The Project Gutenberg eBook, Sten Sture nuorempi ja Kristiina
Gyllenstjerna I: Ruotsin Valkyria, by Louise Stjernström, Translated by
Lauri Soini


This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
other parts of the world at no cost and with almost no restrictions 
whatsoever.  You may copy it, give it away or re-use it under the terms of
the Project Gutenberg License included with this eBook or online at 
www.gutenberg.org.  If you are not located in the United States, you'll have
to check the laws of the country where you are located before using this ebook.




Title: Sten Sture nuorempi ja Kristiina Gyllenstjerna I: Ruotsin Valkyria
       Historiallis-romanttinen kuvaus


Author: Louise Stjernström



Release Date: September 15, 2017  [eBook #55552]

Language: Finnish

Character set encoding: ISO-8859-1


***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK STEN STURE NUOREMPI JA KRISTIINA
GYLLENSTJERNA I: RUOTSIN VALKYRIA***


E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen



STEN STURE NUOREMPI JA KRISTIINA GYLLENSTJERNA I: RUOTSIN VALKYRIA

Historiallis-romanttinen kuvaus

Kirj.

CARL BLINK [Louise Stjernström]

Suomentanut Juho Ahava [Lauri Soini]






Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1912.




SISÄLLYS:

  1. Luostarimuurien sisällä.
  2. Naisenryöstö.
  3. Vaaralliset kirjeet.
  4. Suomalaiset.
  5. Synnin palkka täytyy hänen armonsakin pitää hyvänään.
  6. Synnin palkka, millaisena se lankeaa jalosukuiselle rouvalle.
  7. Pilvet vetäytyvät kokoon.




1.

LUOSTARIMUURIEN SISÄLLÄ.


Oli kylmä ja kuulas tammikuun päivä 1512; lumi narisi kävelijäin
jaloissa ja auringon säteet säkenöivät jäätyneillä ikkunaruuduilla,
sillä Vadstenassa oli jo ehditty sellaisia hankkia kaikkiin
hyvävaraisiin taloihin, ja useimmat talot olivat hyvissä varoissa,
siitä sai kaupunki kiittää luostarista koituvia suuria etuja.

Mutta kiittämättömyys on yhtä vanha kuin maailmakin, eikä Vadstena
tehnyt mitään poikkeusta säännöstä, varsinkin kun kaupungilla oli
suotuisammat ja paremmat olot kuin kaikilla muilla kaupungeilla ja
sentähden suuremmat vaatimukset.

Mainittuna päivänä kohtasivat toisensa raatimies Reinhardin emäntä
ja matami Elsa Olavintytär, juuri kun edellinen palasi torilta ja
jälkimäinen oli aikeissa sinne tekemään ostoksia viikon varalle.

"Herran siunausta, sisko!" virkkoi jälkimäinen hieman pisteliäästi,
harmissaan siitä, että tuli liian myöhään.

"Suuri kiitos, mutta tänään ei ole saatavissa mitusen mitään; kaikki
menee luostariin kuten tavallisesti."

"Minusta näyttää siskon kori olevan täysi."

"Lampaan puolikas vain, muutamia nauriita ja lohen palanen, sellaista
kyllä saa koko päivän."

"Mitäs vielä pitäisi!"

"Hyvänen aika, sellaisia makupaloja kuin luostariväelläkin on."

"Sellaisesta minä en välitä!"

"Kyllä minun vain täytyy sanoa, että aina kun Ingeborgini tulee
sieltä, on hänellä niin paljon kerrottavaa siitä, mitä niillä
siunatuilla sisarilla on pöydässään, ja kun kerran on varaa, miksei
laittaisi yhtä mainiota itselleen."

"Mutta kun nyt kaikki menee sinne?"

"Niin, sanos muuta. Voiko sisko ajatella, että tänään, paukkuvassa
talvipakkasessa, tuli puutarhuri kulettaen vihanneksia, yhtä tuoreita
kuin oltaisiin keskellä kesää."

"Eikö se ole Jumalan pilkkaamista?"

"Mitäs muuta sitten!"

"Miehelläni on ollut työtä luostarista. Kunnianarvoisat veljet olivat
sangen tyytyväiset siihen, ja niin kutsuttiin hänet eräänä päivänä
syömään päivällistä."

"No, sisko!" Raatimiehen emäntä teki samoja eleitä kuin kissa
ilmaistessaan tyytyväisyyttään.

"Kyllä se oli ollut mainiota!"

"Hienoa tietysti?"

"Kaikkea muuta!"

"Mitä nyt?"

"Mitä heillä oli ruokana? kysyin minä, kun hän tuli kotiin. Hän
ärähti vihaisesti: Kärvennettyä lampaanlapaa ja hapankaljaa
saadakseni ei minun tarvitse mennä luostariin!"

"Eikä saada kotonakaan!"

"Niin juuri minäkin sanoin, mutta siihen ei hän vastannut mitään,
niin hän oli poissa suunniltaan."

"No, mutta eikö sitten ollut muuta mitään?"

"Tavallista ruisleipää!"

"Ja sitten?"

"Ei Jumalan jyväistäkään enempää."

"Moista en ole kuullut koskaan!"

"Mutta mieheni kosti."

"Kuinka niin?"

"Hän kutsui muutamia kunnianarvoisista isistä vieraikseen."

"Sillille ja leivälle?"

"Ei, me laitoimme pöydän koreaksi!"

"No, mitä he sanoivat?"

"Söivät ja joivat vain!"

"Mutta totta kai he sanoivatkin jotakin?"

"Sanoivat, etteivät olleet koskaan voineet niin hyvin."

"Entä kaikki herkut, mitkä menevät luostariin?"

"Ne menevät abbedissalle ja sisarille."

"Voiko se olla mahdollista?"

"Sitä en usko."

"Niin, en minäkään."

"Vaikken tahdo sanoa mitään."

"En minäkään! Onhan Ingeborgini ja monet muut hänen kanssansa
oppineet luostarissa nypläyksen ja paljon muuta; nunnat ovat aina
valmiit neuvomaan, kun heitä pyytää; mutta abbedissa pakottaa maan
kantamaan hedelmiä, kun se tahtoo levätä, ja hänellä on tuoksuvia
ruusuja keskellä talvea."

"Kuinka ikinä se voisi olla mahdollista!"

"Se on silkkaa totta, rakas sisko, enkä suinkaan tahdo sanoa
sanaakaan siunattua abbedissaa ja siunattua luostaria vastaan,
mutta kyllä sentään ihmettelen itsekseni, onko oikein ja Jumalalle
otollista, että ihmiset pakottavat maan kasvamaan talvella sellaista,
minkä Jumala tahtoo kasvavan ainoastaan kesällä."

"Tuollaisesta kai eivät ymmärrä meikäläiset yksinkertaiset ihmiset
mitään", vastasi Elsa sisko. "Paljon on muutakin pulmallista."

"Mitä niin?"

"Oh, ei juuri mitään!"

"Kyllä, jotakin se on!"

"Täytyy lukita kieli hampaiden taa."

"Odotahan hieman; minä heitän vain korin ovesta sisään, sitten tulen
mukaan torille; olen unhottanut jauhot..." Ja raatimiehen emäntä
riensi tiehensä.

Seppämestari Eliaanpoikaa pidettiin kaupungissa suuressa arvossa,
ja hänen muijansa, Elsa Olavintytär, sai sentähden osakseen suurta
kunnioitusta ja luottamusta; tiedettiin hyvin, että hänellä oli
paljon tiedossaan.

Hän jatkoi verkkaan taivallustaan; hän näytti olevan yhtä kärkäs
puhumaan kuin toinen kuulemaan, eikä kestänyt monta minuuttia,
ennenkuin hänen ja raatimiehen emännän nähtiin, kummallakin kori
kainalossaan, käsikynkässä ja innokkaasti puhellen palaavan torille.

"Noo?" kysyi raatimiehen emäntä innokkaasti.

"En tiedä, onko minulla lupa..."

"Kenen tähden?"

"Se voi olla samantekevää!" Elsa tahtoi vapauttaa käsivartensa, mutta
raatimiehen emäntä piti sen kiinni.

"Mitä tämä merkitsee!" huudahti hän. "Enkö minä kertonut siskolle
nimismiehestä ja Pietari Räätälin leskestä, samoin riidasta
konfessorin ja abbedissan kesken? Mutta maailmassa ei ole mitään
kiitollisuutta!" Ja raatimiehen emäntä otti käsiliinansa taskustaan,
levitti sen ja kuivaili silmiään, jonka jälkeen hän sen laittoi
laskoksilleen ja pisti takaisin taskuun. "Jollei sisko tahdo sanoa
mitään, niin vaikene kernaasti minusta nähden!" lisäsi hän jättämättä
siltä toisen käsivartta.

"Lupaako sisko olla vaiti?"

"Niinkuin muuri."

"Veli Mathias..."

"Lasimestari?"

"Niin!"

"Hän on laittanut ruudut meillekin."

"Jollei häntä olisi ollut, emme kai olisi koskaan saaneet mitään
lasi-ikkunoita. Minun mieheni mielestä oli synti laittaa niin kovin
valoisaa, ja kun isillämmekin on ollut ainoastaan lyijyruutuja, niin
voimmehan mekin niihin tyytyä."

"Ihan kuten meilläkin!"

"Mutta veli Mathias sanoi..."

"Ja perheenäiti sanoi hänkin sanansa...?"

"Tietysti sekin vaikutti."

"Veli Mathias käy usein teillä?" Raatimiehen emännän katse oli
kiinnitettynä Elsaan.

"Kaarinallani on niin hyvä halu opetella latinaa, ja veli Mathias
lukee hänen kanssaan."

"Kaarina on sorja neito."

"Oh, herrapa hänet tiennee!"

"Kysy Mathiaalta!"

Elsa katsoi ällistyneenä raatimiehen rouvaan. "Mitä sanotte?" kysyi
hän. "Ettekö tiedä, että Kaarina on kunniallinen tyttö?"

"Se ei suinkaan estä, että veli voi mielistyä häneen."

"Kaikella siveydellä ja kunniallisuudella; Kaarina voi hyvin sietää
häntä."

"Sanotaan, että ensimäinen mestarisälli on kosinut Kaarinaa?"

"Herra paratkoon, hän ei tahdo ottaa häntä!" huokasi äiti.

"Kuka siihen on syypää?"

"Hän on niin nuori!"

"Kahdeksantoista; paras ikä!"

"Luuletteko, että Mathias..."

"Niin luulee koko kaupunki!"

Nyt tempasi Elsa käsivartensa irti. "Täälläkään ei siis anneta raukan
olla rauhassa!" huudahti hän.

"Vilpittömiä ystäviä arvostellaan väärin!"

"Mathias kyllä saa kuulla kunniansa..."

"Älä vain mainitse minua..."

"En, tietysti!... Mutta sanoa se juuri nyt, kun hän tahtoo tehdä
meille niin suuren palveluksen..."

"Minkä sitten?"

"Siitähän juuri piti kertoanikin..."

"No, kerro sitten..."

Tällävälin olivat molemmat juttelevat naiset ehtineet torille;
luostari näkyi sinne, ja molemmat huomasivat nyt erään munkin,
joka, kaapuunsa kääriytyneenä ja huppukaulus vedettynä pään ylitse,
hitaasti ratsasti torin poikki. Hevonen ja ratsastaja näyttivät
yhtä upiuupuneilta; edellinen ilmaisi hirnahtaen tyytyväisyytensä
luostarin nähdessään, ja jälkimäinen heitti huppukauluksen taaksepäin
ja katseli eräänlaisella uteliaisuudella ympärilleen.

"Isä Laurentius!" huudahtivat molemmat naiset.

Munkki käänsi päätänsä, tunsi heidät ja nyökäytti ystävällisesti
päätänsä.

Naiset niiasivat maahan asti.

"Vieraanne on tullut, Elsa muori!" sanoi munkki hiljaa ja jatkoi sen
jälkeen matkaansa.

"Pyhä Maria!" huudahti tämä ja riensi kotia kohden niin nopein
askelin, ettei raatimiehen emännän maksanut koettaakaan häntä seurata.

Sillävälin oli munkki saapunut luostariin ja soittanut. Portti
avattiin hänelle ja hänen ratsulleen.

Luostaripiha oli melkein neliskulmainen. Kolmella reunalla oli
rakennuksia, neljänneltä, joka oli kadulle päin, teki asuinrakennusta
melkoista korkeampi kivimuuri mahdottomaksi nähdä ulkomaailmaan.
Siitä huolimatta eivät veljet eivätkä siskot olleet suljetut
maailmasta pois, vaan ainoastaan suojatut uteliailta katseilta ja --
kenties monetkin -- vaaralliselta kiusaukselta ikävöidä ja huoata
menetettyä vapauttaan.

Vadstena oli kaksoisluostari, jossa oleskeli sekä miehiä että naisia.
Mainitun luostarirakennuksen toisella puolen oli puutarha, ja sen
päässä oli jälleen korkea muuri, joka oli naisten ja miesten alueen
rajana. Molemmilla luostareilla oli oma kappelinsa, mutta kirkko oli
välillä ja yhdisti molemmat. Sinne puutarhasta vievä sisäänkäytävä
oli muurilla aidattu kahtia, niin ettei veljillä ja sisarilla ollut
mitään yhteyttä keskenään.

Yleinen sisäänkäytävä kirkkoon oli kadulta, vastapäisellä puolella.
Täällä oli myös ruokasali, kokoussaleja ja muita huoneita.

Luostarin alue käsitti siis koko neljänneksen, ja sinne oli
sisäänkäytävät kaikilta neljältä puolelta.

Ylin johtaja oli abbedissa, hänen alapuolellaan oli konfessori,
joka oli veljien ylin valvoja, samoinkuin prioritar oli sisarten.
Viimeksimainittujen luku nousi nykyään kuuteenkymmeneen, mutta
vakinaisten veljien kolmeenkymmeneen.

Palaamme miesluostarin pihaan.

Kellonsoitto oli tehnyt vaikutuksen, jota saattoi odottaakin.
Kaikissa ikkunoissa näkyi päitä ja kyseltiin uteliaina toisiltaan:
"Kukahan tulija lienee?"

Munkki oli jälleen vetänyt huppukauluksen päänsä ylitse, joko kylmän
tähden tai muusta syystä. Nyt heitti hän sen nopeasti taapäin ja
silmäili ujostelematta ympärilleen.

"Veli Laurentius!" kajahti kaikkien suista.

"Niin, veljet, Laurentius, joka kiittää Jumalaa ja pyhää Birgittaa
siitä, että on täällä jälleen!" virkkoi munkki astuessaan alas
ratsailta. Mutta sen jälkeen oli hänen ilmeisesti vaikea seista
jaloillaan.

"Pidä hyvä huoli elukka parasta!" sanoi hän palvelevalle veljelle,
joka tuli ottamaan vastaan hevosta. "Sen veroista ratsua saa kauan
etsiä!" Näin sanoen taputti hän hevosta lautasille ja määräsi, miten
sitä oli hoidettava.

"Veli Laurentius!"

Kun hän kääntyi, näki hän suurimman osan veljistä seisovan
ympärillään.

"Niin, nyt alan saada aikaa tervehtiä." Ja hän pudisti heidän
kaikkien kättä.

"Tervetuloa kotiin!"

"Niin, tervetuloa!" huusivat kaikki.

"Kiitos, kiitos!"

"Oletko kokenut kovia?"

"Sellaiset pakkaset!"

"Vaivalloiset tiet?"

"Monia ikävyyksiä taipaleella?"

Kysymykset satelivat hänen ylitseen.

"Kova nälkä saapuessa perille!" huudahti Laurentius tömistellen
jalkojaan. "Nälkä ja kylmä samalla kertaa, onko kukaan teistä sitä
kokenut?"

Kaikki nauroivat, ja veli vietiin heti ruokasaliin, missä takassa
paloi suuri loimotteleva valkea ja pöytään tuotiin hyvä ateria, jossa
ei suinkaan ollut vain kärvennettyä lampaanlapaa ja hapankaljaa.

Ja veli Laurentius söi ja joi kuten mies, joka ei ole moniin
viikkoihin astunut katetun pöydän ääreen; hänen utelias ympäristönsä
sai tyytyä yksitavuisiin vastauksiin, joihin hän sekoitti kysymyksiä,
niin että kun tahdottiin tietää, oliko hän koko ajan ollut terve,
tuli vastaukseksi:

"Jotakuinkin, mutta täällä?"

"Miten milloinkin."

"Abbedissa?"

"Heikko terveys, herra paratkoon!"

"Toivotaan, että kevät palauttaa hänen terveytensä. Ja kunnianarvoisa
äiti, prioritar?"

"Terve ja reipas kuten aina!"

"Pyhä Birgitta olkoon kiitetty! Ja kaikkien meidän isämme,
kunnianarvoisa konfessori?"

"Hänellä on juuri nyt neuvottelu abbedissan kanssa."

"Sitten tahdon sillävälin hieman levähtää. Veli Pentti kenties
herättää minut, kun aika tulee?"

Puhuteltu nyökäytti myöntävästi päätänsä; hän oli nuorin veljistä,
ainoastaan muutamia vuosia yli kahdenkymmenen, valkokiharainen ja
sinisilmä. Hän muistutti munkiksi pukeutunutta tyttöä, ja munkit
sanoivatkin häntä leikkisästi "sisareksi".

Mutta silloin leimahtivat lempeät sinisilmät todellisia
vihansalamoita ja hän pyysi vastaisuudessa päästä pilanteosta, jota
hän ei sanonut aikovansa sietää.

Veli Laurentius näytti ottavan hänet erityiseen huomaansa, ja
noustuaan pöydästä lähteäkseen selliinsä viittasi hän salavihkaan
nuorta veljeä seuraamaan.

"Mitä uutta?" kysyi hän heti kun he olivat ehtineet selliin.

"Ei mitään tärkeä."

"Mutta kuitenkin jotakin?" vastasi munkki terävästi tähystellen
nuorta veljeä.

Tämä seisoi maahan luoduin silmin.

"No, saanko vastauksen?"

"Se koskee ainoastaan minua!"

"Moista ei sinun tarvitse sanoa, näen sen, mutta tahdon tietää, mitä
se on."

"Säästäkää minua, kunnianarvoisa isä!"

"Silloin kutsutaan sinut ripille!"

"Miksi tahdotte repiä vertavuotavaa haavaa!" huudahti nuorukainen.
"Katsokaa ja arvostelkaa, olenko ollut sääliväinen itseäni kohtaan!"
Ja hän avasi pukunsa ja näytti ruoskimalla hirveästi haavoitetun
ruumiin.

"Miksi kaikki tämä?" kysyi Laurentius hämmästyksissään.

"Karkoittaakseni pahat ajatukset."

"Sinä rakastat?"

"Niin, kovaksi onneksi!"

"Ketä?"

"Täytyykö minun sanoa se?"

"Käsken sen!"

"Erästä nuorta porvarin tytärtä."

"Hänen nimensä?"

"Kaarina Eliaantytär."

"Rikkaan seppämestarin tytär?"

"Juuri hän!"

"Sinä olet kohdannut hänet ainoastaan kadulla?"

"Minä käyn melkein joka päivä hänen isänsä talossa... Silloin
kohtaamme toisemme!"

"Mitä tekemistä sinulla siellä on?"

"Veli Mathias opettaa hänelle latinaa."

"No ja sitten?"

"Hän tahtoo aina minut mukaan!"

"Mitä varten?"

"Muuten ei hän saisi olla kahdenkesken Kaarinan kanssa."

"Sinusta ei hän siis välitä?"

"Ei, minun ollessani läsnä voi hän puhua rakkaudestaan Kaarinan
kanssa, ja Kaarina..."

"Se miellyttää häntä?"

"Kaarina rakastaa minua!"

"Onko hän sanonut niin?"

"Kerran sanoillakin, mutta joka päivä katseillaan. Ainoastaan
saadakseen nähdä minua kuuntelee hän veli Mathiaan viekkaita sanoja."

"Eikö veli Mathiaan rakkaus ole yhtä oikeutettu kuin sinunkin?"

"Kyllä, ja yhtä rikollinen!... Minä pakenisin Kaarinan näkyvistä,
mutta kuitenkin pysyn siellä suojellakseni häntä... häntä uhkaa suuri
vaara."

"Mistä sen tiedät?"

"Veli Mathias on tehnyt minut uskotukseen."

"Onko hän sokea?"

"On, paitsi rakkaudelleen."

"Mikä on hänen aikeensa?"

"Ryöstää Kaarina pois."

"Hän uskaltaa?"

"Hän tahtoo, että minun on se tehtävä."

"Heh, panna pukki puutarhuriksi! Olet kai suostunut?"

"Omatuntoni on kieltänyt sen."

"Se on kunniaksi omalletunnollesi. Vaiti, joku tulee!"

Muuan palveleva veli ilmoitti, että konfessori oli palannut ja tahtoi
mielellään puhutella veli Laurentiusta _ad privatum_.

"Vastaa, että tulen hetimiten", vastasi tämä, "kunhan vain ensin otan
esiin muutamia kirjeitä."

"Milloin on sinun ensi kerran mentävä sinne?" kysyi hän Pentiltä,
heidän jäätyään kahden.

"Huomenna!"

"Se ei saa tapahtua!"

"Älkää kieltäkö minua!" huudahti Pentti epätoivoissaan. "Mieluummin
kadun kaksinkerroin, ennenkuin sallin hänen mennä sinne yksin."

"Hän ei enää tule sinne menemään."

"Voitteko estää sen?" huudahti nuorukainen riemuiten.

"Voin estää hänet näkemästä enää tyttöä."

"Millä tavoin?"

"Sitä en vielä tiedä, mutta huomiseen on vielä aikaa. Jätä minut nyt!"

Muutamia minuutteja myöhemmin tapaamme veli Laurentiuksen
jälleen istumassa pienen pöydän ääressä luostarin kirjastossa.
Vastapäätä häntä istuu konfessori, kunnianarvoisa maisteri Nikolaus
Ragvaldinpoika, ja kuuntelee tarkkaavaisesti toisen sanoja.

"Julius toinen ei ole meille erittäin suosiollinen", sanoi hän.
"Pietarinropo ei paisu meidän maassamme niin suureksi kuin pyhä
valtaistuin toivoisi."

"Kootaanhan kuitenkin suuria summia."

"Mutta tie on pitkä täältä Roomaan ja suuri osa ei pääse kuunaan
perille. Siitä huolimatta birgittiinikunta on suuressa arvossa ja
meidän hospitaalimme Roomassa on niin hyvin hänen pyhyytensä kuin
kardinaalienkin erityisessä suosiossa."

"Mutta se maksaa suuria summia."

"Tosin kyllä, mutta ei kunniakaan ole vähäinen."

"Emme ole vielä saaneet ketään ruotsalaista pyhimystä, paitsi pyhää
Birgittaa."

"Minulla oli armo puhua siitä hänen pyhyydelleen, ja hän teki minulle
ymmärrettäväksi, että se riippuu pääasiallisesti siitä, tahdommeko ja
voimmeko maksaa."

"Pyhän Katarinan jäännösten juhlallisesta arkkuunkätkemisestä
maksoimme kaksi tuhatta tukaattia", puuttui konfessori vilkkaasti
puheeseen. "Pyhäksijulistus nousisi varmaankin vähintään kuuteen
tuhanteen; mutta sellainen juhla lisäisi niin suuressa määrin
toivioretkeläisten lukua, että me heiltä varsin pian saisimme kokoon,
mitä menettäisimme."

"On eräs toinen syy, joka kenties on vielä tärkeämpi ja
merkitsevämpi", virkkoi Laurentius erityisellä äänenpainolla.
"Tarkkaavalta katsojalta ei voi jäädä huomaamatta ajan vieraantuminen
kirkosta."

"Mitä sanotte?" puuskahti konfessori. "Saksassa oleskellessani kuulin
siitä yhtä ja toista. Toivokaamme ja uskokaamme, että pyhä neitsyt
ja kaikki pyhimykset iät kaiket suojelevat ja varjelevat ainoaa
autuaaksi tekevää uskoa, mutta meidän, hänen halpojen palvelijainsa,
asia on kaikin voimin tukea ja kannattaa, mitä ajan pahuus tahtoo
repiä maahan. Erittäinkin on meidän asiamme lohduttaa ja tukea
heikkoja ja epäileväisiä. Uudet pyhimykset herättäisivät uutta
eloisuutta, enkä minä ole säästänyt vaivojani saavuttaakseni, mihin
niin kauan olemme pyrkineet."

"Skaaran piispan, Brynolfin, täytyy ensin tulla kysymykseen!"
huudahti konfessori.

"Samaa kunniaa vaaditaan Linköpingin piispalle, Nikolaus
Hermanninpojalle."

"Arkkipiispa pitää innokkaasti Turun piispan, Hemmingin puolta."

"Ja meidän hurskas abbedissamme Skenningen luostarisisaren, Ingridin
puolta. Kolme ensiksimainittua ovatkin jo kätketyt arkkuun. Minä tuon
mukanani luvan siihen siunatulle, hurskaalle Ingrid sisarelle."

"Onko se mahdollista!" huudahti konfessori.

"Toivon, että ilo siitä saa kunnianarvoisan äitimme olemaan
välittämättä kustannuksista."

"Ovatko ne sitten hyvin suuret?"

"Kahdeksan tuhatta tukaattia."

"Kahdeksan tuhatta...!" toisti konfessori hämmästyksissään.

"Hurskaan sisaren ei katsottu, huolimatta suurista ansioistaan, niin
hyvin ansaitsevan niin suurta armoa, ettei hyviä töitä tarvittaisi
ostaa lisäksi. Pyhä isä on itse alentanut hintaa. Kardinaalit
arvelivat, että se oli liian alhainen."

"Abbedissa saa määrätä siitä! Meidän menomme ovat nykyään liian
suuret... kaikkialle tahdotaan laittaa luostareita meidän mallimme
mukaan; meidän täytyy lähettää sekä veljiä että sisaria monille eri
seuduille... Sellainen kysyy melkoisia kustannuksia."

"Ja on suureksi kunniaksi!"

"Totta kyllä, mutta suuria herroja ei näy heidän omatuntonsa estävän
riistämästä pakkoveroa köyhältä luostariltamme. Kukaan ei ole tosin
mellastanut samoin kuin kuningas Kristian I, mutta vanha Sten
herrakin lainasi meiltä viisi tuhatta tukaattia."

"Joita hän ei maksanut."

"Sitä eivät sellaiset herrat tee koskaan."

"Kunhan he vain tunnustavat olevansa velassa, on se jo enemmän kuin
maksaminen."

"Tapasitteko herra Kustaa Trollea?"

"Kyllä Roomassa!"

"Noo?"

"Hän lupaa olla luostarille suosiollinen."

"Ja ehto?"

"Sokea totteleminen!"

"Arkkipiispa?"

"On hänen vallassaan!"

"Millä keinoin?"

Munkki silmäili ympärilleen. Hän nousi, astui äänettömin askelin
lattia poikki, avasi muutamia ovia ja sulki ne jälleen. Sen jälkeen
palasi hän pöydän luo, istuutui jälleen ja sanoi: "Hän pelkää!"

"Mitä?"

"Myrkkyä!"

"Kenen taholta?"

"Italiattaren."

"Onko se uhannut?"

"Monet kerrat!"

"Eikö hän aja pois naista?"

"Hän ei uskalla!"

"Mutta eikö tämä kaadu hänen kanssaan?"

"Kustaa herra kannattaa naista."

"Moista syöjätärtä?"

"Se toimittaa hänen asioitaan!"

"Mutta palkka?"

"Pyhäksijulistus!"

"Hänelle!"

"Niinpä niin!"

Konfessori purskahti nauruun, joka äkkiä katkesi hänen nähdessään
Esran varoittavan liikkeen.

"Onko nainen aivan poissa järjiltään?" kysyi hän.

"Se on hänen piintynyt mielijohteensa, ja Pietarinropo, jonka hän
vuosittain maksaa, on niin sievoinen, että jos hänet voisi saada
pyhäksi julistetuksi jo elinaikanaan, tekisi Kustaa herra sen, jos
suinkin mahdollista, ennenkuin luopuisi siitä runsaasta uhrista,
jonka hän antaa."

"Kaikki hänen herraltaan varastettua."

"Mitä se Kustaa herraa liikuttaa."

"Nyt on Jaakko herra tiellä?"

"Siitäpä näyttää!"

"Mutta onko Kustaa herra itse varma?"

"Tuntuu olevan. Isä, herra Erik Trolle, ajaa hänen asiaansa."

"Eikö hänellä ole kylliksi omissaan?"

"Jos hänestä tulee valtionhoitaja, tapahtuu se pojan laskuun."

"Tuleeko pojasta sitten sekä arkkipiispa että valtionhoitaja?"

"Onhan niin ollut laita kerran ennenkin!"

"Vähäksi siunaukseksi maalle."

"Mutta kirkolle!"

"Mitä se voittaisi?"

"Kaikkea!"

"Kuinka tarkoitatte, veli?"

"Ei voi kieltää, että kirkko on valtionhoitajain aikana menettänyt
arvoaan; meidän tarvitsee menetetty saada takaisin, jollemme mieli
joutua perikatoon."

"Millä tavoin?"

"Kansa on saanut liian paljon valtaa, se tahtoo ajatella ja päättää
itse, syrjäyttäen meidät."

"Kuinka niin?"

"Katselkaa ympärillenne?... Olemmeko enää määräävässä asemassa, onko
kirkonkirouksella, onko synninpäästöllä samaa merkitystä kuin Albrekt
kuninkaan aikana?"

"Ei, Jumala meitä auttakoon!"

"Sokea usko ja luottamus on poissa, kukin tahtoo itse ymmärtää ja
nähdä omilla silmillään."

"Totta, totta!"...

"Tiedättekö, että Saksassa puhutaan raamatun kääntämisestä, sen
tekemisestä joka miehen omaisuudeksi?"

"Mahdotonta, mahdotonta!"

"Kuitenkin on laita niin!"

"Kuka uskaltaisi moista?" kysyi konfessori kalveten kauhusta.

"Uuden ajan miehet, joille ei mikään ole pyhää; sentähden täytyy
meidän seista lujana muurina, kilpilinnana, joka pystyy kaikkia
hyökkäyksiä vastustamaan."

"Se on välttämätöntä!"

"Sentähden täytyy meidän liittyä Kustaa herraan."

"Niin kyllä, mutta..."

"Mutta?"

"Hän on Tanskan ystävä."

"Niin on!"

"Sanotaan, että nuorella kuninkaalla ja Kustaa herralla on Saksassa
ollut kohtaus keskenään."

"Niin olen kuullut minäkin."

"Onko Kristian kuningas kirkon ystävä?"

"Niin hän sanoo."

"Mutta onko hän sitä todella?"

"Kukapa tietää. Ken edistää hänen etujaan, on luonnollisesti hänen
ystävänsä."

"Se on totta."

"Jos kirkko tekee niin, on hänellä suurempi syy sitä rakastaa ja
suojella."

"Olette siis sitä mieltä, että meidän pitäisi..."

"Pysytteleidä keskellä tietä, kallistumatta puoleen tai toiseen.
Ei ole suosittava toista enemmän kuin toistakaan, vaan pidettävä
silmällä tapausten kulkua."

Konfessori istui pitkän hetken mietteissään. "Vaiherikkaat ajat
näyttävät olevan edessämme", sanoi hän. "Mutta ettekö nyt tahdo
mennä rouva abbedissan luo? Hän voisi muuten panna pahaksensa pitkän
viipymisen."

Laurentius nyökäytti päätänsä myöntymisen merkiksi, ja molemmat
kulkivat kirkon läpi, sitä tietä päästäkseen Sisarluostariin.

Luostarin abbedissana oli tätä nykyä tuskin kolmenkymmenen vuotias
Märeta Turentytär; mutta veljien ja sisarten kesken kuiskailtiin,
että hänen hyvin läheinen ystävänsä, kahdenkymmenenvuotias Anna
Fickentytär, se oikeastaan oli valtias.

Nämä molemmat olivat jo saapuneet vastaanottohuoneeseen, minkä
ainoana koristeena oli Maariankuva, jonka edessä paloi muutamia
kynttilöitä. Huonekalustoa oli ainoastaan yksinkertainen puupöytä ja
sen edessä muutamia tuoleja.

Puvut olivat yhtä vakavat. Alimmaisena oli valkoinen paita, jonka
melkein kokonaan peitti harmaa hihallinen hame; sitä piteli
vyötäröltä kiinni musta nahkavyö. Etupuolella riippui scapulare,
harmaa, kapea vaatekaistale; olkapäillä kannettiin harmaata
kaapua, jota rinnalta piti kiinni yksi ainoa puunappi. Valkoinen
palttinahuntu oli kiedottuna otsan, poskien ja leuan ympäri ja
kiinnitetty niskaan; suuri valkoinen kaulus suojeli hartioita
ja niskaa. Valkoisen hunnun päälle oli kiinnitetty päälaelta ja
korvallisilta neuloilla toinen musta huntu; lopuksi oli pään ympäri
kääritty valkoinen nauha, ja tämän molemmat päät olivat ristissä
päälaella kruunun muodossa. Kaikki risteyskohdat olivat merkityt
pienillä punaisilla vaatetilkuilla, jotka olivat kuvaavinaan
Kristuksen viittä haavaa. Kaavun vasemmalla puolen oli myös
kiinnitetty punainen risti. Abbedissan erotti muista nunnista
ainoastaan se kultaristi, jota hän kantoi kaulassaan.

Abbedissa oli vaipunut eräälle tuolille pöydän ääreen; hänen edessään
oli suuri kirja avoinna, mutta katse oli jäykästi kiintynyt yhteen
ainoaan pisteeseen; hän ei näyttänyt ajattelevan kirjan sisältöä.

Huntu, joka kietoi hänen kasvojaan, ei ollut näitä valkoisempi;
niillä oli kärsimyksen ja tuskan ilme, joka melkein teki kipeää
katsojaan; mutta sisar, joka käveli kärsimättömästi huoneessa
edestakaisin, oli nähnyt sen siksi kauan, ettei hän siihen
erikoisemmin kiintynyt.

Anna Fickentytär ei suinkaan ollut kaunis, mutta hänen kasvoissaan
kuvastui levoton, jäntevää toimintaa ikävöivä sielu.

"Olihan siunatun äitimme, pyhän Birgitan selvä tahto, että
luostarin abbedissalla on oleva määräämisoikeus niin sisar- kuin
veljeskunnassakin", virkkoi hän sangen kiihkeästi.

"Sitähän ei ole kukaan kieltänyt."

"Mutta määräyksiäni ei noudateta."

"Olet liian ankara..."

"Eikö veli Laurentius matkustanut teidän käskystänne Roomaan
rukoilemaan pyhäksi julistusta autuaille vainajillemme. Hän on
vihdoin palannut melkein vuoden poissaolon jälkeen, eikä hän ensiksi
riennä teidän luoksenne."

"Konfessori..."

"On teidän käskynne alainen... Jos me sisaret liitymme häntä vastaan,
ei hän voi mitään; me voimme hänet pakottaa ottamaan eronsakin."

"Unhotat, että hän voi kieltää synninpäästön."

"Jos siihen on syynä ainoastaan yksityinen kosto, niin valitamme
Linköpingin piispalle, ja hän ei voi kieltäytyä asettumasta
puolellemme."

"Luulenpa heidän jo tulevan."

Anna vetäisi nopeasti hunnun kasvoilleen. "Onko minun mentävä?" kysyi
hän.

"Ei, pysy vain paikoillasi; minä tarvitsen sinua."

Nuori tyttö kumartautui ja suuteli kiihkeästi abbedissan kättä.

"Seuraajattareni!" kuiskasi tämä.

Kuului hiljainen koputus.

"Sitä tietä!" jupisi Anna.

Ovi avautui, ja konfessori ja Laurentius astuivat sisään.

Tavallisten tervehdysten jälkeen pyysi abbedissa äskentulleita
istumaan. "Sisar Anna saa olla läsnä", sanoi hän; "tahdon, että hän
ottaa osaa neuvotteluun."

Molemmat miehet vilkaisivat toisiinsa.

"Veli Laurentius tulee ainoastaan tilintekoon", rohkeni konfessori
huomauttaa.

"Alkakoon hän heti!"

Ja veli Laurentius puhui matkan vaikeuksista ja siitä, miten
vaikea hänen oli päästä pyhän isän puheille, sekä vihdoin tämän
suostumuksesta siunatun sisar Ingridin arkkuunkätkemiseen.

"Vihdoinkin!" huudahti Anna, pannen kätensä ristiin.

"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty!" huokasi Märeta sydämensä pohjasta ja
kohotti silmänsä taivasta kohden.

"On vielä muuan este", huomautti konfessori.

"Me olemme jo voittaneet niin monta."

"Ja voimme raivata pois loputkin", lisäsi Anna.

"Pyhän Katarinan juhla on kesäkuussa; voisimme kai myöhempään
syksyllä viettää tämän?" kysyi abbedissa, ja hänen poskilleen lehahti
hento puna.

Keltään läsnäolijoista ei se jäänyt huomaamatta, ja Anna puuskahti
vilkkaasti: "Miksi viivytellä niin kauan, mikä estää sitä
tapahtumasta jo toukokuussa?"

"Lupa on ensin saatava ja maksettava."

"Onko summa suurikin?" kysyi abbedissa.

Konfessori katsoi Laurentiukseen.

"Kahdeksan tuhatta tukaattia!" vastasi tämä.

"Se ei ole mahdollista!"

"Sillä hinnalla on ostettava täyte täydellisyyteen."

"Siunattu sisar oli täydellinen."

"Hänen pyhyytensä on toista mieltä."

"Pyhän Katarinan puolesta maksettiin ainoastaan kaksi tuhatta ja
Brynolf piispan puolesta ainoastaan kuusitoista sataa."

"Niin harvinaisen pyhän miehen..."

"Miesten ja naisten välillä tekee pyhä istuin huomattavan erotuksen",
tuumi Laurentius.

"Meidän täytyy luopua siitä", sanoi abbedissa huoaten syvään.
"Luostari ei ole niin rikas, että se voisi kestää sellaisen menon."

Viimeiset sanat tulivat melkein kuiskaamalla; lieneekö niin syvä
mielenliikutus johtunut hurskaan toiveen uhraamisesta vai muusta
syystä.

"Tahdon katsoa, eikö joku korkeista sukulaisistani ole aikeissa
matkustaa Roomaan", puuskahti sisar Anna. "Pyhän isän luo ei ole
maallikkojen vaikeampi päästä kuin hengellistenkään, ja edelliset
kenties saavat hänet alentamaan vaatimuksiaan hänen rakastetun
tyttärensä Birgitan tähden."

Keskustelun katkaisi erään palvelijattaren astuminen sisään.
Hän ilmoitti, että luostariin oli saapunut muuan ylhäinen rouva
paivelijoineen ja pyysi puhutella abbedissaa.

Tämä viittasi Annalle, joka heti meni ottamaan vierasta vastaan.

"Jolloinkin toiste jatkamme tätä keskustelua. Olen ajatellut, että
jos hänen pyhyytensä soisi meidän rouvan rovon käytettäväksemme..."

"Se tulo on jo ennen otettu laskuihin", keskeytti konfessori.
"Parempi olisi, jos papit tahtoisivat sitoutua määrättyyn vuotuiseen
maksuun..."

"On kenties vielä toinenkin keino", keskeytti Laurentius. "Mikä niin?"

"Jos luostari rupeaisi myymään..."

"Mitä?"

"Ajatus ei ole vielä selvä; sen tarvitsee kypsyä."

"Antaa sen sitten kypsyä!" sanoi abbedissa ja jätti molemmat miehet
hyvästi. He menivät samaa tietä kuin olivat tulleetkin; mutta tuskin
olivat he poissa, kun Märeta heittäytyi rukousjakkaralle madonnan
eteen.

"Oi, Jumalan äiti, anna anteeksi, anna anteeksi!" huudahti hän.
"Sinä näet tähän syntiseen, syylliseen sydämeen; sinä tiedät, että
siellä on toinen kuva kuin sinun, että maalliset ajatukset liikkuvat
mielessä, jonka pitäisi olla omistettu palvelemaan ainoastaan sinua.
Mutta sinä tiedät myös, että minut vastoin tahtoani on pakoitettu
tähän tärkeään paikkaan. Halvimpana luostarin palvelijattarista
olisin tahtonut palvella ja palvoa sinua... Silloin olisit kenties
ollut minulle armollinen heikkouteni tähden, mutta nyt... nyt!...
Oi, älä anna luostarin kärsiä minun syntieni tähden; en toivo mitään
hartaammin kuin että pääsisin täältä, ja toivon pian saavani siihen
tilaisuuden..."

"Rukoilen sinua kaikkien ihmisten puolesta, mutta erittäinkin
niiden, jotka surevat ja kärsivät. Älä vihastu minuun, kun samaan
rukoukseen suljen _hänet_, jonka nimeä en uskalla lausua, mutta jota
rakastan rajattomalla rakkaudella. Minä tiedän, että hän vastaa
rakkauteeni, ja minä iloitsen ja riemuitsen siitä; mutta se on synti,
hirveä synti, tiedän sen, mutta en voi enkä tahdo siitä luopua.
Rankaise minua niin ankarasti kuin tahdot, tee yöni unettomiksi
ja katkeroita päiväni nimettömällä tuskalla... Oi, minä tahdon
kärsiä kaiken, kestää kaiken valittamatta, laupeutta rukoilematta.
Valvo ainoastaan hänen ylitsensä, suo hänelle kaikkea sitä onnea,
mitä maailma voi tarjota, ja taivuta hänet -- unhottamaan --
mi-nut... Oi, anna minulle voimaa rukoilla tätä viimeistä oikein
vilpittömästi, sisimmästä sydämestäni... Minä tiedän, että se on
koituva kuolemakseni, mutta sitä halajan ja kaihoan kaikkein enimmän
maailmassa, sillä kuolemassa voimme jälleen yhdistyä."

Märeta oli vaipunut alas jakkaralle. Rukous ei enää puhennut
sanoihin, se oli ainoastaan hiljaista palvomista; hän ei huomannut,
että ovi avautui ja muuan henkilö astui sisään.

Tämä ilmaisi läsnäolonsa hiljaisella rykäisyllä; mutta kun
abbedissa kääntyi häntä kohden, niin hän melkein pelästyi; hän näki
kyyneltyneet, melkein vääristyneet kasvot edessään.

Märeta veti hunnun syrjään kasvoiltaan, samalla nousten. Kummissaan
siitä, ettei nähnyt Annaa luonaan, ojensi hän kätensä tarttuakseen
kellonnauhaan.

"Suokaa anteeksi!" huudahti vieras nopeasti ja torjuvalla
liikkeellä. "Rukoilen, että saisin keskustella teidän armonne kanssa
kahdenkesken."

"Nimenne?"

"Pernilla Klauntytär. Herrani ja isäntäni on jalo ritari Sten
Kristerinpoika, Nyköpingin linnan ja läänin haltija."

Luostarimuurien sisälle voi sinnekin hiipiä sekä hyvä että huono
maine; Pernilla rouva luki sen torjuvasta liikkeestä, jonka nunna
teki.

"Mitä haluatte?" kysyi abbedissa.

"Ennen kaikkea pyydän saada istuutua; olen aivan menehtymäisilläni
väsymyksestä niin pitkän matkan jälkeen aina Nyköpingistä asti... ja
ratsain."

"Nyköpingistä?" toisti abbedissa. "Olette sitten ollut kauan
taipaleella?"

"Ainoastaan viikon, teidän armonne."

"Olette kai toivioretkellä... jonkun pyhimyksemme luo?"

"Korkeimman heistä kaikista, pyhän Birgitan luo; samoin kuin hän
tahdon hylätä kaikki maalliset ilot ja erota rakastetusta puolisosta,
kuuluakseni ainoastaan Jumalalle."

"Mikä siihen on syynä?" Märeta viittasi häntä istumaan, istuutuen
itsekin.

Pernilla heittäytyi abbedissan jalkoihin. "Sallikaa minun tehdä
täydellinen tunnustus", sanoi hän ja kätki päänsä käsiinsä.

"Puhukaa!"

"Lankoni, herra Pietari Turenpoika..."

"No, hän..."

"Hän jäi leskeksi neljä kuukautta sitten."

"Olen kuullut sen",

"Sisareni kutsui minut luoksensa muutamia viikkoja ennen
kuolemaansa... Pietari herra oli matkoilla... Vietin sisareni kanssa
yhdessä yöt ja päivät... Vasta silloin opimme oikein tuntemaan ja
rakastamaan toisiamme... Pietari herra ei palannut kotiin ennenkuin
muutamia päiviä ennen hänen kuolemaansa, ja ainoa sana, jonka hän
kuuli hänen huuliltaan, oli alinomaan toistettu nimeni... Kun hän oli
kuollut, tahtoi Pietari herra, että minun olisi kerrottava kaikki,
mitä vainaja oli sanonut... Hän ei väsynyt koskaan kuulemaan, ja kun
herrani kirjoitti ja pyysi häntä vieraakseen Nyköpingin linnaan,
seurasi hän minua sinne..."

"Miksi keskeytätte?"

"Minua melkein hävettää sanoa, että hän rakastui minuun mitä
tulisimmin. Minä olin nuoruudessani rakastanut häntä; se tuli
lemmenjuomasta, jonka muuan noitaämmä oli sekoittanut, ja jonka
me leikillä tyhjensimme yhdessä... Käsittämätöntä oli, että se
vaikuttaisi niin kauan jälkeenpäin."

"Nyt tahdotte mennä luostariin paetaksenne häntä."

"Jos väistyn hänen näkyvistään, toivon hänen ajanoloon unhottavan..."

"Haluatteko jäädä tänne?"

"Päättäkää ja määrätkää minusta; tahdon kaikessa taipua tahtoonne."

"Onko herranne suostunut?"

"Hän ei tiedä tästä mitään."

"Ei mitään?"

"Näen häntä niin harvoin."

"Mistä sellainen johtuu?"

"Aina siitä pitäen kuin hän toipui kovasta sairaudestaan, oleskelee
hän harvoin kotosalla; luulen, että tuleva valtionhoitajan vaali se
riistää kaikki hänen ajatuksensa... Ratkaisu lienee jo tiedossanne?"

"Siitä en tiedä mitään", virkkoi abbedissa hänelle tavattomalla
vilkkaudella.

"Olettehan toki kuullut Arbogan kokouksesta?"

"En."

"Matkalla kuulin, että siellä oli ollut sangen kiihkeää; kuitenkin
oli pian päästy vaalista yksimielisyyteen, ja melkein miestuumin oli
valittu jalo herra Erik Trolle."

"Ja nuori herra Sten Sture?"

"Hän oli vaatinut, että hänelle ensin lähetettäisiin suojeluskirja."

"Se luultavasti tehtiin."

"Herrainkokous lienee tosiaankin laatinut sellaisen."

"Onko joukossa arkkipiispakin?"

"Hän ja Skaran piispa Vincent, Vesteråsin Otto piispa ja Linköpingin
tuomiorovasti Hannu Brask. Maallisista herroista ovat mukana kaikki,
jotka kuuluvat rauhanpuolueeseen... Vieläpä muuan yli tavallisen
luvunkin", lisäsi Pernilla rouva teennäisellä hämmennyksellä ja
luoden silmänsä maahan.

"Ketä tarkoitatte?"

"Herra Pietari Turenpoikaa!"

"Hänkin!"

"Luulen hänen tehneen sen minun tähteni."

"Ah, te olette tanskanmielinen."

"Niin olen!"

"Mutta Pietari herra on _ollut_ ruotsalainen."

"Hän on tehnyt käänteen kuten niin monet muutkin; tavallisesti me
naiset näytämme tietä."

"Entä sisarenne?"

"Hän myönsi minun olevan oikeassa."

"Kuolinvuoteellaan?"

"Niin", vastasi Pernilla syvästi punastuen.

"Kavahtakaa itseänne, pelaatte rohkeaa peliä!"

"Mitä tarkoitatte, hurskas äiti?"

"Näytätte pitävän hyvinä kaikkia keinoja, jotka vievät asettamaanne
maaliin."

"Eikö niin olekin?"

"Ei minun mielestäni."

"Luulin, ettei kirkko sitä ainoastaan sallinut, vaan vieläpä
käskikin."

"Siinä petytte!"

"Mutta, kunnianarvoisa äiti..."

Marmorikasvoille tuli eloa, raukeat silmät leimahtivat. "Missä
tarkoituksessa olette tullut tänne?" kysyi abbedissa. "Alan luulla,
ettette ole sitä tehnyt saadaksenne neuvoja ja valaistusta autuutenne
asioissa. Teidän mielipiteenne sopivat hyvin vähän yhteen meidän
mielipiteidemme kanssa, ja neuvon teitä etsimään täällä luostarissa
joltakin muulta sitä kannatusta, mitä ette tule koskaan saamaan
minulta!"

"Karkoitatteko minut pois?"

"Teidän itsenne tähden."

"Nytkö heti?"

"Olkoon teillä vapaus viipyä täällä huomispäivään."

"Sitä odotinkin teidän hyvyydeltänne." Abbedissa oli uudestaan
tarttumaisillaan kellonnauhaan, ja uudestaan esti Pernilla hänet
siitä.

"Pidätte kenties minua seikkailijattarena", sanoi hän.

"Ja minun täytyy tyytyä siihen, kunnes olen onnistunut vakuuttamaan
teidät siitä, että se asia, jonka puolesta tahdon antaa henkeni,
tarkoittaa ainoastaan maan onnea."

"Sitä ette voi!"

"Luuletteko sitten, että nuori Sten herra on luostarien ja kirkon
todellinen ystävä?"

"Minulla ei ole mitään syytä sitä epäillä."

"Mistä sitten johtui riita arkkipiispan ja edellisen valtionhoitajan
välillä?... Sanon teille, että he kaikin keinoin pyrkivät saamaan
käsiinsä yhtä hyvin hengellisen kuin maallisenkin vallan."

Abbedissa näytti epätietoiselta.

"Tanska sitä vastoin", jatkoi Pernilla rouva, "on kirkolle alamainen,
ja kuningas on sen uskollisin ystävä ja palvelija. Samoin tulisi
olemaan laita täälläkin; ilmoittakaa vain mitä etuja tahdotte, ja
nuori kuningas on ne myöntävä."

"Tyhjillä lupauksilla?"

"Nimikirjoituksellaan ja sinetillään!"

"Jotka hän tulevaisuudessa kieltää."

"Pyytäkää sitten heti mitä tahdotte, ja minä vastaan, että saatte
sen."

"Olette silloin sangen mahtava?"

"Koettakaa ensin ja päättäkää sitten."

"Sanokaa minulle mieluummin, mitä hän vaatii korvaukseksi."

"Ei paljoa..."

"Mitä sitten?"

"Teidän uskollisuuttanne ja ystävyyttänne."

"Se olisi maanpetos!"

"Eikö Kristian prinssi ole valittu Ruotsin kuninkaaksi, missä on
silloin petollisuus?"

Abbedissa epäröi kotvan... "Niin tärkeässä asiassa ei ole heti
tehtävä päätöstään", sanoi hän. "Minun on neuvoteltava..."

"Konfessorin kanssa!" puuskahti Pernilla.

"Omantuntoni kanssa", vastasi Märeta arvokkaasti. "Jääkää yöksi
luostarin vieraaksi. Huomenna annan vastaukseni joko itse tai
asiamiehen kautta." Nyt soi kello, ja kohta astui sisar Anna sisään.

"Jätän vieraamme sinun huostaasi", sanoi abbedissa.

Pernilla rouva teki syvän kumarruksen, ja Annan vihjauksesta poistui
hän huoneesta ennen tätä.

"Oletko kuullut?" kuiskasi abbedissa.

"Kaiken!"

"Tutkistele häntä."

"Kyllä koetan..."

"Kenties ovat kahdeksan tuhatta tukaattia käsissämme."

"Mutta hinta?"

"Mene, mene... Ratkaise minun puolestani."

Sisar Anna vei vieraan mukanaan erääseen huoneeseen, joka oli
sisustettu vieraiden vastaanottamista varten. Istuimet oli täällä
päällystetty silkillä, kallisarvoinen matto peitti lattian, ja
seinillä riippuivat seinäverhot, jotka taidokkaat kädet olivat
luostarissa valmistaneet.

Vierasta odotti katettu pöytä, ja Pernilla rouva tunnusti itsekseen,
että sekä ruokalajit että viini vetivät vertoja parhaimmille mitä voi
saada.

Sisar Anna hoiti itse tarjoilua; mutta tapa, jolla hän teki sen, pani
Pernillan epäilemään, eiköhän hänellä vain ollut jalosukuinen neitsyt
edessään. Hän paloi halusta tietää sen.

"Ettekö tahdo ottaa osaa ateriaani, hurskas sisar?"

"Kiitän teitä, mutta se on vastoin luostarisääntöjä".

"Täällä eletään hyvin."

"Vierasta täytyy kunnioittaa."

"Mutta talonväki..."

"Tyytyy yksinkertaisempaan ruokaan."

"Juotte kai viiniä?"

"Se on ainoastaan sairaita ja vieraita varten", sanoi sisar täyttäen
lasin uudelleen.

"Kiitän teitä, mutta pelkään melkein, että se päihdyttää..." Hän
piti lasia ylhäällä valoa vasten. "Sellaista viiniä saa ainoastaan
luostarissa... Kas, kuinka se säkenöi! Maljanne!"

"Suuri kiitos!"

"Ette ole sanonut minulle nimeänne."

"Sisar Anna."

"Tarkoitan maallista nimeänne."

"Sen olen unhottanut; se on liian halpa muistettavaksi."

"Tiedätte kyllä, että on nimiä, joilla on sangen hyvä kaiku."

"Kuten esimerkiksi Oxenstjerna..."

"Mainitkaa useampia."

"Minä en tunne ketään."

"Olettehan sentään syntyisin tästä maasta?"

"En!"

"Ettekö?... Tanskasta kenties?"

Anna käänsi päänsä pois vastaamatta mitään.

Pernillan silmät loistivat viinistä ja iloisesta hämmästyksestä.
"Hyvä, erittäin hyvä!" sanoi hän hiljaa.

Neitsyt korjasi ruuat pöydältä ja järjesteli sen jälkeen huonetta.
"Tahdotteko, että otan tänne ompelukseni, vai oletteko mieluummin
yksin?" kysyi hän.

"Olisin teille kiitollinen, jos tahtoisitte olla täällä", vastasi
Pernilla.

Anna otti esille taidokkaan reikäompeluksen ja askarteli äänetönnä.

"Täällä on niin sievää kuin rouva Kristina Gyllenstjernan kotona",
puuskahti Pernilla rouva, joka uteliaasta katseli ympärilleen.

"Oletteko ollut siellä?"

"En, mutta te?"

"Minä, joka olen niin halpa!"

"Mutta olettehan ollut Kööpenhaminassa?"

"Hyvin mahdollista!"

"Oletteko nähnyt kuningattaren?"

"Kummanko?"

Pernilla nauroi... Viinikö lienee vaikuttanut vai mahtoiko hän
tosiaankin ymmärtää väärin tarkoituksen; hän kuiskasi äkkiä Annalle:
"Dyvekan!"

Tämä hätkähti, mutta malttoi mielensä ja oli olevinaan kuin ei olisi
kuullut mitään.

"Hän se oikeastaan on kuningatar."

"Vai niin!"

"Hän, tai oikeastaan äiti, Sigbrit rouva."

"Sitä en tiennyt."

"Ettekö ole ollut siellä pitkiin aikoihin?"

"En."

"Tahdotteko palvella minua?"

"Riippuu asianhaaroista."

"Minä maksan hyvin!"

"Mitä minun on tehtävä?"

"Urkittava!"

"Ja sitten?"

"Ilmoitettava minulle!"

"Mitä?"

"Kaikki, mikä voi koitua Tanskan eduksi."

"Mitä se on?"

"Ennen kaikkea tahdon tietää abbedissan sisimmät ajatukset."

"Hän ei sano niitä."

"Sanoo kyllä rippi-isälleen."

"Luultavasti."

"Onko se konfessori?"

"Minun ei ole lupa sitä sanoa."

"Huomaan, ettei teihin ole luottamista."

Anna ei vastannut mitään, ja Pernilla pelkäsi paljastaa itseään...
Muutamain minuuttien kuluttua sanoi edellinen:

"Onko Sigbrit myös kaunis?"

Hänellä on joku tuuma mielessään, mietti Pernilla, täytyy mennä häntä
vastaan. "Sigbrit rouva oli tavattoman kaunis siihen aikaan, kun hän
oleskeli Ruotsissa..."

"Sanotaan, että hän on hyvin viisaskin."

"Viisaampaa naista ei ole. Mutta hän vihaa aatelistoa ja ylhäisiä,
erittäinkin Ruotsin."

"Miksi niin?"

"Eräs ylhäinen herra on hänet pettänyt."

"Ja aikooko hän nyt kostaa kaikille?"

"Niin, ja verisesti."

"Voiko hän sen myös tehdä?"

"Hän ei valikoi keinoja."

"Ja etsii välikappaleita -- yksin luostareistakin?"

"Hän maksaa hyvin!"

"Antaako hän kahdeksan tuhatta tukaattia?"

"Kahdeksan tuhatta...?"

"Niin, vähemmästä en palvele häntä."

"Mitä voitte tarjota vastikkeeksi?"

"Myyn sieluni! Eikö hän juuri sitä tahdo ostaa?"

"Onko se niin paljon arvoinen?" kysyi Pernilla katkeroituneena.

"Riippuu kysynnästä!" vastasi Anna. "Tarvitsen sen summan, en
suurempaa enkä pienempää."

"Mihin tarkoitukseen?"

"Se on minun salaisuuteni."

"Voitteko tehdä vastaavia palveluksia?"

"Mitä palveluksia olisi tehtävä?"

"Toteltava meidän tahtoamme!"

"Ja kenties menetettävä henkensäkin?"

"Jos niin tarvitaan!"

"Se aina vapauttaisi teidät pitämästä antamianne lupauksia!"

"Sinä tahdot vetäytyä pois."

"Minä asetan ehtoni."

"Mutta sinä voit pettää minut, kun olen mennyt."

"Ettekö tekin voi antaa minua ilmi?"

"Niin, sen voin tehdä ja teenkin, jos..."

"Vaikenemme kyllä molemmat."

"Kas, tässä!" sanoi Pernilla rouva ja otti esiin sormuksen; "piilota
tämä. Lähetä se minulle, kun sinulla on jotakin ilmoitettavaa, ja
minä tulen varmasti."

Anna otti sormuksen ja pani sen pieneen vaatepussiin, jota hän kantoi
povellaan. Sen jälkeen jatkoi hän ompelemistaan virkkamatta sanaakaan.

Pernilla katseli häntä kummissaan. "Suostutko ehdotukseeni?" kysyi
hän.

"En tiedä, aikapahan näyttää."

"Mutta sinä olet ottanut sormuksen!"

"Tahdotteko saada sen takaisin?"

"En!... Mutta minä tahdon puhutella konfessoria."

"Se käynee vaikeaksi."

"Etkö voi ilmoittaa hänelle?"

"Sisarilla ei ole mitään yhteyttä veljien kanssa."

"Mutta teillä on salateitä."

"Niille tarvitsee sirotella kultaa!"

Pernilla otti yhden tukaatin ja pani sen pöydälle. Sisar näki sen ja
kohotti kummissaan katseensa.

"Eikö se riitä?"

"Ei!"

"Kuinka monta haluat!"

"Kahdeksan tuhatta!"

"Ei, tämä on rajatonta hävyttömyyttä!" Ja tuohtunut nainen otti
tukaatin ja alkoi juosta huoneessa edestakaisin.

Samassa soitettiin iltamessuun. Anna nousi heti, toivotti rauhallista
yötä ja lähti. Pernilla rouva katsoi epäröiden hänen jälkeensä;
lähtisikö hänkin messuun ja samalla tiellä kenties voisi valmistaa
tilaisuuden tavata konfessoria?... Tuumasta ei tällä kertaa tullut
tointa, sillä ovi osoittautui olevansa lujasti lukossa eikä
kolkutusta kuultu; kaikki sisaret olivat kirkossa, sieltä kuului
laulu hiljaa ja juhlallisena; se anoi taivaan rauhaa levottomille
ihmissieluille, mutta tämä rauha ei tullut Pernillan osaksi; hän
jatkoi kävelyään edestakaisin, riihottomasti harmissaan turhasta
matkasta ja siitä, että oli antanut puijata itsensä, hän, joka oli
puijannut niin monta... Ja heidän etunenässään Hemming Gaddin ja
Pietari Turenpojan... Niin uskomattomalta kuin se voi näyttääkin,
oli laita tosiaankin niin, että viisas, valistunut ritari, surun
valtaamana jalon emäntänsä manalle menosta ja kiitollisena siitä
huolenpidosta, jota Pernilla oli hänelle omistanut, vähitellen ja
aivan tietämättään salli kietoa itsensä niihin verkkoihin, joita
Pernilla kutoi hänen ympärilleen. Hän oli siinä lujassa uskossa,
että ne uudet onnettomuudet, jotka uhkasivat isänmaata, vaara, joka
koitui hallituksen uskomisesta tuskin kahdenkymmenenvuotiaalle
nuorukaiselle, ne saivat hänet liittymään rauhanpuolueeseen. Että
Pernilla oli suurennellut vaurioita ja esittänyt vaaran paljon
uhkaavampana kuin se oli, sen hän olisi kieltänyt, jos joku olisi
häneltä sitä kysynyt. Pernilla oli tuskin koskaan ilmaissut omaa
mielipidettään, vaan ainoastaan kysellyt hänen mieltään ja sen
jälkeen tehnyt hänen ajatuksensa omikseen.

Hän ei ollut koskaan ennen uskonut, että Pernilla oli niin viisas
ja samalla kertaa niin hento ja rakastettava; nainen: hän sai hänet
häpeämään sitä kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, jota oli ennen
osoittanut; hänen vaalintansa sulostutti hänen yksinäistä elämäänsä.
Jossain määrin hyvittääkseen tämän katsoi hän velvollisuudekseen
tehdä myönnytyksiä Pernilla rouvalle, ja tämähän pyysi ainoastaan,
että hän uskoisi hyvää Tanskan maasta ja kansasta...

Niin pitkälle oli Pernilla ehtinyt... Itsekseen hän nauroi ritarin
yksinkertaisuudelle; tämä vaipui hänen silmissään sitä alemmaksi,
mitä enemmän taipui hänen tahtonsa mukaan; mutta vielä riemuitsi
hän voitostaan ja odotti kärsimättömästi Hemming Gaddin palaamista
isänmaahan, valjastaakseen hänetkin voittovaunujensa eteen. Hän
välitti vähät siitä, että hänen oma herransa alkoi kallistua
sotapuolueeseen, ei niin, että hän teki jonkun tavallisista
käänteistään, mutta hän ilmaisi niin suurta tyytymättömyyttä
tanskalaisiin ja puhui niin suurella kunnioituksella ja ihailulla
nuoresta herra Sten Sturesta, että saattoi ennustaa tulevaa
rintamanmuutosta.

Mutta, kuten sanottu, Pernilla ei pitänyt herraansa niin
tärkeänä, että olisi kiinnittänyt häneen huomiota. Hän oli kerran
Kööpenhaminassa vieraillessaan tosiaankin tehnyt tuttavuutta Sigbrit
rouvan kanssa, ja nämä molemmat sisarussielut olivat yhdessä
laatineet sen suunnitelman, joka Pernillan oli nyt pantava toimeen.

Tehdä luostarit suosiollisiksi tanskalaiselle hallitukselle, se oli
samaa kuin avata varmin ja oikoisin tie viholliselle; niiden vaikutus
oli yhtä suuri yli koko maan: se tunkeutui ikäänkuin ilmassa niin
hyvin matalaan majaan kuin palatsiinkin. Sigbrit rouva käsitti sen,
hän antoi sentähden kultaa ja ennen kaikkea lupauksia tarkoituksen
edistämiseksi. Nuori kuningas hyväksyi kaikki hänen ehdotuksensa, ja
Pernilla rouva sai melkoisia summia käytettäväkseen.

Vadstena oli tärkein, suurimmassa arvossa pidetty luostari,
ja monet sen abbedissoista olivat tehneet itsensä tunnetuiksi
tanskalaisista mieltymyksistään. Märeta rouvasta ei oltu varmoja,
sentähden oli Pernillan urkittava ilmi hänen mielensä; mutta hän
antoi alusta alkaen iskun itselleen ja herätti ainoastaan epäluuloa
ja vastenmielisyyttä. Vilppi ja viekkaus olivat ainoat hänen
käyttämänsä keinot, mutta täällä eivät ne olleet auttaneet mitään:
hänet oli voittanut viekkaudessa kaksi naista, joille hänen tulonsa
oli odottamaton... Tämä ajatus ajoi unen hänen vuoteestaan, ja kun
hän vihdoin vaipui levottomaan unenhorrokseen, oli hän unissaan
seisovinaan suurella torilla vieraassa kaupungissa, suunnattoman
ihmisjoukon ympäröimänä. Keskellä toria oli mestauslava ja sillä --
piispa Hemming Gadd. Hän näki kuinka pyöveli tahtoi solmia siteen
tämän silmien eteen ja kuinka tämä repäisi sen pois ja heitti sen
ammottelevaan väkijoukkoon ja huusi viitaten Pernillaan: "Tuolla
on se, joka on saanut minulle tämän häpeän, joka on syypää siihen,
että minä kuolen isänmaani kavaltajana!" Mutta Pernilla ei ollut
mitään huomaavinaan; hän katseli ympärilleen samoin kuin muutkin,
keksiäkseen, kehen hän viittasi.

"Minä vihaan Tanskaa kuolemaan saakka!" huudahti piispa. "Jumala
siunatkoon ja varjelkoon Ruotsia!"... Nyt lyötiin rumpua, jotta
hänen puheensa estyisi kuulumasta, mutta hän vain nauroi sille, ja
mahtavan äänensä koko voimalla hän huudahti: "Hyvästi, kurja maailma!"
Sen jälkeen laski hän päänsä pölkylle, valkoiset hapset liehuivat
tuulessa, mestauspiilu välähti, se putosi, ja pää vieri maahan...
Se vieri aina Pernillan jalkoihin, hänen täytyi katsoa vanhoihin,
ryppyisiin kasvoihin... Puoliavoimet huulet, jotka olivat lausuneet
niin monia merkillisiä sanoja, olivat nyt muuttuneet sinertäviksi...
Mutta silmät näyttivät tahtovan lävistää hänet, eikä hän voinut
paeta, jalat olivat kuin naulatut kiinni maahan, hänen täytyi
seista paikoillaan ja katsoa näihin sammuneihin silmiin... Se oli
hirveä piina... Hän vääntelehti päästäkseen pois sieltä, hän tahtoi
huutaa apua, mutta kieli teki tenän... Hän kärsi hornan tuskia...
Hän teki epätoivon ponnistuksen... Vihdoinkin pääsi huudahdus hänen
vapisevilta huuliltaan ja -- hän heräsi.

Oli valoisa päivä.

Samassa astui sisar Anna sisään.

"Otaksun, että olette nukkunut hyvin?" sanoi hän.

"En, olen nähnyt mitä hirveimpiä unia ja kamalimpia näkyjä."

"Sepä ikävää."

"Se oli kai viinin vaikutusta."

"Unet voivat myös olla merkkejä."

"Minä en usko moista."

Sisar Anna pani kellon pöydälle ja sanoi, että rouva sai soittaa, kun
tahtoi syödä aamiaista. Sen jälkeen aikoi hän mennä.

"Milloin voin tavata abbedissaa?"

"Minä kysyn häneltä."

"Kohta sen jälkeen tahdon lähteä matkalle."

"Kello on nyt yhdeksän."

"Lähden yhdentoista aikaan."

"Ilmoitamme kyllä palvelijoillenne."

Sisar Anna meni, mutta Pernilla rouva ei voinut vapautua unestaan.
Kamalat silmät tuijottivat yhä häntä kohden, eikä hän olisi mistään
hinnasta maailmassa enää jäänyt toiseksi yöksi luostariin.

Ainoa nunna, joka näyttäytyi, oli sisar Anna; hän piti huolta hänen
palvelemisestaan ja vastaili kysymyksiin ainoastaan yksikantaan.

Aamiaisen jälkeen uudisti Pernilla pyyntönsä saada tavata abbedissaa.

"Hän käskee ilmoittaa, ettei hän tänään voi ottaa vastaan ketään",
sanoi Anna.

"Mutta kenties huomenna?"

"Onhan teillä vapaus jäädä odottamaan."

"Aikani ei valitettavasti sitä salli", vastasi Pernilla. "Ja minä
luotan sormukseeni."

"Minä lähetän sen kerran."

Niin he erosivat. Pernilla oli harmista halkeamaisillaan, ja kun hän
ratsasti ulos luostaripihasta, tunsi hän luostaria kohtaan kaikkea
muuta kuin suopeita tunteita. Hän ratsasti talon nurkan ympäri ja oli
juuri lähtemäisillään torin poikki, kun huomasi erään munkin, joka
tuli luostarin toiselta puolen.

Oli silmänräpäyksen asia heittäytyä alas ratsultaan ja jättää
se palvelijoille. Pernilla riensi munkkia vastaan läähättäen:
"Kunnianarvoisa isä!"

"Mitä haluatte, tytär?"

"Isä Laurentius!"

"Rouva Pernilla Klauntytär!"

"Olette siis jälleen kotona?"

"Kuten näette!"

"Olisinpa sen tiennyt!"

"Mitä silloin?"

"Silloin olisin heti kääntynyt teidän puoleenne."

"Voinko siis tehdä jotakin?"

Viekkaus ei ollut auttanut mitään. Pernilla jätti nyt kaiken
teeskentelyn ja sanoi kursailematta:

"Eikö Vadstenan luostarin täydy hänen pyhyytensä paavin ja Ruotsin
kirkon etujen tähden kaikin voimin edistää unionia Tanskan kanssa?"

"Tai rauhanystäviä."

"Eikö se ole samaa?"

"Ei suinkaan."

"Tarkoitatteko, että kirkko saisi suurempia etuja rauhanystäviltä?"
kysyi Pernilla kummissaan.

"Sitä tarkoitan!"

"Riippuu siitä kuka tarjoaa enimmän!"

"Sehän se ratkaisee."

"Tanskan kuningas antaa juhlallisia lupauksia."

"Kirkolla on monia nälkäisiä suita, se ei voi sentähden tyytyä
lupauksiin."

"Kultaa siis!"

"Mieluimmin kultaa!"

"Kaikki tehdyt palvelukset palkitsen runsaasti."

"Mutta käsirahat?"

"Annan teille sata tukaattia."

"Kahdeksan tuhatta, ja me olemme teidän!"

Pernilla oli aivan kuin puusta pudonnut. Ilvehdittiinkö hänen
kanssaan... vai miksi hänen korviaan aina kuumennettiin tällä
sanalla?... "Pidätte palvelustanne hyvässä hinnassa, isä", sanoi hän
sangen terävästi. "Mutta luulenpa, että olette taipuvainen tinkimään,
melkoisesti tinkimään."

"Ei hitustakaan!"

"Silloin emme puhu siitä enempää." Ja sanomatta edes jäähyväisiä
palasi Pernilla hevosensa luo, nousi ripeästi satulaan ja ratsasti
kaupungista, yhtä ymmällä kuin suutuksissaan siitä, mitä oli
tapahtunut.

Isä Laurentius seisoi yhä samalla paikalla; hän katsoi
ratsastajattaren jälkeen ja jupisi itsekseen:

"Hänestä voisi tulla välittäjä... kylvö on tehty, meidän on annettava
aikaa, jotta se ehtii orastamaan."

Verkkaisin askelin jatkoi hän matkaansa eräälle sivukadulle, josta
kuului reipas vasarain kalke sepän pajasta; ja kauas näkyivät
säkenet, jotka sinkoilivat ilmaan, kun tulipunaista rautatankoa
hartiavoimin muokattiin alasimella.

"Jumalan rauhaa, mestari Elias!"

"Kaikki pyhimykset! Isä Laurentius!" Ja seppä heitti vasaran syrjään,
temmaten lakin päästään.

"Äsken kotiutunut! Sentähden minua miellyttää hieman katsella
ympärilleni täällä rakkaassa Vadstenassa."

"Täällä on kai hyvin vähäpätöistä verraten siihen ihanuuteen, mitä
kunnianarvoisa isä on nähnyt?"

"Tosin kyllä; mutta kellekäpä ei kotikuusi suloisimmin humisisi, vai
kuinka, mestari?"

"Tietysti!" vastasi tämä raapien korvallistaan. "Vaikka voihan
silläkin olla puolensa jos toisensakin."

"Luulin, että teillä on onnellinen koti?"

"Ei mitään syytä valittamiseen! Eukko on hyvä ja tyttö samaten!...
Kenties liiankin hyvä muutamain mielestä", lisäsi hän ja pyyhki
nokisella työmekkonsa hihalla hikistä otsaansa, jolle siten tuli yhä
enemmän taikamaisia salamerkkejä.

"Kuinka vanha tyttärenne on?"

"Äsken täyttänyt viisitoista."

"Tiedonhaluinen?"

"Liiaksikin säätyynsä nähden."

"Antaa hänen päästä maailmaan!"

"Eukko ei tahdo..."

"Riippuu kai..."

"Aivan niin! Hän pelkää maailman armottomia käsiä."

"Voisin tehdä erään ehdotuksen."

"Vai niin!" vastasi seppämestari jotensakin kylmäkiskoisesti. Katse,
jonka hän heitti isä Laurentiukseen, näytti melkein sanovan: "Olen
saanut sellaisista kyllikseni."

Toinen ymmärsi heti tarkoituksen: "Se ei ole alkuaan minun -- vaan
abbedissan."

"Abbedissan? Se on toinen asia. Sellaista kunniaa ja onnea kuin että
Kaarina pääsisi luostariin ja saisi oppia siveyttä ja tapoja... pyhä
Santa Birgitta, sitä emme ole konsanaan uskaltaneet ajatella."

"Ajatelkaa nyt!"

"Eikö kunnianarvoisa isä tahtoisi mennä sisälle ja ilmoittaa itse
heille tämän onnen?"

"Sen teen mielelläni."

Isä Laurentius oli tosiaankin utelias näkemään nuorta tyttöä, ja sitä
paitsi oli hänellä omat tuumansa.

Elsa muori otti hänet vastaan jo portaissa; hän oli nähnyt isän
menevän pajaan ja aavisti, että tämä tahtoi tavata häntäkin,
vaikkakin hän erehtyi käynnin syyhyn nähden.

Kun hän polvistui suutelemaan kunnianarvoisan isän lievettä, laski
tämä siunaten kätensä hänen päälaelleen ja seurasi häntä sitten
kamariin.

Siellä seisoi Kaarina, ja isä Laurentius hämmästyi aikalailla.
Suloisempaa näkyä ei voinut päästä katselemaan. Sielukkaat silmät,
joita väliin peittivät pitkät ripset, korkea otsa, hieno nenä,
hymyilevät purppurahuulet, jotka avautuessaan paljastivat kaksi
helmiriviä kauniine kaiteineen, pieni, soma, leuka, poskien pehmeä
pyöreys ja kasvojen koko ihastuttava soikio oli vaalean hiuskehyksen
ympäröimänä. Isä Laurentius ei ihmetellyt nuoren Pentin rakkautta,
ja hän tunsi melkein olevansa taipuvainen antamaan veli Mathiaalle
anteeksi.

Tyttö oli luultavasti tottunut siihen, että häntä ihailtiin, sillä
munkin eleet eivät häntä vähimmässäkään määrin hämmästyttäneet;
hymyillen katseli hän isä Laurentiusta ja näytti sydämensä pohjasta
nauttivan tämän kummastuksesta.

"Pian, Kaarina, nouda haarikka kirsimarjajuomaasi", käski äiti.
"Pyydämme kunnianarvoista isää sitä maistamaan."

Tyttö riensi ulos täyttämään käskyä, mutta ensin heitti hän katseen
ulos kadulle; näytti kuin hän olisi odottanut jotakin.

Heti hänen mentyään riensi Elsa vastakkaiselle ovella ja pilkisti
avaimenreiästä sisään.

"Jalo ritari makaa vielä", sanoi hän.

"Makaa?... Onko hän sairas?"

"Hän ei tullut kotiin ennenkuin aamulla."

"Missä hän on sitten viettänyt yönsä?"

"Minä en tiedä -- mutta..."

"Puhukaa ujoilematta, Elsa muori."

"Hän oli juovuksissa!"

"Onko se mahdollista!"

"Ei hän tahtonut mennäkään levolle. Onneksi oli mieheni jo mennyt
pajaan, niin ettei hän tiennyt mitään..." Hän keskeytti sammaltaen.

"Te salaatte jotakin, Elsa muori."

"Kaarina parkani."

"Ihastuiko ritari häneen?"

"Onnettomuudeksi!"

"Kertokaa..."

"Kaarinan täytyi piiloutua kellariin, ja vasta sitten kun ritari oli
turhaan etsinyt häntä, voin hänet saada menemään levolle."

"Onko Kaarina nyt mennyt kellariin?"

"Kyllä, kirsimarjajuomaa noutamaan."

"Sulkekaa hänet sitten uudestaan sinne, kunnes olemme päättäneet
keskustelumme, -- mutta tehkää se heti."

"Tahdon sanoa hänelle, että ritari on ylhäällä jälleen, niin hän jää
sinne vapaasta tahdostaan." Elsa riensi täyttämään saamaansa käskyä.

Isä Laurentius oli keksinyt Kaarinan kadulle tähystelevän katseen;
hän tiesi, että juuri tähän aikaan oli odotettavissa tavallinen
vierailu luostarista, ja muutamien minuuttien kuluttua havaitsikin
hänen tarkka katseensa veli Mathiaan ja Pentti teinin, jotka
lähestyivät nopeasti, kummallakin kirja kainalossaan. Tämän johdosta
hän lähettikin Elsa muorin sulkemaan nuoren tyttärensä kellariin.

Elsa palasi muutamain sekuntien kuluttua. "Tyttö oli iloinen
saadessaan jäädä sinne", sanoi hän.

"Pidä nyt yhtä kanssani kaikessa!" kuiskasi isä Laurentius.

Molemmat uudet vieraat astuivat sisään ja näyttivät joutuvan aika
hämilleen nähdessään Laurentiuksen.

Elsa ei hänkään ollut vähemmässä määrin ymmällä; hän ei oikein
tiennyt, kuinka käyttäytyä.

Laurentius katsoi vuorotellen toisesta toiseen; hän nautti heidän
hämmennyksestään. "Ette kai tiedä, mitä on tapahtunut?" sanoi hän
veli Mathiaalle.

"En, mitä sitten?"

"Elsa muorilla on ylhäisiä vieraita."

"Ketä sitten?"

"Herra Erik Abrahaminpoika (Lejonhufvud)."

"Vai niin!"

"Siitä voi koitua hänen talolleen monia ja suuria etuja."

"Erik herra on Ruotsin kavaltaja."

"Naimisensa kautta Paul Laxmandin tyttären kanssa tuli hänestä
Tanskan kuninkaan mies."

"Paul Laxmand, hänhän joutui epäsuosioon."

"Hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon."

"Ja Erik herran emäntä on kuollut aikoja sitten; kenties hän nyt
onkin siitä syystä niin nuoren kuninkaan suosiossa."

"Miksi tulee hän tänne?"

"Sanotaan, että hän aikoo mennä luostariin."

"Ja sentähden..."

"Hän tahtoo uskotella meille, että hän on sentähden tullut tänne",
lisäsi Laurentius.

"Uskotella?"

"Asianlaita on se, että hän on mitä hurjimmin hurmaantunut nuoreen
Kaarinaan..."

"Vastahan hän on nähnyt hänet eilen..."

"Huhut, juorut...! Kaarinan tähden hän on tullut tänne, ja hehku on
leimahtanut ilmiliekkiin..."

"Pyhä neitsyt!"

"Kuka pelasti hänet?" huudahti Pentti, kalpeana kauhusta ja
mielenliikutuksesta.

"Elsa kääntyi minun puoleeni... Minä sen tein!"

"Missä hän on nyt?"

"Se on minun salaisuuteni!"

"Tiedättehän sen tekin, rakas äiti?" kysyi veli Mathias
liikutuksella, jota hän ei voinut salata.

"Kyllä, minä tiedän sen!"

"Ettekö tahdo uskoa sitä minulle?"

"Sitä en uskalla."

Pentti seisoi kalmankalpeana; ei sanaakaan päässyt hänen
yhteenpuristuneilta huuliltaan.

"Elsa on vannonut vaikenevansa ja hänen täytyy pitää valansa",
puuttui Laurentius ankarasti puheeseen. "Mitä tyttöön tulee, täytyy
sen ilahuttaa teitä molempia, että hän on päässyt varmaan turvaan,
samoin kuin hän minun kauttani kiittää teitä molempia saamastaan
opetuksesta; jos hänestä vastaisuudessa tulee luostarineitsyt, on se
koituva hänelle suureksi siunaukseksi."

"Niin olen minäkin ajatellut!" huokasi Mathias.

"Tahdotteko nyt jättää meidät! Minulla on vielä jotakin sanottavaa
Elsalle, mutta se voi tapahtua ainoastaan kahdenkesken ja
salaripissä."

Mathias ja Pentti lähtivät, molemmat syvästi masentuneina.

Laurentius riensi sulkemaan oven ritarin huoneeseen, niin ettei hän
voinut tulla ulos. "Kutsu heti tänne miehesi ja tyttäresi", käski hän
Elsa muoria.

Tämä riensi ulos ja palasi heti takaisin Kaarina mukanaan. Muutamia
minuutteja myöhemmin astui seppäkin sisään.

Kaarinan posket hehkuivat helakanpunaisina; hän näytti tuntevan
tulvehtivaa iloa.

Isä Laurentius ei voinut käsittää syytä siihen, mutta ei hänellä
ollut aikaa sitä ajatellakaan; täytyi toimia ja toimia ripeästi.

"Tein erehdyksen", sanoi hän, "kun taivutin Elsa muorin ottamaan
vieraan ritarin taloonsa; tunnen ylen vähän maailmaa, kun unhotin,
ettei karitsa käyskentele rauhassa, kun susi on saanut sen
näkyviinsä. Nyt tahdon kuitenkin korjata, mitä olen rikkonut, ja jos
Kaarina voi vauriotta tulla luostariin tänä iltana messun jälkeen,
menen takaukseen, että abbedissa on ottava hänet hoiviinsa."

Vanhemmat voivat tuskin löytää sanoja ilmaistakseen kiitollisuuttaan,
mutta Kaarina ei näyttänyt ottavan siihen osaa.

"No, tyttö, etkö kiitä?"

"En minä tahdo ruveta nunnaksi..." mutisi hän hiljaa kaulahuivinsa
nipukkaa nypelöiden.

"Tyhmä lapsi, voiko suurempaa onnea tulla osaksesi?" kysyi äiti.

"Jaloimmat rouvat ja neitsyet tavoittelevat sitä", lisäsi isä Elias.

Kaarina ei virkkanut sanaakaan, mutta puna läikehti hänen poskillaan.

"Täytyy kulua vuosia ennenkuin siitä voi olla kysymystä", sanoi
Laurentius; "nyt on hänet ensin pelastettava uhkaavasta vaarasta."

"Messun jälkeen vien hänet kirkosta mukanani ylös luostariin", sanoi
Elsa.

Perheen siunausten saattamana palasi Laurentius luostariin. Elsa
muoria kiellettiin ilmoittamasta ritarille hänen käynnistään.

Luostariin palattuaan kutsutti munkki heti Pentin luokseen, tämä oli
menetellyt suorastaan vastoin hänen tahtoaan ja käskyään ja häntä oli
sentähden rangaistava.

Suuri oli hänen hämmästyksensä nuorukaista nähdessään. Tavallisesti
niin raukeat silmät säteilivät ilosta, poskilla oli raikas puna, hän
kantoi päänsä pystyssä; koko mies oli saanut voimaa ja jäntevyyttä...
Mitä maksoi puhua hänelle rangaistuksesta, se ei häntä lainkaan
liikuttaisi.

Laurentius kysyi sen sijaan: "Mitä on tapahtunut?"

Silloin vaipuivat silmät maahan ja pää painui.

"Pentti!"

"Isä!"

"Sinä et vastaa."

"Sallikaa minun vaieta!" Hän kohotti rukoillen katseensa, ja molemmat
silmät olivat täynnä kyyneliä.

"Oletko antanut muita lupauksia kuin minulle?"

Nuorukainen lankesi polvilleen. "Anteeksi, anteeksi!"

"Puhu! Käsken sinua!"

"Hän on vannonut minulle ikuista rakkautta!"

"Milloin?"

"Äsken, kun olimme siellä!"

"Ethän sinä voinut tavata häntä."

"Kun meidän piti palata kotiin, tarttui liepeeni erääseen
kellarinluukkuun, kuten luulin; kumarruttuani alas irroittaakseni
sen, kurottautui hän ylös minua kohden. 'Uskollista rakkautta aina
kuolemaan', kuiskasi hän. 'Aina kuolemaan!' toistin minä".

Laurentius pani käden silmilleen; mitä hän oli tahtonut estää, sitä
hän oli sen sijaan edistänyt.

"Totista veljen ja sisaren rakkautta", huudahti hän innotellen, katse
suunnattuna taivasta kohden. "Kaarina ei rupea koskaan nunnaksi."

"Kyllä, jos hänellä on kutsumusta siihen."

"Jääkö hän tänne luostariin?"

"Sitä en tiedä."

"Hän ei saa enää nähdä häntä."

"Minä lähden vartioimaan kellarin edustalle."

"Hän ei ole enää siellä!"

"Poissa jo?"

"Ja varmassa turvassa!"

"Sisarluostarissa?"

"Se on varmin ja tyynin satama syntisen maailman rajusäitä vastaan!
Kirkossa saat aina kohdata hänet ja sieltä on teidän yhteinen
ylistyslaulunne kohoava pyhälle neitsyelle... saatte kuulla toistenne
askeleet, toistenne hiljaiset huokaukset ja, sinä alttariaitiosta,
hän lehteriltä, toivottaa toisillenne pyhän neitsyen siunausta ja
autuasta rauhaa, jota hän yksin antaa."

Pentti tunsi aivan kuin huumausta, hän imi sieluunsa tätä suloista
myrkkyä... Voisiko hän ajatellakaan luostarin jättämistä niin
kauan kuin Kaarina oli täällä... Mahdotonta, mahdotonta!... Jos
Kaarina päätti jäädä tänne, silloin tahtoi hänkin tehdä niin, sillä
ainoastaan hänen läheisyydessään tahtoi hän elää ja -- kuolla!

Isä Laurentius saattoi nyt huoletta jättää hänet; siinä
haltioitumistilassa, jossa nuorukainen oli, ei ollut mitään
pelättävää; ja hänen täytyi ajatella Kaarinan saattamista turvaan.

Laurentiuksen tehtävänä oli ilmoittaa konfessorille ne asiat, jotka
olivat alistettavat abbedissalle; tämä saattoi sitten, joko itse
tai yhdessä anojan kanssa, esittää asian. Mutta milloin konfessori
ei ollut saapuvilla, oli Laurentiuksen, hänen lähimpänä miehenään,
mieskohtaisesti pyrittävä abbedissan puheille. Jo edellisenä päivänä
oli hän aikonut tehdä sen, mutta konfessori oli aina saapuvilla.

Nyt lähetti hän erään veljistä ilmoittamaan konfessorille, että jalo
ritari herra Erik Abrahaminpoika oli saapunut kaupunkiin ja asettunut
asumaan seppä Eliaanpojan luo; aivan liian vaatimaton asunto niin
ylhäiselle herralle.

Konfessori oli aivan samaa mieltä ja lähti heti tarjoamaan ritarille
arvokkaampaa asuntoa luostarista. Nyt oli tie Laurentiukselle avoinna
ja hän lähti sisarluostariin.

Abbedissa näytti hänestä melkein heikommalta kuin edellisenä päivänä.
Kuinka monet kerrat olikaan hän mietiskellyt tämän naisen elämän
salaisuutta; kukapa ei nähnyt, että sellainen oli olemassa, mutta
mikä?... Hän ei ollut ilmaissut sitä edes ripissäkään, minkä isä
Laurentius tiesi konfessorin kautta; mutta hän toivoi voivansa päästä
sen perille tavalla tai toisella... Ne kokeet, joita hän oli tähän
asti tehnyt, olivat kaikki epäonnistuneet; nyt oli hänen koetettava
uutta keinoa.

"Kunnianarvoisa äiti", sanoi hän, "minä tulen pyytämään suurta
suosiota."

"Kenelle?"

"Lapselle, nuorelle tytölle, jota uhkaa suuri vaara."

"Onko hän yksin maailmassa?"

"Hänellä on vanhemmat, mutta he eivät voi mitään." Sitten kertoi
hän Kaarinan tavattomasta kauneudesta, kuinka muuan vieras ritari
oli ihastunut häneen eikä suinkaan haikailisi viedessään hänet
väkivallalla mukanaan.

"Se ei koituisi hänelle hyväksi", huudahti Märeta vihastuneena.
"Välttääkseen kaikkia riitoja saa tyttö tulla tänne; kun ritari on
matkustanut pois, saa hän palata vanhempainsa luo."

"Ei, jalo rouva, sitä ei hän saa."

"Miksei?"

"Siksi, että muuan nuori, vielä vihkimätön luostariveli on
mielettömästi rakastunut häneen."

"Vielä vihkimätön, sanotte -- mikä estää sitten häntä lähtemästä
luostarista?"

"Hänestä lupaa tulla veljeskuntamme kaunistus."

"Se tulee hänestä ainoastaan silloin, jos hän vapaasta tahdostaan ja
koko sielustaan antautuu siihen."

"On vielä toinenkin syy."

"Ja se on?"

"Hän on avioton lapsi!"

"Vaikkapa!"

"Hänen äitinsä on luovuttanut hänet luostarille."

"Sovittamaan, mitä äiti itse on rikkonut?"

"Niin kyllä!"

"Julmaa, sydämetöntä! Äidin nimi?"

"Kirsti Gyllenstjerna."

"Erik Trollen emäntä?"

"Niin!"

"Pyhä neitsyt!"

"Lapsi syntyi ennen hänen menoaan avioliittoon. Hän oleskeli Skon
luostarissa, ja muuan nuori maalari..."

"Vaietkaa, vaietkaa... Olen kuullut siitä, mutta en pitänyt sitä
mahdollisena... Abbedissa oli vetänyt hunnun kasvoilleen, hän piteli
kiinni tuolinselustasta ja vapisi kovasti; kertomus oli ilmeisesti
häntä pöyristänyt."

"Kutsunko jonkun?"

"Ei, se menee pian ohitse... Mutta se syntivelka, joka painaa maata,
näyttää minusta niin suurelta, niin kauhealta... että sitä täytyy
kohdata rangaistuksen salamain."

"Ainahan ne väliin näyttäytyvät."

"Mikä on nuoren miehen nimi?"

"Pentti."

"Tietääkö hän itse syntyperästään?"

"Olen sanonut, että hän on löytölapsi."

"Jos hän ymmärtäisi omaa onneaan, käsittäisi hän, että ainoastaan
täällä on rauhaa."

"Kyllä hän sen tulee myöhemmin käsittämään."

"Kuinka vanha hän on?"

"Kahdenkymmenen."

"Elämänsä ovella siis!... Suljen hänet joka päivä rukouksiini!... Ja
tekin, veljeni, rukoilkaa hänen puolestaan, hartaasti ja väsymättä."

"Sen teen!"

"Mitä nuoreen tyttöön tulee, otan hänet huostaani. Tahdon puhutella
hänen äitiään..."

"Hän tuo hänet luostariin."

"Se on hyvä!"

"Tahtooko teidän armonne ottaa vastaan ritarin?"

"Tulkoon vain!"

Laurentius oli odottanut hänen kysyvän nimeä, mutta sillä ei hän
näyttänyt pitävän lukua.

Oli siis vain sanottava jäähyväiset. Lähdettyään tuumi hän itsekseen:
"Onneton rakkaus, mutta kehen? Se olisi tärkeä tietää..."

Abbedissa oli antanut käskyn, että se nuori tyttö, joka kohta messun
jälkeen pyytäisi päästä hänen puheilleen, oli heti päästettävä sisään.

Elsa ja Kaarina heittäytyivät hänen jalkoihinsa ja suutelivat hänen
hameensa lievettä. Tavallisella hyvyydellään nosti hän heidät pystyyn
eikä näyttänyt lainkaan loukkautuvan siitä syvästä surusta, jota
molemmat ilmaisivat.

"Hän on meidän ainoa lapsemme!" sanoi Elsa. "Sentähden tuntuu niin
katkeralta erota hänestä."

"Täytyykö minun välttämättä ainaiseksi jäädä luostariin?" nyyhkytti
Kaarina.

"Ei! Se tulee aina riippumaan sinusta itsestäsi!"

Kuinka monia kiitoksia ja siunauksia lausuttiinkaan! Vihdoinkin oli
Elsa sanonut jäähyväiset ja mennyt. Kaarina oli abbedissan kanssa
kahden.

Tämä paloi ikävästä puhutella häntä yksityisesti, kuulla sanoja,
jotka muinen olivat soineet hänen korvissaan kuten suloisin
soitto. Sentähden sai Kaarina kertoa lyhyen tarinansa, ja siinä
kerrottiin ainoastaan katseista, ilman sanoja; mutta kuitenkin
olivat ne ymmärtäneet toisiaan niin hyvin, että kun hän kuiskasi
kellarinluukusta, luvaten uskollista rakkautta kuolemaan saakka, niin
tiesi hän, ei ainoastaan, että hänet ymmärrettiin, vaan myös, että
toinen katkoisi kaikki muut siteet, paitsi sitä, joka yhdisti heidät
toisiinsa.

Eikä Märetalla ollut voimaa häntä keskeyttää; huntuunsa kietoutuneena
hän kuunteli salaisella ihastuksella. Raukka, kuusitoistavuotiaana
oli hänet erotettu yljästään, jonka hän itse oli valinnut, ja viety
Vadstenan luostariin. Hänet oli opetettu tottelemaan pienestä pitäen
ja hän teki sen silloinkin kun tuska kalvoi kovimmin.

Hänen verraton sävyisyytensä ja lempeytensä voitti hänelle vähitellen
kaikkien kunnioituksen ja rakkauden. Kun edellinen abbedissa kuoli,
valitsi niin veljes- kuin sisarkuntakin hänet yksimielisesti hänen
seuraajakseen -- hänen korkea yhteiskunnallinen asemansa teki hänet
siihen oikeutetuksi -- mutta hän kieltäytyi kauan. Tottuneena
aina antamaan myöten suostui hän lopulta, kuitenkin ainoastaan
sillä ehdolla, että Anna Fickentytär aina tulisi seisomaan hänen
rinnallaan. Tämä, jolla oli terävä ymmärrys ja luja tahto, oli
enemmän pelätty kuin rakastettu, mutta kun hän oli sukulaissuhteissa
maan korkeimpain sukujen kanssa, tulisi hän kaikesta päättäen pian
astumaan Märetan tilalle. Ainoastaan kaksi vuotta oli tämä ollut
abbedissana ja sillaikaa monet kerrat ilmaissut toiveensa, että saisi
vetääntyä sisarten vaatimattomaan piiriin ja jättää Annalle sen
paikan, joka hänelle oikeastaan kuului.

Kaarina oli aikoja sitten päättänyt kertomuksensa. Abbedissa istui
aivan hiljaa; Kaarinasta melkein tuntui siltä, kuin hän olisi
nyyhkyttänyt. Pyhä neitsyt, jospa hän olisi rohennut astua esiin ja
kysyä, mikä suru saattoi vuodattaa niin jalon rouvan silmistä niin
katkeria kyyneliä.

"Olet sanonut minulle, Kaarina, ettet tahdo jäädä luostariin. Mihin
sitten halusi palastaa?"

"Ulos maailmaan!"

"Se on paha ja vaarallinen!"

"Juuri siksi tahdon sitä koetella."

"Etkö ensinkään pelkää?"

"En hitustakaan!"

"Mutta jos lankeat?"

"Silloin kai saan nousta jälleen."

"Sitä eivät kaikki voi."

"Pitäisin tietenkin aina pyhän Jumalan äidin ja vanhempani silmieni
edessä."

"Luuletko sen auttavan?"

"Totta kai sekin, mutta tiedän myös, mikä auttaa paremmin."

"Mikä niin?"

"Rakkauteni!"

"Madonnaan?"

"Ja Penttiin! Hänen tähtensä uskon melkein voivani nostaa vuoria."

"Ansaitseeko hän sellaisen rakkauden?"

"Aivan varmasti!"

"Mutta jos petyt?"

"Niin silloin palaan tänne takaisin."

"Olet silloin saanut kylliksesi maailmasta?"

"Enemmän kuin kyllikseni! Mutta sitä ei tapahdu koskaan", lisäsi hän
ja kuivasi pois muutamia kirkkaita kyyneliä, jotka oli kihottanut
hänen silmiinsä kuvittelu, että Pentti saattaisi olla hänelle
uskoton. "Minä olen hassu", sanoi hän nauraen, "hän on tuhat kertaa
parempi kuin minä."

"Sinä unhotat, että hän kuuluu luostariin."

"Minä ajattelen yöt ja päivät, kuinka hän"... tässä hän keskeytti ja
loi silmänsä maahan.

"Nyt häpeät omaa ajatustasi..."

"Ainoastaan lausua sitä teille, äiti."

"Voisitko ilmaista sen maalliselle äidillesi?"

"Sen olen tehnyt!"

"Ja hän vastasi?"

"Että jos Pentti tahtoi ruveta sepäksi kuten isäkin..."

"Väärin teki hän, joka toi sinut tänne tuollaisin miettein", virkkoi
abbedissa tyytymätönnä.

"Hän pelkäsi ritarin pahoja aikeita."

"Hänen nimensä?"

"Herra Erik Abrahaminpoika."

"Lejon--huf--vud?"

"Niin, se hän lienee!"

"Oleskeleeko hän teidän luonanne?"

"Eilisestä alkaen... Pyhä madonna! Kuinka te kalpenette... olette
varmaan sairas!"

"Anna minulle pullo ja lusikka tuolta pöydältä." Lääke näytti
rauhoittavan häntä... "Jätä minut nyt, Kaarina", sanoi hän. "Mene
priorittaren luo ja pyydä sisar Annaa kahden tunnin kuluttua tulemaan
tänne luokseni."

Kaarina meni ja abbedissa jäi yksin. Kauan istui hän ikäänkuin
horroksiin vaipuneena, vihdoin kohosi väsynyt katse: "Niin, tämä on
jumalallista oikeutta", kuiskasi hän. "Minä riipuin vielä maailmassa,
tämä syntinen sydän ei luopunut vielä rikollisesta rakkaudestaan, ja
rangaistus, vaikka se haavoittaakin kuolettavasti, katkaisee samalla
maailmaan kiinnittävän siteen. Pyhä Jumalan äiti, nyt kuulun sinulle
varmasti, nyt ei minua enää mikään sido maailmaan!"

Ja kun hän polvistui rukousjakkaransa ääreen, oli hänen rukouksensa
riemuitsevaa kiitosta ja ylistystä; siinä vääntelehti marttyyri
okaissaan ja siunasi niitä.

Kun sisar Anna astui sisään, kummastutti häntä päättäväisyys, joka
kuvastui näillä kasvoilla, jotka tavallisesti ilmaisivat ainoastaan
hervottomuutta ja välinpitämättömyyttä. "Te olette kutsunut minua",
sanoi hän.

"Ilmoittaakseni sinulle, että jo tänään kirjoitan Linköpingin
tuomiorovastille, etten ole kyllin arvokas siihen korkeaan paikkaan,
joka minulle on annettu, ja että minä Kristuksen haavojen tähden
pyydän heti päästä siitä vapaaksi."

"Et kyllin arvokas?" änkytti Anna. "Salaripissä tahdon ilmaista
kaiken. Vastaa minulle nyt, Anna: oletko valmis?"

"Jos minut kutsutaan!"

"Olen siitä vakuutettu! Ei ole ketään ansiokkaampaa! Mutta oman
itsesi tähden, omantuntoni rauhan tähden, vastaa minulle suoraan:
oletko tuntenut maallista rakkautta?"

"En!" vastasi Anna ja kohotti ylpeästi päänsä pystyyn. "Tunnen sitä
ainoastaan halveksivani!"

"Rakkahin sisar, tuomitse lempeästi niitä raukkoja, jotka kärsivät
katkeria tuskia."

"Oletko sinäkin kärsinyt, Märeta?"

"Olen, kovaksi onneksi!" Hän painoi päänsä Annan olkapäätä vasten ja
itki hiljaa.

"Kärsitkö vieläkin?"

"En, kaikki pyhimykset olkoot kiitetyt; kipu on temmattu pois
juurineen, sentähden vuotaa sydän verta."

"Älä anna sen vuotaa kuiviin!"

"Jälellä olevat päiväni olen omistava kiitokseen ja ylistykseen!"

"Onko ihmetyö tapahtunut...?"

"Yksinkertaisimmatkin asiat voivat Jumalan äidin vaikutuksesta
muuttua ihmetöiksi; olen kokenut sen."

Nyt kutsuivat kirkonkellot iltamessuun.

"Kuules, kuules!" huudahti Märeta innostuksella. "Koskaan ei kutsu
ole ollut minulle tervetulleempi!"

Mutta juuri kun hän oli lähtemäisillään huoneesta, ilmoitti muuan
palvelijatar, että konfessori halusi puhua abbedissalle erittäin
tähdellisestä asiasta.

"Mikään ei ole tähdellisempää kuin Jumalan ja pyhän neitsyen
palvelus!" vastasi abbedissa. "Aamulla varhain otan vastaan
konfessorin."

Ja lukuisan sisarparven seuraamana lähti abbedissa kirkkoon.
Konsanaan eivät hänen rukouksensa olleet olleet palavammat,
konsanaan hänen laulunsa soinut heleämmin; sisaret vaikenivat sitä
kuunnellakseen... He tunsivat melkein vaistomaisesti, että hänen
sielunsa, kaikista maallisista siteistä vapautuneena, riemuiten
liiteli valkoisin, kevein siivin taivasta kohden.

Mutta yö ei tuonut unta abbedissalle, hän tiesi, mitä huomispäivä
toisi mukanaan. Silloin saisi hän nähdä jälleen sen miehen, jota hän
oli rakastanut niin palavalla kiihkeydellä ja jota hän nyt halveksi.
Hän oli antanut anteeksi sen, että tämä mies meni naimisiin, mutta
tämä Kaarinaa juttu todisti hillitöntä elämää, ja sellainen herätti
hänen halveksumistaan ja samalla häpeää siitä, että oli lahjoittanut
sydämensä arvottomalle! Nyt oli hänen saavutettava takaisin oma
arvonsa ja samalla näytettävä miehelle, kuinka vähän tämä tunsi häntä.

Hienolla vaistolla, joka arvaa toisten ajatukset, oli Märeta
ymmärtänyt, että jos Erik herra tuli toimittamaan jotakin asiaa
Vadstenan luostariin, teki hän sen luottaen siihen vaikutukseen, joka
hänellä vielä oli Märetaan. Mies ymmärsi kyllä, ettei luostarissa voi
unhottaa: siellä elää kukin muistoissaan, on köyhä tai rikas riippuen
niistä!... Kuinka hän nyt tunsikaan katumusta siitä, että hurskaan
Ingrid sisaren arkkuunkätkeminen oli ollut hänellä niin tähdellinen
senkin tähden, että se toisi ritarin luostariin. Hänen läheinen
sukulaisuutensa autuaan vainajan kanssa oikeutti, jopa velvoittikin
hänet siihen, ja Märetaa kalvoi ikävä saada häntä vielä kerran
nähdä. Tämä salainen, kauan haudattu toivomus oli lopulta muuttunut
päähänpiintymäksi, hän ei voinut siitä vapautua... se seurasi häntä
yötä päivää.

Se oli kahle, joka piteli häntä kiinni maailmassa, se olisi voinut
vetää hänet perikatoon, mutta pyhä Birgitta oli varmaan rukoillut
Jumalan äitiä hänen puolestaan, ja hän pelastui!...

Ritari tuli itsestään, hän näyttäytyi oikeassa olemuksessaan eli
sellaisessa, millaiseksi hän oli muuttunut, ja hyvien henkien
vaikutuksesta oli Märeta saanut siitä tiedon ajoissa, ja samassa kuin
ritari menetti hänen kunnioituksensa, katosi rakkauskin pois.

Eikö tämä kaikki ollut ihmetyö, vaikkakin saatu aikaan mitä
yksinkertaisimmin ja luonnollisimmin keinoin.

Märeta tunsi niin syvää kiitollisuutta, että hän tahtoi ainoastaan
uhrata itsensä, ja hän tahtoi sen tehdä kokonaan.

Luostarin sääntöjen mukaan oli abbedissalla, kun vieraat henkilöt
saivat pääsyn hänen luokseen, oikeus pitää huntunsa alhaalla, mutta
mitään kieltoa ei ollut kasvojeni pitämisestä paljastettuina. Hän
tahtoi käyttää tätä vapautta hyväkseen, mies sai nähdä nämä kalpeat
vanhettuneet kasvot, tuntematta piirrettäkään nuoresta, eloisasta
tytöstä; mies sai kohdata kylmän, vieraan katseen silmistä, jotka
niin monta kertaa olivat rakastavaisesti kohdanneet hänen silmänsä;
hän sai lopuksi kuulla tahdonlujuutta siltä, jolla muinaisina päivinä
ei ollut muuta tahtoa kuin hänen.

Konfessori oli jo edellisenä päivänä kirjallisesti pyytänyt että
ritari, herra Erik Abrahaminpoika pääsisi abbedissan puheille ja hän
oli määrännyt ajan kello kuudeksi seuraavana aamuna rukouksen jälkeen.

Märeta valmistui siihen palavasti rukoillen; kun Anna kysyi,
tarvittiinko häntä, vastasi hän: "Ei saapuvilla, mutta läheisyydessä."

Kun palvelijatar ilmoitti, että konfessori ja ritari odottivat
ruokasalissa, tahtoi Anna vetää hänen huntunsa kasvoille. "Ei",
vastasi hän. "Tahdon nähdä itse ja toivon myös, että minutkin
nähdään."

Jalo ja arvokas oli ryhti, jolla hän vastasi konfessorin ja ritarin
tervehdykseen ja sen jälkeen asettui paikalle, joka kuului hänelle.

Konfessori otti sananvuoron ja lausui, että sen yleisen levottomuuden
aikana, mikä vallitsi maassa valtionhoitajan vaalin aikana, pidettiin
tärkeänä tietää, kumpaako puoluetta luostareissa kannatettiin, kun
niiden vaikutus ulkopuolelleenkin oli yleisesti tunnettu.

Ritari puuttui sen jälkeen puheihin; hän ei kieltänyt, että hän
oli Tanskan mies, päinvastoin piti hän sen kunnianaan ja tahtoi
kaikin voimin edistää sen etuja. Nyt oli hän matkalla etsiäkseen
käsiin harvat ruotsalaiset ystävänsä, ja hänen sydämensä oli silloin
ensimäiseksi kaikista vetänyt hänet Vadstenaan.

Märeta piti pienet silmänsä lujasti kiinnitettyinä häneen; jos Märeta
oli vanhentunut, ei toinenkaan ollut sitä tehnyt vähemmän, mutta
lisäksi oli hänen ulkonäössään jotakin halpaa, jota siinä ei ollut
ennen näkynyt. Kun hän oli lopettanut, virkkoi abbedissa kylmästi:

"Teillä on siis sukulaisia täällä?"

"Minulla on täällä se, joka on minulle ollut kallein kaikista!"

"Miksi tulette sitten tänne?"

Konfessori heitti pikaisen katseen ritariin; tämä oli kenties ollut
sangen avomielinen, kenties kerskaillenkin puhunut muinaisista
päivistä, mutta uhmaileva kysymys loukkasi häntä ja hän vastasi
siihen rohkeasti samalla tavalla:

"Juuri sentähden!"

Vaikka Märetakin tunsi iskun, ei kuitenkaan kukaan voinut lukea sitä
hänen marmorimaisista kasvoistaan. Ainoastaan hieman ylvähtävämmin
kuin tavallisesti hän vastasi: "Teille ei näytä olevan tunnettua,
että minulla on täällä määräämisoikeus!"

