*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 61748 ***

KARJALAN KANKAHILTA I

Kertoelmia


Kirj.

Koito [K. J. Juuti]





Tampereella,
Hj. Hagelberg'in kustannuksella.
1889.




SISÄLLYS:

Oppipojan kertomus.
Mannisten kaupunki.
Kaksi hirttoyritystä.




Oppipojan kertomus.



1.

Minun isäni oli kova mies...

Hän oli aikoinaan ollut päällysmiehenä eli "valttarina" eräässä
Itä-Karjalan isommassa tehtaassa, vaan syistä, joita en tarkemmin
tiedä -- enkä tahdokaan tietää -- oli hän joutunut pois tuosta
"herrasvirasta" sekä eleli nyt pienoisella maatilalla, minkä oli saanut
ostaneeksi muutamasta erittäin syrjäisestä sopukasta parin päivämatkan
päästä Sortavalan kaupungista.

Vaikkapa vähilläkin varoillaan käytti isäni minut Siitoisen kansakoulun
läpi, mutta siinä olikin se sivistyksen määrä, minkä hän tahtoi suoda
ainoalle pojalleen; sillä vaikka opettajat kehoittivat häntä -- minun
muka hyväpäisyyteni tähden -- toimittamaan minut varsinaiselle
lukutielle ja vaikka eräs varakas sukulainen tarjoutui siinä
tapauksessa pitämään huolta minun aineellisesta puolestani, ei häntä
saatu millään keinoin luopumaan siitä peri-aatteestaan, että minusta,
siinä tapauksessa, ei tulisi muu kuin "renttuherra."

"Vähänkö noita vielä on herroja!... Ja harva heistä rehellisesti
henkensä elättää. Enimmät elävät koiruudella taikka köyhän kansan
nylkemisellä... Minun pojastani ei pidä ikinä tuollaista tuleman!...
Tehköön työtä niin kauan kuin jaksaa ja sitte... no, kerjätköön!"

Näin lausui isäni. Se oli hänen maailman-viisautensa.

Muutoin täytyy minun tässä, vaikkapa vastenmielisesti, kertoa, mikä
muutos isässäni oli tapahtunut hänen ruukista eroamisensa jälkeen.

Ruukin päällysmiehenä ollessaan oli isäni ollut komea herra. Hän oli
perheineen -- s.o. äitini ja minun kanssani -- asunut komeassa,
avarassa kartanossa, ja muutoinkin viettänyt, niin sanoakseni, ylhäistä
elämää. Kahden kuorskuvan hevoisen vetämissä vaunuissa teki hän
matkustuksensa kesällä, eikä hän talvisaikaankaan milloinkaan lähtenyt
kuomutta ja parihevoisitta lyhemmillekään matkoille. Kaikki tehtaan
ala-päällysmiehet sekä työväki osoittivat hänelle tavatointa
kunnioitusta -- lieneekö se sitte, tuo arvon anto, tullut todellisesta
kunnioituksen tunnosta vai pelvosta, sitä en osaa taata. Vieraita kävi
meillä paljon, jopa korkea-arvoisiakin, ja heitä kohdeltiin ylellisellä
kestitsemisellä. Eipä siis kummaa, jos isääni, missä ikinä hän
liikkuikin, kohdeltiin vastaavalla tavalla. Ja että hän, isäni, osasi
arvostansa pitää sekä katsoi kaiken tämän kunnioituksen ja
kohteliaisuuden itselleen todellisesta ansiosta tulevaksi -- siitä ei
ole epäilemistä.

Kuinka toisiksi nyt olivat olot muuttuneet! Elämä ruukissa oli maksanut
paljon, joten isälle ei suuria jäänyt siitä erotessaan. Nekin vähät
säästönsä pani hän, viisaasti kyllä, "maahan kiini" ja aikoi nähtävästi
ruveta nyt yhtä ylenpalttisella tarkkuudella varojansa vaurastuttamaan
kuin ennen oli ylellisellä tuhlaamisella niitä hävittänyt. Toisenlaista
elämää sitä vietettiinkin nykyisessä isäni talossa. Kadonneet olivat
nuo iloiset kestit, joita ennen vähä väliä pidettiin, hävinneet olivat
vaunut ja kuomut parihevoisineen, mutta -- kadonneet myöskin olivat
kunnian ja kohteliaisuuden osoitukset isääni kohtaan, hävinnyt tuo
mateleva pelko, jolla alhaiset ihmiset häntä ennen lähestyivät.
Halveksumista, pilkkaa, jopa törkeää panetteluakin sateli vaan tuon
tuostakin entisten ystäväin puolelta.

Vaan niinhän se käypi tavallisesti tämän meidän kiertotähtemme
mykevällä pinnalla...

Ja muuttunut, äärettömästi muuttunut, oli isäni itsekin...

Kiihkeästi, kärsimättömästi toimitti hän kaikki tehtävänsä, Ei kukaan
osannut mitään hänen mieliksensä tehdä, eipä hän itsekään. Hän ei
näyttänyt saavan yön lepoa ei päivän rauhaa, sillä joko hän valvoi tai
makasi, istui tai astui, aina vaan kuului hänen rinnastaan
kärsimättömyyden ja tuskallisuuden huokauksia. Hänen parhaana työnään
ja kentiesi huvituksenaankin tästä lähtien oli kalastus. Siellä,
yksinäisten salojärvien autioilla seljillä ja niiden jylhillä
rantamilla, vietti hän enimmät kesä-aikansa. Kentiesi toivoi hän siellä
löytävänsä kadonneen mielenrauhansa; kentiesi ajatteli hän siellä
yksinäisyydessään, entisistä vertaisistansa eroitettuna, voivansa
pikemmin unohtaa taannoiset onnensa päivät; kentiesi ei hänen
masentumatoin ja ylpeä luontonsa sallinut hänen näin köyhtyneenä enää
niin usein kuin ennen näyttäytyä entisille tuttavillensa -- kentiesi.

Mutta turhaa on aprikoida, mitä isäni kentiesi mietti asuessaan kesät
päästänsä venheessänsä, josta hän ainoastaan öiksi nousi maalle, tehden
nuotiovalkean jonkin sydänmaan järven hongikkorannalle. Se vaan on
varmaa, ett'ei hän nyt enää tahtonut pitää mitään seuraa muiden
ihmisten kanssa, ei tahtonut tietää mitään maailman yleisistä eikä
entisten tuttujensa yksityisistä asioista, eipä hän näyttänyt paljoa
huolehtivan itsestänsäkään. Hänen luontonsa oli muuttunut äreäksi ja
kiukkuiseksi, jonka tähden hänen ainoastaan harvoin kuultiin enää
tavallisesti muita ihmisiä puhuttelevan. Kiroilemalla ja sadattelemalla
ilmoitti hän ajatuksensa muille -- milloin hän ne ilmoitti; sillä usein
oli hän monta päivää perätysten sanaakaan puhumatta, eikä hän, jos ken
häneltä jotain uskalsi kysyä, tavallisesti virkkanut mitään
vastaukseksi. Yhtä ainoata henkilöä, äitiäni, näytti hän kohtelevan
jonkinmoisella kunnioituksella, vaikk'ei hän hänenkään kanssaan
ryhtynyt pitempiin keskusteluihin. Jos äitini rupesi milloin pitempään
kyselemään jotakin isältä, vetäytyi tämä aina pois hänenkin seurastaan.

Vähitellen muuttui hänen ulkomuotonsakin kokonaan. Tuo ennen niin suora
ja kookas vartalonsa painui muutaman vuoden kuluessa pieneksi
köykkyiseksi ukoksi ja hänen vakava, ryhdikäs käyntinsä muuttui
epätasaiseksi hoipertelemiseksi. Ennen tummat kiharat kantoivat nyt
talven vaaleata väriä, ja kun isäni nyt oli jättänyt pois partansa
ajelemisenkin, näytti hän todellakin seitsenkymmen-vuotiaalta
vanhukselta, vaikka hänen ikänsä oli vasta vähää enemmän kuin puolet
siitä. Ja kun tähän lisään, että yksin hänen silmiensä kirkas loistekin
oli kadonnut ja niiden pinnalle laskeutunut ikäänkuin pölyinen kelmu,
niin voipi helposti arvata, mitä ääretöintä tuskaa ja murhetta äitini
sai hänen tähtensä kärsiä. Kylässä hoettiin isäni tulleen hulluksi
taikka ainakin vähämieliseksi, vaan me, jotka asian paremmin tiesimme,
emme sitä uskoneet.

Minut aikoi isäni pitää kotona. Siellä, hänen silmänsä ja johtonsa
alla, oli minusta tuleva kova työmies, vankka maan raataja, ja siellä
olisin minä varjeltuna kaikilta tämän "pahan" maailman mahdollisilta ja
mahdottomilta viettelyksiltä ja kiusauksilta. Ja niin ehkä olisi
käynytkin, isäni toiveet ehkä täydellisesti toteutuneet, ell'eivät
omituiset tapaukset olisi odottamattomalla tavalla minun kohtaloani
toisille teille johtaneet.

       *       *       *       *       *

Olin muutamia päiviä sitte päästötodistuksineni tullut koulusta kotiin.
Neljäntoista vuotiaassa päässäni kiehui äärettömän paljon suuria
ajatuksia. Alkavan nuoruuden ijän rohkeimmat tuulentuvat kuvautuivat
selkeinä silmieni eteen ja rehevän kevätkasvullisuuden tavoin sekä sen
mukana täydentyi mielikuvitusteni mitta ylitsevuotavaksi...

Näistä viisaista mietteistäni herätti minut eräänä aamuna isäni tuttu,
käskevä ääni, ennenkuin vielä olin ehtinyt pukeutuakaan.

"Tänään lähden kalaan ja viivyn siellä kaksi yötä. Alapas, Elias,
valmistautua soutamaan."

Ja muutamien minuuttien perästä astuin minä isän jälestä rantaan suuri
kalakontti hartioillani. Isäni kantoi isoa selkärihma vasua ja hänellä
oli, sitä paitsi, airot vasemmalla olalla sekä kirves vyön alla.
Äitini, joka oli lähtenyt meitä saattamaan, kantoi eväskonttia. Me
astuimme ääneti, sillä, niinkuin tiedämme, isäni oli sangen
harvapuheinen, eikä hänen kanssaan muutoinkaan ollut leikin laskemista.
Äitini sanoi, ett'ei isäni suusta oltu tavallista leikkipuhetta kuultu
sen jälkeen kun hän oli ruukista pois joutunut.

Minun isäni oli kova mies...

Rantaan päästyämme asetimme kapineet paikoilleen venheesen. Rihmavasu
keskelle venettä sitä varten tehdylle laudalle, eväskontti sekä tyhjä
kalakontti kokkaan ja kirves teljon eteistä kaarta vasten. Pienoisen
paksusankaisen kattilapotin pistin minä teljon alle; se otettiin mukaan
rantakalan keittoa varten. Vihdoin syleilin minä itkusilmin rannalle
jääpää kyynelsilmäistä äitiäni.

"Vieläkö sinä marakatin pentu, siinä vetistelet! Etkö joudu venheesen!"
-- tiuskasi minun isäni.

Me lähdimme.

Minä näin kyynelieni lävitse vielä kauan äitin seisovan rannalla ja
huiskuttavan nenäliinallansa meille jäähyväisiä -- isäni ei sitä
nähnyt, hän istui perässä eikä hänen tapansa ollut taaksensa katsoa...

Kolme kertaa nousi ja laskeusi aurinko meidän kalassa ollessamme,
kunnes vihdoin isäni -- "suolausasteen puutteen tähden", niinkuin hän
itse sanoi, -- käänsi venheen kokan kotiin päin, ja koko tällä ajalla
ei meillä ollut kummallakaan aikaa kertaakaan nukahtamaan. Palatessamme
tapasimme vielä nuottamiehet erään saaren rannalta, jonka ainoastaan
parin virstan levyinen selkä eroitti kotirannasta, ja isäni päätti kuin
päättikin vielä kotiin mennessä laskea selkärihman järveen "koskapa
maimat ovat näin saapuvilla", -- sanoi hän.

Laskimme siis venheen rantaan ja, maimat saatuamme, aloimme pistellä
niitä onkiin. Mutta tuo liian pitkällinen valvominen vaikutti sen,
että Nukkumatti voitti minut maimottaessani. Tuon tuostakin tuiskahdin
minä nenälleni rannan hietikkoon, enkä voinut kestää millään tavoin
istuvillani. Viime kerran kaatuessani ärjäsi isäni:

"Katsopas tuota marakattia, mitä se tanssii!"

Viimmein saimme kuin saimmekin noin kolmesataa koukkua maimotetuiksi ja
nyt piti meidän lähteä niitä laskemaan. Vaan kun minä rupesin
soutamaan, putosivat airot vähä väliä käsistäni ja minä retkahdin
nukkumaan seljälleni venheen teljolle. Vähintäin viisi kertaa kävi
isäni minua siitä aina uudelleen nostattamassa sillä tavoin, että
tempasi minut hiuksista koholle ja karjasi:

"Nouse ylös s--tanan kakara!"

Enhän, näet, vähemmällä olisi herännyt...

Vaan vihdoin ei auttanut mikään. Tuskin viisikymmentä koukkua olimme
ehtineet laskea, ennenkuin "sokea ukko" valloitti minut niin kokonaan,
ett'en millään keinoin herännyt -- en tiedä lieneekö isäni enää
koettanutkaan herättää. Herätessäni oli venheemme saaren reunassa,
josta olimme lähteneet, ja kasvoni tuntuivat olevan turvoksissa...

Lähdimme nyt uudestaan lopettamaan koukkujen laskua. Mutta minun
maatessani oli noussut jokseenkin ankara vihuri-tuuli kylästä päin,
jonne päin meidän oli kuljettava koukkuja laskiessamme. Kun siis minä
olin jonkun matkaa soutanut, vähenivät voimani niin, ett'ei raskas
venhe ankarassa vastatuulessa tahtonut enää kulkea eteenpäin. Tämä
näytti tulisesti suututtavan isääni, ja sentähden ponnistin minä
viimmeiset voimani päästäksemme eteenpäin, vaan -- mitä auttavat
hyttysen voimat myrskyssä! Koettakoonpa se kuinka sukkelaan tahansa ja
omasta mielestänsä kuinka voimakkaasti hyvänsä siipiänsä räpyttää,
myrskyn mukaan sen on kuitenkin aina kulkeminen, sen valtaan
heittäyminen. -- Ja niinpä se oli silloin minunkin laitani. Kotvasen
ponnisteltuani loppuivat vähätkin voimani ja venhe alkoi vähitellen
siirtyä takaperin.

Silloin ärjäsi isäni hirmuisesti kiukustuneena:

"Souda!"

Ikäänkuin minä en olisi soutanut!...

"Etkö sinä riivattu souda?" -- huusi isäni vielä enemmän kiukuissaan.

"Oih... armas... isä... kul... kulta! Näettehän, että... että... en...
jaksa!" vaikeroin minä hengähdyksestä tukehtumaisillani.

"Vai et sinä, senkin kynnellä puhkaistava, jaksa! Kyllä minä tiedän,
että sinä jaksat, vaan sinä et kehtaa voimiasi käyttää. Mutta maltahan
kun rantaan päästään, niin sinut ottaa p--le luinesi sekä nahkoinesi!"

Ja isäni heitti jäännösrihman yhdessä tukussa järveen, hyppäsi perästä
luokseni ja viskasi minut nurinniskoin venheen peräpuolelle. Sitte
alkoi hän itse kaikin voimin soutaa kotirantaa kohden, mihin muutaman
tunnin kuluttua pääsimmekin.

Sitte muistan minä, että me nousimme maalle ja isäni tempasi airon...
Minä näin, että hän heristi sillä minua... Muuta en muista...

Herättyäni näin olevani naapurimme Tontkolan tuvassa ja päässäni tuntui
olevan kääreitä. Sittemmin, parattuani, ilmoitti äitini minulle, että
isäni ei enää koskaan tahtonut nähdä minua, vaan että hän oli määrännyt
minut suutarin oppiin Sortavalan kaupunkiin, jossa muka paikka oli jo
valmis minulle.

Niin. Minun isäni oli kova mies...


II.

Haikeasti itkin äidistäni erotessani, kun hän oli minut suutarin
oppiin vienyt ja läksi itse kyynelsilmin takaisin kotiinsa. Häntä,
armasta kantajaistani, en sen päiväsen perästä enää nähnyt, vaan
unohtumattomina pysyvät muistossani hänen viimmeiset sanansa, jotka hän
lausui minua viimmeisen kerran syleillessänsä.

"Hyvästi, oma, ainoa poikani!" -- lausui hän.

"Pidä mielessäsi, että

    "Ei saada tääll' ain' käyskennell'
    Pääll' kukkaisten ja ruusuin!" --

Mutta minulle ei nyt annettu pitkää aikaa vetistelläkseni, sillä tuskin
oli äitini ehtinyt oven jälkeensä sulkea, kun mestari äänsi:

"No Elias!"

"Mitä, hyvä mestari?"

"Nyt sinä olet suutarin oppipoika."

"Niin... olenhan minä."

"Ja tiedätkös sinä myös, mitkä suutarin oppipojan ensimmäiset
velvollisuudet ovat?"

Sitä minä en tiennyt.

"No pane nyt mieleesi, että suutarin oppipojan ensimmäinen ja tärkein
tehtävä on unohtaa itkemisen taito, sillä se ei sovi laisinkaan yhteen
hänen tärkeän kutsumisensa kanssa. Samoin tulee suutarin oppipojan
vähitellen harjoittautua olemaan nauramatta, laulamatta, puhumatta,
makaamatta, jopa johonkin määrin -- syömättäkin. Nämä kaikki ovat
sellaisia taitoja ja vapauksia, jotka eivät suutarin oppipojan
oppimäärään kuulu, vaan joita saavat ja voivat harjoitella ainoastaan
nuo tyhjäntoimittajat, nuo muut ihmiset. -- Ymmärräthän?"

"Kyllä... kyllä", -- vastasin minä ehdottomasti. Minä, näet, mestarini
edellä antamien neuvojen johdosta ja arvaamalla panin, että suutarin
oppipojan tärkeihin velvollisuuksiin kuuluu, paitsi niitä, olla
kenenkään ja erittäinkin mestarinsa kanssa kiistelemättä. Jälkeen päin,
lisäneuvoja saadessani, havaitsin olleeni oikeassa...

Ja siihen se loppui meidän silloinen keskustelumme. Jälkeenpäin opin
vähitellen havaitsemaan, että nuo ensimmäisenä oppipäivänä saamani
neuvot olivat todellakin varsin tärkeät suutarin oppipojalle. Ja
ankarasti harjoitellen täytyi minun vähitellen oppia niitä
noudattamaankin...

       *       *       *       *       *

Minä olin suutarin opissa toista vuotta, enkä laisinkaan pidä tuota
aikaa turhaan kuluneena. En kadu kauppojani, jos sain tuon tuostakin
tuntea, miltä polvinauha maistoi, ja jos melkein aina kaupungilla
käydessäni parempivirkaiset herraspojat minua pilkkasivat. Tällä ajalla
opin minä tuntemaan, miltä elämä maailmassa tuntuu, kun tuuli --
niinkuin sanotaan -- käypi omaan otsaan. Ja usein, sangen usein sain
lohduttaa itseäni äitini viimmeisellä neuvolla. -- Suutari tuli minusta
jommoinenkin. En vieläkään tarvitse hävetä töitäni "sillä alalla", jos
milloin tarvis vaatisi naskaliin tarttumaan.

Lähes puolitoista vuotta opissa oltuani sain eräänä päivänä isältäni
seuraavan kirjeen:

                            "Hirvivaaralla 23 p. Lokakuuta 18..

    Suutarin oppilaalle Elias Eskeliselle.

    Äitisi on kuoleman kielissä ja pyytää kutsumaan sinua tänne
    muka vielä kerran ennen kuolemaansa nähdäksensä. Minun
    mielestäni olisi kuitenkin parasta, että et tulisi, vaan
    pysyisit, suutari, lestissäsi.

                                          Entinen isäsi."

Tämän luettuani pääsi tuskallinen "voih kuitenkin!" huuliltani.

Koko oppi-aikanani en ollut saanut mitään varmoja tietoja
kotipuoleltani. Ensimmältä tosin äitini kirjoitti yhtä ja toista, vaan
hän nähtävästi tahallaan salasi minulta ikäviä asioita, ja nyt oli jo
lähes neljä kuukautta kulunut siitä kun sain häneltä viimmeisen
kirjeen.

"Voih kuitenkin!" huokasin toisen kerran.

Sydämmeni tuntui niin täydeltä, elämäni niin tuskalliselta, että luulin
harmiin halkeavani. Eivät kyyneleetkään nyt tulleet murhettani
sulattamaan, niinkuin usein ennen olivat tehneet, vaan kokonaan
sortuneena vaivuin toivottomuuteen. Äitini, ainoa ihminen, joka minua
tässä maailmassa-rakasti, oli kuolemaisillaan; se hellä sydän, joka
enemmän kuin yksikään muu olento oli minua lempinyt, oli kohta lakkaava
tai kentiesi jo lakannutkin tykyttämästä. -- Ja minulla ei ollut toivoa
päästä häntä edes katsomaan, edes viimmeistä kertaa häntä syleilemään
ja lausumaan hänelle viimmeiset jäähyväiseni.

Voih kuitenkin!...

Turhaan mietin jos jotakin keinoa päästäkseni matkalle. Mestarini oli
äreä ja tuiki ahne mies, jolta en suinkaan voinut matka-apua toivoa.
Ja tuskinpa hän lupaisikaan minua, oppipoikaa, matkalle, jolla
viipyisin vähintäänkin viikkokauden. Muita tuttavia minulla taas ei
kaupungissa ollut -- kukapa se suutarin oppipojan tuttavaksi rupeaisi
-- ja tuntemattomilta ihmisiltä avun pyytäminen oli minusta vaikeaa,
varsinkin kun avun saanti heiltä oli luonnollisesti sangen epävarmaa.
-- Tuskissani kävelin verstaassa edestakaisin käsiäni väännellen
tietämättä mitään keinoa lohdutuksekseni.

Voih kuitenkin!...

Silloin astui mestarini työhuoneesen ja nähtyänsä minun levottomuuteni
ärähti hän:

"Mikäs nyt Eliasta vaivaa? -- Oletko sinä, lurjus, taas naskalin
katkaissut, vai häh?" --

"En, hyvä mestari, en ole naskalia taittanut, vaan sain kotoani
kirjeen, jossa sanotaan äitini olevan kuolemaisillaan", -- vastasin
minä nöyrästi.

"Vai jo toki ämmäriepu kuolee pois... Sepä parasta hänelle."

"Niin, kuuluu kuolevan, ja hän on kutsunut minua sinne viimmeisen
kerran nähdäksensä", -- lausuin minä vapisevalla äänellä.

"Vai vielä sinua sinne! Jopa, koira vieköön, muija on mielensä
kadottanut hengissä ollessaan!" -- räyhäsi mestarini. "Kutsua sinua,
suutarin oppipoikaa, hänen kuolinvuoteensa ääreen itkeä volmottamaan!
Hah, hah, hah! Sepä oli viisaasti tehtyä se!"

Ja mestarini nauroi niin pirullisesti, että nahkaani karsi...

"Niin kumminkin kirjeessä seisoo", -- virkoin minä.

"Näytäpäs tänne se kirje!"

Minä en rohjennut kieltää.

"Pyytääpä totta tosiaan tulemaan, sen vannon pikinahkani kautta!" --
ihmetteli mestari. "Mutta onhan tässä vielä jotakin", -- ja mestari
tavasi läpeensä tuon isäni tässä tapauksessa ainakin omituisen neuvon.
Ja mitä pitemmälle hän tavasi, sitä kirkkaammasti vilkkuivat hänen
pikkuiset silmänsä, sitä pirullisempaan hymyyn vetäytyivät hänen
nahkaiset huulensa. Vihdoin, loppuun päästyänsä, viskasi hän kirjeen
työpöydälleni, sylkäsi pitkän ja äärettömän mustan tupakkäsyljen sekä
huudahti:

"Kas siinä on vasta oikein järkevä isällinen neuvo! 'Suutari pysy
lestissäsi'... Enpä, sen vannon parhaiden lesteini kautta, olisi tuota
ukko Eskelistä uskonut noin järkeväksi mieheksi! 'Suutari pysy
lestissäsi'... Hah, hah, hah! Se on todellakin erinomaisen järkevästi
sanottu, hah, hah, hah, haa!"

Tämä ilkeä nauru ja se tunnotoin pyhimpäin perheellisten asiain
pilkkaaminen, jota isäntäni noin julkeasti harjoitti, saattivat veren
nousemaan kasvoihini. Inholla käänsin selkäni mestariin päin, astuin
oven luokse ja lausuin:

"Mestari! Te ette saa noin häväistä viatointa äitiäni. Hän on kentiesi
parempi ihminen kuin sekä isäni että te!"

"Katsopas mokomata piki-enkeliä!" -- huudahti mestari. "Vai vielä sinä
uskallat antaa neuvoja minulle! Pane mieleesi poika, että jos rupeat
kovin paljon suutasi käyttämään, niin vielä se polvinauha nytkin
saattaa vinkua selkänahkassasi, vaikka luulet olevasi aikamies!"

"Minä aion lähteä vielä kerran äitiäni näkemään", -- lausuin minä
vakavasti, -- "ja rukoilen sentähden, että te, hyvä mestari, lupaisitte
minun käydä kotonani, ja -- jos mahdollista -- antaisitte minulle
muutaman kopeikan matkarahaksi. Minä lupaan tämän apunne
kaksinkertaisesti palkita kun opista pääsen."

