*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 63595 ***

SYNTYMÄ, LAPSUUS JA KUOLEMA

Vienan Karjalan tapoja ja uskomuksia

Kirj.

SAMULI PAULAHARJU





Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1924.




SISÄLLYS:

Alkusanat.

Syntymä ja lapsuus.
 1. "Pesemiset".
 2. Sukupuolien väliset suhteet.
 3. Sikiäminen.
 4. Raskauden aika.
 5. Synnytys.
 6. Lapsivuode.
 7. Lapsen ensi hoito.
 8. Synnytyksen jälkiaika.
 9. Vakka, kätkyt.
10. Nimenanto.
11. Lapsuus.

Kuolema.
 1. Taudeista.
 2. Hengenlähtö ja haudalle laitto.
 3. Arkkuunpano.
 4. Ruumiin kotonaoloaika.
 5. Varautuminen vainajaa vastaan.
 6. Hautaansaatto.
 7. Haudalta paluu.
 8. Maahanpaniaiset.
 9. Muistoateriat ja muistinpäivät.
10. Muita merkkipäiviä.
11. Vainajan sureminen.
12. Kalmisto.
13. Tuonela ja vainajat.

Loppusanat.




Alkusanat.


Seuraavan esityksen ainekset on, prof. U.T. Sireliuksen
kysymyssarjaa "Syntymään, lapsuuteen ja kuolemaan liittyvät tavat
ja uskomukset" ohjeena käyttäen, kirjoitettu muistiin osittain
v. 1915 Vienan-Karjalaan tehdyllä matkalla, etupäässä kuitenkin
Suomessa vienankarjalaiselta vaimolta _Anni Lehtosella_. Tämä n.
50-vuotias, Vuonnisesta kotoisin oleva köyhä leskivaimo kävi
takavuosina useina talvina Oulussa työansioilla, suurilukuiselle
perheelleen elatusta hankkimassa. Sattumalta kohtasi kirjoittaja hänet
ja sai pakinoilleen, ja kohta kävi ilmi, että tuolla juuri ensi
päiväänsä oudossa kaupungissa harhailevalla kaukaisen Karjalan aralla
eläjällä oli yhtä ja toista tallelle otettavaa. Pian selvisi, että Anni
Lehtonen oli harvinaisen laajatietoinen ja älykäs kansanrunouden
taitaja ja kaikenlaisen kansantietouden muistaja. Hän onkin
Vienan-Karjalan suurten runolaulajain jälkeläisiä, vuonnislaisen
_Ontrei Malisen_ pojan tyttärentytär ja isän puolelta _Homasen Ohvon_
vaimon _Matrjon_ sekä lonkkalaisen _Martiska Karjalaisen_ sukua. Eikä
hän ole vain verijälkeläinen, hän on myös mainioiden taattojensa ja
maamojensa oikea runoperillinen. Helposti häneltä herahtaa runo, mitä
laatua tahansa: kertovaa, laulurunoutta ja loitsua, sananlaskuja,
sananparsia ja arvoituksia, satuja, tarinoita ja taikatemppuja. Ja
itkuvirsiä hän voi vaivatta lasketella vaikka päiväkausin.
Hyvämuistisena hän on jo pienestä pitäen sekä äidiltään _Okahvie
Maliselta_ (Bogdanov), entiseltä itkuvirsien laulajalta, että monilta
muilta Vuonnisen ja naapurikylien tietäjiltä ja laulajilta (Mironain
Makarielta, Joakon naiselta y.m.) oppimansa virret ja taidot
tallettanut. Samoin koko korpikunnan vanhat tavat ja uskomukset ovat
Annilla aivan verissä.

Mainittakoon, että Anni Lehtonen on kirjoittajalle sanellut n. 10,000
sananlaskua ja sananpartta, laulanut yli 200 itkuvirttä, useita
kymmeniä vanhoja runoja, sanellut yli 100 loitsua, kertonut kymmeniä
satuja ja tarinoita, satoja taikoja, joukon arvoituksia, häätapoja
itkuineen ja runoineen sekä suuren määrän muita kansantapoja ja
uskomuksia.






SYNTYMÄ JA LAPSUUS




1. "PESEMISET".


