*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13581 ***

HELLMANNIN HERRA; ESIMERKIN VUOKSI; MAAILMAN MURJOMA

Kirj.

Juhani Aho


WSOY, Porvoo, 1920.






HELLMANNIN HERRA




I.


Koko talo oli ylösalaisin, sillä herra oli kylään lähdössä. Hän oli
taas kauhean pahalla tuulella, huusi sinne, huusi tänne, kiukkuili ja
pauhasi rouvalle, rengille ja piioille, ja nämä sitä mukaa hädissään
riensivät minne milloinkin käskettiin, yhä sattuen toistensa tielle.

--Minkä tähden on partavesi niin tulisen kuumaa, että pitää jäähdyttää
monta tuntia, ennenkuin kärsii siinä leukaansa liottaa? Minkä tähden?
Kuka sen on lämmittänyt Hoi! Missä ne kaikki? ... huusi hän, niin että
ikkunat tärisivät joka seinällä.

Herra ajoi partaansa kamarissaan ja luuli, että rouva oli viereisessä
huoneessa, mutta kun sieltä ei vastausta kuulunut, ryntäsi hän
julmistuen sisähuoneista etsimään. Ei ennättänyt kuin kynnykselle, niin
rouva jo juoksi keittiöstä hätään.

--Miksi on tämä vesi niin kuumaa? Tahdotaanko minua sillä kuin sikaa
karvattomaksi kollata? Hva' ä' me-ningen?--nyt se ei tullut
kovaäänisesti, vaan pidätetyllä kiukulla.

--Se Annihan se ... vaan kyllä minä heti paikalla ... sopersi rouva ja
kiiruhti keittiöön kylmempää vettä hakemaan.

--Minkä tähden Anni on tehnyt herran partaveden liian tuliseksi? Onhan
sinulle monta kertaa sanottu...

--Ei kai se ollut sen tulisempaa kuin ennenkään.

--Jospa ei ollutkaan; hätäili rouva, vaan annahan nyt sukkelaan
kylmää ... ja käy kiireelle noutamaan herran turkki tampuurista
pirtin uunin eteen lämpiämään.

Ja itse riensi rouva kylmää vettä vieden herran kamariin, ruveten
kaatamaan sitä pesuvatiin.

--Mit ... mitä sinä siinä?

--Minä panen tähän kylmempää sekaan.

--Niin, ja sitten teet sen niin kylmäksi, että iho siinä jäätyy! Eikä
tässä kuuna päivänä pääse asioilleen! Semmoista se on aina, jos mihinkä
aikoo! Silloin ne on kaikki ihan kuin hulluja! Pane tähän komuudille
vesikannu! Mitä sinä siitä kädessäsi koko päivän kantelet? Ja etkö sinä
olisi saattanut sitä jo aluksi itse tuoda?

--Minä olin kahverissä ja sanoin Annille...

--Vaikka minä olen jo satoja kertoja sen sanonut, että se ei osaa tehdä
partavettä ja että sinä et saa sen antaa!

--En minä olisi muuten antanutkaan, mutta kun minä kuulin, että sinä
lähdet kirkonkylään, niin aioin minä laittaa suntion matamille
sukankutomapalkasta vähän evästä pyhiksi.

--En minä jouda vetämään teidän eväitänne ... tulkoon itse hakemaan!

--Sillä kun ei ole itsellään hevosta...

--Niin noutakoon kelkalla!--Ka, kaada nyt sitten sitä vettä siihen!--
Soh!--Ja missä on hantuuki?

--Tässähän se on minun kädessäni...

--Anna se tänne!--Onko käsketty valjastamaan?

--En minä vielä ... vaan kyllä minä ihan paikalla...

Ja rouva kiiruhti käskemään. Sai mennä talliin asti, ennenkuin löysi
rengin. Oli jo hätä raukalla, että ehkei löydäkään. Hartiat olivat
kierot ja kumarat ja juoksu vinoa, kun hän läähättäen ehätti pihan yli
talliin ja tallista takaisin.

--Semmoinen vanha, ruma kohmura, murahti herra, tuon ikkunasta
nähdessään.

Hän oli asettunut partaansa ajamaan ja oli yhä äissään. Puri hammasta
ja kuohui. Tässä vielä partaansa ajamaan! Semmoisille herroille!
Parasta olisi jättää ajamatta ja mennä niine karvoineen!
Kotitakuissaan! Hah!--Istuvat ja arvostelevat siellä toisten ihmisten
omaisuutta! Köyhiä rottia jokainen! Mutta ne ne osaakin toisia nylkeä.
Mutta kyllä tässä vielä nähdään, kuka tässä...!

Seikka oli se, että pitäjäntuvalla istui parhaallaan
taksoituslautakunta, istui ja määräsi suostuntaveroa ihmisten
maksettavaksi. Sinne oli herrakin nyt lähdössä omaa kohtaansa
valvomaan, kun oli kuullut--

--Hoi! huusi hän yht'äkkiä niin, että valkoliimausta tipahti katosta
iso levy. Jo kohosi istualtaan, kun rouva taas juoksi hätään.

--Eikö teill' oo korvia kellään?--Käske Pulkkisen tulla tänne ... eikö
se istu pirtissä?

--Siellä kai se ... kyllä minä käsken...

Vähän päästä tulikin Pulkkinen ulko-oven kautta huoneeseen.

--Kuule sinä! Mitä ne sanoivat? Et sinä vain valhetelle?

--No, minä en valehtele ... se on vissi tosi, kun minä omin korvini
kuulin niiden itsensä siitä puhuvan. Porstuassa olin ja varsin panin
mieleeni, mitä ne kamarissa puhuivat.

--No, no, ja mitenkä ne sanoivat? Sano ihan, niinkuin niiden kuulit
sanovan!

--Sitä minä en ihan sanalleen muista enkä kaikkea kuullutkaan, mutta
niin ne vain tuntuivat arvelevan, että--

--Kuka niistä sanoi?

--Sanoi ne jokainen.

--Sanoiko vallesmannikin?

--Taisi se sekin sanoa, en minä häntä niin tarkkaan kuullut.

--Kuulit sinä ... kyllä sinä kuulit, vaikka sinä et tunnusta ... sinä
oot suuri hunsvotti.

--No, sen saapi herra uskoa...

--Ja sitäkö sanoivat, että pitää hovin Hellmannia oikein
takseerattaman?

--Sitä sanoivat.

--Entäs mitä muuta? Ettäkö on rikas ja sitä pitää oikein nahkattaman.

--Niin, että kuuden tuhannen tuloista vähintäänkin otetaan vero ...
sitä uhkasivat.

Herran silmäpohjassa välähti kiilto peiliä vasten kuin vihaisen koiran.

--Kuudesta tuh...! kyllä minä niille rosvoille vielä...! Ja sen minä
näytän, että vaikka talo menköön ja kaikki maata myöten...! Hoi!--Hoi!

Piika syöksähti salin yli, niinkuin olisi häntä potkaissut joku.

--Tule sinä sukkelammin, kun sinua huudetaan! Vie pois partavesi ja tuo
silmivettä sijaan!--Minkä tähden ei rouva itse tullut?

--Ei se ollut siellä!

--Missäs se on?

--Tuvan uunin edessä pitelee herran turkkia lämpiämässä.

--Kuudesta tuhannesta! Se on hävytöntä, sikamaista, se on juutalaisten
peliä sillä lailla! Minunko tässä pitää yksinäni kaikki pitäjän verot
maksaa? Häh?'

--Muuan tuntui siellä vielä sitäkin arvelevan, että sietäisi se
kymmenestäkin tuhannesta markasta.

--Hä--häh?

--Niin, että kun on saanut suuria voittoja tukkikaupoissa ... kaikista
ne tiedon hankkivatkin ... mitä niitä kenenkään kaupat liikuttaa...

Pulkkinen luuli jo, että kun hän tämän sanoo, niin saattaa herra karata
hänen kurkkuunsa ja kuristaa hänet vaikka kuoliaaksi. Siksi hän otti
rukkasensa, ennenkuin mainitsi kymmenestä tuhannesta, ja tarttui
avaimeen.

Vaan ei herra edes kironnutkaan. Vaalenihan vain vähäsen, otsasuoni
pullistui siniseksi, sieraimet levisivät kuin lentoon lähteäkseen, ja
suuta väänti pahasti pari kolme kertaa.

Piika toi samassa silmiveden.

--Joko on hevonen valjaissa?

--Eikö tuo alkane olla... Olli käski kysyä, että pitääkö tulla
kuskiksi.

--Milloinka minä ennen olen kuskia... Tai ann' tulla! Ja sano, että
panee kellon aisaan ja pislasuitset ja setolkan! Ajetaan komeasti
pihaan! Ei tässä armoille ruveta! Tule sinäkin, Pulkkinen, mukaan!

--Saatanhan tuota tulla...

Rouva toi turkkia. Selin otti herra sen hartioilleen ja kiittämättä
karjaisi hän vyötä. Rouvalla oli se saapuvilla.

--Kierränkö minä sen selän taakse?

--Menehän matkaasi

Ja hyvästiä sanomatta lähti herra pihalle, piiska kädessä, joka aina
oli varuilla eteisen naulassa. Rouvan henkeä oikein helpotti, kun ovi
paukahti kiinni. Ei ollut viha onneksi päässyt tällä kertaa häntä
vastaan puhkeamaan, mutta siksi luuli rouva tuntevansa miehensä, ettei
se kauan pysyisi puhkeamatta. Vaikka peloitti, niin meni hän kuitenkin
ikkunan pielestä katsomaan, verhon takaa, varkain. Hevonen seisoi
rappujen edessä, nahkaset oli käännetty, niinkuin herra ne tahtoi, ja
suitsia piteli renki, antaakseen ne herralleen, niin pian kuin tämä
istuutuisi. Ennenkuin ryhtyi lähtemään, tarkasteli herra kuitenkin
valjaat, koetti, oliko aisakello lujassa ja tunnusteli, miten kireälle
se tolkkaremmi oli sidottu. Kaikki oli niin laitettu, ettei käynyt
mihinkään tarttuminen. Rouva jo toivoi, että ehkä se pääsee pihasta
lähtemään niin, ettei suutu.

--Kunhan ei vain varsa mitään ... Herra Jeesus siunatkoon ... no,
niinpähän kävikin!

Herran istuessa rekeen oli varsa vähän liian aikaisin riuhtaissut, ja
kun ohjaksia tiukoitettiin, alkanut peruuttaa. Siitä kun sai piiskalla
pari huimausta, heittäytyi eteenpäin. Mutta kun suitset yhä kiskoivat
ja kun piiska yhä huimahteli, hyppäsi se ensin muutamia kertoja pystyyn
ja kiidätti sitten täydessä nelissä rekensä portin pieleen.

Siihen se riisuttiin ja vietiin talliin.

--Voi hyvänen aika, nyt se taas saa selkäänsä, voivotteli rouva ja
kiiruhti keittiön porstuaan. Piiatkin sieltä jo kurkistelivat ja
hätäilivät, mutta kuitenkin teki mieli joka kerta kuunnella, miten
herra hevosiaan kuritti.

Renki seisoi peloissaan ovella eikä osannut mitään. Mutta kun herra toi
varsan ulos tallista, oli renkikin vähällä saada osansa.

--Mitä sinä siinä noljotat, häntä koipien välissä? Vedä reki tänne tai
saat samasta varresta! ärjäisi hänelle herra.

Rouva ja piiat olivat samassa pujahtaneet porstuan ovelta
näkymättömiin.

Jäsentäkään liikauttamatta antoi varsa nyt valjastaa itsensä.

--Hyppää kannoille, Pulkkinen! huusi herra portin kohdalla Pulkkiselle,
missä tämä oli koko ajan seisonut ja odottanut, pannen piippuunsa.--Ja
koeta nyt ajaa, jos osaat, murahti hän kuistin suussa kuskilla
pysyttelevälle rengille ja antoi hänelle ohjakset.




II


Taksoituslautakunta istui pitäjäntuvan porstuanpohjakamarissa ja
arvosteli ihmisten omaisuutta. Pöytä oli siellä peräikkunan edessä,
josta näkyi pappilan laajat pellot ja peltojen perältä kirkko. Pöydän
toisessa päässä istui luetteloita tarkastellen puheenjohtaja, entinen
ruotuväen kapteeni ja nykyinen maanviljelijä, lasisilmät nenällä ja
kynä suussa. Vastapäätä häntä oli vallesmannin paikka. Siinä hän istui,
ruunun puolesta läsnäollen, selkä seinään nojaten, oikea kyynäspää
pöytää vasten ja samassa kädessä piippu; sillä näin tuttujen miesten
kesken ei ollut tupakanpoltto virkapaikassakaan kielletty. Lautamiehet,
tätä tointa varten erittäin valitut, istuivat seinävierillä siellä
täällä ympäri huonetta. Muutamat heistä polttelivat, toiset istuivat
joutilaina siltaan päin kumarissa ja vähänväliä polviensa väliin
sylkäisten. Jotkut eivät tehneet sitäkään, istuivathan vain ja
katastivat silloin tällöin ulos ikkunasta kartanolle, jossa väkeä
liikkui alituista porinaa pitäen. Muuan oli mukavuuttaan hakien
kiivennyt istumaan korkeaksi kootulle suntion sängylle, joka hänen alas
soluessaan vetäytyi aina kierommaksi, ja peiton alta alkoivat yhä
enemmän ammottaa matrassi ja likaiset tyynyt.

--Sitten on Hukkanen, sanoi esimies, lehteä kääntäen.--250:stä oli
viime vuonna ... pannaanko samasta nytkin?

--Pannaan vain, sanoi muuan lautamies, päätään nostamatta ja polviensa
väliin sylkäisten.

--Kaarnajärven ontermanni tulee sitten ... nro 5 ... onko itse
saapuvilla?

--Tokko lie.

--500 oli mennä vuonna...

--Sama välttää nytkin.

--Hyvin välttääkin.

--Mökinmies Pehkonen samalta tilalta...

--Se on itse täällä ... äsken näkyi ajavan, ilmoitti eräs ikkunasta
katsoja.

--Eikö se ole sen tamma tuolla aidassa kiinni, kurkotti se, joka
sängyllä istui.

--Käske hänet sisään, siltavouti.

--Siltavouti taisi pistäytyä ulos, sanoi vallesmanni, käykää joku muu
käskemässä Pehkonen sisään.

Muuan lautamies otti tämän tehdäkseen.

--Paljoksiko Pehkonen arvaa verotettavat tulonsa tänä vuonna? kysyi
esimies, kun Pehkonen oli tullut ja kätellyt jokaista.--100 oli viime
vuonna...

--Liekö noista niin paljon mihinkään arvattavata ... eikö tuota
annettane anteeksi tällä kertaa kaikkia, arveli mökinmies koskettaen
takaraivoaan.

Mutta siihen panivat vallesmanni ja useat lautamiehet heti vastaan.

--Vai anteeksi? Ketäs sitten, jos ei sinua, jolla on rahoja lainanakin?

--Mistäpähän lie hyvin lainanakaan.

--Mitä se Pehkonen tyhjää ... onhan se tietty asia, sanoi muuan
lautamies.

--Ei olisi liikaa, vaikka pantaisiin 300 markasta, tahtoi vallesmanni.

--Vai 300:sta! Ei hyvät miehet!

--Paljon taitaa olla 300, mutta pannaan 200, niin se ehkä passaa
parahiksi, arveli esimies.--Eivätkö kaikki ole sitä mieltä?

--On kaikki ... kaikki on.

--Kyllä sitä nyt tuli liiaksi, jupisi Pehkonen mennessään.

--Ja nyt tulee, sanoi esimies hiukan naurahtaen ja siirtäen lasisilmät
otsalleen, nyt tulee Hellmannin herra.

--Joko tulee?

--No, paljonko sille pannaan? kysyi hän sitten, mahdin paino
äänessään.--Niinkuin jo oli tän'aamuna puhe, niin ei taida kukaan sen
miehen rikkautta tarkoilleen tietää.

-Tiedetään ne niin hyvin ainakin, sanoi vallesmanni ja meni kopistamaan
periä piipustaan uunin eteen, ettei liikoja panna, vaikka pantaisiin
enemmän kuin kenellekään muulle.

--Pitäisi kuitenkin tarkoilleen punnita, ettei tule erehdystä, arveli
piippuaan sytyttäessään esimies.

Siinä tuli sitten vähäinen seisaus toimituksessa ja jouduttiin hetkeksi
pois asiasta. Tai siinähän sitä oikeastaan kuitenkin pysyttiin. Syntyi
yleinen haastelu Hellmannin herran varoista ja siitä varsinkin, miten
hän oli niitä koonnut. Tiettiin niitä jo aluksi silloinkin olleen, kun
herra Pohjanmaalta näille tienoille ilmaantui ja osti rappiolla olleen
Hovinmaan. Nouti kohta sen tehtyään kotipuolestaan rouvan ja sen mukana
kuului saaneen lisärahoja, joilla rupesi maataan rakentamaan. Mutta
rouva kuoli jo muutaman vuoden kuluttua rintatautiin ... kuoleehan sitä
semmoisen karilaan käsiin, mustaverisen, ison ja äkäisen...

--Niin, no, ehkä ne puheet saavat olla sinänsä, sanoi esimies miedolla
huomautuksella sille lautamiehelle, joka näitä kertoi.

--Olkootpa vain ... en minä heitä, vaan kun tuli muutenkin puheeksi...

--Eikö se ole etenkin hevoskaupoissa voittanut? tiedusteli esimies,
ikäänkuin pois pyyhkiäkseen muistutustaan.

--Niissähän se on, vaan parhaat voittonsa se on kuitenkin elokaupalla
saanut. Hyvinä vuosina ostaa huokeasta ja huonoina myöpi
moninkertaiseen hintaan.

--Entäs kun tässä tuonoittain oli näppiään lyöden sitä kehunut. Voitin,
että pätkähti! oli sanonut. Ja toista kymmentä markkaa oli tynnyriltä
voittanut.

--Kiskoo, missä saa, minkä mökkiläisiltäänkin. Eikä sen maalla kestä
kukaan. Parissa vuodessa meni Aapoltakin arennista ja päivätöistä
hevoset ja lehmät ja kaikki...

--Sekö se on, jota ei päästänyt leikkuupelloltaan omaa ruistaan
leikkaamaan, vaikka mies pyysi, kun näki pakkasen tulevan?

--Sehän se on, Aappo Huttunen. Nyt on mies kasakkana ja joukko kiertää
mieroa.

--Sillä laillahan sitä rikastuu...

--Niin, ja sitten niin nihki tarkka ... lukemalla kuulutaan muikkujakin
joukolle eteen annettavan, happamia nekin, eikä voin mausta
puhettakaan...

Samassa kalahti porokello tiukasti ulkona, ja ikkunan ohitse näkyi ajaa
karahuttavan joku kipakkata vauhtia.

--Siinä se nyt on itse parahiksi! huudahti muuan ikkunan ääressä
istuvista, ja kaikki kiiruhtivat katsomaan. Esimieskin vähän kurkotti
päätään nähdäkseen, mutta ei kuitenkaan lähtenyt paikoiltaan, niinkuin
teki sängyllä olija, joka veti alas tullessaan puolet makuuvaatteista
lattiaan. Eikä ollut aikaa korjata niitä, ennenkuin oli katsonut
tarpeekseen.

--Siihenpähän joutui!

--Aivan on likomäräksi varsansa ajanut...

--Kuskikin sill' on mukana...

--Jos lautamiehet istuvat paikoilleen, niin jatketaan toimitusta,
huomautti yht'äkkiä kuitenkin kapteeni viranomaisella äänellä.--Koska
asianomainen itse on tullut ja kun ollaan epätietoiset hänen verotusta
varten lukuun otettavasta omaisuudestaan, niin lienee parasta kutsua
hänet itsensä sisään ja hän saa, jos tahtoo, antaa lautakunnan
hyväksyttäväksi ilmoituksen varoistaan. Siltavouti menee ja kutsuu
herra Hellmannin sisään.

Mutta Hellmanni tuli jo kutsumatta. Aukaisi oven repäisemällä ja astui
turkki päällä sen täydeltä kamariin.

--Hyvä päivä! sanoi hän lyhyesti ja uhkaavasti. Esimies kumarsi
kankeasti pöytänsä päästä ja selaili papereitaan. Muut eivät
liikahtaneetkaan. Herra mulkoili, turkkinsa vyötä päästellen, miehestä
mieheen.

--Istutaan, vaikkei käsketäkään, murahti hän puoliääneen ja istuutui
uunin eteen tyhjälle tuolille. Kukaan ei virkkanut mitään, eikä muuta
kuulunut kuin esimiehen paperien ratina. Aikansa niitä käänneltyään
sanoi tämä viimein:

--Se oli mökinmies Pehkonen Kaarnajärven kylästä, verotettiin 200
markasta.

--Niin on.

--Kaksisataa on liian vähän, sanoi Hellmanni.--Se mies sietää
enemmänkin. Minä tiedän, että sen miehen varat puhtaassa rahassakin
nousevat neljään sataan!

--Minä pyytäisin saada huomauttaa, että asia jo on päätetty ja että
ainoastaan lautakunnan jäsenillä tässä on puhevalta.

--Ahah! Jahah!

Herra joutui vähän hämilleen, mutta koetteli peittää sitä rohkeasti
katselemalla ympärilleen. Suupieltään koetti hän pitää pilkallisesti
väännyksissä, ja pikanelli kierteli uhkaavasti poskesta poskeen. Tuon
tuostakin siveli hän tuuheata mustaa leukapartaansa.

Taas toimi esimies äänetönnä papereineen niin pitkän aikaa, että
Hellmannilta viimein loppui maltti.

--Ei siitä selailemisesta taida loppua tullakaan? kysäisi hän.

Esimies kohotti vihdoinkin rauhallisesti kulmiaan:

--Kaarnajärven tilan n:o 6 omistaa herra A. Hellman.

--Jahah! Joo! Joko löytyi?

--Oli viime takseerauksessa arvattu omistavan oman ilmiantonsa mukaan
1,000 markkaa verotettavaa omaisuutta.

--Niin oli!

--Koska asianomainen nytkin on saapuvilla...

--Joo, saapuvilla on!

--... niin pyytäisin saada lautakunnan puolesta kysyä, kuinka korkealle
herra Hellman on tulonsa laskenut tänä vuonna.

--Olkoon samasta, vaikkei se sitäkään sietäisi! Lautamiesten ja
vallesmannin puolesta kuului yhteinen kiusoittava halveksimisen pihaus.

--Häh? kivahti herra, ja veri täytti jo nähtävästi päätä kohti.

--Herra esimies, sanoi vallesmanni, minulla olisi tätä ilmoitusta
vastaan tehtävä se muistutus, että summa on aivan liian pieni.

--Mitä! Pieni!--Ja herra tyhjensi kiivaasti suunsa pikanellista, jonka
sylkäisi kauaksi luotaan.

--Sen tietää jokainen, että pieni se on. Joka lautamies sen saattaa
sanoa.

--Pieni on, todistettiin yksimielisesti.

--Mistä hiidestä te...? Kuule, sinä, Ruutper, mistä helvetistä sinä
tiedät minun tavarani? Sinäkö ne oot lukenut minun rahani?

--Jos en oo lukenutkaan, niin tiedän kuitenkin ... vaikkei ehkä niin
pennilleen, niin tiedetään ne kuitenkin! Kyllä sinun tukkikauppasi
tunnetaan ja perintösi ja elo-kauppasi ... ja jokainen tietää ilman
sinun rahojasi lukematta, joilta olet metsiä ostanut ja toisille
myönyt. Niistä olet kaikille kehunut ... minulle ja monelle muulle,
mutta minulle viimeksi.

--Milloinka minä olen sinulle kehunut? Elä sinä valehtele, minä en ole
kehunut kenellekään!

--Olet kehunut ja jos et olisikaan, niin näkisihän sen sinun
rakennuksistasikin ja kaikista laitoksistasi.

--Siitäkö minua verotetaan, että minä rakennan ja laittelen? Siitäkö
minua verotetaan? Häh?

--Siitä ne sinun varasi näkee! Ja on sinulla perintöjä ja prosentteja
kanssa!

--Sano sinä, että siitäkö minua verotetaan, jos rakennan peltojani ja
panen rahani maahan? Häh?

--10,000 markkaa sait mennäkin talvena Honkakankaan metsillä, ja ei kai
ne ole miten vielä maahan menneet?

--Jos eivät mahaan...

--Elä viisastele, Juntunen ... se on minun oma asiani!--Etkä sinä ole
sen kummempi viisas kuin muutkaan, vaikk' olet lautamies!

--Tässä ei saa mennä persoonallisuuksiin, huomautti esimies lujasti.
Herra Hellmannilta ei pyydetä muita selityksiä kuin lyhyt ilmianto,
kuinka suureksi hän arvaa tämänvuotiset tulonsa.

--Se on sillä sanalla kuin minä sen jo sanoin!

--Ehkä olette hyvä ja vähäksi aikaa astutte ulos. Jos tahdotte kuulla
lautakunnan päätöksen, niin saatte hetken kuluttua jälleen tulla
sisään.

--Vaan sen minä sanon, että jos minulta liikaa veroa otetaan...

--Ei liikaa otetakaan, naurahti lautakunta, ja Hellmanni kuuli ulos
mennessään samaa ärsyttävää naurahtelemista kuin äskenkin.

Vastaukseksi paukahutti hän oven jälkeensä kiinni sillä vauhdilla, että
ikkunat helähtivät seinillä. Hänen kiukkunsa oli yhä ylennyt kamarissa.

--Mitä miehiä ne on nuo tuolla kamarissa? kipakoitsi herra porstuassa
oleville. Kuka niille on antanut oikeuden siellä istua ja räknätä
ihmisten rahoja? Kuka? Tietääkö teistä kukaan: kuka?

--Eikö nuita lie se kuntakokkous valinna?

--Kissa ne on valinnut! Ja ne on suuria roistoja jok'ikinen, köyhiä
ruunun rottia! Semmoisia niitä pannaan siihen kometiiaan! Joilla ei ole
pennin pätkääkään omasta puolestaan panna!

--Minkääntähen nuo ei oo herroo valinna?

--Häh? Pidä suus' kiinni siinä! Mikä sinä oot tässä puhuja?

--Oompahan voan.

--Min' en ole sinulle mitään puhunut! Niin että elä sinä tule
minullekaan puhumaan! Ja pidä suus' kiinni! Muista se!

--Pittää pittee...

--Liiastako ne tahtoo herroo verottoo? kysyy muuan toinen joukosta.

--Mitä se sinua liikuttaa?

--Mitäpä tuo kyllä liikuttannookaan.

--Sido, Olli, lyhemmälle tuo marhaminta, ärjäisi herra rappusilta
rengilleen.--Etkö sinä vielä ole oppinut hevosta kiinni sitomaan?--
Tprusoh! mitä sinä siinä hypit? Luuletko sinä? Tprusoh! sanon minä.

Varsa ei liikahtanutkaan muuta kuin sen, minkä ehdottomasti vavahteli
isäntänsä siihen palavin silmin tuijottaessa ja sitä katseillaan
hillitessä. Kaulansa se oli työntänyt seinää vasten koukkuun ja seurasi
pelon kelme silmissä herransa pienimpiäkin liikkeitä.

--Sisoh! Sinäkö tässä et aio--sanoi hän. Mutta sitten pyörähti hän
kantapäillään väkijoukkoon päin:--Mitä te, moukat, siinä tollotatte?
Ettekö te ole ennen nähneet hevosta koulattavan?

Väki väistyi vähän, ja samassa kutsui siltavouti herran takaisin
kamariin.

Herran kiukku ei ollut päässyt vielä puoleksikaan purkautumaan.
Suupielet olivat pahasti väännyksissä, silmien päällä välkähteli vihan
verho ja niskakarvat pörhistyivät hatun alla pystyyn.

--No, mitä niillä herroilla on sanomista? ja hän jäi hajasäärin
seisomaan keskelle lattiaa.

Esimies ilmoitti rauhallisesti sanottavansa:

--Kun lautakunta on varmalta taholta saanut tietoonsa, että
Kaarnajärven tilan n:o 6 omistaja herra A. Hellman on viime kuluneena
vuotena kaupoilla ja kaikenlaisilla hankkimisilla, joista hän itse
tietää yhtä hyvin kuin lautakuntakin, lisännyt omaisuuttaan siinä
määrässä, että hänen kunnanveronmaksunsa kohtuuden mukaan vaativat
melkoista korotusta, niin on lautakunta katsonut velvollisuudekseen
arvata hänen verotettavan omaisuutensa seitsemään tuhanteen markkaan.

--Se on saatanan...!

--Joka asianomaiselle täten...

--Se on saatanan vale, sanon minä, ja te olette jokainen suuria
roistoja, metsärosvoja, kaiken maailman suurimpia ryöväreitä! Ja sen
minä sanon, että... Ja jos te edes olisitte oikeita ihmisiä ... mutta
teillä on jok'ikisellä minua kohtaan vihaa ja kateutta! Teillä on
vanhaa vihaa, ja se on sinun työtäsi, Ruutperi, sinun työtäsi se on,
sinä kostat, kun et saanut lainaksi rahaa! Mutta sano sinä, mikä sinä
olet, vai sanonko minä? Sinä olet juomari, huorintekijä...

--Herra esimies, minä pyydän...

--Tuoko on esimies? Mikä esimies se on enemmän kuin muutkaan? Se
paperejaan tuossa selailee, mutta tuskin tietää itsekään, mitä niissä
seisoo. Et sinä ole muita kummempi! Lehmäsikin kuolevat joka talvi
punatautiin, mutta eipähän minun lehmäni kuole! Mitä sinulle siitä
meijeristäsikään on? Mikä sinä olet sen kummempi kuin muutkaan? Et ole
muuta kuin ruunun puustellin arentaattori, lampuoti, loinen ja vanha
kersantti, rahjus...!

--Om int' bror slutar och aflägsnar sig pä fläcken härifrän, så låter
jag nämnden ta' dej i nacken och kasta ut dej! [Jos et herkeä ja mene
kohta paikalla tiehesi, minä annan lautakunnan tarttua sinua niskaan ja
heittää ulos!]

