*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 52099 ***

NELJÄN MERKIT

Kirj.

Arthur Conan Doyle


Suomentanut Ida Wickstedt





Porilaisen kirjapaino, Pori, 1894.




SISÄLLYS:

  1. Luento ajatusopillisessa johtamistaidossa.
  2. Miss Morstanin asia.
  3. Etsimismatkalla.
  4. Pienen kaljupää-miehen historia.
  5. Murhenäytelmä Pondicherry Lodgessa.
  6. Sherlock Holmes mielityössään.
  7. Kreosooti-tynnyri.
  8. Apulaisjoukkomme.
  9. Odottamaton viivytys.
 10. Takaa-ajaminen.
 11. Suuri Agra-aarre.
 12. Jonathan Smallin elämäkerta.




Ensimmäinen luku.

Luento ajatusopillisessa johtamistaidossa.


Sherlock Holmes otti ensin pullon rautauuninotsikolta ja sitte pienen
ihoruiskunsa sievästä marokiinilaatikosta. Pitkillä, vaaleilla,
hermoheikoilla sormillaan asetti hän hienon neulan paikoilleen
ja taittoi syrjään vasemman paidanhihan. Hetken katseli hän
miettivänä jäntevää kyynärvarttansa ja käsirannetta, jotka olivat
ihan täynnä merkkiä ja arpia lukemattomien ruiskutusten jälkeen.
Viimein pisti hän ihoonsa terävän neulan, painoi mänttää ja vaipui
samettipäällyksiseen nojatuoliinsa tyytyväisyydestä huoahtaen.

Kolmen kuukauden aikana olin kolme keilan päivässä nähnyt saman
menettelyn, mutta tottumuskaan ei ollut voinut sovittaa minua.
Päinvastoin kiusasi tuo näkö minua päivä päivältä yhä enemmän ja minä
tunsin omantunnon tuskia öisin aatellessani ett'ei minulla ollut
rohkeutta väittää vastaan. Monta monituista kertaa olin juhlallisesti
luvannut lausua julki kaikki, mikä sydäntäni painoi tässä aineessa,
mutta toverini kylmäessä huolettomuudessa oli jotakin, joku esti
kellenkään päähän juolahtamasta kohdella häntä edes vähänkään
vapaasti. Hänen suuri lahjakkaisuutensa, etevämpi käytöstapansa,
tottumus hänen moniin ihmeellisiin ominaisuuksiinsa -- kaikki tämä
teki minut araksi ja kykenemättömäksi vastustamaan häntä.

Mutta tänään, oliko se sitte Beauneviinin vaikutuksesta, jota
aamiaiseksi olin juonut tahi erittäisestä katkeruudesta, jota hänen
suuri kylmäverisyytensä herätti minussa, tunsin yhtäkkiä, ett'en
kauempaa voinut hillitä itseäni.

"Mitä tänään käytätte," kysäsin, "morfiinia vai kokainia?"

Hän katsahti veltosti vanhasta loihtuoppikirjasta, jota selaili.

"Se on kokainia," hän vastasi, "seitsemänprosentinliuos. Haluatteko
koettaa sitä?"

"En kiitos," vastasin jyrkästi. "Terveyteni ei vielä ole voittanut
Afghanilaisen sotaretken seurauksia, eikä minulla ole varaa
ylenmäärin ponnistaa voimiani."

Hän hymyili kiivaudelleni. "Ehkä olette oikeassa, Watson," sanoi
hän. "Minä luulen, että sen vaikutus on vahingollinen ruumiillisessa
suhteessa. Mutta minusta se niin erinomaisesti vilkastuttaa ja
voimistuttaa mieltä, että sen toisarvoinen vaikutus on ainoastaan
vähäpätöinen asia."

"Mutta ajatelkaapa nyt," sanoin vakavasti, "huomatkaa kuluja!
Aivonne ehkä vilkastuvat, ja vahvistuvat, kuten sanotte, mutta
se on patolooginen ja taudillinen toimi, josta seuraa enentyvä
solukudoksen uudistus ja viimein jättää jälkeensä pysyväisen
heikkouden. Tiedättehän itse kuinka auttamattoman synkäksi
muututte kun vastavaikutus sitte tapahtuu. Ei, peli ei varmaankaan
kannata, panosta. Miksi haihtuvaisen, hetkellisen nautinnon takia
uskaltaisitte suuret lahjat, joita luonto on antanut teille?
Muistakaa, ett'en ainoastaan puhu kuin toinen toveri toiselle, vaan
niinkuin lääkäri sairaalle, jonka terveydentilasta hän jossakin
määrin on edesvastuullinen."

Hän ei näyttänyt loukkaantuneelta. Päinvastoin, hän asetti sormenpäät
toisiaan vasten ja tuki kyynärpäitään tuolin käsipuita vasten,
näyttäen halukkaalta keskusteluun.

"Mieleni nousee kaikkea paikallaan olevaa vastaan," sanoi hän.
"Antakaa minulle tehtäviä ratkaistavaksi, antakaa minulle mitä
selittämättömämpiä merkkikirjoituksia tahi mitä sekavin eritys
-- silloin olen minä mieli työssä, silloin voin olla ilman
tekokiihoituskeinoja. Mutta minä kammoon jokapäiväisen elämän
sietämätöntä ykstoikkoisuutta; minä tarvitsen henkistä kiihoitusta.
Sentähden olen valinnut itselleni oman erityisen ammattini tahi
oikeammin luonut sen, sillä minä olen ainoa ammatissani koko
maailmassa."

"Ainoa yksityinen salapolisi?" kysäsin.

"Niin, ainoa yksityinen, neuvoa antava salapolisi maailmassa,"
vastasi hän. "Minä olen viimeinen ja korkein oikeusto salapolisin
asioissa. Kun Gregson tahi Lestrade tahi Athelney Jones ovat
neuvottomia -- jota, ohimennen sanottuna tekevätkin enimmäkseen
-- jätetään asia minun ratkaistavakseni. Minä tutkin kaikki
tapaukset tuntijana ja erityistutkijana ja lausun päätökseni. Mutta
minä en etsi kunnian sellaisissa tapauksissa. Nimeäni ei mainita
sanomalehdissä. Itse työ, ilo siitä, että löydän alan omituiselle
lahjakkaisuudelleni, on suurin palkkioni. Mutta olettehan itsekin
tullut tuntemaan menettelytapani Jeffersonin asiassa."

"Kyllä," vastasin kiihkeästi. "Koskaan en ole niin hämmästynyt
eläissäni kuin silloin. Olenpa kertonutkin sen pienenä lentolehtenä
tuolla, vähän haaveellisella nimellä: 'Tutkimus tulipunaisessa'."

Hän pudisti surullisesti päätään.

"Niin silmäilinhän minäkin sitä," sanoi hän. "Mutta, suoraan
sanoen, en voi onnitella teitä siitä. Salapolisintaito on, tahi
pitäisi olla, tarkka tiede, ja pitäisi sitä kohdella samalla
kylmällä, kiihottomalla tapaa. Te taas olette koettaneet antaa sille
kokonaisuudessa romantillisen muodon, mikä tekee jotenkin saman
vaikutuksen kuin jos sovittaisitte rakkausseikan Euklideen viidenteen
esitykseen."

"Mutta romantiikkia siinä oli," vastustin minä. "En muuttanut mitään
tapauksia."

"Muutamia asioita olisi pitänyt poistaa tahi ainakin olisi niitä
pitänyt käsitellä tarkemmalla tunnolla oikeista suhteista. Ainoa
kohta jutussa, joka kannattaisi mainitsemista, oli tuo omituinen
erittelevä johtopäätös vaikutuksista syihin, jonka kautta onnistuin
saamaan valoa asiaan."

Minua suututti kuulla arvosteltavan tuolla tapaa työtä, joka oli
erittäin tarkoitettu hänelle mielihyväksi. Sitäpaitsi tunnustan,
että minua kiusasi itsekkäisyys, joka näkyi vaativan, että joka rivi
kirjassani olisi omistettu hänen yksityisille töilleen ja toimilleen.
Enemmän kuin kerran niiden vuosien kuluessa, joina olimme asuneet
yhdessä Baker Streetillä, olin huomannut, että vähän turhamaisuutta
piili toverini tyyneessä, opettavassa käytöksessä. En kuitenkaan
sanonut mitään, vaan istuin hieroen haavoittunutta jalkaani.
Jesaililuoti oli sen lävistänyt joku aika; sitte ja vaikk'ei se
estänyt minua käymästä, pakotti sitä kuitenkin ilman vaihdoksissa.

"Harjoitukseni on nykyään ulottunut mannermaalle," jatkoi Holmes
hetken kuluttua täyttäessään piippuansa. "Toissa viikolla kysyi
minulta neuvoa Francois le Villard joka, kuten ehkä tiedätte, viime
aikoina on saavuttanut jotenkin etevän aseman Ranskan salapolisien
joukossa. Hänellä on koko tuo gallialainen nopean käsittämisen
kyky, mutta häneltä puuttuu tarkkojen tietojen laajoja varoja,
jotka ovat välttämättömät saavuttamaan korkeinta määrää taitonsa
täydellisyydessä. Kysymyksessä oleva asia koski erästä testamenttiä
ja tarjosi muutamia varsin huvittavia piirteitä. Minä olin
tilaisuudessa kertomaan hänelle kaksi samanlaatuista tapausta, toisen
Rigasta v. 1857 ja toisen St. Louis'ista 1871, jotka johtivat hänet
oikeaan selvitykseen. Tämän kirjeen sain tänä aamuna kiitokseksi
avustani."

Puhuessaan viskasi hän minulle rutistetun kirjearkin, ulkomaisesta
tehtaasta. Silmäilin sen lävitse ja keksein joukon ihailevia
huudahduksia niiden joukossa sellaisia kuin "magnifique"
"coup-de-maitres" ja "tours-de-force," kaikki todistaen ranskalaisen
suurta ihailua.

"Hän puhuu kuin oppilas mestarilleen," sanoin.

"Ah, hän arvostelee apuani liian suureksi," vastasi Sherlock Holmes.
"Hän on itse hyvin lahjakas. Hänellä on kaksi niistä kolmesta
ominaisuudesta, jotka ovat välttämättömät oikealle salapoliisille.
Hänellä on huomaamiskykyä ja kykyä tehdä loppupäätöksiä, tietoja
häneltä ainoastaan puuttuu ja niitä voi aika tuoda mukanaan. Nykyään
hän kääntää pieniä teoksiani ranskankielelle."

"Teidän teoksianneko?"

"Ah, ettekö niistä tietäneet?" sanoi hän nauraen. "Niin, minä
olen kirjoittanut useampia lentokirjoja. Kaikki ne käsittelevät
teknillisiä kysymyksiä. Tämä esimerkiksi erotuksesta eri
tupakkalajien tuhan välillä, jossa luettelen sataneljäkymmentä
eri lajia sikarreja, paperossia ja tupakkaa sekä värillisiä
teräspiirroksia, jotka osuttavat erotuksen tuhassa. Se on kohta, joka
alituiseen tulee esiin rikosasiatutkimuksessa, ja joka joskus voi
olla suuresta arvosta johtonuorana. Jos esim. varmaan voi sanoa että
murhan on tehnyt henkilö, joka polttaa huonoimpaa Virginiatupakkaa,
niin rajoittaahan se jo joukon tutkimusalaa. Harjaantunut silmä
näkee yhtä suuren erotuksen Trichonopolisikarrin mustan tuhan ja
Havanasikarin hienon tomun välillä, kuin on juurikkaan ja perunan
välillä."

"Te olette erittäin tarkkanäköinen pienimpien yksityiskohtien
suhteen," huomautin.

"Pidän suuressa arvossa niiden tärkeyttä ja suurta merkitystä. Tässä
on esitelmäni jälkien urkkimisesta, sekä muutamia muistutuksia kipsin
käyttämisestä kuvaamien säilyttäjänä. Ja tässä pieni eriskummallinen
kirjoitus ammatin vaikutuksesta käden muotoon, kivipainokuvilla
kivenhakkaajain merimiesten, korkinleikkaajain, latojain, kutojain
ja timantinhiojain käsistä. Tämä asia on suuresta käytännöllisestä
merkityksestä tieteelliselle salapoliisille, -- varsinkin sellaisissa
tapauksissa, missä on kysymys ruumiista, joita ei kukaan tule
vaatimaan takaisin, tahi kun on kysymyksessä saada selvää rikollisten
edellisestä elämästä. Mutta minä väsytän teitä, ratsastamalla
tavallisella keppihevosellani."

"Ette vähääkään." vastasin vakavana. "Minusta se on erinomaisen
hauskaa, varsinkin kun olen tullut huomaamaan käytännöllisen
sopivaisuutenne siihen. Mutta puhuitte äsken huomaamiskyvystä ja
päättämistaidosta. Eiköhän toinen jossakin määrin sisälly toiseen?"

"Tuskinpa," vastasi hän mukavasti nojautuen tuolinsa selkää vasten
ja puhallellen ilmaan paksuja, sinisiä savupilviä piipustaan.
"Huomaamiskyky esimerkiksi osoittaa minulle, että tänä aamuna olitte
Wigmore Streetin postikonttoorissa, mutta päättämistaito minulle
ilmoittaa että olitte siellä lähettämässä sähkösanoman."

"Aivan oikein!" huudahdin minä. "Oikein molemmissa tapauksissa! Mutta
minun täytyy tunnustaa ett'en ymmärrä mistä sen tiedätte. Se oli
äkkinäinen päähänpisto, enkä ole siitä kellekään virkannut sanaakaan."

"He on hyvin yksinkertaista," vastasi hän hymyillen hämmästykselleni,
-- "niin mahdottoman yksinkertaista, että selitys on turha; mutta voi
se paremmin määrätä huomaamiskyvyn ja päättämistaidon rajat. Minä
huomaan, että jalkaanne on tarttunut vähän punertavaa multaa. Ihan
postikonttoorin edustalla Wigmore Streetillä on purettu kivikatua
ja viskattu multaa syrjään, joten on mahdoton päästä konttooriin
astumatta siihen. Mullalla on tuo omituinen, punertava väri,
jommoista, minun tietääkseni, ei ole missään muualla läheisyydessä.
Se on huomaamista. Kaikki muu on päättämistaitoa."

"Mikä johti teitä ajattelemaan sähkösanomaa?"

"Luonnollisesti tiesin, ett'ette ollut kirjoittanut kirjettä, koska
olin istunut teitä vastassa koko aamun. Näen myöskin avoimessa
laatikossanne tuossa, että teillä on arkki postimerkkiä ja kimppu
postikorttia. Tietysti siis menitte postikonttooriin lähettämään
sähkösanomaa. Karkoittakaa kaikki muut tapahtumat ja ainoan, joka jää
jälelle, täytyy olla oikea."

"Siinä tapauksessa on se niin," vastasin hetken mietittyäni. "Mutta
asia on kuten sanotte, hyvin yksinkertainen. Pitäisittekö sitä
hävyttömänä, jos panisin teoriianne kovalle koetukselle?"

"Päin vastoin," vastasi hän, "se ehkä estäisi minua ottamasta uutta
annosta kokainia. Suurimmalla ilolla tarkastan jokaista tehtävää,
joita mielitte asettaa minulle."

"Olen kuullut teidän sanovan, että henkilön on vaikea käyttää
esinettä jokapäiväiseen tarpeesen, jättämättä siihen sellaista
vaikutusta persoonallisuudestaan että tottunut tarkastaja voi
huomata sen. No niin, minulla on tässä kello, jonka hiljakkoin olen
saanut haltuuni. Olkaa hyvä sanokaa minulle ajatuksenne edellisen
omistajan luonteesta ja tavoista." Ojensin hänelle kellon, itse
vähän huvitettuna, sillä koe oli, minusta katsoen, mahdoton ja
tarkoitukseni oli antaa pieni läksytys hänellä siitä opettavaisesta
tavasta jota hän väliin käytti. Hän punnitsi kelloa kädessään, katsoi
tarkasti kellotaulua, aukaisi kuoren, ja tarkasti koneistoa, ensin
paljain silmin ja sitte vahvalla suurennuslasilla. Tuskin voin olla
hymyilemättä hänen alakuloiselle muodolleen, kun hän vihdoin sulki
kuoren ja ojensi kellon minulle takaisin.

"Siitä on tuskin mitään sanottavaa," huomautti hän. "Kello on
hiljakkoin puhdistettu, joka riistää minulta sisältörikkaimmat
tapahtumat."

"Se on tosi," vastasin. "Se puhdistettiin ennenkuin se lähetettiin
minulle."

Mielessäni syytin toveriani siitä, että hän koetti peittää tappiotaan
mitä kurjimmalla ja arvottomalla puolustuksella. Mitähän tapahtumia
hän odottikaan löytävänsä, jos kelloa ei olisi puhdistettu?

"Mutta vaikk'ei tyydyttävä, niin ei tutkimiseni kuitenkaan ole ollut
aivan turha," jatkoi hän tuijottaen kattoon veltolla, haaveksivalla
katseella. "Edellyttämällä oikaisuanne, luulisin että kello on
kuulunut vanhemmalle veljellenne, joka on perinyt sen isältänsä."

"Sen päätätte epäilemättä siitä H. W. stä, joka on piirretty kuoreen?"

"Juuri niin. W. viittaa omaan nimeenne. Kellossa on päivämäärä
viisikymmentä vuotta sitte, ja nimikirjaimet ovat yhtä vanhat kuin
kello -- luultavasti on se tehty edellistä sukupolvea varten. Kulta
ja kalliit kivet joutuvat tavallisesti vanhimmalle pojalle, ja
hänellä on useimmissa tapauksissa sama nimi kuin isällä. Muistaakseni
on isänne ollut kuolleena jo useampia vuosia ja on kello siis ollut
vanhemman veljenne hallussa."

"Ihan oikein, tähän asti," sanoin minä. "Mutta mitä vielä?"

"Hän oli huolimaton mies -- hyvin huikenteleva ja huolimaton. Hän
astui ulos maailmaan hyvillä toiveilla, mutta turmeli onnensa, eli
jonkun aikaa köyhyydessä, jota väliin keskeytti lyhyet satunnaiset
hyvinvoinnin ajat, rupesi viimein juomaan ja kuoli. Siinä kaikki,
mitä olen voinut huomata."

Hypähdin ylös tuolilta ja kuljin kärsimättömänä edestakaisin
huoneessa katkeralla sydämmellä.

"Se on halpaa teiltä, Holmes," sanoin minä. "Enpä olisi luullut, että
alentaisitte itsenne siihen määrään. Olette tiedustellut onnettoman
veljeni elämänvaiheita ja nyt väitätte, että olette tulleet tähän
tietoon jollakin haaveellisella tavalla. Ettehän voi pyytää minua
uskomaan, että olette lukenut kaiken tuon hänen vanhassa kellossaan!
Se ei ole ystävällistä ja, suoraan sanoen, siinä on jotakin
puoskaroimista."

"Rakas tohtorini," sanoi hän sydämmellisesti, "pyydän, suokaa minulle
anteeksi. Pitäessäni asiaa kokonaan abstraktisena tehtävänä, unohdin,
miten persoonallista ja kiusallista, se on teille. Mutta minä
vakuutan etten edes tiennyt teillä olevan veljeä, ennenkuin annoitte
minulle kellon."

"Miten ihmeessä sitte saitte selville nämä asiat? Ne ovat
täydellisesti oikeita kaikissa suhteissa."

"Ah, sepä oli onni! Minä sanoin vaan, mikä oli enin luultavaa. En
luullut olleeni niin tarkka."

"Mutta eikö ne vaan olleet arveluita?"

"Ei, ei, minä en koskaan arvaa. Se on paha tapa, joka turmelee
loogillisen kyvyn. Mikä näyttää teistä omituiselta, tuntuu siltä
ainoastaan sentähden, ett'ette seuraa minun ajatusjuoksuani,
ettekä huomaa niitä mitättömiä seikkoja, joista voi tehdä laajoja
johtopäätöksiä. Esimerkiksi, minä alotin sanomalla että veljenne
oli huolimaton. Jos tarkastatte kellon kuoren alaosaa niin huomaatte
ettei se ainoastaan ole kahdesta kohtaa lomessa, vaan myös kulunut
ja täynnä riipaleita siitä että on samassa taskussa on pidetty muita
kovia esineitä, niinkuin rahoja ja avaimia. Eihän ole mikään urotyö
otaksua, että henkilö, joka pitelee viidenkymmenen guineen kelloa
niin huolimattomasti on huikenteleva. Ei sekään loppupäätös ole niin
outo, että se, joka perii niin kallisarvoisen kapineen, myöskin
muissa suhteissa on hyvin varustettu."

Taivutin päätäni osoittajikseni että seurasin hänen puheluansa.

"Englantilaiset panttaajat oivallisesti piirtävät panttisetelin
numeron neulan kärjellä kuoren sisäpuolelle kun ottavat kellon
vastaan. Neljä sellaista merkkiä huomasin suurennuslasin avulla
kellon kuoressa. Loppupäätös -- veljenne oli usein rahapulassa.
Toinen loppupäätös -- että hän oli väliin paremmissakin varoissa,
muuten hän ei olisi voinut lunastaa, kelloansa takaisin. Vihdoin
-- olkaa hyvä katsokaa sisäkuoreen, missä avainreikä sijaitsee.
Tarkastakaa noita tuhansia pieniä riipaleita reiän ympärillä, --
merkkiä siitä että avain on luistanut paikaltaan. Olisiko selkeä
ihminen riipustanut tuollaisia uurtoja? Mutta juomarin kelloa ette
koskaan tapaa ilman niitä. Hän vetää sen iltasin ja jättää jälkeensä
merkkiä epävakavasta kädestään. Mitähän salaperäistä on kaikessa
tässä?"

"Ei, selväähän se on kuin päivä," vastasin minä. "Kadun vääryyttä,
jonka äsken tein teille. Minulla olisi pitänyt olla enemmän
luottamusta ihmeteltävään kykyynne. Uskallanko kysyä, onko teillä
nykyään mitään ammattitutkimusta käsillä?"

"Ei. Ja se on syynä kokainin käyttämiseen. Minä en voi elää ilman
hengen työtä. Mitäpä muuta varten ihminen elää? Asettukaa tuohon
ikkunan luo. Onkohan milloinkaan löytynyt sietämättömämpää, kurjempaa
ja huonompaa maailmaa? Katsokaa, miten tuo keltainen sumu vierii
kaduilla ja käärii itseensä likaisenharmaat talosarjat! Voiko
löytyä mitään toivottomamman jokapäiväistä ja typerää? Mitä hyötyä
on lahjoista, tohtori, kun ei ole alaa, millä niitä harjoittelisi?
Rikos on jokapäiväistä, olemassaolo on jokapäiväistä, eikä muita
ominaisuuksia kuin sellaisia, voi käyttää maan päällä!"

Olin juuri auaissut suuni vastatakseni, kun lyhyen naputuksen perästä
emäntämme tuli sisään, tuoden käyntikorttia tarjottimella.

"Täällä on eräs nuori nainen, joka etsii herraa," sanoi hän kääntyen
toverini puoleen.

"Miss Mary Morstan," luki hän kortissa. "Hm, en voi muistaa kuulleeni
sitä nimeä. Mrs Hudson, pyytäkää naista käymään sisään. Ei, elkää
menkö, tohtori! Minä katson paremmaksi että jäätte."




Toinen luku.

Miss Morstanin asia.


Miss Morstan astui huoneesen varmoilla askelilla ja ulkonaisesti
tyyneenä ja rauhallisena. Hän oli nuori, vaaleaihoinen, pieni ja
sievä nainen, puettuna täydellisimmän kauneuden aistin mukaan
sekä hansikkaat käsissä. Koko hänen pukunsa todisti suurinta
yksinkertaisuutta, oli osotteena niukoista elämänehdoista. Se oli
tummanharmaata kangasta, ilman mitään reunustoita ja poimukkeita
ja päässään oli hänellä pieni hattu samaa synkkää väriä, jota
koristi pieni valkea höyhen toisella sivulla. Hänen kasvonsa eivät
voineet kerskata säännöllisistä piirteistä tahi kauniista ihosta,
mutta kasvojen ilmaus, oli lempeä ja miellyttävä, ja hänen suuret
siniset silmänsä osottivat älyä ja myötätuntoisuutta. En ollut
vielä koskaan tavannut kasvoja jotka olisivat olleet kauniimpana
takeena hienotunteisemmasta, hellemmästä luonteesta. Ja minä olin
nähnyt naisia monesta kansallisuudesta ja kolmelta eri mantereelta.
Istuessaan tuolille, jonka Sherlock Holmes tarjosi hänelle, huomasin
miten hänen huulensa vapisivat, kätensä tärisivät ja hänessä näkyi
merkkiä suuresta mielenliikutuksesta.

"Olen tullut luoksenne, mr Holmes," sanoi hän, "syystä että kerran
saatoitte emäntäni, mrs Cecil Forresterin tilaisuuteen selittämään
pienen kotoisen selkkauksen. Häneen vaikutti syvästi teidän
ystävällisyytenne ja taitavuutenne."

"Mrs Cecil Forrester," toisti Holmes miettivällä. "Niin, luulenpa
että, olin hänelle pieneksi avuksi. Mutta muistaakseni oli se hyvin
yksinkertainen tapaus."

"Ei ainakaan hänen mielestään. Mutta kaikissa tapauksissa ette voi
sanoa samaa minun asiastani. Minä en tuskin voi ajatella mitään
eriskummallisempaa, mitään selittämättömäni pää kuin asema, jossa
nykyään olen."

Holmes hieroi käsiään, ja hänen silmänsä loistivat, nojautuessaan
eteenpäin tuolissa yhteenkootun tarkkaavaisuuden ilme tuimissa
haukankasvoissaan.

"Kertokaa asianne," sanoi hän lyhyesti ja asiallisella äänenpainolla.

Minusta tuntui läsnäoloni tukalalta.

"Suotte varmaan anteeksi," sanoin noustessani ylös.

Mutta hämmästyksekseni viittasi nuori nainen kädellään minua jäämään.

"Jos ystävänne," sanoi hän, "olisi hyvä ja jäisi tänne, olisi hänestä
minulle arvaamatonta hyötyä."

Istuin taas tuolille.

"Asia on lyhykäisyydessä seuraava," jatkoi hän. "Isäni oli upseeri
intialaisessa rykmentissä, ja minä lähetettiin kotiin vielä pienenä
ollessani, äitini oli kuollut ja Englannissa, minulla ei ollut
sukulaisia, mutta minut toimitettiin hyvään kasvatuslaitokseen
Edinburgissa, jossa olin seitsemäntoista vuoden ikään. Vuonna 1878
sai isäni, joka oli rykmentin vanhin kapteini, vuoden virkalomaa
ja matkusti kotimaahan. Hän sähköitti minulle Lontoosta, että hän
onnellisesti oli saapunut perille, ja käski minun heti matkustaa
Lontoosen ilmoittaen asunnokseen Langhamravintolan. Sähkösanoma oli
muistaakseni hyvin ystävällinen ja lempeä. Saapuessani Lontoosen
menin heti ravintolaan ja sain tietää, että kapteini Morstan oli
asettunut sinne, mutta että hän oli mennyt ulos edellisenä iltana,
eikä vielä ollut palannut. Odotin koko päivän saamatta mitään
tietoja hänestä. Illalla käännyin ravintolanisännän neuvosta polisin
puoleen, ja seuraavana aamuna ilmoitimme joka lehdessä. Tiedustelemme
eivät johtaneet mihinkään tulokseen, ja siitä päivästä en ole
kuullut sanaakaan isä-parastani. Hän tuli kotiin toivo sydämmessään
löytääkseen rauhaa ja hupaisuutta, mutta sen sijaan..."

Hän peitti kasvonsa kädellään, ja nyyhkytys tukahutti hänen sanansa.

"Päivämäärä?" kysyi Holmes auaisten muistikirjansa.

"Hän katosi 3 päivänä Joulukuuta 1878 -- siis noin kymmenen vuotta
sitte."

"Hänen tavaransa?"

"Olivat ravintolassa. Niissä ei ollut mitään, joka olisi johtanut
mihinkään päätökseen; vähän vaatteita, muutamia kirjoja ja suuri
joukko eriskummallisuuksia Andamansaarilta. Hän oli ollut yksi
upseereista, jotka komensivat pahantekijä-vartioväkeä siellä."

"Oliko hänellä ystäviä kaupungissa?"

"Ainoastaan yksi, jonka me tunsimme -- majoori Sholto, samasta
rykmentistä kuin hän, 34:stä Bombayn-jalkaväkirykmentistä. Majoori
oli ottanut eron vähää ennen ja asettunut asumaan Yliseen Norwoodiin.
Me ilmoitimme tietysti asian hänelle, mutta hän ei edes liennyt, että
hänen toverinsa oli Englannissa."

"Ihmeellinen tapaus," huomautti Holmes.

"En ole vielä kertonut kaikkein kummallisinta. Noin kuusi vuotta
sitte -- ollakseni ihan tarkka, neljäntenä päivänä toukokuuta 1882
-- oli _Times'issä_ ilmoitus, missä pyydettiin saada tietää miss
Mary Morstanin osoite ja selitettiin että olisi hänen edukseen, jos
hän ilmoittaisi sen. Ei nimeä eikä osoitella ollut ilmoitettu. Olin
juuri siihen aikaan tullut kotiopettajattareksi mrs Cecil Forresterin
luo. Hänen neuvostaan ilmoitin osoitteeni ilmoitusosastossa.. Samana
päivänä tuli postissa vähäinen paperilaatikko minulle osotettuna ja
sisältäen suuren, kauniin helmen. Sanaakaan ei ollut selitykseksi.
Siitä alkaen on joka vuosi samana päivänä tullut samallainen helmi
samallaisessa laatikossa, mutta ilman pienintäkään viittausta
lähettäjästä. Eräs tuntija on sanonut niiden olevan harvinaisen
kauniita ja kallisarvoisia. Voitte itse nähdä, että ne ovat, hyvin
kauniita."

Hän aukaisi pienen, litteän kotelon ja näytti minulle kuusi ihanimpaa
helmeä, mitä koskaan olin nähnyt.

"Kertomuksenne on hyvin huvittuva," sanoi Sherlock Holmes. "Onko
teille mitään muuta tapahtunut?"

"Kyllä, viimeksi tänään. Sentähden olen tullut luoksenne. Aamulla
sain tämän kirjeen, jonka ehkä tahdotte itse lukea."

"Kiitos," sanoi Holmes. "Olkaa hyvä antakaa kuori myös. Leimattu
Lontoossa. S. W. 7 p:nä Syyskuuta. Hm! Sormen-jälkiä yhdessä kulmassa
-- luultavasti kirjeenkantajan. Paperi on parasta lajia. Kotelot
maksavat kuusi penceä kimppu. Omituisuutta kirjoitustarpeitten
valitsemisessa. Ei mitään osotetta. 'Olkaa kolmannen pylvään luona
vasemmalta Lyseiteatterin edustalla tänä iltana kello seitsemän. Jos
pelkäätte niin ottakaa mukaanne kaksi ystävää. Te olette nainen,
jolle on tehty vääryyttä, ja teidän pitää saada oikeutta. Mutta
älkää polisia ottako mukaanne. Jos sen teette, on kaikki hukassa.
Tuntematon ystävänne'. No tämäpä on todella pieni salaseikkailu! Mitä
aiotte tehdä, miss Morstan?"

"Sitäpä juuri tulin kysymään teiltä."

"Menemme sinne luonnollisesti, te ja minä -- ja, niin, tohtori Watson
on juuri paras mies siihen. Kirjoittaja mainitsee kaksi ystävää. Hän
ja minä olemme ennenkin työskennelleet yhdessä."

"Mutta tahtooko hän seurata meitä?" kysyi nainen rukoilevalla äänellä
ja katseilla.

"Olen oleva ylpeä ja onnellinen," vastasin kiitollisena, "jos voin
olla teille jonkinlaisena apuna."

"Olette molemmat hyvin ystävällisiä," vastasi hän. "Olen elänyt
hiljaista elämää, eikä ole minulla ystäviä, joiden puoleen
kääntyisin. Tulen tänne kello kuusi, luulen että sitte ehdimme?"

"Niin, mutta älkää tulko myöhemmin," sanoi Holmes. "Mutta sitte erää
toinen asia. Onko tämä kirjoitus samaa, jota oli laatikoissa, missä
helmet olivat?"

"Ne ovat minulla täällä." vastasi hän ottaen esiin puolen tusinaa
paperilappuja.

"Te olette todellakin oikean hoidokkaan mallikuva, -- teillä on tieto
siitä, mitä on tehtävä. Katsokaamme!" Hän levitti paperit pöydälle
ja loi lyhyeitä, ankaria katseita yhdestä toiseen. "Kirjoitus on
muutettua, paitsi kirjeessä," sanoi hän sitte, "mutta epäilystä ei
voi olla siitä, ken kirjoittaja on. Katsokaa, miten kreikkalainen
"e" vastustamattomasti pistäytyy esiin, ja huomatkaa sakaraa tuossa
loppu "s"-ssä. Ne ovat kieltämättä saman käden kirjoittamia. En tahdo
saattaa mieleenne mitään pettäviä toiveita, miss Morstan, mutta onko
mitään yhtäläisyyttä isänne ja tämän käsialan välillä?"

"Millään ei voi olla suurempaa erotusta."

"Sitä vastausta odotinkin. Olemme siis valmiina kello kuusi. Olkaa
hyvä ja jättäkää paperit minulle. Tulen ehkä punnitsemaan asiaa ennen
sitä. Se on nyt ainoastaan puoli neljä. Näkemään siis!"

"Näkemään!" lausui vieraamme ja iloisesti, ystävällisesti
silmäiltyään molempia, kätki hän jälleen helmikotelon poveensa ja
kiiruhti pois.

Seisoessani ikkunassa näin hänen nopeasti menevän katua alas, kunnes
harmaa hattu ja valkea siipi ainoastaan vaalevana pilkkuna haamoitti
ja viimein katosi tummaan ihmisjoukkoon.

"Erittäin miellyttävä olento!" huudahdin minä kääntyen Sherlock
Holmesin puoleen.

Hän oli uudelleen sytyttänyt piippunsa ja istui taapäin nojautuneena
ja silmät kiinni. "Onko hän?" vastasi Holmes välinpitämättömästi.
"Sitä en huomannut."

"Tepä olette oikea auttomaatti -- laskukone," huudahdin. "Teissä on
väliin jotakin aivan hirmuista."

Holmes hymyili.

"Se on erittäin tärkeätä, ettei anna persoonallisten ominaisuuksien
muodostaa arvostelua jostakin henkilöstä. Hoidokas on minulle
ainoastaan ykkönen, tekijä tehtävässä. Tunteet vaikuttavat
haitallisesti terveen järjen tuomioon. Vakuutan teille, että
miellyttävin nainen, mitä olen tuntenut, hirtettiin sentakia,
että hän oli myrkyttänyt kolme pientä lasta saadakseen heidän
henkivakuutusrahansa, ja inhoittavin tuttavieni joukossa on eräs
ihmislempijä, joka on uhrannut milt'ei neljäsosnmiljoonan Lontoon
köyhille."

"Mutta siinä tapauksessa..."

"Minä en koskaan tee poikkeuksia. Poikkeus kumoo säännön. Oletteko
milloinkaan olleet tilaisuudessa tutkia ihmisen luonnetta hänen
käsialassaan? Mitä päätätte tästä paperilipusta?"

"Kirjoitus on luettavaa ja säännöllistä," vastasin. "Henkilö, joka on
tottunut toimimaan ja jolla on luonteenlujuutta."

Holmes pudisti päätään.

"Katsokaa hänen pitkiä kirjaimiansa," sanoi hän. "Ne tuskin kohoavat
yli muiden. Tuo 'd' voisi olla a ja tuo 'd' e. Henkilöt lujalla
luonteella erottavat aina pitkät kirjaimet lyhyistä, kirjoittakoot
sitte miten epäselvää tahansa. Hänen 'k':ssaan on huikentelevaisuutta
ja itserakkautta isoissa kirjaimissaan. Mutta nyt täytyy minun käydä
ulkona vähäsen. Minun pitää ottaa selkoa muutamista ilmoituksista.
Suosittelen teille tuon kirjan -- yksi merkillisimpiä kirjoja, mitä
on kirjoitettu. Se on Wimvood Reade'n 'Ihmisen piinahistoria'. Palaan
tunnin kuluttua."

Istuin ikkunan ääreen kirja kädessäni, mutta ajatukseni liitelivät,
kaukana kirjailijan rohkeista keinotteluista. Ne viipyivät nuoren
naisen luona, joka juuri oli käynyt luonamme, -- ajattelin
hänen lempeätä hymyänsä, äänensä syvää, täysinäistä sointua,
salaperäistä arvoitusta, joka loi varjonsa hänen elämäänsä. Jos
hän oli seitsemäntoista vuotias, kun isänsä katosi, oli hän nyt
seitsemänkolmatta, -- ihana ikä, jolloin nuoruus on kadottanut
itseluottamuksensa, ja kokemus on sitä vähän hillinnyt. Siten istuin
mietiskellen, kunnes tuli niin vaarallisia ajatuksia päähäni, että
syöksin kirjoituspöytäni luo, ja hurjana uppounnuin viimeiseen
esitelmään patologiiasta. Mikähän minäkin olin miehiäni! -- Köyhä
rykmentin lääkäri, jolla oli huono jalka ja vielä huonompi kreditiivi
pankissa, että olisin voinut ajatella sellaisia asioita? Hänhän
oli ykkönen, tekijä -- ei mitään muuta. Jos tulevaisuuteni näytti
pimeältä niin olihan parempi katsoa sitä silmiin kuin mies, kuin
koettaa valaista sitä mielikuvituksen pettävillä virvatulilla.




Kolmas luku.

Etsimismatkalla.


Kello oli puoli kuusi, ennenkuin Holmes tuli kotiin. Hän oli iloinen,
innokas ja loistavalla tuulella, -- mielellä, joka hänessä vaihteli
synkimmän alakuloisuuden puuskien kanssa.

"Tämä asia ei ole erittäin salaperäinen," sanoi hän ottaessaan
teekupin, jonka tarjosin hänelle. "Asianhaarat näyttävät myöntävän
ainoastaan yhden selityksen."

"Kuinka? Oletteko jo selittäneet arvoituksen?"

"En; sitä en toki vielä voi tehdä. Olen keksinyt sisältörikkaan
seikan, siinä kaikki. Mutta se onki _hyvin_ runsassisältöinen.
Erikoiskohdat ovat vielä selittämättä. Olen silmäilemällä _Times'in_
viimeisiä palstoja saanut selvää, että majoori Sholto, Yli
Norwoodissa, ent. virkaatekevä 34:ssä Bombuy-jalkaväkirykmentissä,
kuoli 28 p. huhtikuuta 1882."

"Olen ehkä hyvin hidas ajatuksinen Holmes, mutta en huomaa, mitä
merkillistä siinä asiassa on."

"Ettekö? Te hämmästytätte minua! No, kuulkaa siis! Kapteini Morstan
katoaa. Ainoa henkilö Lontoossa, jonka luona hän mahdollisesti
on käynyt, on majoori Sholto. Majoori Sholto kieltää tietävänsä,
että toinen on kaupungissa. Neljä vuotta myöhemmin kuolee majoori
Sholto. _Viikon kuluttua hänen kuolemastaan_ saa kapteini Morstanin
tytär arvokkaan lahjan, joka uudistetaan vuosi vuodelta, ja suosio
on korkeimmillaan eräässä kirjeessä, joka selittää, että hän on
vääryyttä kärsinyt nainen. Mihinkä muuhun vääryyteen tämä viittaisi
kuin hänen isänsä kadottamiseen? Ja miksi lahjat alkoivat tulla juuri
Sholton kuoleman jälkeen, jos ei sentakia, että Sholton perillinen
tuntee salaisuuden ja tahtoo korvata vahingon? Onko teillä muuta
teoriiaa, joka voisi selittää nämät seikat?"