Tätä puhuessani mustenivat mestarin kasvot, jos mahdollista, entistään
vielä mustemmiksi, hänen harva ieukapartansa nytkähteli kummallisella
tavalla ja hän kohotti pari kertaa ylähuultansa niin, että hänen
molemmat kulmahampaansa näkyivät. Ja kun minä olin lopettanut, hyppäsi
hän eteeni, jossa nyrkkiänsä nenäni edessä pudistellen ja hampaitansa
purren ärjyi:

"Huuti, hävytöin koira!... Suus' kiini, sika!... Sanopas vielä kerran,
että aiot lähteä tuota äitihutkuasi katsomaan... sanopas!"...

Ja hän hyppi edessäni kuin hurja.

"Lähden kylläkin!" -- vastasin minä. -- Kuuma veri oli noussut minunkin
päähäni.

Nämä sanat kuultuansa rauhoittui mestari kuin tai'an voimasta, vaikka
minä odotin hänen päälleni hyppäävän. Hän näkyi saaneen jonkin uuden,
entistänsä pirullisemman, ajatuksen päähänsä.

"Mene sitte!" -- lausui hän jokseenkin lauhkealla äänellä outo loiste
silmissään. "Enhän minä tahdo kieltää sinua osoittamasta viimmeistä
kunnioitusta äidillesi, varsinkin kun sinun oma viisas pääsi kerran
niin on päättänyt. Mutta sinun tuleekin lähteä paikalla --
saattaisihan, näet, äitisi kuolla, jos vielä viivyttelisit. Sentähden
hae nyt heti ullakosta omat vaatteesi, jotka silloin olivat ylläsi,
kun tuo armas äitisi sinut tänne luokseni oppiin toi, ja jätä nuo nyt
ylläsi olevat minun vaatteeni takasin minulle, sillä voinethan arvata,
ett'ei minulta jouda vaatteita kaikille juoksulaisille mukaan antaa."

Tätä en ollut odottanut, vaan nyt käsitin silmänräpäyksessä mestarin
pirullisen aikeen. Olinhan minä kasvanut niin paljon oppi-ajallani,
ett'eivät entiset vaatteeni, jotka muutoinkin olivat jo repaleina,
ylleni mahtuisi.

"Älkää toki, rakas mestari, laittako minua alasti pois", -- rukoilin
minä, -- "eiväthän entiset vaaterepaleeni enää mahdu ylleni ja
sitäpaitsi..."

"Mene paikalla noutamaan!" -- keskeytti hän. "Ja sitäpaitsi kuluivat ne
repaleiksi teidän työssänne", -- jatkoin minä.

"Kuulitko, mitä sanoin!" -- ärjäsi mestari.

Haikealla mielellä täytyi minun totella.

Vaatemytyn tuotuani purki mestari sen ilkeä hymy tupakkavesisissä
suupielissään. Hän käänteli kaikki taskut nurin koetellakseen muka
olisiko niissä jotain talon tavaraa, jonka tehtyään hän käski uudestaan
minua riisumaan hänen vaatteensa ja pukeutumaan omiini.

"Mutta rakas, armas mestari!" -- uskalsin minä puhua, -- "armahtakaa
toki minua!..."

"Tee niinkuin käskin!" -- toisti hän ankaralla äänellä.

Minun täytyi ryhtyä vaatteiden muuttamiseen.

Helposti arvattava on, miten lähes kolme vuotta sitte tehdyt vaatteet
sopivat minun ylleni, varsinkin kun olin erittäin rohkeakasvuinen.
Housuni mahtuivat ainoastaan sen verran, että virpirihmasta nappien
välille pari korttelia pitkän raksin tehtyäni, (Kiitos mestarille, että
hän virpirihmaa antoi!) sain ne uumillani pysymään, jota paitsi
housujen lahkeet ulottuivat parahiksi polviin saakka. Liivini niinkuin
nuttunikin jäivät luonnollisesti kokonaan auki rehottamaan, joten hattu
oli ainoa kappale, mikä joinkuin täytti tehtävänsä, todellakin surkean
ja naurettavan näköinen lienen tuossa puvussani ollut syrjästä
katsojasta, vaan minua ei silloin naurattanut... Sitä vastoin käytti
mestari tätä tilaisuutta kentiesi liiaksikin nauraaksensa, sillä sitä
tehdessään ryvitti häntä tuon tuostakin varsin kamalalla tavalla...

Vaatteet vaihdettuani lausui mestari juhlallisella äänellä:

"Nyt kun olet saanut omat hynttyyt yllesi, niin olet minun
palveluksestani vapaa. Koeta nyt kiiruhtaa ja jouduttaa askeleitasi,
ett'et myöhästyisi äitisi hautaan lähdöltä, sillä minä pahoin pelkään,
että häntä et enää muualla elävänä tapaa kuin joko taivaassa taikka
helvetissä."

"Antakaa, mestarikulta, minulle edes vähän leipää evääkseni, ett'en
tarvitsisi kerjätä", -- anelin minä vielä.

"Ei niin muruakaan! Ala vaan tallustaa matkoihisi ja opi vasta olemaan
nöyrempi isäntä-väellesi. -- Mars!"

Näin sanoen avasi minun rakas isäntäni oven osoittaen tietä ulos.

"Hyvästi, hyvästi isäntä kulta!... Kiitoksia paljon kaikesta
hyvyydestänne!" -- nyyhkyttelin minä astuen ovea kohden.

"Ahaa, rosvon alku! Vai aiot sinä varastaa minun kenkäni!" -- karjahti
silloin mestari ja töytäsi minun eteeni. "Sulitapas heti pois kengät
jaloistasi."

"Mutta enhän minä miten voi kulkea avojaloin kylmässä syksyisessä
maassa", -- vaikeroin minä. -- "Antakaa toki, kallis mestari, minun
pitää nämä jalkineet, kyllä teille Jumala sen hyvän työnne
moninkertaisesti palkitsee. Ja, tätä paitsi, kuluivathan minun kodista
tuomat kenkäni tässä talon työssä ollessani, jotta te ette suinkaan
suureen vahinkoon joudu, jos nyt nämä kengät minulle jätätte."

"Ahaa! Jokos sinä nyt osaat toisella nuotilla laulaa! Vaan laula vaikka
enkelien äänellä, niin se nyt ei tässä auta. Riisu sukkelaan minun
kenkäni pois ja marssi matkaasi!"

Mikäs auttoi. Minun täytyi jättää isäntäni omat kengät taloon ja lähteä
paljasjalkaisena ulos avaraan maailmaan, jossa minulla ei ollut yhtään
muuta tiettyä ystävää kuin armas äitiseni ja hänkin kuolemallansa.

Voih kuitenkin!...


III.

Suutarin asunnosta kadulle tultuani oli jo ilta pimeä. Rajusti vinkui
pohjatuuli katujen kulmissa ja lauta-aitain halenneissa sekä heitteli
yhtämittaa suuria lumisirpaleita kosteanlikaiseen maahan. Jonkun aikaa
pimeässä astuskeltuani (siinä kaupungissa ei silloin vielä ollut
katulyhtyjäkään) tuntui rupeavan ankarasti jalkojani kylmämään. Tätä
paitsi alkoi jo vatsakin vaatia osaansa ja sentähden päätin umpimähkää
pistäytyä erään edessäni olevan talon kyökkiin. Sen talon vanhalle
rouvalle olin usein edellisenä oppiaikanani vienyt joko uusia tai
korjatuita kenkiä meidän verstaastamme. Sellaisessa puvussa ja
sellaisena aikana huoneesen tulijaa säikähdettäisi varmaan
suuremmissakin taloissa kuin tuossa pienessä hökkelissä, johon
askeleeni minut olivat johdattaneet, vaan se ei silloin juolahtanut
minun mieleeni. Tuskin siis olin ehtinyt saada kyökin oven jäljestäni
kiini vedetyksi, kun sen huoneen silloinen ainoa asukas päästi kimakan
huudahtuksen ja ryntäsi sisähuoneesen. Hämmästyksissäni en minäkään
tiennyt mitä tehdä ja minne mennä, seisoinhan vaan siinä ovensuussa
käsiini puhallellen ja ympärilleni tirkistellen.

Sisähuoneessa vallitsi jonkun aikaa täydellinen hiljaisuus, mutta sitte
alkoi sieltä kuulua hiljaista astunnan hipinätä ja hiljaisia sekä
hätäisiä voihkahduksia. Viimmein raotettiin hiukan kammarin ja kyökin
välistä ovea, jonka jälkeen sieltä oven takaa kuului äänekkäämpi
kiljahdus.

Minä puolestani luulin jonkun oikean hädän olevan talossa ja tein,
niinkuin arvattavasti moni muukin sijassani olisi tehnyt: minä rykäsin.
Silloin kuului vielä surkeampi äännähdys kammarista ja minun päähäni
alkoi lennellä jos jonkinlaisia aavistuksia siellä sisällä olevien
hädästä.

"Lienee tuonne tunkeutunut rosvo tai karhu, turkki tai juuti, koskapa
virressäkin veisataan 'Turkki tääll' ja juuti siell',' -- arvelin minä
ja päätin pelastaa nuo onnettomat heidän ahdistuksestaan. Sen vuoksi
hiivin minä varovasti tuon raollisen oven luo, asetin suuni aivan oven
rakoon ja rykäsin uudestaan paljoa voimakkaammin kuin ensi kerralla.
Tahdoin näet saattaa talon väen tietoon, että hän oli uljas pelastaja
omassa kyökissään. Mutta tuskin olin ehtinyt ottaa huulen pois
ovenraosta, kuin sieltä sisältä viskattiin korvilleni hyväkin
kannullinen aivan märkää vettä, ovi paiskattiin seljälleen ja
kammarissa olijat alkoivat kirkua:

"Voi voi voi!... Voi voi voi!... Rosvo tappaa... rosvo syöpi!... Tulkaa
hyvät ihmiset apuun...! Voi voi!..."

Tämän kuultuani ei minulla enää ollut aikaa miettiä mistä syystä olin
saanut vettä korvilleni. Minä hypähdin kammariin ja juoksin ympäri
huonetta huutaen:

"Missä se on... missä se on?!"

Samalla aikaa kirkuivat myös muut huoneessa olijat minkä jaksoivat, ja
tässä yleisessä häiriössä en minä ehtinyt muuta näkemään, kuin että
huoneessa oli kaksi naista, joista toinen seisoi huoneen perällä
sijaitsevalla sohvalla, vaan toinen oli kiivennyt sohvan vieressä
olevan piirongin päälle. Sen verran kuin tuossa pikaisessa
silmänräpäyksessä kerkisin nähdä, oli piirongin päälle noussut nainen
vanha lihava rouva, joka oli jo ehtinyt pukeutua yötamineihin, vaan tuo
toinen sohvalla seisova oli nuori verevä tyttö, nähtävästi talon piika,
joka tuon tuostakin vilkasi rouvaan päin aikoen suurimman hädän
uhatessa hypätä hänkin samalle korkealle turvankalliolle, jolla
emäntänsä jo seisoi.

Pari kertaa huoneen ympäri juostuani mitään "rosvoa" kohtaamatta,
seisahduin vihdoin hengästyneenä kyökin oven suulle ja kysyin, naisten
yhtämittaa parkuessa, missä se rosvo oli, joka armollisia rouvia
hätyytti.

"Vielä hän kysyy!... Voi voi meitä poloisia!... Tuossahan se on...
siinähän se on!?" -- änkytti vanha rouva osoittaen kädellään minuun
päin.

"Mitä sanotte, armollinen herrasväki?" kysyin minä kokonaan hämilläni.
"Jottako minä olisin rosvo? -- Oh, älkää minua laisinkaan peljätkö, en
minä ole rosvon tointa vielä tähän saakka harjoittanut."

"Eivät suinkaan rehelliset ihmiset tuollaisissa vaatteissa kuljeksi
varsinkaan tähän vuoden ja vuorokauden aikaan", -- ehätti tuo sohvalla
yhä seisova tyttö selittämään.

Vai niin. Minäkö se siis olinkin rosvo.

No eipä ihmettä kummempaa, eikä totta perään näin pirullisen-hauskaa
tapausta joka päivä sattune!

"Minuun nähden saatte, hyvä herrasväki, laskeutua alas, en minä teille
mitään pahaa tee. Vaatteeni tosin ovat tämmöiset, vaan jos tahdotte
kuunnella, niin selitän teille syyn niiden nykyiseen omituisuuteen", --
rauhoitin minä.

"Selittäkää... ja selittäkää paikalla", komensi vanha rouva. "Minä en
ennen sijaltani liikahda."

Ja minä kerroin heille siinä lyhyesti äskeiset tapaukset suutarin
kotona. Sillä aikaa lienee kuitenkin vanhan rouvan jalkoja ruvennut
raukaisemaan, sillä tuskin olin ehtinyt kertomukseni loppuun kuin hän
lausui:

"No, koskapa niin ovat asianne, niin tulkaa ja auttakaa minua
piika-Marin kanssa alas täältä piirongin päältä."

Me autoimme rouvan alas, vaikk'ei se tehtävä ollut niinkään helppoa,
sillä siinä rouvassa oli vähän muutakin kuin luut ja nahka. Rouvaa
laskiessamme katseli piika-Mari minuun vielä tuon tuostakin varsin
epäilevillä silmäyksillä.

Laattialle päästyänsä katsoi rouva tarkoin minun silmiini ja tunsi
lopulla kuin tunsikin minut suutari Löttösen oppipojaksi. Sitte käski
hän piika-Marin laittamaan minulle kammarin pöydälle illallista, vaan
sitä ennen tuomaan valmiiksi keitetyn teekyökin sisään. Teekyökin
tuotuansa meni piika-Mari kyökkiin illallista laittamaan ja rouva alkoi
nyt kysellä, mistä minä olin peräsin ja miten olin joutunut suutarin
oppiin y.m. Ja saatuansa kuulla, että minä olin Antti Eskelisen poika,
kysäisi hän:

"Onko isänne milloinkaan asunut P--n tehtaalla?"

"Onhan se siellä asunut ja siellähän minä olen syntynytkin", --
vastasin minä.

"Jopa totta tosiaan oletkin sitte minun maailmaan saattamani!" --
huudahti tuo nähtävästi hyväsydämminen vaikka jokseenkin liukaskielinen
vanha rouva. Ja piika-Marin ruokaa sisään tuodessa sanoi hän sille:

"Kylläpä minä jo tunnen tämän vieraamme, vaikka sitä ensin pelkäsin
enemmän kuin karhua. Mutta sinä sitä et tunne, et!" -- ilkkui vanhus
hyvillään.

"Mistäpä minä kaikki suutarin oppipojat tuntisin", -- vastasi
piika-Mari oikealla kaupunkipiikain miinillä. -- "Mikäs sen nimi on?"

"Elias Eskelinen", -- vastasin minä kohteliaasti, vaikka piika-Mari
rouvalta sitä kysyikin.

"Mitä?... Elias Eskelinen!" -- huudahti Mari. Hän peitti esiliinallaan
korvia myöten punastuneet kasvonsa ja töytäsi kyökkiin.

Ja kohta tämän jälkeen olin minä tuttu talon molemmille asukkaille. Tuo
piika-Mari, joka niin ylpeästi oli minua kohdellut, pyysi minulta
vesissä silmin anteeksi tuhmuuttansa. Hän näet ei ollut kukaan muu kuin
entinen lapsuuteni tuttava Kuokkalan Mari, joka niinkuin siihen aikaan
meidän puolen talontytöillä oli yleisenä tapana, piti parempana
palvella kaupungissa herrasväkeä, kuin tehdä työtä isänsä kotona.

Aamulla noustuani annettiin minulle kahvia ja ruokaa ja antoipa vanha
rouva vielä minulle miesvainajansa vanhan nutun sekä rikkinäiset sukat
ja kengät, jotta muka en ihan avojaloin tarvitsisi kulkea. Muuta
matka-apua en siitäkään talosta saanut, vaikka nöyrästi pyysin ja
vaikka Mari sanoi rouvalla olevan "satoja" piirongissansa. Hän kuului
olevan äärettömän saita rahoilleen ja leipää en julennut pyytääkään.

Lähdin siis astelemaan kolkkoa kotoani kohden.


IV.

Ensimmäisenä päivänä menihän tuo matkani vielä jotenkin mukiin, vaikka
jo iltasilla alkoi joltinenkin nälkä vaivata, vaan toisena aamuna
yötalosta matkaa jatkamaan lähtiessäni tuntui elämäni kovin tukalalta.

Oi miten onnelliset ne ihmisten lapset ovat -- ajattelin minä --, jotka
eivät koskaan eläissään joudu sellaisille kurjille poluille, joilla
minut oli luotu vaeltamaan! Kuinka onnelliset ne lienevät, jotka eivät
koskaan ole tarvinneet sellaista nälkää nähdä, kuin minä paraikaa sain
kokea!...

Koko sen päivää astuskelin uutterasti toivoen illaksi joutuvani
kotipitäjääni rajalle erääsen taloon, jossa kävin äitini kanssa
suutarin oppiin tullessani. Mutta lyhyt syyspäivä kului pikaisemmin
kuin olin odottanutkaan, ja minä, äkkinäinen astumaan kun olin, tunsin
tuon tuostakin väsymystä ja jalkojani kolotti sanomattomasti. Nuo hyvän
rouvan antamat kenkärajat lyöttivät sitä paitsi jalkojani niin, että
iltapuolella täytyi ne heittää pois jaloistani.

Tätä kaikkea paitsi kalvasi minua sanomatoin nälkä, sillä puoleentoista
vuorokauteen en ollut suuruksia maistanut, ja siinä oli kylliksi aikaa
kuusitoista vuotiaan aamurupeamaksi. Talojen sivuitse kulkiessani
kehoitti vatsani minua poikkeamaan niihin ja pyytämään joltakin hyvältä
emännältä, vaikkapa vaan salaisesti, leipäpalaista, vaan kunniantuntoni
ei vielä sallinut minun kerjäävän.

Ja tuota yksinäistä maantietä astuessani kuvautui kurjaan mieleeni olot
ihanimmat, paikat parahimmat, jotka vielä kiihoittivat vatsani
vaatimuksia, aivan samalla tavoin kuin pettävä kangastus maailman
laajimmalla hietamerellä vaikuttaa janoon nääntyväin matkustajain
mielikuvitukseen. Ajatuksiini kuvautui milloin ruo'ista notkuva pöytä,
jonka ympärillä vieraat, -- tietysti minäkin joukossa -- parhaillaan
maistelivat maukasta sianlihakukkoa tai riisiryyni puuroa; milloin taas
olin sieluni silmillä näkevinäni joukon pikkuisia herraslapsia, jotka
leikittelivät vehnäpullilla, omenoilla ja muilla makeisilla niistä vähä
väliä haukaten. Ja antoivatpa he minunkin tuon tuostakin tuomisistaan
maistella...

Näissä mietteissäni astuskellessani en hoksannut illan hämärtymistä --
kunnes löysin itseni tiepuolessa istumassa ja pureskelemassa ravin
varrella kasvavia suolaheiniä. Nälkä ja väsymys olivat tehneet
vaikutuksensa...

Taas lähdin liikkeelle. Kymmenkunnan askelta hoiperreltuani kompastuin
keskelle sileätä tietä, josta ainoastaan ryömimällä pääsin syrjemmäksi
-- oli näet vielä älyä mennä tieltä pois. -- Ja siinä istuin sitte
melkein tunnottomana hyvänkin tunnin ajan, jolla välin jo pilkkoinen
pimeä ehti tulla joko sulkeakseen minulta silmäinkin huvituksen tai
osoittaakseen minulle, minkä näköinen se "kuoleman varjon maa" oli,
johon kenties piankin olin joutuva...

Mutta silloin alkoi kuulua hiljaista kärryin ratinaa kaukaa sieltäpäin,
mistä olin tullut, ja hetkisen kuluttua kuulin hevoisen askelten
lähenevän sekä kärryissä istuvan miehen veisaavan kumealla äänellä
seuraavaa virren värssyä:

    "Vaikk' täytyy maata monen
    All' murheen pitkältä,
    Ja kerjät' edes' oven,
    Syöd' leipää kyynelten,
    Kans' nälkää kärsiä,
    Viel' pilkkaa häpiää,
    Ja rukoil' nöyräst' sangen
    Täss' maailmass' häijyssä."

Kummallista! Miehelle tietysti sattui tämä värsy mieleen... Mutta hänen
lähetessään tuntui minunkin mieleni tekevän veisaamaan. Kun siis mies
alotti seuraavaa värsyä:

    "Niin vihdoin hänen nostaa
    Its' Jumal' tomusta",

yritin minäkin seurata mukana, vaan ääneni ei tuntunut juoksevan,
suustani pääsi ainoastaan oudonlainen älähdys.

"Kuka siellä, hei!" -- huusi kärryissä ajaja mies.

"Minä", -- vastasin minä levollisesti.

"Kuka minä? -- Sano paikalla nimesi taikka loput!" -- ärjäsi mies ja
hyppäsi kärryistä eteeni. Hän lienee luullut minua rosvoksi, sillä
hänellä oli kirves kädessään...

"Minä Elias Eskelinen, suutarin oppilas Sortavalasta", -- koetin minä
sopertaa.

Tämän lausuttuani tuntui minusta ikäänkuin mies olisi hammasta
puraissut...

"Vai niin, no... Miksikäs et ennen nimeäsi sanonut? Kiitä ett'et saanut
kalloasi möyhyksi."

Tämä puhe rupesi naurattamaan minua -- tietysti tenhottomuudesta.

Silloin pudisteli mies minua kauluksesta ja sanoi:

"Mitäs sinä naurat, sanoppas se tänne?... Ja mitä teet sinä
tienvieressä yöllä?"

"Syön heiniä."

"Minkätähden sinä heiniä syöt?"

"Ne ovat niin makeita."

"Etkös leipää söisi?" -- jatkoi mies nähtävästi leppeämmällä tuulella.

"Tietysti, vaan sitä ei minulla ole."

"Sinulla siis on nälkä?"

"Taitaahan tuo hiukan olla."

"No nouse sitte kärryihini, niin kohta saat syödä leipää", -- kehoitti
mies.

Minä koetin nousta, mutta eihän siinä ollut muuta kuin nousta vaan!
Jalkani olivat niin hermottomat...

"En jaksa!" -- huokasin.

"Sitte pitänee sinua auttaa", -- lausui mies ja nosti minut
kärryihinsä. Sitä tehdessään puheli hän ikäänkuin itsekseen:

"No sattuuhan sitä jos johonkin! Kukas olisi luullut tähän aikaan
vuodesta tapaavansa nälkään kuolemaisillaan olevan ihmisen tien
vierestä. 'Keyrinä keliäkin, Jouluna jollakin, miten pääty Pääsiäissä'
sanotaan, vaan tällä pojalla ei näy olevan mitään vaikk'ei vielä
Keyrikään käsissä ole."

Kärryihin päästyämme kuljimme äänettöminä pari kiven heittoa, kunnes
mies seisautti hevoisensa erään tienvarrella olevan talon pihalle ja
sanoi siihen jäävänsä yöksi. Hevoisen riisuttuansa, juotettuansa ja
sille appeen tehtyänsä, auttoi mies minut kärryistä alas, otti
eväskonttinsa ja me menimme pirttiin.

"Hyvää iltaa!" -- lausui hyväsydämminen kumppalini.

"Jumal' antakoon!" -- vastattiin talossa. "Mitäs kaupunkiin kuuluu?"

"Eipähän juuri erikoista; siellä näkyvät elävän tavallista elämäänsä.
Vaan tullessani tuossa teidän kujosien suussa tapasin tämän pojan,
jolla ei näy olevan kovin hauska elämä."

Näin puhuen saatti hän minut lavitsalle istumaan.

Kaikki talonväki hypähti nyt minun luokseni katsomaan minkälainen
olento minä olin. Kotvasen katseltuansa ja yhtä ja toista paikkaa
minusta koeteltuansa menivät vihdoin tarkastelijat yksi kerrassaan pois
luotani jokainen vuorostaan lausuen:

"Poikaparkaa!"

He eivät nähtävästi voineet aavistaakaan, minkä tähden minä tällä
kertaa oikeastaan "parka" olin.

Sillä välin aukaisi vieras, joka näkyi olevan talossa tunnettu,
laukkunsa, latoi siitä penkille suuren kalakukon, voivakan,
leipäkannikan ja pari lähnän silakkaa sekä lausui:

"Tuleppas nyt Elias Eskelinen syömään!"

Minä hiivittäydyin lavitsaa myöten ruokain luo ja nielasin
silmänräpäyksessä ensimmäisen suuren kukkovinkaleen, jonka vieras oli
käteeni pistänyt. Ahnain silmin katsoin sitte kukkoon toivoen lisää,
vaan kun vieras ei näyttänyt siitä olevan tietävinäänkään, kohotin
silmäni katsoakseni hänen kasvoihinsa. Silloin kiljahdin
hämmästyksestä, sillä istuihan siinä edessäni -- isäni.

