The Project Gutenberg eBook of Ylistetty etelä, by Sulo-Weikko Pekkola

Austraalialaisten aivoituksia.
Sydney.
Lampaita ja villoja.
Uudessa Caledoniassa.
Noumea, Uuden Caledonian kapitooli.
Kilpikonnia.
Antinous.
Melanesialta Polynesiaan.
Mitä muut sanovat Tahitista.
Tahiti ja tahitilainen.
Valkoiset Tahitilla.
Tahitin ihmeitä.
Papeeten tapoja.
Yli ulapan.
Panamalla.
Ranskalaisessa Länsi-Intiassa.
Ystävistä erotessa.

AUSTRAALIALAISTEN AIVOITUKSIA.

Austraalia on valkoinen — siinä mielessä, ettei siellä ole yhtään värillisiä. Kaikkien poliittisten puolueiden yhteinen tunnuslause on: yksi rotu, yksi kieli ja yksi kansallisuus. Sentakia on parlamentti päättänyt, että siirtolaisiksi hyväksytään ainoastaan valkoisen rodun edustajia eli kuten sitä on sovellettu "ainoastaan eurooppalaista kansallisuutta olevia henkilöitä."

Kun tämä määräys virallisesti vahvistettiin, oli Queenslandin sokerifarmeilla muutamia tuhansia kanakkeja Tyynenmeren saarilta joko värvättyinä tai pakolla tuotuja, ja sokeriteollisuus kannatti hyvin, sillä kanakit olivat halpaa työvoimaa. Nyt määrättiin kanakit viiden vuoden sisällä lähetettäviksi takaisin saarilleen. Sokerin tuottajat ilmoittivat tekevänsä vararikon, sillä sokerinviljelys ei valkoisella työvoimalla kannattanut. Kanakkeja koskevaa määräystä ei peruutettu, mutta sensijaan pantiin ulkoa tuodulle sokerille korkea tulli, jotta sokerinviljelijät voisivat saada vastaavasti korkeamman hinnan tuotteistaan, — ja niin saivat kuluttajat maksaa valkoisen työväestön korkeammat palkat.

Ja niin on kaikilla austraalialaisen teollisuuden aloilla. Villaa tuottaa Austraalia enemmän kuin mikään muu maa maailmassa, mutta miltei koko tuotanto viedään raakana ulos. Austraalialainen kutomateollisuus ei kykene tyydyttämään edes oman maan tarvetta, vaan ostetaan Englannista valmiita kankaita villan moninkertaiseen hintaan, sillä kotimainen teollisuus ei kannata, palkat ovat liian korkeat.

Austraalia voisi itse tuottaa kaiken, mitä se kuluttaa tarvitsematta turvautua tuontitavaroihin, mutta jos Sydneyn kaupoissa kyseli tavaroiden alkuperää, sai kuulla, että ne olivat ulkolaisia järjestään kaikki — kahden pencen maissipiippua myöten. Kotimainen teollisuus ei kannata, palkat ovat liian korkeat, ulkolainen tavara tulee halvemmaksi.

Halvemmaksi siinä suhteessa, että se maksaa vain kaksi kertaa enemmän kuin Englannissa tai Amerikassa. Korkeat tullit, joilla kotimaista teollisuutta on koetettu suojella, nostavat tavarain hintoja, ei ainoastaan tuontitavarain, mutta myöskin sellaisten, joita ei ole tarvis tuoda ulkoa.

Kun austraalialainen jotain valmistaa, tuntuu se hänestäkin ihmeeltä, joten siitä täytyy oikein erikoisesti mainita. Austraaliassa painetussa kirjassa esim. ei riitä kustantajan, kaupungin ja maanosan nimi, vaan kirjan alussa on selitys: "Täydellisesti pantu kokoon ja painettu Austraaliassa siinä ja siinä painossa, sillä ja sillä kadulla j.n.e." Tämä selitys sentakia, että jokainen huomaisi, mitä Austraaliassakin saadaan aikaan. — Sitten on kirjassa toinen selitys: "Pääpostimestarin rekisteröimä, jotta tämä voidaan lähettää postissa kirjana." Jos siis joku epäilisi, ettei se olisikaan kirja, on pääpostimestari sen rekisteröinyt kirjana lähetettäväksi.

Mutta tällainen laitos maksaakin sitten. Edessäni on näin painettu matkailukirja, 173 sivua (niistä 36 tyhjää) ja 36 puolen sivun kuvaa, hinta Suomen rahaksi muutettuna 106 markkaa. Palkat ovat näet korkeat. Sillä Austraalia on työmiesten luvattu maa, kukaan ei pääse siellä sellaisille palkoille kuin se, joka viitsii tehdä työtä. Teollisuudenharjoittajat kyllä tietävät, että he saisivat Aasiasta määrättömästi työväkeä, jolle ei tarvitsisi maksaa puoltakaan nykyisin vallitsevista palkoista, mutta laki kieltää, Austraalia on valkoinen.

Austraaliassa ei tehdä työtä tunti- tai päiväpalkalla, vaan viikkopalkalla. Tämä saattaa monestakin tuntua aivan yhdentekevältä, sillä samahan se on, mitenkä ajan laskee, viikkorätingillä pääsee vielä vähemmällä laskemisella. Mutta se ei ole aivan sama, sillä austraalialaisen työmiehen viikkoon kuuluu vain viisi päivää tai oikeastaan neljä ja kaksi kolmasosaa. Viikon työt lopetetaan jo perjantaina klo 14, ja lauantaipäivänä ei tehdä mitään, mutta se kuuluu viikkoon kuitenkin, ja palkka on otettu huomioon myös sen päivän osalle. Baarit ovat näet englantilaisen tavan mukaan sunnuntaina suljettuja, ja lauantaipäivä on senvuoksi omistettu baareille ja seurustelulle. Jokainen työnantaja voi tästä tehdä yksinkertaisia laskelmia työn kannattavaisuudesta.

Matkailutoimistoista sain useita Austraalian oppaita, joissa selitetään maan tuotantomahdollisuuksia ja jo nykyisin vallitsevaa, loistavaa tuotantokykyä. Eräs niistä alkaa näin:

"Austraalia on johtavassa asemassa maailmassa kutakin asukasta kohti tulevan tuotannon arvoon nähden", jonka jälkeen seuraa päätähuimaavia numeroita tuotannosta nauloissa, sentnereissä ja punnissa.

En ollenkaan epäile, etteivätkö numerot pitäisi paikkaansa, mutta kun katselen toista tilastoa, täytyy minun tulla siihen johtopäätökseen, että Austraalia on johtavassa asemassa myöskin kutakin asukasta kohti tulevan tuonnin arvoon nähden. Tilasto nimittäin sanoo, että vuoden 1926 (viimeinen tilastossa) vienti oli 148,470,000 puntaa ja saman vuoden tuonti 151,445,000 puntaa. Ero ei ole tosin suuri, mutta se osoittaa kuitenkin, että joskin austraalialaiset tuottavat asukasta kohti enemmän kuin mikään muu maa, niin he myös tuovat enimmän, se on, he ovat kulutuksessa kaikkien toisten edellä.

Prospekti sanoo, että Austraalia voi reilusti (in comfort) elättää 100 miljoonaa ihmistä. Viime vuonna oli siellä 6,230,000 asukasta, siis kuudestoista osa mahdollisesta, ja tästä määrästä asuu 65 % kaupungeissa. Paljon mahtuu vielä väkeä, ja paljon siellä tarvittaisiin työvoimaa, mutta toistaiseksi ei vuotuinen lisäys ole niin suuri kuin olisi toivottavaa. Kyllähän, jos raja avautuisi värillisille. Muutamassa vuodessa he täyttäisivät maan ja viljelisivät sen, mutta silloin siellä ei olisi enää valkoisilla mitään sanomista, ja tilanne muuttuisi samanlaiseksi kuin se on nykyisin esimerkiksi Javalla. Englanti on kuitenkin liika-asutettu, ja sieltä poistuvalle väestölle täytyy olla varattuna paikka, joka kielen, tapojen ja yhteiskunnallisten olojen suhteen on samanlainen kuin emämaa, joten he sinne siirtyessään eivät tuntisi suurempaa eroavaisuutta "kuin jos siirtyisivät Englannista Skotlantiin."

Austraalian väestöstä onkin 97 prosenttia englantilaisia, ei tietysti siirtyneitä, mutta englantilaista syntyperää. Siitä kait johtui, että Austraalia otti hanakasti osaa maailmansotaan. Ennenkuin Englanti oli vielä julistanut sodan Saksalle, ilmoitti Austraalian hallitus Englannin hallitukselle, että sekin tahtoo tapella mukana.

Ensimäiset austraalialaiset joukot lähetettiinkin rintamalle marraskuun alussa 1914, ja samaan aikaan tuhosi austraalialainen risteilijä SYDNEY Cocos-saarten luona Emdeniin. Joukko seurasi toistaan Eurooppaan, kunnes austraalialaisten luku rintamalla nousi neljäänsataantuhanteen. Palestiinassa, Egyptissä, Gallipolissa ja länsirintamalla he tappelivat urhoollisesti. Austraalialla ei ollut sotatarveteollisuutta ollenkaan, joten se osti sotatarpeensa Englannilta, joka auliisti myönsikin velaksi sanoen, että kyllähän Germany maksaa, kunhan tässä voitetaan.

Sota loppui, ja austraalialaiset palasivat kotiinsa, mutta heitä ei ollut enää kuin 100,000. Kolme neljännestä oli jäänyt kylminä eri rintamille. Tappio oli raskas kantaa, mutta olihan sota voitettu.

Mitä hyötyi Austraalia maailmansodasta? Se sai Kansainliiton valvonnan alla yliherruuden saksalaisessa Uudessa Guineassa, jossa on satatuhatta villiä bushmannia, ja joka ei tule omillaan toimeen, vaan pysyy jotenkuten pystyssä vain emämaasta tulevan miljooniin nousevan valtakunnanavustuksen turvin. Pantiin hoitamaan tätä villiä maakappaletta, vaikka Austraalialla itsellään oli maata enemmän kuin kykeni asuttamaan. Ja siitä hyvästä oli se menettänyt satoja tuhansia miehiä parasta työvoimaansa — ja kaiken lopuksi jäi velkaa Englannille täsmälleen yhden miljaardin puntaa. Tykinammukset ovat nimittäin kalliita paukuteltavia. — Minä kylläkään en ole tilejä tarkastanut mutta näin minulle Sydneyssä vakuutettiin. Se tekee vähän yli 30,000 Suomen markkaa kutakin nykyisin elävää austraalialaista kohti. Sanon nykyisin elävää, sillä velka on vielä maksamatta, ja ulkomaankaupan numeroista päätellen on siihen ainakin toistaiseksi hyvin pieniä toiveita, sillä usean vuoden korotkin ovat vielä rästissä.

Kaikesta huolimatta pyrkivät austraalialaiset sisukkaasti eteenpäin. Kulkuneuvojen puute on siellä huutavin, jotta sisämaa voitaisiin edullisesti saada tuotannon palvelukseen. Mutta kaikkialta rannikolta tunkevat jo rautatiet yhä syvemmälle sisämaahan avaten uusia mahdollisuuksia, ja nyttemmin on jo Itä- ja Länsiaustraalia sidottu toisiinsa kiskoilla. Minä kun en kuitenkaan ole koskaan palvellut kulkulaitoksissa, en omasta puolestani jaksa käsittää, mitä taloudellista hyötyä tästä transcontinental-radasta voisi olla, sillä Port Augustan ja Perthin välillä se halkaisee 450 mailia leveän kalkkikivierämaan, joka ei tarjoa minkäänlaisia asutusmahdollisuuksia, ja kaikki tavaraliikenne sanottujen paikkojen välillä tapahtuu meriteitse, joka on halvempi.

Mutta kenties rata on tehty sentakia, että Austraaliallakin olisi "trans-continental", kuten Amerikalla on pacific-radat. Turistitarkoituksiin rata soveltuu hyvin, sillä jos joku esimerkiksi on myöhästynyt Eurooppaan menevästä laivasta Sydneyssä, kerkiää hän rautateitse Perthiin sitä vastaanottamaan. Ilmoituksessa sanotaankin, että "mitään ponnistuksia ei ole säästetty tehdäkseen matkan kiintoisaksi ja nautintorikkaaksi", ja tuskinpa on toista sellaista junaa maailmassa. Jokaiselle matkustajalle kuuluu tietysti makuupaikka. Sitten on juna järjestetty niin, että matkustajat vaivatta ja monia ovia availematta voivat liikkua junan päästä päähän. Täten voi jokainen helposti päästä erikoiseen oleskeluvaunuun, jossa on m.m. piano. Tämän oleskeluvaunun voi pienellä vaivalla tyhjentää ja muodostaa siitä tanssisalongin. Viimeiset radiotiedoitukset maailman tapahtumista julkaistaan matkustajille j.n.e. Ei siis pitäisi olla mitään toivomisen varaa vaativimmallakaan matkustajalla, vaikka maisemat junan ulkopuolella olisivatkin vähän yksitoikkoisia. Toinen asia on sitten, kykeneekö turistiliikenne peittämään kulut ja saattamaan radan kannattavaksi, ja tilastosta päättäen tuottaa rata huikeasti tappiota joka vuosi.

Vaikka 97 prosenttia Austraalian asukkaista on syntyperältään brittiläisiä, eivät he silti tunnusta itseään englantilaisiksi, vaan he ovat austraalialaisia. Englannista tullut siirtolainen, oltuaan muutaman vuoden uudessa maanosassa, ei myöskään salli itseään enää kutsuttavan englantilaiseksi, vaan hänkin on austraalialainen. Nimitys englantilainen merkitsee heille jotain kykenemätöntä. Mies, joka ei pikkupojasta saakka ole istunut hevosen selässä, ei ratsasta samoin kuin synnynnäinen austraalialainen, joka sanookin: "Hän ei osaa ratsastaa, hän on englantilainen."

Englantilaiset siirtolaiset ovat itse syypäät tähän arvosteluun. Kuuleman mukaan saapuu heistä hyvin suuri osa valmistautuneina joko kokeiksi tai kyntömiehiksi, koska heille on Englannissa sanottu, että kokkeja ja kyntömiehiä Austraaliassa tarvitaan, ja niille on tarjolla hyviä työansioita.

Mutta austraalialaiselta kokilta vaaditaan enemmän kuin englantilaiselta, — joskaan ei juuri keittotaidossa, niin jossain muussa. Eräs farmari tarvitsi kokkia ja ilmoitti siitä paikanvälittäjälle. Tämä tiedusteli, mitä kokin pitäisi osata tehdä.

"No, kunhan nyt osaa ottaa lampaan hengiltä ja pilkkoa puita ja tietysti täytyy senverran lypsääkin kuin maitoa tarvitaan ja noutaa vettä, ja hyvä olisi, jos hän olisi kätevä hevosten kanssa ja…"

Kun nyt englantilainen kokki tulee tällaiseen paikkaan ja pannaan suorittamaan näin monipuolista ohjelmaa, joutuu hän alusta lähtien ymmälle. Kyllä hän osaa tehdä lampaasta paistia, kotletteja, fileitä ja tuuninkia, mutta hän ei tiedä, kuinka saisi sen ensin hengiltä; hänet pannaan lypsämään lehmää, mutta hän ei tiedä, vetääkö hännästä vai sarvista, jotta saisi maitoa, ja hevosen lähelle hän ei uskalla mennä ollenkaan, koska se voisi potkaista.

Sama on kyntömiehen laita. Hän osaa kyntää, koska on sitä opetellut, mutta ei Austraaliassakaan riitä alituiseen kyntämistä. Väliajalla olisi tehtävä vaikka pientä nikkarintyötä tai vedettävä piikkilanka-aitaa, mutta silloin on kyntömiehellä peukalo keskellä kämmentä. Farmari on pettynyt ja vetää johtopäätöksensä: "Hän ei osaa, hän on englantilainen."

Tällaisissa olosuhteissa luulisin suomalaisen ja yleensä pohjoismaalaisen selviytyvän vaivatta, sillä jokainen maalla kasvanut meikäläinen kykenee näihin tavallisiin farmitöihin, nehän esiintyvät meillä jokapäiväisessä elämässä. Mutta ennenkuin voi ajatellakaan minkäänlaista menestystä Austraaliassa, on opeteltava englanninkieltä, sillä kielentaitamattomana joutuu piankin yhtä tukalaan asemaan kuin englantilainen kokki tai kyntömies, ja silloin saattaa farmari sanoa: "Hän ei osaa, hän on suomalainen."

Tällä puheellani en kuitenkaan millään tavoin tahdo kehoittaa ketään lähtemään Austraaliaan, sillä monta on mutkaa matkassa, ennenkuin siellä pääsee varallisuutta keräämään, ja moni on sieltä minkään tekemättä palannut takaisin kotimaahan. Yleensä ollaan liian herkkiä yliarvioimaan tuntemattomien maiden mahdollisuuksia ja samoin herkkiä uskomaan kullaltahelähteleviä juttuja. Luullaan, että missä joku on menestynyt, siellä menestyy jokainen.

Ensimäinen menestymisen ehto Austraaliassa on raha, pääoma. Ilman sitä ei ole kovinkaan suuria rikastumisen mahdollisuuksia. On kyllä totta, että muutamat suomalaiset ovat farmityöläisestä kohonneet varakkaiksi farmareiksi, mutta se on ollut pitkäaikaisen, ankaran työn takana. Enimmät ovat saaneet jäädä "kyntömiehiksi ja kokeiksi", vaikka kielentaitoakin on ollut aivan tarpeeksi. Sillä heiltä on puuttunut kapitaali.

Kuulkaammepas, kuinka englantilainen austraalianopas neuvoo maanmiehiään. Tämä koskee vehnänviljelystä ja lampaanhoitoa. Selostettuaan ensin viljelysalueet ja vuosituotannot sekä mainittuaan, että Austraaliassa on vielä äärettömiä aloja, jotka helpolla työllä voidaan saada viljelyskuntoon, sanotaan siinä: "Pääomaa vaaditaan."

Sitten seuraa lähempi selostus siitä, kuinka suurella pääomalla voisi ryhtyä yrittelemään: "Noin 3000-4000 punnan suuruisella summalla voi tehdä terveen alun suoraan ostamalla", sanoo opas. Austraalian punta on 200 Suomen markkaa, siis tarvittaisiin 600-800,000 Smk käteistä, ennenkuin voi tehdä "terveen alun" ja päästä työskentelemään toisista riippumatta. Mutta jos minulla olisi 600-800,000 Smk käteistä, niin luuleekos kukaan, että minä kiinnittäisin sen Austraalian vähäsateisiin vehnäseutuihin, jossa vuosituontanto viimeisen 10-vuotistilaston mukaan on 12 1/2 bushelia eekkeriltä eli hiukan päälle xi hehtolitraa hehtaarilta. Eipä vainkaan, kyllä Austraalia minusta nähden saa silloin jäädä rauhaan, sillä parempiin tuloksiin minä tuolla summalla pääsen Suomessa.

Maan hinnat eivät Austraaliassa ole niinkään halvat kuin luulisi. Vehnän viljelykselle soveltuva, mutta muokkaamaton — siis metsää tai pensaikkoa kasvava — maa maksaa vähäsateisella seudulla 1,500-2,500 Smk hehtaarilta, muokattu maa 2,500-3,500 Smk. — Runsassateisilla seuduilla kohoaa hinta aina 7,500 markkaan hehtaarilta.

Jos kuitenkin jollakulla ei olisi käytettävänään niin suurta pääomaa kuin edellä mainittiin, voi siirtolainen saada lainankin, eikä käteistä tarvitse olla kuin osa farmin hinnasta. Tarpeelliseen irtaimeen menee kuitenkin jonkunverran rahaa, ja mainitsemani opas antaa siitäkin lähempiä tietoja. Aurat, kultivaattorit, kylvökoneet ja muut pienemmät tarvikkeet maksavat 50,000 Smk, hevosia täytyy olla 8 tai 10, ja niihin menee 40,000 Smk, yhdistetty viljanleikkuu- ja -korjuukone nielee 50,000 Smk, viljelysalueen aitaus ja raivaus toiset 50,000 ja niin poispäin. Lopputuloksena vähävaraisia varten lausuukin opas sitten, että "1,500-2,000 punnan (300-400,000 Smk) suuruinen summa viisaasti käytettynä takaa omistajalleen varmuuden helppoehtoisen lainan saantiin."

Onko tämä kullan vuolemista puuveitsellä, kuten meillä hyvin usein Austraalian mahdollisuuksia arvostellaan. Ei se minusta ainakaan siltä tunnu. Sitäpaitsi sanotaan että olosuhteet Austraaliassa poikkeavat niin suuresti eurooppalaisista, ettei vastatulleen kannata ruveta yrittämäänkään vallan raa'altaan, vaan vaatii olla ensin vähintäin vuoden jollain toisella farmilla oppimassa kalliitten koneiden käyttöä sekä perehtymässä viljelystapoihin. Siis yhden vuoden saa tuloslaskelmistaan jättää kokonaan pois.

Ja vaikka sitten onkin päässyt farmin omistajaksi, niin ei tarvitse luullakaan, että joutaisi keppi kourassa kulkemaan työmaalla katselemassa, että työt luistavat, kuten monet isäntämiehet meillä tekevät. Opas antaa siitäkin ohjeita ja selvitettyään käytännössä olevaa työpäivän pituutta sanoo, että farmarit itse tekevät työtä pimeästä pimeään vaihtamalla hevosia kerran päivän kuluessa.

Melkeinpä luulen, että jos tuon summan kiinnittää Suomessa maahan ja tekee työtä, kuten Austraalian oppaassa on neuvottu, niin saman verran karttuu rahalle ja työlle prosentteja kuin Austraaliassakin.

SYDNEY

Useimmat uusien maanosien ja siirtomaiden kaupungeista ovat kasvaneet hyvin nopeasti ennen aivan autiolle paikalle senjälkeen, kun niiden perustaminen on määrätty. Ne eivät ole hiljalleen hivuttautuneet kyläpahasesta kauppalaksi, siitä pikkukaupungiksi ja lopulta suurkaupungiksi, vaan ne ovat repäisevällä otteella tempautuneet lyhyessä ajassa maailmankaupunkien tasalle.

Niinpä ei Sydneylläkään ole ikää kuin kahden miespolven verran, lähemmin sanottuna 140 vuotta, mutta siinä ajassa on se kasvanut suuruudeltaan seitsemänneksi maailmankaupungiksi.

Sen alku oli vaatimaton. Kun Yhdysvallat erosivat Englannista ja alkoivat elää omin päin, aiheutui siitä emämaalle kaikenlaisia huolia. Englannilla oli muun muassa ollut tapana lähettää näihin siirtomaihin pahantapaisia ihmisiä, joita kotimaassa täytyi pitää vankiloissa. Nyt oli tämä tie tukossa ja englantilaiset vankilat täyttyivät rikollisilla. Mietittiin keinoa tilanteen pelastamiseksi ja se keksittiinkin. Kapteeni Cook oli 1770 pystyttänyt Englannin lipun Austraalian kaakkoisrannikolle ja ristinyt paikan Uudeksi Etelä-Walesiksi, mutta se oli vallan asumaton, eikä kenelläkään ollut halua lähteä sitä asuttamaan. Nyt päätettiin lähettää liikoja vankeja tähän uuteen siirtokuntaan, tulkoot siellä toimeen miten haluavat.

Niinpä lähti kapteeni Phillips 1787 yhdellätoista laivalla Austraaliaan mukanaan 756 vankia ja 180 upseeria, matruusia ja muuta miehistöä perustamaan uutta koloniaa, jonka ensimäiseksi kuvernööriksi hänet oli määrätty. Seuraavana vuonna hän päätyi Port Jacksonin satamaan, jonka hän huomasi tarkoitukselleen soveliaaksi, nousi siellä siirtolaisineen maihin ja nimitti uuden siirtokunnan Englannin silloisen siirtomaaministerin mukaan Sydneyksi.

Phillipsin tarkoituksena oli saada siirtokunta elättämään itsensä maanviljelyksellä ja karjanhoidolla, mutta kävikin selville, ettei yksikään koko joukosta ymmärtänyt mitään näistä tieteen ja elinkeinon haaroista. Niinpä he päästivät lehmät karkuun, ja ne hävisivät ainaiseksi bushiin. Useampaan kertaan näki siirtokunta nälkää ja oli miltei perikadon partaalla, mutta jotenkuten aina selvittiin, kunnes opittiin käyttämään hyväkseen maan luonnontuotteita.

Tämä oli vähäpätöinen alku tulevalle maan pääkaupungille, jossa nyt, 140 vuoden kuluttua on yli 1,200,000 asukasta. Pääkaupungin virka on siltä nyttemmin otettu pois, sillä toiset valtiot eivät voineet sallia, että koko Commonwealt'in pääkaupunki sijaitsi vain yhden valtion alueella. Niinpä valittiin sellainen yhteinen maapala, Federal Territory — joka tosin sekin on Uuden Etelä-Walesin rajojen sisällä — ja sinne rakennettiin uusi pääkaupunki, Canberra. Näin saatiin pääkaupunki saman tien pois rannikolta, jossa japanilaiset sen voisivat pommittaa rikki, sillä japanilaispelko on Austraaliassa suuri.

Sydney on tyypillinen "business-kaupunki" jo rakennuksiinsakin nähden. Minkäänlaista yhtenäistä tyyliä ei siellä ole joudettu noudattamaan, jokainen on rakentanut, miten hänelle itselleen on ollut edullisinta. Siksipä katuvieret ovatkin rakennuksiinsa nähden hyvin kirjavia, ja useat kadut kulkevat miten sattuu, ilman erikoista suunnitelmaa. Tämä olkoon nyt sanottu vain keskikaupungista ja sen lähimmästä ympäristöstä, sillä kun kiertelee satamaa, löytää sen varrelta hyvinkin silmäähiveleviä ja taiteellisia rakennusryhmityksiä ja puistoja.

Erikoisen leiman varsinkin keskikaupungille antavat baarit, joita on silmiinpistävän tiheässä, sanottakoon yksi joka 50 metrillä. Niitten kohtaloa ratkaistiin paraikaa, kun tulin Sydneyhin. Raittiusmiehet olivat näet vaatineet toimitettavaksi kansanäänestyksen Uudessa Etelä-Walesissa kieltolain aikaansaamiseksi. Äänestyspäivänä oli koko Sydney jalkeilla, ja äänestykseen otti osaa miltei sata prosenttia äänioikeutetuista. Kaikki baarit olivat silloin suljettuina, ja baarikundit kulkivat murheellisina pitkin katuja. Yhden humalaisen poliisi kuitenkin tapasi ja korjasi suojiinsa. Kun mieheltä tiukattiin, mistä hän oli saanut viinaa, sanoi hän, että se on eilisen päivän humalaa, sillä tänään ei saa mistään.

Äänestys toimitettiin lauantaina ja sunnuntaipäivä odotettiin jännityksessä. Maanantaiaamuna tuli sitten tieto tuloksista, joka kylläkään ei ollut vielä aivan lopullinen, mutta osoitti kuitenkin, mitä mieltä kansa on asiasta. Kieltolain puolesta oli annettu pyöreissä luvuin 331,000 ja sitä vastaan lähes 821,000 ääntä. Ero siis vastustajien hyväksi 490,000. Myöhemmin saapuneet tiedot sitä sitten vielä paransivat, joten lopullinen erotus oli muistaakseni 520,000.

Viinamiehet olivat tyytyväisiä, baarit kuhisivat taas kansaa ja olut teki kauppansa, sillä sydneyläinen olut on mainiota. Puhetta asian johdosta riitti sekä baareissa että sanomalehdissä loputtomiin.

Sydneyn katuelämä on vilkasta kuten arvatakin sopii, ja kadut eivät suinkaan ole liian leveät tälle liikenteelle, varsinkin kun katuvierillä seisoskelee loputon jono autoja. Ne ovat pääasiassa yksityisten omistamia odottamassa siinä konttoriajan päättymistä. Austraaliassa on laskettu joka 12:nnen ihmisen omistavan auton. Niin tarkoin olivat nämä yksityisten autoille varatut katuvieret käytetyt, että usein löysi vapaan paikan vasta pitkän etsiskelyn jälkeen ja kaukana sieltä, minne oli matkalla. — Tulin tätäkin kokemaan, kun konsulimme autollaan kuljetti minua kaupungin nähtävyyksiä katselemassa.

Oli tarkkaan määrätty, että auton käytävänpuoleiset pyörät eivät saaneet olla käytävän reunasta kuutta tuumaa ulompana. Jos jätit autosi etemmäs, tuli poliisi heti tuumastukin kanssa mittaamaan ja — 5 puntaa sakkoa. Tämä oli raskaanpuoleinen rikos ja siksi sakkokin näin korkea. Muista pienemmistä rikoksista pääsi vähemmällä, — siellä on näet jokaisen ilmoituksen tai kiellon alla mainittu rikkomuksesta aiheutuvan sakon määrä, jotta jokainen voi varojensa mukaan edeltäkäsin arvostella, kannattaako tehdä rikkomus vai ei. Niinpä näki esimerkiksi raitiovaunussa: "Jalkalaudalla ajaminen kielletty, — Sakko 2 puntaa", tai jossain muualla: "Tupakanpoltto kielletty, — Sakko 2 puntaa", tai: "Läpikulku kielletty, — Sakko 2 puntaa". — 2 puntaa oli tavallisin sakkomäärä. Mutta sitten oli mukavuuslaitoksessa: "Älä kuhnustele, — Sakko enintäin 10 puntaa". —

Muuten tahtoo sydneyläinen olla amerikkalaismallinen siinä, että minkä hän tekee, sen pitää olla suhteiltaan suurempaa kuin muualla. Satamalahden yli rakennetaan paraikaa siltaa, jonka jännitysväli on ennenkuulumaton. Mitään numeroita en uskalla mainita, kun en niitä tarkkaan muista, mutta niin korkeaksi se tulee, että suurimmatkin valtamerihöyryt mahtuvat kyykistämättä kulkemaan sen alitse. Kustannusarvio nousi 5 miljoonaan puntaan, mutta nyt on siihen jo käytetty 10 miljoonaa, ja koko keskiosa — se komeus — puuttuu vielä tykkänään. Ennenkuin se on saatu paikoilleen, ovat toiset 10 miljoonaa huvenneet rakennukseen.

Kuulin, että eräässä elokuvienteatterissa olisi aivan erikoislaatuinen musiikki, siellä näet kymmeniä ellei satoja miljoonia markkoja maksavat urut. Menimme joukolla kuulemaan ja myös katsomaan. Kuvat olivat pelkkää roskaa — mielikuvituksellinen aihe Venäjän vallankumouksen ajoilta, — mutta urkuja sieti tosiaan kuulla. Niillä sai nimittäin yksi soittaja aikaan kaikkien instrumenttien äänet, mitä voi maailmassa ajatella. Siellä oli jouhisoittimet, torvet, rummut ja kaikenlaiset muut kilistimet. Äänikerrat oli järjestetty eri osiin huonetta, joten niitä kuului milloin yhdestä, milloin toisesta nurkasta. Soittopöytä sijaitsi näyttämön edessä orkesterin tavallisessa paikassa syvennyksessä ja nousi sieltä automaattisesti aika ajoin yleisön nähtäväksi painuen taas hetken kuluttua takaisin, tämän liikkeen silti häiritsemättä soittajaa tai soittoa, joka jatkui esteettömästi. Satumainen oli summa, joka näihin urkuihin on kiinnitetty, mutta mikäpäs ei kannattaisi elokuvien teatterille — ja varsinkin Sydneyssä, sillä piletit maksoivat Suomen rahaksi muutettuna jo sen, minkä meillä oopperaliput.

Muutenkin on Sydney kallis, tavattoman kallis kaupunki, — siellä käy miltei shillinki markasta — mutta tämä on seikka, josta ja jonka syistä puhun myöhemmin. Tässä musiikin yhteydessä mainitsen vielä, että gramofooni on joka talossa, se on tärkeämpi kuin pata, se on perheen jäsen paremmin kuin kissa tai koira meillä.

Sydneyläiset naiset ovat kauniita. Luulin arviotani harhaluuloksi, kun olin useita kuukausia viettänyt värillisten ja murjaanien maassa. Sen takia kysyin konsulaattimme sihteerin mielipidettä asiasta, sillä arvasin hänen olevan pätevämmän heitä arvostelemaan. Mutta kun hänkin vakuutti, että kyllä ne ovat kauniita, täytyi minun uskoa.

En ole mikään naisten pukujen erikoistuntija, ainakin kotona minua moititaan siitä, että kiinnitän niihin liian vähän huomiota, mutta sen panin kuitenkin Sydneyssä merkille, että naiset käyttävät erinomaisen lyhyviä hameita. Ne eivät ulottuneet läheskään polviin saakka, ja ilmiö on aivan yleinen, ilman poikkeusta. Tämä saattaa johtua useastakin eri syystä, joita en rupea tässä arvailemaan. Yhtenä voisi ajatella kankaitten kalleutta, tekstiiliteollisuus kun Austraaliassa on perin huonolla kannalla.

Olin saapunut Sydneyhin suurien juhlallisuuksien aikana. Siellä vietettiin silloin koko maailman käsittävää katolilaisten kokousta, Eucharistic Congressia, kuten sen virallinen nimi kuului. Paavin edustaja kunnioitti olemuksellaan kongressia, arkkipiispoja, piispoja ja prelaatteja kaikista maanääristä oli sinne kokoontunut samoinkuin maallikkoja, joten kongressiin lienee ottanut osaa joukon toistasataatuhatta henkeä. Minä en henkilökohtaisesti puuttunut juhlallisuuksiin, - konsuli sitävastoin oli kutsuttu sekä avajaisiin että loppupäivällisille — katselin vain syrjästä ja totesin, että suuri on vielä paavillisen vallan voima ihmiskunnassa. Missä vain paavin edustaja liikkui, siellä putosivat ihmiset heti polvilleen kuin halvauksen saaneina ja taivuttivat päänsä odottaen, että kaikkivoivan paavillisen siunaava silmäys liukuisi heidän ylitseen.

Myös oli paavin edustajalla mukanaan jonkun verran pyhiä jätteitä eli pyhäinjäännöksiä, joita piti näytellä kansalle. Tarkoitusta varten vuokrattiin matkustajalaiva, ja sälytettiin pyhäinjäännökset siihen. Laiva oli kuitenkin mustaksi maalattu, ja se oli sopimatonta. Se maalattiinkin siis paavillisilla väreillä valkoisen ja kullanhohtoiseksi, kannelle pystytettiin suuri, valkoinen risti, ja niin lähdettiin kiertämään ympäri satamaa. Päivä siinä hävisi, sillä Sydneyn satama on laaja, sitten kannettiin pyhäinjäännökset katedraaliin, laiva maalattiin taas mustaksi ja luovutettiin takaisin matkustajaliikenteelle.

Sydneyn satama on laaja, se on laatuaan ensimäisiä maailmassa. Kuin satakerta kiertelee se monina lahtina ja poukamina Port Jacksonista syvälle mantereeseen, ja käyttökelpoista rantaa on siinä yli 300 kilometrin pituudelta. Näitten vuonojen ja poukamien rannoille on kaupunki rakennettu, ja kun ulkopuolella varsinaisen cityn valtainen osa taloista on yhden perheen asuntoja, on kaupunki levinnyt tavattoman laajalle. Tiheä raitiotieverkosto ja kymmenet höyrylautat välittävät kuitenkin liikennettä kaupungin eri osien välillä vähentäen välimatkat. Satama on kaikkialta niin syvä, että suurimmatkin valtamerilaivat voivat siellä liikehtiä.

Kaupunki on siis hyvin suojattu kaikkia mereltäpäin suuntautuvia vihamielisiä aikomuksia vastaan, sillä sataman suu, Port Jackson ei ole kuin mailin levyinen. Varmemmaksi vakuudeksi on vielä sitä vastapäätä olevalle kalliolle, avoimelle ja hyvin näkyvälle paikalle asetettu kaksi tykkiä, jotta jokainen kaupunkiin tulija heti näkee, ettei täällä leikitellä.

Ulkopuolella sataman leviävät Tyynenmeren hiekkaiset rannat silmänkantamattomiin sekä pohjoiseen että etelään tarjoten erinomaisen uimarannan, mikäli hait eivät hätyytä. Surfing s.o. rantatyrskyissä uiminen tai paremminkin rypeminen onkin sydneyläisten parhaimpia kesähuvituksia, ja tuhansittain heitä silloin näkee näillä verrattoman ihanilla rannoilla.

Vaikka oli vasta kevät eikä vielä "surfingin" aika, houkuttelin eräänä sunnuntaiaamuna konsulaatin sihteerin sekä erään toisen tuttavan kanssani Sydneyn pohjoispuolella olevalle rannikolle, kun en ollut siellä vielä käynyt. Laskuveden aikana on siellä mielenkiintoista tutkia, mitä meri on jättänyt jälkeensä, — kauniskuorisia simpukoita ja monenlaisia äyriäisiä.

Laiva vei meidät ensin kahdeksan mailin päässä olevaan Manly'yn, joka on osa Sydneytä, mutta sinänsä kuitenkin muodostaa aivan oman kaupungin luonnonihanalla kannaksella avoimen meren äärellä. Manlystä ajoimme raitiovaunulla toiset kahdeksan mailia harvaan asutun seudun läpi Narrabeeniin, josta alkaa asumaton rannikko. En käsitä, kuinka tällainenkin raitiotielinja kannattaa, sillä vaikka oli sunnuntaipäivä, kulkivat vaunut miltei tyhjinä ja kuitenkin säännöllisesti puolen tunnin väliajoin. Kesäaikana siellä kylläkin saattaa olla vilkas liikenne, mutta nyt ainakin olivat hiekkaiset rannat autioina. Golfinpelaajia näkyi kyllä moniaita eräällä kentällä, mutta se on minusta niin lapsellista peliä, kun aikamiehet leikkivät pienellä pallolla, ettei sitä viitsi katsellakaan.

Paljon hauskemman näyn tarjosivat korkeat kuohupäät, joita navakka itätuuli vyörytteli rannalle. Ulapalla ei aaltojen voimaa niin havainnut, sillä syvä vesi on joustavaa, mutta kun aallot lähestyivät rantaa, silloin ne ikäänkuin saivat uutta voimaa pohjasta ja äityivät valkoharjaisiksi. Ensin näkyi aallonharjalla vain kapea valkoinen viiru kuin pitsireunus, mutta pian se levisi ja paisui. Aalto sai terävämmän muodon, se kohosi yhä korkeammaksi, ja kohiseva valkoinen harja kiertyi ikäänkuin rullalle tuulen tempoessa siitä pilvenään hienoa usvaa ilmaan. Hirvittävällä voimalla eteni tämä pauhaava vesimassa, kunnes kohtasi rannan ja sortui siihen, jotta maa tärähti. Siinä näky, jonka katselemiseen ei silmä väsynyt.

Vesi laski paljastaen laajalti matalaa rannikkoa. Se oli mustan ja kuolleen näköistä etäämpää katsoen, mutta kun rupesi sitä lähemmin tarkastelemaan, huomasi siinä vilkasta elämää. Pieniä äyriäisiä rasahteli joka kolossa ja kiven kupeessa, kun ne nopeasti etsivät itselleen piilopaikkaa. Lyhytruumiinen, suuren kämmenen kokoinen merirapu oli mies puolestaan. Kun sitä lähestyi, nousi se takajaloilleen ja kohotti suuret saksensa uhkaavasti tulijaa kohti. Se oli varsin julman näköinen, ja tiesi tämän nähtävästi itsekin, sillä vasta kun ojensi kätensä sitä ottaakseen, muuttui käytös. Toistakymmentä senttiä pitkillä jaloillaan se juoksi uskomattoman nopeasti vettä kohti, ei eteenpäin, vaan syrjittäin, ruumis ja sakset hirveästi vaappuen. Päästyään mielestään turvallisen matkan päähän, asettui se litteäksi maahan jääden odottamaan. Jos sitä lähestyi uudelleen, toistui äskeinen uhkaava asento ja senjälkeen nopea sivuttainjuoksu. — Hummeri ja jokiäyriäinen ovat etanoita tämän pitkäkoipisen rinnalla. Tavallisissa oloissaan ei tämäkään käytä kuin jalkojensa puolta pituutta ja liikkuu verrattain hitaasti, mutta milloin tarvitaan, nousee se kaikille nivelilleen, ja silloin saa mies miltei juoksujalassa seurata pysyäkseen sen rinnalla. Se saattaa tehdä matkoja kauas omasta elementistään. Kerran Uudessa Caledoniassa tapasin erään sellaisen kokospalmumetsässä noin 50 metriä ranta-aukeasta ja ainakin 200 metriä vesirajasta. Eikä se suinkaan kulkenut eksyksissä, sillä kun rupesin ahdistamaan sitä, otatti se heti täyttä ravia suorinta tietä merenrantaan.

Paljon muuta oli meri paljastanut nähtäväksi. Pieniä, monenmuotoisia simpukoita oli niin tiheässä, ettei voinut astua askeltakaan tallaamatta niitä murskaksi. Vaikkei Austraalian rannikko olekaan niin lajirikas kuin Tyynenmeren korallisaaret, löysi täältäkin sangen runsaan valikoiman. Omituinen oli muuan suuri simpukka. Se oli tummanharmaa, hyljätyn simpukankuoren tai rosoisen kiven näköinen, mutta kun astui sen päälle, roiskautti se ilmaan korkean vesisuihkun. Tämä oli sen puolustusase.

Muutaman niemen takana tapasimme kalamiehen. Hänellä oli pitkä siima, sen päässä painolla varustettu syötti, jonka hän nakkasi kauas tyrskyihin. Näin myrskyllä ajaantuu pieni kala matalikolle, ja petokalat seuraavat niiden jälessä. Kun miehellä oli kaksi siimaa, pyysimme saada lainata toisen luvaten saaliin hänelle. Hän laittoi syötiksi nyrkinkokoisen lihapalan ja sanoi, että siihen ainakin pitäisi napata, ja kun nappaa, niin se on suuri.

Menimme niemenkärkeen, jossa oli syvempi vesi ja aloimme "slanttailla". Olimme heittäneet tuskin puolenkymmentä kertaa, kun jo tarttui niinkuin kiveen. Kala siellä oli, lujasti tempoili, ja päättelimme, ettei se voi olla muu kuin hai, sillä niitä oli tällä rannikolla runsaasti.

Se oli otettava väsyttämällä, ettei siima katkeaisi, sillä emme tienneet sen suuruutta. Itsepäisesti se painoikin ulapalle päin, että kohta olimme luovuttaneet koko siiman ja seisoimme aivan vesirajassa, jonne hyrskyt löivät. Silloin tuli se yhdeksäs aalto, joka aina on suurin, tuli kuin lumivyöry korkeana kohisten. Toiset kerkisivät pakoon, mutta minä pitelin siimaa, jonka toisessa päässä tempoili kala, ja tyrsky hautasi minut alleen. En minä siitä kastumisesta niinkään perustanut, mutta se tuppasi sapettamaan, kun toiset jäivät kuiviksi ja sitten ilkesivät nauraa minulle.

Mutta nyt ei ollut aikaa harmitella, sillä kala oli saatava maalle. Sen tempaukset olivat jo herpaantuneet, ja niin vedimme sen yhtä päätä kuivalle. Hain poikanen se oli, pieni, metrin mittainen, mutta sisukkaastipa oli tapellut. Hampaita sillä oli enemmän kuin tarpeeksi, ja muistoksi leikkasin leukaperät itselleni, kun taas muun osan veimme kalastajalle.

Näistä leukaperistä sain vielä jälestäpäin monta harmia. En tullut puhdistaneeksi niistä lihoja oikein tarkoin, kiersin vain paperiin ja illalla asetin paketin kauniisti hyllylle konsulaatin sihteerin asunnossa, jonne se unohtui. Asunnon toinen omistaja tulee sitten eräänä iltana kotiin ja alkaa haistella, että jotain asiaankuulumatonta on ilmassa. Leukaperät olivat lämpöisessä ruvenneet "happanemaan", kuten suojärveläinen sanoo puiden tekevän, ja levittivät tuoksuaan huoneeseen. Etsittyään puoliyöhön saakka löysi huoneenhaltija vikapään paketin ja nakkasi sen pihalla olevaan paperikoriin. Kun me myöhemmin yöllä kotiuduimme, en löytänyt arvokasta muistoesinettäni mistään, kunnes sihteeri huomasi mennä katsomaan paperikorista, josta se löytyi.

Seuraavana päivänä päätin tallettaa pakettini varmempaan paikkaan ja vein sen konsulaatin etuhuoneeseen, jonka korkeareunaiselle sanomalehtihyllylle sen asetin piiloon. Vankan paperin kiersin vielä ympärille, jotta ei mikään haju pääsisi leviämään huoneeseen.

Näin sai paketti olla rauhassa taas pari päivää, mutta sitten eräänä yönä ihmisten nukkuessa tuli katala rotta ja alkoi tutkia pakettia. Se repi käärepaperit aivan silpuksi, söi sitten, minkä irti sai luista ja poistui. Kun sihteeri aamulla tuli avaamaan konsulaattia, oli hänen pakko kääntyä ovelta takaisin, sillä ilma oli huoneessa ylen raskas. Saatuaan akkunat auki, alkoi hän etsiä leukapieliä, koska tiesi minun tuoneen ne sinne. Mutta vaikka hän tyhjensi merimiessäkkini sisällön konsulaatin lattialle, ei mitään löytynyt, vaan haju pysyi muuttumattomana. Vihdoin viimein äkkäsi hän kiivetä sanomalehtihyllylle ja näki siellä tämän kauhistuksen. Tikkujen avulla leukaperät sitten siirrettiin talon kellariin.

Seuraavien viikkojen aikana minä niitä sitten joka pysähdyspaikassa puhdistelin, ja aiheuttivat ne monta turhanpäiväistä kysymystä kulloinkin aina asianomaisen isäntäväen puolelta, kunnes Uudessa Caledoniassa kaivoin ne hiekkaan, jossa termiitit tekivät lopullisen puhdistustyön. Nyt ne ovat siistit ja hajuttomat.

Sydneyssä ei suomalaisten keskuudessa — heitä on siellä muutamia satoja — ole minkäänlaista seuraa, joka vetäisi heidät yhteistoimintaan. Konsulaatti sai täyttää tämän puutteen, ja se olikin ikäänkuin suomalaisten klubi. Heitä näki siellä aamusta iltaan joko sanomalehtiä lukemassa tai kirjoittamassa kirjeitä taikka muuten jutustamassa, — ja tietysti konsulaattiasioissa. Siellä tapasin yhden Australian vanhimmista suomalaisista, Matti Halosen, joka jo 44 vuotta on asunut Australiassa.

Matti on nyt jo elämänsä ehtoopuolella — kuudeskahdeksatta vuosi on kulumassa — ja elelee valtioneläkkeellä, mutta vielä nousee Matin jalka keveästi, ja kieli luistaa nokkelasti muinaisia muistellen, kun sille päälle sattuu.

Oulun puolesta on Matti kotoisin, tuli nuorella ijällä leikitellyksi tyttöjen kanssa, ja kunta määräsi Matille seitsemän markkaa veroa perillisistä. Tämä oli Matista liikanainen rasitus, joten hän sanoi hyvästit kotimaan kamaralle ja lähti merille. Seilasi sitten seitsemän vuotta kaikilla vesillä, kunnes 1884 päätyi Austraaliaan. Silloin olivat olot vielä epävarmat Sydneyssä kuten muuallakin, ryöstöjä sattui tiheään, ja jokainen sai luottaa omiin keinoihinsa. Niinpä oli Mattiakin yritetty kerran iltapimeällä ryövätä Sydneyn kadulla. Kaksi oli rosvoja ollut, "mutta" — kertoo Matti — "kun minä kierasin nyrkinkokoisen pluumentaalin (kiven) nestuliinaani ja kumautin sillä toista ohimoon, ja sanoin, että tuoss' on sinulle matchista, niin siihen paikkaan istui, ja toinen lähti lipettiin."

"En minä häntä tiiä, siihen jätin ja juoksin harpuriin (satamaan) laivaan", vastasi Matti.

Eräänä päivänä kuului eteishuoneesta taas kovaäänistä keskustelua, josta saattoi erottaa sanat "Suomen Tiikeri". Siinä oli toinen Austraalian veteraaneja, rotevakasvuinen pohjalainen, ryhdikäs vielä vanhanakin. Hän selvitteli, eteishuoneessa oleville nuorille miehille elämänsä historiaa, ja ainakin kymmeneen kertaan kuulin hänen aloittavan: "Kerjäläispoika minä olin, kun Kristiinasta läksin, mutta minusta tuli Suomen Tiikeri —". Kulkupuhe tiesi tosiaan kertoa, että hän nuorempana oli ollut Chicagossa jonkunlaisen atleettiklubin tai voimisteluseuran johtomiehiä, ja häntä silloin mahdottomien voimiensa takia oli kutsuttu "Suomen Tiikeriksi." — Ennenkuin kerkisin miehen kanssa tehdä lähempää tuttavuutta, oli hän taas hävinnyt konsulaatista, enkä häntä sen jälkeen nähnyt, nimenkin olen unohtanut.

Minun matkaani olisi sieltä liittynyt parikin nuorukaista, kun luulivat, että kulkuni on kukkaisten päällä tanssimista, mutta minä varoittelin heitä seuraamasta polkujani, ne eivät ole kaikkia varten.

Brisbanesta saapui myös nuori mies, joka vasta pari kuukautta sitten oli tullut Suomesta aikomuksella hankkia itselleen farmi. Hermot olivat kuitenkin pettäneet, mies istui päiväkaudet vaan mietiskellen ja selitti, että hän tulee hulluksi. Queenslandin suomalaiset keräsivät hänelle matka-avustusta, ja nyt oli miehelle hankittu jo laivalippu Suomeen samana päivänä lähtevässä laivassa. Kun hän kuuli, että minä aion myös matkustaa sinne Etelämeren saarien ja Panaman kautta, päätti hän lähteä minun matkaani ja jättää koko Suezin reitin, koska hän yksin matkustaen voisi hermostua liiaksi. Monista vastaväitteistä huolimatta pysyi hän itsepäisesti mielipiteessään, ja vasta kun olin selittänyt, että jos hän lähtee minun matkaani, tulee hän perin hulluksi, suostui hän sihteerin saattamana lähtemään laivaan, joka kohta höyrysi ulapalle.

Ennenkuin jätän Sydneyn, en malta olla mainitsematta paria luonnonnähtävyyttä sen lähistöllä. Austraaliassahan on lukemattomia ihmeellisiä luonnonmuodostumia, joita ei missään muualla näe, mutta nämä kaksi sijaitsevat niin lähellä Sydneytä, että ne oleellisesti kuuluvat siihen.

Toinen on Hawkesbury-joki, jonka rantaa pohjoisesta tuleva rautatie kiertelee. Joen rannat ovat metsäiset vesirajaan saakka ja verrattain jyrkät, niemiä, lahtia ja salmekkeita kohtaa silmä kaikkialla, ja luulisi pikemminkin kulkevansa itä-karjalaisen järven rantoja kuin austraalialaista jokivartta. 35 mailia Sydneystä kulkee rautatie joen poikki ja siinä on Austraalian pisin rautatiesilta.

