*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 61570 ***

WULFFIE JA KUMPP.

Näytelmä kolmessa näytöksessä

Kirj.

JONAS LIE

Tekijän luvalla suomentanut

Juhani Aho





Porvoossa,
Werner Söderström,
1900.






                                            Paris 16 pnä Tammikuuta

Rakas Juhani Aho!

Ilolla minä täten annan suostumukseni ja tekijälupani näytelmäni:
Wulffie & Comp. suomentamiseen ja hyvin iloiseksi tulisin, jos kerran
onnistuisi saada näytelmä esitetyksi suomalaisella näyttämöllä.

Kiitos runouttani kohtaan lausumistanne ystävällisistä sanoista, joihin
panen suurta arvoa. -- -- -- -- --

Sydämmellisillä tervehdyksillä ja onnellisen uuden vuoden
toivotuksilla!

                                              Ystävyydellä
                                              _Jonas Lie_.



HENKILÖT:

 WULFF WULFFIE, Konsuli ja Tukkukauppias.
 Rouva LINDA WULFFIE, hänen vaimonsa.
 KARNA, 24 vuotias  |
 ELINA, 17 vuotias  | heidän tyttärensä.
 OTTAR, heidän poikansa.
 SELMA REINSKOUG, hänen morsiamensa.
 Setä MADS, koroillaan eläjä, rouvan sukulainen.
 FRANTS HEIN, puutarhuri.
 Tohtori ALSING, talon vanha lääkäri.
 Tukkukauppias RAMBECK.
 Neiti SVANE.
 Neiti SOLENFEDT.
 Neiti ZINKBAUER.
 MIINA, palvelustyttö.




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Kesäaamu. Ylellisesti sisustettu kesähuone, kukkasilla ja suurilla
kasveilla koristettu. Keskellä lattiaa pöytä, jonka ympärille on
asetettu sohva, leposohva ja muutamia mukavia tuoleja. Syrjempänä
pöytä, jolla akvarelleja ja koruteoksia, ja keinutuoli vieressä. Ovi
vasemmalle ja oikealle. Perällä avoin lasiovi verantaan ja puiston
rappusille. Näköala puistoon, josta näkyy pieni lampi joutsenineen ja
vene, ja kauvempaa metsien takaa siintää vuono. Verannan suurten
lasiovien edessä lasinen puistopallo. Vähän sivulla pöytä, jolla
sanomalehtiä, ja vieressä mukava tuoli.

PUUTARHURI, nuori mies, sinisessä puutarhuri-esiliinassa siirtää ja
muuttelee kukkia ja tuo muutamia sisään verannalta.

KONSULI ja KARNA nousevat puutarhan rappusia, tullen ikäänkuin
aamukävelyltään puistosta. Konsuli on leveähkö, arvokas mies, joka
puhuu tarmokkaasti ja terävästi.

_Konsuli_ (astuessaan huoneesen). Oletteko täällä, puutarhuri!

_Puutarhuri_. Järjestelen täällä hiukan. Rouva saa sitten istua täällä
kuin lehtimajassa -- kuin Afrikan palmumetsässä. -- Kyllä niitä
riittääkin, kasvihuone on aivan täynnä!

_Karna_ (ivansekaisesti). Tarvittaisiin vaan vielä joku elefantti sinne
kävelemään, -- tai kameeli.

_Puutarhuri_. Niin, mutta eipä tiedä vaikka saataisiinkin tänne pieni
eläintarha; tänne voi kyllä kerran tulla kameeliakin.

_Konsuli_ (on ottanut esille muistikirjansa ja seison sitä selaillen).
Tiedättekö, puutarhuri, teistä tulee minulle lopultakin kallis herra!
Olen tarkastanut menoarvionne. Kaiken sen lisäksi, mitä tänne jo on
upotettu, ette te pyydä vähempää kuin kahta -- kolmea tuhatta kruunua.
-- Kaksi -- kolme tuhatta kruunua kaivettavaksi maahan!...

_Puutarhuri_ (puuhaillen työssään keskustellessaan konsulin kanssa).
Rahoja tähän kyllä tarvitaan, -- vesiperäistä uudismaata, hiekkaa ja
ryteikköä kaikki tyyni. (Iloisesti.) Mutta suostuuhan konsuli, että
kuivaamme suon tuolla ja laitamme sinne vesisäiliön, niin sitten en
pyydä enää mitään ylimääräistä -- tänä vuonna.

_Konsuli_. Järviä ja vesisäiliöitä!... Kuivataan suot ja rämeet! -- ja
ne täytetään minun rahoillani!

_Puutarhuri_. Niin; mutta näettekö, mikä siitä on tulemassa: puisto,
jonka vertaista ei ole koko maassa, -- kokonainen metsästysalue täynnä
kirkkaita lampia, teitä ja käytäviä tunturille saakka. Ja ajatelkaa,
mikä se oli ennen: -- epäterveellinen, ruma erämaa, täynnä soita ja
rämeitä ja pensaikkoja! -- Muistattehan vielä, neiti, mikä raaka sumu
siitä aina levisi yli noiden rämeiden!

_Karna_. Mutta sitten tulitte te, ihmeidentekijä, -- siitä tuli
metsästysalue, -- Afrika --!

_Konsuli_. Ajatelkaa kuitenkin vähän sitäkin, mitkä rahat siihen
vähitellen on pantu. Mutta ylipäänsä herra puutarhuri ei näy välittävän
siitä roskasta, jota rahaksi kutsutaan. Sen kuulee jo äänestä, kun te
mainitsette jonkun summan! Te voisitte, silmää räpäyttämättä, päästää
vaikka kuinka moninollaisen luvun suustanne... Ja jos edes kerran
tultaisiin valmiiksi! -- Mutta aina vaan uusia aatteita.

_Puutarhuri_. Niin, kun siellä on semmoisiakin paikkoja, että
ajoneuvojen täytyy pysähtyä kalliomöhkäleen eteen, joka yht'äkkiä kohoo
keskellä tietä,..

_Konsuli_. Paikkoja, jotka minun täytyy kivettää rahoillani, niin, --
ja kaikki tuo alkuperäisten kustannusarvioiden lisäksi!

_Puutarhuri_. ... ja joka täytyy räjähyttää pois, niin...

_Konsuli_. Tässä laahataan minua vaan, niin sanoakseni, yhdestä
päähänpistosta toiseen.

_Karna_ (kiusoitellen). Kunhan se ei vaan päättyne siihen, että sinne
taas ilmestyy istumaan joku afrikalainen apina, niinkuin --

_Puutarhuri_. Sanokaa mieluummin metsälintu, neiti Karna, semmoinen,
jota ette milloinkaan ennen ole nähnyt.

_Karna_. Niin, tietysti, vähintäinkin kotka tai kondoori.

_Konsuli_ (sulkee kärsimättömästi muistikirjansa). Tule nyt, Karna,
mennään sisään. Minusta tuntuu kuin jo paljas puheleminenkin hänen
kanssaan maksaisi rahaa.

_Puutarhuri_. Mutta tämä räjähdystyö onkin aijottu vasta kevääksi,
herra konsuli.

    Menee rappusia alas, kantaen kukkaruukkuja.

_Konsuli_. Tuo mies on tullut vähän liian mahtavaksi tässä talossa...
Mutta ihmeellinen hänellä on silmä, -- ja hän on välttämätön. Toista on
sitten, kun puisto on niellyt kaikki hänen hyvät aatteensa ja
päähänpistonsa --

_Karna_. Mitä sitten, isä?

_Konsuli_. ... ja suo on kuivattu.

_Karna_ Niin, mitä sitten --

_Konsuli_. Sitten annamme hänelle luonnollisesti matkapassin.

_Karna_ (ajatuksissaan). Niinkö? -- Niin -- --

    RAMBECK, valkotukkainen, köyryniskainen mies, paksu keppi
    kädessä, nousee varovasti rappuja.

Tukkukauppias Rambeck! -- sitten minä menen, isä...

    Menee vasemmasta sivuovesta. Konsuli menee vierasta vastaan
    ja tervehtii.

_Rambeck_. Katsoin paremmaksi etsiä teitä täältä kuin alhaalta
konttoristanne, herra konsuli, se olisi herättänyt huomiota. --

    Katselee ympärilleen.

-- Voiko -- voiko täällä puhua häiritsemättä?...

_Konsuli_. Istukaa, arvoisa herra! -- Olen hyvin utelias kuulemaan,
mikä on saanut tukkukauppias Anders Rambeckin lähtemään näin aikaisin
ulos lintujen kanssa livertämään.

_Rambeck_. Niinpä kyllä, tahtoisin vaan sanoa, että tulen kuin
Nikodemus salaisena hetkenä.

_Konsuli_ (äkkiä tarkkaavaisena, ottaessaan tuolin). On siis tapahtunut
jotain, Rambeck!

_Rambeck_. Se tahtoo sanoa, että kohta voi tapahtua jotain. Tai
oikeammin voi tapahtua jotain hyvin, hyvin tärkeää. Mikäli luulen
tietäväni, olette te, Herra konsuli, tekemisissä Lövendam ja Kumppanin
kanssa.

_Konsuli_. Yhtiö on antanut meidän konttorimme kautta toimittaa kaikki
juoksevain vekselien ja osoitustensa maksut, aina siitä saakka, kun se
otti haltuunsa itäiset metsät Parkerin ja Poikain jälkeen.

_Rambeck_. Jos ei vaan mikään hävitä liikevoimaa.

_Konsuli_ (ivallisesti). Niin -- jos nyt esimerkiksi joki jonain
kauniina päivänä juoksisi kuiville. Minä myönnän sen mahdolliseksi.
Maailma on katoovainen.

_Rambeck_. Niin -- kyllä! Niin kyllä! Ei nyt sentään vielä puhuta
tuomiopäivästä. Mutta maanjäristykset voivat olla pahoja, hävittävät
muutamat seudut kokonaan! -- Ja sanoohan ranskalainen sananparsikin:
_sauve qui peut!_ joka merkitsee niin paljon kuin että on katsottava
eteensä ajoissa.

_Konsuli_. Suokaa anteeksi, hra Rambeck, se on sana, jota paljon
väärinkäytetään.

_Rambeck_. Mutta joka on paikallaan, kun näkyy merkkejä auringossa ja
kuussa -- eli, että semmoisenkin yhtiön kuin Löwendam ja Kumppanin
vahvat perusmuuraukset voivat kerran horjahtaa.

_Konsuli_. Joll'en tietäisi, ett'ei vanha Anders Rambeck laske leikkiä
asioissa --

_Rambeck_ (jatkaa). ... Ryhtyneet suuriin kahvispekulationeihin ja
katovuosi Jaavalla...

_Konsuli_ (hypähtää ylös). Löwendam ja Kumppani? -- Sen minä sanon,
että jos Löwendam horjuu, niin horjuu taivaan Herrakin! Monen miljoonan
peritty omaisuus ja tunnetusti kykenevä mies johtajana! -- Turhia,
turhia -- herra Rambeck, kylmäverisyyttä vaan. Tiedän kyllä, että voi
yhtäkkiä joutua hädän valtaan, jos ei saa unta yöllä mietteiltään -- on
kuin tuntisi savun hajua nenässään ja sitten iskee mieleen, että
tuli kytee jossain... Mutta Löwendam! -- siellä tykkii valtimo
rauhallisesti. -- Ja sen päälle menemme sisään saamaan kupin kahvia.

_Rambeck_. Jos nyt ilmoitan teille, sama se, mistä ja miten olen sen
saanut tietooni että Löwendamilta on vaadittu vakuuksia nimensä ohella,
-- kuiskaten -- ja on täytynyt siihen suostua! -- ehkä arvoisa herra
nyt huomaa asioiden ansaitsevan lähempää tarkastusta.

_Konsuli_. Löwendam ja Kumppanin täytynyt antaa vakuuksia!... Mutta
mitä tietoja te tuottekaan? -- aivan kuin salaman isku poutaisena
päivänä! --

    Keskeyttää ja panee takkinsa nappiin.

-- Niin! -- suokaa minun heti lausua, että olen teille suuressa
kiitollisuuden velassa arvokkaasta viittauksestanne, herra Rambeck, --
ja pyydän teidän olemaan vakuutettu siitä, että meidän yhtiömme aina on
valmis vastapalvelukseen! -- Minulla on tätä nykyä, niinkuin aivan
oikein olette arvanneet, useita raha-etuja siellä valvottavana...

    Kävelee kiivaasti edestakaisin lattialla.

_Rambeck_ (varovasti). Minun täytyy tunnustaa, ett'ei minulla
itsellänikään ole aivan pieniä summia sijoitettuna sillä taholla... Ja,
kun äsken lausuin, että mahdollisesti täytyy _sauve qui peut!_ -- niin
ajattelin vähän sitäkin, että konsulin ja minun kenties olisi syytä
lyödä tuumamme tukkoon. Johon ensimmäiseksi kuuluu molemminpuolinen
suoruus ilman -- (yskäsee pari kertaa) -- ilman kainostelematta.

_Konsuli_. Aivan samaa mieltä täydellisesti samaa mieltä. Ei mitään
kainostelemista, Rambeck.

_Rambeck_. Minä otaksun siis, että arvoisalla herralla on ollut
sama inhimmillinen heikkous kuin minullakin, ja että teidätkin
pääasiallisesti on johtanut kauppahuoneen yhteyteen nuo mainiot
kahdeksantoista ja kahdenkymmenen viiden prosentin osakkeet sen viini-,
likööri- ja viinatehtaissa. En tahdo urkkia montako osaketta konsuli
Wulffiella on, enkä myöskään tahdo ilmaista, kuinka moneen sellaiseen
minä olen sijoittanut pienet varani. Mutta yksi asia on varma, josta
sattumalta olen saanut selkoa että Löwendam henkensä uhalla tarvitsee
puhdasta rahaa. Ja jos nyt konsuli ja minä kaikessa hiljaisuudessa
kiristäisimme mekin vaatimuksiamme ja vaatisimme joko kontantteja tai
saamisemme maksettaviksi näillä yhtiön viina-osakkeilla korkeimman
prosentin mukaan.

    Levittää kätensä ja huutaa.

-- Niin, herra konsuli, siten olisimme muuttaneet koko uhkavan vaaran
mitä edullisimmaksi afääriksi.

_Konsuli_ (ryhdikkäästi, käsi pistettynä takin rinnusten alle). Niin,
ette ole väärässä!... Jos todellakin konkurssi uhkaa korkeampia
finanssipiirejä, -- ilmakerroksessa päittemme päällä, niin ehkäpä mekin
pienemmät petolinnut voisimme iskeä kiinni, Rambeck.

_Rambeck_ (hieroo käsiään. Kiihkeästi). Niin, minä itken, sillä minulla
on vaan seitsemän -- kahdeksankymmentä tuhatta siellä.

_Konsuli_ (miettivästi). On todellakin niin, että Löwendam ja Kumppani
ovat ihmeekseni tänä viimeisenä puolena vuotena vetäneet aivan
harvinaisen suuria summia kassastamme. Nyt se selviää.

_Rambeck_. Niin... niin... Se käy yhteen -- käy yhteen. Yhtiö tahtoo
henkensä kaupalla puhdasta rahaa, ja me tahdomme osakkeita!

    Nousee ja ottaa keppinsä. Ojentaessaan kätensä konsulille
    hyvästiksi.

Niin, tällä tavoin voivat toiveet yhtyä, arvoisa herra!

_Konsuli_ (merkitsevästi, saattaessaan häntä ulos). Tässä täytyy toimia
hiljaa ja salaisesti! -- Ei voi kyllin varovasti...

_Konsuli_ (tulee hetken päästit verkalleen sisään puistonrappusilta.
Jää seisomaan kitsi oikeanpuolisen oven lukossa). Seitsemän
kahdeksankymmentä tuhatta?... Hänellä on tietysti siellä vähintäinkin
kolme kertaa niin paljon.

    Menee

PUUTARHURI tulee taas puuhaillen töissään huvihuoneessa ja verannalla.
Puutarhatikapuilta, joita hän siirtelee korkeiden kasvien välissä,
leikkelee hän käyrällä veitsellä vesoja ja oksia ja puhdistaa ja
heittelee alas kuivuneita lehtiä.