Nälän vaikutuksesta mielimuutuksissani en ollut tuntenut häntä äänestä,
enkä pirttiinkään tultuani tullut häntä heti kasvoihin katsoneeksi,
mihin minulla ei juuri ollut aikaakaan, kun talonväki kohta tunkeutui
ympärilleni. Tätä paitsi oli isäni, kentiesi tahallaan, välttänyt
näyttämästä muotoansa minulle. Ja olipa hän jo sitte viime näkemäni
kokolailla muuttunutkin, sillä "vuosi vanhan vanhentaa." Hänen päänsä
oli tullut melkein paljaaksi ja hänen kasvojensa rypyt yhä enemmän
syvenneet, jota vastoin hänen äänensä -- kumma kyllä -- oli paljon
selvinnyt ja hän oli taas tullut jokseenkin puheliaaksi. Aika oli
nähtävästi ruvennut hänen haavojansa parantamaan. Luontonsa tosin oli,
niinkuin vielä tulemme näkemään, pysynyt melkein yhtä äreänä kuin
ennenkin, vaan jotain muutosta oli hänessä siinäkin suhteessa
tapahtunut.

Ensi hämmästyksestä toinnuttuani ojensin käteni häneen päin ja
huudahtin:

"Isäni!... Tehän se olettekin!"

Viha sai silloin taas vallan hänen sydämmessään. Kasvot tulipunaisina
ojensi hän minulle toisen viipaleen kukkoa ja lausui:

"En ole enää sinun isäsi. Syö tuo ja pane maata, kerjäläinen, enempää
et saa tänä iltana."

Ja minä tottelin, vaikka nälkäni noista muruista sai ainoastaan
yllykettä. Mutta kenties olikin hyvä ett'en silloin saanut sen enempää
ruokaa...

Vaan miltä maistuivat minusta nuo kukkopalaiset?

Sen tietää ainoastaan se, joka kuusitoista vuotiaana ja myöhään
syksyllä on puoleentoista vuorokauteen paljain jaloin kulkenut lähes
kuusi peninkulmaa einettäkään maistamatta. Niinkuin ruusu-öljy
haiskahtaa hyvältä ruhtinattaren nenään ja niinkuin hunaja sulaa
kylläisenkin ihmisen suussa heti sinne jouduttuansa, yhtä hyvälle, jopa
paremmallekin, hajahti minulle tuo veres kukko ja yhtä sukkelaan suli
sen kova kuori minun nälkäisessä suussani. Enkä minä koskaan sitä
ennen, en sen jälkeenkään, ole maistanut mitään niin hyvänmakuista,
kuin tuota isäni yksinkertaista kalakukkoa tuossa syrjäisessä talossa
maantien varrella. Tahtoisinpa sanoa, ett'ei Eevan mehevä omena ennen
muinoin paratiisissa voinut Aatamista maistua makeammalle kuin silloin
minusta isäni kalakukon kuori.

Jo varhain seuraavana aamuna herätti minut nälkä, ja nyt en enää voinut
pidättää itseäni, vaan pyysin salaa porstuassa talon emännältä leipää;
isäni makasi vielä silloin, enkä minä hänen eväihinsä omin lupineni
uskaltanut kajota. Armelias emäntä antoikin minulle kokonaisen
"umpikuoren" ynnä vielä puolikymmentä silakkamuikkua, jotka pisteltyäni
tunsin nälän eronneen vatsastani.

Isäni nousi makaamasta vasta päivän hämärissä. Heti pukeuduttuansa ja
juotuansa talosta kahvia, avasi hän laukkunsa ja kutsui minua syömään.
Hyvältä maistui minusta vieläkin kukonkuori, vaikka olin jo aika
aamiaisen sitä ennen saanut, mutta tätä en katsonut tarpeelliseksi
isälleni ilmoittaa. Koko ruoka-aikanamme ei hän puhunut sanaakaan, vaan
aterian loputtua ja eväänsä korjattuaan sanoi hän:

"Tulepas tänne Elias Eskelinen!"

Minä seisahdin hänen eteensä ja hän jatkoi:

"Nyt kun olet saanut unta nahkaasi ja vatsasi täyteen, tahdon tehdä
selvän tilin kanssasi. Äitisi kuoli saman päivän iltana, kun kirjoitin
sinulle sen ensimmäisen ja viimmeisen kirjeeni. Nyt kaupungissa
käydessäni pistäysin tuon entisen isäntäsi luona antaakseni sinulle
erään riepuläjän, jonka äitisi pyysi minun sinulle toimittamaan, sillä
en tahtonut jättää täyttämättä vainajan viimmeistä tahtoa. Isäntäsi,
tuo kunnon suutari, kertoi minulle sinun ruvenneen yhä rohkeammasti ja
rohkeammasti näpistelemään talon tavaroita, milloin mitäkin, ja sanoi
sentähden olleensa pakoitettu ajamaan sinut pois luotansa. Sanoi hän
kuitenkin -- kiitos sille jalosydämmiselle miehelle -- antaneensa
sinulle ihka uudet vaatteet ja kengät sekä kaksi ruplaa rahaakin, vaan
sanoi jo seuraavana päivänä kuulleensa sinun juoneen sekä rahasi että
vaatteesi eräässä pahamaineisessa salakapakassa sekä kuljeksivan nyt
pitkin kaupungin katuja puoli alastomana ja irti ainoastaan 'nuorien
puutteessa.' -- Näiden syiden tähden tahdon minä nyt vielä viimmeisen
kerran, koskapa käsiini satuit, antaa sinulle pienen muistutuksen
ennenkuin jätän sinulle tuon äitisi rättimytyn."

Viimmeisiä sanoja puhuessaan tempasi hän vierestään lavitsalta hyvänkin
kyntövitsan vertaisen varvun, otti minua niskasta kiini sekä alkoi
voidella selkääni.

"Kuulkaahan toki, rakas isäni..." -- yritin minä selittämään.

"Suus' kiini, rosvon alku!" -- huusi hän ja löylytti minua niin kauan
kuin jaksoi. Viimmein lienee hänestä työ tuntunut rasittavalta, sillä
vitsan vasta puoliksi huvettua heitti hän sen kädestään ja nakkasi
minut oven suuhun. Sitte haki hän kärryistänsä isohkon nyytin ja,
heittäen sen eteeni, lausui ivallisesti nauraen:

"Tuossa on äitisi perintö -- äsken sait sen isältäsi!"

Ja näin pidettyänsä tilin minun kanssani, sanoi hän talonväelle
jäähyväiset sekä meni.

Minuun ei hän luonut enää silmäystäkään...


V.

Vai niin!

Tuo minun entinen mestarini, tuo "kunnon mies", oli siis keittänyt
kokoon sopan, jota syötti ei ainoastaan isälleni, vaan koko Sortavalan
kaupungille. Ja tällä tavoin antoi hän minulle paljoa tuntuvampia ja
kauemmin kirveleviä iskuja kuin nuo isäni antamat tuolla talossa
maantien varrella. Hän aikoi pistää minuun syvän haavan ja -- terävällä
naskalilla...

Kohta isäni lähdettyä ajoi isäntä minutkin pois talostaan -- eihän hän
miten voinut rosvon suojelijaksi ruveta.

"Allapäin pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin" läksin pois tietä
astuskelemaan tietämättä minne päin askeleeni ohjaisin. Maantielle
tultuani päätin kuitenkin ensin tarkastaa, mitähän äitivainajani
tosiaankin oli minulle lähettänyt. Istuin tienviereen ja aloin vesissä
silmin purkaa hellän äitini viimmeistä lähetystä.

Kauan ja turhaan sain etsiä löytämättä mitään muuta kuin vanhoja
hajallisia vaaterepaleita, joiden sekaan oli mätetty ikäänkuin
höysteeksi suuria tilkkutulloja. Jo aloin ruveta epäilemään koko nyytin
olevan ainoastaan isäni pilantekoa minulle, kunnes vihdoin käsiini
sattui muudan tilkkutorvi, joka tuntui kummallisen raskaalta toisiin
samanlaisiin verraten. Tulisella kiiruulla reviskelin riepuja pois
mytyn ympäriltä nähdäkseni mitä kummaa sen piti sisältämän. Viimmein
loppuivat rievut ja niiden sisältä ilmaantui käsiini paperitullo, jossa
näytti olevan kirjoitusta. Varovasti rupesin paperia avaamaan, vaan se
repesi ja minun suurimmaksi hämmästyksekseni helisi sen sisästä eteeni
yhdeksäntoista kappaletta vanhoja ruotsinvallan aikuisia riksin rahoja.
Ihastuksissani kokoilin rahat ja käärin ne jälleen riepuihin sekä
katselin ympärilleni olisiko joku pahasilmäinen sattunut näkemään
aarrettani. Kun näet olin näin yht'äkkiä rikkaaksi päässyt, oli aivan
luonnollista, että aloin peljätä varkaita! Vaan niinhän se käy tässä
maailmassa: Äkkiä rikastunut köyhä on paljoa hullumman näköinen kuin
köyhtynyt rikas. Tultuani vakuutetuksi olevani yksinäni, pistin
rahamytyn sisälleni ja, kokoiltuani rievut jälleen myttyyn sekä
heitettyäni sen metsään, aloin astua takaisin Sortavalaan päin.

Tuossa astuessani juohtui yht'äkkiä mieleeni katsoa mitä oli
kirjoitettu tuohon paperiin, joka oli ollut rahain ympärillä. Otin siis
sen taskustani ja äärettömäksi hämmästyksekseni havaitsin sen olevan
äitini käsialaa. Vavissut tosin oli kirjoittava käsi, niin ett'en
kaikista sanoista tahtonut saada selvää, vaan asetettuani rahain
pudotessa revenneet kappaleet paikoillensa, sain siitä kokoon seuraavat
sanat:

    "Armas, ainoa poikani!

    Silloin kuin sinä näitä rivejä luet, on äitisi jo jättänyt tämän
    maailman kärsimykset. Minä menen turvallisesti ijankaikkisuutta
    kohden, sillä minä tiedän vapahtajani elävän; vaan siitä ja
    ainoastaan siitä on sieluni murheissansa, kun tiedän sinun saavan
    vielä kauan kokea tämän katoovaisen elämän kurjuutta. Mutta ole,
    poikani, kärsiväinen ja tiedä, että kuta enemmän meitä tässä
    maailmassa vaivataan, sen parempi palkka on meillä tulevaisessa
    elämässä -- jos vaan me uskomme sen saavamme. Herra, taivaan
    Jumala, sinua siunatkoon ja johdattakoon sinun askeleesi aina
    totuuden tietä kulkemaan! Suokoon Hän, että sinusta tulisi
    Hänelle ja isänmaallesi kunniaa. Minä aavistan, minä tiedän..."
    (Tästä kohden kirjeestä en voinut arvaamallakaan selkoa saada).
    "Ja vihdoin viimeksi tahdon vielä kerran teroittaa sinulle noita
    sanoja, joita usein ennenkin olen koettanut mieleesi painaa:

        'Ei saada tääll' ain' käyskennell'
        Pääll' kukkaisten ja ruusuin!'

    Hyvästi oma, ainoa kohtuni hedelmä!... Jää hyvästi armas
    lapseni!... Me tapaamme vielä kerran toisemme... Sinua kohtaan
    hehkuvan rakkauden voimasta vielä elävä

                                                  Äitisi.

    J.K. Tämän sisässä on sinulle minun morsiuslahjani, jonka sain
    äidiltäni ennen muinoin morsiameksi tultuani. Nyt olen toisen
    kerran morsian, vaan nyt saankin toisellaisia lahjoja...

                                                  Sama."

Virtoina valuivat kyyneleet silmistäni nuo rutistuneet rivit luettuani
ja useampia kertoja suutelin tuota ränstynyttä paperia, joka minun
mielestäni nyt oli tuhatta kertaa kalliimpi noita sen sisällä äsken
olleita hopeita. Huolellisesti käärin sen kokoon ja kätkin lähimmäksi
sydäntäni aikoen aina säilyttää sen siellä kallihimpana muistona
armaasta äitivainajastani.


VI.

Jouduinhan minä viimmein takaisin Sortavalaan. Siellä koetin,
soveliaammat vaatteet puuhattuani, pyrkiä puotipalvelukseen useampaan
kauppataloon, vaan jokaisessa sanottiin olevan täydet miehet ja --
luotiin minuun epäileviä, ylenkatseellisia silmäyksiä. Niistä en
tietänyt juuri mitä ajatella, ihmettelinhän vaan, kunnes erään talon
isäntä suoraan sanoi ei huolivansa rosvoa taloonsa. Nämä sanat löivät
minua kuin puulla päähän, ja minä sanoin nöyrästi isännälle, ett'en
vielä siihen saakka ollut neulaakaan varastanut. Vastaukseni johdosta
ilmoitti kauppias, että suutari se ja se, minun entinen isäntäni, oli
varoitellut kaupunkilaisia minun suhteeni, sanoen ajaneensa minut pois
opista varkauden tähden.

Nyt vasta aukesivat minun silmäni; nyt vasta käsitin koko laveudessaan
sen kavaluuden, jonka tuo entinen mestarini, tuo isäni "kunnon mies",
oli minua vahingoittaakseen keksinyt; nyt vasta tunsin kuinka syvälle
hänen naskalinsa oli minuun pistänyt...

Turhaan etsin minä jotakin tointa ansaitakseni edes ruokani. Kukaan ei
minulle uskonut vähintäkään tehtävää, ei vanhain kenkärajain
korjaustakaan, vaan kadulla kävellessäni katseli jokainen minua yli
olkansa ja osoitteli sormellansa kuiskaillen kumppanillensa: "Voi
tuotakin raukkaa! Se on rosvon alku."

Päätin siis vihdoin lähteä pois koko hyvästä Sortavalan kaupungista
etsimään muualta onneani. Vaan kun matkalla arvelin tarvitsevani käypää
rahaa, niin menin senvuoksi erääsen puotiin, aikoen nuo äitini
perintöriksit vaihtaa kulkevaksi rahaksi. Puodissa sattui silloin
olemaan kauppatalon isäntäkin ja, luullen hänen antavan paremman hinnan
hopealevyistäni, kysyin minä häneltä itseltään paljonko hän riksistä
maksaisi.

"Onko sinulla paljonkin niitä rahoja?" -- kysyi kauppamies hyvin
epäilevän näköisenä.

"Kuusitoista kappaletta", -- vastasin minä. Kolme riksiä olin jo
menettänyt vaatteihin ja ruokaan.

"Näytäppäs tänne ovatko ne vielä täysipainoisia, vai joko ovat
kuluneita."

Minä panin aarremyttyni kauppiaan eteen tiskille.

"Hm; vain on sulia näin paljon rahaa... Ja vielä aivan kulumattomia...
Vaan sanopas, poikaseni, mistä sinä nämä sait?" -- kysyi kauppias
punniten rahoja sormillaan.

"Ne lähetti äitini minulle viimmeisen tervehdyksensä kanssa. Hän kuoli
äskettäin", -- selitin minä.

"Hm... hm..., vai äitisi lähetti... Menkääpäs pojat hakemaan suutari
Löttönen tänne, niin saadaan tietää, mistä tämä poika on rahat saanut",
-- käski isäntä ja eräs puotilainen lähti juoksujalassa hakemaan minun
entistä mestariani.

Sillä välin koetin minä kauppiaalle todistaa saaneeni rahat äidiltäni.
Minä kerroin hänelle kaikki ne tapaukset, joita olin saanut kokea sitte
suutarista pois jouduttuani, ja näytinpä minä hänelle äitini
kirjettäkin, vaan kaikki nämä keinoni eivät auttaneet mitään. Suutarin
itsensä piti selittää asia, sitte se vasta varma olisi, arveli
kauppias.

Ja suutari tuli.

Pirullinen hymy huulillaan loi hän silmäyksen minuun sanoen:

"No hyväpä se, että viimeinkin kiini jouduit, rosvon alku!"

Sitte meni hän kauppiaan luo ja sanoi rahain olevan häneltä varastetun,
vaikk'ei hän sitä vielä näihin asti ollut huomannut, kun muka ei ollut,
avaimiensa häviämisen tähden, voinut tarkastaa raha-arkkuaan.

"No nythän hyvä tuli entisen hyvän lisäksi!" -- ajattelin minä, ja noin
kauhea valehteleminen kauhistutti minua niin, että aloin vavista...

"Mikä sinua vapisuttaa, poika?" -- tiuskasi kauppias. "Oletko
varastanut suutarilta rahat?"

"En, hyvä kauppias, en koskaan!" --

"Vieläkö te rosvolta kyselette onko hän varastanut tahi ei", -- sanoi
suutari. "Eiväthän ne virkamiehet pidä tapanaan ilmoittaa töitänsä."

Ja suutaria ryvitti niin hirmuisesti... Hän kulki ohitseni aivan
läheltä minua puodin ovelle sylkemään...

Takaisin tultuansa loistivat hänen silmänsä kahta kummemmasti kun hän
sanoi:

"Mutta koska tämä poika on varastanut rahani, niin kentiesi on hän
vienyt myöskin avainkimppuni, joka on ollut kadoksissa siitä saakka kun
poika joutui pois minun luotani. Minä pyydän, että poika paikalla
syynättäisiin."

"Olkaa hyvät ja syynätkää paikalla. Jos minulta suutarin avaimet
löytyvät, niin olen nämä rahatkin häneltä varastanut", -- lausuin minä
rohkeasti tietäessäni ett'ei minulla mitään avaimia ollut.

Kauppias tuli luokseni ja alkoi koetella taskujani. Ja minun
suurimmaksi hämmästyksekseni vetikin hän nuttuni päällystaskusta
likaisen nenäliinan, jonka sisästä löytyi jokseenkin suuri kimppu
pieniä avaimia.

"Ovatko nämä teidän avaimenne?" -- kysyi kauppias suutarilta.

"Vieläkö sitä kysytte!" -- huudahti entinen mestarini ottaen
avainkimpun käteensä. "Aivan minun omat avaimenihan nämä ovat ja tämä",
(suutari näytti kauppiaalle erästä avainta kimpussa) "on juuri tuon
raha-arkkuni avain."

"Kunnotoin nuorukainen!" -- jupisi kauppias.

Tämä meni jo liian pitkälle. Minä olin vähällä vaipua laattialle enkä
kyennyt sanallakaan puolustamaan itseäni. Kavala suutari oli siis
äsken, sylkemään mennessään, pistänyt salaa taskuuni avainkimppunsa,
saattaakseen siten minut selvemmin syylliseksi. Hän oli käyttänyt
samallaista keinoa, kuin ennen muinoin Egyptin maaherra Jooseppi
veljeänsä Benjaminia kohtaan, vaikka hänen tarkoituksensa ei ollut
läheskään niin viatointa leikintekoa kuin viisaan patriarkan.

"Vaan sanokaapas, suutari, kuinka monta riksiä teiltä on hävinnyt?" --
kysyi kauppias hetkisen kuluttua.

Tämä kysymys näytti kummastuttavan suutaria. Hänen silmänsä pyörivät
niin oudosti kun hän, väkinäisesti nauraa hohottaen, sanoi:

"No mitä te, herra kauppias, sitä kyselette! Tiedättehän tarkkaan,
ett'ei tämä poika mistä muualta olisi voinut niin paljon rahaa saada
kuin tuossa mytyssä on."

Näin puhuen tempasi hän tiskillä olevat rahat, jotka kauppias ennen
suutarin tuloa oli paperiin käärinyt, kouraansa ja repäsi paperin auki
niin että paljaat riksit helisivät tiskille.

"Minun rahojani... minun omia riksiäni!" -- mutisi hän. "Ja olihan
näitä minulla lähes kolmekymmentä kappaletta, vaan johan se pojan
lurjus on näistä ehtinyt puolet juoda, koskapa ei näy enää olevan
täyttä kahtakymmentäkään."

Tämä suutarin nerokas teko saatti kauppiaankin hämille, eikä hän
nähtävästi voinut aavistaakaan suutarin valehtelevan. Sentähden käski
hän puotilaisensa heti kaupungin järjestysmiestä hakemaan jättääksensä
rahat, avainkimpun ja minut mainitun virkamiehen huostaan.

Mutta tätä ei näyttänyt suutari odottaneen.

"Mitä te tässä järjestysmiehellä teette? -- Minä otan vaan rahani sekä
avaimeni pojalta pois ja annetaan sitte hänelle kelpo selkäsauna sekä
lasketaan menemään -- mitäpä häneltä muutoin saisikaan. Enkä minä tahdo
häntä saattaa edesvastaukseen, kunhan vaan omani saan. Annetaan hänen
vaan mennä, tottapahan maailma hänet vielä neuvoo rehellisesti
elämään", -- leperteli suutari teeskennellen jalomielisyyttä.

"Ei laisinkaan! Minun täytyy välttämättömästi antaa asia ruunun
huostaan ja se selvittäköön sen miten parhaaksi katsoo; olenhan ainakin
minä sitte syytöin. Ja sitä paitsi on poika jo siinä ijässä, että voipi
saada ansaitun rangaistuksen työstänsä", -- päätti kauppias ja otti
pois rahat sekä avainkimpun suutarilta käärien ne jälleen myttyyn
antaaksensa kaupungin järjestysmiehelle.

Hämmästyneenä, melkein tunnotoinna olin minä koko ajan katsellut ja
kuunnellut heidän puhettansa.

Järjestysmiehen tultua pidettiin asiassa poliisitutkinto. Avaimet
annettiin heti suutarille, vaan rahat otettiin takavarikkoon, ja
meidät molemmat, -- suutari ja minut, kutsuttiin huomisaamuna kello
kymmenen saapumaan kaupungissa muiden rikosasiain vuoksi pidettäviin
välikäräjiin; suutari valvomaan oikeuttansa rahoihin ja minä vastaamaan
varkauden rikoksesta. Mutta ett'en minä jollain tavoin välttäisi
oikeuteen tuloani tahi pujahtaisi tieheni koko kaupungista, määrättiin
minut jo nyt heti vietäväksi kaupungin vankilaan eli "ruuttahuoneelle."

Ja siihen loppui se rahan vaihto yritykseni.

Pyytämällä pyysin, rukoilemalla rukoilin "korkeasti kunnioitettavaa"
herra järjestysmiestä sekä "herra tastienaria" armahtamaan minua ja
laskemaan minut vapaaksi, varsinkin kun aivan varmaan olin syytöin --
vaan siinä ei auttaneet kauniit sanat.

"Ruunun käsi on kova!" -- murisi kaupungin palvelija, vaan tarttui
omalla kädellään minun niskaani viedäkseen minua vankeuteen, ja minä
tunsin vallan hyvin, ett'ei hänenkään kätensä pehmeä ollut...


VII.

"Terve tuloa kunnioitettavaan seuraamme, sinä meidän tuotteliaan
elinkeinomme harjoittajain nuorin vesa!" -- lausui minulle
vankihuoneesen astuttuani eräs hirveännäköinen rosvo, joka juuri
äskettäin oli otettu kolmannen kerran kiini ja syytetty ryöväyksestä.

Minä en kyennyt vastaamaan mitään, vaan pyysin vanginvartijaa viemään
minut toiseen huoneesen.

"Ei täällä ole joka rosvolle eri huonetta!" -- ärjäsi tämä ja paiskasi
oven kiini sekä lukitsi sen mennessään.

"Hah, hah, hah!" -- nauroi rosvo. "Vai olet sinä vielä tottumatoin näin
ylhäiseen seuraan. Pitäneepä siis sinulle opettaa, miten oikeain
ihmisten joukossa tulee itsensä käyttää, jotta voisit todella ansaita
oikean rosvon nimen. Tulepas tänne luokseni, sinä varkauden jumalan
varhainen suosikki, niin neuvon sinulle keinoja, joiden avulla voit
vastaisuudessa välttää sellaisia onnettomuuksia kuin sinulle nyt
tyhmyytesi tähden näkyy tapahtuneen!"

"Antakaa, hyvä mies, minun olla rauhassa!" -- niiskutin minä yrittäen
tunkeutua erääsen nurkkaan, jossa ei muita vankeja näkynyt.

"Älä ole milläsikään, nuori ystäväni. Tule vaan tänne luokseni ja kerro
tässä meidän keskellämme, mikä onnettomuus sinut kiinni saatti?"

Näin puhuen veti tuo hyväntahtoinen varas minut pois komerostani ja
asetti istumaan eräälle jakulle keskelle laattiaa. Siihen kokoontuivat
sitte ympärilleni kaikki muutkin huoneen helisevät asukkaat
kuunnellakseen mistä syystä minut oli kiini otettu. He laskivat, yksi
toisensa perästä, mitä häijyintä ja ruokottominta pilaa toisistaan sekä
minusta; eikä minun auttanut muuta kuin tuon tuostakin vastata heidän
tiheisin kysymyksiinsä.

"No sanohan nyt ensiksi mitä varastit?" -- kysyi tuo yllämainittu
rosvo, joka näytti olevan ikäänkuin toisten puheenjohtajana, ja,
niinkuin sittemmin sain kuulla, nimeltään Serbinä, joka siihen aikaan
oli urostöidensä maineella täyttänyt koko Itä-Karjalan.

"En mitään", -- vastasin minä lyhyesti.

"Hän lienee tappanut miehen", -- arveli eräs toinen vanki.

"Eihän tuollaisessa maitoparrassa ole niin juhlallisen työn tekijää",
-- ivaili kolmas. "Hän lienee hätyyttänyt jotakuta yksilahkeista."

"Suus' kiini, hupakko!" -- ärjäsi neljäs herra. "Jos hän jotakin
sellaista olisi yrittänyt, olisivat naiset aivan varmaan pistäneet
hänet 'kirkkoon!'"

"Hst!" -- äänsi päällikkö. "Olkaapas ääneti ja antakaa minun tutkia
tätä poikaa." Ja kääntyen minuun päin lausui hän melkein lohduttavalla
äänellä: "Sanopas nyt, poikaseni, mistä syystä jouduit noiden ruunun
roistojen hoitoon?"