"Mutta noin kummallinen korvaus? Ja noin ihmeellisesti toimeenpantu!
Miksi hän kirjoitti kirjeen juuri nyt, paremmin kuin kuusi vuotta
sitte? Ja vielä puhuu kirje siitä että hänelle tehtäisiin oikeutta.
Mitä oikeutta hän voisi saada? Olisi liiaksi otaksua, että hänen
isänsä vielä elää. Ja mitään muuta vääryyttä, jota te tunnette, ei
ole hänelle tehty."

"Niin, siinä on vaikeuksia, siinä löytyy vastustamattomasti
vaikeuksia," sanoi Sherlock Holmes miettivänä, "mutta retkemme tänä
iltana on selittävä kaikki. Kas, tuossa tulee issikka, ja miss
Morstan istuu vaunuissa. Oletteko valmiina? On parasta, että menemme
alas, sillä aika on jo kulunut yli määränsä."

Otin hattuni ja tukevimman keppini, mutta huomasin että Holmes otti
esiin revolverinsa laatikosta ja pisti sen taskuunsa. Selvää oli,
että hän katsoi ilta seikkailumme voivan tulla vaaralliseksi.

Miss Morsten oli puettuna tummaan takkiin, ja hänen luonteenomaiset
kasvonsa olivat tyyneet, vaikka kalpeat. Hän ei olisikaan ollut
nainen, jos ei hän olisi tuntenut levottomuutta kummallisen
seikkailun suhteen, jolle lähdimme, mutta hän hillitsi itsensä
täydellisesti, ja hän vastasi nöyrästi kysymyksiin, joita Sherlock
Holmes vielä katsoi tarpeellisiksi tehdä.

"Majoori Sholto oli isän hyvä ystävä," sanoi hän. "Hänen kirjeensä
olivat täynnä viittauksia majooriin. Hän ja isä johtivat sotajoukkoja
Andamansaarilla, joten he paljon joutuivat olemaan yhdessä. Kesken
kaiken -- löysimme erään eriskummallisen paperin isän tavarain
seassa, jota kukaan ei voinut selittää. En luule sen olevan mistään
arvosta, mutta ajattelin että ehkä tahtoisitte katsoa sitä, ja
sentähden otin sen mukaani. Tässä se on."

Holmes avasi paperin laskoksista ja silitti sitä polvillaan. Sitte
tarkasteli hän sitä säännöllisesti alusta loppuun kaksinkertaisella
suurennuslasillaan.

"Tämä paperi on kotimaista intialaista teosta," huomautti hän, "ja on
jonkun aikaa ollut kiinnitetty lautaan. Piirretty kuvio näkyy olevan
asemapiirros osaan eräästä suuresta rakennuksesta, joka sisältää
suuren joukon saleja ja käytäviä. Yhteen paikkaan on piirretty
punaisella musteella pieni risti ja sen yläpuolella on '3,37
vasemmalta', kirjoitettu puoleksi kuluneella lyyjykynällä. Vasemmassa
kulmassa on kummallinen kuvakirjoitus, neljä ristiä rivissä,
koskettaen toisiaan poikkiviivoillaan. Viereen on kirjoitettu
suurilla, kömpelöillä kirjaimilla: 'Neljän merkit -- Jonathan Small,
Mahomet Singh, Abdullah Khan, Dost Akbar.' -- Ei, myönnän, ett'en voi
käsittää, mitä yhteyttä tällä olisi asiaan. Kuitenkin on se selvästi
tärkeä paperi. Sitä on huolellisesti säilytetty lompakossa, sillä
molemmat puolet ovat yhtä puhtaat."

"Niin, isäni lompakosta sen löysimme."

"Säilyttäkää se hyvästi, miss Morstan, sillä siitä voi olla meille
hyötyä. Minä alan epäilemään että tämä asia onkin syvällisempi ja
sekavampi kuin alussa luulin. Minun täytyy vielä kerran aprikoida
asiaa." Hän nojautui taapäin ja hänen ryppyisestä otsastaan ja
tuijottavasta, katseestaan näin, että hän mietti syvällisesti. Miss
Morstan ja minä puhelimme keskenämme puoliääneen käsillä olevasta
toimituksestamme ja sen mahdollisesta loppupäätöksestä, mutta
seuraajamme pysyi äänettömänä määrän päähän saakka.

Oli syyskuu eikä keila ollut vielä seitsemää, mutta päivä oli
ollut pilvinen, ja paksuna sumuna satoivat pilvet suuren kaupungin
likaisille kaduille. Lyhdyt "the Strand'lla" näyttivät ainoastaan
himmeiltä valopilkuilta, joista levisi heikosti loistava valo
kosteille kivikäytäville. Keltainen valo myymälän ikkunasta tunki
raskaaseen, kosteaan ilmaan ja heitti himmeitä säteitään suorasti
poikki kadun, joka oli täynnä ihmisiä. Minusta oli tuossa jotakin
kauheata ja aavemaista, tuossa loppumattomassa kulussa ihmisnaamoja,
jotka liukuivat ohitse -- surullisia ja iloisia, synkkiä ja vilkkaita
naamoja. Ihmiskunnan tavoin kokonaisuudessaan kulkivat ne pimeydestä
valoon ja taas valosta pimeyteen takaisin. Minuun ei helposti mikään
vaikuta, mutta synkkä, pilvinen ilta yhdessä harvinaisen asian
kanssa, jolla olimme, teki minut hermoheikoksi ja alakuloiseksi. Minä
voin miss Morstanin käytöksestä nähdä, että hänkin kärsi samasta
tunteesta. Ainoaltaan Holmesiin ei vaikuttanut näin pikkumaiset
seikat. Hänellä oli avoin muistikirjansa polvellaan ja siihen hän
merkitsi vähän väliä numeroita ja muistiinpanoja pienen taskulyhtynsä
valossa.

Lyseiteatterin ulkopuolella vallitsi jo tungos syrjäisillä
sisäänkäytävillä, ja loppumaton jono katettuja vaunuja ja roskia
vieri pääkäytävän luo, jättäen valkorintaiset herrat ja saaleihin
puetut, jalokivillä koristetut naiset sinne. Olimme tuskin ehtineet
kolmannen pilarin luo, joka oli yhtyi iltapaikaksi määrätty, kun
vähäinen vikkelä mies palvelijan puvussa puhetteli meitä.

"Oletteko te miss Morstan?" kysyi hän.

"Minä olen miss Morstan ja nämä herrat ovat ystäviäni," vastasi hän.

Hän katsoi erinomaisen läpitunkevasti ja tutkivasti meihin.

"Suokaa anteeksi, neiti," sanoi hän äreällä äänellä, "mutta pyytäisin
teitä kunniasanallanne vakuuttamaan ettei kumpikaan seuraajistanne
kuulu polisiin."

"Kunniasanani siitä," vastasi hän.

Hän vihelsi kimakkaasti, jonka jälkeen eräs katupoika toi esiin
vaunut ja avasi vaunujen oven. Mies, joka oli puhutellut meitä,
nousi ajajan istuimelle meidän astuessa vaunuihin. Tuskin olimme sen
tehneet niin ajuri läimäytti hevosta, piiskallaan, ja vaunut vierivät
hurjassa vauhdissa sumuisia katuja pitkin.

Tilamme oli kyllin tukala. Siinä olimme nyt matkalla tuntemattomaan
paikkaan tuntemattomassa asiassa. Mutta joko oli koko kutsumus
täydellinen pilanteko -- jota ei kuitenkaan tahtonut otaksua
-- tahi myöskin oli meillä syitä luulla että matkallamme olisi
tärkeitä seurauksia. Miss Morstanin käytös osotti yhä samaa
päättäväisyyttä ja itsensä hillitsemistä. Koetin huvittaa häntä
kertomalla seikkailuistani Afghanistanissa, mutta totta puhuen, olin
itsekin niin kiihoittunut ja utelias, mitä koski määräpaikkaamme,
että kertomukseni tulivat vähän sekaviksi; vielä tänäpäivänä hän
väittää, että kerroin hänelle liikuttavan kertomuksen eräästä
pyssystä, joka ilmestyi telttaani keskellä yön pimeyttä, ja miten
ammuin kaksipiippuisen tiikeripojan sitä vastaan. Alussa voin
seurata suuntaa, mihin kuljimme, mutta nopea vauhti, sumu ja
tietämättömyyteni Lontoon kaupungissa eksyttivät minut heti, enkä
tiennyt muuta kuin että kuljimme kovin kauas. Sherlock Holmes
sitävastoin tunsi tiet ja mutisi nimet itsekseen vaunujen vierressä
nopeasti toreilla ja koukertelevilla poikkikaduilla.

"Rochester Row," sanoi hän. "Vinsent Square. Nyt tullaan Vauxhall
Bridge Roadille. Olemme nähtävästi matkalla Surreypuolelle. Niin,
senhän tiesin. Nyt ollaan sillalla. Näette virran haamoittavan
tuolla."

Näimme todellakin äkkinäisen vilauksen Themsistä, jonka tummaan,
tyyneeseen veteen lyhdyt kuvastuivat, mutta taas vierivät vaunut
eteenpäin ja olivat ennen pitkää uudessa katusokkelossa.

"Wordswarth Road," sanoi seuraajamme. "Priory Road. Lark Hall Lane.
Stockwell Place. Robert Street, Cold Harbour Lane. Toimituksemme ei
näytä vievän meitä juuri kehuttaviin seutuihin."

Olimme todellakin tulleet arveluttavaan ja ikävään kaupunginosaan.
Pitkiä rivejä tummia tiilikivirakennuksia elähytti ainoastaan
kirkkaasti valaistut ja koreilla rääsyillä koristetut kapakat katujen
kulmissa. Sitte seurasi jono kaksikerroksisia puurakennuksia, joita
kutakin koristi pieni puutarha, ja sitte taas loppumattomia jonoja
vasta rakennettuja tiilikivikasarmeja -- nuo äärettömät asumusrivit,
joita jättiläiskaupunki levittää ympäröivään maaseutuun. Vihdoin
pysähtyivät vaunut kolmannen talon eteen äsken rakennetussa jonossa.
Muut rakennukset olivat asumattomat ja se, jonka eteen pysähdimme,
oli yhtä pimeä kuin naapurinsa, lukuunottamatta himmeätä valoa
kyökinikkunasta. Mutta kolkutettuamme avasi portin eräs intialainen
palvelija puettuna keltaiseen turpaaniin, valkeisiin poimutettuihin
vaatteihin ja keltaiseen vyöhön. Tässä oli kaksi harvinaista,
vastakohtaa, tämä itämaalainen olento tässä kolmannen luokan
etukaupunkilaistalon kurjassa porttikäytävässä!

"Sahib odottaa teitä!" sanoi hän, ja vielä puhuessaan, kuului korkea,
kimakka ääni jostakin sisemmästä huoneesta:

"Tuo heidät sisään Khitmutgar," kuului äänen sanovan. "Tuo heidät
heti luokseni!"




Neljäs luku.

Pienen kaljupää-miehen historia.


Seurasimme hindulaista epäsiistiä käytävää, joka oli huonosti
valaistu ja vielä huonommin sisustettu, kunnes saavuimme eräälle
ovelle oikealla puolella, jonka hän aukaisi. Keltainen valo virtasi
vastaamme ja keskellä valovirtaa seisoi pieni mies, jolla oli
erittäin suuri pää koristettuna punaisella karhealla hiuskiekkuralla,
josta välkkyvän paljas päälaki kohosi kuni vuorenkukkula
mäntymetsästä. Hän hieroi levottomana käsiään ja väänteli alituisesti
kasvojaan milloin hymyillen, milloin kulmiansa kohottaen, mutta
silmänräpäystäkään eivät pysyneet liikkumatta. Luonto oli varustanut
hänet riippuvalla huulella ja hyvin näkyvillä, keltaisilla,
epätasaisilla hampailla, joita hän turhaan koetti peittää
alituisesti sivelemällä kasvojenpa aliosaa käsillään. Huolimatta
silmiinpistävästä kaljupäisyydestään, näytti hän jotenkin nuorelta.
Itse asiassa oli hän hiljakkoin täyttänyt kolmekymmentä vuotta.

"Hyvää päivää, miss Morsian," lausui hän kimeällä äänellään.

"Hyvää päivää, herrani. Olkaa hyvät ja astukaa sisään pieneen pyhään
huoneeseni. Se ei ole suuri, miss, mutta sisustettu oman mieleni
mukaisesti. Taiteen oasi keskellä eteläisen Lontoon ulvovaa erämaata."

Kaikki hämmästyimme nähdessämme huoneen, johon hän pyysi meitä
astumaan. Tässä synkässä talossa näytti tuo sopivan yhtä huonosti
kuin puhtain vesikirkas timantti vaskessa. Seiniä koristivat
mitä kallisarvoisimmat ja loistavimmat esiriput ja poimutelmat,
kiinnitetyt siellä täällä syrjään jättääkseen tilaa komeapuitteiselle
taululle tai itämaalaiselle vaasille. Matot olivat mustat ja
ambraväriset sekä niin pehmoiset ja paksut, että jalka miellyttävästi
vaipui niihin kuni sammalkerrokseen. Kaksi suurta tiikerinnahkaa
olivat sijoitetut lattialle ja enensivät vielä itämaalaista loistoa
siimoin myös erää ääretön hookah [Itämaalainen piippu], joka oli
sijoitettu pienelle matolle nurkkaan. Lamppu hopeakyyhkysen muodossa
riippui milt'ei näkymättömän kultalangan päässä keskellä huonetta ja
levitti palaessaan hienoa, hyvältä tuoksuvaa hajua ympärilleen.

"Mr Thaddeus Sholto," sanoi pieni mies yhä hymyillen ja kasvojansa
väännellen. "Se on nimeni. Te olette luonnollisesti miss Morstan. Ja
nämät herrat...?"

"Tässä mr Sherlock Holmes, ja tässä tohtori Watson."

"Ah, lääkärikö?" huudahti hän. "Onko teillä steteskooppinne
mukananne? Uskallanko vaivata... olisitteko hyvä... Minä suuresti
epäilen, miten on lämssieni laita? Aortan suhteen olen rauhassa,
mutta olisin iloinen jos saisin kuulla ajatuksenne lämssistä."

Kuuntelin hänen sydämmentykytystään, mutta en huomannut mitään
epäkunnossa, paitsi että hän oli kovin pelästynyt, sillä koko
ruumiinsa vapisi.

"Se on säännöllinen," sanoin. "Teillä ei ole syytä olla levoton."

"Suotte varmaan anteeksi pelkoni, miss Morstan," huomautti hän. "Olen
kovin kivulloinen ja olen kauan epäillyt tuota, mutta olen iloinen
kuullessani, että epäilykseni ovat olleet turhat. Jos isänne, miss
Morstan, ei olisi liiaksi rasittanut sydäntään, olisi hän ehkä elossa
vielä tänään."

Olisin voinut lyödä miestä vasten naamaa, niin suutuin tästä
tunnottomasta ja peittelemättömästä viittauksesta niin arkaan
aineesen. Miss Morstan istui äkkiä ja kalpeni.

"Sydämmeni sanoi minulle, että hän oli kuollut," huokasi hän.

"Minä voin antaa teille kaikellaisia tietoja," sanoi hän, "ja
enemmänkin, minä voin hankkia teille oikeutta, ja sen teenkin,
sanokoon Bartholomeus-veli mitä tahansa. Olen niin iloinen
nähdessäni ystävänne täällä, ei ainoastaan teidän suojelijoinanne
vaan myöskin todistajina siihen, mitä minulla on sanottavaa ja
tehtävää. Me kolme yhdessä voimme kyllä vastustaa Bartholomeusta.
Mutta älkäämme ilmoittako mitään asiantuntemattomille -- polisilla,
julkisilla oikeuksilla ei saa olla mitään tekemistä asiassa. Voimme
päättää kaikki tyydyttävällä tavalla keskenämme, ilman että vieraat
sekaantuvat asiaan. Mikään ei niin suututtaisi veli Bartholomeusta
kuin kaikki julkisuus."

Hän heittäytyi istumaan matalalle leposohvalle ja vilkautti kysyvästi
meille vaaleansinisillä silmillään.

"Omasta puolestani," sanoi Holmes, "lupaan, että mitä puhuttekin, ei
se minun kauttani leviä."

Nyökytin päätäni osoittaakseni että olin samaa mieltä.

"Hyvä on, hyvä on," sanoi Sholto. "Saanko luvan tarjota teille lasin
Chiantia, miss Morstan? Tahi Tokayeria? Muita viinejä en käytä.
Saanko avata pullon? En? No, sitte toivon, ett'ei teillä ole mitään
tupakansavua vastaan, tuota itämaalaisen tupakan palsaminlaista
tuoksua vastaan. Minä olen vähän hermoheikko, ja minun hookah'ini on
arvaamaton rauhoittamaan."

Hän asetti vahakynttilän suureen maljaan, ja savu pulmuili iloisesti.
Istuimme kaikki kolme puoliympyrässä pää käsiin tuettuna, kun
kummallinen, virnistelevä, pieni kaljupäinen olento keskellä piirin
levottomasti ähki ja imeskeli piippuaan.

"Kun ensin päätin ilmoittaa teille tästä," rupesi hän kertomaan,
"olisin ilmoittanut osoitteeni, mutta pelkäsin, ett'ette olisi
suostunut pyyntööni, vaan ottanut mukanne asiaankuulumattomia.
Sentähden hankin suostumuksenne siten että palvelijani Williams
kohtaisi teidät ensin. Minä luotan rajattomasti hänen viisauteensa,
ja hänen vallassaan oli jättää asia sikseen, jos hän ei olisi ollut
tyytyväinen. Suotte varmaankin anteeksi nämät varovaisuustuumat,
mutta minä olen henkilö, jolla on vaatimattomat, voinpa sanoa,
hienontuneet tavat, enkä tiedä mitään niin epäkaunista kuin
polisikonstaapeli. Minä tunnen luonnollista vastenmielisyyttä,
raa'alle aineellisuudelle ja harvoin minä tulen yhteyteen tuon
alhaisen aineen kanssa. Elän täällä, kuten näette, vähäisen loiston
ympäröimänä. Kutsun itseäni taiteitten suosijaksi, -- siinä heikko
puoleni. Maisema tuolla on oikea Corot'i, ja joskin tuntija
vähiin epäilisi tuota Salvator Rosaa, niin ei epäilys voi tulla
kysymykseenkään Bougereau'ni suhteen. Puollan erityisesti uudempaa
ranskalaista suuntaa."

"Suokaa anteeksi, mr Sholto," sanoi miss Morsian, "mutta minä olen
täällä teidän kutsumuksestanne kuulemassa, mitä teillä on minulle
sanottavaa. On myöhä, sentähden toivoisin että keskustelu tulisi niin
lyhyeksi kuin mahdollista."

"Tulee se kuitenkin viemään vähän aikaa," vastasi Sholto, "sillä
meidän pitää ehdottomasti mennä Norwoodiin puhelemaan veljeni
Bartholomeuksen kanssa. Menemme kaikin sinne ja koetamme saada häntä
myöntymään. Hän on kovin suutuksissaan minulle, sen takia että olen
menetellyt tavalla, jonka katson parhaimmaksi. Oikein me riitelimme
eilen illalla. Ette voi kuvailla mielessänne kuinka hirmuinen hän on,
kun on suuttunut."

"Jos meidän pitää Norwoodiin mennä, niin on kait parasta, että
lähdetään heti," uskalsin sanoa.

Hän nauroi kunnes tuli ihan tulipunaiseksi naamaltaan.

"Se tuskin voisi tapahtua," huusi hän. "En tiedä mitä hän
sanoisikaan, jos näin yht'äkkiä menisin kanssanne sinne. Ei, minun
pitää valmistaa teitä kertomalla suhteistamme toisiimme. Enniksikin
täytyy minun sanoa teille, että asiassa löytyy lukemattomia kohtia,
joista itsekään en tiedä. Voin kertoa teille ainoastaan ne tosiasiat,
miten itse tunnen ne.

"Isäni oli, kuten ehkä olette arvanneet, majoori John Sholto, ent.
upseeri intialaisessa armeijassa. Hän otti eron noin yksitoista
vuotta sitte ja asettui Pondicherry Lodgeen Yliseen Norwoodiin. Häntä
oli onni seurannut Intiassa ja hän toi mukanaan suurenlaisen pääoman,
suuren kokoelman kallisarvoisia eriskummallisuuksia ja joukon
maassasyntyneitä palvelijoita. Näillä osti hän nyt itselleen talon ja
eli siellä suuressa komeudessa. Kaksoisveljeni Bartholomeus ja minä
olimme ainoat lapset.

"Muistan aivan hyvin hälinän, minkä kapteini Morstanin kuolema
matkaansaattoi. Luimme sanomalehdissä seikkaperäisen kertomuksen, ja
kun tiesimme että hän oli ollut isämme ystävä, puhelimme vapaasti
asiasta hänen läsnäollessaan. Hän otti osaa keskusteluihimme ja
arveluihimme tapahtumasta. Emme koskaan hetkeksikään epäilleet että
hän kätki salaisuuden omassa sydämmessään, että hän yksin koko
maailmassa tunsi Arthur Morstanin kohtalon.

"Me tiesimme kuitenkin että salaperäinen vaara uhkasi isäämme. Hän
pelkäsi mennä ulos yksin ja aina oli hänellä mukanaan kaksi palkinnon
saanutta ammattinyrkkitaistelijaa, jotka palvelivat portinvartijoina
Pondicherry Lodgessa. Williams, joka kyyditsi teidät tänne on toinen
heistä. Häntä pidettiin yhteen aikaan Englannin voimakkaimpana
taistelijana. Isämme ei koskaan sanonut, mitä hän pelkäsi, mutta hän
tunsi selvästi suurta vastenmielisyyttä kaikkia ihmisiä kohtaan,
joilla oli puujalka. Kerran hän ampui revolverillaan erästä
miestä, jolla oli puujalka, joka sitte huomattiin kunnolliseksi
käsityöläiseksi hakemassa työtä. Meidän täytyi maksaa suuren summan
rahaa saadaksemme miehen vaikenemaan. Veljeni ja minä luulimme että
se oli vaan isämme oikku, mutta asianhaarat ovat sittemmin saattaneet
meitä muuttamaan mielipidettämme.

"Alussa vuotta 1882 sai isäni Intiasta kirjeen, joka vaikutti hänessä
äkkinäistä pelästystä. Hän milt'ei pyörtyi aamiaispöydässä avatessaan
sitä, ja sen päivän jälkeen ei hän enää koskaan parantunut. Mitä
kirjeessä oli, emme milloinkaan saaneet tietää, mutta hän piti sitä
vähän vinossa, joten minä näin että se oli hyvin lyhyt ja kirjoitettu
hyvin söhrityllä käsialalla. Vuosikausia oli hän sairastanut, mutta
nyt hänen tilansa äkkiä huononi, ja huhtikuun lopulla saimme kuulla,
ett'ei mitään toivoa enää ollut, ja että hän tahtoi puhutella meitä
viimeisen kerran.

"Tullessamme hänen huoneesensa, istui hän pystyssä vuoteellaan,
tyynyjen ympäröimänä ja raskaasti hengittäen. Hän käski meidän lukita
oven ja asettua yksi kummallekin puolelle sänkyä. Sitte tarttui hän
käsiimme ja teki meille erittäin merkillisen tunnustuksen, äänellä,
joka vapisi yhtä paljon liikutuksesta kuin tuskista. Koetan kertoa
hänen ilmoituksensa omilla sanoillaan.

"'Ainoastaan yksi asia', sanoi hän, 'painaa mieltäni tänä viimeisenä
hetkenä. Se on käytökseni Morstan-paran tytärtä kohtaan. Tuo kirottu
ahneus, joka minussa on vallinnut koko elämäni ajan, on ryöstänyt
häneltä aarteen, josta ainakin puolet olisi kuulunut hänelle. Ja
kuitenkaan en itse ole mitenkään käyttänyt sitä hyväkseni, niin
sokea on ahneus. Pelkkä omistamisen tunne on ollut minulle sellainen
nautinto, ett'en ole voinut ilmoittaa sitä kelleen. Katsokaa tuota
helmien koristamaa ruusukiehkuraa tuossa! En edes siitä voinut erota,
vaikka olen sen hankkinut yksinomaan lähettääkseni hänelle. Te,
poikani, annatte hänelle runsaan osan Agra-aarteesta. Mutta elkää
lähettäkö hänelle mitään, -- ei edes ruusukiehkuraa -- ennenkuin olen
poissa. Ja ehkä vielä paranenkin, sillä onhan moni parantunut oltuaan
yhtä sairaana kuin minä.'

"'Tahdon kertoa teille, miten mr Morstan kuoli', jatkoi hän. 'Hän
oli vuosikausia kärsinyt sydänviasta, mutta salasi sen kaikilta.
Ainoastaan minä tiesin sen. Olomme-aikana Intiassa tulimme, minä ja
hän harvinaisten asianhaarain kautta omistamaan suuren aarteen. Minä
kuljetin sen mukanani Englantiin ja samana iltana kuin Morstan saapui
tuli hän suoraan tänne vaatimaan osuuttaan. Hän tuli käyden asemalta
ja vanha uskollinen palvelijani Lal Chowdar, joka nyt on kuollut,
päästi hänet sisään. Morstan ja minä olimme eri mieltä, mitä koski
aarteen jakamista ja meidän välillämme syntyi kiivas sananvaihto.
Morstan oli syössyt tuolilta raivoissaan, ja yht'äkkiä painoi hän
kädellään toista kylkeään, kasvonsa muuttuivat tuhanharmaiksi, ja hän
kaatui taapäin satuttaen päänsä arkun syrjään, joka sisälsi aarteen.
Kumartuessani hänen ylitsensä näin kauhukseni, että hän oli kuollut.'

"Pitkän aikaa istuin siinä mieletönnä ihmetellen, mitä olisi tehtävä.
Ensin aioin kutsua apua, mutta huomasin heti, että minua helposti
voitaisi syyttää hänen murhastaan. Hänen äkkinäinen kuolemansa
kesken riitaa ja haava päässä syyttäisivät minua. Edelleen laillinen
tutkinto tuottaisi päivän valoon erityisiä seikkoja aarteesta, jonka
erittäin tahdoin pitää salassa. Hän oli sanonut minulle, ett'ei
kukaan elävä sielu tiennyt, mihin hän oli mennyt, eikä näyttänyt
siltä että asia milloinkaan tulisi tunnetuksi.

"Mietein yhä asiaa, kun katsottuani ylös, huomasin palvelijani Lal
Chowdarin, ovessa. Hän hiipi sisään ja lukitsi oven perässään.
'Elkää pelätkö, sahib', sanoi hän, 'kenkään ei saa tietää että
olette murhannut hänet. Kätkekäämme hänet, eikä kukaan tule
tietämään hiiskaustakaan koko asiasta.' -- 'Minä en ole murhannut
häntä,' vastasin. Lal Chowdar pudisti päätään ja hymyili. 'Kuulin
kaikki, Sahib,' sanoi hän; 'kuulin teidän riitelevän ja kuulin
lyöntinne. Mutta minä en hiisku asiasta mitään. Kaikki nukkuvat
talossa. Koettakaamme saada hänet piiloon.' Tämä oli tarpeeksi
saattamaan minut tekemään päätöksen. Jos oma palvelijani ei uskonut
viattomuuttani, miten onnistuisin vakuuttamaan kahtatoista tuhmaa
käsityöläistä valakunnassa siitä? Lal Chowdar ja minä hautasimme
ruumiin samana yönä ja muutamia päiviä myöhemmin olivat Lontoon
sanomalehdet täynnä kirjoituksia kapteini Morstanin salaperäisestä
katoamisesta. Mutta siitä mitä olen sanonut, huomaatte että syytös
tuskin voi kohdata minua siinä asiassa. Minun vikani on, että en
ainoastaan salannut ruumista vaan myöskin aarteen ja että omistin
itselleni sekä Morstanin että oman osani. Sentähden tahdon, että
te toimitatte sen takaisin. Lähentäkää korvanne suulleni. Aarre on
kätkettynä..."

"Samassa muuttuivat hänen kaivonsa kauheasti; silmät tuijottivat
kurjina, alaleuka vaipui hervotonna alas ja hän huusi äänellä, jota
en milloinkaan voi unohtaa: 'Älkää päästäkö häntä sisään! Jumalan
tähden, elkää laskeko häntä sisään!' Käännyimme molemmat ikkunaan
päin takanamme, johon hänen katseensa oli suunnattu. Naama tuijotti
pimeästä vastaamme. Näimme valkean pilkun nenästä, joka oli painettu
ikkunaa vastaan. Kasvot olivat partaiset, silmät hurjat, hirmuiset ja
ilmaisivat tukahutettua kiukkua; veljeni ja minä syöksimme ikkunan
luo, mutta silloin oli hän jo poissa. Tullessamme takaisin isämme
luo, oli pää vaipunut rintaa vasten ja sydän lakannut tykyttämästä.

"Etsiskelimme puutarhan vielä samana yönä, mutta emme löytäneet
mitään jälkiä valloittajasta, paitsi että aivan akkunan alla
kukkaispenkereellä näkyi jalan jälki. Jos ei tätä yhtä jälkeä olisi
ollut, olisimme luulleet, että mielikuvituksemme loihti tuon hurjan,
hirveän näköisen naaman eteemme. Mutta me saimme pian toisen ja
pätevämmän todistuksen siitä, että salaiset voimat olivat toimessa
ympärillämme. Aamulla huomattiin ikkuna isäni huoneessa olevan auki,
laatikot ja kaapit olivat perinpohjin haetut ja tyhjennetyt, ja
hänen rinnalleen oli kiinnitetty paperilippu, ja siihen töhritty
sanat: 'Neljän merkit'. Mikä tämän lauseen tarkoitus oli tahi kuka
salaperäinen vieraamme, sitä emme milloinkaan saaneet tietää. Meidän
luulomme mukaan ei mitään isäni omaisuudesta ollut varastettu,
vaikka kaikki oli tyhjennetty ja sinne tänne heitelty. Veljeni ja
minä asetimme luonnollisesti tämän harvinaisen tapauksen ja isämme
eläessään tuntemansa pelon yhteyteen keskenään, mutta edelleenkin
pysyy se arvoituksena meille."

Pieni mies vaikeni hetkeksi sytyttääkseen piippunsa ja veti miettien
muutamia sauhuja. Istuimme kaikki tarkkaavaisina kuunnellen hänen
kummallista kertomustaan. Kertoessaan kapteini Morstanin kuolemasta,
oli miss Morstan vaalennut, ja silmänräpäykseksi valtasi minut pelko
että hän pyörtyisi. Mutta hän tointui juotuaan lasin vettä, jonka
hiljan tarjosin hänelle venetsialaisesta vesikaraffista. Sherlock
Holmes istui taapäin nojautuneena tuolissa poissaolijan muodolla
ja silmäluomet painuneina pilkoittaville silmille. Katsellessani
häntä en voinut olla ajattelematta, miten hän vielä samana päivänä
oli valittanut elämän jokapäiväisyyttä. Mutta tässäpä oli tehtävä,
joka vaati koko hänen tarkkanäköisyytensä. Mr Thaddeus Sholto katsoi
yhdestä toiseen jonkinmoisella ylpeydellä, vaikutuksesta, jonka hänen
kertomuksensa oli tehnyt, ja jatkoi sitte:

"Veljeni ja minä," sanoi hän, "olimme hyvin uteliaita saamaan selkoa
aarteesta, josta isämme oli puhunut. Viikkoja, kuukausia kaivoimme
perinpohjin koko puutarhan, löytämättä merkkiäkään siitä. Se kiusasi
meitä, että hänen piti kuolla juuri sillä hetkellä kuin hän aikoi
sanoa paikan, mihin aarre oli kätketty. Ja miten komea tuo kaivattu
aarre olisi, sen voimme päättää siitä ruususeppeleestä, jonka
hän oli ottanut joukosta. Tästä ruususeppeleestä oli veljelläni
Bartholomeuksella ja minulla pieni riita. Helmet olivat nähtävästi
suuresta arvosta, ja hän ei mitenkään tahtonut erota niistä, sillä,
meidän kesken sanottuna, on veljeeni vähän tarttunut isäni intohimo
-- ahneus. Hän luuli myöskin, että jos lahjoittaisimme ruususeppeleen
pois, voisi se antaa aihetta puheluun ja vihdoin saattaa meidät
ahdinkoon. Kaikki mitä voin tehdä, oli saada hänet suostumaan, että
sain ottaa selkoa miss Morstanin osoitteesta ja lähettää hänelle
yhden helmen eräällään määrätyillä väliajoilla, jott'ei hän ainakaan
milloinkaan kärsisi puutetta."

"Sepä oli ystävällisesti ajateltu," sanoi miss Morstan vakavana, "se
oli hyvin ystävällisesti tehty."

Tuo pieni mies viittasi lakkaamatta kädellään.

"Olimme teidän holhoojanne," sanoi hän; "se oli minun ajatukseni
asiasta, vaikk'ei veli Bartholomeus oikein katsonut asiaa siltä
kannalta. Meillä oli itsellä enemmän kuin kylliksi rahaa, -- enempää
en halunnut. Sitäpaitsi olisi ollut sopimatonta kohdella nuorta
naista niin alhaisella tavalla. _'Le mauvais goût mène au crime'_
-- kuten ranskalaiset hienosti sanovat. Riitamme tästä asiasta meni
niin pitkälle, että katsoin parhaaksi muuttaa yksikseni asumaan.
Muutin siis Pondicherry Lodgesta ja otin vanhan Khitmutgarin ja
Williamsin mukaani. Mutta sitte eilen sain tietää että tärkeä tapaus
oli tapahtunut. Aarre oli löydetty. Minä heti asetuin yhteyteen miss
Morstanin kanssa, ja nyt on meidän mentävä Norwoodiin vaatimaan
osuuttamme. Selitin aikomukseni eilen illalla Bartholomeukselle,
joten me olemme odotetut, joskin emme niin tervetulleet vieraat."

Mr Thaddeus Sholto vaikeni ja muutteli levottomana pehmeällä
sohvalla. Istuimme kaikki ääneti mietiskellen uutta käännettä, jonka
salaperäinen kertomus oli saavuttanut. Holmes oli ensimmäinen, joka
keskeytti hiljaisuuden.

"Olette menetellyt oikein, sir, alusta loppuun," sanoi hän. "Ehkä
voimme tehdä teille pienen vastapalveluksen selittämällä vähäsen
sitä, mikä vielä tuntuu teistä epäselvältä. Mutta, kuten miss Morstan
äsken huomautti, on nyt myöhä, ja paras olisi heti saada asiasta
selvä."

Uusi tuttavuutemme kiersi hyvin miettivän näköisenä piipunvarren
kääröön, ja otti erään esiripun takaa pitkän päällystakin, jossa
hihat ja kaulus olivat tehdyt astrakaanilaisesta kankaasta. Tämän
napitti hän huolellisesti kiinni aina kaulaan asti, vaikka olikin
helteinen ilma, ja päätti varustuksensa panemalla päähänsä jäniksen
nahasta tehdyn lakin korvalapuilla varustettuna, jotka kokonaan
peittivät korvat, joten hänestä näkyi ainoastaan nuo liikkuvat,
terävät kasvot.

"Terveyteni on vähäsen arka," sanoi hän, mennessään edellämme
käytävään. "Olen tuomittu sairaaksi."

Vaunumme vartosivat meitä ulkopuolella ja matkamme oli nähtävästi
päätetty jo edeltäpäin koska ajaja heti lähti ajamaan nopeaa vauhtia.
Thaddeus Sholto puheli lakkaamatta kimeällä äänellään, joka voitti
vaununpyörien rätinänkin.

"Bartholomeus on älykäs mies," kertoi hän. "Miten luulette hänen
etsineen paikan missä aarre löytyi? Hän oli tullut siihen päätökseen
että sen pitäisi löytymän sisällä huoneissa, ja sentakia laski hän
koko talon pinta-alan ja mittasi kaikki paikat, jott'ei löytynyt
tuumaakaan, josta hän ei olisi voinut tehdä tiliä. Muun muassa hän
huomasi, että rakennuksen korkeus oli seitsemänkymmentäneljä jalkaa,
mutta jos hän laski yhteen kunkin eri kerroksen korkeuden ja vähensi
pois välikerrokset, joiden paksuuden hän sai tietää kaivertamalla
reikiä, niin oli kokonaissumma vaan seitsemänkymmentä jalkaa. Siinä
oli siis neljä jalkaa, joista hän ei ollut selvällä, ja tämä ala oli
rakennuksen yläosassa. Hän lävitsi sentähden ylimmän huoneen katon,
ja siellä yläpuolella hän löysi todellakin pienen soppelon, jonka
aukko oli kiinni muurattu, eikä sitä kukaan tuntenut. Keskellä koppia
oli aarrearkku kahden katto-orren päällä. Hän laski sen alas aukosta
ja siellä se nyt on. Hän sanoo aarteen olevan puolen miljoonan punnan
arvosta."

Mainitessaan tuon jättiläissumman, tuijotimme kaikki toisiamme
silmät selällään. Jos onnistuisimme asettamaan miss Morstanin hänen
oikeuksiinsa, tulisi hän köyhästä kotiopettajattaresta Englannin
rikkaimmaksi perinnönomistajaksi. Tosin olisi todellisen ystävän
tullut iloita sellaisesta uutisesta, mutta minua hävettää sanoa, että
itsekkäisyys pääsi kokonaan voitolle, ja että sydäntäni painoi kauhea
taakka. Sain sanotuksi muutaman sekavan sanan onnentoivotukseksi,
ja istuin sitte alakuloisena, kuurona Sholton lörpötyksille. Hän
oli nähtävästi raskasmielinen, ja muistan hämärästi että hän kertoi
meille erillaisista taudinoireistaan ja pyysi minua lausumaan
ajatukseni puoskaroimispillerien vaikutuksesta, joita hänellä
oli muutamia nahkakotelossa taskussaan. Toivon ett'ei hän muista
niitä vastauksia, joita annoin hänelle sinä iltana. Holmes sanoo
kuulleensa, että selitin hänelle että oli suuri vaara nauttia enemmän
kuin kaksi tippaa majavaöljyä, kuin taas strykniniä suosittelin
suurissa annoksissa rauhoittavana keinona. Miten sen asian laita
onkaan, niin tunsin kaikissa tapauksissa helpoituksen tunteen, kun
äkkiä vaunut pysäsivät ja ajaja hyppäsi avaamaan ovia.

"Tässä on Pondicherry Lodge, miss Morstan," sanoi Thaddeus Sholto,
auttaen miss Morstania vaunuista.




Viides luku.

Murhenäytelmä Pondicherry Lodgessa.


Kello oli jo kohta yksitoista, saavuttuamme tämän yöllisen matkamme
päämäärään. Suuren kaupungin kostea sumu oli jäänyt meistä ja ilta
oli selkeä ja kaunis. Leuto länsituuli puhalteli ja taivaalla
purjehti hitaasti raskaita pilviä, joiden lomitse puolikuu silloin
tällöin pilkisti esiin. Oli siksi valoisaa että voi erottaa lähimmät
esineet, mutta Thaddeus Sholto otti kuitenkin toisen vaunulyhdyistä
paremmin valaistakseen tietä.

Pondicherry Lodge sijaitsi eräässä puutarhassa ja sitä ympäröi korkea
kivimuuri, jota yläpinnalta peitti lasisoraa. Kapea, rautaovi oli
ainoa sisäänkäytävä. Omituisen lyhyellä ja ankaralla kolkutuksella
ilmoitti oppaamme tulomme.