ROUVA tulee aamupuvussa sisälle vasemmalta ELINAN seuraamana, joka
kantaa hänen vaippaansa, sekä TOHTORI ALSING, vanhempi herra, hattu ja
keppi kädessä. Heidän jälestään KARNA ja SELMA. Nuoret vaaleissa
kesäpuvuissa. Rouva asettuu leposohvaan, ja Elina peittää keveästi
hänet vaipalla. Selma heittäytyy keinutuoliin ja kiikkuu hiljakseen.

_Tohtori_ (heittäen hyvästiä). Niin, niin, rouva Wulffie, -- näitä
unettomia öitä vastaan en tiedä neuvoa teille mitään parempaa kuin
oleskelua raittiissa ilmassa, täällä viheriäin kasvien keskessä ja
kävelyretkiä puistossa, niin pitkältä kuin voimat riittävät. Ja sitten,
-- lepoa, lepoa ja rauhaa! -- koko aamupäivän -- kaikenlaisilta
hyväntekeväisyysehdotuksilta ja päätöksiltä ja vaikutuksilta, jotka
voivat tuottaa mielenliikutusta.

    Naputtaa etusormellaan pöytään, ikäänkuin painoa antaakseen

-- Hermot, katsokaas -- hermot ovat rauhoitettavat, --
säilytettävät!... Kesään meidän tulee luottaa. Siitä hakea apua...
(Ja sitten katselee kelloaan) -- voikaa hyvin.

_Rouva_. Hyvästi sitten, rakas tohtori.

    Tohtori menee kumarreltuaan toisille.

Tiedätkö, Elina kulta, luulen, ett'en olisi kestänyt kauvempaa tuolla
sisällä, tuli ihan paha olla nähdessäni hänen istuvan siinä ja
naputtelevan pöytään. Ihan kylmähiki kohosi minuun.

_Karna_. Olisit voinut sanoa sanan, äiti!

_Rouva_. En, en, -- loukata vanhaa miestä, -- talon vanhaa, uskollista
ystävää!

_Karna_ (veitikkamaisesti). Sitten saanen kai sanoa Selmalle, että sinä
et kärsi keinutuolin kiikkumistakaan? --

    Selma lakkaa äkkiä kiikkumasta.

Mutta että sinä mieluummin kuolet kuin sanot sen hänelle. Ei hän suutu
yhtään, äiti. Ethän, Selma?

_Selma_ (hymyillen). En, mutta kun näkee tämmöisen harvinaisuuden, niin
tekee niin kovasti mieli sitä käyttää.

_Karna_. Viittaus meille, ymmärrätkö, äiti! -- senvuoksi ett'ei meillä
ole vanhoja antiikkeja huonekaluja, niinkuin heillä.

_Rouva_. Rakas Karna, eihän voi vaatia, että maailmassa olisi
ainoastaan perintönä kulkeneita kauppahuoneita, niinkuin Reinskougien.
jonkun täytyy nousta ja alottaa alustakin ja rakentaa uutta, niinkuin
minun Wulffieni!

_Karna_ (keinuttaa jalkaansa). Nousta, -- nousukas... Eikö tunnu siltä
kuin saisimme vettä niskaamme joka kerta kun olemme yhdessä
Reinskougien kanssa. Että me olemme vaan pari sukua vanhoja!

_Rouva_. Niin, nousukas, sanot sinä! -- Oli aina niin hiljaista meillä
kotona -- seinillä vaan esi-isien muotokuvia -- virkamiehiä koko suku.
Sitten tuli Wulffie; tuntui kuin olisivat tuolit menneet rikki joka
kerta kuin hän astui meidän somaan vanhanaikaiseen kotiimme; -- mutta
minulle oli hän kuin raitis tuulahdus.

_Karna_. Ja sitten on kai suuri armo, että sinä alennut ottamaan
Ottarin, Selma!

    Palvelijatar tulee sisään kantaen tarjotinta, jolla on
    kananlihalientä, kuppia, keksiä ja korppuja.

_Rouva_ (sekoittaen puheen toisaalle). Tuolla tulee lihaliemi.

_Elina_. Ja minä, äiti, vedän leposohvasi lähemmä pöytää, niin olet
varjossa.

    Vetää leposohvan pöydän viereen.

-- Kas niin -- nyt saat aivan kultakengät jalkaasi auringolta... Ja
minä palvelen sinua, rakas äiti kulta! -- ja kaadan lientä muillekin.

    Hän kaataa kuppeihin ja tarjoilee.

_Rouva_. Niin, sinä olet hyvä ja herttainen olento!

_Karna_. Minun tekee mieleni välistä kuvitella, että sinä leikit
nukkeja äitisi kanssa, Elina!

_Selma_ (hypähtää äkkiä seisomaan, ja asettaa kupin pois). Voi, niin
kuumaa!

_Rouva_. Sinä juot liemesi aivan liian joutuun, rakkaani, --

    Leikillisesti.

-- Onhan sinulla vielä hyvästikin puolituntia aikaa siihen kuin
ulkomaanposti tulee ja kirje Ottarilta, niin että ole vaan
rauhallinen... Annat kupin kauniisti jäähtyä, -- annat sille oman
aikansa ja hetkensä ja maistelet keksejä --

_Karna_ (ivansekaisesti). Ja sitten, -- mukavasti vietetyn puolen
tunnin kuluttua, asetetaan kuppi tyhjänä syrjälle ja siirrytään
lukemaan sulhasen hauskaa kirjettä. -- Etkö sinä sitä tiedä, Selma,
että polttaminen merkitsee vaan rakkautta.

_Rouva_. Kun polttaa itseänsä, niin se merkitsee vaan iloa ja onnea
kotiin, sen minä tiedän.

_Karna_. Sitä selitystä en ole milloinkaan ennen kuullut, äiti.

_Rouva_. Minä sen kuulin jo silloin kun olin nuori ja menin naimisiin.

_Karna_. Ettäkö polttaminen merkitsee --?

_Rouva_. Minun häälaulussani seisoi: "-- Kun sydämmesi polttaa ja
lämpöä antaa, silloin on helppo sun taakkaasi kantaa!"

_Karna_. Taakkaasiko?

_Rouva_. Oh, minä pyydän, ett'et rupea arvostelemaan. Niin siinä seisoi
kaikessa yksinkertaisuudessaan. Ja minä tunnustan teille mielelläni,
lapset, että vihkiäisten jälkeisenä päivänä löysin neljä reikää
morsiushunnustani, Wulffien sikarin jälkiä. Se oli minun ensimmäinen
suruni, ja minä vuodatin katkeria kyyneleitä, kunnes minut lohdutettiin
sillä, että se merkitsi vaan sitä, mitä aikain kuluessa saa antaa
anteeksi.

_Karna_. Niin, että se merkitsee Ottarille yhtiömieheksi pääsemistä ja
häitä syksyksi, sen tiedämme kaikessa tapauksessa varmaan. Paikkakunnan
molemmat mahtavimmat yhtiöt menevät naimisiin! -- Tuo nyt vaan esille
pieni, hauska kysymyksesi, Selma -- kyllä äiti siihen pian vastaa.
Tuleeko hän kotiin, niinpiankun on saanut isän kirjeen, jossa häntä
pyydetään yhtiön osakkaaksi, vai jääkö hän sinne kauppakonttoriin vielä
kesäksi?

_Selma_. Sinulla ei ole, Karna, aavistustakaan siitä, mitä ikävöiminen
on. Sinä ylipäänsä et ymmärrä rakkautta.

_Karna_. Hyi, -- tuommoista köyhää runollista rakkautta, johon kuuluu
maja ja sydän ja säännöllinen kirjeenvaihto kaksi kertaa viikossa -- ja
sitten, notabene, taustana sadantuhannen perintö. Hyi, sanon minä, minä
en halua väärennettyjä timantteja!

_Rouva_. Mutta, Karna!

_Karna_. Minun vakuutukseni on, että rakkaus kultavadilla ei esiinny
samalla tavalla kuin puuvadilla. Se on todellisempaa ja rehellisempää
siihen asemaan nähden, johon on maailmassa joutunut.

_Selma_. Pääasia on kuitenkin, onko todella rakkautta vadilla.

_Rouva_. Siinä sanoit järkevän sanan, lapseni!

_Karna_. Kyllä me, Selma, tunnemme toisemme täydellisesti siitä asti
kun kävelemään opimme; -- tässä olemme asuneet sillan molemmin puolin,
ja perheet ovat seurustelleet ja koko ajan vähäsen panetelleet
toisiansa. Elä koetakaan uskotella minua, että kumpikaan meistä menisi
naimisiin rakkauden puuskauksesta. Meillä on meidän asemassamme kyllä
muitakin asioita, jotka otamme lukuun ja joiden mukaan toimimme, --
joita köyhällä kansalla ei ole. Tyttö varakkaimmista kodista, joka on
kasvanut siinä tiedossa, että kerran omistaa miljoonan, huomaa pian,
että hän rikkoo muutakin kuin höyhenet hatustaan kumartuessaan köyhän
miehen ovesta. Ei, kyllä niitä syitä on monenlaisia, jotka vaakaan
pannaan ja juttu loppuu hyvin järkevästi -- siihen, että rakastutaan
siihen, joka kaikissa suhteissa on soveliain... Sitten ovat he
jälkeenpäin piilosilla ja eroavat ja tapaavat taas, laativat idyllin ja
rakentavat majansa kummankin puutarhan ja puistomuurin sisäpuolelle.

_Rouva_. Mutta, Karna...

_Karna_. Ei, mutta myöntäkäämme nyt vaan suoraan, äiti, että
rakastettunsa valintavapaus on köyhällä suurempi kuin meillä.

_Selma_. Hyi, hän puhuu niin, että suussa tuntuu kuivalta. Mutta et
sinä ainakaan minua ja Ottaria saa sillä tavalla vangituksi häkkiin
puisto- ja puutarhamuuriesi taakse.

_Rouva_ (johtaen puhetta toisaalle). Kuuleppas, Elina, kultaseni,
voitko antaa minulle puoli kuppia lisää -- vaan puoli kuppia.

    Soitetaan ulkopuolelta

_Rouva_. Kas, nyt alkaa rauhattomuus.

_Palvelustyttö_ (ilmoittaa). Neiti Knop ja neiti Horning kysyvät,
saisivatko puhutella rouvaa?

_Karna_. Tietysti apua pesu- ja silityslaitokselle.

_Rouva_. Sano neideille, että ikävä kyllä en voi ottaa heitä vastaan
ennen kello kolmea...

    Palvelustyttö menee

Tohtorihan erityisesti kielsi minua edeltäpuolisen ryhtymästä
mihinkään, joka voisi minua vähänkin rasittaa. Ja minun täytyy sanoa,
että tuo tuuma pesu- ja silityslaitoksesta on kauvan ollut
sydämmelläni. -- Mutta, onko sitä kannatettava?...

_Karna_. Tietysti, äiti, kun se kerran on sydämmelläsi.

_Rouva_. Ja siinä tapauksessa, miten paljolla?... Miten paljon tohdin
ottaa vastuulleni ja pyytää Wulffieltä?... Ihan jo hiki nousee sitä
ajatellessa.

_Karna_. Niin, äiti, aina sinä hikoilet kahden valittavan välillä.
Kunpa joku voisi sinut siitä parantaa.

_Rouva_. Omatunto, lapseni. Mitä enemmän sitä tottelee, sitä
voimakkaammin se puhuu.

_Selma_. Isä päätti eilen kirjoittaa viisi sataa kruunua.

_Karna_ (äkkiä). Ja minun isäni sanoi aamulla, että äiti yrityksen
alkuunpanijana panisi siihen tuhannen.

_Rouva_. Mitä, etkä ole sanonut sitä ennemmin, lapsi! Kokonainen taakka
putoaa hartioiltani.

    Lämpimästi.

-- Niin, Wulffie on ritarillinen...

_Selma_. Kun isä saa kuulla, että yritys on niin hyvissä varoissa,
luulen minä, että hän vielä miettii, ennenkun hän --

    Tyytymältömästi Karnalle.

Minä luulin, että sen tapainen kilpailu jo olisi lopussa meidän
perheittemme välillä!

_Elina_ (kaataa taas vähän lihalientä äidille). Juo äiti, sinä tiedät,
että se vahvistaa sinua. Tämä pieni tilkka vaan! Selma, katsos, ei
kukaan osaa hoitaa häntä niinkuin minä... Eikös niin, äiti?

    Syleilee äitiä.

Äiti, äiti kultani! Eikä kukaan osaa valmistaa voileipääsi niin
maukkaasti kuin minä?

_Rouva_ (huoaten). Niin, sinä minun kultamuruni, rakkautta täynnä
aamusta alkaen viimeiseen iltasuuteloomme. Se on niin kuvaavaa, kun
setä Mads kutsuu sinua Angela'ksi.

_Elina_. Enkä milloinkaan mene kihloihin, enkä pois luotasi niinkuin
Selma... Enhän äiti?

_Karna_. Pyh, puh -- hu -- uh?

_Rouva_. Mitä tuo on, Karna?

_Karna_. Minä vaan hieroin yhtä geraniumin lehteä sormieni välissä, ja
se haisi niin ummehtuneelta... Puutarhuri! -- tulkaa tänne ja ottakaa
ja siirtäkää se verannalle.

_Puutarhuri_ (ottaessaan kukan). Tämä tuore geraniumi! ummehtuneelta?

    Hieroo yhtä lehteä ja haistelee sitä.

-- Neidillä taitaa olla omituiset hermot, vika hajuaistimissa!...
Seuraus kaikellaisista hajuvesistä...

    Kantaa kukan verannalle.

_Karna_. Ei meillä ole hätää, ymmärrätkö, Selma, joilla on sekä tohtori
että hovimestari talossa!

_Selma_. Niin, kyllä minun täytyy sanoa, että hän on hyvin
rohkeapuheinen herrasmies. Mutta, kun te voitte semmoista kärsiä,
niin --

_Rouva_. Kyllä sitä oppii antamaan anteeksi yhtä ja toista, Selma. Hän
on oikea nero alallaan. Sinä et voi aavistaa, miten Wulffie pohjaltaan
nauttii kaikista hänen päähänpistoistaan ja tuumistaan.

    SETÄ MADS, vanhempi herra valkoisessa, villasessa kesäpuvussa,
    panamahatussa ja päivävarjo kädessä, nousee yskien rappusia
    verannalle.

_Selma_. Eikö mitään ulkomaanpostia vielä, setä Mads?

_Setä Mads_. Kärsivällisyyttä... Kärsivällisyyttä, neitini! Öhhöh, --
öhhöh...

    Hän pysähtyy verannalle, pitelee karlsbadipulloa päivää vasten,
    asettaa sen suulleen ja tyhjentää sen yhdellä siemauksella.

Kas niin!

    Viskaa pullon puutarhaan. Omissa toimissaan.

Ahaha, -- ohoho! onnistuipa... Pääsinpäs pujahtamaan takaportista. Minä
näin heidän väijyvän katuoven luona, -- kahdet avunkerääjät asettamassa
lankojansa, vangitaksensa setä Madsin! He ahdistavat kuin rosvolokki
kalatiiraa. Se toinen pitkä, harsohattuinen on pehmittelemässä sydämmiä
merimieskirjastolle Bristolissa, ja se, jolla 011 salkku, kerää
langenneitten naisten suojelusyhdistykselle. Nyt voivat he kääntyä
konsulin puoleen, ja saada puremansa, -- hän puree hän.

_Elina_. Se on vaan senvuoksi, että sinä olet niin hyvä ja helposti
voitettu, setä Mads.

_Setä Mads_ -- että he, suoraan sanoen, venyvät ja vahtivat kaduilla ja
poluilla päästäkseen nylkemään?... Muuten, kuules, Elina, on se setä
Madsin viimeinen keksintö, että kello on alkanut kulkea hitaammin ja
hitaammin.

