*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14724 ***

KANGASTUKSIA; TALVI-YÖ; HALLA; TÄHTITARHA

Eino Leino


1902, 1905, 1908, 1912.



SISÄLLYS:



KANGASTUKSIA

  Jumalan tammi
  Perman taru
    Puma tietäjä
    Kevät-uhri
    Pyhä Tapani
    Perman helmi
    Kolfrosta
    Tapanin jumalanpalvelus
    Puman käynti kuninkaan linnassa
    Thorer Hund
    Vangit
    Templin ryöstö
    Kansan käräjät
    Vienan immen kuolo
  Lauluja satunäytelmästä »Hiiden miekka»
    Äidin surut
    Trubaduurin laulu
    Sukkamielen sauva
  Aika
  Imatran tarina
  Kankuri
  Vartiolta
  Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen
  Lapin kesä
  La Tricoteuse
  Kimmon kosto
  Rypäletyttö
  Minun tieni
  Linnulle kirkkomaalla
  Temppeliherra
  Nauruunsa kuolija
  Lauluja vanhaan tapaan
    Puro
    Toisin siellä, toisin täällä
    Tuulien erehdys
    Kuutamolla
    Armain kuoleman ajatus
    Luojan leipä
    Ei ne kaikki kuollehia
    Sateenkaari
  Jumalien keinu
  Tuska
  Väinämöisen laulu

TALVI-YÖ

  Talvi-yö
  Ajan kirja
    Carmen saeculare
    Kumpi on kauniimpi?
    Myrsky
    Eräälle kansalaiselle
    Pro Humanitate
    Tottumus
    Syvyyksistä
    Proloogi Tampereen teatterin avajaisiin
    Revontulet
  Eyan kirja
    Häähymni
    Nocturne
    Niniven lapset 1-3
    Karavaanikuoro
    Bajadeerit
    Kultaiset langat
    Atlantica
    Mies mielipuoleks tulla voi--
    Punainen neilikka 1-7
    Korkea veisu
  Yön kirja
    Tuulikannel
    Sydän 1-2
    Jumala
    Tähtipojat
    Iku-Turso
    Uran-uurtajat
    Mietelmiä 1-4
    Kotiliesi
    Niin olekin maani matka--

HALLA

  Keski-yön kuoro
  Lapin lauluja
    Velhon virsi
    Naisen hyvyys
    Noidan neiet
    Ruijan rukous
    Hangen lapsia
    Punahilkka
    Lapinkävijä
    Jääkukka
  Lepaan neiti
    I-III
  Jääkiteitä
    Henki
    Sininen tuli
    Talven taika
    Minä 1-4
    Mestari
    Ne hienot sielut
    Yksilön murhe
    Elegia
    Vaalin valta
    Railo jäässä
    Lex
      1. Oikeus
      2. Tietäjän näky
      3. Yö
      4. Kansalliskaarti
      5. Suomen vaakuna
    Kansan henki
  Härmää
    Tunnen syntysi
    Kultaperho
    Nuori nainen
    Lauluton kesä
    Meren maininki
    Toinen--toinen
  Sinikan laulu
  Theanon laulu
  Timandran laulu
  Lydian laulu
  Tietäjän tupa
    Tuhka tummuu
    Pahat peijaat
    Sulkanuoli
    Tähti
    Päätös
    Outo oppi
    Näky
    Haamu
  Turjun loihtu
    Vanha vaimo
    Kuollut kukka
    Laulajan murhe 1-2
    Laulaja ja Maa-emo
    Maan valitus
    Talvilaulu
    Pahat neuvoa pitivät
    Turjan tuomio
    Laulajan lohdutus
  Meren kaupunki
    I-VII
  Luonnon luotteita
    1. Maan virsi
    2. Meren virsi
    3. Ilman virsi
    4. Tulen virsi
    Epilogi: Sähkön sävel

TÄHTITARHA

  Tähtitarha
  Kuolemattomuuden toive
  Yövartiolta
    Lapin tarkka 1-8
    Maan hädässä
    Suora sana
    Karjalan kannas
    Maamies, mahti Suomenmaan--
    Hakkapeliittain marssi
    Vapaa mies
    Eräänä uudenvuoden yönä
    Sukuvirsi
    Veljesvirsi
  Marjatan tähdet
    Marjatan tähdet
    Ildiko
    Turha kauna
    Dies irae
    Mennyt
    Kevät kirkkahin
    Loukatut
    Runokirje
    Näky
    Maria Antoinette
    Kunnia hälle!
  Kohtalon kirja
    Ikävöi, ihminen!
    Pyhä Martti
    Hautojen keskellä
    »Se kuitenkin liikkuu!»
    Sähköfantasia
    Vaeltaja
    Totuuden etsijä
    Titanic
  Kuvia ja mielikuvia
    Lapsen kirkko
    Eräs Berlini-muisto
    Nuori Nietzsche
    Nuori Alkibiades
    Pikku Helka
    Vanha Täti
    Kahdet silmät
    Vanteenheittäjät
    Yövirsi
    Irja
    Niin sinua katsoin, neiti--
    Minkä taisin, poika parka?
    Aatu-ukko
    Kadonnut sävel 1-5
    Moitittu runotar
    Nuori Jouko
    Salome
  Hymylä
    Erinomainen maa
    Hiiri
    Laki ja hutikka
    Lammas ja vuohipukki
    »Kyltyyri»
    Tarhapöllö






KANGASTUKSIA

(1902)




JUMALAN TAMMI.

Mikä on tammipuun tohina
minun koidon korvissani?

Tammi on Jumalan tammi
elämän aukean aholla,
päivässä pimenevässä,
laulun yössä lankeevassa.

Pois viha, pois kateus,
karkotkaa katalat kiistat,
haihtukaa elämän huolet
sekä järjen jäiset tuumat!
Yön elämä ympärillä
tyynny! Tyyntykää inehmot!
Raukene ratasten räiske
sekä seppojen jyrinä!
Minun on mieleni kuullakseni
Luojan suuren puun puhetta.

Tarinoi Jumalan tammi:
»Olen toiminnan tohina
kaaoksessa kaikkeuden;
kohtalon kohina olen
puhki ihmisten povien;
olen pauke maan pajassa,
humu ilman huonehessa;
kuurot kuulevat minua,
kuulevaiset eivät kuule.»

Kysyn sykkivin sydämin:
»Ja mitäpä minulle huout?»

Julistaa Jumalan tammi:
»Humisen huolia sinulle,
surun annan aateluutta,
vaivan kalvavan vakautta,
ylevyyttä ylhän tuskan;
kynnän otsasi vakoihin,
sielusi enemmän kynnän,
panen paadet hartioille,
käsken nuorna kärsimähän.»

Kysyn kylmävin sydämin:
»Miks minua kärsimähän?»

Luojan suuren puu puhuvi:
»Siks sinua kärsimähän,
kun olet lapsi laadultasi,
itkijä elämän itkun.
Otan sun lapseksi omaksi,
annan sulle laulun armon,
juuret juutan maa-emohon,
työnnän latvan taivahalle.»

Vaikes tammi taideniekan.
Seisoi mies aholla yksin,
yössä aukean elämän.
Tunsi polttavan povensa,
sydämensä seisahtavan
vaivasta sanattomasta,
ailuesta ankarasta.

Pyhä on hetki hengen tuskan.

Seisoi mies aholla yksin
juurella Jumalan tammen;
kaukokaupungin hälinä
yhtyi yön vavistuksehen;
lepäsivät maa ja taivas,
tammen lehvätkin lepäsi.

Pisarat putoelevat
unten urhon poskipäille.

Hiljaa, hiljaa, yksitellen
helmet kirkkahat kihoovat,
sulaten polttavaa povea,
lauhdutellen, lohdutellen.
Saa vaiva sanoiksi, virret
vierivät huulilta urohon,
mies itse haoksi muuttui,
puuttui puuksi paikallensa.

Satu oli sanasta, taru
tammesta taitehen Jumalan.




PERMAN TARU.



1.

PUMA TIETÄJÄ.

Tietäjistä mahtavin on Perman maassa Puma.
Puma maassa hallitsee ja taivahassa Juma.

Luojan templi kaarikatto yli vetten kiiltää.
Mutta velhon rintaluita tuska tuima viiltää.

Nainut Kainuun neidoista on kuningas Abarman.
Lemmen leikki sokaissut on hältä uskon varman.

Templin esikartanossa kuninkoi Kolfrosta,
äiti kuningattaren; jo etkö Ukko kosta?

Pidä pilven keräjät ja viskaa vihan nuoli,
että kansa kertoisi: Hän Juman kautta kuoli.

Vaiti vaan on Perman Juma.--_Akka_ asetettiin
Ukon kuvan vierehen, häävirret viritettiin.

Rinnan heille kansan riemu kaikui myrskyn lailla.
Mutta Puma vaeltaapi vuorilla ja mailla.

Tulee templin ovelle ja haaveistansa havaa.
Silloin silmä salamoi ja huulet vaiti vavaa.

Naisten virret vienosuiset temppelistä läikkyy.
Puma metsiin pakenee kuin hirvi, joka säikkyy.



2.

KEVÄT-UHRI.

Kevät-uhrin aika on, on koossa Perman suku.
Suur' on sarja vanhinten ja valtiasten luku.

Laajempi viel' lauma niiden, jotka maassa makaa.
Joka kuolleen perut Perma kahteen osaan jakaa.

Toisen saavat omaiset ja toisen itse vainaa.
Vainaan osa temppelissä kultamaljoja painaa.

Kullat monen kuollehen he kera taas on tuoneet,
uhrikeitot keittäneet ja Juman sarkat juoneet.

Aik' on Akan maljan nyt. Kolfrosta nousee, haastaa.
Silloin kansan keskeltä mies' itsens' irti raastaa.

läpi tarhan taivaltaa ja astuu alttarille.
Kansa kaikki kavahtaa. Mut näin hän haastaa sille:

»Perma, Perma, petetty! voi Viena viekastettu!
Väärin sulle on sanottu, ei oikein opetettu.

Juman teille julistaa ma puhtahan nyt mielin.
Ei hän kysy kultia, ei puhu velhon kielin.

Erhetystä uhrit on ja kuollehitten kullat.
Pyhän Hengen heimolaist' ei peitä maa, ei mullat.

Alta nurmen nousee hän ja Isän iloon astuu.
Silloin silmät enkeleiden huomen-helmin kastuu.»

Liian kauvan lausia hän sai jo. Kansa riehuu.
Sydämessä kuninkaan myös vihan vimma kiehuu:

»Kiini mies!» hän huutavi. Mies köysiin köytetähän.
Tutkitaan ja tuomitaan, mut hulluksi löydetähän.

Jälleen irti päästetään. Mut moni tuumii tuota:
Tää on Puman pulmia. Hän Akkahan ei luota.



3.

PYHÄ TAPANI.

Herran mies on Tapani. Hän tahtoo kansan nostaa.
Ei hän Pumaa puolusta, mut myöskään ei Kolfrostaa.

Ritar' on hän ristinpuun. On Vienan suussa luoto.
Luodon päässä kuusten all' on kivillä kirkon muoto.

Siinä saarnaa Tapani. Käy kuulijoita hällä.
Moni sanan lohdun saa jo mieltä lämpimällä.

Moni myöskin pahenee ja käypi luokse Puman:
»Joudu! Oppi väärä jo saa voiton maassa Juman.»

Puma päätä pudistaa: »On oppi väärä ollut
kauvan maassa Perman jo. Siit' turmio on tullut.»

Mutta pyhä Tapani hän päivät pitkät saarnaa,
tarjoo uskon ydintä, ei elon kuorta, kaarnaa.

Väsyneenä paadelle hän yksin jääden vaipuu.
Ylös karkaa kauhistuin: »Mik' on tuo kumma kaipuu?

Mik' on virsi vesillä? Mi laulu lainehilla?»
Taika valtaa vahvimman, on tuska Tapanilla.

Sammuu sanan kynttilät ja aatteet alas painuu,
hengen houreet heräjää ja kuvat maasta Kainuun,

impyisistä iljanteen, tytöistä Tyrjän vallan,
revontulten tukkapäistä luona lumen, hallan.



4.

PERMAN HELMI.

Kesä-yössä koivun alla, Vienan virran suulla,
neiti nuori lauleleepi lainehitten kuulla.

Silmin kuivin, kummallisin, katsoo ilman rantaan.
Laine laulut neien nuoren ulapoille kantaa.

Noin se laulaa Vienan impi: »Syttyy tähdet taivaan.
Tuikahda ei toivon tähti immen valjun vaivaan.

Tärkin rientää nuoruuteni niinkuin laine; lempi
lämmitä ei sydäntäin, ei kevätpäivän hempi.

Tytär olen ma kuninkaan. Kun kuusitoista täytän,
silloin, vanki, vapaa oon ja valtikkata käytän.

Hallitse en maita toki enkä elämätä,
vallitsen vain kuolleita ja kullan helinätä.

Templin kuningattareksi määrättiin ma lassa,
kammiohon suljettiin ja sidottihin kassa.

Tunsin kahleet kaulallain ja povellani paulan.
Siitä asti vankina ma valitan ja laulan.

Usein häntä uneksin, mi tulee meren takaa.
Eipä kuulu kultasein tai ehkä maassa makaa.»

Moni kuuli neien laulun, Perman mies ja outo.
Kaikki ohi kulkivat, ei tullut tuttu souto.

Tokko tulee milloinkaan? Käy tuulet täältä tuolta.
Posken vaan ne vaalentaa, mut huojenna ei huolta.



5.

KOLFROSTA.

Kova on Kolfrosta-äiti; katsomassa käypi
neittä kammiossa hän, kun ilta hämärtäypi.

Tuli tuima silmässään ja huuli ohut, kapee.
Noin hän neittä nuhtelee, min miel' on ange, apee:

»Perman pentu vienosuu, sun vikinääs en siedä,
säkkiin sinut ompelen ja heitän virran viedä.»

Toki toisti povellensa immen pään hän painaa,
kutria sen silittää ja lauhan äänen lainaa:

»Lapsi lienet tyttäreni. Miksi itket impi?
Kaunis olet, kallis olet, muita kallihimpi.

Pantu kansan paimeneksi olet tyttö tuhma.
Turhat siis on itkusi ja turha untes uhma.

Kuule, mitä kuiskin sulle: Perman maassa mahti
nyt on Kainuun kaunotarten; ollos valtas vahti!

Sukusi sun on tuntureilla suuri sekä sakee.
Kahden puolen Kainuun merta ääriään se hakee.

Kauniit ovat Kainuun naiset, tarvaat talvi-öissä,
vaaralliset sodassa ja sorjat rauhan töissä.

Hallaisissa hameissa ne hiihtelee ja laulaa,
kullat huljuu kulmilla ja hopeat pitkin kaulaa.»

Haastavi Kolfrosta-äiti. Painuu kesäpäivä.
Haihdu immen otsalta ei osattoman häivä.



6.

TAPANIN JUMALANPALVELUS.

Tunne rippi-isäänsä ei Perman ristikansa.
Vieri enää virtana ei sanat huuliltansa.

Otsa sees on sumennut, on poissa silmän ponsi.
Jos hän joskus saarnaakin, on puhe tyhjä, onsi.

Hajamielin katselee hän kuinka pilvet kulkee,
unelmiinsa unhottuu ja silmät kiini sulkee.

»Paha henki pauloillaan nyt Herran miestä kokee.»
Seurakunta polvistuu ja isämeitää hokee.

Mutta Pyhä Tapani hän hiljaa unelmoipi
maista, missä sota soi ja kalpa karkeloipi.

Miksei miekkaa saanut hän! Hän matkais maata, merta,
ryöstäis rannat rauhaisat ja vuodattaisi verta.

Rautapaita-rinnalleen hän Perman helmen veisi,
pullistuisi purjehet ja touvit totteleisi.

Nostaa päänsä Tapani. On suuri haaveen hurma.
Mielessään ei valvo muu kuin naisenryöstö, surma.

»Omani olla tahdotko? Jos et, sun otan sentään.»
Yli kasvoin kalpeain kuin päivän säde lentää.

Seurakunta huoahtaa: »Ah, kiitos, kiitos Herran!
Paha henki pauloineen kai karkkos tämän kerran.»

Paisuu, kasvaa kansan kuoro, täyttää ilman partaat.
Yhtyy virteen Tapani; taas aatteet häll' on hartaat.



7.

PUMAN KÄYNTI KUNINKAAN
 LINNASSA.

Kohden linnaa kuninkaan käy Puma, velho vankka.
Otsalla on tietäjän kuin ukkospilvi sankka.

Nähnyt yöllä unen on hän: Tulen lieska tuli
päälle kaiken Perman maan ja kultakuvat suli.

Paloi tarhat jumalten ja templit maahan kaatui.
Itse istuin kuninkaan ja kansan majat maatui.

Kuninkaalle kertomaan hän käy nyt unta tuota.
Armi on Abarman herra, unihin ei luota.

Naisten kera naljaellen hältä aika soluu
niinkuin joutsen, joka Vienan virtain suilla joluu.

Puma kouran kohottaa: »Kuin sormet, jotka avaan,
Perman perhe hajoaa, jos haaveistas et havaa.»

Armi käden kaulahan vie lemmen-leikkijälleen.
»Ja kuin suukko lämpöinen ma kansan liitän jälleen.»

Puman silmät salamoi: »Kuin sylkemäni sylki
putoova on Perman pää, mi hyvän neuvon hylki.»

Suuttuu suuri kuningas. Hän vihoin maata polki.
»Ja ma sullon sylkijät kuin särkyy tämä solki.»

Silloin--tietää tarina--ol' itkenynnä Puma.
Helly ei Abarman herra eikä auta Juma.



8.

THORER HUND.

Yöhyt kuulas toukokuun, maass', ilmass' ihmetaika.
Onnellisten hetki on, on autuaiden aika.

Kuuhut kulkee taivahalla. Templin katto kiiltää.
Kenen mieltä kevät-yössä hehku outo hiiltää?--

Kurkistaapi viisas kuu. Hän kuulee kuiskinata.
Lomitse lehväin siirtyväin kuun hiipii kultarata.

Varjoa kaksi näkee hän, on toinen Perman kukka.
Kuutamossa kultainen tuon lainehtiipi tukka.

Toinen ritar' uljas on, sen säihkyy rautapaita.
»Nimeni on Thorer Hund. Ma matkaan merta, maita.

Sota on sorja elämäin ja maani mun on Norja.
Kuningasta kuulla voin, en olla toisen orja.

Kumppalini Karli on, hän valkamassa vartoo.
Huomis-iltaan hyvästi! Sua sydämeni hartoo.»

Impi hiljaa huoahtaa, suut suuteloihin untuu.
Rannan laine läikähtää, yön tuuli lämmin tuntuu.

Akkunat Abarman linnan Vienan veessä päilyy.
Pursi pieni soutaa pois, kuun kultasillat häilyy.



9.

VANGIT.

Tuotu linnaan kuninkaan on muukalaista kaksi.
Nähty Vienan viidakoiss' on heidät liikkuvaksi.

Surma muukalaiselle! se Perman maass' on laki.
Marras-uhrin kuolema on eessä kummallaki.

Viime yönsä viettivät he Juman temppelissä,
rautavitjat ranteissa ja silmät sitehissä.

Kuuhut kulkee taivahalla, välkkyy vetten kalvot.
Virkkaa toinen: »Thorer Hund! Sa nukutko vai valvot?

Norjan maata mietitkö vai vaimon poskipäitä?
Minun on impi mielessäin, mi jää nyt ilman häitä.»

Vastaa hälle Thorer Hund: »Ah, Karli, kasvinveli!
Tuota mietin: turhaanko mun emoni lapsi eli?

Muista maata Norjan en, en vaimon poskipäitä,
ajattelen itseäin ja kahlehia näitä.

Kultaa tääll' on kukkurat ja hopeoita huovat.
Katsos, mistä kannusta he Juman sarkan juovat!

Miestä pari ripeää ja haaksi vaan ja halu,
meiltä vuoteen kymmeneen ei loppuis kilu, kalu.»

Vastaa Karli, karski mies: »Ei halusta ois puutos,
haaksi meillä myöskin on, ja vartioiden muutos

ryöstö-ajan antaisi, mut kuka päästää siteet?
Kova on kahle kaulallain ja piukat kinnerpiteet.»

Huoahtavi Thorer Hund, ei enää puhu Karli.
Vaipuu kuolon miettehisin kumpainenkin jarli.



10.

TEMPLIN RYÖSTÖ.

Silloin uksi avautuu, käy esiin valkohaamu.
»Näätkö?» kuiskaa Thorer Hund, »se kuoleman on aamu».

Virkkaa Karli: »Kaikkia! Se nainen on ja sievä,
Perman rannan ruusu on se, eikä virva vievä.»

Karkaa ylös Thorer Hund: »Ah, kukka raitis rannan!
Tule, sulle ristin tään ma rinnaltani annan.

Kun sa sitä katselet, niin muistelet sa mua.
Herran käsi kaitkohon ja kaikki pyhät sua.»

»Hiljaa!» impi äännähtää, »ma teitä tahdon auttaa.
Polku, viepä vapauteen, käy kammioni kautta.

Vartioiden vaihto on. On vene rannan alla.
Keveästi keinutte te kohta ulapalla.»

Lausuu näin ja sitehet hän sankarien päästää.
»Kiitos!» Karli huudahtaa, »ei aikaa nyt oo säästää».

Käsin kaksin kultia hän kerrallansa kahmaa,
samoin toinen, Thorer Hund. He aartehia ahmaa.

Templi tyhjäks ryöstetään. Yks viel' on, Juman kuva,
kultamalja polvillaan. Se koht' on kukistuva.

Tempaa maljan Thorer Hund. Jää Karli ilman? Eihän.
Iskee miesi, kaulalta sen kultavitjat vei hän.

Kuva maahan romahtaa. Sen vartiat jo kuulee,
kuulee koko Perman maa. »Nyt, toveri, päin tuuleen!»

Seisoo hetken Thorer Hund. Vois immen viedä myötä?
Kauhistuen katsellut tää sankarin on työtä.

Huudot täyttää tarhan jo. »Kai keralla sa tulet?»
Vait on impi ylpeä. »Vai vihainenko olet?»

»Joudu!» Karli huutavi, »nyt tule taikka lähden».
»Siunaan», kuiskaa Thorer Hund, »sua tämän työsi tähden».

Immen kättä puristaa, ehättää, löytää purren.
Neiti kalvas katsomaan jää jälkeen säälein, surren.



11.

KANSAN KÄRÄJÄT.

Jälleen uhrin hetki on. On koossa Perman suku.
Suur' on sarja vanhinten ja valtiasten luku.

Laajempi viel' lauma niiden, jotka maassa makaa.
Elävät kuin kuollehet nyt tuomiotaan jakaa.

Syytetty on neitonen, mi mykkä on kuin paasi.
Kuka herjas temppelin, ken Juman kuvan kaasi?

Poiss' on vangit vierahat. Siis syyllinen on neito?
Kuiskivi Kolfrosta-äiti: »Mitä teit sa keito?

Kiellä, kiellä kiireesti! Vois peittoon jäädä syy tää.»
Neidon huulet humisee: »Ma olen yksin syypää.»

Kuoloon tyttö tuomitaan. Mut pahempi on pulma.
Kuinka rikos kuolettaa ja Juman herja julma?

Nousee Pyhä Tapani, hän vankka on ja vapaa.
Enää keijut kevät-yön ei miehen mieltä tapaa.

Jumalaa hän julistaa ja Herran pyhää voimaa.
Herjan kautta Herran käsi Perman maata soimaa.

Nousee Puma tietäjä, hän puhuu isäin kieltä,
muinaisuutta muistuttaa ja vanhaa Perman mieltä.

»Miehet!» näin hän huutavi, »ma teidät' tunnen, varmaan
mua te enempi uskotte kuin miestä mekon harmaan.»

Päättää suuri kuningas: On herja ylen paha.
Uusi usko tarvitaan sit' uhrein korvaamahan.

Katuen hän kansan eessä itse päänsä painaa:
»Naisten narri ollut oon ja vaimojeni vainaa,

uuden uskon mieheksi nyt tahdon täysin tulla.»
Huutaa kansa: »Sama miel' on meillä niinkuin sulla.»

Kastettihin Perman kansa; puusta löyttiin Puma
näre norja kaulassansa. Auttanut ei Juma.



12.

VIENAN IMMEN KUOLO.

Palatsista kuninkaan käy polku Vienan rantaan.
Mitä Perman vanhimmat nyt valkamahan kantaa?

Hiljaa heidän takanansa kansan saatto kulkee,
äänetön kuin hauta. Kenen keskelleen se sulkee?

Neiti säkkiin neulottu on taakka kantajitten,
viime uhri vanhan uskon; alkaa uusi sitten.

Tuo on kansan tuomio, tuo kuninkaan myös tahto.
Kalliin saapa saalihin on Vienan viekas Ahto.

Turhaan pyytää Tapani: »Ah, miehet antakaatte
armo hälle, Tuonelassa pahan palkan saatte!»

Tyly on kansan tuomio, ei edes helly taatto.
Venehisin astuvi jo raudanraskas saatto.

Pilvessä on taivas, pilvi peittää ihmismielet.
Raskahasti tuolta täällä huokaa ilman pielet.

Tuulisena päivänä hän aaltoon hukutettiin,
Ahdin syliin synkeähän nuorna nukutettiin.

Yli kauniin kassapään käy vedet vankat umpeen.
Kuka muistaa kuolemata Vienan valkolumpeen?

Kuki ei kukat haudalla, ei heimo itke, paru.
Tuo oli turma neitosen. Näin päättyi Perman taru.




LAULUJA SATUNÄYTELMÄSTÄ »HIIDEN MIEKKA».



1.

ÄIDIN SURUT.

Kolme yötä peräkkäin
suurta surun unta näin,
siitä asti murhe mulla
mielessä on tuiretulla.

Unta näin ma miekasta,
verisestä hiekasta.
Kaitse Kiesus äidin lasta
sotateille sortumasta.

Näin ma maljan kuohuvan
kuivaks saakka sakkahan.
Totta Herra hekkumasta
estät emon lempilasta.

Nyrkin vielä viimeks näin
kohotetun taivoon päin,
huudahdin ja heräsin ma,
hereilläkin vapisin ma.

Ethän Luoja milloinkaan
hänen salli horjahtaa
itse-uhmaan ylpeähän,
jumalaansa kieltämähän?

Mieli nöyrä hälle suo!
Tai jos tahtosi on tuo,
tapa ennen taisteloihin,
syökse synnin nautinnoihin!

Herra! Mitä huusinkaan!
Ethän kuullut kauheaa?
Tee kuin tahdot Jeesus aina.
Lapseni on sulta laina.



2.

TRUBADUURIN LAULU.

Tuli linnahan köyhä sotamies--
Kunigunda, ah, Kunigunda--
»Hei, heitukka, kustapa kulkee ties?»
Minä maailman matkoja astun.»

»Ja jos olet suora sotamies--»
Kunigunda, ah, Kunigunda--
»niin tännekin loppua voi sinun ties».
»Sama mulle, mut palkan ma tahdon.»

»On oikein, palkkansa saa sotamies--»
Kunigunda, ah, Kunigunda--
»kuus riksiä vuodessa riittää kenties?»
»Ei, herrani, enempi ma vaadin.»

»Mitä hulluja? Hallitse järkesi mies--»
Kunigunda, ah, Kunigunda--
»mut varro, saat seitsemänkin kukaties,
jos miekkasi totta voi tehdä».

»En myö minä miekkaani, hovimies--»
Kunigunda, ah, Kunigunda--
»riikin rikseihin, se on jumal' ties
itse Hiidessä kuuraeltu.

Mut kuninkaan tyttären jos kukaties--»
Kunigunda, ah, Kunigunda--
»saan palkaksein, olen kuninkaan mies».
»Huuti, tolvana, matkaasi marssi!»

Ja ryntäsi päälle vihamies--
Kunigunda, ah, Kunigunda--
voitti joukkomme, uhkasi orjuuden ies.
Kas, silloinpa sankari saapui.

Hän tuli kuin liekkien liehtoma mies--
Kunigunda, ah, Kunigunda--
hän löi, joka iskunsa kuoloa ties,
sota päättyi, maa oli vapaa.

»Ja saanko mä palkkani nyt kukaties--»
Kunigunda, ah, Kunigunda--
»olla tahtoisin kuninkaan tyttären mies».
Verijälkiä kannukset jätti.

»On oikein, palkkansa saa sotamies--»
Kunigunda, ah Kunigunda--
näin lausui kuningas, »mut kukaties
jätät sitten sa maan ja minut.

Siis myö mulle miekkasi sotamies--»
Kunigunda, ah, Kunigunda--
Ja korkeelle leimusi kuninkaan lies,
mut vastasi sankari suuri:

»Ja vaikka mä vaan olen sotamies»--
Kunigunda, ah, Kunigunda--
»niin myö minä miekkaani en jumal' ties
itse kuninkaan tyttärihinkään.

Mun onneni olla on sotamies--»
Kunigunda, ah, Kunigunda--
»sama, luulenpa, tahto on miekkani myös,
se on Hiidessä kuuraeltu».



3.

SUKKAMIELEN SAUVA.

Puiden takaa puiden taaksi
metsän linnat liukuu.
Sukkamielen sauvan pääss'
on hopeainen tiuku.

Kun se tiuku helisee,
niin hämy maille lankee,
riutuu rinta ihmisten
ja miel' on ahdas, ankee.

Puiden takaa puiden taaksi
metsän linnat liukuu.
Sukkamielen sauvan päässä
kultainen on tiuku.

Kun se tiuku helisee,
niin herää hengen härmä,
kuudan maita kulkevi
ja säihkyy unen särmä.

Puiden takaa puiden taaksi
metsän linnat liukuu.
Sukkamielen sauvan pääss'
on timanttinen tiuku.

Kun se tiuku helisee,
on mieli miekan alla,
astuu ilmi aurinko
ja maailmass' on Halla.



AIKA.

Asuu aamuruskon mailla kansa,
jonka Jumala on Aika. Templi
tehty hälle puistohon on pyhään,
virran vieriväisen kaltahalle.
Loitos loistaa templin kaarikatot,
kauas kuuluu pappein kuorolaulu,
kauemmaksi vielä maine kulkee
Ajan ankarasta uskonnosta.

Aika näät ei ole kivikuva
käsin tehty taikka luonnon muoto,
aate ei, ei tyhjä mielihoure.
Aika hirviö on julma, joka
uhrit parhaat, vaikeimmat vaatii,
sata miestä, miehevää ja nuorta,
joka vuoden kuussa kääntyvässä.
Siit' on idän maassa itku, parku,
paino raskas rintaluita painaa.

Mutta näin ne laulaa templin papit
käyden kuutamossa hiljaisessa:
»Suuri, suuri, ankara on Aika!
Maailmoiden mahtaja sa olet,
kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu,
kun sa henkäiset, niin hirret hajoo,
vaan kun sinä jalan maahan poljet,
jää ei ykskään eloon elävistä.»

Tarun kertoi mulle templin pappi
kerran aurinkoisen alas mennen,
yössä yksinänsä koskein kuohun
pyhän virran pyörtehiltä soiden.
Tuuli lepäsi ja lehto. Kaukaa
kimalteli Himalayan huiput.
Väkevästi loisti vanhan silmä,
kun hän tarinansa kumman kertoi.

       *       *       *       *       *

Kääntyi kuu ja tuli uhrin tunti.
Yksi erällänsä nuoret tuodaan,
silmin sidotuin ja käsin. Uksi
avataan ja jälleen suljetahan.
Hälle ei se enää koskaan aukee.

Uhrein parvessa on poika uljas,
pitkä varreltaan kuin palmu, kaunis
kasvoiltaan kuin Buddha, jalo nähdä.
Ainoo turva on hän äidin vanhan,
toivo tietäjien, naisten lempi,
leirin kauhistus ja kansan kaiken.
Vuoroansa vaiti odottaa hän,
äiti vierellänsä itkee, huokaa.

Hetki lyö. Hän sisään sysätähän,
pedon kiljunnan hän kuulee, tuntee
kasvoillansa kalman henkäyksen,--
silloin, katso: Silmäin side laukee
ja hän näkee, mit' ei kenkään nähnyt
eikä nähdä sopis kuolevaisen.