Erik herra huomasi poikenneensa väärälle tielle ja lisäsi pehmeällä
ja alistuvalla äänellä:

"Rohkenin toivoa, ettei minua ole kokonaan unhotettu!"

Märeta näki neljä silmää kiinnitettynä itseensä, mutta hän vastasi
yhtä tyynesti kuin ennenkin: "Mikä on nykyisyyden jälkipuolella,
sitä ei ole minulle olemassa... se on aikoja sitten ja ainaiseksi
unhotettu!"

Ritari karahti punaiseksi. Hän sammalsi muutamia epäselviä ja
ajatuksettomia sanoja.

Konfessori katsoi täytyvän tulla hänelle avuksi ja virkkoi sentähden:
"Kunnianarvoisa abbedissamme tulee varmaan osanotolla kuuntelemaan
teitä, herra ritari; isänmaan asia on myös meidän."

"Puhukaa esteettömästi!" lisäsi abbedissa.

Ritari kertoi Arbogan kokouksesta, jossa herra Erik Trolle oli
valittu valtionhoitajaksi, hän lisäsi myös, että Sten Svantenpoika,
saatuaan turvakirjan, lopulta oli saapunut ja saanut viimeiseksi
kaikista merkitä nimensä sen valtakirjan alle, joka lähetetään
hengellisille ja maallisille herroille, joiden oli mentävä
Halmstadissa Tanskan kuninkaiden lähettiläiden kanssa pidettävään
kokoukseen.

"Milloin se pidetään?" kysyi konfessori.

"Helmikuussa, mutta se ei kuten tavallisesti vie mihinkään, ei
ainakaan tärkeimmässä suhteessa: se ei tule vaikuttamaan mitään
vaaliin."

"Eikö se ole jo ratkaistu?"

"Valtakunnan ylhäisimpäin miesten puolelta, jalo rouva, mutta ei
kansan, joka, Jumala paratkoon, on saanut vallan, mikä uhkaa syöstä
maan ajalliseen ja iankaikkiseen perikatoon."

"Totta on", huokasi konfessori, "että kunnioitus kirkkoa ja sen
palvelijoita kohtaan on viime aikoina kärsinyt suurta vauriota,
ja juuri penseitä ja välinpitämättömiä herättääkseen arkkipiispa
uskollisten kanssa kaikin voimin harrastaa uusien pyhimysten
julistamista."

"Sellaisen täytyy saavuttaa kannatusta!"

"Omin varoin emme voi mitään. Hurskas rouva äitimme on erittäinkin
harrastanut Skenningen siunatun sisar Ingridin pyhäksijulistusta,
mutta tuo suuri summa, kahdeksan tuhatta tukaattia..."

"Sen voin minä hankkia", sanoi ritari.

Märeta ei voinut olla hätkähtämättä, mutta hän huomasi myös, että
konfessorin hämmästys oli teeskennelty, tämä tiesi asiasta jo ennen
ja oli siis sovittu hänen yllättämisestään.

Juuri sentähden kävi hän niin paljon varovaisemmaksi. "Sellainen
summa vaatii suurta hyvitystä", sanoi hän.

"Se ei vaadi mitään! Siunattu Ingrid oli läheinen sukulaiseni, ja ken
auttaa hänen kirkastamistaan, hän voi saada synninpäästön monille
synneille."

"Kaikille!" huokasi konfessori.

"Ainoastaan siinä tapauksessa, että omat tulolähteeni näyttäytyisivät
riittämättömiksi, täytyy minun kääntyä kruununprinssin puoleen",
lisäsi ritari. "Ja hän on oleva iloinen voidessaan antaa Ruotsille ja
erittäinkin Vadstenan luostarille tämän todistuksen suopeudestaan."

"Kiitokseksi siitä suojeluksesta, jota Tanskan kuningattaret ovat
saaneet täällä?" kysyi abbedissa.

"Hän kyllä sanoo kerran itse syyn", virkkoi ritari jälleen. "Mutta
mielelläni tahtoisin viedä hänelle terveiset, että hänellä on täällä
ystäviä, jotka urhoollisesti seisovat hänen puolellaan."

"Niitä hänellä on!" huudahti konfessori.

"Todistakaa se sitten!"

"Millä tavoin?"

"Lähettäkää hänelle mitä hyvänsä, josta voin sanoa: Tämä tulee
Vadstenasta."

Konfessori katsoi Märetaan.

"Meillä ei ole mitään oikeutta riistää luostarilta kalleuksiaan",
sanoi hän. "Jo Kristian otti sitä paitsi kruunun ja muita kalleuksia."

"Parempi on antaa", huomautti ritari.

"Viisaus kenties sitä vaatii", lisäsi konfessori.

"Suoraan sanoen olen matkustanut tänne kuninkaan käskystä."

"Luostariako ryöstämään?" kysyi Märeta.

"Vaatimaan näytettä sen alamaisuudesta."

"Miksette käänny arkkipiispan puoleen?"

"Hän vaikenee ja suostuu."

"Minut on asetettu hoitamaan ja varjelemaan luostaria enkä minä
voi suostua varkauteen, sitä halveksittavampaan, kun se sisältää
maanpetoksen!"

"Ah, te kannatatte siis tuota pojannulikkaa", puuskahti Erik herra
vimmastuneena, "häntä joka tahtoo tekeytyä maan herraksi. Mutta
ennenkuin se hänelle onnistuu, tahdon vaikka itse tehdä pyövelin
tehtävän. Vaeltakoon hän vain vapaasti ympäri maata ja puhua
paukutelkoon talonpoikaiselle roskajoukolle, sillävälin on minun hyvä
ystäväni ja veljeni, jalo ritari Knut Alfinpoika sieppaava hänen
viehkeän emäntänsä -- ja jos hän kerran saisikin sen takaisin, ei
sillä liene suurtakaan arvoa hänen silmissään."

Konfessori kalpeni pelästyksestä. "Ajatelkaa sanojanne, ritari",
sanoi hän.

Abbedissa oli noussut. "Menkää!" käski hän ankarasti, "älkääkä enää
näyttäytykö täällä!"

"Kyllä, Märeta, minä olen palaava!" huudahti hän vimmoissaan. "Mutta
en ennenkuin luostarin portit on hakattu maahan; silloin vien täältä
mukanani -- en sinua, vaan nuorimman ja kauneimman nunnan."

Konfessori teki kaiken voitavansa viedäkseen hänet ulos, hän rimpuili
vastaan kaikin voimin.

Abbedissa soitti kiihkeästi.

Kaarina riensi sisään.

"Niin, hänet, hänet minä otan!" huusi ritari ja syöksyi pelästynyttä
tyttöä kohden.

Tyttö turvautui abbedissaan.

"Seiso paikoillasi!" käski tämä. "Tahdon nähdä, uskaltaako hän
minun ollessani läsnä." Hän tarttui ristiin ja kohotti sen melkein
uhkaavasti, kietoen toisen käsivartensa suojelevasti tytön ympärille.

Ritari näytti todellakin hieman pelästyvän, ja kun luostarin
palvelijat joukolla tulla tölmähtivät sisään, lähti hän
mielisuosiolla konfessorin mukaan.

Märeta näytti jähmettyneen jääksi, hän seisoi liikkumatonna risti
kädessään, oli kuin inhottava näky ei ottaisi hänen silmistään
väistyäkseen.

Anna, joka melkein heti oli tullut paikalle, puhui tyynnyttäviä
sanoja, mutta Märeta katseli häntä ainoastaan jäykin katsein, ja
vasta sitten, kun Anna tarttui ristiä pitelevään käteen, alkoi
elinlämpö palata; käsivarsi vaipui alas ja pää painui ystävän
rinnalle.

"Hirvittävää, kamalaa!" kuiskasi hän.

"Se on nyt ohitse!"

"Niin, ainaiseksi!"

"Häntä on rangaistava ankarasti."

"Millä tavoin?"

"Se on teidän määrättävä."

"Vankeuteen!"

"Niin, luostarivankilaan."

"Kuinka kauaksi?"

"Viikoksi."

"Se on liian vähän."

"Siinä on kylliksi."

"Saanko ilmoittaa tahtonne konfessorille?"

"Ei, tahdon tehdä sen itse."

Kaarina, joka sillävälin oli levännyt polvillaan Märetan edessä,
kohotti nyt itkien kasvonsa häntä kohden. "Minäkin olen rikkonut",
valitti hän.

"Miksi tulit sisään."

"Kuulin kiihkeitä ääniä ja kellonkilinän... pelkäsin, että jokin
vaara uhkasi teitä..."

"Lapsi parka, se uhkaa sinua paljon suuremmassa määrin, mutta pyhä
neitsyt on ilmoittava minulle, mitä minun on tehtävä."

Puolta tuntia myöhemmin pyysi konfessori jälleen tavata abbedissaa.
Hän oli sangen hämillään ja sanoi, että ritari, joka oli aamulla
juonut lasin viiniä, oli sen jälkeen tuntenut pyörrytystä, kova
lämmin huoneessa oli puolestaan tehnyt tehtävänsä saattaakseen
hänet tykkänään ymmälle... Heti ulkoilmaan päästyään palasi hän
tasapainoonsa... Hän oli nyt aivan epätoivoissaan ja rukoilee
abbedissalta anteeksi.

"Toivooko hän pääsevänsä rangaistuksetta?" huudahti Märeta.

"Hän alistuu teidän armonne oikeudenmukaiseen tuomioon, mutta panee
toivonsa teidän suureen lempeyteenne."

"Sitä ei hän ansaitse."

"Se onneton tila, jossa hän oli, saattoi hänet sanomaan perättömiä
asioita, niin esimerkiksi herra Knut Alfinpojasta ja Herra Sten
Sturesta, jota hän suuresti kunnioittaa..."

"Tapahtuiko tämä kaikki houretilassa?"

"Hän vannoo sen Kristuksen haavojen kautta."

"Sitten oli kai samaa laatua hänen aulis lupauksensakin?"

Konfessori oli kuin puulla päähän lyöty. "Luulen", änkytti hän, "että
se oli vilpittömästi tarkoitettu."

"Pyytäkää häntä sitten jättämään tuo suuri summa Tanskan
kuninkaalle... Sellaiset syntirahat eivät ole soveliaat pyhään
tarkoitukseen."

"Mutta, teidän armonne..."

"Tahdotteko tietää rangaistuksen?"

"Rangaistuksen?"

"Joka on aiottu ritarille?"

"Pidättekö kiinni siitä?"

"Järkähtämättömästi!"

"Mutta kuningas...?"

"Kirkon laki!"

"Tosin kyllä, mutta..."

"Vietäköön hänet luostarin syvimpään vankikoppiin."

"Siihen hän ei alistu."

"Hänen täytyy!" huudahti abbedissa.

"Tahdotteko myös kantaa seuraukset, jalo rouva?"

"Sen teen!"

"Mutta ajatelkaa, että tämä tietää välirikkoa Tanskan kanssa!"

"Ajatelkaa sitä kuuliaisuutta, mihin olette minulle velvollinen!"

Konfessori teki syvän kumarruksen ja lähti; täällä oli turha vaiva
puhua järkeä, tuumaili hän itsekseen ja melkein samat sanat toisti
hän ritarille ja veli Laurentiukselle, jotka istuivat kirjastossa
loimottelevan takkavalkean ääressä.

"Ei voi kieltää, että ritari on pahoin hairahtunut", virkkoi
viimeksimainittu.

"Minun sappeni nousi päähäni", vastasi edellinen. "En voi kuunaan
sietää naisten loruja."

"Sen mukaan, mitä itse sanoitte..."

"Niin, muinaisina aikoina; kun hän kielsi sen, ajoi se sapen vereeni,
mutta hän on muuttunut yhtä paljon ulkonaisesti kuin sisäisestikin."

"Minua ihmetyttää, ettei hänellä kuten tavallisesti ollut huntua
kasvoillaan."

"Luultavasti tahtoi hän näyttää vastakohdan kokonaisuudessaan,
mutta jos hän tahtoo niskoitella, niin voin minäkin tehdä samoin.
Lupaukseni..."

"Siitä hän vapauttaa teidät."

"Se ei ole mahdollista!"

"En laske leikkiä."

"Ja luostarin lahja prinssille?"

"Sen hän antaa teille yksityisesti."

"Minulle?"

"Teidät pannaan vankeuteen."

"Minut?"

"Niin kuuluu käsky."

"Sitä ei noudateta!"

"Täytyy!"

"Tekö uskaltaisitte..."

"Meidän täytyy, herra ritari!"

"Ja me teemme teidän vankeutenne niin lieväksi kuin mahdollista",
lisäsi Laurentius.

"Juuri nyt on aikani tärkeämpi kuin koskaan, minun täytyy pitää
silmäni auki kaikille puolin ja vastustaa ja estää Sten Sturen
hankkeita... Olen luvannut elävänä tai kuolleena jättää hänet
tanskalaisten käsiin ja olen pitävä sanani paremmin kuin appiukkoni,
kun hän sitoutui tekemään minut Ruotsin rikkaimmaksi mieheksi."

"Ainakaan ei häneltä liene puuttunut tahtoa siihen?"

"Mutta ymmärrystä! Hän oli houkkio."

"Olette sentään kuninkaan ystävä?"

"Niin, nuoren kuninkaan! Hän on luvannut minulle kaikkityyni
takaisin, heti kun tuon hänelle hopeavadilla..."

"Johannespään?"

"Juuri sen!"

"Tulkaa nyt, herra ritari!"

"Mihin?"

"Vankeuteen!"

"Viekää minut sinne väkivallalla, jos voitte!" huusi Erik ja vetäisi
miekkansa, jota hän heilutti.

"Me voimme kutsua apua ja vaikkakin se voi maksaa muutamia naarmuja,
jäätte alikynteen. Oma etunne vaatii, että seuraatte mielisuosiolla."

Ritari tuumaili tuokion, sitten vetäisi hän esiin täytelään
rahakukkaron. "Kultaa!" sanoi hän viitaten välkkyviin rahoihin, jotka
kiiluivat kukkaron silmukoista. "Siinä, ottakaa!"

Konfessori ja Laurentius katsoivat toisiinsa. "Luulenpa, että
epäröitte?"

Ensiksimainittu soitti kelloa ja muuan palveleva veli astui sisään.

"Onko lyhty sytytetty?"

"Kyllä, kaikki on kunnossa!"

"Seuratkaa meitä, herra ritari!" sanoi konfessori.

"Totelkaa ja minä pelastan teidät!" kuiskasi Laurentius.

Ritari päästi kirouksen ja kaikki neljä menivät luostarin portaita
alas.

Sillävälin oli abbedissa innolla kirjoittanut kirjettä; monta
kertaa täytyi hänen keskeyttää, joko käsiliinallaan kuivatakseen
pursuvia kyyneleitä tai haudatakseen kasvonsa siihen ja hillittömästi
itkeäkseen...

Vihdoin oli pitkä kirje valmis, hän taittoi sen kokoon ja kirjoitti
päällekirjoituksen.

"Jalolle ja yleväsukuiselle rouva Kristina Gyllenstjernalle."

Sen jälkeen painoi hän siihen suuren vahasinetin.

"On mahdollista", tuumi hän itsekseen, "ettei hänen armonsa
arkkipiispa hyväksy toimenpidettäni, mutta luulen varmasti, että pyhä
jumalanäiti silmäilee sitä mielihyvällä ja sentähden jätän kaikki
epäilykset mielestäni."

Nuori Kaarina Eliaantytär oli abbedissan tahdon mukaan ilolla jäänyt
huoneeseen hänen luokseen. Tytöllä oli luettavanaan suuri kirja,
jossa kerrottiin pyhimyksistä, ja hän näytti kovasti kiintyneen
siihen.

Silloin kutsui abbedissa häntä: "Tahdon lähettää sinut pois tämän
kirjeen keralla", sanoi hän.

Kaarina otti kirjeen ja luki päällekirjoituksen: "Onko hän nuoren
herra Sten Sturen puoliso?" kysyi hän. "Eikö hän asu Tukholmassa?"

"Kyllä, niin luulen!"

"Ja minä saan..." hän punastui ilosta ja hämmästyksestä, "...
tahdotteko todellakin...?"

"Uskollinen palvelija tulee mukaasi."

"Onko minun tuotava vastaus?"

"Toivoisin mieluummin, että Kristina tahtoisi pitää sinut
palveluksessaan."

"Oletteko pyytänyt häneltä sitä? Oi, kuinka suuressa kiitollisuuden
velassa olenkaan teille!" Ja hän suuteli Märetan vaatteen liepeitä ja
lopuksi hänen käsiään.

Mutta tämä veti hänet syliinsä; nuoren tytön suudelmat ja hyväilyt
lämmittivät häntä, ja kyyneleet lankesivat kasteena sairaalle
sydämelle.

"Tule onnelliseksi!" sanoi hän. "Ja ennen kaikkea tule hyväksi!
Rukoilen joka päivä madonnaa puolestasi niin kauan kuin elän...
rukoilen, että hän vahvistaisi sinua kiusauksissa."

"Rukoilkaa hänenkin puolestaan", kuiskasi Kaarina.

Mutta nyt sysäsi Märeta hänet luotaan. "Ymmärtämätön lapsi, et tiedä
mitä sanot. Mene, kutsu portinvartijasisar."

Tämä, jota tavallisesti sanottiin Ursula muoriksi, nautti suurta
arvoa luostarissa. Hän oli ollut naimisissa katonpanijan kanssa,
joka ollessaan työssä luostarissa oli pudonnut maahan ja ruhjoutunut
kuoliaaksi. Hän jätti jälkeensä lesken ja kolme poikaa, kaikki ilman
turvaa; heidät luettiin sen ajan käsityksen mukaan luostarin väkiin,
eikä uskollisempia, vilpittömämpiä palvelijoita voinut olla.

Ursula muori oli lisäksi kaikkien neuvonantaja ja useimmissa
tapauksissa tiesikin hän neuvon kaikkeen. Mutta ei siinä kyllin, hän
edusti eräänlaista järjestysvaltaakin, sen vallan oli hän tosin itse
vallannut, mutta kukaan ei sitä häneltä kieltänyt.

Kaksoisluostarissa syntyy aina eräänlaista kilpailua ja urkintaa.
Munkkikunta ei suinkaan aina hyväksynyt sitä etusijaa, joka
sisarustolla oli, ja viimeksimainittu piti edellistä ankarasti
silmällä. Ursula muori oli pyytämättä ottanut tämän silmälläpidon
huostaansa.

Saamansa kutsun johdosta saapui hän heti abbedissan luo. Näki hänen
kasvoistaan, että hänellä oli jotakin sanottavaa, mutta hänen ei
sopinut heti alkaa; hän ainoastaan niiasi syvään.

"Voitteko hankkia minulle varman lähettilään Tukholmaan, sisar
Ursula?" kysyi abbedissa.

"Minulla on kolme pitkää poikaa, ja kenen heistä teidän armonne vain
tahtoo lähettää, niin..."

"He ovat sangen nuoria."

"Sellainen ei ole mikään este nykyisillä pahoilla säillä ja teillä."

"Mutta tiedättehän, etteivät nuoruus ja viisaus..."

"Vai niin, tarvitaanko sitäkin?"

"Etsin varmaa saattajaa tälle nuorelle tytölle."

"Eikös se ole Elias sepän tytär?"

"Niin on!"

"Silloin ei varmaankaan ole kukaan soveliaampi pitämään hänestä
huolta kuin hänen isänsä."

"Tepä sen sanoitte! Ja minä kun en tullut sitä ajatelleeksi! Kuinka
viisas oletkaan, Ursula!"

"Kokenut vain maailmaa hieman enemmän kuin se, joka ei koskaan ole
nähnyt siitä mitään!" vastasi eukko.

"Tahdotteko mennä noutamaan tänne mestari Eliaan, tai vielä parempi,
jos sanotte hänelle terveisiä minulta, että hän laittautuu valmiiksi
matkalle, ja kun hän on valmis, tulee tänne tyttöä noutamaan."

"Kuinka pian?"

"Mieluimmin jo huomenna!"

"Sitten on minun paras lähteä heti."

"Mutta asia on pidettävä salassa."

"Arvaan kyllä sen!"

Mutta Ursula seisoi yhä paikoillaan.

"Onko teillä vielä jotakin sanottavaa?" kysyi abbedissa mennen hänen
luoksensa.

"Kyllähän minulla... mutta ainoastaan teidän korvienne kuullen."

"Mene, Kaarina, ja kysy priorittarelta, voitko olla hyödyksi; ilmoita
minulle, kun soitetaan rukoukseen."

Kaarina loi pelästyneen katseen Ursulaan mennessään hänen ohitsensa.

"Veljien puolella tiedetään, että hän on täällä!" sanoi eukko
vikisten Kaarinan jälkeen.

"No, entä sitten?"

"Se voi olla kylläkin vaarallista."

"Millä tavoin?"

"En puhu nyt hänestä, tuosta nuoresta teinistä, vaan toisesta..."

"Nimi?"

"Veli Mathias!"

"Hänkin?"

"Hän se on vetänyt nuorenkin mukanaan."

"Veli Mathias kuuluu tosin maallikkoveljiin, mutta joka tapauksessa
heittää varjon koko veljeskunnan ylle, kun hän tekee itsensä
syypääksi moiseen."

"Koko kaupunki on puhunut siitä useita kuukausia."

"Konfessorinkin täytyisi silloin tietää se?"

"Kun ei ole tehty mitään valitusta, katsoo hän mieluummin sormien
läpi."

"Minä en tee niin!" sanoi Märeta.

"No, entä ritari sitten?"

"Hän istuu vankeudessa!"

"Jaa, niin sanotaan..."

"Mitä tarkoitat?"

"Että jollei hän jo ole sieltä poissa, pääsee hän pian."

"Mistä sen tiedät?"

"Luukas poikani näytti tulta vangille, kun tämä meni alas, ja hän
näki kullan välkkyvän."

"Kuka sen otti?"

"Olen luvannut, etten sano sitä."

"Petosta siis, petosta luostarin sisälläkin!"

"Älkää ilmaisko minua!"

"Sen lupaan! Sano, onko hän jo poissa?"

"Luukas luulee, että hänet päästetään tänä yönä!"

"Ja he uskaltavat?"

"Luottavat siihen, ettette tahdo enää nähdä häntä."

"En olisi tahtonutkaan."

"Jollei minua olisi lähetettykään noutamaan, olisin tullut tänne
kuitenkin", lisäsi Ursula; "sydäntäni viilsi, kun kuulin, että
tehdään vastoin käskyjänne... Mutta jos tahdotte, niin hankin
muutamia jänteviä miehiä, ja sen lupaan, että he kyllä pitävät miehen
kiinni..."

"Ei, Ursula, luostarin arvo joutuisi vaaraan, jos maailma pääsisi
tietämään, että kavaluus on löytänyt tiensä pyhien muurien
sisällekin. Lähteköön ritari täältä; rikolliset toveruskunnan
piirissä eivät sitä vastoin saa jäädä rankaisematta."

"Mutta ritari on iskenyt silmänsä kauniiseen Kaarinaan, ja häntä
uhkaa suuri vaara."

"Hänen suojelemisensa kuuluu hänen isälleen; riennä hänen luokseen,
Ursula, valmista häntä vaaroihin, sano että hän laittautuu
matkakuntoon ja vie tyttärensä täältä huomisiltana messun jälkeen,
silloin se voi tapahtua aivan huomaamatta."

"Kyllä, sen teen!" Ja Ursula riensi pois täyttämään saamaansa
tehtävää.

Mutta Märeta tunsi mielipahaa ja suuttumusta, jota hän ei voinut
voittaa... Tämä hänelle uskotun vallan ja johdon halveksuminen
oli enemmän kuin hän saattoi ja sai sietää. Luostarin säännöt oli
väkivaltaisesti rikottu, se vaati rangaistusta.

Piispa Hemming Gadd oli paavillisella käskyllä erotettu virastaan.
Espanjalainen kardinaali Jakobus Arborensis, joka hänen jälkeensä
oli saanut paikan, ei koskaan välittänyt hiippakunnan asioista eikä
edes maassa käynytkään. Sentähden oli kirkollisissa kysymyksissä
käännyttävä tuomiorovastin puoleen, ja vihkimisiin oli kutsuttava
piispoja vieraista hiippakunnista.

Abbedissa oli muutamia kertoja ennenkin kääntynyt tuomiorovasti
Hannu Braskin puoleen; hän tiesi, että tämä oli yhtä ankara kuin
oikeudenmukainenkin; hänen käsiinsä saattoi hän turvallisesti uskoa
asiansa.

Hän kirjoitti siis ja pyysi tuomiorovastia niin pian kuin suinkin
käymään Vadstenan luostarissa; siellä odotti sangen tärkeä kysymys
hänen ratkaisuaan.

Mutta ei ollut millään tavoin valmistettava konfessoria eikä ketään
veljistä; sentähden oli kirje lähetettävä heidän tietämättään. Ursula
kutsuttiin vielä kerran saapuville.

Hän kertoi, että Kaarinan vanhemmat olivat itkeneet ilokyyneliä
saatuaan tiedon siitä huolenpidosta, jota abbedissa osoitti heidän
Kaarinalleen; isä tulisi tarkoin noudattamaan, mitä hänelle oli
käsketty, ja mitä tytön varjelemiseen tuli, niin tahtoi hän nähdä
eivätkö yhdet sepänkäsivarret siihen riittäneet. Hän saapuisi messuun
noutamaan tyttöään ja Tukholmasta palattuaan tekisi tarkan selon
matkastaan.

"Se kaikki on hyvin, Ursula, mutta tahtoisin, että joku pojistasi
seuraisi kappaleen matkaa mukana. Tahdon lähettää kirjeen
Linköpinkiin."

"Erik voisi viedä sen."

"Ja tuoda vastauksen tullessaan?"

"Siitä kyllä vastaan."

"Mutta asia on pidettävä salassa."

"Kuten haudassa."

Märeta jätti kirjeen Ursulalle, ei edes Annakaan saanut tietää siitä
mitään; hän näki tiensä selvänä eikä tahtonut neuvotella kenenkään
kanssa.

Ero abbedissasta maksoi Kaarinalle monta katkeraa kyyneltä; hän pyysi
ja sai luvan kirjoittaa abbedissalle ja kertoa kaikesta siitä uudesta
mitä kohtaisi.

Pontevuudella, joka oli aivan uutta hänelle, järjesti Märeta
seuraavina päivinä erinäisiä luostarin asioita, ja väliajat käytti
hän rukoukseen. Luostarissa on pieninkin tapaus tärkeä, ja siitäkös
supatettiin ja supatettiin, kuinka abbedissa, joka ennen oli ollut
sangen toimeton, oli nyt käynyt niin päättäväiseksi.

Sisar Anna oli ainoa, joka tiesi syyn, mutta hän piti sen omina
tietoinaan ja valmistautui hiljaisuudessa siihen tärkeään virkaan,
joka hänen olisi otettava vastaan.

Kasvaneena ankarassa ja lemmettömässä kodissa, jossa jokainen
vienompi tunne tukahutettiin, ei hän ollut koskaan nauttinut
suurempaa vapautta kuin luostarissakaan. Täällä olivat kaikki yhtä
korkealla, ja hänen hyvä käytännöllinen ymmärryksensä teki hänet
pian huomatuimmaksi kaikkien sisarten rinnalla. Edellinen abbedissa
oli neuvotellut usein hänen kanssaan ja nykyinen turvautui häneen
alituiseen. Vadstenan luostari oli siten hänen maailmansa, hänen
valtapiirinsä, ainoa, jota hän rakasti ja jonka etuja hän tahtoi
edistää.

Oli tosiaankin laita siten kuin Ursula oli kertonut; ritarille
oli valmistettu tilaisuus paeta vankeudesta. Konfessori ja veli
Laurentius olivat yksimieliset siitä, että hänen pidättämisestään
voisi luostarille koitua auttamatonta vahinkoa; se oli melkein
hansikas vasten kasvoja prinssi Kristianille, jonka lähettiläs hän
oli, ja prinssin kanssa haluttiin monesta syystä pysyä hyvissä
suhteissa.

Abbedissa ei saisi koskaan tietää tästä omavaltaisesta
toimenpiteestä, ja jos saisikin, voisihan aina syyttää puutteellista
valvontaa.

Herätti tosin jonkun verran kummastusta se, että abbedissa oli kaksi
kertaa vastannut olevansa estetty, kun konfessori oli halunnut häntä
puhutella, mutta siihen ei kiinnitetty mitään erikoista huomiota.

Sentähden herätti sitä suurempaa huomiota, kun tuomiorovasti
lukuisine seurueineen saapui odottamatta myöhään illalla.

Hannu Brask ympäröi jo nyt mielellään itsensä melkoisella loistolla;
kukaan ei ole pitänyt suuremmassa arvossa kuin hän sen merkitystä,
että on joku kirkon ruhtinaista.

Se kunnioitus, millä hänet otettiin vastaan, oli sekoitettu pelon
tunteella; tuntui ikäänkuin olisi ukkosta ilmassa, vaikkei ollutkaan
mitään pilviä näkyvissä.

Vielä pahempaa tuli, kun saatiin tietää, että hän oli tullut
abbedissan hartaasta pyynnöstä; se oli tapahtunut konfessorin
tietämättä.

Abbedissalle ilmoitettiin heti, että tuomiorovasti määräsi
keskustelun seuraavaksi päiväksi messun jälkeen.

Sillävälin otti tuomiorovasti selkoa olosuhteista luostarissa.
Konfessori oli pitänyt päiväkirjaa ja voi sitä paitsi antaa tietoja
monista muista luostareista, jotka oli perustettu samojen sääntöjen
mukaan kuin Vadstenakin ja joiden kanssa hän oli sen johdosta ollut
lähemmässä yhteydessä.

Hannu Braskilla oli suuri kyky nähdä ihmisten läpi, hän näki heti,
että hänellä tässä miehessä oli edessään kyvykäs välikappale, mutta
ei ajattelevaa, itsenäistä miestä. Abbedissakohan häntä mahtoi
käyttää hyväkseen vai kuka muu?

Kun tuomiorovasti meni levolle, ja konfessori lähti hänen luotaan,
kohtasi viimeksimainittu veli Laurentiuksen. Molemmat menivät yhdessä
kirjastoon, jossa parhaiten oltiin häiriytymättä.

"Oletteko sanonut hänelle kaiken?"

"Sitä en uskaltanut!"

"Hän saa tietää sen huomenna!"

"Luuletteko todellakin...?"

"Panen pääni pantiksi, että salaisuus on keksitty."

"Sitä minäkin pelkään; mitä muuta varten tuomiorovastia olisi
kutsuttu?"

"Mikä silloin on tarkoituksena?"

"Eroitaa minut toimestani!"

"Mahtaisiko sitä tarkoittaa!"

"Minä olen kuitenkin, mikäli olen voinut, koettanut olla sekä hänen
että veljien mieleen."

"Niin todellakin olette ollut, ja jos olisitte ollut avomielinen
tuomiorovastille, luulen, että hän olisi asettunut puolellemme; monet
merkit viittaavat siihen, että hän on Tanskan ystävä."

"Nyt on liian myöhäistä!"

"Kenties ei!"

"Jos tiedätte keinon, niin sanokaa!"

"Sysätkää syy minun niskoilleni."

"Teidän?"

"Olkaa uskovinanne että ritari on vielä vankeudessa."

"Mutta en ymmärrä..."

"Minä olen ottanut pitääkseni huolta vartioimisesta, ja hän on
päässyt vapaalle jalalle joko minun laiminlyöntini tähden tai sitten
suostumuksellani..."

"Silloin olette hukassa!"

"Enhän kuitenkaan voi vapautua kaikesta syyllisyydestä."

"Tosin kyllä, mutta..."

"Joudun kumminkin siilien osalliseksi, parempi silloin, että otan
koko syyn niskoilleni, niin te pääsette vapaaksi."

"Tiedän tuskin, voinko ja saanko ottaa vastaan sellaista ystävän
palvelusta."

"Tehkää se epäröimättä!"

Seuraavana aamuna, kun kellot kutsuivat messuun, eivät kirkkoon
rientäneet ainoastaan luostarin asukkaat, vaan koko kaupungin
asujamet; tieto tuomiorovastin saapumisesta oli nopeasti levinnyt;
pidettiin varmana, että hän toimittaisi messun, ja kaikkina aikoina
on uudella ollut jotakin houkuttelevaa mukanaan.

Eivätkä toiveet pettäneetkään. Hannu Braskin mahtava ääni kumahteli
kautta holvien, melkein kuin tuomiopasuuna; se herätti sekä pelkoa
että ihailua, luultiin melkein salaman iskevän alas syntisiin.
Silloin alkoivat urut soida ja sävelet yhtyivät enkelien kuoroon,
joka lupasi sovitusta katuville ja rauhaa maahan, ihmisille hyvää
tahtoa...

Kirkosta palasi kukin kotiaan _puhumaan_ siitä mitä oli kuullut ja
nähnyt. Abbedissa lähti sisar Annan seuraamana ruokasaliin; siellä
kokous oli pidettävä.

Tälläkin kertaa näyttäytyi Märeta ilman huntua. Se oli jotakin niin
tavatonta, että se hämmästytti yksin Hannu Braskiakin, mutta hän
vaikeni.

Konfessori oli kutsuttu olemaan läsnä, ja abbedissa pyysi anteeksi,
ettei hän voinut olla ilman Annaa.

Sen jälkeen hän puhui; kertoi ritarin käynnistä, tarjouksesta, jonka
hän oli tehnyt, ja sitten lahjasta, jota hän oli vaatinut Kristian
prinssille.

"Tämä näyttää minusta hävyttömältä!" keskeytti tuomiorovasti.

Mutta Märeta jatkoi kertoen siitä kiukusta, jonka kielto oli
synnyttänyt, ja lopuksi siitä loukkauksesta, jonka hän oli saanut
osakseen.

"Ja mikä oli rangaistus?" kysyi Hannu herra suuttuneena.

"Luostarin vankila!"

"Onko hän vielä täällä?"

"Juuri sentähden olen pyytänyt teidän armoanne tulemaan. Olen antanut
käskyn, että hänet on tuotava tänne ja luulen hänen odottavan ulkona."

Konfessori olisi tällä hetkellä toivonut kasvoilleen hunnun, josta
Märeta ei välittänyt; hän silmäili nähtävällä levottomuudella ovea
kohden.

Abbedissa pyysi tuomiorovastin suostumusta ja sen jälkeen helähti
soittokello.

Kaikkien silmät olivat kiintyneet oveen.

Viipyi kotvan, ennenkuin se avautui. Veli Laurentius astui sisään
allapäin ja katse maassa.

"Vanki?" huusi tuomiorovasti.

"Poissa!"

"Karannut?"

"Niin!"

"Milloin se tapahtui?" kysyi abbedissa.

"Yöllä vangitsemisensa jälkeen!"

"Kenen huolena oli vartioiminen?" kysyi tuomiorovasti.

"Minun, teidän armonne!"

"Ja te olette ollut siitä vaiti?"

"Toivoin voivani pitää sen salassa."

"Ettekö ole sanonut sitä edes konfessorillekaan?"

"En kenellekään."

"Tiedättekös, veljeni, näyttää epäiltävältä, että hänen pakonsa on
tapahtunut teidän myötävaikutuksellanne."

Munkki seisoi hiljaa ja liikkumatonna.

"Puolustautukaa!" huusi Braskin jyrisevä ääni.

"En voi."

"Olette päästänyt hänet pakoon?"

"Niin, armollinen herra."

"Ja uskallatte sanoa sen?"

"Se on totta!"

"Mikä teidät on kiusannut siihen?"

"Vakaumukseni!"

"Teidän on ainoastaan toteltava!"

"Jos kirkkoa ja luostaria uhkaa suuri vaara, onko minun ensin
kysyttävä lupa, ennenkuin riennän niitä pelastamaan?"

"Mistä vaarasta puhutte?"

"Erik herra tuntuu olevan prinssi Kristianin lähin mies, hän ei
suinkaan kerro asioita sellaisina kuin ne todella ovat, vaan
ainoastaan puhuu häväistyksestä, jonka on kärsinyt. Tanskalaisten
mieliala kiihtyisi siitä yhä enemmän, ja seuraukset lankeaisivat
takaisin ennestäänkin kovasti koetellulle isänmaallemme."

"Miksette neuvotellut asiasta esimiestenne kanssa?"

"He ovat toimineet velvollisuutensa ja omantuntonsa mukaan, minä en
tahtonut kylvää epäilystä! Mutta, suoraan sanoen, en kadu tekoani, ja
jos se olisi tekemättä, tekisin sen vielä tänäänkin. On toinen asia,
että menettelyni on rikollinen lain mukaan ja minä alistun nöyrästi
siihen rangaistukseen, joka minulle tuomitaan."

Näin sanoen lankesi hän polvilleen.

Tuomiorovasti oli silminnähtävästi hämmästynyt; oli vaarassa, ettei
hän mennyt vihollisen puolelle.

Märeta huomasi sen; hänen viittauksestaan käski tuomiorovasti
Laurentiuksen mennä.

"Vastuu tästä lainrikoksesta kohtaa ensi sijassa konfessoria",
virkkoi abbedissa. "Mutta se on tapahtunut minun ollessani laitoksen
johdossa ja sentähden en ole enää kyllin arvokas siihen korkeaan
paikkaan, joka on vielä hallussani."

"Tuomitsette ankarasti itseänne, hurskas sisar", huudahti
tuomiorovasti. "Teillä ei ole mitään syytä."

"Teidän armonne unhottaa loukkauksen, jonka olen saanut kärsiä; niin
kauan kuin se on sovittamatta, ei minun sovi olla sisarten johdossa;
minun täytyy kätkeytyä alimpain joukkoon..."

"Mutta silloinhan täytyy minunkin..." mutisi konfessori.

"Mikä teille on soveliasta, sen tietänette itse."

"Abbedissa on oikeassa", virkkoi tuomiorovasti: "Jos hän pysyy
aikeessaan luopua korkeasta paikastaan, silloin täytyy konfessorinkin
tehdä se."

"Pysyn siinä niin lujasti", virkkoi Märeta jälleen, "että pyydän
teidän armoanne heti määräämään vaali- ja vihkimispäivän."

Konfessori katsoi olevansa velvollinen yhtymään samaan pyyntöön.

"Tulen tekemään tästä Laurentiuksesta konfessorin Vadstenaan!" tuumi
tuomiorovasti itsekseen palatessaan Linköpingiin.




2.

NAISENRYÖSTÖ.


Pienessä kamarissa Tukholman linnassa seisoi kaunis Kaarina,
nyttemmin muuttuneena oikeaksi hovineidoksi. Hänen isänsä,
seppämestari, istui hajalla säärin muutamalla niistä pikku tuoleista,
jotka koristivat huonetta; tuolin näytti olevan vaikea kannattaa
häntä, ja väliin natisikin se aika tavalla hienoissa liitoksissaan.

Ei isä eikä tytär kuitenkaan kiinnittänyt, siihen mitään huomiota;
edellinen, joka oli nyt hohtavan puhdas, näytti pienessä kamarissa
viihtyvän niin hyvin, että hänen oli mitä vaikein siitä erota, eikä
sitä voinut ihmetellä kukaan, ken näki sen kauniin ruusun, joka
piteli kiinni hänen kaulaliinaansa, Kaarinan puhuessa väliin itkien
ja väliin nauraen:

"Ja sitten on teidän sanottava äidille, että niin hyviä, kuin
siunattu Kristina rouva on ollut minua lapsi parkaa kohtaan, voivat
ainoastaan pyhät enkelit olla."

"Niin, niin!" nyyhkytti isä.

"Muistattehan itsekin kuinka hän otti minut vastaan, kuinka kiihtynyt
hän oli luettuaan abbedissan kirjeen... Niin, ette suinkaan unhota
antaa kirjettäni hänelle ja toivottaa puolestani tuhansia hyviä öitä."

"Onkohan noilla väliä!"

"Sitten täytyy teidän luvata pian kirjoittaa."

"Sitä minä en tosin voi, mutta..."

"Penttihän voi auttaa teitä."

"Mutta silloin he saisivat heti tietoonsa..."

"Että minä olen jalon Kristina rouvan luona. No, mitäs se tekisi?"

"Eipä suuria; täällä on hyvä vartioväki."

"Luottakaa siihen!"

"Minä pyydän Penttiä."

"Antakaa hänelle tämä lippu, isä; siinä ei ole mitään sinettiä,
kuten näette, ja siinä lukee vain: 'Minulla on täällä niin hyvä,
että toivon ainoastaan, että kaikki ne, jotka minulle ovat rakkaat,
olisivat täällä ottamassa osaa onneeni!'"

"Tarkoitat tietysti minua ja muoria, vai?"

"Kylläpäs olette kova arvailemaan, isä!" sanoi Kaarina ja kätki
punastuvat kasvonsa isän rintaan.

"Annan kyllä hänelle lapun, siitäpähän näkee, että olet tottelevainen
ja hyvä tytär."

"Rakas isä!"

"Ja sitten on sinun kirjoitettava."

"Kirjoitan yhtä usein kuin Penttikin."

"Pentti?"

"Teidän puolestanne, tietysti!..."

"Niin, niin, tupamme tulee kyllä tuntumaan tyhjältä..."

"Mutta sitten on juhlahetki sekä siellä että täällä, kun kirje tulee.
Ajatteles vain, isä; minä saan lukea teidän kirjeenne aivan yksin;
kuinka elävästi sitä vastoin näenkään, miten te istutte suuressa
nojatuolissa ja äiti rukkinsa ääressä, jonka hän antaa seista,
jottei menisi ainoatakaan sanaa hukkaan Pentin lukiessa takkavalkean
loimossa; voin aivan nähdä, kuinka kyynelet tulevat äidin silmiin,
kun puhun, kuinka hyvä minulla on, eivätkä ne ole kaukana teiltäkään,
rakas isä, sen voin nyt huomata."

"Kuinka sinä pystyt senkin kuvailemaan!" Ja karkean sepänkouransa
selkäpuolella pyyhkäisi hän pois pari suurta kyyneltä. "Mutta nyt
kaikki kuvailu sikseen! Jumala olkoon kanssasi!"

Kaarina sai oikean sepänpusun, ja sitten lähti ukko tiehensä,
ankarasti kiellettyään Kaarinaa seuraamasta... On itsestään selvää,
että tämä ensin veti itkuvirttä, sitten ajatteli hän, oliko kenties
unhottunut lähettää joku tervehdys Ingridille, Märtalle, Eevalle ja
kokonaiselle tuttujen sarjalle. Onneksi ei hänellä ollut syytä siinä
suhteessa nuhdella itseään, ja mitä nyt tuli kirjelappuun Pentille...
Tietysti ei ollut _aivan_ oikein tehty lähettää sitä, mutta äiti ja
isäkin olivat kerran olleet nuoria ja Kaarina muisti monia viattomia
pikku kepposia, joita muori oli kertonut tehneensä päästäkseen
tapaamaan... Eikä suinkaan ollut vaarallista, vaikka hän teki samoin
kuin hekin.

Pienen kamarin nurkassa oli Maariankuva, sen eteen hän lankesi
polvilleen ja rukoili, kuten nuori sydän käski, kaikkien niiden
puolesta, jotka hänelle olivat rakkaat, ja iloisena ja varmana
rukouksen kuulemisesta nousi hän jälleen pystyyn, ja pian
helähtelivät pienessä kamarissa iloiset sävelet, ei tiedetty oikein,
tulivatko leivosen kieleltä vai -- nuoren tytön.

Mutta ilo, joka leijailee ylhäällä katonharjan alla, viihtyy harvoin
suurissa, upeissa suojissa; jos se joskus sinne tuleekin, pakenee se
pian sieltä, se ei kotiudu koskaan, ei parhaimpienkaan luo.

Kun viimeksi näimme Kristina Gyllenstjernan, oli hän nuori ja
onnellinen morsian; Örebrossa oleskellessaan oli hän tuntenut
ainoastaan onnea ja autuutta. Surusanoma Svante Niilonpojan
kuolemasta iski kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kun hänen nuori
puolisonsa matkusti hänen luotansa tuntemattomia kohtaloita kohden,
silloin näytti elämä hänelle ensi kerran tuimia kasvojaan. Hän ei
piilottunut, ei pelästyneenä paennut, vaan katsoi sitä rohkeasti
silmiin. "Vaikkapa se olisi kammottavin villipeto, ei se voi minulle
mitään, jollen itse anna perään, pelosta tai arkuudesta... Rohkeutta
sentähden, rohkeutta vain taistelemaan hyvää taistelua, ja Herra on
antava voiton..."

Päätös vei tekoihin, Kristina ei seissut toimetonna; hänen herransa
asia oli isänmaan asia; sen parasta oli hänenkin kaikin voimin
edistettävä, ja hän teki sen siinä määrin kuin voi.

Palattuaan herrainkokouksesta Arbogasta, jossa Erik Trolle oli
valittu valtionhoitajaksi, viipyi Sten herra ainoastaan muutamia
päiviä Tukholmassa järjestäen kaupungin puolustusta äkkiyllätyksen
varalta; sen jälkeen riensi hän ylämaahan, Taalaihin ja
Vestmanlantiin, tiedustelemaan, mitä tukea hän saattoi odottaa siinä
tapauksessa, että ratkaisu riippui keihään kärestä.

Sillaikaa istui Kristina Tukholman linnassa. Ne viestit ja kirjeet,
jotka sinne saapuivat hänen herralleen, oli hänen otettava vastaan,
avattava ja vastattava niihin, jos voi, tai varman lähettilään mukana
toimitettava Sten herralle. Kaikessa oli hänen toimittava suurella
viisaudella ja varovaisuudella; vilpittömän Jöns Jönsinpojan kanssa,
jolla Tukholmassa oli linnalupa, oli hänen neuvoteltava monissa
asioissa, mutta eräissä tapauksissa toimittava itse, kuten viisaus
vaati.

Kirjeiden ja lähettilästen kautta sai Sten herra häneltä tietää,
että Halmstadissa oli kokous pidetty; mutta kun Lyypekistä odotetut
lähettiläät eivät ajoissa saapuneet, tahtoivat ruotsalaiset
saada kokouksen lykätyksi. Nuori kuningas oli vastannut, että
lyypekkiläisiä ei tarvittu ratkaisemaan Ruotsin asioita, mutta
lopulta täytyi hänen antaa perään, ja nyt oli lähin kokous pidettävä
Malmössä pääsiäisen aikaan. Mutta ei siinä kyllin, kokouksia
määrättiin pidettäväksi kaikkialla maassa eikä suinkaan vähimmän
Tukholmassa. Valtionhoitajan vaalilla Arbogassa ei ollut mitään
merkitystä, sille oli saatava lujuutta ja arvonantoa, ja sentähden
koetettiin kaikilta tahoilta haalia kannattajia. Kristinan oma isä,
herra Niilo Erikinpoika, pyysi häntä ilmoittamaan herralleen, että
kaikille linnanpäälliköille lähetettiin kirjeitä, joissa kehoitettiin
vaikuttamaan siihen suuntaan, että lopullinen valtionhotajanvaali
päättyisi hyvin.

Kristinan sydän vuoti verta, mutta hän ei salannut herraltaan mitään.
Ei hätiköivällä levottomuudella, vaan tyynesti ja totuudenmukaisesti
hän kertoi, mitä oli annettu hänen esitettäväkseen. "Tahdon
ainoastaan, rakas herra, että tietäisitte, mitä sanotaan, aivan kuin
olisitte täällä läsnä", kirjoitti hän. "Tiedätte kyllä, että ketä
Herra tahtoo varjella, sen auttaa hän kaikista vaaroista, kuinka
suuria ne lienevätkin."

Pian tämän jälkeen kirjoitti hän hänelle uudestaan, että oli saapunut
kirje Turun linnan voudilta. Tämä kehotti varomaan arkkipiispaa,
johon hänen mielestään ei ollut luottamista.

"Tämä näyttää minusta melkein uskomattomalta", kirjoitti Kristina;
"onhan tuo vanha herra osoittanut sekä teille että minulle niin
suurta suopeutta; minä haluaisin niin sydämestäni matkustaa Stäketiin
hänen puheilleen."

Kohta tämän kirjeen jälkeen sai hän kirjeen Vadstenan luostarin
abbedissalta. Tämä varoitti kavalista salajuonista ja mainitsi kaksi
miestä, joita kohtaan Kristina tunsi melkein yhtä suurta kammoa.

Herra Erik Abrahaminpojan oli hän tavannut muutamia kertoja
sisarensa, Cecilia rouvan luona; ja tämän miehen näkeminen oli
herättänyt hänessä melkein sanomatonta kauhua, samalla kuin se
tungetteleva ihailu, jota tämä oli osoittanut hänelle, oli loukannut
hänen naisellista kainouttaan.

Mitä herra Knut Alfinpoikaan tuli, tunsi hän tätä kohtaan ainoastaan
halveksumista; mutta sellainen ihminen saattaa mennä pitkälle
hävyttömyydessä ja julkeudessa; hän oli kerran ennenkin hommaillut
salavehkeitä, mikään ei estänyt häntä yrittämästä vielä kerran.

Märta rouva oli yhä edelleen Vesteråsissa, Kristina päätti kutsua
hänet Tukholmaan; aina siihen asti, kunnes hänen herransa palaisi,
tahtoi hän olla alinomaa kotona, hyvin tietäen, että Sten herra
saattoi kestää kaikki muut vastoinkäymiset, mutta ei sitä, jos
jotakin pahaa tapahtui hänelle.

Tiedämme jo, että hän oli suurella hyväntahtoisuudella luvannut
ottaa Kaarinan hoiviinsa. Nuoren tytön kauneus hämmästytti häntä
kuten kaikkia muitakin, ja abbedissan kirje niistä vaaroista, joille
hän oli joutunut alttiiksi, lisäsi yhä enemmän sitä osanottoa, jota
Kristina oli ensi hetkestä tuntenut häntä kohtaan.

Nuorta rouvaa ilahutti suuresti kuulla puhuttavan Märetasta; hän oli
lapsena nähnyt tämän ja tiesi että hänet oli pakoitettu kantamaan
huntua. Tytön kuvaukset tästä kalpeasta, surullisesta nunnasta
liikuttivat häntä kyyneliin saakka.

Eräänä päivänä sai hän Cecilia rouvan vieraakseen. "Minä tulen
ainoastaan tuomaan huonoja uutisia", sanoi tämä.

"Niitä on helpompi kestää, kun ne tuotte te, rakkahin sisar", vastasi
Kristina.

"Herra Pietari Turenpoika..."

"Hänkin on luopio, tiedän sen."

"Hän on näyttänyt herralleni erään kirjeen, jonka hän on saanut
Hemming piispalta..."

"Hänkin!" huudahti Kristina surullisesti. "Se olisi totisesti
katkerinta kaikista."

"Kirje voidaan selittää eri tavoin. Hän oli vähäistä ennen saanut
tiedon Svante herran kuolemasta ja on nyt sangen epätietoinen,
palaako hän Ruotsiin vai ei."

"Onko siinä kaikki?"

"Ei, hän sanoo, että ne uudet sukulaisuus-suhteet, joihin Sten herra
on liittynyt, riittänevät kylliksi tasoittamaan hänelle tietä, ja
vanhat ystävät ovat nyttemmin tarpeettomat ainakin toistaiseksi."

"Häntä on luultavasti loukannut se, ettei hän ole saanut mitään
kirjettä Steniltä... Kirjoitan heti tästä ja samoin vielä kerran
Märta rouvalle, hänellä on aina ollut suuri vaikutus piispaan; nyt
täytyy hänen pyytää häntä tulemaan tänne, ei meidän, vaan Ruotsin
tähden; hän on niin monta kertaa uskaltanut henkensä ja verensä
rakkaan isänmaan puolesta, tehköön hän loppuun saakka samoin."

"Niin, Märta rouva on oikea henkilö."

"Minä tahtoisin, että hän opettaisi minulle suuren taitonsa voittaa
ihmisiä; sillä hän pystyy siihen."

"Ei kaikkiin nähden."

"Sano minulle, Cecilia, millä mahdilla rouva Pernilla Klauntytär
tekee valloituksia?"

"Varmaankin imartelulla."

"Herra Pietari Turenpojanko myös?"

"Sitä en ymmärrä..."

Kristina pani kätensä sisarensa käteen. "Tahdotko auttaa minua?"
kysyi hän.

"Missä suhteessa?"

"Häntä kääntämään."

"Se on mahdotonta!"

"Ei, koska se on tapahtunut kerran ennenkin."

"Kuinka se kävisi päinsä?"

"Meidän täytyy miettiä keinoja."

"Pelkään, että ryhdymme turhaan työhön; ajatukset eivät saa uutta
suuntaa toisten vakuutteluista, vaan omasta mielijohteesta."

"Mutta Pernilla rouva..."

"Hän on pannut Pietari herran pään pyörälle -- mutta millä, sitä minä
en tiedä; jonakin päivänä herää hän houreistaan... silloin vaihtuu
nykyinen ystävyys vihollisuuteen."

"Uskotko niin todellakin?"

"Olen siitä vakuutettu."

"Sitten on meidän odotettava aikaa; mutta piispa..."

"Hänelle pitää Sten herran kirjoittaa niin pian kuin mahdollista; ja
luulenpa, että olisi hyvä, jos Märta rouva sanoisi sanansa hänkin."

"Ole varma siitä, että hän tekee sen. Märta rouvalle on Sten sangen
rakas, paljoa rakkaampi kuin hänen toiset lapsipuolensa."

"Tiedätkö, että Knut herra on Tukholmassa?"

"Tosiaankin?" virkkoi Kristina hämmästyneenä.

"Luulen melkein, että hän tahtoo pysyä tuntemattomana", sanoi
Cecilia. "Niin minusta ainakin tuntui."

"Hänet karkoitti aikoinaan valtionhoitaja Tukholmasta; nykyään ei hän
pelkää ketään."

"Pelkäätkö häntä, Kristina? Sinun poskesi kalpenivat niin yhtäkkiä,
rakas sisar."

Kristina pani abbedissan kirjeen hänen käteensä.

"Ryhdy varokeinoihin; pane joku häntä urkkimaan."

"Täytyykö minun?"

"Mitä luulisit Sten herran tekevän?"

"Olen melkein iloinen, ettei hän ole täällä."

"Tosin on aina parasta, jos meillä naisilla on ymmärrystä puolustaa
itiämme."

Cecilia rouva sanoi jäähyväiset, mutta hän ei sanonut itsellään
olevan mitään rauhaa, jollei joka päivä saanut kuulla Kristina
rouvasta.

Kristina riensi kirjoittamaan herralleen, pyytäen hartaasti, että
tämä heti tahtoisi lähettää kirjeen tai viestinviejän Lyypekkiin ja
taivuttaa Hemming piispan tulemaan pian takasin. "Rakkahin ystäväni",
kirjoitti hän, "en muuten usko, että kaikki voi luonnistua sinulle
hyvin."

Kristina painoi sinetin ja lähetti kirjeensä; sen jälkeen tunsi hän
mielensä tyynemmäksi.

Tavallisesti vietti hän koko aamupäivän salakamarissa; siellä
otti hän vastaan vierailut, jotka koskivat hänen herraansa, luki
ja kirjoitti kirjeitä. Hänen neitsyensä ja piikasensa askaroivat
sillaikaa kukin itsekseen tai myös yhdessä naistuvassa luotettavan
valvonnan alaisena, mutta iltapäivisin kokoontuivat kaikki
linnansuojiin ja silloin huviteltiin lukemisella, soitannolla ja
joskus karkelolla ja leikeillä.

Märta rouva oli neuvonut nuorta poikapuoltaan heti ympäröimään
itsensä hovilla; hän tiesi, että kuta useampia sinne vedettiin, sitä
suuremmaksi kasvoi Sten Sturen kannattajain luku, ja hovi-ilmalla oli
vetovoimaa epäröiviinkin.

Kristinan täytyi sentähden, vaikkakin raskaalla mielellä, antaa
loistavia juhlia; mutta se arvokkuus ja sulo, jota hän silloin
osoitti, voitti hänen herralleen ystäviä, joita hän ei kenties olisi
muuten saavuttanut koskaan.

Eräässä näistä juhlista herra Knut Eskilinpoika, muuan
valtionhoitajanvaaliin Arbogassa osaa ottaneista herroista, sanoi
hänelle: "Olen tänään kirjoittanut Sten herralle ja pyytänyt häntä
palaamaan Tukholmaan; hänen ei ole kuultava huonoja neuvonantajia,
vaan sovittava neuvoston kanssa, silloin toivon kaiken tulevan
hyväksi jälleen".

"Minä luulin, että juuri neuvosto se oli kääntynyt pois Sten
herrasta", virkkoi Kristina kainostellen.

"Kenties oli niin, mutta mielipiteet siitä, mitä on tehtävä, ovat
erilaiset."

"Sanotaan, että täällä on kaksi puoluetta."

"Toinen vahvenee, kun toinen heikkenee; ja minä voin hyvin sanoa,
ettei teillä, jalo rouva, ole siinä niinkään vähäinen osa."

"Minullako?" kysyi Kristina vilpittömällä kummastuksella.

"Sten herraa vastaan oikeastaan on ainoastaan hänen nuoruutensa.
Mutta te olette osoittanut, että ymmärrystä, työkykyä ja lujaa ja
vakavaa tahtoa voi olla nuorillakin, ja voin hyvin sanoa, että sinä
lyhyenä aikana, jonka olette oleskellut täällä, on teidän viisautenne
ja vaatimaton käytöksenne voittanut herrallenne suuremman voiton kuin
hän olisi voinut saavuttaa millään talonpoikaisjoukolla."

Kristinan silmissä loisti kostea kimmellys, kun hän vastasi:
"Ilahuttavampia sanoja ei kukaan olisi voinut sanoa minulle ja
sydämestäni kiitän teitä niistä!"

"Sten herra tekee kyllä oikein, kun hankkii talonpojat ja vuorimiehet
puolelleen", lisäsi ritari. "Mutta linnanherrat ovat tähän asti
olleet sangen horjuvia."

"Tiedän, että hän on kirjoittanut heille."

"Mutta kirjeihin ei ole pantu huomiota; on tahdottu odottaa ja
katsastella."

"Sillävälin joutuu valtakunta perikatoon."

"On päätetty pitää uusi kokous Upsalassa; siellä aiotaan puhua
rahvaalle, mutta on vaarassa, ettei sekään vie mihinkään. Herra Erik
Trollesta ei tule koskaan kansan miestä."

"Älkää panko pahaksenne yksinkertaista kysymystäni", sanoi Kristina
lempeästi: "Mutta selittäkää minulle, mistä tulee, että niin monet
ruotsalaiset tahtovat jättää isänmaan Tanskan valtaan?"

"Siihen vaikuttavat monet syyt", vastasi ritari, ja pilvi vetäytyi
hänen kasvoilleen. "On niitäkin, jotka ovat siinä nähneet Ruotsin
ainoan pelastuksen. Ettekö tiedä, että ahnaat kädet ovat aikoja
sitten olleet ojolla tarttuakseen saaliiseen. Me olemme kerran
koettaneet saksalaista hallitusta, mihin se vei?"

"Tanskalaiseen, joka ei ollut parempi."

"Totta kyllä; mutta kun me emme ole kyllin vahvoja suojellaksemme ja
puolustaaksemme itseämme..."

"Entä Brunkebergin taistelu, kun vihollinen oli jo aivan valtakunnan
sydämessä?"

"Se oli ihmetyö..."

"Joka aina voi uudistua siellä, missä on yksimielisyyttä ja
isänmaanrakkautta", vastasi Kristina innokkaasti. "Kuka ajattelee
itseään, kun on pelastettava, mikä on rakkainta ja kalleinta?
Eikö ole kaunista uhrata henkensä ja verensä sen puolesta? Ja
jos herrasmiehiä samoinkuin talonpoikiakin elähyttää tämä tunne,
voidaankohan silloin Ruotsia valloittaa?"

Ritari kumarsi päätänsä. "Sitä en usko", sanoi hän. "Ja luultavasti
se tämä sisäinen, salainen vakaumus vähitellen vetää yhä useampia
pois rauhanpuolueesta."

"Sanoitte, että siihen vaikuttavat monet syyt."

"Arkkipiispalle ja papeille ovat määräävät kirkon tai oikeammin
sanoen omat edut."

"Mutta niitähän ei mitenkään loukata?"

"Tunnetaan ikäänkuin ilmassa, että jokin sellainen uhkaa. Olen
kuullut arkkipiispan itsensä sanovan, että valta, joka ei nouse,
vaipuu, vaikkakin huomaamatta... Nyt pelätään sellaista."

"Voiko Tanskan kuningas estää sitä?"

"Hän voi myöntää suuria etuja ja edelleen lisätä kirkon mahtia."

"Jos se olisi hyödyksi maalle ja vaikuttaisi syvempää jumalisuutta,
pitäisi tosiaankin niin tapahtua."

"Piispa Hemming Gadd on sitä mieltä, että papit juuri vastustavat
valistusta; sentähden, että valtionhoitajat ovat kasvattaneet kansaa
ajatteleviksi ihmisiksi, on heidän hallituksensa pappien kauhistus.
He näkisivät -- piispan mielestä -- mieluummin, että rahvas olisi
sielutonta karjaa."

"Olen varma, että hän liioittelee!" sanoi Kristina. "Niin pahoin ei
voi olla."

"Mutta, jalo rouva, teidän oma sukupuolenne ei ole vähässä määrin
syypää tanskalaisten vaikutusvaltaan."

"Tarkoitatte kai ritarinarvoa?"

"Jota nyt vähintäänkin satakunta asemiestä odottelee; kuitenkin
lohduttaisivat he mielensä helpommin kuin heidän vaimonsa, jotka
huokailevat rouvantitteliä kaivaten enemmän kuin iankaikkista
autuuttaan... On valitettavaa, mutta kuitenkin totta, että he
vaikuttavat sangen suuresti."

"Ajatelkaas, jos he kaikki asettaisivat isänmaan asian etusijaan!"

"Niin, silloin olisin kanssanne yhtä mieltä siitä, että se olisi
voittamaton... Onneksi ei ole monta sellaista, jotka ovat Pernilla
Klauntyttären kaltaisia."

"Hän on voimallinen pahassa!"

"Niin voimallinen, että yltyy liikoihin ja vaikuttaa hyväksi; niin on
hän nyt tehnyt omaan herraansa nähden."

"Herra Sten Kristerinpoikaan?"

"Hän ei enää kuulu rauhanpuolueeseen."

"Onko se mahdollista?"

"Paljon häneen ei tosin ole luottamista; mutta kuitenkin on hän nyt
tanskalaisvihollinen."

"Mitä silloin sanoo Pernilla rouva?"

"Hän pilkkaa herraansa!"

"Ja tämä sietää sen?"

"Kun Pernilla rouva saapuu Nyköpinkiin, lähtee herra sieltä. He eivät
näe enää koskaan toisiaan."

"Hirveää!"

"Ei voinut käydä toisin."

"Merkillistä, että meillä naisilla voi olla sellainen valta."

"Se on suurempi kuin itse tiedättekään, ja se on hyvä!"

"Nyt olette väärässä; jos tuntisimme ja ymmärtäisimme sen oikein,
emme käyttäisi sitä niin usein väärin!"

"Kuinka vähän tunnette maailmaa! Luuletteko, etteivät ne rouvat ja
neitsyet, jotka nyt liikkuvat tuolla linnansuojissa, mieluummin
kumartuisivat kuningattaren edessä kuin jalon rouva Kristina
Gyllenstjernan, vaikkapa hän pystyisikin miekka kädessä puolustamaan
ruotsalaisten oikeutta vihollisten sortoa vastaan?"

"Herra Knut Eskilinpojan oma emäntä ei tunnusta todeksi sellaista
arvostelua", vastasi Kristina hymyillen. "Mutta sydämellisesti kiitän
teitä niistä lohduttavista sanoista, joita olette puhunut, ja tahdon
siitä kirjoittaa herralleni."

Mutta jo seuraavana päivänä sai Kristina hämmästyksekseen ottaa
vastaan herra Sten Kristerinpojan; tämä ei ollut yhtään hämillään
mutta näytti siihen sijaan olevan sangen kiihtyneessä mielentilassa.

"Tulen Nyköpingistä", sanoi hän; "ja vaikka olen siitä jo
kirjoittanut Sten herralle, tahdon sanoa sen teillekin. Arkkipiispa
tekee pahaa niin paljon kuin voi; häneltä on saapunut kirjeitä
Itä-Göötanmaalle, ettei kenenkään ole tehtävä valaa, ennenkuin hän
lähettää sanan, kuka on tuleva valtionhoitajaksi."

"Eikö hän ole siksi määrännyt herra Erik Trollen?"

"Se vanha kettu juonittelee minkä voi, mutta se ei estä sitä, että
kaikki luopuvat hänestä; mitä selvemmin hän osoittaa, mihin hän
tähtää, sitä vähemmän saavuttaa hän luottamusta. Niilo Boonpoika,
joka ajaa hänen vaaliaan, onnistuu paremmin alamaassa meidän
seuduillamme, sillä hän varoo näyttämästä, mitä piilee pohjalla."

"Mitä se sitten on?" kysyi kokematon Kristina rouva.

"Pappisvalta! Herra Erik Trolle on ainoastaan kilpenä, pojan on
suoritettava tehtävä."

"Herra Kustaa Trollen?"

"Tulevan valtionhoitajan!"

"Tarkoitatte kai arkkipiispan?"

"Molempain..."

"Onko se pappien toivomus?"

"Ei kaikkien! Strengnäsin piispa Mathias..."

"Eikö hän ole niiden valtuutettujen joukossa, joiden on lähdettävä
Malmöhön rauhantekoa varten?"

"Se ei estä häntä muuttamasta mieltään. Olosuhteet voivat tosiaankin
olla sellaiset, että jonkun aikaa pitää kiinni talutusnuorasta ja
seuraa muiden mukana; se voi tulla tavaksi, niin sanoakseni toiseksi
luonnoksi. Mutta sitten yhtäkkiä saa auki silmänsä, suomukset
putoavat pois ja näkee kaiken selvästi!... Voin hyvin sanoa, että
teidän herranne käynti luonani Nyköpingissä ei niinkään vähän
vaikuttanut minuun. Niin nuori herra ja niin miehekäs ajatustapa --
se pakoitti vertailuihin, ja kun lisäksi tuli arvoton menettely, jota
hän sai kokea omassa talossani..."

"Siitä minä en tiedä mitään!"

"Koituu hänelle sitä suuremmaksi kunniaksi, kun hän on siitä ollut
vaiti, mutta minä en voi sovittaa rikosta muuten kuin rupeamalla
hänen miehekseen, ja sen tahdon tehdäkin. Mitä Mathias piispaan
tulee, ei hän vielä tiedä siitä mitään; hän on kirjoittanut minun
voudilleni ja kehoittanut häntä puhumaan kansalle teidän asianne
puolesta."

"Piispa voi vaikuttaa paljon kokouksen päätökseen."

"Älkää luottako häneen siinä suhteessa. Ken tuntee puukonterän
kurkullaan, hän puhuu sen mieltä myöten, joka pitelee päästä. Jos
läsnä on Hannu kuningas tai hänen poikansa, osaavat tanskalaiset
kyllä pitää huolen siitä, että päätös tulee sellainen kuin he
tahtovat; ainoa, mitä ruotsalaiset voivat, on aikailu ja vitkastelu,
mutta sitä oli tehty nyt niin monta vuotta, ettei se enää käy päinsä.
Kristian kuninkaan kanssa ei ole leikittelemistä hänenkään!"

"Juuri siksi uskoin, että ruotsalaiset neuvosherrat osoittaisivat,
että he osaavat puhua vakavan sanan."

"Aina te naiset tahdotte kannustaa toimintaan, olipa kysymys hyvästä
tai pahasta."

"Minähän vain kysyn..."

"Aluksi, niin... kunnes käsivarsi on koholla; mutta sitten olette
valmiit sanomaan: iske pois!"

"Sanon niin ainoastaan silloin, kun on kysymys isänmaan
puolustuksesta!"

"Mutta jos olisitte synnyltänne tanskalainen?"

"Silloin en rupeaisi petturiksi!"

"Sitä minäkin sanon! Jos minulla on kaksi isänmaata, en saa pettää
toista toisen tähden. Jospa tietäisitte, missä helvetissä elän..."

"Olen kuullut siitä puhuttavan."

"Kehnon miehen kanssa on vaikea olla tekemisissä, mutta ilkeä nainen
on koko piru, jollei olekin paholainen itse, sillä hän voi väliin
tekeytyä aivan valkeuden enkeliksi, enkä tiedä, onko kukaan muu
hornan henki saanut sitä kykyä."

Muuan uusi vierailu vapautti Kristina rouvan jatkamasta tätä
keskustelua, mutta kun Sten herra lähti, sanoi hän hänelle
hyvästellessään: "Olkaa varuillanne, teitä uhkaa suuri vaara;
tahtoisin, mutta en voi sitä estää."

Kristina ei tullut kysyneeksi, millainen vaara oli, mutta hänen
mieleensä muistui äkkiä abbedissan kirje, ja hänessä heräsi
epäluuloja sen johdosta, että Knut, joka oli useita viikkoja
oleskellut Tukholmassa, ei vielä ollut käynyt hänen luonaan.

Muutamia päiviä sen jälkeen saapui myöhään eräänä iltana muuan Sigrid
rouvan palvelija Ekasta; hän oli äkkiä sairastunut ja toivoi, että
Kristina rouva tahtoisi tulla hänen luoksensa. Lähettiläs oli samoin
tuonut kirjeen Cecilia rouvalle; tämä oli luvannut viipymättä lähteä
Ekaan.

Kristiina seisoi neuvotonna ja pelästyksissään; hänen sydämensä
veti häntä äidin luo, mutta velvollisuus vaati hänen läsnäoloaan
linnassa... Saattoi saapua kirjeitä ja viestejä, joihin oli
vastattava... Olikohan hänellä oikeutta herransa tietämättä ja
suostumatta... Hänellä ei ollut ketään, kenen kanssa neuvotella,
paitsi Ceciliaa; hän päätti sentähden lähteä tämän luo.

Hän käski kantotuolinsa esiin; mukaan ei saanut tulla ketään muita
kuin Kaarina. Helmikuu oli lopuillaan ja ilma kylmä; hän kääreytyi
turkiksilla reunustettuun vaippaansa ja niin hän kuin Kaarinakin
peittivät kasvonsa tiheillä mustilla hunnuilla.

Lunta ei ollut satanut hyvään aikaan ja kadut olivat liukkailla
jäätiköillä, sentähden kantajat kulkivat Kristinan kärsimättömästä
mielestä aivan liian hitaasti.

Juuri heidän päästyään ulos linnanportista kaatui muuan miehistä;
tämä sai aikaan hieman viivykkiä ja Kaarina raotti uudinta
nähdäkseen, oliko mies loukannut itseään. Kristina oli niin kiintynyt
ajatuksiinsa, ettei hän pannut sitä merkille.

"Jalo rouva, kääntykäämme takaisin", kuiskasi Kaarina ja vetäisi
nopeasti päänsä takaisin. "Mitä ajattelet?"

Kantajat lähtivät jatkamaan taivallustaan. "Ette siis pelkää..."

"Mies ei suinkaan ole loukkautunut, koska he voivat heti jatkaa
matkaa."

"Mutta toiset?"

"Mitkä toiset?"

"Ne, jotka kävivät käsiksi kantotuoliin."

"Sitä minä en huomannut."

"Ettekö kuullutkaan mitään?"

"En! Mitä sitten?"

"Muuan sanoi: 'Joko nyt heti?' Silloin vastasi toinen: 'Näin lähellä
linnaa? Tehdään, kuten oli sovittu!'"

"Pyhä neitsyt!" Nyt ymmärsi Kristina, että hänet oli pyydystetty
ansaan; mistä hän saisi apua? Kadut olivat autiot ja tyhjät. Olisipa
hänellä ollut edes veitsi, mutta hänellä ei ollut mitään, ei mitään
puolustaakseen itseään... Mutta tyyneyttään, neuvokkuuttaan ei hän
siltä menettänyt.

"Jos voit pelastua, Kaarina", kuiskasi hän, "niin ota selko, mihin
minut viedään ja kerro sisarelleni Cecilialle."

"Ei, ette te saa joutua heidän saaliikseen... pian, jalo rouva,
vaihtakaamme pukuja."

"Tahdot siis...?"

"Pelastaa teidät, vaikkapa se maksaisi henkeni..."

"Kiitos! Ole varma, etten ennen lepää, ennenkuin olen saanut sinut
takaisin."

Nopeasti vaihtoivat he pukuja; se oli juuri tehty, kun samassa kuului
kaukaista melua; se tuli siltä kadulta, jolle kantajat kääntyivät.

"Nyt on tosi edessä!" kuiskasi Kaarina.

"Ole luja! Pyhä neitsyt sinua suojelkoon!"

Lähemmäksi tultua erotti kadulla kovaa sananvaihtoa. Muuan
toivioretkeläinen tahtoi mennä katua eteenpäin, mutta hänet estivät
useat muut henkilöt. Kantotuolin tultua näkyviin muuttui riita
tappeluksi, mutta toivioretkeläinen ei antanut perään, hänen
nyrkkinsä jakeli iskuja kaikille puolin.

Vähän matkan päässä heistä laskettiin kantotuoli maahan.

Muuan kantajista avasi oven: "Jalo rouva, ei ole mahdollista päästä
eteenpäin."

"Minä odotan!" vastasi Kristina tyynesti.

"Jos tahdotte astua alas, on olemassa salakäytävä..."

"Tulkaa, tulkaa joutuin!" huusi melkein käskevästi toinen ääni.

"Olen sanonut, että odotan."

"Pakoitatte siis meidät käyttämään väkivaltaa!" Ja vieras tarttui
Kristinaan ja veti hänet kantotuolista hänen vastarinnastaan
välittämättä.

Muuan toinen tempasi Kaarinan sieltä.

Molemmat puristautuivat kiinni toisiinsa. Kristina oli langennut
polvilleen, hän kietoi käsivartensa Kaarinan ympärille, hän tiesi,
että nyt menettäisi hänet.

Molemmat olivat pelästyksestä sanattomat.

Kaksi jälkimäistä kantajaa taistelivat urhoollisesti, mutta etumaiset
olivat nähtävästi asestettuja, sillä he luopuivat melkein heti
aseistaan.

Taistelu jatkui yhtä äänettömästi kuin kiihkeästikin. Väkivallan
tekijät pelkäsivät, että vieraita henkilöitä tulisi ryöstämään
heiltä saaliin, mutta ahtaan kujan sulkivat yhdeltä puolen molemmat
pelottomat kantajat ja toiselta puolen toivioretkeläinen ja hänen
kaksi vastustajaansa. Ei ollut mitään mahdollisuutta päästä tiehensä
molempien naisten kanssa, ja johtaja, joka ainoastaan vartioi heitä,
odotti kärsimättömästi taistelun loppua; sen päätös oli selvä,
taistelihan kuusi kolmea vastaan.

Mutta joko toivioretkeläinen oli pansaroitu tai joillakin
taikakeinoilla varattu haavoittumista vastaan, mitkään iskut tai
pistot eivät vain häneen pystyneet; voimakkaan nyrkkinsä iskulla löi
hän muutaman vastustajistaan maahan ja tempasi aseen hänen kädestään.

"Nyt, poikani, leikimme toista leikkiä", huusi hän. "Teistä
molemmista suoriudun minä pian, ja hän tuolla loitommalla saa luottaa
apuuni!"

Ääni, jolleivät itse sanat, tunkeutui aina molempien naisten korviin
saakka.

"Pentti!" huusi Kaarina aivan poissa suunniltaan.

Jollei tämä olisi samassa lyönyt toista vastustajaansa maahan, on
luultavaa, että tämän äänen helähdys olisi sekunniksi herpaissut
hänen käsivartensa... Kolmas vastustaja pakeni suinpäin, peläten kai
taistelevansa itse pirua vastaan.

Melkein samassa olivat molemmat kantajat lyödyt maahan. Johtaja otti
luullun Kristinan käsivarsilleen, potkaisi palvelijattaren syrjään,
niin että hän vaipui maahan, ja riensi pois kantamuksineen. Kun
toivioretkeläinen saapui paikalle, näytti se autiolta ja tyhjältä,
tähtien himmeän valon pimittivät pilvet, mutta hän kuuli hiljaista
valitusta ja sitä kohden mentyään löysi hän vihdoin muutaman ihmisen
makaamasta maassa.

Hän hipaisi kasvoja kädellään... ne olivat naisen kasvot... "hienot
kuin Kaarinani!" kuiskasi hän. Kaarina ei mennyt koskaan hänen
mielestään, hänen tähtensä hän oli paennut luostarista ja tullut
tänne...

"Kaarina!" kuului häipyvä kuiskaus naisparan huulilta.

Pentti nosti hänet varovasti... hän oli vaipunut tainnoksiin...
"Pyhä Birgitta, mihin on minun hänet vietävä?" tuumi hän itsekseen.
"Olenhan itsekin täällä muukalainen"... Mutta _yhden_ hän sentään
tunsi, hänet, jonka tähden oli tullut, jonka äänen oli äsken luullut
kuulleensa... hänen luoksensa tahtoi hän kantaa vieraan, hän kyllä
keksisi jonkun keinon...

Linnan portilla paloi lyhty, ainoa, mitä kaduilla näkyi. Hän meni
valoa kohden, kolkutti portille, ja se avattiin. Mutta kun hän kysyi,
voiko hän tavata muutaman hovineidon, nimeltään Kaarina, silloin
nauroi vahtimies ja vastasi, ettei niin myöhään otettu vastaan
vieraita; muuan toinen, joka oli kuullut kysymyksen, lisäsi, että
"jos oli kysymys Kaarinasta, joka oli kotoisin Vadstenasta, niin oli
hän tunti sitten mennyt pois jalon Kristina rouvan mukana."

"Päästäkää minut sitten sisään", sanoi Pentti, joka yhä seisoi ulkona
taakkansa käsivarrellaan, "ja kiittäkää pyhää neitsyttä siitä,
ettei ole tapahtunut suurta onnettomuutta..." Tajuton laskettiin
varovaisesti muutamalle vahtihuoneen penkille, ja kun hänen
kasvoiltaan otettiin verentahraama huntu, pääsi kaikilta pelästyksen
ja kauhun huuto.

"Kristina rouva!..."

Pienestä, otsassa olevasta haavasta norui hieno verisuihku. Sen oli
saanut aikaan kannus tai kengänkannan naula.

Nyt nousi suuri hälinä. Pentillä oli riittävästi ymmärrystä
ryhtyäkseen heti haavaa sitomaan, ja neidot ja palvelijattaret
tulivat kiireimmiten ottamaan sairasta huostaansa.

Hänet kannettiin varovaisesti huoneihinsa, lähetettiin lääketaituria
noutamaan ja Cecilia rouvalle lähetettiin sana suuresta
onnettomuudesta, joka oli tapahtunut.

Sillävälin täytyi Pentin kerta toisensa jälkeen kertoa taistelusta,
johon hän niin odottamatta oli joutunut osaaottamaan. "Minua
kiellettiin menemästä kujaa eteenpäin", sanoi hän, "ja minä olisin
taipunut siihen, jolleivät he olisi sitä vaatineet niin äänekkäin ja
epäkohteliain sanoin, että minussa heräsi halu vastarintaan."

Mutta Kaarina oli seurannut Kristina rouvan mukana, hän oli ollut
kuulevinaan hänen äänensäkin, mihin oli hän joutunut?

Siitä ei voinut antaa tietoja kukaan muu kuin rouva Kristina, ja hän
makasi yhä tajutonna.

Lääkäri sai kauan puuhailla ennenkuin onnistui saamaan hänet
hereille, mutta hän oli niin raukea ja heikko kovasta verenvuodosta,
että lääkäri sanoi: "Jos haava olisi ollut sitomatta vielä viisi
minuuttia, olisi hän nyt ollut kuollut! Hän on aivan kuin ihmeellä
pelastunut."

Ja pelastaja oli Pentti. Kun hänelle sanottiin, että ritari Sten
Sture aivan jumaloi nuorta puolisoaan ja varmaan jalosti palkitsisi
hänen urhoollisuutensa, niin Pentti ajatteli Kaarinaansa, joka oli
hänelle rakkain maailmassa. Missä mahtoi hän olla?... Jos hän olisi
kuullut hänen äänensä, olisi hän varmaan rientänyt hänen luoksensa.

Kun Kristina heräsi tajuntaan, näki hän ensiksi Cecilian. Hän
hymyili, mutta ei voinut vielä puhua.

Ja yhä edelleen täytyi Pentin odottaa... ainoastaan odottaa.

Linnanpäällikkö kuulusteli häntä ankarasti, mutta hänellä ei ollut
mitään muuta sanottavaa kuin mitä oli jo kertonut. Pahempaa oli, kun
hänen täytyi tehdä selkoa itsestään; hän tunnusti heti, että hän oli
karannut luostarista ja lähtenyt Tukholmaan tavatakseen Kaarinan,
sillä he rakastivat toisiaan.

Mutta kun linnanpäällikkö sanoi, että hän oli velvollinen lähettämään
hänet takaisin luostariin, silloin repesivät Pentin silmät selälleen.

"Minulle on sanottu, että olen tehnyt hyvän työn, kun olen pelastanut
jalon Kristina rouvan hengen", sanoi hän. "Ja nyt tahdotte tehdä
minulle mitä suurimman tuhon".

"Etkö käsitä, että kunnianarvoisat isät tulevat valittamaan minua
vastaan arkkipiispalle?"

"Eihän heidän tarvitse tietää mitään..."

"Etkö luule sellaisen tapauksen tulevan tunnetuksi?"

"Pakenen maastakin mieluummin kuin palaan luostariin."

"On toinenkin keino."

"Ja se on?"

"Että rupeat sotamieheksi."

"Niin aionkin."

"Silloin annan sinulle heti pestirahan ja teen sinusta linnamiehen."

"Olkoon menneeksi!"

"Mikä on nimesi?"

"Pentti!"

"Tästä lähtien Pentinpoika!"

"Kiitos! Sehän on samantekevää!"

"Mene nyt, hanki toinen puku."

"Olenko varma munkkien juonilta?"

"Saat itse katsoa eteesi, mutta minulla on oikeus ottaa sinut
takaisin, jos joudut heidän valtaansa."

"Sitä kyllä varon."

Linnanpäällikkö kutsui erään vahtimiehen ja pyysi häntä menemään
Pentin kanssa räätäliin.

Mutta tämä seisattui ovelle ja meni takaisin uuden herransa luo.
"Olen tehnyt kaiken tämän Kaarinan tähden", sanoi hän. "Hänestä en
luovu koskaan."

"Sitä sinun ei tarvitsekaan."

"Mutta minä en tiedä, missä hän on!"

"Maltahan mieltäsi, hän tulee kyllä takaisin."

"En malttanut luostarissa enkä malta täälläkään; minun täytyy päästä
häntä etsimään, muuten..."

"Muuten?"

"Tässä on rahat takaisin?"

"Onko sinusta mieluisempaa, että sinut lähetetään luostariin?"

"Ei!"... Hän otti rahat takaisin... "Mutta sen sanon, että jollei hän
tule pian niin minä karkaan."

"Jos joudut kiinni, niin sinut ammutaan!"

"Parempi sekin kuin elämä hänestä erillään."

"Ota nyt järkesi vangiksi, luota siihen, että teen puolestasi mitä
suinkin voin."

"Kiitos!" Ja hän seurasi mukana räätäliin.

Cecilia rouva ilmaisi linnanpäällikölle epäluulonsa Knut Alfinpoikaan
nähden. Oli hyvin luultavaa, että syyllinen oli hän, sillä hän
oli piileskellyt eikä tiettävästi käynyt Tukholmassa kenenkään
sukulaistensakaan luona. Kristina rouvaa oli varoitettu häneen
nähden, mutta ei voitu vielä saada mitään tietoa, kuinka kaikki
oli tapahtunut; sairas ei ollut virkkanut sanaakaan ja lääkäri oli
ankarasti kieltänyt tekemästä hänelle mitään kysymyksiä.

Vasta kolmantena päivänä oli Kristina joltisesti toipunut. Hänen ensi
kysymyksensä oli:

"Tietääkö Sten herra mitään?"

"Ei!" vastasi Cecilia rouva. "Mutta nyt tahdon kirjoittaa, että olet
ollut sairaana, mutta olet nyt parempi."

Kristina katseli ympärilleen. "Missä on Kaarina?"

"Eikö hän ollut mukanasi?"

"Niin, se on totta..."

Seurasi pitkä äänettömyys, muisto heräsi, mutta sen elvyttämä synkkä
kuva loi sille varjonsa takaisin... Kesti useita tunteja ennenkuin
Kristina voi palata asiaan ja kuitenkin saattoi nähdä, kuinka
lakkaamatta hän sitä ajatteli; mutta ennenkuin hän puhui, täytyi
hänen -- tehdä kaikki selväksi itselleen.

Silloin kertoi hän lyhyin, usein katkonaisin sanoin tarkasti
kaikesta mitä oli tapahtunut... Ensin väärennetty kirje Ekasta...
hänen päätöksensä käydä Cecilian luona... kuinka Kaarina huomasi
petoksen... hänen uhrautuvaisuutensa... Hän muisti senkin, kuinka
hän oli koettanut pidättää Kaarinaa, kun ryövärit riistivät hänet
mukaansa... Kaarina oli huutanut nimen "Pentti", sitten ei hän
tiennyt enää mitään. Cecilia kysyi, eikö hän ollut tuntenut ääntä.
"Luulen, että se oli Knut herran ääni!" vastasi hän. Ensi kerran
keskustellessaan linnanpäällikön kanssa kertoi Cecilia rouva hänelle
tapauksen kulun, ja hän kertoi Cecilia rouvalle, että eräs ylhäinen
herra oli syöttänyt heitä suurilla lupauksilla, mutta kun tämä oli
naamioitu eikä luvattua palkkiota saataisi ennenkuin työn tehtyä,
ei syyllisestä eikä luvatusta palkkiosta ollut kuulunut mitään.
Urkkijainsa kautta oli Jöns Jönsinpoika saanut varmuuden, että nuori
herra Knut Alfinpoika todellakin oleskeli kaupungissa; muutamia
viikkoja takaperin oli hän lähtenyt sieltä, mutta palannut takaisin
rouva Pernilla Klauntyttären seurassa kolme päivää ennen tuhotyön
tapahtumista. Samana yönä oli hän kadonnut eikä häntä sen jälkeen
oltu nähty. "Ja nuori tyttö?"

"Hänestä en ole kuullut mitään."

"Hän on luultavasti vienyt hänet mukanaan", sanoi Cecilia rouva.

"Tai riistänyt hänet hengiltä", lisäsi Jöns Jönsinpoika.

"Se olisi hirveää, ja pelkään pahoin, ettei Kristina rouva saa mitään
rauhaa ennenkuin on saanut varmuuden hänen kohtalostaan."

"Se lienee vaikea työ, mutta onneksi on muuan henkilö, jota asia
koskee lähemmältä kuin Kristina rouvaa."

"Ja hän on?"

"Tämä Pentti!" Ja linnanpäällikkö kertoi, mitä me jo tiedämme.

Kun Kristina kuuli tästä, tahtoi hän välttämättä nähdä ja puhutella
pelastajaansa, ja nuori sotamies sai mennä hänen luoksensa.

Molemmat sisarukset kummastuivat hänet nähdessään, niin jaloja
piirteitä ei oltu nähty kansanmiehillä... Kuuluiko hän heidän omaan
sukuunsa?... Näissä miehekkäissä piirteissä oli Gyllenstjernalainen
vivahdus.

Kristina kiitti häntä siitä, mitä hän oli tehnyt hänen hyväkseen.
"Tiedän kyllä, että olisitte tehnyt samoin kenen muun puolesta
tahansa", sanoi hän. "Mutta se ei vähennä minun velkaani, ja
parhaiten luulen sen maksavani, kun saatan teidät tilaisuuteen etsiä
hänet, jota sydämenne rakastaa ja jota minun on kiittäminen enemmästä
kuin hengestäni!"

Nuori sotamies lankesi hänen jalkoihinsa ja hän ojensi hänelle
kätensä suudeltavaksi.

Se oli aivan liian suuri kunnianosoitus, mutta siihen oli sotamiehen
ulkonäkö syypää; varmaan oli hän jokin muu kuin minä esiintyi.

Tehtyään vaitiololupauksen sai hän tietää epäillyn ryöstäjän nimen;
minne tämä oli vienyt Kaarinan, sitä ei ollut helppo arvata, häntä
sai hänen oma viekkautensa ja viisautensa opastaa.

"Olen syntynyt luostarissa, jalo rouva", vastasi Pentti. "Ja huonosti
olisin elänyt aikani, ellen olisi oppinut mitään. Olette antanut
minulle matkarahoja, minulla on vapauteni toimia miten hyväksi näen,
olkaa varma siitä, että olen onnistuva hankkeessani!"

Ilosta säteilevin kasvoin sanoi hän jäähyväiset; hän oli äsken
täyttänyt kaksikymmentä vuotta, koko maailma oli avoinna hänen
edessään, saattoiko hän epäillä mahdollisuutta löytää etsimänsä? Jos
Kaarina olisi seissut linnanportilla ja odottanut häntä, ei se olisi
häntä ihmetyttänyt, pikemmin harmittanut, kun etsittävä löytyi niin
pian; hän tahtoi mielellään taistella ja saada rakastettunsa voiton
palkaksi.

Kaarina ei seissutkaan linnanportilla odottamassa; Pentti oli saava
toivonsa täysin määrin täytetyksi.

Mutta kun hän oli mennyt, sanoi Cecilia rouva: "Katsoitko hänen
käsiään, Kristina?"

"Ne olivat voimakkaat ja punaiset."

"Niiden muoto oli sellainen, jollaista tapaa ainoastaan muutamissa
aatelissuvuissa, erittäinkin Gyllenstjernan." Kristinan sydän vuoti
verta hänen ajatellessaan Kaarina parkaa. Mikä kohtalo häntä odotti,
kun hän oli joutunut niin tunnottoman ihmisen kuin tuon Knutin käsiin?

"Mitä sinä olisit tehnyt, Kristina?"

"Tappanut itseni!"

"Aseitta?"

"Aina löytää jotakin, kun vakavasti tahtoo, ja minä luotan siihen,
että Kaarinakin tekee niin."

Mutta päivät ja viikot kuluivat, Kaarinaa ei kuulunut eikä hänen
etsijäänsä, ja Kristina rouva sai pian muita ja tärkeämpiä asioita
ajateltavakseen.

Nuori Sten herra jatkoi matkusteluaan ympäri maan; kaikkialla oli
paljon korjattavaa ja muutettavaa, ja sitten tahtoi hän kaikkialla
kuulustella, keihin hän saattoi luottaa. Maaliskuun lopulla pidettiin
jälleen kokous Upsalassa. Sinne saapui monia rauhanystävistä ja
rahvasta oli kutsuttu kosolta. Herrat pitivät kiinni jo toimitetusta
valinnasta, mutta ei käynyt laatuun näyttää rahvaalle sellaista
omavaltaisuutta; sentähden oli asetettava niin, että rahvaan miehet
uskoivat kaiken tapahtuvan heidän omalla suostumuksellaan.

Useat herroista pitivät puheita raatihuoneella; he puhuivat, ettei
koskaan ollut ollut vallassa niin jaloa herraa kuin Erik Trolle ja
jos hän tahtoi ryhtyä maan asioihin, kävisi kaikki paremmin kuin
tähän asti.

Talonpojat ja vuorimiehet kuuntelivat tarkkaavaisesti, heidän nähtiin
suurin joukoin seisoskelevan yhdessä ja juttelevan. Koskaan eivät he
käyttäneet monia sanoja, sellainen ei ollut ruotsalaisten tapa. Ei,
puolesta sanasta he ymmärsivät toisensa. Kun sitten herrat tulivat
kysymään heidän mieltään, vastasivat he vain:

"Kun Tanskaan lähetetyt lähettiläät palaavat takaisin, valitsemme me
päämiehen lain ja vanhan tavan mukaan." Havaittiin kyllä, etteivät
he kiinnittäneet mitään huomiota jo tapahtuneeseen vaaliin; se
oli uudistettava, sillä kansa tahtoi kaikessa sanoa sanansa, ja
vaikeus oli ainoastaan siinä, miten muokata mieliä niin, että
tuleva vaali olisi vain edellisen vahvistus; mutta ruotsalaiset
miehet olivat siihen aikaan samoin kuin ruotsalainen rautakin niin
kovasta aineesta, että se saattoi taittua, mutta ei koskaan taipua.
Vähitellen on toinen näistä muuttanut laatuaan, tiedätte kyllä
kumpi!...

Määrättyyn aikaan kokoonnuttiin Malmöhön. Hannu kuningas oli saapunut
itse monien korkeain tanskalaisten herrojen keralla ja Lyypekistä oli
saapuvilla useita neuvosherroja.

Ruotsin valtuutetut olivat Strengnäsin piispa Mathias, Holger
Kaarlonpoika ja Pentti Ambjörninpoika.

Ensiksikin tehtiin rauha Tanskan ja Lyypekin välillä, sitten aselepo
Ruotsin kanssa, ja sen oli kestettävä vuoden 1513 juhannukseen.
Silloin oli kahdentoista tanskalaisen ja kahdentoista ruotsalaisen
neuvosherran yhdyttävä Kööpenhaminassa, täyttämään joku vuoden 1509
sopimuksen ehdoista: joko uudelleen tunnustettava Hannu kuningas
tai valittava hänen poikansa Kristian kuninkaaksi, tai maksettava
vuotuista veroa kolmetoista tuhatta markkaa kuninkaalle ja
kuningattarelle, kunnes uskollisuudenlupaus tehtäisiin.

Lyypekkiläisten oli heidänkin oltava läsnä tässä kokouksessa; mitä he
määräisivät, siihen olisi molempain puolueiden alistuttava, jollei,
olisi hansakaupungeilla oikeus käyttää voimakeinoja.

Huhtikuun 23 päivänä kirjoitettiin sopimus, monet Ruotsin herroista
olivat saapuneet kaupunkiin osoittaakseen kuninkaalle kunnioitustaan,
ja kaikki olivat sitä mieltä, ettei Ruotsi voinut saada parempaa
herraa; suurta vääryyttä oli hänelle tehty tähän asti, mutta nyt oli
se hyvitettävä. Rauhanpuolueen ystävät palasivat kukin omilleen,
lujasti päättäneinä vetää miekkansa maalle, jos niin tarvittiin, ei
Ruotsin puolesta, vaan Tanskan kuninkaan.

Tähän aikaan palasi Sten Sture Tukholmaan; nuori herra oli kaikkialla
saanut suopeutta ja luottamusta osakseen, ei sentähden ollut ihme,
vaikka hänen kasvonsa loistivat ilosta ja tyytyväisyydestä ja että
hän valoisin toivein katsoi tulevaisuuteen.

Ja hänen jalo, ylevämielinen vaimonsa tuli häntä vastaan syli täynnä
rakkautta; oli aivan kuin päiväpaistetta näiden molempain ympärillä,
ja yhä enemmän lisääntyi niiden luku, jotka tahtoivat näissä
päivänsäteissä lämmitellä.

Tukholmassa pidettiin useita neuvoston kokouksia; yhtä pontevasti
kuin isänsä, mutta tyyneydellä, joka suuresti muistutti ensimäistä
Sten Sturea, puolusti nuori Sten sodan jatkamista. "Jos", sanoi hän,
"vain käymme navakasti käsiksi, on unionikysymys pian ratkaistu,
mutta onnettomuus on siinä, että me toimimme liiaksi laahustaen;
kunhan tanskalaiset menettävät muutamia kahakoita, jättävät he
meidät rauhaan. Jos tahdomme päästä toivottuun tulokseen, emme saa
karttaa keinoja, jotka vievät siihen. On kysymys siitä, tahdommeko
pysyä vapaana ja itsenäisenä kansana, vai tuleeko Ruotsista Tanskan
alusmaa. Molempia olemme jo koettaneet, mutta jos viimeinen
vaihtopuoli saa enemmän kannattajia, silloin tahdon vähemmistön
kera uhrata henkeni ja vereni taisteluun kristinuskon pyhän asian
puolesta julmia turkkilaisia vastaan. Kenellä ei enää ole isänmaata
puolustettavana, hänen ainoa keinonsa on kuolla!"

Ja ne, jotka omassatunnossaan tunsivat itsensä syyllisiksi, loivat
silmänsä maahan eivätkä voineet vastata mitään; epäilevät ja horjuvat
pääsivät varmuuteen ja päätökseen; lujalla kädenlyönnillä sitoutuivat
he seisomaan tai kaatumaan taistelussa maan puolesta.

Mutta turhaan koetti Sten herra päästä pubeihin arkkipiispan kanssa.
Kaksi kertaa matkusti hän Stäketiin häntä tapaamaan, mutta molemmilla
kerroilla sanottiin hänen armonsa olevan sairaana eikä voivan ottaa
vastaan ketään vieraita.

Silloin hän kirjoitti hänelle ja pyysi, että hän Jumalan ja pyhän
neitsyen tähden tahtoisi ajatella maan asemaa ja minkä vaaran
hajaannus ja eripuraisuus toisi mukanaan, ja kuinka tärkeää oli,
että herrat ja kansa liittyisivät lujaan liittoon vihollisen pahoja
aikeita vastustamaan.

Vastaus tuli; se sisälsi, että piispan heikko terveys oli seuraus
siitä levottomuudesta maan tähden, mikä vaivasi häntä yöt ja päivät.
Kernaasti antaisi hän henkensä jos siten voisi turvata maan rauhaa ja
onnea... "Joka päivä", kirjoitti hän, "rukoilen pyhältä neitsyeltä
valoa siihen pimeyteen, joka peittää näköni, häneltä rukoilen
selvyyttä epäilyksissä, mutta jotten antaisi houkutella itseäni
oikealle tai vasemmalle, olen luopunut ilosta neuvotella rakkaiden
ystävien kanssa. Ainoastaan siinä valossa, mikä tulee ylhäältä,
tahdon etsiä ratkaisua suureen kysymykseen."

"Se vanha kettu", sanoi Sten. "Kuinka hän kiemurtelee kaikille
tahoille."

Kristina, joka oli lukenut kirjeen, arveli, että arkkipiispa pelkäsi.

"Mistä sen päätät?"

"Erinäisistä lauseista. Luulen, että hän ottaisi sinut kyllä
mielellään vastaan, jos vain uskaltaisi."

"Kukas estäisi?"

"Sitä en tiedä."

"Et kenties ole väärässä", sanoi hänen herransa kotvan mietittyään.
"On tosiaankin muuan henkilö, jota hän pelkää suuresti."

"Kuka se on?"

"Nainen, joka on kaksi kertaa tavoitellut henkeäni."

"Mistä syystä?"

"Sitä en tiedä!"

"Mutta täytyyhän olla joku syy."

"Tiedän vain yhden, joka voi antaa siitä tietoja."

"Nainen hänkin?"

"Ei, vanha munkki Mariefredin luostarista."

"Jossa vanha Sten herra lepää."

"Olen varma, että hän on rukoillut monta rukousta hänen haudallaan;
he viihtyivät hyvin keskenään."

"Hänen nimensä?"

"Isä Johannes!"

"Minä kirjoitan hänelle", sanoi Kristina. "Jollei hän voi tulla
tänne, menen minä hänen luoksensa."

"Ei ole sanottua, että hän tahtoo ilmaista mitään; mutta sen tiedän,
että hän kerran pelasti henkeni."

"Silloin antaa hän parhaan neuvon. Saanhan tässä asiassa tehdä mitä
hyväksi näen?" kysyi Kristina rukoillen herraansa sielukkailla
silmillään.

"Tarvitseeko toisen käden kysyä toiselta neuvoa?" sanoi hän. "Eikö
sama tahto johda molempia?"

Ja niin lähetti Kristina viestinviejän kysyen, voiko isä Johannes
tulla Tukholmaan tai kohdata häntä Mariefredin luostarissa.

Ei kulunut nyt ainoatakaan päivää, jona eivät neuvosherrat,
kauppakaupunkien miehet ja talonpojat olisi käyneet Sten herran luona
puhuakseen hänen kanssansa tulevista vaaleista; puolueiden välit
kävivät yhä kireämmiksi; eripuraisuus neuvoston kesken lisääntyi;
erilaiset mielipiteet veivät yksityisiin loukkauksiin, ja mielten
katkeroitumista havaittiin pian kaikissa yhteiskuntaluokissa.

Toukokuun 18 päiväksi oli Upsalaan määrätty suuri kokous,
herrasmiesten oli miehissä saavuttava sinne, ja tiedettiin, ettei
rahvaskaan jäisi pois. Sten herra epäröi kauan; hänestä oli
viisaampaa pysyä sieltä poissa; mutta hänen ystävänsä kehottivat
häntä menemään mukaan ja hän päättikin tehdä niin.

"Oi, kuinka mielelläni tahtoisin olla mukana!" sanoi Kristina.

"Mitähän silloin sanottaisiin?"

"Vähät minä siitä välitän."

"Mutta minä teen sen, Kristina. Minun suloiseen emäntääni ei saa
sattua moitteen varjoakaan."

"Olisiko siis väärin, jos tulisin mukaan?"

"Se on vastoin vanhaa tapaa!"

Mutta ennen matkalle lähtöään oli Sten herralla ilo toivottaa isä
Johannes tervetulleeksi. Vanhus oli lähtenyt viestintuojan mukaan.
"En tiedä, onko huomispäivä enää minun", sanoi hän. "Sentähden lähdin
heti."

Kristina ei voinut kääntää silmiään munkista, koskaan ei ollut hän
nähnyt vanhusta, joka olisi herättänyt hänessä syvempää kunnioitusta;
katseessa, kasvojen piirteissä kuvastui sellainen Jumalan rauha, joka
saavutetaan ainoastaan kovilla taisteluilla, kalliisti ostetuilla
voitoilla.

Kun nuoret kiittivät häntä siitä, että hän oli tullut, vastasi hän:
"Antakaa minulle tilaisuus olla teille hyödyksi, silloin olen minä
teille kiitollinen."

Sten Sture näytti hänelle arkkipiispan kirjeen ja muistutti
myrkytysyrityksestä Upsalassa.

"Muistan sen aivan hyvin", sanoi hän.

"Mutta mitä on minun tehtävä tulevaisuudessa estääkseni kaikki
pahat hankkeet?" huudahti Kristina. "Minä en välitä niiden syiden
tutkimisesta, sillä olen varma siitä, ettei Sten herra ole tehnyt
mitään kunniatonta tekoa, tahdon vain estää pahojen vehkeiden
menestyksen tämän jälkeen."

"Jumalahan ne sallii..."

"Tosin kyllä... mutta..."

"Hän valvoo niitä..."

"Sitähän minäkin tahdon!"

"Ette kuten hän; teidän on vain tarkattava hänen viittauksiaan ja
noudatettava niitä."

"Jos näen, mistä vaara tulee, eikö minun täydy koettaa sitä torjua?"

"Ei väärin keinoin, ei pelkästä ilmiannosta, ilman todistuksia.
Ihmiset tulevat sanomaan teille, että Sten herra pelastui
pelkästä sattumasta, minä sanon teille, että se tapahtui Jumalan
sallimuksesta; mitä maailma sanoo sattumaksi, ne ovat solmuja
niissä näkymättömissä langoissa, joilla kuolevaisia tietämättään
johdetaan. Ne pysähdyttävät heidät kiireisessä riennossaan, ne saavat
heidät katsomaan ympärilleen tai taakseen, joskus ajattelemaankin
tilaansa... Olkaa varma siitä, ettei se ollut tarkoituksetta, kun
sattuma tai solmu esti heidät juuri siinä, missä se tapahtui."

"Mutta eikö se tieto, jonka nyt olen saanut, ole sellainen solmu,
joka sisältää kehotuksen: ota vaari!"

"Tosin täytyy teidän ottaa vaari siitä, kuinka ihmeellisesti hyvä
Jumala on suojellut teidän herraanne, ja uskoa, että hän tulee
tekemään sen yhä eteenkinpäin. Silloin ette hätiköi turhaan pelkonne
vallassa, vaan täytätte velvollisuutenne niin pitkälle kuin voitte ja
jätätte lopun Jumalan käteen."

"Olette oikeassa", vastasi Kristina nöyrästi.

"Rakas isä, jääkää hänen luokseen, kunnes palaan Upsalasta", pyysi
Sten herra.

"Sen teen mielelläni."

Niin Sten herra lähti.

Seuraamme hänen mukanaan.

Oli juuri Eerikin messun aika, ja suuren markkinaväen joukossa
nähtiin runsaasti rahvastakin.

Herrat molemmista puolueista olivat saapuneet miehissä, ylhäisin
heidän joukossaan oli herra Erik Trolle; hänellä oli mukanaan lukuisa
ja upeasti varustettu seurue ja hän retkeili moneen kertaan kautta
katujen tyydyttääkseen uteliaita katsojia.

Itse muistutti hän enemmän luurankoa kuin elävää ihmistä. Melkein
lihattomat luut roikkuivat jotensakin holtittomina hevosen selässä.
Näytti kuin ruumis olisi ollut seiväs, pari varpua käsivarsina,
ja tällä ristikolla riippui korea, melkein pramea ritarinpuku.
Kasvojen laitteeseen oli varmaankin Erik herralla oma osansa, niin
nuorekkailta ne näyttivät loitolta katsoen, töyhdötetyn hatun alla,
mustien kiharain alla, jotka tekivät ne vielä silmiinpistävämmiksi.

Talonpojat katselivat häntä ihaillen, ne, jotka tunsivat hänet ennen,
eivät tunteneet häntä enää, ja ne, jotka näkivät hänet ensi kerran,
tuumivat hänen näyttävän enemmän linnunpelättimeltä kuin korkealta
herralta.

Poloinen vanha herra, kuinka mielellään hän olisikaan tahtonut olla
kaikesta erillään, mutta Kirsti rouva ja Kustaa herra olivat ensi
kerran lyöneet tuumansa yhteen; molemmat olivat sanoneet, että
hänestä _täytyi_ tulla valtionhoitaja, ja silloin ei auttanut sanoa
vastaan. Edellinen oli luvannut kantaa enemmän kuin puolet taakasta,
jälkimäinen vapauttaa hänet siitä tykkönään; tulevaisuus sai
ratkaista, kumpi heistä oli pääsevä hallitsevaan asemaan.

Nuoremmat aatelismiehetkin luopuivat pian hänestä, sellaista
valtionhoitajaa ei tahdottu saada, ja muutamien päivien kuluttua
ainoastaan papit ja vanhat ylhäisaatelit asettivat hänet "nuoren
penikan" Sten Svantenpojan edelle.

Kaupunki vilisi ihmisiä täytenään, kaikki odottivat levottomasti
huomispäivää (toukokuun 18 päivää). Sanottiin, että itse
arkkipiispakin tulisi puhumaan, ja kaikki olivat uteliaat kuulemaan
hänen mieltään.

Sten herra oli majoittunut vaatimattomaan majataloon kaupungin
ulkopuolelle, mutta niin pian kuin hänen saapumisensa tuli
tunnetuksi, tuli väkeä kaikista kansanluokista häntä tapaamaan. He
tahtoivat kuulla hänenkin puhuvan. "Minun ajatukseni tunnette!" sanoi
hän. "Ettekö nyt tahdo kuulla mitä arkkipiispalla ja herroilla on
sanottavaa?"

Mutta talonpojat arvelivat, ettei tori ollut riittävän suuri niin
paljoille kuulijoille; jos sentähden Sten herra tahtoi pitää puheensa
Kuninkaanniityllä, niin saattoivat ne, jotka enemmän pitivät hänestä,
mennä sinne, herrojen puolueen jäädessä torille.

Monet tahtoivat kuulla kumpaakin puolta; sentähden päätettiin, että
alhaalla Kuninkaanniityllä oli puhuttava tuntia myöhemmin kuin
torilla.

Suurella loistolla meni arkkipiispa raatihuoneelle, kansa kokoutui
ympärille nähdäkseen hänet, ja silloin sanottiin siksi ääneen, että
hänkin sen kuuli: "Kuinka hän on vanhettunut!"