"Yritin vaihtamaan rahaa."

"Jahah! Se näkyy olevan viisas poika" -- muistutti joku.

"Missä sinä rupesit rahan vaihtoon?"

"Poutasen puodissa."

"Minkälaisia rahoja sinulla oli vaihdettavana?"

"Riksiä."

"Kaisoja [keisarinna Katariina II:sen aikuisia hopea ruplia] ne ovat
olleet, vaan poikapahainen ei niitä tuntenut", -- kuului seuran
jäsenten joukosta.

"Mistä sinä tiesit, että ne riksiä olivat?" -- jatkoi johtaja.

"Siitä kun minä tunsin ne", -- vastasin tiukasti.

"Kuulehan poikaseni!" -- puhui nyt Serbinä. "Tahdon jo nyt tässä, kesken
puheen, muistuttaa sinulle, että jos milloin vasta aiot saada joko
riksiä tai muita rahoja vaihdetuiksi, niin ei sinun laisinkaan pidä
mennä Poutasen puotiin, sillä sen talon miehet ovat sellaisissa
asioissa liian niipukkaita. Parasta on, että, näillä seuduin
liikkuessasi, pyörähdät rahan vaihtoon suutari Löttösen luokse. Hän
kyllä vaihtaa rahat ryhtymättä joutaviin kinastuksiin, kun vaan annat
hänelle muutaman ruplan 'na votki'."

Siis tuo entinen mestarini olikin jo kauemman aikaa ollut yksissä
tuumin rosvojen kanssa. Ilmankos hänen luonaan öisinä aikoina useinkin
kävi tuntemattomia miehiä...

"Vaan mistä sinä riksit sait? Tunnusta pois suoraan asia, sillä minä
vakuutan kunniasanallani, ett'ei kukaan tämän seuran jäsenistä rupea
oikeudessa sinua vastaan todistamaan -- jos he muutoin siihen toimeen
kelpaisivatkaan", -- lisäsi puheenjohtaja hiljemmällä äänellä.

"Minä sain riksit äitivainajaltani, joka ne isääni myöten lähetti
minulle viimmeisen tervehdyksensä kanssa", selitin minä näyttääkseni
noille rosvoillekin, että olin viattomasti vankeuteen joutunut.

"Hah hah hah haa!" -- kaikui ympäri huonetta ja rosvojen kesken syntyi
sellainen naurukahakka, että olisi luullut kaikkien naurupirujen
kokoutuneen yhteen tuohon vankihuoneesen.

"Hiljaa pojat!" -- ärjäsi Serbinä. "Jos mikään, niin on se tässä
nuorukaisessa kunnioitettavaa, että hän puolustaa itseänsä."

"Vaan milläs sinä voit näyttää toteen, että sait rahat äidiltäsi?" --
jatkoi hän kyselyään metelin tauottua.

"Tässä on äitini omakätinen kirje, joka tuli rahain mukana, vaan
repeytyi niitä purkaessani", -- selitin minä ja vedin poveltani äitini
kirjeen näyttääkseni rosvoille että puhuin totuutta.

Serbinä silmäili kirjettä jonkun aikaa, vaan kun hän ei osannut sitä
lukea, antoi hän sen eräälle seurueen jäsenelle -- entiselle
käräjäkirjurille --, joka luki sen sisällön, sen verran kun sitä eheänä
oli, kaikkien kuultavaksi.

Nyt seurasi äänettömyys, jolla aikaa kaikki katsoivat Serbinään
ikäänkuin odotellen hänen oraakkeli-lausettaan. Parin minuutin
vaitiolon jälkeen ryhtyikin hän, huoattuansa, taas puheesen.

"Tämä kirje, poikaseni, on aivan nähtävästi joko oma kirjoittamasi
taikka jonkun hyvän kumppanisi tekemä, jonka tähden se ei voi mitään
todistaa. Vaan minkätähden hoidit sitä noin huolettomasti, että se sai
repeytyä? -- Kentiesi juuri parhaat lauseet ovat siitä repeytyneet
pois?"

"Luuletteko sitte tekin, että minä valehtelen?" -- kysyin minä puoliksi
hämmästyneenä puoliksi peljästyneenä.

"Vielä hän kysyy!" äänsi muudan rosvo. "Ansaitsisipa poika oikein
tavallisen korvapuustin, kun kehtaa meidän kesken tuollaisia
jaaritella."

Nyt en minä enää kyennyt puhumaan mitään.

Serbinä otti puheenvuoron:

"Hyvät ystävät ja urhoolliset seuraveljet! Te olette nyt olevinanne
aivan varmat siitä, että tuo poika valehtelee ja ett'ei hän suinkaan
ole rahoja saanut äidiltänsä, vaan on ne varastanut. No, samalla tavoin
luulette te minunkin joutuneen nyt varkaudesta kiini, varsinkin kun
muka minua on jo kahdesti ennen siitä asiasta syytetty. Vaan entäs jos
me kumpikin, sekä poika että itse minäkin, olisimme kuitenkin nyt
syyttömästi kiini? -- Ja kun minä nyt olen melkein vakuutettu tuon
pojan viattomuudesta, niin tahdon tässä kertoa teille sen asian, josta
minut nyt on kiinni otettu."

"Kuulkaa! Kuulkaa!" -- kuului läsnä olijoilta.

"Kun minä viime viikon toisena päivänä", -- jatkoi Serbinä, -- "kuljin
Korpiselän pitäjäässä Hoilolan ja Havuvaaran välistä saloa, ajoi
minulle vastaan kauppamies Iivana Patjunen, joka kerran ennen kiini
ollessani pilkkasi minua, sanoen minun kylläkin pelkureilta rahoja
ryöstävän, vaan ett'ei minussa koskaan olisi hänen hätyyttäjäänsä.
Tuossa juuri hänen vastaan tullessansa juohtui nyt minulle mieleen
hänen taannoinen kehumisensa, ja vaikka hänellä oli muassaan kaksi
miestä, tartuin minä rohkeasti hevoisen turpaan sekä heitin sen kumoon
maantielle. Kärryistä pudonneet miehet alkoivat nyt koiveta metsään,
vaan minä tempasin samassa pistoolin ja uhkasin ampua jokaisen ken
karkuun yrittäisi. Miehet jäivät silloin kuin naulatut paikoilleen ja
minä astuin Iivana Patjusen eteen sekä lausuin:

"'No Iivana, kauppamies! Nythän olemme tässä, mitäs kuuluu?'

"Vapisten vastasi hän ei kuuluvan mitään erikoisempaa.

"'Kuulkaapas, kauppamies!' -- jatkoin minä. 'Te kehuitte aikoinaan
olevanne niin väkevä, ett'en minä voisi teille mitään tehdä. -- Onko
asianlaita niin, isäntä?' --

"'Taisinhan tuota tulla kehuneeksi', -- vastasi hän.

"'No olkaa siis nyt hyvä ja antakaa minulle rahanne.'

"Iivana Patjunen päästi setelinahkansa, jossa näytti olevan useampia
tuhansia, ja ojensi sen minulle. Vaan hetken pideltyäni annoin minä
rahakäärön hänelle takaisin ja pyysin hänen antamaan siitä minulle
ainoastaan välikin (viisikolmatta ruplaa).

"'Ota itse!' -- kehoitti minua kauppamies.

"'Ohoh, vai itse ottaisin!' -- vastasin minä. 'Sittehän te syyttäisitte
minua ryöväyksestä. Olkaa hyvä ja lukekaa tuohon kivelle viisikolmatta
ruplaa ja menkää sitte matkoihinne.'

"Ja kauppamies Iivana Patjunen, seudun rikkain pajari, luki
lompakostaan vierasten miesten läsnä ollessa eräälle tienvieressä
olevalle isolle kivelle viisi viiden ruplan rahaa, pisti sitte lompakon
liivinsä sisustaskuun, solmisi taskun suunauhat umpisolmuun ja,
autettuani hevoisen ylös, lähtivät miehet rauhassa matkaansa jatkamaan.

"Olenko siis minä nuo viisikolmatta ruplaa varastanut? Eikö kauppamies
Iivan Patjunen niitä minulle itse antanut? -- Tottakai!

"Ja entäs kun minua tultiin kiini ottamaan tuolla kaupungin laidassa
toissa iltana. Luuletteko että minä pakenin, vaan en päässyt karkuun?
Kaukana siitä! Tiedättehän te itse, ett'ei neljä tavallista miestä
minun kynsissäni paljoa painele, ja sitä paitsi tiedätte senkin, että.
kerran kaksi kasakkia ajoivat puolitoista peninkulmaa minun
kintereilläni täyttä laukkaa, minua kuitenkaan tapaamatta, ja
hukuttivatpa vielä hevosensakin rimpisuohon, kun lähtivät minun
jälestäni sen yli kulkemaan. Ei siis minua pelko eikä hitaisuus kiini
saattanut, vapaasti antauduin minä miehille tietäen syytöin olevani.
Vaan saadaanhan nähdä, miten oikeus asian päättää. Sen vannon kuitenkin
kautta karhun sydänveressä karaistun puukkoni, ett'ei se tuomari, joka
minut tässä asiassa syylliseksi tuomitsee, kovin kauan sen jälkeen
kahdella jalalla kävele!..."

Tämmöinen oli Serbinän puhe, ja joko pelvosta taikka kunnioituksesta
Serbinää kohtaan, antoivat toiset rosvot minun sitte rauhassa vetäytyä
komerooni, missä -- kumma kyllä -- sangen rauhallisesti nukuin
seuraavaan aamuun saakka.


VIII.

Seuraavana aamuna kunnioitettiin minua vanginvaatteilla ja --
jalkaraudoilla.

Kello yhdeksän aikana tuli vanginvartija noutamaan minua oikeuteen.
Huhu pienen "poikarosvon" vangitsemisesta oli heti asian tapahduttua
levinnyt ympäri tuon hyvän pikkukaupungin. Ja kun nyt minua raudoissa
katua myöten oikeuskartanolle saatettiin, oli suurin osa Sortavalan
sekä hienommasta että karkeammasta yleisöstä, varsinkin naisista,
keräynyt kaduille, omin silmin nähdäksensä ja surkutellaksensa minua,
tuota jo niin nuorella ijälläni muka syvästi langennutta poikaparkaa.
Ne noista armeliaista ihmisistä, jotka eivät voineet tai viitsineet
lähteä ulos, asettivat kuitenkin kasvonsa niin lähelle kapeille
kaduille päin antautuvia ikkunoitansa kuin suinkin mahdollista. Ja
olipa, tottatieköön, pari vanhaa rouvaa pyhäpukuihinsa puettuina ja
suuret silmälasit päässä, istua kököttämässä hökkeliensä katoilla --
totta lienevät peljänneet niin suuren säentungoksen tulevan, ett'eivät
luulleet muualta saavansa päivän sankaria oikein mieliksensä ihailla.

Ja arvaahan sen jo sanomattanikin jokainen, miltä minusta tuntui
tämmöinen arvon anto!...

Ehdittyämme lähelle oikeushuonetta juoksi vastaani Kuokkalan Mari,
joka, niinkuin tiedämme, oli tuon ennen kertomani "ensimmäisen
tervehtijäni" palveluksessa. Itkusta tukehtumaisillaan riensi hän
luokseni saadakseen muka vielä kerran nähdä minua, lapsuutensa ystävää
ja leikkitoveria.

"Voi voi kuitenkin, Eliasparka, mille viralle sinä nyt olet
heittäytynyt! Mi... minun sy... däm... meni on pa... pakahtua
ajatellessani, että si... sinä olet ros... rosvo!" -- nyyhkytteli Mari.

Silloin murtui kokonaan minunkin sydämmeni, vaikka siihen asti olin
koettanut näyttää levolliselta.

"Voi Marirukka, voi minua!" -- vaikeroin tuskissani. "Surkuttele minua,
vaan älä koskaan usko minua varkaaksi. Vaikka minut hirtettäisiin, niin
Jumala tietää, että olen viatoin!"

"Astu matkaasi! Vai vielä tässä vetistelet ja rupeat itseäsi
puolustamaan. Tee se oikeudessa, jos voit!" -- ärjyi saattajani ja
antoi minulle tuntuvan muistutuksen liiasta heikkohermoisuudestani.

Heti oikeuskartanoon tultuamme olikin minun asiani esillä.

Oikeuden esimies luki ensin -- luultavasti virallisuuden vuoksi --
erittäin tarkan kertomuksen eilisestä tapauksesta Poutasen puodissa,
jonka jälkeen alkoi asian tutkinto.

Yleinen syyttäjä pyysi oikeutta, antaen tuomarille papinkirjani,
tuomitsemaan minut lain mukaan ankarimpaan edesvastaukseen varkaudesta
"pojalle itselleen rangaistukseksi ja muille varoitukseksi" kuten hänen
viimeiset sanansa kuuluivat.

"No olethan varastanut nämä rahat sekä tuon avainkimpun tältä suutari
Löttöseltä, vai miten?" -- kysyi tuomari minulta.

"En, korkea oikeus, en milloinkaan ole varastanut mitään, saatikka
sitte noita rahoja ja avaimia", -- vastasin minä niin tyynesti kuin
ensikertalaiselle oikeuden edessä oli mahdollinen.

"No, mistä sinä ne sait?"

"Rahat sain äitivainajaltani, korkea oikeus, vaan avainkimpun pisti
suutari itse minun tietämättäni taskuuni eilen Poutasen puodissa
ollessamme."

"Äitivainajaltasi!" -- kertoi tuomari. "Jopa taisit poikaparka erehtyä,
sillä eihän vainaja voi mitään antaa."

"Ei, mutta hän lähetti rahat minulle."

"Voiko vainaja sitte jotakin lähettää?"

"Niinkuin näette, korkea oikeus, osaa tämä nuori rosvo sangen huonosti
valehdella. Sentähden pyytäisin minä, että hänet pitemmittä mutkitta
tuomittaisiin", -- ehätti suutari selittämään.

Tämä lainopillinen ongittelu saattoi minut niin hämille, ett'en osannut
puhua mitään. Viimmein purskahdin hillittömään itkuun.

Tämä näytti vaikuttavan sääliä sekä tuomarissa että syyttäjässä ja he
antoivat minun jonkun aika rauhassa tehdä mielityötäni -- luulivat
suruani kenties katumuksen vaikuttamaksi. Vihdoin, kun itkuni alkoi vähän
asettua, jatkoi tuomari kyselyään.

"Voitkos sinä, poikaseni, näyttää toteen saaneesi nuo rahat
äitivainajaltasi?"

"Voinhan sen helposti tehdä", -- vastasin minä, vedin taskustani tuon
äitivainajani lähettämän kirjeen ja kerroin oikeudelle juurta jaksain
kaikki kohtaloni sitte suutarin opista pois jouduttuani. Tämä
kertomukseni näytti herättävän osanottavaisuutta sekä tuomarissa että
muissa läsnäolijoissa (paitsi tietysti suutarissa), kunnes tulin
kertoneeksi siitä, miten ja missä paikassa nuo rahat nyytistä löysin.
Silloin rypistyivät tuomarin kulmat ja kun olin ehtinyt kertomukseni
loppuun kysyi hän:

"Oliko ketään siinä luonasi silloin kun nyytin avasit?"

"Ei niin sielua."

Syvä huokaus pääsi läsnäolijain rinnasta, vaan suutarin silmät
säteilivät pirullisesta ilosta.

"Johan minä sanoin, että poika on huono valehtelija, vaikka koettaakin
puoltansa pitää", -- sanoi hän. "Eihän kukaan rehellinen ihminen voi
uskoa hänen puheitansa, koskapa hän ei kenellekään rahoja ilmaissut
ennenkuin Poutasen puodissa vaihto-yrityksessään. Mitä taas tulee
tuohon muka äitivainajansa kirjeesen, niin ei se voi häntä vähääkään
puolustaa, sillä sellaisia papereja saavat kaikki rosvot väleen
valmiiksi. Näiden syiden ja etenkin avainten häneltä löytymisen tähden
pyydän minä vaan, että poika langetettaisiin edesvastaukseen ja rahat
heti annettaisiin minulle."

"Voitko sinä poika tuoda mitään tämän parempia todistuksia
viattomuudestasi?" -- kysyi sitte tuomari.

"Mitäpä minä muuta enää voinen", -- vastasin toivottomana.

"No suostuuko suutari Löttönen vannomaan, että nämä rahat, jotka tässä
pöydällä ovat, ovat todella hänen omiansa ja että ne ovat häneltä
varastetut?" -- kysyi tuomari vähän ajan kuluttua.

Tämän kysymyksen kuultuansa lensivät suutarin kasvot mustemmiksi
kekälettä. Hänen silmänsä vilkuilivat ympäri huonetta ja hänen huulensa
vavahtelivat kummallisella tavalla. Hän yritti puhumaan, vaan kauhea
yskä keskeytti häntä useampia kertoja, kunnes hän viimmein sai
lausuneeksi:

"Mitäpäs valan sijaa tässä lienee?"

Silloin näytti tuomari suuttuvan. Hän löi nyrkkinsä pöytään ja ärjäsi:

"Sanokaa paikalla, suostutteko vannomaan vai ette?"

"Kyllä... kyllä..., korkea oikeus... mi.. mi... minä su... os... tun",
-- sopersi suutari rykien.

"Astukaa sitte valalle", -- lausui tuomari juhlallisella äänellä, --
"vaan muistakaa, että seisotte tässä korkean Jumalan tuomio-istuimen
edessä, joka on hirmuisesti rankaiseva teitä, jos uskallatte väärällä
valalla Hänen pyhää nimeänsä häväistä!"

Taas ryvitti suutaria hirveästi... Vaan ryvityskohtauksen ohitse mentyä
kuului hänen suustansa kummallinen kirahdus, ikäänkuin hän olisi
hammasta purrut, ja hoiperrellen, nahkaiset huulet yhteen
puristettuina, astui hän oikeuspöydän ääreen. Siinä luki hän tuomarin
jälestä seuraavan valan, vaikka äänensä vapisi ja ärähteli kuin
irtonainen ikkunapaperi, jota vihuri tärisyttää, ja vaikka yskä... tuo
kummallinen yskä... häntä tuon tuostakin keskeytti:

"Minä Pietari Löttönen todistan ja vannon Jumalan ja Hänen pyhän
evankeliuminsa kautta, että nämä rahat, kuusitoista riksiä, jotka tässä
pöydällä ovat, ovat minun rahojani, ja että ne minulta ovat
varastetut... niin totta Jumala minua auttakoon hengen ja sielun
puolesta!"

"Pellit auki", [entiseen aikaan oli tuomareilla tapana aukaisuttaa
oikeushuoneen uuninpellit, kun selvästi näkivät jonkun väärin
todistavan] -- käski tuomari "ja asianomaiset astukaat ulos!"

Hoiperrellen ja hampaitansa näytellen huojui suutari ulos, vaan
päästyänsä eteishuoneesen, ei hän enää kyennytkään oikeuden päätöstä
kuulemaan -- hänet näet taas tapasi tuo omituinen yskänsä...

Oikeuden päätös oli seuraava:

"Kihlakunnan oikeus on asian lopullisesti tutkinut; ja koska entinen
suutarin oppilas Elias Eskelinen ei ole voinut toteen näyttää saaneensa
rahat ja avainkimpun jollain rehellisellä keinolla, sekä koska toteen
on näytetty ja Elias Eskelinen itse tunnustanut, että suutari Löttösen
avaimet löydettiin Eskelisen taskusta; sentähden ja varsinkin Eskelisen
omiin sekaviin puheisin sekä suutari Löttösen todistukseen katsoen,
näkee kihlakunnan oikeus selville tulleen, että Elias Eskelinen on
mainitut rahat ja tavarat suutari Löttöseltä varastanut, jonka tähden
rahat ja avaimet määrätään Löttöselle takaisin annettaviksi ja vastaaja
Eskelinen tuomitaan saamaan kuusi paria raippoja ensi kerran
varkaudesta sekä vetämään sakkoa kolme kertaa varastetun tavaran arvon
eli neljäkymmentä kahdeksan ruplaa, joka sakko on, varojen puutteessa,
sovitettava kahdentoista päivän vankeudella vedellä ja leivällä."

"Tahdotko särkeä poika asian?" -- kysyi tuomari päätöksen luettuansa.

Mitäpä minä vielä siihen aikaan nuista "särkemisistä" tiesin kuin
savi-astioiden rikkomisesta! Sentähden jäinkin ääneti ällöttämään
tietämättä sanoa sitä taikka tätä.

"Astukaa ulos!" -- kaikui tuomarin ääni -- ja minua lähdettiin
kuljettamaan takaisin vankeuteeni.

Etehiseen tultuani näin suutarin istuvan tuolilla sanomattoman ahnailla
silmillä katsellen käsissään noita kuuttatoista riksiä, jotka oikeuden
palvelija oli hänelle juuri tuonut.


IX.

Ja sitte minua pidettiin vankeudessa, kunnes aika joutui, että minun
tuli kärsiä määrätty rangaistukseni.

Se tapahtui 29 p:nä Marraskuuta v. 18.. Ankara pakkainen oli yöllä
kylmänyt maan kovaan routaan ja vaikka lunta tosin ei sanottavasti
näkynyt, oli ilma täydellinen talvisää, Kansaa oli vankihuoneen
pihalle, jossa piiskuupaalu seisoi, kokoontunut niin paljon kuin siihen
suinkin mahtui, ja nimismies sekä piiskaajamustilainen seisoivat minun
saapuessani jo patsaan juurella valmiina panemaan toimeen rangaistusta,
joka kaikkien muiden sivistyskansain käsityksen mukaan on tuskin
eläimillekään sovelias, vaan jota meidän rakkaasta isänmaastamme ei
liene vielä kokonaan ihmistenkään suhteen lakkautettu.

Tämä oli kuitenkin kenties liian kova koettelemus kuusitoista
vuotiaalle viattomalle nuorukaiselle -- ja luultavasti sentähden --
pyörryin minä jo ennenkuin minut ehdittiin patsaasen nostaa.

En tiedä kuinka kauan siinä lienevät minua selvitelleet, vaan kun
silmäni avasin käski nimismies taas vetämään minut ylös patsaasen.

"Armoa, herra nimismies, armoa!" -- rukoilin minä.

"En minä ole mikään armon jakaja", -- murisi hän ja minut nostettiin
käsiraudoistani niin ylös patsaasen, ett'eivät jalkani maahan
ulottuneet.

"Tästä näette, hyvät ihmiset, esimerkin", -- puhui nimismies läsnä
olevalle kansalle, -- "miten varkaat rangaistaan. Olkoon se
itsekullekin varoitukseksi ryhtymästä tuohon häpeälliseen rikokseen."

Sitte kääntyi hän piiskaaja-mustilaiseen ja lausui ankarasti:

"Ota vitsat ja tiedä lyödä kovasti, sillä muussa tapauksessa saat niitä
itse maistaa!"

Paita vedettiin ylös hartioiltani...

"Armias Jumala auta minua!" -- kirkasin minä kun kuulin vitsain ilmassa
suhahtavan.

Silloin kuului takaani, vähän kauempaa, karkea ääni:

"Älä lyö!"

Enempää en kuullut sillä kertaa...

       *       *       *       *       *

Selvittyäni näin olevani vankihuoneessa paljon väkeä ympärilläni.
Käsiraudat minulta jo oli päästetty ja muutamat miehet päästelivät
paraikaa naulain päätteitä jalkaraudoistani. Pääni luona oli polvillaan
Kuokkalan Mari, joka tuon tuostakin valeli päätäni kylmällä vedellä.
Läsnä olivat myöskin kaupungin järjestysmies, nimismies ja seurakunnan
kirkkoherra.

Ensin tuntui minusta kuin olisin nähnyt outoa unta, vaan vähitellen
selveni kuitenkin muistini ja minä arvasin piiskatessa pyörtyneeni.
Kaikki läsnäolijat olivat hiljaa, Mari ainoastaan hiljakseen itkeä
nyyhkytteli, ja minua kummastutti mitä varten kaikki olivat siihen
kokoontuneet.

Yksi asia minua kuitenkin epäilytti. Selkäni tuntui aivan terveeltä,
vaikka siihen äskettäin oli lyöty kahdeksantoista eri kertaa ja joka
kerta mustilaisen kädellä. Olisivatkohan nuo hyvät ihmiset kumminkin
armahtaneet minua ja jättäneet lyöttämättä, kun heitä rukoilin?...
Taikka olisikohan armollinen Jumala vihdoinkin muistanut minun
viheliäisyyttäni ja lähettänyt enkelinsä pidättämään lyöjän kättä,
niinkuin muinoin patriarkka Abrahamin kättä hänen yrittäessään
uhraamaan ainokaista poikaansa?...

Nämä ajatukset lensivät salaman nopeudella aivoissani yksi toisensa
perästä, enkä minä niistä yhdestäkään voinut saada tyydyttävää
selvitystä nykyiseen tilaani. Silloin kuului joukosta miehen ääni:

"Hän näyttää jo virkoavan."

Nyt tuikahti muististani esille nuo kaukaiset sanat: "Älä lyö!" jotka
viimeksi kuulin piiskuupaalussa riippuessani. Sehän oli sama ääni, joka
nuo molemmat lyhyet lauseet sanoi, ja nyt tunsin sen tuomarin ääneksi.