Ajattaren ankaran hän näkee:
Puoleks lisko, suomuinen ja suuri,
puoleks nainen punalieska-huuli,
päässä silmät niinkuin pätsi palaa,
pätsin pohjass' ajan pyyteet kiehuu,
käden kohottaa hän vetääksensä
sulhon syleilyynsä kauheahan.

Seisoivat he hetken vastatusten,
Ajatar ja urho miekan, mielen.
Vavahtaapi polvet pedon, sammuu
silmä, vaipuu käsi kynnellinen;
leveästi niinkuin kesä-ilta
sulhon huulille hän suukon painaa.

Mutta kammiosta urho astuu
kalpeana niinkuin kuolo, kulkee
metsiin, jättää äidin, siskot, miettii,
tekee hengen töitä, jotk' ei katoo,
vaikka katoaisi kansa kaikki.
Hänehen ei Ajan hammas pysty,
voittanut hän onpi kuolon vallan,
sillä hän on unelmainsa urho
ja hän täyttää, mitä monet tuumii.

       *       *       *       *       *

Noin se kertoi kerran templin pappi
mulle aurinkoisen alas mennen.
Vaiti istuin. Vaikes kertojakin.
Himmenivät Himalayan huiput.
Yössä yksinänsä koskein kuohu
pyhän virran pyörtehiltä kuului.
Silloin sanat sattui mieleheni:
»Eikö sitten enää milloinkana
miestä ollut Ajan voittajata?»

Väkevästi vanhan silmä loisti,
kädet rinnoillaan hän risti, lausui:
»Aika voitetahan joka kerta,
jolloin aatos miehen mieless' syttyy,
aatos miehen mieltä ankarampi,
kasvavainen yli kuolevaisen.
Siitä asti on hän outo täällä,
herra muille, orja itsellensä,
sillä hän on unelmainsa urho,
oman aattehensa astinlauta.»
»Entä jos hän aattehensa tahraa?»

»Silloin aate hänet alas lyöpi,
ottaa asuntonsa toiseen, jatkaa
tietään niinkuin myrsky merta käyden.»

Hetket kului. Pedot öiset heräs,
lähti leopardi piilostansa,
tiikeri, tuo karavaanein kauhu,
leijonakin, metsästäjän lempi,
oksat risahteli, risut taittui,
kaukaa karjunta yön ilman halkas.
Ja ma muistin Ajattaren haamun
ja ma kysyin äänin vavahtavin:
»Eikö koskaan Ajatar tuo kuole?
Eikö koskaan koita kansain onni?»

Liene kuullut ei hän kysymystä.
Vaiti istui hän ja vaiti minä.
Tähdet syttyi taivahalle, syttyi
iäis-aatteet ihmissydämissä,
ja ma kuulin koskein kuorolaulun
pyhän virran pyörtehiltä soivan:
»Suuri, suuri, ankara on Aika.
Maailmoiden mahtaja sa olet,
kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu,
kun sa henkäiset, niin hirret hajoo,
pysyväinen vain on pyhä virta,
iäinen vain ihmishengen kaipuu.»



IMATRAN TARINA.

Tuo Imatra, immyt sorja,
oli kaunehin neitoja Karjalan maan.
Tuo Ontrei, pajarin orja,
tais laulaa ja kannelta kaiuttaa.

Hän rakasti Karjalan kukkaa.
Salot laajat soi, koska lauloi hän.
Mut Karjalan kansa rukka
suri sorrossa isännän ilkeän.

Kuka kansan kohlitun kostaa?
Oli Ontrei mies sotakelpo tuo.
Hän Karjalan laululla nostaa!
Iloks impensä vain hän lauluja luo.

Tuo virkkavi Imatra impi:
»Maan eestä laula, mut mulle ei.»--
»Sa mulle oot kallihimpi»,--
näin saneli Ontrei ja suukon vei.

»Teit kyllin jo lauluja mulle,
maan ympäri olen ma maineikas.»
»Vasta kyllin on lauluja sulle,
runo tehty kun on joka kutristas.»

Mitä moiselle immyt taisi?
Hän leikkasi kutrinsa kultaiset,
»Katsos, poikani kaunokaisin,
mulle vieläkö laulat ja maalle et?»

Mut Ontrei, Imatran orja,
hän lausui koskien kanneltaan:
»Olet mulle ain yhtä sorja,
sun sulojas laulan, en suruja maan.»

Mikä Imatra immelle työksi?
Kas, pajarin valta se kasvoi vain.
Hän kosken kuohuihin syöksi.
Ne hänestä kaikuvan nimensä sai.

Mut Ontrei, Imatran orja,
hän istui rannalle kuohuvan vuon:
»Tule kuolema, lapsesi korjaa!
Mut ensin ma lauluni parhaan luon.»

Hän koski kantelon kieliin.
Soi sävelet kuin sodan myrsky nyt.
Ne Karjalan miesten mieliin
kävi kuin Ukon vasamat kärjistetyt.

Ja Karjalan kansa nousi.
Taru tuo on tunnettu teille kai?
Teräs välkähti, viuhahti jousi.
Jo pajari haljakan verisen sai.

Mut suur' oli pajarin suku.
Kautta korpien kostoa huudetaan.
Ja sotalaumojen luku
yli samosi kaunihin Karjalan maan.

Jo vapaushaavehet haipui,
verivirrat peltoja purppuroi.
Moni vaipui, moni myös taipui.
»Mut mikä on soitto, mi yhäti soi?»

Kävi sortajat soittoa kohti.
Soi sävelet kuin sodan myrsky. »Ken
vapautta viel' laulaa tohti,
kun taittui jo tappara viimeinen?»

Oli Ontrei Imatran orja,
hän istui rannalla kuohuvan veen.
Hän lauloi: »on sota sorja,
kun kuollahan mieheen viimeiseen.

Mut sorjempi on sota sille,
ken kaipaa maan päällä kalleimpaa.
Hän Tuonelan tanhuville
käy niinkun sankari kotiin saa.»

Ja sortajat soittajan näki.
Tuon kohtalo kauan ei viipynyt.
Ne lyhyen tuomion teki.
Nuoli vihainen jousesta viuhahti nyt.

Se oli laulajan surma.
Hän suistui koskehen kuohuvaan.
Mut katso! Kantelon hurma
yhä saloja Karjalan kaiuttaa.



KANKURI.

Eukko harmaata kangasta kutoo.
Ulkona syys-sade synkkänä putoo.

Hän kutonut on sitä lapsesta saakka.
Sitä kutoi äiti ja äidinkin äiti
ja kutoneet on sitä kaikki naiset
niin kauas kuin seudun tään väki muistaa.
Hän kutonut on sitä lapsesta saakka.
Nai, sai lapsia, lapset kasvoi,
naivat ja jällehen lapsia saivat,
halla vei viljan, karhu kaasi
lehmän tai tuli poltti pirtin.
Ja sama on tarina kaikkien muiden
niin kauas kuin seudun tään väki muistaa.

Eukko harmaata kangasta kutoo.
Kulkijan poskelle kyynel putoo.



VARTIOLTA.

Kaadu metsä niinkuin kaski,
seiso jalka niinkuin seinä!

Muuten mielesi lahovi.

Näin minä tuulispään tulevan
yli korven, latvat taipui,
puun-tyvet tanahan jäivät,
kaikki kaatui paikallensa.

Noin on mieleni minunkin.

Ken on pantu paimeneksi,
kaitkoon karjan kaunihisti,
kuka viljan viskimeksi,
olkoon hällä oma risti,
mutta kelle kyntö suotiin,
tehköön työtä vanhaan muotiin.

Noin se lauleli salossa
yön on vahti yksinäinen,
lauloi tahtonsa teräksi,
oman mielen miehuudeksi,
korpi kolkosti humisi,
huoahteli metsä märkä.

Ja hän tunsi tuskan, kammon,
ja hän lauloi uudellensa:

Voima täss' ei paljon auta,
usko auttaa enemmän.
Tehköön, kell' on eessä hauta,
tilin kanssa elämän.
Yksin seison Suomen suossa,
laulun valtaa vartioin,
itse synnin syvän vuossa
immen kuvaa ihannoin.

En ma tiedä, koska kuolen.
Totta toinen jatkaa työn.
Tuolla puolen riemun, huolen
seison, laulan sekä lyön.
Aseitani muutin, mutta
aatteitain en milloinkaan.
Jos ma kaadun, kaatunutta
veikot silloin suojelkaa!



TAHTOISIN NÄHDÄ MA KARTAGON
 NAISEN.

Tahtoisin nähdä ma Kartagon naisen,
naisen, mi kassansa kaunokaisen
uhriksi isienmaallensa kantoi,
miehensä jousen jänteeksi antoi,
silloin kuin maa oli vaarassa,--milloin
Kartagon naisen ma nähdä saan?

Ja nähdä ma tahtoisin Sveitsin miehen,
sen, joka peittyi peitsien tiehen,
vaimoa muistaen, muistaen lastaan,
syöksyi sortajan piikkejä vastaan,
silloin kuin horjui vapaus Sveitsin,--
milloin sen miehen ma nähdä saan?

Tahtoisin nähdä ma lapset ne buurein,
leirissä, päällä kaupungin muurein,
liekissä, tulessa, leikkivän sotaa,
kylvävän ympäri kuoleman otaa,
silloin kuin tuvat on tuhkana,--milloin
leirien lapset ne nähdä ma saan?



LAPIN KESÄ.

Lapissa kaikki kukkii nopeasti,
maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.
Tuot' olen aatellut ma useasti,
kun katson kansan tämän vaiheisin.

Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolta
ja suuri surkastua alhaiseen?
Miks meillä niin on monta mielipuolta?
Miks vähän käyttäjiä kanteleen?

Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu
kuin heinää,--miestä toiveen tosiaan,
miest' aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu
tai kesken toimiansa katkeaa?

Muualla tulta säihkyy harmaahapset,
vanhoissa hehkuu hengen aurinko.
Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset
ja nuori mies on hautaan valmis jo.

Ja minä itse? Miksi näitä mietin?
Se merkki varhaisen on vanhuuden.
Miks seuraa käskyä en veren vietin,
vaan kansain kohtaloita huokailen?

On vastaus vain yksi: Lapin suvi.
Sit' aatellessa mieli apeutuu.
On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi
ja kukkain kukoistus ja riemu muu.

Mut pitkä vain on talven valta. Hetken
tääll' aatteet levähtää kuin lennostaan,
kun taas ne alkaa aurinkoisen retken
ja jättävät jo jäisen Lapinmaan.

Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän,
te suuret aatteet, teitä tervehdän!
Oi, tänne jääkää, tehkää täällä pesä,
jos muutattekin maihin etelän!

Oi, oppi ottakaatte joutsenista!
Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.
On meidän rannoillamme rauhallista
ja turvaisa on rinne tunturin.

Havisten halki ilman lentäkäätte!
Tekoja luokaa, maita valaiskaa!
Mut talven poistuneen kun täältä näätte,
ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!



LA TRICOTEUSE.

[Näin nimitettiin niitä naisia, jotka Ranskan vallankumouksen
aikana istuivat kansalliskonventin kokouksissa ja sukkaa kutoen
kuuntelivat sen päätöksiä.]

La Tricoteuse! Se nimi tietää surmaa,
sen ympär' ilma hurmehuuruss' on,
La Tricoteuse! Se hirvittää ja hurmaa
kuin onnetonta kuilut kohtalon.
Kuulkaatte, jakobiinit karjuu yössä,
paetkaa, nähkää giljotiinit työssä,
ja sielussanne kuin Belsazarilla
saa aatos muodon tulikirjaimilla:
    La Tricoteuse!

La Tricoteuse! Sun sukkapuikkos kutoo
vaiheita valtakuntain, kansojen,
maat järisee, päät kuninkaitten putoo,
kun vaatii verkkos langan punaisen.
La Tricoteuse! Sun vihasi on veri.
La Tricoteuse! Sun lempesi on meri.
Ken surmais äitiään ei armahinta,
kun hälle sopertaapi sorja-rinta
    La Tricoteuse?

La Tricoteuse! Sua soimataan kentiesi,
on onneton, ken sinut nähdä saa,
mut kaksinverroin onneton se miesi,
min tielle satu et sa milloinkaan.
La Tricoteuse! Sun olen kerran nähnyt.
La Tricoteuse! Mun olet hulluks tehnyt.
En enää irti pääse silmistäsi.
On kutonut mun vangiks valkein käsin
    La Tricoteuse.

La Tricoteuse! Sun suortuvaisi yössä
on hyvä maata miehen uupuneen,
sua muistaa peltomiesi päivän työssä,
sua korven käyjä työssä yksikseen.
La Tricoteuse! Sa elon ensi viete!
La Tricoteuse! Sa hullun viime miete!
Sua aattelen öin, päivin, aamuin, illoin.
Kun kuolen, kumpuain ei muista silloin
    La Tricoteuse.

Ah, vaeltaja elon erämailla,
kysytkö, missä on hän, mistä, ken?
Hän menee merten lainehitten lailla,
hän tulee niinkuin tuuli, ukkonen.
Mut jos sa kysyt ken tään laulun lauloi,
sen teki pohjan poika, kun hän kauloi
kultaansa, joka katsein kiehtovaisin,
suin suloisin ol' ilkein, ihanaisin
    La Tricoteuse.



KIMMON KOSTO.

Kimmo vuorta viertävätä
hiihtää yössä yksinänsä,
taivaan tähtöset palavat,
palavampi Kimmon tuska,
kun hän korpia samoopi,
yksin yössä lauleleepi:

»Tytär oli minulla nuori
niinkuin pieni petran hieho,
jäi yksin kotahan kerran,
tuli miesi muukalainen,
tytön taljalla lepäsi;
kun hänet tapaan ma kerran,
silloin korpi kauhistuvi.»

Kimmo vuorta viertävätä,
hiihtää yössä yksinänsä.
Tuiman tunturin laella
Hiiden immet hyppelevät,
kilvaten lumikiteinä,
hapset tuulessa hajalla;
susi juosta jolkuttavi,
revontulet räiskähtävi,
huokaavat lumiset aavat,
taasen kaikk' on hiljaa, hiljaa.

»On tulossa tuisku-ilma»,
tuumaa Kimmo, kiiruhummin
sauva iskee, suksi potkee,
vuoren varsi katkeavi.

Kuulee alta korpikuusen
äänen vaisun vaikeroivan:
»Hoi, kuka hiihtäjä oletkin,
auta miestä onnetonta!
Petralla ajelin, petra
katkoi ohjat, kaatoi pulkan,
metsän kohtuhun katosi;
pelastuin vähissä hengin.
Nyt en tiedä tietä enkä
paikkaa pakkasen käsistä.»

Tuntee miehen muukalaisen
Kimmo kiljuvin sisuksin,
täss' on miesi, tuossa pulkka,
tänne petran jäljet toivat;
kohoo jo verinen veitsi,
käsi käskee, tunto kieltää.

Laki on Lapissa: auta
aina miestä matkalaista!

»Kohoahan suksilleni»,
virkkaa, »vien sinut kylähän.
Kylässä on lämmin kylpy.»

Hiihtelevät hiljallensa,
Kimmo eessä, mies takana,
taempana Hiiden vuori.

Tuiman tunturin laella
Hiiden neiet hyppelevät,
laulavat hajalla hapsin
kera vinkuvan vihurin:
»Voi, urosta voimatonta!
Kovin kostohon käkesit,
kostettavan kohtasitkin.
Hyvä on hylyn nyt olla
kostajansa kantapäillä.»

Tulevi etehen koski,
kosken poikki porras; virkkaa
Kimmo: »Vaihduhan edelle,
somemp' on samotakseni.»

Vaihtuvi edelle toinen,--
kosken kuohuihin katoopi
käden yhden kääntämällä.
Soi parahdus pakkas-yössä.
Taasen kaikk' on hiljaa, hiljaa.

Kimmo katsoo kauhistuen.

Jo tulevat Hiiden immet
tuiman tunturin laelta,
tulevat kuin tuisku-ilma,
vinkuvat kuni vihuri,
joka taholta, joka aholta,
joka vuoren vinkalosta;
käärivät hivuksihinsa
miehen, jok' on murhan tehnyt,
sylitellen, suukotellen,
elon lämpimän imien,
ottavat omaksi Hiiden,
alle hangen hautoavat.

Susi ulvoo, koski kuohuu.--
Aamulla auringon kimallus.



RYPÄLETYTTÖ.

Mun nuori, villi viinini,
sua ilmaiseks en saanut,
niin monet yöt sun tähtesi
oon taivas-alla maannut.

Sun ostanut ma orjaksein
oon pohjan pakkasilta
ja siks ne sinuun koske ei,
ei tuulet tunturilta.

Niin useasti uhrit tein
ma aarnihongan alla.
Ol' uhrit verta sydämein
ja jumala ol' Halla.

Ja näin ma häntä rukoilin:
»Oi, sulle kaikki suon ma,--
älyni, lahjat laulunkin
ja aatteen tulet tuon ma,

unelmat ujot kunnian
ja toivot toimeentulon,
myös muistot kodin rakkahan
ja siskoseuran sulon.

Eloni kaiken sulle suon,
mut lupaa mulle yksi:
jos koskaan, koskaan löydän tuon,
jot' en saa löydetyksi,

et häneen koskea sa saa,
et kesäpäivän kukkaan.
Hän mulle kaikki muistuttaa,
mi mennyt mult' on hukkaan.»



MINUN TIENI.

Minun tieni ovat etsijän teitä.
Onneton, ken mua seuraa!
Ma olen huono opas. Käy tieni kautta harhain.
On kotia jäädä parhain
jokahisen, jolla koti on.
Mun kotini on siellä, missä taivaan tähdet tuikkii.

Minun tieni ovat taistelijan teitä!
Sorja sotilaan on hangella maata
pään-alaisena kilpi ja vierellänsä kalpa
ja joka hetki ajatella: Henkeni on halpa,
mut pyrintöni pyhin
on kaunis, kallis, suuri
ja ylpeä kuin jumalitten uni.

En toveria tielleni tahdo.
Mut jollakin jos sama mieli palaa,
hän kulkekohon sinne ja minä kuljen tänne,
ja kummallakin virehessä olkoon jousen jänne.
Voi olla että yhteen
me metsätiellä tullaan--
silloin nuoli viuhahtaa tai tullaan ystäviksi.

Ja erotahan jälleen.
Onneton ken mua seuraa!
Mun lauluni on latuja, jotk' käyvät ristin rastin
enkä tiedä itsekään, ne kunne käyvät asti,
kaupunkeihin, kyliin,
korpien syliin--
enkä tiedä, milloin ma levähtää saan.



LINNULLE KIRKKOMAALLA.

Lintunen lehdossa kirkkomaan,
laula, laulele virkku,
laula mulle ja laula muille,
taivaan tuulille, metsän puille,
kuolema kulkee kulkuaan,
soita, sirkuta sirkku!

Laula mun lauluni lintunen,
viel' älä vallaton vaikee,
laula haudoilla haaveiden,
viritä virsiä nuoruuden,
Suomi on suuri kirkkomaa,
mieleni minun on haikee.

Kun minä kuulen sun lauluas,
silloin mun kesäni kerkee,
silloin mun murheeni unhottuu,
saapuvi jällehen kukkain kuu,
helise, unteni harppu, oi,
heläjä, elkösi herkee!

Laula muistoja menneitä,
toivoja enempi laula,
meissä mennyt on rikki jotain,
laula se lauluksi suurten sotain,
ylitse kalpojen, kalmistoin
hoiloa hopeakaula!



TEMPPELIHERRA.

Tuo ylpeä temppeliherra huus:
»Pyhä hautako meiltä mennyt ois?
Meit' onhan urhoa vielä kuus.
Käsi kalpahan, veikot, pelko pois!»

Saraseenit tunkivat päälle. »Hei,
meit' enää kolme on, enää kaks,
yks enää, enempi tarvis ei!»
Veri vuos, kävi kynnys punertavaks.

Hän taisteli siks kuni saapui yö.
Saraseenit tunkivat päälle. Hän
Pyhän haudan partaalla seisoo, lyö.
Kuu paistaa kimmeltävään terähän.

Jo kauhistuu saraseenit. »Ken
tuo mies on miekoille tunnoton?
Avuks Allah! on suljetut silmät sen.
Tää taistoa kanssa kuolleiden on.»

Pois poistuivat. Heidän ol' temppeli.
Mut kerran vuodessa--käy taru--hän
Pyhän haudan partaalle nousevi.
Kuu paistaa kimmeltävään terähän.

Ja ympäri enkelikuoro soi:
»Ken elänyt on edest' aattehen,
hän nukkuu vaan, ei kuolla voi,
maan altakin iskevi miekka sen.»



NAURUUNSA KUOLIJA.

Voi, miten halveksun minä teitä
maidon karvaiset katsojajoukot,
te, jotka syrjästä seuraatte, kuinka
eksyvät, syöksyvät syntiset, houkot.

Ylenkatson ma ylpein mielin
teitä te tunnot tahraa vailla.
Sen, joka seppona seisoo ja takoo,
kourat on nokiset myös sepon lailla.

Vasten kasvoja teille ma heitän
lauluni uhman, riemun ja huolen.
Nouskatte sotaan» jos te sen voitte,
taikka ma nauran ja nauruuni kuolen.

Eikä mun haudallani saa haastaa,
että ma koskaan töitäni kaduin.
Seisoin ma hetken, katsoin ma taakse--
lähdin taas eespäin laajemmin laduin.




LAULUJA VANHAAN TAPAAN.



1.

PURO.

Tuli hieno herrasjoukko
salon sinisen siimeksehen,
näkivät vierivän purosen,
haastelivat haavemielin:
»Katso, kaunista puroa,
kukkarannoin rientävätä,
kuinka sen kuultava vesi on,
kuinka armas aallon päily
keskellä kesäisen lehdon,
salon sinisen siimeksessä.»

Haastelivat haavemielin.
Kulkivat kohin kotia
kaupunkihin kaukaisehen,
tehtaat jyskyi, koski kuohui,
kaupungin sillalla sanoivat:
»Hyi, miten rupainen virta,
ruma, rutsattu, likainen,
osto-hyödyn orjuuttama!»
Naiset nipristi nenäänsä,
herrat heitti keppiänsä.

Ällös huolko herrasjoukko!
Virta on samainen virta,
joka pulputti purona
sinimetsän siimeksessä.
Saasta jää jälelle, virta
vierivi eellehen, merehen,
elintyönsä tehtyänsä.



2.

TOISIN SIELLÄ, TOISIN TÄÄLLÄ.

Tahtoisin puhella kerran
kera noiden päivän lasten,
rintamaiden riemulasten,
ehtoisan etelän lasten,
heidän, joill' on henki, hehku,
sanat suussa suitsevaiset,
kynä kuin kypene, laulu
laaja niinkuin linnun lento.

Haastella halaisin heille:
Toista on soitella somasti
kesken viinin viljelysten,
kera kukkien keväimen,
alla täyden päiväntähden.

Toista laulella runoja,
pystyttää pyhätulia,
kesken kiljuvain kinosten,
maassa hallan harmajassa.

Tuuman jos sulatit täällä,
vaaksan pakkanen pakasti.



3.

TUULIEN EREHDYS.

Kuulin tuulien puhuvan:
»Suureksi puhaltakaamme
Suomi, luokaamme lujaksi,
vakahaksi, valppahaksi!»

Tuulet taivahan tulivat,
puhalsivat Suomen päälle,
maa meni muruiksi, särkyi
kansa, kantele hajosi,
sora-äänet yksin soivat.

Tuo oli tuulien erehdys.



4.

KUUTAMOLLA.

Kuuhut halki usva-yön,
kutoo kumman helmivyön,
noin läpi mieleni utuisen
kudot, neiti, kummat sillat,--

sillat maasta taivahalle.
Kiitos, kiitos kirkkahalle
yön valjun valostajalle!
Virkkaa neiti vienoin äänin:

»Utu on enne aamun koiton.
Koska päällä metsän puiden
väikkyvät punaiset hunnut,
silloin mieles kuu katoopi
osahansa onnellisna.»

Noin ällös sanele, neiti!
Ennen olkoon yö ikuinen
kuin päivä sinua ilman.



5.

ARMAIN KUOLEMAN AJATUS.

Pelkäsin unia ennen
niinkuin peikkoja; levolle
menin kuin mestauslavalle.
Miksi? Mietin. On elämä
armahampi yön unia,
nukuin nuoruuden suruihin,
heräsin huomenen iloihin.

Siitä asti kuin pimeni
päiväni, mustui mun eloni
onnen orsi, kaikk' on toisin:
Yön unet on ystäväni,
päivät peikoista pahimmat,
vaikeinta valvominen,--
armain kuoleman ajatus.



6.

LUOJAN LEIPÄ.

Kiesus Karjalan jumala
tuo oli karjan kaitsijana
ruman Ruotuksen talossa.

Ruoja Ruotuksen emäntä
pani konttihin evästä,
viisi leivän viipaletta,
kuusi suolaista kaloa,
leivät harmaassa homeessa,
kalat kaikki vuoden vanhat.

Kenpä kontinkantajaksi?

Kultaruusu, Ruojan tytär.

Virkahti kiveltä Kiesus:
»Miksi tuot minulle näitä?»

Lausui kaunis Kultaruusu:
»Eväät on emon panemat,
itkut immen vierittämät.»

Kysyi Karjalan jumala:
»Mitä itket, miesten lempi?»

Puikutti punainen Ruusu:
»Osoa inehmon itken,
koko kohtalon kovuutta.»

Mursi Luoja leivänkyrsän,
pani palasen kannikalle.
»Siis kera pitoihin käyös!»

Nyrpisti nenäänsä Ruusu,
toki kuuli käskijätä,
söi palan hyvillä mielin,
toisen miellä mielemmällä,
palat on parhainta nisua,
kalat kaikki vastasaadut.

Ihmetteli itseksensä.
Jo kysyikin Kiesukselta.

Hymähti hyvä Jumala:
»Niin on laatu Luojan leivän.
Min osoa inehmon itkit,
sen mehustit särvintäsi,
minkä kohtalon kovuutta,
sen sulostit suupaloja,
alla taivahan sinisen,
armo-luojan atrialla.»

Juoksi, joutui kohin kotia,
ei ikinä isonnut Ruusu.



7.

EI NE KAIKKI KUOLLEHIA.

Ei ne kaikki kuollehia,
jotka kuolleiksi sanotaan.

Meren mustassa mujussa
monta nukkuu nuorukaista,
meren suuren soutajata,
laivatouvin laittajata.
Kun tulee tulinen ilma,
myrsky merta myllertävi,
nousevat aaltojen selille,
lainehille laulamahan.

Mik' on laulu kuolon lasten?
Laulu päivästä elämän.
Mikäpä elämän lasten?
Laulu kuolon kuutamosta.

Ja mik' on Jumalan virsi?
Laulu kerran keski-yöstä.



8.

SATEENKAARI.

Kaari korkea kohosi,
ihmislapset ihmetteli.

Hetken heijastui, katosi,
mylvähtipä myrskyn kannel,
soi sävelet, Luoja soitti,
kajahteli kaikki taivas,
ihmispeikkojen peloksi,
sorasävelten säikkymiksi.

Noin jos lauluni olisit
kaari kaunis taivahalla,
enne ukkosen edellä,
merkki rautaisten rakeiden!



JUMALIEN KEINU.

Kenen korkeat jumalat keinuunsa ottavat kerta,
eivät ne häntä yhdessä kohden pidä,
he heittävät häntä
välillä taivaan ja maan--
siksi kuin järjen valon häneltä ne vievät.

Ja kuka maailmoiden mahdin kuuluttaja on,
hän tänään pilvien ääriä kulkee,
ja huomenna makaa
maassa niin syvällä
kuin koski, mi vuorten
kuilussa kuohuu.

Kuka keinussa jumalien keinuu,
ei hällä elon aika pitkä ole.
Syyn, syyttömyyden
hän huiput nähköön--
sitten tulkohon tumma yö.



TUSKA.

Hiljaa, hiljaa,
muuten kuolema tulee,
nyt ollaan oudoilla ovilla.
Hiljaa, hiljaa,
tai katkee kaikki,
nyt jousi on liiaksi jännitetty.

Ei askeltakaan,
ei ees, ei taaksi,
nyt parhaint' on pysyä paikoillaan.
Hiljaa, hiljaa,
aivan hiljaa,
ettei risukaan risahtais.

On malja täysi.
Yks pisara lisää--
ja kaikki kaatuvi kerrassaan.
Hiljaa, hiljaa,
hiiren hiljaa,
niin pieni olla kuin mahdollista!

Mut se kestää kauan.
En kauan jaksa.
Mun valtaa raukeus, väsymys.
Hiljaa, hiljaa,
ei äänt', ei sanaa,
yks liike pettää voi piileväisen.

Jumalan kiitos!
Hän ohi kulkee.
Kai kohta saanen ma hengähtää.
Mut hiljaa, hiljaa,
ei viel', ei vielä,
mun täytyy kestää tai kaikk' on loppu.



VÄINÄMÖISEN LAULU.

Ei iloja monta ihmislapselle suotu:
Yks kevään riemu
ja toinen kesän
ja kolmansi korkean, selkeän syksyn riemu.
Kyntää, kylvää,
korjata kokoon,
levätä vihdoin rauhassa raatamisestaan.

Ei suruja monta ihmislapselle suotu:
Yks sydämen suru,
elon huoli toinen
ja kolmansi korkean, ankaran kuoleman suru.
Ystävä pettää,
elämä jättää,
taika on ainoa sankarin työ sekä tarmo.

Miks laulaisin siis minä, jolle on kantelo suotu,
riemuja muita
ja murheita muita?
Taida en lukea tähtiä taivahan kannen,
en kaloja meren,
en kukkia nurmen.
Laulan ma siis, mit' on ihmisen laulaa suotu.

Ei sovi urhon tietoja, taitoja laulaa,
ei esiintuoda.
Sankarin sopii
laulaa vaan, miten vaihtuvi vuodet ja viikot,
miten kipinät syttyy
ja jälleen sammuu
ja kuinka kulkee kuolon ja elämän laki.

Kaikki on muu vain välkettä taivahan kaaren,
katinkultaa,
laineiden läikkyä.
Sankarin laulaa sopii niinkuin meri,
suurena, pyhänä,
peljättävänä,--
lempeenä niinkuin lepäävä yö yli maiden.

Monta on laulua, monta myös laulujen miestä.
Yksi on laulu
ylitse muiden:
ihmisen, aattehen, hengen ankara laulu.
Kansat katoo,
ei katoa mahti,
jonka on laulanut mahtaja kansansa sielun.






TALVI-YÖ.

(1905)




TALVI-YÖ.

Uhkaa pohjan ääret aavat,
hohkaa hanget kuolemaa,
taivaat oudon siinnon saavat,
Louhen linnat loimottaa,
vankuu merenselkä laaka,
ulvoo hukka, hirvi syö;
painui päivän kultavaaka,
nousee raudan, roudan yö.

Yks on yössä vapaa valta:
pauhaa koski kuurapää.
Katsoo kuusi kukkulalta,
tähti päällä kimmeltää.
Hyppii hyiset vetten hyrskyt,
hyiset sotkat soutelee,
mutta missä taukoo tyrskyt,
jäinen joutsen joutelee.

»Hyv' on hyyssä linnun olla,
ihanampi ihmisen,
armas Suomen suvannolla
ailakoida aatosten.
Eipä polta päivän helle,
paistaa kuolon kuudan-yö,
vaipat vilppaat sydämelle
utupiian pirta lyö.»

Vierii virsi tammikuinen,
kuulee mykkä metsä, maa.
»Turhaan riennät tuiretuinen,
rientos talvi taltuttaa,
antaa aika jäätä järkeen,
loihdut synkät sydämeen,
kuolon kirjat miekan kärkeen,
haudan hankeen siniseen.

Jäästä jäähän, hyystä hyyhyn
vyöryy elon virran vuo,
syöksyy miesi syystä syyhyn,
koski pauhaa, luoja luo,
pursuu puhki jäästä, yöstä
hetken kupla kultainen;
vaahto vaan jää urhon työstä,
laulu tiestä laineiden.»