Samat sanat oli hän itse sanonut moneen kertaan, mutta häntä ei
miellyttänyt, että muutkin toistivat ne, ja sentähden leimahti puna
kalpeille, sairaalloisille poskille, korkea, hieman kumarainen
vartalo ojentui suoraksi, ja ylipapin arvokkuudella tervehti
hän lukuisia neuvosherroja ja muita rauhanpuolueeseen kuuluvia
ritareita, jotka raatihuoneen portailla ottivat hänet kumarrellen
vastaan... Kun katse tutkivasti tarkasteli parvea kauttaaltaan,
tunsi hän heidät kaikki... He olivat hänen nuoruudessaan olleet
nuoria, kunnianhimoisia ja pelottomia; nyt olivat useimmat melkein
ukkoja; mihin olivat loistavat nuoruudentoiveet hälvenneet?
Tuuli oli ne vienyt... Urhakka nuoruuden rohkeus, joka luuli
pystyvänsä kaikki esteet voittamaan?... Se oli langennut lehtien
tavoin syysmyrskyssä... Kas, noita velttoja piirteitä, nipottavia
suupieliä... Ah, Jaakko Ulfinpoika kohosi vieläkin tuumaa
korkeammaksi, _näiden_ kaltainen ei hän tahtonut olla... Ketterin
askelin nousi hän portaita ylös; portaiden yläpäässä seisoi herra
Erik Trolle, melkein kaikkien muiden irvikuvana... ja tällainen
oli se seurue, jonka keskellä hänen oli astuttava kansan eteen,
näiden puolesta hänen oli puhuttava, ainoastaan heidän, sillä
ketään nuoria ei ollut joukossa, sanottiin heidän kaikkien menneen
Kuninkaanniitylle.

Ahtaalle tunkeutunut kansanjoukko seisoi sillävälin kärsivällisesti
odottaen, mitä oli tuleva; arkkipiispa huomasi, että suurin osa oli
rahvasta, ja se luotti häneen; hänen oli puhuttava etupäässä näille.

Ja kirkkaalla äänellä, jolla vielä oli jälellä paljon entisestä
soinnustaan, puhui hän maan arveluttavasta asemasta. Tämän käsittäen
kai monet olivatkin tänne saapuneet neuvottelemaan tärkeästä asiasta?

"Niin, aivan niin!" huusivat monet äänet.

"Tahdotte valtakunnan herrojen kanssa valita uuden valtionhoitajan?"
kysyi hän.

"Niin tahdomme!"

"Siksi olemme tulleet!"

"Paljon olemme asiaa tuumineet ja harkinneet", jatkoi arkkipiispa.
"Tässä tarvitaan miestä, jolla on kokemusta ja syvä käsitys asioista,
miestä, joka yhtä pontevasti voi johtaa puhetta neuvoskamarissa kuin
käyttää miekkaakin maan vihollisia vastaan... Jos tiedätte siihen
kenen arvokkaammaksi, sanokaa se vapaasti. Mutta uskotut miehet
neuvostosta, jotka ovat täällä läsnä, ovat yhtyneet kannattamaan
herra Erik Trollea päälliköksi ja valtionhoitajaksi, ja olisi varmaan
maalle suureksi siunaukseksi, jos te kaikki kunnon miehet, mihin
säätyyn ja asemaan kuulunettekin, tahtoisitte yhtyä meidän kanssamme
valitsemaan hänet maan herraksi ja päälliköksi!"

Arkkipiispa vaikeni, talonpojat olivat vaiti ja katselivat toisiaan;
silloin kuului muminaa, joka kasvoi kasvamistaan.

Melkein vastapäätä piispaa, alhaalla torilla, seisoi muuan
itägööttalainen, karkeatakkinen ja karkeakasvoinen, mutta molempien
kudos oli lujaa. Hän katsoi ylös kunnianarvoiseen isään ja virkkoi
leveällä itägööttalaismurteellaan niin kovasti, että se kuului yli
torin: "Me emme halua miestä Trollen suvusta, Trollet ovat kaikki
Tanskan väkeä."

"Ei, ei, emme tahdo heitä!" huusi koko joukko.

Ja niinkuin mahtava virta, joka purkautuu uuteen uomaan, aaltoili
koko joukko Kuninkaanniittyä kohden.

Sitä vaikutusta, jonka talonpoikain vastaus oli tehnyt herroihin, ei
voi kuvata, se oli kummastusta, harmia ja suuttumusta.

"Sellaista seuraa, kun annetaan talonpojille sananvaltaa!" huusi
Holger Kaarlonpoika iskien kätensä miekankahvaan.

Herrat vetääntyivät takaisin raatihuoneeseen ja siellä huudettiin
kilvan.

"Sallimmeko asian riippua heistä?"

"Annammeko myöten talonpoikaiselle roskajoukolle?"

"Mitä on tehtävä?"

"Avattava tie Hannu kuninkaalle!"

"Niin teki rohkea Jöns Pentinpoika!"

"Mutta minä olen rauhan mies!" huudahti piispa.

"Minä olen antanut myöten ainoastaan toisten toivomuksesta", vakuutti
herra Erik Trolle.

"Talonpojat tahtovat saada nuoren Sten Sturen!"

"Me emme huoli koskaan hänestä!"

"Ei, emme koskaan!"

"Hänen armonsa on samaa mieltä!"

"Minä kunnioitan hänen hyviä ominaisuuksiaan", virkkoi arkkipiispa;
"mutta minä en voi -- en uskalla jättää niin tähdellistä tehtävää
niin nuoriin ja kokemattomiin käsiin."

"Voiko joku toinen tulla kysymykseen?"

Kaikki katselivat toisiaan; siellä oli ainoastaan kumaraisia
hartioita ja kaljupäitä.

"Arvelen siis, että annamme Sten herran koettaa", huudahti herra
Sten Kristerinpoika. "Ei voi käydä pahemmin kuin että hän taittaa
niskansa."

"Niin, tehköön hän sen!"

"Ei, ei, ei!" kirkui suuri enemmistö. "Se ei saa tapahtua!"

"Mitäs tahdotte tehdä?"

"Näyttää, että valta on herrojen!"

"Emmekä anna perään!"

"Erik Trollesta on tuleva valtionhoitaja!"

"Valtakunnan herrat tekevät hänet siksi!"

"Mutta kansa?"

"Sen täytyy taipua!"

"Varovasti, jalot herrat", virkkoi arkkipiispa; "asia ei ole
läheskään menetetty, mutta on välttämätöntä, että menettelemme
suurimmalla varovaisuudella."

"Meidän täytyy pitää uusi kokous!"

"Niin, se meidän täytyy!"

"Mutta missä?"

"Tukholmassa!"

"Minä sanon teille, kuinka se on käynyt!" huudahti herra Erik
Abrahaminpoika, joka myös oli joukossa. "Alhaalla torilla oli
suuri joukko Sturen puoluelaisia talonpoikien valepuvussa; he ovat
houkutelleet muun karjan mukanaan, ja meidän kärsimämme tappio on
saatu aikaan vilpillä ja petoksella."

"Niin, niin!"

"Ei, ei!"

"Se on niin!" huudahti toinen vimmoissaan. "Minä tiedän, että hänellä
kaikkialla, yksinpä luostarissakin, on palkkajuhtansa; mutta meidän
täytyy voittaa hänet viekkaudella."

"Sen teemme!"

"Minä lupaan kostaa..."

"Tässä on kysymys isänmaasta eikä yksityisistä suhteista", virkkoi
piispa jälleen. "Luulen sentähden olevan oikeinta, että jätämme
viimeksimainitun kokonaan pois mielestämme."

"Minä puolestani", vastasi Erik Trolle, "en tunne mitään kaunaa
nuorta Sten herraa vastaan; naimisensa kautta rouva Kristina
Gyllenstjernan kanssa on hän sukulaisuudessa minun kanssani, ja
jollei minun poikani olisi..."

"Se ei kuulu tähän!"

"Missä kokous pidetään?"

"Tukholmassa!"

"Milloin?"

"Viikon päästä?"

"Ei, se on liian pian!"

"On valmistauduttava!"

"Puhuttava talonpojille!"

"Uhata heitä on parempi!"

"On luvattava alentaa veroja..."

"Sitä emme uskalla."

"Luvata on yhtä, pitää toista!"

"Kaikki keinot ovat hyviä, kun ne vain vievät maaliin."

"Minä ehdottaisin kokouksen pidettäväksi aivan juhannuksen edellä",
virkkoi Erik herra jälleen; "silloin talonpoikien kanssa on helpoin
tulla toimeen, ja minä olen pannut merkille, että lämpö tekee heidät
ikäänkuin pehmeämmiksi ja puheliaammiksi."

"No, juhannuksen edellä siis", huusivat useat nauraen.

"Me pidämme yhtä kuten yksi mies!"

"Kuten yksi mies!"

"Ken vilpistelee, hän on petturi."

"Petturi!"

"Onko Sten Kristerinpoika mukana?"

"Voitteko sitä epäillä?"

"Mutta sanoittehan äsken..."

"Minä sanoin -- sanon paljon, mitä en oikeastaan ajattele, mutta
että tulisin pettämään puolueen, johon olen kuulunut, se olisi
raukkamaisuutta, ja raukka en ole."

Herrat erosivat; monet heistä kääriytyivät kaapuihinsa ja lähtivät
heti kaupungista; heitä ei liikuttanut se mitä Kuninkaanniityllä
hommattiin.

Täällä oli alusta alkaen ollut suuri joukko rahvasta ja arkkipiispan
puheen jälkeen tuli yhä enemmän. Mutta suuri joukko herrojakin oli
liittynyt Sten herraan; he olivat kaikki nuoria ja voimakkaita miehiä
ja tekivät senkin tähden edullisemman vaikutuksen kansaan.

Sten herra kulki ympäri ja puhutteli heitä; hän sanoi, että
valtakunnalla täytyi olla päämies.

"Sen kyllä käsitämme", vastasivat he.

"Tahdotteko herra Erik Trollen siksi?"

"Ei, emme ketään tanskalaista miestä!"

"Kunpa et vain olisi niin nuori!"

"Hän vanhenee päivä päivältä!" huusi muuan taalalainen.

Ympärillä seisovat nauroivat.

"Toivottavasti myös viisastun ja saavutan enemmän kokemusta", lisäsi
Sten herra. "Mutta älkää siltä luulko, että tahdon puhua omaan
pussiini. Että rakastan Ruotsin maata ja kansaa, sen tietää hän, joka
näkee ihmisten sydämeen; mutta hän tietää myös, että jos tietäisin,
kuka parhaiten voi turvata maan onnea ja menestystä, tekisin kaikkeni
taatakseni hänelle vallan."

"Jospa voisit varmasti hankkia meille rauhan."

"Kas, näetkös, siitä juuri kenkä puristaa", virkkoi eräs toinen;
"toinen puolue sivelee suutamme rauhan ja levon lupauksilla."

"Nähdä peltotilkkunsa viljelemättömänä ja vihollisten tallaamana, ei
tietää, näkeekö isänsä majan poltettuna vai muuten hävitettynä, joka
kerta ottaessaan miekan vyölleen ja lähtiessään puolustamaan maata
olla valmis iäksi jättämään vaimonsa ja lapsensa, se mielestäni tekee
jotensakin yhtä kipeää sarkakauhtanan kuin ritarikaavunkin alla."

"Jos niin uskot", vastasi Sten, "niin tiedät myös, että me kaikki
kärsimme yhtä suuresti, mutta sinun puheesi on niin erilaista
kuin tavallisesti kuulen ruotsalaisilta talonpojilta, että minua
haluttaisi tietää, mistä olet kotoisin."

"Kaukaa Smålannin seuduilta."

"On kai sinulla naapureita mukanasi?"

"Ei tietääkseni."

"Tai joku muu, joka voi mennä sinusta takaukseen?"

"Miksi se on tarpeen?"

"Tunteeko täällä kukaan smålantilaista?"

"Ei!" huusivat useat äänet.

"Hän on jutellut täällä siitä, kuinka väärin me kärsimme", tokaisi
muuan vuorimies.

"Siinä hän on oikeassa", tuumi toinen.

"Ei kaikessa", väitti muuan vanha talonpoika.

"Mutta enimmäkseen, vaari!"

"No, onko tuo teistä talonpojan tapaista; eikö hän kärsi
suurinta sortoa, kun on kysymys isänmaasta, ja eikö hän tee sitä
valittamatta?" kysyi Sten herra.

"Mihinkäs pääsee!"

"Sentähden sanon teille, ettei tämä ole talonpoika. Riisu nyt takkisi
ja näytä oikea karvasi."

Mies ei näyttänyt olevan siihen halukas; hän kiemurteli ja teki
vastaväitteitä.

"Tahdotko apua?"

Kysymys tepsi; kauhtana putosi pois ja sen alla oli munkinkaapu.

"Arvasinhan sen", sanoi Sten. "Mistä olette, isäseni?"

"Köyhä kerjäläismunkki."

"Joka on ottanut kylvääkseen rikkaruohoa nisuvainioon."

"Olen puhunut sorrettujen puolesta..."

"Täällä on useampiakin samankarvaisia", huusi muuan läsnäolijoista,
ja nyt nähtiin väkijoukossa merkillistä levottomuutta;
parisenkymmentä päätä erosi muusta joukosta ja pyyhälsivät kiirekynttä
Kuninkaanniityltä länteen päin. Ei ole hyvä sanoa, oliko mukana
sekin, jota Sten oli puhutellut; mutta hän oli kadonnut.

Kuului naurua ja murinaa vuoronperään; muutamain mielestä oli lähtö
sangen hassunkurinen, toiset arvelivat, että valepukuiset munkit
olisivat kernaasti saaneet jäädä paikoilleen ja sanoa ääneen, mitä
olivat kuiskutelleet rahvaan korviin; mutta täten tulivat ajatukset
kääntyneiksi pois siitä, mikä oli kokouksen tarkoitus. "Se kai saa
jäädä toiseen kertaan", sanottiin.

Muutamat suurtalonpojat, jotka Sten tunsi persoonallisesti, sanoivat
hänelle: "Ottakaa linnat älkääkä hellittäkö niitä; me kyllä pidämme
selkänne vapaana!"

Nuoret neuvosherrat olivat samaa mieltä. Örebro ja Tukholma olivat
jo heidän käsissään. Kalmari oli tärkein saada haltuun. Nuori Kustaa
Kristerinpoika tarjoutui omin miehin tekemään äkkiyllätyksen ja
valtaamaan linnan. Sten herra suostui siihen hieman epäröityään; itse
tahtoi hän tehdä retken pitkin rannikkoa.

Niin päättyi Upsalan kokous. Sten Sture palasi Tukholmaan, aikoen
sieltä lähteä suunnitellulle retkelle etelään.

Sten herran ollessa poissa olivat isä Johannes ja Kristina ehtineet
tehdä tuttavuutta keskenään. Johannes oppi Kristinassa tuntemaan
naisen, joka jo oli varustautunut taisteluun. Hän oli avioliittonsa
alusta alkaen pyhittänyt elämänsä korkeille velvollisuuksille; Sten
herra ei tarvinnut ainoastaan uskollista, rakastavaa puolisoa, vaan
myös työtoveria, joka jakoi hänen huolensa ja vaivansa.

Molemmat olivat omistautuneet isänmaan palvelukseen, molemmat olivat
valmiit taistelemaan ja kaatumaan sen puolesta.

Kun siten tähtää katseensa elämän suuriin tarkoituksiin, näyttävät
kaikki tavalliset suhteet äärettömän pieniltä; niissä askaroi
sentähden, että ne ovat renkaita kokonaisuudesta, mutta mikään rengas
ei saavuta etusijaa toisista; kokonaisuuden tasaisen, sopusuhtaisen
kehityksen täytyy olla työn maalina. Isä Johannes muisteli mielessään
naisihanteitaan, mutta kukaan heistä ei ollut Kristinan kaltainen, ja
kuitenkaan ei hän tahtonut myöntää, että hän oli näitä korkeammalla;
erotuksen täytyi siis johtua erilaisista olosuhteista. Ihmeelliseltä
tuntui kuitenkin kuulla kahdeksantoistavuotiaan naisen olevan
täysin valmistuneen tuleviin taisteluihin. Kuvitelmissaan näytti
hän aavistavan uhkaavaa tulevaisuutta, mutta hän katsoi sitä kohden
marttyyrin iloisella varmuudella, että kuolema on voiton kruunu;
hän kulki vaaroja vastaan kirkkain ja avoimin otsin ja ikäänkuin
luottavasti julistaen: "Katso, Herran palvelijatar!"

Kristinalle oli isä Johannes viisaudenlähde, josta hän ammensi
vastauksia kysymyksiinsä ja lohdutusta epäilyksissään. Nuorekas
voima uskoo tavallisesti itsestään liian paljon, sillä ei ole
kärsivällisyyttä odottaa, se tahtoo astua sallimuksen sijaan. Mutta
nöyrä mieli on altis opetuksesta ojentumaan, ja kun hurskas pappi
kertoi Kristinalle, kuinka kokemus oli hänelle opettanut, että
kansan samoin kuin yksityistenkin koettelemukset ja vastoinkäymiset
ainoastaan ovat keinoja kaikkivaltiaan kädessä hänen suurten
tarkoitustensa toteuttamiseksi, silloin taivutti hän nöyrästi
päätänsä ja sanoi: "Minä, hupakko, kun luulin ymmärtäväni moista ja
sisimmässä sydämessäni kapinoin Jumalan johdatusta vastaan."

"Ajatelkaa, että hänelle on tuhannen vuotta niinkuin yksi päivä,
rangaistus ja palkinto ei jää siltä tulematta, vaikka se viipyy;
jollei se tapahdu meidän aikanamme, tapahtuu se jälkeentulevaistemme
aikana. Sen tähden sanotaan sanassa: 'Isäin pahatteot tulevat lasten
päälle kolmanteen ja neljänteen polveen'."

"Se on totta!"

"Muistakaa Jumalan lupausta Abrahamille, että hänen siemenestään ovat
kaikki kansat maan päällä siunatuiksi tulevat; eikö tämä viittaa
siihen, että mitä emme saa nähdä täällä, se ilmestyy meille toisessa
maailmassa?"

"Olen aina ajatellut, että kun kerran tulemme sinne ylös, emme sitten
enää paljon kysele, mitä täällä alhaalla tapahtuu.

"Minusta tuntuu, kuin tämä maailma olisi ainoastaan himmeä kuvajainen
siitä elämästä, joka odottaa meitä ylhäällä. Täällä käymme koulua,
päästötodistuksen saamme astuessamme siihen suureen oppilaitokseen,
jossa jokainen saa asteen ja paikan, mikä oikeuden mukaan kuuluu
harjoitettujen opintojen perusteella."

"Missä aineissa?"

"Niin elämässä kuin tietämisessäkin; molemmat voivat yhtä hyvin
tapahtua Jumalan kunniaksi. Kaikki riippuu siitä maalista, minkä
täällä alhaalla asetamme päämääräksemme."

"Kuinka tarkoitatte?"

"Jos palvelija on tehnyt työtä ainoastaan ruuan ja juoman edestä ja
edistääkseen omia etujaan, on hän jo saanut toivomansa palkinnon."

"Niin, se on totta!"

"Mutta jos kaikki tämä maallinen on sivuasia, jos Jumalan kunnia
ja ihmiskunnan parannus on hänen ajatustensa ja toiveidensa
johtotähtenä, silloin saa hän usein häväistystä osakseen, ja
vaikkei hän ristiinnaulitun vapahtajamme tavoin kärsisikään
kuolemaa teoistaan, täytyy hänen kuitenkin niiden tähden kovia
kokea; ja sentähden laskee hän illalla väsyneen päänsä levolle,
sillä hän tietää ja tuntee, että mitä hän on täällä kylvänyt
epätäydellisyydessä, sen on hän siellä niittävä jalostuneempana
ja paljon hyödyllisempänä kuin oli täällä alhaalla saattanut
kuvitellakaan."

"Entä ne monet, joiden täytyy ajatella ainoastaan jokapäiväistä
leipää, joiden on kannettava päivän kuorma ja helle?"

"Hekin tekevät tietämättään Herran työtä; eikö hän ole itse sanonut,
että tilkkanen vettä, annettuna hänen nimessään, on teko, jota
totisesti ei jätetä unhoon?"

"Sentähden, että hän tuomitsee toisilla perusteilla kuin me ihmiset!"
huudahti Kristina. "Oi, kuinka paljon siitä, mikä on suurta meidän
silmissämme, onkaan oleva pientä ja merkityksetöntä siellä ylhäällä!"

"Pieni asia on sentähden taistella ja kilvoitella!" virkkoi isä
Johannes nöyrästi. "Olisipa työllä vain se merkitys, joka vie Herran
luo."

"Johdatatte ajatukseni arkkipiispaan."

"Surkutelkaa häntä, jalo rouva!"

"Onko hän sitten onneton?"

"Onnettomampi kuin voitte kuvitellakaan."

"Mutta jos hän tietää oikean tien?"

"Niin taistelevat monet voimat hänen sielussaan. Ken on paljon
nauttinut tämän elämän hyvyyttä, hän ei tahdo mielellään eritä
täältä... Siteet, jotka kiinnittävät maahan, tulevat yhä useammiksi
ja lujemmiksi."

"Sehän on merkillistä!"

"Mutta vanha totuus!"

"Ja piispa Hemming?"

"Niin, hän!" vastasi vanhus ja parisen kyyneltä kimmelsi hänen
silmissään. "Olen kenties rakastanut häntä liian paljon!"

"Minä melkein pelkään häntä!"

"Kuinka niin?"

"Se on itsellenikin käsittämätöntä; Sten herralle on hän hyvin rakas;
Märta rouva sanoo häntä parhaaksi ystäväkseen, ja kun minä panen
käteni hänen käteensä, tunnen ainoastaan voittamatonta pelkoa."

"Piispa on tehnyt maalle suuria palveluksia."

"Tiedän sen!"

"Ja kokenut paljon kiittämättömyyttä!"

"Keneltä?"

"Suurmiehiltä; hän on aina seissut valtionhoitajan ja kansan
puolella."

"Se on totta!"

"Hän ei ole suuria välittänyt omasta hengestään, kun on ollut
puolustettava isänmaata."

"Mutta hänen virkansa?"

"Sen hän on tosin lyönyt laimin, mutta ei oman voiton, ei minkään
maallisen syyn tähden; tulonsa on hän käyttänyt sotaan, eikä
ruotsalaisempaa sydäntä syki kenenkään rinnassa."

"Ette siis tiedä...?"

"Mitä?"

"Että rouva Pernilla Klauntytär..."

"En tiedä, mitä tarkoitatte."

"Hän on saanut piispan valtaansa."

"Piispan?"

"Ettekö sitä tiedä?"

"Kuulen sen ensi kerran!"

"Hän tahtoo kääntää hänet tanskalaisten puolelle."

"Se ei onnistu!"

"Minusta se, että piispa niin kauan viivytteleikse palatessaan
Ruotsiin, juuri osoittaa, että se on onnistunut."

"Oletteko kirjoittanut?"

"Sten herra on tehnyt sen, mutta missä todellinen hätä on ovella,
siellä todellisen ystävän pitäisi tulla kutsumatta."

"Älkää tuomitko liian ankarasti; kukaan ei tiedä, mikä voi olla
esteenä."

"Kunhan ei vain olisi tahto!"

Samassa astui sisään muuan hovipoika ja ilmoitti piispa Hemming
Gaddin.

"Pyydä, piispaa astumaan sisään", sanoi Kristina; mutta hän lisäsi
sanantuojan mentyä: "Olin väärässä, isä, mutta tahdon hyvittää sen."

Hemmingin olennossa oli jotakin vierasta, kun hän astui huoneeseen.
Vanhaan munkkiin ei hän kiinnittänyt huomiota; hän kääntyi yksistään
Kristinan puoleen, kun hän sanoi, että hänen Sten herralta saamansa
kirje ei ollut viivyttänyt eikä jouduttanut hänen matkaansa.
Tehtävän, jonka hän oli ottanut suorittaakseen Lyypekissä, oli hän
täyttänyt ja oli nyt menossa vanhaan Rönöhönsä, mihin aikoi asettua.

"Sitä ette kai aio näin toivottomina aikoina?" sanoi Kristina.
"Täällähän on sota ovella."

"Siihen on olemassa ainoastaan yksi lääke, mutta siitä ei jalo
herranne tahtone tietää mitään."

"Neuvot, joita elektus Hemming Gadd antaa, eivät voi olla muuta kuin
hyviä -- ja niitä kuuntelen aina ilolla."

"Enpä juuri usko; sitä paitsi ei Sten herra kuulemma ole kotona eikä
minun aikani salli viivytellä."

"Ei edes tervehtiäksenne vanhaa ystävää", sanoi Kristina viitaten isä
Johannekseen.

"Vanhaa ystävää?..."

"Jonka kenties olette unhottanut!"

"Isä Johannes!"

"Piispa Hemming!"

He olivat toistensa sylissä; siihen syleilyyn sisältyi paljon
muistoja...

"Meidän oli siis sittenkin tavattava toisemme!"

"Jumalan tahto!"

"Niin, _minun_ ei se ainakaan ollut, sillä sanon teille suoraan, että
jos olisin tiennyt teidän olevan täällä, en olisi tullut."

Kristina arveli, että nämä molemmat mieluimmin jäisivät kahden, ja
hiipi sentähden hiljaa ulos.

"Ja miksi, rakas piispa, olisitte tehnyt niin?" kysyi Johannes
hymyillen lempeää, kaunista hymyään.

"Onko minun sanottava teille ajatukseni?"

"Sen teitte aina ennen!"

"Ennen ei ole nyt!"

"Mutta nyt voi olla kuten ennen!"

"Mahdotonta!"

"Mikäs estää?"

"Olitte silloin ystäväni!"

"Niin olen vieläkin!"

"Luuletteko ajan seisseen paikoillaan?"

"Olisiko teissä äkkiä tapahtunut suuri muutos?"

"Ahaa, jokos huomaatte!"

"Ajattelin sitä jo ensi näkemältä."

"Mistä sen huomaa?"

"Tahdotte salata jotakin."

"Mitä se olisi?"

"Odotan saavani sen tietää."

"Ette ole rippi-isäni."

"Mutta uskottu ystävänne!"

"Tahdotteko uskotella, että minulla on sellaisia?"

"Epäilettekö sitä?"

"Petos, iva ja häväistys ovat ainoat ominaisuudet, joihin olen
tutustunut täällä maailmassa; totta on, että voin vielä lisätä kaksi:
-- valheen ja viekkauden, silloin on lista kirjoitettu täyteen."

"Minkä alle näistä panette minun nimeni?"

"Heh, _yksi_ poikkeus ei todista mitään."

"Olette vuodattanut vertanne isänmaan puolesta, olette ollut
puhemies, jota kansa on mieluimmin kuunnellut, olette johdattanut
kansaa taisteluun maan vihollisia vastaan; mutta olette myös seissut
kansan puolella ja puolustanut sen oikeutta, kun on tarvittu. Tanska
pelkää yksin teitä paljon enemmän kuin muita ruotsalaisia yhteensä,
ja suurmiehet, niin hengelliset kuin maallisetkin, tietävät, että
he ovat pelin voittaneet sinä päivänä, jona heidän ei enää tarvitse
teitä pelätä."

Piispa vääntelehti kuin tulisilla hiilillä. "Tehän olette oikea
piru!" sanoi hän.

"Kuinka niin, piispa?"

"Tahdotte ärsyttää minua!"

"Olenko väärässä?"

"Jos olisittekin, liikuttaisi se vähät minua! Mutta tiedättekö,
kuinka minua on palkittu?"

"Oletteko tehnyt jotakin palkan toivossa?"

"Olen ihminen minäkin."

"Että pikkumaisuus ja turhamaisuus rehki maallista palkintoa
tavoitellen, sen tiesin, mutta minusta on aina tuntunut, kuin te
olisitte sellaista paljon korkeammalla."

Hemming Gadd taisteli itsekseen. "Nyt kuulette, etten ollut niin!"
huudahti hän.

"Kuulen vain, että olette kovassa kiusauksessa!"

"Olen jo antanut myöten!"

"Ettehän toki!"

"Sitten teen sen nyt!"

"Sitä ette tee!"

"Mitä pirua te puhutte!" Hän polkaisi hurjasti lattiaa ja naulasi
silmänsä pappiin.

"Tiedän, että kaikkivaltias Jumala on armahtava teitä äärimäisessä
hädässänne samoinkuin te armahditte verta vuotavaa isänmaatanne!"

Ja vanha mies lankesi polvilleen, hän kohotti vapisevat kätensä
taivasta kohden ja jatkoi: "Sinä, Herra, joka kaiken voit, taivuta
hänen mielensä ja sydämensä, älä anna hänen tehdä tekoa, jota hän on
kerran katuva tai tuomitseva, herätä jälleen eloon kaikki ne jalot
ja suuret voimat, jotka liikkuvat hänen sielussaan! Vähän merkitsee
se, että hänen kunniansa aurinko ihmisten edessä peittyisi pilviin!
Tuhat kertaa pahempaa olisi, jos hän pettäisi sinut, Herransa ja
mestarinsa. Hänen sielunsa autuuden tähden rukoilen, auta häntä
vaikeana koettelemuksen hetkenä!"

Piispa kuunteli yhteen puristunein huulin, hän tahtoi paaduttaa
sydäntään... mutta ääni, joka puhui, oli hänelle niin tuttu, se
herätti hänen elämänsä kauneimmat ja parhaat muistot; Johanneksesta
ei hän voinut sanoa, että tämä olisi koskaan pettänyt, ja lisäksi
tuli, että sanat saivat vastakaiun hänen omassa povessaan; siellä
asui petturi, jonka hän luuli aikoja sitten vaienneen, mutta joka nyt
huusi äänekkäästi: "Älä rupea itse siksi, mitä olet tuominnut muissa!"

Johannes oli lopettanut, hän nousi pystyyn.

Piispa katseli häntä synkin katsein.

Johannes vastasi niihin nöyrällä, melkein rukoilevalla
esiintymisellä. "Hemming!" kuiskasi hän.

Nyt suli viimeinenkin jäänriite. "Sinä olet voittanut!" huudahti
piispa ja avasi sylinsä...

Koskettamatta sanallakaan, mikä oli saanut aikaan sellaisen
muutoksen hänen mielentilassaan, alkoi piispa innokkaasti puhua,
mihin oli ryhdyttävä maan puolustukseksi; oli aivan kuin kaikki
hänen ajatuksensa olisivat syöksyneet valloilleen yli keinotekoisten
patojen; Ruotsin kunnia ja sen puolustus vihollista vastaan, jota hän
nyt näytti vihaavan yhtä paljon kuin ennenkin, oli ainoa asia, jolle
hän eli ja josta välitti.

Seuraavana aamuna palasi Sten herra; hänen ilonsa ja hämmästyksensä
oli suuri, kun hän tapasi vanhan rakkaan ystävänsä ja huomasi hänet
mieleltään yhtä ystävälliseksi kuin ennenkin.

"Teitä meidän on siitä kiittäminen", sanoi Kristina isä Johannekselle.

"Minä puin ainoastaan hänen omat toivomuksensa sanoihin", vastasi
tämä. "Hän tahtoi itse."

Mutta nyt oli turha vaiva yrittääkään saada Johannesta viipymään
kauemmin. "Minulla on paljon toimitettavaa", sanoi hän, "ja minun
täytyy kiiruhtaa."

"Onko kysymys arkkipiispasta?" kuiskasi Hemming.

"Ajattelin käydä hänenkin luonaan."

"Se vanha kettu!"

"Hän ei ole onnellinen!"

"Eiköhän oikeastaan ole lohduttavaa tietää se."

"Ei minusta!"

"Ansaitseeko hän mitään onnea?"

"Kenties olisi hän silloin parempi!"

"Olenko minä onnellinen, minä?"

"Enemmän kuin ennen!"

"Olen menettänyt ystävän!"

"Ja saanut tunnonrauhan!"

"Jääkää luokseni!"

"En nyt, mutta minä tulen takaisin."

"Milloin?"

"Milloin kutsutte!"

"Mutta jollen kutsu?"

"Niin tulen kuitenkin!"

"Minä kulen nyt sitä uutta tietä, jolle olen lähtenyt, mutta jos
vielä kerran petyn, niin en vartoa, mitä tulee tapahtumaan", jupisi
Hemming.

"Ettekö tahdo ilmoittaa minulle, ennenkuin teette päätöksenne?"

"Sen lupaan."

"Kiitos!"

"Sen mitä olette sanonut minulle, isä, tulen muistamaan niin kauan
kuin elän", sanoi Kristina, kun hurskas Johannes oli jäähyväisiksi
lukenut siunauksen hänen ylitsensä.

Niin lähti vanhus matkalle, levittääkseen rauhaa ja yksimielisyyttä
kaikkialle, mihin ikinä menikin.

Piispa kummasteli niitä tietoja, joita Sten Sture jo oli saanut
valtion asioista; kun hän viimeksi oli häntä puhutellut, oli hän
ainoastaan hentomielinen poikanen, sitten rakastunut nuorukainen,
nyt oli hänestä tuota päätä tullut ajatteleva mies, joka leimuavalla
innolla puhui joko voittavansa tai kuolevansa.

Omituista kyllä sopi tämä seitsemänkymmenenkahden vuotisen miehen
omiin mielipiteihin paremmin kuin molempain edeltäjäin varovaisempi
käsitys oli koskaan sopinut; sitä juuri Hemming Gadd tahtoi, että
asia kerrankin saataisiin loppuun, ja hän toivoi vain, että Ruotsin
suurmiehet asettuisivat Tanskan lipun alle, saadakseen ilon hakata
heidät kaikki maahan.

Sten Sturen ottaessa Kalmarin haltuunsa lupasi piispa puhua maan
todellisille ystäville, että nämä saapuisivat aiottuun kokoukseen
Tukholmaan kesäkuun lopulla. Tällä tarkoitti hän erittäinkin
rahvasta, jonka keskuudessa hänellä vielä oli suuri vaikutusvalta
kuten ennenkin.

Tässä tarkoituksessa lähti hän kiireesti kaupungista. Surullista
sanoa: hän pelkäsi! Sankari, joka ei räväyttänyt silmäänsäkään, kun
vihollisen miekka heilui hänen päänsä ylitse, hän mieluummin vältti
naissilmien vihastunutta katsetta. Tosin tuumi hän itsekseen: "En ole
luvannut mitään, hän voi kyllä olla oikeassa siinä, että jollen nyt
tahdo tehdä sitä, niin on se minun asiani eikä hänen."

Ja niin lähti hän matkalle sanomatta jäähyväisiäkään; se harmitti
Pernilla rouvaa, joka sanoi saapuneensa Tukholmaan ottaakseen hänet
vastaan. Pernilla rouva ei tahtonut, että piispa menisi linnaan, ja
kun tämä pysyi lujana aikeessaan, pumppusi hän vanhan miehen mieleen
niin paljon myrkkyä ja sappea, että sen piti riittämän katkaisemaan
kaikki ystävyyssiteet, ja kuitenkin miekkonen pyydystettiin. Tekikö
sen kenties Kristina rouva?

Pernilla rouva olisi tuntenut itsensä imarrelluksi, jos olisi
tietänyt, ettei kellään naisella ollut eikä kukaan voinut saada
niin onnetonta vaikutusvaltaa piispa Hemming Gaddiin kuin Pernilla
Klauntytär, ja tämän salaisuus oli, että molemmat tunsivat samaa
kaivelevaa kaunaa ihmisiä kohtaan; piispan katkeruus johtui hänen
kokemuksistaan, Pernilla rouvan sattumuksista, jotka melkein kaikki
riippuivat hänestä itsestään.

Taasenkin oli Kristina jätettynä yksin; hänen täytyi päivittäin
ottaa vastaan useita vieraita; mitä lähemmäksi ratkaisu joutui, sitä
jyrkemmin seisoivat puolueet vastatusten.

Linnanpäällikkö lujitti vartioväkeä, levottomuutta herättäviä huhuja
liikkui kaupungissa; julkea yritys ryöstää pois Kristina rouva
saatettiin uudistaa tai yrittää jotakin samantapaista. Kaarinasta ja
reippaasta nuoresta miehestä ei ollut kuulunut kerrassaan mitään;
mutta Vesteråsista Märta rouvalta saapui kirjeitä, jotka ilmoittivat,
että Knut Alfinpoika oli käynyt hänen luonaan. Hän oli kovasti
valittanut niitä vääryyksiä, joita häntä vastaan oli tehty, ja
sanonut, ettei hän koskaan alistu sellaiseen.

Kun silloin Märta rouva oli suoraan nuhdellut häntä hänen
halpamaisesta teostaan, oli hän osoittanut suurta hämmästystä ja
selittänyt kaiken pelkiksi kuvitelmiksi, jotka olivat syntyneet
Kristina rouvan omissa aivoissa.

Häntä olisi kyllä haluttanut matkustaa Tukholmaan pannakseen tämän
tilille, mutta tämäkin sai lykkäytyä tulevaisuuteen.

Kuta pitemmälle kesäkuu kului, sitä enemmän matkustajia saapui
Tukholmaan. Trollepuolueella oli tyyssijansa Harmaamunkkiluostarissa,
mutta heidän nähtiin usein retkeilevän ympäri suurissa joukoissa, ja
väliin he suvaitsivat vaatia pakkokestitystä jonkin rikkaan porvarin
talossa, mikä herätti suurta harmia ja tyytymättömyyttä.

Rahvastakin saapui lukuisammin kuin Upsalaan, he pitivät myös
kokouksiaan, mutta mieluimmin ulkona lakeilla kentillä. Ettei elektus
ollut menettänyt vaikutusvaltaansa heihin, sen huomasi selvään siitä
vilkkaasta mielenkiinnosta, jolla he kuuntelivat hänen puhettaan, ja
siitä sydämellisyydestä, jolla he tervehtivät häntä.

Sten herra palasi yhdessä nuoren Kustaa Kristerinpojan kanssa;
Kalmari oli vallattu; saavuttiin kotiin työtä päättämään.

Arkkipiispakin saapui pääkaupunkiin, kuten tavallisesti
loistavan seurueen keralla, mutta hän ei mennyt linnaan, vaan
Harmaamunkkiluostariin.

Siellä pidettiin päivittäin kokouksia ja puhuttiin paljon siitä,
mihin oli ryhdyttävä. Arkkipiispa ja rauhanystävät olivat
järkähtämättä sitä mieltä, että oli valittava valtionhoitajaksi Erik
Trolle eikä ketään muuta; se oli ainoa mahdollisuus hankkia maahan
lepoa ja rauhaa.

Sellaista ei Sten Sture pystynyt toimittamaan, ja sentähden eivät he
voineet suostua siihen, että maa joutui hänen valtaansa. Sentähden
laadittiin kirje, joka oli lähetettävä kaikkiin maanääriin; se kuului
seuraavasti:

"-- -- -- Katsoen siihen suunnattomaan vahinkoon ja tuhoon,
jota Ruotsin asujamet ovat kärsineet pitkällisten sotien aikana
valtakuntien välillä, ja koska kaikkivaltiaan Jumalan armosta, jos
vain nämä asujamet itse osaavat viisaasti katsoa eteensä, nyt on
keinoja saavuttaa pysyväinen rauha, ja kun lisäksi tarkan harkinnan
jälkeen on huomattu, että sota on enimmäkseen jatkunut vain
muutamain voitonjanon, järjettömyyden ja röyhkeyden tähden, niin
että ne ovat tehneet tyhjiksi monet hyvät sovittelut; kunniasanoja,
allekirjoituksia ja sinettejä ei ole pidetty, rahvaanmiehelle,
köyhälle ja rikkaalle, korvaamattomaksi vahingoksi ja häviöksi;
sentähden olemme me kaikki pyhän kolminaisuuden nimessä tulleet
yksimielisyyteen ja lupaamme ja määräämme keskenämme, että sen
sovinnon ja rauhan, joka äskettäin on tehty Malmössä, tahdomme kaikki
ja kukin kohdaltamme lujasti ja rikkomattomasti pitää ja hengellämme
ja kaikella voimallamme auttaa, että se pidetään kaikissa kohdissaan
ja pykälissään."

Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta panivat tähän sydämensä
aivoituksen ja lupasivat alamaisuutta Tanskalle; he tahtoivat
kaikin voimin lujittaa valtaa, jonka tunsivat murtuvan jalkojensa
alla; he lisäsivät vielä: "Ja toivomme, Jumalan avulla, voivamme
pitää tämän liiton niin vilpittömänä ja lujana, etteivät rakkaat
kanssaveljemme, jotka eivät ole läsnä, ja samoin rahvaan miehet
Ruotsin valtakunnassa, köyhät tai rikkaat, ketään erottamatta, voi
nousta sitä vastaan millään tosisyyllä. Jos joku tahtoisi tehdä sen,
tahdomme häntä rangaista, kuten Ruotsin laki säätää rangaistavaksi
sitä, joka kantaa nurjaa kilpeä omia ja valtakunnan herroja vastaan."

Mutta rahvas ja kauppakaupunkien miehet eivät ottaneet suopeudella
vastaan kirjettä eikä herrojen hommia; huuto, että valtionhoitaja
oli valittava, kävi yhä yleisemmäksi. Sten Sture, Hemming Gadd ja
hänen muut ystävänsä oleskelivat kaupungissa, he koettivat ryhtyä
neuvotteluihin; mutta Trollepuolue paloi harmista ja kostonhalusta,
he olivat päättäneet mihin hintaan tahansa viedä tahtonsa läpi. He
haarniskoivat ja asestivat sentähden asemiehensä ja suuri joukko
rataspyssyjä työnnettiin alas Harmaamunkkisillalle, kaikkien suut
käännettyinä kaupunkia kohden.

Sten herra ei tiennyt siitä mitään; hän oli ystävineen linnassa; he
keskustelivat, mitä oli tehtävä; silloin saapui hänen uskollinen
Esbjörninsä, jonka muistamme edellisiltä ajoilta; hän kertoi
taistelun hälinästä, jota kuului Harmaamunkkisaarelta, ja siellä
tehdyistä varustuksista.

"Jääkää tänne ja antakaa minun mennä!" huudahti Hemming Gadd.
"Lupaan, että siitä tulee pian loppu."

Kustaa Kristerinpojan, monien muiden herrojen ja suuren miesjoukon
seuraamana riensi hän Harmaamunkkisaarelle; kaikilta tahoilta oli
uteliaita rientänyt lisäksi; oli myöhäinen ilta, lämmin heinäkuun
päivä, ja monet olivat melkein puolialastomat, muutamat päissäänkin.

Linnanpäällikkö Jöns Jönsinpoika, herra Kustaa Kristerinpoika ja
Hemming piispa kaupungin puolelta; herra Knut Eskilinpoika, Pietari
Turenpoika ja asemies Niilo Klaunpoika Harmaamunkkisaarelta riensivät
nopeasti väliin; he kysyivät, sopiko ruotsalaisten miesten taistella
keskenään; eivätkö he olleet sopineet, että vaali toimitetaan
kaikella tyyneydellä, tekisivätkö he nyt itsensä koko maan pilkan
esineiksi. Hemming Gadd puhui myös muutamia leimuavia sanoja,
kysyen, tahtoiko rauhanpuolue alottaa hallituksensa saamalla aikaan
verenvuodatusta omien maanmiestensä kesken, ja Pietari Turenpoika sai
sen jälkeen ase miehet kääntämään rataspyssynsä takaisin ja panemaan
pois miekat.

Siten näytti suurin voimannäyte olevan suoritettu;
Harmaamunkkisaarella pysyttiin hiljaa, neuvottelut eivät vieneet
mihinkään tulokseen.

Silloin saapui tieto, että melkein kaikki linnat meripuolella olivat
joutuneet Sten herran haltuun, ja silloin päätettiin suostua siihen,
mitä ei voitu estää. Herra Erik Trolle teki välttämättömyydestä
hyveen, hän pujahti pois kaupungista, jottei -- kuten sanoi --
läsnäolollaan saisi aikaan eripuraisuutta.

Niin määrättiin vaali heinäkuun 23 päiväksi.

Monia päiviä ennen oli jokaisella selvillä, kuinka se päättyisi.
Vaalipäivän aamuna sanoi Sten Sture nuorelle puolisolleen:

"Minun mieltäni painavat suruiset aavistukset!"

"Katso tuonne ylös, rakas herra", vastasi Kristina ja viittasi
kirkkaan siintävälle suvitaivaalle.

    "Hän kaiken kääntää parhaaksemme,
    kun häneen luomme toivehemme!"

"Olet oikeassa!" vastasi Sten. "Jos olen tehnyt kaiken voitavani
päästäkseni Ruotsin valtionhoitajaksi, niin tietää Jumala ja pyhä
neitsyt, etten ole sitä tehnyt niinkään maallisten etujen tähden,
vaan uskollisesta rakkaudesta."

"Niin, uskollista rakkautta Ruotsin maalle ja kansalle olemme kerran
ennen luvanneet, mutta uudistamme lupauksemme tänään emmekä varmaan
tule sitä koskaan pettämään."

"Kun sinä olet rinnallani, tunnen itseni vahvaksi."

"Ei, Sten! Meidän täytyy olla vahvoja kunkin kohdaltamme", vastasi
Kristina tuskallisesti. "Ajatteles, jos Hän vaatii sitä!"

"Silloin auttaa hän varmaan sitä, joka jää yksin", vastasi Sten ja
suuteli häntä otsalle.

Mutta kun hän oli mennyt, lankesi Kristina polvilleen ja rukoili...
rukoili, kuten suurimmassa hädässä rukoillaan, sen puolesta, joka
hänelle oli rakkain maan päällä; rukoili menestystä sille suurelle
tehtävälle, jota hän oli mennyt ottamaan suoritettavakseen, ja
siunausta sille kansalle, jonka isäksi hän oli tuleva...

Ja kun ilohuudot linnan edustalla ilmaisivat hänelle, että Sten Sture
nuorempi oli valittu Ruotsin valtionhoitajaksi, silloin rukoili
hän tälle voimaa, että hänestä tulisi arvokas jälkeläinen suurille
edeltäjilleen, ettei hän koskaan ryhtyisi mihinkään väärään tekoon,
ei tuntisi kateutta eikä ynseyttä; antaisi mielellään anteeksi,
vaatisi enemmän itseltään kuin muilta ja ennen kaikkea ei koskaan
tekisi tekoa, jota tarvitsisi salata itseltään tai maailmalta.

Hän ei tahtonut koskaan lakata rukoilemasta hänen puolestaan, omasta
puolestaan ei hän rukoillut...

Vaalitaistelu ei ollut ollut pitkä; verrattain pieni vähemmistö
äänesti herra Erik Trollea; kun häntä kaivattiin, sanottiin hänen
matkustaneen pois kaupungista, jottei antaisi aihetta eripuraisuuteen.

Useat neuvosherroista, monet aatelismiehet ja kaikki talonpojat,
vuorimiehet, kauppakaupunkien miehet, raatimiehet ja melkein kaikki
linnanpäälliköt äänestivät Sten herraa; mutta piispoista ja papeista
ei niin tehnyt kukaan muu kuin tohtori Hemming Gadd.

Vaalin päätyttyä seurasivat valtaneuvokset valtionhoitajaa ylös
linnaan, jonne tämä oli kutsunut niin monta kuin suojiin sopi upeihin
vieraspitoihin.

Alussa ilmeni sulaa sopua käytöksessä ja eleissä; mutta sitä mukaa
kuin viini nousi vierasten päihin, esiintyi oikea mieliala. Harmi ja
ynseys kiehkeää vaahdon tavoin päälle, ja sydämen kyllyydestä suu
puhuu.

Herra Erik Abrahaminpoika oli ollut niiden joukossa, jotka olivat
kiihkeimmästi vastustaneet Sten Sturen valintaa; mutta se ei estänyt,
kun hän sentään tuli valituksi, jaloa ritaria tuppautumasta mukaan
juominkeihin. Tuomiorovasti Hannu Brask, joka ei ollut unhottanut
hänen pakoaan Vadstenan luostarista, silmäili häntä tuikeasti, mutta
se ei vaikuttanut mitään. Kovalla äänellä, jotta niin monet kuin
suinkin kuulisivat, kertoi hän juhlista Kööpenhaminan linnassa;
mitään sellaista ei ruotsalainen valtionhoitaja voinut saada aikaan.

Lähimpänä istuvat koettivat äänekkäin puhein hälventää hänen
sopimattomia huomautuksiaan kuulumattomiin; mutta hän huusi heidän
ylitseen, että kun Hannu kuningas tulee Ruotsiin, kutsuu hän heidät
vielä äveriäämpiin vieraspitoihin.

Silloin nousi nuori Kustaa Kristerinpoika ja kysyi, eikö Erik herra
ollut ajettava linnasta tiehensä, jollei hän tahtonut lähteä hyvällä.

Seurasi kiihkeä vastaus, sananvaihto kävi yhä kiihkeämmäksi, vieraat
tahtoivat välittää rauhaa, mutta Erik herra veti miekkansa maalle ja
haavoitti Kustaa herraa niin pahoin, että tämä heti kaatui kuoliaana
maahan. Nytkös nousi yleinen hälinä, kaikki huusivat kilvan, papit
ja osa neuvosherroista hiipivät pois. Monet vaativat että Erik herra
oli vangittava, toiset tahtoivat, että hän saisi mennä vapaana, ja
miestä temmottiin jo kahtakäteen; silloin sai joku hänet ulos eräästä
ovesta, munkkikaapu heitettiin hänen harteilleen ja hänet vietiin
mustainveljesten luostariin.

Niin oli Ruotsi nyt saanut uuden valtionhoitajan.




3.

VAARALLISET KIRJEET.


Kun herra Knut Alfinpoika otti luullun Kristinan käsivarsilleen ja
riensi hänen kerallaan pois, seurasi tämä vastustelematta; olihan
pelastettava rakas rouva, eikä Kaarina pelännyt lainkaan omasta
puolestaan.

Lähimmässä kadunristeyksessä odotti kolme satuloitua hevosta ja
palvelija. Nuori nainen nostettiin yhden hevosen selkään, Knut herra
ja palvelija ottivat kumpikin omansa, ja nyt lasketettiin hurjinta
nelistä eteenpäin.

Niin jatkettiin ratsastusta pysähtymättä useita peninkulmia; ei
puhuttu sanaakaan; oli ilmeistä, että ryöväri pelkäsi, että häntä
ajetaan takaa, pelko lamautti hänen kielensä.

Yö oli jotensakin synkkä, matka kävi vuoroon raivattua tietä, vuoroon
metsätietä myöten; Kaarinalle olivat ne aivan tuntemattomia; opas
sitä vastoin näytti olevan aivan varma asiastaan.

Vihdoin pysähdyttiin erään pitkän rakennuksen eteen; toinen miehistä
puhalsi pilliin. Kohta sen jälkeen avattiin matala tuvanovi ja
soihdun loimo valaisi pimeään yöhön.

"Älkää peljätkö, ihanin ruusu!" virkkoi Knut herra nostaessaan
Kaarinan satulasta; "teille ei tehdä mitään pahaa; rakkauttanne en
ole koskaan epäillyt enkä sentähden ole teille nyreissäni siitä mitä
on tapahtunut."

Kaarinan täytyi nauraa itsekseen, sillä jalon ritarin puhuessa kuuli
hän tämän äänen vapisevan, joko sitten pelosta tai jostakin muusta
tunteesta.

"Te itkette, rakkahin!" jatkoi hän. "Oi, Kristina, sanokaa minulle,
itkettekö kaipauksesta!"

"Väsymyksestä!" kuiskasi toinen.

"Minä kurja, kun en sitä ajatellut!" Hän vei saaliinsa nokiseen
tupaan; sen perällä oli kamari, joka oli hieman siistimpi.

Talon ainoat asujamet näyttivät olevan mies ja nainen;
viimeksimainittu katseli Kaarinaa epäilevin katsein, mies lähti
ottamaan hevosia haltuunsa. Opas tömisteli palelevia jalkojaan ja
vaati lämmintä olutta.

Sillävälin oli Knut herra puuhaillut matkalaukkunsa ääressä ottaen
sieltä muutamia viinipulloja ja ruokatavaroita. Kaarina seisoi
epäröiden, heittäisikö hän nyt pois valepukunsa; mutta silloin
saatettaisiin hänet ajaa ulos keskellä yötä, ja hän kaipasi lepoa.
Hänen katseensa sattui kamarin oveen, siinä oli avain lukossa tuvan
puolella jos hän ottaisi sen pois ja sulkisi sisäpuolelta, olisi hän
turvassa. Teko seurasi tuumaa, ja hän oli yksin.

Kohta naputti Knut ovelle; hän kehotti juomaan ainakin lasin viiniä.

"Ei!" oli ainoa vastaus, minkä hän sai. "Antaa hänen nukkua!" kuuli
Kaarina toisen sanovan; "ajatelkaa, että meillä on huomenna pitkä
matka."

Kaarina katseli ympärilleen, voisiko hän täältä paeta; mutta
kamarissa oli ainoastaan pieni lyijyikkuna, joka oli ylhäällä
seinällä. Pienellä öljylampulla, joka paloi pöydällä, valaisi hän
huoneessa ympäriinsä, nähdäkseen eikö ollut mitään muuta ulospääsyä,
-- ei, ei mitään. Hän kuuli, että miehet olivat tuvassa asettuneet
ruualle; he puhuivat hiljaa, luultavasti siksi, etteivät häntä
häiritsisi. Hän tunsikin itsensä sangen väsyneeksi, vuode näytti
jotakuinkin houkuttelevalta, ja hän aikoi painautua pitkäkseen hetken
levätäkseen, ei suinkaan nukkuakseen.

Mutta nuoruus otti oikeutensa; hän nukkui raskaasti, ja kun hän
heräsi, loisti aurinko jo pienestä lyijyikkunasta. Oli sangen
merkillistä, hän ei tiennyt, oliko hän uneksinut vai todellakin
kuullut ulkoa kiihkeitä ääniä, aivan kuin useampain henkilöiden
kiivasta puhelua; hänestä tuntui kuin he olisivat painiskelleet
keskenään, mutta sen jälkeen oli tullut hiljaista eikä hän tiennyt
mitään enempää.

Nyt ei hän kuitenkaan enää tahtonut kantaa väärää lippua; hänen
täytyi tosin pukeutua Kristina rouvan turkisvaippaan, koskei
hänellä ollut mitään muutakaan päällysvaatetta, mutta omat kasvonsa
tahtoi hän näyttää, se tekisi käänteen asiassa. Sentähden astui hän
hunnutonna tupaan.

Siellä makasi hujanhajan rikkilyötyjä savipulloja ja pikareita,
ylösalaisin kaadettu pöytä oli sysätty nurkkaan; kaikki osoitti, että
oli tapahtunut taistelu.

"Se ei siis ollut unta", ajatteli Kaarina; "olen todellakin kuullut
sen, mutta ainoastaan unenhorroksessa."

Tuvassa ei ollut ketään; hän sai tilaisuuden katsella ympärilleen;
hän oli nähtävästi jossakin huononpuolisessa majatalossa, mutta
missä? Ulkoa näkyi ainoastaan metsää, korkeaa petäjikköä ja hongikkoa.

"Jospa voisin päästä pakoon?" Se ajatus iski hänen päähänsä kuin
salama; hän avasi oven; hänen edessään oli; metsä; hän otti muutamia
arkoja askelia ja alkoi sitten juosta minkä jaloista lähti.

"Seis!" kajahti uhkaava ääni.

Mutta se ainoastaan siivitti hänen askeliaan.

Nyt alkoi ajo; otus parka oli pian pyydystetty; hän oli: kaatunut
ja loukannut jalkansa; nyt täytyi hänen alistua siihen, että roteva
mies otti hänet käsivarsilleen ja kantoi hänet takaisin tupaan;
mutta häntä ei viety kamariin, jossa oli viettänyt yönsä, vaan ylös
pahanpäiväisiä portaita pieneen ylishuoneeseen, jossa mies laski
hänet varovasti maahan. "Luulenpa, että pakohoureet ovat haihtuneet
päästänne", sanoi hän itsetyytyväisesti naurahtaen.

"Millä oikeudella pidätte minua täällä?" kysyi Kaarina.

"Siihen saa ritari itse vastata."

"Pyytäkää sitten häntä tulemaan!"

"Tahtoa ei kyllä puutu", sanoi mies luoden häneen ilmeisesti
ihailevan katseen. "Mutta hänelle on tullut esteitä."

"Viipyykö hän kauan?"

"Aina kauemmin kuin itse toivoisi."

"Menkää hankkimaan minulle jotakin syötävää."

"Siitä saa akka alhaalla pitää huolen, mutta tahdon tehdä sen tällä
kertaa."

Kaarina oli taas yksin, jalkaa koski, varmaankin oli se nyrjähtänyt;
ripeällä liikkeellä saattoi sen saada jälleen paikoilleen, mutta kuka
tekisi sen hänelle; vanha nainen kenties?

Vihdoin tämä saapui tuoden aamiaisen. Kaarina oli pelkkää
ystävällisyyttä, ja kun eukko vastasi myöntävästi kysymykseen,
ymmärsikö hän jäsenvammoja, ojensi Kaarina hänelle pelottomasti
jalkansa ja pyysi häntä vetämään sen heti sijoilleen.

"Mitä annatte minulle siitä?"

"Minulla ei ole rahaa mukanani."

"Mutta tuo turkisvaippa?"

"Se ei ole minun."

"Kenenkäs sitten?"

"Jalon rouva Kristina Gyllenstjernan."

"Ettekö te ole hän?"

"Ainoastaan hänen palvelijattarensa."

"Sen olette sepittäneet kokoon!"

"Totta se on, mutta auttakaa nyt jalkaani!"

"Ei mitään ilmaiseksi!"

"Ottakaa sitten vaippa; hän antaa kyllä minulle anteeksi."

Vanhus myhäili. Hän veti jalan sijoilleen; se teki sangen kipeää,
ja Kaarina tunsi, että tulisi viipymään useita päiviä ennenkuin hän
voisi varata jalallaan. Eukko oli mennyt ja vienyt turkisvaipan
mukanaan; nuori tyttö oli jäänyt yksin.

Mihin oli hänen nyt ryhdyttävä? Kun hän katseli ympärilleen
huoneessa, huomasi hän useita esineitä, jotka kaikki viittasivat
siihen, että ritarilla oli täällä ylhäällä asuntonsa. Maahan
heitettynä makasi taskuliina, johon oli ommeltuna kirjaimet K. A.

Ei siis mitään epäilystä.

Silloin kuuli hän alhaalta puhetta, eukko kuului siellä kertovan
miehelleen, mitä Kaarina oli hänelle sanonut, että hän oli ainoastaan
halpa palvelijatar eikä suinkaan jalo rouva Kristina Gyllenstjerna.

Mutta sitä ei tahtonut uskoa kukaan, mitä varten olisi hänen silloin
tarvinnut juosta tiehensä? Miehet näkivät tässä todistuksen, että
hän oli hyvin viekas ja häntä oli kohdeltava mitä suurimmalla
varovaisuudella.

"Jos laita on kuten hän sanoo", huomautti nainen, "niin ritari ei
kenties annakaan luvattua palkintoa."

"Saittehan hänen turkisvaippansa?"

"Mutta hänellä ei ole enää mitään antamista!"

"Minä menen ritarin puolesta takaukseen", virkkoi opas jälleen.
"Sanotaan, että Kristina rouva on kaunis, ja kaunis on tämäkin; hän
on siis oikea. Suuremmaksi varmuudeksi tahdon itse ottaa selkoa."

Kaarina kuuli miehen kompuroivan portaita ylös. Hän ymmärsi, että
tässäkin oli vaara tarjona.

"Kuinkas täällä on laita?" kysyi mies jotensakin kursastelematta
astuen muitta mutkitta huoneeseen.

"Kenen käskystä tulette?" kysyi Kaarina hallitsijattaren katseella ja
äänellä.

"Ajattelin... luulin... jos ritari..."

"Kun haluan jotakin, kutsun teidät", jatkoi Kaarina; viitaten oveen.

"Joo, kyllä hän ainakin on ylhäinen naisihminen, ja vieläpä ylpehintä
lajia", kuuli Kaarina hänen sanovan alhaalla kyökissä; oltiin yhtä
mieltä, että hän oli tahtonut pettää heitä; kallisarvoisen turkin
lahjoittaminen oli sekin tavallaan todistus siitä.

Kaarina käsitti, että hänen oli paras pitää se nimi ja arvo, joka
hänelle oli annettu; ne saattoivat häntä täällä suojella, ja pyhä
neitsyt ja kaikki hyvät enkelit johduttaisivat kyllä hänen päähänsä,
mitä hänen oli tehtävä; päästäkseen ritaria pakoon.

Nainen kantoi ylös hänen ruokansa ja kysyi, tahtoiko hän saada
voidetta jalalleen; mutta se oli hyvin kallista, sanoi hän, ja se
täytyi noutaa pitkän matkan päästä eräästä luostarista.

Mutta Kaarina vastasi, että ne kivut, mitkä madonna oli antanut hänen
kestettäväkseen, tahtoi hän kärsivällisesti kantaa eikä pyrkiä niitä
millään maallisilla lääkkeillä lieventämään.

Täten menetti Brita muori voiton, jonka hän oli jo laskenut
hyväkseen, ja ahneus oli siksi pääpiirteenä hänen luonteessaan, ettei
hän tuntenut suurtakaan kunnioitusta moisia omantunnon syitä kohtaan.

Harmissaan päätti hän jättää laittamatta vuoteen yöksi. Kaarina huusi
moneen kertaan, mutta hän ei tullut; tyttö paran täytyi ryömiä sängyn
luo; se oli luultavasti sellaisenaan kuin ritari oli sen jättänyt.
Kun Kaarina oli noussut ja aikoi ottaa tyynyn, putosi jotakin maahan;
se oli pieni käärö, jota Kaarina ei epäröinyt avata. Sieltä putosi
useita kirjeitä; muutamat niistä olivat osoitetut Knut Alfinpojalle,
muuan rouva Pernilla Klauntyttärelle, samoin muuan herra Erik
Trollelle. Nyt kaikkosi uni Kaarinan silmistä, hänen täytyi heti
lukea ne; saattoihan ritari palata minä silmänräpäyksenä tahansa ja
silloin oli myöhäistä. Heti toimeen siis!

Ja hän luki ja luki; hänelle avautui uusi maailma, aivan kuin hän
olisi nähnyt olosuhteita, joista ei ennen ollut uneksinutkaan. Uusi
päivä koitti, ennenkuin hän oli lopettanut, ja vasta silloin, kun hän
kuuli Britan tulevan tuomaan aamiaista, pisti hän merkilliset kirjeet
kasaan ja piilotti ne huolellisesti tyynyn alle.

"Kaikki hyvät enkelit, kuinka kalpea te olette!" huudahti Brita
nuoren naisen nähdessään. "Tosin täällä on kylmä, mutta hyvä uni
tavallisesti..."

Kaarina ei viitsinyt puhua; hän katseli naista ja sitten
laittamatonta vuodetta.

"Syyttäkää itseänne!" sanoi tämä naurahtaen hämillään. "Miksi
tahdoitte uskotella minulle, että olitte ainoastaan halpa
palvelijatar. Nyt vasta tahdon lämmittää ja järjestää kaiken parhain
päin."

Kaarina söi ja joi hyvällä halulla; hän tunsi tarvitsevansa kaikki
voimansa ajatellakseen, mitä oli tehtävä.

Kirjeet, nämä hirveät kirjeet, sisälsivät täydellisen suunnitelman
salaliitolle, joka ei tarkoittanut enempää eikä vähempää kuin
Kristian kuninkaan kutsumista valtakuntaan; viekkaudella ja
petoksella oli tie avattava, ja ne, jotka olivat liittoutuneet
asiassa toimimaan, olivat herra Erik Trolle, herrat Kaarle ja Knut
Alfinpoika ja rouva Pernilla Klauntytär. Kirjeissä sanottiin,
että monia muita oli mukana hankkeessa, erittäinkin pappeja,
mutta he, yhtä vähän kuin arkkipiispakaan, tahtoivat tehdä mitään
sitoumuksia, vaan jättää kaiken riippumaan olosuhteista. Herra Sten
Kristerinpoikaan ja Pietari Turenpoikaan saattoi myös varmasti
luottaa.

Jos Sten Sture vastoin luuloa saisi vilpillä ja viekkaudella enimmät
äänet valtionhoitajanvaalissa, silloin oli suunnitelma heti pantava
toimeen; jos sitä vastoin herra Erik Trolle saisi enimmät äänet,
silloin viivytettäisiin asiaa sopivaan aikaan tai siihen asti, kunnes
katsottaisiin maan edun sitä vaativan.

Pikku Kaarina parka -- ei ollut ihme, että hänen nuori päänsä tuntui
menevän pyörälle; kuinka hän pääsisi Tukholmaan ilmoittamaan tästä
Sten herralle ja Kristina rouvalle?

Kirjeissä puhuttiin myös eräästä hengenmiehestä; häntä nimitettiin
ainoastaan vadstenalaiseksi papiksi. Kaarina tunsi heidät kaikki ja
ihmetteli ketä mahdettiin tarkoittaa. Isä Laurentiuksen sanottiin
heistä olevan ovelimman; olisiko hän petturi?

Kaarina koetti varata jalallaan; se oli tosin vaikeaa, mutta ei
mahdotonta; se tulisi kyllä terveeksi jälleen. Mutta kirjeet?
Hänen olisi täytynyt säilyttää ne; ne olivat paremmat todistukset
kuin hänen sanansa. Kaarina oli rohkea tyttö eikä hän olisi
epäröinyt laskea petturin omien silmien eteen todistuksia heidän
rikollisuudestaan. Mutta tuossa tuokiossa tulisi Brita muori
laittamaan vuodetta, hän löytäisi kirjeet, ja vaikkei hänen
epäiltäisikään niitä lukeneen, otettaisiin ne varmaan pois.

Taasen kuuli hän hänen tulevan. Nopeasti heittäytyi hän vuoteelle.

Vanhus tuli sisään kantaen täyden sylyyksen jyrkeitä halkoja, jotka
hän pani takkaan.

"Nyt aioin laittaa vuoteen", sanoi hän.

"Lämmittäkää ja antakaa minun nukkua."

Vanhus totteli ja meni.

Kaarina nukahti todellakin; mutta hän heräsi siihen, että muuan
kipinä räiskähti hänen kädelleen.

Hän nousi istualleen; hänen katseensa kiintyi loimottavaan
takkavalkeaan; ajatukset tulivat; mitähän jos hän... mutta koko talo
palaisi poroksi; sitä ei hän tahtonut; hän otti muutaman hiilen ja
pani sen tyynylle; tyyny ja vuode syttyi pian; hän antoi sen palaa
ja kätki huolellisesti kirjeet; sitten päästi hän kovan kirkunan,
niin että koko kartano kajahti, ja kun väkeä saapui, kertoi hän
heränneensä liekkien ympäröimänä.

"Voi teitä", sanoi hän, "ritari kyllä saa tietää, kuinka olette
menetelleet kanssani."

Tuli oli pian sammutettu, mutta koko huone savua täynnä. Kaarina
sai jälleen entisen huoneensa tuvan perällä, mutta sinne päästyään
valitti hän, että säikähdyksen johdosta oli jalka pahentunut; nyt
täytyi hänen pysyä aivan liikahtamatta.

Hän oli laskenut saavansa vielä kerran lukea nuo kirjeet,
päättääkseen niistä mihin hänen oli ryhdyttävä; mutta vähänväliä
avasi Brita oven ja tirkisti sisään; hän näytti pelkäävän, että
luultu Kristina Gyllenstjerna ryhtyisi johonkin epäiltävään hommaan;
ja niin täytyi hänen edelleen pysyä paikoillaan, vaikkakin hänen
sydämensä läpätti huolissaan.

Niin kului kaksi päivää; Kristina kuuli oppaan puhuvan, että hänen
oli lähdettävä matkalle tiedustelemaan mitä ritarista oli tullut;
eikö tämä ollut luvannut tulla takaisin jo toisena päivänä ja nyt oli
jo kulunut neljä.

Vihdoin viidentenä päivänä hän lähti, moneen kertaan kehotellen
isäntäväkeä pitämään vankia tarkoin silmällä.

Hän ratsasti pois varhain aamulla. Kaarina toivoi seuraavana yönä
voivansa pujahtaa tiehensä, hänen jalkansa oli nyt aivan terve,
mutta, hän oli ollut siksi varovainen, että oli salannut sen,
hälventääkseen Brita muorin epäluuloja.

Muutamia tunteja myöhemmin kuuli hän ääniä ulkoa, useampia
ratsastajia pysähtyi pihalle ja astui ratsailta. Joukon esimies astui
sisälle tupaan ja kysyi jaloa herra Knut Alfinpoikaa.

"Ei täällä ole! En ole kuullut sellaista nimeä koskaan ennen", murisi
Brita muori.

"Viiden haavan kautta, olette kyllä kuullut ja tiedätte, ketä
tarkoitan!" huusi mies vimmastuneena. "Pian, sano minulle, missä hän
on, tai minun kelpo miekkani vaientaa kavalan kielesi ainaiseksi."

"Ankara ritari, älkää tehkö minua onnettomaksi!" ulvoi eukko. "Mitä
tahdotte tietää?"

"Enkö ole jo sanonut sitä?"

"Hän lähti täältä viikko sitten."

"Mihin?"

"Sitä en tiedä! Kaksi miestä nouti hänet, hänet pakotettiin
seuraamaan vastoin tahtoaan."

"Niinkö..."

Vieras myhäili.

"Ja nainen."

"Tuolla sisällä!"

Kaarina oli kuunnellut ja kuullut kaiken; nyt oli kysymys hänestä.

Kuului muutamia keveitä napsauksia ovelle, mutta kun niihin ei
vastattu, avautui ovi ja ritari astui sisään. Kaarinaa kummastutti se
yhtäläisyys puheenlaadussa ja ulkomuodossa, mikä oli hänen ja Knut
herran välillä; kun vieras ei ollut hän itse, täytyi sen olla hänen
veljensä.

Vieras ei näyttänyt olevan vähemmän hämmästynyt nuoren tytön
nähdessään; samalla kuin häntä ihmetytti tämän tavaton kauneus,
näytti hän tulevan johonkin epämieluiseen loppupäätökseen. "Te ette
ole rouva Kristina Gyllenstjerna?" sanoi hän suurimman hämmästyksen
ilmeellä.

"Ainoastaan hänen palvelijattarensa!"

"Kuinka te olette joutunut tänne?"

"Siitä voinee Knut herra parhaiten antaa tiedon."

"Eikö Kristina rouva seurannut vapaasta tahdostaan?"

"Voitteko uskoa sellaista?" virkkoi Kaarina suuttuneena.

"Niin minulle on sanottu."

"Viekkaudella hänet houkuteltiin; kun me käsitimme juonen, vaihdoimme
nopeasti vaatteita. Se pelasti hänet."

"Ja sinä?..."

"Minua on pidätetty täällä sentähden, että minua luultiin jaloksi
rouvaksi; nyt kun juoni on paljastettu, lienen kai vapaa."

"Älä luule; ensiksikin on sinulla liian lipakka kieli voidaksesi
vaieta siitä mikä on pidettävä salassa, toiseksi ei niin pian
päästetä kauneinta lintua, minkä on saanut käsiinsä, ei ainakaan
ennenkuin on leikattu siivet."

"Mitä tahdotte minusta!" huudahti Kaarina kiihkeästi. "Tahdon heti
palata Tukholmaan."

"Siitä saamme puhua toisella kertaa", sanoi mies, katsellen häntä
samanlaisin silmin kuin susi katsoo karitsaa, jota pitää kynsissään.

Mutta Kaarina muisti, että isä Mathias oli luostarissa katsellut
häntä samoin, ja hän katsoi ritariin uhkaavasti kuten silloinkin,
melkein kuin olisi tahtonut sanoa: "Varokaa itseänne!"

Ritari purskahti nauruun: "Sinä olet melkein menetettyä aarrettamme
ehompi, ja omasta puolestani en ole tyytymätön asian tällaiseen
käänteeseen."

Tämän jälkeen avasi hän oven tupaan.

"Jalon rouvan ratsu on heti satuloitava; me lähdemme täältä."

"Minä olen valmis!" vastasi Kaarina.

"Vaippanne...?"

"Olen lahjoittanut sen pois!"

"Kenelle?"

"Hänelle tuossa."

Ritari katsoi kummissaan yhdestä toiseen. "Noin puettuna ette voi
lähteä matkalle", sanoi hän. "Teidän täytyy ottaa sotilastakki,
jollette tahdo ottaa omaanne takaisin."

"Riippuu siitä, tahtooko hän antaa sen."

Brita muori oli kovissa tuskissa.

"Se on jo myyty", änkytti hän vapisevalla äänellä.

"Kenelle?"

"Muutamalle kauppasaksalle!"

"Miksi lahjoititte sen pois?"

"Jalkani nyrjähti sijoiltaan, hän veti sen jälleen paikoilleen eikä
minulla ollut mitään muuta, millä palkita se."

"Toimita vaippa takaisin viidessä minuutissa", huusi ritari, "tai,
kautta kelpo miekkani, en ole yhtä armelias kuin äsken."

Brita muori vääntelehti tuskissaan, hän heitti rukoilevan katseen
Kaarinaan, mutta tämä seisoi tyynenä ja kylmänä; ritari laski kätensä
miekan kahvalle, ja silloin riensi eukko arkulle nurkkaan ja avasi
sen. Hitaasti otti hän turkin esiin. "Kauppasaksa tekee kai minut
onnettomaksi", sanoi hän, "sillä hän on sen jo maksanut."

Ritari tempasi sen hänen kädestään, silloin putosi muuan paperi
lattialle, hän otti sen ja katsoi kysyvästi Kaarinaan. "Se putosi
vaipan taskusta", sanoi hän.

"Kuuluu kai Kristina rouvalle", sanoi Kaarina tyynesti. "Minä en osaa
lukea."

Ritari avasi sen. Se oli sama väärennetty kirje, jonka Knut herra
oli lähettänyt Kristinalle ja jossa kutsuttiin häntä äitinsä
sairasvuoteen ääreen. Kaarina arvasi, mitä se sisälsi, mutta oli
liian viisas sitä tunnustaakseen.

Ritarin lukiessa kirjettä, avautui tuvan ovi ja muuan ritarin
palvelijoista astui sisään; Kaarina kohotti välinpitämättömästi
silmänsä... Kaikki hyvät henget, voiko hän uskoa silmiään, eikö
tuossa ollut Pentti, hänen rakastettu Penttinsä!... Pentti antoi
hänelle salavihkaan merkin, mutta se ei ehtinyt estää pääsemästä
huudahdusta hänen huuliltaan.

Ritari kääntyi nopeasti ja kysyi mikä häntä vaivasi. "Oi, miksi en
ole vapaa kuin ilman lintu, kuinka nyt lentäisinkään."

"Mihin?"

"Hänen luoksensa, jota minun sydämeni rakastaa!"

"Saatte valita nyt uuden!"

"En koskaan!"

"Älkää luulko pääsevänne minulta!"

"Sitä en tahdokaan."

"Mitä, joko muuttui mielenne?"

"Seuraan teitä kernaasti!"

"Mistä se johtuu?"

"Ette näytä minusta enää pelottavalta, tunnen itseni turvalliseksi ja
tyyneksi!"

Brita muori tuli tuoden lämmintä olutta, jota ritari oli tilannut,
ja iloissaan Kaarinan ystävällisistä sanoista heitti hän mummolle
muutamia tukaatteja, jotka tämä ahnaasti otti lattialta.

Ritari tahtoi taivuttaa Kaarinan juomaan mukana.

"Kilistäkää sitten kanssani!" vastasi tämä.

Ritari oli ihastunut tytön hilpeään, huolettomaan käytökseen,
mutta kun tämä oli maistanut pikarista, ojensi hän sen nuorelle
sotamiehelle, joka seisoi ovella. "Tyhjentäkää se!" käski hän, mutta
katse puhui aivan toista kieltä.

"Miksi jätit sen hänelle, etkä minulle", huudahti ritari
harmistuneena.

"Ajattelin, että te sallisitte tarjota teille oman lasinne", vastasi
Kaarina luoden silmänsä maahan.

"Voitko epäillä, etten teekin niin!" Mutta joko ritarin tai neidon
varomattomuudesta putosikin pikari lattiaan.

"Aika rientää, lähtekäämme heti matkalle", huusi ritari pahoilla
mielin.

Kaarina nousi jälleen ratsaille. Naisellisella kainoudella veti hän
hunnun kasvoilleen, mutta ritari seurasi hänen rinnallaan ja heidän
jälestään neljä palvelijaa, niiden joukossa hänen Penttinsä.

Turvallinen tietoisuus tästä täytti hänen sydämensä ilolla; mitä oli
hänellä nyt enää pelättävää, Pentti kyllä puolustaisi häntä, jos
jokin vaara uhkaisi... Ja oli niin suloista raikkaassa aamuilmassa
kiitää eteenpäin tulisella ratsulla, että nuori sydän sykki nopeammin
ja nauttien hetkestä antoi kunkin päivän surra itsestään.

Mitäpä merkitsi, vaikka ritari kuiskaili helliä lemmensanoja hänen
korvaansa... Jos hän tahtoi hassutella, niin tehköön sen vain
huvikseen... Pentti tiesi, ettei hänen sydämensä tulisi koskaan
kuulumaan kenellekään muulle kuin hänelle.

"Mikä on nimesi, kaunis neitsyt?" kysyi ritari.

"Kaarina!" vastasi hän.

"No niin, kaunis Kaarina, aion ottaa sinut mukanani Tanskaan."

"Mitäs minä siellä?"

"Elät minulle, ainoastaan minulle! Saat kaiken, mitä vain haluat ja
tahdot."

"Paitsi vapautta!"

"Häkki tehdään kullasta ja jalokivistä."

"Oletteko naimisissa, herra?"

"Mitäs sinä siitä..."

"Onhan se hyvä tietää."

"Sinä yksin olet valtijattareni."

"Mutta jos siitä koituu surua eräälle toiselle?"

"Älä välitä tästä toisesta."

"Minä valmistan mieluummin iloa kuin surua."

"Sentähden on sinun valmistettava minulle suurin ilo. Olin aikonut
jättää sinut muutamain uskottujen palvelijain huostaan siksi aikaa
kuin tärkeissä asioissa kävisin muutamain ystäväin luona, mutta
minun on mahdotonta erota sinusta. Lupaa minulle, Kaarina, että
pidät tätä inhottavaa huntua, joka estää minut näkemästä häikäisevän
ihanaa impeäni... Kukaan muu ei saa nähdä häntä; minä sanon, että
olet ylhäissukuinen neitsyt, jota luostarilupaus velvoittaa olemaan
näyttämättä kasvojaan kenellekään. Suostutko siihen?"

"Minun kai täytyy voidakseni seurata!"

"Kiitos näistä sanoista! Kerran, korkeintaan kaksi kertaa päivässä
tulen minä käymään luonasi."

"Ei suinkaan; sama laki, joka koskee muita, koskee teitäkin; tai
tahdotteko, että minua halveksien katsotaan yli olan ja sanotaan..."

"Kaarina, en voi elää teitä näkemättä."

"Teidän täytyy! Voin sallia ainoastaan, että lähetätte viestejä,
esimerkiksi tuon pojaksi puetun immen mukana, jolle annoin
olutpikarin."

"Hän näyttää miellyttävän sinua!"

"Teitä vielä enemmän!"

"Ah, oletko mustankipeä, Kaarina!"

"Hänelle!"

"Mutta kun sanon sinulle!"

"Antakaa hänet minulle palvelijattareksi."

"Sitä kyllä varon tekemästä."

"En siitä välitäkään."

"Mutta hän saa olla viestinviejänäni."

"Kuten haluatte!" Kaarina kannusti ratsuaan, hänen päähänsä pisti
ratsastaa edelle.

Ritari tavoitti hänet pian. "Et kysy lainkaan, mihin menemme?"

"Minusta on se samantekevää."

"Nyköpingiin!"

"En tunne ketään siellä."

"Pernilla rouva on menehtyä uteliaisuudesta sinut nähdessään, mutta
hän ei saa tietää mitään."

"Rouva Pernilla Klauntytär?"

"Mistä tiedät hänen nimensä?"

"Veljenne on hänen erittäin hyvä ystävänsä."

"Veljeni?"

"Herra Knut Alfinpoika!"

"Mistä tiedät, että hän on veljeni?"

"Kaksi marjaa eivät voi olla enemmän toisiinsa."

"Harmikseni on niin; sillä ajatustapaamme nähden olemme sangen
erilaiset."

"Se on mahdollista!"

"Knut herra voi nykyään oleskella Vesteråsin linnassa; jos niin on,
toivon sinun välttävän häntä."

"Häntä kuten kaikkia."

Matkaa jatkettiin päivä päästään; päivällisen aikaan vain hieman
levähdettiin. Kaarina ei saanut enää muuta kuin vaihtaa ainoan
katseen Penttinsä kanssa, ja silloin näki hän hänen kasvoillaan
sellaisen mustasukkaisuuden ilmeen, että se häntä aivan pelästytti;
olivathan he molemmat vihollisensa vallassa ja ainoastaan viekkaus ja
viisaus saattoi heidät pelastaa.

Myöhään illalla saapuivat he Nyköpingiin. Herra Kaarle Alfinpoikaa
oli nähtävästi odotettu, mutta ei katumuksentekijätärtä;
kallisarvoinen turkisvaippa viittasi säätyläisnaiseen ja Pernilla
rouva tahtoi mielellään tietää, kuka oli piilottunut mustan,
läpinäkymättömän hunnun alle. Ritari ei juuri ollut tunnettu niin
puhtaista tavoista, että olisi voinut uskoa jonkun jalon rouvan tai
neitsyen turvautuvan hänen hoiviinsa. Pernilla rouva _vei_ sentähden
itse vieraansa kamariin, joka hänelle oli järjestetty, odottaen, että
kaihtava huntu nyt putoaisi, mutta Kaarina piti sen yhä kasvoillaan,
puhuen lupauksesta, jota ei saanut rikkoa.

"Nukutteko myös hunnutettuna?" kysyi Pernilla rouva pisteliäästi...

"Tekisin niin", vastasi Kaarina, "jollen nukkuisi hyvin sulettujen
ovien takana."

Silloin jätettiin hänet vihdoinkin yksin, ja hän oli min väsynyt,
niin väsynyt.

Hän rukoili pyhää madonnaa, hän ajatteli Penttiä ja valmistautui
menemään levolle, kun hän kuuli jonkun sivelevän seiniä käsillään
ikäänkuin tunnustellen eteensä... Kukahan se oli?... Ritariko vai
Pentti?

Silloin kuiskasi ääni: "Kaarina."

"Pentti!"

"Aseta kynttilä niin, että näen avaimenreiän."

Kaarina teki niin.

"Pane nyt korvasi reiälle!"

"Puhu, rakas!"

"Sinun on aamulla varhain pyydettävä puhutella linnanpäällikköä, pyri
hänen suojelukseensa ja hän lähettää sinut takaisin Kristina rouvan
luo."

"Joko on linnanpäällikkö ritarin hyvä ystävä ja silloin ei
valitukseni auta mitään, tai kenties muutenkin varotaan täyttämästä
pyyntöäni."

"Silloin on sinun karattava täältä, ja minä valmistan jo tänä yönä
sinulle tilaisuuden siihen..."

"Oletko mustasukkainen, Pentti?"

"Niin, että voin tulla hulluksi!"

"Epäiletkö minua?"

"En sinua... mutta..."

"Pane nyt korvasi avaimenreikään ja kuule, että minä rakastan sinua
yli kaiken maailmassa; mutta minä rakastan myös Kristina rouvaa ja
hänen herraansa, jota en ole koskaan nähnyt; näitä molempia uhkaa
suuri vaara, ja jollemme voi sitä torjua, täytyy meidän ainakin
hankkia varmoja todistuksia, niin että he itse voivat ryhtyä
varokeinoihin."

"Mistä tämän tiedät?"

"Herrasi on luvannut lähettää sinut tänne tuomaan viestejä; huomenna
sanon sinulle sen."

"Sehän on mahdotonta..."

"Tule sitten huomenillalla uudestaan."

"Mikset voi nyt heti?"

"Minä kuolen väsymyksestä, Pentti."

"Ja minä kun en tullut sitä ajatelleeksi! Hyvää yötä, armahin!"

"Kaikki hyvät enkelit varjelkoot sinua, Pentti!"

Niin kuuli hän hänen hiipivän jälleen tiehensä.

Mutta seuraavana aamuna, kun hän vahvistunein voimin oli noussut
vuoteeltaan ja lukenut aamurukouksensa, otti hän kallisarvoisen
käärön esiin; hän tahtoi vielä kerran lukea läpi ne kirjeet ja sitten
jättää ne Pentille, joko säilytettäviksi tai vietäväksi heti herra
Sten Sturelle.

Syötyään suuruksensa, omasta pyynnöstään omassa huoneessaan, ripusti
hän käsiliinan avaimenreiän eteen ja alkoi lukea.

Sillaikaa käymme tekemässä pienen katsauksen muuanne linnaan.

Herra Sten Kristerinpoika oli äskettäin palannut Upsalasta, jossa
hän näön vuoksi oli ollut rauhanpuolueen mukana, mutta vielä näytti
niin epävarmalta, mille puolelle voitto lopulta kallistuisi, että hän
katsoi viisaimmaksi vetäytyä toistaiseksi leikistä pois ja matkustaa
takaisin Nyköpingiin.

Täällä tapasi hän kummakseen Pernillan, jonka hän luuli olevan
Tukholmassa.

Epäonnistunut yritys ryöstää pois Kristina rouva oli pannut tykkönään
mullinmallin hänen laskunsa, mutta se oli myös niin Tukholmassa
kuin laajassa ympäristössäkin synnyttänyt suuttumuksen myrskyn ja
pahantekijää etsittiin suurella innolla. Pernilla rouvalle oli tehty
jotensakin tungettelevia kysymyksiä, ja hän piti lopulta omaan
turvallisuuteen nähden varmimpana palata takaisin Nyköpingiin.
Täälläkin odotti häntä yllätys; naisenryövääjä oli hänen omassa
talossaan, mutta vangittuna.

Tosin oli hän vähäistä ennen kirjoittanut herra Kaarle Alfinpojalle,
että jos ritari pani toimeen päätöksensä palata Ruotsiin, niin hän
asetti Nyköpingin linnan tämän käytettäväksi siinä tapauksessa, ettei
hän itse sattuisi olemaan siellä; ja nyt oli Kaarlo herra käyttänyt
tätä hyväkseen tavalla, joka antaisi hyvää pohjaa liikkuville
huhuille, että hän, Pernilla rouva, salaisuudessa suosi Knut herran
tuumia.

Kun linnanvouti kertoi hänelle mitä oli tapahtunut, käski hän tämän
pitämään asian salassa kaikilta, yksin hänen omalta herraltaankin;
mutta tämän odottamatta palattua kotiin, tunsivat molemmat yhtä
suurta pelkoa, että toinen näkisi läpi, mitä toinen koetti salata.
Syyllisyyden tunto teki molemmat pehmeämmiksi ja taipuvammiksi, ja
niin tapahtui, etteivät puolisoiden välit olleet koskaan olleet
paremmat sitten heidän avioliittonsa ensiaikojen jälkeen.

Sten herra oli aivan tietämätön siitä, että Knut Alfinpoika oli
linnassa, puhuessaan siitä häpeällisestä teosta, josta tätä
syytettiin.

Silloin saapui Kaarlo herra! Tämä herra oli monet vuodet oleskellut
Tanskassa ja oli ystävällisissä väleissä prinssi Kristianin kanssa.
Hän katsoi, että häntä oli pidetty Ruotsissa liian vähässä arvossa
ja suostui mielellään niihin suunnitelmiin, joita tehtiin sen
kukistamiseksi; kruununprinssi ei alussa luottanut häneen ja hän
paloi halusta jollakin pontevalla teolla osoittaa urhoollisuutensa
uudelle isänmaalleen, jossa hän toivoi voivansa saavuttaa sekä
kunniaa että rikkautta. Hänen miehekäs ryhtinsä ja edullinen
ulkomuotonsa saavutti kaunotarten suosion, ja hän nai korkeasukuisen
tanskalaisen neitsyen, jolla oli runsaasti maatiloja ja kultaa,
ainoita mitä hän tavoitteli.

Nuori aviomies teki itsensä pian tunnetuksi kevytmielisestä
elintavastaan; mutta lisäksi hän kunnostautui monilla ritarillisilla
urotöillä ja osoittautui siten olevansa Kristian prinssin arvoisa
hengenheimolainen. Tämä kiintyi yhä enemmän häneen; ainoa mikä
heitä erotti, oli, ettei hän uskonut Kaarle herran olevan oikean
ruotsivihollisen.

Silloin sai tämä veljeltään kirjeen, jossa veli kertoi saaliista,
minkä aikoi pyydystää, sekä kysyi, mitä siitä Tanskassa ajateltaisiin.

Ritari puhui asiasta kruununprinssille ja tämä nauroi makeasti
tuumalle. Jos Knut herra onnistui yrityksessään, olisi kyllä
Kööpenhamina riittävän vahva suojelemaan häntä saaliineen.

Mutta sen jälkeen alkoi Kaarle herran mieli palastaa sieppaamaan
saalis veljeltä pois. Hän ei ollut koskaan uskonut tämän vakuutuksia,
että Kristinan sydän oli ollut hänen ennenkuin Sten Sturen. Veljekset
eivät olleet koskaan olleet ystävykset keskenään; ainoa yhdysside
heidän välillään oli nykyään kirjevaihto Knutin ja sisaren välillä.
Mutta kirjeet osoittivat heikkoa luonnetta ja huikentelevaa mieltä;
Knutin arvoa sukulaisten silmissä alensi yhä enemmän se, ettei
hänestä tullut mitään, vaan hän ajatteli ainoastaan huvituksiaan;
mitta tuli kukkuroilleen, kun hänet Sten Sturen häiden edellä melkein
karkoitettiin valtakunnasta.

Hän oleskeli sen jälkeen Skånessa, kantaen kostoa. Hän oli
kirjevaihdossa Tukholmassa ainoastaan Pernilla rouvan kanssa, ja
tämä ilahutti häntä sellaisilla uutisilla kuin ettei Kristina rouva
ollut onnellinen, että hän oli käynyt sangen vakavaksi ja muulla
sellaisella.

Niiden tuttavuuksien joukosta, joita hän oli tehnyt Kööpenhaminassa
käydessään, kiintyi hän etupäässä herra Erik Abrahaminpoikaan, tähän
juonittelijaan, joka voittaakseen takaisin sen, mitä hänen appensa
perilliset olivat vääryydellä menettäneet, alentui mitä alhaisimpaan
imarteluun ja koiran tavoin nuoli kättä, joka löi syyttömästi.

Hänelle uskoi Knut aikeensa ryöstää pois Kristinan; Erik herra
vastasi nauraen, että jollei Knut olisi hänen ystävänsä, ehättäisi
hän ennemmin, sillä vaikka Kristina olikin hänen sukulaisensa, tunsi
hän itse halua tekemään samoin, niin suuresti hän miellytti häntä.

Kaarle ritari oli toinen, jolle salaisuus uskottiin. Kristinan
täytyi totisesti olla harvinainen kaunotar, koska kaikki olivat
häneen niin ihastuneet! -- Hän oli ollut mukana laatimassa urotyön
suunnitelmaakin; hän tiesi siis, missä veli tulisi pysähtymään
matkalla; niin pian kuin saalis temmattaisiin häneltä pois,
lähetettäisiin heti pikaviesti Kaarle herralle, joka kohta saapuisi
ottamaan sen haltuunsa. Ryövärit olivat saaneet hyvän maksun,
ja he tekivät tehtävänsä herransa tyytyväisyydeksi. Knut herra
istui vankeudessa Nyköpingin linnassa ja luuli kaiken tapahtuneen
vihollistensa puuhasta.

Kun ritari huomasi, ettei hänen käsiinsä ollutkaan joutunut
Kristina rouva, vaan ihmeen ihana neitonen, unhotti hän harminsa
epäonnistuneen valtiokaappauksen johdosta antautuakseen ainoastaan
ihailulleen ja orastavalle rakkaudelleen. Monia kauniita naisia oli
hän nähnyt, mutta ketään niistä ei voinut verrata Kaarinaan, paitsi
Dyvekaa; mutta hän ei ollut enää nuori. Kaarle herra ei voinut edes
lyhyeksikään aikaa erota valloittajastaan immestä; hän tahtoi aina
olla varma, että Kaarina oli hänen hallussaan, ja niin vei hän hänet
mukanaan. Hän mukautui yksin tytön oikkuihin, ettei hän saanut tätä
nähdä; hän ei tahtonut kieltää tältä mitään, kunhan vain saavuttaisi
hänen rakkautensa mihin hintaan tahansa.

Nämä suloiset unelmat täytyi nyt kuitenkin joksikin aikaa sysätä
syrjään, veli täytyi tyydyttää ja Tanskan etuja edistää.

Aamulla saapumisensa jälkeen, kun hän ensin oli keskustellut
kahdenkesken Pentin kanssa, lähti hän vankilaan Knut herran luo.

Tämä puhkesi kiihkeään itkuun hänet nähdessään. "Sinä täällä!" huusi
hän. "Silloin odottaa minua surma ulkona oven edessä."

"Tulen pelastamaan sinua!"

Ilo oli nyt yhtä kiihkeä. Hän tiesi kyllä, sanoi hän, ettei veli
jättäisi häntä vihollisten käsiin, vaan rientäisi hänen avukseen.

Kaarle herra kertoi nyt jutun, kuinka muuan urkkija oli saanut
riittävän tiedon kaikista Knutin aikeista. Kristina rouvaa oli
myös varoitettu ja tämä oli ryöstättänyt häneltä muutaman alhaisen
neidon, saadakseen syytä häntä vastaan. Pelastaakseen rakkaan
veljensä aiotusta häväistyksestä oli Kaarle lähettänyt palvelijansa
vangitsemaan ja viemään hänet pois ennenkuin sotamiehet Tukholmasta
ehtivät saapua; mutta he olivat vielä etsiskelemässä ja hänen oli
sentähden varman saattueen kera lähdettävä jo tänään palausmatkalle
Tanskaan.

"Minä tulen mukanasi!" huudahti Knut. "Ja vedät minunkin niskoilleni
saman palkinnon, joka on luvattu päästäsi?" kysyi ritari. "Onko
tosiaankin uskallettu?"

"Mitäpä tässä maassa ei uskallettaisi!"

"Milloin saamme kostaa?"

"Pian, toivoakseni. Heti kun olen pitänyt huolen siitä, että pääset
täältä pois, keskustelen linnanpäällikön kanssa suunnitelmastamme."

"Kirjeeni..." virkkoi Knut kalveten.

"Niin, niissä on koko suunnitelma esitettynä."

"Alusta loppuun", lisäsi edellinen lisääntyvällä levottomuudella ja
melkein vavisten.

"Olethan jättänyt ne Pernilla rouvalle?" kysyi veli, panematta
huomiota hänen liikutukseensa.

"En!"

"Mikset?"

"Luulin niiden olevan teillä."

"Nehän jätettiin sinulle sitä varten."

"Se on totta!"

"Anna ne sitten tänne!"

"Minulla ei ole niitä."

"Missäs ne ovat!"

"Majatalossa!"

"Oletko jättänyt ne?" huusi ritari. "Vietiinhän minut sieltä
väkivallalla!... Luulin vihollisten tehneen sen... kuinka saatoin
silloin..."

"Mikset ilmoittanut Pernilla rouvalle?"

"Sellaisessa levottomuudessa, jossa olen elänyt, unhottaa moiset."

"Tai ajattelee ainoastaan itseään! Et kai edes tiedä, mihin olet
pannut ne?"

"Tyynyn alle!"

"Yhä parempaa! Silloinhan ensiksi tuleva löytää ne! Kurja, sinä olet
toimittanut meidät kaikki päiviltä pois!" Ja ritari syöksyi jälleen
pystyyn; hän kutsui uskotuimman palvelijansa; tämän oli matkustettava
yötä päivää noutaakseen kallisarvoiset paperit.

Ritari uskoi asian Pernilla rouvalle. Tämä otti asian tyynemmin kuin
hän oli odottanut. "Tanska on näkevä siitä, että olemme luotettavia
ystäviä", sanoi hän.

"Mutta se maksaa kenties henkemme!"

"Niin, jos jäämme tänne ja annamme ottaa sen."

Sillävälin olivat pelätyt kirjeet Kaarinan helmassa; hän luki ne
yhden toisensa jälkeen ja koetti naulata sisällön pieneen päähänsä.

"Ne hylkiöt", sanoi hän itsekseen, "kuinka he tahtovat pettää tämän
rakkaan maan... Mutta minä en ymmärrä, miksi kruununprinssi tahtoo
tehdä sen alusvaltioksi... Jos hän voi valloittaa sen, niin pakoittaa
hän kai kansa paran kuuliaisuuteen, tahtoipa se tai ei... Ja kyllä
hän saa olla varma siitä, että kuuliaisuus on lopussa niin pian
kuin ruotsalaiset tuntevat itsensä kyllin vahvoiksi katkaistakseen
kahleet. Nuo korkeat herrat ovat sentään hyvin yksinkertaisia, kun
luulevat ketään voittavansa pelolla... Silmäinpalvelijoita, se on
totta, mutta kääntyvätpäs he vain pois, min kuuliaisuus haihtuu kuin
savu tuuleen."

Pikku Kaarina syventyi ensi kertaa elämässään filosofisiin
mietiskelyihin; hän oli ammentanut ne omasta kokemuksestaan ja osaksi
myös isänsä. Sen jälkeen huolellisesti pannessaan kirjeet kasaan
toisteli hän mielessään kunkin sisältöä erikseen; siitä saattoi olla
hyötyä, tuumi hän hiljaa itsekseen.

Silloin koputti joku ovelle.

"Pentti!" kuiskasi hän ilosta punastuen, ja paketti sai solahtaa
hameentaskuun. "Avaa pian!"

"Kenelle?"

"Kaarina!"

Niin ei voinut mainita hänen nimeään kukaan muu kuin Pentti. Salpa
vedettiin syrjään, mutta kuinka hämmästyikään hän nähdessään edessään
vanhan pitkän palvelijattaren. Hän katsoi häntä tarkemmin; se oli
tosiaankin Pentti, naiseksi puettuna.

"Jopas nyt", sanoi Kaarina ja kääntyi pois.

"Sitä odotinkin", virkkoi toinen katkerasti. "Sinua kyllästyttää
nähdä minua... Ritari tiesi, mitä teki."

"Älä pane pahaksesi, Pentti", pyysi Kaarina hämmennyksissään;
"hämmästys sen vain sai aikaan; tiedäthän, että rakastan sinua yksin
yli kaiken."

Ja aivan kuin naisellinen puku olisi häntä vähemmän ujostuttanut,
painoi hän päänsä Pentin rintaa vasten ja tämä painoi ensimäisen
rakkauden suudelman neitseellisille huulille.

"Rakas Penttini", sanoi Kaarina, "meidän ei ole lupa ajatella
itseämme; mutta sano minulle vain, millä ihmeellä olet joutunut
ritarin seurueeseen?"

"Hän oli melkein ensimäinen, jonka tapasin lähdettyäni sinua
etsimään. Suuresta yhtäläisyydestä, joka hänellä oli Knut herrasta
saamani kuvan kanssa, päättäen luulinkin miestä ensin häneksi.
Kysyin, eikö hän tahtonut ottaa minua palvelukseensa; sovimme pian...
Ensin tulin melkein hulluksi ilosta sinut nähdessäni, mutta kun
kuulin sinun kuuntelevan ritarin kauniita puheita ja näin hänen
katseensa kiintyneenä sinuun..."

"Sitä täytyy sinun vielä kauan sietää", puuskahti Kaarina. "Mutta jos
luotat minuun, niin sitä vähättelet. Kuule nyt tarkoin, mitä minulla
on sanottavaa. Siellä majatalossa, jossa löysitte minut..."

"No, miksi keskeytät?"

"Etkö kuullut?"

"Mitä sitten?"

"Kolinaa..."

"Minä en kuullut mitään."

"Kenties peloissani olin vain kuulevinani."

"Kerro edelleen."

"Siellä löysin tämän!" sanoi Kaarina ottaen esiin kallisarvoisen
käärön. "Mitä se on?"

"Kirjeitä!" vastasi hän. "Ja mitä tärkeimpiä."

"Kuinka sen tiedät?"

"Olen lukenut ne."

"Toisten kirjeet?"

"He tahtovat saada pahaa aikaan, mutta meidän täytyy se estää", sanoi
Kaarina ja piiloitti jälleen käärön.

"Mitä voimme tehdä?"

"Sinä enemmän kuin minä... kuules nyt, mitä olen ajatellut..."

Hän tähysteli jälleen ympärilleen; huoneeseen lankesi kirkas toukokuun
päivän valo eikä ollut mitään pelättävää; mutta samassa päästi Pentti
huudahduksen; hän oli kohottanut silmänsä kattoa kohden; siellä
oli pieni luukku, josta katsoi kaksi silmää alas häneen. Hänen
huudahduksensa johdosta putosi luukku heti kiinni.

"Mitä se oli?" kysyi Kaarina pelästyneenä.

"Silmäpari... Näin ne selvään ja tunsinkin ne... olen nähnyt ne monta
monituista kertaa... mutta missä, missä?"

"Ovatko ne poissa nyt?" kysyi Kaarina vavisten.

"Ovat, katto on eheä kaikkialta."

"Kas, tässä", sanoi hän ottaen esiin tähdelliset kirjeet; "kätke sinä
ne, mutta niin hyvin, ettei kukaan voi löytää niitä... Älä kanna
niitä mukanasi, mutta älä jätä niitä kenenkään toisen säilöön."

"Ole huoletta!" sanoi Pentti ja pani ne povelleen; "täältä ei
niitä löydä kukaan; mutta noilla silmillä on luultavasti kielikin
palveluksessaan ja se voi estää kaikki enemmät käyntini täällä
luonasi. Rakkahin Kaarina, etkö tahdo, että pakenemme täältä?"

"Jos voit saada siihen tilaisuuden, niin minä seuraan."

"Tahdon ainakin tehdä kaiken mitä voin."

"Nyt täytyy meidän erota!"

"Olen unhottanut ritarin viestin, ettei hän voi enää kauemmin elää
sinua näkemättä."

"Sano sitten, että hän pukeutuu kärsivällisyyden sotisopaan; minä
näytän hänelle esimerkkiä."

"Ja minun, Kaarina, onko minun pidettävä tätä pukua?"

"Ei, Pentti, sinun on kieltäydyttävä sitä enää ottamalta; sano, että
minä olen nauranut sinulle vasten naamaa."

"Jospa tietäisit, kuinka vaikea on erota sinusta."

"Sitäkö en tietäisi?" sanoi Kaarina syvällä tunteella. "Mutta me
olemme vaarojen ympäröimät ja meidän täytyy olla varovaisia."

"Niinpä hyvästi sitten!" sanoi Pentti ojentaen hänelle kätensä.

Kaarina painoi siihen omansa. Syleily, vielä suudelma ja niin he
erosivat.

Vähän uneksivat he, miten ja missä he ensi kerran painaisivat poven
povea vasten.

Nuorelle Kaarinalle kangasteli elämä ihanimmassa ruusuhohteessaan.
Keväinen kukkeus vallitsi hänen mielessään ja ulkona luonnossa,
ja aurinko säteili lämpimästi, ei polttavasti. Hän tahtoi olla
onnellinen, sanomattoman onnellinen armaan Penttinsä rinnalla. Jos
Pentti nyt olisi ollut täällä, olisivat he istuneet vieretysten käsi
kädessä. Hän hymyili omille ajatuksilleen; unelma oli liian suloinen,
niin ettei siitä tehnyt mieli herätä -- hänelle ei ollut aikaa eikä
tilaa olemassa.

Silloin koputettiin ovelle jälleen.

Tulisiko Pentti takaisin? Hänelle oli vain tämä ainoa olemassa. Hän
lähestyi ovea varpaisillaan ja kysyi leikkisästi, aivan kuin lapsi,
kun äiti panee kätensä hänen silmilleen:

"Kuka se on?"

"Avaa heti!"

Se oli ritari.

Eikö tuntunut aivan siltä kuin olisi pudonnut taivaasta maahan?
Kaarina puri hampaansa yhteen ja polkaisi pienellä jalallaan
uhmaavasti lattiaan.

"No, mikset tottele?"

"Siksi, että muistan sopimuksemme."

"Sellaisista minä en välitä."

"Mutta minä teen sen."

"Minä käsken sinua!"

"Käskekää palvelijoitanne."

"He murtavat oven auki."

"Silloin heittäydyn minä alas ikkunasta."

"Sitä et tee!"

"Koettakaapas!"

"Mutta minun täytyy puhutella sinua!"

"Mitäs nyt sitten teette?"

"Tahdon nähdä silmäsi."

"Ettekö tiedä, että minulla on huntu?"

"Minä revin sen pois."

"Silloin menen linnanpäällikön luo; hän ottaa minut,
katumuksentekijän, suojelukseensa."

"Minä sanon hänelle, kuka olet."

"Silloin on hän velvollinen päästämään minut vapaaksi."

"Kaarina, sinä päätät minun päiväni."

"Eipä kuulu siltä."

"Mikset tahdo päästää minua sisälle?"

"Ettekö ole itse ilmoittanut minut luostarisisareksi; ottaako
sellainen vastaan vieraita?"

"Väliin."

"Priorittaren ollessa läsnä, mutta ei yksin."

"Onko minun mentävä Pernilla rouvan luo?"

"Tehkää se!"

"Tahdotko sitten puhutella minua?"

"Tahdon vastata kysymyksiinne."

"Hunnuttomin kasvoin?"

"Huntu tiiviisti sulettuna."

"Odotahan, minä kyllä rankaisen."

"Ja minä -- voin kuolla!"

Ritari vaikeni tuokion; sanat näyttivät tekevän vaikutuksensa. Sen
jälkeen virkkoi hän aivan toisella äänellä: "Suloinen, rakas Kaarina!"

"Herra ritari!"

"Sano, että rakastat minua!"

Kaarina vaikeni.

"Sinä et vastaa?"

"Odotan, että sanoisitte minulle, millä ritarillisilla urotöillä
olette saavuttanut oikeuden siihen."

Taasenkin syntyi lyhyt hiljaisuus. "Minkä vallan olettekaan saanut
ylitseni!" sanoi sitten ritari. "Tulin tänne ilmoittaakseni erään
tärkeän asian, nyt pitäisi minun jättää sinut siitä tietämättömäksi
ja minä seison ovesi edessä kuin mikäkin palvelija."

"Kuka estää teitä puhumasta?"

"Pyydä sitä sitten minulta."

"Rakas ritari, aika käy minulle niin pitkäksi. Ettekö tahdo ilmoittaa
minulle uutistanne?"

"Ajattele nyt tarkoin ja vastaa kuten asia on. Etkö siellä
majatalossa oleskellessasi löytänyt mitään kirjeitä?"

"Kirjeitä!" toisti Kaarina.

"Ah, äänesi vapisee!"

"Olette hyvin häpeämätön!" huudahti Kaarina polkaisten jalkaa
lattiaan. "Itsehän te löysitte sen."

"Minäkö? Nyt hourit."

"Petollinen ritari, ja sitten hän vielä tahtoo, että minun pitäisi
häntä rakastaa!" Kaarina nyyhkytti ääneen.

"Tämähän voi viedä järjen! Avaa ovi!"

"Lyökää se sisään -- ja noutakaa ruumiini kadulta."

"Koetas muistella, Kaarina, milloin, missä tilaisuudessa olisin
ottanut kirjeet."

"Kun Brita muori otti turkin kirstusta, putosi se lattialle ja
silloin..."

"Ah, nyt muistan..."

"Joko vihdoinkin."

"Mutta kysymys on useammista kirjeistä, jotka olivat sidotut kääröön."

"Niistä minä en tiedä mitään."

"Niin, onhan totta, että Knut herran huone oli ylhäällä ja sinä
oleskelit alhaalla."

"Minä olin ensin ylhäällä, kunnes onnettomuus tapahtui."

"Mikä onnettomuus?"

"Tulipalo!"

"Kuinka se tapahtui?"

"Tulinen hiili lennähti vuoteeseen; minä nukuin ja olin: vähällä
joutua liekkien uhriksi."