--Puhu suomea, jos osaat, eläkä mongerra! Anna kuulla muidenkin, anna
kuulla moukkainkin puhettasi! Minutko ulos? Tulkaapas! E-ohoh! Aina
minä yhden tuommoisen lautakunnan nujerran! Liikkukaahan siitä, niin
ikkunasta lennätte hevostenne eteen joka mies!--Mitä te olette
miehiänne? Sanotteko sen itse, vai sanonko minä?--Ovi auki, että
muutkin kuulee!--Te olette jokainen niitä pitäjän suurimpia rahjuksia,
tuppeliineja, herrain hännänkannattajia, köyhiä rottia, luunpurijoita,
toisen tavaran tonkijoita--sikoja!--Ette te ole tavarata nähneetkään
ettekä kuulleet, että sitä onkaan, ennenkuin kuulitte, että sitä
minulla on. Ja minulla sitä on! Minulla on enemmän kuin tiedättekään!
Seitsemänkö tuhatta vain! Se on vähäinen raha ... en ilkeäisi sen
vertaisesta verottaa, kun on kerran sitä varten tuohon istuutunut ...
en totta maar ilkeäisi! Pankaa kymmenentuhatta kerrassaan! Eli
satatuhatta eli kaksi! Kirjoita kirjaasi sinä, esimies, jos osaat!
Istu paikoillesi ja kirjoita se kirjaasi tuon seitsemän tuhannen
lisäksi! Tuoss' on vielä rukkaset kaupantekiäisiksi ... ota pantiksi
rukkaset ... heh!

--Pankaa ovi kiinni, komsarjus!

--Anna vain olla oven auki! Ei tässä lukittujen ovien takana
keskustella! Kohta lähden, jahka saan turkin päälleni! Pikanellipuru
vielä jäi! Tuoss' on sekin! Pthyi! Siin' on seinässä, korvasi juuressa,
vallesmanni! Irtauta se siitä ja pistä suuhusi! Pistä, pistä, se on
hyvin makea! Ja lautamiehet saavat tulla kotiin piipunperiä hakemaan!
Niin, pankaa sekin paperillenne, että minulla on verotettavaa
omaisuutta kaksi tötteröllistä piipunperiä ja toista yhä tulee! Häh?

--Heittäkää ulos hänet!

--E-ohoh! Ei minua väkisin heitetä, jos en hyvällä lähde! Mutta jo minä
lähdenkin! Ei ole tällä kertaa tämän enemmän sanomista! Toissa kertana
lisää! Hyvästi!

Röyhkäisten töytäsi hän ulos aukinaisesta ovesta ja hajoitti mennessään
porstuaan kokoontuneen väkijoukon kahtia.

--Hevonen tänne! huusi hän kädet puuskassa porstuan rappusilta
rengilleen.--Aja tänne rappujen eteen! Täss' ei ole köyhä lähtemässä,
joka maksaa seitsemästä tuhannesta veroakin!

Rentonaan nakkautui hän rekeen, niin että perälauta rasahti...

--Hyppää kannoille, Pulkkinen! Ja ann' mennä, Olli!

Varsa puhalsi seisovilta jaloiltaan täyteen laukkaan.

--Mjukaste tjenare! [Nöyrin palvelijanne!] huusi herra mennessään
lautamiehille, jotka uteliaisuudesta seisoivat kaikki kamarin
ikkunassa.--Mjukaste tjenare! Mjukaste tjenare! huusi hän, riipaisi
lakin päästään ja huitoi sillä taakseen kaaren toisensa perästä, nosti
ja laski, ylös ja alas, niin että se toisin vuoroin korkealle kohosi,
toisin vuoroin tien viertä hipaisi.

Vasta kun oli pitäjäntupa näkymättömissä, herkesi hän, paiskasi lakin
syvälle päähänsä ja kääntyi reessään oikeinpäin istumaan.

Hän loisti ääretöntä tyytyväisyyttä, ja suu reuhotti koko matkan
leveässä hymyssä, silloin kun se ei ääneensä nauranut.

--Ähäh, ähäh! hoki hän.--Saivatpas, saivatpas! Häh, Pulkkinen, kuulitko
sinä, mitenkä minä niille annoin?

Pulkkinen keikkui kapeilla kannoilla, vuoroin kummallakin, eikä hän
tahtonut siellä varsan kiitäessä mitenkään pysyä.

--Mitäh? Kuulitko sinä? Tule tänne reen laidalle istumaan!--Totta kai
kuulit, kun minä niille annoin?

--No, jo minä toki sen kuulin ... oikein olan takaa annoitte!

--Häh? Niin! Eikö niin? Mitä?

--Jo minä olisin vallesmannin sijassa vähemmästäkin hävennyt.

--Näitkö sinä, minkänäköisiä ne oli? Mitäh?

--Niin oli vallesmannikin happamen näköinen, kuin kauan käynyt sinukka
on makuinen.

--Silloinko kun minä rätkäytin pikanellipurun sen korvan juureen?

--Silloinpa silloin.

Hellmanni muisti sen ja paljon muutakin, mitä oli sanonut. Ja uudelleen
ja aina uudelleen hän nauroi niille ja kyseli niitä.

--Häh-häh-häh!--Saivatpas kerran!--Häh-häh-häh!--No jo minä niille
annoin! Saivatpa ne maineensa kuulla! Vaan kyllä ne sen sietikin!
Ottivatko ne ne minun rukkaseni lattialta? Näitkö sinä, ottivatko?

--En nähnyt minä.

--Ottivat ne, saat uskoa, että ottivat! Vaan näitkö sen, paniko
vallesmanni minun pikanellipuruni suuhunsa? Paniko se? Näitkö sinä?

--Liekö tuo tuota toki pannut?

--Sekö? Pani se! Se pani! Saat olla varma, että pani! Nyt se sitä
siellä parhaallaan pureksii!

Koko matkan kotiin saakka kesti puhetta tästä samasta asiasta,
uudelleen ja aina uudelleen. Ja naurun lähteet näyttivät olevan
loppumattomat.

Pihaan tultuaan ei herra mennyt suoraan huoneeseen, vaan jäi hevosta
riisuttaessa sitä taputtelemaan ja silittelemään.

--Anna kauroja varsalle, Olli! Anna sen syödä, minkä syödä saattaa,
käski hän vielä mennessään, ja porstuan ovelta huusi hän Pulkkiselle,
joka veti rekeä liiteriin:

--Tule ryypyille, Pulkkinen! Otetaan pieni naukku sen seikan päälle.
Käy pois vain!

--Jahka minä tämän reen vedän liiteriin.

--Ei sillä kiirettä ... ann' olla siinä vain ... joutaa sen Ollikin
vetämään.

Veti Pulkkinen kuitenkin reen liiteriin, ja sen tehtyään meni hän vielä
tallissa käymään.

--Meneeköhän tuo tuommoinen meno käräjittä? arveli renki.

--Ei mene käräjittä ... hulluja olisivat herrat, jos heittäisivät...

--Vaan eihän koira koiran hännälle polje...

--Vaikka kohta...

--Käypiköhän pahastikin?

--Siitä on satain markkain sakot, saattaa olla tuhansienkin, istuvan
oikeuden haukkumisesta ... hyvässä lykyssä västinkiäkin...

--Hyhhyy! vihelsi renki.




III.


Lautamies oli ajanut pihaan eikä näkynyt pitävän erikoista kiirettä
sisääntulollaan. Sitoi viivytellen hevosensa portin pieleen, kaivoi
heinätukon seviltä ja heitti sen eteen, levitti loimen selkään ja lähti
sitten verkalleen tulemaan pihan yli. Se oli herättänyt herrassa
epäilystä, ja levotonna oli hän kävellyt lattiata edestakaisin, aina
vähän väliä seisahtuen ikkunasta katsomaan.

Hän oli pitkänlainen, soikeanaamainen ja rauhallisesti katseleva mies.
Herra koetti arvata hänen asiansa, mutta ei sitä päältäpäin vähääkään
näkynyt.

--Käykää istumaan, pakotti herra itsensä sanomaan, kun ei lautamies
puhunut asiaansa, vaan jäi oven suuhun seisomaan.

--On tuota saanut istuakin, sanoi lautamies, mutta istuutui kuitenkin.

Tupakkaakin piti herran tarjota, vaikka paha aavistus alkoi yhä
karkeammin kierrellä rinnassa. Pulkkinen, herran ainainen puhetoveri ja
nytkin saapuvilla, sen näki, mikä herran mielessä kangerteli, hän kyllä
tiesi lautamiehen asian ja seurasi viekkaalla syrjäsilmällä kummankin
käytöstä.

--Hyvänlainen on ilma ... ei ole suvikaan, vaan eipä niin nihki
pakkanenkaan, aloitti lautamies puheen, kun oli piipun sytyttänyt ja
sitä siististi poltteli. Hän veteli lyhyitä laihoja savuja ja
tarkasteli piippuaan, viputellen koko ajan kenkänsä kärellä.

--Semmoinen on nätti talvinen ilma, arveli Pulkkinen.

--Kotoapäinkö lautamies ajelee? kysyi herra.

--Kotoahan minä alkujani lähdin tän' aamuna ajelemaan.

--Onko ollut manuita paljon? tiedusteli Pulkkinen.

--Ainahan niitä on ollut manuitakin väliin.

Piika toi kahvia kahdella kupilla, toisella Pulkkiselle, toisella
herralle.

--Tarjoo lautamiehelle.

Lautamiehen juodessa ei herra voinut olla kysymättä:

--Onko lautamiehellä minulle mitä erikoista asiata?

--Herrallehan sitä olisi.

--Käy, Pulkkinen, pois, niin saa lautamies...

--Eikä tarvitse mennä ... saa sen asian kuulla vierasmieskin.

Nyt oli Hellmanni varma siitä, että se oli manuu.

--Manatako meinaat? äsähti hän.

Lautamies kallisti viimeisen kerran teevadilta kahvia, asetti sen
päälle paikoilleen kupin ja muutti polveltaan lusikan teevadille.
Sitten pani pöydälle kaikki, otti piipun lattialta, jossa se oli ollut
asetettuna tuolia vasten, ja sytytti. Vasta kun oli muutamia savuja
vetänyt, sanoi hän:

--Manata.

--Mistä hyvästä? Häh? Kenenkä asiasta? Velastako? Olenko minä velkaa
kellekään?

--Ei toki velasta vähääkään.

Lautamies nousi seisoalleen, pani piipun sijoilleen hyllyyn ja sanoi
varmalla, virallisella äänellä:

--Vaan kunnianloukkauksesta, joka on tapahtunut viime viikon tiistaina
pitäjän tuvalla, kutsun teitä oikeuden eteen siitä asiasta vastaamaan
ensi maanantaina taksoituslautakunnan puolesta kapteeni Stålhammar.

--Vai niin! Vai niin! Ohoh! Vai siitä! Hm! Herra oli joutunut aivan
hämilleen. Tuota oli hän heti lautamiehen nähtyään alkanut pelätä,
mutta ei hän tahtonut aavistuksiaan uskoa. Nyt se tuli niinkuin leimaus
pilvettömältä taivaalta. Ja lautamiehen varmuus ja arvokkuus esti hänet
haukkumisiin härähtämästä.

--Kunnianloukkauksesta? Vai niin! Missä minä häntä olen loukannut?

--Tottapahan sen tietänevät ne, jotka minua käskivät teitä käräjiin
kutsumaan.

--Vaan tulenkos minä heidän kutsuilleen?

--Omassa vallassannepahan se lienee...

--Kuka se käski manaamaan?

--Kapteeni minulle manuun antoi.

--Sano sille, että minä en tule ... ei tarvitse luullakaan! Käske
pyyhkimään pois kanne tuomarin kirjasta... Turha vaiva se on! I-ihan
turha vaiva!

Herra käveli epävakaisesti ja levottomasti edestakaisin lattialla ja
vakuutti yhä, ettei hän tule ja että on turha vaiva.

--Pitää tästä lähteä ajamaan, sanoi lautamies ja heitti kätellen
hyvästinsä.

Kun lautamies oli painanut oven kiinni, teki herra liikkeen lähteäkseen
hänen jälkeensä. Mutta sitten kääntyi hän kuitenkin Pulkkisen puoleen.

--Kuule, Pulkkinen, luuletko sinä siitä mitään olevan?

--En tunne minä lakia. Mahtaiskohan mitä olla...

--Käy kysymässä lautamieheltä, mitä se arvelee... Mene nyt pian,
ennenkuin se ennättää lähteä ajamaan. Se jo päästelee hevostaan irti.
Vaan elä kysy niin, että minä muka olisin lähettänyt. Ole
tiedustelevinasi niinkuin omasta puolestasi.

Sill'aikaa kun Pulkkinen näkyi puhelevan lautamiehen kanssa, tämän
seistessä loimi kädessä, jonka oli hevosen selästä ottanut rekeen
pannakseen, äkkäsi Hellmanni tyhjät kahvikupit pöydällä. Julmistuen
siitä hyökkäsi hän salin yli ruokasalin ovelle ja karjaisi sieltä
keittiöön piialle:

--Mitä hiiden hävyttömyyttä se on, ettei kuppeja haeta pois? Siinäkö
sinä meinaat antaa niiden seistakin? Siinäkö? Etkö sinä vastaa, lunttu?
Häh?

--Herra Jeesus siunatkoon! Eihän tässä vielä tullut--

--Vieläkö sinä vastustat? Jos suusi avaat, ajan sinut heti paikalla--!
Mars hakemaan!

Herra seisoi ovella ja osoitti hänet ojennetulla kädellä ohitsensa
menemään. Piika kiiruhti itku kurkussa kuppeja hakemaan, ja herra astui
hänen kintereillään. Koko ajan oli tytöllä se pelko mielessä, että
pöydän ääressä se hänen kuppeja ottaessaan ... silloin se tukkaan
tarttuu...

Mutta samassa tuli siihen Pulkkinen, ja piika pääsi pujottautumaan
pakoon.

--No, mitä se sanoi?

--Sanoi olevan satain markkain sakot ja hyvässä lykyssä västinkiä.

--E-ohoh! E-oo! Elä valehtele! Ei se tiedä ... se valehtelee ...
peloittelee...

--Eiköhän mahtaisi lautamies tietää?

--Ei se tiedä paremmin kuin muutkaan... Enintään jos on, niin on
viisikymmentä markkaa! Vai västinkiä! En minä usko, en ollenkaan minä
sitä usko!

Mutta uskoi sen herra kuitenkin, ja yhä enemmän alkoivat hänen silmänsä
pelosta pälyä. Pulkkinen teki lähtöä.

--Kuules, Pulkkinen, elähän mene ... kuinka suuren sakon sanoi se
olevan?

--Sanoi istuvan oikeuden haukkumisesta olevan satain markkain sakon,
mutta kuului se saattavan tuhansiinkin nousta. Eikä aina tunnu
rahallaankaan pääsevän.

Herran tukka oli aivan epäjärjestyksessä, ja suun ympärys revähteli
kuin itkua aloitellessa.

--Satain ... tuhansien markkain sakko ... tuhansien markkain sakko, ja
ehkä vielä västinkiä... Mutta ehkä ne vain peloittelevat tällä
manuulla? Luuletko sinä, että niillä on tosi mielessä? Mitä?

--Kysyin minä sitäkin lautamieheltä, ja toden sanoi olevan.

--Tosi niillä on! Se niillä on ... ei ne heitä! On ne semmoisia susia
... kyllä ne on koko roistoja!

--Sitä arveli lautamies, että eikö nuo ehkä mahtaisi sovintoon ruveta,
jos maksaisi.

--Josko maksaisi?

--Ei kai ne ilmankaan...

--Eihän ne ilman ... tietäähän sen ... vai ilman? Ei ne vähään
heittäisikään ... kyllä ne ottaa osaavat, kun kerrankin saavat ... on
ne semmoisia susia!

--Vaan pääsisihän tuosta sillä lailla edes rahallaan.

--Jottako muuten västinkiä?

--Miksipähän oikeus sen katsoisi ... sitä ei tiedä edeltäpäin kukaan.

--Kyllä se sen siksi katsoo ... ei ne armahda ... niillä on kaikilla
vanhaa vihaa ... on ne semmoisia advokaatteja!--Voi tätä onnettomuuden
kohtausta, voi tätä onnettomuuden kohtausta!

Tukkaansa repien ja vaikeroiden käveli Hellmanni sinne tänne kaikissa
huoneissa. Pulkkinen teki lähtöä moneen kertaan, mutta herra ei häntä
päästänyt.

--Minnekä sinulla on semmoinen kiire ... ei sinulla ole minnekään
kiirettä ... odotahan nyt, elähän mene! Istu siihen tuolille!

--Eiköhän teidän sittenkin olisi parasta mennä sovinnoille.

--Kyllä se on se parasta, se se on parasta! Mene, Pulkkinen, ja käske
valjastamaan! Sano, että heti valjastavat! Voi tätä onnettomuuden
kohtausta!

Kaikki talonväki kummasteli herran siivoa lähtöä, piika kaikista
eniten. Ei minkäänlaista komentelua, ei huutoa, eikä haukkumisia,
niinkuin aina ennen. Niin liikkui ja köpästeli herra kuin vanha ukko,
ja reen perään istuessaan hän yhkäisi kuin sairas.

--Annahan ohjakset tänne, sanoi hän surkealla, miltei nöyrällä äänellä
rengilleen, ja käski hitaasti hevostaan.

--Niinpä se nyt oli kuin uitettu koira, tuumasi renki Pulkkiselle
katsellessaan isäntänsä lähtöä.


Mutta herra ajoi tietä myöten ja oli mielestään onnettomin ihminen
maailmassa. Hän oli vihattu ja vainottu. Kaikki olivat liitossa häntä
vastaan. Kun yhdet alkavat hänen kanssaan käräjätä käydä, niin muut
perästä. Saa niitä aina syitä miehen päälle, kun niitä vain hakemaan
rupeaa. Ei niin hyvää miestä, jota ei syyhyn saa, kun käyttää juonia ja
advokaatteja...

Hän oli laskeutunut jäälle, jossa alkoi käydä kipakka tuuli, samalla
kuin piiskasi jäiden sekaista lumiräntää alas taivaalta vasten kasvoja
ja korvanlehtiä. Sivulta päin kävi tuuli ja jäähdytti ensin oikean
olkapään ja koko kyljen, siitä tunki läpi vasempaan puoleen ja
vähitellen koko ruumiiseen.

Räntä kasteli kauluksen ja valoi siitä märkyyttä alas kaulalle ja
poveen. Värisytti ja puistatti, niinkuin olisi tahtonut karistaa
nivelet erilleen toisistaan.

Paha omatunto käytti hyväkseen turvattoman makuista mielialaa ja alkoi
kumeasti kolkutella sieltä täältä, niinkuin olisi sillan alta pyrkinyt
ylös tulemaan. Vähitellen sai se siinä longistetuksi elämän muutamista
pahoista paikoista suurille raoille. Niistä irvisti hampaitaan moni
teko, joka oli kauan aikaa ollut piiloon painettuna ja viimein kokonaan
mielestä unohtunut. Tuskastuen yritti hän väkisin kiristää raot kiinni,
mutta kuta enemmän hän sitä koetti, sitä enemmän repesivät ne
toisistaan hajalleen. Silloin koetti hän olla huomaamatta eikä ollut
mitään näkevinään. Kyllä hän tiesi, että häntä joku tahtoi peloitella.
Vaan ei se hänestä sillä lailla liiaksi hyötyisi!

Uhka ei kuitenkaan auttanut, eivätkä pahat paikat ottaneet
sulkeutuakseen. Silloin sai arkuus vallan ja pani sielun vapisemaan
sitä mukaa kuin vilu tuli tuntuvammaksi ja kuta kipeämmin jäärakeet
kasvoja ruoskivat. Ihan tuntuvin kourin kiristi mieltä se ajatus, että
kostaja on kimppuun käynyt ja että se se on kaikki näin laittanut. Se,
eikä muu mikään, hänen silmänsä sokaisi ja pani hänet haukkumaan siellä
pitäjäntuvalla, antaakseen siten vihamiehille vallan. Se on viekas ja
taitava, kamppaa jalallaan ja kaataa silloin juuri, kun ei arvaa
vähääkään varoa.

Vaistomaisesti alkoi hänen mielensä siinä haparoida jotain asetta,
jolla voisi torjua kostajata luotaan ja jonka avulla saattaisi itseään
puolustella. Kauan etsitti, ennenkuin löytyi, mutta viimein johtui
mieleen kuitenkin semmoinen hyvä teko, joka aseeksi kelpasi. Ja
pitämällä piti hän edessään ja käänteli joka taholle ja riiputteli ja
heilutteli kuin linnun pelättiä sitä, minkä oli saanut käsiinsä. Vanha
kerjäläisvaimo se oli, hän oli sen kerran tällä samalla selällä
ajaessaan tavannut ja ottanut paleltumasta rekeensä. Lapsensa kanssa
oli vaimo umpea tietä paarustellut ja siihen olisivat paleltuneet
kohta, ellei hän olisi heitä auttanut, rekensä perään pannut ja
nahkasilla peittänyt. Itse oli vielä kuskille istunut, vaikka oli kova
pakkanen ja kipakka viima. Sillä lailla oli kotiinsa ajanut, ja siellä
oli vaimo saanut syödä ja sairastaa toista viikkoa, ja lapselle oli
välistä annettu vehnästäkin niinkuin myöskin vaimolle itselleen kahvia.
Eikä vaimo lapsineen ollut edes oman pitäjän kerjäläisiä; jostakin oli
kaukaa Pohjanmaalta, ja hän tiesi kertoa kaikenlaista herran
kotipuolesta. Hyvä hän oli ollut hierojakin ja hieronut olikin herraa
ja koko talonväkeä. Mutta hyvä työ pysyi hyvänä työnä kuitenkin, sillä
olisi niitä hierojia ollut omassakin aluskunnassa.

Tätä muistellessa kohentui mieli, ja irvallaan olevat raot näyttivät
vetäytyvän kiinnemmäksi. Samassa oli jäämatkakin loppunut. Hevonen,
joka oli tähän asti hiljaa umpiteitä kulkea kituuttanut, kiskaisi
yht'äkkiä reen nelissä rantatörmälle, kello kilahti kiihkeästi aisassa,
ja painavat ajatukset haihtuivat seurasta.

--Hevonen! huusi hän ja sujahdutti sitä suitsillaan parempaan vauhtiin.
Mitä hulluja hän tässä syntejään hautoo! Ei hän ole sen pahempi kuin
muutkaan!

Ja kun herra läheni kapteenin taloa ja ajaa karahutti pihaan, olivat
kaikki äskeiset raot painuneet visusti toisiinsa, niin että omantunnon
päällys oli kuin hyvästi kiinni juotettu silta. Ei rakoja näkynyt eikä
rakojen juotoksiakaan. Kaikki oli yhtä sileää levyä.




IV.


Kapteenin luo oli tullut vallesmanni vieraaksi vähää ennen kuin
Hellmanni ajoi pihaan.

--Siinä susi, jossa ... tuossa hän nyt on! huudahtivat molemmat, kun
näkivät Hellmannin kartanolle ajavan.

--Hän tulee sovinnoille ... me siis teemme, niinkuin tässä puhuttiin...
Siitä tulee hyvä juttu!

Se mahtoi olla jotain hauskaa, koska kumpainenkin salaperäisesti nauroi
sisäänpäin.

--Tst! Hän on jo porstuassa! Pidä hyvä miini ... minä kuuntelen täältä
koko ajan...

Parahiksi ehti vallesmanni pujahtaa toiseen huoneeseen, kun Hellmanni
astui sisään.

Jotenkin rehevästi hän tuli ovesta ja heitti hattunsa ja rukkasensa
tuolille.

--Hyvä päivä! sanoi hän yhtä leveästi kuin hänen tapansa oli.

Kapteeni oli kiireesti istuutunut pöytänsä ääreen, sukaissut silmälasit
nenälleen ja oli nyt jotain lukevinaan. Hän näkyi kyllä vieraan tulon
kuulevan, mutta vasta jonkun aikaa viivyttyään nosti hän päänsä
katsellen tulijata lasien yli.

--Päivää, vastasi hän kylmästi ja hitaasti, samalla vähän kummastellen,
ja liikkumatta paikaltaan.

Herra oli aikonut asettautua niinkuin kaikki olisi ollut entisellään,
mutta vastaanotto vei heti häneltä sen varmuuden, jonka oli ollut
saamaisillaan. Koetti hän kuitenkin sitä ylläpitää mennen kättä
antamaan. Vaikka isännän kädenpuristus oli laimea, niin teki hän
sentään vielä sen, että istuutui käskemättä sohvaan. Arasti alkoivat
hänen silmänsä kuitenkin pälyä ympäri huonetta, kattoon ja seinille,
kun ei kapteeni aloittanut puhelua. Tämä vain istui paikoillaan, pää
poispäin käännettynä peittääkseen nauruaan, jota oli vaikea pidättää.

--Onko mitään, jolla voin veljeä palvella? kysyi hän vihdoinkin hyvin
totisesti.

--Se nyt on se ikävä juttu... Elä ole milläskään ... annetaan sen
olla ... mitäs me tyhjästä käräjöimään, yhden pitäjän miehet!

Ja hän koetti hymyillä ja teki kädellään halveksivan liikkeen koko
asialle.

--Se on hyvä, että veli myöntää sen ikäväksi asiaksi. Ikävä se todella
onkin ... varsinkin meille.

--Niin on, elkää huoliko siitä sen enempää ... mitäs joutavata ...
sovitaan pois!

--Vai niin, vai olisi veli taipuvainen sovintooni Hm!--Vai olisi veli
taipuvainen sovintoon! Hm! Jahah! jahah! Se ilahuttaa minua.

--Niinpä niin, mitäs siitä käräjätä käymään semmoisesta ... se on niin
kovin pieni asia ... eikä siitä muuta hyötyä ole, kuin että se vain
herättää tarpeetonta juorua... Saahan se olla?--olkoon puhuttu!

Kapteeni istui yhä pää poispäin käännettynä, mutta vilkaisi kuitenkin
tuon tuostakin oven rakoon, jossa kiiluili vallesmannin toinen silmä.

--Hm! rykäisi hän taas epämääräisesti. Tietääkö veli, millainen
edesvastuu tuollaisesta menosta on meidän laissamme määrätty?

--En minä tiedä, mutta ei suinkaan se ... ei kai se suurikaan... En
bagatelli...

--Se on sen mukaan, minkä nimen kukin millekin asialle antaa. Ehkä minä
saan luvan näyttää asiata koskevan lainpykälän ... ole hyvä ja tule
lukemaan.

Kapteenilla oli jo lakikirja auki määrätyltä kohdalta, ja hän asetti
sen pöydän nurkalle. Hellmanni tuli pöydän ääreen seisomaan, mutta
pyysi kapteenia lukemaan...

--Minulla kun ei ole lasisilmiä, sanoi hän syyksi.

--»Keisarillinen asetus väärästä ilmiannosta ja _muusta
kunnianloukkauksesta_, annettu marraskuun tjuguseks päivänä
adertonhundra sekstiseks», luki kapteeni seuraten tekstiä sormellaan.

--»Sjette paragrafen: kukin, joka tarkoittaa alentaa toista hänen
kansallisessa arvossaan taikka _vähentää luottamusta häneen siinä
toimituksessa_ tai elinkeinossa, jota hän harjoittaa» ... sen sinä olet
juuri _tehnyt_...

--Niin, niin, no entä sitten...

--»joko puheella tai merkeillä tai kirjallisella esityksellä, jota hän
levittää tahi levityttää, väärästi syyttää häntä vissistä rikoksen
lajista tai semmoisesta teosta, joka voi hänelle saattaa toisen
ylenkatseen, rangaistakoon herjauksesta kuritushuoneella kahdesta
kuukaudesta kahteen vuoteen taikka vankeudella yhdestä kuukaudesta
yhteen vuoteen taikka sakoilla viidestäkymmenestä tuhanteen markkaan
saakka.»

--Jahah! Hm! Vai niin. Vaan onko tämä tämän aikuinen laki...?

--Se on vasta vahvistettu. Katso itse.

--Niin, niin ... niinpä näkyy olevan...

--Se on ankara pykälä.

--Vaan eikös siinä ole alin määrä viisikymmentä markkaa sakkoa?

--Se ei tässä tapauksessa voi tulla kysymykseenkään. Istuvan oikeuden
herjaaminen on päinvastoin katsottava ankarimman määräyksen mukaan...

--En minä usko sitä.

--Päättäköön oikeus sen, jos et usko.

--On siinä »förmildrande omständigheter»... Minä en ollut oikein
selvä...

--Olit sinä selvä, sen huomasi jokainen, ennenkuin aloit haukkua.

--En minä ollut selvä ... minä kävin ulkona sillä välillä...

--Omituista tosiaankin, ja minulle kun on kerrottu, ettet siellä muuta
tehnyt kuin ärjyit hevosellesi...

Hellmanni ei osannut mitään siihen. Hän oli ääneti ja pureskeli
partaansa.

--Niin no, sovitaan se nyt sitten ... minkä tähden te ette saata
sopia...

--Kyllähän minä puolestani ... en pidä niin suurta väliä koko
asialla ... saatan sen minä sopia, vaan en tiedä, kuinka...

Hyvän mielen hyrähdys pääsi herran kurkkutorvesta, ja kiitellen
kapteenia tarttui hän hänen käteensä...

--Tack bror! Tack bror!

--Ei kiittämistä! Minä puolestani, sanoin minä, vaan en tiedä, kuinka
muitten laita on. Vallesmannin on pahempikin. Häntä sinä loukkasit
enemmän kuin ketään muuta.

Herra luuli jo pihdistä päässeensä ja nyt se kiristi häntä entistä
kovemmin.

--Parasta on sentähden, jatkoi kapteeni, että ajat nyt heti kohta hänen
puheilleen ja koetat pyytää häntä sovintoon...

--Minä lähden, minä lähden heti paikalla ajamaan ... ehkä hän
suostuu ... mitä luulet? Etkö luule, että hän suostuu?

--Saattaapa suostua...

--Eikö hän ole mitään sanonut?

--En minä ole häntä tavannut sitten viimeisen...

--No, mitä hän silloin? Oliko hän vihainen?