Koko sinä aikana, jona naisilla on kuukautiset, "peshömiset", on heidän
varsin varoen elettävä, olkootpa he naimattomia tyttäriä tai naituja
vaimoja. Muun rahvaan seurassa he kyllä liikkuvat kuten ainakin,
eivätkä tee ruokajärjestykseensäkään muutoksia, paitsi että juovat
teetä ja kahvia vähemmän. Jos nauttisi tavallisia karjalaisten
teenääriä -- useita laseja perättään -- panisi se veret enemmän
liikkeelle. Kisoista pysyvät tytöt silloin yleensä poissa.

"Pesemisten" aikana on varsinkin varottava vettä ja kalmistoa sekä
pyhäkköä, _tshässöynää_ ja kirkkoa. Silloin ei saa mennä järven rantaan
pesuille, sillä siitä kävisivät vuodot runsaammiksi, ja lisäksi vielä
voisi vedestä tarttua, "hinkautua", kirot, vesihiisi, vesikalma. Jos
"pesemisten" aikoina hinkautuu, niin "se ei katoa milloinkaan"; jos
vähäksi aikaa katoaakin, niin jo taas pian uudestaan alkaa vaivata.
Kalmistosta hinkautuvat kuolleet helposti, kun niiden päällitse
kävelee, ja silloin voi kalma tarttua. Mutta jos välttämättä on mentävä
kalmismaalle -- omaista saattamaan taikka kun muuten mieli tekee --,
pitää ottaa palosavea pirtinkiukaan pohjasta ja pistää poveensa.
Kalmistossa sitten pitää löyhdyttää vyötä ja vaatteita, niin että
savipalanen solahtaa salaa maahan. Siitä eivät vainajat saa selvää,
"jotta minkäläini imehnini siintä kulki". Jos kalmismaalta hinkautuu,
eivät sitä kaikki tietäjät kykene parantamaan, mutta Vuonnisen Okku
Lehtonen, vanha vaimo, osaa siitäkin päästää: noutaa rannasta vettä,
lämmittää sen ja panee siihen elohopeaa, ja sillä valaa hinkautuneen,
joka seisoo alastomana jossakin astiassa, niin ettei vesi voi valua
lattialle. Valaessaan Okko lukee:

    "Mäne, kalma, karsinahan,
    kylmä, kylmähän kylähän,
    alle kylmän kynnyshirren,
    alle kauhien katajan,
    ihosta imehnisraukan,
    karvoista emokapehen,
    emon tuoman ruumehesta,
    vaimon kantaman ihosta,
    vaivaisesta vartalosta."

Yöllä, kun muut nukkuvat, on vesi vietävä kalmistoon ja sitä sinne
kaadettaessa on sanottava:

    "Manalaiset moatukkah,
    kalmalaiset koatukkah!"

Sieltä pois lähdettäessä on hiirtyisellä vyöllä lyötävä jälelleen ja
sanottava samalla tavalla kuin vettä kaadettaessa. Tämän jälkeen on
otettava kolme askelta, lyötävä vyöllä ja samoin sanottava ja vielä
kerran kolmen askeleen päässä tehtävä sama temppu. Vasta sitten on
poistuttava taakseen katsomatta.

Jos menee kirkkoon tai tshässöynään "pesemisten" aikana, voi saada
hinkautuman jumalankuvista. Kirkon eteiseen saa käydä, mutta kynnyksen
yli kirkon puolelle ei ole lupa astua, ei suutelemaan ristiä eikä
herranehtoolliselle.

Vielä on "pesemisten" aikana varottava astumasta miesten jalkojen
päällitse, kun miehet lattialla loikoilevat; ei saa edes niin lähitse
kulkea, että helmat koskettavat miehen vaatteita tai kenkiä; sille
sijallekaan, millä miehet makaavat, ei pitäisi silloin istua.

Kylyyn ei saa mennä yht'aikaa toisen naisen kanssa, jolla myös sattuu
olemaan "pesemiset". Ne saattavat "vajehtautua", niin että tulee vaiva
molemmille. Toiselle ne käyvät runsaammiksi, toiselta taas kokonaan
tyrehtyvät. Semmoisen kanssa, jolla ei samalla kertaa ole "pesemisiä",
saattaa kyllä kylpeä.