"Sinäkö Kaarina?"

"Hyvien henkien vaikutuksesta heräsin; kuinka ponnistelunkaan
voidakseni sammuttaa... Lopulta onnistui se minulle... Heitin palavat
tyynyt takkaan... Se oli hirveä hetki ja silloin... Pyhä neitsyt,
muistelen, että silloin..."

"Mitä, Kaarina, mitä?"

"Kuulin paperin rapinaa, mutta sen täytyi olla kuvittelua, mistäs ne
olisivat tulleet?"

Ritari vaikeni tuokion. "Tahdon mielelläni uskoa, että olet viaton",
sanoi hän. "Valmistaudu ankaraan tutkintoon."

"Minulla ei ole mitään salattavaa!"

"_Jos_ sinulla on, niin anna tänne; kukaan ei saa tietää siitä
mitään."

"Sallikaa minun puhutella linnanpäällikköä!" huudahti Kaarina.

Ritari meni vastaamatta, mutta Kaarina seisoi yhä kuin lattiaan
kiinni kytkettynä. Kaikki oli siis tullut ilmi ja nuo samaiset,
silmät, jotka olivat katselleet ylhäältä katosta ja nähneet käärön,
kertoisivat tietystikin salaisuuden... Mutta pelon mukana heräsi
uhma. Kaarina ei aikonut lainkaan langeta jalkoihin, päinvastoin
tahtoi hän panna kovan kovaa vastaan. Sentähden ei hän odottaisi
hyökkäystä, vaan kävisi itse hyökkäämään... Se antaisi hänelle
aikaakin.

Pernilla rouva ja hänen molemmat vieraansa odottivat suurella
levottomuudella lähettiläänsä palaamista, mutta kun Knutin asema
kävisi vielä vaarallisemmaksi, jos kirjeet joutuisivat vääriin
käsiin, päätettiin, että hän talonpoikaistakkiin puettuna ja
päässään suuri lerppahattu lähtisi aivan yksin tiehensä. Vahvin
ratsu annettiin hänen käytettäväkseen, ja samana iltana ratsasti hän
huomaamatta pois.

Kaarle herra huokasi helpotuksesta; hän ei ollut hänelle niinkään
vähän haitaksi! Jos todellinen vaara uhkasi, panisi hän Kaarinan
eteensä hevosen lautasille ja kiitäisi matkoihinsa. Pernilla rouvalla
oli omat aavistuksensa, ettei uskotellun nunnan laita ollut aivan
oikein, ja kun ritari melkein tahtomattaan tuli tunnustaneeksi, että
neito oli hänkin ollut tuossa kovan onnen majatalossa, silloin arvasi
hän oikean laidan, vaikkei se selittänytkään hänelle kuka hunnutettu
kaunotar oli; mutta hän kyllä ottaisi siitä selon, sen päätti hän
itsekseen.

Hän oli sanonut ritarille, että "jos nunna (Pernilla käytti sitä
nimitystä) oli oleskellut majatalossa, täytyi myös hankkia varmuus
siitä, eikö hän ollut ottanut tärkeitä papereita haltuunsa."

Ritari ei voinut kieltää sen kohtuullisuutta ja sentähden valmisti
hän Kaarinaa.

Tuskin tunnin kuluttua sen jälkeen toi muuan palvelijatar sanan
"nunnalta"; tämä pyysi puhutella linnanpäällikköä tai hänen
puolisoaan.

Sten herraa, joka läänin asioiden tähden oli ollut matkoilla muutamia
päiviä, ei odotettu kotiin ennenkuin seuraavana päivänä. Mutta jos
hän olisi ollut kotonakin, olisi Pernilla rouva sanonut: "Mitä
neitonen tahtoo?"

"Antaa hänen tulla tänne!" huudahti ritari.

"Että hän jollakin juonella vapautuisi vaarallisista kirjeistä?
Saattepas nähdä, että palaan niiden keralla."

"Rientäkää sitten heti!"

Kun Pernilla rouva astui huoneeseen, käveli nuori nainen kiihkeästi
edestakaisin; hän näytti olevan sangen kiihoittuneessa mielentilassa.

"Mitä haluatte, hurskas sisar?" kysyi Pernilla ironisella nöyryydellä.

"Pyytäisin heti saada toisen huoneen!"

"Onko tässä vähemmän mukavuuksia kuin mihin olette tottunut?"
kysyttiin pisteliäästi.

"Sellaisista välitän vähät, mutta yksin tahdon olla."

"Kuka teitä on häirinnyt?"

"Sen tietänette paremmin kuin minä! Teidän asianne; olisi valvoa,
etteivät mitkään vakoilevat silmät tänne tähystelisi."

"Oletteko huomannut sellaista?"

Nunna meni häntä lähemmäksi. "Hetki sitten", sanoi hän, "seisoi
ritari Alfinpoika täällä oven ulkopuolella ja kyseli muutamia
kirjeitä, jotka olivat joutuneet hukkaan majatalossa; vastasin
hänelle, että hän oli ottanut sen ainoan, minkä näin... Puhuttuaan
vielä niitä ja näitä meni hän; nostin sattumalta silmäni ylöspäin ja
näin silmäparin, joka ilkeästi katseli minua."

"Kolosta?"

"Siellä on luukku!"

"Se ei ole totta!"

"Tiedätte kyllä sen!"

Pernilla joutui aivan vimmoihinsa, hän kutsui muutaman
palvelijattaren ja käski hänen juosta heti vintille ja tähystelemään
tarkoin hänen osoittamaansa paikkaa, oliko siellä tosiaankin mitään
luukkua tai aukkoa.

Kaarina seisoi tyynesti odottaen. Pernilla rouva katseli häntä
palavin katsein.

Kesti muutamia minuutteja, jonka jälkeen pieni luukku tosiaankin
avattiin. "Täällä on ollut joku äskettäin", virkkoi palvelijatar.
"Paikka oli raivattu niin puhtaaksi, että se pisti heti silmiin."

Ankara rouva kalpeni harmista, se oli suurempi nöyryytys kuin hän
saattoi sietää. "Luovutan teille oman makuukamarini ja vartioin itse
oven edessä!" sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä.

"Teidän asianne on määrätä", vastasi Kaarina, "minun noudattaa
tahtoanne."

Uusi huone, jonne hänet vietiin, oli yhtä porraskerrosta alempana,
Pernilla rouvan oman sänkykamarin takana; täällä ei hän voinut toivoa
enää Penttiä näkevänsä, mutta hän oli myös vapautunut ritarista, ja
mahdollisuus päästä pakoon oli suurempi kuin ylemmässä kerroksessa,
jossa suuret rautaovet pidettiin huolellisesti sulettuina ja
ikkunasta saattoi nähdä ainoastaan pihamaalle.

Pernilla rouva vakuutti, että täällä saattoi hän olla täydessä
turvassa kaikilta vakoilevilta katseilta ja epämieluisilta
vierailuilta. "Suuremmaksi varmuudeksi tahdon itse pitää avaimen",
sanoi hän, "ja katsoa, ettei mitään tule teiltä puuttumaan."

Kaarina kuuli hänen sulkevan oven jälkeensä. Ja Kaarina istui kuin
lintu häkissään, vuodattaen vetreitä vesiä; sinä iltana itki hän
itsensä nukuksiin.

Kun Pernilla rouva kertoi ritarille mitä oli tapahtunut ja
ivallisesti lisäsi, että hänen täytyi tuntea suurta osanottoa
katumuksentekijätärtä kohtaan, niin ritari punastui korviaan myöten
ja kysyi kiihkeällä uteliaisuudella, kukahan kutsumaton todistaja
mahtoi olla.

"Se on minulle aivan käsittämätöntä", sanoi Pernilla, "ja
merkillisintä on, etten ole koskaan kuullut tästä salaluukusta, jonka
kautta saa tietää mitä haluaa."

"Se voi vastaisuudessa olla teille hyödyksi."

"Mutta se on vahvistanut epäluuloani, että nunnalla on kirjeet
hallussaan."

"Minä olen vakuutettu vastakohdasta."

"Niin, te."

Pernilla rouvan äänensävy ajoi uudelleen veret ritarin kasvoihin.
"No niin, en viitsi salata sitä, minkä kuitenkin olette arvannut...
Rakastan kaunista tyttöä melkein mielettömästi."

"Kuka hän on?"

"Hän sanoo olevansa Kristina rouvan halpa palvelijatar, mutta se voi
olla vain keksittyä."

"Antakaahan minulle vain tilaisuus nähdä hänet."

"Sen täytyy tapahtua hänen omalla suostumuksellaan; en salli ikinä
häntä loukattavan."

"Jättäkää se asia minun huolekseni ja ajatelkaa sen sijaan vakavasti
sitä keskustelua, joka meillä huomenna tulee olemaan Sten herran
kanssa... Minusta tuntuu, että olemme jo liiaksi haaskanneet aikaa
tuohon tyttöseen."

"Ette ole koskaan rakastanut, tai olette unhottanut, että sellainen
tunne, kun se ensi kertaa kaikella tenhollaan: valtaa miehen mielen,
valtaa sen kokonaan."

"Mitä teillä on valittamista, kuuluuhan tyttö teille. Mutta ei kai
sitä tärkeää asiaa, jonka tähden olette tullut tänne, ole suinkaan
sentähden jätettävä syrjään."

"Hän on minulle vielä ainoastaan kuin ihanin kangastus", huudahti
ritari. "Ainoastaan tuokion olen katsellut tätä ihmeellistä
kaunotarta, mutta se oli kylliksi iäksi kytkeäkseen minut kahleihin."

"Nyt pelkäätte, että hän on pettänyt teidät ja että hänellä
vakuutuksistaan huolimatta ovat sittenkin kirjeet."

"Se on mahdollista!"

"Huomenna saatte siitä varmuuden."

Ja aivan varhain, ennenkuin Kaarina oli noussut, saapui Pernilla
rouva hänen luokseen. Hän toi täydellisen puvun ja pyysi Kaarinaa
ainakin siksi päiväksi pukeutumaan siihen.

Kaarina oli heti valmis; hän tiesi syyn eikä hänellä ollut mitään
salattavaa.

"Enkö saa pitää edes huntuani?" kysyi hän.

"Saatte sen kyllä takaisin, täällä olette yksin, teitä ei näe
kenenkään muun silmä kuin minun."

"Aika käy minulle hyvin pitkäksi; ettekö tahtoisi lähettää minulle
luuttua tai jotakin ompelusta."

"Saatte molemmatkin ja lisäksi muutamiksi tunneiksi huoneen, josta on
vapaa näköala."

Hän avasi salaoven ja viittasi Kaarinaa seuraamaan. Se vei suureen
huoneeseen, jossa oli lasi-ikkunat torille päin. Tyttö päästi
ilohuudon. "On kuin olisin kotona!" sanoi hän.

"Missä on kotinne?"

Kaarina ei tiennyt, oliko hänen vastattava kysymykseen; paras
sentähden vaieta.

"Oletteko aatelisneitsyt?"

"Ottaisitteko minut silloin suojelukseenne?"

"Ettekö seuraa ritaria mielellänne?"

Mitä oli hänen vastattava?... "Hän tahtoo ainoastaan minun
turmiotani!" kuiskasi hän hiljaa.

"Askarrelkaa täällä niin hyvin kuin voitte; saammepahan toiste
puhella."

Pernilla rouva meni ja Kaarina jäi yksin.

Ankarinkaan tutkinto ei ollut vienyt mihinkään, kirjeitä ei löytynyt
nuoren tytön hallusta, ja koskei hänellä ollut yhteyttä kenenkään
kanssa, ei hän ollut voinut niitä jättää kenellekään hallustaan.

Kun hän kertoi tästä ritarille, säteilivät tämän silmät
tyytyväisyydestä. "Te olette nähnyt hänet!" sanoi hän.

"Hän on aatelissukua?"

"Mistä sen tiedätte?"

"Oletteko koskaan nähnyt sellaista metsäkukkaa?"

"Kuinka tahansa, hänen täytyy tulla omakseni."

Sten herra keskeytti keskustelun; hän kertoi, että Erik herran
puoluelaiset luopuivat yhä suuremmin joukoin ja että toive et hänen
valinnastaan valtionhoitajaksi kävivät yhä synkemmiksi. Ei ainoastaan
rahvas, vaan monet herroistakin liittyivät nuoreen Sten Stureen.

"Olen vihannut häntä lapsuudestani saakka", huudahti ritari Kaarle
Alfinpoika. "_Silloin_ täytyi minun alistua, nyt en sitä tee. Tanskan
nuori kuningas odottaa ainoastaan hyviä tietoja täältä, hyökätäkseen
suuren sotajoukon kera maahan."

"Jospa vain olisi ollut mahdollista saada Erik herra valituksi,
olisimme voittaneet aikaa", tuumi Sten herra.

"Ja saaneet pappishallituksen", huomautti ritari. "Miksi tarvitaan
sellaisia kiertoteitä, kun voimme mennä suoraan maaliin. Mitä on
tiellä?"

"Linnanpäälliköt lähettävät toinen toisensa jälkeen uskollisuuden ja
alamaisuuden vakuutuksiaan."

"Senhän tekin olette tehnyt!"

"Katsoin olevani siihen pakotettu, jotten herättäisi epäluuloja,
mutta sellainen merkitsee vähän."

"Mitä teidän mielestänne olisi tehtävä?"

Linnanpäällikkö kiemurtelihe neuvotonna. "Odotettava vielä vähän",
vastasi hän, "kunnes vaali on tapahtunut."

"Odotettava eikä koskaan muuta kuin odotettava!" huudahti Pernilla
rouva. "Tahdotteko kuulla minunkin ehdotustani?"

"Kyllä, kyllä!"

"Kuningas Kristianin on miehitettävä vahva laivasto uusilla
sotureilla ja purjehdittava suoraa päätä tänne salmelle. Nyköping
joutuu heti hänen käsiinsä; silloin saa hän kiinnekohdan itse
valtakunnan sydämessä ja voi sieltä edelleen laajentaa valtaansa."

"Teidän pitäisi istua kuninkaan sotaneuvostossa", huudahti Kaarle
herra ihaillen.

Mutta Sten herra kävi kalmankalpeaksi pelästyksestä. "Se voi maksaa
pääni!" huudahti hän.

"Myöskin korottaa teidät valtakunnan korkeimpiin virkoihin. Kuningas
ei olisi kiittämätön."

"Siitä menen minä takaukseen", tokaisi ritari. Silloin kuultiin
muutaman ratsastajan laskettavan laukkaa linnanpihaan. "Minun
lähettilääni!"

"Minä otan hänet vastaan! Odottakaa minua täällä, se ei kestä monta
minuuttia." Pernilla rouva meni.

Ritari odotti kärsimättömästi hänen palaamistaan, mutta Sten herra
kärsi kadotuksen tuskia. Tukholmassa oleskellessaan oli hän luopunut
rauhanystäväin puolueesta ja liittynyt kansanpuolueeseen; hän oli
tehnyt sen vakaumuksesta ja todellisella tyydytyksellä, ja nyt
tahdottiin hänet vetää takaisin ja hän oli aivan liian arka avoimesti
tunnustaakseen käännöstään.

Pernilla rouva tuli takaisin, ja hänen kasvoillaan saattoi havaita
pettymystä. Mutta siitä huolimatta heitti hän päänsä yhtä ylpeästi
taaksepäin kuin tavallisesti, sanoessaan: "Kirjeet ovat poissa!"

"Poissa?" toisti ritari.

"Mitkä kirjeet?"

"Ette tiedä niistä mitään, herra; mutta tunsin riittävästi teidän
ajatustapaanne voidakseni toimia tietämättänne. On laadittu toinen
suunnitelma, minkä mukaan kuninkaalle valmistettaisiin tilaisuus
tulla Hallannin rajalta valtakuntaan."

"Ja olette ollut siitä kirjevaihdossa?"

"Teidän nimessänne!"

"Pannaksenne minut päiviltä!?"

"Sellainen vaara voi olla tarjolla nyt, kun kirjeet ovat joutuneet
hukkaan."

"Minä olen hukassa!" ähkyi hän.

"Ei nyt, kun kohtalo on kerran julistanut päätöksensä", virkkoi
Pernilla rouva. "Oma arkuutenne pakottaa toimintaan..."

"Ei koskaan, ei koskaan", valitti Sten herra.

"Lykätkää sitten syy minun niskoilleni", huudahti Pernilla. "Minä
tunnustan avoimesti, ettette ole tiennyt mitään. Teidän tähtenne
sallin heittää itseni vankeuteen, se kääntää huomion teistä pois
eikä kukaan ymmärrä meidän pelanneen samaa peliä, ennenkuin Kristian
kuningas on päässyt maan herraksi."

Mies tuijotti kummissaan häneen. "Tahdotteko todellakin sitä?" kysyi
ritari.

"Otan mieluimmin täyden askeleen", virkkoi peloton nainen jälleen.
"Nyt olen ottanut auttaakseni Tanskan oikeuksiinsa ja sitä paitsi
kostaakseni monet yksityiset vääryydet. Jos tahtoo saavuttaa
tarkoituksensa, ei auta niin tarkoin katsoa keinoja."

Sten herra tunsi itsensä masennetuksi, nöyryytetyksi. Hänen pikku
vaimonsa oli ihmeellisesti kasvanut päätään pitemmäksi häntä, ja
hänestä tuntui melkein varmuutta lähentelevältä otaksuminen, että
vaimo oli tästedes tuleva hänen herrakseen.

Mutta kun pääasiasta oli päästy yksimielisyyteen, oli vielä
keskusteltava erikoisseikoista. Oltiin heti yksimieliset siitä,
ettei mitään kirjeenvaihtoa saanut tapahtua; oli lähetettävä varmoja
suullisia viestejä, mutta viestinviejät itse pidettävä tietämättöminä
niiden sanojen merkityksestä, joita heidän oli kuletettava. Jotta
kaikki epäluulon aiheet poistuisivat, tahtoi Pernilla rouva, että
hänen herransa näön vuoksi liittyisi sotapuolueeseen.

Sten herra painoi päänsä aivan pöytään kiinni ja häpesi, eikä hän
suinkaan vähimmässä määrin hävennyt omaa itseään; mutta kun hän
oli kohottanut jälleen päänsä, sanoi hän tahtovansa ajatella asiaa
lähemmin.

Muuan tärkeimmistä henkilöistä, joiden kanssa oli neuvoteltava,
oli Erik Trolle. Pernilla rouva tiesi, että hän nykyään oleskeli
Ekholmassa, mutta luultavasti matkustaisi pian Tukholmaan juhannuksen
aikaan pidettäväksi aiottuun kokoukseen.

Kaarle Alfinpoika oli soveliain menemään hänen luokseen, eikä hän
ollutkaan siihen haluton; mutta kuitenkin tahtoi hän saada muutamia
tunteja ajatusaikaa.

Kun hän jäi yksin Pernilla rouvan kanssa, sanoi tämä hänelle:
"Jättäkää neitsyt minun huostaani palaamiseenne saakka. Menen
takaukseen hänen turvallisuudestaan."

"Mutta minä en aiokaan palata takaisin. Menen pienellä aluksella
pitkin Mälaria ja sitten Itämerelle."

"Voitteko viedä tytön mukananne Ekholmaan?"

"Minun täytyy!"

"Sama satu ei kelpaa Kirsti rouvalle kuin minulle. Hänen sanotaan
käyneen hyvin ankaraksi."

"Ilman häntä en lähde!"

"Olettehan aivan kuin lumottu!"

"Niin olenkin! Kenties oli jokin lumovoima siinä oluessa, jonka
majatalon eukko minulle tarjosi. Siitä pitäen olen poissa järjiltäni."

"Joiko hänkin siitä?"

"Hän ainoastaan kostutti huuliaan ja antoi sitten juoman muutamalle
palvelijoistani."

"Onko se vaikuttanut häneenkin?"

"Herran nimessä! Sanottepa jotakin; se on vaikuttanut!"

"Silloin olette noidutut molemmat."

"Hänestä kyllä pian pääsen!"

"Päinvastoin; käyttäkää häntä vainukoirana, sillä kukaan ei palvele
teitä paremmin."

"Kuinka viisas olette, Pernilla rouva... Sen tosiaan tahdon tehdä;
mutta sanokaa minulle nyt: millä tekosyyllä ottaisin hänet mukaan?"

"Jättäkää hänet Mariefredin luostariin."

"Mutta jos hän tahtoisikin jäädä sinne?"

"Silloin ette uskaltaisi kieltää."

"Jospa voisi..."

"Mitä tarkoitatte?"

"Taivuttaa hänet..."

"Mihin?"

"Antakaahan minun miettiä asiaa." --

Sillävälin oli Kaarina pitänyt tarkkaavaisesti silmällä mitä tapahtui
torilla, mitä henkilöitä tuli linnaan ja meni sieltä; kaikesta ja
kaikkialta etsi hän pelastusta, mutta ei löytänyt sitä mistään.

Hän näki lähettilään palaavan vaahtoavalla ratsulla, ja hän tiesi,
että kun tämä ei tuonut mitään mukanaan, niin hänet, tyttö parka,
pantaisiin yhä varmempain telkien taa. "Kuka tietää, mihin pimeään
luolaan minut heitettäisiin, jollei ritari olisi ihastunut kauneisiin
kasvoihini", tuumi hän itsekseen. "Mutta jos kauneuden lahja on
annettu pelastuksekseni, ei se ole koskaan koituva turmiokseni."

Kaksi kertaa näki hän Penttinsä kulkevan torin poikki; hän näytti
surulliselta ja vakavalta.

"Mitään keinoa pakoon ei hän ole vielä löytänyt; ei, ei, täällä
pidetään siksi ankaraa vartiota."

Muuan munkki kulki edestakaisin linnan edustalla; hän oli harmaaveli,
mutta Kaarina luuli hänet tuntevansa käynnistään. Sen täytyi olla
erehdys, hän ainoastaan muistutti jotakuta.

"Kaikki pyhät enkelit, hän on isä Laurentius! Mitä hän tahtonee?
Tuleeko hän pelastamaan häntä?" Kaarina alkoi huitoa käsillään
herättääkseen munkin huomiota; mutta vaikka tämä katsoi usein ylös
linnaan, ei hän katsonut sinne, missä Kaarina oli. Jospa hän avaisi
ikkunan ja huutaisi?

Ah, se oli mahdotonta; ikkuna oli lujasti kiinni; huutaa olisi
kyllä voinut, mutta jos se kuultiin linnassa, mitä Pernilla silloin
sanoisi?

Hänen täytyi kuitenkin tehdä se, kun munkki tuli lähemmäksi. "Isä
Laurentius!"... Ah, hän kohotti päätänsä, katsoi vasten kasvoja,
mutta ei eleelläkään osoittanut häntä tuntevansa; jatkoi vain tietään
yhtä tyynesti kuin ennenkin. Oliko se tosiaankin erehdys, eikö munkki
ollut isä Laurentius, vai eikö tämä välittänyt hänestä? Taasenkin
heräsi yksinäisyyden tunne ja suuret, kuumat kyyneleet vierivät
nuorille, kalpeille kasvoille.

Silloin astui Pernilla rouva mitä rattoisimmasti hymyillen huoneeseen.

"Ikävä surmaa teidät", sanoi hän, "eikä se minua kummastuta, mutta
minä tuon parannuksen."

"Miksei minua tahdota päästää vapaaksi?" puuskahti Kaarina
nyyhkyttäen. "Mitä pahaa minä olen tehnyt?"

"Ettekö tiedä, kaunis lapsi, että ritari rakastaa teitä?"

"Niin hän sanoo."

"Ketä rakastaa, sen tahtoo pitää omanaan."

"Mutta minä en ole hänen orjattarensa."

"Hän tahtookin tehdä teidät valtijattarekseen."

"Siitä en välitä."

"Kuinka vanha olette?"

"Täytin kuusitoista äskettäin."

"Sitä arvelinkin kokemattomuudestanne päättäen."

"Minut on kasvatettu kunniallisuuteen ja hyviin tapoihin."

"Silloin tiedätte myös, mitä synti on?"

"Olisi synti seurata ritaria."

"Jollette voi saada häntä toisiin ajatuksiin."

"Onko sellainen mahdollista?"

"Kenties! Riippuu siitä, mikä valta teillä on hänen ylitseen."

"Antakaa minulle vapauteni takaisin, jalo rouva, teiltä en voi
kieltää mitään!" Ja hän heittäytyi polvilleen ja syleili Pernilla
rouvan polvia.

"Sitä en voi minä, vaan eräs toinen, jonka luo tahdon teidät
lähettää."

"Kuka se on?"

"Nouse ylös ja kuuntele tarkoin, mitä tahdon sanoa. Ritari aikoo
matkustaa pohjoiseen päin, Ekholmaan, vierailemaan herra Erik Trollen
ja hänen emäntänsä luo."

"Saanko minä jäädä siksi aikaa tänne?"

"Minä ehdotin sitä; mutta hän ei tahdo erota teistä, vaan että teidän
on palveluspojaksi puettuna seurattava häntä."

"Sitä en tee!"

"Ajatelkaahan tarkoin! Rouva Kirsti Gyllenstjerna..."

"Hän on sukua Kristina rouvalle?"

"Kyllä hän on, mutta lisäksi sangen ankara tavoiltaan; jos
turvaudutte häneen, olette varmasti pelastettu. Päättäkää nyt itse."

"Kai minun täytyy sitten!"

"Saanko sanoa sen ritarille?"

"Ei, tahdon tehdä sen itse!"

"Noudanko hänet?"

"Tulkaa itsekin mukaan."

"Sen lupaan."

Suuri on naisellisen viattomuuden voima. Ritari säteili ilosta,
kun hän astui Kaarinan luo ja kuitenkin loi hän silmänsä maahan
neidon tyynen katseen edessä. Mutta hänen täytyi nopeasti kohottaa
ne jälleen nähdäkseen hänet. Jollei Pernilla rouva olisi ollut
saapuvilla, olisi hän heittäytynyt Kaarinan jalkoihin ja kiittänyt
tätä siitä, että oli pannut pois inhoittavan hunnun.

"Herra ritari, jalo rouva on ilmottanut minulle teidän käskynne."

"Ei, Kaarina, vaan rukoukseni!"

"Taivun tahtoonne; mutta teen sen yhdellä ehdolla..."

"Se hyväksytään etukäteen!"

"Antakaa minulle jokin terävä ase."

"Mitä varten?"

"Puolustautuakseni tai surmatakseni itseni!"

"En koskaan!"

"Se on ehto."

"Kuinka julma olet!"

"Antakaa se hänelle; mitäpä moinen merkitsee?" kuiskasi Pernilla
rouva salavihkaan. "No hyvä, saat sen."

"Puukkonne!"

"Mitä ajattelet; se on terävä."

"Juuri siksi sopii se minulle."

Hymyillen päästi ritari sen vyöltään. "Lupaa minulle, ettet koskaan
vedä sitä tupestaan", sanoi hän.

"Se saattaa suuresti riippua teistä."

"Yhäkö aiotte lähteä jo huomenna, herra ritari?" kysyi Pernilla rouva.

"Lähtisin mieluummin jo tänä iltana. Yöt ovat valoisat ja silloin
matkustaa huomaamattomammin."

"Mutta yöt ovat kylmät. Tarvitsemme aikaa hankkiaksemme vaatteita
palveluspojallenne."

Niin määrättiin lähtö seuraavaksi päiväksi. Pieni matkue lähti
aamulla varhain; etunenässä ritari ja nuori palveluspoika, jolla oli
ohut naamio, sen jälkeen neljä palvelijaa; mutta Pernilla rouva sanoi
itsekseen, että varmaankin oli nuorin heistä maistanut taikajuomaa,
niin kaihoisin katsein tähysteli hän kaunista hovipoikaa.
"Käyttääköhän hän tosiaankin veistään, jos tarvis sattuu?" kysyi hän
itsekseen, mutta ei näyttänyt löytävän vastausta.

He ratsastivat alussa jotensakin reippaasti. Ritari koetti alottaa
keskustelua, mutta Kaarina oli nähnyt niin suruisen katseen Pentin
silmissä, että se vei häneltä kaiken ilon ja hän vastaili sentähden
lyhyeen ja yksikantaan tai vaikeni tykkönään.

Se ärsytti ritaria, mutta vieraassa maassa täytyi hänen olla
varovainen; tyttö saattoi saada tilaisuuden päästä häneltä pakoon.
Täytyi olla varuillaan, jos he kohtaisivat joitakin matkalaisia.
Pikku Kaarina olikin luottanut siihen, mutta heitä vastaan tuli ani
harvoin korkeintaan parisen miestä ja hekin näyttivät kaikkea muuta
kuin taistelunhaluisilta. Hänen toiveensa näyttivät pahoin menevän
myttyyn.

Myöhään illalla saapuivat he Mariefrediin. Niin ylhäinen herra olisi
voinut saada yösijan itselleen ja palvelijoilleen luostarissa, mutta
hän ei uskaltanut, vaan mieluummin sijoittui viheliäiseen majataloon
kaupungin ulkopuolelle.

Nuori hovipoika oli melkein puolikuoliaana väsymyksestä; palvelija
Pentti kantoi hänet käsivarsillaan sisälle majataloon; hänet pantiin
penkille ja tyyny pään alle. "Jää tänne luokseni!" kuiskasi Kaarina.

"Kukaan ei saa minua täältä hengissä", vastasi Pentti.

Ritari pyysi jotakin syödäkseen, mutta saatavissa oli tuskin mitään
ja hän tuli siitä yhä huonommalle tuulelle. Hänen käskystään tuotiin
lattialle olkikupo, hän heittäytyi olille pitkäkseen ja käski Penttiä
menemään toveriensa luo.

Silloin kohotti hovipoika päätään. "Odota, minä tulen mukaan."

"Sinä jäät tänne!" huusi ritari vimmoissaan.

"Silloin jää hänkin."

"Miksi?"

"Suojelemaan minua."

Ritari palasi kiroillen makuukselleen.

"Kas tuossa!" sanoi Kaarina ojentaen puukon Pentille. "Puolusta
minua, jos niin tarvitaan!"

Sitten vaipui hän tyyneen uneen, mutta ritari ei tehnyt niin; ainakin
kaksikymmentä kertaa kohottautui hän katsomaan kutsumatonta vartijaa,
joka yhä istui samalla paikalla veitsi kädessään.

Mutta aamun koitteessa pysähtyi vielä muuan ratsu majatalon eteen ja
ratsailta laskeutui varovasti vanha munkki ja astui tupaan.

Hän lähestyi ritaria nöyrästi ja pyysi pientä lahjaa veljeskunnalleen.

Kaarina kiepsahti heti pystyyn; hän oli tuntenut isä Laurentiuksen.

"Minä en anna mitään!" huusi ritari.

"Ja te, nuori hovipoika?"

"Annan kaiken, mitä minulla on, kunnianarvoisa isä." Ja hän otti
muistokoteloisen, jota hän kantoi povellaan ja johon oli kätketty
pyhäinjäännös. "Siunatkaa minua, isä!"'

"Ole huoletta, tyttäreni!" kuiskasi munkki salavihkaan ja lausui
sitten pyhät sanat.

Ritari näytti olevan hämillään. "En tahdo olla huonompi kuin
palveluspoikanikaan", sanoi hän ja pani muutamia tukaatteja munkin
käteen.

Tämä kätki ne nopeasti. "Aiotteko mennä Arbogan joen ylitse?" kysyi
hän.

"Miksi sitä kysytte?"

"Minä aion mennä samaa tietä, ja puhutaan kovista tulvista."

"Silloin täytyy kahlata ylitse."

"Siihen lienee se liian leveä. Mutta sitähän te ette voi tietää.
Puheestanne kuulee, ettette ole ruotsalainen, herra."

"Kuinka tahansa, aion mennä ylitse."

"Minä teen seuraa", vastasi munkki. "Minua ilahuttaa, ettei tarvitse
matkustaa yksin."

Ritari ei rohennut kieltää tätä pyyntöä, mutta hän ei paljoakaan
välittänyt seurasta; hänestä näyttivät melkein vaarat lisääntyvän;
hän epäili Penttiä, munkkia, kaikkia, keitä kohtasi.

Matkalla lauttauspaikalle käski hän ankarasti palveluspoikaansa
seuraamaan itseään; mutta niin pian kuin he olivat joutuneet
kuulomatkan päähän, sanoi hän Kaarinalle, ettei hän enää kauemmin
sietänyt tämän kylmyyttä; Kaarinan oli sanottava, tahtoiko kuulua
hänelle.

"Onko minulla varaa valita?" kysyi Kaarina.

"Sinun on vastattava kysymykseeni."

"Uudistakaa se Tanskassa, mutta jättäkää minut nyt rauhaan."

"Lupaatko silloin?"

"Lupaan!"

"Silloin toivon ajalle siivet! Oi, Kaarina, tiesin kyllä, ettet voi
olla tunteeton. Jospa ymmärtäisit, kuinka kärsin, kun näen muiden
katseet kiinnitettyinä sinuun. Tuo Pentti..."

"Palvelijanne?"

"Anteeksi, anteeksi! Hän on vain halpa palvelija, mutta hänen
rohkeutensa on rangaistava."

"Ei ennen kuin olemme tulleet tanskalaiselle maaperälle."

"Olet oikeassa! Tapahtukoon kuten tahdot!"

Lauttauspaikalle saavuttaessa havaittiin, että tulva oli ollut aivan
mitätön, ja ylimeno oli sekä helppo että hauska. Kesäkuu oli juuri
alkanut ja luonto oli keväisessä morsiuspuvussaan.

Pikku Kaarina oli niin vaipunut katselemaan luonnon ihanuutta, ettei
hän huomannut kolmea paria silmiä, jotka hyvin erilaisin tuntein
omistivat hänelle ihailunsa.

Matkan jälleen jatkuessa pysyttäytyi munkki lähellä hänen ratsuaan.

"Kuinka kauan saamme olla teidän seurassanne, kunnianarvoisa isä?"
kysyi ritari, joka toivoi munkin kauas pois, mutta ei uskaltanut
häntä karkoittaa.

"Aion Ekholmaan."

"Erik Trollen luo?"

"Hänen jalon emäntänsä luo. -- Ensi viikolla palaan Nyköpingiin."

"Tuletteko sieltä?"

"Kyllä, ja vien mielelläni viestejä ja tervehdyksiä, jos teillä on
niitä lähetettävänä."

"Voihan sattua että onkin, ja olen teille kiitollinen
tarjouksestanne."

Päivän kallistuessa iltavinoon saapui pieni parvi Ekholmaan; puistoon
saapuessa kuului iloisten äänten hälinää; lukuisa nuorisoparvi
huvittelihe pallonheitolla ja monet osoittivat niin suurta
taitavuutta, että pallo usein lensi ilmaan puiden latvojen korkeuteen
ennenkuin putosi takaisin maahan.

Nuori palveluspoika katseli huvitettuna hilpeää leikkiä; se
oli ilmeisesti aivan uutta hänelle, mutta hänen oli seurattava
herraansa, ja niin jäivät ilot pian näkyvistä. Linnaan saavuttaessa
riensi Erik herra vastaanottamaan vierastaan kaikin tavanmukaisin
kunnianosoituksin. Hän esitti hänet emännälleen, joka ojensi kätensä
suudeltavaksi.

Kauniista Kirstistä oli tullut suuri rouvan lylleröinen, joka oli
sangen hyvin säilynyt, mutta lisäksi saanut pyhyyden maineen, jota
hän piti suuressa arvossa.

Hänen kolme tytärtään olivat kaikki kauniita, valkotukkaisia
impiä, vaikkakin heidän äitinsä ja Erik herran tukka oli tumma.
Hurskas rouva oli sentähden, varsinkin heidän lapsuutensa aikana,
saanut paljon häväistystä osakseen, nyt luuli hän asian olevan jo
jotakuinkin unohtuneen. Kaikki kolme kutsuttiin tervehtimään ritaria,
eikä hän säästänyt kauniita ja imartelevia sanoja.

Kaarina oli saanut käskyn seurata uutta herraansa ja hän teki sen,
ihastuneena näytelmästä, joka hänellä oli silmiensä edessä.

Puistoissa ja ruusutarhoissa vilisi kauniita naisia ja upeita
ritareita; mitä hän oli nähnyt Tukholman linnassa, ei voitu tähän
verratakaan; täällä oli kaikki paljon upeampaa, ja pienet hovipojat,
jotka juoksivat ympäri täysin hopeapikarein ja puettuna toiselta
puolen valkoiseen, toiselta punaiseen, näyttivät hänestä oikeilta
pieniltä ihmeotuksilta.

Mutta samanlaista ihailua kuin hän tunsi herätti hänkin puolestaan.
"Onko rakkaudenjumalatar lähettänyt teille jonkun hovipojistaan?"
kysyi Erik herra ritarilta.

"Olen ostanut hänet lahjaksi emännälleni", vastasi tämä. "Missä on
niin harvinaista tavaraa?"

"Hän on erään köyhän naisen poika, en tiedä mistä."

"Mikä on nimesi, poika?" kysyi Kirsti rouva ja pani kätensä hänen
päänsä päälle.

Kaarina epäröi. "Pentti, jalo rouva!" vastasi hän. Miksi jalo rouva
kalpeni; olihan se tavallinen nimi, ensimäinen minkä hovipoika keksi.
"Mistä olet?" kysyi rouva hiljaa. "Vadstenasta!"

"Ah!"

"Pyhä Birgitta, mikä teitä vaivaa? Kasvonne käyvät niin kalpeiksi,
jalo rouva!"

"Tule luokseni illalla, tahdon puhua kanssasi."

"Puhukaa, siitä herralleni, hän kieltäisi sen minulta."

Kaarle Alfinpoika oli nähnyt, mutta ei kuullut mitään; kuinka
hän kirosikaan heikkouttaan, kun oli tuonut Kaarinan keskelle
tätä suurta seuraa, jossa tytön tarvitsi sanoa ainoastaan sananen
tullakseen riistetyksi häneltä pois. Eikä hän tiennyt seurasiko tyttö
häntä mielisuosiolla; hän ei ollut tehnyt mitään kiinnittääkseen,
sitoakseen tämän itseensä, vaan ajatellut ainoastaan mieletöntä
intohimoaan. Nyt täytyi hänen nähdä, kuinka ei ainoastaan talon
nuoret tyttäret, vaan useat ritaritkin ja niiden joukossa vanha Erik
herra kiertyivät piiriin hänen kauniin ruumiinsa ympärille, kuinka
muuan tarttui hänen kauniisiin kutreihinsa, toinen taputti hänen
kaunista poskeaan ja kuinka hänen punastuksensa ja hämmennyksensä
nostatti naurunpuuskia. Kirsti rouva katseli häntä tarkasti.

"Leikki ei näytä teitä miellyttävän", sanoi hän ritarille.

"Myönnän, ettei se sitä tee."

"Kutsukaa poika tänne!"

"Antino tänne..." Hehän eivät olleet sopineet mistään nimestä...
Millä nimellä hän huutaisi?

Kirsti rouva katseli häntä kummissaan ja kun iloisessa piirissä
helähti uusi nauru, huusi rouva itse jokseenkin tuikeasti: "Pentti!"

Pentti? Oliko tyttö ottanut sen nimen.

Hovipoika oli nopeasti paikalla! Hän lankesi kunnioittavasti
polvilleen ja sanoi, kyynelten vieriessä pitkin hänen poskiaan: "Jalo
rouva!"

Kirsti rouva katseli ensin polvistuvaa, sitten ritaria ihmettelevän
näköisenä. "Eikös teitä seurannut tänne joku munkki?" kysyi hän.

"Kyllä, jalo rouva!"

"Tiedättekö hänen nimensä?"

"Sitä hän ei sanonut."

"Missä hän on nyt?"

"En tiedä?"

"Mene kysymään ja ilmoita minulle!"

Hovipoika suuteli hänen hameensa lievettä ja pikemmin lensi kuin
juoksi linnaan.

"Ettekö tahdo jättää häntä minun huostaani siksi aikaa kuin
oleskelette täällä?" kysyi Kirsti rouva.

"Olen niin tottunut häneen", sammalsi ritari silminnähtävästi
hämillään.

"Näettehän, mille hän joutuu alttiiksi."

"Käsken hänet pysymään huoneessani, hän ei saa enää näyttäytyä."

"Sellaista voin käskeä minä, ette te; totelkaa sanojani ja uskokaa,
että se on paras neuvo." Äänessä oli jotakin ankaraa, melkeinpä
uhkaavaa.

Kaarle herra tahtoi ainakin tehdä välttämättömyydestä hyveen ja sanoi
täydellä turvallisuudella jättävänsä hovipoikansa hänen haltuunsa,
kuitenkin oli hänellä ensin sanottavana tälle yksityisesti muutamia
sanoja.

"Niin monta kuin haluatte, siihen on teillä oikeus."

Mutta Kaarle herra näki Kirsti rouvan silmistä, että tämä oli
arvannut hänen salaisuutensa, kenties suunnitteli ryöstää
kallisarvoisen aarteensa! Kuinka kirosikaan hän hulluuttaan, että
oli ottanut Kaarinan mukaansa; varman vartioston mukana olisi hänen
pitänyt lähettää tyttö Skåneen siellä odottamaan hänen palaamistaan.
Nämä ajatukset välähtivät salaman nopeudella hänen päässänsä; hänen
oli niin pian kuin suinkin toimitettava asiansa ja sen jälkeen heti
lähdettävä matkalle Tanskaan.

Kun hän sanoi Kirsti rouvalle, että hänellä oli tärkeitä asioita
ilmoitettavana Erik herralle, osoitti Kirsti rouva suurta
mielenkiintoa, mutta lisäsi, että hänen herransa joutui kiihtyneeseen
mielentilaan, milloin hänet pakotettiin puuttumaan valtiollisiin
asioihin; häntä täytyi sentähden aina valmistaa edeltäpäin, mutta
varmaankin keskustelu voisi tapahtua huomenna aamupäivällä. Kuitenkin
toivoi Kirsti rouva, että ritari tahtoisi etukäteen ilmoittaa hänelle
mistä oli kysymys, niin hän voisi johdattaa herransa mielen asiaan.

Kirsti rouva viittasi ritarin tulemaan erääseen lehtimajaan,
ja siellä kertoi Kaarle Alfinpoika hänelle siitä rohkeasta
suunnitelmasta, joka oli tehty auttaakseen Kristian kuninkaan Ruotsin
valtakuntaan.

"Puolestani tahdon tehdä kaiken voitavani sitä edistääkseni. Viivytte
kai täällä vielä huomispäivän?" kysyi Kirsti rouva.

"Toivon pääseväni niin pian kuin mahdollista!"

"Olisimme voineet kutsua naapureita kokoukseen, mutta luulen, että
asia on pidettävä niin salassa kuin mahdollista. Se tekee menestyksen
varmemmaksi."

Nyt saapui Erik herra luo, hän sanoi leikkisästi, ettei hän voinut
kauemmin sallia emäntänsä olevan ritarin kanssa kahdenkesken. Niin
monet vuodet kuin he olivatkin olleet naimisissa, oli hän yhä
edelleen mustasukkainen.

Ja niin vedettiin Kaarlo herra nuoren, hilpeän parven sekaan. Hän
ei rohennut kysyä palveluspoikaansa ja turhaan tähysteli hän häntä
kaikkialta.

       *       *       *       *       *

Kun Kirsti rouva lähetti Kaarinan etsimään munkkia, ajatteli hän
ensiksi pyrkiä pakoon, mutta hänen täytyi saada mukaansa Pentti,
jonka kanssa hän ei ollut saanut vaihtaa sanaakaan.

Hän kyseli kaikilta, keitä tapasi, mutta kukaan ei sanonut häntä
nähneensä. Jos hän olisi lähtenyt tiehensä siinä kirjavassa puvussa,
jossa oli, olisi hän pian joutunut kiinni ja kenties joutunut
viedyksi takaisin; mutta kuitenkin täytyi sen tapahtua, maa poltti
hänen jalkojensa alla, ja sitä paitsi oli hänellä tärkeä salaisuus,
jonka hän tahtoi ilmaista.

Hänen täytyi tehdä päätöksensä: jäädä tänne tai lähteä yksin. Hänen
rinnassaan sykki pieni rohkea sydän, eikä hän epäillyt kauempaa;
varovasti hiipi hän muuatta takatietä metsää kohden. Siellä oli
vanha, rappeutunut rakennus, johon hän pahimmassa tapauksessa saattoi
piiloutua.

Juuri juostessaan sen ohitse kuuli hän ensin hätäisen huudahduksen ja
sitten:

"Kaarina!"

"Kaikki hyvät pyhimykset! Pentti!"

"Etkö voi nähdä minua!"

"Näen vain paksun muurin!"

"Kiitos veitsellesi, olen voinut tehdä siihen pienen reiän, mutta se
suurenee pian."

"Kuka on sulkenut sinut sinne?"

"Isä Laurentius!"

"Minkätähden?"

"Tiedänkös minä! Luultavasti viedäkseen minut takaisin luostariin,
koska olen karannut sieltä."

"Kuinka annoit sulkea itsesi sinne?"

"Hän pyysi minua viemään ruokaa eräälle vangille ja minä suostuin
mielelläni; hän avasi itse oven ja kun minä pöllöpää menin edeltä
sisälle, sulki hän oven heti jälkeeni."

"Sanomatta mitään?"

"Minä tietysti kolkutin ja jyskytin, päästäkseni ulos. 'Ole hiljaa
ja tyynesti', sanoi hän. 'Se tapahtuu sielusi iankaikkiseksi
pelastukseksi!'"

"Etkö tuntenut häntä, Pentti?"

"Kyllä, mutta hän kehotti minua niin innokkaasti suojelemaan sinua;
sillä hän minut petti."

"Ja nyt täytyy sinun mennä takaisin luostariin."

"Ole huoletta, minä karkaan uudestaan."

"Minä menen takaisin Kirsti rouvan luo, hän kyllä antaa sinulle
vapautesi."

"Jos hän tahtoo suojella sinua, niin en pelkää mitään omasta
puolestani."

"Sen hän kyllä tekee. Ah, Pentti, minä luulin, että sinä ja minä
voisimme nyt yhdessä paeta."

"Missä on ritari?"

"Pyydystetty omiin verkkoihinsa!"

"Sinä et rakasta häntä, Kaarinani?"

"Minä en rakasta ketään muuta kuin omaa Penttiäni."

"Ja lupaat olla minulle uskollinen?"

"Aina kuolemaan!"

"Silloin tahdon olla tyyni!"

"Täytyykö meidän todellakin erota?"

"Vielä yksi täytyy sinun luvata minulle."

"Kaikki mitä tahdot!"

"Älä rupea koskaan nunnaksi!"

"Kuinka voi sellaista pälkähtää päähäsikään", sanoi Kaarina nauraen
kyyneltensä lomitse.

"Vanno minulle se!"

"Minkä kautta?"

"Madonnan ja meidän rakkautemme!"

Kaarina lankesi polvilleen ja kohotti kätensä taivasta kohden: "Pyhä
neitsyt", sanoi hän. "Rakkauteni sinuun on erottamaton rakkaudestani
häneen; vannon, etten koskaan suostu mihinkään tekoon, joka erottaisi
minut kummastakaan rakkaimmistani!"

"Kiitos, armahin, ja nyt hyvästi!"

Ja Kaarina palasi takaisin linnaan, jossa häntä jo oli etsitty.

Kuinka ritarin silmät salamoivatkaan hänet nähdessään! Hän ei
suinkaan näyttänyt olevan tykkönään lumottu; Kirsti rouva näki
sen aivan hyvin, ja synnynnäisellä halveksumisen tunteella, jolla
jokainen naissilmä katsoo langenneihin, silmäili nyt kaikkea muuta
kuin virheetön Kirsti Gyllenstjerna alas kauniiseen lapseen, joka
polvistui hänen edessään.

"Olen etsinyt munkkia kaikkialta", sanoi hän, "mutta häntä ei löydy
mistään."

Niin äänessä kuin katseessakin oli surun ja epätoivon ilme; se sai
heltymään kovimmankin sydämen.

"Sinä olet väsynyt, lapsi parka", sanoi hän. "Mene heti levolle." Hän
kuiskasi käskynsä eräälle piikasistaan ja tämä viittasi hovipojan
seuraamaan.

Sillävälin keskusteli ritari nuorten neitsytten kanssa, mutta
hän piti tarkoin silmällä Kaarinaa, ja kun tämä oli taasen
menemäisillään, huudahti hän jotensakin kiihkeästi: "Pentti!"

Kaarina tosin hätkähti, mutta loittoni yhä kääntämättä edes
päätänsäkään.

"Siinä näette, mikä uppiniskainen mieli hänellä on, mutta kyllä minä
sen pian masennan", sanoi ritari ja riensi hänen jälkeensä. "Etkö
kuullut, että minä huusin?"

"Se ei ollut minun nimeni!"

"Ei sinun?"

"Sanokaa se ääneen!"

"Kaarina!"

"Kovemmin, että kaikki kuulevat!"

"Sinä tahdot täältä pois?"

"En, nyt tahdon jäädä tänne!"

Kuinka hän sanoi sen! Ja ritari selitti sen edukseen! "Kaikkien
silmät ovat kiintyneet meihin, Kaarina", sanoi hän. "He vainuavat
salaisuuttamme, mutta ainoastaan sen tahdon sanoa sinulle, että
upeampi ja suurempi kuin Ekholma on oleva se kartano, jonka tahdon
lahjoittaa sinulle saavuttuamme Tanskaan. No, etkö sano mitään?"

Kaarina katsoi häneen kyyneltynein silmin. "Tahdotteko haudata minut
sinne?" kysyi hän.

"Tahdon piilottaa sinut koko maailmalta."

"Sallikaa minun nyt mennä, heidän katseensa polttavat minua!" Ja hän
juoksi neitosen jälkeen, joka oli odottanut häntä.

Kun Kirsti rouva oli vapautunut vieraistaan, kutsui hän heti luokseen
neitosen, joka oli saattanut hovipoikaa. Tämä näytti olevan niin
hämillään, että hänen täytyi heti kysyä häneltä: "Mitä on tapahtunut?"

"Armollinen rouva, hän on tyttö!"

"Tiesin sen!"

"Hän pyysi heti saada muutaman puvuistani, ja kun hän oli vapautunut
pojan puvustaan, heitti hän sen maahan ja huudahti: 'Pernilla rouva
se minut suostutteli, miksi seurasinkaan hänen neuvoaan?'"

"Pernilla rouva?"

"Niin hän sanoi."

"Kutsu hänet heti tänne."

Kun Kaarina tuli, heittäytyi hän Kirsti rouvan jalkoihin, pyytäen ja
rukoillen, että tämä pelastaisi hänet.

Kirsti rouvaa hämmästytti ensin niin tytön kauneus, että hän unhotti
kuunnella hänen puhettaan, mutta hän kuuli hänen nimeävän Kristina
rouvan ja silloin sai Kaarina kertoa kaiken.

"Mitä tahdot nyt minun tekevän?"

"Pelastakaa minut ritarilta."

"Oletko hänen vankinsa?"

"Hän on ryöstänyt minut!"

"Mutta sinulla on vapautesi milloin vain tahdot."

"Saanko siis lähteä täältä?"

"Heti paikalla!"

"Kaikki hyvät enkelit teitä varjelkoot!... Mutta minun on vielä
pyydettävä erään toisen puolesta."

"Kenen?"

"Pentin!"

Taasenkin leimahti puna Kirsti rouvan poskille. "Etkö itse sanonut
nimeksesi Pentti?" kysyi hän.

"Sentähden, että aina ajattelen häntä."

"Kuka ja missä hän on?"

"Hän on rappeutuneessa tornirakennuksessa metsänreunassa."

"Kuinka on hän sinne joutunut?"

"Munkki on sulkenut hänet."

"Mikä munkki?"

"Isä Laurentius."

"Onko hän täällä?"

"Hän tuli mukanamme!"

"Vai niin, hän teki sen!"

"Pentin ja minun on lähdettävä yhdessä. Sanokaa sana vain, jalo
rouva, ja hän saa heti takaisin vapautensa."

"Missä on kunnianarvoisa isä?"

"Olen etsinyt häntä turhaan!"

"Meidän täytyy odottaa, kunnes hän tulee."

"Mutta minä en voi lähteä ilman häntä."

"Silloin saat olla täällä, eihän sovi nuoren tytön yksin lähteä
taipaleelle keskellä yötä."

"Uskallan mieluummin senkin ennenkuin uudelleen joudun ritarin
käsiin", vastasi Kaarina surullisella vakavuudella.

"Sinun ei tarvitse sitä tehdä ilman suostumustasi, mutta minusta
näytti hän pitävän sinua suuressa arvossa."

"Hän tarjosi minulle kartanon, suuremman ja upeamman kuin Ekholma",
vastasi Kaarina nauraen.

"Eikä se sinua houkutellut?"

"En ota mitään lahjoja ritarilta."

"Etkä rakasta häntä?"

"En rakasta ketään muuta kuin Penttiäni!"

Taasenkin näytti Kirsti rouva tuskallisesti liikutetulta. "_Sinun_?"
sanoi hän ihmeellisellä äänensävyllä.

"Niin, olemme vannoneet toisillemme rakkautta ja uskollisuutta."

"Eikö _sinun_ Pentilläsi ole mitään vanhempia?"

"Hän on poloinen luostarilapsi. Isä Laurentius otti hänet
huolenpitoonsa... Jalo rouva, voi olla mieleltään vaikka kuinkakin
jumalinen ja nöyrä eikä sittenkään viihtyä luostarissa. Pentti oli
messuteini, ja se oli paljon, mutta hän väsyi kuitenkin, hänen
mielensä palasti sotamieheksi tai sepäksi... Isäni on seppä, ja
luulenpa, että Penttikin olisi rakkaudesta minuun ryhtynyt siihen
ammattiin, mutta sitten... sitten..."

"Miksi et kerro edelleen?"

"Häpeä sanoa, että useammatkin kuin ritarin täällä on vallannut
samanlainen rakkaus."

"Sinuunko?"

"Hurskas abbedissa lähetti minut Kristina rouvan luo... Pentti ei
voinut viihtyä Vadstenassa, kun minä jouduin pois, ja niin tuli hän
jälestä Tukholmaan ja saapui paraiksi pelastamaan armollista rouvaa.
Sen jälkeen lähti hän etsimään minua, ja hyvä Jumala johdatti hänen
askeleensa niin ihmeellisesti, että hän heti kohtasi ritarin, joka
otti hänen palvelukseensa; ja se täytynee minun sanoa: jollei hän
olisi tullut, olisin minä tuskin eläväin joukossa."

"Pentti on siis pelastanut henkesi?"

"Niin on, jalo rouva."

"Silloin olet velkapää kiitollisuuteen häntä kohtaan!"

"Enempäänkin!"

"Tahdotko maksaa sen hänen todelliseksi hyväkseen?"

"Sellaista ei Pentti kysyisi, hän tietää sen!"

"Jos hän nyt sanoisi: meidän täytyy erota!"

"Sitä ei hän sano koskaan!" vastasi Kaarina sellaisella vakuuttavalla
varmuudella, jonka ainoastaan lujin usko saattaa antaa.

"Mene nyt levolle, lapsi!" sanoi Kirsti rouva. "Puhumme huomenna
enemmän."

Kaarina suuteli ojennettua kättä ja meni, tosin kyllä suruisin
sydämin, mutta kuitenkin valoisain toiveiden elähyttämänä; sentähden
laskeutui uni kuin keveä huntu hienoille silmänluomille ja hän nukkui
lapsen tyyntä unta.

Kirsti rouva sitä vastoin käveli levottomasti edestakaisin
makuuhuoneessaan... Menneisyys silmäili uhkaavana häntä kohden, hän
luuli ainaiseksi jättäneensä sen taakseen ja nyt ilmestyi se hänen
tielleen.

Kuinka hartaasti oli hän toivonut saavansa pojan ja avioliitossaan
oli hän synnyttänyt ainoastaan tyttäriä; mutta hänen esikoisensa...
lapsi, joka täytyi pitää salassa maailmalta, oli poika!... Hän olisi
kernaasti luopunut toisista, kun vain olisi saanut hänet, saanut
näyttää hänet, loistaa hänen kanssaan maailman edessä... Varmaankin
oli hänellä hänen luonteensa, hänen ylpeä mielensä; mikä ilo asettaa
hänet vihattua poikapuolta vastaan, nähdä hänen ottelevan tämän
kanssa vallasta ja sanoa, tämä on sielu minun sielustani... minun
ajatuksiani hän lausuu, minun harrastusteni puolesta taistelee...
Turhia hulluja unelmia! Luostarissa täytyy hänen piillä, sinne oli
hän antanut hänet sovittaakseen syntejään... sentähden oli hänen
poikansa koko elämä omistettava rukoukseen ja katumusharjoituksiin...
Hän oli ponnistellut ja taistellut itsensä kanssa karkoittaakseen
hänet ajatuksistaan, hän oli uskonut mitä hänelle oli kerrottu,
ettei poika tahtonut vaihtaa pois nykyistä taivaallista rauhaansa
maailman taisteluihin ja levottomuuteen... Hän oli ihmetellyt sitä,
sillä hän muisti omasta nuoruudestaan, kuinka levottomasti sydän
oli sykkinyt luostarin muurien sisälläkin... Ja nyt onkin hänen
poikansa katkaissut kahleensa sanoen: "Tahdon olla vapaa!" Se oli
oikein... hän itse olisi tehnyt samoin... Rakkaus on raivannut,
näyttänyt tien; puhdas, viaton rakkaus!... Mutta kirottu, rikollinen
kietoisi hänet jälleen kahleihin ja kirjoittaisi tulikirjaimin
synkälle taivaankannelle: "Älä katso eteenpäin, älä ulos elämään,
vaan taaksepäin, missä ainoastaan kamalat pääkallot irvistelevät
vastaasi. Äitisi on niiden joukossa, sinun täytyy sovittaa mitä hän
on rikkonut, sentähden että hän on synnyttänyt sinut elämään! Sinä
olit osa hänestä, hän ei päästä sinua, luurangon käsivarsin pitelee
hän sinusta kiinni. 'Katso, olen paljon syntiä tehnyt', sanoo hän,
'mutta sinä voit pelastaa minut kirottujen tuskasta, ja poikanani
olet velvollinen siihen... Se ei ole totta, että kukin seisoo tai
kaatuu omana herranaan... Eikö ole olemassa synninpäästö ja syntien
anteeksiantaminen... Sinä olet minun aneeni... Sinun tähtesi on
minulla oikeus vaatia synninpäästöä... Isä Laurentius on luvannut sen
minulle tästä hinnasta ja sentähden, rakastettu poikani, täytyy sinun
jäädä luostariin.'"

Niin hurjina ja kapinallisina kiitivät ajatukset Kirsti rouvan
sielussa; hän ei epäillyt hetkeäkään, että hänen poikansa se oli,
jota tornissa vankina pidettiin... hänen oma, rakkain lapsensa... Hän
heittäytyi lattialle ja vääntelehti katkerimmissa tuskissa, hän itki
katumuksen ja epätoivon tulikuumia kyyneliä... Hän hypähti pystyyn ja
pui voimattomassa raivossa nyrkkiä sille maailmalle, jota hän samalla
kertaa halveksi ja pelkäsi... Se pakotti hänet julmuuteen ja hänen
sydämensä oli rakkautta tulvillaan... Unta ei tullut nimeksikään
hänen silmiinsä ja aamu tapasi hänet kalpeana riutunein kasvoin.

Palvelijatar astui sisään ja näki koskemattoman vuoteen, mutta se
ei ollut mitään tavatonta; Kirsti rouvan kuultiin usein vaeltavan
edestakaisin makuukamarissaan yön hiljaisina hetkinä, mutta siitä
huolimatta hän päivisin täytti perheenäidin velvollisuutensa.
Palvelijatar saattoi sentähden pelottomasti ilmoittaa, että
kunnianarvoisa isä Laurentius Vadstenasta odotti ulkona.

"Pyydä häntä astumaan sisään!"

Isä astui sisään ja ensi silmäys sanoi hänelle, että Kirsti rouva
tiesi kaiken.

"Mitä on meidän tehtävä?"

"Vietävä hänet takaisin luostariin."

"Miksi on hän saanut tulla tänne?"

"Olen pelännyt, että hän tekisi vastarintaa."

"Eikö hän voi sitä tehdä täälläkin?"

"Ei, jos te autatte minua!"

"Minä?"

"Äidin rukoukset ja kyyneleet..."

"Äidin!... Tarkoitatte siis...?"

"Että teidän on nähtävä ja puhuteltava häntä."

"Pyhä madonna! Nähtävä ja puhuteltava häntä?! Ja sen sanotte te!...
Oi, jospa tietäisitte, kuinka mielelläni, kuinka mielelläni! Puristaa
hänet syliini, hukuttaa hänet suudelmiini!... Mutta minä en vastaa
itsestäni!... Kuka voi vastustaa äidin rukouksia ja kyyneliä... Olen
pyytänyt teitä pitämään hänet kaukana minusta... Te olette tuonut
hänet tänne... Vastatkaa itse seurauksista!"

Munkki tuijotti häneen hämmästyksestä sanatonna. "Onko se täyttä
totta?" kysyi hän vihdoin.

"Oi, te ihmishirviö, joka ette pysty käsittämään, mitä äidin täytyy
tuntea, kun ensi kerran painaa rakastetun, kaivatun, itketyn lapsensa
rinnoilleen!... Poikani, esikoiseni! Onko maailmassa nimeä, joka soi
suloisemmin?"

"Kutsunko vieraanne ja Erik herran kuulemaan niitä huudahduksia?"

"Niin, häpeän te olette maalannut silmieni eteen, maailman
arvostelun kurja pelko on se kahle, jolla olette kytkenyt kieleni
ja menettelyni. Te minut taivutitte antamaan käteni Erik herralle,
vaikkakin tiesitte, että olin sidottu toiseen pyhimmällä siteellä!"

"Sukulaisenne ja ystävänne!"

"Niin, olitte välikappaleena heidän kädessään... Houkuttelitte minut
valapatoksi, houkuttelitte minulta lapseni... Tiedättekö nyt mitä
siitä on seurannut... Olen ollut rakkaudelleni uskollinen... koko
maailma tietää sen... mutta kukaan ei uskalla sanoa sitä, sillä minä
olen suuressa arvossa pidetyn Erik Trollen puoliso ja hän kantaa
mieluummin kunniattomuuden kuin häpeän... Mutta jos vien poikani
heidän joukkoonsa, jos sanon: Hän on minun, minun! Kenelläkään ei
ole oikeutta häneen! -- Silloin kääntäisivät he kaikki minulle
selkänsä!... Oi, kuinka halveksin ihmisiä ja kuinka halveksin teitä,
kunnianarvoisa isä!"

Ei tapahtunut usein, että isä Laurentius kalpeni, mutta nyt kävi hän
melkein valkeaksi. "Mielettömissä purkauksissanne ette ole huomannut,
mitkä aseet olette jättänyt käsiini", sanoi hän äänellä, joka vapisi
liikutuksesta.

"Luuletteko minun olevan taitamattoman lapsukaisen, joka ei tiedä,
ettei ilman todistajia voida mitään todistaa."

"Voin pakottaa teidät valalle."

"Olenhan tehnyt ennenkin väärän valan!" He seisoivat vastatusten
molemmat leimuavin silmin. Silloin sanoi Laurentius hiljaisella,
kuiskaavalla äänellä: "Minulla on poikanne henki kädessäni."

"Hänen henkensä?"

"Sanon teille, hän ei pääse tornista elävänä."

"Tahdotte pelotella minua!"

"Vannon sen sieluni autuuden kautta!"

"Laupias Jumala!" Hän tahtoi syöksyä ulos.

Mutta munkki tarttui lujasti hänen käsivarteensa. "Tahdotteko
sokeasti syöksyä perikatoon tai kuulla neuvoa?"

"Tahdon pelastaa poikani hengen!"

"Se on minun kädessäni."

"Hän ei siis ole kuollut!"

"Valekuollut, mutta minä voin herättää hänet."

"Oi, tehkää se heti!" Ja hän heittäytyi maahan kietoutuen munkin
polviin.

Isä Laurentius epäröi. Jollei hän olisi pelännyt, mihin polvistuva
leijonatar saattoi hurjassa raivossaan ryhtyä, olisi hän rangaissut
tätä herjauksistaan vielä enemmän; nyt sanoi hän vain: "Nouskaa ja
kuulkaa minua!"

Toinen totteli heti.

"Hän ei herää niin kauan kuin on täällä."

"Mutta tahdoittehan, että minun piti..."

"En tuntenut teitä silloin!"

"Antakaa minun nähdä hänet!"

"Mitä se hyödyttäisi?"

"Ettekö voi käsittää, mitä äidinsydän tuntee?" huudahti Kirsti rouva
kyynelissään. "Antakaa minun sulkea nukkuva lapseni syliini vielä
kerran ja minä olen siunaava teitä kuolinhetkenäni!..."

"Niinpä vannokaa, että sitten sokeasti taivutte tahtooni!"

"Sen vannon pyhän neitsyen kautta!"

"Muistakaa, että hänen henkensä on käsissäni."

"En unhota sitä koskaan."

"Tulkaa sitten heti."

Ainoastaan palvelusväki oli liikkeessä, linnan muut asukkaat
eivät olleet lähteneet makuuhuoneistaan, kun Kirsti rouva huntuun
kääriytyneenä ja ainoastaan hurskaan munkin seuraamana nopein
askelin riensi torirakennukseen; sen takana oli kappeli, jossa usein
pidettiin rukouksia.

Kun he olivat loitonneet linnan näkyviltä, otti munkki esiin
jotakin, joka näytti ohuelta, läpinäkyvältä kankaalta, mutta josta
pingotettuna muodostui lyhty; hän pani siihen kynttilän ja sytytti
sen.

Millä vapisevalla kärsimättömyydellä odottikaan Kirsti
valmistuksia... Vihdoin pisti munkki avaimen oveen ja avasi sen.

Hän meni edeltä varovaisin askelin, mutta hämmästyi aikalailla
nähdessään kirkkaan valonsäteen, joka lankesi holvista sisään.

Lattialla makasi Pentti, uni näytti yllättäneen hänet aivan
odottamatta, hän makasi selällään pitkin pituuttaan ja piti kädessään
Kaarinalta saamaansa veistä, jonka terä vielä oli muurisavessa.

Valonsäde lankesi nuorekkaille kauneille kasvoille. Niistä loisti
terveys ja elämänhalu; hänen suunsa oli hieman avoinna, ja sieltä
näkyi kaksi valkoista hammasriviä.

Kirsti rouva lankesi polvilleen aivan kuin alttarin eteen... Hän
uskalsi tuskin vetää henkeään, ihmettely, ihailu valtasi hänet.

"Pyhä neitsyt, kuinka hän on kaunis!" sanoi hän koskettaen
nuorukaisen kiharoita... Mutta minuutti minuutilta kävi hän
rohkeammaksi, hän kohotti nuorukaisen päätä ja painoi sen rintaansa
vasten: "En muista, kun viimeksi pidin sinua sylissäni, etkä tule
muistamaan tätäkään!" Ja hän painoi hänet povelleen, hyssytteli häntä
kuin lasta ja suuteli hänen otsaansa ja silmiään.

"Oi, saisinpa vain ne edes kerrankaan nähdä!" sanoi hän. Kuuliko
nuorukainen unissaan äitinsä katkeran valituksen vai mikä aiheutti,
että hän katsoi äkkiä ylös? Ihmetellen silmäili hän Kirsti rouvaan,
mutta sulki silmänsä uudelleen ja nukkui yhtä raskaasti kuin ennenkin.

"Tulkaa, tulkaa", toisteli munkki. "Olemme jo viipyneet liian kauan!"

Kirsti rouva vetäisi nopeasti kallisarvoisen sormuksen sormestaan ja
pani sen nuorukaisen sormeen.

"Muistoksi!" sanoi hän. "Rikollisimmalta ja onnettomimmalta kaikista
äideistä."

Varovasti laski hän hänet maahan ja painoi kätensä vasten hänen
sydäntään... Hän ei tuntenut sen lyöntiä, jotakin oli tiellä, hän
tempaisi pois muutamia papereita ja heitti ne syrjään... Nyt, nyt
kuuli hän sydämen lyövän tyynesti ja hiljaa... Oi, Jumala, kuinka hän
rakasti häntä!

Ja vielä kerran antautuen rajun surunsa valtaan, hukutti hän
sydänkäpysensä suudelmiin ja hyväilyihin, eikä nähnyt, että munkki
nopeasti tarttui papereihin ja kätki ne huolellisesti.

Lempeämmin, mutta yhtä päättävästi kuin ennenkin, sanoi munkki: "Oman
kunnianne ja poikanne elämän tähden on teidän lähdettävä heti täältä."

Kirsti rouva katsoi häneen lohduttomin ilmein; mutta katse, jonka
hän kohtasi, ei ilmaissut mitään sääliä; oli kysymys hänen lapsensa
hengestä, kuinka voisi hän epäröidä... Hän hypähti pystyyn ja riensi
ulos aivan kuin pakenisi itseään.

Munkki ei sulkenut ovea jälkeensä.

Kirsti rouva kääriytyi huntuunsa, ja molemmat palasivat linnaan.

"Kuinka kauan hän viipyy täällä?" kysyi Kirsti rouva.

"Tuolla tulee ritari teitä vastaan", vastasi munkki. "Hänellä on
jotakin ilmoitettavaa."

Kaarle Alfinpoika näytti liikutetulta. Hän sanoi, että Märta rouvalta
saapunut pikaviesti pakotti hänet heti lähtemään Vesteråsiin,
kuitenkin toivoi hän voivansa palata samana päivänä. Hän aikoi viedä
mukanaan ainoastaan yhden palvelijan ja pyysi, että toiset saisivat
olla täällä, kunnes hän palaisi.

"Silloin on meidän lykättävä neuvottelumme huomiseen", sanoi Kirsti
rouva. "Pyydän teitä viemään tervehdykseni Märta rouvalle."

Ei ollut mitään aihetta keskustelun jatkamiseen, ja Kirsti rouva ja
munkki jatkoivat matkaansa.

"Tyttö on edelleen teidän turvissanne?" virkkoi munkki.

"Tänään saa hän mennä!"

"Mennä! Mitä ajattelette?"

"Hänen kohtalonsa on minulle tosin samantekevä, mutta en tahdo jättää
häntä ritarille."

"Se ei ole ollut minunkaan tarkoitukseni!"

"Hän on paljon onnellisempi kuin minä, sillä Pentti tuntee hänet ja
rakastaa häntä; minua sitä vastoin..."

"Sanokaa hänelle, että nuorimies on kuollut."

"En", vastasi Kirsti rouva väristen. "Sitä en tee!"

"Silloin puhuttelen häntä itse."

"Tehkää se ja vapauttakaa minut hänestä niin pian kuin mahdollista...
Minua kiduttaa hänen läheisyytensä."

Muuan palvelijatar, joka ilmoitti, että nuori tyttö oli jo moneen
kertaan kysynyt eikö hän saanut puhutella jaloa rouvaa, sai käskyn
seurata kunnianarvoista isää hänen luoksensa.

Kaarina otti isän vastaan päiväpaisteisesti hymyillen, hän oli jo
edeltäpäin tullut siihen päätökseen, että isä ottaisi hänen ja Pentin
suojelukseensa ja veisi heidät molemmat takaisin Kristina rouvan luo,
joka runsaasti palkitsisi hänet.

"Iloitse, tyttäreni, autuuden hetki on lyönyt!" Sellainen oli munkin
ensi tervehdys.

"Niin, rakas isä, tiedän, että vapaus on tänään tuleva osaksemme",
sanoi Kaarina. "Ja nöyrästi ja koko sydämestäni olen kiittänyt pyhää
neitsyttä."

"Hän on saanut vapauden!"

"Kuka? Penttikö?"

"Inhimillinen viisaus on voimaton!" huokasi munkki ja katsoi taivasta
kohden.

"Mitä tarkoitatte, isä?"

"Kokematon nuorukainen pelkäsi, että minä vihastuisin häneen
sentähden, että hän poistui luostarista... Minä tahdoin pitää hänet
siellä ainoastaan sentähden, että tiesin, mitkä vaarat uhkasivat..."

"Penttiäkö?"

"Hän oli ylhäistä sukua ja hänen henkeään tavoiteltiin, sillä hän oli
monien tiellä."

"Kaikki pyhimykset!"

"Sentähden lähdin matkalle suojellakseni häntä... Tapasimme
toisemme..."

"Nyköpingissä?"

"Hän oli kuuro varoituksilleni."

"Mitä hänestä tahdotaan?"

"Seurasin mukana tänne... jossa hänen kohtalonsa oli ratkaistava."

"Mitä tarkoitatte, isä?" kysyi Kaarina pelästyneenä.

"Hänen henkeään tavoiteltiin, kuten sanoin, ja täällä oli hän heidän
vallassaan."

"Tehän hänet sulitte torniin, houkuttelitte hänet sinne väärillä
uskotteluilla."

"Pelastaakseni hänet vainoojiltaan!"

"Se onnistui?"

"Onnettomuudeksi oli hänellä veitsi huostassaan."

"Minä olin antanut sen hänelle!"

"Hän oli tehnyt läven muuriin."

"Sen tiedän, hän puhutteli minua."

"Sitten on häntä puhutellut toinenkin."

"Toinen?"

"Hänen äitinsä!"

"Kaikki hyvät enkelit olkoot kiitetyt! Hän on siis täällä! Sanokaa
minulle, isä, kuka hän on?"

"Kuulehan vielä. Äiti kertoi hänelle hirveän salaisuuden... Hänen
olemassaolonsa oli rikos ja sen tuleminen tunnetuksi tuottaisi häpeää
ja kunniattomuutta rikkaalle ja ylhäiselle suvulle."

"Äiti teki julmasti sanoessaan sen hänelle, voin käsittää, kuinka hän
kärsii."

"Ei enää luullakseni... Sillä useita tunteja sitten, kun menin
torniin..."

"Missä tilassa hänet tapasitte?"

"Kuolemaisillaan."

Kaarina tuijotti häneen ikäänkuin ei ymmärtäisi hänen sanojaan. "Ette
kai tahdo sanoa, että hän on kuollut?" kysyi hän väristen.

"Viimeisinä sanoinaan lausui hän teidän nimenne."

Ei, että ei Kaarina uskonut, hän ei voinut sitä uskoa... Ja munkki
näki epäluuloa hänen silmissään, vielä ei tyttö ollut hänen
vallassaan.

"Hän teki siis teon teidän veitsellänne; no, silloin ymmärrän hänen
sanojensa merkityksen."

"Ja ne olivat?"

"Ettei minun olisi annettava teille veistä takaisin."

"Miksen saisi päättää päiviäni kuten hänkin?"

"Teidän on elettävä rukoillaksenne hänen sielunsa puolesta!"

Mutta Kaarina torjui vielä luotaan tämän kamalan ajatuksen. "Onko hän
vielä tornissa?" sanoi hän.

"Hänen hartaasta rukouksestaan annoin hänet viedä heti pois täältä."

"Mihin?"

"Se on minun salaisuuteni."

"Tahdon nähdä hänet vielä kerran."

"Hän on kieltänyt sen!"

Ei, Kaarina ei uskonut munkkia!... "Hänellä oli hallussaan muutamia
kirjeitä, jotka kuuluivat minulle."

"Ne jätti hän minun käsiini."

"Antakaa tänne!"

"Jätettäväksi oikeille omistajilleen."

"Se on minun huolehdittavani."

"Ette tapaa heitä."

"Enkö ole vapaa ja saa mennä minne tahdon?"

"Ette!"

"Jalo rouva Kirsti Gyllenstjerna on luvannut ottaa minut
suojelukseensa."

"Ritaria vastaan, mutta pitemmälle ei hänen valtansa ulotu."

"Ja kuka estää minut palaamasta Kristina rouvan tai vanhempieni luo?"

"Sen teen minä."

"Te, isä?"

"Tiedätte vaarallisen salaisuuden."

"Minä!"

"Olette lukenut kirjeet, vaikkette sanonut osaavanne lukea. Valhe
rankaisee itsensä."

"Se oli velvollisuuteni!"

"Samoin kuin on minun tehdä teidät vaarattomaksi."

"Onko minunkin kuoltava?"

"Ei, mutta rukoiltava kuolleiden puolesta."

"Mihin aiotte viedä minut?"

"Luostariin!"

"Ja tehdä minusta nunnan?"

"Onko parempaa osaa!"

"Ei koskaan!" huudahti Kaarina. "Ei koskaan!"

"Aika on saattava teidät toisiin ajatuksiin."

"Siinä petytte suuresti!"

"Hänen tähtensä..."

"Niin, hänen tähtensä tahdon elää, sillä hän ei ole kuollut; sydämeni
huutaa sen tuhansin äänin."

"Rakennatte löysälle hiedalle! Mutta olkaa nyt valmis; tunnin
kuluttua lähdemme."

"Jos kieltäydyn seuraamasta?"

"Seuraatteko mieluummin ritaria?"

"Ei, mieluummin hautaan!"

"Luostariin..."

"Ikäänkuin se ei olisi samaa."

Ja vähäistä myöhemmin sanoi isä Laurentius jäähyväiset Kirsti
rouvalle, joka oli kalvennut varjokseen ja valitti kovaa päänsärkyä.
Hän antoi munkille runsaita lahjoja ja lähetti kaksi palvelijaa häntä
saattamaan. Nuori tyttö käärittiin pyhiinvaeltajan vaippaan, joka
hänen täytyi pian olla valmis vaihtamaan noviisinpukuun ja samalla
sanomaan jäähyväiset kaikille elämäntoiveille.

Mutta ennenkuin isä Laurentius lähti Ekholmasta, oli hän pitänyt
huolen siitä, että valekuollut vietiin pois. Muutamia Vesteråsin
luostarin palvelijoita oli hänen apunaan, ja kun Kirsti rouva vielä
kerran hiipi torniin, löysi hän oven avoinna; näytti kuin siellä ei
koskaan olisi ollut ketään kätkettynä.

Käytyään pikimmiten kasvatusäitinsä puheilla lasketti Kaarle herra
kaikista viipymispyynnöistä huolimatta täyttä laukkaa takaisin
Ekholmaan. Täällä tapasi hän ensiksi kaikista Erik herran, ja tämä
viivyttelemättä ilmoitti hänelle säälittelevin sanoin kauniin
hovipojan päätöksen ruveta nunnaksi. Kun ritari, aivan poissa
suunniltaan, sanoi etsivänsä häntä yli koko Ruotsin maan, silloin
puhui toinen niistä vapauksissa ja oikeuksista, jotka Ruotsissa
kuuluivat kaikille, ja herra Kaarle Alfinpoika katsoi lopulta
parhaaksi palata Tanskaan; mutta harmi asui hänen sielussaan ja hän
vannoi verisesti kostavansa.




4.

SUOMALAISET.


Valtionhoitajanvaalin jälkeen Tukholmassa seurasi harvinaisen tyyntä;
oli kuin puolueet tarvitsisivat lepoa ja ajatusaikaa; nyt oli
katsottava mitä edelleen tulisi tapahtumaan.

Tyyneyttä ei kestänyt kauan. Oli tullut tavaksi, että niin pian
kuin Tanska tahtoi käydä taisteluun Ruotsia vastaan, alotti se
yllyttämällä venäläiset rauhanrikkomukseen.

Tähän aikaan saapui huhuja levottomuuksista Venäjän rajalla, ja Sten
Sture päätti matkustaa sinne jo elokuun lopulla.

"Niin jätät minut taaskin", sanoi Kristina.

"Etkö ole minun toverini, ja eikö meidän molempain pidä kantaa päivän
kuorma ja helle?"

"Se ei ole minusta tuntunut koskaan niin raskaalta."

"Lupaa minulle vain yksi!"

"Ja se on?"

"Älä anna ryöstää itseäsi!"

Kristina hymyili kyynelsilmin. "Ihmettelen, kuinka monta vartijaa
sinä lienet asettanut minulle."

"He ovat kaikki voimattomia, jollet itse tahdo."

"Enkö tahtoisi! Olen menettänyt kaksi uskollista palvelijaa; hyvän,
kauniin Kaarinani..."

"Ja hänen kauniin sulhonsa!"

"En lakkaa koskaan nuhtelemasta itseäni..."

"Löydämme heidät kyllä kerran."

"Tiedätkö mitään keinoa?"

"Yhden ainoan!"

"Ja se on?"

"Jättäkäämme asia Esbjörnin huostaan."

"Voiko häntä erottaa sinusta?"

"Ei suinkaan se ole niin vaarallista."

"En salli sitä."

"Kenties palattuani takaisin?"

"Niin, kenties silloin!"

Ainoastaan pieni määrä palvelijoita ja asemiehiä seurasi nuorta
valtionhoitajaa. Hän oli pyytänyt piispa Hemming Gaddiakin
seuraamaan; ja tämä levoton sielu, joka kaipasi alituista toimintaa,
oli suostunut vastaväitteittä. Valtionhoitajan mukana seuraavien
herrojen joukossa oli myös urhoollinen Kalmarin linnan päällikkö,
Juhana Maununpoika; tällä hetkellä oltiin jotensakin varmoja
tanskalaisiin nähden, ja muutamat ruotsalaiset laivat, joita ei oltu
lähetetty pois Suomesta, herättivät hänessä halun matkustaa sinne ja
ottaa selon syistä tähän.

Kun laivat laskivat maihin Turun edustalla, otettiin valtionhoitaja
vastaan kaikella sillä kunnioituksella, jota hänen arvonsa vaati.
Linnanpäällikkö, pormestari ja neuvosto monien maan herrojen keralla
toivottivat hänet tervetulleeksi jo rannalla, ja uusi piispa, tohtori
Arvi Kurki otti hänet koko kapitulin kera vastaan tuomiokirkossa.
Kaikkiin teki hänen yksinkertaisen koruton, jalo esiintymisensä mitä
parhaimman vaikutuksen, ja hänen lausumansa toivomus, että heti
käytäisiin käsiksi niihin asioihin, joista oli neuvoteltava, osoitti
ettei hän ollut tullut vieraspitoihin, vaan vakavain, maalle tärkeäin
asiain tähden.

Uuden piispan sanottiin olevan sangen oppineen herran, mutta sitä
sydämellistä lempeyttä, joka oli jalolle Johannes Olavinpojalle
ominainen, ei hänellä ollut. Kaikista kirkon ja maan asioista ei
hänellä mikään ollut niin sydämellään kuin Turun piispan, laajalti
kuulun Hemmingin arkkuunkätkeminen ja pyhäksijulistus. Hän sanoi
olevansa suuresti huolissaan, ettei arkkipiispa -- kivulloisuutensa
tähden -- omistanut tälle asialle kaikkea sitä intoa, jonka se
ansaitsi. Mitä kustannuksiin tuli, oli Suomen kirkolla, kiitos siitä
monien herrojen rouvien runsaille avustuksille, riittävästi varoja
menoihin Roomassa, ja hurskaat sielut tulisivat kyllä anekirjoja
vastaan täysin määrin suorittamaan kustannukset omassa maassa.

Piispa Hemming Gadd toi mukanaan pienen pyhäinjäännöslippaan,
jonka hän oli saanut Roomasta, ja hurskas isä ilmaisi siitä
kiitollisuutensa; hän näytteli kallisarvoisia pyhimyskoristuksia,
jotka oli suureksi osaksi saatu Tanskasta. Kuningatar Margareta, Erik
ja Kristian olivat kaikki antaneet runsaita lahjoja. Suojeluskirjoja
ja erivapautuksia oli myös saatu sieltä.

"Silloin kai odotetaan siellä myös kiitollisuutta?" kysyi Hemming
Gadd jokseenkin pisteliäästi.

"Mitä kirkko antaa, ei koidu ajallisten pyyteiden, vaan ainoastaan
sielujen hyväksi."

"Sitä tietysti tarkoitin minäkin."

"Niin innokkaiden piispojen aikana voittaa kai kristinusko Suomessa
yhä enemmän jalansijaa?" kysyi Sten herra.

"Me rakennamme vuosittain uusia alttareita ja kappeleita täällä
rintamailla, mutta loitommalla takamailla rehottaa vielä pakanuus."

"Maalliselle vallalle kuuluu järjestyksen pito heidän keskuudessaan."

"Se tekeekin siinä suhteessa voitavansa. Maa on jaettu seurakuntiin,
joissa on kussakin kirkkopappinsa, mutta pitäjät ovat niin suuria,
että muutamissa on talonpojilla aina 12--15 peninkulman matkoja
kirkolle, ja ne tulevat sinne mahdollisesti joka neljäs vuosi, monet
kenties eivät koskaan."

"Mutta silloin ovat seurakunnat liian suuret ja ne täytyy jakaa."

"Neuvosto lupasi sen 1504, mutta vielä ei ole tehty mitään", huokasi
piispa.

"Minä muistutan siitä; olemme velvolliset edistämään kirkon ja
kristinuskon vaurastumista!" huudahti Sten herra vilkkaasti.

"Sitä kirkko odottaakin teiltä; niin ovat teidän jalot edeltäjänne
tehneet."

"Me luotamme siihen, että kirkko on maan hallitukselle voimakkaana
tukena."

"Rakastavainen äiti ei sysää pois lapsiaan, jotka nöyrällä sydämellä
etsivät häntä; hän lieventää heidän hengellistä hätäänsä ja huoliaan."

"Mutta ajallisia, kunnianarvoisa isä?"

"Lasten on tehtävä työtä äidin hyväksi."

"Mutta jos hän on rikas eikä heillä ole mitään?"

"Tahtovatko he imeä hänen nisänsä tyhjiksi?"

"Ainoastaan, että hän jakaa heille yltäkylläisyydestään."

"Mitä on ruumiin terveys sielun terveyttä vastaan? Pyhät messut,
vihityt kynttilät, alttaripalvelus, esirukoukset, kas siinä ne
runsaat lahjat, joita kirkko antaa lapsilleen, mutta ryöstää häneltä
varat siihen, heittää raskaat elatushuolet hänen niskoilleen, se
on samaa kuin tehdä hänet synninpalvelijaksi, eikä hän ole koskaan
siihen suostuva, samoin kuin toivon, ettette te, jalot herrat tule
sitä koskaan vaatimaankaan."

"Toivon voivani estää sodan Venäjän kanssa; mutta jollei se
onnistuisi, on maa niin rutiköyhtynyt, että katson kirkon
velvolliseksi vointinsa mukaan estämään, ettei julma vihollinen
tee jälleen Suomen kansaa pakanoiksi. Herra ei ole salliva moista
tihutyötä."

"Mutta jos niin tapahtuu, mitä silloin teette?"

"Rukoilemme!"

"Odotatteko ihmetyötä?"

"Sellaisia on tapahtunut ennenkin!"

"On kai, mutta vain siellä, missä kaikki inhimillinen apu oli
tehoton."

"Me panemme toimeen juhlakulkueita ja pidämme viisikymmentä messua,
että pyhä Jumalan äiti kääntäisi sodan kauhut pois maastamme."

"Ja minä koetan hyvillä perusteilla hieroa sovintoa ja rauhaa; mutta
jollei se onnistu, silloin, kunnianarvoisa isä, palaan vielä kerran
tähän asiaan."

Siihen keskustelu päättyi.

"Papit rakastavat tavaraa ja kultaa melkein enemmän kuin maailman
lapset!" sanoi Sten Sture, kun hän kertoi tästä keskustelustaan
uskotulle ystävälleen Hemming Gaddille.

"He pitävät maata taivaan etupihana, ja kun he yksin ovat saaneet
pääsyn sinne, ovat makeanleivänpäivät jo maan päällä tulevat heidän
osakseen", vastasi tämä.

Mutta herra Arvi Kurki jupisi itsekseen: "Joutuisipa Ruotsi
Tanskan vallan alle, silloin ei Suomella olisi mitään pelättävää
Venäjältä!... Ruotsalaiset pyristelkööt vastaan kuinka paljon
tahansa, siihen lopulta joudutaan, siihen joudutaan!"

Kokouksessa, joka sen jälkeen pidettiin raatihuoneella, valitettiin,
miten vaikea oli kantaa veroja alemmalta kansalta. He eivät
tahtoneet tehdä palkkatyötä muille ja heidän paras tulolähteensä oli
kerjääminen, jota harjoitettiin hyvin yleisesti.

Muuan edellisen piispan, Johannes Olavinpojan, veli, jolla oli suuria
maatiloja Suomessa, mutta joka nyt oli vanhuutensa päiviksi muuttanut
Turkuun, missä hänet oli heti valittu raatiherraksi, sai nyt sanoiksi:

"Minun aikanani oli suhde isännän ja palvelijan välillä sekä tavan
että selvän lain kautta tarkoin määrätty; muuttaminen ei tullut
koskaan kysymykseen; mihin palvelija tuli, siellä hän pysyi ja sai
niukan toimeentulonsa, ylhäisempäin luona palkollisten tuvassa,
alempain luona yhdessä isäntäväen kanssa. Uppiniskaisuutta,
tottelemattomuutta ja laiskuutta vastaan tiedettiin varma
parannuskeino. Vitsa tekee hyviä lapsia; sentähden oli hyvä järjestys
talossa. Pikku pojille oli hyvän tavan mukaan annettava juotavaa kuin
haukalle, ruoskaa kuin aasille, ruokaa kuin haralle ja vaatetta kuin
jäärälle. Ken siten menetteli omien lastensakin kanssa, hän kyllä
tiesi pitää palvelijansakin kurissa. Työttömiä nähtiin harvoin, ja
kenelle tarjottiin palveluspaikkaa eikä hän sitä ottanut vastaan,
häntä ei saanut kukaan suosia. Sellainen oli vanha hyvä tapa, mutta
nyt, kun veltto leväperäisyys on saanut yhä enemmän jalansijaa,
tulevat pahat ajat, ja ken ei tuki puroa, hänellä on työ ja tuska
padotessaan jokea. Sitä mieltä minä olen!"

Vanhan mielipidettä kuunneltiin kaikella sillä kunnioituksella, jota
hänen ikänsä vaati.

Toiset arvelivat, että povariakoilla ja noidilla oli niin suuri
vaikutus, että kaikki oma voima lamaantui; ennustettua onnea
odottaessa ei välitetty nykyisyydestä, ja jos oli ennustettu pahoja,
ei katsottu maksavan vaivaa taistella vastaan.

"He ovat kuitenkin kristittyjä ihmisiä", väitti Sten herra.

"Useimmat, jotka ovat kastattaneet itsensä, ovat tehneet sen
tottelevaisuudesta, mutta harvat ovat menneet kasteelle omasta
halustaan. Loistavat kirkonmenot hivelevät heidän silmiään, mutta ne,
jotka harvoin tai eivät koskaan tule kirkkoon, ne pitävät parempina
vanhoja jumaliaan."

"Ja uhrit!" virkkoi vanha Olavinpoika; "ette voi aavistaa, kuinka he
riippuvat kiinni uhreissaan."

"Mitä he uhraavat?"

"Nuoria eläimiä."

"Ja lapsia!"

"Kamalaa! Eikö sitä voida estää?"

"Ketkäpä muut tunkeutuvat syvälle metsiin kuin ne, jotka siellä
asuvat ja elävät!"

"Viipurin linnanpäällikkö, jalo Erik Turenpoika, oli lähellä nähdä
uhrattavan tyttärensäkin."

"Olen kuullut siitä, mutta siitähän on nyt jo kauan. Ei suinkaan
näitä kauheuksia enää jatkettane?"

"Kukaan ei tiedä, mitä tapahtuu erämaissa ja suurissa, sankoissa
metsissä."

"Eikö munkeillakaan ole tapana siellä liikuskella?"

"Jokunen kai siellä joskus käy, mutta se kuuluu harvinaisuuksiin.
Siellä on vähän voitettavaa."

"_Sekö_ siis on tarkoitus?"

"Useimmilla!"

"Mutta on poikkeuksia, kunnioitettavia poikkeuksia", huudahti muuan
läsnäolijoista.

"Ei yksi kärpänen kesää tee!" jatkoi vanha Olavinpoika.

"Mutta se on kevään merkkinä!"

"Eivät sellaiset kärpäset!"

"Kuinka tarkoitatte?"

"Vaikkapa minua pidettäisiinkin kerettiläisenä, tahdon sanoa
mielipiteeni, kun minulta kerran kysytään. Jotta kristinusko
voittaisi jalansijaa, olisi täytynyt alusta alkaen menetellä toisin
kuin on tapahtunut."

"Millä olisi pitänyt alkaa?"

"Teoilla!"

"Mutta uskonoppi?"

"Olisi ollut osoitettava teoissa."

"Todellakin!"

"Kun Johannes lähetti oppilaansa Kristuksen luo, kysyivät he: 'Oletko
sinä se, joka tuleva on, vai onko meidän toista odotettava?' Hän
vastasi: 'Tulkaa ja katsokaa: sokeat näkevät, sairaat parannetaan ja
köyhille saarnataan evankeliumia.'"

"Sitä saarnataan nytkin."

"Ei, ainoastaan lakia! Nyt sanotaan: Sinun pitää tai sinun ei pidä
--!"

"Paha, jos niin on!"

"Teoillaan hän voitti oppilaansa."

"Ajat ovat muuttuneet", puuttui toinen puheeseen; "se kävisi liian
hitaasti."

"Mutta paljon varmemmin!"

"Minusta tämä jalo herra tuntuu olevan oikeassa", virkkoi Sten herra
vakavasti.

"Uskokaa minua, elämän vakavimmat kysymykset ovat vetääntyneet
vinoon, sentähden on kaikki muukin epäjärjestyksessä."

"Piispan veli puhuu noin!" huudahti muuan läsnäolijoista.

"Mitä lähempänä lähdettä on, sitä helpommin näkee, mistä se tulee, ja
minä sanon, että se vesi, joka on tarkoitettu terveydeksi kaikille
kansoille maan päällä, on samennettu lukemattomalla joukolla
ihmislisäyksiä."

"Hän on kerettiläinen!"

"Hän ei saa olla täällä!"

"Jos piispa saisi tietää..."

"Hän puhuu vanhuuden heikkoudessaan!"

"Älkää kuunnelko häntä!"

"Näen kyllä, kuinka laita on", jatkoi vanhus; "puheeni on teille
kauhistus; mutta täytyyhän minun kerran puhua mitä olen kantanut
mielessäni, voinpa sanoa, pian kaksikymmentä vuotta."

"Hän täyttää pian kahdeksankymmentä!"

"Pian kahdeksankymmentä, hyvät herrat! Olin kolmenkolmattavuotias,
kun vapaasta tahdostani kastatin itseni. Edelläkäyneet hyvät opinnot
tekivät minut kykeneväksi itse lukemaan pyhiä kirjoja, ja minun
sydämeni ja mieleni ihastui 'valkoiseen Kristukseen'!"

"Hän tunnustaa sen!"

"Käsitin, ettei pelkkä ihminen voinut puhua eikä toimia kuten hän;
mutta niiden, jotka rupesivat hänen palvelijoikseen, olisi seurattava
häntä kieltäymyksissä ja suurissa teoissa... Hänen ensimäiset
oppilaansa tekivätkin niin, mutta seuraajat eksyivät pian jäliltä..."

"Älkää kuunnelko häntä!"

"Antakaa minun puhua heistä, jotka eivät minun tavallani omasta
vapaasta tahdostaan kääntyneet kristinuskoon, vaan karjan tavoin
ajettiin lähteelle juomaan, hätisteltiin sinne ottamaan vastaan pyhää
kastetta..."

"Se ei ole totta!"

"Se on totta, sanon minä! Nämä vanhat silmät ovat nähneet sen.
Tiedättekö, mitä silloin tapahtui? Epäilykset heräsivät, tuumin
itsekseni: 'Mihin noin pakotetaan, se on harvoin hyvää', ja minä
mietin mielessäni, ettenköhän ollut luopunut paremmasta huonomman
tähden."

"Kerettiläinen, kerettiläinen!"

"Niin, minä olin kerettiläinen", huudahti vanhus, "mutta rehellinen
kerettiläinen! Minä näin monia uusia kristittyjä, jotka elivät kuin
pakanat, ja niiden joukossa monia sananjulistajiakin. Minä tahdoin
elää paremmin, ja kun luokseni tuli sadottain osaksi alustalaisiani,
osaksi vieraita valittamaan hätäänsä, sanoin heille: 'Palatkaamme
vanhoihin jumaliimme.'"

"Ah, se oli siis totta!" huudahtivat monet.

"En pelosta, mutta saadakseni olla rauhassa, pidin asian omina
tietoinani; mutta minä kartoin yhteyttä uuden ajan miesten kanssa."

"Ja Johannes piispa?"

"Hän kenties aavisti asian oikean laidan, mutta ei siitä kysellyt
koskaan. Väkeni tahtoi tehdä minut ylipapikseen; minä kieltäydyin
kauan... mutta annoin vihdoin perään..."

Kuului murinaa kautta salin.

"Toivoin voivani johdattaa heidät oikealle tielle, valistaa ja
parantaa heitä... Alussa kävi kaikki hyvin... saarnani suuntautui
siihen, että meidän on elettävä kuten opetammekin, ken ei tee niin,
hän on väärä opettaja."

"Eikö kristinoppi opeta samoin?"

"Omituista kyllä, huomasin pian, että olin ammentanut raamatusta
ne opit, joita saarnasin. En muista nyt, kauhistuinko siitä vai
ihastuin; kuulijani kuuntelivat minua kauan, mutta se, että on
annettava anteeksi vihamiehilleen, rukoiltava niiden puolesta, jotka
meitä vihaavat ja vainoavat, se herätti heissä ynseyttä ja harmia.
He sanoivat minun saarnaavan uutta oppia. Minä en voinut sitä
kieltää, mutta sanoin heille, että tein niin syvimmästi vakuutettuna
tämän opin totuudesta... Siitä hetkestä vetäytyivät he minusta
pois yhä enemmän. Ne, joilta kysyin syytä siihen, vastasivat, että
he luulivat minun olevan salaisessa yhteydessä veljeni kanssa ja
ajavan hänen asioitaan. Eräänä päivänä sanoin heille, että olin
täysin vakuutettu, että Kristuksen oppi oli ainoa tosi ja oikea, ja
minä tahdoin mielelläni todistaa, että niin oli, jos he tahtoivat
kärsivällisesti kuunnella minua. Monet menivät tiehensä, mutta minun
täytyy tunnustaa, että suurin joukko jäi...

"Saarnasin heille ulkona metsässä vähintäänkin kerran viikossa, ja
voin hyvin sanoa, että kuulijaini luku lisääntyi... Niin jatkui lähes
viisi kuukautta; jos olisin saanut jatkaa yhtä monta vuotta, olisi
työlläni kenties ollut menestystä; mutta silloin onnettomuudeksi tuli
kaksi munkkia samoilemaan niille seuduin. Olen tuntenut muutamia
sellaisia rehellisiä ja oikeinajatteleviakin, mutta olen myös nähnyt
veitikoita heidän joukossaan, ja nämä olivat pahimpia; he kylvivät
rikkaruohoa vainiooni, he saarnasivat Kristusta ja elivät syntistä,
häpeällistä elämää... He olivat pettäneet minut kuten kaikki muutkin;
me melkein hukutimme heidät hyvänsuopiin lahjoihin... En huoli sanoa
teille, _kuinka_ he niistä meitä kiittivät... No, me ajoimme heidät
pois... mutta silloin oli luottamus lopussa... Minua hävetti, kun
olin antanut narrata itseäni, ja seurakuntani vetääntyi minusta
pois... Täällä on äskettäin mainittu hirveä uhripäivä, jolloin ritari
Turenpojan nuori tytär oli vähällä saada surmansa... Olin saanut
siitä tiedon ja riensin sinne... Turhat olivat kaikki rukoukseni ja
esitykseni... minunkin syntini olivat sovitettavana, omat ja monien
muiden!... Kysytte onko useampia sellaisia uhreja tapahtunut, ja minä
sanon teille, ettei mene ainoatakaan vuotta ilman jotakuta sellaista,
tosin ei niin suurta, mutta kuitenkin riittävää täyttämään jokaisen
mielen pelolla ja kauhulla. Ja uskokaa sanani, niin tulee jatkumaan
siihen päivään, jona opitaan saarnaamaan teoilla yhtä hyvin kuin
sanoillakin."

Vanhus oli aivan innoissaan puhunut asiastaan; kokoon kutistuneet
kasvot, kalpeat, ryppyiset posket ja palavat silmät antoivat sanoille
vielä tehoisamman vaikutuksen.

Kun hän oli lopettanut, istuutui hän maahan ja sulki silmänsä; oli
kuin hänen työnsä olisi lopussa.

Salissa vallitsi haudan hiljaisuus; jokaisella näytti tällä hetkellä
olevan kylliksi omissa ajatuksissaan.

Sten Sture otti vihdoin sananvuoron.

"Se, mitä jalo ritari on meille puhunut", virkkoi hän, "on niin
ajattelemisen arvoista, että se hyvin ansaitsee mitä vakavinta
miettimistä, mutta kun opin ja elämän yhtäläisyyttä ei vaadita
ainoastaan yhdeltä luokalta, vaan se kuuluu kaikille, niin on meidän
jokaisen painettava hänen sanansa mieleemme."

Sen jälkeen neuvoteltiin mihin keinoihin oli ryhdyttävä sodan
sattuessa, mutta edellinen keskustelu oli tehnyt mieliin niin syvän
vaikutuksen, ettei enää voitu oikein puuttua muihin asioihin.

Erottaessa pyysi pormestari, ettei valtionhoitaja panisi pahakseen,
mitä oli tapahtunut; se oli ollut yllätys kaikille.

"Ja merkillisesti olosuhteita valaisevaa", vastasi Sten Sture.

"Mitähän piispa sanoo!"

"Luuletteko vanhuksen voivan joutua siitä kärsimään?"

"Se vaara on tarjolla!"

"Täytyykö piispan se tietää?"

"Katsokaas tuonne!" Vähintään puolet raatiherroista riensivät
piispantaloon.

"Olisin halukas ottamaan hänet mukaani!"

"Se olisi hänen pelastuksensa!"

"Ilmoittakaa siitä sitten piispalle. Sanokaa, että olen vienyt
ritarin mukanani, saadakseni hänen avullaan varmuuden, missä määrin
hänen sanoihinsa on luottamista."

"Teidän armonne pelastaa hänet vankeudesta."

"Tahdotteko heti ilmoittaa vanhukselle toiveeni?"

"Kyllä!"

"Lähdemme aamulla anivarahin."

"Saako hän käyttää ajoneuvoja?"

"Kuinka vain katsoo mukavimmaksi."

Seuraavana aamuna tapahtui lähtö, mutta vanha Olavinpoika ratsasti
reippaalla ratsulla, jota hän vaikeuksitta ohjasti. Hemming piispa
liittyi heti hänen seuraansa; tässä oli hän tavannut mieleisensä
miehen, ja heidän iällään oli tuskin kymmenen vuoden eroa.

Matkan määränä oli Viipuri, mutta matkalla halusi valtionhoitaja
tutustua maan olosuhteihin; oli myös mahdollista, että hän saattoi
yhtyä odottamiinsa venäläisiin lähettiläihin.

Juhana Maununpoika kertoi Sten Sturelle, että ruotsalaisten laivojen
lähettäminen oli riippunut väärinkäsityksestä; asia oli nyt ratkaistu
molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi. "En ole koskaan tavannut niin
suurta auliutta ja suopeutta kuin täällä", sanoi hän.

"Minua ilahuttaa kuulla sitä, ja ilahuttaisi vielä enemmän, jos
matkaa jatkaessa saisitte syytä sanoa samaa", vastasi Sten herra.

"Toteutuneeko silloin ennustus?"

"Ennustus?"

"Niin, minulle on ennustettu."

"Täälläkö?"

"Ensi tuntina saavuttuani."

"Kuka ennusti?"

"Sitä en tiedä."

"Aivanhan puhutte arvoituksia."

"Kun astuin majataloon, avasi nuori tyttö oven kahteen kamariin ja
kysyi kummanko tahdoin. Toisen oven päällä oli kirjaimet A.B. Ilman
mitään varsinaista syytä valitsin sen. Tyttö nauroi ja pyysi minua
astumaan sisään."

"Oliko siinä kaikki?"

"Pöydällä oli rukouskirja; kun avasin sen, olivat kannessa kirjaimet
A.B. Seinällä oli muuan puunleikkaus, jossa oli samat kirjaimet ja
yläpuolella kreivillinen kruunu."

"Yhä merkillisempää."

"Kun tyttö saapui valmistamaan illallistani, kysyin häneltä, mitä
kirjaimet merkitsivät. 'Teitä odottaa suuri onni,' sanoi hän. Minä
kysyin millainen se olisi, mutta sitä ei hän tahtonut sanoa."

"Ja molemmat kirjaimet?"

"Ne pyysi hän pitämään mielessäni."

"Läpi elämän?"

"Hän uskoi, että minun kohtaloni ratkaistaisiin jo täällä", vastasi
ritari nauraen.

"Ja oliko siinä kaikki?"

"Olen nähnyt myös unta!"

"A.B:stä."

"Kenties on hänen nimensä se!"

"Aha! Siinä siis arvoituksen ratkaisu."

"Nuori, kaunis tyttö minulle, viisikymmeniselle, kolmen
täysikasvuisen lapsen isälle."

"Arvasin sen."

"Onneksi seisoi hän niin korkealla, etten voinut häntä ylettää."

"Eikö hän kumartunut alas?"

"Ei, mutta hän viittasi minulle."

"Ja silloin?"

"Minä tein turhia yrityksiä päästäkseni ylös; hän seisoi jyrkällä
kallion reunalla."

"Onnistuiko se vihdoin?"

"Niin, mutta silloin minä heräsin!"

"Aivan liian aikaisin!" huudahti Sten nauraen.

"Koetinkin nukkua uudestaan, mutta turhaan. En voinut lakata häntä
ajattelemasta."

"Ja näittekö hänet selvään?"

"En, hunnun lävitse vain."

"Rakastuitte siis siihen?"

"Hän veti minua puoleensa vastustamattomana voimalla. Minua
ihmetyttää, täytyykö minun vielä kerran..."

"Mennä naimisiin? Onhan sellaista nähty."

"Hänen nimensä on A.B."

"Siis ensimäinen A.B., jonka tapaamme!"

"Sitä en ole sanonut!"

Ja he jatkoivat matkaansa leikkiä laskien, molemmat vanhukset taasen
kiihkeästi keskustellessaan tuontuostakin pysähtyivät pitkiksi
hetkiksi, perusteellisemmin esittääkseen syitään ja vastasyitään.

Esbjörn ratsasti herransa luo. "Suuri joukko väkeä on kokoontunut
tuonne metsän reunaan", sanoi hän.

"Luultavasti aikovat he luostarikirkkoon", vastasi tämä. Sillä
lähestyttiin Naantalia.

"Ilmoitanko piispalle?"

"Tee se!"

Mutta kun vanha Olavinpoika sai kuulla tämän, sanoi hän: "Se koskee
minua!"

"Teitä?"

"Saattepas nähdä!"

"Tarvitseeko meidän vetää miekat maalle?" kysyi Hemming leikitellen.

"Antaa olla sillään!"

Pieni parvi vetääntyi lähemmäksi herraansa. Kokoontunut joukko näytti
nousevan muutamiin satoihin miehiin, naisia ja lapsia seassa.

Ne seisoivat tiheään puristuneina, äänettöminä ja liikkumattomina.

"Antakaa minun mennä edeltä!" sanoi vanhus.

Oli merkillistä nähdä, kuinka nopeasti hän jätätti seuraajansa
monilla sylillä.

Kun hän lähestyi, tuli joukkoon elämää ja liikettä, he juoksivat
esiin, suutelivat hänen käsiään ja takkiaan ja ilmaisivat melkein
lapsellista iloa.

Kun Sten Sture seurueineen lähestyi joukkoa, näytti vanhus antavan
heille joitakin ohjeita, joita seuraamaan eivät he näyttäneet
halukkailta.

"Viekö tämä tie Naantaliin?" kysyi valtionhoitaja heitä tervehtien.

"Kyllä vie!" virkkoi muuan lähimmistä. "Aiotteko sinne?"

"En!"

"Mitä varten olette sitten niin joukolla kokoontuneet tänne tielle?"

"Kuulimme hänen tuossa tulevan."

"Kuka toi sanan?"

"Sellaiset kulkevat ilmassa!"