Joikuu joutsen jäästä saatu,
rantaan kuohut kolkot lyö.
Ankara on laulun laatu,
tuima talven tähti-yö.
Värjyy metsän pyyntimiesi,
herää, säikkyy henkeään,
hiihtää, minne viittoo liesi,
piilee pirttiin lämpimään.




AJAN KIRJA.



CARMEN SAECULARE.

  Rauhaa rakennetaan, kansat kättä lyövät,
teräskintahat kilahtaa.--
  Aika laulaa lauluaan.--

  Yksilön oikeutta poljetaan, kansojen oikeutta
sorretaan, sananvapautta vainotaan.--
  Orja, vangittu vuosisata!--

  Sotavankkurit jyrisevät, valtioviisaus kalpenee,
rauta riidat ratkaisee.--
  Aika laulaa lauluaan.--

  Hopea helähtää, edut elämöivät, kulta
raudan kukistaa.--
  Kurja, vaivainen vuosisata!--

  Maa maahan liitetään, tuliliitot tehdään,
valtojen vanteet tilkitään.--
  Aika laulaa lauluaan.--

  Tehtaat temmeltävät, hammasrattaat ratisevat,
vettä, verta roiskuttavat.--
  Milloin valkenet, vuosisata?

  Työmies nousee, maa järisee, valtaistuimet
vapisevat.--
  Aika laulaa lauluaan.--

  Valtio ampuu omia kansalaisiaan, valtiokirkko
siunaa ruumiit.--
  Hurja, villitty vuosisata!

  Tieto kyntää, ihmis-ajatus kylvää, taide
vietit viljelee.--
  Aika laulaa lauluaan.--

  Pojat kuuntelevat, äidit opettavat, miehet
eivät astu aseisiin.--
  Etkö valkene, vuosisata?

  Ihmisyys nousee, kansojen parhaat kapinoivat,
ei ole jumalia eikä orjia enää.
  Aika laulaa lauluaan.--

  Temppelit tehdään ihmis-asunnoiksi, yksilöt
yhteiskunnan muodostavat.--
  Turha, kultainen mielikuva!

1902.



KUMPI ON KAUNIIMPI?

Kumpi on kauniimpi:
uskoa, että vapaus koittaa,
toivoa, että valkeus voittaa,
ja taistella valkeuden eestä,--
vai taistella
tietäen, ettei valkeus koita,
tietäen, ettei vapaus voita,
ja sentään taistella?

Kumpi on kauniimpi:
aatella: ellei vapaus voita,
tuumia: ellei valkeus koita,
miksi ma taistelen sitten?
vai aatella:
laps olen auringonlaskun, en koiton,
mies olen valkeuden, vaikka en voiton,
siksi mun murtua täytyy.

1903.



MYRSKY.

Th. Reinille omistettu.

Ihmissieluss' oli myrsky. Tunteet
kuohui, vaahtos vaiston lakkalaineet,
tuhat mielikuvaa tunki, toinen
toista ajoi, alkuvietit villit
myrskysivät myötä juuriansa.
Vihdoin koitti aatteen armas päivä.

Ihmissieluss' oli myrsky. Aatteet
toistaan ajoi, voimakkaampi voitti,
kävi sotaa käsitteiden parvet,
kiisti velvoitukset keskenänsä,
taistelivat tieto ynnä tahto.
Vihdoin teko mielen rauhan antoi.

Vaan kun myrsky raivoo maailmassa,
silloin käyvät työt ja teot sotaa,
mieli nousee vasten mieltä, miesi
vasten miestä, kansa vasten kansaa,
taivas salamoi, maan pimeys peittää.
Mistä silloin meille päivän pilke?

Siitä silloin päivän pilke,
koska teot sotaa käyvät,
että aate ohjaa miestä,
että kalskuu kirkkaat kalvat;
siitä silloin päivän pilke,
koska kalskuu kirkkaat kalvat,
että alla aattehien
puhdas, tuores tunto asuu.

Mutta mistä päivän pilke,
koska kansat sotaa käyvät?

Siitä silloin päivän pilke,
koska kansat sotaa käyvät,
että voittaa voimakkaampi,
ett' on oikeus voimakkaalla,
että on se voimakkaampi,
joll' on aatteet voimakkaammat,
jonka mieliss' aatteen miesten
tuorehemmat tunteet asuu.

1903.



ERÄÄLLE KANSALAISELLE.

Minkä astuit alemmaksi,
sen sa istuit ylemmäksi,
minkä vaivuit arvon vaassa,
sen sa kartuit koko maassa,
minkä kaaduit valtamiesnä,
sen sa seisoit kansan miesnä.

1903.



PRO HUMANITATE.

Tuskaa luonto on täys, meri, maa, kaikki huokaa,
ahdistus ilmassa on, pedot etsivät ruokaa,
kaikkialla on pelko ja kuoleman kauhu,
kaatuminen sekä murtuvain metsien pauhu.

Luonnosta pois! Luonto huonosti hoitavi lastaan.
Tuskasta pois! Elon pimeän valtoja vastaan!
Aurinko valaisee maan pinnasta puolen,
toinen varjohon jää, vihan jäähän ja huolen.

Aika on syttyä sähkölamppujen yössä.
Sääliä ei, vaan valkeutta ihmisen työssä!
Pyrkivät tähtiin temppelit kullassa kylpein,
rautio, raataminen on uhrisi ylpein.

Ei ole mitään ihmistä korkeampaa,
ikuisempata ei, ei ihanampaa.
Järkeä itseltäs, elämält' älä vaadi!
Kun rikot, kärsi! Kun luot, lait luonnolle laadi!

Idästä leimaus lyö jo läntehen hamaan.
Katso, kaukaiset maat käy maalihin samaan,
vyöryvi yössä, ympäri kansojen kuoro:
»Kuollut on Jumala, Ihmisen Poian on vuoro!»



TOTTUMUS.

Me uskoimme, että ihminen ei voi elää,
jos latva sen leikattu on ja irti on juuret.
Me elämme sentään! Laulut ja kantelet helää
kuin ennen, käy kirkossa kansa ja soi sanat suuret.
    Sen tottumus tekee.

Me uskoimme ennen, ett' ois elo ihmisen outo,
jos viety sen viimeinen on oman arvonsa tunto.
Me elämme sentään! Juhlivi joukkio jouto,
lyö leikkiä immet ja kerskuvi sulhojen kunto.
    Sen tottumus tekee.

Me uskoimme, että ois eessä kuolema varmaan,
jos pirstattu perhe, herjattu ois kotiliesi.
Ei kuolema tullut! Saimme vain miel'alan harmaan,
moni tuijotti tulehen vaimo ja maantielle miesi.
    Sen tottumus tekee.

Oli uskomme väärä; ei jyristen suistuta suolla,
vaan vitkahan mennään, meltona taipuvi rauta.
Jumaliste! Tunkiolla ei turhasta kuolla,
ja ainahan nauraa voi, kun itku ei auta.
    Sen tottumus tekee.

Nyt uskon ma, että elää voisimme, vaikka
kyyn pihdissä, pitelijällekin anteheks suoden.
Miss' ihminen lahoo, lieron on leikkimäpaikka,
ja viikon kun leikkinyt on, niin leikkivi vuoden.
    Sen tottumus tekee.

Uunna vuonna 1904.



SYVYYKSISTÄ.

Ei se kurja, joka kurjaks syntyi,
ei se orja, jonka äiti orja,
ei se maaton, joll' ei maata ollut;
vaan on vasta orja ynnä kurja,
joka syöstiin onnen kukkulalta,
joka syvyydestä huutaa, vaikka
vapaaks syntyi vapahassa maassa.

Pimeäänkin tottuu; tottuu silmä
erottamaan esineitä, ennen
tuntemattomia; tottuu keuhkot
ilmaan ennen tukahduttavahan;
käsi tottuu kättelemään kättä,
jonka inholl' äsken syrjään työnsi;
kieli tottuu toista haastamahan
kuin on mieli; koko ruumis tottuu,--
veri, veri vaan sa miks et tyki
tyytyväisnä tahtiin muiden kanssa?

Totta niinkuin korven kosket kuohuu
totta niinkuin meren aallot pauhaa,
totta niinkuin taivaan tuulet puhuu,
totta niinkuin ihmissydän sykkää,--
tähän en ma koskaan, koskaan totu!

Kesällä 1904.



PROLOOGI TAMPEREEN TEATTERIN AVAJAISIIN

8 p. syysk. 1904.

Aatra, käyvä kynnökselle, lippu luotu liehumaan,
pyhä viiri, pystytetty sydämehen Hämeenmaan,
lyylilehto laulun laajan, sanan soipa pyhäkkö,
taimi taiteen suomalaisen, Suomen nuorin näyttämö!

Näin ma tähden lentäväksi, lensi suoraan sydämeen,
käen kuulin kukkuvaksi yli syksyn synkän veen,
tunsin posken tulta saavan, poven' käyvän kukkasiin,--
tiesin tuosta: taitehelle, jumaloille juhlittiin.

Suur' on taiteen valtakunta, mahtuu sinne maailmat,
mahtuu nuoret, mahtuu vanhat, mahtuu köyhät, rikkahat,
mahtuu kaikki onnen osat, riemu, murhe, kevät, syys,
yksi vaan ei sinne sovi: sydän ahdas, itsekkyys.

Tasa-arvoisuus on täällä! Jumaluutta palvellaan.
Aatos pienin, salaisinkin tuodaan julki, tuomitaan,
tutkitahan töiden synnyt, syytkin: voiton seppelen
saa, ken ollut elämässä enimmän on ihminen.

Onpa vakaa taiteen valta, on sen säädöt ankarat:
ihmiskunnan parhaat henget tuomareina istuvat,
auki sydänten on laki, vakavanha, aina uus,
toinen todistaja aika, toinen--iankaikkisuus.

Eessä taiteen jumaloiden niinpä nöyrry, ihminen!
Astu taiteen taikapiiriin niinkuin Herran huoneesen!
Näyttämö on pyhä paikka, kieli sen on kalleus,
sana, kansan omatunto, ajan hengen heijastus.

Kaitse, kaitse kalleuttas, Suomen nuorin näyttämö!
Laiminlöisit laulun kielen, vihastuisi Väinämö.
Vaali isän, äidin kieltä, että orpo suojan sais,
ettei itkis ihanainen, ettei kaunis karkkoais.

Taitehessa kansa laatii ihanteensa ikilait,
taitehessa kansa puhuu, kun on ihmiskielet vait,
taitehessa kansa tuntee kauneimpansa päällä maan,
taitehessa kansa elää, kukkii vielä kuoltuaan.



REVONTULET.

Sinkoovat siniset liekit
Lapin taivahan laella.

Räiskyvät, räjähtelevät
tulikielet Turjan yössä,
kuin kiron timanttikannel,
kuin vihan väkevä välke;
henget kuolleiden heräävät,
nurmen alla nukkujatkin.

Soi yössä kumea kuoro:

»Kun ei loista Luojan lamput,
salamoi sininen sähkö,
kun ei kohtalo hymynne,
hymyävät hyiset urhot,
kun ei kuu kivestä nousse,
kohoavat kolkot loihdut,
päivä päässe kalliosta,
tulet Tuonen kuumottavat.»

Liekehtivi Lappi laaja,
tietäjät sotia käyvät,
näy ei kalvan kantajoita,
näkyy kaamea kajastus.




EYAN KIRJA.



HÄÄHYMNI.

Tyttö:
Lauloin yölle, lauloin tähtösille,
kyllin lauloin kuulle kalpealle.
Miks en laulais kerran auringolle,
sulle, sydämeni päivänkulta?

Poika:
Lauloin rakkautta onnetonta,
kyllin lauloin lemmen kyyneleitä.
Miks en laulais kerran onnellista
osaa rakastavan onnen myyrän?

Tyttö:
Lauloin mieron linnun lehtipuita,
kyllin lauloin vierahitten viitaa.
Miks en laulais kerran kurkihirttä,
koska kodissani ruusut kukkii?

Poika:
Lauloin kangastusta korven kolkon,
kyllin lauloin talotonta tietä.
Miks en laulais kerran keidastani,
yrttitarhaa yöni tuoksutäyden?

Tyttö:
Lauloin äärettyyttä yksinäisen,
kyllin lauloin vaivan vuori-ilmaa.
Miks en laulais kerran äärellistä
maata, jota sade, päivä siunaa?

Poika:
Lauloin mahteja mä murtavia,
kyllin lauloin jumalitten juhlaa.
Miks en laulais kerran ihmislasten
häitä, joiss' on suru sulhaspoika?

Kuoro:
Murheet morsiamen helmaa kantaa,
tähtitelttaa taivaan vallat kateet,
palaa punaisena tuskan tuohus,
mutta onnen otsalehti kiiltää.



NOCTURNE.

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En mä iloitse, en sure, huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,
sydämeni suuri hiljaisuus,
uskontoni, soipa säveleinä,
tammenlehvä-seppel vehryt, uus.
En mä enää aja virvatulta,
onpa kädessäni onnen kulta;
pienentyy mun ympär' elon piiri;
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie.



NINIVEN LAPSET.


I.

  Kaunis on ihminen,
koska työn hikihelmet häll' on kulmaluilla.
  Kauniimpi ihminen on,
koska koti aidattu on linnun-laulupuilla.

  Kaunis on ihminen,
koska hän haudan unta, unhoitusta halaa.
  Kauniimpi ihminen on,
koska elon tulikukka poskipäillä palaa.

  Kaunis on ihminen,
koska mielen-maltista hän matkasauvan vuolee.
  Kauniimpi ihminen on,
koska hän erehtyy ja etsii ja huolee.


2.

Aution maan
antoi Herra meille,
me teimme sen viinitarhoiksi.

Myrskyisän meren
antoi Herra meille,
me aallot laivoin lannistimme.

Hehkuvat himot
antoi Herra meille,
me valjastimme ne valon varsoiksi.

Kuoleman kauhun
antoi Herra meille,
me voitimme sen mielen viisaudella.

Maailman tyhjän
antoi Herra meille,
me täytimme sen ihmisneron voimalla.


3.

Syksy on tullut ja syysviljat huojuu,
raskaina rypäleistä puun-oksat nuojuu.
Aik' on syödä, juoda, aik' on naida, huolia!
Huomenna ehkä ennen ehtoota kuolla!

Kuumat on suudelmat auringon huulten,
kuumempi sylin-anti aron itätuulten.
Pala, pala heinä! vieri, vieri virta!
Pyhä, pyhä elämän on helskyvä pirta.



KARAVAANIKUORO.

Kukka on kasvanut erämaan sannassa,
puna-raakku auennut aavikon rannassa.
Erälaivat soutaa,
ihanansa Intian prinssi nyt noutaa.

Tulikuumat niinkuin askelet allamme
huulet heljät hiiluvat saatettavallamme,
varsi kuin palmu,
silmän suuren nurkassa nukuttava valmu.

Kaunis on yön tähti Ganges-virran pinnalla;
katso, hän väräjävi ylkänsä rinnalla,
iho eebenpuusta,
hampahat valkean, pyhän norsun luusta.

Intia:
»Arvaatko, armas, mikä mieli on matkamme?
Tiedätkö, mitä kohti kotitietä jatkamme?»

Ninive:
»Tiedä en, oma kulta, oikeata, väärää.
Kuinka siis muistaisin matkamme määrää?»

Intia:
»Entä jos eksymme elontiellä, kukkani?
Entä jos raukeat erämaahan, rukkani?»

Ninive:
»Päivällä pilvi, yöllä tulenpatsas puuntaa,
onni tietä ohjaa ja murhe matkan suuntaa.»
Ninive on ryöstetty, päivän kukka niitetty,
Intian kruunuhun aron helmi liitetty.
Eräpurret sousi,
aavalta viiden-virran aurinko nousi.



BAJADEERIT.

Päivä pitkä, paahtava urhoille suotiin,
yö lyhyt, lämpöinen rintaamme luotiin.
Lennä, lennä, lintu, hämyn perho häily,
virvatuli sydämissä, syty, älä säily!

Kyllin on kruunuja karkelijalla,
valtakunnat uinuvat vöittemme alla.
Kun ma hunnun heitän, kultakirstut aukee,
kun ma soljen päästän, sotajouset laukee!



KULTAISET LANGAT

Kultaiset langat
johtavat taivaasta maahan,
kultaiset langat
juoksevat rintahan kunkin,
hohtavat, hehkuvat, kultaiset langat;
kulkevat, kunne ihminen kulkee,
seuraavat häntä hautahan saakka,--
ja katkeevat poikki.

Mut astuvi joskus enkeli taivaan,
solmivi yhtehen lankoa kaksi
keskellä ilmojen aavoa merta,
kullassa, kuun päällä, auringon alla;
ja usein on ihminen idän puolla toinen
ja lännessä toinen
ja kumpikin katsovat tähtehen samaan
ja silmät kyynelin kastuu.

Ja usein on mustaakin mustempi toinen
ja valkea toinen,
eikä he eroansa huomaa;
ja usein on syntynyt sydän-yöllä toinen
ja päivällä toinen,
mutta he hämärissä yhtyy;
ja sattuu, on synkät he kumpaisetkin
ja syntiä tehneet
ja seisovat partaalla kuolon ja kauhun
ja purevat hampaansa yhteen
ja iskevät silmästä tulta
ja on viha rinnassa raskas kuin teräsvuori,
eikä pilkahda toivo,
eikä tuikahda tähti,
vaan salamoi ylpeyden autio yö.

Käy taru, silloin jos kultaiset langat
toinen ne toisensa taivaalla kohtaa,
kuuluvi soitto, ei kuunneltu ennen,
kaikuvi virsi, ei virketty muinen,
humisee ilma kuin huilu,
visertää maa kuni viulu;
ja käy taru, katkeevat kultaiset langat,
ja syöksevi kuiluhun ihmistä kaksi
ja katsovat kumpikin toistensa silmiin
ja kasvot päivänä paistaa.



ATLANTICA.

Atlantica! Tunnetko lauhkeat tuulet?
Atlantica! Huomaatko palmujen huiskeet?
Meren aavalta Ahtolan laulavan kuulet,
ahot viittoo ja vilppaiden lehtojen kuiskeet.
Kera tahdotko tulla?
Täällä köyhä ma lien, siellä linnat on mulla.

Tarun Atlas ma oon, maan kaiken ma kannan
ja usein on myös kuin kantaisin taivaan;
jo ammoin sa tunsit mun murheeni rannan,
mut auvoni vasta, kun astumme laivaan,
punapurjehet saamme.
Atlantica! Kaikuvat kalliot maamme.

Mun valtani! Kuuletko verteni virrat?
Mun voimani! Armas, sa vaikenet, raukeet.
Soi päällämme salliman vaskiset pirrat;
sa silmäsi suljet ja umppuna aukeet,
mun murheeni Eya,
nyt hetkisen hurmani lentävän leija.

Atlantica! Laulavat allamme laineet.
Atlantica! Pilvien paltehet toistaa.
Atlantica! Kertovat matkamme maineet,
kukat kullalle, honkapuut hopealle loistaa.
Mun Eyani ylin,
tulenlieska nyt ahjossa Atlahan sylin!

Ma kannan sun vaaroista vellamon viekkaan,
maat marjoja, puun-oksat omenoita tarjoo,
me heitämme huolemme heleähän hiekkaan
ja vöitämme viikunalehdet ei varjoo,
sa riemuat, huudat,
ja huojuvat tulipuna-horsmien luudat.

Atlantica! Armas, me ollaan, me kaksi!
Me mahtavat täällä, muu maailma tuolla.
Elo vaikkakin käynyt on vaikeammaksi,
me leikimme kultaisten lehtojen puolla;
on valkeat yömme,
jos päivät on synkät ja toivoton työmme.

Ja vaikkakin raskas on raatajan taakka
ja taaksemme aurinko vaipunut vereen;
Atlantica! Laulamme hautahan saakka,
kuin unteni manner, me uppoomme mereen,
taru mennehet peittää,
koi, tähti ja kuu kukat haudalle heittää.



MIES MIELIPUOLEKS TULLA VOI--

Mies mielipuoleks tulla voi
ja nainen voipi pettää,
mut sua, surun Eya, oi,
en voi ma koskaan jättää.

Sa sylkytät mun sydäntäin
kuin veren kiertokulku,
ja jos sa vaadit elämäin,
niin särkekäämme sulku!



PUNAINEN NEILIKKA.


1.

TUULINEN SIJA.

Neiti, neilikka punainen,
yrttitarhan taideluoma,
kammiossa kasvatettu,
lempeässä lämmitetty;
tuulinen sija sinulla
oli tumman ikkunalla.

Neiti, neilikka punainen,
kesän haave hangen maassa,
päivän kukki, toisen tuoksui,
päänsä painoi kolmantena
runolaulajan lasilla,
ankaralla akkunalla.

Harvoin tänne päivä paistoi,
senkin seinien lomitse;
harvoin tänne lämmin läikkyi,
senkin vaivojen välitse;
harvoin harhausi hymyily,
senkin kautta tuskan tuiman.


2.

PAHAT SUUT.

Pahat suut panettelevat
lumpeeni pataluhaksi,
jouhipääksi joutseneni.

Ylpeäksi sun sanovat.

Ollos ylväs, niin minäkin!
Kun näet kumarat niskat,
pidät pääsi pystympänä.

Läikyt lietona elosi.

Läiky lieto, niin minäkin!
Kun näet rapakkolammet,
kierrät, kaunis, kauempata.

Tuhlailet hymyjä huulen.

Tuhlaa, tyttö, niin minäkin!
Yks on riemu rikkahalla:
ylenkatseesen ylenet.


3.

EROTESSA.

Muistelen minä sinua:
satakielet soittelevat
yössäni hämärtyvässä.

Muistelet sinä minua:
lepinkäiset lentelevät
pääsi päälle istumahan.

Muistelemme toisiamme:
kaksi kaunista kesällä,
kesälehti kolmantena.


4.

SYY.

Rakastimme me molemmat:
sinä minua, minä sinua;
ei se ollut syy.

Kiusasimme kumpaisetkin:
minä sinua, sinä minua;
ei se ollut syy.

Oli syynä onnettuuden:
loittonit sinä minusta,
vain vikani muistit.

Ja oli toinen turman siemen:
loittonin minä sinusta,
ihanintas itkin.


5.

KÖYNNÖS.

Kauloi kuuma köynnöskasvi,
kiersi mun tulinen kukka
yössä syksyn synkkä-tuoksun.

Huokui hulluuden janoa:
pää sameni, aivot päihtyi,
juopui järki, luopui tunto,
paloi pätsi päälaella,
takaraivossa rovio,
silmät selvänä tulena,
vallaltansa valkuaiset,
suonet kaikki suihkamassa,
pallea pakahtumassa,
sydän kuin arina kuuma,
veri kuin kipunaverkko.

Koitti huomen kirkas, kylmä;
tahdoin nousta taipaleelle,
järki päästäni putosi,
rinnasta sydän punainen
punaiselle tanterelle,
juurelle jumalan pursun.


6.

KESÄ-AAMU.

Seisoi seijas Sukkamieli
aholla ylenevällä,
suvi-aamun auetessa.

Hempeä, herättyänsä,
yön nuoren nukuttuansa
veltot jännitti jäsenet;
kesä kukki kulmaluilla.

Heinä polvia halasi,
pohkehia poimulehdet,
horsman latvat lantehia;
uumenta uninen valmu;
itse ruusuna rusotti,
ylpeä, ylinnä muita.

Ihala ihantelihe,
katsoi kaunis maata, merta.

Mehiläinen, mies kepeä,
lensi kukkasen kupuhun;
punahuuli noin puheli:
»Paha poika, pois menekin
umppujani aukomasta,
juomasta juhannustani,
ruusuja rakastamasta!»

Liverteli Lemmon lintu:
»Armas, pois älä ajele,
mies olen me'estä tehty
sokerista sorvaeltu,
minkä juon juhannustasi,
sen pidät pitoja kekrin.»

Seisoi seijas Sukkamieli,
haukotteli hiljaksensa
aamun alkavan punassa;
kastehesta kutri kiilsi.


7.

MENEVÄT, MUREHTISINKO.

Kangastuksina katoovat
minun mieleni unelmat,
piirtyvät pihoilta ilman
tunturit todellisuuden.

Katuisinko, jos katoovat,
menevät, murehtisinko,
kyllin katselin kuvia,
kirjokaaria elämän,
aron astuin hiekkamerta,
silmä taivahan sinessä.

Tule tuuli, pohjatuuli,
tunnen keitahan keväisen,
luo lunta polulle talvi,
tunnen palmun päivälatvan,
messua jumalan myrsky,
kuulen kukkuvan käkösen!



KORKEA VEISU

hänelle, jota minä rakastan.

Sanoi ennen elämä minulle:
»Kärsi ja nauti!»
Sanoo nyt: »kärsi!» ei sano muuta.
Tahtosi tee, sun vaalin on valta,
tien päässä seison,
tunnetko murhetta, musta tyttö?

»Tuuli on murhe, voimakas, väkevä,
syttävi, liehtovi lempeni liekin.»

Kahle on murhe, sitkeä, vankka,
luuhun se puree ja jänteet se jäytää.

»Yöhyt on murhe, viileä, lauha,
sen taivaalla tähtöset tuhannet käyvät.»

Miekka on murhe, murtava, lyövä,
ei ole urhoa, ken sitä kestäis.

»Lahja on murhe, laupias, hellä,
miksi et kanssani siunausta jakais?»

Riemuni sulle ma jakaa tahdoin,
murheeni yksin kantaa.

»Suuri, summaton lapsi sinä,
etkö sa lempinyt koskaan?»

»Miksi et virkkanut minulle mitään,
tuijotit tuleen,
vaikenit vaivasi kauan?»

Pelkäsin että et leikkisi enää,
et nauraisi enää,
naurusi mulle on kallis.

»Näethän, että ma nauran nytkin,
katso, ma nauran
silmäripsien alta.»

Nauranet, itket sydämessäsi,
kyynele killuu
silmäripsien alta.

»Lempivän hymy on kyynelten halki.»

Miksi siis raskaasti sydämesi huokaa?

»Rakkaus rintani ahtaaksi teki.»

Huoneessa tässä on kuolema käynyt.

             *

»Aukaise silmäsi, armas!
Täss' olen minä ja täss' olet sinä,
tuossa on tuoli, tuossa on pöytä,
ikkuna tuossa,
täällä ei muuttunut mitään.»

En ole minä ja et ole sinä
eik' ole huone entinen meillä,
armaani, katso, ken tuolilla istuu,
ken vuoteella lepää,
ken vilkuvi verhojen takaa!

»Eikö siis koskaan aurinko koita?»

Koittavi pitkä, pilvinen päivä,
äänetön ehtoo,
lankee lauluton ilta,
vailla riemuja, suruja rinnan,
vailla vaivoja inehmon mielen,
ilman tahtoa, tuntoa, järkeä--
hiljainen hämärä,
harmaja ikävä,
huomenen huolia vailla,
siksi kuin päättyy
päivien uni,
siksi kuin Tuoni
tuomitun korjaa,
käärivi kerran
kärsinehenki
hivuksihinsa
kuoleman kalpea vaimo.

»Jumalissa juoksun määrä,
sulhoni ijäisen ehtoon!»




YÖN KIRJA.



TUULIKANNEL.

Muut sydämen saivat, ma kantelen,
muut murehti, nautti, ma en, ma en,
en kurja ma elää, en kuolla voi,
kun sykä ei syömeni, soi, vaan soi!

Kova kohtalo, ankara arpa tuo:
ei rauhoa yö, ei päivä suo,
ei armoa aika, ei ijäisyys;
sama ilkkuva, helkkyvä sydämettyys.

Mun syömeni tuulikannel on,
sen kielissä laulu on lakkaamaton,
se yössä, päivässä, yksinään
soi ilmahan ijäti väräjävään.

On tuomitun tuttuja päällä maan
pihat pilvien vaan, tuvat tuulien vaan,
en veljiä, siskoja omata voi,
kun outo on itseni, soi, vaan soi!

Ja tuulet taivahan soittelee;
Kevät saapuu ja syys, suvi pois pakenee,
sukukunnat kulkevat Tuonelaan,
jää kantelo jälkehen kaikumaan.

Kas, pohjainen, kuinka se myrskyää!
Taas läntinen lempeä leyhyttää,
itä ankara itkuja pitkiä tuo;
ei hetkeä helkkymätöntä ne suo.

Ja immyt ikkunan aukaisee.
Kuu loistavi, kutri kimmeltelee.
Mi helkkävi yössä niin himmeään?
Hän kuuntelee, käsi sydämellään.

Ja muistavi muinaista armastaan.--
Ah, tuulikantele on se vaan!
Ei sielua sillä, ei tuntoa, oi,
ei itke, ei naura, se soi, vaan soi!

Myös kuulevi joskus synnyinmaa.
Se herää ja kahleitaan kalistaa.
Joko vapaus valkeni raikahtain?
Ei, tuulikantele kaikuu vain.

Kiro katkera, julmuus jumalien:
Itse orja, ma vapautta veisailen,
itse lemmetön, lemmestä laulan ma,
itse tunnoton, viritän tunteita!



SYDÄN.


1.

Sydän, mitä sahaat?
Sahaatko lautaa
neljää, joiden
välissä maata,
maata mun mieluisa on?

Sahaan ma rautaa,
kahleita katkon,
että sun henkesi
vapaa oisi,
henkesi onneton.


2.

Sydän, mitä kuiskaat?
Kuiskitko kummaa
polkua päivän,
tunturin tietä,
taivahan tähtiä päin?

Kuiskin ma tummaa
runoa Tuonen,
kuiluja, vaivaa
virkkamatonta,
autuutta ylpeäin.



JUMALA.

Alkua elämän etsin,
äärettyyden äärtä,
maailman, Jumalan juurta,
päättömyyden päätä;
on nyt ongelma opittu:
Jumala on murhe.

Suru yksin suurta luopi,
murhe maita muuttaa.
Tulet myrskytuulen lailla,
menet niinkuin meri;
heijastat ikuiset tähdet
illan hämärässä.

Majan rauhaisan rakennat
sydämehen synkkään,
kylvät kuuset kynnykselle,
myrtit miesten mieliin;
katsot nuorten karkeloita
lehtipuiden alla.



TÄHTIPOJAT.

Lapsuuden muisto.

Ne porhalti lumisen lakeuden poikki
ja lapset ne kavahti ikkunaan,
ne ylitse kinosten kilvaten loikki
ja kelkalla vetivät kampeitaan.
Ne kysyivät: »Oisko kystä talossa?»
Ne tahtoivat laulaa kynttilän valossa,
joka paperilyhdyssä loisti.
Pian kaikk' oli valmista kuin tulipalossa.

Ne ottivat omakseen karsinaloukon
ja käskivät poispäin katsomaan;
mut tullut ei ikävä katsojajoukon,
ilo, nalja virtasi vallaltaan.
Ne päällensä valkeat vaatteet pukivat,
ne yskivät, tukkansa suoraksi sukivat,
vielä paperitötteröt päähän.
Ja sitten he läksynsä sievästi lukivat.

Ne lauloivat maailman Vapahtajasta
ja mielestä rumasta Ruotuksen,
joka miekalla vainosi Marjatan lasta
ja tiedusti tähteä tietäjien;
ne lauloi, ne lausui, ne äkseerasi,
ne permannon palkeilla pasteerasi,
ja heiluivat miekat puiset,
kun alla he orsien oreerasi.

Ja kuningas murjaanein oli musta
ja ilkeä nähdä ikeniltään,
hän levitti laajalle kauhistusta,
kukin katui syntinsä sydämessään,
ja tietäjät rukoili Ruotuksen edessä,
oli kaikilla silloin silmät vedessä,
ja paperitähti se pyöri.
Ukot nauroi. Eukoilla oli suu medessä.

On siitä jo vierryt montakin vuotta,
moni tähti on tielläni vilkkunut,
olen monta ma etsinyt, seurannut suotta,
moni mieltä on kulkijan ilkkunut,
ja metsä on humissut suuri ja sakea,
täytynyt leipää ja lämmintä hakea,
tiet umpiset astua auki,
missä tuprusi tuisku ja maa oli lakea.

Ja muistanut tähtipoikia olen
ma silloin, ja monta muuta myös:
»Ja vaikka ma mieron polkuja polen,
niin polkevi monta muuta myös.»
On kaunista kulkea talosta talohon,
runot lausua takkavalkean valohon,
ilon pilkettä pirtteihin luoda,
ja--kenties sortua Suomen salohon.