Amerikkalaiset matkailijat ovat olleet sangen innostuneita joen tarjoamista näköaloista, kirjoittaneet siitä pitkiä juttuja ja verranneet jokea Missisippiin ja Rheiniin.

Toinen nähtävyys on Bulli Pass, saman verran Sydneyn eteläpuolella. Se on omituinen vuorenmuodostuma, joka toiselta sivultaan nousee loivasti ja merenpuoliselta sivultaan putoo äkkijyrkästi 1300 jalkaa alempana olevalle tasangolle. Näköala tältä korkeimmalta huipulta on suurenmoinen: Tyynenmeren ääretön, kimalteleva ulappa, sen loiva, taivaanrannan autereeseen häipyvä hiekkaranta, ja lähempänä alla kaupunkeja, kyliä ja farmeja silmänkantamiin.

LAMPAITA JA VILLOJA

Jos Austraalian kartalla vetää piirin, joka kulkee noin 600 kilometriä rantaviivasta, jää tämän piirin sisäpuolelle laaja alue, joka pitkän aikaa oli austraalialaisille arvoitus. Sitä lähti tutkimaan useita retkikuntia, mutta useimmat niistä sortuivat taipaleelle. Ne, jotka palasivat, kertoivat siitä aivan toisistaan poikkeavia juttuja. Toiset sanoivat seudun olevan aution kuin Sahara, toiset taas kertoivat tavanneensa siellä mitä rehevimpiä ruohokenttiä. Molemmat olivat oikeassa, sillä kuivana aikana seutu muuttui Saharaksi, ja kun taivas taas valeli maalle sadetta, nousi hiekassa säilyneestä siemenestä sankka ruoho, joka ulottui miehen vyötäröihin asti. Se oli kyllä jo koettu, että vehnää tämä alue ei kykene kasvattamaan, siihen se oli liian kuivaa, ja sen perusteella sitä pidettiinkin aivan arvottomana, sillä mitäpäs muitakaan mahdollisuuksia siellä olisi.

Mutta sitten keksittiin, että tämä erämaa voi ainakin kasvattaa villaa, ja kun hyvin sattuu, soveltuu se siihen erinomaisesti. Lampaita tuotettiin maahan, ne menestyivät hyvin, ja Austraalian talouselämä sai aivan uuden suunnan.

Englantilaiset lammaslaadut, kuten Leicesterit, Lincolnit, Shropshiret y.m. olivat kuitenkin karkeavillaisia ja paljon vähemmänarvoisia kuin Espanjan hienovillainen merino, mutta tätä oli perin vaikea saada, koska Espanjassa oli ankara maastavientikielto. Pienellä kieroudella ja vaihtokaupalla englantilaisten kuitenkin onnistui hankkia muutamia, ja ne lähetettiin heti Austraaliaan lisäämään sukuaan. Tästä vaihtokaupasta elää vielä kertomus Austraaliassa:

"Yrjö III oli innokas kokeiluja harrastava farmari ja hän halusi mielellään muutamia merino-lampaita, Mutta espanjalaiset tekivät niin hyviä kauppoja merinovillalla, että oli rikos viedä maasta espanjalaista rotua. Kysyttiin Espanjan lähettiläältä, mutta hän ei uskaltanut luvata niitä. Sitten käännyttiin rouva lähettilään puoleen. Häntä pidettiin tarkoin silmällä ja lopulta havaittiin — kuninkaan ajaessa parlamentin avajaisiin — että hän oli kovasti mieltynyt kuninkaan juhlavaunuja vetäviin kermanvärisiin hevosiin.

"Rouva lähettiläältä tiedusteltiin heti, haluaisiko hän omistaa parin sellaisia hevosia. — Juuri niitä hän halusikin! Niin tilattiin Hannoverista kaksi kermanväristä hevosta ja tuotiin hänelle Englantiin. Ne maksoivat kyllä lähes 8000 puntaa, mutta ne olivat sen arvoisetkin, sillä nyt oli rouva lähettiläällä jotakin, mistä ei kukaan muu lordi tai lady voinut kerskua.

"Rouva lähettilään olisi ollut turhaa kääntyä Espanjan hallituksen puoleen ja pyytää lampaita. Niinpä hän ottikin espanjalaisia salakuljettajia avukseen valitsemaan niitä. Salakuljettajat 'valitsivat' oman tunnetun tapansa mukaan muutamia eri laumoista, kuljettivat ne rajan yli Ranskaan ja sieltä Hampuriin, jossa ne laivattiin Englantiin vietäviksi."

Tämä on tarina siitä, kuinka Englannin kuningas vuonna 1797 hankki itselleen espanjalaisen merinolampaan alkujuuren, josta nykyinen Austraalian merinolammas polveutuu.

Myöhemmin, 1884 lähetettiin Austraaliaan 30 Saxon merinoa, jotka oli ostettu Saksasta. Niitä viemään määrättiin Cumberland-niminen laiva kapteeni Cairnes'in johdolla. Paluumatkalla joutui laiva merirosvojen käsiin Atlannilla. Kapteeni Cairnesilla oli mukanaan poikansa ja tyttärensä. Merirosvot työnsivät lankun laivan laidan yli ja määräsivät kapteenin nousemaan sille. Tämä tarttui tytärtään vyötäisistä ja hyppäsi hänen kanssaan mereen, ja poikansa seurasi jälestä. — Austraalian merinolampaan historia ei siis ole vailla traagillisuuttakaan.

Austraalialaiset ovat risteyttäneet merinoa omien englantilaisten laatujensa kanssa ja päässeet erinomaisiin tuloksiin. Vuonna 1808 antoi lammas yhdellä keritsemisellä 5 naulaa villoja, nyt on keritsimisen keskimääräinen paino noussut 11-12 naulaan, mutta on sellaisia laatuja, jotka antavat kerrallaan 40 naulaa.

Kesällä 1928 toimitetun henkikirjoituksen mukaan oli Austraaliassa 92 miljoonaa lammasta eli 15 lammasta kutakin Austraalian asukasta kohti. Sydneyläiset sanoivat kuitenkin, että tämä luku on liian pieni, sillä nämä laskelmat ovat hyvin extensiivisiä, ja niissä sattuu virheitä. Tätä ennen toimitetussa laskemisessa oli niinikään sattunut pieni virhe, lampaita saatiin 20 miljoonaa todellista määrää vähemmin, mutta eiväthän tuollaiset virheet niin suurissa asioissa paljoakaan merkitse.

Sitäpaitsi lampaiden luku vaihtelee suuresti sademäärän mukaan. Vuosina, jolloin sataa niin paljon, että ruoho pääsee vihannoimaan, menestyvät ja lisääntyvät lampaat erinomaisesti. Mutta sitten sattuu kuiva vuosi, ei sada pisaraakaan, lampaat vaeltavat äärettömiä matkoja vettä etsien, kunnes sortuvat. Eräälläkin farmilla kerittiin sadevuonna 1894 276,300 lammasta ja merkittiin 112,000 karitsaa. Seuraava vuosi oli kuiva, ja silloin kerittiin ainoastaan 234,000 lammasta, kuivuuteen kuoli 90,000 ja karitsoita merkittiin vajaa 2000. Tällaiset vuodet ne ovat ajaneet monta farmaria maantielle.

Tuntunee uskalletulta ryhtyä ollenkaan lampaanhoitoon tuollaisissa olosuhteissa, ja sitä se epäilemättä onkin. Mutta tullessaan näille paikoille eivät farmarit tienneet, miksi olosuhteet muuttuisivat. Vuonna 1880 kasvoi Uuden Etelä-Walesin länsiosa miehenkorkuista heinää ja pensaikkoa, maa oli kuohkeata, ja vaikkei sademäärä ollut kuin tuuman tai pari vuodessa, kykeni se säilyttämään ruohonkasvulle tarpeellisen kosteuden.

Sitten tulivat lampaat ja vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa oli seutu muuttunut erämaaksi. Lampaat tallasivat maan kovaksi, söivät ruohon juurta myöten, tuulet ja sateet huuhtelivat löysän hiekkakerroksen pois, ja jälelle jäi kivenkova pinta. Vaikka myöhempinä vuosina tuli runsaasti sadetta, ei maa siellä enää viheriöinyt. Niillä paikoin sitävastoin, minne hiekka oli kerääntynyt, säilytti ruohonsiemen itäväisyytensä lähes kymmenen vuotta, ja kun sitten taas tuli vuosi, jolloin satoi 7 tuumaa, nousi hiekkakerroksesta sankka heinä. Mutta maa ei ollut enää sama kuin ennen, ja kun aikaisemmin puolitoista hehtaaria kykeni elättämään yhden lampaan, tarvitaan siihen nyt 7 ja 8 hehtaaria.

Lampaat eivät yksin tehneet tätä tuhoa, vaan mikä niiltä jäi jälkeen, sen söivät kaniinit, kaivoivat ruohon juuret maasta ja nakersivat kuoren pensaista niin korkealta kuin ylettivät.

Kaniinit ovat Austraaliassa maanvaivana. Kokeilutarkoituksissa toi Thomas Austin vuonna 1884 Lightning-nimisellä laivalla sinne ensimäiset kaniinit. Niitä lastattiin 24 paria, mutta kun laiva tuli perille, oli elossa vain 13 kappaletta, jotka laskettiin bushiin. Viisi vuotta senjälkeen ammuttiin 20,000 kaniinia näitten 13 jälkeläisiä, ja nyt niistä maksetaan jo tapporaha, — ainakin muutamat farmarit maksavat. Kuivina aikoina myrkytetään vesipaikat ja kerrotaan, että eräänä kuivana kesänä yhden ainoan vesipaikan luona tapettiin täten yhdessä viikossa kolme miljoonaa kaniinia. Joskus niihin tulee rutto, ja illoin ne häviävät siltä paikkakunnalta kokonaan, mutta parin suotuisan vuoden jälkeen on niitä taas miljoonia.

Austraaliassa on villejä koiria, dingoja, jotka ahdistavat lampaita, ja kun saavat tilaisuuden, tappavat niitä kymmenittäin, ei syödäkseen, vaan pahuuttaan, yksinomaan tappaakseen. Kenties, ja hyvin luultavasti kaniinit importeerattiin sen takia, että dingoilla olisi tarpeeksi ruokaa ja jättäisivät lampaat rauhaan. Mutta sitä ne eivät tehneet, sillä lampaanliha on niistä parempaa. Yhä vielä täytyy pitää vakituisia "doggereita", koirantappajia, jotka ovat alituiseen liikkeellä ahdistamassa dingoja. Niistä maksetaan tapporahaa punta päänahasta, ja päänahkaan kuului ennen molemmat korvat ja kappale otsanahkaa.

Kun dingot näin laiminlöivät heille uskotun tehtävän, heräsi muutamien yritteliäiden farmarien päässä ajatus importeerata Austraaliaan joku kissansukuinen eläin, esimerkiksi tiikeri tai pantteri; se kenties tekisi lopun kaniineista. Siellä elää kyllä suurikokoinen villikissa, mutta se asustaa samoissa luolissa kaniinien kanssa, eivätkä nämä näytä pelkäävän sitä ollenkaan. Se on nimittäin vähäruokainen eikä tapa enempää kuin mitä jaksaa syödä, ja kaniinit taas muutaman yksilön vähenemistä eivät huomaakaan. Siksi päätettiin tuoda sinne joku suuriruokaisempi kissaeläin.

Mutta kokemus on osoittanut, että tulipa Austraaliaan eläin mikä tahansa, niin se menestyy siellä erinomaisesti kasvaen toista vertaa suuremmaksi kuin kantarotu. Nyt toiset farmarit panivat jyrkän vastalauseen tiikerin maahantuonnille ja sanoivat, että jos tiikerikin menestyy yhtä hyvin kuin muut eläimet, kasvaa se kaksi kertaa pitemmäksi kuin Intian tiikeri, ja silloin on ihmisillä lähtö Austraaliasta. Jonka johdosta tiikerin tuonti jätettiin ainakin toistaiseksi ja yhä edelleen käytetään doggereita hävittämään dingoja, lampaitten vihollisia.

Eräs kiinalainen rupesi myös doggeriksi. Jonkun ajan kuluttua hän toi päänahan, seuraavalla viikolla toisen, ja sitten niitä tuli hyvin tiheästi. Kukaan ei tiennyt sillä seudulla olevan niin paljon dingoja, sillä kukaan muu ei niitä nähnyt, mutta kiinalainen yhä kantoi päänahkoja. Lopulta ruvettiin asiaa tutkimaan ja keksittiin, että kiinalainen oli itse valmistanut päänahat. Kun hän sai käsiinsä — joko tappamalla tai ostamalla — yhden dingonnahan, valmisti hän siitä kaksikymmentä paria korvia niin taitavasti, että niitä oli vaikea eroittaa oikeista korvista. Sen jälkeen ei päänahka enää riitä tapporahan saamista varten, vaan vaaditaan siihen nahan kaistale, joka on leikattu nenänkärjestä hännänjuureen saakka.

Viime vuosisadalla saivat lammaspaimenet hoitaa doggerin tehtävät, he kun seurasivat lauman mukana kaikkialle. Nyt ei lammaspaimenia enää ole, sillä koko laiduntamisalue on piikkilanka-aidoilla jaettu pienempiin osiin, kunkin laitumen vuokraajan osuus aina erikseen. Aitauksen sisäpuolella kulkevat lampaat ilman paimenta, ja ainoastaan rajaratsastajat kiertelevät alituiseen pitkin aitausta tarkastamassa, ettei siihen ole tullut aukkoja.

Nämä ovat kaikki vuokra-alueita, ja rajaratsastajat, joita tavallisesti on kaksi yhdessä, hoitavat joko yhden tai useampia alueita, riippuen niiden koosta. Pienin tällainen vuokra-alue, jonka valtio antaa, on määrätty noin 1250 hehtaariksi, mutta näin pieniä alueita ei yleensä käytetä. Tavallisin käytännössä oleva pienin alue on 5000 hehtaaria. 10,000 hehtaarin suuruista vuokra-aluetta kutsutaan vielä pieneksi. Sadan- ja kahdensadantuhannen hehtaarin laidunmaat ovat varsin yleisiä, mutta on siellä sellaisiakin, jotka käsittävät aina 500,000 ha. Erään tällaisen vuokramaan raja-aita juoksee linjasuorana samaan suuntaan 140 kilometriä.

Kun tällaiset mahdottomat läänit on käytettävänä ja kymmenet ja sadattuhannet lampaat kerittävänä, luulisi, että keritsemistä riittäisi alituiseen, vuoden ympäri. Mutta olosuhteet ovat kehittäneet keritsimisestä — sanoisinko teollisuuden, jolla on oma ammattitaitoinen väestönsä, ja kun missä keritsiminen aloitetaan, viedään se kuumeisella kiireellä, tehdasmaisesti läpi muutamassa päivässä tai viikossa, riippuen tietysti lampaiden lukumäärästä.

Keritsijät ovat liikkuvaa väkeä. Tuskin on työ loppunut yhdellä alueella, kun jo toiselta saapuu viesti, että siellä aloitetaan keritseminen seuraavalla viikolla, ja koko keritsijäin armeija on matkalla sinne. Farmilla on mobilisoitu suuri joukko apuväkeä, sillä on tarkoin laskettava ja katsottava, että päivittäinen annos, 5000-6000 lammasta saapuu täsmälleen takamailta keritsemispaikalle, ettei tule keskeytystä työssä ja ettei taas yhtäaikaa tule liian paljon, sillä niille ei riitä keritsemispaikalla ruokaa. Lauma toisensa jälkeen kulkee keritsemishuoneen läpi, ja ajetaan takaisin laidunmailleen, toisia saapuu yhä tilalle, kunnes viimeinenkin lammas on jättänyt villansa lajittelijalle. Keritsijät saavat shekkinsä, — rahaa ei farmeilla käytetä — katoavat yhtä nopeasti kuin olivat saapuneetkin, ja farmi jää taas vuodeksi eteenpäin hiljaiseen yksinäisyyteensä.

Keritseminen toimitetaan nykyisin yksinomaan koneilla, käsin käytettävät keritsimet kuuluvat jo museoesineihin. Nyt ei keritsijän tarvitse muuta kuin johdattaa konetta, se tekee leikkuutyön itsekseen. Yhden lampaan keritseminen ottaa keskimärin viisi minuuttia ja kohtalainen mies selvittää päivässä 90-100 lammasta. Korkein saavutus 9 tuntisena päivänä on puheitten mukaan 327 lammasta.

Mutta hutiloiden tehden tulee myös vahinkoja ja usein sattuu, että kone leikkaa nahkaan, joten jää punainen jälki. Pienet nahkahaavat katsotaan vahingoiksi, ja ne parannetaan tervan ja paloöljyn sekoituksella, mutta voi käydä niinkin, että jalkajänne tai kaulasuoni katkeaa. Tämä katsotaan keritsijän huolimattomuudeksi, ja säännön mukaan on hänen ostettava näin vahingoittunut lammas, sillä siitä ei ole enää eläjäksi. Keritsijöillä on kuitenkin oma kokkinsa ja ruokalansa, ja tavallisesti tämä yhteinen keittiö lunastaakin sellaiset lampaat.

Sitämukaa kuin villa erkanee lampaasta, joutuu se lajiteltavaksi. Jo keritsijä toimittaa ensimäisen lajittelun. Kun hän alottaa työn, leikkaa hän ensimäiseksi vatsavillan, joka on likaisinta ja täynnä siemeniä. Senjälkeen tulee jalkojen vuoro, ja jalkavillat pannaan eri kasaan. Viimeksi otetaan selkä ja kyljet yhtenä levynä. Apulaispoika käärii levyn rullalle ja vie sen villalajittelijan pöydälle, jonka tehtävänä on luokitella eri laadut, pitkävillaiset, lyhyt villaiset, karkeat ja hienot.

Villalajittelijan työ kysyy taitoa ja pitkäaikaista kokemusta, hänen täytyy olla expertti alallaan, sillä hänestä riippuu, minkälaisia hintoja omistaja saa tavarastaan. Austraalialainen villa luokitellaan nimittäin niin tarkoin, että ostaja voi kunkin laadun käyttää juuri siihen tarkoitukseen kuin on aikonut, tarvitsematta siitä enää eroitella pois mitään, ja silloin hän voi myös maksaa siitä korkeimman hinnan. Teoreettisesti katsoen voi Austraaliasta saada 842 eri villalaatua; Sydneyn polyteknikumin villaosaston professorin Hoogsworth'yn kokoelmissa on näin suuri lajitelma. Käytännössä näin monen laadun eroittaminen on kuitenkin mahdotonta, ja myyntiä varten erottavatkin lajittelijat keritsemispaikoilla vain 20-22 eri laatua. Mutta joka nämäkin laadut tuntee ja osaa nopeasti eroittaa toisistaan leikkuupaikan kiireessä, jossa villakääryjä toisensa jälkeen työnnetään eteen pöydälle, saa olla ylpeä taidostaan. Lajittelijat ovatkin suuria herroja leikkuupaikalla, eikä heidän työhönsä kykene siellä puuttumaan kukaan.

Villa on keritty, lajiteltu, usein myös pesty, paalutettu ja alkaa matkansa sisämaasta merenrantaan Brisbanen, Sydneyn, Melbournen, Geelongin ja Adelaiden varastoihin. Talven lopulla, elokuussa, saapuvat ostajat kaikilta maailman ääriltä tekemään ostoksensa näitten paikkojen villapörsseissä, jossa myynti tapahtuu huutokaupalla. Painetun luettelon mukaan kulkevat he varastoissa tarkastamassa tavaran ja valikoimassa tarvitsemansa laadut ja erät.

Karkeimmat laadut ostaa Englanti, joka niistä valmistaa miesten pukukankaita ja muuta sentapaista, hienommat laadut menevät Ranskaan ja Saksaan, ja niistä valmistetaan keinotekoista silkkiä, mutta kaikkein hienoimman villan ostaa Ameriikka, joka maksaa siitä minkälaisia hintoja tahansa. Minulle näytettiin malleja tällaisista hienoista laaduista, ja jos minulle olisi sanottu, että se on silkkikuituja, niin olisin uskonut. Se oli pitkää, äärettömän ohutta, kimaltelevaa, ja sitä kun pingotti sormien välissä, se soi kuin viulun jänne.

Mutta kaikkein hienovillaisimmatkaan rodut eivät joka vuosi anna aivan samanlaista tavaraa. Runsassateisina vuosina kasvaa hienokin villa karkeaksi; mitä kuivempi vuosi, sen hienompi villa. Tässä on samoin kuin kaikkialla muuallakin luonnossa; ravintoköyhä maa kasvattaa lujimman ja parhaimman puulaadun, Intian rehevässä maaperässä kasvanut sormenpään kokoinen mustikka ei maistu miltään pohjoismaiden mustikan rinnalla, ja sellaista aroomia kuin kuivien kivikkomäkiemme mansikalla, en ole tavannut missään kuuman Etelän marjalla.

Mutta villapörssissä jatkuu kuumeinen huutokauppa, sillä uusia ostajia on ilmestynyt. Ennen sotaa oli Japani pienimpiä huutajia, ostaen Sydneyn pörssissä 18,000 paalua, viisi vuotta sodan jälkeen oli se järjestyksessä toinen 120,000 paalulla, ja joka vuosi sen kysyntä nousee. Saksa ei kylläkään ole päässyt vielä entiselleen, sillä ennen sotaa osti se vuosittain yli neljännesmiljoonaa paalua, mutta silloin, kun se taas pääsee tähän määrään, on Japani villateollisuuden alalla jo arveluttava kilpailija, vaikkakin sen tuotanto vielä toistaiseksi on suuntautunut pääasiassa vain kudottujen tavarain valmistamiseen.

UUDESSA CALEDONIASSA

Kierrellessään Etelämerta uusia maita etsimässä tapasi kapteeni Cook matkoillaan saaren, jonka vuorinen ulkomuoto siinä määrin muistutti Skotlantia eli Caledoniaa, että hän tälle saarelle antoi nimeksi Uusi Caledonia. Se näkyy meidän kartoissamme vain kapeana viiruna keskellä ääretöntä sinistä merialuetta, mutta sen pituus on noin 550 km. ja leveys keskimäärin 40 km. — ei siis niinkään pieni viiru.

Caledonialaiset itse — ja ehkä jotkut toisetkin — kehuvat saarta maailman kauneimmaksi. Väitteessä on kyllä paljon tinkimisen varaa, kuten myöhemmin huomasin, mutta ainakin nyt, ensimäisellä kerralla lähestyin sitä melkoisella uteliaisuudella ja ennakkoihailulla, sillä ennen auringonlaskua olimme siitä ehtineet saada jonkunlaisen silhuettikuvan. Lähemmäs tultuamme peitti jo pimeys maisemat, ja kaakkoismyrsky muutti koralliriutat valkoisen kiehuvaksi vyöhykkeeksi.

Saarta ympäröi renkaan tavoin koralliriutta, vaarallinen merenkulkijalle, mutta siinä on portteja, joista suurimmatkin laivat voivat haitatta purjehtia sisäväylään ja rannikolle. Tällaisen ahtaan portin kautta mekin lähestyimme Noumeaa, ainoata saaren kaupunkia, johon pitkämatkaiset valtamerihöyryt poikkeavat. Oli vuoksen aika, ja riutta veden peitossa, mutta sen paikan osoitti korkealle myllertävä vesivuori, joka näytti aivan kuin aiheetta kohoavan merestä. Näin myrskyllä riutta ilmaisee itsensä, mutta tyynellä säällä on vaikeampi löytää viitoittamatonta porttia, sillä silloin ei siellä hyrsky käy, ja riutta vaanii parin jalan syvyydessä.

Noumean sisämeren suulla tuikkaa kuitenkin "Amedeen" majakka jo kauas merelle, ja majakan luona on luotsivene vastassa. Sitten kohoavat korkeat vuoret väylän kahden puolen, ja Noumean satamalahti on edessä.

Kaupunki jo nukkui, laituri oli täynnä laivoja ja jäimme yöksi ankkuriin. Poliisiviranomaiset vain kävivät veneellä noutamassa passimme, ettei joku passit on yöllä läksisi uiden rantaan. Käskivät aamulla tulla noutamaan paperit poliisilaitokselta.

Mereltä käsin katsoen ei Noumea juuri kaupungiksi luulisikaan, vaan on se mieluummin kuin yhtenäistä puistoa. Paria julkista rakennusta lukuunottamatta ovat miltei kaikki talot yksikerroksisia, joka taloon kuuluu puutarha korkeine puineen, ja rakennukset hukkuvat tämän lehväkatoksen alle. Vasta maihin päästyään huomaa, että kaupunki on katujen avulla jaettu säännöllisiin neliöihin, kuutioihin, kolmioihin ja muihin kulmioihin, sikäli kuin tila kulloinkin on sallinut, sillä vuoret alkavat verrattain läheltä rantaa. Laivassa jaettiin meille saaren opas ja Noumean kaupungin kartta, mutta niihin ei aivan hiuskarvalleen tarvitse luottaa. Oppaassa sanottiin näet, että saarella ei ole ollenkaan moskiittoja, mutta jo ensimäisenä iltana söivät ne nilkkani ja ranteeni piloille. Ja etten minä yksin niistä kärsinyt, sen osoittivat jokaista vuodetta verhoavat moskiittoverkot. Kaupungilla kävellessäni huomasin taas, että kartta oli tehty sen mukaan, kuinka piirtäjä haluaisi sen rakennettavaksi. Kulkiessani erästä bulevardia näytti kartta sitä vielä riittävän viisi kadunnurkkaa eli siis puoli kilometriä, mutta katu loppuikin ja vastaani tuli merenlahti, jolla oli ankkuroituna kalastajalaivoja. Ymmärsin tästä, ettei bulevardi ollut vielä täysin valmis.

Läheltä katsoen ei Noumeaa voi juuri kauniiksi sanoa, sillä rakennukset ovat perin yksitoikkoisen näköisiä, parakkimaisia, ja kadut kiveämättömät, pölyiset. Kauppoja lukuunottamatta ei lasiakkunoita useimmissa yksityisissä taloissa ole ollenkaan, vaan ainoastaan puiset, limittäiset säleverhot, joiden kautta pöly vapaasti tunkeutuu huoneisiin.

Mutta yleiskuva kaupungista satamalahtineen ja ympäröivine vuorineen on viehättävä, ja ne, jotka eivät aikaisemmin ole nähneet auringonlaskua vuorimaisemassa, kehuvat sitä verrattomaksi.

Ei Noumea mikään metropooli tahdo ollakaan, siellä on vain 10,000 asukasta, mutta se on kuitenkin Uuden Caledonian kaupan keskus, ja sinne saapuvat matkustajalaivat aina Euroopasta ja Ameriikasta saakka.

Maaseutu sensijaan tarjoaa paljon näkemisen arvoista, sillä onhan Uuden Caledonian luontoa ja maisemia verrattu sweitsiläisiin. Ja tosiaankin saa saarta kulkiessaan kaiken aikaa ihailla jylhiä vuoristomaisemia, syviä rotkoja ja viidakossa luikertelevia kirkasvetisiä puroja. Vuoret eivät täällä tosin kohoa kuin 1000-1600 metriin, mutta niitten rinteillä kasvaa tiheä metsä, joka etäämpää katsoen muistuttaa milloin nukkaa, milloin samettia.

Kaikki vuoret eivät sentään ole tällaisia, sillä siellä on runsaasti "punaisia vuoria", ravintoköyhiä, ja niillä ei kasvullisuus jaksa nousta huippujen puoliväliinkään, — yläosa on autiota, kuin keltamultakalliota.

Mutta siellä, missä maapohja on mustaa, työntää se povestaan mitä rehevimmän ja moninaisimman kasvullisuuden. Jos se on eucalyptusmetsää, kasvaa alla miehenkorkuinen heinä, jos taas pensaikkoa, on se niin tiheää, että on turha yrittääkään sen läpi ilman kirvestä. Pensaat ovat takertuneet toisiinsa niinkuin verkon silmät, ja joukossa runsaasti piikkipensaita sekä kaktuksia, jotka tekevät pensaikkoon tunkeutumisen mahdottomaksi.

Muita vaaroja ei siellä liikkuminen tuotakaan, sillä käärmeitä ei koko saarella ole yhtään lajia enempää kuin petoeläimiäkään. Eräs hirvilaji on sangen runsaasti edustettuna, ja se aiheuttaa suurta vahinkoa nuorille kokospalmuistutuksille. Siksi sen ampumista ei ole mitenkään rajoitettu, vaan saa sen kuka hyvänsä ja milloin tahansa tappaa. Jokainen farmari pitääkin senvuoksi joitain ajokoiria, jotka karkoittavat hirvet kokosviljelmiltä, ja esimerkiksi Plum-farmilla, jossa asuin jonkun aikaa, oli niitä kokonaista kuusi. Ne kävivät jahdilla etupäässä omin päinsä, lähtivät jo aamuyöstä joukolla vuorille ja palasivat vasta myöhään aamupäivällä selkä ja kyljet punaisina vuorten hiekasta.

Eräänä aamuna kuulin niitten ajon taas läheiseltä vuorenrinteeltä, enkä suinkaan päästänyt tilaisuutta käsistäni saada ottaa osaa hirvenjahtiin. Lainasin isännän kiväärin ja kiiruhdin ajoa vastaan. Se tuli ensin farmille päin, mutta kääntyi sitten kohti merenrantaa pensaikkoon. Siellä hirven oli nähtävästi vaikea liikkua, joten koirat pääsivät aivan kintereille. Juoksin ranta-aukeamalle ehtiäkseni vastaan, mutta sinne päästyäni porhalsi jo koko joukko yhtenä rykelmänä pensaikosta esille. Matkaa oli sinne vähän toistasataa metriä, ja olisi voinut hyvin ampua, mutta en kerinnyt vielä ampumista ajatellakaan, kun hirvi syöksyi suoraan mereen koirat kintereillä. Luode ei ollut vielä alkanut, ja hirvi sai matalassa rantavedessä jonkunverran etumatkaa, kun koirien jalat eivät ylettäneet joka paikassa pohjaan. Mutta lieneekö se sitten kompastunut riutalla, sillä näin sen äkkiä kaatuvan turpa edellä veteen. Pari yritystä teki se noustakseen, mutta silloin olivat koiratkin paikalla, ja kun ehdin sinne, oli se jo henkäissyt keuhkonsa täyteen suolavettä, eikä minulla ollut muuta tehtävää kuin puukollani avata kurkku, jottei veri hyytyisi lihaan.

Pian alkava laskuvesi jättäisi hirven aivan kuivalle riutalle, jossa heti kaikenlaiset nilviäiset olisivat sitä jäytämässä. Kiiruhdin senvuoksi farmille noutamaan miehiä ja härkäparin, jolla hirvi sitten tuotiin kotiin. Se oli vielä nuori, kauniskarvainen, kaksisakarainen. Sarvet otin itselleni muistoksi, lihat syötiin, isäntä suolasi nahan ja vei Noumeaan lehmännahkojen mukana.

Uuden Caledonian eläinkuntaan kuuluu vielä varsin hauska strutsintapainen lintu, cagon. Se kuuluu tietääkseni samaan sukuun kuin emu Austraaliassa ja kivi Uudessa Seelannissa, joita se suuresti muistuttaa, mutta ne ovat kaikki eri lajeja. Tämäkin on terävänokkainen, lyhytsiipinen ja lentokyvytön, ja niin kesy, että tulee syömään ihmisen kädestä. Senvuoksi se onkin rintamailta hävinnyt, koirat ovat tehneet lisää tuhoa metsässä, eikä sitä enää tapaakaan kuin vuorilla "bushissa".

Uuden Caledonian ilmasto on maailman ihanimpia. Lämpömäärä vaihtelee +15:sta -25:een Celciusta läpi vuoden, ja malaria on tuntematon. Väittävät, ettei siellä ole kukaan milloinkaan sairaana. Ihmiset ovat aina iloisia ja hymyileviä, enkä minä ainakaan nähnyt murheellisia naamoja.

Minkälaisia mahdollisuuksia siis tarjoo tällainen luonto ja ilmasto elämiselle? — Koetan antaa niistä muutamia tietoja, jotka perustuvat paikkakuntalaisten kokemuksiin.

Hedelmälaatuja on monenlaisia, kuten banaani, papaya, appelsiini, sitruuna y.m., joita alkuasukkaat viljelevät elääkseen. Ne eivät vaadi mitään työtä, kunhan vain viitsii korjata sadon. Mutta joka aikoo Caledoniassa tehdä rahaa, hän viljelee kokosta, kahvia ja kakaota myyntiä varten ja muita hedelmälaatuja sitten vielä tarpeensa mukaan.

Kokospalmu vaatii mustaa maata, jossa on runsaasti koralleja ja simpukankuoria sekä suolainen pohjavesi lähellä. Sellaisia maita on Caledoniassa vielä suuria aloja bushin vallassa.

Palmun viljelys on varsin yksinkertaista hommaa. Metsä eli tavallisimmin pensaikko, jota sellaisella maalla kasvaa, raivataan pois, maanpintaa hiukan möyhennetään ja palmuntaimet istutetaan siihen, keskimäärin 120 puuta hehtaarille. Kuusivuotiaina tekevät puut ensimäiset hedelmät, 8-vuotiaina alkavat ne tuottaa, ja 10-vuotisina antavat ne täyden sadon, joka on 10-15 kiloa kopraa vuotta kohti. Kopran hinta on Uudessa Caledoniassa 2 frangia kilolta, ja vuotuinen tulo siis puuta kohti keskimäärin 25 frangia.

Mitään hoitoa ei palmunviljelys kaipaa, kun se kerran on istutettu. Pähkinät putoilevat valmistuttuaan itsekseen maahan, josta ne kerran kuukaudessa kerätään, halkaistaan kirveellä, sisus kaivetaan pois ja levitetään kentälle kuivamaan. Tämän työn tekevät alkuasukkaat, kanakit, joiden palkka on 100 frangia kuussa, talon housut ja muona.

Kahvinviljelys tuottaa nopeammin ja runsaammin. Kolme vuotta istutuksen jälkeen antaa se jo täyden sadon, joka Caledoniassa tekee 2500—3000 frangia hehtaaria kohti vuodessa, eikä tämäkään kasvi vaadi mitään hoitotoimenpiteitä istutuksen jälkeen.

Banaaninviljelys on kuitenkin yksinkertaisinta ja tuottavinta, kuten väitti eräs farmari, joka ei tilallaan juuri muuta viljellytkään. Oikein suuria satoja antaakseen vaatii se kyllä lihavahkon maan, mutta menestyy myös melkein missä tahansa, kunhan vain on kosteutta; — ja sadon saa korjata jo samana vuonna.

Minulle on aina uskoteltu, että banaani olisi yksivuotinen ruohokasvi, ja niin lieneekin laita siellä, missä on sadeaika ja kuiva-aika erittäin. Mutta Uudessa Caledoniassa on ilma aina samanlaista, kosteuden puutetta ei siellä tule koskaan ja lämpöä on aina riittämiin. Niinpä näin tämän mainitsemani farmarin kentällä banaanirunkoja, joita hän väitti kolmevuotisiksi ja vielä olivat antaneet sadon. Näitä vanhoja kasvatti hän pääasiallisesti kuitenkin saadakseen uusia taimia. Sillä kun banaani huomaa, että sen aika on edes, työntää se juureltaan lukuisasti pieniä vesoja. Nyt ei tarvitse muuta kuin leikata nämä pienet vesat juurenmuhkurasta irti ja pistää kasvamaan avarammalle kasvupaikalle; samana vuonna saa niistä jo korjata sadon.

Mainitsemani farmari kertoi lähettävänsä kaikki banaaninsa Austraaliaan Sydneyhin, jossa hän saa niistä 10 ja 11 frangia kilolta. En voi sanoa tarkalleen, montako kiloa yhdestä varresta tulee, mutta jokainenhan on nähnyt banaaniterttuja ja voi siis suunnilleen arvioida, paljonko tuollainen vesa vuodessa tuottaa. Mikäli eri paikoissa katselin, olivat banaanirungot istutetut toisistaan 2-5 metrin välimatkoille, aivan miten sattui, sillä banaani kykenee kyllä puolustautumaan elämän taistelussa yhden hehtaarin alalle mahtuu niitä siis melkoinen määrä, ja nettotulo banaanista pintayksikköä kohti nousee huiman korkealle.

Myös karjanhoitoa harjoittavat caledonialaiset farmarit huomattavassa määrässä, ja kuuluu se kannattavan hyvinkin, missä on ennestään laidunmaita. Uuden laidunmaan raivaaminen bushiin on kuitenkin verrattain kallista hommaa, ja samalla vaivalla siihen sitten istuttaakin jotain tuottavampaa.

Mutta kun olosuhteet ovat näin suotuisat, niin silloinhan kaikkien uuscaledonialaisten luulisi olevan rikkaita, sanoo joku. Niin luulisi ja niin pitäisi, ja kyllä siellä rikkaita onkin, mutta asianlaita on kerta kaikkiaan niin, että missä liian helpolla saisi rahaa, siellä ei sitä viitsitä ottaa. Ja Uuden Caledonian ilmasto, — se on niin mukavan leppoisan lämpöinen, ettei siinä turhia viitsi rehkiä.

Monet ranskalaiset ovat siellä koonneet itselleen kauniin omaisuuden, mutta on monia, joitten viljelyspinta-ala ei vuoden mittaan kasva juuri ollenkaan.

Ja alkuasukas — mitä hän rahalla tekee? Hänellä kasvaa muutamia hedelmäpuita, jotka minkään tekemättä antavat, mitä hän syödäkseen ja tupakkaan tarvitsee. Vaatteita hän ei tarvitse, viinaa ei hänelle myydä ja rakkautta hän saa rahattakin. Turha siis nähdä vaivaa työnteolla ja rasittaa itseään, kun ei verojakaan tarvitse maksaa, sillä kaikki Uuden Caledonian asujamet, niin valkoiset kuin mustat, ovat verovapaita. — Täydellinen paratiisi siis.

Maa on tuottomahdollisuuksiin katsoen suhteellisen halpaa. Noumean lähiseuduilla maksaa hehtaari viljelyskelpoista bushia 1000 frangia, mutta kauempana pohjoisessa on se halvempaa, suunnilleen puolentuhatta frangia ha:lta. Ostettavakseni tarjottiin muuan farmi, 240 kilometriä Noumeasta, pinta-ala yli 200 ha, jonkun verran kokos- ja kahvinviljelystä, karjan arvo 100,000 frangia, laivalaituri omalla maalla, hinta 200,000 frangia. Omistaja halusi päästä takaisin Ranskaan.

Tuntunee omituiselta, että maan ja tilojen hinnat tällaisten tuottomahdollisuuksien maassa ovat näin halvat, mutta täytyy ottaa huomioon, ettei koko Caledoniassa ole kuin 15,000 valkoista ja 55,000 alkuasukasta. Valkoihoisilla joko jo on maatila tai mikäli ei sellaista ole, ovat he ilman rahaa; alkuasukkaat taas eivät samoin rahanpuutteessa kykene ostamaan ja jos kykenisivätkin, eivät viitsi.

Vertauksen vuoksi mainittakoon tässä yhteydessä, että Hawajilla maksaa eekkeri eli 0.40 ha samanlaista maata 1000 dollaria, eli noin 24,000 frangia, — mutta siellä ovatkin luonnontuotteet ainakin 10 kertaa kalliimpia kuin Caledoniassa.

Olen jo parikin kertaa maininnut alkuasukkaista, kanakeista, että he ovat sellaista laiskanpulskeaa väkeä. He ovat muuten ruumiiltaan — vaikkei naamaltaan — kauniita, rinta roimasti rakennettu, samoin hartiat, väri suklaanruskea. Naama leveä, huulet paksut, hampaat vankat, eivätkä he pidä tapanaan sairastella. Tukka kihara, pikimusta, mutta miesten muotiin kuuluu, että hiusten latvat värjätään ruskeiksi Jotta se on kuin apinankarvaa, ja tämä ruskea osa törröttää pystyssä jussintukkana. He ovat aina iloisia, ja heidän nauruaan kuulee Noumean kaduilla tämän tästä. Sen eroittaa muitten ihmisten naurusta helposti, sillä siinä on sellainen pitkä kimakka loppuhihkaisu tai -kiekaisu, joka kuuluu pyssynkantaman päähän.

Yleensä eivät kanakit käytä muuta kuin lannevaatetta, mutta Noumeassa kulkevat he sentään jotenkuten puettuina. Lannevaatteen lisäksi on nimittäin hihaton ihokas, tai sitten myös housut ja ihokas. Ne ovat aina eri väriä, sinistä, punasta tai keltasta, mutta väri on kaikkein kirkkainta, mitä kauppiaan varastosta voi löytää.

Kerran näin kaksi kanakkineitosta, jotka olivat pukeutuneet eurooppalaisittain. Silkkipuvut olivat nähtävästi viimeisintä Pariisin viimevuoden muotia, korkeakorkoiset roteerikengät pysyivät tanakasti jalassa, ja parasolli pyörähteli niin tottuneesti olkapäällä. Kävelin hetkisen heidän jälessään tarkastelemassa, sitten kiiruhdin ohitseen saamaan vaikutuksen etupuolestakin. Ja miksei, — kyllä vaaleanpunainen creppi näkyy pukevan suklaapintaistakin, sillä heillä oli "suhteellinen" ruumiinrakenne. Mutta hyvät kanakkineitoset! — ei nauraessa suuta vallan korviin saakka, eikä sitä loppukiekausta aivan niin kovasti, että se kuuluu aina kolmanteen kadunnurkkaan.

NOUMEA, UUDEN CALEDONIAN KAPITOOLI

Vieraaseen paikkaan tullessa on viisasta jo matkalla ottaa selkoa asunnoista, hotelleista, paikan tavoista ynnä muusta sellaisesta, sillä jos perille tullessa ei tiedä tarkkaan sanoa jonkun hotellin nimeä, jonne haluaa mennä, jää aivan avuttomana agenttien ja oppaiden revittäväksi.

Noumeaan tullessani olin kutakuinkin perillä sikäläisistä hotelleista ja paljosta muusta, sillä minua oli erittäin avuliaasti valaissut näissä asioissa eräs 120-kiloinen rouvasihminen, joka tyttärensä kanssa matkusti samassa luokassa. Hän oli muuten ainoa ihminen koko laivassa, jonka kanssa saattoi keskustella, ja jos minä väsyin puhumaan, puhui hän itsekseen. Joka päivä tarjosi hän minulle omenoita, suklaata tai muita konfityyrejä ja piti kuin omaa poikaansa. En tiedä, olisiko hän hiljaisesti ajatellut minua tyttärelleen, vaikkei mitään siitä kyllä puhunut. Tytär oli kuitenkin kivuloisen näköinen varsinkin silloin, kun oli merenkäynti, enkä häneen kiinnittänyt suurempaa huomiota.

Rouva kertoi jo pikkutyttönä lähteneensä Ranskasta. Vuoroon Uudessa Caledoniassa vuoroon Austraaliassa olivat vuodet kuluneet, ja nyt hän aikoo taas asettua Noumeaan. Saaren pohjoisosassa on hänellä farmi, vaikkei sitä rahojen puutteessa ole tullut vielä kokonaan viljellyksi, eikä hän siellä voi asuakaan moskiittojen takia, jotka ovat aivan maanvaivana. Hän kertoi maksaneensa siitä toistakymmentä vuotta sitten 13,000 frangia ja nyt hän myy sen 80.000:lla frangilla. Kysyi minulta, eikö se ole mielestäni hyvä voitto, ja minä myönsinkin sen erinomaiseksi, mutta kysyin kuitenkin, onko ostaja jo tiedossa. Sellaista ei kuulunut vielä olevan, mutta pääasiahan on, että hinta on selvillä, jos ostaja sattuisi tulemaan.

Matkaopas suositteli useata hotellia, ja tiedustelin rouvalta, mikä niistä olisi sovelias. Rouva sanoi, että ne ovat kaikki ylen kalliita, jotavastoin oppaassa mainitsematon Hotel National on erittäin siisti ja huokea paikka. Omistaja on sitäpaitsi hänen kaukainen sukulaisensa, joten hänen terveisillään voin saada hyvän kohtelunkin. Sinne päätin mennä.

Noumeassa on yksi hevosajuri, ja minä onneton satuin saamaan sen. Viivähdin tullissa pitkään, kun jätin osan tavaroistani sinne säilytettäväksi, kaikki autot ehtivät jo poistua, ja tämä hevosluuska värjötti yksinään päivänpaahteessa. Käskin ajamaan National-hotelliin, ajuri nyökkäsi, enkä sen enemmälti tarkastanut kulkusuuntaamme, vaan katselin kaupunkia muuten. Sillä menolla kerkisikin katsella katuvieret hyvin tarkkaan, olisipa kerinnyt tehdä pieniä ostoksiakin, sillä hevonen näytti olevan tottumaton kulkemaan. Ajoimme äärettömän kauan, vaikka rouva oli sanonut, että hotelli on aivan laiturin lähellä. Vihdoin kuitenkin pysähdyimme, ajuri näytti vieressä olevaa taloa ja sanoi "ici". Hotelli siinä tosiaan oli, mutta seinässä luki Hotel Cosmopolite. Kysyin ajurilta, miksei hän vienyt minua Nationaleen, kuten käskin, ja hän sanoi, että sinne oli niin lyhyt matka, ettei hän viitsinyt sellaista pätkää ajaa, — hän nähtävästi luuli minun lähteneen huviajelulle kapsäkkini kanssa.

Hotellin isäntä ja edeskäypä, jotka olivat tulleet kadulle ja kuulleet keskustelumme, sanoivat, että National on siivoton paikka, heillä on paljon siistimpää eikä yhtään kalliimpaa. Sanoin, että minulle on yhdentekevää, missä asun ja seurasin isäntää jättäen kuitenkin kapsäkkini ajuriin. Kuljimme talon molemmat kerrokset ja havaitsimme, ettei olekaan yhtään vapaata huonetta. Istuin taas ajuriin, ja tällä kertaa pääsimme Nationaleen, sinne oli laivalaiturilta yksi lyhyt kadunkulma.

Huomasin, että rouva-ystäväni laivassa oli puhunut sukulaistensa puolesta, mitä tulee siivollisuuteen ja hintaan, sillä niitten suhteen eivät puheensa pitäneet paikkaansa. Huoneeni lattiaa ei varmastikaan ollut pesty milloinkaan, sänkyä suojaavan moskiittoverkon katto vallan notkui pölyn painosta, ja lattia oli täynnä mustia rotanreikiä, jotta oli vaarallista liikkua siellä pimeässä. Ne olivat näet niin suuria, että jalka hyvin sopi joka koloon, mutta niistä oli hyötyäkin, sillä niihin lakaistiin rikat lattialta, niihin sai kaataa pesuvedet ja muut jätteet.

Isäntäväki sitävastoin kohteli minua ystävällisesti samoinkuin barytooniääninen kanakkiakka, joka siivosi huonettani. Häntä kutsuttiin madame'ksi, ja kun aamuisin tervehdin häntä tavallisesti suomeksi sanoen "morjens akka", kysyi hän heti, mitä se on ranskaksi. Sanoin sen olevan samaa kuin "bonjour madame", ja sitten hän opetteli sen itsekin suomenkielellä. Hän oli muuten ainoa koko hotellissa, joka puhui englantia, ja siksipä pidimmekin pitkiä keskustelutunteja siivouksen lomassa. Tupakkaa hän viljeli ahkerasti, mutta ainoastaan parempia savukelaatuja, sätkää hän moitti liian voimakkaaksi.

Hotelliin kuului myös seisomabaari sekä kolme pöydillä varustettua tarjoiluhuonetta. Kaksi niistä oli oikeastaan vain ruokailua varten ja kolmas juomista varten. Tässä kolmannessa oli korttipinkka joka pöydällä, — muuten yleinen tapa kaikissa tämän puolen hotelleissa, kahviloissa ja baareissa.

Ensi työkseni läksin etsimään poliisilaitosta saadakseni takaisin passini, joka oli edellisenä iltana laivassa otettu pois. Olin saanut siitä koneella kirjoitetun kuitin, ja siinä oli sivuhuomautuksena mainittu, että jos joku viipyy saarella kauemmin kuin 8 päivää, tulee hänen suorittaa poliisilaitokselle 50 frangia. Riitaisen luonteeni takia sain tästä rähisemisen aihetta, enkä suinkaan lyönyt tilaisuutta laimin. Minulta kysyttiin, kauanko aion viipyä Uudessa Caledoniassa, ja vastasin, että kenties kaksi viikkoa, kenties kuukauden, riippuen siitä, milloin laiva lähtee Tahitiin. Sitten vaadittiin 50 frangia, mutta sanoin, etten maksa, koska olen Ranskan kenraalikonsulille Sydneyssä jo suorittanut kahdeksan ja puoli shillingiä viisumista, ja se oikeuttaa minut olemaan Noumeassa vaikka lopun ikäni. He sanoivat, ettei Sydneyn kenraalikonsulilla ole oikeutta ottaa viisumista mitään, mutta pitensivät kuitenkin ilmaista oleskeluaikaa kahteen viikkoon. Todistin heidän väitteensä vääräksi, enkä luvannut maksaa. Sitten he pitensivät aikaa kolmeen viikkoon, mutta sanoin, etten maksa ollenkaan.

Summahan oli itse asiassa vähäpätöinen, mutta kun katsoin olevani oikeassa, en maksanut, vaan jätin passini poliisilaitokselle.

Oli kulunut jo lähes kuukausi tästä tapauksesta, laiva teki lähtöä, ja minä mietin, miten saisin passini pois. Menin sitten kuvernöörinviraston passitoimistoon, sanoin, että minulta otettiin passi laivassa ja tulin sitä nyt perimään takaisin. Etsittiin, mutta ei löytynyt. Virkailija arveli, että se on kenties vielä poliisilaitoksella, mutta hän lähettää heti noutamaan. — Kun tunnin kuluttua tulin uudelleen, sain passini, eikä 50:stä frangista puhuttu mitään. Se oli siis sittenkin vain poliisilaitoksen keksimä ylimääräinen matkustajien verotustapa, kuten jo alunperin olin haistanut.

Caledonian oppaasta olin lukenut erään Plum-farmin ilmoituksen, jossa farmia suositeltiin matkailijoille. Se sijaitsi ihanan merenlahden rannalla 30 km. päässä Noumeasta, siellä sai maitoa, voita, munia, hedelmiä y.m. farmin tuotteita, siellä oli tilaisuutta uimiseen, kalastukseen, kilpikonnanpyyntiin ja metsästykseen ja niin poispäin. Kaipasinkin kunnon maalaisruokaa sekä muitakin mainittuja huvituksia ja tiedustelin puhelimitse, milloin voisin saapua, mutta sillä kertaa ei kuulunut olevan tilaa, lupasivat myöhemmin ilmoittaa.