"Mitä tahdotte hänestä?"

"Sanottiin, että hänet on vangittu."

"Eikä ole."

"Niin hänkin sanoo, mutta kuka moista voi uskoa!"

"Ettekö usko edes häntäkään?"

"Emme kaikessa!"

"Mutta tahdotte kuitenkin häntä suojella?"

"Niin tahdomme!" huusi koko joukko.

"Hän on ollut aivan kuin isämme!"

"Ainoa, mitä meillä on!"

"Hän on ruokkinut nälkäiset."

"Ja vaatettanut alastomat!"

"Ilman häntä olisimme menehtyneet!" huudettiin kilvan.

"Ja nyt tulette häntä kiittämään?"

"Pyytämään, että hän palaisi takaisin luoksemme!"

"Sitä en tee!" sanoi vanhus liikutuksella, jota hän turhaan koetti
salata.

"Tila on asumatonna!"

"Antaa sen vain olla!"

"Me viljelemme sitä teille!"

"Näettekös, isä, hän itkee'" kirkui muuan tuskin yhdeksänvuotias
tyttönen, joka oli tarttunut kiinni hevosen harjaan.

Isä kuiskasi jotakin tytön korvaan ja nosti hänet hevosen lautasille.

"Kasta minut!" huusi tyttö hänelle.

Kalpeille poskille lehahti puna, ja silmät leimahtivat.
"Kiittämättömät!" virkkoi hän vapisevalla äänellä, nosti tytön maahan
ja tahtoi sen jälkeen jatkaa tietänsä.

Mutta muutamat asettuivat hänen tielleen, toiset tarttuivat hevosen
suitsiin, suurin joukko taasen heittäytyi maahan huutaen: "Älkää
menkö luotamme, ainoa ystävämme, isämme ja hyväntekijämme!"

Ja vastarinta kävi yhä heikommaksi: "Ettekö sitten voi auttaa minua?"
kysyi hän jälestä tulevilta.

"Tiedättekös", sanoi Sten Sture, "minä asetun mieluummin kansan
puolelle!"

Nousi rajaton riemuhuuto.

"Onko hän uusi valtionhoitaja?"

"Niin nuori herra!"

"Ja niin lempeäsilmäinen!"

"Tahtooko hän myös auttaa meidän hätäämme!"

"Vuoden sato on ollut pieni!"

"Me saamme talvella nähdä nälkää, kuten tavallisesti!"

"Mitä, ettekö häpeä; alatteko heti kerjätä. Ottakaa taloni ja
viljelkää sitä parhaanne mukaan; mutta minua ette näe enää koskaan
tässä elämässä!" huusi Olavinpoika melkein vimmoissaan.

Hän ponnisteli epätoivoisesti päästäkseen vapaaksi, mutta kansa ei
päästänyt häntä.

"Me emme tahdo mitään!" huusivat he.

"Me kyllä näemme nälkääkin, kun vain tulette."

"Minä tekisin sen teidän sijassanne", sanoi Hemming Gadd. "Siitä
olisi hyötyä."

"Voitte tuskin palata Turkuun", sanoi valtionhoitaja. "Piispa ei anna
teille koskaan anteeksi."

"Tiedän sen!"

"Nämä rakastavat teitä!"

"Mutta heidän kiittämättömyytensä?"

"Se täytyy teidän antaa anteeksi ja unhottaa."

"Sen olen tehnyt aikoja sitten", kuiskasi hän. "Mutta en tahdo sitä
tunnustaa."

"Tehkää se minun tähteni."

"Mielelläni! Sanokaa se heille!"

"Rakkaat ystävät!" sanoi Sten. "Minulla on se suuri ilo, että saan
antaa teille takaisin ystävänne ja isänne!"

Ihastuksella ei ollut mitään rajoja, huudettiin ja kiruttiin,
siunailtiin ja hypeltiin, itkettiin ja naurettiin.

Kun ensi riemastus oli hieman asettunut, jatkoi Sten: "Luvatkaa
minulle ja hänelle, ettei hänen tarvitse koskaan katua sitä uhrausta,
minkä hän on nyt tehnyt teidän tähtenne!"

"Ei koskaan, ei koskaan!" huusivat kaikki yhteen suuhun.

"Herra Jumala siunatkoon teitä kaikissa puuhissanne!" huudahti
vanhus, kun erotessa puristi Sten Sturen kättä. "Teitä en unhota niin
kauan kuin elän, ja voin hyvin sanoa, että teidän vaikutuksestanne
nyt näen rakkaimman toiveeni täytettynä."

"Emme kai näe enää koskaan toisiamme", sanoi Hemming.

"Olisi ihme, jos niin tapahtuisi."

Vanha Olavinpoika lähti suuren joukon ympäröimänä taivaltamaan kapeaa
metsätietä eteenpäin; kauan kuului iloisia ääniä, mutta vähitellen
hälvenivät ne avaruuteen.

"Mitä merkillisiä ihmisiä!" huudahti Hemming piispa. "He ainakin
muistavat hyvät työt!"

"Mitä se todistaa?"

"Että he vielä ovat luonnontilassa. Odottakaas vain viitisenkymmentä
vuotta niin he ovat samaa maata kuin mekin."

"Tarkoitatteko, että sivistys vie pois ihmisten hyvät ominaisuudet?"

"Sen seuraukset koituvat alussa ja pitkän aikaa kiroukseksi
ihmiskunnalle!"

"Eikö tieto ole valoa?"

"Valo voi vaikuttaa sellaista päivänsokeutta, että joutuu eksyksiin
helpommin kuin pimeässä."

"En jaksa sitä käsittää."

"Mies, joka ymmärtää käyttää veistä, vuolee sillä taideteoksen,
kokematon käyttää samaa työkalua ottaakseen hengen lähimäiseltään.
Siinä esimerkki; työase on sama, temppu on sen käyttämisessä."

"Sehän juuri on opittava!"

"Mutta mitään oppia ei saavuteta, jos tukehdutamme synnynnäiset
oikeuskäsitteet. Sentähden saavutetaan korkein sivistys silloin, kun
ihminen ehtii niin pitkälle, että hän tieten tahtoen tulee siksi,
miksi luonto on hänet aikonut. Mutta sellaista ei tapahdu ennenkuin
ajan täyttyessä."

"Näette pitkälle eteenne!"

"Niin näkee se, joka tahtoo unhottaa menneisyyden eikä usko
nykyisyyteen", vastasi Hemming lyhyeen.

Naantalissa ei viivytty pitkään. Käytiin birgittalaisluostarissa,
jossa pidettiin erittäin juhlallinen messu valtionhoitajan läsnäolon
johdosta, ja sen jälkeen neuvoteltiin pikku kaupungin eturivinmiesten
kanssa läänin asioista. Siinä kaikki, mitä voitiin toimittaa.

Matkaa jatkettiin Satakuntaan ja Raumalle. Sten Sture kulki
samaa tietä kuin monta vuotta ennen häntä jalo Erik Turenpoika
merkillisellä kuninkaankulullaan. Hän kävi ensi kertaa Suomessa, ja
sen mahtava kauneus vaikutti tenhoisasti hänen nuoreen mieleensä.

Ihmeellisesti vaikutti rannattomain sankkojen metsien näkeminen.
Niissä kulki kuin meren pohjalla, missä vallitsi keskeytymätön,
yksitoikkoinen hiljaisuus; korkealla heidän päidensä yläpuolella
suhisi tuuli puiden latvoissa tai pilviä piirtäväin honkien
latvuksissa.

Tuontuostakin tapasivat retkeilijät ikäänkuin käytävänä alaisihin
maaemihin pienen metsäjärven, jonka jyrkkärantaiselle pinnalle ei
koskaan tuulenhengähdys eksynyt ja jonka tummaa kuvastinta röyhelsi
ainoastaan ahvenen loiskahdus tai yksikseen ajelehtavan kuikan uinti.

Pieni matkue oli laskeutunut ratsuiltaan; maan asukkaat opastivat
heitä osaksi jalkapolkuja, osaksi mutkittelevia teitä määrätylle
kokouspaikalle.

Ihmiskieli mykistyy luonnon ihmeiden edessä, ja matkalaisemme
tunsivat melkein seisovansa iäisyyden oven edessä, he ymmärsivät
kansan uskon metsän jumaliin ja haltioihin, joiden hahmon odotti
näkevänsä minä hetkenä tahansa ja joiden ääniä odotti kuulevansa
tuulen suhinassa... Taasenkin kuului metsäpuron lorina; tie vei sinne
päin, se näytti olevan aivan lähellä, mutta silmä ei kohdannut muuta
kuin kanervikkonummea ja sen kasvattamia honkia runko rungon vieressä.

Nummen ääreltä vilkkui vihdoin kimaltelevaa aallokkoa lehdon
lehdeksien lomitse, mutta se oli niin syvällä rinteen alla, että
täytyi toisella käsivarrella tarttua lähimmän puun oksiin ja sitten
jalallaan kopeloida kiintokohtaa alempana seisovan puun tyvestä
siten päästäkseen alemmaksi. Mutta kun arveluttava taival oli tehty,
silloin näki tyynen vesikuvastimen täydessä kirkkaudessaan, ylhäältä
ainoastaan muutamien sylien levyisen vyön sinitaivasta ja molemmilla
puolin melkein läpitunkemattoman runko- ja lehtikudoksen.

"Moista en ole nähnyt koskaan!" huudahti Sten Sture.

"Minä tunnen seudun ja tiedän, että paras on vielä jälellä!" selitti
piispa.

Nyt täytyi taivaltaa jotensakin pitkältä tiheää metsää, mutta
yhtäkkiä, aivan kuin taikaiskulla, aukeni maisema mitä ihanimmaksi
ja vaihtelevimmaksi tauluksi, jossa näkyi saaria ja niemiä
virranherantojen, kenttien ja kumpujen kietomina. Kaikkialla valoa
ja varjoa päivän mukaan muuttelehtamassa; tummia petäjikköjä
ja kuusikkoja, jotka näkyivät loitompaa taivaan rannalta, ja
helakampia koivulehtoja, jotka seppelöivät karuja vuoria. Kaikkialla
järvenkielekkeitä, niittyjä, laaksoja ja viheriöitseviä kukkuloita
alati vaihtelevissa värivivahduksissaan.

Aurinko oli laskemaisillaan, sen lumoihanat sädesoihdut heijastelivat
järven pinnassa, karkeloiden kuin revontulten loimut vuoteelta,
johon taivaan kuningatar vaipui levolle; veden ylle laskeutui
tummansiintäviä, helottavia vöitä, siellä ja täällä katkaisten
taivaalta heijastelevan rusopunaisen loimon, jota vastaan niemien
ja saarien tummuus taisteli. Ilma oli tyyni ja leppoisa, ja rastaan
livertelivät iltahymnejään... Täällä odottivat hevoset.

"Tällaisessa luonnossa on elämällä ja kuolemalla jotakin arvoa",
huudahti Hemming Gadd.

"Minusta tuntuu ihmeelliseltä, ettei täällä ole mitään
ihmisasuntoja!" sanoi Sten.

Muuan oppaista ilmoitti, että aivan metsänreunassa oli siellä suuri
kota.

"Voimmeko saada siellä yösijaa?"

"Kyllä, jos haluatte!"

"Menkäämme sitten sinne."

Se oli jotensakin suuri pirtti; ulospäin näytti se kuin hirsikasalta.
Tuvassa oli muutamia pieniä, mataloita ikkunaluukkuja, mutta oli
ilman lattiaa ja savureikä oli kuten tavallisesti keskellä kattoa.
Katonrajassa leijaili tai pikemmin riippui harmaa läpinäkymätön
savupilvi. Kun ovi avautui, huomasivat ulkona seisovat äänettömän
ihmisjoukon. Muutamat naisista istuivat rukkiensa ääressä, toiset
puuhailivat taikinakaukalon ja padan ääressä; muutamat miehet
tekivät tuohivirsuja, toiset kiskoivat päreitä. Parvi lapsia peuhasi
lattialla kirkuen ja hälisten.

Summattoman suuri valkea räiskyi takassa, ja tulella riippui iso
kattila, jossa iltaruokaa keitettiin.

Mutta keskelle permantoa oli myös tehty valkea ja sen ääressä seisoi
olento, mies tai nainen, joka oli kiireestä kantapäähän tuohipuvussa;
äänestä saattoi kuulla, että hän oli mies, hän joikui eräänlaista
yksitoikkoista laulua, johon vastasi toinen olento, luultavasti
nainen, joka seisoi kappaleen matkan päässä tulesta. Molemmat tekivät
kummallisia liikkeitä käsillään, osaksi ilmassa, osaksi toisiaan
vastaan, ja läsnäolijain huomio oli melkein yksinomaan kiintynyt
heihin. Savupilven läpi huomasivat matkalaiset hetken kuluttua lasten
takaa uunin aukosta ukonpään, joka uteliaasti tirkisteli mustalaisiin.

Kukaan ei ollut pannut merkille Sten herraa ja hänen seuruettaan,
ennenkuin he seisoivat keskellä pirttiä.

Silloin päästi mustalaisakka kirkaisun.

Kaikki kodassa läsnä olevat heittivät pois mitä heillä oli
käsillään ja lähestyivät pyhää tulta; tungos oli niin kova, että
matkalaisemme, jotka tietysti vetääntyivät syrjempään, joutuivat
aivan lähelle ovea. Alkoi eräänlainen vuorolaulu tuohipukuisen miehen
ja mustalaisakan kesken. Ukko kyseli laulaen, ja akka vastaili
laulaen, selitti näkevänsä nuoren jalokiville välkkyvän, kullalle
kiiltävän ja hopealle hohtavan nuoren sankarin lähtevän vesille
laivoillaan, mukanaan etevimmät miehensä. Merimatkan jälkeen nousee
hän maihin, ihanille ikirannoille. Miehen kysymykseen, eikö tuuli
ja myrsky tuo pian nuorta sankaria tänne luoksemme, vastasi nainen
vastakysymyksellä, miten päivänpoika otettaisiin vastaan. Kun mies
selitti otettavan hänet vastaan suurimmalla kunnioituksella, lauloi
akka:

    "Sankari tuvassa täällä,
    päivänpoika pirtissämme!"

"Täällä?" huusi koko joukko ja syntyi hirveä meteli. Mutta
tietäjäakka tunkeutui joukon läpi Stenin luo.

"Herra!" sanoi hän kumartaen kolme kertaa. "Et ole meille tuntematon,
vaikka ruumiillisin silmin näemmekin sinut ensi kerran."

"Kenenä pidätte minua sitten?"

"Päivänpoika! Sankari!" huusi mies.

"Ruotsin ja Suomen valtionhoitaja, jalo ritari, herra Sten Sture!"
huudahti Hemming Gadd, joka tahtoi tehdä kohtauksesta lopun.

"Jumala! Jumala!"

"Pyhä neitsyt häntä suojelkoon!"

Ensi ällistyksen hieman tasoituttua joutuivat matkustavaiset, mutta
etupäässä Sten Sture, aivan rajattoman uteliaisuuden esineiksi.

Vanhuksista lapsiin saakka halusivat he ainoastaan katsella häntä,
tarttua hänen käteensä ja sanoa hyvää päivää! Kaikissa huomasi hän
saman surumielisen vakavuuden, joka on niin ominainen piirre Suomen
kansassa.

Niihin kysymyksiin, joita heille tehtiin, vastasivat he ainoastaan
yksikantaan tai eivät ensinkään.

Ateriaan, joka vieraille tarjottiin, kuului vain suolakalaa ja
velliä, mutta he tarjosivat sen sellaisella hyvänsuonnilla ja
sydämellisyydellä, että teki aivan hyvää sydämelle sitä nähdä, ja
tyytyivät sen jälkeen itse paksuun ruisjauhopuuroon ja tilkkaseen
väkihapanta piimää.

Turhaan koetti Sten taivuttaa isäntäväkeä ottamaan osaa siihen
runsaaseen ateriaan, jonka hän ja hänen miehensä olivat saaneet;
he kieltäytyivät itsepintaisesti, joko sitten kainoudesta tai
synnynnäisestä vaistosta, ettei heillä saanut olla toisin kuin heidän
muullakaan väellään.

Muiden keräännyttyä nuoren herran ympärille oli piispa puuttunut
juttusille mustalaisten kanssa, ja monet tulivat heitäkin kuulemaan.
Hän kysyi heiltä, kuinka he olivat saaneet tiedon valtionhoitajan
saapumisesta.

"Olemme lukeneet sen tähdistä!" sanoi mies.

"Senkin, että hän tulisi tänne?"

"Se oli edeltä määrätty!"

"Missä tarkoituksessa!"

"Jumala sen tietää!"

"Oletteko kristitty?"

"Olemme kaikki kastetut pitäjässämme", vastasi akka. "Muuten emme
saisi oleskella siellä."

"Pappiko niin on sanonut?"

"Niin, armollinen herra!"

"Kuitenkin pidätte kiinni pakanuudestanne?"

"Eihän ole haitaksi useammatkaan jumalat", sanoi mies huoaten.

"Meikäläisille köyhille raukoille on se hyvään tarpeeseen", lisäsi
akka. "Jollei yksi Jumala ole sillä tuulella, että auttaisi, niin
voihan olla toinen."

"Ennusteleminen taitaa olla tuloisa ammatti?"

"Ei aina!"

"Kuinka niin?"

"Riippuu ennustuksen laadusta!"

"Se riippuu teistä?"

"Ei, vaan kohtalosta!"

"Tehän olette kohtalo!"

Molemmat mustalaiset katsoivat toisiinsa, virkkoivat muutamia sanoja
ja kääntyivät pois.

"Jos olen loukannut teitä", sanoi piispa, "tein sen vastoin tahtoani."

"Puhutte asiasta, jota ette ole kokenut."

"Ettekö puhu vain, miten teistä näyttää parhaalta?"

"Onko kaksia samannäköisiä kasvoja?"

"Tai kahta samanlaista kättä?"

"Luulen sen olevan harvinaista."

"Siitä kirjasta me luemme!"

"Tahdotteko lukea minunkin kädestäni?"

Piispa ojensi miehelle kätensä ja hän tarttui siihen ja katseli sitä
tarkkaavaisesti. Sitten puhui hän kiivaasti akalle omalla kielellään.

Tämä vastusti häntä, piispasta tuntui akka sanovan miehelle, ettei
hän tiennyt mitä sanoi. Mies alkoi uudestaan tutkistella käden
viivoja, sitten päästi hän sen hiljaa, jupisi muutamia sanoja ja
taivutti päänsä.

"Ettekö salli minunkin katsoa?" sanoi nainen. Mutta tuskin oli hän
heittänyt katseen ojennettuun käteen ennenkuin pelästyneenä kiinnitti
katseensa piispaan ja kysyi vapisevalla äänellä: "Miksi olette tullut
tänne?"

"Ettekö voi siis sanoa minulle mitään?"

"En!" vastasi nainen.

"Emme tahdo!" lisäsi mies.

"Miksi ette?"

"Se voisi käydä meille kalliiksi."

"Vaiti!" huusi mies.

"Alan ymmärtää. Taitaa olla huonoja merkkejä?"

"Me olemme viheliäisiä hutiluksia..."

"Ei, ei mutta me emme uskalla puhua."

"Ja jos nyt lupaan, ettei teille tapahdu mitään pahaa?" sanoi piispa.

Nyt alkoi kiivas keskustelu miehen ja vaimon kesken, mies tahtoi
saada vaimon vaikenemaan, mutta nähtävästi oli valta akalla, sillä
ukko vetääntyi syrjään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Saat itse
vastata seurauksista."

Heidän vilkkaat liikkeensä ja kasvojensa eleet olivat piispaa
suuresti huvittaneet, ja kun akka jälleen astui esiin, ojensi hän
heti tälle kätensä.

Akka tarttui siihen ja katseli vielä kerran piirteitä suurimmalla
tarkkaavaisuudella.

"Teitä odottaa jotakin hirveää!"

"Täälläkö?"

"Tässä maassa!"

"Nytkö pian?"

"Se viipynee vielä kahdeksan, yhdeksän vuotta."

"Silloin olen luultavasti kuollut!"

Vielä kerran katsoi akka hänen kättään. "Te heitätte pois
menneisyyden ja nykyisyyden."

"Mitä saan sijaan?"

"Ette mitään!"

"Puheesi on hämärää, eukko, kuten kaikki ennustukset", sanoi piispa
nauraen.

"Noudattakaa neuvoani!"

"Kuinka se kuuluu?"

"Älkää tulko enää Suomeen."

"Luultavasti en sitä teekään."

"Tiedättekö", sanoi akka, "että olen nähnyt tähtenne!"

"Onko minullakin sellainen?"

"Se on jokaisella ihmisellä; teidän on ollut kirkas ja loistava, nyt
tunnen sen."

"Minustako?"

"Silmistänne, niissä on sukulaisside."

"Minun tähteni on _ollut_ loistava, sanot, nyt olen minä käynyt
vanhaksi."

"Se ei ole mikään syy!"

"Eikö?"

"Se ei ole laskenut eikä mennyt pois, mutta se on piiloutunut pilven
taa."

"Meneekö pilvi ohitse?"

"Riippuu itsestänne!"

"Voinko tehdä jotain sen suhteen?"

"Murtautua lävitse."

"Siitä pidän huolen!"

"Jollette olisi niin vanha, sanoisin, että se, joka pitää teitä
vankina..."

"Sitä ei tee kukaan!"

"Eräs nainen tekee sen."

"Mene helkkarissa tiehesi!" huudahti Hemming ja tyrkkäsi hänet
luotansa. Mutta katuen kiivauttaan kääntyi hän ja sanoi antaen
eukolle tukaatin: "Et tiennyt, että se oli kirkon palvelija, joka
ojensi sinulle kätensä ja sanoi: 'Povaa minulle!'"

"Jalo herra", vastasi eukko, "he ovat halukkaimpia moiseen!"

"Olisihan minun pitänyt arvata se", jupisi Hemming itsekseen.
"Siitähän puhutaan yleisesti."

Sten Sture pakinoi yhä innokkaasti ympärillään olijoiden kanssa,
ja piispa meni ulos ummehtuneesta kodasta, nauttiakseen raittiista
yöilmasta.

Taivas oli kirkas ja tähdet kimaltelivat. "Vai niin, yksi noista
tuolla on muka siis läheisissä suhteissa minuun?... En kiellä,
että minusta olisi hyvin mieluista, jos saisin vaikkapa vain
sadastuhannesosanakin jostakin tähdestä yhä vieläkin elää Ruotsin
taivaalla... Mitähän tulevina aikoina sanottaneenkaan Hemming
Gaddista? Että hän oli raaka ja sivistymätön eikä suinkaan
vähimmässäkään määrin pappi. Sen arvostelun lausuvat virkaveljeni
minusta ja he ovat oikeassa, ei voi kieltää, että he ovat oikeassa.

"Luojan kiitos, he eivät muodosta enemmistöä. Sitten on meillä
suurmiehet ja valtakunnan aatelisto. He kiroilevat ja sadattelevat
minua, sillä minä en ole koskaan tahtonut käydä heidän asioillaan,
yhtä vähän kuin kuninkaidenkaan, noiden verenimijöiden, joita vihaan
kuolemaan saakka!"

"Mitä on jälellä? Kansa, ainoastaan kansa! Sitä olen rakastanut ja
palvellut, siinäkin olen pettänyt papillisen valani, että Ruotsi on
ollut morsioni ja rakastettuni, sen tähden olen taistellut ja verta
vuotanut, en ole antanut väkivaltaisten sitä raiskata; ja sen omat
pojat on pakotettu kuuliaisuuteen ja kunnioitukseen... _Sen_ pitäisi
siis pitää minut kiitollisessa muistossa. Monta ihailijaa on sillä
ollut -- toisia se saa... Riippuu siitä, minkä arvoisia he ovat.
Mutta ennustus, kirottu ennustus...? Hullutusta; voin saada surmani
miekasta, mitäs siitä?... Kuolemaa en pelkää, mutta pettää...? Ei
mikään käärme, olipa kätkeytynyt mihin soppeen tahansa, voi saada
minua siihen, sen vannon sinulle, tähteni!" Ja piispa ojensi kätensä
ja katsoi taivaalle... "Oliko se näköhäiriö, vai eikö pudonnut muuan
tähti?" Hän hätkähti ja jupisi: "Alkaa tulla kylmä!" Sitten lähti hän
kotaan.

Seinään kiinnitetylle penkille oli valmistettu vuode ylhäisimmille
vieraille. Mutta ennenkuin mentiin levolle, piti piispa rukouksen.
Ritari ja hänen miehensä polvistuivat kodan yhdelle seinämälle, kun
taasen lukuisa kansanjoukko asettui muuanne huoneeseen.

Hemming Gaddilla oli sana vallassaan. Lieneekö nyt ollut joku
erityinen syy, joka antoi ajatuksille vakavamman käänteen, mutta hän
rukoili kaikkien niiden puolesta, jotka tunsivat kiusausta pahaan.
"Ja kaikkien laita on niin", huudahti hän. "Kukaan ei käy vapaana,
kukaan ei voi sanoa herran edessä, että hänen kaikki ajatuksensa
ovat puhtaat, ja sentähden tarvitsemme kaikki hänen apuaan ja lujaa
tukeaan! Ken seisoo, hän katsokoon, ettei kaadu..." Hän rukoili
sydämen hartaudella, sillä hän tunsi itse olevansa hädässä ja
tiesi mikä hauras tuki oma voima oli... Sellaista saarnaa ei ollut
ennen kuultu, kuului pelkkää itkua ja nyyhkytystä, ja saarnan
päätyttyä keräännyttiin hänen ympärilleen suutelemaan hänen käsiään
ja liepeitään. Piispa oli joutunut vähintään yhtä suuren huomion
esineeksi kuin valtionhoitajakin.

Mustalaisetkin tulivat esiin hyvin arastellen. "Te voitte tutkia
sydämet ja munaskuut!" sanoivat he.

"Mitä teitä liikuttaa minun puheeni, ettehän ole kristittyjä?"

"Kyllä, kun te saarnaatte!"

"Ja kun omanne tekevät sen?"

"Silloin kuuntelemme heitä!"

"Älkää panko pahaksenne", kuiskasi akka.

"Luulit voivasi minua pelotella?"

"Selitin vain, mitä luin tähdistä, mutta tiedän kyllä, että on
olemassa voima, joka tekee kaikki ennustukset tyhjiksi."

"Mitä tiedätte siitä?"

"Puhuittehan juuri siitä."

"Meidän on jokaisen kohdaltamme omistettava se hyväksemme!"

Varhain seuraavana aamuna näki Sten herra hämmästyksekseen miesten
ja naisten syöksyvän ulos ovesta puolialastomina; piispa teki heille
seuraa useiden hänen omien miestensä keralla. Ainoastaan vanha
ukko ja lapset jäivät uunille, ja samoin jäi kotaan herra Juhana
Maununpoika muutamain harvojen hänen asemiestensä keralla.

"Mihin he livistivät?" kysyi Juhana herra.

"Saunaan!" vastasi asemies nauraen.

"Oletteko te ollut siellä?"

"En, minun käskettiin odottaa."

"Siellähän on jotakin nähtävää!" sanoi Sten. "Tulkaa, lähtekäämme
heti sinne."

Nopeasti pukeuduttuaan lähtivät molemmat herrat.

Vähän matkan päässä oli pienempi suojus, jossa oli ainoastaan yksi
huonehökkeli, minkä ovenposkeen oli laitettu uuni päällekkäin
ladotuista kivistä. Uuni oli lämmitetty niin kovasti, että kivet
aivan hehkuivat, sitten kaadettiin niille vettä, kunnes höyrypilvi
täytti koko saunan.

Sen peräseinällä oli kaksi jyrkeää hirsipalkkia, toinen ylempänä
toista. Ylimmällä istui tulisessa kuumuudessa miehiä ja naisia
niin paljon kuin sinne mahtui eivätkä näyttäneet olevan löylystä
millänsäkään, pieksivät vain koivuvihdoilla voimiensa takaa itseään.

Kun Sten herra ja hänen seuralaisensa avasivat oven, lehahti kuuma
löyly heitä vastaan ja alastomat usvan kietomat ihmisruumiit olivat
niin tympäisevä näky, että he kiireimmiten vetäytyivät takaisin.

Mutta Hemming tohtori tuli heti sen jälkeen ulos täydellisessä
luonnontilassa ja ruumiiltaan punaisena kuin keitetty rapu.

"Tämä on itse terveys", sanoi hän. "Tällainen kylpy tekee minut
viittä vuotta nuoremmaksi."

"Minä kylven mieluummin tuolla virrassa tai katselen tätä ihanaa
maisemaa."

"Sellaisia meillä on pitkin matkaa täällä."

"Lähtekäämme sitten ajoissa taipaleelle." Osoitettu vierasvaraisuus
palkittiin runsailla lahjoilla ja köyhässä lappalaiskodassa ei
koskaan unhotettu puhua tästä merkillisestä vierailusta.

Matka kautta Satakunnan avasi matkalaisille monta luonnonihanaa
taulua, mutta Sten Sturella oli myös tilaisuus tutustua
kansaan. Kansa eli kurjasti, viheliäisissä hökkeleissä,
leipänä oli enimmäkseen pettua, käsitöitä tehtiin enimmäkseen
vain tuohesta, siitäkin vain kotitarpeiksi. Yleensä elettiin
etupäässä metsästyksellä ja kalastuksella, kansa oli hiljaista ja
kärsivällistä, melkeinpä välinpitämätöntä köyhyydestään.

Porista kävi matka Kokemäenjoen yli Hämeenlinnaan. Siellä oli
linnalupa Åke Yrjänänpojalla, joka oli urhea, oikeamielinen herra,
lämpimästi kiintynyt Sturen sukuun ja vihainen kaikelle sorrolle.
Hämeenlinnassa viivyttiin kolme kokonaista päivää; sen jälkeen
lähdettiin pitkälle taipaleelle Porvooseen.

Siellä odotti useita kirjeitä, jotka olivat tulleet meritse. Kristina
rouva kertoi kirjeessään, että kaikki osoittivat hänelle hyvyyttä
ja suopeutta; Märta rouva oli vihdoin saapunut vierailulle hänen
luokseen ja lähetti monia terveisiä jalolle rouva Gunilla Beselle,
herra Erik Turenpojan leskelle. "Minä en tosin häntä tunne",
kirjoitti Kristina, "mutta Märta rouva puhuu hänestä niin paljon
hyvää, että se on suuresti minua ilahuttanut, ja minulle olisi sangen
rakasta, jos rakkaan Annani, joka oli morsiusneitona häissäni,
äitinsä uskoisi minun huostaani; valvoisin häntä äidin silmillä."

Pormestari ja neuvosto kirjoittivat myös uudelle valtionhoitajalle
hartaasti vakuuttaen uskollisuuttaan ja rakkauttaan ja toivottaen
Jumalan siunausta.

Strengnäsin piispa Mathias oli hänkin kirjoittanut. Hän aikoi
mikkelinmessun (syyskuun 28 päivän) aikaan viettää kahden
sisarentyttärensä häitä, ja he toivoivat kaikki, että valtionhoitaja
ja Kristina rouva kunnioittaisivat niitä läsnäolollaan; mutta nyt
oli Kristina rouva kirjoittanut, että jollei Sten herra ollut siihen
aikaan vielä palannut, ei hänkään voinut eikä tahtonut olla juhlassa
läsnä. He pyysivät nyt Sten herraa ilahuttamaan heitä rakkaalla ja
sangen tervetulleella vierailullaan.

Tönne Erikinpojalta saapui pikalähetti Viipurista tuoden tiedon, että
venäläisiä rauhanhierojia odotettiin minä päivänä tahansa.

"Sitten emme mekään odotuta itseämme", sanoi Sten herra kirjeen
luettuaan.

Matka Porvoosta Viipuriin kävi kautta suurten metsien, soiden
ja rämeiden, mutta paitsi piispaa oli koko parvi nuorta väkeä;
kuitenkaan ei kukaan ollut reippaampi tunkeutumaan läpi kuin hän, ja
hilpeästi ja kevein mielin tehtiin taivalta.

Parin peninkulman päässä Viipurista oli oppaan erehdyksen
johdosta tehty melkoinen mutka, niin että nyt lähestyttiin linnaa
idästä, vaikka olisi pitänyt tulla lännestä. Oli kirkas ja kaunis
syysaamu, ja auringon säteet hiipivät siellä ja täällä melkein
yhteenkasvaneiden korkeain honganlatvusten välitse.

Silloin toi tuuli useain äänten hälinää matkalaisten korviin.

"Mitähän se lienee?"

Metsätie oli sangen kapea ja ainoastaan perätysten, yksi erällään,
saattoivat he päästä eteenpäin.

"Kenties joku eksynyt, samoinkuin mekin", sanoi valtionhoitaja.
"Ratsastakaa edeltä, herra ritari!"

Näitä sanoja seurasi silmäys herra Juhana Maununpoikaan, joka riensi
täyttämään käskyä ja lasketti täyttä nelistä eteenpäin.

Silloin kuului naisen kirkaisu.

"Seuraa häntä, Esbjörn!"

Nämä molemmat kohtasivat merkillisen näyn, kun he muutamain
minuuttien kuluttua tulivat muutamaan metsän aukeamaan.

Kaksi miestä tahtoi vetää mukanaan nuoren naisen, joka pani vastaan,
minkä suinkin voi; hänen huutonsa se oli kuultu.

Mutta hieman loitompana istui ratsullaan sangen nuori ja kaunis
neitsyt. Hän näytti kovasti kiihtyneeltä, hänen silmänsä melkein
leimusivat ja sieraimet laajenivat nopeasta hengityksestä.

"Tuollaiselta täytyisi sodanjumalattaren näyttää", ajatteli ritari
ensi näkemältä.

"Päästäkää hänet!" käski neitsyt viitaten tyttöön, joka vaikeroiden
makasi maassa.

"Hän on minun lapseni ja minä teen häneen nähden mitä haluan",
vastasi vanhempi miehistä.

"Hän on antanut tytön minulle, ja sen on tultava vaimokseni", lisäsi
nuorempi ja koetti nostaa tyttöä pystyyn.

Mutta tyttö kirkui ja rimpuili vastaan.

"Olette kurja raukka, Turo, kun tahdotte väkipakolla ottaa itsellenne
vaimon", sanoi neitsyt halveksivasti.

Mies päästi tytön ja kääntyi päin. "Siten ei ole vielä kukaan minua
nimennyt", sanoi hän.

"Minä teen sen!"

Hän lähestyi neitsyttä, hitaasti, hiipien, muistuttaen metsän
petoa, joka valmistuu hyökkäykseen. Neitsyt katseli häntä yhä yhtä
pelottomasti ja uhkaavasti kuin ennenkin.

Ritari ja Esbjörn olivat tähän asti jääneet huomaamatta. Nyt ratsasti
edellinen nopeasti esille.

"Pois täältä!" huusi hän ja ohjasti hevosensa Turon ja nuoren
neitsyen väliin.

"Kuka te olette?" kysyi neitsyt hämmästyneenä.

"Kaunis neitsyt, minä..."

"Joka pyytämättä sekaannutte toisten asioihin", lisäsi hän ylpeästi.

"Minä luulin..."

"Kai niin, etten voisi itse selviytyä... Kiitos vain!" Näin sanoen
käänsi hän ratsunsa ja käänsi siten kasvonsa ritarista. "Tulkaa
tänne, Turo", sanoi hän.

Mies lähestyi nöyrästi. Alla silmin kuunteli hän neitsyen nuhteita.

Oli mahdotonta kuulla sanoja, mutta punasta, joka läikähteli syntisen
kasvoilla, saattoi ritari ymmärtää, ettei neitsyt säästänyt kovia
sanoja ja soimauksia.

Sillävälin oli pieni parvi lähestynyt. Sen nähdessään näytti neitsyt
joutuvan hyvin kummiinsa, mutta sattumalta osuivat hänen silmänsä
Sten Stureen, ja hän huudahti iloisella hämmästyksellä:

"Valtionhoitaja!"

"Ja ken te olette, kaunis neitsyt?"

"Ettekö tunne minua?"

"Anna Bjelke!"

"Niin vain!" huudahti hän iloissaan.

"Umpusta on niin nopeasti puhennut ruusu, että pelkäsin erehtyväni."

"Miten tulette tätä tietä?"

"Eksyimme oikealta."

"Tuolta vasemmalta löydätte suuren maantien Viipuriin; minä tulen
heti jälestä."

Hän punastui hieman, nähtävästi olisi hänestä ollut mieluisempaa, jos
he olisivat menneet edeltä.

Tytön isä seisoi vielä samalla paikalla; hänen kasvoillaan oli
lohduton, välinpitämätön ilme; tuskin oli hän luonut katsettakaan
ratsumiesparveen; muljottavat silmät olivat aivan kuin naulatut
maahan.

Tyttö makasi liikkumatonna paikoillaan.

Nuoremmalla miehellä, sulhasella, oli jotakin väijyvää katseessaan
ja olennossaan; katseli kaikkea ja kaikkia tuskin kääntäen päätään;
kuitenkin lähestyi hän huomaamatta heimolaisiaan.

Esbjörn oli laskeutunut ratsailta; hän kulki miehen jälestä; kukaan
ei voinut käsittää syytä siihen. Silloin kumartui sulhanen äkkiä
maahan. "Nouse pois, Outi", sanoi hän; "puhelkaamme asiasta lähemmin."

Tyttö kohotti päätänsä ja varasi hänen ojennettuun käteensä; mutta
samassa sieppasi hän tytön syliinsä ja olisi ollut poissa, jollei
Esbjörn olisi sitä estänyt. Syntyi painiskelu; tyttö liukui jälleen
maahan, mutta miehet taistelivat aivan kuin henkensä edestä.

Eivät mitkään huudot, eivät mitkään kiellot ottaneet auttaakseen.
Esbjörn, joka oli ryhtynyt taisteluun suurella tyyneydellä, jatkoi
sitä lisääntyvällä innolla, ja suomalainen punoutui hänen ympärilleen
ikäänkuin ei aikoisi päästää otettaan ennenkuin vihollisensa
surmattuaan.

Sten Sture ei tahtonut menettää uskollista palvelijaansa, eikä hän
tiennyt miten vapauttaisi hänet. Piispa sanoi, että se oli kaunein
kaksintaistelu mitä hän oli milloinkaan nähnyt, ja arveli, että olisi
vahinko sitä keskeyttää.

Vanha suomalainen oli vihdoinkin saanut silmänsä maasta; hän seurasi
taistelua ahnain katsein.

Anna Bjelke oli hypännyt alas ratsailta ja hänellä näytti olevan hyvä
halu lähestyä taistelevia, mutta Outi pidätti häntä siitä.

Samassa syöksyi vanha nainen metsästä esiin; yksi ainoa katse, ja
hän heittäytyi suin päin taistelevain väliin, huudahtaen: "Poikani,
poikani!"

Silloin päästi suomalainen otteensa. "Äiti, mitä täällä teet?" sanoi
hän.

"Etkö ollut luvannut..."

"En voi elää ilman häntä!"

"Eikö tyttö ole ostettu?"

"On kyllä!"

"Ja maksettu!"

"Runsaalla mitalla."

"Silloin on hän sinun!"

"Hän ei tahdo!"

"Hänen täytyy!"

"Minulla on liian monta vastassani!"

Nainen silmäili ympärilleen. Nopea katse lennähteli yhdestä toiseen,
kunnes se lopulta pysähtyi Outiin, joka yhä edelleen piteli kiinni
Anna Bjelkestä. Tämä pani suojelevasti kätensä tytön pään päälle.

"Tällä kertaa ovat _he_ vahvemmat", sanoi nainen pojalleen. "Toisella
kertaa on vuoro meidän... Tule, lähtekäämme!"

Koko ratsumiesparvi oli laskeutunut ratsailta; muutamat palvelijat
ottivat Esbjörnin huostaansa.

Naisen sanoihin: "Tule, lähtekäämme!" vastasi Sten Sture käskevästi:
"Ei vielä!" Sen jälkeen kääntyi hän isään ja kysyi: "Onko totta, mitä
nainen sanoo, että olet myynyt lapsesi?"

"Hädän tähden!"

"Mikset tehnyt työtä?"

"Olin sairas."

"Ja hän?"

"Hän hoiti minua."

"Mitä sait korvaukseksi!"

"Puolikon jauhoja."

"Oliko siinä kaikki?"

"Kaikkiko?" matki mies. "Sainhan rikkaiden tavoin syödä leipää koko
talven. Se ei ainoastaan pelastanut henkeäni, se teki minut terveeksi
jälleen."

"Suostuitko sinä kauppaan?" kysyi Sten Sture sitten nuorelta tytöltä,
joka nyt seisoi isän vieressä.

"En siitä tiennytkään."

"Moiset asiat eivät hänelle kuulu", puuttui eukko puheeseen.

"Hän tiesi, että rakastin häntä!" puuskahti Turo. "Ja sinä tiesit,
etten sietänyt sinua!"

"Tyttö kysyi minulta, miten maksaisimme jauhot, ja minä vastasin:
'Aikapahan tuo neuvot'", puuttui vanha isä puheeseen. "En ikinä
uskonut, että tyttö tuottaisi häpeää isälleen!"

Tyttö kohotti pelästyneenä katseensa; hän oli ilmeisesti
epätietoinen, mitä hänen oli tehtävä.

"Ettekö tiedä, että ihmiskauppa on kielletty?" kysyi ritari ankaralla
äänellä.

Eukko sai sanoiksi: "Vaihtokauppa on tavallinen!"

"Ainoastaan kauppatavaroilla."

"Olen perehtynyt lääketaitoon ja näin, että hän menehtyisi, vanha
mies. Poikaani vaivasivat lemmentuskat, ja vaikka Outi on ainoastaan
köyhä tyttö, päätin tehdä hänet miniäkseni."

"Ja silloin houkuttelitte minua jauhoilla!"

"Enkö sanonut teille, etten koskaan menisi hänelle hyvällä?" huudahti
Outi.

"Sentähden keitin lemmenjuoman! Voi minua, että sen tein!" huudahti
eukko ja repi harmaita hiussuortuvia, jotka peittivät hänen päätään.

"Lemmenjuoman?" kysyi Outi kummissaan. "Minä join sen, eikös niin?"
kuiskasi poika. "Tulit huoneeseen ennen häntä ja tyhjensit sen
tietämättäni."

"Oi, äiti, äiti!"

"Mutta hänen on tultava sinulle", huusi eukko, "tai saa isä maksaa,
mitä on saanut."

"Mikä oli jauhojen hinta?"

"Kymmenen äyrityistä!"

"Kas tuossa!" sanoi ritari. "Siinä on rahat." Hän pani ne eukon
käteen.

"Mutta isän lupaus?" sanoi eukko epäröiden.

"Siitä hän on vapaa", vastasi ritari.

Eukko katsoi sääliväisesti poikaansa.

Tämä oli oikea epätoivon kuva, samalla kuin hänen veriset kasvonsa ja
revityt vaatteensa näyttivät melkein hirvittäviltä.

"Meillä ei ole enään mitään oikeutta", sanoi Turo.

"Mutta minä vihaan häntä viimeiseen hengenvetooni!" kirkui eukko
ja meni nyrkki sojossa kohden Outia, joka ilmeisellä ilolla oli
kuunnellut sananvaihtoa. Eukon uhkaavat sanat kuullessaan väistyi hän
arasti syrjään.

Jos joku olisi kaiken tämän aikana tarkannut Anna Bjelkeä, olisi
hän huomannut, kuinka neitsyen rypistyneet kulmat ilmaisivat mitä
suurinta tyytymättömyyttä. Nyt ei hän voinut kauemmin vastustaa
kärsimättömyyttään. "Turo!" huusi hän.

Tämä kohotti katseensa häneen toivottoman näköisenä.

"Etkö häpeä, mies mukamas, moista kurjaa heikkoutta! Kuinka voit
luulla kenenkään naisen ikinä rakastavan moista raukkaa?"

Asemiesten joukosta kuului hyväksymisen huminaa.

Turo punastui; hän heitti heihin pikaisen katseen ja sanoi
hämmentyneenä: "Se on lemmenjuoman syy."

"Mutta oma heikkoutesi on antanut sille tehon, jota sillä ei muuten
olisi ikinä ollut."

"Minä en voi vapautua sen vaikutuksesta."

"Voit kyllä, mutta et tahdo."

"Tahdon kyllä", sanoi Turo epäröiden.

"Eikö teillä ole tapana, että kosija antaa kihloja?"

"On!"

"Mitä sinä olet antanut?"

"Hän on alinomaa torjunut minut pois."

"Oletko tuonut hänelle mitään metsän antimia?"

"En!"

"Oletko uskaltanut henkesi ja veresi hänen tähtensä?"

"Vasta tänään!"

"Hän oli niin varma asiastaan", huomautti äiti.

"Ja sentähden osti hän tytön", virkkoi Anna halveksivasti. "Hyi, hyi,
Turo! Se on häpeä, joka sinun on pestävä pois."

"Voinko tehdä sen?"

"Jos vain tahdot!"

Ensi kerran katsoi hän suoraan Annaan ja sanoi: "Sanokaa minulle,
mitä minun on tehtävä?"

"Lupaatko myös totella?"

"Sen teen!"

"Lähde sitten heti täältä."

"Mihin?"

"Maailma on suuri!"

"Minä en kelpaa mihinkään."

"Pestaudu merimieheksi."

"Merimieheksi!" Nuoren miehen silmät kirkastuivat.

"No, etkö kelpaa siihen?"

"Kyllä, merimieheksi tahdon ruveta!"

"Ja jättää minut yksin pirttiimme!" huusi eukko.

"Teidän täytyy kärsiä rangaistus siitä syntisestä juomasta, jonka
valmistitte", vastasi Anna. "Oikeastaan saatte iloita, että poikanne
on tullut parempiin ajatuksiin. Jonakin päivänä saattaa hän palata
parempana ihmisenä."

"Onko Outi silloin..." Turo katkaisi lauseensa, mutta melkein
rukoilevina kääntyivät hänen silmänsä Annasta häneen.

"Outilla on vapautensa, hänellä kuten sinullakin, ja ensi askel,
jolla voit näyttää olevasi mies, on, ettet kysele moista."

"Tulette olemaan minuun tyytyväinen", sanoi Turo. "Tule, äiti!"

"En luota häneen", sanoi Anna valtionhoitajalle, joka seisoi häntä
lähinnä.

"Mitä tahdotte vielä tehdä?"

"Kuulehan, vaimo!" huusi Anna äidille. "Tule lähemmäksi, tahdon sanoa
sinulle jotakin."

Tämä totteli vastahakoisesti.

"Olen kai sinusta menetellyt ankarasti?"

"Hän on ainoa lapseni."

"Eikö tyttö ole hänen ainoansa!"

"Sehän jääkin hänelle!"

"Ei, tyttö seuraa minua!"

"Se on oikein."

"Mutta silloin jää isä yksin."

"Saa hyvin jäädäkin!"

"Minä en sitä soisi..."

"Ettehän vain tahtone...?"

"Kyllä, tahdon, että sinä, joka saat syödä oikeaa leipää vuodet
läpeensä, annat hänelle poikasi osan."

"Vaikka juuri heidän tähtensä menetän poikani! Ei, neitsyt sitä en
tee."

"Ajattelehan tarkoin! Jos poikasi tulee takaisin, ei hän tee sitä
sinun tähtesi, vaan tytön tähden."

Se tepsi; eukko kääntyi ympäri. Turo seisoi metsän reunassa ja odotti
häntä, mutta Outi ja hänen isänsä olivat menneet Turon luo, ja
sovinnolla puristivat he toistensa kättä.

Eukko näytti aika hämmästyneeltä ja kääntyi melkein kunnioituksella
Annaan. "Olette sangen viisas ikäiseksenne, neitsyt", sanoi hän.
"Toimikaa ja menetelkää kuten hyväksi katsotte."

Anna nyökkäsi tyytyväisenä ja meni suoraa päätä keskustelevain luo.
"Tiedättekös mitä, vaari", sanoi hän, "minua haluttaa ottaa Outi
kotiin luokseni."

Tyttö päästi ilohuudon.

Molemmat miehet näyttivät aivan pelästyneiltä.

"Jottei teidän elämänne kävisi kovin ikäväksi", lisäsi neitsyt,
"muuttakaa siksi aikaa Turon äidin luo; mitä muutoksia tapahtuu Turon
palattua, siitä on syytä puhua vasta silloin."

"Tahdotko silloin?" kysyi Turo.

"Mistä minä sen nyt vielä tietäisin!" Mutta Outi puristi hänen
kättään erotessa ja seurasi sitten iloisena neitsyttä.

"Luulenpa, että olemme tulleet ihmeiden maahan!" huudahti piispa
sillä välin. "Metsän kuningatar säätää täällä lakia alamaisilleen."

"Ja tekee sen yhtä viisaasti kuin viehättävästikin", lisäsi Sten
Sture. "Katsokaas vain, kuinka nöyrästi he näyttävät mukautuvan hänen
tahtoonsa."

Herra Juhana Maununpoika ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen
silmänsä, korvansa ja kaikki aistimensa näytti vallanneen rajaton
ihastus.

Kun neitsyt palasi takasin, säteilivät kauniit, nuorekkaat kasvot
tyytyväisyydestä. "Tämä on jo viides palvelijatar, mitä olen vuoden
kuluessa tuonut rouva äidilleni", sanoi hän nauraen; "mutta nyt
täytyy, teidän jalot herrat, mennä edeltä, sillä minä en tahdo jättää
Outia yksin jälkeen, ja satulassani ei ole tilaa kahdelle."

"Joku palvelijoistani saa antaa hänelle ratsunsa", sanoi Sten herra.
"Hän ehtii sillä perille yhtä pian kuin mekin."

Niin tapahtui, ja pieni matkue lähti sen jälkeen liikkeelle.

Valtionhoitaja ja piispa ratsastivat neitsyen molemmin puolin, mutta
aivan heidän jälestään tuli ihastunut linnanpäällikkö, herra Juhana
Maununpoika.

"Teettekö useinkin tällaisia uskaliaita retkiä?" kysyi Sten Sture.

"Minulla ei ole vähintäkään pelättävää", vastasi neitsyt.
"Luultavasti metsän hengettäret suojelevat teitä", lisäsi piispa.

"Lankoni, jalo herra Tönne Erikinpoika sanoo, että sen tekee nimitys,
joka on annettu minulle."

"Ja kuinka se kuuluu?"

"A.B."

"A.B.!" toisti Sten Sture.

"A.B!" huokasi Juhana Maununpoika.

"Mitä se merkitsee?"

"Sitä en tiedä, enkä sitäkään kuka sen on minulle antanut, mutta
sillä nimellä olen tunnettu laajalta ympärinsä, sanotaan", lisäsi
Anna neitsyt nauraen.

"Siitä saimme jo Turussa todisteen", sanoi Sten herra ja heitti
katseen taakseen syvästi punastuvaan Juhana Maununpoikaan.

"Se täytyy teidän toisella kertaa kertoa minulle", sanoi Anna.
"Sallikaa minun nyt näyttää teille ne Saimaan kanavan kaivokset,
jotka jalo isäni alotti."

Ja hän näytteli kaivantoa melkein kunnioituksella ja puhui sitten
siitä suuresta hyödystä, mitä työllä oli tarkoitettu.

Keskustelun vielä jatkuessa oli ehditty lähelle linnaa. "Tulette
väärältä päin, jalo herra", sanoi Anna Sten Sturelle puolustellen;
"lankoni on lähtenyt länteen päin teitä vastaan."

"Minulle on yhtä mieluista, että ensin saan tervehtiä teidän rouva
äitiänne ja Tönne herran jaloa emäntää."

"Suuri kiitos; mutta juhlalliset vastaanottajaiset?"

"Niistä mielelläni luovun!"

Mutta samassa paukkuivat tykinlaukaukset valleilta; joku oli
huomannut lähestyvän parven. Linnanportit lennähtivät auki ja pian
oltiin suurella pihalla.

Gunilla rouva ja nuori linnanrouva riensivät ottamaan kunnioitettua
vierasta vastaan; linnanpäällikkökin oli kuullut laukaukset ja palasi
takaisin täyttä neliä, suuren ja loistavan parven seuraamana.

Monet suomalaiset herrat olivat liittyneet häneen saadaksensa
tervehtiä uutta valtionhoitajaa, ja Sten Sturella oli pian
ympärillään suuri joukko vakavia miehiä, jotka tahtoivat hänen
kanssaan neuvotella maan asemasta.

Heistä kaikista oli Venäjä kuin lumivyöry, joka uhkasi peittää koko
maan, eikä heistä ollut mikään tärkeämpää kuin että se saataisiin
käännetyksi uusiin uomiin. Kun sentähden Sten herra sanoi heille,
että hän oli saapunut niiden sotaisten suunnitelmien johdosta, joita
hän pelkäsi erittäinkin Tanskan kruununprinssin hautovan, jo tietäen,
että Tanskan toimenpiteet aina alkoivat liitolla Venäjän kanssa,
ja että hän nyt tahtoi nämä tehdä tyhjiksi uudella rauhanliitolla
itäisen naapurin kanssa, silloin olivat kaikki suomalaiset herrat
sitä mieltä, että se oli viisaasti toimittu, ja kun he erosivat
hänestä, tuumivat he keskenään, että harvoin kai oli niin nuori herra
osoittanut niin suurta neuvokkuutta.

Herra Juhana Maununpoika oli ennaltaan tuttu Gunilla rouvan kanssa,
ja se ihailu, mitä ritari osoitti hänen nuorelle tyttärelleen, ei
lainkaan vähentänyt sitä osanottoa, jolla Gunilla rouva kuunteli
vanhaa tuttuaan.

"Voin hyvin sanoa", virkkoi ritari, "että olen kuin runko, jonka
kaikki oksat kuivuvat; se onneton ennustus, joka on lausuttu
suvustani, uhkaa täyttyä."

"Onhan teillä kaksi poikaa?"

"Jotka molemmat ovat päättäneet olla menemättä naimisiin."

"He voivat tulla toisiin ajatuksiin."

"Sellainen oli heidän äiti vainajansa korkein ja hartain toivo. Sen
täyttyminen riippuu kai teistä, jalo rouva."

"Minusta?"

"Ja teidän kauniista tyttärestänne."

"Anna on vielä hyvin nuori."

"Viehkeämpää neitsyttä en ole nähnyt, ja hänen reipas, raikas
olentonsa täytyy ihastuttaa jokaista."

"Aikapahan näyttää, herra ritari."

"Jos nyt jollakin verukkeella saisin nuorimman poikani, Åken,
matkustamaan tänne?"

"Onko hän yhtään velipuoleensa, tuohon nuoreen sankariin, ritari Åke
Hannunpoikaan?"

"Sama sydämen hellyys on molemmilla, mutta viimeksimainitulla ilmenee
se enemmän luonteessa. Suurin onni, mikä häntä voisi kohdata, olisi,
jos hän saisi niin jalon emännän kuin teidän tyttärenne."

Gunilla rouva istui kotvan ajatuksissaan. "Anna on nuorin ja voinpa
sanoa rakkain lapseni", virkkoi hän. "Melkein kuin ihmeellä pelastui
hän kolmivuotiaana väkivaltaisesta kuolemasta; onko minun jätettävä
hänet alttiiksi niille vaaroille, jotka uhkaavat...?"

"Tarkoitatte kai, jalo rouva, jos hän yhdistää kohtalonsa
Engelbrektin murhaajan pojanpoikaan?"

"Anteeksi, tämä on kipeänarka asia. En kiellä, että ennustus, josta
puhutte, herättää minussa pelkoa. Mutta toiselta puolen kunnioitan
teitä ja poikianne suuresti, ja jos nuoret mieltyvät toisiinsa,
kieltää minua velvollisuus ja omatunto asettamasta esteitä heidän
tielleen."

"Kiitos! Unhotatte toisen mahdollisuuden: että neitsyt on kutsuttu
pelastavaksi enkeliksi suvullemme."

"Hänen jalolle isävainajalleen olisi se varmaan ollut mieleen."

Kaksi päivää valtionhoitajan tulon jälkeen saapuivat venäläiset
lähettiläät.

Alinomainen riitakysymys rajanmääräämisestä herätettiin taasen
eleille, mutta Sten herra todisti oikeutensa niin hyvillä syillä
ja esitti sellaisella menestyksellä molemminpuoliset edut, jotka
koituisivat molempain maiden hyväksi, jos voitaisiin sopia
pysyväisestä rauhasta, että venäläiset lähettiläät suostuivat
sopimukseen, jonka seuraavana vuonna oli suuriruhtinas itse
vahvistava yhdessä niiden lähettiläiden kanssa, jotka valtionhoitaja
tätä tarkoitusta varten sitoutui lähettämään Moskovaan.

Mutta niin hyvään päätökseen ei päästy pian; kahden viikon ajan
pidettiin päivittäin neuvotteluja, ja niiden jatkuessa silmäilemme
hieman ympärillemme Viipurissa.

Outista oli tullut Annan palvelijatar, eikä hän näyttänyt lainkaan
kaipaavan sitä hurjaa metsäelämää, jota oli tähän asti viettänyt.
Myrskyisellä ilolla hän vaihtoi köyhän pukunsa ja tuohivirsunsa
niihin käytettyihin vaatteihin, jotka Anna antoi hänelle, ja ihaillen
katsoi hän sitä kaunista kuvaa, joka lähteestä heijastui. Koko
linannväki näytti olevan samaa mieltä, ja naisekas miellytyshalu
nautti täysin siemauksin helposti saavuttamistaan voitoista.

Mutta Esbjörniin hän pani erityistä arvoa; kun hän kiitti tätä
pelastuksestaan, loi hän katseita, jotka kävivät läpi rehellisen
saksalaisen luiden ja ytimien, mutta kuitenkaan ei tämä karttanut
tulta, vaan kärpäsen tavoin etsi jokaista tilaisuutta palaakseen.

Viikkokausi Viipuriin saapumisen jälkeen syöksyi Outi eräänä aamuna
varhain nuoren valtijattarensa luo ja heittäytyi hänen jalkoihinsa.

"Älkää antako heidän viedä minua täältä!" huudahti hän epätoivoissaan
ja kyynelsilmin.

"Kenen? Keiden?"

"Isäni ja Turon; he tulevat molemmat!"

"Luultavasti sinun puheillesi."

"Ei, minä en tahdo... Minua pelottaa."

"Niin kiittämättömäksi et saa osoittautua! Minä menen ottamaan heidät
vastaan, mutta sinä tulet heti, kun kutsun."

Nuori neitsyt meni ja kuunteli kärsivällisesti vanhuksen valitusta,
kuinka hän kaipasi tytärtään.

"Eikö teillä ole hyvä ilman häntäkin?" kysyi Anna.

"Kyllä, mutta Saara muori tarvitsee häntä."

"Hänen mielestään", puuttui Turo puheeseen, "voisi Outi tulla kotiin,
kun minä lähden pois".

"Se pitäisi hänen sanoa itsensä."

Anna lähetti häntä noutamaan, mutta kuinka hän kummastuikaan
nähdessään Outin vanhoissa ryysyissään ja tukka vanukkeissa.

Hän tervehti molempia miehiä yhtä arasti ja vieraasti kuin hänellä
oli ennen tapana ja kertaakaan kohottamatta silmiään.

_He_ eivät siitä hämmästyneet, mutta Anna sitä enemmän; Outi näytti
hänestä olevan oikea taituri teeskentelyn alalla, ja sellainen
ei häntä miellyttänyt. Hän jätti heidät yksin, jottei näyttäisi
tahtovansa vaikuttaa päätökseen, joka oli tehtävä, ja vakuutettuna
siitä, ettei Outi millään syillä antaisi taivuttaa itseään.

Kun hän palasi hetken kuluttua, löysi hän Outin itkemästä ja molemmat
miehet sangen kiihtyneinä.

"Hän ei tahdo!" huudahti vanhus.

"Vaikka olen luvannut hänelle, etten palaa koskaan takaisin", lisäsi
Turo.

"Jolleipä olisikaan muuta!" nyyhkytti Outi.

"Vaiti!" jupisi ukko.

"Etkö juuri sillä ehdolla saanut sitä tietoosi!" liitti Turo
kuiskaten.

"Mutta minä tahdon ja minun täytyy sanoa se!" huudahti Outi. "Teitä
uhkaa suuri vaara, jalo neitsyt."

"Minuako?" kysyi Anna kummissaan.

"Äiti tahtoi sanoa sen Outille, jotta hän sitten voisi varoittaa
teitä", virkkoi Turo.

"Miksei hän voi itse sanoa sitä minulle?"

"Siksi, että siitä on tullut sana matkojen takaa."

"Uhkaavasta vaarastako?"

"Siitäkin."

"Kuules nyt, Turo, en siedä moista salamyhkäistä puhetta; mitä aiotte
minulle sanoa, on janottava suoraan."

"Mustalaisiahan niitä on tullut."

"Teillekö?"

"Ne eivät tohdi tänne."

"Ja nyt tahtoo Saara muori, että minun on povuutettava."

"Ei, he sitä tahtovat!"

"He tuntevat siis minut?"

"Siltä kuulostaa."

"Rouva äitini ei rakasta moista, ja ilman hänen suostumustaan en mene
heidän luokseen."

"Juuri siksi olisi Outi voinut tulla puolestanne."

"Täytyyhän minun!" huudahti tyttö.

"Mikä pakottaa?" kysyi Anna.

"Eivätkö he sano, että teitä uhkaa suuri vaara, ja kuinka voin
silloin epäillä?"

"Sanon kuten on", puuskahti ukko. "Saara muori tietää, että noituus
on kielletty, ja kun hän antautuu niin suureen vaaraan, olisi siitä
paras palkkio saada Outi takaisin."

"Miksette sano, että se on minun tähteni?" lisäsi Turo katkerasti.

"En sano muuta kuin minkä tiedän."

"Mutta kuinka voi povariakka ennustaa kohtaloni, kun en itse ole
läsnä?" kysyi Anna uteliaasti.

"Outi ottaisi mukaansa jonkin vaatekappaleen, jota olette pitänyt
edellisenä päivänä."

"Määräsikö hän jonkun varman ajan?"

"Tänä iltana seitsemän aikaan, silloin on alakuu alimmillaan."

"Täytyykö minun tulla yksin."

"Saatte ottaa mukaanne niin monta kuin haluatte."

"Sanokaa sitten, että jos saan äitini suostumuksen, niin tulen
varmasti."

Kun molemmat miehet olivat menneet, riensi Outi muuttamaan pukuaan,
Anna taasen meni äitinsä luo; siellä tapasi hän sisarensa ja herra
Juhana Maunonpojan; näille kertoi hän nyt, mitä oli tapahtunut ja
lisäsi, että hän tahtoi mielellään noudattaa kutsua.

Mutta Gunilla rouva ei ollut siihen lainkaan halukas.

Silloin kertoi Juhana herra mustalaismatkueesta, joka oli tavattu
matkalla Satakunnan lävitse, ja lisäsi, että yhtä yksinkertaisia kuin
he olivat olennoltaan, yhtä ihmeellisiä olivat heidän ennustuksensa.

"Antakaa minun mennä!" pyysi Anna innokkaasti.

"Ajattele, mille vaaroille antaudut alttiiksi!"

"Minun ei tarvitse mennä yksin."

"Ettekö tahdo sallia, että minä tulen saattajaksenne, jalo neitsyt?"
kysyi ritari.

"Tahdotteko tosiaankin?"

"Totisesti olisi se minulle suuri ilo."

"Silloin ette kai epäröi, rakas äiti?"

"Menkää sitten, mutta muistakaa, että minä lasken tunteja teidän
palaamiseenne saakka."

Aikaisin aamupäivällä lähdettiin taipaleelle. Annan ja ritarin mukana
seurasi muuan neito ja kolme palvelijaa, paitsi kahta opasta; oli
kolme peninkulmaa taivallettava ja tie oli paikoittain kehno ja
vaivalloinen.

Anna oli ilosta poissa suunniltaan; hän kertoi ritarille, että hän
oli aina halunnut povuuttaa, mutta hänen äitinsä ei ollut sitä
sallinut; nyt oli hänen ritaria kiittäminen siitä ja halusi voivansa
osoittaa, kuinka kiitollinen oli.

"Jahkahan nyt ensin nähdään, miten tyytyväinen olette ennustukseen!"
sanoi ritari.

"Kuinkas te olitte ennustukseenne?" kysyi Anna. "Se oli minusta aivan
liian arvoituksellinen."

"Ettekö voi sanoa sitä minulle?"

"Te epäilisitte sanojani."

"Miksi moista luulette?"

"Minulle ennustettiin, että A.B. päättäisi sukuni kohtalon."

"A.B. -- sehän olen minä!"

"Sen olette jo sanonut minulle!"

"Mutta silloin -- silloin...?"

"Siksi voisin uskoa, että meidän kohtaloltamme näkymättömät siteet
vetävät yhteen."

Anna ei vastannut, hän painoi kannukset ratsun kylkiin ja lasketti
sylen verran edelle.

Ritari antoi hänen tehdä mielensä mukaan. "Minun ei olisi pitänyt
sanoa sitä hänelle", ajatteli hän.

Mutta puolentunnin ratsastuksen jälkeen hiljensi Anna ratsuaan, niin
että se jälleen tuli ritarin ratsun rinnalle. "Voitteko antaa minulle
anteeksi?" kysyi hän.

"Minkä? Ettehän ole mitään rikkonut!"

"Olen pahoin palkinnut teidän hyvyytenne, että tulitte mukaan; mutta
teidän sananne tuntuivat minusta kummallisilta."

"Se ei minua kummastuta."

"Nyt alkaa minua pelottaa, mitä povariakka on sanova... Ajatelkaas,
jos hän sanoisi -- samaa."

"Kääntykäämme takaisin!"

"Pelkäättekö?"

"Niin, että teidän otaksumisenne kenties toteutuu."

"Ettekö tahdo sitä?"

"Teidän tähtenne!"

"Voiko välttää kohtaloaan?" kysyi Anna katsoen tutkivasti ritariin.

"Sitä en tiedä."

Samassa pelästyi Annan ratsu jotakin putoavaa oksaa, nousi
takajaloilleen ja oli heittämäisillään maahan ratsastajattarensa,
joka oli aivan valmistumaton niin nopeaan liikkeeseen. Ritari tapasi
onneksi kiinni suitsista ja tyynnytti muutamin sanoin säikähtyneen
hevosen, ennenkuin antoi ohjakset takaisin nuoren tytön käsiin.

"Konsanaan en ole käyttäytynyt niin tuhmasti", sanoi Anna punastuen
häpeästä. "Nyt olette tosiaankin osoittanut olevanne kohtaloni."

"Paremman ja kauniimman tahdon teille valmistaa."

Oli jo pimeä, kun he saapuivat Saara muorin tuvalle, mutta
tervassoihtuja oli kiinnitetty useihin paikkoihin, niin puihin tien
varteen kuin ulkopuolelle tuvan seiniinkin. Useita henkilöitä näkyi
liikuskelevan tuvan ympärillä ja ritari huudahti äkkiä:

"Näettekö nuo tuohipukuiset olennot, ne ovat samat, jotka ennustivat
meille Satakunnassa."

"Onko se mahdollista?"

"He eivät ole vielä meitä nähneet; ratsastakaa yksin perille, minä
jään tänne ja tulen perästä."

Anna nyökäytti hyväksyvästi päätänsä ja riensi noudattamaan neuvoa.
Kun hän pysähdytti ratsunsa tuvan oven eteen, seisoi tuohipukuinen
nainen hänen edessään. "Terve tuloa!" sanoi hän.

"Kiitos!"

"Jalo neitsyt, mihin olette jättänyt seuralaisenne?" kysyi nainen
sitten.

"Onhan minulla useampiakin, kuten näette!" Ja Anna viittasi
palvelijaparveen, joka lähestyi.

"Jollei heitä ole useampia kuin nämä, täytyy teidän sydämenne olla
niin kiintynyt johonkin toiseen kuvaan, että seuraa tieten tai
tietämättänne mukana, mihin ikinä menettekin!"

"Alatteko jo ennustuksenne?" kysyi Anna, joka koetti pysyä tyynenä.

"Hetki on käsissä ja minä tunnen hengenvoiman täyttävän mieleni",
huudahti akka tarttuen nopeasti Annan käteen ja vieden hänet mukanaan
tupaan. Täällä olisi ollut aivan pimeää, jollei lattialla olisi ollut
pata, josta leimusi sinertävä liekki, mikä levitti ihmeellistä loimoa
huoneeseen.

"Kas, kas! Tuli on syttynyt itsestään, tulkaa katsomaan, mitä kohtalo
on määrännyt osaksenne!"

Ja hän ojensi hänelle pienen pikarin ja sanoi ihmeellisellä
tenhoäänellä: "Juokaa!"

Mutta Anna ei tahtonut, hän työnsi sen luotaan. Silloin sattui hänen
katseensa tietäjättären silmiin, hän tunsi että tämä sai sellaisen
vallan hänen ylitseen, että sitä oli mahdoton vastustaa; hän tahtoi
kääntää pois silmänsä, mutta tahtomattaan kääntyivät ne takaisin ja
ulkoa kuului ihmeellinen yksitoikkoinen laulu... Huoneeseen levisi
melkein huumaava lemu, ja noidan silmät suurenivat suurenemistaan,
yhä pelottavammaksi kävi ääni, joka huusi hänelle: "juokaa, juokaa!"

Hän tahtoi pudottaa pikarin lattiaan, mutta se ikäänkuin tarttui
hänen käteensä, hän ei voinut sitä pudottaa, ja yhä hurjemmin kaikui
joiunta ulkona, yhä tenhoavammin valtasi hänet uhkaava katse ja
huoneen jokaisesta nurkasta tuntui kuuluvan huutoja: "Juo, juo!"

Ja hän vei juoman huulilleen ja joi!

Sillä oli mieto yrtinmaku, se täytti hänet ihmeellisellä
sulotunteella ja hänen täytyi tyhjentää pikari pohjilleen. Hänen
tietämättään sulkeutuivat hänen silmänsä, hän ei nukkunut, ei
kaatunut, oli kuin ilma itse pitäisi häntä pystyssä, sillä
mitään kosketusta ei hän tuntenut... Vihdoin saattoi hän raottaa
silmäluomiaan... Noita oli poissa... laulu oli vaiennut... hän seisoi
yksin huoneessa, mutta kattilasta, joka oli lattialla, nousivat
siniset liekit yhä korkeammalle ja korkeammalle...

Silloin huomasi hän niiden joukossa punaisen liekin, joka ikäänkuin
levittäytyi ja kietoutui toisten ympäri, näyttäen ikäänkuin pyrkivän
muotoon pukeutumaan. Mutta siniset liekit eivät sitä sallineet, ne
rimpuilivat silminnähtävästi vastaan, ne lieskahtelivat Annaa kohden
vilahdellen ihmiskasvojen hahmossa, ja ne huusivat kaikki hänelle:
"Sovitusta, sovitusta!"

Samassa oli kuin punainen liekki herpautuisi, se vaipui kasaan, ja
siihen sukeutui ihmispää, joka pisti esiin verilätäköstä. Sekin
kiinnitti katseensa Annaan ja huusi: "Sovitusta, sovitusta!"

Muuten niin rohkea tyttö tunsi sanomatonta kauhua, mutta hänen
ponteva luontonsa voitti lamaannuksen ja hän kysyi: "Mitä minun on
tehtävä?"

Hälvenikö lumous vai mikä sai aikaan, että hänen ympärillään tuli
aivan pimeää? Hän ei tiennyt enää, oliko se totta vai ainoastaan
unta, että hän oli näkevinään vanhan ritarin, joka sanoi, että hänen
sukuaan painoi suuri verivelka; ketään suvun jäsenistä ei oltu
löydetty ansiokkaaksi pesemään sitä pois; hän, Anna, voi sen tehdä,
jos tahtoi uhrata kaiken maallisen ilon ja onnen niin jalon tehtävän
tähden.

"Mitä on minun tehtävä?" kysyi Anna uudelleen.

"Kulkekaa sitä tietä, joka eteenne aukeaa, menkää emännäksi sille,
joka ensiksi teille kätensä ojentaa!"

Ritari puhui edelleen sodasta ja vainosta, suuresta jalosta teosta,
jota Annalta odotettiin ja joka oli maksava velan isänmaalle. Mutta
hän muisti sitä ainoastaan pilkahduksittain; nyt oli hänen todellakin
täytynyt kaatua ja sen jälkeen vaipua syvään uneen, sillä hän heräsi
siihen, että kuuli Saara muorin sanovan:

"Nyt, neitsyt, on aika nousta!"

Kun hän katseli ympärilleen, havaitsi hän makaavansa pehmeällä
sammalvuoteella; aamuaurinko loisti tuvanovesta sisään, kun sen
samassa ulkoa avasi herra Juhana Maununpoika.

"Kaikki hyvät henget olkoot kiitetyt siitä, että olette jälleen terve
ja reipas!" sanoi hän mennen lähemmäksi.

Anna pani hymyillen kätensä hänen käteensä ja nousi vuoteesta, mutta
yhtä nopeasti tempaisi hän sen takaisin muistaessaan uniritarin
ennustuksen; hän oli itse ainoastaan kuudentoista vuotias, ja
viisikymmeninen, kuten Juhana Maununpoika, ei hänen tuleva herransa
saanut olla.

Kun ritari ei aavistanut hänen ajatuksiaan, ei hän myöskään voinut
arvata syytä kiihkeään liikkeeseen.

Hän kertoi, kuinka oli pitkän odotuksen jälkeen vihdoinkin tullut
metsästä esiin; mustalaiset olivat tervehtineet häntä kuten vanhaa
tuttavaa, mutta neuvoneet, että neitsyt oli jätettävä rauhaan
seuraavaan aamuun saakka, kolmanteen kukonlauluun.

"Minä lähetin heti palvelijan ilmoittamaan äidillenne", lisäsi hän,
"ja itse olen todellisen ritarin tavoin valvonut, ettei mitään pahaa
teille tapahtuisi."

Anna kiitti häntä, mutta hän voi töin tuskin palata tavalliselle
reippaalle tuulelleen. Vähitellen onnistui se hänelle, ja silloin
sanoi hän Saaralle, että häntä kovasti kadutti kun oli tullut
povuuttamaan; eivät mustalaisetkaan olleet siitä suurin hyötyneet,
kun hän oli yhtä vähän antanut kuin hekään pyytäneet häneltä mitään.
He odottivat kai jossain läheisyydessä?

"Ei", vastasi puhuteltu. "He ovat lähteneet täältä eivätkä kyllä
palaa koskaan."

"Eiväthän he vain liene tulleet minun tähteni?"

"Ei kaikkea maailmassa tehdä viheliäisen voiton janosta", vastasi
Saara. "Heillä ovat heilläkin jumalansa, jotka sanovat: 'Menkää!' ja
he menevät; 'Tulkaa!' ja he tulevat."

Tämä puhe ei tyynnyttänyt sitä levottomuutta, joka täytti Annan
sielun. Hän vaihtoi sentähden puheenaihetta ja kysyi, milloin Turo
lähtisi.

Mutta Saara muori halusi mieluummin, että Turo jäisi kotiin, ja hän
sanoi lopulta suoraan, että jos Outi tahtoi tulla heille, saisi hänen
vanha isänsäkin jäädä heidän luokseen, uunilla oli tilaa yllinkyllin
ja ainahan riitti leipää ja velliäkin neljälle suulle; mutta jos
tyttö niskoitteli, silloin täytyi vanhuksen lähteä tiehensä, sillä
oli kylliksi kerjäläisiä hänettäkin.

Annan silmät leimahtivat hänen tätä kuunnellessaan, mutta tyynesti ja
varmasti tuli vastaus.

"Outin isä saa seurata mukanani; Viipurissa on tietääkseni kyllin
tilaa!"

"Ja Outi?" jupisi Turo. "On isänsä luona!"

"Enkö sitä jo sanonut teille, äiti!" Eukko nyökyttelihe edestakaisin.
"Ole huoletta, poikani, minä kyllä neuvon keksin!"

"Älkää koettakokaan noutaa häntä takaisin", virkkoi Anna. "Ette
tiedä, mihin minä pystyn."

"Ole mies, Turo", sanoi ritari pannen kätensä hänen olalleen.

Sillävälin oli Outin vanha isä noussut, hän keräsi kasaan kaiken mitä
tahtoi viedä mukanaan.

"Ei!" huudahti nuorukainen kiihkeällä päättäväisyydellä. "Ei
vanhuksen ole lähdettävä, vaan minun!"

"Kun minä olen luvannut keksiä neuvon...?"

"Siitä tulee vain viekkaita juonia... Ei, nyt pidän kiinni siitä,
mitä olen sanonut..."

"Hyvin puhuttu, Turo!" huudahti Anna. "Viipurissa on juuri muuan
laiva lastattuna, seuraa sen mukana."

"Saanko minä?" kysyi nuorukainen ilosta säteillen. "Saanko tulla heti
mukaan?"

"Antaa hänen tulla", kuiskasi ritari Annalle. "Muuten asetetaan uusia
esteitä."

Anna suostui ja nyt alkoi kiihkeä näytelmä. Saara muori itki ja
parkui, uskomattomalla nopeudella poimien esiin vaatteita, kenkiä,
veitsiä ja kaikenlaisia esineitä, joita hänen mielestään pojan oli
otettava mukaan.

Tämä valitsi parhaat ja pienimmät, heitellen muut syrjään. Mukaan sai
tulla niin paljon kuin sopi tuohikonttiin, ei enempää. Oli hänellä
parempi takkikin, sen pani hän päälleen ja sanoi sitten: "Nyt olen
valmis!"

Jäähyväisiksi sanoivat äiti ja ukko vain lyhyen "Jumala siunatkoon!"
Äiti ripusti taikaesineen hänen kaulaansa, sen oli suojeltava häntä
kaikkia vaaroja vastaan.

Niin lähtivät Anna ja ritari vihdoinkin taipaleelle; Turo oli heidän
saattueensa joukossa.

Mutta neitsyen ajatukset palasivat pian siihen, mitä hän oli itse
kokenut, ne levittivät synkän pilven hänen otsalleen ja kalvensivat
ruusut hänen poskiltaan. Ritarin käytyä kyselemään, kertoi hän
näystä, kuvaili, ei ainoastaan kasvojen piirteet, vaan niiden
muodonkin, tukan värin ja kapotakin, johon ritari oli puettu, vieläpä
sinetöidyn kirjeenkin, joka oli hänen vasemmassa kädessään.

"Mutta tuohan on kantaisäni, jota kuvailette", huudahti ritari
kummissaan.

"Kanta-isän-ne..."

"Itä-Göötanmaan laamanni Boo Niilonpoika! Minulla on hänen kuvansa
Kalmarin linnassa, samoin puettuna kuin olette sanonut. Vahinko,
ettette kai koskaan tule sinne, niin että saisin näyttää sen teille."

"Niin, sitä en kai tee koskaan", sanoi Anna vetäen syvään henkeään.

"Kuitenkin tuntuu minusta ihmeelliseltä se, että minullekin on
tavallaan ennustettu teistä."

"Millä tavoin?"

"Ensin kirjaimet A.B., jotka kohtasin ja joiden sanottiin liittyvän
sukuni kohtaloon."

Anna taivutti vain päätänsä, mutta kuinka kalpeaksi hän oli käynyt,
nuori neitsyt!

"Sitten povaus."

"Povaus?"

"Samat mustalaiset, jotka kohtasitte tänä yönä, ennustivat minulle
teistä, tosin hyvin hämärin sanoin, mutta teidän omat sananne
opastivat minua... Ne antoivat minulle rohkeutta esittää äidillenne
sydämeni hartaimman toivomuksen!" Ritari oli niin kiintynyt
juttuunsa, ettei pannut merkille Annan mielenliikutusta, jota tämä ei
voinut salata.

"Mitä äitini vastasi?" kysyi Anna.

"Pelkään, ettei se häntä miellyttänyt, mutta hän suostui kuitenkin
siihen, että poikani saisivat itse tulla tänne ja koettaa onneaan;
ratkaisu on yksistään teistä riippuvainen."

Kuinka puna palasi poskille!... Hänen poikansa, sehän voisi käydä
laatuun... Hän arveli antaa etusijankin sille, joka häntä enimmän
miellyttäisi.

Lieneekö nyt kaunis aamu vai äsken heränneet iloiset ajatukset niin
rynnänneet nuoreen mieleen, mutta hän viserteli ja ilkamoi kuin pieni
laululintu, ja ritari kysyi ihastuksissaan:

"Ettekö tahdo tulla mukana Ruotsiin?"

"Valtionhoitaja on tuonut sellaisia terveisiä äidilleni Kristina
rouvaltakin."

"No, ja --?"

"En tiedä, suostuuko äiti."

"Ja te itse?"

"Minä tottelen!"

"Sama se jomminkummin?"

Kuinka Anna punastui! "Mielelläni tahdon vielä kerran nähdä vanhan
Ruotsin."

"Kiitos niistä sanoista! Pitäkää nyt minua isänne vanhana ystävänä ja
sallikaa minun kursailematta tehdä teille tähdellinen kysymys."

"Kysykää, kyllä vastaan!"

"Onko teillä ketään armasta ystävää", vastasi hän helkkyvällä
naurulla.

"Ei muita?"

"Ei niin ketään!"

"Kaikki hyvät henget olkoot kiitetyt! Antakaakin sitten minulle
sananne, että pidätte sydämenne vapaana, kunnes opitte tuntemaan
poikani."

"Entä jollen miellytä heitä?"

"Sitä en pelkää!"

"Mitä silloin tekisitte?"

"En voi ajatella mahdottomia."

"Aikapahan näyttää."

"Mutta ettekö tahdo luvata mitään?"

"Kenties pitääkseni sitä enemmän!" vastasi Anna värähtävällä äänellä,
sillä jälleen palasivat yölliset haavekuvat hänen mieleensä; eikö hän
ollut melkein lupautunut ritarille itselleen?...

Hän ei ollut tuntenut ainoastaan kauhua lausutun ennustuksen
johdosta, vaan salaista ihastustakin; kun hän seuraavana päivänä oli
yksin pienessä kamarissaan ja ajatukset esteettömästi askartelivat
menneisyydessä, silloin ei ollut maailmassa mitään onnea, jota hän
ei olisi tahtonut vaihettaa siihen ihmeelliseen, hirvittävään,
joka häntä odotti... Tuskia, katkerimpiakin kärsimyksiä tahtoi hän
kestää ainoastaan saadakseen tehdä yhden ainoan suuren teon... Mutta
millainen se olisi? Oliko hänen kannettava hehkuvaa rautaa, kuten
muinen oli tapana, tai pidettävä kättään liekkien yllä, kunnes se
kärventyi? -- --

Kamala oli se synti, jonka Maunu Pentinpoika teki, kun hän murhasi
jalon Engelbrektin, ja sentähden oli siunaus kaikonnut hänen
suvustaan; se oli muinoin suuri ja lukuisa, nyt oli jälellä vain
yksi ainoa poika. Herra Juhana Maununpojan molemmat sisaret olivat
kuolleet lapsettomina; kaksi hänen pojistaan eli vielä, mutta kansan
kesken puhuttiin yleisesti, että heihin nimi oli sammuva.

Annaa kutsuttiin sovittamaan suurta syntiä... millä tavoin?... Juhana
herra tahtoi, että hän antaisi kätensä sille hänen pojistaan, joka
häntä enimmän miellyttäisi mutta siinä ei ollut mitään uhrausta,
jotakin muuta täytyi sen siis olla; hänen täytyi antaa henkensä,
mutta minkä puolesta, minkä puolesta?

Hänen parhaallaan toistellessa samaa kysymystä, ainakin jo sadatta
kertaa, kutsuttiin hänet äitinsä luo. Tämä jätti hänen itsensä
ratkaistavaksi, tahtoiko hän mennä valtionhoitajan mukana Tukholmaan
ja jäädä talveksi rouva Kristina Gyllenstjernan luo.

Anna vuoroon kalpeni, vuoroon punastui, kuunnellessaan
kunnioittavasti ja alasluoduin silmin rouva äitiään. "Me elämme
täällä hiljaista ja yksinäistä elämää", sanoi tämä. "Tiedän hyvin,
että jalosukuiselle neitsyelle on hyödyllistä nähdä maailmaa, ja
parempiin käsiin kuin Kristina rouvan en voi sinua uskoa, kun en ole
itse kyllin vahva sinua seuraamaan enkä siskojesikaan tähden voi
tulla mukaan."

"Jos tahdotte sen lykättäväksi johonkin toiseen vuoteen, rakas
äiti..."

"Kuka tietää, onko sellaista seuraa silloin tarjona?"

"Se on totta!"

"Mielelläni tahtoisin kuitenkin tietää, kuinka se miellyttää sinua."

"_Hän_, Kristina rouva, on ratkaiseva kohtaloni", ajatteli Anna ja
vastasi sentähden nöyrästi: "Rakas äiti, minkä te hyväksi näette, se
miellyttää minua parhaiten!"

"Matkusta sitten, siunattu lapseni!" sanoi Gunilla rouva sulkien
hänet syliinsä. "Tiedän tosin, että täällä tulee hyvin tyhjää sinun
mentyäsi, mutta meidän yhteiset rukouksemme muodostavat sillan pyhän
neitsyen luo, ja hänen luonaan me tapaamme toisemme!... Miksi itket,
Anna, pelkäätkö sinä?"

"Ei, äiti, minä en pelkää mitään."

"Herra Juhana Maununpoika on sinulle sangen suopea, ja hän on
luvannut ottaa tyttäreni suojelukseensa..."

"Niin, minä tiedän..."

"Kuinka puna väreilee poskillasi, onko hän... onko hän kenties
sanonut sinulle..."

"Kaiken, rakas äiti, kaiken!" Anna vaipui polvilleen ja peitti päänsä
äidin helmaan.

"Se ei tapahtunut minun suostumuksellani", virkkoi Gunilla rouva
tyytymätönnä. "Olisin toivonut, ettet sinä olisi tiennyt hänen
suunnitelmistaan."

"Jos ne ovat saaneet rakkaan äitini hyväksymisen, on parempi, että
tunnen ne edeltäpäin."

"Sinä saat valita vapaasti!"

Kun Anna sitten lähti äitinsä luota, tunsi hän itsensä ikäänkuin
vihityksi kohtaloonsa; hän oli samana hetkenä lakannut olemasta
iloinen, huoleton lapsi; salaperäisen synkän tulevaisuuden
ajatteleminen oli hänen muutamissa päivissä kypsyttänyt naiseksi;
mutta jottei paljastaisi itseään, teeskenteli hän iloisuutta, jota ei
enää tuntenut.

Herra Juhana Maununpoika oli suurella hyväntahtoisuudella ottanut
Turon suojelukseensa; hän lahjoitti hänelle aivan uuden puvun ja
hankki hänelle pestin laivalla.

Vaikkakin Outin ensi tunne hänet nähdessään oli halu pukeutua
vanhaan pukuunsa, niin luopui hän siitä pian, ja kun hän näki
uuden merimiespuvun pukevan poikaa mainiosti, katsoi hän hyväksi
veikistellä hänellekin.

Turo ei niin helposti muutellut tuuliaan, hän rakasti Outia nyt
kuten ennenkin, mutta tytön käytös sai hänet uskomaan, että tämä oli
hänelle nyt suopeampi.

Eräänä iltana, kun Esbjörn oli mennyt alas rannalle, oli Outi
rientänyt jälestä saadakseen salavihkaa häntä puhutella, mutta
pelästyksekseen kohtasikin hän Turon.

"Tuletko minun tähteni?" sanoi Turo.

"Niin, kyllä, mutta minun täytyy heti mennä..."

"Ei mitään niin kiirettä!" Ja hän kietoi kiihkeästi käsivartensa
tytön ympärille.

"Päästä minut, Turo, aivanhan tukehdutat minut!"

"Sano pian, että rakastat minua!"

"Kyllä, kyllä!"... Hän ei tohtinut muuta.

"Lupaatko olla minulle uskollinen, kunnes tulen takaisin?"

"Kyllä, lupaanhan minä!"

"Suutele sitten minua!"

Ei nytkään Outi tohtinut kieltäytyä, mutta hän pelkäsi niin, että
Esbjörn tulisi, ja kun hän oli päässyt irralleen, juoksi hän tiehensä
minkä jaloista pääsi. Kuinka häntä pelottikaan!...

Laiva, jolle Turo pääsi, oli purjehtinut merille.

Neljä oivallista alusta odotti ainoastaan tuulta. Valtionhoitaja oli
tehnyt linnanpäällikön kanssa kaikki tarpeelliset sopimukset; hän
oli Gunillalle luvannut pitää mitä hellintä huolta hänen nuoresta
tyttärestään, joka kalpeana, mutta ihmeteltävän tyynenä sanoi
jäähyväiset sukulaisille ja ystäville.

Hemming piispa piti silmällä yksistään tuulenkäänteitä; hän myönsi
ikävöivänsä kotiin vanhaan Ruotsiin, vaikkakin oli valmis siihen,
ettei enää tulisi Suomea näkemään.

Herra Juhana Maununpojan jalot, iäkkäät kasvot säteilivät riemusta,
hänen katseensa ei jättänyt Annaa, hänen hiljaisella äänellä
vakuuttaessa itkevälle äidille, että valvoisi neitsyttä isän
hellyydellä.

Vihdoinkin kääntyi tuuli... Matkalaiset riensivät laivoihin...
Jäähyväissanat vaihdettiin, valkoiset liinat liehuivat vielä
muutamina nopeasti häipyvinä minuutteina, ja sitten ei enää näkynyt
rantaa kaivattuine ja kaipaavine ystävineen.




5.

SYNNIN PALKKA TÄYTYY HÄNEN ARMONSAKIN PITÄÄ HYVÄNÄÄN.


Isä Johannes oli pitänyt lupauksensa Sten Sturelle ja hänen
jalolle emännälleen. Tukholmasta lähti hän Stäketiin, jossa tiesi
arkkipiispan oleskelevan; mutta tämä oli sillä kertaa niin heikossa
tilassa, että se teki kaikki keskustelut mahdottomaksi.

Hurskaan miehen näkeminen näytti kuitenkin olevan hänen armolleen
sangen tervetullut. Sanotaan, että hukkuva pitää kiinni
oljenkorrestakin. Ja kun Jaakko herra pitkillä, laihoilla sormillaan
piti kiinni Johanneksen kädestä ja kuiskaten pyysi tätä jäämään
luoksensa, luki hurskas mies ylipaimenensa silmissä niin hätäisen
rukouksen, että hän olisi kuullut sitä, vaikkapa hänen Kristina
rouvalle antamansa lupaus ei olisikaan vaatinut häntä jäämään, kunnes
arkkipiispa toipui siinä määrin, että saattoi puuttua vakavaan
keskusteluun.

Tiedämme edellisestä, että isä Johannes oli ainoa hengellinen,
jota kohtaan rouva Bonti tunsi jakamatonta kunnioitusta, mikä oli
sekoitettu melkoisella pelolla. Kukaan ei ollut antanut niin suurta
arvoa hänen hyville teoilleen kuin Johannes, eikä kukaan ollut niin
ankara ripissä. Kun hän nyt sai tietää, että isä tulisi jäämään
heidän luoksensa, kenties useiksi viikoiksi, meni tosin muuan hänen
suunnitelmistaan myttyyn, mutta rouva Bontilla oli kyky yhdistää
tuuma toiseen, ja hän oli aina pyrkinyt vetämään isä Johannesta
puolelleen. Sentähden ei hän väittänytkään mitään sitä hänen armonsa
tahtoa vastaan, että isä Johannes tulisi asumaan ja oleskelemaan
arkkipiispan oman huoneen edessä olevassa huoneessa. Siellä oli
piispalla kallisarvoinen kokoelma käsikirjoituksia, ja Johannes
halusi tutustua niihin.

Pitkän vaihtelevan elämänsä aikana oli hän vähimmin kaikista
puuhaillut lukuhommissa. Hänen aikansa oli aina vienyt työ ja
toiminta, ja hänen julistamansa neuvo ja opit olivat kummunneet
ainoastaan hänen omasta rikkaasta, rakkautta uhkuvasta sydämestään.
Hänestä oli raamatun oppi yhtä yksinkertainen kuin ylhäinenkin;
hän eli kuten opettikin, ja hänen tuntemansa sielunrauha, iloinen
luottamus, jolla hän odotti vapahdusta, ei jättänyt tilaa millekään
epäilyksille.

Nyt hän jo ensi iltana otti hyllyltä muutaman vanhan, tomuisen
pergamenttikäärön. Hän sytytti lampun ja unhotti tutkistelussaan
koko maailman. Hän luki sivun toisensa jälkeen eikä tiennyt,
että yön tunnit menivät menoaan, hän eli menneissä ajoissa, luki
uskontaisteluista, joita oli taisteltu muissa maissa.

Kun hän nousi pöydän äärestä, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Hän
riensi kappeliin rukoilemaan. Jumalan omassa huoneessa täytyi hänen
kiittää häntä siitä, että hän oli antanut ihmisille sellaisen voiman,
että he olivat voineet levittää tietoa kaiken isästä ja luojasta. Hän
rukoili palavasti, että ikuinen valo valaisisi monia sydämiä, niin
että he vuorostaan voisivat levittää valoa toisille; ennen kaikkea
rukoili hän, että jos kerran ihmissielu on saanut tiedon valosta, hän
ei enää antaisi houkutella itseään pahaan ja vetäisi monia muitakin
mukanaan.

Johannes oli lukenut ainoastaan uskonsankareista, ja ne kärsimykset,
joita nämä olivat kestäneet, mutta hän pelkäsi, hän tiesi, että
myöhemmillä ajoilla oli muutakin kerrottavaa, ja hän tahtoi olla sitä
ajattelematta niin kauan kuin voi.

Hänen armonsa arkkipiispa oli viettänyt yhtä unettoman yön kuin
Johanneskin; mutta kun tämä oli elänyt muinaisten aikojen runsaissa
muistoissa, vaivasivat edellistä nykyisyys ja uhkaavat tulevaisuuden
kuvat. Pöydällä hänen vieressään oli kaksi kirjettä; toinen oli herra
Erik Trollelta, toinen hänen pojaltaan, äskennimitetyltä Linköpingin
tuomiorovastilta, joka nykyisin oleskeli Roomassa.

Edellinen kirjoitti, että hän edelleen alistui hänen armonsa
tahtoon. Hänen armonsa oli tahtonut, että hänen oli tavoiteltava
valtionhoitajanpaikkaa, ja kunnianarvoisa isä oli vastannut siitä,
että hän saisi sen. Hän ei tiennyt, miksi niin ei ollut tapahtunut;
jos hän oli tahtomattaan joutunut hänen armonsa epäsuosioon, niin
suretti se häntä suuresti, ja hän pyysi ainoastaan tietää, mitä hän
oli rikkonut, jotta hän tulevaisuudessa voisi olla varuillaan. Häntä
uskollisempaa ystävää ei arkkipiispalla ollut.

"Eikö hän sitten tiedä, että minä en voinut mitään?" ajatteli Jaakko
herra vääntelehtäen levotonna vuoteellaan; mutta ei häntä enimmän
huolestuttanut tämä kirje, vaan toinen.

Kustaa herra kiitti tuomiorovastiksi nimittämisestä; mutta hän
unhotti kaiken mikä koski häntä itseään ajatellakseen ainoastaan
hänen armoaan. Sten Sturen valitseminen valtionhoitajaksi oli
kaikkien kirkon miesten keskuudessa herättänyt niin suurta
tyytymättömyyttä, että hän vapisi ajatellessaan seurauksia. Yötä ja
päivää makasi hän rukouksissaan pyhän madonnan edessä, rukoillen
että hän tahtoisi torjua kaikki vaarat, mitkä uhkasivat Ruotsin
kirkon ylipäätä, mutta, lisäsi hän, "kuka ei tiedä, että petos ja
vilppi hiipivät pimeydessä, ja vaikkakin olen kaukana, vainuan
vaaroja kaikkialla, enkä voi kyllin kehottaa teidän armoanne
olemaan varuillaan; meillä on, Jumala paratkoon, esimerkkejä, jotka
kehottavat mitä suurimpaan varovaisuuteen."

Arkkipiispa luki ja hikoili; myrkkymalja ja tikari häämöittivät
hänen silmiensä edessä; hän vapisi henkensä tähden, kun hänellä oli
vieraita ympärillään tai hän oli yksin huoneessaan, päivin ja öin
tunsi hän samaa pelkoa. Hän ei luottanut enää edes rouva Bontiinkaan;
tämän katseessa piili pidätettyä uhkaa; nainen tiesi tai ainakin
aavisti, että hän olisi mielellään tahtonut hänestä päästä, jos vain
olisi voinut.

Isä Johannes oli kenties ainoa, jota hän ei epäillyt; sentähden tunsi
hän melkein iloa häntä nähdessään, ja hänestä tuntui lohduttavalta
ajatella, että sai pitää hurskaan papin kauemman aikaa luonaan;
mutta siitä huolimatta olivat jo ensi yönä hänen saapumisensa
jälkeen synkät ajatukset palanneet, jos mahdollista kiduttavampina,
hellittämättömämpinä kuin ennen.

Isä Johanneksen näkeminen, kun tämä viattoman ilon kirkastamin
kasvoin astui hänen huoneeseensa kirjastosta, vaikutti häneen niin
syvästi, että hän purskahti itkuun. Johannes oli epätietoinen,
palaisiko takaisin vai jäisikö huoneeseen; mutta Jaakko herra ojensi
hänelle kätensä ja sanoi:

"Älkää menkö; minä tarvitsen teitä!"

Johannes katseli häntä osaaottavasti: "Ette ole nukkunut paljon tänä
yönä?" sanoi hän.

"En vähääkään!"

"Oletteko sairas?"

"En, mutta synkät ajatukset..."

"Entä rukous?"

"Ei se tahdo auttaa ihmisten pahuutta vastaan."

"Meidän täytyy jättää asiamme Herran haltuun."

"Niin tahdon tehdäkin ja vetäytyä syrjään niin pian kuin vain voin."

"Kuinka tarkoitatte, kunnianarvoinen?"

"Että sauva käy minulle liian raskaaksi; lasken sen pois."

"Se ei kummastuta minua!"

"Voisin kai vielä jatkaa kuten tähänkin asti", lisäsi arkkipiispa
nousten vuoteelle istualleen, "mutta ette tiedä, mitkä vaarat minua
ympäröivät."

"Vaarat?"

"Minun henkeäni tavoitellaan!"

"Ketkä niin tekevät?"

"Ne, jotka luulevat, että minulla olisi jotakin osaa Ruotsille niin
onnettomaan valtionhoitajan vaaliin."

"Sitä ei usko kukaan."

"Piispat ja papit uskovat."

"Ettekö äänestänyt kuten hekin?"

"Mutta tulos, tulos!"

"Eihän se siitä lainkaan riippunut."

Jaakko Ulfinpoika punastui suuttumuksesta. "Oli ensi kerta
elämässäni", sanoi hän, "etten ollut voittavan puolueen etunenässä.
Minut on lyöty."

"Sentähden, että toimitte vastoin vakaumustanne."

"Mitä sanotte?"

"Olettehan kuten jokainen muukin isänmaan ystävä käsittänyt, että
Sten Sture oli kelpoisampi valtionhoitajaksi kuin herra Erik Trolle."

"Ylhäisaateli asetti hänet etusijaan."

"Ainoastaan vanhat."

"Minä kuuluin heihin."

"Teidät houkuteltiin siihen."

"Kirkon tähden!"

"Eikö kirkon tule olla kansan asian etunenässä, ja eikö kansan paras
vaadi pysymään Tanskasta erillään?"

"Siitä ei ole kysymys!"

"Eikö Upsalan kokouksessa sanottu, ett Trollet kuuluvat
tanskalaisiin; sentähden heitä ei siedetä. Ah, herra, olittehan Sten
Sture vanhemman ystävä; herra Svante Niilonpoika voi myös turvautua
teihin; mitä poika on rikkonut teitä vastaan?"

"Ei mitään, ei mitään!"

"Tiedän kyllä, että kaksi kertaa on hänen henkensä ollut vaarassa
teidän linnassanne..."

"Panetteko sen minun syykseni?"

"Jumala minua siitä varjelkoon, mutta luulin teidän kuitenkin
tahtovan pyyhkiä pois muiston siitä..."

"Muistaako hän sen vielä?"

"Sitä en usko, mutta te teette sen, herra."

Arkkipiispa vaikeni muutamia minuutteja. "Olen mennyt liian pitkälle
voidakseni palata takaisin", sanoi hän. "Sitä paitsi on liian suuri
se häväistys, että minut on voitettu; jos ojentaisin käden sovintoon,
sanottaisiin, että olen katsonut olevani siihen pakotettu; kunniani
kieltää sen, ja ainoa keino, joka minulla on jälellä, on siis poistua
näyttämöltä."

"Oletteko myös valinnut itsellenne seuraajan?"

"Herra Kustaa Trolle."

"Eikö hän ole Tanskan ystävä?"

"Sitä en tiedä, mutta hän on läheisessä sukulaisuudessa Sten Sturen
kanssa, molemmat ovat nuoria ja minusta näyttävät he sopivan hyvin
toisilleen."

"Tietääkö Sten herra siitä?"

"Ei, aika ei ole vielä käsissä. Tahdon odottaa vielä muutamia vuosia,
kunnes Kustaa herra joutuu valmiiksi."

"Ja sillaikaa olette jyrkästi valtionhoitajaa vastaan, kuten tähänkin
asti?"

"Aion välttää häntä."

"Eikö teillä ole mitään valittamista häntä vastaan?"

"Ei, ei mitään!"

"Ja kuitenkin..."

"Elkää minua kiusatko."

"Tahdon ainoastaan muistuttaa teitä siitä pyhästä opista, jota itse
saarnaatte."

"En ole sitä unhottanut."

"Minusta näyttää, että olette unhottanut sen sovelluttamisen!"

Arkkipiispa teki kärsimättömyyden liikkeen. "Minä siedän teiltä
enemmän kuin monelta muulta", sanoi hän. "Mitä Sten herraan tulee,
olisi hänen ollut mukaannuttava tahtooni; kun ei niin ole tapahtunut,
saa kukin kulkea tietänsä; minä en tule koskaan kulkemaan hänen
polkujaan eikä maksa puhua siitä", virkkoi hänen armonsa ja teki
torjuvan liikkeen kääntyen tyytymätönnä pois.

"Tarkoitatteko nyt, että minun on mentävä eikä enää palattava?" kysyi
isä Johannes yhtä nöyrästi ja yhtä tyynesti kuin tavallisesti.

"Kuinka voitte ajatella moista; ettekö sitten näe, että olen vanha
mies poloinen, joka ei voi hillitä itseään?" Ja taasenkin purskahti
hän itkuun.

Johannes seisoi ymmällä; sääli ja vastenmielisyys taistelivat hänen
sielussaan, mutta edellinen sai voiton kuten tavallisesti. "Menen
ainoastaan kirjastoon", sanoi hän ikäänkuin anteeksi pyytäen.

"Tehkää se; minun täytyy tänään kirjoittaa muutamia kirjeitä, joista
sitten tahdon puhua kanssanne."

Mutta Johannes tarvitsi hyvän aikaa ennenkuin pääsi tarpeeksi
tasapainoon voidakseen syventyä rakkaihin käsikirjoituksiin. Tosin ei
hän vielä epäillyt mahdollisuutta saada piispan toisiin ajatuksiin,
mutta hän käsitti, kuinka hervottomaksi ja voimattomaksi tämä oli
käynyt, välikappaleeksi muiden käsissä, ilman omaa arvostelua ja omaa
tahtoa. "Hän tekee oikein, kun tahtoo erota", sanoi hän itsekseen.
"Hänen aikansa on ohitse!"

Hän avasi vanhan käsikirjoituksen ja vaipui lukemiseen. Kotvan
kuluttua laskeutui käsi hänen olalleen ja toinen pää kurottautui
hänen ylitseen.

"On sääli häiritä teitä hartaassa tutkistelussanne, mutta nyt täytyy
teidän kuitenkin palata nykyisyyteen ja kuulla, mitä minulla on
sanottavaa. Ennen kaikkea on teidän luettava nämä kirjeet."

Tunnemme jo niiden sisällön.

Kun Johannes jätti ne takaisin, sanoi hän: "Kunnianarvoisa isä,
älkää tehkö Kustaa Trollesta Ruotsin arkkipiispaa, hän saattaa
onnettomuutta maahan."

"Mistä sen päätätte?"

"Hänen kirjeistään."

"Nehän koskevat ainoastaan minua persoonallisesti?"

"Te olette hänen tiellään."

"Nyt erehdytte tykkönään. Herra Kustaa Trolle on minulle
tottelevainen, kuuliainen poika."

"Silloin ei hän kirjoittaisi noin!"

Hänen armonsa seisoi tuokion äänetönnä, sitten naulasi hän silmänsä
Johannekseen. "Mitä nyt puhutte, on varmaankin yhteydessä halunne
kanssa sovittaa minut valtionhoitajan kanssa!"

"Sanotte luottavanne minuun ja uskotte minusta kuitenkin moista
kaksimielisyyttä?"

Äänessä oli sellaista nuhtelevaa vakavuutta, että ylipappi heti
ojensi hänelle kätensä.

"Älkää panko pahaksenne", sanoi hän. "Ajatelkaa sanojani!"

"Pidät siis niistä kiinni?"

"Sen teen!"

"Sellaista kiittämättömyyttä!"

"Sitä olen nähnyt niin paljon maailmassa, että olen lopulta käynyt
epäluuloiseksi."

"Mutta varoitukset?"

"Ovat aiotut herättämään teissä pelkoa; siten on teidät saatava
eroamaan."

"Mutta Erik Trollen kirjeet?"

"Niiden on nukutettava teidät varmuuteen." Arkkipiispa istui
liikkumatonna ja tuijotti eteensä... "Olenko minä lyöty sokeudella?"
sanoi hän. "Olette luottanut liiaksi toisiin."

"Kas tässä!" Hänen armonsa otti kaksi kirjettä. "Olen äsken vastannut
kirjeihin. Kustaa herralle olen sanonut, että nyt heti tahdon
vetäytyä syrjään." Hän repi kirjeen pieniksi palasiksi.

"Tämän teen sinun neuvostasi, Johannes. Ethän luule kenenkään
tahtovan ahdistaa henkeäni?"

"Ainakaan ei uhkaa mikään vaara siltä taholta, jolta pelkäätte."

"Mutta muualta, arvelet?"

"Toivon, ettei muualtakaan!"

"Etkö ole varma?"

"Jos olette toisia niin kovasti pelänneet, niin älkää rajattomasti
luottako toisiin. Tutkikaa itse ja tuomitkaa!"

Piispan silmät tähystelivät vaanien ympäri huonetta, hän kulki
kissamaisin askelin ovelta toiselle, kuunteli, availi niitä hiljaa ja
katsoi varovasti oven taakse; sen jälkeen työnsi hän syrjään pienen
seinäluukun, jonka olemassaolosta ei Johannes ollut tiennyt mitään,
ja katsoi sen lävitse. Hän palasi yhtä varovasti kuin oli hiipinyt
ympäri ja sanoi kuiskaten: "Sinä tarkoitat rouva Bontia?"

Johannes oli hämmästyksestä poissa suunniltaan. "Epäilettekö häntä?"
sanoi hän melkein tietämättänsä.

"Hiljaa!" Taasenkin vilkuivat silmät ympäri huonetta. "Niin, minä
epäilen häntä."

"Ja pidätte kuitenkin hänet paikoillaan?"

"Se on varmempaa kuin päästää hänet menemään!"

"Mutta tuollainen elämä?"

"Se on helvetti!"

Hänen päänsä painui alas rinnalle; Ruotsin kirkon pää oli tällä
hetkellä inhimillisen kurjuuden surullisin kuva. Hurskas munkki, joka
seisoi hänen rinnallaan, tunsi syvintä sääliä.

"Jospa voisin tehdä jotakin hyväksenne!" sanoi hän.

Piispa kohotti äkkiä päänsä. "Taivuttakaa hänet ripille!" sanoi hän.

"En minä voi häntä pakottaa."

"Se tyynnyttäisi minut jälleen!" Piispa ojensi rukoillen käsivartensa
munkkia kohden.

"Mahdollisesti pyytää hän sitä itse!"

"Jääthän tänne siihen asti?"

"Jos niin haluatte!"