--Kyllä hän silloin oli julman vihainen...

--Vihainen se on ... se on vihainen ja sydämikkö. Mutta eiköhän tuo
kuitenkin rupeisi sopimaan? Etkö luule, että hän rupeisi?

--Sitä ei voi tietää.

--Minä ehkä lähden hänen luokseen ajamaan ... mitä arvelet,
menenköhän?'

--En tiedä, kuinkahan olisi parasta.

--Kyllä minä lähden sinne heti paikalla. En käy kotonanikaan ... ajan
ohitse sinne suoraan. Sinä olet, veli, hyvä mies. En minä toista
semmoista miestä tunne ... en totta tosiaan minä tunne.--Hyvästi nyt!
Käy, hyvä veli, minunkin talossani... Sinä niin harvoin meillä käyt,
vaikka me ollaan yhden pitäjän miehiä... Vaan hyvästi nyt!

--Minnekä sinulla on semmoinen kiire ... istu nyt ja polttele!

--Ei, ei, kyllä minä polttaisin ... kiitoksia paljon ... mutta en minä
nyt tällä kertaa ... minun pitää joutua sen vallesmannin luo...

--Eihän tuo nyt niin jäniksen selässä liene...

--Jos ennättää lähteä pitäjälle tai niin poispäin ... niin että kyllä
minun täytyy ... anna nyt anteeksi...

--No, hyvästi sitten...

--Hyvästi, veli, sano vaimollesi terveisiä ja käy talossa...

Notkeana ja hätiköiden lähti herra ulos, ja samassa tuli vallesmanni
piilostaan. Yhdessä katsoivat he kapteenin kanssa ikkunasta, kuinka
Hellmanni päästi hevosensa irti tikapuista ja lähti kiireesti
räntäsateeseen ajamaan.

Tuskin oli tulta viritetty, kun Hellmanni iltahämärissä ajaa uudelleen
kapteenin pihaan...

Kapteeni ja vallesmanni istuivat totilasin ääressä, kun kompuroimista
ja lukon haparoimista kuului porstuasta. Viimein työntäytyi sieltä
kulmakarvojaan myöten lumeen tahrattu mies.

--Hyv' iltaa, sanoi Hellmanni arasti.

--Hyvää iltaa, hyvää iltaa, vastasivat toiset ystävällisesti. Veli on
hyvä ja käypi istumaan.

Epäilevästi mulkoillen vuoroin kumpaankin ja märkää partaansa
sormillaan kampaillen istui Hellmanni tuolille sohvan viereen. Isäntä
tarjosi tupakkaa ja totia, mutta hän ei kumpaakaan ottanut. Sitten
jatkoivat kapteeni ja hänen vieraansa verkkaista keskusteluaan hyvistä
ja huonoista säistä, lumipyryistä ja pakkasista, koettaen Hellmanniakin
siihen vetää. Hänen täytyi siihen silloin tällöin ottaa osaa, saamatta
omaa asiaansa esille. Vihdoin meni kapteeni pois huoneesta totivettä
noutamaan ja silloin kääntyi Hellmanni vallesmannin puoleen.

--Minä kävin siellä teillä sen asian tähden ... kyllä kai se on
kapteeni puhunut?

--Ei, mikä asia se on?

--Se on tuo, joka tapahtui siellä pitäjäntuvalla ... silloin ...
kyllähän sinä sen muistat...

Vallesmanni polttaa tupsutteli piippuaan koko ajan.

--Sekö?--Vai niin ... mitäs siitä?

--Minä kun olen saanut manuun sen tähden ... vaan ei anneta sen mennä
oikeuden eteen...

--Mitä varten ei? Siellähän se ehkä parhaiten riita ratkeaa...

--Ei, ei anneta mennä ... sovitaan pois hyvinä miehinä...

Yhä polttaa tuhutteli vallesmanni piippuaan eikä puhunut siihen mitään,
niin että Hellmanni oli pakotettu vielä lisäämään:

--Ja kyllä minä maksan sopiaisiakin, jos niitä...

--Hm!--Ei se ole sillä hyvä ... sinä haukuit minua pahasti, sinä sanoit
minua roistoksi, juomariksi, huorintekijäksi...

--En minä huorintekijäksi sanonut...

--Etkö sanonut? vihastui jo vallesmanni, teetkö tyhjäksi, ettet
sanonut? Kaikeksi siksi sinä haukuit ja vielä paljoa pahemmaksikin ...
sinä syljit silmillenikin minua, ruunun virkamiestä, istuvan oikeuden
edessä...

--Enhän minä muuta kuin pudotin pikanellin lattialle ... näinikään...

--Vai pudotit? Noin väänsit poskestasi etusormella ja lähetit minua
kohti ... onneksi meni se kuitenkin seinään eikä sattunut, mutta sitä
ei oteta lukuun, ettei se sattunut, kunhan kerran tarkoitit. Yrityskin
rangaistaan rikoslain mukaan--murhanyritys. Se sinun pitäisi tietää,
etten minä siedä, etten minä siedä julkista pilkkaa tehtävän
järjestyksen ja yleisen turvallisuuden ylläpitäjästä ja valvojasta!
Tiedätkö sinä, mikä edesvastuu on semmoisesta?

--Kyllä minä sen tiedän ... suuri siitä on edesvastuu ... mutta se kun
tapahtui minulta kiivaudessa enkä minä tiedä, mitä minä kiivaudessani
teen...

--Se ei minua liikuta! Ratkaiskoon oikeus asian... Vallesmanni oli
todellakin kiivastunut tapausta muistellessaan, ja vihaisesti käveli
hän kahakäteen lattiata pitkin. Hellmanni käveli hänen perässään ja
puhui aina käänteen kohdalla.

--Elä, hyvä veli, anna mennä sen oikeuteen ... peruuta pois, veli
kulta, manuu ... minä maksan sopiaiset ... peruuta, hyvä veli ... johan
lupasi kapteenikin sopia ... eikös luvannut?

--Lupasinhan minä, sanoi kapteeni asettaessaan vesikannua pöydälle.

--Minkä tähden sinä et sitten saata ... anna, hyvä veli, se
anteeksi ... elä saata minua onnettomuuteen ... kyllä minä maksan,
minkä tahdot...

--Maksatko niin paljon kuin minä tahdon?

--Niin, niin, kohtuuden mukaan...

--Kyllä sinun kohtuutesi tiedetään ... et sinä ilman käräjiä maksa
penniäkään!

--Minä maksan ... minä maksan heti paikalla! Paljonko tahdot?

--Mutta muuten niin ei maksu ole suinkaan pääasia, sanoi kapteeni.--
Pääasia on anteeksipyyntö...

--Johan minä olen teiltä pyytänyt, ja pyydän minä vielä uudelleen...

--Meiltä? Mitä se auttaa, jos sinä meiltä pyytäisit vaikka ikäsi
anteeksi, kun siinä on kuitenkin koko lautakunta sovitettavana?

--Lautakunta?

--Niin juuri, lautakunta! Kaikkiahan sinun haukkumisesi koski, ja
jokainen heistä on pyytänyt minua asianajajakseen...

--Voipa sitten sentään! Voipa, voipa sitten sentään! Kyllähän minä nyt
hukassa olen, ikuisessa hukassa ja onnettomuudessa ... voipa, voipa
sentään!

Kun vallesmanni oli aikansa nauttinut toisen valituksista ja
voivotuksista, sanoi hän:

--No, jos minä hyvässä tahdossani koettaisin auttaa sinua. Mutta
muista, että hyvässä tahdossani, sillä et sinä sitä ole ansainnut.

--Voi, auta, hyvä veli... elä sorra...

--Etkö _sinä_ ole ketään sortanut?

--En minä ole...

--Etkö nylje ja nahkaa esimerkiksi mökkiläisiäsi...?

--Kuule, Rothberg, huomautti kapteeni väliin, mitä se meihin kuuluu,
kuinka hän on mökkiläistensä kanssa ... se on heidän oma asiansa...

--No, niin on, niin on... Mutta niinkuin sanoin, niin saatan minä
koettaa, vaikken tiedä, kuinka käy. Vaan jos suinkin voin, niin koetan
päästää sinut pulasta.

--Koeta, hyvä veli, koeta ... puhu lautamiesten kanssa ja houkuttele ne
sopimaan.--Eikös niistä ole muutamat sinulle velkaakin?

--Ei tässä pakkokeinoja käytetä!

--No ei, no ei, ei pakkokeinoja...

--Ainoa, jonka luulen auttavan, on julkinen anteeksipyyntö.

--Niin, niin...

--Sitä ainakin minä vaadin omasta puolestani ja samaa luulen
kapteeninkin vaativan...

--Vaadin, sanoi kapteeni nenä lasin sisässä, totia ryypätessään.

--Ja samaa vaatii jokainen lautamieskin.

--Niin, niin...

--Sanalla sanoen: sinun täytyy siis julkisen seuran läsnäollessa pyytää
anteeksi kaikilta meiltä, joita olet törkeästi loukannut.

--Niin, niin, kyllä minä, kyllä minä sen teen ... milloinkas minä?

--Parasta on, jos jätät asian kokonaan minun huolekseni, muuten
se ei...

--Sinun huoleksesi ... toki kaiketikin...

--Tämä asia tulisi olemaan oikeuden edessä ensi maanantaina ... sen
edellisenä iltana voit sinä tulla käräjäkartanon saliin, jonne minä
kutsun asianomaiset ynnä vieraiden miesten kanssa...

--Elä kutsu vieraita miehiä...

--Se on sinun hyödyksesi, ja muuten asian laillisuus sen vaatii.

--Elä kutsu kuitenkaan kovin monta ... pari kolme...

--Se on minun asiani!

--Niin, niin...

--Ja sen sijaan, että sinä kullekin maksat eri sopiaisrahat, koetan
minä houkutella heitä tyytymään siihen, että vietetään tätä iltaa
asianomaisen kustannuksella vähän hauskasti...

--Niin, mitenkä tuota--?

--Niin, että minä hankin jonkun, joka laittaa illalliset, sopivat
ruokalajit ja sitä paitsi juomia tarpeen mukaan...

--Niin, niin...

--Suostutko siis siihen?

--Niin tuota ... vai niin... Ei kai se?... kuinka se...? Minä en ole
niissä semmoisissa ollut, mutta tulisiko ne, niinkuin sanotaan, kestit?

--Kestitkö? Se on sitä myöten, miten tahtoo nimittää ... no, jaa,
kestit! Entä sitten?

--Ei mitään, ei mitään... Ei sitä edeltäpäin taida tietää, kuinka
kalliiksi ne...?

--Sitä minä en tiedä, mutta jos säälit muutamia kymmeniä markkoja, niin
ann' mennä käräjiin ... sama meille on!

--Ei, enhän minä siitä puhukaan, etten minä ... ilmanhan minä
vain ... kyllähän se sopii niin... Joo... Hm!

Asia oli siis päätetty, ja vähän aikaa vaiti oltua alettiin puhua
muusta. Hellmannilta se ei kuitenkaan sujunut. Hän oli kovin
hajamielinen ja sammutti vähän väliä piippunsa, jonka kapteeni oli
pakottanut hänet sytyttämään. Vähän aikaa istuttuaan hän nousikin,
heitti hyvästinsä ja lähti ulos.

Mutta porstuassa kääntyi hän takaisin ja pyysi ovelta vallesmannia
tulemaan, sillä hänellä olisi vielä vähän sanomista...

--Tuota ... sitä minä ... niin että ... ettei niihin kesteihin, kun ne
tulee, ettei menisi puhdasta rahaa liian paljon ... minulla on ollut
tiukka rahasta nykyään ... niin saisi sanoa kievarin emännälle, että
tulisi meiltä hakemaan lihaa ja kalaa ja maitoa ja saisi meiltä
ruuanlaittajankin, joka on pitoja ennenkin laittanut ... vaikkei kai
nämä pidot tulekaan ... niin, niin...

--Kuule, veli, sanoi vallesmanni, ehkä me jätämme ne asiat kievarin
emännän huoleksi ... jos et raski näin, niin mennään sitten käräjiin,
niin sillähän näistä pääset...

--Ei, ei millään lailla ... en minä ... hyvästi vain...

--Skål då på den saken! sanoi kapteeni, kun Hellmanni oli mennyt.

--Skål! vastasi vallesmanni.


Mutta epämääräisissä tuumissa ajoi herra yötä myöten kotiinsa päin. Tie
oli ummessa ja kulku hidasta. Alkutaipaleesta kiirehti hän hevostaan,
ja kun se ei auttanut, kiivastui hän ja löi ruoskalla. Hevonen pukkasi
muutaman laukan, mutta luhnahti kohta takaisin kävelyyn syvissä
nietoksissa. Niin että herran täytyi tyytyä käymäkyytiin.

Kahdenlaiset ajatukset häntä vuorotellen kiusasivat kahdella asialla.
Se ensiksikin puri ja jäyti kauheasti mieltä, että hän oli ollut
toisten pilkanteon alaisena ja että yhä vielä mahtoi tulla olemaan. Ja
sitten huolestutti toiseksi se, mitä kestit tulevat maksamaan. Nehän
saattavat nousta niin korkealle, kuin toiset tahtovat. Onhan niillä
valta määrätä ruuat ja juomat ja kutsua vieraat. Hän koetti laskea
yksikseen, ketä he voisivat kutsua, mutta ei hän tohtinut niin suurta
summaa päähän asti ajatellakaan, kuin siihen hänen mielestään
tarvittiin. Yht'äkkiä iski hänen mieleensä Oulun kauppaneuvoksen kestit
samppanjoineen ja jälkiruokineen... Mutta ei nuo tuollaisia kuitenkaan?
Ei nuo niin julki jumalattomia lie? Mutta mikä ne tietää? Onhan niillä
valta vaikka mihin ... ja niillä on vanhaa vihaa...

Loppumatkan hän miltei vaikeroi itsekseen tuosta pelosta. Ja kun
viimeinkin tuli kotiinsa, käyttäytyi hän kuin sairas. Yhki ja puhui
surkealla äänellä, otsa rypyssä. Rouvan piti auttaa turkit ja muut
vaatteet päältä pois ja vetää päällyskengät jalasta.

--Mikä sinun on? Mihinkä kohtaan sinuun koskee? koetti rouva kysellä,
mutta herra ei vastausta antanut.--Koskeeko päähän? Vai ehkä olet
vilustunut? Jos minä käskisin keittää teetä?

--Ei tarvitse...

--Hierominen sinulle ehkä hyvää tekisi... se on varmaankin se sinun
vanha kaulatautisi, annatko minä koetan...

--Mitä helvettiä sinä hommaat siinä ... anna minun olla rauhassa...!

Vihoissaan repäisi herra turkin takaisin hartioilleen, ryntäsi paukkuen
ulos ovesta ja riensi omaan kamariinsa. Äkäisesti sulki hän oven,
kääriytyi turkkiinsa ja heittäytyi sohvalleen maata.




V.


Oli yleinen riemu pitäjän herroissa, kun tuli kuuluksi, että Hellmanni
oli pakotettu pitämään kestit, joihin vallesmanni sai kutsua vieraat.
Jokaisella oli jotain äkää hovin herraa kohtaan, jos ei muusta, niin
siitä, että hän oli rikas, ja nyt nautittiin siitä herkusta, missä vain
kaksi miestä yhteen sattui. Ja joka talossa, mihin vallesmanni
uutisensa kuletti, hykerrettiin käsiä hyvästä mielestä, ja sekä
tullessaan että lähtiessään sanoi vallesmanni samat sanansa:

--De' ... de' fröjdar mej ända intill lilltån, den här historien...
[Tämä ilahduttaa minua pikkuvarvastani myöten, tämä juttu...]

--Se on oikein sille! kävipäs kerran satimeen sekin kettu! lisäsivät
aina toiset.

Vallesmanni oli kutsunut kaikki tuttavansa »vieraiksimiehiksi» pitoihin
ja muut asianomaiset olivat tehneet samoin. Niin että kun käräjien oli
alkaminen juuri samaan aikaan, kaikki kirjurit, asianajajat, tuomarin
apulaiset, lautamiehet, siltavoudit ja muut siihen aikaan koossa olevat
henkilöt kieltään lipoen valmistuivat iloista iltaa viettämään
Hellmannin herran kustannuksella. Paitsi heitä oli tuomari, tohtori,
apteekkari ja puolikymmentä maakauppiasta myöskin pyydetty samaan
tilaisuuteen saapumaan.

Kirkonkylä oli kuin pieni kauppala, jossa muun muassa oli kestikievari
ja sen yhteydessä ravintola. Tämän suuri sali, jota myöskin
käräjähuoneena käytettiin, oli tätä iltaa varten muutettu kestituvaksi.
Oikeuden pöytä oli siirretty seinämälle ja tuomarin istuin samaten.
Raamattu ja lakikirja oli nostettu ylös pölyisen kirjakaapin
korkeimmalle hyllylle. Sen sijaan oli kannettu keskelle lattiaa
valkeilla liinoilla katettu tuvan suuri leipomapöytä, jonka ääressä
piti ensin sopiaismaljat juotaman ja sitten illallinen syötämän. Pitkin
seiniä oli aseteltu pienempiä pöytiä, joiden päälle totineuvot
kannettiin ynnä paperossipuntit ja tuhka-astiat. Kaikki piti olla kuin
kesteissä konsanaan, ja vallesmanni ei ollutkaan käskenyt laittaa
illallista, vaan tilannut »_supeen_».

Kestikievarin emäntä järjesteli piikansa avulla maljalaseja pitkin
pöydän reunaa, ja isäntä, samalla myöskin maakauppias, kantoi
puodistaan paperosseja pienille pöydille ja kaateli pullosta konjakkia
karahveihin.

--Haetko illalliseksi hummeria kellarista? kysyi isäntä.

--Haenhan minä ... ei siitä muuten kuitenkaan näy erilleen pääsevän ...
antaa Hellmannin kerran maksaa meillekin...

--Joutaa maksaa... Oulusta tuo aina tuopikin kaikki tavaransa,
suolansakin ... mutta jääpäs kerran jokunen rikkautta meidänkin
puotiin.

--Kyllä se on koko roisto se Hellmanni...

--Hyvä on sekin, puuttui piika puheeseen, hyvä on, mutta ei ole
parempia muutkaan...

--Mitkäs?

--Nuopa herratkaan, vallesmannit ja ne, kun suotta tämmöiset
maksatetaan.

--Olikos sen pakko haukkua?

--Ei haukku haavaa tee. Ja hyvin ne sen ansaitsee. Jos minä olin
haukkumassa, niin haukuin vielä enemmän.

--Panenko monta punttia näille pöydille kullekin ... kaksiko?

--Pane kolme neljä ... kuta enemmän panee, sitä enemmän menee ... jos
on vara ottaa, niin ottavat aina uuden ja heittävät entisen puoleksi
poltettuna pois...

--No, johan minä olen monta kertaa sanonut, että sinä olet välistä
viisaampi kuin minä ... ei ole monella niin viisasta eukkoa kuin
minulla.

Lihava emäntä nykäisi kylkeen piikaansa, iski hänelle silmää ja suhahti
pilkallisesti:

--Puhuu, niinkuin hän se muka tässä kuitenkin ... pyh!

Emännänhän olikin puoti ja kaikki, ja hänellä oli valta talossaan.
Puotipojan oli hän toiseksi miehekseen ottanut ja yhä hän itse hallitsi
ja vallitsi.

Mutta noin seitsemättä käydessä illalla alkoi ajaa vieraita pihaan.
Vallesmanni tuli ensiksi niinkuin isäntä ainakin ja vastaanotti toiset.
Tultuaan komensi hän lyhdyn porstuaan, käski asettaa lisää kynttilöitä
pöydille ja ikkunoille, jotta osaisivat vieraat kohti tulla ja että
näkyisi maantiellekin, että täällä on pidot niinkuin häät mitkäkin.
Mitäs tyhjästä säästämisestä! Ei ole köyhä maksamassa!

--Käykää vieraat peremmä ... astukaa vain sisään ... ja heti pieni
konjakkari kylmästä tultua ... tuokaa sokeria ja kylmää vettä!...
Kippis!--Tääll' on tupakkaa, sikareja ja paperosseja, kumpaa vain
haluttaa ... olkaa hyvät! kehoitteli vallesmanni tulevia ja vei
vieraansa perälle.

Tohtori tuli, toi suuren mahan mukanaan. Tuli tuomari ja pani nenänsä
torvena soimaan. Apteekkari hiipimällä niinikään saapui, hatustaan
huolissaan, minnekä sen panisi, ja kun sai sille sijan ikkunalla
kukkien takana, ryhtyi heti partaansa ja kauan sitä kampaili liivin
taskussa säilytettävällä kammallaan ... sen tehtyään vasta paperossin
sytytti ja yhtyi muiden seuraan. Kapteeni löydyttäytyi hänkin suuressa
sudennahkaturkissa, josta selvittyään astui peremmälle huonetta
siistissä takissa, parta huolellisesti ajettuna, jälellä vain
säännölliset viikset, ja kädessä oma piippu. Sitä mukaa sitten muut
kaikki, niin lautamiehet kuin kirjurit, asianajajat, tuomarin sihteerit
ja muutamia pitäjän rikkaimpia isäntiä.

Vallesmanni kehoitteli yhä istumaan ja polttamaan.

--Istukaa ja polttakaa ja olkaa niinkuin kotonanne! sanoi hän
sanomistaan ja lisäsi erikseen kuiskaamalla jokaisen korvaan,
viekkaasti hymyillen:

--Ei ole _kunniavieras_ vielä tullut, mutta ei se mitään ... saatetaan
tässä siltä alkaa.

--Kunniavieras! purskahtivat kaikki nauramaan, nauroivat ensin
vallesmannin kanssa ja sitten keskenään, menivät hiukan kumariinsa,
oikaisiivat siitä vähän ajan päästä suoriksi jälleen ja
housunkaulustaan kohottivat.

Kapteeni kulki vallesmannin jälestä ja pisti päänsä jokaiseen piiriin,
joka oli »kunniavieraasta» syntynyt:

--Se oli saakelin hyvä keksintö ... eikö totta?

--Tämä olis yks mainio stoffi yhteen komediaan, sanoi tohtori, joka
tunsi näytelmätaidetta.--Se olis mainio effekti, jos kuka olis, joka
osais sitä kompponeerata.

--Voi sun peeveli, kun se olis hyvä! No kerrassa mainio! Mutta kuinka
hän tähän suostui?

--Täytyi, täytyi ... tämä on oikeastaan minun keksintöni, heh, heh,
heh! Meillä oli ennen minun luutnanttina ollessani samanlainen juttu
erään toverin kanssa, joka oli ollut näinikään tyhmä ... (ja sitten hän
sen tarinan laveasti kertoi) ... ja eikö totta, eikö tämä ollut paras
keino rangaista?

--Se oli kerrassa paras ... ja näin tähän iloon päästiin osallisiksi
syrjäisetkin...

--Ettekö ole kuulleet, kuinka me häntä karkuuteltiin edestakaisin...?

--Lumisateessa ja pyryssä ... niin! Rothberg siitä jo puhui... Mutta ei
sitä olisi uskottu, että Hellmanni niin antaisi itseään...

--Täytyi, täytyi ... heh, heh, heh! Ei auttanut, kun västinki peloitti
... heh, heh, heh!

--Mitä hiiden västinkiä siitä semmoisesta...?

--Tst! Juu, juu! niin on laki, mutta siitä asiasta ei saa puhua ennen
kuin huomenna ... suu kiinni tänä iltana ... heh, heh, heh!

Kaikki nauroivat, sillä asia oli nyt kaikkien mielestä kahta
sukkelampi, ja kapteenin ja vallesmannin temppu oli yleisenä
puheenaineena joka ryhmässä.

Mutta Hellmannin viipyminen alkoi käydä vallesmannille pitkäksi, ja
sentähden hän kävi keittiössä komentamassa totiveden sisään.

--Koskei näy kunniavierasta tulevaksi ... ja mehän tässä isäntiä ...
sanoi hän ja rupesi panemaan sokeria lasiin, mutta silloin tuli
kievarin renki sisään ja ilmoitti hänelle, että hovin herra kutsui ulos
puheilleen...

--Minkä tähden se ei tule huoneeseen?

--Siellä se reessään istuu ja laittoi teitä hakemaan.

--Mitä hittoja se...? murahti vallesmanni, mutta meni kuitenkin ulos.
Muutamia kirjureja hyppäsi heti hänen jälestään oven raosta katsomaan.

--Sielläkö se reessään vielä istuu? kysyivät heiltä toiset.

--Jo nousee ylös...

--Mitä varten se ei tule sisään?

--Ei tahdo tulla täältä kautta ... sanoo kernaammin menevänsä
puotikamariin ensin ... olkaapas hiljaa, kun ei kuule mitään... »Onko
siellä paljon vieraita?» kysyy. Ei sano vallesmanni olevan paljon...
»Kenenkäs ne on nämä kaikki hevoset?»... Ähäh, älysipäs!--Tst!--
Vallesmanni sanoi, että mitä sinä hevosista... Ai, saakeli!

Oven raosta katsojat hyppäsivät kiireesti syrjään, sillä samassa avasi
vallesmanni sen ja työnti Hellmannin hartioista huoneeseen. Kaikki
salissa olijat nousivat seisoalleen ja ne, jotka kävelivät,
seisahtuivat ja kumarsivat tulijalle. Tämä itse vastasi tervehdykseen
ensin hämillään olevan rykäisyllä ja sitten parilla katkonaisella
kumarruksella.

Vallesmanni kehoitti vastatullutta heittämään pois päältään, ja muuan
kirjureista tuli ottamaan turkkia vastaan. Sitten tuli kapteeni
kättelemään, ja vallesmannin kanssa veivät he vieraansa pöydän sivu
kunniaa tekevän miesjoukon ohitse peremmälle huonetta. Sinne saapuivat
kaikki muutkin kättelemään ja kuulumisia kyselemään ja haastattamaan.
Hellmanni ei osannut muuta kuin änkyttää: »hyvä päivä ... terve!
päivä ... hm ... tuota ... ei tuota ... hm ... hm!» ja kun oli päässyt
enimmistä erilleen, pyysi hän vallesmannia kanssansa syrjähuoneeseen.

--Joko minun nyt kohta pitää...?

--Kyllä, kunhan booli valmistuu...

--Tuleeko booli...?

--Totta kai! kuinkas muuten?

--Niin, niin...

--Käy sinä saliin, niin minä menen kiirehtimään boolia...

--Kuule, elähän mene ... niin, sitä minä, että etkö sinä ottaisi sitä
tehdäksesi minun nimessäni...

--Niinkö anteeksipyyntöä?

--Niin ... samahan se olisi, jos sinäkin ... minä en oikein...

--Miksei, voinhan sen tehdä, kun itse olet salissa läsnä ... käy nyt
sinne vain ja pane tupakka ja prykää lasi itsellesi...

--Kyllä minä taidan täällä odottaa siksi, kun...

--Tee tahtosi ... mutta kun kuulet minun boolin laitaan kilistävän,
niin tule silloin sisään.

--Joo, joo...

Vallesmanni jätti Hellmannin puotikamariin ja kiiruhti itse saliin ja
sieltä viereiseen huoneeseen, jossa isäntä ja apteekkari valmistelivat
boolia. Vähitellen kokoontui sinne heidän ympärilleen joukko uteliaita
lautamiehiä ja muita talonpoikia, jotka eivät olleet tätä kummaa ennen
nähneet.

--Se on sitä keittoaan se, sanoi muuan.

--Eiköön ois yhtä hyvä syyvvä sokerit sinnään ja juuvva viinit ja
konjakit loatunaan!

--Näin tästä hyvä tulee.

--Sisoh! Jo riittää konjakki! Nyt pari pulloa viiniä vielä, neuvoi
apteekkari.

--Pane kerrassa neljä ja yksi pullo konjakkia vielä! kehoitti
vallesmanni.

--Tulee liian väkevätä...

--Ja kalliimpaa...

--Ei haittaa kumpikaan! Paremmin tehoo, ja kalleudesta ei puhettakaan!
Vai tässä sokerivettä juomaan ... e-ohoh!

--Jokohan lie tuossa paljonnii eestä tavaroo?

--Elä sinä sitä kysy, vaan maista!

--Antakeepas mullennii maistoo ... kylläpä on hyvvee.

--Ei hyvää hetikään! Tuo pari pulloa samppanjaa!

--Elä hitossa!

--Mitä sinä ... ainahan niin ruukataan paremmissa booleissa.

Kaikki nauroivat viekkaasti ja iskivät silmää toisilleen.

Boolia hämmennettiin ja yhä lisättiin siihen makua, kunnes vallesmanni
ja apteekkari sopivat siitä, että kyllä se nyt välttää, vaikka ehkä
olisi sentään vielä saanut panna jonkun pullon viiniä.

--Hyvä on!... Ja sitten kannettiin booli saliin ja mentiin kaikki
perästä.

Sill'aikaa istui Hellmanni puotikamarissa ja kuuli seinän takaa
hopeakauhan säännöllisen kalkkeen boolin laitaan, samalla kuin toisen
seinän läpi tunki keittiöstä melu ja ruokain haju. Lukematon joukko
kirouksia ja kiukkuisia sanoja myllerteli mielessä, mutta ei päästetty
tulemaan.

Hän istuutui levottomasti tuolille, nousi ylös ja kulki puolilattiaan,
seisahtui, kuulosti ja palasi taas takaisin istumaan.

Yht'äkkiä kuului heleä kalina salista, ja herra meni sisään.

Vallesmanni seisoi jo lasi kädessä ja isäntä täytteli maitokannusta
viimeisiä alapäässä pöytää. Kaikki muutkin olivat kohonneet istumasta
ja loivat katseensa Hellmanniin, joka seisoi kamarin ovella pihtipuolta
vasten.

Vallesmanni kalautti vielä kerran boolin laitaan ja aloitti puheensa.

--Hyvät herrat! Hm! Niin, no, me nyt tiedämme kaikki, mitä varten tänne
on tultu yhteen ... niin, ettei niistä puhettakaan. Joka vanhoja
muistelee, sitä tikulla silmään ... vai mitä?

--Niin, niin! huudettiin joka taholta.

