Se ei säilynyt heidän povissaan, se haihtui heidän naisiensa sydämistä. Nerot koittivat turhaan pidentää sen ikää… he vihasivat ja syyttivät naista…

Syntyi joskus ihmeellinen… viemään naista eteenpäin… naisen unelmain tyydytys… synnitön, korkea, jonka edessä hiljaisin naisessa syttyi, tuli luvalliseksi, pääsi kauniimmin päämäärään, ja pyhittyi… suuri elämä vierähti eteenpäin ihmiskunnan päämäärää kohti.

Tuntematon toi nämät ajatukset.

Suuret kyynelet tippuivat Hellevin silmistä, hän alkoi taas lukea, ja yhä lähemmin puhuivat runot hänen sydämelleen. Niissä väikkyvä naisihanne oli hänen oman aavistuksensa äärimmäinen uni, se haamu, joka tanssi hänen edellään, kun hän hämärissä ummisti silmänsä ja vaelsi mielikuvituksensa puistoissa.

Hän tiesi, mitä olosuhteet siltä haamulta söivät… kaiho kalvoi kukkasvalkeuden, tuska poltti ranteet… elämä otti hänen rakkautensa näkyvän hedelmän… hänen kauneutensa todellisuuden.

* * * * *

Runon henkilöiden askeleita johti onnellinen rakkaus… he toteuttivat sen unen, jota vuosisadat uneksivat, perustivat maan päälle onnentemppelin, jossa elämä eristyi korkealle ympäristöstään, vierähti tuhannen vuotta eteenpäin ja synnytti uuden, lumoovamman ihmisen. — — —

Hellevi oli lakannut lukemasta…

Hän istui liikahtamatta paikallaan.

Kuunteli taas…

Aavistukset sukeltivat syvyyksiin…

— Tuska on rumaa… tuska ottaa ruumiin… Tuska tekee elämän alhaiseksi…

— Minä lakkaan kärsimästä… minulla ei ole syytä kärsiä, jos voin lakata…

— Minä en kärsi…

Hän liukui hiljaa sohvalta maahan taljalle polvilleen.

Kirjan hän painoi rintaansa vastaan.

Ja oli niin hetken, syvän, syvän hartaana.

Autuaallinen, ennen tuntematon voima kohotti hänen päätään, kaula kaartui taaksepäin, huulet aukenivat…

Oli kuin katto ja seinät olisivat liikahtaneet, ilma aaltoillut ulkoa vapaana, laineillaan kantaen etäisen soiton hillittyjä säveliä… pyhiä lauluja uudesta maasta… mustimman mehuisesta, yllänsä yön kimalleleva taivas… jonka joskus aamun aurinko vallottaisi…

— Sinne, hengittivät Hellevin huulet tuskin kuuluvasti.

Hän taivutti päänsä sohvan reunaa vastaan vaipuen syvään suloiseen rauhaan…

Maa oli vihdoinkin muuttunut siksi suureksi äidiksi, joka rakastavin silmin levitti käsivartensa ja siunaten painoi tyttärensä lämpimälle povelleen…

* * * * *

Kun palvelija tuli hakemaan neitiä illalliselle, nukkui tämä taljalla kuin onnellinen lapsi, punaruusuinen kirja painettuna povelleen.

SOITTAJA PUISTOSSA.

Helleville oli todellakin jotakin ihmeellistä tapahtunut, niin hän tunsi… se jäi, rupesi juurtumaan ja tuoksui ruusupuulta. Mitä se kukkisi… satoja ruusuja…

Koko päivän hän odotti, koska taas löisivät ne tunnit, jolloin hän saattoi unohtaa asemansa, ulkonaiset tehtävänsä ja kaikki vieraat ihmiset, joiden kanssa hänen arat hermonsa tuskin saivat muuta kuin rauhattomuuden, loukkauksien ja muiden senkaltaisten vaikutusten värähdyksiä.

Mutta avattuaan rakkaan kammionsa matalan oven, tulvahti häntä vastaan huoneen tuoksuavat lämpöaallot, ensimmäiset hyväilevät enteet suuren runollisen hiljaisuuden hedelmöittävästä rauhasta.

Eilen se ihmeellisin oli tullut, uusi ja tuttu oli puhunut ja pää-jumala vietiin kaikkein pyhimpään…

Kun illalla kallisti päänsä, katselivat tähdet akkunasta ja tuikkivat niin toisin ja lämmittäen, että kauvan makasi kädet niitä kohti ojennettuina.

Kannatti katsella niitä ja kannatti nukkua… maanpäällä kukoisti nyt sellainen, joka teki elämän täyden tavoittamisen arvoiseksi.

Aamulla oli uudestasyntymisen sabatti… hän lähti liikkeelle uutena valkeassa kukkalihassaan… ilmeet herkkinä kauneimmalle…

Muu oli jäänyt.

Mikä oli Risto? Veli, nuoren veren ensisuutelo ja uudestaan rakas veli… ihan omainen ja luonnollinen. Kaunis myrskyinen alkusoitto oli "elokuun tarina" elämän suureen sinfoniaan.

Mitä olivat unet? Koskenpojat, demoonit? Vieraita, arveluttavia, aiheita runoihin, kiihotuksia hengen ja sydämen laajentumiseen.

Tämä oli todellisuus.

Toi mukanaan tuskan ja riemun, runot ja elämän.

Niin tumma ja tulinen ja häikäisevä, että täytyi ummistaa silmänsä ja kysyä, oliko se totta?

Ja mitä sitten uskalsi toivoa?

Ei mitään ja kuitenkin kaikki.

Eikä mitään kärsimyksiä tuntenut, kun sitä kokonaisuudessaan ajatteli

Mutta sitten heräsi kuvia yksityiskohdista ja niillä oli monet pienet syntymistuskansa.

Sillä nyt piti komentaa aseisiin kaikki sotilaat rakkauden linnassa ja houkutella vihollinen hyökkäämään. Itse ei saanut liikahtaakaan.

Näin hän näki:

Linnanneito oli kauvan vaeltanut salaisia puistokäytäviään, yhä kulkien, yhä odottaen.

Silloin se häntä kohtasi: tumma soittaja seisoi keskellä tietä, viulu leuan alla.

Soitti niin varmana paikallaan.

Ei askeltakaan päässyt linnnantyttö eteenpäin.

Mitä soittaja sitten tahtoi?

Soittaa sielun hänen ruumiistaan, näännyttää hänet omaan puistoonsa.

Linnantytön täytyi pysähtyä, istua kivelle ja päätään käteen nojaten kuunnella, kuinka soittajan sielu itki.

Ei uskaltanut hän hievahtaakaan lohduttamaan.

Hän kuuli, kuinka soittajan sielu värisi, kutsui ja houkutti, hänen täytyi uupua ja voihkia.

Hän oli sidottu ikuiseen vaikenemiseen… soittaja sai lumota maat, taivaat ja helvetit… jäädä tai mennä…

Niin uskalsi Hellevi uneksia, kun päivän hetket olivat sammuneet ja hämärä kuiskutti huoneen nurkissa.

Mistä oli hän sitten saanut ainetta rakentaakseen silmänräpäyksessä tämän kaiken?

Ainetta! Sanoja hän oli saanut, säkeitä ja säveleitä!

Hänen tuskansa oli ollut raju, kun hän nousi runojen tunnelmiin… hän huusi helpotusta, pysähdystä, mutta polttavin ohimoin täytyi hänen yhä nousta, yhä kuulla ja tietää ja heti rakastaa… vihan värisellä rakkaudella rakastaa, vihata tuskansa pohjattomuutta.

Mitä hän tiesi enään taiteesta, hengen kiitollisesta kasvamistilaisuudesta, hän näki jotain muuta, jota hän ei uskaltanut kuiskata huoneensa seinillekään.

Eikä sormeansakaan voisi hän enään muuhun siirtää. Tästä hetkestä alkaisi hänen auttamaton alaspäinmenonsa ihmisten silmissä. Mitä korkeammalle hän nousisi tuoksuvan tunteensa avaruuksiin, sitä turhempana, narrimaisempana tulisi hän näyttäytymään salaisen pyhäkkönsä ulkopuolella.

Ja kuinka kävisi, jos tämäkin pettäisi?

Silloin kannatti täydellä todella kuolla. Kuolema oli se musta piste, joka päättäisi hänen valkosen ja kultaisen runonsa.

Kyyneleet valuivat Hellevin silmistä…

— Näin minä tunnen ja elän… tällaisiin matkoihin olen minä luotu. Mutta enkö ole nyt ihminen, ihmeellinen itsekin…? Minulla on kuin tuhat jäsentä… kasvan kaikkialle… joku virta kuljettaa minua… ympärilläni on ruusun tuoksua, päivää, tulta… auta minua… älä anna minun pudota… älä anna minun sammua… jotain ihanaa löydän… kaikki ja kaiken suljen käsivarsiini…

Tämäkö on elämää ja rakkautta… tätäkö on olla nainen…? Niin olen puhunut ja aavistanut, nyt elän…

HARRASTUKSIA.

Nyt seurasi aika, jolloin Hellevin voima oli keskitetty muutamiin suuriin asioihin. Hänen salatuksi vakavuudekseen tuli: heränneen "suuren rakkautensa" alinomainen kehittäminen tieteen, runouden, taiteen ja elämän avulla, ystävyyden-tunteen kohottaminen ja hoitaminen omassa ja sen kiitollinen ihailu valitun ystävän sydämessä ja vihdoin kaiken kauneuden nauttiminen luonnossa ja ihmisessä ja kehittäminen itsessään.

Hän luopui entisistä taisteluistaan ja tuskistaan melkein yhtä keveästi, kuin olisi riisunut rasittavat ja ahtaat vaatteet yltään, kylpenyt raikkaassa lähdevedessä ja pukeutunut harsoon ja keijukaissiipiin, jääden uusien aurinkoisten maiden asukkaaksi.

Valoa oli tullut tulvimalla…

Oli tavoitettavissa varmoja, naiselle ja ihmiselle arvokkaita
päämääriä, jotka sopivat hänenkin koviin kuiviin olosuhteisiinsa.
Ainakin mielikuvituksen mailla saattoi hän mullata valmiita kylvömaita.
Ehkä elämä kerran kuitenkin tulisi, ottaisi ja antaisi.

Monta voittoa tai aikainen kaunis kuolema kangasti tulevaisuudessa.

Ja ne tuskat, jotka näistä taisteluista syntyivät, olivat toki toisenlaiset, suloisemmat ja haihtuvammat, kuin entinen ymmärtämätön pilkkopimeässä hapuileminen ja kompasteleminen vältettäviin kuoppiin.

Tärkeä askel muun muassa oli itsetietoinen itsevarjelus. Hänen ympäristöstään aina väijyvä, häntä kohtaan hyökkäävä vihollinen oli ihmisten tunteettomuus ja köyhä mielikuvitus, heidän ainoastaan alhaisen, pienen ja keskinkertaisen suosimisensa ja kannattamisensa. Hän näki vavisten, kuinka säännöllisesti miesten ja naisten ensiarvoinen kitui ja kuihtui, missä keskinkertaisuus nosti ihanteellisuuden lipun olkapäilleen ja väsymättä rummutti menostaan. Karkeahermoinen pööbeli otti nimekseen "toiminta" ja "todellisuus" ja ylhäinen pakeni nenäänsä tukkien kamarihaaveisiinsa, kiitollisena, ettei katuloka tunkeutunut akkunoista sisälle… Ajanhenki vellotti mutaisia laineitaan aina hänen "pikku kauppalaansa" asti, rasitti ja masensi häntä enemmän kuin hän itselleenkään tahtoi tunnustaa. Hän suri tuntemattomien miesten puolesta, joiden ylevät valkoiset otsat kohosivat taistelun telineestä villipetojen keskellä. Niin että "maailmanmeno" lepäsi kuitenkin hänen nuorella sydämellään, vaikkei hän ammentanutkaan tietojaan päivän sanomalehdistä eikä kuntakokouksista.

Mutta maailmantuskaa täytyi voimakkaasti hillitä ja hallitsikin sen sentään jotakuinkin valjaissaan, jotta sekin palveli ja vei eteenpäin.

Outojen ja tuttujen julkeimmasta pahuudesta oppi hän yhä onnellisemmin varjelemaan itseänsä tieteellä osata lukea ihmisten ulkomuodoista sielulliset ominaisuudet. Hän rupesi tutkimaan fysionomiikan oppikirjoista ihmismuotoja, liikkeiden, ilmeiden ja värien salaisuuksia, ei kirjoittaaksensa niistä, eikä kerskaillakseen tieteellisestä tuntemuksestaan, vaan oman persoonallisen elämänsä täydentämiseksi. Ja hän huomasi, että naisäly saattoi "jumalan armosta" fysionomiikan alalla aavistaa uusia totuuden jyväsiä. Pahimpaan pulaan saattoivat hänet kauniit problemaattiset ulkomuodot, jotka usein pettivät niiden sydäntä ja henkeä etsiessä. Mutta näistä asioista saisi hän sitten tulevaisuudessa enemmän tietää "viisailta", kun hän sellaisia rakastettavia kerran kohtaisi. Pettävä kauneus jäi hänelle niinmuodoin yhä vaaraksi, kun taas ehdottomasti ruma oli jo kokonaan eristetty hänen huomiopiiristään.

Vaarallisin hänen kaikista vihollisistaan oli miesten itsekäs rakkaudenkaipuu. Hänen tuhlaava lahjoittajasydämensä ja runollinen mielikuvituksensa hulmahti sokeasti heti, kun rakastunut osasi näyttäytyä nääntyvänä ja herättää sääliä. Kuinka hänen kävi surku kaikkia niitä, jotka rakastivat! Hän oli pahassa pulassa, lohdutti ja tarjosi ystävyyttään. Mutta avuttomat olivat säälistä syntyneet tunteet ja kalliin hinnan vaati elämä kokemuksistaan.

Sydämen sisimmän ja salaisimman oli hän ehdottomasti pyhittävä yhdelle, mutta veressä pulppusi nuoruus, jonka oikeutta monenlaisiin luontaisiin, kauniisiin suhtautumisiin ei saanut polkea. Kaksi kauneutta rakastavaa ihmistä omasivat oikeuden toisiinsa suuremmassa tai pienemmässä määrässä. Oli kieliä ihmisen sielussa, jotka helähtivät soimaan ainoastaan sen ja sen kosketuksesta herättäen korkeimman nautinnon. Mutta nautinto pysyi puhtaana ainoastaan silloin, kun taitavasti osasi etsiä oman osansa toisessa ja jättää muu rauhaan sitä turhaan hämmentämättä. Hän näki alituisesti, kuinka pimeät miehet hyökkäsivät brutaalisti naisen koko olennon kimppuun ennen kaikkia vaatien ainakin alimpaa aistillisuutta, mikä ei kuitenkaan siinä naisessa saattanut luontaisesti heille kukoistaa, vaan raiskaantui tai turmeltui. Mutta saattoi todellakin kehittää ihmeellisiä, nautintorikkaita suhteita, jotka juuri ankaran yksipuolisuutensa takia pysyivät terveinä ja kauneina ja jotka erinomaisesti he hedelmöittivät milloin minkin inhimillisen ominaisuuden. Alhainen ulkomaailma tappoi tietysti alituisesti väärinkäsityksillään ja tunkeilevaisuudellaan tällaisia tunne- ja sieluelämän loistokukkasia, leimaten ne ijänikuisella turmeltuneella käsityksellään luvattomiksi rakkaussuhteiksi. Mutta sai olla juoruista välittämättä tai verhota arimmat nautintonsa niin, etteivät muut niistä mitään tietäneet.

Lisää vauhtia saivat kaikki harrastukset, kun rouva U. palasi
Tanskanmatkaltaan.

Ensi päivinä oli hän hieman kylmäkiskoinen ja vanhaan tapaansa mestaroiva, halveksien sanomattomasti kaikkea kotimaista, mutta kun ensi kylläisyys ulkomaamatkaseikkailuista rupesi haihtumaan, tuli hän lähemmäksi, oli lempeämpi ja näytti viihtyvän.

Ja Hellevi seisoi lujana ja rohkeana, sillä hänellä oli mielessään monta aarretta lahjoitettavana. Ja rouva ei kyllästynytkään tähän yhä enemmän aukenevaan avomielisyyteen.

Alussa oli keskusteluaineena yksinomaan elämäntaito ja taide "siellä ulkona" ja kaihottiin kovasti toisiin, suurempiin oloihin. Mutta pian sanoivat he lohdutuksensa: ihmisen pitää itse viedä itsensä eteenpäin, niin naisen kuin miehenkin. Luoda uudet sisäiset maailmansa, sen mukaan muodostuivat ulkonaisetkin mieltäkiinnittäviksi. Oli siis keksittävä, mitä juuri nyt saattoi tehdä ensi työksi elämän laajentamiseksi. Jos ei olisi vaan niin epäilyttänyt nuo naisten itsenäiset taiteilijatehtävät. Hellevi epäili pahemmin ja pelotteli rouvaakin.

— Ah, niin! muisti rouva jotakin näistä keskusteluista. Olen jo lukenut
"elokuun tarinanne" ja on se ihmeen kaunis ja kunnioitan teitä siitä.
Nyt tarvitsee se vaan taiteellisen muodon ja innolla ryhdyn työhön.
Siitä se alkaa eteenpäinmeno!

Hellevi katsoi häneen rauhallisesti hymyillen:

— Ah, kuinka se on jo muuttunut minulle toiseksi… sydämessäni tuoksuu jo uudet ruusut… Mutta tämä! On hyvä, että se tulee taiteen omaksi, teidän tottuneessa kädessänne, teidän terveydellänne.

Rouva oli myös hankkinut kirjoja, joissa arkoja sukulaissuhteita kuvattiin ja analyseerattiin. Eräänä päivänä rupesi hän lukemaan niitä Helleville.

Se oli mieltäkiinnittävää.

Hellevi tarkisti huomionsa joka lauseeseen ja sanaan kiintyen näennäisiin vähäpätöisyyksiinkin. Mitä enemmän luettiin, sitä selvemmin hän huomasi, ettei hänen tunteensa Ristoon ollut eroottisesti syvä. Ja tällaisten suhteitten turmelusta ja rikoksellisuutta alleviivattaessa, kuunteli hän silmät ja korvat auki, mutta ei tuntenut omantunnonvaivoja. Kuitenkin läheni hänen eläytymiskykynsä näiden onnettomien sielunelämää ja hän iloitsi, että sukukokemusten ja taiteen leikkelyveitsen avulla saattoi näissäkin vaikeissa asioissa päästä ymmärtämättömyyden kammosta ja tietämättömyyden pyhästä yksinkertaisuudesta.

"Elokuun tarina" oli Hellevin puolesta valmis. Oli vaan jännittävää nähdä millaiseksi se muodostuisi vieraan mielikuvituksen puutarhassa. Sitä jäi hän odottaman. — — —

Jos olisi kysynyt Helleviltä seuraavina viikkoina: mikä ero oli uneksimisen ja elämän välillä? olisi hän vastannut: — Ne ovat melkein yhtä! Naisen unet ja elämä ovat melkein samaa!

Niin olisi hän väittänyt ylimielisesti, sillä nyt kelpasi vain se, mikä kulki hymyten, nauraen, tanssien, ilkkuen.

Oli aika olla voimakas, antaa korvapuusti ruikutuksille, värittää päivänsä mielikuvituksen päähänpistoilla ja pahimmassa pulassa tyytyä itsepetokseen. Se oli usein: "kiskoa kivestä tuohta", mutta vaivannäkö oli ensiarvoista ja sitten nauratti yhtäläisesti, jos onnistui tai epäonnistui. Naurussa kohtasivat Rouva U. ja Hellevi toisensa ja siinä he voittivat muut kuolevaiset.

Itseksensä tuumi elämään herännyt Hellevi, että hän pyysi päivää taivaalta ja kerjäsi tähtiä, mutta jos kuinka kurottikin korkeiden luo, eivät ne putoisi hänen puistoonsa… ei niinkuin hän tahtoi… mutta sitä ei saanut nyt ajatella, kiirehtiä vaan päivät aamusta iltaan…

Naisilla on hyvä olla, kun suuret illusionit kokonaan täyttävät heidän olentonsa. Mitä he silloin itse asiassa uskovatkaan? Että he ovat maailman sielu! Naiset ovat pelottavia suuressa innostuksessaan, tulen kanssa he hääräävät lähellä ruutikellareita. Mutta se juuri onkin niin ihmeen hauskaa! Ruutikellari ei säikytä, ainoastaan harakan nauru taivaalla! Kaikkeen koskevat, kaiken avaavat uteliaat naiset, kaiken jättävät ja unohtavat kevytmieliset naiset.

Ja nyt vei unet vinhaa vauhtia eteenpäin.

Talven pakkaset paukkuivat… se oli hauskaa!

Huhtikuu itki ja nauroi keväänenteitään… se oli hauskempaa!

Vappu putkahti sen sylistä kullanruskeine silmineen ja hymykuopat poskissa… se oli hauskinta!

Vappu puki ylle valkosen hameen, valkolakin päähän ja ruusun korvan juureen. Pihka tuoksui metsässä ja tiet olivat kuivia kulkea.

Vappu on ystävyyden juhla.

Vappuna rakastivat kaikki valkolakit toisiaan.

Vappuna eivät naiset ole mustasukkaisia kaikkien ylle tulvii runsaasti kultaava päivä, konfetit ja miesten ihailu.

Vilkkaana pulppusi nuori veri. Monta toivetta heräsi sydämessä. Olisi saanut tulla mukaan joku kolmas "mieltäkiinnittävä", kun Hellevi ja Rouva U. illalla kulkivat puistotiellä ja kuuntelivat soittoa. Henki halusi voimistelua, ilosta leikkiä siitä, mitä talven kammio oli ajatellut. Puhuessa ihmisten kanssa saattoi juopua mielikuvituksestaan, juovuttaa vastapuoleenkin. Viini oli raskasta ja unnuttavaa sille, joka rakasti sanoja soitella.

Hellevin halu lähestyä hänen mieleisiään ihmisiä oli kasvanut kevään mukana. Antaa ja lahjoittaa, naurattaa ja huvittaa! Mitä ihmiset odottivat, mikä vielä särki silmät ja piti huulet jäykkinä viivoina? "Moderni filosofia" käski nauraa silloin, kun eniten kammotti. "Moderni filosofia oli löytänyt antiikkisen elämän-ilon. Miksi eivät kaikki puhuneet yhteen ääneen modernista filosofiasta"? Miksi eivät pastori V. ja kauppias H. ja sosialisti A. itkeneet riemun kyyneliä uudessa veljeydessä? Olihan heillä kullakin kohdaltaan hyvä omatunto. Ponnistivat kaiken tahtonsa ja siinähän oli kauneus! Totuutta he etsivät otsansa hiessä, tahtovat, viedä ihmiset kuka "ikiautuuteen", kuka "hyödyn hyvinvointiin", kuka "kaikkien onneen". Miksi eivät ne olleet ilosemman näkösiä, nuo ihmisiä rakastavat, suuret sydämet? Kaikki jalot viholliset, herkkiä elämän eri kauneuksille, kohottivat joskus toistensa maljan. Tuikkaa ja säihkyy lahjoittajan silmät!

Mutta he eivät vielä tunteneet "modernia filosofiaa", ainoastaan "moderni filosofia" toi huimimman vapputunnelman.

Sääli V:tä, sääli K:ta, sääli A:ta!

Rahaa oli ja kunniallista työtä yhteiskunnassa, mutta ei pientä ilonliekkiä sydämessä!

Kiitos! Konfettia naama täyteen!

— Nytpä saattekin takasin, herra Jankari, kaksin- kolmin- nelinkertaisesti! Ja rangaistukseksi kävellä kanssamme koko illan!

Jankari oli se kiltti sanomalehtimies, joka talvella oli kuulustellut
Hellevin taitolahjoja.

— Sanokaa, hyvänen aika — nyt jo nimenne, olkaa niin hyviä, rouva ja herra, se on ihan totta, olen esittäessäni idiootti, kieleni kangistuu, aivoni mykistyy… anteeksi…

Jankari seisoi tukevasti jaloillaan. Vankka se oli Jankari, nimi, suku, ruumis, sielu, ammatti…

Ja hyvä poika!

Nyt keskustellaan!

Ei, juodaan samppanjasimaa!

Ei, mennään Rouva U:lle! Rouvalla on uusi pianiino! Siis rouva U:lle!

Vappu! Vappu! Rouvalla kukkivat ruusu pöydillä. Joku kaappi kaluneen ja kiluneen oli kannettu pois ja sijalle tuotu pianiino.

Muutakin oli viime aikoina haihtunut, oli tilavampaa ja hauskempaa. Olihan hänellä kehityskykyä, rouva U:lla! Ja kuka nyt huoneita ajatteli, kun oli ihmisiä…

Melodraamalla ilta alotettiin soittimen koitteeksi. Rouva säesti ja
Hellevi lausui "Mignon". Nyt Jankarin sydän vavahti!

Ja sitten keskustellaan ja saadaan samppanjasimaa!

Ja nyt sai Hellevi nähdä ensikerran, kuinka rouva "käyttäytyi"…

Tuli hauskaa! Tuli mahdottoman sekasta, vaahtoryöpyn-päällä-ratsastusta, maskeraadivalssia… risaliepeiset keijukaiset telmivät fiikus-, oljanteri-, ja filodendraruukkujen ympärillä… kattopaperin halkeimasta pisti Puck päätään. Aatteet, "asiat", kommat ja paradoksit, kirjailijat ja taiteilijat, nerot ja idiootit, jumalat ja peijakkaat heittivät kuperkeikkaa, huusivat, nauroivat ja pyörtyilivät kun Rouva U. ja Hellevi ja Jankari keskustelivat.

Mutta sitten oltiin vakavia.

Niin, että eikö naiset osanneet olla ystäviä?

Osasivat! Se oli uusi asia ja sen laki oli seuraava: ystävän kanssa piti nousta seurustelun mahdollisimpaan kauneuteen, avoinna sielun hedelmätarhojen portit. Ei ystävälle tarvinnut olla "uskottu", ei pitänyt sen salaisuuksia vaatia. Oli mieltäkiinnittävämpää päinvastoin, jos ei kaikkia tietänyt? Ystävän aikana ei saanut olla huonolla tuulella, ei valittaa pikkuhuoliaan eikä taitamattomia yhteentörmäyksiään ulkomaailman kanssa. Jos nainen uskoi kaikki salaisuutensa miehelle, kyllästyi mies. Niin kyllästyi naisystäväkin. Pyhänä piti ystävää katsella, niinkuin japanilaiset lapsiaan. Niin opetti "moderni filosofia".

Sitten juotiin samppanjasimaa.

Ja taas keskusteltiin.

Mitä herra Jankari luuli, joka seurasi aikaansa? Pitikö naisten itseasiassa produseerata taiteen alalla? Eikö se ollut merkki miesten kehnoudesta ja dekadenttisuudesta, että naiset loivat itsenäisiä taideteoksia, ainakin kirjoja, romaaneja? Herra Jankari ei tietänyt, kuinka monta kertaa naiskirjailija, jos hän oli todellinen nainen, katsoi peiliin ja itki!

— Mutta naisethan itse tahtovat! sanoi herra Jankari ilosesti.

— Eivät tahtoneet, vaan heikot miehet, joihin ei viitsinyt rakastua — —!

— Soo—o! Ja entäs naisten äänioikeus!

— Miesten syy! Miesten syy!

Jankaria vastaan olivat molemmat naiset yhtämieltä. Mutta Jankari ei koko iltana saanut selvää, mikä oli heiltä täyttä totta, mikä leikkiä. Eivätkä he sitä itsekään tietäneet. Naiset ovat vakavia ainoastaan onnettomassa rakkaudessa. Kaikki muu naurattaa.

Vielä keskustellaan.

Mitä piti sitten tehdä, jos omasi taiteellisia taipumuksia, herra
Jankari?

— Niin, sanokaa nyt itse!

Ihan vanha asia! Tietysti kehittää temperamenttinsa niin taiteelliseksi kuin mahdollista, aavistaa ja antaa ideoita, osata arvostella, olla sieluna seurapiirissä, taiteilijan hengetär, valkyyria, sydämen sisko, hoitaa ruumiinsa, pukeutua kauniisti, "elää sympaattista elämää." Goethe, Nietzsche, Ellen Key…

— Riittää, riittää! huusi simasta ja naisista ilonen Jankari.

Oli vappu, vappu! Rouva U. otti nojailevia asentoja punasilla patjoillaan, piehtaroi ja nauroi… nauroi… niin että Jankari lopuksi säikähtyi katselemaan ja kuuntelemaan. Hellevin henki oli ilosen hävytön ja korvan juuressa nuokkui ruusu.

Huimimman vapputunnelman toi "moderni filosofia"!

Jankari meni sitten, mutta pyysi jatkaa seurustelua. Rouva U. imi häntä merenneito-silmillään hyvästi jättäessä ja sitäpaitsi oli mies kuullut naurun. Hoiperrellen meni vankka Jankari portaita ja katsoi pihalla kerran taaksensa…

Naiset vetäytyivät nopeasti akkunasta…

— Minkä vaikutuksen luulet minun tehneen häneen? kysyi rouva U. odottaen imartelevaa vastausta.

Siihen piti vastata siis:

— Tietysti miellytit häntä!

Mutta rouvan entinen heikkous kukoisti taas.

— Hän kuunteli nauruani! Etkö luule, että hänellä oli hauskaa? Huomasitko, kuinka hoidin emännän tehtäviäni? Jos olisimme suuremmissa oloissa, niin saattaisin enemmänkin, mutta taidolla voi näissäkin… antaa tuollaisen hauskuuden yli kaiken… Enemmän tällaista vaan! Luuletko, että hän tulee huomenna takasin?