Odotellessani teimme hotellin isännän kanssa automatkoja toisille farmeille, sillä hänellä oli paljon tuttavia ympäristössä eikä työtä mitään — paitsi iltaisin pitää seuraa baarivieraille. Noumean lähiseudulla on paljon kauniita paikkoja, ja niille tein kävelymatkoja yksinäni. Pitkin merenrantaa kiertelee hyvä autotie, jota noumealaiset käyttävät huviajeluihinsa, viettäen päivät valkoisilla hiekkarannoilla kaukana kaupungista.

Eräänä päivänä kävelin taas siellä ja etsin paikkaa uidakseni, mutta joka poukamassa ja joka pensaikossa oli auto ja auton vieressä leiriytyneenä naisväkeä. Miltei yksinomaan naisia ja lapsia siellä näki, miehiä ei juuri malliksikaan. Kavahdin itseni ja kuljin yhä pitemmälle, kunnes löysin rauhallisen niemennoukan, jota maantiellä kulkijain katseilta suojasi kallionjärkäle. Siinä oli mukava pulikoida kuin hylje maininkien keinuteltavana, mutta vain hetken sain olla yksinäni. Heti tulla puhahti auto aivan kohdalleni, purki lastinsa, viisi naikkosta, jotka siekailematta riisuutuivat ja tulivat siihen minun uimapaikkaani. Tavallisissa oloissa en kylläkään paheksu tällaista tungettelevaisuutta, mutta nyt jonkunverran hätäännyin, sillä päälläni ei ollut minkäänlaisia uimahousuja, ja merivesi on niin hirvittävän kirkasta, että pienimmänkin esineen näkee pitkän matkan päähän. Kun he loittonivat pitemmälle rannasta, pujahdin kiiruusti kallionkoloon, jossa vedin jalkaani lyhyet alushousut. Sitten saatoin taas vapaasti jatkaa uimistani sekä seurustella huolettomasti.

Uinnin jälkeen läksin rantatietä yhä edelleen luullen sen kiertävän takaisin kaupunkiin. Mutta se nousikin korkealle vuorelle, josta oli laaja näköala yli niemien ja lahtien kauas merenselälle, ja päättyi vuorenhuipulla. Aurinko teki jo laskuaan, ja minun täytyi kiiruhtaa takaisin kaupunkiin. Sinne tuli tietä pitkin lähes 8 kilometriä, mutta suoraan poikki viidakon ei Noumean semafoorille näyttänyt olevan puoltakaan siitä, joten päätin mennä sitä tietä.

Noumean lähistöllä on bushi varsin harvaa, ja kulku siellä helppoa; mutta sitten tuli vastaani alava maa, joka upotti nilkkaa myöten. Puitten ilmajuuret muodostivat miehenkorkuisen tiheän verkoston, niin tiheän, ettei mies mahtunut pujottelemallakaan sen läpi. Juuret olivat tuuman ja parin paksuisia, vahvoja kuin pingotetut köydet, ja niitä pitkin saattoi kyllä kulkea, vaikka hitaasti, sillä oli tarkkaan katsottava, minne jalkansa asetti ja saatava rungoista tukea.

Olin jo mielestäni kiipeillyt pitkän matkaa, mutta mangrovemetsä ei loppunut. Aurinko oli laskenut, tuli nopeasti pimeä, enkä nähnyt enää, minne astuin, vaan putoilin yhtämittaa juurien väliin. Kohta en tiennyt minne suuntaankaan oli mentävä, sillä lehtikatoksen alle ei näkynyt minkäänlaisia taivaanmerkkejä. Olin hiestä aivan märkänä, kiersin savukkeen ja istuin lepäämään. Arvelin jo, että pitäneekö jäädä yöksi sinne puunjuurelle istumaan, sillä kulku näytti perin toivottomalta.

Lehtikatoksen alla oli painostava, suonhajuinen helle, lentokoirat kahahtelivat ympärilläni kuin mahdottoman suuret lepakot, ja puitten juuret paukahtelivat omituisesti. Sen tiesin, ettei käärmeitä tarvinnut siellä pelätä, mutta sitten tulivat moskiitot. Niitä ei nähnyt, eikä niitä voinut ajaa pois ennenkuin olivat jo pistäneet, ja ne tunkeutuivat joka paikkaan. Taas oli lähdettävä liikkeelle, ei enää kävellen, vaan kontaten kuten apina ilmajuurelta toiselle.

Äärettömän kauan ryömin siellä verkostossa, ja minusta tuntui, että sitä ainakin kaksi kilometriä. Tokihan se viimein loppui, ja pääsin taas kovalle maalle, mutta kun kerkisin hotelliini, oli kello jo 9. — Seuraavana päivänä otin selville tämän mangrovemetsän leveyden, sitä oli vajaa 400 metriä, mutta sen läpikulkemiseen olin tarvinnut ainakin kaksi tuntia.

Sain sitten sanan, että Plum-farmilla olisi nyt tilaa, joten voisin saapua. Isäntä itse tuli noutamaan saman tien kun toi lehmänlihoja kaupunkiin. Kun en tiennyt, minkälaisia turisteja siellä asui, pesetin ja prässäytin valkoisen pukuni, ja panin kauluksen sekä kirjavan kravatin kaulaani, jotten häpäisisi seuraa.

Perille tultuani huomasin ihmeekseni, että farmin kaikki kymmenen vierashuonetta olivat tyhjillään, eikä siellä pitkiin aikoihin ollut ketään asunutkaan. Eräs ameriikkalainen oli ainoa muukalainen farmilla, mutta hän asui teltassa, jonka oli pystyttänyt pandanuksen alle merenrantaan; sanoi siellä olevan vähemmän kirppuja, Kysyin isännältä miksi en voinut aikaisemmin saapua, ja hän sanoi halunneensa itse noutaa minut Noumeasta. — Lasku selvitti sitten lähemmin tämän ystävyydenosoituksen.

Plum-farmiin kuulu 200 hehtaaria parasta merenrantamaata viiden kilometrin pituudelta, ja se on armoitettu paikka kokospalmun, kahvin ja banaanin viljelykselle. Maa on mustaa kuin sysimiilun pohja sisältäen runsaasti koralleja ja simpukankuoria, eikä siellä kasva suurta metsää ollenkaan, vaan ainoastaan bushia, jonka helposti saattaa raivata vesurilla ja saman tien istuttaa palmuntaimet pensaikon tilalle. Isäntä kehasikin, että tämä on parhaita farmeja Uudella Caledonialla, oikea paikka, jossa voi tehdä rahaa.

Aikaisempi omistaja oli istuttanut sinne lähes 500 kokospalmua, ja ne tuottivat nyt noin 10,000 frangia vuosittain. Nykyisen omistajan hallussa oli farmi ollut seitsemän vuotta, ja sinä aikana oli hän istuttanut sinne kokonaista kaksi palmua. Kahvipensaita ei ollut edes kotitarpeiksi.

Kysyin isännältä, eikö hän omastakin mielestään ole hoitanut huonosti leiviskäänsä jättäessään näin hyvän maan minkään tuottamattomalle pensaikolle. Hän myönsi asian kyllä niin olevan, mutta sanoi puolustuksekseen, että politiikka ottaa kaiken hänen aikansa, ettei kerkiä maanviljelyshommiin. Tiedustelin sitten Uuden Caledonian politiikan suuntaviivoja ja erikoisesti heikäläisten suhtautumista aseidenriisumiskysymykseen, mutta he eivät kuulemma olleet vielä ottaneet mitään varmaa kantaa viimemainitussa asiassa.

Olin tullut farmille pääasiassa saadakseni matkalla kadottamaani painoa takaisin, siellä kun ilmoituksen mukaan oli oikein meikäläiset ruuat. Ikävä vain, ettei niitä tarjottu vieraille, sillä esimerkiksi voita en nähnyt kertaakaan ruokapöydässä eikä sellaista ylellisyyttä kuin maitoa tarjottu edes kahvin höysteeksi. Olutta sitävastoin olisi saanut, vaikkei se kuulunut tavalliseen ylöspitoon. Kun en ymmärtänyt tilata sitä, koetti isäntä rohkaista ujoa luontoani kertoen, että se matkustaja joi niin ja niin monta pulloa päivässä, ja joku toinen taas vielä enemmän. Minä sanoin kuitenkin, etten juo muuta kuin rommia, jota isännällä ei ollut, sillä olin ameriikkalaiselta kuullut, että oluen hinta on farmilla korkeampi kuin viinin hinta Noumeassa.

Oloni Plum-farmilla supistui lyhyeen, sillä elämä siellä tuli kolmattaosaa kalliimmaksi kuin Noumean hotellissa, ja yksinäni en voinut kustantaa kilpikonnanpyyntiin tarvittavaa moottorivenettä miehistöineen. Palasinkin Noumeaan, josta heti pääsin lähtemään mielenkiintoiselle pyyntimatkalle ulkoriutoille.

Se pyyntimatka on juttu erikseen, ja palaankin taas Noumeaan, jossa vietettiin juhlallisuuksia. Oli kulunut päivälleen 75 vuotta siitä, kun Ranska otti haltuunsa Uuden Caledonian, ja sen kunniaksi paukkuivat linnoituksen tykit, kaupunki oli liputettu, puistossa pidettiin kaikenlaisia urheilukilpailuja, ja muutenkin oli kuin markkinahenkeä ilmassa. Pitkin puistoa oli pystytetty telttoja, joissa myytiin virvokkeita tai pelattiin eräänlaista rulettia. Varsinkin viimemainitut vetivät väkeä puoleensa, ei ainoastaan alkuasukkaita, vaan myöskin valkoihoisia, eritoten naisia. Siinä oli vino pöytä, jonka alaosa oli jaettu muistaakseni 24:ään numeroituun lokeroon. Pieni pallo pantiin vierimään pöydän yläpuolella olevaan uurnaan, josta se putosi pöydälle pysähtyen johonkin lokeroista. Kenellä oli lokeron numeroa vastaava, 2 frangin maksava lappu, hän voitti. Voittoina oli kaikenlaista, arviolta 5-10 frangin hintaista tavaraa, joten siis ruletinpitäjän nettovoitto joka heitolta oli noin 40 frangia. Pallo pyöri lakkaamatta, ja numerot olivat myydyt aina monta sarjaa etukäteen. — Ajattelin, että kun Uusi Caledonia viettää satavuotisjuhlaansa, menen minä Noumeaan ja panen pystyyn kaksi sellaista rulettia, se kannattaa.

Kävin satamassa myös katsomassa. Sinne oli saapunut vieraita laivoja, ja niiden miehistö oli edellisenä yönä viettänyt juhlaa pääasiassa tappelemalla, sillä hyvin monien näin siellä liikkuvan pää siteessä. Vielä päivälläkin he olivat sangen levottomia, ja pieniä yhteentörmäyksiä sattui silloin tällöin. Erikoisesti jäi mieleeni kahden papualaisen tappelu. He olivat molemmat voimakkaita miehiä, naama melkein kuin gorillan. Leuat voimakkaat, valkoinen hammasrivi ainakin 10 sentimetrin levyinen, ja kukin hammas aikamiehen isonvarpaan kynnen kokoinen. He ärjähtelivät ja irvistelivät apinamaisesti toisilleen, sitten iskivät taas yhteen kolauttaen toisiaan päähän reiden paksuisilla puukangeilla. Tavallisen ihmisen pää olisi sellaisesta iskusta haljennut kuin munankuori, mutta papualaisen luut ovatkin valuraudasta. Lopulta toinen kuitenkin sai kyllikseen, nakkasi kankensa riitakumppalinsa naamaa kohti ja lähti käpälämäkeen.

Uuden Caledonian kanakit ovat rauhallista väkeä eivätkä tappele juuri milloinkaan, mutta pohjoisempien saariryhmien asukkaat näyttivät sitävastoin olevan luonteeltaan perin riitaisia. Kaiken iltapäivää kulkivat he ryhmissä kaduilla kiljuen ja laulaen sotalaulujaan, eikä heitä kukaan mennyt rauhoittamaan. En tiedä, mihinkä rotuihin ja heimoihin he kuuluivat, mutta tukkansa oli takkuisempi ja ihonvärinsä mustempi kuin kanakkien, joiden väri on kutakuinkin siedettävä.

Onko kukaan nähnyt valkoista neekeriä? En minäkään ole, mutta sen sijaan olen nähnyt valkoisen kanakin, Canacus albinuksen, niinkuin luulisin sen latinalaisen nimen olevan. Hän oli poliisina eräällä poliisiasemalla merenrannassa kaukana Noumeasta. Kävelin rantaa pitkin, näin tämän albinuksen juuri kun hän nousi uimasta, ja pysähdyin ihmeissäni katselemaan. Hänen väriään on mahdoton tarkalleen selittää, se oli vaaleanpunaisen-keltaisen-ruskehtava, ja koko mies näytti olevan läpikuultava kuin norssi. Hän huomasi ihmetykseni, irvisti minulle leveästi ja poistui nopeasti huoneeseen.

Hotellissa oli nyttemmin annettu käytettäväkseni kaksi huonetta, joista toinen antoi kadulle, toinen pihalle päin. Olin tähän järjestelyyn varsin tyytyväinen, paitsi että pihanpuolisessa ovessa ei ollut minkäänlaista lukkoa, jotta olisin voinut sen sulkea poissaollesssani. Puhuin tästä hotellin isännälle, ja hän lupasikin toimittaa lukon. Keskustelumme kuuli eräs puoliverinen rouva, joka asui hotellin vieressä, mutta söi hotellissa ja vietti kaiket päivät siellä poltellen huonosta ranskalaisesta tupakasta kiertämiään sätkiä. — Muutamien ihmisten ulkonäkö tuopi elävästi mieleen jonkun muun luomakunnan olennon, ja niinpä tämäkin rouva, istuessaan lyhyessä lihavuudessaan itsekylläisenä pöydän takana muistutti suuresti sammakkoa, oikein sellaista emäsammakkoa. Näin hän nytkin istui kuunnellen puhettamme ovenlukosta ja alkoi heti moittia minua aiheettomasta varovaisuudestani. Hän kysyi, epäilenkö minä noumealaisia varkaiksi, sanoi, ettei siellä ole koskaan vielä mitään varastettu, eikä hänkään pidä koskaan oviaan lukittuina.

Vielä samana päivänä sain kuitenkin kokea, ettei noumealaisiinkaan ole luottamista. Illalla oli hotellin suuressa ruokailuhuoneessa tanssiaiset, ja minäkin istuskelin siellä katselemassa ja juttelemassa. Poistuin isännän kanssa hetkeksi toiseen huoneeseen jättäen tupakkamassini pöydälle, mutta palatessani takaisin huomasin sen hävinneeksi. Kyselin kaikilta, mutta kukaan ei ollut sitä nähnyt, enkä osannut ketään epäilläkään, sillä läsnä oli ainoastaan hotellin ruokavieraita ja tuttuja ihmisiä. Niin jäi asia silleen, vaikkakin se vähän karvasteli mieltäni, ei sen massin takia, vaan siksi, että olin siihen juuri tyhjentänyt viimeisen varastoni hyvää englantilaista tupakkaa, jota ei Noumeassa saanut ollenkaan. Kehoitinkin senvuoksi siivooja-akkaa hiukan katselemaan, jos sattuisi kenellä näkemään massiani, sillä hän tunsi sen hyvin samoinkuin kaikki hotellivieraatkin. —

Kahden päivän kuluttua tuli kanakkiakka huoneeseeni ja kuiskutteli, että nyt hän tietää, kuka otti minun tupakkamassini, hän on nähnyt sen naapurin rouvalla, sillä sammakonnäköisellä puoliverisellä. Menin ruokailuhuoneeseen ja kerkisin parhaiksi näkemään, kun rouva kierteli sätkää minun massistani. Liian myöhään koetti hän sitä piilottaa, ja minä kysyin, että siinäkös se hänen kehumansa noumealaisten rehellisyys nyt on. Hän sanoi yksinkertaisesti löytäneensä massin ja tarjosi sitä minulle takaisin. Tupakan oli hän kuitenkin polttanut jo miltei loppuun, enkä huolinut tyhjää massiakaan, vaan käskin hänen pitämään sen muistona näpistelystään.

Mutta toinenkin tapaus sattui silloin tanssiaisiltana, joka sai minut kiirehtimään lukkoa oveeni. Olin poistunut omaan huoneeseeni katuovesta enkä pihan kautta, kuten tavallista, ja kerinnyt juuri sänkyyni moskiittoverkon alle, kun pihaovi avautui, ja sisään tuli joku mieshenkilö. Kirkas kuutamo valahti ovesta huoneeseen, mutta moskiittoverkko oli tiheä, eikä tulija nähnyt, oliko sen takana ketään. Hän nähtävästi luuli minun olevan vielä tanssiaisissa, koska ei kohottanut verkkoa, vaan meni suoraan sängyn ohi kapsäkkini luo.

Vieressäni sängyssä oli toista metriä pitkä raie-kalan häntä. Tämä kala on hyvänmakuinen, litteä, metrin levyinen riuttavesien eläjä, ja sen häntä on piiskamainen täynnään parin millimetrin pituisia nyppylöitä, teräviä kuin orjantappuran piikit, — pelottava ase käytettäväksi verkkopaitaiseen selkään. Kohotin varovasti sänkyverhoa ja sanaa puhumatta huiskasin olan takaa tällä hännällä kapsäkissäni kopeloivaa miestä hartioihin. Mies hypähti korkealle, ähkäisi kerran ja karkasi avoimesta ovesta pihalle häviten sen sokkeloihin.

En ollut kerinnyt näkemään yöllisen vieraan kasvoja, jotta olisin tuntenut hänet seuraavalla kerralla, mutta aamulla katselimme hotellin isännän kanssa, olisiko kenelläkään baarissakävijällä punaista rantua selässään. Sellaista emme kylläkään nähneet, mutta sensijaan kuulimme, että naapurin puoliverisen rouvan vielä puoliverisempi poika oli äkkiä sairastunut.

Tällaisissa pienissä siirtomaaoloissa tulee nopeasti tuttavaksi paikkakuntalaisten kanssa. Kun kyselin maiden ja farmien hintoja, maan tuottavaisuutta y.m., sai joku päähänsä, että aion ostaa farmin ja asettua sinne olemaan. Senjälkeen tarjottiin ostettavakseni useita farmeja, minua kuljetettiin ilmaiseksi paikasta toiseen, näytettiin maat ja plantaashit, vaikka selitin, etten ole mikään ostaja, vaan kyselen hintoja ainoastaan uteliaisuudesta. Myyntihalu näytti kuitenkin olevan suuri.

Palattuamme kerran tällaiselta katsastusmatkalta, kutsui farmari minut päivälliselle hotelli Sebastopoliin nähtävästi toivoen, että se lisäisi ostohaluani. Noumean hotelleissa ei säännöllisten ruoka-aikojen välillä saa mitään syötävää, sillä palveluskunta nukkuu silloin. Säännöllisetkin ruoka-ajat ovat varsin lyhyet, ja pari kertaa sattui minulle, että kun myöhästyin puolisen tuntia määrätystä kellonlyönnistä, oli ruuat jo syöty loppuun, ja sitten sain tyytyä pariin paistettuun kananmunaan.

Mekin jouduimme nyt hotelli Sebastolin vakinaisten ruokavieraitten kanssa samaan pitkään pöytään. Tämä hotelli oli muuten paljon hienompi kuin National, sen omisti ystävällisen näköinen hindurouva, ja yleisö oli siellä paljon kansainvälisempää kuin Nationalessa, jossa asui ja söi miltei yksinomaan ranskalaisia. Eikä siellä tarjottu mitään halpaa vin rouge, tynnyriviiniä, vaan jalompia, Ranskassa pulloihin pantuja laatuja.

Pihanpuolista kuistia, jolle pöytä oli katettu, reunustivat rehevät pensaat, ja hiljainen sade rapisi niiden lehdille. Kuistin värillisten lamppujen valo ei ulottunut kuin juuri lehvistön reunaan, kaikki muu ulkopuolella oli pilkkoisen pimeätä. Vierustoverini, pitkä irlantilainen kysyi minulta, onko totta, että Suomessa paistaa aurinko kesällä yötä päivää. Kerroin hänelle, että Ounastunturilla voi pilvettömänä juhannusyönä nähdä auringon, ja jos viitsii mennä Lappiin saakka, saa sitä katsella pitempäänkin.

Hetken kuluttua alkoi pöydän toisella puolen istuva norjalaiseksi esitetty neitonen jutella irlantilaiselle, ettei se Suomen aurinko sentään mitään ole siihen verraten mitä Norjassa näkee. Oslossa esimerkiksi paistaa aurinko kuusi kuukautta yhtämittaa vallan solkenaan.

Tämä puhe ei ollut tosin tarkoitettu minun kuultavakseni, mutta kuulin sen kuitenkin, enkä malttanut olla kysymättä, paistaako se vuonolta käsin vaiko Holmenkollenin turistihotellista. Neitonen vastasi olleensa perin pieni, silloin kun jätti Norjan, eikä muista enää, mutta isänsä kertomuksista hän tietää, että siellä on tällaista paistetta.

Irlantilainen oli silminnähtävästi sangen ihastunut tähän norjattareen ja ylisti minulle hänen kielitaitoaan, joka käsitti kaikki Pohjoiseurooppalaiset kielet paitsi suomea, sekä lisäksi saksan, ranskan ja englannin. Ilostuin tästä ja ehdotin, että puhuisimme vaihteen vuoksi norjankieltä, mutta neitonen sanoi sen jo unohtaneensa, sillä hän oli perin pieni, silloin kun jätti Norjan; hänen isänsä sitävastoin puhui hyvin norjaa.

Myöhemmin kuulin, että hän oli syntynyt ja kasvanut Uudessa
Caledoniassa norjalaisesta isästä ja caledonialaisranskalaisesta
äidistä, — ja arvatenkin oli hän ollut perin pieni silloin, kun jätti
Norjan.

Minun viattomista kysymyksistäni näytti hän hiukan närkästyneen ja puhui senjälkeen irlantilaiselle vain kuiskaten. Tahtomattani osui kuitenkin korviini palasia heidän keskustelustaan, ja muun muassa kuulin, että irlantilainen sai luvan kutsua häntä Lotukseksi.

Sen illan jälkeen en enää nähnyt tätä norjalaista neitosta, mutta irlantilaisen tapasin vielä moniaita kertoja. Hän hommaili jonkun välitysliikkeen palveluksessa valvoen tavaroitten purkausta laivoista. Eräänä päivänä tavatessamme satamassa pyysi hän, että hetken valvoisin muutamien kollien siirtoa laiturilta tullikamarin viereen sillä aikaa, kun hän pikimältä pistäytyy konttorissa selvittämässä paperit.

Siirrettävät laatikot olivat pitkiä ja painavia, ja niiden kylkeen oli suurilla kirjaimilla maalattu "Fragile", joka ymmärtääkseni merkitsee haurasta ja särkyvää. Kysyinkin irlantilaiselta, mitä niissä on ja pitääkö niitä siirrellä hyvinkin varovaisesti, mutta hän ei tiennyt niiden sisällöstä mitään ja sanoi, ettei sillä varovaisuudellakaan niin väliä ole, kunhan vain tulevat pois laiturilta. Sitten hän lähti konttoriin, mutta mikäli huomasin, poikkesi hän ensin katunurkkauksessa olevaan baariin, — jonka poikkeuksen hyvin käsitin, sillä päivä oli kuuma.

Ryhdyin siirtelemään kolleja. Käytettävänäni oli yhdeksän kanakkia ja yhdet vaivaiset kottikärryt, joilla työtä oli perin hankala suorittaa. Yksipyöräiset kärryt eivät ottaneet pysyäkseen tasapainossa, vaan pitkän laatikon jompikumpi päistä laahasi aina maata, joten sitä alituiseen piti kannatella ja kohennella. Kun kuorma sitten lopulta jotenkuten saatiin määräpaikkaansa, kaataa rojauttivat kanakit sen kovalla huudolla seinustalle, jotta laatikosta kuului kuin pianonsoittoa.

Niitä suuria laatikoita ei ollutkaan kuin toistakymmentä kappaletta, ja ne olivat piankin siirretyt. Vieressä oli suuri kasa pienempiä laatikoita, ja käskin kanakkien siirtää nekin tullikamarin viereen, etteivät olisi siinä tiellä. Vasta osan saimme siirretyksi, kun irlantilainen tulla löyhytti paikalle ja kysyi, mitä minä ajattelen kuljettaessani vieraitten tavaroita pois laiturilta; ne ovat aiotut lastattavaksi Uusille Hebrideille. Sanoin luulleeni, että laituri oli tyhjennettävä sekä suurista että pienistä kolleista, enkä tahtonut antaa kanakkien seisoskella jouten, se kun veltostuttaa ihmistä. Nyt saivat kanakit määräyksen siirtää pienet laatikot takaisin laiturille, ja irlantilainen kutsui minut läheiseen taloon nauttimaan virvokkeita. Hän olisi kustantanut minut elokuviinkin illalla, mutta sanoin, etten viitsi katsella sellaisia ja menin hotelliini.

Elokuvat ovatkin noumealaisten ainoata hengenruokaa, ja kahvilabaarit heidän yksinomaisia virkistyspaikkojaan.

KILPIKONNIA

Olin Austraaliassa syönyt kilpikonnasoppaa, mutta se ei oikein soveltunut minun makuuni. En tiedä, olisiko se kaivannut lämmittämistä tai muunlaisia valmistavia toimenpiteitä, minä söin sen sellaisenaan peltirasiasta ja menetin ruokahaluni. Taikka sitte en ole vielä tarpeeksi hienostunut rakastaakseni tällaisia ruokalajeja. Ikävä kokemus joka tapauksessa.

Siitä huolimatta pysyi minussa toinen halu vahvana, nimittäin halu päästä niille vesille, joissa kilpikonnat sata- ja tuhatlukuisina vielä kaivelevat simpukoita ja äyriäisiä kaukaisissa laguuneissa ihmispetojen häiritsemättä. Onhan se sikseenkin niin harvinainen eläin, että siihen kannattaa lähemmin tutustua sen omassa valtakunnassa, kun kerran matka sattui lähitienoille.

Austraalian koillisrannikkoa suojaa merenpuolelta jono korallisaaria tai oikeammin yhtenäinen koralliriutta, joka alkaa Uuden Guinean etelärannasta Torresin salmesta ja ulottuu aina eteläpuolelle Kauriin kääntöpiirin, jättäen välille vain harvoja purjehduskelpoisia salmia. Se on kuin Austraalian linnoitus, kuin ääretön aallonmurtaja, johon meren tyrskyt sortuvat, ja sen sekä mantereen väliin jää tyven väylä laivojen kulkea. Vaarallinen tämä riutta on merenkulkijalle, ja siksipä laivat pysyttelevätkin lähellä rannikkoa, sillä väylä ei muutamin paikoin ole kovinkaan leveä, laivankannelle hyvin näkee myrskyn myllerryksen riutalla.

Siellä on sekä saaria että atolleja ja pseudoatolleja, saaret vuorisia, atollit korallirenkaita ja pseudoatollit mataloita korallirenkaan ympäröimiä hiekkasaaria. Mutta ne ovat kaikki hyljättyjä, asumattomia, ja perin harvoin sen laguuneihin laiva pudottaa ankkurinsa. Luulen, että Austraalian väestöstäkään tuskin tuhannesosa prosenttia on käynyt näillä saarilla. Ja kuitenkin ne kertomuksista päättäen ovat Etelämeren mielenkiintoisimpia nähtävyyksiä.

Siellä asustaa vielä kilpikonna lukemattomissa parvissa, elää omaa rauhallista elämäänsä ja "pesii" saarien hiekkarannoilla. Sinne olisin halusta lähtenyt katselemaan meren ihmeitä, mutta yksin ei sellaista matkaa voi tehdä, siihen vaatii olla laiva tai ainakin suuri moottorivene ja puolenkymmentä miestä. Koetin yllyttää sydneyläisiä lähtemään mukaan, mutta he kehoittivat odottamaan kuukauden, kunnes kilpikonnien munimisaika alkaisi. Minulla ei ollut aikaa odottaa ja niin aloin uudelleen tutkia karttaa.

Uusi Caledonia on toinen paikka, joka on kuuluisa kilpikonnistaan. Sinne oli kyllä viiden päivän matka, mutta siellä on koralliriutta lähellä rantaa, joten soutuveneelläkin pääsee riutalle eikä ole aina riippuvainen toisista.

Niinpä olin nyt Uudella Caledonialla, ja istuimme tilavassa moottoriveneessä matkalla Ouenin saarelle, joka sijaitsee 40 kilometriä Noumeasta kaakkoon monenkertaisten koralliriuttojen ympäröimänä. Olin yhyttänyt Noumeassa vanhat, innostuneet kalamiehet juuri kun he suunnittelivat lähtöä kilpikonnanpyyntiin, ja kun toisella heistä oli farmi Ouenin saarella, kutsui hän minutkin mukaan retkelle.

Hyvissä ajoin ennen auringonlaskua ankkuroimme lahdelle ja soudimme pikkuveneellä rantaan. Se kasvoi nousuveden rajaan asti tiheätä kokospalmumetsää, reunimmaisena läpinäkymätön vyöhyke banaania ja pandusta, ja näytti merellekäsin vallan asumattomalta. Mutta tuskin olimme läpäisseet tämän tiheän rantavyöhykkeen, kun seisoimme jo farmin pihalla. "Caledonian paras farmi", kehäsi omistaja eikä tainnut kovin paljon liioitellakaan, sillä sekä asemansa että maanlaatunsa puolesta havaitsin sen parhaimmaksi niistä, mitä minä jouduin näkemään. Olihan se tosin saaressa, joten Noumeasta ei päässyt perille saakka autolla, mutta vesitietä kaikki toisetkin rannikolla asuvat farmarit käyttivät farmin tuotteita kuljettaessaan. Sitäpaitsi ei tällä rannikolla ole moskiittoja ollenkaan, tai aivan vähän. Kaikki purot ja lätäköt ovat niin rautapitoisia, ettei niissä moskiiton toukka elä.

Istuimme ilmavassa palmunlehdillä katetussa ruokailuhuoneessa päivällisellä, mutta iloinen mielialamme laskeutui hyvin alakuloiseksi, kun taivas äkkiä vetäytyi pilveen ja alkoi syytää vettä rankasti. Tuntui kuin olisi taivas ratkennut auki, niin tulvanaan valui sade. Pisarat olivat suuria kuin härkäpavut, ja kun ne löivät maahan, nousi siitä lämmin, pilventapainen usva, joka tunki seinättömään bungaloon. Pahoittelimme, että huomisesta pyyntimatkasta ei tule mitään. Isäntä kuitenkin avasi uuden bordeaux-pullon ja sanoi, että iloitkaa ja riemuitkaa, sillä huomenna on kaunis ilma ja taivas pilvetön.

Nukuin yöni laudoista rakennetussa vierashuoneessa, jonka ympärille oli istutettu banaaneja niin että ne peittivät sen kokonaan. Se oli lähellä rantaa, ja nousuvesi loiskutteli aivan nurkan takana. Helteisen yön vuoksi jätin oven auki, mutta unta ei kuulunut sittenkään, sillä sade soitti peltikatolla kuin rumpua. Vasta aamupuoleen vaivuin unenhorrokseen, mutta heräsin äkkiä, kun joku kirkasi ovella. Kuuntelin hiljaa ja odottelin, mitä sieltä tulisi, kunnes äänet uudistuivat, ja nyt tunsin vieraat. Ne olivat lentäviä koiria, joita näillä saarilla on runsaasti. Olin niitä kuullut joka yö, mutta niin röyhkeiksi en niitä luullut, että tulisivat huoneeseen. Kopeloin kenkäni sängyn alta, lähetin sen oviaukkoa kohti, ja sähähtäen hävisivät tungettelijat pensaikkoon.

Oli vielä hämärä, kun isäntä seisoi ovella ja kehoitti nousemaan aamukahville. Hyppäsin nopeasti pystyyn ja juoksin suoraa päätä mereen isännän huudellessa jälkeeni, ettei pidä mennä pitkälle, sillä haikalat tulevat aina tänne lahdelle saakka.

Kanakit puuhailivat jo veneiden luona lähtövalmiina, pukunaan ainoastaan lannevaate. Heitä tarvittiin näet pyynnissä mukana ottamassa kiinni kilpikonnia, ja he olivat kaikki taitavia uimareita. Auringonreunan kohotessa merestä olimme kaikki moottoriveneessä ja ohjasimme kohti koralliriuttoja, joiden laguuneissa kilpikonnia runsaimmin tapaa. Oikein oli isäntä illalla ennustanut, sillä ilma oli aivan tyven eikä taivaalla näkynyt hattaraakaan.

Moottoriveneellä on kilpikonnanpyynti varsin yksinkertaista ja vaivatonta. Päästyämme laguuniin, havaitsimme heti kaksi selkää pulikoivan tyvenen veden pinnalla. Ne hävisivät kyllä heti, mutta kun hetken kiertelimme sillä kohden, keksi keulassa oleva tähystäjä niistä toisen, ja nyt aloimme seurata sitä. Laguuni oli aika syvä, mutta sen vesi niin läpinäkyvän kirkasta, että syvimmälläkin kohden eroitti pohjan pienimmätkin yksityiskohdat, ja kilpikonnaa oli varsin helppo seurata. Se ui aika nopeasti, eikä kajakilla tai soutuveneellä sille mahda mitään.

Uskomattoman pitkään jaksoi se pysytellä veden alla. Lopulta se kuitenkin nousi hengittämään, mutta teki samalla jyrkän mutkan, ja ennenkuin saimme moottoriveneen käännetyksi, oli se taas painunut syvälle. Taas jatkui takaa-ajo, mutta nyt jo hitaammin, sillä kilpikonna alkoi väsyä. Seuraavalla kerralla se nousi pinnalle aivan moottoriveneen vieressä, ja silloin kaksi kanakkia hyppäsi veteen tarttuen kiinni takaräpylöihin. Silloin oli kilpikonna avuton. Toiset kanakit kiersivät köydet vatsan alta, ja niiden avulla väänsimme sen miehissä veneeseen. Se asetettiin selälleen veneen pohjalle, ja siitä asennosta ei kilpikonna kykene omin voimin nousemaan. Vähän aikaa se räpytteli jaloillaan, mutta huomasi ponnistuksensa turhaksi ja tyytyi kohtaloonsa.

Hetken kuluttua saimme näkyviimme toisen otuksen, ja puolessa tunnissa oli sekin veneessä. Ne olivat suuria elukoita, pituus kuonosta kilven takahuippuun lähes puolitoista metriä ja leveys melkein metri. Sellainen elukka painaa hyvän matkaa toistasataa kiloa, mutta mikään harvinaisuus ei ole kahdensadan kilon kilpikonna.

Meille alkoi tulla veneessä ahdasta, jonkatakia veimme saaliit rantaan. Siellä käänsimme ne oikeaan asentoon, ettei olisi kovin paha olla, mutta sidoimme kuitenkin liekaan kuten lehmät, koska niitten mieli teki takaisin mereen. Uudelleen läksimme riutalle, ja ennen puoltapäivää oli meillä rannassa kuusi vonkaletta. Yksi niistä oli pieni, pituus runsas puoli metriä, ja sen minä omistin itselleni, koska halusin saada kilven mukaani Suomeen. Niitten suurien kilvet ovat hankaloita kuljettaa, sillä ne saattavat painaa aina 30 kiloa.

Nämä olivat kaikki vihreitä kilpikonnia, (Chelonia mydas), ja tämän laadun kilpi on teollisuudessa arvotonta, korkeintaan se kelpaa seinäkoristeeksi. Tunkiolle ne tavallisesti nakataan pyyntipaikoilla, paitsi minkä turistit ottavat mukaansa. Kuitenkin näkyy niillä olevan arvoakin, koskapa laivassa kahden päivämatkan päässä Uudesta Caledoniasta eräs merimies rupesi matkustajille kaupittelemaan tällaista kilpeä, ja hintaa hän sanoi halvaksi, 300 frangia. Silloin ei sitä kukaan vielä ostanut, mutta kenties Atlannin valtamerellä joku jo alkoi hieroa kauppaa.

Tämä kilpikonnalaji on luonteeltaan perin lauhkea, se antaa käsitellä itseään mielin määrin puuttumatta millään tavoin asioiden kulkuun tai koettamatta niitä muuttaa. Kenties se saattaisi rustomaisilla huulillaan likistää sormen poikki, jos kuka vartavasten pistäisi sormensa sen suuhun, mutta omasta alotteestaan ei vihreä kilpikonna näytä minkäänlaisia vihamielisyyden oireita. Sitävastoin toinen näillä vesillä tavattava laji, Eretmochelys imbricata, jonka kilvestä saadaan arvokasta "kilpikonnanluuta", on pahaluontoinen ja puree, jos vaan saa siihen tilaisuuden. Se on kuitenkin harvinaisempi, emmekä tällä rannikolla tavanneet ainuttakaan lajinsa edustajaa. Myöhemmin Bourailissa, Uuden Caledonian lounaisrannikolla sain tehdä tuttavuutta senkin kanssa.

Kilpikonnasoppa oli tympäissyt minua, ja epäluuloisesti tartuin päivällisellä kilpikonnan lihasta valmistettuun kotlettiin. Heti mereltä tultuamme olivat kanakit nimittäin toimittaneet lahtia, jotta saisimme tuoretta lihaa illaksi. Kotletti tuoksui kuitenkin hyvältä, ja vielä paremmalta se maistui. Se oli pehmeätä kuin vasikanliha ja erittäin maukasta. Minä uskon, että sen aikaisemmin syömäni sopan keittäjä ei ollut oikealla alallaan, tai sitten oli minulle myyty sammakkosoppaa kilpikonnasoppana.

Olin lukenut, että kilpikonna kuuluu kaikkein sitkeähenkisimpiin koko eläinkunnassa, ja halusin itsekin kokeilla väitteen todenperäisyyttä. Kerran varhaisemmassa nuoruudessani kokeilin veljeni kanssa kukon sitkeähenkisyydellä, kun olimme kuulleet, että päätön kukko vielä lentää ja laulaa. Löimme kirveellä kukolta pään pois ja heitimme ilmaan. Se lensi kyllä parikymmentä metriä, mutta ei kiekunut enää yhtään, ja sitten äiti keskeytti kokeilumme ja sanoi, että on eläinrääkkäystä lennättää päätöntä kukkoa.

Kilpikonnat tapetaan myös lyömällä pää poikki. Ne olivat sitä varten käännetyt selälleen, että pysyisivät paikallaan. Nyt käänsimme yhden heti telotuksen jälkeen takaisin vatsalleen, ja totisesti se lähti kävelemään — suoraan kohti merenrantaa. Tämän suunnan se otti nähtävästi sentakia, että pääpuoli sattui olemaan merta kohti, mutta se käveli aivan horjahtelematta. Aina vesirajaan saakka, jossa sen käänsimme ja annoimme kävellä takaisin. Pitemmälti emme sillä kokeilleet, vaan uskoimme erään austraalialaisen ylioppilaan havaintoihin. Hänen tiedonantonsa mukaan on kilpikonna kävellyt 24 tuntia päättömänä.

Samoin olin lukenut, että kilpikonnan sydän voi toimia kolme päivää senjälkeen, kun se on poistettu ruumiista. Siitäkin tahdoin päästä varmuuteen, jonkavuoksi otin yhden sydämen ja asetin sen laudalle makuuhuoneeni portaille. Vielä nukkumaan mennessäni tarkastin sitä, ja se laajeni sekä supistui aivan säännöllisesti. Aamulla menin ensi työkseni katsomaan, vieläkö sydän liikkuisi, mutta se oli liikkunut pois koko laudalta, koira oli yöllä syönyt sen. Kysyin sitte koiralta, tunteeko se mitään liikettä vatsassaan, ja se heilutti häntäänsä ikäänkuin sanoakseen, että "liikkuu, kovasti liikkuu".

Vain neljä kilpikonnaa olimme tappaneet, kaksi päätimme viedä elävinä Noumeaan, yhden suuren sekä sen minun nimikkoni. Se oli muuten ollut hain hampaissakin kerran, mutta lienee ollut liian kova pureksittava; vain pienen palasen oli hai kilvensyrjästä puraissut. Nyt oli haava jo arpeutunut, mutta kilpi ei enää kasvanut pyöreäksi, siihen jäi kolo.

Minä vein oman kilpikonnani hotellini sisäpihalle, jossa se oli moniaita päiviä hotellivieraitten ja kanojen ihmeenä. Se tyytyi hyvin hotellielämään, ei ihmetellyt eikä peljännyt mitään. Joskus sille tuli halu nähdä maailmaa vähän avarammalti, ja kun sisäpihan portti sattui jäämään auki, tallusteli se kadulle, tosin ilman erikoisempaa kiirettä. Portilla karkulainen tavallisesti jo huomattiin, eikä tarvinnut muuta kuin kääntää se ympäri, pää pihalle päin, niin se käveli rauhallisesti takaisin kortteeriinsa, ilman, että sen mieleen olisi pälkähtänytkään uudelleen muuttaa kulkusuuntaa.

Toinen Noumeaan tuomistamme kilpikonnista ei joutunut yhtä hyville päiville. Kävin katsomassa sitä kolmantena päivänä paluumme jälkeen. Se oli eräässä puutarhassa käännettynä selälleen ja oli ollut siinä asennossa koko ajan. Märkä säkki oli heitetty vatsan yli muka suojaamaan auringolta, mutta paahtavassa päivänpaisteessa säkki vaikutti pikemminkin kuin kuuma kääre. Suu auki ja silmät lasimaisesti tuijottaen koetti eläin joskus kohottaa päätään, sillä sen kaulaa pingotti tämä luonnoton asento, mutta se ei jaksanut enää ponnistella, ja syvään huoahtaen antoi se päänsä painua nurmelle.

Kysyin omistajalta, aikooko hän kiduttaa elukan tuollatavoin kuoliaaksi ja pyysin saada ostaa sen, jotta olisin voinut sen tappaa, mutta hän sanoi itse aikovansa tappaa sen vielä samana päivänä. — Seuraavana päivänä menin uudelleen katsomaan, mutta silloin se oli jo päässyt tuskistaan.

Olisin pitempäänkin pitänyt omaa elättiäni, sillä rauhallisempaa kotieläintä en ole koskaan vielä tavannut, mutta en voinut sitä elävänä kuljettaa mukanani. Niinpä laitoimme siitä kotletteja, ja tarjottiin niitä päivälliseksi hotellissa, eikä ollut hotellivieraissa ainoatakaan, joka olisi tiennyt, minkä elukan lihaa oli nauttinut. Muutamat pahoittelivat jälestäpäin, ettemme aikaisemmin olleet ilmoittaneet ruuan laatua, he kun olisivat halunneet oikein maistelemalla syödä sen. Nyt sitä oli jo melko vaikea ruveta uudelleen maistelemaan.

Kilpikonnan kuori on varovaisesti prepareerattava, jos tahtoo siitä sileän ja kauniin. Auringossa kuivattuna kutistuu pehmeä sisäkerros nopeasti, jolloin ulkopuoliset kilvet vetäytyvät kuplille ja putoilevat pois. Minä kaivoin elättini kuoren banaanien varjoon hiekkaan, ja siellä termiitit muutamassa päivässä puhdistivat selkärangan nivelet lihoista, kun taas lämmin hiekka piti huolen tasaisesta kuivatuksesta. Nyt se koristaa huoneeni seinää valaanhampaan ja kanakkitytön pandanuskuituisen hameen rinnalla.

Mutta ennenkuin läksin Uudesta Caledoniasta, kävin vielä toisellakin kilpikonnien pyyntipaikalla. Bourailin pohjoispuolella, sataviisikymmentä kilometriä Noumeasta on koralliriutan ja rannan välillä muutamia saaria, ja niillä harjoitetaan ammattimaista kilpikonnanpyyntiä munimisaikana, jolloin ne nousevat maihin.

Tämä kilpikonnalaatu, Chelonia mydas, on vesieläin, ja koiras ei käy maalla koko elämässään, paitsi sen ainoan kerran, jolloin se kuoriutuu munastaan ja kävelee veteen. Naaras sitävastoin tuntee kerran vuodessa kutsumuksen käydä hiekkarannikolla, ja se tapahtuu munimisaikaan, jonain yönä lokakuusta joulukuuhun, riippuen tarkempi ajankohta leveysasteista. Silloin ne kohoutuvat vedestä, vaeltavat puitten varjostamalle rannalle, jonne ei nousuvesi ulotu, kaivavat kuopan, munivat sinne munansa ja sitten palaavat takaisin omaan elementtiinsä.

Se onkin tärkeä toimitus kilpikonnan elämässä eikä sitä tehdäkään hutiloimalla. Kun ilta pimenee, ja aurinko laskee laguunin riutan taakse, nousee kilpikonna vedestä ja raahautuu kohti metsän reunaa. Pehmeässä hiekassa muistuttaa sen kulkema tie traktorin jälkeä, sillä vatsakilpi uurtaa keskelle syvän vaon, ja sen kahden puolen kaivavat räpylät tasaisia koloja kuin traktorin pyöränuurteitten jättämiä.

Kun kilpikonna pääsee ensimäisten puitten luo, pysähtyy se tarkastamaan seutua. Pitkän tovin katselee se ympärilleen, huoahtaa pitkään, ja sitten alkaa pesän teko. Ensimäiseksi kaivetaan laakea, noin korttelin syvyinen kolo, ja tämä kaivaus toimitetaan kaikilla neljällä räpylällä nopeasti, jotta hiekka vain lentelee joka suuntaan. Tähän koloon asettuu nyt kilpikonna vatsalleen eturäpylät tasan maanpinnassa ja pää takaruumista hieman korkeammalla. Mutta nyt tulee tärkein osa toimituksesta, kuopan teko munille, ja se tehdään erikoisen varovaisesti takajaloilla.

Juuri hännän alta ottaa ensin toinen takaräpylä kourallisen hietaa, työntää sen sivulle, ja sitten taas toinen räpylä omalle sivulleen. Niin syvälle kuin räpylät ulottuvat jatketaan kaivamista, ja kuoppa on silloin vajaan puolen metrin syvyinen. Sitten kilpikonna ojentaa takajalkansa yhteen suoriksi, huoahtaa hetkisen ja alkaa tiputella munia kuoppaan. Ensin niitä tulee harvakseen, muna minuutissa, mutta pian vauhti kiihtyy, ja lopulta tulee niitä aivan valumalla.

Yksi kilpikonna munii kerrallaan sadasta kahteenkinsataan munaan, pyöreitä, kermanvärisiä palleroita. Ne ovat viitisen senttiä läpimitaltaan, ei kovakuorisia, vaan joustavia kuin kumipallot. Niihin voi painaa kolon sormellaan, mutta se ponnahtaa heti takaisin. Olen kuullut kerrottavan, että kilpikonnan munia käytettäisiin ravinnoksi, mutta ei ainakaan tämän laadun. Niitä saa keittää tuntikaupalla, eikä valkuainen kovetu kuten linnunmunassa, vaan pysyy aina juoksevana.

Munien mukana tulee runsaasti limaa niiden peitoksi, ja lopulta peitetään koko kuoppa hiekalla. Se tehdään myös takajaloilla perin varovaisesti, jonka jälkeen aarrehauta taputellaan aivan tasaiseksi. Sitten nousee tehtävänsä suorittanut kilpikonnaemo makuukuopastaan, tasoittaa senkin hävittäen kaikki jäljet ja palaa takaisin mereen.

Sen enempää ei kilpikonna jälkeläisistään huolehdi. Aurinko hautoo munat, poikaset kuoriutuvat itsekseen, kaivautuvat hiekasta ja vaistomaisesti ohjaavat kulkunsa kohti vesirajaa laguuniin. Kukaan ei niitä imetä eikä hoivaa, mutta ne saavat pitää huolen itsestään.

Luulisi meren vähitellen täyttyvän kilpikonnista tällaisella tulolla, sillä tuhansittain vaeltaa niitä näinä kuukausina rannikolla laskemassa sataiset munansa. Mutta pienellä kilpikonnanpoikasella on myös tuhansia vihamiehiä, ja vain mitätön prosentti syntyneistä pääsee jatkamaan sukuaan. Jo ennenkuin nämä pienet ryömijät ovat kerinneet laguunin veteen, korjaa kirkuva lokkiparvi niistä huomattavan osan. Ja laguunin kirkkaassa vedessä odottavat niitä monen monet petokalat maukkaaksi aamiaispalakseen.

Kilpikonna kasvaa kuitenkin nuorena verrattain nopeasti. Näin Noumeassa kilpikonnanpoikasen, joka oli edellisenä vuotena pyydystetty kahden tuuman mittaisena. Nyt se oli vajaan vuoden vanha, ja pituus oli jo puolentoista korttelia. Ja sen kokoiseen eivät enää kaikenlaiset kalat käykään kiinni, sillä kuori on kovettunut ja työläs purtava hampaille.

Bourailissa pyydettiin kilpikonnia öisin, kun ne nousivat rannalle munimaan. Silloin ne ovat mistään piittaamattomia eivätkä arastele ihmisiä enempää kuin toisiaan. Kaksittain kulkevat pyytäjät lyhtyineen rannalla ja tavatessaan kilpikonnan kääntävät sen selälleen, josta asennosta se ei pääse nousemaan. Aamulla kerätään sitten saalis, lihat korjataan keittämöön, jossa niistä valmistetaan kilpikonnanlientä, se juotetaan purkkeihin, ja seuraava Euroopan tai Amerikan laiva kuljettaa sen nopeasti hienosuiden nautittavaksi.

ANTINOUS

Matka Uudesta Caledoniasta Panaman kautta Eurooppaan on maailman pisimpiä yhtäjaksoisia laivareittejä, ja se ottaakin puolen kolmatta kuukautta ranskalaisilla laivoilla, jotka tällä linjalla pitävät liikeyhteyttä. Yhdysvaltojen kautta pääsee Austraaliasta Eurooppaan puolessa siitä ajasta, mutta se reitti on kalliimpi, eikä sillä pääse tutustumaan Etelämeren saariin niin hyvin kuin ranskalaisella linjalla, jonka laivat poikkeilevat monissa saariryhmissä matkan varrella. Hätäiselle matkustajalle nämä pysähdykset ja viipymiset tulevat pitkäveteisiksi, mutta minun suunnitelmiini ne sopivat erinomaisesti.

Sydneyn konsuli ei kylläkään ollut erikoisemmin suositellut tämän linjan laivoja, mutta siitä huolimatta päätin antautua heidän kuljetettavakseen yhdeksi vuosineljännekseksi; onhan Ranska sivistynyt maa, tottakai heidän laivoillaan on viihtyisä olo.

Uuteen Caledoniaan tullessani olin jo lähes viikon nauttinut ranskalaisen DUPLEIX-nimisen laivan mukavuuksia ja havainnut ne vallan tyydyttäviksi. Vaikka laiva oli pieni ja ikäloppu, se teki silloin viimeistä matkaansa -, oli siisteys siellä erinomainen ja laivaväki ystävällistä. Siksipä arvelin, että pitkä Panamanmatka muuttuisi oikeaksi huvimatkaksi ANTINOUS-laivalla, joka on paljon suurempi ja tietysti myös ajanmukaisempi.