--Se on erehdyksestä tapahtunut ja kellekäpä ei erehdystä tapahtuisi.
Ihminen on heikko! Mutta tämän asianomaisen puolesta tahdon minä vain
pyytää, että vanhat vihat unohdettaisiin ja oltaisiin ystäviä ja
annetaan siis sen asian jäädä silleen ... vai mitä?

--Annetaan, annetaan! Hellmanni on hyvä mies!

--Niinpä maljasi sitten ... eläköön Hellman!

--Eläköön, eläköön!

Puhe ei ollut sen pitempi ja vielä huutaessaan hyökkäsivät kaikki
kilvan lasien kimppuun. Joille ei niitä riittänyt, hakivat kahvikuppeja
keittiöstä ja täyttivät ne boolilla. Vallesmanni antoi lasin
Hellmannille, kilisti hänen kanssaan ja antoi kätensä ja kaikki muut,
niin vieraatmiehet kuin asianomaisetkin, tekivät samoin: ensin tohtori,
sitten apteekkari, tuomari j.n.e. arvon mukaisessa järjestyksessä. Kun
kaikki olivat saaneet tehtävänsä tehdyksi, tulivat sitten vallesmanni
ja kapteeni ja ottivat Hellmannin käsipuolesta ja veivät sohvaan
istumaan. Sohvan edessä olevalle pöydälle kannettiin boolilla täytetty
maitokannu ja sen ympärille kokoontui kehä herroja ja joitakuita
lautamiehiä, sill'aikaa kuin toiset hoitivat itseään toisaalla salissa,
juoden ja tupakoiden ahkerasti.

Hellmanni ei kuitenkaan oikein osannut tästä kunniasta välittää.
Vallesmanni oli melkein panemalla pannut hänelle sikarin suuhun, ja
sitä Hellmanni siinä kömpelösti poltteli, istuen vähän hämillään,
kovaksi kiilloitettu kaulus kankeasti kaulassa ja partaveitsen jälkiä
vasta ajetuissa poskissa. Käsi hiukan vapisi pidellessä ja sytytellessä
sikaria, joka aina vähän väliä sammui.

--Täss' on tulta, puhui vallesmanni, ei sinun pidä, Hellmanni, olla
milläskään koko asiasta enää ... oltiin me silloin vähän vihaisia,
mutta joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään ... ei niistä
puhettakaan ... terve!

--Niin, terve, veli, sanoi kapteenikin, istui tyytyväisenä silmät vähän
sirrallaan, oma piippu hampaissa ja totilasi edessään, sillä hän ei
välittänyt boolista.--Oletko sinä milloinka kotonasi, minä olen aikonut
tulla sinun varsaasi katsomaan ... se kuuluu olevan mainion komea...

--Onhan se näköhevonen...

--Tällä ne parhaat hevoset on koko pitäjässä!

--Näinhän tämä parhaiten saatiin reilatuksi paha asia, puhui taas
vallesmanni, näin se sysäytyi syrjään ihan itsestään, eikä ole kellään
sanomista sanaakaan ... minulla ei ainakaan ole äkää ollenkaan...

--Eikä ole meillä muillakaan...

--Ja jos kuka sanoo, ettei Hellmanni ole hyvä mies, niin saa minun
kanssani tekemistä!--Kuule, mitenkä se on sen Antin ryöstö ... onko
sillä kiire?

--Kiireenlainen sillä olisi...

--Hyvä, minä kuulutan sinne huutokaupan huomenna kirkossa jo ensi
viikoksi ja heti kohta saat rahat käteesi. Ne on semmoisia junkkareja
ne mökkiläiset.

--No, ne on niitä pahimpia junkkareja, innostui puhumaan muuan isäntä,
niiden kanssa pulassa on ... ei ne maksa velkojaan, joita vuoden
pitkään tekevät, eikä ne suorita arentiaan oikealla ajalla, ei ne hoida
peltojaan eikä raivaa niittyjään...

--Vaan jos syy on siinä, että isännät liiaksi rasittaa...

--Se on helvetin vale ... elä puhu, kun et tiedä...

--No, ei niistä riidellä, muistutti kapteeni, terve mieheen!

--Terve, Hellman, elä sinä ole pahalla tuulella! Juo sinä niin, että
tiedät kerran kestissä olleesi ... tuokaa lisää boolia!

--Ei ole enää...

--Joko se loppui?

--Hyvällä tavaralla on hyvä menekki, kun vielä kilvan otetaan!

--No, totia sitten! Ei se ollut meininkikään, että boolia koko illaksi
riittäisi ... pankaa totia miehet!

Hellmanni istui siinä kuin vieras omassa talossaan, jonka tavarasta
toiset kauppaa käyvät.

Hän näki, kuinka paperossin pätkät pitkinä heitettiin lattialle ja
vähän väliä uusia sytytettiin. Eikä kauppamies lakannut toisia
puodistaan kantamasta. Oli kai niitä jo kymmenen markan edestä
kulutettuna niitäkin, sikareista puhumattakaan... Jokainen näytti
toisensa kilvalla juovan. Lasi lasin perästä tyhjennettiin, ja moneen
kertaan heilutti vallesmanni tyhjiä karahveja ja huusi ne vähän päästä
aina uudelleen täytettäviksi.

Hän olikin jo melkoisesti juovuksissa ja samalla lailla monet nuutkin.

--Älkää yhtään miehet ... juokaa te vain! Hellmanni on minulle antanut
isännyyden, niin että kun minä käsken, että juokaa, niin silloin te
juokaa! Juo sinä, Hellmanni, itsekin ... eläkä murjota! Juo, kun pääsit
niin hyvällä kupalla ... terve!

Siten pyöritteli vallesmanni päätään oikeaan ja vasempaan ja ratkesi
ankaraan nauruun:

--Saakeli, kun sinua oli silloin kiivasta miestä ... häh, häh, häh! Ei
sinua noljottajata enää tuntisi samaksi olennoksikaan... Sinä haukuit
meitä kuin poika, niinkuin aika poika! Muistatko, kun minua
pikanellilla heitit vasten naamaa? Onneksi se ei sattunut, vaan meni
seinään... Se oli onneksi sinulle, kiitä onneasi, ettei sattunut...
Terve sinä siinä ... eihän sull' ole lasiakaan? Anna, kun minä prykään
sulle oikein miehen totit.

--En minä huoli ... minun pitää mennä kotiin.

--Etkö syö illallista?

--Tuleeko illallinenkin?

--Totta kai, etkö näe kuinka pöytää katetaan?

--Näenhän minä.

--Jää pois vain ... tulee hyvä illallinen ... jää nyt!

--En minä ... minä en ole oikein terve.

--No, eihän sille sitten mitä osaa ... kuulkaa miehet!

--Mitä sinä...?

--No, että sinulle hyvästiä heittämään!

--Ei, elä puhu heille mitään.

--Totta kai! Kuulkaa miehet ja arvoisat vieraat... Mutta melu oli jo
niin suuri ja huone savua niin täynnä, ettei toinen toistaan kuullut
eikä nähnyt. Vallesmannin ääni oli sitä paitsi aivan käheä, niin
etteivät sitä kuulleet muut kuin aivan vieressä seisojat. Joku kiskaisi
häntä hihasta, ja hän unohti Hellmannin ja jätti hänet seisomaan oven
suuhun.

Päällensä pukiessaan näki Hellmanni, kuinka pöytää yhä katettiin,
kannettiin ruokia ja juomia ja asetettiin olut- ja viinipulloja vieri
viereensä kiinni toiseen päähän pöytää. Olutta ennätti hän lukea jo
tusinan pulloa ja viinejä puoli. Ja lisää tuli yhä puotikamarista.

Hänen silmänsä välähti, hänen sieramensa suurenivat, hänellä oli
suurisolkinen leveä nahkavyö kädessään. Se pyrki tekemään kaaren
ilmassa ja ainoastaan suurin ponnistuksin sai hän sen pakotetuksi
kiristymään vyötäistensä ympäri.

--Käykää käsiksi jumalanviljaan--käykää käsiksi jumalanviljaan! kuuli
hän vallesmannin kehoittelevan.

Hän seisoi reessään, oikaisihe pitkin koko pituuttaan ... sisällä
naurettiin ja hohotettiin ja laulettiin kuorossa: »helan går! helan
går!--sumfrati rati--rati rallaa!--helan går!»--hevonen kiskaisi
menemään ja retkahutti hänet pitkänään reen perään--

--Takaisin! huusi hän rengilleen. Pysähytä! Mutta ennenkuin se ennätti
tapahtua, hyppäsi hän reestä, riipaisi nahkavyön irti solestaan, syöksi
sisään ja vetäisi, turkki auki reuhottaen, yhdellä tempaisulla alas
pöydältä pullot ja pikarit, ja toisella paistit ja liemet ja lautaset.
Sen tehtyään huusi hän, suu katkeran leveässä naurussa:

--Käykää pöytään, porsaat! Lakkikaa lätäköstä, kylän koirat! Se on
Hellmanni, joka tarjoo! Mjukaste tjenare, mina herrar!

Ja ennenkuin ehtivät tyrmetyksistään tointua, oli hän jo tiessään,
rekensä perässä retkallaan, ja nauroi mennessään niin, että ikkunat
helisi.






ESIMERKIN VUOKSI




--Minun mielestäni se nyt on oikein hyvä asia se raittius ... se on
oikein hyvä asia ... oikein hyvä!

Ja ihan hartaan näköisenä heitti maisteri Suomettaren käsistään, ja
paperossia sytyttäessään, jolloin silmät menivät nautinnosta
sirralleen, lisäsi hän vielä:

--Ja raittiusseurat ovat meidän maallemme mitä suurin onni ... joka
miehen pitäisi niihin seuroihin ruveta, jok'ikisen Suomen kansalaisen,
miehen ja naisen. Ja, niinkuin tässä sanotaan, pappien tulee
esimerkillään etunenässä käydä ... se on jokaisen sielunpaimenen
moraalinen velvollisuus seurakuntaansa kohtaan. Sentähden kuulun
minäkin siihen seuraan ja aion kaikin voimini sen hyväksi toimia.

Hän oli nuori pappi tuo, joka näin innostui, kaupungin seurakunnan
apulainen. Nyt hän keinutuolissaan keinui, sivusittain pöytäänsä,
katsahti silloin tällöin sen ylitse Bulevardinkadulle ja puhui yhä
samaan suuntaan ja luki aina uudelleen sanomalehdestä niitä paikkoja,
joita »Kuusi» oli siihen raittiudesta kirjoittanut. Välistä hupeni luku
ja puhe savun sekaan, jota paperossin päästä tunki alas rintaan ja
virtasi sieltä taas pitkin paperossin kupeita takaisin. Ja se teki niin
hyvää, että kasvoissa silloin tällöin vähän värähtelikin.

Toinen mies istui pöydän päässä ja poltteli hänkin ja puhalteli
laiskoja savuja huolettomasti milloin minnekin päin. Suoraan hän
eteensä katseli, vasten uunia toiselle puolen huonetta ja siveli
verkalleen viiksiään. Ei näyttänyt tarpeesta polttavan, mutta muuten
vain jotain tehdäkseen.

--Mitäs arvelet? Sinä et puhu mitään ... eikös se ole hyvä asia ...
minusta se on ... se, se, se on ... katsos nyt, kuinka tässä taas
sanotaan, kuulehan, mitä väkevistä juomista sanotaan...

--Kyllä minä sen tiedän ... se on sitä yhtä ja samaa...

--Häh! Yhtä ja samaako? Ei ole sitä ... et sinä ole tätä vielä
kuullutkaan ... katsos nyt: »Jos tahdotaan harrastaa Suomen kansan joko
aineellista tai henkistä parasta, jos tahdotaan ylläpitää kansamme
siveellistä tarmoa ja säilyttää sen ruumiillista pontta, jotka molemmat
ynnä kristinuskon kanssa ovat kaikkien kansojen elinehto ja joita
kaivatessa seisotaan perikadon partaalla» ... niin! niin ... ja sitten
sanotaan: »niin löytyy kaiken tämän säilyttämistä varten keino, jota
tähän aikaan melkein tekisi mieli sanoa ainoaksi, ja se keino sisältyy
yhteen ainoaan huudahdukseen: pois kaikki väkevät juomat ja sijaan--»

--Limunaati ja teevesi!

--Ei, vaan ehdoton raittius sijaan!... Sinä panet tapasi mukaan
pilkkaa, mutta ei se minun mielestäni ole näin tärkeässä asiassa
ollenkaan paikallaan...

--En minä pane pilkkaa ... heretköön vain jokainen juomasta, jos sen
tarpeelliseksi näkevät, mutta tarvitaanko tuohon tuommoiseen
välttämättömästi seuroja ... heretkööt ilman niitä!

--Mutta herkeääkös ne? ... herkeääkös ne? Eivät herkeä! Se on nähty,
etteivät herkeä. Ihminen on heikko eikä pysy pystyssä, jos ei muut
holhoa sitä, jos eivät varjele ja näytä hyvää esimerkkiä, ne jos ei
näytä, jotka itse ovat lujemmat ja korkeammalla sivistyskannalla,
niinkuin esimerkiksi papit ... ja muut sivistyneet myös ... ja niiden
on siis moraalinen velvollisuus, varsinkin näinä uskottomuuden aikoina,
jolloin riehuva realismi ... hm ... jaa, niin ... eikö se ole niin?

Maisteri joutui lopulla puhettaan vähän hämilleen, sillä hänen
vieraansa oli »uskottomuuden» ja »realismin» kohdalla vetänyt suunsa
pieneen pilkalliseen hymyyn, niinkuin hänen tapansa oli.

--Mitä? Eikö se ole niin? uudisti maisteri.

--Niin kai se on, sanoi toinen... Ja sinä et siis maista tippaakaan?

--En tippaakaan.

--Helppo kai sinun lieneekin olla maistamatta, kun et koskaan ole
siihen tottunut, etkä ole ollut kiusauksessa milloinkaan.

--Minäkö kiusauksessa? Sanonko minä sinulle, missä minä olen ollut ja
miksi olisin voinut tulla ... minusta olisi saattanut tulla yhtä suuri
juoppo kuin kenestä tahansa.

--Sinustako;' Elä kehu! Sitäpä en olisi uskonut, ellen olisi omin
korvini kuullut!

--No, no, ei se ole aivan niin sanan mukaan otettava ... mutta jonkun
kerran ... ylioppilasaikoinani ... mutta Jumalan kiitos, se minun kyllä
täytyy tunnustaa, että minulla oli hyvä koti ja ankarat vanhemmat, eikä
meillä kotona juotu eikä muille tarjottu muuta kuin suurina juhlina ...
mutta siitä huolimatta minä olin, niinkuin jo mainitsin ... ja niinkuin
tässä sanotaan: »jos paha siemen kerran itämään pääsee, ei tiedä,
milloinka se sieltä rehoittavan taimen pistää».

Hän tuli aina hartaaksi, kun puhui tästä mustepilkusta omassa
elämässään, ja mielellään hän sen puheiksi ottikin.

--Mutta olkoon tämä meidän kesken ... elä huoli siitä kenellekään
puhua ... ihmiset semmoista aina väärin ymmärtävät ... ja sitä paitsi
luulen minä puolestani tuon siemenen minussa jo tukehtuneen, eikä se
ainakaan voi enää rehoittamaan päästä, jos koettaisikin sitä tehdä, kun
kuulun raittiusseuraan.

Maisteri oli puhunut niin kauan, että paperossista oli tuli sammunut.
Hartaasti hän sen sytytti ja sanoi vielä:

--Muuten, niin on ehkä suurin ja painavin syy, joka minua tähän seuraan
pakottaa, se, että tahdon olla esimerkkinä muille heikommille.

Toinen mies siinä oli aikansa ääneti katsellut pappismiehen
paperossinpolttoa ja kuunnellut, pienoinen hymy huulilla, hänen
puhettaan. Paperossin pohjaan poltettuaan viskasi hän sen huoneen yli
uunin eteen, solahutti itsensä huolettomaan asentoon jalat suorina ja
pisti kätensä housuntaskuihin.

--Se olisi minun mielestäni oikea ehdottoman raittiuden seura, jossa ei
edes tupakoitaisikaan, sanoi hän sitten haukotellen.

--Kuinka niin? kivahti maisteri.

--Niin vain, kun kerran yhtä nautintoa vastaan asettuu, niin asettuisi
myöskin toista.

--Tuo se on aina viimeinen keino raittiusseurojen vastustajilla ... kun
ei voida raittiuspyrintöjä muuten ahdistaa, niin se aina tuodaan, se
aina tuodaan muka kumoamaan. Mutta sen minä sanon, että se on
suorastaan lapsellista ... lindrigast sagdt, niin se on suorastaan
lapsellista ... heh!

--Miksi sinä noin kiivastut?

--Enhän minä kiivastu ... ei kannata kiivastua. Mutta sano sinä, ihan
todellako vertaat väkijuomain nauttimista tupakanpolttoon?

--Ne ovat aivan yhtä tarpeettomia molemmat.

--Erotus on kuitenkin äärettömän suuri, hyvä veli, niin suuri, että ...
toinen on jotain aivan viatonta, jota vastoin toinen ... ja huomaa se,
kuinka erilaiset ovat seuraukset!

--Minä en arvostele intohimon suuruutta seurauksien mukaan niin paljon
kuin sen mukaan, missä määrin ne pitävät ihmistä orjanaan...

--Jaa, jaa, niin ... kyllä minä nuo mielipiteet tiedän, tiedän aivan
hyvin ... ne on niitä uudenaikaisia, niitä Björnsonien ja Ibsenien
mielipiteitä ... heh, heh! Mutta sen minä sanon ... minä tiedän, tai en
minä tiedä, mutta minä luulen, että ne herrat norjalaiset ja muut
Strindbergit, että ne polttavat yhtä kaikki ja yhtä paljon kuin me
täällä Suomessa ... heh! heh!

Maisteri oli ihan tosissaan, ja hänen suunsa oli vääntynyt happamen
katkeraan hymyyn.

Vieras purskahti nauramaan ja nauroi pitkän, raikkaan naurun, mutta
siitä suuttui maisteri niin, että nousi ylös ja alkoi kiivaasti kävellä
edestakaisin lattialla.

--Elähän nyt suutu, veli kulta, että minua näin naurattaa ...
tupakoikaa te vain ... eikähän todella taitaisi ollakaan ihmiskunnalle
hyödyksi, jos yht'äkkiä herettäisiin juomasta ja tupakoimasta ...
mistäs varat saataisiin, niinkuin Toppo sanoo ... jaa, niin, oletko
käynyt »Työmiehen vaimoa» katsomassa?

--En minä semmoisia roskakappaleita!

--No, no, terve nyt sitten! Käy talossa! Ja elä suinkaan anna
viekoitella itseäsi jättämään pois tupakanpolttoa, jos sitä joku
sinulle ehdottelisi.

--Poltathan sinä itsekin?

--Poltan, poltan, ja juon myöskin, kun haluttaa!

--Mitäs sitten siitä puhut? Mikset itse jätä ensin?

--Siksi, ettei minusta kukaan ottaisi esimerkkiä, kun en ole pappi enkä
mikään.

--Pappi? Jos tuo oli pistokseksi aiottu, niin oli se huonosti
osattu ... heh!

Maisteri antoi toverinsa mennä ja oli vihainen. Muuten ei tämä ollut
ensi kerta. Hyvin usein tapahtui, että hän tällä tapaa suuttui entiseen
koulukumppaniinsa.

Joka kerta käveli hän sen jälkeen aina pitkän aikaa lattialla,
ennenkuin lauhtui. Tavallista kiivaammin käveli hän nyt.

--Mutta minä näytän! sanoi hän yht'äkkiä päättäväisesti, minät näytän,
että herkeän polttamasta ennen kuin hän itse. Sinä luulet, etten
voi ... mutta koetetaan, näytetään niille todellakin! ... heh!--Paha,
ettet ole enää täällä, hyvä veli, niin saisit kuulla, että minä tällä
hetkellä ... kello viittä vailla puoli yksitoista ... pannaan se
mieleen ... jätän pois tupakanpolton kuinka pitkäksi aikaa tahdon!
Tuonne nakkaan paperossini, ja piiput saavat seista koskematta
hyllyllään ... minä en liikuta niitä! Nyt on 30:s päivä tammikuuta.

Voitonriemu loisti maisterin silmissä, ja hän pani vielä kerran
tarkasti mieleensä, mikä päivä oli ja mikä tunti. Sen muistiinpanon
kautta päätös sai ikäänkuin sinetin päälleen. Ja muutenkin olisi hauska
milloin tahansa vain puheeksi tultua sanoa, että silloin ja silloin
jätin minä pois tupakanpolton enkä ole sen koommin sitä nauttinut.

Mutta muutaman hetken kuluttua tuntui kuitenkin omituisen
turvattomalta. Tuli mieleen semmoinen salainen ja vähän vastenmielinen
nykähdys, että ehkä oli päätös sentään ollut vähän liian hätäinen ...
eihän oltu raittiusseuraankaan menty, ennenkuin oli asiata tarkemmin
mietitty. Mutta sama se, tehty mikä tehty! Tämähän onkin sitä paitsi
pieni, vähäpätöinen asia!

Papin kansliaan tuli aamun kuluessa ihmisiä toinen toisensa perästä.
Maisteri toimitteli kaikenlaisia asioita, puhutteli kävijöitä, neuvoi
toisia ja tuntui mielessään niin varmalta ja voimakkaalta. Eikä tehnyt
tupakkaa mieli ollenkaan... Luulikohan tuo todellakin, ettei tuommoista
kuin tupakanpolttoa voi jättää, milloin vain haluttaa! Ihmiset niin
mielellään luulevat toisista samaa kuin itsestään.

Ja melkein uhkamielisesti levähytti maisteri kirkonkirjat auki ja
heitti ne yhtä rennosti taas takaisin kiinni, ollen kaikin puolin
ravakka toimissaan.

Pari kertaa sattui kuitenkin niin, että hän yhytti kätensä
paperossipuntin suulta, tuosta, jossa se seisoi musteastian vieressä
pöydällä... Menee vielä vanhan tavan mukaan, naurahti hän... On sentään
omituista, kun ihminen johonkin tottuu...

       *       *       *       *       *

Kaksi tuntia on kulunut siitä, kun päätös on tehty. Ihmiset ovat
asiansa suorittaneet, ja maisteri on taas yksin kansliassaan. On
ruvennut tuntumaan vähän tyhjältä. Tähän aikaan hän tavallisesti
sytytti pitkän piippunsa ja istui sen kanssa keinutuoliin ajatuksiaan
lepuuttamaan ja katsomaan ulos ikkunasta Bulevardinkadulle. Sieltä
näkyi silloin aina vanhan kirkon torni taivasta vasten, ja sitä hän
ihaili ja huomautteli siitä vierailleen.

Sen sijaan hän tällä kertaa lähti kävelemään edestakaisin kamarinsa
lattialla. Kulki siinä pöytänsä luota keinutuolin taitse oven suuhun,
ja palasi sieltä takaisin pöydän seuduille uunin sivuitse ja ohi
piippuhyllyn, joka oli uunin kupeella.

Yht'äkkiä tulla kolisteli kansliaan jotenkin huonosti puettu mies,
nähtävästi joku hampuusi.

--Mitä asiaa?--se kysyttiin vähän äreästi ja kärsimättömästi.--Nyt on
jo vastaanoton aika ohitse.

--Herr pastor ... antakaa anteeksi ... ei ole minulla kelloa ... köyhä,
kovin köyhä, he-herr pa-hastor! Ja minä pyytäisin nöyrimmästi, jos
olisitte hyvä ja antaisitte...

--Mitä? Tehän olette juovuksissa?

--Mi-minäkö? Minä, herr pastor ... e-e-en minä ole
juov-vu-vu-vuovuksissa, vaan minua niin ni-hikottaa...

--Kuuleehan sen teidän puheestannekin, ja henkenne haisee viinalle
tänne saakka!

--Niin, minä olen langennut, ja minä olen suuri syntinen--mies oli
itkevinään--mutta jos saisin edes markankaan tai puolenkaan, että
voisin ostaa leipää ja syödä, niin en minä enää joisi ... en maistaisi
tippaakaan ... pastori uskoo sen, etten tippaakaan, vaikka pastori itse
ta-tarjoisi.

--Sillä ehdolla minä voin teille apua antaa, että lakkaatte juomasta ja
menette raittiuden seuraan.

--Herr pastor, minä olen jo kuulunut raittiuden seuraan Turun
kaupungissa, mutta minä olen uudelleen langennut ... takaisin tähän
suureen syntiin.

Sill'aikaa kun maisteri muoto ankarana käveli edestakaisin lattialla,
siirtyi miehen nauru silmistä suupieliin, mutta katosi aina heti kohta,
kun pastori kääntyi päin.

--Ihmisellä täytyy olla voimaa himojaan vastaan taistelemaan ... hänen
täytyy osata pitää, minkä on kerran luvannut.

--Mutta ei minulla silloin ollut, vaikka olisin kuinka koettanut ...
mutta kyllä minulla nyt olisi enemmän.

--Minä kuulun myöskin raittiusseuraan, mutta en ole kertaakaan vielä
ajatuksissanikaan lupaustani rikkonut.

--Herra pastori onkin jalo mies, ja herra pastori saarnaa niin
ihanasti.

--Ihmisen täytyy voida pitää lupauksensa, minkä hän kerran on antanut,
ja jos häneltä omat voimat näyttävät puuttuvan, tulee hänen Jumalalta
lujuutta rukoilla ... joka aamu ja joka ilta. Sitä te ette varmaankaan
ole tehnyt.

--Minä olin viime sunnuntaina kuulemassa, kun herra pastori saarnasi...
saarnaako herra pastori huomennakin?

--Saarnaan.--Mutta tässä on teille nyt pari markkaa ja muistakaa se,
ettette niitä viinaan kuluta ... ainoastaan sillä ehdolla minä nämä
teille annan, että menette heti kohta ja ostatte niillä itsellenne
leipää ja syötte.

--Minä syön, minä syön, herr pastor ... kiitoksia ... Jumala teitä!

Mies meni kadulle, katseli vähän aikaa rahojaan ja laskeutui kiireesti
alas kapakkaan, joka oli kivijalassa.

Maisteri jatkoi kävelyään ja ajatteli itsekseen: »Kuinka minä olisin
voinut vaatia häneltä lujuutta, jos en voisi häntä siitä vakuuttaa,
että itse sitä noudatan?»

--Ohoh! Jahah! niin.

Hän oli muuta ajatellessaan mennyt piippuhyllyn luo ja aivan
erehdyksestä puhaltanut siihen piippuun, jolla hän tavallisesti poltti.
Nopeasti pisti hän sen paikoilleen eikä ollut huomaavinaan koko
tapausta.

Olisi ollut vielä saarnan kirjoittamista huomiseksi jatkettava, mutta
ei nyt tällä kertaa tuntunut olevan oikealla kirjoitustuulella.
Sydänalassa oli omituinen tyhjyys ... ehkä se oli nälkä. Mutta kello
oli vasta yksi, ja päivälliseen saakka oli kokonainen tunti.

Vähän aikaa käveli maisteri vielä ja seisahtui milloin minkin ikkunan
ääreen kadulla kulkijoita katsomaan. Muuankin siellä maalainen ajoi,
reessään seisten ja hampaissa höyryävä käyrävartinen piippu. Ei ollut
maisteri sitä ennen niin selvään huomannut kuin nyt, että kun näkee
toisen polttavan, ihan tuntuu savun maku omassa suussa.

Mutta ajava maalainen katosi kulman taa, ja maisteri pani kalvosimet
käteensä lähteäkseen ulos kävelylle.

Oli hän vähän hermostunut, kun katu oli hänen mielestään niin
luvattoman liukas. Kuinka ei poliisi sen paremmin ... siitä sietäisi
melkein tehdä muistutus.

Tuossa kulki tämänaamuinen vieras, ja jostain selittämättömästä
vastenmielisyydestä ei maisteri olisi siitä niin erittäin välittänyt,
jos vanha koulutoveri olisi kulkenut sivu toisella puolen katua häntä
huomaamatta. Vaan huomasihan se ja tuli suoraan kohti, paperossi
huolettomasti suupielessä. Kotelon veti hän vielä palttoonsa
pikkutaskusta ja tarjosi siitä tupakan ystävälleenkin.

--Ei kiitoksia.

--Mitä, etkö polta?

--En minä nyt.

--Mitä, oletko jättänyt--?

--Luuletko sinä, etten minä voisi, jos tahtoisin?

--Voisit kai...

Se sanottiin vähän ivansekaisesti ääntä venyttämällä, eikä maisteri
puhunut siihen mitään. Niin he kulkivat vähän aikaa ääneti.

--Minun täytyy mennä tänne vähäisen, sanoi maisteri ja aikoi kääntyä
toiselle kadulle.

--Mitä sinä sinne? Tule nyt, tehdään kierros Esplanaadissa.

--Ei, ei minulla ole tällä kertaa aikaa.

--No, terve sitten.

Ystävä jatkoi matkaansa Esplanaadiin, mutta maisteri kiersi toista
tietä kotiinsa... Ei, ei hän välistä mitenkään viihtynyt tuon miehen
seurassa ... hänessä oli joskus jotain niin kovasti epämiellyttävää.

Ei tahtonut kotona saarnan kirjoitus sujua. Ei löytänyt sopivia sanoja,
eivätkä ajatukset pysyneet koossa. Ja kuinkapa sitä nälissään voikaan?
Oli hullua, ettei saanut päivällistä aikaisemmin! Mikä olikaan
kummallinen kurina sisuksissa? Ihan niitä veti nurin kuin hihaa, aina
vatsan pohjasta alkaen.

Vihdoin tuli päivällinen, ja hyvä lauantaipäivällinen se olikin. Matami
oli pannut parastaan, ja sitä syödessä haihtui tuo kummallinen kurina
ja unohtui mielestä nurinveto.

Syötyään heitti maisteri virkatakin yltään, pukeutui kotiviittaansa ja
istahti keinutuoliin. Katseli milloin mitäkin huoneessaan ja hiveli
kädellään leukaansa ja nenänsä vartta. Katseli kaappia, kattoa, seiniä
ja pitkän aikaa pellinnuoraa, jonka oli saanut joululahjaksi matamilta.
Vaan ei niissä ollut juuri mitään erinomaista katsomista.