_Elina_. Sen sanot sinä, setä, aina silloin kun vatsakatarrisi vaivaa
sinua. Mutta nyt sinä saat omenamarmelaadisi juuri semmoisena kuin sinä
sen tahdot, vähän kaneelilla maustettuna.

_Setä Mads_. Kiitos, kiitos, ystäväni... Sinä Elina! -- Minä olen yöllä
maatessani miettinyt, että sinä saat isäni jalokivisen rintaneulan
minun kuoltuani.

_Elina_. Ole nyt, setä, elä puhu niin ikäviä. Et sinä toki kuole.

_Setä Mads_. Katsos, täytyy keksiä jotakin, aika käy niin pitkäksi
öisin, -- ja sitten pitää saada päiväkin kulumaan... Katsoppas nyt, --
istunko minä äitisi luo ja koetan perehtyä hyväntekeväisyyteen, vai
ulos verannalle sanomalehtieni ääreen? Mutta mitä hittoa minä
välittäisin kurssinoteerauksista, kun ei minulla enää ole mitään
tallennettavaa!

_Elina_. Kunhan saat marmelaadisi, setä, on kaikki taas hauskempaa, sen
saat nähdä.

_Setä Mads_. Ja tässä on päivän lehti äidillesi...

    Vetää sen esille taskustaan ja antaa sen. Mennessään
    sanomalehtipöydän luo verannalle.

Noh -- kaikessa tapauksessa voihan sitä istua ja pelata ja voittaa
rahaa mielikuvituksessaankin, -- niinkuin olisi Mads vielä Mads, niin!

    Hänen nähdään seuraavan kestäessä istuvan (ja ulkona) kuluttavan
    aikaansa selailemalta sanomalehtiä, toista toisensa jälestä, ja
    maistelevan marmeladia, jonka Elina on tuonut hänelle. Aina
    vähän väliä haukottelee hän näkyvästi ja kuuluvasti.

_Rouva_ (joka selailee sanomalehtiä, huudahtaa). Mutta hyvät ihmiset,
tänä iltanahan päätetään, onko neiti Brönnich saava tuon avonaisen
paikan Naistenkodissa neitsyt Hjorthöin jälkeen!

_Selma_. Veljeni Jens sanoi, että neiti Altmayer saa paikan. Hän on
ollut kahvitäti ja juorupussi sekä Hostilla että Gjentoftilla jo kauvan
aikaa ja on kyllä tiennyt puhua puolestaan.

_Karna_. Vai niin hän sanoi. Mutta sitten on minun isälläni, joka on
perustanut laitoksen, myöskin jotain sanomista, -- ja hän aikoo sinne
neiti Brönnich'in, joka on hakenut sitä jo kerran ennen. Täällä ei saa
panna toimeen täydellistä suosikkijärjestelmää.

    PUUTARHURI tulee vasemmalta vesikannu kädessä ja alkaa kastella
    kukkia huoneessa.

_Karna_ (joka istuu erään suuren palmun alla, jota puutarhuri kastelee,
hypähtää äkkiä ylös). Olkaa toki niin armollinen ja katsokaa eteenne,
puutarhuri, ett'ette kaada aivan minun kengilleni.

_Puutarhuri_. Ohoh -- pyydän anteeksi. Mutta palmut tarvitsevat vettä,
kunnollista kastelemista.

    Osoittaa niitä.

Näette itse, -- katsokaa tänne, rouva, -- kolme, neljä aivan keltaista
lehteä, muut surkastuneita -- melkein kuin rutistunutta paperia, --
ovat siinä aivan hädissään ja huutavat vettä! --

    Suuttuneesti.

Luulin toki, että kaikki oli hyvässä turvassa, kun molemmat talon
neidit olivat ottaneet huolekseen kukkien kastelemisen täällä
kesähuoneessa niinä päivinä kuin olin poissa sydänmaalla... Se nyt on
pilalla koko kesäksi! Ja kuinka se viihtyi ja kasvoi talvella
kasvihuoneessa!... Minun täytyy viedä se sinne takaisin taas.

_Rouva_. Sepä oli vahinko, se oli todella komea kasvi.

_Puutarhuri_. Syntyi suuri aukko Afrikaan, niin!

    Nostaa palmun ulos.

_Karna_ (iloisesti, auttaessaan häntä kokoamaan puun latvaa ovessa).
Luulenpa melkein, että uskotte pelastaneenne hengen.

_Puutarhuri_ (joka on asettanut palmun ulkopuolelle, ja jatkaa kukkien
kastelemista sisällä). Niin, niin, te tiedätte, että semmoisen saa
uuden rahoilla, -- ei tarvitse muuta kuin ostaa!

_Karna_ (joka taas on istuutunut). Niin, mutta eivätköhän rahat sentään
ole hyvin hyviä olemassa, hra Hein!...

_Puutarhuri_. Oh, se on vaan taikauskoa!... Pääomat liikkuvat niinkuin
kaikki muukin maailmassa omien lakiensa mukaan, -- niin että on aivan
yhdentekevää, onko omistajan nimi Pekka tai Paavo.

_Karna_. Eipä olekaan aivan. Se, jolla ne on, istuutuu esimerkiksi
vaunun sisään, kun se, jolla niitä ei ole, saa istua kuskipukilla. --
Tai omistaa hän huvilan ja puiston, ja joku puutarhuri haluaa
työskennellä siellä --

_Puutarhuri_. Etupäässä puiston vuoksi, neiti. Se huvittaa häntä.

_Karna_. Minä ajattelin, että tekin olitte sopineet isän kanssa
määrätystä palkasta arvokkaan apunne korvaukseksi.

_Puutarhuri_. Minä vakuutan teille, neiti, ett'en tee sitä rahan
vuoksi. Se oli isänne puiston omituisuus, joka veti minut sinne.
Minähän tunsin sen jo pienestä pojasta, kun juoksentelin siellä
veljenne kanssa kouluajan loputtua ja pieni Karna aina tahtoi
väkisinkin olla mukana ja seurasi meitä pitkin metsäpolkuja, kun teimme
huviretkiä, tutkiaksemme Afrikaa niinkuin Stanley.

_Selma_. Niin, koulunpenkillä ovat kaikki yhdenvertaisia.

_Puutarhuri_. Mutta sitten katosi hän omille teillensä ja minä valitsin
omani.

_Karna_. Puutarhurin ammatin.

_Puutarhuri_. Ei, ensiksi antauduin insinöörialalle, mutta ryhdyin
sitten puisto- ja puutarhatöihin, joista aina olen ollut huvitettu.

_Karna_. Ja sitten, kun vihdoin tulette täällä valmiiksi, alatte
puhtaasta puistoharrastuksesta puuhata uudessa paikassa.

_Puutarhuri_ (kulkee koko ajan ja katselee kukkiaan, kastelee niitä ja
noukkii pois kuivuneita lehtiä). Valmiiksi? -- Ei sitä milloinkaan
tulla valmiiksi. Luonnolla on omat oikkunsa, -- aina se tuo esille
jotain aavistamatonta, -- asettaa lakkaamatta vesoja uusiin
mahdollisuuksiin, -- aivan niinkuin ihmisilläkin. Ensi vuonna on suo
tuolla kuiva, ja hiekkasärkkä joessa ehkä kohonnut niin, että siitä
vielä voi muodostaa saaren, jonne laitetaan istutuksia ja silta maihin.
Sitä on aina niin utelias, joka kerta kun talvi on mennyt, näkemään
mitä siellä taas on uutta.

_Karna_. Ja sitten isä taas saa antaa rahojen luistaa ja te olette
tyytyväinen.

_Puutarhuri_ (hymyillen). Niin, sen hän tekeekin. Senhän minä sanoin,
että sama se, mihin pääoma on sijoitettu.

_Karna_. Mutta kaikessa tapauksessa se ei ole toimetonna maailmassa.

_Puutarhuri_. Niin, mutta mikä sitä johtaa? -- Minä luulen, että sen
sittenkin tekevät harrastukset... Ja harrastukset, ne ovat niin
monenlaisia, sekä semmoisia, joista olemme itsetietoisia, että
semmoisia, joita emme tiedä olevankaan. Ne ovat kuin olemassaolon
johtavia henkiä. Ja me näemme -- näkisimme jos kaikki olisi
läpikuultavaa -- että se, joka ohjaa huonosti, hän ohjaa vastavirtaan,
-- vastoin olemassaolon koneistoa, ja silloin se ei kule... Henki se on
kuitenkin se, joka johtaa.

_Karna_. Tuo teidän henkiuskonne on kyllä hyvä niille, joilla ei mitään
ole.

_Puutarhuri_. Niin, -- kuka tässä lie rikas, ja kuka köyhä? -- siinä on
myöskin ratkaisematon kysymys.

_Karna_ (keinuttaa jalkaansa). Se nyt on aivan yhdentekevää... Minä en
näe muuta kuin että rahoilla saa, mitä vaan tahtoo, sekä taideteoksia
että -- puistoja ja olin vähällä sanoa: puutarhurejakin.

_Puutarhuri_. Niin, neiti! Mutta se, joka saa elää siinä, mihin tuntee
halunsa olevan, hän on onnellisempi kuin miksi mikään rahasäkki voisi
hänet tehdä... Ja kun esimerkiksi voi ihailla suuremmoista näköalaa
tuossa, --

    Näyttää innostuneesti ulospäin.

koko vuonoa aina niemeen asti, ja solakkaa, korkeaa metsää, joka runko
rungon vieressä, ikäänkuin pilaristona, koristaa rantoja, -- ja kun
ajattelee, että koko tuo alue vielä joskus voi tulla kuulumaan
kaupungille, -- niin silloin panee siihen kaiken rakkautensa.

_Selma_ (hypähtää ylös). Kuuletteko, mitä hän sanoo?

_Puutarhuri_. Se on itsestään selvää, -- kuuluu asiain kulkuun, että
tuommoinen kaupunki ei salli, että sen ainoa, suuri, ihana puisto jää
yksityisen omaisuudeksi, -- ajanpitkään.

_Karna_. Vai niin, -- eikö kaupunki sitä salli! Koettakoon vaan
anastaa itselleen meidän puistoamme! -- Niin, kyllä se on hyvin
viekoittelevan kaunis. Näen koko sunnuntaiyleisön lastenvaunuineen ja
voileipäpaketteineen alhaalla käytävillä. --

    Kiivaasti, nousten ylös.

-- Etteköhän jo lopultakin ole tarpeeksi kastellut ja puhunut,
puutarhuri! -- - Teidän pitäisi kiirehtiä tuonne alas toimimaan suuren
päämaalinne hyväksi. Ei ole varmaa, että teillä enää on pitkältäkään
aikaa tässä talossa.

_Puutarhuri_ (puoleksi itsekseen, kootessaan tavaransa ja poistuessaan
kesähuoneesta). Se on menevä silleen kuin virran vetenä juosten, neiti
hyvä...

_Karna_ (kiihkeästi). Mikä ärsyttävä ylpeys! Hän ikäänkuin nauraa
meille sisässään.

_Rouva_. Suoraan sanoen, Karna, kummastuttaa minua, että sinä aina
antaut puhelemaan hänen kanssaan. Sinä tiedät kyllä, mihin voi johtua,
jos astuu yli rajan.

_Selma_. Niin, minusta näyttää todellakin, että tuo mies on kypsynyt
saamaan eronsa.

_Elina_. Meidän puistomme. -- Meidän puistomme, äiti!

_Rouva_. Niin, tyttöseni, sitä ei todellakaan suvaita. Se on kaupungin
silmätikkuna... Yleisön käytettäväksi, -- jo vaan tuo ajatuskin! On
kuin se veisi koko viehätyksen siltä.

_Selma_. Niin, tiedättehän, että rikkautta aina kadehditaan. Tuommoista
vapaasti kasvanutta Matti Rahatonta harmittaa jo sekin, kun täytyy
kumartaa parempiosaiselle.

_Karna_. Hänkö? -- kumartaa! -- Tekisi mieli koukistaa vähän sitä
niskaa.

_Rouva_. Tuolla tulee isä!... Kuulen sen siitä, miten hän -- tarttuu
lukkoon.

    Konsuli astuu sisään oikeanpuolisesta sisäovesta.

_Karna_ (rientää isän luo ja vetää hänet etualalle. Kiihkeästi). Olen
sanonut Selmalle sinun tahtovan, että äiti pesulaitoksen perustajana
lahjoittaisi siihen tuhannen.

_Konsuli_. Vai niin... No, koska sinä olet --

_Karna_. Selman isä on luvannut viisisataa.

_Konsuli_ (käsittäen). Vai niin, vai niin.

_Karna_. Ja sitten on sinun luja päätöksesi, isä, että neiti Brönnich
saa paikan Naistenkodissa, hän tietysti! -- Ei Altmayer.

_Konsuli_. Kyllä, kyllä, tyttöseni. Sinä sanot aivan niinkuin itsekin
olisin päättänyt. Sinä olet ainoa voimakas koko perheessä. Vika on vaan
siinä, että sinusta tuli tyttö eikä poika. Sinusta olisi minulle tullut
yhtiökumppani, sinusta! -- Sillä Ottar, hän on äitiinsä, hän, vähän
liian hienotunteinen tähän maailmaan.

    Ottaa esille kirjeen ja heiluttelee sitä.

Tässä on jotain sinulle, Selma!

    SELMA ottaa sen ja kiiruhtaa verannalle, repii sen auki ja lukee.
    KONSULI rouvan luo

Nyt tulet iloiseksi, äiti, Ottar saapuu Englannista kuudentena päivänä.

_Selma_ (tulee säteilevänä). Niin todella, Orionilla.

_Rouva_. Tunsinhan heti tavasta, jolla tulit, Wulffie, että sinulla oli
jokin ilosanoma minulle. Mitä ravakammin liikut, sitä enemmän rauhoitat
hermojani.

    Liikutettuna.

On niin turvallista, niin turvallista sinun luonasi, Wulffie.

_Konsuli_ (sivellen varovasti hänen hiuksiaan). Niin, kun vaan saisi
parannetuksi nuo hennot, hienot säikeet, joita ne kutsuvat hermoiksi!

    Toisille

Mutta, elkää luulkokaan, että saatte pitää Ottarin täällä luonanne.

    Kiusottaen.

Sinä saat tuskin nähdäkään häntä, Selma! Hän saa syventyä kokonaan
asioihin, sieltä hän kohoaa kuin Foenix lintuna ja Yhtiömiehenä...
Sitten vasta on aika ajatella häitä, asunnon sisustamista, mitä
muutoksia siellä on tehtävä... Karna ja minä olimme siellä aamulla.

_Setä Mads_ (herää unestaan pitkään haukotellen ja tulee venytellen
itseään verannalle). Ohoh, -- minä näin niin ihania unia! Olin
Kaliforniassa ja löysin juuri mahtavan kultasuonen ja tutkin sitä...

    Tekee liikkeen taskuunsa päin.

Täytyypä melkein tunnustella, olisiko siellä vielä jotain, yksi tai
kaksi palasta -- tai edes kultahiekkaa, että saisin aivastaa sitä.

    Vetää esille nenäliinansa.

-- -- Ei kuules, -- ei muuta kuin, -- hm, -- (niistää nenäänsä).
Usein minä sitä mietin. Mitä tekisinkään, jos tulisin oikein
upporikkaaksi, ell'en antaisi niitä teille, Wulffielle ja sinulle,
Linda! -- En tohtisi syödä herkullisemmin, -- en juoda paremmin, muuten
tulevat vatsavaivat! -- En saisi nukutuksi paremmin. --

    Kohottaen ääntään.

-- Ei vatsa tulisi paremmaksi, vaikka minulla olisi jalokivillä
kirjailtu kultainen valtaistuin!

_Rouva_ (hymyillen). Voi sinua Mads! Mads! Liikemieheksi ei sinua
luotu.

_Setä Mads_. Ei, en saanut sitä nousemaan enempään kuin niukkaan
eläkkeesen.

_Konsuli_. Niukkaan!? Jos se olisi ollut suurempi, olisit kyllä
tiennyt, miten sen hävittäisit, jos sinut oikein tunnen.