Mutta minä olin jättänyt laskelmistani pois erään tärkeän seikan. Olin jättänyt huomioonottamatta, että DUPLEIX kulki austraalialaisissa, siis Ulkolaisissa satamissa, ja sen vuoksi täytyi sillä myös olla ulkomaalaisten vaatimuksia vastaavat tavat, jos mieli saada matkustajia. ANTINOUS sitävastoin välitti liikennettä ainoastaan emämaan ja siirtokuntien välillä poikkeamatta vieraissa satamissa, — paitsi Panamalla Cristobalissa muutaman tunnin ajan, — miltei kaikki matkustajat olivat ranskalaisia, eikä siellä siis tarvinnut välittää siivollisuudesta niin tarkoin.

Tapani mukaan ostin kolmannen luokan piletin ja menin Noumean satamaan katsomaan, minkälaisen asunnon lähimpien kuukausien ajaksi saisin. Laiva oli saksalaisilta otettua sotasaalista, rakennettu Flensburgissa, ja sen nimi oli ollut WOLF. Nyt oli nimi muutettu ja kaikki saksankieliset kyltit poistettu muualta paitsi koneista, joista se oli vaikeata. Siinä oli aikaisemmin nähtävästi käytetty ainoastaan kahta matkustajaluokkaa, sillä toisen ja kolmannen luokan hytit olivat samanlaisia, useimmat kuudella vuoteella, ja olinkin hyttiini varsin tyytyväinen.

Lähdettiin matkalle, ja tuli ruoka-aika. Olin lukenut matkustajia koskevat ohjeet, joissa sanottiin, että toisen luokan matkustajat syövät kolmannen luokan ruokaa, ja kolmannen luokan matkustajat neljännen luokan ruokaa. Ensi kerran kuulin puhuttavan neljännen luokan ruuasta ja ihmettelin, minkälaista se olisi. Ja pian sen näinkin. Se ei ollut samanlaista kuin matruusien ja lastaustöissä olevien kanakkien, he söivät valkoisilta lautasilta, joivat lasisista laseista ja saivat ruuan lisäksi voita, juustoa, sokeria ja hedelmiä. Kolmannen luokan matkustajille sitävastoin annettiin ruosteiset peltiastiat, joilla he saivat itse noutaa ruokansa laivan keittiöstä. Trahtamentti käsitti aamulla mukillisen mustaa kahvia ja kaksi kertaa päivässä keittoruokaa ilman mitään edellämainittuja lisukkeita. Viini sitävastoin kuului kaikkien luokkien ruokajärjestykseen, ja sitä saivat kolmannen luokan matkustajat noutaa ruosteisella ämpärillä laivan peräpuolessa olevasta viinikellarista. Käytetyt ruoka-astiansa saivat he luonnollisesti itse pestä tai olla pesemättä, aina halujensa ja vaatimustensa mukaan.

Olen elänyt erinäisissä kasarmeissa ja syönyt sotilaan muonaa, mutta niin kelvottomia ruokapakkeja ei missään vielä ole työnnetty kouraani kuin tässä ANTINOUS-laivassa. Niitä katsellessani tuli mieleeni oma koirani, jonka kotona saamansa trahtamentin lasken kuuluvaksi kolmanteen luokkaan, sillä se syö valkoiselta lautaselta — tai ainakin valkoisesta emaljikupista eteen tarjottua ruokaa, siis kuten toisen luokan matkustajat ANTINOUS-laivalla. Astiansa se kyllä pesee itse, kuten me kolmannen luokan matkustajat, ja neljännen luokan ruokaa etsii se joskus tunkiolta.

Kaksi päivää söin vain hedelmiä, joita Noumeasta olin varannut mukaani. Sitten tulimme Uusille Hebrideille, ja kun viikon kuluttua uudelleen astuin laivaan, olin varustettu emaljoidulla ruokakalustolla, sokerilla ja teellä, jota viimemainittua olin tottunut englantilaisilla laivoilla särpimään litroittain, mutta jota täällä ei nähnytkään.

Mietin myös muuttaa toiseen luokkaan, mutta tutkittuani jonkun aikaa heidän elämäntapojaan, katsoin sen tuhlaukseksi. Tahitiin saakka pidettiin meillä luokkarajat selvinä, koska oli vähän matkustajia, mutta sieltä lähtiessämme rajat hävisivät, ja toisen sekä kolmannen luokan matkustajat työnnettiin samoihin hytteihin, miten sattui olemaan tilaa. Eroitus oli vain tarjoilussa.

Vielä sananen ensimäisestä luokasta. Hinnat samat kuin parhaimmissa englantilaisissa tai amerikkalaisissa laivoissa, mutta kaksi- ja kolmevuoteiset hytit sijaitsivat laivan uumenissa, ja kun parisen kuukautta matka kulki aivan päiväntasaajan liepeillä, olivat ne sietämättömän kuumia. Vilpoisammat kansihytit oli varattu laivan päällystölle, johon tässä laivassa laskettiin myös parturi kuuluvaksi. Parturi oli muuten kierosilmäinen, josta syystä kukaan matkustajista ei antanut hänen tehdä jakausta päähänsä, vaan kaikki kampauttivat tukkansa pystyyn.

Laivan ruoka oli voimakasta, mutta se vaati nauttijaltaan jonkunverran tottumusta. Olin pari viimeistä kuukautta elänyt aivan toisenlaisen ruokalistan mukaan, kuin mitä ranskalaisen laivan kolmannen ja neljännen luokan ravinto on. Olin syönyt munia, vihanneksia, ostereita, merirapuja, hedelmiä määrättömästi ja joskus vaihteen vuoksi lihaakin, mutta ANTINOUSella tarjottiin tuoretta härjänlihaa joka päivä ja joka ateriaksi. Höysteenä käytettiin runsaasti etikkaa ja öljyä, mutta niihinkin tottuu. Kun kuitenkin kahden ja puolen kuukauden aikana joka ateriakseen saa nauttia etikalla ja ällöttävällä öljyllä höystettyä tuoretta härjänlihaa, alkaa se käydä aistimille vastenmieliseksi, ja loppumatkalla kulkiessani keittiön ohi, josta tuoreen lihan höyryt tuoksahtivat vastaani, niin "tunsinpa väristyksen syntisessä ruumiissani, koska heitin silmäni tuonne pataan", kuten Jukolan Simeoni aikoinaan sanoi.

Mistäkö saimme tuoretta lihaa noin pitkällä merimatkalla? Härän selästä, elävästä elukasta sen otimme, sillä laivassamme ei ollut jääkellareita, joissa lihaa voi säilyttää. Etukansi, jolla me pääasiallisesti asustimme, muistuttikin alkumatkasta navettaa. Tahitista lähtiessämme oli siellä yksitoista härkää, kaksi mullikkaa, toistakymmentä likaista lammasta, neljä mustaa sikaa, jotka muistuttivat enemmän ajokoiria kuin syöttiläitä ja juoksentelivat vapaina kannella sekä lisäksi kolmisenkymmentä kaakottajaa sullottuina niin ahtaaseen häkkiin, että suorastaan olivat siellä kahdessa kerroksessa. Kaikki muut paitsi härät oli tarkoitettu harvoille ensiluokan matkustajille sekä päällystölle.

Vihannesruuaksi tarjottiin meille joka päivä joko papuja tai herneitä, jotka öljytettyinäkin olivat erittäin maukkaita; mutta etteivät ne olisi käyneet yksitoikkoisiksi, annettiin joskus vaihteeksi vikkeriä. Silloin minä söin paistin ilman vihanneksia, sillä minunkin ruokahalullani on rajansa.

Kissojen paljous laivalla hämmästytti meitä muukalaisia, niitä karttui yksin lukien yksitoista kappaletta. Kyselimme merimiehiltä niiden tarkoitusta ja elämiin tehtävää ja saimme kuulla niiden kuuluvan tavallaan laivaväkeen, sillä satamista tulee kopralastiin runsaasti rottia, ja kissat ovat taasen rottien kauhuna.

Uskon kyllä, että jotkut kissat tappavat ja syövätkin rottia, mutta eivät ainakaan ANTINOUSen kissat. Ne eivät kertaakaan viitsineet mennä lastiruumaan, jossa arvatenkin rotat asustivat, vaan makailivat päiväkaudet kannella helteessä ja öisin tungeksivat matkustajien hytteihin, joiden ovet kuumuuden takia olivat avoinna. Niitä passattiin ja syötettiin vallan ylellisesti, ja minä sain sen käsityksen, että ranskalainen merimies on peräti eläinystävällinen henkilö.

Sitten eräänä aamuna joku havaitsi, että kissojen luku oli harventunut. Panimme toimeen etsinnän, mutta neljää enempää emme löytäneet, seitsemän oli auttamattomasti kateissa. Arvelimme jo jonkun hulttion nakelleen niitä huvikseen mereen, mutta toisen päivän ehtoolla löysimme asialle selvityksen. Eräs ensiluokan matkustaja, Noumeassa laivaan noussut ranskalainen tuttavamme virkamies, kertoi päivälliseksi syöneensä muun muassa kaninpaistia, nimittäin sen mukaan, mitä menu ilmoitti. Kun laivan eläintarha oli etukannella, meidän puolellamme, tiesimme, ettei kaniineja oltu mukaan otettukaan, ja silloin olin hiljaisessa mielessäni kiitollinen, etteivät rahavarani olleet myöntäneet minulle ensimäisen luokan matkalippua. Saksassa olin kyllä raskaana aikana syönyt kissanlihaa väärennetyn jäniksen nimellä, mutta silloin nälkä pakotti siihen, ja tuntui vaikealta uskoa, että vielä nyt lihavana aikana jossain paikassa kissoja oikein viijeltäisiin herkuiksi. Mutta myöhemmin kuulin kiinalaisten Tahitilla tarjoavan koiranpaistiakin jonkun märehtijän nimisenä.

Tällaisen pitkämatkaisen laivan henkilökuntaan kuuluu tietysti myös lääkäri. Hän oli vallan nulikka vielä, mutta silti sangen tärkeä ja arvonsa tunteva herra, ja harvoin häntä näki edes vilaukseltakaan, sillä ilmavassa kansihytissään loikoili hän päivät päästään.

Lähestyessämme Port Vilaa oli meidän hyttikunnastamme toinen puoli kuumeessa. Kaksi makasi vuoteen omana, minä heiluin vielä jaloillani, mutta ruumiini oli täynnä ruusunpunaisia täpliä. Se oli Intian kuumetta, joka uusiintui nyt jo kolmannen kerran. Päätä poltti ja nielua kuivi ja olisin maksanut melkoisesti jääpalasesta, mutta sellaista ainetta ei ollut koko laivassa. Nojailin yli laivankaiteen, ja kerta toisensa jälkeen valtasi minut miltei vastustamaton halu hypätä kaiteen yli sinisiin vilvoittaviin kuohuihin.

Port Vilaan päästyämme oli kiniinivarastomme loppunut, ja menin senvuoksi laivan sairaalaan sitä pyytämään. Sairaalassa lääkärin apuna toimiva jonkunlainen välskäri otti minut ynseästi vastaan sanoen, ettei tohtoria saa tavata, ennenkuin laiva taas viikon päästä lähtee liikkeelle. Ilmoitin, etten tohtoria kaipaakaan, kunhan vaan saan lääkettä, mutta hän käski minun poistumaan, sillä mitään ei anneta, ennenkuin laiva on kulussa.

Se oli minusta merkillinen määräys, sillä piletin hintaan kuului myös lääkärinhoito, olipa laiva kulussa tai ei. Jos nyt sairastuit niin ankarasti, ettet päässyt maihin toisen lääkärin luo, sait vaikka kuolla laivaan, apua ei luvattu.

Laivan ympärillä liikkui kymmenittäin alkuasukkaita kajakkeineen. Viittasin niistä erään laskuportaiden luo ja hänen kanssaan pääsin maihin. Port Vilassa ei ole apteekkia eikä rohdoskauppaa, mutta siellä on sotilassairaala, ja sieltä sain kiniiniä, enkä sen jälkeen tarvinnut enää vaivata laivalääkäriä.

Päästyämme taas merelle sai eräs matruuseista pahanlaisen paiseen niskaansa, jotta niska tuli aivan kankeaksi. Hän pyysi tohtoria toimittamaan leikkauksen, mutta tohtori sanoi, ettei se mitään leikkausta kaipaa, paise johtuu hampaasta. Jonka jälkeen hän veti mieheltä suurimman poskihampaan pois. Tauti yhä paheni, ja tohtori oli neuvoton. Parin viikon kuluttua tultuamme Papeeteen oli mies kiiruimman kaupalla vietävä sairaalaan leikattavaksi, ja sai jäädä sinne pariksi kuukaudeksi.

Kun joutuu käyttämään useita eri linjoja ja laivoja, tulee tehneeksi vertailuja eri laivoissa vallitsevien tapojen välillä. Tämä oli nyt viidestoista valtamerialus, jota matkani varrella käytin, ja mieleeni oli jäänyt kuva esimerkiksi siitä, kuinka siivous eri laivoissa toimitettiin. Yhteisenä ja välttämättömänä toimenpiteenä näyttiin pitävän, että kolmannenkin luokan hyttien lattiat lakaistiin joka päivä sekä pestiin kahdesti viikossa. Tässä ANTINOUS-laivassa ei tehty kumpaakaan koko matkalla — kahden ja puolen kuukauden aikana. Tapana oli myös, että puhtaat vuodevaatteet muutettiin matkustajille kerran viikossa, mutta ANTINOUSella saimme pitää samat rääsymme Uudesta Caledoniasta Marseilleen saakka. Laivan miehistölle annettiin kerran kuussa puhdas vuodevaatekerta. Laivapoikien kunnia-asiana näytti myös muissa laivoissa olevan, että kynnykset, ovenkahvat, akkunapuitteet ynnä muut hyttien messinkiosat paistoivat kirkkauttaan, mutta ANTINOUSella ei niihin kiinnitetty mitään huomiota, ne saivat rauhassa tummua ja homehtua.

Kaikki nämä tällaiset seikat täytyy laskea päällystön huolimattomuudesta johtuviksi, sillä laivaväki tekee kyllä, mitä teetetään. Kaikissa laivoissa tekivät purseri ja perämies joka päivä kiertokäynnin kautta koko laivan tarkastaen hytit, mutta tässä laivassa nämä herrat eivät suvainneet vaivautua kertaakaan keulapuolen hytteihin.

Muuten ei hyttien kuntoisuus suurestikaan surettanut matkustajia, sillä kannella oli paljon viihtyisämpi olo. Useilla meistä oli mukanamme joko kevyt lepotuoli tai kokoonpantava telttasänky, ja niissä oli mukavampi nukkua kuin hytin kuumuudessa, sillä näillä vesillä puhaltaa lakkaamaton kaakkoistuuli tuoden eteläisemmiltä seuduilta raikkaampaa ilmaa. Sitäpaitsi hyteissä asusti lukematon määrä ilmaiseksi matkustajia, joiden seura ei miellyttänyt. En ole kurjimmassakaan Karjalan torpassa nähnyt niin paljon russakoita kuin ANTINOUS-laivassa. Niitä oli siellä neljää eri lajia, ja ne tunkeutuivat kaikkialle. Kopralastin mukana oli laivaan tullut miljoonittain sinimustia, puolen sentin pituisia kovakuoriaisia, jotka elämäntavoissaan muistuttivat kiukkuista kesäkärpästä, olivat kenties vieläkin röyhkeämpiä, mutta ei vallan yhtä vikkeliä liikkeissään. Kun näihin vielä laskee pienet, kaikkialla vilisevät — tosin matkustajille vaarattomat — muurahaiset, niin siinähän on eläinkuntaa hytin osalle tarpeeksi.

Nämä Messagerie Maritimen linjan laivat poikkesivat myös ennen englantilaisissa kolonioissa, mutta kesällä 1928 asianomaiset viranomaiset sen kielsivät jyrkästi. Tulomatkallaan oli tämäkin laiva poikennut Fidjillä, nyt paluumatkalla ei sinne ollut yrittämistäkään.

Tiedustelin syytä kieltoon, mutta ranskalaiset eivät sitä ilmoittaneet, ja vasta kautta rantain sain tietää, mikä oli saanut englantilaiset isännät niin kiukustumaan entisille aseveljilleen.

Nämä ranskalaiset laivat näet salakuljettivat opiumia englantilaisiin siirtomaihin levittäen sinne turmiota ja vieden oikeilta isänniltä kaupan tuottaman korkean voiton. Kuulin tämän laivan parturilta, joka kertoi viimematkalla vieneensä 15,000 frangin arvosta "alkuasukkaiden haluamaa tavaraa" ja myyneensä sen sadastatuhannesta frangista. Voitto siis lähes 600 prosenttia. Englantilaiset olivat antaneet ankaroita määräyksiä tätä salakuljetusta vastaan, mutta vaikka laivat olivat ankkuroituna lahdella sataman ulkopuolella, ja tulliveneet vartioivat sitä joka puolelta, kuljetettiin sittenkin maihin opiumia aina 50:kin kilon erissä.

Matkustajienkin mukavuutta oli yhtiön taholta koetettu lisätä muun muassa lainakirjastolla. Maksamalla 20 frangia sai matkan aikana lainata yhden kirjan kerrallaan, ja jos joku halusi lukea kahta kirjaa samalla kertaa, oli vero 30 frangia. Hukkaamisen varalta oli jokaisesta kirjasta jätettävä vielä 15 fr. takuurahaksi. — Siellä oli paljon kirjoja, joiden ostohinta ei tehnyt viittätoista frangia. Useassa laivassa matkani varrella olin käyttänyt hyväkseni laivan kirjastoa, mutta tämä oli ensimäinen kerta, jolloin matkustajia verotettiin kirjaston käyttöoikeudesta.

Muullakin tavoin oli matkustajien mukavuudesta pidetty huolta. Kuumassa hytissä ei kukaan viihdy mielellään, vaan istuskelee mieluummin kannella. Sitä varten oli laivalla varattuna lepotuoleja, mutta niitä ei saanut ilman muuta käyttää, vaan oli istumaoikeudesta suoritettava purserille 20 frangia eli täsmälleen saman, mitä tällainen tuoli maksoi kaupassa. Samanlaisen järjestyksen muistan aikaisemmin vallinneen muutamissa Pietarin kaupungin paistoissa, vaikka siellä ei tuolin vuokra ollut kuin 2 kopeekkaa. Mutta sillä hinnalla ei saanutkaan istua kuin vajaan päivän, täällä sai lojua yhtäpäätä vaikka Marseilleen saakka. Ensi kerran matkallani näin tälläkin tavoin matkustajia verotettavan ja muistan, että esimerkiksi NIEUW ZEELANDilla kolmannenkin luokan kävelykannella oli kaksi mahonkipöytää sekä lukuisia pehmeitä nojatuoleja vapaasti matkustajien käytettäväksi.

Näissä ANTINOUS-laivan tuolien käsinojissa oli syvennys, johon asianomainen tuolin vuokraaja sai kiinnittää nimikorttinsa, ettei siihen sivullinen istuutunut, mutta toimenpide oli aivan tarpeeton. Nimikortti pysyi tuolissa korkeintaan yhden päivän, ja jos iltahämyssä päivällisen jälkeen nousi toisen luokan kävelykannelle, ei yhtään tuolia ollut vapaana. Niissä istuskeli matruuseja ja laivan lämmittäjiä nokisissa puvuissaan, ja vasta pitkän riitelemisen jälkeen sai oman tuolinsa vallatuksi takaisin. Tämä mahtoi olla sitä ranskalaisten ihailemaa veljeyttä ja tasa-arvoisuutta, sillä minkään muun linjan laivoissa ei matruusien sallittu oleskella toisen luokan kannella tai käytävissä.

Varsinkin kiinalaispojat olivat röyhkeitä ja ottivat erioikeuksia, jotka eivät missään muualla tulisi kysymykseen. Heitä oli laivalla kymmenkunnan, ei matruuseina, vaan toimittamassa kaikenlaisia pienempiä tehtäviä. Nähtävästi säästäväisyyssyistä oli kapteeni värvännyt nämä vinosilmät laivaansa, vaikka Marseillesta olisi saanut omia kansalaisiaan miten paljon tahansa. Tämä oli kuitenkin halvempaa työvoimaa, mutta he tungeskelivat kaikkialla, olivat riidanhaluisia ja alituiseen matkustajien harmina käyden joskus suorastaan vaarallisiksikin, kuten myöhäisemmällä matkallamme saimme kokea.

Mutta nyt olimme vasta matkamme alkuvaiheessa, halkoilimme Melanesian ja Polynesian saaristoja, katselemista oli kaikkialla, emmekä laivaan ja laivaväkeen ehtineet kiinnittää sen enempää huomiota.

MELANESIALTA POLYNESIAAN

Uusien Hebridien saariryhmä Etelämeressä on ranskalainen alusmaa ja on sellaiseksi tunnustettu jo yhden vuosisadan ajan, mutta Ranska on antanut, niinkuin sananlaskussa sanotaan, pikkusormen pois. En tiedä, mitkä seikat ovat siihen vaikuttaneet, mutta nyt on siellä paitsi ranskalaista kuvernööriä, myös englantilainen. Heillä on yhtä suuri valta kummallakin, ja arvatenkaan he eivät voi yhteisistä asioista keskustellessaan päästä yksimielisyyteen, koska presidentiksi on valittu aivan puolueeton espanjalainen. Nämä kolme muodostavat korkeimman hallintoelimen ja jakavat kanakeille oikeutta. Saarilla asuvat ranskalaiset valkoihoiset kääntyvät asioissaan ranskalaisen kuvernöörin, englantilaiset omansa puoleen.

Mutta myös ulkomaailman täytyy jollain tavoin huomata, että Uusilla Hebrideillä on englantilaisillakin sananvalta. Siellä asuu kaiken kaikkiaan satakunta englantilaista, mutta heitä varten on painettu omat postimerkit. Ne ovat muuten samanlaisia kuin ranskalaiset, joten siis merkkien taiteellisesta asusta ei ole tullut riitaa, mutta teksti niissä on englanninkielinen.

Tähän n saariryhmään kuuluu kymmenkunnan suurempaa ja noin 70 pientä saarta. Ne ovat luonteeltaan tuliperäisiä; kaksi kraatteria on vielä toiminnassa ja toinen niistä purkautui vuonna 1913 tehden suurta tuhoa. Maaperä siellä on erinomaisen rehevä, ilmasto vielä edullisempi kuin Uudella Caledonialla, ja siksipä viljelyskasvit antavat siellä uskomattoman suuria satoja. Kahvista lasketaan saatavan keskimäärin 900 kiloa hehtaarilta, farmari saa siitä 10 frangia kilolta, siis bruttotulo hehtaarilta 9000 frangia, josta hänelle jää toinen puoli nettoa. Kakao tuottaa vielä paremmin. Se antaa 1,500 kiloa hehtaarilta, kilon hinta 9 frangia, siis bruttoa 13,000 frangia, josta niinikään puolet nettoa. Kenties jossain muualla maa voi antaa vieläkin enemmän pintayksikköä kohti, mutta on otettava huomioon, että kun viljelys kerran on saatu kuntoon, ei siinä ole mitään muuta työtä kuin sadon korjaaminen. Yleensä voidaan sanoa, että kaikki muut kasvit paitsi kokospalmu tuottavat Uusilla Hebrideillä puolet enemmän kuin Uudessa Caledoniassa. — Nämä tiedot ovat sellaisilta farmareilta, jotka ovat kokeilleet kummassakin paikassa.

Luulisi niinollen, että nämä saaret olisivat jo aikoja sitten liika-asutetut, mutta asia onkin päinvastoin. Jokaisella paikalla on oma vitsauksensa, ja Uusien Hebridien rasituksena on malaria. Laajat alavat alueet ovat moskiiton toukan viihtyisiä olinpaikkoja, ja sieltä ne nousevat levittämään myrkkybasilleja asukkaihin. Varsinkin kanakit ovat alttiita kuumeelle, mutta ei valkoihoinenkaan siltä säästy. Minulle kerrottiin kahdesta farmista, joiden omistajat olivat kolmessa vuodessa kuolleet sukupuuttoon. He olivat saaneet farminsa jo kuntoon, ja nyt ne jo tuottaisivat, mutta ei ole ketään, joka uskaltaisi mennä asumaan sinne, vaikka saisi viljelykset aivan ilmaseksi. Eräs farmari kertoi, että hänellä on töissä 88 alkuasukasta, mutta niistä säännöllisesti 30 joka päivä kuumeessa ja työhön kykenemättömiä.

Vain harvat valkoihoiset viihtyvät ja kestävät siellä useampia vuosia yhtämittaa. Monet ovat pakoitetut siirtymään pois juuri silloin, kun farmi alkaisi maksaa takaisin siihen kiinnitettyjä rahoja ja työtä. Siksipä maan ja farmien hinnat vaihtelevat siellä enemmän kuin kenties missään muualla. Kuulin eräästä englantilaisesta, jonka oli onnistunut 800 eekkerin kaakaofarmista saada 70,000 puntaa eli 8,750,000 frangia, eikä siitä ollut viljeltynä vasta kuin runsas kolmannes, kun taas joku toinen, joka ei satu löytämään yhtä rahallista ja halukasta ostajaa, saa myydä farmiinsa aivan pilkkahinnasta, ja kuten jo sanoin, siellä on isännättömiä farmeja, jotka eivät maksa mitään.

Juuri malaria sekä muut taudit panevat rajan Uusien Hebridien asutukselle. Valkoihoinen ei voi siinä ilmastossa työskennellä, ja värillisestä työvoimasta on puute, sillä kuolevaisuus alkuasukkaiden joukossa on hirvittävän suuri. Näyttää siltä, että minne Etelämeren saarelle valkoihoinen vain tulee, sieltä häviävät alkuasukkaat sukupuuttoon.

Koetin saada selville näitten saarien asukaslukua, mutta tiedot, jotka sain, olivat kaikki erilaisia, eivät edes viranomaisetkaan ole siitä selvillä. Kun valkoihoisia alkoi siirtyä Uusille Hebrideille, sanotaan siellä olleen noin 100,000 alkuasukasta. Nyt heitä lienee korkeintaan 15,000. Ranskalaisten lukumäärä nousee viiteensataan ja englantilaisten sataan. Varsinkin viimeiset vuosikymmenet ovat hävittäneet alkuasukkaita. Sodan jälkeen tuli sinne Amerikasta influenssa — espanjantauti — ja se teki selvää jälkeä, ihmisiä kuoli enemmän kuin ehdittiin haudata.

Päivät, jotka vietimme Uusilla Hebrideillä, olivat sietämättömän kuumia, Ulapalla kävi kyllä hieno tuulenhenki, mutta se ei ulottunut Port Vilan lahdenpohjukkaan, ja yöksi tyyntyi kokonaan. Hyttien ilma oli tukahuttavaa, eikä siellä voinut nukkua, kannella vallitsi taas kopralastin äitelä tuoksu. Sinne kuitenkin siirsimme telttasänkymme ja koetimme nukkua tai sitten kalastimme. Näillä saarilla ei ole ympäröivää korallivyöhykettä, jonne kalat kerääntyvät, vaan ne painuvat lahtien perukkoihin. Laivan ympärillä solahteli alituiseen ja kalat tarttuivat hyvin kärkkäästi tuoreeseen lihasyöttiin.

Uimaan ei voinut mennä ollenkaan, sillä kalojen jälessä seurasivat hait rannikolle, ja ne olivat täällä ahnaita ja kavalia. Ne eivät nousseet pinnalle, jotta olisi voinut niitä varoa, vaan vaanivat syvällä ja iskivät sieltä heti, kun näkivät saaliin. Heti ensimäisenä päivänä saimme tästä kouraantuntuvan varoituksen, joka vei uimahalun meiltä kokonaan. Kanakkeja kierteli pienillä kanooteillaan laivan ympärillä, ja vaikka heidän kanoottinsa olivat tasapainon säilyttämiseksi varustetut vedessä lepäävällä sivulaahustimella, sattui eräs poika jotenkuten kaatamaan kanoottinsa, joutuen veden varaan. Hän oli laivasta noin parinsadan metrin päässä, eikä lähettyvillä ollut muita kanootteja. Heti kun poika kaatui, ilmestyi hain terävä selkäevä vedenpinnalle. Poika huusi ja polskutti vettä jaloillaan, ja hetken näytti peto epäröivän, sillä se teki kierroksen kanootin ympäri. Toiset kanakit kiiruhtivat avuksi, mutta ennenkuin ehtivät paikalle, hyökkäsi hai ja yhdellä otteella purasi jalan poikki häviten näkyvistä. Heti se ilmestyi uudelleen ja valmistautui taas hyökkäämään, mutta silloin pojan ote heltisi kanootista, ja hän painui veden alle, jonne hai seurasi sen enempää enää näyttäytymättä. Kun toiset kanakit kerkisivät kaatuneelle kanootille, ei veren punaamassa vedessä ollut enää mitään nähtävänä.

Oudon kevyesti alkuasukkaat suhtautuvat tällaisiin tapauksiin. Laivalla oli tällöin joukko fidjiläisiä lastaustöissä. Kovasti huutaen he seurasivat tapauksen kulkua, mutta kun kaikki oli ohi, alkoivat he nauraen kertoa muista näkemistään hain urotöistä kuin mistä hyvänsä jokapäiväisestä asiasta.

Avomerellä näkee haikaloja perin harvoin, mutta ne seuraavat laivaa kuin hyeenat saalistaan ja ilmestyvät silloin kun sattuu jotakin epätavallista. Muuan matkustaja kertoi vuosi takaperin matkustaneensa tällä samalla linjalla. Useaan päivään ei meressä ollut näkynyt muuta kuin lukemattomia lentokalaparvia laivan ympärillä. Sitten tuli konevika, ja laivan täytyi pysähtyä muutamaksi tunniksi korjausta varten. Kun potkuri lakkasi pyörimästä, luulivat hait, että nyt tämä otus on puolustuskyvytön, ja tiheänä parvena ne ympäröivät laivan nousten aivan vedenpinnalle. Joitakuita petoja onnistui laivamiesten onkia kannellekin, ja vasta kun koneet taas pantiin käyntiin, hävisi haiparvi syvyyksiin.

Ennen Tahitia poikkesimme päiväksi pienelle Raiatea-saarelle Seurasaarien ryhmässä. Se oli meille mielenkiintoinen tuttavuus, sillä vaikkei näitten paikkojen väliä ole kuin 120 meripeninkulmaa, on niitten asukkaiden luonteessa varsin suuri eroavaisuus. Tahitilaiset ovat olleet jo niin kauan valkoihoisten sivistävän vaikutuksen alaisina, että ainakin nykyisistä papeetelaisista on alkuperäisyys jo suureksi osaksi hävinnyt, ja tilalle tullut satamakaupunkiyleisön tavat. Raiatealaiset ovat juuri samaa kansaa, mutta siellä ei valkoihoisen laiva poikkea kun kenties kaksi kertaa vuodessa, ja niin ovat he säilyneet vielä sivistyksen saastalta. Ne harvat valkoihoiset, jotka siellä elävät farmareina, ovat jo aklimatisoituneet miltei alkuasukkaiksi.

Raiatealaiset ovat jalomuotoista kansaa, ja pääpiirteenä heidän esiintymisessään on vilpitön ystävällisyys. Kun he tulivat laivaan, tervehtivät he meitä matkustajia kädestä, kysyivät mitä kuuluu ja juttelivat kuin vanhojen tuttavien kanssa. He hymyilivät aina, ja se sopi niin hyvin heidän kukkasilla koristettuun olemukseensa, sillä kuten tahitilaiset, kantoivat hekin joko hatussaan tai tukassaan valkoista kukkaseppelettä. Kylätiellä kävellessämme yllätti meidät sade. Heti aukenivat läheisen talon ovet, ja kaksi nauravaa naikkosta kutsui meidät huoneeseensa sateensuojaan. Merenrannassa jouduin erään veneen luo jossa alkuasukastyttö aukoili kauniskuorisia ostereita. Pysähdyin hetkeksi katselemaan, ja hän kysyi, enkö halua syödä niitä. Sanoin, etten syömisestä perusta, mutta ottaisin mielelläni yhden kuoren muistoksi. Hän taas arveli, jotta mitäs noista tyhjistä kuorista ottaa ja latoi eteeni ison kasan valmiiksi avattuja ostereita kehoittaen syömään. Ja minä söin, että pahaa teki.

Ominaisia ja myös omituisia Raiatealle samoinkuin koko tälle saariryhmälle ovat maalla elävät ravut. Niitä on pieniä, pitkäruumiisia, joilla on ainoastaan yksi heleänpunainen saksi sekä suuria, miehen nyrkin kokoisia, pitkäjalkaisia, ja ne ovat kaikki äärettömän nopealiikkeisiä. Tiepuolessa, pihoilla, metsässä, joka paikassa näki niiden maahan kaivamia koloja, joiden vieressä ne odottivat syötävää. Pieniä punasaksisia saattoi muutamin paikoin olla niin runsaasti, että maanpinta näytti aivan punaisenkirjavalta. Kun niitä lähestyi, hävisivät ne silmänräpäyksessä kuin komennuksesta koloihinsa pyrstöpuoli edellä. Suuret taas liikkuivat aina sivuttain, ja usein näytti mahdottomalta, että ne mahtuisivat koloihinsa, mutta ne solahtivat sinne sittekin kuin sukkula.

Raiatean pituus on noin parikymmentä kilometriä ja leveys puolet siitä, mutta siellä on vuori, joka nousee toistatuhatta metriä yli merenpinnan. Kauas merelle näkyy vuorelta syöksyvä vesiputous, jonka korkeus silmämääräisesti arvioiden on ainakin 50 metriä, ja auringonsäteissä se loistaa kuin hopeajänne.

Kokospalmu on tämän saaren tärkein viljelyskasvi, ja kopra sen miltei ainoa vientitavara. Kaikenlaisia hedelmiä kasvaa yli koko saaren, jotta se on aivan kuin yhtenäistä hedelmätarhaa, mutta hedelmillä ei ole menekkiä. Vain satunnaisesti viedään kauemmin säilyvää ananasia Papeeteen, silloin kun suuret laivat siellä poikkeavat. Luonnollisesti toivat alkuasukkaat laivalle myytäväksi kaikenlaatuisia hedelmiä, eikä heidän hintojaan sovi moittia. Banaaninippu, jossa oli noin 100 banaania maksoi kolme frangia, suuret ananasit frangin kappale ja niin poispäin. Ostimme niitä niin paljon, että hyttimme muistutti hedelmävarastoa; joka sängynkaiteesta riippui hedelmänippuja, ja lähimmät viikot olimme kuin ananastarhassa, sillä ne levittivät voimakasta, ihanaa tuoksuaan ympärilleen.

Meri Raiatean ympärillä antaa runsaasti. Laguuni on toisin paikoin hyvin matala, ja eräällä tällaisella matalikolla näimme joukon ihmisiä, joiden luulimme olevan uimassa. Lähemmäs tultuamme huomasimmekin, että he olivat kalastushommassa. Se oli tavallaan nuottakalastusta, mutta nuottaa ei vedetty, vaan sitä työnnettiin, ja siihen tarvittiin paljon väkeä kuten hölmöläisten viljankorjuuseen. Pitkä verkko kierrettiin kalaparven ympärille renkaaksi, noin kolmekymmentä henkeä, miehiä ja naisia, kahlasi verkon ulkopuolella kainaloitaan myöten vedessä työntäen verkkoa renkaan keskustaa kohti, kunnes kaikki seisoivat kehässä toinen toisessaan kiinni. Sitten muutamat menivät verkon sisäpuolelle ja poimivat kalat paljain käsin. Tapa tuntuu perin primitiiviseltä, mutta saalis oli siitä huolimatta tavattoman runsas, vaikka emme joutuneet sitä lähemmin tarkastelemaan, sillä saimme taas roimasateen niskaamme ja kiiruhdimme sateensuojaa etsimään. Raiatean vuori, ollen korkein Seurasaarien pohjoisosassa, vetää kuin magneetti pilvet luokseen ja herauttaa silloin tällöin sadekuuron saarelle. Meidän siellä ollessamme satoi joka tunti ainakin kerran, mutta se oli kuin virkistävä suihku hiestyneelle ruumiille, ja kun pilvi taas väistyi syrjään, paistoi aurinko kuin polttolasin läpi kuivattaen tuokiossa kastuneen vaatekerran.

Ennenkuin jätimme Polyneesian saariston, kävimme täydentämässä lastiamme sen äärimmäisellä ryhmällä koillisessa, Marquesas-saarilla. Ne kuuluvat myös Ranskalle, mutta ranskalainen merikartan tekijä ei nähtävästi ole ollut tietoinen näitten saarien luonteesta, koska on piirtänyt ne pisteviivoilla kuten korallisaaret. Ja kuitenkaan ei ainoallakaan niistä ole suojelevaa korallivyöhykettä laguuneineen, vaan ne kohoavat äkkijyrkkinä merestä, ja ulapan hyrskyt kohisevat esteettömästi niiden rannoille.

Noukahivan saarella Taiohaen satamalahdessa laskimme ankkurin, sillä rannassa oleva laituri oli vain pieniä aluksia varten, ja vesi sen vierellä matalaa. Minkäänlaisia moottorialuksia ei tullut laivamme luo, ja lahden perukassa oleva kyläkin näytti aivan kuolleelta. Halusimme kuitenkin päästä maihin, varsinkin kun olimme kuulleet, että näillä saarilla on miesväestä kova puute. Seitsemää naista kohti riittää vain yksi mies, vai olisiko oikeampi sanoa, että yhdellä miehellä on seitsemän naista.

Aikamme odoteltuamme erkani rannasta kaksi suurenpuoleista soutuvenettä tullen laivalle, ja niillä pääsimme maihin. Vain miespuolinen matkustajayleisö oli innostunut maihinmenosta, naiset jäivät kaikki laivaan.

Taiohaen kylä on pieni yhteiskunta, kaikkiaan laskin siinä kolmisenkymmentä taloa. Vajaan kilometrin pituinen ajokelpoinen tie kulkee lähellä rantaa, ja sen varrella on koko asutus, muuten ei saarella ole kuin laaksojen pohjissa luikertelevia polkuja alkuasukasmajasta toiseen. Kaksi kauppaakin näkyi tiepuolessa, toisessa luki suurilla kirjaimilla Maxwell & Co, mutta kumpikaan kauppa ei ollut avoinna. Ostajista nähtävästi oli puute, sillä ihmisiä ei näkynyt tiellä ei pihoissa. Kaikki olivat luultavasti nukkumassa säleakkunoiden takana, eiväthän siellä kiireet hätyyttäneet.

Pieniä näkyivät tämän saaren viljelykset olevan. Alava viljelty rantakaistale ulottui tuskin 300 metriä vesirajasta, sitten alkoi vuori ja viidakko. Kokospalmu siellä pääasiallisesti kasvoi, mutta joukossa oli kaikkia tämän vyöhykkeen muitakin hedelmäpuita sekä jonkunverran pumpulipensasta. Kokospalmuilla oli kaikilla kaulanauha, korttelinlevyinen peltilevy rungon ympärillä noin viiden metrin korkeudella. Tahitilla olin myös nähnyt sellaisia, mutta vain harvassa, täällä oli niitä joka puussa. Ne oli pantu suojaksi rottia vastaan, jotka pitkin palmun karheata pintaa kiipeävät latvaan ja nakertavat puolikypsät pähkinät piloille.

Kylä oli katseltu puolessa tunnissa, ja sen enemmälti eivät ranskalaiset matkatoverini halunneetkaan nähdä saarta, vaan päättivät palata takaisin laivaan. Kuten tavallista jäin taas yksinäni kävelemään kapeata laaksopolkua, joka näytti houkuttelevalta rehevyydessään. Se kulki pitkin lorisevan puron vartta nousten yhä ylemmäs. Tien kahden puolen kasvoi mahdottoman korkeita banaaneja, joiden lehdet muodostivat hämärän holvin alleen. Banaanien takana kohosivat mangojen ja leipäpuiden mahtavat latvukset, ja sitten alkoi metsä. Se ei ollut mitään matalaa bushia, kuten Tahitissa, vaan suorarunkoista, 10 metrin pituista metsää, samanlaista viidakkoa kuin Sumatralla, läpipääsemättömän tiheätä ja synkkää. Kaukaa katsoen latvukset muodostivat tasaisen vihreän maton, ja siellä täällä nousi kuin saari merestä leipäpuun korkea, tummanvihreä lehtikruunu.

Tiepuolessa näin muutamia alkuasukasmajoja. Menin lähemmäs katsomaan, ja pian kerääntyi ympärilleni joukko alkuasukkaita, mutta ainoastaan naisia ja lapsia. Kysyin, missä miehet ovat. He osoittivat lahdelle, joka näkyi kaukana allamme ja sanoivat, että miehet ovat kopraa lastaamassa. He hymyilivät minulle kauniisti, mutta nauru tuli kuin veräjästä, sillä he olivat kaikki hampaattomia. Aivan nuorilta tytöiltäkin olivat hampaat tyystin poissa, jotta suu ammotti kuin luolan aukko. Ikä siis ei ollut hampaita karistanut, vaan sen oli tehnyt tuberkuloosi, joka täällä samoinkuin Tahitissakin kuuluu olevan sangen yleinen ja puolestaan lisää kuolevaisuutta.

Marquesas-saarelaisilla on myös muuan tapa, jolla he tahallaan myrkyttävät itsensä. He ovat niin laiskoja, etteivät viitsi paistaa leipäpuun hedelmiä yksitellen, vaan he antavat niiden kypsyä itsekseen. Maahan kaivetaan laaja kuoppa, täytetään leipäpuun hedelmillä ja peitetään mullalla. Viisi tai kuusi vuotta saa kuoppa olla koskematta, sitten ovat hedelmät valmiita nautittavaksi. Joka vuosi tehdään tällainen nauriskuoppa, eikä perhe muuta keittelemistä kaipaakaan. Näin kypsytetty hedelmä on makea ja parempi kuin tuoreeltaan paistettu, mutta pitkänä maassaoloaikanaan on se imenyt itseensä mullan mujuja ja on myrkyllinen syötävä. Sen väitetään suuresti lisäävän kuolevaisuutta näitten saarten alkuasukkaiden keskuudessa.

Laskeuduin takaisin merenrantaan, joka oli simpukankerääjälle perin köyhä; kun ei ole koralliriuttaa, ei ole simpukoitakaan. Miehenkorkuiset mainingit vain kohisivat sileälle hiekkarannalle. Muutamin paikoin reunusti rantaa parinkymmenen metrin levyinen ja 3-4 metrin korkuinen kivivalli. Ympärillä ei ollut kivikkoa lähelläkään, vesirajassa ainoastaan tämä pitkä valli kuin tuulien ja aaltojen tuomana. Siitä olisi saanut erinomaisia kiuaskiviä vaikka suurempaankin saunaan.

Marquesas-saarten moskiitot sietävät tulla mainituiksi, sillä sellaisia en ollut nähnyt missään muualla. Ne olivat pieniä kuin mäkäräiset, takaruumis pehmeä ja pullistunut, neulannupin kokoinen, ja niiden purema oli tavattoman myrkyllinen. Vain neljä pistosta kerkisin saada, mutta vielä Panamalla — kolmen viikon jälkeen — puremat kihelmöivät, vaikka olin niitä voidellut kaikenlaisilla palsameilla.

Tullessani laiturille ei siellä ollut vielä venettä, ainoastaan joukko matkustajia ja laivamiehiä odottamassa. Sitte sinne saapui muuan nuori mies, jonka puvustaan ja käytöksestään päättelin jonkun ranskalaisen liikkeen konttoristiksi. Hänen tavaroitaan, pientä pakkilaatikkoa, kantoi alkuasukas ja asetti sen laiturin penkille portaitten yläpäähän.

Vene saapui ja kaikki kiiruhdimme siihen. Vastatullut seisoi vieressäni ja pyysi, että auttaisin häntä laatikon kantamisessa. Tartuinkin laatikon päähän luullen hänen auttavan toisesta kulmasta. Laatikko oli kuitenkin aivan kevyt, joten sen olisi kantanut kainalossaan, eikä hänellä ollut aikomustakaan koskea siihen. Kädessäni oli viidakosta leikkaamani keppi, ja hän sanoi, että "antakaa se keppi minulle ja kantakaa laatikko." Silloin pudotin laatikon takaisin penkille, sanoin, että keppiä hän kyllä tarvitsisi, ellei itse viitsi kantaa tuollaista laatikkoa viiden metrin matkaa, ja nousin veneeseen, joka heti lähti liikkeelle. Sinne jäi hieno mies laatikkoineen odottamaan tunnin päästä saapuvaa seuraavaa venettä.

Noukahivan saari ei tarjoa suuriakaan asutusmahdollisuuksia. Kun illansuussa puolikaaressa kiersimme saaren itäiselle puolelle, näimme suurimman osan tästä saaresta, ja näkemämme ei ollut houkutteleva. Vuoret ovat äkkijyrkkiä ja louhikkoisia, eikä niillä ole kasvin siemen itänyt. Siellä täällä kuohuu silmänruuaksi valkohohtoinen puro pitkin alastomia kallioita, mutta enimmäkseen ovat maisemat niinkuin karuimmilla Jäämeren rannoilla.

MITÄ MUUT SANOVAT TAHITISTA

"Kyllä Marquesas-saarillakin olisi hyvin elänyt, mutta minä olen luonteeltani sellainen, etten pysy kovin kauan yhdessä kohden", sanoi sweitsiläinen farmari ikäänkuin jatkoksi illalla aloittamallemme keskustelulle. "Nyt olen kohta kymmenen vuotta ollut tuolla Houahine-saarella, jonka sivuutimme eilen, ja maa siellä antaa runsaasti, mutta kun sitten tulee syklooni, saa sen jälkiä potea vuosikaupalla."

Olin paennut hytin tukahuttavaa kuumuutta yläkannelle ja tavannut karttakaapin luona tämän kokosfarmarin, joka hänkään ei saanut unen päästä kiinni, vaan vaelteli pitkin laivaa alusvaatteissaan kuten minä. Laivamme kulki Seurasaarien ryhmässä, asemamme sillä hetkellä: pituus 1510 läntistä, leveys 170 eteläistä ja suuntanamme Tahiti, tuo ylistetty, salaperäinen, paratiisimainen saari, josta ei kukaan vielä ole lähtenyt päättämättä mielessään palata sinne takaisin ensi tilassa — paitsi kenties Ivan Stjoganoff, jonka O'Brien kertoo tympeentyneen Tahitissa oloonsa ja päättäneen matkustaa Itävaltaan professori Eugen Steinachin puheille.

Minä tein kuitenkin vasta ensimmäistä matkaani tälle Pierre Lotin ja monen muun ihannoimalle korallisaarelle, ja mieleni oli täynnä kauniin kirjavia kuvia, sillä olin lukenut kaikki Tahitia koskevat kirjat, jotka olin saanut käsiini ja tiesin Tahitista enemmän kuin moni vuosikausia siellä viettänyt kolonisti, kuten jälestäpäin tulin huomaamaan. Siksipä ei unikaan painanut silmäluomiani, vaikka ohjaushytin kimakkaääninen kello oli ilmoittanut neljännen aamutunnin jo alkaneen. Täysikuu loimotti pitkille sileäpintaisille mainingeille, jotka saivat laivan hiljalleen huojumaan, ja joka heilahduksella jämähti jossain alakannella lukitsematta jätetty rautainen ovi kuin moukarin isku alasimeen. Etsimme sweitsiläisen kanssa nojatuolit ja istuimme kaidepuun ääreen katselemaan hopealta välkähtelevää ulappaa. Sweitsiläinen jatkoi juttuaan:

"Ei mikään elätä niin hyvin ja niin vähällä vaivalla kuin kokosviljelys, jos vain ehtii päästä nauttimaan siitä täysiä satoja sykloonien väliaikana, että jaksaa kestää vauriot. Sillä syklooni kuitenkin tulee ennemmin tai myöhemmin. Saattaa kulua 20 ja 25 vuotta niitten välillä, mutta sitte sen tulo on yhtä varma kuin päivän nousu. Minä sain Nouahineen farmista vuosittain 20 tonnia kopraa ja elin hyvin, sillä koprasta maksetaan 2 frangia 20 centimeä kilolta. Viimeinen syklooni oli ollut 1906 ja täsmälleen kahdenkymmenen vuoden päästä, 1926 tuli se uudelleen ja vei kaikki. Muutamassa tunnissa kaatoi se minulta 1500 kokospalmua, jälellejääneistä vajaasta kuudestasadasta repi se lehdet tyystin pois, ettei jäänyt kuin tyhjä runko. Kaksi vuotta meni, ettei tullut yhtään kiloa kopraa, tämä vuosi antaa jo vähän. Mutta viime toukokuussa kävi taasen myrsky, ja se oli hurricane, tasainen eikä tempoileva ja pyörittävä, kuten syklooni, ja sen vahingot olivat vähäiset. Toivottavasti saamme nyt olla taas 20 vuotta rauhassa."

Pyysin hänen kertomaan enemmälti tästä viimeisestä sykloonista, ja hän jatkoi:

"Se alkoi yöllä kolmen korvissa, mutta sade, joka aina seuraa sykloonia, tuli vasta viiden tienoissa. Minun rakennukseni oli tehty sementtipylväitten varaan, ja luulin sen kestävän, mutta puoli kuudelta tuulenpuuska nosti sen kuin lentokoneen, enkä sen jälkeen nähnyt siitä lastuakaan. Vain sementtipylväät ja lattia jäivät jälelle. Palmut taittuivat kuin tulitikut. Ne ovat notkeita, ja tasaisella tuulella kokospalmu saattaa taipua miltei maata myöten kuitenkaan katkeamatta, mutta syklooni repäisee äkkiä ja leikkaa kuin sahalla heittäen puun montakymmentä metriä kannosta. Meillä ei ollut muuta turvaa kuin ryömiä pakoon lattian alle, jonne kylmä vesi valui virtanaan, sillä sykloonisade on kylmää."

"Seitsemän aikaan sykloonin suunta muuttui, joka on harvinainen ilmiö. Nyt kärsivät nekin rakennukset ja viljelykset, jotka tähän saakka olivat säilyneet. Raiateassa sortuivat miltei kaikki talot, vesi nousi tavattomasti, ankkurissa olleet saaristolaislaivat tempoutuivat irti ja ajautuivat kauas maalle. Papeetessa sortui niinikään paljon rakennuksia, ja raunioitten sekä kaatuneitten puiden alta kerättiin 60 kuollutta. Kaikilla muilla saarilla oli hävitys yhtä suuri. Kahdeksan tuntia kesti tätä hävitystä, ja ilma oli aivan pimeänä. Sitten myrsky asettui äkkiä tyveneksi, pilvet hajaantuivat kuin pyyhkäisemällä, aurinko paistoi kirkkaasti, ja jokainen saattoi ruveta tarkastelemaan, mitä omaisuudestaan oli jälellä. Monien ei tarvinnut tehdä sitäkään, sillä heiltä oli mennyt kaikki. — Se oli surullinen vuosi näillä saarilla, ja sen jäljet tuntuvat vieläkin."