Siinä oli piippuhyllykin nuoran tupsujen alapuolella ... piippuhylly
piippuineen ... siinäpähän oli...

Laskeva iltapäivä paistoi heleästi sisään ja loi ikkunan kuvan uunin
kylkeen lähelle piippuhyllyä. Piiput nojasivat rauhallisesti reikiinsä,
ja tupakkalaatikko oli puoleksi auki.

Miten lie niin käynyt, mutta istuessa siinä ja leukaa ja nenänvartta
sivellessä rupesi jotenkuten siltä näyttämään, että laatikossa oli
kartuusi suurimmaksi osaksi murennettuna, vaan että vähän oli jäänyt
murentamattakin ... yhteen palloon. Ei muistanut sitä kuitenkaan
oikein, eikä luontunut sitä täältä asti näkemään nousematta. Ja niin se
pani ilman aikojaan nousemaan ja katsomaan... Niinpähän oli, ei ollut
se yksi muhkura murennettuna, sikseenpä oli eilen jäänyt. Vaikka
joutihan tuon nytkin murentamaan.

Sen tehtyään työnsi maisteri laatikon kiinni ja alkoi jatkaa
päivällistä kävelyään edestakaisin lattialla. Hän käveli hiukan
epätasaisesti ja levottomasti, ryyppäsi pari kertaa vettä ja maisteli
suutaan tyytymättömän ja epäluuloisen näköisenä.

Tuntui niin ... sanalla sanoen, jotain oli varmaankin epäkunnossa. Ei
hän ollut ollenkaan normaalitilassaan ... ehkä hän oli jotenkin
vilustunut. Tai oli vatsassa vika, kun suu maistui niin pahalle. Mutta
ei se sittenkään aivan tavallista ollut, koska ruumiissa silloin
tällöin pisteli, kuin olisi neulan kärellä koskettanut. Saattaa vielä
tapahtua, että tässä tulee sairaaksi ... ehkä niinkin sairaaksi, ettei
kykene huomenna saarnaamaankaan.

Maisteri kulki peilin luo ja katsahti siihen. Sieltä näkyi mies, jolla
oli otsa aivan rypyssä ja silmien alla kärsivä piirre.

Aurinko oli siirtynyt niin, että toinen puoli ikkunan kuvasta vielä
valaisi uunia, toinen oli jo särkeytynyt piippuhyllyn päälle.

Hävytöntä, kuinka paljon pölyä on laskeutunut piippuhyllylle!... Puh,
puh!... Ja piipunvarsiinkin on pöly tunkeutunut pienintenkin
koristuksien sisään! Kuinka sen sieltä hienoimpien silauksien pohjasta
saaneekaan kokonaan lähtemään?

Vaan koetti maisteri sitä kuitenkin. Alkoi nenäliinallaan siivota
kaikkia koloja ja kun oli saanut ne mieleisikseen, irtautti kopat ja
tyhjensi ne poroastiaan. Puhui sitten kuhunkin varteen, pani kopat
niihin taas paikoilleen ja puhui vielä kerran kaikkiin ... koetteeksi,
kulkisiko henki ulospäin. Veti myöskin ... koetteeksi, kulkisiko henki
sisäänpäin... Ja kulkihan tuo jotenkin.

Vaan kylläpä tuoksui tuo tupakkakin ... aivan laatikosta saakka ylös
nenään, vaikka olisi seisonut ihan suorana. Ei ollut maisteri ennen
niin huomannut tuota tupakan kovaa tuoksumista. Kuinkahan olisi
oikeastaan sen haju, jos aivan likeltä nenäänsä hengittäisi? Tai jos
kerran kujeillessaan sitä nuuskaisi?

Siinä virkineessä viihtyi mieli vähän aikaa, mutta illan hämärtäessä
eneni kaipuu ja tyhjyyden tunne. Vielä oli pari tuntia raittiusseuran
illanviettoon, joka alkoi vasta kello 7. Saarna olisi kyllä ollut
huomiseksi kirjoitettava, mutta ei tuntunut olevan inspiratsionia, ei
minkäänlaista. Maisteri katseli tekstiä, luki evankeliumin ja rupesi
miettimään. Mutta ajatusten eteen oli laskeutunut harmajan hämärä,
yhtätasainen esirippu, jota ei saanut mitenkään nousemaan.

Ei osannut ryhtyä mihinkään, ja kaikki vaivasi ympärillä. Huonekin oli
aivan kylmä ... ainakaan ei se ollut tarpeeksi lämmin! Hävytön matami!
Miksei hän lämmitä, niin ettei tarvitse paleltua!

--Miksei matami lämmitä minun huoneessani, vaikka minä olen käskenyt?
sanoi hän ankarasti keittiön ovelta.

--Voi, kulta pastori, kyllä minä lämmitän... Vaan kun pastori ei ennen
ole vaatinut näin aikaisin...

--Täällä on niin kylmä, että hampaat suussa kalisee.

--Herra varjelkoon ... pastori ei varmaankaan ole oikein terve ...
pastori on niin bleeki, että...

--Niin, en luultavasti olekaan oikein terve.--Ja sen sanoi maisteri
niin synkällä äänellä, että tuli siitä itsekin vakuutetuksi, ettei hän
voinut aivan hyvin.

Matami ehdotti lääkäriä, mutta ei maisteri tahtonut.

--Ei se ole mitään vaarallista... Muuten niin minä olen jättänyt pois
tupakanpolton, ja matami taitaa saada kantaa piippuhyllyn vinnille.

--Minkä tähden on pastori niin tehnyt? huudahti matami miltei
kauhistuen.--Niin no, siitähän se sitten onkin, kun pastori on
sairas ... minkä tähden on pastori niin tehnyt, että on jättänyt...?

--Sentähden, että se oikeastaan on tarpeeton nautinto.

--Voi, voi ... (ja matami nyökäytteli nyt säälivästi päätään) ... voi,
voi, kuinka ne nykyajan ihmiset laittelevat itsensä kanssa ... vasta
herkesi pastori mitään maistamasta ... ei pastori ota edes
ruokaryyppyäkään, joka kuitenkin on niin terveellinen ottaa, niinkuin
minun miesvainajani sanoi ... ja nyt pastori ei enää poltakaan ... ja
mihinkä sitten kaikki piiput joutuvat!

--Matami on hyvä ja viepi ne vinnille.

--Herra jesta! Vinnillekö? Pastorin farffaarin vanhat, kauniit piiput?
Minun mieheni antoi minulle kanssa kerran piippunsa ja sanoi, että minä
panisin sen piiloon ... ja samalla kertaa hän herkesi ruokaryyppyjäkin
ottamasta, kun tohtori oli ordineerannut. Mutta häntä rupesi
vilustamaan, niinkuin nyt maisteria, eikä ollut matsmältningiä ...
muttakun alkoi taas uudelleen polttaa ja ottaa ruokaryyppyjä, niin tuli
aivan terveeksi. Tahtooko pastori, ihanko totta, että minun pitää viedä
piiput vinnille?

--Jaa, no ... ehkä ne nyt kuitenkin saavat siinä olla ... vieraita
varten. Ja hyväähän tekee ihmiselle olla kiusauksen alaisena.

--Ei pastorin pidä mennä sellaisiin ytterliheeteihin ... ei pidä
mennä ... ja pastorin pitää muistaa, että pastorilla on vanha mamma,
varoitti matami vielä mennessään.

Uunin lämmitessä alkoi tulla kaikenlaisia epäilyksiä.

Raittiutta pitää ehdottomasti ja järkähtämättä harrastaa, esimerkin
vuoksi ja heikoille kehoitukseksi, se on välttämätöntä. Mutta
tupakanpolton itseltään kieltämisessä, kenelle siinä voi esimerkkinä
olla? Ei kenellekään! Ei kukaan sitä edes huomaakaan. Ja tuskin
innokkaimmat absolutistitkaan sitä vaativat. Olisikohan sitä paitsi
raittiusasialle hyödyksikään, jos sen jäseniltä liiaksi vaadittaisiin?
Menisi nyt ja esimerkiksi vasta parantuneelta juopolta hänen piippunsa
tai sikarinsa tai paperossinsa riistäisi, niin silloin varmaankin
useimmat vaipuisivat takaisin entiseen paheeseensa. Se olisi juuri
sitä, josta sanotaan: »jännittää jousi liian tiukalle, kunnes se
katkeaa». Hulluutta se olisi, suurinta hulluutta...

Kello läheni vähitellen seitsentä ja aika oli lähteä illanviettoon.
Sinne oli aina hauska mennä istumaan teekupin ääreen ... ja poltella
hienoja paperosseja. Eikä kukaan sanonut, että siinä istuttiin
viftaamassa. Ja sen todistuksen olivat monet vanhat juopotkin antaneet,
että siellä istuessa ja puheita ja laulua kuunnellessa kului aika
paljoa hauskemmin kuin kapakassa ennen.

Jokin asia kuitenkin teki, ettei lähtö siihen seuraan tällä kertaa
tuntunut aivan yhtä hauskalta kuin muina lauantai-iltoina. Mutta päätti
hän kuitenkin sinne mennä.

--Jahah, arveli hän mennessään vähän katkerasti, nyt sitä siis on
päättänyt olla polttamatta ... saas nähdä, mitä muut siitä asiasta
arvelevat. Somapa olisi tiedustella, mitä mielipiteitä seurassa yleensä
on tupakanpoltosta.

--Mutta todellakin! huudahti hän mielessään, ja katkeruus katosi
kokonaan. Sopiihan ottaa illan kuluessa keskustelun aineeksi tämä
asia! Tehdä esimerkiksi semmoinen teesi: »Onko tupakanpolton
poistaminen, ja jos on, niin missä määrässä se on välittömässä
yhteydessä raittiusseu-rojen tehtävän kanssa?» Mitään varsinaista
päätöstä ei tietysti voitaisi vielä tehdäkään, sillä asia oli kovin
valmistamaton. Esitelmän tapaisen saattaisi hän siitä kuitenkin jo
tällä kertaa pitää. Esipuhe voisi alkaa esimerkiksi näin: »Yksi
nykyajan enimmin juurtuneita heikkouksia tai, jos niin tahtoo sanoa,
pahoja totutuita tapoja, hyvät herrat ja naiset, on tupakoiminen».
Sitten kävisi leikillä viittaaminen siihen, että »vaikka tämä
oikeastaan ehkä koskee vain meitä miehiä, niin pyydän kuitenkin
arvoisien naistenkin huomiota muutamaksi hetkeksi», jonka jälkeen olisi
tilaisuus siirtyä tarkastelemaan tupakanpolton historiaa, kuinka ja
mistä se on tullut Eurooppaan j.n.e. Sen tehtyä saattaisi puhua niistä
aineista, joista tupakka on kemiallisesti kokoonpantu, ja vihdoinkin
aloittaa varsinaisen esitelmän tupakan turmiollisista vaikutuksista.


Maisteria miellytti alussa hyvin tuo tuuma tupakan johdosta
pidettävästä esitelmästä. Mutta kun hän kulki katua kokouspaikkaan,
rupesi näyttämään siltä, että ehkä kuitenkin on parasta antaa asian
tällä kertaa raueta. Ehkei ole tarpeellista vielä ottaa sitä julkisesti
puheeksi, ennenkuin on kuulustellut yksityisten mielipiteitä asiasta.
Kenties on suurikin osa seuran jäsenistä tätä kysymystä vastaan ... ei
se ole varmaa, mutta hyvin on kuitenkin luultavaa. Voi olla montakin,
jotka eivät tahdo yhdistää tärkeätä raittiusasiata muihin
sivuseikkoihin, jotka saattaisivat siihen häiritsevästi vaikuttaa ja
hajoittaa seuran vielä verrattain vähäisiä voimia...

Tämä viimeinen ajatus varsinkin puhui pontevasti entisiä mietteitä
vastaan. Ja yksi lisäsyy niitä vastaan oli vielä sekin (ei maisteri
näitä syitä suinkaan etsinyt, mutta itsestään ne tulivat!), ettei
maisterin mielestä hänen sopisi tuoda esille tätä ihka uutta kysymystä.
Niitä olisi aina ihmisiä, jotka selittäisivät sen siksi, että tuo nyt
tahtoo olla muita etevämpi, tahtoo loistaa uusilla ehdotuksilla. Ja
pappismiehen pitäisi semmoista välttää.

Eikä hän, kun oikein ajatteli, katsonut tarpeelliseksi puhua
kenellekään omasta päätöksestäänkään. Kun muutoksen tarve tulisi
useimmissa omintakeiseksi vakaumukseksi, niin olihan siitä sittenkin
aikaa tehdä yhteinen asia.

Näissä mietteissä ollessaan oli maisteri jo ehtinyt päästä
Erottajatorille, ja punainen lyhty tupakkapuodin oven päältä Mikonkadun
kulmasta oli alkanut tuikkia. Ei hän sitä oikeastaan katsonut, mutta
siinä se vain seisoi ja näkyi hänen silmiinsä, niinkuin esineet välistä
väkisinkin näkyvät, vaikkei niihin juuri huomiotaankaan kiinnitä.

Koko ajan, kun maisteri sitä kykeni näkemään, se sillä tavalla hänen
silmäänsä tahtomatta näkyi. Mutta kuta likemmä hän tuli, sitä enemmän
hän sitä tahallaankin tarkasteli. Ja sitä mukaa rupesi se tuomaan
muistojakin mieleen ... ei mitään kaukaisia, eilispäiväisiä,
toispäiväisiä, niin pitkälle kuin muisti. Miellyttävä myyjätär tuli
mieleen, tulivat viehättävään järjestykseen ladotut paperossilaatikot
ja hienon sikarin tuoksu. Illanviettoon mennessään hän aina poikkesi
tuohon puotiin, kysyi milloin mitäkin uutta hienoa tupakkalajia ja
valitsi ja maisteli neidin milloin mitäkin ehdotellessa.

--Richmond? Bostanjoglo? Med eller utan munstycken? [Imukkeen kanssa
vai ilman?] kysyi neiti.

--Kanske jag får med munstycken en låda bostanjoglo. [Ehkä saan
laatikon bostanjogloa imukkeen kanssa.]

--Jaha ... en låda ... 75 penni ... var sågod! [Jaha yhden laatikon. 75
penniä ... olkaa hyvä!] Sitten se neiti avasi saksen kärellä laatikon,
maisteri otti yhden paperossin, sovitti sen ruusupuisen karan sisään,
pisti hitaasti suuhunsa ja veti vielä hitaammin kaasuputkesta tulen.
Sen tehtyään hän lähti ulos pitkin Esplanaadia verkalleen astumaan,
hienohajuista paperossia poltellen.

Tavallista tietään maisteri nytkin kulki, mutta ei hän poikennutkaan
tupakkapuotiin. Katsahtihan vain sinne sivukulkiessaan toiselta puolen
katua. Herroja siellä näkyi olevan, ja miellyttävän neidin vaalea tukka
väikkyi niiden välissä, ja puoleksi paljas käsivarsi ojentui vähän
väliä ylös hyllylle laatikoita ottamaan ja panemaan.

Sen maisteri näki, mutta ei häntä huvittanut sinne mennä. Eikä
muutenkaan huvittanut koko Esplanaadi, ei valoisat ikkunat eikä ohi
häärivät ihmiset.

Ylipäänsä tuntui hänestä, ettei hän välittänyt mistään. Kaikki
harmitti ... ei erityisesti juuri mikään, mutta kuitenkin kaikki
yhteensä.

Ja kaikkein äreimmällä äänellään huusi maisteri ajurin ja käski ajaa
raittiusravintolaan.

Muutaman tunnin kuluttua palasi maisteri kävellen samaa tietä takaisin
illanvietostaan eikä ollut ollenkaan paremmalla päällä kuin sinne
mennessäänkään.

Ei hän illanvietossa viihtynyt ja siksi hän sieltä kesken lähtikin.

Kaikki muut tuttavat olivat jo siellä, kun hän sinne tuli. Pöytänsä
ääressä ne istuivat, mikä suklaata, mikä teetä juoden ... ja kaikki ne
polttelivat.

Maisteri istui eri pöytään vähän matkaa syrjemmaksi muista, ja hänkin
tilasi teelasin. Mutta ei höyryävän teen tullessa tuntunut hetikään
sitä samaa nautintoa kuin ennen, jolloin jo paperossi oli pöydälle
asetettu heti juotua sytytettäväksi.

--Mikäs meidän maisterilla on, kun on niin onnettoman näköinen? kysyi
muuan tuttavista, tuli luo ja löi häntä kädellään olkapäälle.--Onko
maansa myönyt ja rahansa juonut? Mikä on? mikä on? Aijai, ehkäpä on
rakastunut?

--Ei mikään, vastasi maisteri kuivasti.--Tuo nyt on sukkela mielestään,
ajatteli hän, kun tuttava oli mennyt, ja tuhkaisi pilkallisesti
sieraimiinsa.

Siirtyi hän siitä kuitenkin kohta muiden pöytään, kuunnellakseen mitä
siellä keskusteltiin.

Siinähän keskusteltiinkin juuri parhaillaan tupakanpoltosta. Joku oli
lukenut muutamasta ulkomaan sanomalehdestä, että tupakanpoltto on
terveydelle vahingollista.

Sen kaikki myönsivät, että tupakka jossakin määrin sisälsi
epäterveellisiä aineksia ja että sen nauttiminen oikeastaan on
tarpeetonta, mutta kun siihen kerran oli tottunut, niin...

--Sillä lailla juuri sanottiin ennen, kun ehdotonta raittiutta
vastustettiin ... kun kerran on tottunut ... sanoi maisteri muiden
sekaan ja hymähti ivallisesti.

--Tupakanpoltto on kuitenkin aivan eri asia! huudahtivat heti kohta
yhteen ääneen useat muut.

--Tupakanpoltto on aivan eri asia, lisäsi esimieskin karistaen tuhkaa
paperossinsa päästä ja pitäen otsaa viisaissa rypyissä.--Ei sitä voi
juoppouteen verratakaan, vaikka kyllä saattaa totta olla, ettei se
muutamien organismille voi terveellinenkään olla. Vaan mitään
moraalista turmiota ei tupakka kuitenkaan tuota, niinkuin väkevät
juomat, joiden vaikutuksen me kyllä tunnemme. Vasta juuri luin erään
kotimaisen lääkärin lausunnon tästä asiasta, jossa hän sanoo siihen
suuntaan, että siihen suureen huviin nähden, jonka piippu työmiehelle
tuottaa, olisi väärin sitä häneltä sen vähäisen epäterveellisyyden
takia riistää. Kohtuullisesti nautittuna en luule siis tupakan mitään
erittäin vaarallista olevan, vaikka ryyppääminen sitä kyllä on. Mutta
niinkuin sanoin jo, nämä ovat kaksi aivan eri asiaa.

--Tietysti, tietysti!

--Muuten olen myöskin jostain lukenut, että jos ankara tupakkamies
äkkiä jättää polttamisen, saattaa hän sairastuakin siitä.

Maisteri ei voinut siihen olla laimeasti sanomatta:

--Niinkuin juopot ja morfinistitkin.

--Aivan niin, niinkuin juopot ja morfinistit, mutta erotus on kuitenkin
suuri, sillä tietysti ei voi tupakanpolttoa näihin paheisiin
verratakaan.

--Niin, en minä sitä sanokaan, myönsi maisterikin. Siihen loppui
keskustelu, sillä salista alkoi kuulua laulua ja kaikki menivät sinne.

Maisteri ei mennyt, vaan jäi istumaan paikoilleen.

Hänestä hämärästi tuntui, että esimiehen puheet eivät olleet oikein
johdonmukaisia, mutta hän ikäänkuin ei viitsinyt vaivata itseään
ajattelemalla, missä kohden ne eivät olleet. Eikähän tuo oikeastaan
niin tärkeätä ollutkaan. Ja siinä ainakin oli esimies oikeassa, kun
sanoi, niinkuin hän itsekin oli sanonut, että ero on suuri juopon ja
tupakkamiehen himojen välillä.

Laulu ja soitto sitä paitsi haihduttivat hänen mielensä muuanne. Kaunis
kuoro siellä lauloi, ja kaikki olivat innostuneet. Maisterikin
muuttautui salin ovelle ja koetti varpailleen nousten nähdä laulajia.
Laulun loputtua taputti sivuhuoneisiin palauva yleisö käsiään joka
haaralla.

Sammuneet paperossit sytytettiin suurella nautinnolla uudelleen, ja
eräs tuttava tarjosi maisterillekin avattua koteloaan, jossa loikoi
limikkäin hienoja Venäjän paperosseja.

Maisteri otti huomaamatta niistä muutaman, mutta muisti samassa
aamullisen päätöksensä. Aikoi antaa paperossin takaisin, mutta tuttava
oli jo kotelonsa sulkenut, niin että maisterin täytyi pitää paperossia
kädessään.

--No, ja tulta myös, sanoi tuttava ja otti kynttilän pöydältä tarjoten
sitä maisterille, samalla kuin itse siitä sytytti.

--Minä herätän tarpeetonta huomiota, jos en sytytä, ajatteli maisteri
ja sytytti.

Mutta pari savua vedettyään hän heitti paperossin tuhka-astiaan ja
siirtyi toiselle puolen huonetta.

Siellä hän istui vähälle aikaa useammalla tuolilla, eikä hänellä ollut
halua liittyä kenenkään seuraan.

Ja paperossi tuolla tuhka-astiassa savusi suotta ilmaan. Monta kertaa
tapasi hän itsensä sinnepäin katsomasta, ja lopulta hän suorastaan
suuttui. Meni kenellekään hyvästiä sanomatta eteiseen, polki vihaisesti
kalossit jalkaansa, heitti palttoon hartioilleen ja lähti kotiinsa.

Hän oli niin harmissaan, että miltei hammasta puri. Ei siitä, että oli
päätöksensä rikkonut. Olihan hän ollut suorastaan pakotettu, ja se ei
suinkaan ollut päätöksen rikkomista... Minkä päätöksen? Tuo
tämänaamuinen hetken puuskaus, ei se ollut mikään päätös. Sitä paitsi
harmitti häntä kaikki päätökset!... Päätös, päätös, matki hän ja
venytti sitä leveää sanaa vieläkin leveämmäksi...

Ja sen hän sanoo--niin kulkivat kiivakat ajatukset yhtä tahtia kiivaan
kävelyn mukana--sen hän sanoo, että hän voi, jos tahtoo, lakata
polttamasta. Mutta hän ei tahdo, sillä se on luonnonlakia vastaan. Se
on sokea fanaatikko, joka ei ota huomioon oman fysiikkansa vaatimuksia!
Yht'äkkiä? Ilman mitään syytä? Herkeäisi syömästä samalla ... ja
eiköhän tosiaankin kerran sitäkin vaadittane ... heh! »Kaikki tai ei
mitään!» heh! heh!--Hah, hah, hah!... Ja maisteri yltyi kaikelle
tuolle ihmisten hulluudelle niin nauramaan, että ohikulkevat
pysähtyivät katsomaan... Sehän olisi mainio pala »Matti Meikäläiseen»
tuo, että eiköhän ne Ibsenit ja Björnsonit vielä vaadi syömisenkin
lakkauttamista! Siinähän juuri oli se heidän »kaikki tai ei mitään!»...
Hah! hah! hah!

Mutta teeveden raatelema jälki oli kielellä ja suulaessa ja
kurkkutorvessa vielä silittämättä ja parin savun makuun päästyään huusi
se huutamalla lisäviihdykettä suureen tuskaansa ja kiljui kiljumalla
kiireistä apua. Se toi totiset mietteet, ja ilo katosi.

Huh!--Niin puistatti kuin olisi ollut horkka tulossa. Oli miten oli,
mutta se on ainakin varma, ettei organismi ole normaalitilassaan.
Sanotaan, että jos organismilta jotain yht'äkkiä kieltää, johon se on
tottunut, niin usein tapahtuu, että joku piiloutunut taudinsiemen
irtautuu ja tekee kummia. Niin jossain kirjassa sanotaan... Kuinka
kauan hän on ollutkaan polttamatta? Likemmä kaksitoista tuntia... Kuka
ties?... Ehk'ei se nyt kuitenkaan niin pian... Mutta ainakaan ei ole
syytä kauemmin...

Ja sattui niin, että hän juuri nyt tuli tupakkapuodin oven eteen
punaisen lyhdyn alle ... ja sattui niin, että joku herra juuri meni
puotiin ja jätti oven auki ... ja silloin sattui vielä niin, että
maisterikin pistäytyi jälestä.

Vaan hän ei ottanut lakkiakaan päästään, ja synkän ja tyytymättömän
näköinen oli hänen muotonsa, kun hän pyysi saadakseen jotain tupakkaa.

--Hva' får de' lof att vara? [Mitä saa olla?]

--Mitä tahansa, sanoi maisteri kolkosti.

--Kanske får de' lof att vara richmond ... eller rettig ... eller...?
[Ehkä saa olla richmondia ... tai rettigiä ... tai...?]

--Antakaa sitten vaikka rettigiä.

--Jaha! Var så god! Kanske får jag öppna lådan? [Jaha! Olkaa hyvä! Ehkä
saan avata laatikon?]

--Kyllä minä saan sen itsekin auki.

Neiti katseli vähän kummastellen. Verkalleen avasi maisteri laatikon,
niinkuin olisi avannut pillerilaatikon ... naama happamena ja otsa
rypyssä. Hän tunsi sen itsekin hatun alta, että se oli rypyssä, otti
vastenmielisen näköisesti paperossin sormiinsa, pyöritteli sitä hetken
ja pisti sen viimein huuliensa väliin... Tulihan oli myöskin otettava,
kun oli kerran tupakankin ottanut. Tuli oli tässä sama kuin vesi ja
sokeri pahanmakuisia pillerejä niellessä. Eikä hän siis ollut sen
lauhemman näköinen päätä kaasuliekkiin lähentäessään. Hän oli
tuntevinaan, että tämä tupakoimisen aloittaminen oli hänelle hyvin
vastenmielistä ... kun kerran oli aikonut sen jättää... Mutta minkä
sille taitaa, kun jättäminen nähtävästi on epäterveellistä. Vaan
luultavasti tämä paperossi kuitenkin on viimeinen...

--Hyvästi, murahti maisteri lähtiessään, painoi hattunsa vieläkin
syvemmälle ja nosti kauluksen pystyyn.

Mutta ensimmäisiä askelia kadulla ottaessa olivat jo alkusavut
pyyhkineet synkän mielen syvimmät rypyt hänen kasvoiltaan. Raukeata ja
välinpitämätöntä oli vielä kävely kadun poikki Esplanaadin puoleiselle
käytävälle. Mutta sydän tykytti jo kuitenkin niin kiivaasti, että piti
välistä hengittää liika hengähdys lisää.

Ripeämmäksi keveni sentään käynti askel askeleelta, ja hänen
kääntyessään Edlundin nurkalta takaisin oli mieliala yhtä hilpeä kuin
aina ennenkin näin Esplanaadia kävellessä...

Ilta oli kirkas, tummansininen taivas välkkyvässä tähdessä. Kas
todellakin! Ja kuinka ei hän sitä äsken huomannut, eikä iltaseuraan
mennessään!--Hän veti pitkän savun keuhkoihinsa ja antoi silmänsä
liukua katuvartta pitkin lyhdystä lyhtyyn. Siellä täällä hohti
tavallisten joukossa joku punainenkin tupakkapuotien oven päältä ... ja
tuolla aivan perällä helotti pyöreä sähkölamppu synkkänä kohoavan
Kiseleffin kivimuurin seinästä. Ruotsalainen teatteri myöskin siinä, ja
valolla täytetyt lämpiön ikkunat--Se on sentään hävytöntä, että tuo
rakennus on kansan viha-miesten hallussa ... noin korkea ja noin
kaunis. Jos hän olisi rikas, hän sen heti kohta lunastaisi ja antaisi
suomalaisen teatterin haltuun. Jos vain olisi rahoja ... mutta sepä se
on, ettei niitä ole... Mutta jos olisi, niin laskisi hän ne isänmaan
alttarille. Sillä Suomi on köyhä, ja sitä pitää auttaa, tehdä työtä sen
parhaaksi, minkä voi. Mutta niitä on paljon, joille isänmaa ei ole
minkään arvoinen ... ne sen kieltä vainoavat, halveksivat sen
varsinaista kansaa...

Niin vaelsivat maisterin isänmaalliset mietteet, mutta repaleinen pikku
poika oli hänet keksinyt ja juoksi hänen jälessään...

--Snälla herrn, ge' mej en liten slant ... snälla herrn ge' mej en
liten slant... [Hyvä herra, antakaa minulle pikku lantti...]

--Etkö sinä osaa suomea, poika ... pyydä suomeksi niin saat.

--Ja' förstår int' finska. [En ymmärrä suomea.]

--Enkä minä ymmärrä ruotsia.

--Snälla herrn, var så go'... [Hyvä herra, olkaa hyvä...]

Maisteri lähti menemään eikä ollut enää poikaa kuulevinaan, joka vähän
aikaa karttaen jälestä juoksi. Veti viimeiset savut vanhasta
paperossista ja otti siitä tulen uuteen, ennenkuin nakkasi pois.

Veres savu hiveli mielen yhä hilpeämmäksi, sydän melkein teiskasi
tyytyväisyydestä, huulet yhä hymyilivät, ja silmä hyppeli virkeästi
paikasta paikkaan ... ylös Grönqvistin kivikartanon ylimmille
koristeille, jotka tummaa taivasta vasten vieläkin tummempina
varjostivat ... sieltä alas nurkkia pitkin valoisiin puoti-ikkunoihin,
joissa vakaasti ja kylmästi lemottivat sähkölamput, mutta levottomasti
ja kiihkeästi paloivat kaasuliekit. Ja ikkunoiden ohitse suikkelehti
ihmisten päitä.

Vielä yhden retken teki maisteri Esplanaadin päähän ja poltti vielä
yhden paperossin yksillä tulilla. Mutta sitten lähti hän verkalleen
nousemaan Erottajalle ja Bulevardinkadulle päin.

Kotiin tullessa näkyi portin pieleen veltosti nojaavan joku olento.

