*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 45340 *** SALLIMUS It‰mainen kertomus Kirj. VOLTAIRE Suomentanut O. A. Kallio Ranskalainen alkuteos ZADIG, ou la destinÈe ilmestyi 1747 Arvi A. Karisto, H‰meenlinna 1918. SISƒLLYS: Hyv‰ksymys. Zadigin tarinaa koskeva Sadin omistuskirjelm‰ sulttaanitar Sheraalle. Zadig eli Sallimus. I. Silm‰puoli. II. Nen‰. III. Koira ja hevonen. IV. Kateellinen. V. Jalomielinen. VI. Ministeri. VII. Kinastelut ja vastaantotot. VIII. Mustasukkaisuus. IX. Piesty nainen. X. Orjuus. XI. Rovio. XII. Illallinen. XIII. Kohtaus. XIV. Tanssi. XV. Siniset silm‰t. XVI. Rosvot. XVII. Kalastaja. XVIII. Basiliski. XIX. Taistelut. XX. Erakko. XXI. Arvoitukset. HYVƒKSYMYS[1] Min‰ allekirjoittanut, joka olen pit‰nyt itse‰ni viisaana, viel‰p‰ nerokkaana ihmisen‰, olen lukenut t‰m‰n k‰sikirjoituksen ja huomannut sen, vasten tahtoanikin, omituiseksi, huvittavaksi, siveelliseksi, filosofiseksi, ansiokkaaksi miellytt‰m‰‰n niit‰kin, jotka vihaavat romaaneja. Niinp‰ olenkin kielt‰nyt sen julkaisemisen ja vakuuttanut tuomarille, ett‰ se on inhoittava teos. ZADIGIN TARINAA KOSKEVA SADIN OMISTUSKIRJELMƒ SULTTAANITAR SHERAALLE[2] Sheval-kuun 18 p. Hedshran vuonna 837.[3] Silmien hurma, syd‰mien tuska, neron valo! Min‰ en suutele jalkojesi tomua, koska sin‰ tuskin ollenkaan k‰velet, ja silloinkin vain Iranin matoilla tai ruusuilla. Min‰ tarjoan sinulle k‰‰nnˆksen er‰‰n vanhan viisaan kirjasta, joka oli siin‰ onnellisessa asemassa, ettei h‰nell‰ ollut mit‰‰n tekemist‰, ja sent‰hden kulutti aikaansa kirjoittamalla Zadigin historian, teoksen, joka sis‰lt‰‰ enemm‰n kuin se n‰ytt‰‰ sis‰lt‰v‰n. Pyyd‰n sinua lukemaan sen ja ilmaisemaan mielipiteesi sen suhteen; sill‰ vaikkapa oletkin el‰m‰si kev‰‰ss‰, vaikkapa kaikki nautinnot ovat sinulle tarjona, vaikkapa oletkin kaunis ja hengenlahjasi korottavat kauneuttasi, vaikkapa sinulle suitsutetaan ylistyst‰ illasta aamuun, ja vaikkapa siis kaiken t‰m‰n johdosta olisit oikeutettu olemaan aivan vailla tervett‰ j‰rke‰, niin siit‰ huolimatta sinulla on sangen viisas ‰ly ja sangen hieno maku, ja min‰ olen kuullut sinun puhelevan viisaammin kuin pitk‰partaisten ja suippolakkisten vanhain dervishien.[4] Sin‰ olet vaitelias, mutta sin‰ et ole ep‰luuloinen; sin‰ olet lempe‰, mutta et heikko; sin‰ teet hyv‰‰, mutta ymm‰rt‰v‰isesti; sin‰ rakastat yst‰vi‰si etk‰ tee ket‰‰n vihamieheksesi. Sinun sukkeluutesi ei ota koskaan panettelua purevuutensa v‰likappaleeksi; sin‰ et sano pahaa etk‰ tee sit‰, niin suunnattoman helppoa kuin sinulle olisikin siten menetell‰. Sanalla sanoen, sielusi on aina n‰ytt‰nyt minusta yht‰ puhtaalta kuin kauneutesi. Onpa sinulla taipumusta filosofiaankin, mik‰ seikka on saattanut minut uskomaan, ett‰ t‰m‰ vanhan viisaan kirja miellytt‰‰ sinua enemm‰n kuin ket‰‰n muuta naista. Se on alkujaan kirjoitettu kaldean kielell‰, jota emme kumpikaan ymm‰rr‰. Se k‰‰nnettiin arabian kielelle kuuluisan sulttaanin Ulugh-Bekin[5] huvittamiseksi. Siihen aikaan arabialaisten ja persialaisten keskuudessa olivat muodissa "Tuhat yksi yˆt‰", "Tuhat yksi p‰iv‰‰" y.m. satukirjat. Ulugh piti enemm‰n Zadigin lukemisesta, mutta sulttaanittaret olivat ihastuneet "Tuhat yksi yˆt‰"-kokoelmaan. "Miten te voitte", sanoi viisas Ulugh heille, "pit‰‰ parempina sellaisia tarinoita, joissa ei ole mit‰‰n j‰rke‰ ja joista ei ole mit‰‰n hyˆty‰?" -- "Juuri senvuoksi me pid‰mmekin niist‰", vastasivat sulttaanittaret. Min‰ tied‰n varmasti, ett‰ sin‰ et ole heid‰n kaltaisensa, vaan olet todellinen Ulugh. Viel‰p‰ toivon, ett‰ kun olet kyll‰stynyt tavallisiin tarinoimisiin, jotka ovat jokseenkin "Tuhannen ja yhden yˆn" tapaisia, mutta paljon ik‰v‰mpi‰, min‰ voin saada kunnian hetkisen aikaa jutella j‰rkev‰sti kanssasi. Jos olisit ollut Fhilippoksen pojan Skanderin[6] aikuinen Thalestris tai Suleimanin[7] aikuinen Saban kuningatar, niin ep‰ilem‰tt‰ n‰m‰ kuninkaat olisivat matkustaneet sinun luoksesi. Min‰ rukoilen taivaallisia hyveit‰, ett‰ riemusi olisivat t‰ydelliset, kauneutesi ainainen ja onnesi loputon. Sadi. ZADIG ELI SALLIMUS I Silm‰puoli Kuningas Moabdarin aikana eli Babylonissa er‰s nuori mies nimelt‰ Zadig. H‰nen hyv‰t synnynn‰iset luonnonlahjansa oli kasvatus t‰ydent‰nyt. Vaikka h‰n olikin rikas ja nuori, niin h‰n osasi hillit‰ intohimonsa. H‰n ei himoinnut mit‰‰n; h‰n ei tahtonut aina olla oikeassa, ja h‰n osasi pit‰‰ arvossa toisten heikkouksia. Oli ihmeellist‰ n‰hd‰, ett‰ h‰n, niin nerokas kuin olikin, ei koskaan kohdistanut ivaansa noihin perin haihatteleviin, lˆyhiin ja meluaviin lausuntoihin, noihin julkeihin panetteluihin, noihin tyhmiin arvosteluihin, noihin karkeihin pilapuheisiin, tuohon tyhj‰‰n sanatulvaan, joka Babylonissa kulki keskustelun nimell‰. H‰n oli oppinut Zoroasterin[8] ensimm‰isest‰ kirjasta, ett‰ itserakkaus on kuin tuulella t‰ytetty pallo, josta myrskyt syˆksyv‰t ulos, kun siihen pist‰‰ rei‰n. Zadig ei myˆsk‰‰n kerskunut halveksivansa naisia tai ylpeillyt heid‰n voittamisestaan. H‰n oli jalomielinen; h‰n ei pel‰nnyt voittaa puolelleen kiitt‰m‰ttˆmi‰kin, noudattaen siin‰ Zoroasterin ylev‰‰ neuvoa: "Kun syˆt, niin anna ruokaa koirillekin, vaikka ne purisivatkin sinua." H‰n oli myˆs mahdollisimman viisas, sill‰ h‰n pyrki el‰m‰‰n viisasten seurassa. Vanhain kaldealaisten oppeihin perehtyneen‰ h‰n tiesi luonnon peruslaeista niin paljon kuin silloin niist‰ yleens‰ tiedettiin, Ja tunsi metafysiikkaa siin‰ m‰‰rin kuin niin‰ aikoina sit‰ tunnettiin, toisin sanoen sangen niukasti. H‰n oli varmasti vakuuttunut siit‰, ett‰ vuosi, huolimatta h‰nen aikansa uudesta filosofiasta, sis‰lsi 365 kokonaista ja lis‰ksi nelj‰nneksen p‰iv‰‰, ja ett‰ aurinko sijaitsi maailman keskipisteess‰. Ja kun ylimaagit[9] loukkaavan kopeasti sanoivat h‰nelle, ett‰ h‰nell‰ oli v‰‰r‰t mielipiteet, ja ett‰ h‰n niinmuodoin oli valtion vihollinen, jos uskoi auringon kiert‰v‰n itsens‰ ymp‰ri ja vuodessa olevan kaksitoista kuukautta, niin h‰n oli vaiti, osoittamatta vihastusta tai ylenkatsetta. Omistaessaan suuret rikkaudet ja siis myˆs paljon yst‰vi‰, hyv‰n terveyden ja miellytt‰v‰n ulkomuodon, oikeaan osuvan ja maltillisen ymm‰rryksen, ylev‰n ja vilpittˆm‰n syd‰men, Zadig luuli voivansa olla onnellinen. H‰n aikoi menn‰ naimisiin Semiran kanssa, joka kauneutensa, syntyper‰ns‰ ja varallisuutensa t‰hden oli Babylonin enimmin toivottu neito. H‰n tunsi t‰t‰ kohtaan puhdasta ja voimakasta kiintymyst‰, ja Semira puolestaan rakasti h‰nt‰ kiihke‰sti. Se onnellinen hetki, jonka tuli heid‰t yhdist‰‰, oli jo aivan l‰hell‰, kun he kerran, k‰yskelless‰‰n yhdess‰ er‰‰n Babylonin portin luona, Eufratin rantaa koristavien palmujen varjossa, n‰kiv‰t miekoilla ja jousilla varustettujen miesten tulevan heit‰ kohti. Ne olivat nuoren Orkanin, er‰‰n ministerin veljenpojan, k‰tyrej‰, jolle h‰nen set‰ns‰ imartelijat olivat uskotelleet, ett‰ kaikki oli h‰nelle luvallista. H‰nell‰ ei ollut rahtuakaan Zadigin suloudesta ja hyveist‰, mutta luullen olevansa paljoa korkeammalla h‰n oli kiukuissaan siit‰, ett‰ h‰net oli syrj‰ytetty. T‰m‰ mustasukkaisuus, joka johtui yksinomaan h‰nen turhamaisuudestaan, saattoi h‰net siihen luuloon, ett‰ h‰n muka hurjasti rakasti Semiraa. Niinp‰ h‰n tahtoikin ryˆst‰‰ h‰net. Rosvot k‰viv‰t Semiraan k‰siksi, viel‰p‰ raa'assa kiihkossaan haavoittivat h‰nt‰ ja vuodattivat tuon suloisen olennon verta, jonka pelkk‰ n‰keminen olisi voinut hellytt‰‰ itse Immaus-vuoren tiikeritkin. Semira parkui syd‰nt‰viilt‰v‰sti, valittaen: "Voi rakas sulhoni! Minut riistet‰‰n silt‰, jota min‰ jumaloin!" H‰n ei v‰litt‰nyt rahtuakaan omasta vaarastaan; h‰n ajatteli ainoastaan rakasta Zadigiaan. T‰m‰ taas sill‰ v‰lin puolusti h‰nt‰ kaikella sill‰ voimalla, jonka miehuus ja rakkaus antavat. Apunaan vain kaksi orjaansa h‰n lopulta ajoi rosvot pakoon ja vei verisen ja taintuneen Semiran t‰m‰n kotiin. Siell‰ neito avasi silm‰ns‰, n‰ki vapauttajansa ja lausui: "Oi Zadig! Ennen rakastin min‰ sinua sulhasenani; nyt min‰ rakastan sinua lis‰ksi kunniani ja el‰m‰ni pelastajana." Milloinkaan ei mik‰‰n syd‰n ole ollut kiitollisempi kuin Semiran; milloinkaan ei hurmaavampi suu ole tulkinnut hellempi‰ mielenv‰reit‰ niill‰ tulisilla sanoilla, joita innoittaa suurimman hyv‰ntyˆn tunne ja puhtaimman rakkauden suloisin hurmaus. -- Semiran vamma oli v‰h‰p‰tˆinen ja parani pian. Zadig oli vaarallisemmin haavoitettu; nuoli oli tehnyt h‰neen syv‰n haavan silm‰n l‰helle. Semira rukoili lakkaamatta jumalia tekem‰‰n h‰nen rakastettunsa terveeksi. H‰nen silm‰ns‰ olivat p‰iv‰t p‰‰st‰‰n ja yˆt l‰peens‰ t‰ynn‰ kyyneli‰: h‰n odotti sit‰ hetke‰, jolloin Zadig voisi taas iloita h‰nen n‰kemisest‰‰n; mutta haavoitettuun silm‰‰n kohonnut paise saattoi pelk‰‰m‰‰n pahinta. Siksip‰ l‰hetettiin Memfiist‰ saakka hakemaan kuuluisaa l‰‰k‰ri‰ Hermest‰, joka saapuikin suuren seurueen kera. T‰m‰ k‰vi sairaan luona ja julisti, ett‰ h‰n tulisi kadottamaan toisen silm‰ns‰. Viel‰p‰ h‰n ennusti p‰iv‰n ja hetkenkin, jolloin tuo onnettomuus tapahtuisi. "Jos se olisi ollut oikea silm‰", lausui h‰n, "niin olisin voinut sen parantaa; mutta vasemman silm‰n vammat ovat parantumattomat." Koko Babylon surkutteli Zadigin kohtaloa ja samalla ihmetteli Hermeen syv‰llist‰ viisautta. Kahta p‰iv‰‰ myˆhemmin paise puhkesi itsest‰‰n, ja Zadig parani t‰ydellisesti. Hermes sepitti nyt kirjan, jossa h‰n todisteli, ettei h‰nen olisi pit‰nyt parantua. Zadig ei sit‰ lukenut; mutta niin pian kuin voi l‰hte‰ ulos h‰n valmistausi k‰ym‰‰n sen luona, joka oli h‰nen el‰m‰nonnensa toivona ja jota varten yksin h‰n halusi s‰ilytt‰‰ silm‰ns‰. Semira oli jo kolme p‰iv‰‰ ollut maalla. Tiell‰ kuuli Zadig t‰m‰n kauniin naisen ‰‰nekk‰‰sti julistaneen, ett‰ h‰n tunsi voittamatonta vastenmielisyytt‰ silm‰puolia kohtaan, ja sent‰hden h‰n viime yˆn‰ oli mennyt Orkanin vaimoksi. T‰st‰ uutisesta Zadig meni tainnoksiin. H‰nen tuskansa vei h‰net haudan partaalle. H‰n oli kauan sairaana. Vihdoin kuitenkin j‰rki p‰‰si voitolle surusta, viel‰p‰ kaiken sen kamaluus, mit‰ h‰n oli kokenut, oli omiaan h‰nt‰ lohduttamaankin. H‰n sanoi: "Koska olen saanut kokea niin julmaa oikullisuutta hovissa kasvaneen neidon puolelta, niin tahdon valita itselleni vaimon keskis‰‰dyst‰." H‰n valitsi Azoran, kaupungin j‰rkevimman ja jalosyntyisimm‰n neidon, ja nai h‰net. Yhden kuukauden h‰n sitten eli t‰m‰n kanssa mit‰ suloisimmassa lemmen hurmassa. Vaimossaan h‰n huomasi ainoastaan jonkin verran kevytmielisyytt‰ ja melkoista taipumusta pit‰m‰‰n aina parhaiten kasvatettuja nuoria miehi‰ samalla myˆs kaikista nerokkaimpina ja kunnollisimpina. II Nen‰ Er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ Azora saapui kotiin k‰velylt‰ kovin vihaisena ja kiivaasti meluten. "Mik‰ sinun on, rakas puolisoni?" sanoi Zadig. "Mik‰ on saattanut sinut noin suunniltasi?" "Ah!" sanoi Azora. "Sin‰ tekisit minun laillani, jos olisit n‰hnyt sen n‰ytelm‰n, josta min‰ juuri tulen. Menin n‰et lohduttamaan nuorta leske‰, Kosrua, joka pari p‰iv‰‰ sitten laitatti nuorelle miehelleen hautapatsaan tuonne niitty‰ reunustavan puron varrelle. H‰n lupasi silloin surussaan jumalille oleskella t‰m‰n haudan luona niin kauan kuin puro virtaisi sen vieritse." "Kas vaan!" sanoi Zadig. "Siin‰p‰ onkin vasta oiva nainen, joka todella rakasti miest‰‰n." "Ah!" virkkoi Azora. "Jospa tiet‰isit, mit‰ h‰n puuhasi, kun k‰vin h‰nt‰ katsomassa." "Mit‰ sitten, armas Azora?" "H‰n antoi johtaa puron juoksun toisaanne." Azora alkoi j‰lleen purkaa suustaan niin loputtomasti herjauksia ja puhkesi niin rajusti s‰ttim‰‰n tuota nuorta leske‰, ett‰ sellainen hyveell‰ kerskuminen ei en‰‰ ollut Zadigille mieleen. H‰nell‰ oli er‰s yst‰v‰ nimelt‰ Kador; t‰m‰ oli yksi niit‰ nuoria miehi‰, joilla h‰nen vaimonsa silmiss‰ oli enemm‰n kuntoa ja ansioita kuin muilla. T‰m‰n h‰n teki uskotukseen ja vahvisti h‰nen uskollisuuttaan, niin hyvin kuin voi, melkoisella lahjalla. Azora oli mennyt pariksi p‰iv‰ksi er‰‰n yst‰v‰tt‰rens‰ luo maalle ja palasi kolmantena p‰iv‰n‰ kotiin. T‰‰ll‰ palvelijat itkusilmin ilmoittivat h‰nelle, ett‰ h‰nen miehens‰ oli edellisen‰ yˆn‰ ‰kki‰ kuollut ja etteiv‰t he muka olleet rohjenneet tuoda h‰nelle siit‰ surusanomaa, vaan olivat heti haudanneet Zadigin h‰nen isiens‰ hautaan puutarhan p‰‰h‰n. Azora itki, repi hiuksiaan ja vannoi h‰nkin kuolevansa. Iltasella saapui Kador ja pyysi puhutella h‰nt‰. Yhdess‰ he sitten itkiv‰t. Seuraavana p‰iv‰n‰ he jo itkiv‰t v‰hemm‰n ja aterioivat yhdess‰. Kador uskoi h‰nelle, ett‰ h‰nen yst‰v‰ns‰ oli kuollessaan j‰tt‰nyt h‰nelle suurimman osan omaisuuttaan, ja antoi Azoran ymm‰rt‰‰, ett‰ h‰n tuntisi itsens‰ onnelliseksi voidessaan jakaa omaisuutensa h‰nen kanssaan. Rouva itki ja suuttui kovin, mutta lauhtui lopuksi. Ja illallinen kestikin jo paljoa kauemmin kuin p‰iv‰llinen; keskustelu muuttui samalla tuttavallisemmaksi. Azora piti vainajasta kiitospuheen, mutta vakuutti samalla h‰nell‰ olleen vikoja, joista Kador oli vapaa. Kesken syˆnnin Kador ‰kki‰ valitti ankaraa pernakipua. Levottomana ja huolekkaana rouva silloin tuotti paikalle kaikki mahdolliset hajuˆljyt, joilla h‰nen oli tapana parfymoida itse‰ns‰, koetellakseen, eikˆ mahdollisesti joku niist‰ auttaisi pernakipuun. H‰n valitti kovasti sit‰, ettei suuri Hermes en‰‰ ollut Babylonissa. Viel‰p‰ h‰n suvaitsi painellakin sit‰ kuvetta, jossa Kador tunsi noita ankaria tuskia. "Vaivaako t‰m‰ kauhea tauti sinua useastikin?" h‰n kysyi t‰ynn‰ s‰‰li‰. "Se saattaa minut joskus aivan haudan partaalle", vastasi Kador. "Eik‰ siihen lˆydy muuta kuin yksi ainoa lievitt‰v‰ l‰‰ke, nimitt‰in se ett‰ asetetaan kupeelleni edellisen‰ p‰iv‰n‰ kuolleen ihmisen nen‰." "Sep‰ kummallinen l‰‰ke", arveli Azora. "Ei sen kummallisempi kuin herra Arnoun[10] pussit halvausta vastaan." T‰m‰ syy ynn‰ tuon nuoren miehen erinomaiset ansiot saivat rouvan vihdoin tekem‰‰n p‰‰tˆksens‰. H‰n virkkoi: "Toivottavasti ei enkeli Asrael kiell‰ miehelt‰ni, h‰nen siirtyess‰‰n eilisest‰ maailmasta huomiseen maailmaan, sen vuoksi p‰‰sy‰ Tshinavarin sillan yli, ett‰ h‰nen nen‰ns‰ ei toisessa el‰m‰ss‰ ole aivan yht‰ pitk‰ kuin ensimm‰isess‰." Sitten h‰n otti partaveitsen, meni miehens‰ haudalle, kostutti sit‰ kyynelill‰‰n ja aikoi ryhty‰ leikkaamaan haudassa suorana lep‰‰v‰n Zadigin nen‰‰. Silloin Zadig kohoaa pystyyn, suojellen toisella k‰dell‰ nen‰‰ns‰ ja toisella tyˆnt‰en partaveist‰ pois. "Rakas vaimoni!" h‰n virkkaa hell‰sti. "ƒl‰ melua ja pauhaa en‰‰ niin kovasti nuorta Kosrua vastaan! Aikeesi leikata minulta nen‰ni on hyvin verrattavissa puron pois johtamiseen." III Koira ja hevonen Zadig sai kokea, ett‰ avioliiton ensimm‰inen kuukausi, Zend-kirjan sanojen mukaisesti, on hunajakuukausi ja toinen marunakuukausi. H‰nen t‰ytyikin jonkin ajan per‰st‰ erota Azorasta, jonka kanssa h‰nen oli k‰ynyt liian vaikeaksi el‰‰, ja nyt h‰n etsi tyydytyst‰ luonnon tutkimisesta. "Kukaan ei ole onnellisempi", sanoi h‰n, "kuin filosofi, joka lukee luonnon suurta kirjaa, mink‰ Jumala on asettanut silmiemme eteen. H‰nen keksim‰ns‰ totuudet ovat kokonaan h‰nen; h‰n ravitsee ja ylent‰‰ sieluaan; h‰n el‰‰ rauhallisena eik‰ h‰nen tarvitse pel‰t‰ mit‰‰n ihmisten puolelta; eik‰ h‰nen hell‰ puolisonsa tule koskaan leikkaamaan h‰nelt‰ nen‰‰." T‰llaisten aatteiden valtaamana h‰n vet‰ytyi er‰‰seen maataloon Eufratin rannalle. Siell‰ h‰n ei huolinut laskea, kuinka monta vesipisaraa sekunnissa vieri sillan kaarien alitse tai satoiko hiiren kuussa yht‰ kuutiotuumaa enemm‰n vett‰ kuin lampaan kuussa. H‰n ei myˆsk‰‰n v‰h‰‰k‰‰n kuvitellut voivansa tehd‰ silkki‰ lukinverkosta tai porsliinia s‰rkyneist‰ pulloista.[11] Sen sijaan h‰n tutki huolellisesti el‰inten ja kasvien ominaisuuksia ja saavutti siin‰ pian sellaisen taidon, ett‰ voi sen avulla keksi‰ tuhat eroavaisuutta siin‰, miss‰ muut ihmiset n‰kiv‰t vain yhdenmukaisuutta. K‰velless‰‰n er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ pienen metsikˆn l‰hell‰ h‰n ‰kk‰si er‰‰n kuningattaren eunukeista useain hovipalvelijain kera rient‰v‰n h‰nt‰ kohti. Kaikki he n‰yttiv‰t olevan mit‰ suurimmassa h‰d‰ss‰ ja juoksentelivat sinne t‰nne aivan kuin p‰‰ttˆm‰t, jotka ovat kadottaneet jonkin arvokkaimpia kalleuksiaan ja nyt etsiv‰t sit‰. "Nuori mies", virkkoi ylieunukki, "etkˆ kenties ole n‰hnyt kuningattaren koiraa?" "Se on narttu eik‰ uroskoira", vastasi Zadig vaatimattomasti. "Sin‰ olet oikeassa", lausui ylieunukki. "Se on hyvin pieni lintukoira", jatkoi Zadig. "Se on ‰skett‰in penikoinut ja ontuu hiukan vasenta etuk‰p‰l‰‰ns‰; lis‰ksi on sill‰ hyvin pitk‰t korvat." "Sin‰ olet siis n‰hnyt sen?" kysyi ylieunukki aivan heng‰styneen‰. "En suinkaan", vastasi Zadig. "Min‰ en ole sit‰ milloinkaan n‰hnyt enk‰ ole edes tiennytk‰‰n, ett‰ kuningattarella on narttukoira." Aivan samaan aikaan oli kohtalon tavanomaisesta oikusta kuninkaan tallin kaunein hevonen p‰‰ssyt er‰‰n tallirengin k‰sist‰ karkuun Babylonin tasangoille. Ylitallimestari riensi kaikkien tallimiesten kera sen j‰lkeen yht‰ h‰t‰isen‰ kuin ylieunukki koiran per‰st‰. Ylitallimestari k‰‰ntyi Zadigin puoleen ja kysyi t‰lt‰, oliko h‰n kenties n‰hnyt kuninkaan hevosta. "Se hevonen", vastasi Zadig, "nelist‰‰ mainiosti. Se on viisi jalkaa korkea, pienikavioinen; sen h‰nt‰ on kolme ja puoli jalkaa pitk‰. Nastat sen suitsissa ovat kolmenkolmatta karaatin kultaa, ja sen keng‰t ovat yksitoista-osaista hopeaa." "Mit‰ tiet‰ se on mennyt, miss‰ se on?" h‰t‰ili ylitallimestari. "En min‰ ole sit‰ n‰hnyt", vastasi Zadig, "enk‰ edes koskaan kuullut siit‰ puhuttavankaan." Ylitallimestari ja ylieunukki luulivat tietysti Zadigin varastaneen sek‰ kuninkaan hevosen ett‰ kuningattaren koiran. Niinp‰ he antoivatkin vied‰ h‰net suuren desterhamin[12] kokouksen eteen, ja t‰m‰ tuomitsi h‰net saamaan solmupiiskaa sek‰ karkoitettavaksi loppui‰kseen Siperiaan. Tuskin oli tuomio julistettu, kun sek‰ hevonen ett‰ koira lˆytyiv‰t. Kiusallinen v‰ltt‰m‰ttˆmyys pakoitti tuomarit nyt peruuttamaan p‰‰tˆksens‰; kuitenkin he tuomitsivat Zadigin maksamaan nelj‰sataa unssia kultaa, koska oli kielt‰nyt n‰hneens‰ sit‰ mink‰ selv‰sti oli n‰hnyt. H‰nen t‰ytyi suorittaa sakko heti; vasta sitten sallittiin Zadigin puolustaa asiaansa suuren desterhamin neuvoston edess‰. H‰n lausui seuraavasti: "Oikeuden t‰hdet, viisauden uumenet, totuuden kuvastimet, joilla on lyijyn painavuus, raudan kest‰vyys, timantin kirkkaus ja paljon yht‰l‰isyytt‰ kullan kera! Koska minun on sallittu puhua t‰m‰n korkean kokouksen edess‰, niin vannon Ormuzdin[13] nimess‰, etten ole milloinkaan n‰hnyt kuningattaren arvoisaa koiraa enk‰ kuningasten kuninkaan[14] pyhitetty‰ hevosta. Tiet‰k‰‰ siis, miten on asian laita. Olin k‰velyll‰ sen metsikˆn l‰heisyydess‰, jossa sitten kohtasin kunnioitettavan eunukin ja sangen kuuluisan ylitallimestarin. Silloin n‰in hiekassa er‰‰n el‰imen j‰ljet ja p‰‰tin helposti niiden olevan pienen koiran j‰lki‰. Kepe‰t, pitkulaiset vaot, jotka olivat painuneet k‰p‰l‰in j‰lkien v‰liin hiekan kohopaikkoihin, ilmaisivat minulle, ett‰ se oli narttukoira, jonka n‰nnit riippuivat alhaalla ja joka siis oli penikoinut muutamia p‰ivi‰ sitten. Toiset, edellisist‰ poikeavat j‰ljet, jotka n‰kyiv‰t alituisesti hiponeen hiekan pintaa etuk‰p‰l‰in vieress‰, osoittivat minulle sill‰ olleen sangen pitk‰t korvat. Ja kun lis‰ksi huomasin, ett‰ yksi k‰p‰l‰ ei ollut tehnyt hiekkaan niin syv‰‰ j‰lke‰ kuin kolme muuta, niin ymm‰rsin, ett‰ kaikkein armollisimman kuningattaremme koira hiukan ontui, jos niin tohdin sanoa. "Mit‰ sitten tulee kuningasten kuninkaan hevoseen, niin tiet‰k‰‰, ett‰ min‰ k‰velless‰ni mainitun metsikˆn teit‰ huomasin hevosenkenk‰in j‰lki‰, jotka kaikki olivat yht‰ kaukana toisistaan. Siin‰p‰ hevonen -- ajattelin itsekseni -- joka nelist‰‰ mainiosti. Er‰‰ll‰ kapealla tiell‰, jonka leveys on vain seitsem‰n jalkaa, oli puiden tomu molemmin puolin tiet‰, kolme ja puoli jalkaa tien keskikohdasta, pyyhitty pois. Sill‰ hevosella -- p‰‰ttelin mieless‰ni -- on kolme ja puoli jalkaa pitk‰ h‰nt‰, joka huiskiessaan oikealle ja vasemmalle on pyyhkinyt tomun puista. Lis‰ksi huomasin puiden alla, jotka muodostivat viisi jalkaa korkean lehtikatoksen, ‰skett‰in pudonneita lehvi‰ ja ymm‰rsin siit‰, ett‰ hevonen oli ulottunut niihin ja ett‰ se siis oli noin viiden jalan korkuinen. Sen suitsien taas luulisin olevan kolmenkolmatta karaatin kultaa, sill‰ se oli hieronut niiden heloja er‰‰seen kiveen, jonka huomasin koetinkiveksi ja jolla sitten tein kokeen. Vihdoin p‰‰ttelin niist‰ merkeist‰, joita sen keng‰t olivat tehneet er‰‰seen toiseen kivilajiin, ett‰ se oli kengitetty yksitoista-osaisella hopealla".