Kokosfarmari lopetti ja alkoi tarkastella pimeälle taivaanrannalle, jossa näkyi kuin tummempi juova.

"Tuolla on Moorea", sanoi hän juovaa osoittaen, "ja suoraan edessä tuon paksun pilven alla on Tahiti."

Läksimme keulaan paremmin nähdäksemme, sillä etukannen aurinkoteltta pimitti näköalan. Koko etukansi oli täynnä ananasnippuja, nukkuvia polyneesialaisia ja joitain valkoisia farmareita, jotka edellisenä päivänä olimme saaneet laivaan Raiateassa. Ananasin ihana, pihkainen tuoksu täytti etukannen kompuroidessamme pimeässä nukkuvien välitse äärimmäiseen keulaan, jonne yöpuultaan oli jo kerääntynyt toisiakin matkustajia ihailemaan valtavan kaunista näkyä.

Se oli tosiaan katsomisen arvoinen. Viistoon oikealla kohosi Moorea synkän varjokuvan tavoin ulapasta. Se on korkea saari, ja jyrkästi laskeutuvat harjanteet ovat teräväreunaisia. Niitten toinen syrjä sai kuutamossa harmaanvihertävän värin varjopuolen laaksojen jäädessä sysimustaan pimeyteen. Mutta suoraan edessä oli paksu pilvenlonkare, jonka reunoille kuu valoi kirkkaan hopeisen päärmeen. Sen tummemmasta alaosasta ikäänkuin riippui korkeaselkäinen saari juuri yhtä pitkä kuin pilvenlonkare. Saari oli Tahiti, ja pilvi sen jokaöinen seuralainen. Olkoonpa päivä miten kirkas tahansa ja pilvetön taivaanrantaa myöten, kun auringonlaskun aika lähestyy, kerääntyy saaren yläpuolelle pilvi, joka pehmeästi verhoo sen korkeimmat huiput ja uskollisesti vartioi saarta kunnes auringon kerä taas kohoaa itäisiltä mainingeilta. Se on tahitilaisille siunauksellinen pilvi, sillä polttavan kuuman päivän jälkeen huokuu se vuorien viileyttä laaksoihin, hälventää helteen, levittää kukkien tuoksua joka soppeen ja tekee yöt niin hurmaavan lauhkeiksi, ihmiset niin rakkaudenherkiksi, että unohtaa yön olevan nukkumista varten.

Aurinko nousi, heikko kaakkoistuuli heräsi, pilvi haihtui, ja saaren muodot kävivät selvemmiksi. Se oli vielä etäällä, mutta tunnin kuluttua näkyivät jo koralliriutan ikuiset hyrskyt, ja niitten takana Papeeten kirkontornin punainen katto. Hiljensimme vauhtia ottaaksemme luotsin vastaantulevasta moottoriveneestä ja hiljalleen soluimme tyveneen laguuniin. Vielä pysähdyimme lääkärintarkastusta varten, — siinä ei kylläkään ketään tarkastettu — sitten laskimme laituriin, jonka peltikattoiset suojat olivat ääriään myöten täynnä koprasäkkejä. "Viikon pysähdys", ilmoitti purseri, "matkustajat voivat huvitella maissa sen aikaa, kun otamme lastia". Eikä kehoitusta tarvinnut toistaa, sillä tuskin oli laskuporras koskettanut laituriin, kun jokainen hytti jäi "kylmille" asukkaiden kiiruhtaessa Papeeten puutarhoihin tai meren rantaan tai laaksojen solisevien purojen varsille.

Papeete on Tahitin pääkaupunki, ja se on samalla Etelämeren korallisaarien pääkaupunki, sillä se sijaitsee Tyynenmeren keskellä, jokseenkin saman matkan päässä Austraaliasta, Ameriikasta ja Hawajista. Tähän virkaansa nähden on se tosin kooltaan vaatimaton, noin puolitoista kilometriä pitkä ja 300-500 metriä leveä, siellä on kolme pitkää katua sekä 15 niitä yhdistävää poikkikatua, mutta sillä on suuren kaupungin tavat — ainakin hotelleissa ja kahviloissa.

Mereltä katsoen ei Papeetesta näe muuta kuin reunimmaiset talot ja kirkkojen tornit, kaikki muu häipyy tummanvihreän lehtikatoksen alle kuin leikkimajat puutarhassa. Sillä joka taloon kuuluu verrattain suuri puutarha hedelmäpuineen ja palmuineen, tuuhealatvaiset mangot, leipäpuut ja monet muut minulle tuntemattomat puulajit reunustavat katuja, joka aidanraosta tunkee kadulle kukkiva pensas tai banaanin valtava lehti, kaikkialla näkee vain vihreyttä ja väriä. Katujen suunta on niinkuin kuvalehtien sokkelokuvien käytävien, eivätkä ne nähtävästi ole rakennetut minkään erikoisen arkkitehdin piirustusten mukaan — tai on se sitten ollut perin ultramoderni piirustaja — mutta tämä rakennusjärjestys mielestäni soveltuu niin hyvin Papeeten luonteeseen. Englantilaiset eivät kuulemma pidä siitä, ja O'Brien siteeraa erään lontoolaisen osakekauppiaan arvostelun Papeetesta:

"Annan sanani", sanoi osakekauppias, "että jos me englantilaiset omistaisimme tämän paikan, niin totisesti tehtäisiin siivous. Rakentaisimme vankasti ja terveydellisesti ja alkuasukaspölhöille antaisimme suorat ohjeet, joiden mukaan elää."

Kyllähän on totta, että yhtä ja toista olisi Papeetessa siivottava, mutta sitä minä vain ihmettelen, miksi eivät englantilaiset ole tehneet samanlaista siivousta esimerkiksi Delhissä tai Benaresissa tai Agrassa tai Calcutassa, sillä tuhannesti mieluummin minä asun Papeetessa kuin noitten mainittujen kaupunkien alkuasukaspesissä.

Mutta niinhän se on, että rikan näkee toisen silmässä paljon helpoimmin kuin omassaan, ja pohjimmaisen syyn englantilaisten ankaroihin arvosteluihin luulen arvaavani. He väittävät näet kapteeni Cookin ensimäisenä löytäneen Tahitin, ja sen mukaan pitäisi sen kuulua Englannille. Saarella oli kuitenkin sitä ennen jo käynyt sekä espanjalaisia että ranskalaisia, ja viimemainitut sinne nostivatkin sitten lippunsa, vaikka Cook ilmoitti sen löytäneensä, ja tämä seikka tuntuu vielä kivistävän. Siitä kenties myös johtuu, että kun englantilaisia merimiehiä sattuu saarelle, katsovat he velvollisuudekseen aikaansaada mahdollisimman paljon häiriötä, he kutsuvat ranskalaisia sammakonsyöjiksi ja räyhäävät tavalla, jota eivät voisi tehdä missään omassa siirtomaassaan.

Muuten luulen huomanneeni, että englantilaisen mielipiteen mukaan eivät ketkään toiset saisi omistaa siirtomaita kuin he; he ovat näet experttejä siirtomaiden hoidossa, — ja he ovat tottuneet niin kauan elämään siirtomaiden loisina.

TAHITI JA TAHITILAINEN

Polyneesialainen rotu on kaikista värillisistä roduista jaloin. Puhutaan javalaisista kaunottarista, mutta ne ovat marakatteja tahitilaisten rinnalla. Kyllähän javalaisissakin tapaa piirteitä, mutta yleensä he ovat kuin laudalla nenälle lyötyjä, naama litistynyt, ja senvuoksi javalainen kaunotar aina jossain määrin muistuttaa orangutangia, — se johtuu nähtävästi yhteisistä asuinpaikoista.

Mutta tahitilainen on muodoltaan sellainen, jonka kaltaiseksi Jumala minun käsittääkseni aikoi luoda kaikki ihmiset, vaikka erilaiset olosuhteet ovat sitten kolhineet toisia enemmän tai vähemmän, ja vain tahitilaiset paratiisimaisessa olossaan ovat kyenneet tähän asti säilymään alkuperäisinä. Kookas, voimakas, täyteläinen ruumis, säännölliset kasvonpiirteet, itsetiedottoman ylväs ryhti ja pehmeän joustavat liikkeet tekevät tahitilaisesta miehestä mieluisan katseltavan. Heidän esiintymisensä on vapaata, ei etsittyä eikä pakotettua, vaan se kuuluu heidän hymyilevään olemukseensa.

Naiset ovat myös tavallista keskimittaa kookkaampia silti kuitenkaan vaikuttamatta millään tavoin kömpelöillä, sillä sulavat liikkeet, sopusuhtainen ruumis, jota eivät korsetit ja terveysliivit ole päässeet kulauttelemaan, antavat heille junomaisen leiman. Tukka tumma, silmät samoin, sieramet hiukan laajentuneet, huulet voimakkaat, ei liian paksut, mutta hekumalliset. Keimailemisen taito puuttuu heiltä kokonaan, eivätkä he odota, että heitä kositaan, he tekevät sen itse suoraan ja mutkattomasti.

Tuntuu omituiselta, että eri henkilöitten arvostelut tahitilaisten luonteesta eroavat toisistaan siinä määrin, että luulisi kysymyksessä olevan kaksi toisilleen aivan vierasta kansaa. Muutamat kuvailevat tahitilaisia maailman ystävällisimmäksi, rakastettavimmaksi, vierasvaraisimmaksi ja luotettavimmaksi kansaksi, ja viranomaisten lausunnon mukaan oli varkaus — ainakin ennen — Tahitissa aivan tuntematon. Toiset taas väittävät, että tahitilaiset ovat petollisia, kieroja ja laiskoja, joita ainoastaan potkimalla tai lahjomalla saa työhön, ja jotka ovat ystävällisiä ja vieraanvaraisia jotakuta kohtaan vain niin kauan, kun tällä on rahaa.

Minä näin tahitilaisia miehiä sekä lastaustöissä että kalastamassa, mutta nauraen he tekivät kumpaakin, eivätkä näyttäneet kovinkaan vaivaantuneilta. Uuden Caledonian ja Hebridien kanakit ovat voimakasta väkeä, mutta heitä vaati olla aina kaksi nostamassa yhtä koprasäkkiä. Tahitilainen ei koskaan odottanut toisen apua, vaan heitteli niitä yksinään kuin leikiten.

Voi olla totta, että tahitilainen on haluton työntekoon, mutta harvassa tapaa muuallakaan sellaisia ihmisiä; jotka raatavat toisten edestä ilman, että nälkä tai muut elämän tarpeet heitä siihen pakottavat. Eivät eurooppalaisetkaan tee siellä muuta kuin aivan välttämättömän. Kun farmi on saatu istutetuksi, kasvaa se itsestään, eikä omistajan tarvitse muuta kuin korjata satoa. Sillä maaemo on Tahitissa ehtymätön, ja se antaa alkuasukkaalle melkein minkään tekemättä kaiken, mitä hän tarvitsee. Leipäpuita ja mangoja kasvaa villinä joka laaksossa. Leipäpuun hedelmän valkoinen liha on kuin kankeata taikinaa, jota voi leipoa. Sellaisenaan se ei sovellu syötäväksi, mutta keitettynä tai paistettuna muuttuu se väriltään kellertäväksi ja on maukkaampaa sekä terveellisempää kuin minkään leipurin valmistama viljaleipä. Hedelmässä ei ole siemeniä ollenkaan, eikä kukaan tiedä, mistä ne kasvavat, mutta niitä kasvaa kuitenkin.

Banaaneja on Tahitilla kymmenkunnan eri lajia, villejä ja viljeltyjä. On pieniä, sormenmittaisia ja erinomaisen makeita, on punaisia, joita ei voi syödä keittämättä tai paistamatta, on vihreitä lyhyviä ja pitkiä, aina parin korttelin mittaisia, sitten on sellaisia, joissa on kovat, mustat "siemenet" ja vielä muunkinlaisia, aina itsekunkin maun ja valinnan mukaan. Papayat, kokospähkinät, suuret alligaattoripäärynät, ananasit ja appelsiinit lisäävät tahitilaisen ruokalistan lajirunsautta, eikä hänen ateriaansa varten tarvitse tehdä muuta kuin kohottaa kätensä poimiakseen. Jos hän haluaa kalaa meloo hän kajakillaan koralliriutalle, ja parissa tunnissa keihästää hän sieltä monen päivän tarpeen. — Minkätakia tahitilainen siis tekisi työtä!

Erinomaisen tasaisen ilmaston, runsaan sademäärän ja lihavan maaperän takia kasvaa täällä kokospähkinään paksumpi liha kuin Uudella Caledonialla tai Hebrideillä. Siellä menee yhteen koprakiloon kuusi pähkinää, täällä vain neljä. Siksipä kokosviljelys onkin täällä tuottavinta. Mutta myös vanilja antaa runsaan sadon samoinkuin maapähkinä, joita molempia viljellään vientiä varten. Etäisen aseman takia on hedelmien vienti Tahitista mahdotonta, niinpaljon kuin siellä niitä jääkin pahenemaan kuluttajien puutteessa.

Mutta jos tämä saariryhmä onkin luonnon antimilla näin runsaasti siunattu, ei sieltä puutu vitsauksiakaan. Tropiikeissa tavattava elefanttitauti on täällä sangen yleinen eikä lepra eli spitaali ole mikään harvinaisuus. Euroopassahan esiintyy myös elefanttitautia, mutta tämä ei ole samanlaista kuin eurooppalainen. Sen mukaan kuin minulle selitettiin, aiheutuu tämä jostakin basillista, joka puroista ja lätäköistä juodessa joutuu veden mukana ruumiiseen tai myös uimassa ollessa naarmujen tai avonaisten haavojen kautta suoraan vereen. Se ei vaivaa luustoa millään tavoin eikä kasvata rustoa, vaan asuu ainoastaan raajojen lihaksissa ja turvottaa kädet tai jalat tai sukupuolielimet aivan muodottomiksi. Näin sellaisia, joiden ranteet olivat läpimitaltaan noin 8 tuumaa ja toisia, joiden jalat nilkasta saakka olivat turvonneet kuin pölkyt, ja varpaat pistivät tästä pökkelöstä esiin aivan kuin elefantin jalassa.

Mitään tautia vastustavaa lääkettä ei ole vielä keksitty, mutta siitä huolimatta näyttää, ettei siihen kiinnitetä suurtakaan huomiota, — kuuman ilmanalan aiheuttamaa leväperäisyyttä. Istuin erään englantilaisen kokosfarmarin kanssa laivankannella ja keskustelimme tästä taudista. Hän oli toistakymmentä vuotta asunut Raiateassa ja väitti kiven kovaan, ettei elefanttitauti tartu valkoihoiseen. Lähellä meitä istui eräs valkoihoinen rouva, jonka molemmat jalat olivat kuin sahapölkyt. Kehoitin englantilaista katsomaan sinnepäin ja kysyin, mahtavatko ne jalat olla vallan terveet. Hän ihmetteli ja sanoi vasta ensikertaa näkevänsä taudin eurooppalaisessa. Minä mainitsin lyhyellä aikaa kerinneeni nähdä neljä samanlaista tapausta, mutta englantilainen selitti sitten, ettei hän liiku farmiltaan minnekään paitsi silloin, kun tulee tuomaan kopraa Papeeteen, kuten nyt, ja Papeetessa viettää hän hotellissa ja klubilla ne päivät, jotka siellä viipyy.

Elefanttitauti on kanssaihmisille vaaraton, sillä se ei tiettävästi tartu, ja siitäkin sanotaan valkoihoisen pääsevän, jos heti taudin alussa matkustaa kylmään ilmanalaan. Mutta sitten ei ole enää asiaa tropiikkeihin, sillä tauti uusiintuu siellä. Spitaalista sitävastoin ei saastutettu parane koskaan, vaan tauti jäytää ruumiinosan toisensa jälkeen pois, minkään lääketaidon voimatta sitä estää. Japanilaiset sanovat, että spitaali ei tartu, ja siksi spitaaliset käyvätkin siellä aivan vapaina. Amerikkalaiset ja ranskalaiset taas väittävät, että tauti tarttuu pienimmästäkin kosketuksesta, ja senvuoksi on Tahitille rakennettu sairaala, jonne kaikki saastutetut ympäröiviltäkin saarilta kerätään, ellei hyvällä, niin väkipakolla.

Jouduin eräänä päivänä tämän spitaalisiirtolan lähitienoille ja päätin mennä sitä lähemmin katsomaan. Ensi silmäyksellä luulisi sitä pieneksi siistiksi kyläksi, kuten se itse asiassa onkin, mutta ympäröivä aita estää kulkijalta sinne pääsyn, ja vain ulkopuolelta saa seurata asukkaiden elämää. Heillä on siellä farmit, pienet maapalat, joihin istuttavat hedelmäpuita ja palmuja askaroiden kuten muutkin ihmiset, mutta kaiken aikaa jäytää tauti ruumista, ja jäsen toisensa jälkeen putoaa pois ilman, että potilas tuntee mitään kipuja.

Pysähdyin portin kohdalle pienen rakennuksen eteen. Siinä saavat sairaitten omaiset joka päivä parin tunnin aikana kohdata sairaita, mutta välillä on rautalankaverkko, joka estää terveitä pääsemästä kosketuksiin heidän kanssaan. Portin luo tuli muutamia alkuasukaspoikia ihmettelemään minua. Toisissa en huomannut minkäänlaista merkkiä taudista, mutta sitten näin erään, jolta oli alaleuka kokonaan poissa. Hän ei voinut syödä ollenkaan muuten kuin hopeaputken avulla, joka oli kiinnitetty ruokatorven päähän. Muutamilta olivat sormet tai varpaat poissa ja erään pää oli siteissä ettei näkynyt kuin silmät ja suu. Kauempana nilkutti eräs kainalosauvojen avulla jalka kääreessä. Vartija kertoi, että häneltä oli toinen pohelihas pudonnut kokonaan pois, jotta paljas luu oli näkyvissä. Ne olivat kamalia katseltavia, ja kolkko on sinne joutuneen kohtalo. Sieltä ei ole mitään poispääsyn mahdollisuutta, kuin elävänä haudattuna saa vaeltaa aitauksen sisällä, kunnes ruumis on lohkeillut muodottomaksi, ja armias kuolema tuo vapautuksen.

Suomen konsuli Sydneyssä oli kertonut, että Papeetessa on eräs suomalainen, Olson, joka on tullut mielipuoleksi, ja kehoittanut minua käymään katsomassa häntä. Hotelli Tahitin isännältä tiedustelin mielisairaalaa ja sanoin haluavani tavata erästä suomalaista mielipuolta siellä. Hotellin isäntä tunsikin hänet, mutta sanoi hänen olevan jossain maaseudulla farmitöissä, joten en voi häntä nyt tavata. Menin senjälkeen kahvilan puolelle istumaan, mutta hetken kuluttua tultiin minua kutsumaan hotellin toimistoon. Siellä osoitettiin minulle erästä tahitilaispoikaa ja sanottiin, että siinä olisi nyt yksi hullu. Kysyin, oliko tämä se Olson. "Ei se Olson ole, mutta hullu hän on joka tapauksessa", vastattiin. Sanoin, etten minä sentään kaikkia hulluja halua katsella, eikä pääasia ole, että mies on hullu, kunhan se vaan on Olson ja suomalainen. Pahoittelivat etten ollut tyytyväinen heidän toimitukseensa.

Ranskalaiset eivät näytä olevan erikoisemmin innostuneita kävelymatkoihin tai vähänkin tavallisuudesta poikkeaviin retkiin. Hyttitovereitteni kanssa läksin joka aamu laivasta kävelylle katselemaan ympäristöä, mutta hetken kuluttua sain retkeillä yksinäni. Papeeten katuja he jaksoivat kyllä mitellä tuntimäärin, mutta kun siellä ei ollut muuta nähtävää kuin kiinalaiset kaupat, ehdotin, että lähtisimme maaseudulle. Kaupungin laidassa he tavallisesti kääntyivät takaisin ja sanoivat, ettei sinne kannata mennä, kun ei siellä ole talojakaan. Niin kiertelin yksinäni meren rannoilla ja laaksoissa, poimin simpukoita, söin mangoja ja banaaneja ja helteen tullen pistäysin kirkasvetisessä puronpoukamassa uimassa.

Olin kuullut, että Tahitin koralliriuttojen merenpohjaeläimistö on maailman lajirikkain ja halusin nähdä sen omin silmin. Kun ei hyttitovereistani ollut lähtijöiksi, — he varsin kauhistuivat kuullessaan minun aikovan sinne kajakilla — päätin mennä yksinäni. Kajakin saanti näytti kuitenkin aluksi vaikealta. Kyselin sellaista kauppiailta ja muilta henkilöiltä, jotka tunsivat seudun, mutta he eivät voineet hankkia. Sitten muistin Oskari Nordmanin, puoliverisen, jonka isä oli ruotsalainen merimies. Hän pitää Papeetessa hotellia, kahvilaa, speditioniliikettä, useita vuokra-autoja ja on samalla Tanskan konsuli. Ajattelin, että hän ainakin voi neuvoa, mistä saan haluamani kajakin. Mutta ei, — hän sanoi, että sellaista on mahdoton saada. Kalastajat tarvitsevat itse, eivätkä lainaa, ja hän taas ei tiedä ketään tuttua papeetelaista, jolla olisi minkäänlaista veneentapaista, hänellä itselläänkään ei ole.

Perin pieni tuntui tosiaan olevan Tahitin valkoihoisten harrastus merta kohtaan. Ei ole kumma, että he muutamia vuosia sitten olivat kuolla nälkään, kun kalastajat tekivät lakon kuvernöörin määräämien alhaisten kalanhintojen takia. Heissä ei ollut miestä lähteä kalastamaan kilometrin päässä olevalle riutalle, vaan istuivat he murehtien hotelleissa ja klubeissa. Kiireet eivät kylläkään estäneet, sillä Tahitissa ei ole mitään muuta niin paljon kuin aikaa.

Vähänlaisesti papeetelaiset myös tuntevat pientä saartaan, sillä minä sain kajakin heti ensimäiseltä kalastajalta. Noin kilometrin päässä kaupungista näin rannassa erään tahitilaismajan edessä suuren kasan koralleja ja menin niitä ihmettelemään. Ne olivat kaikki mitä ihanimpia taideteoksia. Toiset muistuttivat mahdottoman suurta kukkavihkoa, toiset taas olivat matemaattisen säännöllisesti haaraantuneiden puiden kaltaisia, joissa ei yksikään oksa häirinnyt toistaan eikä kasvanut millimetrin vertaa yhteisestä latvuksesta toisensa edelle. Ihmeellisin oli kuitenkin eräs puutarhapöytää muistuttava koralli. Siinä oli keskellä tukeva, puolen metrin korkuinen jalka, ja pyöreä pöytälevy oli toista metriä läpimitaten ja kaksi tuumaa paksu. Mutta levy ei ollut tasainen, vaan kohosi kierteisesti keskusakselin ympäri niinkuin äärettömän suuri ja tiheäkierteinen korkkiruuvi. Neljä kierrosta eli levyä oli päällekkäin, kukin aina korttelin etäisyydellä toisestaan, ja tämän yhtenäisen levyn pinnasta kasvoi tuuman pituisia, hohtavan valkoisia korallipuikkoja vieri vieressä. Sellaisen koristuksen kehtaisi asettaa vaikka minkälaiseen salonkiin.

Kalastaja tuli majastaan luokseni ja selitti vievänsä korallit Papeeteen erääseen kuriositeettikauppaan, jonne ovat pyytäneet niitä hankkimaan. En käsitä, kuinka hän oli pienellä kajakillaan saanut kuljetetuksi korallit ulkoriutalta, sillä se pöytäkin painoi mahdottoman paljon; ja niitä oli varovaisesti kuljetettava, enkä koko rannalla nähnyt kajakkia suurempaa alusta. Niitä oli rannalle vedettynä kolme, ja kysyin, eikö hän lainaisi minulle yhtä käydäkseni riutalla.

Työnsimme kajakit veteen ja meloimme yli tyynen laguunin riutalle, jonka pauhina lähemmäs tultua kasvoi ukkosentapaiseksi jylinäksi. Tuntui vain heikko tuulenhenki, mutta merellä liikkuivat ikuiset mainingit. Riuttaa lähestyessään saivat ne teräväharjaisen aallon muodon, nousivat parin metrin korkuisiksi ja kohisten syöksyivät koralliseinää vasten lennättäen pärskeet yli riutan laguuniin. Riutan selkä oli parikymmentä metriä leveä, aivan tasainen ja täynnä lukemattomia koloja, joissa jokaisessa oli oma asukkaansa, limaeläimiä, pieniä mustekaloja ja monen monituisen laatuisia äyriäisiä. Se oli niin matala, että laineet huuhtelivat sen pintaa alituiseen muodostaen laguunin puoleiselle sivulle pieniä puroja. Korallipohja laskeutui täällä loivasti, ja kirkkaan veden läpi saattoi seurata vilkasta elämää korallitarhassa. Olin Batavian akvaariumissa nähnyt runsaan valikoiman Etelämeren kaloja, mutta siellä ne olivat suljettuina lasiseinien sisään vaikuttaen keinotekoisilta ja epätodellisia. Täällä sai niitä katsella omissa oloissaan, ja lajirikkaus oli paljon runsaampi. Niitä oli kaiken värisiä, oli kiiltelevän punaisesta kirkkaan siniseen, oli juovikkaita kuin tiikeri, oli täplikkäitä, ja muodot vaihtelivat nopealiikkeisestä sukkulasta kömpelönnäköisiin, lyhytruumiisiin paksupäihin. Ne pujahtelivat korallien muodostamiin holvikäytäviin ja onkaloihin ja pyörähtelivät ihmetellen kajakkien ympärillä. Jos olivat korallit olleet kauniita maalle nostettuina, vielä ihmeellisemmiltä ne näyttivät kuulakkaassa vedessä. Niitä oli sekä punaisia että valkoisia, toiset äärettömän ohuvia, miltei hapsimaisia ja aivan kasvien näköisiä, toiset taas kallionjärkälettä muistuttavia. Meritähdet, merivuokot ja merisiilit lisäsivät tämän vedenalaisen maiseman viehättävyyttä väreillään ja muodoillaan. Meritähtiä näin mahdottoman suuriakin, toiset olivat hehkuvan punaisia, ja eräs laji niin hauras, että se vähimmästäkin kosketuksesta hajosi kappaleiksi. Merisiilejä oli myös useita eri lajeja, muutamat aivan suuren mykerökukan muotoisia. Keskiosa tumman sinipunainen "hedekukkina" ruskeahkoja, laidoille päin yhä piteneviä, tylppäpäisiä piikkejä. Toiset taas olivat harmaita ja niiden piikit teräviä ja hauraita. Niitä teräväpiikkisiä ei ollut hyvä käsin kosketella, sillä piikit olivat myrkyllisiä, ja eläin saattoi liikutella kutakin piikkiä aivan mielensä mukaan. Kalakeihäälläni muutamia niistä sain poimituksi kanoottiini, ja nyt ne soveltuvat hyvin hyllynkoristeiksi.

Simpukoiden paljous ja lajirikkaus oli yllättävä. Uuden Caledonian koralliriutoilla olin jo mielestäni löytänyt ne lajit, mitä näissä vesissä voi tavata, mutta täällä oli kuin aivan uusi sukukunta. Niitä oli aivan pienistä, riissiryynin kokoisista lähes metrin läpimittaisiin saakka. Niiden muodot ja värit vaihtelivat yksinkertaisimmista mustista latuskoista mitä monimutkaisimpiin ja loistavanvärisiin taideteoksiin.

Suurimmat olivat kaksiosaisia kuten meidän vesissämme tavattavat näkinkengät, mutta niiden kuoret olivat kuperampia, maljan muotoisia ja reunat poimuttuneet ikäänkuin hampaiksi, jotka tiiviisti sopivat vastaisessa kuoressa oleviin syvänteihin. Kuoren sisällä oleva simpukka on väriyhdistelmien mestarinäyte, eikä sen loistavuutta kykene sanoin selittämään.

Korallien välissä niitä näki toisin paikoin aivan vieri vieressä. Jos niitä häiritsi, sulkeutuivat ne silmänräpäyksessä kuin loukku. Tällaisen simpukan lihaksissa on ääretön voima, ja saa olla hyvät aseet, jos mielii saada sen auki. Jokainen, joka on avannut pieniä jokisimpukoita, ja tuntenut niiden lihaksien puristuksen, käsittää, mikä voima piilee tällaisessa puolenmetrisessä otuksessa. Ne voivat kasvaa aina neljän jalan mittaisiksi, ja onneton on se helmenpyytäjä, joka sukeltaessaan sattuu astumaan tällaiseen simpukkaan. Siinä pysyy varmemmin kuin sudenraudoissa, eikä monen sukeltajan katoamista voida selittää muuten kuin että he ovat tarttuneet tällaiseen loukkuun.

Kaikkien moninaisten simpukkalaatujen joukossa on nautilus yksi ihanimmista. Se on kiehkuramainen, läpimitaltaan parikymmentä sentimetriä, valkoisen ja ruskean juovainen ja kiehkuran uloin osa hopeanhohtoinen. Kiehkuran sisäosassa olevan ilmakammion avulla voi nautilus kohota vedenpinnalle, jossa se nostaa vaippansa purjeeksi ja matkustaa riutalta toiselle. Jos vaara uhkaa, laskee se nopeasti purjeen ja painuu syvyyksiin.

Hauska ja mielenkiintoinen koralliriutan nähtävyys on myös erakkorapu. Niitä on pienistä, parin sentin pituisista aina hummerin kokoisiin saakka, ja pitkine raajoineen ovat ne pelottavan näköisiä. Niiden takaruumis on vailla panssaria, ja sen suojaksi ne etsivät hyljätyn simpukankuoren tai ottavat myös väkisin tappamalla sen oikean? asukkaan. Kuoren lokeroihin pujottavat ne turvattoman takapuolensa, ja vain panssaroitu eturuumis on näkyvissä, mutta vaaran uhatessa vetäytyvät salamannopeasti kokonaan kuoren sisään ja sulkevat saksillaan käytävän suun, jotta näyttää aivan kuin siellä olisi simpukka. Kun kuori tulee liian ahtaaksi, jättävät ne sen ja etsivät suuremman. Niin pettävän yhdennäköisesti ne osaavat jäljitellä simpukan lukkoa, että minä aluksi Uudessa Caledoniassa lähemmin tarkastelematta poimin niitä simpukoina. Vasta hotellissa, kun olivat jonkun aikaa olleet rauhassa, alkoivat ne juoksennella pitkin lattiaa raahaten kuorta selässään. Ollessaan kuoreen sulkeutuneina eivät ne näe mitään, ja vähän väliä täytyy tietysti kurkistaa, miltä ulkomaailma näyttää. Ensin tulevat esille sakset, sitten neljä paria moninivelisiä jalkoja ja vasta senjälkeen voi se työntää piilostaan pitkävartiset liikkuvat silmänsä, jotka kuoren sisällä ovat limittäin uurnissaan kuin linkkuveitsen terät. Jos jotain vaarallista näkyy, vetäytyy se vilauksessa takaisin kuoreensa, mutta vain hetkeksi, uteliaisuus vaatii hetken kuluttua katsomaan uudelleen. Väkipakolla ei erakkorapua saa pois kuorestaan, se antaa mieluummin vetää itsensä poikki kuin hellittää takaruumiinsa otteen. Keittämällä ei myöskään saa kuorta puhtaaksi, sillä silloinkin jää pyrstö onkaloihin ja rupeaa tuoksumaan. Minä keksin niille katalan keinon: pidin kuoren huippua hetken aikaa kynttilänliekin yläpuolella. Kun häntäpäätä alkoi polttaa, käveli rapu nopeasti ulos kuoresta vieden pyrstönsäkin mennessään.

Ihanat ovat koralliriutan asukkaiden olinpaikat, kuin ikuisesti kukkivissa puutarhoissa vaeltavat ne siellä, ja milteipä kademielin katselee ihminen tätä tuhlaten käytettyä kauneutta. Tekisi mieli muuttaa kappale siitä maan päälle kaikkien katseltavaksi, mutta se on luotu vain vettä varten eikä se siedä ilmaa. Niinpian kun koralli kasvaa yli vedenpinnan, kuolee se ja muuttuu likaisenruskeaksi. Kaikissa taivaankaarenväreissä välähtelevä kala menettää kajakkiin nostettuna loistonsa eikä herätä mielenkiintoa muuta kuin nälkäisessä. Vain laguunin suolaisessa vedessä ja hohtavissa korallipylvästöissä ne viihtyvät ja loistavat, kaikki muu on niille turmioksi.

Sillä aikaa kun minä tutkin koralliriutan salaisuuksia, keihästeli tahitilainen kaloja, jotka uskaltautuivat hänen kajakkinsa lähelle. Taitavasti hän käyttelikin kolmepiikkistään, ja useimmiten kun hän iski, päristeli kala myös piikeissä. Ne eivät olleet suuria, vain runsaan korttelin mittaisia, mutta hän sanoi, että jos lähden yöllä mukaansa tuulastamaan, niin saan nähdä oikein petojakin. Vuoksen aikana, jolloin koko riutta on veden peitossa, kuljetaan kahlaamalla pitkin riutanselkää ja keihästetään soihtujen sokaisemia kaloja, ja silloin saalis on runsas.

Muuten ei tahitilainen mielellään mene mereen, vaan etsii uidakseen tyynen puron poukaman tai suvantopaikan. Se ei johdu haikalojen pelosta, sillä vaikka ne tulevat täällä laguuniin, ei niiden sanota ahdistavan ihmistä, kalaruokaa on siellä enemmän kuin tarpeeksi. Tahitilaiset kuulemma väittävät, ettei suolaisessa vedessä uiminen ole ruumiille terveellistä. —

Lännempänä sijaitsevien saariryhmien asukkaat elävät sitävastoin meressä yhtä hyvin kuin maalla, väittää ainakin O'Brien'in mukaan eräs merikapteeni, joka kuljetti laivaa Fidjin ja Samoan välillä. Hänen oli jätettävä postia välillä olevalle Niaufou-saarelle, joka kuuluu Tonga-ryhmään. Posti supistui tavallisesti muutamaan kirjeeseen ja sanomalehteen, jotka hän sulki tiiviiseen peltiastiaan ja heitti mereen Niaufoun postimestarille, joka uiden oli tullut kolmen meripenikulman päähän sitä noutamaan. Usein oli hänellä seuranaan kolme- tai neljäkymmentä saarelaista, kaikilla kainalon alla puupölkky sekä kalastustarpeet mukanaan, eivätkä hait heitä ahdistaneet, vaikka niitä oli runsaasti. Puheitten mukaan he saattoivat nukkuakin pölkkynsä varassa.

Haikaloja ei näe silloin, kun niitä katselisi mielellään, mutta silloin ne ilmestyvät, kun niitä ei toivoisi. Emme olleet nähneet yhtään haita vielä laguunissa ja luulimme, etteivät ne sinne tulekaan. Senvuoksi eräänä varhaisena aamuna loittonimme kauas laivasta ja kelluimme selällämme sileillä mainingeilla. Äkkiä kuulin huudon ja näin erään minua lähellä olevan merimiehen osoittavan riutalle päin. Siellä viilsi kaksi hain selkäevää pitkin vedenpintaa, tosin vielä kaukana meistä, mutta me olimme myös kaukana laivasta. Käännyimme kiiruusti paluumatkalle, ja silloin näimme kolmannen — meidän ja laivan välillä. Minun pitkä tukkani nousi aivan pystyyn, ja katselin vain, kenenkä kimppuun se hyökkäisi. Sanotaan, että jos huutaa kovasti ja loiskuttaa vettä käsillään, niin hai säikähtää eikä tule päälle. Me emme ehtineet tehdä kumpaakaan, sillä peto ei näyttänyt välittävän meistä ollenkaan, vaan ui rauhallisesti omaa suuntaansa ja hävisi niemen taakse. Mutta sen jälkeen emme enää poistuneet laivan lähettyviltä.

Tahitilaisten merenpelkoon luulen kuitenkin vaikuttavan erään toisenkin seikan. Kaikissa rantavesissä piileskelee nimittäin kivien välissä ja pohjakoloissa eräänlaatuisia kaloja, joiden selässä on myrkyllinen piikki. Tämän piikin aiheuttaman pistoksen sanotaan olevan miltei yhtä vaarallisen kuin käärmeenpureman, ja siksi ihmiset karttavat liikkumasta avojaloin meressä.

Me uimme joka päivä joko laivasta tai laiturilta käsin, jossa vesi oli syvää. Pari kertaa olin käynyt hiekkarannaltakin uimassa, sillä en tiennyt näistä myrkkykaloista mitään. Eräänä päivänä jouduin merenrantaa kävellessäni pienen joen suuhun. Vesi oli siinä vilpoisempaa kuin meressä, se houkutteli puoleensa, ja kohta pulikoin hiekkapohjaisessa poukamassa. Rantaa reunusti kivikkosärkkä, jossa vettä oli vain vyötäisiä myöten, ja päätin mennä särkän yli syvemmälle vedelle. Pääsin jo särkän laitaan, kun kuulin huutoja takanani. Puitten varjosta juoksi mies ja huutaen sekä viittoillen kehoitti minua palaamaan takaisin. Päästyäni rantaan selitti hän, että tämä on kaikkein vaarallisin uimapaikka, sillä kivisärkkä on täynnään myrkkypiikkisiä kaloja, joiden pistos vaikkei nyt juuri tappaisikaan, niin saattaa miehen kuitenkin moneksi päiväksi mihinkään kykenemättömäksi. Tämän kivisärkän suojaan, kertoi hän, kerääntyy mahdottomasti pientä kalaa, ja niiden jälessä seuraavat myrkkypiikkiset kalat. Todistaakseen sanansa astui hän muutaman askeleen veteen ja kourasi kahmalollisen pohjahietaa, jonka toi rantaan. Hiekka aivan kuhisi harmaanruskeata, tuuman mittaista kalanpoikasta, niitä oli siinä kahmalollisessa ainakin viisikymmentä kappaletta.

Kysyin sitten, mistä hän oli minut huomannut ja minne hän on matkalla. Mies sanoi asuvansa tässä ja osoitti suurien mangopuitten ohi, jossa nyt vasta huomasin banaanien ympäröimän pienen, keltaisen rakennuksen. Hän oli ranskalainen farmari, ja ranta sekä maa-alue ympärillämme hänen farmiaan. Sitten kutsui hän minut huoneeseensa, tarjosi papayaa ja kokosmaitoa, jotka molemmat maistuivat pitkän kävelyn jälkeen erinomaisilta.

Tiedustelin häneltä farminsa laajuutta ja sain kuulla sen olevan neljä hehtaaria. Lausuin ihmetykseni niin pienen farmin suhteen ja kysyin, elättääkö sellainen maapala. Hän sanoi, ettei Tahitissa sen suurempia viljelmiä ole kuin harvassa, tavallisin plantaashin koko on yhdestä neljään hehtaariin. Kymmenen hehtaarin farmia kutsutaan jo suureksi. Tällaisella neljän hehtaarin farmilla tulee hyvin toimeen, hän viljelee siinä kokosta ja vaniljaa myytäväksi sekä hedelmiä omiksi tarpeiksi, ja kalaa saa yhdellä verkonheitolla aina päivän tarpeen.

Hän arveli, että nyt olisi hyvä kalastus-aika ja kysyi, olenko nähnyt koskaan kalastettavan heittoverkolla. Sanoin vähin opetelleeni sen heittoa, mutta en ollut vielä varma, saanko joka kerralla sen putoamaan kauniiseen ympyrään. Niin otimme verkon seinältä ja läksimme rantaan; mies ei nähtävästi uskonut, että minä osaisin heittää.

Heittoverkko on kudottu pitkän haavin muotoiseksi, suun laajuus pari syltä läpimitaten ja reunustettu lyijykuulilla, jotka saavat sen nopeasti painumaan pohjaan, joten kalat jäävät haavin sisäpuolelle ja tunkeutuvat sen silmukoihin.

Vesi oli nousemassa, ja sen mukana tuli sardiiniparvia lähelle rantaa syömään pientä pohjakalaa. Ne olivat kuitenkin arkoja, joten vain kauempaa saattoi tarkastella, missä ne liikkuivat. Sitten oli nopeasti juostava veteen ja samalla heitettävä verkko parven kohdalle.

Minä tein ensimäisen yrityksen juuri kun suuri aalto tuli kohisten rantaan ja sekotti kaloilta näön. Heitto onnistui hyvin, ja verkon silmistä poimimme kilon verran kiiltäväpintaisia sardiineja. Odotimme, kunnes toinen parvi tuli kohdalle, ja sitten heitti farmari samalla tuloksella. Kymmenisen kertaa heitimme, ja silloin meillä oli suuri kasa kaloja rannassa. En koskaan olisi luullut, että meri antaa niin runsaasti ja niin vähällä vaivalla.

Farmari vaati minua ottamaan kalat mukaani, mutta minä sanoin asuvani täysihoidossa laivassa. Hän kuitenkin teki palmun lehtiruodosta riipan ja alkoi pujotella kaloja siihen sanoen, että ne kuitenkin pahenevat, sillä hän ei voi käyttää kuin yhden kilon. Kun ei vastaväitteistä ollut apua, otin kaksi metrin pituista kalariippaa kantaakseni kuuden kilometrin matkan laivalle, jonka keulakeittiössä ne sitten paistoimme ja söimme aamupuoleen yötä, kun nälkäisinä tulimme Mariposa-kahvilan tanssiaisista.

VALKOISET TA HITILLÄ

Tahitilaiset samoinkuin muutkin polyneesialaiset ovat aikojen kuluessa asuneet Intiassa. Sieltä he toisten kansojen painostuksesta siirtyivät Malajin saaristoon, mutta vieraitten rotujen yhä lisääntyessä jättivät ensimäisen vuosisadan lopulla senkin muuttaen yhä kaukaisemmille saarille nykyisille asuinpaikoilleen. Ne olivat silloin vielä asumattomia, ja he antoivat niille aasialaisia nimityksiä. Siksipä onkin Polyneesian saaristossa runsaasti samoja paikannimiä kuin Javalla, Borneossa ja Malakan niemimaalla.

Tehtyään 1770- ja 1870-luvulla useita retkiä Tahitiin palasi kapteeni James Cook Eurooppaan ja kuvaili sitä ihanimmaksi paikaksi maapallolla. Boungainvillen kertomukset innostuttivat ranskalaisia niin, että senaikaisten tietojen mukaan "koko Ranska halusi muuttaa Tahitiin." Yhä uusia tietoja saapui tästä maallisesta paratiisista, kuinka ihmiset siellä elävät vielä henkisessä pimeydessä, mutta ovat kauneinta kansaa maan päällä eivätkä kavahda alastomuuttaan. Silloin englantilaiset lähetyssaarnaajatkin innostuivat ja lähtivät sinne joukolla viemään sananrieskaa ja housuja.

Jumalansanaa voidaan kuitenkin levittää monella eri tavalla, ja uuden uskonnon tuojat selittivät tahitilaisille selkääkarmivia juttuja. He kuulivat ensiksikin, että kaikki heidän esi-isänsä ovat ikuisesti palavassa paistinuunissa ja saivat kuulla syynkin siihen, jonkavuoksi sanoivat lähetyssaarnaajille:

"Jos teidän ensimäiset ihmisenne söivät pyhän puun hedelmiä, niin heitä olisi pitänyt rangaista, ja jos heidän lapsensa tappoivat teidän jumalanne pojan, niin heitä olisi pitänyt rangaista, miksi te kiusaatte meitä näillä asioilla. Me emme ole tappaneet teitä, ja meidän ensimäiset ihmisemme kunnioittivat kaikkia pyhiä puita."

Kaksitoista vuotta lähetyssaarnaajat tekivät käännytystyötä, istuttivat lähetysaseman ympärille rehevän puutarhan ja toivoivat lopullista voittoa. Mutta sitten puhkesi heimojen välinen sota, ja yhdessä päivässä olivat kahdentoista vuoden työn hedelmät hävitetyt maan tasalle. Lähetyssaarnaajien henki säilyi, sillä tahitilaiset eivät olleet verenhimoisia, mutta lähetystyönsä he antoivat ylen sillä kertaa.

Kuten kaikilla Etelämeren saarilla, häviää Tahitissakin alkuasukasrotu nopeasti sukupuuttoon. Kapteeni Cookin tietojen mukaan oli siellä valkoihoisten saapuessa 60 tai 70 tuhatta alkuasukasta, nyt heitä lasketaan olevan vajaa 2000. Vaikka Cookin numerot olisivatkin jonkun verran liioiteltuja, on 150 vuodessa tapahtunut vähennys hirvittävä ja osoittaa, että muutaman vuosikymmenen perästä emme enää saa nähdä alkuperäistä tahitilaista. Keskenäiset heimosodat ja taistelut ranskalaisia vastaan vähensivät heitä alkuaikoina, myöhemmin korjasivat Ameriikasta ja Euroopasta saapuneet taudit runsaita satoja. Tahitilaiset olivat ennen maailman terveintä kansaa; he söivät kalaa, leipäpuun hedelmiä, banaaneja, mangoja ja joivat kokosmaitoa, ja muut taudit paitsi elefanttitauti olivat heille tuntemattomia. Eurooppalaiset toivat heille vaatteita, rommia ja olutta, kiinalaiset totuttivat heidät epäterveellisiin ruokalajeihin, rotu heikontui eikä voinut kestää valkoihoisten tuomia kultiveerattuja tauteja, vaan sortui joukottain. Tahitilainen sulautuu sitäpaitsi sitäpaitsi helposti muihin kansallisuuksiin, ja nykyjään onkin siellä enemmän hybridejä kuin alkuperäisiä tahitilaisia.

Kaiken muun lisäksi vähensi maailmansotakin vielä tahitilaisia. Heidän epätoivoiset taistelunsa ranskalaisia vastaan olivat vielä tuoreessa muistossa, mutta nyt kun Ranska oli vaarassa, sanoivat he tahitilaisille, että heitetään pois vanhat vihat, tulkaa tekin rökittämään germaaneja, ja sen enempää kysymättä vietiin tahitilaiset selvittämään eurooppalaisten keskinäisiä riitoja. Eivät he saksalaista millään tavoin vihanneet eikä heillä ollut sodassa mitään voitettavana, mutta he tappelivat käskyn mukaan ja kaatuivat. Palkinnoksi uskollisesta avunannosta on heille Papeeteen Avenue Bruat'ille pystytetty kuvernöörin toimesta muistopatsas.

Patsas on muuten varsin onnistunut, ainakin alaosaltaan, mutta yläosasta papeetelaiset eivät kuulu pitävän, koska patsaan sivussa oleva nainen näyttää ojentavan kukkavihkoa kukon hännän alle. Patsas näytti nimittäin liian alastomalta ilman yläkoristusta, ja niin pantiin sinne ranskalaisten symbooli, Gallian kukko, kiekumaan voittoa ja esikuvallisesti osoittamaan, kuinka Ranska kukon siivillä suojelee tahitilaisia. Minunkin mielestäni oli se oudompi kuin ennen näkemäni sankaripatsaat, ja kun ei ollut filmejä saatavissa, ikuistin sen taitoni mukaan kynällä, jotta toisetkin voisivat sitä katsella.

Kirjoitus patsaassa on asiallinen. Paitsi kaatuneitten nimiluetteloa ja kuvernöörin nimeä on siinä vain lyhyesti sanottu: "Kuolivat Ranskan puolesta 1914-1918." Sodasta ei tosin ole mainittu mitään, eikä myöskään ole kuoleman syytä selvitetty, mutta "Ranskan puolesta" selvittää kaiken.

Muistuu tässä mieleeni Austraalian sankaripatsaat, sillä austraalialaisilla näkyy sodassa olleen paljon edesvastuullisempi tehtävä ja paljon enemmän puolustettavana kuin tahitilaisilla. Siellä nimittäin lukee sankaripatsaitten kyljessä, jotta he kaatuivat ja kuolivat: 1:ksi Jumalan, 2:ksi Kuninkaan ja 3:ksi Maan puolesta. Maa on vasta kolmannella sijalla, sillä sitähän austraalialaiset eivät tarvinneet, eikä heidän maansa ollut millään tavoin uhattuna. Mutta sitävastoin saa jälkimaailma sen käsityksen, että Jumala on ollut suuressa vaarassa ja Englannin kuningas vähän pienemmässä, ja tämä selvittää myös senkin seikan, että austraalialaiset olivat niin auliita ryhtymään sotaan, ennenkuin Englanti oli sodanjulistuksenakaan antanut.

Tuskin on kulunut pari vuosikymmentä siitä ajasta, jolloin lapsenmurhat eivät olleet mitään harvinaisia tapauksia tahitilaisten keskuudessa, sillä mukavuutta rakastavina he halusivat nopeasti vapautua kaikesta, mikä aiheutti vähänkin vaivannäköä. Nyt on asia toisin. He ovat nähtävästi huomanneet, että rotu kulkee sukupuuttoaan kohti, ja kansallistunto sekä rodun säilyttämisvaisto ovat heränneet. Lapset ovat nykyisin sangen haluttuja, eikä sillä ole väliä, kuka on isä, kunhan äiti vain on tahitilainen. Valkoinen mies saakin siellä helposti vaimon ja saapa kiinalainenkin, vaikka viimemainitut alkuaikoinaan olivatkin vihattuja ja halveksittuja. Naista, joka seurusteli kiinalaisen kanssa, osoitettiin sormella. Mutta kiinalaisella oli rahaa ja silkkiä, ja ne seikat muuttivat mielipiteet.

Valkoihoisesta ja tahitilaisesta tulee sangen kaunis sekoitus, jotavastoin kiinalaisen ja tahitilaisen jälkeläinen on perin ikävännäköinen katseltava. Sillä on tahitilaisen ihonväri ja nenä, mutta vinot silmät ovat jääneet perinnöksi kiinalaiselta, ja se seikka pilaa koko tekeleen. Kumpiakin hybridejä tapaa lukuisasti Papeetessa, jälkimäisiä kuitenkin harvassa.

Jokainen siellä asuva valkoihoinen ottaa itselleen tahitilaisvaimon. Ellei saa mieleistään Tahitista, matkustaa hän läheisille saarille, joissa aina on tulijoita. Varsinkin eräs Naissaareksi kutsuttu on kuuluisa kauniista sukupuolestaan. Minkäänlainen vihkimistoimitus ei tule kysymykseen, siellä mennään vain muuten naimisiin. Kun valkoinen lähtee pois, jättää hän rouvansa sinne, vain ehkä yksi sadasta ottaa hänet mukaansa. Ja vaikka olisi miten tarkkaan vihittykin, kieltää Yhdysvaltojen laki tuomasta maahan värillistä rouvaa. Ranskalaiset sitävastoin saavat viedä maahansa vaikka minkävärisen.