--Hyv'--il-il-iltaa, herr pastor ... heh, heh, heh! Pastor ei pidä
panna pahaks, että minä ... minä menin suoraan kapakkaan ... mutta ei
minulla enää ole ei yhtä slanttia ... aivan juov-vuv-vuovuksissa ...
heh, heh, heh!--Pastor antais yks viis penniä, että minä ... eli pastor
antais edes tuo paperossistumppi...

Tuo tuli niin odottamatta häiritsemään hyviä sopusoinnun tunteita,
ettei maisteri ensin saanut sopivia sanoja suuhunsa.

--Sinä olet siis juonut, vaikka ... sanoi hän sitten, mutta ei tullut
jatkaneeksi.

--Vaikka jo lupasin ... lupasin ... heh, heh! Mitä ihmisen lupauksista
... ei se osaa pitää, mitä lupaa...

--Minä annoin sinulle kaksi markkaa sillä ehdolla, että ostaisit
leipää...

--Sillä ehdolla ... jaa, sillä ehdolla ... katsokaa herr pastor,
tuota ... sillä ehdolla ... niin, että se ei ole niin, herr pastor,
että tuota ihminen ... immeinen ... ihminen ... että elää yksistään
leivästä...

Mies viittilöi sormet harrallaan alas katuun ja ylös lyhtyä kohti, ja
tuli sitä tehdessään aivan likelle maisteria, koettaen tavoittaa häntä
palttoon napista. Maisteri vetäytyi sitä mukaa taapäin...

--Niin, sillä ehdolla ... ja tilaisuudella ... mutta liha on heikko,
vaikka henki on ... henki on ... kuinka se on se paikka, herr pastori?

--Mene tiehesi sinä!

--Että tuota ... ei pastor saa mennä ... yksi paperossistumppi...

--Jos et sinä nyt heti kohta korjaa luitasi tästä, niin minä huudan
poliisia, sanoi maisteri vihaisesti porstuansa ovesta, jonne mies oli
seurannut häntä.

--Huudan poliisia ... huudan poliisia ... minä huudan itse poliisia,
ettei pastorin tarvitse ... poliis, poliis!

--Lurjus! mutisi maisteri ja sulki ovensa.--Tuommoinen renttu, uskaltaa
tulla koskettamaan.

Maisteri oli vihainen, mutta sytytettyään kynttilän ja alkaessaan
laittautua kotiasuunsa hän pian kuitenkin lauhtui... Pitäähän sääliä
tuollaisia onnettomia olennoita, jotka uudelleen ja aina uudelleen
lankeavat ... eihän ole oikein heitä liian ankarasti tuomita... Hohhoi!

Maisteri oli riisunut pitkäntakin, pukeutunut kotiviittaansa ja
pistänyt tohvelit jalkaansa. Sitten hän oli sytyttänyt piippunsa ja
istuutunut keinutuoliinsa, sivuittain pöytään...

Hm!--Se oli siinä tupakoidessa ja kiikkuessa maisterin ainoa ajatus,
eikä hän siitä tahtonut sen pitemmälle päästä.

Vähän ajan päästä kuului matami tulevan sisään ruokatarjotinta tuoden.
Maisteri antoi hänen tulla eikä puhunut mitään. Mutta jo ovesta
huudahti matami:

--Sissoh!--No, nyt pastori taas polttaa piippuaan ... se on parasta ...
no, nyt minä taas tykkään pastorista!

Matami tuli aivan maisterin eteen ja loisti niin vilpitöntä riemua,
että maisterinkin piti hymyillä...

--Eikä pastori turhaan kiusaa itseään ... se veisi kaiken aptiitin ja
humöörin...

--Niinkö matami luulee?

--Niin se on, minun miesvainajanikin...

--Kyllä minä aion kuitenkin vähitellen totuttaa itseäni pois.

--Jaa, vähitellen ... se on toista, että vähitellen ... niin pastori
voi tehdä, jos tahtoo ... mutta ei äkkipikaa ... se ei ole
terveellistä... Hyvää yötä, pastori! Jumala pastoria varjelkoon!

--Hyvää yötä, matami.

Vähän haukattuaan käänsi maisteri keinutuolinsa pöytään päin ja alkoi
kirjoittaa saarnaansa. Se sujui kuin vettä valaen. Tunnissa sivalsi hän
sen valmiiksi. Vaan kun hän lopetti työnsä, könötti poroastian laita
täynnä puoleksi poltetuita paperosseja kuin ilmaan ojennetuita
kanuunia.

Sänkyyn mennessään sytytti hän vielä piippunsa, poltteli sitä ja antoi
kynttilän olla sammuttamatta niin kauan kuin piippu paloi.

Vilahti siinä savupilviä nieleksiessä sivumennen mieleen muuan ajatus
omantunnon moitteesta. Mutta kohta se kuitenkin katosi muiden ajatusten
taa. Ja maisteri oli vakuutettu olevansa tottunut omantunnon ääntä
kuulemaan. Silloin kun se ei sen kovemmin nuhtele, silloin ei siinä
tietysti ole mitään pahaakaan, että tupakoi. Sitä paitsi oli tuo niin
kovin vähäpätöinen asia.

Sitten maisteri asetti piippunsa lattialle tuolin varaan seisomaan,
puhalsi huoneensa pimeäksi ja kääntyi seinään päin maata.






MAAILMAN MURJOMA


    Yks ol' veitsi veikkoutta,
    yksi rauta rakkautta,
    sekin katkesi kivehen,
    leipähän pahan emännän,
    pahan vaimon paistamahan.

    (Kalevala 33 91-98)




I.


--Antakaa te Junnun olla rauhassa! toruu isäntä, toiselta puolen
halmeen, leikkaamattoman rukiin yli.

--Saapihan meiltä olla, mutisevat toiset ja painautuvat leikkaamaan.

Mutta vähän päästä on kiusanteko taas täydessä käynnissään.

Koko talkooväki on liittoutunut yhtä ainoata vastaan. Hän on iso,
roteva, mustaverinen mies, joka selkäänsä oikaisematta leikkaa kuin
uhalla, muista vähän loitompana, koettaen olla heidän pistopuheitaan
kuulematta. Mutta häntä tahdotaan saada suuttumaan. Häntä koetetaan
saada siihen, mihin hänet lopulta tavallisesti saadaankin: tarttumaan
johonkin itsensäkokoiseen esineeseen ja nakkaamaan se menemään
luontonsa lauhduttamiseksi. Usein on hänet tällä tavalla saatu
sinkoamaan tupakkihakkuri tuvan nurkkaan, vyöräyttämään suuria kiviä
sijoiltaan tai karjaisten hypähtämään seisoalleen--minkä jälkeen hän
poistuu eikä takaisin tultuaan puhu päiväkausiin sanaakaan. Ja kun hän
ei koskaan käy käsiksi eikä osaa muutenkaan puolustautua, pidetään
häntä vähän kuin hölmönä ja usutetaan pikkupojatkin häntä härnäämään.
Isäntä on hänen ainoa puolustajansa, sillä hän on vankka työmies,
tarkka kaikissa toimissaan, hoitaa hyvästi hevosia ja ruokkii välistä
lehmiäkin vaimo väen mieliksi.

Nyt on ilveily taas alkanut päivällistä syödessä ahon reunassa. Ruualle
ruvetessaan on Junnu pannut hattunsa ja tupakkakojeensa, joista hän ei
luovu muulloin kuin ateriain aikana, viereensä mättäälle. Kun hän
syötyään alkaa haparoida tavaroitaan, löytää hän hatun takaansa
pökkelön päästä ja piippunsa samasta paikasta, johon se on pistetty
rakoon kannon tupakoitavaksi.

Se herättää yleistä ilakkata, eikä isäntäkään voi olla muiden mukana
naurahtamatta.

Sanaakaan sanomatta ottaa Junnu hattunsa ja piippunsa ja kysyy
kukkaroaan, joka on sekin kadoksissa.

--Mitä sinä meiltä kysyt, kysy pökkelöltä! vastataan hänelle ja
nauretaan yhä hurjemmin.

Junnulle selviää iva vasta silloin, kun renki Tahvo nyhtäisee kukkaroa,
joka neulastaan on pantu riippumaan Junnun omaan vyöhön hänen selkänsä
taa. Hän ei voi enää pidättäytyä, hujahduttaa Tahvoa takakäteen
nyrkillään, mutta kun Tahvo väistää, iskee Junnu rystynsä verisiksi
petäjän kylkeen.

Kerran, kaksi kohoaa miehen rinta, ja sieraimet levähtävät. Mutta
sitten hän ottaa sirppinsä ja menee yksin leikkaamaan.

--Syöpi niin ahnaasti, että saisi tukan päästä kolita eikä tietäisi!
huudetaan hänen jälkeensä.

--On se kerran kuulema ollutkin kolittuna, säestää Tahvo.

--Milloinka? kysyy joku.

--Silloin kun istui ruunun ruokapöydässä Kuopion linnassa.

--Suunne kiinni! komentaa isäntä, ja käskee väkensä työhön.

Mutta siellä jatketaan samaa puhetta.

--Mistä hyvästä sille ruunun ruoka annettiin?

--Viilipytyn varkaudesta ... oli vienyt sen sydänmaan mökistä toisten
rosvojen syötäväksi.

--Kuka sen on sanonut?

--Itse kertoi.

--Suus kiinni, kenkkajalka! huutaa Junnu yhtäkkiä kaikkien kummaksi.

--Suus kiinni, suden selkä!

Junnulla on selkä pitkä ja jalat lyhyet, ja aina on häntä siitä ivattu.

--Siihen selkään kun oli vitsoja mahtunut niin, ettei piiskuri luullut
täyttä tulevankaan. »Aletaanko uudelleen?» oli kysynyt vallesmannilta,
ja Junnulle oli lyöty toiset parit lisää vankihuoneen petäjässä ...
muttei ollut sittenkään ääntä päästänyt.

--Olisikohan kantsukkatakaan älähtänyt?

--Mitenhän olisi, jos olisi ollut oma isänsä omasta kädestään
antamassa...

Junnu oli äpäräpoika, ja se oli ilkeä viittaus siihen huhuun, jonka
joku oli keksinyt, että Junnun isä oli Venäjän kasakka, joita entisinä
aikoina majaili kirkonkylässä.

--Oletteko vaiti! huutaa isäntä ankarasti.

--Herra Jeesus siunatkoon! parkaisevat samassa naiset, ja miehet
päästävät kirouksen kuin yhdestä suusta...

Sillä Junnu on temmannut sylensä täyteisen kiven maasta, nostanut sen
ilmaan kuin tuohikäärön ja nakannut sen, kauheasti manaten ja kasvot
julmasti väännyksissä, leikkuuväen keskeen.

Muut ennättävät väistää, mutta Tahvo lyykähtää kiven viereen jalkaan
satutettuna.

--Tappaa, tappaa! huutaa hän.

--Eikä tapa ... oletko vaiti siinä ... ei hän ole luutakaan
vikuuttanut, vakuuttaa isäntä juostuaan muiden mukana tarkastamaan
Tahvon jalkaa.

--Nuoriin se mies! Käykää kiinni, ennenkuin pääsee karkaamaan!

Miehet hyökkäävät rukiin läpi Junnun kimppuun, tarrautuvat kiinni,
mutta kertapyöräyksellä karistaa hän heidät luotaan.

--Antakaa te Junnun olla aloillaan elkääkä sotkeko ruista! Pois sieltä
ja työhön joka mies!

--Vieläkö isäntäkin puolustaa semmoista petoa, joka ei katso, mitä
heittää? Kenenkä syy, jos olisi päähän sattunut!

--Oma syysi!... Ja enkö minä ole sinua varoittanut?

--Mutta kipurahani minä riitelen, mutisee Tahvo nilkuttaen sirppinsä
luo.

--Riitele mitä riitelet, mutta raja pitää olla leikilläkin, toraa
isäntä ohikulkiessaan.

Mutta hirvittää häntä sentään itseäänkin, kun hän oikein katselee tuota
kiveä, joka pudotessaan on uponnut puoleksi maan sisään ja jota hän
itse tuskin olisi jaksanut liikauttaakaan. Oli toki ikuinen onni, ettei
se sen pahemmin sattunut.

Junnun silmissä on maailma ollut punaisena ja keltaisena, maa kuin
lainehtinut ja metsän ranta huojahdellut. Mutta voimainponnistus häntä
itseäänkin kauhistuttaa ja hän herpoontuu siitä niin, ettei tahdo pysyä
pystyssä. Ja vähän aikaa siinä älytönnä seisottuaan lähtee hän
kulkemaan suoraan synkimpään korpeen tietämättä, minne menee, ja
muistamatta, minkä tähden menee. Vasta kun hän on jonkun matkaa
kulkenut, tullut aidan kohdalle ja nousee sen yli, selviää hänelle,
että hän on ollut miehen tappamaisillaan ja että hänellä kiveen
ryhtyessään, joka oli sattunut hänen tielleen, todellakin oli ollut se
aikomus.




II.


Leikkuuväki on palannut työstään, kylpenyt, illastanut ja vetäytynyt
levolle aittoihinsa. Isäntä vain on vielä valveilla ja sovittelee
kenkiään tuvan orrelle kuivamaan, kun Junnu astuu sisään ja istuutuu
seinäpenkille sanaakaan virkkamatta.

--Onhan siinä vielä ruokaa syödäksesi, sanoo isäntä, mutta Junnu ei
sano haluavansa.

--Olisi minulla vähän asiata isännälle, virkkaa hän sitten, kun näkee
tämän tarttuvan oven ripaan.

--Mitä sitä Junnulla nyt olisi niin tärkeätä asiata?

--Päästäisitte minut pois palveluksestanne.

--Mitä se Junnu tarkoittaa? Kesken työajan? Ja minkä tähden?

--En tule enää toimeen tässä talossa.

--Mitäs se nyt niiden räähkäin puheista ... onhan ne saatu ennenkin
tämmöiset riidat sovitetuiksi.

--Lie heidän puoleltaan, vaan ei minun ... ja saattaisin tässä tehdä
vielä vahingoitakin...

--Hillitsisit sinäkin vähän luontoasi ... kovinhan tuo on kamalata
tuommoisten aseiden kanssa liehuminen.

--En osaa hillitä, kun tulee se vihan puuska päälleni ja minua
häväistään.

Mietittyään vähän aikaa istuutuu isäntä pöydän eteen penkille,

--Jos et sinä sen Tahvon kanssa tule toimeen, niin pannaan vaikka _se_
ennemmin pois.

--En minä enää heidän muidenkaan katsomisiaan ja ilkkumisiaan ...
vihaavat ne minua kuitenkin muutkin ... kaikki oikeat ihmiset.

--Mitäs se nyt taas semmoisia ... eihän se ole sen huonompi itsekään...

--Kuulittehan sen, mitä ne sanoivat.

--Kurillaanhan ne vain.

--Totta se oli, mitä sanoivat.

--Ettäkö olet varkaudesta ollut linnassa?

--Niin olen. En ole sitä kenellekään muulle kertonut paitsi Tahvolle
mennä talvena heinässä, kun herkesi ystäväksi ... vaan kerron nyt
teille, kun aina olette hyvänä pitänyt...

--Kerro, jos tahdot...

--Kerron minä teille, puhuu Junnu katkonaisesti, nyyhkytellen vähän ja
niinkuin kyyneliään nieleskellen: se on niin, että kun saivat minut,
kerjäläispojan, viisaudellaan narratuksi ... työnsivät ikkunasta
sisään, kun eivät itse mahtuneet, ja varastuttivat viilipytyn ja kolme
leipää ja voivakan ... vaan kun minä itse tunnustin kaikki ja annoin
ilmi muutkin ... enkä ole sen koommin ... vaan olen aina elänyt
omistani, vaikka kaikki minua vainoovat sekä täällä että kotipuolessa
... koirat on koiria ... kaikkialla, koko maailmassa!

--Mutta ethän sitä maailmastakaan mihinkä päässe.

--Pääsisin, kun rupeaisitte minua auttamaan ... en tahtoisi
palkkojanikaan kaikkia, kun antaisitte tehdä torpan maallenne.

--Torpanko? Minnekäs?

--Tekisin tuonne Kontiokorpeen.

Kun isäntä ei mitään virka, jatkaa Junnu:

--Olisi minulla siellä jo sijakin katsottuna Mustinlammen rannalla ...
ja isäntä saapi panna millaiset arennit tahtoo.

Eihän isännällä oikeastaan ole mitään sitä vastaan, että saa vakinaisen
työmiehen maalleen. Ja kun hän oikein ajattelee, niin tulkoon vain
asukas juuri Kontiokorpeen Mustinlammen rannalle. Eihän ole vielä
varmaa, tokko toteutuneekaan, mitä ovat lehdissä kertoneet. Mutta kun
se itse sinne pyrkii...

--Ainapahan tuota niistä arenneista sovittaneen, sanoo hän ja lisää
sitten:

--Saatanpahan tuota tuumia.

--Lähtisin jo huomenna metsään ... ja jos ei muutoin käy, niin panen
sijaisen.

Taas vähän aikaa mietittyään virkkaa isäntä noustessaan:

--Kai sinut pitänee päästää, jos ei muu auta. Päätetäänhän sitten
tarkemmin toissa kertana, sanoo hän ja menee.

Junnu jää istumaan puolipimeään pirttiin.

Kauan on tämä tuuma hänen mielessään madellut. Kuta vanhemmaksi hän on
tullut, sitä vaikeampi on hänen ollut kantaa ihmisten ivaa ja
sydämettömyyttä, joiden hän luulee kaikkien liittoutuneen häntä
vastaan. Hän on alkanut epäillä sitä joka miehen sanoissa ja
käytöksessä. Hän luulee näkevänsä sitä kaikkialla, missä liikkuu kotona
ja kylässä. Hän on koettanut lahjoa ihmisiä ystävyydellä, hyvillä
puheilla ja tarjouksilla milloin milläkin. Mutta ne ovat pettäneet
kaikki niinkuin Tahvokin viimeksi, jolle hän oli elämäkertansa uskonut.
Kun miehet ovat polttaneet hänen tuottamansa kaupunkitupakat ja naiset
syöneet hänen ostamansa vehnäset ja juoneet hänen keittämänsä kahvit,
ovat ne taas ensimmäisinä nauramassa hänen ulkomuotoaan ja
pistättelemässä häntä hänen kömpelyydestään ja tyhmyydestään. Ei niillä
ole muuta mielessä kuin saada hänet suuttumaan silmittömäksi, tekemään
jotain, josta saisivat hänet syyhyn, rautoihin ja linnaan uudelleen.
Sitä ne väijyvät, ja se niillä on mielessä, päästäkseen hänen
säästöilleen, joita tietävät hänen ennen tukkijoella ansainneen. Ne
ovat häntä koettaneet pettää ja vainota, herroista alkaen. »Jos
tunnustat, pääset vähemmällä», sanoi vallesmanni hänelle silloin
oikeudessa. Vaan se valehteli. Kun hän tunnusti, niin heti paikalla
hänet tuomittiin piiskoihin. Jos eivät kädet olisi sillä kertaa olleet
sidotut, kuristanut hän olisi sen miehen tuomiopöydän päähän. Oikein
sanoivat toiset vangit linnassa, ettei maailmassa saa köyhä oikeutta,
miten saanee taivaassakaan. Lihaksi olisivat pantavat kaikki ruunun
herrat, ja talonpojat ovat heidän orjiaan ja kätyreitään... Yhteen
myttyyn mätettävät!

Pappi sai kuitenkin sillä kertaa hänen mielensä lauhtumaan. Sanoi ja
vakuutti, että joka on saanut tuomionsa ja kärsinyt rangaistuksensa,
hän on yhtä hyvä kuin muutkin, jota ei saa kukaan vihata eikä solvata
... kelpaa kummiksi ja vieraaksimieheksikin. Vaan valetta oli sekin
puhunut ... sitten vastahan ne alkoivatkin ahdistaa, kun hän linnasta
palasi... Liekö totta sekään, mitä sanoi, että jos ei kelpaa ihmisille,
niin kelpaa Jumalalle...

Vaan ei hän näitä kaikkia ymmärrä eikä jaksa loppuun ajatella. Joka
kerta, kun hän sitä koettaa, raukaisee päätä ja sekottaa mieltä niin,
ettei saa selkoa mistään.

Mutta siitä hän on nyt ainakin selvillä, että hän tekee eron heistä
kaikista, tekee ikuisen eron. Hän karkaa korpeen, painautuu kuin karhu
kontoonsa. Ja katsokoot eteensä, koirat, jos käyvät häntä sielläkin
hätyyttämään...!

Hän nousee ravakasti ja menee ulos. Ei tätä yötäkään hän aio enää olla
tällä puolen maailmaa!

Ja haettuaan aitasta työkalunsa ja pistettyään konttiinsa
säästöleipänsä hiipii hän niiden kanssa solasta ulos kenenkään
huomaamatta ja poikkeaa  vähän aikaa maantietä astuttuaan syrjäpolulle.
Se noudattaa hevoshaan aitovartta, ja aidan vieressä syö hänen
nimikkoruunansa. Hän on sitä aina hyvästi hoidellut, ja se hörhättää
hänelle jo loitolta. Hän pysähtyy sen luo, ruopottelee sen aidan yli
ojennettua kaulaa, haastelee sille ja soittelee sen kelloa vähän aikaa.
Se on ollut täällä hänen ainoa ystävänsä, joka ei ole sanonut
poikkitelaista sanaa ja jonka silmissä ei koskaan ole näkynyt
salaistakaan ivaa.




III.


On sunnuntaipäivä, kun Junnu palaa korpeensa. Kaikkien muiden kirkossa
ollessa on hän taaskin päässyt lähtemään isännän puheilta kenenkään
huomaamatta. Säästörahoillaan on hän isännältä ostanut nimikkoruunansa,
ja he ovat sopineet suullisesti siitä, että Junnu, jos haluaa
mökkiläiseksi asettua, saa viljellä maata kymmenen vuotta arennitta,
kunhan maksaa halmeviljelyksestä osaelot. Sen lisäksi on isäntä pannut
sen ehdon, että jos Junnu mitenkuten tulisi lähtemään maailmalle,
rakennukset jäisivät talon hyväksi.

Vai hän lähtisi maailmalle, kun oli kerran maailmasta päässyt!
myhähtelee hän taluttaessaan hevostaan marhaminnasta--selkään hän ei
henno nousta--ja painuessaan sen kanssa yhä syvemmälle korven sisään.
Onpa hän ollut houkko, kun ei jo aikoja sitten ole tätä tuumaansa
toteuttanut! Mutta mistäs hän olisi voinut aavistaa, että on kuitenkin
yksi ihminen tässä maailmassa, joka ei häntä syrji ja vainoa! Ja
kymmeneksi vuodeksi ilman arentia, ilman mitään voitonpyyntiä ja
ahneutta? Kyllä hän sen miehen vielä palkitsee kymmenkertaisesti, vie
vapaaehtoisena verona kaiken, mikä jää yli omista tarpeista. Ja kaikkea
tätä hyvyyttä ajatellessa sulaa hänen mielensä niin, että leukaa vetää
vääräksi ja täytyy karistaa kyynel silmästä.

Hän pujottelee kulkiessaan kaitaisia, sekavia karjanuria, jotka
pilkkomattomina kiertelevät soiden rantoja ja metsän rinteitä ja joita
eivät muut ihmiset näytä koskaan kulkeneen. Hän nousee korkean vaaran
selälle, josta ei näy muuta kuin rikkomatonta, kellastuvaa syksymetsää
ja metsäin välissä nukkuvia soita. Muu maailma missä lieneekään tuolla
kaukana noiden mäkien takana, josta ei kuulu hiiskahdusta eikä nouse
savuakaan merkiksi ihmisasunnoista. Hyvin, hyvin kaukana jossain kuuluu
vain metsäkoira haukahtelevan ja joku laukaus silloin tällöin
paukahtavan. Vaan ne kai kulkevat omia teitään, ne eivät tule häntä
häiritsemään.

Varovaisuuden vuoksi pistää hän kuitenkin sammal tukon ruunansa kelloon
taas liikkeelle lähtiessään.

Eikä hän saa oikeata rauhaa mieleensä vielä kotiin tultuaankaan.

Viikkokausia vaivaa häntä epämääräinen pelko, että »maailma» ehkä
löytää hänen piilopaikkansa, että »ilkiöt» hakevat hänet käsiinsä ja
tulevat suurella joukolla häntä tänne kiusaamaan. Ehkä panee Tahvo
toimeen uhkauksensa ja manuuttaa hänet murhan yrityksestä?

Ja koko syksyn se aatos häntä kiusaa. Hänen asumuksensa on laaksossa
lammen rannalla kahden korkean mäen välissä. Sillä sijalla, mihin hän
on mökkinsä paikan katsonut, on jo ennestään vanha, puoleksi maan
sisään vaipunut metsäsauna, tehty siihen entisaikain kaskenpolttajain
asuttavaksi. Hän korjaa sen kattoa ja asuu siinä, niin kauan kuin
rakentaa pirttiään. Sen valmiiksi saatuaan aikoo hän ruveta tallin
tekoon.

Uuden tuvan salvoksella veistellessään hän välistä on melkein varmasti
kuulevinaan askelia metsäpolulta, näkevinään jonkun puitten välissä
liikahtelevan. Hän lakkaa hakkaamasta, kuuntelee kuin vanki
vainoojiaan, jäsentä liikauttamatta, henkeä vetämättä. Sunnuntaisin hän
heitä varsinkin odottaa ja poistuu varmuuden vuoksi jo aamusta varhain
metsään pyydyksilleen. Ja majaansa lähetessään illan hämärissä hän taas
hiipii kuin varas omaan pihaansa, väijyy ja kuulostelee metsän sisästä,
ennenkuin uskaltaa astua esiin.

Mutta ei sieltä koskaan ketään ilmaannu. Ja lumiin mennessä on Junnu
saanut pirttinsä kattopäälle.

Keyri-iltana hän panee uuden uuninsa ensi kerran lämmitä. Takka
hulmuaa, palavat puut räiskähtelevät iloaan pitäen, ja savu vaeltelee
katossa seinästä toiseen. Junnu lepäilee penkillä pitkällään, piippuaan
poltellen ja tuleen tuijottaen.

Onko hänellä nyt siis vihdoinkin oma katto päänsä päällä ja omat seinät
suojanaan? Onko hänellä sija, josta hänellä on oikeus osoittaa ulos
jokainen, joka tunkee sinne häntä häiritsemään? Eikö enää tarvitse
ketään kumarrella eikä olla kenellekään mieliksi?

... Olla se äiti vanha vielä elossa, niin toisi sen tänne toverikseen,
--johtuu hänelle yht'äkkiä mieleen. Ei ole hän vuosikausiin häntä
muistellut eikä tahtonutkaan muistella. Mutta olihan se sekin ollut
samalla lailla maailman murjottavana kuin hänkin eikä saanut koskaan
omaa kattoa päänsä päälle. Oli kuollut huutolaisena ja ihmisten
pilkkaamana ja potkimana ja haudattu sinä suurena nälkävuonna
höyläämättömässä kirstussa yhteiseen hautaan, ja lieneekö joudettu
kellojakaan soittamaan...

Oli tullut olluksi sille niin tyly sen elinaikana,--mutta kun ne veivät
sen vankeuteen ja tekivät eron heidän välillään. Ja kun ne sen sieltä
päästyä häpäisivät ja haukkuivat heitä molempia:--»Tuolla tulee portto
poikineen!--Jaanan Junnu! porton poika!--Jaanan Junnu! porton poika!»--
Siitä pitäen hän alkoi hävetä äitiään ja äiti häntä, ja he tekivät
molemmat pitkiä mutkia toinen toistaan kiertääkseen. Mutta
kuolintaudissaan se laittoi sanan ja käski käymään puheillaan. Junnu
oli silloin jo tukkitöissä eikä iljennyt lähteä, kun sana kerrottiin
kaikkien kuullen. Kohta tuotiin toinenkin sana, että tulla toimittamaan
hänet edes kunnialliseen hautaan. Haudatkoot haudattavansa! vastasi hän
eikä mennyt...

Olisi kuitenkin saanut käydä toisin se asia,--ja vaikka olisi äitikin
saanut olla ja elää toisella tavoin, niin se kalvaa häntä nyt
yhtäkaikki. Ja haihduttaakseen näitä mietteitään hän ryhtyy panemaan
pajuja rekeensä lähteäkseen heti kelin tultua rahdinvetoon ja
lehmärahoja ansaitsemaan.


Olisihan ollut tukin-ajoakin toisella kulmalla omaa pitäjätä. Mutta
siellä täytyisi taas tulla yhteen ihmisten kanssa, joista parahiksi oli
päässyt.

Toisen läänin kaupunkiin hän ajaa ja kiertää sinne mennessään
kirkonkylän ja muut tutut seudut.

Puolen talvea jyryää Junnu sillä retkellään vedätellen merenrannasta
sisämaahan kauppamiesten tavaroita kahden kaupungin välillä.

Ei kukaan tunne häntä siellä, eikä kukaan kysy, mikä hän on miehiään.
Mutta kuitenkin karttaa hän taloja kuin omassa puolessaan, sivuuttaa
kaikki suuremmat kylät ja jättäytyy aina jälelle muista rahtimiehistä.
Ellei ole aivan pyry eikä pakkanen, syöttää hän tiepuolessa ja hakee
yösijaa katon alla ainoastaan hevosensa vuoksi. Ikkunoista, pihoilta ja
tiepuolesta katselevat silmät häntä vaivaavat ja kiusaavat, ja
helpotuksesta huoaten lähtee hän aina pitkille, talottomille
taipalille. Sillä silloin hän on kokonaan kahden kesken hevosensa
kanssa, jolle haastelee pitkät hetket sen vierellä tallustellessaan ja
jota auttaa mäkipaikoissa sepiin kiinnittämästään nuorasta.

Mutta joululta alkavat tiet täyttyä ja markkinamiehiä ajella kahakäteen
kaupungista toiseen.