_Setä Mads_. Ajatteleppas vaan, kun jaksaisi vielä tehdä kiertomatkan
tämän maailman ympäri, helistellä rahoja ja --

_Rouva_. Hyi Mads, miten sinä, vanha ihminen, puhut.

_Setä Mads_. Tarkoitin vaan, arvoisa serkku, että saisin taas nähdä
kaiken sen turhuuden, ajella vielä kerran kautta kaikkien maailman
markkinain kultaisissa vaunuissa ja korkeilla pyörillä.

_Konsuli_. Onneksi sinä matkustat nyt vaan ajatuksissasi, rakas Mads,
ja se tulee halvemmaksi.

_Puutarhuri_ (tulee kiireesti ylös rappusia). Hra Konsuli, ne kolme
merimiestä, jotka kuolivat häkään tuolla laivassa, haudataan nyt
tavallisilla juhlamenoilla. Laivan miehistö nousi maihin niemen
kohdalla, ja kapteeni pyysi saada kulkea uuden käytäväistutuksen läpi.
Eihän kukaan voinut sitä heiltä kieltää. Se oli vanha oikotie, ennenkun
se liitettiin puistoon.

_Konsuli_. Niin, siinä meillä nyt ovat seuraukset teidän
pensasaidastanne, joka tarvitsee vielä kymmenen vuotta kasvaakseen
suureksi! Korkea, kaunis aita olisi kerrallaan näyttänyt ihmisille eron
yksityisomaisuuden ja kävelyteiden välillä.

_Puutarhuri_. Elkäähän toki, herra konsuli, emmehän me toki
voi istua täällä kuin häkissä ja lukita siihen kaikkea kaunista.

_Rouva_. Surkeat vihkiäiset puistolle tuolla... Ihmisparat! juovat
itsensä tiedottomiksi ja makaavat sitten siellä laivan ruumassa ja
tukehtuvat häkään! Neljä aivan nuorta miestä, seisoo tässä.

_Setä Mads_. Se on se neekeriviini, jota he saavat satamakapakoista. --
Samaa lajia, joka täällä kotonakin tekee ihmiset raivoiksi ja
hulluiksi. Puhdasta myrkkyä! oikeastaan valmistettua ja laitettua
meidän värillisten veljiemme virkistykseksi Afrikassa.

_Rouva_. Voi, tuo kauhea juoppous, joka tekee elämän niin alhaiseksi.

_Setä Mads_. Niin, Lindaseni, tässä maailmassa ei kaikki ole
samanlaista! Kuvaileppas vaan, kuinka tuommoista ilotonta janoista
miesparkaa viekoittelevat ikkunoissa semmoiset ihanuudet kuin: --
"Kultainen likööri", "Old Brandy", "Jamaika rommi", "Skotlannin
Vhisky", "Balaklava punssi", "Seitsentähden konjakki", "Tulikieli",
"Espanjan nektari", ja "itse sininen tuli", -- ja kaikki maailman
viekoituskeinot, niin että hampaat vedeksi sulavat.

_Rouva_ Mutta, mistä nuo kaikki ovat valmistetut?

_Setä Mads_. Kaikenlaisista sekotuksista, katsos, -- patenteerattua
sukkelaa kurkun kutkutinta, johon on sekoitettu hiukkasen tulta ja
tulikiveä... Ja joka kiihoittaa siksi paljon, että hankkivat sitä niin
kauvan kun heillä on pennikin taskussaan!

_Rouva_. He siis oikein väärentävät.

_Setä Mads_. Yli koko maailman suurissa tehtaissa. Täysin laillisesti,
-- ei voi vaatia edesvastuusen notabene, kun sitä viedään vieraisiin
maihin.

_Karna_. Siis selvää myrkynsekoitusta!

_Setä Mads_ (kohauttaa kartioitaan). Myrkky ja myrkky on kaksi eri
asiaa. Riippuu siitä... maailman pahuudesta, katsos... Voihan teekin
lopulta olla pahaa myrkkyä. Linda valittaa kovin, kun olet seisottanut
sitä liian kauvan.

_Karna_ (liikutettuna). Mutta nehän tulevat hulluiksi siitä, se tappaa
sekä vaimot, lapset että pojat tai nukuttaa häkään... Ja ajatella, että
sitä harjoitetaan tehdasliikkeenä.

_Setä Mads_. Katsos, mitä useammilla on edesvastuu, sitä enempi se
haihtuu pois!

    Juhlallinen kirkonkellojen soitto kuuluu. He kuuntelevat.

_Karna_. Nyt kulkee ruumissaatto kirkkomaata kohti. Me voimme sen nähdä
sisältä huoneesta.

    Naiset kiiruhtavat vasemmalle

_Konsuli_ (tyynesti). Niin, Mads, mitenkä onnellisia olisimmekaan ilman
rahoja... Nuo viinatehdasosakkeet tuottavat vähintäin kahdeksantoista,
sanoo kahdeksantoista, -- prosenttia.

    Esirippu laskee kellojen soidessa.




TOINEN NÄYTÖS.


Sama kesähuone.

KONSULI ja SETÄ MADS tulevat oikealta kesähuoneeseen.

_Konsuli_ (innokkaasti selittäen). ... Ainoastaan pari sattuvaa
sanaa... sopiva kyhäys sanomalehtiin, ymmärrätkö. Sinä kyllä osaat;
minusta ei ole ollenkaan sellaisten fraasien pyöristelijäksi. Suurin
osa rantakaupunkia on luultavasti nyt palanut. Nyt on vaan katsottava,
ett'eivät ala toivoa liian suurta apua onnettomuudessa meidän
kauppahuoneeltamme. Kun vaan alusta alkain saisimme päävelvollisuuden
siirretyksi valtion niskoille!

_Setä Mads_ (deklamoi). ... joka erityisesti on velvoitettu auttamaan
juuri semmoisissa tapauksissa kuin tämä, jolloin vahingot ja tappiot
ovat niin mahdottoman suuret, että yksityisten apu ei paraimmallakaan
tahdolla enää riitä mihinkään. Kelpaako?

_Konsuli_. Juuri niin, -- jatka vaan, Mads -- yksityisten apu ei...
Tulenhan minä tietysti paukauttamaan kelpo summan kaikessa tapauksessa
-- onhan meillä paljon työmiehiä siellä lautavarastoillamme emmekä anna
nolata itseämme omalla maapalstallamme! Minä teen sen mielellänikin.
Liikemiehen täytyy osata pitää kurissa tunteensa. Sain juuri äidin
jotakuinkin rauhoitetuksi.

_Setä Mads_ (deklamoi edelleen). Ja huomattava on, että pikainen apu on
tässä kaksinkertainen apu, jos vaan semmoinen kapitalisti kuin valtio
-- mitä sanot siihen?

_Konsuli_. Minä sanon, että saat minulta sata kruunua palkaksi, Mads,
jos keksit vielä pari kaunista käännettä, -- ja hyvän loppupamauksen.

_Setä Mads_ (juhlallisesti). Tässä on isketty syvä haava, jonka
ainoastaan ajan lääkitsevä käsi voi parantaa, -- kova kohtalon kolaus,
joka tässä kukoistavassa rantakaupungissa musersi monet toiveet ja
heitti synkät murheen varjot moneen kotiin...

_Konsuli_. Ei, -- ei kelpaa, -- runollista tunteellisuutta! Semmoista
ei kirjoiteta konttoripulpetin ääressä.

_Setä Mads_. No, sanotaan sitten niinkuin Wulff Wulffie -- itse olisi
sanonut.

    Lausuu napittaessaan takkiansa.

Meidän on kylmäverisesti katsottava tapausta suoraan silmiin ja
myönnettävä se onnettomuudeksi ei ainoastaan kaupungille, vaan koko
tälle maankulmalle, se on merkittävä aineelliseksi tappioksi, joka
lamauttaa paljon toimeliaisuutta ja jonka seurausten torjumiseksi
tarvitaan vuosia.

_Konsuli_. Aivan niin. Siinäpä osuit! -- -- Kuuleppas, eikö ole
omituista, -- tuommoista pientä -- miksi sitä sanoisin -- selontekoa
yleisön edessä -- minä pelkään -- pelkään todellakin! -- ett'en voisi
pyytää omaa poikaani sitä tekemään. Siinä täytyy punnita ja tutkia joka
sanan käänne, joka kolkka, ett'eivät ne näyttäisi tarkoittavan
kenenkään yksityisen etua -- että voisivat pitää paikkansa vaikka
taivaallisen tuomion edessä. Tämä nykyajan gentlemannimainen kasvatus
ei opeta heitä käsittämään elämää taisteluna.

_Rouva_ (tulee sisään liikutettuna, Ottarin, Karnan ja
Elinan seurassa). Taivaan nimessä, Wulffie! Ottar tulee juuri
sähkösanomakonttorista ja kertoo, ett'ei ainoastaan itäinen osa
rantakaupunkia ole tuhkana, vaan nyt palavat myöskin kirkko ja talot
torin varrella.

_Ottar_. Onneksi ei ole ihmisiä palanut. Mutta kaupunki on toistaiseksi
aineellisesti mennyttä kalua, köyhä kuin kerjäläinen.

_Rouva_. Ajatelkaa -- ajatelkaa! kaikkia noita perheitä, joilla ei ole
kattoa päänsä päällä, -- ei muuta kuin kovat tunturiseinät.

_Karna_. Tässä nyt ei auta "ajatteleminen", äiti! Tässä on vaan saatava
esille meidän säästöpankki-kirjamme, niinkuin Ottar sanoi, ja annettava
jotain tuntuvaa apua. Eikö niin, isä? Äiti antakoon tuhannen, Elina ja
minä kumpikin kolmisatasemme, jotka jouluksi saimme, ja sinä, Ottar? Ja
sinä, setä Mads? -- ja sinä, isä?

_Konsuli_ (harvaan, tyynesti). Luulenpa, Mads, että sinä annat ne sata
kruunua jotka ansaitsit tänään. Ja minä ehdotan, että perheestä
jokainen panee apunsa jauholastiin, jonka me "Wulff Wulffie" heti
lähetämme sinne ensi hätään. Täältä tulee -- kaikkiaan -- katsokaamme
-- tulee kymmenen tuhatta kruunua. Joka on pidettävä runsaana ja
riittävänä -- jopa suurenmoisenakin apuna yksityisestä perheestä.

_Rouva_. Oi, sinä aina ritarillinen Wulffie! Sinä pakotat ihan
itkemään.

_Konsuli_ (tyynesti Ottarille). Elä vaan sano äidille, että minä sillä
tavoin pääsen jauhoistani. Hän ei käsitä kauppoja, katsos.

_Ottar_. Niin, isä, se oli jalosti tehty.

_Konsuli_. Jalosti?... Jalosti? En vihaa mitään niinkuin tuota sanaa
liikeasioissa! Niinpiankun joku alkaa jalostella, silloin sekaantuvat
kaikki käsitteet. Jos tahdot antaa, niin anna. Jos tahdot mennä
perikatoon, niin mene. Mutta liikeasioissa ei ole sijaa ei
jalomielisyydelle eikä tunteellisuudelle. Siellä ei voi muuta kuin
laskea oikein ja pitää omaa etuansa silmällä. Jalomielisyyttään saa
hoidella toisessa kerroksessa.

_Setä Mads_. Niin, niin, niin, -- minun sata kruunuani... Ei
minullakaan ole mitään sitä vastaan, että niillä pölyytetään vähän
jauhoja yleisön silmiin, kun ne lopulta kuitenkin joutuvat
hätääkärsivien kurkkuihin.

_Selma_ (tullen kiireesti. Nähdessään Ottarin). Voi, miten olen
odottanut sinua, Ottar! Lupasithan sinä --

    Vaikenee nähdessään toiset. Pelästyneenä.

Onko se hyvin vaarallista! Kotona sain kuulla ainoastaan ensimmäisen
sähkösanoman tulipalosta... Ja sitten olen kävellyt edes takaisin ja
odottanut vaan sinua --.

_Karna_. Ah -- kuka nyt semmoisesta!

_Konsuli_ (leikillisesti Selmalle). Niin, nyt on päätetty, että hän
istuu konttorissa koko päivän. Toivon, että pian saat kävellä Wulffie
nuoremman kanssa, joka kuuluu yhtiöön Wulffie & Poika.

_Selma_ (vie Ottarin yhä enemmin etualalle, sillaikaa kun muut puhuvat
palosta). Mutta sinähän olit ripustanut nenäliinan konttorin ikkunan
ulkopuolelle. Minä näin sen kiikarilla, niin että täytyihän minun uskoa
sinun tulevan.

_Ottar_. Tuo tulipalohan se tuli väliin.

_Selma_. Tulipaloko? -- Niin, kun me sitten edes olisimme sen voineet
sammuttaa. Mutta ajattele, mikä hauska retki meillä olisi ollut
aamulla, ennen menoasi tuonne konttoriin, jossa sinusta piti tehdä
Wulffie nuorempi! Ohhoi, -- täytyihän minun lohdutuksekseni saada tehdä
pieni retki tuonne tulevaan kotiimme... ja arvaappas, mitä minulla on
täällä?

    Näyttää hänelle jotain.

-- Sikarikotelosi ja lyijykynäsi!... Eteisessä riippui sinun harmaa
matkatakkisi. Minusta tuntui yhtäkkiä aivan kuin olisit sinä itse ollut
siellä, -- ja minä painoin pääni sitä vasten ja suutelin sitä ja tulin
taas hyvälle tuulelle. Usko pois, että toisenlaiset torat olisit
saanut, jos ei tätä olisi tapahtunut.

_Ottar_. Huomenna nousemme me molemmat ylös kello kuusi ja pujahdamme
ulos, emmekö?

_Selma_. Sitten otan minä sinun kellosi ja sinä otat minun.

    Hän irroittaa omansa ja he vaihtavat.

Tuntuu niinkuin kaikki tahtoisivat sormillansa kosketella meitä ja mitä
meillä on... niinkuin he sanoisivat: -- no, rakastakaa nyt. Te saatte
luvan siihen... Liike sen sallii...

    Veitikkamaisesti kuiskaten.

Ottar! Sallivatko sinun liiketoimesi meidän pujahtaa hetkeksi
puutarhaan. -- Sinun ja minun! -- sill'aikaa kun muut ovat niin
innoissaan palosta.

_Ottar_ (ottaa häntä vyötäisistä). Hiljaa -- joudu, tule, -- minun
täytyy taas pian palata!

    He poistuvat puutarhaan.

_Setä Mads_ (huutaa heidän jälkeensä). Mutta, Selma, ethän sinä saanut
kuulla viimeisiä sähkösanomia tulipalosta...

    Toisille.

Noilla kahdella on oma tulipalonsa vartioitavana.

_Palvelustyttö_ (tulee sisään). Neiti Svane ja neiti Zinkbauer ja neiti
Solenfeldt laitoksesta ovat täällä ja kysyvät, voisiko rouva uhrata
edes silmänräpäyksen heille?

_Rouva_. Voi, niin sopimatonta kesken tätä kaikkea. Mutta käske heidät
tänne kesähuoneesen, Miina.

_Setä Mads_. Tuli ja leimaus! -- silloin on meidän aika paeta, Wulffie.

    Molemmat menevät puistoon.

    Neidit SVANE, SOLENFELDT ja ZINKBAUER tulevat sisään
    ja tervehtivät.

_Rouva_ (joka istuu sohvan nurkassa, Elinalle). Aseta neideille
istuimet, Elina.

    Elina asettaa tuolit puoliympyrään pöydän eteen, ja jää
    seisomaan äidin luo sohvan selustan taa. Karna istuu pöydän
    ääressä, jossa kuvateokset ovat, olkihattu sylissä, jota
    hän vaatettaa, seuraten samalla keskustelua

_Neiti Svane_. Niin, elkäähän nyt vaan suuttuko meille, rouva Wulffie,
me tulisimme niin onnettomiksi. --

    Ottaa esille nenäliinan.

Voi, jos te tietäisitte, mitenkä pelkäsimme, ennenkun tohdimme kääntyä
teidän puoleenne, hyvä rouva Wulffie! -- Olemmehan me niin turvattomia.
Ja, voisihan se pian näyttää jonkunlaiselta vastustamishalulta, tai
tyytymättömyydeltä meidän rakasta johtokuntaamme kohtaan.