Hm… olisi kernaimmin ollut uskomatta korviaan. Miten nyt selittää tuo tympäsevä itserakkaus rikkaan naisen sydämessä?

Vappu selveni äkkiä päihtymyksestään.

— Oletko koskaan rakastanut? kysyi Hellevi kauvan valmistetun kysymyksensä.

Ääni oli varma ja ilme kylmä, melkein ankara ja halveksiva.

Kaikki puhuvat rakkaudesta, minä en tiedä, mitä se on. Ihmettelen sitä kaunokirjallisuudessa, ihmettelen sitä sinussa! Itse en tiedä.

— Onko tuo totta?

— On.

Sama ankaruus.

Mutta, entä kaikki rakkautesi tieteeseen, runouteen ja taiteeseen?
Meistähän väitetään, että me vaan niillä koristamme itseämme…

Rouva nauroi. Nyt hän tiesi totuuden.

Siinäpä se juuri on ero minun ja teidän muiden välillä. Minä elän omaa nautintoani, itseriemua varten. Minä olen terve. Tietysti tahdon kehittää lahjani ihan äärimmäisyyteen asti, mutta en sitä varten, että miestä miellyttäisin. Mitä ne minuun kuuluvat!

— Ja kuitenkin, kuinka paljon "koketeerasit" äsken, uteli Hellevi varovaisesti.

— Mutta sehän on vain seurustelua! Pidän heidän seurastaan!

— Tiedätkö, että sinua sanotaan "koketiksi"? kysyjä nauroi.

Ja rouva nauroi:

— Tiedän, mutta eikö se ole hullua, hauskaa! "Vaarallinen koketti", ai jes! En minä heidän rakkauttaan tahdo herättää, pitää vaan heidän seuransa. Inhottaa minua, kun he aina ajattelevat ijankaikkisesti sitä samaa, samaa, samaa. Näitkös, kuinka äskönenkin oli hassu… heti valmis! Ja niin on joka paikassa, missä kuljen… aina valmista! En voi ymmärtää niiden hulluutta.

— Mutta tiedätkö, sinä käyttäydyt aivan niin, että olisi luullut sinun hänestä pitävän. En minä uskaltaisi näyttää noin paljon tunteitani…

— Oh, sinä olet lapsellinen taas. Täällä ei osata seurustella.
Ulkomailla ollaan aina vapaita. Siellä minä elän.

— Mutta rakastaa on meidän voimamme ja kunniamme. Kuinka olisit voinut luoda kaikkea kaunista draamaasi, jos ei sinulla olisi kykyä rakkauteen? Et voi olla heikko tai abnormi tässä suhteessa. Tiedätkös, ajattelen vaan, ettei "oikea" ole vielä tullut. Ja kuinka onnellinen olet, kun kaikki on säilynyt yhdelle. Siltä kannalta katsoen tahtoisin repiä tuhanneksi sirpaleeksi ensi suuteloni Ristolle, niin kaunista kun se olikin. Sinä voit elää loistavasti kaikki yhdelle. Silloin on ihmeellistä nähdä sinua.

Rouva vaikeni. Hän kävi miettiväiseksi. Näyttäisikö "olla rakastunut" mieltäkiinnittävämmältä, kuin "ei koskaan rakastanut"?

Hellevi puhui kaikki tietonsa. Ystävä piti saada vakuutetuksi.

Tämä myönsikin lopuksi, että hän voi "paljon rakastaa, mutta oikea ei ollut tullut." Täällä liikkuivat vaan "idiootit", "kehittymättömät alkueläimet", "siveellis-uskonnolliset aasit"… teaatterin ympärillä hääräilevät taiteilijat olivat "esimaku luomisen takaisesta tyhjyydestä, kun kaikki henkiaine oli vielä deikiksellä", toisilla oli "joku risainen suutelo sisässään, mutta vanha tuhka ei ollut juossut ulos, dii, dex, dex."

Sehän oli hauskaa!

Aivan kuin joku noita olisi keskustellut kattinsa kanssa!

Mutta rouva U:n hieman sekava henkevyys oli toisille, kaikesta keveästä iloitseville naiskorville piruetiksi hypyttävää vapunpäättäjäistä.

* * * * *

Rouva oli taas järjestänyt itsellensä ulkomaamatkan Tanskaan, mutta lähtö tapahtui vasta toukokuun lopulla. Molemmat naiset ennättivät vielä paljon seurustella ja elää monta, ainakin eloisaa hetkeä yhdessä.

Tämän vastakohtansa vetovoiman piirissä alkoi Hellevissä yhä useammat uudet ominaisuudet ja tuntemustavat virkeästi taimia, jotka ehkä hienon sopusointuisen luonteen seurassa olisivat jääneet nousematta. Niin sielu kuin ruumiskin vaatii sairaana ollessaan myrkkyjä ja rouva U. oli useinkin Helleville kuin kitkerä lääke, joka, jos tauti kokonaan parantui, nostettiin kiitollisesti, mutta luonnollisesti nyt arvottomaksi katsottuna hyllylle tomuttumaan.

Niinpä rouvan säälimättömällä, usein typerällä ja aina valmiilla ihmisten halveksimisella oli Helleviin sangen hyvä vaikutus. Sydämen liika senttimentaalisuus ja vaarallinen syttyväisyys sai toverilta alituisesti kylmiä kylpyjä. Hellevi rupesi naurulla tappamaan siellä, missä hän ennen oli odottanut hellentymistä ja lämpenemistä. Ympäristö, puhumattakaan siitä, että se olisi suosinut poikkeuksia ja harvinaisuuksia, ei omannut paljonkaan ymmärrystä kaikkein luonnollisimmille yksilöllisyydenpyrinnöille. Mutta Hellevi oppi yhä voimakkaammin jättämään huomioonottamatta yleisen mielipiteen ja vieraiden asettamat vaatimukset ja velvollisuudet, välittämättä lopuksi tuon taivaallista siitä sangen kiihoittuneesta mielialasta, minkä hänen käytöksensä ja mielipiteensä herättivät varsinkin virkapiirissään. Poikkeus haki ravintoaan ja otti sen rohkeasti ollen kerrankin tunnoton sääntöä vastaan ja siinä taistelussa oli parhaimpana apuna rouva U., joka aina tuli bravo- bravo-tuulelleen kaikesta kiusottavasta ja ärsyttävästä.

Rouva imarteli itseään Hellevin sydämen parantamisesta, kutsui häntä "holhokikseen", ja lupasi hänelle kerran suuren maailman riemuja.

Ja niin otti vähitellen heidän suhteensa yhä enemmän ystävyyden värityksen ja kesäkirjeissään, jotka milloin velmusivat ilkeinä ja ilosina kaikesta maailmasta, milloin haaveilivat herkkinä ja suloisina taiteesta ja rakkaudesta, kehittyi Hellevi omituisen voimakkaaseen harhaluuloon heidän suhteensa todellisesta tunteesta ja kauneudesta.

RISTOLAN VINTTIKAMARISSA.

Toukokuun viimeisinä päivinä tuli Ristolta kirje, jonka sisältö suuresti liikutti Helleviä. Pääasiana oli siinä ystävällinen kutsu ja ehdotus hänelle tulla viettämään kesää vastavihittyjen kotiin. Riston usko heidän kolmen yhteiselämän hauskuuteen teki hyvää sielun pohjaan asti.

Minne hän menisi? Sinne hän menisi! Hellevi vastasi lyhyesti:

"Kiitos sydämeni syvyydestä… minä tulen vanhaan vinttikamariin, jos sallit, jos sopii…"

* * * * *

Pari viikkoa senjälkeen istui Hellevi ja kirjoitti päiväkirjaansa
Ristolan vinttikamarissa:

"Päivällä satoi viileätä vihmaa, illalla tuli aurinko. Koivun lehdet kimaltelevat ja tuoksuvat.

"Minunkin sieluni kimallelee ja tuoksuu sateen jälkeen.

"Aili on sitonut metsäruusuja vuoteeni reunoihin. Kello puoli kaksitoista täytän 21 vuotta! Alkaako elämäni nyt?

"Aili on tavattoman iloinen ja vallaton kuin potkiva vasikka.

"Risto on vanha, viisas mies, pitkä parta vaan puuttuu.

"Kun tapasimme toisemme pari päivää sitten asemalla, katsoimme heti toisiamme silmästä silmään lujina ja luonnollisina. — Kuinka olet terveen näkönen! iloitsi Risto. Olet kuin kuusitoistavuotias kasvoiltasi. Mitä olet tehnyt? Olen nauranut! vastasin minä. Mutta entä sinä sitten! Korea kuin kolarilainen!

"Hyvä meidän oli olla ja on oleva!

"Kuinka syvästi kiitollinen olen elämälle. Synkin pilvi uhkasi… minne se haihtui? Ja ainiaaksi!

"Olemme terveitä ja nuoria, sydämemme uskoo, toivoo ja rakastaa. Tietysti me kinaamme kuin villit toisinaan, mutta monesta 'voimasta' ollaan yhtä mieltä. Risto edustaa 'toimintaa' Aili 'leikkiä' ja minä 'unta'. Suututti minua hiukan tuo nimijako ja vannoin hiljaa, että tulevaisuudessa saisivat nähdä unettaren sekä työssä että tanssissa. Mutta nyt sain tyytyä.

"Sitten tulee elämänilo tyhjästä ja tempasee meidät kuin pyörretuuli!

"Hyvin hauskaa on minun katsella ja arvostella Ristoa nyt juurtuneena maaperäänsä. Hän on maanviljelijä ja hyvä isäntä alustalaisilleen. Oikein lämpenin tässä toissapäivänä, kun Risto sanoi: — Löytyy ehdottomasti ihmisiä, jotka ovat kyllin yksinkertaisia tekemään muuta kuin työtä. Katso vaan tuota parrakasta jättiläistä. Hän on valmis nostamaan talon hartioilleen, mutta paneppas kirja eteen ja puhu lukusijoista, niin heti käy pahoinvointiseksi ja nukahtaa, jätkä. Miksi häntä kiusata ja valistaa katkismuksella, kun luonto on luonut tehtäviä, joissa hän täydellisesti viihtyy?

"Puhut kuin jumalan suusta Risto! huudahdin. Sinussa on sentään pääasioissa sitä vanhaa korkeanenäistä kuninkuutta. Tästä puhumme toiste enemmän, mutta ei niin, että kaikki kuulevat. Ensi ehto on, että hallitset oman valtakuntasi kuin hyvä ja viisas herra.

"Suhteessa toisiimme iloitsemme kaikista 'mahdottomista erilaisuuksista', joita nyt vasta huomaamme. Veljeksi ja sisareksi sovimme, noloja olisimme monta kertaa herrana ja rouvana.

"Kuinka sanoisin? Elämä huumaa minua henkevämmin, taiteellisemmin kuin Ristoa. Mutta hän tietysti kukoistaa omastaan rehevämmin, sillä hänen on helpompi löytää ravintonsa.

"Risto ei oikein nauti minun tavastani laskea leikkiä asioista, hänestä se on liikaa ilveilyä, kevytmielisyyttä. Hän vaikenee usein melkein alakuloisena peläten nähtävästi, että minä olen kadottanut pyhittämisen tunteen monesta hyvästä seikasta.

"Se on kolarilaisten miesten talonpoikamaisuutta. He eivät ymmärrä suuren sydämen keventävää älykästä ilkeyttä, luovan hengen tervettä pahuutta ja armahtamattomuutta, vaan tulevat siitä synkiksi ja epäluuloisiksi.

"Niin että mielikuvitukseni juopuneimmat linnut livertelevät Ristolle hukkaan.

"Mutta niin saakin! Siksi me juuri olemmekin veli ja sisar. Ja Aili, joka on aivan toisella tavoin, 'maallisemmin' vallaton kuin minä, on siksi hänelle paljon omaisempi ja, koska hän ymmärtää Ailin 'pahuuden', tuoksuu se hänelle ja hurmaa häntä kuin kevät.

"Mutta meidän peritty radikaalinen veremme, josta…"

Hellevi lakkasi kirjoittamasta, sillä ovelle kolkutettiin.

Nukutko, Hellevi? kuului Riston syvä ääni.

— Nukun!

— No ethän!

— Mutta minulla on hiukset hajalla

— Minä palmikoitsen ne!

— Mitä tahdot?

— Saat vielä yhden lahjan.

— Pienen?

— Suuren! Suuren!

— Rahaa?

— Arvaa paremmin!

Hellevi tuli jo niin uteliaaksi, että hän meni ovelle ja raotti sitä.

Risto pisti hänen käteensä tavallisen kuvapostikortin nurinpäin käännettynä ja tarttui samalla kiini hänen ranteeseensa.

— Hän on hyvin kaunis, sanoi Risto salaperäisen ilosesti.

— Kuka?

Eräs nimi kuiskattiin ja käsi erkani.

— Kaikki kauniit unet sinulle tänä yönä, Hellevi! 21 vuotta!

— Risto… Risto!… Kiitos…!

Hellevi oli yllätetty.

Melkein kaikesta, mitä Risto hänelle keksi.

Mutta tämä oli rakastettavinta:

— Olisin tahtonut suudella häntä!

Kuva oli Hellevin kädessä.

Hän ei uskaltanut katsoa siihen.

Mennen pöytänsä luo, pani hän sen nojalle kukkamaljakkoon.

Pari terää sireenitertusta varisi sen viereen…

Hän sulki silmänsä…

Soittaja seisoi viulu leuan alla hänen askeleidensa edessä… linnantyttö ei päässyt eteenpäin… ei koskaan tumman soittajan ohi.

Hellevi katsoi… — — —

Kuva oli painettu hänen poveaan vastaan Hän oli taas elänyt "ensikerran" vapisevat tuskat.

— Näen hänen silmistänsä kaiken sen, mistä olen kuvani rakentanut… hoiperrun hänen huulilleen, niinkuin olen kuvani huulille hoipertunut. — — —

— Polvistun hänen muotonsa eteen… — — —

— Rakastan häntä kaikella naisen onnettomuudella…

Kuva povellaan liiteli Hellevi pois…

KESÄLLÄ.

Ristolan korkean kuistin edessä nousivat omenapuut täydessä kukassa ja illan lauha tuulenhenki toi tuontuostakin tuoksuvan lehahduksen kuistilla istuvien kasvoille.

Nojaillen aitausta vastaan istui Hellevi ja nautti tunnelmasta, avattu kirja sylissään. Kuistin toisessa päässä näkyi sanomalehden takaa nojatuoliin uponneesta Ristosta ainoastaan kostean valkonen, rusketukselta säilynyt otsa ja tumma pystytukka, hiukan toista pellavakankaista käsivartta lehteä pitelevät punertavat nyrkit ja alhaalta suuret saappaat savisine terineen ja kantoineen.

Siinä oli Risto… heidän varma turvansa… vieraille ylpeä ja vaitelias, kotona tuntehikas… toimi- ja älyrikas Risto.

Etäämpää rakennusten takaa kuului ilosin, rauhoittavin melu. Aili hakkasi porsliinia kanoille, jotka hyväksyivät hänen toimenpiteensä äänekkäällä kaakotuksella, Aili nauroi, piikatyttö huuteli lehmille ja lypsyämpärit vingahtelivat… "tuuri-ihmisille", yhden tai pari sukupolvea opiskelleelle talonpoikais- ja käsityöläisverelle. Erinomaisia, heti nautittavaksi kelpaavia hedelmiä pudotti hänen syliinsä Mantegaza, kokonaisen järjestetyn lakikirjan: eri aistien tehtävät, niiden kehittymis- ja ulottumismahdollisuudet, rakkauden suurimmat "asemat", välimatkat ja pysäkit y.m., y.m. Alituiseksi ihmettelyn aiheeksi tuli hänelle Browningien avioliitto, tuo viisitoista vuotta kestänyt jokapäiväinen, "ensikerran" sähköisyys. Syvän vaikutuksen hänen sydämeensä teki Bizetin tulinen Carmen, joka voitti päämääränsä kukistamattomalla ilollaan, houkuttelemis- ja hallitsemistaidollaan. Goethe, "ensimmäinen rakastaja" istutti hänen puutarhaansa hienoja loistokukkasia, niinkuin nauttimisen lemmityn ääriviivojen piirtymisestä eri taustoihin ja hänen liikkumisestansa erilaisissa ympäristöissä, ja tuon tunnetun lauseen: "Was gehts dich's an, wenn ich dich liebe?" Se ilmaisi suurimman luontaisen taipumuksen, se oli rakastaa "jumalan armosta"! Napoleonin liikuttavan suurelta sydämeltä oppi hän elinkautisen kiitollisuuden osoittamisen kerran rakastetulle. Ja vihdoin leimuavimmalta nerolta Nietzscheltä muiden totuuksien kirkkaiden timanttien ohessa salaisen tieteensä kruunauksen: todellisen naisen ainoan kunnian ja elämäntehtävän: rakastaa, oppia sen oikean taidon ja rakastaa enemmän kuin häntä rakastettiin.

Siinä pilkistys Helleviin piilotettuun loistopuutarhaan! Ja hän iloitsi, että tulevaisuus oli alituisesti kasvattava hänelle uusia jaloja laatuja. Oppineitten vanhat tomuset kirjahyllyt kätkivät tuntemattomia aarteita ja hänen oma aavistuksensa ei ollut vielä ponnistanut äärimmäisyyksiinsä.

Ja kun hän taukosi tutkimasta, horjui hän sisäisen maailmansa autuutta, odotti elämää juopunein silmin ja rakastetuinta ajatellessa heräsi samalla riemuitsevan voittorikkaaksi ja niin antautuvaksi, ettei hän itsestään enään mitään tietänyt…

Ulkomaailman suhteen oli hän taas muuttunut, vieraiden seuraa hän aristi. Hänen täytyi peläten huomata, että hän vähitellen kävi arveluttavaksi traagilliseksi poikkeukseksi… poikkeukseksi tunteittensa voimaan ja ulkonaiseen avuttomuuteensa nähden.

Pitäjän herrasväet ajoivat Ristolaan kovaäänisesti meluten… Huoneisiin tuli tavallisesti jotakin joko liian lihavaa, turvonnutta, hedelmätöntä tai madonsyömää, ummehtunutta ja hapantunutta. Ja yli sen kaikui kunniaton, pahan pelin voittanut kauppiasnauru, rovastin horjuva hurskaudenrykäisy tai nuoren polven rakkimainen haukahtelu yhteiskunnallisista.

Mutta ympäristönsä etevimpienkin ihmisten läsnäollessa, rupesi Hellevin vilkkauden ja henkevyyden aika haihtumaan. Yhä harvemmin oli hänellä virkistystä säkenöivästä, leikkivästä keskusteluhalustaan… häntä kuunneltiin kuin ilveilijää tai puolihullua, joka välistä nauratti välistä rasitti… Huomattuaan vaikutuksensa, herkesi hän ajoissa ja herkesi mielellään nauttien enemmän äänettömyydestään.

Hiljaisuus oli ijankaikkisuutta.

Hiljaisuus oli rakkautta.

Ja ympäristönsä seuraan, joka ei häntä kaivannutkaan, heräsi hän ainoastaan kauneista kosketuksista, soitosta tai laulusta, jäi kuuntelemaan puhtaimpien ihmisten sydäntaruja, iloja tai verhotulta huolia.

Risto ja Aili antoivat Hellevin olla… Kun vieraat poistuivat oli "Ristolan tunnelmatkin" palanneet, saipa Hellevi heidät nauramaankin karrikatyyreilleen, jonka hän siitä tai siitä mahtipontisesta sanoillaan maalasi.

Ja kun Ristolaiset vuorostaan ajoivat kartanoihin, niiden epämieltäkiinnittävien asujanten luo, jotka olosuhteisiinsa nähden olisivat voineet olla pitäjänsä kuninkaita ja kuningattaria, mutta sen sijaan tyytyivät pitkään uneen, paksuun lihaan, kapinoitseviin alustalaisiin ja pahaan omaantuntoon, lähti Hellevikin toisinaan ystäviänsä tervehtimään.

Ne olivat omituisia ihmisiä… usein vaikeimmissa olosuhteissa syntyneitä, mutta varustettuina elämää rakastavilla vaistoilla. Hän löysi etsimäänsä: lahjoja, kauneutta, hyvyyttä ja viisautta.

Näiden ihmisten kanssa istui hän tuntikausia matalissa majoissa… eli elämää, vaihtoi arkoja, helliä tunteita, pieniä, mahdollisia auttamisia… ja ennen kaikkia paljon toivorikasta viisastelua!

Ja kun hän palasi kotiin, oli hän välistä virkistynyt, välistä surumielinen, mutta runollinen…

Jos isäntäväki vielä viipyi, etsi hän lempikirjansa ja heittäytyi kuistin nojatuoleihin… lukikin, mutta enimmäkseen kuunteli oman sielunsa iltasoittoja…

Ja tiesi, mikä murheen kyynel lunnonsilmässä toi hänellekin haikeat, kiihkeät tunteet… ne valittivat, vaativat, puhkesivat äkkiä kyyneliin ja kävivät väkivaltaisesti myrskyilemään…

Kuinka oli hänen laitansa?

Mitenkä hän auttoi itseään?

Unen hän oli tehnyt, nostanut sen sattuman hennolle jalustimelle… ja kulki nyt ja kumarsi, kumarsi…

Mutta jos sattuman pylväät suistuisivat ja unen jumala mukana…! Tai jos ylistetty nukkuisi… eikä heräisi hänen kuiskauksistaan… huutaa hän ei koskaan uskaltaisi? Kulkisiko hän ainiaan ja kumartaisi, kumartaisi…?

Eikö hänen kuvanpalveluksensa tehnyt häntä nyt jo onnettomaksi, vienyt häntä kohti hiljaista, kiduttavaa kuolemaa?

Vuosia, pitkiä haudattavia vuosia saattoi vierähtää… koska armahtaisi elämä?

— Vaikka tietäisin, puheli kipeä sydän, että tunteeni olisi yhtä harvinainen kuin suurimpien runoudessa tai historiassa, ei minulla ole muuta tehtävää kuin kantaa se, koska olen nainen… nainen, turhin kupla tai…

— He ovat asettaneet meidät ikuiseen vaikenemiseen, me olemme rakennetut ikuiseen vaikenemiseen… suurin meissä… jos ei sitä huomata, saa kuolla, kauneimmat umput rinnassamme saavat kuihtua, tehdä meidät naurettaviksi, raukoiksi, rumiksi… Alituisesti kuivaa, haaskaa, tappaa elämä rakkauden naisia.

— Vaikka rakastaisin häntä, niin ettei ainoakaan värähdys siitä soittimesta, joka on rakkauden, jäisi herkistyneeltä korvaltani kuulematta, vaikka tietäisin, että jotakin ihmeellistä saattaisi toteutua, runo, satu, ihmiselämä… täytyy minun odottaa ja odottaa, nilkat kahlittuina pienien olosuhteitten rautoihin, vaieta ja vaieta — elävänä, itsetietoisena, tulisena, koko olentoni polvillaan hänen edessään… julmimmin saan minä kuolla — — —

* * * * *

Tuli aikoja, jolloin Hellevi ei enään saattanut lukea "tuntematontaan", jonka nimen hän nyt kuvapostikortista tiesi olevan O. Ossian.

Sen sijaan alkoi hän useimmin puhua suuresta sydänten-ottajasta
Ristolle ja Ailille.

Eräänä iltana, kun Risto oli hetken kuunnellut Helleviä, sanoi hän:

— Olenkin kuullut nyt kerrottavan hänen elämästään, olosuhteistaan ja personallisuudestaan…

— Ja sitä et ole ennemmin sanonut! huudahti Hellevi melkein moittien.

Risto rupesi kertomaan, eikä Hellevi lakannut huudahtelemasta, niin toteutuivat hänen aavistuksensa ja arvelunsa.

— Niin, lopetti Risto, missä tämä mies kulkeekin, voittaa hän ulkomuodollaan ja hengellään miehet ja naiset. Ihmeellinen on!

HELLEVI KIRJOITTAA ROUVA U:LLE TANSKAAN.

Myöhään samana iltana kirjoitti Hellevi ystävättärelle:

"Ystäväni! Kiitos! Kiitos sanoistasi, jotka tuoksuivat kuin aroneilikka. Aavistan niistä, mikä rikas maailma ympäröi Sinua elämänhalullaan, kuinka hyvin itse siinä hengität ja liikut. Meidän hankemme ovat Sinulle liian kylmät! Suo se anteeksi.

Tahdot, että tarkasti kaikki kertoisin. Sitä en voi, tuhlaaja ei tee mitään tarkasti, ei edes tuhlaa.

Akkunani on auki. Ulkona on yön alkua. Akkunan edessä nousevat korkeiden koivujen latvat, joita huojuttaa Jumaselän tuulet. Tumman Miihkalin takana kuuluu koskemme laulua… vanhat tarut elävät…

 Jotakin nyt kerron… tuoksuvan salaisuuteni… viimeisen, joka
 minulle jäi.

 Sinun kanssasi kiidämme hengen kylmiin korkeuksiin, tavoitamme
 kultatähtiä.

Sinulle siksi kesäyönä salattuni tarinoin.

Sano ensiksi, uskotko, että elämä on ihmeellistä?

Minulle se on saduksi muuttumaisillaan. — — —

Tänä iltana on minulle kuvattu erään nuoren ilmiön voittokulkua.

Siitä muutama ajatuksenpätkä.

Meillä naisraukoillakin on joskus onnellinen aikamme, silloin, kun miesmaailmassa nousee jotakin hienoa, tulista, todellisesti suurta. Niillä oli kerran Goethe… ajattele, mitä ne saivat aavistaa!

Sellainen mies… hän luo meidät uudestaan… kehittää meidät uuteen kulttuuriin. Millä? Lumoten meidät omalla hengellään, muodollaan, läsnäolollaan… askaroiden meidän kanssamme, suojaten meitä. Luontaisimmin, välittömimmin heräämme olentomme kukoistukseen.

Voitko sen tuntea! Kevät, voima, ihminen on edessämme, ympäröi meidät, tunkeutuu sieluumme… ilmat tuoksuvat… selittämätön salainen hedelmöittyminen tapahtuu, kaunein ihanteellisissa syttyy ja hehkuu, jokainen verisolu pulppuaa luonnon, naisen iloa ja me tiedämme, mitä menemme tahtomaan! Saamme nyt vasta elämäntaidon, kasvamme ihmisiksi, ymmärrämme nyt olennaisen, ikuisen itsessämme… naisen… hienostuneen ja voimakkaan… leikkivän ystävän…

Nainen on kulttiveerattu! Ah, kuinka tämä on jotakin aivan muuta, kuin maisteriksi lukeminen yliopistoissa, riehua näyttämöllä ja telmiä kulissien takana, kirjoittaa kirjoja ja romaaneja ja kaikkea muuta tätä alempaa, jolla yhteiskunta ja nykyaika sivistyttää meitä onnettomia, kutsuen meitä vailla todellista kukoitustamme "suuriksi", jos vaan olemme produseeranneet jotain, jota arvostelijat ja yleisö kolmenkertaisella hyvähuudolla tervehtivät!

Mutta älä tahdo nähdä tuota naisraukkaa hänen nukkuessaan. Silloin paljastuisi ehkä hänen suuruutensa!

Niin, katsos, minusta ilman tätä hienoa tulista, rakastavaa ja seurustelevaa miestä, ei nainen voi aavistaa itseänsä, tietää mahdollisuuksiaan, hänelle ei herää noita prinsessatunnelmia, joissa hernepapu kymmenen polstarin alla häiritsee.

Mitä Sinä luulet?

Olemmeko me vaan näissä kerroksissa, tässä maassa niin onnettomia, vai onkohan kaikkialla jo yhtäläistä, kaikkialla luonnonvastaisia vaatimuksia naisesta ja naiselta?

Niinkuin esim. muutamat nuoret kirjailijamme! Nuorimmat… kuinka hauskoja, äkäsiä, potkivia! Olemme siitä puhuneet: Paljasta yhden yön unta… tulehtunutta, hirveän meluavaa… kulttiveerattu nainen on kokonaan jätetty lukuunottamatta. Ah, ne nuoruuttansa riehuvat pimeät egoistit! Uskoa avioeroon heissä on, mutta ei naiseen! Meitä he eivät tule auttamaan, eivätkä lapsiansa, ellei ihmeitä tapahdu!

Mutta satuni unohdankin. Kuinka ihanaa unohtaakin, sieluuni on jo kyllin kylvetty unta ja tuskaa…

Niin, täällä on kuitenkin noussut jotain, jotain itämaiden öistä…

Niinkuin mielikuvituksen tumma kukka, yksinään erämaan laidassa…

En ole hänestä sinulle ennen puhunut, — itse kerran sivumennen mainitsit hänen runojaan, jolloin vaikenin, ettet ymmärtäisi salaisuuttani, sillä minulla on hän elänyt koko kevään mielikuvituksessani kaiken elämänhaluni aiheuttajana.

Hän on aivan nuori, nuori kuin hoveja hurmaava Goethe kerran! Ei niin muotokypsä, ehkä ei niin uskoton, vaan hiljaisempi, synnittömämpi, jos uskaltaisin sanoa: — kristusmaisempi…

Hänen nimensä on Ossian, vanhaa aatelissukua. Perhe on asunut talvet Puolassa ja kesät kotimaan saaristossa. Nyt debyteeraa poika äkkiä pääkaupungin yleisölle salanimisellä runoteoksella, joka herättää tavatonta huomiota, mutta vielä enemmän hän itse ilmestyessään seuraelämään. Jo parin kuukauden kuluttua ovat nuoret kokoontuneet hänen ympärilleen ja perustaneet oman koulun. Hän ei ole jäänyt aivan yläilmoihin, vaan astunut alas, ottanut orjan muodon päällensä ja on nyt keskipisteenä kaikelle luovalle ja mielikuvitusrikkaalle taiteilijapiirille.