Sillä aikaa olivat miehet saaneet jalkani raudoista irroitetuiksi ja
minä nousin istualleni lattialle. Seppälän Mari yritti halaamaan minua,
vaan muudan mies esti sen ja minä kuulin tuomarin lausuvan:

"Elias Eskelinen! Tästä hetkestä lähtien olette te vapaa ja saatte
mennä mihin haluatte. Minä lähetän heti asiasta tiedon ylioikeuteen,
jonka päätöksen saatte jälkeenpäin kuulla. Me tapaamme kohta toisemme."

Minä kuuntelin tuomarin sanoja kuin härkälinnun laulua ja katselin
avossasuin ympärilläni oleviin ihmisiin. Hetkisen tuossa katseltuani
nousin seisaalleni ja silloin ei voinut enää mikään Maria pidättää. Hän
hyppäsi kaulaani ja huudahti:

"Oi Elias! Sinä olet kuitenkin viatoin!"

Ja siinä hän sitte itkeä nyyhkytteli kotvasen aikaa kenenkään
häiritsemättä.

"Viatoin... viatoin!" -- kaikui korvissani ja se tuntui minusta niin
ihmeen suloiselta...

Vaan mitä oli tapahtunut? -- Oliko taivaan vanhurskas hallitsija
vihdoinkin käynyt tuomiolle meidän maan matoisten kanssa ja näyttänyt
toteen minun viattomuuteni, jota itse en ollut osannut tehdä? -- Oliko
järkähtämätöin oikeus ja taivaallinen viisaus viimmeinkin voittanut
tämän maailman pahain ihmisten kavalat juonet?...

Vaan minulla ei ollut aikaa pitkiin mietteisin.

"Lähde", -- kuiskasi Mari korvaani ensimmäisen puuskan ohi mentyä,
"lähde kanssani minun asuntooni, siellä kerron sinulle ihmeellisen
pelastuksesi."

Ja niin me lähdimme vapaasti Marin kanssa läpi ihmisjoukon, joka teki
meille tietä.

Oi vapaus, vapaus, minkä arvoinen sinä oikeastaan olet!, Eipähän sinun
todellista arvoasi tuntenekaan se, ken ei koskaan ole tarvinnut sinua
kaivata. Ainoastaan ne, jotka viattomasti kadottavat sinun ja joiden
sydän ei vielä kokonaan ole paatunut, voivat antaa oikean arvon
sinulle. Kenpä muu parhainkaan säveltäjä voisi antaa noille
lukemattomille omituisesti surullisille vankien lauluille sen
verrattoman kaipauksen kaiun, kuin juuri ne itse, jotka sielunsa
pohjasta sinua halajavat, vaan joiden täytyy toivottomina viettää
aikansa yksinäisyydessä lukkojen ja telkkimien takana, yksin armaan
auringon valonkin puutteessa! Melkeinpä täytyy epäillä, että "Hän antaa
aurinkonsa paistaa niin pahain kuin hyväinkin ylitse." -- Ja kuinka
moni tässä maailmassa lienee saanut ja saanee syyttömästi sinua
kaivata!... Oi vapaus, vapaus! Koska kuitenkin kaikkein viattomain
kahleet katkotaan ja kaikille vääryyttä kärsiville suodaan
oikeudenmukainen sovitus?!...


X.

"Viatoin... Viatoin..."

Vaan mikä ihme oli saattanut minun viattomuuteni ilmi? --

Sillä aikaa kun minua koetettiin totuttaa vankilan ilmaa hengittämään,
vietettiin entisen mestarini suutari Löttösen talossa sangen tukalaa
elämää.

Suutaria oli ruvennut yskä vaivaamaan tavallista kovemmin...

Eräänä iltana minun piiskuu-yritykseni edellä huusi suutari ruo'an
laittajaansa, jona oli eräs vanhanpuolinen naisihminen, makuusuojaansa.

"Varistapas tsajua ja laita tila kuntoon", -- lausui hän.

"Mikäs mestaria nyt vaivaa?"

"Tuo vietävän yskähän se kun..."

Ja suutaria rupesi taas tikeyttämään.

Tsajua laitettiin ja sitä juotuansa laittausi mestari makaamaan, vaikka
oli vielä jotenkin aikainen.

"Haenko minä tohtorin?" -- kysyi ruoan laittaja.

"Ole hupisematta -- eihän se ole muuta kun tavallista yskää. Mene
makaamaan!"

Ja niin sitä ruvettiin makaamaan.

Mutta mestarin kammarista kuului tuon tuostakin kyökkiin outoa
liikettä. Milloin sieltä kuului ikäänkuin ihmisen kävelyä, milloin
tuolien tai muiden huonekalujen siirtelemisestä syntyvää narinaa,
milloin taas ikäänkuin kaksi ihmistä olisi keskenään haastellut.
Ensimmältä ei tuo palvelijatar siitä sen enempää välittänyt, vaan
vihdoin kuului sieltä sisältä sellainen kiljahdus, että nainen
säikähtyneenä hyppäsi vuoteeltaan. Hän hiipi sen oven luo, joka hänen
huoneensa suutarin makuukammarista eroitti, ja asetti silmänsä avaimen
reikään.

Sieltä sisältä näkyi outoa.

Mestari oli noussut vuoteeltaan, sytyttänyt kynttilän ja käveli nyt
ympäri kammarin lattiaa ikäänkuin jotain etsien. Hänen silmänsä olivat
nurin päässä ja koko muotonsa hurjan ja kauhistuneen näköinen. Muita ei
huoneessa näkynyt.

Yht'äkkiä katsahti suutari taaksensa ja ärjäsi:

"Älä liikuta minua!..."

Kauhistuksesta vavisten avasi palvelijatar kammarin oven.

"Herra siunatkoon! Kuka täällä mestaria hätyyttää?"

"Etkö näe, sen narttu, Eliashan se on!"

"Mitä hän teistä ajelee?" -- kysyi muija yhä kauhistuneempana, kun tuli
vakuutetuksi, ettei huoneessa ketään muita ollut kuin he kahden.

"Etkö kuule!... Hän helisyttää korviini noita riksin riivatuita ja
näyttelee minulle veristä selkäänsä. Katsos!... katsos nyt!... Tuossa
se lurjus 011 ja huutaa korviini: 'Pellit auki!'... Vaan kyllä minä
sinut vielä opetan!... Tuokaapas tänne polvinauhani!..."

Ja suutari lähti kuin hurja juoksemaan ympäri huonetta.

Mutta säikähtynyt palvelijatar töytäsi ulos naapurista apua hakemaan.

Hetken perästä joutui hän apumiehineen takaisin ja kun he tulivat
suutarin makuusuojaan, oli tämä polvillaan sänkynsä vieressä ja
asetteli polvinauhaa sängyn tolppaan... Ihmisten tultua kapsahti
suutari ylös ja ärjäsi:

"Mitä teillä on täällä tekemistä?"

"Minä hain vaan näitä ihmisiä avuksi, kun mestari sanoi Eliaksen
olevan täällä hätyyttämässä", -- lausui vaimo.

Mutta suutari oli jo tullut tuntoihinsa ja sanoi:

"Mokoma hupsu, mitä juoksentelee! Eihän se ollut muuta kuin pahaa unta.
Menkää hyvät ihmiset kotiinne."

Ja lopun yötä makasi suutari rauhallisesti.

Aamulla ei hän kumminkaan enää jaksanut nousta vuoteeltaan. Hän
käänteli ja kiemurteli siinä koko päivän kuin tulisilla hiilillä,
pyyhkien tuon tuostakin kylmää hikeä otsaltaan. Lääkäriä tai pappia ei
hän suvainnut kutsuttavan, vaikka hoitajattarensa vähä väliä niistä
huomautti. -- Ja niin sai vihdoin sekin päivä iltaan kuluneeksi.

Mutta seuraavana yönä puoliyön aikaan -- se oli juuri sen aamun
edellinen yö kuin minua aiottiin piiskata -- oli suutarille tullut
hirmuinen tuska. Hän kutsutti seurakunnan kirkkoherran ja pari
todistajaa luoksensa ja tunnusti heidän kuultensa, että hän oli tehnyt
väärän valan tuossa minun riksiasiassani. Sitte pyysi hän kirkkoherran
tekemään testamentin hänen omaisuudelleen -- muka siltä varalta, että
hän siihen tautiin kuolisi. Kirkkoherra teki testamentin ja siinä oli
suutari määrännyt kaiken muun omaisuutensa noin kolme tuhatta ruplaa --
seurakunnan vaivaisille, vaan tuhannen ruplaa oli hän määrännyt minulle
maksettavaksi heti hänen kuoltuansa.

Pyhän ehtoollisen annettuansa lähti kirkkoherra pois suutarin luota ja
tämä oli näyttänyt rauhassa rupeavan nukkumaan. Mutta kun hoitajamuija
aamulla varhain meni sairasta katsomaan, näki hän tämän hirttäytyneenä
polvinauhaansa, jonka oli sitonut sänkynsä tolppaan. Muija juoksi heti
hätäpäissään viemään tapauksesta tietoa kirkkoherralle, joka taas
kiiruhti asiata ilmoittamaan tuomarille, jolle hän testamentin ohessa
antoi myös erään paperilapun, mikä oli löydetty tuolilta suutarin
sängyn vierestä, ja jossa suutari omakätisesti oli tunnustanut
tehneensä väärän valan tuossa minun varkausjutussani ja itse panneensa
avainkimpun taskuuni Poutasen puodissa. Tuomari taas lähti vuorostaan
vankihuoneelle asiata minulle ilmoittamaan ja joutui juuri parahiksi
paikalle, kun piiskaaja-mustilainen oli jo nostanut kätensä minua
lyödäksensä. Hän oli huutanut nuo sanat: "Älä lyö!" jotka sitte
vaikuttivat sen, ett'ei minua piiskattu.

       *       *       *       *       *

Muutamia päiviä edellä kerrottujen tapausten jälkeen kutsuttiin minut
tuomarin luokse, joka ilmoitti minulle, että koska suutarilla ei ketään
tiettäviä perillisiä ollut, jotka voisivat ruveta testamentista
riitelemään, saisin minä siinä määrätyt tuhannen ruplaa kohta omikseni.
Vaan kun olin vielä ala-ikäinen, niin oli tuomari ilmoittanut asian
isälleni, minun luonnolliselle holhojalleni, jonka tuli laillisesti
valvoa suutarin testamentti sekä hoitaa omaisuuteni kunnes lailliseen
ikään pääsisin. Tuomari kertoi myös minulle, että vaikka hän lain
mukaan ei ollutkaan oikeutettu estämään minun rangaistustani, kun
oikeuden tuomio jo oli lakivoimainen, sanoi hän sen kuitenkin
tämmöisessä kovin "harvinaisessa" tapauksessa uskaltaneensa tehdä, ja
oli varma siitä, että ylioikeus, vaikka särky-aika jo olikin ohitse,
purkaisi tuon väärän tuomion. Jonkun ajan perästä kutsui hän minua
kuulemaan ylioikeuden päätöstä asiassa.

Ja tähän päättyi minun rosvona oloni.


XI.

Vankeudesta päästyäni viivyin ainoastaan muutaman viikon Sortavalassa.
En joutanut enää odottamaan niin kauan kuin ylioikeuden päätös tuossa
minun omituisessa rosvojutussani joutuisi. Se tuli jälkeenpäin. Minun
täytyi rientää kotiini. Minun täytyi tavata isääni. Minulle tuli
kiire...

Ja onkos tuo niin ihmeellistä?

Jo siitä lähtien kuin vähänkin kykenin jotain ajattelemaan, toivoin
minä pääseväni kouluun, jopa korkeaan kouluun. Vaan, niinkuin olemme
nähneet, ei isäni ollut suostunut minua "herraksi" tekemään. Kun
minulla nyt kuitenkin oli omia rahoja kokonainen tuhat ruplaa, aioin
vielä kerran koetella taivuttaa häntä minua lukutielle toimittamaan. Ei
tuo siis niinkään kumma ollut, jos minulle tuli kiire kotiin.

Mutta miten saada isäni luopumaan tavanmukaisesta jyrkkyydestään? Miten
taivuttaa hänen järkähtämätöin tahtonsa tässä kohden vihdoinkin perää
antamaan? Millä keinoin kääntää hänen mielensä tämän minun hartaimman
toiveeni toteuttamiseen? -- Siinä kysymyksiä, mitkä panivat minun
kuusitoista-vuotiaan pääni pyörälle ja saattoivat monta huokausta
rinnastani puhkeamaan kotiin ajaessani.

Vihdoinkin seisoin hänen edessänsä. Minä lankesin polvilleni ja ojensin
käteni häneen päin...

"Isäni!..."

"Minun poikani!..."

       *       *       *       *       *

Seuraavana syksynä suoritin minä pääsytutkinnon Viipurin
ylä-alkeiskoulun kolmannelle luokalle.

(Loppu.)




Mannisten kaupunki.


I.

Parikymmentä vuotta takaperin -- kenties hiukan enemmänkin -- asui
Kastelammin kylässä, eräässä Pohjois-Karjalan herttaisimmassa
sopukassa, kolme kovaa talon isäntää. He olivat heimoa keskenänsä ja
kaikilla heillä oli yksi ja sama sukunimikin, Manninen, vaikka -- sen
puolen kansan yleisen tavan mukaan -- kunkin heidän sukunimensä eteen
oli pantu lisäke eli "korkonimi", jotka korkonimet eivät ainoastaan sen
vuoksi olleet tarpeelliset, että naapurit, heistä puhuessaan, taisivat
heidät toisistansa eroittaa, vaan erittäin huvittavatkin siihen
katsoen, mistä nuo "karahteerit" olivat alkunsa saaneet.

Vanhinta ja varakkainta näistä Mannisista kutsuttiin joka paikassa,
mihin vaan hänen nimensä kuuluisuus ulottui, Vävy-Manniseksi, ja siihen
oli aivan luonnollisena syynä sekä se yksinkertainen ja varsin
luvallinen seikka, että hän oli mennyt kotivävyksi erääsen seudun
varakkaimpaan taloon naiden sen ainoan tyttären, että myöskin tuo tämän
puolen ihmisten yleinen ehk'ei kenties niinkään luvallinen halu
pilkkaamaan toista sellaisilla lauseparsilla kuin: "Harakka ei ole
lintu, kotivävy ei ole mies" y.m.

Toinen isännistä ikäjärjestyksessä oli Saksa-Manninen, joka
aatelintapaisen nimensä etupuolen oli hankkinut jo kauvemman aikaa
harjoittamallansa kaupitsemisella. Erittäin innokkaasti oli tämän
kunnianimen omistaja edesmenneinä aikoina "saksuvoinut" voita, ja oli
tuo voikauppa siihen aikaan ollutkin tavallista edullisempaa ei
ainoastaan salomailla asuvain voin myyjäin hinnan tietämättömyyden ja
asian ymmärtämättömyyden tähden, vaan paljoa enemmän voin ostomitassa
käytettyjen puupuntarien aina vettä tirskuvain ponsien vaikutuksesta,
jonka tähden uskaliaimmilla pilkkakirveillä oli väliin, sopivassa
tilaisuudessa, tapana Saksa-Manniselta kysyä: "Paljonkohan puupuntari
nyt nokkaansa ottaisi?" --

Nuorin ja viimeinen heimoksista, Pata-Manninen, kuljetti vielä tämän
kertomuksen aikoina useammat talvikuormalliset malmikattiloita
Suojärveltä kotiseudullensa ja kaupitsi niitä sitte siitä käsin aina
Kuopiota ja Savonlinnaa myöten. Patain välissä sanottiin hänellä
kuitenkin melkein aina olleen kulirepaleihin kääritty puolikko
reessään, jossa hän, kysyttäessä, tavallisesti sanoi "Aunuksen jötkiä"
kuljettavansa, vaan jonka sisustaa ostajat tavallisimmasti käyttivät
erään paljoa liukkaamman ja itsekullekin likeisemmän kappaleen
saranoiden voiteeksi, kuin kärrin akselien, ja verrattomasti sulavamman
nahkan pehmittämiseen kuin meillä on tapana nähdä nahkurien
työhuoneissa. Eikä ihmettelemistä sentähden kovinkaan ollut, jos oman
kylän pojatkin, useinkin pyhän seutuina, saivat Pata-Manniselta
"Aunuksen jötkiä" kenkäinsä voiteeksi; ja jos he sitte joskus, voiteen
käytettyänsä, pahemmin lipesivät ja kaatua köntsähtelivät liukkaalla
kylän tiellä livakoilla lapikkaillaan, niin kenpä sitä olisi millään
tavalla voinut kääntää Pata-Mannisen syyksi? -- Pois se! Täytyyhän
voiteen vaikuttaa. Ja livetä kumpsahtelevathan nuo ihmiset joskus
paljaalla tervallakin voidelluilla lapikkailla. Tottakai jötki on
toista kuin terva ja vieläpä Aunuksen jötki...


II.

"Terve taloon!" -- lausui Saksa-Manninen astuissaan eräänä kirkkaana
Heinäkuun sunnuntai-aamuna naapurinsa ja hyvän ystävänsä Vävy-Mannisen
tuvan kynnyksen yli juuri kun talon väki parhaallaan oli aamiaisella,
-- "terve taloon ja siunaa Jumala ruokaa!" --

"Sitä Jumala suokoon! Käypä istumaan, naapuri, ja pistä piippuun."

Näin sanoen päästi isäntä vyönsä alta puoliksi täyden pässinnahkaisen
massinsa, jossa riippui komea vaskinen "hunsvotti", ja ojensi sen
kesken syöntinsä vieraalle.

Talon väki jatkoi ruokailuaan ja vieras pani piippuun.

"Sinähän, Saksa, kävit eilen kaupungissa. Missä hinnassa siellä nyt voi
on?" -- kysyi isäntä, puheen aluksi.

"Hehei!" -- vastasi Saksa-Manninen haukotellen. "Ei nyt olisi voita
lähelläkään, kun vaan emännät paljon hätää kirnuaisivat. Pekkalassa
tehdään voikauppaa siten, että: kuli voita puuta jauhoja, vaihda kuin
veistä."

"Näinköhän?"

"Eipä siltä, eipä siltä, jos vähän erehdyin puheessani, vaan kaikkeahan
sitä kiireessä sattuu", -- oikasi Saksa-Manninen vähän hämillään. "Se
kumminkin on totta, että Pekkalan puodissa vaihdetaan voipuuta ja
jauhokuli päänään."

"Semmoinenhan asianlaita on hyvä", myönsi isäntä jatkaen suurusteluaan.

"Ja syy siihen, että voin hinta on niin korkealla, kuuluu olevan
se, kun Pietarissa maksetaan nykyään siitä tavarasta valikki
[viidenkolmatta ruplan raha] puudalta."

"Näinköhän?"

"Eipä siltä, eipä siltä."

"No semmoinenhan ei ole paha."

Isäntä pisti puukon tuppeen vyöllensä, pani kätensä ristiin, sihautti
vähän kielellään siunaukseksi ja nousi pöydästä.

"Syy siihen -- --", alkoi Saksa-Manninen puhetta jatkaaksensa.

"Lähdetään tänne mökkiin tarinoimaan", -- keskeytti Vävy-Manninen,
kutsuen siten vierastaan talon vierashuoneesen, jota hän
vaatimattomasti "mökiksi" nimitti.

"Tulisihan tätä tuvassakin toimeen", esteli vieras, vaan astui
kuitenkin isännän jälestä kammariin. --

       *       *       *       *       *

"Minkä tähden sinä, naapuri, noin julkisesti kaikkien kuullen puhuit
voihinnan nousemisesta? Eikö olisi ollut parasta pitää se salassa,
ostaa koko kyläjään voit ja viedä ne Pietariin?" -- lausui rikas
Vävy-Manninen naapurusten kahden kesken kammariin tultua.

"Syy siihen -- --", rupesi Saksa-Manninen vastaamaan, vaan samassa
astui talon emäntä sisään pannen pöydälle vanhanaikaisen nahkoitetun
taskumatin, suuren hopiapikarin ja leipäkannikan. Hän poistui kohta.

"Syy siihen -- --" alkoi Saksa taas puhettaan.

"Kasteleppas, naapuri, huuliasi", -- keskeytti häntä yhä isäntä,
kaataen matista kotitekoista tislieriä pikarin kukkurilleen. Siihen
hyvään aikaan ei näet vielä vieraan taloon tultua emännän tarvinnut
ensi töikseen tarttua kahvipannun sankaan. Kahvin keitto oli erittäin
harvinaista.

"Syy siihen, että kaikkien kuullen olen ilmoitellut voipuudan
Pietari-hinnaksi valikin, onkin oikeastaan se, että... että..." (tässä
vilkasi hän molemmin puolin kupeillensa) "sen oikea hinta Pietarissa
onkin kaksi sinikauhtanaa" [venäläiset 25 ruplan setelit olivat silloin
sinisiä] sai Saksa-Manninen vihdoin sanoneeksi. Viimmeiset sanat lausui
hän puoleksi supattamalla Vävy-Mannisen korvaan.

Tästä sanomasta hämmästyi isäntä niin, että hänen isot harmaat silmänsä
kävivät kahta suuremmiksi ja hän sai sanotuksi ainoastaan tuon tavaksi
tulleen kysymyksensä:

"Näinköhän?"

"Eipä siltä, eipä siltä!" -- vakuutti naapuriserkku hyvillänsä ja
kasteli huuliansa pikarissa sen verran, että sen sisus vajui ainoastaan
puolillensa.

"Kylläpä sinulla ovat vielä lujat hampaat, naapuri", -- lausui isäntä
tointuneena ja katsoen pikariin, -- "vaikka olet jo yli
viidenkymmenen."

"Syy siihen?" -- kysyi vieras leikaten leipää sapuskaksi.

"Kun kehtaat puraista poikki noin pienen palan", lausui isäntä
leikillisesti osoittaen pikaria.

"Eipä siltä, eipä siltä", -- vastasi Saksa-Manninen nyt jo yskän
ymmärtäen, -- "vaan väliin on ruoka makea."

"Napauta vaan pohjaan, naapuri. Tämän pitäisi olla tavallista ruokaa,
vaikka se on kotiliedellä keitettyä, puhellaan sitte enemmän
voi-asioista."

"Hyvä on ruoka, eipä siltä; kyllä tätä kelpaa ihmisen nauttia", --
myönsi Saksa-Manninen ja tyhjensi pikarin jättäen siihen kuitenkin
tilkan pohjaan, ett'ei muka juomariksi oppisi.

Ja siinä istuivat heimokset sitte puolille päivin, vähä väliä
maistellen kotitekoista "ruokaa" sekä keskustellen voi-asioista.