Kun "pesemiset" ensi kerran ilmestyvät, ei niistä pitäisi puhua
kenellekään. Ne pysyvät tasaisempina eivätkä niin vaivaa, kun ei kukaan
saa niistä tietää. Varsinkin jos vanhemmat ihmiset tietävät, vaivaavat
ja juoksevat ne enemmän.

Minkäänlaista sidettä ei ole tapana käyttää "pesemisten"
pidättämiseksi. On vain muistettava, ettei niiden aikana saa riisua
hameita eikä muita vaatteita alaspäin jalkojen kautta. Se on tehtävä
ylöskäsin pään ylitse, jotta "pesemiset" olisivat tasaisemmat.

Joskus sattuu semmoinen onnettomuus, että "pesemiset" jäävät
luonnottoman vähäisiksi taikka seisahtuvat tykkänään ilman tiedettyä
syytä. Silloin taas Okku osaa olla apuna. Hän käy rannasta vettä
noutamassa ja jakaa sen kylyssä kolmeen samamääräiseen osaan.
Vaivanalaisen itsensä on se "kahmaloilla" jaettava. Joka osan Okku
käyttää hoitoonsa kylyssä, kuukausi aina välillä: ensi osan heti,
toisen osan kuukauden kuluttua, kolmannen taas seuraavan kuukauden
päästä. Kylvyn jälkeen hän valaa potilaansa taikavedellään ja sanoo:

    "Veri ta vesi on veljekset,
    vesi verta tuopi.
    Min lienöö vereni vierryt,
    kyllä vesi tietää.
    Veri ta vesi on veljekset."

Mutta joskus "pesemiset" tulevat liian runsaiksi ja uuvuttaviksi.
Silloin ne ovat vaihtuneet jonkun toisen "pesemisten" kanssa, muuten ne
eivät niin vuotaisi. Silloinkin on Okku apuna. Noudetaan taas rannasta
vettä ja kahmaloitetaan se kolmeen astiaan, yhtä paljon kuhunkin. Ensi
osa heitetään löylyksi kiukaalle, jossa löylyssä kylvetään, toisella
osalla pestään kylyn lauteilla ja kolmannella osalla valetaan, ja se
viedään tämän jälkeen läävään lammaskarsinaan. Näin menetellen on
"pesemiset" "jaettu" takaisin, niin että liiat ovat joutuneet pois,
menneet sinne, mistä lienevät tulleetkin. Liiat "pesemiset" voidaan
jakaa myös siten, että pestään paidanalukset ja viedään pesuvesi
raja-aidan yhdeksään varaseipään reikään, seiväs otetaan pois ja
painetaan jälleen paikoilleen. Jos ei tästä tule apua, viedään toisella
kerralla kolmen yhdeksän varaseipään reikään.




2. SUKUPUOLIEN VÄLISET SUHTEET.


Kaikki tyttäret eivät ole "tykättäviä"; "toinen on karjaviero, toinen
kansantyttö". Poikien katse, suosio ja lempi eivät kohdistu heihin,
mikä siihen sitten lieneekin syynä. Joskus koettavat tytöt pelastautua
tämmöisestä huomaamattomuuden tilasta, koettavat nostaa poikien lempeä
ja taivuttaa puoleensa. Tähän taasen tarvitaan tietäjän apua.
Lämmitetään kyly puiden kyljissä kasvaneilla puunliioilla eli
_poikapuilla_ sekä kesunkannoista veistetyillä kotkauksilla, ja vesi
noudetaan hetteestä taikka kuohuvasta koskesta. Kylyssä sitten kosken
vesillä kylvetellään ja valellaan. Tällöin luetaan:

    "Nousoo tällä neitosella
    vielä lempi liehumah,
    nousoo auvo astumah,
    kunnivo kuulumah.
    Tämä neito mieholah,
    mieholasta Tuonelah.
    Kun ei ole tännempänä,
    niin tuloo tuonnempoa.
    Tulkah venehellä vettä myöten,
    eli telikällä tietä myöten,
    suksella mäkie myöten.
    Kuuluu suolta ruosan roimet,
    rannasta rejen ratshina,
    tuloo sulhaset suvesta,
    kosjoväki koillisesta.
    Vielä tästä neitosesta
    juopi suku suuret sarkat,
    heimokunta hempiet pikarit,
    hyvänsuovan mieltä myöten,
    pahansuovan päitshe mielen."