Voit arvata sen, että naiset ovat rakastuneet, missä hän liikkuu heidän keskuudessaan. Meilläkin, kesken kaikkea riehuntaa, leipä- ja puukkotaisteluja, on pääkaupungissa heräämäisillään ihanteellinen seura- ja kulttuurielämä. Joku on sanonut, että naiset tulevat ystäviksi häntä ihaillessa. Naiset ystäviksi samaa miestä ihaillessa! Se on minulle uutta!

Paljon pieniä juttuja on liikkeellä nykyisistä ihastuksista. Niistä sittemmin kahvijuoruiksi!

Tietysti on joukossa hullunkurisiakin ihailijattaria, mutta eivät kuitenkaan kaikki ole sellaisia, jotka leikkaavat ihailtujensa nimiä sanomalehdistä ja syövät ne voileipäinsä päällä!

 Voin mainita, että neiti K:n kauniit runot olivat hänelle sepitetyt.
 Ajattele, nyt jo "salainen syy" yhteen ja toiseen päämäärään, eikä
 suinkaan rumimpiin.

 Eteenpäin menoa meissä siis, samalla syvempää ja keveämpää, tulisempaa
 ja viehkeämpää — nuoruuteen nousemista.

Sinä kysyt, tunnenko hänet?

Tunnen ja en! Lähetän Sinulle laulut 'Kolarilan aurinkokello'. Siitä näet, mitä heinäkuu-iltapäiväni ovat uskaltaneet uneksia, miten runollinen ja onneton kesäni on!

Pöydälläni on hänen muotokuvansa. Metsäruusut varjostavat sitä äänettömin tunnustuksin…

Iltapäivisin, kun aurinko ulottaa säteensä kammiooni, hillitysti ja viileästi syntyy minulle tunnelma, kuin olisin nuori linnanneito, joka käy luostarin kappelissa polvistumassa, rukoillen, että Neitsyt-äiti sammuttaisi hänen luvattoman rakkautensa maan kuninkaaseen…

Niin on uneni mahdoton! Yhtä mahdoton kuin elämäni uneni sammuttaa…

Muuta en voi!"

* * * * *

Hellevi lakkasi kirjoittamasta. Oli tullut myöhä. Koski lauloi synkän Miihkalin takana. Hiljaa kihosi yössä istujan silmään kyynel, pää vaipui voimatonna alas… — — —

Kyyneleet tulivat tulvaten kesän myrskyjä?

KOIRA SAATTAA HELLEVIÄ RISTOLASTA.

Syksy oli tullut Ristolaan ja syksyn mukana vallaton tuulipoika, joka armotta riisti vanhoilta uhkeilta puurouvilta niiden keltaset ja punaset lehtikorut, kieputti kirjavaa saalistaan ilmassa, ajoi takaa maassa, potkien viimein kyllästyneenä leikkikalunsa kasoiksi nurkkiin ja kuoppiin. Pikkunen, kesän hymyillyt ja ilosena poikana loiskutellut Kolajärvikin synkisti sinisen silmänsä miehen tuimemmissa aikeissa, ärjähdellen silloin tällöin kuin vihoissaan hänkin. Mutta öisin lähtivät kaikki pimeyden peijakas-vekarat mielenosotuksille… ilmassa vihelsi, sylki, huusi, vinkui, ulvoi ja nauroi ja ritisten ratisten pani risut ja kuivuneet oksat, kun huimat risapöksyt kiitivät läpi pensaikkoiden.

Ristolan naiset puuhasivat ahkeraan asuinhuoneissa. Oli herätettävä viehättäviä syystunnelmia! nyökäyttivät he nauraen Ristolle, joka ihmetteli naistensa yhtäkkistä luonteenmuutosta. Heidät myös oli ottanut syksyn työintoinen henki. Aili oli kesänsä "keikkunut", Hellevi "uneksinut". Sentapaista herkuttelua oli nyt saatu kylliksi. Jäsenet notkeina ja taistelunhaluisina, silmät lujempina ja kirkkaimpina heittäytyivät he kunnioitettuun "hyödylliseen" ja saivat siten arvostelijansa ja moittijansa naamat venymään pitkiksi. Kyökin ja ruokasalin pöydät täyttyivät tuoksuvista hedelmistä ja vehmaista vihanneksista. Keittokirjat olivat auki ja keskusteltiin melkein yksinomaan ruokaresepteistä, ruumiin muodostamisesta ravinnon, kylpyjen ja hieromisen avulla ja muusta sellaisesta… Toisina päivinä käytiin nautinnolla asuinhuoneiden kimppuun. "Talo taidetta huokuisi vaan", hyräili Hellevi. Ristolan ei tarvitsi hävetä iloisia, teräväsilmäisiä maalaripoikia, jotka silloin tällöin majoittuivat kauniille paikkakunnalle.

Tanssien tuli työ tehdyksi ja Risto ympäröittiin sellaisella ilon, ylimielisyyden ja hullaantuneitten pilapuheiden tulvalla, että hän nousi kuin juovuksissa kahvipöydästä ja uhkasi viimeisellä järkirääsyllään hirttää itsensä lähimpään pensaaseen, ellei hän muuten jo särkyisi riemun runsauteen.

Naisten kiltimmät ja älykkäimmät enkelit, suoja ja vapaus liihoittivat ilmassa. Siksi kukoistivat heidän kaikki puutarhansa.

Eräänä tällaisena iltapäivänä tuli Hellevi ruokasaliin ja istui perkaamaan mustia viinimarjoja, hengittäen mielihalulla hedelmien tuoksua.

Erityisen kiitollinen hän oli! Jäisi nyt Ristolaan talviksi ja kesiksi. Työtä ja ansiota tuli kylän kansakoulussa, kolme tuntia päivässä apuopettajana.

Niin viehkeää, erityisen viehkeää oli aavistuksissa… vahanpehmeinä nousisivat hänen eteensä tulevat päivät, astuisivat äänettä levänneestä yöstä ja taipuisivat alttiina muodostettaviksi juuri niinkuin hän tahtoi. Ei hän nyt uneksisi, voimistelisi vaan äänetönnä ja älykkäänä kaikessa, mitä tarvittiin. No, tietysti hän sentään pienet hämärä- ja tähtitaivastunnelmansa pitäisi, mutta sehän oli myös tulevaisuuden peltojen kyntämistä. Kun elämä tulisi, olisi hän taitava…

Hellevi katsoi kelloa. Kummallista, missä Aili viipyi, jo kolme tuntia. Aamupäivällä oli vallaton ollut melkein liian villi. Istunut paitahihasilla kyökin ikkunalla ja hakannut pihvilihat "porilaisten marssia" hoilaten. Rovasti sattui tulemaan, jäi kuuntelemaan akkunan alle ja taputti käsiään… se vanha hyväntahtoinen. Aili kiljahti ja katosi kuin ammuttu.

— — Saisi tulla jo nyt… olisi lystikästä kerrottavaa… Risto oli myös poissa, palannut kyllä aamupäivällä kaupungista, mutta kadonnut sitten, pitäjälle kai…

Hellevi oli taas istunut kauvan aikaa ja uudelleen viehättynyt hiljaisuuteen, kun Risto vihdoin astui sisään.

Onnellinen Hellevi huudahti ilosesti, mutta Risto näytti kummalta! Tervehti oudolla tavalla, lyhyesti ja välttelevästi, silmät tummina ja terävinä.

— Mikä nyt, mikä nyt!

Risto iskikin heti syihinsä, punasena harmista:

— En sinua enään ymmärrä…

— Mitä ihmettä…!

— Onneksi olet julaissut sen salanimellä, nyt ei sitä käsitä muu kuin oma suku, lisäksi sentään lähimmät perhetuttavat. Ja siinä onkin jo kyllin skandaalia. Ostin kirjan sattumalta kaupungissa ja toin sen Ailille aamupäivällä. Hetken kuluttua puhuu Aili lukemastaan "hebreaa" ja minun on myös katsominen. Kirjasi on juuri parhainta "tuohikulttuuria", olet toki itse miellyttävämpi. Tässä nyt seistään… Aili uskoo mahdottomiin, petoksiin muka! Mitä kummaa olet haaveillut! Jumalan nimessä!

— Rakas Risto — —! Missä on Aili? Missä on kirja!

— Etkö tunne sitä jo kylliksi?

Mutta Hellevi syöksyi etsimään Ailia, jota oi löytynyt mistään. Vihdoin kiiti hän pahoja aavistaen ylös vinttikamariinsa. Pöydälle oli heitetty iltapäiväposti ja — uusi kirja… — — —

    "Kuuru, kuuru lymmyä…
    Kuuru, kuuru lymmyä…"

Illalla myöhemmin kulki Hellevi huoneessaan ilmeet ehkä hiukan jäykkinä ja kokosi tavaroitaan kahteen matkalaukkuun.

Huulet vaikenisivat, mutta elämä juoksisi. Hellevin oli jättäminen
Ristola, sen hän ensiksi ymmärsi.

Ristolle kirjoitti maailmalle lähtevä koditon:

"Rakas Risto. Kautta äitini muiston: kenellekään rakkaistamme en ole aikonut valmistaa loukkauksia. Ne ovat minulle yhtä uusia kuin Sinullekin. Ja niinkö vähän luulet minun omaavan ylpeyttä ja makua!

Ei muuta nyt… ehkä joskus enemmän, ehkä piankin…

Voita Aili rakkaudellasi ja epäluulot haihtuvat.

Minä lähden!"

Osoitettuaan kirjelipun Ristolle, jätti hän sen pöydälle, meni sitten alas suoraan renkitupaan ja pyysi pojan valjastamaan hevosen iltajunalle.

* * * * *

"Hunni", uskollinen ja älykäs metsäkoira, hyppi Helleviä vastaan, kun tämä illalla yksin kantoi laukkunsa pihalle.

Renki nosti laukut rattaille, neiti nousi jälkeen, ja kerjäävä Hunni pääsi mukaan.

Ketään ei näkynyt… Renki oli paikoillaan ja piiska läimähti.

Ristolan portti narahti kuin parahtaen…

Ristola… koti…

Hunni sai kuonolleen pari pisaraa ylhäältäpäin… se ynisi ja oli tyytyväinen.

— Hunni, Hunni, Hunni, Hunni!

Tuuli humisi uhkaavammin, tulisiko yöksi taas mielenosotukset…?

Nyt oli kirjavain peijakkaiden aika ja elämä.

Ajettiin Kolarilan kosken sivu. Vanha-Ryöppy mylläsi… kuutamo valaisi isien lehdon… eikö siellä kurkkinut rannan kivikossa pyöreä pää, vilahtanut kiiltävää valkeaa hartiaa ja laulanut äänensä surulliseksi teeskennellen:

"Ei sitä kukkaa nousekaan, tulipuna tuhmaa kukkaa…"

Ja sitten: nauranut, nauranut, nauranut…

TEAATTERIHIRVIÖ JA SATUPOIKA.

Hellevi seisoo kulissien takana erään pääkaupunkilaisen operettiseurueen jäsenenä. Joukko oli kirjavaa väkeä, taiteiden, kotien ja kaikenlaisten ammattien takasin sylkemiä, sulattamattomia aineksia, vanhoja piintyneitä teaatteri-ihmisiä ja harhailevia ulkomaalaisia.

Operetti menee kolmatta kertaa. Teaatterihirviö irvistelee kyynillisen tyytyväisenä. "Pelaaminen" on sille helpontunutta, sujuvaa, siihen ralliin juoksevaa kuin oli toivottavaa.

Ilma on täynnä parfyymi-, puuteri ja sminkkimolekyylejä, tomua ja paperossin sauhua, käytettyjen vaatteiden ja vanhojen huonekalujen hajua.

Hellevi on vetäytynyt seisomaan muurattuun seinänkomeroon.

Hän ei tahdo nähdä eikä kuulla. Pää nojaten seinää vastaan seisoo hän laihtuneena, kalvenneena, voimattomana.

Hän vihaa ja inhoo…

Joka hetki olisi hän tahtonut paeta, joka hetki aikoo hän paeta…

Teaattterihirviö kurkistelee muurin takaa… tulee lähemmäksi ja liehuttaa suurta rotanhäntäänsä, panee sameat silmänsä imelään viiruun, hymyilee kyynillisesti, maiskuttaa kieltään ja puhelee kutkuttavin äänin.

Mutta Hellevi ei usko sitä, ei alkuunkaan:

— Kun tulin, niin luulin, että sinä olisit viekas, taitava, kumartaja, tai naurava, kevytmielinen, hillitön, tai loistelias, hekkumoiva, pyörryttävä, tai taidenarri, peijakas-parka! Mutta sinä olet sen lisäksi ja ennen kaikkia: tylsä ja typerä, harmaa ja kuiva, hiukan likasta limaa kuonollasi, raaka ja hapan, karvas ja kitkerä! voimattoman mätä, myrkkyinen, hajoava, peto, murhaava, teurastava, rääkkäävä. Mutta kun sinä esität itsesi, sanot sinä: taide, taidelaitos, taiteilija… ilosta väkeä! ja sinun pintasi höyryää sitä sanoessaan.

Mutta jättihirviö iskee kiimaista silmäänsä ja liehuttaa suurta rotanhäntäänsä:

— Puhu minusta vaan, niin — nuolasen kättäsi. Piiskaa minua vaan kautta koko ruumiin, yhtaikaa sinne tänne, ropsis, ropsis! Minun karvassani on paljon, mikä minua kiusallisesti kutittaa ja kaipaisi kyhnyttämistä!

Mutta älä erikseen kajoa minun päähäni eikä häntääni, ei silmääni eikä korvaani, ei sormeeni eikä varpaaseeni, ei kylmääni eikä kuumaani, ei makeaani eikä happameeni, sillä sinä päivänä, jolloin siihen kajoat, olet sinä uudella kuolemalla kuoleva: minä purskutan sinun yllesi kauheimpani.

— Poistu, pesä, älä tukehuta minua höyryilläsi!

— No, mutta, mutta…! Kyllä minä olisin sinun ystäväsikin, sinulla on niin värisevät huulet ja erinomainen tunnepohja, tarvitset vain pikkusen avausta! mutta sinun pitää ottaa jotakin minun silmästäni tai korvastani, minun kurkkuni murinasta tai vaikka vaan minun aivastuksestani! Jotakin todellisuudesta, toiminnasta, minun avuistani ja kyvyistäni.

— Poistu, valehteleva saasta, tai puhkasen vanhatkin silmäni, tukin korvani, nyhtäsen kieleni, sammutan älyni…! Sillä sinusta en ota, enkä sinulle mitään anna. Se on jo kyllin, että saat kerskailla käynnistäni ruttoisessa valtakunnassasi.

Teaatterihirviö poistuu mutisten halveksien ja ivaten:

— Avuton, kyvytön, heikko, hullu, omia piruettejansa hyppii…

Ja seinät säestävät: heikko, hullu, heikko, hullu…

* * * * *

Hellevin silmät ovat ruvenneet kuumeisesti loistamaan ja poskilla on kaksi punasta täplää.

Eikö kukaan kanna häntä pois, eikö kukaan silitä hänen hiuksiaan ja vie viileätä juomaa huulille…?

Mutta kaukaa kuuluu vain hirviön kyynillinen nauru, kun se nielee rahaa, mainetta, sieluja ja ruumiita.

* * * * *

Äkkiä muuttuu ilma tummaksi, sinertävän viheriäiseksi… näyttämöllä on kuutamo.

Hirviön poika, hymyilevä Satu (Hellevi luulee varmasti, että poika on varastettu) kulkee leikkivin, joustavin askelin sinne tänne, tarttumatta kiini. Sillä on lapsen avonaiset silmät ja lapsen hellät huulet. Sen nenä on korkea ja valkoinen, hienosti vainuava prinssin nokka, otsa matala ja kulmat suorat. Keltaset hiukset ulottuvat olkapäille, päät käheröittynä. Yllänsä on sillä sininen samettipuku, päässä leveä hattu liehuvine sulkineen, toisessa kädessä miekka ja toisessa ruusu. Pyörähtelee korkeilla koroillaan ja katselee itseksensä hymyillen suuriin kengänsolkiinsa.

Leppyneen Hellevin silmään kihoaa suuri liikutuksen kyynel. Omituinen uusi, hellänkattara tunne täyttää hänen sydämensä. Kuinka hoitamattomalta näyttääkään Satupoika, lapselliselta ja kodittomalta! Niin paljon naivia leikinhalua ja niin vähän puhtaita leikkikaluja Mutta tänä iltana on satupojan kuitenkin hyvä olla, hän on nyt onnellisimmilla huipuillaan. Myös hiukan taiteilija-unta! Myös hiukan rakkaudenjanoa!

Satupoika tulee Hellevin luo… he vastaavat toistensa hymyihin ja poika puhuu ilosesti ja salaperäisesti.

Hän oli tehnyt virheitä näyttämöllä, huomasiko Hellevi? Vaihtanut etukirjaimet parista sanasta toisiinsa.

— Te olette sellaisia järjestymättömiä luonnonvoimia, sanoo Hellevi nauraen.

Satu tekee villin ilmeen, kumartuu eteenpäin ja on riehuvinaan… Niin hän on järjestymätön luonnonvoima!

Hämärä on viehkeä… Hellevi horjuu ruumiinsa heikkoudesta, mutta tunteet ovat taas suloiset. Kätensä korkealla ristissä rinnan yli, leikkii hän sormillaan ja katselee kynsiensä muotoa.

Satupoika on tänä iltana miellyttävä, herkkä ja juttelunhaluinen. Saisi olla hänen veljensä, saattaa hänet pois…

Yllätyksenä värähtää Hellevin korvaan pojan kuiskutus:

— Te puhutte aina…

Hellevi hämmästyy… ei hän ollut mitään sanonut pitkään aikaan, seisonut vaan haaveissaan katsellen ja kuunnellen, kuin imien ravintoa näkymättömistä utareista.

Hymyilevä Satu jatkaa:

— Te puhutte silloinkin, kun olette ääneti teidän silmänne ja huulenne puhuvat. Ja alituisesti teidän ilmeenne vaihtuvat, ajatukset liitävät kuin päivänpaiste tai varjot teidän otsallanne. Huulet värisevät… minusta on kuin kuulisin sanat…

Hellevi on yllätetty herkimmässään. Hän on samalla hämillään ja onnellinen.

Sadun sanojen tuoksua! Mitä tarvitsi Hellevi enempää! Sanoista joi hän elämää ja viehättyi, sanoista joi hän myrkkyä ja uupui. Hän osasi elää ja kuolla sanasta.

Mutta mitä on Satu ymmärtänyt? Mitä hän tiesi värisevistä huulista, kuiskauksien enteistä, joita ei kuiskata…

Satupoika hengittää hiukan kiihkeästi.

Hän onkin nuori ritari, valmis taistelemaan ja lempimään, kumartuen
Helleviä kohti, saa hän seinäkomeroon ahdasta.

Kuinka heikko olenkin tänä iltana! huudahtaa Hellevi pelastuakseen.
Olen lukenut liian paljon.

Satu oikasee itsensä suoraksi.

— Kun me miehet tulemme noin heikoiksi, niin me juomme! sanoo hän uljaasti kuin sotajoukkojen johtaja.

Mitähän Satumies sanoisi, jos Hellevi kertoisi oikeat syyt heikkouteensa, jos hän kertoisi kaikki… inhonsa teaatterihirviöön, taistelunsa erään toisen hirviön kanssa, joka odotti illalla ikävässä asunnossa. Kertoisi äidistä ja koskesta Ristosta ja Tummasta Soittajasta ja merenneidon viimeisestä kepposesta. Kaikki muistaa Hellevi tänä iltana, muistaa polttavin sinisin ja punasin sanoin. Hänen sielussansa on kaikki ohjatonta ja samalla hurjan ankaraa, kuumeista ja kummallista…

Niin, viimeinen salaisuus, se on pahin!

Se on niin syvä ja onneton, että ujostutti sen olemassaolokin.

Mitähän Satu sanoisi, jos Hellevi äkkiä pyytäisi:

— Anna minulle ruokaa, minun on nälkä.

Ja mitä, jos kulissihirviökin sen kuulisi… kuinka se kävisi kummallisen kirjavaksi kasvoiltaan… ehkä se sylkisi palan leipää…!

Mutta kaunis Satu silloin varmaakin ujostelisi ja menisi pois.

Poika Hellevin vieressä ei kuitenkaan mitään tiedä eikä kuule. Yhä uljaammin ja leikinhaluisemmin se kertoo ja kuvaa.

— Mutta Hellevi ei myöskään enään mitään kuule… hän on kadottanut tajuntansa ja pyörtynyt seinää vastaan.

Mutta Satu luulee, että tyttö kuuntelee silmä ummessa, sillä huulet hymyilevät ja värähtelevät…

Kun Hellevi taas katsoo, on hänestä Pojan silmät kuin kaksi tulikaivoa… ne suurenevat ja suurenevat… hän horjahtaa eteenpäin ja putoaa ja uppoaa…

Hellevi kadottaa taas tajuntansa.

Viimeksi kuulee hän kuin unessa sanat: — Katso, hänellä on nuoli kädessään ja hän miettii, singoittaako sen…

Samassa huutaa hirviö poikaansa. Se menee nopeaan tanssivin askelin. Se suuri lapsi, jossa oli hiukan taiteilija-unta… hiukan rakkaudenjanoa…

NÄLKÄPETO JA MERENNEITO.

Kun Hellevi yöllä tuli kotiin ja pukeuduttuaan iltapukuunsa, istui hän lamppuaan sytyttämättä keinutuoliin ja mietti:

— Muistan, kuinka ennen taistelin tuskaa vastaan: koitin sen unohtaa, ymmärtämättä unohtaa, mutta siitä asti, kun analyseerasimme suhteeni Ristoon, olen ottanut toiset tavat: tuskan kyytä pitää puhutella kiltisti kahden kesken, houkuttaa se näyttämään myrkkyhampaansa ja pahan lapsen potkiessa nykästä hammas… tai tappaa mato kokonaan. Mutta ensin tietää: mikä madon nimi, kuinka vaarallinen ja mitä vastamyrkyksi.

Kiukkusen silmät iskee tulta, pyhää tulta! luulee välistä, mutta voimakkaan käden polttava pihti niskassa ja toinen hampaissa, sätkiköön, potkikoon ja luikkikoon sitten häpeissään maan rakoon.

Säikähtyä sellaista pikku hävytöntä ja paeta taakseen katsomatta… ainahan se uudestaan väijyisi ja pistäisi meitä kantapäähän kauneimmilla nurmillamme.

Teitä on nyt hyvin monta, harmaita, ruskeita ja mustia matoja… kunhan saan aikaa, niin jutustetaan ja ihmettelen, tokko te sentään imenette minut ikuiseen uneen. Pikemmin te uinutte minun povelleni!

Mutta luonani on eräs henkevämpi vieras. Kutsumaton ja pelätty, luulee se taas. Ja yhtä ja toista se tietääkin…

Irvistelee tuossa sivullani, omaa rumuuttaan irvistelee!
Kulissihirviökin sinun kaltaistasi häpee!

Koitan katsella muualle, etsin jotakin keltasta ja punasta liekkiä mustasta yöstä, jotakin silkkistä ja pehmeää sieluni untuvavuoteista.

Mutta silloin peto närkästyneimmin murisee:

— Se on minun, minun, mikä on kauneinta sinussa, kukkavalkeata, suloista hunajaa! En ole ensi kertaa luonasi. Henkeä saat, jumalallista, infernaalista, korkeuksista ja syvyyksistä! Liekkejä sieluusi, jotka syövät kivet hauraiksi, salamoina pistävät pimeyden peikkoja. — Mutta yhtä et! Sen olen minä vievä, merenneitojen, koskenpoikien kanssa vien minä: kauneudet ja päämäärät sinun rakkaudeltasi!

Niin se juttelee ja pitää seuraa, minun yöllinen vieraani, ruumiini hienostaja, niinkuin se sanoo.

Sen nimi on yhtä ruma kuin sen näkökin, kolkko, kiljuva, pööbeliltä, synniltä ja turmalta haiskahtava.

Harvoin sitä uskaltaa mainita hienot huulet.

Sillä kun se peto on runoilemassa ihmisen luona, on hänelle tapahtunut jotain alhaista. Ja kun se viipyy kauan, ei häntä oikein ihmiseksi luetakaan ja kun se tulee naisen luo, tietää tämä, että rakkaus ja suoja hänen ympärillään on heikkoa ja kun se tulee hienon naisen luo, tuntuu tämän sydämessä, kuin ainoakin askel eteenpäin olisi sulaa hulluutta.

Kammottavasti, kevytmielisen naisen leikkiä laskien istuttaa äiti luonto kirkkaan kukan myrkkyseen multaan. Kukan juuret hapuilevat turhaan oikeata ravintoaan hedelmään pyrkiäkseen. Silloin puhuu armoton peto ilkkuen:

— Katso, minun näköiseni olet, et kaunis kukka!

— Sinä luulit kukkaihminen, että silmäsi, korvasi, nenäsi ja kielesi olivat jumalan armosta valmiit sopusointuiseen kehitykseen, luotu korkeimpia tarkoitusperiä vartan, viemään ihmisiä maan päällä onneen… Luulit että sielusi ihmeellisiä soittoja kaikki rakastaisivat!

— Minä, minä sinua rakastan, viivyn luonasi vuodesta vuoteen. Yhä syvempi seura olen sinulle, kunnes syvyyteeni hukut. Minä kiihoitan sinun sydämesi punaset solut riehuvaan tanssiin, niinä myyn ne iloset, tanssivat linnut ja maksan sinulle kylläisten vatsojen naurulla. Keruubit pyörivät sinun pensselisi vedoista seinillä, sävelet kiirivät taivaitten ilmoille, luomisvoimasi elämän helvetissä kymmenkertaisesti paisuessa, istun minä ja irvistän sinun kasvoistasi, kukkaihminen, niin että he säikähtävät ja hohottaen osottavat sormellaan: — katsokaa kukkaihmistä ja kauneuden rakastajaa!

— Ja kun ne ovat lakanneet nauramasta ja unohtaneet sinut, on minulla vielä viimeiset pienet keinoni sinun suhteesi: minä hankin sinulle ikuisuuden! Rikkaan sielusi viimeinen hengähdys on: kirous, lemmekkään silmäsi yli on kasvanut likanen kaihi. Rumuus, jota vihasit kukkaihminen, polttaa kuolinkynttelisi!

Kehdata kuunnella tuota!

Hellevi haparoitsi vettä pöydältä ja joi… kaksi lasia yhteen kyytiin… saattoi hetken taas ajatella muutakin.

Hänen sielussaan tummeni… hän tiesi, mitä nyt tuli… täytyi nyt sitäkin ajatella…

Ihmiset olivat ihmisiä, eivätkä runoja! Mutta Hellevi ei uskonut, ennenkuin teki oikein kipeätä.

— Tähän asti ovat kolarilaiset pelänneet häntä, merenneitoa! mutta nyt pelkää hän meitä. Näen sen hänen välttelevistä ilmeistään, hän ei tahdo katsoa minua, ei olla kahdenkesken kanssani, tämä mato, mutta tartun häntä sätkähtelevään pyrstöön, kohotan kosteista pitkistä hiuksistaan… nähdä tahdon merenneidon ylhäällä vesistään, tietää, kuka on isiäni pelotellut.

Hän painaa ja kiemurtelee ja nytkii, vieläpä pureekin minua ranteisiin, mutta pienet käteni ovat nyt niin voimakkaat, että pitelen häntä niin kauan kuin tahdon ja lasken hänet minne tahdon.

Hellevi Kolarila, viimeinen nainen kuumaa, kärsinyttä heimoa, kirjoittaa jälkeentuleville uudelleen koskitarut.

Kas, merenneito! Oletkohan kaunis! Kaunis, kaunis, kaunis! lauloit meille päivisin. Voima, totuus, ja viisaus! Merenneidon mielisanoja! Mutta yöllä… joka kolarilaisista yöllä saa merenneidon kiini, se näkee sen oikean ruumiin, kuulee sen oikean kielen, joka on kummallista kylmää sekotusta todesta ja valheesta. Kohotan sinut korkeammalle! En naisen ruumista löydäkään… vaan kovan suomuisen rinnan ja kynnet rinnoissa. Sydämen kohdalla on aukko, josta vierii simpukan helmiä, se on merenneidon kiteytynyttä naurua. Viheriäistä sylkeä tuiskuaa kylmiltä huulilta ja silmissä kipinöitsee kiukku.

— Mutta istuhan, merenneito, ja puhu!

— Ei ole mitään tapahtunut, en ole mitään tehnyt! Minä olen ystäväsi ja sinä olet minun rakkain lapseni!

— "Se, mitä ei kerrota, ei ole tapahtunut", sinä tarkoitat, merenneito?

— Ei saa kertoa, ei saa, ei saa! On saatanallista, jos kaikki kerrotaan, mitä tapahtui.

— Siis tapahtui jotain, merenneito, mutta sinä et tahdo sitä kertoa.

— En, sillä olen ystäväsi, sinä suurisilmäinen elämän-eläjä!

— Ja siksi vaikenet sen, mitä sinä teit…! Mutta nyt, merenneito, olen minä julma ja kylmä, kylmempi kuin napojen jää, sillä nyt valokuvaan sinut ja kynnet rinnoissasi, ja maataan sinut omain silmäisi kirjavilla väreillä… Mitä silloin teet, merenneito?

— Lakkaan kiusaamasta kolarilaisia.

— Miksi sanoit totuuden!?