Ja kerran, kun hän sillä tavoin kuormineen ponnisteleikse jyrkkää
ylämäkeä, ajaa reellinen suuriturkkisia ja punavöisiä herroja häntä
vastaan. Kohdalle tultuaan huutavat he häntä väistymään. Mutta
ennenkuin raskas reki kerkiää kääntyä, sivaltaa muuan reen perästä
pitkällä ruoskalla ruunaa selkään. Junnu vimmastuu, unohtaa hevosensa,
joka pelästyksissään puhaltaa täyteen laukkaan, ja siepaten aidaksen
tiepuolesta hyökkää hän herrojen jälkeen. Ne pakenevat, minkä
kerkiävät, mutta seuraavan mäen päälle päästessään hän saavuttaa heidät
ja vihansa viimeisellä vimmalla pudottaa hän seipään reen perään.
Reessäolijat ennättävät väistyä, seiväs katkeaa kahdeksi perälautaan,
ja Junnu jää läähättäen kaplaiden sijalle seisomaan. Takaisin
palattuaan tapaa hän kuormansa tiepuolesta toisen mäen alta ja
hevosensa vaahtoisena vavahtelemasta aisa selän päällä. Nyrkkiään
puiden ja kiukusta itkien huutaa hän hiljaisen maantien yli kostoa ja
kadotusta jälelleen, eikä sula hänen vihansa ennenkuin hän taas tulee
tuntoihinsa siitä, että oli toki onni, ettei tullut miesmurhaa
tehdyksi. Seuraavassa syöttöpaikassa, johon hän poikkeaa uupunutta
hevostaan vaalimaan, hän saa kuulla, että herrat olivat käyneet talossa
ja mitä lienevät olleet rautatieinsinöörejä. Katsokoot, katalat,
etteivät toista kertaa hänen tielleen tule!

Mutta pois alkaa tehdä mieli maantierosvojen ja markkinamiesten
jaloista, ja säälittää kiusata hevostakin. Ja kun ansio on ollut hyvää
eikä tee enempääkään mieli, palaa hän pian--yhä kirkonkylää ja asutuita
paikkoja kiertäen--kotiinsa, suuren reslan pohjalla nuori hieho, jonka
hän on saamillaan säästövaroilla ostanut.

Hän on peittänyt sen huolellisesti nahkasiin ja mattoihin ja istuu itse
sevillä. Se on kuin ihmisolento tuo, joka suurilla ruskeilla silmillään
häntä katselee, kun hän tuon tuostakin käännäikse sitä taputtelemaan.
Hän on hyvällä tuulella, myhäilee ja naurahtelee itsekseen tätä
joukkoaan ja tuumailee kotikorpea lähestyessään onnellisessa
mielessään: »Eihän tässä ole hätää mitään, hevonen ja lehmä ja oma
mökki, ei toki ole hätää mitään ... ei hätää mitään.»


Kun hän saapuu mökilleen, on se melkein kokonaan nietoksien sisään
hautautunut. Sinne ei tuo tietä mistään, siellä ei ole käynyt
ainoatakaan ihmistä, ja jänikset ja metsäkanat ovat vain tepastelleet
pihamaalla ja polkeneet hänen pirttinsä ympäryksen kovaksi kentäksi.




IV.


Ja Junnulle alkaa hauska aika omissa töissään pitkinä päivinä
kevättalvella. Hän hakkailee halkoja, ajelee heiniä kotiin ja hirsiä
uusiin rakennuksiinsa, navettaan ja aittaan.

Hänen mielihyvänsä häiriytyy kuitenkin eräänä aamuna, kun hän metsään
ajaessaan kuulee hakkausta korvesta. Se on kai vain joku halonhakkaaja,
mutta ei hän kuitenkaan tahtoisi, että se tulisi hänen tuvalleen. Ei se
tulekaan sinne, näkyy ajavan kuormineen lammen taitse kylälle päin.
Eikä kuulu sitä enää moneen päivään takaisin tulevaksi. Mutta kerran,
kun Junnu jo huoletonna istuu rekensä pajuilla, ajaa sama halkomies
metsätiellä vastaan, mutta ei virka sanaakaan, kun Junnu sanaa
virkkamatta kääntyy toiselle polulle. Hevonen oli isäntätalosta, Tahvon
entinen ajohevonen, mutta ajaja outo.

Monena päivänä se tulee ja menee samalla tavalla. Eihän se näy tahtovan
häntä häiritä, lieneekin joku uusi vastatullut siivo renki, ja kun he
taas tulevat vastakkain, seisauttaa Junnu hevosensa, menee tupakalle ja
antautuu puheisiin. Tahvo kuuluu menneen keväällä ruunun töihin
rautatielle, kun ei isäntä tahtonut työssään pitää eivätkä sopineet
palkoista, kertoo renki. Junnua miellyttää mies, se kohtelee häntä
melkein kunnioittaen, ihmettelee hänen hyviä ansioitaan, joista Junnu
kertoo ja kertoo vielä muistakin puuhistaan, uusista aitta- ja
navettarakennuksistaan. Kutsuupa hänet kotiinsakin käymään, kun
sattunee vielä sivu ajamaan. Renki tulee, kiittelee taas ja ihmettelee
ja puhuttelee häntä kuin isäntä-miestä, ja vaikka Junnu kuinkakin
koettaisi sitä väijyä, ei hän näe mitään ivaa hänen silmissään
piilemässä.

Eräänä sunnuntaina ajaa isäntäkin häntä tervehtimään. Sanoo lähteneensä
asian alkaen häntä katsomaan, kun luuli hänen iäksi päiväksi peittyneen
nietoksien sisään. Junnu keittää kahvit ja tarjoaa kaupungin tupakoita,
ja isäntä kehuskelee hänkin hänen laitoksiaan. Kyllä sinä vielä tähän
täyden talon rakennat, kun kerran olet niin hyvään alkuun päässyt,
sanoo hän.

Ja he puhelevat Junnun uusista viljelyksistä ja neuvottelevat siitä,
mihin olisi paras tehdä peltoa ja mihin paras niittyä. Isäntä neuvoo
ottamaan viljelykseen koko alan tästä pirtiltä tuonne lammelle.
Junnusta olisi parempaa peltomaata vähän loitompana, mutta isäntä
arvelee, että aina se on pelto paras hoitaa nurkkajuuresta käsin.

Ettäkö minäkin kerran pääsisin isäntämiesten arvoon, ettäkö minuakin
kerran olisivat pakotetut oikeana ihmisenä kohtelemaan? ajattelee hän
isännän mentyä.

Ja kevään tultua ryhtyy Junnu omien tuumiensa innostamana yhä uhemmin
raatamaan. Hän kaataa suuren kasken päivän puolelle mäen rinnettä,
aitaa pienen hakamaan ennen kaskettuun lehtoon, perkaa peltoa ja raivaa
niittyä alankoon.

Hänen onnellisimmat päivänsä ovat sunnuntait. Ne hän viettää pitäen
seuraa hevoselleen. Hän käyskentelee sen kanssa salolla, istuskelee
piippuaan poltellen sen läheisyydessä, sokottelee sitä puheilleen ja
tarjoaa hyvittäjäisiksi sille leipää tai suoloja, joita on kuljettanut
mukana taskussaan.

Hänen kevättoukonsa nousevat hyvälle oraalle ja pensovat siitä
tuuheaksi laihoksi. Ja kun hän niitä katselee ja ajattelee tätä uutta
elämäänsä, kihoaa taaskin vesi hänen silmäänsä, ja leuka vähän
värähtelee.

Mutta samalla tulee välistä aiheeton, käsittämätön pelko siitä, ettei
vain tapahtuisi mitään, joka häntä häiritsee ja särkee hänen onnensa.
Hän koettaa kuvitella sitä jos jonkinlaiseksi. Unessa hän kerran on
tuntevinaan, että se tietymätön vahinko on tulevinaan kuin kylältä
päin, nousevinaan kuin mustana, paksuna pilviseinänä, joka ryskii ja
paukkuu korvessa, vie katon hänen pirtistään ja painaa hänet suulleen
maahan. Hän panee unen mieleensä, miettii sen merkitystä ja keinoja sen
torjumiseksi.

Kunhan ei isäntä suuttuisi häneen jostain, kunhan ei ajaisi pois häntä,
kun ei ole tehty kirjallista kontrahtia. Tekee hänelle mieliksi peltoa
siihen, mihin se sitä ehdotteli. Ehkäpä se tulee yhtä hyvää siinäkin,
vaikka onkin vähän isompitöistä.--Tai voisivat papit ahdistaa häntä
lehmän saatavista tai siitä, ettei hän ole käynyt kinkerillä eikä
ripillä, ja ruunu laittaa vallesmannin hakemaan verojaan?

Ja hän menee pappilaan, maksaa voinsa, pyrkii luetettavaksi ja
ilmoittautuu ripille.

Samalla retkellä hän käy suorittamassa ruununveronsa ja jättää
vuokransa etukäteen ruununvoudin kirjurille, kun ei vielä ole oikea
maksunaika.

Eihän niiden nyt pitäisi päästä miltään puolelta hänen kimppuunsa,
eihän nyt pitäisi ihmisten eikä taivaankaan häntä vainota, ajattelee
hän kotiin kävellessään.

Olisi hän sovittanut sen Tahvonkin, jos se olisi ollut tavattavissa.
Mutta ehkä tuo lienee leppynyt jo tuokin, kun ei ole jo tähän mennessä
vihaansa näyttänyt.

Ja hänen pelkonsa on jo kokonaan poistumaisillaan, kun hän taas muistaa
äitinsä. Jos ne rupeaisivat kunnan puolesta riitelemään sen eläkettä,
kun saavat kuulla, että hänellä on hevonen ja lehmä. Ja jos Jumala
katsoo häntä syrjin silmin, kun hän oli sille niin sydämetön sen
eläessä eikä soitattanut eri kelloja kuoltua.

Hän kääntyy takaisin, käy kunnanesimiehen puheilla ja lahjoittaa
muutamia markkoja köyhäin kassaan, kun ei enää oteta muussa muodossa
maksua;--ja sitten hän käy kirkonkylän nikkarissa tilaamassa puuristin
äiti-vainajansa haudalle.

Se häntä rauhoittaa, hän on mielestään nyt kokonaan irti pahasta
maailmasta.

Eiväthän he hänelle nyt enää mitään mahda, eiväthän voi enää millään
keinoilla päästä hänen kimppuunsa. Eivätkä ehkä tahdokaan.

Ja hän alkaa kuin leppyä heille mielessään, hänen vihansa leutonee,
katkeruus sulaa pois, eikä hän enää usko omia aavistuksiaankaan, jos ne
välistä vielä pyrkivätkin tulemaan.




V.


Kaksi vuotta on Junnu elänyt mökissään korpiensa ja rämeidensä takana,
eikä kukaan ole tullut häntä häiritsemään.

Mutta kun hän kolmantena kevännä istuu lammen rannalla ongella, kuulee
hän outoa ääntä korven synkimmältä perukalta. Se on kuin kaukana
hakkaavan kirveen ääntä, ja sitten se on kuin kaatuvan puun parahdusta.
Mutta kuka tähän aikaan hakkaa halkoja? kysyy hän vähän kummastellen.
Hän kuulostaa tarkemmin ja on varma siitä, että siellä monin miehin
kaadetaan tukkeja. Metsä on äänessä koko päivän, ja seuraavana aamuna
tuntuvat ne jo olevan lähempänä. Kolmantena aamuna kiipeää hän mäelle
mökin taa ja näkee suuren hongan ensin huojuvan ja sitten suistuvan.
Eikä aikaakaan, kun kaatuu toinen suorassa linjassa häneen päin.

Hän miettii kauan, menisikö ottamaan selkoa siitä, ketä ne ovat, jotka
sieltä tulevat. Miettii sitä pihaan tullessaan, työtä tehdessään,
syödessään ja vielä maata pannessaankin. Ja kun ei saa siltä unta
silmiinsä, nousee hän ylös ja lähtee käymään sitä kohti, mistä kuului
hakkausta ja haastelevain miesten ääniä.

Metsässä ei ole ketään, mutta puita on kaadettu aina vähän matkan
päähän toisistaan suoraan riviin ja pystytetty kuorituita keppejä kuin
mittarin linjaan. Mutta eihän tässä pitäisi kulkea kenenkään maan raja.
Tämähän pitäisi kaikki olla isännän metsää. Olisikohan se myönyt täältä
metsäpalstan jollekulle? Tulisiko hänelle tänne naapuri?

Mutta kun hän kulkee vähän matkaa linjaa myöten, näkee hän, että se
mäen kävyn kierrettyään ojentuu menemään suon rantaa ja juoksee sinne
yhtä suorana niin pitkälle, kuin silmä kantaa.

Junnu palaa kotiinsa, mutta valvoo arveluissaan vielä auringon
noustessakin tulematta mihinkään selvyyteen. Työ käy huonosti, aina
täytyy hänen kuulostaa, ja aina hän kuulee yhä lähenevää hakkausta,
kunnes se lauantaina puolilta päivin lakkaa.

Sunnuntaina hän menee uudelleen linjalle. Se on tullut jo paljoa
lähemmä ja näyttää pyrkivän laaksoa pitkin aivan hänen mökkiään kohti.

Mutta kun hän maanantaina aamiaisen aikana tulee aidanpanosta
korpiniityltään, kuuluu hakkaus aivan läheltä pellon takaa metsän
rinnasta. Siellä haastellaan, kirveet paukkavat ja yht'äkkiä kaatuu
suuri honka metsästä ulos, samalla kuin pari miestä astuu esiin.

Kun he lähtevät tulemaan peltoa pitkin pihaan, siirtyy Junnu, joka on
seisonut liikkumatonna nurkkajuuressa, pirttiin ja vetää oven perässään
kiinni. Mutta kun hän ei malta olla ikkunasta katsahtamatta, näkee hän
herrat keskellä peltoa pystyttämässä siihen jotain kummallista
kolmijalkaista kapinetta, jonka päällitse tähtäävät ensin metsään ja
sitten hänen pirttiään kohti; niinkuin aikoisivat ampua häntä ikkunan
läpi suoraan silmään.

Samassa kulkee joku ikkunan ohitse, tarttuu oven ripaan, ja Tahvo astuu
sisään. Hän tulee hevelästi kättelemään, istuu penkille ja sanoo:

--Minä toin tänne Junnulle harvinaisia vieraita.

--Mitä ne on nuo miehet? kysyy Junnu.

--Ne on insinöörejä.

--Mitä teillä on täällä tekemistä?

--Me aukaisemme rautatielinjaa. Samassa tulevat herratkin sisään.

--Päivää, päivää! sanovat he rehevästi. Täällähän on talo, vaikkemme
siitä tietäneetkään ... tekö olette tämän talon isäntä?

--Tämähän se on itse sekä isäntä että emäntä, joka viljelee maansa ja
hoitaa hevosensa ja lehmänsä, selittää Tahvo, sill'aikaa kun Junnu
pankon kupeeseen vetäytyneenä seisoo ja katselee tulijoita osaamatta
selvitä mihinkään päätökseen siitä, mitä ne ovat ja mitä ne täältä
tahtovat, vaikka hänestä tuntuu siltä, kuin hän olisi ne jossain nähnyt
tätä ennen.

Herrat, kaksi nuorta insinööriä, ottavat pirtin haltuunsa kuin omansa,
päästelevät vaatteitaan vähemmäksi, asettelevat tavaroitaan penkeille
ja nauloihin, ja Tahvo kantaa eväslaukun pöydälle.

--Saisikos maitoa talosta? kysyvät he.

--Mene, Junnu, hakemaan maitoa herroille, kehoittaa Tahvo.

Junnu tottelee vaistomaisesti, kaataa koneellisesti maidon pytystä
tuoppiin, näkee aitasta pihan yli palatessaan pellon pientareelle
kaatuneen hongan ja pellolla tuon kummallisen kolmijalan, joka yhä
tähtää hänen pirttiään kohti, ja vie sitten maidon pirtin pöydälle
herrojen eteen. Taas asettuu hän pankon eteen seisomaan ja katselee
siitä vieraitaan, hermostuneesti tupakoiden.

Herrain syödessä Tahvo kertoo hänelle, että tästä kautta se nyt
rakennetaan rautatie, että nyt avataan linja ja että syksyllä jo
alkavat työt. Se tulee tästä menemään, aivan tätä suuntaa, ihan kuin
ampuen tämän pirtin päällitse...

--Pirtinkö päällitse? saa Junnu viimein sanotuksi.

--Saatte vähän väistyä, sanoo toinen herroista.

--Peltosi ja niittysikin saat siirtää toiseen paikkaan.

--Siirtääkö toiseen paikkaan?

--Niinpä niin, ei siinä auta, kun ruunu käskee.

--Ruunuko käskee?

--Se kun käskee, niin ei auta muu kuin totella pois.

Tahvo näyttää kuin ilkkuvan, hänen silmissään näyttää vahingonilo
kiiluvan, ja epäluuloisesti tarkastelee Junnu vuoroin häntä vuoroin
herroja. Kyllä ne nuo ovat niitä samoja herroja, jotka toissa talvena
olivat tappaa häneltä hevosen. Kun eivät vain liene tulleet muissa
salaisissa aikeissa ... ja kun ei vain lie kaikki sen Tahvon vehkeitä.

Kysymättä puhuu Tahvo edelleen tulleensa kaupungista saakka näiden
herrain apumiehenä. On siellä muitakin miehiä, on kymmenkunta linjan
aukaisijata jälempänä metsässä, ja palkat maksetaan hyvät, kolme
markkaa päivältä omassa ruuassa, ja ovat luvanneet työtä hänelle niin
kauan kuin sitä vain riittää, sittenkin kun varsinainen työ alkaa.
Eivät ne ole mitkään työt niin edullisia kuin ruunun savotat. Hevosen
kun saisi hankituksi, niin sillä sitä rahaa vetelisi.

--Vaan sinulla se on hevonenkin? Senhän kuuluit ostaneen sen vanhan
nimikkoruunasi...

Junnu ei vastaa.

--Ja lehmä sinulla on kanssa. Sen maidosta ne vielä hyvät rahat saat,
kun työ joutuu tänne sydänmaalle ... ja eikö tuo pian joutunekin. Kai
sitä rupeat sitten ruunun työhön sinäkin?

--Eipä häntä haluta.

--Eikö liene pakosta rupeaminen, kun vievät tästä parhaat peltosi ja
pitää purkaa rakennuksesi rautatien tieltä.

--Vaan jos minä en pura.

--Pakosta se on purkukin, kun niiden ei auta väistyminen siitä
suunnasta, mistä ruunu on käskenyt kulkemaan. Purattaneet ne ovat
suurempiakin taloja. Ne eivät kierrä muita kuin kirkkoja.

Junnu ei rupea inttelemään. Mikä niiden tietää, mitä ne ovat.

Mutta kun herrat ovat syöneet, alkavat he tehdä lähtöään, heittävät
maidosta rahan pöydälle, ja menevät pellolle kolmijalkansa luo, jonka
siirtävät nyt keskelle kartanoa. Tahvo pistää kepin peltoon sille
sijalle, missä kone on seisonut, toisen pihamaalle ja kolmannen metsän
rantaan toiseen päähän peltoa. Herrat huutavat mennessään, että niitä
keppejä on sakon uhalla kielletty liikuttamasta paikoiltaan, ja
katoavat metsään.

Heidän mentyään tulee muita miehiä jäleltä päin kirveineen, nekin
kulkevat pellon yli ja pihamaan poikki, eivät ole näkevinäänkään
Junnua, joka seisoo pihamaalla kuin älytönnä heidän jälkeensä
katsellen, ja alkavat metsän laitaan tultuaan taas hakata.

Vasta kun kaikki ovat kadonneet, rupeaa Junnulle vähitellen selviämään,
mitä on tapahtunut.

Eiväthän ne olisi suotta tulleet tänne niin suurella joukolla.

Ne ovat ehkä sittenkin niitä rautatien tekijöitä ... ehkä on totta se
uhkaus, että ne vetävät sen tästä kautta hänen mökkinsä yli ...
purkavat hänen rakennuksensa ja penkovat hänen peltonsa ... tänne tulee
satoja työmiehiä ... hän sortuu heidän jalkoihinsa ... hän joutuu kuin
keskelle kirkonkylää.

Se selviää hänelle kuin päähän jysähdellen, aina yksi asia kerrallaan,
niinkuin kivi kiven perästä putoaisi hänen päälaelleen.

Hänenkö täytyy väistyä, hänenkö joutua taas kululle, sotkettavaksi
maailman jalkoihin...?

Mutta hän ei väisty! Hän ei hievahda paikaltaan? Tulkoot vain, niin hän
upottaa koivuisen korennon jok'ikisen kallosta sisään!

Veri nousee hänen päähänsä. Ne ovat häneltä kysymättä hakanneet hänen
metsäänsä ja tallanneet hänen vastakylvettyä peltoaan! Ja tuossa ne
rehentelivät hänen pöytänsä päässä ja kehuivat purkavansa hänen
pirttinsä! Miksei hän upottanut hiilihankoa heidän hartioistaan sisään?
Miksei hän antanut heille sitä lähtöä, etteivät toista kertaa tulisi?

Vielä hän ne tavoittaa...!

Hän aikoo jo karata heidän jälkeensä, mutta pysähtyy sitten...

Ei tässä sillä tavalla ... ei tappelulla eikä väkivallalla. Eikä sitä
ole tarviskaan. Hänellä on oikeus puolellaan! Tulkoot _he_ ensin!
Aloittakoot he ensin tappelun! Hän ei pelkää ruunua eikä ruunun
renkejä!

Hän käy seipään, jonka ne ovat pellolle pystyttäneet, kiskaisee
pihamaastaan sen, joka on siihen pistetty, ja kantaa ne pirtin uuniin
palamaan.




VI.


Mutta syksyllä on rautatietyö jo täydessä käynnissään Junnun mökin
ympärillä. Metsä paukkaa kahden puolen hänen pirttiään,
dynamiittilaukaukset pamahtelevat, yhtämittaa kuuluu kivimiesten
vasarankalketta, hevosmiesten huutoja ja junttamiesten hoilotusta.

Junnun tupa on puolimatkassa kahden kaupungin välillä, ja siihen on
tehtävä suuri asema, joka tulee kolmen pitäjän liikkeen keskustaksi.
Mökin ympärys on raivattava, metsä hakattava, pellot tasoitettavat ja
huoneet tuomitut purettaviksi. Ja Junnua on vaadittu väistymään
rakennusten tieltä.

Mutta Junnu ei ole väistynyt eikä aiokaan väistyä. Hän ei ole
tietävinäänkään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Hän kulkee
kaikkien sivu, välttää työpaikkoja, ei ole ketään tuntevinaan.
Pyytäville hän on kieltäytynyt myömästä maitotilkkaakaan, ja niille,
jotka ovat anoneet yösijaa, hän on vastannut, että tarvitsee hän
pirttinsä itsekin.

Jos saisi nukkua saunassa tai aitan parvellakaan? Mutta ei siihenkään
ole Junnu antanut lupaa.

Insinöörit ovat lähettäneet hänelle sanan toisensa perästä, että hänen
on keyriin mennessä purettava rakennuksensa, muuten puretaan ne ruunun
kustannuksella.

Junnu ei sano aikovansa hievahtaakaan.

Mutta tottahan pirtin pitää pois, kun rautatie tulee siltä paikalta
kulkemaan?

Kiertäköön rautatie!

Sen on mahdoton kiertää.

Olisi mennyt muualta ... kukas käski sen tänne tulemaan?

Häntä pidetään hulluna eikä huolita ruveta ahdistelemaan, ennenkuin se
on aivan välttämätöntä.

Tottapahan sydämikkö siitä aikaa voittaen lauhtunee.

Mutta Junnun kiukku on kohoamassa sitä mukaa, kuin rautatietyö kahden
pään lähenee. Kesätöistä päästyään alkaa hän vedättää hirsiä
kartanolleen ja kun häneltä kysytään, mitä hän aikoo, vastaa hän
rupeavansa rakentamaan talven varaksi kamaria ja uutta saunaa.

Insinöörit lähettävät isännän saattamaan häntä järkiinsä.

--Maksaakos isäntä siirtopalkan ja korvaatteko peltojen teon? kysyy
Junnu jurosti.

--Mikäpä pakko niitä lie minun korvata?

--Korvaakos ruunu?

--Ei taida ruunukaan ruveta sinun rengiksesi.

--Vaan mitenkäs oli sen puheen, kun lupasitte minun asua kymmenen
vuotta arennitta ja nyt jo ajaisitte maailman selkään?

--Saisit kai tässä minusta nähden asua vaikka kaksikymmentä.

Junnu alkaa epäillä isäntääkin. Sen silmä vilkkuu epävakaisesti ja
jalka viputtelee puhuessa. Se kyllä voisi tehdä eston, jos tahtoisi,
mutta sekin on yhdessä liitossa, ja se on aina ollut kaikkien herrain
hyvä ystävä, niinkuin nyt näiden insinöörienkin, joiden kanssa
kuljeksii työpaikalla, ja onhan sillä hevosiakin kaksi rautatietyössä.

Vaan olkoot he vaikka kaikki häntä vastaan! Hänellä on oikeus
puolellaan, ja hän ei hievahda. Hän kiusaa heitä uhallakin, pakottaa
heidät väistymään, tekee sen kostoksi kaikille! Mitäs tulivat häntä
häiritsemään, kun hän antoi heille rauhan! Ajakoot sivu rautateineen,
mutta hänen pirttiään ei revitä, niin kauan kuin hän jaloillaan seisoo!

Eivätkä ne tulisi häntä hyvällä houkuttelemaan, jos niillä olisi oikeus
puolellaan. Eivätkä ne aina työtä tarjoaisi, jos luulisivat
lepyttämättä pääsevänsä.

Ja se on vain tyhjä uhkaus, että insinööri on käskenyt keyriin mennessä
särkeä, ja että muuten muka haetaan vallesmanni häätämään.

Keyri lähenee lähenemistään, ja linjan aukaisijat ja maatyömiehet
tulevat yhä likemmä hekin. Ne jo vääntävät kantoja aholta, ampuvat
kiviä ilmaan, niin että tuvan seinät tärähtelevät ja sirpaleita lentää
ikkunoihin. Junnu ei pääse mökiltään liikkumaan minnekään tapaamatta
joka askeleella ihmisiä ja heidän hänen mielestään ilkkuvia katseitaan.
Kun vain näkevät hänet, heittelevät jo kaukaa iva- ja kompasanoja hänen
jälkeensä, kysyvät, lypsääkö lehmä riittämään asti, mahtuuko hän
pirttiinsä kaikkine joukkoineen ja onko hän yksin ottanut asemahuoneen
teon urakalla?...

Hän on kuin piiritystilassa eikä uskalla lopulta liikkua pirttinsä
näkyvistä siinä pelossa, että ne hänen poissa ollessaan ehkä käyvät sen
kimppuun. Pikimmältään pistäytyy hän vain pyhän seutuna kirkonkylästä
noutamassa leipäaineita. Ja viimein hän kokonaan äkäytyy pirttiinsä
olemaan, ei käy ulkona muuta kuin elukoitaan ruokkimassa, makailee
penkillä tai väijyy ikkunoista, vuoroin kummastakin, vihamiestensä
liikkeitä ympärillään.

Keyrin aattona hän näkee Tahvon tulevan pihan poikki ja astuvan sisään.
Hän pienentelee tupakanrouheita hakkurissa eikä ole häntä näkevinään.
Tahvo pysähtyy uunin eteen käsiään lämmittelemään.

--Laittoivat sanomaan, että korjaisit pois tavarasi, kun kuuluvat
aikovan ruveta repimään tupaasi puolilta päivin...--Parasta taitaisi
olla sinun totella, jatkaa hän, kun ei Junnu vastaa...--Siitä on
sinulle vielä pahat, jos rupeat esivaltaa vastustamaan...

Junnu hakkaa vain kovemmin mitään virkkamatta ja pyöräyttää kerran
hakkuriaan, niin että lattia kolahtaa.

--Etkö myö tätä tupaasi? irvistää Tahvo tulesta päätään kääntäen. Minä
ostan sen, jos myöt. Saat sata markkaa tähän paikoilleen, Myötkö?

--En!

--Et siitä sen parempaa hintaa saa muiltakaan...--Vallesmanni on jo
tuolla työpaikalla ja uhkasi heti paikalla tulla häätämään, jos et
hyvällä poistu. Sanovat ampuvansa sinut ilmaan pirttinesi päivinesi,
jos niskoittelet... Vaan taitaa tehdä vielä toisen kerran mielesi
ruununmiesten kouriin?

--Ulos! ärjäisee Junnu ja kavahtaa seisoalleen.

--Saanhan mennä, mutta lähtö tästä tulee kohta sinullekin!

Mutta kun hän näkee, että pölkky nousee Junnun hyppysissä kuin tyhjä
pytty, luistaa hän ovesta ulos ja ehtii parahiksi paiskata sen kiinni,
kun hakkuri paukahtaa pihtipieleen ja lentää siitä ulos pisteporstuaan,
missä se antaa kovan rämäyksen vanhaan pataraniin.

--Vai sille roistolle minä tupani! Sen kaiken ilkeyden alkajalle!
Sille, joka ne tänne toikin! Eihän ne ilman olisi tienneet tulla ne
vieraat herrat! Vai minun pirttiäni väkivallalla repimään? Vai minua
vallesmannin kanssa häätämään omasta asunnostani? Tulkoot koettamaan!

Mutta hän ei ole vielä ehtinyt sulkea pirtin ovea, kun nimismies ja
yksi insinööreistä astuvat sisään.

Ei ota hän hattua päästään, ei nouse penkiltään, johon on taas
istuutunut, eikä vastaa heidän tervehdykseensä.

--Nytkö sitä tultiin häätämään? kysyy hän suupielet pilkallisesti
väännyksissä.

--Täytyy kai sinut häätää, jos et hyvällä lähde. Mutta mitä se Junnu
joutavata. Tietäähän se, että ei auta, kun esivalta käskee, puhelee
vanha vallesmanni leppoisasti.

--Vaan millä oikeudella se käskee?

--Ruunu on ostanut maan, rata on määrätty tästä menemään ja tästä sen
täytyy mennä.

--Vai on ostanut? Enpähän ole minä niitä kauppakirjoja nähnyt.

--Ei niitä ole sinun ollut tarvis nähdäkään ... sinä asut toisen
maalla.