"Ken siellä?" kuului tuima ääni sisältä.

"Minä se olen, Mc Murdo. Pitäisipä teidän tuntea kolkutukseni tähän
aikaan päivästä."

Kuului murisevaa ääntä ja avainten kilinää. Portti liikkui raskaasti
saranoillaan ja aukossa seisoi vähäläntäinen, leveä hartiainen mies,
jonka ulkonevia kasvoja ja vilkkuvia, epäileviä silmiä keltainen
lyhdynvalo valaisi.

"Tekö se olette, mr Thaddeus? Mutta keitä nuo toiset? En ole saanut
herraltani mitään määräystä heidän suhteensa."

"Ettekö. Mc Murdo? Te hämmästytätte minua! Sanoin veljelleni eilen
illalla että toisin muutamia ystäviä kanssani."

"Hän ei ole ollut ulkona huoneestaan tänään, mr Thaddeus, enkä
ole saanut mitään käskyjä. Tiedättehän, että minun täytyy seurata
sääntöjä. Teidät voin päästää sisään, mutta ystävänne saavat kyllä
pysyä siellä, missä ovat."

Tämä oli odottamaton este. Thaddeus Sholto katseli ympärilleen
avuttomana.

"Te olette oikein paha, Mc Murdo!" sanoi hän. "Jos menen takaamaan
heidät, niin onhan siinä kyllä. Ja tässähän meillä on eräs nuori
nainenkin. Hän ei voi seistä maantiellä odottamassa tähän aikaan
päivästä."

"Hyvin ikävää," mr Thaddeus, vastasi portinvartija järkähtämättä.
"Mutta ihmiset voivat olla teidän ystäviänne eikä kuitenkaan hänen.
Hän maksaa minulle runsaasti että tekisin velvollisuuteni, ja
velvollisuuteni minä täytänkin. En tunne ketään ystävistänne tuossa."

"Kyllä, Mc Murdo," huusi Sherlock Holmes, iloisesti. "Enpä luule,
että olette unohtaneet minut. Ettekö muista tuota harrastajaa, joka
taisteli kanssanne kolme kertaa Alisonin huoneustossa neljä vuotta
sitte, silloin kuin saitte palkinnon?"

"Eihän se ole mr Sherlock Holmes?" huudahti nyrkkitaistelija.
"Hyvänen aika, miten voinkaan erehtyä teidän suhteenne? Jos sen
sijaan, että seisotte siinä niin hiljaa ja sävyisästi, olisitte
tullut esiin ja antanut minulle tuommoisen ristilyönnin leuan alle,
jossa olitte niin taitava, olisin heti tuntenut teidät. Voi mikä
vahinko, että olette tuhlannut lahjanne, mr Holmes! Teistä olisi
tullut suurta ajan pitkään, jos täydellä todella olisitte antauneet
taiteellenne."

"Kuulette, Watson, että jos kaikki muu maailmassa pettää minut, niin
on minulle kuitenkin aina yksi tiede avoinna," sanoi Holmes nauraen.
"Ja nyt ei ystävämme varmaankaan enää anna meidän seistä täällä
kylmässä, vai kuinka?"

"Astukaa sisään, sir, astukaa sisään -- sekä te että ystävänne,"
vastasi Mc Murdo. "En voi sille mitään, mr Thaddeus, mutta minulla on
määräykseni. Minun täytyi ensin ottaa selkoa ystävistänne, ennenkuin
päästin heidät sisään."

Portilta johti hiekoitettu polku aution puutarhan poikki suurelle,
nelikulmaiselle rakennukselle, joka oli kokonaan varjossa,
paitsi että kuu valaisi yhtä nurkkaa, joten vinninikkuna
välkkyi. Rakennuksen ääretön suuruus yhdessä sen pimeyden ja
kuolemanhiljaisuuden kanssa teki kauhean vaikutuksen. Thaddeus
Shoitokin näytti olevan huonolla tuulella ja lyhty tärisi ja helisi
hänen kädessään.

"En ymmärrä," sanoi hän. "Tässä on joku erehdys tapahtunut. Sanoin
juuri selvästi Bartholomeukselle, että tulisimme tänne ja kuitenkin
on hänen ikkunansa pimeä. En käsitä, mitä tämä mahtaa merkitä."

"Vartioidaanko taloa aina näin?" kysyi Holmes.

"Kyllä; hän on seurannut isämme tapoja. Hän oli isämme lempilapsi, ja
olen väliin ajatellut että isäni on kertonut hänelle enemmän kuin hän
on minulle kertonutkaan."

"Tuo on Bartholomeuksen ikkuna tuolla ylhäällä, jota kuunvalo
valaisee; se on kyllä valoisa, mutta en usko että huoneessa palaa
tulta."

"Ei, siellä ei ole tulta," sanoi Holmes. "Mutta näen valon
pilkoittavan tuossa pienessä ikkunassa oven vieressä."

"Ah, se on emännöitsijän huone. Siellä vanha mrs Bernstone asuu. Hän
voi selittää meille, mitä kaikki tämä merkitsee. Mutta suvainnette
odottaa täällä hetkisen, sillä jos me kaikki menemme sisään yhtä
aikaa, eikä hän tiedä tulostamme, voisi hän pelästyä. Mutta, hiljaa,
mitä tuo on?"

Hän kohotti lyhtyä ja käsi vapisi niin että valo pyöri liehuvissa
piireissä ympärillämme. Miss Morstan tarttui minua käsivarresta, ja
seisoimme kaikki sykkivin sydämmin ja tarkasti kuunnellen. Suuresta,
synkästä rakennuksesta kuului yön hiljaisuudessa surullisinta
ääntä, mitä voi ajatella, -- pelästyneen naisen sydäntäsärkevää,
keskeytettyä valitusta.

"Se on mrs Bernstone," sanoi Sholto. "Hän on ainoa nainen koko
talossa. Odottakaa tässä. Tulen heti takaisin."

Hän meni ovelle ja kolkutti omituisella tavallaan. Näimme, että suuri
kasvuinen vaimoihminen avasi oven ja horjui ilosta nähdessään hänet.

"Ah, mr Thaddeus, olen niin iloinen, että tulitte, sir! Olen niin
kovin iloinen että tulitte, mr Thaddeus!"

Kuulimme hänen yhä vakuuttavan iloansa, kunnes ovi sulettiin ja hänen
äänensä muuttui ykstoikkoiseksi muminaksi.

Seuraajamme oli jättänyt lyhdyn meille. Holmes valaisi sillä
ympärilleen, katsellen tarkasti rakennusta ja suuria multakasoja,
jotka peittivät maata. Miss Morstan ja minä seisoimme vieretysten,
ja hänen kätensä lepäsi omassani. Rakkaus on eriskummallinen kapine,
sillä emmehän ennen tätä päivää olleet koskaan nähneet toisiamme,
milloinkaan ei ollut sanaa, ei ystävällistä katsetta vaihdettu
keskenämme, ja kuitenkin etsivät kätemme vaistomaisesti toisiansa
tänä levottomuuden hetkenä. Olen sittemmin ihmetellyt sitä, mutta
siinä silmänräpäyksessä tuntui se minusta ihan luonnolliselta, että
kääntyisin hänen puoleensa, ja hän on usein sanonut että se oli
erityinen vaisto, joka pakotti hänen etsimään turvaa ja lohdutusta
minun luonani. Siten seisoimme siinä, käsitysten kuni kaksi lasta,
ja rauha oli sydämmissämme, vaikka ympärillämme vallitsikin pimeys,
synkkyys -- --.

"Mikä ihmeellinen paikka!" huudahti hän katsellen ympärilleen.

"Näyttää siltä kuin kaikki Englannin myyrät olisivat asustaneet
täällä. Olen nähnyt vähän yhdellaista erään kukkulan rinteellä
Ballaratin seuduilla, missä on etsitty uusia kultasuonia."

"Syy on täälläkin sama," sanoi Holmes. "Tässä on aarteenkaivajain
jälkiä. Teidän tulee muistaa että ovat etsineet sitä kuusi vuotta.
Eipä ihmettä että puutarha näyttää sorahaudalta."

Samassa avattiin ovi ja Thaddeus Sholto tuli syösten huoneesta
eteenpäin ojennetuin käsin ja kauhun ilmaus silmissä.

"Nyt ovat asiat hullusti! Voi Bartholomeusta!" huusi hän. "Olen niin
peloissani! Hermoni eivät tätä kestä!"

Hän olikin itkemäisillään pelästyksestä ja liikkuvissa, terävissä
kasvoissa, jotka pistäytyivät esiin astrakaanikauluksesta, näkyi
pelästyneen lapsen avuton, rukoileva ilmaus.

"Menkäämme sisään," sanoi Holmes lyhyesti, varmuudella.

"Ah niin, tehkää se!" sanoi Sholto. "Minä en todellakaan kykene nyt
antamaan mitään käskyjä."

Seurasimme häntä kaikin emännöitsijän huoneesen, joka oli käytävästä
vasemmalle. Vanha nainen käveli surullisena edestakaisin huoneessa
levottomasti käsiänsä väännellen, mutta nähtyään miss Morstanin,
näkyi hän rauhoittuvan.

"Jumala siunatkoon lempeitä, suloisia kasvojanne!" huudahti hän
nyyhkyttäen. "Tekee hyvää nähdä teitä. Voi, minä olen tänään saanut
paljon kärsiä!"

Miss Morsian taputti hänen laihoja, karkeita käsiään, ja mutisi
muutaman ystävällisen, naisellisesti lohduttavan sanan, jotka
saattoivat toisen kalmankalpeat posket punehtumaan.

"Herra on sulkeutunut huoneesensa eikä vastaa," selitti hän. "Koko
päivän olen varronnut kuulevani jotakin sieltä, sillä usein hän
on mielellään yksin, mutta noin tuntia sitte rupesin aavistamaan,
ett'eivät asiat ole niinkuin pitäisi ja sentähden menin ylös ja
kurkistin avainreiästä. Teidän täytyy mennä sinne, mr Thaddeus,
teidän täytyy itse mennä katsomaan. Olen nähnyt mr Bartholomeus
Sholton surussa ja ilossa kymmenen pitkän vuoden kuluessa, mutta
milloinkaan en ole nähnyt hänen kasvoissaan sellaista ilmausta kuin
nyt."

Sherlock Holmes otti lyhdyn ja meni edellä, kun Thaddeus Sholto
oli niin pelästyksissään että hampaat suussa kalisivat. Minä
tuin häntä uumilta mennessämme ylös rappusia, sillä polvensa
horjuivat, jotta tuskin pystyssä pysyi. Kaksi kertaa otti Holmes
esiin suurennuslasinsa ja tutki huolellisesti muutamia epäselviä
jälkiä, jotka minusta näyttivät ainoastaan pieniltä tomupilkuilta
kookospalmuniinistä valmistetussa matossa, joka peitti portaita.
Hän kulki hitaasti askel askeleelta valaisten eteensä lyhdyllä ja
katsellen tuimasti oikealle ja vasemmalle. Miss Morstan oli jäänyt
pelästyneen emännöitsijän luo.

Kolmas porras päättyi suoraan, jotenkin pitkään käytävään, jota
oikealla puolella koristi komea intialainen seinäkoristus ja
vasemmalla puolella oli se varustettuna kolmella ovella. Holmes meni
eteenpäin yhtä hitaasti ja me seurasimme häntä kantapäillä varjojemme
levitessä yhä pitempinä ja mustempina takanamme käytävässä.
Kolmatta ovea etseimme. Holmes koputti saamatta mitään vastausta
ja koetti sitte vääntää lukosta ja töytästä oven auki. Mutta se
oli sisäpuolelta lukittu leveällä, vahvalla salvalla, jonka näimme
valaistuamme avainreikää lyhdyllä. Reikä ei kuitenkaan ollut ihan
tukittu. Sherlock Holmes kumartui alas, mutta nousi pystyyn heti,
syvästi hengittäen.

"Tässä on jotakin selittämätöntä, Watson," sanoi lian niin
liikutettuna, jommoisena en koskaan ollut nähnyt häntä. "Miten
selitätte tämän?"

Kumarruin katsomaan avaimenreijästä ja kauhistuin. Kuunpaiste virtasi
huoneesen, valaisten sen epämääräisellä, väräjävällä valolla.
Huoneesta tuijotti minua vastaan naama, joka näytti suorastaan
riippuvan ilmassa, sillä kaikki muu alapuolella oli varjossa ja
tämä naama oli ystävämme Thaddeuksen. Hänellä oli sama korkea,
paljas päälaki, sama karkea punainen hiuskiehkura, sama vaalea iho.
Mutta kasvot olivat kangistuneet kauheaan hymyilyyn, luonnottomaan,
jännitettyyn virnistykseen, joka tässä hiljaisessa, kuun valaisemassa
huoneessa teki hirveän vaikutuksen. Ja tämä naama oli niin pienen
ystävämme naaman näköinen, että katsoin ympärilleni tullakseni
vakuutetuksi että hän todellakin oli seurassamme. Sitte muistin hänen
maininneen, että hän ja veljensä olivat kaksoisia.

"Tämä on kauheata, tämä!" sanoin Holmes'ille. "Mitä on tehtävä?"

"Meidän täytyy särkeä ovi," vastasi hän ja heittäytyi kaikin voimin
sitä vastaan.

Ovi rytisi, ja ratisi mutta ei auennut Yhdistetyin voimin ryntäsimme
sitä vastaan vielä kerran; se lensi äkkiä auki, ja me olimme
Bartolomeus Sholton huoneessa.

Se näytti olevan varustettuna jonkunlaiseksi kemialliseksi
laboratoorioksi. Kaksinkertainen rivi pulloja lasikorkeilla oli
sijoitettu seinälle vastapäätä ovea, ja pöytä oli täynnä Bunsenin
pattereita, koeputkia ja tislaus astioita. Nurkissa oli pajuisissa
vasuissa astioita, sisältäen erilaisia happoja. Yksi niistä näkyi
vuotavan tahi oli se rikottu, sillä sieltä juoksi tummaa nestettä
levittäen ilmaan omituista väkevää, tervansekaista hajua. Tikapuut
olivat nojautuneena seinää vasten keskellä saviruukkia ja puuainetta,
ja yläpuolella sitä oli katossa aukko niin suuri että yksi ihminen
mahtui siitä sisään. Tikapuitten juurella oli pitkä köyden pala
huolimattomasti viskattuna.

Nojatuolissa pöydän ääressä istui talon haltija, kokoonkyyristyneenä,
pää painuneena vasenta olkapäätä vasten ja kasvoissa tuo kauhistava,
selittämätön hymyily. Hän oli kauhea ja kylmä ja oli luultavasti
ollut kuolleena useampia tuntia. Minusta tuntui ettei ainoastaan
hänen naamansa, vaan myöskin kaikki jäsenet olivat väännetyt ja
vääristetyt mitä kauheimmalla tavalla. Pöydällä hänen vieressään, oli
kummallinen kapine -- tiivis ruskea keppi varustettuna kiviponnella
kuni vasarassa ja kääritty korkealla nuoralla. Vieressä oli
rikkirevitty paperilippu, johon oli töhritty jotakin. Holmes katsoi
sitä ja ojensi sen sitte minulle.

"Katsokaa," sanoi hän ja kohotti merkitsevästi silmäkulmiaan.

Lyhdyn valossa luin kauhistuen; "Neljän merkit."

"Hyvänen aika! Mitä kaikki tämä merkitsee?"

"Se merkitsee murhaa," vastasi hän nojautuen kuolleen puoleen. "Ah,
sitä odotinkin! Katsokaa!"

Hän osotti erästä pitkää, mustaa piikkiä, joka istui kiinni ihossa
korvan yläpuolella.

"Se näyttää okaalta," sanoin.

"Oas se onkin. Ottakaa se pois, mutta varokaa, sillä se on
myrkytetty."

Tartuin siihen varovaisesti peukalolla ja etusormella. Helposti
se siitä erkani, että tuskin näkyi merkkiä siitä ihossa. Pieni
veripilkku ainoasti osotti, missä se oli ollut kiinni.

"Kaikki tämä on selittämätön arvoitus minulle," sanoin. "Kaikki ihan
pimenee sen sijasta, että selkenisi."

"Päinvastoin," vastasi hän. "Se selkenee joka silmänräpäys. Minulta
puuttuu ainoastaan pari rengasta saadakseni yhtenäisen kertomuksen
tapauksesta."

Tultuamme huoneesen olimme kokonaan unohtaneet seuraajamme. Hän
seisoi yhä ovessa, todellisen kauhun kuvana, väännellen käsiänsä ja
valittaen itsekseen. Mutta yht'äkkiä puhkesi hän suureen valittavaan
kirkunaan.

"Aarre on poissa!" sanoi hän. "Aarteen ovat varastaneet häneltä!
Tuossa on aukko, mistä kuletimme sen alas. Minä autoin häntä. Minä
olin viimeinen joka puhelin hänen kanssaan! Jätin hänen tänne eilen
illalla, ja kuulin hänen sulkevan oven, mennessäni alas portaita."

"Mihin aikaan se tapahtui?"

"Kello oli kymmenen. Ja nyt hän on kuollut, ja poliisin täytyy
kutsua, ja minua tullaan epäilemään osallisuudesta. Voi, voi, siitä
olen varma. Mutta, tehän ette usko sitä, herrani? Ettehän luule että
minä olen murhaaja? Onko luultavaa, että olisin tuonut teidät tänne,
jos se olisi ollut minä? Voi, Herra Jumala! Herra Jumala! Tiedän,
että tulen hulluksi!"

Hän viskoili käsillään ja polki jaloillaan puistuttavassa epätoivon
kohtauksessa.

"Teillä ei ole syytä pelkoon, mr Sholto," sanoi Holmes
ystävällisesti, laskiessaan kätensä hänen olkapäälleen. "Seuratkaa
neuvoani ja ilmoittakaa poliisille asiasta. Tarjoutukaa antamaan
kaikkea mahdollista apuanne heille. Odotamme täällä takaisin
tuloanne."

Pikku mies totteli puoleksi tukahutetulla muodolla, ja kuulimme hänen
hiipivän alas portaita.




Kuudes luku.

Sherlock Holmes mielityössään.


"Nyt, Watson," sanoi Holmes, hieroen käsiään "on meillä puoli tiimaa
itseksemme. Käyttäkäämme sitä hyväksemme. Kuten sanoin, on asia
miltei täysin selvä minulle, mutta emme saa erehtyä olemalla liian
varmoja. Niin yksinkertaiselta kuin kaikki tuntuukin nyt voi siinä
olla jotakin syvempää pohjalla."

"Yksinkertaiseltako!"

"Niin niin," sanoi hän sairashuoneen professorin muodolla, joka
selittää sairauden kohtausta oppilailleen. "Istukaa tuohon nurkkaan,
jott'eivät askeleittenne jäljet sekaannuta asiaa. Ja nyt itse asiaan!
Ensiksikin, miten tulivat nuo ihmiset sisään ja mistä menivät ulos?
Ovea ei ole avattu sitte eilen illan. Miten on ikkunan laita?"

Hän meni lyhtyineen sinne koko asian puhuen ääneensä huomioistansa,
vaikka ne enemmin olivat tarkoitetut hänelle itselle kuin minulle.
"Ikkuna on sulettu sisäpuolelta, ha'at ovat kiinni, kehykset
lujat, eikä saranoita sivuilla. Avatkaamme se. Ei räystäskourua
läheisyydessä, katto ei saavutettavissa. Ja kuitenkin on henkilö
kiivennyt ikkunasta sisään. Eilen illalla satoi vähäsen. Tässä on
multaisen jalan jälki ikkunalla. Ja tässä on pyöreä likapilkku ja
tässä vielä yksi lattialla ja kolmas pöydän vieressä. Katsokaa tänne,
Watson! Näitä voi kutsua oivallisiksi todistuksiksi!"

Katsoin pyöreitä, selviä savipilkkuja.

"Ne eivät ole jalan jälkiä," sanoin.

"Ei, ne ovat suuremmasta arvosta. Ne ovat puujalan jälkiä. Näette
tässä saappaan merkin, raskaan saappaan, varustettuna leveällä
raudoitetulla korolla, ja sen vieressä on jälki puujalasta."

"Siis mies puujalalla."

"Aivan niin. Mutta tällä on ollut joku muu -- erittäin taitava ja
toimelias apulainen. Voisitteko te kiivetä ylös pitkin tätä muuria,
tohtori?"

Katsahdin ulos avoimesta ikkunasta. Kuu paistoi vielä kirkkaasti
siihen osaan rakennusta. Olimme runsaasti kuusikymmentä jalkaa
maasta, ja vaikka kuinka koetin katsoa, en voinut huomata mitään
jalansijaa, en edes pienintäkään rakoa muurissa.

"Se on aivan mahdotonta," vastasin.

"Niin, ilman apua. Mutta otaksukaa että teillä on hyvä ystävä täällä
ylhäällä, joka laskisi alas tuon oivallisen, vahvan köyden, jonka
näen tuolla nurkassa ja kiinnittäisi toisen pään tuohon suureen
koukkuun muurissa. Silloin luulen että te, jos olette voimakas ja
notkea mies, voisitte kiipiä ylös puujalkoineenkin. Te poistuisitte
tietysti samalla tavalla kuin olette tullutkin, ja apulaisenne
kokoaisi nuoran ylös, irroittaisi sen koukusta, sulkisi ikkunan,
kiinnittäisi ha'at sisäpuolelta ja menisi pois samoin kuin tulikin.
Vähempiarvoisena kohtana voin mainita," jatkoi hän pidellen köyttä,
"että puujalka ystävämme, vaikkakin hyvä kiipijä, ei ollut merimies
ammatiltaan. Hänen kätensä eivät likimainkaan olleet tarpeeksi
kestävät. Suurennuslasini osottaa minulle useampia verimerkkiä,
varsinkin köyden päässä, josta päätän, että hän liukui alas semmoista
vauhtia että nahka käsistä irtaantui."

"Kaikki luo on hyvä," sanoin, "mutta asia käy kuitenkin yhä
selittämättömämmäksi. Ken on tuo salaperäinen liittolainen? Miten hän
pääsi huoneesen?"

"Niin, liittolainen, niin," toisti Holmes miettivänä. "Hän vaatii
todellakin mielenkiintoa. Hän kohottaa kaiken jokapäiväisyyden
yläpuolelle. Luulen että tämä liittolainen tulee raivaamaan uuden
alan tämän maan rikosasiakirjoissa -- vaikka samallaisia tapauksia on
ollut Intiassa ja jos en erehdy, myöskin Senegambiassa."

"Miten pääsi hän sisään sitte?" toistin minä. "Ovi on sulettu, ikkuna
samoin. Ehkä savupiipusta?"

"Tulisija on aivan liian ahdas," vastasi hän. "Olen jo miettinyt sitä
mahdollisuutta."

"Mutta miten sitte?" kysyin taas.

"Ette tahdo sovelluttaa sääntöjäni," sanoi hän päätään pudistaen.
"Usein olen sanonut, että kun olette karkoittaneet mahdottoman,
täytyy sen, mikä jää jälelle _vaikkakin uskomattomana_, olla oikea?
Tiedämme, ett'ei hän tullut oven, ikkunan eikä savutorven kautta.
Tiedämme myöskin ett'ei hän voinut olla kätkeytynyt huoneesen, koska
täällä ei löydy mahdollista piilopaikkaa. Mistä hän sitte tuli? Mistä
hän sitte tuli?"

"Hän tuli aukosta katossa," huusin minä.

"Luonnollisesti. Sen hänen täytyi tehdä. Jos olette hyvä ja
valaisette lyhdyllä, niin ulotamme tutkimuksemme huoneesen
yläpuolella -- tuohon salaiseen huoneeseen, missä aarre löydettiin."

Hän kiipesi tikapuille ja tarttuen kummallakin kädellä kattohirteen,
heittäytyi hän vinttikomeroon. Sitte laskeutui hän alas suulleen, ja
otti vastaan lyhdyn, joten minä voin seurata häntä.

Huone, jossa olimme, oli noin kymmenen jalkaa pitkä ja kuusi leveä.
Lattian muodostivat katto-orret, joiden välillä oli ohut kerros
kipsiä, niin että täytyi hypätä parrelta parrelle, kun käveli. Lattia
oli luisu molemmin puolin ja oli luultavasti sisempi muodostus talon
oikeasta katosta. Siellä ei ollut merkkiäkään huonekaluista ja
lattiata peitti paksu kerros vuosikausina kokoutunutta tomua.

"Tässä se on," sanoi Holmes pidellen kädellään luisua seinää. "Tässä
on ovi, joka johtaa katolle. Minä voin avata sen ja tässä on itse
katto, joka muodostaa tylsän kulman. Se siis on se tie, josta numero
Yksi tuli sisään. Katsokaamme, jos löydämme muita jälkiä hänen
persoonallisuudestaan."

Hän valaisi lattiaa, ja sitä tehdessään näin toisen kerran samana
yönä hämmästyksen ilmeen hänen kasvoillaan. Kylmä väristys valtasi
minut, seuratessani hänen katsettaan. Lattia oli täynnä paljaan jalan
jälkiä -- selviä, tarkkaan paineluita jälkiä, mutta puolta pienempiä
kuin tavallisen miehen.

"Holmes," kuiskasin, "lapsi on tehnyt tämän hirvittävän teon."

Silmänräpäyksessä oli hän taas herra ylitsensä.

"Minä hämmennyin hetkiseksi," sanoi hän, "mutta asia on ihan
luonnollinen. Muistini petti minut, muuten olisin voinut sanoa sen jo
edeltäpäin. Täällä emme enää saa mitään tietää. Menkäämme alas."

"Mikä on teoriianne näitten jälkien suhteen?" kysyin innokkaasti
tultuamme alakertaan.

"Hyvä Watson, koettakaa itse tehdä päätöksiä," sanoi Holmes
kärsimättömänä. "Tunnette menetystapani. Seuratkaa sitä ja tulee
olemaan hyvin opettavaista verrata tuloksia."

"Minä en voi ajatella mitään, mikä voisi täydentää ja yhdistää nämät
kummalliset seikat." vastasin.

"Se on teille heti oleva ihan selvänä," vastasi Holmes. "En luule
täällä löytyvän mitään muuta tärkeätä, mutta minä katson."

Hän otti esiin suurennuslasinsa ja mittanauhan ja ryömi nopeasti
lattialla polvillaan, mitaten, verraten, tutkien, pitkä nenänsä
ainoastaan pari tuumaa lattiasta ja pyöreät, syvät silmänsä kimeltäen
kuni linnun. Niin nopeat, hiljaiset ja hiipivät olivat hänen
liikkeensä, niin harjoitetun verikoiran liikkeitten kaltaiset, joka
haistaa jäljen, ett'en voinut olla ajattelematta, mikä hirmuinen
pahantekijä hänestä olisi tullut, jos hän olisi suunnannut älynsä
ja tarkkanäköisyytensä lakia vastaan sen sijaan että hän nyt käytti
niitä sen puolustukseen. Nuuskien ympäri huonetta mutisi hän koko
ajan itsekseen, ja vihdoin huudahti hän ääneensä ihastuksesta.

"Meitä seuraa todellakin onni," sanoi hän. "Nyt ei meillä enää ole
paljon vaivaa. Numero Yhdelle on tapahtunut se onnettomuus, että hän
on astunut kreosootiin. Näette jäljen hänen pienestä jalastaan tämän
pahaltahaisevan nesteen vieressä. Astia on särkynyt, kuten näette ja
sisältö on vuotanut ulos."

"Entä sitte?" kyselin.

"Olemme hänen jälillään, siinä kaikki," vastasi hän. "Tunnen
koiran, joka seuraisi näitä jälkiä vaikka maailman loppuun asti.
Jos parikoirat voivat seurata maata pitkin laahatun sillin jälkiä
kokonaisen kreivikunnan, kuinka kauas sitte erityisesti harjoitettu
koira voi seurata niin väkevää hajua kuin tämä? Se kuuluu
kolmiluvun-laskuesimerkiltä. Vastaus tulisi olemaan... Mutta hiljaa!
Tuossa ovat lain valtuutetut edustajat."

Raskaita askeleita ja äänekästä melua kuului alhaalta ja eteisen ovi
paiskattiin kiinni kovalla jyräyksellä.

"Ennenkuin tulevat," sanoi Holmes, "niin laskekaa kätenne tämän
onnettoman käsivarrelle ja koetelkaa hänen sääriänsä. Mitä tunnette?"

"Jäntereet ovat kiven kovat." vastasin minä.

"Niin. Ne ovat erityisesti jäykkiä. Jos yhdistätte sen tuohon
kauheaan kasvojen ilmaukseen, tuohon Hippokraatilliseen hymyilyyn
tahi _'risus sardonicus'een'_, joksi vanhat kirjailijat sitä
kutsuivat, mihin päätökseen siitä tulette?"

"Että kuolema on seurannut jostakin väkevästä kasvimyrkystä,"
vastasin, "jostakin strykniininkaltaisesta aineesta, joka on
vaikuttanut jäykän vetotaudin."

"Se ajatus heti lensi päähäni, nähdessäni kasvojen vääristetyt
jänteet. Tullessamme huoneesen, katselin heti asetta, jolla myrkky
oli tungettu elimistöön. Kuten näitte, löysin piikin, joka oli
keveästi pistetty tahi ammuttu ihoon. Huomatkaa, että sen osan johon
piikki sattui, täytyi olla käännetty aukkoon päin katossa, jos mies
istui pystyssä tuolilla. Tutkikaa nyt tätä piikkiä."

Otin sen varovaisesti käteeni ja pidin sitä lyhdyn valossa. Se
oli pitkä, terävä ja musta, huippu peitetty jollakin kiiltävällä,
kovettuneella aineella. Tylppä pää oli veitsellä vuoltu ja silitetty.

"Onko se englantilainen oas?" kysyi Holmes.

"Ei, sellainen se ei ole."

"Kaikista näistä seikoista pitäisi teidän tulla oikeihin
johtopäätöksiin. Mutta tuolla tulee vakituinen voima -- siis saavat
apujoukot väistyä."

Puhuessaan olivat askeleet yhä lähestyneet, koputtivat oven
ulkopuolella ja suun, paksu, muhkea herra harmaissa vaatteissa
tuli raskailla askelilla huoneesen. Hän oli punainen, verevä ja
hyvin pienet, vilkkuvat silmät tirkistivät paksuista pöhistyneistä
pusseista, jotka niitä ympäröivät. Häntä seurasi kantapäillä
virkapukuinen pölisi konstaapeli ja yhä vielä vapiseva Thaddeus
Sholto.

"Jaa, tämäpä oli kaunis historia," huusi hän karkealla, käheällä
äänellä. "Kauniita historioita! Mutta mitä ovat kaikki nämät? Talo
näyttää olevan ihmisiä täynnä kuin kaninitarha!"

"Luulen, että kyllä muistatte minut, mr Athelney Jones," sanoi Holmes
tyyneesti.

"Kyllä, kyllä," vastasi hän läähättäen. "Sehän on mr Sherlock Holmes.
Josko muistan teitä? Minä en milloinkaan unohda, kuinka saarnasitte
meille kaikille syistä ja loppupäätöksistä tuossa jalokiviasiassa,
joka tapahtui Bishopgatessa. Tosin te johditte meidät oikeille
jälille, mutta kyllähän myönnätte, että se oli enemmän onnensattuma
kuin johtamista."

"Se oli tulos hyvin yksinkertaisesta, loogillisesta keskustelusta."

"Oh, kylläpä! Ei pidä koskaan hävetä tunnustaa totuutta. Mutta
mitä tämä kaikki on? Rumia historioita! Rumia historioita! Ihan
vakavia tosiasioita -- ei tilaa teoriioille ja muulle sellaiselle.
Onneksi satuin olemaan Norwoodissa eräässä muussa asiassa. Olin
vartijakonttoorissa kun sain sanan. Mistä syystä luulette miehen
kuolleen?"

"Tuskin on se tapaus, jossa minä voisin käyttää teoriiaani," vastasi
Holmes kuivasti.

"Ei ei! Mutta ei voi kieltää että te joskus osaatte oksaan. Laupias
Jumala! Ovihan oli sulettu, sen mukaan mitä minä voin ymmärtää.
Jalokiviä kaivataan noin puolen miljoonan arvosta. Miten oli ikkunan
laita?"

"Sulettuna, ha'at kiinni, mutta puitteessa näkyy jalanjälkiä."

"Hyvä, hyvä, jos se oli ha'oilla sulettuna, niin eivät jäljet mitään
vaikuta asiaan. Senhän sanoo selvä järkikin! Mies on voinut kuolla
halvaukseen, mutta sitte nuo kaivatut jalokivet! Haa! Minulla on eräs
teoriia. Väliin tulee ajatus mieleeni kuni salama -- Menkää ulos
hetkiseksi, konstaapeli, ja te myöskin Sholto, Ystävänne voi jäädä...
Mitä sanotte tästä, Holmes? Sholto oli oman tunnustuksensa mukaan
veljensä luona tulen illalla. Veli kuoli halvaukseen, jonka jälkeen
Sholto lähti aarteineen. Hää?"

"Jonka jälkeen kuollut huoltapitäväisenä nousi ylös ja lukitsi oven
sisäpuolelta?"

"Hm, tuossa on aukko. Katselkaamme asiaa terveen järjen valossa.
Tuo Thaddeus Sholto oli veljensä luona, heidän välillään oli riita,
-- sen tiedämme. Veli on kuollut ja jalokivet ovat poissa. Sen
myöskin tiedämme. Kukaan ei ole nähnyt veljeä sen hetken perästä
kuin Thaddeus jätti hänet. Vuode on koskettamatta. Thaddeus on
luonnollisesti erittäin liikutetussa mielentilassa. Ei hänen
ulkomuotonsa myöskään -- no niin, ole erittäin miellyttävä. Näette
että alan kutoa verkkoani Thaddeuksen ympäri. Heti on hän kiedottu
siihen."

"Teillä ei vielä ole tietoa kaikista seikoista," sanoi Holmes. "Tämä
piikki, jonka syyllä luulen myrkytetyksi, oli ruumiin korvan takana,
-- voitte vielä nähdä jäljen siitä. Tämä paperi, kirjoituksella,
jonka näette siinä, oli pöydällä ja sen vieressä tämä kummallinen
kivipääinen kalu. Miten kaikki tämä sopii teoriiaanne?"

"Vahvistaa sitä kaikin puolin," sanoi paksu oikeudenpalvelija
juhlallisesti. "Talo on täynnä intialaisia eriskummallisuuksia.
Thaddeus otti tämän mukaansa ja jos tämä piikki on myrkytetty, niin
on Thaddeus yhtä hyvin kuin joku muu, voinut käyttää sitä murhaan.
Paperi taas on jotakin koirankuria -- luultavasti tarkoitettu
sekottamaan asiaa. Ainoa kysymys on: Miten pääsi hän pois? Ah,
todellakin; tässähän on aukko katossa."

Suurella notkeudella, katsoen hänen ruumiisensa, juoksi hän ylös
portaita, tunkeutui komeroon, ja heti jälkeenpäin kuulimme hänen
voitonriemulla ilmoittavan että hän oli löytänyt luukun.

"Hän voi saada selkoa yhdestä ja toisesta," huomautti Holmes
kohottaen olkapäitään; "hänellä on satunnaiset terveen järven
puuskansa. _'Il n'y a pan de sots si incommodes que ceux qui ont de
l'esprit'_!"

"Näette itse," sanoi Athelney Jones, taas näyttäytyen tikapuilla.
"Tosiseikat ovat parempia kuin teoriiat. Minun mielipiteeni asiassa
on saanut todistuksia. Tuolla on luukku, joka johtaa katolle, ja joka
on puoliksi auki."

"Minä sen avasin."

"Oh, todellakin! Te olitte siis huomanneet sen?" Hän näytti vähän
hämmästyneeltä. "No, olkoonpa kuka hyvänsä huomannut sen, niin
osottaa se, mistä vekkulimme pääsi pakoon. Konstaapeli!"

"Herrani!" -- vastattiin käytävästä.

"Käskekää mr Sholton astua sisään! -- Mr Sholto, minun
velvollisuuteni on ilmoittaa teille, että mitä sanottekin, käytetään
se teitä vastaan. Minä vangitsen teidät kuningattaren nimessä syystä
että olette osallisena veljenne kuolemassa."

"Niin, katsokaa! Sanoinhan sen!" huudahti pikku miesparka viittoen
käsillään ja tuijottaen yhdestä toiseen.

"Älkää olko levoton, mr Sholto," sanoi Holmes. "Luulen, että voin
puhdistaa teidät syytöksistä."

"Älkää luvutko liian paljon, herra, elkää luvatko liiaksi," sanoi
oikeudenpalvelija. "Se tulee ehkä vaikeammaksi kuin luulettekaan."

"Minä en ainoastaan puhdista häntä syytöksistä, mr Jones, vaan minä
sanon teille toisen henkilön nimen ja luettelen hänen ulkonaiset
tunnusmerkkinsä, toisen henkilöistä, jotka olivat täällä huoneessa
eilen illalla. Hänen nimensä on Jonathan Small, sen mukaan mitä
minulla on syytä otaksua. Hän ei ole koskaan saanut mitään oikeata
kasvatusta, on pieni ja vikkelä, puuttuu oikeaa jalkaa, jonka sijassa
hänellä on puujalka, kulunut sisäpuolelta. Hänen vasen saappaansa
on leveäkärkinen, karkea anturainen ja korko raudoitettu. Hän on
keski-ikäinen mies, hyvin auringon polttama ja on ollut maasta
poissa. Nämät muutamat tiedot ovat ehkä teille hyödyksi kuin myös se
tosiasia, että nahka hänen kättensä sisäpinnasta on rikkireväisty.
Toinen henkilö..."

"Noo, toinen?" kysyi Athelney Jones pilkallisella äänellä, mutta,
kuten näin, vähän hämmästyneenä toisen varmasta käytöksestä.

"On hyvin omituinen ihminen," vastasi Holmes pyörähtäen
ympäri korollaan. "Toivon pian saavani esittää teidät tuolle
kunnia-arvoisalle parille. -- Sanoisin teille pari sanaa, Watson."

Menimme käytävään.

"Tämä odottamaton tapaus," sanoi hän, "on saattanut meidät unohtamaan
matkamme alkuperäisen tarkoituksen."

"Olen juuri miettinyt sitä," vastasin, "että miss Morstan on tässä
kauhistavassa paikassa."

"Ei. Teidän täytyy seurata häntä kotiin. Hän asuu mrs Cecil
Forresterin luona Ala Camberwellissä, -- sinne ei ole pitkä täältä.
Odotan teitä täällä, jos ajatte tämän kautta. Tahi ehkä olette liian
väsynyt?"

"En suinkaan. En luule saavani lepoa, ennenkuin olen kuullut enemmän
tästä harvinaisesta asiasta. Olen nähnyt lukemattomia elämän
synkkiä puolia, mutta minä vakuutan teille, että tämän illan monet
merkilliset tapahtumat ovat saattaneet koko hermostoni epäkuntoon.
Mutta tahtoisin hyvin mielelläni lopettaa asian teidän seurassanne
nyt, kun kerran olen mennyt niin pitkälle."

"Läsnaolonne olisi minulle suureksi hyödyksi," vastasi hän. "Me
selitämme asian itseksemme ja annamme tuon Jones-herran vapaasti
iloita kaikista houreista, joita hänen päähänsä pöllähtää. Kun
olette saattaneet miss Morstanin kotiin, pyytäisin teidän ajamaan
Pinchin Lanelle, n:o 3, joen rannalla Lambethissa. Kolmannessa
tulossa oikealla puolella asu eräs lintujen täyttäjä, -- Sherman
nimeltä. Ikkunassa näette kärpän, joka pitää kaninin poikaa suussaan.
Herättäkää ukko Sherman, tervehtikää minulta ja sanokaa että minä
tarviten Tobyn heti. Tuotte sitte Tobyn kanssanne tänne."