Tästä keskustelusta tuli selville, että kun Saksa-Manninen eilen oli
ollut kaupunkiin voita viemässä, oli hän jo mennessään kaupungin
rintataloloissa kuullut voinhinnan äkkiä nousseen. Kun hän sitte tuli
kaupunkiin ja aikoi ajaa hevoisensa Heikkilän pihaan, oli jo
puolikymmentä kauppamiestä puhutellut häntä kadulla. "Onko isännällä
voita?" -- olivat ne kysyneet, ja kuultuansa, että semmoista tavaraa
hänen kuormansa oli täynnä, olivat kaikki kuiskanneet: "Tulkaa meille,
tulkaa meille, kyllä me hinnoilla sovimme!" Päästyänsä sitte Heikkilän
pihaan ja riisuttuansa hevoisensa kärriltä syömään, oli jo itse ukko
Heikkikin huutanut hänelle rappusiltaan: "No voitakos Saksa nyt lähti
kaupunkiin tuomaan?" "Ka mitäpäs sitä muutakaan näin heinäaikana
joutaisi ajelemaan", -- oli hän vastannut. "No menehän puodin puolelle,
niin pojat antavat ryypyn pölyiseen suuhusi", -- oli ukko Heikki
virkkanut. Ja kun hän vaan puotiin pistäysi, niin heti pojat
kynkkäpuoleen viemään puotikamariin, jossa konjakkia, rommia, punssia
ja viiniä olisi saanut juoda vaikka kuinka paljon ja -- kaikki ilman
maksutta. Ja sitte ei muuta kuin voita mittaamaan. Mutta hänpä ei
ollutkaan noin vaan petettävä, hän oli muka jo monta mutkaa maailmassa
nähnyt. "Antakaahan kun käyn hevoistani katsomassa", -- oli hän sanonut
ja siltä tieltään pyörähtänytkin Pekkalan puotiin. Siellä olivat
puotilaiset par'aikaa olleet voikauppaa tekemässä erään tuhman
Liperiläisen kanssa, jolta olivat kuin olivatkin narranneet voit,
jauhokulilla aina puudan, ja jauhokulin hinta kuului olleen kahdeksan
ruplaa. Kun sitte olivat saaneet kaupat Liperin miehen kanssa
päätetyiksi, olivat ruvenneet häntä, Saksa-Mannista, kauppaan
kiusaamaan. "Minun voini eivät lähde niin helpolla kuin Liperiläisen",
-- oli hän vaan murahtanut. "No miksi ei?" -- oli ukko Jehki, Pekkalan
pääpuukhollari, sanonut. "Syy siihen on se", -- oli hän lausunut
äkäisesti, "ett'en minä ole Liperiläinen!" -- Silloin oli Jehki
kuiskaissut jotakin Uti Sinkkosen, tuon rehellisen ja viisaan Sinkkolan
Utin, korvaan, joka oli puodissa seissut sikaria poltellen. Heti sen
jälkeen oli Uti Jehkin huomaamatta vihjaissut häntä jälestään pihalle,
ja siellä kertonut, että Jehki muka oli pyytänyt Utia maanittelemaan
häntä myymään voinsa Pekkalaan, vaan että Uti, joka aina tietää kaikki
asiat ennenkuin muut, vanhan ystävyytensä vuoksi, kielsi häntä myymästä
voitansa mihinkään, vaan käski hänen viemään ne itse Pietariin, jossa
voinhinta nykyään oli viisikymmentä ruplaa puudalta. "Mistä te sen niin
tarkoin tiedätte?" -- oli Saksa-Manninen kysynyt Utilta. Silloin oli
tämä vetänyt taskustaan paperin, jossa oli nähtävästi ollut
venäjänkielistä kirjoitusta, vaan jossa numero 50 oli aivan selvästi
kirjoitettu. Tämän paperin eli kirjeen oli Uti sanonut viime postissa
saaneensa ystävältään, Niemis-Tahvolta, joka oli parhaallaan Pietarissa
voikauppaa pitämässä. Siinä kirjeessä seisoi, niinkuin Uti Sinkkonen
oli hänen kuultensa selvällä Venäjän kielellä lukenut, että voista
maksetaan nyt Pietarissa viisikymmentä hopearuplaa ja enemmänkin
puudalta. Tästä yhtä hauskasta kuin hyödyllisestäkin ilmoituksesta oli
hän, Saksa-Manninen, tietysti niin ihastunut, että osti heti-Pekkalasta
rommiputelin, jonka sitte Pekkalan portin pielessä yhtenä Utin kanssa
nauttivat. Sitte oli hän hiipinyt Heikkilän pihaan ja pistänyt
sukkelaan hevoisen takaisin puikkoihinsa, vaikk'ei se vielä ollut
ehtinyt tarpeeksi syödäkään, sekä lähtenyt kiireimmittäin ajamaan
kotiin. Tosin olivat Heikkilän niinkuin Pekkalankin pojat huutaneet
häntä vielä kauppoja tekemään, vaan hän oli porottanut tammaa
Kurkijokelaisella kupeelle eikä enää kuunnellut edes heidän
puheitaankaan. --

Tämän kertomuksen aikana istui Vävy-Manninen niin hiljaa, kuin hän
olisi kuunnellut hevoisen kelloa sitä kiinni ottamaan mennessään
laajasta aituuksestaan. Ja loppupäätökseksi miesten keskustelusta tuli
se, että heidän tulee niin pian kuin mahdollista, ja viimmeistäänkin jo
huomisaamuna, lähteä voin ostoon, yhden yhtäännepäin toisen toisaanne,
ja ostaa sitä tavaraa niin paljon kuin suinkin lähiseuduilta yhteisillä
rahoilla saada voi. Kenellekään muille ei heidän pitäisi voin oikeata
Pietarihintaa sanoa, kuin molempain heimomiehelle Pata-Manniselle,
jonka naapurukset päättivät ottaa yhteen kauppaan osalliseksi,
varsinkin sen vuoksi, kun tiesivät hänellä olevan "takana" muutaman
sataruplaisen. Tiedon asiasta ja yhteisestä "affääristä" lupasi jo
samana iltana Saksa-Manninen antaa Pata-Manniselle, jonka tuli käydä
ostamassa voit lähiseutujen salotaloista ja mökkilöistä; he itse
sitävastoin pitäisivät huolen pääkylästä. Päälle päätteeksi luettiin
nyt molempain isäntäin rahavarat ja nähtiin, että heillä oli tähän
tärkeään voi-asiaan käytettävänä yhteensä vähän yli puolen
kuudettasadan ruplan ja muutamia kymmeniä kopeikoita.

Kun voi-asia vihdoinkin oli sovittu niin hyväksi kuin mahdollista ja
kun matissakaan ei enää päivää vasten katsoessa näyttänyt olevan
enempää kuin noin puolen pikarillista, päätti Saksa-Manninen viimmein
lähteä viemään asiasta tietoa Pata-Manniselle. Lähtiessä vielä
vakuutteli häntä Vävy-Manninen ostamaan voit niin huokealla kuin
mahdollista, vaikkapa saisi kymmenellä ruplalla puudan, sekä mittaamaan
hyvästi; ett'ei mittatappua Pietarissa tulisi.

"Viittätoista ruplaa vähemmällä en osta puutaakaan", -- lausui
Saksa-Manninen pontevasti lyöden hatullaan kämmeneensä.

"Näinköhän?" -- kysyi Vävy-Manninen ehdottomasti.

"Ja syy siihen on se, kun me itse saamme vähintäänkin viisikymmentä
ruplaa", -- jatkoi Saksa mielissään.

"Semmoinenhan ei olisi paha."

"Eipä siltä, eipä siltä!" -- vakuutteli Saksa-Manninen vielä porstuassa
mennessään.


III.

Niinkuin hyvällä syyllä sopi odottaa, oli Pata-Manninenkin varsin
kärkäs rupeamaan osakkaaksi yhteiseen voikauppaan toisten kanssa --
eipä hän ilman olisi Pata-Manninen ollutkaan!

"Ostetaan vaan voit; täytyyhän tässä koettaa edes jotakin kauppaa
tehdä", -- oli hän lausunut Saksa-Manniselle kun tämä hänelle
voisalaisuuden ilmaisi. "Ja eihän tuo patakauppakaan tahdo enää tähän
maailman aikaan oikein luonnistua."

Tehty kuin puhuttu.

Heimokset läksivät voin ostoon kukin sovitulle suunnalleen. Ja
pyhäiltana vähää ennen maata menoansa olivat Vävy- ja Pata-Manniset
panneet puupuntarinsa vanhaan lihan suolaveteen yöksi likoamaan, "jotta
ei Pietarissa mittatappua tulisi." Mutta Saksa-Manninen, joka ennestään
oli kuuluisin voin mittausopissa, oli niin vakuutettu suuresta
voitostaan tässä voi-asiassa, että päätti nyt mitata ostettavansa voit
varsin tunnollisesti, ja viskasi siis kaikkein nähden puupuntarinsa
yöksi uunille kuivamaan.

"Vähemmänpähän sanovat liikaa ottavani", vastasi hän, kun hänelle
huomautettiin, että niin menetellen saattaisi tulla mittatappua. Mutta
kukapa sen tiesi, mistä syystä Saksa-Manninen tällä kertaa päätti näin,
suoraan sanoen, aivan rehellisesti kauppaa tehdä. Kenties aikoi hän
nykyisellä suoruudellaan keventää edes hiukan entisellä väärällä
mitalla hankitusta syntikuormastaan. Niin kenties --.

Ja voita saivat puulaakimiehet kovasti.

Seuraavana keskiviikko-iltana, joksi ostajat olivat myyjien käskeneet
tuoda voit Vävy-Mannilaan, tulla töyhysi voikorvoja toinen toisensa
perästä Vävylän isoon pirttiin. Siellä lyödä päntättiin ne miehissä
suuriin putsiloihin, jotka sitte visusti kiinnilyötyinä ja
vannehdittuina vieritettiin yöksi talon tyhjään talliin "missä muka ei
ainoastaan vilpoisa ilma, vaan erittäinkin tallin terveellinen haju,
estäisi kalliita voiloita sulamasta." Tämä oli sitäkin mukavampi, kun
hevoisia ei kesillä koskaan tallissa pidetty, ja kun voiputsien talon
kellariin laskeminen sekä niiden sieltä ylösnostaminen olisi vaatinut
ei ainoastaan verrattomasti enemmän työtä, vaan ollutpa vielä
vaarallinenkin; sillä olisivathan raskaat voitynnyrit voineet särkyä
vierittäessä kolahdellessaan kellarin koviin kivirappuihin. Ja kaikissa
tapauksissa oli voiputsien talliin panosta se silminnähtävä etu, ett'ei
tarvinnut peljätä kellarissa olevien täysien viilipyttyjen kaatuvan,
eipä edes läikähtelevänkään, putseja vieritellessä. -- Mitä tuo tallin
haju mahdollisesti tuli vaikuttamaan voiden vastaiseen makuun, se ei
juohtunut kellekään mieleen, ja jospa se olisi jollekulle juohtunutkin,
niin se kai arveli, että "kyllä se kuitenkin venäläiselle välttää,
sillä milloinkahan me saanemme edes mitään hänen tavaraansa, olipa se
sitte joko henkistä tahi aineellista laatua, jossa ei olisi sekä
Venäjän nahkan että myöskin tupakan hajua"...

       *       *       *       *       *

Sillä aikaa kuin nuo kolme Mannista itse puuhasivat voiputsien keralla,
hikoilivat heidän emäntänsä, kukin kodissansa, eväiden hommassa
miehillensä pitkää Pietari-matkaa varten. Jokainen heistä koetti olla
toistansa etevämpi eväiden "panossa" ja saavuttaa mainetta tällä
emäntien viisauden alalla, sillä emännän neroa ja kekseliäisyyttä
mitataan niillä seuduin usein vielä nytkin sen mukaan, millaiset
kirkko-eväät kukin on osannut paistaa. Ja olihan tämä nyt kokonaan
toista kuin tavallinen kirkkomatka! Eipä siis ollut kummakaan, jos
hyväsydämmiset emännät tuon tuostakin panivat sormen nenällensä tai
vasemman käden kupeellensa ja katsoen pirttiensä mustiin kattoihin
lausuivat: "No entäs sitte?" --

Ja nuo Mannisten Pietari-eväät ne vasta eväitä olivatkin. Niistä
puhuttiin Kastelammin kylän emäntien kesken seitsemän viikkoa
yhtämittaa, eivätkä niitä tuon herttaisen kylän vanhat mummot ole vielä
tänäkään päivänä kokonaan hampaistaan heittäneet, ehk'ei niiden
"pureskelemisesta" enää muuta hyötyä liene kuin veden suuhun tuleminen.

Saksa-Mannilan eloisa emäntä paistoi ensin kolme kukkoa, joita jokaista
pantiin kahdella leipälapiolla uuniin. Yksi niistä oli tavallisesta
hapantahtaasta ja raavaan lihasta tehty rahtikukko, joka kuitenkin
eroitukseksi renkien ja päiväläisten tavallisesta rahtikukosta uunista
otettua voisulalla voideltiin. Toinen kukko, n.s. kirkkokukko, sitä
vastoin ummistettiin rievään lestykuoreen ja sen sisästä olisi etsijä
löytänyt valkeanläskin ohessa pari vahvaa lampaan jalkaa sekä kolme
suurta ja kokonaista haukia hyvästi hautuneina. Mutta kolmas kukko
voitti molemmat edelliset ei ainoastansa ulkonaisella kauneudellansa ja
hyväsydämisyydellänsä, vaan paljoa enemmän kalleudellansa; sillä ehk'ei
mauntuntija tekijä nyt ollutkaan tilaisuudessa panemaan siihen
jäniksen rasvaa eikä riikinkukon kieliä, joita muinoisten Rooman
keisarien sanottiin syöneen, kätki hän kuitenkin sen hiivalla
kohotettuun tosivehnäiseen kuoreen lehmän ja sian kieltä, matikan
maksaa, ahvenen aivoja, keitetyitä munia, riisiryyniä, voita, siirappia
ja sipulia siinä määrässä, että hellästi rakastetulle eväiden syöjälle
oli varmaankin tuleva ilokyyneleet silmiin sitä Pietarissa
pureskellessaan. Ja päälle päätteeksi voideltiin se uunista otettua
viinasekaisella kanväri-linjamentilla, sillä emäntä pelkäsi sen
maistavan liian "yöpläkältä" ell'ei siihen mihinkään kohden tulisi
vähääkään väkevän puolta. Tällaista piiraata ei Saksalan emäntä ollut
ennen tehnyt, eikä hän siis tiennyt sen oikeata suomalaista nimeäkään,
mutta hetken keskusteltuansa asiasta heillä loisina asuvan ja paljon
maata kulkeneen Kuppari-Suson kanssa, päätettiin otukselle panna
nimeksi kaupunkikukko, ja ristiäisiksi keitti emäntä puukantisella
kattilalla kahvit, vaikka se muutoin olikin hyvin harvinaista.

Paitsi tässä mainituita kukkoja pani Saksalan helläsydäminen emäntä
hyväpäiselle miehellensä vielä paljon muutakin hyvää evääksi. Siinä
laitettiin munavoit, ryynipiirakat, maanvehnäset, ohrarieskat, palvatut
lihat, lahnan-, muikun- ja hau'in silakat y.m., y.m. niin paljon ja
niin hyvää, että ukko Saksa-Manninen niitä seuraavaan aamuna kärriin
latoessaan ei tiennyt sanoa oikeata "syytä siihen", miksi eväät eivät
oikein tahtoneet kärrin seville mahtua. Varsinkin tekivät kaksi isoa
maitolaskua, joissa toisessa oli vasta lypsettyä maitoa toisessa
kynnellä kestävää kokkelipiimää, hänelle haittaa kuormaa laatiessaan.
Hän aikoi jo jättää ne kokonaan mukaansa ottamatta, vaan silloin
juohtui hänen mieleensä, että ryynipiiraat munavoin kanssa eivät voi
maistua miltään, ell'ei edes joka toiselle palalle saa ryypätä suun
täyttä paksua piimää, ja sen vuoksi, kun ei muuanne sijaa saanut, sitoi
hän maitolaskut vahvalla nuoralla kärrin akseliin riippumaan, jossa
niitä ei tiennyt olevankaan muulloin kuin syöntiaikoina, sitoessaan
aina tuontuostakin lausuen: "Eipä siltä, eipä siltä!" --

Vävy-Mannilan ja Pata-Mannilan emännät eivät suinkaan hekään tahtoneet
lähettää miehiänsä tyhjin suin Pietarissa käymään. Mutta kun
ymmärtäväiset lukijani jo siitä, mitä yllä on sanottu, voivat saada
käsityksen näidenkin arvoisain naapurusten ammattiviisaudesta, jätän
heidän eväshuoltensa yksityiskohdat kertomatta. Ett'ei minua kuitenkaan
saatettaisi syyttää siitä, ett'en muka ole tehnyt oikeutta tai antanut
täyttä arvoa näidenkin emäntien eväille, täytyy minun sanoa, että he
molemmat, vaikka asuivatkin eri taloissa, eväitä paistaessaan
valittivat: "Voi voi, kun ei ole siitaroita eikä suolia, että saisi
tehdä edes makkaroita!"

Oli näet kesä ja kesällä ei näitä herkkuja talonpojissa saada.


IV.

Niin. -- Tulihan se Torstai-aamukin, jolloin Mannisten oli määrä lähteä
voinensa Pietari-matkaansa aloittamaan. Aamusella varhain, jo ennen
päivän nousua, kokoontuivat molemmat toiset Manniset hevoisinensa
Vävy-Mannilaan, jonka talon tallissa yhdeksän täyttä voitynnyriä
odotteli rattaille päästäksensä ja josta sitte oli päätetty yhdessä
lähteä matkaa jatkamaan.

Alussa näyttivät kaikki asianhaarat lupaavilta. Hevoiset
löydettiin metsästä ilman erityistä etsimistä, eikä Pata-Mannisen
liinakkotammakaan, joka aina muulloin oli ollut pakenia, sinä aamuna
ollut pakoa edes yrittänytkään; aivan niinkuin muutkin hevoiset oli se
kiini antautunut ja tinkimättä antanut panna suitset päähänsä. Yöllä
oli myöskin kaupungista tullut Perna-Pekka, ja hän oli kertonut
voihinnan eilen nousseen parikymmentä kopeikkaa. Ja näitä kaikkia
paitsi näytti tulevan erinomaisen suotuisa ilmakin voin kuljettajille,
sillä taivas, joka auringon noustessa oli ollut aivan selkeä, peittyi
vähitellen harmailla, kovannäköisillä pilvillä, ja tuulikin oli yöllä
kääntynyt pohjanluoteelle. Ei siis ollut huolta siitä, että voit
sulaisivat auringon paahtaessa, ei ainakaan alkumatkasta. Kuten
sanottu: matkan alku näytti varsin onnistuvalta.

Mutta niinkuin kaikki muutkin suuret ja hyvät asiat, ei Mannisten
Pietari-matkakaan saanut alkaa ilman vastoinkäymisiä ja pahoja enteitä,
vaikka ne olivatkin vähemmän tärkeää laatua. Pata-Manninen, näet, oli
juuri lähtöpäivää vasten yöllä nähnyt unta, että Uti Sinkkonen oli
vaihtanut hänen sataruplaisensa puhtaaksi hopearahaksi, jotka
hopearahat sitte hän, Vävy- ja Saksa-Manninen olivat jakaneet
keskenänsä. Sitä paitsi nauraa räkättivät harakat koko aamun miesten
kuormia laatiessa milloin Vävylän saunan katolla, milloin pihamaan
aidanseipäistä, niin ett'ei tahtonut toisensa puhetta kuulla.
Saksa-Manninen tosin kerran huusi: "Syy sihen!" ja viskasi aimo halon
harakoihin päin, vaan nämät eivät siitä pitäneet sen enempää lukua kuin
että muuttivat riihen katolle, jossa rupesivat pitämään vielä pahempaa
elämää. Ja päälle päätteeksi sai sika käsiinsä Vävylän isännän
eväsvakan, josta se jo ennenkuin huomattiinkan sai purreeksi rikki
munavoi-askin ja popsi nyt sitä hänelle kovin harvinaista ruokaa
mielihyvissään suutansa maiskuttaen. -- Eipä siis puuttunut pahoja
enteitäkään pitkämatkalaisilta.

Saatiin siinä vihdoin kuormat laadituiksi ja nuoritetuiksi, niin
mentiin tupaan jäähyväisille. Siellä veti Saksa-Manninen povestaan aimo
taskumatin, jonka hän oli äsken täyttänyt kärrissään olevasta
viisikannuisesta eväsnassakasta, ja pyysi emännältä "kyynärää."

"Otetaampas, naapurit, tästä piiskaryypyt, niin eroavat kaikki
hiimostit meistä", -- lausui hän totisesti pikarin saatuansa.

"Näinköhän", -- vastasi Vävy-Manninen pelonalaisesti ja jo jokseenkin
alakuloisena.

"Eipä siltä, eipä siltä", -- selitti Saksa pikaria täyttäessään. --
"vaan syy siihen on juuri se, kun emme tänä aamuna ole ottaneet edes
aamusiunausta."

"Syy mihinkä?" -- kysyi Pata-Manninen keskusteluun puuttuen.

"Syy siihen, että harakat nauravat ja että sika yritti syömään naapurin
eväät, -- -- -- mutta saadaanpas täältä!" Ja Saksa-Manninen paiskasi
suuren pikarillisen tislieriä pyöreään poskeensa.

"Näinköhän meille ei käy huonosti tällä Pietari-reissulla" -- tuumasi
Vävy-Manninen Saksan uudelleen pikaria täyttäessä.

"Niin minäkin luulen, että tie nousee pystyyn, jos ei ennen niin
Pietarin portilla", jatkoi Pata-Manninen naapurinsa puheesen.

"Syy sihen?" -- kysyi Saksa-Manninen saatuansa pikarin täytetyksi.

"Vieläkö siihen sen parempia syitä tarvitsee kuin ne, jotka itse äsken
mainitsit", -- vastasi Pata-Manninen.

"Eipä siltä, eipä siltä", -- sanoi Saksa-Manninen tapansa mukaan
hätäisesti, -- "vaan ottakaahan ryypyt, että päästäisiin viimeinkin
lähtemään."

"Minua jo rupeaa epäilyttämään koko tämä voiasia", -- lausui
Vävy-Manninen pikaria huulilleen nostaessaan.

"Ja syy siihen, jos saan luvan kysyä?" -- kysyi Saksa-Manninen
tiukanlaisesti.

"Eivätkö liene narranneet sinua siellä kaupungissa käydessäsi."

"Eipä siltä, eipä siltä;" -- huudahti Saksa vähän vihastuneena. "Tuossa
on Pata-Manniselle ryyppy; nakkaa se naamaasi ja lähdetään paikalla
ajaa hiveltämään. Saadaan nähdä, missä se tie pystyyn nousee, kun minä
ajan edellä."

Ja heimosnaapurukset istuivat kukin kuormallensa sekä läksivät ajaa
huijottamaan Pietariin päin. Saksa-Manninen ajoi edellä ja lauloi:

    "Pietarista, Pietarista mulle muija tuodaan
    Ensi vuonna Juhannussa kuuliaisia juodaan."

"Jos kaiken hyvän lisäksi akka sattuisi ensiksi vastaan tulemaan", --
sanoi Vävy-Manninen noin pari virstaa saloa kuljettua, kun hevoiset
astuivat ylämäessä.

"Silloin minä en aja enää askeltakaan eteenpäin, vaan käännyn paikalla
takaisin", -- vastasi siihen Pata-Manninen.

"Sen minäkin teen."

"Ja sen minäkin teen!" -- huusi Saksa-Manninenkin toisille kuormansa
päältä nauraen. "Vaan saattepa nähdä, että akka ei uskalla ensiksi
vastaamme tullakaan, sillä syy sihen -- -- --"

"Tpruuuu" -- huusi Saksa-Mannisen perässä ajava Pata-Manninen niin että
salo kajahteli.

He olivat tulleet kylätietä ajaen eräälle noin parin virstan päässä
kylästä olevalle matalahkolle mäen nyppylälle, joka oli ainoa korkeampi
paikka sillä penikulman pituisella tasaisella hongikkokankaalla, joka
eroitti Kastelammin kylän vallan maantien varrella olevasta
kirkonkylästä. Tälle kunnaalle näkyi jokseenkin pitkältä kirkkotietä,
ja kun tuttavamme nyt sen korkeimmalle kohdalle pääsivät, näki
Pata-Manninen vanhan vaimo-ihmisen astua jupparoivan noin
viidenkymmenen sylen päässä heille vastaan.

Nyt meidän lienee helppo arvata "syy siihen", miksikä Saksa-Mannisen
lause jäi keskentekoiseksi ja minkä tähden hänen heimomiehensä
Pata-Manninen niin äkkisesti pidätti hevoistansa.

"Tpruu vieläkin!" -- ärjäisi Pata-Manninen seisattaen hevoisensa ja
hypäten alas rattailtaan.

"Mikä nyt tuli?" -- kysyi viimmeksi ajava Vävy-Manninen, joka oli
kaiken huomionsa kiinnittänyt Pata-Mannisen kummalliseen käytökseen,
eikä niin heti havainnut asian oikeata laitaa.

"Katso eteesi, ettäs näet", lausui Pata-Manninen hieman juhlallisesti.
"Tässä on nyt tällä kertaa Mannisten kaupunki", -- lisäsi hän sitte
katkerasti hymyillen.

Nyt vasta hoksasi Vävy-Manninenkin millä kannalla asiat olivat. Hänkin
näki omilla kristillisillä silmillään, että Kati Laukatar, Jormanalan
puolihupsu ruotisyöttiläs, astua nilkutti vesisuinensa kummun rinnettä
ylöspäin heille vastaan. Ja Vävy-Manninen ei tässä ankarassa
silmänräpäyksessä tainnut muuta kuin panna kätensä ristiin ja lausua:

"No, semmoinenhan nyt ei ollut hyvä!"

Saksa-Manninen, joka tavallansa oli koko retken johtaja, oli tällä
välin hänkin seisattanut hevoisensa ja katsoa tuijoitti nyt, sanaakaan
lausumatta, suu auki, tuohon pahan onnen enkeliin, joka Kati
Laukattaren muodossa hitaasti mutta varmasti par'aikaa nosti Mannisten
Pietaritietä pystyyn -- ja aivan alamäessä! Vihdoin, kun Kati
helmojansa kannatellen oli ehtinyt lengertää matkamiesten kuormain luo,
pääsi Saksan pakahtuneesta rinnasta käheät sanat:

"Syy siihen -- -- --"

Ja hän hyppäsi alas kuormansa päältä hänkin.

"Syy siihen!" -- kiljasi hän nyt selkeämmällä äänellä ja astui Katin
eteen, puistellen jykevää nyrkkiänsä kolmen tuuman päässä tämän
litteästä ja asianomaisella tavalla noetusta nenästä.

"Mittee sie huuvat?" -- kysyi vähäkuuloinen onnen enkeli omituisesti
hymyillen.

"Sekö s--tana sinut juuri pani tänne kuljeksimaan" -- ärjyi vihasta
vaahtoava Saksa-Manninen, -- "vaan kyllä minä näytän sinulle Ilomantsin
leimauksen", -- Ja hän yritti tarttumaan kamarakourillaan
ruotivaivaiseen.

"Terveisiäkö Holopaiselta? -- -- niinkö sanot? -- no Jumala pitäköön
terveinä tuojat ja laittajat!" -- pakisi puolihupakko kuuro. (Erästä
vanhaa poikaa, Holopaista, Kati, näet, piti sulhaisenaan).

"Kyllä minä annan sinulle terveiset, eipä siltä!" -- mutisi vihastunut
voisaksa ja tarttui kauniin morsiustajan olkapäihin.

"Näinköhän viitsit, miehinen mies, purkaa vihaasi viattomaan
mielipuoleen", -- sanoi Vävy-Manninen tullen väliin.

"Eipä siltä, eipä siltä", -- koetti Saksa-Manninen selittää häveten
tyhmää käytöstänsä -- "vaan mitäs varten juuri hän tuli ensiksi
vastaamme".

Hän hellitti kätensä Katista.

"Ei suinkaan se ole hänen syynsä", -- virkkoi Pata-Manninen
vuorostansa.

"Jiäkee hyväst' ja sanokee terveisiä Holopaiselle kun kelevannoo", --
puheli Kati Laukatar mennessänsä. Hän, poloinen, ei voinut edes
aavistaa, minkä vahingon hän vastaantulollaan Mannisille teki.