Ranskalainen on huono liikemies, ja siksipä kiinalaiset ovat saaneet Tahitissa — kuten monessa muussakin Tyynenmeren liikepaikassa — vankan jalansijan. Tahitin 12 tuhannesta asukkaasta on 4000 kiinalaista, 2000 tahitilaista, loput valkoihoisia ja sekarotuisia, puolet kumpiakin. Papeetessa ei ole kuin joku harva ranskalainen kauppa, kaikki suurimmat liikehuoneet ovat kiinalaisten käsissä. Ranskalaisen kauppa on auki kello seitsemästä seitsemään, kiinalaisen seitsemästä kahdeksaan tai puoli yhdeksään, ja kiinalainen tekee viimeisellä tunnilla eniten kauppaa. Ranskalainen sulkee kauppansa pariisilaisen tavan mukaan kahdeksi tunniksi keskipäivällä, kiinalainen ei pidä päivällisaikaa ollenkaan, vaan tekee kauppaa. Pyhäin Miesten päivä oli ranskalaisten sapatti, ja heidän kauppansa silloin suljetut, mutta kiinalaiset välittivät viis ranskalaisten sapatista ja pitivät kauppansa auki. Silloin tuli juuri ameriikkalainen laiva satamaan, tarvitsi tavaraa ja osti kiinalaiselta.

En tunne tarkemmin Tahitin valkoihoisia kauppiaita, mutta parin niinsanotun liikemiehen kanssa tulin jonkunverran seurustelleeksi ja näkemäni perusteella sain sen käsityksen, etteivät he suurestikaan poikkea javalaisista valkoisen rodun edustajista, eikä heidän sanaansa ole luottamista sen jälkeen, kun se on tullut sanotuksi.

Toinen näistä liikemiehistä oli van der B., belgialainen kansallisuudeltaan. Hän ilmestyi laivan ruokailusalonkiin, tunsi siellä erään matkustajista ja esittäytyi meille toisille. Erinomaisen sulavaliikkeinen ja -puheinen sekä kohtelias. Hän pyysi meitä kanssaan Concordia-klubille juomaan lasin olutta, johon suostuimme. Klubi sijaitsi ränsistyneen lautarakennuksen toisessa kerroksessa, ja käsitti se putkantapaisen baarin sekä suuremman huoneen, jossa oli biljaardipöytä ja kaksi muuta pöytää. Toisen ääressä istui olutta juomassa vormupukuisia ranskalaisia virastohenkilöitä ja eräs rouva, me valtasimme toisen pöydän. Nautittuamme pari lasia olutta läksimme kaupungille tehdäksemme pieniä ostoksia, ja van der B. maksoi lähtiessämme laskun; ei tullut kysymykseenkään, että me olisimme maksaneet, mehän olimme hänen vieraitaan, selitti hän. Rahaa miehellä näyttikin olevan runsaasti.

Kuljimme sitten kaupasta toiseen ostellen pientä romua ja muistoesineitä. Van der B. osti myös, mutta hän aina vuoron perään puhutteli meitä itse kutakin ja pyysi maksamaan hänen ostoksensa; hän suorittaa heti, kun päästään kadulle. Näin oli hän parin tunnin kuluttua velkaa meille jokaiselle. Viimeisessä kaupassa pyysi hän minun maksamaan kiinalaisen päivänvarjon, joka miellytti häntä, mutta minä en suostunut. Kun hetken kuluttua poistuimme, oli van der B. jo kiiruhtanut toiseen kadunkulmaan, kainalossaan päivänvarjo, jota turhaan koetti peittää takkinsa alle, sillä kiinalainen oli huomannut kähvellyksen ja seurasi mukanamme ottaen varjon pois. — Mutta vaikka mies oli joutunut kiinni itse teossa, ja joukko yleisöä kiinalaisen kovaäänisen puheen johdosta oli kerääntynyt katselemaan katukohtausta, ei hän millään tavoin osoittanut häpeävänsä tekoaan, vaan kutsui meidät läheiseen kahvilaan, jossa tilasi jokaiselle lasin absinttia. Hän kävi vähän väliä tarjoilupuolella puhuttelemassa tyttöjä, ja sille tielleen hän hävisikin jättäen meidät maksamaan hänenkin lasinsa.

Seuraavana päivänä tapasimme miehen Mariposa-kahvilassa, ja pyysimme hänen suorittamaan eiliset ostoksensa, mutta hän röyhkeästi väitti eilen maksaneensa kaikki. Hänellä oli nyt niin kiire, ettei joutanut keskustelemaan, mutta hän tulee heti takaisin, ja niin sanoen pujahti hän kadulle sen koommin enää palaamatta. Kiireessä oli hän kuitenkin unohtanut uuden panamahattunsa sekä pitkän korallinauhan kahvilaan. Me otimme ne mukaamme laivalle ja möimme huutokaupalla. Rahat jaoimme keskenämme ja pääsimme kutakuinkin omillemme.

Tulin myös tuttavaksi ranskalaisen tullivirkailija Vernon kanssa. Hän oli erinomaisen ystävällinen ja kutsui minut seuraavaksi päiväksi kello 11 Mariposaan. Menin sinne ja odottelin tunnin, mutta häntä ei kuulunut. Iltapäivällä tapasin hänet kadulla, ja kovasti anteeksipyytäen hän selitti, ettei voinutkaan aamulla saapua kysyen, voisinko tulla huomenna samaan aikaan. Menin taas ja taas odottelin tunnin, mutta turhaan. Vielä kolmannen kerran menin häntä pyynnöstään tapaamaan, mutta ei hän tullut silloinkaan. Senjälkeen en katsonut velvollisuudekseni tuntea häntä, kun hän viimeisenä päivänä tuli laivalle ja tarjosi kättään jäähyväisiksi.

Jotkut käsitteet ovat sikäläisillä ihmisillä toisenlaiset kuin mihin minä olin tottunut; taikka asia lienee niin, että troopillinen ilmasto tekee ihmisestä itsekkään, — ainakin oli tehnyt hyttitoveristani ranskalaisesta leipurimestarista.

Palasin ehtoopuolella pitkältä kävelymatkalta takaisin Papeeteen ja poikkesin erääseen kahvilaan saamaan virkistystä. Kansaa tuli ja meni, enimmäkseen ulkolaisten laivojen matkustajia ja miehistöä, mutta myös tahitilaisia, pääasiassa naisia. Maan tavan mukaan istahti eräs neitonen ujostelematta pöytääni, ja kun hän oli janoisen näköinen, tilasin hänellekin pullon olutta. Hetken kuluttua ilmestyi siihen myös hyttitoverini leipurimestari pyytäen saada tehdä meille seuraa, johon suostuimme. Kun olin väsynyt, maksoin jonkun ajan kuluttua laskuni ja läksin laivalle nukkumaan toisten jäädessä vielä kahvilaan.

Vasta aamupuoleen palasi leipurimestari ja nukkui aina lunchiin saakka. Herättyään karhusi hän minulta ensi töikseen viittäkymmentä frangia. Kysyin, mistä tämä johtuisi ja sain kuulla, että mestari oli tytön takia hävittänyt niin paljon rahaa. Lausuin ihmettelyni tällaisen vaatimuksen suhteen, mutta leipuri ilmoitti yksinkertaisesti, että tyttö oli minun, ja mitä hän on menettänyt tytön takia, saan minä maksaa. Selitin hänelle omat mielipiteeni tämänkaltaisten menoerien suhteen ja lisäsin, ettei tyttö ollut minun enemmän kuin hänenkään, mutta jos hän välttämättä tahtoo panna tytön minun nimiini, niin siinä tapauksessa hän saa maksaa minulle vuokraa tytöstä. Jonka jälkeen leipurimestari ei enää uudistanut vaatimustaan.

TAHITIN IHMEITÄ

Vaikka Tahiti on kooltaan verrattain vähäinen, tarjoaa se kuitenkin matkustajalle paljon enemmän näkemisen arvoista kuin monet laajuudestaan kuuluisat alueet. Sen pituus on 60 ja suurin leveys 40 km., mutta ikäänkuin korvaukseksi saaren yksinäisestä asemasta on rikas luonto avoimin käsin jakanut tälle pienelle alueelle kauneutta kenties enemmän kuin millekään muulle maanpaikalle. Eikä näitä kauneuksia tarvitse etsiä päivämatkojen takaa, ne ovat kaikki käden ulottuvilla, jokaisen nähtävinä, joka vain haluaa niitä katsella.

Tahitin kartalle on merkittynä viisikymmentä jokea ja puroa, ja vaikka useat niistä ovat pieniä kätkeytyen miltei kokonaan rehevän kasvullisuuden peittoon, tapaa siellä sellaisiakin, joille viehättävyydessään saa hakea vertaista. Vesi ei niistä lopu koskaan, sillä korkeat vuoret, joista korkein, Orohena, kohoaa 2237 metriä yli merenpinnan, imevät pilvistä kosteutta ja ruokkivat puroja kuivanakin aikana.

Vajaan kahdentoista kilometrin päässä Papeetesta kuohuu vuorenrotkossa Lotin ylistämä Fautaua-putous. Ehdotin hyttitovereilleni kävelymatkaa sinne, mutta he eivät olleet halukkaita kävelemään, vaan lupasivat hankkia auton. Sanoin, ettei sinne pääse autolla, mutta he tiesivät asian paremmin samoinkuin autonohjaajakin, joka lupasi saattaa meidät putoukselle.

Alkumatkasta oli tie leveä ja tasainen kuin katu. Se kulki paratiisimaisen puiston läpi korkeitten palmujen ja tummanvihreitten leipäpuiden muodostamassa holvissa. Sitten se tapasi Fautaua joen, seurasi sen kimaltelevaa vyötä, jonka yli kaartui rehevä lehtikatos toisinaan peittäen joen uoman kokonaan. Tien toisella puolen kohosi äkkijyrkkänä kauniskukkaisten pensaitten verhoama vuorenrinne ulottuen toisin paikoin miltei joenrantaan ja jättäen tielle vain kapean uran juurellaan.

Olimme kulkeneet ehkä kuusi kilometriä, kun saavuimme tasaiselle, aukeammalle paikalle, jossa tie loppui suuren mangopuun alle. Kuljettaja pysäytti auton ja sanoi, että olemme perillä. Menimme jalan kuljettajan osoittamaan suuntaan satakunta metriä, mutta mitään putousta emme löytäneet. Siellä oli laajempi patoamalla muodostunut allas, josta Papeeten vesijohdot saivat alkunsa, ja altaasta lorisi vesi puolen metrin korkuisena putouksena, mutta mikään Fautaua se ei ollut. Lotin kylpypaikaksi tätä kuuluivat kutsuvan.

"Sinne on vielä 15 kilometriä tästä", sanoi hän, "eikä sinne pääse autolla."

Tiesin hänen puhuvan palturia, sillä matkaa ei voinut putoukselle olla pitemmälti kuin kaupunkiinkaan. Ehdotin, että menisimme loppumatkan jalan, mutta ranskalaiset ovat kerta kaikkiaan sellaisia, että missä autotie loppuu, siinä loppuu myös heidän retkeilyhalunsa. He päättivät palata takaisin kaupunkiin, minä läksin yksinäni vaeltamaan pitkin jokivarsipolkua yhä ylemmäs.

Polku nousi ensin loivasti, mutta pian se alkoi kohota jyrkemmin ja ikäänkuin porrasmaisesti. Alkumatkasta näki tiepuolessa tahitilaisasutusta, ja tiekin oli vielä kärryillä kuljettava, sitten loppui asutus, laaksoa reunustavat vuoret lähenivät toisiaan ja laakso muuttui hämäräksi. Vähänlaisesti lienee kulkijoita Fautaua-putoukselle, sillä toisin paikoin hävisi polku tykkänään rehevän alikasvullisuuden peittoon. Koetin nousta vuorenrinteelle arvellen siellä olevan aukeampaa, mutta erehdyin. Kauempaa katsoen näyttivät vuoret pehmeän nukkaisilta, ikäänkuin niitä olisi peittänyt tuskin polveen saakka ulottuva pensaikko, jossa vaivatta voi kulkea, mutta kun nousi vuorille, kohosikin eteen kolmen metrin korkuinen läpipääsemätön pensasmuuri. Latvukset muodostivat yhtenäisen, laineellisen katoksen, alemmat rungot ja oksat olivat lehdettömiä, mutta niin tiheäksi verkoksi olivat ne kietoutuneet toisiinsa, ettei katseellakaan voinut tunkeutua edes kymmentä metriä tähän viidakkoon. Siellä on äkkijyrkkiä rotkoja ja ylipääsemättömiä kuiluja, joita ei etäämpää huomannut ollenkaan, sillä vihreä lehtimatto verhosi syvänteet allensa. Rotkojen paljaat kallioreunat olivat omituisen mustaa vuorilajia ikäänkuin väkevän ruokamultakerroksen peittämiä, ja niiden laiteita verhosi harmaantunut korallikerros. Se oli jäännöstä vuosituhansien takaiselta ajalta, jolloin saarien yli vielä lainehti sininen meri.

Jouduin taas mangojen ja banaanien välissä luikertelevalle polulle. Se poikkesi ränstynyttä siltaa myöten joen toiselle puolelle, palasi taas takaisin ja miltei hävisi näkymättömiin miehenkorkuisten saniaisten väliin. Laakso muuttui yhä kapeammaksi, tuuheitten puiden alla oli hämärää, ja ilma helteisen kosteata kuin kasvihuoneessa. Täällä vasta näki, kuinka rikas Tahitin luonto ja kasvillisuus on, sillä näissä laaksoissa ei ole kuivaa aikaa ollenkaan. Mangot ja alligaattoripäärynät — jotka viimemainitut muuten eivät maistu miltään ilman suolaa ja pippuria — olivat täällä paljon suurempia kuin Papeetessa.

Yhä jyrkemmin kohosi polku, kosken kohina kuului jo edestä, kiipesin viimeisen penkereen yli, ja edessäni oli ylistetty Fautaua. Polku johti kalliopaadelle, paaden alla oli kirkas suvanto, ja suvannon takana kohisi hopeankimalteinen putous.

Fautaua ei lumoa valtavilla vesimassoilla tai päätähuimaavalla voimalla, joka panee maan vapisemaan ja kalliot vavahtelemaan. Ei se myöskään houkuttele kuten Imatra hyppäämään kuohuihinsa, jotta löytäisi unohduksen murheilleen, sillä ne unohtuvat jo sitä katsellessa. Tai houkuttelee se kylläkin puoleensa, mutta ei hukkumaan, vaan saamaan virkistävän ryöppykylvyn helteisen kävelyn jälkeen. Sillä vuorilta tuleva vesi on täällä viileätä ja vaikuttaa virkistävämmin kuin laguunin lämpimät pintakerrokset, jossa useinkin hiki kihoaa otsalle uidessa.

Ennen putousta kulkee joki aivan piilossa laakson pohjaa peittävien tuuheitten puiden alla. Kuin mustasta onkalosta sukeltautuu se sitten esille, hypähtää kallioportaalle ja putoaa siitä aivan vapaasti syvälle suvantoon. Se välkkyy auringossa kuin elävä hopeanauha, mutta niin korkea on putous, että vesipatsas särkyy ennen suvantoa, ja osa siitä hajoaa usvamaisiksi pisaroiksi, jotka hienona sateena laskeutuvat ympäröiville rinteille. Siksipä kasvullisuus siellä on rehevämpi kuin missään muualla. Ikuisessa kosteudessa kasvavat sananjalat jättiläiskokoisiksi, niiden lajirikkaus on hämmästyttävä samoinkuin muidenkin kasvien. Ja siinä juuri on Fautaua-putouksen suurin viehättäväisyys. Näyttää kuin olisi tämä laaksonpohja siirretty joltain aikaisemmalta maapallon rehevämmältä kehityskaudelta nykyaikaan.

Mutta nälkä muistutti minulle, etten ollut nauttinut laivan lunchia ollenkaan, ja Papeeteen oli 12 kilometriä. Läksin paluumatkalle, poimin joen varresta mangoja ja banaaneja, ja unohdin pian nälkäni. Mutta ihminen on luonnostaan ahnas eikä tyydy siihen, minkä jaksaa syödä, vaan ottaisi vielä varastoonkin. Kyllähän Papeetessakin hedelmiä sai niin paljon kuin halusi, mutta tuntui siltä, kuin ne olisivat olleet jonkun yksityisomaisuutta, vaikkei niiden poimimista kukaan kieltänyt. Näitä puita ei ainakaan kukaan omistanut, ne kuuluivat kaikille.

En osannut punoa palmunlehdestä koria, kuten tahitilaiset ja mietin, mistä saisin soveliaan pussin. Housuista olisi tullut erinomanen teinipussi, mutta en voinut aivan paitasillani mennä kaupunkiin. Takkia ei minulla ollut ja niinpä riisuin paidan päältäni, sidoin helman umpeen ja hedelmäkori oli valmis. Vain mangoja poimin, suuria, kullankeltaisia, banaanit olivat jo liian jokapäiväisiä, niitä riippui hyttimme katosta moniaita nippuja, ja niiden liikanainen syönti ei ollut vatsalle hyväksi.

Joku voisi kenties luulla, että päästyäni kaupunkiin ihmiset olisivat pysähtyneet katselemaan minua, paidatonta miestä. Mutta etelän aurinko oli jo polttanut nahkani niin ruskeaksi, että hyvinkin kävin puoliverisestä, ja sellaiseen ei siellä kiinnitetä mitään huomiota, vaikka verhona ei olisi kuin kukkasellinen parea, lannevaate.

Vaikka Tahitissa muuten eletään melkein miten tahansa, on valkoihoisten pukukysymys herättänyt järjestysviranomaisten huomiota. Alkuasukkaihin nähden ei tietääkseni ole mitään määräyksiä annettu, sillä tahitilainen ei omissa oloissaan paljasta itseään milloinkaan kokonaan. Uidessaankin pitää hän päällään punaisen parean lanteittensa verhona, mutta ei maalla ollessaankaan kaipaa sen suurempaa pukuvarastoa — paitsi kaupungissa, Papeetessa.

Mutta saaren paratiisimainen luonto on houkutellut sinne valkoihoisia, joiden tunnuslause on "palatkaamme luontoon", ja he ovat myös pukeutumisessaan palanneet paratiisin aikaiselle kannalle. Kerrotaan viranomaisten karkoittaneen joitakuita tällaisia luonnonihmisiä, mutta vielä heitä siellä on. He ovat vetäytyneet vuorten piiloihin, jossa viranomaisten määräykset eivät heitä hätyytä, ja yksinomaan hedelmiä syöden elävät he siellä alkuihmisen tavoin. Joskus sellainen olio kyllästyy yksinäisyyteensä, etsii jonkun rääsyn verhokseen ja laskeutuu Papeeteen, jossa päiväkauden kiertelee katuja herättäen takkuisine muotoineen kaupunkilaisten huomiota ja sitten taas palaa takaisin viidakon suojaan.

Nämä pukumääräykset ovat varsin ymmärrettäviä, eivätkään ne koske kuin verrattain vähäistä osaa ruumista, joten niistä ei luulisi koituvan innokkaimmallekaan luonnonihmiselle haittaa. Japanissa sitävastoin kuuluu pukupuritaanisuus nykyisin olevan sangen ankara. Eräs sikäläinen sanomalehtimies kertoi, että yläruumiin julkisesti paljastaminen rangaistaan siellä sakolla, joka tosin ei ole kovin suuri. Jos nainen paljastaa kadulla toisen rintansa — paitsi lasta ruokkiessaan — maksaa hän sakkoa 50 sen'iä eli 25 Amerikan senttiä. Molemmista rinnoista on sakko kaksinkertainen eli yksi yen.

Monien muitten Etelämeren saarien tavoin on Tahitikin siinä onnellisessa asemassa, ettei siellä ole käärmeitä ollenkaan. Ainoa näillä seuduilla tavattava matelija on parin korttelin mittainen vesikäärme, jonka varsin usein tapaa ulkoriutan matalassa vedessä. Se on läpikuultava, kuin vedellä täytetty ja iljettävän näköinen. Toiset sanovat sitä myrkylliseksi, mutta se on aivan vaaraton. Kehnon uimakykynsä takia on se varustettu imulevyllä, ja senvuoksi se lähestyy kaikkia liikkuvia esineitä saadakseen vapaan kyydin. Siitä johtuu kammo tätä viatonta vesikäärmettä kohtaan, sillä eipä tuntuisi kovinkaan mieluisalta, jos sellainen uimassa ollessa imeytyisi kiinni ruumiiseen.

Mutta paljon suurempaa huomiota on sekä alkuasukkaissa että valkoisissa tiedemiehissä herättänyt Tahitin korvilla varustettu ankerias. — Korkealla vuorilla, neljän huipun ympäröimänä on Vaihiria-järvi. Se on kilometrin pituinen ja puolen levyinen, syntynyt vanhaan kraatteriaukkoon. Vetensä sen täytyy saada maanalaisista lähteistä, sillä ympäröiviltä vuorenhuipuilta ei arvatenkaan riitä vettä sen tarpeisiin, se kun elättää useita alempana olevia pienempiä järviä. Sen syvyyttä ei liene kukaan mitannut, alkuasukkaat sanovat sen olevan pohjattoman. Täällä, järven mustissa onkaloissa elää tämä omituinen ankerias, ainoa laatuaan koko maailmassa.

Tahitilaiset kertovat, että muinaisina aikoina, säälimättömien heimosotien raivotessa voittajat raastoivat vankinsa tänne, leikkasivat heiltä korvat ja heittivät ne järven rannassa olevaan rotkoon. Siitä lähtien kasvoi ankeriaille korvat, tosin suuremmat kuin ihmisenkorvat, ohuet, tummanharmaat nahansiekaleet ja ylä- sekä alakärjestään suipot. Tahitilaiset eivät uskalla uida järvessä, sillä silloin nousee veden mustista pimennoista oikein emäankerias ja vie uijan syvyyksiin.

Muitakin tarinoita liittyy tähän salaperäiseen järveen, mutta ne ovat pitkiä juttuja ja pääasiassa lastenkamarissa kerrottavia.

Etelämaitten kansathan, kuten tiedämme, ovat alttiimpia kuin me kaikelle salaperäiselle. Intialla on fakiirinsa ja salatieteitten temppelinsä, villeillä Afrikan heimoilla taas noitansa, joiden vaikutusvalta monasti ylittää heimopäällikönkin vallan. Samoin on polyneesialaisilla omituinen "virkakunta", joka arvoitusta ei liene vielä kukaan ratkaissut.

Se on tulenlumoojat, harvalukuinen, merkillisellä hypnoottisella voimalla varustettu, kaiken kansan kunnioitusta nauttiva tahitilaisluokka, johonka ei tuli tehoo ollenkaan. He saattavat esimerkiksi pitää kättään palavassa tulessa ilman, että se mitenkään vaikuttaa heihin, mutta heidän paras vetonumeronsa on kuitenkin tulen-yli-kulku, s.o. käveleminen ja toisten kävelyttäminen hehkuvaksi kuumennetun kivikentän yli.

Moni ehkä nyt arvelee, että tästä tulee satuja, mutta heitä pyydän vain muistelemaan, kuinka Daniel ja ne kolme muuta miestä kävelivät tulisessa pätsissä monta vuorokautta, eikä hiuskarvaakaan heidän päässään kärventynyt. Kun se tarina on uskottava ja kaikkialla myös uskottu, niin yhtä totuudenmukainen on tämäkin kertomus näistä Tahitin tulenlumoojista.

Itse en saanut sitä nähdä, niin mielelläni kuin halusinkin. Tahitin katooliset papit ovat katsoneet tällaiset järjellekäsittämättömät kyvyt pakanamallisiksi ja kieltäneet koko seremonioitten toimittamisen ja pitämisen. Kun he eivät itse kykene pitämään sormissaan tulitikkuakaan siihen asti, että se olisi palanut loppuun, sitä vähemmin kykenevät he kävelemään hehkuvien kivien päällä. Ja jos joku toinen sen tekee, niin heidän auktoriteettinsa kärsii, ja monopooli on uskonnon nojalla lakkautettava.

Kyselin Papeetessa melkein jokaiselta, missä voisi saada ottaa osaa tällaiseen tulenjuhlaan, mutta nuoremmasta polvesta ei kukaan ollut edes nähnytkään tulenlumojaa. Mutta sitten tapasin erään — tai oikeastaan kaksikin ranskalaista virkamiestä, jotka olivat Tahitissa viettäneet lähemmäs kolmisenkymmentä vuotta ja itse kulkeneet tämän kivikiukaan yli.

Toinen heistä matkusti samalla laivalla Eurooppaan, ja hän kertoi yksityiskohtaisesti koko toimituksen.

UMUTI on tulijuhlan nimi, se tapahtuu syrjäisessä paikassa, ja vain suupuheitten kautta saa siitä tiedon. Tämä tropiikissa vanhettunut virkamies esitti kaiken elävästi niin puhein kuin elein, että minä vain kuivasti kertomalla voin todistaa hänen elävän kuvauksensa.

Pimeänä iltana, jolloin Tahitin ikuinen yövartija, usvamainen pilvivaippa verhosi sen vuorenhuippuja ja valui laaksoja pitkin palmurannoille tuoden virkistävää viileyttä päivän helteestä uupuneelle, saapui ystävämme virkamiehen luo tahitilaistyttö ilmoittaen, että nyt saisi nähdä UMUTIn jos haluttaa. Kiviä on kuumennettu jo toista vuorokautta, ja nyt ne ovat valmiina juhlaa varten. Matkalle olisi lähdettävä nyt heti, sillä näytös alkaa tunnin päästä.

Tämä virkamies oli nimittäin aikaisemmin salaisesti ilmoittanut haluavansa nähdä tulenjuhlan, ja siksi hänelle tämä sana saatettiin.

Hän olikin heti valmis lähtöön. Kuljettiin pimeässä vuorelle, kapeita, mangojen ja leipäpuitten varjostamia polkuja pitkin ja saavuttiin aukealle kentälle, jonne jo oli kerääntynyt runsaasti alkuasukkaita. Mutta heidän joukossaan näkyi myös kaksi katoolista pappia, jotka kiusaus oli houkutellut katsomaan tätä merkillistä näytelmää.

Keskellä aukeamaa oli yli kuusi metriä laaja kuoppa täytettynä hehkuvan valkoisilla kivillä. Niitä oli päiväkaupalla siinä kuumennettu, ja rovion hiilet kuumoittivat vielä kivien alta.

Kohta saapui TAHUA, tulenlumooja. Hän oli keski-ikäinen mies puettuna polviin saakka ulottuvaan valkoiseen pareaan, avojaloin, ja kädessään kantoi hän melkoista oksaa, joka oli leikattu tea-puusta. O'Brien sanoo sitä kyllä kirjassaan ti-puuksi, mutta ranskalaiset lausuvat sen tea. Ilman tea-puun oksaa ei toimitus menesty.

TAHUA astui nyt hehkuvan kivikiukaan ääreen ja teki sitä kohti muutamia kohteliaita kumarruksia samalla kolmeen kertaan koskettaen kiviä oksalla. Senjälkeen astui hän kuumuudesta valkeille kiville, ja katse suunnattuna suoraan eteenpäin kulki kivialttarin yli ilman, että hehkuvat kivet häntä yhtään vahingoittivat. Sitten palasi hän takaisin lähtöpaikkaansa ja viittasi kädellään yleisöä seuraamaan mukanaan uudelle retkelle.

Miltei kaikki läsnäolijat olivat riisuneet kengät jaloistaan — sillä kenkäjalkaiset eivät saaneet ottaa osaa seremoniaan — ja nyt he avojaloin seurasivat TAHUAa kiukaalle. Täytyi katsoa suoraan eteensä TAHUAn selkään — jos se oli mahdollista monen edelläkävijän lävitse — ja astua joka askel vakavasti.

Tämän kävelemisen matkatoverimme ranskalainen virkamies esitti laivankannella loistavasti noin joka toinen päivä kaksikuisen matkamme varrella muitten ja erikoisesti ulkolaisten matkustajien pyynnöstä. Hän otti samanlaisen asennon kuin TAHUA, teki kumarrukset ja kädenliikkeet moitteettomasti ja asteli sitten punaisissa tohveleissaan arviolta kymmenen metriä juuri siten kuin tehtiin UMUTIssakin, varmoin askelin ja katse suunnattuna suoraan eteenpäin. Hän kertoi kolme kertaa olleensa mukana tällaisessa tulenjuhlassa ja joka kerta kävelleensä TAHUAn jälessä yli hehkuvien kivien avojaloin, mutta kivet olivat tuntuneet aivan kylmiltä. Kasvoihin ja käsiin oli kiukaasta kuitenkin huokunut polttava kuumuus aivankuin palkeitten puhaltamana, ja niin kuumia kivet olivat, että jos niille viskasi risun, syttyi se hetken kuluttua palamaan.

Näitten tulenlumoojien salaisuutta ei ole vielä voitu ratkaista, ja siksipä katooliset papit ovatkin kieltäneet tulenjuhlien vieton. Eikä TAHUAa enää Tahitilta löydäkään, he ovat siirtyneet Raiateaan, Mooreaan ja muille rauhallisemmille Polyneesian saariryhmille.

PAPEETEN TAPOJA

Silloin oli Papeeten satamassa paljon laivoja, ja liike vilkkaampaa kuin pitkiin aikoihin. Ranskalaiset Panama-linjan laivat käyvät siellä tavallisesti vain joka toinen kuukausi ja San Franciscon laivat kerran kuussa, mutta väliaikoina on aivan hiljaista.

Nyt oli satamassa eloa. Ranskalainen ristelijä CASSIOPEE antoi koko laguunille virallisen leiman, sen lähellä oli useita lähisaarten kaksimastoisia moottorilaivoja tuomassa kopralastia, laiturin kupeessa ANTINOUS sekä samankokoinen Noumean linjan VILLE DE VERDUN, ulompana laguunissa nelimastoinen purjelaiva BRETAGNE ja kolmantena päivänä siellä ollessamme saapuivat Byrdin etelänaparetkikunnan laivat ELEANOR BOLING ja CITY OF NEW YORK. Sellaista laivojen paljoutta eivät tahitilaiset olleet nähneet pitkiin aikoihin.

Tosin kyllä eivät ranskalaiset alukset herätä niin suurta mielenkiintoa kuin amerikkalaiset, sillä ne ovat liian kotoisia ja ihmiset niissä liian tasaisia ja jokapäiväisiä. Amerikkalaisilla sitävastoin on repäisevämmät otteet, he halveksivat ranskalaista järjestystä kuten tahitilaispatriootit, ja he järjestävät katutappeluja, joihin jokainen saa vapaaehtoisesti ja ilman maksua ottaa osaa. Siksipä San Franciscon postilaivojen saapuessa koko Papeete onkin jalkeilla, ja päivät kuluvat kuin juhlassa.

Niinpä nytkin etelänaparetkikunnan laivojen tultua kaupunki ikäänkuin heräsi hiljaisesta uneliaisuudestaan, ja katuelämä sai vilkkautta. Pimeän tullen Quai de Commerçe kuhisi mustanaan väkeä, joukossa runsaasti amerikkalaisia merimiehiä verhonaan hihaton verkkopaita, housut ja kengät, ja esiintymisensä äänekästä ja härnäävän ylimielistä.

Minä olin menossa Tonyn kabarettiin, jonne joukko CASSIOPEEn matruuseja oli kutsunut meidän hyttikuntamme viettämään muutamien täysinpalvelleitten läksiäisjuhlaa. He näet pääsivät palaamaan takaisin kotimaahansa ANTINOUS-laivalla, jolla mekin matkustimme.

Rue de la Petite Polognen kulmauksessa tungeskeli ihmisiä tavallista tiheämmässä, ja pysähdyin katselemaan, mitä oli tekeillä. Muutamat amerikkalaiset merimiehet räyhäsivät siinä tavallista kovaäänisemmin eivätkä vankkatekoisen puoliverisen poliisin kehoituksista huolimatta poistuneet, vaan näytti siltä, kuin olisivat he tahallaan aina asettuneet poliisin tielle. Hän työnteli heitä syrjään aluksi leppeämmin, sitten kovakouraisemmin, kunnes eräs kookas roikale hyökkäsi hänen päälleen nyrkit ojossa. Poliisi hypähti syrjään ja iski sieltä miestä leukapieleen, jotta tämä tuupertui kadulle. Mutta samalla oli hänellä viisi amerikkalaista vastassaan. He lähestyivät puolikaaressa ja hyökkäilivät vuoron perään saamatta kuitenkaan mitään aikaan. Sillä tämä puoliverinen poliisi osasi nyrkkeillä. Hän perääntyi aina tarpeen tullen, mutta teki sitten äkkinäisen syöksyn, ja joka kerta kun hänen nyrkkinsä sattui, kaatui myös mies. Eivät amerikkalaisetkaan ensi kertaa käytelleet nyrkkejään, mutta he olivat ylöttömästi humalassa ja kömpelöitä.

Poliisilla oli pilli, mutta hän ei turvautunut siihen pyytääkseen apua, sillä hän oli päättänyt yksin selvittää tämän jupakan. Mutta sitten saivat räyhääjät apuväkeä. Suurempi joukko amerikkalaisia matruuseja saapui paikalle, ja eräs iski salakavalasti poliisia takaapäin, jotta tämä kaatui. Se oli merkki yleiseen tappeluun. Tahitilaiset kävivät maanmiehensä avuksi, ja kohta oli koko kihisevä massa yhtenä tappelevana rykelmänä. Se liikkui hitaasti yhden katuvälin laiturille päin, palasi takaisin Quai de Commerçen kulmaan, ja jälelle jäi pitkin matkaa kaatuneita, jotka vähitellen kompuroivat jaloilleen ja liittyivät taas tappelevaan joukkoon. Aseina käytettiin vain nyrkkejä ja joskus potkittiinkin, eivätkä kaikki tienneet, ketä vastaan tappelivatkaan, kunhan vain saivat lyödä. Tappelevien lukumäärää oli vaikea määritellä, he kun olivat aina liikkeessä, mutta arviolta otti kahakkaan osaa noin sata henkeä. Minä en aktiivisesti puuttunut siihen, muuten vain olin innostunut ja joskus hihkasin. Tuon tuostakin syöksyi tahitilaistyttö keskelle tappelun melskettä ja käsipuolesta nykien kiskoi sieltä pois kultasensa, joka vastahakoisesti salli saattaa itsensä viereiseen kahvilaan.

Poliisejakin oli jo kerääntynyt paikalle enemmälti, pillit vinkuivat, ja amerikkalaisista laivoista tuli selvempiä miehiä, jotka ottivat mukaansa muutamia pahimmin mukiloituja matruusejaan. Näytti seuraavan jonkunlainen aselepo, enkä jäänyt enää katselemaan, vaan poikkesin Tonyn Kabarettiin, joka oli juuri kohdallani.

Ettei syntyisi väärää käsitystä tämän paikan suhteen, täytyy mainitakseni, että nimi on jossain määrin harhaanjohtava. Minkäänlaista kabarettiohjelmaa ei siellä esitetty, vaan sai jokainen itse pitää huolen ohjelmasta. Se oli vähäläntä kahvilantapainen sisältäen pienehkön tarjoiluhuoneen sekä kaksi verhoilla eristettyä pilttuuta pöytineen ja tuoleineen. Omistaja oli kuullut, että Pariisissa on kabaretteja, ja niin oli hän ristinyt tämänkin kabaretiksi tietämättä nimen merkitystä.

Läksiäisjuhlat olivat siellä jo täydessä vauhdissa. Pienet pöydät oli siirretty puolikaareen, ja sen ympärillä istui CASSIOPEEn valkopukuisia matruuseja ja alipäällystöä, joukko ANTINOUS'en matkustajia ja henkilökuntaa sekä ruskeapintaisia tahitilaistyttöjä, kaikki sekaisin ilman arvoeroituksia, sillä niitä ei siellä tunneta. Tahitilaiselle on samantekevää, onko miehellä käsivarressa kultanauhoja tai ei, hänelle ovat valkoihoiset kaikki samanarvoisia. — Tämä seikka kuuluu kovasti loukkaavan englantilaisia Tahitissakävijöitä.

Minulle osoitettiin paikka erään kookkaan, sinipukuisen neitosen vieressä, hän täytti lasini ja kilisti kanssani. Huuto ja melu oli niin äänekästä, ettei kuullut vierustoverinsa puhetta.

Sitten seurasi silentium. Eräs matruuseista nousi tuolille ja esitti humoreskin oikeilla näyttelijän eleillä. Senjälkeen saimme kuulla pianonsoittoa, useita yksinlauluja, välillä jonohuutoa, taas lausuntoa ja niin poispäin aina loppumattomiin. Lasit täyttyivät ja tyhjenivät, toiset joivat olutta toiset viiniä, useimmat kuitenkin olutta, sillä päivä oli ollut kuuma, ja kaikkia janotti. Tahitilaistytöt joivat lasinsa aina kerrallaan pohjaan eivätkä jääneet miehistä jälelle.

Anina oli vieressäni istuvan tytön nimi. Hän ei ollut puhdasverinen tahitilainen, vaan hän kertoi isänsä olleen amerikkalaisen. Siksipä olikin ihonsa vaaleampi kuin toisten, tukkansa hiukan ruskeahko, eivätkä huulensa olleet niin turpeat kuin tummempipintaisen ystävättärensä. Miltei läpinäkyvä vaaleansininen pukunsa alkoi kainaloitten alta ja ulottui yläpuolelle polvien, ja sitä kannatti olkapäiden yli kulkevat kantimet.

Anina puhui melko sujuvasti englantia, joten saatoimme rauhassa keskustella, sillä läsnäolleista miehistä ei sitä ymmärtänyt kuin kaksi matkustajaa, eikä vallitsevassa hälinässä puheemme ulottunut heidän korviinsa. Ensi töikseen, kuultuaan, etten minä ole ranskalainen, ilmoitti Anina, ettei hän pidä ollenkaan ranskalaisista, ja että amerikkalaiset ovat paljon reilumpaa väkeä. Sanoin ymmärtäväni kyllä hänen mielipiteensä, koska isänsä oli amerikkalainen, mutta hän sanoi, ettei se johdu yksinomaan siitäkään, vaan tuntee hän muutenkin antipatiaa ranskalaisia kohtaan.

Hän puhui heistä pitemmältikin, ja minä ihmettelin, sillä olin luullut tulleeni vallan kevytkenkäisten pariin, ja tämä jutteli kuin ajatteleva ihminen. Hänen järjenjuoksunsa oli selvä, sanansa nasevat ja peittelemättömät. Tahitissa muuten puhutaan asiat paljon suoremmin kuin muualla maailmassa, ja mitä viattomimmalla naamalla kertoivat tytöt juttuja, joista muualla visusti vaietaan. Valkoihoiset ovat heille ne opettaneet, eivätkä he siis ymmärrä, että niissä olisi mitään kainostelemista.

Yhä lisää väkeä tunki kabarettiin, ja huone kävi liian pieneksi. Päätimme lähteä Mariposa-kahvilaan, siellä on tilava sali, jossa voi tanssiakin. Kabaretti jäi aivan tyhjäksi.

Täysikuu loisti keskitaivaalta, yli tyvenen laguunin kuului maininkien kaukainen kohina koralliriutalta, kukkien tuoksun kyllästämä ihana viileys virtasi vuorilta kaupunkiin, eivätkä ihmiset olleet vielä malttaneet mennä levolle. Petite Polognen kulmassa näkyivät muutamat vielä tappelevan, mutta yleensä oli rauha jo palautettu. Katuvarsilla seisoskeli avojalkaisia, kikattelevia tyttöryhmiä leveälierinen pandanushattu takaraivolla ja hajasäärin, kuten merimiehet. Kaikilla oli päässä kukkaseppele tai yksityisiä kukkia pistettynä tukkaan tai korvan taakse.

Mariposa täyttyi nopeasti ääriään myöten, samppanjapullojen korkit paukahtelivat, lasit kilisivät ja gramofooni soitti tangoa. Tarjoiluhuone oli kaksiosainen, toinen osa ilman pöytiä ja tuoleja ja aivan heikosti valaistu, se oli tanssijoita varten. Tytöt tanssivat usein keskenään pöytien välissä, ja elleivät miehet pyytäneet heitä tanssimaan, pyysivät he itse miehiä, häviten sitten saaliineen sinne pimeämmälle puolelle. Yleensä oli tanssihalu suuri, ja keskustelu niin äänekästä, ettei toisin ajoin kuullut musiikkia ollenkaan.

Anina liittyi taas meidän pöytäkuntaamme, heitti täysinäisen samppanjalasinsa lattialle ja vaati Pernoud'ia, jota me nautimme. Hän toi minulle tiare-kukista tehdyn seppeleen sanoen, että äitinsä lähetti sen. Kysyin, missä hän oli äitinsä tavannut, ja hän osoitti huoneen toiselle puolen, jossa matruusien ympäröimänä istui kookas, vielä varsin nuorelta näyttävä nainen kohottaen lasiaan yli hälisevän joukon. — Tämäpä oli — äiti ja tytär samoissa lysteissä — ja samoilla asioilla.

Hetken kuluttua sammuivat sähkövalot, ja tuli ääretön sekamelska. Se oli manööveri suuremman tunteellisuuden aikaansaamiseksi, sillä nyt sytytettiin ainoastaan pienet huoneen seinillä olevat öljytuikut, joiden lepattavassa, punertavassa valossa kirjava seurue muuttui kuin näytelmässä.

Anina imi jääveteen sekoitettua absinttia kuin olutta ja tuli hentomieliseksi puhellen hempeitä sanoja puoleen ja toiseen. Sitten alkoi hän taas sättiä ranskalaisia. Tulin kysyneeksi, mitä kaikki Papeeten tytöt tekevät, ja hän sanoi, että he rakastavat, jonka jälkeen sain kuulla heidän surullisen tarinansa ensimäisestä rakkaudesta lähtien.

Tahitilaistyttö on luotu vain rakkautta varten, se on aikojen alusta ollut niin määrätty, ja niin se on vieläkin. Hänellä ei ole mitään mahdollisuuksia työntekoon, kuten valkoisella sisarellaan, ja tuskinpa hänellä olisi siihen haluakaan. Tahitissa ei ole konekirjoittajattaren tai konttorineidin tai kauppa-apulaisen tai yksityissihteerin paikkoja tarjolla, kuten muussa maailmassa. Ei siellä myöskään tarvita maatyön tekijöitä, sillä maa kantaa hedelmiä ilman työntekoakin enemmän kuin voidaan kuluttaa. Jälelle jää siis vain rakkaus.

Kun tahitilaistyttö on varttunut siihen ikään, että hän alkaa ajatella ja tuntea, polttaa hänen suonissaan ääretön rakkaudenkaipuu, — se on veressä. Hän ei tahdo jäädä vanhaksipiiaksi, vaan hän etsii miestä, jolle voi tunteitaan tuhlata. Tulee sitten valkoisen miehen laiva satamaan, matruuseja purkautuu maihin, ja tahitilaistyttö rakastuu helposti valkoihoiseen. Hän löytää pian joukosta omansa, päivät kuluvat kuin unessa, ja kun laiva taas kääntää keulansa ulapalle, jää tyttö odottamaan toista laivaa, sillä hän tietää, että samaa sulhoaan hän tuskin koskaan enää tapaa. Mutta hän on tyytyväinen, sillä hänellä on laaja sydän, ja hän voi rakastaa useampaakin.

Mutta jonkun ajan kuluttua, kun laiva jo halkoilee vieraita vesiä, huomaa tyttö, että matruusi on antanut hänelle muutakin kuin rakkautta. Hän turvautuu lääkäriin, hänet lähetetään sairaalaan ja parannetaan ilman maksua, mutta siitä hetkestä lähtien on hän myyty. Hänet merkitään poliisilaitoksen korteille määräyksellä saapua joka viides päivä ilmoittautumaan. Jos hän laiminlyö sen, suljetaan hänet määräajaksi vankilaan, ellei voi maksaa korkeata sakkoa. Hän ei ole koskaan ennen tarvinnut rahaa, nyt on raha hänen vapautensa hinta, hän oppii tuntemaan sen arvon ja tietää, miten sitä on ansaittava, ja hänestä tulee, hänestä on tehty vasten tahtoaan rahanalainen kauppatavara. Ennen hän rakasti rakkaudesta, nyt hän rakastaa rahasta.

Anina osoitti erästä nuorta tyttöä, joka paraikaa tyhjensi samppanjalasia pitkä tukkansa riippuen valtoimenaan yli tuolin selkänojan.

"Siinä on yksi viimeisimpiä", sanoi hän. "Tuli Mooreasta tänne, rakastui erääseen CASSIOPEEn matruusiin, seuraavalla viikolla vietiin sairaalaan, ja nyt hän on kortilla, niinkuin kaikki toiset. Hän on vasta kolmentoista vuotias."

Mutta tahitilainen on fatalisti sekä flegmaattinen, hän ei ole tottunut murehtimaan huomisesta päivästä, vaan hän tanssii ja nauraa ja rakastaa eikä ajattele sen pitemmälti elämän vaivoja. Sillä Tahitin kuulaankirkas laguuni, sen palmurannat ja tummien mangojen varjostamat laaksopolut eivät ole tehty surevia varten.

Mariposan ylväsryhtinen Tetuanui tuli luokseni ja kysyi, enkö minä tanssi ollenkaan, — kaikki toiset ovat niin pieniä, ettei heidän kanssaan viitsi tanssia. Sanoin mielelläni palvelevani häntä, mutta pyysin varomaan paljaita varpaitaan, sillä minä olen kömpelö jaloistani. Tetuanui nouti tarjoilupöydän takaa valkoiset kanvaskenkänsä, kiersi gramofoonin soittamaan foxtrottia, ja sitten me tanssimme levyn molemmat puolet aivan tarkkaan. Kun palasin takaisin pöytääni, oli Anina nukahtanut pöydänkulmalle pää käsien varassa, ja jasmiiniseppele oli valahtanut toiselle korvalliselle. Koettaessani korjata sitä suoraan asentoon heräsi hän ja sanoi, että se kabaretin olut raukasee, hän tahtoo lisää absinttia.

Risteilijä CASSIOPEE oli ankkuroituna aivan Mariposan edustalle lähellä rantaa. Kun kahvilan suljettua tulimme laiturille, näimme erään puun juurella tumman esineen ja menimme sitä lähemmin tarkastamaan. Ruohikossa makasi suullaan tahitilaistyttö itkien, jotta koko ruumis hytkähteli. Puhuttelimme häntä, mutta hän alkoi itkeä vallan huutamalla. Nostimme hänet senjälkeen pystyyn ja saimme puheestaan senverran selkoa, että hänen sulhasensa oli mennyt veneellä risteilijälle eikä ottanut häntä mukaansa. Selitimme, ettei sinne naisia päästetä, mutta silloin hän riistäytyi irti ja hyppäsi laiturilta mereen alkaen uida risteilijää kohti. Eräs matruuseista hyppäsi jälestään ja toi hänet maihin, ja silloin oli mielensä jo nähtävästi muuttunut, sillä hän nauraa kikatti matruusin kainalossa kuin ei olisi murhetta koskaan ollutkaan.

Joukkoomme liittyi myös muutamia Byrdin etelänaparetkikunnan miehiä, joista jotkut puhuivat keskenään ruotsia. Kysyin, onko paljonkin skandinaaveja matkassaan, ja kuulin, että vain kolme ruotsalaista on eksynyt amerikkalaisten joukkoon. Eräällä oli poski kuin laskiaispulla, ja tiedustelin, onko hänellä hammassärkyä. Hän muljautti minuun ensin pahasti, mutta kertoi sitten ottaneensa tehokkaasti osaa illalliseen tappeluun ja siinä saaneensa kuhmun.

Seuraavan päivän aikoivat amerikkalaiset alottaa yhtä repäsevästi kuin olivat edellisen lopettaneet. Jo varhaisesta aamusta lähtien hoippuroi heitä kaduilla huudellen ruokottomuuksia vastaantulijoille ja nähtävästi koettaen haastaa riitaa. Oli juhlapäivä, ja jotkut kahvilat aamupäivällä suljettuja, mutta se oli loukkaus amerikkalaista kohtaan, hänelle täytyy kaikkien ovien olla avoinna. Kolme miestä yritti ovea särkemällä tunkeutua erääseen kahvilaan, mutta tällä kertaa toimivat poliisit ripeämmin kuin edellisenä iltana. He eivät enää ruvenneet nyrkkeilemään, vaan kytkivät räyhääjät käsirautoihin ja veivät telkien taakse. Asiasta seurasi noottien vaihto amerikkalaisen laivan päällystön ja Papeeten järjestysvallan välillä. Kapteeni vaati miehiään laskettavaksi vapaiksi, mutta järjestysvalta lupasi pitää heidät telkien takana siksi, kunnes laiva lähtee, ja ilmoitti lisäksi, että sinne mahtuu enemmänkin, jos on halukkaita. Tällä toimenpiteellä oli rauhoittava vaikutus amerikkalaisiin, sillä sinä päivänä ei enempiä häiriöitä enää sattunut.

Aika kului Tahitissa nopeasti, päivät vierähtivät vilauksina, ja yön hetkinä unohti nukkumisen. Viimeinenkin koprasäkki oli siirtynyt laiturilta laivan ruumaan, ja lähtöhetki oli käsissä. Papeetesta saimme paljon matkustajia, ja heitä sekä meitä muitakin saattamaan oli miltei koko Papeete kerääntynyt laiturille. Muutamat CASSIOPEEn matruusit olivat niin kiintyneet lähteviin tovereihinsa, etteivät malttaneet jättää laivaa, vaikka laskusilta oli jo vedetty pois laiturilta. Vasta kun välimatka laiturista yhä suureni, hyppäsivät he pää edellä kymmenen metriä korkealta laivankaiteelta mereen ja uivat rantaan. Pari lähtevää matruusia halusi heitä saattaa viimeiseen saakka ja hyppäsi myös mereen. Eräs suurisuinen ANTINOUS'n matruusi tahtoi näyttää, että hänkin voi tehdä saman tempun ja hyppäsi niinikään mereen, mutta putosi selälleen ja sai pahan täräyksen. Vähissä voimin hänet sitten kiskottiin köydellä laivan kannelle, toiset kiipesivät itse.

Niin pitkälle kuin ääni kantoi, huutelivat lähtijät kuorossa jäähyväisiään, joihin väkijoukko laiturilla kuorossa vastasi. Lähestyessämme koralliriutan porttia hukkuivat ihmisäänet maininkien kohinaan, ja Papeete painui matalaksi juovaksi lahden perukassa. Aurinko lähenteli taivaanrantaa punaten Tahitin yövartijan, pumpulireunaisen pilven, joka jo verhosi vuorten huiput ja hiljalleen hiipi laaksoja pitkin yhä alemmaksi peittäen kaikki utuiseen hämärään. Tahiti oli meille enää vain utuinen muisto.

Avomerelle tultua rauhoittuivat levottomammatkin matkustajat. Vastatulleet etsivät hyttejään, entiset tarkastelivat, minkälaisia uudet tulokkaat olivat. Muutamien ei onnistunut löytää hyttiään ollenkaan, ja etsintämatkallaan nukahti eräs uimassa olleista sotamatruuseista etukannen ja yläkannen väliselle jyrkälle portaalle. Sitten tuli suurempi laine, heilautti laivaa, ja nukkuja putosi ruumanluukulle silti kuitenkaan heräämättä. Vapautuminen sotalaitoksen ikeestä näet raukasi jäseniä. Ruumanluukulla hän nukkui koko yön.