_Neiti Solenfeldt_. Niin, tohdin totuuden mukaan sanoa, että jos jonkun
kuva olisi minulla sydämmessäni, kun minä kerran pääsen vapaaksi tästä
maallisesta majasta, ja yhdistyksen portit sulkeutuvat takanani, --
niin --

_Neiti Zinkbauer_ (väräjävällä äänellä). Mutta vanha ihminen on
tottunut saamaan kahvinsa sekoittumattomana aamusella. Tuntuu niinkuin
silloin vasta heräisi eloon, ja siitä on nyt jo monta viikkoa, kun olen
saanut kunnon tippaa kielelleni, -- niin että vanha ihminen, kuolkoon
hän tavalla tai toisella -- --. Ja minä nyt olen vanhin laitoksessa...

    Kiihtyy uudelleen.

Sillä sen saatan minä rehellisesti sanoa, niinkuin seisoisin Herrani ja
Luojani edessä, että jos siinä olisi edes kahvin tuoksuakaan, tahi
kahvinpapuakaan siinä, niin --. Ja entä kerma! -- Jauhot, joilla ne sen
paksuntavat, ovat kuin puurona kupin pohjalla.

_Neiti Solenfeldt_ (rauhoittaen). Hys, hys, neiti Zinkbauer, -- kyllä
vielä keino kahvin parantamiseksi keksitään, sen saatte nähdä, kun vaan
vähän rauhoitutte.

    Rouvalle.

-- Hänelle sattuu väliin semmoisia kohtauksia, ett'ei hän suoraan
sanoen voi hallita itseään.

_Karna_ (astuu luokse). Tulkaa istumaan tänne minun luokseni, neiti
Zinkbauer, niin juttelemme me, sill'aikaa kun muut selvittävät asiansa.

_Neiti Zinkbauer_ (lyö äkäisesti ja uhkaavasti käsivartensa
tuolinkäsinojaan). Se johtaja, se johtaja, sanon minä, joka tärvelee
vanhojen ihmisten kahvin. Jos vaan häntä ei Jumalan rangaistus kohtaa,
niin --

_Karna_ (lohdutellen). Saattepa nähdä, kyllä vielä saatte kahvinne. --
Tehän pidätte väkevästä?

_Neiti Zinkbauer_. Väkevästä?... sehän on surkeinta, sekoitettua
likaa...

    Huutaa.

Juokoon sen johtaja itse --

_Karna_ (koettaa viedä hänet syrjään toisen pöydän luo). Hys, hys, niin
--. Katsotaanpas näitä kauniita vesivärimaalauksia, neiti Zinkbauer.

_Neiti Zinkbauer_ (tulisesti). Ei, ei, ei, he tahtovat ajaa asiaa
petoksella, -- ja niin tulee kahvi yhtä läpikuultavaksi kuin juorut...
Aivan niinkuin silloin, kun Althausen vainajaa vietiin -- Niin niin, --
saatiin vaan yhä enempi sikuria ja vatsavaivoja.

_Rouva_. Vanhus parka!

_Neiti Solenfeldt_. Voi, voi, että neiti Zinkbaueria jo voi noin
lapsettaa --

_Neiti Svane_. Voi -- tuntuu siltä kuin en saisi enää sanotuksi
sanaakaan siitä, mitä minun piti sanoa.

_Neiti Solenfeldt_. -- että voi purkaa tuommoista surkeaa sisäistä
katkeruutta, suoraan sanoen.

_Neiti Svane_. Niin, siinä sen näkee, mikä ihmisestä tulee, jos ei
hänellä ole todellista sisäistä rauhaa ja vanhuus ja heikkous saavat
niin valtaansa, ett'ei hän enää voi peittää sydämmensä ajatuksia...

    KONSULI nousee rappusia, puutarhurin seuraamana, jonka kanssa
    puhelee ja kääntyy vähä väliä hänen puoleensa. Hän pysähtyy
    kesähuoneen ovelle ja kuuntelee naisten puhetta. Puutarhurilla
    on suuri vihko sinisiä kukkia, jotka hän laskee kädestään ja
    alkaa puuhailla kasvien kanssa verannalla. Tässä ja seuraavassa
    näytöksessä on hän ilman puutarhuriesiliinaa.

_Neiti Svane_ (huomaa äkkiä konsulin). Mutta sitä syvempi olkoon
kiitollisuutemme niitä kohtaan, jotka niin siunatusti ovat huolehtineet
meistä hankkiessaan meille vanhoille kodin ja suojan ja katon päämme
päälle ja runsaat jokapäiväiset tarpeemme. Ei tarvitse meidän nousta
ylös neuvottomina toimeentulosta eikä panna levolle huolestuneina. Ja
kaukana meistä jokaisesta -- sen tohdin vapaasti sanoa -- on kaikki
valittaminen.

_Neiti Solenfeldt_ (joka myöskin on huomannut konsulin). Neiti
Zinkbauerin puheet tulivatkin niin odottamatta kuin rankkasade. Elkää
toki pitäkö sitä meidän mielipiteenämme, hyvä rouva Wulffie!

_Neiti Svane_. Eihän tosin kukaan voi edes ajatellakaan verrata meidän
kahviamme siihen mokka- ja javasekoitukseen, jolla te, rouva, niin
anteliaasti ilahdutatte meitä vanhoja joka jouluna. Mutta kun juo
todellinen kiitollisuuden tunne sydämmessään --

_Neiti Solenfeldt_. Niin, minulle ainakin tekee rouva Wulffien lahja
hyvää koko vuodeksi, niin että tunnen mitä kahvi on, uudesta vuodesta
uuteen vuoteen!

_Karna_. Mutta sittenhän neiti Zinkbauer on oikeassa.

_Neiti Zinkbauer_ (hypähtää ylös). Niin tietysti, -- siinä jouduitte
viimeinkin kiinni valtioviisaudestanne!... Tietysti on Zinkbauer
oikeassa, sekä mitä kahviin tulee, että potaattijauhoihin kermassa...
Entä teelehdet!... Entä kalkinsekainen sokeri, josta yhtähyvin voi
sanoa, että se on sokerinsekaista kalkkia, -- entä se, jota johtaja
antaa meille oikeana maalaisvoina --? Kyllä kai!

_Neiti Svane_. Rakas, hyvä, rouva kulta, elkää syyttäkö tästä meitä,
-- elkää asettako meitä raukkoja niin vaikeaan syytteesen... Hän tekee
meidät aivan onnettomiksi, tuo Zinkbauer!

_Rouva_. Ja johtaja Wilhelmsen, josta uskoimme niin hyvää, ja jolla on
niin suuri perhe!

_Neiti Zinkbauer_. Niin, juuri hän. Siinä te sanoitte oikean sanan!
-- perhe! -- Sinne kaikki tyyni menee. Niin se on, että kun he kuorivat
kerman, saamme me maidon.

_Karna_. Kuule, äiti, me selitämme isälle sen, niin kyllä asia
tutkitaan!

_Konsuli_ (tulee lähemmäksi). Ja-h, mitä on sanottava, hyvät naiset. Ei
pidä asettaa vaatimuksia liian korkealle. Pohjaltansa ne ovat
ainoastaan kuninkaat ja kapitalistit, jotka voivat olla varmat siitä,
että saavat kaiken puhtaana tässä maailmassa, maidosta, jonka lehmä
antaa, tähän havannaan tässä.

    Naputtaa tuhan sikaristaan.

Sen harvinaisuuden saavuttavat ainoastaan Walesin prinssi ja jotkut
muut.

_Neiti Svane_. Niin niin, niin niin, herra konsuli! -- Suuressa
maailmanviisaudessanne olette te aivan oikeassa. Meidän on vaan
siunattava ja kiitettävä antajan kättä.

_Konsuli_. Niin, eiköhän liene jotenkin vaativaista, että me
pikkuihmiset tahdomme päästä vapaiksi kaikista väärennyksistä. Niinkuin
ei kaikessa, mitä nykyaika tarjoo, olisi useampia tai harvempia
prosentteja sekoitusta ja lisäystä! -- seurauksena kilpailusta --
maailman suurimmasta liikevoimasta!

_Neiti Solenfeldt_. Tuntuu aina konsulin puhetta kuullessa siltä kuin
yhtäkkiä avautuisi eteen portti, josta näkee laajalti yli oman
jokapäiväisen köyhän ajatuspiirinsä.

_Konsuli_. Erityisesti naistenkodille kasvatettua ja tänne hankittua
oikeata javaa, brasilialaista tahi mokkaa, tai sokeria oikeasta
länsi-intialaisesta sokeriputkesta ei johtokunta paraimmalla
tahdollaankaan voi hankkia arvoisien neitien nautittavaksi. Täällähän
valitetaan nyt yli koko maailman siitä samasta kalkista sokerissa ja
samoista värjätyistä kahvinpavuista. Johtaja, joka ostaa, valittaa,
kauppias, joka myy, valittaa, -- laitos, joka nauttii, valittaa --

_Neiti Svane_ (hätäytyneenä). Rakas, rakas rouva Wulffie, puhukaa te
hyvä sana puolestamme konsulille, ett'ei hän pahastuisi meille --

    Surkeasti.

Mehän olemme niin vanhoja -- ymmärryksemme niin heikko, me tulemme kuin
lapset tänne luoksenne.

_Rouva_ (liikutettuna). Sinä kuulet itse, Wulffie!

_Konsuli_ (ärtyisesti, syrjään Karnalle). Lähetä heidät kotiinsa kukin
kahvikilonsa kanssa, niin tyyntyvät kyllä.

_Karna_. Mutta minusta tuntuu, että taloudenhoitoa olisi sentään vähän
tarkastettava laitoksessa, isä!

_Konsuli_. Pieni puhdistus, tarkoitat sinä... Hm, -- semmoinen
herättäisi vaan ikävää huomiota... Ja kaikki se parin, kolmen vanhan
neidin juttujen ja lavertelemisien johdosta --

_Karna_. Jahka minä huomenna yllätän heidät kahvin ääressä, niin minä
kyllä otan selvän!

_Konsuli_. Niin, niin, -- voimmehan sitten kaikessa tapauksessa antaa
johtajalle yksityisen muistutuksen.

    Ääneen.

Mutta Linda, minä näen, mitä sinä ajattelet... lähettää neideille
jokaiselle kilon omaa erinomaista kahviasi?

_Rouva_. Ei, mutta mistä sinä sen keksit, Wulffie!

_Neiti Solenfeldt_ (nousten). Niin, sen voi jokainen totisesti sanoa,
ett'ei kukaan lähde lohdutuksetta tästä talosta.

_Neiti Svane_. Rakas rouva, ja rakas herra konsuli! elkää pitäkö meitä
semmoisina, jotka levittelevät perättömiä valituksia ja saattavat
rauhattomuutta laitokseen.

_Rouva_. Anna minulle puutarhahattuni, Elina kulta, niin saatamme
neitejä puistotietä, ja sinä etsit heille vähän ruusuja.

_Konsuli_ (rouvan pannessa hattua päähänsä ja neitien niiatessa ja
hyvästellessä). Ja miten on luuvalon laita, neiti Zinkbauer?

_Neiti Zinkbauer_ (heidän mennessä, uhkaavasti). Niin, sen minä vaan
sanon, että kun pakoitetaan kumartamaan ja notkistumaan mahtavien
edessä, mitä he lienevätkin, -- ja kun lanteita alkaa pakottaa,
niin --

_Konsuli_ (mennessään oikeanpuolisesta ovesta). Hm, karaktääri...
Semmoiset eivät vaan oikein sovi armeliaisuuslaitoksiin.

_Puutarhuri_ (itsekseen, ottaessaan kukat, jotka toi tullessaan ja
astuu sisään huoneesen). Prosentittain puhdasta, -- sepä oli mainiosti
keksitty ajatus! Prosentittain!... He aivan kivettyivät, nuo vanhat
ihmisparat. Ainoastaan prosentteja vaadittavana vanhurskauden
portilla! --

    Näyttää kukkia.

Mutta tässä näette jotain perin puhdasta, neiti Karna.

_Karna_. Ettekö vieläkään ole täältä selvinnyt! Näyttää kuin tämä
puutarhahuone lopulta olisikin puutarhuria varten eikä päinvastoin.

_Puutarhuri_. Katsokaahan edes! Tämä on jotain juhlallista tämä...

    Ojentaa kukkia häntä kohden.

Katsokaa tätä kasvia tässä, -- niin voimakas väri kukissa, ja
voimakkaat, mehukkaat varret, -- kuin sotaan lähdössä!... Ei, mutta
katsokaa tätä! Ette milloinkaan ennen ole sitä nähnyt. Minä olen tuonut
sen mukanani retkeltäni etelän alpeille. Ja minä olen nyt kolme vuotta
seurannut ja kokeillut ja tutkinut sen kasvua ja koko elämää ja
kehitystä, mitenkä se menestyy täällä pohjoisessa kylmässä
ilmanalassamme, -- olen nähnyt sen kukkivan ja antavan siemeniä, ja nyt
se on jo mahtava kantaherra ja esi-isä --

_Karna_. Esi-isä?

_Puutarhuri_. Niin, ja tässä puistossa se ensiksi häänsä vietti. Mutta
nyt olen löytänyt sen jo villiytyneenä nurmelta tuolta vastapäätä, niin
että näyttää siltä kuin olisi se levittänyt sukunsa jo laajemmallekin.
Toisin sanoen, se on irtautunut yksityiselämästä puistossa ja tahtoo
juurtua pysyväksi suvuksi maahan. Se tulee aikojen kuluessa antamaan
nurmikoillemme sinisenviolettejä värijuovia ja muuttamaan niiden
luonnetta siitä, millaisia ne olivat esi-isäimme aikoina. Minä lähetän
nyt kertomuksen siitä kasvitieteen professorille.

_Karna_ (ivallisesti). Ja sitten luulette kai saavanne suurenmoisen
mitalin siitä?

_Puutarhuri_. Mitalin -- mitalin? Tahdotteko te mitalin, neiti, --

    Ojentaa kukkaset hänelle.

Niin piirrän minä muistiin, että tätä kukkaa on ensi kerran tässä
maassa kantanut neiti Karna Wulffie. Silloin kuuluu sekin sen
historiaan.

_Karna_ (ottaa äkkiä kukat ja katselee niitä; heittää ne sitten
kiivaasti pöydälle). Maatkoot siinä siksi, kunnes isä tulee, niin
saatte tietää, huoliiko hän niistä nurmilleen.

_Puutarhuri_ (terävästi). Niin, tietysti! --

    Menee ylenkatseellisesti ulko-ovelle; mutta pysähtyy
    ja jää katsomaan suureen puistopalloon verannan ovella.
    Huudahtaa:

Tässä seisoo mammonan ylpeä tytär kaikessa kierossa surkeudessaan!

    Ottaa askeleen taapäin ja tuijottaa kauhistuneena palloon.

... Melkein vaan kultamöhkäle!

    KARNA hypähtää nopeasti sivulle, ett'ei kuvastuisi pallonpeiliin.

Jos voisi ostaa yhden ainoan lämpimän, elävän sydämmenlyönnin... Mutta
mikä on multaa, se mullaksi jää...

    Poistuessaan ulos puutarhanrappuja. Hurjasti.

Kauhea näky... kauhea näky!

_Karna_ (polkee raivoisasti jalkaansa). Hänen täytyy pois! -- Täytyy
pois!

    Juoksee kellonauhan luo ja soittaa. Palvelustyttö tulee.

Mene konttoriin ja pyydä isää tulemaan tänne!

    Palvelustyttö menee, on sulkemaisillaau oven.

Ei, Miina! Elä sano mitään isälle! minä menen itse hänen luokseen.

    Palvelustyttö poistuu. Miettivästi.

-- Hänen täytyy pois -- niin... Hänen täytyy pois!

    Pudistaa epätoivoisena päätään. Vetäen henkeään.

Uh, sitä ihmistä! -- --

    Lähestyy lasipalloa. Seisoo ajatuksissaan hetken. Muuttelee
    asentoa pari kertaa, katsoen samalla paikkaan, jossa seisoi.
    Polkee taas jalkaa.