"Koira, luultavasti?"

"Niin, kummallinen otus jotakin sekarotua, varustettuna
ihmeteltävällä vainulla. Ennen käytän Tobya avukseni kuin koko
Lontoon polisijoukkoa."

"Minä lähden hakemaan sitä," sanoin minä. "Kello on nyt yksi. Olen
täällä ennen kolmea, jos saan hyvän hevosen."

"Ja minä," sanoi Holmes, "koetan sill'aikaa tutkia mrs
Bernstonea ja intialaista palvelijaa, joka, kuten mr Thaddeus
sanoi nukkuu seuraavassa vinttikamarissa. Sitte tutkin suuren
Jones'in menetystapaa ja kuuntelen hänen ei aivan hienotunteisia
pilapuheitaan. _'Wir sind gewohnt, dass die Menschen verhöhnen was
sie nicht vestehen'."_ [Johann Wolfgang von Goethe: "Göthen sanat ovat
aina voimakkaita ja sattuvia."]




Seitsemäs luku.

Kreosooti-tynnyri.


Polisi oli tullut sinne roskissa ja niissä saatoin miss Morstanin
kotiin. Naisten ihailtavalla tavalla oli hän järkevästi kantanut
huolet, niin kauan kuin löytyi joku, heikompi häntä itseä,
lohdutettavana; ja minä tapasin hänet iloisena ja tyyneenä istumassa
pelästyneen emännöitsijän luona. Mutta vaunuissa oli hän ensin
pyörtymäisillään ja sitte purskahti hän kiivaaseen itkuun -- niin
syvästi oli yöllinen seikkailu vaikuttanut häneen. Hän on sittemmin
sanonut minulle että olin kylmä ja vieras tällä matkalla. Hän ei
voinut aavistaakaan, mikä taistelu riehui rinnassani, tahi miten
suurella vaivalla ja tahdon ponnistuksella hallitsin itseäni.
Hellimmät tunteeni, rakkauteni veti minua hänen puoleensa, samalla
tapaa kuin käteni oli pakotettu tarttumaan hänen omaansa puutarhassa.
Tunsin, ettei vuosikausien sovinnainen seurustelu olisi opettanut
minua tuntemaan hänen lempeätä, lujamielistä luonnettaan, niin hyvin
kuin tämä ainoa päivä harvinaisine kokemuksineen. Mutta kuitenkin
löytyi kaksi asianhaaraa, jotka estivät hellät sanat huuliltani. Hän
oli heikko ja avuton, pelästynyt ja hermostunut. Olisi ollut hänen
tilansa väärinkäyttämistä, jos sellaisena hetkenä tyrkyttäisi häneen
rakkautta. Ja pahin oli, että hän oli rikas. Jos Holmesin etsimisistä
olisi joku tulos, olisi miss Morstan rikas. Olisiko oikeata, olisiko
rehellistä, jos puolta palkkaa nauttiva rykmentin lääkäri käyttäisi
hyväkseen onnen ohjaamaa tuttavuutta? Eiköhän hän pitäisi minua
tavallisena halpana onnenetsijänä? En voinut kärsiä, että sellainen
ajatus tulisi hänen mieleensä. Tuo kirottu Agra-aarre kohosi
ylitsepääsemättömänä aitana välillämme.

Kello oli lähes kolme tullessamme mrs Cecil Forresterin asunnolle.
Palvelijat olivat menneet levolle jo useampia tuntia sitte, mutta
mrs Forrester oli niin innostuneena siitä harvinaisesta kirjeestä,
jonka miss Morstan oli saanut että hän oli jäänyt odottamaan hänen
takaisin tuloansa. Hän aukaisi itse portin; hän oli keski-ikäinen,
miellyttävä nainen ja minua ilahutti nähdä, miten hellästi hänen
käsivartensa kietoutui nuoren tytön uumille, ja kuulla hänen
äidillistä ääntänsä tervehtiessään miss Morstania. Hän ei varmaankaan
ollut mikään palkollinen, vaan arvossa pidetty ystävä. Hän esitteli
minut ja mr Forrester pyysi minua käymään sisään ja kertomaan hänelle
seikkailumme. Minä selitin kuitenkin, mikä tärkeä asia pakotti
minut menemään ja lupasin juhlallisesti tulla kertomaan, miten
asia edistyi. Lähtiessäni sieltä, loin salaa silmäyksen takaisin
ja mielessäni on vielä tuo pieni ryhmä portaitten yläpäässä -- nuo
molemmat miellyttävät, toisiaan vastaan nojautuneet olennot, puoliksi
avoin ovi, eteisessä kaasuvalo, joka virtasi maalatun ikkunalasin
läpi, ilmapuntari ja kiiltävä käsipuu. Oli rauhoittavaa nähdä tämän
yhtäkkisen vilauksen rauhallisesta englantilaisesta kodista keskellä
kurjaa ja synkkää puuhaa, johon olimme antautuneet.

Ja kuta enemmän mietein, mitä oli tapahtunut, sitä hurjemmalta ja
synkemmältä tuntui kaikki. Kerroin ajatuksissani tuon merkillisen
ketjun yön tapahtumista, kulkiessani eteenpäin hiljaisia, kaasulla
valaistuja katuja. Siinähän se alkuperäinen tehtävä olikin, --
se ainakin oli jotenkin selvänä nyt. Kapteini Morstanin kuolema,
vuosittain lähetetyt helmet, kirje -- kaikki oli meille selvinnyt.
Mutta ne olivat ainoastaan johtaneet meidät syvempään ja paljon
surkeampaan arvoitukseen. Tuo intialainen aarre, tuo merkillinen
asemakartta, joka oli löydetty Morstanin tavarain joukossa, tuo
harvinainen kohtaus majori Sholton kuollessa, aarteen takaisin
löytäminen, jota seurasi sen kuolema, joka oli sen löytänyt, nuo
omituiset erityisseikat, joista rikos tunnettiin, jalanjäljet,
kummalliset aseet, salaperäiset sanat paperilipussa, samat, jotka
olivat kirjoitetut kapteini Morstanin asemapiirrokseen, -- kaikki nuo
muodostivat yhdessä omituisen sokkelon, jossa vähemmin harvinaisen
lahjakas ihminen kuin huonetoverini olisi epäillyt ei koskaan
löytävänsä johtolankaa.

Pinchin Lanella oli joukko surkeita kaksinkertaisia
tiilikivirakennuksia Lambethin eteläosassa. Sain kolkuttaa ison aikaa
n:o 3:lle, ennenkuin se teki mitään vaikutusta. Vihdoin pilkoitti
valo ikkunaverhon takaa, ja kasvot näkyivät talon yläkerrasta.

"Menkää matkaanne, hävytön juopporatti," lausui naama. "Jos pidätte
tuollaista elämää, niin avaan koirakopit ja päästän irti kolme
viidettä koiraa päällenne."

"Jos vaan olisitte hyvä ja päästäisitte ulos yhden, olisin
tyytyväinen," sanoin.

"Menkää matkaanne!" huusi ääni. "Niin totta kuin Jumala minua
auttakoon, on minulla täällä pussissa kyykäärme ja minä lasken sen
alas päähänne, jos ette mene matkaanne!"

"Mutta koiraa minä tarvitsenkin," huusin minä.

"Ei maksa vaivaa seistä siinä lörpettelemässä," huusi mr Sherman.
"Pois alta vaan, -- sillä kun sanon kolme, tulee kyykäärme niskaanne."

"Mr Sherlock Holmes," -- aloin sanomaan, ja näillä sanoilla oli
ihmeellinen vaikutus, sillä heti ikkunat suljettiin ja muutaman
silmänräpäyksen perästä avattiin portti auki selko selälleen. Mr
Sherman oli laiha, roikeloinen mies, alaspainuneilla olkapäillä ja
siniset silmälasit nenällä.

"Sherlock Holmesin yltävä on aina tervetullut," sanoi hän. "Astukaa
sisään, sir! Varokaa metsäsikaa, -- se puree. Kuules, sinä
pahankurinen; aiotko sinä purra herraa!"

Tämän hän lausui kärpälle, joka pisti pienen, ilkeän, punasilmäisen
päänsä koppinsa ristikosta. "Elkää siitä välittäkö, herrani, se
on ainoastaan kyykäärme. Sillä ei ole torahampaita, ja sentähden
annan sen olla vapaana, sillä se hävittää torakoita. Ette saa
suuttua että olin vähän epäkohtelias teille ensin, mutta katupojat
pitävät sellaista meteliä tässä ja tulevat vähä väliä tähän kadulla
suorastaan herättämään minua. Mitä mr Sherlock Holmes tahtoo, sir?"

"Hän haluaisi lainata yhden koiristanne!"

"Ahaa, oliko se Toby?"

"Kyllä, Toby se oli."

"Toby asuu n:rossa 7 tässä vasemmalla."

Hän meni hitaasti eteenpäin kynttilöilleen tämän kummallisen
eläinperheen läpitse, jonka hän oli koonnut ympärilleen. Epävarmassa
liehuvassa valossa erotin hämärästi kiiltäviä silmiä, jotka
tuijottivat vastaamme joka nurkasta ja sopesta. Katto-orretkin
olivat täynnä lintuja, jotka häiriintyneinä puheestamme, laiskasti
vaihtoivat jalkaa, jolla olivat levänneet.

Toby näytti olevan ruma, pitkäkarvainen elukka, typpeillä korvilla,
puoleksi vainu puoleksi lintukoira, ruskea ja valkotäplikäs
ja käynti oli kömpelö, vaappuva. Hetken epäiltyään otti hän
sokeripalan, jonka vanha luonnontutkija antoi minulle, ja kun
liitto siten oli vahvistettu, tuli hän mukanani roskiin eikä ollut
ollenkaan vastahakoinen seuraamaan minua. Kello löi kolme ollessani
Pondicherry Lodgen ulkopuolella. Ent. nyrkkitaistelija Mc Murdo
oli vangittu kanssarikoksellisena, ja sekä hän että mr Sholto oli
viety polisivartijakonttooriin. Kaksi konstaapelia vartioivat kapeaa
käytävää, mutta antoivat minun mennä sisään koirineni kun ilmoitin
salapolisin nimen.

Holmes seisoi portaitten yläpäässä kädet taskuissa ja piippuansa
polttaen.

"Kah, siinä hän on!" huudahti Holmes. "So juu, poikani! Athelney
Jones on poissa. Täällä on oltu uskomattoman nopeita sittekun
lähditte. Hän ei ole ainoastaan vanginnut ystäväämme Thaddeusta, vaan
myöskin portinvartijan, emännöitsijän ja intialaisen palvelijan. Me
olemme yksin talossa lukuunottamatta yhtä konstaapelia. Jättäkää
koira tänne ja tulkaa mukaani."

Kiinnitimme Tobyn pöydänjalkaan eteisessä ja menimme ylös portaita.
Huone oli samassa kunnossa kuin olimme sen jättäneet paitsi että
lakana oli levitetty kuolleen yli. Polisikonstaapeli istui väsyneen
muotoisena nurkassa.

"Lainatkaa minulle lyhtynne, konstaapeli," sanoi seuraajani. "Sitokaa
nyt tuo paperilippu kaulaani, niin että se rippuu rinnalle. Kiitos!
Nyt pitää minun riisua sukat ja kengät. Olkaa hyvä ottakaa ne
mukaanne alas. Watson. Minä huvitteleiksen kiipimällä vähäsen. Ja
kastakaa sitte nenäliinani kreosootiin. Hyvä on. Tulkaa nyt kanssani
vinttikomeroon."

Kiipesimme sinne aukosta. Holmes suuntasi lyhdynvalon vielä kerran
jälkiin tomussa.

"Tahdon, että te erityisesti huomaatte näitä jälkiä," sanoi hän.
"Huomaatteko mitään merkillistä niissä?"

"Ne ovat lapsen tahi pienikasvuisen naisen." vastasin minä.

"Ei; mutta, jos ei ota huomioon niiden suuruutta. Ettekö huomaa
mitään muuta?"

"Ne näyttävät samallaiselta kuin muut jäljet."

"Eivät ollenkaan. Katsokaa tähän! Tässä on oikean jalan jälki. Nyt
astun minä paljaalla jalallani viereen. Mikä on enin silmiinpistävä
erotus?"

"Teidän varpaanne ovat kaikki yhteenlitistetyt. Toisessa jäljessä
taas ovat kaikki tarkkaan erotettuna."

"Juuri niin. Siinäpä on pulma. Pankaa se mieleenne. Olkaa nyt hyvä
ja menkää ikkunaluukulle ja haistakaa puuta. Minä jään tänne, koska
minulla on nenäliina kädessäni."

Minä tein niinkuin hän käski ja tunsin heti kovan tervanhajun.

"Tuohon hän asetti jalkansa, kun hän meni katolle. Jos _te_ voitte
ajaa hänen jälkiänsä, niin ajattelen, että Toby ilman mitään
vaikeuksia tekee sen. Kiiruhtakaa nyt alas, irroittakaa koira ja
tulkaa tänne alapuolelle, niin saatte nähdä tuon uuden vaaleanverisen
naisen."

Tullessani puutarhaan oli Sherlock Holmes jo katolla. Näin hänen
suuren kiiltomadon kaltaisena kömpivän hitaasti pitkin katonharjaa.
Sitte katosi hän näkyvistäni savupiipun taa, mutta hän tuli esiin
sitte ja katosi taaskin vastaiselle puolelle. Kun olin kiertänyt
talon, tapasin hänet istumassa eräässä kulmassa.

"Tekö siellä, Watson?" huusi hän.

"Niin, Holmes."

"Tässä se paikka on. Mikä se musta esine on juuri tässä alaalla?"

"Vesitynnyri."

"Kannellako varustettu?"

"Niin."

"Eikö missään näy tikapuita?"

"Ei."

"Kirottu mies! Tässähän suorastaan taittaa selkänsä. Mutta täytyyhän
minun päästä alas, koska hän on voinut kiipiä ylös. Nurkkakouru
tuntuu vankalta. Nyt annan luistaa kaikissa tapauksissa!"

Kuului jalkojen rapinaa ja lyhty alkoi hiljalleen laskeutua alas.
Keveästi hyppäsi hän ensin tynnyrille ja siitä maahan.

"Olipa helppoa seurata häntä," sanoi Holmes vetäen jalkaansa sukat ja
kengät. "Tiilikivet olivat irroittuneet pitkin matkaa, ja kiireissään
oli hän pudottanut tämän."

Esine, jonka hän näytti minulle, oli pieni tasku eli pussi
palmikoiduista erivärisistä ruohoista ja sen reunaan oli neulottu
koreita helmiä.

Muodoltaan ja suuruudeltaan oli se paperossikotelon kaltainen. Se
sisälsi puolen tusinaa tummasta puusta tehtyjä piikkejä, toisesta
päästä teroitetut ja toisesta pyöristetyt, samallaisia kuin se, joka
oli sattunut Bartholomeus Sholtoon.

"Ne ovat pirullisia kapineita," sanoi hän. "Varokaa ett'ette
pistä itseänne niillä. Olen iloinen että olen löytänyt ne,
sillä luultavasti ei hänellä ole useampia, eikä teidän enempää
kuin minunkaan tarvitse pelätä minä päivänä hyvänsä tulla
sellaisella myrkytetyksi. Minä puolestani vastustan ennemmin
mitä rihlapyssyä hyvänsä. Oletteko halukas tulemaan pienelle
kuudenpeninkulman-kävelylle, Watson?"

"Kernaasti."

"Sietääkö jalkanne sitä?"

"Kyllä!"

"Tule tänne, poikani! Vanha kelpo Toby! Haista, Toby!" Ja hän asetti
kreosootiin kastetun nenäliinan koiran kuonon alle; se seisoi siinä
hajasäärin ja koomillisella, tärkeällä muodolla, tuntijan tavoin,
joka hengittää sisäänsä harvinaisen viinin tuoksua. Holmes heitti
pois nenäliinan, kiinnitti lujan nuoran koiran kaulanauhaan ja vei
sen vesitynnyrin luo. Toby rupesi heti haukkumaan, jonka jälkeen
hän kuono maassa ja häntä ilmassa lähti juoksemaan jälkiä seuraten
sellaisella vauhdilla, joka pani meidät juoksemaan minkä jaksoimme.

Itä oli vähitellen ruvennut valkenemaan, ja voimme nyt erottaa
kaukaisempiakin esineitä kylmässä, harmaassa puolihämyssä. Tuo
ääretön, nelikulmainen rakennus mustine, tyhjine ikkunoineen, ja
korkeine, paljaine muureineen kohosi synkkänä ja autiona takanamme.
Tiemme kulki suoraan poikki puutarhan ja lehdon, sinne tänne
mättäitten ja kuoppien yli, joita siellä löytyikin runsaasti. Koko
paikka hajaallaan olevine sorakasoineen ja huonosti hoidettuine
pensasistutuksilleen näytti hävitetyltä, onnettomuutta ennustavalta,
joka soveltuikin hyvin yhteen tuon kauhean murhenäytelmän kanssa,
jota siellä esitettiin.

Tullessamme ulkomuurille, juoksi Toby kovasti vinkuen sitä pitkin,
pysähtyen lopuksi erääseen kulmaan, jossa kasvoi tuuhea koivu. Siinä,
missä molemmat muurit yhtyivät, oli muutamia tiilikiviä lohennut, ja
siten muodostuneet kolot olivat kuluneet ja pyöristyneet alaosassaan,
ikäänkuin niitä usein olisi käytetty portaina. Holmes kiipesi ylös
ja ottaessaan koiran vastaan minulta päästi hän sen alas toiselle
puolelle.

"Tässä näkyy jälki puujalkamiehen kädestä," huomautti hän,
kiivetessäni hänen viereensä. "Näette tuossa pienen veripilkun
valkoisessa rappauksessa. Todellakin onni, ettei ole satanut sitte
eilisen! Haju ei katoa maasta, vaikka kaksikymmentäkahdeksan tuntia
onkin kulunut."

Tunnustan, että epäilin kun ajattelin suurta liikettä, joka oli
vallinnut tiellä Lontooseen väliajalla. Mutta pelkoni haihtui pian.
Toby ei epäillyt ei myöskään poikennut syrjään kertaakaan, vaan meni
tallusteli eteenpäin omituisella, vaappuvalla tavallaan. Luultavasti
voitti kreosooti kaikki muut hajut, jotka kilpailivat sen kanssa.

"Elkää uskoko," sanoi Holmes, "että minä edistyäkseni tässä asiassa
riipun sellaisesta sattumasta, kuin että toinen noista veijareista
on sattunut astumaan kreosootiin. Tiedän nyt tarpeeksi että olisin
tilaisuudessa muillakin keinoilla saamaan heistä selkoa. Mutta tämä
keino on mukavin ja koska se on sattumalta tullut käytettäväksemme,
olisin vikapää rikokseen, jos laiminlöisin sen. Mutta se on kaikissa
tapauksissa estänyt asian olemasta vähäinen ymmärryksellinen
problemi, joksi se kerran uhkasi tulla. Olisi siinä ollut kunniaa
voitettavana, jos ei meillä olisi ollut tätä selvää johtonuoraa."

"Kuten asiat ovat, tulee teille siitä kunniaa kaikissa tapauksissa
enemmän kuin tarpeeksi," sanoin minä. "Minä vakuutan teille, Holmes,
ett'en muuta voi tehdä kuin suuresti hämmästyä taitoanne tehdä
älykkäitä johtopäätöksiä, jotka tässä vaikuttavat vielä enemmän kuin
edellisellä kerralla Jeffersonin murha-asiassa. Tämä näyttää minusta
vielä enemmän selittämättömältä. Miten voitte esimerkiksi sellaisella
varmuudella kuvata puujalka-miestä?"

"Oh, ystäväni, se oli mahdottoman yksinkertaista. Minä en ole halukas
teeskentelemään. Kaikki on selvää ja ymmärrettävää. Kaksi upseeria,
jotka komentavat pahantekijäjoukkoa, kuulevat tärkeän salaisuuden,
mikä koskee kätkettyä aarretta. Englantilainen Jonathan Small piirtää
heille asemakartan. Muistanette, että näimme tuon nimen kapteini
Morstanin kartassa. Hän oli allekirjoittanut sen omasta ja tovereinsa
puolesta -- 'neljän merkiksi' kutsui hän sitä. Tämän kartan avulla
etsivät upseerit -- tahi yksi heistä -- aarteen ja ottavat sen
mukaansa Englantiin ja jättävät, otaksuttavasti täyttämättä ehdot,
joilla sen saivat. Noo, mutta miks'ei Jonathan Small itse ottanut
aarretta? Vastaus on selvänä. Kartta on päivätty siihen aikaan,
jolloin Morsian oli läheisessä suhteessa karkoitettujen pahantekijäin
kanssa. Jonathan Small ei voinut anastaa aarretta, siksi että hän
ja hänen toverinsa itse olivat karkoitetut eivätkä voineet lähteä
maanpakolaisuudestaan."

"Mutta se on vaan arvelua," minä sanoin.

"Se on enemmän kuin arvelua, -- se on ainoa arvelu, joka selittää
tapahtuvat tosiasiat. Katsokaamme kuinka se sopii seuraavaan. Majoori
Sholto elää rauhassa ja onnellisena aarteen omistamisesta muutaman
vuoden. Sitte saa hän Intiasta kirjeen, joka pelästyttää häntä
yht'äkkiä. Mitähän se sisälsi."

"Tiedän, että miehet, joille hän oli tehnyt vääryyttä, olivat
vapautetut."

"Tahi paenneet. Se on enemmän luultavaa, sillä olisi hänen pitänyt
tietää, kuinka pitkäksi aikaa he olivat maanpakolaisuuteen ajetut.
Siitä hän ei olisi niin äkkiarvaamatta hämmästynyt. Mitä tekee hän
sitte? Hän koettaa varjella itseänsä joltakin, joka kulkee puujalalla
-- vaaleaverinen mies, huomatkaa, sillä hän pitää englantilaisen
työmiehen sinä jopa ampuukin häntä pistoolilla. No nyt on kartassa
ainoastaan yhden valkoisen miehen nimi, muut ovat hindulaisia
tahi muhamettilaisia. Muuta valkeaa miestä ei siellä ole. Siksi
voimme vahvasti sanoa, että puujalka-mies on Jonathan Small. Onko
kertomukseni vaillinainen?"

"Ei, se on selvä ja tarkka."

"No, asettukaamme nyt Jonathan Smallin asemaan. Katsokaamme asiaa
hänen näkökannaltaan. Hän tulee Englantiin kahdenkertaisella
tarkoituksella voittaa takaisin, minkä katsoo omaisuudekseen ja
kostaakseen miehelle, joka on tehnyt hänelle vääryyttä. Hän otti
selkoa, missä Sholto asui ja asettautui luultavasti yhteyteen
jonkun talon asujamen kanssa. Tuossa on tuo pöydänkattaja Lal Rao,
jota emme vielä ole nähneet. Mrs Bernstone ei juuri anna hänestä
hyvää arvostelua. Small ei kuitenkaan voinut saada selvää, missä
aarre oli kätkettynä, sillä siitä ei tiennyt kukaan muu, paitsi
majoori itse ja eräs uskollinen palvelija, joka ei enää elänytkään.
Yht'äkkiä kuulee Small, että majoori on kuolinvuoteellaan. Mieletönnä
ajatellessaan, että salaisuus aarteesta katoaisi hänen kanssaan,
raivaa hän itselleen tien kuolevan miehen ikkunalle ja ainoastaan
hänen molempain poikainsa läsnäolo estää häntä pääsemästä sisälle.
Mutta raivostuneessa vihassaan kuollutta kohtaan tunkee hän yöllä
huoneesen, etsii kaikki paperit toivossa löytää jonkun muistiinpanon
aarteesta ja jättää vihdoinkin muistoksi käynnistään tuon paperilipun
lyhyellä kirjoituksella. Hän oli varmaankin jo edeltäpäin ajatellut,
että jos hän tappaisi majoorin, kiinnittäisi hän jonkin merkin
kuolleeseen osotteeksi siitä ettei se ollut mikään tavallinen murha,
vaan neljän toverin kannalta katsoen jonkinlainen oikeutettu teko.
Tuollaiset haaveelliset ja eriskummalliset päähänpistot ovat aivan
tavallisia rikosasioissa ja ovat useimmiten arvokkaina todistuksina
pahantekijästä. Oletteko seurannut mukana tähän asti?"

"Kyllä, kaikki on täysin selvää."

"Noo, mitähän voi Jonathan Small tehdä? Hän voi ainoastaan jatkaa
salaisuudessa tarkastamalla mitä tehtiin aarteen takaisin saamisessa.
Mahdollisesti lähtee hän Englannista ja käy siellä ainoastaan
lyhempien tahi pitempien väliaikojen perästä. Sitte löydetään
vinttikomero ja hänelle ilmoitetaan heti siitä. Taaskin löydämme
jälkiä jostakin liittolaisesta talossa. Jonathanin puujalkoineen on
aivan mahdoton päästä Bartholomeus Sholton korkealla sijaitsevaan
huoneeseen. Mutta hän ottaa mukaansa omituisen apulaisen, joka
voittaa tämän vaikeuden, mutta joka sattuu astumaan paljaalla
jalallaan kreosootiin, joka antaa aihetta Tobyn ilmestymiseen
näyttämölle ja pakottaa erään tunnetun upseerin puolella palkalla, ja
kipeällä jalalla liikkaamaan kuusi Englannin penikulmaa yösydännä."

"Mutta se oli apulainen, joka teki rikoksen eikä Jonathan."

"Aivan niin. Ja sen hän teki Jonathanin suureksi harmiksi päättäen
siitä miten hän tömisteli ympäri huonetta tullessaan sisään. Hän
ei vihannut Bartholomeus Sholtoa, vaan olisi suonut että hän
yksinkertaisesti olisi sidottu ja pantu kapula suuhun. Mutta se ei
nyt enää ollut autettavissa; hänen seuraajansa hurjat vietit olivat
voittaneet ja myrkky oli tehnyt vaikutuksensa. Jonathan Small jätti
siis ennen mainitun oikeuttamistodistuksen, laski kallisarvoisen
arkun alas, ja seurasi itse jälestä. Täten oli kaikki tapahtunut,
sen mukaan mitä minä voin nähdä. Mitä hänen ulkomuotoonsa tulee
niin on hän luonnollisesti keski-ikäinen mies ja auringonpolttama,
palveltuaan aikansa sellaisessa pätsissä kuin Andamansaaret ovat.
Hänen ruumiinpituutensa voimme helposti päättää askelten pituuden
mukaan ja sen tiedämme että hän oli partainen. Se juuri enin vaikutti
Thaddeus Sholtoon, kun hän näki hänet ikkunan ulkopuolella. Niin, nyt
luulen että kaikki on selvänä."

"Entä apulainen?"

"Oh, siinä ei ole mitään erinomaisen salaperäistä. Mutta te tulette
itse heti käsittämään kaikki. Miten herttaiselta aamuilma tuntuukaan!
Katsokaa tuota pikku pilveä, joka liitelee eteenpäin ruusunkarvaisen
höyhenen kaltaisena, joka on irroittunut jostakin jättiläisseurasta
flamingosta. Tuolla pilkistää esiin auringon punainen kehä Lontoon
sumupeitteen takaa. Se paistaa monelle ihmiselle, mutta panen vetoa,
ett'ei se valaise ketään, joka on liikkeellä harvinaisemmassa
asiassa kuin me. Miten vähäisiksi tunnemmekaan itsemme mitättömine
toivomuksinemme ja pyrintöinemme luonnon suurten elementtien suhteen!
Tunnetteko perinpohjin Jean Paulin?"

"No, jotensakin. Olen Carlylessä tutkinut häntä."

"Sepä oli seurata puroa takaisin sisäjärveen. Hän tekee omituisen,
mutta syvällisen huomautuksen, -- että paras todistus ihmisen
todellisesta suuruudesta on se, että hän huomaa oman mitättömyytensä.
Se vaatii, kuten näette, vertaamis- ja oikeata arvostelukykyä, joka
itsessään on todistus jaloudesta. Niin, Richterin kirjoissa on paljon
syvämielistä. Onko teillä pistoolia mukananne?"

"Minulla on keppini."

"Mahdollisesti tulemme tarvitsemaan sellaista, jos onnistumme
löytämään heidät. Jonathanin jätän teidän huoastaanne, mutta jos
toinen näyttää vastahakoiselta, ammun hänet kuoliaaksi paikalla."

Hän otti esiin revolverinsa puhuessaan ja ladattuaan sen pisti hän
sen takaisin oikeanpuoliseen taskuunsa.

Toby oli tähän asti johtanut meitä puoleksi maalaisia kaupunkiin
vieviä teitä, joiden varsilla sijaitsi huviloita. Nyt tulimme
kuitenkin jatkuvaan katuverkkoon, missä tehdas ja veistämöväkeä jo
oli liikkeellä ja likaiset naiset aukasivat ikkunaluukut ja lakasivat
rappusia. Kapakoissa oli liike juuri alkanut, ja ovissa kulki
loppumaton jono työpukuisia työmiehiä, jotka pyyhkivät hihallaan
partaansa nautittuaan aamunaukut. Vieraita koiria tuli juosten ja
tuijottivat hämmästyneinä meihin, kulkiessamme ohi, mutta verraton
Tobymme ei katsonut oikealle ei vasemmalle, vaan kulki eteenpäin
kuono maassa silloin tällöin ulvahtaen kiivaasti, joka todisti että
jäljet yhä olivat tuoreina.

Olimme kulkeneet Streathamin, Brixtonin ja Camberwellin läpi ja
olimme nyt Kennington Lanessa. Ne ihmiset, joita seurasimme,
näyttivät valinneen kummallisen, kiemurtelevan tien, luultavasti
siinä tarkoituksessa ett'eivät kiinnittäisi huomiota. He eivät
milloinkaan olleet seuranneet pääkatuja, jos löytyi joku
yhdensuuntainen syrjäkatu, jota voivat kulkea. Kennington Lanen
päässä olivat he kääntäneet vasemmalle Bond Streetin ja Miles
Streetin kautta. Missä viimemainittu katu yhtyy Knight Placelle,
siinä Toby yht'äkkiä pysähtyi ja rupesi juoksemaan sinne tänne toinen
korva ilmassa ja toinen riippuen alaspäin, todellisena neuvottomuuden
ja epätietoisuuden kuvana. Sitte hän pyöri ympäri ja katsahti silloin
tällöin meihin ikäänkuin vetoutuen meidän myötätuntoisuuteemme.

"Mikähän koiraa vaivaa?" mutisi Holmes. "He eivät ole mahtaneet
lähteä roskissa tahi nousseet ilmapallossa?"

"Ehkä seisahtivat he tässä," ehdottelin minä.

"Ei ole vaaraa. Se on vauhdissaan taas," sanoi seuraajani kevennetyin
mielin.

Hän olikin nyt täydessä menossa, sillä haistettuaan ympärinsä teki
hän äkkiä päätöksensä ja lähti juoksemaan nopeammin kuin ennen.
Kreosootihaju näytti tulleen voimakkaammaksi kuin ennen, sillä Tobyn
ei tarvinnut laskea kuonoansa maahankaan, vaan pureskeli nuoraa ja
koetti lähteä täyttä vauhtia. Huomasin vilauksesta Holmesin silmissä
että hän luuli meidän lähestyvän matkamme päämäärää.

Kulkumme johti nyt pitkin Nine Elmsiä, kunnes tulimme Broderick
Nielsonin suureen lautatarhaan, joka sijaitsi Valkoisen
Kotkan-ravintolan takana. Täällä kääntyi koira hurjana innostuksesta
syrjäportista kartanolle, jossa sahantyömiehet jo olivat täydessä
työssä. Eteenpäin mentiin hurjassa vauhdissa sahajauhojen ja
puulaatujen poikki sinne tänne lautatapulien lomitse, kunnes Toby
viimein voitonriemusta ulvahtaen juoksi ylös suurelle tynnyrille,
joka vielä oli rattailla, joilla se oli sinne kuljetettu. Kieli
riippuen suusta ja silmät kiiltäen katsoi hän ylpeästi toisesta
toiseen, odottaen hyväksymisen ja kiitollisuuden osotusta. Tynnyrin
vanteet sekä rattaitten pyörät olivat tahratut jollakin tummalla
nesteellä ja ilma ympärillä oli täynnä väkevää kreosootin hajua.

Sherlock Holmes ja ininä tuijotimme hämillämme toisiimme ja
purskahdimme sitte yht'aikaa hillitsemättömään nauruun.




Kahdeksas luku.

Apulaisjoukkomme.


"Mitä tämä tahtoo sanoa?" huudahdin minä. "Toby on turmellut arvonsa
hairahtumattomuuteensa katsoen."

"Hän on tehnyt ymmärryksensä mukaan," sanoi Holmes, nostaen koiran
rattailta ja vei sen pois lautatarhasta. "Jos ajattelette kuinka
paljon kreosootia päivittäin kuletetaan Lontoossa, ei ole kummallista
että meidän tiemme on sekoittunut jonkun muun kanssa. Sitä käytetään
runsaasti nykyaikana, varsinkin puuta kuivatessa. Toby-parkaa ei saa
moittia."

"Meidän täytyy nyt luultavasti mennä takaisin valtatielle."

"Kyllä. Onneksi ei meillä ole pitkää matkaa käveltävänä. Knight
Placella erehdytti koiraa varmaankin se, että siitä lähti kaksi eri
tietä, jotka veivät vastakkaisiin suuntiin. Valitsimme väärän. On
siis ainoastaan seurattava toista."

Siitä ei ollut mitään vaikeuksia. Vietyämme Tobyn siihen paikkaan,
missä hän oli erehtynyt, kiersi hän ensin ympäri laajassa piirissä ja
lähti sitte juoksemaan toista suuntaa.

"Meidän täytyy nyt pitää huolta ett'ei hän vie meitä sinne, mistä
kreosoottitynnyri tuli," huomautin minä.

"Sitä olen minäkin ajatellut. Mutta kuten näette, seuraa hän
sivukäytävää, jota vastoin rattaat ovat kulkeneet ajotietä. Ei hätää,
me olemme kyllä oikealla tiellä."

Toby vei meitä joelle päin, Belmont Placen ja Prince Streetin poikki.
Broad Streetin päässä meni se suoraan joen reunalle, missä oli pieni
puusilta. Toby vei meidät sitte sen äärimmäiseen päähän ja pysähtyi
sitte ulvoen ja katsellen tummaa peilikirkasta vedenpintaa.

"Meillä ei ole onnea," sanoi Holmes. "He ovat ottaneet veneen tässä."

Useampia pieniä ruuhia ja veneitä oli kiinnitetty siltaan, ja me
veimme Tobyä toisen luota toiselle. Mutta vaikka se tarkkaan haisteli
niitä, ei hän osottanut löytäneensä jälkiä.

Tuon yksinkertaisen sillan vieressä sijaitsi vähäinen kivirakennus,
jonka toisesta ikkunasta puukyltti pisti esiin. "Mordecai Smith"
seisoi siinä suurilla kirjaimilla ja sen alla "Veneitä vuokrattavana
tunnittain tai päiväksi." Eräs toinen kirjoitus oven yläpuolella
ilmoitti meille että höyryvene myöskin löytyi saatavana, -- jonka
ilmoituksen vielä, vahvisti suuri kivihiilikasa rantalaiturilla.
Sherlock Holmes katsoi vitkaan ympärilleen, ja hänen kasvoissaan
näkyi onnettomuutta aavistava ilme.

"Tämä näyttää toivottomalta," sanoi hän. "Nuo veijarit ovat
viekkaampia kuin luulin. He näyttävät lakaisseen jäljet umpeen
perässään. Epäilen, että tämä oli jo edeltäpäin päätetty."

Hän oli jo lähestynyt talon ovea, kun se samassa aukaistiin ja
pieni vaaleanverinen kuusivuotias poika tuli ulos juosten, vankan,
punaposkisen naisen, jolla oli suuri sieni kädessä, seuraamana.

"Tule tänne, poika, ja anna minun pestä sinua!" huusi nainen. "Jack,
kuuletko, tule nyt! Jos isä tulee kotiin ja näkee sinut tuollaisessa
korjassa, saamme tietää että elämme!"

"Pieni pahankurinen poika!" sanoi Holmes valtaviisaasti. "Sellainen
punaposkinen veitikka. Kuule, Jack, haluaisitko sinä jotakin oikein
mielelläsi?"

Nuori mies mietti hetkisen.

"Ottaisin mielelläni yhden shillingin," sanoi poika.

"Etkö mitään muuta kernaimmin tahtoisi?"

"Kyllä, tahtoisin kernaimmin kaksi," vastasi viisas nuorukainen
hetken mietittyänsä.

"Tässä saat! -- Omituinen lapsi, mrs Smith."

"Niin, jumala varjelkoon teitä, sir, viisas hän on enemmän kuin
toivoa voikaan. Minun on oikein vaikea ohjata häntä, varsinkin kun
ukko on poissa näin useampia päiviä kerrallaan."

"Onko hän poissa?" huudahti Holmes pettymyksen äänellä. "Sepä oli
ikävää, -- minun piti juuri puhutella mr Smithiä."

"Hän on ollut poissa eilen aamusta asti, sir, ja totta puhuen, tulen
jo vähän murheelliseksi hänen tähtensä. Mutta jos haluatte venettä,
voin minä yhtä hyvin toimittaa asianne."

"Tahtoisin vuokrata hänen höyryveneensä."

"Oh, sir, höyry veneessä hän juuri lähti. Se juuri surettaa minua
kun tiedän, ett'ei veneessä ollut enempää hiiliä kuin että kestäisi
Woolwichiin ja sieltä takaisin. Jos hän olisi lähtenyt proomussa,
en olisi hetkeäkään ajatellut asiaa, sillä monta kertaa on hänellä
ollut asiaa aina Gravesendiin asti, ja jos siellä sitte oli paljon
tekemistä, voi tapahtua että hän jäi sinne yöksi. Mutta mitähän
hyötyä hänellä on höyryveneestä ilman hiiliä?"

"Onhan hän voinut ostaa niitä joltakin laiturilta alempaa virran
reunalla."

"Sen hän olisi voinut, mutta se ei olisi hänenlaistansa. Monta
kertaa olen kuullut hänen kiroilevan niitä kalliita hintoja, joita
vaativat parista säkistä. Muuten en voi kärsiä tuota puujalka-miestä!
Mitä hän täällä lurjustelee päivät pääksytysten vastenmielisellä
ulkomuodollaan ja vieraalla puheenparrellaan?"

"Puujalkainen mieskö?" kysyi Holmes hämmästyneenä.

"Niin, sir, omituinen olento ruskeine babiaanimaisine kasvoineen,
mutta joka useamman kerran oli miestäni etsimässä. Hän se oli joka
toissa yönä herätti meidät ja vieläpä ukkoni tiesi, että hänen piti
tulla, sillä hänellä oli höyryä veneessä. Sanon suorastaan, sir, minä
olen kovin levoton koko asiasta."

"Mutta hyvä mrs Smith," sanoi Holmes olkapäitään kohottaen, "tehän
olette turhasta peloissanne. Miten voitte väittää että se juuri oli
hän, puujalalla, joka tuli tänne yöllä? En käsitä, miten voitte olla
niin varma."