"Siinä se nyt on", -- lausui Pata-Manninen vihoissaan Saksa-Manniselle.

"Sinun kauppa-intosi on tehnyt meidät jotakuta sataa hopearuplaa
köyhemmiksi. Olipa toki hyvä, että minä ostin voita vajaalla kymmenellä
ruplalla puudan."

"Samaa minä myös sanon, ja sanonpa vielä senkin, että semmoinen
voi-into, kuin Saksalla oli, ei ole koskaan hyväksi" -- lisäsi
Vävy-Manninen naapurinsa puheesen. "Ja minä poloinen, kuin maksoin joka
puudasta puolen yhdettätoista hopiaa!" -- jatkoi hän vaikeroiden.

"Eipä siltä!" huudahti moitittu Saksa-Manninen jälleen innostuneena.
"Minä lähden uhallakin, vaikka yksinäni, Pietariin ja näytän, ett'ei
Uti Sinkkosen puhe petä ja ett'ei Niemis-Tahvo joutavia kirjoittele.
Vähät minä mokomasta vastaan tulijasta, eikä hän, sitäpaitsi, olekaan
mikään oikea akka. Ja syy siihen -- -- --."

Hän keskeytti puheensa, sillä kirkolta päin kuului kovaa kärryin
jyrinää ja heimokset näkivät erään herrasmiehen ajavan täyttä ravia
pikimustalla hevoisella ja linjaalikärryissä heitä kohti. Pian pääsikin
ajaja uuteen "Mannisten kaupunkiin" ja kaupungin kolme asukasta
tunsivat hänet heti Niemis-Tahvoksi, joka jo useina kesinä peräkkäin
oli käynyt heidänkin kylässänsä voin ostolla.

"No trastui miehille!" -- lausui tulija iloisesti pysähdyttäen
hevoisensa. "Mihinkäs Manniset nyt niin miehissä voita vetävät?" --
Niemis-Tahvon tarkka voisilmä oli näet pian huomannut, mitä tavaraa
miesten kuormissa oli.

Miehet katselivat hämillään toistensa silmiin, eivätkä yrittäneet saada
sanaakaan suustansa.

"Nythän kuumissa ollaan", -- jatkoi vastatullut vieras ihmetellen, --
"kun eivät miehet saa sanaa suustansa. Jäikö kielenne kotia?"

"Syy -- -- hm -- -- tuota -- siihen", -- yritti Saksa-Manninen
lausumaan, vaan hänen sanansa takertuivat kurkkulakiin.

"Voin hinta on Pietarissa kohonnut", -- puhui Niemis-Tahvo koettaen
edes tätä tietä saada isännät haastelemaan.

"Näinköhän?" -- vastasi Vävy-Manninen katsahtaen terävästi puhujaan.

"No johan minä sen sanoin!" -- riemuitsi Saksa-Manninen.

"Paljonko siellä voipuudasta maksetaan?" kiehittäytyi jo
Pata-Manninenkin kysymään.

"No harassoo! Nämä taitavat olla voikauppiaita", arveli Niemis-Tahvo
itseksensä. "Yksi maksaa enemmän, toinen vähemmän, vaan sanokaahan jo,
mihin menette voikuorminenne?" -- jatkoi hän ääneensä.

"Yritimmehän -- -- hm -- -- -- tuota -- -- -- Pietariin", -- -- vastasi
Vävy-Manninen.

"Ha ha ha! Te Pietariin, ha ha ha!" -- nauroi leikkisä Niemis-Tahvo,
"no nythän ihmeissä ollaan! ja voikaupalle, näen minä, vai mitä
varten?"

"Eipä siltä, eipä siltä", -- vastasi Saksa-Manninen, -- "ihmisethän
siellä ovat ennenkin käyneet."

"Ovat kyllä ja käyvät vastakin; mutta eiköhän teille ole parasta, että
myytte nyt tässä voinne minulle, niin ette menetä hyvää heinäaikaa
reissutessanne, eivätkä venäläiset vie voitanne polkuhinnasta", --
tuumaili asiantunteva Niemis-Tahvo.

"Myödään vaan, myödään vaan!" -- huudahtivat ikäänkuin yhdestä
suustansa Vävy- ja Pata-Manniset.

"Eipä siltä, eipä siltä! Saatetaan tässä itsekin mennä Pietariin", --
rehenteli uskalias Saksa-Manninen.

"Mutta mepäs vaan emme lähde enää sinun hupsun jäljestäsi juoksemaan!"
-- tiuskasi Pata-Manninen.

"Myödään vaan voimme pois, kun on ostaja paikoilla" -- tuumaili
Vävy-Manninen toisten kinaa sotkeaksensa.

"Ethän sinä osaa muuta kaupita kuin Suojärven patoja ja Aunuksen
jätkiä", pisteli Saksa-Manninen Pata-Manniselle.

"Suus' kiini, mokoma puupuntarin lijottaja!" -- ärjäisi Pata-Manninen
vastaukseksi.

Ja siinä olisivat miehet kenties enemmänkin kinastelleet -- kukapa
takaa, ett'ei käsikahakkakin olisi kohta ollut valmis, ell'ei
ystävällinen Niemis-Tahvo olisi tullut väliin ja saanut riitelijöitä
sovitetuksi. Hän vakuutti heille vakuuttamalla, että Pietarissa saapi
nerokas myyjä nyt korkeintaan kaksitoista ruplaa voipuudalla, mutta
tuohon hintaan myödessä pitää jo olla suurempi summa voita,
vähintäänkin viisisataa puutaa. Ja kun hän oli usein ennenkin
Mannisilta voita ostanut, ei hän tälläkään kertaa viitsinyt heille
tyhjää tarjoakkaan, vaan maksaa yksitoista ja puoli ruplaa puudalta.
Rahat saavat käteen paikalla, kun voit ovat mitatut.

"Ettekös te Uti Sinkkoselle kirjoittaneetkaan voin hinnasta?" --
kuiskasi Saksa-Manninen toisista salaa Niemis-Tahvon korvaan. Hän oli
jo kokonaan lauhtunut äsköisestä kiukustansa.

"Mille Uti Sinkkoselle?"

"Sille Sinkkolan Uti-herralle, joka aina sikari hampaissa kaupungin
katuja kävelee".

"Ahaa! Tuolle kaupungin herrain narrilleko? -- En, en koskaan ole
tarvinnut hänen kanssaan kirjevaihdossa olla".

"No herrain narrikos se sitte onkin?" -- kysyi Saksa-Manninen niin
viattomana kuin vastasyntynyt lapsi.

"Ettekös te sitä ole vielä tätä ennen tienneet?"

"Eipä siltä, eipä siltä", -- virkkoi Saksa-Manninen häpeissänsä ja
poistui hevoisensa luo. Hän ei enää pitänyt tarpeellisena jatkaa
keskustelua Sinkkolan Uti-herrasta Niemis-Tahvon kanssa, sen olisivat
toiset Manniset ehkä kuulleet -- -- -- Hänen suustansa kuului kuitenkin
outo kirahdus ja se kenties ei tietänyt hyvää Uti Sinkkoselle. --

Toiset Manniset olivat sill'aikaa kuiskailleet keskenänsä ja
ilmoittivat nyt Niemis-Tahvolle, että he suostuvat voikauppaan, vaan
ainoastaan sillä ehdolla, että voi mitataan Vävy-Mannilan vaakassa
Kastelammilla ja että Niemis-Tahvon tulee ne omalla kustannuksellaan
vedättää pois.

"No sama se!" -- lausui Niemis-Tahvo ja kättä lyötiin kaupan
vahvistukseksi.

"Kippis sen päälle!" -- äänsi Saksa-Manninen kuormansa luota, ja toiset
näkivät kuinka hän ryysti lipistä ilolientä. Matkanassakka oli hänen
kainalossansa.

"Täältä saatte harjakkaat".

"No jokos sinäkin myyt voisi Niemis-Tahvolle?" kysyi Pata-Manninen
vielä vähän niinkuin ivaten.

"No ne on niinkuin myöty, vaikk'ei vielä kättä lyöty", -- vastasi Saksa
laskien nassakasta lipin uudelleen täyteen. "Kipsaappas Tahvo! Kyllä
tämän pitäisi olla ihmisten ruokaa", -- jatkoi hän ojentaen lipin voin
ostajalle.

"'Isviniitte', sanotaan Pietarissa kuin ryypätään" -- sanoi voisaksa ja
laski lipin sisuksen sinne mihin se oli meneväkin.

Ja siinä sitte harjakkaita oteltiin. Miehet sitoivat hevoisensa kiini
petäjiin tien varrelle ja istuivat itse kuivalle käpykankaalle piiriin
Saksa-Mannisen eväsnassakan ympärille. Vähitellen kokoontui äsken
perustettuun "Mannisten kaupunkiin" väkeä enemmänkin, sillä kaikki
tiellä kulkijat tahtoivat tietysti saada selkoa siitä, mikä matkalaisia
kunnaalla pidätteli: Ja havaittuansa, että se oli Saksa-Mannisen
eväsnassakka, ei kellään ollut niin kiirettä, ett'ei olisi joutanut
miesten kanssa vähää tarinoimaan ja muutamaa lipillistä tyhjentämään,
varsinkin kun Saksa-Manninen evästään ehtimiseen tarjoili.

Miesten siinä keshustellessa ja "rätnäillessä" tultiin lopulla
havaitsemaan, että koko se tappu, joka Mannisille tästä voikaupasta
Saksa-Mannisen kalliin oston tähden tuli, ei tehnyt enempää kuin vähän
vajaan valikin. Ja kun molemmat toisetki Manniset -- luultavasti
Saksa-Mannisen eväsnassakan vaikutuksesta suostuivat rupeamaan
osallisiksi, niin teki se yleensä, omia vaivoja lukematta, vähän yli
kahdeksan ruplaa mieheen.

"Tuo nyt ei ole tappu eikä mikään", lohdutteli heitä Niemis-Tahvo,
"tuon verran tapata kuin tapata, tahi sitte olla tykkänään
tappaamatta".

"Mutta sanokaapas, hyvät ystävät, mikä teidät seisatti tälle mäelle,
kun ette eteenpäin ajaneet?" -- kysyi Niemis-Tahvo puheen lopuksi.

"Meille tuli -- hm -- me rupesimme -- -- --", yritteli Vävy-Manninen
vastaamaan.

"Elähän sinä, annahan minä haastan sen asian", -- ehätti Saksa-Manninen
väliin. "Syy siihen oli se, että me rupesimme -- -- tuota -- --
miettimään, mikä olisi pantava tämän mäen nimeksi."

"No, joko saitte sille nimen?"

"Jo kyllä, eipä siltä".

"Mikä se on?"

"Mannisten kaupunki".

"Mannisten kaupunki! -- No sehän sille sopiikin vallan hyvin".

"Sopii kyllä, ja otetaanpa ryyppy ristiäisiksi", -- puheli
Saksa-Manninen hyvillään, kuin oli osannut kääntää puheen tälle
suunnalle.

"Otetaan vaan, semmoinen tuumahan ei ole paha", -- tuumasi
Vävy-Manninenkin.

"Niin, otetaan vaan ryyppy", säesti Pata-Manninenkin sekaan.

Ja Saksa-Manninen täytti taas lipin.

"Eläköön Mannisten kaupunki!" -- huudahti Niemis-Tahvo ryypätessään.

"Eläköön!"

"Eläköön!"

       *       *       *       *       *

Jos, lukijani, sinulla joskus olisi halua ja mahdollisuutta -- ja onhan
niitä molempia ainakin muutamilla -- matkustaa suorinta tietä Joensuun
kaupungista Ilomantsin "pokostalle", tulisit matkallasi kulkemaan
Kastelammin kylän kautta. Ja se puhelias kyytipoika, joka sinua tästä
ystävällisestä kylästä eteenpäin kyyditsisi, lausuisi, pari virstaa
kylästä eteenpäin ajettuanne, eräällä pienellä petäjikkökunnaalla:

"Oletteko, herra, ennen tätä tietä kulkenut?"

"En", pitäisi sinun vastata.

"Mikäs kumma teille on hattuun tarttunut?" jatkaisi poika, ja hän
katsoisi vallan totisena päähineesesi.

Sinä tietysti paljastaisit paikalla pääsi, ottaaksesi hatustasi mitä
pikemmin pois tuon "kumman".

"Mutta eihän siinä mitään ole", -- lausuisit äreästi, havaittuasi
hattusi vallan puhtaaksi.

"Ei se ollutkaan sen vaarallisempaa, vaan tällä mäellä nostavat kaikki
ensi kertaa kulkijat hattuansa".

"Mitä varten?"

"Ollaan Mannisten kaupungissa..."




Kaksi hirttoyritystä.

Kirjoitti Koito.


"Siis murhia taas!" -- ääntää yksi lukijoistani.

"Se on kauheata!" -- lausuu toinen.

"Hm! Ja vanhaa", -- jatkaa kolmas, asiantuntija.

No niin! Mitäpäs sitä on uutta auringon alla... -- -- --

Ken ei tahtoisi mielellänsä olla lapsi?

Oi te lapsuuden valoisat hetket! Teitä muistellessa tahtoisi maailman
myrskytuulten runtelema henki palata takaisin teidän piiriinne ja
teihin ikuisesti sulautua! -- Mutta ah! Eihän ihminen taida paremmin
nyt kuin ennenkään mennä jälleen äitinsä kohtuun...

Niin. Ken ei tahtoisi olla mielellänsä lapsi?...

Ja ken ei tahtoisi lukea pikku kertomusta lapsista?... -- -- --

"Hm! Siis lapsellisuuksia koko juttu", -- lausuu alussa mainittu, asian
ymmärtävä lukijani.

-- Niin...


1.

"Jussi hoi?"

"Mikä hätänä?";

"Lähdetään aamulla Kiikkalammille ongelle".

"Sama se, lähdetään vaan. Eikös oteta Leskelän Paavoa kolmanneksi?"

"Olisihan se otettava, vaan se kun aina rupeaa itkemään, jos mitä vähän
sattuu..."

"Itki mitä itki, mutta se on kuitenkin lysti poika. Sano suoraan
otetaanko...?"

"Minusta nähden tulkoon vaan".

"No tule sitte huomenna aamusen syötyäsi meille, niin lähdetään
sieltä".

"Hyvä on".

"Ja muista kerätä sättäkolosi lieroja täyteen. Pane multaa vähän, niin
sopii enemmän matoja. Ota myös mukaasi se pitkä onkivapa".

"No, no!"

Näin puhelivat Saksalan Matti ja Seppälän Jussi -- pari alun toisella
kymmenellä olevaa karjalaista -- eräänä elokuun Lauvantai-iltana lehmiä
kotia ajaessaan.


II.

Vaikka entisen miehen ei sanota toivoneenkaan muuta, kuin että aina
olisi kesä ja aina pyhä -- olipa sitte pouta tai sade, se oli hänestä
yhdentekevä -- oli sinä merkillisenä päivänä, jona tässä kerrottavat
kauheat hirttoyritykset tapahtuivat, ei ainoastaan kesä ja pyhä, vaan
myöskin tyyni ja pouta. Ja nämä ehdot täytettyään on elokuun päivä
Karjalassa kaunis...

Oli siis mitä herttaisin Sunnuntai-aamu, kun Saksalan Matti
onkivapoineen, pikku konttineen ja täysine, vähämultaisine
sättäkoloineen saapui naapuritaloonsa Seppälään, jossa toiset
onkimiehet, Seppälän Jussi ja Leskelän Paavo, häntä jo olivat jonkun
aikaa odottaneet. Eikä siinä enää Matin tultua jouduttu pitkään
siekailemaan, vaan täytyi lähteä matkalle, jos mieli ennen päivän
laskua joutua takaisin kylään, mistä Kirkkolammille oli hyväkin suden
mittaama ruotsinvirsta. Eikä sitä arveltu kaloitta kotia tultavan --
kaukana siitä! Särkiä, ahvenia, salakoita jopa haukiakin aikoivat pojat
tuoda kotiinsa paljon, paljon...

"Onko teillä mitään evästä?" -- kysyi Leskelän pikku Paavo toisilta
vähän vauraammilta onkikumppaneiltaan, kun olivat hetkisen astuneet
salopolkua.

"Entäs sitte?" -- kysyi Saksalan Matti vastaan.

"On minulla kaksi voileipää vastakkain, konttini pohjalla", -- lausui
Seppälän Jussi.

"Minä vaan kysyin sen vuoksi, kun en lähtökiireessä muistanut syödä
aamiastakaan", -- jatkoi Paavo vähän alakuloisesti.

"Kylläpä sillä miehellä on koko muisti!" -- äänsi Saksalan Matti.
"Olipa ihme, kun muistit ottaa vatsasi mukaan".

"Elä sinä Matti aina irvistele!... Minä kun siinä lähdön touhussa en...
muistanut. Vaan eiköhän sinulta liikenisi joku palanen minulle, niin
minä..."

"Minulla ei ole muruakaan mukanani", -- keskeytti Matti nyhjästen
Seppälän Jussia kylkeen, -- "vaan minä muistin lähteissäni pistellä
maitovelliä sen verran, että uskallan tämän päivää nälkäistä
haastatella".

"Elä ole milläsikään, Paavo, minä annan toisen voipalaseni sinulle", --
lohdutti Seppälän Jussi.

"En... minä... sinulta ota,... kun sinulla... on... niin... niin
vähän... itsel... itselläsikin", nyyhkytti Paavo poloinen nyt jo
täydellisesti itkun valtaamana.

"No siinä on miestä palanen!... Ruveta nyt tyhjän tähden itkemään,
vaikka ei ole hätää vielä lähelläkään", -- puhui Matti ylvästellen.
"Vaan johan minä illalla Jussille sanoin..."

"Hyvähän sinun on rehennellä toiselle, kun olet kylläinen", -- lausui
Seppälän Jussi totisena.

"Minun... pi... pitää... kääntyä... ta... takaisin!" -- tyrskytteli
Paavo epätoivossaan ja alkoi, kohti kulkkua itkien, astella takaisin
kylään päin.

"Voi hullua, hah, hah, hah!" -- nauroi Saksalan Matti ja hyppäsi
käännyttämään Paavoa. "Saathan sinä minulta vaikka viisi voileipää,
vaikka minä ensin narrasin sinua. Kas niin!... Käänny nyt siivosti
takaisin ja heitä pois tuo tyhjä itku... niin! Joko sinulle paikalla
pitää?..."

"Eihän... minulla... vielä... ole hyvin nälkä, vaan minä luulin, ett'en
koko päivänä saa yhtään palaista", -- vastasi Paavo itkien ja nauraen
yhtä aikaa. Hetkisen kuluttua tyyntyi hän kokonaan.

Näin keskustellen olivat pojat joutuneet matkansa puolitiessä olevalle
Myllypurolle, jonka yli heidän oli kuljettava Kuikkalammille
mennessään. Ja vaikka he olivatkin, mielestään, jo ennen tämän puron
tyhjäksi ongittaneet, päättivät he kuitenkin siihen kerran, kaksi,
onkeansa viskata. Sattuisipa vaikka kiiskin torikka onkeen
töksähtämään... Kukin pojista meni eri "kalapaikalta" koettamaan.

Ei tuntunut syövän...

Seppälän Jussi ja Saksalan Matti käärivät jo ongensiimojansa kokoon,
aikoen lähteä matkaansa jatkamaan, kun Leskelän Paavo juosta haihattaa
hengästyneenä heidän luoksensa.

"Pojat... pojat!... Täällä... tuolla... Minä näin..."

Ja hän viittoi käsillään sinne päin, mistä oli tullut, läähättäen niin,
ett'ei tahtonut saada sanaakaan suustansa.

"No no... Mitä nyt?... Mitä kummaa sinä näit?" -- kysyivät toiset
yhdestä suusta.

"Minä näin... tuolla... suuren... hyvin suuren hauen!" -- sai Paavo
vihdoin lausutuksi.

"Ole tyhjää hupajamatta! Eihän tässä purossa ole milloinkaan haukia
nähty", -- lausui Seppälän Jussi epäilevän näköisenä.

"Mutta nytpäs näkyy! Ja jos ette usko, niin lähtekää katsomaan. Minä
panen vaikka sormen silmäni päälle, että se on hauki", vakuutti
innostunut Paavo.

"Viitsimmekö lähteä tuon hupakon jäljestä juoksemaan", esteli Saksalan
Matti vastahakoisena.

"No katsokaa: Vieköön piru silmän päästäni, jos siinä ei ollut hauki!"
-- vannoi Paavo kiihkoissaan, pitäen sormea toisen silmänsä päällä.
"Niin! Mutt' siinäpäs se on vielä silmä, ja siellä se on haukikin haon
vieressä maata votjottamassa!"

Viimeisiä sanoja puhuessaan osoitti hän oikean kätensä etusormella
vannomukseensa käytettyä silmäänsä, mutta vasemmalla peukalollaan
purolle päin.

"Saattaahan tuota käydä katsomassa, koskapa Paavo on niin varma
asiasta", -- arveli Seppälän Jussi, "eipähän tuo paljoa aikaa viene".

Ja uteliaina alkoivat toiset pojat hiljakseen hiipiä Paavon jäljestä
ihmettä katsomaan. Uteliaisuus oli nyt jo niin vallannut Saksalan
Matinkin, ett'ei hän muistanut äsköistä epäilystäänkään, vaan meni
toisten mukana. Astuessaan koetti Paavo varmuuden vuoksi vielä kerran
sormellaan, oliko silmä hänen päässänsä paikoillaan...

"No mihinkä se nyt hävisi?... Se oli ihan tuossa paikassa... tuon
lumpun juuressa... hiukan tällä puolella tuota haon oksaa", --
kuiskutteli Paavo hätäisesti ja osoitti vavallansa erästä vedestä ylös
pistävää puoleksi lahonnutta oksaa.

"Johan minä sen sanoin, ett'ei siinä mitään ole... Paavo joko ei ole
mitään nähnytkään tahi... tahi on Vetehinen hänen silmänsä kääntänyt",
ärisi Saksalan Matti tyytymätönnä.

"Mutt' eipäs kääntänyt silmiäni!" intti Paavo.

"Käänsi kuin käänsikin sinulta silmät, tahi sinuun on tarttunut joku
metsännenä eli... eli vesihiisi?" -- pilkkasi Matti.

"St, hiljaa pojat! Täällä on hauki... tuon haon vieressä..." -- supatti
Seppälän Jussi.

Silmiänsä hieroen kurkistelivat toiset pojat jyrkältä jokeen...

"Vaan enpähän minä mitään näe", -- lausui Matti totisena katsoen niin
tarkasti ja vihaisesti veden pintaan kuin koulumestari aapikseen.

"Hihihi! Taisi vesihiisi ottaa Matilta silmät päästä!"

"Katso nyt tarkasti... tuossa se on!..." -- kuiskasi Paavo iloissaan,
kun ei joutunut valehteliaksi.

Ja siinä se olikin, sen näki nyt Mattikin...

Varovasti poistuivat pojat joen äyräältä edemmäksi pitämään neuvoa,
miten saisivat hauen kotiinsa.

"Ajetaan se pois syvästä suvannosta ja säikäytetään oikein, niin se
hyppää itse maalle", -- ehdotteli Paavo.

"Mokoma viisas! Milloinka sinä olet nähnyt kalan maalle hyppäävän?" --
riuskasi Matti.

"Enhän minä sitä itse ole nähnytkään, vaan kun... kun Kala-Meriläinen
sanoi, että... että? Mustalla merellä kalat välistä hyppäävät
laivoihinkin ja että... että ne ovat valmiiksi keitetyitä", -- koetti
Paavo selittää hämillään.

"Mene sinä Kala-Meriläisesi kanssa Mustalle merelle keitetyitä
kaloja laivoilla pyytämään! -- Olivatkohan nuo kalat tuimia vai
maistuivatkohan ne riimisuolaisilta?... Etkö kysynyt Kala-Meriläiseltä,
olivatko ne vedessä keitetyitä vai voissa paistettuja?..."

"Kunhan vaan Kala-Meriläinen ei olisi polttanut suutaan kiehuvassa
liemessä!" -- - pilkkaili Saksalan Matti tavalliseen tapaansa.

"Kun olisi edes särjen liuru, jolla koetella ongittaa; eihän se
kuitenkaan sättää syö", -- tuumaili vakava Seppälän Jussi korvallistaan
kynsien ja toisten kinapuheista huolimatta.

"Koetetaan ottaa leuan alta ongella", -- ehdotteli nyt Saksalan
Mattikin vuorostaan erittäin viisaan näköisenä.

"Tehdään niin! Tehdään niin!" -- huusi Leskelän Paavo iloissaan.

"Mutta... kelläs teillä on leukaonki?" -- kysyi Seppälän Jussi.

Pojat katsoivat hetkisen suut auki toistensa silmiin. Nyt vasta
havaitsivat he, ettei heillä ollutkaan muassa muita kuin pieniä
"enkeliska" onkia, jotka eivät missään tapauksessa olisi kestäneet
moista petoa.

Silloin kirkastui yht'äkkiä Seppälän Jussin alakuloinen muoto. Hän
henkäsi syvään, sylkäsi rutostaan, löi näppiä ja lausui juhlallisesti:

"Vot -- niin!..."

"No, Jussi, no! Sanoppas nyt!" huudahtivat toiset kalamiehet yht'aikaa.

"Emmeköhän ripusta sitä hirsipuuhun -- näin vertauksilla puhuen", sanoi
Seppälän Jussi verkalleen.