Taikka taas jonkin suuren juhlapäivän, _proasniekan_, huomenessa, kun
pirtti on lämmennyt, hosutaan tyttöä selkäpuoliin tulisella
kiuashavulla, jolla on juuri uunia luudittu, ja sanotaan:

    "Tuloo meijän neitosella
    lempi liehumah,
    kunnivo kuulumah,
    auvo astumah.
    Niin kirkkahasti
    kuin tulihiilet kiukoast paistaa,
    niin kirkkahasti lempi liehukkah
    tämän tytön peräh!
    Silmät vihmuu viijeltä,
    kupu kuhkaa kuuvelta,
    säkähinä seän palaa,
    vatsa tuiskuu tulena,
    tämän peipposen peräh,
    tämän sotkan suojuksih."

Monia muitakin keinoja on tietäjillä tyttärille, vanhoilta viisailta
opittuja. Niinpä juhlapäivän huomenessa aikaisin, kun ei ole vielä
kukaan noussut tilaltaan -- mitä "kalliimpi" juhla, sen tehoisampi --,
sukivat tytöt päänsä avatun reppänän alla ja irtautuneet hiuksensa
polttavat kiukaan edessä liedellä, "hinkalolla", joten aamun
ensimäisenä savuna hiusten kärty nousee taivaalle ja hajautuu
juhlaisaan ilmaan. Siitä alkavat sulhaset talossa käydä. Taikka menevät
tyttaret juhla-aamuna _tanhuaan_ ja sukivat tukkansa hevosen --
mieluimmin oriin -- seimiloukossa, niin että hiukset kirpoavat ja
tarttuvat hevosen harjaan. Kun ne ajettaessa siinä hulmuavat, niin
tytönkin maine nousee ja vetää luokseen poikia. Taikka kiipeävät
neitoset kirkonkellojen äärelle ja laskevat hiuksiansa kellon kielen
kantaan, että kello kuuluttaisi hiuksien omistajan mainetta poikain
korviin. Voivatpa tytöt myös mennä saunaan kylvettämään itseään sillä
vastalla, jolla on kylvetetty ensimäisen poikalapsensa saanutta vaimoa.

Mutta jos neidot taasen ovat mieltyneet johonkuhun poikaan, jonka
haluaisivat suostuttaa itseensä, on heillä siihenkin keinonsa. He
pesevät kaikessa salaisuudessa hikeytyneen otsa-huivinsa ja keittävät
sen pesuveden teeksi ja kutsuvat mielimänsä nuoren miehen maistelemaan
heidän makeita "kunkka-vetysiänsä". Mutta moni "priha" osaa olla
varuillaan. Ennenkuin hän juo tarjottuja vesiä, ottaa hän kolme kertaa
vasemmalla sakarisormellaan teetä suuhunsa ja sylkäisee samassa maahan,
tallaa vasemmalla kantapäällään ja sanoo:

    "Ruhka moah luuvah,
    ruoka suuh syyväh."

Silloin on taika menettänyt mahtinsa.

Mutta jos jokin keino on pettänyt, on neidoilla toinen varalla. He
hankkivat jollakin tavalla pojan nenäliinan ja pesevät sen oman
nenäliinansa kanssa samassa vedessä, niin että hiet menevät sekaisin.
Sitten he valavat vettä kolmen oven sakaran reiästä läpi -- ovet
otetaan saranoiltaan -- astiasta toiseen, viimeisellä kerralla maahan.
Kun näin hiet ovat sekautuneet, menevät asiatkin sekaisin, pojan
mielikin sekautuu, niin että se alkaa palaa tyttöön. Taitava neito voi
tehdä toisenkin yhtä tehoisan taian. Kun mielitty poika joskus sattuu
yöpymään taloon, levittää hän "pesemisien" värittämän paitansa vuoteen
pohjalle makauksien alle. Se nostaa pojan lemmen häneen.