"Minulla ei ole ainoatakaan ystävää, ainoatakaan uskottua, sentähden
tunnen itseni niin yksinäiseksi kirkossa, vaikkakin tuhansien
ympäröimänä, yksinäiseksi rukouksissa, sillä minulla ei ole ketään,
jonka puolesta erikoisesti rukoilisin, yksinäiseksi tiellä hautaan,
sillä kukaan ei tule minua kaipaamaan!... Elämä on minusta raskas
ja sietämätön, mutta minä pelkään aina saavani seista yksin; kenpä
tiesi, tunteeko minua kukaan haudan tuolla puolen."

"Ikuinen laupeus tekee sen."

"Olen lukemattomia kertoja luvannut sen muille, mutta itse en ole
koskaan oikein uskonut siihen... Valtaan ja kunniaan päästäkseni
minä vain antauduin papilliseen kutsumukseen... Kuolemani jälkeen
tullaan sanomaan, että olin laumani todellinen paimen, sillä minä
olen valvonut kirkon parasta ja pitänyt ankaraa kirkkokuria kaikkiin
ulkonaisiin muotoihin nähden, kaikkeen, joka pistää maailman silmiin.
Mutta oikea Kristuksen palvelija en ole ollut -- vaan kuten kaikki
muutkin -- valkoiseksi sivuttu hauta, sisältä täynnänsä kuolleiden
luita!" Piispa oli näin puhuessaan langennut polvilleen ja kätki
kasvonsa käsiinsä.

"Kiittäkää ja ylistäkää silloin Herraa siitä kärsimyksestä, jonka hän
panee kannettavaksenne", lausui lempeä Johannes. "On suuri Herran
armo, kun saa jo täällä alhaalla sovittaa, mitä on rikkonut, ja
teidän ikävöimisenne, pelko, jota tunnette, näyttää minusta olevan
kaihoamanne sovituksen kajastus."

"Kuinka voin sen saavuttaa?"

"Rukouksen kautta!"

"Ei se auta!"

"Siksi, ettette rukoile kuten hukkuva pelastusta, ette kuten
suurimpaan hätään joutunut armoa kuolemattomalle sielullenne."

Piispa taisteli kovaa taistelua; sanat, jotka hän tahtoi lausua,
häpesivät raivata tietä hänen huultensa ylitse; kalpeat huulet
kävivät vielä kalpeammiksi ennenkuin hän voi sanoa: "Ei mitään
rukouksen kuulemista ilman uskoa!"

"Herra on armahtava teidän epäuskoanne. Toisin ei voi olla."

"Eikö se teitä hämmästytä?"

"Jos teillä olisi usko, ajattelisitte ja toimisitte Kristuksen
hengessä."

"Eikö se ole nyt jo liian myöhäistä?"

"Ei ole koskaan liian myöhäistä kääntyä väärältä tieltä oikealle."

"Kuinka pitkälle voin vielä ehtiä?"

"Jättäkää kaikki Herran käteen; tehkää mitä teidän tulee ja jättäkää
muu hänen haltuunsa!"

"Rukoilkaa puolestani!"

Ja Johannes rukoili valoa sielun pimeyteen, sydämen puhdistusta ja
parannusta, voimaa toimintaan hyvän edistämiseksi maan päällä, apua
Herralta kiusausten vastustamiseen, ja vihdoin armoa ja kaikkien
syntien anteeksi antamista.

Molemmat vanhukset tunsivat vetoa toisiinsa eikä arkkipiispa ollut
pitkiin aikoihin viettänyt niin tyyniä ja rauhallisia päiviä kuin nyt.

Jokapäiväinen yhdessäolo Johanneksen kanssa vaikutti niin hyvin
Jaakko herraan, ettei hän ainoastaan saanut takaisin yölepoaan, vaan
paremman terveydenkin. Joka päivä käyviä vieraita ei enää evätty
pääsemästä puheille; hänen armonsa ryhtyi uudestaan kirkon asioihin
ja näytti tekevän sen vakavuudella, jota kauan oli kaivattu.

Sillävälin jatkoi Johannes tutkistelujaan yhä kasvavalla
harrastuksella; paljon, mikä siihen asti oli ollut salattua, selvisi
nyt hänelle.

Mutta ei siinä kyllin: hänen oleskelunsa arkkipiispan luona antoi
aiheen monelle, jotka eivät rohenneet kääntyä suoraan kunnianarvoisen
isän puoleen, turvautua häneen. Rouva Bonti oli tähän asti ollut
tällaisena välittäjänä, mutta koko ympäristö vihasi häntä siinä
määrin, että hänen puoleensa käännyttiin ainoastaan pakosta, ja nyt
hän nyreissään vetäytyi syrjään, kehottaen kääntymään arkkipiispan
ystävän ja uskotun, hurskaan isä Johanneksen puoleen.

Eräänä päivänä, kun hän tavallisuuden mukaan puuhaili kirjastossa,
sanottiin, että muuan Vadstenan munkki itsepintaisesti pyrki hänen
puheilleen.

Isä Johannes pani heti käsikirjoituksen pois ja meni tulijaa vastaan.

Tämä piti yhä edelleen hilkan kasvoilleen vedettynä, kunnes jäi papin
kanssa kahden. Silloin heitti hän sen nopeasti pois ja paljasti
nuorekkaat, mutta itkusta ja epätoivosta aivan vääristyneet kasvot.
Ennenkuin Johannes ehti sitä estää, oli hän heittäytynyt hänen
jalkoihinsa ja huudahti: "Jollette pelasta minua, olen hukassa!"

"Nouskaa ja sanokaa minulle, mitä haluatte."

"Neljä päivää sitten vihittiin minut papiksi Vadstenan kirkossa ja
seuraavana päivänä karkasin sieltä... Nyt ajetaan minua takaa, mutta
ennen surmaan itseni, kuin palaan."

"Teidän täytyy tehdä minulle säällisesti selkoa."

"Mutta sillaikaa tunkeutuvat kenties vanginvartijani sisälle, he
kytkevät minut kahleihin ja panevat kapulan suuhuni; mutta sanon
teille, että sitä ennen syntyy verinen taistelu." -- Ja nuori mies
asettui puolustusasentoon.

"Olette sairas tai kärsitte nälkää; noudan teille vahvistavan juoman."

"Joka uuvuttaa minut pitkälliseen uneen? Luuletteko etten ymmärrä
munkkien metkuja... Ah, te ette suinkaan ole parempi kuin kaikki
muutkaan."

Johannes ihmetteli, oliko mies täydessä tajussaan, mutta nuoret
kasvot kuvastivat niin katkeraa, niin rajatonta tuskaa, että hänen
sydämensä täytti sääli, ja jos hän voi auttaa, tahtoi hän kernaasti,
nyt kuten aina.

"Koettakaa nyt luottaa minuun", sanoi hän.

"Vannokaa, ettette jätä minua vainoojilleni."

"Lupaan sen."

"Vannokaa!"

"Jollette luota lupaukseeni, ei teidän ole luotettava valaanakaan."

Pöydällä oli puukko. "Kas tuossa, ottakaa se", sanoi Johannes.

"Kiitos, se riittää kyllä meille molemmille", sanoi mies pistäen sen
vyöhönsä.

"Kertokaa nyt tyynesti ja selvään, niin että voin ymmärtää kuka on
oikeassa."

"Alotanko aivan alusta?"

"Tehkää niin."

"En muista aikaisimmastakaan lapsuudestani muuta kuin Vadstenan
luostarin; kunnianarvoisa konfessori ja isä Laurentius ottivat minut
hoitoonsa."

"Silloin olette saanut oppia."

"Olen lukenut kirkkoisiä latinaksi, jopa muutamia hepreaksikin."

"Se on kunniaksi opettajillenne."

"Mutta minun haluni paloi maailmalle, ja minä itkin sinä päivänä,
jona minusta tehtiin messuteini."

"Ja siitä ette virkkanut mitään?"

"Kyllä, mutta isä Laurentius lohdutti minua sillä, että se menisi
pian ohitse; viihdytyksekseni sain joka päivä kantaa muutamia
lukukirjoja eräälle isistä, joka antoi opetusta mestari Eskilinpojan
kauniille tyttärelle."

"No, silloin ymmärrän..."

"Ei voinut käydä toisin... Niin kauan kuin sain joka päivä nähdä
Kaarinan, en välittänyt mistään muusta, mutta sitten meni hän
Tukholmaan, eikä kestänyt kauan ennenkuin lähdin jälestä."

"Sen voin uskoa!"

"En saanut nähdä hänestä enempää kuin vilahduksen; hän antoi ryöstää
itsensä pois pelastaakseen jalon rouva Kristina Gyllenstjernan."

"Ah!" sanoi Johannes ylen kiintyneenä asiaan. "Siitä olen jo kuullut!"

"Minä rupesin sotamieheksi linnanvartioväkeen, ollakseni varma
luostariin nähden, ja Kristina rouvan suostumuksella lähdin sitten
etsimään Kaarinaani."

"Löysittekö hänet?"

"Aivan kuin ihmeen kautta. Kaksi haukkaa taisteli kauniista
kyyhkystäni."

"Heidän nimensä?"

"Se, jota seurasin, oli herra Kaarle Alfinpoika. Hän vei Kaarinan
Ekholmaan, herra Erik Trollen kartanoon."

"Ja sitten?"

"Sitten en enää tiedä mitään!" huudahti nuorukainen katkerimmalla
tuskalla. "Isä Laurentius tuli tielleni; sillä petollisella
verukkeella, että saisin nähdä äitini, houkutteli hän minut
viettämään yön vanhassa, rappeutuneessa tornissa. Niin teinkin,
syötyäni ensin sen annoksen, minkä hän oli minulle antanut. Minut
valtasi vastustamaton uni, ja kun heräsin neljäkolmatta tuntia
myöhemmin, huomasin olevani jossakin kajuutassa sidottuna käsistä
ja jaloista. Alus oli liikkeessä, mutta minä en voinut nähdä ulos.
Minua ruokittiin kuin lasta. Ruuassa oli kai jotakin unettavaa, sillä
en voi selvästi muistaa mitään aina siihen päivään, jona heräsin
Vadstenan vankilassa."

"Pyhä neitsyt!"

"Isä Laurentius istui vieressäni ja valeli ohimoitani; hän puhui
ystävällisesti."

"Eikö hän selittänyt?"

"Alussa tahtoi hän minulle uskotella, että kaikki oli vain unta,
mutta kun hän huomasi, että hänen vakuutuksensa olivat vähällä tehdä
minut hulluksi, silloin käänsi hän kelkkansa; hän sanoi luvanneensa
äidilleni tehdä minusta papin ja lupauksensa oli hänen pidettävä.
Minä panin uhman uhkaa vastaan ja sanoin, ettei mikään mahti
maailmassa saa minua suostumaan."

"Teitte oikein! Ilman sisäistä kutsumusta ei kenenkään pitäisi
vihityttää itseään pyhään virkaan."

"Isä Laurentius oli toista mieltä; kun rukoukset ja esitykset eivät
mitään auttaneet, ryhtyi hän toisiin keinoihin. Hän kertoi, että
Kaarina oli luostarissa ja että hän oli suostunut rupeamaan nunnaksi.
Nähdä en häntä saanut, mutta luulen, että se oli hänen äänensä, jonka
kuulin sanovan: 'Jos lupaatte vapauttaa hänet, niin otan hunnun.'
Silloin annoin myöten pelastaakseni hänet pettämästä valaansa, sillä
hän oli luvannut minulle, ettei koskaan rupea nunnaksi."

"Hirveää!"

"Koko juhlamenoista ja antamistani lupauksista en tiedä mitään, minä
kulin kuin unissani ja sanoin ja tein vain mitä käskettiin! Mutta
sitten sain epätoivon voiman asettua sortajiani vastaan. Pääsin
pujahtamaan pakoon luostarista ja läksin tieheni kuin mielipuoli
tietämättä mihin. Osaksi olen ajanut talonpoikain rattailla
tietämättä heidän matkansa maalia. Eilen sain tietää, että olin
tullut lähelle Upsalaa, silloin päätin mennä arkkipiispan luo. Tiesin
hänen käskevän minua palaamaan takaisin luostariin, mutta sitä en tee
koskaan; jolleivät pyövelini tahdo minua surmata, teen sen itse."

Isä Johannes istui mietteissään, nuoren papin asema näytti hänestä
todellakin epätoivoiselta. Niin arvottomasti kuin häntä olikin
kohdeltu, kuului hän nyt kuitenkin kirkolle koko loppuiäkseen.

Hän mietti tätä niin hartaasti, ettei kuullut monien äänten hälinää
ikkunan alla. Pentti sitä vastoin kuuli heti.

"Nyt he tulevat minua noutamaan", sanoi hän vetäisten puukon
tupestaan.

Johannes hypähti ikkunaan. Sen edessä seisoi tosiaankin neljä
vadstenalaisveljeä, ympärillään joukko palvelijoita, ja kaikkien
silmät olivat naulatut ylös kirjaston ikkunaan.

Nopeasti vetäytyi hän takaisin ja avasi oven piispan huoneeseen.
"Menkää tuonne!" käski hän.

Pentti totteli heti.

Johannes istuutui jälleen paikalleen pöydän ääreen ja koetti lukea,
mutta kirjaimet hyppelivät pergamentilla, hän ei voinut niitä erottaa.

Silloin saapui muuan piispan palvelijoista; hän katseli kummissaan
ympärilleen ja sanoi: "kunnianarvoisa isä!"

"Mitä tahdotte?"

"Vadstenalainen veli?"

"Tuleeko hän takaisin?"

"Onko hän sitten mennyt?"

"On, kuten näette."

"Hän oli karkuri."

"Niinkö!"

"Tiedättekö, mihin hän lähti?"

"En kysynyt sitä."

Isä Johannes alkoi jälleen lukea ja näytti tahtovan olla rauhassa.

Palvelija, joka näki oven avattuna hänen armonsa makuuhuoneeseen,
heitti ohimennen sinne uteliaan katseen. Hänen korkea herransa istui
lepotuolissaan; palvelija näki ainoastaan käsivarren, joka liikkui
hiljaa eteenpäin, mutta arvellen, että piispa tahtoi olla rauhassa,
työnsi hän hiljaa oven kiinni ja riensi ulos.

Johannes kääntyi pelästyneenä ympäri; oliko salaisuus paljastettu?...
Silloin astui Pentti häntä vastaan, puettuna dominikaanikaapuun.

"Saanko ottaa tämän?" kysyi hän. "Olisin pelastettu, jos pääsisin
huomaamatta täältä."

"Kun Herra on ollut meille avullinen tähän asti, on hän varmaan
edelleenkin. Mihin aiotte lähteä?"

"Sitä en tiedä!"

"Teidän täytyy poistua maasta!"

"Ilman rahoja?"

"Tahdon antaa ne varat mitä minulla on."

"Kunhan vain pääsen vieraalle maaperälle, keksin kyllä aina keinoja."

"Autan siinä ja tahdon antaa suosituksia."

"Minulle, jota ette tunne?"

"Teitä on kohdeltu niin julmasti, että tahdon mielelläni hyvittää
mikäli voin."

"Armahtakaa sitten Kaarina parkaani!"

"Mistä löydän hänet?"

"Kenties Vadstenasta, mutta en tiedä sitä varmasti; kenties minua on
petetty."

"Tahdon etsiä!"

"Sanokaa hänelle myös, että minulta on varastettu kirjeet, jotka hän
antoi minulle."

"Olivatko ne tärkeitä?"

"Salaliitto valtionhoitajaa vastaan; eikä se ollut vieras arkki
piispallekaan."

"Tiedättekö sen tarkoituksen?"

"En minä, mutta Kaarina tietää sen!"

"Olkaa huoletta, kyllä etsin hänet."

"Kas tässä", sanoi Pentti ja veti esiin sormuksen, jota hän kantoi
punonnaisesta riippumassa povellaan. "Ottakaa tämä ja antakaa se
Kaarinalle; sinä yönä, jona makasin tornissa Ekholmassa, oli se pantu
käteeni, en tiedä kuka sen teki. Kenties en palaa koskaan takaisin,
säilyttäköön hän sen muistona... Sanokaa, etten unhota häntä koskaan."

"Kyllä teen, kuten haluatte", vastasi Johannes ja otti sormuksen
kätkien sen huolellisesti.

Suuri vaiva oli hänellä piilottaessaan lopun päivästä kaikkien
silmiltä salaperäistä vierastaan, mutta kun ilta pimeni, vei hän
hänet rantaan ja hankki veneen, joka veisi hänet Upsalaan.

Pentti oli pyytänyt ja saanut luvan vastaisuudessa ilmoittaa isä
Johannekselle millaiseksi hänen kohtalonsa muodostui, ja tämä lupasi
kaikkialta etsiä Kaarinaa.

"Tiedän, että tästedes saan ajatella häntä ainoastaan siskonani",
sanoi Pentti syvällä liikutuksella.

Kun isä Johannes iltapimeällä palasi yksin linnaan, sykki hänen
sydämensä ilosta ajatellessaan nuoren papin pelastusta, mutta isä
Laurentius suututti häntä niin suuresti kuin hänen lempeä mielensä
voi vihoitella.

Mutta isä Johannes joutui yhä enemmän melkein jumaloimisen esineeksi
väestön kesken Stäketin ympäristössä. Hänen persoonansa teki
kaikkiin valtavan vaikutuksen; hänen iäkkäät, ikäänkuin kyynelten
läpi hymyilevät kasvonsa, ne ystävälliset sanat, joilla hän kaikkia
puhutteli, ne lohtuperusteet, joita hän julisti kaikille, jotka
kävivät hänen luonaan. Kaikki tämä antoi hänelle ihmisten silmissä
jonkunlaisen pyhimyskehän.

Eikä suinkaan vähimmässä määrin rouva Bontille. Tämä tunsi hänet jo
nuoruudestaan, oli aina uskonut, että hänen esirukoustensa kautta
he kerran olivat pelastuneet vaarallisesta merihädästä. Mutta niin
kummallinen ja mutkikas oli tämän naisen ajatusjuoksu, että hän
itsekin luuli olevansa jossakin määrin osallinen isä Johannesta
ympäröivään sädekehään. Kun hänet, murhayrityksen johdosta nuorta
Sten Sturea vastaan, isä Johanneksen ankarasta käskystä ajettiin pois
piispantalosta, kantoi hän kärsivällisesti häväistyksensä. Mutta kun
isä muutamien kuukausien kuluttua näki hänet siellä jälleen eikä
puhunut ankarasti, vaan ainoastaan varoittavasti ja neuvovasti,
tapahtui se hänen mielestään siksi, että isä Johannes tiesi hänen
olevan yhden taivaan valituista.

Hän ymmärsi, että ainoastaan tottumuksen voima ja pelko olivat ne
siteet, jotka pitivät arkkipiispan kiinnitettyinä häneen; häntä
ei suinkaan rakastettu; vihaa ja halveksumista olisi koko maailma
osoittanut hänelle, jos vain olisi uskaltanut!...

Isä Johannes yksin oli aina ollut hänelle ystävällinen ja hyvä, hän
ja vielä eräs toinen.

Mutta tämä toinen tarvitsi häntä, hän kävi tämän asioilla, samoinkuin
tämäkin oli luvannut edistää hänen asiaansa.

Jo piispantalossa oleskelunsa aikana oli herra Kustaa Trolle
osoittanut hänelle kunnioitusta ja suosiota. Kerran, kun hän
kiukkunsa puuskassa oli toivottanut onnettomuutta ja tuhoa kaikille
vihollisilleen, oli Kustaa herra sanonut hänelle, että kuta kauemmin
kosto viipyi, sitä suloisemmalta se oli tuntuva; _hän_ malttoi
mielensä, samoin oli tehtävä hänenkin. Siitä päivin tuli rouva
Bonti hänen uskotukseen, hän kertoi Sturein olevan hänen pahimpia
vihollisiaan; hänellä ei ollut mitään onnea, ennenkuin he olivat
hävitetyt maan päältä; tämä ei ollut mikään synti, sillä hän tiesi,
että hekin tavoittelivat hänen henkeään ja samoin vihasivat häntä
kuolemaan saakka.

Niin sopivat he keskenään, että auttaisivat toisiaan. Rouva Bontin
oli yllytettävä arkkipiispa Stureja vastaan, hänen oli valmistettava
Kustaa herralle tietä Ruotsin kirkon korkeimpaan arvoasemaan, ja kun
tämä oli vihdoin saavuttanut maalinsa, silloin hänkin saavuttaisi
omansa! Jos hän olisi voinut kiduttaa kuoliaaksi tai ruhjoa
vastustajansa, olisi hän mieluimmin tehnyt sen, mutta kun tähän ei
ollut mitään mahdollisuutta, oli hänen omalla ylennyksellään saatava
heille aikaan mitä katkerinta nöyryytystä.

Kustaa herra oli luvannut tehdä hänestä abbedissan mihin luostariin
hän itse halusi ja hänen kuolemansa jälkeen -- pyhäksijulistuksen!

Kuten pyhä Birgitta tahtoi hänkin tulla jumaloivan palvomisen
esineeksi.

On totta, että Kustaa herra oli koettanut saada hänet luopumaan
abbedissa-kutsumuksesta; mitä pyhäksijulistukseen tuli, tuumi hän,
että se tulisi maksamaan suunnattomasti.

Mutta moinen ei rouva Bontia säikäyttänyt, hän sitoutui vuosittain
lähettämään suuria summia Roomaan, ja hän piti lupauksensa; Kustaa
herra oli löytänyt kultakaivoksen, joka oivallisesti palveli hänen
omia suunnitelmiaan ja josta hän ammensi vähintäkään arvelematta.

Tämän lisäksi antoi eukko hänelle varmoja tietoja kaikesta mitä
tapahtui, eikä suinkaan säästänyt räikeitä ilmiantoja itseään vanhaa
arkkipiispaa vastaan.

Mutta hyvistä toiveistaan huolimatta ei vallanhimoinen nainen ollut
tyyni; rouva Bonti toivoi, että niin pyhä mies kuin isä Johannes
painaisi ikäänkuin sinetin hänen toiveilleen.

Mutta kuinka saada hänet siihen?

Naisviekkaus toivoi löytäneensä keinon.

Hän pyysi ripittäytyä isä Johannekselle.

Tämä suostui, vaikkei epäröimättä; mitä hän tulisi tunnustamaan?

Isä Johannes ei häntä vielä tuntenut.

Hän valitsi varhaisen aamuhetken ennenkuin hänen armonsa oli vielä
noussut.

Kun pappi astui rippituoliin, oli hän siellä jo ennen, ja kuului
katkerasti itkevän.

Lempein, rakkautta henkivin sanoin kehotti isä Johannes häntä
vilpittömästi ja peittelemättä tunnustamaan kaikki syntinsä, se
antaisi, sanoi hän, "rauhaa ja tyynnytystä hänen sydämelleen."

"Minä olen suuri syntinen", sammalsi hän.

"Niin olemme kaikki Jumalan edessä!"

"Olen puhunut petollisesti."

"Kenelle?"

"Arkkipiispalle..." kyynelet tukehuttivat äänen.

"Puhukaa selvemmin."

"Hän on antanut minulle rahoja."

"Mihin tarkoitukseen?"

"Lähetettäväksi köyhille sukulaisilleni!"

"Olette kai tehnyt sen?"

"En, en!" Uusia kyyneliä.

"Miksi ette?"

"Ne menivät Varnhemin kirkon kalkkiin."

"Niinkö!"

"Ja pyhän Birgitan pyhimyslippaaseen."

"Siihenkin!"

"Rukousnauhaan pyhän Erikin kappeliin."

"Hänen armonsa on täytynyt lahjoittaa teille suuria summia."

"Ah, kunnianarvoisa isä, niin suuria summia on varattuna tähän
siunattuun piispantaloon, että puolillakin niistä olisin voinut
yllinkyllin tyydyttää kaikki kohtuulliset tarpeet; lopuilla olen
ostanut pyhäinjäännöksiä ja muita kalleuksia, joita olen lahjoittanut
monille kirkoille, kappeleille ja pyhänhengen majoille."

"Hänen armonsa tietämättä?"

"Tahdoin hänen tietämättään pestä pois ne synnit, jotka kenties vielä
häntä painavat."

"Mitä olette tehnyt omaksi hyväksenne?"

"Niillä pienillä säästöillä, joita olen voinut tehdä kolmenviidettä
vuoden kuluessa, olen, kuten kenties tiedätte, rakennuttanut talon
Upsalaan."

"Muistan kyllä sen."

"Kun ette te tahtonut sitä, ajattelin muiden kera asettua sinne
asumaan."

"Miksette ole tehnyt sitä?"

"Hänen armonsa ei ole sallinut."

"Eikö?"

"Huokaillen ja kyynelin olen rukoillut häneltä sitä."

"Haluatteko sitä vielä?"

"En, nyt olen luvannut jäädä tänne viimeiseen asti, mutta taloni
tahdon luovuttaa pyhänhengen majaksi sairaille ja apua tarvitseville."

"Mitä ajattelette sitten omaan kohtaanne nähden?"

"Aion mennä luostariin."

Syntyi pitkä äänettömyys, sellaista rippiä ei isä Johannes ollut
odottanut, ja hän sanoi pettymykseen vivahtavalla äänellä: "Missä ei
mitään ole rikottu, siellä ei ole mitään anteeksi annettavaakaan."

"Olenhan toiminut ilman hänen armonsa suostumusta?"

"Jolleivät teidän sukulaisenne tarvinneet hänen lahjojaan, oli teidän
joko annettava ne takaisin tai käytettävä ne muulla tavalla."

Isä Johannes poistui rippituolista, ovela nainen ei ollut onnistunut
häntä pettämään, hän tunsi sen itse ja hänen täytyi sentähden jatkaa.

Jo samana päivänä pyrki hän uudestaan puheille.

Johannes suostui.

"Jos minä tiedän suuresta rikoksesta, mutta olen vannonut olla vaiti,
mitä on minun tehtävä?" kysyi rouva Bonti nöyrästi.

"Koetettava estää sitä."

"Mutta valani?"

"Koskee sellaisessa tapauksessa persoonaa, mutta ei asiaa."

"En voi tehdä mitään."

"Uskokaa sitten asianne jollekin."

"Sitä en uskalla!"

"Mutta uskallatte kantaa vastuun?"

"Mitä ilmaisen, sitä ei koskaan anneta minulle anteeksi!"

"Ketä pelkäätte enemmän, Jumalaa vai ihmisiä?"

"Hätä on ajanut minut tänne."

"Ripissä ei teillä ollut mitään ilmaistavaa!"

"Pelko sitoi kieleni --"

"Sitooko se vieläkin?"

"Niin!"

"Menkää sitten kammioonne ja rukoilkaa; kun olette tulleet
käsittämään velvollisuutenne, palatkaa takaisin ja minä tahdon kuulla
teitä."

"Tahdotteko myös ottaa vastuun?"

"Sen tahdon!"

"Kuinka raskas se lieneekin?"

"Jumala on antava minulle voimaa sitä kantamaan."

"Ja luuletteko minun sallivan sen? Ei, kunnianarvoinen isä,
luottamukseni tahdon antaa teille, mutta jos jokin vaara on tarjolla,
niin tahdon yksin kantaa siitä vastuun."

Johannes katseli häntä kummissaan, tätä ei hän ollut odottanut.

"Kas tässä", sanoi rouva Bonti ottaen esiin muutamia kirjeitä.
"Lukekaa nämä ja päättäkää, missä levottomuudessa ja pulassa olen
elänyt viime kuukausina."

"Nämä kirjeet ovat kaikki tyyni osoitetut hänen armolleen
arkkipiispalle."

"Täällä ovat myös hänen vastauksensa."

"Kuinka ovat ne tulleet teidän haltuunne?"

"Se on minun salaisuuteni."

"Vilpillä?"

"Ne koskevat isänmaatanne!"

"Ilmoitan hänen armolleen tai jätän ne hänelle."

"Ette tee sitä, kun olette ne lukenut." Näin sanoen poistui rouva
Bonti huoneesta. Isä Johannes seisoi hämmästyksen lyömänä, koskaan
ennen ei hän ollut joutunut moisiin seikkailuihin; kuinka voisi hän
ymmärtää, mikä tässä oli viekastelua, mikä totta? Epäröiden piteli
hän kirjeitä kädessään; lukisiko hän ne vai ei?

Kaikki olivat suletut suureen päällystään, ja siinä oli avonainen
paperi, jossa luki:

    "Suurehkolla summalla olen ostanut takaisin nämä tärkeät kirjeet
    vadstenalaiselta veli Laurentiukselta; teidän armonne tahdon ja
    käskyn mukaan lähetän ne nyt uskollisen palvelijan mukana ja piirrän

    Teidän armonne nöyrä ja kuuliainen

                                            _Pernilla Klauntytär_."

Samat kirjeet siis, mitkä oli ryöstetty nuorelta mieheltä;
viheliäisen voiton tähden oli ne myyty oikeille omistajilleen,
mutta nämä punoivat pahoja juonia maata ja valtakuntaa vastaan...
Tunkeutuisiko Johannes nyt heidän salaisuuteensa ja sitten antaisi
heidät ilmi?...

Tämä ajatus oli hänelle vastenmielinen; tosin olivat sinetit
murretut, mutta ilmiantajaksi ei hän tahtonut ruveta, ja jos hän
luki kirjeet, oli hän velvollinen syyttämään --?... Mutta tyttö,
jota hän oli luvannut etsiä, tiesi niiden sisällön ja oli valmis sen
ilmaisemaan... Hän tekisi kaikkensa toimittaakseen tytölle vapauden
ja hänen armonsa itse olisi hänelle siinä avullinen; viekas osasi isä
Johanneskin olla, mutta ei samalla tavoin kuin muut.

Kirjekäärö sai jälleen sulkeutua ja se kädessään meni hän piispan luo.

Tämä piteli jotakin paperia kädessään, mutta pani sen pois
Johanneksen nähdessään.

"Kas tässä", sanoi tämä, "mitä minulle on uskottu." Näin sanoen antoi
hän avoimen käärön.

Piispa otti sen nopeasti. Nähtyään, mitä se sisälsi, karahti hän
punaiseksi ja sanoi: "Kuinka on tämä tullut sinun käsiisi, Johannes?"

"En saanut sitä teille jätettäväksi."

"Oletko lukenut...?"

"Ainoastaan pikku lapun."

"Ja miksei enempää?"

"En tahtonut ruveta ilmiantajaksi."

"Omasta puolestani ei minulla ole mitään pelättävää", tuumaili
piispa, "mutta näille toisille saattoi paljastus aiheuttaa hengen
ja omaisuuden menetyksen; heidän tähtensä kiitän sinua. Mitä vaadit
hyvitykseksi?"

"Paljon!" vastasi Johannes ilmeekkäin katsein ja äänin... "Arvaatte
kai sen."

Jaakko Ulfinpoika nyökkäsi myöntävästi, mutta samalla repi hän kovan
onnen kirjeet pieniksi paloiksi, jotka hän sitten heitti palavaan
uuniin. "En sentään kaikkea", virkkoi hän kohottaen uteliaan
katseensa.

"Teidän täytyy myöntää minulle valta käydä kaikissa naisluostareissa
Ruotsissa."

"Missä tarkoituksessa?"

"Muuan lapsi parka on teljetty luostariin, ja minun täytyy hänet
vapauttaa."

"Onko hän ylhäissukuinen?"

"Onneksi ei."

"Mutta hurskas Johannes, kuinka vähän tunnetkaan luostareita, jos
luulet voivasi _löytää_ sieltä mitä tahdotaan salata."

"Se on kuitenkin ainoa keinoni."

Piispa kirjoitti pyydetyn valtuutuksen: "Oletko tyytyväinen, rakas
ystävä?" kysyi hän.

"Nyt täytyy teidän armonne päästää minut menemään?"

"Nyt, kun tarvitsen sinua enemmän kuin milloinkaan! Etkö näe, että
siitä lukuisasta joukosta, joka liikkuu täällä talossani, puhuttelen
harvoin ketään... Kaikki täytyy minun päättää yksin, sentähden ovat
päiväni ilottomat ja yöni unettomat... Istu tähän vierelleni, niin
tahdon sanoa sinulle jotakin."

Johannes istuutui piispan rinnalle ja tämä tarttui hänen käteensä.
"Noilla kirjeillä, jotka nyt ovat palaneet tuhaksi, ei ollut enää
mitään varsinaista merkitystä, kun kerran koko suunnitelmasta oli
jo luovuttu, mutta hän, joka jätti ne sinulle, teki sen ilmeisesti
saadakseen eripuraisuutta välillemme."

"Sitä en usko."

"Siksi, ettet tunne maailmaa! Paha tarkoitus on kuitenkin kääntynyt
hyväksi, sillä se, että jätit kirjeet minulle, niitä edes
lukemattakaan, tiedätkös, Johannes, sellainen ystävyyden todiste tuli
ensi kertaa osakseni."

"Suurentelette pikku asioita."

"Ja tämä huolimatta siitä pahasta, mitä olen tehnyt sinulle."

"Jumala on kääntänyt kaiken hyväksi!"

"Niin, hänen vaikutuksestaan katson sinun tänne tulleen; sinä olet
järkyttänyt omaatuntoani, ja jokainen keskustelu välillämme on
ollut kuin kylvö, josta monet siemenet ovat nousseet oraalle...
Mutta siellä oli ennen paljon ohdakkeita, jotka tukehduttivat hyvän
kylvön, pahin niiden joukossa oli epäluulo... En, totta pulmakseni,
ole koskaan luottanut kehenkään ihmiseen, enkä siis voinut luottaa
sinuunkaan, Johannes."

"Kuinka onneton olette ollut!"

"Siinä olet oikeassa!"

Piispa otti paperin, jota oli lukenut Johanneksen astuessa sisään.

"Olemme tähän asti puhuneet ainoastaan menneistä ajoista, nyt kerron
sinulle nykyisistä asioista."

"Mutta ei minulla ole kykyä neuvoa teitä!"

"Sinun lamppusi on sytytetty ikuisella valolla; minun lamppuani
sitä vastoin ympäröivät alusta alkaen maalatut lasi-ikkunat,
inhimilliset töherrykset turmelivat Jumalan työn... Sentähden on
sinun nyt kuultava ja tuomittava sen lahjan mukaan, joka sinulle on
suotu... Valtionhoitaja on palannut Suomesta; olen äskettäin saanut
häneltä kirjeen, jossa hän sanoo päättäneensä varman rajankäynnin
Venäjän kanssa, ja lopullinen rauha vahvistetaan ensi vuonna...
Mutta kas tässä..." Hän otti uudelleen paperin. "Tämä asiakirja
osoittaa, että on tehty Tanskan ja Venäjän välillä liitto, joka
tarkoittaa ainoastaan sotaa ja vainoa Ruotsia vastaan. Kaikki ne
lupaukset, joita Sten herra on saanut, ovat olleet ainoastaan vääriä
uskotteluja, joiden tarkoituksena on hälventää kaikki epäluulot,
kunnes myrsky puhkeaa."

"Hirveää!"

"Onnettomaan Suomeen uhkaavat raakalaiset vielä kerran tulvehtia
hävittämään ja polttamaan."

"Eikö tätä vastaan voida tehdä mitään?"

"Hannu kuninkaan hallituskumppani, Tanskan kruununprinssi, on
kirjoittanut minulle siitä. Hän antaa minulle tiedoksi, ettei hän
koskaan tule luopumaan vaatimuksistaan Ruotsiin nähden, ja kysyy
sitten, enkö mieluummin tahdo antaa apuani rauhalliseen ratkaisuun,
kun aika vielä on, kuin viivytellä siksi, kunnes tulee hätäpakko!"

"Milloin _se_ tulisi!"

"Kun hän asevoimin on päässyt köyhän, verta vuotavan maamme herraksi."

"Se on tähän asti voinut puolustautua."

"Mutta sitä uskotaan nyt pelottavammin kuin koskaan."

"Sten herra on urhokas ja viisas nuori herra."

"Ei urhous eikä viisaus voi mitään hiipivää kavaluutta vastaan."

"Uhkaavatko nekin."

"Sten herran molemmat velipuolet vihaavat häntä kuolemaan saakka ja
ovat vannoneet hänet tuhoavansa."

"Hän on tehnyt heille ainoastaan hyvää."

"Kateuttahan se on. Samoin herra Erik Abrahaminpoika..."

"Olen kuullut hänestä puhuttavan..."

Arkkipiispa tähysteli ympäri huonetta ikäänkuin pelkäisi kuuntelevia
korvia. "Hän on vannonut ristin kautta ottavansa Sten herran
hengiltä!"

"Kenelle hän on vannonut!"

"Sigbrit rouvalle."

"Hänelläkin on tässä osansa!"

"Hänellä on osansa Kristian kuninkaan vihassa, kaikissa niissä
onnettomuuksissa, jotka poloista maatamme uhkaavat."

"Sten herran asiat näyttävät synkiltä!"

"Luuletteko, että siinä on jo kaikki? Entä herra Sten Kristerinpoika
ja hänen emäntänsä?"

"Onko Pernilla rouva tosiaankin vaarallinen?"

"Pelkään hänen olevan vaarallisemman kuin luullaankaan. Mutta en ole
vielä maininnut hänen vaarallisinta ja mahtavinta vihollistaan."

"Herra Erik Trollea?"

"Hänen poikaansa Kustaata!"

"Josta aiotte tehdä seuraajanne?"

"Hän pyrkii siksi!"

"Se olisi eripuraisuuden herättämistä."

"Toivon päinvastaista. Jollei hän saa täällä mitään valtaa, tulee
hänestä Tanskan uskollisin ystävä. Mutta jos hänestä tulee Ruotsin
kirkon korkein mies, on hänellä yhtä paljon sanottavaa kuin
valtionhoitajallakin ja hänen kunnianhimonsa täytyy olla tyydytetty."

"Se on vaarallista peliä."

"Hänen on tehtävä vala ja vannottava uskollisuutta maalliselle
esimiehelle!"

"Mitä aihetta hänellä on vihaan? Ovathan he sukulaisuudessa
keskenään."

"Mitäpä moinen autti? Etkö ymmärrä, että täytyy tuntua katkerimmalta
häväistykseltä, niin hänestä kuin minustakin, kun rauhanpuolue kärsi
häpeällisen tappion valtionhoitajan vaalissa. Kustaa herralle oli se
sitä tuskallisempaa, kun hänen oman iäkkään isänsä täytyy väistyä
syrjään nuoren Sten Svantenpojan tieltä."

"Koko kansa asetti hänet etusijaan."

"Vaikkapa!"

"Ja hän oli kelpoisin!"

"Häväistys se oli sittenkin, ja se on pestävä pois."

"Millä tavoin?"

"Minä eroan!"

"Ja jätätte tilaa Kustaa herralle?"

"Minun täytyy!"

"Mikä pakottaa?"

"Tahdon kuolla -- luonnollisen kuoleman."

"Luulette siis, että...?"

"Kustaa herra ei kammo mitään keinoja."

"Jumala meitä kaikkia auttakoon!"

"Siinä, Johannes, on sisäisin syy kaikkeen siihen levottomuuteen,
kaikkiin niihin epäilyksiin, jotka minua kalvavat. Olen kenties ollut
horjuvainen koko aikani, mutta nyt tiedän, että tahdon päästä lepoon,
ja nyt ei anneta minulle mitään lepoa."

"Mutta olettehan luvannut kääntää sydämenne Sten herran puolelle!"

"Niin teenkin, mutta varovasti ja paljastamatta sydämeni sisimpiä
ajatuksia."

"Miksei avoimesti ja rehellisesti?"

"Luottaisivatko minuun silloin ketkään ja voisinko silloin johtaa
tapauksia?"

"Mutta täytyyhän ainakin Sten herran tietää..."

"Ei mitään! Hän on nuori ja varomaton; tahdon hänen tietämättään
todistaa olevani hänen ystävänsä."

Sellainen kaksinaisuus ei ollut rehellisen Johanneksen mieleen,
ja kun ylipappi muutamia päiviä myöhemmin kertoi saaneensa
valtionhoitajalta hartaan pyynnön, että hänen armonsa tahtoisi kastaa
äskensyntyneen pojan, silloin teki hänelle kipeää, kun piispa sanoi,
että mainituista syistä täytyi hänen vastata kieltävästi pyyntöön.

Sten herran lähettilään mukana oli myös palvelija, joka pyysi
puhutella Johannesta.

Tämä antoi hänelle kirjeen, jonka pyysi heti lukemaan ja siihen
vastaamaan. Kirje oli tällainen:

    "Kunnianarvoisa isä!

    Jalo Kristina rouva lähettää teille minun, nuorimman
    hovineitonsa, kautta tuhannet terveiset. Ensin pyytää hän minua
    sanomaan teille, että Jumalan äiti armossaan on lahjoittanut
    hänelle pojan, ja tämän suuren siunauksen tähden tahtoo hän
    kiittää ja ylistää öin ja päivin. Mutta hänen oma onnensa vie
    ajatukset kaikkiin niihin, jotka kärsivät hänen tähtensä.
    Kirjeessänne -- josta hän sydämellisesti kiittää -- olette
    maininnut, että tahdotte lähteä etsimään hänen entistä
    palvelijatartaan ja ystäväänsä, Kaarina Eliaantytärtä; häntä on
    liikuttanut kyyneliin saakka, kun tahdotte antautua sellaiseen
    vaivaan. Mutta, kunnianarvoisa isä, ettekö tahdo saada siinä
    tehtävässä apua? Mies, joka tuo tämän kirjeen perille, on
    nimeltään Esbjörn, hän on Sten herran uskollisin palvelija ja
    suorittaa kaiken mitä hänen tehtäväkseen uskotte.

    Tämän on Kristina rouvan käskystä kirjoittanut teidän kuuliainen
    ja nöyrä palvelijattarenne

                                  _Anna Erikintytär Bjelke_."

Kun Johannes kohotti katseensa sirosti kirjoitetusta kirjeestä,
kohtasi hän rehellisen silmäparin.

"Nimesi on Esbjörn?"

"Niin on!"

"Tiedätkö mistä on kysymys?"

"On etsittävä Kristina rouvan neitosta!"

"Oletko nähnyt hänet?"

"Monet kerrat!"

"Silloin on hänellä etu, jota ei ole minulla", ajatteli Johannes
mennen pöydän luo häiritsemättä harkitakseen tarkoin, mitä oli
tehtävä.

"Ihanampaa impeä en ole nähnyt koskaan", jatkoi Esbjörn. "Ja voin
hyvin ymmärtää sen katkeran surun, mitä lapsettomain vanhempain
täytyy kärsiä. Kristina rouva lähettää heille monia todistuksia
suopeudestaan, mutta luulen niiden surua lisäävän eikä vähentävän.
'Kun joku vieras piti häntä niin suuressa arvossa', sanovat he,
'eikö meidän ikävöimisemme silloin täydy tuntua tuhat kertaa
katkerammalta?'"

"Asuvatko he Vadstenassa?"

"Isä on kaupungin taitavin seppä!"

"Ovatko he ottaneet selkoa, ettei tytär vain ole luostarissa?"

"Siellä ei hän ole!"

"Kuinka sen tiedätte?"

"Tytön isä ei sitä uskonut, mutta äidillä oli epäluulonsa, ja
hän tutkisteli. Vaikka Kaarina olisi ollut kätkettynä syvimpään
vankilaan, olisi hän löytänyt hänet... Kuten sanottu, siellä ei hän
ole."

"Onko äiti lakannut etsimästä?"

"Sitä ei hän tee koskaan."

"Mutta ei ole löytänyt jälkeäkään?"

"Ei tähän asti."

"Jos te nyt auttaisitte?"

"Luulen olevan parasta, että kukin toimii omin nokkinsa... Minulla on
oma tapani nuuskia."

"Kukaan ei voine tehdä sitä kuten äiti... Kas tässä -- tässä on
valtakirja, joka omistajalleen avaa kaikki luostarinportit... Se on
arkkipiispan allekirjoittama, pidä se itse tai anna äidille, miten
hyväksi näet."

"Annan sen äidille."

"Kiitän sinua siitä."

"Tietäisinpä vain, mistä Kaarina vietiin."

"Ekholmasta."

"Ja isä Laurentius oli hänen saattajanaan?"

"Niin luulen."

"Siinä on ensimäinen johtolanka."

"Toivoisin voivani antaa sinulle useampia."

"Osaan kyllä niitä hankkia."

Esbjörn sanoi hyvästit ja lähti; nyt ei isä Johanneksen tarvinnut
laskea omalletunnolleen, vaikka jäikin joksikin aikaa piispantaloon;
Kaarina oli saanut varmemman vapauttajan kuin hän oli ollut, ja
Jaakko herraa tarvitsi joka päivä tukea pysymään lujana sillä uudella
tiellä, jolle hän oli kääntynyt.

Mutta jos vilpitön Johannes ihmetteli, mistä rouva Bontin kummallinen
käytös mahtoi johtua, niin ei tämäkään vähemmän pelästynyt nähdessään
luottamussuhteen arkkipiispan ja Johanneksen välillä. Hän ei ollut
koskaan ajatellut, että edellinen saisi kirjeet sillä tavoin
käsiinsä... Tiesiköhän piispa kenties senkin, että ne olivat tulleet
häneltä?

Siitä pitäen pelkäsi hän isä Johannesta yhä enemmän, sillä tämä oli
lukenut aivan liian selvään hänen ajatuksensa; koska mies tahtoi
kulkea eri teitään, saattoi hän käydä vaaralliseksi, ja sentähden
täytyi hänen poistua niin pian kuin suinkin.

Sillävälin tunsi piispa mielenrauhaa ja tyyneyttä, jollaista ei
moniin vuosiin ollut tullut hänen osakseen; hänelle oli jotakin uutta
lausua siten suoraan ajatuksiaan, ja hän teki sen sydämensä pohjasta,
kiertelemättä, kaartelematta.

Hän kertoi Johannekselle tulevasta Kööpenhamian kokouksesta.
Strengnäsin ja Skaran piispojen oli mentävä sinne. "Vincentius
hoippuu molemmille puolin", sanoi hän. "Pohjaltaan on hän
Sture-suvulle uskollinen, mutta hänen asemansa ja hänen
virkaveljiensä painotus vetää häntä Tanskaan. Mathias herra taasen
kuuluu synnyltään maan suurmiehiin ja sillä perusteella myös
rauhanpuolueeseen."

"Mutta jos te nyt avoimesti siirtyisitte Sten herran puolelle,
eivätkö silloin kaikki piispat seuraisi teitä?"

"Sitä en usko."

"Nyt teette vääryyttä itsellenne."

"Tiedäthän, kuinka mahtava Kustaa herra on."

"Jo?"

"En tiedä, onko hänen isänsä tai hän itse maksanut suuret rahat,
mutta niin suuri valta hänellä jo on, että jos tulisi valittavaksi
hänen ja minun välillä, olen varma siitä, että hän saisi enimmät
äänet kaikkialla maassa."

"En luullut häntä kovin tunnetuksi."

"Kysykää rouva Bontilta..."

"Ahaa, häneltä?"

Piispan poskille lehahti puna, mutta sitten sanoi hän hiljaa: "Etkö
luota häneen?"

"En paljoa."

"En minäkään, ja on mahdollista, että hän on erehtynyt."

"Hän siis on sen sanonut?"

"Monet muut myös. Ketä piispoista puhuttelenkin, kohottavat he Kustaa
herran pilviin."

"Eikö se voi olla siksi, että luullaan teidän olevan hänelle
suosiollisen?"

"Tosin kyllä."

"Hän on oleskellut talossanne."

"Lähes kaksi vuotta."

"Tarvitaanko enempää!"

"Siitä ajasta se alkoi."

"Mikä?"

"Epäluulo, pelko..."

"Minkätähden?"

"Että olin tiellä."

"Ettekö vain pettänyt itseänne?"

"Yöjuomalla oli ihmeellinen maku. Käskin palveluspoikani juoda sen."

"Entäs sitten?"

"Seuraavana aamuna oli hän kuollut!"

"Kaikki hyvät pyhimykset!"

"Ettekö itse pelastanut Sten herran hengen?"

"Tuleeko se kaikki samalta taholta?"

"Voitteko sitä epäillä?"

"Silloin hän vihaa teitä!"

"Niin, kuolemaan saakka!"

"Mutta miksi?"

"Hän oli kauan kiusannut minua, että tekisin hänestä abbedissan;
eräänä päivänä jouduin vihasta pois suunniltani ja vannoin pyhän
ristin kautta, ettei se tulisi koskaan tapahtumaan."

"Mutta lähetittehän hänet Sten herran murhayrityksen jälkeen pois;
miksi otitte hänet jälleen takaisin?"

"Kustaa herran pyynnöstä."

"Niinkö!"

"Hän sanoi tietävänsä, että minua uhkasi suuri vaara; tämä nainen
yksin saattoi sen torjua."

"Oma pelkonne on siis heidän liittolaisensa."

"Luuletko, etten sitä tiedä? Juuri siksi tahdon päästä pois täältä..."

"Alan ymmärtää sen."

"Mitä arvelet, jos tekisin tarkastusmatkan ylämaahan päin?"

"Onko teillä voimia siihen?"

"Täällä tunnen itseni vangiksi sekä ruumiiltani että sielultani; kun
pääsen pois, tulee minusta vapaa ja uusi ihminen."

"Matkustakaa sitten!"

"Olisin kenties matkustanut Tukholmaan toimittamaan kasteen, mutta
palata sitten takaisin ja olla pakotettu tekemään tiliä kaikesta."

"Alistutteko siihenkin?"

"Kun vampyyri imee verta, houkuttelee hän minulta ilmi kaiken minkä
tiedän... nainen on minun paha omatuntoni, syyni ja rangaistukseni...
Kun olimme molemmat nuoria, tein suuren vääryyden häntä kohtaan, nyt
kostaa hän ja kostaa hirveästi."

"Ettekö te voi vapautua hänestä?"

"En tiedä, käyttääkö hän kenties joitakin taikakeinoja; väliin tunnen
kiusausta sitä uskomaan... Ne kuukaudet, jotka olette ollut täällä,
ovat tehneet minut kymmentä vuotta nuoremmaksi, mutta nyt on pelko
palannut uudestaan."

"Häntäkö pelkäätte?"

"Nukuit raskaasti viime yönä, Johannes."

"Niin, se on totta."

"Etkö kuullut mitään?"

"En, en mitään."

"Sen arvasinkin!"

"Tiedättekö syyn?"

"Olit saanut unijuoman."

"Mistä sen päätätte?"

"Kuinka et muuten olisi kuullut, että hän oli täällä yöllä, heti kun
olit sammuttanut lamppusi."

"En kuullut mitään!"

"Hän istui tuossa sänkyni vieressä ja ruikutti ikuisesti samaa,
kuinka hän kärsi helvetin tuskia sekä minun että omien syntiensä
tähden, kysyen, mitä aioin tehdä antaakseni hänelle sovitusta."

"Tahdon häntä puhutella."

"Ei, siitä joutuisin vain uusille nuhteille alttiiksi; älä ota
iltajuomaasi tänä iltana, vaan tule tänne hänen alotettuaan."

"Tuleeko hän joka yö?"

"Kun hän on nyt keksinyt keinon päästäkseen pelätystä kuulijasta,
ottanee hän kyllä vahinkonsa takaisin. Hän ei ole enää sinulle
erittäin suosiollinen."

"Se ei minua kummastuta."

"Olet Sten Sturen ystävä eikä sinuun ole sentähden luottamista, sanoi
hän. Kirjeet, tunnusti hän, olit saanut häneltä."

"Se on totta."

"Jätettäviksi minulle... Hän tiesi, että ne olisivat sitä
tervetulleemmat... Mutta häntä suretti, että niin oli laita hän tiesi
ansaitsevansa kiitollisuuttani."

"Sanoiko hän niin?"

"Sanasta sanaan!"

"Kaikki pyhimykset meitä varjelkoot!"

"Eikö totta, hän herättää pelkoa sinussakin?"

"Kuka ei pelkäisi syvyyden lähettilästä, mutta minä manaan pahan
hengen ja teen sen teidän ollessanne läsnä!"

"Uskallatko tehdä sen?"

"Tahdon näyttää sen ja samalla ilmaista, mitä en tähän asti ole
tahtonut sanoa."

"Teetkö syytöksen häntä vastaan!"

"Jota hän ei voi tehdä tyhjäksi!"

"Kiitos, Johannes; et voi uskoa, kuinka suuresti olen toivonut
sellaisen löytäväni!"

"Tulette olemaan tyytyväinen!"

"Mutta sen jälkeen en jää kotiin. Tunnen halua lähteä matkalle jo
muutaman päivän perästä... Upsalasta matkustan Skohon... sinun on
tultava sinne mukanani."

"Mutta sitten eroamme!"

"Tahdotko sitä välttämättä?"

"Minun täytyy mennä Ekholmaan."

"Se on totta, lupasin, että veisit sinne viestin minulta."

"Niin."

"Saat sen Skossa."

"Muistutan teitä siitä."

"Sieltä matkustan Suomeen. Elämäni tärkeimpiin tehtäviin
luen siunatun piispa Hemming vainajan pyhäksijulistuksen ja
arkkuunkätkemisen. Kallisarvoinen arkku on nyt valmis, ja ensi
toukokuussa vietetään juhla Turun tuomiokirkossa. Sen jälkeen teen
luultavasti totta aikeestani laskea pois piispansauvan."

Mutta sinä iltana ei kuulunut mitään pelätystä vierailusta piispan
makuukamariin.

Isä Johannes ei uskaltanut maistaa iltajuomaansa eikä mennä levolle,
hän istui odottaen ja rukoili hartaasti ja nöyrästi, että löytäisi
oikeat sanat herättääkseen syntisen vaimon nukkuvan omantunnon, mutta
sillä kertaa odotti ja rukoili hän turhaan.

Seuraavana aamuna ilmoitti piispa päätöksensä lähteä ensi viikolla
matkalle. Stäketistä lähtisi hän jo seuraavana aamuna; hän määräsi,
kuinka monta hänen asemiehistään ja palvelijoistaan tulisi mukaan, ja
antoi kaikki muut tarpeelliset käskyt.

Rouva Bonti kutsuttiin saapuville Johanneksen ollessa läsnä, hän
näytti niin nöyrältä ja masentuneelta herransa lähdöstä kuultuaan,
että tunsi kiusausta uskomaan hänen ikävöimisensä vilpittömäksi.

Mutta kun hän oli lähtenyt, sanoi Jaakko herra: "Sanon sinulle,
Johannes, hänellä on jotakin pahaa mielessään."

"Sitä en luule!"

"Et tunne häntä, mutta minä, joka olen tottunut lukemaan hänen
kasvoistaan, päätän kokemuksesta."

"Sitä en ymmärrä."

"Mutta tahdothan auttaa minua?"

"Sen tahdon."

"Vaikkapa siihen yhtyisi vaarakin."

"Silloinkin!"

"Tulkaa tänne yöksi ja minä menen teidän vuoteeseenne."

"Eivätkö palvelijanne ilmaise vaihdosta?"

"Se ei saa tapahtua ennenkuin he ovat menneet."

"Hyvä on."

Piispan toivomusta noudatettiin; kun poikanen oli tuonut hänelle
iltajuoman ja poistunut, niin hänen armonsa hiipi varpaisillaan,
melkein kuin pahantekijä, kirjastoon ja isä Johannes painautui upeaan
vuoteeseen. Mutta kun hän vaipui pehmeille patjoille, tuntui hänestä,
ettei mielihyvä vastannut kaikkea sitä levottomuutta ja huolta, jota
vuoteen omistajan täytyi joka päivä tuntea.

Sopimuksen mukaan oli hänen nautittava myös iltajuoma, ja isä
Johannes teki sen ensin suljettuaan sielunsa Jumalan haltuun.

Hän nukkui heti kuten tavallisesti.

Hän heräsi valittavaan ääneen ja valoon, joka lankesi hänen
silmiinsä, kun uutimet vedettiin syrjään. "Sanon, että teidän täytyy
kuulla minua", sanoi ääni.

"Puhukaa!"

"Hän pettää teidän armoanne ja ilmaisee kaikki teidän salaisuutenne
rakkaalle Sten herralleen... Karkurin, jota vadstenalaiset veljet
etsivät, piilotti hän tai teki näkymättömäksi pirunkeinoillaan, ja
kun tuli yö, vei hän hänet itse rannalle ja hankki veneen, jolla
karkuri luikki tiehensä. Kalastaja on tänään tunnustanut sen itse
minulle; hän sanoi myös, että karkuri joutui kiinni, vaikka hän pääsi
uudestaan vapaaksi, eikä kukaan tiedä, mihin hän on livistänyt..."

"Herra olkoon kiitetty!" ajatteli Johannes.

"Kerron vielä enemmänkin siitä tekopyhästä. Kun täällä oli lähetystö
kutsumassa teitä Sten herran lasta kastamaan, pujahti muuan heistä
hänen luoksensa, mutta minä hiivin ovelle ja kuulin kaiken. Hänen
jumalaton aikeensa on ryöstää joku nunna luostarista ja hän on
hankkinut teidän armonne suostumuksen tunkeutuakseen kaikkialle ja
ottaakseen, ken häntä enimmän miellyttää."

"Nyt valehtelette!"

Rouva Bonti hätkähti, hän ei ollut tähän asti välittänyt edes
katsoa makaavaan, nyt teki hän sen; silmät ikäänkuin ryömivät ulos
reijistään, ja liekö hän luullut sen olevan noituutta tai jotakin
muuta, mutta äärimäisen kauhun huudolla syöksyi hän ovelle.

Mutta Johannes tunsi samalla joutuvansa sanomattoman tuskan
valtoihin, hän oli niin hädissään kuin olisi tehnyt jonkin suuren
rikoksen, ja hän tutkisteli melkein kauhulla itseään... Silloin
muisti hän juoman ja nöyrän sydämen tyynellä luottamuksella lankesi
hän rukousjakkaralle polvilleen ja rukoili... Silloin kuuli hän
hiljaisia askelia takanaan ja ymmärsi, että rouva Bonti tuli
takaisin. Oli unhottanut lamppunsa pöydälle palamaan, mutta ei
uskaltanut häiritä rukoilevaa, vaan poistui yhtä hiljaa kuin oli
tullutkin.

Johannes nousi, sammutti lampun ja palasi vuoteeseen, jossa hän pian
nukkui vanhurskaan tyyntä häiritsemätöntä unta.

Seuraavana aamuna, kun linnan kaikki asukkaat olivat kokoontuneet
sen edustalle, puuttui rouva Bonti joukosta, ja muutamat palvelijat
kuiskailivat keskenään, että koko yön oli valkea palanut hänen
huoneessaan ja hänen oli kuultu kulkevan siellä edestakaisin ja ylös
ja alas portaita. Arkkipiispan kysyttyä kertoi Johannes mitä oli
tapahtunut ja piispa aivan nautti ajatellessaan sitä pelästystä,
jota eukko oli mahtanut tuntea, mutta kun hän sai kuulla juoman
vaikutuksesta, sanoi hän kalveten: "Olen hänen vallassaan, hän on
jolloinkin toisella kertaa antava minulle kuolettavan myrkyn."

"Miksette laita häntä pois?"

"Hän tai se toinen lähettäisi jonkun muun, jota kenties en arvaisi
epäillä."

Upsalaan saavuttua tahtoi Johannes mennä tavalliseen majataloonsa,
mutta hänen armonsa tahtoi, että hän asuisi piispantalossa; muuten
sai hän pitää täyden vapautensa. Jaakko Ulfinpoika oli näinä päivinä
hyvässä terveydessä, hän kävi tuomiokapitulissa ja jakeli käskyjä,
mitä oli tehtävä hänen ollessaan poissa. Joulukuu oli alullaan, mutta
hänen armonsa tulisi takaisin ennen joulua; sitoutuipa hän itse
toimittamaan messunkin tuomiokirkossa ensimäisenä joulupäivänä.

Vihdoinkin lähdettiin matkalle Skohon, johon oli lähetetty
viestinviejä kaksi päivää ennen valmistamaan abbedissaa hänen armonsa
saapumiseen ja tulevaan tarkastukseen.

Arkkipiispa otettiin mitä juhlallisimmin vastaan. Kellot soivat.
Abbedissa oli häntä vastassa jo pihalla, ja suuressa luostarisalissa
tervehtivät nunnat häntä juhlallisin lauluin. Toivotettuaan heille
siunausta meni hän kirkkoon, joka oli tilaisuuteen erityisesti
koristettu, ja toimitti itse messun.

Sen jälkeen puhui hänen armonsa abbedissalle muutamia sanoja,
ja molemmat menivät yhdessä sakaristoon, jossa luostarin kaikki
kalleudet säilytettiin.

Sillävälin odotti isä Johannes tilaisuutta sanoa jäähyväiset
korkealle esimiehelleen; vanhus oli iloinen saadessaan jälleen
tarttua vaellussauvaansa ja palata entiseen yksinkertaiseen, mutta
luonnonraittiiseen elämäänsä. _Se_, jota hän nyt oli viettänyt monia
kuukausia, näytti hänestä samanlaiselta kuin linnun elämä kullatussa
häkissä, minkä ulkopuolella kissa alituiseen vaanii saalistaan. Mitä
onnea on ihmisellä, jonka on pakko alituiseen ajatella itseään?...
Isä Johannes saattoi sen käsittää, _hän_, joka koko elinaikansa oli
ajatellut ainoastaan muita ja elänyt muille.

Koko seurakunta oli poistunut kirkosta ja hän oli siellä yksin.
Talviaurinko heitti muutamia kalpeita säteitä pääalttarin ristille;
sen yläpuolelle oli maalattu silmä, josta valo tunkeutui sisälle,
ja niin taitavasti oli kaikki laadittu, että aivan luuli näkevänsä,
miten silmä vilkkui.

Alttari oli upeasti koristettu keinotekoisilla kukilla ja
tuija-seppeleillä, mutta liina niiden alla oli hienointa
luostarityötä.

Isä Johanneksen katse siirtyi esineestä toiseen; hän näki, mutta
näkemänsä ei herättänyt hänessä mitään tunteita. Verkkaan meni hän
oikeanpuoliseen sivukuoriin. Siellä oli alttarin yllä taulu, joka oli
esittävinään Mariaa. Hänellä oli kaikki pyhän neitsyen tunnusmerkit,
mutta ei hänen kasvojaan; tässä kuvassa ei näkynyt mitään
neitseellistä viattomuutta, ei nöyryyttä, joka olisi muistuttanut
merkitsevistä sanoista: "Katso, Herran palvelijatar!" Tunsi pikemmin
itsensä houkutelluksi ajattelemaan Saban kuningatarta, niin ylpeästi
ja ylväästi katseli kuva taulusta. Ne, jotka muistavat Johanneksen
hänen nuoruudestaan, tietävät, että hänkin oli maalari, mutta se
Mariankuva, joka vielä yhä eli hänen sydämessään, oli puun ylin ja
viattomin kukka, johon päivän silmä ensiksi ja mieluisimmin katsoi
alas, se oli hurskas ja todellinen nainen!

Melkein inholla kääntyi hän pois taulusta.

Silloin huomasi hän rinnallaan nuoren tytön, joka katseli häntä
rukoilevin silmin.

Tyttö oli puettu noviisin pukuun ja näytti hyvin nuorelta, mutta
Johannesta kummastutti hänen tavaton kauneutensa, joka teki
vaikutuksensa huolimatta mitä suurimman hädän ilmeestä, joka kuvastui
jokaisesta piirteestä.

"Pelastakaa minut!" rukoili hän langeten isä Johanneksen jalkoihin.

"Mitä haluat lapsi parka?" kysyi Johannes lempeästi kohottaen hänet
pystyyn.

"Auttakaa minut pois täältä!"

"Oletko täällä vastoin tahtoasi?"

"Minut on tuotu väkisin!"

"Tämä on vastoin luostarisääntöjä!"

"Eufemia!" kajahti tuikea ääni käytävästä, ja muuan vanha nunna tuli
näkyviin.

Nuori noviisi heittäytyi heti maahan alttarikehän ääreen ja oli
rukoilevinaan.

Mutta vartijatar riensi esiin ja tarttui hänen käsivarteensa. "Miksi
et vastaa?" kysyi hän äänellä, joka oli kaikkea muuta kuin lemmekäs.

"Minä rukoilin pyhää neitsyttä, hurskas sisar", vastasi vapiseva
tyttö.

Nunna jupisi muutamia sanoja vetäen hänet mukanaan. Lapsi parka
heitti ohitse mennessään nopean, rukoilevan katseen Johannekseen.
Mutta tuskin olivat molemmat poissa näkyvistä, kun Johannes kuuli
kiihkeän valitushuudon, joka luultavasti johtui kouraantuntuvasta
ojennuksesta.

Johannes tahtoi rientää jälkeen, mutta ovi, josta he olivat menneet,
vei luostariin ja se oli jo lukittu... Hän kuunteli... kaikki oli
hiljaa.

"Väkivaltaa ja julmuutta kaikkialla!" ajatteli hän. "Sellaisilla
keinoillako tahdotaan pitää yllä uskoa Kristukseen ja
evankeliumiin?... Eikö pyhä kirkko ole aiottu kaivatuksi tyyssijaksi,
ja se tehdään vankilaksi..."

Hän rukoili Herralta apua ja valaistusta tässä sekasoassa... Äkkiä
välähti ajatus hänen sielussaan... Nuori tyttö, joka oli anonut hänen
suojelustaan... mitähän, jos hän kenties oli Kaarina Eliaantytär...
Tämän nimi oli tosin Eufemia, mutta nimenmuutokset eivät luostareissa
olleet ollenkaan harvinaisia, varsinkin jos oli jotakin salattavaa.

Kuinka hän katuikaan, ettei ollut pidättänyt noviisia ja heti
vaatinut selitystä; häneltä pappina ja erittäinkin arkkipiispan
seuralaisena ei suinkaan olisi voitu sitä kieltää.

Arkkipiispa ja abbedissa menivät sakaristoon ja Johannes meni heitä
vastaan; nyt ei hän päästäisi tilaisuutta käsistään.

"Kunnianarvoisa rouva!" sanoi hän. "Luostarin noviisien joukossa on
muuan Eufemia nimeltään."

"Se on totta, isä."

"Hänen armonsa luvalla pyydän, että tahdotte heti kutsua hänet tänne."

Abbedissa näytti joutuvan ymmälle, mutta kun arkkipiispa yhtyi
pyyntöön, lähestyi hän hitaasti luostariovea.

"Luulen, että ryöstetty tyttö on täällä", kuiskasi Johannes piispalle.

Sama nunna, joka äsken oli näyttäytynyt, saapui uudestaan. Abbedissa
neuvoi hänet Johanneksen puoleen.

"Haluan puhutella nuorta sisarta, jonka äsken veitte täältä", sanoi
tämä.

"Sisar Eufemiaa! Ah, kunnianarvoisa isä, hänen laitansa on taasen
hyvin huonosti."

"Onko hän sairas?"

"Hänen mielensä on vialla; silloin päästää hän kovia huutoja.
Kunnianarvoisa rouva äiti tietää, mitä meidän kaikkien täytyy kärsiä
hänen tähtensä."

Abbedissa kumarsi myöntävästi päätänsä, mutta Johannes ei enää
uskonut ehdottomasti, vaan sanoi suurella varmuudella: "Viekää minut
hänen luoksensa!"

Nyt luuli hän olevansa varma asiastaan; ikäänkuin miehen viisaus
koskaan vetäisi vertoja naisen viekkaudelle; vanha Johannes oli
ainoastaan alottelija siinä suuressa koulussa, missä opitaan
kokemusta.

Abbedissa virkkoi suurella varmuudella: "Tämä myöntyväisyys menee
aivan liian pitkälle. Sanokaa Eufemialle, että käsken hänen tulla
heti tänne."

Nunna riensi pois käskyä täyttämään.

Sillävälin kertoi abbedissa arkkipiispalle eräästä ylhäisaatelisesta
tanskalaisesta rouvasta, joka oli kirjoittanut hänelle ja pyytänyt,
että hänet vihittäisiin nunnaksi Skoluostariin.

"Hän lupaa antaa suuria lahjoja", kertoi abbedissa. "Mutta vielä
enemmän ilahuttaa minua tämä todistuksena siitä suuresta arvosta,
jossa luostarimme, Jumalan kiitos, on Tanskassa."

Hänen armonsa ilmaisi tyytyväisyytensä, mutta Johanneksen kaikki
ajatukset olivat kiintyneet nuoreen tyttöön, jonka surulliselle
kohtalolle hän toivoi voivansa antaa uuden käänteen... Noviisi tuntui
hänestä viipyvän hyvin kauan, mutta vihdoin saapui nunna tuoden hänet
mukanaan, mutta nyt oli hän hunnutettu.

Abbedissa aikoi mennä häntä vastaan, mutta arkkipiispa sanoi:
"Antakaa isä Johanneksen häntä puhutella." Kun tämä tuli lähemmäksi,
näki hän, kuinka lapsukainen vapisi aivan kuin haavanlehti:

"Onko nimesi Eufemia?" sanoi Johannes lempeästi. "Niin,
kunnianarvoisa isä!" kuiskasi tyttö. "Syntymäpaikkasi?"

"Vesterås!"

Puhuiko hän totta, vai valehteliko pelosta? "Miksi vapiset noin?"
kysyi Johannes osanotolla. Tyttö purskahti rajuun itkuun.

"Kas niin, nyt hänelle tulee jälleen muuan tavallisia puuskiaan",
huudahti nunna tarttuen hänen käsivarteensa.

Mutta Johannes käski ankarasti, että nunna pysyisi syrjässä, ja kysyi
sen jälkeen vielä kerran: "Lapsi, mitä pelkäät? Ole vain levollinen!"

"Antakaa minun mennä!" sanoi hän kietoen hunnun tiiviimmin
ympärilleen.

Mutta epäluulo oli herännyt, ja se johti Johanneksen oikeaan, kun sai
hänet tempaamaan noviisilta hunnun. Nunna päästi kauhun huudon.

Tyttö oli vaipunut lattialle ja peitti kasvonsa käsiinsä. Hämmästys
oli vienyt Johannekselta puhelahjan, hän tarvitsi melkein kokonaisen
minuutin ennenkuin kykeni sanomaan: "Petosta!"

"Mitä se on, Johannes?" kysyi arkkipiispa. "Se on mahdollista",
vastasi hän, "että tälläkin on Eufemia nimenään, mutta hän ei ole
sama, joka oli täällä sisällä hetkinen sitten."

"Meillä ei ole toista", väitti abbedissa.

Johannes seisoi lyötynä, masennettuna. "Jättäkää asia minun
huostaani!" sanoi ylipappi hiljaa ja lisäsi sen jälkeen kuuluvammalla
äänellä: "Luostarin asiat ovat hyvissä käsissä; tule, Johannes
ystäväiseni, minulla on tärkeitä asioita sinulle uskottavana."

Mutta kun nämä molemmat olivat kahden kesken, arkkipiispalle
järjestetyssä huoneessa, silloin kysyi tämä, kuinka kaikki oli
tapahtunut, ja sanoi sen jälkeen:

"Täällä on jotakin, mitä tahdotaan salata, ja kävisi varmaan
vaikeaksi minullekin urkkia totuus esille. Sellaisissa tapauksissa
tekee viisaimmin, kun katsoo läpi sormien ja luottaa johtavain
henkilöiden tunnontarkkuuteen, mutta sinun tähtesi koetan kyllä saada
selvän asian oikeasta laidasta."

"Minä en voi mitään", huokasi Johannes.

"Viipykää muutamia päiviä ja..."

"Ei, nyt heti lähden taipaleelle."

"Ekholmaan?"

"Niin, sinne aion."

"Kas tässä, tunnetko tämän?"

Se oli vahaluonnos Suurkirkon "Ritariin ja lohikäärmeeseen".

"Mies parka sanoi minulle, että hän oli tehnyt sellaisen", jatkoi
piispa. "Mutta se oli varastettu häneltä, ja siten vei toinen myös
kunnian hänen työstään. Kuinka luonnos on tullut Skohon, en tiedä,
mutta nyt on sinun vietävä se Kirsti rouvalle, jolle se oikeudella
kuuluu; hän kyllä tulee sen säilyttämään perhekalleuksien joukossa."

Piispa pani taideteoksen takaisin laatikkoon. "Aiot nyt siis
todellakin jättää minut, Johannes?"

"Niin, herra, minun täytyy!"

"Mene sitten rauhassa ja kiitos kaikesta!"

"Vähän olen voinut tehdä teidän hyväksenne!"

"Enemmän kuin kukaan muu!... Olet muuten luvannut tulla, milloin
kutsun."

"Ja te olette luvannut kallistaa minulle kuulevan korvan."

Vielä kerran puristivat he toistensa kättä, ja arkkipiispa meni sen
jälkeen neuvotteluun abbedissan ja priorin kanssa luostarin tileistä;
hän toivoi tällöin pääsevänsä luostarineitsyen salaisuuden perille;
abbedissa taasen tuumi, kuinka voisi parhaiten johtaa hänet harhaan.
Mutta tällaikaa taivalsi isä Johannes tietä eteenpäin, suruissaan
siitä, ettei ollut voinut tehdä mitään lapsi raukan pelastukseksi.




6.

SYNNIN PALKKA, MILLAISENA SE LANKEAA JALOSUKUISELLE ROUVALLE.


Ekholmaan tuli alituiseen kirjeitä ja viestejä Tanskasta, ja kun
sinne saapui alituiseen vieraita, ei siihen kiinnitetty niin suurta
huomiota, että niiden joukossa oli niin monia tanskalaisiakin.

Mutta vieraiden joukossa oli muuan henkilö, josta hän itsekseen oli
suuressa epävarmuudessa, miten häntä oikeimmiten oli kohdeltava.

Hän oli maisteri Didrik Slagheck Kööpenhaminasta, syntyään
Westfalista. Hänellä oli kaunis ulkomuoto ja miehekäs ryhti ja
jotakin hyvin kohteliasta esiintymisessään; mutta ne tiedot, jotka
oli leimattu maisterin arvolla, olivat ainoastaan kuin hänen sielunsa
raakuuden ja turmeltuneen luontonsa kultaus.

Tätä miestä ei ollut lähettänyt Erik herran luo Hannu kuningas eikä
Kristian prinssi, vaan Sigbrit rouva, ja hän sanoi sen suoraan ja
ujostelematta, lisäten, että tämä oli mahtavin rouva Tanskassa.

Erik herra oli kuullut sanottavan sen ennenkin, mutta ei koskaan niin
suoraan ja kerskailevasti.

Hän ei uskaltanut eikä tahtonutkaan ajaa Didrik herraa tiehensä;
sentähden sulkeutui hän hänen kanssansa salakamariin, hienoin
viini kellarista kannettiin pöytään, jotta kielten kannat oikein
höltyisivät, sillä Erik herra tahtoi kuulla maisterilta hänen
maansa asioista. Eikä Didrik herra ollutkaan tuppisuu, hänen oli
helppo puhua ja mielellään hän joi hyvää viiniä. Sellaiseen näytti
hän tottuneen, sillä kuinka tiheään hän pikaria kallistelikin, ei
se suurin häntä haitannut. Mutta yhä avomielisemmin kertoi hän
tanskalaisten pyyteistä ja hovielämästä.

Mutta vihdoin vieras sanoi kursailematta, että hän oli uninen,
ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua hän nukkui suu selällään ja
kuorsasi äänekkäästi.

Erik herra istui tuolillaan ja tuijotti vieraaseensa ja ajatteli
miten selviytyä hänestä... Mitä hän oikeastaan lienee tahtonut?
Asiaansa ei hän ollut sanonut... kenties ei hänellä sellaista
ollutkaan; Erik herra päätti häneltä kysyä siitä suoraan, päästäkseen
miehestä kuitiksi.

Huoneeseen oli tullut melkein pimeä, mutta Erik herra ei kiirehtinyt
soittamaan valoa; hän ei tahtonut, että palvelija kuulisi vieraan
päästämät vastenmieliset äänet, jotka loukkasivat hänen herransa
korvaa, Erik herra piti ankarasti kiinni säädyllisyydestä, ja näin
karkea, sievistymätön vieras olisi muissa olosuhteissa heitetty
ulos ovesta. Vihdoin kuitenkin loppui hänen kärsivällisyytensä ja
soittokello helisi kimakasti.

Samassa lakkasi kuorsaaminenkin.

Palvelija avasi oven.

"Valoa!" käski maisteri.

Erik herra hypähti suuttumuksesta. Tämä häpeämätön tekeytyi herraksi
hänen talossaan!

"Oletteko nukkunut, rakas isäseni?" kysyi vieras.

Erik herra nieli suuttumuksensa ja vaikeni.

Heti sen jälkeen astui sisään palvelija tuoden sytytetyn lampun,
jonka pani pöydälle.

"Tahdon, ettei minua häiritä ennenkuin soitan", virkkoi Erik herra
hänelle tavattomalla tuimuudella.

"Ilmoittakaa, että myöhemmin tulemme naisten puolelle", huusi Didrik
hänen jälkeensä.

"Täällä jakelen ainoastaan minä käskyjä", vastasi Erik herra
tulisesti.

"Tahdoin säästää teiltä vaivan."

Erik herra sai yskänpuuskan, hän nousi ja istuutui kohta penkille
loitommaksi pöydästä toivoen vieraansakin tekevän samoin.

Mutta tämä ei hievahtanutkaan paikaltaan.

"Aiotteko nukkua vielä?"

"En, olen jo nukkunut tarpeeksi."

"Silloin tahtoisin tietää, mikä oikeastaan on syynä käyntiinne."

"Ettekö sitä arvaa?"

"En, se on minulle mahdotonta!"

"Silloin vaikenen huomiseen, jotten häiritsisi yölepoanne, rakas
isäseni."

Taasenkin tämä hävytön puhuttelu... Mutta Erik herra päätti pysyä
tyynenä. "Mieluummin toivoisin saavani sen tietää jo tänä iltana!"
sanoi hän.

"Todellakin?"

"Lasken hyvin harvoin leikkiä."

Maisteri purskahti rajuun nauruun, ja hän kävi melkein karmosiinin
punaiseksi kasvoiltaan.

Erik herra sitä vastoin kalpeni. Hänestä tämä meni liian pitkälle.

"Ai, tosiaankin, olenko antanut teille kirjeen tulevalta
arkkipiispalta?"

"Tulevalta ark-ki-piis-pal-ta?"

"Tässä se on! Kautta sieluni, olin sen unhottanut."

Erik herra otti kiireimmiten kirjeen, se oli tosiaankin hänen
pojaltaan ja sisälsi, että hänen rakkaan isänsä olisi osoitettava
maisteri Didrik Slagheckille kaikkea suopeutta ja kohteliaisuutta;
hän ei ollut ainoastaan oppinut mies, vaan hänellä oli myös niin
suuri vaikutusvalta Kööpenhaminan hovissa, että Kustaa herra luuli
menestyksensä olevan suuresti hänestä riippuvaisen.

Kun Erik herra oli lopettanut lukemisen, pani hän kirjeen kasaan ja
sanoi lempeällä ja aivan muuttuneella äänellä: "Poikani puhuu teidän
suurista ansioistanne, ja voin hyvin sanoa, etten ole koskaan niitä
epäillyt. Ja kun halusin, että te sanoisitte syyn tänne tuloonne, en
sitä suinkaan tehnyt päästäkseni teistä vapaaksi, vaan sitä pikemmin
voidakseni suostua toivomuksiinne."

"Nyt puhutte mieleni mukaan; ja pyydän teitä etukäteen olemaan varma
kiitollisuudestani."

"Nuoret ovat tulevaisuuden herrat, ja mikä voi olla meille vanhoille
mieluisempaa kuin palvella heitä."

"Kautta pyhän Gregoriuksen, ettekö puhu aivan kuin itse Sigbrit
rouva: 'Vanhan on väistyttävä antaakseen tilaa nuorelle', sanoo hän."

"Tosiaankin... aivan oikein..."

"Mutta missä on tulevaisuus, ellei orastavissa avuissa! Pankaa
kuninkaan poika ja kerjäläisen lapsi samaan kehtoon, niin molemmat
ovat kasvoiltaan yhtä punaiset, yhtä rumat; mutta antaapas heidän
kasvaa miehiksi ja heidän tekonsa määräävät heidän arvonsa!"

"Yhtä suuri kuin hämmästyttäväkin totuus."

"Hyväksyttekö sen?"

"Voinkohan muuta?"

"Tiedätte kai myös, että ajan suuret ajattelijat ovat melkein kaikki
lausuneet samaan suuntaan. Savonarola sanoo, ettei ihmisen sisäinen
arvo ole suinkaan riippuvainen ulkonaisista suhteista; Gerhard
de Groot, että hän on löytänyt parempia kristittyjä köyhien kuin
rikasten joukossa; puhumattakaan itsestään Aristoteleesta, joka
arvelee, ettei tervettä ja voimakasta ihmissukua voi syntyä ennenkuin
ihmiset ojentavat toisilleen kätensä lujaan ja veljelliseen liittoon!"

"Oivallisesti sanottu!"

"Katsomatta rikkauksiin!"

"Kulta on pelkkää heinää!"

"Ja korkeaan sukuperään!"

"Jumalan edessä olemme kaikki alhaisia!"

"Meidän täytyy olla niin toistemmekin edessä!"

"Niin täytyy!"

"Ei ainoastaan sanoissa, vaan teoissakin!"

"Mitä arvoa on sanoilla ilman tekoja?"

"Muistutatte ihmeellisesti jaloa Amalrik Benalaista... Olen varma,
että tunnette hänet."

Erik herran päätä aivan huimasi; nuo suuret nimet olivat tosin
hänelle tuttuja, mutta heidän oppejaan ei hän tuntenut lähemmin;
sentähden vastasi hän melkoisella arkuudella:

"Olen muistavinani, että hän eli... eli..."

"Innocentius III:nnen aikana", puuttui maisteri puheeseen. "Esiintyi
neljännessä lateraanisessa kirkolliskokouksessa... Tiesin kyllä, Erik
herra, että olette oppinut ja monitietoinen herra... Olisinko muuten
niin tärkeässä asiassa kääntynytkään teidän puoleenne?"

"Ettehän ole vielä minulle sanonut, mikä asianne on!" huudahti ritari
nauraen ja sangen mielissään siitä edullisesta käsityksestä, joka
vieraalla näytti olevan hänestä.

Tämä oli äkkiä kohonnut merkilliseksi henkilöksi Erik herran
silmissä; ei ainoastaan pojan mielipide maisterista, vaan vielä
enemmän se oppi, jonka hän ykskaks oli tuonut ilmoille, sai ritarin
siihen vakuutukseen, että hän oli ennen tykkönään erehtynyt mieheen
nähden.

"En ole sanonut teille, miksi olen tullut, olen sitä viivyttänyt,
ja voitteko uskoa, että teen niin vieläkin, niin raskaana kuin se
painaakin omaatuntoani."

"Nuori mies, puhukaa minulle, kuten ystävälle."

"Sen tahdon tehdä!... Tulen Sigbrit rouvan kehotuksesta
yksinkertaisesti kosimaan tytärtänne."

"Ty-tär-tä-ni...?" Jos ukkonen olisi iskenyt huoneeseen, ei Erik
herra olisi pahemmin hämmästynyt.

"Sanon teille suoraan, että minulla on suuret vaatimukset, sentähden
tahdoin ensin oppia teidät persoonallisesti tuntemaan, ja sanon
suoraan, että olette mieleiseni mies." Erik herra teki syvän
kumarruksen. "Mutta asian täytyy jäädä meidän kesken, kunnes olen
nähnyt tyttärenne."

"Minä en sitä ilmaise!"

"Ovatko he kauniita?"

"E-ei!" Erik herra toivoi tällä hetkellä, että he olisivat olleet
rumia kuin synti.

"Riippuu mausta, arvelette kai, ja olette oikeassa kuten aina;
kuitenkin toivon teidän hyväksyvän kosintani."

"Emäntäni..."

"Hänen hyväksymisensä tulen kyllä saamaan."

"Tyttärillänikin on sananen sanottavana."

"Sallikaa sanoani, että teidän nykyaikaiset aatteenne ovat vielä
nuoremmat kuin minun, mutta minä alistun niihin ja toivon, että se
menestys, joka minulla tähän asti on ollut kaunotarten joukossa, on
tälläkin kertaa minua seuraava."

Erik herra toivoi aivan päinvastoin, mutta hän ei uskaltanut sitä
sanoa.

"Tahdotteko nyt viedä minut heidän luokseen?"

"Yhden asian tahdon sanoa etukäteen: en pakota heitä."

"Sitä en pyydäkään!"

"Tulkaa sitten!"

Ekholman kaunis rouvastupa oli tällä kertaa tyhjä vieraista;
ainoastaan talon nuoret tyttäret ja heidän piikasensa olivat siellä,
mutta jo kauas kuului heidän hilpeä naurunsa.

"Mitähän siellä ilakoitaneen?" jupisi Erik herra ja avasi äkkiä oven.

Koko hilpeä parvi oli lattialla, he leikkivät Sislan ristiäisiä
sydämensä pohjasta.

Mutta vieraan nähdessään pyrähtivät he pelästyneiden lintujen lailla
eri suuntiin. Tuskin minuutin kuluttua istuivat jalosukuiset neitsyet
kunniasijalla suuressa kaaressa, palvelijat taasen sijoittuivat
huoneen äärimäiseen soppeen, ja kaikki tarttuivat neuloihin vielä
vapisevin käsin, mutta läähättävä hengitys, leimuavat posket ja
vaivoin pidätetty naurunhalu osoitti, kuinka hauskaa heillä oli ollut.

Erik herra viipyi muutamia silmänräpäyksiä ennenkuin hän meni
tyttäriensä luo: "Missä on teidän rouva äitinne?"

"Salakamarissa!" sanoi yksi.

"Ei, vaan makuuhuoneessa", oikaisi toinen.

"Hän ei sanonut voivansa oikein hyvin!" lisäsi kolmas.

Erik herra kääntyi nopeasti, hän riensi vieraansa ohitse ja ulos
ovesta sanomatta sanaakaan.

Mutta jos hän luuli tämän seisovan kärsivällisesti paikoillaan ja
odottavan hänen paluutaan, tunsi hän häntä vähän. Tuskin oli Erik
herra kadonnut, ennenkuin maisteri astui reippaasti esiin.

"Kauniit neitsyet", sanoi hän rohkeasti. "Olen herra isänne vieras,
tämä lienee teille kylliksi, ettette pane pahaksenne, vaikka
pyydänkin päästä mukananne karkeloon... Tulkaa, tulkaa!"

Ja nyt viritti hän äänekkään laulun: "Sellestä Simo käy kosiin..." ja
ojensi kätensä heitä kohden.

Sanat ja sävelet tekivät tehtävänsä, epäröiminen ei kestänyt kauan,
minuutin kuluttua oli koko parvi jälleen jalkeilla ja nyt pyörittiin
iloisessa piirissä, ja kaikki ottivat hilpeästi osaa karkeloon.

Mutta maisteri käyskenteli piirin keskellä, joka sai pyöriä hänen
ympäritseen. Hän veti piiriin nuorista neitsyeistä yhden toisensa
jälkeen, karkeloi hänen kanssaan muutamia pyörähdyksiä ja suuteli
sitten kunnioittavasti hänen kättään. Hän oli jo ehtinyt kolmanteen,
kun ovi uudestaan avautui ja Erik herra astui emäntänsä keralla
sisään.

Nyt tosin tanssi taukosi, mutta se oli saanut eräänlaisen
oikeutuksen, ja kaikki seisoivat paikoillaan lattialla, ainoastaan
muukalainen erosi muista ja meni Kirsti rouvan luo, jonka edessä hän
kohteliaasti notkisti polvensa sanoen:

"Rangaiskaa minua, minä yksin olen rikollinen!"

"Nouskaa, maisteri Didrik Slagheck!" vastasi Kirsti rouva, samalla
kuin hänen ankara katseensa sai niin hyvin hänen tyttärensä kuin
palvelijattaretkin kiireisesti palaamaan ompelustensa ääreen. "Kun
kissa on poissa, hyppelevät hiiret pöydällä, se on yhtä vanha juttu
kuin maailmakin."

"Ainoastaan sillä erotuksella, että ne nyt pysyvät lattialla",
vastasi Didrik ja tahtoi tarttua Kirsti rouvan käteen viedäkseen
sen huulilleen, mutta tämä vältti sen. "Herrani on kertonut minulle
teistä", lisäsi sydämystynyt rouva, "ja hän on sanonut myös asianne."

"Ja myös ehdon!" puuttui Erik herra hätiköiden puheeseen. "Olen myös
maininnut kirjeen pojaltani, Kustaa herralta."

"Pysykäämme ainoastaan pääasiassa, ja kun luulen teidän tahtovan pian
saada vastauksen, niin saatte sen heti... Tunnetteko tätä herraa?"
kysyi hän tyttäriltään viitaten vieraaseen.

Se nopea katse, jonka he loivat häneen, kohtasi rukoilevan hymyn
kauniista ilmeikkäistä silmistä, ja punastuen vastasivat he kainosti:
"Emme!"

"Maisteri Didrik Slagheck Tanskasta", jatkoi Kirsti rouva, joka
hänkin oli nähnyt äänettömän katseleikin ja siitä yhä ärtynyt.
"Sigbrit rouva, kuuluisan Dyvekan äiti, on lähettänyt, hänet kosimaan
jotakin teistä!... Mitä sanotte sellaisesta, tyttäreni?"

Nyt punasi harmin puna heidän poskensa, ja he kääntyivät kaikki pois.

"Sallittakoon minun sanoa muutamia sanoja puolustuksekseni", virkkoi
Didrik. "Sigbrit rouva tiesi, että sydämeni oli vallannut palava
rakkaus yhteen teistä, suloiset neitsyet, en ole maininnut, että
mennä kesänä näin tämän viehkeän neitsyen, ja siitä päivin ei hän
ole poistunut ajatuksistani. Hyvä Sigbrit rouva sai minut uskomaan
hänelle syyn suruuni ja sen jälkeen sanoi hän: 'Jalo rouva Kirsti
Gyllenstjerna on ennakkoluulottomin rouva koko Ruotsissa, hän ei
ole vihastuva teihin, vaikkapa hän ei suostuisikaan antamaan teille
tyttärensä kättä.'"

"Se ei estä teitä jäämästä tänne kunnioitettuna vieraana!" puuttui
puheeseen Erik herra, joka ei ollut unhottanut poikansa kirjettä eikä
miehen merkitystä.

"Jos te sallitte?" virkkoi Didrik, syvästi kumartaen Kirsti rouvalle.

"En ole niin ennakkoluuloton, että minulla olisi muuta tahtoa kuin
herrani tahto", vastasi tämä.

Ja niin jäi Didrik maisteri Ekholmaan. Ritari pyysi häntä sentähden,
että poikansa halusi sitä. Kirsti hyväksyi sen siksi, että hän
luki enemmän maisterin katseesta kuin sanoista, että hänen oma
elämäntarinansa oli tälle tuttu; sitä paitsi oli hän antanut
vastauksen, nyt hän myös oli näyttävä, että pystyi viemään tahtonsa
perille.

Kolmella nuorella neitsyellä ei ollut sanoja kyllin teräviä
ilmaisemaan heidän paheksumistaan ja suuttumustaan. Että tämä
aateliton mies oli uskaltanut kohottaa silmänsä heihin, se oli
tosiaan niin suuri loukkaus, että se täytyi rangaista, ja he
tahtoivat itse pitää siitä huolen.

Olisivatpa he vain tienneet, ketä heistä hän rakasti! Tässä
näyttäytyi vanha juttu omenasta, jonka käärme tarjosi Evalle:
jokainen luuli salavihkaan, olevansa valittu. He olivat sopineet
siitä, että sen, jolle hän uskalsi puhua rakkaudestaan, oli
osoitettava hänelle äärimäistä halveksumistaan, ja jokainen heistä
opetteli hyvin näyteltävänsä osan ja paloi halusta päästä sitä
suorittamaan.

Sillävälin vältti maisteri heitä kaikkia kolmea; kunnioittavainen
tervehdys, suruinen katse, siinä kaikki, mitä hän ilmaisi, mutta
väliin yön hetkinä he kuulivat hänen kauniin äänensä ikkunansa alta;
silloin lauloi hän kaihoisia lemmenlauluja, ja kuuden-, seitsemän- ja
kahdeksantoistavuotias sydän sykkäili häntä vastaan vasta heränneellä
salaisella rakkaudella.

Melkein koko päivän vietti maisteri yhdessä ritarin kanssa; he
kirjoittelivat ja lähettelivät kirjeitä kaikkien suurempain
seurakuntain pastoreille ja kaikkien luostarien abboteille; he
puhuivat niistä suurista eduista, jotka nyt tulisivat kirkon osaksi
siinä tapauksessa, että Kustaa Trolle määrättäisiin arkkipiispaksi,
kun vanha Jaakko Ulfinpoika pian tulisi eroamaan, ja kehottivat
kaikkia Jumalan ja kristinopin ystäviä yksimielisesti äänestämään
häntä.

Erik herra tunsi päivä päivältä uuteen neuvonantajaansa yhä suurempaa
luottamusta. Heidän yhdessäolonsa ensimäisen päivän muisto tuntui
hänestä vain pahalta unelta; mies, joka hänellä nyt oli edessään,
oli kohtuullinen elintavoissaan, ei näyttänyt vähintäkään välittävän
hänen tyttäristään, mutta työskenteli sitä vastoin väsymättömästi
ritarin asian puolesta.

Uudestaan ja uudella innolla alkoi kirjevaihto siitä, että
Kristianille viekkaudella toimitettaisiin pääsy Ruotsiin; herätettiin
uudelleen vanha ehdotus, että purjehdittaisiin Nyköpingiin,
tunkeuduttaisiin sieltä maahan ja hankittaisiin luja jalansija
Vesteråsissa.

Sentähden alkoi uudelleen kirjevaihto Pernilla rouvan kanssa; hänen
oli taivutettava Sten herra suostumaan tehtyyn ehdotukseen; nyt ei
enää luotettu niin varmasti häneen. Maisteri kirjoitti itse kaikki
kirjeet puhtaaksi ja pani oman nimensä alle, niin ettei Erik herralla
olisi mitään pelättävää, vaikka kirjeet keksittäisiinkin, mutta
ainoastaan luotettavia palvelijoita valittiin niitä viemään, ja niin
jatkuivat vilkkaasti neuvottelut Vesteråsin ja Ekholman välillä.

Kirsti rouvakin tyyntyi maisteriin nähden, vaikkei hän täysin
luottanutkaan tytärtensä naiselliseen ylpeyteen; hänen epäluulojaan
herätti se, että hän näki heidän urkkivan toisiaan, mutta se antoi
toiselta puolen turvallisuuttakin, mustasukkaisuudella on terävät
silmät, ja jos kaikki kolme unelmoivat samasta miehestä, ei vaara
saattanut olla erittäin suuri. Sitä paitsi oli Kirsti rouvalla
suunnitelmansa valmiina, ja hävyttömälle poikapuolelleen, joka oli
kirjoittanut isälleen, että tämä suostuisi maisterin toivomuksiin,
hänelle tahtoi Kirsti rouva näyttää, että hän päätti laskut ilman
isäntää.

Kuten kipinästä voi syttyä tuhoava palo, niin voi eripuraisuuden
siemen kantaa katkerat hedelmät. Nuoret neitsyet toivoivat kaikki
kolme olevansa Didrik maisterin salaisen rakkauden esineenä ja
kadehtivat salaa toisiaan. Yhdellekään heistä ei hän ollut sanonut:
"Sinua minä rakastan!" mutta kuitenkin luulivat he kaikki kolme, että
hänen valittunsa oli saanut tietoonsa kalliin salaisuuden, mutta ei
sitä ilmaissut. Yölliset tervehdyslaulut valoivat öljyä tuleen, eikä
tapahtunut harvoin, että sisarukset puhkesivat kiihkeihin soimauksiin
toisiaan vastaan ja puhuivat vilpistä ja petoksesta. Ei kuulunut
enää mitään iloista naurua rouvasväen tuvasta, mutta usein nähtiin
kalpeita kasvoja ja itkettyneitä silmiä.

"En tiedä, mistä johtuu", sanoi Erik herra Kirsti rouvalle, "että
tyttäremme ovat menettäneet hilpeän mielensä; he istuvat kenties
liian paljon sisällä."

"On aika naittaa heidät."

"He ovat hyvin nuoria."

"Siitä ei haittaa."

"Onko joitakin kosijoita ilmoittautunut?"

"Erika annetaan Algot Sparrelle."

"Vai niin!"

"Ingeborg Knut Hermelinille."

"Leskelle?"

"Ja Margareta tanskalaiselle valtaneuvos Mortensenille."

"Joka voisi olla hänen isänsä!"

"Sitä paremmin on hän valvova puolisoaan."

"Eiväthän he tunne näitä herroja!"

"He tulevat tänne heti joulun jälkeen."

"Jolleivät he silloin mielly toisiinsa?"

"Siitä ei kysymystä. Määräämisoikeus kuuluu teille ja minulle, Erik
herra, ja minä olen jo vastannut, että me suostumme."

"Mutta minä en ymmärrä, miksi moinen kiire."

"Siksi, että on vaara tarjona."

"Vaara?"

"Ettekö näe sitä?"

"Maisteri on viaton."

"Viatonhan on pirukin, kun hänellä on papinkaapu pukinsorkkansa
peittona."

"Mutta eihän hän puhuttele heitä koskaan."

"En tiedä, mitä keinoja hän käyttää... Ja tunnustan, että uskoisin
kuten tekin, jollen näkisi sitä onnetonta vaikutusta, mikä hänellä
on heihin. Olen puhutellut heitä kutakin erikseen, he epäilevät
toisiaan, mutta näyttää kuin siihen ei olisi syytä."

"Niin, mutta silloin..."

"Täytyy tyttäreni toimittaa pois täältä, koska te niin itsepäisesti
tahdotte pitää täällä oman ja Kustaa herran ystävän."

"Vaikea on minun pyytää häntä matkustamaan."

"Sitä ei nyt enää tarvitakaan..." Ja Kirsti rouva jätti herransa
yksin.

Tämä seisoi aivan kuin puusta pudonneena. Maisteri oli käynyt
hänelle hyvin tärkeäksi, hän tiesi tuskin, miten voisi tulla toimeen
ilman häntä; mutta erota nuorista, kauniista tyttäristään, elämänsä
päivänsäteistä, heittää heidät pois vieraille edes kysymättä heidän
mieltään, se näytti Erik herrasta hyvin kovalta, ja hänen sydämensä
vuoti verta sitä ajatellessakin.

Uskottuna oli Didrik maisterilla tanskalainen neitonen, joka oli
neitsytten palveluksessa. Tämä toi hänelle päivittäin tietoja heistä,
ja hän ymmärsi heissä herättämänsä mielentilan niin hyvin kuin olisi
alituiseen ollut heidän seurassaan.

Ruotsiin oli hän matkustanut aikeissa ruveta Erik herran vävyksi;
Kirsti rouvan ei hänen mielestään pitänyt olla kovin tarkkatuntoinen.
Sitten tuli hän toisiin ajatuksiin, hän käsitti, että oli tarpeen
olla melkoisen varovainen; lisäksi tuli kostonhalu, ylpeä rouva oli
hänestä aivan liian koppava.

Leikki alkoi muuten häntä huvittaa, hän luuli melkein olevansa
pelin herrana. He olivat ihastuneet häneen kaikki kolme, hänen
tarvitsi ainoastaan valita. Vanhin, Erika oli kaino olento, ilman
itsenäisyyden vivahdustakaan. Ingeborgilla sitä vastoin oli luja
tahto, ja Didrik oli muutamia kertoja keksinyt hänen katseensa
kiintyneenä itseensä kysyvällä kärsimättömyydellä; tämä neitosista
häntä enimmän miellyttikin.

Margareta oli kaunein, mutta melkein liiaksi lapsi... kuitenkin hän
epäröi.

Hän käsitti, ettei hän saisi heistä ketään vanhempain suostumuksella,
sentähden tahtoi hän ryöstää valittunsa, viedä hänet Kööpenhaminaan
ja siellä vihityttää, sitten heti palata Ekholmaan, saada aikaan
sovinnon ja jatkaa toimintaansa, kuten tähänkin asti, mutta silloin
paljon suuremmalla täysivaltaisuudella. Se pakko, johon hän oli
tähän asti alistunut, alkoi käydä sietämättömäksi, ja nyt oli aika
panna suunnitelma toimeen; se oli liian hyvin valmistettu voidakseen
epäonnistua.

Eräänä päivänä ilmoitti hän Erik herralle, että muuan tärkeä kirje
kutsui hänet takaisin Kööpenhaminaan ja hänen täytyi matkustaa jo
kolmen päivän perästä.

Tämä, joka vähää ennen oli saanut rouvansa ilmoitukset, tunsi sekä
iloa että kaipausta.

"Lupaa minulle tulla pian takaisin!" sanoi hän.

"Toivotteko sitä todellakin?"

"Koko sydämestäni; ette ole se mies, joksi ensi päivänä teidät
luulin."

"Minut on muuttanut oleskelu yksissä teidän kanssanne."

"Imartelette!"

"Asia on kuitenkin niin!"

"Jospa tietäisitte, kuinka se minua ilahuttaa. Minäkin olen teihin
kiintynyt enemmän kuin luulettekaan."

Samana yönä oli tervehdyslaulu samalla kertaa jäähyväislaulu... Se
kuului niin valittavalta, niin tuskalliselta, että kolme nuorta
sydäntä vuoti verta ja kolme silmäparia suli kyyneliin, mutta he
eivät ilmaisseet suruaan toisilleen, luottamus oli aikoja sitten
kaikonnut, mustasukkaisuus ja kateus olivat ainoat tunteet, mitä he
tunsivat toisiaan kohtaan.

Mutta aamulla sanoi Kirsti rouva tyttärilleen: "Tahdon sanoa teille:
älkää osoittako mitään hämmästystä, kun maisteri sanoo teille tänään
jäähyväiset; hän lähtee huomisaamuna varhain matkalle."

Nuoret neitsyet pukeutuivat vapisevin käsin; he tunsivat sellaisen
painon sydämillään, että tuskin saattoivat vetää henkeään; mutta he
vaikenivat ja kärsivät, odottaen levottomasti pelättyä erohetkeä.

Ateriain aikana oli maisteri aina huvittavalla keskustelullaan
ymmärtänyt vetää huomion puoleensa; hän saattoi kertoa mitä
hullunkurisimpia kaskuja, mutta se tapahtui useimmiten jonkun
ylhäisaatelisen kustannuksella, ja kun Kirsti rouva eräänä päivänä
siitä terävästi huomautti, vastasi hän, että sillä oli luonnollinen
syynsä siinä, että hän eli ainoastaan näiden keskuudessa. Mutta
puhui hän onnettomasta rakkaudestakin ja kuvaili suurella
kaunopuheisuudella huokailevan rakastajan surua, kun hänen täytyi
jättää valittunsa.

Mutta tänä viimeisenä päivänä oli hän tavattoman vaitelias, ja
ainoastaan silloin, kun ritari tyhjensi jäähyväispikarin kiittäen
yhdessäolosta ja toivoen, että hän tahtoisi pian tulla takaisin,
vastasi hän, että hänen sydämensä jäi Ekholmaan; koskaan ei hän
voi unhottaa niitä onnellisia päiviä, jotka oli siellä viettänyt;
"sentähden", sanoi hän, "tahdon tänä iltana kirkkaassa kuutamossa
katsella ympärilleni ja..."

Mielenliikutus tukehdutti äänen, ja hän riensi tyhjentämään pikarinsa.

Kirsti rouvalle sanoi hän jäähyväiset kunnioittavasti kuin
kuningattarelle. Ritari puristi hänet syliinsä ja puhui
kaipauksestaan. Alasluoduin katsein lähestyi hän kolmea sisarusta,
jotka kukin vuoroonsa ojensivat hänelle kätensä jäähyväisiksi; mutta
hänen kädenpuristuksensa oli niin; merkitseväinen, että se ajoi veret
heidän kalpeille poskilleen.

Tällaikaa oli muuan palvelija kuiskannut Kirsti rouvalle, että
ulkona oli vanha, munkki, joka innokkaasti pyysi häntä puhutella.
Varmaankin oli tullut tietoja Vadstenasta, josta hän ei ollut
kuullut mitään pitkiin aikoihin. Nyt saisi hän tietää esikoisestaan,
rakkaasta lapsestaan, jonka hän oli pakoitettu kieltämään... Kuinka
hänen sydämensä sykki levottomuudesta ja ikävästä... Kaikki muu kävi
hänelle samantekeväksi, ja hän unhotti pitää silmällä tyttäriään. Hän
meni heidän kanssaan naisten puolelle, mutta vilkaisi vain heidän
töitään ja neuvoi, mitä oli laitettava valmiiksi illan kuluessa,
sitten valitti hän pahoinvointia ja vetääntyi makuukamariin.

Kirsti rouva pelkäsi, että seinilläkin olisi kasvot, kun oli
kysymys hänen elämänsä syvimmästä salaisuudesta, sentähden vei
hän munkin mukanaan torniin. Hän oli sisustuttanut kammion, joka
oli ollut hänen poikansa vankilana, rukouskappeliksi. Sinne oli
pystytetty pyhän neitsyen kuva, ja sen edessä oli pieni alttari.
Lujuudella, joka on ainoastaan naissydämellä, oli hän voinut salata
maailmalta ja lähimmiltäänkin ne tuskat ja omantunnon nuhteet, jotka
raatelivat hänen sieluaan; mutta täällä, yksin Jumalansa, haavoitetun
omantuntonsa kanssa, oli hänen epätoivonsa saanut vapaasti päästä
valloilleen.

Monet yöt oli hän täällä viettänyt rukoillen ja huokaillen ja
levähtänyt ainoastaan muutamia tunteja penkillä, jonka oli
laitattanut alttarin taakse. Päivän koitteessa palasi hän
makuukamariinsa, ennenkuin palvelijat ehtivät häntä kaivata.

Tähän tornikammioon vei hän munkin, isä Johanneksen, siellä tahtoi
hän kuulla, mitä tällä oli ilmoitettavana.

"Mistä tulette, kunnianarvoisa isä?" oli hänen ensimäinen, levoton
kysymyksensä.

"Viimeksi Skosta."

"Skosta?" toisti hän hämmästyneenä.

Johanneksen mieleen johtui, että Kirsti rouva tiesi jotakin
Kaarinasta, ja vastasi sentähden: "Olin luvannut viedä tärkeän
viestin nuorelle Kaarina Eliaantyttärelle."

"Keneltä?" kuiskasi Kirsti rouva.

"Nuorelta mieheltä, jonka nimi on Pentti."

"Tuletteko Vadstenasta?"

"En, Stäketistä; olen oleskellut siellä useita kuukausia."

"Mutta nuori mies, josta puhutte?"

"Hän pyysi minua viemään tämän sormuksen..."

Kirsti rouva tempasi sen kiihkeästi käsiinsä. "Minulle!" huudahti hän.

"Nuorelle tytölle Skohon!" vastasi Johannes ja tahtoi ottaa sormuksen
takaisin.

Mutta toinen ei sitä antanut. "Hänen täytyy rakastaa tyttöä hyvin
suuresti!" sanoi hän katkerasti.

"Hänellä ei luultavasti ole ketään toista rakastettavaa", sanoi
Johannes lempeän nuhtelevasti.

Kirsti rouva pani kätensä silmilleen. "Oletteko tullut minua
kiusaamaan?" kysyi hän.

"En, ainoastaan pyytämään apua."

"Hänellekö?"

"Niin, onnettomalle nuorelle miehelle."

"Onnettomalle?"

"Ette kai tiedä, että hänet on vihitty papiksi?"

"Tiedän, että hänestä piti tulla se."

"Vastoin tahtoaan!"

"Hänen äitinsä oli antanut lupauksen..."

"Äitiään ei hän tuntenut eikä rakastanut, mutta kyllä erään toisen
naisen."

"Joka ei koskaan ole kuuluva hänelle."

"Papinvala kieltää sen, ja minä toivon, että hän on pitävä sen,
vaikkakin hän on paennut luostarista."

"Paennut?"

"Vihkimisen jälkeisenä päivänä."

"Pyhä madonna!" Äiti parka vaipui melkein tiedotonna maahan.