"No niin! Hirtetään pahus, hirtetään!"... huudahti Paavo ja tähän
ehdotukseen suostui, vaikka vähän epäillen, Saksalan Mattikin.


III.

Pojat rupesivat oikein perinpohjaisesti haukea hirttämään.

Ensin mitattiin tarkasti kenen onkivapa oli pisin ja siksi havaittiin
Paavon vapa. Sitte tarkastettiin kenellä olisi liiaksi jouhisiimaa
vavassaan, ja sitä löytyi Jussilta vaikka yli tarpeenkin. Leikattiin
siis Jussin siimaa kyynärän verta ja sidottiin sen toinen pää lujasti
Paavon pitkän onkivavan nenään; toiseen päähän laadittiin surmasilmukka
eli ansa. Ja nyt ei muuta kuin Matti haukea hirttämään.

Mutta eipä se ole joka miehen tehtävä tuo hauen hirttäminen...

Varovasti kuin kengätön hevonen liukkaalla tiellä hiipi Matti hakoa
myöten niin lähelle haukea kuin mahdollista. Ja hengitystään pidättäen
seisoivat toiset pojat rannalla vartomassa, ikäänkuin tämän yrityksen
onnistumisesta tai onnistumattomuudesta riippuisi heidän ijankaikkinen
autuutensa. Päästyään niin likelle otusta, että luuli vavan nenän
ansoineen ylettyvän siihen saakka, laski Matti vapansa hiljakseen
veteen jokseenkin etäälle hauesta. Varsin hitaasti kuljetti hän sitte
ansaa haukeen päin ja kotvasen ajan kuluttua sai kuin saikin hän
silmukan sille päähän pujotetuiksi. Nyt yksi riuhtaus ja...

Ploiskis!

Matti pulikoi vyötäisiänsä myöten vedessä samassa suvannossa hauen
kanssa.

Kun ei olisi edes tuota onnettomuutta tässä maailmassa...

Luonnollisista ja helposti arvattavista syistä ei Matti parka
pyynti-innossaan ollut muistanutkaan pitää niin tarkkaa vaaria
tasapainostaan, kuin tässä tilaisuudessa käytettävänä olevalla
liukkaalla haolla toimiminen olisi vaatinut, ja hän putosi siis, juuri
haukea riuhtaistessaan, suin päin joen poukamaan, jossa tosin ei ollut
enempää kuin kyynärän verran vettä, vaan josta, rantaäyräiden korkeuden
ja jyrkkyyden tähden, oli täysi työ maalle päästessä. Onkivavan oli
Matti raiska pudotessaan päästänyt kädestään ja niinpä sai hauki vielä
sillä kertaa nuljautetuksi päänsä pois hirttosilmukasta.

"No sepä nyt vasta on aika kuntti!... Kun putoaa jokeen ihan sileältä
haolta!" -- torui Seppälän Jussi. "Minunpahan olisi pitänytkin ruveta
hirttämään".

"Kyllähän sitä on maalla viisaita kuin merellä vahinko tapahtuu...
Tuossa on vapa! mene ja ota nyt sinä se!" murisi Matti vihoissaan
kompuroiden rannalla ja riisuen kenkiään sekä vaatteitaan. Paavo auttoi
Mattia vaatteiden vääntämisessä ja kohta levitettiin ne yhdessä
sileälle nurmikolle päivän paisteessa kuivamaan. Jussi katseli sillä
aikaa näkyisikö hauesta enää edes jälkiäkään.

Ja näkyihän niitä...

Kotvasen kuluttua, kun Matin rypemisestä sekautunut vesi ennätti
selvitä, näkivät pojat, ei hauen jälkiä (mikä muutoinkin lienee
jokseenkin vaikeata), vaan itse kalan samassa suvannossa tuskin parin
sylen päässä entisestä paikastaan.

"Vieläkö yritetään?" -- kysyi Jussi toisilta.

"Niinkö hauen hirttoa?" .- vastasi Paavo.

"Niin".

"Yritetään!" -- huudahti Matti ja Paavo yhdestä suusta.

Ja sitä yritettiin...

Mutta raitis veden peto oli jo ensimmäisestä hirttoyrityksestä saanut
tarpeeksi kokemusta välttääkseen tuota hienoa ja mustaa kuoleman
paulaa, jota sen päähän kaikkia mahdollisia kavaluuden keinoja
käyttämällä koetettiin pujottaa. Se tosin salli useampia kertoja tuoda
ansan aivan lähelle, että pojat jo mielikuvituksessaan näkivät sen
peppuroivan kuivalla puron penkereellä, vaan silloin -- juuri viho
viimeisessä silmänräpäyksessä, kuin hirttäjän käsi jo oli hevätty
riuhtaisemaan sitä maalle -- silloin otti se aina joko hiljaista
"pakkia" taikka töytäsi "täydellä masinalla" silmukan läpi, niin että
uutterat pyövelin alut vihdoin väsyivät yhä uusia yrityksiä tekemään.

"Yrittäköön häntä enää se ja se!" -- ärjäsi vihdoin Seppälän Jussi ja
viskasi murhakoneen vapoineen tantereelle.

"Ja pitäisihän tästä jo lähteä Kuikkalammillekin", huomautti Saksalan
Matti pukien yllensä auringon paisteessa kuivatuita vaatteitaan.

"Niin, pitäisihän sitä, jos mieli", myönsi Jussi.

"No lähdetään sitte ja lähdetään paikalla!" -- kiirehti Paavo, joka
juuri oli saanut syöneeksi Matin antaman ison voileipänsä.

Ja puoliksi juosten puoliksi astuen alkoivat pojat kiirehtiä matkansa
päämaalia kohden...


IV.

Edellisessä hirttoyrityksessä eli hauen pelissä oli pojilta mennyt
niin paljon aikaa, että kun he vihdoin hikisinä ja hengästyneinä
Kuikkalammille joutuivat, oli paras syönti-aika ohitse. Äreinä ja
äänettöminä sekä huonosta onnestaan alakuloisina astuskelivat he lammin
rannikkoa pitkin, heittäen tuon tuostakin onkiansa veteen ja yhä
muuttaen vereksempiä matoja entisten vedessä kuoleutuneiden sijaan.
Mutta vähänpä olisi nyt auttanut, vaikka vehnästä olisi syöttinä
pitänyt! Kalat olivat kylläisiä, ne olivat syöneet vatsansa täyteen ja
silmäilivät nyt ylenkatseellisella hymyllä vedessä kiemuroivia pulleita
lieroja, joita heille jälkiruoaksi tarjottiin. Uskalsivatpa rohkeimmat
veitikat vielä tehdä pilkkaakin onkimiehistämme: Ne tulivat leikiten ja
toisiansa nyhjäillen ongen luo, aukoivat suutansa aivan lieron silmäin
edessä, ikäänkuin aikoen ottaa sitä suuhunsa, mutta -- yks kaks
pyörähtivät ne pois ja läimäyttivätpä vielä purstollansakin mato-onkea
niin että se ongittajasta tuntui nykäisyltä ja tämä tempasi onkensa
ylös vedestä -- tietysti tyhjänä!

Ei siis vedellyt nyt poikain onkiminen Kuikkalammillakaan. Ja
muutoinkin tuli heille tällä retkellä enemmän vahinkoa kuin saalista...

Jonkun aikaa lammin rannikkoa kierreltyään joutuivat onkimiehemme
erääsen kaitaiseen lahden sopukkaan, jonka leväiset rannat olivat
vuosisatojen kuluessa kasvaen muodostaneet vedenrajaan ylt'ympäri
ulottuvan hyllyvän peitteen, kuplun, joka parahiksi oli niin vahvaa,
että se poikia joinkuin kannatteli, vaan jolle aikamiehen ei olisi
ollut yrittämistäkään.

Tuossa kuplulla ääneti ongitellessaan kuulivat pojat aina vähä väliä
oudonlaista ääntä. Se oli alussa hyvin hiljaista ja kuului milloin
kaukaiselta hätähuudolta, milloin kissan nauvunnalta, milloin koiran
ulvonnalta ja vieläpä joskus siltäkin, kuin olisi ihminen maatessaan
tuon tuostakin kuornata korautellut. Ja kuuluipa kerran, ikäänkuin
sivumennen, kuplun korkeasta ruohostossa heikko mörähdys, niinkuin se
olisi tullut vuoden vanhan karhunpojan tahi toiskesäisen härkävasikan
epäselvästä kurkkutorvesta.

Mikä kummahan se kuitenkin siellä kummitteli?...

Oli mikä oli, vaan pojat eivät siitä ensimmältä lukua pitäneet --
taikka eivät ainakaan näyttäneet lukua pitävän; sillä vaikka pelko
alkoi jo jok'ainoalta nostaa hiukset pystyyn, heittelivät he vaan
äänettöminä onkiansa lampeen, odotellen joka hetki toisiansa alottamaan
puhetta oudosta äänestä. Vihdoin, kun Seppälän Jussi, joka
eillimmäisenä kulki, alkoi taas muuttaa ongituspaikkaa kuplun reunalla
ja sitä varten kulki muutamia askeleita eteenpäin, päästi hän yht'äkkiä
kauhean kiljahduksen.

"Voi voi!... Mikä tuo on?" -- huudahti hän ja hoiperteli pari askelta
takaperin.

"Jos lienee karhu!"-- tuumasi Leskelän Paavo hyvin totisena ja silmät
pelosta renkaillaan.

"Tahi rietashenki!" -- supatti Saksalan Matti vapisevalla äänellä
vetäytyen lähemmäksi toisia poikia.

"Ei se ole karhu eikä rietashenkikään, vaan peto se on, mikä sitte
lieneekään?" -- kähisi Jussi parka. Hän oli niin säikähtynyt, että
hänen äänensä ainoastaan sihisi.

"No minkä tähden se sitte ei meitä jo syö?" kysyi Paavo hädissään
tarttuen kiinni Jussin käsivarteen, ja hänen suupielensä alkoivat
osottaa semmoisia liikahduksia, joiden jälkeen itku ei tavallisesti
kaukana ollut.

Ja siinä seisoivat uroomme sitte kolmisin yhdessä ryhmässä pitkän
aikaa, uskaltamatta tuskin henkeänsä vetää, sekä katsoa tuijottivat
milloin kuplun laidalla kasvaneiden pitkien ruohojen väliin, missä
pedon olinpaikan olisi pitänyt olla, milloin toinen toistensa silmiin,
odottaen joka silmänräpäys pedon päälleryntäystä ja viimeistä
hetkeänsä.

Noin hyvänkin neljännestunnin, mikä aika pojista tietysti tuntui
iankaikkisuuden pituiselta, seisoivat he sillä tavoin kuulematta
pienintäkään risahdusta. Viimein rohkaisi kuitenkin Seppälän Jussi sen
verran itseänsä, että sai sanotuksi hiljakseen:

"Aletaanpas hyvin, hyvin hiljakseen hiipiä pois maarantaan päin!"

Toista kehotusta eivät pojat odottaneet; tässäkin oli jo toinen puoli
liikaa!...

Niin hiljakseen kuin mahdollista alkoivat ne nostella jalkojansa
liikkuen varovasti kuplun pinnalla ja ohjaten matkansa lähimpänä
olevalle kuivalle kankaalle. Mutta pehmeä kuplu upotteli heitäkin
kokolailla ja askeleitten kahina sekä veden hiljainen loiske
säikyttivät petoa -- sen verran, että se alkoi taas pitää omituista
ääntelemistään. Pojat, joiden pelkoa pedon äänteleminen kiihdytti ja
joiden askeleita se luonnollisesti joudutteli, alkoivat vihdoin juosta
voimainsa perästä -- ei ainoastaan petoa pakoon, vaan koettaen,
helposti arvattavista syistä, päästä toistensa edellekin. Silloin
tapahtui kaiken hyvän lisäksi se onnettomuus, että Leskelän Paavo, joka
jälkimmäisenä juosten koetti kumppaneissaan pysytellä, kaatua rumpsahti
onkivapoineen, liero-astioineen ja tyhjine kalakonttineen suin päin
kuplun pehmeään sammaleesen sekä parkasi täyttä kurkkua minkä jaksoi.

"Kakkakakakakaa!" kiljasi "peto" ruohostosta kuplun reunalta...


V.

Niinkuin puusta pudonneina ja vähän säikähtäneinä jäivät pojat pedon
äänen kuultuansa seisomaan paikoilleen. Mutta äsköinen kuolemanpelko
oli jo niin saanut heidät valloitetuksi, että kun nyt äänestä tunsivat
sen olennon, joka oli yrittänyt heidät kuoliaaksi juoksettaa, eivät he
ensimmältä saaneet sanaakaan suustansa, vaan vähitellen vieri heille
itsekullekin suuri kyyneleenkirpale kummankin silmän alaluomelle...

Ne olivat ilokyyneleet, ne!

"Se on kuikka, se on kuikka!" -- huudahtivat he vihdoin yhdestä suusta
ja hyökkäsivät, onkivavat aseina, pedon asemapaikalle.

"Lähdet sinä sieltä, sen...!"

Paikalle päästyänsä näkivät pojat, että kuikka, jonka pesä oli kuplun
äyräällä aivan lähellä sitä paikkaa, missä he taannoin olivat
ongittaneet, räähötti siinä muniaan hautomassa.

"Vai sinä se oletkin, joka tässä kujeillasi ihmisiä pelottelet!...
Otetaan se pakana kiinni ja nyljetään elävältä!" -- huusi Seppälän Jussi
hirmustuneena.

Mutta eipä sitä ollut niinkään helppo elävältä nylkeä. Asunnossaan
ahdistettuna ja kotirauhan rikkomisesta ärtyneenä ryhtyi kuikka
ankarasti itseänsä ja kotoansa puolustamaan. Se äänteli niin vihaisesti
ja suhahteli niin kiukkuisella tavalla sekä ojenteli avonaista
kurkkuansa milloin yhtä milloin toista poikaa kohden niin äkäisen ja
purevan näköisenä, että koko meidän pieni ryntäys-armeijamme näki
turvallisuutensa vaativan seisahduttaa ensi kiihkon synnyttämän
rajuuden ja pitää sotaneuvottelua.

"Otammekohan sen elävänä kiinni vai tapammeko ensin?" kysyi Seppälän
Jussi, joka oli vaurain neuvostossa ja siis itsestään määrätty
puheenjohtajaksi.

"Otetaan elävänä ja viedään kylään munimaan, niin saadaan joka päivä
munavoita", ehdotteli Leskelän Paavo vilkkaasti.

"Parempi minustakin olisi ottaa se nyt elävänä kiinni ja tappaa sitten
kotona kaikkein nähden; sillä muuten saattaisivat luulla, että me sen
löysimme kuolleena", huomautti Saksalan Matti miettivän näköisenä.

"No se on päätetty niinkuin sanottu!" lausui Seppälän Jussi
juhlallisesti lyöden onkivavalla sammalmättääsen ikäänkuin puhettansa
vahvistaaksensa.

Mutta siinä tuli vielä pikku "niks" väliin: kukaan ei tahtonut mennä
ensiksi eläimen käsiin, vaan kehottelivat toinen toistansa siihen
urostyöhön, yksi yhdellä toinen toisella tavalla.

"Mene sinä Jussi, kun olet suurin ja vahvin, älä yhtään pelkää. Eihän
sillä ole hampaita millä purra", kehoitti Saksalan Matti.

"Mutta entäs jos on... En minä ole milloinkaan katsonut kuikalle
suuhun", -- epäili Jussi.

"No katsotaanpas nyt miehissä!"

Ja pojat koettivat tarkastaa kuikan avonaista kurkkua. He käyttivät
siinä tilaisuudessa epäilemättä yhtä taitavasti kuin paraskin
hammaslääkäri sairaansa suuta tarkastellessaan, eikä heidän nykyinen
tehtävänsä suinkaan ollut helpompaa kuin tämänkään arvoisan herran:
sillä parin sylen päässä oleva kuikka ei supikaan pitänyt päätänsä
niinkään vakavasti kuin suurimmassakin tuskassa oleva hammastautinen,
vaan käänteli ja väänteli, huiskutteli ja keikutteli sitä pahemmin kuin
kärme muurahaispesässä.

Vihdoin luulivat Matti ja Paavo nähneensä, että kuikan kurkku oli
hampaista tyhjempi kuin Rämppä-Liisan kahdeksankymmenen vuotinen suu,
mutta Jussi pudisteli vaan päätänsä ja sanoi vilahdukselta
havainneensa, että eläimellä taisi olla yksi pitkä, terävä ja liikkuva
hammas keskellä kurkkua.

"Eihän se ole hammas, se on kieli", -- koetti Matti vakuuttaa,

"Eihän kieli milloinkaan voi olla niin terävän näköinen", -- väitti
Jussi.

"Voipi kyllä. Etkös sinä kuullut, kuinka Manahka-Paavo viime
Sunnuntaina pyhäkoulua pitäissänsä sanoi, että rolla-ämmät pistävät
kielellänsä syviä haavoja. Ja sitte veisasi hän virttäkin, jossa
sanottiin erään miehen leikanneen veljeään kielellään. Voipi siis olla
paljon terävämpiäkin kieliä kuin tuon kuikan kieli, jota sinä hampaaksi
luulet."

Näin "rohventeerasi" Saksalan Matti, jonka puhekyky näytti toista
yllytellessä merkillisen kypsyneeltä.

Mutta Jussi vaan ei tahtonut lähteä. Hänen äsköinen urhollisuutensa
näytti merkillisessä määrässä vähentyneen -- vaan niinhän se
tavallisesti käypi tässä maailmassa...

"Mene sinä Paavo", -- alkoi hän vihdoin tätä yllytellä, -- "sinä kun
muutenkin olet rohkeampi luontoinen. Tartu vaan uljaasti molemmin käsin
sen kaulaan kiinni. Ja jos se yrittäisi sinua puremaan, niin kyllä minä
vedän sitä onkivavalla päähän, että heittää irti."

"Mutta entäs jos se kokonaan nielaisee minun, niinkuin Pappa-Mikon
käärme Vatalan kanan?" -- pelkäsi Paavo.

"Eikös mitä! Näethän kuinka pieni kurkku sillä on; et sinä siihen
mahdu", -- lohdutteli nyt Mattikin, joka havaittuaan mahdottomaksi
saada Jussia ryntäysyrityksen etunenään, rupesi sitä innokkaammasti
Paavoa kehottelemaan.

Leskelän Paavo, joka oli nuorin ja, niinkuin sanotaan, hulluin
joukossa, ei tietysti osannut olla niin varovainenkaan kuin toiset
sankarit. Heidän kehotuksensa innostuttivat häntä siihen määrään, että
viho viimeinenkin pelon oire poistui hänen vilkkaasta mielestänsä. Ja
tämän lisäksi tahtoi hän ehkä toisille näyttää, että hän oli yhtä
rohkea ja uskalias kuin he pelkurit ja raukkamaiset.

Jonkun aikaa aprikoi Paavo kuitenkin asiaa. Hän rypisti molemmat
silmänsä umpeen, työnsi alahuulensa niin pitkälle, kuin se ulottui,
pörhisti sieramensa leveämmälle ja seisoi sillä tavoin pari minuuttia
odottavien kalatoveriensa silmäin edessä.

"No kävi sitte kuin kävi; minä otan sen kiinni vaikka silmän syököön!"
huusi hän vihdoin, painalti hattuansa molemmin käsin, kohautti
housujansa ja ryntäsi kuikalle kurkkuun.

Ja niinkuin arvattava oli, ei eläin siinä tilassa kyennyt syömään eikä
muutoinkaan vahingoittamaan häntä, vaan hyvästä saaliista hyvillä
mielin päättivät pojat heti panna otuksen Saksalan Matin kalakonttiin
sekä lähteä kotiin. Molemmat munat pisti Paavo heti keltään lupaa
kysymättä taskuunsa, eivätkä toiset pojat yrittäneetkään estämään hänen
kieltämätöntä etuoikeuttansa niihin.

Mutta kuikka ei ruvennut mielellänsä poikain konttiin. Mokoma musta
repaleinen ja hänen entisiin oloihinsa verraten kaikissa tapauksissa
kovin ahdas asunto näytti varmaankin kuikasta yhtä sopimattomalta kuin
nykyajan asianomaisille kirkkoherroille vanhat ränstyneet puustellin
virkatalot. Kuikka siis luonnollisesti räpisteli siipiään ja koetti
kaikin mokomin päästä hyväkseen käyttämästä mokomaa pimeätä palatsia.
Ja kun konttikin oli siksi pieni, ettei lintu siihen siivet levällään
mahtunut, päättivät pojat sitä vähän kurittaa.

"Ehkäpä sitte paremmin tottelee ja menee siivolla konttiin", tuumaili
Paavo yksivakaisesti.

Ei siis muuta kuin päästettiin Paavon vyötäisiltä tuppiremeli ja
pantiin se surmasilmukasta kuikalle kaulaan. -- Pojat eivät varmaankaan
joutaneet ajattelemaan, että he, niin tehden, aloittivat toista
hirttoyritystänsä tuona kovan onnen päivänä, saatikka sitte sitä, miten
hullusti heidän ensimäiselle samanlaiselle kokeellensa oli käynyt.
Niin, se ei arvattavasti juohtunut heidän mieleensäkään...

"Minun pitää saada ensiksi lyödä", pyysi Paavo, -- "minähän sen kuikan
kiinnikin otin."

Ja Paavo alkoi onkivavallansa voidella kuikan selkää min ennätti. Matti
piteli remelin toisesta päästä kiinni ja kuikka parkui täyttä
kurkkuansa...

"No lyö nyt sinä", sanoi Paavo hengästyneenä, -- "annahan minä pitelen!"

Hän otti remelistä kiinni ja Matti rupesi kuikalle siveyttä opettamaan.
Mutta miten lienee sattunutkaan, ei Paavo muistanut kääräistä remeliä
kätensä ympäri, ja kun kuikka siinä tuskissaan rimpuili, pääsikin
häneltä remeli irti ja kuikka vierähti sillä kertaa kuplan laidalta
lampeen...

"Katsoppas pakanata, kun pääsi irti!..." -- virkkoi Paavo
yksinkertaisesti.

Ja kuikka leijaili keveästi omassa elementissään, koettaen kaikin
mokomin vapautua Paavon remelistä.

"No sitä nyt vasta on oikea juurin kurikka!... Kun päästää tahallaan
remelin irti kädestään!... No vielähän sanon ja sanon sanomasta
päästyänikin! Entäs semmoinen saalis!... Olisi se vastannut vaikka
kymmenenkin hauen torikkaa... Minunpahan olisikin pitänyt ruveta
kuikkaa konttiin panemaan".

Näin torui ja riiteli, pani ja patsitteli Seppälän Jussi, joka koko
ajan oli ääneti ja naurussa suin toisten poikain peliä katsellut. Nyt
havahtui hän kuitenkin toimettomuudestansa, hän näki, että heidän
tummanen saaliinsa meni pois aivan sulien käsien välistä.

"Laita lapsi asialle, käy itse perästä", -- murahti Saksalan Matti
miehekkäästi.

Tällä välin oli Paavo poloinen avossa suin ja silmiään räpäyttämättä
katsoa tuijottanut lammin pinnalla uiskentelevaa ja vähitellen
poistuvaa otusta. Hän ei kuullut sanaakaan toisten poikain valituksista
ja torumisista, hänellä oli sillä kertaa tärkeämpää ajateltavaa...

Vihdoin menivät hänen huulensa yhteen ja muodostuivat puoli-ympyräksi,
hänen silmänsä ummistuivat melkein umpeen ja hänen sasupäänsä kohosivat
alimmaisten silmäripsien tasalle. Tämän näköisenä osoitti hän kuikkaan
päin ja itkusta pakahtumaisillaan lausui nämät kaksi sanaa:

"Minun... reme... remelini!"

Enempää ei Paavo sillä kertaa olisi saanut lausutuksi, vaikka olisi
jokaisesta sanasta markka maksettu.

Toiset pojat eivät ensi hämmästyksessään ja harmissaan tulleet
ajatelleksikaan, että kuikka todellakin kaulassaan vei Paavon remelin,
johon se oli sidottu kiinni pitämistä varten. Mutta nyt kun he näkivät
Paavon omituisen muodon ja hänen katkeran itkunsa käsittivät he
vahingon koko sen laajuudessa.

"Hm! Sinä taisit jättää sille remelisi lyöntipalkasta", -- puheli
Seppälän Jussi pilkallisesti.

"Entäs tup... tuppi ja puukk... puukko!" -- voivotteli koeteltu Paavo
poloinen.

"Ne taisivat mennä kaupantekijäisiksi!" -- säesti Saksalan Matti.

"Niinpä Paavo on saanutkin palkan laidaltaan", -- virkkoi Seppälän
Jussi ja alkoi astuskella kankaalle päin.

Toiset seurasivat...

Vaan Paavon tuppiremelistä vapautuneena uiskenteli kuikka välkkyvällä
lammin pinnalla ja pudisteli sekä silitteli säntilleen sulkansa, jotka
äsköisessä epätasaisessa ottelussa olivat epäjärjestykseen joutuneet...

       *       *       *       *       *

Siihen loppui poikain omituinen ongitusretki. Kotiin
päästyänsä eivät he puhuneet sanaakaan hauen sen vähemmin kuikan
hirttämis-yrityksestänsä, lausuivathan vaan, kun heiltä kaloja
kysyttiin:

"No eiväthän nuo syöneet tällä kertaa."








End of the Project Gutenberg EBook of Karjalan kankahilta I, by K. J. Juuti

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 61748 ***