[15] Kaikki tuomarit ihmetteliv‰t Zadigin syv‰llist‰ ja ter‰v‰‰ arvostelukyky‰. Tieto siit‰ saapui aina kuninkaan ja kuningattaren korviin. Ei puhuttukaan muusta kuin Zadigista etuhuoneissa, salongeissa ja kabineteissa; ja vaikka useat maagit arvelivat, ett‰ h‰net oli noitana poltettava, m‰‰r‰si kuningas, ett‰ h‰nelle oli maksettava takaisin tuo nelj‰nsadan kultaunssin sakko, johon h‰net oli tuomittu. Aktuaarit, oikeudenpalvelijat ja prokuraattorit saapuivatkin h‰nen luokseen suurella touhulla tuomaan takaisin h‰nen nelj‰sataa unssiansa. He pid‰ttiv‰t niist‰ ainoastaan kolme sataayhdeks‰nkymment‰kahdeksan unssia oikeuskuluihin, ja heid‰n palvelijansa pyysiv‰t tietysti juomarahaa. Zadig tiesi nyt, kuinka vaarallista joskus oli liiallinen viisaus, ja p‰‰tti lujasti, ettei ensi kerralla puhuisi mit‰ oli n‰hnyt. Sellainen tilaisuus sattuikin kohta. Er‰s valtiovanki karkasi ja livisti Zadigin ikkunain ohitse. Tiedusteltiin Zadigilta, mutta h‰n ei vastannut mit‰‰n. Kuitenkin n‰ytettiin toteen, ett‰ h‰n oli katsellut ikkunasta. T‰st‰ rikoksesta h‰net tuomittiin viidensadan kultaunssin sakkoon, ja Babylonin tavan mukaan h‰n kiitti tuomareitansa n‰iden suopeudesta. "Suuri Jumala", h‰n sanoi itsekseen, "kuinka onkaan valitettavaa k‰vell‰ mets‰ss‰, miss‰ kuningattaren koira ja kuninkaan hevonen ovat juoksennelleet! Kuinka onkaan vaarallista kurkistaa ulos ikkunasta, ja kuinka vaikeaa olla t‰ss‰ el‰m‰ss‰ onnellinen!" IV Kateellinen Zadig tahtoi nyt filosofian ja yst‰vyyden avulla lohduttautua niist‰ onnettomuuksista, joilla kohtalo oli h‰nt‰ kolhinut. H‰n omisti er‰‰ss‰ Babylonin esikaupungissa aistikkaasti koristellun talon, jonne h‰n kokosi kaikkea sellaista taidetta ja iloa, mik‰ sopi kunnialliselle ihmiselle. Aamuisin oli h‰nen kirjastonsa avoinna kaikille oppineille ja iltaisin oli pˆyt‰ katettu hyv‰lle seuralle. Mutta pian h‰n huomasi, kuinka vaarallisia oppineet ovat. Syntyi n‰et ankara kiista er‰‰st‰ Zoroasterin s‰‰dˆksest‰, joka kielsi syˆm‰st‰ aarnikotkan lihaa.[16] "Kuinka voidaan sellaista kielt‰‰", inttiv‰t toiset, "jollei koko el‰int‰ ole olemassakaan?" "Sen t‰ytyy olla olemassa", v‰ittiv‰t taas toiset, "koska Zoroaster kerran ei salli sen lihaa syˆt‰v‰n." Zadig tahtoi sovitella ja virkkoi: "Jos aarnikotkia on olemassa, niin me emme niit‰ syˆ; jollei niit‰ ole, niin viel‰ v‰hemm‰n me silloin niit‰ syˆmme; ja niinp‰ me kaikki tottelemme Zoroasterin kieltoa." Er‰s oppinut, joka oli kirjoittanut 13 nidosta aarnikotkan ominaisuuksista ja muutenkin oli valtainen theurgi (tiet‰j‰), kiiruhti syytt‰m‰‰n Zadigia er‰‰n Yebor[17] nimisen ylimaagin edess‰, joka oli kaikista kaldealaisista typerin ja siis myˆs kiihkomielisin. T‰m‰ mies olisi tahtonut seiv‰st‰‰ Zadigin, suuremmaksi kunniaksi auringolle, ja sitten ladella Zoroasterin rukouskirjaa sit‰ tyytyv‰isemm‰ll‰ ‰‰nell‰. Kador yst‰v‰ -- hyv‰ yst‰v‰ on suuriarvoisempi kuin sata pappia -- l‰hti vanhan Yeborin luo ja lausui: "El‰kˆˆn aurinko ja aarnikotkat! Varo rankaisemasta Zadigia, sill‰ h‰n on pyhimys! H‰nell‰ on aarnikotkia kanalassaan eik‰ h‰n syˆ niit‰. Sen sijaan h‰nen syytt‰j‰ns‰ on kerettil‰inen, joka julkeaa v‰itt‰‰, ett‰ kaniinit ovat halkijaikaisia ja t‰ysin saastattomia".[18] "No hyv‰!" sanoi Yebor ja pudisteli kaljua p‰‰t‰ns‰. -- "Zadig on seiv‰stett‰v‰, koska on ajatellut pahaa aarnikotkista, ja tuo toinen siit‰, ett‰ on puhunut pahaa kaniineista." Kador sovitti sent‰‰n koko jutun k‰ytt‰m‰ll‰ apunaan er‰st‰ tyttˆ‰, joka oli synnytt‰nyt h‰nelle lapsen ja jolla oli suuri vaikutusvalta maagien neuvostossa. Ket‰‰n ei seiv‰stetty, mik‰ tosin saattoi useat oppitohtorit murisemaan ja ennustelemaan koko Babylonin tuhoa. Zadig huudahti: "Mit‰ merkitsee koko onni? Kaikki t‰ss‰ maailmassa vainoo minua, yksinp‰ olemattomat oliotkin." H‰n kirosi oppineet ja tahtoi el‰‰ en‰‰ ainoastaan hyv‰ss‰ seurassa. H‰n kokosi luokseen Babylonin kunnioitetuimmat miehet ja rakastettavimmat naiset. H‰n tarjosi mit‰ hienoimpia illallisia, joiden edell‰ usein oli konsertteja ja joita el‰hytti mit‰ hurmaavin keskustelu. Siit‰ h‰n oli osannut karkoittaa tuon turhan halun ylv‰stell‰ neroudella, mik‰ on varmin keino osottautua hˆlmˆksi ja turmella loistavinkin seura. Ei yst‰vien eik‰ ruokien valinta tapahtunut turhamaisuudesta, sill‰ kaikessa h‰n piti oleellista parempana kuin n‰enn‰ist‰. Siten h‰n saavutti kaikkialla todellisen arvonannon, vaikkapa ei sit‰ tavoitellutkaan. Vastap‰‰t‰ h‰nen taloaan asui Arimazes, henkilˆ, jonka ilke‰ sisu kuvastui h‰nen karkeasta naamastaan. Ollen sappitautinen ja ylpeyden paisuttama h‰n samalla oli ik‰vystytt‰v‰ kaunosielu. Koska h‰n ei ollut milloinkaan onnistunut saamaan mit‰‰n aikaan maailmassa, niin h‰n kosti parjaamalla sit‰. Rikkauksistaan huolimatta h‰nen oli vaikea koota luoksensa imartelijoita. Iltaisin Zadigin luo ajavien vaunujen r‰min‰ vaivasi h‰nt‰, ja Zadigin ylistelyn maine suututti h‰nt‰ viel‰ enemm‰n. Joskus h‰n meni Zadigin luo ja sijoittautui kutsumattomana pˆyt‰‰n, h‰iriten siten koko seurueen ilon, kuten kerrotaan harpyijoista, ett‰ he myrkytt‰v‰t kaiken lihan, johon koskevat.[19] Kerran h‰n halusi pit‰‰ kemut er‰‰n naisen kunniaksi, mutta t‰m‰ ei noudattanutkaan kutsua, vaan meni illalliselle Zadigin luo. Toisella kertaa taas, kun h‰n jutteli palatsissa Zadigin kanssa, he tapasivat er‰‰n ministerin, joka pyysi Zadigin illalliselle, mutta ei Arimazesta. Leppym‰ttˆmin viha syntyy usein sangen v‰h‰p‰tˆisest‰ syyst‰. T‰m‰ mies, joka kulki Babylonissa "kateellisen" nimell‰, tahtoi tuhota Zadigin, koska t‰t‰ sanottiin "onnelliseksi." Tilaisuus tehd‰ pahaa tarjoutuu helposti sata kertaa p‰iv‰ss‰ ja tilaisuus tehd‰ hyv‰‰ vain kerran vuodessa, kuten Zoroaster sanoo. Kateellinen l‰hti Zadigin luo. T‰m‰ k‰veli juuri puutarhassaan kahden yst‰v‰ns‰ ja er‰‰n naisen seurassa, jolle h‰n puheli hienoja kohteliaisuuksia, ilman muuta tarkoitusta kuin pelk‰st‰‰n juttelemisen halusta. Keskustelu koski sotaa, jonka kuningas oli k‰ynyt onnellisesti vasalliaan, Hyrkanian ruhtinasta, vastaan. Zadig, joka oli osottanut uljuuttaan t‰ss‰ lyhyess‰ sodassa, ylisti suuresti kuningasta ja viel‰ enemm‰n tuota naista. H‰n otti esille vahataulunsa ja kirjoitti siihen nelj‰ s‰ett‰, jotka h‰n valmistelematta sepitti, antaen ne tuolle kaunottarelle luettaviksi. Myˆs yst‰v‰t pyysiv‰t saada tutustua niihin, mutta vaatimattomuus tai paremminkin hyvin ymm‰rrett‰v‰ itserakkaus pid‰tti h‰net siit‰. H‰n tiesi ett‰ tilap‰iset s‰keet kelpaavat vain sille, jonka kunniaksi ne ovat sepitetyt. Niinp‰ h‰n mursikin kahtia sen taulun, jolle h‰n oli kirjoittanut, ja viskasi puoliskot er‰‰seen ruusupensaaseen, josta niit‰ saatiin turhaan hakea. Alkoi vihmoa vett‰, mentiin takaisin taloon. Kateellinen j‰i puutarhaan ja etsi niin kauan, ett‰ lˆysi toisen puoliskon vahataulusta. T‰m‰ oli murtunut siten, ett‰ kumpikin puolikas s‰keest‰, joka t‰ytti rivin, muodosti ajatuksen ja samalla lyhyemm‰n s‰keen. Perin kummallisen sattuman johdosta nuo lyhyet s‰keet tulivat sis‰lt‰m‰‰n lausuman, jossa lingottiin mit‰ kauheimpia herjauksia kuningasta vastaan. Siin‰ luettiin: Rikosten julmain johdosta Valt'istuimelle p‰‰sty‰‰n Yleisen rauhan aikana H‰n yksin rikkoo rauhan t‰‰n. Kateellinen oli onnellinen ensi kertaa el‰m‰ss‰‰n. H‰nell‰ oli nyt k‰siss‰‰n keino, jolla voi tuhota tuon ylev‰n ja rakastettavan miehen. Julman riemun t‰ytt‰m‰n‰ h‰n antoi t‰m‰n Zadigin omak‰tisesti kirjoittaman herjauksen joutua kuninkaan luettavaksi. Zadig, h‰nen kaksi yst‰v‰‰ns‰ ja mainittu nainen vangittiin. H‰nen juttunsa oli pian ratkaistu, h‰nt‰ itse‰‰n ollenkaan kuulustelematta. Kun p‰‰tˆs ilmoitettiin h‰nelle, asettui kateellinen h‰nen tielleen ja ilkkui ‰‰nekk‰‰sti, etteiv‰t h‰nen s‰keens‰ muka kelvanneet mihink‰‰n. Zadig ei suinkaan luulotellut itse‰‰n hyv‰ksi runoilijaksi, mutta h‰n oli ep‰toivoissaan siit‰, ett‰ h‰net oli tuomittu majesteettirikoksesta ja ett‰ sen lis‰ksi pidettiin vankeudessa h‰nen kahta yst‰v‰‰ns‰ ja tuota kaunista naista rikoksesta, jota h‰n ei ollut tehnyt. H‰nen ei sallittu puolustautua, koska h‰nen kirjoitustaulunsa todisti kyllin selv‰sti. Sellainen oli Babylonin laki. H‰n kulki kuolemaan uteliaan ihmisjoukon keskitse, josta kukaan ei uskaltanut h‰nt‰ surkutella, mutta joka kuitenkin tunkeutui tarkastelemaan h‰nen kasvojaan ja katselemaan, tokko h‰n kuolisi arvokkaasti. Sukulaiset yksin olivat suruissaan, sill‰ he eiv‰t saaneet peri‰ h‰nt‰. Kolme nelj‰nnest‰ h‰nen omaisuudestaan n‰et takavarikoitiin kuninkaan hyv‰ksi, ja yksi nelj‰nnes annettiin kateelliselle. H‰nen valmistautuessaan kuolemaan kuninkaan papukaija sattui lent‰m‰‰n alas parvekkeelta ja laskeutumaan Zadigin puutarhaan er‰‰seen ruusupensaaseen. L‰heisest‰ puusta oli tuuli kantanut sinne persikan, joka oli pudonnut Zadigin kirjoitustaulun toiselle puoliskolle ja tarttunut siihen kiinni. Lintu otti persikan ja taulun ja kantoi ne hallitsijan syliin. Utelias ruhtinas luki siit‰ ajatuksettomia sanoja, jotka kuitenkin n‰yttiv‰t runos‰keiden lopuilta. H‰n rakasti runoutta, ja s‰keit‰ rakastavista ruhtinaista voidaan aina selviyty‰. Papukaijan seikkailu saattoi h‰net ymm‰lle. Silloin kuningatar muisti ne sanat, jotka olivat kirjoitetut Zadigin vahataulun toiseen puoliskoon, ja antoi tuoda sen. Molemmat palaset asetettiin vastakkain ja sopivat t‰ydellisesti toisiinsa. Nyt luettiin s‰keet sellaisina kuin Zadig oli ne sepitt‰nyt: Rikosten julmain johdosta maa j‰rkkyi pitkin matkaa; Valt'istuimelle p‰‰sty‰‰n kuningas levon luo. Yleisen rauhan aikana vain Lempi sotaa jatkaa; H‰n yksin rikkoo rauhan t‰‰n ja turman meille tuo. Kuningas m‰‰r‰si Zadigin heti tuotavaksi eteens‰ ja molemmat yst‰v‰t sek‰ tuon kauniin naisen vapautettaviksi vankilasta. Zadig heitt‰ytyi, kasvot maata vasten kuninkaan ja kuningattaren jalkoihin; h‰n pyysi heilt‰ sangen nˆyr‰sti anteeksi huonoja runos‰keit‰‰n ja puhui niin miellytt‰v‰sti, henkev‰sti ja j‰rkev‰sti, ett‰ kuningas ja kuningatar halusivat n‰hd‰ h‰nt‰ vastakin. H‰nelle annettiin h‰nt‰ valheellisesti syytt‰neen kateellisen kaikki omaisuus, mutta Zadig palautti sen h‰nelle kokonaan takaisin. Kateellisen ainoa tunne oli yksist‰‰n ilo siit‰, ettei ollut kadottanut omaisuuttaan. Kuninkaan kunnioitus Zadigia kohtaan kasvoi p‰iv‰ p‰iv‰lt‰. H‰n antoi h‰nen ottaa osaa kaikkiin huvituksiinsa ja kysyi h‰nen mielipidett‰‰n kaikissa asioissaan. Kuningatarkin katseli h‰nt‰ t‰st‰ l‰htien sellaisella mielihyv‰ll‰, joka voi muuttua vaaralliseksi ei ainoastaan h‰nelle itselleen, vaan myˆs h‰nen korkealle puolisolleen kuninkaalle, samoin myˆs Zadigille, viel‰p‰ koko valtakunnalle. Zadig puolestaan alkoi uskoa, ettei olekaan vaikeaa olla onnellinen. V Jalomielinen Se aika oli l‰hell‰, jolloin vietettiin suuri, joka viides vuosi uusiutuva juhla. Babylonissa vallitsevan tavan mukaan silloin viiden vuoden per‰st‰ juhlallisesti julistettiin sen kansalaisen nimi, joka oli suorittanut jalomielisimm‰n teon. Ylimykset ja maagit olivat asiassa tuomareina. Ylisatraappi, joka huolehti kaupungista, esitti kauneimmat teot, jotka olivat tapahtuneet h‰nen hallintonsa aikana. Sitten ‰‰nestettiin ja kuningas julisti tuomion. T‰h‰n juhlatilaisuuteen virtasi ihmisi‰ maan kaukaisimmistakin osista. Voittaja sai hallitsijan k‰dest‰ kultaisen, jalokivin koristellun maljan, mink‰ ohella kuningas lausui: "Ottaos vastaan t‰m‰ jalomielisyyden palkinto, ja antakoot jumalat minulle paljon sinun kaltaisiasi alamaisia!" Kun t‰m‰ muistettava p‰iv‰ oli tullut, esiintyi kuningas valtaistuimellaan, ymp‰rill‰‰n ylimykset, maagit ja kaikkien niiden kansain edustajat, jotka olivat saapuneet n‰ihin kisoihin, miss‰ palkintoa ei saavutettu hevosten nopeudella eik‰ ruumiin voimalla, vaan hyveell‰. Ylisatraappi kuulutti korkealla ‰‰nell‰ ne teot, jotka tekijˆilleen voivat tuottaa tuon verrattoman palkinnon. H‰n ei ollenkaan maininnut Zadigin sielun suuruutta, kun t‰m‰ oli palauttanut kadehtijalleen koko h‰nen omaisuutensa; se ei kai ollut sellainen teko, joka olisi ollut kyllin ansiokas kilpailemaan palkinnosta. H‰n mainitsi ensiksi er‰‰n tuomarin, joka jonkun hairahduksen johdosta, mihin h‰n itse ei ollut syyp‰‰, oli er‰‰lle kansalaiselle tuottanut oikeudenk‰ynniss‰ suuren tappion ja sent‰hden antanut t‰lle koko omaisuutensa k‰rsityn vahingon korvaukseksi. Sitten h‰n esitti er‰‰n nuoren miehen, joka oli ollut kiihke‰sti rakastunut er‰‰seen tyttˆˆn, mink‰ h‰n aikoi ottaa vaimokseen, mutta oli sitten luovuttanut tytˆn er‰‰lle yst‰v‰lleen, joka oli kuolemaisillaan rakkaudesta samaan tyttˆˆn, viel‰p‰ oli varustanut t‰m‰n myˆt‰j‰isill‰kin. Vihdoin h‰n toi esille er‰‰n sotamiehen, joka Hyrkanian sodassa oli antanut viel‰kin suuremman n‰ytteen jalomielisyydest‰‰n. Vihollisen sotilaat tahtoivat ryˆst‰‰ h‰nen lemmittyns‰, ja h‰n puolusti t‰t‰ heilt‰. Silloin tultiin sanomaan h‰nelle, ett‰ toiset hyrkanialaiset olivat siin‰ l‰hell‰ ryˆst‰m‰isill‰‰n h‰nen ‰itins‰. Itkien h‰n j‰tti rakastettunsa ja riensi pelastamaan ‰itins‰. Sen tehty‰‰n h‰n palasi lemmittyns‰ luo ja tapasi t‰m‰n kuolemaisillansa. H‰n tahtoi tappaa itsens‰, mutta ‰iti muistutti h‰nelle, ett‰ h‰n oli ‰itins‰ ainoa tuki, ja niinp‰ h‰nell‰ oli uljuutta j‰‰d‰ eloon. Tuomarit kallistuivat sotamiehen puolelle. Silloin puuttui kuningas puheeseen ja lausui: "H‰nen tekonsa ja samoin noiden toistenkin ovat kauniit, mutta ne eiv‰t ihmetyt‰ minua. Zadig sen sijaan teki eilen tyˆn, joka on ihmetytt‰nyt minua. Min‰ olin muutamia p‰ivi‰ sitten erottanut ministerini ja suosikkini Korebin. Min‰ syytin h‰nt‰ ankarasti, ja kaikki hovimieheni vakuuttivat minun sittenkin olleen liian lempe‰. Kukin heist‰ pani parastansa panetellakseen Korebia. Kysyin silloin Zadigilta, mit‰ h‰n ajatteli asiasta, ja h‰n rohkeni puolustaa syytetty‰. Min‰ vakuutan lˆyt‰neeni historiakirjoistamme esimerkkej‰ siit‰, ett‰ joku on omaisuudellaan korvannut erehdyksens‰, toinen luovuttanut lemmittyns‰, kolmas asettanut ‰itins‰ lemmittyns‰ edelle, mutta en ole koskaan lukenut sellaista, ett‰ hovimies olisi ryhtynyt puhumaan ep‰suosioon joutuneen ministerin puolesta, jota uhkaa hallitsijan viha. Annan kaksikymment‰tuhatta kultarahaa jokaiselle niist‰, joiden jalomielisist‰ teoista t‰ss‰ on kerrottu, mutta maljan min‰ annan Zadigille." "Herra", sanoi t‰m‰, "Teid‰n Majesteettinne yksin ansaitsee maljan! Te yksin olette tehnyt kuulumattoman tyˆn, koska ette ole, niin kuningas kuin olettekin, vihastunut orjaanne, joka vastusti Teid‰n kiihkoanne." Kaikki ihmetteliv‰t kuningasta ja Zadigia. Tuomari, joka oli antanut omaisuutensa, rakastaja, joka oli naittanut lemmittyns‰ yst‰v‰lleen, ja sotamies, joka oli ennemmin pelastanut ‰itins‰ kuin morsiamensa, saivat hallitsijalta palkintonsa ja n‰kiv‰t nimens‰ pantavan jalomielisten luetteloon; mutta Zadig sai maljan. Kuningas saavutti hyv‰n ruhtinaan maineen, jota h‰n ei kuitenkaan jaksanut kauan s‰ilytt‰‰. Tuon p‰iv‰n kunniaksi pantiin toimeen suurempia juhlia kuin laki oikeastaan sallikaan, ja sen muisto on viel‰kin s‰ilynyt Aasiassa. "Nytp‰ vihdoinkin olen onnellinen!" arveli Zadig, -- mutta h‰n pettyi siin‰. VI Ministeri Kuningas oli kadottanut p‰‰ministerins‰. H‰n valitsi Zadlgin siihen toimeen. Kaikki Babylonin kaunottaret ylistiv‰t t‰t‰ vaalia, sill‰ valtakunnan perustamisesta saakka ei koskaan ollut n‰hty niin nuorta ministeri‰. Kaikki hovimiehet olivat suutuksissaan; kateellinen sai ihan verensylkykohtauksen, ja h‰nen nen‰ns‰ turposi hirve‰sti. Kiitetty‰‰n kuningasta ja kuningatarta Zadig meni kiitt‰m‰‰n myˆs papukaijaa ja virkkoi t‰lle: "Kaunis lintu! Sin‰ olet pelastanut henkeni ja tehnyt minusta p‰‰ministerin. Heid‰n majesteettiensa koira ja hevonen ovat tuottaneet minulle paljon pahaa, mutta sin‰ olet tehnyt minulle vain hyv‰‰. Sellaiset seikat siis m‰‰r‰‰v‰t ihmisten kohtalot! -- Mutta", lis‰si h‰n, "ehk‰p‰ niin harvinainen onni haihtuukin pian." Papukaija vastasi: "Niin, niin." Zadig hieman s‰ik‰hti sit‰, mutta ollen oivallinen luonnontutkija, joka ei uskonut papukaijan voivan ennustella, h‰n kuitenkin pian rauhoittui ja alkoi parhaansa mukaan hoitaa virkaansa. H‰n antoi kaikkien tuntea lakien pyhitetty‰ voimaa, mutta ei kenenk‰‰n oman arvoasemansa painavuutta. H‰n ei mitenk‰‰n rajoittanut divaanin[20] ‰‰nestysvapautta, p‰invastoin jokainen visiiri[21] sai vapaasti lausua mielipiteens‰, pelk‰‰m‰tt‰ h‰nen ep‰suosiotaan. Kun h‰n ratkaisi jonkin asian, niin antoi ratkaisun yksin laki eik‰ h‰n. Mutta jos laki oli liian ankara, niin h‰n lievensi sit‰. Milloin taas laki oli puutteellinen, silloin h‰n ratkaisi asian niin tasapuolisesti, ett‰ sit‰ olisi voitu pit‰‰ itse Zoroasterin ratkaisuna. H‰nelt‰ oppivat kansat tuon ylev‰n periaatteen, ett‰ on parempi uskaltaa vapauttaa rikollinen kuin tuomita viaton. H‰n arveli lakien olevan laadittuja yht‰ paljon kansalaisten suojelemista kuin pelottamista varten. H‰nen p‰‰taitonsa oli paljastaa totuutta, jota kaikki ihmiset koettavat pimitt‰‰. Heti hallituksensa ensimm‰isin‰ p‰ivin‰ h‰n osoitti k‰yt‰nnˆss‰ t‰t‰ suurta taitoaan. Er‰s kuuluisa babylonilainen kauppias oli kuollut Intiassa. H‰n oli m‰‰r‰nnyt molemmat poikansa tasa-arvoisiksi perillisikseen, kunhan ensin olivat naittaneet sisarensa; lis‰ksi h‰n oli j‰tt‰nyt kolmekymment‰tuhatta kultarahaa lahjaksi sille pojistaan, jonka todistettaisiin rakastaneen h‰nt‰ enimmin. Vanhempi poika teetti h‰nelle hautapatsaan, nuorempi antoi osan perinnˆst‰‰n sisaren myˆt‰j‰isten lis‰ksi. Jokainen v‰itti: "Vanhempi rakastaa enimmin is‰‰ns‰, nuorempi rakastaa enimm‰n sisartansa. Niinp‰ kuuluvatkin nuo kolmekymment‰tuhatta kultarahaa vanhemmalle pojalle." Zadig kutsutti molemmat per‰kk‰in luoksensa. Vanhemmalle h‰n lausui: "Is‰si ei olekaan kuollut; h‰n on parantunut viime sairaudestaan ja palajaa kohta Babyloniin." "Jumalalle olkoon kiitos!" vastasi tuo nuori mies. "Mutta hautapatsas on maksanut minulle sangen paljon!" Zadig ilmoitti sitten saman asian nuoremmalle veljelle. "Jumalalle olkoon kiitos!" vastasi t‰m‰. "Tietysti min‰ palautan is‰lleni kaiken saamani omaisuuden; kuitenkin toivon h‰nen j‰tt‰v‰n sisarelleni sen osan, jonka jo olen m‰‰r‰nnyt h‰nelle." "Sinun ei tarvitse mit‰‰n luovuttaa", sanoi Zadig. "P‰invastoin saat sin‰ nuo kolmekymment‰tuhatta kultarahaa, sill‰ sin‰ rakastat enimmin is‰‰si." Er‰s sangen rikas tyttˆ oli lupautunut vaimoksi kahdelle maagille, ja nautittuaan muutamia kuukausia kummankin opetusta h‰n huomasi olevansa raskaana. Molemmat maagit tahtoivat nyt naida h‰net. "Min‰ tahdon ottaa miehekseni sen heist‰", sanoi h‰n, "joka on saattanut minut siihen tilaan, ett‰ voin antaa valtakunnalle uuden kansalaisen." "Juuri min‰ olen tehnyt t‰m‰n hyv‰n tyˆn", sanoi toinen. "Min‰p‰ se olen ollut niin onnellinen", v‰itti toinen. "No hyv‰!" sanoi tyttˆ. "Min‰ tunnustan sen heist‰ lapseni is‰ksi, joka voi antaa h‰nelle parhaan kasvatuksen." H‰n synnytti pojan. Kumpikin maagi tahtoi kasvattaa sen. Asia vedottiin Zadigin ratkaistavaksi. H‰n kutsutti molemmat maagit eteens‰. "Mit‰ aiot opettaa kasvatettavallesi?" h‰n kysyi ensimm‰iselt‰. "Aion neuvoa h‰nelle", vastasi oppinut, "puhetaidon kahdeksan osaa, dialektiikkaa, astrologiaa ja demonomaniaa, samoin substanssin ja accidenssin, abstraktin ja konkreetin olemuksen, monadit ja prestabilisen harmonian".[22] "Min‰ taas", sanoi toinen, "tahdon koettaa tehd‰ h‰nest‰ kelpo miehen, joka on yst‰viens‰ kunnioituksen arvoinen." Zadig julisti: "Joko olet h‰nen is‰ns‰ tai et, sin‰ saat naida h‰nen ‰itins‰." Hoviin saapui joka p‰iv‰ valituksia Meedian k‰skynhaltijaa (itimad-ulet) Iraksia vastaan. T‰m‰ oli mahtava herra, jonka syd‰n ei pohjaltaan ollut paha, mutta oli turhamaisuuden ja nautinnonhimon turmelema. H‰n ei liioin suvainnut itse‰‰n puhuteltavan eik‰ koskaan sallinut vastaansanomista. Riikinkukot eiv‰t ole turhamaisempia, kyyhkyset hekumallisempia ja kilpikonnat hitaampia kuin h‰n. H‰n haki vain v‰‰r‰‰ mainetta ja v‰‰ri‰ riemuja. Zadig otti parantaaksensa h‰net. H‰n l‰hetti h‰nelle kuninkaan puolesta er‰‰n musiikkimestarin, mukanaan kaksitoista laulajaa ja nelj‰kolmatta soittoniekkaa, sek‰ er‰‰n hovimestarin, mukanaan kuusi kokkia ja nelj‰ kamariherraa, jotka eiv‰t saaneet j‰tt‰‰ h‰nt‰ hetkeksik‰‰n. Kuninkaan m‰‰r‰yksest‰ oli h‰nen noudatettava aivan t‰sm‰llisesti seuraavaa p‰iv‰j‰rjestyst‰; ja n‰in k‰vi komento: Heti ensi p‰iv‰n‰, hekumallisen Iraksin her‰tty‰, saapui musiikkimestari laulajineen ja soittajineen. Laulettiin kantaatti, jota kesti kaksi tuntia ja jossa joka kolmas minuutti toistui seuraava j‰lkis‰keistˆ: Mi kunto, mik‰ hengen valo! Mi suuruus, sulo ylimm‰inen! Ah, kuinka voikaan herra jalo Ain' itseens' olla tyytyv‰inen! Kun kantaatti vihdoin oli suoritettu, niin er‰s kamariherroista piti h‰nelle kolmenelj‰nnestuntia kest‰v‰n ylistyspuheen, jossa h‰n kehui juuri niit‰ h‰nen hyvi‰ avujaan, jotka h‰nelt‰ puuttuivat. Puheen p‰‰tytty‰ h‰net saatettiin musiikin soidessa pˆyt‰‰n. P‰iv‰llist‰ kesti kolme tuntia. Jos h‰n yritti avata suutansa puhuakseen, virkkoi ensimm‰inen kamariherra heti: "H‰n on oikeassa." Ja tuskin oli h‰n enn‰tt‰nyt lausua nelj‰ sanaa, kun jo toinen kamariherra huudahti: "H‰n on oikeassa." Kaksi muuta kamariherraa taas r‰j‰hti heti nauramaan niille sukkeluuksille, joita Iraks oli sanonut tai joita h‰nen olisi pit‰nyt sanoa. P‰iv‰llisen j‰lkeen laulettiin kantaatti h‰nelle uudestaan. Ensimm‰inen p‰iv‰ tuntuikin h‰nest‰ hauskalta. H‰n luuli, ett‰ kuningasten kuningas todella kunnioitti h‰nt‰ h‰nen ansioittensa mukaan. Toinen p‰iv‰ tuntui h‰nest‰ jo v‰hemm‰n hupaisalta; kolmas oli rasittava ja nelj‰s aivan siet‰m‰tˆn; viides vihdoin vallan piinallinen. Lopulta h‰n ei en‰‰ jaksanut kuulla alituisesti laulettavan: Ah, kuinka voikaan herra jalo ain' itseens' olla tyytyv‰inen! eik‰ kehuttavan, kuinka h‰n aina oli oikeassa, eik‰ joka p‰iv‰ samalla hetkell‰ itse‰‰n ylistett‰v‰n. H‰n kirjoitti hoviin ja pyysi hartaasti, ett‰ kuningas suvaitsisi kutsua pois kamariherrat, soittoniekat ja hovimestarin. Samalla h‰n lupasi vasta olla v‰hemm‰n turhamainen ja sen sijaan toimeliaampi. H‰n antoi v‰hemm‰n suitsuttaa itselleen ylistyst‰, piti v‰hemm‰n juhlia ja oli onnellisempi. Sill‰, kuten Sadder-kirjassa[23] sanotaan, alituinen nautinto ei ole mit‰‰n nautintoa. VII Kinastelut ja vastaanotot Siten osoitti Zadig joka p‰iv‰ neronsa ter‰vyytt‰ ja sielunsa hyvyytt‰. H‰nt‰ ihmeteltiin ja samalla kuitenkin rakastettiin. H‰nt‰ pidettiin onnellisimpana kaikista ihmisist‰. Koko valtakunta kaikui h‰nen nime‰‰n; kaikki naiset ihastelivat h‰nt‰; kaikki kansalaiset ylistiv‰t h‰nen oikeudentuntoaan; oppineet katselivat h‰nt‰ aivan kuin oraakkeliaan; itse papitkin myˆnsiv‰t, ett‰ h‰n oli viisaampi kuin tuo vanha ylimaagi Yebor. Kukaan ei halunnut nyt vet‰‰ h‰nt‰ oikeuteen aarnikotkien vuoksi; uskottiin vain sit‰, mik‰ h‰nest‰kin n‰ytti uskottavalta. Babylonissa riehui suuri riita, jota oli kest‰nyt jo tuhannenviisisataa vuotta; se oli jakanut koko valtakunnan kahteen itsepintaiseen lahkokuntaan. Toiset v‰ittiv‰t, ettei Mithran[24] temppeliin saanut koskaan astua muuten kuin vasemmalla jalalla; toiset taas inhosivat t‰t‰ tapaa ja astuivat sinne sis‰‰n aina ensiksi oikealla jalalla. Senp‰t‰hden nyt j‰nnityksell‰ odotettiinkin pyh‰n tulen korkeaa juhlaa, jotta n‰ht‰isiin, kumpaa lahkokuntaa Zadig suosi. Koko maailman katseet olivat suunnatut h‰nen molempiin jalkoihinsa, ja koko kaupungissa vallitsi mit‰ suurin mielten kiihko. Zadig astui temppeliin harpaten yht'aikaa molemmin jaloin ja osotti sitten kaunopuheisin sanoin, ett‰ taivaan ja maan jumala, jolle henkilˆ ei merkitse mit‰‰n, ei tee mit‰‰n eroa oikean ja vasemman jalan v‰lill‰. Kateellinen ja h‰nen vaimonsa v‰ittiv‰t, ett‰ Zadigin puheessa ei ollut tarpeeksi kuvakielt‰ ja ettei h‰n ollut antanut vuorien ja kukkulain siin‰ tarpeeksi karkeloida.