IKU-TURSO.

Inehmot, inehmot,
mitä tiedätte minusta,
Tursahan tuskasta,
jätin ikijanosta,
ähkystä ärjyjen,
läähätyksestä
aallon läikkyvän urhon?
Vettä vellon,
merta melon,
jano ainainen povessani palaa;
juon ijäti,
ijäti janoon,
ei sammu mun sydämeni sytö.

Levitän leuat,
aaltoja ahmaan,
ne kuivuu, kun kurkkuuni käyvät;
ajelen impiä,
aallon kukkia,
ne kuolee, kun povelleni painuu;
myllerrän myrskyn,
juon maata, merta
ja pintoja pirstatun haahden,
kultia, päärlyjä,
myös ihmisverta
ja rintoja neitien nuorten,
ei sammu mun sieluni ijäinen imu,
ei kostu tulipuna-kieli.

Kohotan kummina elokuun öinä
kuutamon välkkeessä väsyneen pään,
kiinnitän vilkkuvat, viherjät silmät
taivaan tähtehen kimmeltävään,
katsovi tähti, tuijotan, Tursas,
kohta jo korkean voiton ma tuon,
kirpoaa taivahan kultainen kehrä,
joutsenen lailla sen silloin ma juon.

Ei sammu ahjo
sydän-alani synkän,
ei pätsi päässäni jäähdy.
On avaruus yllä
ja avaruus alla
ja itsessänikin on ijäisyys.
Ma vapautta pyydän,
ma valkeutta janoon,
ja kauneutta taivahan kaarten ma palan,
mut pääse en kahleista vaikean vaivan,
voin pään nostaa,
muu muran peittoon muotoni jää.
Jos tuskan tunnet
jumal-kirottu joku,
mun kanssani jumalia kiroo!



URAN-UURTAJAT.

Ne ei ole verot. Ne on nerojen eellä-käyjät
ja usein tuskin kykyjä he ovat.
Mut hermot heill' on hyvät, ei tyhjän säikähtäyjät,
ja kourat sekä omattunnot kovat.

He kulkevat laaksossa, he taivaltavat lokaa,
ja harva vuoren alle edes ehtii.
He haaveksivat ruusuja ja saavat orjan-okaa,
mut metsä heidän mentyänsä lehtii.

He halkovat sydämiä, he vakoavat päitä
ja ajan uuden aivoja he kyntää.
Ei säiky kyitä, kytän nuolta, tuskan tuprusäitä,
he horju ei, he torju ei, he ryntää.

Ja usein loassa, veressä he ovat yltä, alta
jo sortuvat soihin pitkospuiksi.
Mut toiset heidän jäljistänsä käyvät korkealta
ja kumartuvat kunnioitetuiksi.

Ja usein he ovat sangen kirjavata seuraa
enkä tahdo heidän taskujansa taata.
Mut missä he käyvät, aika syntyy, meri meuraa
ja ukontulet viileksivät maata.

Teille terve! En teille sitä itsellenne sano--
on vaarallista olla ystävänne--
mut kansalle, jolla on suurten miesten jano:
he ovat teidän suurmiehiänne!



MIETELMIÄ.


1.

ITSENSÄ ETSIJÄ.

Koskena kohista,
lampena levätä,
merenä myrskytä,
pilvinä piristä
kohtalo itsensä etsijän on--
syöksyä, haihtua aurinkohon.


2.

OHJE.

Ei mitään uskoa,
ei mitään toivoa
ja sentään toimia.


3.

LUONNONLAKI.

On ajatus puu,
sana kukka sen.
Ken heilisi tähden
hedelmien?


4

MEMENTO.

Tee murheelle kunniaa, mut tilaa onnettomalle!
Mies lyöty ei väistyä voi, hän jää väkijoukkojen alle.



KOTILIESI.

Sulle me lahjamme kannamme, oi kotiliesi!
Suot sinä lämpöä, lempeä turvattomalle,
köyhälle loistat,
lohdutat myöskin murheita mahtavan, rikkaan
Painavi pattoinen päänsä sun helmahas hellään,
murhaaja, maanpakolainen sua unelmissansa siunaa;
syntyen sinulta
saamme me katsehen kirkkaan;
elämän teillä
oot kova kallio keskellä kuohuja, merta;
kuoleman aution tullen
liekutat meille viimeisen, vaikean viestin
rannoilta viidan
vihertäviltä.
Korkea, oi kotilies! pala siunattu liekki!

Hiilos himmenee,
vilkkuvat sini-salaperäiset virvat,
nousevat kangastuksina kaukaa
suvun alku-äitien ammoiset tarinat,
olentosi lähteet
aukeaa,
yksilön rajat
ratkeaa,
onkalot perittyjen ominaisuuksien,
kuilut kuolleiden
kouristaa,
aivojen outojen, villien luomat kummitusihmeet,
näyt näkemättömät,
sadut sanomattomat;
pauhaten kumpuaa iankaikkinen kuoro:

»Valhetta, valhetta vaan oli leimuva liesi,
valhetta vanhempain koti kultainen, kallis,
taruja työ, hyve, totuus,
juttuja jumalten lait, runon raikuva kangas.
Sua syytämme
tuli turmion!
Sua kiroomme
lieska helvetin!
Sulle uhrasimme
unemme, vaivamme,
sulle kannoimme
hikemme, heelmämme,
heijastit höyhensaaria, untuvapatjoja,
antoi elämä
paatisen penkin,
kuolema multaisen mättään.
Kirottu, oi kotilies! säen pettävä sammuu!»

Tukkani nousee,
kauhu selkäpiitäni karmii;
on kuin siirtyisi seinät ja katto,
kuulisin ääniä kummia vuorilta, mailta:
»Suuri on
urhojen yön ympäri-piiri,
pieni on
auringon, kuun kultainen tanner,
autio on avaruus, tosi talvi on yksin,
kaikkeus kammottavainen, tiedoton, jäätävä
tyhjyys,
josta me tulimme,
jonne me menimme,
missä me enimmän aikamme elimme!»
--Aukaisen uksen,
syöksyn tuiskuhun, tuuleen.



NIIN OLEKIN MAANI MATKA--

Yö ennen viholliseni
oli vankin, vanhin, julmin,
on nyt tullut toinen: Talvi,
peitsi pakkasen pureva.

Valkeus sanani suurin,
sillä voitin voimat kaikki,
kun lauloin, lakosi miekat,
kun iskin, kipunat kirpos;
lujin luotteeni minulla
nyt on Lämpö.

              Läylimielin
jätän tapparan tulisen,
pistän miekan miehen vyöhön.
Teit totta sodassa, siitä
kiitos kirkas kuin salama!
Seisoit selvänä sivulla,
vierelläni välkkyvänä,
säihkyit, kun minäkin säihkyin,
nousit, kun minäkin nousin,
vuosit verta, kun minäkin,
huohdit, rauta, hurmehisna,
raaka kuin minäkin, rakas,--
olit oikea toveri!

Astun nyt asehetonna
eteesi, elämän Talvi,
muuta ei suojusta minulla,
sydämeni sylke yksin:
muill' on kansa, ei minulla,
muilla maa, minulla korpi,
muilla ystävät ylimmät,
mulla pitkä umpipolku;
asehitta, aattehitta,
ihanteitta, ihmisittä,
uskotta, unelmittakin,
toivehitta tohdin seista,
talven tannerta kävellä,
käydä hallan haastelohon.

Niin olekin maani matka,
sydän syntymäkotini,
punahurme puolueeni,
kansani polun kajastus,
oma silmä oppahani,
oma askel aatteheni,
oma taival toiveheni,
oma itse ihmiseni,
kuolo yksin kumppanini,
hanki hautani sininen.






HALLA

(1908)




KESKI-YÖN KUORO.

Milloin on ihmisen tuomio tullut?
Silloin kun totta ovat haaveet hullut.

Silloin kun elämä on kauniimpi unta,
luonto itse ihanampi laulun vitilunta.

Murru! Jo mahtinsa maailma näyttää,
taivahat taiteen keinoja käyttää.

Sorru! Jo jumalat tarttuvat soittoon,
jumalien juhlavirret vievät aina voittoon.

Toiveesi täyttymystä laulaa yössä kuoro.
Kuole! Kuolemattomilla on nyt sanan vuoro.

Luovat, mit'ei mielikuva miehen luoda voinut:
kauneuden, jota sielun hämäryys on soinut;

muodon, jok' on koskematon moitteen ja nuhteen
kuin on tähdet korkeat kotilieden suhteen;

hengen, mi aineensa joka hiilen hiiluu.
Hiljaa! Nyt Mestarin tulikirjat kiiluu.

Nähdä sait sa salamassa unelmaisi neitseen.
Trubaduuri, vaikene! Ritari, syöksy peitseen!




LAPIN LAULUJA.



VELHON VIRSI.

Joutsen jäinen Ruijan rannan,
laulun lahjan sulle annan.

Neuvon Manan mahtivirret,
kimmahutan rinnan kirret.

Laulat Lapin yöhön kukat,
surun suolle ruusurukat.

Kaiut kimmellykset kiteen,
harhat haaveen, mielipiteen.

Raiut revontulten voitot,
rikosten ja riemun soitot.

Helkät niinkuin hyyssä heinä:
sydän särkyy säveleinä.

Siinä Ruijan joutsen jäinen,
minä Surma seppelpäinen.



NAISEN HYVYYS.

Pinnalla aaltojen
tuhanten ajo,
pohjalla kuolon
himmeä kajo.

Yksi ja moni
on naisen veri,
sama on aina
kuin valtameri.

Kaunis myrskyssä,
kauniimpi tyynnä,
päivänpaisteessa
kylmänä kyynä.

Aalto on ahnas,
syvyys on hellä,
surmaa sankarin
lempeydellä.

Huomenen huolissa
merimies soutaa;
pohjalla ijäti
uinua joutaa.

Päällä päilyvät
tähdet ja kuudan,
alla yö,
pyhä, yksi ja muudan.

Pinta on pettävä,
tosi on syvyys,
turmaa tuova
kuin naisen hyvyys.



NOIDAN NEIET.

Hiihteli sininen neiti,
sinisessä tähti-yössä,
unessa etäisen onnen.

Tuo tuli punainen neiti,
punaisessa pakkasessa,
taistossa elon ja kuolon.

Tyttö keltainen käveli
keltaisessa auringossa,
voitossa vihollisteni.

Ne oli eloni neiet.



RUIJAN RUKOUS.

Onnen viimeinen, vihanta muisto,
tarun hohtava talvipuisto,
syksyn kuurainen kukkariuku,
keväthangilla hopeatiuku,
pulkka puikkiva, maassa härmä,
kivi tahkottu, kimmel-särmä,
tähti, katsova syvään kaivoon,
hulluus, iskevä urhon aivoon,
runo, raikuva tuonen takaa,
virsi salliman vasken-vakaa,
päärly päivässä, yössä yrtti,
miehen murheisen hautamyrtti:

kasva kauniina, nouse norjana,
muille vapaana, mulle orjana,
kohti korkeutta ylene ylväänä
ihanan itsesi pyhänä pylväänä,
kerro ihmisten kuulla kummia,
sanele turpeesta sanoja tummia,
miehen mennehen nouse mullasta,
kerro keväästä, laulun kullasta,
puhu puhtahin unelma sankarin,
virka vainajan vaiva ankarin,
ettei yllä hän elämän kukkaan,
että huutaa hän sinua hukkaan!



HANGEN LAPSIA.

Päämme päällä
taivahan uhka;
laulun lippaassa
tunteen tuhka.

Yössä, hangella
yhtyi tiemme.
Hangen lapsia
Lapista liemme.



PUNAHILKKA.

Poloinen, järkevä pääni,
jäykkä, ylpeä jääni,
etkö nyt hallita voi
harmaata ees ikävääni?

Muistelen päivin ja öin,
karkoitan toimin ja töin
ääntä, mi mielessä soi,
armasta, ah, ikävöin.

Suur' oli silmäsi sulo,
kauniimpi kyynelten tulo,
kaunein lahjoista taivaan
huultesi kulkeva kulo.

Räiskähti hylkivä hymy,
valkeni lempesi lymy,
vastasi ihmisten vaivaan
jumalan pilvien jymy.

Silloin mun ratkesi rinta,
särkyi mun sieluni pinta,
turhaan ma tultani salaan,
itken, ah, ihaninta!

Muut eivät ymmärrä sua,
muut eivät liikuta mua,
murheessa hiiltyen halaan
kaunista kadotettua.

Sammu jo polttava säen!
Milloin sun jällehen näen?
Löydänkö keskeltä laajan
maailman markkinaväen?

Turulta naurun ja pilkan
kohtaanko korkean nilkan,
usmasta ukkosen vaajan,
metsästä, ah, Punahilkan?



LAPINKÄVIJÄ.

Pakkanen kiihtyy, on hetki eron.
Murhaten maksoi Lappi veron.

Sinä sinne ja tänne minä:
sinne sieluni, kunne sinä.

Hyvästi silmäsi tulinen repo!
Hyvästi varren valkea lepo.

Kuolla taidan, en olla vanki.
Taivas on taattoni, emoni hanki.



JÄÄKUKKA.

Syytön olin minä,
sen kuudan-yö seuloi,
syyttömämpi sinä,
sen tähti-neiet neuloi.

Katuisinko sitä?--
Sydämeni härmää.
Mitä itket, mitä?--
Jääkukan särmää.




LEPAAN NEITI.

Legenda


I.

Lukukammiossaan hiljaisessa
istuu mahtava Maunu Tavast,
lumitukka, valkoparta vanhus,
kohta mies satavuotinen;
kesäpäivä painuu, iltarusko
kultaa Kuusiston muurit, tornit,
painuu pää myös suuren Suomen piispan,
mieli haipuvi haaveisiin.

Mitä miettii pyhä kansan pylväs?
Mikä kirja on auki hällä?
Tuumiiko hän uutta alttaria
Turun tuomiokirkkohon?
Taikka tutkii tieteen ongelmia?
Ei, on eessänsä hällä taru
Abaelardin ynnä Heloisen,
heidän kirjeensä hehkuvat.

Kuulkaa, kuinka Heloise haastaa:
»Oi, mua kurjista kurjin vaimo,
onnettomin onnettomain kesken!
Enkö ennen ma seisonut
korkeampana kuin kaikki naiset,
koska korkein ma sulle olin?
Sitä synkempi ja raskahampi
oli onneni lankeemus.»

Kaikuu kautta vuosisatain ääni
vieno, hempeä Heloisen,
haastaa intohimon suurta tulta,
laulaa laulua suitsuvaa,
kuinka lempi kaksi ihmislasta
kesken ankaran, synkän ajan,
toinen suuri sydämeltä, toinen
ajan urhoista oppinein.

Painaa päänsä suuri Suomen piispa,
taasen kirjahan tarttuu, lukee:
»Sillä missä valtias on taikka
viisas mies sinun vertaises?
Missä maassa, missä kaupungissa
juostu ei sua katsomahan?
Mikä ei sua ikävöinyt impi?
Mikä vaimo ei mielinyt?

Mik' ei kadehtinut ruhtinatar
rakkauttani ylpeätä?
Mikä nainen ylhäinen ei huollut
oisi vuoksi mun vuotehein?
Lahjat suuret oli sulla, jotka
kaikki hurmasi naisten mielet:
lahjat laulun sekä tiedon maine,
kansakuntien kuuluisuus.»

Lukee suuri Suomen piispa. Aukee
uksi, astuvi kammiohon
vaimo vanha, harmaa hahmoltansa,
puku birgitta-nunnan on;
ja hän kaniikkihin katseen heittää,
joka viipyvi kynnyksellä,
ja hän kuiskaa tuskin kuuluvasti:
»Tahdon itseni ripittää.»

Poistuu kaniikki. Mut vaimo vanha
polvistuu kivipermannolle,
ovensuuhun, suvi-illan hämyyn;
piispa häntä ei huomaakaan,
jatkaa lukemistaan, vaikka ammoin
on jo sammunut päivän soihtu,
vaikka erota ei vanha silmä
enää merkkejä kirjojen.

Outo hälle ei näät taru tämä;
monet istunut pitkät puhteet
sen on ääress' Suomen suuri piispa,
monet valvonut vaivan yöt,
koska löivät omantunnon tuskat,
koska mielessä muistot nousi
rikoksesta nuoruutensa päiväin,
helmasynnistä rakkauden.


II.

Kerran kukka Suomen aateliston,
suuri, mahtava Maunu Tavast,
hengen jättiläinen, Herran urho,
mies, min on elo moitteeton,
jonka tuntee ajan parhaat, kuulu
kesken Europan tiedemiesten,
tehnyt tuo on Abaelardin synnin,
hänet hurmannut Heloise.

Miehuutensa kukkulalla seisoi
silloin mahtava Maunu Tavast,
katsoi silmä pitkät pilvenrannat,
aatos mittasi kaukomaat,
tehnyt matkan oli Pragiin, siellä
saanut maisteri-arvon, kuullut
Hussin saarnat, lukenut myös kirjat
uskon sankarin Wyckliffen.

Kaikki häntä kutsui kauas täältä,
enin työ elon suuren, runsaan,
mielessänsä monet aatteet hehkui,
laaja löi sydän rinnassaan,
tahtoi hänkin tehdä valkeutta,
nostaa nukkuvat omattunnot,
tunsi voiman kuolla roviolla
taikka hallita maailmaa.

Tuonne, tuonne, missä henget säihkyi,
missä taisteli miehet, tahdot,
kussa kuulut opin ahjot suitsui,
Ranskaan, Roomaan ja Espanjaan,
sinne paloi Suomen miehen mieli,
kera urhojen kilpasille,
maihin, missä päivä lämmin paistoi,
kukki kultuuri, ihmisyys.

Silloin syvään huokas Suomen honka,
muistui korkeat kuuset mieleen,
palasi hän kaukomatkaltansa
koissa käymähän isäinsä,
käymään Hämeen Kiialassa, mistä
lähtenyt oli suuri suku,
viipymähän luona veljen armaan,
Hauhon huikean tuomarin.

Ja hän matkas monet maat ja meret,
saapui Tukholman kautta Turkuun,
tapasi hän siellä taaton harmaan:
ollut voutina Kuusiston
oli tuo jo Hemming-piispan aikaan;
vaan nyt vanhana, sokeana
seisoi Turun laiturilla, sulki
syliin poikansa suuren hän.

Ja hän saapui Hämeen maille, kuuli,
synnyinmaa miten kumahteli
alla orhin kavioiden, näki
Hämeen harjuilta väljät veet,
ja hän tunsi, kuinka pihka tuoksui
Suomen suurilla kankahilla,
ja hän päätyi Lepaan kartanohon,
siellä vieraili viikon, kaks.

Teki silloin suuren surmansynnin
hengen mies valovoittohinen:
näki Anna, Lepaan neiti, hänet,
kauan impeä katsoi hän;
unohtuivat uskon riidat hältä,
vala kirkolle vannomansa,
tunsi, kuinka virtas sydämeensä
veri voimakas Tavastein.

Nauratti hän naisen nuoren. Eikä
silloin kaartunut Ranskan taivas,
humisseet ei silloin Seinen aallot,
päivä paistanut Pariisin,
mutta huokas synkkä Suomen honka,
itki himmeä Hämeen järvi,
koska sortui Heloisen helmaan
Suomen ankara Abaelard.

Meni luostarihin Anna Lepaa,
tuli piispaksi Maunu Tavast,
poika heillä Olaus Magni oli,
tiennyt ei tämä synnystään,
kulki taaton opintietä; juuri
kirjeen hän oli kirjoittanut,
missä kertoi kotiin saapuvansa
bakkalaario-lakkineen.

Häntä vartoi Suomen vanha piispa,
vartoi lapsuuden leikkikentät,
saaret, salmet, niemet, vartoi koko
linna korkea Kuusiston,
Pekka Karpalainen, linnanvouti,
Rankonen, asemiesi myöskin,
enin kenties tytär Karpalaisen,
keltakutrinen Elina.


III.

Mutta kammiossaan hiljaisessa
istuu mahtava Maunu Tavast,
kesken muistojensa muinaisien,
kesken valkean kesä-yön,
kuulee, kuinka Heloise huutaa
kautta aikojen armastansa,
lukee, vaikka erota ei silmä
enää merkkejä kirjojen.

»Peljännyt en loukata ma Luojaa,
sua loukata pelkäsin ma,
sinun tein ma silloin tahtos jälkeen
enkä taivahan Jumalan,
koska peitin nunnanhuntuun pääni;
luulin synninkin peittäväni,
nyt ma olen kurjin kuolevista,
Herra on minut hyljännyt.

Seurasivat rakkautemme muistot
mua äärelle alttarinkin,
kunne kasvot käännän, siellä sinä,
mitä mietinkin, mieless' oot,
sun on piirtees Ristiin-naulitulla,
sun soi äänesi messun halki,
rukouksessani hartaimmassa
haave syntinen sylkähtää.

Itkeä mun pitäis itseäni,
sentään entistä aikaa halaan,
katua mun tulis kauhistusta,
sentään toivotan takaisin.
Ken mun päästää kuolon kahlehista?
Kristus ei mua kuule enää.
Huokaan riemujani rauenneita
enkä autuutta sieluni.

Kaikki päivät rakkautemme pyhän
nyt mun mieleeni kangastuvat,
kaikki paikat, kussa lankesimme,
hetki hekkuman jokainen,
kaikki, kaikki uudellensa elän,
vuoteessain edes saa en rauhaa,
silloin tällöin liike vaistomainen
ilmoittaa ikävöimisen.»

Lukee Suomen suuri piispa. Vastaa
silloin nais-ääni helähtävä
ovensuusta, hämärästä illan,
kautta valkean kesä-yön;
jatkaa siitä, mihin loppui luku,
vaimo saapunut salaa äsken,
nousee paatiselta permannolta,
hunnun heittävi kasvoiltaan.

»Sua tottelin ma, Maunu Tavast,
vaihdoin vaatteeni nunnan pukuun,
tein sen näyttääkseni, että olit
herra ruumiini, sieluni.
Vaihtunut ei vaatteen kanssa mieli,
säilyi syntinen sydämeni,
tässä seison, kurjempi kuin ennen,
mutta muistoissa autuas.

Luoja laupias sen tietää, sulta
muuta etsinyt en ma ole
kuin sua itseäsi yksin: sua
pyysin, en sinun omaasi.
Halannut en huomenlahjaa sulta
enkä liittoa vihkilemmen,
sua yksin ikävöitsin, itkin,
en sun arvoas, kunniaas.

Vaikka keisari, maailman herra,
ois mun vaatinut vaimoksensa,
morsiuskammioonsa vienyt minut,
mulle tarjonnut valtikan,
ja ma ollut oisin keisarinna,
kansakuntien kumartama,
ihanampi, ijäisempi mulle
oli olla sun porttosi.»

Ylös syöksee Suomen suuri piispa,
vait on korkea Anna Lepaa;
singahtavat aamuruskon siivet,
hämy mennyt on lyhyen yön.
Päivä nuori taivaanrannan takaa
kultaa Kuusiston muurit, tornit,
torahtavat torvet kartanolla,
saapuu oppinut Olavi.




JÄÄKITEITÄ.



HENKI.

Puuttui kolme tietäjältä
syvää syntysanaa.
Etsi, matkas maat ja meret,
uhmas itse manaa;
saip' on valmihiksi pursi,
joka aavat aallot mursi.

Tuskin yhtä onnellinen
lie nyt laulu, loihtu.
Mutta kauas, kaikkialle
samoo hengen soihtu,
tutkii meren, maan ja taivaan,
sinkoo tuonen tuiman laivaan.

Mahtavin on maailmoista
ihmisrinta itse;
syvin luonnon syntysana
kulkee sydämitse;
oman sielun onkaloihin
tietäjän on matka noihin.

Sija siell' on sallimuksen;
kehrää neiet harmaat
meille illat ilottomat
taikka aamut armaat,
milloin lemmen kultakielet,
milloin raskaat rautamielet.

           *

Järkkymättä jäätä, yötä
yksin astuu järki;
usein uutta rakenteli,
useammin särki;
monet kauniit mielikuvat
haihtui niinkuin tuulentuvat.

--Miksi riennät? Kunne kuljet?
Etkö lepää, Henki?
»Halu mull' on mennä halki
vaaran vaskisenki,
elon etsin arvoitusta,
kunnes aukee multa musta.»

--Mik' on hyöty etsimisen?
Siirtää ethän saata
tähtösiä taivaankannen
etkä merta, maata;
kulkee elon, kuolon valta,
vaikka tullet tuonelalta.

»Tulen toin ma ihmisille,
itse tuli olen,
lentoon olen luotu, poltan,
urat uudet polen,
hyödytän vai vahingoitan,
sama mulle, kun ma voitan.»

--Tuo on oppi vaarallinen,
hajoittava harha.
Tarkasti on aidattava
tiedon yrttitarha,
ettei kansa kuulis tätä
villitystä hirveätä!

»Monet tehtiin muurit mulle,
pantiin pakkopaidat,
katkoin kaikki orjan kahleet,
kaasin teljet, aidat,
kuljin, vapaa niinkuin tuuli,
missä kaikki kansa kuuli.»

--Lienet luotu lempo sitten,
pahan periaate.
Seis! On kaikkein pyhimmällä
sentään esivaate,
jok' ei aukee auringolle.
Jos sen riistät ... roviolle!

»Usein polo poltettiin ma,
siroitettiin tuhka,
kasvoi tuosta kaunis vilja,
uljahampi uhka,
syttyi maailmalle sota,
sorja hehkui hengen ota.»

--Mutta kirkko? Yhteiskunta?
Oman onnes haaveet?
»Menkööt kaikki kappaleiksi,
kadotkoon kuin aaveet!
Murran, mik' ei totta kestä,
maailmasta, sydämestä.»

             *

Henki! Moni kuuluis kyllä
rohkeahan rotuus,
jos ois tarmo ilmituoda
aina tosin totuus,
minkä tietää tunto, tahto,
vaikka pettää elon vahto.

Epä-usko, tiedon alku,
tietäjän on voima.
Turhaan häntä hälyyttävät,
kiitos sekä soima.
Etsii mahdit maankin alta
epäilyksen kaikkivalta.



SININEN TULI.

Oli kerran pikkuinen kaupunki
ja kaupungiss' oli kirkko,
mut huipussa kirkon tornin tuon
oli kirkas, kiiltävä nirkko.

Kun päivä paistoi ja sää oli sees,
se auringon sätehet toisti
ja yli sen pikkusen kaupungin
se armontähtenä loisti.

Mut torninhuipusta nähdessään
toritouhut ja rahvahat raa'at
ja konnien koukut ja ilkiötyöt
sekä kauppien väärät vaa'at;

ja kirkosta saarnoja kuullessaan
ja kuullen tahtoa taivaan,
miten katuva Edenin ilohon käy,
mut paatunut helvetin vaivaan;

ja nähdessään, miten ihmisyys
katuvieriä kerjäten kulki,
mut vääryys välkkyvin vaunuin vaan
niin pöyhkänä ajeli julki;

niin silloin myrskyä toivoi se,
ett' ukkosen jumala nostais
ja tulehen kirkot ja linnat löis
ja varkahat, konnat kostais.

Mut taivahan rantoja tarkastain
se tornissa välkkyä sai vaan--
toki kerran pimeä pilvi nous
ja yöhön kaarsi taivaan.

Vihur' vingahti, salama ylpeä lens,
jo pauhasi ilman pieli,
myös silloin huipusta tornin tuon
löi tuiskien tulinen kieli.

Se tahtoi taivahan liekit nuo
alas kurjahan maahan johtaa,
kuin henki hehkua, kaupungin
yli tuomiontähtenä hohtaa.

Mut viisas on kaupungin järjestys!
Näät tornista maata kohti
teräslanka läksi, mi kirkon taa
alas kaivohon salamat johti,

Ja ukkonen pauhasi, leimusi yö,
tuul' ulvoi kahlehetonna,
tuli sininen huipusta tornin löi--
mut rauhassa nukkui konna!



TALVEN TAIKA.

Vitkaan, vitkaan päivät harmaat
kangastuvat kuolon yöstä,
haaveet haihtuneet on armaat,
riemu rientää yksin työstä;
poiss' on elon päivänpuoli,
eessä pitkä leipähuoli,
arkitointen askartelu;
lomaan joku laulun lelu.

Maa on nuori saapa nurmeen,
heilimöivä hengen aika;
keltä järki jääti hurmeen,
hälle jäi vaan talven taika:
vähä on vääryys ihmisien,
suuri julmuus jumalien,
suurempi kuin taivaan armo
tammikuisen tahdon tarmo.



MINÄ.


1.

Minä oli alussa.
                 Minä
kasvoi luona Kaikkivallan
ja kaikki oli se Minä.

Minä on maailman ajatus,
työn tulos tuhannen voiman,
alku, loppukin elämän.

Muut on muotoja: sisällys
ylin vaan on yhteisjärki.


2.

Itseys on ihanin mahti,
minkä sait sa syntymässä:
älä anna pois ikinä!

Väärin ne sanovat, jotka
itse-uhrista puhuvat:
minkä teet parasta, voitat,
minkä teet alhaista, alenet.

Pyhä on yksilön perintö.

Kaitse taiten kalleutta
tai jos tuhlannet, katoa
niinkuin tähti taivahalta:
sammu tyhjyyden tulena!


3.

Kaikki on sinussa: aika,
ijäisyys, elämä, luonto,
isänmaa ja ihmiskunta,
siemen suurimman, vähimmän.
Itse riiput itsestäsi,
muista, minkä tahdot verran,
tie on tehty, määrä pantu,
vuori noustava: vapaus.

Kulje kohti korkeinta
oman onnes kukkulata,
täytä, minkä tiedät, tahdot,
täytät tahtoa jumalan,
nousten nostat taivonkantta,
painunet, eloa painat,
tulet taakka itsellesi,
muille pilvi päivän tiessä.

Mennen maailmat syleile,
astu kautta aikakautten,
tao päälles taistopaita
raudasta rakkaimman halusi,
hopeasta haavehesi,
kuparista kuolon uhman,
kullasta sydänkuvien,
piistä synkän itsepinnan.


4.

Laki ollos itsellesi.

Mieti, mik' on sulle hyvä,
tuumi, mik' on sulle paha,
ruma sulle, kaunis sulle:
ole maailma omasi.

Iske itsesi kipunat
yltä, alta, kaikkialta,
enin taistosta elämän.



MESTARI.

En palvella tahdo ma mestaria,
mi tunne ei syntiä, syitä,
mi ruokkinut koskaan rinnassaan
ei elämän myrkkykyitä,
ken ei ole yön lapsi niinkuin minä,
ken ei ole tulen lapsi niinkuin sinä
ja tahtonsa taistelokalpa,
jolle tuttu on ylväs ja halpa.

En palvella tahdo ma mestaria,
mi syntymäänsä ei surrut,
mi ei ole itkenyt haaveitaan
ja hampaansa yhteen purrut,
ken ei ole jään lapsi niinkuin minä,
ken ei ole surun lapsi niinkuin sinä,
ja ankara kuin oma vaivas
ja korkea kuin tähtitaivas.



NE HIENOT SIELUT.

Ne hienot sielut, ne hienot sielut,
ne leijaa täällä, ne leijaa siellä,
ne saavat sauhua, pölyä niellä
ja alla taakkojen taivaltaa.

Me kuulemme, kuinka ne vaikeroi
ja kuin niiden kuoleman huokaus soi,
mut uskoa voi
niin hienoiksi niit' emme milloinkaan,
kunis näämme ne sortuvan multahan maan.
Me seisomme silloin partaalla haudan
ja huokaamme: »Ah, oli outoa tää,
niin surullista,
niin murheellista,
kun tietty ei,
kenen kuolema vei,
ja että hän oli niin hieno sielu.»
Ja kyynel kastavi silmälaudan.
Mut tuonen nielu
näin meille vastahan irvistää:
»Vain sortuen,
vain murtuen
tuo itsensä ilmi hieno sielu.»



YKSILÖN MURHE.

Pisara olin,
mereen tulin,
tahdon taas pisaraksi tulla.