Uh -- Äsch!

    Astuu miettiväisenä pöydän hio, jossa ottaa kukat
    käteensä ja katselee niitä.

Kultamöhkäle --

    Heittää kukat kiivaasti takaisin pöydälle.

kivettynyt metalliksi!

_Elina_ (tulee sisään vasemmalta). Karna, Karna, -- oletko täällä? Äiti
tahtoo, että tuomme tänne pullon vanhaa satavuotista madeiraa, ja
juomme Ottarin kunniaksi, sittenkun ne ovat valmiit siellä konttorissa
ja ovat allekirjoittaneet yhtiökirjan. Setä Mads meni puutarhurin luo
hakemaan vähän tuoreita kukkia koristeeksi. Ja sitten annetaan
palvelijoillekin virvoituksia. -- Voi, minä olen oikein juhlatuulella
tästä kaikesta, kuuletko! Tästähän syntyykin aivan täydellinen
muutos... Ajattele, kun Ottar ottaa isältä kaikki huolet, niin ei äidin
aina tarvitse hätäillä ja aina kuulostella, kun isä tulee, onko
tekeillä jotain ikävää...

    Palvelustyttö tuo sisään tarjottimen, jolla on viiniä ja laseja,
    ja asettaa sen pöydälle. Elina järjestää ja puuhailee

Kuules, Miina, teidän pitää kaikkien tulla sisään onnittelemaan Ottaria
ja juomaan hänen maljansa.

_Palvelustyttö_. Häntä kai kutsutaan sitten konsuliksi ja päälliköksi,
neiti? -- Sitä olemme arvelleet.

    PUUTARHURI tuo sisään kimpun ruusuja. Palvelustyttö poistuu.

_Elina_ (ottaa kukat ja katselee niitä). Ihania ruusuja, puutarhuri!

_Puutarhuri_. Niin, kauniita ne ovat, Elina neiti, ne ovatkin
viimeiset, jotka tähän taloon tuon.

_Elina_ Viimeiset? Mitä?

_Puutarhuri_. Niin, sitä vaan, että huomenna niitä on tuomassa toinen.
-- Rahalla saa niin monta puutarhuria kuin vaan tahtoo, ettekö sitä
tiedä!

    Karna säpsähtää. Seisoo silmänräpäyksen ja katsoo häneen.
    Ottaa sitten, kuin tahtomattaan yhden sinisistä kukista
    ja pistää rintaansa.

_Elina_. Mitä te tarkoitatte, Hein?

_Puutarhuri_ (hämmentyneenä, sammaltaa). Minä tarkoitin... tarkoitin...
Olen tuonut niin paljon ruusuja. Tästä lähtien tuon vaan sinisiä
kukkia...

    Kiiruhtaa alas puistonrappusia.

    Karna seisoo silmänräpäyksen kuin huumautuneena.
    Hymyilee sitten ivallisesti ja repäsee kukan rinnastaan.

En ainakaan minä huoli hänen kukistaan!

_Setä Mads_ (tulee sisään puistonrappusia). Aah, -- viinit jo
pöydällä!... Atlantinmeren suolaama vanha Madeira maistuu ihanalta,
ihanalta. Me vaan juomme mitään puheita pitämättä...

_Karna_ (vallattoman iloisesti). Sanoppas minulle, setä Mads,
-- Amsterdammissako vai Leedsissäkö sinulla oli se vaikea
rakkaudentautisi? -- Sinähän paranit siitä kahdeksassa päivässä?

_Setä Mads_. Elä nyt, -- se kesti paljoa kauvemmin. Se oli niitä
syöpäläisiä, joita ei tahdo saada millään lähtemään.

_Karna_. Ja sinun isäsi täytyi sitten tulla päästämään sinua
pinteestä... Mutta se pähkinä taisi olla kovanlainen purtava, kuules
setä Mads?

_Setä Mads_. Niin oli, -- yksi niitä pähkinöitä, joita purressa saa
hammastaudin koko elämäkseen.

_Karna_ (suuttuneesti). Sen sanon minä, että miehet ovat kurjia
raukkoja.

_Rouva_ (tulee sisään vasemmalta. Istuessaan tavalliselle paikalleen
sohvannurkkaan). ... Eikö ole ihanaa, Elina, että me ikäänkuin vihimme
päivän, -- uuden yhtiön syntymäpäivän, -- tällä suuremmoisella avulla
noille raukoille, jotka tulipalossa kärsivät!... Hyväntekeväisyydessä
on minun Wulffieni kaikkia muita edellä! -- Tiedättekö, lapset,
ajattelen niin usein sitä, kuinka onnellinen koti meillä on, on kuin
olisi se onnea kukkurallaan.

_Karna_. Sinä tarkoitat, että meiltä liikenee niin paljon muille, äiti?

_Rouva_. Sitähän tarkoitan. -- Ja ajattele sitäkin, mihin riittäisi
yksityisen talon hyväntekeväisyys, jos se ei samalla olisi johtona
muille. Wulffie on se mies, joka pöyhkeilemättä antaa esimerkin, ja
jonka nimen jälkeen jokainen pitää kunnianaan liittää omansa listaan.
Niin, miten paljon hän onkaan sillä tavoin tehnyt tämän kaupungin
hyväksi -- --

_Elina_ (joka katselee puutarhaan). Ottar -- tuolla ulkona... He ovat
siis jo valmiit... Mutta, miten väsyneeltä hän näyttää! Kyllä isä on
mahtanut pitää häntä pihdissään.

_Ottar_ (tulee avopäin, ajatuksiin vaipuneena pari askelta ylös
rappusia. Tylysti, niinkuin ei huomaisi huoneessa olijoita). Missä,
missä on minun hattuni?...

_Elina_ (juoksee häntä vastaan ja huudahtaa). Onnea, onnea! -- Eläköön!

    Riemuissaan.

Minä ensiksi sain onnitella!

_Ottar_ (verannan ovella, -- herää). Jumalani tekö täällä!

    Horjuen ja lattiaan tuijottaen astuu äidin luo. Hän jää siihen
    seisomaan ja silittelee äitinsä otsaa ja poskia, äiti tarttuu
    molemmin käsin yhä tuskallisemmin hänen käsivarteensa.

Voi sinua, äiti parka! -- Äiti, äiti parka!...

    Heikosti.

Minusta ovat aina sinun silmäsi näyttäneet niin puhtailta. Niitä helmiä
ei kukaan voi sinulta viedä!

    Valittaen.

Äiti! -- Äiti.

_Rouva_ (pelästyneenä). Mutta, mitä on tapahtunut, Ottar!

_Karna_ (äkkiä). Voi jumalani, ett'ei vaan isä olisi!

    Ryntää oikeanpuoliselle ovelle.

_Rouva_ (hypähtää sohvasta. Huutaen). Isä, sanot sinä, -- isäkö?

_Ottar_ (pysäyttää heidät päättävästi. Terävästi). Ei, isä voi vallan
hyvin.

_Setä Mads_. Ettekö ole voineet sopia yhtiökontrahdista... Wulffie
tahtoo koko johdon...?

_Karna_ (tulisesti). Siinä olen sinun puolellasi, Ottar, elä anna
heidän tehdä itsestäsi nollaa. Isän tulee ymmärtää, että yhtiökumppani
ei ole sama kuin poika...

_Ottar_. Yhtiökumppani? --

    Pudistaa päätään.

-- Ei, siksi en tule koskaan --

    Heittäytyy tuolille. Hiljaa itsekseen.

Häpeä!... Häpeä taloomme...

_Karna_. Mutta, mitä puhetta tämä on, Ottar! Etkö sinä käsitä, että
aivan peloitat meidät?

_Ottar_ (mumisee aivan epätoivoissaan). Äiti! -- Äiti!

_Karna_. Puhu, Ottar! Sano, mitä on tapahtunut.

_Ottar_ (istuu tuijottaen lattiaan, ja huojuu levotonna tuolissaan.
Koettaa pakoittautua puhumaan). En voi.

_Elina_ (kuiskaa pelästyneesti). Jotain, jota äiti ei kestä kuulla!

_Karna_. Näethän sinä Ottar, mitenkä tämä koskee äitiin!

_Rouva_ (nousee äkkiä suorana ja arvokkaana ja menee poikansa luokse).
Totuuden tahdomme ja voimme kaikki kuulla. Mikä sinun on, poikani? --
jotain isän kanssa, sen ymmärrän.

_Ottar_ (kiihoittuneena, ikäänkuin tahtoen poistaa sen itsestään).
Meidän täytyy saada tämä kurjuus käsistämme pois... Tämä
kuolemankirous, joka lokaviemärinä virtaa läpi talomme! -- meidän
täytyy, täytyy heittää se luotamme, luopua, heittää kaikki, minkä
omistamme! -- kaikki se rikkaus, minkä olemme haalineet kokoon
liikkeessämme, ja etsiä vaan sitä maan koloa, jossa voimme häpeämme
peittää!

_Rouva_. Minä en ymmärrä sinua, Ottar. Mutta tässä on jotain... Voi, --
minua värisyttää...

_Setä Mads_ (itsekseen). Siinä ne nyt ovat ne kahdeksantoista
prosenttia!

_Ottar_. Parasta olisi, jos salama taivaalta iskisi meidät kaikki
kuoliaiksi yhdellä kertaa. Niin, äiti, jos olisimme voineet palaa
kaikki tuolla kirotussa konttorissa. Ilolla olisin minä sytyttänyt
tulen, minä -- noihin osakepakkoihin... Me omistamme niitä kahden
miljoonan edestä! Ja niillä ylläpidämme viinapolttimoita ja tehtaita ja
kapakoita yli koko maailman. Näihin asti olemme me isä, sinä ja
Karna ja Elina ja minä ansainneet niillä äärettömästi... Aina
kahteenkymmeneenviiteen prosenttiin! -- (ivallisesti) -- jok'ikisenä
päivänä ja yönä ihmiset murhaavat ja lyövät toisiaan kuoliaaksi
juovuspäissään, -- ja meidän hieno perheemme, jolla on tämän kaupungin
siveellinen johto! me kannamme korkoja tästä helvetinliikkeestä --

    Konsuli nähdään seisovan oikealla ovessa.

_Setä Mads_ (kääntyen vuoroon jokaiseen naisista). Rakas, rakas, Linda.
Karna kulta, kuulkaa toki, -- olkaa järkeviä ihmisiä... Tuota,
-- sehän ei ole muuta kuin mitä koko maailma tekee! Jos ei Wulffie
ottanut voittoa niin otti sen toinen. Se on kuin pisara meressä...
Atlantinmer --

_Karna_ (kiivaasti Setä Madsille). Vaiti! -- Vaiti! --

    Ottariin kääntyen.

-- Sano, että valehtelet, Ottar! --

    Polkien jalkaa.

-- Olet tullut hulluksi -- raivoat!

    ROUVA heittäytyy sohvaan, peittäen kasvonsa käsiinsä.

_Elina_ (kumartuu hänen ylitseen, huutaa). Äiti! -- Äiti! --

    Karna seisoo ja katsele Ottaria, joka istuu huojuen
    epätoivoisena tuolissaan.

_Konsuli_ (astuu sisään). Mitä mielettömyyttä tämä on! Minun täytyy
sanoa, että minun kiihoittunut herra poikani -- ja jumalan kiitos ei
vielä yhtiökumppanini! -- ymmärtää asettaa asiat ylösalasin! Rakas
Linda, etkö ymmärrä, että tässä on kysymys kauppaliikkeestä, jota
harjoitetaan yli koko maailman. Osakkeet ostetaan niiden hinnan mukaan,
eikä suinkaan sen liikkeen luonnon mukaan, sen yrityksen mukaan, johon
se on pantu, ja -- jos se on Austraaliassa tai Patagoniassa --
samantekevä! -- valitaan vaan edullisimmat. Se on yksinkertainen,
jokapäiväinen pörssiasia. Kilpailu on kaupassa kaiken pohja ja
perustus, ja siihen, josta ihmiset eivät välittäisi, siihen ovat he
pakoitetut! -- Siinä ei auta yksityisen vastustus.

_Karna_ (huudahtaa epätoivoisena). Se on siis totta! Me harjoitamme
myrkynsekoitusliikettä!

_Konsuli_. Lorua ja naisten senttimenttaalisuutta! -- Voisihan sitä
asettua sillekin kannalle, että koko maailma on hullu! -- No, no,
Linda, -- tule nyt järkiisi taas -- elä anna hermoillesi valtaa,
kuuletko ..

    Voimakkaasti.

Totuus on kerran sanottava ja koska minun nyt kerran täytyy puhua suuni
puhtaaksi -- niin on poika liika paljon saanut oleskella täällä luonasi
kotimoraalin hienostutettavana ja aivan liika vähän tuolla alhaalla
konttorissa, jossa kone jyskyttää ja jossa nenä ei saa tottua
vaatimaan, että joka osakkeen tulee lemuta hajuvesille.

_Setä Mads_ (ivallisesti). Niin, kunhan se päivä koittaa, että kauppaa
käydään ainoastaan hyvää tekeväin tarkoitusten vuoksi, niin -- --. Ei,
täällä alkaa ilma käydä aivan liika tukahduttavaksi... Täällä on
deklamoitu niin paljon, että tarvitsee nukkua kokonaisen yön, ennenkun
saa sen mielestään.

_Rouva_ (painaa kätensä rintaansa vasten ja huutaa). Wulffie!

    Kaatuu pyörtyneenä sohvaan; kaikki rientävät apuun.

    Esirippu laskee.




KOLMAS NÄYTÖS.


Sama kesähuone.

_Karna_ (tummassa, yksinkertaisessa puvussa, istuu liikkumatonna pöydän
ääressä, pää käsien varassa. Äkkiä nousee hän ja vääntelee niitä
tuskissaan; -- kävelee edestakaisin aina väliin seisattuen). Olisin
mielelläni sulkenut heidän kaikkien silmänsä, äidin ja noiden muiden,
yhden toisensa perästä, jos kuolema olisi ollut niin armollinen, että
olisi ottanut meidät! -- Tuo häpeän ilme silmissä, minä en kärsi nähdä
sitä!... Ja isä! -- isä! -- Mitä ajattelee hän ja mitä tekee hän?

    Huutaa.

-- Jatkaa! -- Odottaa kylmäverisesti, että perhe tulisi taas
järkiinsä!...

    Pysähtyy avonaiselle verannan ovelle.

-- Hän aavisti, tunsi jotakin tuo ihmeellinen mies, joka kävelee
tuolla, -- kutsui minua mammonan tyttäreksi... Ja oli vähällä olla
oikeassa! --

    Ajatuksissaan.

Minä kai olisin hänen mielestään kuin mikä loiseläin ihmiskunnan
ruumiissa, jos hän tietäisi -- --

    Puutarhuri ilmestyy puutarhan rappusille.
    Karna kiirehtiessään vasemmalle.

... En kestä sitä, en luullut ennen tarvitsevani välttää kenenkään
katsetta --

_Puutarhuri_ (Karnan aikoessa avata ovea). Neiti Karna, -- sananen
vaan!

    Karna aikoo mennä ovesta.

Ei, ei, en nyt puhu kukista enkä puistosta, neiti... Vaan teidän
isästänne.

_Karna_ (pelästyneenä, kuiskaten). I-isästäkö --?

_Puutarhuri_. Jotain, josta teidän minun nähdäkseni on oltava selvillä.
Sattuuhan joskus, että lähtee yöllä kävelylle raittiiseen ilmaan, kun
ei saa unta... Asia on vaan se, että olen nyt monena yönä nähnyt teidän
isänne kävelevän puistossa.

_Karna_ (koettaa tointua). Niin, kai on niinkuin te sanoitte, unta
saadakseen...

_Puutarhuri_ (varovasti). Niin; mutta hän ei mene sisälle ennen kello
kolmea, neljää... On hyvin sopimatonta, että veljenne lähtee
asioimismatkoille juuri nyt.

_Karna_ (jäykästi). Teidän ei suinkaan tarvitse vaivata itseänne
huolehtimalla isästä. Miehellä, jolla on niin laaja liike, on tietysti
aina jotain ajateltavaa.