[25] "H‰n on kuiva ja hengetˆn", sanoivat he. "H‰nen puheessaan ei meri pakene eiv‰tk‰ t‰hdet putoa taivaalta eik‰ aurinko sula vahan lailla.[26] H‰nell‰ ei ole ollenkaan oikeaa it‰maista tyyli‰." Zadig sen sijaan tyytyi terveen j‰rjen tyyliin. Kaikki olivat h‰nen puolellaan, ei siksi ett‰ h‰n oli oikeassa eik‰ siksi ett‰ h‰n oli j‰rkev‰ ja rakastettava, vaan siksi ett‰ h‰n oli p‰‰ministeri. Yht‰ onnellisesti h‰n ratkaisi valkoisten ja mustain maagien v‰lisen suuren riitakysymyksen. Valkoiset n‰et v‰ittiv‰t, ett‰ oli jumalatonta rukoillessa k‰‰nty‰ kaakkoon p‰in; mustat taas vakuuttivat, ett‰ Jumala inhosi niiden ihmisten rukouksia, jotka rukoillessaan k‰‰ntyiv‰t luoteeseen p‰in. Zadig m‰‰r‰si, ett‰ kukin sai k‰‰nty‰ mihin suuntaan hyv‰ns‰.[27] Aikansa h‰n osasi k‰ytt‰‰ niin hyvin, ett‰ jo aamup‰iv‰ll‰ suoritti kaikki yksityiset ja yleiset asiat. Lopun p‰iv‰st‰ h‰n puuhasi Babylonin kaunisteluhommissa. H‰n esitytti murhen‰ytelmi‰, jotka panivat itkem‰‰n, ja huvin‰ytelmi‰, joille naurettiin, mik‰ kaikki oli jo aikoja sitten joutunut pois muodista, mutta nyt j‰lleen h‰nen hyv‰n makunsa johdosta her‰si henkiin. H‰n ei suinkaan pit‰nyt itse‰ns‰ viisaampana kuin taiteilijat; h‰n palkitsi heit‰ lahjoillaan ja kunnianosotuksilla eik‰ salaa kadehtinut heid‰n kykyj‰‰n. Iltaisin h‰n huvitti suuresti kuningasta ja varsinkin kuningatarta. Kuningas lausui: "Suuri ministeri!" Kuningatar virkkoi: "Rakastettava ministeri!" ja molemmat lis‰siv‰t: "Olisipa ollut suuri vahinko, jos h‰net olisi hirtetty!" Milloinkaan ei mink‰‰n arvohenkilˆn ole tarvinnut antaa naisille niin paljon puheillep‰‰syj‰ kuin Zadigin. Enimm‰t tulivat puhumaan h‰nelle asioista, joita heill‰ ei ollenkaan ollut, p‰‰st‰kseen siten suhteisiin h‰nen kanssaan. Kateellisen vaimo oli heist‰ ensimm‰isi‰. H‰n vannoi Zadigille Mithran ja Zend-Avestan nimess‰ tuntevansa syvint‰ inhoa miehens‰ menettely‰ kohtaan. Uskoipa h‰n h‰nelle lis‰ksi, ett‰ mies muka oli raaka ja mustasukkainen, ja antoi h‰nen ymm‰rt‰‰, ett‰ jumalat rankaisisivat h‰nt‰, kielt‰m‰ll‰ h‰nelt‰ sen pyh‰n tulen kallisarvoiset vaikutukset, jonka avulla yksin ihminen tulee kuolemattomien kaltaiseksi. Vihdoin h‰n antoi sukkanauhansa pudota. Zadig otti sen ylˆs tavallisella kohteliaisuudellaan, mutta ei sitonut sit‰ itse tuon naisen polveen; ja t‰m‰ pieni virhe, jos se edes virhe olikaan, oli mit‰ kauheimpien onnettomuuksien aiheena. Zadig ei ajatellut asiaa sen pitemm‰lle, mutta kateellisen vaimo ajatteli sit‰ paljonkin. Muitakin naisia ilmoittautui joka p‰iv‰. Babylonin salaiset aikakirjat v‰itt‰v‰t h‰nen kerran langenneen kiusaukseen, mutta olleen kummissaan siit‰, ett‰ nautinto ei tyydytt‰nyt h‰nt‰ ja ett‰ h‰n syleili lemmitty‰‰n aivan hajamielisesti. Se nainen, jolle h‰n, miltei tiet‰m‰tt‰‰n, osotti suosiotaan, oli er‰s kuningatar Astarten kamarirouva. Lohdutuksekseen ajatteli tuo hell‰ babylonitar mieless‰‰n: Tuon miehen p‰‰n t‰ytyy n‰ht‰v‰sti olla hirve‰n t‰ynn‰ asioita, koska h‰n hautoo niit‰ lemmenkohtauksissakin. -- Sellaisella hetkell‰, jolloin useimmat eiv‰t virka mit‰‰n ja toiset taas kuiskivat vain pyhi‰ sanoja, sattui Zadig ‰kki‰ huudahtamaan: "Kuningatar!" -- Babylonitar luuli h‰nen vihdoinkin onnellisena hetken‰ tulleen j‰rkiins‰ ja sanoneen juuri h‰nelle: "Kuningattareni!" Mutta Zadig, edelleen sangen hajamielisen‰, mainitsikin Astarten nimen. Nainen taas, joka t‰llaisella onnen hetkell‰ tulkitsi kaikki omaksi edukseen, kuvitteli mieless‰‰n h‰nen tahtoneen sanoa: "Sin‰ olet kauniimpi kuin kuningatar Astarte." H‰n j‰tti Zadigin haaremin, saatuaan sangen kauniita lahjoja. Seikkailunsa h‰n kertoi heti kateellisen vaimolle, joka oli h‰nen paras yst‰v‰tt‰rens‰. T‰m‰ loukkautui hirve‰sti syrj‰ytt‰misest‰‰n ja lausui: "Minulle h‰n ei ole suvainnut edes kiinnitt‰‰ j‰lleen t‰t‰ sukkanauhaani, jota en en‰‰ tahdo koskaan k‰ytt‰‰." "Kas vain!" lausui onnellinen nainen kateelliselle. "Sin‰h‰n k‰yt‰t samanlaisia sukkanauhoja kuin kuningatar! Ostatko ne siis samalta valmistajaltakin?" Kateellinen vaipui, mit‰‰n vastaamatta, syviin mietteisiin ja l‰hti neuvottelemaan kateellisen miehens‰ kanssa. Sill‰ v‰lin Zadig huomasi olevansa aina hajamielinen, milloin antoi puheillep‰‰syj‰ tai istui tuomarina. H‰n ei ymm‰rt‰nyt, mist‰ se johtui; ja t‰m‰ olikin h‰nen ainoa huolensa. H‰n n‰ki merkillisen unen. H‰nest‰ tuntui kuin lep‰isi h‰n pehme‰ll‰ ruusuvuoteella, josta luikersi esiin k‰‰rme, pist‰en h‰nt‰ ter‰v‰ll‰, myrkyllisell‰ kielell‰‰n suoraan syd‰meen. "Ah!" sanoi h‰n, "jo kauan olen maannut kuivilla ja pist‰vill‰ ruohoilla; nyt lep‰‰n ruusuvuoteella; mutta kuka on tuo k‰‰rme?" VIII Mustasukkaisuus Zadigin turmio johtui juuri h‰nen onnestaan ja varsinkin h‰nen ansioistaan. H‰n seurusteli joka p‰iv‰ kuninkaan ja h‰nen korkean puolisonsa Astarten kanssa. H‰nen keskustelunsa vieh‰tyst‰ lis‰si suuresti se halu miellytt‰‰, joka nerolle merkitsee samaa kuin korut kauneudelle. H‰nen nuoruutensa ja sulonsa tekiv‰t huomaamatta Astarteen vaikutuksen, josta t‰m‰ aluksi ei ollut ollenkaan tietoinen, vaikkapa intohimo jo hiipi h‰nen viattomaan poveensa. Pelotta ja ep‰ilyksett‰ Astarte halusi mielell‰‰n n‰hd‰ ja kuulla miest‰, joka oli kallis sek‰ h‰nen puolisolleen ett‰ valtiolle. H‰n ei v‰synyt ylist‰m‰st‰ h‰nt‰ kuninkaalle; h‰n puhui h‰nest‰ hovinaisilleen, jotka viel‰ koettivat voittaakin h‰net ylistelyill‰‰n. Kaikki oli omiaan painamaan yh‰ syvemm‰lle h‰nen syd‰meens‰ sen nuolen, jota h‰n ei viel‰ tuntenut. H‰n antoi Zadigille lahjoja, joihin h‰n k‰tki enemm‰n hellyytt‰ kuin itse aavistikaan. H‰n luulotteli puhelevansa h‰nelle pelk‰st‰‰n kuningattarena, joka oli tyytyv‰inen h‰nen palveluksiinsa, mutta joskus olivat h‰nen sanansa selv‰n‰ ilmauksena rakastuneen naisen tunteista. Astarte oli paljon kauniimpi kuin edell‰mainittu Semira, joka ei voinut siet‰‰ silm‰puolia, ja tuo toinen nainen, Azora, joka oli tahtonut leikata puolisoltaan nen‰n. Astarten yst‰v‰llisyys, h‰nen hell‰t sanansa, joita h‰n jo alkoi punastua, h‰nen katseensa, joita h‰n koetti k‰‰nt‰‰ syrj‰‰n, mutta jotka siit‰ huolimatta kiintyiv‰t Zadigin katseisiin, sytyttiv‰t Zadigin syd‰mess‰ tulen, jota h‰n kovin h‰mm‰styi. H‰n taisteli; kutsui avukseen filosofian, joka ennenkin oli h‰nt‰ auttanut, mutta sai siit‰ vain selvyytt‰ tilaansa, ilman mit‰‰n lohdutusta. Velvollisuus, kiitollisuus, hallitsijan loukattu majesteetti, kaikki ne esiintyiv‰t h‰nen silmiss‰‰n koston jumalina. H‰n taisteli, h‰n riemuitsi voitostaan; mutta t‰m‰ voitto, joka h‰nen t‰ytyi joka hetki uudelleen taistella, maksoi h‰nelle paljon huokauksia ja kyyneleit‰. H‰n ei en‰‰ rohjennut puhutella kuningatarta sill‰ hell‰ll‰ vapaudella, joka oli molemmille tuottanut niin suurta vieh‰tyst‰. H‰nen silm‰ns‰ verhoutuivat pilveen; h‰nen sanansa olivat teenn‰isi‰ ja sekavia; h‰n loi katseensa alas, ja kun h‰n vasten tahtoaan milloin katseli Astartea, kohtasi h‰n kuningattaren katseen t‰ynn‰ kyyneli‰, joista kimpoili h‰nt‰ vastaan tulinuolia. He n‰yttiv‰t sanovan toisilleen: Me jumaloimme toisiamme uskaltamatta toisiamme rakastaa; meit‰ molempia polttaa tuli, jonka me tuomitsemme. Zadig l‰hti h‰nen luotansa aina h‰mill‰‰n ja ep‰toivoisena, syd‰n t‰ynn‰ tuskaa, jota h‰n ei en‰‰ jaksanut kest‰‰. Mielenkuohunsa vallassa h‰n purki salaisuutensa ilmi yst‰v‰lleen Kadorille, aivan kuin mies, joka, kauan kestetty‰‰n ankaran tuskansa ahdistusta, vihdoin paljastaa kipunsa sill‰ huudolla, mink‰ vaivan ankara kaksinkertaistuminen h‰nelt‰ pusertaa esiin, ja kylm‰ll‰ hiell‰, mik‰ tihkuu h‰nen otsastaan. Kador sanoi h‰nelle: "Olen jo kauan sitten havainnut ne tunteet, joita tahdoit salata itselt‰si. Intohimolla on omat merkkins‰, joiden suhteen ei liioin voi erehty‰. P‰‰t‰pp‰ itse, rakas Zadig: jos jo min‰ olen n‰hnyt sinun syd‰meesi, eikˆh‰n silloin kuningaskin keksi siin‰ tunnetta, joka loukkaa h‰nt‰? H‰nen ainoa vikansahan onkin mit‰ rajattomin mustasukkaisuus. Sin‰ tosin vastustat intohimoasi suuremmalla voimalla kuin kuningatar omaansa, koska sin‰ olet filosofi ja samalla Zadig. Astarte on nainen; h‰n huolehtii katseistansa sit‰kin v‰hemm‰n, koska ei viel‰ luule itse‰‰n rikolliseksi. Ollen onnettomuudekseen lujasti vakuuttunut viattomuudestaan h‰n laiminlyˆ tarpeelliset ulkonaiset varokeinot. Min‰ vapisen h‰nen puolestaan niin kauan kuin h‰nell‰ ei ole mit‰‰n moittimista itsens‰ suhteen. Jos teid‰n kesken olisi olemassa yhteisymm‰rrys, niin te voisitte pett‰‰ kaikkien silm‰t. Mutta parhaillaan syntyv‰ intohimo, jota vastaan taistellaan, paljastaa helposti itsens‰; sen sijaan jo tyydytetty lempi osaa salata itsens‰." Zadigia kauhistutti ajatus pett‰‰ kuningasta, hyv‰ntekij‰‰ns‰; eik‰ h‰n koskaan ollut ollutkaan uskollisempi hallitsijalleen kuin nyt, jolloin h‰n tahtomattaan tunsi rikkoneensa h‰nt‰ vastaan. Sill‰ v‰lin kuningatar lausui niin usein Zadigin nimen, h‰nen otsansa lensi niin punaiseksi h‰nen sit‰ lausuessaan, h‰n oli toisinaan niin liikuttunut, toisinaan taas niin h‰mill‰‰n, kun h‰n kuninkaan l‰sn‰ollessa puheli Zadigin kanssa, ja niin syv‰ haaveilu valtasi h‰net Zadigin menty‰, ett‰ kuningas tuli levottomaksi. H‰n uskoi todeksi kaiken n‰kem‰ns‰ ja kuvitteli mieless‰‰n, mit‰ ei ollut n‰hnyt. Erityisesti h‰n huomasi, ett‰ h‰nen vaimonsa tohvelit olivat siniset samoinkuin Zadiginkin; ett‰ h‰nen vaimonsa nauhat olivat keltaiset ja Zadigin lakki samoin keltainen. Neh‰n olivat hirveit‰ todisteita niin tarkka-aistiselle ruhtinaalle! Ep‰ilys muuttui pian varmuudeksi h‰nen katkeroituneessa mieless‰‰n. Kaikki kuningasten ja kuningattarien orjat ovat samalla heid‰n syd‰miens‰ vakoojia. Pian oltiin selvill‰ siit‰, ett‰ Astarte oli hell‰ ja Moabdar mustasukkainen. Kateellinen sai yht‰ kateellisen vaimonsa l‰hett‰m‰‰n kuninkaalle sukkanauhansa, joka oli samanlainen kuin kuningattaren oma; kaikeksi onnettomuudeksi se samoin oli sininen. Hallitsija ei nyt en‰‰ ajatellut muuta kuin miten parhaiten voisi kostaa. H‰n p‰‰tti er‰‰n‰ yˆn‰ myrkytt‰‰ kuningattaren p‰iv‰n koittaessa ja kuristuttaa Zadigin kuoliaaksi. T‰h‰n tyˆhˆn h‰n m‰‰r‰si er‰‰n julman eunukin, jota h‰n tavallisesti k‰ytti kostotoimiensa suorittajana. Samaan aikaan sattui kuninkaan huoneessa olemaan pieni k‰‰piˆ, joka kyll‰ oli mykk‰, mutta ei suinkaan kuuro. H‰nt‰ siedettiin kaikkialla; h‰n sai olla salaisintenkin asiain todistajana, aivan kuin kotiel‰in. Tuo pieni mykk‰ oli suuresti kiintynyt kuningattareen ja Zadigiin. Yht‰ paljon h‰mm‰styen kuin kauhistuen h‰n kuuli kuninkaan m‰‰r‰‰v‰n heid‰t murhattaviksi. Mutta mit‰ tehd‰, est‰‰kseen tuon hirve‰n k‰skyn toteutumasta aivan l‰himpin‰ hetkin‰? H‰n ei voinut huutaa, mutta h‰n osasi maalata ja sangen sattuvasti. Niinp‰ h‰n viettikin osan yˆt‰ piirt‰m‰ll‰ kaiken sen, mit‰ tahtoi saattaa kuningattaren tiedoksi. H‰nen piirroksensa esitti kuvan yhdess‰ kulmassa kuninkaan raivostuneena antamassa k‰skyj‰‰n eunukille; lis‰ksi n‰htiin siin‰ pˆyd‰ll‰ sininen nuora ja astia, samoin sinisi‰ sukansiteit‰ ja keltaisia nauhoja, sek‰ vihdoin kuvan keskell‰ kuningatar kuolemassa hovinaistensa k‰siin ja Zadig kuristettuna h‰nen jaloissaan. Taivaanrannalla n‰kyi nouseva aurinko osoittamassa, ett‰ t‰m‰n julman toimituksen tuli tapahtua aamuruskon ensimm‰isten s‰teiden koittaessa. Saatuaan tyˆns‰ valmiiksi h‰n riensi heti er‰‰n kamarirouvan luo, her‰tti h‰net ja antoi h‰nen ymm‰rt‰‰, ett‰ h‰nen piti heti vied‰ t‰m‰ kuva kuningattarelle. Keskell‰ yˆt‰ sitten kolkutettiin ‰kki‰ Zadigin ovelle. H‰net her‰tettiin ja h‰nelle annettiin kuningattaren l‰hett‰m‰ kirjelippu. H‰n luuli n‰kev‰ns‰ unta; vapisevin k‰sin h‰n aukaisi kirjeen. Kuka voisikaan kuvata h‰nen yll‰tt‰v‰n h‰mm‰styksens‰ ja musertavan ep‰toivonsa h‰nen lukiessaan siit‰: "Paetkaa heti paikalla, tai Teilt‰ riistet‰‰n henki. Paetkaa, Zadig; min‰ k‰sken sen rakkautemme ja keltaisten nauhojeni nimess‰. Min‰ en ole syyllinen, mutta tied‰n, ett‰ minua odottaa rikollisen kuolema." Zadig tuskin kykeni saamaan sanaa suustaan. H‰n kutsutti Kadorin ja ojensi kirjeen ‰‰neti h‰nelle. Kador velvoitti h‰net tottelemaan ja l‰htem‰‰n p‰‰t‰ pahkaa suoraan Memfiiseen. "Jos rohkenet menn‰ tapaamaan kuningatarta", sanoi h‰n, "niin joudutat vain h‰nen kuolemaansa. Jos taas aiot puhutella kuningasta, niin sekin on h‰nelle turmioksi. Min‰ otan osalleni h‰nen kohtalonsa, seuraa sin‰ omaasi. Levit‰n huhun ett‰ olet l‰htenyt Intiaa kohti. Tulen sitten heti per‰st‰ sinua tapaamaan ja ilmoittamaan sinulle, mit‰ Babylonissa on tapahtunut." Heti paikalla antoi Kador tuoda kaksi mit‰ nopeakulkuisinta dromedaaria er‰‰n salaisen palatsinportin luo. H‰n auttoi Zadigin, jota t‰ytyi kantaa ja joka oli aivan menehtym‰isill‰‰n, toisen selk‰‰n. Yksi ainoa palvelija saattoi h‰nt‰; ja pian kadotti Kador, joka myˆs oli h‰mm‰styksen ja surun vallassa, yst‰v‰ns‰ n‰kyvist‰‰n. Kun tuo ylh‰inen pakolainen oli saapunut er‰‰n kukkulan rinteelle, jonne koko Babylon n‰kyi, h‰n k‰‰nsi katseensa kuningattaren palatsia kohti ja meni tainnoksiin. H‰n tointui siit‰ ainoastaan vuodattaakseen kyyneli‰ ja toivoakseen itselleen kuolemaa. Vihdoin, mietitty‰‰n tuon maailman rakastettavimman naisen ja ensimm‰isen kuningattaren surkeaa kohtaloa, h‰n hetkiseksi palasi omaan itseens‰kin ja huudahti: "Mit‰p‰ onkaan ihmisel‰m‰? Oi hyve! mit‰ hyˆdytit minua? Kaksi naista on minut arvottomasti pett‰nyt; kolmannen, joka ei ole ollenkaan syyllinen ja joka on kauniimpi kuin nuo toiset, t‰ytyy kuolla! Kaikki se hyv‰, jota olen tehnyt, on aina ollut minulle pelk‰ksi kiroukseksi, ja min‰ olen kohonnut kunnian kukkuloille syˆksy‰kseni sielt‰ vain sit‰ hirvitt‰v‰mp‰‰n onnettomuuden kuiluun. Jos olisin ollut ilke‰ kuten niin monet muut, olisin onnellinen kuten hekin." N‰iden murheellisten mietteiden painamana, silm‰t tuskan hunnun samentamina, kuoleman kalpeus kasvoilla ja mieli synkk‰‰n ep‰toivoon kokonaan syˆstyn‰, h‰n jatkoi matkaansa Egypti‰ kohti. IX Piesty nainen Zadig suuntasi kulkunsa t‰htien mukaan. Orionin t‰htikuvio ja loistava Sirius ohjasivat h‰nt‰ Kanopusta[28] kohti. H‰n ihmetteli noita suunnattomia valopalloja, jotka silmiss‰mme n‰ytt‰v‰t vain v‰h‰isilt‰ kipinˆilt‰, samalla kun maa, joka itse asiassa on ainoastaan huomaamaton piste avaruudessa, n‰ytt‰‰ meid‰n halujemme valossa suurelta ja ylev‰lt‰! Edelleen h‰n kuvitteli mieless‰‰n ihmiset, kuten he todella ovatkin, hyˆnteisiksi, jotka syˆv‰t toisiansa pienen lokahiukkasen pinnalla. T‰m‰ tosi kuva n‰ytti tekev‰n tyhj‰ksi h‰nen onnettomuutensa, se kun asetti h‰nen eteens‰ h‰nen oman olemuksensa ja koko Babylonin mit‰ttˆmyyden. H‰nen sielunsa liihoitteli ‰‰rettˆmyyden rajoille saakka ja havaitsi, aistimista irtautuneena, maailmankaikkeuden muuttumattoman j‰rjestyksen. Mutta kun h‰n vihdoin, palattuaan omaan itseens‰ ja k‰‰nnytty‰‰n j‰lleen omaan syd‰meens‰, ajatteli, ett‰ Astarte oli kenties jo kuollut h‰nen puolestaan, niin avaruus heti katosi h‰nen silmist‰‰n, eik‰ h‰n n‰hnyt koko luonnossa muuta kuin kuolevan Astarten ja kurjan Zadigin. Ollessaan n‰in vuoroin ylev‰n filosofian, vuoroin masentavan tuskan heittelem‰n‰ ylˆs ja alas, h‰n l‰heni Egyptin rajoja. H‰nen uskollinen palvelijansa oli jo edelt‰ rient‰nyt l‰heisimp‰‰n kauppalaan etsim‰‰n h‰nelle majapaikkaa. Sill‰ v‰lin Zadig kuljeskeli kauppalaa ymp‰rˆivien puutarhojen luona. ƒkki‰ h‰n huomasi, l‰hell‰ valtatiet‰, kovasti itkev‰n naisen, joka huusi taivasta ja maata avukseen, ja julmistuneen miehen, joka ahdisti h‰nt‰. Jo oli mies saanut h‰net kiinni; nainen syleili h‰nen polviaan, mutta mies vain ehtimiseen lˆi ja herjasi h‰nt‰. Egyptil‰isen rajuudesta ja naisen yh‰ toistuvista anteeksipyynnˆist‰ h‰n p‰‰tti, ett‰ mies oli mustasukkainen ja nainen uskoton. Mutta tarkasteltuaan l‰hemmin tuota naista, joka oli tavattoman kaunis ja muistutti n‰ˆlt‰‰n jonkin verran onnetonta Astartea, h‰n tunsi mit‰ syvint‰ s‰‰li‰ h‰nt‰ ja inhoa egyptil‰ist‰ kohtaan. "Auttakaa minua!" huusi nainen Zadigille. "Vapauttakaa minut mit‰ raaimman miehen k‰sist‰; pelastakaa henkeni!" Huudon kuultuaan Zadig heti riensi heitt‰ytym‰‰n naisen ja hirviˆn v‰liin. H‰n osasi hiukan egyptin kielt‰ ja sanoi miehelle t‰ll‰ kielell‰: "Jos sinussa on edes rahtunen ihmisyytt‰, niin vannotan sinua kunnioittamaan kauneutta ja heikkoutta. Kuinka voit siten h‰v‰ist‰ t‰t‰ luonnon mestariteosta, joka makaa jaloissasi ja jolla ei ole muuta puolustuskeinoa kuin kyjmeleens‰?" "Ahaa!" karjui hirviˆ; "sin‰ siis myˆs rakastat h‰nt‰! Niinp‰ minun t‰ytyy kostaa sinullekin." N‰in sanoen h‰n j‰tti naisen, jota toisella k‰dell‰‰n piti kiinni hiuksista, tarttui keih‰‰seens‰ ja aikoi sill‰ l‰vist‰‰ muukalaisen. Mutta t‰m‰, ollen t‰ysin kylm‰verinen, v‰isti helposti tuon raivostuneen miehen hyˆkk‰yksen. H‰n tarttui kiinni keih‰‰seen rautak‰rjen l‰helt‰. Toinen tahtoi temmata sen takaisin, toinen taas riuhtaista sen pois h‰nelt‰; siin‰ ryt‰k‰ss‰ keih‰s katkesi. Egyptil‰inen tempasi miekkansa, Zadig omansa, ja niin he k‰viv‰t toistensa kimppuun. Edellinen huitoi satakin rajua iskua, mutta Zadig v‰isti ne taitavasti. Nainen, joka oli istahtanut nurmikolle, korjaili hiuslaitettansa ja katseli heit‰. Egyptil‰inen oli v‰kev‰mpi kuin h‰nen vastustajansa, mutta Zadig oli notkeampi. H‰n taisteli kuin mies, jonka k‰sivartta p‰‰ hallitsi, tuo toinen taas kuin raivostunut, jonka liikkeit‰ ohjasi aivan sattuman kaupalla h‰nen sokea vimmansa. Zadig lyˆ h‰nelt‰ taitavasti aseen k‰dest‰; ja kun egyptil‰inen, viel‰ enemm‰n raivostuneena, tahtoo karata h‰nen kimppuunsa, tarttuu Zadig h‰neen, pusertaa h‰net syleilyyns‰ ja kaataa maahan, asettaen miekan k‰rjen h‰nen rintaansa vasten ja luvaten s‰‰st‰‰ h‰nen henkens‰. Vihan vimmassa vet‰‰ egyptil‰inen tikarinsa ja haavoittaa sill‰ Zadigia, juuri kun t‰m‰ aikoi antaa h‰nelle armon. Silloin Zadig raivostuneena l‰vist‰‰ h‰net miekellaan. Egyptil‰inen p‰‰st‰‰ hirve‰n huudon ja heitt‰‰ henkens‰ kovalla kuolonkamppauksella. Zadig l‰hestyi nyt naista ja lausui t‰lle nˆyr‰sti: "H‰n pakotti minut tappamaan h‰net; olen kostanut puolestanne. Te olette vapautunut raivoisimmasta miehest‰, mit‰ olen koskaan n‰hnyt. Mit‰ tahdotte nyt minun tekem‰‰n hyv‰ksenne?" "Kuolema sinulle, heittiˆ!" vastasi nainen. "Kuolema sinulle! Sin‰ olet tappanut rakastettuni. Jospa voisin repi‰ syd‰mesi kappaleiksi!" "Mutta, hyv‰ rouva", vastasi Zadig. "Teill‰p‰ oli tosiaan vallan hirve‰ mies rakastajana! H‰n lˆi Teit‰ kaikin voimin, ja minulta h‰n tahtoi riist‰‰ hengen, koska olitte pyyt‰nyt minua avuksenne." "Oi jospa h‰n viel‰kin lˆisi minua!" virkkoi nainen, p‰‰stellen valitushuutoja. "Min‰ ansaitsin sen hyvin, sill‰ olin antanut h‰nelle kyllin syyt‰ mustasukkaisuuteen. Taivas suokoon, ett‰ h‰n yh‰ lˆisi minua ja ett‰ sin‰ makaisit maassa h‰nen sijastaan!" H‰mm‰styneemp‰n‰ ja vihastuneempana kuin koskaan ennen koko el‰m‰ss‰‰n Zadig