Toisen luokan steward oli tehnyt hyvän afäärin. Hän oli Papeetessa myynyt suurella voitolla laivan olutvaraston. Se oli kyllä aijottu matkustajien mahdollista tarvetta varten, mutta kun matkustajat olivat maissa, unohti hän heidät ja voitonhimo houkutteli. Hyvästä mielestä oli pidetty hiukan harjaisiakin, ja vaikka hän muuten oli hyvin arvonsa tunteva herra, kulki hän nyt hytistä toiseen puhellen kaikkien kanssa, kaatuili väliin käytävissä ja unohti koko tärkeytensä, kunnes lopulta sortui omaan hyttiinsä uneksimaan uusista kaupoista.

Taivas oli vetäytynyt pilveen ja vihmoi vettä, Etelämeren saarien kesä, sadeaika oli alkanut. Mekin menimme hyttiimme uneksimaan Pohjolan talvesta, jonne oli vielä kymmenentuhatta meripenikulmaa silkkaa vettä.

YLI ULAPAN

Lähdettyämme Tahitilta sulautuivat matkustajat nopeasti toisiinsa, tarkoitan seurustelun ja keskenäisen ymmärtämyksen kannalta katsottuna. Olihan edessämme kaksikuinen matka, ja yksin sitä ei kukaan tee mielellään, vaan hankkii tuttavuuksia niinpaljon kuin kerkiää. Ja minäkin, joka koko elämäni olen ollut noin vain kuin päältäkatsojana enkä erikoisen hanakka uusien tuttavuuksien tekoon, sain heti ensi päivänä yksitoista uutta ystävää. Ystäviksi he ainakin itseänsä toivottivat, ja tosi on, että laivalla ystävyyssuhteet solmitaan paljon nopeammin kuin kuivalla maalla, ja muutamankin päivän kestävää laivatuttavuutta muistelee paljon pitempään kuin jossain muissa olosuhteissa solmittua. Sillä vesi vetää yhteen ja tekee vieraimmistakin ystävykset.

Paitsi ei yhdestä. Se oli juuri se ranskalainen paakari, joka kerran nukkuessani tuli kopeloimaan sänkyni alla olevaa kapsäkkiä. Häntä minä kopautin nyrkilläni nokalle, eikä hän senjälkeen olisi tullut enää ystäväkseni millään. Kulki sitten kuin jukuripää sonni ja murjotti eikä edes Marseillessa jättänyt minulle jäähyväisiä, vaikka minä varsin pahuuttani pyysin.

Mutta ensi sijassa kuitenkin veti huomiomme puoleensa suuri meri ja elämä siellä. Kuljimmehan sellaisella ulapalla, jonka yli moni ihminen kulkee vain kerran elämässään, ja kaikki eivät sitäkään. Siksipä aluksi hiukan meren elämästä.

Eläimistö on Tyynessä meressä paljon runsaampi kuin Intianmeressä. Suuria valaita näimme usein, satapäisiä delfiiniparvia samoin. Lentokaloja pyrähteli alituiseen laivan ympärillä joko yksitellen tai parvittain. Avomerellä ne olivat pieniä, pääskysen kokoisia — ja näköisiäkin, mutta Uuden Caledonian koralliriutoilla olin nähnyt aina kahden korttelin mittaisia, kauniita, oranssinvärisiä. Olin lukenut, että ne voivat lentää ainoastaan lyhyviä matkoja aallonharjalta hypäten, mutta useamman kerran näimme niiden lentävän aina 300-400 metriä ja välillä muuttavan parikin kertaa suuntaa. Sitäpaitsi saattoivat ne lentäessään kohota ja laskeutua mielensä mukaan.

Laivan jälessä viiletti aina kaksi uistinta. Harvoin niihin kala tarttui, kenties kaksi viikossa, mutta ne olivat suuria, kahden metrin pituisia, ja niitten liha oli maukasta. Satamissa oltaessa onkivat merimiehet laivan kupeelta ja silloin tällöin onnistuivat vetämään pyristelevän kalan kannelle. Eri syvyyksistä tuli aina erilaisia kaloja, muutamat varsin omituisia. Eräällä, peilet-nimisellä oli pään yläpuolella soikea imulevy, jolla se saattoi tarttua hain tai valaan ruumiiseen ja saada ilmaisen kyydin. Niin voimakas oli tämän imulevyn ote, että kerran koettaessani äkkinykäyksellä irroittaa kalaa laivan kannesta, johon se oli tarttunut, pää ratkesi irti ruumiista jääden kannelle.

Matkalla saimme myös tutustua ranskalaisten navigatsiooniin eli purjehdustaitoon. Marquesas-saarilta lähtiessämme vedettiin laivan suurelle kartalle suora viiva Marquesas-saarilta Panamalle ja matkustajille sanottiin, että siinä on nyt linja, jota pitkin kuljetaan. Joka päivä, laivan pillin törähyttäessä puolipäivähetken lyöneen, määräsi kapteeni koneillaan leveys- ja pituusasteen, ja asemamme merkittiin kartalla olevalle linjalle minuutin tarkkuudella, joten jokainen saattoi seurata matkan edistymistä.

Kuudentena päivänä lähestyi eräs englantilainen nopeampikulkuinen laiva länsiluoteesta. Sen suunta oli noin 30 astetta meidän suuntaamme eteläisempi, ja ennen puoltapäivää se sivuutti meidät aivan läheltä, joten kapteenit saattoivat vaihtaa tiedonantoja.

Kun sitten iltapäivällä kartta taas ilmestyi paikalleen, oli suora linja Panamalle pyyhitty pois, ja tilalle tullut murtoviiva, joka poikkesi aikaisemmasta suunnastamme melkoisesti pohjoiseen ja vasta päiväntasaajan toisella puolen Germaine-matalikon kohdalla kääntyi Panamalle. — Muuten sivumennen mainittuna tämä matalikko sijaitsee siellä jossain 10:nnen pohjoisen leveyden ja 10:nnen läntisen pituusasteen tienoilla. Sitä ei ole vielä uusimpiinkaan maantiesellisiin karttoihin merkitty, sillä vasta alun toistakymmentä vuotta sitten se keksittiin. Vuonna 1918 Germaine-nimisen laivan kapteeni, kulkiessaan paikan yli, huomasi veden siinä olevan vaaleampaa kuin muualla. Hän alkoi tutkia asiaa, luotasi ja tapasi pohjan jo 20 metrin syvyydessä. Matalikko on sangen laaja, suurempi kuin Marquesas-saariryhmä ja sanottuun ajankohtaan saakka tuntematon navigaattoreillekin. Se on korallisaari, hiljakseen merestä kasvanut, ja kaikkialla sen ympärillä on veden syvyys ainakin kolme kilometriä.

Tälle matalikolle siis nyt meidän laivakartassamme vedettiin suuntaviiva, joten me tulimme kulkemaan Panamalle mutkan kautta. Kaikki edellisten päivien asemapaikat oli kartalta pyyhitty pois ja merkitty uudelleen tälle murtoviivalle. Uteliaat matkustajat tiedustelivat, mikä tämmöisen suunnanmuutoksen on aiheuttanut ja saivat kuulla, että "satunnaisten merivirtojen" takia on sitä täytynyt muuttaa. Heidän mielessään kyti kuitenkin varsin todennäköinen ajatus, että tapaamaltamme englantilaiselta laivalta olimme saaneet oikeat leveys- ja pituusasteet, ja niiden perusteella oli karttakin korjattu. Viisi päivää olimme joka tapauksessa kulkeneet vallan hornassa, ja viidennen päivän virhe eli poikkeus oli yli 200 kilometriä eli runsaasti kaksi kertaa Suomenlahden leveys. Muutamat nokkaviisaat kyselivät vielä, minkälaisilla koneilla ne jokapäiväiset asteelleen ja minuutilleen tarkat asemamääräykset oli tehty, mutta kapteeni sulkeutui hyttiinsä eikä antanut mitään vastausta. — Tämän johdosta jäi usean matkustajan mieleen kalvava epäilys, tokko löydämme Panamaa ollenkaan.

Seuraavana iltana kuljimme päiväntasaajan poikki. Edellisellä kerralla tullessani sen yli olin ollut nukkumassa enkä nähnyt koko tasaajaa, nyt istuimme kannella odottamassa hetkeä, jolloin sivuuttaisimme tämän maantieteellisesti tärkeän viivan. Joku arveli, että sen näkee jo pitkälle, se kun kuuleman mukaan on sähkölampuilla valaistu, toiset taas näkyivät pelkäävän, ettemme pääsisi kunnolla sen yli, kun laivamme oli täydessä lastissa.

Sähköjohdot lienevät kuitenkin olleet epäkunnossa, sillä tasaaja oli aivan pimeänä, ja luultavasti oli siellä myös nousuvesi, koska emme laivan kölissä tunteneet minkäänlaista täräystä, jonka vanhat merimiehet sanovat ainakin laskuveden aikana olevan selvästi havaittavissa. Tuulikartan mukaan olimme nyt aivan tyynellä alueella, mutta kun maa päiväntasaajan kohdalla pyörii hirvittävästi nopeammin kuin muualla, liikehtivät ilmakerrokset siellä levottomasti, ja seuraavaksi päiväksi saimme oikean myrskyn, joka yhtenään kastoi yläkannenkin, jotta siellä ei voinut liikkua ollenkaan. Saimme lisäksi langattoman tiedoituksen englantilaisen VESTRIS-laivan haaksirikosta, ja moni matkustaja vietti levottoman yön. Minä nukuin verrattain rauhallisesti, sillä tiesin, että henkivakuutusmaksut olivat tulleet ajallaan suoritetuiksi.

Mutta päiväntasaajalla teimme varsin tärkeän havainnon. Kuljimme ensimäisellä pohjoisella leveysasteella, ja auringon olisi puolenpäivän aikaan pitänyt paistaa jokseenkin keskitaivaalta, mutta se paistoikin huomattavasti viistoon etelästä. Mielestämme oli sen asento Tahitissa ollut lähempänä taivaan keskinapaa kuin täällä. — Asian tutkimiseksi olisi lähetettävä retkikunta ottamaan selvän, olimmeko me ollenkaan päiväntasaajalla, vai kävivätkö kellomme väärin, tai onko aurinko sitten heilahtanut etelämmäksi. Jos niin tosiaan on asian laita, saattaa siitä olla murheelliset seuraukset koko pohjoiselle pallonpuoliskolle, ja vika on kiiruimmiten korjattava. Meillä ei ollut siihen tällä kertaa aikaa, sillä teimme seitsemän solmua tunnissa.

Vaihtelun vuoksi määräsi laivan päällystö pidettäväksi harjoituksen pelastusvöillä. Eräänä aamuna näimme ruokasalin ovessa ilmoituksen, jossa sanottiin, että kello 4 (tarkoitti klo 16) puhalletaan hälyytysmerkki, ja kaikkien on pelastusvöineen kiiruhdettava sille ja sille kannenosalle. Myös kolmannen luokan matkustajille oli näin ilmoitettu, mutta tiedättekö, missä kolmannen luokan julkipano oli? Se oli W.C:n seinässä. Eivät keksineet julkisempaan paikkaa heille. Ei se kyllä mikään W.C. ollut, olihan vain pimeä putka, jonka lattialla lainehti tavallisesti parin tuuman paksuiselta miehistön pesuhuoneesta tullutta likavettä, eikä siellä kukaan käynyt kuin äärimmäisessä hädässä, mutta laivan päällystö arveli sen sopivimmaksi ilmoituspaikaksi.

Kun hälyytyssireeni alkoi ulvoa, riensimme kaikki määrätylle paikalle. Siellä pidettiin nimenhuuto ja sanottiin, että jos laiva rupeaa uppoamaan, niin pitäisi tulla tälle samalle kannelle. Senjälkeen saimme poistua.

Kulkiessamme aina itäänpäin jouduimme ajastamme edelle. Tullessamme 180:nnen pituusasteen poikki, oli eroitus eurooppalaisesta ajasta täsmälleen yksi vuorokausi. Senvuoksi emme siirtyneetkään heti seuraavaan päivään vaan elimme sanotun päivän, 22:n lokakuuta, kaksi kertaa. Näin olimme eurooppalaisen ajanlaskun tasalla, paitsi että Euroopan keskipäivä oli 12 tuntia ennen meidän keskipäiväämme. Päästäksemme siinäkin tasoihin oli meidän sikäli kuin matka edistyi siirrettävä aikaamme yhdellä tunnilla jokaista tuhatta kuljettua meripenikulmaa kohti.

Alkumatkasta tämä siirto teki noin 15 minuuttia vuorokautta kohti, sillä kuljimme kymmenen solmun nopeudella, mutta jätettyämme saariston väheni vauhti päivä päivältä, kunnes Tyynenmeren keskellä huomasimme tekevämme vain seitsemän solmua tunnissa eli saman verran kuin kohtalainen perämoottori. Tiedustelimme syytä nopeuden vähenemiseen, ja meille sanottiin laivan pohjan olevan niin törkyisen, että siitä aiheutunut kitka hidastuttaa kulkua kolmella solmulla. Me kuitenkin, jotka olimme Uudesta Caledoniasta saakka seuranneet mukana, muistimme laivan Tahitiin tullessaan tehneen kymmenen solmua, emmekä uskoneet tätä selitystä.

Aikaa myöten pääsimme perille tämänkin seikan syistä. Kymmenen solmun nopeudella olisimme näet ehtineet Marseilleen viikkoa ennen joulua, jossa tapauksessa laivan olisi muutaman pysähdyspäivän jälkeen täytynyt jatkaa matkaansa Dunkirkiin. Laivan päällystö halusi kuitenkin viettää joulun Marseillessa, ja nyt oli nopeus järjestettävä siten, että joudumme sinne juuri joulunaattona. Viikon viipyminen ja sataisen matkustajajoukon ylimääräinen syöttäminen ei merkinnyt mitään enempää kuin sekään, että marseillelaisia lukuunottamatta kaikki matkustajat saivat viettää joulunsa joko hotellissa tai junassa; pääasia oli laivan päällystön mukavuus.

Hiljaisesta vauhdista huolimatta täytyi laivan kuitenkin ansaita, ja jokaisesta mahdollisesta matkustajasta pidettiin tiukasti kiinni. Papeetessa nousi laivaan eräs itävaltalainen kirjailija aikomuksella siirtyä Panamalla nopeampikulkuiseen laivaan ehtiäkseen jouluksi kotiinsa. Mutta hänelle myytiin lippu Panamalle saakka ainoastaan sillä ehdolla, että hän jätti laivan kassaan koko matkaa vastaavan rahasumman jonkunlaiseksi takuurahaksi. Jos hän jäi Panamalla pois laivasta, menetti hän takuurahan, jos hän jatkoi Marseilleen saakka, maksettiin se takaisin. Tämä ei ole enää reklaamintekoa, vaan kiristystä.

Päiväntasaajan liepeillä oli moniaita kuumia päiviä, jolloin ei tuntunut tuulen henkäystäkään. Punaisena pallona pulpahti aurinko aamuisin merestä suoraan edessämme, kiersi hehkuen ylitsemme ja läntisen taivaanrannan tavoitettuaan yhtä punaisena ja yhtä äkisti pujahti taas horisontin alle. Veden pinnassa ei värettäkään, vain Tyynenmeren ikuiset, loivat mainingit hiljalleen kohottelivat laivaa.

Matkustajilta oli hävinnyt pelihalu ja keskustelemisen taito päivänaikaan. Seurustelusalongit olivat tyhjinä, hehkuva kansi samoin, kaikki nukkuivat hyteissään aamiaisesta päivälliseen, sillä vaatetta ei voinut pitää juuri nimeksikään eikä vallan syntymäpuvussa saattanut mennä kannelle loikoilemaan.

Mutta Malakan niemimaalta kotoisin olevia kiinalaispoikia ei helle rasittanut, he olivat virkkuja. Kuljeskelivat käytävissä, kurkistelivat matkustajien hytteihin, pelasivat noppaa salongeissa ja tulivat päivä päivältä röyhkeämmiksi eivätkä viitsineet hoitaa tehtäviään.

Makailin puolitorkuksissa sängyssäni, kun käytävästä seinän takaa alkaa kuulua kovaäänistä riitelemistä. Se on toisen luokan steward, joka koettaa saada apulaistaan hommiin. Kuuluu pientä nujakkaakin, taisivat ottaa yhteen, ja silloin nousen sängystäni ja kurkistan nurkan takaa käytävään. Kiinalainen pujahtaa keittiöön, palaa sieltä heti takaisin kädessään puolen metrin pituinen tikarimainen lihaveitsi ja hyökkää stewardin kimppuun. Tämä livahtaa hyttiinsä, sulkee oven jälessään ja kiinalainen jää neuvottomana käytävään. Juuri silloin tulee käytävän toisesta haarasta Tahitista kotiutuva ranskalainen poliisikomisaario vaimonsa kanssa, ja nyt kiinalainen puukko ojossa komisaarion päälle. Ennenkuin tämä kerkisi käsittää tilannetta, oli kiinalainen jo lyönyt häntä kerran käsivarteen. Toisen iskun komissario pareerasi potkaisemalla, ja kun kiinalainen yritti kolmatta iskua, olin minä parilla harppauksella paikalla; sain hyvän otteen kiinalaiseen pitkästä tukasta ja riipasin hänet pitkin pituuttaan käytävälle. Kaatuessaan löi hän päänsä erään hytin messinkisen kynnyksen terävään reunaan — taisin vielä kolauttaa pari kertaa lisäksi — ja se riitti sillä kertaa.

Laivan konstaapeli tuli myös paikalle, työnsi kiinalaisen keittiöön ja käski pysymään siellä, kunnes hän on ilmoittanut asian kapteenille. Kaikki matkustajat olivat myös heränneet, ja käytävät olivat tupaten täynnä väkeä, mutta nyt menimme taas hytteihimme, sillä luulimme rauhan palautuneen.

Steward aikoi myös mennä kapteenin puheille, avasi varovasti hyttinsä oven ja tuli käytävään. Tätä oli kiinalainen keittiössä odottanutkin. Hän hypähti äkisti käytävään ja lähetti täysinäisen vesikarahvin kohti stewardin päätä. Särähtäen särkyi pullo tuhansiksi sirpaleiksi käytävän rautaseinään, mutta vain pari tuumaa oli heitto mennyt ohi maalistaan. Nyt tuli konstaapeli uudelleen ja vei kiinalaisen kapteenin luo kuulemaan tuomiotaan.

Minkä rangaistuksen mahtoi kiinalainen saada tällaisesta esiintymisestään? Toiset olivat sitä mieltä, että olisi viisainta heittää hänet suoraa päätä mereen, toiset taas arvelivat, että hänet pannaan ruumaan koprasäkkien joukkoon ja ensimäisessä satamassa jätetään laivasta. Päivällisen aikaan sitten kuulimme: kapteeni oli määrännyt kiinalaisen pidätettäväksi virantoimituksesta kahden vuorokauden ajan. Toisin sanoen siis: kiinalainen sai tästä rötöksestään kaksi vuorokautta vapaata, kaksi lomapäivää. Emme olleet uskoa korviamme, mutta täytyihän lopulta uskoa, kun näimme kiinalaisen kaksi päivää herrastelevan toisen luokan kannella side päässä kuin marttyyri ainakin.

Kuulimme sitten, ettei kapteeni uskalla rangaista kiinalaisia, koska toiset saattaisivat sitten ruveta rötöstelemään. — Mutta siitä lähtien putosivat kapteenin osakkeet silmissämme ainakin viidelläkymmenellä prosentilla.

Laivassa matkusti myös eräs Guadeloupen ranskalaisia, vanhemmanpuoleinen mies jo. Hän oli kierosilmäinen, ja toinen puoli nenää oli poissa, joten hän pihisi aina kuin höyrypannu. Sitäpaitsi oli hänellä elefanttitauti hyvällä alulla varsin pahassa paikassa, joten näytti siltä, kuin olisi hän piilottanut housuihinsa potkupallon. Kenties olisi hän painunut hiljaiseen unhoon toisten matkustajien joukkoon, mutta matkatoverinsa, toisella vuodella olevan tyttölapsen takia heräsi usean mielenkiinto heitä kohtaan varsinkin öisin, jolloin tyttö kirkumisellaan piti laivan koko sen sivustan valveilla. He asuivat meidän hyttiämme vastapäätä, ja kun ei ovia koskaan pidetty suljettuina, saatoimme vapaasti seurata heidän elämäänsä.

Tietysti kyselimme mieheltä, oliko tyttö hänen sekä muutakin asiallista, mutta hän ei vastannut suoraan, vaan sanoi, että se on Caledoniasta. Eräältä noumealaiselta matkustajalta saimme sitten kuulla miehen traagillisen kohtalon. Hän oli ollut joitain vuosia Uusilla Hebrideillä ja Uudessa Caledoniassa ja vanhoilla päivillään vielä rakastunut. Seurauksena oli sanottu tyttölapsi. Morsiamella ei ollut mitään vakituista asuinpaikkaa, joten hän tyttönsä kanssa asui rakastettunsa farmilla. Rakkaus lienee kuitenkin sammunut miehen puolelta, sillä hän möi pienen farminsa ja valmistautui lähtemään isiensä maalle Guadeloupeen. Morsian aavisti, että hänelle jää risti yksin kannettavaksi, ja niin hän kolme viikkoa ennen laivan lähtöä hävisi jäljettömiin jättäen tytön syntymämajaansa isän hoiviin. Etsiskelyistä huolimatta ei morsianta löytynyt, sillä Caledoniassa on hyviä piilopaikkoja, eikä kukaan noumealainen ottanut tyttöä kasvatikseen, ja niin sai mies ottaa leikkitoverin matkalleen. Nyt hän vei sen tuliaisiksi sisarelleen, jonka sanoi asuvan Guadeloupessa.

Miehen luonteeseen kuului ääretön siivottomuus. Paitaa hän ei muuttanut koko matkalla eikä kukaan nähnyt hänen milloinkaan peseytyvän. Lapsen vaatteita ei tarvinnut useasti muuttaa, sillä se oli alasti miltei koko matkan. Tulitikut, tupakanpätkät, banaaninkuoret ja muut jätteet nakkeli mies lattialle, ja kun ei hyttejä laivan puolesta lakaistu milloinkaan, muistutti hänen sänkynsä edusta siankarsinaa. Hytin toiset asukkaat koettivat äänekkäällä riidalla saada häntä siivollisuuden tielle, mutta turhaan, hän pihisi vain itsekseen ja korjaili housujaan. Päivät päästään sai lapsi rypeä likaisella etukannella ja noukkia suuhunsa, mitä merimiehet olivat sinne nakelleet.

Laivan naispuolisissa matkustajissa heräsi tietysti säälintunne tätä pientä matkustajaa kohtaan, ja miltei joka päivä toivat he sille hedelmiä ja leivoksia. Mies otti lahjat vastaan, kiitti kauniisti ja meni sitten hyttiinsä, jossa antoi lapselle vedellä sekoitettua kondensimaitoa ja söi itse rouvien antimet. Sillä hänellä näytti olevan aina nälkä, ja hän söi alituiseen, vaikkei ruoka häneen mitään vaikuttanut. Mutta kenties se elefanttitauti vaati lisää turvottamista.

Eräs naismatkustajista jäi Papeeteen ja lähtiessään toi pikkutytölle parikiloisen peltirasian keksiä sekä puolisen kiloa voita. Mies oli tytön kanssa silloin kaupungilla, joten rouva jätti tavarat meidän hyttiimme, pyysi antamaan heille ja neuvoi, että voita olisi sulatettava tytön maitoon, sillä vedellä sekoitettu kondenssimaito on liian heikkoa niin suurelle lapselle.

Miehen palattua annoimme hänelle paketit ja neuvoimme juuri kuten rouva oli puhunut. Mutta mitäs teki mies? Kahdessa päivässä ahmi hän suuhunsa keksit, ja saman tien meni voi. Tyttö taisi saada yhden keksin ja voista ei hiventäkään. Pian saivat naismatkustajat kuulla tästä, ja sitten loppui lahjojen tulo tykkänään.

Siivottoman luonteensa takia oli mies saanut muitakin tauteja. Molemmat säärensä olivat täynnään ruvettumia, ja niitä hän hieroi ja kaiveli alituiseen, hoidellen sitten taas pesemättömin käsin lasta. Kuukauden kuluttua oli tytön jalassa samanlainen ruvettuma. Se kasvoi yhä suuremmaksi, mutta mies ei turvautunut lääkäriin, ennenkuin toiset matkustajat pakottivat hänet siihen. Laivalääkäri kääräsi siteen jalan ympäri ja sanoi, että hyvä on. Iltapäivällä oli side jo valunut nilkkaan ja turvonnut jalka etukannen liasta aivan mustana. Parin päivän kuluttua sai tyttö kovan kuumeen, ja taas oli turvauduttava lääkärin apuun. Tällä kertaa hän antoi kiniiniä, sen enemmälti selittämättä, miten sitä oli otettava. Ja niin pisteli mies katkeria kiniinitabletteja kuiviltaan kuin karamellejä tytön suuhun saaden hänet huutamaan kuin tulessa, sillä tyttö pureksi tabletit hienoksi ymmärtämättä niitä niellä. Näin tämän ja käskin sekoittamaan kiniinin sokeroituun maitoon, mutta mies sanoi, että niin hänkin on tottunut sitä syömään. Sanoin, että hänen suunsa voi olla tuohesta, mutta lapsen suuta kiniini kirvelee, mutta ei hoitotapaan tullut mitään muutosta.

Viimeisinä viikkoina oli tyttö jo niin heikkona, ettei jaksanut enää huutaakaan, ja kun tulimme Guadeloupeen, oli hän enemmän kuolleen kuin elävän näköinen.

Yksi ainoa värillinen oli joukossamme, nuori, ruskeahipiäinen tahitilaisnainen, hintelä ja kirkaskatseinen. Hän nousi laivaan Papeetessa, ja asettautui asumaan juuri hyttini vastapäätä, yksinään kahden hengen kabinettiin. Hänen historiansa ja tarinansa kuulin heti ensi päivänä.

Niin kerrottiin, että hän oli Tahitilla mennyt naimisiin jonkun ranskalaisen kanssa. Tämä mies oli ollut ritarillisempi kuin useimmat muut sikäläiset valkoihoiset ylkämiehet, koska oli ottanut perillisensäkin hoiviinsa, ja lähettänyt hänet kotimaahansa, lähemmin sanottuna Nizzaan setänsä luokse. Nyt oli rouvalle tullut palava halu saada nähdä poikaansa, ja siksi hän oli lähtenyt tälle puolisen vuotta kestävälle matkalle, miehen jäädessä hoitamaan tointaan Papeetessa.

Tiesin kyllä, että tahitilaisen sydän on tunteille laaja, mutta vallan kestikievariksi sitä en sentään uskonut, ennenkuin parin kuukauden aikana sain katsella tämän rouvan elämäntapoja. Olin makuupaikakseni valinnut hyttimme ovenpielessä sijaitsevan sängyn ja kun yökaudet istuin sänkyni laidalla kirjoittelemassa, tulin luonnollisesti nähneeksi, ketkä naapurihytissä vierailivat yön hiljaisina hetkinä, jolloin kirkastähtinen Etelänristi aste asteelta alkoi painua yhä lähemmäs kaakkoista taivaanrantaa.

Papeetesta lähtiessämme oli seitsentoistavuotiaana rouvallamme ollut seuralaisena ja myös ikäänkuin jonkunlaisena holhoojana kimeä-ääninen ranskalainen, joka useista yrityksistään huolimatta ei saanut asuntoaan laivan sille sivustalle, jossa rouvan hytti oli. Uskollisesti seurasi hän kuitenkin rouvaa aina ja melkein kaikkialle, kunnes päiväntasaajan seutuvilla äityi pelaamaan noppaa stewardin ja parturin kanssa. Silloin hän unohti oletetun holhoojavelvollisuutensa, pelasi yöt, makasi päivät, hävisi kaikki rahansa, ja silloin rouva teki nopeasti uusia tuttavuuksia.

Taikka hänen ei tarvinnut niitä tehdä, niitä tuli hänelle muutenkin aivan satamalla. Päivisin istuimme kaikki joukolla aurinkoteltan alla kannella, mutta niinpian kuin päivällinen oli nautittu, hävisi hän hyttiinsä ja alotti vastaanoton.

Yksi kerrallaan pääsi vain sisään, ja hytin ovi pidettiin aina visusti suljettuna, kunnes vierailu oli päättynyt. Useimmat laivan upseerit sekä suuri joukko ensimäisen ja toisen luokan matkustajista kunnioittivat näinä yön hetkinä käynnillään tätä tahitilaisrouvan hyttiä. Sillä aikaa kun viereisissä hyteissä nautittiin unen lahjasta, oli tämä ikäänkuin joku perpetuum mobile, ikiliikkuja, joka pyöri itsestään.

Kello neljään aamulla nämä käynnit kestivät, sitte lähti rouva kannelle jalottelemaan. Minä kun istuin kaiket yöt juuri siinä ovenpielessä nakuttelemassa kirjoituskonettani, tulin tahtomattanikin seuranneeksi tätä liikennettä. Näin kuinka komeapukuinen, kultarantuinen laivan upseeri, joka ei päivällä tuntenutkaan minua, tuli rouvan oven taakse ja nyökäytti minulle ohimennen ystävällisesti hymyillen päätään. Hän sattuikin tulemaan liian aikaiseen, sillä ovi oli suljettu eikä avautunut naputuksista eikä kauniista kuiskutuksistakaan. Sehän oli nyt selvä merkki, ettei oteta vastaan, ja otaksuin hänen lähtevän pois. Mutta mitäs vielä. Hän jäi ovelle odottelemaan, kunnes hänenkin vuoronsa tulisi.

Puolikin tuntia saattoi hän seisoa siinä korva oven raossa aina parin minuutin kuluttua taas uudelleen koputellen ja kuiskutellen, iski minulle silmää siinä välillä ja hymyili imelästi. Ja maksoihan toki odotus lopulta palkkansa, ovi avautui, edellinen kävijä tuli ulos ja odottaja otettiin avosylin vastaan, jonka jälkeen haka taas sulkeutui.

Mutta ei minun luonnollani olisi siinä toisen katseltavana tiimoja odoteltu. Minä olisin joko potkaissut oven sisään taikka sitten lähtenyt tykkänään pois. Mutta ranskalaisilla taitaa olla toisenlaiset tavat ja toisenlainen häpy.

Ja tahitilaisrouva tuli aamiaispöytään yhtä viehkeänä kuin konsaan kotimaassaan.

Mutta tällaista saattaa tapahtua vain ranskalaisessa laivassa. Olen varma siitä, että minkä hyvänsä vastaavanlaisen englantilaisen linjan laivassa asianomainen vihellettäisiin ulos ruokailusalongista ja jätettäisiin ensimäiseen satamaan.

PANAMALLA

Kun ranskalaisten alottama surullisen kuuluisa Panaman kanavan kaivamisyritys lopullisesti teki konkurssin, hieroivat Yhdysvaltain jenkit kämmeniään ja olivat mielissään. Nythän heillä oli tilaisuus perustaa oma yhtiö ja kaivauttaa kanava omiin nimiinsä, joten kenelläkään sivullisella ei olisi siihen mitään sanomista. Sillä kanavan rakentaminen alkoi Yhdysvalloille olla elinkysymys.

Yhtiö perustettiin ja kanavaa alettiin kaivaa, mutta sitä ennen tapahtui pieni poliittinen silmänkääntötemppu, joka saattoi kanava-alueen Yhdysvaltain omaisuudeksi. Historia kertoo, että Kolumbian vastahangoittelun takia syntyi Panamalla kapina, jonka johdosta Yhdysvaltain avustuksella perustettiin Panaman tasavalta, ja tältä uudelta tasavallalla sitten vuokrattiin kanavaa varten tarvittava maa-ala.

Mutta historia kaunistelee asioita. Kolumbia ei suinkaan millään tavoin hangoitellut vastaan, sillä kanava oli sille yhtä tervetullut kuin kenelle muulle tahansa, mutta se tahtoi vain valvoa omia etujaan, pitää ylivalvonnan kanavassa sekä saada kohtuullisen vuokran alueesta. Yhdysvallat taas tahtoivat päästä mahdollisimman halvalla ja saada kanava-alueen omakseen, ja niin he yllyttivät panamalaiset kapinaan Kolumbiaa vastaan luvaten heille itsenäisyyden. Vastalahjaksi saisivat Yhdysvallat uudelta Panama Republicilta kanava-alueen.

Niin sitten kävikin, ja nyttemmin on Yhdysvalloilla yksinomainen sananvalta Panaman kanavan asioissa.

Kolme viikkoa olimme puskeneet Tyynenmeren sinisiä vesiä näkemättä koko aikana muuta kuin kaksi laivaa. Matkallamme tapahtuneiden suunnanmuutoksien takia epäili joku, ettemme löydä Panamaa ollenkaan, mutta kolmannen viikon lauantaiaamuna näimme lokin leijailevan laivan ympärillä. Silloin tiesimme ainakin olevamme lähellä maata, ja puolen päivän aikaan saimme ensimäisen laivan näkyviimme, sitten toisen ja yhä useampia. Ne tulivat kaikki samalta suunnalta, kanavalta; mikä kääntyi pohjoiseen, mikä etelään ja joku sivuutti meidät aivan läheltäkin. Ja silloin saimme myös maan näkyviimme.

Panaman lahti on laaja ja saaririkas, samoin on eläinkuntakin runsas. Lentokalaparvet kyllä jäivät jälkeemme heti kun saavuimme lahden ruskean vihertävään veteen, mutta sitä tiheämmässä näki delfiiniparvia, ja parin tunnin ajan ympäröi laivaa suunnaton pienten pyöriäisten parvi, joka pani meren aivan kiehumaan. Kirkuva tuhatpäinen lokkilauma seurasi parvea toivossa saada siepatuksi joku pyöriäisten ajelemista pikkukaloista.

Mutta me matkustajat olimme hermostuneita, sillä tiesimme, että ellemme kerkiä kello viideksi kanavalle, saamme jäädä yöksi ankkuriin Tyynenmeren puolelle; pimeän tultua ei näet laivoja enää saateta sulkuporttien läpi. Tähysteltiin rantaa, katsottiin kelloa, taas kysyttiin laivamiehiltä, mutta kaikki olivat yhtä tietämättömiä.

Jo näkyi Balboa, ja luotsi tuli laivaan. Viimeisillä minuuteilla kerkisimme perille ja pääsimme kanavaan. Kauas merelle ulottuu kanavan syvennetty uoma, ja sitä reunustaa molemmin puolin rivi korkeita lyhtyjä, arviolta aina 50 metrin päässä toisistaan. Lyhdyt eivät olleet vielä sytytetyt, mutta sitävastoin istui jokaisen lyhtypylvään nenässä pelikaani. Ne olivat kaikki samassa asennossa, aivankuin kuvapatsaat.

Balboasta emme kerinneet saamaan kuin pikaisen silhuettikuvan, kun jo rehevä kanavanvarsimetsä peitti näköalan. Alkumatka oli kuin jokea, puut kasvoivat aivan vesirajaan asti ja kaartuivat yli vedenpinnan, aivankuin missä tahansa troopillisessa jokimaisemassa. Siellä täällä muodosti joki putaita ja lahdelmia, ja niissä näkyi vielä ruostuneita, ranskalaisten aikuisia mutauskoneita, jotka kelvottomina oli työnnetty syrjään.

Läpäistyämme Balboan puoleiset sulut tulimme Culebran leikkaukseen, joka on kanavanrakentajille tuottanut eniten harmia löysien maakerrostensa takia. Leikkauksen reunoja on koetettu sitoa istuttamalla sinne kasveja, ja rinteet olivatkin tuuheitten banaanilehtojen peitossa. Siitä huolimatta viimevuonnakin sortui taas eräs syrjä, ja 10,000 kuutiometriä maata valui kanavaan.

Sitten seuraa pitkä järvimatka läpi Gatunin keinotekoisen järven, joka muodostettiin tukkeamalla Chagres-joen uoma. Se on sangen laaja vesistö, ja varsin hauskoilta näyttivät veden alle jääneet metsiköt, jotka rehoittivat vielä kuten aikoinaan kuivalla maalla kasvaessaan. Ne ovat alligaattorien mieluisia oleskelupaikkoja, ja siksipä niitä vallan viliseekin siellä. Ilta alkoi juuri hämärtää, kun saavuimme sinne, ja krokotiilit nousivat rannoille. Ne olivat aivan kesyjä eivätkä viitsineet liikahtaakaan, vaikka laiva sivuutti ne parinkymmenen metrin päästä. Ystävällisesti vain vilkauttivat silmää ja korkeintaan haukottelivat. Minä olin saanut krokotiilista aivan toisenlaisen kuvan, julman ja pahansisuisen.

Tuli pimeys ja ympärillämme alkoi surista kuin ampiaispesässä. Katselimme taivaalle ja näimme siellä pieniä liikkuvia valopilkkuja. Ne olivat Yhdysvaltojen sotavoimien lentokoneita yöllisellä harjoituksellaan, parisenkymmentä konetta aina kerrallaan ilmassa. Kanavan Atlanninpuoleisessa päässä on Yhdysvalloilla suuri ilmailuasema, ja pian saimme näkyviimme aseman valonheittäjän, jonka valovoima on niin suuri, että koko taivaanranta välähteli sinipunertavana. Onhan Panaman kanava Yhdysvaltojen strateegisesti tärkein kohta, ja siksi sen täytyy olla hyvin varustettu.

Sitten alkoivat välkkyä Gatunin sulkujen pitkät, loistavat lyhtyrivit. Soluimme kanava-altaaseen ja pian laskeuduimme Atlannin rapakon keinuteltaviksi. Cristobalissa oli määrä ottaa hiiliä, sen synkänmustaan hiililaituriin kahlehdimme aluksemme, ja niin olimme siis kulkeneet poikki Amerikan valtakunnan.

Panaman kanavasta on puhuttu ja kirjoitettu paljon, ja epäilemättä se sen ansaitseekin, mutta sittenkin tunsin hieman kuin pettymystä päästyäni toiselle puolen. Olihan sitä totuttu pitämään melkein kuin maailman kahdeksantena ihmeenä, ja sellaisena se pysyy vieläkin niille ranskalaisille yrittelijöille, jotka siinä rahansa menettivät. Mutta minä olin odottanut näkeväni siellä niin suurenmoisia rakennusteknillisiä näytteitä, että vallan haukotukseen saakka olisin saanut niitä katsella.

Sulkulaitteillaan ei Panama ainakaan lyö ketään hämmästyksellä: Balboan puolella kaksi sulkua, joista toisessa yksi, toisessa kaksi kamaria, Gatunin puolella yksi kolmekamarinen sulku. Sangen vaatimattomasti siis verrattuna esimerkiksi Saimaan kanavan kahteenkymmeneenkahdeksaan sulkuun, vaikkakin nämä ovat luonnollisesti rakennetut paljon suurempaan mittakaavaan, ja kulku suluissa on mahdollista samanaikaisesti molempiin suuntiin. Mutta vasta sitten, kun kuulemme, kuinka monta kertaa maa on sortunut kanavaan Culebran leikkauksessa, ja kun numerot näyttävät, että kanava kaiken kaikkiaan on tullut maksamaan pyöreissä luvuin 375,000,000 dollaria, käsitämme kanavaan uhratun työn määrän.

Panaman kanavan läpi ei kukaan lähde kuljettamaan laivaansa vallan turhan takia, sillä läpikulku on kallista lystiä. Laivamme ANTINOUS oli 6000 tonnin kantoinen, ja se maksoi tästä kuuden tunnin matkasta 135,000 frangia sekä lisäksi 74 dollaria luotsille ja 70 dollaria sulkujen hinausvetureille. Mutta mieluumminhan sen maksaa kuin tekee parin kuukauden kierroksen Tulimaan ympäri; ja liikenne kanavassa onkin vilkasta. Edellisenä vuotena kulki kanavan läpi 5498 laivaa, joiden kanavamaksut tekivät 24,354,906 dollaria, ja yritys näyttää siis kannattavan.

Jo aamulla ennen Panamalle tuloamme oli laivan mustalle taululle ilmestynyt lista, jossa luki, että viiden dollarin maksua vastaan pääsee moottoriveneellä hiililaiturilta Cristobalin kaupunkiin; halukkaat lähtijät saivat kirjoittaa nimensä listalle. Itävaltalaisen von Kratzerin kanssa tuumimme asiaa, ja tulimme siihen tulokseen, että nyt koetetaan taas matkustajia verisesti nylkeä, sillä viisi dollaria kolmensadan metrin matkasta oli mielestämme liikaa. Burseri kyllä vakuutti, ettei mitään muuta maihinpääsymahdollisuutta ole, koska hiililaituri on saaressa, mutta me tutkimme karttaa ja havaitsimme saaren niemeksi, jonnekka vielä johti rautatiekin. Siksi jätimme nimemme pois listalta.

Cristobalin hiiliasema on valtava laitos, siellä täydentävät varastonsa miltei kaikki jommallekummalle valtamerelle aikovat laivat, ja siksi ovat lastauslaitteetkin ensiluokkaisia. Monet tuhannet hiilitonnit valuvat siellä nopeasti laivojen ruumiin, eikä odotusta tai jonotusta tule koskaan.

Kuljettuamme ohi mahtavien hiilivuorien tulimme niemen toiselle puolen rautatielle, jota pitkin aioimme mennä kaupunkiin. Rautatietä sivuavalla laiturilla näimme sorjan urheilupukuisen poliisin, jolta ohimennen tiedustelimme matkan pituutta. Hän ilmoitti sen viideksi mailiksi, mutta varotti vakavasti lähtemästä sille retkelle, sillä suurin osa matkasta on suomaata, ja näin yöaikaan siellä vallan vilisee kalkkarokäärmeitä. Mutta, sanoi hän, jos hankimme kapteenilta paperin, ettei meillä ole mitään selvittämättömiä asioita laivan kanssa, niin hän antaa meille valtion veneen, jolla pääsemme yli tuon sadan metrin levyisen lahden.

Kymmenessä minuutissa meillä oli kapteenin paperi taskussamme ja vielä lyhyemmässä ajassa heitti kolmekymmenjalkainen moottorivene meidät toiselle laiturille — rahatta ja hinnatta. Sitä ennen oli minulla poliisin kanssa kuitenkin pitkä keskustelu urheilusta, ja kun siinä ikäänkuin sivumennen kävi selville, että minä olen kotoisin samasta maasta kun Paavo Nurmi, niin meistä tuli oikein hyvät ystävät. Itävaltalainen oli aina tähän saakka laivalla pröystäillyt ranskankielellään, jota minä hallitsin hyvin huonosti, mutta nyt hän jäi sanattomaksi, kun ei voinut kehua mistään olympialaisesta kultamitalista, eikä hän tykännyt asiain tilanteesta ollenkaan.

Oli jo lähes puoliyö, kun tulimme kaupunkiin, mutta siitä huolimatta näytti elämä siellä virkulta, ei ainoastaan kaduilla ja hotelleissa, vaan myöskin loistavasti valaistuissa kaupoissa. Nämä Panaman Atlanninpuoleiset sisarkaupungit Cristobal ja Colon miltei elävät vain turisteilla, ja siksi niiden täytyy aina olla valveilla. Ravintoloissa samoinkuin useissa kaupoissakin on kaksinkertainen palveluskunta, toinen yötä, toinen päivää varten, eikä kahdeksantunnin työlakia siellä tunneta ollenkaan. Aina täytyy olla valveilla ja pitää varansa, sillä pitkämatkainen laiva saattaa tulla minä hetkenä tahansa, ja sen mukana satoja matkustajia, jotka kenties ainoan kerran elämässään poikkeavat siellä, ja heiltä on otettava mitä liikenee.

Ja täytyy myöntää, että nämä kaupungit näyttivät uhkuvan varallisuudessaan. Olihan siellä tietysti pikkukauppojen reunustamia, kuumille seuduille tyypillisiä katuja, mutta suuret liikekadut olivat tehdyt kuin meitä varten, — nimittäin ettei vain hienojen turistien kengät likaantuisi. Kuten Calcutassa peitti täälläkin rakennus toisesta kerroksestaan lähtien katukäytävän tarjoten ajotietä reunustavine pylväikköineen varman sateensuojan, ja jalkakäytävät olivat kuin kirkasväristä, suuriruutuista mosaikkia. Kaikki ajateltavissa olevat kauppatavarat olivat edustettuina monipuolisissa kaupoissa, ja aikaisemmat ostonsa laiminlyönyt Euroopanmatkustaja saattoi täällä hyvin korvata Intian tuliaisensa. Kadulla kohtaamamme ranskalaisen Tahitin virkamiehen kanssa poikkesimme hindulaiskauppaan, hän kun ei ymmärtänyt sanaakaan englantia. Kaupan ovi oli tosin tällä hetkellä suljettu − ensimäisellä aamutunnilla —, mutta valot siellä paloivat, ja ovelle koputtamalla saimme heti kolme aulista myyjää käytettäväksemme. Liikkeen johtaja oli tietysti mukana, ja mehän tunsimmekin toisemme. Neljä kuukautta aikaisemmin olimme jo tehneet tuttavuutta Singaporessa. — Taas totesimme, että maailma on sentään sangen pieni.

Ravintolassakin poikkesimme kostuttamassa kuuman ilman kuivaamia kurkkujamme. Tarjoilijoina toimivat moitteettoman mustiin puetut valkokauluksiset, hyvin dreseeratut neekerit, miespuoliset. Naiset ovat siellä vain muita tarkoituksia varten.

Tilasimme pintin olutta, mutta neekeri sanoi, ettei saa. Nyt vasta itsekin äkkäsimme olevamme Yhdysvaltojen maaperällä, kieltolakimaassa. Vain limunaatia ja jonkunlaista kruunupilsneriä tarjottiin. Mutta neekeri sanoi, että kadun toisella puolen Colonissa saa, mitä mieli vain halajaa.

Cristobal ja Colon ovat itse asiassa samaa kaupunkia. Johan nimikin osoittaa, että se on rakennettu Kristoffer Kolumbuksen muistoksi. Panaman kanavaa rakennettaessa jaettiin kaupunki sekä laajuudelleen että nimelleen siten, että Cristobal tuli kuulumaan kanava-alueeseen, siis Yhdysvalloille, ja Colon jäi Panama Republicin puolelle. Vain katu erottaa nämä kaupungit ja siis myös eri valtakunnat toisistaan. Colonin puolella on kaikkinainen tarjoilu vapaata, mutta Cristobalin puolella vallitsee kieltolaki.

Colonin puolella asuva saa olla päissään Cristobalissakin, sillä hän voi aina väittää tuoneensa humalansa kotimaastaan, mutta Yhdysvaltojen kansalaisen on siinä tilassa parasta pysytellä kadun toisella puolen, sillä hänen humalansa on siellä rangaistava rikos. Asiantuntijat kertoivat, että jos ylenmäärin kuormitettu Yhdysvaltojen alamainen sattuu kaatumaan ja nukahtamaan rajakadulle siten, että pää jääpi Cristobalin puolelle, niin U.S.A:n poliisit korjaavat hänet heti huomaansa sakottamista varten, koska humalan lasketaan asustavan juuri pääpuolessa. Jos häntä kaatuessaan sattuu onnestamaan niin hyvin, että pää on rajaviivan toisella puolen, Colonissa, niin poliisi potkii muutkin ruumiinosat samaan valtakuntaan ja jättää hänet sitten rauhaan.

Tanssihalu on näissä kaupungeissa suuri, eritoten Colonin puolella, jossa yleensä pääasiallisimmat huvittelupaikat ovat. Tanssisalonkiin päästäkseen ei tarvinnut kiivetä monia portaita kiiltävänappisten lakeijojen ohi, vaan ne sijaitsivat aivan kadun tasalla. Leveistä, avoimista ovista kuului musiikki jo kauas kadulle, ja heti käytävältä sisäänastuttuaan sai alottaa tanssin. Tungos oli kuitenkin kaikkialla suuri, ja vaikka kävimme ainakin parissakymmenessä saloonissa, emme missään mahtuneet tanssimaan. Tungoksesta nähtävästi johtui, että muutamat tanssivat porttikäytävissä, toiset keskikaduillakin.

Minkäänlaisia passeja tai muita henkilöllisyystakeita ei matkustajilta Panamalla vaadittu. Sinne olisi voinut jäädä passittakin, ja useat kuulemma käyttävät tätä tietä Yhdysvaltoihin livahtaakseen, sinne kun pääsy nykyisin on sangen vaikea. Yritys vaatii kuitenkin paikallisten olojen tuntemusta, sillä muuten voi käydä kuten kaikkia yrittäville juutalaisille, jotka aikoivat kiertää Yhdysvaltain maihintulokieltoa.

Silloin nimittäin, kun Yhdysvallat alkoivat säännöstellä siirtolaistulvaa ja määräsivät, että vain vissi lukumäärä kutakin kansallisuutta saa vuosittain tulla maahan, keksi joku ovela juutalainen takaportin. Tämä takaportti oli Cuba.

Cubaa sanotaan tasavallaksi, joka on Yhdysvaltojen protektoraatti, mutta itse asiassa se on Yhdysvaltojen alusmaa. Cuban alamainen on samalla Yhdysvaltojen alamainen, ja tällaisen alamaisuusoikeuden voi saada jokainen vuoden Cubassa asunut henkilö, ja Cuban kansalainen voi taas milloin tahansa siirtyä asumaan Valtoihin. Näin voi siis yhdellä vuodella kiertää ankaran ja tarkoin valvotun maihinnousukiellon.

Kuten sanottu huomasi tämän seikan eräs juutalainen, ja hän antoi havaintonsa heti muiden uskonveljiensä tiedoksi. Alkoi juutalaisvaellus Cubaan, etupäässä vain heikompivaraisia, sillä rahakkaammat ostivat itselleen muuten maihinpääsyn. Heillä ei ollut aikaa uhrata kokonaista vuotta Cubassa oleskeluun.

Niinpian kuin cubalaiset laivanvarustajat, välittäjät ja agentit keksivät nämä uudet siirtolaiset, äkkäsivät he myös uusia ansiomahdollisuuksia. Tavallisesti oli tulokas järjestänyt raha-asiansa siten, että hän saattoi vuoden oleskella Cuballa. Yhdysvaltoihin uskalsi kyllä mennä rahattomanakin, siellähän kajastivat suuret ansiomahdollisuudet; pääasia vain, että jäi laivamatkaan tarvittava rahasumma, Yhdysvalloissa oli tuhannen mahdollisuutta, jotka lyhyessä ajassa korvaisivat häviön.