"Hänen äänensä, sir. Tunsin hänen äänensä, -- se on niin karkea ja
sameinen. Hän koputti ikkunalle -- se oli ehkä kolmen aikaan: "Ylös,
kapteini," sanoi hän, "meidän ei auta viipyä." Ukkoni herätti Jimin
-- se on vanhimman poikamme nimi -- ja siten he lähtivät sanomatta
sanaakaan minulle. Kuulin selvästi, miten puujalka kopisi kiviä
vastaan."

"Ja oliko tuo puujalkamies yksin?"

"Sitä en todellakaan voi sanoa, sir. En kuullut kenenkään muun ääntä."

"Niin, se oli ikävää, mrs Smith, sillä olisin tarvinnut höyryveneen,
ja olen kuullut niin paljon kiitettävän teidän pientä... Mikä sen
nimi taas olikaan?"

"_Aurora_, sir."

"Niin, niin! Eihän se ole tuo vanha vihriäinen, keltaisella reunalla,
joka on niin leveä ja kömpelön näköinen?"

"Eikä! Meidän on hienompi ja sievempi kaikista koko virran veneistä.
Se on juuri maalattu mustaksi ja kaksi punaista raitaa syrjässä."

"Kiitos! Toivon että pian saatte tietoja mr Smithistä. Aion lähteä
virtaa alas ja jos satun näkemään _Auroran_, sanon miehellenne, että
olette levoton. Oliko siinä musta savupiippu, vai kuinka sanoitte?"

"Ei, sir, -- musta ja siinä valkoinen raaka."

"Niinhän se olikin! Syrjät olivat mustat. Hyvästi mrs Smith. Tuolla
seisoo mies, lautan luona Watson. Menkäämme siinä ylitse."

"Pääasia tuollaisten ihmisten kanssa," sanoi Holmes, "on, ettei
koskaan saa antaa heidän huomata että heidän tiedonantonsa
olisivat mistään arvosta. Jos sen tekee, sulkeutuvat he heti kuni
simpsukat. Mutta jos kuuntelee heitä vallan välinpitämättömänä ja
vastustelemalla, on hyvin luultavaa että saa tietää juuri, mitä
haluaakin."

"On siis jotenkin selvänä, mitä meidän nyt on tehtävä," sanoin.

"Mitä te tekisitte?"

"Minä vuokraisin höyryveneen ja lähtisin alas virtaa pitkin ajamaan
takaa _Auroraa_."

"Rakas ystäväni, siitä olisi ääretön vaiva. Se on voinut laskea
maihin minkä sillan luona hyvänsä toiselle tai toiselle puolelle
virtaa tästä Greenwichiin. Sillan alapuolella on monen peninkulman
alueella täydellinen labyrintti maallenousupaikkoja. Kuluisi monta
päivää ennenkuin olisitte etsineet nuo kaikki, jos yksin olisitte
toimessa."

"Käyttäkää polisia!"

"Ei. En kutsu luultavasti Athelney Jonesta avukseni ennenkuin
viimeisessä hetkessä. Hän ei ole mikään tuhmeliini, enkä tahtoisi
tehdä mitään, joka vahingoittaisi häntä virassaan. Mutta minua
huvittaa saattaa asia loppuun, kun kerran olemme näin kauas päässeet."

"Eikö voisi ilmoittaa sanomalehdissä ja pyytää tietoja eri
rantamestareilta?"

"Yhä pahempaa ja pahempaa! Otuksemme saisivat tietää, että heillä
on koirat jälkiä ajamassa, ja lähtisivät viipymättä maasta. Sehän
on heidän aikomuksensa kaikissa tapauksissa, mutta niin kauan kuin
luulevat olevansa täydellisesti vaaratta, eivät he pidä kiirettä.
Siinä suhteessa on Jonesin äly meille hyödyksi, sillä hänen
ajatuksensa asiasta tunkee luonnollisesti yleisöön jokapäiväisen
sanomalehdistön kautta ja luulottelee pakeneville, että kaikki ovat
viedyt väärälle tielle."

"Mitä meidän sitte on tehtävä?" kysyin kun olimme astuneet maihin
Millbankin ojennuslaitoksen luona.

"Otamme tuon hevosen, ajamme kotiin, syömme vähän aamiaista
ja nukumme tunnin. Se on ihan välttämätöntä, jos on aikomus
olla pystyssä taas iltapäivällä. Pysähtäkää lähimmäiselle
sähkölennätinasemalle, ajuri! Tobyn pidämme edelleen, -- siitä on
meille ehkä vielä hyötyä."

Pysähdyimme Great Peter Streetin postiasemalle, ja Holmes lähetti
sähkösanomansa.

"Kenelle luulette sen lähettäneeni?" kysyi hän taas ollessamme
menossa.

"Sitä on minun mahdoton arvata."

"Muistatte tuon Baker-Street-osakunnan, jota käytin salapolisina
Jeffersonin jutussa."

"Kyllä," vastasin nauraen.

"Tämä on juuri sellainen tapaus, missä heidän vaikutuksensa on
arvaamaton. Jos he eivät onnistu on minulla muita keinoja, mutta
tahdon koettaa heitä ensin. Sähköitin pienelle, likaiselle luutnantti
Wigginsilleni ja minä luulen että hän on luonamme seurueineen
ennenkuin olemme lopettaneet aamiaisemme."

Kello kävi yhdeksättä, ja minussa rupesi tuntumaan voimakas
vastavaikutus yön monen kiihottavan tapahtuman jälkeen. Olin
väsynyt ja pääni tuntui raskaalta ja jäsenet olivat kangistuneet.
Minussa ei vaikuttanut ammatti-innostus niinkuin seuraajassani, en
myöskään pitänyt asiaa paljaana abstraktisena, intellektuellisena
probleemina. Mitä koski Bartholomeus Sholton kuolemaa, olin jotenkin
välinpitämätön koko asian suhteen; en ollut kuullut mitään hyvää
hänestä enkä tuntenut erityistä vastenmielisyyttä hänen murhaajaansa
kohtaan. Mutta aarteen laita oli toinen. Se, tahi osa siitä kuului
oikeastaan miss Morstanille. Niin kauan kuin oli vähänkin toivoa
saada se takaisin, olin valmis uhraamaan henkeni sen puolesta. Totta
oli, että jos löytäisin sen, niin luultavasti ikipäiviksi menisi
hän hukkaan minulta. Mutta sepä olisikin turhamaista ja itsekästä
rakkautta, joka antaisi vaikuttaa itseensä sellaisista syistä.
Jos Holmes pyrki saamaan selvää rikoksellisista, niin oli minulla
kymmenkertaisesti suurempi syy, joka pakotti minut etsimään aarretta.

Kylvettyäni kotona Baker Streetillä ja vaihdettuani vaatteita, olin
joukon virkeämpi. Tullessani huoneesemme, oli pöytä katettu ja Holmes
kaatamassa kahvia.

"Tässä nähdään," sanoi Holmes nauraen ja osotti sanomalehteä.
"Tuo älykäs Jones ja kaikkialla läsnäoleva uutisten kokooja ovat
päättäneet asian keskenänsä. Mutta olettehan kuulleet tarpeeksi siitä
nykyään. On parasta että ensin syötte vähäsen."

Otin sanomalehden häneltä ja luin lyhyen uutisen, jonka nimenä oli:
"Salaperäinen tapaus Yli Norwoodissa."

"Kahdentoista aikaan viime yönä," kertoi Standard, "tavattiin mr
Bartholomeus Sholto, asuva Pondicherry Lodgessa, Yli Norwoodissa,
kuolleena asunnossaan, luultavasti murhattuna. Sen mukaan,
mitä olemme kuulleet, ei mitään erityisiä jälkiä ulkonaisesta
väkivallasta huomattu Sholton ruumiissa, mutta arvokas kokoelma
intialaisia jalokiviä, jotka vainaja oli isältään perinyt, oli
kadonnut. Onnettomuuden huomasivat ensin mr Sherlock Holmes ja
tohtori Watson, jotka olivat tulleet sinne vainajan veljen Thaddeus
Sholton seurassa. Omituisen onnellisen sattuman johdosta oli mr
Athelney Jones, tuo hyvin tunnettu jäsen salapolisijoukossamme,
juuri Norwoodin polisikonttoorissa ja oli paikalla puolentunnin
kuluttua tiedon saatuaan. Hänen harjaantunut ja kokenut
tarkkanäköisyytensä suuntautui heti rikoksellisten selville saamiseen
sillä seurauksella, että veli Thaddeus Sholto jo on vangittu sekä
emännöitsijä mrs Bernstone, eräs intialainen palvelija nimeltä
Lal Rao, ja portinvartija Mc Murdo. Aivan varmaa on että varas
tahi varkaat hyvin tunsivat talon, sillä mr Jones on tunnetuilla
teknillisillä ominaisuuksillaan ja hienolla huomaamiskyvyllään
onnistunut huomattavalla johdonmukaisuudella näyttämään etteivät
rikokselliset olleet voineet tulla sisään ikkunasta eikä ovesta,
vaan täytyivät raivata itselleen tien suoraan katon poikki ja sitte
laskuoven kautta huoneesen, joka oli yhteydessä huoneen kanssa,
jossa ruumis löydettiin. Tämä tosiasia, josta ei ole epäilemistä,
osoittaa selvästi, ett'ei sisäänmurto ollut ainoastaan sattuman työ,
niinkuin nopea lainvalvojain asiaantarttuminen selvästi esiintuo
sen suuren edun, että sellaisissa tilaisuuksissa on terävä ja etevä
pää johtamassa. Me katsomme että tämä antaa uutta tukea niille,
jotka toivovat nähdä salapolisejamme toimessa ja siten saatettuina
lähempään ja vaikuttavampaan yhteyteen tapausten kanssa, joita heidän
velvollisuutensa on tutkia."

"Sepä on oivallista!" sanoi Holmes ivallisesti nauraen. "Mitä siitä
sanotte?"

"Sanon, että itse tuskin olemme jääneet vangitsematta, ollen
sekotettuina murhaan."

"Sen minäkin luulen. Enkä minä vieläkään ole varma vapaudestamme, jos
häntä sattuisi kohtaamaan uusi älykkäisyyden puuska."

Samassa soi eteisen kello tulisesti ja sitte kuulimme emännöitsijämme
äänekkäästi valittaen ihmettelevän ja pauhaavan eteisessä.

"Kaikkien henkien nimessä, Holmes," sanoin minä nousten pöydästä.
"Luulen että he jo ovat täällä!"

"Eivät suinkaan. Niin huonosti eivät asiat vielä ole! Se on
varmaankin tuo vapaaehtoinen voima -- Baker Streetin apujoukot."

Hänen vielä puhuessa, kuului paljaitten jalkojen tallutusta ylös
portaita, jota seurasi kimeitten äänien sekavaa solinaa, ja sisään
tunki tusina likaisia ja repaleisia katupoikia. Huolimatta heidän
äänekkäästä tulostaan näytti jonkinlainen kuri vallitsevan heidän
keskellään, sillä heti asettuivat he yhteen riviin ja tuijottivat
meihin odottavalla muodolla. Yksi heistä joka oli pitempi ja vanhempi
muita, astui esiin verkallisella paremmuuden muodolla, joka näytti
hyvin naurettavalta tuollaisella surkealla, pienellä linnunpelätillä.

"Saanut sananne, sir," sanoi hän, "ja toimitin heti heidät tänne.
Kolme hopearahaa raitiovaunupileteistä."

"Tässä saat," sanoi Holmes ottaen taskustaan pari hopearahaa.
"Vastaisuudessa voivat he tuoda tietonsa sinulle Wiggins, ja sinä
minulle. Minä en tahdo että talo noin valloitetaan. Mutta on kait
parasta että kaikki saatte kuulla ohjesäännöt. Tahtoisin saada selkoa
eräästä pienestä höyryveneestä ja missä se nykyään oleskelee, --
sen nimi on Aurora, omistaja on Mordecai Smith, on musta ja kaksi
punaista raitaa syrjässä ja musta savutorvi valkealla vyöllä. Sen
pitäisi löytämän jossakin alhaalla päin. Yhden pojista täytyy asettua
Mordecai Smithin rantalaiturin luo vastapäätä Millbankia, nähdäkseen,
josko vene tulee takaisin. Teidän pitää jakaa työ keskenänne ja
perinpohjin etsiä molemmat rannat. Ilmoittakaa heti minulle kun
saatte tietoja. Onko kaikki selvänä?"

"Kyllä, kapteini!" vastasi Wiggins.

"Vanha taksa ja yksi guine pojalle, joka löytää veneen. Tässä saatte
yhden päivän palkan etukäteen. Menkää nyt!"

Hän antoi heille yhden shillingin kullekin, ja seuraavassa
silmänräpäyksessä olivat he jo kadulla.

"Jos vene on vedenpinnan yläpuolella, niin etsivät he sen," sanoi
Holmes, nousten pöydästä ja sytyttäen piippunsa. "He voivat tunkeutua
joka paikkaan, nähdä kaikki, kuulla kaikki, mitä sanotaan. Odotan
ennen iltaa kuulevani että ovat saaneet vihiä siitä. Sill'aikaa emme
voi muuta kuin odottaa seurauksia. Me emme voi jatkaa keskeytyneitä
tutkimuksiamme ennenkuin saamme tietoja joko Aurorasta tai Mordecai
Smithistä."

"Toby varmaankin pitäisi näistä jäännöksistä... Aijotteko mennä
nukkumaan, Holmes?"

"En; en ole väsynyt. Minulla on kummallinen ruumiinrakennus. En
muista, että milloinkaan olisin tuntenut itseäni väsyneeksi työstä,
mutta työttömyys, se kokonaan uuvuttaa minut. Istaudun polttamaan
ja miettimään sitä harvinaista asiaa, jonka kaunis holhokkini on
antanut puuhattavaksemme. Jos joskus tällainen teko on ollut helppoa,
niin pitäisi meidän olla sitä. Puujalkaiset miehet eivät ole varsin
tavallisia ja toinen on luullakseni ihan yksin lajiansa."

"Taaskin tuo toinen!"

"En tosin tahdo peittää häntä teiltä mihinkään salaperäiseen humuun.
Mutta teidän on itse täytynyt muodostaa hänestä oma mielipiteenne
nyt. Punnitkaa tarkoin kaikki seikat! Erinomaisen pienet jalanjäljet,
varpaat, joita ei koskaan kenkä ole ahdistanut, paljaat jalat,
kivipäinen puunuija, suurta notkeutta, pieniä myrkytettyjä piikkejä.
Mitä tuosta kaikesta päätätte?"

"Hän on villi!" huudahdin minä. "Ehkä joku noista hindueista, jotka
olivat Jonathan Smallin tovereita."

"Tuskinpa," vastasi Holmes. "Kun ensin näin nuo kummalliset aseet,
olin taipuvainen uskomaan samaa, mutta jalanjälkien omituinen muoto
saattoi minun lähemmin ajattelemaan asiaa. Muutamat Intian niemimaan
asukkaista ovat pienikasvuisia, mutta kukaan ei olisi voinut jättää
sellaisia jälkiä kuin nämä. Varsinaisella hinduilaisella on pitkät ja
kapeat jalat. Varvikkeita pitävällä muhamettilaisella on isovarvas
selvästi erotettuna muista, koska hihna tavallisesti pujotetaan sen
ja muitten varpaitten välistä. Nämä pienet piikit voivat myöskin olla
ammutut ainoastaan yhdellä tapaa. Ne ovat tähdätyt puhalluspillistä!
Noo, mistä on siis villimme kotoisin?"

"Etelä-Amerikasta," ehdottelin epäröiden.

Holmes kohotti kätensä ja otti hyllyltä paksun kirjan.

"Tässä on ensimmäinen osa maantieteellisestä teoksesta, joka juuri
on ilmestymässä. Sen voimme pitää viimeisenä auktoriteettina.
Mitä tässä on! 'Andamansaaret sijaitsevat 340 engl. peninkulmaa
pohjoiseen Sumatrasta Bengalin lahdessa.' Hm, hm. Mitä kaikki tämä
on? 'Kostea ilmanala, koralliriuttoja, haikaloja, Port Blair,
pahantekijä parakkeja, Rutlandsaari, puuvillaistutuksia...' Kas,
tässä se on! 'Alkuasujamet Andamansaarilla ovat ehkä maan pienin
kansa, vaikka ihmistutkijat asettavat heidän edelleen bushmannit
Afrikassa, kaivaja-intiaanit Amerikassa ja Terra del Fuegiansissa.
Heidän pituutensa on keskimäärin tuskin neljä jalkaa, vaikka löytyy
täys-ikäisiä, jotka ovat paljon pienempiä. He ovat hirmuista,
vihaista ja työlästä kansaa, vaikka voivat osoittaa suurinta
ystävyyttä, kun kerran on saavuttanut heidän luottamuksensa.'
Huomatkaa tämä, Watson! Ja kuulkaa nyt edelleen. 'He ovat luonnostaan
erittäin rumia, varustetut suurella, epämuotoisella päällä, pienillä,
ilkeillä silmillä, ja vääristetyillä kasvonpiirteillä. He ovat niin
kauheita ja itsepintaisia, että kaikkien brittiläisten virkamiesten
ponnistukset vaikuttaa heihin, ovat olleet turhat. He ovat aina
olleet haaksirikkoisten merimiesten kauhuna, sillä heidän on tapana
lyödä niitä kuoliaaksi kivinuijillaan tahi ampua myrkytetyillä
nuolillaan. Tällaiset verilöylyt päättyvät poikkeuksetta raa'alla
juhlalla.' Hauska, rakastettava kansa, -- eikö totta, Watson? Jos tuo
veitikka olisi saanut noudattaa omia päähänpistojaan, olisi asia
varmaankin saanut vielä hirveämmän käänteen. Luulen, että Jonathan
Small olisi maksanut paljon, jos hänen ei olisi tarvinnut käyttää
häntä."

"Mutta miten tuli hän saamaan niin omituisen apulaisen?"

"Niin, siihen minä en voi vastata. Mutta, kuten jo olemme päätelleet,
että Small pakeni Andamansaarilta, ei ole niin kummallista että tuo
alkuasukas on seurannut häntä. Saamme kyllä selon siitä kaikesta
aikanaan. Mutta kuulkaa, Watson, -- näytätte niin väsyneeltä.
Laskeutukaa tuohon sohvalle, niin saadaan nähdä, enkö saa teitä
nukkumaan."

Hän otti esiin viulunsa seinältä ja alkoi soittaa hiljaista,
nukuttavaa säveltä, -- omaa sävellystä luultavasti, sillä hänellä
oli harvinainen kyky improvisoida. Minä muistan hämärästi hänen
pitkän hoikan vartalonsa, vakavat kasvonsa ja hitaasti kohoutuvan
ja laskeuvan rokansa. Sitte tuntui minusta ikäänkuin rauhallisesti
keinuisin hiljaisella sävelmerellä, kunnes vihdoin saavuin unen
valtakuntaan, missä Mary Morstanin lempeät kasvot hymyilivät minulle.




Yhdeksäs luku.

Odottamaton viivytys.


Oli myöhä iltapäivällä, kun voimistuneena ja raitistuneena heräsin.
Sherlock Holmes istui samassa asennossa, kuin nukkuessani, paitsi
että hän oli laskenut viulun pois ja luki kirjasi. Hän katsoi minuun,
kun liikahdin ja huomasin että hän oli huolestuneen näköinen.

"Olette nukkunut hyvin," sanoi hän. "Pelkäsin että keskustelumme
herättäisi teidät."

"En ole mitään kuullut." vastasin minä. "Oletteko saanut tuoreita
tietoja?"

"Valitettavasti en. Tunnustan, että olen ihmeissäni ja pettynyt. Olin
odottanut saavani tietää jotakin varmaa tähän aikaan. Wiggins oli
äsken täällä. Hän sanoo etteivät ole nähneet merkkiäkään veneestä. Se
oli erittäin kiusallinen viivytys, sillä joka hetki on tärkeä."

"Voinko niinä tehdä mitään? Olen levännyt nyt ja valmis lähtemään
uudelle yölliselle tutkimusretkelle."

"Ette. Me emme voi mitään tehdä, ainoastaan odottaa. Jos menemme itse
ulos, voi Wiggins tulla sill'aikaa ja siten tulee asia viivytetyksi.
Tehkää te, mitä tahdotte, mutta minun täytyy jäädä kotiin."

"Minä lähdenkin sitte Camberwelliin mrs Cecil Forresterin luo. Hän
pyysi eilen minua tulemaan."

"Mrs Cecil Forresterin?" kysyi Holmes hymyilyn säde silmissä.

"No niin, luonnollisesti miss Morstanin luo myöskin. He olivat
uteliaita kuulemaan, mitä on tapahtunut."

"Minä en sanoisi heille liian paljoa," sanoi Holmes. "Naisiin ei
koskaan voi luottaa, -- ei edes parhaimpiin heistä."

Minulla ei ollut aikaa vastustaa tuota inhoittavaa väitettä.

"Tulen takaisin tunnin tai parin perästä,".sanoin ainoastaan.

"Hyvä! Onnea vaan! Mutta, kuulkaa, kun kerran menette joen toiselle
puolelle voitte samalla viedä Tobyn takaisin. Luullakseni emme enää
tule tarvitsemaan sitä."

Otin koiran mukaani ja jätin sen tuolle vanhalle luonnontutkijalle
Pinchin Lanella. Camberwellissa tapasin miss Morstanin vähän
väsyneenä yön seikkailusta, mutta hyvin uteliaana kuulemaan uutisia.
Mrs Forrester oli myöskin hyvin uutelias. Kerroin heille kaikki mitä
olimme tehneet, jättäen pois kuitenkin kauheimmat yksityiskohdat
murhenäytelmästä. Vaikka mainitsin mr Sholton kuolemasta, en
sanonut miten se oikeastaan oli tapahtunut. Mutta vaikka jätinkin
kauhistavimmat kohdat kertomatta, oli heillä kuitenkin suuresti
ihmettelemistä.

"Sehän on täydellinen roinaani!" huudahti mrs Cecil Forrester.
"Vääryyttä kärsinyt nuori nainen, puolen miljoonan arvoinen aarre,
musta ihmissyöjä ja rosvo, jolla on puujalka. He näyttelevät tuon
lurjuksen tai sydämmettömän loordin osaa."

"Ja sitte kaksi valtavaa ritaria, jotka tulevat vääryyttäkärsivälle
avuksi," lisäsi miss Morstan hymyilevästi katsellen minua.

"Niin, Mary, onnesi riippuu näitten vakoomisien tuloksesta. Minusta
et ole puoleksikaan niin liikutettu kuin sinun pitäisi olla.
Ajattelepas miltä tuntuisi olla niin rikas ja nähdä koko maailma
jalkainsa juuressa."

Ilon tunne valtasi minut huomatessani ettei hänessä näkynyt
merkkiäkään uhkamielisestä tyytyväisyydestä ajatellessaan tuota
loistavaa toivetta. Päinvastoin heitti hän päätään taapäin ikäänkuin
erottaakseen ettei se paljon häntä huvittanut.

"Olen levoton mr Thaddeus Sholton puolesta," sanoi hän. "Muu ei
merkitse mitään, mutta minusta hän on koko ajan käyttäytynyt mitä
ystävällisimmällä ja rehellisimmällä tavalla. Meidän velvollisuutemme
on puhdistaa häntä tuosta kauheasta ja aiheettomasta syytöksestä."

Oli ilta kun lähdin Camberwellistä, ja tullussani kotiin oli aivan
pimeä. Toverini kirja ja piippu olivat hänen tuolinsa vieressä,
mutta itse oli hän poissa. Katsoin ympärilleni löytääkseni jonkun
kirjelipun, mutta mitään ei näkynyt.

"Mr Holmes on varmaankin mennyt ulos," sanoin mrs Hudson'ille kun hän
tuli sisään laskemaan alas ikkunaverhoja.

"Ei, sir. Hän on mennyt huoneesensa, sir. Kuulkaa, sir --" tässä
muuttui hänen äänensä kuiskaukseksi, "olen kovin levoton hänen
terveytensä suhteen."

"Miten niin, mrs Hudson?"

"Hän on niin kummallinen, sir. Kun olitte menneet, käveli hän
lakkaamatta huoneessa edestakaisin kunnes ihan väsyin kuulemaan hänen
askeleinsa ääniä. Sitte kuulin hänen puhuvan itsekseen ja mutisevan
ja kävelevän sinne tänne, ja joka kerran kun eteisenkello soi, tuli
hän syösten eteiseen ja huusi: 'Kuka siellä on, mrs Hudson?' Ja nyt
on hän mennyt huoneesensa, mutta kuulen hänen käyvän edestakaisin
siellä niinkuin äsken täällä. Toivon, ett'ei hän tule sairaaksi,
sir. Mainitsin jotakin kuumetta ehkäisevästä lääkkeestä, mutta
silloin kääntyi hän suoraan minuun katseella, niin ett'en tiedä miten
pääsinkään ulos huoneesta."

"En luule teillä olevan syytä pelkoon, mrs Hudson," vastasin minä.
"Olen nähnyt hänet ennenkin tuossa tilassa. Hän miettii jotakin, joka
kiihottaa häntä noin."

Koetin puhella niin huolettomalla äänellä kuin suinkin kunnon
emännöitsijällemme, mutta itsekin tulin vähän murheelliseksi kun koko
pitkän von kuulin hänen jalkainsa töminää ja tiesin, miten hänen
terävä järkensä ja luja tahtonsa raivosi tätä väkinäistä työttömyyttä
vastailu.

Aamiaista syödessämme näytti hän kalpealta ja väsyneeltä,
kuumeentapainen punainen pilkku kummallakin poskella.

"Te aivan väsytätte itseänne liiaksi, vanha poika," sanoin minä.
"Kuulin teidän olevan ylhäällä koko yön."

"Niin, minä en voinut nukkua," vastasi hän. "Tämä helvetillinen
tehtävä kuluttaa minut sisällisesti. On liian kovaa, että noin
vähäpätöinen este sitoo meidät kun kaikki muu on voitettu. Tunnen
miehet, veneen, kaikki, ja kuitenkaan en voi saada mitään tietoja.
Olen lähettänyt muita asioitsijoita liikkeelle käyttänyt jokaista
keinoa, mitä käytettävissäni on ollut. Koko virta on perinpohjin
etsitty molemmin puolin, mutta mitään ei ole löydetty, eikä mrs
Smithkään ole kuullut miehestään mitään. Luulen jo että ovat
upottaneet veneen virran pohjaan. Mutta sellaista luuloa vastaan
löytyy useita väitöksiä."

"Tahi että mrs Smith on vienyt meidät väärille jälille."

"Ei, sitä en usko. Olen tehnyt tutkimuksia, ja löytyy vene, joka on
hänen kertomuksensa mukainen."

"Olen ajatellut sitäkin mahdollisuutta, ja lähettänyt vakoojia aina
Richmontiin asti. Jos tänään ei tule mitään tietoja, lähden itse
huomenaamuna etsimään miehiä, kernaimmin kuin venettä. Mutta me
saamme, meidän täytyy saada tietoja."

Sitä emme kuitenkaan saaneet. Ei sanaakaan kuulunut Wigginsiltä
enempää kuin muiltakaan. Useammissa sanomalehdissä oli pitkiä
kirjoituksia murhenäytelmästä Yli Norwoodissa. Kaikki näkyivät olevan
vihamielisiä Thaddeus Sholtolle. Mitään uusia yksityisseikkoja ei
niissä kuitenkaan tullut esiin, paitsi että laillinen tutkinto piti
pidettämän seuraavana päivänä. Menin Camberwelliin iltapäivällä
kertomaan onnettomuudestamme naisille, ja tullessani oli Holmes
alakuloinen ja synkkä. Tuskin hän vastasi kysymyksiini, ja
työskenteli koko illan tutkien erästä sekanaista kemiallista seosta,
kuumensi tislausastioita ja kaasuja, joka kaikki vihdoin päättyi
ilkeään katkuun, joka milt'ei pakotti minut lähtemään huoneesta.
Vielä aamuyöstä kuulin hänen kalistelevan koeputkillaan, josta
arvasin että hän yhä oli syventynyt pahalta haisevaan kokeesensa.

Päivän koittaessa heräsin yht'äkkiä ja tapasin hänet seisomassa
vuoteeni vieressä, puettuna karkeaan merimiehen pukuun ja huono
punainen kaulaliina oli kaulassa.

"Menen nyt alaspäin virtaa, Watson," sanoi hän. "Olen tarkoin
punninnut asiaa, ja huomannut ainoastaan yhden keinon päästäkseni
pulasta. Kaikissa tapauksissa kannattaa se koettaa."

"Saanhan seurata mukananne?" kysyin.

"Ette, teette suurempaa hyötyä jos tahdotte jäädä tänne minun
sijaisekseni. Lähden vastenmielisesti, sillä luultavaa on, että
jotakin tietoja tulee päivän kuluessa, vaikka Wiggins ei uskonut sitä
eilen illalla. Pyydän että avaatte kaikki kirjeet ja sähkösanomat ja
toimitte oman edesvastuunne nojalla, jos jotakin tietoja sattuisi
tulemaan. Voinko luottaa teihin?"

"Luonnollisesti."

"Ajattelen ett'ette voi sähköittää minulle, sillä tuskin tiedän,
mihin tulen menemään. Jos minua onni seuraa, en viivy kauan poissa.
Minun täytyy saada jotakin tietoja ennenkuin tulen kotiin."

En kuullut mitään hänestä ennen aamiaista. Mutta katsellessani
"Standardia," huomasin siellä uuden käänteen kysymyksessä. "Tuosta
kauheasta näytelmästä Yli Norwoodissa," kertoi lehti, "on meillä
syytä luulla, että asia muuttuu yhä sekavammaksi ja salaperäisemmäksi
kuin ensin luultiin. Uudet selitykset ovat osoittaneet ett'ei mr
Thaddeus Sholto mitenkään voi olla sekotettuna asiaan. Sekä hän että
emännöitsijä mrs Bernstone, vapautettiin eilen aamulla. Luullaan
kuitenkin että poliisilla on johtoa oikeista rikoksellisista, ja että
mr Athelney Jones, Scotland Yardista, ottaa asiasta selon tunnetulla
taidollaan ja tarkkanäköisyydellään. Useampia vangitsemisia voidaan
odottaa milloin tahansa."

"Sehän on rauhoittavaa sekin," ajattelin. "Sholto on kaikissa
tapauksissa pelastettu. Mikähän tuo uusi johtonuora olisi -- vaikka
se näyttääkin olevan kiintokirjaiminen fraasi, niin usein kuin
polisit ovat erehtyneet."

Viskasin sanomalehden pöydälle, mutta samassa kohtasi katseeni erästä
ilmoitusta Onnettomuuksia-nimityksen alla. Hän luki seuraavan:

"_Kadonneet_. -- Koska laivuri Mordecai Smith ja hänen poikansa Jim
katosivat Smithin laiturilta kolmen aikaan viime tiistaiaamulla
höyrylaivalla Aurora, joka on musta paitsi kaksi punaista raakaa
syrjässä, musta savutorvi valkoisella vyöllä, maksetaan viisi puntaa
jokaiselle, joka voi antaa tietoja siitä mrs Smithille, asuva Smithin
laiturin vieressä tahi N:ro 221 B. Baker Sreetillä, -- missä mainittu
Mordecai Smith ja höyryvene Aurora ovat löydettävissä."

Tämä oli selvästi Holmesin tointa. Mainittu osote Baker Streetillä
osotti sen. Tuo tuntui minusta älykkäältä, koska paenneet
pahantekijät voivat lukea sen, huomaamatta siinä muuta kuin vaimon
luonnollisen rauhattomuuden kadonneen miehensä takia.

Se päivä oli pitkä. Joka kerran kun kuului kolkutusta ovelle tahi
nopeain askelten ääniä kadulta, ajattelin että se olisi joko Holmes,
joka tuli takaisin, tahi vastaus hänen ilmoitukseensa. Koetin lukea
mutta ajatukseni liitelivät alituiseen harvinaiseen tehtäväämme
ja noihin molempiin toisistaan niin erillaisiin lurjuksiin, joita
ajoimme takaa. Ihmettelin eiköhän voisi löytyä mitään vajanaista
toverini päättelemisessä? Vaikuttiko häneen ehkä suunnaton
itsensäpettämys? Eiköhän ollut mahdollista että hänen toimeliaat
ja yrittäväiset aivonsa olivat keksineet tämän hurjan teoriian
pettäville luuloille? En milloinkaan ollut pitänyt hänen olleen min
väärässä, mutta voihan terävinkin pää joskus erehtyä. Hän voisi
helposti, ajattelin, johtua virheeseen logiikkansa ylenmääräisestä
hienontamisesta, rakkaudesta sekavaan ja eriskummalliseen
selitykseen, silloinkin kuin yksinkertaisempi ja jokapäiväisempi
oli käsillä. Mutta toiselta puolen olin itse nähnyt todistukset ja
kuullut syyt hänen johtopäätöksiinsä. Kun katsahdin takaisin tuohon
pitkään riviin omituisia tapahtumia, joista monet olivat itsessään
vähäpätöisiä, mutta kaikki osottivat samaan suuntaan, en voinut
salata itseltäni, että jos Holmesin teoriia olikin väärä, täytyi
totuuden olla yhtä hämmästyttävä ja harvinainen.

Kello kolmen aikaan iltapäivällä kuului luja soitto ja mahtava ääni
eteisessä, jonka jälkeen ihmeekseni ei kukaan muu kuin mr Athelney
Jones osotettiin minun luokseni. Mutta hän oli nyt vallan erillainen
sitä meluavaa ja kopeilevaa käytännöllisen ymmärryksen edusmiestä,
joka niin suurella luottamuksella oli ottanut asian huostaansa Yli
Norwoodissa.

Hänen muotonsa oli alakuloinen, ja koko hänen käytöksessään oli
jotakin lempeätä, milt'ei anteeksi anovaa.

"Hyvää päivää, sir, hyvää päivää," sanoi hän. "Mr Sherlock Holmes on
ulkona."

"Niin on, enkä tiedä, koska hän tulee kotiin. Mutta ehkä tahdotte
vaivata itseänne odottamalla. Istukaa polttamaan sikaaria."

"Kiitos, luulen todellakin, että odotan hetkisen," sanoi hän,
pyyhkien kasvojaan punaisella silkkinenäliinalla.

"Saanko tarjota teille vähän whiskyä ja soodavettä?"

"No kiitos, puolen lasillista. On hirveän kuuma tähän vuoden aikaan
ja minua on tänään kaikki asiat suututtaneet ja väsyttäneet. Tunnette
teoriiani tuossa Norwoodi-asiassa?"

"Kyllä, muistan, että mainitsitte sellaisesta."

"Niin. Olen miettinyt asiaa vielä kerran. Olin kutonut verkkoni mr
Sholton ympäri, sir, kun hän yhtäkkiä pääsi pois sieltä pienestä
reiästä. Hän taisi nimittäin todistaa yhden seikan, josta ei ollut
mitään epäilemistä. Siitä silmänräpäyksestä kuin hän lähti veljensä
huoneesta, oli hän aina jonkun nähtävissä. Siis ei se voinut olla
hän, joka kiipesi katon poikki ja laskuovien kautta. Tämä on hyvin
hämärä asia, ja minun salapolisikunniani on kysymyksessä. Olisin
iloinen, jos saisin vähän apua."

"Tarvitsemme kaikki joskus apua," huomautin minä.

"Ystävämme, mr Sherlock Holmes, on omituinen ihminen, sir," jatkoi
hän alakuloisella, ystävällisellä äänellä.

"Olen nähnyt hänet lukemattomissa erilaisissa rikosasioissa, mutta
milloinkaan en ole nähnyt asiaa, mistä hän ei olisi saanut selkoa.
Hänen menetystapansa on säännötön, ja ehkä hän vähän liiaksi
kiirehtii teoriiassaan, mutta yleensä luulen, että hänestä olisi
tullut erinomainen salapolisi, ja sen mahtaa kernaasti koko maailma
tietää. Sain häneltä sähkösanoman aamupäivällä, josta ymmärsin, että
hän oli saanut jotakin johtoa tuossa Sholtoasiassa. Tässä se on."

Hän otti sähkösanoman taskustaan ja ojensi sen minulle. Se oli
lähetetty Poplarista kello kaksitoista ja kuului: "Menkää heti Baker
Streetille. Jos en ole tullut kotiin, niin vartokaa minua. Olen
ihan Sholto-seuran jälillä. Voitte seurata mukanamme illalla, jos
tahdotte olla osallisena loppukohtauksessa."

"Se kuuluu lupaavalta. Hän on varmaankin taas päässyt pahantekijäin
jälille," sanoin minä.

"Siis on hän myöskin ollut väärillä teillä," huudahti Jones
nähtävällä tyytyväisyydellä. "Parhaatkin meistä joutuvat joskus pois
satulasta. Luonnollisesti voi tämä näyttäytyä turhalta meluamiselta,
mutta velvollisuuteni lain valvojana on, ei päästää ainoatakaan
tilaisuutta käsistämme. Mutta, tuolla on joku ulkona. Ehkä se on hän."

Raskaita askeleita kuului portaissa, jota seurasi läähätys ja
rykiminen, ikäänkuin tulevaa vaivaisi rinnan ahdistus. Hän pysähtyi
pari kertaa sillä portaita nouseminen tuntui hyvin vaikealta,
mutta viimeinkin oli hän ovemme ulkopuolella ja astui sisään.
Hänen ulkomuotonsa vastasi niitä ääniä, joita olimme hänestä
kuulleet. Hän oli vanhanpuoleinen mies, puettuna merimiehen pukuun
ja vanhaan kavaijaan, joka oli kiinni aina kaulaan asti. Selkänsä
oli köyristynyt, käynti epävarma ja hengitys todisti että häntä
vaivasi ahdistus. Nojatessaan paksuun sauvaansa, kohosivat hartiat
vaivalloisesti vetäessään ilmaa keuhkoihinsa. Hänen kasvojensa
alaosaa peitti värillinen villahuivi, enkä voinut hänen kasvoistaan
nähdä paljon muuta kuin parin teräviä, tummia silmiä, joita varjosti
tuuheat, valkoiset kulmakarvat, sekä pitkän harmaan poskiparran.
Yleensä muistutti hän kunnia-arvoisesta laivapäälliköstä, joka oli
joutunut köyhyyteen ja kurjuuteen.

"Mitä haette, ukkoseni," kysyin.

Hän katsoi ympärilleen vanhojen ihmisten hitaalla, säännöllisellä
tavalla.

"Onko mr Sherlock Holmes kotona?" kysyi hän.

"Ei, mutta minä olen hänen sijassaan. Voitte ilmoittaa minulle kaikki
tiedot, mitä aiotte hänelle sanoa."

"Hänelle itselle minun piti ne ilmoittamaan," jatkoi hän.

"Mutta sanonhan teille, että minä olen hänen sijassaan. Koskeeko se
Mordecai Smithin venettä?"

"Kyllä; minäpä tiedän, missä se on, minä. Ja minä tiedän, missä ne
ovat nuo, joita hän ajaa takaa. Ja minä, tiedän, missä aarre on. Minä
tiedän koko asian."

"Kertokaa se minulle, niin sanon sen Holmes'ille."

"Hänelle itselle minun piti sen kertoman," toisti hän vanhan ukon
oikullisella itsepintaisuudella.

"No, sitte saatte luvan odottaa häntä."

"Ee-en; minäpä en aiokkaan istua täällä ja turhaan kuluttaa
kokonaista päivää ilmaiseksi. Koska mr Holmes ei ole kotona, niin
saa hän itse ottaa selkoa koko asiasta. En pidä teidän kummankaan
ulkonäöstä, enkä aio sanoa sanaakaan."

Hän meni ovea kohden, mutta Athelney Jones asettui hänen eteensä.