Pojatkin puolestaan joskus koettavat suostuttaa tyttösen lempeä.
Niinpä, jos onnistuu, he vetäisevät salaa tytön palmikon, _kassan_,
kolmesti kouransa läpi, ja silloin syttyy tytön lempi poikaan.

Mutta lempeä saatetaan myös sortaa, niin tyttöjen kuin poikien. Jos
tytöiltä saadaan salaa leikatuksi palanen otsa-huivia tai palmikkoa
taikka vain muutamia hiuksia, ja ne heitetään jonnekin ihmisten
istumasijoille taikka jalkoihin lattialle, niin ei siitä tytöstä enää
pidetä, hän kun on joutunut jaloin poljettavaksi ja istuimien
paineltavaksi. Varsinkin rukkaset, "aparat", saanut sulhaskansa on
hyvin halukas turhaan kosimansa tytön lempeä sortamaan, jottei tälle
enää toisiakaan kosijoita tulisi. Siksi pitääkin neitojen olla
varuillaan, kun sulhaskansa lähtee talosta pois. Kosittava tyttö menee
eteisen ylisille, "potvalkkaan", pirtin oven yläpuolelle, niin että
lähtijät joutuvat astumaan hänen alitseen. Heti kun kosijain joukko on
mennyt, tulee tyttö pois, sipaisee kiireesti joutsenen siivellä pirtin
lattian vastahakaan, ovesta perään päin, lennättää ruhkat sulhasjoukon
jälkeen ja sanoo:

    "Vie vintiet mukahas!
    Toiset tulkah niinkuin tukka tuulessa
    elikkä rikka ilmassa!"

Siitä toiset sulhaset tulevat oikein joutsenina kiireesti lentäen.
Vieläpä varmuudeksi pannaan vaskikattilaan vettä tulelle ja sillä
vedellä valetaan tytär, ennenkuin sulhaskansa ehtii kotiinsa. Silloin
ei tytön lempeä ole saatu sorretuksi.

Siveellisessä suhteessa ei Karjalan tyttäristä juuri saata sanoa pahaa.
Heidät on kasvatettu näkemään "huikieta" kaikenlaisissa pienissäkin
asioissa. Niinpä he eivät saa esiintyä "tukkasillaan", ilman
otsahuivia, miesten nähden, niinkuin "vetehisen akka, joka ei
miehiäkään häpeä". Veljienkään nähden, jos he ovat aikuisia, ei tyttö
saa tukkaansa sukia, eikä äiti aikuisien poikiensa läsnäollessa. --
Poikia eivät tytöt saa tervehtiä, jos tahtovat pitää hyvän nimen
eivätkä juuri vastatakaan pojan tervehdykseen, kädenannosta
puhumattakaan, tulee vain katsoa alas. Pitkiin pakinoihin eivät naiset
ulkosalla eivätkä pirtissäkään saa puuttua vierasten miesten kanssa,
enempää kuin myöskään katsoa kovin miestä silmiin. Jos oma mies sen
näkee, niin voisi vaikka mitä ajatella ja moittia: "mitä sie katselet
silmiin?" Ja vieraalle "pakauttelijalle" saattaa mies tulistua: "mitä
huolta sinulla on minun naiseeni? Kysy mieheltä eläkä miehen naiselta,
tarvitsitpa mitä tahansa!" Tytärtä taikka vaimoa, joka kovin rohkeasti
katsoo miestä silmiin ja puhuttelee ja vastaa tervehdykseen, jopa
kättäkin käpsäyttää, pidetään hiukan pilalle menneenä ja miehien
mielijänä. Eikä ole soveliasta, että tytöt kävelevät poikien kanssa
rinnan, ei kisoistakaan joukolla tultaessa. Ken tytöistä alkaa enemmän
seurustella poikien kera, "se ei ole enää tyttö". Hän menettää
maineensa, sillä "yksi on kunnia tytöllä, se kun katoo, ei toista
tule."

Jos joku sanoo naimisissa olevaa naista "huoraksi", niin siitä ei juuri
sovi suuttua, "tshikastua", mutta jos ken uskaltaa sanoa "portoksi",
niin siitä jo saa "tshikastua", voipa saattaa sanojan vastaamaan
soimauksesta. Sillä "huorat on hyvätkin vaimot, vain ei portot
puoletkana". Mutta jos haukkuu tyttöjä huoriksi, joutuu heti syyhyn. Ei
myöskään lapsia saa sanoa "äpärehiksi", jos ne ovat vihityn miehen kera
saatuja, mutta niitä, jotka on saatu "tuulelta", voi kyllä äpäriksikin
sanoa.