— Minussa ei ole mikään mahdotonta. Mutta vaikka minun voimani veisitkin, niin peijakkaan, voima elää, hänen, joka nousi takanani, kun puhuttelit minua siellä kammiossasi.

— Nyt elämme ne hetket uudestaan, merenneito! Olen nyt niin herkkä ja älyävä… ymmärrän kaikki aivan toisin kuin ennen. Sinä tiedät kyllä, mikä on tehnyt minut niin ilkeän henkeväksi, sinä tiedät, kenen käskystä tuli minun viimeinen vieraani, ruma, irvistelevä, kiljuva, pööbeliltä ja synniltä haiskahtava…

— Mutta ei se minun kammioni ollut, vaan rouva U:n!

— Rouva U:n! Kuka oli sitten rouva U!

— Kyllä se olin minä, sinun merenneitosi.

— Ja siis oli sinun kaikki se halpa, jonka näin, kun ensikerran astuin sisään… ensin ahnehtivan, varastelevan, matalan, tunteettoman naisveren sattumalta synnyttämä, sitten koristusten, hienouden, hengen kouristuksia sairastavan käden erehtyviä, pettäviä, hävettäviä siirtoja?

— Oli, niin oli, mutta anna se anteeksi, todellakin häpeän, mutta välimme ei saisi rikkoutua, ei sinun kanssasi koskaan. Olen ylpeä, että olet ystäväni.

— Miksi häpeät ja miksi pyydät anteeksi?

— Ei saisi tulla ilmi, että minä tein kolarilaisten veret rutiturmeltuneiksi, rumensin sinun äitisi demi-monde-naiseksi ja annoin Ristolle ja Helleville lapsen… ja, ja…

— Sekö vaan ei saisi tulla ilmi?

— Ja että… mutta eihän kukaan vaan kuuntele, ei ainakaan minun peijakkaani, hän, minun lunastajani ja vapahtajani ja mukavin fanttasiani.

Ole huoleti! Peijakkaat ovat kuuroja, kun tarkoitus pyhittää keinot! Mitä hyödyttää rakkaus, kun tulee se, joka näyttelee rakkautta. Yhdellä naurulla voittavat merenneidot rakkauden naiset. Mutta kyllin rikas olen jättämään sinulle lunastajasi! Mutta kerro lisää, näen että sanojesi suolanen sylkeminen helpottaa sinua.

— Ja kun sinä sanoit, ettet enään voinut olla Ristolassa, eikä sinulla ollut muutakaan majaa, missä olisit pääsi kallistanut, lupasin sinulle kultaa Kolarilan koskesta sillä ehdolla, että antaisit minulle rakkautesi Tummaan Soittajaan, niinkuin se olisi minun rinnastani noussut ja minun laulunani helkkynyt.

— Se olikin ehdotus!

— Mutta sitä et tahtonut, vaikka tiesit, kuinka suuri minun sympatiani oli sinua kohtaan ja silloin suutuin ja kirosin sinut ja vannoin itsekseni, että olisit vielä taipuva tahtooni, kun hätä tulisi.

— Ja sitten!

— Olin tulla mielipuoleksi tai olin kuolevinani synnytystuskiin, joilla ei ollut mitään synnytettävää!

— Sinä olet hauska merenneito, kuka sinua ymmärtää! Mutta puhu enemmän koska käyt huvittavaksi.

— Kuuluisuutta ja suitsutusta minä tahdon, itseriemua ja paljon rakastuneita miehiä kylmien käsieni kuumiksi leikkikaluiksi. Minä, minä, minä! huusin sinulle! Heikko voimaa kumartakoon. Naurun voima minulla oli ja sanojen voima, mutta sanat eivät saaneet sisältöä, sillä minulla ei ollut rakkautta. Siksi etsin niitä, jotka myisivät minulle rakkautensa.

— Löydätkö?

— Emme myy rakkauttamme, vastaavat kaikki idiootit, kernaimmin lahjoitamme.

— Sinä olit pahassa pulassa, merenneito parka.

— Niin olin. Puhuin sinulle ihanimmasta ystävyydestä (olit monta kertaa ollut niin tuhma sinua oli helppo pettää) ja sanoin: voimaihmiset antavat ystävilleen valmiit maailmat! Anna minulle rakkautesi tummaan Ossian soittajaan ja minulta saat kultaa. Niin vaihetamme maailmoja! Et kuitenkaan itse osaa rakkauttasi käyttää. Kaikki suuri rakkaus vaikenee. Se on rumaa, jos sinä naisena rakkautesi laulat. Ja, jos et anna, niin varastan… sinä olet minun vallassani, minulla on sinun laulusi soittajalle. Niin hienotunteinen kuin sinä, ei itseänsä puolusta. On ylimyksellistä kantaa syyt, jos on syytön! Minä varastan… Ja silloin huusit sinä halveksivasti, ikäänkuin minua sinun kunnioituksesi olisi liikuttanut: "Ota kaikki muu, mitä löydät, kokoo pitkin varkaisin sormin, tyhjennä laatikkoni! Minun sydämelläni on monta tuhlattua rakkautta, monta poljettua ruusua, joihin inhoan sormillani koskea. Ota, vie! Mutta rakkaudestani Ossian soittajaan en luovu. Se on minun. Voin kuolla rakkaus sylissäni, mutta en siitä luopua!" No, onhan se melkein niin, sanoin minä ja kokosin sinun poljetut ruususi, mutta ne tuoksuivat jo happamilta. Mutta olinkin jo silloin varastanut sinulta laulusi soittajalle, hätipiti varastinpa kuitenkin! Enkä antanut sulle antejani, en kultaa enkä muuta. Maailmalle sait mennä. Sai tullakin luoksesi nälkäpeto ja tulee vastakin. Ja minulla on myös sanani kuiskattava koskenpojan korvaan. Saa nähdä, tokko opit voimaihmisiä palvelemaan, pieni, opitko oikein ymmärtämään moderneja filosoofeja, opitko kunnioittamaan niitä, jotka osaavat hymyhuulin ja viattomin silmin pettää, valehdella ja varastaa. Sillä viekas nainen on maailman sielu.

— Paljon olet puhunut ja kiitän sinua. Olet huomaamattasi antanut minulle suuremman lahjan kuin odotinkaan: merenneitojen totuuden. Se on välistä kostea, limanen ja suolanen, välistä kiiltävä, kipunoiva, räiskyvä ja sähähtelevä, välistä tuhma, tympäsevä, matala ja häpeevä. Sen korkein aste on nauru ja sen vaarallisimmat houkutuskeinot ovat viattomat, kummeksivat silmät, sanoilla ja lemmellä teeskentely. Sen minulle annoit.

— Niin, ja se minua kiukuttaa. Mutta elä kerro kenellekään!

— Olet itse kertonut. Mutta sano minulle vielä, kenen hengenhehkua olivat ne rivit, joilla ensikerran minut lumosit herkkänä iltana? Kuka oli "draamasi" kirjoittaja?

Mutta merenneito ei vastannut.

Sätkien, potkien luikersi se irti, huusi ja ilkkui:

Minun voimani veit, Kolarilan kultainen kyy! Mutta peijakkaani voimat elävät. Hän, piti pitkäänokkaa, hän vie minut muille maille, markkinoille, toista ihmislaatua pettämään. Kelpaa niille katinkulta, kivikova leivänkyrsä. Sinä tapetaan, tottapuhuva kyy!

Merenneito hyppäsi kosken kivillä, hytkytteli ruumistaan, riehui ja nauroi…

Oli yö, mustaa ja kuutamoista, kohisevaa…

Ja kuului kuin laulua:

    Ja kuitenkaan, ei kuitenkaan,
    ei sitä kukkaa nousekaan!

Mutta virran pinnalla kellui hetken kuluttua suuri viheriäinen kupla särkyen kuohukiveä vastaan.

Se oli merenneito, joka haihtui höyrynä ilmaan, leijaillen hetken kirjavana huntuna kuun säteissä.

Synkkänä, myrkytettynä kyseli Hellevi itseltään: mikä olen minä ja isieni heimo, jota turhat kuplat hurmaavat, pettävät ja turmioihin syöksevät…

Tai: onko jokainen totuuden sirpale verellä ostettava?

* * * * *

— Mutta nyt iski nälkä lujemmin kyntensä Hellevin rintakoppaan eikä enään hellittänyt.

Oli saaminen jotain.

Seinän takana kuorsasi perhe, joilta hän oli vuokrannut huoneen.
Eteisessä oli heidän ruokakaappinsa.

— Minä varastan noilta, ajatteli Hellevi, kernaimmin kuolen tai varastan, kuin kellekään ilmoittaisin häpeääni: kuinka vähän minua rakastetaan. Sillä ainoastaan niiden naisten luo, joita ei rakasteta, tulee nälkäpeto, uskoi Hellevi.

— Minä varastan noilla hienoilla kalpeilla sormillani, hienosti hymyillen… ensi tilaisuudessa ostan sitten lapselle omenoita… suuret orvokkisilmät kirkastuvat ja minä suutelen niitä kiitollisuudeksi, etteivät ne nähneet salaisuuttani: kuinka vähän minua rakastetaan.

Hellevi nauroi hiljaa.

Hän ottaa tietysti.

Hullua epäillä ja peljätä. Voihan hän sen aamulla sanoakin… jos kehtaa, ne näyttävät niin sivistymättömiltä.

Mutta eikö tällaisista varkauksista jo rangaistukin? Olikohan monellakin rikoksentekijällä samanlainen tunne kuin hänellä: ei kehdannut kenellekään tunnustaa, että oli niin kurja, ei sietänyt lähimmäiseltään hävytöntä, halveksivaa sääliä.

Miltähän kuuluisi, jos hänestäkin tehtäisi sanomalehtiuutinen: Ylioppilas, neiti Hellevi Kolarila varastanut j.n.e. Ja tuon ne uskoisivat tietysti!

Tunsiko hän ihmisiä, sydämiä? Hän oli kadottanut uskonsa inhimillisyyteen, siitä asti, kun merenneito petti.

Oliko siellä maailmalle ainoatakaan ihmistä häntä varten, joka saattoi halveksimatta päästää pahasta pulasta? Ei, ei. Siksi hänen piti varastaa, hänen… ilosen lemmenkeijukaisen!

Hellevi hiipi ovelle.

Nyt piti onnistua… onnistua, niinkuin kaikessa muussakin välttämättömässä.

Ainakin minuutin seisoi hän käsi ovenrivassa… avasi sen sitten henkeään pidättävän jännittyneesti… eteisen kaapille oli vaan viisi askelta… joka askeleella hän pysähtyi ja kesti hyvin kauvan, ennenkuin hän tuli perille.

Taas hän kuunteli…

Jos joku tulisi, saattoi sanoa mitä tahansa… mutta kun juuri seisoisi kaapilla ovi avattuna, eikö olisi sentään myrkyttävää siinä keksiä tekosyitä…? hänen, syntejä, häpeöitä kauhistuvan…

Tämä tosin ei ollut muuta kuin pieni rikos vanhaa Mooseksen moraalia
vastaan. Toisin uudet "voimaihmiset!" Varastaa oli väkevämmän oikeus!
Isoäidiltä Hellevi varmaan oli perinyt häpeevän kristillisen ruumiinsa.
Sääli.

Kaapin ovi oli raollaan ja varas avasi sen sormellaan.

Nälkäiset silmät katselivat ja tutkivat.

Leipäkori oli tyhjä, eikä mitään muutakaan! Oi, kuinka kurjaa, kuinka köyhiä ne olivat! Pienellä lautasella oli kastekkeen jätteitä, sormenpäänkokoisia lihapaloja.

Ehkä "unkarilaista pihviä", tunsihan Hellevi keittokirjat.

Hän otti lihansiruista muutaman, niin ettei vähentymistä huomannut.
Kuinka viisas varas!

Joku lujasti kääritty paperipussi nojasi seinää vastaan.

Varmaankin aamuksi kahvileipää.

Jos uskaltaisi katsoa edes!

Ovi rasahti.

Moralisti oli tyrmistyä.

Kauan aikaa oli hän hengittämättä.

Rasahdusta ei enään toinen seurannut ja Hellevi uskalsi taas katsoa kaappiin.

Vapisevin sormin rupesi hän avaamaan ratisevaa paperipussia.

Saatuaan sen auki, kohtasi hänen ahnehtiva katseensa leivän kuoria ja kannikoita, oudon perheen jyrsimiä, nähtävästi aiottu sian tai koiran ruuaksi.

Pienet enkelit varmaankin itkivät taivaassa hänen puolestaan ja pyyhkivät silmiään lyhkösiin paidan liepeisiinsä. Ei kehtaisi Moses tukistaa häntä "sianravasta" ja saattaa hänen ylleen ikuista häpeää taivaan kirkastetun kansan edessä.

Hän valikoitsi kaksi siistiä kannikkaa, otti vielä pari "unkarilaista pihviä", pani varovasti pussin kokoon ja lähti vavahdellen jännittävälle paluumatkalle.

Ah! söikö turvassa kammionsa keinutuolissa. Musiikkia oli kuorsaus seinäntakana. Hm! Kahden kuukauden vanha oli hänen nälkäpetonsa, mutta tänä iltana oli se ollut hävyttömin. Ja merenneito väitti, että hän oli sen lähettänyt… hm… mutta neitohan oli kupla, joka oli haihtunut ilmaan kirjavana höyrynä kuun säteissä…

Hellevi meni akkunan luo, veti uutimet syrjään ja katsoi ulos.

Tumma salaperäinen taivas kaartui hänen edessään kuin ääretön, verhottu silmä, syvänä ja ajatusrikkaana.

Akkunaan näkymättömän kuun säteet värisivät vastaisella seinällä, kalpeina, arkoina, viluisina. Mutta etäämpänä nousi vanha linnantorni uhaten yön ilmoihin julistaen vihollisilleen: joka miekkaan tarttuu, se ei huku.

Kyyneleet puhkesivat hitaina ja suurina maailmalle työnnetyn silmiin… jäivät värisemään pehmeinä helminä pitkiin ripsiin ja vierivät yksitellen alas, tipahdellen avonaiselle rinnalle.

— Koska kohtaan Tumman Soittajan? kysyi rakastava talviyön taivaalta.

Siellä ylhäällä vaiettiin…

Ääretön silmä katsoi kysyjää salaperäisenä… kohtalona… elämänä…

Sellaisen uneksijan kysymyksiin ei kannattanut vastata…

RISTO.

Seuraavana päivänä oli kaikki seisahtunutta Hellevin maailmassa… elämä edessä oli kivikovaa, ankaran totta, lävistämätöntä.

Hän virui pitkällään vuoteellaan ja koitti, koitti keksiä, mikä keino toisi vähemmän tuskaa, mutta kaikki tuntui yhtä häpeälliseltä, yhtä loukkaavalta ja paljastavalta.

Hän pudisti päätään ja tunsi itsensä tyhjäksi kuin idiootti.
Elimellinen yhteys hänen ja muun maailman välillä oli katkaistu.
Ah! Mitä ihminen merkitsi! Yksi Hellevi Kolarila! Itsellä vaan oli
pakottava tunto olemassaolostaan, toiset eivät siitä mitään tietäneet.

Mutta tämä oli omituista! Keskellä kulttuuria ja hyvinvointia, itse hengen liepeissä kiini, kuivua vähitellen kuin märkä pilkku pöydällä haihtua suuren, ahnaan, ryöstävän elämän mullantäytteeksi, pieni, haaveileva nainen.

Ei Hellevi voinut itse tehdä mitään puolestaan. Lahjoittajasydän inhosi brutaalien "hankkimisen" vaivannäköä.

Hän saattoi kulkea viikkokausia tärkeä kirje taskussaan kykenemättä lainaamaan siihen postimerkkiä, jos rahat olivat loppuneet.

Sellainen oli luonto.

Ainoa keino oli aina lopuksi — kuolema. Mutta sekin inhotti nyt väsynyttä. Hänen koko olentonsa nousi viimeisellä vastustamiskyvyllään sitä kauheata melua vastaan, joka syntyi ihmisen tehtyä itsemurhan. Hän tunsi vihaa, että ystävät ja tutut, joita hän monissa hädänhetkissään ei ollut voinut lähestyä, nyt viimeisen turman tultua saisivat jalomielisiä liikutuksia hänen toivottoman loppunsa kustannuksella, itkisivät ja murehtisivat, kantaen kukkia multakummulle. Mutta vielä enemmän häntä inhotti ja kammotti, että tuntemattoman talon pööbeli kerääntyisi katselemaan ja koskettelemaan hänen ruumistaan, hommaten siihen lisäksi poliiseja, sanomalehtimiehiä ja ruumiinavaajia. Mitä tekemistä niillä oli hänen ruumiinsa kanssa? Eikö heidän yhteis- ja ihmiskuntansa ollut varastanut hänen iloansa ja onneansa? Ainoastaan ponnistelemalla oli hän voinut verhota kaikki ne haavat, joita he olivat iskeneet. Tahtoivatko he nyt hänen kuoltuaan anastaa hänen ainoansa, hänen tuskansa, ruumiinsa! Naisen ruumis, se kuului ainoastaan lemmitylle, rakkaimmalle, mutta ei poronkerääjille! Ah, yhteiskunnassa analyseerasi, hoiti ja viljeli moni laitos ihmisporoja, mutta ei ihmisiä ja heidän hedelmätarhojaan.

Pitkälliseen, kiduttavaan itsemurhaan, siihen auttoi koko maailma, mutta äkkiä tehdystä kaakatti se kuin vanha typerä, pelästynyt kana.

Hellevi muisteli katkerasti Ristoa. Olisi saanut Risto edes ymmärtää. Juoksisiko Hellevi nyt kuin mikäkin juorutäti ja päivittelisi. Jos ei Risto voinut ymmärtää, mikä oli Hellevin olennolle mahdollista ja mahdotonta, sai hän olla ilman. "Se ottaa syyn, ken jaksaa sen kantaa".

Hän naurahti.

— Yhden ainoan ihmisen tein minä ystäväkseni, nostin hänet korkeimmalle pylväälleni, liputin ja rummutin — —! Mutta kuka olisi uskonut, että merenneidon limasista hampaista erkani näin paljon myrkkyä?

Parasta olla ajattelematta… koittaa sammua… koittaa nukkua… itsestään.

Ei kyennyt hänen mielikuvituksensa olosuhteitaan luomaan.

Sellainen oli luonto.

* * * * *

Kello viiden tienoissa sai hän kirjeen. Se oli Ristolta.

Hellevi luki:

"Rakas tyttö! Olen kaikki ymmärtänyt vähitellen. Suo minulle anteeksi tyhmä lyhytnäköisyyteni. Mutta takasin kotiin en voi Sinua vielä kutsua, sillä Ailia en saa vakuutetuksi jopa hän puhuu avioerostakin. Lapsellista, naurettavaa, harmittavaa on nyt elämä Ristolassa. Mutta tulisin mielelläni puhelemaan kanssasi ja torumaan Sinua, ettet ollut avomielinen ja suora vanhalle veljellesi. Kuka naisia ymmärtää! Kirous! Suo anteeksi!

Olen kaupungissa ja tulen luoksesi säntilleen kello 5. Se Sinun pitää suoda.

Risto."

Hellevi vapisi… Ah Risto! Rakas Risto! Ainoa pelastus.

Tuossa tuokiossahan kello oli 5.

* * * * *

Risto tuli säntilleen.

He tervehtivät hiukan noloina ja alakuloisina, mutta tulivat vähitellen luonnollisiksi ja Hellevin täytyi kertoa alusta loppuun asti, miten kaikki paha oli tapahtunut.

Risto kirosi matalasti.

— Minua harmitti aina, kun hänestä puhuit. Sanoinkin, että hän pettäisi ystävyytesi. Ulkomailla on ihmisellä monet "affäärit". Itse ei rakastu kehenkään, mutta houkuttelee alituisesti miehiä suhteisiin saadakseen kerskailla voitoistaan. Tietysti etsii hän samalla edullista "liittoa". Jutut hänestä ovat sangen tympäiseviä. Ja sinä! Sinulla on ihmeiksi asti aina niin kauheat fanttasiat ja "horriibeli" maku kaikessa. Koulutyttönä olit jo sellainen.

— Niin, toru nyt! Kyllä osaan saan sinua vastaankin väittää. Ensivaikutukseni ihmisestä on aina jotenkin selvä ja oikea. Sitten kiinnyn vastakohtaan ja alan runoilla. Jos hän käyttää samaa kieltä, samoja termejä kuin minä kaikesta hyvästä ja kauniista, on minun vaikea olla uskomatta häneen. Luuletkos, että niitä on niin monta pienissä olosuhteissa, jotka edes viitsivät kuunnella kaikkea sitä uutta, mikä ilmassa suhisee. Ja rouvahan puhui "voimaihmisistä"…

— Hm! Mutta sinä annat elämän kiusata ja pettää itseäsi. Hullumpaa on kuitenkin sinun täällä olosi… mihin joudut noiden puol'eläinten kanssa? Ja kuitenkin, jos et mene naimisiin, on joku taideala sinulle ainoata toistaiseksi.

Hellevi naurahti ja vaikeni.

— Tietysti hankin sinulle ensialuksi välttämättömimmän. Mutta se ei riitä. Pitelet kovin taitamattomasti rahoja, kun pääset maksamaan…

— Itse olet opettanut minut niin ylpeäksi!

— Minulla on aina raja sentään, olosuhteitten mukaan. Ristolassakin rakennetaan, en sinulle nyt mitään kunnollisia summia saa kokoon, Kolarilaisiin ei näetkös luoteta tähän aikaan. Olisi ollut toista, jos olisit ollut kotona. Aili on lapsellinen, raukka. Minun syyni.

Risto kirosi taas.

— Lopeta tuo, rakas Risto! tiedät kuinka kiitollinen ja ilonen ja pahoillani olen kaikkine mahdottomuuksineni. — Niin, viimeinen asia! Tässä seurueessa ei minusta tule mitään. Minun kaltaiselleni on esiintyminen vaikeata kunnollisellekin yleisölle, saatikka sitten ihan roskalle roskan kanssa. Seurue työskentelee kaupungin juopottelevimmassa osassa, keskikaupunkilaiset eivät täällä koskaan liiku. En sitäkään alussa ymmärtänyt. Sinä et usko, minulla on aivan sietämätön tunne heidän harjoituksissaan. Olen kuin halvattu häpeästä: minne olen joutunut? Kuinka voisin niille paljastaa runouttani, intohimoani ja rakkauttani! Taide on iloa. Ei minulla ole mitään yhteistä iloa heidän kanssaan. On kuin sekaantuisi vereeni likaa ja myrkkyä, kun he kuuntelevat ja katselevat esitystäni. Seurustella heidän kanssaan on mahdotonta, tapoja ei minkäänlaisia… kaikki on alhaista vääryyttä.

— Tyhmä, kylmä, kyvytön olen ollut, saadakseni toistaiseksi rauhassa katsella. Ja he ovatkin pitäneet minua vaarattomana ja halveksineet… koko "pesä" päästä häntään asti…

— Epätoivoista! huudahti Risto.

Hellevi nauroi katkerasti.

— Niinhän onkin! Mutta minulla on yksi pikkunen tuuma nyt. Mitä luulet, jos eroaisin sieltä? Täällä on lähellä eräs lauluopisto. Siellä opetetaan samalla esiintymistä, lausumista ja plastiikkaa, on sanottu. Kenties voisin sitten päästä Suureen-teaatteriin, jossa täytyy olla parempaa. Opistossa on kaksi miesopettajaa laulussa, toinen ylemmän köörin johtaja on vielä ulkomailla, joku kapellimestari Braun, muistaakseni, innostunut musiikkimies, jotakin sellaista olen kuullut.

— Koita sitä, ota jo huomenna selvää kaikesta.

— Kiitos Risto! Mutta lopettakaamme näistä. Nähtyään sinut, sovittuani sinun kanssasi, on elämällä taas uusi viehätys. Nousen heti joustavasti kahden kuukauden alennuksesta. Olen nyt ruma ja kalpea, hyi! mutta koetan muuttua. Oi, Risto, onnellinen olen nyt jo, ihan heti!

— Vie minut jonnekin illastamaan ja kerron sinulle Satupojasta, ainoasta ystävästäni täällä. Hirviö on hänet varastanut, tämän kauniin lapsen, mutta poika aikoo kuulemma pian karata. Se on kärkäs kauneudelle, se hirviö, taiteen ja taiteilijoitten turmelija, ihmisten ja kulttuurin parasiitti!

LEPOAIKA.

Risto oli mennyt, mutta sitä ennen järjestänyt Hellevin pienet asiat.

Jos tyttö olisi taitava, saattoi hän välttää pahaan pulaan joutumisen.

Hän muutti heti miellyttävämmin asumaan jonkun vanhan rouvan luo ja hankki pääsyn opistoon.

Oli parempi niin… ilma hieman puhdistui, hieman harventui, hieman vaihtui.

Hellevi sai pitkistä ajoista taas hengähtää, ja äkkiä iskettyjen surujen myrskyt rupesivat laimentumaan.

Rouva U. oli kokonaan unohdettava.

Ei olisi jaksanut kestää tämän kaikkien kepposten alituista hautomista, siksi oli inhon tunne niistä liian sakea ja tumma. Pelkäsi Hellevi kovin sielunsa saaneen katkeruudesta jonkun ikuisesti rumentavan vamman. Asian laita oli nimittäin siten, että kun hän oli lähtenyt rakkaaksi käyneestä Ristolasta ja suoraa päätä matkustanut Rouva U:n luo selitystä pyytämään, oli tämä ilkkuvasti nauraen kuunnellut kuvausta kasvattisisarusten yhteentörmäyksistä, vieläpä pilkannut ja häväissytkin Helleviä muka raukkamaisuudesta ja kehittymättömyydestä. Samalla oli rouva kuitenkin huomannut viisaammaksi yhä salata tekonsa ja tälläkertaa vielä kieltäytyä kirjailijakunniasta. Mutta kieltäytymystä helpottikin suuressa määrässä välinpitämättömät arvostelut, jotka salanimellä julaistusta teoksesta lausuttiin. Kadottaa Helleviä ei viekas rouva kuitenkaan mistään hinnasta tahtonut ja kävi hän äkkiä aivan oudolla tavalla imelän mairittelevaksi. Syyt siihen sai Hellevi pian aavistaa paremmin kuin selvästi, mutta silloin tunsikin hän voimakkaasti ylemmyytensä ja loukkaantui niin syvästi, ettei toinen millään keinolla enään saanut asiaa autetuksi. Oudoksuttavan alentavia ehdotuksia oli rouva uskaltanutkin tehdä, ja paljasti itsensä, miten syvästi hän oli käsittänyt, mitä oli elää yläpuolella "hyvän ja pahan". Rouva olisi nimittäin tahtonut palkita Hellevin luomaan kuvauksiinsa "skitsit", joille hän sitten olisi antanut "taiteellisen muodon". Siinä tapauksessa lupasi hän olla ikuinen kultakaivo turvattomalle. Ja varsinkin oli hän ahnehtinut "Aurinkokello" -kokoelmaa. Mutta näistä vastenmielisistä asioista on Hellevi jo ääneen ajatellutkin sinä ankarana yönä, jolloin hän tuskiansa helpottaaksensa mielikuvituksessaan kaikenlaisten satuolentojen kanssa leikitteli. Edellisenä päivänä oli kaiken lisäksi ilmaantunut eräs kovin hämmästyttävä seikka. Sattui hän nimittäin selailemaan sinikantisia päiväkirjavihkosiaan "Elokuun tarinasta", jotka hän oli pyytänyt rouvalta takasin. Mutta yhdessä vihossa näytti sisältö sangen kummalliselta, siinä oli otteita samasta "Kolarilan aurinkokellosta", Hellevihän oli kesällä lähettänyt osan hymneistään rouvalle. Tuttujen kohtien välillä oli vieraita lauseita. "Kirjeitä Ossianille" luki Hellevi kansilehdellä. Syvästi koski tämä uusi petos jo liiaksi haavoittuneeseen rintaan. Ei ollut epäilemistäkään: viime ulkomaamatkallaan oli rouva nähtävästi tutustunut runoilijaan, saanut sitten aikaan kirjevaihdon ja oli siinä muitta mutkitta rohkeasti höystänyt ja värittänyt ihailunsa Hellevin rakkaudella.

Ei ollut muuta tehtävää kuin lähettää kirjekopiat takasin omistajattarelleen. Ei ainoatakaan sanaa seurannut mukana mielenosotukseksi.

Sangen harmillinen oli rouvalle huolimattomuutensa ja rupesi häneltä nyt satelemaan hätääntyneitä, tympäseviä anteeksipyyntökirjeitä. Ne loppuivat kuitenkin vihdoin, kun Hellevi keksi lähettää ne avaamattomina takaisin. Kaikista epämiellyttävien yhteensattumisien pelosta pääsi hän kokonaan, kun Risto muutamien viikkojen perästä kirjoitti, että rouva oli houkutellut pyydykseensä erään venäläisen vallankumouksellisen, jonka Hellevi oli nähnytkin hänen vieraanaan. Uusi suhde oli jo silloin kehittynyt suuteloon asti. Vallankumouksellinen oli nyt vienyt naisensa Tanskaan. Tämän avulla onnistui rouvan tunkeutua erääseen piiriin, jossa hyväntekeväisyyttä maastakarkoitettuja venäläisiä kohtaan harjotettiin ja rouva tuli liiton hyvinpalkatuksi esitelmänpitäjäksi.