Iloita, surra,
miten mieli käskee,
ettei kukaan näe eikä kuule.

Ah, en saata enää!
Oma maailma olin,
nyt soitan kera suuren orkesterin.

Käy sitkat säikeet
sydämestä sydämeen,
mun vereni lyö tuhansien tahtiin.

Pyrin ennen mereen,
nyt siitä pois päästä
on sieluni ijäinen autuus.

Mitä auttaa minua,
jos meri on vankka,
kun vaan olen meren murto-osa?

Ei kunnia suuri,
jos voittaa, kaatuu
mies sotisopa miljoonan kanssa.

Ma humista tahdon
kuin vuorihonka
yksin alla aution taivaan.

Ma taistella tahdon
kuin metsäkoski
yksin halki tiettömän tienoon.

Ma sammua tahdon
kuin tähdenlento
tien viitaten erämaan lampeen.

Ah, en voi, en saata!
Ma elämään tulin,
nyt täytyy mun elon laine olla.



ELEGIA.

Haihtuvi nuoruus niinkuin vierivä virta.
Langat jo harmaat lyö elon kultainen pirta.
Turhaan, oi turhaan tartun ma hetkehen kiini;
riemua ei suo rattoisa seura, ei viini.

Häipyvät taakse tahtoni ylpeät päivät.
Henkeni hurmat ammoin jo jälkehen jäivät.
Notkosta nousin. Taasko on painua tieni?
Toivoni ainoo: tuskaton tuokio pieni.

Tiedän ma: rauha mulle on mullassa suotu.
Etsijän tielle ei lepo lempeä luotu,
pohjoinen puhuu, myrskyhyn aurinko vaipuu,
jää punajuova: kauneuden voimaton kaipuu.

Upposi mereen unteni kukkivat kunnaat.
Mies olen köyhä: kalliit on laulujen lunnaat.
Kaikkeni annoin, hetken ma heilua jaksoin,
haavehen kullat mieleni murheella maksoin.

Uupunut olen, ah, sydänjuurihin saakka!
Liikako lienee pantukin paatinen taakka?
Tai olen niitä, joilla on tahto, ei voima?
Voittoni tyhjä, työn tulos tuntoni soima.

Siis oli suotta kestetyt, vaikeat vaivat,
katkotut kahleet, poltetut, rakkahat laivat?
Nytkö ma kaaduin, kun oli kaikkeni tarpeen?
Jähmetyn jääksi, kun meni haavani arpeen?

Toivoton taisto taivaan valtoja vastaan!
Kaikuvi kannel; lohduta laulu ei lastaan.
Hallatar haastaa, soi sävel sortuvin siivin.
Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin.



VAALIN VALTA.

Muilla olkoon vaalin valta,
mull' ei ollut milloinkaan;
kuljin yltä taikka alta,
itseäni täytin vaan;
minkä tein, mun tehdä täytyi,
mit' en tehnyt, voinut en;
vihdoin ilta hämärtäytyi,
lankes hetki hiljainen.

Pankaa patsas haudalleni,
kiveen tämä kirjoitus:
»Synkkä niinkuin sydämeni
oli mulle sallimus.
Itse iskin piistä tulta,
sytyin, hehkuin tuokion,
paloi paras laulu multa,
tässä tuhka tumma on.»



RAILO JÄÄSSÄ.

Railo jäässä. Laiva yössä.
Kone yksin jyskyy työssä.

Päällä tähdet tuimat. Ovat
matkamiehen mielet kovat.

Eespäin, vaikka kuolon kautta,
eespäin elontyöni tautta!

Lumeen laivan kokka piirtyy.
Vitkaan vuoret jäiset siirtyy.




LEX.



1.

OIKEUS.

Ei viha rakenna eikä
rakkaus.

         Rakentajamme
olkoon oikeus. Opasta
tääll' ei toista taivas-alla.

Ei anna anteeksi elämä,
älköhön inehmon lapsi,
luonto tyynnä tuomitsevi,
tuomitkoon inehmo toista
niinkuin vankka vaskivuori
taikka tunturi jumalan.

Soisin Suomen miehen mielen.

Ankara ajatuksissa,
tosi työssä, toiminnassa,
vanhurskas viholliselle,
vakavanha ystävälle,
leppymätön, lahjomaton,
oikea itsensä edessä.



2.

TIETÄJÄN NÄKY.

Nukkui maa.

            Tohahti tuuli,
heräsivät henget kaikki.

Mutta myös viha virisi:
»Kostanko isien kohlut?»

Torattihin, taisteltihin.
Taivas sees, siniset järvet.

Myrsky mylvähti.

                 Jyristen
suistui puut pihoilta Suomen,
kaatui vallan kukkuloilta.

»Hei», sanoi katajan henki,
»Minä itse Suomen suurin.»

Taipui tuulet taittumatta.

Niin välähti veljesvaino.

Suot savusi, tiet tihusi,
kärysi katajamieli.

Pitkä yö.

          Sarasti.

                   Poissa.
oli orjat, herrat.

                   Kukki
mieli vain vapahan miehen,
henki hongan lakkalatvan:
»Kansan valta kansan maassa.»

5/3 1905.



3.

YÖ.

Liekuttivat kaikki lamput
viime vuossadan lopussa.

Kaikki kynttilät kituivat
kautta hengen valtakunnan,
kautta myös kotitupien.

Niin tuli pilkkoinen pimeä.

Yö yli kansojen.

                 Kamala
tähdetön, tuleton, tuima,
alku-yö maailman, rajaton,
pyhä, suuri, synnyttävä.

Ajan uuden alku-äiti.

Seisoi kaikki kansakunta
idän yössä ankarassa,
seisoi työ, elämä, askar,
aika, aattehet inehmon;
sydän tuskin sykki, keuhkot
tuskin henkeä vetivät,
vain veri suonissa punainen
soitti suurta luomisvirttä.

Niin hiljaa sarasti päivä.

3/11 1905.



4.

KANSALLISKAARTI.

Tiedän kaartin kansallisen:
kaarti kultuurin.

                  Sotivat
siinä kuollehet, elävät,
kaikki vallat valkeuden.

Tunnuslause tuo väkevä:
»Sota on soipa hurmeheton
juurella Kalevan tammen!»

Miekat maan alta helähti,
toiset paistoi taivahalta,
maan päältä elävät iski,
vainajat tuvilta Tuonen.

Se oli kaarti kansallinen.
armeija alinomainen.

1906.



5.

SUOMEN VAAKUNA.

Liehui päivän Suomen lippu.

Pyhä valtavaakunamme!
Punakeltainen, palava
pilvissä pimeän pohjan,
maassa kansan marraskuisen.

Kuulin leijonan puhuvan,
jalopeuran peljättävän:
»Oikeus on nimeni. Missä
liehun, leimuaa sydämet,
kaikuu kansojen vapaus,
Magna Charta kansalaisten.»

Miksi käyt terällä miekan?

»Koska kaatui Suomen sorto.»

Miekan toisen miks ylennät?

»Koska on yöstä tähti noussut,
viitta veljesten välille.»

Mikä on merkki meille?

                       »Suomen
suurruhtinaallinen vapaus.»

Ääni ärjähti, jyrinä
täytti kaiken taivonkannen,
pilvet pohjolan repesi,
hehkui Suomi suurna kerran.

Päivän liehui Suomen lippu,
kukin itsensä unohti,
se oli juhla kansan kaiken.

Mutta vaipui vaakunamme,
se oli alku arkipäivän,
kyntö pitkän, kyisen pellon.

12/11 1905.



KANSAN HENKI.

Kansan henki haltioitu,
myrsky pitkän pilven alta,
päivä päässyt kalliosta,
ken voi teljet tehdä sille?
Metsä liikkuu, manner järkkyy,
jyskää Suomen suuret järvet,
merta kohden virran vyöry,
kansan kulku vapauteen.

Suolla syntyi suomalainen,
kasvoi luona hallan harmaan,
korpihongat kehtovirren
lauloi mieliin maamme lasten;
eipä kuollut kansa, vaikka
tahtoi tappaa vieras valta,
hirsipuutaan kirjaelee
niinkuin nuori Kullervo.

Havuiselta vuotehelta
havahtunut seisoo Suomi,
viha karsas kulmain alla,
sydämessä synkkä kosto,
vielä viittaa entis-yöhön
otsallansa orjan merkki,
räiskyy raivo hedelmätön,
katajainen karvaltaan.

Monet kansan parhaat pelkää:
»Tuonko oisi maassa mahti?
Silloin raukee raunioiksi
kaikki valon valtalinnat.
Tuo jos lait laatu täällä,
silloin sortuu kaikki kaunis,
kaikki tieteet, kaikki taiteet,
vaipuu vuosisatain työ.»

Monet suorat henget suree:
»Hukkaan tehdään työtä täällä;
turhaan tuli kansan valta,
jos ei tullut aatos laaja;
suotta maan on itsenäisyys,
miss' ei mielet itsenäiset;
ellei suuruus sydämissä,
vähän mahtaa väljät lait.»

Monet säikkyy hienot sielut:
»Tää ei kansa kansa meidän,
kansa pohjantähden alla,
jalo, kiltti, kiitollinen,
tyyni, vakaa, tuskan-tuttu,
joka kaikki kärsii, kestää;
tää on raukka, tää on raaka,
ruma, tuhma, röyhkeä.»

Tosin kaunis ei tää kansa,
sentään oma on se meidän,
on sen itkut meidän itkut,
on sen riemut meidän riemut;
vaikk' ei kansa kalliolla,
unelmoitu urhoheimo,
sen on pyhät pyrkimykset
elontyömme viitanneet.

Kansalaiset! Suur' on aika,
lyödään vuosisatain arpa,
minkä tääll' on hengen herruus,
onko vapaus vaiko orjuus.
Suomi vaatii valkeutta,
tehkää pirtit päivän tulla,
kansakunnan kulmapaadet
synnyinmaahan painakaa!




HÄRMÄÄ.



TUNNEN SYNTYSI.

Muille outo
on olento sinun.
Tunnen syntysi,
olet minun.

Selitän sielusi,
päästän pulman,
arvoituksesi
julistan julman.

Taidan sanoa,
kuka olet.
Turhaan muiden
polkuja polet.



KULTAPERHO.

Perho, perho, kultaperho,
kuinka sua säälinkään!
Kuluu siipes kultaverho
maassa talven, yössä jään.

Ruma uhkaa yltä, alta,
pois on kauniin kaukotie,
vaan on pieni perhon valta,
lentimes vain lemmen lie.



NUORI NAINEN.

Liukas niinkuin lumella suksi,
kova niinkuin kuolon uksi,
kitkerä niinkuin kiukaan lieska,
makea niinkuin maito ja rieska,
leikkivä niinkuin lehti haavan,
ankara niinkuin aalto aavan,
synkkä niinkuin suossa vuori:
niin on lemmessä nainen nuori.



LAULUTON KESÄ.

Lemmen lehti, Luojan terttu,
pyhän viidan virpi!
Mik' on meidän metsällämme,
kun ei linnut laula?

Joka varhain valvahti,
se varhain maata menee.
Väsynyt on sydämeni,
lauluni myös mykkä.



MEREN MAININKI.

Meren maininki liikahtaa,
kuuhut kultaansa rakastaa.
Paisuu valkeat vetten pinnat
niinkuin nukkuvan neidon rinnat.

Meri kultaansa odottaa.
Mustasukkainen suree maa.
Meri hyrskyy ja aallot aukee,
kuuhut kultansa syliin raukee.



TOINEN--TOINEN.

Toinen kaikkensa minulle antoi,
toinen ei antanut mitään.
Ja sentään kaikkeni hälle ma annoin,
joka ei antanut mitään.

Toista ma kiusasin kuolohon saakka,
toinen kiusasi mua.
Ja sentään lemmin ma kuolohon saakka
häntä, ken kiusasi mua.

Lietsovi toinen liekkiä julmaa,
toinen vaieten palaa.
Ja sentään seuraan ma liekkiä julmaa--
rakkaus vaieten palaa.




SINIKAN LAULU.

Kantoi tuuli purtta kahta
tuolle puolen Lemmenlahta;
pilvi kuun yli kulkee.

Tuonen pursi tuima pursi
korkeana kuohut mursi;
pilvi kuun yli kulkee.

Unten haaksi hauras haaksi
horjuu, vaappuu, jää jo taaksi;
pilvi kuun yli kulkee.

Iloinnenko taikka surren,
nään ma Tuonen tuiman purren;
pilvi kuun yli kulkee.

Milloin heikon haavehahden?
Istuessa illoin kahden;
pilvi kuun yli kulkee.



THEANON LAULU.

Barbaarein joukkoon joutunut
on Alkibiades,
siks sydän hält' on sammunut
ja mennyt mieli sees.

Hän, Hellaan helmi kirkkahin,
syvälle syösty on,
syö armoleipää tyrannin
laps vapaan auringon.

Kyll' itki immet Attikan,
kun kumma kuultihin:
on sota vienyt sorjimman,
pois karkas pontevin.

Nyt itkee koko Kreikanmaa,
Ateena, Sparta myös,
Korinthi, kaikk', kun kuulla saa
sun suuren tihutyös.

Lie laaksot Lakedaimonin
viluiset, vierahat,
mut kaitsi siellä kuitenkin
sua Hellaan jumalat.

Nyt, olet, orpo, yksin sa:
ei Dike tietäs tee,
ja askeleiltas loitolla
Apollo laulelee.

Sun eikö särje kordias
barbaarien raaka ään'
ja kuinka sietää seurassas
voit heitä hetkenkään?

Löit rikki Hermeen patsahat,
teit pahaa paljonkin,
muut sulle surmaa huusivat,
ma yksin siunasin.

Anteeksi sulle kaikki suon,
en yhtä: kuinka voit
sa kaataa kuvan kauniin tuon,
min sydämeeni loit?

Jos ylväs yhtyy joukkioon
ja hieno halpahan,
sen maine maasta vaipukoon,
hän mies on kuoleman.

Hän pettää parhaan itsensä,
hän ihmisyyttä lyö,
siks hänet hylkää elämä
ja tempaa tuima yö.



TIMANDRAN LAULU.

Yön taivahalla jo tähdet käy,
ei kulta korkea kotiin näy.
Mua jos sa lemmit, miks viivyt poissa?
Jos sua en lemmi, miks viihdyn koissa?

On kallihimmat mun lempein yöt
kuin kullat, päärlyt ja helmivyöt,
mut lahja kallehin taivahalta
on lemmen ylpeän vapaa valta.

Niin raskahasti lyö sydämein.
Mit' armahain sulle pahaa tein?
Mua miksi loukkaat, kun sua ma lemmin?
Miks pois mun päästät, kun eessäs emmin?



LYDIAN LAULU.

Ah, Callidus, jos mua huokailet,
niin liian usein luoksein hiivi et,
on lemmen hurma lyhyt, haihtuva,
mut ijäinen on lemmen unelma.

Ah, Callidus, sua lemmin ainiaan.
Unelmat usein pettää päällä maan.
On onnen hetki kupla kultainen,
mut ijäinen on itku sydämen.

Ah, Callidus, jos mua rakastat,
mun onneni on onnen unelmat
ja itkut sydämen nuo ikuiset,
kun kyllin usein luoksein hiivi et.




TIETÄJÄN TUPA.



TUHKA TUMMUU.

Hiilos hiipuu, tuhka tummuu,
kohta kotiliesi sammuu.

Aatos käy niin autioksi,
mieli mieron nuotioksi.

Muistuu moni nuori toivo,
kylmä nyt kuin kyinen kaivo.

Herää moni haave heljä,
summa nyt kuin suossa möljä.

Lankee ilta ikkunalle,
tyhjyys tyhjän akkunalle.

Liekkuu vielä viime loimu:
yksinäisen rinnan riemu.

Autuaampi yössä yksin
kuin on auringossa kaksin.



PAHAT PEIJAAT.

Haudatahan haaveet sairaat,
saapuvat jo juhlavieraat.

Uhoo uksen alta routa,
elo, raaka niinkuin rauta.

Astuu rumuus alle orren,
pimeys päähän päreenkarren.

Ilma täyttyy inhuudesta,
rinta varhaisvanhuudesta.

Painuu pää jo polven varaan,
sortuu kaikki kaunis soraan.

Sydän kuolee kultahinen,
runo kiurun kaltahinen.



SULKANUOLI.

Kiiltää kärki noidan kiron,
suihkaa sulkanuoli neron.

Iskee päähän ihmisvaleen,
syttää kylät suuret tuleen.

Tarpoo talvi-öiset ummet,
tempaa juuriltansa tammet.

Murhaa monet päivän mietteet,
tappaa monet taivaan luotteet.

Kulkee kautta vuosisatain,
järjen öiden, hengen sotain.

Sielut siittää, muodot muuttaa:
ampujansa surmaan saattaa.



TÄHTI.

Tuikkii reppänästä tähti
niinkuin outo otsalehti.

Paistaa pirttiin himmentyvään,
miehen mieleen hämmentyvään.

Kiiluu kautta mustan murheen,
eteen keski-öisen erheen.

Lienet tähti Luojan luoma,
anna kärsimyksen voima!

Lienet mahti maasta Lemmon,
anna armo kuolon kammon!

Että ikävöisin eloon,
pyhään pyrkisin ma valoon.

Lapin lasten tanterilta,
Turjan tuiman tunturilta.



PÄÄTÖS.

Tahdon nousta taakan alta
ennen kuin on kuolon ilta.

Heittää kuormat tietämisen,
kiviriipat taitamisen.

Tahdon alle taivaankannen,
asuntoihin ihmis-onnen.

Alle ihalaisen ilman
luota kylmän, luota kalman.

Tahdon tietää, kuka olen.
Sitten tuonen maille tulen.



OUTO OPPI.

Nousi päivä nostamattaan,
noidan mieli täyteen mittaan.

Meni puhki taivonkansi,
rikki ihmis-onni onsi.

Seinät siirtyi, katto kaatui,
velho itse puuksi puutui.

Tuost' on tullut outo oppi:
Turhaan nousi Turjan Lappi.

Ken on luotu tietäjäksi,
jääköön yksin-jäytäjäksi.

Ihmisille ihmistavat,
jumalille tuulentuvat.



NÄKY.

Hehkui hälle Hiiden lempi,
nousi yöstä noidan impi.

Luja niinkuin luonnon luote,
armas niinkuin aamunkoite.

Tahtoi kaksin kanssa noidan
käydä kautta sillan kaidan.

Kautta elontuskan tuiman,
poikki valheen, puhki soiman.

Halki katinkullan, korun,
keskitietä ihmisturun.

Suihkiessa suuren vihan,
pistäessä pienen pahan.

Kavetessa leipäkakun,
levetessä töiden tukun.

Töiden tekemättömien,
äärtä näkemättömien.



HAAMU.

Kinoksella kylmä liesi:
tupa yöllä palaa taisi.

Haamu pankon päässä istuu
huulet liikkuu, silmä kastuu.

Tuikkii päällä aamutähti
niinkuin outo otsalehti.

Paistaa poveen hyhmettyvään,
vereen velhon jähmettyvään.

Niinkuin ukonnuoli iskee,
käymään talvitietä käskee.

Miss' on vaikein, vastamahti:
totisinta totta kohti.

Pian poikki pilvilinnan,
taakse tavan, yhteiskunnan.




TURJAN LOIHTU.



VANHA VAIMO.

Menin meren rantaan,
huokas aalto santaan.
Minne kulki äidin kukka?
Miks et kotikantaan?

Huusi tuulen mukaan,
kuunnellut ei kukaan.
Onko nähty onnen lintu?
Eipä tunnettukaan.

Kävelin ja itkin
Manan maata pitkin.
Miss' on äidin mielitietty?
Kukan valjun kitkin.



KUOLLUT KUKKA.

Mitä etsit, vanha vaimo?
--Etsin emon lasta.
Minne kulki kullan kehrä?
--Läksi maailmasta.

Tappoi tauti naurusuisen?
--Tappoi suuri suru.
Kitui? Kuihtui?--Kesä-yössä
kuoli kullan muru.

Vaalinut et varmaan häntä,
lemmen liekutellut?
--Liiemmin ei äiti toinen
lasta laulatellut.

Varmaan hänt' et varoittanut,
ohjannut et oikein?
--Ohjasin ma oikeahan
tiellä, jok' on vaikein.

Mik' on polku vaikeampi
kuin on kuolon polku?
--Raskahampi syyttömälle
elon raaka kulku.

Syksy maita matkustavi,
etkö saa jo rauhaa?
--Sydämeni syksy-yössä
ikilieskat roihaa.

Autio on aho öinen,
etkö etsi hukkaan?
--Autiompi tuijotella
kodin tyhjän takkaan.



LAULAJAN MURHE.


1.

Päivä painui, tähti sammui,
Aino aaltoihin ajoihe,
katoi kaunis ilman alta.

Lankes laulajan unelma,
katkes kielet kanteleesta,
sydän hyytyi, järki jäätyi.

Aika on nyt tuskan tullut,
arki pitkä, auringoton,
kausi karkean elämän.

Metsä mykkä, taivas tyyni,
luonto suuressa surussa,
loitonnehet linnut kaikki.

Voisin vaieta minäkin,
kauas mennä näiltä mailta,
niinkuin päivä, niinkuin pilvi.

Tulla Tuonen kartanoihin,
virran poikki, virren polvi,
piillä kuoleman pihoille.

Kussa aatos, siellä askel.
Suru sankarin sitovi,
murhe mielen kahlehtivi.

Tänne jalkani vetävät
luokse aallon ähkyrinnan.
Tuossa lehto, tässä paasi!

Hietikolla Ainon askel!
Ranta raisu, hyrsky hyinen,
meri suurien surujen!

Missä lienet? Kussa kuljet?
Kaikkialla sun näen ma,
enin alta aallon synkän.

Silmät suurina kysyvät,
huulet vailla vastausta,
kasvot jäiset, kalvennehet.

Tutkit Tuonen arvoitusta.
Mit' on lempi? Mit' on kuolo?
Mikä tarkoitus elämän?

Kummeksitko? Kauhistutko?
Luonto kanssasi kysyvi,
Mana mahdin antanevi.


2.

Miksi empisin enempi?
Aik' on maata mennäkseni
Kuuhut paista, tähti loista!

Kaivan haudan haavehille,
tuvan tumman, pirtin pienen;
itse lautsalle laseime.

Kata, talvi, urhon katto,
kevät kumpuni kukita.
Nukun luonnon laajan unta.

Laine laulusi lopeta!
Tulkoon maille Tuonen valta,
luonnon talvi, laulun talvi.



LAULAJA JA MAA-EMO.

Laulaja:
Tuhat kertaa rikkonut oon sua vastaan,
tuhat kertaa maailma murteli lastaan,
tuhat kertaa tehnyt oon tihua työtä.
Nyt nukkua tahtoisin tuhat tuonelan yötä.

Maa-emo:
Tuhat kertaa sulle ma anteeksi annoin,
tuhat kertaa tuskasi, vaivasi kannoin,
tuhat kertaa soinnutin soittosi kielet.
Nyt tietää jo tahtoisin tuhat-äänien mielet.

Laulaja:
Rikki on soitto, on eessäsi mieletön miesi,
järki on mennyt ja tummunut tuntehen liesi,
toisin ma toivoin, taistelin, käynyt on toisin.
Kuinka siis kertoa, Maa, sydän-syntysi voisin?

Maa-emo:
Kirposi kipuna taivaan korkean maista
kirkkaammin ei kuu, päivä, ei kointähti paista,
virtenä vieri ja lauluna laaksojen yli.
Tummua tuhkan auki on Maa-emon syli.



MAAN VALITUS.

Mielessä häll' oli pilvilinnat,
unohtui oman äidin rinnat,
houkutti häntä tuulentuvat,
himmeni hiljaiset mielikuvat,
nousi hän haaveen porraspuita,
muistanut ei emon huokailuita,
ajeli kuutamon kulkusilla,
käynyt ei kotitanhuvilla,
heilutti hengen tapparata,
pilkkasi maata matalata,
aurinko häll' oli astinlauta,
kylmyys häll' oli kylkirauta,
leimusi pilviin aatoksensa,
lemmetön heljälle heimollensa,
palveli, polo, pyhää tulta,
maa oli hälle musta multa,
jumalat juhlivat, kun hän soitti,
yksin yössä mun itku voitti,
istui hän ilopaadellansa,
kaukaa kuunteli Mannun kansa,
veisti hän unten vempeleitä,
nähnyt ei mua eikä meitä,
nyt hän on uupunut urhon sotaan,
kolkuttaa emon köyhän kotaan,
nuor' olin, nyt olen harmaahapsi,
myöhään, myöhään sa saavut, lapsi!



TALVILAULU.

On aurinko astunut mereen,
meren kattanut jäykkä jää,
syys siirtynyt sankarin vereen,
pian talvikin hallapää.

Ja voittanut on epäusko,
sydän särkynyt heikosti lyö,
on sammunut viimeinen rusko
ja pitkä on pohjolan yö.

Tule vitkaan talvinen huura
yli maan, yli puun, yli veen,
sada hiljaa kuoleman kuura
yli urhon uinahtaneen.



PAHAT NEUVOA PITIVÄT.

--Katso! Tuossa tuttavamme!

»Väinämö, väkevä sulho!»

--Murhamies sorean siskon!
Liipaisenko? Laukaisenko?

»Tuo on kosto lapsen kosto,
ei kosto partasuun urohon.
Tiedän ma paremman taian.»

--Kovemman kuin kuolon loihtu?

»Luottehet lujimmat tunnen,
loihdin Väinämön väkevän
yön syvimmän synnyn kautta,
kautta kalpean hämärän.»

--Ja mikä syvin on synty?

»Himo, hiili Ruijan rannan,
tuli jäämeren takainen,
kuolema kuluttavainen,
elon-antava elämä,
aatos, tehty ainehesta,
aine, saatu aatoksesta,
sota soipa, myrsky käypä,
mielen ainainen ikävä.»

--Olet jo omamme, Väinö,
päivän laulaja päreä,
nouset maasta nostamatta,
yönp' on urhona ylenet.



TURJAN TUOMIO.

Nyt sanon sanat ikuiset,
kirot painan paasikirjat.

Kulo on luotu kulkemahan,
kyy pitkä kähisemähän,
miekka verta vuotamahan,
sankari samoamahan.

Tulet, Väinämö väkevä,
tuhmimmaksi tietäjistä,
ajat Turjan tukkapäitä
kuin ennen mielesi kuvia,
ahavan ajama itse,
pyörretuulen tutjuttama.

Menit maata talven kanssa,
heräjä kevähän kanssa,
Ruijan rantojen ilossa,
Lapin yössä lauhkeassa!

Kuule koskien kohina
kevätvirttä soittavaisten,
kuule taivahan tohina
kevättuulta huokuvaisen,
tunne tulvat rinnassasi,
Turjan virtojen vilinä,
näe nuori Pohjan neiti,
tutkiva, revontulinen,
hoipu, houru, maita myöten,
mielipuoli, merta myöten,
etsi hallaista hametta,
tunne tulta jäytävätä,
ijäisen ikävän hiiltä,
tuulta rinnan rauhattoman!

Juokse Pohjan jäinen peura,
Turjan souda sotka hyinen,
poika auringon tulevi,
päivän kiekko kantapäillä.



LAULAJAN LOHDUTUS.

Tie ei pääty sentään,
vaikk'ei nouse taivaasen.
Sana, laulu lentää
alaspäinkin astuen.

Kuljen kuilun pohjaan,
poveen naisen naurusuun.
Tieni yöhön ohjaan,
jätän pirtit päivän, kuun.

Tunnu tuoll' ei hyvyys,
viha vaan ja rakkaus
ja intohimon syvyys,
yön tuli, tumma loimotus.




MEREN KAUPUNKI.


I.

Näitkö suuren näkinkengän kerta?

Tunnet kaupungin kuin raakunkuoren,
jonka halki meren henki puhuu
huminalla iankaikkisella.

Kaunis on, kun kesäpäivä painuu,
kauniimpi, kun syksy puita punaa,
kaunein on se kaikista, kun talvi
kuutamoiset kuurahunnut kutoo.

Mutta meri jäänkin alta jyskää:
»Vaikka vanki, olen vapaa sentään,
pinnan vaan voi halla hyytää, lämmin
viel' on rintani ja sydän sula.»

Kuulee kaupunki ja kuulee kansa,
nousee, suuttuu, katkoo sorron kahleet,
lainehtii kuin jäänsä luonut syvyys.
Meri jään on alla aatteellinen,
ihanteellinen kuin itse hiisi.


II.

Mutta koska meri toimeen ryhtyy,
silloin on se totinen kuin taivas,
teräsharmaa hahmoltansa, synkkä
niinkuin päätös, tehty syksy-yössä,
taikka koston nyrkki, noussut lyömään.

Silloin kautta kaupungin se huutaa:
»Valta vaan on elon riemu. Turhaa
vapaus on, jos vapaa ei saa sortaa,
muita hallita ja muita murtaa:
silloin vasta vapaus on pyhä!»

Kuulee kaupunki ja kuulee kansa,
moni miettii meren äänen mukaan,
tuntee tulen suonissaan ja tekee
niinkuin käskee kansain »pyhä tahto».


III.

Eipä aina aatteen maailmoissa
meri viihdy; loikoo niinkuin laiska
koulupoika taikka pedagogi
leininlyömä auringossa, antaa
päivän paistatella itseänsä,
haastaa haukotellen viisautta,
varmaa niinkuin Salomonin saarna:

»Miksi tehdä mitään? Kaikk' on turhuus.
Surma seuraa elämää ja elo
kuolemaa kuin vaihtuu vuoden-ajat.
Paras paistatella ruumistansa,
katsoa kuin kalalokki lentää.»

Mutta lokin myös on mieli sama,
saatuansa kyllin syödä ensin,
laskeuu jo vesirajaan, raukee
paaden päähän istumaan ja miettii
kohtaloa koidon purjepurren,
joka aavalta nyt airoin palaa.

Nauraa meri, maa ja taivas. Nolo
vain on soutumiesten mieli. Hiipii
jäykkyys jäseniin, jo herpoo jänteet,
vaikka kaulaa kastetaankin. Kohta
kajutasta kuorsaus vain kuuluu;

vallitsee vain viisauden lepo.


IV.

Kerran rantaa kevät-öistä kulki
nuori mies ja nainen; nurmi nousi,
lehti puihin puhkes, vieno viri
pyrki etäisien saarten päihin
niinkuin aatos kahden autuahan.

Toisahalla terhen karkeloitsi,
ihalaiset immet aallon heilui,
vieri hämäräisten vetten päällä,
seuloi unelmia uskollisten.

Mutta meren ensi laine lauloi:
»Hetki vaan on pysyväinen. Miksi
kuolevainen kuolemaa sa pelkäät?
Muut' ei tarkoitusta maailmalla,
muut' ei elämällä ijäisyyttä:

elää vaan. Ken eli hetken, hälle
saman kertoi päiväperhon lento,
minkä jumalille vuosituhat.»

Lauloi meren ensi laine. Aamun
ensi rusko sattui saarten lomiin,
terhen haihtui, vellamoiset veteen
sukelsivat niinkuin sulkalinnut.

Mutta kaupunki ei tiennyt mitään,
nukkui niinkuin suuri, suuri, tuhma,
sangen tuhma holhoaja, jolta
ryösti aarteen kreivi Almaviva.


V

Meri muita neuvoo mielellänsä,
itseään ei ohjata se osaa,
tahtoo taivahisin nousta, syöksyy
syvemmäksi maata matalata,
ärjyy niinkuin yksisilmä-jätti,
jonka sokaisseet on vieraat viekkaat.

Kiroo julkisia jumalia:
»Miks ei luotu voima niinkuin tahto?
Miks ei tahto niinkuin mielikuva?
Miks ei riemu niinkuin rinnan-kaipuu?
Teko miks ei tehty niinkuin toivo,
ihanuus kuin ikävöimiseni?»

Rinnassansa ristiriitaisuuden
tuntee, sotii, taistelee ja sortuu,
jälleen nousee uuteen ottelohon.


VI.

Paistaa meren pohjaan tyynet tähdet.

Meri muuttunut on yksilöksi,
miettii ijäisyyden ongelmia,
kajastellen kaikki lamput taivaan,
suuret, pienet, kunkin koonsa mukaan;
miettii, mutta ymmärrä ei mitään.