"Odottakaa vähäisen, ystäväni," sanoi hän. "Teillä on tärkeitä
tietoja annettavana, ettekä te saa mennä matkaanne. Aiomme pidättää
teidät täällä joko tahdotte tahi ei, kunnes ystävämme tulee kotiin."

Ukko lähti vauhdilla oveen päin, mutta kun Athelney Jones asetti
leveän selkänsä sitä vastaan, huomasi hän, ettei hyödyttänyt tehdä
vastarintaa.

"Joo, tämäpä on kohteliasta vastaanottamista, tämä!" huudahti
hän lyöden kepillään lattiaan. "Tulen tänne tapaamaan erästä
herraa, jonka tunnen ja sitte te molemmat, joita en elämässäni ole
nähnytkään, valloitatte minut noin, ja kohtelette minua tuolla tapaa!"

"Te ette tule kärsimään mitään vahinkoa," sanoin ukolle. "Palkitsemme
teitä tuosta turhaankulutetusta ajasta. Istukaa tuohon sohvalle -- ei
teidän luultavasti tarvitse kauaakaan odottaa."

Hän meni jotenkin vastahakoisesti lattian poikki ja istui kasvot
tuettuna käsiinsä. Jones ja minä sytytimme sikarimme ja jatkoimme
keskustelua. Mutta yht'äkkiä Holmesin ääni keskeytti meidät.

"Pidän, että voisitte tarjota minullekin sikarin," sanoi hän.

Hämmästyimme suuresti. Tuossa istui Holmes aivan vieressämme ja
näytti hyvin hauskutetulta.

"Holmes!" huusin minä. "Tekö täällä! Mutta missä on ukko?"

"Tässä ukko on," vastasi hän ottaen päästään valkoisen varatukan.
"Tässä hän on -- varatukka, poskiparta, kulmakarvat. Tiesin että
valepukuni oli jotenkin hyvä, mutta en luullut että se kestäisi tätä
koetusta."

"Oi teitä riivattua veitikkaa!" huusi Jones ihastuneena. "Teistäpä
olisi tullut erinomainen näyttelijä! Teillä oli juuri tuota,
oikeata köyhäinhuoneen yskää ja teidän kapeat, horjuvat säärenne
ansaitsisivat kymmenen puntaa viikossa. Mutta minä olin kuitenkin
tuntevinani tuon silmäinne välkkeen. Ettepä päässeet meiltä niin
helposti."

"Koko päivän olen kuljeskellut tässä varustuksessa," sanoi Holmes
sytyttäen sikarinsa. "Katsokaas, suuri joukko pahantekijöitä
alkaa jo tuntea minut, -- varsinkin sen jälkeen kuin ystävämme
tässä otti julkaistakseen muutamia urotekojani, ja sentähden voin
mennä tutkimusretkelle ainoastaan tällaisessa yksinkertaisemmassa
valepuvussa. Saitteko sähkösanomani?"

"Kyllä, sen johdosta olen täällä."

"Miten olette onnistunut tehtävissänne?"

"Kaikki on rauennut tyhjään. Kaksi vangeistani on minun täytynyt
vapauttaa, ja toista kahta vastaan ei löydy todistuksia."

"Se ei mitään merkitse, -- minä lahjoitan teille kaksi muuta niitten
sijaan. Mutta teidän täytyy antautua minun johdatettavakseni. Saatte
kernaasti kaiken julkisen kunnian asiassa, mutta teidän pitää
menetellä niitten sääntöjen mukaan, joita annan teille. Ollaanko
yksimielisiä?"

"Epäilemättä, -- kun vaan hankitte ne minun käsiini."

"No hyvä; ensiksikin tarvitsen nopeakulkuisen polisiveneen --
höyryveneen, -- jonka pitää olla Westminster Stairsin luona kello
seitsemän."

"Se on helposti toimitettu. Löytyy aina yksi tässä läheisyydessä,
mutta noin varmuuden vuoksi mennä kadun poikki telefoneeraamaan."

"Vielä tarvitsen kaksi voimallista miestä, jos vastarintaa
tehtäisiin."

"Pari kolme miestä saa seurata mukana veneessä. Mitä muuta?"

"Kun olemme saaneet pahantekijät kiinni, lankee samalla aarre
käsiimme. Luulen että ystäväni olisi iloinen saadessaan viedä
aarrearkun nuorelle naiselle, jolle puolet siitä oikeastaan kuuluu.
Antakaamme hänen ensimmäiseksi avata se, -- tahi mitä te sanotte,
Watson?"

"Siitä olisi minulle suurta iloa."

"Jotenkin säännötön menetystäpä se on," sanoi Jones päätään
pudistaen. "Mutta onhan koko asia sääntöjä vastaan sotiva, ja minä
luulen että saamme torkkua siinä suhteessa. Aarre on kuitenkin sitte
jätettävä virkakunnalle, kunnes julkinen tutkinto on pidetty."

"Tietysti, se on helposti tehty. Toinen kohta. Tahtoisin mielelläni
kuulla muutamia yksityisseikkoja tästä asiasta Jonathan Smallin
omasta suusta. Tiedätte, että tahdon tutkia yksityisseikat
perinpohjin rikosasioissani. Eihän mikään estä minua yksityisestä
keskustelusta hänen kanssaan joko täällä kotona luonani tai jossakin
muussa paikassa, niin kauan kuin hän on tarpeeksi vartioittu."

"No niin; mutta minulla ei ole mitään todistuksia siitä että tuota
Jonathan Smallia on todellakin olemassa. Mutta jos voitte saada hänet
kiinni, en voi tietysti kieltää teitä puhumasta hänen kanssaan."

"Se on siis päätetty?"

"Tietysti. Puututteko vielä mitään?"

"Ainoastaan, että pyydän teitä syömään päivällistä kanssamme. Se on
valmiina puolen tunnin kuluttua. Minä tarjoon ostronia ja metsäkanaa
ja sitte juomme pullon parasta, valkoista viiniä. -- Watson, ette ole
koskaan tunnustanut minun suuria emännöitsijäetujani."




Kymmenes luku.

Takaa-ajaminen.


Päivällinen oli erittäin hauska. Holmes osasi puhua erinomaisen
hyvin, kun hän tahtoi ja sitäpä hän juuri tahtoikin sinä iltana.
Hän näytti olevan hermostuneessa mielentilassa, -- en koskaan
ole nähnyt häntä niin loistavalla päällä. Hän puhui erillaisista
aineista -- ihmeitten tekemisestä, keskiajan saven valamistaidosta,
Stradivarioviuluista, buddhan uskonnosta Ceylonin saarella ja
tulevaisuuden sotalaivoista -- ja kaikkia aineita, käsitteli hän
sellaisella asiantuntevaisuudella kuin olisi hän erittäin tutkinut
niitä. Hänen hyvä tuulensa oli nähtävästi vastavaikutus noitten
edellisten päiväin synkän alakuloisuuden perästä. Athelney Jones
näytti olevan seuraa rakastava ihminen, ja hän söi suurella halulla
ja mielihyvällä päivällistänsä. Omasta puolestani olin iloinen
ajatellessani, että nyt lähenimme pyrintöjemme päämäärää, ja Holmesin
iloisuus tarttui minuunkin. Kukaan meistä ei maininnut sanaakaan
siitä, miksi olimme tulleet yhteen.

Kun pöytä oli tyhjennetty, katsoi Holmes kelloansa ja täytti sitte
kolme lasia viinillä.

"Juokaamme malja yrityksemme onnelliseksi päätökseksi! Ja nyt on
meidän aika lähteä. Onko teillä pistoolia, Watson?"

"Minulla on vanha rykmenttirevolverini laatikossa."

"On parasta ottaa se mukaanne. On hyvä olla varustettuna. Näen että
hevonen jo odottaa portilla -- käskin sen tulla puoli seitsemältä."

Kello kävi vähän kahdeksatta tullessamme Westminsterlaiturille ja
siellä löysimme veneen odottamassa meitä. Holmes tarkasti sitä
tutkivin katsein.

"Onko siinä mitään, josta voi tuntea sen polisivenheeksi?"

"On, tuo vehreä lyhty tuossa sivussa."

"Ottakaa se pois!"

Tuo pieni muutos tehtiin, me astuimme venheesen ja se irroitettiin
laiturista. Jones, Holmes ja minä istuimme veneen perässä.
Yksi mies hoiti peräsintä, toinen konetta ja kaksi voimakasta
polisikonstaapelia istui keulassa.

"Mihinkä?" kysyi Jones.

"Towerniin. Käskekää niiden pysähtää Jacobsonin veistämön edustalla."

Veneemme oli tavattoman nopeakulkuinen. Me sivuutimme nuo pitkät
lastiproomurivit, ikäänkuin ne olisivat olleet liikkumattomat. Holmes
hymyili tyytyväisyydestä, kun kuljimme erään pienen virtahöyryn
ohitse ja jätimme sen kauas taaksemme.

"Meidän pitäisi saada kiinni minkä aluksen tahansa tässä virralla,"
sanoi hän.

"Se tuskin kävisi laatuun. Mutta eipä tämä ole niitä huonompia."

"Me lähdemme ajamaan takaa 'Auroraa' ja se kuuluu olevan voittamaton.
Muistatte kuinka suutuksissani olin tuollaisesta vähäpätöisestä
esteestä."

"Kyllä."

"No niin; lepäsin aivojani syventymällä kemialliseen analyysiin.
Eräs suurempia valtiomiehiämme on sanonut että työn vaihto on paras
lepo. Ja niin se onkin. Kun olin liuottanut hydrokarbuurin, jolla
työskentelin, palasin takaisin Sholton probleemiin ja ajattelin asiaa
vielä kerran perinpohjin. Poikani olivat olleet etsimässä virran ylä- ja
alaosassa, mutta ilman mitään tulosta. Venettä ei löytynyt minkään
laiturin luona, ei se myöskään ollut tullut takaisin. Kuitenkaan ei
sitä tuskin olisi voitu upottaa virran pohjaan peittääkseen jälkiä,
vaikka tämä aina oli mahdollisena arveluna, kun kaikki muu pettäisi.
Tiesin että tuossa Smallissa oli paljon raakaa viekkautta, mutta
en luullut hänen kykenevän sellaiseen, todellisesti hienoon ja
ennenmietittyyn petokseen. Se on tavallisesti korkeamman sivistyksen
tuloksena. Mietein sitte edelleen, ja koska hän varmuudella oli
oleskellut Lontoossa jonkun aikaa -- olihan meillä todistuksia siitä
että hän alituiseen oli vakoillut Pondicherry Lodgen läheisyydessä --
olisi hän tuskin voinut lähteä pois samalla, vaan tarvitsi ainakin
yhden päivän järjestääkseen asiansa. Se oli ainakin luultavinta."

"Tuo ei minusta tunnu oikein uskottavalta," sanoin minä. "On kait
luultavampaa, että hän järjesti asiansa ennenkuin hän lähtikään
vaaralliselle retkelleen."

"Ei, sitä en minä taas luule. Tämä hänen piilopaikkansa oli siksi
tärkeä pakopaikka tarpeen tullessa, että hän luopuisi siitä ennenkuin
oli varma ettei sitä enää tarvitsisi. Sitä paitsi juolahti toinen
ajatus mieleeni. Jonathan Smallin oli täytynyt ymmärtää, että hänen
seuraajansa omituinen ulkomuoto antaisi aihetta puheisiin, vaikka
hän kuinka koetti peittää häntä vaatteisiin, ja ehkä asetettaisiin
yhteyteen Norwood-murhan kanssa. Sitä näkemään oli hän tarpeeksi
viekas. He olivat lähteneet pääkortteeristaan pimeässä ja hän piti
tärkeänä palata takaisin ennenkuin päivä valkeni. Mutta nyt oli
kello, mrs Smithin sanain mukaan, yli kolmen kun astuivat laivaan.
Tunnin kuluttua olisi päivä ja ihmisiä liikkeellä kaikkialla.
Sen tähden, päättelin minä, eivät he kulkeneet aivan kauaa. He
maksoivat runsaasti mr Smithille, jotta hän pitäisi suunsa kiinni,
pidättivät veneen lopullista lähtöänsä varten ja kiiruhtivat
kotiin uurteillensa. Parin yön kuluttua, kun olivat nähneet, mitä
sanomalehdet kertoivat ja josko heitä epäiltiin, aikoivat he pimeän
turvissa mennä jonnekin laivaan Gravesendissa, jossa epäilemättä jo
olivat hankkineet itselleen matkapiletin Amerikkaan tai siirtomaihin."

"Mutta vene? Eiväthän he voineet ottaa sitä mukanaan?"

"Luonnollisesti ei. Ajattelin myöskin ett'ei vene olisi kaukana,
vaikkakin näkymättömissä. Sentähden asettauduin Smallin asemaan ja
katselin asiaa siltä kannalta kuin hänen ymmärryksellään varustettu
ihminen olisi tehnyt. Hän luultavasti ajattelisi, että jos vene
lähetettäisi takaisin tahi kiinnitettäisi johonkin laituriin,
helpottaisi tuo takaa-ajamista, jos polisi pääsisi jäljille. Mihin
hän silloin voisi kätkeä veneen, jotta se tarvittaissa kuitenkin
olisi saatavissa. Ajattelin, mitä itse tekisin, jos olisin hänen
asemassaan; keksein ainoastaan yhden keinon. Olisin jättänyt veneen
laivanrakentajalle pyynnöllä että hän tekisi muutamia muutoksia
ja korjauksia siinä. Vene siirrettäisi siten hänen veistämölleen
ja joutuisi kokonaan pois ihmisten näkyvistä, ja minun tarvitsisi
ainoastaan pari tuntia ennemmin ilmoittaa, jotta se olisi valmiina."

"Se tuntuu sangen yksinkertaiselta."

"Tällaisia yksinkertaisia pikkuasioita juuri helposti unohtaakin.
Kaikissa tapauksissa päätin panna aikeeni täytäntöön. Lähdin heti
liikkeelle tässä yksinkertaisessa merimiespuvussa ja kyselin venettä
kaikilla veistämöiltä virran alaosassa. Viidestätoista paikasta
en saanut mitään vaivaini palkkioksi, mutta kuudennestatoista --
Jacobsonin -- sain tietää että Auroran oli sinne jättänyt pari päivää
sitte eräs puujalalla varustettu mies, jotta sen peräsintä vähän
korjattaisi. 'Peräsimessä ei ole mitään vikaa', sanoi työnjohtaja,
'tuossa se on punaisine raakoineen.' Samassa, arvakkaappas kuka
yht'äkkiä ilmestyy eteeni -- joo, Mordecai Smith, tuo kaivattu
laivuri! Hän oli nauttinut vähän liiaksi väkeviä juomia. En tietysti
tiennyt, että se oli hän, mutta hän huuteli ääneensä omaa ja
höyryveneensä nimeä. 'Tahdon sen tänä iltana kello kahdeksan', sanoi
hän, 'juuri kello kahdeksan, muistakaa se, sillä minulla on kaksi
herraa, jotka eivät ole halukkaita odottamaan.' He olivat luultavasti
maksaneet hänelle runsaasti, sillä hänellä oli äärettömästi
hopearahoja ja niitä hän viskeli ympärinsä työmiehille. Seurasin
häntä kappaleen matkaa, mutta sitte poikkesi hän olutkapakkaan
ja minä käänsin takaisin veistämölle. Matkalla tapasin yhden
pojistani ja asetin hänen vartioimaan veneitä. Hän seisoo rannalla
ja huiskuttaa nenäliinallaan kun he lähtevät. Me olemme väijyksissä
kappaleen matkan päässä, ja olisipa kummallista, jos emme sitte saisi
kiinni Auroraa pakenijoineen, aarteineen ynnä muineen."

"Olette miettineet kaikki hyvin hienosti, olkoon se sitte oikein tai
väärin," sanoi Jones, "mutta jos asia olisi minun käsissäni, olisin
asettanut vähäisen polisijoukon Jacobsonin veistämölle vangitsemaan
heitä, kun tulisivat sinne."

"Jota eivät koskaan olisi tehneet. Tuo Jonathan Small on sangen
viekas veijari. Hän lähettää tietysti vakoojan edeltä ja jos jotakin
epäiltävää huomaisi, olisi hän ollut näkymättömissä yhden viikon
lisää."

"Mutta olisitte voineet yhtyä Mordecai Smithiin ja siten olisitte
päässeet heidän piilopaikkaansa," sanoin minä.

"Siten olisin kuluttanut aikani turhaan. Voimmepa lyödä vetoa ettei
Smith tiedä, missä he asuvat. Miksi hän sitä kysyisi niin kauan kuin
hänellä on tarpeeksi rahaa ja ruokatavaraa. Me ilmoittavat hänelle,
mitä hänen pitää tehdä. Ei, olen miettinyt kaikkia mahdollisia
keinoja, mutta tämä on paras."

Tämän keskustelun kestäessä olimme jättäneet pitkät rivit siltoja,
jotka kaartuvat yli Themsin. Kulkiessani me Cityn ohitse, kultasivat
auringon viimeiset säteet juuri ristiä Pyhän Paavalin tornin
huipussa. Oli hämärä ennenkuin saavuimme Towerniin.

"Tuossa on Jacobsonin veistämö," sanoi Holmes osottaen metsää laivan
mastoista ja raakapuista Surreypuolella. "Risteillään tässä hiljaa
tuon pitkän proomurivin suojassa." Hän otti taskustaan yökiikarinsa
ja piti sitä hetken aikaa suunnattuna rantaa kohden. "Näen vartijani
asemallaan, mutta en merkkiäkään nenäliinasta," huomautti hän.

"Jos menisimme kappaleen matkaa virtaa alaspäin ja asettuisimme
väijymään niitä," ehdotteli Jones innokkaana.

Olimme kaikki hyvin innostuneita, jopa polisit ja lämmittäjätkin,
joilla oli hyvin epäselvä käsitys siitä, mitä nyt oli tekeillä.

"Meillä ei ole oikeutta pitää mitään niin varmana," vastasi Holmes.
"Luultavinta on että he menevät alaspäin virtaa, mutta varmat emme
voi olla. Tästä voimme nähdä varvin suun, mutta tuskin he meitä
näkevät. Tulee kirkas yö ja tarpeeksi valoisaa. Meidän täytyy jäädä
tähän. Katsokaa, noin paljon ihmisiä kun tulvii tuolla kaasuvalossa."

"He tulevat työstä veistämöltä."

"Voi, noin likaisia, ryytyneitä olentoja! Mutta luulen, että
jokaisella heistä on pieni kuolematon kipinä kätkettynä rinnassaan.
Eipä luulisi sellaista kun näkee heidät. Niin, ihminen on kummallinen
aivoitus!"

"Joku on kutsunut häntä sieluksi, joka on kätketty eläimen verhoon,"
sanoin minä.

"Winwood Readella on muutamia hauskoja arveluita tästä aineesta,"
huomautti Holmes. "Hän sanoo että vaikka yksilö itse on selittämätön
arvoitus, tulee hän luotoksena matemaattiseksi varmuudeksi. Ei
voi esim. koskaan edeltäpäin sanoa, mitä tuo tahi tämä yksityinen
ihminen tulee tekemään, mutta tarkalleen voi määrätä mitä joku
vissi keskimäärä voi. Yksilöt vaihtelevat, mutta prosentit pysyvät
muuttumattomina. Niin sanoo tilastontutkija. Mutta -- onkohan se
nenäliina, jonka näen? Tuolla kaukana liehuu jotakin valkeata."

"Kyllä, se on eräs poika," huusin minä. "Minä näen selvästi hänen."

"Ja tuossa on Aurora," huudahti Holmes. "Katsokaas, kuinka se menee!
Täysvauhti koneenkäyttäjä! Ohjatkaa tuon keltaisella lyhdyllä
varustetun veneen perässä. En voi koskaan antaa anteeksi itselleni,
jos se pääsee kynsistämme."

Aurora oli huomaamattamme kulkenut veistämön suusta ja mennyt
muutaman pikkuvenheen taakse, jotta se jo oli ehtinyt höyryämään
ennenkuin huomasimme sen. Nyt kiiti se pitkin virtaa hurjassa
vauhdissa ja likellä rantaa. Jones katsoi huolestuneena sinne ja
pudisti päätään.

"Se on erinomaisen nopeakulkuinen," sanoi hän. "Epäilen ettemme
saavuta sitä."

"Meidän _täytyy_!" sanoi Holmes. "Ajakaa puita! Lisätkää vauhtia,
niin paljon kuin mahdollista! Meidän täytyy saada heidät kiinni,
joskin koko vene syttyisi palamaan!"

Olimme jo sen jälessä nopeassa vauhdissa. Uunissa kohisi, ja kone
tykytti ja kolkutti kuin mikäkin suuri metallisydän. Äkkinäinen
keulalaita leikkasi tyyntä virrankalvoa ja erotti kaksi suurta
kuoluaaltoa kummallekin puolen. Joka kerran koneen sysätessä hypähti
vene ja tärisi kuin elävä olento. Suuri, keltainen lyhty etukeulassa
loi pitkän, liehuvan valojuovan eteensä. Matkan päässä näkyi Aurora
tummana pilkkuna vedenpinnalla, ja valkeat vaahtoryöpyt, jotka
tuiskusivat sen perässä, todistivat sen harjasta vauhdista. Lensimme
proomujen, höyrylaivojen, rahtiveneiden ohi, kiersimme sinne tänne
niiden välistä, toisen takaa ja toisen ympäri. Ääniä huusi ja
kiljui meille pimeästä, mutta yhäti syöksi Aurora eteenpäin samalla
vauhdilla ja me sen perässä.

"Lämmittäkää, pojat, lämmittäkää," huusi Holmes nojautuen
koneiston yli jotta punainen valo alhaalta valaisi hänen ankaria
haukankasvojaan. "Antakaa sille niin paljon kuin se sietää!"

"Luulen että lähenemme sitä vähäsen," sanoi Jones katsoen Auroraa.

"Siitä olen varma," vastasin ininä. "Muutamiin minuutin kuluttua on
se käsissämme."

Mutta onnettomuudeksi tuli pulskahtaen samassa hinaajahöyry kolme
proomua perässään meidän eteemme. Suurella vaivalla vältimme
yhteentörmäyksen, ja ennenkuin saimme ne kierretyksi ja taas pääsimme
entiseen suuntaamme, oli Aurora runsaasti kaksisataa metriä kauempana
kuin ennen. Vielä se oli näkyvissä, ja synkkä epämääräinen hämärä
muuttui vähitellen selkeäksi tähtikirkkaaksi yöksi. Kone oli milt'ei
punaisenhohtava, ja heikko kuori tärisi ja rytisi äärettömän voiman
kuljettaessa meitä eteenpäin. Olimme jättäneet sulun, sivuuttaneet
West India Docksin, kuljimme pitkää Deptford Reachia ja menimme
taas ylös kierrettyämme Isle of Dogsin. Tummasta pilkusta erotimme
vähitellen Auroran sulavat muodot ja sievän rungon. Jones suuntasi
lyhdynvalon Auroraan, jotta me selvästi näimme olennot, jotka
olivat veneessä. Mies istui perässä ja hänen edessään oli jotakin
tummaa, jonka yli hän oli nojautuneena. Hänen vieressään oli jokin
musta kasa, joka näytti Newfoundlantilaiskoiralta. Poika hoiti
peräsintä, ja minä näin lyhdyn punaisessa valossa ukko Smithin
ilman takkia ja liiviä ajavan pesään hiiliä kuin olisi henki ollut
kysymyksessä. Olivat ehkä alussa epäilleet, josko todella seurasimme
heitä; mutta nyt kun näkivät, miten uskollisesti seurasimme kaikkia
heidän koukkujaan ja käännöksiään, ei luonnollisesti asiasta
ollut epäilemistäkään. Greenwichin luona olimme noin kolmesataa
askelta heistä, Blackwellin luona ei väliämme voinut olla muuta
kuin kaksisataaviisikymmentä. Olen kirjavassa elämässäni ajanut
takaa monenlaisia otuksia monissa eri maissa mutta milloinkaan ei
tällainen urheilu ole pitänyt minua sellaisessa kiihoituksessa kuin
tämä hurja, uhkarohkea ihmisjahti Themsillä. Hitaasti ja varmasti
lähestyimme heitä, jalka jalalta. Yön hiljaisuudessa kuulimme heidän
koneensa puhinan ja jyskinän. Mies perässä istui yhä nojautuneena
tumman esineensä ylitse, ja hänen kätensä liikkuivat ikäänkuin hän
olisi pidellyt jotakin, silloin tällöin katsoen ylös silmillään
mitaten matkaa, joka vielä erotti meidät heistä. Yhä lähenimme heitä.
Jones huusi heitä pysähtymään. Emme olleet enää kauempana kuin
neljän veneen pituuden päässä heistä; molemmat kiisimme eteenpäin
samassa keskeytymättömässä vauhdissa. Olimme avonaisella virran
selällä, Barking Level toisella ja synkät Plumstead-suot soisella
puolella. Huutaessamme hypähti mies veneen perässä pystyyn ja
pudisti nyrkkejään meille, kimeällä, sortuneella äänellään raa'asti
kiroillen. Hän oli pienenläntä ja voimakkaan näköinen, ja kun hän
siinä seisoi, näin että hänen oikeanpuolinen säärensä päättyi
puutynkään polvesta asti. Hänen kimakkaasti raivoisasti huutaessa,
sai tuo tumma käärö hänen vieressään eloa. Siitä kohosi pieni,
musta mies -- pienin, mitä koskaan olin nähnyt -- varustettuna
suurella, luonnottomalla päällä, jota peitti kokonainen metsä
sekaantuneita vanukkeisia hiuksia. Holmes oli jo ottanut revolverinsa
esille, ja minäkin hain kiireesti omani nähdessäni tuon hurjan,
raakalaisolennon. Hän oli puettuna jonkinlaiseen pitkään, tummaan
sadetakkiin, joka jätti ainoastaan kasvot paljaiksi, mutta joka
kerran oli nähnyt tuon naaman, hän sai olla varma unettomasta yöstä.
En milloinkaan ole nähnyt kasvonpiirteitä, joihin niin syvään olisi
painunut mitä petomaisin hirmu. Hänen pienissä silmissään paloi
synkkä tuli, ja paksut huulet jättivät paljaaksi pari riviä hampaita,
jotka kiristen irvistelivät meille puoleksi eläimellisessä raivossa.

"Jos hän kohottaa sormensakaan, niin ammu!" sanoi Holmes tyyneesti.

Olimme nyt tuskin veneen mitan päässä saaliistamme. Näen vielä
molemmat edessäni, niinkuin siinä seisoivat, tuo valkoinen miss
hajasäärin ja kiroten, ja tuo ilkeä kääpiö hänen vieressään
inhottaville kasvoineen ja keltaisine petoeläinhampaineen, jotka
kiilsivät meidän lyhtymme valossa.

Olipa hyvä, että niin selvästi voimme nähdä hänen, sillä juuri
tuijottaessamme häneen, veti hän takkinsa alta esiin lyhyen,
pyöreän puupalasen, joka oli vihellyspillin näköinen, ja kohotti
sen huulilleen. Laukasimme revolverimme yhteen aikaan. Hän horjui,
nosti ylös kätensä ja putosi tukahutetulla yskällä takaperin virtaan.
Näin vilaukselta hänen vihaisen, uhkaavan katseensa keskellä
valkoisia vaahtovyöryjä. Samassa puujalkamies meni peräsimen luo,
painoi sitä yhtäkkiä, jotta vene heti kääntyi etelärantaa kohti,
ja me kuljimme sen ohitse peräpuolesta ainoastaan parin jalan
päässä. Olimme sen jälessä taas seuraavassa silmänräpäyksessä,
mutta se oli jo aivan lähellä maata. Se oli autio, kolkko paikka,
niin pitkälle kuin silmä kaatoi vesiperäistä suomaata, ja kuunvalo
välkkyi seisovissa vesilätäköissä ja valaisi puoli kuihtuneita
saraheinämättäitä. Tohisevalla sysäyksellä ajautui vene mutakarille,
keula ilmassa ja perä tasakorkealla vedenpinnan kanssa. Pakolainen
hyppäsi veneestä, mutta puujalka vaipui heti koko pituudeltaan
vesiperäiseen maahan. Turhaan työskenteli hän päästäksensä ylös, --
ei hän voinut astua askelta eteen ei taapäin. Hän ulvoi voimattomassa
raivossa, ja potki hurjasti toisella jalalla mutaan, mutta hänen
ponnistuksensa tuloksena oli ainoastaan, että puujalka vaipui yhä
syvemmälle pehmeään mutaan. Kun laskimme hänen luokseen, istui hän
niin kiinni, että ainoastaan heittämällä nuoran hänen hartiainsa
alapuolelle onnistuimme hinaamaan hänet omaan veneesemme niinkuin
jonakin suurena meri-ihmeenä. Molemmat herrat Smith, isä ja poika,
istuivat alakuloisina veneessään, mutta tulivat käskettyämme aivan
suosiollisesti veneesemme. Auroran irroitimme virran pohjasta
ja kiinnitimme sen veneemme perään. Jotenkin suuri rautakirstu
intialaista tekoa oli sen kannella. Se oli epäilemättä sama, joka
sisälsi majori Sholton onnettomuutta tuottavan aarteen. Siinä ei
ollut avainta, mutta oli se jotenkin raskas ja me nostimme sen
varovaisesti omaan, pieneen kajuttaamme. Kun hitaasti kuljimme
virtaa ylös taas, valaisimme lyhdyllämme kaikkiin suuntiin, mutta ei
merkkiäkään kuolleesta villistä näkynyt. Jossakin Themsin pohjalla
mustassa mudassa ovat tuon harvinaisen muukalaisen luut haudattuina
ikuisesti.

"Katsokaa tänne," sanoi Holmes, osottaen laivanparrasta. "Olimme
tuskin tarpeeksi nopeita pistooleillemme." Aivan sen paikan
vieressä, missä olimme seisoneet, oli puuhun tunkeutunut yksi noista
murhaavista nuolista, jotka niin hyvin tunsimme. Se varmaankin suhisi
ohitsemme samassa silmänräpäyksessä kuin laukasimme. Holmes hymyili
ja kohotti olkapäitään huolettomalla tavallaan, mutta minun täytyy
tunnustaa että kauhulla ajattelin sitä hirmuista kuolemaa, joka oli
ollut meitä niin lähellä tuona vaiherikkaana yönä.



Yhdestoista luku.

Suuri Agra-aarre.


Vankimme istui kajuutassa vastapäätä rauta-arkkua, jonka
omistamisesta hän oli nähnyt niin paljon vaivaa ja jota niin kauan
oli odottanut. Hän oli auringonpaahtama mies rohkealla katsannolla,
ja pronssinkarvaisia kasvoja peitti joukko piirejä ja kurttuja,
joka oli todistuksena ankarasta työstä vapaassa ilmassa. Suuresti
etenevä, partainen leuka viittasi luonteesen, joka ei helposti
luopunut tehdystä aikomuksesta. Hän oli ehkä viiden kymmenen vuotias
tahi runsaammin sillä musta, kihara tukkansa oli harmaankirjava.
Hänen kasvonsa eivät levossa olleet vastenmieliset, vaikka hänen
suuret kulmakarvansa ja esiinpistävä leukansa antoivat hänelle, kuten
äsken näin, hurjan ja kauhean ulkonäön, ollessaan suuttunut. Hän
istui nyt sidotut kädet polvillaan ja pää rintaa vasten vaipuneena,
hänen tuimat, vilkkuvat silmänsä tuijottivat arkkuun, joka oli ollut
syynä hänen rikoksiinsa. Minusta tuntui, kuin olisi hänen jäykissä,
hillityissä piirteissään ollut enemmän surua kuin kiukkua. Kerran
katsahti hän minuun leikillinen loisto silmissään.

"No, Jonathan Small," sanoi Holmes sytyttäen sikarinsa; "olen
suuttunut että on käynyt näin."

"Sitä olen minäkin, sir," vastasi hän rohkeasti. "En luule ehein
nahoin pääseväni tästä. Mutta voin valalla vakuuttaa, etten kättäni
kohottanut Sholtoa vahingoittaakseni. Tuo pieni helvetinkoira Tonga
se oli, joka ampui yhden kirotuista piikeistään häneen. Minä en ole
osallinen siihen, sir. Olin siitä yhtä ikävissäni kuin olisi se ollut
oma lihallinen veljeni. Rankaisin tuota pientä paholaista köyden
pätkällä, mutta se oli kerran tehty, enkä voinut sille sitte enää
mitään."

"Kas tässä sikari," sanoi Holmes, "ja maistakaa tästä pullostani --
olettehan ihan märkä. Miten voittekaan ajatella että noin pieni ja
heikko mies kuin tuo musta kääpiö voisi voittaa mr Sholton ja pitää
hänestä kiinni, sill'aikaa kuin te kiipesitte nuoraa pitkin ylös?"

"Te näytätte tietävänne kaikki yhtä hyvin kuin olisitte itse ollut
läsnä, sir. Olin kuitenkin toivonut että huone olisi tyhjä. Tunsin
jotenkin talon tavat, ja siihen aikaan mr Sholto tavallisesti meni
alakertaan illalliselle. Minä en koeta salata mitään. Paras keino
puolustuksekseni on juuri se, että puhun totta. Jos olisi ollut tuo
vanha majori kysymyksessä, olisin tehnyt hänestä lopun keveällä
sydämmellä. En olisi enempää ajatellut pistäissäni veitsen hänen
rintaansa kuin polttaessani tätä sikaria. Mutta onpa kovaa, että
minun pitää joutuman pulaan nuoren Sholton tähden, jonka kanssa
minulla ei ollut mitään epäselvää."

"Olette mr Alhelney Jonesin, Scotland Yardista valvonnan alla. Hän
aikoo viedä tiedät kotiin minun luokseni, ja minä aion siellä pyytää
teitä tarkasti selittämään koko asian kulun. Mutta teidän pitää
kertoman kaikki rehellisesti ja suoraan, -- jos sen teette, toivon,
että voin olla teille hyödyksi. Luulen voivani näyttää todeksi,
että myrkky vaikuttaa niin pian, että mies oli kuollut jo ennenkuin
tulitte huoneesen."

"Sen hän olikin, sir. En elämässäni ole niin hämmästynyt, kuin
silloin nähdessäni hänen irvistelevän minulle, kun kiipesin sisään
ikkunasta. Oikein sydämmeeni koski, sir. Olisin milt'ei lyönyt
Tongan kuoliaaksi, jos ei hän olisi lähtenyt niin pian pakoon. Sen
takia hän unohti nuijansa ja muutamat nuolistaan myöskin, kuten hän
sanoi minulle, joka varmaankin johti teitä meidän jälillemme, mutta
miten voitte seurata meitä edelleen, sitä en voi käsittää. Minä en
vihaa teitä kuitenkaan sen takia. Mutta kyllä se on kummallista,"
jatkoi hän katkerasti hymyillen, "että minä, jolla on laillinen
oikeus puoleen miljoonaan, viettäisin ensimmäisen puolen elämästäni
rakentumalla aallonmurtajaa Andamansaarilla ja luultavasti saan
viettää toisen puolen kaivamalla kanavia Dartmoorissa. Se oli
minulle onneton päivä, kun ensi kerran näin kauppias Achmetin ja
Agra-aarteen, joka aina on tuottanut onnettomuutta sille, joka
sen on omistanut. Häneltä se riisti hengen, majori Sholtosta se
teki petturin ja piti häntä alituisessa pelvossa, ja minulle on se
tuottanut vankeuden koko elämänijäksi."

Samassa tunki Athelney Jones leveät hartiansa ja suuren vartalonsa
ahtaaseen kajuuttaan.

"Vähäinen perhejuhla," huomautti hän. "Antakaa minulle siemaus
pullostanne, Holmes. -- Voimmepa molemminpuolisesti onnitella
toisiamme. Olipa onnettomuus, ettemme saaneet sitä toista elävänä,
mutta sille ei voinut mitään. Mutta kuulkaa. Holmes, tunnustakaa että
olitte miltei liian varovainen. Tuskin saimme hänen kynsiimme."

"Kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin," sanoi Holmes. "Mutta minä en
tosiaankaan tiennyt että Aurora oli sellainen pikakulkija."

"Smith sanoo, että se on yksi virran nopeakulkuisimpia höyryveneitä,
ja että jos hänellä olisi ollut yksi mies lisää konetta hoitamassa,
emme koskaan olisi saaneet sitä kiinni. Hän vannoo ei tietäneensä
mitään koko Norwood-jutusta."

"Siitä ei hän tiennytkään," sanoi vankimme, "-- ei vähääkään.
Vuokrasin hänen höyryveneensä, kun kuulin että se oli nopeakulkuinen.
Emme puhuneet hänelle mitään, mutta maksoimme hänelle runsaasti, ja
me lahjoittaisimme hänelle jotakin erinomaista, jos onnistuisimme
pääsemään höyryymme Esmeraldaan, joka oli Gravesendissa ja määrätty
menemään Brasiliaan."

"Noo, jos hän ei ole mitään paha tehnyt, pidämme kyllä huolen, ett'ei
mitään pahan hänelle tapahdu. Vaikka olemme nopeat vangitsemaan
poikiamme, emme niin pian kuitenkaan tuomitse heitä." Oli kummallista
nähdä, kuinka tuo johdonmukainen Jones jo rupesi ylpeilemään
onnistuneesta saaliista. Hymystä, joka leikki Sherlock Holmesin
kasvoilla, voin nähdä, että häntäkin asia huvitti.

"Olemme pian Wauxhall Bridgen luona," jatkoi Jones "ja laskemme
siellä teidät, tohtori Watson, aarre-arkkuinenne maihin. Tuskinpa
minun tarvitsee mainitakaan, että asetun suureen edesvastaukseen
käyttäytymällä tällä tavoin. Se on suurissa määrin epäsäännöllistä,
mutta lupaus on tietysti täytettävä. Olen kuitenkin pakotettu,
virkani puolesta, lähettämään polisikonstaapelin matkaanne, kun
teillä on niin kallisarvoinen kapine käsissänne. Luultavasti ajatte
hevosella?"

"Kyllä, niin olen aikonut."

"Vahinko ettei löydy avainta, jotta voisimme tarkastaa sen ensin.
Saatte murtaa sen auki. Missä avain on, ukkoseni?"

"Themsin pohjalla," vastasi Small lyhyesti.

"Hm! Ei olisi tarvinnut saattaa meille tuota tarpeetonta vaivaa.
Olette jo hankkineet meille tarpeeksi sitä lajia. Kaikissa
tapauksissa, tohtori, ei minun tarvitse muistuttaa teitä
varovaisuudesta. Ottakaa arkku takaisin kotiinne Baker Streetille.
Tapaatte meidät siellä matkallamme vartijakonttooriin."

Laskivat minut raskaine rauta-arkkuineni maihin Wauxhallin luona
paksun, iloluontoisen polisikonstaapelin seuraamana. Neljännestuntia
ajettuamme saavuimme mrs Cecil Forresterin asuntoon. Palvelustyttö
näytti hämmästyneen noin myöhäisestä vierailusta. Mrs Cecil Forrester
oli poissa, selitti hän, ja tulisi vasta hyvin myöhään kotio. Mutta
miss Morstan oli salissa, ja sinne minä menin aarrearkku kainalossa
jättäen avuliaan polisikonstaapelin roskiin.

Hän istui avoimen ikkunan ääressä, puettuna ohueen, valkoiseen
pukuun, jota uumilta ja kaulassa koristi kapea, purppuranpunainen
raita. Lempeä valo varjostetusta lampusta valaisi hänen olentonsa,
siinä istuissaan taapäin nojautuneena tuolissa, leikki hänen
vakavilla, lempeillä kasvoillaan ja valaisi tummalla metalliloistolla
hänen runsaan, aaltoilevan tukkansa. Valkea käsivarsi riippui tuolin
käsipuolta, ja koko hänen asentonsa ja ulkomuotonsa todistivat
syvällisestä surumielisyydestä.