Kuului nyt kylmä, kultaansa ja mainettansa kartuttava ja kaikin tavoin ikävästi itsekäs rouva sulavan kristilliseen helläkielisyyteen kaikkien onnettomien ja kurjien puolesta. Ja niin oli tämän, milloin henkeä, milloin lempeä ja ihmisyyttä teeskentelevän naisen probleemi tavallaan ratkaistu, ja hänen laatunsa ainaiseksi epämieltäkiinnittävä kärsineen tytön sekä sydämessä että mielikuvituksessa.

Omituista kyllä, mutta onnettomien sukutarinoitten julkaiseminen ei sattumaltakaan tullut kotipitäjän juorutätien korviin, joten Riston ennustamaa skandaalia ei syntynytkään. Mutta sen sijaan oli yksi sydän itsepäisesti parantumaton ja se oli Ailin. Muutosta siinä suhteessa jäivät sekä Risto että Hellevi odottamaan.

Uudessa ympäristössä ja opistossa tunsi elämässään taas uutta ajanjaksoa alkava Helien itsensä kuin perhoseksi, joka leijaili epäiltävillä alueilla, joilta usein oli säikytetty. Pieninkin aavistus vaarasta sai hänet oitis lehahtamaan lentoon toisaanne. Seuransa tarjoomasta ravinnosta nautti hän nopeasti välttämättömimmän koittaen täyttää omat velvollisuutensa, viipymättä tuttavallisesti kenenkään luona.

Jotkut oppilastovereista kiinnittävät huomiota ulkomuodoillaan ja Hellevi, aina nauttiva muotojen kumartaja, katseli nytkin kauneutta, ensin loitolla arvostellen, mutta lopuksi etsien sievimpien kasvojen älyä ja sydäntä, olentoa, jolle hän saattoi tulla hiljaiseksi kohtaloksi, voimakkaampine tunteineen ja totuutta rakastavine henkineen.

Mutta hän näki suruksensa, että ne pienet ystävät, joita hän löysi, tarvitsivat kaikki järjestänsä ensin taloudellisia parannuksia, ja tulivatkin vain hänen onnettomuustovereiksensa, joiden kanssa välistä ujoina, välistä rohkeimpina vaihdettiin avustuksia uskomattomissa, naurettavimmissa tiloissa.

Vielä hän huomasi, ettei hän nimeksikään voinut ottaa osaa pääkaupungin huvi- ja juhlatilaisuuksiin. Mutta kieltäytyminen niistä ei ollut vaikeata toistaiseksi. Nuori Ossiankin oli matkustanut ulkomaille ja hänen herättämänsä mieltäkiinnittävä seuraelämä oli laimentunut, melkein sammunut.

Helleville koitui hiljainen aika. Mitä enemmän hän vetäytyi kokonaan itseensä, sitä herkullisimmiksi tunsi hän hedelmäin kypsyvän tunnemaailmassaan.

Hän otti, salli itsellensä levon… ikäänkuin kaikki ulkoapäinkin olisi ollut valmista.

Se oli uskallettua, mutta hän onnistui.

Tuli hyvä olla.

Niin hiljaa ja hymyillen kuin yön tähdet aamutaivaalla sammuivat hengen tavoittelut, voimistelut ja harrastukset, katosivat sydämen kasvamiskivut ja lämmin, äänetön ikuisuuden päivä nousi…

Hän lakkasi kirjoittamasta päiväkirjaansa, pieniä laulujaan ja hymnejään, aamu- ja iltatervehdyksiä suurelle runoilijalle… lakkasi melkein ajattelemasta häntä… oli kuin Soittajan säveleet olisivat vaienneet ja tämä itse aaltoillut suurena valomerenä hänen ympärillään. Hän ei tarvinnut enään eri tunteita, ajatuksia, tai sanoja rakastettua käsittääkseen, tämä eli hänessä kuin päivä, valo, ilma… hän hengitti häntä luonnollisesti ja välittömästi… Oli suuren, "pyhän illusionin" sopusointuisin hetki…

Ja ihmeellisintä oli, että hän seuraavana aamuna herättyään jatkoi hiukan ponnistettuaan, edellisen illan tunnelmasta ylöspäin, tuli kirkkaampaa, herkempää, sulaneempaa.

Eikä hän väsynyt… istui, loikoili tai käveli, aina samaa.

Hiukan laajeni tuttavapiirikin. Hienoimmat lähestyivät häntä melkein itsetiedottoman hellästi ja kunnioittavasti, pysähtyivät hänen salaisiin tunnesäteisiinsä… hän sai hiljaisia tunnustuksia… kuin kukkasen tuoksu nousivat ne hänen sieraimillensa ja hän etsi kiitollisena varastostaan vastalahjaa, milloin kukkaa milloin runoa… mikä kevyesti vaan putosi kädestä käteen, ei sitonut eikä velvottanut… Sillä ei saanut kukaan mitään merkitä ennen suurta sattumaa. Ossian soittajan kohtaamista.

KAPELLIMESTARI "HYPPÄÄ HARAKKAA."

Eräänä päivänä, kun Hellevi tuli opistolle ja astui suureen harjoitussaliin, näki hän vieraan herrasmiehen "hyppivän harakkaa" lattialla ja ajavan takaa kirkuvia köörityttöjä.

Kohtaus oli niin suurenmoisen hullunkurinen tähän asti hiljaisessa opistossa, ettei Hellevi voinut olla taputtamatta käsiään ja hyvähuutoja huutamatta.

Vieras kääntyi ja ponnahti seisomaan tullen nyt kasvot totisina suoraa päätä Helleviä kohti ja esitti itsensä:

— Georg Braun, kapellimestari.

— Tervetuloa kotimaahan, sanoi Hellevi hiukan hämillään hymyillen ja meni läheiselle tuolille istumaan odottaakseen kiltisti osastonsa opettajan tuloa.

Kapellimestari näytti hetken epäröivän, mutta seurasi sitten nuorta naista ja istui hänen vierensä.

Tämä katsahti nopeasti ja huvitettuna naapurinsa kasvoihin, mutta korjasi pian pois silmänsä verhotaksensa ajatuksensa. Hän oli heti huomannut joukon omituisuuksia, muutamat kauneudet, mutta vielä selvemmin muutamat naurettavan silmiinpistävät viat. Hän kuuluu varmasti itseluottamusta puuttuvain lahjakkaiden joukkoon, päätteli Hellevi, ja silloin on noin suurella miehellä paljon helvettiä rinnassaan. Itseluottamuksen puute tuo nähtävästi tässä tapauksessa mukanaan hyökkäävän röyhkeyden ja hävyttömyyden, millä kaikella hän saa ihmisparat uskomaan itsensä ylpeäksi, rohkeaksi ja pelottavaksi, mutta tuntijaa hän ei säikytä.

Taipumukset valheellisuuteen ja alhaisiin aistillisiin nautintoihin ovat niin ilmeiset, ettei häntä kehtaa kauvan katsella muuten nuoriin kasvoihin. Tuntuu kuin lahjakas miesparka ymmärtäisi, mitä hänestä näkyy ja säälii siksi häntä. Tämän lisäksi vaikuttaa hän kaikkine ominaisuuksineen voimakkaalta, melkein masentavalta ja tuntuu kuin ei mitkään ohjakset häntä pitelisi, ja hän itse vähimmän sellaisia sietäisi.

— Te viihdytte varmaan kaikkialla ja olette siinä onnellinen, sanoi Hellevi vedoten kapellimestarin äsköiseen "harakan hyppyyn". Äänettömyys oudossa seurassa oli jo ruvennut tuntumaan saamattomalta.

Kapellimestari ei vastannut mitään.

Miksei hän puhunut…? vaikeneminen ei sopinut hänen lyhyelle pystynokalleen… sellaisten alla oli tavallisesti lörpöttelevä suu. Eikä äsken faunimainen, "harakkaa hyppivä" herrasmies ollut ujo missään tapauksessa.

— Meidän johtajamme varmaankin vielä makaa, alotti Hellevi taas laskeakseen leikkiä heidän tunnetuista oloistaan opistolla.

— Millainen ääni teillä on! keskeytti kapellimestari hänet vakavasti.

Hellevi nosti nopeasti silmänsä ja näki tällä kertaa totisen ilmeen, suuret ulkonevat silmät, purppurahohteen täysissä huulissa ja hiuskiharat ohimoilla.

Polttiko ehkä hiukan…? Oli parasta olla tarkastamatta liian usein noita silmiä ja huulia tai katsoa sitten vaan niihin heräämättä kuolemaansa asti.

Kun huomaa hänen kauneutensa, niin siihen jää, puhui arvostelija itsekseen. Mutta kuinka hullunkurinen hän on: imartelee minua, eikä edes hymyile. Mitenkä tunnenkaan, eikö minussa herää aivan sama rohkeus sanoa hänelle mitä tahansa, aivan kuin Rouva U:llekin? Jos sanon kohteliaisuuksin, teen sen lohduttaakseni häntä tuon alakuloisen nenän tähden.

— Te näytitte äsken niin virmalta, kun leikitte tyttöjen kanssa, sanoi
Hellevi ääneen. Teillä oli kuin kolmen nuoren miehen voima menossanne.

Kapellimestarin silmäkulmain välissä oli juopa ilme oli yhä tutkivan huolestunut.

— Älkää nyt katsoko minua niin totisesti pyysi Hellevi hiukan harmistuneesti. Toisen itsepäisyys rupesi häntä hermostuttamaan.

— Meillä on niin vähän täällä iloa ja leikkiä, että kaikki, mikä nauraa ja paistaa on meille suuri helpotus.

Mutta nuori kapellimestari sanoi miehekkään vakavasti:

— Minä kuuntelin teidän ääntänne eilen, kun te lauloitte viereisessä huoneessa. Sillä on hämmästyttävät mahdollisuudet. Ei niin suuri, mutta sen väri. Teillä on tunteet huulillanne. Enemmän, huolellisemmin harjoitusta! Minä rupean antamaan teille lisätunteja, jos suostutte. Saatte käydä minun luonani kotona.

— Kiitos vaan, olette minulle kovin ystävällinen, vastasi Hellevi, mutta tunsi samalla omituista levottomuutta. Oli omituista hänen mielestään, että vieras lupasi tehdä hänelle jotain hyvää, eikä hymyillyt niinkuin lahjoittaja, vaan oli kuin alakuloinen pyytäjä, jolta kiellettiin. Miksi hän vaivasi itseänsä antamaan tuntemattomalle lisätunteja, jos ei se kerran tuottanut iloa hänelle!

Äkkiä nousi kapellimestari tuoliltaan ja meni sanaakaan sanomatta tai kumarrusta tekemättä pois.

Hellevi ihmetteli. Kenties ei herra Braun viihtynyt hänen kanssaan… mitä kummaa… omituinen vaikutus, sekava… Hän katsoi kapellimestarin jälkeen. Askeleissa oli ponnistettua päättäväisyyttä, kuin olisi niiden ottaja tahtonut vakuuttaa: seison kuitenkin! Vartalossa oli nuorta voimakasta penikkaa ja lurjusmaista rantajätkää… ja olkapäät! kummallisen pahat pelottavat olkapäät!

Jo katosi mies ja löi oven kiini häikäilemättä…

Hauskin katseltava ehkä täällä. Katseltava vaan! Ruskeata voimaa kiharoissa, nuorta viiniä huulissa ja kaksi ahnasta silmää! Se oli kauneinta hänessä.

Päänmuodon ääriviivat olivat levottomuutta herättävät, kolmikulmainen kasvotyyppi, leuat luisuivat kulmaa muodostamatta korviin…

Mitä Hellevi tiesi! Leikkiä hän laski tieteillä ja tiedoilla… mutta hänen ei ollut hyvä olla.

Kello soi!

Aamupäivänsä nukkuva, juoppo opettaja tuli ja alotti koomillisen ärtyisenä harjoitukset.

* * * * *

Parin tunnin kuluttua tulvahtivat meluavat oppilaat eteiseen, pukivat yllensä ja juoksivat tai hyppelivät alas korkeita portaita ulos kadulle.

Hellevi tuli yksinään viimeiseksi.

Kas vaan! Hän oli alhaalla ovella! Hän ensin hyppelevä fauni, sitten tutkiva nuorimies ja nyt gentlemanni! Komeat päällysvaatteet miedonsivat seikkailija-vaikutusta.

Kapellimestari suuteli Helleviä kädelle ilme taas vakavana.

Tyttö naurahti.

Tuo vakavuus ja pitkä suutelo oli kuin erityisesti aiottu vaikuttamaan hänen vereensä, mutta hän tappoi aikeen silmänräpäyksessä naurulla. Niin tulisi hän aina tekemään, nauru oli hyvää itsevarjelusta.

Kiitos… kernaasti saisi herra Braun tulla saattamaan ja kantaa nuotit… lisätunneilleko? kyllä, erittäin kiitollinen… hän sairasti nyt jo esiintymiskuumetta ja oli kiire muutenkin tulla kuuluisaksi.

— Ette te ollenkaan näytä siltä, kuin tahtoisitte tulla kuuluisaksi, sanoi kapellimestari. Teette päinvastoin omituisen aran vaikutuksen, niinkuin pelkäisitte jotakin. Olette varmaankin liikkunut kovin ahtaassa ympäristössä… kenties teitä on joku pettänytkin…?

Hellevi tuli kovin pahoilleen. Näyttikö hän aralta? Ei hän tahtonut olla arka… varovainen, väistyvä, tai sillätavoin, mutta ei arka! Eihän kapellimestari ollut nähnyt häntä vielä "ihmisissä". Mitä tekemistä Hellevillä oli kehittymättömien köörityttöjen kanssa, muuta kuin laulaa? Arka, hyi, se oli jotakin rumaa.

Kummallisen pahoilleen tuli Hellevi. Hän ei voinut vastata mitään.

Miksi sanoa sitä hänelle näin heti suoraan, kuivalla ilmeellä ja kylmällä äänellä…

Vaikka hän koittikin, ei tahtonut mitään sattuvaa vastausta muodostua. Aivan keskelle hänen rauhanlinnaansa oli ajettu… revästy hänen hienoja verhojaan.

— Teillä on varmaankin ollut viime aikoina raukkamaista seuraa, jatkoi tunteeton kapellimestari samaan tapaan.

Hellevi vaikeni merkitsevästi. Ja ilmoitti sitten äkkiä sähköisesti:

— Sanonko teille, ei raukkamaista, vaan rikoksellista!

Kapellimestari käänsi päänsä pois ja oli nolon näköinen.

— Sitä en usko sanoi hän matalasti, melkein mutisten.

Hellevi kummasteli vaikutusta.

He menivät vaieten eteenpäin.

Ja taas heräsi Hellevissä naisen omituinen syttyvä ja sammuva intelligenssi, kuin leikkien otti hän huomioonsa vaikutuksia, joista hän ei itsekään tietänyt, pitikö niitä uskoa vai ei.

Näin hän jutteli hiljaa kulkiessaan: me kaksi tulemme nähtävästi kiinnittämään jonkun verran toistemme huomiota. Mutta siinä ei vielä liene mitään kummallista. Hän on minulle tekomuodoltaan hyvin uusi ihminen, konsentreerattu voimakkaasti — ota huomioosi: voimakkaasti! — kauniista ja rumasta… mies, joka ei ujostele mitään… Kasvan taas jyrkän vastakohdan herättämään ajatusrikkauteen… tässä tapauksessa ehkä pakolliseen… tahtomattani tulen alas tunnelmistani, suloisesta rauhastani… sekaisten kutsujen vaikutuksesta… virtailevat minuun yhä voimakkaimmin, väkivaltaisemmin… tunnen vihamielisyyttä ja häpeää… tässä näen turmiollisuuden "kaiken tietämisestä", "pääsyn kaikkien luo." — Minun ei pitäisi kulkea ollenkaan hänen vieressään… kuulen hänen hengityksensäkin… hänellä on kolme kertaa enemmän animaalisuutta kuin minulla ja — eläin voittaa! Naisia ei ollenkaan pitäisi päästää kulkemaan vapaasti kaikkien vieressä… tunnen jo huimausta pyörteestä, kuilusta, tai päälle kaatuvasta murskaavasta kallion lohkareesta… tunnen tulisen naisen turvattomuuden liikkua suojatta maailmalla…

Nyt ottaa hän ajatuksissansa omia askeleitaan… minut unohtaneenako? Silmät intohimoisen vakavina… kauheat hartiat kumarassa — veri punottaen brutaalisti niskassa… ja suuret jalat astuvat kuin valmiina potkimaan kissat kuoliaaksi — —

Mitä tietää sitten tuo valkea kaartuva otsa voimakkaine kulmineen… sen alla kätkeytyy kaikki se, millä hän tulee pyörryttämään, tyhmistyttämään, masentamaan minut, haihduttamaan ensi vaikutukset. Enkö tunne kuin kateutta nytkin, että hänellä vaietessaan on miehenhengessään laajemmat alat liikkua kuin minulla… siellä on hänen musiikkinsa, ulkomaanmatkansa, monet kielensä… ja olen varma, että siellä myös on paljon lahjoja, rikkaita mahdollisuuksia, joita ei koskaan kehitetä… tuollaiset liiaksi levinneet otsat leuattomissa kasvoissa eivät keskitä voimiaan, eikä intohimojaan… kehity itsestään… niiden hengenlennot ovat yhtä lyhyitä kuin äkkinäisiä… effekteinä häikäisten ja hämmentäen: ei mitään odotettu ja lentotähti räiskähtikin! ja sellaisen hillittömän ruumiin henki onkin mahdoton säännöllisiin nousemisiin… ruumis ei tässä tapauksessa tyydytä alhaisempia vaatimuksiaan eläimen viattomuudella… vaan siinä on aina mukana synti ja paha omatunto… aina ylimäärien reuhtominen… henki ei ole koskaan tunteva sopusoinnun rauhaa ja korkeutta…

He istuivat jollekulle penkille ja Hellevi rupesi rauhottumaan.

Hän lakkasi melkein uskomasta huomioittensa yksityisseikkoihin… Tulevaisuus saisi todistaa ensivaikutukset oikeiksi tai tuoda uusia arvoituksia.

Ja niinkuin usein jälestäpäinkin kapellimestarin seurassa antoi Hellevi täyden laiskuuden valua jäseniinsä ei kättänsäkään hän nostaisi omasta tahdostaan vieraalle… tämä saisi huolehtia itsestään ja hänestä miten parhaiten tahtoisi… hän pysyisi täydellisesti passiivisena. Eihän tämän ihmisen suhteen ollut mitään ehdotettavaa, oli toivotonta ruveta hänessä rikkaruohoja perkaamaan tai uusia taimia istuttamaan… hän oli kuin luotu auttamattomaan itsehävitykseen… Hellevin rehellisyys itseään kohtaan ilmoitti heti ettei hänen naisellisilla parannuspuuhillaan, jos hän niihin ryhtyisi, olisi "pyhän yksinkertaisuuhen" tietämättömyyttä, ei uskovaisen voimaa eikä puhtautta, vaan olisi hänen "epäitsekäs rakkautensa" suoraa kiintymistä syntiseen tai avutonta lähestymistä vaaraa kohti. Hän päätti sentähden olla kokonaan vastustamatta jättiläisvastakohtaansa ja olla silläkin tavoin häntä kiihoittamatta, eikä mitenkään muutenkaan häntä itseensä kiinnittää, ei hyvyydellä eikä osanotolla, ei iloisuudella eikä henkevyydellä.

Vaivuttuaan laiskuuteen ja lakattuaan vierasta ajattelemasta nousi Hellevi uudelleen omaan sisäiseen maailmaansa, sen suloiseen surumielisyyteen, joka oli hänen tälle ajanjaksolleen ominaista. Olihan hänellä syytä sisäiseen onnellisuuteen, oli oma, armas salaisuutensa kuin harvoilla… rakkauden puutarha, jossa ruusut puhkeilivat elävälle, saavutettavalle olennolle. — — —

Joku puotineiti ilmestyi toiselle puolelle ovellensa seisomaan. Hän katseli tuttavallisesti ohikulkevia, vaihtaen silmäyksiä ja hymyjä.

— Tuo on morsiameni, ilvehti kapellimestari.

— Älkää menkö avioliittoon, sanoi Hellevi huolettomasti.

— Kuinka niin?

— Lakkaisitte olemasta mieltäkiinnittävä Ahasveerus.

— Minä olisin kyllä mieltäkiinnittävä avioliitossakin, mutta vaimoni ei saisi olla mustasukkainen. Hänen pitäisi ajatella vaan kotia, rakastaa vaan minua ja olla uskollinen. Mutta mustasukkainen! sitä hän ei saisi olla, toisti kapellimestari vielä kerran ensi vaatimuksena.

Hellevi oli yllätetty seuransa koti- ja naisihanteista, sehän oli melkein hänen harrastuksiaan. Ja ääni, millä ne lausuttiin, viipyi kaihon hitaassa tempossa. Mutta sangen huvittava oli tuo "ei mustasukkaisen" teroittaminen. Kapellimestari käsitti nähtävästi väärin koko mustan tunteen.

— Mustasukkaisuus seuraa aina suurta rakkautta, sehän on luonnollinen loukattu omistusoikeuden tunne… Rakastettu ei saa tuhlata itseään muille. Ja muutamat miehet… kaikkein miehekkäimmät ovat sangen heikkoja naisen mustasukkaisuudelle… Napoleon esimerkiksi. Hän rukoili Josephineä, että tämä olisi vähemmän mustasukkainen… Hienon naisen ujous estää häntä kiihoittamasta miehessä tätä ominaisuutta, käyttämästä tätä valtavaa keinoa, mutta hän nauttii sen olemassa olosta, kuin voimakkaan kukan tuoksusta, joka etäältä tulvii sieraimille…

Hellevi vaikeni äkkiä ja naurahti… hän muisti äskeisen päätöksensä ja jo nyt hän puhui rakkaudesta! Kaikkein vaarallisimmasta siis! Sehän oli samaa, kuin heti ilmoittaa viholliselle salaportti, samaa kuin paljastaa haavoitettava kantapää. Ei pitänyt tutustuttaa vierasta herkkyyteensä, ei houkutella häntä lähemmäksi… miestä, jolla näytti olevan liiaksikin toimintavoimaa itsestään.

Hellevi käänsi puheen vähäpätöisyyksiin saadakseen sitten kokonaan vaieta.

Mutta kuinka olikaan! Pientä kinaa kehitti sanankin sanominen…

Lopulta syntyi väittely… oli puhe jostain kirjailijasta.
Kapellimestari väitti ettei kysymyksessä oleva ollut mikään mies.

Ja Hellevi kuuli kapellimestarin arvostelevan hennoinpia, vaarattomimpiakin asioita niskojanurin-vääntäen, murhaavasti, moukarilla jyskäten.

Oli mahdotonta saadakaan enään ääntänsä kuuluville.

Hellevi punastui uudelleen ja uudelleen, sillä kapellimestari veti jo hänenkin persoonallisuutensa mukaan muka hullunkurisena ihailijattarena. Keskustelu oli yksinkertaisesti mahdoton.

— Kuinka nyt voitte niin sanoa! kuinka sen tiedätte! älkää nyt noin! hoki Hellevi iskujen alta.

Mutta lopuksi teki uusi vihollinen aavistamattoman ankaraan hyökkäyksen ja vielä kaikkein pyhimpään:

— En luule, että olette niin viaton kuin olette olevinanne, iski kapellimestari käsittämättömän huonotuulisena…

Miltä se tuntui?

Se oli kuin kaikki muukin elämässä, mikä kohtasi ihmistä kummana ja arvoituksellisena.

Ja tässä oli lisäksi jotakin pohjattoman häpeällistä Helleville.

Tyttö ei osannut enään mitään puhua. Hän tuli tumman punaiseksi ja oli valmis itkemään.

Kuinka saattoi suunnilleenkaan uskaltaa sanoa naiselle niin!

Kapellimestari piti häntä tarkasti silmällä ja näytti nauttivan.

— No ette suinkaan nyt liene niin hento naisluoma, että käsiini särjytte, minun karskin miehen.

— Osch!

Hellevi jaksoi vähitellen ruveta tuntemaan vihaa, hänen huulensa värisivät kuin myrskyssä ja rinta kohoili. Hän etsi sanoja, mutta ne olivat avuttomia kuvaamaan hänen tunteitaan. Vihan voitti yhtäkkinen voimakas halveksimisentunne ja sillä hän vapautui. Ehdottomasti erottaisi hän itsensä kaikista tekemisistä vieraan kanssa.

Hän vaikeni ja nousi lähteäkseen kasvot kuumina ja silmät tummina…

Kapellimestari nautti. — — —

Hellevin asunto oli lähellä. Hyvästijättöhetki oli mahdoton… — — —

Mutta loput päivää sai Hellevi istua miettimässä uuden herrasmiehen tarkoituksia, mihin tämän etenkin viimeiset väkivaltaiset sanat häntä pakottivat. Niin hämmentävästi ei häntä koskaan oltu sydämeen potkastu. — — —

Ja näistä hetkistä aikain tuli kapellimestari Georg Braun Hellevin ajatuksiin jokapäiväiseksi kutsumattomaksi vieraaksi. Sillä kapellimestari piti edelleenkin tarkkaa huolta, ettei tunteellinen nainen häntä unohtanut…

Se oli vaikeata, se oli sietämätöntä, se oli herkän naissydämen alituista raiskaamista, se oli täytyä-tulla-mukaan.

Ja vaikka Hellevi olisikin ollut toisinaan inhosta nääntymäisillään, ei hänelle epäkäytännölliselle löytynyt pakopaikkaa, ei muuta mahdollista.

Itseksensä hän ymmärsi selvemmin kuin koskaan, mitä merkitsi olla kodin ulkopuolella, nuoren naisen, jonka veri oli samalla tulinen ja pehmeä, voimakkain ja avuttomin…

Nainen, joka odotti elämää ja rakasti… hän oli joutuva maailmalla vieraiden vainoomaksi eläimeksi.

TUULI PUHALTAA.

Meni päiviä, meni viikkoja…

Mitä ne toivat?

Kapellimestari Braunia ne toivat.

Laulavaa, soittavaa, pikkusen rakastunutta Braunia.

Ja hyppivää, ilvehtivää, hävytöntä Braunia.

Naurun oli vakava jo ottanut huulilleen katsellessaan Helleviäkin.

Ja pienet toverit opistossa kirkuivat ja olivat ihastuksissaan, suuttuivat ja — häpesivät.

Braun oli tullut kuin tuulispää, tarttui kiini ja vei.

Ja mitä Hellevi tuumi?

— Näyttää siltä kuin elämä tahtoisi kirjoittaa minulle jotakin uutta, mutta minä en tahtoisi. Minulla olisi niin hyvä olla näin, hyvä uida entisissä unissani, hyvä ehkä tuntea Braun, "todellisuus", nykyaikainen "voimaihmisyys" miehessä, mutta paha taipua Braunin toivoihin.

Mitä Braun toivoi?

Oikein kummia, oikein hassunkurisia, uusia asioita. Ja esittää toiveensa häikäilemättömän tunteettomasti, niin että Hellevi saa kääntää päänsä poispäin ja nauraa ja harmitella ja kummastella. Niinkuin kaikkein ensiksi, että Hellevi lukisi realistista ja naturalistista kirjallisuutta kapellimestarin sohvamatolla, pukisi yllensä terrakottavärisiä verkapukuja, ja puhuisi vieraita kieliä ihmisten sivu suhahtaessaan. Olisi mieltäkiinnittävä, huomiotaherättävä, imponeeraava, "puheenaihe" ja muuta ja muuta! Sitten saisi Hellevi kunnian olla ensin "yksi kapellimestarin rouvista", viimein "ainoa."

Mutta Braun väitti pahempaakin: että Hellevin koko olento oli pelkkää unta, arkuutta ja raukkamaisuutta, itsepetosta: "tahtoi", mutta ei uskaltanut…

Mitä?

— Hyvä on! vastasi tyttö itseksensä. Istun hänen sohvallaan ja luen hänen kirjojaan, lainaan Zolata ja kannan kotiin.

Hän keinui hiljaa huoneessaan ja piti kädessään kirjaa, käänteli ja selaili sitä ja laski sen vihdoin väsyneenä pois.

— Minulla on jo omat lempikirjailijani, oma suuntani. En jaksa enään uutta. En nyt.

— Se veisi minut pois yksinkertaisesta tunneihanuudestani. Nuo vieraat ilmapiirit tekevät minut levottomaksi, tuskaiseksi, vievät hymyn kasvoiltani ja sulouden sydämestäni. Yksi sivu tuollaista pahimmasta paikasta ja ruumiissani pistelee ja kalvaa. Muistan kaiken sen, millä alhainen on omassa elämässäni minua kiusannut. En löydä mitään unohdusta sellaisen kirjan ääressä. — — —

— Minä en jaksaisi ottaa teokseeni, henkeni lapseen, alhaista elämää sinänsä. Tietysti en voisi näkemääni ja sen vaikutuksia tehdä olemattomaksi, mutta minun täytyisi asettua jyrkkään taisteluasentoon sitä vastaan, vihaten, ivaten, nauraen. Mutta istua ja kuunnella objektiivisenä havaintojen-tekijänä tuollaisen herrasväen keskusteluja ja sanasta sanaan siteerata ja kopieerata ilkeitä olentoja, siihen olisin liiankuuma, liian-kärsinyt, liian-verta-vuotanut. — — —

En siis lue. Tämä kirja on kylmemmille, tieteellisille hengille.

Ehdollani en hanki itselleni kärsimyksiä.

Mutta nyt! Enkö kärsi sittenkin? Väitän kuitenkin, etten omasta tahdostani, vaan yhden niistä, joista on kirjoitettu: "Teidän täydellisyytenne hetki lyö, kun hän sanoo: 'minä tahdon'."