Isä Johannes antoi hänen levähtää kotvan. Sitten kertoi hän Pentin
saapumisesta Stäketiin, kuinka hän oli vähällä joutua kiinni ja
takaisin luostariin, ja kuinka hän oli sanonut siinä tapauksessa
riistävänsä hengen itseltään.

"Eikö ole mitään, eikö mitään, mitä voin tehdä?" kysyi syvästi
musertunut nainen.

"Tulin tänne neuvomaan sitä teille", vastasi Johannes.

"Mitä on minun tehtävä?"

"Ennen kaikkea antakaa minulle sormus takaisin."

"Jotta annatte sen tytölle? En koskaan!"

"Se oli nuoren miehen!"

"Mutta hän oli saanut sen minulta."

"Kenties teidän ainoa lahjanne, ja tahdotteko hänet kieltää
käyttämästä sitäkin, miten hyväksi näkee?"

"Siinä on minun vaakunani! Tunteideni kuohussa uskoin sen hänelle;
tiesin, toivoin, että salaisuuteni olisi hänelle pyhä, mutta en
salli, että hän jättää sen vieraan käsiin -- halvan naisen käsiin."

"Olen luvannut noudattaa hänen toivomustaan, enkä petä lupaustani."

"Puhumme siitä sittemmin", keskeytti Kirsti kärsimättömästi. "Sanokaa
minulle nyt, mitä minun on tehtävä?"

"Ensin sormus!"

"Ette tiedä mitään; juonittelette vain, mutta minä en mene ansaan."

"Luuletteko niin sittenkin, kun olen jättänyt teille tämän?" Isä
Johannes avasi laatikon. "Hänen armonsa arkkipiispa lähettää teille
tämän", sanoi hän.

Hämmästys ja ilo punasivat Kirsti rouvan posket. "Tiesin,
että luonnos löytyisi!" huudahti hän. "Oi, miksei se löytynyt
kaksikymmentä vuotta sitten; silloin olisi hänen kunniansa ollut
pelastettu, kaikki olisi käynyt toisin... kuinka on se joutunut
oikeaan?"

"Sitä en tiedä..."

"Mutta hänen armonsa lähettää sen minulle?... Sisältyykö siihen
anteeksianto ja unhotus, vai onko se ivaa ja pilkkaa?... Ah, julma,
viheliäinen maailma, kuinka halveksinkaan sitä ja sen arvosteluja!"

"Ja kuitenkin uhraatte kaiken sille?"

"Luuletteko minun tekevän sen itseni tähden?... Se tapahtuu säälistä
tyttäriäni kohtaan ja uhmasta poikapuoltani vastaan, hän kun uskaltaa
tänne lähettää aatelittoman kosijan yhdelle heistä... Näen kyllä,
kuinka hän punoo juoniaan, mutta hänen ensi kerran palatessaan ovat
linnut jo lentäneet pesästä tiehensä."

Hänen silmänsä iskivät tulta. "On totta", sanoi hän, "että minä
kuohun kostonhalusta, mutta se johtuu palavasta rakkaudesta, joka
minun täytyy tukehuttaa... Hän... Pentti!... Poikani", lisäsi hän
kuiskaten, "on ainoa, jota rakastan koko maailmassa, ja hänet täytyy
minun hylätä... uhrata... Sillä minulla ei ole mitään nimeä, ei
mitään yhteiskunnallista asemaa hänelle tarjottavaksi; sentähden
täytyi hänestä tulla pappi... Silloin olisin voinut raivata hänelle
tien, ja nyt tulette ja sanotte, että hän on rikkonut papillisen
valansa ja häntä ajetaan takaa karkurina. Ja minulle, joka rakastan
häntä enemmän kuin kaikkea maailmassa, ette tahdo sanoa mihin hän
on mennyt tai keinoa hänen pelastuksekseen!" Hän heittäytyi maahan
alttarin eteen. "Pyhä madonna, sinä yksin ymmärrät ne tuskat, jotka
raatelevat sydäntäni!"

Isä Johannes ei ollut koskaan nähnyt näin ylen hurjaa naisluonnetta,
ja hän tunsi sekä sääliä että harmia. Mutta myöten ei hän aikonut
antaa.

Kun Kirsti rouva oli lopettanut rukouksensa ja noussut pystyyn, sanoi
hän: "Jäättehän tänne yöksi?"

"Se on aikomukseni."

"Palaamme tähän keskusteluun huomenna."

"Olen valmis siihen."

"Seuratkaa nyt minua!"

"Jos sallitte, jään tänne."

"Mutta täällä on kylmä."

"Sitä en pelkää; huone on minulle rakas, ja täällä tahdon rukoilla."

"Mitä tiedätte tästä huoneesta?"

"Sanon teille sen huomenna. Menkää nyt ja tehkää rauha omantuntonne
kanssa."

Kirsti rouva meni, ja isä Johannes rukoili jokaisen levottoman sielun
puolesta, joka on joutunut harhapoluille. Sitten istui hän katsellen
kuunsäteitä, jotka ensin yksi toisensa jälkeen pilkistelivät
suuresta, avoimesta ikkunaluukusta, kunnes lopulta täysi valo virtasi
sisään ja täytti koko huoneen.

       *       *       *       *       *

Kirsti rouvan jätettyä tyttärensä tarttui jokainen heistä innokkaasti
työhönsä, mutta palvelijattaret eivät kuulleet sanaakaan heidän
huuliltaan.

Hetken kuluttua valitti Ingeborg päänsärkyä; hänen täytyi mennä
levolle.

Erika sanoi, että hänellä oli suuri halu lukea kaunis legenda pyhästä
Katarinasta; hän tiesi missä se oli ja lähti sitä etsimään.

Mutta kun Margareta jäi yksin, sanoi hän, että hän oli nähnyt unta,
että hänen sitrastaan olivat kaikki kielet katkenneet, ja hänen
täytyi heti katsoa, oliko todellakin laita niin.

Tänään pakenivat neitsyet toisiaan, nyt oli urkiskeleminen lopussa,
jokainen tahtoi toimia yksikseen; ikäänkuin sattumalta oli heidän
kohdattava maisteri; saattoihan heitäkin houkutella kaunis kuutamo,
ja nyt heräsi jokaisen mielessä toivo, että _hän_ oli maisterin
rakkauden esine; mitä muuten olisi tuo kädenpuristus merkinnyt?

Maisteri oli asettunut tarkastelemaan paikkaan, mistä saattoi huomata
linnan kolme uloskäytävää, ja jokaisesta näki hän tulevan nuorekkaan
olennon, katsovan varovaisesti ympärilleen ja sitten rientävän pois,
yhden puistoon, toisen linnan lehmuskäytävään, kolmas seisoi kauan
epäröiden ja kiisi sitten kuin pelästynyt lintunen tornille päin,
mihin pian katosi näkyvistä.

Kaikki kolme olivat kääriytyneet huntuihin; hänen oli siis mahdoton
erottaa heitä toisistaan, mutta viimeksimainittu näytti hänestä
enimmän muistuttavan Ingeborgia; hän oli pikimmin kaikkien katseiden
katveessa ja hänen jälkeensä haukka suuntasi ajonsa.

Hän oli kuitenkin Erika parka, joka tuskin oli ehtinyt ulos portista
ennenkuin katui rohkeuttaan ja melkein tietämättä mitä teki riensi
torniin.

"Olen tehnyt suuren synnin", tuumi hän, "mutta pyydän madonnaa
antamaan sen anteeksi".

Tuskin oli hän ajatellut ajatustaan loppuun, kun kuuli askelia
portaissa.

Hän kuunteli vavisten ja pamppailevin sydämin; hunnun veti hän
tiiviimmin ympärilleen.

Seuraavana sekuntina oli maisteri sisällä, sitä seuraavana oli hän
kietonut käsivartensa Erikan ympärille.

"Päästäkää minut!" sanoi tämä vavisten.

"Etkö ole tullut minun tähteni?"

"Antakaa minun mennä!"

"Vastaa, vastaa!"

"Oi, olkaa armelias!"

"Pois huntu, tahdon nähdä sinut!" Ja säälimättömin käsin tempaisi hän
sen pois. "Erika!" sanoi hän pettyneenä odotuksissaan. "Älä kiellä,
että rakastat minua!" Ja tytön rimpuilemisesta huolimatta tahtoi hän
häntä suudella.

"Päästäkää neitsyt!" kuului vakava ääni.

Didrik Slagheck hämmästyi niin, että noudatti heti kohta kehotusta.

Erika kääntyi, ja munkin nähdessään heittäytyi hän polvilleen,
huudahtaen: "Pelastakaa minut!"

Maisteri seisoi tuokion kahden vaiheella, sitten juoksi hän nopeasti
portaita alas ja riensi linnan lehmuskäytävään. Nyt kohtasi hän
Ingeborgin; tämä oli heittänyt hunnun taaksepäin, hän tunsi hänet
heti.

"Kaunis neitsyt", sanoi hän, "saan siis vielä kerran nähdä teidät."

"Niin", vastasi Ingeborg värisevin äänin; maisteri oli näkevinään
kyyneliä hänen silmissään.

"Ingeborg!" kuiskasi hän.

"Kuinka uskallatte!"

"Minä rakastan sinua!" hän polvistui neitsyen eteen.

"Minulleko olette laulanut?"

"Etkö sitä tiennyt?" Ja hän tahtoi tarttua neitsyen käteen, mutta
tämä vetäisi sen pois.

"En ole teille epäsuopea", sanoi hän kainon hämillään. "Pyytäkää
minua isältäni."

"Hän on hylkäävä pyyntöni; seuratkaa minua Kööpenhaminaan, tulkaa
puolisokseni, ja sitten palaamme tänne naineina!" Hän oli hypähtänyt
pystyyn ja tahtoi kietoa käsivartensa neitsyen vyötärölle, mutta
tämä vapautti itsensä hänestä. "Moisen ehdotuksen voitte tehdä
kevytmieliselle tytölle ettekä jalosukuiselle neitsyelle!" huudahti
hän loukatulla ylpeydellä.

"Ingeborg, Ingeborg!" kuului Erikan ääni.

"Menkää, menkää, joku tulee!"

"En ilman sinua!" Maisteri tahtoi tarttua Ingeborgiin, mutta
ketterästi kuin naaraspeura juoksi tämä siihen suuntaan, josta
ääni kuului. Maisteri ei uskaltanut seurata häntä pitkältä, jottei
joutuisi itse kiikkiin, mutta nyt kuohui raivo hänen sielussaan,
hänhän oli ollut niin varma asiastaan, livistäisivätkö nyt kaikki
kolme hänen käsistään?

Hän seisoi puiston portilla ja sieltä tuli juuri Margareta. "Ah",
sanoi tämä, "tapaanko siis teidät sentään, ja yksin!"

"Minä odotin teitä!"

"Se ei ole totta!"

"Kautta kunniani!"

"Mutta minua te kai silloin..."

"Niin, teitä minä rakastan!"

"Ei, tosiaankin! Silloin vasta sisareni tulevat mustasukkaisiksi!"

"Mitä sanotte siitä, neitsyt?"

"Että se huvittaa minua suuresti."

"Siinäkö kaikki?"

"Mitä muuta tahdotte?"

"Teidän rakkauttanne!"

"Ettehän ole jalosukuinen?"

"Se ei estä minua teitä rakastamasta. Teidän täytyy tulla omakseni!"
sanoi Didrik maisteri tarttuen neitsyen käsiin; Margareta näki
uhkaavan katseen siitä pelästymättä, ja sanoi vain: "Täytyy?"

"Isänne kulkee tuolla alhaalla puistokäytävää; rakas Margareta,
seuratkaa minua hänen luoksensa."

"Sen teen mielelläni", sanoi Margareta ujostelematta. "Mutta en
teidän vankinanne! Tarjotkaa minulle käsivartenne."

Mutta samassa, kun maisteri päästi neidon, oli tämä tiposen tiessään,
torni oli lähin pakopaikka, ja sinne hän riensi. Sen edessä seisoivat
Erika ja Ingeborg, jotka pelästyksissään olivat kuunnelleet
keskustelua uskaltamatta tulla esiin ja ottivat nyt ilolla hänet
vastaan.

Mutta kaikki kolme kuulivat ne hirveät kiroukset, joita ryöväri
päästeli, ja ne koston uhkaukset, joita hän lateli. He kietoivat
käsivartensa toistensa ympärille ikäänkuin saadakseen suojaa, ja
sitten hiipivät he hiljaisin askelin ylös torniin.

Siellä otti heidät vastaan isä Johannes; mutta kun hän sai tietää,
että hirmuinen vihollinen oli lähistössä, sytytti hän lyhdyn ja
meni alas sulkemaan rautaovea. Onneksi oli avain saatavissa,
ja suuremmaksi varmuudeksi jätettiin se sisäpuolelle lukkoon.
Mutta kun isä Johannes palasi takaisin kammioon, näki hän kolme
vankeustoveriaan polvillaan alttarin ääressä, he kiittivät madonnaa
pelastuksestaan, ja sitten avasivat he sydämensä toisilleen ja
madonnalle, he kertoivat kuinka pahoja ja ilkeitä olivat olleet, ja
niin onnettomia sitten!

"Hän olisi onnistunut viemään minut, jollei kunnianarvoisaa isää
olisi ollut!" huudahti Erika. "En tahdo tekeytyä paremmaksi kuin
olen... olisin kyllä seurannut häntä."

Ingeborg taisteli nähtävästi itsensä kanssa... "Kun minä näin hänen
tulevan lehmuskäytävää, tunsin sellaista iloa ja ylpeyttä, että
olin melkein puoleksi voitettu; mutta hänen äänensä ei ollut niin
mielistelevä kuin tavallisesti, hänen silmänsä melkein pelottivat
minua, ja kun Erika huusi, oli aivan kuin heräisin hirveästä unesta".

"Minun tunnustukseni ei ole niin pitkä", sanoi Margareta. "Jollei
hän olisi ollut niin tuhma ja päästänyt käsiäni ja antanut minulle
tilaisuutta paeta, niin olisin hänen antanut kantaa itseni pois!"

"Mutta mitähän isä sanoo?"

"Täytyykö meidän välttämättä tunnustaa?"

"Eihän kukaan ole nähnyt meitä!"

"Jumala on nähnyt!" huomautti Johannes.

Sisarukset katsoivat toisiinsa, ja aivan kuin yhteisestä
mielijohteesta lankesivat he kaikki munkin jalkoihin ja pyysivät
häntä opettamaan oikean tien.

"Se on rakkauden ja luottamuksen tie", sanoi Johannes. "Kun nämä
molemmat ovat mukananne, ette koskaan joudu eksyksiin."

Ja nuoret neitsyet lankesivat toistensa syliin; he pyysivät itkien
toisiltaan anteeksi ja lupasivat tästedes uskollisesti pitää
yhtä puolta. Isälleen tahtoivat he mielellään tunnustaa suuren
hairahduksensa, mutta pelkäsivät tehdä sitä äidilleen.

"Hän ei anna meille koskaan anteeksi!" sanoi Ingeborg. "Jos sallitte
minun sanoa hänelle kaiken, niin lupaan taivuttaa hänetkin antamaan
anteeksi", sanoi Johannes. He suostuivat lopulta siihen.

Aikoja sitten oli heidän aika palata linnaan, mutta vaikka Johannes
tarjoutui heitä seuraamaan, olivat he kaikki niin peloissaan, että
kaikki kolme tahtoivat jäädä yöksi torniin.

Mutta samassa kuului ulkoa kiihkeitä ääniä, ja näkyi valon
kimmellystä. Johannes avasi luukun, ja näki tuotavan esiin
satuloituja hevosia ja ääni sanoi: "Lähden itse mukaan heitä
etsimään."

"Jos etsitte neitsyitä, niin ovat he täällä!" Tuli tuokioksi aivan
hiljaista; sitten nousi yleinen riemu.

Tieto oli heti juoksutettu Kirsti rouvalle, hän ja Erik herra
riensivät torniin, jonka oven Johannes avasi.

"Kuka te olette?" kysyi linnanherra.

"Minä vastaan hänestä! Kunnianarvoisa isä, oletteko ottanut tyttäreni
huostaanne?"

"Täällä ylhäällä he ovat. Tulkaa!"

Kyyneliä ja syleilyjä... rakkautta uhkuvia sanoja... lupauksia ja
vakuutuksia. Kukaan ei päässyt oikein viisaaksi siitä, mitä toinen
tarkoitti, ja kuitenkaan eivät he olleet tunteneet koskaan toisiaan
niin hyvin.

Kuinka isä Johannes joutuikaan nuorten hartaan kiitollisuuden
esineeksi. "Jos hän tahtoisi ainaiseksi jäädä luoksemme, muuttuisimme
vaikka enkeleiksi häntä miellyttääksemme", sanoi Margareta.

Erika ja Ingeborg yhtyivät rukouksineen siskoon, mutta isä Johannes
sanoi, ettei hän joutanut kauaksi jäämään, sillä työ ja taistelu
kutsui.

Eräänä päivänä pyysi Kirsti rouva, että Johannes tulisi hänen
makuukamariinsa.

"Olen kärsinyt suuren häviön", sanoi hän. "En tiedä, kuinka olisin
voinut kestää sen ilman teitä."

"Tahdotteko sanoa, millainen se on?"

"Tein sen tuhmuuden, että näytin taideteoksen kaikessa loistossaan
Erik herralle."

"Ja saatoitte sen?"

"Hän otti sen minulta ja heitti tuleen. Sen jälkeen hän poistui
huoneesta vihoissaan."

"Olitte tehnyt pahoin hänelle!"

"Ja siksi on hän nyt riistänyt minulta sen, jota pidin niin suuressa
arvossa." Ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin, hän oli harmista
poissa suunniltaan.

"Katsokaa, Kirsti rouva, ettei hänellä ole teille enempää anteeksi
annettavaa kuin teillä hänelle."

"Mies noudattaa ainoastaan himojaan. Naisen sitä vastoin täytyy
kärsiä ja kieltäytyä."

"Monta kertaa otamme itse kuormamme kannettavaksemme."

"Tiesin, että katsoisitte minun olevan väärässä, mutta jottette
tekisi sitä kaikessa, niin tässä on tämä!" Hän ojensi sormuksen.

"Sitä juuri olen täällä odotellutkin", sanoi isä Johannes. "Vastatkaa
nyt minulle: mitä voin tehdä poikani hyväksi?"

"Kirjoittakaa Vadstenan luostarin priorille, taivuttakaa hänet
luopumaan kaikista etsiskelyistä."

"Onko minun silloin elettävä tietämättömyydessä siitä, missä hän on?"

"Tahdotteko tietää hänen riutuvan jossakin vankilassa. Pyhän Birgitan
luostareita on vieraissakin maissa, ja niillä on sielläkin valta
kytkeä hänet kahleihin."

"Kirjoitan heti, kiellän heitä satuttamasta kättänsä poikaani."

"Oletteko varma, että he noudattavat tahtoanne?"

"Ette tunne kullan voimaa!... Mutta kuinka voin saada tietoja
pojastani?... Ilman en voi sietää elämää."

"Hän on luvannut kirjoittaa minulle."

"Lähetättekö silloin heti minulle hänen kirjeensä?"

"Sen lupaan!"

"Kiitos!"

Joulu oli pian käsissä, mutta turhat olivat kaikki kokeet saada
isä Johannes jäämään Ekholmaan. "On majoja, joihin ei pilkahda
ainoatakaan valonsädettä", sanoi hän. "Niihin tahdon mennä." Ja
niin lähti isä Johannes uudestaan taipaleelle, jättäen kaipaavia ja
siunaavia sydämiä jälkeensä.

Koskaan ei ollut niin lukuisia vieraita kutsuttu Ekholmaan kuin täksi
jouluksi; kolme kosijaakin tulivat katsomaan valittujaan.

Kolme sisarusta olivat viime aikoina suuresti muuttuneet, he olivat
käyneet oikuttomammiksi, nöyremmiksi, erittäinkin teki aivan hyvää
sydämelle katsoa heidän suhdettaan toisiinsa.

Kosinnat esitettiin ensin Kirsti rouvalle ja hän suostui niihin heti,
näytellen jokaisen tyttärensä myötäjäisiä.

Itse ilmoitti hän asiasta herralleen; tämän mielestä asialla ei ollut
kiirettä ja sitä paitsi oli kysyttävä tytärten omaa mieltä. Kirsti
rouva sanoi itse tahtovansa puhua siitä heille.

Eräänä päivänä joulun jälkeen oli Ekholmassa vietettävä suuria
pitoja. Vieraita oli kutsuttu läheltä ja kaukaa paitsi kaikkia niitä,
jotka jo olivat linnassa. Suurempaa, loistavampaa juhlaa ei ollut
siellä vietetty koskaan Kirsti rouvan aikana.

Kun nuoret neitsyet menivät pukeutumaan, löysivät he yllätyksekseen
kolme valkoista silkkipukua, yhden kullekin.

Palvelijattaret sanoivat heille, että kun he olivat puetut, oli
heidän mentävä Kirsti rouvan luo, joka odotti heitä makuukamarissa.

Hän oli viime aikoina ollut heitä kohtaan paljon ystävällisempi kuin
ennen, mutta luottamussuhdetta ei heidän välilleen ollut syntynyt
koskaan.

Nyt valmistautuivat he melkein vavisten tottelemaan, ihmetellen, mitä
oli tuleva.

"Minusta tuntuu", kuiskasi Margareta, "kuin olisimme teuraseläimiä,
joita viedään uhrattaviksi."

Kirsti rouva oli pukeutunut mustaan samettipukuun, joka oli rikkaasti
reunustettu kultapitseillä, ja tukassaan oli hänellä helmiä ja
kultaa, sommitettuna melkein ruunun muotoon.

Hän oli upea nähdä eivätkä tyttäret voineet tukahduttaa ihailun
huudahdusta.

Mutta heidät nähdessään täyttyivät hänen silmänsä kyynelistä ja hän
syleili heitä yhtä toisensa jälkeen hänelle tavattomalla hellyydellä.

"Rakkaimpani", sanoi hän. "Minulla on tuskastuttava uutinen
kerrottavana teille... Kauan on se ollut minulle tuttu, mutta
en tahtonut päästää sitä teidän tietoonne ennenkuin minulla oli
apukeino."

"Mikä se on, rakas äiti?"

"Tuo kurja Didrik Slagheck..."

"Onko hän tullut takaisin?"

"Pahempaa kuin se; hän on kertonut..."

"Meistä?"

"Että te olitte kaikki kolme rakastuneet häneen."

"Ah!" Ja häpeästä punastuen peittivät he päänsä toistensa syliin.
Tämä oli viime aikoina tullut heidän tavalliseksi pakopaikakseen.

"Teidän hyvä nimenne ja maineenne olisi ollut ainaiseksi mennyttä",
sanoi hän, "jollen olisi keksinyt keinoa häväistyksen hälventämiseksi."

"Mikä se on?" valitti Erika.

"Avioliitto!"

"Minä en rakasta ketään!" huudahti Ingeborg.

"Ketä nuorta miestä ehdotatte, rakas äiti?" kysyi Margareta uteliaana.

Mutta Kirsti rouvan kasvot synkistyivät. "Tahdon pelastaa teidän
menetetyn arvonne", sanoi hän. "Tahdotteko te mieluummin kantaa
häpeän ja pilkan?"

"Ei! Ei koskaan!"

"Mieluummin menen naimisiin kenen kanssa tahansa."

"Minä myös. Minä myös!"

"Voitte olla varmat siitä, etten ole valinnut halpasyntyisiä miehiä
tyttärilleni. Tule, Erika!" Hän otti pöydältä myrttiruunun ja pani
sen polvistuvan tytön päähän. "Sinut olen luvannut jalolle ritarille,
herra Algot Sparrelle. Et tule elämään kovin kaukana täältä ja voit
väliin nähdä vanhaa isääsi."

"Minä tottelen!" sammalsi Erika ja suuteli äidin kättä, mutta kun hän
nousi, oli hän kalpea kuin kuolema. Sulhanen ei häntä miellyttänyt.

"Nyt on sinun vuorosi, Ingeborg." Tämä polvistui äidin eteen, ja äiti
pani seppeleen hänen päähänsä sanoen: "Sinut olen luvannut jalolle
herra Knut Hermelinille."

Ingeborg nousi nopeasti. "Samantekevää!" jupisi hän.

"Kolmas teurasuhri!" ajatteli Margareta, kun hän meni ja polvistui
äitinsä eteen.

Kun tämä pani seppeleen hänen päähänsä, havaittiin se niin suureksi,
että pää mahtui lävitse. "Mitä sellainen merkitsee?" kysyi tyttö.
"Se merkitsee, että samoin kuin sen teen sopivaksi sinulle", vastasi
Kirsti rouva solmitessaan seppelettä liitteelle, "niin on sinunkin
sovittauduttava niihin uusiin olosuhteihin, joihin joudut. Olen
luvannut sinut valtaneuvos Mortensenille."

Margareta hypähti pystyyn, hänen silmänsä säkenöivät, mutta ne
sattuivat sisariin ja melkein valitushuudoin lankesivat he toistensa
syliin.

Kirsti rouva viivyttelihe muutamia minuutteja ennenkuin lisäsi:

"Tänään teidät kihlataan!"

"Olemme valmiit", sanoi Ingeborg kylmästi. "Kuulkaa minua loppuun!...
Isänne haluaa, että häitä viivytetään, mutta minä tahdoin, että ne
vietetään ennenkuin jätän teidät."

"Jätätte...?"

"Olen päättänyt katumuksentekijänä lähteä Roomaan... Siellä tahdon
kiittää myös tyttärieni ihmeellisestä pelastuksesta."

"Äiti!"

Kaikki kolme lankesivat hänen jalkoihinsa ja syleilivät hänen
polviaan. Hän rakasti heitä sittenkin, sitä eivät he koskaan olleet
uskoneet.

Hän tiesi, että hän petti heitä, tiesi, ettei hän lähtenyt heidän
tähtensä, ei katuakseen ja rukoillakseen, vaan ainoastaan etsimään
rakastettua poikaansa. Mutta tällä hetkellä tarvitsi hän rakkautta,
ja hän tunsi katumusta yksipuolisen hellyytensä tähden, jota hän
ei jakanut tasan kaikille lapsilleen... Sentähden vastasi hän nyt
heidän suudelmiinsa ja hyväilyihinsä, ja tyttäret, jotka luulivat
tunteneensa häntä väärin, he selittivät nyt, että he kaikessa
tahtoivat mukautua rakkaan rouva äitinsä tahtoon.

Kun Erik herra astui sisään tulevien vävyjensä kera, näki hän
ainoastaan iloisia kasvoja. Nuoret morsiamet ojensivat ujosti, mutta
epäröimättä kätensä tuleville herroilleen, ja vaikkei kukaan näistä
enää ollutkaan ensi nuoruudessaan, olivat he kaikki kunnioitettuja
miehiä, jotka olivat mielissään päästessään sukulaisuuteen niin
mahtavan herran kuin herra Erik Trollen kanssa, ja samoin tyytyväiset
saadessaan niin nuoret, kauniit emännät.

Juhlia seurasi päivä toisensa jälkeen, ja nuo kolme juhlinnan
esinettä tunsivat itsensä onnellisemmiksi ja tyytyväisemmiksi päivä
päivältä. Elähtänyt sulhanen korvaa onnensa loistavilla lahjoilla,
ja Erikan, Ingeborgin ja Margaretan, joita oli näihin asti pidetty
lujilla, tarvitsi nyt tuskin ilmaista toivomuksiaan ennenkuin ne
täyttyivät.




7.

PILVET VETÄYTYVÄT KOKOON.


Valtionhoitaja Sten Sture, linnanpäällikkö Jöns Jönsinpoika ja
piispa Hemming Gadd istuivat yhdessä Tukholman linnan salakamarissa
syventyneinä neuvotteluun.

"Kirje sisältää, että kuningas jo tammikuussa matkusti Ribesta
Ålborgiin", sanoi Jöns Jönsinpoika. "Skjernin ylitse mentäessä oli
hevonen kompastunut hänen allaan ja hän oli äkkiarvaamatta pudonnut
veteen."

"Raitis kylpy oli kai hänelle liian kylmä", huomautti piispa Hemming.

"Hän lienee maannut muutamia päiviä sairaana Ålborgissa, ja kuten
sanottu, kuoli hän helmikuun 20 päivänä."

"Rauha Venäjän kanssa on vahvistettu", virkkoi Sten herra, "mutta
suurin en siihen luota, jollen enemmänkin Puolassa puhenneihin
levottomuuksiin, joiden pitäisi antaa suuriruhtinaalle työtä
kylliksi."

"Voimme iloita siitäkin, että Tanska ja hansakaupungit ovat joutuneet
tukkanuottasille keskenään", puuttui piispa puheeseen. "Vanha hyvä
sananlasku sanookin, että kun varkaat riitelevät, niin talonpoika saa
lehmänsä takaisin."

"Epäilen, tahtovatko he antaa meille mitään takaisin? mutta meidän on
tyydyttävä siihen, että saamme pitää, mitä meillä vielä on."

"Odotetaan, että kruunaus tulee tapahtumaan jo tässä kuussa", lausui
Jöns Jönsinpoika. "Ensin Kööpenhaminassa ja sitten Trondhjemissä."

"Luulenpa", arveli piispa, "että hän tahtoo hieman lämmitteleidä
vaatteissaan ennenkuin ryhtyy mihinkään meitä vastaan. Tanskalaiset
ovat menettäneet aivan liian paljon sotaan Ruotsia vastaan, etteivät
ottane siihen osaa muuten kuin pakosta."

"Luuletteko, että voimme toivoa pysyväistä rauhaa?"

"Minä näen kyllä, että meidän täytyy valmistautua sotaan", virkkoi
Sten Sture. "Kysymys on vain, täytyykö siihen nousta heti vai
suodaanko meille rauhaa muutamia vuosia järjestääksemme sisäisiä
asioitamme."

"Siitä tulee aseellinen rauha."

"Niin minäkin luulen."

"Minua ilahuttaa, että olemme samaa mieltä. Olen tästä asiasta
kirjoittanut arkkipiispalle ja neuvotellut hänen kanssaan, eikö olisi
kutsuttava neuvosto koolle ratkaisemaan suuria kysymyksiä."

"Hän ei luonnollisesti tahdo."

"Päinvastoin, hän on sitä mieltä, että niin erityisen tärkeissä
asioissa täytyy kokoontua kaikkien valtaneuvosten Suomesta,
Länsi-Göötanmaalta, Värendistä ja Smålannista."

"Aiotteko tehdä niin?"

"Aioin kutsua kokouksen kesäksi."

"Mutta eikö hänen armonsa matkusta Suomeen?"

"Ensi avovedellä. Pyhäksi julistus on aiottu tapahtumaan toukokuussa,
ja heinäkuun alussa täytyy piispan olla täällä takaisin."

"Onko enää kuulunut mitään hänen aikomuksestaan luopua
arkkipiispanistuimesta?"

"Onneksi ei."

"Ei hän eroakaan muuten kuin pakosta."

"En minä ainakaan pakota."

"Mutta ne, jotka juonittelevat teitä vastaan; on siis paras koettaa
sitä estää."

"Kuulen teidän ensi kerran harrastavan piispan pysymistä paikoillaan."

"Kahdesta pahasta valitsee mieluummin pienemmän pahan. En ole koskaan
sanonut, että hän on hyvä, mutta en myöskään kiellä, ettei ole
olemassa pahempiakin."

Ilmoitettiin muutamia neuvosherroja ja keskusteltiin sen jälkeen
erinäisistä valtakunnan asioista... Lähdemme siksi aikaa rouvasväen
puolelle tervehtimään vanhoja ja uusia ystäviä.

Siellä tapaamme Kristina rouvan; lapsi lepää hänen sylissään,
ja hän katselee sitä onnekkain katsein. Kaunis oli hän katsella
morsiuspuvussaan, mutta paljoa kauniimpi on nuori äiti esikoisensa
sylissään. Hän puhua lepertelee ja leikittelee poikansa kanssa, ja
poika hymyilee hänelle ikäänkuin ymmärtäisi jo rakkauden ihmeellistä
kieltä.

Jakkaralla hänen jalkojensa juuressa istuu Anna Bjelke, hän ja
Kristina sopivat ihmeteltävän hyvin keskenään, mutta jokin painaa
raskaana Annan mieltä; Kristina näkee sen, mutta turhaan on hän
koettanut houkutella salaisuutta neitsyen huulilta.

Leikitellessään lapsen kanssa näkee hän, kuinka Annan silmät
miettivästi tuijottavat avaruuteen, ikäänkuin etsisi hän ratkaisua
synkkiin arvoituksiin.

"Missä sinä nyt olet, Annaseni... Viipurissa kenties."

"Enpä juuri."

"Missäs sitten?"

"Povariakan luona."

"Povasiko hän sinulle?"

"Povasi", vastasi tyttö kalveten.

"Ei pidä uskoa moisiin", sanoi Kristina nähden vaikutuksen, minkä
hänen kysymyksensä oli tehnyt. "Sen tekee vasten tahtoaan."

"Mutta täällä ei sinulla pitäisi olla aikaa moisiin ajatuksiin; minä
ajattelen kovin paljon itseäni ja liian vähän niitä lupauksia, mitä
olen antanut äidillesi."

"Jalo rouva..."

"Mitä nyt, Annaseni..."

"Rakkahin Kristina, et tiedä, kuinka vähän rakastan karkeloita ja
huveja."

"Se on kiittämätöntä", sanoi Kristina veitikkamaisesti.
"Kiittämätöntä?"

"Niin, sillä sinä et tiedä kuinka monet haluavat onnen käydä kerallasi
karkeloon."

"Ah..." Mutta nyt palasi puna nuolen nopeudella hänen poskilleen,
ja salatakseen sitä painoi hän päänsä Kristinan syliin, pienokaisen
viereen.

"Siellä on ensiksikin sisarenpoikani, nuori herra Kustaa
Erikinpoika", jatkoi Kristina olematta näkevinään mitään. "Uljas
ritari, eikö totta?"

"Kyllä!"

"Hän sanoo aina, ettei ole nähnyt koskaan kauniimpaa neitsyttä kuin
nuoren Anna Bjelken."

"Minäkin pidän hyvin paljon Kustaa herrasta."

"Sitten on Maunu, Bron herra, ja Åke, Göksholman herra."

Nuori tyttö värisi.

"Molemmat rakastavat sinua, Annaseni."

"Onko se varmaa?"

"Eivätkö he ole sanoneet sitä sinulle."

"Eivät!... Mutta..."

"Mutta?"

"Heidän silmänsä ovat sanoneet sen minulle."

"Ne ovat puhuneet totta."

"Hirveää!" kuiskasi Anna.

"Miksi niin?" kysyi Kristina nauraen. "Onhan sinulla vapaa valta
valita."

"Tosin kyllä."

"Heidän isänsä ei toivo mitään korkeampaa."

"Niin hän sanoo!"

"Epäiletkö hänen sanojaan?"

Nyt kohotti Anna päätänsä. "Olen sangen onneton!" sanoi hän.

"Miksi? Rakkahin Anna, olen äitisi sijassa, luota minuun."

"Lupaan sen."

"Silloin sanon sinulle, mitä en uskaltaisi uskoa omalle
äidillenikään: olen jo sidottu heidän isäänsä, Kalmarin
linnanpäällikköön."

"Mitä sanot?"

"Minun pitäisi alistua kohtalooni, mutta kuitenkin suren sitä, sillä
sydämeni on kiintynyt toiseen, jota on rikos rakastaa."

"Poikaan?"

"Niin!"

"Olen aivan hämmästynyt! Vanha Juhana Maunun poika on rohennut kosia
sinua, kun hän sanoi olevansa poikiensa onnen silmämääränään."

"Älkää syyttäkö häntä!"

"Jos hänellä on mitä puolustusta, niin sanokaa; moinen epäluulo on
hirveä."

Anna kertoi ennustuksesta, joka hänelle oli lausuttu, samoin siitä,
joka oli kohdannut Juhana herraa heti hänen Suomeen saavuttuaan.
"Hänen sukunsa kohtalo oli täyttyvä", oli sanottu. Valtionhoitajakin
oli kuullut sen.

"Minun täytyy kysyä häneltä siitä!"

"Tunsin tosin itseni väliin kauhun lyömäksi, mutta minä tahdoin mennä
kohtaloani kohden; jos minut oli valittu välikappaleeksi, en saanut
vetäytyä pois, ja niin seurasin mukana Tukholmaan."

"Eikö äitisi tiennyt mistään?"

"Silloin olisi hän kieltänyt minua matkustamasta. Mutta kuulehan nyt
edelleen. Matkalla... meillä oli vastatuuli ja tarvitsimme kolme
viikkoa tullaksemme tänne... Mutta aika ei käynyt minulle pitkäksi.
Juhana herra huolehti minusta kuten hellin isä; tulimme pian hyvin
läheisiksi tuttaviksi keskenämme ja eräänä päivänä..."

"Miksi keskeytät?"

"Niin, meistä tuli hyvin hyvät ystävät. Eräänä päivänä, kun näin
hänet suruissaan, kysyin häneltä syytä. 'Tiedätte minun salaisimmat
toiveeni', sanoi hän, 'ja ne toiveet, joita olen kiinnittänyt teihin.
Nyt pelkään vetäväni teidät samaan onnettomuuteen, joka painaa
raskaana koko sukuani.'"

"Hän oli oikeassa", huudahti Kristina.

"En unhota koskaan sitä iltaa, se oli leppoisa kesäilta, aurinko
laski ihaninnaan; istuimme ylhäällä kannella, ja maailma näytti
minusta niin kauniilta... Juhana herra piti kättäni omiensa välissä;
hän puhui molemmista pojistaan ja toivomuksestaan, että voisin
rakastaa jompaakumpaa heistä. 'Se riippuu kai hieman _heidänkin_
mieltymyksestään!' huomautin minä nauraen. Hänen ehdotuksensa
miellytti minua sillä kertaa paremmin kuin sitä ennen. 'He tulevat
molemmat rakastumaan teihin', sanoi hän. 'Kuinkas silloin käy?'
kysyin minä nauraen. Hän kalpeni ja sanoi: 'Puhun tuhmuuksia'.
Sitten ei hän tahtonut puhua siitä sen enempää, mutta minua se ei
miellyttänyt ja minä sanoin suoraan: 'Seuraan teitä hyvässä ja
vilpittömässä tarkoituksessa, sillä uskon sen olevan Jumalan tahdon,
ja sen täyttäminen on korkein haluni; mutta sitä vastoin vaadin, että
annatte minulle koko luottamuksenne ettekä salaa mitään!'"

"Niin kertoi hän ensin omasta isästään, kuinka hän Engelbrektin
murhan jälkeen oli aivan kuin poissa järjiltään; sitten kuinka hänen
kuolemansa jälkeen kummitteli Göksholmassa; ovia temmattiin auki ja
paiskattiin jälleen kiinni, ja siitä huoneesta, missä Maunu herra
veti viimeisen henkäyksensä, kuului joka yö valitusta ja voihkintaa.

"Turhaan manattiin, turhaan pidettiin messuja vainajan sielun hyväksi,
hän ei sittenkään näyttänyt löytävän rauhaa. Äitinsä käskystä lähti
Juhana herra matkoille vierailun maihin; kun hän palasi kahden vuoden
kuluttua, olivat hänen molemmat sisarensa naimisissa ja hänen äitinsä
kehotti häntä innokkaasti etsimään emäntää; nyt oli Göksholmassa
tyyntä ja hiljaista, hän saattoi hyvin tuoda sinne puolisonsa. Juhana
herra oli jo nähnyt Ermegård rouvan nuoren tyttären ja syttynyt
rakkaudesta häneen. He menivät naimisiin, ja hän vei nuoren vaimonsa
Göksholmaan."

"Tämä synnytti hänelle jalon Åken!" puuttui Kristina kertomukseen.
"Samalla heitti hän henkensä."

"Juhana herran oma äiti taivutti hänet jättämään lapsensa
kasvatettavaksi isoäidilleen. 'Lähetä hänet pois Göksholmasta,' sanoi
hän. Sitten taivutti äiti hänet suruaan haiven taakseen vierailemaan
molempien naitujen sisartensa luona, mutta näille kirjoitti äiti,
että he koettaisivat saada hänet kiinnittämään sydämensä johonkin
nuoreen ja kauniiseen neitsyeen. Se onnistui, ja ennenkuin vuosi oli
lopussa vei hän Birgitta rouvan Göksholmaan. Vanha äiti oli siitä
suunnattomasti iloissaan, ja nuori emäntä ja hän kiintyivät siinä
määrin toisiinsa, että vanhus kuolinvuoteellaan kutsui niin miniänsä
kuin poikansakin kuulemaan tunnustusta, jonka sanoi tahtovansa antaa."

"Sitä odotinkin", virkkoi Kristina.

"Hän tunnusti, että hän heti lähetettyään lapsen kotoa pois oli
lähettänyt noutamaan vanhaa mustalaista, joka oli kuuluisa siitä,
että osasi lukea tulevaisia asioita niin hyvin tähdistä kuin eläinten
sisälmyksistäkin. Hän tuli ja eli erakkona kokonaisen kuukauden
Göksholman läheisyydessä. Sillävälin jatkuivat kummittelut kuten
ennenkin. Emäntä sanoi mustalaiselle sen, ja hieman epäröityään sanoi
tämä olevansa valmis muuttamaan siihen huoneeseen, jossa Maunu herra
oli kuollut ja joka siitä lähtien oli ollut aivan käyttämätönnä. Hän
tahtoi jäädä sinne sisälle kahdeksaksi päiväksi, jollaikaa ei kukaan
saanut astua sisään, ei vaikka hän itse huutaisi avaamaan. Kun aika
oli kulunut, saisi emäntä yksin tulla hänen luokseen, ja silloin hän
ilmaisisi siitä, mitä oli tutkistellut tietoonsa, niin paljon kuin
olisi ii anelle sallittua."

"Olet niin kiihtynyt, Annaseni!" virkkoi Kristina.

"Kuulkaahan vielä. Vanha rouva sanoi, ettei kenenkään ihmisen
tarvinnut tietää, mitä hän oli kuullut siellä sisällä, eikä hän
tahtonut sitä ilmaistakaan. Määrätyn ajan kuluttua avasi hän oven
kuolinhuoneeseen ja astui sisään. Mustalainen makasi lattialla pitkin
pituuttaan, hän luuli äijän kuolleeksi, mutta hänen vaalinnastaan
heräsi tämä uudestaan eloon, näytti kuitenkin vanhenneen kymmenisen
vuotta. 'Kummittelu on lopussa', sanoi hän, 'tuomio on langetettu ja
se on peruuttamaton!' -- 'Sanokaa minulle se!' -- 'Suku on sammuva,
kuoleva sukupuuttoon!' -- 'Mutta lapseni?' -- 'Kuolevat ilman
jälkeläisiä ja voimatta sovittaa vihastunutta heimohenkeä.' -- 'Voiko
sitä kukaan?' -- 'Puhdas, viaton neitsyt voi tehdä sen.' -- 'Millä
keinoin?' -- 'Velka on isänmaalle ja sille se on maksettavakin?' --
'Miten?' -- 'Rakkaudella ja uhraavaisuudella!' -- 'Kuka, kuka on sen
tekevä?' -- 'Eikö Jumala nähnyt edeltäpäin Abrahamin polttouhria?
Minäkin olen nyt sidottu teihin, ja muuan sukuni jälkeläinen on
valitulle osoittava oikean tien. Riippuu hänestä itsestään, tahtooko
hän sitä vaeltaa.' -- 'Mikä on saava hänet siihen?' -- 'Kutsumus,
joka tulee yksin Jumalalta. Tapaukset ovat sidotut yhteen, kuten A.
ja B toisiinsa, tahto määrää teon."

"A ja B?" kysyi Kristina hämmästyneenä.

"Kun Juhana herra kertoi äitinsä sanat, tunkeutuivat ne miekan tavoin
läpi sieluni. Tunsin, että ne olivat puhutut minulle. Pyysin häntä
jatkamaan, ja niin kertoi hän, kuinka hänen äitinsä ei ollut ottanut
uskoakseen ennustukseen, vaan oli kiirehtinyt naittamaan lapsiaan.
'Tyttäreni', sanoi hän, 'ovat tosin vielä lapsettomia, mutta sinulla
Juhana, on poika ja minä toivon, että tulet saamaan useampiakin.'
Vanha rouva kuoli, mutta hänen ennustuksensa kävi toteen; Juhana
herra sai kaksi poikaa ja yhden tyttären."

"Paitsi vanhinta, Åkea!" lisäsi Kristina

"Julma kohtalo, joka jokaisella kertaa rikkoi _hänen_
sydämensiteensä, asetti Juhana herran ja hänen emäntänsä
silmien eteen sen uhkaavan ennustuksen, minkä he melkein
kaksikymmenvuotisen onnellisen avioliittonsa aikana olivat
unhottaneet. Kuten anoppinsakin, tahtoi myös Birgitta rouva, että
hänen lapsensa menisivät aikaisin naimisiin. Märta ei ollut vielä
kuusitoistavuotias, kun hän yhdistyi Åke Jörgeninpojan kanssa."

"Eikö Åke herra ole hyvä häntä kohtaan?"

"Kyllä, mutta hän on ajoittain aivan kuin järjiltään. Sanotaan, että
hän näkee näkyjä."

"Tietääkö hänen isänsä siitä?"

"En usko sitä. Kun Åke herra oli Suomessa, lienee hän ollut sen
aikaa tavattoman reipas, ja kuitenkin oli Åke herra pelästynyt hänen
surkastuneen ulkonäkönsä johdosta."

"Hänhän on tuskin kahdenkymmenenvuotias!"

"Mutta tuskin koskaan iloinen, hän samoin kuin veljensäkin."

"Heidän onnettomasta rakkaushistoriastaan olen kuullut kerrottavan",
vastasi Kristina.

"Heidän äitiinsä koski se syvästi, ja hän päätti neuvotella erään
viisaan suomalaisen naisen kanssa, joka eli silloin."

"Valmyran?"

"Tunsitko hänet?"

"Olen nähnyt hänet lapsena ollessani."

"Hän oli sanonut, että he tulisivat vielä uudestaan rakastumaan ja
samaan neitsyeen kuten ensi kerrallakin; kenen neitsyt asettaisi
etusijaan, hän olisi kuoleman oma, ja toinen kulkisi rauhatonna
ympäri maailmaa, mutta kuitenkin oli Bjelke-suvun pelastus ikuisesta
kadotuksesta riippuvainen avioliitosta tämän neitsyen kanssa."

"Tämän sanoi sinulle Juhana herra?"

"Samoin senkin, että tämä synkkä ennustus koski hänen emäntäänsä niin
kovin, että tämä kohta kuoli."

"Suuri täytyy hänen luottamuksensa sinuun olla, ja rehellisesti on
hän menetellyt, kun ei ole mitään salannut."

"Ennustus ei minusta olekaan niin synkkä; näen tien, mutta en, minne
se vie."

"Oletko valmis tietä vaeltamaan?"

"Olen!"

"Mutta sydämesi, Annaseni?"

"Täytyy ensin oppia tottelemaan."

"Tottelevaisuutta se vaatiikin!"

"Olen jättänyt kohtaloni Jumalan käsiin", vastasi tyttö, ja hurskas
katse kohosi kohden kirkasta maaliskuun taivasta. "Hän auttaa minua
nyt kuten aina."

"Jääthän luokseni?"

Vastauksen sijaan otti Anna kirjeen taskustaan, se oli Gunillalta
ja sisälsi hänen toivomuksensa, että rakas tytär kevätlaineiden
mukana palaisi hänen luoksensa. "Luulen muuten, että kesä on minulle
päiväpaisteeton", kirjoitti hän.

"Anna minun määrätä", sanoi Kristina. "Tahdon taivuttaa Gunilla
rouvan tulemaan tänne."

"Sitä ei hän tee! Noudattaakseni hänen toivomustaan täytyisi minun
palata."

"Kosijasi seuraavat mukana."

"Pelkään sitä melkein, ja ken tietää, mitä silloin tapahtuu."

"Aavistatko onnettomuutta?"

"Vielä enemmän, minusta jo tuntuu tämä suku omaltani; minun täytyy
valvoa ja suojella sitä. Sentähden pelkään, etten voi matkustaa, vaan
minun täytyy jäädä tänne."

"Niin, tänne minun suojelukseni alaisena!... Minä kirjoitan
Gunillalle; ja kiitos luottamuksestasi."

Nuoret naiset syleilivät toisiaan ja lupasivat pysyä lujina, mitä
kohtaisivatkin.

Niin jäi Anna Bjelke edelleen Kristina rouvan hovineitsyeksi ja
uskotuimmaksi ystäväksi. --

Ja suloisena ja rakastettavana kuten aina liikuskelee hän suuressa
seurasalissa, jossa nuoriso huvittelee leikkien. Sormuksen kiertäessä
ympäri kulkee etsijä sisäpuolella sidotuin silmin ja on hänen siten
valittava se neitsyt, jonka kanssa saa sen jälkeen käydä karkeloon.

Sekä Maunu että Åke olivat olleet piirin sisällä; nuori parvi pyöri
iloisesti ympäri ja lauloi sydämensä halusta:

    "Riennä, riennä vikkelään
    armastasi etsimään!
    Tullos, joudu tännepäin,
    armas, hän on täällä näin!"

Nyt pysähtyi piiri ja nuorukainen kulki sokkona onneaan etsimään.
Neitsyt, jonka hän valitsi, oli hänen kultansa ja tarttui hänen
käsivarteensa, kun sitten nuori parvi pari parilta retkeili ympäri
salia laulaen:

    "Omansa nyt on kullakin,
    omani on jo mullakin.
    Hei, pikku kulta, hei,
    ei erota me, ei!"

Oli tavallista, että ne nuoret, joiden luultiin pitävän toisistaan,
nokkelasti vietiin yksiin, ja sanottiinpa, että tämä leikki oli
vienyt monet vakavaan liittoon.

Lieneekö sen saanut Annan nokkeluus vai onneton kohtalo aikaan,
mutta kumpikaan rakastuneista ritareista ei ollut onnistunut saamaan
kiinni nuorta neitsyttä, ja he katsoivat molemmat kateellisina siihen
nuorukaiseen, jonka käsivarrella hän karkeloi kautta salin laulaen:

    "Hei, pikku kulta, hei,
    ei erota me, ei!"

Tanssin päätyttyä riensi Maunu herra hänen luoksensa. "On väärin,
että täytyy valita sokkona", sanoi hän, "kun sydän näyttää oikein."

"Ikäänkuin ei sekin voisi pettyä."

"Toiveissaan?... Se on totta."

"Tarkoitin uskossaan!"

"Voisitteko pettää itsenne?"

"Pyhä Jumalan äiti minua auttakoon, etten koskaan tekisi muita
lupauksia kuin mitä voin pitää."

"Nyt viittailette johonkin, jalo neitsyt?"

"Mestaroitte sanoja, ritari. Se osoittaa epäluuloa!"

"Ei teitä kohtaan!"

"Itseänne kohtaan sitten, ja se ei ole parempi."

"Saanko sanoa teille syyn?"

"Olen niin nuori", vastasi Anna vältellen. "En kenties ymmärtäisi
teitä."

"Mutta isäni on sanonut..."

"Kysykää sitten häneltä neuvoa, hän voi kyllä selittää. Mutta nyt
alkaa tanssi jälleen, ojentakaa minulle kätenne."

Ja Annan iloinen hymyily hälvensi pilvet ritarin otsalta. "Vielä",
ajatteli hän, "ei kaikki toivo ole mennyttä, hän ei ole vielä tehnyt
päätöstään."

Kun herra Juhana Maununpoika oli Suomesta palattuaan sanonut
molemmille pojilleen, että hän toivoi jommankumman heistä
kiinnittävän sydämensä nuoreen Anna Bjelkeen, vastasivat molemmat,
että he tahtoivat pysyä muistoilleen uskollisina ja sitä paitsi
tunsivat ennustuksen. Veljesvihan kirousta olivat he kokeneet eivätkä
enää tahtoneet uudestaan jättäytyä sen uhriksi.

"Sisareni ja ainoa tyttäreni ovat lapsettomia", sanoi Juhana herra.
"Onko silloin sukuni kuoleva sukupuuttoon vain siksi, että joku
povariämmä on niin ennustanut? Ette ole kumpainenkaan halukkaat
avioliittoon, ja nyt edellytätte, että tämän nuoren neitsyen on
valloitettava teidät molemmat, vaikka voin hyvin sanoa, että voitte
valita viidestäkymmenestä. Jollei hän ole mieliinne, niin etsikää
muita morsiamia älkääkä antako tuon onnettoman ennustuksen kauemmin
pitää teitä vallassaan!"

"Silloin saatte itse ottaa suomalaisen tytön, isä!" sanoi Maunu herra
nauraen.

"Sitä ei hän tahtone."

"Kuka tietää; olette vielä muhkea herra."

"Sopikaamme siitä, että menemme kaikki kolme yhdellä kertaa
naimisiin!" huudahti Åke.

Mutta Annan ensi näkeminen teki lopun kaikesta ilvehtimisestä; he
sanoivat tosin alussa kumpikin luopuvansa tytöstä toisen tähden,
mutta sikäli kuin hänen kuvansa kiintyi syvemmälle heidän sydämiinsä,
lakkasivat he puhumasta hänestä... He alkoivat pelätä ja välttää
toisiaan ja tunsivat jo hirvittävän aavistuksen siitä, mitä oli
tuleva... Urhoollisesti taistelivat he heräävää mustasukkaisuutta
vastaan ja osoittivat toisilleen teeskenneltyä ystävyyttä.

Tämä se vei heidän isänsä harhaan; hän näki, että molemmat
tavoittelivat Annaa, mutta hän ei ymmärtänyt heidän intohimonsa
kiihkeyttä eikä arvannut, kummalle Anna antoi etusijan.

Kun Anna oli lopettanut tanssin Maunu herran kanssa, riensi tämä
etsimään isäänsä.

Silloin lähestyi Åke.

Anna kääntyi nopeasti eikä ollut häntä näkevinään, mutta kuinka pikku
sydän pamppaili! Åken katse oli surullinen, se oli illan kuluessa
moneen kertaan etsinyt hänen katsettaan, vaikkei hän ollut sitä
näkevinään... Mitähän hänellä nyt mahtoi olla hänelle sanottavaa?

"Jalo neiti, minulla on muuan kysymys teille!"

"Minulle?..."

Äänen piti kuulua kylmältä.

"Olen valloittanut jotakin, joka kuuluu teille."

"Valloittanut?"

"Toinen tahtoi sen viedä."

"Todellakin?" Pyhä madonna, tiesikö Åke, mitä liikkui hänen
povessaan, hän ei ollut ilmaissut sitä sanoin eikä katsein!

"Riippuu nyt teistä, saanko pitää sen."

"Ei, ei!" huudahti Anna kiihkeästi.

"En edes niin vähäpätöistä esinettä."

"Vähäpätöistä?"

"Olette oikeassa, mikään ei ole vähäpätöinen, mitä kerran on kuulunut
teille, ei kantamanne nauharuusukaan."

"Antakaa se minulle takaisin!"

Åke otti pienen vaaleanpunaisen, litteäksi painetun ruusukkeen
poveltaan ja suuteli sitä kunnioittavasti. "Tähän ainakin oli minulla
oikeus", sanoi hän.

Helakasti punastuen otti Anna sen hänen kädestään; kuinka mielellään
olisi hän tahtonut sanoa: "Pitäkää se!" Mutta Anna Bjelke oli ponteva
tyttö, hän ei tahtonut antaa myöten, ei pettää velvollisuuttaan,
mutta hän rakasti Åkea, ja hän tahtoi mielellään opettaa tälle,
mitä tämän oli hänen mielestään tehtävä. "Tulkaa ja keskustelkaamme
hieman!" sanoi hän.

Kun Åke oli istuutunut hänen rinnalleen, virkkoi hän paljon
suuremmalla kiihkeydellä kuin mitä oli ennen osoittanut: "Olette
niin jalo ritari, että tahdon antaa teille suuremman luottamuksen
osoituksen kuin olen suonut kenellekään."

"Veljeni..." kuiskasi Åke kalveten.

Anna luki Åken silmistä, kuinka tämä rakasti häntä, sentähden vapisi
ääni hieman, kun hän äkkiä keskeytti: "Mitä minulla on sanottavaa,
ei koske lähemmin veljeänne kuin ketään muutakaan, mutta koska
olette keskeyttänyt ajatusjuoksuni, on teidän nyt ensin vastattava
kysymykseen: Ettekö usko, että jokaiselle ihmiselle on määrätty
osansa työstä tässä maailmassa?"

"Kenties osansa kärsimyksistäkin."

"Ei ole mikään helppo tehtävä kantaa oikein kumpaakaan. Nyt on laita
niin, että minäkin olen saanut osani."

"Niin nuorena! Kuinka sen jo tiedätte?"

"Se on minulle ennustettu."

"Ja te uskotte siihen?"

"Eikö Jumala voi käyttää monia keinoja?"

"Kyllä."

"Minulle ei ole ilmoitettu surua eikä iloa, mutta sitä vastoin suuri
tehtävä."

"Ja te tahdotte omistautua sille?"

"Niin tahdon!"

"Uhrata koko elämänne onnen?"

"Iäisyys on pitempi."

"Tulette vielä jonakin päivänä toisiin ajatuksiin."

"Juuri siinä, etten niin tekisi, tahdon pyytää teitä minua
uskollisesti auttamaan."

"Minua?... Ah, neitsyt, ettekö sitten tiedä..."

"-- -- että rakastan teitä!" tahtoi hän sanoa, mutta Anna esti
sen. "Kyllä, minä tiedän", sanoi hän, "että muuan synkkä ennustus
lepää sukunne yllä! Otaksukaa nyt, että olisin teidän sisarenne tai
äitinne, emmekö silloin tekisi työtä yhdessä vierittääksemme pois
taakan?"

"Toivoisin mieluummin, että olisitte puolisoni!"

"Entäs ennustus?"

"Tunnetteko sen? Sentähden siis..."

Taasenkin keskeytti Anna hänet. "Minä tiedän tieni, toivoisin
teidänkin tietävän omanne!"

"Opettakaa minulle se!"

"Täyttäkää velvollisuutenne älkääkä vaatiko mitään maailmalta."

"Kuiva viisaus niin nuorilta huulilta."

"Tehkää se ilolla ja se on oleva teille kylliksi."

"Ette voi aavistaa, neitsyt, kuinka raskaasti suru on minua painanut;
olen, kuten sanottu, täyttänyt velvollisuuteni niin pitkälle kuin
olen voinut enkä pyytänyt eläviltä enempää kuin... haudan. Silloin
sain nähdä teidät, ja elämä muuttui ikäänkuin päivän valaisemaksi,
tunsin itseni jälleen ja toiveet heräsivät kevään kukoistuksen
keralla... Kun te menette, on elämä käyvä yhtä synkäksi ja talviseksi
kuin ennenkin."

"Mutta minä en menekään!" huudahti Anna kärsimättömästi salatakseen
liikutustaan.

"Kuinka, jäättekö tänne?" Åke tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä
tutkivasti silmiin.

"Se ei ilahuta teitä?"

"Oi, onnellinen veljeni!"

"Tahdon olla hänelle ja teille uskollinen ystävä ja sisar ja pitää
sen rakkaimpana, joka iloisimmin mielin käy kieltäymyksen raskasta
tietä."

"Mikä on tarkoituksenne?"

"Sen kyllä tulevaisuudessa ymmärrätte; siihen mennessä täytyy teidän
ainoastaan luottaa minuun... ja olla rauhallinen!"

"Oi, Anna, Anna!"

"Olette minun rakas veljeni, ainoa uskottuni!"

"Ja Maunu?"

"On myöskin sydäntäni lähellä!"

"Kumpi on lähempänä?"

Äänessä oli jotakin tuskallista; Anna ei uskaltanut vastata:
"Sinä!"... Mutta varmaankin oli hänen katseensa täytynyt ilmaista
salaisuuden, sillä Åken silmistä pilkahti ikäänkuin ilon säde, ja
kun hän riensi pois nuoren neitsytparven luo, poistui Åke huoneesta
taivaan autuutta uhkuvin sydämin. Oli kyllin siinä, että Anna rakasti
häntä, hän ei tarvinnut sillä hetkellä mitään enempää.

Mutta vielä samana iltana sanoi Juhana herra Annalle: "Olette
neuvonut Maunun luokseni, kaunis neitsyt; saanko vastata puolestanne?"

"Kun aika tulee!"

"Ja milloin se tulee?"

"Kun olen täyttänyt seitsemäntoista vuotta!"

"Olette jo viisaampi kuin monet kahdenkymmenen vuotiaana."

"Minä tarvitsenkin aikaa tehdäkseni päätökseni."

"Teidän vaalinne ei ole vielä tehty?"

"Kenties!" sanoi Anna ja ojensi hänelle kätensä.

Oli jotakin niin lapsellista tässä yksinkertaisessa teossa, että
ritari tunsi itsensä aivan liikutetuksi: "Ettekö tahdo avata
sydäntänne minulle?" kysyi hän.

"Sen olen jo tehnyt."

"Sanokaa minulle silloin..."

"En ennen määrättyä aikaa."

"En tiedä, mitä hän kantaa mielessään!" sanoi Juhana herra, vietyään
vastauksen Maunulle; "mutta siksi vilpitön hän on, että olisi antanut
heti kiellon, jos sellainen olisi hänen aikomuksensa. Vaikeampaa
olisi ennustaa, kummanko teistä hän pitää parempana."

"Tahdon toivoa, ettei se ole Åke."

"Rakastatko häntä niin suuresti?"

"On aivan kuin kaikki voimat, sekä hyvät että pahat, olisivat tulleet
liikkeeseen sielussani", vastasi Maunu. "Pelkään, ettei se pääty
hyvin, jos vielä kerran joudumme kilpakosijoina vastatuksin."

"Åken rakkaus on kyllä tyynempää laatua", vastasi isä kalveten. "En
voinut uskoa, että molemmat rakastuisitte häneen."

"Entä ennustus?"

"En ole uskonut sitä."

"Olisi hyvä, jos olisitte tehneet sen. Ette olisi silloin mananneet
esiin vaaraa, joka voi käydä meille voittamattomaksi."

"Mutta ettehän ole kumpikaan kuohahtelevia nuorukaisia, vaan nuoria
ajattelevia miehiä, jotka voivat ottaa järkensä vangiksi, kun tunne
tahtoo katkoa ohjakset."

"Mutta jospa se kirous, mikä meitä painaa, onkin juuri siinä, ettemme
tätä voi! Ette tiedä, isä, kuinka kuohuu ja palaa sisälläni. Siellä
on kuin mitkäkin noitakarkelot, ja raivottaret huutavat minulle:
'Hän, hän yksin voi pakottaa meidät asettumaan!'"

"Apu voi siis tulla ainoastaan ulkoa päin?"

"Niin häneltä!"

"Toivon Åken olevan viisaamman!"

Hänessäkin oli muutos tapahtunut. Hän ei ollut enää huokaileva
uneksija, ja kun hän väliin vanhan tavan mukaan oli vaipumaisillaan
surullisiin mietteihin, silloin riistäytyi hän äkkiä irti ja riensi
etsimään toimintaa.

Niin hyvin hän kuin hänen veljensäkin oli molemmat valittu
valtakunnan neuvostoon, josta kunniasta he saivat kiittää isänsä
suuria ansioita. Näistä herroista tosin oli monille ainoastaan
arvo pääasia ja he välittivät vähät maan asioista; ei molemmilla
veljeksilläkään ollut siihen suurin halua. Maunu vietti enimmät
ajat Göksholmassa, huvitellen metsästyksellä ja kalastuksella, Åke
taasen oleskeli milloin Kalmarissa, milloin Tukholmassa tai veljensä
luona, väliin puuhaillen opinnoissa, mutta yhtä usein mietiskelyihin
vaipuneena, tekemättä mitään. Nyt näytti hän tulleen toisiin
ajatuksiin, mieleen tuli joustavuutta, halua ja tahtoa toimintaan.
Sen kuuli, sen näkikin.

Maunu havaitsi sen kateudella ja pelolla; siihen saattoi olla
ainoastaan yksi syy, sen hän tiesi, sen tunsi. Olisiko Anna
pitänyt Åken parempana, oliko hän onnen poika? Mutta miksi hän oli
sitten vaiti? Maunu ei olisi voinut olla, eikä hän uskonut sitä
Åkestakaan, ja kun hän koetti viekkaasti johtaa keskustelun sille
suunnalle, saattoi tämä aivan avomielisesti sanoa, että kun hän ei
luultavasti saa sitä naista, jota rakastaa, jää hän naimattomaksi,
mutta mielellään tahtoi hän toiminnallaan osoittaa, että oli tytön
arvoinen. Maunu tuumiskeli, olikohan Anna antanut hänen veljelleen
rukkaset ja olikohan hän itse neitsyen salaisen rakkauden onnellinen
esine.

Niin liitelivät ajatukset ristiin ja rastiin, mutta selvyyteen ei hän
päässyt.

Jäiden lähtiessä palasi Juhana herra paikalleen Kalmariin. Maunu
herra matkusti Göksholmaan, melkein samaan aikaan kuin Kristina rouva
poikansa ja hovineitojensa kera lähti Ekaan vanhempiensa vieraiksi.
Sten herra oli luvannut hänkin tulla siellä käymään, mutta tärkeät
valtakunnan asiat pidättivät häntä nykyään Tukholmassa.

Åkekin jäi sinne; häneltä ei alkanut työtä ja huolehtimista puuttua.

Niiden hoippuvain luopioiden joukossa, jotka kuuluivat milloin
toiseen, milloin toiseen puolueeseen, oli nykyään jo korkeaan
ikään ehtinyt Niilo Boonpoika (Griip). Jo Sten Sture vanhemman
aikana oli hän ajoittain ollut Kristian kuninkaan mies, ajoittain
valtionhoitajan. Viimeisessä valtionhoitajan vaalissa oli hän
kuulunut Trollepuolueseen, eikä häntä oltu nähty sen koommin.

Nyt ilmestyi hän jälleen Tukholmaan. Hänet nähtiin usein yhdessä
herra Pietari Turenpojan kanssa, joka äskettäin oli tullut
Nyköpingistä ja aikoi Stäkeholman linnaan, jonka hän oli saanut Sten
Sturelta läänityksenä.

Åke Juhananpoika oli niin uusi tulokas valtion palvelukseen,
ettei hänen vielä katsottu kuuluvan mihinkään puolueeseen, ja
valtionhoitajana ei hän suinkaan ollut sidottu siihen, joka nykyään
oli vallalla. Hänen sukulaisuussuhteensa tekivät hänet, voittamisen
arvoiseksi, ja herra Niilo Boonpoika teki kokeen häntä lähennellä.

Hänet otettiin vastaan kaikella kunnioituksella hänen ikäänsä kohtaan
ja tuttavuus oli pian tehty.

Vanha herra menetteli hyvin varovaisesti, hän käytti
isänmaanrakkautta kuten kuoripojat suitsutusta, sen oli huumattava
mieli ja tehtävä ilma utuiseksi. Åke herra huomasi, että oli ukkosta
ilmassa, mutta hän ei tiennyt, menisikö rajuilma ohitse vai oliko se
puhkeava.

"Vaikeat ajat!" alotti Niilo herra.

"Kauppa Lyypekin kanssa käy vilkkaasti."

"Ei todista mitään, nuori ritari!"

"Muutamia hollantilaisiakin laivoja on täällä."

"He eivät tule enää tämän jälkeen!"

"Miksi eivät? Maksetaanhan heille hyvin."

"Tanskan kuningas ei tahdo!"

"He eivät tarvitse hänen lupaansa!"

"Luuletteko tämän hallituksen kauan pysyvän paikoillaan?"

"Kukapa sen tietää?"

"Kaikki ne, jotka voivat nähdä tulevaisuuteen."

"Sitä minä en voi!"

"Sen kyllä uskon."

"Suoraan sanoen, en usko kenenkään muunkaan voivan sitä tehdä."

Niilo Boonpoika hymyili ylimielisesti. "Mitä luulette sitten
tarkoitettavan valtiollisella viisaudella?" kysyi hän.

"Suoraan sanoen: sitä en tiedä."

"Olette lapsi..."

"Politiikassa?... Sen myönnän."

"Joka tarvitsee opetusta."

"Eiköhän se ala käydä, kunhan saan olla muutamia vuosia neuvostossa
mukana", vastasi Åke.

"Se ei ole oikea paikka."

"Eikö?"

"Muutamilta harvoilta todellisilta ystäviltä opitte enemmän."

"Minulla ei ole yhtään sellaista."

"Haluatteko sitä?"

"Hyvähän se olisi."

"Jos tahdotte luottaa minuun, niin vien teidät huomenna pieneen
piiriin todellisia isänmaan ystäviä!"

"Täällä Tukholmassako?"

"Me pidämme kokouksiamme täällä nykyään. Niitä muutellaan
asianhaarojen mukaan."

"Sen voin ymmärtää."

"Voi kai luottaa teidän vaiteliaisuuteenne!"

"Jollei voisi, ei Niilo Boonpoika olisi tehnyt minulle sellaista
tarjousta!"

"Hyvä, sangen hyvä!" toisti tämä nauraen. "Siis, nuori mies, olemme
yhtä mieltä!"

"Toivon aina olevani sitä teidän kanssanne!"

"Yhä parempaa ja parempaa. Yhtykää minuun huomenna Suurtorilla,
vähäistä ennen viittä iltapäivällä."

"Olen siellä jo neljän aikaan!"

He pudistivat toistensa kättä, ja Niilo Boonpoika riensi pois.

"Älähän nyhtäise, ennenkuin nykäisee!" jupisi Åke onkimiesten neuvon
mukaan. "Ihmettelen, mimmoisten valkoisten lintujen mukaan hän aikoo
minut viedä, mutta pidänpähän silmäni avoinna. Suloinen sisareni
ei ole enää saava syytä sanoa, että kulen nukkuen läpi elämän!...
Merkillistä on, että minä, joka en ole koskaan välittänyt elämän
selkkauksista, kaipaan nyt ottamaan osaa niihin; tahdon olla mukana
taisteluissa, ja jos niin vaaditaan, puukkosilla toisten kanssa. Onko
rakkaudella voima viedä miestä sellaisiin? Kaunis Anna, onko sinutkin
aiottu valkyriaksi?"

       *       *       *       *       *

Aivan Pohjoisportin vieressä oli jokseenkin suuri talo, pääty kadulle
päin kuten tavallisesti. Tämä oli koristettu kaikenlaisilla pikku
koristeilla ja suurilla ja pienillä ikkunoilla. Tohtori Nikolaus
Ryting, joka oli kuningas Kaarle Knuutinpojan kansleri, oli itse
ollut rakennusmestarina ja sitten muutaman vanhan palvelijan
kera asunut talossa. Hänen kuolemansa jälkeen oli talo seissut
asumatonna useita vuosia; väitettiin, että kansleri rakasti
niin suuresti entistä maallista kotiaan, ettei tahtonut sitä
jättää edes kuoltuaankaan, ja sentähden jälkeläiset jättivät sen
häiritsemättömästi hänen haltuunsa.

Luultavasti kyllästyi hän lopulta taloon ja muutti sieltä pois;
hänestä herettiin puhumasta, ja ne jotka vilkaisivat talon päätyyn
viidennentoista sataluvun alussa, eivät tienneet tohtori Nikolaus
Rytingistä mitään muuta kuin mitä olivat kuulleet isoäidiltään, jotka
olivat olleet nuoria vuosien 1430 ja 1450 välillä.

Sentähden ei herättänytkään mitään erityistä huomiota, kun portti
eräänä päivänä 1512 avattiin; suuret puuluukut otettiin pois, aukot
varustettiin kehyksillä ja lasiruuduilla, joita tosin vielä pidettiin
ylellisyytenä, mutta jotka alkoivat kuitenkin olla jotensakin
tavallisia varakkaamman väen asunnoissa.

Talo pantiin asuttavaan kuntoon, mutta kuka sen teki tai kuka
omistaja oli, siitä eivät uteliaat voineet saada mitään tietoa.
Jokainen, jolta kysyttiin, vastasi: "En tiedä", ja siihen täytyi
toistaiseksi tyytyä.

Mutta nyt tapahtui merkillisin kaikista: juuri kun odotettiin
nähtävän uusien asukkaiden tulo, sulettiin ja salvattiin talo
uudestaan ja se oli yhtä hiljainen kuin ennenkin.

Aamulla anivarhain eräänä heinäkuun päivänä 1513, juuri kun kello
löi yksi pyhän Klaran kappelissa, avasi tohtorin talon pienen portin
muuan vieras henkilö, joka otti avaimen ja sulki portin sisäpuolelta.
Sen jälkeen meni hän ylös taloon, avasi ne luukut, jotka antoivat
pihaan päin, mutta ei ainoatakaan kadunpuolista ikkunaa. Sen sijaan
ripusti hän suuret hevosenloimet niiden eteen, mutisten partaansa
uusista tavoista, jotka ovat Jumalalle kauhistus.

Suuri huone, joka oli pihan puolella, puhdistettiin lopuksi tomusta
ja hämähäkin verkoista, ja sen jälkeen ladottiin pöydälle suuri
joukko pikareita.

Mies sytytti sitten lampun, jonka oli tuonut mukanaan, avasi pienen
luukun ja valaisi varovaisesti eteensä ennenkuin lähti alas.

Kun hän nousi ylös jälleen, retuutti hän mukanaan suurta koria,
täynnänsä savipulloja. Kaksi kertaa palasi hän noutaen samanlaisen
taakan. Lattia-aukko sulettiin huolellisesti ja lamppu sammutettiin.

"Tietäisivätpä tästä tuolla ulkona!" sanoi hän silmäillen halukkaasti
tuomiaan pöytäkoristeita... Hän epäröi hieman ja tarttui sen jälkeen
muutamaan savipulloista, joka heti katosi hänen väljän vaippansa
peittoon; sen jälkeen hän riensi pois.

Kello mahtoi olla jo kuuden paikkeilla aamulla ja jokusia kulkijoita
näkyi kadulla. Lauta-aidan pienestä raosta tähysteli mies, milloin
tie oli avoin; silloin riensi hän kadulle, sulki portin jälkeensä ja
oli tuossa tuokiossa kadonnut näkyvistä.

Kukaan ei ollut häntä huomannut eikä kukaan tiennyt, mitä oli
tapahtunut.

Saman päivän illalla avasi sama mies portin uudestaan, mutta nyt
ei hän sitä sulkenut, vaan asettui itse vahtiin. Vähitellen tuli
useampia miehiä, jotka jupisivat sanasen hänen korvaansa ja pääsivät
sen jälkeen heti sisään. Kaikki nämä olivat kääriytyneet vaippoihin
ja hatut olivat vedetyt aivan korviin, niin että oli mahdoton heitä
tuntea. Hetken kuluttua täytyi luvun olla täysi, sillä mies sulki
portin ulkopuolella töllistelevän ja ihmettelevän joukon nenän edessä.

Sen jälkeen riensi hän ylös saliin.

Se oli nyt ilman hänen hommaansa hyvin valaistu. Jokainen vieras oli
tuonut mukanaan paksun vahakynttilän ja pannut sen palamaan eteensä
savipullon suuhun; se sai siis käydä myös korkista.

Mieliala alusta alkaen oli sangen vilkas, otettiin pois korkit ja
täytettiin pikarit, juotiin ja kilistettiin ja kiitettiin vaahtoavaa
juomaa. Mutta kun oli siten jatkettu hetkinen, vaati muuan vieraista
puhevuoroa.

"Tiedätte, jalot herrat", sanoi hän, "missä tarkoituksessa olemme
tänne kokoontuneet!"

"Tiedämme, tiedämme!" huusivat kaikki.

"Uudistakaamme kaikki lupauksemme!" Hän ojensi ylös oikean
käsivartensa. "Uhraamme hengen ja veren isänmaalle!"

"Kuka tahtoo sananvuoron?"

"Minä!" vastasi herra Niilo Boonpoika ja nousi. "Vanhimpana, kun
herra Erik Trollea ei saatu matkustamaan tänne, kuuluu minulle
ensiksi lausua iloni, mitä tunnen nähdessäni ne jalot miehet, jotka
eivät arastele vaivoja eivätkä rasituksia, kun on neuvoteltava, mitä
tällä hetkellä täytyy tehdä vanhan, kunniakkaan Ruotsin hyväksi. Niin
hyvää tehtävää varten olkaa kaikki tervetulleet!"

Sen jälkeen tyhjensi Niilo herra pikarinsa pohjilleen.

Muutamat vastasivat maljaan, toiset nauroivat.

"Kenellä on tämän jälkeen sanan vuoro?"

"Herra Pietari Turenpojalla!" huusivat useat äänet.

"Ei, kiitos, se on minulla!" Ja herra Abraham Lejonhufvud nousi
koko jättiläiskoossaan, mutta aivan kuin hän ei olisi voinut sitä
pitää pystyssä, nojasi hän molemmin käsin pöytään, niin että hän
oli aivan kumaraisillaan puhuessaan. "Minä vihaan hallitusta, joka
Ruotsilla nykyään on!" huudahti hän. "Vihaan valtionhoitajaa ja
koko hänen sukuaan, paitsi itseäni." (Sutkaus palkittiin yleisellä
naurulla.) "Vihaan kaikkia niitä lakeja, jotka Sturein hallituksen
aikana on saatettu voimaan, sillä ne ovat hävittäneet kaiken hyvän
järjestyksen ja, kuten muistossa siunatun Hannu kuninkaan oli tapana
sanoa: 'tehneet herroiksi heidät, jotka olivat aiotut rengeiksi.'
Pois kaikki uudet tavat, me tahdomme saada takaisin sen hyvän ajan,
jolloin vierailin ilmaiseksi missä hyväksi katsoin, jolloin myin
tiun talonpoikia kauniista hevosvaljakosta, ja jolloin miehet eivät
uskaltaneet napista, jos miellyin vaimoon tai tyttäreen! Niin on
laita Tanskassa ja niin on oleva täälläkin!"

Kuului naurua ja murinaa sekaisin.

"Minä sanon samaa kuin Abraham Lejonhufvud!" huudahti Didrik Slagheck
nousten. "Syleillä kauniita naisia, se on parasta mitä tiedän, ja..."

"Vaiti, vaiti... Se ei kuulu tähän!" huusivat useat.

"Hän on juopunut, hän ei tiedä mitä puhuu", huusivat toiset. "Herra
Pietari Turenpoika puhukoon."

"Minä olen Kristian kuninkaan mies ja tahdon nähdä, kuka täällä
riistää sanat suustani!" jyrisi maisteri ukkosen äänellä. "Kun aloin
puhua naisista, tein sen siksi, että halveksin heitä kaikkia yleensä
ja erittäin täällä Ruotsissa."

Taasenkin kuului murinaa ja melua.

"Sanon teille, että lähetän heidät kaikki tuhannen kattilaan",
huusi maisteri. "Ja sinä päivänä, jona ratsastan tänne korkean
herrani rinnalla ja lasken satoja irralleen hakattuja päitä hänen
jalkoihinsa..."

"Vaiti, vaiti! Viekää hänet pois!" huudettiin melkein yhteen ääneen,
ja Knut Alfinpoika, joka istui toisella puolen pöytää, riensi hänen
luoksensa ja kuiskasi: "Tule, tule! Päissäsi puhut päättömäksi sekä
itsesi että minut."

Maisteri seurasi vastahakoisesti, ja tyyneys palasi vähitellen.

Nyt nousi herra Kaarle Alfinpoika puhumaan.

"Puhun sekä omasta että veljeni puolesta", sanoi hän, "kun tunnustan
avoimesti, ettei meistä kumpikaan voi sietää herra Sten Sturea.
Olemme molemmat kasvaneet hänen kanssansa yhdessä; mielenkaunaa oli
jo alusta alkaen ja se on lisääntynyt vuosien mukana, kunnes lopulta,
kyllästyneinä elämään yksissä, lähdimme Tanskaan. Yksityisistä
syistä, joita veljelläni on tyytymättömyyteen, en tahdo puhua,
mutta sen voin sanoa, että pidämme Tanskaa oikeana isänmaanamme,
ja Kristian kuninkaan uskollisina alamaisina tahdomme tehdä kaiken
voitavamme saattaaksemme hänet täysiin oikeuksiinsa Ruotsissa."

Tämän jälkeen seurasi muutamia laimeita käsien taputuksia ja sen
jälkeen innokkaita huutoja: "Herra Pietari Turenpoika!"

Kun ei tehty mitään vastaväitteitä, nousi hän.

Iäkkäät kasvot olivat säilyttäneet jaloutensa, mutta niillä lepäsi
väsymyksen ilme, joka herätti osanottoa. Ei äänikään ollut oikein
varma, kun hän alotti:

"Olen niin kauan kuin muistan ollut Sturein ystävä, monessa verisessä
ottelussa seisoin Svante Niilonpojan rinnalla, ja Sten Sture
vanhemman aikana niitin ensimäiset laakerini. Nykyisestä nuoresta
valtionhoitajasta en ole kuullut muuta kuin hyvää, ja olen vakuutettu
siitä, että hänellä on parhaat tarkoitukset... Nuoruudestaan
huolimatta on hän vakava ja ajattelevainen..."

"Emme ole tulleet tänne kuulemaan hänen ylistystään!" huusivat useat
äänet.

"Onko Pietari herra hänen ystävänsä?"

"Silloin on hänkin petturi!"

"Antaa hänen jatkaa!"

"Puhukaa!"

"Mutta Ruotsi tarvitsee rauhaa, ja Kristian kuningas on sanoin
ja kättä lyöden luvannut olla maalle hyvä ja oikeutta harrastava
kuningas; sellaisilla perusteilla olen ruvennut... hänen miehekseen."

Ritari vaipui alas paikoilleen, hän oli vaivoin lausunut viimeiset
sanat ja silminnähtävästi silloin kalvennut.

Salissa tuli aivan hiljaista.

Silloin nousi pöydän alapäästä vadstenalainen munkki. Risti, jota
hän kantoi, osoitti hänet arvoltaan prioriksi. "En tahdo ehättää
kenenkään edelle", sanoi hän, "mutta en myöskään luopua oikeudestani
ilmaista mieleni tässä jalossa kokouksessa. Tahtooko vielä joku sitä
ennen lausua jotakin?"

Yleinen äänettömyys.

"Isä Laurentiuksella on puheenvuoro", selitti Pietari herra seuran
puhemiehenä.

"Pyhän kirkkomme ainoana läsnäolevana edustajana on minun sekä
oikeuteni että velvollisuuteni puhua sen puolesta", huudahti priori.
"Kaikki muut ovat valittaneet maallista vääryyttä ja sortoa, minä
tahdon sanoa sanasen siitä velttoudesta ja välinpitämättömyydestä,
joka on saanut sijan hengellisissä asioissa, jotka ennen muuta olisi
pidettävä pyhinä.

"Tiedämme, että tietämätön kansa katsoo ylös siihen, jolla on korkein
valta. Hänen on sentähden joka päivä annettava Jumalalle kunnia
ja tunnustettava suuret syntinsä ja viheliäisyytensä Kristuksen
huoneen haltijoille maan päällä. Täten ei kuitenkaan tapahdu, Sten
Sture ei käy joka päivä ripillä eikä rukoile kansan nähden; hän ei
ole pyhältä isältä anonut aneita kaikista synneistään, eikä mikään
todista, ettei hän ole kerettiläinen ja arvoton tekopyhä, sillä hän
tekeytyy kuin tahtoisi meille uskotella olevansa hyvä kristitty.
Sentähden sanon, että huono esimerkki vaikuttaa, että se hiipii
ruton tavalla kansan keskuuteen ja että tämä on oikea syy, miksi
jumalanpelko ja pyhäinpalvelus yhä enemmän vähenee... Jalot herrat
ja ritarit, sanon teille tämän ilman ihmispelkoa ja uudistaisin
sanani, vaikka valtionhoitaja itse seisoisi rinnallani ja heiluttaisi
pyövelinmiekkaa pääni ylitse; toivoisin vain, että ääneni kuuluisi
yli Ruotsin maan.

"Kirkon pyhä lippu voi liehua vapaana ainoastaan kuninkaallisen
lipun rinnalla, sillä kuten kirkko on alkujaan Jumalasta, niin on
kuningasvaltakin."

Nousi rajaton riemastus; puhuja oli lausunut, mitä kaikki
tarkoittivat.

Nyt oli varsinainen neuvottelu alettava, mutta kun maisteri Didrik
Slagheck ei voinut ottaa siihen osaa, ja hän Kristian kuninkaan
lähettiläänä oli liian tärkeä henkilö jätettäväksi ottamatta
lukuun, päätettiin neuvottelu lykätä seuraavaan yöhön, jolloin oli
kokoonnuttava samassa paikassa, mutta ilman mitään juominkeja.

Silloin löi herra Niilo Boonpoika pöytään ja pyysi esittää erään
kysymyksen: "Eräs jalo ja suuressa arvossa pidetty ritari, jonka
suvusta suurimmat tanskalaisystävät olivat nousseet, halusi päästä
liittolaisten joukkoon."

"Kuka hän on? Hänen nimensä?"

"Valtaneuvos Åke Juhananpoika."

"Hän on Sten Sturen ystävä!"

"Kuten isäkin!"

"Veli on samoin!"

"Mitä tietää hän meistä?"

"Onko häneen luottamista?"

"Kelpaako hän mihinkään?"

Kysymykset satelivat Niilo herran yli ja hän vastasi aikalailla
hämillään: "Olen luullut, että siitä olisi suurta hyötyä, jos
vaikuttavia miehiä vedettäisiin puolueeseemme."

"Mihin hän on tyytymätön?"

"Jokin syy täytyy olla hänen tekemäänsä käänteeseen; mikä se on?"

"Luulen, ettei hänellä vielä ole omaa mielipidettä."

"Silloin on häntä muokattava."

"Mutta ensin on hänen tehtävä vala."

Enemmistö myönsi, että Åke herra oli voittamisen arvoinen, mutta
häntä täytyi valmistaa.

"Sanotaan", huomautti Abraham Lejonhufvud, "että niin hän kuin hänen
veljensäkin kosivat kaunista veljentytärtänne, Pietari herra; eikö
yllyttämällä heitä toisiaan vastaan voisi tehdä neitsyen suostumuksen
puolueasiaksi? Sellaisilla keinoilla on tavallisesti tepsivä
vaikutus."

"En ole tavannut veljentytärtäni enkä tahdo sekaantua hänen sydämensä
asioihin", vastasi ritari kylmästi ja jyrkästi.

"Minä, joka olen asian ulkopuolella, voisin tehdä sen", virkkoi
Kaarle Alfinpoika.

"Tahdottehan pitää salassa olonne täällä."

"Yhden paljastus vie useampiin."

"Åke herrasta voi tulla petturi!"

"Ei oteta, ennenkuin häntä enemmän tunnetaan!"

"Hylkäätte hänet siis?"

"Niin, niin!"

"Pyydän tehdä erään vastaväitteen", sanoi isä Laurentius pehmeällä
äänellä. "Tietääkseni ei ole joukossamme ketään, joka ei olisi
tunnettu tanskalaisystäväksi. Jos olisi joku, joka purjehtii väärällä
lipulla, olisi se meille arvaamattomaksi hyödyksi, etupäässä niiden
tietojen tähden, joita välittömästi voisimme saada."

"Totta, aivan totta!"

"Pirukaan ei liene teitä ovelampi", huusi Abraham herra nauraen.
"Mutta ken mielii saada ritarin hankkimaan nuo tiedot, hänen täytyy
itsensä olla ovela lurjus, ja teidän täytynee itse ottaa homma
huostaanne, jos mieli toivoa menestystä."

Kunnianarvoisa isä ei näyttänyt olevan oikein tyytyväinen
edellytyksiin, kun hän vastasi: "Jollette tahdo minua auttaa, herra
Abraham Lejonhufvud, niin ottanee jalo herra Kaarle Alfinpoika
suorittaakseen paholaisen tehtävän."

Tämä suostui heti, mielissään luottamuksesta, ja herra Niilo
Boonpoika otti tehdäkseen tuttavuutta herra Åke Juhananpojan kanssa.

Sen jälkeen erottiin, kun ensin oli seuraavan yön kokous määrätty
alkavaksi kymmenen aikaan.

       *       *       *       *       *

Me tiedämme, että Niilo Boonpoika ja Åke olivat määränneet
kohtauksensa viidenlyömäksi; molemmat olivat saapuneet täsmälleen ja
menivät Suurtorilta yhdessä Harmaaveljesluostariin, johon heidät heti
päästettiin sisälle.

Niilo herra kertoi, että hän Tukholmassa käydessään melkein aina
asui ystäviensä, harmaaveljien luona; samalla vei hän vieraansa
ruokasaliin, jossa kaksi henkilöä oli jo ennaltaan.

"Kunnianarvoisa isä Laurentius, Vadstenan luostarin priori, ja jalo
herra Kaarle Alfinpoika, jotka molemmat haluavat tehdä tuttavuutta
kanssanne", sanoi Niilo Boonpoika vieden ritarin heidän luoksensa.

Kun tervehdykset oli vaihdettu, istuutuivat kaikki neljä penkille
pöydän ääreen.

Pöydällä oli kaksi pulloa ja neljä pikaria. Niilo herra täytti
pikarit ja toivotti vieraat tervetulleiksi.

Åkesta tuntui, ettei hän ollut koskaan maistanut niin tulista viiniä,
ja hän päätti olla varuillaan.

Isä Laurentius kyseli hänen äitivainajastaan; sanoi tunteneensa hänet
ja ylisti hänen hyveitään ja hurskasta mieltään. Sen jälkeen johti
hän keskustelun muihin sukusuhteihin, kertoi, että Vadstenassa oli
vielä munkki, joka oli ollut siellä siihen aikaan, kun Åke herran
isoisää siellä hoidettiin.

Åke herra mainitsi, ettei hän ollut kuullut koskaan siitä puhuttavan.

"Ettekö tiedä sitäkään, että hän oli mielenvikainen?" kysyi munkki.

"Kyllä, mutta en ole kuullut hänen oleskelleen Vadstenassa siihen
aikaan."

"Kenties on isännekin siitä tietämätön, ja se selittää, ettei hän ole
koskaan kysellyt luostarissa hänestä."

"Siellä on siis jotakin tiedettävää?"

"Erinäisiä kirjoituksia."

"Eivätkö ne kuuluneet hänen emännälleen?"

"Ne ovat kirjoitetut seiniin huoneessa, jossa hän asui."

"Ovatko ne säilyneet?"

"Täydellisesti! Luostari lukeekin ne kallisarvoisimpain aarteidensa
joukkoon."

"Mielipuolen miehen ajatukset!"

"Näimme hänessä marttyyrin!"

"Todellakin?"

"Mitä hän on kärsinyt, ja syyttömästi kärsinyt, sen kenties tulee
jälkimaailma käsittämään ja tunnustamaan."

"Hänen lähimmät sukulaisensa tahtoisivat sen mielellään; verivelka
painaa raskaasti heitä."

"Hänelle siitä tulee pyhimyssäteikkö."

"Kunnianarvoisa isä, tekisitte suurimman hyväntyön kuin mitä
milloinkaan olette tehnyt, jos voisitte todistaa sen."

"Täällä en voi sitä todistaa, mutta jos tahtoisitte käydä köyhässä
luostarissamme..."

"Olen heti valmis!"

"Malttakaa, kunnes voin tulla mukaan."

"Älkää odotuttako kauan. Ette voi aavistaa, mitä toiveita olette
herättänyt."

"Tunnen nuorison!"

"Sillävälin tahdon kirjoittaa isälleni."

"Totelkaa neuvoani älkääkä tehkö sitä ennenkuin voitte ilmoittaa
hänelle jotakin."

"Olette oikeassa, minä vaikenen."

"Sitä paitsi tarvitsette aikaa."

"Kuinka kauan?"

"Suunnilleen kuusi kuukautta."

"Laskeakseni muutamia piirrelmiä?"

"Se on kokonainen sielunhistoria, laadittu kahden vuoden kuluessa...
Sen selittäminen on sekä pitkällistä että vaivalloista."

Åken pää painui alas. "Kenties turhaan!" ajatteli hän.

"Pelkään sitä paitsi", sanoi Laurentius, "etteivät voimanne siihen
riitä."

"Kuinka niin?"

"Teidän täytyisi elää eristettyä elämää, kukaan muu kuin minä ei
saisi käydä luonanne."

"Miksi sellainen ankaruus?"

"Se on järkähtämätön ehto, jotta voisitte ymmärtää sieluntoiminnan
mielipuolisuuden takana, pystyisitte erottamaan kullan kuonasta.
Minun täytyy sanoa teille, että useat ovat yrittäneet, mutta eivät
onnistuneet."

"Mikä on syynä?"

"Heiltä on puuttunut tärkein."

"Ja se on?"

"Rakkauden kaikkivoittava voima!"

"Se on minulla!"

"Siksi että olette hänen vertansa; mutta teiltä puuttuu sen sijaan
kärsivällisyyttä, sitkeyttä."

"Tahdon saavuttaa ne."

"Ajatelkaa tarkoin!"

"Olen tehnyt päätökseni!"

"Kuulkaa ensin ehtoni. Annan teille keinot lukea sydämen syvimpiä
salaisuuksia ja pestä puhtaaksi isänne muiston; mutta vaadin sitä
vastoin, että kuudeksi kuukaudeksi tykkönään vetäydytte pois
maailmasta ja poistutte luostarista ainoastaan silloin, kun teitä
siihen kehotan. On teidän yksityisasianne keksiä syy poissaoloonne,
ainoastaan nämä läsnäolevat ystävät tietävät olinpaikkanne ja he
eivät sitä ilmaise."

"Seuraan teitä, milloin vain haluatte."

"Olkaa sitten valmis viikon kuluttua."

"Eikö ennen?"

"Voitte muuttaa mieltänne!"

"Sitä en tee."

Sen jälkeen siirtyi keskustelu muihin asioihin, mutta Åke pysyi
ainoastaan äänettömänä kuulijana; hänen sielunsa ja ajatuksensa
täytti se suuri tehtävä, joka häntä odotti.

Isä Laurentius nousi ensiksi; hän sanoi, että häntä odottivat tärkeät
tehtävät, kysyi Åke herran asuntoa ja lupasi muutamain päivien
perästä käydä lähemmin sopimassa.

Toisetkin erosivat. Herra Niilo Boonpoika lähti Kaarle herran kera
kokoukseen Pohjoisportille. Seuraamme heitä.

Maisteri Didrik Slagheck ei tällä kertaa ollut ainoastaan selvä, hän
oli myös kalpeana harmista hairahduksensa johdosta edellisenä iltana
ja esiintyi nyt yhtä tyynesti ja myöntyväisesti kuin Ekholmassakin
oleskellessaan.

Hän pyysi heti puhevuoroa ja kertoi, miten he herra Erik Trollen
kanssa olivat kirjoittaneet melkein jokaiselle pappismiehelle
Ruotsissa, joten voitiin olla varmat asian menestyksestä. Herra
Pietari Turenpoika sanoi isänmaan menestyksen tähden sitoutuvansa
ajan tullen luovuttamaan Stäkeholman linnan ja läänin Kristian
kuninkaalle tai hänen luottamusmiehelleen, samoin Sten Kristerinpoika
Nyköpingin linnan. Herrat Abraham Lejonhufvud ja Knut Alfinpoika, isä
Laurentius, vanha Niilo Boonpoika vakuuttivat samoin kukin kohdaltaan
tekevänsä kaiken voitavansa.

"Mutta kysymys on: milloin hän tulee?" kysyi herra Sten
Kristerinpoika kääntyen maisteriin.

"Teidän on aina oltava valmiit."

"Viipyy se vielä ainakin vuosikauden", lisäsi Abraham herra. "Meillä
on ensin kruunajaiset ensi kesänä ja sitten häät."

"Laivasto ei ole vielä kunnossa", virkkoi Kaarle Alfinpoika. "Eikä
kuningas viitsi kohottaa kättään ennenkuin voi lyödä niin että
tuntuu."

"Meillä kyllä siellä varustaudutaan, saatte uskoa!" virkkoi
maisteri hieroen tyytyväisenä käsiään. "Vastaan siitä, että tulette
hämmästymään."

"Luulenpa suurimman hämmästyksen kohtaavan Kristian kuningasta
itseään, kun hän tapaa kaikki kaupunginportit avoinna ottamassa häntä
vastaan", sanoi Niilo herra.

"Sitä tuskin saattaa odottaa!" sanoi Pietari herra kuivasti, sillä
mairittelu tuntui hänestä liian äitelältä. "Emme saa unhottaa, että
Ruotsin rahvaallakin on sanottavaa sananen, eikä se tule koskaan
sanomaan 'tervetuloa' Tanskan kuninkaalle ja tanskalaisille miehille!"

"Silloin koristamme maantiet hirsipuilla!" huusi Didrik Slagheck
hurjasti.

"Katsokaa, ettette itse joudu hirtettyjen joukkoon!" vastasi Pietari
herra samaan sävyyn.

Kaikki syöksähtivät pöydästä pystyyn, näytti siltä kuin kipinästä
syttyisi ilmiliekki. Rajuilma oli uhkaavimmillaan, kun ovi äkkiä
avautui ja vartioiva palvelija syöksyi sisään huutaen:

"Petosta!"

Tuokiossa olivat kaikki kynttilät sammutetut ja seura oli pimeässä.

Salissa oli niin hiljaista, että saattoi kuulla hiiren rapinan.

Kuului naputus ovelle vastakkaiselta puolelta... kaikkien silmät
suuntautuivat sinne.

Ovi lennähti auki aivan kuin taikaiskulla ja Hiljaa nähtiin astuvan
esiin vanhan, iän käyristämän miehen, joka kantoi palavaa lamppua
toisessa ja paperia toisessa kädessään. Puku oli vanhanaikuinen ja
kasvonpiirteet ankarat ja kalmankalpeat.

Kaikkien silmät olivat aivan kuin kasvaneet kiinni häneen.

Samassa löi kirkonkello kaksitoista. "Nikolaus Ryting!" huusi muuan
läsnäolijoista. Kummitus kohotti päätänsä, ja nyt näkyi avattu
kurkku, mistä riippui pitkiä matoja.

Kauhusta kirkuen syöksyi koko seura ovelle ja alas portaita.

Monet menivät heti koteihinsa.

Toiset, jotka tyynnytti valoisa heinäkuun yö, pysähtyivät talon
edustalle puhelemaan, kyselemään, neuvottelemaan keskenään... Kuka
oli valinnut sellaisen kokouspaikan... Luultavasti ei oltu luettu
riittävän monia messuja hänen sielulleen... Jokainen tahtoi avustaa
sitä varojensa ja tilaisuuden mukaan, ja jokainen toivoi, ettei
hänelle tapahtuisi mitään pahaa rangaistukseksi siitä, että oli
tahtomattaan häirinnyt tohtorin vierailuja maallisessa kodissaan,
jota hänen kuoltuaan oli tuskin koskaan puhdistettu ja joka sentähden
vielä kuului hänelle.

Ja yhdessä kulki suurin joukko kaupunkia kohden, he pysytteleivät
kiinni toisissaan, ikäänkuin peläten vieläkin kohtaavansa jonkun
kummituksen, joka varmaan täydellisesti säikyttäisi heidät kuoliaiksi.

Kun Pietari Turenpoika oli muiden kanssa syöksynyt alas kadulle,
alkoi hän tuntea häpeää heikkoutensa johdosta. Toisten pelästys oli
ikäänkuin yllättänyt hänet ja temmannut mukaansa, mutta niin pian
kuin hän oli ehtinyt tyyntyä, pälkähti hänen päähänsä, että kenties
he olivat joutuneet petoksen uhreiksi. Häntäkin tosin pelotti aika
tavalla, mutta sitä pontevasti vastustaen juoksi hän takaisin pihaan,
harppaili ylös pimeitä portaita ja tarttui oveen. Kummallista, se oli
lukittu sisäpuolelta eikä auennut millään neuvoin.

Sitä tempoessaan ja kiskoessaan tunsi hän selvään, että joku oli
hänen läheisyydessään... Hän huitoi käsivarsillaan ympärilleen, mutta
tunsi ainoastaan ihmeteltävän kylmää ilmaa... Hänen mieleensä hiipi
kauhun tunne, mutta myös harmi siitä, ettei ollut ottanut kynttilää
mukaansa. Tulukset hänellä oli, mutta ei mitään halua iskeä tulta
täällä ylhäällä... Hän päätti sentähden tehdä sen alhaalla pihalla...
Hän tunsi melkein kiusausta pistää koko hökkelin tuleen, päästäkseen
siten salaisuuden perille.

Tuntien melkolailla hermostunutta pelkoa, että häntä ajetaan takaa,
tahtoi hän rientää alas portaista... Silloin tunsi hän jotakin
kiertyvän jalkojensa ympärille, hän tahtoi ne nopeasti irroittaa ja
syöksyi suinpäin alas.

Hänen saamansa sysäys sai hänet tuokioksi tainnoksiin, mutta kun hän
avasi silmänsä, huomasi hän makaavansa porrasten alapäässä, ulko-oven
edessä; ulkona lepäsi suuri piha heinäkuun hämärässä. Hän tunnusteli
jalkojaan ja käsivarsiaan, mutta niitä ei tuntunut vaivaavan mikään;
nopeasti hypähti hän pystyyn ja etsi käsillään esinettä, joka oli
aiheuttanut hänen kaatumisensa, mutta hän ei löytänyt mitään, ja
harmissaan kiirehti hän palaamaan kaupunkiin, edes kertaakaan
katsomatta taipaleella taakseen.

       *       *       *       *       *

Åke Juhananpoika oli kuin kuumeissaan; hänen ymmärryksensä ei pitänyt
mahdollisena puhdistaa isoisän kunniaa, mutta hän ei kuunnellut sitä.
Mitä hyötyä olisi munkille siitä, että pettäisi hänet, ja jos hän
oli puhunut totta, jos verivelka voitiin poistaa, silloin ei hänen
tarvinnut kauemmin antautua taikauskoisen pelon valtoihin, silloin
voisi hän iloisella rohkeudella sanoa Anna Bjelkelle: "Minulla ei ole
kenenkään syyllisyyden kuormaa kannettavanani, ennustus on voimaton,
ja minä tiedän, että rakastat minua, Anna, tehkäämme silloin luja
liitto. Jumala ja pyhä neitsyt antavat sille siunauksensa, ja
rakkauden onni suodaan osaksemme."

Oli tosin suuri koetus luopua kaikesta yhteydestä Annan kanssa,
vieläpä kaikista tiedoistakin, mutta hän käsitti, että kaikki
sellaiset tulisivat vaikuttamaan häiritsevästi hänen työhönsä
luostarissa. Parempi sentähden täydellinen eristäytyminen, se veisi
hänet pimeydestä valoon.

Hän ilmoittaisi ainoastaan kirjallisesti isälleen matkasta, jolle
aikoi lähteä ja jolta palaisi vasta kuuden kuukauden kuluttua.

Pitkän odotuksen jälkeen tuli isä Laurentius eräänä päivänä sanomaan
ritarille, että hän oli päättänyt lähteä määrättynä päivänä. He
kohtaisivat toisensa aivan kaupungin portin edustalla, mutta
ritari ei saanut ottaa mukaansa ainoaakaan palvelijaa eikä siis
matkatavaroitakaan enempää kuin hevonen jaksoi kantaa.

Åke oli niin iloissaan siitä, että munkki vihdoin saapui, että hän
olisi suostunut epäröimättä mihin tahansa. Kaikki tarpeelliset
sopimukset tehtiin, ja munkki jätti hänet.

Valmistukset olivat pian tehdyt. Kirjeen isälleen tahtoi hän jättää
pöydälleen, siitäpähän löytäisivät. Kuinka mielellään olisi hän
kirjoittanut Annallekin, mutta siihen ei hänellä ollut mitään
oikeutta...

Niin saapui vihdoin lähtöpäivä... Hän seisoi ikkunan ääressä
katsellen, kun palvelija kuormitti hevosen selkään ne vähät
matkatavarat, jotka hän aikoi ottaa mukaansa. Hän oli jo valmis
juoksemaan alas portaista ja lähtemään. Silloin astui äkkiä sisään
muuan mies ratsumiespuvussa ja luppahattu päässään.

"Olettehan herra Åke Juhananpoika?" kysyi vieras.

"Se olen!"

"Valtionhoitajan ystävä?"

"Sydämestäni ja sielustani!"

"Silloin tietenkin tahdotte palvella häntä?"

"Jos voin... mutta..."

"Täällä on vaara tarjolla!"

"Millainen?"

"Kapina! En ole voinut saada varmaa tietoa, miten laajaperäinen se
on, mutta tarvitaan johtajaa."

"Entä linnanpäällikkö?"

"Hän makaa sairaana! Sten herra on matkustanut pois... Minä olen
äskettäin palannut kotiin ja työtä on ollut aivan sylirysyltä...
en tiedä kenen puoleen kääntyisin... Silloin tulin sattumalta
ajatelleeksi teitä ja riensin heti tänne... Tulkaa, herra, nyt heti!"

"Mahdotonta... Tärkeä asia kutsuu minua."

"Tärkeämpikö kuin isänmaan asia?"

Åke taisteli itsekseen. "Ketkä ovat kapinan synnyttäjät?" kysyi hän
kiihkeästi.

"Molemmat Alfinpojat!"

"Jumalan kiitos!... Molemmat ovat he liian mitättömiä voidakseen
mitään!"

"Niin sanotaan palavasta lastustakin, ja kuitenkin voi se sytyttää
suuren tulipalon."

Ritari oli kahden vaiheella. "Seuratkaa minua tulliin", sanoi hän.
"Henkilö, joka siellä on vastassani, saa ratkaista, voinko kääntyä
takaisin vai en."

Ratsumies suostui heti, hän veti hattunsa syvään yli silmien ja
seurasi jalkaisin.

Matkalla kertoi hän lyhyesti ja täsmällisesti, että mellakan syynä
oli levinnyt huhu, että kaikki suhteet hansakaupunkien kanssa oli
rikottu etteikä enää useampia laivoja tulisi sieltä.

"Mutta ne laivankapteenit, jotka ovat täällä, voivat kai selittää
moisen huhun perättömyyden?"

"Onnettomuus on, että nämä ovat joko itsekin johdetut harhaan tai
osaksi ostetut."

Mies jutteli sellaisella reippaudella, että Åke ei malttanut
olla sanomatta: "Minusta näytätte itse kykenevän siitä asiasta
suoriutumaan."

"Minä olen ainoastaan palvelija", vastasi hän yksinkertaisesti.

"Ette kai Sten herran?"

"Niin olen!"

"Kenties sama Esbjörn, josta hän on puhunut?"

"Onko hän tosiaankin puhunut minusta?" kysyi tämä luoden ritariin
iloisen katseen.

"Vähän ennen Ekaan lähtöään kuulin hänen sanovan: Esbjörn on vasen
käteni, ja kaipaan häntä enemmän kuin voin sanoa."

"Vasen käsi ei ole ollut toimetonna", vastasi tämä tyytyväisesti
hymyillen.

He olivat ehtineet portille, ja Esbjörn, joka tähän asti oli
pysyttäytynyt hevosen rinnalla, vetäytyi nyt taammas, niin etteivät
he näyttäisi kulkevan yhtä matkaa. Isä Laurentius oli jo tullut.

Ritari ratsasti hänen luokseen ja he puhelivat kauan hiljaa
keskenään. Munkki kääntyi moneen kertaan katsomaan ratsumiestä,
mutta alas vedetty hattu peitti tämän kasvot, jotka kuvastivat mitä
suurinta hämmästystä hänen nähdessään munkin.

Hetkisen neuvottelun jälkeen lähestyi ritari häntä. "Se on minulle
mahdotonta!" sanoi hän. "Minä en voi kääntyä takaisin! Mutta tässä,
ottakaa sinettini, antakaa käskyt minun nimessäni; olen varma,
ettette käytä sitä väärin."

Esbjörn otti sen vastaan. "Oletteko maininnut nimeäni?" kysyi hän
ritarilta.

"En vielä!"

"Älkää sitä sitten tehkökään! Tahdotteko ottaa vastaan neuvon?"

"Mielelläni!"

"Olkaa varuillanne, ja Jumala teitä auttakoon!"