sanoi h‰nelle: "Hyv‰ rouva! Niin kaunis kuin olettekin, niin ansaitsisitte nyt minulta kelpo selk‰saunan; siin‰ m‰‰rin te olette j‰rjilt‰nne! Mutta en katso sen maksavan vaivaa." Samassa h‰n nousi kamelinsa selk‰‰n ja ratsasti kauppalaa kohti. P‰‰sty‰‰n tuskin muutamia askelia h‰n k‰‰nn‰hti, kuullessaan takaa melua, jonka nelj‰ Babylonista saapuvaa pikal‰hetti‰ aiheutti. He nelistiv‰t valtoimin suitsin. Er‰s heist‰, n‰hdess‰‰n tuon naisen, huudahti: "Juuri h‰n se on! H‰n on sen kuvan n‰kˆinen, joka meille on h‰nest‰ annettu." He eiv‰t v‰litt‰neet kuolleesta, vaan valtasivat haltuunsa muitta mutkitta naisen, joka nyt yht‰ mittaa huusi Zadigille: "Auta minua kerta viel‰, jalo muukalainen! Suo minulle anteeksi ajattelemattomat sanani. Auta minua ja min‰ olen omasi hautaan saakka!" Mutta Zadig oli jo menett‰nyt intonsa taistella en‰‰ h‰nen puolestaan. H‰n virkkoi: "Pyyd‰ apua muilta! Minua et en‰‰ saa pauloihisi." Sit‰paitsi h‰n oli haavoittunut, h‰nest‰ vuoti verta, ja h‰n itse tarvitsi apua. Lis‰ksi noiden nelj‰n babylonilaisen l‰sn‰olo, jotka kuningas Moabdar n‰ht‰v‰sti oli l‰hett‰nyt, teki h‰net levottomaksi. Niinp‰ h‰n ratsastikin nopeasti kauppalaa kohden, voimatta k‰sitt‰‰, miksi nuo nelj‰ babylonilaista pikal‰hetti‰ olivat k‰yneet tuon egyptil‰isnaisen kimppuun. Viel‰ enemm‰n h‰nt‰ ihmetytti tuon naisen luonne. X Orjuus Tuskin oli h‰n p‰‰ssyt egyptil‰iseen kauppalaan, kun h‰n huomasi joutuneensa v‰kijoukon keskeen. Kaikki kirkuivat: "Kas tuossa on se, joka on ryˆst‰nyt kauniin Missufin ja murhannut Kletofiin!" "Hyv‰t ihmiset!" sanoi Zadig. "Jumala varjelkoon minua koskaan ryˆst‰m‰st‰ teid‰n kaunista Missufianne! H‰n on kovin oikullinen, ja mit‰ Kletofiin tulee, niin en suinkaan ole h‰nt‰ surmannut, vaan ainoastaan puolustanut itse‰ni h‰nt‰ vastaan. H‰n tahtoi tappaa minut, kun pyysin h‰nelt‰ nˆyr‰sti armoa kauniille Missufille, jota h‰n julmasti kuritti. Olen muukalainen ja olen tullut Egyptiin etsim‰‰n turvapaikkaa. Eih‰n ole mitenk‰‰n todenn‰kˆist‰, ett‰ min‰, saapuessani pyyt‰m‰‰n teid‰n suojelustanne, tekisin sen ryˆst‰m‰ll‰ naisen ja tappamalla miehen." Egyptil‰iset olivat siihen aikaan oikeamielisi‰ ja inhimillisi‰. Kansa vei Zadigin kaupungintaloon. T‰‰ll‰ sidottiin ensiksi h‰nen haavansa ja sitten kuulusteltiin h‰nt‰ ja h‰nen palvelijaansa, erikseen kumpaakin, jotta p‰‰st‰isiin totuuden perille. Huomattiinkin pian, ettei Zadig ollut mik‰‰n murhamies; mutta sittenkin h‰n oli syyp‰‰ ihmisveren vuodattamiseen, ja niinp‰ laki tuomitsi h‰net orjuuteen. H‰nen molemmat kamelinsa myytiin kauppalan hyv‰ksi; kaikki kulta, mit‰ h‰nell‰ oli mukanaan, jaettiin asukkaille; h‰net itsens‰ samoinkuin h‰nen matkatoverinsakin asetettiin julkisesti myyt‰v‰ksi. Er‰s arabialainen kauppias, nimelt‰ Setok, osti molemmat. Mutta koska palvelija oli tottuneempi raskaaseen tyˆhˆn, maksettiin h‰nest‰ paljon enemm‰n kuin is‰nn‰st‰, ottamatta ollenkaan huomioon n‰iden miesten oikeaa arvoa. Niinp‰ Zadig orjana joutui entist‰ palvelijaansa alemmaksi. Heid‰t sidottiin yhteen ketjulla, joka kiinnitettiin heid‰n jalkoihinsa, ja t‰ss‰ tilassa he saivat seurata arabialaista kauppiasta h‰nen taloonsa. Tiell‰ Zadig lohdutteli palvelijaansa ja kehoitti h‰nt‰ k‰rsiv‰llisyyteen. Tapansa mukaan h‰n samalla lausui mietteit‰ns‰ ihmisel‰m‰st‰. "Min‰ n‰en", lausui h‰n, "ett‰ minun onneton kohtaloni vet‰‰ sinutkin mukaansa. T‰h‰n saakka on kaikki k‰‰ntynyt minulle perin omituiseen suuntaan. Minut tuomittiin sakkoihin siit‰ ett‰ olin n‰hnyt koiran juoksevan ohitseni. Aarnikotkan takia minut tahdottiin seiv‰st‰‰. Olin jo menossa kuolemaan siit‰ ett‰ olin sepitt‰nyt s‰keit‰ kuninkaan ylistykseksi. V‰h‰ll‰ piti etten tullut kuristetuksi siit‰ ett‰ kuningattarella oli keltaisia nauhoja. Ja nyt olen sinun kanssasi tuomittu orjuuteen siit‰ ett‰ er‰s hirviˆ kuritti lemmitty‰ns‰. Mutta ei h‰t‰‰, ‰lk‰‰mme kadottako rohkeuttamme; kenties t‰m‰ kaikki pian p‰‰ttyy. Arabialaisilla kauppiailla t‰ytyy nyt kerta kaikkiaan olla orjia, ja miksi en min‰ voisi olla orjana yht‰ hyvin kuin joku toinenkin, koska olen ihminen kuten muutkin? T‰m‰ kauppias ei voine olla armoton. H‰nenh‰n t‰ytyy kohdella hyvin orjiaan, jos tahtoo saada heist‰ hyˆty‰." Niin h‰n puhui, mutta syd‰mens‰ syvyydess‰ h‰n ajatteli vain Babylonin kuningattaren kohtaloa. Setok, kauppias, l‰hti kahta p‰iv‰‰ myˆhemmin orjineen ja kameleineen matkalle Arabian er‰maahan. H‰nen heimonsa asui Horebin aavikon rajoilla. Tie sinne oli pitk‰ ja vaivalloinen. Matkalla Setok pani paljon enemm‰n arvoa palvelijaan kuin Zadigiin, koska edellinen osasi paljon paremmin kuormittaa kameleja. Niinp‰ h‰n saikin Setokilta osakseen kaikenlaisia pieni‰ suosionosoituksia. Yksi kameleista kuoli kahden p‰iv‰matkan p‰‰ss‰ Horebista; h‰nen kuormansa jaettiin palvelijain selk‰‰n. Myˆs Zadig sai osansa. Setokia alkoi naurattaa, kun h‰n n‰ki kaikkien palvelijainsa kulkevan selk‰ kˆykyss‰. Zadig rohkeni ryhty‰ h‰nelle selvitt‰m‰‰n syyt‰ siihen ja opetti h‰nelle tasapainon lait. Kauppias h‰mm‰styi ja alkoi katsella h‰nt‰ vallan toisilla silmill‰. Huomattuaan saattaneensa kauppiaan mielenkiinnon hereille Zadig teki sen kaksinkertaiseksi, selvitt‰m‰ll‰ h‰nelle paljon asioita, jotka l‰heisesti koskivat h‰nen kaupank‰ynti‰ns‰. H‰n kertoi h‰nelle samankokoisten metallien ja tavarain ominaispainosta, useain hyˆdyllisten el‰inten ominaisuuksista ja keinoista, joilla hyˆdyttˆmist‰kin voitiin saada hyˆty‰. Ja niinp‰ huomasikin Setok h‰net sangen viisaaksi ja antoi h‰nelle etusijan h‰nen toverinsa rinnalla, jota h‰n ensin oli pit‰nyt niin suuressa arvossa. H‰n kohteli Zadigia hyvin, eik‰ h‰nell‰ ollut syyt‰ sit‰ katua. Saavuttuaan heimonsa keskuuteen Setok aluksi vaati takaisin viitt‰sataa unssia hopeaa er‰‰lt‰ heprealaiselta, jolle h‰n oli ne kahden todistajan l‰sn‰ollessa lainannut. Molemmat todistajat olivat kuitenkin sill‰ v‰lin kuolleet, ja hebrealainen, jota ei nyt voitu todistaa lainanottajaksi, omisti itselleen kauppiaan hopean, kiitt‰en Jumalaa siit‰, ett‰ t‰m‰ oli suonut h‰nelle keinon pett‰‰ arabialaista. Setok uskoi huolensa Zadigille, josta oli jo tullut h‰nen neuvonantajansa. "Miss‰ annoitte tuolle uskottomalle ne viisisataa unssia?" kysyi Zadig. "Er‰‰ll‰ isolla kivell‰, l‰hell‰ Horebin vuorta", vastasi Setok. "Millainen on miehekseen velallisenne?" kysyi Zadig. "Suuri lurjus", virkkoi Setok. "Min‰ tarkoitin kysy‰, onko h‰n vilkas vai veltto, ‰lyk‰s vai varomaton." "Kaikista kehnoista maksajista, joita tunnen, h‰n on vilkkain", vastasi Setok. "No hyv‰", virkkoi Zadig. "Sallikaa minun ajaa asianne oikeudessa." Todellakin h‰n haastoi heprealaisen oikeuteen ja puhui tuomarille n‰in: "Oikeuden valtaistuimen p‰‰nalus! Min‰ vaadin herrani nimess‰ t‰lt‰ miehelt‰ takaisin viitt‰sataa unssia hopeaa, joita h‰n ei tahdo maksaa." "Onko teill‰ todistajia?" kysyi tuomari. "Ei. Ne ovat kuolleet. Mutta j‰ljell‰ on viel‰ leve‰ kivi, jonka p‰‰ll‰ rahat lainattiin. Ja jos teid‰n korkeutenne suvaitsee k‰ske‰ menn‰ etsim‰‰n kive‰, niin toivon sen todistavan hyv‰ksemme. Me, heprealainen ja min‰, j‰‰mme t‰nne odottamaan kiven saapumista. Min‰ l‰het‰n hakemaan sen herrani Setokin kustannuksella." "Hyvin kernaasti", vastasi tuomari ja ryhtyi suorittamaan muita teht‰vi‰‰n. Kun istunto oli lopussa, kysyi tuomari Zadigilta: "No, eikˆ kivenne olekaan viel‰ saapunut?" Silloin heprealainen nauraen virkkoi: "Teid‰n jaloutenne voi odottaa t‰ss‰ huomiseen saakka, eik‰ kivi sittenk‰‰n saavu. Se on n‰et enemm‰n kuin kuuden tiemitan p‰‰ss‰ t‰‰lt‰, ja tarvittaisiin ainakin viisitoista miest‰ sit‰ paikaltaan liikuttamaan." "Kas niin!" huudahti Zadig. "Sanoinhan jo ‰sken, ett‰ kivi tulisi todistamaan meid‰n hyv‰ksemme. Koska t‰m‰ mies tiet‰‰, miss‰ kivi on, niin h‰n siten myˆnt‰‰ saaneensa rahat juuri mainitulla kivell‰." Heprealainen joutui h‰milleen ja h‰‰tyi pian kaikki tunnustamaan. Tuomari m‰‰r‰si h‰net sidottavaksi kiveen ja j‰tett‰v‰ksi siihen ruuatta ja juomatta, kunnes h‰n maksaisi nuo viisisataa unssia, jotka tietysti kohta h‰nelt‰ saatiinkin. Mutta ymp‰ri Arabian levisi pian maine Zadig-orjasta ja kivest‰. XI Rovio T‰st‰ kaikesta hyvill‰‰n Setok valitsi orjansa uskotuimmaksi yst‰v‰kseen. H‰n ei voinut en‰‰ tulla toimeen ilman Zadigia enemm‰n kuin aikaisemmin Babylonin kuningas; ja Zadig oli onnellinen siit‰ ettei Setokilla ollut vaimoa. H‰n huomasi is‰nt‰ns‰ periluonteeltaan sangen hyv‰ksi, oikeamieliseksi ja j‰rkev‰ksi. Senp‰t‰hden h‰nt‰ surettikin se ett‰ t‰m‰, vanhan arabialaisen tavan mukaan, palvoi taivaallisia sotajoukkoja, aurinkoa, kuuta ja t‰hti‰. Joskus h‰n hyvin s‰‰dyllisesti puhuikin h‰nelle siit‰. Vihdoin h‰n sanoi is‰nn‰lleen, ett‰ ne olivat kappaleita kuten muutkin, eiv‰tk‰ ansainneet enemp‰‰ kunnioitusta kuin joku puu tai kallio. "Mutta", intti Setok, "neh‰n ovat ikuisia olentoja, joita me saamme kiitt‰‰ kaikesta hyv‰st‰; ne el‰hytt‰v‰t luonnon; ne m‰‰r‰‰v‰t vuodenajat; lis‰ksi ne ovat niin kaukana meist‰, ettemme mitenk‰‰n voi olla niit‰ kunnioittamatta." "Paljon enemm‰n hyˆty‰", vastasi Zadig, "tarjoo sinulle Punaisen meren vesi, joka kantaa tavarasi Intiaan. Miksi ei se voisi olla yht‰ vanha kuin t‰hdet? Ja jos sin‰ jumaloit sellaista, joka on sinusta kaukana, niin silloinhan sinun tulisi jumaloida Gangaridien maata, joka sijaitsee aivan maailman ‰‰riss‰." "Eip‰ niink‰‰n", v‰itti Setok. "T‰hdet ovat sent‰‰n liiaksi loistavia, ja siksip‰ min‰ niit‰ palvon." Illan tultua Zadig sytytti suuren joukon kynttilˆit‰ siihen telttaan, jossa h‰nen tuli illastaa Setokin kanssa. Kun t‰m‰ saapui, niin h‰n heitt‰ytyi polvilleen noiden sytytettyjen vahakynttil‰in eteen ja lausui niille: "Ikuiset, loistavat valot, olkaa minulle aina suosiollisia!" N‰in sanottuaan h‰n istuutui pˆyt‰‰n katsomattakaan Setokiin. "Mit‰ sin‰ nyt teet?" kysyi Setok kummissaan. "Teen samoin kuin sin‰kin", vastasi Zadig. "Min‰ palvon n‰it‰ kynttilˆit‰ ja laiminlyˆn niiden herran ja omani." Setok ymm‰rsi t‰h‰n vertaukseen k‰tketyn syv‰n ajatuksen. H‰nen orjansa viisaus tunki h‰nen sieluunsa; h‰n lakkasi suitsuttamasta luontokappaleille ja rupesi palvomaan sit‰ Ikuista, joka on ne luonut. Siihen aikaan vallitsi Arabiassa er‰s alkujaan skyyttien maasta per‰isin oleva hirve‰ tapa, joka bramiinien vaikutuksesta oli pesiytynyt Intiaankin ja uhkasi vallata kaikki It‰maat. Kun aviomies oli kuollut ja h‰nen rakas vaimonsa tahtoi p‰‰st‰ pyhimyksen arvoon, niin h‰n julkisesti poltatti itsens‰ miehens‰ ruumiin kanssa.[29] T‰m‰ toimitus, jonka nimen‰ oli "leskenrovio", oli hyvin juhlallinen tilaisuus: se heimo, jossa oli suurin luku itsens‰ polttaneita leski‰, oli kaikkein arvokkain. Nyt sattui er‰s Setokin heimoon kuuluva arabialainen kuolemaan, ja h‰nen sangen hurskas leskens‰, nimelt‰ Almona, antoi julkisesti kuuluttaa p‰iv‰n ja hetken, jolloin h‰n aikoi rumpujen p‰ristess‰ ja torvien soidessa syˆksy‰ liekkeihin. Zadig osotti Setokille, kuinka tuo kauhea tapa oli vastoin kaikkea j‰rke‰ ja ihmisyytt‰, kun sallittiin joka p‰iv‰ polttaa nuoria leski‰, jotka voisivat lahjoittaa valtiolle lapsia tai ainakin kasvattaa entisi‰‰n. Sanalla sanoen, h‰n koetti saada Setokin k‰sitt‰m‰‰n, ett‰ noin raaka tapa oli, mik‰li mahdollista, poistettava. Setok vastasi: "Jo enemm‰n kuin tuhat vuotta ovat vaimomme olleet oikeutettuja poltattamaan itsens‰. Kukapa meist‰ siis tohtisi kumota lakia, jonka aika on pyhitt‰nyt. Mik‰p‰ onkaan sen kunnioitettavampaa kuin ikivanha tapa, vaikkapa v‰‰r‰kin?" "J‰rki on kuitenkin vanhempi", vastasi Zadig. "Puhu asiasta heimosi p‰‰llikˆlle, min‰ k‰yn sill'aikaa tuon nuoren lesken pakeilla." H‰n esitytti itsens‰ leskelle, ja voitettuaan h‰nen suosionsa kehumalla h‰nen kauneuttaan sek‰ valitettuaan h‰nelle, kuinka oli suuri vahinko uhrata niin ihanat sulot liekeille, h‰n edelleen ylisti h‰nen p‰‰tt‰v‰isyytt‰‰n ja rohkeuttaan. "Te olette kai siis aivan suunnattomasti rakastanut miest‰nne?" sanoi h‰n. "Min‰kˆ? En v‰h‰‰k‰‰n", vastasi arabiatar. "H‰n oli raaka, mustasukkainen ja siet‰m‰tˆn ihminen; kuitenkin olen lujasti p‰‰tt‰nyt heitt‰yty‰ h‰nen roviolleen." "Todellakin!" sanoi Zadig. "Lienee siis n‰ht‰v‰sti suloinen nautinto tulla el‰v‰lt‰ poltetuksi?" "Ah, jo pelkk‰ ajatus siit‰ saattaa vapisemaan", virkkoi nainen. "Mutta muuta neuvoa ei ole. Olen n‰et hurskaan maineessa; kadottaisin varmasti tuon maineen, ja koko maailma pilkkaisi minua, jollen poltattaisi itse‰ni." Saatuaan naisen tunnustamaan, ett‰ h‰n poltattaisi itsens‰ vain muiden vuoksi ja pelk‰st‰ turhamaisuudesta, Zadig puhui h‰nelle pitk‰lti siihen suuntaan, ett‰ h‰n j‰lleen alkoi hiukan rakastaa el‰m‰‰, viel‰p‰ onnistui her‰tt‰m‰‰n h‰ness‰ rahtusen myˆt‰tuntoa omaakin persoonaansa kohtaan. "Mit‰p‰ tekisitte", sanoi Zadig leskelle, "jollei turhamaisuus antaa polttaa itsens‰ hallitsisi Teit‰?" "Ab!" vastasi nainen. "Luulenpa melkein ett‰ pyyt‰isin Teit‰ naimaan minut." Astarten kuva t‰ytti yh‰ Zadigin sielun siin‰ m‰‰rin, ettei t‰m‰ avomielinen tunnustus voinut h‰nt‰ j‰rkytt‰‰. Sen sijaan h‰n heti l‰hti heimon p‰‰llikkˆjen luo, kertoi heille kuulemansa ja neuvoi heit‰ laatimaan sellaisen lain, jonka mukaan nuori leski ei vast'edes saisi poltattaa itse‰‰n, ennenkuin oli kokonaisen tunnin kahden kesken puhellut nuoren miehen kanssa. Ja t‰m‰n j‰lkeen ei yksik‰‰n nainen Arabiassa ole en‰‰ poltattanut itse‰‰n. Zadigille yksin oltiin siis kiitollisuuden velassa siit‰, ett‰ h‰n yhten‰ ainoana p‰iv‰n‰ oli h‰vitt‰nyt niin julman tavan, jota oli jatkunut jo useita vuosisatoja. H‰n oli siis Arabian hyv‰ntekij‰. XII Illallinen Setok ei en‰‰ voinut erota t‰st‰ miehest‰, joka oli t‰ynn‰ viisautta. H‰n otti h‰net mukaansa Bassoran suurille markkinoille, miss‰ koko asutun maailman suurimmat kauppamiehet tavallisesti kohtasivat toisensa. Oli todella sangen lohdullista Zadigille n‰hd‰ niin paljon eri seutujen ihmisi‰ kokoontuneina samaan paikkaan. H‰nest‰ tuntui kuin koko ihmiskunta olisi ik‰‰nkuin suuri perhe, joka kokoontui Bassoraan. Tulonsa j‰lkeisen‰ p‰iv‰n‰ h‰n aterioi samassa pˆyd‰ss‰, miss‰ istui myˆs er‰s egyptil‰inen, muuan Ganges-seudun intialainen, er‰s Kathaymaan asukas, er‰s kreikkalainen ja muuan kelttil‰inen ynn‰ useita muita muukalaisia, jotka lukuisilla Arabian merelle tekemill‰‰n matkoilla olivat siin‰ m‰‰rin oppineet arabiaa, ett‰ voivat ottaa osaa keskusteluun. Egyptil‰inen n‰ytti kovin vihastuneelta. "Mik‰ inhoittava maa onkaan t‰m‰ Bassora!" sanoi h‰n. "Minulle kielt‰ydyt‰‰n t‰‰ll‰ lainaamasta tuhannen unssia kultaa maailman parasta vakuutta vastaan." "Kuinka niin?" kysyi Setok. "Millaista vakuutta t‰‰ll‰ ei ole hyv‰ksytty tuota summaa vastaan?" "T‰tini ruumista", vastasi egyptil‰inen. "H‰n oli paras nainen koko Egyptiss‰; h‰n seurasi minua kaikkialla; h‰n kuoli matkalla, ja min‰ tein h‰nest‰ mahdollisimman kauniin muumion, jota vastaan minun maassani olisi lainattu minulle niin paljon kuin vain olisin halunnut.[30] Onpa todella kummallista, ettei t‰‰ll‰ tahdota lainata minulle edes tuhatta unssia kultaa niin varmaa panttia vastaan." Ja vimmastuneena h‰n oli juuri tarttumaisillaan oivalliseen keitettyyn kanaan, kun intialainen k‰vi h‰nen k‰teens‰ ja huudahti tuskallisesti: "Ah! mit‰ aiottekaan tehd‰?" "Syˆd‰ t‰m‰n kanan", vastasi muumiomies. "J‰tt‰k‰‰ se tekem‰tt‰!" sanoi intialainen. "Voisihan sattua, ett‰ t‰tivainajanne sielu olisi siirtynyt t‰h‰n kanaan, ettek‰ te suinkaan tahdo antautua siihen vaaraan ett‰ sˆisitte t‰tinne.[31] Kanojen keitt‰minen on luonnon julkeaa herjaamista." "Mit‰ te sotkette t‰h‰n luontoa ja kanojanne?" kivahti kiukkuinen egyptil‰inen. "Meh‰n palvomme h‰rk‰‰ ja kuitenkin me syˆmme h‰r‰nlihaa".[32] "Tekˆ palvotte h‰rk‰‰? Onko se mahdollista?" kysyi Gangeksen mies. "Ei mik‰‰n ole sen mahdollisempaa", vastasi toinen. "Jo satakolmekymment‰viisi tuhatta vuotta me olemme tehneet niin, eik‰ kukaan meist‰ ole v‰itt‰nyt sit‰ vastaan." "Vai satakolmekymment‰viisi tuhatta vuotta!" ihmetteli intialainen. "Lasku tuntuu hieman liioitetulta. Vastahan Intiakin on ollut asuttuna kahdeksankymment‰ tuhatta vuotta, ja me kuitenkin varmasti olemme teid‰n esi-isi‰nne. Ja Brahma[33] on kielt‰nyt meit‰ syˆm‰st‰ h‰r‰nlihaa jo ennenkuin teid‰n p‰‰h‰nne pisti asettaa h‰r‰t alttarille ja paistinvartaaseen." "Tuo teid‰n Brahmanne on todella miellytt‰v‰ el‰in meid‰n Apis-h‰rk‰‰mme verrattuna", sanoi egyptil‰inen. "Mit‰ yht‰ suurta on siis teid‰n Brahmanne saanut aikaan?" "H‰n se on opettanut ihmiset lukemaan ja kirjoittamaan, ja h‰nelle on koko maailma kiitollisuudenvelassa shakkipelist‰", vastasi bramiini. "Te erehdytte", sanoi er‰s kaldealainen, joka istui h‰nen vieress‰‰n. "Ainoastaan Oannes-kala on suorittanut niin suuria hyvi‰tˆit‰, ja siksip‰ tuleekin osottaa kunnioitusta yksin h‰nelle. Jokainen voi sanoa teille, ett‰ se oli jumalallinen olento, jolla oli kultainen pyrstˆ ja kaunis ihmisp‰‰, ja ett‰ se joka p‰iv‰ nousi vedest‰ maalle saarnatakseen kolme tuntia kerrallaan. H‰nell‰ oli useita poikia, joista kaikista tuli kuninkaita, kuten jokainen tiet‰‰. Minulla on muassani h‰nen kuvansa, ja min‰ kunnioitan sit‰ kuten tulee ja sopii.[34] H‰r‰nlihaa saa kukin syˆd‰ niin paljon kuin haluttaa, mutta on varmasti mit‰ suurinta jumalattomuutta keitt‰‰ ruuaksi kaloja. Muutoinkin te molemmat olette liian ep‰jaloa ja liian nuorta alkujuurta, voidaksenne ollenkaan ruveta kanssani kiistelem‰‰n. Egyptin kansa on vain satakolmekymment‰viisi tuhatta vuotta vanha ja intialaiset kerskuvat vain kahdeksastakymmenest‰ tuhannesta vuodesta, kun sen sijaan meid‰n ajanlaskumme ulottuu nelj‰tuhatta vuosisataa taaksep‰in. Uskokaa minua, luopukaa hulluluksistanne, ja min‰ annan jokaiselle teist‰ kauniin Oannes-kalan kuvan." Nyt puuttui puheeseen Kambalun mies ja sanoi: "Min‰ kunnioitan suuresti egyptil‰isi‰, kaldealaisia, kreikkalaisia, kelttil‰isi‰, Brahmaa, Apis-h‰rk‰‰ ja kaunista Oannes-kalaa. Kenties sittenkin Li eli Tien,[35] miten h‰nt‰ nyt kutsuttaneenkaan, vastaa hyvin teid‰n h‰rki‰nne ja kalojanne. Min‰ en puhu mit‰‰n maastani, joka on yht‰ suuri kuin Egypti, Kaldea ja Intia yhteens‰. Samoin en kiistele vanhuudestamme, koska on aivan kylliksi, ett‰ on onnellinen, eik‰ merkitse juuri mit‰‰n se, ett‰ on ikivanhaa juurta. Mutta jos on kysymys ajanlaskusta, niin voin v‰itt‰‰, ett‰ koko Aasia k‰ytt‰‰ meid‰n ajanlaskuamme ja ett‰ meill‰ oli sangen hyvi‰ almanakkoja jo aikoja ennen, kuin Kaldeassa viel‰ tunnettiinkaan luvunlaskua." "Te kaikki, niin monta kuin teit‰ onkin, olette perin tiet‰m‰ttˆmi‰", huudahti kreikkalainen. "Ettekˆ te siis tied‰, ett‰ kaaos on kaiken alku ja ett‰ vain muoto ja aine yhdess‰ ovat antaneet maailmalle sen nykyisen tilan?" Kreikkalainen puhui pitk‰lti, kunnes h‰net vihdoin keskeytti kelttil‰inen, joka muiden kinastellessa oli juonut runsaasti ja nyt luuli itsens‰ viisaammaksi kuin kaikki muut yhteens‰. Kiroten h‰n vakuutti, ett‰ vain Teutath ja tammi-misteli olivat mainitsemisen arvoisia; ett‰ h‰nell‰ aina oli misteli‰ taskussaan; ett‰ h‰nen esi-is‰ns‰ skyyttalaiset olivat ainoat kelpo miehet, joita koskaan oli ollut maailmassa; ett‰ he tosin joskus olivat syˆneet ihmisi‰, mutta ett‰ se ei suinkaan est‰nyt pit‰m‰st‰ h‰nen kansaansa mit‰ suurimmassa arvossa; ja ett‰ h‰n loppujen lopuksi, jos joku rohkenisi puhua pahaa Teutathista, opettaisi t‰lle ihmistapoja. Riita alkoi k‰yd‰ kiivaaksi, ja Setok pelk‰si jo hetke‰, jolloin pˆyd‰ss‰ veri vuotaisi. Silloin nousi vihdoin Zadig, joka koko kiistelyn ajan oli pysynyt ‰‰neti. H‰n k‰‰ntyi ensiksi kelttil‰iseen, joka n‰ytti raivoisimmalta. H‰n myˆnsi h‰nen olleen oikeassa ja pyysi h‰nelt‰ tammi-misteli‰. H‰n kehui kreikkalaisen kaunopuheisuutta ja tyynnytti siten v‰hitellen kaikki kiihtyneet mielet. Kathayn miehelle h‰nen tarvitsi v‰himmin puhua, koska t‰m‰ oli ollut j‰rkevin koko joukosta. Lopuksi h‰n lausui heille: "Hyv‰t yst‰v‰t! Te ryhdyitte riitelem‰‰n aivan turhasta, sill‰ oikeastaan te kaikki olette samaa mielt‰." T‰m‰ v‰ite sai aikaan kovan h‰lin‰n. "Eikˆ ole totta", sanoi h‰n kelttil‰iselle, "ett‰ te ette palvo t‰t‰ misteli‰, vaan h‰nt‰, joka on tehnyt sek‰ mistelin ett‰ tammen?" "Niinp‰ kyll‰kin", vastasi kelttil‰inen. "Ja te, herra egyptil‰inen, kunnioitatte n‰ht‰v‰sti er‰‰n erityisen h‰r‰n hahmossa sit‰, joka on antanut teille h‰r‰t?" "Se on totta", myˆnsi egyptil‰inen. "Oannes-kala", jatkoi h‰n edelleen, "on varmaan v‰hemm‰n arvoinen kuin se, joka on tehnyt meret ja kalat." "Aivan niin", sanoi kaldealainen. "Intialainen ja Kathayn mies", lis‰si Zadig, "tunnustavat kuten tekin korkeimman alkuperusteen. Tosin en ole oikein t‰ydellisesti ymm‰rt‰nyt niit‰ ihmetelt‰vi‰ asioita, joita kreikkalainen esitti, mutta olen kuitenkin varma siit‰, ett‰ h‰nkin tunnustaa korkeimman olennon, josta muoto ja aine ovat riippuvaisia." Kreikkalainen, jota muut ihmetteliv‰t, sanoi, ett‰ Zadig oli sangen hyvin tajunnut h‰nen ajatuksensa. "Te olette siis kaikki samaa mielt‰", toisti Zadig, "eik‰ siis ole olemassa mit‰‰n riidan aihetta." Kaikki syleiliv‰t h‰nt‰. Myyty‰‰n kalliista hinnasta tavaransa Setok palasi Zadigin