Mutta minä en tahdo! Asialla on kaksi puolta, "kaksi tuskaa." Ensiksi: tämä uusi ihminen raiskaa käytöksellään sydäntäni: saan rajummat iskuni, joista menen tainnoksiin ja tylstyn. Toiseksi: hän tahtoo muodostaa minut oman henkensä mallin mukaisesti tarjoten minulle luonnotonta ravintoa: saan hiljaisemmat kärsimykseni, jotka alkavat matoina kalvaa yksinäisiä hetkiäni.

Mikä on hauskuuteni: että joku tahtoo tehdä minusta "ihmistä"!

Mikä on oma tahtoni: ottaa joku kuva kapellimestari Braunista, leikkiä sielussani hänen jäsenillään, nähdä "voimaihmisen", numero 2:den, tavoittavan kohtaloni ohjaksia. Mutta vain yhdessä tapauksessa: ellen pääse pakoon, sillä inhoni on suurempi hänenlaisestaan kuin uteliaisuuteni.

Kuvia, muotoja, säveleitä, värejä hänestä otan ja vapauden!

Kas näin:

Karrikatyyri silmistä: hirmusen suuret, kaksi ahnasta merta, pupillit liekehtivät, miehet ja naiset, rouvat ja neidit ja piiat, tyhmät ja viisaat vetääntyvät kohti ja — rapakkoon!

Maalaus silmistä: pahan omantunnon meri.

Huulet:

    Ja huulensa purppuroituu
    ain' uusia suutelojaan.

Huulet kaartavat koko kauniin hymyn, muodostavat sointuvia sanoja ja säveleitä… ojentuvat kaikkia kohti.

Ääni: kumpuaa kultana: Braun pitää konsertin: sali täyteen naisia. Rouvat istuvat ja kuulevat, värisevät autuudesta. Neitien mielikuvitus hulmahtaa! Braun tremuleeraa! Sillä värityksellä hän valloittaa ja voittaa. Vilkuilee alituisesti uhreihinsa. On laulajana: Don Juan.

Braun laulaa kahdenkesken. Pakene, elä jää, ääni vie. Se on intohimon kaikki-pyyhkäisevä virta… se on kosken alimmainen musta vesi… se murskaa suurinta kiveä vastaan… tai naura! ja kaikki kuolee…

Sydän, tunne, rakkaus Braunissa?

Vastaus: kolme kysymysmerkkiä.

Hauskoja nuo voimaihmiset! Mahtipontisia, uhkaavia, suursanaisia, pyörryttäviä.

— Minä vihaan, vihaan häntä, ilettävää! huudahti Hellevi lopettaen ilveilynsä.

— Hän on suudellut huuliani, järisyttänyt koko olentoni pakottaen minua loppumattomilla, arvaamattomilla loukkauksillaan kulkemaan pahoillani, vihoissani vain hänestä, hänestä, hänestä! Ajattelemaan ainakin häntä, jos en osaa rakastaa.

KAPPELISSA.

Soitto soi. Kappelia ympäröivät vihertävät puut. Kevät on aikainen, hurmaava, kuin nuori rakkaus pohjolan pojan rinnassa.

Hellevi ja Georg Braun istuvat yksinäisessä lasiseinäisessä syvennyksessä. Akkunasta tulvaa nuorten lehtien tuoretta tuoksua.

Syvä hengitys on sieraimille autuutta.

Hellevi on kuin herännyt. Naisten hymyilevät valkoset kasvot, miesten terävät otsat ja korkeat nenät, välkkyvät lasit valkosilla liinoilla Ja punanen palava viinin väri, polttavat hänen silmiään.

Hänen korvansa sytyttävät soiton sävelet, lehtien suhina, matalat bassot ja naisten heleät naurahtelut.

Hän on vapaa ja valloillaan.

Pahan valta on heikko.

Tai oliko Braun täällä toinen?

Hänen otsansa on leveä ja valkonen, huulilta tulvii hengen rikkaus.

Kun soitto kiihtyy, kiihtyy Braunkin ja — pyörryttää…

Hänen silmänsä hymyilevät. Hymyilevätkö varkaankin?

Hänen henkensä taistelee. Taisteleeko turmeltuneenkin?

Uudesta, maailmaa valloittavasta voimasta, kauneudesta ja rakkaudesta puhuu taas Braun.

Kappelin valot heilahtavat vienosta tuulenhengestä.

Hellevin sielu kuuntelee Braunin runojen, sanojen voimaa.

— Niin ne, jotka uneksivat erillään, ne, ne ovat hienoja, aristokraatteja… mutta me, jotka toimimme, pööbeliä, turmeltuneita. Älkäämme rakastako, ainoastaan kieltäytyminen on kirkasta.

Soitto paisuu.

— Mutta minä sanon: elää sormenpäihin asti ja kuitenkin nousta
Parnasson huipuille, edessä tuhannen rautapukuisen miehen.

Hän kohottaa lasin ja kuiskaa hiljaa:

— Min ælskerinde…!

Hellevi naurahtaa. Hän on jo tottunut tuohon.

Soitto soi hiljemmin.

Hellevi puhuu.

— Mutta minä väitän, ettei se ole unta. Tai on se sitä unta, joka on puoli elämää, joka toteutuisi toisenlaisissa olosuhteissa, vaikka se näissä on mahdoton. Parempi kuitenkin nähdä sellaista unta kuin tyytyä todellisuuden likaiseen kosketukseen, parempi astua yksin kuin istua rapakkokapakoissa. Ei saa sekaantua kaikkeen, ei tunkeutua joka soppeen, varsinkaan ei nainen.

Soitossa nyyhkii hiljainen riemu. Ruusun lehtiä varisee Hellevin rinnalta pöydän liinalle. Braunin paperossista leijailee sinisiä renkaita.

— Ja siksi minä en voi, en tahdo. Minulla on täysi illusioni, täysi onni, kun säilytän kokonaisena "valkosen uneni." Olen kertonut sen teille siksi, että ymmärtäisitte, miksi en ota osaa elämään. Tahdon astua kokonaisena hänen eteensä.

Hellevi laskee keveästi kätensä Braunin sormien päille herättääkseen tämän huomion, katsoo alaspäin ja vaikenee hetken…

— — Te teitte minulle paljon vääryyttä ja väkivaltaa tuona iltana, jolloin hevosenne veivät meitä kuutamoyössä… siitä asti on pahin onnettomuus yllämme…

— Te ryöstitte huuliani, minulla ei ollut mitään turvaa. Ja vaikka te tunsitte, kuinka taistelin ja vastustin ja voihkin, ette armahtanut… kovia suuteloja kasvot täyteen, loppumattomin määrin… hattu vääntyi päästäni… Olin tukehtua, en uskaltanut huutaa, peläten ilmeistä skandaalia…

— Ja olisin ehdottomasti paennut seuraavana päivänä, jos vaan olisin tietänyt, minne mennä. Koko olentoni oli järkytetty… inhoni oli kuolettava illan seikkailusta. Kun te suutelitte, oli se samaa kuin joku muuten vaan olisi kiduttanut. Ja sitten… suokaa anteeksi kaikki tämä, mutta minun täytyy nyt puhua. Tähän asti olen vaiennut, mutta se ei ole auttanut. Teidän käytöksenne on ollut alituista väkivaltaisuutta sanoissa ja teoissa. Naisen hermot eivät siedä sellaista…

— Te erehdytte minusta. Olen kyllä avuton… huomaan nyt, kuinka heikoksi ja herkäksi olen tullut. Uutta minä en siedä mitään uutta! Mitään uutta ei saa tapahtua.

— Ei, elkää sanoko mitään! Tiedän sen jo! Se ei ole totta! Kuunnelkaa minua kerran loppuun asti. Miksi ette tahdo olla ystäväni? Olen pyytänyt sitä usein.

— Minulla ei ole varaa pitää naisystäviä, vastaa kapellimestari jäykästi.

— Sitä en ymmärrä. — Kuuntelen tuota teidän "todellisuuttanne" ja "toimintaanne." Me tavoitamme yhdessä kauneutta ja totuutta, niin kauvan kun elämä pitää meitä vieretysten. Miksi kulkisimme ja vihaisimme toisiamme "mahdottomina" ja "hirviöinä?" Minun sielussani on säveleitä, joita teidän on oikeus soitella ja teissä minun. Teillä on uinuvia lahjoja. Uskon niihin. Olen aina toverinne. Mutta te annatte alhaisen elämän pitää itseänne omassa vireessänsä, te käytte liian monenlaisten luona, liian monenlaiset tulevat teidän luoksenne, ja kaikki on sekasta, häiritsevää, päämäärätöntä. Lujemmat kahleet, itse asettamat! sallikaa minun sanoa se teille.

Hellevin on hyvin vaikea puhua.

— Sanon sen nyt vielä kerran, rakkaus, tyypillisin rakkaudessa ja sen kaikki asteet — — ja, suokaa anteeksi — — ennen kaikkia tunto, suutelot, syleilyt — — ne ovat yhden ainoan…

Hellevin kulmat rypistyvät ja silmät tummenevat:

— Te kidutatte minua…

Kulmat yhä rypyssä katselee hän alaspäin.

Braun vaikenee.

— Eihän tämän tarvitse loukata teitä. Löytyy varmasti joku toinen, jolla on kaikki oikeudet teidän suhteenne. Antakaa hänen käskeä ja hallita. Minä olen vieras. Minulla ei ole oikeutta teihin. Mutta olkaa ystäväni. Näettehän, kuinka yksin olen ja kuinka minua kammottaa maailmalla. Päiväkirjani olen sulkenut, naisystäväni kadottanut, jumalani hyljännyt… minulla on vain "suuri uneni" ja pelastukseni on sen oikein ymmärtäminen.

Braun puhuu viimein. Hänen äänensä on matala ja kova:

— Ja sinä luulet, että minulla on pieteettiä tuolle "unellesi." Mitä minuun kuuluu muut miehet! Miksi minun pitäisi säästää heille? Kyllä minä olen siksi voimakas ja intelligentti, että naisen, jota minä rakastan, ei tarvitse enään pitää muita jumalia.

Hellevi joutuu epävireeseen. Hurmaus ympäristöstäkin on poissa. Ihmiset eivät olleet enään kauniita ja sytyttäviä, heidän keskustelunsakin oli sekasotkusta, tympäsevää, läpinäkyvää teeskentelyä.

Braunin viimeiset sanat olivat kovia, vihamielisiä, hedelmättömiä ja siksi raskaita, etteivät ne itsestään varisseet yltä. Vieras tahtoi jotakin muuta, mahdottomuuksia… ei tuntenut ystävyyttä häntä kohtaan…

Tuskaisen kummallista…

Mutta miksi oli Hellevi pahan vallassa?

Kuinka oli hän siihen joutunut huolimatta kaikista päätöksistään?

Vieras oli suudellut tulisesti hänen huuliaan… hienot siniset harsot olivat repeytyneet hänen kasvoiltaan, hennot jäsenet uupuneet tahdottomina…

Ja kuolemanpelko oli vapistuttanut hänen sieluansa.

KAKSIHÄNTÄINEN RYÖPPYRUHTINAS.

On yö… jo neljäs järjestyksessä tuskaisia öitä.

Hellevi ei voi nukkua.

Hän nousee ylös… heittää hartioilleen valkosen aamumanttelin ja istuu matalaan keinutuoliin akkunan ääreen.

Taivaalla ovat samat vanhat tähdet, jotka katselevat samaa vanhaa onnetonta.

Kuka rakastaa öitä, joita ei nukuta!

Parempi nousta ja kuunnella mustien tuntien runoja.

— Minä voisin langeta polvilleni ja rukoilla — ketä? Kohtaloako? Minä tahtoisin nähdä elämän hengen kasvoista kasvoihin ja kysyä siltä ankarasti: mitä hän tarkoittaa? Eikö minun sisimpäni pyydä korkeinta itseltään? Miksi saan minä vain sauhua, tuhkaa, lokaa? ja minä peräydyn kalvenneena ja olen kuolla nälkään.

— Sanoja minä saan, hymnejä, suitsutusta Ja silitystä. Ja kun luulen, että jumalat tulevat ja luovat minulle uuden maan, katso: varkaat ovat vieneet ainoani!

Minä tiedän, sydän, mitä tahdot tänä yönä. Minä vien sinut kosken ääreen ja luon loistavan kuutamon.

Ja katso, äitien taru toteutuu: vaahtoavasta kivenkyljestä nousee hän, joka on nuori ja huima ja hullu.

Ryöppyruhtinas!

Hän on valmis.

Tänä yönä on hän sanova viimeisen sanansa, hän, Georg Braun.

Hellevi Kolarila on luotu öisiin keskusteluihin merenneitojen ja koskenpoikien kanssa.

Kuule, kuinka hän huutaa! Tai onko se hänen lauluaan?

— Muistatko sävelen, valkea tyttö? ilkkuu ääni. Muistatko, kun orkesteri soitti koulusi salissa? Sinä makasit pimeän huoneen lattialla ja kuuntelit. Ensi kerran hurmaantui silloin nuori veresi.

— Sinä kesänä kuljit usein kosken kuutamorantoja, katselit vesien huimaa kiitämistä ja lauloit ryöppypojalle:

    "Es träumte mir einst
    von wildem Liebesglühn…"

Ja kohotit kätesi ja huusit: koskenpoika, koskenpoika, tumma kuin yö!

— Muuta et osannut etkä ymmärtänyt, olit silloin neljäntoistavuotias!

— Viisi vuotta myöhemmin kuuntelit kammiossasi Demonin kuiskauksia
Tamaran korvan juuressa.

— Silloin osasit enemmän: kuka on maailman valtias ja naisen valloittaja?

— Nero.

— Nero, jonka otsa on valkeaa, kovaa kaarta, kulmat mustat ja leikkaavat, silmissä tuhat-yksi yötä, huulilla lupaus ja hedelmä. Hän kaartuu luoksi kuin humaltunut honka, kuiskaa ja hymyilee kuin aurinko itämailla. Niin hän tulee ja menee, jättäen jälkeensä muiston ja kaihon. Sekö oli suurinta?

— Niin silloin lauloit.

— Mutta sitten tyhmistyit. Otit "ikuisen unesi", "ikuisen rakkautesi", joka on mahdotonta.

— Ja mitä nyt laulat?

— Nyt laulan minä. Kuule ja katso minua, niinkuin äitisi ovat minua katsoneet. Kolarilan vinnillä on puoleksi palaneita kuvia, joita tuskista kosteat kädet ovat peloissaan polttaneet. Niiden kuvien näköinen olen minä, Georg Braun.

— Näe nuoruuteni, vartaloni voima. Katso silloin, kun kuu lankeaa kiireelleni ja kiharani ovat kiiltävää kultaa. Salamat singahtaa silmäini teristä, ääneni komentaa yli kuohujen kosken.

— Näe miljoonat pisarat, jotka särkyvät ilmaan, kun minä lyön vettenputoukset kiviä vastaan. Minä seison, muut murtuu. Ja sormellani sekotan viheriäistä vaahtoa…

— Ah! Minä, minä yksin elämän kestän, sen mehuisamman sisälmyksen syön.

— Todellisuus on nimeni ja rautainen toiminta!

— Katso minua tarkemmin!

— Minä olen sinun sisimpäin uniesi nero! Minä se olen, jota sinä paljon rakastat, kiitollisena rakastat, itsetietämättäsi.

— Minä olen se voimakas, joka vien naisen yön loistoon ja päivän aurinkoon, vapauteen…!

— Olen uusi aika, uusi kauneus, uusi rakkaus. Tulevaisuus!

— Teitä on vuosisatoja kidutettu. Teitä on sidottu ikuisiin liittoihin, ikuisiin kieltäytymyksiin, kotien kahleisiin ja tuskaisiin synnytyksiin.

— Minä vapautan sinut pyhällä voimallani, jumalasuutelolla. Ole minun!

— Itse seisot, oman kätesi ansio sinut ylläpitää, omat askeleleesi määräät, uskollisuutesi ja uskottomuutesi. Olet vapaa. Tee mitä tahdot. Ja voimakkaimman elämänruhtinaan nainen elää miehen tähden, miehen autuuden tähden, sellainen jumalatar älköön enään synnyttäkö!

Minä rakastan naisessa sitä tulista intohimoa, joka ei kammoksu mitään, jolle ei ole mitään esteitä ja joka riemuisena antautuu, sillä ainoastaan tuo pyhä, tulinen epäitsekäs intohimo, ainoastaan se voi voimakkainta kahlehtia.

— Minä kunnioitan pyhän intohimon tulipunaisia jumalia niin äärettömästi, että olen valmis uhraamaan itseni niiden tähden. Niitä jumaloin, sillä minä tunnen niiden valtavan voiman!

— Sinua, sinua, minä rakastan, tyttö-parka, jos suureksi nouset, muita rohkeammaksi ja kauniimmaksi, voimaihmisen uudeksi naiseksi, joka yksin seisoo, yksin kestää ja yksin kuolee, herransa ja käskijänsä, voimaihmisen tahtoon alistuu, milloin hän tulee ja menee.

— Sellaisen naisen tuleen en koskaan kyllästy…

Niin laulaa koskenpoika runonsa yöllä ja sukeltaa mustaan veteen.

— Minä olen väsynyt, väsynyt, sanoi Hellevi ja painoi käden otsalleen. Mitä minä ymmärrän tuosta, jota hän laulaa korvissani kauniilla ja rumilla sanoilla päivät päästään?

Hän ottaa minun rakkaita sanojani voimasta ja kauniista, mutta ne kiusaavat ja kiduttavat minua hänen suustaan.

Minne menen…? minua vainoo toisaalla elämän pienuus, toisaalla sen turmelus… ah… ne imevät vereni yhtä kiihkeästi, kuluttavasti kumpanenkin. Ne ovat yhtä vaanivia vihollisia kumpikin.

Rukoilen elämää: vie minut pois. Mutta elämä vastaa naiselle: odota ja kärsi tai ole mies ja tartu miekkaan.

Hellevi nousi ylös, sytytti lampun, otti peilinsä ja asettui sen eteen istumaan.

— Minä olen tullut harmaaksi. Mustat renkaat kiertävät silmiäni… minä en ole enään Hellevi… Tumman Soittajan luo ei enään koskaan ennätä kukkavalkonen linnanneito…

VIERAS.

Hellevi seisoo Kapellimestarin huoneessa lasiseinän luona. Lasin takaa häämöittävät kasvihuoneesta palmut.

Pienellä pöydällä seisojan vieressä on kukkakori narsisseja.

Hän on kätkenyt punastuneet kasvonsa kukkiin kuin hengittääkseen niiden tuoksua.

Braun loikoilee sohvalla turkkilaisessa puvussa polttaen paperossia.
Hän on hehkuvan lämpimän näköinen, kulmien välissä tutkiva juopa.
Silmät viipyvät heltiämättä vaikenevassa naisessa, joka ei nosta
päätään.

Kapellimestari on nähtävästi kauvan puhunut ja jatkaa samaan tapaan.
Hänen äänessään on terävää ivaa.

— Luuletko, että sinä olet kirkas? Ha-haa! On hyvä, ettet itse ymmärrä, mitä olet. Sinä tiedä, mihin tuollainen uneksiminen on sinut vienyt.

Hellevi katsoo ylös kuin vastustaakseen, mutta antaa taas päänsä vaipua.

Hiljaisuus. Pitkä hiljaisuus.

Hellevi puhuu. Hän on ärtyinen ja valittava ja loukkaa ehdollaan:

— Te pilkkasitte minua äsken, että hän, jota koko olennollani kunnioitan, ei ole mikään täydellisyys? Mitä se on? Emme me kenenkään täydellisyyden tähden häneen kiinny. Ei, vaan salaiset elinvoimat virtaavat meihin juuri sen tai sen vaikutuksesta. Ja siksi annamme tämän sisäisen soiton herättäjälle kauneimmat nimet. Mutta sitä paitsi, sellaisessa luonteessa kuin kysymyksessä oleva, esiintyykin kaikki, mitä nainen kaipaa: suurin sydän ja suurin tahto, hiljaisuus ja yksinäisyys.

— Sanotte, että olen turmeltunut uneni tähden. Kuinka se olisi mahdollista? Uneni, joka opetti minut oikein astumaan ja hengittämään, antoi minulle vuodet voittavan nuoruuden, viljeli tunnepohjani, perkasi minusta nykyaikaiset, miehistyttävät "toiminta"- ja tutkinto- ja kirjaharrastukset, herättäen sijaan naisellisen intelligenssin.

— Onneton olen, mutta aivan toisista syistä. Teidän pitäisi jo ymmärtää se. Enkö nyt ansaitse pikkusenkaan ystävyyttä? Tehän näette, että olen kiintynyt teihin. Ymmärrän teitä nyt toisin senjälkeen, kun kerroitte surullisen nuoruutenne, kun itse tunnustatte, että tekin olette onneton. Ihmettelen lahjojanne musiikissa, enkä viitsisi raukkamaisesti peräytyä. Minä uskallan, jaksan kenties sentään enemmän kuin muut. Ja minne menisinkään? Suuressa kaupungissa, jossa minulla ei ole muita tuttuja kuin oppilaat opistolla. Enkä ole siinä mielentilassa, että uusia tuttavuuksia teaatterineteisessä solmiaisin. Te näette, että olen yksin ja teidän vaikutuksenne alainen siitä asti, kun…

— Minulla ei ole varaa pitää naisystäviä.

Hellevi naurahtaa:

— Sanotte niin usein. Tuota en ymmärrä vieläkään.

Mutta kapellimestari palaa niihin asioihin, joilla hän oli saanut
Hellevin kätkemään kasvonsa kukkakoriin.

— Sellaiset intohimoiset naiset kuin te, saatte katua nuoruuttanne. Te elätte sielussanne sen, mitä muut elävät ruumiissaan. Päivä tulee, jona teitä ei voi enään auttaa.

Ja taas rupeaa kapellimestari selittämään lääketieteellisen syvästi.

Hellevi tuntee vihaa, mutta se on voimattoman vihaa. Hän ei ole utelias. Hän tietää hyvin, kuinka ilkeästi kapellimestari nauttii soitellessaan muka hänen sieluaan, saadessaan olla "ensimmäinen". Sanomaton ujous panee Hellevin taas vaikenemaan. Vieraan kohtelu on häpeällistä.

Miksi ei Hellevi sitten mene pois?

Hän ei jaksa tai ei hän uskalla tai on hän tahdoton ja tylsä. Kuka sitä ymmärtää. Oliko minkään väliä? Eikö hän ollut jo kaikkeen tottunut, karkeimpiin loukkauksiin!? Ei hän liioin tunne velvollisuutta kuunnella Braunia tai vastata hänelle. Hän on temmattu mukaan pyörteeseen, josta hän odottaa ihmeen kautta pelastuvansa. Braun ei ole yksin se pyörre. Se on koko maailma. Se on: olla-vailla-kotia. Ehkä hän joskus pääsee kotiin.

Braun vaikenee vihdoin.

— Miksi te kiusaatte minua aina? kysyy Hellevi arasti.

— Luuletteko, etten minä kärsi, vastaa Braun muka tuskaisesti.

Ehkä hän kärsii: Sitten hän kärsii hirveästi.

Braun on tyytymättömän ja vihasen näköinen, niinkuin hän olisi hyvin onneton.

Hiljaisuus yksin hengittää.

Hellevi käy viimein neuvottomaksi, hän ei tiedä, lähteäkö vai jäädä.

Ollaan onnettomia… toistensa kiusaksi.

— Braun!

Ei vastausta.

— Braun!

Sama äänettömyys.

— Braun! Hellevin ääni on kova ja kylmä.

Mutta nimensä kuullut ei vastaa.

On tullut pimeä.

On jo myöhäistäkin.

Narsissi-parat hohtavat puhtaina ja valkosina. Mitä ne täällä tekevät?

Hellevi katselee vuoroin kapellimestaria vuoroin ovea. Hänen kasvonsa, jotka muiden läsnäollessa pysyvät aina tyyninä, vääntyvät vienoihin tuskan ilmeisiin. Hän kiertelee käsiään. Käy sääliksi onneton Braun, eilen surullisen tarinansa kertonut. Pelottaa oma kiihtymys.

On pimeätä, pitäisi lähteä.

— Tule tänne! kuiskaa Braun sähköisesti.

Hellevi punastuu tummaksi, hän ei liiku paikaltaan.

— Tule! Yhä hiljemmin ja tenhoovammin.

Hellevi seisoo.

— Tule!

Hellevi kulkee hänen luoksensa hitaasti ja pysähtyy kuin eloton patsas.

Braun ottaa häntä molemmista käsistä.

Hellevi on vieraan lumouksen alaisena.

Hän polvistuu ja laskee päänsä Braunin povelle.

Braun kuiskaa jotain.

— Ei! huudahtaa Hellevi. Mutta joskus, kun kaikki on kaunista, kun olemme päämäärissämme ja voimakkaita!

Hän kumartuu puhumaan ja liekehtii kuin kuiva tuli. Sanat virtaavat nopeasti huulilta, ne ovat runoa ja rakkautta. Hän unohtaa todellisuuden, hän on kuin henki, joka on tunkeutunut toiseen samanlaiseen. Hänelle, hänelle, suurelle, tummalle, salaperäiselle hän puhuu. Ja hurmaantuneena sielunsa rikkauksista ja uusista kuvista, jotka aukenevat kuin loistavasta yöstä, syleilee hän jättiläiskäsivarsin Braunia ja huudahtaa lopuksi.

— Silloin et voi minua unohtaa, ja sinä olet vienyt minut suureen rauhaan.

— Hiljaa, hiljaa! kieltää Braun.

Mutta Hellevi ei kuule.

Koko hänen sielunsa hehkuu ihania tunteita luoden uusia lauseita, liekkeinä tarttuvat ne toisiinsa, haihtuvat ja jättävät tilaa uusille.

Braun hyppää pystyyn, riistää Hellevin kädet rajusti irti ja paiskaa hänet maahan.

Hellevi ei ymmärrä mitään. Hän painaa päänsä sohvan reunaa vastaan ja peittää kasvonsa.

— Sinä huudat niin, että koko talo sen kuulee. Ota huomioosi veljeni perhe seinän takana.

— Olenko minä huutanut? Hellevi on ihmeissään.

Hän nousee ylös.

Braun on sytyttänyt valot.

Hellevi näkee kaiketi unta.

Kelle on hän puhunut?

Tuossa seisoo vihanen, vieras, epäluotettava ja käsittämätön.

Sanaakaan sanomatta ottaa hän hattunsa ja asettaa sen neulalla kiini peilin edessä. Hän on jäätävän kylmä, mutta liikkuu yhä kuin unessa.

Braun on istunut jonkun kirjan ääreen ja on lukevinaan.

Hellevi tavoittaa kääntyessään hänen kasvoillaan omituisen hymyn.

— Tiedätkö, sanoo Braun ilkeän tyytyväisenä, mitä olisi tapahtunut, jos et olisi huutanut niin kauheasti? Ja mitä joku toinen minun sijassani…

Hellevi on täynnä kylmää kummastusta.

Vieras ääni, vieras tapa, kummallisen outo.

Hän lähtee tyyneenä pois.

Kuin unta…

HELLEVI SAA KAKSI HEINÄNKORTTA.

Vanha rouva, jonka luona Hellevi asui, pyysi häntä eräänä päivänä seurakseen tuttaviensa luo läheiseen rantakaupunkiin.

Hellevi kiitti sydämestään ja iloitsi päästessään hetkeksi hengittämään uutta ilmaa. Ah, jospa tuo vanha rakas täti olisi ollut vain pikkusen, pikkusen intelligentimpi, jotta Hellevi olisi voinut hiukan häneen taisteluissaan turvautua. Mutta hän oli hyvä vaan, — niitä harvoja yksinkertaisia, jotka todella saattavat olla sydämellisiä.

Jo seuraavana iltana oudossa kaupungissa vieraiden luona oli Hellevi niin virkistynyt, että hän luuli melkein vapautuneensa Braunin pauloista. Mutta koko ajan hän sentään muisti vartijansa, jonka selän takana hän nyt niin iloisesti ilkkui. Ah! Hän tahtoi tehdä jotakin, hän tahtoi valjastaa tuskansa kireisiin ohjaksiin ja Braun saisi nähdä, että hän vieläkin osasi ohjata aurinkoihin.

* * * * *

Hellevi on mukana vieraan kaupungin iltamassa emäntänsä ja tämän tuttujen kanssa.

Hän hengitti niin vapaasti, kuin ei mikään koskaan olisi häntä painanut. Kukaan ei tunne häntä, ei hänen laatuaan, ei hänen herkkyyttään. Hän ei tunne muita. Ja etsien vain sitä, mikä silmää miellyttää, saa hän levätä ja nauttia herkutellen. Tuntematon kauneus on hunajaa hänen muotoja janooville aistimilleen. — — —

Ihmiset tulivat ja menivät…

Vastaan edestä ja ohi takaa.

Silloin meni Hellevin sivu joku, jota hän ei ollut ennen huomannut.

Silmänsä, jotka ilosina olivat tutkineet toisaalla, näkivät kuin hunnun läpi jotain tuttua.

Silmänräpäyksessä keskittyi hänen voimansa… hän katsoi uudestaan…

Ruumis ei tahtonut kestää sydämen valtaavaa liikutusta:

Ossian soittaja!

Hellevi uskalsi tuskin liikahtaa… Kuin unessa rupesi hän vihdoin siirtymään eteenpäin… polttavassa unessa, kaikkien tunteiden myrskyten aaltoilevassa meressä. — — —

Taas sivuutti ylhäinen…

Hellevi näki hienon hymyn ja ohimennen hiipasevan katseen, jalojen silmien syvän, surullisen, väsyneen katseen.

Oli ihmeellistä.

Puoli maata oli kantanut käsillään nuorta ylimystä… ja hänellä oli suru… suru, joka näkyi vieraille…

Oli ihmeellistä.