Kun asianomainen sai Cuban kansalaisoikeudet, kääntyi hän paikallisen matka-agentin puoleen, sillä aivan mutkattomasti ei cubalaisenkaan siirtyminen Yhdysvaltoihin tapahdu, senkin täytyy käydä hiukan salakähmäisesti. Agentti oli jo aikaisemmin ottanut selville uuden alamaisen taloudelliset olot, tiesi tarkalleen hänen aivoituksensa ja toimi oman etunsa mukaisesti nylkeäkseen kundinsa putipuhtaaksi.

Hän ilmoitti, että matka on perin vaarallinen, mutta kohtuullisesta — ja monenkertaista laivapiletin hintaa vastaavasta — korvauksesta suostuu hän kulettamaan matkustajan seitsemän tuntia Yhdysvaltoihin. Sen ajan ottaa matka Cubalta Floridan rannikolle. Matka on tehtävä pimeän aikaan ja suurimmassa salaperäisyydessä.

Siirtolainen maksoi mielelläänkin pyydetyn summan, ja salaperäinen retkikunta lähti matkalle. Ajettiin seitsemän tuntia, sitten laskettiin maihin oudossa satamassa ja matkustajille ilmoitettiin, että nyt herrat ovat Yhdysvalloissa. Laiva hävisi nopeasti takaisin merelle, ja matkailijat kukin kykynsä mukaan koettivat sopeutua uuteen ympäristöön.

Jonkun aikaa täytyi tietysti elää aivan huomaamattomana henkilönä ja kenties piiloitellakin, mutta täytyihän lopulta ottaa selville, kuinka tästä nyt pääsee suurempiin liikepaikkoihin. Ja silloin saikin matkustaja tietää olevansa yhä Cubassa. Laiva oli ajanut seitsemän tuntia, mutta ei Floridaan, vaan pitkin Cuban rannikkoa. Satama, johon matkustajat jätettiin, oli cubalainen, mutta se kuului joka tapauksessa Yhdysvaltoihin. Laivayhtiö oli siis täyttänyt sitoumuksensa, kuljettanut matkustajia seitsemän tuntia ja jättänyt heidät U.S.A:n satamaan.

Tällaisia matkailijoita on Cuballa nykyisin paljon. Monet ovat useammankin välittäjän avustuksella koettaneet päästä mantereelle, mutta monen matkarahat ovat huvenneet näihin yrityksiin. Nyt he kulkevat Havannan kaduilla kainalossaan laatikko, josta joskus onnistuvat myymään tulitikkurasian tai tupakkaa tai näivettyneitä hedelmiä. Asuntoa ei heillä ole, — eikä siellä sellaista tarvitsekaan, he nukkuvat missä kulloinkin sattuu, mutta he uskovat vahvasti, että kerran tulee satamaan sellainenkin rahtilaiva, jonka hiiliruumassa he pääsevät kauan toivomalleen mantereelle, — ja siellä alkavat kultaiset päivät.

RANSKALAISESSA LÄNSI-INTIASSA

Panama oli monelle matkustajalle muodostunut pettymykseksi, kun kaikki eivät kerinneet käydä maissa. Se olisi kuitenkin ollut vaihtelevaa virkistystä jokaiselle, sillä viimeisen kuukauden olimme kulkeneet hitaammin kuin kehnoimmat rahtilaivatkaan, ja useassa matkustajassa sekä jossain laivamiehissäkin huomasi jo selviä höynäpäisyyden merkkejä. Ennen kolmeviikkoista Atlannin ylikulkua oli sentään vielä määrä poiketa vähillä Antilleilla, ja silloin saisimme Martiniquella jaloitella maissa kaksi päivää.

Laivan päällystö sanoi, että tämän lyhyen matkan Karibian meren yli teemme viidessä päivässä, ja ensimäinen vuorokausi näyttikin lupaavalta, sillä kuljimme vähän päälle 200 meripenikulmaa, joka vastaa 8 ja puoli solmua tunnissa. Mutta jo seuraava päivä osoitti, ettei ANTINOUS kulje pelkillä lupauksilla; emme päässeet kuin 141 mailia eli vajaat kuusi solmua tunnissa. Tämä aiheutti tietysti vakavia kysymyksiä päällystölle, joka viipymättä antoikin meriselityksensä: laiva on monta kuukautta ollut puhdistamatta, joten pohjaan on tarttunut limaa ja ruohoa hidastuttaen vauhtia.

Vähän myöhemmin tuli kuitenkin alipäällystön taholta toinen tieto, jonka mukaan lämmittäjät olivat sairastuneet heikon ruuan johdosta ja väittävät, etteivät jaksa saada höyrynpainetta korkeammalle, elleivät portsuunat parane. Siis tavallaan eräänlainen lakko. Joka tapauksessa se auttoi, sillä heti päivälliseksi heille annettiin lähes kaksinkertaiset ruoka-annokset ja matkustajille vakuutettiin, että seuraava vuorokausi osoittaisi ainakin 230 mailia.

Jännityksellä siis odotettiin seuraavan keskipäivän ilmoitusta; — se näytti 143 mailia. Siis kaksinkertaiset annokset olivat lisänneet vuorokauden saavutusta kahdella maililla. Ne olivat kalliita maileja. Kukaan ei kysellyt enää mitään, mutta puolivirallista tietä katsottiin kuitenkin sopivaksi antaa matkustajien tietoon tämän häpeällisen saavutuksen syy. Lämmittäjät eivät nimittäin olleet saaneet kunnollista paistia, vaan jonkunlaista kotlettia taikka gulashia, johon oli sekoitettu muita vitamiineja joukkoon, — ja eihän sellaisella ravinnolla tietysti jaksa lämmittää mitään.

Hiljalleen niin vain ajeltiin, ja aika tuli sanomattoman pitkäksi. Jotkut yrittelivät vähän lueskella, mutta enimmät pelasivat aamusta aamuun korttia, tammea, noppaa tai shakkia, kuten olivat jo puolitoista kuukautta tehneet. En tiedä, lienevätkö kaikki ranskalaiset yhtä vähän musikaalisia kuin tämän laivan matkustajat, nämä eivät ainakaan saaneet aikaan muuta kuin huonoäänistä mandoliinin rimputusta. Ensimäisessä luokassa oli tosin oikein klaveeri, mutta kukaan heikäläisistä ei osannut soittaa sitä. He kuulivat sitten, että toisessa luokassa matkusti muuan keskieurooppalainen pianisti ja pyysivät häntä soittajaksi itselleen, mutta purseri kielsi sen heti jyrkästi. Senjälkeen jättivät pyytäjät asian silleen, mutta pianistin kunniantuntoa oli loukattu. Hän sanoi itse hankkivansa luvan, pukeutui hienoimpiinsa ja nousi kapteenin puheille. Eivät he pitkään puhuneetkaan, kun hän jo palasi ja pukeutui uudelleen impregneerattuihin housuihinsa ja hihattomaan verkkopaitaan. "Aivan mahdoton pyyntö", oli kapteeni sanonut, "ei voi tulla kysymykseenkään." Lunastakoot ensi luokan lipun, sitte saavat kutsua hänet soittelemaan, — ei sitä niin vain musiikkia serveerata.

"Terrible, terrible", hoki muuan hallituksen virkamies, joka 25 vuotta Tahitissa oltuaan palasi nyt kotimaahansa täysinpalvelleena. Hän pysyi kuitenkin luonteeltaan muuten rauhallisena, ja ainoastaan, kun asiat muuttuivat aivan terrible, alkoi hän kertoa mitä kummallisimpia juttuja Tahitin mustista lehmistä, kuinka ne tulivat uimaan heidän kanssaan tai retkeilivät vuoristossa tai tekivät mitä ihmeellisimpiä asioita. — Juttunsa keskellä, juuri kun odotettiin kaikkein jännittävintä, lisäsi hän kuin ohimennen: "Muuten niilläkin lehmillä oli vain kaksi jalkaa", jolloin naiset katsoivat asiakseen poistua seurasta.

Seitsemän vuorokautta kuljimme Panamalta Martiniqueen, — toiset laivat tekevät sen kolmessa, mutta sitten tunsimmekin reitin tarkkaan. Fort de Francen edustalla hiljensimme vauhtia odottaen luotsia, ja kaikki matkustajat katselivat kaivaten rannalle. Eräälle matkalaiselle tuli kuitenkin odotus pitkäksi, ja hän hyppäsi korkealta kaiteelta mereen häviten pitkäksi aikaa näkyvistä. Heti heitettiin pelastusrengas jälestä, ja kun mies taas ilmestyi pinnalle tarttui hän siihen hyvin halukkaasti. Jostakin syystä muutti hän kuitenkin mieltään, hylkäsi renkaan ja lähti uimaan omin voimin — ei rantaan, vaan merelle.

Laiva kulki edelleen, ja pian oli mies jäänyt kauaksi jälkeen. Silloin saimme kuulla, että hän oli muuan toisen luokan matkustaja, hiukan höperähkö ranskalainen steward, palvellut eräällä Etelämeren laivalla. Kuumuudessa olivat muutamat pääruuvit löystyneet, ja nyt häntä kuljetettiin vähän kuin katsannon alla kotiinsa selviämään.

Ellei luotsivene olisi ehtinyt paikalle, olisi mies jäänyt sille uimamatkalleen, mutta nyt hänet ongittiin veneeseen ja tuotiin takaisin laivaan. Kiltisti antoi hän taluttaa itsensä laskusiltaa myöten kannelle, kiitti vielä luotsia kädestä ja lupasi vasta pysytellä kajuutassaan.

Sen hän kyllä tekikin niin kauan kuin viivyimme näillä saarilla, sillä Martiniquella hän ei käynyt maissa ollenkaan enempää kuin Guadeloupellakaan, mutta se oli kaikki vain silmänlumeeksi. Kun kolmannen päivän illalla purjehdimme Pointe A Pitrestä, ja luotsivene oli juuri jättänyt laivan, hyppäsi herra ylitarjooja uudelleen laidan yli, ui luotsiveneelle ja huusi sieltä, että hän ei nouse enää ANTINOUKSEEN vinssilläkään, vaan jää Guadeloupeen loppuijäkseen. Ei huolinut tavaroistaankaan, joita tarjottiin jälestä, vaan sanoi, ettei hän tavaralla mitään tee. Sinne jätti hyttiin kaiken irtaimen omaisuutensa, eikä häntä laivaankaan enää houkuteltu, sillä ei hän olisi pysynyt siellä muuten kuin mastoon sidottuna.

Tällaiset sattumat ovat tarttuvaa laatua siinä suhteessa, että jotkut yksilöt katsovat asiakseen toimittaa jotakin samantapaista herättääkseen yleisön mielenkiinnon myös heitä kohtaan. Niinpä se samainen lämmittäjä, joka Papeetesta lähtiessämme oli toisten jälestä hypännyt laivasta ja pudonnut selälleen, mietti nytkin humalaisessa pääkopassaan jotain raflaavaa niittääkseen mainetta. Muistaen aikaisemman putouksensa jätti hän tällä kertaa itse hyppäämättä, mutta hän huomasi kannella harmaan kissan, kauneimman niistä neljästä jälelläolevasta. Olisi kuitenkin ollut liian yksinkertaista heittää se ilman muuta mereen. Siksipä hän nouti pitkän lihapuukon, jolla ensin leikkasi hännän poikki aivan juuresta ja sitten vasta heitti parkuvan kissan laidan yli uppoamaan, sillä matka rantaan oli jo pitkä, ja lisäksi kävi navakka aallokko.

Tapauksen näkivät monet matkustajat ja komentosillalla oleva osa päällystöä, mutta yhtään ääntä ei noussut tätä raakaa tekoa vastaan, pikemminkin luulin huomanneeni jonkunlaista jännitettyä innostusta katsojissa. Vaikka omasta puolestani en ole mikään kissojen ihailija, teki tapaus minuun kuitenkin ällöttävän vaikutuksen ja toivoin, että se häntä olisi tärpättiin kastetulla pikilangalla ommeltu lämmittäjän takapuoleen juuri samalle kohtaa, missä se oli ollut kissalla.

Fort de France, Martiniquen pääpaikka, on linnoitettu, kuten nimikin jo sanoo, mutta siellä ei haise ruudinsavu, vaan rommi. Jo kauas merelle tuoksuu se tulijan nenään, ei kirpaisevana, kuten pullosta haistettuna, vaan mietona ja kutittavana, kuten munatoti, sillä siihen on sekoittuneena kukkien ja metsän tuoksua.

Martinique on näet Ranskan valtakunnan suurin rommin tuottajamaa, ja siksipä sen varastoja ei lasketakaan pulloittain tai laatikoittain, vaan sitä on siellä niin, että päätä huimaa. Heti laiturin varastorakennusten takaa alkaa puistomainen mäntymetsä, — se muistutti Pinus rigida'a — ja juuri tästä metsästä se tuoksu tuli merelle. Siellä oli silmänkantamiin ladottuna vahaisen suuria rommitynnyreitä riveihin, niinkuin meillä halkopinoja äärettömän suuressa halkovarastossa. Ne vallan hikoilivat päivänpaisteessa kylläisyyttään, vaikka en tiedä, olivatko ne kaikki täysinäisiäkään, sillä menin hyvin nopeasti tämän rommimetsän ohi.

Laivalla toimi jonkunlaisena asiaintoimitsijana kouluakäynyt neekeri. Itävaltalainen sanomalehtimies seurusteli hyvin paljon tämän neekerin kanssa, ja he olivat sangen kiintyneitä toisiinsa, sillä neekeri osasi puhella sopivasti. Epäilemättä hän olikin paljon intelligentimpi kuin useat muut laivassaolijat, mutta jälestäpäin itävaltalainen valitti minulle, että neekeri antoi hänen tehtäväkseen kaikenlaisia käännöstöitä ja anomuksia, joten hän ei kerinnyt tehdä omia töitään juuri ollenkaan. Tällöin Martiniquella hän oli kuitenkin vielä sangen ihastunut neekeriin, kertoi, kuinka loistavat hänen koulupaperinsa sekä monen eri kapteenin antamat suositukset olivat, — joita papereita sivumennen sanoen minun mielestäni oli aivan liian paljon neekerin nuoreen ikään nähden. Kysyin, mitä neekeri oli opiskellut, ja itävaltalainen selitti hänen aikoneen lukea merikapteeniksi, mutta isän aikainen kuolema oli keskeyttänyt opinnot, jonka jälkeen hän oli palvellut tällaisena luottamusmiehenä eri laivoilla. Tosin hän kyllä myöhemmin tuli maininneeksi olleensa sangen levoton isänsä ja äitinsä kohtalosta Guadeloupen tuhossa, koska ei ollut kuullut heistä mitään sitten elokuun, ja olevansa nyt iloinen tavatessaan heidät molemmat terveinä, mutta minä en halunnut tehdä mitään välikysymyksiä isän aikaisemman kuoleman johdosta.

No niin. Tämä neekeri nyt ystävyydessä halusi itävaltalaiselle ja minulle näyttää saarta ja oli pyytänyt meitä kanssaan automatkalle saaren sisäosiin, jonne hänen täytyi lähteä ostamaan banaaneja sekä muita ruokatavaroita laivaa varten, ja lähtöä odotellen olimme neekerin pyynnöstä viipyneet laivassa pitempään kuin toiset matkustajat. Lopulta odotukseen kyllästyneenä olin kehoittanut itävaltalaisen ottamaan selvän, tuleeko lähdöstä mitään, mutta pitkistä etsiskelyistä huolimatta ei neekeriä löytynyt koko laivasta.

Kahden siis kävelimme nyt rommimetsästä tutustumaan kaupunkiin, joka alkaakin heti kauniista puistosta lähtien. Tie kiertää lähellä rantaa, ja sen saarenpuolisella sivulla on vieri vieressä enimmäkseen epäilyttävän näköisiä baareja, kahviloita ja kauppoja, joiden kaikkien pääartikkelina näytti olevan rommi. Ovien ulkopuolella ja oviaukoissa seisoskeli tyttöjä odottelemassa kundeja, ja siinä kulkiessa sai jonkunlaisen yleiskuvan Martiniquen kansallisuuksista ja väreistä. Ei luulisi, että mustan ja valkoisen välille mahtuu niin monta eri vivahdusta kuin tällä saarella näkee. Ne ovat aikanaan Afrikasta orjina tuotujen pikimustien neekerien sekä espanjalaisten ja muiden kansallisuuksien sekoituksia, jotka ovat jo suureksi osaksi kadottaneet turpeanpaksut huulensa ja muutamat jo vieterikiharan tukkansakin. Puhdasveriset espanjattaret tunsi jo kuvien perusteella, mutta voiton heistä veivät palavakatseiset kreolittaret viehättävyydessään ja välittömämmässä esiintymisessään. Ei sitä siinä kadulla vielä huomannut, mutta vasta kun poikkesi johonkin tällaiseen trahteeripaikkaan, tuli se esille silmäniskuina, nyhkäisyinä ja muina senkaltaisina teikaroimisina. Parempiin baareihin kuului säännöllisesti myös yläkerros, jossa voi saada yksityishuoneen, ja siellä tarjoiltiin myös.

Martinique voi ylpeillä historiallisillakin henkilöillä. Syntyihän siellä kuuluisa Josephine eli Marie — Josephe — Rose — Tascher de la Pagerie, josta sittemmin tuli Napoleonin puoliso ja Ranskan keisarinna. Fort de Franceen on palmujen keskelle pystytetty hänelle muistopatsas, jota aika tosin on jo runnellut, mutta ei niin pahoin, ettei vielä tuntisi noita hienoja piirteitä, jotka hurmasivat Napoleonin. — Kittaamalla, uudestaan maalaamalla ja puuteroimalla patsaasta tulisi vielä oikein hyvä.

Kuluneelta näyttää myös koko Fort de Francen kaupunki. Siellä tapaa neekerikylää, vanhaa aikaa, keskiaikaa ja hiukan nykyisyyttäkin, kaikki yhtä siivottomia, mutta kasviston rehevyys peittää siivottomuuden kuten kurpitsa lantatunkion. Hallituksen puolesta ei siivollisuutta tietääkseni ole koetettu parantaa, — ei siitä ainakaan näkynyt jälkiä. Mutta rommi kasvaa siitä huolimatta hyvin, ja tuskinpa sikäläiset asukkaat paremmissa asumuksissa viihtyisivätkään.

Olimme jo ennen satamaan tuloamme saaneet kuulla sen illan erikoisena huvituksena olevan tanssiaiset kasinolla; oli näet lauantai-ilta. Se kuulosti oikein hienolta, ja laivamme koko ensiluokka päätti lähteä sinne. Meitä vähän pelotti mennä niin hienoon paikkaan, mutta hädän tullen päätimme esittää sanomalehtimieskorttimme, ne varmasti avaisivat meillekin pääsymahdollisuuden.

Kasinon löysimme pitkän neekerikadun päästä korkeammalta paikalta. Musiikki kuului jo kadulle, ja väkeä tunki runsaasti portailla. Ei meiltä kysytty mitään kortteja, kunhan maksoimme pääsymaksun, oli tie selvä salonkiin.

— Mutta mikä yleisö! Mustia, yksinomaan mustia, joku hiukan hallavampi joukossa, mutta kaikki värillisiä, naiset miltei napaan saakka dekolteerattuja, loppuosa räikeänkirjavaa sertinkiä, silkkiä tai harsoa. Nenärenkaat puuttuivat, mutta korvarenkaita sitä runsaammin. Musiikkiin kuului vain klarinetti, viulu ja tamburiini, mutta ne saivat aikaan uskomattoman kovan metelin. Sali oli varsin tilava, vaikka siellä pyörikin paljon kansaa. Välikattoa ei ollut, ainoastaan vesikatto, kuten maneesissa, ja se oli maalattu jokseenkin mustaksi. Lattia kohtalainen, siinä ei ainakaan päässyt liukastelemaan ja kaatuilemaan.

Ensimäisen luokan matkustajat istuivat kuin Buddhankuvat pagodassa yhdellä seinällä. Toiset heistä näyttivät niinkuin pettyneiltä, toiset taas huvitetuilta, mutta kukaan heistä ei tanssinut. Me sitävastoin katsoimme oikeudeksemme hiukan pyöriä, kun kerran olimme maksaneet täyden pääsymaksun. Toiset naisista tanssivat paremmin, toiset huonommin, kuten muuallakin on tapana. Erikoisesti muistan erään sangen mustan, joka oli tavallista tukevampi, sillä käteni ei ylettänyt kuin pienen matkaa hänen vyötäröisilleen. Minulta meni lähes puolen tuntia, ennenkuin sain hänet jotenkuten kuletetuksi yhden kierroksen salin ympäri, mutta sitte olinkin aivan kuitti. Ja hän ei edes vielä läähättänytkään.

Kun emme varsinaisesti olleet saapuneet tanssimaan, vaan ainoastaan katsomaan, poistuimmekin verrattain nopeasti, ehtiäksemme nähdä muitakin kaupunginosia. Ensiluokka oli lähtenyt jo aikoja ennen meitä.

Laivamme ei lastannut eikä purkanut Martiniquessa, yhden autokuormallisen otimme eväitä, ja olisimme vielä samana päivänä päässeet lähtemään edelleen, mutta olimme siellä kuitenkin kaksi päivää. Tämä sentähden, että merimiehet kerkiäisivät saada tarpeeksi rommia, jotteivät lakkoilisi loppumatkalla, sekä ettemme suinkaan tulisi liian aikaisin Marseilleen. Toisen päivän iltana sitten jätimme hyvästit Fort de Francelle ja varhain seuraavana aamuna laskimme ankkurin Pointe A Pitren satamalahdessa Guadeloupessa.

Noumeaan olimme tämän saman laivan mukana saaneet joukon Guadeloupin sanomalehtiä heinä- ja elokuulta ja tutkineet niitä ahkerasti, koska niissä oli tuoreimmat tiedot maapallon tältä puolen. Tietysti käsittelivät kirjoitukset pääasiassa Guadeloupen omia asioita, ja niistä muistan erikoisesti yhden, jossa kerrottiin Pointe A Pitrestä. Sain silloin sen käsityksen, että tämä kaupunki koettaa seurata aikaansa, sillä kirjoituksessa oli useita ehdotuksia ja suunnitelmia kaupungin saattamiseksi nykyaikaiselle kannalle vesijohtoineen, täydellisine sähköverkostoineen ja niin poispäin, ja kaikesta huomasi, että kaupunki oli varallisuudessaan kukoistava.

Sitten tuli syyskuun hirmumyrsky ja teki tyhjäksi kaikki suunnitelmat − siinä mielessä kuin niistä oli kirjoitettu. Sillä nykyisin suunnitellaan Pointe A Pitressä vain kaupungin jälleenrakentamista. 24 tuntia myrsky raivosi ja hävitti siinä ajassa suurimman osan kaupunkia — ellei nyt juuri maahan saakka, niin runteli kuitenkin kuin maanjäristyksessä.

Kiertelimme katselemassa hävityksen jälkiä, ja kurja oli tosiaankin kuva, jonka kaupunki tarjosi. Yksi kaupunginosa, jossa rakennukset olivat laudasta tai peltilevyistä, oli sortunut aivan maan tasalle. Mitään ei oltu keritty vielä tähän saakka rakentaa, vaan ihmiset asuivat lauta- tai peltikojuissa, joissa juuri mahtui seisomaan. Palmut olivat miltei lehdettömiä, tai saattoi jossain nähdä pari lehtirääsyä hervottomana riippuvan pitkin runkoa. Puistojen komeista puista ei ollut kuin oksaton rungontynkä jälellä, ja toista metriä paksut rungot olivat katkeilleet kuin korret.

Kirkossa myös kävimme, siinä ei ollut yhtään ehjää akkunaa, akkunanpuitteetkin olivat repeilleet, ja katossa paistoi suuria aukkoja. Kirkon vieressä olevan amiraali Gourbeyren pronssisen kuvapatsaan oli myrsky heittänyt torin toiselle puolelle, ja nyt se seisoi vaatimattomasti aitaa vasten nojallaan. Yli 1600 ihmishenkeä oli myrsky vaatinut koko saarella, ja niistä tuli 400 kaupungin osalle.

Kaupunki oli kerrallaan köyhtynyt. Yhden ainoan ravintolan löysimme, mutta siellä ei saanut mitään ruokaa, ainoastaan rommia. Menimme sitten kauppahalliin katsomaan hedelmiä, mutta niitä ei ollut ollenkaan, sillä hedelmäpuut olivat kaikki sortuneet. Vihanneksia siellä myytiin, mutta naurettavan pieninä annoksina, — oli aivankuin pikkulasten leikkikaupassa.

Ihmiset näyttivät vielä olevan kuin pyörryksissä. Kukaan ei tiennyt, mitä tehdä, sillä rahoja ei ollut, millä ruveta uudelleen rakentamaan. Ranskan hallitus oli kuulemma myöntänyt 100 miljoonaa frangia kärsineitten hyväksi, ja niistä oli nyt jo käytetty 10 miljoonaa, mutta väitettiin, ettei kukaan ole vielä saanut mitään. Rahojen hoitaja lienee kutsuttu takaisin Pariisiin tekemään tiliä toiminnastaan.

Vaikka laivamme päällystö oli tietoinen tapahtuneesta hävityksestä, oli se kuitenkin päättänyt ottaa puuttuvat matkaeväät Atlannin ylikulkua varten vasta Guadeloupessa. Kuten arvata sopii, ei sen onnistunut saada kuin puolet tarvittavasta määrästä, ja sen saivat matkustajat kyllä tuntea loppumatkalla.

Sitävastoin pujahti Guadeloupesta matkaan muuan pommilla kulkija, jolla ei ollut pilettiä eikä rahaa. Luulen kyllä, että hänet huomattiin jo laivaan tullessaan, sillä maissa ei käynyt kuin muutama matkustaja, ja jokaisen veneelläsaapujan täytyi nousta portaita myöten ensiluokan kannelle, jossa aina oli joku laivan upseereista. Mutta hänen sallittiin tulla mukaan ja sijoitettiin erääseen toisenluokan hyttiin.

Kun sitten alettiin lähestyä Marseillea, ilmestyi matkustajien keskuuteen keräyslista, jossa kehoitettiin avustamaan erästä, joka ei itse kykene maksamaan matkaansa. Otimme selvän, kuka listan oli pannut kiertämään, ja saimme selville, että se oli lähtöisin laivan purserin eli komissaarin virkahuoneesta. Hän huomasi, että nyt tulee laivayhtiölle mahdottoman suuri vahinko ja päätti korvata vahingon toisten matkustajien kustannuksella vetoomalla heidän jalompiin tunteihinsa. Listalla oli ulkomaalaiset pantu ensimäisten joukkoon. Panimme hävittömyyden hävittömyyttä vastaan ja kieltäysimme kunniasta, varsinkin kun joku tiesi, että asianomainen matkustaja oli verrattain varakkaan soitinkonetehtailijan poika. En tullut ottaneeksi selvää, saiko purseri vajauksensa täytetyksi.

YSTÄVISTÄ EROTESSA

Olimme jo sivuuttaneet Madeiran — jopa nauttineetkin sitä — ja se kimeä-ääninen ranskalainen virkamies oli myynyt viimeisetkin Tahitilta tuomansa helmet. Sitten oli yökaudet pelattu noppaa parturin kanssa toisen luokan ruokailusalongissa, mutta onni ei ollut hänelle vieläkään myötäinen. Hän hävisi järjestään joka centimen ja oli senjälkeen hyvin murheellinen.

Toiset matkustajat sensijaan olivat tavallista iloisempia, sillä lähestyihän matkamme loppuaan, ja kaksikuukautinen vankeutemme päättyisi ihanaan Marseilleen, josta jokaisella olisi vapaa tie kaikkiin ilmansuuntiin. Muilla, paitsi tällä kimeä-äänisellä ranskalaisella, jolla ei ollut enää rahaa, millä matkustaa.

Ensiluokan matkustajatkin tulivat meidän halvempiarvoisten kanssa tuttavallisemmiksi ja lähestyessämme Afrikan mannerta ryntäsivät he eräänä yönä kaikkein kevyimmin puettuina meidän kerrokseemme — ainoastaan miehet, ei naiset — ja panivat toimeen juhlan, jolloin laivan koko samppanjavarasto tyhjeni.

Olimme kaikin jalkeilla vielä ennen auringonnousua, juuri silloin, kun itäinen taivaanranta alkaa kajastaa. Se on näillä vesillä kaunis, ja niinpä nousimme etukannelle katselemaan päivänpyörän pulpahdusta merestä.

Ja silloin kohosi merestä taivaankajastusta vastaan selvästi piirtyvä vuorijono, kaunis, pohjaltaan tummanvärinen, mutta pinnaltaan kimaltelevan kullanhohtoinen. Se oli Marokon rantavuoristoa, ja kaikilta pääsi helpoituksen huoahdus, kun taas olimme mantereen lähettyvillä; pianhan keinuisimme jo Välimeren laineilla.

Mutta kun aurinko nousi, hävisivät vuoret näköpiiristä ja edessämme aukeni taas Atlannin sinivihreä ulappa yhtä tyhjänä ja elottomana kuin viimeistenkin viikkojen aikana, sillä tällä puolen kravun kääntöpiirin eivät lentokalaparvetkaan enää tuo vaihtelua näköalaan. Se aamullinen vuorten kajastus olikin ollut vain näköhäiriö, kangastus, ei suinkaan samppanjan aiheuttama, vaan tavallinen näillä seuduin, petollisen, kaukaa tulleen erämaahiekan aikaansaama.

Vasta aamupäivällä saimme vuoret uudelleen näkyviimme ja kohta oltiin Gibraltarissa. Totesimme vain, että Euroopan ja Afrikan välinen kulkuväylä oli vielä kunnossa, matta sitä ihmettelimme, miksi englantilaiset olivat vahtiporttinsa Välimerenpuoleisen vuorensivun tehneet kelkkamäeksi. Se oli nimittäin hiottu aivan sileäksi sementillä, ja se laskeutui huipulta saakka yhtä suoraan mereen. Nähtävästi oli se tehty liiallisten kiipeilijäluonteiden nousun ehkäisemiseksi, ja soveltui siihen erikoisen hyvin. Ja se oli mielestäni oikein tehty. — Sellaisia pitäisi meillä täällä Suomessakin rakentaa hyvin moneen paikkaan.

Lunta emme tällä rinteellä nähneet, joka seikka olikin maantieteellisesti oikein. Mutta Sierra Nevada esiintyi seuraavana aamuna nimensä mukaisena. Sen rinteitä peitti valkohohtoinen lumivaippa aina alarinteille saakka, jota seikkaa ihmettelimme. Emme tienneet silloin vielä, että Etelä-Eurooppaa kohtaisi tai oli kohtaamassa ankara talvi, ja sen oireet tuntuivat jo täällä Espanjan eteläisimmässä kolkassa.

Muuten maantieteen opetuksen suhteen haluaisin sanoa pari sanaa. Minä olin koulussa aina saanut sen käsityksen, että esimerkiksi sellaiset kaupungit kuin Cartagena ja Alicante ovat joitain tärkeitä tekijöitä maailmassa. Mutta kun sinne pääsee, niin huomaakin idättäneensä mielessään tarpeetonta kunnioitusta näitä vuorten väliin puristautuneita asutusryhmiä kohtaan, ja pettymys tällaisissa tapauksissa on katsojan silmissä epäedullista asianomaiselle maalle. Tosihan on, että rannikkomatkustaja ei tiedä, minkä arvoisia ne ovat vuortentakaisen kaupan välittäjinä, mutta itse kaupungit tekivät ohimenevään matkustajaan perin pienen vaikutuksen — taikka oikeastaan eivät tehneet mitään vaikutusta. Tai lieneekö asia niin, että minä katsoin näitä kauppapaikkoja mukamas suurenmaailmanmiehen silmillä ja vähäksyin näkemiäni. Laskettakoon tämä juttu sitten minun viakseni.

Välimeri oli kuitenkin meitä kohtaan ystävällinen ja näytti ihaninta muotoaan. Balearit vallan riippuivat rasvatyynellä merellä, irrallaan ilmassa, ja matkustajien mieliala nousi aina yhä korkeammalle, mitä lähemmäs Marseillea tulimme.

Kaikkien muitten paitsi meidän kolmannenluokanmatkustajien, sillä me jouduimme nyt kaikkien laivan viranomaisten syntipukeiksi. Laivalääkärikin heräsi eloon kaksikuisen uneliaisuutensa jälkeen, ja nyt hän ilmoitti, että kaikki kolmannen luokan matkustajat on rokotettava. Hän oli nimittäin kuullut, että isoarokkoa oli liikkeellä Panaman tai Länsi-Intian seuduilla silloin, kun sivuutimme ne, ja nyt päätti hän tehdä sellaisen vedon, joka vapauttaisi hänet edesvastuusta, jos maihintultua jotain sairautta matkustajissa havaittaisiin. Niinpä meidät eräänä varhaisena aamuna kirjeellisesti määrättiin saapumaan laivan sairaalaan, jossa operatsiooni tapahtuisi.

Me olimme asiasta kuitenkin eri mieltä kuin lääkäri. Kolmannen luokan matkustajista ei kukaan ollut sairastunut koko matkalla, jotavastoin kaksi toisen luokan matkustajaa makasi vielä paraikaa sairashytissä, ja lääkäri sanoi heissä olevan tulirokon. Marseillen satamassa eräs toinen lääkäri kyllä totesi, että heissä oli vain tavallinen kuume, mutta matkalla uskottiin laivalääkäriä, ja potilaita hoidettiin sen mukaan.

Katsoimme siis, ettei terveitä kolmannenluokan matkustajia kannattanut rokottaa, vaan mieluumminkin toisen luokan asukkaita, koska heissä taudit näyttivät paremmin viihtyvän. Emmekä siis menneet vastaanotolle vaan lähetimme laivan lääkärille kirjallisen vastineen, jossa lausuimme halveksumisemme sen johdosta, että meitä tasavallan kansalaisia näin hävittömästi kohdellaan ja ilmoitimme kieltäytyvämme rokotuksesta, paitsi siinä tapauksessa, että myös toisen luokan matkustajat rokotetaan ynnä laivalääkäri itse, joka juuri eniten on seurustellut sairaitten kanssa.

Minä sanelin sanamuodon englanniksi, uus-caledonialainen farmari käänsi sen ranskaksi uus-hebridiläiselle mekanikolle, joka tämän mielenilmaisumme sitten kirjoitti paperille ranskankielellä.

Itävaltalainen von Kratzer, joka heräsi vasta myöhemmin, tutki sitten tämän paperimme ja sanoi, että se on kirjoitettu huonolla ranskankielellä ja siinä on objektivirheitä, mutta kun aikaa ei ollut uudenkaan manifestin tekoon, päätimme lähettää sen sellaisenaan, ja minä kirjoitin ensimäiseksi nimeni sen alle.

Muutamat matkustajat vähän epäröivät kirjoittaa nimeänsä, mutta sitten pidimme heille esitelmän siitä, mikä tämän toimituksen tarkoitus oikeastaan on. Kuvailimme, kuinka jossain Kiinassa ikäloppuihin pässeihin istutetaan isorokkobasilli, tautia kehitetään huippukohtaansa saakka, sitten vielä mädätetään tämä pässinnahka, jotta siihen oikein kehittyisi basilleja. Senjälkeen raavitaan rokkorakkuloista iljettävä visva pois pulloihin, ja tätä visvaa nyt aiotaan istuttaa meihin terveisiin ihmisiin.

En tiedä tarkkaan, oliko tämä esitelmä tieteellisesti aivan pätevä, mutta vaikutuksensa se teki, ja kaikki kirjoittivat nimensä adressimme alle. Algerilainen Muhamed kyllä epäili ja kutsui minut kahdenkeskiseen keskusteluun. Hän sanoi, että kyllähän ranskalaiset aina pärjäävät, mutta toista se on meidän ulkomaalaisten ja kolonistien; meidät he voivat lyödä tyrmään milloin tahansa. Hänellä ei nyt näin vuoden vaihteessa olisi aikaa istua vankilassa, varsinkin kun siellä kotona Suk Arrhasissa odottaa kaunis ja lihava puoliso, jota hän ei ole tavannut pariin vuoteen. Jos nyt tämän nimenkirjoituksen takia heitetään vankilaan, niin hän myöhästyy seuraavasta laivasta, ja monta hyvää päivää menee häneltä hukkaan.

Vakuutin hänen varmasti ehtivän ensimäiseen Tunisin laivaan — jonka paikan kautta hänen piti matkustaa — ja niin kirjoitti hänkin arabiankielisillä puukstaaveilla nimensä tärkeän paperimme alle, ja se lähetettiin laivan lääkärille.

Ja tepsihän tällainen tokumentti, — toistaiseksi, sillä rokotuksesta ei sen jälkeen puhuttu enää mitään. Mutta kaiken lopuksi sain minä kuitenkin syyn tästä niskoilleni. Sentakia juuri, että nimeni oli ollut ensimäisenä listalla. Lääkäri sanoi, että saisimme olla laivassa siksi, kunnes Marseillen kaupungin lääkäri määräisi, onko meidät rokotettava tai ei.

Koleana lauantai-iltana kohosivat Marseillen tulet merestä näkyviimme. Satamaan emme enää päässeet, vaan saimme jäädä historiallisen, Monte Criston Kreivistä tuntemamme Ifi-saaren luo ankkuriin yöksi. Tavallinen matkustajalaiva olisi kait päässyt suoraan satamaankin, mutta näitä tropiikeista tulevia laivoja kohdellaan hiukan toisin. Lastin mukana seuraa sieltä — paitsi matkustajia — niin paljon rottia, russakoita ja muuta kuonaa, että kaupunki ei voinut niitä ottaa vastaan, ja siksi lähetettiin laivat aina uloimpaan satamannokkaan jonkun matkan päähän laiturista senjälkeen kun matkustajat oli heitetty maihin.

Aamuvarhaisella kyllä pääsimmekin jo sinne maihinnousupaikkaan, ja laivaan tunkeutui sakeanaan erinäisten välitystoimistojen agentteja, jotka nopeasti järjestivät meidän matkatavaramme kasoihin, eräät paikallisjunille meneviksi, toiset taas Pariisiin ja muutamat itäänpäin.

Siinä kiireessä tuli se kimeä-ääninen ranskalainenkin luokseni ja kyseli minulta neuvoja raha-asioiden suhteen. Hän kun oli matkalla pelannut koko omaisuutensa ynnä kahdenkymmenenvuoden aikana Tahitilla keräämänsä helmet, ja nyt hän oli aivan aukinainen mies. Rahaa tarvitsisi, sillä hänellä ei ollut minkäänlaista tähän ilmastoon soveltuvaa vaatekappaletta — ainoastaan valkoinen tropiikin puku — mutta kun päivä oli sunnuntai, ei hän voinut sähköteitse Pariisista tilaamiaan rahoja saada pankista ennenkuin huomenna. — Sitäpaitsi hän ei ollut oikeastaan niitä vielä tilannutkaan, kun emme olleet päässeet vielä maihinkaan, joten hän ei ollut kyennyt sähköttämään.

Asiaa pohtiaksemme menimme toisen luokan ruokailusalonkiin, johon minun viimeisillä Länsi-Intian kolikoillani tilasimme jotain lämmittävää ja sitten aloimme yksityiskohtaisemmin miettiä maihinnousumahdollisuuksiamme.

Ulkona vihmoi kalseita lumenhiutaleita, ja pohjatuuli porotteli pitkin laajaa satamaa. Ei edes kannellekaan sietänyt mennä neliniitisessä tahitilaispuvussa ja pandanushatussa, sillä sellainen puku ei suojannut enempää kuin tavallinen paita. Mutta paitsi monessa liemessä ryvettynyttä ruskeata pukuani oli minulla kuitenkin pantterinnahka ja jonkunlainen kashmirilainen matto, jota olin Himalajalla sekä Sumatralla käyttänyt yöllisenä peitteenäni, ja niistä päätimme tehdä tälle matkatoverilleni puvun.

Pantterinnahasta laitoimme ensiksikin jonkunlaisen turbaanin ja matosta sitten roomalaisen Caesarin toogaa muistuttavan vaatekappaleen ja niin katsoimme hänen voivan umpinaisessa autossa ajaa aseman lähellä olevaan hotelliin, jonka tunsin, — ja jossa minut myös tunnettiin, joten siellä kaiken todennäköisyyden mukaan hänellekin oli varma kortteeri ainakin viikoksi.

Hän, tämä kimeä-ääninen ranskalainen virkamies matkusti toisessa luokassa, ja siksi hän pääsi myös ennen minua maihin, ja hävisi heti tullitarkastuksen jälkeen. Mutta meitä, raukkoja kolmannen luokan matkustajia piinattiin laivassa aina siksi kunnes kaupungin lääkäri saapuisi tarkastamaan, olisimmeko rokotuksen tarpeessa, vai pääsisimmekö sitä ilman. Laivalääkäri kyllä pariin otteeseen lähetti meille sanan, että jos olisimme kilttejä ja tulisimme rokotettaviksi, niin pääsisimme heti maihin, mutta me olimme puolestamme itsepäisiä ja sanoimme, että saavat viedä meidät takaisin Tahitille, meillä on mukava olo täällä laivassa. Laivalääkärin rokotukseen emme missään tapauksessa suostu.

Kaupunginlääkäri oli nukkunut pitkään, eikä häntä monista puhelimitse annetuista kehoituksista huolimatta kuulunut. Meille tuli aika pitkäksi laivalla, ja samoin lie tullut laivalääkärillekin, koska hän kerran kannella tavatessamme kysyi, emmekö voisi asiaa sopia keskenämme. — Hän näetten ei myöskään päässyt laivasta pois ennenkuin viimeinen matkustaja oli sieltä lähtenyt.

Minä puolestani olin valmis sovintoon ja sanoin, että otetaan auto ja ajetaan krouviin, mutta kun hän taas puhui jotain rokotuksesta, niin minä käänsin hänelle selkäni ja sanoin, että minulla on aikaa odotella isonrokon puhkeamista vaikka ensi kevääseen, ja siihen katkesivat taas diplomaattiset suhteemme.

Yksi kuitenkin oli, jonka hermot pettivät, ja se oli algierilainen hyttitoverimme Muhamed. Hän livahti siinä jossain välissä joukostamme, meni ja pyysi laivalääkäriltä anteeksi huonoa käytöstään ja antautui rokotettavaksi. Siksipä tapasinkin hänet tullikamarin edustalla silloin, kun meidän muitten piti vielä olla karanteenissa laivassa.

Joku ihmettelee, kuinka minä olin siellä tullikamarin edustalla, mutta kun styyrpuurin akterista oli niin mukava hypätä laiturille, en malttanut mieltäni, vaan menin valvomaan tavaroitteni tullausta.. Ne olin nimittäin lähettänyt jo etukäteen sinne, toimitettavaksi Pariisin pikajunaan. Minut kuitenkin kuljetettiin takaisin laivaan kahden miehen voimalla — tosin ilman, että tein minkäänlaista vastarintaa.

Hetken kuluttua tuli kuitenkin se tavarainkuljettaja taas laivaan sanoen, että hänen täytyy saada kapsäkkieni avaimet, sillä tullilaitos suljetaan nyt juuri — olihan Joulun aaton-aatto — ja heidän autonsa lähtee aivan kohta asemalle. Kun niitä laivan publikaanejakaan ei silloin sattunut olemaan siinä pääportaitten lähettyvillä, seurasin häntä uudelleen sadan metrin päässä olevaan tullikamariin, jossa annoin yksinkertaisen määräyksen, että tavarani ovat kannettavat autoon ja ajettavat suoraan asemalle. — Niitä oli muuten yksitoista kollia ja pitkä paketti austraalialaisia keihäitä. —

Olin juuri selittämässä, että ne ovat transkontinentaalista tavaraa, johon ei ranskalaisen tullin ole syytä puuttua, mutta silloin oli minut taas äkätty laivasta ja toiseen otteeseen minut vietiin sinne takaisin. Tarkoitukseni oli kyllä lähettää tavarani transitona, mutta kiireessä en tätä sanaa muistanut, ja niin koettelin vielä lähtiessäni vakuuttaa tullimiehille, että tavara on transkontinentaalista.

Tulin taas laivalle ja samalla tuli sinne myös lääkäri kaupungilta. Koko kolmannen luokan odottava matkustajajoukko aivan pihisi kiukusta, kun meidät kutsuttiin laivan sairaalahyttiin.

Kukaan ei voi kuvitella sitä sanatulvaa, mikä selvien syytöksien muodossa valui laivalääkärin yli. Kaikki huusivat yhtäaikaa, ja kun toiset lopulta väsyivät kaupunginlääkärin rauhoittavien kädenliikkeiden vaikutuksesta, puhui vielä se uus-caledonialainen mekaanikko — syntyjään ranskalainen — pitkään siitä, kuinka hyttikunnastamme jo matkamme alussa, Uusilla Hebrideillä, olisi varmasti kaksi sortunut kuumeeseen, ellei tämä muukalainen — hän osoitti minua — olisi sikäläisestä sotilassairaalasta hankkinut heille lääkkeitä, laivalääkäri kun suhtautui aivan passiivisesti heidän tautiinsa. Hän sanoi, että on häpeä koko Ranskan kansalle, että ulkolaisia matkustajia kuljettavissa laivoissa on tällaisia nulikoita lääkäreinä. Laivalääkäri yritti kyllä joskus sanoa jotakin, mutta hänen äänensä tukahtui toisten sanatulvaan, ja sitten hän istuikin kasvoiltaan tulipunaisena pöytänsä ääreen selkä meihin päin.

Tämän jälkeen tuli kaupunginlääkäri luokseni ja sanoi, että olisi koetettava välttää suurempaa skandaalia ja pidettävä yllä sekä laivayhtiön että laivalääkärin mainetta, ja sentakia laivalääkärin toivomus rokotuksen suhteen on otettava huomioon. Mutta samalla hän vilkautti minulle silmää, ja silloin minä huomasin taas olevani Ranskassa.

Sillä tämän silmänvilkutuksen johdosta me alistuimme rokotukseen. Ja minkälainen tämä toimitus oli! Kaupunginlääkäri sen omakätisesti toimitti, käänsi selkänsä laivalääkäriin päin, joka istui hytin perällä, ja oli sitten raaputtavinaan veitsellä haavan käsivarteen. Sanoin "oli raaputtavinaan", sillä minkäänlaista haavaa ei hän siihen tehnyt. Sitten puikolla tipahutettiin pisara rokotusainetta iholle, jonka jälkeen lääkäri salavihkaa viittasi kädellään, että pyyhkäiskää se äkisti pois, — jonka tietysti arvelematta teimmekin.

Näin oli siis laivalääkäri saanut tahtonsa läpi ja oli hirveästi mielissään, kun kaupunginlääkäri ei ollut hänen arvovaltaansa millään tavoin loukannut, ja niin me saimme lähteä maihin.

Mutta ennenkuin lähdimme laivasta kuulimme vielä erään laivalääkäriä koskevan jutun, josta asianomaiset uhkasivat tehdä välikysymyksen laivayhtiön pääkonttoriin. Kuten tiedämme, matkusti mukana useita risteilijä CASSIOPEEn alipäällystöä sekä matruuseja. Heistä sairastui laivassa ennen Marseilleen tuloamme viisi tropiikissa saamaansa katalaan tautiin, ja he luonnollisesti turvautuivat laivalääkäriin, maanmieheensä. Hän kuitenkin suhtautui asiaan peräti tympeästi, sanoi taudin olevan vain jonkunlaista ihottumaa eikä antanut potilaille minkäänlaista hoitoa enempää kuin lääkkeitäkään koko kaksikuisen matkan varrella. Vasta Marseillessa kaupunginlääkäri totesi taudin laadun, ja kun minä läksin laivasta, jäivät he vielä sinne laatimaan syytöskirjelmää laivakomppanialle kelvotonta laivalääkäriä vastaan.

Oli juuri sunnuntaipäivä ja Joulun aaton-aatto, ja minullakin oli kiire päästä näkemään Marseillen joulumarkkinoita. Tavarani, monet kollini olivat vielä tullaamatta suuressa kuorma-autossa, ja annoin määräyksen ajajalle päästellä kaupunkiin. Mutta silloin minut napattiin kolmannen kerran. Se oli tullimies, joka selitti, että tavarat on sittenkin tullattava, koska minulla ei ole asianomaisia papereita transitoa varten. Vähän aikaa mietin, kuinka tilanteesta selviytyisin, sitte työnsin viisifrangisen tullimiehen kouraan, — ja tie oli selvä. Olin kyllä kokenut samanlaisia tapauksia jossain muualla, etelässä — ja tietysti myös itäisessä naapurimaassamme, — mutta näin helposti en sentään ollut uskonut Marseillen tullista selviytyväni. Mutta onhan matkustajalla lupa koettaa kaikkia luvallisia keinoja, ellei yksi auta, auttaa toinen. Ja mikäli jälestäpäin Pariisissa kuulin, olisi tavaroistani virallisesti käsiteltynä mennyt tullia maksamani määrä satakertaisena.

Nyt me ajaa hurauttelimme läpi kaupungin asemalle, järjestimme tavaramme taas uusiin toimistoihin edelleen vietäviksi ja sitten läksimme jouluostoksille. Olen jo pariin kertaan sanonut, että oli sunnuntaipäivä, mutta se ei kaupantekoa haitannut; olihan nyt joulu ja jokaisen kauppiaan piti ansaita. Kaikki suuretkin liikkeet olivat avoinna, ja niissä kuhisi väkeä mustanaan, mutta heidän kanssaan konkurreerasivat sadat ja tuhannet — kokonainen legio — katukauppiaita, jotka möivät tavaraansa käsivarsiltaan katukäytävillä ja melkeinpä keskikaduillekin pystyttämiltään pöydiltä tai kioskeista. Heillä oli tavaraa niin monenlaista, että ihmetyttämään tuppasi, — mutta onhan Marseille merikaupunki, suurkaupunki lisäksi, jolla on suorat yhteydet kaikkiin maailman ääriin.

Ja sitten joulukuuset, niitä oli se asemalta tuleva, katu aivan metsänään. Taikka oikeastaan joulumännyt, sillä kuusia näki vain peräti harvassa, enimmäkseen mäntyjä ja punamarjaisia olivipuun oksia, useinkin harvalehtisiä rääpäleitä. Eivät ne sovellu meikäläisen joulutunnelmaan, siihen vaatii olla tuuheaoksainen kuusi, johon voi ripustaa paljon kynttilöitä, omenoita ja kirjavia karamellejä. Ja ulkona sitten metrinkorkuinen luminietos, johon nämä kynttilöiden tulet akkunan läpi somasti kajastavat.

Nyt me kuljimme siellä katuja pitkin ilman palttoota — sillä sen olimme jättäneet Pariisiin — muutamia harvoja lumihiutaleita pyöri ilmassa, ilkeä viima puhalteli pitkin katuja, ja kaiken yli kohisi katukauppiaitten kirkuva melu. Emme päässeet oikein, joulumielelle ja siksi poikkesimme tuttuun krouviin syömään pari joulumakkaraa, jonka jälkeen kiiruhdimme asemalle.

Ja kohta nukahdimme Pariisin pikajunassa — matkalla kohti pohjoisempia seutuja, ja ylistetty etelä oli enää vain muisto mielessämme.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YLISTETTY ETELÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.