Silloin kautta kaupungin se huokaa:
»Hyv' on heijastella kaikkeutta,
kun on itse kylmä, kolkko, tyyni,
kaunis maata taivaan tähtein alla,
jos on mieli niinkuin taivaan tähti,
jok' ei tunne eikä tahdo mitään
eikä mitään pyydä maailmalta.»

Harva kuulee meren huokauksen;
mies vain yksinäinen kalliolla
yöhön katsoo, päänsä käsiin kätkee,
syöksyy syvyyteen kuin mykkä kivi.


VII.

Mutta satamassa suuri laiva
kilistää jo lähtökelloansa,
siell' on liike, siell' on kiire, touhu,
torin poikki rattaat rämisevät,
valot tuikkii, kone jyskää, joutuin
rientää myöhästynyt matkustaja.

Eikä meri enää haasta mitään.

Kaupunki vain humisee. Sen kautta
puhuu pateettinen ihmishenki:
»Mennös laiva, mennös maailmalle,
meri olkoon meidän veljestäjä,
että liittyis yksilöt ja aatteet,
tunteet, heimot, kansat, valtakunnat,
yhdistyisi yhteistuskalliset,
helpompi ois elon kuorma kantaa.»

Vait on meri, varma pessimisti,
kantaa laivat sekä kantaa aatteet,
tekee työtä yhteishyödyn, hymyy
joskus hiljaa, salaperäisesti
niinkuin tukkukauppias, mi istuu
konttorissaan, katsoo kelloansa,
päättää päivällisen odottavan.

Katso! Tieteet kukoistaa ja taiteet,
ihmiskunta edistyy ja aika
siivin siirtyy kohti ijäisyyttä;
meri antaa silakkaa ja suolaa
eikä enää huoli huomisesta.




LUONNON LUOTTEITA.



1. MAAN VIRSI.

Kehto ja hauta, harmaja valta
    muhkean mullan,
sateen ja paahtavan päivyen kullan,
nouseva norosta, turpehen alta,
    antaja elon,
kantaja ikuisen kuoleman pelon.

Maa! olet mahtaja sykkivän suonen,
    kukkivan kedon,
vierivän villan ja juoksevan pedon,
peri-isä pellon ja tuttava Tuonen,
    jumaluus jyvän,
kaitsija kasvun huonon ja hyvän.

Maa! sulle kiitosta kantele soikoon,
    suvilaulu Suomen,
tuoksussa juhannuskoivun ja tuomen,
rikkaana riemuita virtemme voikoon,
    elonhuolet voittaa,
kauneuden korkean sydänkieltä soittaa.

»Maa iki-heilivä, Maa hius-häilyvä,
    kesäpäivän-päilyvä,
tuulessa kultaisten laihojen lainehet,
emo syli-lempeä, emo sydän-hempeä,
    luo meihin lämpöä,
suo meissä kypsyä ajan alku-ainehet!

Maa elon-kaitsija, Maa manan-loitsija,
    hengen-haltioitsija,
tule meille turvaksi työssä ja taistossa!
Kun korpi kohisee, syystuuli tohisee,
    yön siipi suhisee,
vieri kesävirtenä veressä ja vaistossa!

Maa iki-nuortuva, Maa suvi-suortuva,
    tuhatrinta-tuortuva,
ole meille armias riemumme retkellä!
Emo ilta-ripsinen, emo aamu-hapsinen,
    aurinko-lapsinen,
katso meihin kauniisti kuoleman hetkellä.»

Yhtyvät lauluhun laaksot ja korvet,
    paisuvat pellot,
laitumet laajat ja karjojen kellot,
raikuvat taivahan rantojen torvet
    valkeuden juhlaa;
Maa pyhä, laupias lahjoja tuhlaa.



2. MEREN VIRSI.

Minne riennät,
vierivä virta?
Kunne kohiset,
pauhaava koski?
Mereen! Mereen!
Meill' on kiire!
Tehnet teljen,
särjemme sen.

Tiedätkö tiesi,
kansan aalto?
Aika myrskyinen,
minne menet?
Vapaus, vapaus
meitä viittoo!
Kansojen meri
on ihmisyys.

Mikä on määräsi,
heleä henki?
Kunne kuolevan
suunta suora?
Tahdon sulaa
suurempaani,
ijäisyyteen
ikävä on.

Yksi elää hetken,
toinen vuosisadan,
kolmannesta kerrotahan
kevät-öinen taru.

Aalto aaltoa seuraa,
meren laulu on lakkaamaton,
kuin on kaikkeuden luomisvoima,
kuin on kuolon ja elämän kulku.

Moni nähnyt on nuorta unta,
silloin miehuus saapui,
kovan lauloi luonnon laulun,
sanoi korvaan ankarat sanat,
lyhensi päivät,
pimensi illat,
heitti tielle pitkät varjot,
painoi päähän seppeleen
mennä maata aikaiseen.

Sammuu henki, saatuansa
täytetyksi
palavimman toivonsa.

Mutta en tahtoisi itseäni antaa,
tahtoisin kuoleman kauhutkin kantaa,
mullaksi maatua,
pahaksi paatua,
kesken kiireintä työtäni kaatua,
jos minä tietäisin,
että mun sieluni säilyy,
vaikka kuljenkin kuoleman rantaa,
silloin ma sietäisin
sinne soutaa,
missä kaislikot himmeät häilyy,
sanoisin sanan,
tyttö Manan
saisi sankarin noutaa
elontuskan tuolle puolen,
taakse taakan, arkihuolen;
enkä mä menisi surren,
katsoisin tuota,
liukuisin vitkaan vierivää vuota,
näkisin jälkehen purren
jäävän kirkkahan, haihtuvan hopeavanan.

Turha aatos! Turha unelma!
Katoan kuplana laineen,
pysyy meri,
ääretön, saareton, sanomaton pyhyys.
Lienee mulle liian suuri,
lienen mereen liian pieni,
koska pelkään
kangastella kaikkeutta,
myrskytä myrskyn kanssa,
kulkea tohussa tuulen,
heittyä helmenä pilvihin saakka,
syöksyä syöveriin.



3. ILMAN VIRSI.

Tääll' on templi korkea,
se vaikk' on vailla siltaa,
päivä vain sen valaisee
ja kuudan pitkin iltaa.

Taivaankansi katto on,
sen seinä ilmanpieli,
myrsky siinä messuaa
ja saarnaa satakieli.

Kirkonkupuun kirjaeltu
kaikk' on tähdet taivaan,
kiertämähän, kaartamahan
kuolevaisen vaivaan,

Alttariksi asetettu
vain on pilven parras,
siitä puhuu ukkonen
ja haastaa liekki harras.

Suopi Herran ehtoollista
salamoiva Henki,
vihkii häihin, hautahan
ja valaa kastehenki.

Painaa maahan martahat
ja luopi päälle lunta;
siell' on paimen yksi vaan
ja yksi seurakunta.

Kuuluu siellä kunnia
myös maailmoiden mahdin,
sähkö antaa säveleen
ja taivaanranta tahdin.

Eikä opinkappaleita
siellä kukaan muista,
mutta sama soipi virsi
myrjaadeista suista.

Surma siell' on sunnuntai
ja syntyminen joulu,
elämän on koulu kova
eikä rippikoulu.

Siellä eri-uskolaista
valtio ei vainoo,
luonnon laajan lakikirja
esivalta ainoo.

Hyrskyy uskon uuden hymni,
ihmishenki herää,
tekee riemun ristiretken
ilman miekanterää.



4. TULEN VIRSI.

    Sokko on sallimus,
silmitön kohtalon vaskinen valta.
    Mies voi sen muuttaa,
jos tulen ryöstää hän voi taivahalta.
    Rautakin raukeni,
sallimus ahjossa sankarin suli,
    kun tarmo takoi,
leimusi korkea, kirkas tahdon tuli,

    Ken kipunaisen
rintaansa saanut on tuon tulen tuiman,
    saa ei hän rauhaa,
rientää hän viemänä vihurtuulen huiman,
    pyhä pyörremyrsky
hänt' yhä eespäin yöt päivät ajaa;
    aarnihongan alle
saattaa hän pysähtyä tekemähän pajaa.

    Sydän hällä sytee
kuunnellen kesä-yötä ääretöntä yksin,
    pois povi palaa
istuen naisen nuoren kera ystävyksin;
    saattaa hän viipyä
vierellä kultaisten riemujen maljan,
    silmä kauas katsoo
keskeltä heiluvien hetkien naljan.

    Taikka hän tarpoo
syys-yötä synkkää, maantietä mieron,
    tuntee hän kodin,
muut missä tuntevat kylän kolkon, kieron.
    Tuska häll' on ainainen,
mutta myös ainaisen teon tulihurma,
    Kuolo häll' on kumppani,
ystävät elon lyhven ajatus ja--surma.

    Painavat palkeita
pyrkimys sekä usko ihmiskuntaan uuteen;
    kohottavat kouraa
kuolevaisen kaukomielet kuolemattomuuteen.
    Jos käsi uupuu,
uuvu ei unelmien kirjokipinä-lento;
    usein on maailman
syttänyt hehkuvan hengen säen hento.

    Tuli! sua kiitämme
kaikesta, mikä meidät ihmisiksi nostaa,
    tiedosta, taidosta,
tarmosta, joka iskut kohtalon kostaa.
    Tuli, meissä pala!
Ihmisten mantereeksi maailma muovaa!
    Jumaluus julma,
ole meissä lempeä, laula virttä luovaa!




EPILOGI.



SÄHKÖN SÄVEL.

Tuntematonna ma maailmat ohjaan,
korkeudet, syvyydet sydämien pohjaan,
taivaasta taivaasen, tähdestä tähteen;
maass' olen, ilmassa, aallossa lähteen.

Ei ole paikkaa mulla, ei aikaa,
nimeäni kaikkeuden kanteleet kaikaa;
muut ovat monet, minä olen yksi,
mua eivät muut saa määritellyksi.

Laki olen laulava halki elon laineen,
Henki olen hehkuva kautta kaiken aineen,
Äly olen ääretön, järki olen jylhä,
Voima olen ehdoton, pyhä, yksi, ylhä.

Turha mua tutkia maisin mainesanoin;
tieni ma vallitsen säkenöivin vanoin.
Lyön: siellä tähtitarhat syttyy ja sammuu.
Käyn: siellä aamun-karjat kultasarvet ammuu.

Saatan ma heilua päällä kesäheinän,
painua läpi vuoren paatisen seinän,
räiskyä silmästä rakastavan naisen,
singota unelmista urhon kuolevaisen.

Otan usein yömajan ihmisten tuntoon,
useammin päivämajan päähän ja kuntoon,
satun sinisalamana, tartun takaraivoon,
juhlat jumal-aattehen isken ihmisaivoon.

Kauneus on kaapuni elävitten eessä,
kirjokaari merkkini pilvissä, veessä.
Tuon jos tunnet, suurtuu sun sydämesi pieni,
käy sen kautta huikaisten sädekirkas tieni.






TÄHTITARHA

(1912)




TÄHTITARHA.

Kuljen, kuljen kummallista
tietä tähtitarhan,
sadan saanut surman suitse,
haavehen ja harhan.

Täällä eivät piikit pistä,
polta haavat okaan,
täällä voi vain nousta, nousta,
eikä mennä lokaan.

Tääll' on käydä turvallista
tuollapuolen vihan,
yläpuolla yön ja hallan,
taivas-tietä ihan.

Päätä huimaa katsellessa
maailmoita alla,
hurmaa kahta kaunihimmin
toiset korkealla.

Ensi kerran elämässä
elän rinnan rauhaa,
sopusoinnun suurta unta,
laulun mieltä lauhaa.




KUOLEMATTOMUUDEN TOIVO.

Kantaatti.

  Kaupunki nukkuu,
paukkaa pakkasen harmaja henki.
  Yön äänet hukkuu,
turtuvat tuskat jo ihmisienki.
  Kuu kumma valvoo,
leimuavat tähtien tulikirjat yössä.
  Tähtiä palvoo
mies yksinäinen, mi istuvi työssä.

Kuuhut katsoo akkunasta:
»Tuollapa on kiire vasta!
Ehdit hautaan helpommalla,
nukkumahan nurmen alla.
Ijäisyys on kylmä käsi,
taittaa tarmos, elämäsi,
menet niinkuin meren laine,
katoat kuin kaikki aine,
kuihtuvat sun henkes heelmät,
haihtuvat sun taitos teelmät,
turha tääll' on työ ja taisto,
varma yksin elon vaisto,
varma maailmoiden rata.
Valaisetko maailmata?»

»Älä luule, ylpeä yölamppu taivaan,
yksin että loistat sa maan valjun vaivaan,
älä luule tähti, mi tuikat talvi-yössä,
olevasi ainoo, mi tääll' on valon työssä:
    työlamppu palaa,
    ihmishenki ikävöi,
    sähkön valta säkenöi,
tunne suuri suitsuaa ja haave heljä halaa.»

Ilkkuu jääkukka ikkunalta:
»Etsijä, etkö huomaa,
että aivosi kehräävät jo
hulluutta tuulen tuomaa?
Elon riemu on ensimmäinen,
toinen kuoleman pelko,
turha muuta on tutkistella,
sulla jos niist' ei selko.
Katso, maailma kaikki nukkuu,
paina itse pääsi,
herää huomenna, nauti, naura,
tartu elämääsi!
Kerran vain ne viittovat sulle
toiveet ynnä muistot,
kerran vain ne kukkivat sulle
hekkuman heelmäpuistot,
kerran oot oman onnes loihtu,
kerran vain sytyt, sammut, soihtu,
kudo vaivasi kukkasiin,
vaivu untesi unelmiin!»

Kas, kuin nousee miehen rinta:
»Enkö eläis elämätä,
koska tunnen tulisinta
tahdon jännitystä tätä?
Elon vaisto juuri ajaa
aatteen mailla matkustajaa,
että jatkuis hengen hetki,
vaikka päättyy päiväretki.»

Tarttuu työhönsä mietteen mies,
pyhän tahdon lies
leimuaa, kukat jäiset sulaa.
Seinät siirtyy,
pitkät piirtyy
alat aatteen lentimille.
Tuonne taakse tähtisarjain
laumat orhein liekkiharjain
häntä kilvan kiidättävät,
otavaisen olkapäitse,
kärjitse Kalevan miekan;
kuulee hän kummat laulut soivan,
luulee hän henkensä kaikki voivan.

    Näkee hän allaan
maan kuni kuoleman kartanon harmaan:
    hautoja tallaa
mies ikitoivon ja aattehen armaan.
    Henkensä helmeä
etsivä ei tunne elon talvisäitä.
    Kuutamo kelmeä
hälle on korkean auringon häitä.

Kesä kukkii kaunehinna,
luonnon lapset karkeloi,
juhlii metsän laaja linna,
meren kaunis kannel soi.
Kera käy hän naisen nuoren
lehtotietä lempeää,
hehkuu huiput onnen vuoren,
karkaa haave hourupää.

Huojuvi heinä,
kuiskivi kukka,
virkkavi viita:
»Saapuvi syys,
heilimme jälleen,
heili ei koskaan
henkesi nuori,
halla min hyys.»

Laulavat liedot
ilmojen aallot,
armahat niinkuin
nouseva koi:
»On elo kaunis,
kauniimpi sentään
sille, ken kuoleman
voittaa voi.»

Haastavi tumman
Tuonelan herra,
turpehen alta
ankara mies,
säikkyvät aallot,
tummuvat metsät,
sammuvi päivän
lempeä lies:

»Voita ei kenkään
valtoja kuolon,
nuoret ja vanhat
viikate lyö,
kaikki ma voitan,
kaikki ma korjaan,
kaikki ma peitän
kuin pyhä yö.»

Katso, niinkuin pilvi kaartaa
taivaan kannen kirkkahan,
hältä murhe mielen saartaa,
tuntee kaipuun katkeran,
vaipuu aatos, äsken lieto,
silmä sumuun kyyneltyy,
tuima pyrkii ilmi tieto,
syvä niinkuin rinnan syy:

»Kesät kulkee, talvet vaihtuu.
syksyt seuraa toisiaan,
kerran viime hanget haihtuu,
astut itse alle maan.
Kukkii pääsi päällä kunnas,
kulkee ihmisheimo uus.
Mik' on miehen menneen lunnas,
kuolleen kuolemattomuus?»

Yhä nousevi hän, ikimiettehen mies,
ei lannista hänt' elon ankaran ies,
ei häälytä häntä se kuoleman kuoro,
hän tuntee, on hällä nyt voittajan vuoro,
halu hällä on hehkuva, sammumaton,
hän pyrkivi aatteensa aurinkohon,
hän murtavi allensa maalliset lait,
hän tuntonsa tuskille huutavi: vait!
hän käy yli hellimmän armaimpansa,
jo loitolle jäi koti, ystävät, kansa,
nyt lempensä ruusut hän murskaksi astuu,
nyt jalkansa orpojen kyynelin kastuu,
hänet tyhjyys jo ympäri vyöttävi, raastaa,
ei kauhua kammo, ei säiky hän saastaa,
hän polvia myöten jo polkevi lokaa,
kuin kukkia orjantappura-okaa,
pois kaikkosi ammoin jo kauneus lauha,
ovat outoja rakkaus, onni ja rauha,
ei tunne hän autuutta tuokion hempeän,
käsi kosketa häntä ei lapsosen lempeän,
on kielletty hält' ilo kiitävän hetken,
lepo hällä on päässä vain päätetyn retken,
hän riemunsa raiskaa, hän haaveensa hautaa,
hänen tahtonsa on vain tulta ja rautaa,
kuin kuolo hän käy, kuin miekka hän murhaa,
tiell' aatteensa tuon hälle kaikki on turhaa,
jo allansa rauniot sortuvat ryskää,
hän käy, missä pilvet ja ukkonen jyskää,
hänen mielensä on kuni autio yö,
min halki vain kaikkeus-aattehet lyö,
sydänhaavoista itse hän vuotaa jo verta,
hän tahtovi korkeimman kohdata kerta,
hänen tahtonsa taivaan jo portteja ratkoo,
hän teljet ne seitsemänkertaiset katkoo,
hän askelin mittaa jo määrättömyyttä,
käsin koskee hän kohta jo äärettömyyttä,
on hällä jo kourassa kuolottomuus,
sen eess' yhä ilkkuva uudin on uus,
hän syöksyy, hän ryntää, hän kaatuu, hän voittaa,
hänen yllänsä korkea aurinko koittaa.

Helkkyvät hopeiset kielet
yllä, alla, ympärillä:
»Katso, mik' ihana ihme!

Kaikki, minkä polki miesi
taivas-tietä käydessänsä,
nyt miehen keralla käypi.

Minkä luonnon-vastaiseksi
luuli mies valon-väkevä,
luonnon-myötäistä olikin.

Minkä uhmaksi jumalten
uskoi mies tulen-tukeva,
olikin jumalten juhla.

Minkä tahdoksi omaksi,
oli tahto taivahisten,
itse aurinko elämän.

Kaikessa sama on tahto,
vaisto valtava, ijäinen:
toivo kuolemattomuuden.

Suurimmassa, pienimmässä:
elää itsensä ylitse,
suojata oman-sukuista.

Tuo on luonut luomakunnan,
linnut puihin laulamahan,
maat, ilmat iloitsemahan.

Tehnyt valtiaat väkevät,
templit, linnat, taidetarhat,
askaret aren ja pyhän.

Soinut kansan kanteleissa,
työssä, toimessa inehmon,
leikissä suvisen luonnon.

Lasten laulut, naisten naurut,
kevätvirtojen vilinät,
tuota kaikki kuuluttavat.

Sama kuoro kaikkialta
yhtyy äänehen inehmon,
vyöryy, paisuu pauanteena.

Kuolon kanssa kamppaella,
tuo on aateluus elämän,
ritar-lyönti luomakunnan.»

Helkkyvät hopeiset kielet,
yltä, alta, kaikkialta,
toiset raikuu kultakielet,
laulaa luonnon kaikkivalta:
»Ei ole eloa eikä
kuolemata ehdotonta.
Kunkin on kuolema sikäli,
mikäli hänellä mieli,
kullakin on kuolottuutta,
min verran vaatia osasi.
Tehnet suuria tekoja,
elät sä tekosi verran,
nähnet kauniita unia,
elät sä unesi verran,
luonet laulun lentämähän,
elät laulun lentimillä,
väkipyörän vääntämähän,
sen kera pyörit ja pysähdyt.
Siittänet pojan pätöisen,
elät kanssa heimon helmen,
puun pyhäisen istuttanet,
itse kaadut puusi kanssa,
koonnet maata, mammonata,
elät maassa, mammonassa,
jättänet jälelle muiston,
kera muistosi murenet.»




YÖVARTIOLTA.



LAPIN TARKKA.


1.

Tuikkii tähdet pääni päällä:
ilta lie vai aamu täällä?

Kulkee mailla kukkalemut:
syksyn lie vai kevään kemut?

Häilyy kuutamossa huntu:
elämän vai tuonen tuntu?

Kova kaikuu kannel ajan:
alkavan vai lopettajan?


2.

Kysyn tuota, tunnen, tutkin,
katson noidan kaukoputkin.

Katson vanhat, katson nuoret,
monet raukat raakunkuoret.

Miss' on helmi heimon surun?
Tuolta täältä löydän murun.

Nää en ehjää enkä pohjaa.
Hetken oikku kansan ohjaa.


3.

Puhuu tähdet päällä pääni:
»Auringon on kuultu ääni.

Kesää kohti kuljetahan
puhki takatalven pahan.

Elämään on miete mielten
kautta kuolon pihtipielten.

Alkamaan on auki rata
Suomen valtaa valoisata.»


4.

Yhä tutkin, etsin tuota
Suomen suuren valtavuota.

Eikö saa jo ilmi sana,
Lapin loihtu laajempana?

Tummempana Turjan mahti,
vankempana vuorten vahti?

Rohkene jo Suomen rotu,
omaan vapauteensa totu?


5.

Puhuu tähdet päällä pääni:
»Vapauden on kuultu ääni.

Ilta meill' on muukalainen,
aamunkoitto kotimainen.

Täyttyy vuosisatain takaa
kansan haave, harras, vakaa:

olla herra oman tuvan,
tuohon luoda oman luvan.»


6.

Kevähästä kertoo taivas.
Maa, mik' on sun syksyvaivas?

Kohti länttä, kohti itää
Suomen suuren seista pitää!

Kesken kahden vieraan verta
tohdi itses olla kerta!

Kahtianne kalvan hurma
tai on tullut Suomen surma!


7.

Huokaa maasta Mannun henki:
»Tunnen opetuksen senki.

Oli aika unelmoida,
ois nyt tehdä, oisi voida.

Olla verin, olla vaistoin,
mitä taatot hengen taistoin.

Suora oisi suunta ajan,--
vaan on Suomen sielu hajan.»


8.

Yhä tutkin, etsin, kysyn
Epäilyksen lasna pysyn.

Miss' on suomalainen aate,
on kuin yllä lainavaate.

Missä suomalainen veri,
siinä ajan henki eri.

Turhaan katson kansan pohjaan.
Oman tieni itse ohjaan.

1908.



MAAN HÄDÄSSÄ.

Hymni.

Esitetty ensi kerran Yliopiston Kalevala-juhlassa 28/2 1910.

Vapaa syntyi Suomen kansa,
muistaa vanhaa vapauttaan,
lauluissansa
korven kansa
valtas meille vapaan maan.

Väinämöisen laulun laine
vyöryy kautta maailman,
taipuu aine,
nousee maine
maasta hengen voittoisan.

Vaikka tuiskii talvi lunta,
paljon painuu alle jään,
näkee unta
ihmiskunta
oikeasta itsestään.

Uusko uhkaa Suomen surma?
Taasko tarpeen mahti maan?
Tulkoon turma
taikka hurma,
kaikki yhteen kuulutaan!

Tuima tääll' on kehto, hauta,
sankka saartaa pohjan yö,
tääll' ei auta
miekka, rauta,
auttaa aatos, tarmo, työ.



SUORA SANA.

Juhlaruno nuorsuomalaisille sanomalehtipäiville 18/11 1910.

Maa, jota myrskyt ja ukkonen lyövät,
jota omat koirat ja vierahat syövät,
kansa, sa valheen ja tuhmuuden vanki,
aivoissa ahtaus, sydämessä hanki,
sulleko soisi nyt soittoni kieli?
  Ei! Sulle liian on täys tämä mieli.

Aika, sa ankara, hallainen, nurja,
aika puolisivistynyt, pieni, karsas, kurja,
hetki ilman intoa, hengen aateluutta,
arkipäivä, suosiva keskinkertaisuutta,
sulleko kaikuisi sieluni soitto?
  Ei!--Sinä soitat.--Sun on täällä voitto.

Europa, kaukaa katsova meihin,
maan polon tuskahan, kansan kyyneleihin,
Englanti, lain koti, yksilön suoja,
Saksa, tiedon tyyssija, Ranska, valontuoja,
teillekö laulaisin taakse taivonrannan?
  Ei! Teihin saakka ei lauluni kanna.

Niinpä laulan itselleni, oman iloks' illan,
suuttumuksen syvyydestä laitan sinisillan,
vihan pyhän pyörteistä nostan nuoren haaveen,
synkän niinkuin sydämeni, oudon kuin aaveen:
--Totuus! Sun ääntäsi täällä ei kuulla.
  Hyvä, siispä soikaamme yhdellä suulla!

Sana suora, minne on mennyt se meiltä?
Sana kaunis, kaiu et Suomen saloteiltä.
Sana paljon käytetty, poljettu lokaan,
polkijaisi kantapäähän pistä haava okaan!
Totuus, seiso sivullani! Iske, salamoitse!
  Ei! Eipä kuollutta kukaan eloon loitse.

Tiedän sanan toisenkin, suuren kuin meri,
missä se soi, siellä sykkää sydänveri,
siellä liput liehuvat, torvet, rummut raikaa,
kansat kaikki hengähtävät, tehdään uutta aikaa:
--Vapaus! Sa tääll' olet vain sana turha.
  Tule, ennen taistelo kuin salamurha!

Ei ole taistoa, missä ei miestä.
Kantanut ei suotta Suomi orjan iestä,
aatteilla, tunteilla tääll' on orjanleima,
outo jalon ylpeys, elonriemu reima.
Miksi suuta halkaista täällä sanoin suurin?
  Orja olet kytketty maahan ikijuurin!

Niinpä kuule, taivas, kun heimoni kiroon,
kuulukohon kurjan huuto Karjalahan, Viroon,
kaikkialle, missä kaikuu Suomen sukukieli,
missä leikkii orjanlapset, laulaa orjamieli...
Ei! Ei! En kirota ma saata kantajaani,
  ethän ole emintimä, olet oma maani.

Oisi monta muutakin sanaa suurta, soipaa,
meillä hevon helyjä, mut muilla kaikkivoipaa,
meillä kullan kukkasia, tyhjää ulkokuorta,
muualla musertavaa, täyttä, ikinuorta:
Ihmisyys! Ihanteet!... Ei, en viitsi, jaksa.
  Mitä on ne, ellei niitä elontyöllä maksa?

Elontyöllä tuimalla, jokahetkisellä!
Sydämessä suuri usko kellä tääll' on, kellä?
Kuka täällä täyttää, kun kaikki täällä lupaa?
Kuka tohtii maassa kiinni luoda tuulentupaa?
Kuka täällä itseään ja muita kunnioittaa?
  Sanokaa! Ja hälle kaikki sävelniekat soittaa.

Pelastakoon itsensä, ken voi, ken tahtoo! Parhaan
siten kantaa heelmän hän myös muiden yrttitarhaan
Tehköön työtä yksin, yössä, ystävittä, työnsä
tuloksista vaikk' ei koskaan valkeneisi yönsä.
Tehköön, mit' ei tekemättä jättää voinut! Hälle
  hiljaa virren viritän ma niinkuin ystävälle.



KARJALAN KANNAS.

Uudenkirkon ja Kivennavan asukkaille omistettu.

Karjalan kannas on vartiopaikka,
Karjalan kannas on kaunein paikka
seisoa, kaatua, suuttua, surra,
vaan ei vierahan kakkua purra,
ei olla pajarin poikien orja,
vaan olla vapaa, suora ja sorja,
uskoa oikeuden voittavan voimaan,
toivoa tuomion torvia soimaan,
Karjalan kannas on teidän,
Karjalan kannas on meidän!

Maa meill' on yksi ja yks meillä veri,
heillä on kansa ja esivalta eri,
yks meill' on Suomi ja sama meillä rotu,
emme me uusihin isänmaihin totu,
muistamme maammojen kultaista kieltä,
haastamme harmaiden taattojen mieltä,
poljemme peltoa perkkaamaamme
suojassa lain sekä Suurruhtinaamme,
emme me rajan yli ryntää,
tahdomme kylvää ja kyntää.

Karjalan kannas on vaikein paikka,
Karjalan kannas on kunniapaikka
taistella Europan silmien alla,
vastata sortohon vapautumalla,
kilpenä torjua, kalpana estää,
Uusikirkko seisoo, Kivennapa kestää,
Metsäpirtti auttaa, Rautu on rautaa,
vielä ei kaiveta Karjalan hautaa,
Karjalan kannas on teidän,
Karjalan kannas on meidän!



MAAMIES, MAHTI SUOMENMAAN--

Maamies, mahti Suomenmaan,
taas sun voimas tarvitaan,
Suomessa on suuri hätä,
kysytähän kyntäjätä.

Suloinen on Suomenmaa,
laulun maaksi lausutaan.
Liekö kaunis myös sen kansa
tarmoltansa, tavoiltansa?

Torppari tai virkamies,
sama meill' on kotilies,
sama myöskin Suomen laki
rengillä kuin herrallaki.

Oppahamme oikeus,
valkamamme vapaus,
kukin itseänsä kaitkoon,
sentään tunnussanan taitkoon.

Sodat suuret kestettiin,
hallan eljet estettiin.
Kestämmekö kerran vielä
Ison vihan miehen miellä?



HAKKAPELIITTAIN MARSSI.

_In ecclesiam!_

Sotaa etsineet me emme,
rauhan tähden taistelemme,
kas, kuin ratkee rautapaidat,
katkee hengen kahleet, aidat.
Aika ei nyt auran, kynnön--
  »Lakkaa! Lakkaa!»--
aik' on kylkiraudan, rynnön--
  »Päälle hakkaa!»--
Iske eestä Europan,
synnyinmaan ja maailman!

Vaipui vapaa ihmis-usko,
niinpä nouskoon kuolon rusko,
Hakkaa päälle! Eestä haudan,
Jumalan ja Suomen raudan!
Kuulkaa, parkuu munkit, nunnat--
  »Säästämättä!»--
särkyy, sortuu seurakunnat--
  »käytä kättä!»--
Surmaa eestä Europan
synnyinmaan ja maailman!

Päättyy päivä ratsumiehen
tuvan taikka tuonen tiehen.
»Lakkaa!»--Rauhan viidat lehtii,
hengen kultatouot ehtii.
Vapaa kun on ihmiskunta--
  »Lakkaa! Lakkaa!»--
maata voimme mannun unta--
  »Päälle hakkaa!»--
Voita eestä Europan,
synnyinmaan ja maailman!



VAPAA MIES.

Vapaata miestä vangita
ei voida väkivallalla,
ei kalvalla, ei kahleilla,
ei mahtisanalla;
kun kaikki maahan kukistuu,
hän seisoo niinkuin korven puu,
ja kun hän kaatuu, kaatuissaan
päin sortuu sortajaan.

Se vasta, vast' on vapaa mies,
ken oman luoda tiensä ties
keskeltä elon kuohujen
ja ajan aatteiden;
ei häntä vallat horjuta,
ei joukon oikut orjuuta,
hän yksin yönkin halki käy,
kun tähteä ei näy.

Ja vasta vapaa mies on se,
ken tyynnä lausuu Tuonelle:
»Ma kuolla voin, mut kuole ei,
min eestä työtä tein.»
Ei kuolema lie ankarin;
on kuolo seppel sankarin,
kun vaatii häntä vakaumus
ja ihmis-oikeus.



ERÄÄNÄ UUDENVUODEN YÖNÄ.