_Puutarhuri_. Ymmärtäkää toki, ett'ei minun päähäni pistäisi vartioida
häntä, joll'en olisi huomannut, niin huomannut, neiti, että siinä oli
jotain omituisempaa. En voi vapautua tunteesta, että häntä on kohdannut
suru, jota hän ei jaksa kantaa. Hän kävelee ja pysähtyy, kävelee ja
pysähtyy, toistaen aina samaa sanaa tai huudahdusta.

_Karna_. Sanaa?... Huudahdusta?... Ja sitten?... Ja mitä -- olette
kuullut?...

_Puutarhuri_ (terävästi, päättävästi). En mitään ole kuullut. En mitään
tiedä -- enkä mitään tahdo tietää.

_Karna_. Niin -- ette tahdo tietää...

    Epätoivoisena.

-- Niin, sellainen on asema!... On asioita, jotka eivät siedä päivän
valoa, joista täytyy kääntyä pois. --

    Huudahtaa.

-- Niin, joiden kanssa voi elää!

_Puutarhuri_. Niin, me pelkäämme maailman tuomiota, neiti Karna,
se on syöpynyt veriimme. Onko omatuntomme paha vai hyvä, se tulee
oikeastaan kysymykseen vasta toisessa sijassa.

_Karna_ (itsekseen). On sellaisia suruun tuomituita.

_Puutarhuri_. Luonto on täynnä lääkelehtiä. Ihmisten puheet ja
panettelut haihtuvat siellä kuin kaste. Sillä on uudet ilonsa joka
päivä ja se antaa meille sen innon ja illusionin, jota tarvitsemme,
ett'ei elämämme juoksisi aivan kuiville.

_Karna_. Lääkkeitä? -- Lohdutusta? -- Niin, kun tahtoo lohdutusta, --
tahtoo unhotusta! -- Nyt tiedän, miltä köyhästä tuntuu, kun rikas
puhuu!

_Puutarhuri_. Te olitte isänne jumaloima voimakas tytär. Ja sitten
ajattelin, -- ehkä hän kuitenkin rakastaa tytärtään enempi kuin --

    Vaikenee hämillään.

_Karna_. Kuin kultaista vasikkaa, tarkoitatte, -- sanokaa suoraan vaan.

    Puistaa epätoivoisena päätään.

_Puutarhuri_. Minä ajattelin enempi sitä, mitenkä hellästi te
rakastitte häntä.

_Karna_ (itsekseen). Minä ihailin sokeasti isääni!

_Puutarhuri_. Ja tämä teidän isänne hän tarvitsee nyt apua ja
johdatusta tielle, joka voisi antaa hänen sielulleen rauhan.

_Karna_. Minun pitäisi koittaa, miten kallisarvoinen olisin hänelle,
niinkö tarkoitatte? -- Niinkuin en minä tietäisi, että repisin hänen
sydämmensä kahtia, jos hän uhraisi kaiken sen, minkä minä vaatisin
häneltä.

    Kiihkoisena.

Meidän täytyy pestä, pestä likaantuneet kätemme. Kaikki -- kaikki pois!
Ei saa jäädä rihmaakaan! --

    Hiljaa.

-- Sitten olen kai kyllin köyhä --

_Puutarhuri_. Voimakas tahto on vahva puu, jota ei myrsky kaada. Ja
juuri synkimmässä pimeydessä, neiti Karna...

    Reippaasti.

Teidän isänne tulee puistotietä tänne... Ettekö voisi koettaa --

_Karna_. Ei, ei, ei nyt -- ei nyt...

    Kiiruhtaa vasemmalle.

_Konsuli_ (nousee hitaasti puistonrappusia. Hän on kalpean ja
rasittuneen näköinen ja pyhkii yhtämittaa nenäliinalla otsaansa. Sisään
tultuaan vaipuu hän tuoliin ja istuu mietteissään). ... Kun vaan voisi
olla ajattelematta, -- kun saisi kunnollisesti nukutuksi! -- Mutta se
hyörii ja pyörii ja kiertää taas esiin. Lopuksi minä saan koko
viinahullun ihmiskunnan kintereilleni.

    Nousee kiivaasti ja pui raivoisasti nyrkkiään
    vasemmalle ovelle päin.

... Korkeasti kunnioitettu, korkeasti kunnioitettu, korkeasti
siveellinen perhe, -- onhan se oikeastaan kokonaisen elämän työ!

    Vetää sanomalehden esille taskustaan, levittää sen ja lyö siihen.

Se on pörssikurssia kaikki tämä ja osakkeita kaikessa siinä, minkä
ihmiset vaan keksivät panna liikkeesen. Mutta minä en saa liata käsiäni
siinä, ennenkun olen tutkinut onko se oikein, se tai se! --

    Silmät kattoon luotuina.

Muuten saan omalletunnolleni vainajat ja sairaat ja kaiken maailman
synnit ja surkeudet.

    Kävelee edestakaisin ja pysähtyy taas.

Ja täällä olen kuin olisin tyhjää ilmaa perheelleni. Talo on kuin
kiinniruuvattu ruumiskirstu, täynnä ummehtunutta pahaa hajua...

    Vaipuu voimatonna tuoliin takaisin.

_Elina_ (tulet hiljaa ja varovasti sisään vasemmalta. Katselee
ympärilleen. Hiipii isän luo ja kiertää käsivartensa hänen kaulaansa.
Hiljaa). Isä... isä!

    Konsuli katsoo kuin villiytyneenä häneen. Elina tuskallisesti.

Isä, kuule... Isä, minä näen, miten paha sinun on olla.

_Konsuli_ (kumeasti). Entä äitisi --?

_Elina_. -- Ei ole hänenkään hyvä, isä... nuo kovat
hermonpuistatukset --

_Konsuli_ (puoleksi nousten. Kovaa). Pelosta, että minä näyttäydyn
ovessa...

    Heittäytyy taas tuoliin ja vaipuu mietteihinsä. Hän hivelee
    otsaansa, niinkuin olisi hänen vaikea koota ajatuksiaan.

-- Ja sen hyväksi luovutan omaisuudestani kokonaista koline sataa
tuhatta...

_Elina_. Minkä hyväksi, isä?

_Konsuli_. Enkö sitä sanonut? -- Sano äidillesi, että minä perustan
sairaalan niitä ihmisiä varten, joiden elämän onnen juoppous on
turmellut: Sano se äidillesi, kuuletko, -- ja että hän saa, minkä
tahtoo.

    Kuiskaten puoleksi kuin unessa.

Mutta tiedä se, pikku Elinaseni, että se on maksanut melkein verta.
Kolme sataa tuhatta kruunua! -- jonka ansaitsemiseen ja kokoamiseen
olen saanut panna koko miehuuteni voiman ja työ-innon... Tuntuu melkein
kuin täytyisi ne leikata omasta lihastaan... Mutta sairaalan hän saa!
-- Sano se äidillesi. Etkö luule, että hän tulee siitä iloiseksi?

_Elina_. Kyllä, isä. Hän puhelee nyt vaan vanhasta naistenkodista,
jonka sinä olet perustanut. Ja yöllä hän oli nähnyt unta, että hän
makasi ja katseli läpi sen pienien ruutujen ja yli lehmusten latvojen.

_Konsuli_ (katkerasti). Jaha jaha, -- minä ymmärrän. Vai sinne hän nyt
halaa. Sitä laitosta olin minä panemassa alkuun ilahduttaakseni häntä
-- jo kauvan ennenkun, ennenkun no niin -- no niin -- -- --

    Vaipuu taas kokoon. Ikäänkuin ajatuksissaan -- tuttavallisesti.

Kuule, Elina -- niinkö on, -- niinkö on, kuuletko... Karna istuu niin
varjossa siellä ruokapöydässä... Sinäkö siinä --? Minusta näyttää kuin
olisi hän saanut harmaita hiuksia.

    Katsoo kysyvästi häneen.

_Elina_ (tuskallisesti). Ei toki, isä --

    Heittäytyy itkien hänen kaulaansa.

Rakas isä kulta!

    (Juoksee nyyhkien ulos.)

_Konsuli_ (katselee sekavana hänen jälkeensä). He, he, he -- onhan
niinkuin huoneessa ei olisi ilmaa...

    Koputetaan oikeanpuoliselle ovelle. Hän oikasekse suoraksi.

_Rambeck_ (astuu sisään). Suokaa anteeksi, herra konsuli; mutta en
löytänyt teitä konttorista. Ja sitten tulin ajatelleeksi, että hyvä
loppusuoritus ei milloinkaan tule sopimattomaan aikaan.

_Konsuli_ (hajamielisesti). Hyvä loppusuoritus?

_Rambeck_ (salaperäisesti, puoliääneen). Tahdoin vaan sanoa teille,
että viinatehtaan osakkeet Shluysissä ovat kohonneet kuusi, sanoo kuusi
prosenttia. Nyt ovat ne kohonneet kahteenkymmeneen viiteen ja kuuteen
nekin, ukkoseni!

_Konsuli_ (nopeasti, kiivaasti). Ne myöskin!

_Rambeck_ (asettaa sormet suulleen). Niinpä niin. Nuo, jotka aina vähän
horjuivat, te tiedätte, ne ovat nyt nekin seuranneet jälestä...

    Hieroo käsiään.

Sitä menoa mennen ei liike pysähdy noihin kahteenkymmeneen viiteen. Me
kohta valloitamme markkinat toistensa perästä yli koko maailman.

_Konsuli_ (raskaasti). Niin, kun vaan keinottelee ihmisten huonoilla
intohimoilla, niin kyllä silloin kultaa virtaa... Mutta, jos nyt
tahtoisi päästä vielä pitemmälle, kuuletteko -- jos tahtoisi saada
osakkeita taivaan valtakuntaan? Siellä ovat korot niukemmat, Rambeck.

_Rambeck_. Minä pyytäisin teitä toimimaan enemmän liikemiehen tavoin --
yksi asia kerrassaan!

    Kävelee kiivaasti edestakaisin, -- tehden liikkeitä
    ikäänkuin soittaisi kädellään.

Kuusi, kuusi, kuusi, kuusi prosenttia kohonnut, se kuuluu kuin
kellonsoitolta. Tiesin kyllä ilahuttavani teidän korvianne, konsuli.

_Konsuli_ (ajatuksissaan). Nuo uudet kuusi prosenttia, ne edustavat
nekin hyvän määrän ihmisonnea, kuuletteko.

_Rambeck_. Ei voi välittää siitä, mitä kuussa tapahtuu. Siitä, mitä
tapahtuu toisessa maanosassa, Patagoniassa tai Mesopotamiassa, ei
meidän tarvitse sen enempää välittää.

_Konsuli_ (nousee). Niin ajattelimme ennen aikaan.

    Tarttuu käsillään päähänsä.

On kuin olisi kulunut pitkä aika...

    Tointuen.

-- Kuulkaa, Rambeck, tahdotteko vapauttaa minut näistä osakkeista -- al
pari -- vähän kerrassaan -- kaikista!

_Rambeck_ (säpsähtää ja katselee häneen ihmeissään). Teette pilaa,
konsuli Wulffie! --

    Rähähtää nauruun.

-- Al pari! -- Voisihan vaatia teitä pysymään sanassanne.

_Konsuli_. Minun täytyy sanoa teille, Rambeck, että tuntuu kuin olisin
saanut vatsavaivoja niistä. Minä taisin ahmia niitä --

    Nauraa mielipuolen tavoin.

... On aivan kuin olisin saanut tunnon vaivoja --

_Rambeck_. Vai niin? Vai niin?... Hm, -- hm --

    Nyökäyttää päätään.

-- Soo, soo? -- hm, hm --

    Itsekseen.

Jotain osakkeissa, joka -- jotain, josta on saanut vähän vatsanvaivoja?
Mitä hullua se voisi olla -- --? So, so! Lähden sähköittämään itään ja
länteen...

    Rientää.

Hyvästi, kunnioitettava herra! --

    Mennessään kiireesti ulos.

Toivon parannusta vatsavaivoista!

_Konsuli_ (kävelee hitaasti edestakaisin. Kello soi. Hän kuuntelee). Ei
ole tavattavissa, ei.

_Selma_ (tulee kiireesti. Hyvin liikutettuna). Palvelustyttö ei aikonut
päästää minua sisälle; mutta minä tulin ilman luvatta...

    Epätoivoisesti.

Minä en ymmärrä, mitään, en mitään, ainoastaan -- tämän, -- tämän.

    Ottaa esille kirjeen.

Mitä tämä merkitsee, konsuli Wulffie? Palvelustyttö sanoo rouva
Wulffien olevan sairaana, enkä minä ole puhunut kenenkään kanssa,
sittenkun Ottar lähetti minulle tämän lyhyen kirjeen siitä, että hänen
äkkiä täytyy matkustaa pois asioissa.

_Konsuli_. Asioissa?! Asioissa?... Hm, hm... Me olemme muuten sopineet
siitä, että Ottar ei sovi käytännölliseen liike-elämään... Hän saa
myötäjäisensä ja sitten perintönsä. Ei, ei, ei sinun tarvitse noin
tuijottaa minuun...

    Ivallisesti.

Sinä saat hänestä mitä hienotunteisimman ja arimmasti siveellisen
miehen.

_Selma_ (epätoivoisena). En mitään -- en mitään käsitä enkä ymmärrä --
ainoastaan tämän tämän --

    Ojentaa kirjeen hänelle. Purskahtaa itkuun.

Selittäkää minulle, selittäkää minulle... Raskas kohtalo, kirjoittaa
hän, on antanut hänelle elämäntehtävän, johon tarvitaan jakamaton mieli
ja hänen kaikki voimansa, -- voidakseen kääntää mielipiteet
likemaailmassa toiselle tolalle.

_Konsuli_. Elämäntehtävän? Elämäntehtävän? -- He, he, he, rahat
taskussa, -- voi harjoittaa sitä yhtä hyvin kuin muutakin urheilua.

_Selma_ (ankaran nnelenliikutuksen vallassa, -- huutaa). Hän matkustaa,
-- matkustaa ainiaaksi tästä maasta. Ja minun luotani! -- minun!

_Konsuli_ (päätään pudistaen). Ainiaaksi, -- pah!

_Selma_. Minun luotani --! Hänen omatuntonsa ei salli hänen viedä
vaimoansa kaikkiin niihin vastoinkäymisiin ja uhrauksiin, jotka nyt
tulevat hänen osakseen.

_Konsuli_. Matkustaa?... Matkustaa, sanot sinä?

_Selma_. Kirje on pantu postiin Englannissa, silloinkun hän nousi
Atlantin laivaan.

_Konsuli_ (huutaa). Ottar! -- matkustanut maasta pois! ijäksi -- minun
poikani! -- -- --

    Huojua ja tarttuu tuoliin.

_Selma_, Mutta selittäkää, selittäkää!

    Katselee hetken epätoivoisena häntä.

Jumalani, oi Jumalani, ei hänkään ymmärrä, -- ei tiedä...

    Ulos ovesta, huutaen.

Ottar! -- Ottar!...

_Konsuli_ (synkästi). Niin selitä, selitä... Nyt pakenevat ne joka
tuulen ajamina --

    Tarttuu molemmin käsin päähänsä, huudahtaa tuskasta
    ja horjuu ulos.

_Tohtori_ (tulee vähän ajan päästä sisälle vasemmalta, Setä Madsin
seurassa). Niin hermot...

    Pudistaa päätään.