Niin kauan kuin molemmat ratsastajat olivat näkyvissä, seisoi Esbjörn
paikoillaan ja katsoi heidän jälkeensä. "Mitähän sillä ketulla
nyt on mielessään?" jupisi hän itsekseen. "Hyvä, että minulla on
käsissäni jokunenkaan säie vyyhdestä, se voi vielä kerran kelvata
johtolangaksi."

Palattuaan kaupunkiin meni Esbjörn heti linnaan ja pyysi yksityisesti
puhutella Jöns Jönsinpoikaa. Tämä oli, kuten sanottu, vakavasti
sairas, mutta hyvin tunnettu palvelija otettiin kuitenkin vastaan,
ja hänen antamansa kertomus teki mitä vilkkaimman vaikutuksen
linnanpäällikköön.

"Viimeisinä öinä on suuria joukkoja ollut koolla sekä muurmestarien
että seppien kokoustalossa", sanoi hän. "En tahdo sanoa, että
joitakin ammattilaisista on ottanut niihin osaa, mutta heidän
oppilaansa ja irtain väki on tehnyt niin, vaikkei heillä lainkaan
pitäisi olla pääsyä sinne. Oluesta ei ole ollut puutetta, eikä
jutuista ja rähinästäkään; on juteltu, että humalan tuonti
kiellettäisiin ja tämä ainoastaan rahvaan ahdistamiseksi. Sellainen
on nostattanut pahaa verta... Lopuksi on tehty sangen nokkela
suunnitelma."

"Kuka on tehnyt?"

"Missä säkki on, jääköön sanomatta, mutta pussit ovat nimeltään
Kaarle ja Knut Alfinpoika."

"Millainen suunnitelma on?"

"Aiotaan vallata alukset."

"Mitä?"

Jöns Jönsinpoika nousi.

"Ne ovat ilman miehistöä."

"Tiedän sen!"

"Neljä saksalaista laivaa, jotka ovat täällä, ovat kaikki lahjotut."

"Onko se mahdollista!"

"Niiden miehistö jaetaan ruotsalaisiin laivoihin, ja he auttavat
näitä vietäessä satamasta. Mihin sitten aiotaan matka suunnata, sitä
en tiedä niin tarkoin."

"Tietysti Kööpenhaminaan."

"Voi kyllä käydä niinkin."

"Mutta kuka on sieluna tässä yrityksessä?"

"Luulen niitä olevan kaksikin."

"Heidän nimensä!"

"Abraham Lejonhufvud ja Didrik Slagheck."

"He ovat siis yhä Tukholmassa?"

"Niin, herra!"

Jöns Jönsinpoika yritti nousta, mutta vaipui voimatonna vuoteeseen.

"Minä en voi mitään", sanoi hän. "Ja onnettomuudeksi olen niin vähän
ajatellut kapinan mahdollisuutta, että olen tällä haavaa päästänyt
poistumaan kaupungista kaikki ne, joille olisin voinut uskoa
päällikkyyden."

"Asia kai täytyy pitää salassakin?"

"Niin salassa kuin mahdollista. -- Miehistöä täällä on kylliksi."

"Herra Pietari Turenpoika. Niilo Boonpoika ja Sten Kristerinpoika
ovat täällä."

"Mutta kehenkään heistä ei ole luottamista."

"Linnanvouti?"

"Ei hänellä olisi rohkeutta."

"Onko ketään muuta?"

"Kyllä muuan."

"Kuka, herra? Riennän hänen luokseen."

"Ei tarvita, hän on jo täällä!"

"Täällä?"

"Sinähän se olet, Esbjörn!"

"Minäkö?"

"Joka olet asian keksinytkin."

"Sitä en tehnyt minä!"

"Kukas sitten?"

"Eräs suomalainen merimies, joka on ottanut pestin saksalaiseen
alukseen."

"Ja hän on kääntynyt sinun puoleesi?"

"Me tutustuimme toisiimme Viipurissa mennä syksynä."

"Sovi sitten hänen kanssaan, tai päätä itse, miten tahdot toimia."

"Sen olen jo kyllä ajatellut."

"Annas kuulla?"

"Tahtoisin suurimmassa salaisuudessa piilottaa kaksikymmentä miestä
jokaisen aluksen lastiruumaan. Kannelle pantaisi kaksi avattua
oluttynnyriä. Saksalaiset saisivat, kuten määrätty on, hoitaa alusta
matkalle lähtiessä, mutta kun he olisivat vetäneet kylliksi olutta
nahkaansa ja sen jälkeen pistetty heidät tyrmään, silloin olisi
minulla muutamia meripoikia käsillä, jotka toisivat meidät tänne
takaisin."

"Tuuma on hyvä, Esbjörn, pane se toimeen."

"Saanko?"

"Sinä olet ainoa, joka pystyy siihen."

"Voinhan koettaa!"

"Milloin tahdot miehistön?"

"Siitä annan tiedon."

Kun Esbjörn oli lähtenyt linnanpäällikön luota, pysähtyi hän
neuvotonna holvikäytävään, hän raapi päätään ja hänen kasvonsa
punehtuivat... Sen jälkeen kulki hän muutamia askelia ja pysähtyi
jälleen ilmeisesti epäröiden.

"Täytyy kai minun", jupisi hän itsekseen ja lähti sen jälkeen
naisparvelle päin. Hän näytti hyvin tietävän, missä hovineitosilla
oli huoneensa, hän avasi oven ja astui rohkeasti sisään.

Keskellä lattiaa seisoi kaunis Outi ja kuunteli punaisena helottavin
poskin mitä muutama linnanpäällikön hovipojista hänelle sanoi.
Esbjörnin astuessa sisään päästi hän pelästyksen huudon.

Hovipoika mutisi muutamia epäselviä sanoja ja riensi pois.

"Kuinka säikäytit minua, Esbjörn, ja kuinka aikani onkaan käynyt
pitkäksi sinun ollessasi poissa."

"Sitä en usko!" sanoi Esbjörn pilkallisesti.

"Senkötähden, että tuo nuori poika toi minulle viestejä Ekasta? Minun
on lähdettävä sinne muutamain päivän kuluttua."

"Unhotit tarjota hänelle kestitystä?" Esbjörn viittasi pieneen
pöytään, joka oli katettu kahdelle, siinä oli viinejä ja leivoksia,
rusinoita ja manteleja.

"Se ei ollut hänelle", vastasi Outi jälleen punastuen "vaan eräälle
Kristina rouvan neitosista, joka on hyvä ystäväni. Nyt on hän
sanonut, ettei tulekaan, niin että voit kernaasti pitää hyvänäsi!"

Outi veti pöydän esiin ja he istuutuivat vastatusten. "Kas niin, syö
ja juo nyt!"

Esbjörn tekikin työtä käskettyä. Hän aivan ahtoi suunsa täyteen.
Outin nakertaessa jotakin kakkua tai imeskellessä rusinaa, pisteli
hän niitä poskeensa tusinoittain, samoin tyhjensi hän lasinsa heti
kun toinen oli sen täyttänyt, mutta sanomatta sanaakaan.

Lautaset olivat melkein tyhjät, kun Outi virkkoi nyreissään:
"Ruokahaluun nähden ei ole valittamista, mutta kuinka hirveän
harvasanainen sinä olet!"

Esbjörn vihelteli vastaamatta.

"Mikä sinua vaivaa?"

Esbjörn oli lakaten syömästä kääntynyt tyttöön päin ja katseli häntä
päästä jalkoihin. "Ei voi kieltää, että olet kaunis", sanoi hän
melkein valittavalla äänellä.

Outi purskahti helskyvään nauruun. "Ikäänkuin se ei olisi hänelle
mieliin!"

"Kuules, Outi, kuinka kauan olemme olleet tuttavat."

"Sitten viime syksyn, tietääkseni, kun tulimme laivalla Viipurista."

"Niin, se on totta."

"Muistan kyllä illan, kun sanoit minulle..."

"Sinähän ensin sanoit..."

"Samantekevää, kuka sanoi, kunhan tuli sanotuksi."

"Muistan, kuinka kävin hämilleni, kun kiedoit käsivartesi kaulaani ja
suutelit minua."

"Jos tein sen silloin, niin en tee enää. Niin että nyt sen tiedät"...
Outi pyörähti ympäri ja oli niin vihoissaan, että alkoi itkeä.

"En sitä tahdokaan!" sanoi Esbjörn yhtä valittavalla äänellä kuin
ennenkin.

"Mitä nyt, Esbjörn?" kysyi Outi kummissaan.

"Mieltäni painaa niin raskaasti!"

"Mikä?"

"Kun olen myynyt sinut!"

"Myynyt minut!"

"Minun oli pakko!"

"Kenelle?"

"Turolle!"

"Onko hän täällä?"

"Ja yhtä hassastunut sinuun kuin ennenkin."

"Sen kyllä uskon!"

"Hän kysyi ja minä vastasin, kuten laita olikin, että sinä ja minä
vedimme yhtä köyttä; se koski häneen kovasti, mutta kun sitten
tahdoin, että hän tekisi minulle suuren palveluksen, niin hän vastasi
ensin suoraan ei ja sitten, että jos hän sai sinut välikäisiksi,
taipuisi hän mihin ikinä tahdoin."

"Ja niin sinä suostuit?"

"Niin, olihan minun pakko."

"Mutta, näetkös, siitä ei tule mitään, minä en ole vaihtotavaraa."

"Voithan sentään nähdä hänet ennenkuin päätät."

"Hän on kai entisensä?"

"Ei, tyttöseni, en olisi kuunaan häntä tuntenutkaan!"

"Kuinka saan hänet nähdä?"

"Minä tuon hänet tänne."

"Ei, kiitos, siitä syntyisi vain juoruja, mutta sano hänelle, että
hän tunnin kuluttua kohtaa minut Kapplingebolmassa; voi olla hauskaa
nähdä vanhaa tuttavaa; jos muuten tunnenkaan hänet tai hän minut",
lisäsi Outi nauraen ja punastuen.

"Oh, luulenpa, että se käy kuin tanssi molemmin puolin!" vastasi
Esbjörn. "Hyvästi, Outi, ja onnea vain!"

Ja hän meni alukselle, jossa onneksi tapasi Turon. Tämä joutui ilosta
aivan pois suunniltaan, syöksyi alas kojuunsa muuttamaan pukuaan ja
peseytymään puhtaaksi.

Kun hän tuli takaisin oikein kuultavana, menivät he yhdessä maihin,
ja kohta tulla tepsutteli Outikin.

"Nyt minä menen", sanoi Esbjörn, "muuten voisin oli haitaksi." Mutta
hän meni ainoastaan kadun kulmaan, josta saattoi nähdä, kuinka Outi
ensin näytti aikovan mennä Turon ohitse, ikäänkuin ei tuntisi häntä,
ja sitten pelästyi, kun tämä tuli häntä vastaan.

"Kuinka hän on viekas", ajatteli Esbjörn... Ei kestänyt kauan
ennenkuin he pitelivät toisiaan käsivarresta, Turo näytti aivan
tahtovan ahmia tyttöä silmillään.

"Niin, nyt hän on saanut tytön", huokasi Esbjörn. "Voisipa vain hänet
pitääkin."

Samana iltana tuli Turo hänen luokseen. "Nyt on hän minun", sanoi
hän. "Hän ei ole koskaan rakastanut sinua, vaikka olet sitä
kuvitellut... Hän käskee kysyä, onko hänen annettava kihlat takaisin?"

"Saavat mennä kaikki samaan kauppaan!"

"Se on kunnon menettelyä. Mutta luota siihen, että minäkin pysyn
sanassani."

"Pahoin kävisi sinulle, jos rikkoisit sen!"

"Hän lähtee ylihuomenna. Olen kapteenilta pyytänyt lomaa saadakseni
siihen asti olla hänen kanssaan yksissä!"

"Niin, ennen en minäkään sinua tarvinne." Niin he erosivat.

Esbjörnin pää pyrki ensi tunteina painumaan riipuksiin, mutta hän
ajatteli lesken ropoa, tuumien, ettei hyvän asian puolesta ollut
mikään uhri liian raskas, ja niin nosti hän päänsä pystyyn, harkiten
itsekseen, miten viisaimmasti menettelisi siinä tärkeässä asiassa,
joka oli hänen huostassaan.

Maisteri Didrik Slagheck se oli laatinut rohkean alusten
valtaussuunnitelman, ja veljesten Alfinpoikain oli pantava se
toimeen. Nuorempi, Knut, oli hyvin perehtynyt olosuhteihin ja hän
oli Tukholmassa ollut persoonallisessa yhteydessä kaltaistensa
tyhjäntoimittajaan ja muun vähemmän hyvämaineisen väen kanssa. Heidän
avullaan ja liian suuren varmuuden johdosta, missä viranomaiset tätä
haavaa olivat, näytti yritys hyvin voivan onnistua. Kokouksissa oli
tosin tehty vaikenemislupaukset, mutta monet puolinaiset viittaukset
olivat saaneet liikkeelle huhuja, joihin kukaan ei, niiden
mielettömyyden tähden, kääntänyt mitään huomiota.

Esbjörn sai tiedon Turolta; ja hänen rajaton uskollisuutensa
herraansa kohtaan vei hänen toimiin, jotka jo tiedämme. Turosta tuli
sen jälkeen hänen vakoilijansa ja apulaisensa; hän olisi antanut
Esbjörnin puolesta henkensäkin, jos olisi tarvittu. Luontevan
notkealla esiintymisellään oli hän tehnyt itsensä tunnetuksi kaikilla
laivoilla ja oli kussakin hankkinut vähintään yhden kannattajan sille
vastakapinalle, jota suunniteltiin.

Mutta Didrik Slagheck ja Abraham Lejonhufvud, jotka tiesivät, että
mitä kymmenen tietää, sen tietää koko maailmakin, käsittivät sangen
hyvin, mihin vaaraan he joutuisivat, jos suunnitelma tulisi ilmi.
He lähtivät sentähden edeltäpäin Tukholmasta, sanoen tahtovansa
valmistautua ottamaan pientä laivastoa vastaan Kööpenhaminassa.
Veljekset Alfinpojat luvattiin ottaa loistavasti vastaan, kun he
vallattujen alusten päällikköinä purjehtisivat tanskalaiseen satamaan.

Nämä molemmat kiirehtivät kärsimättömästi lähtöä, ja osanottajat
varustautuivat siihen kuten harvinaiseen huvitukseen. Vihdoin
määrättiin päivä.

Esbjörn tiesi sen myös, ja valepukuisina menivät hänen sotamiehensä
aluksiin.

Vaikkei Jöns Jönsinpoika ollut läheskään toipunut, ei hän voinut eikä
tahtonut olla toimetonna. Sairasvuode täytyy jättää, kun tulipalo
uhkaa, ja suuttumus teki hänet melkein terveeksi. Itse määräsi hän
päälliköt, jotka johtaisivat kutakin sotilasjoukkoa ja antoi ankaria
ja tarkkoja määräyksiä.

Elokuu oli jo puolitiessään ja yöt jotensakin pimeät. Katkaisevana
kahdeksantenatoista päivänä satoi hienosittain. Linnanpäällikkö oli
nähnyt kaikki pienet osastot, kun ne lähtivät yksi kerrallaan, ja
alhaalla laiturilla valvoi Esbjörn menoa laivoihin.

Useimmat salaliittolaiset tulivat yksitellen, jotkut kaksittain;
kullekin oli määrätty paikkansa edeltäpäin, ja niin pian kuin
kapteenilla olisi täysi miesluku, piti hänen heti lähteä.

Esbjörn oli pukeutunut merimiespukuun, hän oleskeli milloin
laivoilla, milloin maajalassa, mutta aina pitäen tarkoin silmällä
kaikkea mitä tapahtui. Hän oli laskenut suunnilleen kolmisensataa
henkilöä, ja neljä laivaa oli jo lähtenyt.

Turon tiedonantojen mukaan ei salaliittolaisten luvun pitänyt olla
paljoakaan suurempi, mutta hän oli varma siitä, etteivät molemmat
ylipäälliköt olleet vielä tulleet ja heitä odotettiin.

Mutta odotus kävi pitkäksi; jos vaara uhkasi, täytyi jokaisen
ajatella puolestaan, ja kaikki laivat, kymmenen luvultaan, lähtivät
vesille. Ainoastaan yksi lyypekkiläislaiva oli jälellä veljesten
varalta.

Esbjörn seurasi viimeisen mukana.

Syy, mikseivät veljekset Alfinpojat olleet saapuneet ajoissa, oli
yksinkertaisesti se, että taipaleella olivat Jöns Jönsinpojan
lähettiläät käyneet heidän kimppuunsa ja urhoollisesta vastarinnasta
huolimatta voittaneet heidät ja vieneet heidät palvelijoineen
linnanpäällikön eteen.

He koettivat alussa häikäilemättä kieltää, ei ainoastaan
osallisuutensa, vaan kaiken tiedonkin salaliitosta; mutta epävarmuus
siitä, kuinka paljon Jönsinpoika jo tiesi, sai aikaan epäröimistä ja
ristiriitaisuutta heidän lausunnoissaan ja oli kylliksi aiheuttamaan
heidän vangitsemisensa. Kaikista vastalauseista ja uhkauksista
huolimatta pistettiin heidät talteen.

Seuraavana päivänä puolipäivän korvilla palasivat laivat; uutinen
siitä, mitä oli tapahtunut, oli koonnut paljon väkeä satamaan.

Esbjörn ilmoitti, että kaikki oli käynyt hänen laskujensa mukaan,
verta ei ollut vuotanut lainkaan, ja vangittujen kesken vallitsi
suuri pelko ja hätä sen rangaistuksen tähden, joka heitä odotti. "He
ovat kaikki pelkkiä raukkoja", sanoi hän, "ja ansaitsevat kunnon
panoksen ruutia."

"Sentähden emme niille sellaista annakaan", vastasi linnanpäällikkö.
"Mutta pelko ei ole heille pahitteeksi. Kukaan vieras ei saa tulla
laivoihin ja sotamiehet seisovat vartioimassa."

Jöns Jönsinpoika, joka tahtoi että asia tulisi tunnetuksi niin vähän
kuin mahdollista, kutsui muutamia valtaneuvoksia linnaan pitämään
sotaoikeutta.

Veljekset tuotiin sisään, mutta molemmat katsoivat olevansa siksi
merkitseviä miehiä, ettei heitä vastaan ryhdyttäisi mihinkään. He
käyttivät sentähden ylvästä ja häikäilemätöntä kieltä, arvellen,
että Tanskan kuningas kostaisi verisesti, jos vähimmässäkään määrin
loukattaisiin heitä, hänen uskollisia alamaisiaan ja hartaita
ystäviään! Itsensä tähden oli siis linnanpäällikön paras päästää
heidät vapaaksi.

Mutta tämä löi nyrkkiä pöytään ja sanoi: "Vaikkapa Kristian kuningas
itse seisoisi Tukholman porttien edustalla, täytyisi minulla
kuitenkin olla aikaa vapauttaa maa kahdesta kavaltajasta, ja sen aion
nyt tehdä." Sen jälkeen kutsutti hän heti kaksi upseeria ja käski
näiden, kuuden miehen kera kummankin, olla tunnin kuluttua valmiit
panemaan sotaoikeuden tuomion täytäntöön. Kun nämä olivat poistuneet,
kääntyi hän neuvosherroihin ja pyysi heitä kuulustelemaan vankeja;
siitä, mihin hän sen jälkeen aikoi ryhtyä, oli hän valmis itse
vastaamaan, samoinkuin neuvosherrat saivat vastata langettamastaan
tuomiosta.

Hänen ripeä esiintymisensä ei jättänyt tekemättä vaikutustaan;
neuvosherrat sanoivat olevansa täysin vakuutetut kavalluksesta, ja
molemmat veljekset lankesivat polvilleen rukoillen henkeään.

Jöns Jönsinpoika vaati heidät alusta loppuun tunnustamaan
rikollisuutensa ja sitten allekirjoitutti heillä paperin, missä
he nöyrästi pyysivät anteeksi ja sitoutuivat, etteivät koskaan
ilman erityistä lupaa astu Ruotsin maaperälle. Äsken niin ylpeät
aatelismiehet saivat alistua siihen nöyryytykseen, että heidät
vietiin samaan saksalaiseen laivaan, jonka olivat itselleen
varanneet, ja kapteeni sai käskyn viedä heidät Kööpenhaminaan.
"Kristian kuningas maksakoon matkan, mikäli katsoo sen kannattavan."

Mutta seuraavana päivänä päästettiin vapaaksi kaikki vangit, kun
ne ensin olivat ilmaisseet nimensä ja asuinpaikkansa sekä saaneet
vakavan varoituksen vastaisen varalle.

Ja kuten uitetut koirat luikkivat he tiehensä laivoista. Laillisten
viranomaisten heitä kohtaan osoittama halveksuminen synnytti naurua
yksityisissä piireissä, ja se oli tuntuvampi rangaistus kuin mikään
muu.

Saksalaistenkin kanssa sopi Jöns Jönsinpoika rauhallisesti, he saivat
maksaa melkoisen sakon, jonka he sanoivat aikovansa ottaa takaisin
Kööpenhaminassa.

       *       *       *       *       *

Samana päivänä, jona Turon oli lähdettävä sen laivan mukana, mihin
hän kuului, tuli hän sanomaan jäähyväiset Esbjörnille.

"Oletko nyt tyytyväinen?" kysyi hän.

"Entäs sinä?"

"Luulenpa melkein, että hän suostuu ensi syksynä menemään kanssani
naimisiin, ja silloin muutamme takaisin kotiin."

"Älä luota siihen, että hän pitää sanansa."

"_Sinä_ epäilit häntä, sentähden kyllästyi hän sinuun!"

"Ohoh, vai se oli syynä!"

"Etkä jättänyt häntä koskaan rauhaan."

"Enkö?"

"Siksi antoi hän sinulle lupauksensa."

"Oh, ajatteles!"

"Sitten luuli hän, että minä olin hänet unhottanut."

"Hän tunsi maailman!"

"Mutta ei _minun_ sydäntäni; en olisi ikinä sietänyt, että hän olisi
ollut toisen oma. Kuules, Esbjörn, sinä tapaat hänet kyllä ennen
minua."

"Voinhan tavatakin."

"Kas tässä!" Turo otti esiin pienen käärön, jota hän kantoi
povellaan, purki pois rievun toisensa jälkeen ja sai vihdoin pienen
kerän käsiinsä. "Tiedätkös, mitä tässä on?" kysyi hän sangen
tyytyväisesti ja leveästi hymyillen.

"Ei, sitä en tiedä."

Turo keri ja keri, ja vihdoin tuli paksu ja leveä kultasormus
ilmoille. "Tämän saat jättää hänelle minulta, sano samalla paljon
rakkaita terveisiä."

"Se on maksanut paljon!" sanoi Esbjörn ihaillen.

"Koko pestin!"

"Eikö sinulla ole jälellä mitään?"

"En tarvitsekaan nyt, kun lähden merille."

"Teet paljon hänen tähtensä!"

"En niin paljon kuin hän ansaitsee."

"Luuletko niin?"

"Kuules nyt, Esbjörn, älä sano hänestä ainoatakaan pahaa sanaa; sitä
en siedä kuulla -- ymmärrätkö!"

"Toimitan kyllä asiasi!"

"Kiitos!... Ja sitten... sitten voit väliin pitää häntä silmällä...
Lupaatko sen?"

"Täytyy kai minun!"

"Näetkös!"... ja tällöin leimahtivat Turon silmät melkein hurjasti.
"Hän on minulle niin rakas, ettei kävisi hyvin, jos jokin erottaisi
meidät."

Mutta kun Esbjörn sitten jäi yksin, toivoi hän, että tämä päättyisi
hyvin.

       *       *       *       *       *

Muutamia päiviä myöhemmin kutsuttiin tämä uskollinen palvelija
linnanpäällikön luo.

"Meidän on teitä kiittäminen siitä, että tuo hullu koiranjuoni
tehtiin tyhjäksi", sanoi hän. "Kas tässä!" Hän viittasi pöydälle
korkeaan rahakasaan. "Tässä on, mitä saksalaiset ovat saaneet maksaa
sekaantumisestaan; teen vain mitä oikein on, kun annan ne sinulle."

"Suurkiitosta!" sanoi Esbjörn.

"No, ota sitten ne!"

"Ettekö tahdo tallettaa ne minulle?"

"Jos sitä haluat."

"Tahdon ansaita enemmän!"

"Oletko käynyt ahneeksi?"

"Eipähän muutenkaan."

"Aiotko kenties ostaa talon ja tilan?"

"Niin aion!"

"Täällä Tukholmassako?"

"Tahdon mielelläni saada haltuuni vanhan talon Pohjoisportin
pielessä", sanoi hän viekkaasti.

"Rytingin kummitustalon?"

"Juuri sen!"

"Etkö pelkää?"

"En vähintäkään."

"Mutta siellähän kerrotaan tapahtuvan kummallisia asioita."

"Niin tapahtuukin!"

"Tiedätkö siitä jotakin?"

"Ehkäpä!"

"Sano sitten minulle, eivätkö salaliittolaiset ole siellä pitäneet
kokouksiaan?"

"Eivät näitä viimeisiä; nämä olivat vain houkkokokouksia edellisten
rinnalla."

"Sielläkin on siis ollut salaliitto, josta minä en ole tiennyt
mitään?"

"Olin siihen aikaan täällä muutamia kertoja ja etsin teitä, mutta
ette ollut tavattavissa."

"Mikset kääntynyt jonkun muun puoleen?"

"Sitä en uskaltanut tehdä pelkkien epäluulojen nojalla."

"Et siis tiedä mitään varmaa?"

"Kun tulin tänne Tukholmaan, tapasin erään vanhan maanmiehen; olimme
ennen maailmassa olleet paljon yksissä, ja kun hän kertoi olevansa
herra Niilo Boonpojan palveluksessa, mutta halusi toista herraa,
huomasin hänellä olevan mielessään jotakin, mitä ei tohtinut tuoda
ilmoille... Menimme yhdessä erääseen oluttupaan, ja nyt kirposi hänen
kielensä... Sain tietää, että Rytingin talossa pidettiin salaisia
kokouksia ja kuultuani osanottajani nimet ymmärsin heti mistä oli
kysymys. Yksi kokous oli jo pidetty, toinen oli pidettävä seuraavana
päivänä; pyysin häneltä päästä mukaan, mutta puhuin kuuroille
korville... Mietiskelin jo, kuinka voisin pujahtaa taloon, kun hän,
luullakseni oluen vaikutuksesta, uskoi minulle salaisuutensa, että
oli löytänyt aarteen vanhasta talosta, mutta ei tiennyt kuinka saisi
aikaa korjatakseen sen, sillä hänen herransa otti avaimen niin pian
kuin hän tuli sieltä. 'Säikäytä silloin pois hänet ja toiset', sanoin
minä ja lupasin häntä auttaa. Seuraavana päivänä huomasin hänen
olevan ikäänkuin katumapäällä, humala oli selvinnyt; mutta minä en
hellittänyt, minun täytyi päästä taloon... Muuan vanha kuva, joka
riippui seinällä, osoitti minulle, miltä tohtori näytti, ja niin tuli
minusta kummitus..."

"Tosiaankin!" sanoi Jöns Jönsinpoika nauraen. "Sitä en odottanut.
Kuulitko heidän keskusteluaan?"

"En mitään yhtenäistä, mutta pois olen heidät ajanut, ja toveristani
tuli aarteenkaivaja."

"Ja nyt tahdot ostaa talon?"

"Luulen, että se on hyvä olla olemassa..."

"Tahdon tehdä minkä voin. Jäätkö nyt Tukholmaan?"

"En, lähden täältä huomenna."

"Ekaan?"

"Sinne en kai tule."

"Luulin Sten herran sinua kutsuneen?"

"Työni suoritettuani odottaa hän minua."

"Sinulla on siis toinenkin homma käsillä?"

"Niin, ja se on tuskin alkanut."

Esbjörnin rehellisillä kasvoilla kuvastui huolestumisen ilme, kun hän
sanoi jäähyväiset ja lähti.

Hän oli luvannut Sten herralle ja Kristina rouvalle, ettei tule
kotiin ennenkuin on saanut joitakin tietoja Kaarinasta, ja kaikki
hänen etsiskelynsä olivat tähän asti olleet turhat; nyt tahtoi hän
lähteä Sten Sture vanhemman perustamaan Mariefredin luostariin, joka
oli myös kaksoisluostari, eikä siis ollut mahdotonta, että Kaarina
oli viety sinne.

Kun hän satuloi hevostaan, hirnui tämä tyytyväisyydestä. Esbjörn
taputti sitä lautasille. "Toivoisin sinun tietävän oikean tien",
sanoi hän. "Minä en sitä totisesti tiedä."

Kun hän oli tullut kaupunginportin ulkopuolelle, antoi hän melkein
tietämättään hevosen mennä mihin tahtoi, sillävälin vaipui hän itse
ajatuksiin... Outi ei voinut olla tuppautumatta hänen mieleensä;
kieltämättä oli hän ollut mielissään, kun häntä pidettiin parhaimpana
niistä monista, jotka tyttöä ihastelivat, ja mieleen hänestä oli, kun
hänellä oli jotakin sanottavaa niin kauniiseen tyttöön nähden... Oli
aivan kuin hänen elämänsä olisi saanut jonkin arvon, merkityksen,
mitä sillä ei ennen ollut.

Ja sitten hän myi hänet!

Niin, ei hän sitä juuri katunut; Turolla oli tavallaan suurempi
oikeus tyttöön... Mutta nyt oli hän niin sydämestään vakuutettu, että
tämä olisi hänelle uskoton. Turo ei voinut pitää häntä silmällä,
ja jos Esbjörn joskus häntä varoittaisi, kuka tiesi, välittäisikö
hän siitä?... Esbjörn näki hänen hehkuvat poskensa, kun hän seisoi
hovipojan edessä, ja muisto siitä pisti hänen sydämeensä.

Sellaisissa ajatuksissa kului useita tunteja; kun hän vihdoin heräsi
unelmistaan, ei hän tiennyt missä oli. Kauniilla metsätiellä hän vain
oli, ja hevonen jyrsi ruohoa ojanreunalta.

Silloin huomasi hän kappaleen matkan päässä henkilön, joka makasi
joko nukuksissa tai sairaana. Esbjörn laskeusi ratsailta ja meni
lähemmäksi; kuinka hän iloisesti hämmästyikään näin odottamatta
nähdessään isä Johanneksen! Vanhus nukkui tosiaankin, nukkui
vanhurskaan tyyntä ja hiljaista unta. Esbjörnistä tuntui siltä kuin
matkalaisesta, joka on löytänyt vaelluksensa määrän. Hänen kanssaan
voisi hän neuvotella, hänelle tehdä selkoa siitä, mitä oli hommannut
ja kuinka kaikki hänen vaivannäkönsä olivat olleet turhat.

Kun Johannes heräsi, kohtasi hänen katseensa heti Esbjörnin, mutta
hän tuijotti häneen kuin olisi nähnyt näyn, virkkamatta sanaakaan.

"Ettekö tunne minua?" kysyi tämä.

"Kyllä, tunnen toki!"

"Miksi näytätte sitten niin ihmettelevältä!"

"Ojentakaa minulle kätenne!"

Esbjörn teki niin.

"Niin, se on tosiaankin ihmiskäsi!" Vanhus nousi istualleen. "Herra
on rajattomassa armossaan tehnyt ihmeen", sanoi hän. "Ennenkuin
paneusin nukkumaan, rukoilin häntä tänään kuten niin monena
edellisenäkin päivänä, että hän tahtoisi näyttää minulle tien, jolla
kohtaisin teidät, ja katso, rukoukseni on tullut kuulluksi!"

"Merkillisintä kuitenkin on, että ajatuksemme ovat yhtyneet",
huudahti Esbjörn. "Minäkin tarvitsen teitä."

"Ettekö ole löytänyt mitään?"

"En mitään!"

"Oletteko ollut Skossa?"

"Maksaako se vaivaa?"

"Luulen hänen olevan siellä!"

"Silloin lähden heti sinne."

"Olkaa valmis kohtaamaan esteitä tiellänne."

"Sen kyllä voin uskoa."

Johannes kertoi käynnistään siellä ja kuinka hänet oli petetty.

Kun Esbjörn sai tietää, että kaikki tämä oli tapahtunut pian kymmenen
kuukautta sitten, puuskahti hän: "Ajatelkaas, jos hänet nyt jo onkin
viety sieltä. Se ei ole mahdotonta!"

"Olen kyllä pelolla ajatellut sitä moneen kertaan, mutta kun herra
laski minut sairasvuoteeseen, ymmärsin, että hänellä oli omat
tarkoituksensa; kun nyt Hänen johdatuksestaan tapaan teidät täällä,
käsitän ja tunnustan sen selvemmin kuin ennen."

"Jos lähtisimme yhdessä Skohon?"

"Minä olen ollut siellä, uusi vierailuni herättäisi epäluuloja..."

"Rakas isä, miettikäämme tarkoin asiaa."

"Jos voimme löytää aiheen, seuraan mielelläni."

"Sen tiedän."

Esbjörn taivutti Johanneksen ottamaan hänen hevosensa, itse seurasi
hän jalkaisin lähimpään tupaan, missä he päättivät levätä yön.

Johannes kertoi, kuinka hän oli sairastanut vuoteen omana useita
kuukausia. Köyhä talonpojan vaimo ja hänen poikansa olivat häntä
hoitaneet. "Se on ollut siunattua aikaa", sanoi hän ja kohotti
katseensa taivasta kohden.

"Ei kai teille sentään tullut leipää taivaasta?"

"Ei leipää, mutta rauhaa; Jumalan rauhaa levottomaan sydämeen."

"Mutta eiväthän hekään voineet elää leivättä?"

"On ihmeellistä, kuinka sekin tulee ennemmin alistuvaiselle,
jumaliselle työmiehelle kuin tyytymättömälle ja uhmailevalle. Tulin
kotiin, jossa oli puute välttämättömimmästäkin, ja kun lähdin sieltä
kolmen kuukauden kuluttua, oli jo pantu talteen säästörahojakin."

"Millä ihmeellä saitte moista aikaan?" kysyi Esbjörn epäillen.

"Minun ansioni olivat vähäiset. Nauttiessani heidän huolenpitoaan,
opetin heille että työn menestyksen ehto oli tyytyväinen ja
jumalaapelkääväinen mieli."

"Ja he käsittivät sen?"

"Vähitellen! Kun erosimme, olivat he siitä vakuutettuja..."

Seuraavana aamuna sanoi Esbjörn, että jos Johannes tahtoi seurata
häntä Skohon ilmaisematta kuka oli, luuli hän sen voivan olla
hyödyksi.

"Antaudun mielelläni sinun johdettavaksesi, poikani", vastasi
Johannes. "Sinä tunnet maailmaa paremmin kuin minä."

Niin lähtivät he Skohon.

Perille saavuttua sanoi Esbjörn, että hän saattoi vanhaa, sairasta
munkkia, joka tarvitsi lepoa. Luostarin portit avattiin heti ja
heille osoitettiin muuan pihahuone.

Mutta siten ei ollut paljoa voitettu; hänen täytyi tietää, oliko
Kaarina tosiaankin luostarissa.

Sentähden ilmoittautui hän toimittamaan askareita luostarissa; jos
hänen vanha sukulaisensa koituikin luostarille taakaksi, ei hän
ainakaan tahtonut tehdä niin.

Kysyttiin, mitä työtä hän osasi, ja hän vastasi: "puutarhanhoitoa".

Syksy lähestyi, korjuuaika oli käsissä, ja työväkeä tarvittiin.
Esbjörn otettiin sentähden töihin.

Hän aikoi tehdä itsensä tunnetuksi, kuulustella ja kenties päästä
itse näkemään oliko Kaarina siellä. Johannes arvasi sen, mutta ei
tiennyt mitään varmuudella.

Hänelle määrättiin porkkanamaa korjattavaksi, mutta se oli kappaleen
matkan päässä luostarista, ja vaikka hän väliin saattoikin nähdä
nunnien kulkevan ulos ja sisälle, olisi hänen ollut mahdoton erottaa
ketään, vaikkakin hunnut olivat usein heitetyt taaksepäin, varsinkin
noviiseilla, joiden joukosta hän etsi Kaarinaa.

Iltaisin työnsä päätettyään, kun hän palasi Johanneksen luo, löysi
hän tämän ahkerasti punomasta koreja pajunvarvuista.

"En ole niin sairas, etten voisi tehdä jotakin hyödyllistä", tuumi
hän. "Ja milloin en rukoile tai lue, askartelen mielelläni."

Kun Esbjörn kysyi, oliko hän oppinut tämän nuoruudessaan, vastasi
hän: "En, vasta viime kesänä; opin sen niiltä hyviltä ihmisiltä,
jotka hoitivat minua. Se oli heidän elatuskeinonsa, ja minusta on
ihmeen miellyttävää antaa käsien tehdä työtä, ajatusten ladellessa
lähellä ja kaukana, taivaassa ja maan päällä."

"En ole löytänyt mitään tänäänkään", täytyi Esbjörnin sanoa.

"Ethän vain ole väsynyt?"

"En, isä, ensin tahdon päästä varmuuteen."

"Rukoilen joka päivä, että saisit varman tiedon asiasta! Näen
lapsi rukan joka päivä silmieni edessä. Ken ei mene luostariin
omasta halustaan, hän on kiusauksessa langeta raskaimpaan kaikista
synneistä, harhauskoon! Jumalaa täytyy etsiä vapaudessa, muuten ei
häntä löydä koskaan."

Esbjörn jatkoi työtään, ja kun porkkanamaa oli jotensakin suuri
ja hän yksinään sen kimpussa, oli hän ahertanut jo kokonaisen
viikon, kun ensi kerran tuli muuan palveleva sisar noutamaan kasan
porkkanoita.

"Enkö saa kantaa niitä puolestanne?" kysyi hän niin tyynellä äänellä
kuin voi.

"Tehkää se, mutta ottakaa silloin muutamia nauriitakin mukaan."

Nunna meni sen jälkeen puutarhan toiselle reunalle, josta hänen oli
noudettava jotakin muuta.

Esbjörn tiesi, että jos hän viipyisi vielä hetkisen, saisi hän nähdä
noviisit, joilla juuri tähän aikaan oli tavallisesti vapaahetkensä.

Sentähden nouti hän hyvin hitaasti, mitä oli käsketty, ja lähti
niiden kera kyökkiin.

Siellä oli useita nunnia.

Muuan heistä sanoi sävyisästi, ettei hänen ollut lupa astua sisälle,
hänen olisi jätettävä ulos portaille mitä toi.

"Kyllä muistan, sisar", vastasi hän nöyrästi ja poistui heti.

Ulkona seisoi useita noviiseja, he vetivät alas huntunsa hänet
nähdessään, mutta hän näki, että heidän katseensa seurasivat häntä,
ja ajatteli, että jos Kaarina oli heidän joukossaan, tuntisi hän
kyllä hänet ja keksisi jonkun keinon ilmaistakseen itsensä.

Siitä pitäen kului tuskin ainoatakaan päivää, jona hän ei syystä tai
toisesta olisi kulkenut luostaripihan poikki, ja kun hän tällöin
ei näyttänyt välittävän muusta kuin mitä hänellä oli käsillään,
lakattiin pian kiinnittämästä huomiota häneen.

Se todellinen hyöty, jota Esbjörn saattoi tehdä luostarille,
vaikutti, että mielellään siedettiin hänen seuralaistaankin, isä
Johannesta. Tämä kävi joka päivä kirkossa ja teki kauniita koreja,
jotka Esbjörn lahjoitti luostarille, mutta hän ei puhunut koskaan
kenenkään kanssa, ei näyttänyt koskaan kasvojaan ja pysyttäytyi
väliajat alituiseen pienessä luostarikammiossaan, johon ei päässyt
kukaan muu kuin Esbjörn.

He olivat nyt oleskelleet luostarissa lähemmäs kuukauden eivätkä
tienneet vielä mitään.

"Tämä elämä, alituinen istuskeleminen paikoillaan, ei tee teille
hyvää isä... Teidän täytyisi lähteä täältä."

"Oletko menettänyt kaiken toivon?"

"Jos hän olisi täällä, olisi hänen pitänyt tuntea minut."

"Hän voi olla sairas."

"Niin kauan?"

"Tai kenties hän pelkää!"

"Se ei ole Kaarinan luonteen mukaista."

"Mutta luostarikuri."

"Niin, se ei ole lempeä, mutta mitä on tehtävä?"

"Odotettava!"

"Kuinka kauan?"

"Kunnes löydämme hänet!"

"Tai kunnes tulemme vakuutetuiksi, ettei hän ole täällä... Minun
täytyy keksiä jotain uutta."

"Ole vain varovainen!"

"Olen kyllä."

Lopetettuaan edellisen työnsä sai Esbjörn tehtäväkseen korjata
hedelmiä; tällöin pani hän eri koriin kaikkein kauneimmat omenat.
Tavallisina vapaahetkien aikana kantoi hän korit kyökkiin ja nuoret
noviisit tulivat tavallisesti häntä vastaan valitsemaan muutamia
hedelmiä. Heitä puhuttelematta osoitti hän heille parhaat ja meni
heti sen jälkeen, luomatta edes katsettakaan nuoreen parveen.

"Se on vaikeaa!" tuumi hän yksikseen. "Mutta on merkillistä, mitä
kaikkea voi, kun oikein päättää."

Nuorin noviiseista oli kahdentoistavuotias Märta Sparre; hän oli
sukua abbedissalle eikä suinkaan aiottu jäämään luostariin, ja
sentähden oli hänellä suurempi vapaus kuin toisilla; mitä nämä
halusivat, se annettiin hänen toimitettavakseen.

Eräänä aamuna, kun Esbjörn istui ylhäällä omenapuussa, kuuli hän
erään nunnan sanovan:

"Heitä tänne minulle kaikkein kauneimmat omenat."

"En tiedä, kuka 'minä' on!"

"Märta Sparre!"

"Prioritar on sanonut, ettei kukaan saa enempää kuin kaksi."

"Mutta kaikkien muidenkin on saatava."

"Kenen muiden?"

"Margareta Erikintyttären!"

"Siinä kaksi, ketä vielä?"

"Iliana Krummedik."

"Vielä kaksi; löydättekö ne?"

"Kyllä!"

"Anna ja Birgitta Folkesson."

"Neljä siis."

"Ja sitten Ingeborg Åkentytär."

"Kaksi!"

"Niin, eikä enempää tarvitakaan!"

"Kuudelle vain?"

"En välitä muista!"

"Eikö ole pidettävä yhtä paljon kaikista?"

"Anna sitten kaksi Ermegård Trillelle."

"Kas, tuossa!"

"Ja sitten vielä viimeiselle, sillä nyt ei tosiaankaan ole enää
useampia."

"Kuka 'viimeinen' on?"

"Hänen nimeään ei saa mainita, mutta me sanomme häntä väliin
vainajaksi!"

"Onko hän sairas?"

"Sitä en tiedä, sillä meidät on kielletty häntä puhuttelemasta; mutta
hän on niin kalpea."

"Tuossa on vielä kaksi!"

"Kauneimmat mitä olen saanut! No, koska olet niin kiltti meitä
kohtaan, saa hän ne!"

Sen sanottuaan hän riensi pois.

Kuinka Esbjörn ikävöikään iltaa saadakseen kertoa uutisensa isä
Johannekselle! Merkitsikö se mitään, ei hän tiennyt, mutta olihan
ainakin mahdollista, että kalpealla tarkoitettiin Kaarinaa.

Mutta Johanneksella oli itsellään jotakin ilmoitettavaa, sen näki
Esbjörn heti astuttuaan kammioon.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi hän vilkkaasti.

"Olen nähnyt hänet!"

"Missä?"

"Kirkossa."

"Näkikö hän teidät?"

"Hän tunsi minut!"

"Saitteko häntä puhutella?"

"Hän ei ollut yksin!"

"Mutta hänen pitäisi keksiä joku keino."

"Jollei se ole hänelle aivan mahdotonta, keksii hän kyllä sen."

Seuraavana aamuna oli Esbjörn jälleen omenankorjuussa, ja Märta
Sparre tuli noutamaan veroaan. Hänen eteensä putosi neljätoista
kappaletta. "Täältä puuttuu kaksi!" sanoi hän. "Tiedättehän, että
meitä on kahdeksan."

"Vainajat eivät syö!"

"Mutta eihän hän ole kuollut!"

"Hyvin sairas siis?"

"Surusta!" kuiskasi tyttö.

"Mitä hänellä on surtavaa, kun on niin hyvä?"

"Hän vihaa luostaria!"

"Ovatko pahat sukulaiset panneet hänet tänne?"

"Hän sanoo, että he etsivät ja surevat häntä."

"Tietäisinpä vain hänen nimensä!"

"Sitä en saa sanoa!"

"Mutta alkukirjaimet?"

Hän pudisti päätänsä.

"Saat tämän kauniin omenan?"

Niin houkutteli käärme Eevaa.

"K.E.", kuiskasi Märta ja sieppasi nopeasti omenan.

"Kaarina Eliaantytär!" vastasi Esbjörn samassa.

Tyttö karahti tulipunaiseksi, mutta ei vastannut mitään.

"Olen hänen sukulaisensa, jaloin kaunis neitsyt, ettekö voisi auttaa
minua häntä tapaamaan?"

"Se on mahdotonta!"

"Minä tuon viestejä hänen äidiltään."

"Märta, Märta!" huudettiin pihasta.

Hän riensi pois.

"Huomenna!" oli Esbjörn sanonut, mutta hän ei tiennyt, oliko tyttönen
edes kuullut sen. Muutamia minuutteja seisoi hän epäröiden ja riensi
sitten isä Johanneksen luo kertomaan tiedostaan.

Mutta vanhus ei ollut kammiossaan.

"Luultavasti kirkossa", ajatteli Esbjörn ja tunsi halua mennä sinne.

Ovessa hän kohtasi vanhan palvelijattaren, jonka oli ennen nähnyt
kyökissä ja pannut merkille hänen surulliset kasvonsa. Mutta nyt
oli hän aivan epätoivoissaan, kävi melkein hurjistuneen näköisenä
Esbjörniä vastaan ja sanoi puoliääneen: "Mitä tahdotte Kaarina
Eliaantyttärestä?"

Kysymys tuli aivan liian äkkiä, eikä Esbjörn tiennyt sanoa muuta kuin
kysyi: "Mitä se teille kuuluu?"

"Olen hänen äitinsä!"

"Kaarinan äiti!" sammalsi Esbjörn hämmästyneenä.

"Samoin kuin te olette herra Kaarle Alfinpojan lähetti!"

"Mikä hittolainen teille on sellaista uskotellut?"

"Hurskas abbedissa itse on sen sanonut! Jollei teitä olisi ollut,
olisin saanut aikoja sitten lapseni takaisin."

"Taasen juonia! On totta, että etsin Kaarinaa, mutta minut on
Kristina rouva lähettänyt."

"Nyt valehtelette!"

"Kuulkaas! Jos tahdotte yksin pitää huolen hänen pelastuksestaan,
lähden täältä heti?"

Nainen näytti epäröivän. "Menkää täältä", sanoi hän. "Koetan sitten
tavata teitä."

Nainen riensi muutamasta sivuovesta luostariin, Esbjörn taasen astui
kirkkoon.

Siellä oli isä Johannes muutaman sivualttarin edessä polvistuneena
rukoukseen. Ylhäällä pääkuorissa oli useita nunnia parhaillaan
kiinnittämässä seppeleitä alttarin ympärille; keskellä lattiaa seisoi
ruumisalttari, mutta ruumiskirstua ei ollut vielä tuotu.

Esbjörn oli sattumalta kuullut, että muuan vanha nunna, joka oli
kauan ollut sairaana, oli äskettäin kuollut, ja hän saattoi ymmärtää,
että aiottiin viettää hänen hautajaisiaan... Mutta eiköhän täällä
ilmautuisi tilaisuutta nähdä ja puhutella Kaarinaa? Keskustelu hänen
äitinsä kanssa oli osoittanut Esbjörnille, ettei isä Johanneksen ja
hänen olonsa luostarissa ollut mikään salaisuus; luultavasti oli isä
tunnettu, mutta jottei ilmaistaisi mitään pelkoa, oli annettu heidän
jäädä luostariin ja tyydytty ainoastaan pitämään heitä silmällä.

Esbjörnin täytyi myöntää, että nunnaluostarissa meneteltiin vielä
ovelammin kuin munkkiluostarissa, sillä mitä hän oli nyt havainnut,
ei hän ollut osannut ajatellakaan. Seistessään näihin ajatuksiin
syventyneenä tunsi hän, kuinka käsi laskettiin hänen olalleen.

Muuan luostarin palvelija viittasi häntä seuraamaan.

Heidän oli yhdessä kannettava ruumisarkku kirkkoon.

Pieni huone, jossa se oli, oli verhottu kauttaaltaan mustiin, ja
palavat kynttilät, jotka sitä ympäröivät, tuikkivat ainoastaan
himmeästi paksun suitsutuksen läpi, joka täytti huoneen.

Abbedissa seisoi lukuisain nunnien kera kirstun ympärillä, mutta
muuan noviisi oli polvillaan sen vieressä itkien katkerasti.
Läsnäolijat veisasivat virttä "De profundis", papin pitäessä ristiä
ruumiin pään kohdalla. Kirkosta kuuluivat urkujen sävelet.

Esbjörniä neuvottiin kantamaan jaloista, mutta samassa kuin hän
kumartui tarttuakseen kirstuun, nousi noviisi ja hän tunsi --
Kaarinan.

Heidän silmänsä kohtasivat sekunniksi toisensa; Kaarinan kasvojen
surullisuuden takaa pilkahti ilon säde, mutta kaikki tyyni kesti
ainoastaan silmänräpäyksen; jokaisen täytyi käydä toimeensa. Kun
kantajat olivat tehneet tehtävänsä, täytyi heidän poistua kirkosta.

"Abbedissa on lähettänyt sanan, että meidän on heti poistuttava
luostarista!" olivat ensimäiset sanat, joilla Johannes otti Esbjörnin
vastaan.

"Kaarina on täällä, olen nähnyt hänet."

"Silloin voimme käyttää oikeuttamme."

Esbjörnillä oli hallussaan paperi, joka oikeutti omistajansa
saamaan selon, keitä nunnia luostarissa oli, ja isä Johanneksen oli
arkkipiispa valtuuttanut vapauttamaa Kaarina Eliaantyttären, jos tämä
itse sitä halusi eikä ollut vielä ottanut huntua.

Johannes lähti heti pyrkimään abbedissan puheille, mutta hänelle
vastattiin, että abbedissa oli kiinni hautajaishommissa, kuitenkin
ottaisi hän ilolla munkin vastaan seuraavana päivänä.

Yön kuluessa odottivat he Kaarinan äidin käyvän heidän luonaan, mutta
tämä ei tullut.

"Meidän pitäisi nyt olla varmat asioistamme", sanoi Esbjörn, "ja
sentään epäilen suuresti, saammeko hänet mukaamme."

"Minä en tiedä mitään esteitä, jos hän itse tahtoo."

Seuraavana aamuna menivät he yhdessä ruokasaliin, jossa abbedissa
heti tuli heitä vastaan.

"Olette tahtonut pysyttäytyä meiltä salassa, kunnianarvoisa isä",
sanoi hän. "Toivon ettette ole löytänyt mitään arkkipiispalle
valitettavaa."

"Yhtä vähän löytänyt kuin etsinytkään! Ainoastaan tämä on asiani."
Hän antoi paperinsa.

Abbedissa luki sen tarkkaavaisesti. "Tahdotteko sanoa, miksette ole
antanut sitä ennen minulle?"

"Sallikaa minun jättää vastaamatta."

"Se on oikeutenne!"

"Tahdotteko lähettää noutamaan nuorta tyttöä."

"Ensin tahdon kuitenkin sanoa, ettei hän voi tulla mukaan."

"Eikö minulla ole hänen armonsa valtuutus?"

"Hänen äitinsä tahto merkitsee enemmän!"

"Ja kieltääkö hän?"

"Hän tahtoo itse pitää huolen tyttärestään."

"Sallitteko minun puhutella heitä molempia?"

"Toiseen nähden ei minulla ole mitään määräysvaltaa; kuitenkin
luulen, että hän mukautuu tahtooni."

Abbedissa soitti, ja ikäänkuin olisivat sitä odottaneet, astuivat
Kaarina ja hänen äitinsä sisään.

Nuori, kaunis tyttö oli nyt enää ainoastaan oma varjonsa... Silmät
olivat vaipuneet maata kohden, ja muinoin niin eloisat kasvot olivat
ikäänkuin kivettyneet yhteen ainoaan valitushuutoon.

Isä Johannes katseli häntä osanotolla. "Kaarina Eliaantytär!" sanoi
hän lempeästi.

"Isä!" vastasi tämä polvistuen.

"Sinulla on vapaus lähteä luostarista!"

"Tiedän sen!"

"Tahdotko tulla mukanani?"

"Äitini..."

"Minäkin olen häntä etsinyt ja vihdoin löytänyt, kunnianarvoisa isä!"
puuskahti tämä. "Kenenkään ei pidä ihmetellä, vaikka tahdon itse
pitää huolta lapsestani."

"Siihen on teillä täysi oikeus!"

"Kristina rouva käski minun etsiä teitä vaivojani säästämättä",
puuttui Esbjörn äkkiä puheeseen. "Poiketkaa nyt kotimatkalla
Tukholmaan häntä tapaamaan."

"En, en!" huudahti äiti luoden silmäyksen abbedissaan. "Hän
houkuttelisi minua jäämään tänne ja minä tahdon saada lapseni
takaisin!"

"Emmekä uskokaan, että tulet hänen puolestaan", lisäsi Kaarina luoden
salamoivan silmäyksen Esbjörniin.

"Nyt olette kuulleet sen heiltä itseltään", sanoi abbedissa
tavallisella leppeydellään. "Minulla ei ole mitään oikeutta pakottaa
eikä houkutella."

"Minun tehtäväni on pääasiallisesti päättynyt, on vain yksi asia enää
jälellä." Isä Johannes otti sormuksen esille. "Kaarina Eliaantytär,
olen luvannut antaa tämän sinulle muistoksi ja tuoda paljon
terveisiä."

"Keneltä?"

"Pentiltä!" kuiskasi Esbjörn.

Kaarina päästi huudon ja painoi sormuksen huuliaan vasten. "Kas,
kas!" sanoi hän näyttäen kallisarvoista lahjaa.

"Kuka on antanut sen?" kysyi äiti.

"Gyllenstjernojen vaakuna!" huudahti abbedissa. "Mistä se tulee?"

"Ystävältä, joka toivoi, että Kaarina tahtoisi ottaa takaisin
vapautensa!" sanoi Johannes.

"Kyllä, kyllä, minä tahdon!" huudahti Kaarina. "Isä, ota minut
mukaan, minä seuraan sinua."

Esbjörn näki uhkaavan katseen, jonka abbedissa loi äitiin, ja
kuitenkin tämä virkkoi pelosta vavisten:

"Tyttäreni, olit antanut minulle lupauksesi..."

"Mutta hän ei ole mikään tanskalaisten lähetti; ja hän tuo minulle
tietoja siltä, jota sydämeni rakastaa! Tule, tule, äitini, häntä
täytyy meidän seurata."

"Viekää hänet heti huoneeseensa", käski abbedissa. "Hän on sairas!
Huomenna puhumme tästä enemmän!" Ääni oli ankara ja käskevä.

Äiti seisoi epäröiden, hän katsoi olevansa velvollinen tottelemaan,
mutta rakkaus tyttäreen puhui äänekkäämmin.

Kaarina oli herännyt eloon, päättäväisyyteen ja uhmaan. Hän piteli
lujasti isä Johanneksen kädestä ja sanoi: "Jumalan äidin tähden,
älkää lähtekö luotani."

Johannes kääntyi abbedissaan. "Käytän nyt teidän omia sanojanne",
virkkoi hän. "Teillä ei ole mitään oikeutta pakottaa tai houkutella."

"Ainoastaan sillä, jolta olen ottanut vastaan kevytmielisen tytön, on
oikeus ottaa hänet takaisin!" huudahti vihastunut nainen. "Ja minulla
on kyllä keinoja saattaakseni tahtoni voimaan!" Hän ojensi kätensä
tarttuakseen soittokelloon, mutta Esbjörn sieppasi sen ennen häntä ja
kohtasi pelottomasti hänen uhkaavan katseensa.

"Jalo rouva, päättäkää asia hyvällä!" sanoi hän ja vetäisi taskustaan
linkkuveitsen, jonka terän avasi.

"Uhkaatteko henkeäni?"

"Tahdon ainoastaan estää teidät kutsumasta väkeä soittamalla,
huudoilla tai muulla hälinällä."

"Tuollaista väkeä teillä on mukananne?" sanoi abbedissa halveksivasti
Johannekselle.

"Hän on uskollinen palvelija, eikä teillä ole mitään pelättävää, kun
vain täytätte velvollisuutenne."

"Niin juuri teen, kun olen luovuttamatta kirkon vihittyä."

"Sellainen en ole!" huudahti Kaarina. "Kaikista kestämistäni
kärsimyksistä huolimatta olen kieltäytynyt rupeamasta nunnaksi."

"Arkkipiispan käsky velvoittaa minut kuuliaisuuteen!" virkkoi
Johannes. "Ja kehotan teitä oman etunne tähden taipumaan ajoissa."

"Kenties teen sen, mutta en nyt; tarvitsen ajatusaikaa!"

"Kuinka kauan?"

"Älkää lähtekö luotani?" pyysi Kaarina peloissaan.

"Huomiseen!"

"Mahdotonta!" tokaisi Esbjörn.

"Tunti kumminkin!"

Samassa vetäytyi abbedissa loitommaksi Esbjörnistä, ikäänkuin tämä
olisi seissut häntä liian lähellä, mutta ovela, maailmaa kokenut mies
aavisti pahaa; Johanneksen puhuessa lohdutuksen sanoja Kaarinalle
ja äidin seistessä aivan masentuneena, pitämättä lukua mistään,
huomasi Esbjörn, kuinka abbedissa vei kätensä seinään joko etsiäkseen
salaista soittojohtoa tai salaovea, mutta samalla näytellen
mielenliikutusta, jonka tähden muka oli tuen tarpeessa.

"Sallikaa minun tukea teitä, kunnianarvoisa rouva", sanoi Esbjörn
vetäen armottomasti pois hänen kätensä.

Jos häntä olisi pistänyt käärme, ei vaikutus olisi voinut olla
tehoisampi. "Kuinka uskallatte koskea minuun?... Menkää, menkää heti
näkyvistäni."

"Emmehän muuta toivokaan."

"Mutta nämä naiset jäävät tänne!"

"Kaarina Eliaantytär seuraa minua!" vastasi isä Johannes suurella
vakavuudella. "Täällä ei häntä pidätä mikään; teidän valtanne hänen
ylitseen on lakannut arkkipiispan käskyn johdosta, ja minä käsken
teitä hänen nimessään sitä tottelemaan."

Lieneekö abbedissa saanut uuden aatteen vai mikä sen lienee
vaikuttanut, mutta hän sanoi vain: "Tapahtukoon tahtonne!"

"Antakaa sitten käskynne!"

"Ennenkuin jätän teille kellon", sanoi Esbjörn, "tahdon vain sanoa,
että seison tässä takananne paljastettu veitsi kädessäni, ja jos
teidän antamanne käskyt jättävät oikeaan merkitykseensä nähden tilaa
pienimmällekään epäilykselle, olette, niin totta kuin elän, puhunut
viimeisen sananne tässä maailmassa."

Äänessä ja katseessa oli niin hirveää vakavuutta, ettei abbedissa
vastannut mitään, ja kun hänen soittonsa johdosta muuan palveleva
nunna astui sisään, käski hän, että luostarin portit olivat heti
avattavat isä Johannekselle ja hänen palvelijalleen ynnä Kaarina
Eliaantyttärelle ja hänen äidilleen.

Mutta kun he tahtoivat ottaa häneltä jäähyväiset, torjui hän heidät
halveksien luotaan, ainoastaan isä Johannekselle soi hän kitsaan
tervehdyksen.

"Kunnianarvoisa äiti!" sanoi Esbjörn. "Vielä on yksi jälellä; että
seuraatte arkkipiispan asiamiestä portille."

Tähänkin täytyi abbedissan mukaantua, ja vapautetuille oli vihdoinkin
ilo kuulla salvat työnnettävän eteen sisäpuolelta ja olla itse
ulkona Jumalan vapaassa luonnossa. Oli ihana syyspäivä, linnut
lauloivat, kellastuneet lehdet karkeloivat maassa ympäri, mutta monia
tuhansia keltaisia, punaisia ja vihreitä oli vielä puissa jälellä,
ja auringonsäteet leikkivät niillä ja hyväilivät niitä. Kaikki
pensaat peitti kevyt hämähäkin harso, miljoonain miljoonia pikku
tähtiä välkkyi niissä ja myriaadit siipiäiset muodostivat ikäänkuin
päiväntien ilmassa.

Kaarinan valtasi niin syvä ilo, että hän lankesi polvilleen, pani
rukoillen kätensä ristiin ja huudahti: "Oi, Jumala, kuinka maailma on
kaunis!"

"Älkää sitä vain sanoko täällä luostarin läheisyydessä", vastasi
Esbjörn, nostaen hänet vahvoille käsivarsilleen ja juosten metsään.

Toiset seurasivat läähättäen jälestä, ihmetellen, mihin hän aikoi
suunnata matkansa.

Kun he olivat tulleet pieneen metsäntylvään kappaleen matkan päähän
tiestä, laski Esbjörn kantamuksensa maahan. "Levätkää nyt", sanoi
hän, "minä pidän vartiota."

Isä Johannes istuutui molempain naisten väliin, hän kertoi Kaarinalle
kaiken, mitä tiesi Pentistä. Oliko Esbjörn myöhemmin kuullut hänestä
jotakin, ei hän tiennyt.

Elsa muori kertoi hädästään rakkaan lapsensa tähden, kuinka se oli
hänet ajanut etsimään ja kuinka hän vihdoin oli tullut Skohon.
Vasta tultuaan vakuutetuksi, että Kaarina oli siellä, oli hän
ilmoittautunut abbedissalle ja pyytänyt saada takaisin tyttärensä.
Tämä oli vastannut, että hänen piti joka päivä kiittää Jumalaa siitä,
että hänen tyttärensä oli niin hyvässä tallessa, sillä suuria vaaroja
oli uhkaamassa, ja kun Johannes ja Esbjörn saapuivat luostariin
ilmoitettiin heidät heti herra Kaarle Alfinpojan läheteiksi, ja
abbedissa sanoi, ettei hän päästäisi koskaan Kaarinaa luostarista
ennenkuin nämä miehet olivat poissa.

Hetken kuluttua tuli Esbjörn takaisin tyytyväisesti myhäillen. "Nyt
on vaara vältetty", sanoi hän. "Onko sitten ollut vaara tarjolla?"

"Parvi luostaripalvelijoita on lähetetty eri tahoille ajamaan takaa
ja ottamaan kiinni pakolaisia."

"Mutta jos he tulevat tänne?"

"He ovat jo kaukana poissa, ja jos tahdotte seurata neuvoani, niin
vältämme kyllä heidät."

He lähtivät jälleen taipaleelle ja tulivat samana iltana erääseen
talonpoikaistaloon, johon yöpyivät. Täällä erosi isä Johannes heistä.

"Minun täytyy mennä Mariefrediin", sanoi hän. "Viekää Sten herralle
ja Kristina rouvalle terveisiä minulta ja sanokaa, että tahdon tehdä
heidän puolestaan kaiken minkä voin."

Esbjörn ja molemmat naiset matkustivat meritse Tukholmaan. He
menivät heti linnaan. Kristina joutui Kaarinan nähdessään ilosta
pois suunniltaan, hän sulki hänet syliinsä, kiitti häntä tekemistään
suurista uhrauksista ja kysyi kuinka voisi ne palkita.

"Minulla on tärkeätä asiaa teidän herrallenne", sanoi Kaarina. "Kun
olen ilmoittanut sen, tahdon palata äitini kera Vadstenaan, jossa
isäni meitä odottaa."

"Tahdotko jättää minut?"

"Jalo rouva, olen saanut maailmasta kyllikseni."

"Se on pidellyt sinua kovin kourin!"

"Luulen sentään pahimman olevan voitetun."

Kaarina ei ollut unhottanut kirjeitä, jotka hän oli löytänyt ja
opetellut ulkoa, ja hän antoi Sten herralle täydellisen kertomuksen
niin niiden sisällöstä kuin siitäkin mitä oli muuten kokenut,
ennenkuin hänet vietiin luostariin.

"Nämä ovat merkillisiä asioita", sanoi hän. "Olen jo huhuna kuullut
asioita, jotka vahvistavat tietojenne todenperäisyyden. Kuitenkaan en
voi enkä tahdo ryhtyä mihinkään ennenkuin minulla on niin varmoja ja
hyviä todistuksia, ettei niitä voida tehdä tyhjiksi."

Kristinan hartaasta pyynnöstä lupasi Kaarina palata hänen luokseen
ensin vietettyään talven vanhempiensa luona; ja niin lähti hän
äitinsä kera varman vartioston saattamana Vadstenaan.

       *       *       *       *       *

Herra Erik Trolle saapui Tukholmaan; pehmeänä ja notkeana kuten aina
puhui hän kunnioituksestaan niin nuorta valtionhoitajaa kohtaan,
joka kuitenkin osoitti niin suurta vakavuutta, ymmärtäväisyyttä ja
huolellisuutta.

Sten herra saattoi vastata ainoastaan kiittämällä hyvästä
arvostelusta ja toivomalla voivansa vastata niitä vaatimuksia, joita
oli oikeus tehdä sille, joka oli asetettu niin tärkeään virkaan.

Sen jälkeen otti Erik herra esiin pergamenttikäärön, joka sisälsi
suostumuksen, että herra Kustaa Trolle tulisi nykyisen arkkipiispan
erottua hänen seuraajakseen. Asiakirjan oli Jaakko Ulfinpoika
allekirjoittanut ja nyt oli valtionhoitajankin kirjoitettava siihen
nimensä ja liitettävä sinettinsä.

"Olen suostunut siihen, että Kustaa herra tulisi arkkiteiniksi, mutta
ei arkkipiispaksi", sanoi Sten.

"Hänen armonsa, Jaakko herra, luuli kuitenkin tietävänsä..."

"Olemme puhuneet siitä, mutta emme pitäneet ratkaisua välttämätönnä,
kun minun korkein toivomukseni on, että hänen armonsa pysyisi vielä
monia vuosia virassaan."

"Mutta nyt on hän lujasti päättänyt erota, ja minua surettaisi
suuresti, jos vastenmielisyydestä minun valtiollisia mielipiteitäni
kohtaan antaisitte poikani kärsiä niiden tähden."

"Voittehan käsittää, Erik herra, etten mielelläni tahdo saada
vihollista arkkipiispan istuimelle."

"Mutta sanon teille, ettei hän ainoastaan ole teidän persoonallinen
ystävänne, vaan lisäksi niin ruotsalainen mieleltään kuin konsanaan
saattaa toivoa. Juuri saadakseni aikaan sovintoa puolueiden kesken
tahtoisin teitä pyytää osoittamaan ystävällisyyttä häntä kohtaan."

"Mitä nyt sanotte, se ratkaisee kokonaan asian!" huudahti Sten
vilkkaasti. "Jos Kustaa herra on sellainen mies, silloin on hän
minusta sydämellisesti tervetullut; silloin tulemme yhdessä
toimimaan isänmaan hyödyksi ja siunaukseksi!" Näin sanoen kirjoitti
valtionhoitaja nimensä tärkeään paperiin.

Erik herra vakuutti kiitollisuuttaan ja auliuttaan sitä
osoittamaan. Sitten puhui hän vielä suurista kustannuksista, joita
virkaanvihkiminen aiheuttaisi; vanhan tavan mukaan tapahtuisi se
Roomassa, mutta hänen pyhyytensä piti arkkipiispan istuimen niin
hyvässä hinnassa, että hän tuskin tiesi, miten hänen poikansa
pystyisi sen hankkimaan.

"Tahdon mielelläni avustaa siinä suhteessa mikäli voin", vastasi Sten
Sture. "Ja sitten tervehtikää Kustaa herraa ja sanokaa hänelle, että
teidän kuvauksenne hänen mielialastaan on minussa herättänyt hartaan
halun nähdä häntä."

Erik herra puhkesi suuriin kiitoksiin ja poistui sitten
kallisarvoinen paperi mukanaan. "Minua ilahuttaisi, jos he sopisivat
hyvin keskenään!" jupisi hän itsekseen. "En tunne mitään kaunaa
nuorta herraa kohtaan enkä suinkaan tahtoisi olla hänen sijassaan..."

Mutta Sten Sture hymyili valoisalle ja toivehikkaalle
tulevaisuudelle. "Jos Kustaa Trolle tahtoo pitää lujasti yhtä
kanssani, silloin en pelkää Kristian kuningasta enkä ruotsalaista
rauhanpuoluetta."

       *       *       *       *       *

Jos pistäydymme pieneen kamariin Tukholman linnan naisparvelle,
tapaamme siellä Anna Bjelken. Levotonna kävelee hän edestakaisin,
pikku kätöset vääntelehtävät kouristuksentapaisesti toistensa ympäri.

"Tietäisinpä vain, missä hän piileksii, alistuisin mielelläni
kaikkeen!" sanoo hän tuskitellen. "Mutta tämä, ettei hän tule
takaisin, ei kirjoita sanaakaan, on tuskastuttavampaa kuin mitä voin
sietää." Ja hän vaipuu alas rukousjakkaralle ja rukoilee palavasti
madonnalta voimaa ja tyyneyttä.

Sisäänastuva Outi pysähtyy kynnykselle, hänellä on uusi puku
käsivarrellaan, mutta hän ei uskalla häiritä neitsyttä. Hänen pienet
jalkansa polkevat kärsimättömästi lattiaa, mutta hän ei rohkene sanoa
mitään, hänen täytyy odottaa.

Vihdoin Anna nousee. "Mitä tahdot, Outi?"

"Koettaa tätä kaunista pukua."

"Teithän sen jo eilen."

"Mutta minun täytyy tehdä se tänään uudestaan. Samoin kuin ei kukaan
ole yhtä ihana kuin kaunis neitsyeni, en myöskään tahdo, että kukaan
on niin pulskasti puettu kuin hän."

"Et usko, kuinka vähän välitän moisesta."

"Ymmärtäisinpä vain syyn! Minusta näyttää onnellisimmalta se, jolla
on enimmän millä koristautua."

"Voiko sellainenkin ilahuttaa sydäntä?"

"Sellaisella voi saada oman kullan."

"Kuinka hupsuja puhut, Outi!"

"Mutta totta se on, neitsyt; kuinka monet välittivät minusta niin
kauan kun kulin kurjassa maatiaismekossani, nyt voin sitä vastoin
saada niin monta kosijaa kuin tahdon."

"Mutta olethan jo tehnyt valintasi?"

"En vielä!"

"Mitä, Outi, etkö sanonut minulle..."

"Mitä neitsyt?"

"Että kunnon Esbjörn on sinut kihlannut."

"Kyllä, mutta..."

"Kadutko sitä?"

"Me erosimme jo kesällä!"

"Ja sitä et ole kertonut minulle!"

"Pelkäsin, että vihastuisitte."

"Niin pitäisi tekemän epäsuoruutesi tähden."

"Älkää panko pahaksenne! Ette voi uskoa, kuinka vaikea on valita, kun
niin monet pyörivät ympärillä."

"Et suinkaan ole kihlautunut uudestaan?"

"Kesällä maalla hakkailivat minua kyökkimestari ja muuan nuori
sotamies."

"Etkö sitä torjunut?"

"Kuinka voin tehdä sen?!"

"Pelkään, Outi, että miellytyshalu saa sinut uudestaan valtaansa."

"Jalo neitsyt, sinä päivänä, jona lähditte matkalle, sanoin heille,
ettei heidän pitänyt enää minua ajatella."

"Kas niin, kas niin!"

"Pidän kyllä kiinni siitä, jolle olen luvannut olla uskollinen!"
sanoi hän kiihkeästi nyyhkyttäen.

"Mutta olethan purkanut hänen kanssaan!"

"En sen toisen!"

"Toisen?"

"Niin, Turon!"

"Suomalaisen nuorukaisen?"

"Hän on ollut täällä."

"Ja kohtasitte silloin toisenne?"

"Minun tähteni hän kai tulikin."

"Ja silloin otit hänet taasen hoiviisi?"

"Täytyihän minun!"

"Esbjörnin tietämättä?"

"Hänhän sitä juuri tahtoikin!"

"Hän tahtoi?" puuskahti Anna.

Outi punastui syvästi. "Luulen, ettei Turo antanut hänelle pahaakaan
rauhaa", lisäsi hän.

"Ole varovainen, Outi; kun nyt kerran olet liittynyt Turoon, niin
ole hänelle uskollinen. Saattaisi tapahtua, ettei hän ole niin
hyväntahtoinen ja myöntyväinen kuin Esbjörn."

"Jos tulen onnettomaksi, on se hänen syynsä."

"Mitä hän voi tehdä siihen?"

"Hänen ei olisi pitänyt antaa myöten!"

"Entä sinun?"

"Minä tein kuten he tahtoivat!"

"Koettakaamme nyt pukua!"

Ja sillaikaa kertoi Outi, että Turosta oli sukeutunut kaunis poika,
että Esbjörn oli aivan liian vanha hänelle, ja sitten näytti hän
kauniin kultasormuksen, jonka oli saanut edelliseltä. "Olen saanut
tällaisen lahjankin", sanoi hän. "Olisi häpeä pettää häntä, sentähden
en sitä teekään."

Puku, jota Outi koetti nuorelle emännälleen, oli vaaleanpunaista
silkkiä, hopeapitsein koristeltu; hänen oli pidettävä sitä muutamien
päivien perästä, seitsemäntenätoista syntymäpäivänään, päivänä, jona
oli ratkaistava hänen kohtalonsa.

Kun hän oli nyt puettu siihen, sanoi hän Outille. "Pidän sen niin
kauan ylläni, sillä Kristina rouva haluaa nähdä sen. Kutsun sitten
sinut."

Hänen oli mentävä naistuvan läpi tullakseen Kristinan
makuuhuoneeseen. Muuan ritari seisoi ikkunan ääressä ikäänkuin
odottaen jotakin. Anna ei olisi huomannut häntä, jollei hän olisi
äkkiä kääntynyt hänen lähetessään.

"Anna!" huudahti ritari hänet nähdessään.

"Maunu ritari!" vastasi hän hämillään.

Ritari ojensi kätensä esiin, eikä hän voinut olla panematta siihen
omaansa.

"Kiitos, että tulitte!" sanoi Maunu sitä puristaen.

"Tulin?" virkkoi Anna kummissaan tahtoen vetää kätensä pois.

Mutta se oli aivan kuin rautapihdin puristama.

"Kiitos siitä, että olette pukeutunut tähän pukuuni" lisäsi Maunu
katsellen intohimoisesti häntä.

"Tähän pukuun? En ymmärrä teitä."

"Kyllä ymmärrät minut!" sanoi hän. "Tiedät, että olen kauan
rakastanut sinua, mutta et voi tietää, kuinka olen kärsinyt näinä
kuukausina, joina en ole saanut sinua nähdä. Nyt kävi ikävä minulle
liian raskaaksi, sentähden kirjoitin sinulle ja pyysin kohdata sinua
täällä. Kiitos, kiitos, että tulit, sieluni armahin!"

Maunu herra oli kietonut käsivartensa Annan ympärille ja pelästys oli
vienyt tältä kaiken vastustusvoiman, mutta nyt painoi ritari huulensa
hänen otsaansa vasten ja suuttumus sai hänet jälleen tolkulleen.

Melkein rajusti riistäytyi hän hänen sylistään.

"Olen yhtä vähän saanut mitään kirjettä kuin tullut tänne teitä
kohtaamaan", sanoi hän. "Mutta että unhottaisitte niin sen
kunnioituksen, johon olette velvollinen jalosukuista neitsyttä
kohtaan, sitä en totisesti ollut teiltä odottanut, Maunu herra!"

Ritari kalpeni ja hänen äänensä vapisi, kun hän vastasi: "Olette itse
antanut minulle oikeuden tavoitella kättänne, kolmen päivän kuluttua
on teidän valittava minun ja veljeni välillä. Hän on kateissa
eikä näytä aikovan asettua toiveideni tielle... Aiotteko rikkoa
lupauksenne, ylväs neitsyt, vai piileksiikö Åke peläten kostoani?...
Suositteko onnetonta veljeäni?... Voi häntä; jollei hän voi ottaa
henkeäni, täytyy minun ottaa hänen!"

"Veljestänne en tiedä mitään!" vastasi Anna pontevuudella, joka
melkein ihmetytti häntä itseään. "Antamaani lupausta en petä.
Seitsemäntenätoista syntymäpäivänäni kihlaudun jonkun Göksholman
herran, Maunun, jälkeläisen kanssa; sanon teille, että teen sen
sovittaakseni suuren syyn, ja rukoilen madonnaa, että olisin
kelvollinen uhri; mutta en odottanut, että sentähden palkitsisitte
minua moisella loukkauksella, sitä en ansainnut."

Koskaan ei hän ollut Maunu herrasta ollut niin kaunis kuin tällä
hetkellä, kun suuttumus salamoi hänen silmistään.

"Anna anteeksi mieletön rohkeuteni", sanoi ritari notkistaen
polvensa. "Älä lue sitä minulle rikokseksi."

"Nouskaa, ritari, ja jättäkää minut heti."

"Ilman anteeksiantoanne?"

"Saatte sen, kun kohtaamme ensi kerran toisemme."

Anna palasi kamariinsa. Outi oli vielä siellä ja näytti odottavan
häntä.

"Pian pois tämä!"

Sanat eivät sietäneet mitään vastaväitteitä, korea puku riisuttiin
nopeasti.

Pukeutuessaan toiseen näytti Anna olevan kiihkeän mielenliikutuksen
valloissa. Äkkiä hän kääntyi palvelijattareen ja kysyi:

"Oletko ottanut vastaan jonkun kirjeen?"

"En uskaltanut antaa sitä teille!" vastasi Outi punastuen. "Tässä se
on."

"Vie se heti takaisin lähettäjälleen!"

"Mutta, ankara neitsyt?"

"Tai poistu palveluksestani!"

"Minä menen, minä menen!" Outi riensi pois.

Kun Anna oli jäänyt yksin, seisoi hän tuokion aivan kuin
huumaantuneena; hänestä tuntui, että tuska tahtoi pakahduttaa hänen
rintansa... Oliko Åke poissa kohtalon sallimuksesta?... Hän, Anna,
olisi mahdollisesti voinut ilmaista itsensä, ja mitä olisi silloin
seurannut?... Se oli hirveä ajatus. Hän kiitti Jumalaa siitä, että
hän saattoi vetää veljekset toistensa luo. Vaikkakin Åke olisi nähnyt
hänen sydämeensä, oli hän varma, että hänen salaisuutensa oli tälle
pyhä, eikä tämä ilmaisisi sitä kenellekään.

Mutta tuo Maunu, kuinka inhottava hän oli! Hänen julkea kosketuksensa
tuntui melkein häpäisevältä... Äkkiä sieppasi Anna uuden puvun,
kääräisi sen myttyyn ja heitti palavaan takkaan.

"En tahdo kantaa sitä koskaan, en tahdo, että se muistuttaa minulle,
mitä on tapahtunut tänään!" sanoi hän.

"Olisitko ollut yhtä ankara, jos hän olisi ollut Åke?" kuiskasi ääni
hänen sielussaan.

"Hän ei olisi koskaan käyttäytynyt niin, sillä hän olisi ymmärtänyt,
etten olisi koskaan voinut häntä enää rakastaa!"

Kristina rouva oli Annan ainoa uskottu, ja tälle kertoi hän mitä oli
tapahtunut.

"Sinä pysyt lujana päätöksessäsi?" kysyi tämä.

"Lujempana kuin konsanaan!"

"Ajattele ikäeroa!"

"Ajattele, mistä on kysymys!"

"Jumala suokoon sinulle voimaa!"

"Olisitko sinä menetellyt kuten minä?"

"Luulen niin!"

"Kiitos! Kuinka lohduttavaa on tietää, että joku ymmärtää minua."

"Mutta mitä Gunilla rouva sanoo?"

"Sten herran on pidettävä minun puoltani hänen edessään."

"Saanko puhua hänelle siitä?"

"Tee se, rakkahin Kristina!"

"Mutta jos hän sanoo: tämä on hulluutta, annatte molemmat tunteiden
eksyttää itsenne?"

"Silloin tottelen tunteitani ja eksyn, ennenkuin itsekkäitä halujani
ja kadun -- liian myöhään."

"Olet oikeassa."

Kun Anna palasi takaisin huoneeseensa, käski hän Outin noutaa
Esbjörnin. Tyttö riensi täyttämään käskyä ja palasi pian Esbjörn
mukanaan.

"Jätä meidät, Outi, tahdon puhutella häntä yksin."

Outi näytti hieman hämmästyneeltä, mutta meni heti.

"Jos voin jotakin tehdä hyväksenne, jalo neitsyt, olen valmis", sanoi
Esbjörn.

"Muuan Sten herran ja Kristina rouvan ystävistä on kadonnut
jäljettömiin."

"Kuka niin?"

"Valtaneuvos Åke Juhananpoika."

"Kalmarin päällikön poika?"

"Juuri hän; on tehty monia tiedusteluja, mutta kaikki turhaan... Hän
on jättänyt jälkeensä kirjeen, jossa sanoo viipyvänsä poissa kuusi
kuukautta, mutta on kulunut yhdeksän hänestä kuulumatta mitään...
Hänen isänsä hätä ja pelko on suuri ja..."

"Onko mitään epäluuloja?"

"Enpä luule..."

"Tiedättekö ajan, jolloin hän katosi?"

"Se oli kesällä, kohta lähtömme jälkeen."

"Hm... Merkillistä.."

"Kenties on häntä kohdannut jokin onnettomuus."

"Oh, kuinka tuhma olen!" huudahti Esbjörn. "Minähän tapasin hänet!"

"Missä, missä?"

"Täällä Tukholmassa! Olkaa huoletta, jalo neitsyt; voin kyllä hankkia
hänestä tietoja!"

"Voitteko todellakin!" sanoi Anna ojentaen hänelle hukkuvan tavoin
molemmat kätensä.

Samassa kuin hänelle välähti toivonsäde, tunsi hän, että epätoivo oli
ollut hänet melkein surmaamaisillaan.

"Ritari matkusti täältä isä Laurentiuksen, Vadstenan luostarin
priorin kanssa", sanoi Esbjörn; "saman miehen, joka lähetti
vainukoiransa nuuskimaan vankia, jonka hän oli viekkaudella
ja väkivallalla pakottanut ajeluttamaan päänsä; saman miehen,
joka laahasi Kaarina Eliaantyttären Skohon ja kielsi abbedissan
päästämästä häntä vapaaksi. Nyt tiedätte, jalo neitsyt, minkä
arvoinen isä Laurentius on."

"Miksi tahtoi hän ritarille pahaa?" kysyi Anna vavisten ja
kalmankalpeana kauhusta.

"Ei ole hyvä tietää, mitä hän on uskotellut. Ritari seurasi häntä
vapaasta tahdostaan, mutta ei liene helppo saada selville, tokko hän
sinne jääkin vapaasta tahdostaan."

"Mihin hänet on viety?"

"Luullakseni Vadstenaan!"

"Tahdotteko lähteä sinne?"

"Mielelläni, jos Sten herra suostuu."

"Kysyn häneltä."

"Saanko sanoa teille mielipiteeni, neitsyt?"

"Tee se!" Anna tarttui kiitollisena hänen käteensä.

"Miksi ette ilmoittaisi hänen isälleen?"

"Niin, se on totta!"

"Tai veljelleen!"

"Ei, sanon sen hänen isälleen!"

"Ette te, neitsyt!"

"Miksi en?"

"Antakaa minun tehdä se."

Kun Anna katsoi kummissaan Esbjörniin, piti tämä silmänsä luotuina
maahan. Kuitenkin ymmärsi neito, että toinen oli arvannut hänen
salaisuutensa, mutta myös, ettei hänellä ollut sentähden mitään
pelättävää. "Niin, niin!" vastasi hän. "Tehkää kuten itse tahdotte."

Esbjörn kumarsi kömpelöhkösti lähteäkseen.

"Esbjörn!" sanoi Anna. "Sten herra, Kristina rouva, kaikki sanovat,
että heidän on kiittäminen teitä jostakin; nyt on minunkin samoin...
Jumala teitä siunatkoon!"... Hän pani molemmat kätensä silmilleen ja
puhkesi kyyneliin, mutta kun hän otti ne pois, oli Esbjörn aikoja
sitten lähtenyt.

       *       *       *       *       *

Syntymäpäivä oli käsissä. Ainoastaan muutamia sukulaisia ja
ystäviä oli kutsuttu, Anna oli hartaasti pyytänyt sitä; puettuna
yksinkertaiseen valkoiseen pukuun ja valkoruusuja hiuksissaan
muistutti hän melkein uhrikaritsaa. Kristina rouva sulki hänet itkien
syliinsä ja sanoi melkein katuvansa suostumustaan.

Sten herra tahtoi vielä viime hetkessä estää hänen aikomustaan.
"Gunilla rouva on tosin myöntänyt teille vapauden valita", sanoi
hän. "Mutta ei kai ole koskaan pälkähtänyt hänen päähänsäkään, että
antaisitte isälle etusijan poikien rinnalla, ja tuskinpa se saanee
sukulaistenne hyväksymistä."

"Miksi ei, kun kerran sydämeni on kiintynyt häneen?"

Anna oli pyytänyt puhutella Kalmarin päällikköä tuntia ennen muiden
vieraiden saapumista, ja tämä oli saapunut täsmälleen.

Annan nähdessään levitti tämä käsivartensa ja sanoi:

"Tyttöseni!"

"En vielä!" vastasi Anna.

"Mitä?"

"Olitte antanut minulle luvan valita!"

"Olen saanut vihjeitä, mistä mahdollisesti löydän Åken. Tahdotteko
viivyttää päätöstänne, kunnes palaan?"

"En", vastasi Anna, "sitä ei tarvita."

"Annatte siis kätenne Maunulle! Hän rakastaakin teitä yli kaiken
maailmassa."

"Pidän kiinni siitä, että minulla täytyy olla vara valita kahden
välillä!" sanoi Anna, heleän punan peittäessä hänen äsken niin
kalpeat poskensa ja kyynelten täyttäessä hänen silmänsä. Hän oli
ilmeisesti tuskissaan.

"Mikä teitä huolestuttaa, rakkahin neitsyt?" kysyi ritari hellällä
osanotolla. "Tiedättehän, ettei toinen pojistani näytä pitäneen
mahdollisena voittaa teitä."

"Silloin täytyy teidän astua hänen sijalleen!"

"Minun?"

"Jollette tekin pidä sitä mahdottomana; mutta silloin olen vapaa
lupauksestani!"

"Jollen tuntisi teitä, Anna, pelkäisin tässä piilevän vilpistelyä."

"Sanokaa vain, että tahdotte kilpailla kädestäni."

"Saadakseni rukkaset?"

"Entä sitten; ketään ei ole saapuvilla!"

"No, olkoon sitten niin!" Ja ritari notkisti polvensa kauniin tytön
edessä. "Jaloin, ihanin neitsyt; olisi suurin onneni, jos saisin
teidät viedä kotiini morsiamenani; mutta olen seitsemänkuudetta
vuotias, kilpailijani on nuori, jalo ritari, eikä minua kummastuta,
jos annatte hänelle etusijan. Pyydän teitä ainoastaan suomaan minulle
pienen sijan sydämessänne."

"Nouskaa, herra ritari!" sanoi Anna suurella arvokkuudella. "Annan
sen teille kokonaan; teille on kuuluva sekä sydämeni että käteni!"

Hän ojensi ne tosiaankin ritarille, ja tämä hypähti pystyyn, mutta
ei tarttuakseen niihin, vaan ainoastaan hämmästyneenä, melkein
suuttuneena huudahtaakseen:

"Tällainen pila ei enää sovi arvollenne, ylväs neitsyt!"

"Se onkin totisinta totta!" vastasi Anna. "Ottakaa käteni, viekää
minut saliin ja julaiskaa kihlauksemme. Jollette siihen suostu,
matkustan takaisin Viipuriin ja sitoumuksemme ovat rikotut."

"Mutta, Anna, täytyyhän olla joku syy menettelyynne. Eikö kumpikaan
pojistani ole onnistunut teitä miellyttämään?"

"Kenties?"

"Mutta jos niin on?"

"Oletteko unhottanut ennustuksen?"

"En tahdo sitä muistaa, vaan ainoastaan, että he rakastavat teitä
molemmat."

"Mutta se, jota en rakasta, ei antaisi koskaan anteeksi veljelleen."

"Ja sentähden tahdotte antaa kätenne minulle?"

"Siihen olen valmis, mitä sitten tulee, sen Jumala säätäköön!"

"Mutta voinko ja saanko ottaa vastaan teidän uhrinne?"

"Kuulkaa minua, herra ritari, te voitte hylätä käteni, mutta sanon
teille, että sitä ei anneta koskaan kummallekaan pojistanne!"

"Onko tämä teidän viimeinen sananne?"

"Vannon sen suuresti rakastetun isäni muiston kautta!"

"Vielä kysymys, Anna, rauhoittaakseni omaatuntoani. Haluatteko päästä
lupauksestanne?"

Anna epäröi tuokion, mutta vastasi sen jälkeen yhtä tyynesti kuin
ennenkin: "Toivon, että se pannaan täytäntöön."

Ritari tarttui hänen käteensä ja sanoi syvästi liikutettuna: "En ole
koskaan uneksinut, että moinen onni minua kohtaisi, mutta kuinka
kiitollinen olen siitä, sen saa koko jälellä oleva elämäni todistaa."
Sen jälkeen vei hän pienen, kylmän käden huulilleen, ja sitten
seurasi Anna häntä seurasaliin, johon vieraat olivat kokoontuneet ja
joka säteili juhlallisesti valaistuna.

Kun vanha ritari ilmoitti suuren uutisen, kuului hämmästyksen
huudahdus kaikkien läsnäolijain huulilta, mutta seasta kuului
parahdus, joka tunkeutui isän sydämeen. Kun hänen silmänsä etsivät
poikaa, oli tämä kuitenkin kadonnut.

Herra Juhana Maununpoika sanoi heti tahtovansa kirjoittaa Gunilla
rouvalle pyytääkseen hänen suostumustaan, ja hän pyysi Sten herraakin
lisäämään puoltavan sanansa. "Pelkään", sanoi hän, "että hän muuten
suorastaan kieltää minulta tyttärensä."

Kaikista oli kaunis näky nähdä Anna yhdessä kihlattunsa kanssa.
Ritari oli niin kunnioittavainen, niin ihailevainen, Anna
niin harras ja nöyrä, mutta samalla niin korkealla nykyhetken
yläpuolella, ikäänkuin se olisi ollut ainoastaan tie eikä maali hänen
pyrkimyksilleen.

"Huomenna lähden Vadstenaan etsimään poikaani", sanoi ritari Annalle.
"Silloin on minusta näyttävä ainoastaan unelmalta, mitä tänään on
tapahtunut."

"Tuotte kai hänet mukananne?"

"Aivan varmaan, jos hän on siellä!"

Mutta kun ritari sanoi morsiamelleen jäähyväiset, virkkoi Anna:
"Sanokaa Maunu herralle, että odotan hänen käyvän luonani."

Seuraavana päivänä tämä ilmestyikin. Hän näytti kalpealta ja
riutuneelta sanoessaan värähtelevällä äänellä: "Tulen isäni käskystä
lausumaan teille onnitteluni." Hän kumarsi kunnioittavasti, mutta
loitolta.

"Tulevana sukulaisenanne ojennan teille käteni -- menneisyyden
unhotukseksi."

"Mutta minä en voi, en _tahdo_ unhottaa", keskeytti Maunu ritari
intohimoisesti. "Sen sanoin jo isällenikin erotessa."

"Teidän on otettava sananne takaisin hänen palattuaan."

"Silloin olen jo kaukana täältä!"

"Te erositte vihoissanne toisistanne?"

"Emmekä tapaa toisiamme enää koskaan!"

"Kuulkaa sitten minunkin sanani!" vastasi Anna leimuavin silmin.
"Teidän emännäksenne en tule koskaan!"

Kuinka Maunu synkistyikään nämä sanat kuullessaan! "Inhoatte siis
minua?"

"Rakkauden ja inhon välillä on leveä tie; tarjoan teille ystävyyteni
ja lupaan tehdä isänne niin onnelliseksi kuin voin, mutta vaadin,
että te puolestanne heitätte pois kaikki pahat ajatukset ja
käyttäydytte meitä kohtaan kuten poika isäänsä ja äitiään kohtaan."

"Minä en voi!" huudahti ritari heittäytyen hänen jalkoihinsa. "Oi,
Anna, Anna, mitä olette tehnyt?"

"Täyttänyt velvollisuuteni; se voi väliin olla katkeraa, mutta meidän
täytyy alistua siihen!"

"Sanokaa minulle ainakin syy vastenmielisyyteenne minua kohtaan...
Ah! Te rakastatte Åkea? Kieltäkää, jos voitte?"

Taasenkin hehkui veljesviha siinä katseessa, jolla hän katseli Annaa.

Anna värisi, mutta katsoi häntä tyynesti silmiin. "Eikö minulla
silloin ollut oikeus antaa hänelle käteni?"

"Tiesitte, että se olisi maksanut hänen henkensä?"

"Veljenmurhaaja siis!"

"Vaiti, vaiti! Sananne polttavat kuin tuli!"

"Älkää sitten kyselkö, vaan alistukaa siihen, mitä ei voi muuttaa.
Herra Juhana Maununpojan emäntänä on minulla oikeus saada teiltä
arvonantoa ja kunnioitusta, vieläpä pojan ystävyyttä ja hellyyttäkin;
miksi silloin kieltää minulta, mihin en pyhän neitsyen avulla tahdo
tehdä itseäni koskaan arvottomaksi."

Mutta viimeiset sanat kuuluivat melkein rukoilevilta, ja ne sattuivat
ritarin sydämeen, hän aavisti, että se uhraus, jonka neitsyt oli
tehnyt, oli tehty hänen tähtensä, ja tämä kaksinkertainen nöyryytys
poltti syvään.

"En kunnioita, en jumaloi ketään kuten teitä", sanoi hän. "Ja koetan,
mitä se maksaneekin, noudattaa tahtoanne!" Näin sanoen riensi hän
pois.

Mutta Anna kiitti palavin rukouksin siitä suojeluksesta ja avusta,
minkä hän oli saanut ylhäältä.

"Åken kohtaaminen on oleva vaikeampi", ajatteli hän. "Mutta hyvät
enkelit tulevat varmaan olemaan apunani."

       *       *       *       *       *

Kun linnanpäällikkö seurueineen saapui Vadstenaan ja heti sen jälkeen
kysyi luostarista poikaansa, sai hän hämmentyneen, välttelevän
vastauksen, ettei oikein tietty, oliko ritari vielä siellä.

Hänen täytyi hetken aikaa odottaa ruokasalissa, ja kun konfessori
vihdoin tuli, sanoi hän, että veli Laurentius, joka oli ritarin
uskottu ystävä, ei tällä haavaa ollut kotona, ja hänen ollessaan
poissa ei kukaan saanut jaloa herraa häiritä hänen opinnoissaan.

"Ette näytä tietävän, kuka olen", sanoi Juhana Maununpoika ylväästi.
"Seuratkaa minua heti poikani luo!"

"Se on melkein mahdotonta", vastasi konfessori hämillään.

"Minulla on mukanani kaksikymmentä miestä ja murtaudun sisälle!"

"Jalo herra!"

"Menkää edeltä!"

Käsky täytettiin; muuta keinoa ei ollut.

Kun ritari astui kammioon, jota lepattava lampunvalo heikosti
valaisi, ja näki poikansa innokkaasti kirjoittavan, kiinnittämättä
huomiota tulijoihin, näki kuihtuneet kasvot ja hivuttavan punan
niillä, silloin puuskahti hän tuskallisella isänhellyydellä:

"Åke, mitä teet?"

Tämä käänsi puoleksi hämmentyneen katseensa häneen. "Isä", sanoi
hän lempeästi, "älä minua häiritse." Sen jälkeen jatkoi hän, jos
mahdollista entistään innokkaammin.

"Poikani, mitä sinulla on hommana?"

Tämä viittasi paperikasaan. "Lue!" sanoi hän.

Ritari teki, kuten hän pyysi. Ne olivat kummallisen hurjia ajatuksia,
väliin oli valitusta onnettoman kohtalon tähden ja puhetta jostakin
salaisesta, ihmeellisestä, joka kerran ilmaistaisiin. Mutta
kaikkialla loisti mielipuolisuus lävitse.

"Haluan jäädä poikani kanssa kahden!" sanoi ritari ankarasti ja
käskevästi.

Konfessori seisoi ja tepasteli, mutta oli pakotettu lähtemään.

Sillävälin teki Åke herra työtään edes nostamatta päätään.

"Kenen tähden teet tätä, poikani?"

"Siitä on koituva sukuni kunnian pelastus!"

Aikoja sitten unhottuneet muistot palasivat Juhana Maununpojan
sieluun... Hän otti nopeasti paperin toisensa jälkeen, useita näistä
lauseista oli hän muinoin kuullut onnettoman isänsä hokevan. Hän oli
kuullut myös huoneesta Vadstenan luostarissa, jonka seinille tämä oli
kirjoittanut sekavia ajatuksiaan.

Hän muisti, että kohta hänen isänsä kuoltua oli Vadstenan luostari
tarjonnut leskelle kopion, mutta vaatinut niin suuren palkkion, että
siitä oli täytynyt luopua. Sittemmin oli tehty tarjous Tanskaan...
Kenties oli se hyväksytty, kenties ei ollut löydetty ketään, joka
olisi ottanut työn tehdäkseen, ja niin oli siihen saatu hänen
poikansa... ja mielipuolisuus tuli luultavasti olemaan hänen
palkkansa!

Tässä vaadittiin nopeaa toimintaa, mutta suurta varovaisuutta.

"Rakas poikani, tulen sinua noutamaan."

"Tarvitsen vielä neljä vuotta, isä -- ennen en voi tulla... Älä
häiritse minua!" Ja taasenkin kiiti kynä paperilla ikäänkuin täytyisi
hukattu aika voittaa takaisin.

Ritari seisoi neuvotonna. Hän näki, millä huolellisella tarkkuudella
Åke pani kirjoitetut paperit kasaan; oli kuin ne olisivat olleet
puolet hänen sielustaan.

Konfessori astui uudestaan sisään, hän kysyi, oliko ritari tutustunut
merkilliseen työhön.

"Olen", vastasi hän. "Ja aion viipyä muutamia päiviä kaupungissa
tutustuakseni siihen edelleen."

Tämä ei näyttänyt olevan konfessorin mieleen, mutta hän ei uskaltanut
virkkaa mitään.

Kun Esbjörn oli kertonut ritarille, että hänen poikansa oli
Vadstenassa, oli hän lisännyt: "Jos tarvitsette neuvoa tai apua, niin
etsikää käsiinne seppämestari Eskil Eliaanpoika, hänen tyttärensä voi
olla teille suureksi hyödyksi."

Juhana herra lähti sinne suoraan luostarista ja hän tapasi koko
perheen koolla.

Peittelemättä ilmoitti hän asiansa.

Mies sadatteli munkkien juonia.

Elsa muori sanoi: "On kuin pistäisi kätensä ampiaispesään, jos tekee
jotakin heitä vastaan."

Mutta Kaarina tuumi, että jos isä Laurentius oli poissa, ei se
saattanut olla niin vaarallista.

Nokkela tyttö kyseli kaikki seikat ja tuumi tarkoin, mihin oli
ryhdyttävä. Ja seuraavana päivänä, kun ritari meni luostariin,
vei hän mukanaan sepältä saamansa suuren pullon, täynnä korkkiaan
myöten, ja samoin suuren rohdintukon, jonka oli saanut Elsa muorilta.
Sepänoppilaaksi puettuna ja noettuna kasvoiltaan seurasi Kaarina
mukana kantaen koria, jossa oli ruokaa ja viiniä. Melkoisen lahjan
annettuaan onnistui ritari portinvartijan suostumuksella viemään
mukanaan niin kiellettyjä esineitä. Oli varhainen aamu, mutta Åke oli
jo täydessä työssä, hän näytti miltei kalpeammalta kuin edellisenä
päivänä.

"Sinä et ole nukkunut yöllä", sanoi isä.

"Minulla ei ole ollut aikaa", kuului hieman kärsimätön vastaus.

Kaarina teki kysyvän liikkeen ja ritari nyökäytti hyväksyvästi
päätään.

Nopeasti sieppasi tyttö lampun, jonka sytytti, ja sen jälkeen kaasi
hän pullon sisällön kiviastiaan.

Åke herra oli selin, mitä häntä liikuttivat heidän hommansa. Ja
kuitenkin olisi hän antanut henkensäkin niitä estääkseen.

Kaarina kasteli suuren rohdintukkonsa kivimaljassa, ja uskomattomalla
nopeudella siveli hän sillä seiniä, samentaen tykkönään ennestäänkin
himmeän kirjoituksen. Sillävälin otti ritari salavihkaan
kallisarvoiset paperit ja poltti ne lehti lehdeltä, Åken yhä
kirjoittaessa puhdistaakseen onnettoman isoisänsä muiston.

He olivat siten puuhailleet äänettöminä useita tunteja. Ritari oli
ottanut viimeisen paperiarkin ja Kaarina hiipinyt melkein Åken
viereen, tämän sitä huomaamatta; silloin oli hänen pantava juuri
täyteen kirjoittamansa paperi valmiiden päälle, ja huomaten näiden
olevan poissa käännähti hän kovasti pelästyneenä ympäri.

Liekit söivät parhaallaan viime yön työtä, hän ymmärsi, että kaikki
muukin oli mennyt samaa tietä, ja kauhu kangisti hänen kielensä;
mutta kun hän kohotti katseensa ja näki, missä tilassa seinäkirjoitus
oli, silloin päästi hän epätoivon parahduksen ja kaatui tiedotonna
maahan. Kaarina kohotti hänen päätänsä ja valeli sitä vedellä.
"Kutsukaa väkenne, herra ritari", sanoi hän. "He odottavat ulkona."

Mutta luostarinkin väki oli kuullut huudon ja riensi paikalle. Syntyi
tuima sananvaihto siitä, saatiinko tiedoton ritari viedä luostarista
pois. Kun hän oli täällä sairastunut, oli häntä täällä hoidettavakin,
sanoi konfessori, ja vaadittiin linnanpäällikön mahtikäsky isänvallan
ohella, ennenkuin konfessori ja veljet suostuivat luovuttamaan
puolikuoliaan.

Herra Juhana Maununpojan palvelijat olivat jo ehtineet kantaa nuoren
herran ulos, ennenkuin luostariväki joutui paikalle; kinastelua
jatkui vielä ulkona pihallakin, ja Kaarina sai siten aikaa
poistaakseen kaikki todistukset heidän osallisuudestaan ilkityöhön.
Kaikki sellaiset kätkettiin pieneen koriin ja kantaen sitä kädessään
hiipi hän nopeasti ja huomaamatta pois luostarista.

Lyhyin päivämatkoin vei Juhana herra poikansa Kalmariin. Usein oli
tämä houraillut, usein ollut aivan tiedotonna.

Ritarin hartaasta pyynnöstä lähti Kaarina samaan aikaan matkalle
Tukholmaan viemään Anna Bjelkelle tietoa siitä mitä oli tapahtunut.
Hänelle saattoikin käydä vaaralliseksi oleskelu luostarin
läheisyydessä, kun oli ehditty päästä selville, mitä kaikkea oli
tapahtunut, ja mahdollisesti paljastettu Kaarinan osallisuus siihen.

Mutta muutamia kuukausia myöhemmin kirjoitti Anna Juhana herralle:

    "Rakkahin herra!

    Suuresti ilahuttaa minua se, että Åke herra on nyt paranemaan
    päin. Äidiltäni olen äskettäin saanut kirjeen; sanottuani
    hänelle, etten koskaan tahdo tulla muiden kuin teidän omaksenne,
    on hän antanut suostumuksensa yhdistymiseemme. Rakkahin herra,
    lasken nyt tulevaisuuteni teidän käsiinne ja olen iloinen ja
    valmis emännäksenne minä päivänä tahdotte! Sten herra ja Kristina
    rouva lähettävät teille monia rakkaita terveisiä.

    Teidän uskollinen

                                   _Anna Erikintytär Bjelke_."



***END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK STEN STURE NUOREMPI JA KRISTIINA
GYLLENSTJERNA I: RUOTSIN VALKYRIA***


******* This file should be named 55552-8.txt or 55552-8.zip *******


This and all associated files of various formats will be found in:
http://www.gutenberg.org/dirs/5/5/5/5/55552


Updated editions will replace the previous one--the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg-tm electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG-tm
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for the eBooks, unless you receive
specific permission. If you do not charge anything for copies of this
eBook, complying with the rules is very easy. You may use this eBook
for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports,
performances and research. They may be modified and printed and given
away--you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks
not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the
trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE
PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg-tm mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase "Project
Gutenberg"), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg-tm License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project
Gutenberg-tm electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg-tm
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg-tm electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg-tm electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the
person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph
1.E.8.

1.B. "Project Gutenberg" is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg-tm electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg-tm electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg-tm
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation ("the
Foundation" or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg-tm electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg-tm mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg-tm
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg-tm name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg-tm License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg-tm work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country outside the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg-tm License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg-tm work (any work
on which the phrase "Project Gutenberg" appears, or with which the
phrase "Project Gutenberg" is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

  This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and
  most other parts of the world at no cost and with almost no
  restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
  under the terms of the Project Gutenberg License included with this
  eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the
  United States, you'll have to check the laws of the country where you
  are located before using this ebook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase "Project
Gutenberg" associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg-tm
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg-tm electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg-tm License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg-tm
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg-tm.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg-tm License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg-tm work in a format
other than "Plain Vanilla ASCII" or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg-tm web site
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original "Plain
Vanilla ASCII" or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg-tm License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg-tm works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg-tm electronic works
provided that

* You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
  the use of Project Gutenberg-tm works calculated using the method
  you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
  to the owner of the Project Gutenberg-tm trademark, but he has
  agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
  within 60 days following each date on which you prepare (or are
  legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
  payments should be clearly marked as such and sent to the Project
  Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
  Section 4, "Information about donations to the Project Gutenberg
  Literary Archive Foundation."

* You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
  you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
  does not agree to the terms of the full Project Gutenberg-tm
  License. You must require such a user to return or destroy all
  copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
  all use of and all access to other copies of Project Gutenberg-tm
  works.

* You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
  any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
  electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
  receipt of the work.

* You comply with all other terms of this agreement for free
  distribution of Project Gutenberg-tm works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg-tm electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from both the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and The
Project Gutenberg Trademark LLC, the owner of the Project Gutenberg-tm
trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg-tm collection. Despite these efforts, Project Gutenberg-tm
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain "Defects," such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the "Right
of Replacement or Refund" described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg-tm trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg-tm electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you 'AS-IS', WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg-tm electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg-tm
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg-tm work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg-tm work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg-tm

Project Gutenberg-tm is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg-tm's
goals and ensuring that the Project Gutenberg-tm collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg-tm and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at
www.gutenberg.org 

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary 
Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation's EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state's laws.

The Foundation's principal office is in Fairbanks, Alaska, with the
mailing address: PO Box 750175, Fairbanks, AK 99775, but its
volunteers and employees are scattered throughout numerous
locations. Its business office is located at 809 North 1500 West, Salt
Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to
date contact information can be found at the Foundation's web site and
official page at www.gutenberg.org/contact

For additional contact information:

    Dr. Gregory B. Newby
    Chief Executive and Director
    gbnewby@pglaf.org

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg-tm depends upon and cannot survive without wide
spread public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular
state visit www.gutenberg.org/donate

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg Web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate

Section 5. General Information About Project Gutenberg-tm electronic works.

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg-tm concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg-tm eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg-tm eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our Web site which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org

This Web site includes information about Project Gutenberg-tm,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.