Nuor' on maani, nuor' oon itse myöskin,
varhain alkoi aamu kummallekin,
näimme vuorten päällä päivän-nousun,
nousimme ja kohti kiiruhdimme--
vaan nyt sumu sankka päivän peittää.

Toivoimme me totta elämältä,
uneksimme uutta hengen aikaa,
jolloin kauneus ois kansan usko,
nauru naisten, laulu miesten miekka,
sotaa käytäis, iskis innon tulet,
jyräis vastatusten vakaumukset--
vaan on väkivallan väärän aika.

Liemme heränneetkin liian myöhään;
ollut lie se iltarusko, jonka
vuorten päältä päivä näytti meille.
Tullut yö on. Mennään maata, maani!



SUKUVIRSI.

Eteläsuomalaiselle Osakunnalle omistettu.

Uusmaan urhot, jäämit jäykät,
lapset raisun rannikon!
Maassa meill' on juuret vankat,
tahto taivahalta.
Oisko meissä orjan leima,
ollaan kansa Kullervon!
Riemukseen ei meitä riistä,
sorra sortovalta.
Seiskaa paadet, paikallanne!
Toisianne turvatkaa!
Vaaran tullen vainolainen
valkamiinsa survatkaa!
Kahden puolen Suomenlahta
kukkii kaunis kansa, maa,
    suuri Suomenmaa!

Saarten sulhot, nienten neiet,
kansa suuren kaupungin!
Ahkeroikaa, aivot Suomen,
suurta tehdään hiljaa.
Viron viittoo heljä heimo,
itkee vaimot Inkerin.
Meidän täss' on kyntö, kylvö,
vieras korjaa viljaa.
Rajatonta rakkautta
vaatii taisto kansojen.
Uusmaa, joudu johtajaksi!
Saat sa paikan parhaan sen.
Taas on tarpeen Väinämöistä,
haahta sankar-haavehen:
    Suomen vapauden!



VELJESVIRSI.

Viipurilaiselle Osakunnalle omistettu.

Minkä liitti luonnon Luoja,
ei sitä ihminen erota.

Yks on maa ja yks on kansa,
yksi kaunis Karjalamme,
ikuinen, ihana, pyhä.

Elivät erossa veljet:
virsi vieri tuulen teitä,
laulu taivahan latuja,
kutoi sillat kummalliset,
kaaret ainaiset asetti
tuvasta tupahan, kautta
Karjalan sinisalojen.

Tuo on virsi veljesvirsi,
kuultu Suomen hongikoissa,
alta kasvon Kaikkivallan,
pyhän päältä päiväkummun.

»Miettikäämme mennehiä,
muistelkaamme muinaisia,
tulta taattolan takassa,
maita maamon kukkivia,
ihanuutta talvi-illan,
suvi-aamun armautta,
kesän kerkeän menoa,
syksyn synkän saapumista;
kuinka paistoi kuudan valju
hangille helottaville,
kuinka paahtoi kultapätsi
heinän nuoren helpehille,
kuinka sai kotihin karjat
pihahallin haukkuessa,
kuinka hirnahti heponen
tutun äänen tuntiessa,
miltä maistui leivänkakku,
käden karhean tekemä,
oli olla turvallista,
tuvan tumman karsinassa;
veistellä pärevenettä,
kuulla lapsen laulatusta,
kehdon vanhan keinumista,
taaton hiljaisen tarua,
kummista salon sinisen,
ihmehistä ilman kaiken,
vainajista valjenneista,
sankarten samoannasta,
kihloista kilahtavista,
häistä metsän morsianten,
kun tuli kuningas itse,
valkealla varsallansa,
ajoi tietä virvatulten,
tuonne kultia karisti
iloksi inehmon lasten,
onnen oudon etsijöille;
niille, joilt' on mieli mennyt
elonhaavehen ha'ussa,
joilt' on hapset harmennehet
taivon kaarta kurkottaissa,
jotka sorjasti sotivat,
taistelevat tappiolla,
eestä päämäärän etäisen,
puolesta unelman uuden,
näkevät näkemätöntä,
tekevät tekemätöntä,
sortuvat sorahan polvin,
mutta kilpi kirkkahana.»

Tuon ken kuuli veljesvirren
lapsena isän kodissa,
luona armahan emonsa,
kotilieden lämpimässä,
ei hälle elämä anna
enää muuta kuin muruja,
häll' on päässä päiväntähti,
syömessä suru ijäinen,
jok' ei lähde laulamalla,
pakene pajattamalla
Suomen tummista tuvista,
Karjalan sinisaloilta.
Laulu lapset yhdistävi,
sillan kultaisen kutovi,
rajat kussa kulkeneekin,
vallat kuinka vallinneekin.




MARJATAN TÄHDET.



MARJATAN TÄHDET.

Marjatan tähdet, maailman tähdet,
tähdet tietäjienki,
paistavat yhä, yö kun on pyhä,
hiljainen ihmisen henki,
tuikkivat tupiin, kylmiin kyliin,
suurten sulhojen mieliin,
syöksyvät kanteletarten syliin,
syttyvät soiton kieliin.

Tuosta on taru, tuima ja karu,
mainittu pohjolan mailla:
Loista ei tähdet, Marjatan tähdet,
muiden lamppujen lailla,
tähdet kun Marjatan tuikkii, ne tuhoo
taikka ne taivohon nostaa,
autuuden äärettömyyttä ne uhoo
taikka ne kaataa ja kostaa.

Yö oli aaveen, yö oli haaveen;
sulho ja morsian kulki,
helkkehet unten, välkkehet lunten
yö pyhä piiriinsä sulki,
seisoi hongikko harras ja vakaa,
kuutar kummia seuloi,
valkeus taivahan rantojen takaa
morsiushuntuja neuloi.

Virkahti sulho, sureva sulho:
»Luonto jo laittavi kesää,
meillä on rakkaus ainoa rikkaus,
meillä ei vuodetta, pesää,
olla ken maailman orja ei saata,
hälle sen maailma maksaa,
suo hälle haudan syntymämaata;
vieläkö jalkasi jaksaa?»

Vastasi nainen, vakava nainen:
»Eespäin on talvinen tiemme,
vastassa vaikeus, mielessä haikeus,
kauneuden viestiä viemme,
kuljemme rakkauden palmuja kantain,
päällämme päilyvä totuus,
vaadimme valkeutta taivahan rantain;
rohkea, kuulun sun rotuus!»

Tuikkivat tähdet, Marjatan tähdet,
kannella korkean taivaan,
astuivat aatteet, maailman-aatteet,
elämän ankaran vaivaan,
heittivät pitkän, säihkyvän säteen
idästä läntehen hamaan,
painoivat käden toisehen käteen,
käskivät kiiruhtamaan.

Viikot ne vieri, vuodet ne kieri,
ihmiset aikojen mukaan;
taas kesä tuli, taas lumi suli,
kuullut heistä ei kukaan.
Rannalla vieraalla valkeni luunsa,
huuhtomat hyisen laineen,
kattamat kukkivan kauneuspuunsa,
mainitsemattomat maineen.



ILDIKO.

--Ildiko, Ildiko, Burgundin ilves,
miksi sa murhasit mun?
--Attila, Attila, ah älä kuole,
kuolleista herätän sun!

--Ildiko, ah hius-himmeä, miksi
teit teon vilpillisen?
--Attila, ah sotalaumojen surma,
syy oli rakkauden.

--Rakkausko raudan sun morsius-yönäs
suuntasi syömeeni näin?
--Miksi et enemmän mielinyt mua,
katsoit tähtihin päin?

--Katsoin tähdistä kohtalon teitä,
siksi ma unhotin sun.
--Ollut et enää hunnini hurja,
loukkasit lempeni mun.

--En ole entinen Attila enää,
Jumalan vitsa ma lien.
--Surmaavat sulhonsa Burgundin neitseet,
tietävät petturin tien.



TURHA KAUNA.

Turha sun mulle on kaunaa kantaa,
retkeni rientää jo taivahan rantaa,
kohta, kohta sen taaksi
haihtuva on elon harhaisen haaksi.

Mahtuvat sinne syyttävät sanat,
laulujen laineet ja venhojen vanat,
kenties kun olen siellä,
muistaa voit mua muullakin miellä.

Koe mua hetkinen, hetkinen sietää!
Pyydä en suotta, sen sallimus tietää,
sama, mi tielleni johti
Sun, jolle lempeni leimuta tohti.

Taikka jos ahdas on maapallo meille,
keskenkin tulla voi Tuonelan teille,
sattui jo surmaava nuoli,
voit pian virkkaa: ma voitin, hän kuoli.

Mut älä ilmaa myrkytä multa!
Tukehtuessakin syöksen ma tulta,
poltan rikki ne rinnat,
jotk' oli muinoin mun onneni linnat.



DIES IRAE.

Ystäväni yksin lähti,
jäin kuin kylmä taivon tähti
katsomahan kulkuansa,
muistamahan murhettansa.

Eikö palausta konsa?
Ei, on tullut tuomionsa,
lyönyt hetki, juossut hiekka,
noussut kuolon kuuramiekka.

On nyt hetki suurin hällä:
ostettava elämällä
kutsumuksen kultamuru,
itselönsä ikisuru.

Sydän kiertyy synkän miehen.
Rauta iskee rautatiehen,
liehuu liina, katoo juna;
sammui pilven viime puna.

Nyt on tehty murhatyöni,
nyt on yksinäiset yöni,
nyt voin itkeä ma ilmi,
mitä kestin kuivin silmin.

Hulluus varmaan suuni sulki,
nyt voin huutaa tuskan julki:
tahtonut en itse tätä,
tein ma pakkotehtävätä!

Häll' on elo eessä, mulla
takanani tuiretulla.
Sulle ollut este oisin,
jos ma oisin tehnyt toisin.

Myöskin inha itselleni.
Särkyköön mun sydämeni,
menköön onni sun ja minun!
Nyt on voitonseppel sinun.

Vaan jos takaisin hän palaa?
Jos hän mua muistaa salaa?
Silloin helmahansa heityn,
syöksyn syvyyteen ja peityn!



MENNYT.

Putosivat puista lehdet,
pilvilöistä sateet,
ei pudonnut tuskan taakka
minun mielestäni.

Muutti linnut maille muille,
meni armas nainen,
yksin yön pimeän lintu
rinnassani laulaa.

--Oi Jumala, sano minulle
milloin kesä tulee?
--»Silloin koska kirkonkellot
matkallesi soittaa.»

--Oi Jumala, vielä virka,
milloin päivä nousee?
--»Silloin kun vihanta virpi
kummullasi kukkii.»

--Hyvä Jumala, etkö luule,
että armas palaa?
--»Palajaa, kun vieras sulho
vierellänsä kulkee.»

--Lausu, laupias Jumala,
vielä viime sana:
yletänkö ystävääni
Tuonen tuolta puolen?

Vaiti on Jumala, vaiti
meri, maa ja metsä,
yksin yössä mielipuoli
puhelee ja huutaa.



KEVÄT KIRKKAHIN.

Kevät kirkkahin,
mitä virkkaisin,
jos armahain
tulis vastahain?

»Älä muuta kuin
sula silmin, suin,
kuole riutuen
kera hankien!»

Kevät kirkkahin,
mitä virkkaisin,
jos antais hän
mulle elämän?

»Älä muuta kuin
tee tenhoutuin
vala valkoinen
kera kukkien!»



LOUKATUT.

Orjat, kytketyt yhteen,
loukatut sydämehen saakka,
ranteissa rautaiset kahleet,
harteilla hallava taakka!

Emme me yhtyä voi,
emme myös erota saata,
lempiä emme, mut emme
myöskään lemmestä laata,

Tehnyt olen väärin ma sulle,
siitä mun sydämeni murtui,
tehnyt olet väärin sa mulle,
siitä mun tunteeni turtui.

Sultakin kuollut on herkin.
Tiedän, se on oma syyni.
Menneet on onnemme keväät,
eess' ikitalvi on tyyni.

Mutta kun nään sinut jälleen,
silloin mun silmäni vettyy,
taas käsi hyljätty kohoo,
taas sydän pettynyt pettyy.

Nään, miten sielusi sunkin
kurkottaa mua kohti,
kuulen kuin sydämesi nyyhkii,
kerran mi toivoa tohti.

Lasket sa leikkiä jälleen;
taas käsi tarjottu vaipuu,
muuta ei meillä kuin muistot,
murhe ja toistemme kaipuu.

Orjat, kytketyt yhteen,
loukatut sydämehen saakka,
ranteissa rakkauden kahleet,
harteilla töittemme taakka!



RUNOKIRJE.

Rakastettu, armastettu
    ijankaikkisesti
Kuinka kuolis lempeni,
    mi nyt jo kaikki kesti?

Saat sa olla armoton
    ja saat sa olla paha!
Jälleen kun ma muistan Sun,
    ma sulan niinkuin vaha.

Saat sa olla uskoton,
    ja että ootkin, tiedän!
Kuolla olin kerran tuosta,
    hymysuin nyt siedän.

Täällä, tähtitarhassani,
    hiljaisuus on pyhä.
Tänne kuulut Sinä vain,
    Sa ainut, armas yhä.

Tule tänne, tähti-yöhön,
    tänne, missä olit,
ennen kuin Sa menit pois
    ja toisen omaks tulit!

Tääll' on taikalinna tehty
    Sulle surun puista,
ollehesta onnestain
    ja uuden haaveiluista.

Tule! Etkö nää jo, kuinka
    sydämeni riutuu,
koko maailma ympärillä
    himmenee ja hiutuu.

Sammuu sanat, säveleet
    ja kaikki kaunis hajoo.
Tule, tumma, armas lapsi!
    Ylevinkin vajoo.

Mikä vaipuu, vaipukoon!
    Mun rakkauteni kestää.
Suuri suru, suuri tieto
    meiltä eron estää.



NÄKY.

Minä nään, miten isäsi muisto
sun sielussas himmenee,
miten itsekin himmenen siellä
ajan vierressä vitkalleen;
sama kohtalo sunkin saartaa,
myös sen, jota rakastat,
pois, pois, ah ijäksi mennen
kera lempesi katoat.

Ah, kaukainen jälkipolvi,
mi teet kuin kerran ma,
mi kurkoitat unikuvaa
elon entävän kuilusta;
se pettää, se pettää, se pettää
kuin hän, jolle lempeni jää,
pois, pois, ah ijäksi mennen
ikityhjyyteen häviää.



MARIA ANTOINETTE.

Maria! Miks suutelet mua,
mun haaveeni haltiatar?
Ma vaan olen kreivi von Fersen,
sa Ranskan valtiatar.

Sun polkusi kumpuja kulkee,
ma mies olen alhainen,
on liikaa jo, että sa arvaat
polon rintani rakkauden.

Maria! Maria! Miks jälleen
mua suulle sa suutelet?
Sen nähdä voi vihamiesi,
sitä varmaan sa muista et,
hyvä nimesi mulle on kallis,
sun mainees on maine maan,
jos lempemme ilmi tulee,
moni kulkevi kuolemaan.

Maria! Miks et mua kuule?
Maria! Miks suutelet taas?
Sua eikö liikuta henkes,
ei mainees, ei maine maas?
Maria! Sa tiedät, että
sua yksin ma rakastan,
vuoks lempeni nyt sinut hylkään,
käyn kaukaiseen sotahan.

Mitä mulleko jää, Maria?
Pyhä lempeni mulle jää,
jää mulle mun onneni muistot
ja puhdas tuntoni tää.
Olet kallis sa mulle, Maria,
mut kalliimpi kuin sinäkin,
on mulle mun kilpeni kirkas,
vala viimeisen ritarin.



KUNNIA HÄLLE!

  Kysytään kerran,
kuinka en sortunut silloin,
  kun olin kurja,
pelkäsin itseäni illoin,
  kun koko maailma
vastassa seisoi kuin muuri
  ja minulla oli
vain oma taakkani suuri.

  Vastaan ma silloin:
ei ollut ansio oma,
  sortunut oisin,
nyt ollut raunio soma,
  mutta mua auttoivat
maailman valkeimmat kädet,
  kirkkaimmat silmät,
vienoimmat kyynelevedet.

  Hän teki kaikki,
minä en mahtanut mitään,
  hän näki kaikki,
häntä mun siunata pitää,
  kaikki hän kesti,
kaikki hän kärsi ja kantoi
  esiin, rakasti,
rohkaisi, anteeksi antoi.

Kunnia hälle,
  henkeni morsiamelle!
Kukkia hälle,
  kukkien kuningattarelle!
Helmiä hälle,
  helmelle ihmisyys-uskon!
Huntuja hälle,
  hunnulle huomisen ruskon!




KOHTALON KIRJA.



IKÄVÖI, IHMINEN!

    Ikävöi, ihminen,
kaipaa kauneinta muiston ja toiveen,
    päiviä lapsuuden,
aikoja armaita hempeän hoiveen,
    isää ja äitiä,
veljiä, siskoja vierailla mailla,
    untesi neitiä,
häntä, mi pois meni hämärien lailla.

    Muistatko aikaa,
milloin sun aamusi nous elon kultaan,
    lempesi taikaa,
riemuja, ammoin jo menneitä multaan,
    retkiä marjassa,
laineita soiluvan salmen ja lahden,
    käyntejä karjassa,
kesä-yön ääniä yksin ja kahden?

    Kaipaatko milloin
pois ajan, paikan ja kuolonkin taaksi,
    istuen illoin,
tuntien hiljaa maatuvas maaksi,
    kun kaikki haipuu
kaunis niin kauas ja päämäärä pyhä
    vitkahan vaipuu,
vaikka sa korkeelle kurkotat yhä?

    Nauratko koskaan
silloin sa naurua ivan ilkamoivan?
    Säikytkö, joskaan
kuule et muuta kuin oman äänes soivan?
    Painatko pääsi
silloin sa peljäten, kulmilta harmaan?
    Särkyykö jääsi
muistosta, toiveesta mennehen, armaan?

    Itketkö, ihminen,
silloin sa kauneinta tiedon ja tunnon,
    hienointa sydämen,
herkintä pyrkivän pyyteen ja kunnon?
    Kuuletko hukkaan
juoksevan hetkiä mittaavan hiekan?
    Päivies kukkaan
näätkö jo tähtäävän kuuraisen miekan?

    Kyynelten armo
syntymälahjoista laupein on meille,
    surun suuren tarmo
kylvetty siunaten sydämien teille:
    kärsien kestät,
silloin kun nauttien sortuisit ammoin,
    itkien estät
itsesi vallasta tyhjyyden kammoin.

    Ikävöi, ihminen,
taa ajan, paikan ja tuonenkin laineen!
    Rannalta tuskien
nää pyhä tähtesi yli yön ja aineen!
    Kultainen helää
ihmisen ikävöivän sielussa kieli.
    Etsimys elää,
maaksi kun maatuu jo tyytyvän mieli.



PYHÄ MARTTI.

Legenda.

Pyhä Martti, mahtava piispa,
yli ratsasti Ranskanmaan,
jalo alla jalkova orhi,
kaks knaappia seurassaan.

Tuli ryöväri vastahan tiellä:
»Hei, henki tai kukkaro!»
Pyhä Martti, mahtava piispa,
pään herjalta halkaisi jo.

Taas eespäin ratsahat rientää;
puri pakkanen ytimiin,
hevon harja huurtehin hohtaa,
jää kasvavi kannuksiin.

Tuli kerjuri vastahan tiellä:
»Ropo köyhälle, herra, suo!
Ei varrellein edes vaippaa
hän jättänyt, ryöväri tuo.»

Pyhä Martti, mahtava piispa,
ei miettinyt kauempaa,
löi kahtia vaippansa kalliin:
palan suuremman kerjuri saa.

Taas eespäin ratsahat rientää;
puri pakkanen ytimiin,
yön taivas tähtihin ratkee,
mut tähdissä kuiskailtiin:

»Kunis ratsastaa Pyhä Martti,
sinis siunattu Ranska on,
sinis viattomalla on suoja,
pää konnien turvaton.»

Yön tähtien tuikkeessa kiitää
uros jäisellä orhillaan,
vilu-viittainen, kypär-kylmä,
kaks knaappia seurassaan.

Kun kuuluvi kavion kopse,
rikas vuoteellaan vavahtaa,
kädet ristivi köyhä, mut konna
hätähuutohon havahtaa:

»Sinis ratsastaa Pyhä Martti,
kunis maan päällä oikeus on,
kunis täyttynyt Jumalan tahto
on laupias, lahjomaton.»

Yhä ratsastaa Pyhä Martti,
käy tuomio teräksinen
yön talvisen tähtien alla
yli maan, läpi sydämien.



HAUTOJEN KESKELLÄ.

Tuijotin yöhön sankeaan.
Näin minä lumisen kirkkomaan,
ristejä silmänkantaman päähän.
Oli kuin sieluni käynyt ois jäähän--
hirmuinen valkeus!--
niin hiljaist' on keskellä hautain.

Risti ristiltä kuljin ma,
luin minä kirjoituksia,
tuossa outo ja tässä tuttu,
kerjäläinen ja silkkinuttu,
kaikki jo multaa--
niin hiljaist' on keskellä hautain.

Vait! Kas, laulua yössä soi!
Hautojen kesken ken laulaa voi?
Laulaako kuolema kullallensa,
syksykö valkeelle vaimollensa,
Talvettarelle--
niin hiljaist' on keskellä hautain.

Kohden laulua kuljin ma.
Ken oli kumma laulaja?
Näin minä miehen yksinäisen
istuvan juurella ristin jäisen,
polvilla kannel--
niin hiljaist' on keskellä hautain.

--»Mitä laulat, sa laulaja?»
»Laulan kuoleman kulkua
poikki vetten ja poikki maiden,
halki haaveiden autuaiden--
kuuletko kuoma,
miten hiljaist' on keskellä hautain?»

Katsoin ma hulluhun laulajaan.
--»Mitä kallista sulta on kuollutkaan?
Miksi istut kuin peikko yksin?
Mahtunemme me vieretyksin
virren työlle--»
niin hiljaist' on keskellä hautain.

Katsahti laulaja minuhun:
»Lapsesta asti jo tunsin sun.
Miksi hoiput sa hautojen päällä?
Tiedän, on armain aikas jo täällä,
kummitus olet--»
niin hiljaist' on keskellä hautain.

Tartuin päähäni tuskissain.
oman ma ääneni kuulin vain,
ristit, haudat mun silmistä haihtui,
valkeus pilkkopimeäksi vaihtui,
murheeni muistin--
niin hirmuist' on keskellä hautain.



»SE KUITENKIN LIIKKUU!»

En enää pelkää. Yö on haihtunut,
ei mua enää hullun houreet vaivaa,
on murhe mulla työksi vaihtunut,
nään kukat, kummut sekä sinitaivaan
kuin ennen kuultavina, kirkkahina;
ja veren aallot hyrskyy valtavina,
ma tunnen voimaa vaikka vuoret siirtää,
taas aatos kantaa, pilvilöitä piirtää,
ja käsi sydämellä maailmalle
ma lausun, voitetulle voittajalle:
    se kuitenkin liikkuu!

Kun vieno joutuu keskeen karkean,
niin useasti karkeampi voittaa.
Ken kuulee ärjyessä ulapan,
jos lapsi lammen heljän ääntä soittaa?
Ja lapsi vaikee. Min' en vaiennut,
näin monta sortuvan, en sortunut,
ma opin sotalaulut lainehilta
ja tarmon julman taivaan jumalilta,
voin käyttää kalpaani kuin kanneltain,
löin monta iskua ja itse sain:
    se kuitenkin liikkuu!

Se liikkuu sentään, sydän ylväs tuo,
min luulin murtuneen jo hautaan mustaan,
se päältään rautapantsarinsa luo,
se itkee, nauraa, hehkuu innostustaan.
Taas tohdin toivoa, taas tohdin luottaa,
taas eespäin nähdä, uutta aikaa uottaa,
nään tuhat silmissäni tulikerää,
maailmat syntyy, sydänhaaveet herää,
ja vaikka pettäis kaikkein muiden usko,
maa pimeneisi, haihtuis huomenrusko,
    se kuitenkin liikkuu!

Te tuokaa tänne Lapin tunturi
ja sydän tää sen alle haudatkaatte,
se senkin alla vielä liikkuvi,
maanjäristykset tuntea te saatte;
se polkekaa, se pistää kantapäähän,
se jäätäkää, niin kukat kasvaa jäähän,
se pankaa pihteihin, se katkoo pihdit,
se vangitkaa, niin vaikee vankinihdit,
ja voittolauluin kivikaaret kaikaa,
kun irti, ihannoiden uutta aikaa,
    se kuitenkin liikkuu!

Ma tiedän kyllä: tulee kuolema
ja elonlangan armaan poikki leikkaa,
voi olla kylmä, valju huomenna
se mies, mi tänään vereväisnä veikkaa,
maan alla maata, päällä multaa syli;
mut yli haudan, kuolemankin yli
käy vapaus, jolle sykki sydänkulta,
se elää, henkii, vaikka painaa multa,
se palaa liekin lailla syksy-öissä,
tyrannit pelkää, mutta kansain töissä
    se kuitenkin liikkuu!

Ah, isänmaani, armas aatoksein,
suruni, riemuni ja itku illan,
ma sulle veisaan virttä Galilein,
kun tuuli leikkivi yön suortuvilla,
maa, metsä huokaa, nurmen kaste lankee.
Sua herättääkö edes hetki ankee?
En usko. Yössä myrkky-yrtit itää,
maan ohjaksia henget pienet pitää.
Mut alla tuskan, alla tuhmuudenki
ja sorron, pimeyden, tään kansan henki
    se kuitenkin liikkuu!



SÄHKÖFANTASIA.

    Voima mahtava,
    voima ankara,
    ken olet sa,
    oletko Jumala?

Tulen tunnen ma kyllä. Hän veljeni on.
Tuli sieluni onhan sammumaton.
Maan tunnen ma myös, meren välkkyvät veet,
pihat taivahan, pilvien jyrkänteet,
oman itsenikin osaks tuntea voin--
sa yksinkö outo ja verhottu noin?

Siis lienet sentään Jumala.
Sun ukkosessa kuulen ma,
nään revontulten räiskehessä,
myös ihmisessä, eläimessä,
kannella taivaan, kaikkialla,
ilmassa, maassa, maankin alla.

Mun sielussainkin olet siis.
Jumala, Lempo taikka Hiis,
    Sa hirmuinen,
    Sua palvelen,
    Sa suloinen,
    Sua rukoilen,
suo voimasi minussa vallita,
minut lataa liekeillä, laululla!

Kuin? Kaksi virtaako tarvitaan?
Ne minusta löydät ainiaan,
yön virran yhden ja toisen pyhän,
epätoivon ja uskon uuden yhä,
ivan ilkeän, haavehet hartahimmat,
ujot unelmat, herjaisat kiimat, kimmat,
pelon pelkurimman, myös miehen mielen,
meren kantelon, laaksojen, lampien kielen,
kaikk' kaikki löydät. Ei sinulta
ole vastavirtoja puuttuva.

Ja olenhan itse vain vastavirta.
Käy halki henkeni elämän pirta,
teen työtä, taistelen, pyrin, toimin,
en tiedä, lienenkö kude, loimi.
Ma kuulun jonnekin. Minne? mietin.

Sukkulan surinan pääni päällä
kuulen enkä arvaa,
päivän neitikö helskyttää
hääkangasta kultakarvaa.
Mut jos hän Päivätär päreä ois,
niin tottahan aamu koittais,
ja jos hän kultakangasta lois,
niin ilosta ilmat soittais!

En tiedä. Yön sylissä
yksin seison. Ukon jyrinän
kuulen, nään salamat, tunnen
päässäni nousevan hiusten--
pelvostako? kauhustako?
Sanasta salaisen sähkön.

    Voima mahtava,
    voima ankara,
    ken olet sa,
    oletko Jumala?

Jos olet myötäinen minulle,
miksi et minulle taivu?
Jos olet viholliseni,
iske, että eessäs vaivun!
Virrat sieluni sulata
yhdeksi! Asetu itse
myötä tai vastahan! valitse!



VAELTAJA.

Ystävät, ystävät,
ette te saavuta mua,
ain olen siellä,
mistä ei etsitä,
ain olen täällä,
mistä on mentävä,
teidänkin tultava,
vuorilla, laaksoissa,
autuuden niituilla,
alhoissa, rotkoissa,
kuoleman notkoissa,
uhmaten, säikkyen,
vapaana väikkyen,
vankkana astuen,
kaahlaten, kastuen,
soitakin sotkien,
polkuja potkien,
polkematontakin
taivalta tarpoen,
suuntaa montakin,
tutkien, arpoen,
uuttakin uurtaen,
puskien, puurtaen--
kuinka siis mua
saavuttais vihamiesi?



TOTUUDEN ETSIJÄ.

Lensi aattehet aroilla
niinkuin raisut villiratsut--
en niitä tavannut kiinni.

Keinuivat kuvien sarjat
Intian ikilehoissa,
virran vienon lainehilla--
olivat uinuttaa minutkin.
Entäpä Egyptin maasta
löytäisin salasanani?

Matkusti matematiikka
mittoinensa, muotoinensa
haudoilla entisen Egyptin--
sit' oli kotona kyllin.

Synagoganko sylistä
löydän varman vastauksen,
Galilean laaksoloista,
ristin kultaisen kuvusta?

Jehova jyrisi siellä
niinkuin pitkän pilven ääni,
värisi veriset uhrit,
vavahteli kaikki kansa
alla Abramin Jumalan,
Isakin ja Jakobinkin:
itse vaati ihmis-uhrin
isä poialta omalta,
kuolon kurjan ristinpuussa
vuoksi herjan ihmisheimon.

En ma löydä etsimääni.

Menen sieluni sisälle,
oman rinnan onkaloihin,
löydän luottehen lujimman,
jolla torjun turmat kaikki.



TITANIC.

    »_Lähemmä, Jumala, sua!_»

  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Uppoo linnamme uiva.
  Maailma hukkuu,
katoo kaikki jo kuiva.
  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Aukee allamme syvyys,
  laulumme lakkaa,
päättyvi pahuus ja hyvyys.

  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Nyt ei tuoll' ole ero,
  liet rikas, köyhä,
tuhma tai maailman-nero,
  »Lähemmä, Jumala, sua!»
On joka usko nyt vapaa.
  Yksi on varma:
huomen meitä ei tapaa.

  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Vaivumme vitkaan ja varmaan,
  yllämme tähdet,
vierellä jäävuori harmaa.
  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Tyynet on taivahan pielet,
  tyyni on meri,
tyynemmät meillä on mielet.

  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Ei hätämerkkimme auta,
  ei sana sähkön,
ei valo, ei tuli, rauta.
  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Ei anovaisina armon,
  suorina seisten,
patsaina paatisen tarmon.

  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Soittaen sorrumme, veikot.
  Meilläi on vaimot,
meilläi on lapsoset heikot.
  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Yksin on kuoltava kunkin.
  Auta ei mua,
jos näen suistuvan sunkin.

  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Siteet sielujen katkee,
  ihmiset eroo,
rakkaus, ystävyys ratkee.
  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Kulkeva kuu on ja päivä,
  meiltä ei koskaan
häipyvä kuoleman häivä.

  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Seisomme polviin jo veessä.
  Kumppani, soita,
soita kuoleman eessä!
  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Soi tuhat-ääninen kuoro.
  Jäävuori vastaa:
huomenna toisten on vuoro.

  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Tyhjyys yllä ja alla.
  Hyinen on meri,
hohkaa maailman halla.
  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Huulemme hyytyvät torviin,
  soitamme sentään,
huudamme kohtalon korviin:

  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Tuo elon kaiken on tunnus,
  on joka teon,
on joka tehtävän punnus.
  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Vaipuu nyt Salliman vaa'at,
  lienemme hienot,
lienemme halvat tai raa'at.

  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Kuole ei kauneus, joskaan
  täyty ei kaipuu,
pääty ei etsintä koskaan.
  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Ihmisen kunnia soikoon,
  ihmisen voima
voittaa kuolonkin voikoon.

  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Laineet jo päällemme pauhaa--
  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Soitamme ihmisen rauhaa--
  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Ihmisen kunnia olkoon--
  »Lähemmä, Jumala, sua!»
Ihmisen ihanuus tulkoon--




KUVIA JA MIELIKUVIA.



LAPSEN KIRKKO.