Kaikki kielet Hellevin sielussa olivat kosketetut.

Tunsiko hän riemua?

Tunsiko hän tuskaa?

Hellevi olisi vastannut, että hän nousi taivaisiin ja laskeutui maan alle. Hän sai hukkua ja vaeltaa armotta. Kaikki oli "ääretöntä", kun hän puhui tunteistaan.

* * * * *

Myöhemmällä tuli tyttö tuntemaan sielunsa uneksitun.

* * * * *

Seuraavan päivän illalla saapui Hellevi myöhään kotia.

Hän oli omituisen näköinen ja mahtoi tietää sen itse, sillä riisuuduttuaan ja pukeuduttuaan yötä varten, otti hän pienen peilin käteensä, istui maahan matolle ja rupesi arvostelemaan ilmeitänsä. Niistä luki hän päivän elämän.

— Ilmeeni on tylsä ja riippuva… värini tuhanharmaa… sydämessäni tunnen kuoleman kalpeuden… olen tullut rumaksi…

— — — tästä hetkestä alkaa todellinen alasmenoni omissa ja muiden silmissä.

Pari heinän kortta oli pudonnut hänen vaatteistaan lattialle. Hän tarttui niihin kuin aarteisiin… katseli niitä, suuteli niitä… piti niitä kädessään.

Kyyneleitä…

He olivat ajaneet suurilla heinäkärryillä ulos kaupungista koko seura ja leikkineet…

Rakkain käsi oli heittänyt heiniä hänen päällensä…

— — — nyt olen elänyt sen, miltä tuntuu olla nainen… olla valmis, tuntea kaikki, toivoa kaikki… ja unelmien esine, joka on nähnyt koko maailman, näkee ensi kerran myös pienen tytön, joka tuskin uskaltaa katsoa häneen…

— Siinä hän seisoi tähdäten kauas, suuri vapaasyntyinen… suru rinnassaan, mutta otsallaan uuden aamun toivo.

Olinko nähnyt jalompaa piirteitten sopusointua, sisäistä autuutta… ah! kuoleman voittaja!

Mitä minä tunsin?

Ratketa, sammua olin niiden hetkien mahdottomuuteen. — — —

En uskaltanut mitään… en ole koskaan eläissäni niin pelännyt. Ja kuitenkin rukoilin, että hän ymmärtäisi minut tyhjästä.

Rukoilin ilman sanoja, ilman katseita, ilman ajatuksia, ilman tunteita — — niin, se oli vaikeinta! en edes salaisia tunteita uskaltanut päästää sydämeeni, ettei tulipalo olisi syttynyt kasvoilleni.

Olin jääkylmä ja vierastava ja itsestäni toimeentuleva.

Joskus voihkin sivullepäin ja taas olin jäykkä ja jäykkyyteni ja kylmyyteni rukoili, ettei hän uskoisi niitä.

Rukoilin häntä kevytmielisillä, turhilla, alhaisilla lauseilla, että hän ymmärtäisi henkeni rikkauden olevan kerätyn häntä varten…!

Rukoilin kukkien repimisellä, ilkeällä naurulla, oikullisilla päänheitoilla, ettei hellyyteni, jos sen olisin rintaani päästänyt, olisi vienyt ujouttani…

Olin tylsä, typerä, ja tyhjä, ettei henkeni olisi hehkunut sammuksiin.

Puhuin hänelle tanssiais- ja maskeraadi-illoista, joissa en ollut koskaan käynyt…

Puhuin matkoista ulkomaille, jonne en koskaan pääse.

Kaikki valehtelin, Niin minä rakastin.

Miksi, miksi, miksi! minä huusin itselleni.

Minulla seisoi takanani koskenpoika, joka piti minua hiuksista kiini… minulla seisoi takanani Braun, joka painoi kyntensä hartiani lihaan Jouduin epätoivoon… rukoilin kiihkeämmin… katsoin ylhäiseen ja poskeni rupesivat vienosti punottamaan.

Sieluni salassa aloin kuiskata: rakastan teitä, rakastan teitä… suojelkaa minua, siunatkaa minua… polvillani pyydän, erottakaa Braunin kyntinen käsi… pyyhkikää pois tuo pilkku otsaltani, se on Braunin huulien tahra… kuilu ammottaa edessäni, Braun väijyy takanani… hänen kätensä ovat punaset naisten verestä, hän huutaa ja karjuu, veri jähmettyy suonissani…

Peittäkää minut, piilottakaa minut, olen orjanne, piikanne, en rakkauttanne pyydä, ainoastaan suojaanne… kyyneleet valuvat sielussani… tämä on ainoa hetki… säästäkää elämäni onni… kulkea, kuolla teille…

Ah! Te ette kuule, ette arvaa, ette voi. En uskalla kuiskata lujemmin, en uskalla, Braun kuulee…

Niin rukoilin ja hän katseli minua hetken aikaa kummastellen, mutta hän ei kuullut.

Hän näki pilkun otsallani, mutta hän ei ymmärtänyt.

Viaton olin, väkivaltaisuus minut mustasi…

Ah! ei hän kuiskaustani kuullut, ei mitään aavistanut. — — —

Ja hänellä itsellään oli joku sortunut maailma sydämessään, mutta otsallaan uuden aamun taivas.

Vapisin.

Sitten hänet ottivat muut.

Riuduin, sammuin.

Huomenna matkustaa hän vuosiksi ulkomaille. — — —

Minä sain kaksi heinän kortta…

Miekat Braunia vastaan…

ALHAINEN-ELÄMÄ.

1.

Alhainen-elämä kirjoitti nyt mieluisinta sivuansa. Kuinka hauskaa sillä oli, näpäytteli sormiaan vaan! Unettaren sydänverellä oli se kirjoittanut ja tämän pienet, punaset iloset veripisarat olivat tippuneet ja tippuneet, kunnes turmiollinen kokonaan uupui ja veri lakkasi valumasta. Silloin pisti kekseliäs kirjoittaja kynänsä syvään unettaren sydänlihaan… ja kas! mikä lämmin suihku sillä laiskalla oli vieläkin puhjeta, suoraan kohti elämän teurastajakasvoja ruiskahti verta, verta tilkka liikaakin.

Mitä sitten Helleville kirjoitettiin?

Mitkä mahdollisuudet?

Olihan kevät! Kirkkaiden lasten uudestisyntymisjuhla. Kenties kulki nuori nainen Valkosissa tanssiaispuvuissa, sitoi ruusuja tukkaan ja heläytteli nauruaan?

Tai veivät, armaat ystävättäret häntä viheriäisiin puistoihin, ilonen parvi uusissa kävelypuvuissa. Siellä kohtasivat he notkeat nuorukaiset ja ilmoissa kuiskutti kevät, veikeä herkkä.

Tai istui hän avattujen akkunoiden ääressä, hengitti merentuoksuja ja kirjoitti lemmenlauluja… haikeita… suloisia… suuteloon uskovia.

Tuhat yllätystä, uskallusta oli keväällä, kuin rakastunut nuorukainen se oli, joka ensi-lemmitylleen aavistamattomia aarteita tuhlaili.

Ja olihan Hellevi herkkä ja vastaanottavainen. Ruusujen, liljojen, perhojen fanttasia hänellä oli. Häntä vaatettivat vain keijukaissiivet.

Maan lapsi, joka täällä taivaansa rakensi, herkät aistimet vainusivat suloiset, korkeat nautinnot. Elämänilo juovutti pelkistä onnen tuulahduksista, varisseista ruusun lehdistä, karanneista tuoksuvista sanoista, silmänräpäyksen tuikkivista kipunoista… ah! ah!

Mutta ei Hellevi kulkenutkaan hennoissa pitsihelmoissa, ei nuokkuneet ruusut hänen povellaan. Ei liidellyt hän enään puiston käytävillä, huudellen: "Tita, Tita"! ja ajanut punasuitsin kuningasperhoa.

Mitä hän sitten teki?

Mitä keksi suursanainen, kerskaileva mielikuvitus?

"Braunin probleemin".

Kuka oli sitten Braun?

Eikö nuori nero? Kahleita karttava Ahasveerus, alaston jumalanpoika, tanssiva Lucifer vaikein, vangittavin!

Turmeltuneitten tyttöunien tappaja, linnanneidon ryöstäjäritari, elämä, ottaja…

    "Es träumte mir einst
    von wildem Liebesglühn…"

Ihanin nuoruuden-myrsky odotti neitoa, jumalattareksi kruunattavaa.

Puhu Hellevi! Julista naisten uusi kiitollinen totuus! Sepitä hymnit uusille "voimaihmisille", kirkkojen, kotien, avioliittojen, lapsien vihaajille!

Hellevi, Hellevi! Siunattu poikkeus naisten joukossa, uutta kieltä ymmärtävä, uusia sanoja, uusia vaistoja, tahtoa ja makua.

Mitä Hellevi tiesi "voimaihmisistä!" Mutta Braunin vaikutukset hän koki. Yhä raskaammin painuivat ne hänen elämälleen ja olennolleen.

Braun vei Hellevin rikkaan ystäväpiirinsä seuraelämään, päivät ahkeroineiden ihmisten luvallisiin illanviettoihin. Joutavoivan kamarihaaveilijan piti saada nähdä hiukan "toimivien" elämäniloja, kuulla taistelevan maailman säveleitä, oppia ihailemaan kauneutta mädänneen koiran välkkyvissä hampaissa.

Merkillistä joukkoa olikin Braunin seura. Niiden kanssa tutustuttiin hotellien ja kondiittorien korkeampaan kulttuuriin. Se oli toista kuin kodin lapsikamarituoksut. Alennuttiin joskus tekemään huvimatkoja maaseudulle, mutta hyvin, hyvin myöhät iltatunnelmat korvasivat hemmotelluille arvokkaimmat ympäristöt. Eikä seuruetta yksitoikkoisuus pilannut. Kaikessa oli vastakohtien herättämä hedelmällisyys ja hurmaus. Toiset miehet olivat kuivuneita kuin nahka, toiset turvonneita pyöreiksi tynnöreiksi. Muutamat harmaita, muutamat alati tulehtuneita.

Ja naiset, tummia ja vaaleita, vapaita ja itsenäisiä. Kaikki tiedettiin ja kaikesta puhuttiin. Vapaat tavat ja vapaat sanat, istuivat ihailijoidensa syliin, koska halutti ja suutelivat, koska janotti. Eivätkä he miehiä ikuisiin liittoihin orjuuttaneet, useimmat vielä elättivätkin rakkaan, vihkimättömän miehen.

"Ne ovat kuin suuria lapsia", sanoi Braun haaveilevasti neitseellisessä nuorukaissydämessään. "Ne ovat niitä tulevaisuuden jumalattaria" sanoi Braun heräävän miehen pyhällä intohimolla.

Ja Hellevi ajatteli: niin — tämä on Braunin valtakunta… se on valmis. Mitä se minuun muuten kuuluisi! En minä ole mikään maailmanparantaja enkä siveellisyyssaarnaaja. Mutta minun pitäisi täällä kohota kuningattareksi, tahtoo Braun. Ja voimakkaat kantavat minulle laakerinsa ja raskautetut rukoilevat: pyhä äiti, armahda!

Mutta pian pakeni Hellevi kuin myrkytetty ja jätti ainiaaksi Braunin seuran. Sairaaksi oli hänet heti saanut joukon rakkaus, heidän rakkautensa plastiikka ja mimiikki. Mutta kun hän sen lisäksi näki, että juuri kapellimestarin nerokkaisuus tässä suhteessa sähkötti seuran, näki hänen pulppuavan nuoruutensa rientävän arvostelematta huulilta huulille, painavan rintaansa vastaan paksuimmat vanhat rotat, tuli tuska täydeksi ja Hellevi jäi jyrkästi pois.

Mutta olihan hänellä jäljellä opisto!

Siellä saivat taiteen taimet käydä ahkeraan harjoituksissa, katsella nöyrinä johtajan silmiin ja laulaa heleillä enkeli-äänillään.

Pieni vika oli siinäkin asiassa. Köörin johtaja oli kummallisen uninen aamupäivät. Ehkä valvoi yöt vanhuuttaan! Ei ollut muuten paha. Olihan vaan väsynyt ja hiukan koomillinen, naisvihaaja, väittivät toiset. Alituisesti oli oppilailla lupaa, joten laulajattareksi kehittyminen hänen johdollaan oli alkaville vain ihanaa unta.

Sen sijaan kukoisti opistollakin rakkaus.

Pienet ystävättäret kuiskuttivat Helleville välistä onneansa, välistä huoliansa, joiden aiheuttajana oli aina sama kapellimestari. Kaikille, kaikille kuiski suuri mies lemmen kieltä. Hän oli se tyydyttämätön sydän, ikuinen rakkaus miehen sielussa, naisen suloinen kevät ja voimakas kesä. Sellainen on "voimaihmisen" lempi.

Mutta kuitenkin kaikitenkin kristillisiä vaistoja sairastava Hellevi oli suotta syvästi haavoittanut. Tai ehkä se oli hänessä talonpoikaisverta, poroporvarillisuutta, rajoitettua ymmärrystä, naisen pientä itsekkäisyyttä, turhantarkkaa opettajatarmaisuutta, tai, tai…

Mitä kummaa tuo kaikki oikeastaan häneen kuului? Heittäytyä noin jalomielisesti sairastamaan maailmantuskaa…

Asettihan Braun sitäpaitsi hänet korkealle yli muiden "äärettömän kulttiveerattuna naisena". Ainoastaan Hellevin kanssa hän "ei leikkinyt". Ei uhannut häntä samat vaarat kuin muita.

Mitä tarkoitti Hellevi? Kulkiko hän ja etsi "aiheita" ehkä, kuin kalpea kirjailijatar?… Aikoiko hän kirjoittaa jonkun moraali- tai immoraaliopin? Tutkiko hän taiteilija-sieluja, jotka olivat hyveittensä ja paheillensa taistelukenttiä? Tahtoiko hän hävittää uskon taiteilijoihin korkeimpina, vapaina olentoina? Analyseerasi fysionomiikan avulla uudenaikaisia ruumiita, lupautui naiselliseksi vainukoiraksi suurille filosoofeille?

Mitä tarkoitti Hellevi, joka leikki älyllään ilman tutkintoja ja virkoja?

Tai olisiko hän ehkä sittenkin… uskaltaako sitä kysyä… rakastunut…?

Rakastunut avuttomasti, niinkuin Schopenhauer opettaa: "Suvun geniuksen vaatimuksesta."

Näin jutteli hän sydämelleen:

— Olen nähnyt kaiken hänen alhaisuutensa. Alussa en kuitenkaan olisi voinut uneksiakaan tällaista, en sitäkään, mitä ulkomuodosta luin. Sillä hän nosti minut kuitenkin musiikkinsa maailmoihin ja pyörrytti. Hän kertoi minulle surullisen, julman elämäntarinansa ja herätti säälini. Oliko kukaan hyvä nainen koskaan tahtonut häneen uskoa ja auttaa loppuun asti? Oliko hänen ympärillään koskaan liekehtinyt suuri rakkaus? Kaikkea kyselin ja sydämeni vuoti verta säälistä, kun hän kertoi. Ja nyt! Nähdessään minun häntä yhä enemmän osanotolla katselevan, ei hän enään mitään peitä. Julkeimman röyhkeänä seisoo hän keppostensa jälkeen ja vastaa kuin rehellisin sielu: "Niin teinkin!" Kysyn: miksi? "Väkevämmän oikeudella." Nauraen ja liehakoiden palaa hän luokseni inhottavilta retkiltään. Tämä voimaihminen tuntee Platonin kaihon kauniisiin nuorukaisiin. Mutta hän on voimakkaampi. Hän on äärettömän herkkä kauneudelle, ihanteellisia miessieluja ja ruumiita voi hän löytää suutareissa, räätäleissä ja puotipalvelijoissa. Antiikkisen elämän ja vapaan rakkauden tahtoo hän sosialismin kanssa. Ja hän puhuu ääneenkin aatteitaan ja varsinkin nuorille naisille. Jahka hän ennättää elämältä, kirjoittaa hän teoksia kokemuksistaan. Kauniille on kaikki kaunista! Oscar Wilde on lausunut tunnussanan. Ja lopuksi voi aina kirkastua! Hyvin kirjoittaa, vaikka huonot modellit.

Näen, kuinka hän vetää nenästä kunnon miehiä. Yks' kaks' ajavat he juuri hänen asioitaan. Kapellimestari tietää, miten ihmisiä ja heidän lahjojaan voi käyttää. Niinkuin Korsikan Napoleonista singahtaa hänestäkin neron kipinät läpi joukkojensa. "Viekas peliveikko on elo", sanovat vanhat. "Viekkaampi on uusi voimaihminen", vastaavat nuoret.

Seisoin kerran julman hetken todistajana: näin, kuinka hän korollaan murskasi pienen kissanpojan pään. Kuulen, kuinka hän kohtelee avuttomia naisia, jotka eivät ole suostuneet hänen rakkauteensa… häpäsevimmät jutut keksii hän viattomista, parjaa heitä samasta, mihin hän itse heitä houkuttaa. Kaikki, mikä ei taivu, nöyrry hänelle, on heikkoa, hyödytöntä, idioottimaista. Alas elämää rasittamasta! Pois potkikaa voimaihmisen jaloista! Diaboliselta näyttää voimaihmisen hyvyys pienten silmissä.

Näen konserteissa hienojen naisten istuvan hohtavat kasvot kapellimestariin tähdättyinä. "Hän laulaa jumalallisesti, tämä mieltäkiinnittävä, lahjakas nuorukainen." Ihanteellisimmat eivät säiky juoruja ja monta hienoa suhdetta kehittyy, joista en tiedä, miten ne päättyvät.

Minä myöskään en ole uskonut juoruja. Uskon vaan sen, mitä itse olen nähnyt ja näen. Ja nyt tulen minun salaisuuteeni. Minä kuulen, näen, tiedän, ajattelenkin vielä ja kuitenkin olen tylsä, kummallisen tylsä, tunteeni ovat tyrtyneet. Kun hän on poissa, ajattelen: hän on konna. Toisinaan se ei minua enään loukkaa. Kun hän on läsnä, olen idiootti, likakasa, joka värähtelee hänen piiskaniskuistaan tai hyväilyistään.

Tai sitten ottaa minut tuo kammottava pelko yhä useammin on se tullut: tuo mies on suudellut huuliani, nostanut minut syliinsä, ollut tukahduttaa minut. Enkö olisi voinut välttää hänen ensi suuteloaan? Aavistin heti, että oli turvatonta astua hänen vieressään. Miksi menin hänen kanssaan ajelemaan? Puolustan itseäni: olin orpo ja hyljätty, uneni tekivät minuun jo kipeätä. Ah! silloin järkähtyi olentoni ensikerran. Kaikki meni sekasin ja raiskaantui. Ja siitä asti on tuo kammottavin pelko tullut. Aavistin silloin jo ja aavistus on monta kertaa palannut: tuo mies on kuolemani… menen sinne tai tänne, hän vie onneni, rauhani, maineeni ja viimein henkeni.

Henkeni, kuinka se onkin kummallista! Elämä tuo keskellä rauhaa luoksemme olentoja jotka käyvät meille hengenvaarallisiksi. Tuskin uskallan sen itselleni kuiskata: hänessä elää murhaaja… hän tarvitsee vain suurempia olosuhteita, tilaisuutta… sisimmässä syvässään on hän nyt jo aika ajoin mielipuoli. Olen nähnyt kerran kummallisen helvetin tuijottavan hänen suurista ulkonevista silmistään… hän sanoi itse. — En voi olla yksin, sieluelämäni on helvettiä… Hän näki kuin kaikki rikoksensa perätysten… en ymmärtänyt millaisia ne olivat… mutta jotakin kauheaa hän näki ne kuristivat häntä kurkusta… tunnottomuus oli kadonnut ja julmien hetkien työt raatelivat verikoirina hänen sisintään… Ja samassa tuli hän tuskistansa mielipuoleksi ja hän sanoi jotain, josta ymmärsin, että hän vannoi kauhean valan: kuolemani olkoon niin suuri turmio kuin suinkin. Ja ne kaikki, jotka olen syössyt onnettomuuksiin ja jotka kuitenkin seisovat… niille kostan… naiset paljastan, häpäsen, raiskaan. Mutta siihen hetkeen asti vainoan, hätyytän, uhkaan heitä.

Siihen tapaan hän mumisi…

Minulle selveni, että hänen voimakkain vaistonsa oli kiduttaa ja viime hetkessä raadella… ah jumalani! Koitin huutaa ääneen, että heräisin. Mutta en voinut… en uskaltanutkaan, en häntä vastustaa, en lähestyä enkä poistua. Se oli elämän ankaruutta.

Ja näin olen hänen vallassaan eniten pelkoni tähden. Mitä enemmän pahaa hän tekee minulle, sitä enemmän pelkään. En keltään uskalla enään hakea apua… hän tappaisi minut tai kieltäisi kaikki ja valehtelisi hurjimmat häpeät ylleni, niinkuin hän on muille tehnyt.

Kuka minua ymmärtäisikään? He sanoisivat kaikki: lopeta, tule pois, rakasta muita. Oh, mitä neuvoja! Se on jo myöhäistä. Siitä asti myöhäistä, kun ensi kerran vastasin hänen suuteloonsa. Hän ei antaisi minun muita rakastaa. Jos menisin avioliittoon, myrkyttäisi hän mieheni sielun. Enkä tunne sellaista, joka hänet iskisi. Ajattelen välistä, että solmiaisin hänen kanssaan pyytämänsä suhteen. Mutta hän ei siedä suhteen minkäänlaista julkisuutta tai laillisuutta. Ei suojaa, ei kotia, ei edes lasta lupaa hän naisen rakkaudesta. Nyt ei hän tahdo enään "kuuluisuuttanikaan", ei salli minun kehittää lahjojani. "Olet epämiellyttävä, epäintresantti silloin", sanoo hän jäykästi. Ja hän murhaakin oitis yritykseni arvostelullaan. Mikä on sitten edessäni? Minun pitäisi vaan kulkea ja rakastaa häntä, hän tulisi luokseni, koska häntä haluttaa, niin on hän sanonut. Ei hän kysy, jaksanko tässä kauheassa elämässä mitään tehdä elääkseni, toimeentullakseni. Sellaisia asioita antaa hän minun yksin miettiä.

Yhä vieläkin viimeiseen asti olen koittanut olla häntä kohtaan hienotunteinen, kuin en mitään erityisen luonnotonta huomaisikaan ja hän olisi pohjaltaan kunnon mies. Pelkoni olen peittänyt, hän aavistaa sen ehkä vaistomaisesti. On omituista nähdä, kun oikein koitan parastani, kuinka hän äkkiä uskoo itsensä hienoksi hänkin. Mutta minusta tuntuu kuin leikkisin mielipuolena mielipuolen kanssa. Niin kammottavaksi on elämäni, tuo leikkivä, naurava, hymyilevä, uneksiva elämäni nyt muuttunut.

ALHAINEN-ELÄMÄ.

2.

Hellevi oli ennen oppinut ja opettanut toisille ja itselleen: kun pahat päivät tulevat, hymyile! kun okaat pahimmin pistävät, tuhlaa ruusuja taaksesi. Ei mikään tuska sido kauan ylhäisen hengen lentoa, ei kirkas lähene syntistä, ei ikuinen rakkaus tyydy muutamaan yöhön…

Olisi opettanut vieläkin. Olisi ilkkunut ja mennyt. Mutta ei hän tehnyt sitä. Kehtaako puhua, miten hänen kävi, ylpeän, verhotun, hymyilevän Hellevin. Varoitus on hän heikoille, jotka suuria sanoja rakastavat. Nainen oli hän, matalaan, hengettömään, syntiin taipuva. Vähitellen, vähitellen katosi kaikki, mikä ennen piti runollisena ja syvänä. Ei leimahdellut enään naisen älyn öiset salamat, ei vetänyt enään aurinkoihin tuskansa tuliset varsat. Kuoli mielikuvituksen kirjavat linnut, tylstyi leikkivä havaintokyky, korkea ja matala oli yhtä pitkää, oikea ja väärä yhtä luonnollista. Ei etsinyt hän enään uusia jumalia, ei paennut vanhoja peijakkaita, kaikki nutistuivat samaan kasaan. Oli hän pitkän aikaa vainunnut ja vaistoten arvannut ihmisten sielut kuin metsäkoira riistan tuoksun. Sellaiset hienoudet olivat ammoin haihtuneet.

Kiiluiko nyt epäpuhdas silmä, huusiko hän taivasta ja vaipui ristin juureen, niinkuin oli ennustettu? Ei, väsynyt oli Hellevi taivaisiin ja jumaliin ja lahonneisiin risteihin, mutta naurettavin kerskaus oli "oma voimakin."

Ihmisille hän tyhmältä näytti. Voimattomana, vuosia vanhempana, harmaana, laihana ja epäsiistinä virui kummallinen, säälittävä tyttö vuoteellaan tai sohvallaan. Ei viitsinyt enään peiliin katsella pitäjän "koketti Hellevi" ja vaihdella japanilaisia tukkalaitteita.

Lakkasi puhumasta vaikeitten, kipeätä tekevien ihmisten kanssa, haavoja iskivät heidän katseensakin, rintaan koski oman suun avaaminen.

Koitti kirjoittaa Ristolle: "Saanko tulla kotiin?" Mikä kummallisen häpeällinen, nöyryyttävä pyyntö se oli! Ottaa hänet kotiin oli Ristolle miljoonia maksava vaikeus, ei saanut vaatia toista ihmistä siten uhrautumaan. Hävytöntä oli Riston apua toivoa.

Tylsien aivojen selvin, pistävin sana oli vaan Braun, Braun.

Mutta kieli ei enään taipunut Bruunillekaan lauseita muodostamaan. Korvat eivät älynneet, mitä vihollinen puhui. Ainoastaan silmät, silmät, tylsän pelon koiran-silmät seurasivat herran ja käskijän tuloa ja menoa.

Braunia suututti sanomattomasti tytön käytös ja ulkomuoto:

— Olet kuin muumio! ivasi hän. Ja minä luulin, että sinä laskisit matemaattisella tarkkuudella askeleesi!

Sitten teki Braun hänestä pieniä juttuja vifti-tovereilleen. Ja ihmiset pitivät huolta, että Hellevi sai seurata armotonta pilantekoa.

Kurja Hellevi joutui kuulemastaan kammottavasti mielettömän pelkonsa valtaan. Hän kiihoitti itsensä kirjoittamaan Braunille. Väkivallan tekijä ei saisi häväistä uhriansa. Hengen viimeinen, typerin viekkaus kehoitti heikkoihin keinoihin: sai Braun äkkiä vastustelevalta, kiusaantuneelta tytöltä tulisia lemmenhuokauksia, yleviä rukouksia ja avuttomia jäähyväisiä, sai Braun loistavia nimityksiä: "hymyilevä Alkibiaades", "aurinkokäärme", prinssinä kohteli Hellevi sydämensä pyöveliä. Välistä huumautui hän niin kirjoittamisestaan, että alkoi kuvitella itseänsä onnelliseksi ja Braunia ihmeelliseksi! Rakasti häntä!

Ja kirjeet polttivat omia käsiänsä, kun hän lähetti ne Braunille.

Braun halveksi niitä: — Ne ovat unta, sanoi hän: — todista rakkautesi taipumalla minun tahtooni ja sinä tiedät, mikä se on: antaudu!

Niin vastasi kovin karkeaksi käynyt Braun.

Tai tuli hän järeänä, sai aikaan väkivaltaisia aistillisia kohtauksia, antoi välistä piloillaan välistä vihoissaan puoleksi tajuttomalle naiselle inhottavia nimityksiä ja kiusasi häntä ikuisilla vaatimuksillaan, jättäen hänet välinpitämättömänä tai ärtyisenä, kun pyyntöönsä ei suostuttu.

Millainen on neiti Kolarilan moraali? rupesivat ihmiset jo kuiskimaan. Mutta silloin piti Hellevi ihania puolustuspuheita kiusaajastaan, runoili hänelle voimia, lahjoja ja kauneuksia… — Muut ovat hänen rinnallaan kääpiöitä ja etanoita, saattoi hän sanoa ja lisäsi vielä: — Ja minulle on hän ihmeen hyvä!

Niin valehtelevat pelkurit tai sankarit.

Yksi ainoa sairas sana oli Hellevin sielussa: Braun, Braun!

Braun oli tauti. Braun oli loiseläin hänen rakkautensa elimistössä.
Braun oli sairastettava loppuun.

ALHAINEN-ELÄMÄ.

3.

Lauluopisto, joka oli jatkanut toimintaansa kesälläkin valmistaaksensa köörejä pääkaupungissa koituviin juhlallisuuksiin, piti oppilaiden päättäjäiset vasta kesäkuun viimeisenä päivänä.

Ah… mitähän Risto sanoisi, kun kuulisi Hellevin ahkeruudesta? Risto parka!

Hellevi tuli opistolle kuin päivää aristava haamu.

Silmänsä löysivät heti sairautensa. Väli oli nyt pahimmillaan. Hellevi oli edellisenä päivänä tehnyt lopun kaikesta. He eivät tervehtineet.

Kapellimestari oli pukeutunut frakkiin ja liikkui kuin mustilla siivillä. Inhoava Hellevi oli näkevinään kaksi hännän päätä vilkuttavan frakin alta. Olisi tahtonut ivata jollekulle, mitä mielikuvia Braun kykeni herättämään.