kanssa oman heimonsa luo. Perille saavuttuaan sai Zadig tiet‰‰, ett‰ h‰net oli h‰nen poissa ollessaan haastettu oikeuteen ja tuomittu poltettavaksi hiljaisella tulella. XIII Kohtaus Zadigin ollessa Bassoran-matkalla olivat t‰htien papit p‰‰tt‰neet rangaista h‰nt‰. Niiden nuorten leskien jalokivet ja korut, jotka he olivat l‰hett‰neet roviolle, kuuluivat n‰et oikeuden mukaan heille; kun he nyt antoivat polttaa Zadigin, oli se heist‰ lievin rangaistus siit‰ kepposesta, jonka h‰n oli heille tehnyt. He syyttiv‰t siis Zadigia, ett‰ h‰n oli lausunut harhaoppisia mielipiteit‰ taivaallisesta sotajoukosta. He todistivat h‰nt‰ vastaan ja vannoivat kuulleensa h‰nen sanoneen, etteiv‰t t‰hdet vaivu mereen. T‰m‰ hirve‰ herjaus kauhistutti tuomareita; he olivat v‰h‰ll‰ rev‰ist‰ vaatteensa kuullessaan nuo jumalattomat sanat; ja varmaan he olisivatkin sen tehneet, jos Zadig olisi kyennyt ne korvaamaan. Nyt he kuitenkin rajussa tuskassaan tyytyiv‰t tuomitsemaan h‰net hiljaisella tulella poltettavaksi. Turhaan pani Setok ep‰toivoisena liikkeelle kaiken vaikutusvaltansa pelastaakseen yst‰v‰ns‰. H‰nen t‰ytyi piankin tukkia suunsa. Tuo nuori leski Almona, joka j‰lleen oh kovasti mieltynyt el‰m‰‰n ja joka siit‰ oli kiitollisuuden velassa Zadigille, p‰‰tti pelastaa h‰net roviolta, jonka v‰‰rink‰ytˆn Zadig oli h‰nelle paljastanut. H‰n hautoi suunnitelmansa valmiiksi p‰‰ss‰‰n, puhumatta siit‰ kenellek‰‰n. Zadigin surmaamisen tuli tapahtua seuraavana p‰iv‰n‰. H‰nell‰ oli ainoastaan yˆ k‰ytett‰viss‰‰n h‰nen pelastamisekseen. Tyˆns‰ h‰n, kuten ainakin armelias ja viisas nainen, suoritti n‰in: H‰n parfymoi itsens‰ hajuvesill‰ ja lis‰si kauneuttansa mit‰ rikkaimmalla ja vieh‰tt‰vimm‰ll‰ koristelulla sek‰ l‰hti sitten pyyt‰m‰‰n t‰htien ylipapilta salaista puheillep‰‰sy‰. Jouduttuaan kahden kesken tuon kunnianarvoisan vanhuksen kanssa h‰n puhui t‰lle seuraavasti: "Suuren Karhun vanhin poika, H‰r‰n veli, suuren Koiran serkku (ne olivat t‰m‰n ylipapin arvonimi‰), min‰ saavun luoksesi tunnustamaan sinulle ep‰ilykseni. Pelk‰‰n kovasti tehneeni suunnattoman synnin, kun en ole polttanut itse‰ni rakkaan mieheni roviolla. Mit‰p‰ todellakaan minulla oli s‰ilytett‰v‰‰? Vain katoavainen liha, joka muutenkin on jo kovin kuihtunut." N‰in sanoen h‰n paljasti pitkist‰, silkkisist‰ hihoistaan alastomat k‰sivartensa, joiden muoto oli ihmetelt‰v‰n kaunis ja valkeus vallan h‰ik‰isev‰. "N‰eth‰n itsekin", h‰n sanoi, "kuinka v‰h‰n t‰m‰ merkitsee." Ylipappi tunsi syd‰mess‰‰n sen merkitsev‰n sangen paljon; h‰nen silm‰ns‰ sanoivat sen ja h‰nen suunsa sen vahvisti. H‰n vannoi, ettei h‰n koko el‰m‰ss‰‰n milloinkaan ollut n‰hnyt niin ihania k‰sivarsia. "Ah!" sanoi leski. "Kenties k‰sivarteni eiv‰t todellakaan ole niin kehnot kuin muu ruumiini. Myˆnt‰net sent‰‰n, ett‰ kaulani ja rintani eiv‰t ansaitse mit‰‰n huomiota." Nyt h‰n paljasti hurmaavimman poven, mit‰ luonto oli milloinkaan muovaillut. Ruusunnuppu norsunluisessa omenassa olisi sen rinnalla n‰ytt‰nyt vain matarankukalta puksipuussa, ja vastapestyt karitsat olisivat siihen verraten n‰ytt‰neet keltaisen ruskeilta. T‰m‰ povi, nuo suuret mustat silm‰t, jotka hiutuen s‰teiliv‰t hell‰n tulen lempe‰‰ paloa, h‰nen poskensa, joilla mit‰ kaunein purppura karkeloi mit‰ puhtaimman maidonvalkeuden kera, h‰nen nen‰ns‰, joka ei ollut Libanonvuoren tornin kaltainen,[36] h‰nen huulensa, jotka olivat kuin kaksi korallirivi‰, piilottaen taakseen Arabian meren ihanimmat helmet, kaikki n‰m‰ sulot yhdess‰ saattoivat vanhuksen luulemaan olevansa viel‰ kaksikymmenvuotias. Niinp‰ h‰n sopertelikin suustaan hell‰n lemmentunnustuksen. Silloin Almona, n‰hty‰‰n h‰nen hurmauksensa, pyysi h‰nelt‰ armoa Zadigille. "Ah, ihana kaunokainen!" sanoi ukko, "jospa min‰ suostuisinkin armon antoon, niin ei hyv‰syd‰misyydest‰ni olisi mit‰‰n hyˆty‰, sill‰ armahdukseen tarvitaan lis‰ksi kolmen muun virkatoverini allekirjoitus." "Kirjoita nyt vain alle!" sanoi Almona. "Mielihyv‰ll‰", virkkoi pappi, "mutta sill‰ ehdolla ett‰ sinun suosiosi on oleva myˆntymykseni palkinto." "Sin‰ osoitat minulle liiaksi kunniaa", sanoi Almona. "Suvaitse vain vaivautua luokseni huoneeseeni heti auringon laskettua ja loistavan Sheat-t‰hden[37] noustua n‰kˆpiiriin; silloin tapaat minut ruusun v‰riselt‰ sohvaltani ja voit parhaasi mukaan huvitella orjattaresi kanssa." Allekirjoitus k‰dess‰‰n h‰n l‰hti tiehens‰, j‰tt‰en vanhuksen sinne hekumoimaan lemmenhaaveissaan ja ep‰ilem‰‰n voimiaan. Ukko k‰ytti lopun p‰iv‰st‰ kylpemiseen; h‰n joi Ceylonin kanelilla ja Tidorin sek‰ Ternaten kalleilla mausteilla sekoitettua juomaa, odottaen k‰rsim‰ttˆm‰n‰ Sheat-t‰hden nousua. Sill‰ v‰lin kaunis Almona meni tapaamaan toista pappia. T‰m‰kin vakuutti, ett‰ aurinko, kuu ja kaikki taivaan valot olivat vain virvatulia h‰nen sulojensa rinnalla. Almona pyysi h‰nelt‰ samaa armoa ja pappi vaati siit‰ saman palkinnon. H‰n oli suostuvinaan ja m‰‰r‰si kohtauksen toisen papin kanssa tapahtuvaksi Algenib-t‰hden[38] nousun aikana. Sielt‰ h‰n meni kolmannen ja nelj‰nnen papin luo, saaden jokaiselta allekirjoituksen ja suoden heille kullekin lemmenkohtauksen eri t‰htien nousun aikana. Sitten h‰n kutsutti luokseen tuomarit muka er‰‰n t‰rke‰n asian johdosta. N‰m‰ saapuivatkin. H‰n n‰ytti heille nuo nelj‰ allekirjoitusta ja ilmoitti heille, mist‰ hinnasta papit olivat myˆnt‰neet armahduksen Zadigille. Kukin heist‰ saapui m‰‰r‰ajalla; jokainen h‰mm‰styi kovasti tavatessaan siell‰ virkaveljens‰ ja lis‰ksi viel‰ tuomarit, jotka nyt n‰kiv‰t heid‰n h‰pe‰ns‰. Zadig pelastui, ja Setok hurmautui siin‰ m‰‰rin Almonan neuvokkuudesta, ett‰ otti h‰net vaimokseen. XIV Tanssi Setokin oli liikeasiainsa vuoksi teht‰v‰ matka Serendibin[39] saarelle, mutta avioliittonsa ensimm‰isen‰ kuukautena, joka, kuten tunnettua, on kuherruskuukausi, h‰n ei tietysti voinut j‰tt‰‰ vaimoaan eik‰ edes uskoakaan voivansa h‰nt‰ milloinkaan j‰tt‰‰. Niinp‰ h‰n pyysikin Zadig-yst‰v‰‰ns‰ tekem‰‰n puolestaan mainitun matkan. "Ah!" sanoi Zadig. "T‰ytyykˆ minun siis yh‰ laajentaa kauniin Astarten ja minun v‰list‰ni matkaa? Mutta minun on palveltava hyv‰ntekijˆit‰ni." H‰n sanoi niin, itki ja l‰hti taipaleelle. H‰n ei ollut viel‰ kauan ehtinyt olla Serendibin saarella, kun h‰nt‰ jo alettiin pit‰‰ erinomaisena ihmisen‰. H‰nest‰ tuli pian ratkaisija kaikissa kauppiasten v‰lisiss‰ riidoissa, viisasten yst‰v‰ ja niiden muutamien neuvonantaja, jotka neuvoista v‰littiv‰t. Kuningaskin tahtoi n‰hd‰ ja kuulla h‰nt‰. Pian h‰n oppikin tuntemaan Zadigin arvon; h‰n luotti suuresti h‰nen viisauteensa ja teki h‰net yst‰v‰kseen. Kuninkaan yst‰vyys ja kunnioitus panivat Zadigin vapisemaan; joka hetki h‰n oli tietoinen siit‰ onnettomuudesta, jonka Moabdarin hyvyys oli h‰nelle aiheuttanut. "Min‰ miellyt‰n kuninkaita", sanoi h‰n; "eikˆ se olekin minun tuhoni?" -- Kuitenkaan h‰n ei voimit vet‰yty‰ hallitsijan suosionosotuksia pakoon; on n‰et myˆnnett‰v‰, ett‰ Nabussan, Serendibin kuningas, Nabassunin pojan ja Sanbusnan pojanpojan Nussanabin poika, oli Aasian parhaita ruhtinaita, josta sen, joka kerrankin puheli h‰nen kanssaan, t‰ytyi pakostakin ruveta pit‰m‰‰n. T‰m‰ hyv‰ ruhtinas oli alituisen kehumisen, petoksen ja varastelun esineen‰. H‰nen aarteitaan ryˆstettiin ehtimiseen. Serendibin saaren ylimm‰inen veronkantaja antoi siin‰ aina hyv‰n esimerkin, jota sitten muut uskollisesti noudattivat. Kuningas kyll‰ tiesi sen, h‰n oli jo usein vaihtanut rahastonhoitajaa, mutta viel‰k‰‰n ei h‰nen ollut onnistunut poistaa tuota juurtunutta tapaa, jonka mukaan kuninkaan tulot jaettiin kahteen erisuureen osaan, joista pienempi tuli kuninkaalle ja suurempi rahastonhoitajille. Kuningas Nabussan uskoi huolensa viisaalle Zadigille. H‰n virkkoi: "Etkˆh‰n sin‰, joka osaat niin kauniita asioita, tiet‰isi jotakin keinoa lˆyt‰‰kseni sellaisen rahastonhoitajan, joka ei varastaisi minulta?" "Kyll‰ kai", vastasi Zadig; "mutta tied‰n pett‰m‰ttˆm‰n keinon hankkia teille sellaisen miehen, jolla on puhtaat k‰det." Ihastuneena syleili kuningas h‰nt‰ ja kysyi, miten h‰nen oli menetelt‰v‰. "Teid‰n tulee vain", sanoi Zadig, "antaa kaikkien avonaiseen rahastonhoitajan virkaan pyrkij‰in tanssia, ja se heist‰, joka tanssii kepeimmin, on varmasti myˆs rehellisinkin mies." "Sin‰ lasket leikki‰", sanoi kuningas. "Sep‰ olisi omituinen tapa valita itselleen rahastonhoitajia. Kuinka! Sin‰ siis v‰it‰t, ett‰ se, joka parhaiten tekee ilmahyppyj‰, on myˆs rehellisin ja taitavin rahastonhoitaja." "Min‰ en tahdo v‰itt‰‰, ett‰ h‰n on taitavin", vastasi Zadig, "mutta sen voin kyll‰ vakuuttaa, ett‰ h‰n ehdottomasti on rehellisin heist‰." Zadig puhui niin vakuuttavasti, ett‰ kuningas luuli h‰nell‰ olevan jonkin salaisen taikakeinon erottaa oikeat rahastonhoitajat v‰‰rist‰. "Min‰ en rakasta taikatemppuja", sanoi Zadig. "Taikurit ja noitakirjat ovat minulle aina olleet vastenmielisi‰. Jos Teid‰n Majesteettinne sallii minun panna toimeen ehdottamani kokeen, niin tulette pian vakuuttuneeksi siit‰, ett‰ salaisuuteni on maailman helpoin ja yksinkertaisin asia." Serendibin kuningas Nabussan ‰llistyi viel‰ enemm‰n kuullessaan, ett‰ salaisuus oli yksinkertainen, kuin jos se olisi luuloteltu h‰nelle ihmeeksi. "No hyv‰", sanoi h‰n, "menettele kuten parhaaksi katsot." "Sallikaa minun vain toimia", sanoi Zadig. "Te voitatte t‰st‰ kokeesta enemm‰n kuin luulettekaan." Viel‰ samana p‰iv‰n‰ h‰n kuulututti kuninkaan nimess‰, ett‰ kaikkien niiden, jotka halusivat hakea h‰nen armollisimman majesteettinsa, Nussanabin pojan Nabussanin yliveronkantajan virkaa, oli krokodiilikuun ensimm‰isen‰ p‰iv‰n‰ kepeiss‰ silkkipukimissa saavuttava kuninkaan etuhuoneeseen. Hakijoita ilmoittautui 64 kappaletta. L‰heiseen saliin oli asetettu soittoniekkoja; kaikki oli valmista tanssiaisia varten. Mutta mainitun salin ovi oli kiinni, ja sinne p‰‰st‰kseen t‰ytyi kulkea kapean ja jotenkin pime‰n k‰yt‰v‰n kautta. Ovenvartija kuljetti viranhakijat, yhden er‰lt‰‰n, t‰m‰n k‰yt‰v‰n kautta, jonne kukin j‰tettiin muutamiksi minuuteiksi yksin‰‰n. Kuningas, joka tunsi asian, oli asettanut t‰h‰n k‰yt‰v‰‰n esille kaikki aarteensa. Kun kaikki viranhakijat olivat kokoontuneet saliin, niin kuningas k‰ski heid‰t tanssimaan. Tuskin koskaan on tanssittu raskaammin ja kˆmpelˆmmin; kaikilla oli p‰‰ riipuksissa, selk‰ kˆykyss‰ ja k‰det kylkiin puristettuina. "Millaisia lurjuksia!" sanoi Zadig itsekseen. Yksi ainoa tanssi kepe‰sti, pystyp‰in, varmoin katsein, ojennetuin k‰sivarsin, ruumis suorana ja polvet vakavina. "Kas siin‰ rehellinen ja kelpo mies!" sanoi Zadig. Kuningas syleili tuota oivaa tanssijaa, ja nimitti h‰net rahastonhoitajakseen. Kaikkia muita sen sijaan rangaistiin ja sakotettiin sen mukaan kuin olivat ansainneetkin. Jokainen heist‰ oli n‰et k‰yt‰v‰ss‰ viipyess‰‰n t‰ytt‰nyt taskunsa niin ett‰ tuskin kykeni k‰velem‰‰n. Kuningasta suretti kovasti sellainen ihmisluonnon heikkous, ett‰ nelj‰st‰seitsem‰tt‰ tanssijasta kolmeseitsem‰tt‰ oli konnia. Pime‰‰ k‰yt‰v‰‰ ruvettiin sen j‰lkeen nimitt‰m‰‰n "Kiusauksen tieksi." Persiassa nuo kolmeseitsem‰tt‰ herraa olisi seiv‰stetty; muissa maissa olisi perustettu erityinen tuomioistuin, joka kuluihinsa olisi niellyt koko tuon varastetun summan kolminkertaisesti, tuottamatta penni‰k‰‰n hallitsijan aarrekammioon; jossakin toisessa maassa taas he olisivat selviytyneet jutusta vapaina, viel‰p‰ syˆsseet tuon kepe‰jalkaisen tanssijan ep‰suosioonkin; Serendibiss‰ heid‰t tuomittiin vain maksamaan sakkoa valtiorahastoon, sill‰ Nabussan oli sangen lempe‰ ruhtinas. H‰n oli myˆs hyvin kiitollinen: h‰n lahjoitti Zadigille suuremman raham‰‰r‰n kuin mik‰‰n rahastonhoitaja milloinkaan oli varastanut kuninkaalta, is‰nn‰lt‰‰n. Zadig k‰ytti sit‰ toimittaakseen pikal‰hetin menem‰‰n Babyloniin hankkimaan tietoja kuningatar Astarten kohtalosta. H‰nen ‰‰nens‰ v‰risi, kun h‰n antoi t‰m‰n k‰skyn, h‰nen verens‰ tulvehti syd‰meen, h‰nen silm‰ns‰ pimeniv‰t, h‰nen sielunsa oli j‰tt‰m‰isill‰‰n h‰net. Pikal‰hetti l‰hti matkalle; Zadig n‰ki h‰nen astuvan laivaan ja palasi j‰lleen kuninkaan luo, n‰kem‰tt‰ ket‰‰n, luullen olevansa omassa huoneessaan ja puhuen itsekseen rakkaudesta. "Ah! rakkaus", sanoi kuningas. "Juuri siit‰ t‰ss‰ onkin kysymys. Sin‰ olet hyvin arvannut minun huoleni. Kyll‰p‰ sin‰ olet mainio mies! Toivonkin sinun avullasi oppivani tuntemaan sellaisen naisen, joka kest‰‰ kokeet, samoinkuin olet opettanut minut lˆyt‰m‰‰n rehellisen rahastonhoitajan." Zadig, joka sill‰ v‰lin oli tullut tajuihinsa, lupasi avustaa h‰nt‰ myˆs lemmenasioissa samoinkuin rahaseikoissa, vaikkapa juttu n‰yttikin h‰nest‰ paljon mutkallisemmalta. XV Siniset silm‰t "Minun ruumiini ja syd‰meni..." alkoi kuningas puhua Zadigille. N‰m‰ sanat kuullessaan babylonilainen ei voinut olla keskeytt‰m‰tt‰ h‰nen majesteettiaan. "Kuinka olenkaan Teille kiitollinen", sanoi h‰n, "ettette sanonut 'henki ja syd‰n'! Babylonissa n‰et keskustelu k‰y vain n‰ill‰ sanoilla; kaikki kirjat siell‰ puhuvat vain syd‰mest‰ ja hengest‰, eik‰ niiden tekijˆill‰ ole niist‰ kumpaakaan. Mutta suvaitkaa jatkaa, jalo herra!" Nabussan jatkoi: "Minun ruumiini ja syd‰meni ovat m‰‰r‰tyt rakastamaan. Ensinmainitulla n‰ist‰ mahdeista on kyll‰ tilaisuutta saada tyydytyst‰: minulla on t‰‰ll‰ tarjona sata naista, kaikki kauniita, miellytt‰vi‰, kohteliaita, jopa hekumallisiakin tai ainakin sellaista minulle teeskennellen. Syd‰meni sen sijaan ei ole l‰hesk‰‰n yht‰ onnellinen; olen liiankin hyvin huomannut, ett‰ hyv‰ilyt tarkoittavat vain Serendibin kuningasta, kun sen sijaan Nabussanista v‰litet‰‰n sangen v‰h‰n. Tosin en tahdo v‰itt‰‰ vaimojani uskottomiksi, mutta haluaisin lˆyt‰‰ sellaisen sielun, joka kokonaan kuuluisi minulle. Sellaisesta aarteesta antaisin mielell‰ni nuo sata kaunotarta, joiden sulot ovat vallassani. Koetappa nyt sin‰ noiden sadan sulttaanittaren joukosta etsi‰ yksi, jonka rakkaudesta voisin olla varma." Zadig vastasi h‰nelle samaan tapaan kuin oli tehnyt rahastonhoitajaa valittaessa: "Herra, j‰tt‰k‰‰ asia haltuuni, mutta sallikaa minun viel‰ kerran k‰ytt‰‰ apunani niit‰ aarteita, jotka Te asetitte Kiusauksen k‰yt‰v‰‰n. Min‰ teen niist‰ Teille kyll‰ tilin ettek‰ Te kadota siin‰ mit‰‰n." Kuningas antoi Zadigille t‰ydet valtuudet. T‰m‰ valitsi Serendibist‰ kolmenelj‰tt‰ pient‰ kyttyr‰selk‰‰, jotka olivat mahdollisimman rumia, samoin kolmenelj‰tt‰ mit‰ kauneinta hovipoikaa ja lopuksi kolmenelj‰tt‰ mit‰ kaunopuheisinta ja v‰kevint‰ Buddhan pappia. H‰n antoi kaikille vapaan p‰‰syn sulttaanittarien huoneisiin. Jokainen pieni kyttyr‰selk‰ sai tarjota heille nelj‰tuhatta kultarahaa, ja jo ensimm‰isen‰ p‰iv‰n‰ kaikki kyttyr‰sel‰t lˆysiv‰t omansa. Hovipojat, joilla ei ollut tarjottavana muuta kuin itsens‰, voivat kerskata menestyksest‰‰n vasta kahden tai kolmen p‰iv‰n per‰st‰. Papeilla oli viel‰ enemm‰n vaivaa, mutta vihdoin kolmenelj‰tt‰ hurskasta sielua suostui heihinkin. Kuningas katseli ikkunaverhojen takaa, mist‰ voi n‰hd‰ kaikkiin kammioihin, kaikkia n‰it‰ kokeita ja ihmetteli suuresti: h‰nen sadasta vaimostaan oli yhdeks‰nkymment‰ yhdeks‰n h‰nen n‰kyviss‰‰n langennut viettelykseen. J‰ljell‰ oli vain yksi ainoa, vallan nuori ja kokematon, jota hallitsija ei viel‰ ollut edes koskenutkaan. H‰nt‰ annettiin yhden, kahden jopa kolmenkin kyttyr‰sel‰n viekoitella ja luvata h‰nelle aina kahteenkymmeneen tuhanteen kultarahaan saakka. H‰n pysyi j‰rk‰ht‰m‰ttˆm‰n‰ eik‰ voinut pid‰tty‰ nauramasta kyttyr‰selk‰isille, jotka luulivat rahansa tekev‰n heid‰t kauniimmiksi. H‰nt‰ houkuteltiin kahden kauneimman hovipojan avulla, mutta h‰n sanoi, ett‰ kuningas oli h‰nest‰ viel‰kin kauniimpi. Lopuksi l‰hetettiin h‰nen kimppuunsa kaikista kaunopuheisin pappi ja sen j‰lkeen kaikista pelottomin, mutta h‰n arvioi edellisen lˆrpˆttelijaksi eik‰ viattomuudessaan voinut aavistaakaan j‰lkimm‰isen ansioita. "Syd‰mest‰ kaikki riippuu", sanoi h‰n. "Minua ei voi koskaan vietell‰ enemm‰n kyttyr‰sel‰n kulta kuin nuorukaisen sulous tai papin houkutukset, sill‰ min‰ rakastan yksist‰‰n Nabussania, Nussanabin poikaa, ja odotan vain h‰nen vastarakkauttaan." Kuningas oli pakahtua riemusta, h‰mm‰styksest‰ ja hellyydest‰. H‰n otti kaiken sen rahan, jonka avulla kyttyr‰sel‰t olivat voittaneet, ja lahjoitti sen kauniille Falidelle; se oli tuon nuoren neidon nimi. H‰n antoi h‰nelle syd‰mens‰kin, jonka Falide myˆs hyvin ansaitsi; sill‰ milloinkaan ei nuoruuden kukoistus ole ollut loistavampi, milloinkaan eiv‰t kauneuden sulot ole olleet hurmaavampia. Historiallinen totuus pakottaa meid‰t tosin myˆnt‰m‰‰n, ett‰ h‰nen kumarruksensa oli hieman kˆmpelˆ; mutta sen sijaan h‰n tanssi kuin keijukainen, lauloi kuin seireeni ja puheli kuin sulotar. H‰n oli oikea lahjakkuuden ja hyveiden perikuva. Rakastunut Nabussan jumaloi h‰nt‰. Ik‰v‰ kyll‰ h‰nell‰ oli siniset silm‰t, mik‰ oli syyn‰ mit‰ suurimpaan onnettomuuteen. Oli n‰et olemassa er‰s vanha laki, joka kielsi kuninkaita rakastamasta sellaisia naisia, joita kreikkalaiset myˆhemmin kutsuivat nimell‰ "boopides." Pappien p‰‰mies oli yli viisituhatta vuotta sitten saanut aikaan t‰m‰n lain. Voittaakseen omakseen Serendibin ensimm‰isen kuninkaan lemmityn tuo ensimm‰inen ylipappi oli liitt‰nyt sinisten silmien hylk‰ystuomion olennaisena osana valtakunnan perustuslakeihin. Kaikki valtakunnan s‰‰dyt alkoivat tehd‰ asiasta Nabussanille vakavia huomautuksia. V‰itettiin aivan julkisesti, ett‰ valtakunnan viimeiset p‰iv‰t olivat tulleet, ett‰ h‰pe‰m‰ttˆmyys oli noussut huippuunsa ja koko luontoa uhkasi kauhea tapahtuma; sanalla sanoen, ett‰ Nabussan, Nussanabin poika, rakasti kahta suurta sinist‰ silm‰‰. Kyttyr‰sel‰t, rahastomiehet, papit ja ruskeasilm‰iset t‰yttiv‰t koko kuningaskunnan valituksillaan. Serendibin pohjoisosassa asuvat villit kansat k‰yttiv‰t t‰t‰ yleist‰ tyytym‰ttˆmyytt‰ hyv‰kseen. He tekiv‰t hyˆkk‰yksen hyv‰n Nabussanin maahan. T‰m‰ vaati apurahoja alamaisiltaan. Papit, joiden hallussa oli toinen puoli valtion tulol‰hteit‰, tyytyiv‰t kohottamaan k‰tens‰ taivasta kohti, mutta kielt‰ytyiv‰t pist‰m‰st‰ niit‰ raha-arkkuihinsa kuninkaan auttamiseksi. He s‰velsiv‰t kauniita rukouksia, mutta j‰ttiv‰t valtion raakalaisten saaliiksi. "Oi rakas Zadig! voitko pelastaa minut t‰st‰ hirve‰st‰ h‰d‰st‰?" huudahti Nabussan tuskissaan. "Sangen mielell‰ni", vastasi Zadig. "Te tulette saamaan papeilta niin paljon rahaa kuin ikin‰ haluatte. J‰tt‰k‰‰ vain heid‰n maatiluksensa ja linnansa alttiiksi ja puolustakaa ainoastaan omianne." Nabussan seurasi neuvoa, ja pianpa tulivatkin papit heitt‰ytym‰‰n h‰nen jalkoihinsa ja anomaan h‰nen apuansa. Kuningas vastasi heille kauniilla soittokappaleella, jonka tekstiss‰ rukoiltiin taivasta varjelemaan heid‰n maatiluksiaan. Nyt vihdoinkin antoivat papit rahoja, ja niinp‰ voikin kuningas lopettaa sodan onnellisesti. Zadig taas oli viisailla ja onnellisilla neuvoillaan ja suurenmoisilla palveluksillaan saanut valtion mahtavimmat miehet leppym‰ttˆmiksi vihollisikseen. Papit ja ruskeasilm‰iset vannoivat h‰nelle tuhoa; yht‰ v‰h‰n s‰‰liv‰t h‰nt‰ rahamiehet ja kyttyr‰sel‰t; h‰net koetettiin tehd‰ ep‰luulon alaiseksi hyv‰n Nabussanin silmiss‰. Suoritetut palvelukset j‰‰v‰t usein etuhuoneeseen, mutta ep‰luulo tunkeutuu sis‰huoneeseen saakka, kuten Zoroaster sanoo. Joka p‰iv‰ lingottiin h‰nt‰ vastaan uusia syytˆksi‰. Niist‰ ensimm‰inen torjutaan, toinen tekee naarmun, kolmas haavoittaa, nelj‰s tappaa. Pel‰ten pahinta Zadig, joka oli suorittanut hyvin yst‰v‰ns‰ Setokin asiat ja toimittanut h‰nelle h‰nen rahansa, mietti en‰‰ vain saarelta poistumista ja p‰‰tti itse l‰hte‰ hankkimaan tietoja Astartesta. "Sill‰ jos j‰‰n Serendibiin", sanoi h‰n, "niin papit antavat seiv‰st‰‰ minut. Mutta minne menisin? Egyptiss‰ minut tehd‰‰n orjaksi; Arabiassa minut kaiken todenn‰kˆisyyden mukaan poltetaan ja Babylonissa kuristetaan kuoliaaksi. Kuitenkin minun t‰ytyy saada tiet‰‰, mit‰ on tullut Astartesta. Matkaan siis! n‰kem‰‰n, mihin kova kohtaloni minut viel‰ vie." XVI Rosvot Saavuttuaan sille rajaseudulle, joka erottaa Kallio-Arabian Syyriasta, h‰n kulki er‰‰n jokseenkin lujan linnan ohitse. Siit‰ hyˆkk‰si ulos asestettuja arabialaisia, jotka ymp‰rˆiv‰t h‰net huutaen h‰nelle: "Kaikki sinun omaisuutesi kuuluu meille, ja sin‰ itse kuulut meid‰n herrallemme." Vastauksen asemesta Zadig ja h‰nen rohkea palvelijansa paljastivat miekkansa ja lˆiv‰t kuoliaiksi ensimm‰iset arabialaiset, jotka yrittiv‰t k‰yd‰ heihin k‰siksi. Hyˆkk‰‰j‰in luku kasvoi kahdenkertaiseksi, mutta he eiv‰t s‰ik‰ht‰neet, vaan p‰‰ttiv‰t taistella viimeiseen saakka. Niin nuo kaksi miest‰ puolustautuivat suurta joukkoa vastaan; sellainen taistelu ei kuitenkaan voinut kest‰‰ kauan. Linnan is‰nt‰, nimelt‰ Arbogad, n‰ki ikkunastaan, kuinka ihmetelt‰v‰ll‰ urhoollisuudella Zadig taisteli, ja tunsi kunnioitusta h‰nt‰ kohtaan. H‰n tuli nopeasti alas ja ajoi itse v‰kens‰ hajalleen, vapauttaen molemmat matkamiehet. "Kaikki se mik‰ joutuu minun alueelleni", sanoi h‰n, "kuuluu minulle, samoinkuin sekin, mit‰ lˆyd‰n vieraalta alueelta. Mutta sin‰ n‰yt‰t minusta niin kelpo miehelt‰, ett‰ teen sinun suhteesi poikkeuksen