--Vaan pirtti on minun, ja minulla on oikeus sitä kymmenen vuotta
arennitta hallita.

--Mikä oikeus? kysyy insinööri.

--Niin on puhuttu isännän kanssa.

--Onko sinulla kirjat?

--Ei ole kirjoja, vaan niin on puhuttu.

--Ne puheet eivät, miesparka, mitään merkitse, kun kerran maa on
isännän ja hän on saanut siitä arvion mukaisen maksun.

--Maksunko saanut? Mutta minä en ole saanut penniäkään pirtistäni, eikä
ole tarjottukaan.

--Se ei kuulu meihin, kun kerran isäntä, jolle se lain mukaan kuuluu,
on saanut siitäkin.

--Isäntä? Ei kai isäntä ole voinut saada maksua minun pirtistäni?

--Hän on saanut, niinkuin sanoin. Se on muuten sinun ja hänen välinen
asia, sopikaa keskenänne. Ruunulla ei ole teidän sopimustenne kanssa
mitään tekemistä.

Junnu käy vähäksi aikaa sanattomaksi, kavahtaa sitten seisoalleen ja
huutaa:

--Jos lie totta se, niin on se samanlainen roisto kuin te kaikki
muutkin!

--Tiedätkö, kenen kanssa sinä puhut! kiivastuu jo vallesmannikin ja
astuu häntä vastaan.

--Vääryydentekijäin, ruunun rosvojen...! Ulos minun huoneestani!

--Junnu! Minä varoitan sinua vielä viimeisen kerran...!

--Varoita, mitä varoitat, valehtelija, koira!--sanat takertuvat hänen
suuhunsa, ja kurkkua kuristaa...

--Mies on hullu! Ei hänen kanssaan maksa vaivaa väitellä!--ja kääntyen
työmiesten puoleen, joita on kokoontunut tuvan ovelle, huutaa insinööri
heille:

--Alkakaa repiä! Ei meillä ole aikaa tässä kiistellä...

--Siinä nyt näet, että tässä ei riita auta, koettaa vielä vallesmanni.

Vaan tietämättä, tuntematta muuta, kuin että hänen tupaansa siis
todellakin aiotaan repiä, että hänet väkisin aiotaan ajaa ulos
asunnostaan, että häneltä ryöstetään hänen oikeutensa ja omaisuutensa,
karkaa hän vallesmannin sivu ja insinöörin jälestä kartanolle, jossa
väkijoukko aukeaa hänen edessään, samalla kuin toisia uteliaina juoksee
joka taholta esiin.

--Minun pirttiäni ei revitä! karjaisee hän ja tempaa aidaksen
pistekodastaan.

--Tehkää tehtävänne! komentaa insinööri miehilleen.

--Pois seiväs! ärjäisee vallesmanni. Vaan miehet epäröivät...

--Vai te pelkäätte, repaleet, yhtä miestä! Ylös katolle, tai minä
erotan jok'ikisen työstäni! huutaa taas insinööri.

--Ja minä isken mäsäksi jok'ikisen, joka uskaltaa liikahtaa...

--Ei tässä sinua pelätä! sanoo Tahvo ja juoksee Junnun sivu ylös
tikapuille.

Junnu iskee hänen jälkeensä, mutta iskee syrjään, ja kun aidas katkeaa
kahdeksi hänen käsissään, tarttuu hän tikapuihin ja rynnistää niitä
niin, että ne putoavat maahan ja tuovat Tahvon mukanaan, joka jo on
ennättänyt melkein räystään tasalle.

Tahvo päästää pahan parahduksen ja menee tainnoksiin.

Samassa ovat vallesmanni ja insinööri Junnun niskassa, huutavat toisia
avukseen, Junnu rutistetaan miehissä seinää vastaan, kaadetaan maahan,
sidotaan nuoriin ja nakataan hervotonna oman rekensä liisteille.

--Vai sinä tässä rupeat esivaltaa vastustamaan... Kyllä minä näytän
sinulle, junkkari! puhkuu vallesmanni hengästyneenä nuoria
tiukoittaessaan. Tuokaa, miehet, hevonen tallista!

Junnu makaa pitkällään liisteillä ja näkee hevosensa talutettavan
tallista ja valjastettavan hänen oman rekensä eteen. Hän riuhtaisee
pari kertaa nuoriaan, pyrkii istualleen, mutta kun ei pääse, painautuu
hän takaisin pitkäkseen ja jää siihen liikkumattomaksi. Siinä
maatessaan sen aikaa, kun vallesmanni laittaa lähtöään, näkee hän vielä
kaatuneet tikapuut nostettavan uudelleen pirtin seinää vasten, ja kun
reki lähtee sulaa maata koluuttamaan, putoilevat malot jo tuvan katolta
maahan, ja tuohet lentelevät peltoja pitkin syystuulen kantamina.

--Lähtipä se karhu pesästään! nauretaan hänelle ja huudetaan
pilkallisia hurraahuutoja hänen jälkeensä.




VII.


Hän on päässyt sakoilla, kulujen ja kipurahain maksulla ja muutaman
kuukauden vankeudella ruunun virkamiehen vastustamisesta ja
loukkaamisesta hänen virkatoimessaan. Mutta käräjiä odottaessa ja niitä
käytäessä on aika kulunut syksystä kevätkesään.

Pää kulittuna ja vangin vaatteisiin puettuna on hänet vähää ennen
juhannusta tuotu läänin kaupungista oman pitäjän vankihuoneelle, jossa
hänet on päästetty irti.

Siitä hän lähtee kulkemaan suoraapäätä korpeensa, joka vetää häntä
vastustamattomasti. Hevonen on myöty kuluista, mutta lehmän hän on
jättänyt sinne ruokolle muutaman vanhan vaimon haltuun, joka on
luvannut hoitaa sitä yli talven.

Junnu on laihtunut, koukistunut ja kalvennut. Otsa on synkistynyt ja
samennut, posket käyneet kuopille ja jäykistyneet, niin että näyttää
siltä, kuin hän lakkaamatta purisi hammasta. Silmät ovat painuneet
päähän, mutta välähtävät välistä salavihaisesti.

Ei oikeuden edessä, ei vankilassa, ei sieltä palatessakaan tutun
vanginkuljettajan kanssa hän ole monta sanaa vaihtanut. Siitä pitäen,
kun hänet väkivallalla heitettiin omille liisteilleen, on hän
itsepintaisesti ollut ääneti.

Käräjissä luettiin hänen papinkirjansa, josta kaikkein kuullen kävi
selville, että hänet on rangaistu ensimmäisen kerran varkaudesta ja
että hän on yksinäisen naisen isätön poika. Ei hän puolustautunut, ei
jäävännyt todistajia, ei kieltänyt eikä myöntänyt. Ja kun isäntä
selitti tuomarille, ettei tätä miestä milloinkaan ole pidetty oikein
täysipäisenä, se kun syyttä suotta saattaa vimmastua ihan
silmittömäksi, antoi hän hänen puhua, kelvottoman, ja muiden uskoa.

Mutta jo silloin alkoivat hänessä kypsyä synkät tuumat. Ne valmistuivat
vankihuoneella ja lääninvankilan yksinäisessä kopissa. Ne eivät enää
nousseet päätä pyörryttävinä ja maailmaa mustentavina vihanpurkauksina
niinkuin ennen, ne kokoontuivat sydänalaan, jäivät sinne jäytämään ja
pakottamaan, imeytyivät veriin ja purivat mieltä kuin happamena
ruosteena.

Hän polttaa isännän talon!... Hän tappaa Tahvon ja vallesmannin, ampuu
insinöörit metsän peitosta, ja kostaa mitenkuten kaikille niille, jotka
ovat ryöstäneet hänen rahansa ja tavaransa, häntä häväisseet ja
pilkanneet ja ajaneet hänet kuin metsän pedon pesästään!

Isäntä on kehunut hänen viljelyksiensä vuoksi saaneensa ruunulta
kaksinkertaiset lunnaat maastaan. Tahvo on ilkkunut viimeinkin
kostaneensa. Kaikki maailma on tietysti nauranut hänen häviölleen...

... Ei ole oikeutta ihmisissä, susia ne ovat, nälkäisiä hurttakoiria,
jotka söisivät suuhunsa, repisivät riekaleiksi, jos saisivat, imisivät
viimeisen veripisaran ruumiista...!

Mutta kostaa hänen täytyy, vaikka itse siihen menehtyköön! ... ja
silloin, kun hän näitä ajattelee, silloin leimahtavat hänen silmänsä,
ja hampaat puristuvat yhteen...

Hän kulkee epätasaista metsäpolkua pitkin korpeaan kohti. Mutta voimat
ovat uupuneet paljosta istumisesta ja huonosta ruuasta, ja hänen täytyy
käydä tiepuoleen levähtämään. Nälkäkin on, eikä ole tupakkaakaan, jota
ei ole saanut moneen kuukauteen, mutta jota mieli aina ikävöi.

Viha herpoontuu hetkeksi, kostotuumat unohtuvat, ja mielen pinnistys
laukee.

Mitä hän on tehnyt, että ihmiset ovat hänelle niin armottomia, että
maailma häntä niin murjoo? Eikö hän aina ole koettanut sitä palvella ja
sovittaa niitä, joita vastaan ehkä on rikkonut? Eikö hän aina ole
antanut niille rauhaa ja paennut pois niiden jaloista? Eikö hän ole
väistynyt tiepuoleen ja antanut niiden ajaa ohi,--minkä tähden ne
sieltäkin hänet karkoittavat?... Jos pääsisi vielä kerran kaiken
kuulumattomiin, jos saisi vielä hankituksi hevosen ja rakennetuksi
uuden mökin jonnekin. Mutta mistä sen tietää, etteivät ne niitäkin
ryöstäisi, etteivät taaskin karkaisi kymmenen miehen voimalla hänen
kimppuunsa, löisi rautoihin ja ajaisi vankilaan? Ja etteivät veisi
vielä lehmääkin...? Ehkei hän enää saa sitäkään pois, ehkä ne ovat jo
senkin anastaneet?--ja tätä peläten lähtee hän taas kiireesti pyrkimään
sinne, missä luulee sen olevan.

Keväinen yö on kolkko ja kostea, ja vasta lehteen puhjenneet puutkin
näyttävät värisevän. Paikat ovat tutut ja matka monta kertaa ennen
kuljettua. Mutta ei mikään näytä kuitenkaan olevan entisellään. Kuta
enemmän hän syvenee korpeen, sitä leveämmäksi käy tie ja sitä
haaskatummaksi metsä. Entistä karjanuraa on aukoiltu isommaksi, sitä on
ajettu kärryillä, ja rattaat ovat raapineet kuorta puista.
Suopaikkoihin on tehty siltoja, ja tiepuolessa on vähän päässä suurten
honkain kantoja ja niiden katkotulta latvoja.

Vaan yht'äkkiä alkaa hänestä näyttää siltä, kuin kaikki nuo jälet ja
merkit toisivat poispäin, niinkuin ne tästä kautta suurella joukolla ja
täyttä karkua olisivat ajaneet kuormineen ja kärryineen, niinkuin
pelästyksissään ja takaa ajavia vainoojiaan hurjasti paeten... Ne ovat
keskeyttäneet työnsä, ne on joku loihtinut sieltä pois, antamatta yön
lepoa ja päivän rauhaa! ... pannut metsän peikot kiviä nakkelemaan
vuorten louhuista alas laaksoihin, särkemään yöllä sen, minkä ne
päivällä rakentivat ja rakentamaan sen, minkä ne särkivät: hänen
pirttinsä ja peltonsa! Ja tästä ne nyt ovat menneet, toisiaan takaa
ajaen, ahdistaen ja ruhjoen heikompiaan tiepuoleen, jossa on kuin
kaatuneiden kuormain jälkiä, aisankappaleita, irtautuneita pyöriä ja
hevosten luurankoja...

Yön yhä hämärtyessä alkaa hän uskoa tosiksi näkyjään ja kuvittelujaan,
tahtoo saada varmuuden siitä, ovatko ne todellakin sieltä lähteneet, ja
malttamatta kulkea tietä myöten, jonka kahden puolen hänen mielestään
liikutaan ja salaperäisesti sihistään, poikkeaa hän polulta ja lähtee
metsän läpi oikaisemaan suoraa tietä Mustinlampea kohti.


Onhan hän kuvitellut sen kaiken mielessään valmiiksi valvoessaan
linnassa unettomia öitään. Onhan hän nähnyt radan leviävän ja metsän
väistyvän, nähnyt hevosia ja miehiä pitkissä jonoissa kuljettamassa
pois kiviä ja puita, nähnyt kantoja väännettävän ja ammuttavan kiviä
ilmaan, kiivettävän tupansa katolle, heitettävän malkoja pellolle ja
hajoitettavan tuohia tuulen vietäväksi ... ja jo kauan on hänen
silmissään seisonut tuvan uuni keskellä ahoa kuin tulipalon jälkeen...

Mutta sellaista mullistusta, niin perinpohjaista ja pikaista hävitystä,
kuin minkä hän nyt näkee, jysähtäessään pimeästä metsästä avattuun
linjaan, ei hän ole osannut kuvitellakaan...

Sehän on jo valmis rautatie ... penger tehty, ojat kaivettu, kiskot
pantu paikoilleen! Ja keskellä rataa, ihan hänen edessään töröttää
korkealla penkereellä jono hiekkavaunuja ja niiden edessä kiiltelevä,
ilkkuileva, ilkeästi pihisevä veturi.

Hervotonna ja jalat tuskin päällään pitäen hiipii hän radan reunaa
tuvalleen päin. Suolla seisovat hajasäärin junttaustelineet ja niiden
ympärillä rumppukiviä ja rykelmä käsikärryjä kumollaan, selällään,
syrjällään...

Hän hakee huoneitaan entiseltä aholtaan, mutta ei löydä ahoa eikä
huoneita. Aho ja pellot ovat peitetyt hiekkaan, tupa, navetta ja saunan
ja kamarin salvos ovat haihtuneet näkymättömiin, ja niiden sijalle on
alettu rakentaa uutta kivijalkaa. Ainoa, minkä hän löytää petäjiköstä,
on palanen tikapuita.

Häntä alkaa peloittaa. Hänestä on, kuin olisi hän siinä näkymättömien
vihanhenkien väijyttävänä, jotka tähtäävät häntä metsästä,
ojentautuvat ottamaan häntä jaloista kiinni, suhisevat ja pihisevät
hänen ympärillään... Hän aikoo karata korpeen, mutta sieltä tuijottaa
häneen huoneiden ikkunoita ja ovia toinen toisensa takaa ... tuolla on
veturi ja vaunut ... tuolla nuo telineet ja tuolla taas toiset. Ja hän
lähtee juoksemaan alas lammelle.

Mutta tuskin hän on ehtinyt toiselle puolelle penkereen, josta
irtonainen hiekka valuu hänen jälkeensä, kun hän huomaa olevansa vanhan
metsäsaunansa edessä ja pysähtyy siihen.

Se näyttää olevan asuttu. Sieltä kuuluu kuorsausta raollaan olevan oven
läpi, ja kun hän kurkottaa sisään, näkee hän lattialla kiukaan edessä
sammalilla makaamassa vanhan vaimon, jonka tuntee samaksi, joka on
saanut hoitoonsa hänen lehmänsä.

Lehmänsä? muistaa hän. Mutta missä on hänen lehmänsä?

--Tallellahan tuo vielä on, puhuu hänelle vaimo herättyään ja unesta
selvittyään. Ja tähänhän nuo vielä jättivät tämän saunarähjänkin,
vaikka uhkailivat sitäkin repiäkseen. Vaan eikö nuo tätäkin jo kohta
korjanne, kun saavat nuo muut laitoksensa valmiiksi. Juhannuspäivänähän
kuuluvat olevan ne, mitkä lienevät, ne ensimmäiset avajaiset. Sen
entisen pirttisihän ne repivät, ja isäntä möi seinät Tahvolle, joka on
siirtänyt ne tuonne vähän syrjemmälle metsään. Kuuluu pitävän siellä
viinankauppaa ja rikastuvan. Sillähän se näet on sinun hevosesikin. Se
kelvoton kun sai sen viidestäkymmenestä markasta huutokaupassa.--Jo
niitä on ilkiöitä tässä maailmassa, jatkaa hän lohdutellakseen, kun
näkee Junnun lyykähtävän saunan kynnykselle, kyynärpäät polvia vastaan.
Kaikesta sitä mieheltä viedäänkin elanto ja olento, mistä sinultakin.
Revipäs toisen tekemä talo maan tasalle, lyöpäs rautoihin ja myöpäs
ainoa hevonen... Ja kun olisi se isäntä, mikähän lie sekään miehiään,
ottanut ne sinun tekemäsi heinätkin, soista ja rämeistä keräämäsi ...
olisi ottanut, jos en olisi estoa tehnyt.

--... Tallellahan tuo toki vielä on lehmäsi. Tästähän se illalla lähti
yösyöttöönsä. Ei sitä paljon uskalla paimentamatta jättää muulloin kuin
yöllä, sitten kun alkoivat tuolla veturillaan humata kahakäteen. Ne kun
eivät osaa lehmät pelätä sitä sen enemmän kuin hevostakaan, niin jo
ovat kahden elukan yli ajaneet tänä kevännä. Eivätkä maksa
vahingoltakaan, kun kuuluisi pitävän jokaisen itsensä paimentaa
karjansa.

--Mikä pakko sitä on täällä sen kanssa ollaksesi?

--Eihän tuota ole osannut muuannekaan, kun täällä saa maidostakin
paremman hinnan.

--_Niillekö_ sinä myöt maidon?

--Nehän nuo houkuttelivat, kun sanoivat olevan muutenkin särpimestä
tingan täällä sydänmaalla ... ja kun nuo olivat täällä heinäsikin.

--Missä päin se kulkee Omena yösyötössä?

--Eihän se kaukanakaan. Tuollahan se lie aivan radan takana muiden
lehmäin kanssa. Pitäisi sen tänne kuulua sen kellonkin. Löydät sen
sieltä nähdäksesi.--Vaan saataisiinhan tässä aamukahvikin
kiehautetuksi, jos malttaisit odottaa...

Mutta ei Junnu sano malttavansa, nousee ylös ja katoaa metsään.




VIII.


Päivä jo nousee vaaran takaa, ja sieltä täältä alkaa kuulua liikettä ja
ääniä.

Kuulostellen kulkee Junnu radan vartta, loittonee siitä vähän, palaa
taas takaisin sen poikki mennäkseen, mutta on kuin ei saisi siihen
rohkeutta.

Ei päivääkään aio hän enää täällä viipyä. Heti paikalla hän hakee
lehmän käsiinsä, kytkee sen kiinni ja lähtee sen kanssa tiehensä,
ennenkuin kukaan on hänet nähnyt. Menihän sitten minne meni, sydänmaita
myöten toisiin pitäjiin ... kunhan vain pääsee pois täältä, missä on
kuin väijyviä peikkoja joka puun juuressa ja jokaisen kiven kolossa.

Vähän aikaa kuljettuaan on hän yht'äkkiä kuulevinaan tutun kellon
kilahduksen ja pysähtyy. Ja kun se kilahtaa toisen kerran, menee hän
kohti.

Aukeaa pieni aho eteen, jonka hän tuntee samaksi, minkä viime kevännä
oli kaskesta polttanut ja pannut ohraksi. Ja sen keskeltä keksii hän
seisomassa oman entisen hevosensa.

Mutta se on nyt laiha ja lamassa, on vielä talvitakussaan, karva
hankautunut, selkä makkaroilla, säki ja hartiat vereslihalla, suupielet
revittyinä ja pää riipallaan. Se tuntee entisen isäntänsä, mutta ei
jaksa tulla luo, hörhättää vähän ja töykkää turvallaan käsivarteen.

Voi, minkä ne ovat sinusta tehneet! ... voi heittiöitä, voi hylkiöitä!
vaikeroi Junnu itsekseen.

Ja muistamatta, ettei hän enää olekaan sen oikea omistaja, tarttuu hän
kellonkantimeen ja lähtee taluttamaan sitä pois.

--Mies hoi, eläpä vie minun hevostani! huutaa joku metsän laidasta ja
juoksee päin.

Se on Tahvo.

Tunnettuaan Junnun hän säpsähtää ja pysähtyy, mutta kun näkee, että
Junnu on aseeton, ja hänellä itsellään on kirves, rohkaisee hän
mielensä ja menee luo.

--Pois minun hevosestani! huutaa hän heristäen kirvestään, ja tarttuu
hänkin kellonkantimeen.

Junnu hellittää. Ja kun hän näyttää epäröivältä ja heikolta eikä näy
aikovankaan tehdä tappelua, survaa Tahvo häntä olkapäistä, jolloin
Junnu sortuu omiin jalkoihinsa ja hoipertuu maahan.

Tahvo hyppää hevosensa selkään, latkii sitä ohjasperillä mahan alle ja
ajaa pois.

Junnu ei jaksa juosta jälkeen, ei jaksa enää suuttuakaan, antaa hänen
ahon laidasta haukkua häntä hevosvarkaaksi, roistoksi, uhata
vallesmannilla ja uudella vankeudella ja kadota käsistään metsään.

--So, ruuna, kivimäkeen! kuulee hän Tahvon siellä ärjyvän hevoselleen.

Senhän se on, ajattelee hän tylsästi, niidenhän ne on kaikki ... nehän
ne tekevät, mitä tahtovat...

Häntä raukaisee, uuvuttaa vastustamattomasti, aamuaurinko pistää metsän
yli kipeästi silmään, päätä viipottaa, ja hän painautuu aholle
pitkäkseen, unohtaen lehmänsä ja poislähtönsä ja kaikki...

Mutta tuskin hän on ehtinyt silmänsä ummistaa, kun kimakka vihellys
vihlaisee hänen korviaan ja iskee kuin piiskalla selkään ja yli koko
ruumiin. Hän on kuulevinaan kuin kahleiden helinää ja kalsketta, eikä
tiedä, onko hän vielä linnassa vai uneksiiko siellä olevansa.

Mutta kun hänelle vähitellen selviää, että se oli veturi, joka vihelsi,
ja että se on se, joka sieltä tulee tännepäin, muistaa hän lehmänsä,
kimmahtaa ylös ja lähtee kivien ja kantojen yli juoksemaan radalle,
niinkuin jotain estääkseen, niinkuin jotain vaaraa torjuakseen.

Lehmiä seisoo pienoinen karja toisella puolen penkereen tulossa radalle
päin. Ensimmäisenä niistä tuntee Junnu omansa, ja sekin keksii samassa
Junnun, nostaa päänsä pystyyn, ynähtää tutusti, mölähtää, ja lähtee
juoksujalassa, kello kaulassa kahakäteen kalkattaen, tulemaan kohti.

Mutta kun se tulee radalle, ja on juuri penkereen yli nousemaisillaan,
viheltää veturi jo käänteessä ja karkaa höyryä kupeiltaan sähistäen
täyttä vauhtia eteenpäin.

Lehmä pysähtyy keskelle rataa, jää tulijata katsomaan, tyhmistyy, ei
osaa eteen eikä taakse.

Veturi kiljuttaa pilliään, karjuu ja elämöi, mutta ei saa enää
vauhtiaan hillityksi.

Junnu hyppää hätään, huitoo käsillään ja huutaa hänkin, tarttuu sarviin
lehmäänsä, joka peräytyy silloin, kun Junnu vetää, ja työntäytyy
eteenpäin silloin, kun Junnu peruuttaa ... ja saa hänet raastetuksi
puolittain radalta, kun veturi, kuljettajain kirotessa ja nyrkkejä
puidessa ja jarrujen pahasti päristessä, leikkaa lehmän kahtia hänen
edessään ja laahaa toisen puolen ruumista mennessään, kun toinen puoli
etujalkoja myöten jää sarvista Junnun käsiin.

Se elää vielä vähän aikaa, heittelee niskojaan, liikuttaa jalkojaan
kuin pois pyrkien, mutta putoo sitten hervotonna, kaula ojona ja auki
jääneet silmät kuin Junnuun tuijottaen, hänen eteensä rataväliin
vierteelle.




IX.


Liputettu juhlajuna pysähtyy juhannuspäivänä Mustinlammen asemalle,
jonka keskentekoiset rakennukset ovat koivuilla kaunistetut. Se on
ensimmäinen juna uudella radalla, huviretki, jonne rakennustoimikunta
on kutsunut kaikki rautatietyömiehet ja kunniavieraiksi radan varrella
asuvain pitäjäin säätyhenkilöt.

Junnua ei ole näkynyt eikä kuulunut, sitten kun veturi oli ajanut hänen
lehmänsä yli ja hän itse kadonnut, luulon mukaan kirkonkylään päin.
Silloin tällöin ovat hiekkajunain kuljettajat kuitenkin luulleet
näkevänsä hänet hiipimässä radan vartta metsän rinnassa, milloin siellä
milloin täällä.

Siinä, missä rata asemalta lähtien ja ojentautuen siitä jonkun matkaa
yhtä suorana linjana kulkemaan tekee äkkipolvekkeen ja puskee halaistun
kallion läpi korkealle, vetelän suon yli kiertävälle penkerelle,--on
mies radalla polvillaan ja koettaa irroittaa jotain ratapölkystä.
Hiessä päin, kiihkoisin liikkein ja vähän väliä asemalle päin pälyen,
hän vuoroin takoo kirveenhamaralla kiskoa kiinnittävän naulan
kotkausta, vuoroin koettaa koivuisella kangella longistaa sitä ylös
maasta.

Hän on koonnut kaikki viimeiset voimansa siihen työhön, jota hän on
panemassa toimeen. Kaikki vihamiehensä, kaikki vainoojansa ja
kiusanhenkensä: insinöörit, vallesmannin, isännän, Tahvon, työmiehet,
veturin ja sen kuljettajat, ja kaikki muut, jotka ovat liitossa häntä
vastaan, eivätkä toinen toistaan parempia, tahtoo hän karkoittaa
täältä, ruhjoa heidät yhdellä iskulla, syöstä heidät yhteen rykelmään,
yhteen hävityksen kuiluun, nurin niskoin vetelän suon pohjaan...

Hän on sen niin miettinyt, se on selvinnyt hänelle näinä päivinä nälkää
nähdessä ja metsiä harhaillessa, josta edestakaisin ajeleva veturi
vetää häntä vastustamattomasti radan läheisyyteen, josta hän seuraa sen
liikkeitä, hiipii yöllä sen luo, näkee kiskoja otettavan irti ja
naulattavan kiinni paikoilleen ja kuulee työmiesten puhuvan
juhannuspäivänä kaupunkiin tehtävästä huviretkestä...

Olla hänellä rautapikka ja raskas moukari, joilla hän kerran iskien ja
kerran keikauttaen musertaisi palasiksi hauraan raudan...

Mutta naula ei ota särkyäkseen, ja toinen on vielä koettamatta...

Vaan hänen täytyy saada tekonsa tehdyksi! Ja sen täytyy onnistua!

Veturi savuaa tuolla asemalla, väkeä kuohuu mustanaan sen ympärillä, ne
hyppivät vaunuihin, äsken ne jo huusivat ja hurrasivat ja nyt ne
soittavat torvea, niin että metsät raikuu.

Hän lyö olkansa takaa kirveenhamaralla, ja naulan kotkaus murtuu. Hän
työntää kankensa kiskon alle, ja kisko jo vähän liikahtaa. Mutta toinen
naula kiinnittää sitä vielä ratapölkkyyn, ja rauta painuu paikoilleen.

Juna viheltää lähtöään asemalta, pitkästi ja kiivakasti.

Toinen naula on yhtä kovassa kuin ensimmäinen. Ei hän ennätä sitä
murtaa, ennenkuin ne ovat ajaneet yli ja pelastuneet...

Jättäisikö hän toiseen kertaan?--Ei hän voi, ei hän tahdo, nyt sen
täytyy tapahtua, nyt ovat hänen kiusansa kostettavat!

Hän tarttuu kirveeseensä ja alkaa hakata sillä ratapölkkyä poikki.

Mutta kirves karahtaa kiveen, iskee säkeniä ympärilleen, ja terä on
mennyt pilalle.

Juna on jo liikkeessä, sen rumina lähenee lähenemistään.

Hän tarttuu kankeen uudelleen, sysää sen kiskon alle ja heittäytyy
ruumiinsa koko painolla sen päälle.

Kisko longistuu maasta, ratapölkky rusahtaa, naula nousee...

Nyt ne eivät pääse hänen käsistään!

Mutta kun hän kerran vielä ponnistaa, kuullen jo rattaiden kalinan
vastaavan kallion seiniin, katkeaa kanki, ja hän lentää selälleen
radalle.

Vimmastuneena karkaa hän ylös, ryntää käsin kiinni ratakiskon kimppuun,
repii sitä sormillaan, iskeytyy siihen hampaillaan kiinni, tietämättä
enää, mitä tekee...

Veturi viheltää hänen selkänsä takana...

Se pääsee pois hänen käsistään, ne pelastuvat, ne ajavat hänen
ylitsensä...!

Ei ikinä!

Hän hyppää syrjään, näkee veturin liehuvine lippuineen, kiiltävine
silmineen, huutaen, ratisten karkaavan kohti, ja uusi tuuma iskee hänen
mieleensä...

Hän koukistuu maahan, lyö sylensä suuren kiven ympärille, nostaa sen
radan vierestä ilmaan, syöksee takaisin radalle, sulkee silmänsä,
jymähyttää sen tulevaa veturia vastaan, kuulee kauhean pamauksen ja
hoipertuu tunnotonna penkereeltä alas ojaan.

Kun hän tointuu, tuntee hän olevansa selällään kuin jollain liikkuvalla
lattialla, huutavain ja käsiään huitovain ihmisten ympäröimänä, näkee
insinöörit, vallesmannin, isännän ja Tahvon ... hänen päätään pakottaa,
verta vuotaa kasvoja pitkin, veturin pilli päästää ilkkuvan kirkunan,
savua tuprahtaa hänen silmilleen ja hän ymmärtää olevansa juhlajunan
vietävänä, kiitämässä kaupunkia kohti ja--ikiteilleen.





End of the Project Gutenberg EBook of Hellmannin herra; Esimerkin vuoksi;
Maailman murjoma, by Juhani Aho

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 13581 ***