Kuulkaa, kuinka kirkon kellot
kaikuu kautta maiden merten:
pou pau, pou pau!

Kuunteli sitä hän lasna
kodin köyhän kynnykseltä,
oman äitinsä sylistä,
keskeltä sinisalojen.
Salot raikui, vaarat vastas,
kierteli pyhäinen kaiku,
sai lapsi sanelemahan:
Ȁiti, milloin me menemme
sinne, joss' on joulukirkko?»

Virkkoi äiti: »Toisti, toisti,
kun sa vartut vaaksan verran.»

Varttui lapsi vaaksan verran,
vieri jo veräjän suulle,
näki hän kirkkotien katoovan
kaukaisehen hongikkohon,
juoksi hän kohin kotia:
»Olen nähnyt kirkon, kirkon!»

Kysyi äiti: »Minkä kirkon?»

»Näin minä ikkunat isoiset,
harjat pilven-piirtäväiset,
niitä patsahat piteli
maasta asti taivahasen.
Äiti, milloin me menemme
sinne, joss' on joulukirkko?»

Hymyili hyväinen äiti:
»Kun saat sa paremman koltun.»

Sai poika paremman koltun,
pääsi kerran kirkkohonkin,
näki hän oikean tapulin,
tapulissa kellot kaksi,
tuli itkien kotihin,
kaihomielin kartanolle:
»Oma kirkkoni parempi
oli huojuhongikossa.
Nyt sekin on minulta mennyt.»

Eikä kohdannut enempi,
ei elossa, kuolemassa
eikä kuoleman takana
kaukometsä-kirkkoansa.



ERÄS BERLINI-MUISTO.

Pienoinen kapakka
Charlotten-kadulla!

Et ole pienin sa
mun muistoini kirjassa.

Niin monta iltaa näin
sen peilissä ystävätäin.

Hän poissa on minulta nyt,
ma yksin yöpynyt.

Hän muita jo lempi kai;
kuva korvata sorean sai.

Ja jäähtyi kahvikin,
kun istuin ja uneksin.

Ja kyynelet kylmät vain
mun vierivät poskiltain.

Tarjooja-tyttönen
mua katseli säälien.

Lie rukkaset saanut hän,
näin näytti hän miettivän.

Tai tyhjä sen kukkaro on
Kuka lieneekin onneton?

Oi, tyttönen herttahin!
Sun aatokses arvasin.

Ja oikein sa arvasit, kun
kurjaksi luulit mun.

Raha, jonka löin pöydälle,
mun viimeisein oli se.

Mut silmäni kyynelet
ne olleet ei viimeiset.

Jäi jäljelle paljonkin,
tuli uusia myöhemmin.

Kaikk' onhan jo lopussa,
yhä raukka rakastan ma.



NUORI NIETZSCHE.

Tuo tulleeko päivä mullekin
kuin monelle muulle on tullut,
että elämä jonkin on arvoinen,
jota säästää ja säälii ne hullut,
että pelkään ma katsoa kuolemaa
kuin kumppani silmäterään--
Pyhä Aurinko, kuinka ma pelkäänkään
sitä päivää, jona ma herään!

Tää kaikki, kaikk' onhan unta vain:
mun aatteeni armahimmat,
mun henkeni heleä morsian,
tuon suudelmat tulisimmat,
hän, hän, satavuosiks mi sekunnit loi
ja minuutit miljoonaksi,
joka yhdellä sydänyö-katseellaan
tomun tään teki jumalaksi!

Ja unta, untahan kaikk' on tää:
mun murheeni mustimmatkin,
epätoivoni, tuskani, taistoni,
sydänkaihoni katkeratkin;
mitä oon minä, onneton, kärsinyt,
mitä mulla on onnea ollut,
on unten aaltoja ollut vain
ja unten tuomana tullut.

Tuo koittaako päivä, kun laskea
mun pitäisi pitkin öitä,
elon paatisen polkuja suunnittaa
ja ankeita arkitöitä,
jona oisin ma yhteiskunnassa yks--
kentiespä kohta jo kaksi--
ja vuosi vuodelta vaipuisin
taas raa'aksi rahvahaksi?

Ah, älköhön tulko se milloinkaan!
Mut terve, mun päiväni sorja,
mun päiväni ylpeä, seppelpää,
jona en ole onneni orja,
jona seison ma seppona murheen,
jona aatos on ahjossa valkee--
sa terve, päiväni punainen,
kun haaveiden kuoret halkee!

En maitoa suoniin ma saanutkaan,
mut sain minä tummaa verta,
se otsasuonissa ouruaa,
kun kuohuun se nousee kerta...
minä kuulen kuin kohinan kaukaisen
tai tuhanten miekkojen melskeen--
hei, tunnettenko te, ystäväin,
tuon alkavan aamun helskeen?

Ja silloin mun silmäni pimentyy,
mut sieluni salamoitsee--
haa, kuulettenko, kuin myrskyssä
mua taivahat jumaloitsee?
Olen arkki-enkeli Mikael,
mua Auringon parvet seuraa--
päin, lapset, laumoja pimeyden,
päin ihmis-yön jalopeuraa!



NUORI ALKIBIADES.

Yksinpuhelu.

Oi, miks en syntynyt ma ennemmin,
kun Hellas vielä oli urhoin tanner,
oi, miks en nähnyt miekkain leimausta
ja mastometsää, meren täyttävätä?

Miks ei mun aikanani vapaus ollut
kuin entis-aikaan verin ostettava
ja miks ei miljoonat nyt Persian
ylpeinä yli vyöry Hellesponton?

Tää aik' on aika sankarmuistojen,
ei sankartöiden. Tääll' ei tilaa niille.
Maa turvattu on, meri meille altis,
Ateena kasvaa lauluin, tietein, taitein,
ja niinkuin paasi liittyy paatehen,
niin nousee maani mahtavuuden muurit.

En luotu muurariks, en muiden töiden
rakennusmestariksi. Olla tahdon
ma omain aatteitteni arkkitehti.

Haluni usein oisi hävittää
maan tasalle nää templit, linnat, pylväät,
vain siks ett' uudestaan ne luoda voisin.

Jo tuohon miettinyt oon keinonkin.
Kaks kansaa täällä kiistää valtikasta,
Ateena yks ja toinen Sparta, kumpi
lopuksi voittaa, viel' ei tiedä kukaan.

Ne veljessotaan tahdon yllyttää,
hävitän toisen toisella ja uuden
luon kansan raunioille entisien,
min veri on kuin Alkibiadeen:
puoleksi tyyntä, puoleks myrskyä,
puol' urhon kuntoa, puol' immen mieltä,
puol' voimaa Spartan, puoli Ateenan
armautta päivän, hengen hienoutta,
hitunen hekkumata Persian
ja ryydiks vielä raakuus pohjan kansain,
näin valmis Alkibiadeen on nektar,
min tarjoan ma taivaan jumalille.



PIKKU HELKA.

Kun sa naurat, nauraa sydämeni,
kun sa itket, hyytyy hurmeheni,
tunnen tuskaa, avutonta aivan,
kun en arvaa aina syytä vaivan.

Vaan kun silmäs, miettivät ja hyvät,
minuun katsoo niinkuin kaivot syvät,
silloin kasvonsa pois kääntää taattos,
itkee kuin jo näkis kuolinsaattos.

Tunnen katseen, kysymyksen tunnen.
Kysyt: Mikä? Kuka? Mistä? Kunne?
Kysyt, kysyt, eikä vastaa kukaan;
vierit vihdoin muiden lasten mukaan.

Ah, tuo ilmees varhaisvanha, arka,
siitä tunnen sinut, Helka parka!
Olet tyttäreni, kuulut sukuun,
surun heimoon, surman lasten lukuun,

rotuun, joka rakkautta janoo,
hirven silmin armahdusta anoo,
kärsii, herkistyy, ei kauan kestä,
kuolee sydämensä ylpeydestä.



VANHA TÄTI.

Hapses jo harmeni, vanha Täti,
etkö jo levätä voisi?

--»Hoitelen lapsia siskovainaan,
leponi hyödytön oisi.»

Selkäsi köyrtyy, vanha Täti,
aika on huolesi heittää.

--»Talutan siskoni lapsen lasta
sikskuin multa mun peittää.»

Jalkasi horjuu, vanha Täti,
katkeat kadulle kerran.

--»Silloin kun en ole tarpeen enää,
nukahdan huomahan Herran.»



KAHDET SILMÄT.

Näin ma kerran silmät synnilliset,
silmät suuret, tummat, tulta-lyövät,
jotka vaati kaikki tai ei mitään;
niiden vierell' loisti silmää kaksi
sinistä kuin lemmenkukka rannan,
eikä mitään vaatineet ne multa,
mutta lupasivat kaikki, kaikki.

Ja ne voitti, silmät synnilliset,
ja ma annoin kaikki, kaikki, kaikki,
kodin, heimon, työni tyynen onnen,
ylpeyden ja omantunnon rauhan,
enkä mitään, mitään saanut vastaan,
vaan mun autuutein ol' antaminen.

Taaskin loistaa mulle silmät kahdet,
toiset suuret, suruiset ja tummat,
suurentamat pitkäin kärsimysten,
ja ne viittoo, kutsuu, kuulkaa, kuulkaa:
»Karatkaamme täältä kauas, sinne,
missä arvokkaamp' on ihmis-elo,
alkakaamme ajanjakso uusi,
nousten, nostain toinen toisiamme,
kohti korkeutta öisten tähtein,
ihanuuteen itselömme pyhän!»

Näin ne tuikkii mulle tummat silmät;
mutta kiehtoo myöskin silmät toiset,
siniset kuin ensi railo jäässä,
jossa päivän kilo karkeloipi:
»Tule, sylitysten syöksykäämme,
nuoret oomme, riemustamme rikkaat,
tai jos sinä et, niin olen minä,
annan armauteni täyden sulle,
suutelen sun kuninkaaksi taikka
tapan, ett'et enää toista lemmi!»

Aika muuttuu, minä myöskin muutun;
silmät suuret, suruiset ja tummat
samat on kuin ennen synnilliset,
silmät, joista kilo karkeloipi,
ovat ystävättärensä parhaan--
luulen, taaskin voittaa synnin silmät.



VANTEENHEITTÄJÄT.

Pikakuva.

Lentävi vanteet ristin rastin,
ilmassa leikki ja laulu soi,
kuuluvi pajatus kylihin asti,
ihmiset kylissä aprikoi:
rovastilla on vieraita varmaan.

Notkuvi varret, vilkkuvi nilkat,
neitojen helmat hulmuelee,
herrojen otsilta tippuvi tilkat,
kenpä se ylinnä keikahtelee?
Talon rouva nuori ja notkee.

Hänpä se kaartehen kauneimman heittää,
lausehen sorjimman suustansa suo,
ripsillä pitkillä silmänsä peittää,
oravan-silmänsä ruskeat nuo.
Ja vantehet lentää ja liitää.

Kas, miten hänehen maisteri vilkkuu,
sihtaa silmää kuin tulijous.
Vantehen kaulaansa sai, että kilkkuu,
siitäkö nauru ja kikatus nous--
talon rouvan vetreän vanteen.

Istuvat kuistilla vanhemmat herrat,
maistavat maljoa höyryävää.
Unhottuu puhe useat kerrat,
nyykähtää ukko rovastin pää,
kun vanteet niin kauniisti lentää.

Ah, älä katsele vartta sa tuota
liioin, maisteri liekkisyön!
Karkkoa kaunihin naurajan luota,
pelkää keijuja kesäisen yön!
On nuori vanhalle mennyt.

Vilkkuvi nilkat ja punaiset sukat,
aurinko painuvi metsän taa,
hehkuvi puut sekä poskien kukat,
tuoksuvi kasteinen nurmi ja maa.
Ja nuorten riemu se raikuu.



YÖVIRSI.

Salamat välähtelevät
yössä mieleni pimeän,
sinkoovat siniset liekit
tuskieni tuntureilla.

Näen hengen huimat kuilut,
kuulen laulut Tuonen lasten;
olkoonkin iloni yöhyt.

Yöhön mökkini rakennan,
yöstä virteni viritän,
laulan mahdit maan povesta,
synnyt synkät yön vesistä,
peitän päivän paistamasta,
tärisytän taivonkantta,
itse istuinta Jumalan,
sydämen särkyneen sävelin,
virsin yöstä nousevaisin.

Tahdon olla, tuskan tulkki,
tuskan tulkki, päivän peikko,
veli kaikkein kärsiväisten,
runo syyllisten sydänten.

Syyllisten? Mikä on synti?

Loit, Luoja, halut minulle,
panit paalut kaikkialle:
»Tähän asti, ei etemmä!»
Mutta ma käyn etemmä,
uhmaan käskyjä Jumalan,
jot' en tunne. En sinulta
pyytänyt lahjoa eloni,
en siitä sinua kiitä.



IRJA.

Eräs katkelma »Simo Hurtta»-sikermästä.

Istui Irja yksin koissa,
kuuli sanat kauhun, turman,
istui impi unelmoissa,
itki, tunsi hurjan hurman,
ylleen vaatteet parhaat puki,
jalkaan kautokengät pauloi,
suortuvansa pitkät suki,
sukiessa hiljaa lauloi:

»Hyvästi nyt onni lauha,
peipot pienet lehtipuissa,
jää nyt kesä-illan rauha,
sateenkaaret salmen suissa,
terve myrsky, terve sota,
terve elon ukkoshetki,
terve tuskan tuiman ota
sekä riemut, rikoksetki!»

Hiljaa Hovin tietä kulki;
sai hän Hurtan kartanollen,
vitkaan portin suuren sulki,
vartoi hetken vaiti ollen;
vaelsi jo poikki pihan,
sydän sykki kuuluvasti,
rinta ratketa ol' ihan;
saapui Hurtan eteen asti.

Ylpeä on Sormun Irja,
tulikukka, suolla soihtu,
kiehtova kuin noidan kirja,
väkevä kuin velhon loihtu;
ei hän pyydä, ei hän palvo,
patsahaksi häntä luulet,
kostea on silmän kalvo,
puoli-auki punahuulet.

Hurtta katsoo, katsoo. Terät
silmäin pienentyy ja suurtuu,
tuikkii eessä tulikerät,
himmeäksi huone huurtuu.
»Mitä tahdot?» Hurtta puhuu;
vierii hiljaa hetki, kaksi,
vihdoin ääni vieno huhuu:
»Tahdon taaton vapahaksi.»

Nyökkää päätään Hurtta. Soluu
hetket niinkuin virran juoksu,
missä illan joutsen joluu,
tuntuu tuores lehden tuoksu.
»Mitä varrot?» Hurtta sanoo;
vierii hetki; kaksi, mutta
kohta ääni armas anoo:
»Varron sulhon vapautta.»

Nyökkää päätään Hurtta. Suljuu
aika niinkuin suvi-yöhyt,
missä huomenruskot huljuu,
vaikk' on mailla varjovyöhyt:
lentää, liitää suuret perhot,
syttyy helaatulten palot,
punertavat pilven verhot,
kangastuvat taivaan talot.

Virkkaa tyttö viimein: »Lähden.»
Käypi Hurtta käteen hälle,
lausuu: »Tyttärensä tähden
taaton annoin elämälle,
sulhon morsionsa vuoksi,
itseäs en enää anna.
Jääös, hyvä, Hurtan luoksi,
Hurtan huolet, riemut kanna!»--
       *       *       *       *       *



NIIN SINUA KATSOIN, NEITI--

Niin sinua katsoin, neiti,
kuin lapsi lelua uutta,
niin sinua kuulin, neiti,
kuin korpi kevätkäkeä,
kunnahalta kukkuvata.

Kukuit kukkihin poveni,
lauloit ilmi mun iloni,
helkytit keväiset kaiut,
herätit salon sävelet
puroina porisemahan,
kanteleina kaikumahan,
tuulen viedä, toisen tuoda,
vaaran vastahan sanoa.

Niin on nyt minun iloni
kuin lapsi lelua vailla,
niin on nyt minun eloni
kuin kevät käkeä vailla,
kumpu vaiti, kukka poissa,
surussa salo sininen.



MINKÄ TAISIN, POIKA PARKA?

Minkä taisin, poika parka,
ja tyttö, mitäpä taisit
tulelle tulisen silmän,
Luojan suuren syttämälle?

En minä sinua syytä
enkä syytä itseäni,
syytän syitä suuren Luojan,
pattoja pahan Jumalan,
poven pienen pyöreyttä,
varren hoikan valkeutta,
kulmakarvan kauneutta,
kautokenkien keveyttä.

Alas sa alati katsoit,
katse loisti luomen alta,
liekki ripsistä ritisi,
kulmista kulona kulki,
lieskahti pojan povehen,
risahutti rintaluuhun,
povea porottamahan,
hermojani hiihtämähän,
suoniani särkemähän,
jäätämähän jäntereitä.

Siitä en sinua syytä
enkä syytä itseäni.
Vaan siitä sinua syytän,
siitä syytän itseäni,
sa ettet nauranut enemmän,
minä enemmän naurattanut
pienillä pilapuheilla,
tyttölasten lauleluilla.

Jos oisit nauranut enemmän,
minä enemmän naurattanut,
ei oisi elämä mennyt,
elämän kauneus kadonnut,
tummunut tupani orsi,
koko pirttini pimennyt,
kun sinä menit minulta,
kun putosit, pohjantähti!



AATU-UKKO.

Niin on ihmis-ajatus
    kuin savupatsas ikään:
kun se lähtee nousemaan
    niin ei sitä estä mikään.

Tuulet sitä kuljettaa
    ja pyörreviimat kantaa.
Ijäisyyden ulapoill'
    ei ole saarta, rantaa.

Vaan kun ilma raskas on,
    niin savu maahan vaipuu.
Arkitöiss' on tukehtunut
    monen mielen kaipuu.

Nousemahan lähtenyt
    oli Aatu-sepän henki
läpi taivaan yhdeksän
    ja yli kymmenenki.

Peltojensa pientareita
    Aatu asteleepi,
taittaa tähkän toisinaan
    ja tarkkaan katseleepi.

Mutta mailla korkeuden
    henki kiivas kiitää,
tähtitarhat taivahan
    ja linnunradat liitää.

»Kummahan on kuitenkin
    tää luomakunta Luojan»,
miettii ukko mielessään,
    »kun käsittäisi ruojan!

Ymmärrän ma yhtä toista:
    että siemen itää,
siemenestä maalle kasvun
    kaiken nousta pitää.

Sumu nousee järvestä
    ja sataa alas jälleen.
Kiertää niinkuin rukinpyörä
    koko luonto tälleen.

Entäpä jos tehdä voisi
    itse kiertorukin?»
Tuo on Aatun ajatus,
    tuo mielihaave ukin.

Ja hän ryhtyy takomahan
    kohta toimessansa.
Poika polven korkeuinen
    hällä apunansa.

Vuodet vierii. Rovasti
    saa ukon työstä kuulla,
painuu kerran pajahan
    ja katsoo hymysuulla.

Lausuu: »Luojaa palveleepi
    tavallansa kukin
eikä huonoin ehkä liene
    tapa Aatu-ukin.

Mutta poika pantava
    on tuosta papinkouluun.
Ensin itse opetan
    ja sitten laitan Ouluun.»

Rovastin tahto tapahtui.
    Taas viikot, vuodet luisti.
Poika tuskin taattoaan
    ja kotoansa muisti.

Palasi kerran kesällä.
    Oli juhannuksen aatto.
Nytpä Aatun mökille
    käy harvinainen saatto.

Eellä piika pappilan,
    kädessä kahvipannu,
jäljessänsä ruustinna
    kera kuppien ja kannun.

Sitten ruokokeppeinensä
    rovasti jonon jatkaa,
juhlallisna hahmoltaan
    kuin kirkkoon oisi matka.

Tytär nuori takanaan
    kera miehen oudon kulkee.
Sydän arka kummallakin
    aavistusta sulkee.

Jälkijoukon muodostavi
    Hurri, talon halli,
pappilaan mi harvoin tulla
    haukkumatta salli.

Näin nyt Aatun mökille
    käy harvinainen saatto.
Päivä painuu läntehen,
    on juhannuksen aatto.

Joka töllin saunasta
    nyt vitsan viuhke soipi,
lehvät nuoret lemuaa
    ja huuru huppeloipi.

Aatu-ukolla yksin ei
    ole juhannust', ei juhlaa.
Harvoin pyhäpäiviäänkin
    lepohon hän tuhlaa.

Aatu-ukko pajassansa
    yksin takoo, takoo.
Savu milloin kohoaa
    ja milloin maahan sakoo.

Vanha on jo Aatu-ukko.
    Elon pyörä luistaa.
Tuskin enää poikaansa
    ja maailmaa hän muistaa,

Ovi aukee, astuvi
    nyt sisähän juhlasaatto.
Outo käden ojentaa
    ja virkkaa vitkaan: »Taatto!»

Aatu katsoo kummastuin,
    ei tunne tulijoista
muita hän kuin rovastin.
    Tää epätiedon poistaa.

Lausuu: »Aatu, iloitse!
    on poikas insinööri.
Tulla saattaa hänestä
    nyt vaikka tirehtööri.

Poikasi on potra mies
    ja rahaa tehdä jaksaa.
Kuusisataa kuussa saa jo,
    jotka ruukki maksaa.

Siksi, Aatu, iloitse!
    Jo hätäpäiväs päättyy.
Pappilassa ikisuoja
    sulle onpi säätty.»

Aatu katsoo kummastuin.
    Ei ymmärrä hän tätä.
Mitä haastaa rovasti?
    Mi päättyy? Mikä hätä?

Eihän häll' ole hätää ollut
    koskaan elämässä.
Vaiko liekin elonpäivät
    hällä päättymässä?

Sen hän yksin ymmärtää:
    on poika hälle tullut.
Vasaransa jättää hän
    ja virkkaa: »Tervetullut.»

Käsi kädessä katsovat
    nyt isä ja poika toistaan.
Poika kylpee kyynelissä,
    Aatun silmä loistaa.

Poika! Hänen poikansa!
    Niin suuri, vankka, ylväs!
Tuli takaisin taaton ilo,
    koko kodin pylväs.

Virkkaa: »Tulit parhaaksi!
    On palje rikki vähän.
Painajata tarvitsen,
    en muuta, työhön tähän.

Kas, se kohta valmis on!»
    Ja hyväellen noita
silittää hän rattaita
    ja rautaputkiloita.

Mitäs muuta! Insinööri
    tarttuu paljetankoon,
Aatu-ukko vasaraan
    ja rovasti hiilihankoon.

Hei, kuin kipunat kirpoaa
    ja kaikuu kaunis hilke!
Tämä on vielä sorjempaa
    kuin koivuvitsan vilke.

Autuaana Aatu-ukko
    takoi iltaan asti,
katsoi vuoroin työhönsä
    ja poikaan rakkahasti.

Vaan kun päivän kultakehrä
    metsän taakse haipuu,
silloin myöskin Aatu-ukon
    kädestä vasara vaipuu.

Kerran kaksi horjahti
    ja sitten maassa makas.
Ulos vietiin, vietiin myötä
    myöskin rukki rakas.

Raskahasti Aatun rinta
    niinkuin meri kiikkuu.
Huulet hymyyn hyrähtää,
    hän virkkaa: »Nyt se liikkuu.»

Päivä painui metsän taa.
    Oli juhannuksen ilta.
Tuli tuores lehdentuoksu
    lammen rantamilta.

Pääsky visersi viirin päässä,
    kaukana käki kukkui
Hiljaa niinkuin suvi-ilta
    Aatu-ukko nukkui.



KADONNUT SÄVEL.


1.

Oli aika, kun suuria aioin,
maat taivaiksi unelmoin.
Nyt istun ma yksin, yksin,
näin päiviä viettää voin.

Voin istua aamusta iltaan
ja soppehen tuijottaa,
vedet kuumat silmistä tippuu,
en pienintä säveltä saa.


2.

Lien paljon ma lauluja tehnyt,
mut yks oli kaunehin,
oli mulla niin armas aihe--
polo, kuinka sen unhotin!

Se oli mun onneni laulu,
sävel säihkyvä, voitollinen.
Yöt päivät yhä ma etsin
sitä pohjasta sydämen.

Ja vuodet ne vierii ja vierii,
tuli silmien sammuu pois.
Mitä siitä, jos löytyä kerran
elon kauneus kadonnut vois!

Jo ystävät ympäri väistyy,
ovat hapseni harmenneet.
Mitä siitä, jos löytäisin kerran
ens-lempeni säveleet!


3.

Haa, kuulkaa! Nyt se on mulla.
Sen löysin ma vihdoin siis.
On aikasi joikua, joutsen,
ja kuolla nyt säveliis.

Te kuulkaa, kuinka ma laulan
sysikutreista kassapään,
miten pitkien ripsien alta,
tuhat aatosta välkähtää!

Ah, näittekö varttansa norjaa?
Yli kukkien kulkee hän,
se on hän, minun haaveeni heljin,
se on impeni hämärän!...

Vedet kuumat silmistä tippuu,
ei kuulu kuin huokaus,
ja kantelon kieliltä hiljaa
soi hukkuvan parahdus.


4.

Epätoivoinen, yhä etsin,
yhä huuleni humisee...
O, laupias Jumala, auta,
mun järkeni pimenee!


5.

Taas haaveet koskena kuohuu,
runot kuplina kumpuaa,
ja veen yli vellamo nostaa
käsivarttansa valkeaa.

Te näättekö katseensa kauniin?
Ah, pois minut päästäkää!
Ma tahdon kanssansa käydä
meren puistoa viileää...

Kas, kaikki niin oudosti katsoo!
He laulusta hurmaunee?
Ah, huomaan, on kieletön kannel,
jota sormeni soittelee!



MOITITTU RUNOTAR.

Ne sanoi liioin sun laulavan
ja ett' olet alaston liian
ja että sun ei sovi lempiä
mua lemmellä sinipiian.

Näät tyttöni, aika on toinen nyt
kuin ennen sun emosi mailla,
kun kummuilla karjoja paimensit
ja huiskit huolia vailla.

Ei riitä ne kumpujen riemut nyt,
ne on riemuja karjapiian,
nyt passeja vaativi Pantheon
ja arvoja akatemiian.

Joko jouduit sa, tyttöni, allepäin?
Me emme siis huoli heistä!
Mut salli mun sentään varottaa
sua vaanivan surman teistä.

Yks surma suurin on tielläsi sun:
elä irralla esteetikoista!
Niin maistuvan marjan jos nähdä he saa,
voi sattua yhtä ja toista.

Ja suurikin kriitikko asettaa
voi sulle vaikean vaalin:
kas, olla pappeja Astarten
myös voivat ne papit Baalin.

Niin sinisten silmien edessä
voi tietehet unhottua:
ja monenkin Mefiston pohjalla
on hyljätty vain don Juan.



NUORI JOUKO.

Sinäkö sanelet yöstä,
sinä, auringon sikiö,
laulaja laveasuinen,
kantama Kalevan kansan?

Mitä tiedät yöstä sinä,
joka et tuntenut ikinä
pyydettä tulipunaista,
rakkautta rajattomuuden,
hiilen hiiltävän paloa,
kaiken kaunihin menoa?

Kävit tietäs kuin sokea
jumalitten johtamana,
istahdit ilokivelle,
kukutit käkösiäsi,
laulelit, mitä sinulle
lauloi suuret armo-luojat!

Haa, te päivän liedot lapset,
mitä te tiedätte elosta
niiden, joill' on tahdon taisto
vasten valtoja elämän,
jotka syy on synnyttänyt,
rikos tehnyt rikkahiksi,
tuska tuimiksi takonut,
murhe musta seppelöinyt!

Tiedä, laulaja lavea,
se on seppel yhtä pyhä
kuin omakin otsalehtes
antama Auringon jumalan,
sulotarten suutelema!



SALOME.

Aino Acktélle omistettu.

Salome, sa hurmasit meidät
sotakirkkailla soinnuillas.
Salome, sa surmasit meidät
punahuulillas, hunnuillas;
kun kauneus, luonto ja taide
noin yhtyvät liittohon,
profeetat on vaarassa silloin,
moni valtias voimaton.

Joka liikkeesi jousena taipui,
joka äänesi tiukuna soi,
joka askelees oli laulu,
joka elkesi kuvia loi.
Kävi katsomon halki kuin henkäys:
lie unta tää armasta vaan,
hän Suomesta Europan loihti,
vei Suomen hän Europaan!




HYMYLÄ.



ERINOMAINEN MAA.

Muistan maan ma pohjolassa,
miss' on kaikki nurinkurin,
siellä leikin, lauloin lassa,
siellä miesnä kärsin, surin.

Nauroin joskus katkerasti,
että kaikui kotikunnas,
viilsi poven pohjaan asti:
itku joka naurun lunnas.

Nyt en itke, naura enää,
hymyilen kuin taivas tyyni,
näytän teille pitkää nenää,
katan kaikki hymyilyyni,

ystävät ja viholliset,
miehet, naiset, mielipiteet,
puolueet ja puremiset,
supisuomalaiset siteet.

Myönnän joka joukon, ryhmän,
tunnustan ma tunkionkin,
väistyn tieltä väärän, tyhmän:
hän se siellä viisas onkin.

Niinkuin suuri siell' on pientä,
kaatuminen kasvamista,
kauravelli lihalientä,
kansa--»epäkansallista»!

Haavat lyödyt, haavat saadut
aika kaikki kutoo arpeen.
Mitkä liekin miekan laadut,
taisteloss' on hymy tarpeen.



HIIRI.

    Motto: »Auch ich bin in Arkadia geboren.»

Hän ensin oli pikkuinen teatterihiiri,
sitten hän maaseudun maanteitä kiiri.

Näytti siellä Kristukset ja näytti Mefistot:
samat oli kummallakin hiiren takalistot.

Mut Molièreksi se pyrki pieni hiiri,
kun itse oli Luojansa ihanin satiiri.

Siks alkoi hän akkojen juoruja juosta
ja kritikasteriksi jo kiipesi tuosta.

»Kun vuoret mun siitti»--se oli hiiren logiikka--
»niin minä miks en vuorta?»--Se oli hiiren tragiikka.



LAKI JA HUTIKKA.

    Motto: »Land skall med lag byggas.»

Maa on meillä rakennettu
kilvan kieltolailla,
siit' on murhe musta, kun se
vahvistust' on vailla.

Siitä Suomi suruissansa
ryyppää nyt ja naukkaa,
kilvan päällä puolueiden
pullonkorkit paukkaa.

1909.



LAMMAS JA VUOHIPUKKI.

Sinä olet lammas
ja vuohipukki minä,
ja ikuisella tuomiolla
onnellinen sinä.

Sinulla on sympatiat,
puolueet ja perheet,
minulla vain tuntoni
tuskat ja erheet.

Sinulla on selkänoja
lukijain ja lehden,
minä pusken tietäni
puhdasta tehden.

Sun on suuri enemmistö,
sun on valta, voitto!
Mun jo mennyt mailleen
on ajan aamunkoitto.

Sinä olet lammas
ja vuohipukki minä,
ja sentään ma häpeäisin
olla--kuin sinä!



»KYLTYYRI.»

Helsingin murteella.

»Kyltyyri! Kyltyyri! Kyltyyri!»
Tuo huuto on Suomessa syyri,
Mut mikä se on se kyltyyri?
Kas, siinäpä pulma on jyyri.

Se on yhdelle ooppera-kyyri,
taas toiselle Tukholma-tyyri,
Duncan, Forssellin figyyri
tai Parisin polityyri.

Tuhatkarvainen on kyltyyri--
se on Kiinassa Kiinaan myyri--
mut Suomessa Suomen kyltyyri
tuon kaiken on karrikatyyri.



TARHAPÖLLÖ.

Tarhapöllö se oksallansa
oli niin viisas, viisas,
koska hän ei puhunut mitään:
Suomessa sekin jo piisas!

Tarhapöllö se oksallansa
laululintuja kuulee,
makumestari olevansa
laulun maassa luulee.

Ystävät ympäri tarhapöllön
mietteensä somasti sorvaa:
»Koska sulle ei ääntä suotu,
sulla on varmaan korvaa!»







End of the Project Gutenberg EBook of Kangastuksia; Talvi-yö; Halla;
Tähtitarha, by Eino Leino

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 14724 ***