yleisest‰ laista." H‰n vei Zadigin mukanaan linnaansa ja k‰ski v‰kens‰ kohdella h‰nt‰ hyvin; iltasella Arbogad halusi aterioida Zadigin kanssa. Linnan is‰nt‰ oli niit‰ arabialaisia, joita nimitet‰‰n rosvoiksi; kuitenkin h‰n monien ilkitˆiden ohella joskus teki hyvi‰kin tˆit‰. H‰n rosvosi kauhean kiihke‰sti, mutta oli toiselta puolen hyvin antelias. Samalla h‰n oli peloton toimissaan, mutta jokseenkin lempe‰mielinen rauhallisissa oloissa, m‰ss‰‰j‰ pˆyd‰n ‰‰ress‰, hupaisa keskell‰ m‰ss‰yst‰‰n ja mit‰ suurimmassa m‰‰r‰ss‰ avomielinen. Zadig miellytti h‰nt‰ kovin; h‰nen juttelunsa, joka pian vilkastui, pitensi ateriaa. Vihdoin virkkoi Arbogad h‰nelle: "Kehoitan sinua ryhtym‰‰n minun palvelukseeni; se olisi sinulle parasta. T‰m‰ ammatti ei ole mik‰‰n huono; sin‰ voit siin‰ ajan pitk‰‰n p‰‰st‰ minun tasalleni." "Saanko luvan kysy‰, mist‰ saakka olette harjoittanut t‰t‰ jaloa ammattia", sanoi Zadig. "Varhaisimmasta nuoruudestani", vastasi p‰‰llikkˆ. "Olin er‰‰n verrattain taitavan arabialaisen palveluksessa, mutta asemani tuntui minusta siet‰m‰ttˆm‰lt‰. Olin aivan ep‰toivoinen n‰hdess‰ni, ettei koko maan p‰‰ll‰, joka kuitenkin kuuluu yht‰ paljon kaikille ihmisille, kohtalo ollut suonut minulle omaa osaani. Uskoin huoleni er‰‰lle vanhalle arabialaiselle, joka virkkoi minulle: 'Poikani, ‰l‰ ole ep‰toivoinen! Muinoin valitteli er‰s hiekkajyv‰nen sit‰, ett‰ h‰n oli vain tuntematon hiukkanen aavikolla. Muutamien vuosien per‰st‰ h‰nest‰ oli tullut timantti, ja nyky‰‰n h‰n on kaunein koristus Intian kuninkaan kruunussa'. N‰m‰ sanat vaikuttivat suuresti minuun; min‰ olin tuo hiekkajyv‰nen ja p‰‰tin tulla timantiksi. Alotin varastamalla kaksi hevosta; liityin tovereihin ja voin siten pian ryˆst‰‰ pieni‰ karavaaneja. Niin onnistui minun v‰hitellen poistaa se ep‰suhta, joka aikaisemmin oli ollut minun ja muiden ihmisten v‰lill‰. Minullakin oli nyt osuuteni t‰m‰n maailman hyv‰st‰, jopa olin saanut hyvityst‰ oikein koron kanssa. Minua pidettiin suuressa arvossa, minusta tuli rosvop‰‰llikkˆ; t‰m‰n linnan sain haltuuni ripe‰sti toimimalla. Syyrian maaherra tahtoi minut t‰st‰ karkoittaa, mutta min‰ olin jo liiaksi rikas silloin en‰‰ pel‰t‰kseni ket‰‰n. Annoin maaherralle rahaa ja sill‰ keinoin s‰ilytin linnan, jopa suurensinkin aluettani. Viel‰p‰ h‰n nimitti minut niiden verojen hoitajaksi, jotka Kallio-Arabia maksaa kuningasten kuninkaalle. Min‰ hoidinkin hyvin verojen kokoojan viran, mutta huonosti niiden tilityksen. Babylonin suuri desterham l‰hetti kuningas Moabdarin nimess‰ t‰nne er‰‰n pikkusatraapin kuristuttamaan minut kuoliaaksi. Tuo mies saapuikin m‰‰r‰yksineen, mutta minulla oli jo kaikesta tieto. H‰nen n‰kyviss‰‰n annoin kuristaa kuoliaiksi ne nelj‰ miest‰, jotka h‰n oli tuonut mukanaan kirist‰m‰‰n narua kaulaani, ja kysyin sitten h‰nelt‰, kuinka paljon minun kuristuttamiseni olisi h‰nelle mahdollisesti tuottanut. H‰n vastasi, ett‰ h‰nen palkkionsa olisi voinut nousta noin kolmeensataan kultarahaan. Min‰ todistin h‰nelle selv‰sti, ett‰ h‰n ansaitsisi paljon enemm‰n minun luonani. H‰nest‰ tulikin alap‰‰llikkˆni, ja nyky‰‰n h‰n on parhaimpia ja rikkaimpia miehi‰ni. Jos seuraat neuvoani, niin onnistut kuten h‰nkin. Ei ole milloinkaan ollut parempaa tilaisuutta rosvoiluun kuin nyt, kun kuningas Moabdar on murhattu ja Babylonissa on kaikki sekasorrossa." "Moabdarko murhattu?" huudahti Zadig. "Ja miten on k‰ynyt kuningatar Astarten?" "Siit‰ en tied‰ mit‰‰n", vastasi Arbogad. "Tied‰n ainoastaan sen verran, ett‰ Moabdar on tullut mielipuoleksi, ett‰ h‰net on surmattu, ett‰ Babylon on yhten‰ suurena murhapes‰n‰, ett‰ koko valtakunta on toivottomassa tilassa, ett‰ siell‰ yh‰ edelleen voi tehd‰ hyvi‰ kaappauksia ja ett‰ min‰ puolestani olen mainiosti k‰ytt‰nyt tilaisuutta hyv‰kseni." "Mutta kuningatar!" huudahti Zadig. "Taivaan nimess‰, etkˆ tied‰ mit‰‰n kuningattaren kohtalosta?" "Olen kuullut puhuttavan er‰‰st‰ Hyrkanian ruhtinaasta", vastasi Arbogad. "Kuningatar on n‰ht‰v‰sti h‰nen haaremissaan, jollei h‰n ole meteleiss‰ saanut surmaansa. Min‰ puolestani himoitsen enemm‰n saalista kuin uutisia. Olen ryˆstˆretkill‰ni ottanut useitakin naisia, mutta en ole pit‰nyt niist‰ ket‰‰n. Min‰ myyn ne kalliista hinnasta, jos ovat kauniita, huolimatta ollenkaan siit‰, keit‰ he ovat. Arvoa ei kukaan osta: ruma nainen, vaikkapa olisi itse kuningatar, ei saa ostajaa. Kenties olen myynyt kuningatar Astartenkin; kenties h‰n on kuollut; mutta se ei liikuta minua, ja luulenpa, ettei sinunkaan pit‰isi v‰litt‰‰ asiasta enemp‰‰ kuin minun." N‰in jutellessaan h‰n samalla naukkaili niin tukevasti ja sekoitti kaikki k‰sitteet siin‰ m‰‰rin, ett‰ Zadig ei voinut saada h‰nelt‰ mit‰‰n selvyytt‰. H‰n istui h‰mm‰styneen‰, masentuneena, ‰‰neti. Arbogad joi yh‰, kertoi juttujaan ja vakuutti lakkaamatta olevansa onnellisin ihminen maan p‰‰ll‰ sek‰ kehoitteli Zadigia pyrkim‰‰n yht‰ onnelliseksi. Vihdoin h‰n, viininhˆyryjen suloisesti uuvuttamana, vaipui rauhaisaan uneen. Zadig vietti yˆns‰ mit‰ ankarimman mielenkuohunnan vallassa. "Mit‰?" sanoi h‰n. "Kuningas tullut hulluksi! h‰net on tapettu! En voi olla surkuttelematta h‰nt‰. Koko valtakunta on pirstoina ja t‰m‰ rosvo on onnellinen! Oi kaitselmus! oi kohtalo! Varas on onnellinen, mutta rakastettavin olento, mink‰ luonto on milloinkaan luonut, on kenties kuollut hirve‰ll‰ tavalla tai saa el‰‰ tilassa, joka on kuolemaa pahempi! Oi Astarte! mit‰ on tullut sinusta?" Heti p‰iv‰n valjettua h‰n kyseli kaikilta, joita tapasi linnassa, mutta jokaisella oli omat puuhansa, kukaan ei vastannut h‰nelle. Yˆll‰ oli n‰et suoritettu uusia rosvouksia ja saalista jaettiin parhaillaan. Ainoa, mit‰ h‰n voi saavuttaa t‰ss‰ ankarassa sekamelskassa, oli lupa saada matkustaa tiehens‰. H‰n k‰yttikin sit‰ siekailematta hyv‰kseen, entist‰ enemm‰n tuskallisiin mietteisiins‰ vajonneena. Zadig vaelsi tiet‰‰n levottomana, j‰rkkyneen‰, ajatellen yksinomaan onnetonta Astartea, Babylonin kuningasta, uskollista Kadoria, onnellista rosvoa Arbogadia, tuota oikullista vaimoa, jonka babylonilaiset olivat ryˆst‰neet Egyptin rajalta, lyhyesti, kaikkia vastoink‰ymisi‰ ja kovan onnen kolhauksia, joita oli joutunut kokemaan. XVII Kalastaja Muutamia peninkulmia Arbogadin linnasta h‰n, yh‰ surkutellen kohtaloaan ja pit‰en itse‰‰n onnettomuuden maalitauluna, saapui er‰‰n pienen joen rannalle. Siin‰ h‰n n‰ki joen partaalla kalastajan, joka voimattomalla k‰dell‰‰n vaivoin piteli kiinni verkostaan, samalla kohottaen silm‰ns‰ taivasta kohti. "Varmaankin min‰ olen maailman onnettomin ihminen", virkkoi kalastaja. "Min‰ olin, kuten kaikki myˆnsiv‰t, kuuluisin kermajuuston kauppias Babylonissa ja nyt olen mennytt‰ miest‰. Minulla oli vieh‰tt‰vin vaimo, mink‰ mies konsanaan voi omistaa, ja h‰n petti minut. Minulle j‰i viheli‰inen talo, ja minun t‰ytyi n‰hd‰, miten se ryˆstettiin ja h‰vitettiin. Paettuani pieneen majaan minulla ei en‰‰ ollut muuta apul‰hdett‰ kuin kalastus, ja nyt en saa edes yht‰‰n kalaa. Oi verkkoni! min‰ en heit‰ sinua en‰‰ veteen, minun itseni on aika heitt‰yty‰ sinne." N‰in sanottuaan h‰n nousi ja l‰heni jokea sellaisen ihmisen tavoin, joka kiiruhtaa lopettamaan el‰m‰ns‰. "Kuinka!" sanoi Zadig itsekseen. "On siis olemassa yht‰ onnettomia ihmisi‰ kuin min‰." H‰nen intonsa voida pelastaa kalastajan henki oli yht‰ nopea kuin t‰m‰ mietelm‰. H‰n riensi luo, tarttui h‰neen ja alkoi tehd‰ h‰nelle kysymyksi‰ hellin ja lohduttavin ilmein. V‰itet‰‰n ett‰ ihminen on v‰hemm‰n onneton, kun h‰n ei ole siin‰ tilassa yksin; mutta Zoroasterin mukaan se ei suinkaan johdu ilkeydest‰, vaan tarpeesta: silloin tuntee kiintymyst‰ toista onnetonta aivan kuin vertaistaan kohtaan. Onnellisen ihmisen ilo olisi n‰et toiselle loukkaus, mutta kaksi onnetonta on kuin kaksi hentoa puuta, jotka toisiinsa nojaten paremmin kest‰v‰t myrsky‰. "Miksi sorrut onnettomuuteesi?" kysyi Zadig kalastajalta. "Siksi ettei minulla ole en‰‰ mit‰‰n apukeinoja", vastasi t‰m‰. "Min‰ olin arvokkain mies Babylonin l‰hell‰ olevassa Derlbackin kyl‰ss‰ ja valmistin vaimoni kanssa koko valtakunnan parhaita kermajuustoja. Kuningatar Astarte ja kuuluisa ministeri Zadig pitiv‰t niist‰ intohimoisesti. Olin hankkinat heid‰n taloihinsa kuusisataa juustoa ja menin sitten er‰‰n‰ p‰iv‰n‰ kaupunkiin perim‰‰n niist‰ maksua. Babyloniin saavuttuani kuulin kuningattaren ja Zadigin j‰ljettˆmiin kadonneen. Min‰ riensin Zadig-herran taloon -- h‰nt‰ itse‰‰n en ollut koskaan n‰hnyt -- mutta tapasin siell‰ suuren desterhamin vahdit, jotka kuninkaallisen valtuuden nojalla parhaillaan ryˆstiv‰t h‰nen taloansa lain ja asetusten mukaisesti. Kiiruhdin kuningattaren keittiˆhuoneistoon; siell‰ jotkut herroista pˆyd‰nkattajista sanoivat minulle h‰nen kuolleen, toiset h‰nen olevan vankina, toiset taas v‰ittiv‰t h‰nen p‰‰sseen pakoon; mutta kaikki he vakuuttivat minulle, etten saisi juustoistani mit‰‰n korvausta. Nyt l‰hdin vaimoni kera herra Orkanin luo, joka oli liiketuttaviani; me pyysimme h‰nelt‰ turvaa onnettomuudessamme; h‰n lupasikin sit‰ vaimolleni, mutta kielsi minulta. Vaimoni oli valkoisempi kuin kermajuustot, jotka olivat kovan onneni alkuaiheena, ja tyyrolaisen purppuran loisto ei ollut v‰lkkyv‰mpi kuin se tuore puna, joka s‰esti t‰t‰ valkoisuutta. Siin‰ syy, miksi Orkan piti h‰net luonansa, mutta ajoi minut pois talostaan. Kirjoitin rakkaalle vaimolleni ep‰toivoisen kirjeen. H‰n vastasi sen viej‰lle: 'Niin, todellakin! tied‰n kuka on kirjoittaja, olen kuullut h‰nest‰ puhuttavan. Sanotaan h‰nen valmistavan erinomaisia kermajuustoja; tilattakoon niit‰ minulle ja saakoon h‰n niist‰ maksun.' "Onnettomuudessani yritin nyt k‰‰nty‰ oikeuslaitoksen puoleen. Minulla oli viel‰ kuusi unssia kultaa j‰ljell‰: niist‰ t‰ytyi minun antaa kaksi unssia sille lakimiehelle, jolta kysyin neuvoa, toiset kaksi asianajajalle, joka otti hoitaakseen asiani, ja loput kaksi ylituomarin sihteerille. Kaiken t‰m‰n j‰lkeen asiani ei ollut p‰‰ssyt edes alkuunkaan, vaikka olin jo tuhlannut enemm‰n rahaa kuin koko juustojeni ja vaimoni arvon. Palasin kyl‰‰mme aikoen myyd‰ talomme saadakseni takaisin vaimoni. "Taloni arvo oli ainakin kuusikymment‰ unssia kultaa, mutta kaikki n‰kiv‰t, ett‰ olin kˆyh‰ ja pakotettu myym‰‰n. Ensimm‰inen, jonka puoleen k‰‰nnyin, tarjosi minulle siit‰ kolmekymment‰ unssia, toinen kaksikymment‰, kolmas kymmenen. Olin jo aikeissa p‰‰tt‰‰ kaupan, niin olin sokaistu, kun Hyrkanian ruhtinas hyˆkk‰si Babyloniin ja h‰vitti kaikki tielt‰‰n. Myˆs minun taloni ensin ryˆstettiin ja sitten poltettiin. "Kadotettuani siten rahani, vaimoni ja taloni, vet‰ysin t‰h‰n seutuun, jossa nyt n‰et minut. Olen koettanut el‰tt‰‰ itse‰ni kalastuksella, mutta kalatkin tekev‰t minusta pilkkaa kuten ihmiset. En saa mit‰‰n, olen kuolemaisillani n‰lk‰‰n, ja ilman sinua, arvoisa lohduttaja, olisin etsinyt kuolemaa joesta." Kalastajan kertomus ei sujunut keskeytyksitt‰, sill‰ v‰h‰n v‰li‰ Zadig, kovin liikuttuneena ja j‰rkkyneen‰, tiedusteli h‰nelt‰: "Kuinka? Etkˆ tied‰ mit‰‰n kuningattaren kohtalosta?" "En, hyv‰ herra", vastasi kalastaja. "Tied‰n vain sen, ett‰ kuningatar ja Zadig eiv‰t ole maksaneet minulle kermajuustoistani, ett‰ minulta on riistetty vaimoni ja ett‰ itse olen ep‰toivossa." "Olenpa mieliss‰ni", sanoi Zadig, "ettet ole i‰ksi p‰iv‰ksi kadottanut rahojasi. Olen kuullut puhuttavan Zadigista; h‰n on kunnon mies, ja jos h‰n palajaa Babyloniin, kuten h‰n toivoo, niin h‰n antaa sinulle enemm‰n kuin saatavasi onkaan. Mutta vaimosi suhteen, joka ei n‰yt‰ yht‰ kunnialliselta, kehoitan sinua luopumaan kaikista takaisinsaantipuuhista. Seuraa neuvoani ja mene Babyloniin. Min‰ joudun sinne jo ennen sinua, sill‰ min‰ kuljen ratsain ja sin‰ jalan. K‰‰nny ylh‰isen Kadorin puoleen; sano h‰nelle tavanneesi h‰nen yst‰v‰ns‰ ja odota minua h‰nen luonaan. L‰hde! ehk‰p‰ et en‰‰ olekaan onneton." "Oi mahtava Ormuzd", jatkoi Zadig, "sin‰ k‰yt‰t minua lohduttamaan t‰t‰ miest‰; ket‰ aiot k‰ytt‰‰ lohduttamaan minua?" N‰in sanoen h‰n antoi kalastajalle puolet siit‰ kullasta, jonka oli tuonut mukanaan Arabiasta. Kalastaja, h‰mm‰styneen‰ ja ihastuneena, suuteli Kadorin yst‰v‰n jalkoja ja virkkoi: "Te olette pelastava enkelini." Kuitenkin Zadig yh‰ edelleen kyseli uutisia ja vuodatti kyyneleit‰. "Kuinka, herra!" huudahti kalastaja. "Olisitteko tekin yht‰ onneton, te, joka teette muille hyv‰‰?" "Sata kertaa onnettomampi kuin sin‰", vastasi Zadig. "Mutta miten on mahdollista", virkkoi tuo kunnon mies, "ett‰ se, joka antaa, on surkuteltavampi kuin se, joka saa?" "Se johtuu siit‰", vastasi Zadig, "ett‰ sinun suurin onnettomuutesi oli puute, mutta minun kurjuuteni sijaitsee syd‰mess‰." "Olisiko siis Orkan ryˆst‰nyt teilt‰kin vaimon?" kysyi kalastaja. T‰m‰ kysymys toi Zadigin mieleen h‰nen kaikki seikkailunsa. H‰n k‰vi hengess‰‰n l‰pi koko onnettomuuksiensa sarjan alkaen kuningattaren koirasta aina rosvop‰‰llikkˆ Arbogadin luo saapumiseensa saakka. "Tosiaan Orkan ansaitsee rangaistuksensa", h‰n sanoi kalastajalle. "Mutta tavallisestipa juuri sellaiset ihmiset ovat kohtalon suosikkeja. Miten sitten lieneekin, mene vain Kador-herran luo ja odota siell‰ minua." He erosivat toisistaan. Kalastaja l‰hti matkaan kiitt‰en kohtaloaan, ja Zadig nelisti tiehens‰ syytt‰en yh‰ omaansa. XVIII Basiliski Saavuttuaan er‰‰lle kauniille niitylle Zadig huomasi useita naisia, jotka n‰kyiv‰t perin innokkaasti etsiv‰n jotakin. H‰n rohkeni l‰hesty‰ yht‰ heist‰ ja tiedustaa h‰nelt‰, voisiko h‰n saada kunnian auttaa heit‰ etsinn‰ss‰. "Pysy visusti poissa siit‰!" vastasi syyriatar. "Sit‰, mit‰ me haemme, saavat ainoastaan naisk‰det koskettaa." "Sep‰ merkillist‰", sanoi Zadig. "Tohtinenko pyyt‰‰ sinua selitt‰m‰‰n minulle, mik‰ se sitten oikein on, jota vain naisk‰det saavat koskettaa?" "Se on basiliski", vastasi nainen. "Basiliski! Ja mink‰ t‰hden te, jos suvaitset, kaunokaiseni, etsitte basiliskia?" "Se tapahtuu herraamme ja is‰nt‰‰mme Ogulia varten, jonka linnan n‰et tuolla niityn takana t‰m‰n joen partaalla. Me olemme h‰nen nˆyri‰ orjattariaan. Ogul-herra on sairas; h‰nen l‰‰k‰rins‰ on m‰‰r‰nnyt h‰net syˆm‰‰n ruusuvedess‰ keitetyn basiliskin, ja koska basiliski on kovin harvinainen el‰in, jonka ainoastaan naiset voivat saada kiinni, niin on Ogul-herra luvannut korottaa sen meist‰ lempivaimokseen, joka tuo h‰nelle basiliskin. Suvaitse minun siis jatkaa etsimist‰ni, sill‰ tied‰t nyt hyvin, mit‰ merkitsee minulle, jos joku tovereistani ehtii ennen minua." Zadig j‰tti syyriattaren tovereineen etsim‰‰n basiliskia ja jatkoi matkaansa niityn halki. Tultuaan er‰‰n pienen puron rannalle h‰n tapasi siell‰ er‰‰n toisen naisen lojumassa nurmikolla, mutta t‰m‰ ei etsinyt mit‰‰n. H‰nen vartalonsa n‰ytti muhkealta ja arvokkaalta, mutta h‰nen kasvonsa olivat hunnun peitossa. H‰n oli kumartuneena puron yli, ja syv‰t huokaukset kohosivat h‰nen povestaan. K‰dess‰ h‰nell‰ oli pieni puikko, jolla h‰n piirteli kirjaimia nurmen ja puron v‰liss‰ olevaan hienoon hietaan. Zadig oli utelias n‰kem‰‰n, mit‰ tuo nainen mahtoi kirjoittaa. H‰n l‰hestyi h‰nt‰ ja n‰ki ensin Z-kirjaimen, sitten A:n. H‰n h‰mm‰styi. Nyt n‰kyi D. H‰n alkoi vavista. Kukaan ei voi kuvata h‰nen kummastustaan, kun h‰n n‰ki nimens‰ molemmat viimeisetkin kirjaimet. H‰n seisoi jonkin aikaa aivan liikkumattomana, mutta vihdoin h‰n keskeytti hiljaisuuden murtunein ‰‰nin: "Jalo nainen! Suokaa anteeksi onnettomalle muukalaiselle, joka rohkenee kysy‰ teilt‰, mink‰ ihmeellisen sattuman johdosta min‰ n‰en t‰ss‰ Zadigin nimen teid‰n jumalallisen k‰tenne kirjoittamana?" N‰m‰ sanat ja niiden ‰‰nensoinnun kuullessaan nainen kohotti vapisevin k‰sin huntuansa, katseli Zadigia, p‰‰sti huudon, joka oli t‰ynn‰ hell‰‰ liikutusta, yll‰tyst‰ ja iloa, ja vaipui, kaikkien niiden eri tunteiden vallassa, jotka nyt yht'aikaa tunkivat h‰nen sieluunsa, tainnoksissa Zadigin syliin. H‰n olikin Astarte itse, h‰n oli Babylonin kuningatar, h‰n oli juuri se, jota Zadig jumaloi ja jonka jumaloimisesta h‰n syytti itse‰‰n; h‰n oli se, jonka kohtaloa h‰n oli niin paljon itkenyt ja pel‰nnyt. Tuokion h‰n oli aivan pois suunniltaan, ja kun h‰n sitten oli luonut katseensa Astarten silmiin, jotka j‰lleen aukenivat, t‰ynn‰ h‰mm‰styksen ja hellyyden sekaista riutumusta, huudahti h‰n: "Oi te kuolemattomat jumalat, jotka johdatte heikkojen ihmisten kohtaloita, annatteko minulle j‰lleen Astarten? Min‰ aikana, miss‰ paikassa, miss‰ tilassa n‰enk‰‰n h‰net j‰lleen?" H‰n heitt‰ysi polvilleen Astarten eteen ja kosketti otsallaan h‰nen jalkainsa tomua. Babylonin kuningatar nosti h‰net ylˆs ja pyysi h‰nt‰ istumaan viereens‰ puron partaalle. Monta kertaa h‰n kuivasi kyyneli‰‰n, jotka yh‰ uudestaan pyrkiv‰t vuotamaan; parikymment‰ kertaa h‰n yritti puhua, mutta h‰nen huokauksensa keskeyttiv‰t sen; h‰n kyseli Zadigilta, mik‰ sattuma oli vienyt heid‰t yhteen, ja keskeytti ‰kki‰ h‰nen vastauksensa uusilla kysymyksill‰‰n. H‰n alkoi kertoa onnettomuuksiaan ja tahtoi samoin tiet‰‰ Zadigin kokemukset. Kun vihdoin myrsky oli hieman asettunut molempien mieliss‰, niin Zadig kertoi h‰nelle muutamin sanoin, mik‰ seikkailu oli h‰net tuonut mainitulle niitylle. "Mutta, oi onneton ja korkea kuningatar, kuinka tapaan sinut t‰ss‰ syrj‰isess‰ paikassa orjattaren asussa, toisten orjattarien seurassa, jotka etsiv‰t basiliskia, mik‰ l‰‰k‰rin m‰‰r‰yksen mukaan on keitett‰v‰ ruusuvedess‰?" Astarte vastasi: "Noiden toisten etsiess‰ basiliskiaan min‰ kerron sinulle kaiken sen, mit‰ olen saanut k‰rsi‰ ja mink‰ suon taivaalle anteeksi nyt, kun olen saanut sinut j‰lleen. Tied‰n hyvin, ett‰ mieheni, kuningas, pani kovin pahakseen, ett‰ sin‰ olit rakastettavin kaikista miehist‰, ja juuri siit‰ syyst‰ h‰n er‰‰n‰ yˆn‰ p‰‰tti kuristuttaa sinut ja myrkytytt‰‰ minut. Tied‰t myˆs kuinka pikku mykk‰ni ilmaisi minulle h‰nen korkean majesteettinsa m‰‰r‰yksen. Tuskin oli uskollinen Kador pakottanut sinut tottelemaan k‰sky‰ni ja l‰htem‰‰n pakoon, kun h‰n uskalsi hiipi‰ luokseni keskell‰ yˆt‰ er‰‰st‰ salaisesta ovesta. H‰n ryˆsti minut ja vei minut Ormuzdin temppeliin, jossa maagi, h‰nen veljens‰, piilotti minut suunnattoman suureen kuvapatsaaseen, jonka kanta nojaa temppelin perustuksiin ja p‰‰ ulottuu kattoholviin saakka. Min‰ olin aivan kuin haudattu sinne, mutta maagi huolehti minusta, eik‰ minulta puuttunut mit‰‰n tarpeellista. "Sill‰ v‰lin kuninkaan apteekkari p‰iv‰n koitteessa astui huoneeseeni, mukanaan juoma, johon oli sekoitettu villikaalia, opiumia, keisoa, mustaa p‰rsk‰juurta ja ukonhattua, ja toinen virkailija l‰hti, sinisilkkisell‰ nauhalla varustettuna, sinun asuntoosi. Ket‰‰n ei lˆydetty. Voidakseen helpommin pett‰‰ kuningasta Kador oli saapuvinaan syytt‰m‰‰n meit‰ molempia. H‰n kertoi sinun l‰hteneen Intiaa ja minun Memfist‰ kohti. Meid‰n kummankin j‰lkeen l‰hetettiin heti henkivartijoita. "Ne l‰hetit, jotka hakivat minua, eiv‰t minua tunteneet. En n‰et ollut juuri milloinkaan n‰ytt‰nyt kasvojani muille kuin sinulle, silloinkin mieheni k‰skyst‰ ja l‰sn‰ollessa. He riensiv‰t minun j‰lkeeni sen kuvauksen perusteella, joka heille oli minusta annettu. Egyptin rajalla sattui heid‰n silmiins‰ er‰s nainen, jolla oli samanlainen vartalo kuin minulla ja joka ehk‰ oli vieh‰tt‰v‰mpikin. H‰n harhaili itkusilmin; he luulivat varmasti, ett‰ tuo nainen oli Babylonin kuningatar, ja veiv‰t h‰net Moabdarille. Heid‰n erehdyksens‰ saattoi kuninkaan aluksi ankaraan raivoon, mutta pianpa h‰n, tarkasteltuaan naista l‰hemmin, huomasi t‰m‰n sangen kauniiksi ja rauhoittui. Naisen nimi oli Missuf, mik‰ nimi egyptin kielell‰, kuten minulle sittemmin sanottiin, merkitsee samaa kuin 'kaunis oikullinen'. Sellainen h‰n todella olikin, mutta h‰nell‰ oli samalla yht‰ paljon oveluutta kuin oikkuja. H‰n miellytti Moabdaria ja vaikutti h‰neen siin‰ m‰‰rin, ett‰ t‰m‰ julisti h‰net puolisokseen. "Nyt vasta h‰nen luonteensa paljastui oikeassa karvassaan; arkailematta h‰n antautui kaikenlaisiin hullutuksiin ja p‰‰h‰npistoihin. Niinp‰ h‰n tahtoi pakottaa vanhaa ja luuvalon vaivaamaa ylimaagia tanssimaan h‰nen edess‰‰n, ja kun maagi kielt‰ytyi siit‰, vainosi h‰n t‰t‰ ankarasti. Samoin h‰n m‰‰r‰si ylitallimestarinsa paistamaan h‰nelle sokerileivoksen, ja vaikka ylitallimestari jos miten selitti, ettei h‰n ollut mik‰‰n sokerileipuri, t‰ytyi h‰nen sittenkin valmistaa torttu, mutta tuli ajetuksi tiehens‰, koska se oli liiaksi paistunut. K‰‰piˆns‰ h‰n korotti ylitallimestariksi ja er‰‰n hovipoikansa kansleriksi. Sill‰ tavalla h‰n hallitsi Babylonissa. Kaikki ik‰vˆiv‰t minua. "Kuningas, joka oli ollut perin kunnon mies siihen saakka kun h‰n tahtoi myrkytt‰‰ minut ja kuristuttaa sinut, n‰ytti hukuttaneen kaikki hyveens‰ siihen rajattomaan rakkauteen, jota h‰n tunsi tuota kaunista oikutarta kohtaan. Pyh‰n tulen suurena p‰iv‰n‰ h‰n tuli temppeliin. Min‰ n‰in h‰nen rukoilevan jumalia Missufin puolesta sen kuvapatsaan juurella, jossa min‰ olin piilossa. Min‰ korotin ‰‰neni ja huusin h‰nelle: 'Jumalat hylk‰‰v‰t sellaisen kuninkaan rukoukset, joka on muuttunut tyranniksi ja tahtonut surmauttaa j‰rkev‰n puolison, naidakseen sijaan hupsun.' N‰m‰ sanat j‰rkyttiv‰t Moabdaria siin‰ m‰‰rin, ett‰ h‰nen p‰‰ns‰ meni sekaisin. Lausumani ennustus yhdess‰ Missufin hirmuvallan kanssa riitti saattamaan h‰net j‰rjilt‰‰n; muutamassa p‰iv‰ss‰ h‰nest‰ tuli mielipuoli. "H‰nen hulluutensa, joka n‰ytti taivaan rangaistukselta, oli merkkin‰ julkiseen kapinaan. Tapahtui yleinen aseisiin nousu. Babylon, joka niin kauan oli ollut velttouteen ja joutilaisuuteen vajonneena, muuttui kauhean kansalaissodan n‰ytt‰mˆksi. Minut vedettiin esiin kuvapatsaan sis‰st‰ ja asetettiin yhden puolueen etunen‰‰n. Kador kiiruhti Memfiseen hakemaan sinua Babyloniin. Hyrkanian ruhtinas, saatuaan kuulla n‰ist‰ surkeista uutisista, palasi sotajoukkoineen muodostamaan kolmannen puolueen Kaldeassa. H‰n k‰vi kuninkaan kimppuun, joka ylimielisen egyptitt‰rens‰ kera riensi h‰nt‰ vastaan. Moabdar sai surmansa taistelussa; Missuf joutui voittajan k‰siin. Kova onneni tahtoi, ett‰ min‰kin jouduin er‰‰n hyrkanialaisen partiojoukon vangiksi ja ett‰ minut vietiin ruhtinaan eteen juuri samalla kertaa kuin Missufkin. "Ep‰ilem‰tt‰ on sinusta hauskaa kuulla, ett‰ ruhtinas huomasi minut egyptit‰rt‰ kauniimmaksi, mutta sit‰ ik‰v‰mp‰‰ tiet‰‰, ett‰ h‰n m‰‰r‰si minut haaremiinsa. H‰n sanoi minulle sangen p‰‰tt‰v‰sti, ett‰ niin pian kuin h‰n olisi enn‰tt‰nyt lopettaa er‰‰n aikomansa sotaretken, h‰n saapuisi minun luokseni. Voit arvata tuskani. Minua Moabdariin liitt‰neet siteet olivat nyt katkenneet, min‰ olisin voinut kuulua Zadigille, mutta olinkin joutunut tuon raakalaisen valtaan! Vastasin h‰nelle kaikella sill‰ ylpeydell‰, mink‰ arvoni ja tunteeni antoivat minulle. Olen aina kuullut sanottavan taivaan suovan minun asemassani oleville henkilˆille niin ylev‰n luonteen, ett‰ se yhdell‰ sanalla ja yhdell‰ silm‰yksell‰ voi mit‰ syvimp‰‰n kunnioitukseen nˆyryytt‰‰ ne uhkarohkeat, jotka uskaltavat sen unohtaa. Min‰ puhuin kuin kuningatar, mutta minua kohdeltiin kuin seuraneiti‰. Suvaitsematta virkkaa minulle sanaakaan hyrkanialainen sanoi mustalle eunukilleen, ett‰ olin ynse‰ nainen, mutta siit‰ huolimatta sangen soma. H‰n k‰ski h‰nen huolehtia minusta ja panna minut noudattamaan lempivaimojensa ruokaj‰rjestyst‰, jotta saisin tuoreemman ihonv‰rin ja siten miellytt‰isin h‰nt‰ enemm‰n silloin, kun h‰n suvaitsisi suosiollaan minua kunnioittaa. Sanoin h‰nelle tappavani itseni, mutta h‰n v‰itti nauraen, ettei sit‰ niin vain itse‰‰n tapeta, mik‰li h‰n tunsi entisist‰ kokemuksistaan; ja niin h‰n j‰tti minut kuten mies, joka on asettanut papukaijan h‰kkiins‰. Millainen asema maailman ensimm‰iselle kuningattarelle, ja, suoraan sanoakseni, syd‰melle, joka kuului Zadigille!" H‰nen n‰in sanoessaan Zadig heitt‰ytyi h‰nen jalkoihinsa ja kasteli niit‰ kyynelill‰‰n. Astarte nosti h‰net hell‰sti pystyyn ja jatkoi seuraavasti: "Olin siis raakalaisen vallassa, kilpailijattarenani hullu, jonka kanssa yhteen minut oli teljetty. H‰n kertoi minulle seikkailunsa Egyptiss‰. Min‰ p‰‰tin siit‰ kuvauksesta, jonka h‰n antoi sinusta, aikaseikoista, dromedaarista, jolla olit l‰htenyt matkaan, ja muista tiedoista, ett‰ juuri Zadig oli tapellut h‰nen puolestaan. Olin varma siit‰ ett‰ olit Memfiiss‰ ja p‰‰tin paeta sinne itsekin. 'Kaunis Missuf', sanoin h‰nelle, 'sin‰ olet paljon miellytt‰v‰mpi kuin min‰, sin‰ hauskutat paljon paremmin kuin min‰ Hyrkanian ruhtinasta. Helpota minulle paon mahdollisuutta, niin saat hallita yksin. Siten teet minut onnelliseksi ja samalla p‰‰set irti vaarallisesta kilpailijattaresta.' Missuf neuvotteli kanssani pakoni valmisteluista, ja min‰ pujahdin sitten salaa tieheni er‰‰n egyptil‰isen orjattaren kanssa. "Olin jo l‰hell‰ Arabian rajaa, kun er‰s kuuluisa rosvo, nimelt‰ Arbogad, ryˆsti minut ja mˆi orjakauppiaille; ne toivat minut t‰h‰n linnaan, jossa asuu herra Ogul. H‰n osti minut tiet‰m‰tt‰ kuka olin. H‰n on hekumallinen ihminen, joka ei osaa muuta kuin syˆd‰ ja m‰ss‰t‰ ja joka uskoo jumalan l‰hett‰neen h‰net maailmaan vain syˆm‰‰n ja juomaan. H‰nen ruhonsa on niin suunnaton ymp‰rysmitaltaan, ett‰ h‰n on alituisessa tukehtumisen vaarassa. H‰nen l‰‰k‰rins‰, jolla ei ole juuri mit‰‰n vaikutusta silloin, kun h‰nen ruuansulatuksensa on kunnossa, hallitsee h‰nt‰ hirmuvaltiaan tavoin silloin, kun h‰n on syˆnyt liiaksi. H‰n on uskotellut Ogulille parantavansa h‰net ruusuvedess‰ keitetyll‰ basiliskilla. Herra Ogul on luvannut k‰tens‰ palkinnoksi sille orjattaristaan, joka tuo h‰nelle basiliskin. N‰et hyvin, etten mitenk‰‰n est‰ heit‰ innokkaasti tavoittamasta t‰t‰ kunniaa. Enk‰ ole milloinkaan v‰hemm‰n halunnut mokomaa elukkaa lˆyt‰‰ kuin nyt, kun taivas on suonut minun j‰lleen n‰hd‰ sinut." Nyt Astarte ja Zadig ilmaisivat toisilleen kaiken sen, mihin kauan pid‰tetyt tunteet, kaiken sen, mihin heid‰n kovat kohtalonsa ja heid‰n lempens‰ voivat haltioittaa nuo mit‰ jaloimmat ja syvimmin tuntevat syd‰met; ja rakkauden hengett‰ret kantoivat heid‰n sanansa Venuksen asunnoille saakka. Naiset palasivat Ogulin luo mit‰‰n lˆyt‰m‰tt‰. Zadig esitytti itsens‰ h‰nelle ja lausui seuraavasti: "Astukoon kuolematon terveys alas taivaasta huolehtimaan sinun el‰m‰st‰si! Olen l‰‰k‰ri ja olen rient‰nyt luoksesi kuultuani huhun sinun sairaudestasi, tuoden mukanani ruusuvedess‰ keitetyn basiliskin. Se ei suinkaan merkitse sit‰ ett‰ aikoisin kanssasi naimisiin; pyyd‰n sinua ainoastaan vapauttamaan tuon nuoren babylonilaisen orjattaren, jonka ostit joku p‰iv‰ sitten; ja min‰ lupaan j‰‰d‰ orjaksesi h‰nen sijastaan, jollei minun onnistu parantaa mahtavaa Ogul-herraa." Ehdotus hyv‰ksyttiin. Astarte matkusti Zadigin palvelijan kera Babyloniin, luvaten heti l‰hett‰‰ pikaviestin ilmoittamaan h‰nelle kaikesta siit‰, mit‰ Babylonissa oli tapahtunut. Heid‰n j‰‰hyv‰isens‰ olivat yht‰ hell‰t kuin heid‰n j‰lleenn‰kemisens‰kin oli ollut. J‰lleentapaamisen, samoinkuin eronkin hetki ovat el‰m‰n kaksi t‰rkeint‰ k‰‰nnekohtaa, kuten sanoo Zendin suuri kirja. Zadig rakasti kuningatarta niin syv‰sti kuin h‰n vannoikin, ja kuningatar rakasti Zadigia enemm‰n kuin rohkeni tunnustaakaan. Sill‰ v‰lin Zadig puhui Ogulille n‰in: "Hyv‰ herra, minun basiliskiani et voi syˆd‰; sen koko voiman t‰ytyy tunkeutua sinuun ihohuokosista. Min‰ olen pannut sen pieneen, hyvin pulleaan ja hienolla nahalla peitettyyn nahkaleiliin, jota sinun nyt tulee kaikin voimin heitt‰‰ menem‰‰n, samalla kun min‰ heit‰n sen sinulle joka kerta j‰lleen takaisin. Kun sen ohessa muutaman p‰iv‰n noudatat ankaraa ruokaj‰rjestyst‰, niin saatpa n‰hd‰, mit‰ taitoni saa aikaan." Ensimm‰isen‰ p‰iv‰n‰ Ogul oli aivan pakahtua ja luuli kuolevansa v‰symyksest‰. Toisena h‰n ei en‰‰ ollut yht‰ v‰synyt ja nukkuikin paremmin. Kahdeksan p‰iv‰n per‰st‰ h‰n oli kaikin puolin yht‰ voimakas, terve, kepe‰ ja iloinen kuin parhaina nuoruusvuosinaan. "Sin‰ olet pelannut palloa ja ollut kohtuullinen", sanoi Zadig. "Tied‰ siis, ettei ole olemassakaan mit‰‰n basiliskia; ett‰ ihminen voi aina hyvin, jos harrastaa kohtuullisuutta ja ruumiinliikuntoa, ja ett‰ taito sovittaa kohtuuttomuutta yhteen terveyden kanssa on yht‰ per‰tˆn ja typer‰ taito kuin viisasten kivi, t‰hdist‰ ennustaminen ja maagien jumaluusoppi." Ogulin ylil‰‰k‰ri, joka n‰ki, kuinka vaarallinen moinen mies oli l‰‰ketieteelle, liittyi Ogulin henkiapteekkariin, l‰hett‰‰ksens‰ Zadigin etsim‰‰n basiliskia toisesta maailmasta. Niinp‰ h‰n, tultuaan jo niin monesti rangaistuksi siit‰ ett‰ oli tehnyt hyv‰‰, oli taas v‰h‰ll‰ joutua surman suuhun, koska oli parantanut ylh‰isen m‰ss‰rin. H‰net kutsuttiin loistavalle aterialle. Toista ruokalajia tarjottaessa h‰net oli myrkytett‰v‰; mutta jo ensimm‰isen aikana h‰n sai pikasanoman kauniilta Astartelta. H‰n nousi nopeasti pˆyd‰st‰ ja l‰hti. Kun kaunis nainen rakastaa sinua, sanoo suuri Zoroaster, niin selviydyt aina pulasta t‰ss‰ maailmassa. XIX Taistelut Kuningatar oli otettu Babylonissa vastaan kaikella sill‰ ihastuksella, jota aina osotetaan kauniille ruhtinattarelle, joka on paljon k‰rsinyt. Babylon n‰ytti taas rauhallisemmalta; Hyrkanian ruhtinas oli er‰‰ss‰ taistelussa saanut surmansa, ja voittoisat babylonilaiset julistivat nyt, ett‰ Astarten piti menn‰ naimisiin sen miehen kanssa, joka valittaisiin hallitsijaksi. Ei tahdottu, ett‰ maailman arvokkain valtapaikka, nimitt‰in Astarten miehen ja Babylonin kuninkaan asema, riippuisi juonista ja vehkeilyst‰. Sent‰hden vannottiin tunnustaa kuninkaaksi vain urhoollisin ja viisain mies. Jonkin matkan p‰‰h‰n kaupungista laitettiin suuri kilparata, joka ymp‰rˆitiin muhkeasti koristetuilla katsojariveill‰. Taistelijain tuli saapua sinne kaikenlaisilla aseilla varustettuina. Jokainen heist‰ sai katsojarivin takaa k‰ytett‰v‰kseen erillisen huoneen, jossa kukaan ei voinut h‰nt‰ n‰hd‰ eik‰ tuntea. Kunkin tuli taistella nelj‰ er‰‰; niiden, jotka olivat kyllin onnellisia voittamaan nelj‰ ritaria, tuli sitten taistella toisiansa vastaan, kunnes se, joka viimeisen‰ pysyi pystyss‰ kilparadalla, julistettaisiin kisojen voittajaksi. Nelj‰n p‰iv‰n per‰st‰ h‰nen tuli palata samoissa varuksissa selvitt‰m‰‰n maagien asettamia arvoituksia. Jollei t‰m‰ h‰nelle onnistunut, ei h‰n kelvannut kuninkaaksikaan, ja peitsentaittamisen t‰ytyi alkaa uudelleen, kunnes lˆytyi mies, joka voittaisi molemmissa kilpailuissa; tahdottiin n‰et v‰ltt‰m‰ttˆm‰sti saada kuninkaaksi kaikkein urhoollisin ja viisain mies. Kuningatar oli koko t‰m‰ aika pidett‰v‰ tarkan valvonnan alaisena; h‰nen sallittiin ainoastaan hunnutettuna olla l‰sn‰ kisoissa, mutta h‰n ei saanut puhella kenenk‰‰n kilpailevan kanssa, jottei mik‰‰n puolueellisuus tai v‰‰ryys p‰‰sisi vaikuttamaan tulokseen. T‰m‰n kaiken Astarte ilmoitti rakastetulleen, toivoen ett‰ Zadig h‰nen t‰htens‰ osoittaisi enemm‰n miehuullisuutta ja nerokkuutta kuin kukaan muu. Zadig l‰hti matkaan ja rukoili Venusta vahvistamaan h‰nen urhoollisuuttaan ja teroittamaan h‰nen j‰rke‰‰n. H‰n saapui Eufratin rannalle tuon suuren p‰iv‰n aattona ja kirjoitutti tunnuslauseensa muiden taistelijain tunnuslauseiden joukkoon, salaten, kuten laki m‰‰r‰si, kasvonsa ja nimens‰. Sitten h‰n meni lep‰‰m‰‰n siihen huoneeseen, jonka arpa oli h‰nelle osoittanut. H‰nen yst‰v‰ns‰ Kador, joka oli palannut Babyloniin, etsitty‰‰n h‰nt‰ turhaan Egyptist‰, antoi vied‰ h‰nen asuntoonsa t‰ydellisen asevarustuksen, jonka kuningatar oli h‰nelle l‰hett‰nyt. Samoin h‰n kuningattaren puolesta l‰hetti Zadigille eritt‰in kauniin persialaisen ratsun. Zadig tunsi helposti Astarten n‰iden lahjojen antajaksi; h‰nen miehuutensa ja lempens‰ ammensivat niist‰ uusia voimia ja uusia toiveita. Kilpap‰iv‰ valkeni. Kuningatar oli asettunut jalokivill‰ kaunistetun korukatoksen alle, ja katsojarivit olivat t‰ynn‰ kaikens‰‰tyisi‰ Babylonin ihmisi‰. Taistelijat saapuivat paikalle. Jokainen heist‰ asetti tunnuslauseensa ylimaagin jalkoihin; niist‰ vedettiin arpaa, jolloin Zadigin tunnuslause j‰i viimeiseksi. Ensimm‰inen kilpataistelija oli er‰s hyvin rikas herra, nimelt‰ Itobad, sangen turhamainen, mutta arkanahkainen, perin kˆmpelˆ ja typer‰. H‰nen palvelijansa olivat uskotelleet h‰nelle, ett‰ juuri sellainen mies kuin h‰n olisi paras kuninkaaksi. H‰n oli vastannut heille: "Todellakin, minunlaiseni miehen tulee hallita." -- Niinp‰ h‰net oli sitten puettukin sotisopaan p‰‰st‰ jalkoihin saakka: h‰nell‰ oli kultainen, vihre‰ksi emaljoitu haarniska, vihre‰ kyp‰rintˆyhtˆ ja vihreill‰ nauhoilla koristettu peitsi. Siit‰ tavasta, jolla Itobad ohjasi ratsuaan, huomattiin heti, ettei h‰n ollut se mies, jolle taivas oli m‰‰r‰nnyt Babylonin valtikan. Ensimm‰inen ritari, joka karkuutti h‰nt‰ vastaan, heitti h‰net satulasta; toinen kellisti h‰net sel‰lleen ratsun lautasille, molemmat koivet ilmassa ja k‰det harallaan. Itobad nousi j‰lleen pystyyn, mutta niin surkean n‰kˆisen‰, ett‰ koko amfiteatteri r‰j‰hti nauramaan. Kolmas ei katsonut maksavan vaivaa edes k‰ytt‰‰ keih‰st‰‰n, vaan antoi h‰nen tehd‰ harhaiskun, tarttui h‰nen oikeaan koipeensa, pyˆritti h‰nt‰ puoleksi ymp‰ri ja heitti h‰net lopuksi hiekalle. Kisojen tallimestarit riensiv‰t nauraen paikalle ja asettivat h‰net j‰lleen satulaan. Nelj‰s taistelija tarttui h‰nt‰ vasempaan koipeen ja pudotti h‰net toiselle puolelle. Ivanaurun kaikuessa h‰net vietiin huoneeseensa, jossa h‰nen lain mukaan t‰ytyi viett‰‰ yˆ. Vaivalloisesti liikaten h‰n virkkoi: "Mik‰ sattuma sellaiselle miehelle kuin min‰!" Muut ritarit tekiv‰t paremmin velvollisuutensa. Jotkut heist‰ voittivat kaksi taistelijaa per‰kk‰in; jopa er‰‰t p‰‰siv‰t kolmeenkin. Ainoastaan prinssi Otam voitti nelj‰. Vihdoin tuli Zadigin vuoro. H‰n pudotti satulasta kaikella mahdollisella soreudella nelj‰ ritaria per‰kk‰in. Lopullinen voitto oli nyt ratkaistava Otamin ja Zadigin kesken. Edellisell‰ oli kultainen, sinisell‰ emaljoitu sotisopa ja samanv‰rinen kyp‰rintˆyhtˆ; Zadigin asevarustus oli valkea. Kaikki katsojat asettuivat joko sinisen tai valkoisen ritarin puolelle; kuningatar, jonka syd‰n sykki kiivaasti, rukoili hartaasti taivasta suomaan voiton valkoiselle v‰rille. Molemmat taistelijat tekiv‰t hyˆkk‰yksens‰ ja k‰‰nnˆksens‰ niin notkeasti, k‰ytteliv‰t keih‰st‰‰n niin sulavasti ja istuivat satulassaan niin tanakasti, ett‰ kaikki, paitsi kuningatar, toivoivat, ett‰ Babylon saisi heist‰ kaksi kuningasta. Vihdoin, kun heid‰n ratsunsa jo olivat v‰syksiss‰ ja heid‰n peitsens‰ katkenneet, Zadig ryhtyi seuraavaan keinoon: h‰n ahdisti sinist‰ ritaria takaap‰in, keikautti itsens‰ t‰m‰n ratsun lautasille, tarttui h‰neen vyˆt‰isilt‰, heitti h‰net maahan, istahti h‰nen sijaansa satulaan ja karautti maassa viruvan Otamin ymp‰ri. Koko katsojajoukko huusi silloin: "Voitto valkoiselle ritarille!" Vimmastuneena karkasi Otam pystyyn ja veti miekkansa; myˆs Zadig hypp‰si alas ratsulta kalpa k‰dess‰. Molemmat seisoivat nyt kisakent‰ll‰ vastatusten ja alottivat uuden taistelun, jossa voima ja vikkelyys vuorotellen loistivat. Kyp‰rien hˆyhentˆyhdˆt, k‰sivarsisuojusten naulat, panssarien renkaat lenteliv‰t kauas ymp‰ri tuhansien salamoivien iskujen irroittamina. He pist‰v‰t ja sivaltavat, vasemmalle ja oikealle, p‰‰h‰n ja rintaan. He v‰ist‰v‰t ja hyˆkk‰‰v‰t, kilvoittelevat ja ponnistelevat, aivan kiinni toisissaan; he kiemurtelevat kuin k‰‰rmeet ja karkaavat toistensa kimppuun kuin leijonat. S‰keni‰ s‰ihkyy ymp‰ri joka kerta kun he iskev‰t toisiaan. Vihdoin Zadig hetkiseksi j‰nnitt‰‰ kaiken mielenmalttirisa, pys‰htyy, tekee nokkelan tempun, syˆksyy Otamin kimppuun, kaataa h‰net ja riisuu aseista, jolloin Otam huudahtaa: "Oi valkoinen ritari! Sinut n‰kyy m‰‰r‰tyn Babylonin hallitsijaksi!" Kuningattaren riemu oli rajaton. Lain m‰‰r‰ysten mukaisesti vietiin sek‰ valkoinen ett‰ sininen ritari kumpikin huoneeseensa samoin kuin muutkin. Myk‰t pantiin heit‰ palvelemaan ja kantamaan heille ruokaa. Tietysti Zadigin palvelijana oli kuningattaren pieni mykk‰. Vihdoin heid‰t j‰tettiin yksin nukkumaan huomisaamuun saakka, jolloin voittajan tuli esitt‰‰ tunnuslauseensa ylimaagille verrattavaksi toisiinsa, siten ilmaistakseen itsens‰. Rakkaudestaan huolimatta Zadig nukkui heti raskaasti, koska oli kovin v‰synyt. Sen sijaan Itobad, joka oli majoitettu h‰nen naapurikseen, ei lainkaan nukkunut. H‰n nousi keskell‰ yˆt‰, hiipi Zadigin huoneeseen, otti h‰nen valkoiset varuksensa tunnuslauseineen ja j‰tti sijaan oman vihre‰n asunsa. P‰iv‰n koitteessa h‰n ylpe‰n‰ astui ylimaagin eteen julistamaan, ett‰ juuri h‰n oli voittaja. Tosin se oli kaikille yll‰tys, mutta kun Zadig yh‰ nukkui, niin Itobad julistettiin voittajaksi. H‰mm‰styneen‰ ja ep‰toivo syd‰mess‰‰n Astarte palasi Babyloniin. Koko kilparata oli melkein tyhj‰, kun Zadig vihdoin her‰si; h‰n etsi aseitaan, mutta lˆysi vain tuon vihre‰n sotisovan. H‰nen t‰ytyi pukeutua siihen, kun h‰nell‰ ei ollut mit‰‰n muitakaan vaatteita. H‰mill‰‰n ja harmistuneena h‰n vihaisesti heitti sen ylleen ja poistui t‰ss‰ asussa. Kaikki ne, jotka viel‰ olivat amfiteatterissa ja kilparadalla, ottivat h‰net ivanaurulla vastaan. H‰net ymp‰rˆitiin joka taholta, h‰nt‰ naurettiin vasten naamaa. Milloinkaan ei kukaan ole kokenut nˆyryytt‰v‰mpi‰ loukkauksia. Jo loppui h‰nelt‰kin k‰rsiv‰llisyys; h‰n ajoi miekan iskuilla hajalleen tuon roskav‰en, joka uskalsi h‰v‰ist‰ h‰nt‰; mutta h‰n ei ollut selvill‰ siit‰, mit‰ h‰nen tuli tehd‰. H‰n ei voinut tavata kuningatarta eik‰ vaatia takaisin h‰nen l‰hett‰m‰‰ns‰ valkoista sotisopaa, ettei vain mitenk‰‰n saattaisi h‰nt‰ v‰‰r‰‰n valoon. Siten h‰n samalla oli sek‰ syv‰n tuskan vallassa ett‰ t‰ynn‰ raivoa ja rauhattomuutta. H‰n kuljeskeli pitkin Eufratin rantaa varmana siit‰, ett‰ h‰nen onnent‰htens‰ oli m‰‰r‰nnyt h‰net auttamattomasti onnettomuuteen, ja k‰vi ajatuksissaan l‰pi kaikki vastoink‰ymisens‰ tuon naisen jutusta alkaen, joka kammosi silm‰puolia, aina sotisopansa kadottamiseen saakka. "Se johtuu siit‰", sanoi h‰n, "ett‰ her‰sin liian myˆh‰‰n. Jollen olisi maannut liian kauan, olisin nyt Babylonin kuningas ja Astarte olisi omani. Tiedot, hyveet ja urhoollisuus ovat olleet minulle yksinomaan onnettomuudeksi." H‰n alkoi jo napista kaitselmusta vastaan ja tunsi kiusausta uskoa, ett‰ julma sallimus vallitsi kaikkea, sortaen hyvi‰ ja suosien vihreit‰ ritareja. Enemm‰n viel‰ pahoitti h‰nt‰ se, ett‰ h‰nell‰ oli yll‰‰n tuo vihre‰ sotisopa, joka oli tuottanut h‰nelle niin paljon ivanaurua. H‰n mˆikin sen er‰‰lle kohtaamallensa kauppiaalle halvasta hinnasta ja sai t‰lt‰ sijaan takin ja korkean lakin. T‰ss‰ asussa h‰n vaelsi pitkin Eufratin rantaa, t‰ynn‰ ep‰toivoa ja syytt‰en syd‰mess‰‰n kaitselmusta, joka alati vainosi h‰nt‰. XX Erakko Matkallaan h‰n kohtasi vanhan erakon, jonka valkea ja kunnianarvoisa parta ulottui vyˆt‰isille asti. K‰dess‰ h‰nell‰ oli kirja, jota h‰n tarkkaavasti luki. Zadig pys‰htyi ja kumarsi h‰nelle syv‰‰n. Erakko tervehti h‰nt‰ niin ylevin ja lempein elein, ett‰ Zadigia halutti keskustella h‰nen kanssaan. H‰n kysyi h‰nelt‰, mit‰ kirjaa h‰n luki. "Kohtalon kirjaa",[40] sanoi erakko. "Tahdotko tutustua siihen?" H‰n antoi kirjan Zadigin k‰siin, mutta vaikka t‰m‰ taisikin useita kieli‰, ei h‰n voinut saada siit‰ selville yht‰‰n ainoaa kirjainta. "Sin‰ n‰yt‰t kovin huolestuneelta", sanoi h‰nelle tuo hyv‰ vanhus. "Ah, onpa minulla siihen tarpeeksi syyt‰", virkkoi Zadig. "Jos sallit minun seurata mukanasi", sanoi vanhus, "niin kenties voin olla sinulle hyˆdyksi. Olen jo ennenkin vuodattanut lohdutuksen tunteita onnettomien sieluun." Zadig tunsi syv‰‰ kunnioitusta erakon kasvojen ilmett‰, partaa ja kirjaa kohtaan. Keskustelun jatkuessa h‰n huomasi, ett‰ erakolla oli kaikesta tavattoman syv‰llinen tieto ja selvyys. H‰n puhui sallimuksesta, oikeudesta, siveellisyydest‰, korkeimmasta hyv‰st‰, inhimillisest‰ heikkoudesta, hyveist‰ ja paheista niin el‰v‰ll‰ ja sattuvalla kaunopuheisuudella, ett‰ Zadig tunsi vastustamattoman tenhon kahlehtivan itse‰ns‰ h‰neen. H‰n rukoili hartaasti erakkoa pysym‰‰n h‰nen seurassaan, kunnes enn‰tt‰isiv‰t palata Babyloniin. "Pyyd‰n sinulta samaa suosionosotusta", sanoi vanhus h‰nelle. "Vanno minulle Ormuzdin nimess‰, ettet eroa minusta muutamaan p‰iv‰‰n, mit‰ hyv‰ns‰ min‰ teenkin." Zadig vannoi, ja he vaelsivat yhdess‰ edelleen. Iltasella molemmat matkamiehet saapuivat er‰‰n komean linnan luo. Erakko pyysi vieraanvaraisuutta itselleen ja nuorelle seuralaiselleen. Ovenvartija, jota olisi voinut luulla suureksi herraksi, vei heid‰t halveksuvan armollisesti sis‰lle. Heid‰t esitettiin korkea-arvoiselle palvelijalle, joka n‰ytteli heille is‰nn‰n loistavat huoneet. Heid‰t sijoitettiin h‰nen pˆyt‰ns‰ alip‰‰h‰n, linnanherran suvaitsematta luoda heihin silm‰yst‰k‰‰n; kuitenkin heit‰ palveltiin kuten muitakin herkullisesti ja ylellisesti, viel‰p‰ lopuksi ojennettiin heille pesuvett‰ kultaisessa, smaragdeilla ja rubiineilla koristellussa maljassa. Sitten heid‰t vietiin nukkumaan kauniiseen huoneeseen, ja seuraavana aamuna palvelija toi kummallekin heist‰ kultarahan, jonka j‰lkeen he saivat menn‰. "Linnan is‰nt‰ n‰ytt‰‰ olevan ylev‰mielinen, joskin hieman ylpe‰ mies", sanoi Zadig tiell‰. "H‰n harjoittaa vieraanvaraisuutta jalolla tavalla." N‰in sanoessaan h‰n huomasi, ett‰ erakon vyˆst‰ riippuva perin laaja taskun tapainen n‰ytti kovin pingottuneelta ja pullistuneelta, ja h‰n n‰kikin siell‰ tuon jalokivill‰ koristellun kultamaljan, jonka erakko oli varastanut. Aluksi h‰n ei rohjennut mainita siit‰ mit‰‰n, mutta oli kuitenkin per‰ti ‰llistynyt. Keskip‰iv‰ll‰ erakko pys‰htyi er‰‰n sangen pienen talon ovelle, jossa asui muudan rikas saituri. H‰n pyysi vieraanvaraisuutta muutamiksi tunneiksi. Vanha, huonosti puettu palvelija otti h‰net vastaan ynsein ilmein ja vei erakon ja Zadigin talliin, jossa heille tarjottiin muutamia m‰d‰ntyneit‰ oliiveja, huonoa leip‰‰ ja pahentunutta olutta. Erakko joi ja sˆi yht‰ tyytyv‰isin ilmein kuin edellisen‰kin p‰iv‰n‰. Sitten h‰n k‰‰ntyi tuon vanhan palvelijan puoleen, joka piti heit‰ silm‰ll‰ n‰hd‰kseen, varastaisivatko he jotakin; h‰n antoi h‰nelle nuo kaksi kultarahaa, jotka oli aamusella saanut, ja kiitti h‰nt‰ h‰nen avuliaisuudestaan. "Pyyd‰n sinua", lis‰si h‰n, "esitt‰m‰‰n minut herrallesi." ƒllistyneen‰ johti