... Nyt hänellä on sekin hullu päähänpisto, että hänen heikkoutensa
vaatii täydellistä yksinäisyyttä; hän vaan ikävöi rauhaa! -- Jaha,
niinkuin ei hermojen elastillisuus tarvitsisi jonkunverran vahvistusta.
Jos ne saavat liiaksi tuota hyvää lepoa, niin autuuteni kautta
nukahtavat ne ainiaaksi. Koetin taas tänään kiihottaa niitä
naputtamalla pöytään, mutta aivan ilman vaikutusta. Ei ainoatakaan
hyvää merkkiä. Veltostumisen merkki... Ei edes pienintä ilmettä siitä,
että hän koetti voittaa itseänsä, ei vaikuttanut mitään --

_Setä Mads_ (hämmästyen). Mitä, mitä? -- onko se muuttunut
parannuskeinoksi tämä hiton ikävä ja väsyttävä, joka -- joka --

_Tohtori_ (tyytyväisesti). Hän oli aina valitellut, minun mentyäni,
niin juuri. Niin, nähkääs, sattuu väliin, että lääkärin täytyy osata
petkuttaa, jos sairas on liian arka. Hänen hermonsa ovat olleet
kokeiluni esineenä. Minä olen niin sanoakseni asteittain mitannut ne
joka aamu kokeilun jälkeen. Mutta, minä uskon tämän teille sen vuoksi,
että tauti on saanut uuden käänteen. Hänen silmissään on omituisen
raskas, alakuloinen ilme -- hän ei vastaa mihinkään kysymyksiini...
Ettekö te, arvoisa herra, voisi johtaa minua, hänen ja talon vanhaa
ystävää ja lääkäriä, oikeille jälille?

_Setä Mads_. Jälille? -- Jälille? --

    Niistää nenäänsä erityisen vitkallisesti.

_Tohtori_. On tainnut tapahtua jotakin, josta --. Teidän täytyy se
uskoa minulle, herra Mads. Vaikka se olisi jotain erityisen vaikeaa. Te
tiedätte, että minä vaikenen kuin hauta.

_Setä Mads_ (omituisella äänenpainolla). Niin tietysti, -- tietysti --

    Itsekseen.

-- Kaupungin salainen posti.

_Tohtori_ (?varovasti). Ei suinkaan ole purettu --? -- -- kihlausta,
tarkoitan, Ottarin ja Selma Reinskougin välillä? -- Hän matkusti niin
omituisen äkkiä taas pois ja Selma näytti niin itkettyneeltä harsonsa
takaa, kun tapasin hänet tänään.

_Setä Mads_. Vai niin -- tämä kaikki on kaupunkilaisista ihmeellistä?

_Tohtori_. Kaupunkilaisista? -- Kaupunkilaisista? --

    Itsekseen.

Vai niin, -- vai siinä se siis puristaa!...

    Ääneen.

Te kyllä tiedätte, että minä olen viimeinen välittämään siitä, mitä
kaupungissa juorutaan ja puhellaan... Mutta muuten, -- suoraan sanoen,
-- siellä puhutaan siitä kaikissa piireissä ja lausutaan yleistä ja
suurta ihastusta niistä tavattomista summista, joita konsuli näinä
päivinä niin odottamatta on lahjoittanut sekä merimieskodille että
kaupungin yksityiselle vaivashoidolle. Siellä on myöskin meidän kesken
ja suurimpana salaisuutena! -- käymässä tuuma, että olisi pyydettävä
konsulin suostumusta hänen muotokuvansa ripustamiseksi Pörssiin. Lista
oli jo täyteen merkitty eilen, heti samana aamuna.

    Panee hatun päähänsä.

Niin, hyvästi sitten. Hyvästi, herra Mads...

_Setä Mads_ (saattaessaan tohtoria ovelle). He, he, he, vai niin, vai
todellakin, -- todellakin...

    Yksin.

Ripustavat hänen muotokuvansa Pörssiin. Näyttää pikemmin siltä kuin
tahtoisi hän ripustaa itsensä jonnekin täällä kotona... Sikamaista
muuten, tuo arvelu, että se olisi kihlaus, joka -- -- Muuten on tämä
kovin, kovin ikävätä. On kuin olisi meritaudissa. Ja kaikki
näyttävätkin merikipeiltä... Tämmöinen kohtaus! -- sen täytyy loppua
kerran. Eihän nyt sentään tarvitse kutsua pappia ja hankkia hautajaisia
ja mennä maan alle senvuoksi, että huomaa omistavansa liian paljon
rahoja!...

_Elina_ (pistää päänsä vasemmasta ovesta. Huolestuneella äänellä). Eikö
isä ole täälläkään?

_Setä Mads_. Ei ole.

_Elina_ (huutaa sisähuoneeseen). Hän ei ole täällä, Karna! -- Minusta
tuntuu, että se voivotteleminen kuuluikin rappusilta tai käytävästä --

    Poistuu taas.

_Konsuli_ (tulee oikealta ovesta. Hiljaa varovasti). Ei kai sinulla ole
tulitikkuja, Mads --?

_Setä Mads_. Tulitikkuja... Tulta sikariin... Ei katsos, siitä asti kun
minut kiellettiin tupakoimasta, ei minulla ole milloinkaan sitä tavaraa
taskussa. Tarpeet vähenevät ja ikävyys lisääntyy.

_Konsuli_ (puoliääneen). Sinä olet oikeassa, Mads, minulla täytyy olla
joku, johon luotan, joku luja lähtöpiste. Naisista ei minun tarvitse
huolehtia.

_Setä Mads_ (suuttuneesti). Ei, nyt menee tämä jo liika pitkälle. Elä
nyt koeta uskotellakaan ketään, että epäilet omaa perhettäsi, mies.
Minä sanon sinulle syyn kaikkeen tähän, minä! Sinulla on vatsakatarri;
sama, joka minullakin on. Sinun täytyy lakata tupakoimasta, sinunkin,
ukkoseni, jos vähänkin toivot pääseväsi rauhaan... Sen minä sanon, että
vatsakatarri sinulla on. Ja kun sitten yöllä makaat ja mietit ja näet
kaiken liioiteltuna ja pikimustana, niin riittää sitä vielä
päiväksikin. Sinä et osaa vaan sitä hoitaa. Karlsbaderia sinä
tarvitset.

_Konsuli_ (vetää syvään henkeä. Tuttavallisesti). Johtuu niin paljon
mieleeni... tämmöisen raa'an nousukkaan kuin minun ei olisi milloinkaan
pitänyt naida semmoista, jolla on liiaksi paljon vanhaa sivistystä
veressä. Siitä ei milloinkaan synny hyvää. Siinä on kaksi omaatuntoa,
siinä.

    Kuiskaten.

Ja hänen hienompi omatuntonsa voittaa ja saattaa minut epätoivoon.

_Setä Mads_. Johan sinä taas puhut pahaa perheestäsi, -- Lindasta! Ja
usko nyt toki kerran, että Karlsbaderia, Karlsbaderia, Karlsbaderia
sinä tarvitset! ja sitä tarvitsee sekä ruumiisi että taloutesi. Usko
pois, koko maailma muuttuu yhdellä kertaa kuin taivaanvaltakunnaksi...
Ja sitäpaitsi, Wulffie, tuolla tuulella ollessasi saatat vahinkoa sekä
itsellesi että lahjoituksellesi, se ei ole ekonomiiaa, se --

_Konsuli_. Sen sanot sinä, kun et tiedä, mitä merkitsee, hyvä, kunnon.
Mads, että väkijuoma-osakkeet ovat kohonneet kahteenkymmeneen viiteen
prosenttiin. Maailma ei enää kestä väärennystä yli neljännen osan,
alkoholi voi pian syttyä tuleen. Niin ymmärrät sinä hyvin, minkätähden
semmoinen kuin minä, joka nyt anniskelen pian kaikissa maissa ja yli
koko maailman, en voi kylliksi tarkkaan varoa tulitikkuja! -- Ja
sitäpaitsi -- minä (laskee kiihkeästi sormillaan) -- Sokeri
väärennettyä, kahvi väärennettyä, tee väärennettyä, kaakao
väärennettyä, tupakka väärennettyä, maito väärennettyä, voi
väärennettyä, viini väärennettyä, tapeetit väärennettyjä, -- kaikki,
kaikki, yksin huoneetkin, joissa asumme, -- ainoastaan paperimassaa, --
niin että herramme kohta täytyy sylkeä koko tämä kurja maamöhkäle
suustansa.

_Setä Mads_ (änkyttää). Sinä, sinä, sinä peloitat minua, Wulffie. Sinä
puhut niin, että minä aivan -- aivan --. Kuulisitpa vaan itse, mitä
sanot!

_Konsuli_. Kun en vaan olisi tullut katsoneeksi taakseni konttorin
ovessa -- siellä oli ihmisiä päällekkäin konttoripöydän tasalle ja ne
kiemurtelivat, päät ja niskat taapäin väännyksissä, niinkuin olisi
niiden ollut vaikea hengittää -- olivat häkään tukehtuneet... Hm-m,
minä tiedän kyllä, minkälaatuisia ihmisiä ne olivat, ja mitenkä ne
olivat joutuneet perikatoon. Tulitikku vaan tuleen siellä sisällä, ja
usko pois --. Niin, lähellä olimme me tuomiopäivää, mutta minä
paiskasin oven kiinni, minä.

_Setä Mads_ (itsekseen, peläten). Mutta hänhän on hermokuumeessa, --
hurjia mielikuvitelmia! -- Täytyy hakea tohtoria -- lähettää vaunut --

    Viittilöi PUUTARHURILLE, joka nousee rappusia.
    SETÄ MADS katsoo avutonna häneen.

_Puutarhuri_ (Setä Madsille surullisesti päätä puistaen). Minä olen jo
kauvan huomannut asiain olevan huonosti; mutta selvästi ymmärsin sen
vasta yöllä, kun hän tahtoi sulkea suihkulähteen tuolla senvuoksi, että
se myrkyttää maailman.

    On menevinään työhönsä, samalla tarkastaen konsulia.

_Setä Mads_ (epätoivoissaan). Toivotaan parasta, -- että se vaan on
jotain ohimenevää -- vatsasta johtuvaa, -- jotain, joka estää häntä
ajattelemasta.

_Konsuli_ (seisoo ja tuijottaa oveen oikealle. Hiljaa). Kun vaan saisit
minut viedyksi tuon vanhan naisen ohitse, joka koko ajan istuu ja
katselee minua, hänellä on ollut poika, joka -- --

    Salaperäisesti.

Minä uskon sinulle yhden asian, Mads, -- sinulle ainoastaan. Ei kukaan
saa sitä tietää! -- Ottar löi minua --

    Koettaen päätään kuin tuskaa tuntien.

-- Tänne jonnekin aivoihin, ennenkun hän matkusti Ameriikkaan...

_Karna_ (tulee vasemmalta, ikäänkuin jotain etsien). Eikö hän ole
täällä --?

_Puutarhuri_ (astuu nopeasti häntä vastaan ovessa). On, neiti Karna...
Mutta teidän ei pitäisi tulla sisään tänne -- nyt. Hänen mielensä on
niin kiihoittunut... Minä pelkään, -- minä olen niin huolissani --

    Koettaa saada häntä poistumaan.

-- Minuun te voitte luottaa, tiedättekö -- aina --

_Karna_. Voi, ei, ei, meidän täytyy saada puhua, isän ja minun.

_Konsuli_ (ojentaa huudahtaen käsivartensa Karnaa kohti). Auta, auta
minua, kuuletko, Karna! --

    Hengittäen keveämmin.

-- Olinhan aivan unhottanut, että minulla on tytär... Karna ja minä, me
kaksi!

_Karna_. Ethän voi sanoa meille sen iloisempaa, isä, kuin että otat
asian mietittäväksesi!

_Konsuli_ (puistaa päätään). Hys, hys, ei se ole niin helppoa kuin
luulet, -- olkaamme kaikella muotoa kysymättä näiltä tunkeilevilta
ihmisiltä, mikä on ollut syynä heidän kunkin kuolemaansa.

_Karna_. Isä, isä parka! -- Minä tiesin kyllä, että kun se kerran
selviäisi sinulle, vaikuttaisi se voimakkaammin sinuun kuin kehenkään
muuhun. Sinä et ole tottunut näihin sallisiin myrskyihin, -- olet
joutunut kaikkeen tuohon hirvittävään sitä ajattelematta, niinkuin
muutkin liikemiehet.

_Konsuli_ (jatkaa). ... Jos nuo ihmiset saavat vastata, voipi täällä
syntyä ilmaa, kaksikymmentäviisi prosenttia alkoholia ilmassa!

_Karna_ (huolestuneesti). Elä nyt noin liioittele, isä -- se on
sairaaloista.

_Konsuli_. Täällä hiipii ihmisiä esiin sekä katosta että seinistä -- --
jos ne vaan voisivat puhua.

_Karna_ (lohduttaen). Kaikkihan on niin selvää ja yksinkertaista,
isä... Emme voi olleita asioita toisiksi muuttaa. Mutta kyllä muuttaa
elintapamme -- käyttää koko omaisuutemme sovittaaksemme... esimerkiksi
rakennutamme valoisia, terveellisiä asunnoita ja iloisia koteja
työväelle yli koko maan niin pitkältä kuin varoja riittää. Mitä sanot
siihen, isä?... Ja puisto --

    Katsahtaa tahtomattaan Heiniin. Syvään huoaten.

Kun se kerran on valmiina, annetaan kaupungille, suomaan iloa ja lepoa
noille, jotka tulevat tomuisilta kaduilta ja auringottomista kodeista,
ja humisemaan luonnon raikasta ilmaa heihin... Se voisi parantaa paljon
siitä, mitä on rikottu.

_Konsuli_ (itkee). Rakkahin tyttäreni, surun päivänä sinä et minua
tuntenut, poljit minua kovalla kantapäällä...

    Hellästi.

Oman isäsi ilo olit sinä. --

    Hypähtää ylös, raivoaa.

-- Minä sanon sinulle, Wulff Wulffie tulee toimeen ilman sinuakin --

    Jää seisomaan ja tuijottamaan jotakin, joka yhä enemmin ja
    enemmin kiinnittää hänen huomiotaan. Huutaa tuskallisesti.

Auta minua, kuuletko sinä, Karna, -- nyt ne taas alkavat elää, --
kömpivät ja sukeltavat esiin joka kolosta heittäytyäkseen minun
päälleni. -- --

    Väristen.

Mutta nuo äänettömät kalpeat naiset ovat kaikista pahimmat. Ne eivät
virka mitään; mutta niin kovat ovat heidän katseensa, -- ne ovat
kuiville itkettyneet --

_Karna_ (suuressa tuskassa). Voi, isä, isä, -- etkö ymmärrä, että se on
vaan sinun kiihoittunut mielikuvituksesi!


_Konsuli_ (säpsähtää, pelästyen). Mutta mitä tämä on? Mitä tämä
merkitsee? Täytyykö heidän ruumissaattoineen kulkea tätä tietä, --
kaikkien, jotka ovat juoneet itsensä kuoliaiksi maalla ja merellä.

    Kauhuissaan.

Ja nyt, nyt nousee tuolla, niin totta kuin elän, yksi ylös
ensimmäisestä kirstusta... Ja nyt vielä toinen takimmaisesta
kirstusta... Ja taas yksi, ja taas, ja taas, -- eivätkö milloinkaan
lopu? -- Hm-m, -- he ovat haistaneet, että täällä on anniskelupaikka
kaikille kansoille --

    Seisoo aivan menehtyneenä ihmetyksestä.

Nyt tulevat ne, tulevat ne tänne.

    Hiljaa, hädissään Karnalle.

Kun vaan menisivät portin kautta, -- eivät toki aikone tulla aivan
talon läpi!

_Karna_ (vääntelee käsiään). Voi isäni! Kauheata, kauheata --

_Konsuli_. Ne tuijottavat niin... Ja kuule, kuule, miten ne ulvovat --

    Repii mielettömänä tukkaansa.

Se on hautausvirttä se!

    Pitää käsiään silmillään ja korvissaan ja vaipuu tuoliin.
    Nousee raivostuneena, napittaa tapansa mukaan tiukasti
    takkinsa yli rinnan, mutta kieroon. Nostaa uhkaavana
    kätensä. Kovalla käskevällä äänellä.

Sikamaisen suurta kielten sekasotkua... Käyttäytyvät kuin olisivat
humalassa ruumisvaatteissaan... Ei sellaista sovi tarjota Wulffie ja
kumppanille!

_Karna_ (syöksee hurjasti puutarhurin luo ja peittää päänsä hänen
rintaansa). Hein, -- Hein!

    Esirippu laskee.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 61570 ***