Kuullessaan askeleeni hypähti hän paikaltaan, ja kirkas hämmästyksen
ja ilon punastua valaisi hänen kalpeat kasvonsa.

"Kuulin jonkun tulevan ajaen," sanoi hän. "Luulin sen mrs
Forresteriksi, joka tuli takaisin niin aikaisin, mutta en voinut
aavistaakaan, että se olisitte te. Mitä uutisia teillä on minulle
kerrottavana."

"Minulla on parempaakin kuin uutisia," vastasin minä asettaen arkun
pöydälle ja puhuen iloisesti ja huolettomasti, vaikka sydämmeni oli
suuresti murheissaan. "Minä tuon teille jotakin, joka voittaa kaikki
uutiset maailmassa. Tuon teille omaisuuden."

Hän loi katseen rauta arkkuun.

"Onko tuo siis aarre?" kysyi hän jotenkin välinpitämättömänä.

"Kyllä; se on tuo suuri Agra-aarre. Puolet siitä kuuluu teille,
toinen puoli Thaddeus Sholtolle. Te tulette kumpikin saamaan
parisataatuhatta puntaa. Ajatelkaappas tuota! Kymmenentuhatta puntaa
vuotuista korkoa. Englannissa ei löydy montaa rikkaampaa nuorta
naista. Eikö se ole suuremmoista?"

Luulon että vähän liioittelin ihastustani, ja että hän huomasi
jotakin onttoa onnentoivotuksessani, sillä huomasin että hän vähän
kohotti kulmiaan ja katseli uteliaasti minuun.

"Jos se on minun omaisuuttani," sanoi hän, "niin teitä minun tulee
siitä kiittää."

"Ei suinkaan," vastasin minä, "ei minua, vaan ystävääni Sherlock
Holmesta. En paraimmallakaan tahdolla olisi koskaan voinut seurata
johtonuoraa, joka pani hänen eritteleviin älynsä koetukselle. Miten
olikaan, oli kaikki joutumaisillaan hukkaan viimeisessä hetkessä."

"Olkaa hyvä ja istukaa, tohtori Watson, ja kertokaa minulle kaikki
tyyni," pyysi hän.

Kerroin hänelle lyhykäisesti, mitä oli tapahtunut, sittekun
viimeksi tapasin hänet, kerroin Holmesin uudesta tutkimustavasta,
Auroran löytämisestä, Athelney Jonesin esiintymisestä, illallisesta
matkastamme ja hurjasta takaa-ajosta Themsillä. Hän kuunteli suu
puoleksi auki ja loistavin silmin kertomusta seikkailuistamme.
Puhuessani nuolesta, joka oli sattumaisillaan meihin, kalpeni hän
niin että pelkäsin hänen pyörtyvän.

"Ei ole vaaraa," sanoi hän kun kiiruhdin kaatamaan hänelle vettä.
"Olen ihan hyvinvoipa. Pelästyin vaan kuullessani, että olin
saattanut ystäväni sellaiseen kauheaan vaaraan."

"Kaikki on ohitse," vastasin minä. "Ei se ollutkaan mitään. En tahdo
enää kertoa teille mitään synkkiä historioita, -- puhukaamme jostakin
iloisemmasta. Tuossa on aarre! Mikähän voisikaan olla iloisempaa?
Sain heidät suostumaan siihen, että minä sain ottaa sen mukaani,
ajatellessani että teitä huvittaisi olla ensimmäinen, joka sen
näkisi."

"Niin, se todella huvittaisikin minua suuresti," sanoi hän,
vaikkei hänen äänessään huomannut mitään suurempaa intoa. Hän oli
vammankin ajatellut että näyttäisi epäystävälliseltä, jos hän olisi
välinpitämätön palkinnosta, jonka voittaminen oli niin paljon
maksanut.

"Niin kaunis arkku!" sanoi hän nojautuen sen yli. "Se on luultavasti
intialaista tekoa?"

"Kyllä; se on metalliteos Benaresista."

"Ja niin raskas kun se on," huudahti hän koettaen nostaa sitä.

"Arkku yksin on jo suuriarvoinen. Missä avain on?"

"Sen on Small viskannut Themsiin," vastasin minä. "Minun täytyy
lainata mrs Forresterin hiilihankoa."

Etupuolella oli paksu, leveä säppi, tehtynä istuvan Buddhalaispapin
muotoon. Pistin hiilikoukun kärjen sen alle ja väänsin sitä ulospäin
kaikin voimin. Säppi poukahti auki lujalla paukkeella. Vapisevin
sormin nostin arkun kannen auki. Siinä seisoimme ja tuijotimme
hämmästyneinä toisiimme. Arkku oli -- tyhjä!

"Mutta eipä kummallista että, se oli raskas! Rauta-arkku oli joka
paikasta kaksikolmannestuumaa paksu. Se oli vanhanaikuinen, vahva ja
huolellisesti valmistettu, ikäänkuin juuri yksinomaan säilyttämään
kallisarvoisia kapineita, mutta ei pienintäkään kipinää, ei
kullanmuruista eikä timanttisiruista siinä löytynyt. Se oli tyhjä,
ihan tyhjä!"

"Aarre on poissa!" sanoi miss Morstan tyyneesti.

Kun kuulin hänen sanansa ja ajattelin itsekseni, mitä ne merkitsivät,
tuntui synkkä varjo poistuvan sydämmestäni. En tiennyt kuinka
raskaasti tuo Agra-aarre oli painanut mieltäni, ennen kuin nyt, kun
se iäksi oli poissa. Oli itsekästä, epäilemättä pikkumaista, väärin,
mutta, en voinut ajatella imutta kuin että kultainen aita väliltämme
oli poistettu. --

"Jumalalle kiitos!" huudahdin sydämmeni pohjasta.

Hän katsoi minuun yht'äkkiä, kysyvästi hymyillen.

"Miksi sanotte noin?" kysyi hän.

"Siksi, että nyt taaskin voin saavuttaa teidät," vastasin tarttuen
hänen käteensä, jota hän ei vetänyt pois. "Siksi että minä rakastan
sinua, Mary, niin lämpimästi ja sydämmellisesti kuin yksikään mies
on naista rakastanut. Siksi, että tuo aarre, kaikki nuo rikkaudet
lukitsivat minun huuleni. Nyt, kun ne ovat poissa, voin tunnustan,
kuinka sinua lemmin. Sentähden sanoin 'Jumalan kiitos!'"

"Nytpä sanon minäkin Jumalan kiitos," kuiskasi hän painaessani hänet
rintaani vasten.

Agra-aarre oli kadonnut, mutta sen sijaan voitin toisen ja
moninkerroin arvokkaamman aarteen sinä iltana.




Kahdestoista luku.

Jonathan Smallin elämäkerta.


Kärsivällinen oli todellakin seuraajani, polisikonstaapeli kadulla,
sillä kauan aikaa sai hän varrota minua. Hänen kasvonsa kävivät
synkiksi kun näytin hänelle tyhjää arkkua.

"Hyvästi siis palkinto!" sanoi hän synkkänä. "Missä ei rahoja löydy,
siellä ei myöskään tule maksaminen kysymykseen. Tämä iltatyö olisi
ansainnut kymmenen puntaa sekä minulle että Sam Brownille, jos aarre
olisi löytynyt."

"Mr Thaddeus Sholto on rikas mies," sanoin minä. "Hän kyllä toimittaa
että tulette palkituksi, joko sitte aarre löydetään tahi ei."

Mutta polisikonstaapeli pudisti epäilevänä päätään.

"Tämä on huono afääri," toisti hän; "sen tulee mr Joneskin sanomaan."

Hänen ennustuksensa toteutui, sillä salapolisi näytti synkältä
tullessani Baker Streetille ja näyttäissäni hänelle tyhjää arkkua.
He olivat juuri saapuneet, Holmes, vanki ja hän, sillä he olivat
muuttaneet aikomustaan siten että olivat pysähtyneet ja jättäneet
raportin polisivartijakonttooriin matkalla. Sherlock Holmes puoleksi
makasi lepotuolissaan tavallisella välinpitämättömällä muodollaan, ja
Small istui häntä vastapäätä tylsästi katsellen eteensä ja puujalka
asetettuna terveen jalan yli ristiin. Kun näytin heille tyhjää
arkkua, nojasi hän taapäin tuolissa ja nauroi täyttä kurkkua.

"Tämä on teidän tekonne," sanoi Athelney Jones suuttuneena.

"Kyllä, niinä olen kätkenyt aarteen sellaiseen paikkaan, mistä ette
sitä koskaan löydä," huusi hän voitonriemulla. "Se on minun aarteeni
ja jos en itse saa iloita siitä, niin totta tosiaan, tulen ainakin
estämään, ett'ei kukaan muukaan sitä tee. Sanon teille, ett'ei
yhdelläkään elävällä olennolla ole oikeutta siihen, paitsi kolmella
maastakarkoitetulla Andamansaarilla ja minulla itsellä. Tiedän nyt,
ett'ei minulla voi olla mitään hyötyä siitä ja tiedän myöskin ett'ei
heillä ole sitä. Olen koko ajan toiminut heidän edukseen yhtä paljon
kuin omakseni. Meidän kesken on aina yksi ollut neljän ja neljä yhden
puolesta. Ja tiedän että he olisivat käskeneet minun tehdä juuri
siten kuin nyt olen tehnyt, ja viskata aarteen Themsiin kernaammin
kuin antaa sen joutua Sholton tai Morstanin perheen ja suvun haltuun.
Emmehän murhanneet Achmetia, tehdäksemme heitä rikkaaksi! Hakekaa
aarretta sieltä, missä avain on ja pikku Tonga myöskin. Kun näin että
teidän venheenne saavuttaisi meidät, kätkin koko aarteen varmaan
paikkaan. Te ette voita mitään suuria summia tästä asiasta!"

"Te petätte meitä, Small", sanoi Athelney Jones ankarasti. "Jos
olisitte viskanneet aarteen Themsiin, olisi ollut helpompaa paiskata
sinne koko arkku kerrassaan."

"Helpompi minun heittää ja helpompi teidän löytää se," vastasi hän
viekkaasti katsellen meitä. "Se, joka oli siksi viekas että sai
minusta selkon, voi viekkautensa avulla myöskin ottaa rauta-arkun
virran pohjasta. Mutta nyt, kun ovat hajaalla noin viiden peninkulman
alalla, on se ehkä vähän vaikeampaa. Mutta sydäntäni viilsi kaikissa
tapauksissa kun sen tein. Olin milt'ei hulluna raivosta, kun
saavutitte meidät. Mutta eihän maksa vaivaa surra sitä asiaa. Minulla
on ollut sekä myötä- että vastoinkäymisiä elämässäni, ja olen oppinut
ainakin hillitsemään itseni, kun asia ei enää ole autettavissa."

"Tämä on vakava asia, Small," sanoi salapolisi. "Jos olisitte käyneet
oikeudelle avuksi sen sijaan että noin petätte sitä, olisi teillä
ollut parempia toiveita tapahtuvassa tutkinnossa."

"Oikeus!" mutisi paennut vanki. "Sepä on oivallinen oikeus! Eikö
aarre ole meidän? Mitä oikeutta siinä on, että antaisin sen
ihmisille, jotka eivät koskaan ole mitään tehneet ansaitakseen sitä?
Tahdotteko kuulla, miten olen hankkinut sen? Kahdenkymmenen pitkän
vuoden orjuudella, tuossa kuumeiden pääpesässä, jota kutsutaan
Andamansaariksi, kaiket päivät työskennellen mangrovepuun suojassa,
öisin sulettuna likaisiin vankiparakkeihin, moskitein puremana,
kylmyyden vaivaamana, jokaisen kirotun mustan polisipäällikön
masentamana, jotka nauttivat siitä, että saivat näyttää hallitsijan
osaa minua, valkoista miestä kohtaan. Sillä tavoin ansaitsin
Agra-aarteen, ja te puhutte minulle oikeudesta, siksi etten voi
ajatella ostaneeni sitä niin kalliisti, jotta joku toinen saisi
nauttia siitä. Minä antaisin monet kerrat mieluummin hirttää
itseni tahi saada Tongan myrkyllisen nuolen nahkaani, kuin istua
kahlehdittuna vankikopissa tietäen että toinen viettää iloisia päiviä
palatsissa niillä rahoilla, jotka oikeastaan kuuluisivat minulle."

Small oli heittänyt pois kylmäluontoisuuden naamarinsa, ja kaikki
tämä tuli hurjassa sanatulvassa, hänen suustaan ja hänen silmänsä
säteilivät ja käsiraudat kalisivat hänen äkkinäisistä liikkeistään.
Nähdessäni hänen kiihkoisen raivonsa, voin ymmärtää, ett'ei se ollut
mikään aiheeton tai luonnoton pelko, joka valtasi majori Sholton, kun
hän ensin sai tietää että vääryyttä kärsinyt vanki oli ajamassa häntä
takaa.

"Unohdatte, ettemme tiedä mitään kaikesta tuosta," sanoi Holmes
tyyneesti. "Emme ole kuulleet kertomustanne emmekä siis voi päättää,
missä määrin töillä alkajaan on ollut oikeus puolellanne."

"No niin, sir, te olette puhuneet kunnollisesti ja ystävällisesti
minulle, vaikku kylläkin tiedän että teitä minun tulee kiittää näistä
rannerenkaista. Mutta siitä en ole suuttunut teille. Sehän on vaan
rehellistä peliä. Ja jos tahdotte kuulla elämäkertani, niin olen
kyllä halukas kertomaan sen teille. Mitä tulen sanomaan teille, on
kaikki täyttä totta joka sana. -- Kiitos, jos asetatte lasin tähän
viereeni, niin voin kastaa suuni kun kurkkuni kuivaa.

"Minä olen Worcerteshirestä, syntynyt Pershoren tienoilla. Luulen
että löytäisitte lukemattomin Small-nimisiä, jos näkisitte sen vaivan
että etsisitte. Olen usein ajatellut pistäytyä siellä kotona, mutta
totta on, ettei minusta koskaan ole ollut juuri kunniaa perheelleni,
ja siksi epäilen etteivät erittäin iloitsisi nähdessään minua. He
olivat kaikki vakavia, kirkossa käyviä ihmisiä, jotka säännöllisesti
hoitivat maanviljelystään ja olivat tunnetut ja arvossa pidetyt
koko kreivikunnassa, mutta minulla sitä vastoin on aina ollut halu
levottomaan ja kuljeksivaan elämään. Mutta lopuksi kun olin noin
kahdeksantoista vuoden ikäinen, vapautin heidät kaikesta vaivannäöstä
minun suhteeni, sillä silloin jouduin pulaan erään tytön tähden,
ja pääsin siitä ainoastaan ottamalla sotamiehen pestin ja seurasin
kolmatta Keltaista, joka oli määrätty Intiaan meneväksi.

"Mutta minäpä en kauan saanut olla sotamiehenä. Olin tuskin kohonnut
ensimmäisestä sotilasarvosta ja oppinut pyssyä pitelemään, kun
kerran pisti päähäni mennä kylpemään Ganges virtaan. Onnekseni oli
komppaniani kersantti, John Holders, samaan aikaan vedessä ja hän
oli rykmentin parhaimpia uijia. Juuri kun olin puolitiessä, tuli
krokotiili ja nitisti oikean jalkani poikki polven yläpuolelta
niinkuin mikäkin välskäri. Pelästyksestä ja verenvuodosta pyörryin
ja olisin hukkunut jos ei Holders olisi saanut minuun kiinni ja
kantanut minua rannalle. Makasin viisi kuukautta sairashuoneessa
ja kun vihdoin voin liikata sieltä tämä puupalanen sidottuna
jalkapätkääni, olin pyyhkitty pois papereista invaliidina ja
kykenemättömänä kaikkeen ruumiilliseen työhön.

"Olin, kuten voitte ajatella, hyvin pahassa pulassa -- kelvoton
raajarikko, enkä vielä ollut täyttänyt kahtakymmentä vuotta. Mutta
onnettomuuteni näytti pian olevan minulle siunaukseksi. Eräs
Englantilainen nimeltä Abel White, joka omisti indigokasvatusmaan,
tarvitsi tarkastusmiestä, joka pitäisi komentoa hänen työmiehistään
ja kehottaisi heitä työhön. Hän oli ystävä everstillemme, joka
onnettomuuden tapahduttua oli erityisesti kiintynyt minuun. No
niin, -- kertoakseni asian lyhykäisyydessä, -- suositteli eversti
minua erityisesti virkaan ja koska työ enintäin oli tapahtuva
hevosenselässä, ei puujalkani ollut suurena esteenä, sillä niin
paljon oli polvesta jäänyt jälelle, että voin pysyä satulassa.
Minun toimeeni kuului, ratsastaa ympäri kasvatusmaata, pitää
silmällä kansaa, heidän työskennellessään ja ilmoittaa laiskurit.
Palkkani oli hyvä, asumus mukava, eikä minulla ollut mitään vastaan,
viettää elämäni loppuosan tuolla indigomaalla. Mr Abel White oli
hyväntahtoinen herra ja usein poikkesi hän pieneen tupaani polttamaan
piippuansa minun kanssani, sillä siellä tuntee valkoinen ihminen
paljon enemmän ystävyyttä toista kohtaan, kuin koskaan täällä kotona.

"Mutta minua ei koskaan onni kauaa seurannut. Yht'äkkiä, ennenkuin
voimme aavistaakaan, puhkesi suuri kapina ilmi. Yhtenä kuukautena
oli Intia siinä ulkoapäin päättäen niin rauhallisena ja tyyneenä
kuin itse Surrey tahi Kent, ja toisena oli kaksisataatuhatta mustaa
paholaista irtipäästetty koko maahan ja muuttivat sen todelliseksi
helvetiksi. Tietystikin tiedätte tuon kaiken, hyvät herrat --
luonnollisesti paljon enemmänkin kuin mitä minä, sillä lukeminen
on aina ollut heikompia puoliani. Tiedän ainoastaan, mitä omilla
silmilläni olen nähnyt. Kasvimaamme sijaitsi Muttra-nimisessä
paikassa, lähellä luoteisten maakuntain rajaa. Yöt pitkät loisti
taivas tulipunaisena, palavain bungalowein valosta, ja joka päivä
tuli pieniä eurooppalaisjoukkoja vaeltaen vaimoineen, lapsineen
Agraan, mihin lähimmät sotajoukot olivat sijoitetut. Mr Abel White
oli itsepäinen mies. Hänen päähänsä oli pälkähtänyt että huhut
liioittelivat, ja että koko historia kyllä loppuisi yhtä pian kuin se
oli alkanutkin. Siinä hän istui verannalla juoden whiskyä ja polttaen
sikaria koko maan ollessa lieskana ja tulessa hänen ympärillään.
Luonnollisesti jäimme hänen luoksensa, minä ja Dawson, joka
vaimoineen hoiti kirjanpitoa ja taloutta. No niin, eräänä kauniina
päivänä kohtasi salama meitä. Olin ollut tarkastamossa erästä
kankaista istutusmaata, ja hitaasti ratsastaen kotiopäin illalla,
kohtasi katseeni erästä epämääräistä joukkoa, joka makasi sikin
sokin syvällä rotkotiellä. Katsastin sinne nähdäkseni, mitä se oli,
ja kauhu valtasi minut nähdessäni Dawsonin vaimon pieniin palasiin
survattuna ja puoleksi sakaalein ja villikoirain raatelemana. Vähän
matkan piiassa makasi Dawson itse suinpäin maantiellä lauaistu
revolveri kädessään ja häntä vastapäätä neljä sepojia toinen toisensa
päällä. Pidätin hevostani, miettien mihin suuntaan kääntyisin, mutta
samassa nain paksun savupilven roihuvan Abel Whiten bungalowista
ja liekkien pistäytyvän katosta. Silloin tiesin, etten enää voinut
uuttaa isäntääni, vaan uhraisin oman elämäni jos enää sekoittuisin
asiaan. Siinä seisoissani voin nähdä sadottani mustia piruja
puettuina punaisiin takkeihinsa, ulvoen tanssivan palavan asumuksen
ympäri. Muutamat heistä osottivat minua ja pari luotia suhisi ohi
korvieni, mutta minä lähdin täyttä laukkaa riisipeltojen poikki ja
olin vasta myöhään illalla turvassa Agran muurien sisäpuolella.

"Mutta ei sielläkään ollut oikein turvassa. Koko maa oli
noussut kapinaan kuni mehiläispesä. Missä englantilaiset voivat
yhtyä suurempiin tai pienempiin joukkoihin, sieltä voivat
he karkoittaa vihollisen niin pitkälle kuin heidän pyssynsä
kannattivat, mutta muuten olivat he avuttomia pakolaisia. Siinä
riehui taistelu miljoonain ja muutamiin sadan välillä, ja pahin
kaikesta oli että nuo jalka-, ratsu- ja tykkimiehet, joita
vastaan taistelimme, olivat meidän omia valittuja joukkojamme,
joita olimme opettaneet ja harjoittaneet kantamaan aseitamme ja
soittamaan omia kenttämerkkiämme. Agrassa oli kolmas bengaalilainen
muskettirykmentti, joukko sikhejä, kaksi ratsujoukkoa ja
tykkipatteria. Sitäpaitsi olivat kauppiaat ja konttoristit
muodostaneet vapaajoukon, ja siihen minäkin yhdyin puujalkoineni.
Me marsseimme kapinallisia vastaan Heinäkuun alussa, ja voitimme ne
Shahgungen lähellä joksikin aikaa, mutta ruutivarastomme oli lopussa
ja meidän täytyi vetäytyä takaisin kaupunkiin.

"Toinen onnettomuutta ennustava tieto seurasi toista kaikilta
tahoilta, -- joka ei ollut ihmeteltävää, sillä jos katsotte karttaa,
huomaatte että olimme keskellä polttopistettä. Lakhnan on noin sata
engl. penikulmaa itäänpäin ja Khanpur jotenkin yhtä kaukana etelään.
Kaikilta ilmansuunnilta ei kuulunut muuta kuin verisiä tappeluita,
väkivaltaisuuksia ja hävyttömyyksiä.

"Agra on suuri kaupunki, täynnä raivoisia ja julmia
epäjumalanpalvelijoita kaikista pakana uskonnoista. Meidän vähäinen
sotilasjoukkomme aivan eksyi kapeihin, kiemurteleviin katuihin.
Päällikkömme marssi sentähden virran poikki ja sijottui Agran vanhaan
linnaan. En tiedä, onko kukaan teistä, hyvät herrat, milloinkaan
lukenut tahi kuullut mitään siitä vanhasta linnasta. Se on hyvin
merkillinen paikka -- merkillisin, missä eläissäni olen ollut, ja
olenhan minäkin nähnyt lukemattomia omituisia soppia ja sokkeloita.
Ensiksikin on se äärettömän suuri, -- luulen, että se on monen
tynnyrinalan suuruinen. Siihen kuului eräs uudempi osa, johon
koko linnaväkemme vaimoineen, lapsineen ja varastoineen mahtui
ja kuitenkin oli tilaa vielä runsaasti. Mutta tuo uudempi osa on
vähäpätöinen sen vanhan suhteen, jossa ei kukaan koskaan käy, vaan
joka on jätetty skorpioonein ja tuhatjalkaisten haltuun. Se on täynnä
vanhoja saleja ja pitkiä, kiemurtelevia käytäviä, jotka johtavat ulos
ja sisälle, joten on hyvin helppo eksyä siellä. Siitä syystä harvoin
kukaan meni sinne yksin, vaikka silloin tällöin joku seurue kävi
siellä tutkimusretkellä.

"Virran aallot huuhtovat tuon vanhan linnan etupuolta ja suojaavat
sitä siltä taholta, mutta kylkirakennuksissa, ja takasivulla on monta
porttia, ja näitä täytyy luonnollisesti valvoa, sekä vanhemmassa
osassa että siinä, missä väkemme oli sijoitettu. Me olimme
harvalukuiset ja tuskin oli meillä väkeä vartioida pääsisäänkäytäviä
ja hoitaa kanooneita. Meidän oli siis mahdoton asettaa tarpeeksi
vahvaa vahtia joka portin luo, niitä kun olikin niin lukemattomasti.
Me asetimme päävartion keskelle linnoitusta ja joka sivuporttia
vartioi yksi valkoinen mies ja kaksi tahi kolme alkuasujanta. Minut
määrättiin muutamana tuntina öisin vartioimaan pientä, yksinäistä
porttia rakennuksen lounaisella puolella. Kaksi sikhiä asetettiin
minun hallittavakseni ja sain käskyn heti ampua, jos ei kaikki kävisi
niinkuin piti, jonka jälkeen apujoukot tulisivat päävartiosta.
Mutta kun se oli runsaat kaksisataa jalkaa sieltä, ja sen sekä
vartijapaikkani välillä oli joukko käytäviä, epäilin suuresti,
ehtisivätkö tulla ajoissa ollakseen miksikään avuksi, jos todellakin
päällehyökkäys tapahtuisi.

"Niin; minä olin kaikissa tapauksissa ylpeä tuosta vähäisestä
päällikkyydestä, koska olin ainoastaan raaka sotamies ja lisäksi
vielä jalkapuoli. Kaksi yötä olin vahdissa sikheineni. Ne olivat
pari pitkää, hurjakatseista roistoa, Mahomet Singh ja Abdullah Khan
nimisiä, molemmat vanhoja sotamiehiä, jotka olivat taistelleet
meitä vastaan Chilian Wallahin luona. He osasivat puhua Englannin
kieltä jotenkin hyvin, mutta minä en juuri paljoa saanut heiltä
tietää. Mieluimmin he kaiket yöt seisoivat puhua laverrellen omalla
sikhikielellään. Minä tavallisesti seisoskelin portin ulkopuolella
tuijottaen leveään, kiemurtelevaan virtaan tahi suuren kaupungin
tuikkiviin tuliin. Rummun pärrytys, tam tamin helinä ja juopuneitten
kapinoitsijain ulvonta ja rähinä muistuttivat meille kaiket yöt
vaarallisista naapureistamme virran toisella puolella. Joka
toinen tunti kävi vahdista oleva upseeri kaikissa ulkovartioissa
tarkastamassa, jos kaikki asiat olivat niinkuin olla piti.

"Kolmas yö oli synkkä ja pimeä, ja satoi vihmaa. Oli ikävää
seistä siinä tunti tunnin perästä. Koetin lukemattomia kertoja
saada sikhejäni puhumaan, mutta ilman varsinaista tulosta. Kello
kaksi yöllä kävi vahti katselmusta pitämässä ja keskeytti yön
yks'toikkoisuuden. Kun huomasin etteivät toverini tahtoneet ryhtyä
mihinkään keskusteluun, otin esiin piippuni ja laskin pyssyni maahan
vetääkseni tulta. Samassa silmänräpäyksessä olivat molemmat sikhit
kimpussani. Toinen tempasi kiväärini ja piti sitä pääni kohdalla
edessäni, ja toinen laski pitkän puukon kurkulleni ja vannoi
antavansa iskun, jos vaan askeleenkin astuisin.

"Ensimmäinen ajatukseni oli että he olivat liitossa kapinoitsijain
kanssa, ja että tämä oli alkua hyökkäykseen. Jos porttimme joutuisi
sepojein käsiin, täytyisi linnan antautua, ja naisia ja lapsia
kohdeltaisi niinkuin onnettomia Kahanpurin uhreja. Ehkä luulette,
hyvät herrat, että aikomukseni on soaista teidän silmänne, mutta
minä vakuutan kunniasanallani, että kun ajattelin tuota, vaikkakin
tunsin veitsen terän kaulallani, avasin suuni huutaakseni, olipa
se viimeinenkin huutoni, se kuitenkin kuuluisi päävartioon. Joka
minusta piti kiinni, näkyi lukeneen ajatukseni, sillä juuri kuin
aioin huutaa, kuiskasi hän: Älkää nostako mitään melua. Linna on
turvattuna. Virran tällä puolella ei ole ketään noista kapinallisista
koirista. Hänen äänensä ilmaisi että hän puhui totta ja tiesinhän
että jos kohottaisin ääneni, olisin kuoleman oma. Sen luin tuon
veitikan tummissa silmissä.

"'Kuule minua, sahib', sanoi pitempi ja hurjempi noista, molemmista,
hän, jota kutsuttiin Abdullah Khaniksi. 'Sinun täytyy nyt joko
suostua meidän tuumaamme taikka panemme sinut vaikenemaan iäksi. Asia
on siksi suuri ja tärkeä ett'emme voi kieltäytyä. Joko vannot sinä
kristittyjen ristin kautta yhtyä meihin hengellä ja verellä, tahi
viskataan sinun ruumiisi jo tänä yönä vallihautaan ja me menemme
veljeimme luo kapinallisessa armeijassa. Kolmatta mahdollisuutta ei
löydy. Kumman valitset -- elämän vai kuoleman? Saat ainoastaan kolmen
minuutin ajatusajan, sillä aika kuluu ja kaikki täytyy olla selvänä
ennenkuin tarkastus tapahtuu seuraavan kerran.'

"'Mitenkä voin päättää tuon?' sanoin minä. 'Ette ole sanoneet, mitä
minulta vaaditte. Mutta minä sanon teille edeltäpäin että jos on
jotakin tekeillä linnoitusta vastaan, niin en tahdo sormellani koskea
koko asiaan, vaan ottakaa henkeni sitte samalla.'

"'Ei mitään ole tekeillä linnoitusta vastaan', vastasi hän. 'Tahdomme
ainoastaan, että teet sen, minkä takia maamiehesi tulevat tähän
maahan. Kysymme sinulta, tahdotko tulla rikkaaksi? Tahdotko olla
kanssamme tänä yönä, niin vannomme tämän paljastetun veitsen kautta
ja sillä kolmenkertaisella valalla, jota ei yksikään sikhi vielä ole
rikkonut, että tulet saamaan osasi saaliista. Neljäsosa aarteesta on
oleva sinun. Enempää emme voi tarjota sinulle.'

"'Mutta mikähän aarre se on?' kysyin minä. 'Minä olen yhtä halukas
rikastumaan kuin te, jos vaan sanotte mitä minun on tehtävä.'

"'Sinä siis lupaat', sanoi hän, 'isäsi luitten, äitisi kunnian,
uskontosi ristin kautta, ett'et sormeasi kohota, et sanaa lausu meitä
vahingoittaaksesi et nyt etkä vastaisuudessa?'

"'Sen lupaan', vastasin, 'ehdolla, ett'ei linna joudu vaaraan.'

"'Nyt myöskin minä ja toverini vannomme, että tulet saamaan neljännen
osan aarteesta, joka jaetaan tasan meidän neljän kesken.'

"'Meitähän on vaan kolme', huomautin minä.

"'Ei; Dost Akbarin täytyy saada osansa. Voimmehan kertoa sinulle koko
jutun, sill'aikaa kun odotamme heitä. Asetu portille, Mahomet Singh,
ja ilmoita, koska he tulevat. Näin on asian laita, sahib, ja minä
kerron sen sinulle sen takia että tiedän valan olevan sitovan ja että
voimme luottaa sinuun. Jos olisit ollut viekas hindu, niin vaikkakin
olisit vannonut kaikkien jumalten kautta heidän temppeleissään, olisi
tämä veitsi veresi tahraama ja ruumiisi vedessä. Mutta sikhi tuntee
englantilaisen ja englantilainen tuntee sikhin. Kuunnelkaa siis mitä
teille kerron:

"'Pohjoisimmissa maakunnissa elää eräs rajah, joka on hyvin rikas,
vaikka hänen maansa ovat pienet. Paljon on hän perinyt isältään ja
paljon on hän itse koonnut, sillä hänellä on halpamielinen luonne
ja kätkee kultansa sen sijaan että käyttäisi sen hyvään. Kun kapina
puhkesi ilmi, tahtoi hän olla sekä jalopeuran että tiikerin ystävä
-- sekä sepojein että Komppanian. Mutta pian hän huomasi, että
valkoisten päivä olisi koittanut, sillä koko maassa ei muuta kuulunut
kuin huhuja heidän kuolemastaan ja tappioistaan. Mutta koska hän
oli varovainen mies, asetti hän asiansa siten että tuli mitä tuli,
säilyttäisi hän kuitenkin puolet aarteestaan. Kullan ja hopean kätki
hän palatsinsa holveihin, mutta kalleimmat kivet ja harvinaisimmat
helmet pani hän rautakirstuun ja antoi sen luotettavan palvelijan
haltuun, jonka kauppiaaksi puettuna piti viedä sen Agraan ja jättää
se sinne, kunnes rauha taas vallitsisi maassa. Jos kapinoitsijat
voittivat, niin olivat siis hänen rahansa säästössä, mutta jos
Komppania tuli voittajaksi, niin oli hän kuitenkin pelastanut
jalokivensä. Siten jaettuaan aarteensa teki hän sepojein kanssa
liiton, koska he kovasti ahdistelivat hänen rajojansa. Mutta täten
joutui, huomatkaa se, sahib, hänen omaisuutensa oikeudenmukaisesti
niiden käsiin, jotka olivat olleet lipulleen uskollisia.

"'Tuo teeskennelty kauppias, joka matkustaa Achmetin nimellä, on
nyt Agran kaupungissa ja toivoo pääsevänsä linnoitukseen. Hänen
matkakumppaninansa on kasvattiveljeni Dost Akbar, joka tuntee hänen
salaisuutensa. Dost Akbar on ensi yönä luvannut viedä hänet jollekin
linnoituksen syrjäportille ja on sitä tarkoitusta varten valinnut
tämän. Hän tulee tänne ennen pitkää ja löytää täällä Mahomet Singhin
ja minun odottamassa häntä. Paikka on yksinäinen, eikä kukaan
tule tietämään, että hän on käynyt täällä. Maailma ei enää kuule
puhuttavan kauppias Achmetista, mutta rajahin suuren aarteen jaamme
me keskenämme. Mitä sanot siitä, sahib?'

"Worcestershiressä on ihmishenki kallis ja pyhä, mutta asian laita
on aivan toinen, kun ei ole muuta kuin tulta ja verta ympärillä ja
on tottunut kohtaamaan kuoleman jokaisessa kadunkulmassa. Elikö
kauppias Achmet tahi ei, se oli minusta yhdentekevää, mutta kun hän
puhui aarteesta, sain kiihkeän halun siihen, ja minä ajattelin, niitä
kaikkea voisinkaan aikaansaada sillä tuossa vanhassa isänmaassa, ja
kuinka sukuni ihmettelisi nähdessään perheen kelvottoman tulevan
kotiin taskut täynnä kultarahoja. Olin jo tehnyt päätökseni, mutta
Abdullah Khan, joka luuli minun epäilevän, tuli kiihkeäksi.

"'Ajatelkaa, sahib', sanoi hän, 'että jos tämä mies joutuu päällikön
käsiin, niin hän hirtetään tahi ammutaan ja hänen jalokivensä
joutuvat hallituksen huostaan, niin ett'ei kukaan tule siitä
penniäkään rikkaammaksi. Ja koska me kerran otamme hänet vangiksi
miksemme samalla tekisi sitä muutakin? Kalliit kivet eivät pahennu
meillä enemmän kuin Komppanian kirstuissakaan. Aarre on niin
suuri, että meistä jokaisesta voi tulla rikkaat miehet ja mahtavat
herrat. Kenkään ei saa tietää mitään koko asiasta, sillä täällä
olemme erotettuna kaikista muista. Kaikki sopii meille hyvin.
Sano siis, sahib, yhdytkö meihin, tahi tuleeko meidän pitää sinua
vihollisenamme?'

"'Yhdyn teihin hengellä ja verellä', vastasin.

"'Hyvä', sanoi hän antaen minulle kiväärin takaisin. 'Näet, että me
luotamme sinuun, sillä sinä et voi sanaasi peruuttaa yhtä vähän kuin
mekään. Meidän tulee nyt ainoastaan odottaa veljeäni ja kauppamiestä!'

"'Tietääkö veljesi, mitä aijotte tehdä?' kysyin minä.

"'Hän se on keksinyt koko tuuman. Mutta menkäämme portille vartioimaan
Mahomet Singhin kanssa.'

"Satoi yhä rajusti, sillä sadeaika oli juuri alussa. Raskaat, synkät
pilvet purjehtivat taivaalla ja oli vaikea nähdä kauemmaksi kuin
kivenheiton matkan päähän itsestään. Syvä vallihauta oli porttimme
edustalla, mutta vesi oli paikottain milt'ei kuivunut, ja siten
oli helppo päästä ylitse. Tuntui niin kummalliselta seistä noitten
villien sikhein kanssa siinä odottamassa miestä, joka kulki kohti
kuolemaansa.

"Äkkiä huomasin valon salalyhdystä vallihaudan toisella puolella.
Se katosi multakasojen taakse, mutta näkyi taaskin hitaasti läheten
meitä kohden.

"'Tässä he tulevat!' huudahdin minä.

"'Huuda heille, kuten tavallisesti, sahib', kuiskasi Abdullah. 'Elä
anna hänelle mitään syytä pelkoon. Lähetä meidät sisään hänen
kanssaan, niin toimitamme me loput, kun sinä jäät tänne vartioimaan.
Pidä lyhty kunnossa, että voimme nähdä, onko se todellakin hän.'

"Valo oli liehunut sinne tänne, milloin ollen liikkumatta, milloin
lähestyen, kunnes vihdoin erotin kaksi tummaa olentoa haudan toisella
puolella. Kuulin heidän lasken van alas luisua rinnettä, putikoivan
savessa ja tulevan puolitiehen portin ja vallihaudan välillä,
ennenkuin huusin heille:

"'Kuka siellä?'

"'Ystäviä!' vastattiin. Avasin lyhdyn ja valovirta laukesi heidän
ylitsensä. Ensimmäinen oli jättiläissuuri sikhi mustalla parralla,
joka ulottui aina uumille asti. En koskaan ole nähnyt niin pitkää
miestä, lukuunottamatta mahdollisesti rahalla näytettyä. Toinen oli
pieni, lihava, pyöreä olento, suuri keltainen turbaani päässä ja
käärö kainalossa. Hän näytti kovin pelkäävän, sillä hänen kätensä
vapisivat niinkuin hänellä olisi ollut vilutauti, ja hän katsoi
lakkaamatta oikealle ja vasemmalle kirkkailla, vilkkuvilla, pienillä
silmillään, niinkuin rotta, joka uskaltaa lähteä piilopaikastaan.
Väristys valtasi koko ruumiini ajatellessani hänen murhaamistaan,
mutta sitte muistin aarteen ja sydämmeni muuttui heti kivikovaksi.
Huomatessaan valkoisen naamani, huudahti hän ilosta ja juoksi minun
luokseni.

"'Suojelkaa minua, sahib', sanoi hän läähättäen, 'suojelkaa kauppias
Achmet-parkaa! Olen matkustanut suoraan Rajpootanan poikki hakemaan
suojaa Agran linnassa. Minua on ryöstetty ja lyöty ja pahasti
kohdeltu siksi, että olen Komppanian ystävä. Tämä on siunattu hetki
tämä, kun taas olen turvattuna -- sekä minä että omaisuuteni.'

"'Mitä teillä on käärössä?' kysyin minä.

"'Rauta-arkku', vastasi hän, 'joka sisältää pari perhekalleutta, jotka
eivät ole mistään arvosta muille, mutta joita en mitenkään tahtoisi
kadottaa. Kuitenkaan en ole mikään kerjäläinen, ja minä palkitsen
teitä, nuori sahib, sekä teidän komentajaanne, jos hän suo minulle
tarpeellista suojaa.'