palvelija molemmat sis‰‰n.. "Jalo herra", sanoi erakko, "kaikesta siit‰ hyvyydest‰, jota olet meille osoittanut, voin ainoastaan lausua nˆyrimm‰t kiitokseni. Suvaitse kuitenkin ottaa vastaan t‰m‰ kultamalja heikkona kiitollisuuteni ilmaisuna." Saituri oli v‰h‰ll‰ kaatua sel‰lleen. Erakko ei suonut h‰nelle aikaa tointua h‰mm‰styksest‰‰n, vaan poistui mahdollisimman nopeasti nuoren matkatoverinsa kanssa. "Arvoisa is‰", sanoi Zadig, "mit‰ t‰m‰ kaikki oikeastaan merkitsee? Te ette n‰y miss‰‰n suhteessa olevan muiden ihmisten kaltainen. Te varastatte jalokivill‰ koristetun kultamaljan silt‰ herralta, joka otti teid‰t loistavasti vastaan, ja annatte sen saiturille, joka kohtelee teit‰ arvottomasti." "Poikani", vastasi vanhus, "tuo komea herra, joka kestitsee vieraita pelk‰st‰ turhamaisuudesta, jotta he ihailisivat h‰nen rikkauksiaan, tulee varmasti viisaammaksi; saituri taas oppii harjoittamaan vieraanvaraisuutta. ƒl‰ h‰mm‰sty mist‰‰n, vaan seuraa minua." Zadig ei viel‰ ollut selvill‰ siit‰, oliko h‰n tekemisiss‰ kaikista ihmisist‰ hulluimman vai viisaimman kanssa; mutta erakko puhui sellaisella ylemmyydell‰, ett‰ Zadig, jota muutoinkin sitoi valansa, ei voinut pid‰tty‰ seuraamasta h‰nt‰. Iltasella he saapuivat er‰‰seen siev‰sti rakennettuun, joskin yksinkertaiseen taloon, jossa mik‰‰n ei osoittanut enemm‰n tuhlausta kuin saituruuttakaan. Sen is‰nt‰n‰ oli maailmasta pois vet‰ytynyt filosofi, joka rauhassaan harrasti vain viisautta ja hyvett‰ eik‰ kuitenkaan tuntenut ik‰vystymist‰. H‰nt‰ oli haluttanut rakentaa itselleen t‰m‰ tyyssija, jossa h‰n otti vieraita vastaan hienosti ja kohteliaasti, mutta ilman mit‰‰n kerskailua. H‰n tuli itse matkamiehi‰ vastaan ja vei heid‰t ensiksi mukavaan huoneeseen lev‰ht‰m‰‰n. V‰h‰n ajan kuluttua h‰n tuli kutsumaan heid‰t maukkaalle ja hyvin laitetulle aterialle, jonka aikana h‰n hienotunteisesti lausui mielipiteens‰ Babylonin ‰skeisist‰ vallankumouksista. H‰n n‰ytti vilpittˆm‰sti kiintyneen kuningattareen ja toivoi, ett‰ Zadig olisi esiintynyt kilparadalla kruunua tavoittelemassa. "Mutta ihmiset eiv‰t ansaitsekaan Zadigin kaltaista kuningasta", lis‰si h‰n. Zadig punastui ja tunsi tuskiensa kasvavan kaksinkertaisiksi. Keskustelussa oltiin yksimielisi‰ siit‰, ett‰ maailmassa eiv‰t asiat aina k‰y viisainten mielen mukaan. Erakko v‰itti kumminkin, ettei tunneta kaitselmuksen teit‰ ja ett‰ ihmiset tekev‰t v‰‰rin tuomitessaan kokonaisuutta, josta he n‰kev‰t vain pienimm‰n osan. Puheltiin intohimoista. "Ah, kuinka tuhoisia ne ovat!" sanoi Zadig. "Ne ovat tuulia, jotka pullistavat laivan purjeita", vastasi erakko. "Ne upottavat sen joskus, mutta ilman niit‰ se ei voisi purjehtia. Sappi tekee kiukkuiseksi ja sairaaksi, mutta ilman sappea ei ihminen voisi el‰‰. Kaikki t‰‰ll‰ alhaalla on vaarallista, mutta kaikki on samalla tarpeellista." Puheltiin mielihyv‰st‰, ja erakko todisteli, ett‰ se on jumalallinen lahja. "Sill‰", sanoi h‰n, "ihminen ei voi itselleen antaa enemm‰n tunteita kuin ajatuksiakaan; h‰n ottaa vastaan kaikki; tuska ja riemu tulevat h‰nelle muualta, kuten koko h‰nen olemuksensa." Zadig ihmetteli, kuinka mies, joka oli menetellyt niin omituisesti, voi puhella niin j‰rkev‰sti. Vihdoin is‰nt‰, tuon yht‰ opettavaisen kuin miellytt‰v‰n keskustelun per‰st‰, vei molemmat vieraansa heid‰n huoneeseensa, kiitt‰en samalla taivasta siit‰, ett‰ se oli l‰hett‰nyt h‰nen luokseen kaksi niin viisasta ja jaloa ihmist‰. H‰n tarjosi heille rahaa niin luontevalla ja hienolla tavalla, ettei se mitenk‰‰n voinut loukata. Erakko kielt‰ytyi ja sanoi, ett‰ heid‰n t‰ytyi j‰tt‰‰ hyv‰stit, koska he aikovat jatkaa matkaansa Babyloniin ennen p‰iv‰n koittoa. Ero oli syd‰mellinen; varsinkin Zadig tunsi syv‰‰ kunnioitusta ja kiintymyst‰ niin rakastettavaa miest‰ kohtaan. Kun erakko ja h‰n olivat j‰‰neet kahden huoneeseensa, puhelivat he viel‰ kauan ylist‰v‰sti is‰nn‰st‰‰n. P‰iv‰n koittaessa vanhus her‰tti toverinsa sanoen: "On aika l‰hte‰; mutta tahdon sit‰ ennen, kaikkien viel‰ nukkuessa, j‰tt‰‰ t‰lle miehelle todistuksen kunnioituksestani ja myˆt‰tunnostani." N‰in sanoen h‰n otti tulisoihdun ja pisti talon palamaan. Kauhistuneena alkoi Zadig huutaa ja tahtoi est‰‰ h‰nt‰ niin hirve‰st‰ teosta. Mutta yliluonnollisin voimin veti erakko h‰net mukaansa. Talo oli syttynyt tuleen, ja erakko, joka oli toverinsa kera ehtinyt jo verrattain kauaksi, katseli sen palamista vallan rauhallisesti. "Jumalan kiitos!" h‰n sanoi. "Kohta on rakkaan is‰nt‰mme talo tuhkana perustuksesta harjahirteen saakka. Onnellinen mies h‰n on!" N‰m‰ sanat kuullessaan Zadigin olisi tehnyt mieli yht'aikaa r‰j‰ht‰‰ nauramaan, lausua herjaavia sanoja tuolle arvoisalle is‰lle, pieks‰‰ h‰nt‰ ja paeta tiehens‰. Kuitenkaan h‰n ei tehnyt mit‰‰n kaikesta t‰st‰, vaan vastoin tahtoaankin, erakon ylivoimaisen mahdin edelleen kahlehtimana, seurasi t‰t‰ viimeiseen majapaikkaan. Sen em‰nt‰n‰ oli er‰s hyv‰syd‰minen ja sive‰ leskivaimo, jolla oli luonaan nelitoista-vuotias, sangen miellytt‰v‰ veljenpoika, h‰nen ainoa toivonsa. H‰n kestitsi vieraitaan niin hyvin kuin suinkin voi. Seuraavana aamuna h‰n k‰ski veljenpoikansa saattamaan matkamiehi‰ er‰‰lle sillalle saakka, joka, ‰skett‰in s‰rkyneen‰, oli vaarallinen kulkea. Nuorukainen kiiruhti toimeliaana heid‰n edell‰‰n. Heid‰n saavuttuaan sillalle lausui erakko pojalle: "Tule l‰hemm‰ksi, jotta voisin osoittaa kiitollisuuttani t‰dillesi." N‰in sanoen h‰n tarttui poikaa hiuksiin ja tyˆnsi h‰net jokeen. Poika syˆksyi alas, n‰ytt‰ytyi hetkisen veden pinnalla ja katosi sitten virran pyˆrteisiin. "Voi sinua, hirviˆ, voi sinua, kauhistuttava konna!" huudahti Zadig. "Sin‰ lupasit minulle enemm‰n k‰rsiv‰llisyytt‰", keskeytti erakko. "Tied‰ siis, ett‰ sen talon raunioiden alta, jonka kaitselmus muutti tuhkal‰j‰ksi, sen omistaja on lˆyt‰nyt suunnattoman aarteen. Tied‰ myˆs, ett‰ tuo poika, jonka kaitselmus on hukuttanut, olisi vuoden per‰st‰ murhannut t‰tins‰ ja kahden vuoden per‰st‰ sinut." "Kuka on sinulle sen sanonut, raakalainen?" huudahti Zadig. "Ja vaikkapa olisitkin lukenut kohtalonkirjastasi niin tapahtuvan, niin onko sinulle luvallista hukuttaa lapsi, joka ei sinulle ole tehnyt mit‰‰n pahaa?" Viel‰ n‰in puhuessaan babylonilainen huomasi, ettei vanhuksella en‰‰ ollutkaan partaa, vaan ett‰ h‰nen kasvonsa olivat aivan nuortuneet. H‰nen erakkopukunsa katosi pois; nelj‰ kaunista siipe‰ peitti h‰nen majesteetillisen, valoa s‰teilev‰n ruumiinsa. "Oi taivaan l‰hettil‰s, jumalallinen enkeli!" huudahti Zadig heitt‰ytyen maahan. "Oletko siis astunut alas empyreumista,[41] opettamaan heikolle kuolevaiselle, kuinka h‰nen on alistuttava taivaan ikuisiin m‰‰r‰yksiin?" "Ihmiset", virkkoi enkeli Jesrad, "tuomitsevat kaikkea, tiet‰m‰tt‰ mit‰‰n. Sin‰ sent‰‰n olit kaikista ihmisist‰ se, joka ansaitsit enimmin valaistusta." Zadig pyysi h‰nelt‰ lupaa puhua, sanoen: "Min‰ ep‰ilen omaa itse‰ni, mutta rohkenenko pyyt‰‰ sinua valaisemaan er‰st‰ ep‰ilyst‰ni? Eikˆ olisi ollut parempi parantaa t‰m‰ lapsi, tehd‰ h‰nest‰ kunnollinen ihminen, kuin hukuttaa h‰net?" Jesrad vastasi: "Jos h‰nest‰ olisi tullut kelpo mies ja jos h‰n olisi saanut el‰‰, niin olisi h‰nen kohtalonsa ollut, sek‰ h‰nen itsens‰ ett‰ sen naisen, jonka h‰n olisi nainut, ynn‰ sen pojan, jonka t‰m‰ olisi h‰nelle synnytt‰nyt, joutua salamurhan uhriksi." "Mutta miksi?" sanoi Zadig. "Onko sitten v‰ltt‰m‰tˆnt‰, ett‰ ollenkaan on rikoksia ja onnettomuutta ja ett‰ onnettomuudet kohtaavat juuri hyvi‰ ihmisi‰?" "Ilkiˆt", sanoi Jesrad, "ovat aina onnettomia. He ovat koettelemukseksi niille muutamille oikeamielisille, jotka el‰v‰t hajallaan maan p‰‰ll‰, eik‰ ole olemassa mit‰‰n pahaa, josta ei syntyisi jotakin hyv‰‰." "Mutta", sanoi Zadig, "jos olisikin olemassa ainoastaan hyv‰‰ eik‰ ollenkaan pahaa?" "Silloin", vastasi Jesrad, "t‰m‰ maa olisi aivan toinen; tapausten sarja olisi viisauden toisin j‰rjest‰m‰, mutta t‰m‰ j‰rjestys, joka silloin olisi t‰ydellinen, ei voi esiinty‰ muualla kuin Korkeimman Olennon ikuisilla asuinsijoilla, joita paha ei voi l‰hesty‰. H‰n on luonut miljoonittain maailmoja, joista yksik‰‰n ei ole toisensa kaltainen. T‰m‰ suunnaton erilaisuus on h‰nen suunnattoman valtansa tunnusmerkki. Ei ole olemassa kahta puunlehte‰ maan p‰‰ll‰ eik‰ kahta palloa taivaan ‰‰rettˆmiss‰ avaruuksissa, jotka olisivat samankaltaisia; ja kaikella sill‰, mit‰ n‰et t‰ll‰ pienell‰ atomilla, jolla olet syntynyt, t‰ytyy olla m‰‰r‰tty paikkansa ja aikansa h‰nen muuttumattomien lakiensa mukaisesti, joka itseens‰ sis‰lt‰‰ kaiken. Ihmiset ajattelevat, ett‰ se lapsi, joka ‰sken hukkui, putosi sattumalta veteen, ja ett‰ samanlainen sattuma poltti tuon talon poroksi; mutta ei ole olemassa mit‰‰n sattumaa. Kaikki on joko koettelemusta tai rangaistusta tai palkintoa tai huolenpitoa. Muisteleppa tuota kalastajaa, joka luuli olevansa maailman onnettomin ihminen. Ormuzd l‰hetti sinut muuttamaan h‰nen kohtaloaan. Heikko kuolevainen, lakkaa v‰ittelem‰st‰ sit‰ vastaan, jota sinun tulee nˆyr‰sti kunnioittaa!" "Mutta", virkkoi Zadig... H‰nen sanoessaan "mutta" enkeli jo suuntasi lentonsa kymmenett‰ taivaanpiiri‰ kohti. Zadig rukoili polvillaan kaitselmusta ja alistui sen valtaan. Ilmojen korkeudesta huusi enkeli h‰nelle: "Mene Babyloniin!" XXI Arvoitukset Aivan poissa suunniltaan ja ik‰‰nkuin ukkonen olisi iskenyt h‰nen viereens‰ Zadig umpim‰hk‰‰n jatkoi matkaansa. H‰n saapui Babyloniin samana p‰iv‰n‰, jolloin ne, jotka olivat taistelleet kilparadalla, jo olivat kokoontuneet palatsin suureen eteiseen selvitt‰m‰‰n ylimaagin heille asettamia arvoituksia ja vastaamaan h‰nen kysymyksiins‰. Kaikki ritarit, paitsi vihre‰-asuinen, olivat saapuneet. Zadigin n‰ytt‰ytyess‰ kaupungin kaduilla alkoi kansa heti kokoontua h‰nen ymp‰rilleen. Kaikkien silm‰t tahtoivat kyll‰stym‰tt‰ n‰hd‰ h‰nt‰, kaikkien suut h‰nt‰ siunata, kaikkien syd‰met toivoa h‰nt‰ hallitsijaksi. Kateellinen n‰ki h‰nen kulkevan ohi ja k‰‰ntyi kauhistuneena poisp‰in. Kansa kantoi h‰net kokouspaikkaan saakka. Kuningatar, jolle h‰nen tulonsa ilmoitettiin, joutui ankaran pelon ja hartaan toivon ristiriitaan. Levottomuus kalvoi h‰nen mielt‰ns‰. H‰n ei voinut ymm‰rt‰‰, miksi Zadig oli aseeton ja miksi Itobad kantoi valkoista sotisopaa. Sekava sorina nousi Zadigin ilmestyess‰; oltiin h‰mm‰styneit‰ ja ihastuneita, kun n‰htiin h‰net j‰lleen. Mutta p‰‰sy kokoukseen oli myˆnnetty vain niille ritareille, jotka olivat taistelleet. "Olen taistellut kuten muutkin", sanoi Zadig, "mutta toinen kantaa t‰‰ll‰ minun varuksiani. Ja odottaessani kunniaa saada todistaa sen, pyyd‰n lupaa p‰‰st‰ selvitt‰m‰‰n arvoituksia." Asiasta ‰‰nestettiin, ja h‰nen rehellisyytens‰ maine oli viel‰kin niin juurtunut kaikkien mieleen, ettei luvan antaminen aiheuttanut mit‰‰n ep‰rˆinti‰. Ylimaagi esitti nyt seuraavan kysymyksen: "Mik‰ on maailman kaikista asioista pisin ja lyhyin, nopein ja hitain, helpoin jakaa ja samalla ulottuvaisin, enimmin laiminlyˆty ja enimmin kaivattu, jota ilman ei mit‰‰n voi tapahtua, joka nielee kaiken pienen ja el‰vˆitt‰‰ kaiken suuren?" Itobadin vuoro oli ensinn‰ puhua. H‰n vastasi, ettei h‰nenlaisensa mies ymm‰rt‰nyt arvoituksia ja ett‰ h‰nelle oli kylliksi, kun oli voittanut vankoin peitsenpistoin. Muutamat sanoivat arvoituksen merkitsev‰n onnea, toiset valoa. Zadig yksin sanoi sen merkitsev‰n aikaa. "Mik‰‰n ei ole pitempi", lis‰si h‰n, "sill‰ aika on ikuisuuden mitta; mik‰‰n ei ole lyhyempi, sill‰ sit‰ puuttuu meilt‰ kaikissa aikomuksissamme. Mik‰‰n ei ole pitk‰llisempi odottavalle; mik‰‰n ei ole nopeampi nauttijalle. Se ulottuu ‰‰rettˆmiin saakka suuressa; se jakautuu ‰‰rettˆmiin saakka pieness‰. Kaikki ihmiset laiminlyˆv‰t sen; kaikki surevat sen kadottamista. Mit‰‰n ei tapahdu ilman sit‰. Se painaa unhotukseen kaiken sen mik‰ on arvotonta j‰lkimaailmalle, ja se tekee suuret asiat kuolemattomiksi." Kokous hyv‰ksyi Zadigin selityksen. Toinen kysymys kuului: "Mik‰ on se asia, joka saadaan, siit‰ kiitt‰m‰tt‰; josta nautitaan, tiet‰m‰tt‰ kuinka; joka annetaan toisille, tiet‰m‰tt‰ miten se tapahtuu; ja joka kadotetaan, sit‰ huomaamatta?" Jokainen sanoi mit‰ osasi; ainoastaan Zadig arvasi, ett‰ se oli el‰m‰. Yht‰ helposti h‰n selvitti kaikki muutkin arvoitukset. Itobad tosin v‰itti joka kerta, ettei mik‰‰n ollut helpompaa ja ett‰ h‰n olisi suoriutunut niist‰ aivan yht‰ hyvin, jos olisi viitsinyt vaivata itse‰‰n. Esitettiin kysymyksi‰, jotka koskivat oikeutta, korkeinta hyv‰‰, hallitsemisen taitoa, ja Zadigin vastaukset katsottiin kaikista perusteellisimmiksi. "On suuri vahinko", sanottiin, "ett‰ niin etev‰ henki sijaitsee niin huonossa ritarissa." "Korkea-arvoiset herrat", sanoi Zadig, "minulla oli kunnia voittaa myˆs kilpataistelussa; juuri minulle kuuluu valkoinen sotisopa. Herra Itobad vei sen minulta nukkuessani. H‰n n‰ht‰v‰sti luuli, ett‰ se sopii h‰nelle paremmin kuin vihre‰. Olen valmis todistamaan nyt h‰nelle teid‰n n‰hden t‰ss‰ puvussa ja t‰ll‰ miekalla koko tuota kaunista valkoista asua vastaan, jonka h‰n on minulta ryˆst‰nyt, ett‰ juuri minulla on ollut kunnia voittaa uljas Otam-prinssi." Itobad hyv‰ksyi taisteluhaasteen mit‰ suurimmalla itseluottamuksella. Ollen kyp‰rˆity, haarniskoitu ja suojustettu h‰n ei v‰h‰‰k‰‰n ep‰illyt helposti suoriutuvansa tuosta yˆmyssyyn ja yˆnuttuun puetusta vastustajasta. Zadig veti miekkansa tervehtien sill‰ kuningatarta, joka katseli h‰nt‰ ilon ja pelon vallassa. Itobad veti myˆs omansa tervehtim‰tt‰ ket‰‰n; h‰n l‰hestyi Zadigia kuin mies, jolla ei ole mit‰‰n pel‰tt‰v‰‰; h‰n oli valmis halkaisemaan h‰nelt‰ p‰‰n. Zadig v‰isti iskun tavaten oman miekkansa tyvell‰ vastustajan miekan k‰rkeen siten ett‰ Itobadin miekka katkesi. Nyt Zadig tarttui kiinni vihollisensa ruhoon, kaatoi h‰net maahan ja asetti miekkansa k‰rjen h‰nen kurkullensa sanoen: "Luovuta varuksesi tai tapan sinut!" Itobad, j‰lleen ‰llistyksiss‰‰n siit‰, ett‰ kova onni kolhi h‰nen kaltaistansa miest‰, ei vastustellut, ja niinp‰ Zadig rauhallisesti riisui h‰nelt‰ komean kyp‰r‰n, loistavan haarniskan, kauniit k‰sivarsisuojukset ja v‰lkkyv‰t s‰‰rivarukset, pukeutui itse niihin ja kiiruhti t‰ss‰ asussa polvistumaan Astarten jalkoihin. Kador todisti helposti, ett‰ asu kuului Zadigille. H‰net tunnustettiin yksimielisesti kuninkaaksi, varsinkin Astarten puolelta, joka nyt, niin monien vastoink‰ymisten j‰lkeen, sai nauttia riemua, n‰hd‰ kuinka h‰nen rakastettunsa koko maailman silmiss‰ oli arvokas olemaan h‰nen puolisonsa. Itobad vet‰ytyi taloonsa, antaen puhutella itse‰‰n "armolliseksi herraksi." Zadig tuli kuninkaaksi ja oli onnellinen. H‰nen mieless‰‰n v‰ikkyiv‰t edelleen enkeli Jesradin sanat. Viel‰p‰ h‰n muisteli hiekkajyv‰st‰kin, joka muuttui timantiksi. H‰n ja kuningatar kunnioittivat kaitselmusta. Zadig salli kauniin ja oikullisen Missufin juosta tiehens‰. Rosvop‰‰llikkˆ Arbogadin h‰n kutsutti luoksensa ja antoi h‰nelle kunniakkaan toimen sotajoukossa, luvaten korottaa h‰net aivan ensimm‰isille arvosijoille, jos h‰n k‰ytt‰ytyisi kunnon sotilaan tavoin, mutta hirt‰tt‰‰ h‰net, jos h‰n j‰lleen ryhtyisi rosvon ammattiin. Setok kutsuttiin kauniin Almonansa kanssa Arabiasta Babylonin kaupan johtajaksi. Kador sai osakseen virka-arvoja ja rakkautta palvelustensa mukaan. H‰n oli kuninkaan yst‰v‰, ja Zadig olikin silloin ainoa hallitsija maailmassa, jolla oli yst‰v‰. Pikku mykk‰‰ ei myˆsk‰‰n unohdettu; kalastaja sai kauniin talon; Orkan tuomittiin maksamaan h‰nelle suuri rahasumma ja antamaan h‰nen vaimonsa takaisin. Mutta kalastaja oli viisastunut ja otti vain rahat. Kaunis Semira oli aivan lohduton sen vuoksi, ett‰ oli luullut Zadigin tulevan silm‰puoleksi, ja Azora suri lakkaamatta sit‰, ett‰ oli tahtonut leikata h‰nelt‰ nen‰n. Zadig lievensi h‰nen tuskiansa lahjoilla. -- Kateellinen kuoli raivosta ja h‰pe‰st‰. Valtakunta nautti rauhaa, kunniaa ja ylt‰kyll‰isyytt‰. Se oli maailman ihaninta aikaa. Oikeus ja rakkaus hallitsivat kaikkialla. Kaikki ylistiv‰t Zadigia, ja Zadig ylisti taivasta. VIITESELITYKSET: [1] T‰m‰ pila oli 1748-vuoden Zadig-painoksessa. [2] Sulttaanitar Sheraa tarkoittaa luultavasti Voltairen hyv‰‰ yst‰v‰t‰rt‰, markiisitar Emilie du Chateletia, jolle Voltaire tavallisesti omisti teoksiansa. [3] Hedshran vuosi 837 on kristillisess‰ ajanlaskussa vuosi 1459. [4] Dervish, muhamettilainen munkki. [5] Ulugh-Bek, Timur Lenkin j‰lkel‰inen, oli tunnettu oppineisuudestaan, varsinkin matematiikan ja t‰htitieteen alalla; kuoli 1449. [6] Aleksanteri Suuri, jonka luo vanhain kertomusten mukaan saapui amatsoonien kuningatar Thalestris, muka synnytt‰‰kseen h‰nelle tarpeeksi arvokkaan perillisen. [7] Kuningas Salomo, jonka luo saapui Arabiasta rikkaan Saban kuningatar (I. Kuningasten kirja, 10. luku; 2. Aikakirja, 9. luku). Salomo on Suleimanin nimell‰ sangen tunnettu it‰maiden tarinoissa, jopa niiden p‰‰henkilˆit‰. [8] Zoroaster eli Zarathustra, tarunomainen uskonnonperustaja Persiassa, noin 600 vuotta ennen Kristusta. H‰nen oppinsa on koottu "Zend-Avesta" nimiseen kirjaan. Zoroasterin uskolaisia nimitet‰‰n usein "parseiksi." Heit‰ on viel‰kin Etu-Intiassa. [9] Persialaiset papit, tiet‰j‰t. [10] Siihen aikaan eli Babylonissa Arnou-niminen mies (Arnou oli todellisuudessa er‰s Voltairen aikuinen pariisilainen apteekkari, jota valistusfilosofi tahtoi letkauttaa (Suom.)), joka sanomalehdiss‰ kehuskeli parantavansa ja est‰v‰ns‰ kaikki halvauskohtaukset kaulaan ripustetun pussin avulla. -- Voltairen huomautus. [11] Viittaus Swiftin "Gulliverin matkoihin", joiden III osassa er‰‰t "Laputa-maan" oppineet vaivaavat p‰‰t‰ns‰ moisilla asioilla. [12] Desterham, oppineiden ylimaagien neuvosto. Viittaus Pariisin oikeusparlamentin ja Sorbonne-yliopiston tuomioihin. -- Solmupiiska ja Siperia on taas viittaus Ven‰j‰n oloihin. [13] Ormuzd eli Ahuramazda, valon ja hyv‰n jumala, korkein jumala Zoroasterin opissa. [14] "Kuningasten kuningas", Persian kuninkaan arvonimi. [15] T‰m‰ huomiokyvyn todistus n‰kyy olevan mukailtu "1001 yˆn" tarinoista. [16] Viitannee er‰‰seen Mooseksen ruokas‰‰dˆsten kieltoon (Leviticus-kirja, XI). [17] V‰‰nnˆs nimest‰ Boyer, jonka kantaja, er‰s theatiinimunkki ja ylh‰isˆn rippi-is‰, oli intohimoinen Voltairen vihamies, lahjaton ja kyvytˆn, mutta kaikenlaisia takateit‰ ja vehkeilyj‰ hyv‰kseen k‰ytt‰en kohonnut piispaksi, perintˆruhtinaan opettajaksi ja vihdoin ministeriksi. [18] Viittaus Mooseksen lakis‰‰dˆksiin. [19] Viittaus Vergiliuksen Aeneidiin, III, 225 ja seur. Harpyijat olivat inhoittavia tarulintuja. [20] Ministerist‰, hallitusneuvosto it‰mailla. [21] Ministeri. [22] Voltaire tekee t‰ss‰ pilaa saksalaisen Leibnizin filosofiasta, jossa monadi-oppi ja prestabilinen harmonia (edelt‰p‰in m‰‰r‰tty sopusointu) ovat p‰‰asioita. [23] Sadder-kirja ("sadan portin" kirja), ote Zoroasterin pyhist‰ kirjoista, laadittu uuspersian kielell‰ 15. vuosisadalla parsien tarpeeksi. Sis‰lt‰‰ uskonnons‰‰ntˆj‰ ja el‰m‰nohjeita. [24] Zoroasterin uskonnon p‰‰jumalia, auringon henki, luonnon suojelija, sodan jumala. [25] Viittaus psalmiin 114, 4. [26] Viittaus erin‰isiin raamatunkohtiin. [27] Voltaire t‰ss‰ n‰ht‰v‰sti ivaa joutavia uskonnollisia riitaisuuksia, kenties oman aikansa jansenistien ja molinistien kiistaa armosta, saaden vaikutuksia Swiftin satiirista. [28] Etel‰isen taivaan suurimpia t‰hti‰, Argo-laivan t‰htikuviossa. Samanniminen kaupunki muinaisessa Egyptiss‰, l‰hell‰ Aleksandriaa. [29] Leskivaimojen polttaminen, joka ei oikeastaan ole ollut pakollinen, on Intiassa ollut tapana sangen myˆh‰isiin aikoihin saakka. Lienee nyky‰‰n jo miltei kokonaan h‰vi‰m‰ss‰. [30] Muinaiset egyptil‰iset lienev‰t k‰ytt‰neet sukulaistensa muumioita rahalainojensa pantteina. Siit‰ mainitsevat sek‰ Lukianos ett‰ Herodotos. [31] Viittaus muinais-intialaiseen sielunvaellusoppiin. [32] Muinaisten egyptil‰isten p‰‰jumaluuksia oli musta Apis-h‰rk‰. [33] Intiassa vallitsevan Brahma-uskonnon p‰‰jumala, luoja, taiteiden ja tieteiden keksij‰, maailmansielu. [34] Kala-jumala kuului muinaisten kaldealaisten vanhimpiin jumaliin; oli muka heid‰n sivistyksens‰ perustaja, [35] Kiinalaisia sanoja, joista Li uskonnollisessa suhteessa merkitsee alkuvaloa, alkuj‰rke‰, maailmanhenke‰, Tien taas taivasta. Molemmat samalla merkitsev‰t korkeinta jumaluutta. [36] Viittaus Salomon Korkeaan Veisuun, VII, 4. [37] Er‰s toisen suuruusluokan t‰hti‰ Pegasus-sikerm‰ss‰; samoin er‰s kolmannen suuruusluokan t‰hti‰ Vesimiehen sikerm‰ss‰. -- Arabialaiset laskevat yˆn tunnit erin‰isten t‰htien nousun mukaan. [38] Algenib-t‰hti‰ on samoin kuin Sheat-t‰hti‰kin kaksi, toinen Pegasus-, toinen Perseus-sikerm‰ss‰. T‰ss‰ tarkoitettaneen Pegasus-sikerm‰n t‰hte‰. [39] Ceylonin saaren keskiaikainen nimi arabialaisissa ja persialaisissa saduissa. [40] Islamin opissa usein mainittu Allahin j‰rkkym‰ttˆmien p‰‰tˆsten kirja, jonka Allah oli luonut kaikkein ensimm‰iseksi, jo ennen taivasta ja maata. [41] Empyreum, "tulitaivas", ylin taivas, valon koti, paratiisi. End of the Project Gutenberg EBook of Sallimus, by Voltaire *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 45340 ***