Omilla tulillaan, huoletonna, näkemättäkään Helleviä liikkui suuri mies, ympärillään yleisöä, jolle saattoi ikuisesti näytellä, vanhoja lempeäsilmäisiä rouvia; oppilaiden parempiosaisia siskoja, vielä suloisia ja täysien harhaluulojen puhtaita sydämiä; musiikkia ymmärtäviä vanhoja neitejä, ja nuoria, ilosia herroja, kaikki muusain tai mammonan suojeluksen alaisia.

Kapellimestari loisti yli muiden. Hänen äänensä kajahteli sointuvammin, hän oli perehtynyt päivän kysymyksiin ja sopiviin keskustelualueisiin, tunsi johtaja- ja suojelemistehtävänsä.

Pelkkää kumarrusta, hymyä, ja kauniita sanoja oli kapellimestari naisille, jotka kaikki tiesivät, kuinka ihana laulaja ja tulinen lemmessä hän oli. Oh! Mitä ihmiset juorusivutkaan! Muutamat naiset! Nykyään seistään toki juorujen yläpuolella ja kapellimestarista puhuivat ihmiset, jotka olivat itse kuin puolihullut.

Tulta oli hän naisten sieraimille, Georg Braun. — — —

Tutkinto-ohjelmassa oli joku erittäin vaikea laulu. Hätimmältään piti se kerrata jossain sivuhuoneessa. Oppilaat haettiin kokoon ja kapellimestari johti. Muutamat ilosimmista nuor'herroista pujahtivat mukaan, neitoset lauloivat vaan sitä paremmin. Kuinka olikaan? Hellevi ja pari muuta hänen osastoltaan erehtyivät luullen, että laulunumero oli yhteinen kummaakin köörille, koska hekin olivat sitä harjoittaneet. Mutta Hellevi, joka senlisäksi oli laiminlyönyt viime aikojen harjoitukset, ei tietänyt pienestä muutoksesta, joka oli laulun suhteen tehty, vaan lauloi vanhaan tapaan.

Hellevissä syy ja hän sieti nuhteet.

Kapellimestari suuttui kuin vimma.

Oli hyvä tilaisuus. Hellevi sai kuulla kunniansa.

Syntyi skandaali. Tyttö poistui vavisten.

Onnettoman täytti niin syvä inhon tunne kapellimestarin raukkamaisuudesta, että hän tuskin jaksoi jäseniään liikuttaa päästäksensä kotiin. Juhlallisuudet ja hyvästijätöt jäivät, joku saisi kertoa välttämättömimmän seuraavan kurssin ehdoista.

Monta kurjaa iltaa oli kurja viettänyt. Tämä hänestä oli ilkein ja pienin.

Kostaa hänelle karjumalla vieraiden ihmisten aikana!

Miksi ei Braun ottanut samalla hänen henkeään?

Lopuksi luuli Hellevi saavansa apua kaikki uuvuttavasta inhostaan. — Enkö nyt laahaa itseäni pois? jaksoi hän sanoa itselleen. Enkö nyt ymmärrä, että apua on etsittävä muualta? Mitä hän minulle voi? Parjatkoon, raukka! tunteeni on syvimmästä halveksimisesta syntynyttä inhoa. Tällainen inho pelastaa. Viha olisi vaarallista. Se syntyy rakkaudesta… Menen Ristolaan. Ailin täytyy heltyä. On pintapuolinen, mutta ei mahdoton.

Hellevi laskeutui sohvalleen. Hän ei tahtonut ajatella ja ajatteli kuitenkin vain häväistystä ja Braunia.

Tuhmaksi oli Hellevi tullut, sairaaksi ja särkyneeksi. Pitkän illan tunnit antoi hän ottaa huonon miehen.

Tuli yö.

Ei riisunut Hellevi. Ei tullut uni.

Huojutteli ruumistaan vieterisohvalla ja hoki itsellensä Titanian tuutulaulua jonka oli lapsena ruotsiksi oppinut:

"Näktergal af toner full, sjung med oss ditt vysjalull, lulla, lulla, vysjalull, lulla, lulla, vysjalull."

Sillä unta houkutteli ja viekasteli, mutta unen voitti aina sairas, julma sana: Braun.

Braun, Braun poltti muistoa, teki sydämen ilettäväksi.

Braun oli iskenyt kuolinhaavat useammin yhden kerran. — — —

Leimahti silloin salama!

Hellevi hypähti seisomaan.

Nyrkkiin puristuivat pienet kädet.

Nyrkit kohollaan hän taivaalle puhui, kauvimman yön salamanleimahduksen.

— Jos minä rakastaisin häntä! Jos taipuisin hänen tahtoonsa. Rakastaisin niinkuin olen Ossiania rakastanut, yliluonnollisesta yli kaiken sen, mitä ihmissydämet ovat koskaan uneksineet. Teen ihmeen, teen hirviöstä ihmisen, taistelen hänestä kuolemaani asti. Mielilauseeni oli ennen: vaarallisin, vaikein on minun! Kiihottavin tehtävä ja suurin voitto! — — —

— Uhraannun… — — —

Hellevi lyyhistyi voimatonna ikkunan laudalle. Mutta vielä kerran leimahti salama! Hän ponnahti taas seisomaan!

— Georg Braun, olen joskus sinun, mutta sinun henkesi on myöskin silloin minun! — — —

Uudet ajatukset, uusien maailmojen kuvat liekehtivät hänen sielussaan, ajoivat polttavina toisiaan, syttyivät ja sammuivat. Yliluonnollista kauneutta tavoitti mielikuvitusten lapsi. — — —

Aamu erkani yön sylistä, ilmojen sointuvat äänet laulelivat ylös, ylös! yhä heleämmin, yhä viattomammin, mutta yönsä taistellut ja voittoa uneksiva Hellevi oli vasta nukahtanut.

IRMA ROOTH.

Ilonen, onnellisten kesäpäivä solisi ja soi. Hellevi oli täyttänyt kaksikymmentäkaksi vuotta. Mitä ne sanoivatkaan siitä iästä? Jotakin kaunista kaiketi.

Kaunistahan hänkin uneksi, yliluonnollisen korkeata. Siksi kai se olikin niin raskasta.

Oli raskasta varsinkin aamupäivästä asti, jolloin oli lähettänyt kapellimestarille kirjeen, joka lupasi ilmoittaa tärkeitä asioita.

Ehkä hän tulisi tänään, ehkä huomenna…?

Mutta älkäämme kiusatko Helleviä.

Hän tahtoo vaieta.

Kylmänä, harmaana ja tyhjänä istuu hän keinutuolissaan.

On ilta ja hän odottaa.

Antakaamme hänen olla.

Kuka on julma ja nostaa joka tuskan verhoa, kuka uskaltaa kuvata jokaista onnetonta?

Ovikello soi!

Hellevi hypähti paikoiltaan.

Mutta ovella kuuluikin heikko epäröivä kolkutus… Ihmetellen huusi hän: sisään!

Ja sisään astui eräs kaunis, erittäin hienon näköinen tyttö, jonka Hellevi tunsi lauluopiston ensimmäisiltä viikoilta. Hän oli paljon miellyttänyt ihailevaa Helleviä sekä muodoltaan että käytökseltään, mutta vierasta lähestymästä pidätti häntä tunne: tahtoisin voittaa hänen sydämensä täydellä todella ja siksi en hätiköi. Mutta kun hän muutamien viikkojen kuluttua oli kokonaan kadonnut, oli Hellevikin hänet unohtanut.

Mutta, hyvä jumala, miltä vieras näyttikään! Kuoleman kalpeana tuijotti hän Helleviin.

Joku onnettomuustoveri?

Hellevi sai heti voimia. Toisen kärsivän aikana heräsi hän vastakohdaksi, hänen täytyi olla voimakkaampi.

Kaunis tyttö seisoi jäykkänä esittämättä asiaansa.

Hellevi ei ollut huomaavinaankaan, meni hänen luoksensa ilosena ja talutti hänet istumaan, virkkoen sydämellisimmällä äänellään:

Rakas neiti, miten hauskaa, että tulette minun luokseni! Olen täällä vaikka kuinka yksin!

— Minulla on teille asiaa, sanoi vieras neiti kylmästi, melkein vihamielisesti.

Hellevi istui hänen viereensä.

Ah, minulle teidän juuri pitääkin puhua!

Meille naisille on paljon hauskempi, kun saamme heittää pois kaikki "asiamme."

Hellevi luuli varmasti, että tytöllä olisi rahahuolia ja heti oli hän päättänyt jakaa viimeisensä.

Ylpeä vieras taisteli silminnähtävästi, ilme ei muuttunut, mutta kasvojen lihakset vavahtelivat. Posket punastuivat vienosti ja vaalean ruskeat silmät olivat kokonaan auki.

Hellevin teki niin kipeätä kuin olisi häntä leikattu.

Äkkiä koitti tyttö hymyillä, mutta huulet vääntyivät.

— Niin, nyt on leikki kaukana, sanoi hän sitten naurahtaen.

Kuinka hienostuneen vaikutuksen hän tekikään!

— Mutta, rakas neiti, kun te minulle kerrotte, on se vaan melkein samaa kuin itsellenne puhuisitte. Olen kaikkeen tottunut, kaikkeen, kaikkeen!

Tyttö vapisi kautta koko olentonsa, tuijotti eteensä ja huohotti hiljaa. Taas koitti hän hymyillä, mutta kyyneleet alkoivat tippua.

Hellevi taittoi käsivartensa hänen hartioilleen

— Oi jos te tietäisitte, kuinka, minun on helppo teitä ymmärtää! Kaiken me yhdessä. Mikä on kyynpoika, joka pistää.

Antakaa se minulle. Minun rinnallani se uinuu ikiuneensa. Rakas neiti, rakas neiti…

— Kerron sen teille… pakoitti onneton väkivaltaisesti huuliltaan. Jos teillä on aikaa kuunnella — — — olin salakihloissa ja rakastin paljon sulhastani, joka nyt on ulkomailla. Vuoden päästä piti meidän mennä avioliittoon — — — oi, neiti — (hän hymyili kummallisesti) te olitte kaikille niin hyvä, olette hyvä ihminen, huomasin sen heti — — — olen nyt onneton, kovin onneton — — kerron sen teille — — tarvitsen apua — — mutta teidän täytyy antaa kunniasananne!

Hänen silmänsä leimahtivat.

— Oi, olen nyt arvannut, joku on tehnyt teille kovin paljon pahaa, eikö niin? Hellevi piti itkevän molemmista käsistä, jotka vapisivat kuin kouristuskohtauksessa.

Mutta silloin Hellevi todellakin aavisti… aavisti äkkiä kammottavan totuuden tulikirjaimilla:

— Braun!

Tyttö heittäytyi maahan, painoi kasvonsa hänen syliinsä ja nyykki rajusti, ruumis vavahdellen.

Minä itken, että minun täytyy kertoa se, sanoi hän valittaen.

Äkkiä kohotti hän päänsä ja katsoi Helleviä tulisesti silmiin. Hänestä säihkyi niin voimakas viha, ettei Hellevi uskaltanut liikahtaakaan.

— Se, se… on pakottanut minut… tiedättekö mitä se merkitsee minunlaiselleni, tiedättekö sen seikan kolkointa helvetillisyyttä! — — Minä rakastin sulhastani — —

Tyttö itki.

— Minä itken onnemme hukkaa, sanoi hän.

Hellevi ei saanut sanaakaan mielenliikutukseltaan. Hänen ruumiinsa aaltoili ennen kokemattomassa tunnemyrskyssä. Sinä hetkenä olisi hän voinut tappaa kapellimestarin.

— Minä revin, purin, pieksin häntä — — — hän kuristi minua kurkusta ja silmät pyörivät julmina — — menin voimattomaksi…

Raukka ei voinut enään kertoa.

Kyyneleet tulvivat herkeämättä, hän painui maahan ja virui siinä ryhdittömänä kasana.

— Ensi kerran itken sitä, kertoessa on tuska lisääntynyt.

Hellevi koitti auttaa häntä ylös.

— Rakas, rakas neiti…

Tyttö koitti rauhottua. Ilme hänen kasvoillaan kylmentyi, kyyneleet lakkasivat vuotamasta ja hetken kuluttua jatkoi hän kertomistaan kuin vieraan tarinaa. Vaikka hän nähtävästi koitti puhua verhoten, sai Hellevi kuitenkin aavistuksen todellisuudesta ja oli tämä niin armahtamattoman raaka, että Hellevi kuunnellessaan pari kertaa kadotti tajuntansa.

Tyttö vaikeni pitkäksi aikaa. Hän katsoi Helleviä tuskallisen kysyvästi silmiin. Ja uudelleen rikkui hänen rauhansa. Huippukohta hänen tuskistaan oli vielä nousematta. Hän rupesi sammaltelemaan:

— Ja sitten, sitten — — ymmärsin sen — — sentähden täytyi tämä kaikki jollekulle kertoa — lapsi on syntyvä — — —

Hellevi hyväili häntä niin hellästi kuin taisi pannen koko sielunsa onnettoman ympärille.

Naisen syvintä tuskaa tiesi hän painavan poveansa vastaan.

Kyynelten ja vavahdusten lomasta puhui vielä tyttöparka:

— Ei Braunille auta puhuminen. Enkä häntä inholtani voisi lähestyäkään.
Niitä on liian monta, jotka saisivat lausua samoja vaatimuksia…

Helleviä poltti:

— Minä luulin, että hän raiskasi sydämiä ja vietteli ruumiita. Nyt tiedän, hän osaa myös vietellä sydämiä ja raiskata ruumiita.

Äkkiä hypähti hän seisomaan, samaten vieras.

Syntyi pitkä jännittävä hiljaisuus.

Molemmat naiset vapisivat.

Mitä nyt tapahtui?

He katsoivat toisiansa hellittämättä silmiin, ankarina, mitaten ja arvostellen. He tahtoivat nähdä toisensa perin pohjin, kaksi epäluuloista naista, tuntea toisensa elämänsä loppuun asti. Kaksi yhdenvertaista seisoi vastatusten, kaksi onnetonta, kaksi särkynyttä. Nainen naista vastassa. Ystävyyttä ei raikasta onnettomuudessa, vaan onnessa. Saattoivatko he kaksi nähdä toistensa onnen, huolimatta synkistä tapahtumista, antaa toisen rauhassa uskoa omaan onneensa, olla ystäviä siis?

Vieras näytti jäätävän ylpeältä. Hänen kellertävä kaulansa taipui melkein taaksepäin, korkea profiilinsa oli järkähtämättä kohotettu, ja katse kohtasi Helleviä lasketuin silmäluomien alta.

He vaikenivat yhä.

Mitä minä tunnen? ajatteli Hellevi. Vihaa minä tunnen. Ketä minä vihaan? Itseänikö, kapellimestaria, häntä? Kapellimestaria! Itseäni minä vihaan ja halveksin ja eniten häntä, jota on kohdannut kylmin väkivaltaisuus. Minä vihaan tuota naista. Enkö rakastaisi hänen kauneuttaan, hänen ylpeyttään ja nyt tämä ikuinen onnettomuus pois pesemättömänä tahrana! Eikö hän ennusta itselleni samaa, muistuta minulle, että olemme naisia, ettei mikään laki suojele meitä julmimmalta onnettomuudelta. Hän on aistillisempi, kauniimpi, tummempi, tietämättömämpi kuin minä, elänyt ehkä turvallisimmissa olosuhteissa. Mutta meissä on paljon yhtäläistä, täydennys on hän itseäni! Ja tiedän, että hän nyt tuntee ajatukseni: vihaan häntä, ottaisin hengen häneltä ja hänen onnettomuudeltaan.

Hellevi kalpeni ja vapisi.

Vieras katsoi häntä suurin, kylmin silmin.

— Te vihaatte minua. Teidän apunne on sääliä ja halveksimista… Teillä ei ole rakkautta…

— Kuka olette ja mikä on nimenne? huudahti Hellevi kammoten.

— Nimeni on Irma Rooth, vastasi tämä lempeän surullisesti. Isäni on työnjohtaja täällä sahalla ja kuollut äitini oli tanskatar.

Nämä jokapäiväiset tiedonannot toivat Hellevin tajuihinsa. Kammo katosi ja sijassa oli alakuloinen, väsynyt ihmettely.

— Kuinka te tunnette? kysyi hän. Te olette voimakas.

— Olen voimakas nyt, kun olen puhunut teille.

— Miksi te olette puhunut minulle?

— Siksi, että te vihaatte sitä, mikä minussa on varmasti pahaa ja rakastatte todellista hyvää.

— Te olette syvämielinen! huudahti Hellevi uudelleen kammoten. En ole ikänä tuntenut tällaista…

— Oi älkää ottako sitä noin! Minä näin, että te olitte erilainen kuin muut. Minä olen kenties myös. Voin olla kaunis vieläkin!

Hän sanoi sen säihkyen, silmät täynnä synkintä vihaa.

Tuossa on onnettomuuteni, te tunnette kapellimestarin ja epäilette syyllisyyttäni. Mutta minä tiedän, että tuo epäilys masentaa ja pelottaa teitä, ottaa teiltä voiman ja sielustanne puhtauden.

— Kuinka sen voitte tietää?

— En tiedä.

Hän hymyili ja vaikeni hetken.

— Olen niin paljon kärsinyt ja ajatellut itseäni ja muita ja ymmärtänyt omituisia asioita.

Alakuloinen hiljaisuus vallitsi kauvan aikaa.

Hellevi pyyhkäsi kädellään kuumaa otsaansa kuin unta haihduttaakseen ja puhui:

— Minä olin myös hänen vallassaan. On niin omituista kuin kipeätä unta olen nähnyt… en osannut enään ajatella, pelätä ja kammota vain… Te, te tuotte minulle ajatuksia. Annoitte tyrtyneelle sydämelleni äsken valtavimmat mielenliikutukset. Väsynyt kiittää teitä, te olette pelastajani, niin paljon kuin kukaan sitä olla voi. Oletteko koskaan lukenut nuo kaksi sanaa: "liian myöhään"? Vaikka olen näin nuori, tapahtuu minulle kaikki — liian myöhään. Kuluu nähkääs se kukkavalkeus… se hunaja… jota rakastetaan. Siinä on minun onnettomuuteni, ja se tuntuu ankaralta, kun sietää vain kauneutta… ottakaa huomioonne sietää… Oh, tiedättekö, olen yhtä katkera kuin konsanaan Dorian Gray, jos olette lukenut… No niin, tämä nyt vaan siksi, että tietäisitte minun olevan sydämen, jolla on monta särkynyttä maailmaa, yhdenvertaisen luo te tulette… Sanokaa minulle, (Hellevi kuiskasi sen jännittyneesi) pelkäsittekö koskaan häntä sitä ennen?

— En, en ole pelännyt, enkä pelkää.

— Te ette ole häntä rakastanut! Kuinkahan lienee minun laitani?

— Rakastanut! En koskaan! En ainoatakaan hetkeä!

Irma Rooth katseli ylöspäin ja hymyili. Hän oli ylevän rauhallinen ja unohtunut.

Omituisen, ennen aavistamattoman hellyyden valtaamana polvistui Hellevi äkkiä hänen eteensä.

— Irma — —, salli minun niin ja suo minulle anteeksi! Olen ystäväsi ja rakastan sinua, niinkuin nainen voi naista rakastaa. En sääli. Vihaan ehkä. Sinun kanssasi vihaan. Irma, kuuletko, kaiken, kaiken jätän, kunnes sinä voitat. Sinun voittosi on minunkin voittoni. Rintaani polttaa alituinen rakkauden kaiho, se kuolkoon, kunnes sinun asiasi on hyvin! Sinä et saa halveksia minua, Irma, en ole sinua huonompi, en turmeltuneempi. Sinä olet minun pelastajani. Turma odotti minua kynnykselläni. Yliluonnollisin voimin lupasin hirviötä rakastaa. Ei löydy sellaisia voimia! Sinä et voinut hänessä tunnetta ja kunnioitusta herättää. Ihanimmat naiset ovat hänelle haaskoja. Hän ei ole mies, ei nero eikä isä-sydän — — — Hän vainoaa meitä, tunnetko sen? Kaikkein naisellisimpia, avuttomimpia naisia hän vainoo, ajeeraa meille kohtaloa, runollisimmille ja herkimmille, jotka eivät koskaan lähde etsimään apua poliisikamareista, inhoovat vieraita miehiä ja kohtauksia, eivät taivu rukoilemaan. Se on hänen pirullista älykkäisyyttään, ymmärräthän, hänen tihutyönsä pysyvät siksi salaisuuksina, me viemme ne kernaimmin hautaan, kuin vedämme koko maailman kirjavuuden nuuskimaan onnettomuuttamme. Ah, Jumala! — kuka meitä auttaa? Missä on se mies, jonka käsi kykenee pysäyttämään Braunin? Siihen tarvitaan — joko yhtä suuri rikoksellinen kuin hän tai hänen täydellinen vastakohtansa. Minä pelkään häntä, hän ottaa minun henkeni, rakas Irma, muista minun se sanoneen, kun se on tapahtunut! Mutta sinä, kaunis Irma, olet voimakas!

— Niinkuin sanot, äärettömän voimakas ja äärettömän heikko.

— Sinä kammotat minua taas!

Hellevi oli taas saman kummallisen kauhun valtaama. Hänestä tuntui kuin ihmeellinen nainen löisi häntä aseella ylhäältäpäin. Ei ainoastaan kapellimestari vainonneet häntä, vaan tämän uhritkin.

— Hellevi, sanoi Irma Rooth. Jos olen voimakas, voitan suurimman voiton, jos häviän, kärsin enemmän kuin muut. Minulla on paljon vielä kerrottavaa. Ja nyt pyydän sinun kalleinta apuasi… auta minua, jos en kestä kovaa aikaa, auta minua eroamaan täältä… kuolemaan.

— Minäkö ottaisin sinulta hengen?

— Ota minulta henki, pyysi Irma Rooth väsyneesti.

— Miksi minä? Hellevi valitti.

— Olet erilainen kuin muut, mutta et sitä vielä ymmärrä.

— Miksi et itse sitä tee?

— Vielä on se ennenaikaista. Ja kun siksi tulee, en jaksa…

— Ah! sinä olet voimakas!

— Olen voimakas, kun saavutan jälleen kauneuteni.

— Sinä olet kaunis! Vaikka äsken itkit…

— Ruma kerrottava oli edessäni, kaiken ruman kerron huonosti.

Irma, Irma! Ja mitä lupaat meille tuloksena yhteistyöstä?

— Naisen ystävyyden.

— Ja tulevaisuus?

Irma Rooth oli kuin kirkastettu.

Katso, Hellevi, sanoi hän laskien kätensä vapisevan olkapäälle, kaunista naista rakastaa aina oikea mies. — — —

Älä puhu minusta kenellekään, sanoi hän lopuksi. Konna ei saa tästä koskaan mitään tietää.

HAUTA.

Irma Rooth oli mennyt.

He olivat istuneet yli kolmen tunnin, puhuneet ja oppineet tuntemaan toisensa.

Irma Rooth oli kertonut arempia yksityiskohtia… ah!

Kannattiko yrittää vielä? Niin paljon petosta varjeli maailma. Ei hellinyt elämä loistokukkasiensa kohtaloja. Hienon naisen kärsimyksen syvimpiä kuiluja sai Hellevi vaeltaa, ei koskaan ollut vieras tuska tunkeutunut hänelle niin luihin ja ytimiin saakka kuin tämä. Jatkoa se oli hänen omalle elämälleen, tunnettu hänen temperamenttinsa tapaisesti.

Hän oli ollut kauan valekuollut, nyt oli hän tulisella raudalla herätetty. Jaksoiko hän? Tuntui niin liian liekehtivältä. Revitystä sielusta syntyivät katkerat, polttavat, ennen vihatut räikeät sanat. Olisivatko ne hänen viimeisensä vai veisivätkö ne uuteen elämään? Pari totuutta tiesi nyt sekava pää.

Tuo mies… mikä mies! Oikean nimen olivat he hänelle löytäneet: "häpeällisyyden voimaihminen."

Irma Rooth… hän oli ihmeellinen syvine onnettomuuksineen ja hymyineen, melkein kammottava, kapellimestarin viattomin ja pelottavin uhri. Rakkauden pyhimmät asteet oli tuo sattuman tuoma miespirsta häneltä turmellut, korkein nautinto oli hänelle ollut kolkointa, ilkeintä avuttomuutta ja tuskaa.

Sellainen on elämä! Yhä uudestaan, yhä uudestaan. Mitä auttoi naisia siinä asiassa äänioikeudet, mitä vedota ulkonaisiin tuomio-istuimiin?

Jos onneton saattoi joskus tuskansa unohtaa, unohtiko sitä maailma, kun se sen käsiin joutui? Pienimmän katupojan silmistä tuijotti kutsumaton osanotto. Ei antaneet ihmiset anteeksi eikä unohdusta kärsineille… verta henkeensä janosivat tylsät ruumiit.

Ei auttanut naisia vapaus yhteiskunnassa… koti, koti, rauta-aitauksin varustettu oli ainoa suoja. Koti, jota vartioitsi mies, voimakas ja kostava vieraalle kuin haaremin ruhtinas.

Minkälaisten ihmisten luota nousi Hellevi nyt, nousi ikuisiksi ajoiksi, niinkuin hän oli noussut monien muidenkin, jotka olivat ihanteellisuuden lippua liehuttaneet?

"Voimaihmisten" ja varsinkin heidän avioliittojensa luota.

Oliko hän heidän luonansa ollutkaan?

Mitä merkitsi runouden aarteita kahmaloittain ahmiva muisti, mitä yksinäiset loistavat lahjat, jos eläin asui ruumiissa? Nämä ihmiset kutsuivat terveydeksi, voimaksi ja kauneudeksi hämmästyttävää tunteettomuuttaan, toiminnaksi ihmisten pettämistä, rakkaudeksi raiskauksiaan. Nämä, joille Moseksen kymmenen käskyn oppiminen oli vaikeampaa kuin koirille, julistivat itsensä "uusiksi ihmisiksi", ammentaen vihalleen, hurjuudelleen ja hävityshalulleen nimityksiä uudesta filosofiasta.

Ah! Nämä kylmät merenneidot ja liiankuumat ryöppyruhtinaat! Vanhoille eivät he mikään vaara olleet. Ei papeille eikä kirkoille, ei heikoille eikä rikoksellisille. Elämää, lämmintä, rakastavaa, hennointa, vaikeinta elämää he vainosivat ja tappoivat.

Hellevi oli niin kiihtynyt, että hän puhui ääneensä.

— Sanoja, sanoja, sanoja! Jotka rakastavat sanoja, pelätkööt ne! Eivätkö nämä puhuneet samoilla sanoilla kuin runouden ja rakkauden suuret ylimykset! Siteerasivat kuolemattomia loistaaksensa, kostaaksensa meille ja häväistäksensä meitä, jotka ihastuksella rakensimme omia pikkupuutarhojamme.

Mutta vaikka he kuinka kiiluisivat ja kuumentaisivat itseään, on heille pääsy runon, kauneuden ja rakkauden taivaaseen ikuisesti kielletty. Järjestäkööt kylmiksi lauseiksi heliseviä sanojaan, riehukoot näyttämöillään ja käytelkööt kiihko-ääniään, henki ja taide liiti aina heidän päittensä ylitse.

Ja vaikka he anastaisivat ruumiilta ja sielulta ihanimmat olennot, on heidän nautintonsa näistäkin kurja, alhainen, turmeltunut.

Mitä minä pelkäsin? Hänen pahuuttaanko? Mutta myös minä pelkäsin, että hänessä olisi ehkä joku voima, jota minä en löytänyt. Olisinko antanut itselleni anteeksi, jos olisin kaunista voimaa halveksinut? En koskaan! Minulla ei ole mitään löydettävää, siksi en enään pelkää. Nopeasti eroitan hänet itsestäni, hautaan niinkuin Irma Rooth on hänet haudannut, Irma, jossa ei ainoakaan solu ole värähtänyt hänelle, joka ei koskaan ollut kuullut puhuttavan "voimaihmisistä", eikä siksi hämmentynyt.

Kuinka olen narrimaisen vakava ja totinen! Mutta minulla onkin niin kummallinen saalis pyydettynä: raiskattu nainen! Kenen korvia se vihlaisee, naurakoon! Nauru tappaa tuskan.

Ah! Irma, ystävä, jota olen odottanut! Nyt katsomme me vuorostamme jäätävin silmin elämää. Kylmä, kova, kiitävä, ilkeä on myös nainen, villi olento, pieni kipuna suuriin onnettomuuksiin! Niin tahtoo nykyaika, jota minä vihaan. Kuuma lintu on lentänyt kuilun yli, kuka on ensimmäinen, joka nyt yrittää katkaista sen siivet?

* * * * *

Hellevi oli vaipunut viimein väsyneenä syvään nojatuoliin.

Hän kurotti kädellään sielunsa pimeässä puistossa, mutta kouraansa sai hän vaan jäähtynyttä tuhkaa.

Kaikki, kaikki oli palanut.

Antaisiko tulevaisuus anteeksi, että hän kaikkensa poltti?

Oli hiljaista… tuli hiljaisemmaksi… Ja värittömät huulet alkoivat kuiskia syvään pimeyteen:

— Tule luokseni viimeisen kerran tumma lintu… Herättäisikö silkkinen kupusi huulilleni vielä suutelon-uskon?

Ja sitten… tiedätkö, mitä sitten teemme?

Linnantyttö hautaa Tumman Soittajan.

Mutta ei ole minulla yhtäkään ruusua kummullesi. Kaikki on elämä polttanut, kaikki olen elämän kanssa polttanut.

Kuinka mielelläni kallistaisin oman päänikin… ja uinuisin… uinuisin sinun kummullesi syvään uneen.

Käteni kiedottuna hautasi ympäri makaan polvillani ja kuiskaan jaloille ummistuneille silmille:

Miksi et minua tuntenut…?