"En uskaltanut enempää puhua hänen kanssaan. Mitä kauemmin katselin
hänen lihavia, pelästyneitä kasvojaan, sitä vaikeammalta tuntui
minusta noin kylmäverisesti murhata hänet. Oli parasta mitä pikemmin
saada kaikki selväksi.

"'Viekää hän vartijan luo', sanoin minä. Molemmat sikhit liittyivät
häneen, yksi kummallekin puolelle, ja jättiläinen seurasi heitä,
heidän mennessä sisään pimeästä portista. Onkohan kukaan koskaan
ollut noin kuoleman ympäröimänä? -- Minä jäin lyhtyineni portille.

"Kuulin kaiun heidän säännöllisistä askeleistansa autioissa
käytävissä. Yht'äkkiä ne hiljenivät ja kuulin ääniä ja tappelua
sekä lyöntejä. Seuraavassa silmänräpäyksessä pelästyin nopeista
askeleista, jotka lähenivät minua ja erotin samalla riuskasta
läähätystä. Suuntasin lyhdyn valon pitkää, suoraa käytävää kohti,
ja siellä tuli tuo lihava kauppias juosten täyttä vauhtia verinen
naarmu kasvoissa ja aivan hänen kintereillään, loikaten kuten
tiikeri, tuo pitkä mustapartainen sikhi veitsi kädessä. En ole
koskaan nähnyt kenenkään juoksevan niin nopeaan kuin tuon pienen
kauppiaan. Hän juoksi nopeammin kuin sikhi ja minä näin että jos hän
onnistuisi pääsemään ohitseni ja ulos linnasta, olisi hän pelastettu.
Silmänräpäykseksi heltyi sydämmeni, mutta ajatellessani aarretta
kovettui se taas. Pistin kivääriini hänen sääriensä väliin, ja hän
kaatui suulleen kuin ammuttu kaniini. Ennenkuin hän ehti nousta ylös
oli sikhi hänen kimpussaan ja tunki veitsensä kaksi kertaa luinen
kylkeensä. Ei hän valittanut, ei liikuttanut jäsentäkään, vaan makasi
siinä niinkuin kaatui. Minä luulen että hän ehkä taittoi niskansa
kaatuessaan. Näette hyvät herrat, että pidän lupaukseni, -- kerron
teille kaikki, juuri niinkuin se tapahtui, joko se sitte on minulle
eduksi tahi ei."

Hän vaikeni ja ojensi kahlehditun kätensä ottaakseen konjakkia ja
vettä sisältävän lasin, jonka Holmes oli valmistanut hänelle. Mitä
minuun tulee, niin täytyy minun tunnustaa, että nyt tunnen suurta
inhoa miestä kohtaan, ei ainoastaan tuon kauhean pahanteon tähden,
johon hän oli sekotettu, vaan vielä enemmän siitä huolimattomasta
tavasta, jolla hän kertoi tapahtumasta. Mikä rangaistus häntä
odottikin, ei hän voinut toivoa mitään osanottoa minulta. Sherlock
Holmes ja Jones istuivat kädet polvilla, syvästi kiintyneinä
kertomukseen, mutta samalla inhoa kasvoissaan. Hän lienee huomannut
tuon, sillä hänen äänessään ja tavassaan oli vähän uhkausta, kun hän
taas jatkoi.

"Se oli tietysti hyvin pahasti tehty," sanoi hän. "Mutta minäpä
haluaisin tietää, kuinka moni minun asemassani olisi kieltäytynyt
ottamasta osaa saaliiseen, kun tiesivät että menettäisivät henkensä
vaivastaan. Sitä paitsi oli hänen tahi minun elämäni kysymyksessä,
kun hän kerran oli päässyt linnoitukseen. Jos hän olisi päässyt
pois sieltä, olisi koko asia tullut ilmi, ja minä olisin joutunut
sotaoikeuden tutkittavaksi ja tuomittavaksi kuolemaan niin varmaan
kuin tässä istun. Ihmiset eivät ole juuri sovinnollisia tällaisina
kapinallisina aikoina."

"Jatkakaa kertomustanne," sanoi Holmes lyhyesti.

"Niin, me kannoimme hänet sisään, Abdullah Akbar ja minä. Ja hyvin
raskas hän oli, niin pieni vaikka olikin. Mahomet Singh jätettiin
portin vartijaksi. Kannoimme hänet paikalle, jonka sikhit olivat jo
edeltäpäin valmistaneet. Se oli kappaleen matkan päässä; kiertelevä
käytävä johti suureen, tyhjään saliin, jonka tiilikiviset seinät
olivat hajonneet ja rikkirevityt. Multalattia oli laskenut yhdestä
kohden, joten se muodosti luonnollisen haudan, ja siihen jätimme
Achmet-kauppiaan peitettyämme hänet ensin irtonaisilla tiilikivillä.
Sen tehtyämme palasimme aarteen luo.

"Sen löysimme siinä, mihin Achmet oli pudottanut sen, kun häntä
ensin ahdistettiin. Sama kirstu se oli, joka nyt on tuossa pöydällä.
Avain riippui silkkinuorassa kannen koristetusta kahvasta.
Aukasimme sen, ja lyhdyn valo lankesi säteillen juvelikokoelmaan,
jommoisista olin lukenut ja nähnyt unta pienenä poikana Pershoressa.
Silmiä ihan huikasi niitä katsellessa. Kyllin katseltuamme,
noukeimme ne ylös sieltä yksitellen ja merkitsimme ne listaan.
Niitä oli sataneljäkymmentäkolme vesikirkkainta timanttia, niiden
seassa yksi, jota luullakseni kutsuttiin 'suureksi Moguliksi',
ja jonka sanotaan olevan lähinnä suurin jalokivi maailmassa.
Sitte oli siellä yhdeksänkymmentäseitsemän erinomaisen kaunista
smaragdia, ja sataseitsemänkymmentä rubinia, joista kuitenkin
muutamat olivat pieniä. Siellä löytyi neljäkymmentä veripunaista,
kaksisataakahdeksankymmentä sinistä kiveä, kuusikymmentäyksi agatia
ja joukko berylliä, kissansilmiä, turkoosia ja muita jalokiviä,
joitten kaikkein nimiäkään en silloin tuntenut, vaikka sittemmin
olen oppinut niitä enemmän tuntemaan. Sitä paitsi oli siellä lähes
kolmesataa ihanimpaa helmeä, joista kaksitoista, oli kiinnitetty
suureen kultarenkaaseen. Se oli otettu arkusta, eikä sitä siis
löytynyt enää siellä, kun taaskin sain sen haltuuni.

"Laskettuamme aarteemme, kätkimme ne taas kirstuun ja kannoimme
sen portille näyttääksemme ne Mahomet Singhille. Sitte uudistimme
juhlallisesti valamme luvaten uskollisesti auttaa toisiamme ja
säilyttää salaisuutemme. Päätimme kätkeä aarteemme varmaan paikkaan,
kunnes maassa taas rauha vallitsisi ja sitte jakaa se tasan
keskenämme. Ei ollut hyvä jakaa niitä nyt, sillä jos olisi löydetty
niin kallisarvoisia jalokiviä meiltä, herättäisi se epäilystä, eikä
linnoituksessa ollut koskaan rauhassa muilta, eikä meillä myöskään
ollut paikkaa missä niitä säilyttäisimme. Veimme sentähden aarteen
samaan saliin, mihin olimme ruumiin kätkeneet, ja siellä kaivoimme
reijän parhaimmin säilyneesen muurinosaan ja kätkimme sinne aarteen.
Otimme tarkan vaarin paikasta, ja seuraavana päivänä piirsin neljä
asemakarttaa, yhden kullekin meistä, ja kirjoitin meidän neljän
merkkimme alle, sillä olimme vannoneet aina toimia yksi kaikkein ja
kaikki yhden puolesta, ja ettei kukaan katsoisi omaa etuansa. Se
on vala, josta voin käsi sydämmellä sanoa, ett'en ole koskaan sitä
rikkonut.

"Ei hyödytä kertoa teille, hyvät herrat, miten kävi Intian kapinan.
Sittekun Wilson oli anastanut Delhin ja sir Colin tullut Lakhnaulle
avuksi, oli asia päätetty. Uusia joukkoja tulvaili alituiseen ja Nana
Sahibin täytyi paeta rajan toiselle puolelle. Sotajoukko eversti
Greathedin johdolla tuli Agraan ja ajoi pois kapinoitsijat sieltä.
Rauha näytti vähitellen palajavan maahan, ja me neljä aloimme toivoa,
ett'ei hetki olisi kaukana, jolloin me vaaratta saisimme lähteä
siellä saaliinemme. Mutta yht'äkkiä aavistamattamme raukesivat
toiveemme, -- meidät vangittiin Achmetin murhaajina.

"Se tapahtui seuraavalla tavalla: Rajah uskoi kalleutensa Achmetin
huostaan, sillä hän tiesi että hän oli luotettava mies. Mutta
Itämaissa ovat ihmiset epäluuloisia; rajah lähetti siis vielä
luotettavamman palvelijan vakoomaan ensimmäistä. Tämä toinen sai
käskyn aina seurata Achmetia, ja hän seurasikin häntä niinkuin varjo.
Hän hiipi hänen jälessään myöskin sinä yönä ja näki Achmetin menevän
portista sisään. Luonnollisesti hän luuli, että Achmet etsi suojaa
linnassa, ja pyysi itse päästä sinne seuraavana päivänä mutta ei
löytänyt jälkeäkään Achmetista. Se tuntui hänestä niin kummalliselta,
että hän kertoi siitä eräälle kersantille, ja tämä kertoi sen
päällikölle. Perinpohjainen tutkimus pidettiin ja ruumis löydettiin.
Siis tulimme me, juuri kun luulimme että kaikki oli hyvällä alulla,
vangituiksi kaikki neljä ja kutsutuiksi oikeuden eteen syytettyinä
murhasta, kolme siitä syystä että olimme vartioinneet porttia ja
neljäs, koska hän oli ollut murhatun seurassa. Tarkastuksessa ei
mainittu sanaakaan aarteesta, sillä rajah oli karkoitettu pois
Intiasta, jott'ei kukaan ollut erittäin innostunut siitä. Mutta murha
näytettiin toteen, ja selväähän oli että me kaikki olimme sekoitetut
siihen. Nuo kolme sikhiä saivat elinajaksi kuritushuonetta, ja minä
tuomittiin kuolemaan, vaikka minun tuomioni sittemmin muutettiin
samallaiseksi kuin toisten.

"Oli se kummallinen asema, jossa olimme. Siinä seisoimme nyt
sidottuina jaloista ja käsistä ja ilman toivon koskaan päästä
vapaaksi, ja kuitenkin tiesimme me salaisuuden, joka olisi muuttanut
jokaisen meistä palatsiin, jos vaan olisimme voineet käyttää sitä
hyväksemme. Minä milt'ei paloin sisällisesti raivosta täytyessäni
kärsiä hävyttömyyttä ja iskuja ja lyöntejä jokaiselta virkapukuun
puetulta polisilurjukselta ja elää vedellä ja riisillä, koko
tuon ruhtinaallisen omaisuuden odottaessa ulkopuolella, valmiina
käytettäväksi. Se teki minut miltei hulluksi, mutta minähän olenkin
aina ollut kovasydämminen, joten minä kärsein odottaen, että minunkin
aikani kerran tulisi.

"Viimein se näyttikin tulleen. Minä siirrettiin Agrasta Madrasiin
ja sieltä Blair Islantiin Andamansaarilla. Tässä siirtolassa ei
ole monta valkoista vankia, ja koska olin käyttäytynyt siivosti
alusta asti, huomasin pian olevani etuoikeutettu henkilö. Minä sain
pienen majan Hopa Townissa, joka oli pieni kylä Mount Harrietin
rinteellä, ja siellä minä jätettiin monasti itsekseni. Se on synkkä,
epäterveellinen paikka ja koko seutu pienten viljelysmaittemme
ympärillä oli täynnä villejä, petomaisia alkuasujamia, jotka aina
olivat valmiit lennättämään myrkytetyn nuolen päällemme niin pian
kuin heillä oli tilaisuus siihen. Maa piti kuokittaman ja ojitettaman
ja siihen istutettaman yam'ia (intialainen kasvi, jonka juurta
käytetään ravinto-aineeksi) ja toimitettaman paljon muuta, jotta koko
päivän olimme työssä, vaikka illalla kyllä oli pieni vapaahetki.
Muun muassa opein sekottamaan lääkkeitä kenttälääkärille ja säilytin
itselleni muutamia murusia hänen lääketieteellisistä tiedoistaan.
Koko ajan vaanein tilaisuutta pakoon; mutta sieltä on satoja
peninkulmia muihin maihin, eikä niillä kulkuvesillä koskaan tuule,
joten oli hyvin vaikea asia päästä sieltä.

"Kenttälääkäri, tohtori Somerton, oli iloinen, nuori herra, ja muut
upseerit kokoontuivat tavallisesti hänen luokseen iltasin korttia
pelaamaan. Välskärihuone, jossa tapasin valmistaa lääkkeitäni, oli
hänen asuinhuoneensa vieressä, ikkuna huoneitten välisessä ovessa.
Usein, kun minun oli ikävä aikani, sammutin lampun ja asetuin ikkunan
luo, niin että näin heidän pelaavan ja kuulin puhelevan. Pidän itse
kortinpelistä ja oli miltei yhtä hauskaa katsella kuin itse olla
mukana. Siellä olivat majori Sholto, kapteini Morstan ja luutnantti
Bromley Brown, kaikki maassa syntyneitten joukkojen päällikköjä, ja
sitte tohtori itse ja muutama virkamies vankeinhallituskunnasta,
vanhoja paatuneita lurjuksia, jotka pelasivat hyvin varovaisesti ja
kitsaasti. Oli se pieni hauska peliseura, kun he tulivat yhteen.

"Yhden asian tulin huomaamaan, ja se oli, että sotamiehet aina
hävisivät ja sivilimiehet voittivat. Muistakaa, minä en sano,
että tehtiin vääryyttä, mutta siten oli asian laita kaikissa
tapauksissa. Nuo vankilalurjukset eivät olleet juuri tehneet muuta
kuin pelanneet korttia siitä asti kun tulivat Andamansaarille,
ja he tunsivat toinen toisensa pelitavan ihan tarkalleen, muiden
pelatessa vaan kuluttaakseen aikaansa ja viskailen korttinsa, miten
milloinkin sattui. Ilta illalta nousivat sotilaat yhä köyhempinä
pelipöydältä, ja kuta enemmän he köyhtyivät sitä kiihkoisemmiksi
tulivat he pelaamaan. Majori Sholto oli innokkain heistä. Ensin hän
maksoi kullalla ja pankkiseteleillä, mutta pian alkoi hän kirjoittaa
vekseleitä suurille summille. Joskus voitti hän vähäsen, niin paljon
että hän oikein pääsi intoon, mutta sitte seurasi huono onni taas
pahimpana entistään. Kaiket päivät kuljeskeli hän synkkänä kuin
ukkospilvi, ja rupesi juomaan enemmän kuin hänelle tarpeellista oli.

"Eräänä iltana oli hän hävinnyt tavallisesti enemmän. Istuin juuri
mökissäni, kun hän ja kapteini Morstan tulivat ohitse matkalla
kortteeriinsa. He olivat oikeita mieliystäviä, nuo molemmat ja
olivat aina yhdessä. Majori oli raivostunut häviöstään.

"Kaikki on mennyttä, Morstan," sanoi hän juuri kun menivät majani
ohitse, "olen pakotettu pyytämään eroa; olen mennyt mies."

"Vait, vanha poika," sanoi toinen taputtaen häntä olkapäälle. "Olen
itsekin jotenkin paljas, mutta..." enempää en kuullut, mutta siinä
oli tarpeeksi antamaan minulle ajattelemista.

"Muutaman päivän perästä oli majuri Sholto kävelemässä rannalla, ja
minä käytin tilaisuutta puhutellukseni häntä.

"Pyytäisin teiltä neuvoa, majori," sanoin minä,

"No, mitä asia koskee Small?" kysyi hän ottaen sikarin suustaan.

"Kysyisin teiltä kenen puoleen oikeastaan tulisi kääntyä, kun
tahtoisi saattaa päivän valoon kätketyn aarteen. Minä tiedän missä
sellainen puolen miljoonan punnan arvoinen aarre löytyy, ja kosk'en
voi itse käyttää sitä, olen ajatellut, että olisi ehkä parasta
jättää se lailliselle virkakunnalle, se ehkä voisi toimia niin, että
rangaistukseni lyhennettäisiin."

"Puolen miljoonaako, Small?" sanoi hän katsoen minua silmiin
nähdäkseen puhuinko totta.

"Aivan niin, sir -- jalokivissä ja helmissä. Se sijaitsee sellaisessa
paikassa että kuka hyvänänsä voi ottaa sen. Ja omituisinta on, että
sen oikia omistaja on julistettu henkipatoksi eikä saa hallita mitään
omaisuutta, joten se kuuluu ensimäiselle, joka sen löytää."

"Hallitukselle, Small," änkytti hän, "hallitukselle." Mutta hän
lausui sen hitaalla äänellä, ja minä tiesin että hän oli ansassani.

"Minun pitäisi siis teidän mielestänne ilmoittaa
kenraalikuvernöörille siitä?" kysyin tyyneesti.

"No, no, teidän ei pidä tehdä mitään punnitsematta, jota sitte
saisitte katua. Kertokaa minulle kaikki, Small. Selittäkää tarkemmin
asia."

"Kerroin hänelle koko kertomuksen muutamilla pienillä muutoksilla,
jott'ei hän tuntisi paikkaa. Kun olin lopettanut, seisoi hän
ajatuksiinsa vaipuneena ja liikkumattomana. Voin hänen huultensa
hermostuneista nytkäyksistä huomata että hänessä riehui sisäinen
taistelu.

"Tämä on hyvin tärkeä asia, Small, sanoi hän viimein. Elkää mainitko
sanaakaan tästä kellekään, niin puhun muutaman päivän perästä enemmän
tästä asiasta."

"Kahden päiviin perästä tulee hän ja ystävänsä kapteini Morstan
luokseni keskellä yötä lyhdyllä varustettuna.

"Tahtoisin että kapteini Morstan saisi kuulla tuon kertomuksen omasta
suustanne, Small," sanoi hän.

"Kerroin sen taas uudestaan samalla tavalla kuin ennen.

"Sehän kuuluu todenmukaiselta," sanoi hän. "Sitä voisi käyttää
hyväksensä."

"Kapteini Morstan nyökkäsi päällään.

"Kuulkaa, Small," sanoi majoori. "Olemme keskustelleet asiasta,
ystäväni tässä ja minä, ja tulleet siihen loppupäätökseen, että
teidän salaisuutenne tuskin koskee hallitusta, vaan on teidän
yksityinen asianne, jonka kanssa voitte menetellä, miten teille
parhaaksi näkyy. Nyt on kysymys, -- minkä palkkion vaaditte siitä?
Me olisimme halukkaat ottamaan asian haltuumme, tai ainakin ottamaan
sen tutkittavaksi, jos voisimme sopia ehdoista." Hän koetti puhua
kylmällä, huolimattomalla äänellä, mutta hänen silmänsä loistivat
innosta ja voitonhimosta.

"Niin, mitä siihen tulee, hyvät herrat," vastasin minä koettaen
olla kylmäverinen, vaikka tunsin itseni ylitä kiihoittuneeksi kuin
hän, "niin löytyy ainoastaan yksi kauppakontrahti, jonka mies minun
asemassani voi tehdä. Pyydän että autatte minut ja kolme toveriani
vapauteen ja palkkioksi siitä otamme teidät yhtiömieheksi ja annamme
teille viidennen osan keskenänne jaettavaksi."

"Hm!" sanoi hän. "Viidennen osan! Se ei ole kovinkaan houkuttelevaa."

"Siitä tulisi viisikymmentätuhatta puntaa kummallekin," sanoin minä.

"Mutta mitenkä voisimme auttaa teidät vapauteen? Tiedättehän että
pyydät te mahdottomia."

"En suinkaan," vastasin minä. "Olen miettinyt kaikki valmiiksi, aina
pienimpiin yksityiskohtiin asti. Ainoa este paollemme on se, ettemme
saa sopivaa venettä emmekä riittävästi ruokavaroja pitkälle matkalle.
Calcuttassa tahi Madrasissa löytyy lukemattomia pieniä kuttereja ja
jahteja, jotka sopisivat meille mainiosti. Hankkikaa sellainen tänne.
Me sitoudumme menemään laivaan yön aikana ja jos sitte laskette
meidät maalle jollakin Intian rannikolla, olette täyttäneet osanne
suostumuksesta."

"Jospa teitä vaan olisi yksi!" sanoi hän.

"Kaikki tahi ei kukaan," vastasin. "Sen olemme vannoneet. Meidän
neljän täytyy aina toimia yhdessä."

"Näet, Morstan," sanoi hän, "Small on mies, joka pysyy sanoissaan.
Hän ei petä ystäviään. Luulen että varmaan voimme luottaa häneen."

"Tämä on saastainen asia," vastasi toinen. "Mutta kuten sanovat,
rahat ovat juuri tarpeelliset auttamaan meitä pulasta."

"No niin, Small," sanoi majori, "luulen, että meidän täytyy koettaa
sopia teidän kanssanne. Mutta ensin täytyy meidän tietysti koetella
kertomuksenne todenperäisyyttä. Sanokaa minulle mihin kirstu on
kätketty ja minä tulen pyytämään virkalomaa ja matkustamaan Intiaan
ottaakseni selvän asiasta."

"Ei mitään kiirettä," sanoin minä, joka tyynnyin samassa määrässä
kuin hän kiihtyi. "Minun täytyy hankkia kolmen ystäväni suostumuksen.
Sanonhan teille, että tässä tulee kysymykseen kaikki neljä tahi ei
kukaan."

"Tuhmuuksia!" huudahti hän. "Mitä noilla kolmella mustalla pirulla on
tekoa meidän sopimuksemme kanssa?"

"Mustia tahi sinisiä," sanoin minä, "sama se, mutta me olemme
liitossa keskenämme, ja me olemme kaikki yhdestä puolen."

"Niin; tämä päättyi uuteen kokoukseen, jossa myöskin Mahomet Singh,
Abdullah Khan ja Dost Akbar olivat läsnä. Keskustelimme asiasta sinne
tänne ja vihdoin tehtiin sopimus. Meidän piti hankkia molemmille
upseereille kartat Agran linnoituksen vanhasta osasta sekä merkitä
sen osan muurista, missä aarre oli kätkettynä. Majori Sholton piti
matkustaa Intiaan tiedustelemaan, olisiko kertomuksemme tosi. Jos
hän löytäisi arkun, jättäisi hän sen sinne, varustaisi pienen
jahdin ruokavaroilla pitempää matkaa varten, joka odottaisi Rutland
Islandilla, ja jonne me salaa hiipisimme, sekä vihdoin palaisi
takaisin toimeensa. Kapteini Morstan pyytäisi sen jälkeen virkalomaa,
kohtaisi meidät Agrassa, ja siellä me lopullisesti aarteen jakaisimme
ja kapteini ottaisi haltuunsa sekä oman että majorin osan. Kaiken
tämän vahvistimme juhlallisimmilla valoilla, mitä järki voi ajatella
tahi suu puhua. Istuin koko yön kynän ja musteen kanssa työskennellen
ja aamulla olivat molemmat kartat ihan valmiina ja allekirjoitettuna
neljän merkeillä, -- nimittäin minun, Abdullahin, Akbarin ja
Mahometin nimillä.

"Mutta minä väsytän teitä, hyvät herrat, pitkällä kertomuksellani
ja minä tiedän, että ystäväni, mr Jones, kärsimättömänä odottaa
nähdäkseen minut varmana vankikopissa. Kerron sen niin lyhykäisesti
kuin mahdollista. Tuo Sholto-lurjus matkusti Intiaan, mutta ei
hän palannut koskaan takaisin. Kapteini Morsian osotti minulle
vähä sen jälkeen hänen nimensä erään englantilaisen postilaivan
matkustavaisten joukossa. Hänen setänsä oli kuollut sekä jättänyt
jälkeensä omaisuuden hänelle, ja Sholto pyysi eron armeijasta, mutta
kuitenkin voi hän kohdella viittä miestä niinkuin hän kohteli meitä.
Morstan matkusti Agraan heti sen jälkeen sekä huomasi, niinkuin
odotimmekin, että aarre oli poissa. Tuo konna oli varastanut sen,
täyttämättä ainoatakaan niistä ehdoista, joista olimme salaisuuden
hänelle myyneet. Siitä päivästä alkaen elin ainoastaan kostolleni.
Ajattelin sitä päivällä ja kiihoitin sitä yöllä. Se muuttui
valtavaksi kaikkinieleväksi intohimoksi minussa. Minä en välittänyt
hituistakaan laista -- en hirsipuusta. Ainoa ajatukseni oli -- paeta,
etsiä Sholton, kuristaa häntä kurkusta. Jopa Agra-aarrekin oli
minusta muuttunut vähäpätöisemmäksi kuin kostoni Sholtolle.

"Olen päättänyt toimeenpanna monta asiaa tässä elämässä, ja aina olen
kaikki vienyt päätökseen. Mutta monta vuotta viipyi, ennenkuin aikani
tuli. Olen jo kertonut teille että olin oppinut vähän lääketiedettä.
Eräänä päivänä tohtori Somertonin ollessa kuumeessa, löysi eräs
työskentelevä vankijoukko pienen Andaman-saarelaisen metsässä. Hän
oli kuolemaisillaan ja oli kömpinyt yksinäiseen paikkaan elämäänsä
päättämään. Otin hänet huostaani, vaikka hän oli niin villi ja
pahanilkinen kuin käärmeensikiö, ja parin kuukauden perästä oli hän
terve taas. Häneen syttyi jonkinlainen jumaloitseva ystävyys minua
kohtaan, eikä hän tahtonut palata metsiinsä, vaan oleskeli alituiseen
majani läheisyydessä. Opein vähäsen hänen kieltään ja tämä saattoi
hanat vielä enemmän rakastamaan minua.

"Tonga -- se oli hänen nimensä -- oli taitava soutaja ja omisti
suuren, tilavan kanootin. Kun huomasin että hän oli minulle
uskollinen ja olisi tehnyt vaikka mitä palvellakseen minua,
ajattelin, että tässä olisi tilaisuus paeta. Puhuin hänen kanssaan
asiasta. Hänen piti viedä veneensä määrättynä yönä eräälle
vanhalle maallenousupaikalle, jota ei koskaan vartioittu, ja
siellä minä astuisin veneesen. Minä käskin hänen ottaa mukaansa
useampia vesikalepassia sekä niin paljon kuin mahdollista yamia,
kookospähkinöitä ja perunoita.

"Ja tuo pikku Tonga, hänpä oli rehellinen ja luotettava.
Uskollisempaa ystävää ei kellään ole koskaan ollut. Määrättynä yönä
oli hän venheineen rantatilalla. Mutta sitte sattui niin onnettomasti
että yksi vartijajoukon sotilaista oli rannalla -- ilkeä lurjus,
joka ei koskaan laiminlyönyt mitään tilaisuutta, saadakseen häväistä
ja tehdä väkivaltaa minulle. Olin aina luvannut kostaa ja nyt oli
aikani tullut. Oli ikäänkuin kohtalo olisi asettanut hänet minun
tielleni, jotta voisin maksaa velkani ennenkuin saaresta läksin. Hän
seisoi rantavallilla selin minuun ja lyhyt ratsupyssy olalla. Katsoin
ympärilleni löytääkseni kiveä, jolla voisin koputtaa hänen aivojaan,
mutta en löytänyt mitään.

"Silloin juolahti kummallinen ajatus mieleeni ja nyt tiesin mistä
aseen löytäisin. Istuin pimeään paikkaan ja riisuin puujalkani.
Kolmella pitkällä hyppäyksellä olin hänen luonaan. Hän tähtäsi
kiväärillään, mutta minä löin häntä kaikin voimin, jotta koko
pääkallo halkesi. Näette vielä tässä puussa halkeaman, joka syntyi
siihen lyödessäni. Kaaduimme molemmat kumoon, sillä minä kadotin
tasapainon, mutta kun pääsin jaloille taas, tapasin hänet makaamassa
liikkumattomana maassa. Astuin veneesen ja tunnin kuluttua olimme
hyvän matkan päässä merellä. Tonga oli ottanut mukaansa kaikki
maalliset tavaransa, aseensa ja jumalansa. Muun muassa oli hänellä
pitkä bamburuoko ja palanen kookosniini-mattoa, joista laitoin
jonkinlaiset purjeet. Kymmenen päivää kuljeksimme näin elämän ja
kuoleman välillä ja viidentenätoista otettiin meidät laivaan,
joka oli matkalla Singaporesta Jiddahiiin kuljettaen malajilaisia
pyhiinvaeltajia. Siinä oli kummallinen sekoitus kaikenmoisista
kansoista ja Tonga ja minä mukaannuimme pian heidän oloihinsa. Yksi
suuri etu heillä oli -- he antoivat meidän olla rauhassa, eivätkä
kysyneet meiltä mitään.

"No niin, jos kertoisin teille kaikki seikkailut, jotka minä ja
pieni matkatoverini saimme kokea, ette kiittäisi minua, sillä
saisitte viipyä täällä auringon nousuun asti. Kuljeksimme sinne tänne
maailmassa, sillä aina sattui jotakin esteitä, ett'emme päässeet
Lontooseen. Mutta en silmänräpäykseksikään unohtanut päämaaliani.
Sholtosta uneksin öisin; tuhansia kertoja olen murhannut hänet
unessa. Vihdoin noin kolme neljä vuotta sitte saavuimme Englantiin.
Minun ei ollut vaikea saada selvää, missä Sholto löytyi, ja koetin
ensin tiedustella oliko hän hävittänyt aarteen, vai vieläkö se oli
hänellä säästössä. Sain hyvän ystävän eräässä henkilössä, joka voi
auttaa minua -- en mainitse nimeä, sillä en tahdo saattaa ketään
muuta pulaan -- ja sain pian tietää että aarre vielä oli tallella.
Nyt koetin päästit hänen läheisyyteensä monella tavalla, mutta
hänpä olikin varova ja kaksi nyrkkitaistelijaa vartioi aina häntä,
lukuunottamatta poikiansa ja khitmutgariansa.

"Mutta sitte eräänä päivänä sain tietää, että hän oli
kuolemaisillaan. Syöksin heti puutarhaan raivostuneena ajatellessani
että hän täten pääsisi kynsistäni, ja kun katsoin sisään ikkunasta
näin hänen makaavan siinä vuoteellaan yksi pojistaan kummallakin
puolen. Aijoin hypätä huoneesen ja ryhtyä kamppailuun heidän kaikkein
kanssa, mutta juuri katsoissani häneen, hervahti alaleuka rinnalle --
mies oli kuollut. Tunkeuduin hänen huoneesensa samana yönä ja etsein
hänen papereitaan toivossa löytää jotakin muistiinpanoja paikasta,
mihin hän oli jalokivemme kätkenyt. Mutta ei riviäkään löytynyt, ja
minä lähdin pois niin katkerasti pettyneenä ja raivostuneena kuin
ihminen voi olla. Mutta ennenkuin menin, juolahti mieleeni, että
jos joskus tapaisin toverini, nuo kolme sikhiä, olisi jonkinlainen
tyydytys tietää, että olin jättänyt merkin vihastamme. Sentähden
piirsin eräälle paperilipulle meidän neljän merkin, sellaisena kuin
se oli ollut asemakartalla, ja asetin sen hänen rinnalleen. Paljon
olisi ollut vaadittu, että hän olisi laskettu hautaan ilman mitään
merkkiä niillä miehiltä, joita hän niin alhaisella tavalla oli
pettänyt.

"Ansaitsimme leipämme siihen aikaan sillä että näyttelin Tonga-parkaa
mustana ihmissyöjänä markkinoilla ja muissa sellaisissa paikoissa.
Hän söi raakaa lihaa ja tanssi sotatanssiansa, ja meillä oli aina
hattu täynnä kuparirahoja päivän työn jälkeen. Sain edelleenkin
tietoja Pondicherry Lodgesta, mutta muutaman vuoden kuluessa ei
kuulunut muuta kuin että aarretta etsittiin. Viimein tapahtui
kuitenkin mitä niin kauan olimme odottaneet. Aarre oli löydetty. Se
tavattiin Bartholomeus Sholton kemiallisessa laboratooriossa, joka
sijaitsi rakennuksen korkeimmassa osassa. Menin heti tarkastamaan
paikkaa, mutta en voinut käsittää, miten pääsisin ylös puujalkoineni.
Sain kuitenkin tietää, että katossa löytyi laskuovi, sekä mihin
aikaan mr Sholto tapasi syödä illallista ja ajattelin että helposti
voisin päästä ylös Tongan avulla. Menimme ulos Tongan kanssa, jonka
uumille oli kierretty pitkä nuora. Hän kiipesi ylös kuin kissa
ja oli heti päässyt sisälle katosta, mutta onnettomuudeksi oli
Bartholomeus vielä huoneessa ja sen sai hän maksaa hengellään. Tonga
luuli tehneensä hyvän työn, tappaessaan hänet, sillä kun tulin ylös
kiiveten pitkin nuoraa, tapasin hänet pöyhkeilevänä kuni riikinkukko
kuljeskelevan huoneessa. Suuresti hän hämmästyi kun rankaisin häntä
köydenpätkällä ja sanoin häntä pieneksi vertahimoovaksi paholaiseksi.
Sitte otin arkun ja laskin sen maahan sekä menin itse samaa tietä,
jätettyäni neljän merkit pöydälle näyttääkseni, että aarre vihdoinkin
oli joutunut niiden haltuun, joilla oli suurin oikeus siihen. Tonga
veti sitte nuoran ylös, sulki ikkunan ja lähti pois samaa tietä, jota
oli tullutkin.

"Niin, nyt luulen kertoneeni kaikki. Olin kuullut erään venemiehen
kertovan, että Smithin höyryvene Aurora, oli yksi nopeakulkuisempia
höyryveneitä ja siksi ajattelin että se sopisi hyvin meidän
pakomatkaamme. Soveimme kaupasta ukko Smithin kanssa ja minä
lupasin maksaa hänelle suuren summan, jos hän veisi meidät
vahingoittumattomina laivaamme. Hän kyllä tiesi, ettei kaikki ollut
niinkuin olla piti, mutta ei hän tuntenut salaisuuksiamme. Kaikki
tämä on täyttä totta, herraseni, ja minä en ole kertonut sitä
teille huvittaakseni teitä -- ettehän ole tehneet minulle juuri
ystävyydenpalvelusta -- vaan sentähden että luulen parhaiten voivani
puolustautuu sillä, etten salaa mitään, vaan koko maailma tietäköön,
miten häpeällisellä tavalla majori Sholto on kohdellut minua, ja
kuinka viaton olen hänen poikansa kuolemaan."

"Hyvin omituinen selitys," sanoi Sherlock Holmes. "Sopiva päätös
erinomaisen huvittavaan tapaukseen. Kertomuksenne loppuosassa ei
ollut mitään uutta paitsi että teillä oli oma köysi mukananne. Sitä
en todellakaan tietänyt. Mutta, toivoin että Tonga oli hukannut
kaikki nuolensa, ja kuitenkin ampui hän meitä kohden yhden venheessä."

"Hän oli pudottanut kaikki muut paitsi sen ainoan, joka oli
puhalluspillissä."

"Ah, niin," sanoi Holmes. "Sitä en tullut ajatelleeksi."

"Onko mitään muuta, mistä haluaisitte kysyä?" sanoi vanki
kohteliaalla auliudella.

"Ei kiitos, sitä en usko," vastasi toverini.

"Niin, Holmes," sanoi Athelney Jones, "te olette henkilö, jonka
mieltä tulee aina noutaa, ja kaikki tiedämme että te olette rikosten
tuntija; mutta velvollisuutensa tulee täyttää ja olen jo mennyt
liian pitkälle tehdessäni teidän sekä ystävänne mielen mukaan. Olen
rauhallisempi ja tyyneempi tietäessäni että kertojamme on lukkojen
ja salpojen takana. Hevonen odottaa ja kaksi polisikonstaapelia
on myöskin siellä. Olen suuresti kiitollinen teille molemmille
avustanne. Te tulette luonnollisesti kutsuttavaksi tutkintoon. Hyvää
yötä!"

"Hyvää yötä, herrani," sanoi Jonathan Small.

"Te ensin Small," huomautti varovainen Jones, heidän lähtiessä
huoneesta. "Minä en mielelläni ottaisi päähäni iskua puujalastanne,
niinkuin teitte tuolle Andamansaarelaiselle." --

"Niin, meidän pieni seikkailumme on siis nyt päättynyt," huomautin
minä, istuttuamme hetken ääneti sikaria polttaen. "Epäilen että tämä
on viimeinen tutkimus, jossa saan seurata teidän menetystapaanne.
Miss Morstan on suonut minulle kunnian tulla hänen herrakseen ja
miehekseen."

Holmesilta kuului koriseva valitus.

"Tuota pelkäsin," huokasi hän. "En todellakaan voi onnitella teitä."

Tunsin itseni vähän loukkaantuneeksi.

"Onko teillä syytä olla tyytymätön valintaan?" kysyin minä.

"Ei suinkaan. Katson, että hän on yksi suloisimpia nuoria naisia,
mitä olen tavannut, ja hän olisi erinomaisen tarpeellinen sellaisessa
toimessa, jota nyt olemme käsitelleet. Hänellä on selvä taipumus
siihen suuntaan, -- ajatelkaapa vaan, kuinka hän erityisesti otti
talteen tuon Agran asemakartan isänsä paperein seasta. Mutta rakkaus
on tunneasia, ja kaikki, mikä on tunnetta, on ristiriidassa kylmän,
selvän ymmärryksen kanssa, jonka pidän suurempana kaikkea muuta.
En itse uskaltaisi koskaan mennä naimisiin pelosta että sen kautta
ymmärrykseni himmenisi."

"Toivon ja luulen," sanoi hän nauraen, "että ymmärrykseni
voitollisesti kestää koetuksen. Mutta te näytätte väsyneeltä."

"Niin, vastavaikutus on jo alkanut. Tulen olemaan väsynyt ja veltto
ainakin viikon kuluessa."

"Omituista," sanoin minä, "että ajanjaksot, joita muilla nimittäisin
laiskuudeksi, aina seuraavat teidän oivallisia älykkäisyyden ja
voiman kohtauksia."

"Niin," vastasi hän, "minussa on ainetta parantumattomaan hulttioon
sekä myöskin erinomaisen ravakkaan mieheen. Ajattelen usein erästä
Goethen lausetta: 'Vahinko että luonto vaan yhden ihmisen sinusta
muodosti, sillä ainetta oli sekä kunnon mieheen että veitikkaan'."

"Mutta ajatelkaa vielä tätä Norwoodiasiaa, niin näette, että niillä,
kuten otaksuin, oli liittolainen talossa, eikä se voinut olla kukaan
muu kuin Lal Rao, pöydän kattaja. Siis tulee Jonesille todellakin
jakamaton kunnia siitä että hän on saanut ainakin yhden kalan suureen
nuotta-apajaansa."

"Palkkio on kuitenkin hyvin epätasaisesti jaettu", huomautin. "Te
olette tehnyt kaiken työn tässä asiassa. Minä voitan vaimon, Jones
kunnian, mutta te, mitähän te saatte vaivastanne?"

"Minulla," vastasi Sherlock Holmes, "on aina varalla kokainipullo."
Ja hän ojensi kapean valkoisen kätensä ottaakseen sen uuninotsikolta.









End of the Project Gutenberg EBook of Neljän merkit, by Arthur Conan Doyle

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 52099 ***