Entiseen aikaan on ollut tapana -- vanhat ovat niin haastaneet --, että
häitä vietettäessä on puhemies-tietäjä, "patvaska", saanut maata ensi
yön morsiamen kera. Vieläkin joskus ilvehditään: "Kyllä kai sitä
patvaskaksi menisi, kun olisi vanha tapa", sekä: "tuopa tyttö on
hekumallinen (kaunis), sille mielellään patvaskaksi läksisi, kun olisi
vanha tapa".

Tshenanniemessä oli ennen ollut omituinen eläjä, joka käveli
naishenkilön vaatteissa. Heinäladossa yhdessä lepoaikoja loikoiltaessa
oli nainen alkanut ahdistella toisia naisia. Olipa viimein otettu ja
katsastettu ja huomattu, että ahdistaja oli _kaksineuvoinen_.




3. SIKIÄMINEN.


Vaimoa, joka ei saa lapsia, ei pidetä oikein arvossa; sanotaan sen
olevan hevosen sukua, kellä ei ole hedelmää. Luullaan, että hänellä on
"vasakotta kuivunut", joten on täytynyt jäädä _martaaksi_. [Marras on
esim, semmoinen kala, jolla ei ole määhnää eikä maitia Samoin myös
lehmä ja lammas, jotka eivät koskaan saa sikiöitä.] Mutta taas toiselta
puolelta katsotaan Jumalan antaneen hyvän osan vaimolle, jolla ei ole
paljon lapsia, hän kun saa olla väliin _martonakin_.

Jos lapseton pariskunta haluaa saada perillisiä, pitää panna
pirtinkiuas lämpiämään. Tänne kiukaalle on pariskunnan mentävä
makaamaan ja lapsisarjaa saamaan.

Joillakuilla vaimoilla on tapana tehdä kaksosia. Tämmöinen "sukujuoni"
menee äidistä tyttäreen aina kolmanteen polveen asti. Pojat hiukan
pelkäävät naida semmoisesta suvusta, epäilevät: "kenpä häntä ottaa
hanhenpoikuetta munimaan... munii kuin hanhi... poikii myötäänsä".
Luullaan myös kaksosten syntymisen aiheutuvan siitä, että on sattunut
syömään viljaa semmoisista tähkistä, jotka ovat kasvaneet kaksittain
samassa korressa. [Kaksihaaraisia tähkiä poimitaan ja syötetään
lampaille, jotta ne karitsoisivat kaksosia.] Joku pahansuopa on voinut
ilkeyksissään syöttää.

Lapsivaimo-tietäjät, _poapot_, voivat kyllä saada aikaan sen, että
vaimon _lapsisarja_ vaihtuu. Kun äiti on saanut ensimmäisen lapsensa,
esim. tytön, ja sitten haluttaisiin saada toiseksi poika, kääritään
vastasyntynyt semmoisenaan isän likaiseen paitaan synnyntäsijalla ja
sanotaan:

    "Anna, Jumala, poikuo ison sijalla,
    lasta vanhemman jälillä!"

_Istumet_ kääritään valkeaan vaatteeseen ja haudataan lammaskarsinaan
selälleen, napapuoli alaskäsin. Ja ensimäistä keittoa, jota äidille
laitetaan, hämmennetään verkonkävyllä, ja annetaan sitten saman kävyn
kärjellä äidin suuhun kolmesti ja lapselle samoin. Mutta jos tyttöä
halutaan pojan synnyttyä mikä on harvinaista, sillä pojat ovat aina
mieluisampia, kääritään lapsi äidin paitaan ja pyydetään "tyttöä emon
sijalla"; istumet haudataan kohdalleen ja keittoa sekoitellaan
värttinällä.

[Kun lehmä saa härkävasikoita, niin ensimmäistä juomaa hämmennetään
läävälapiolla ja sanotaan:

    "Lehmät soamah lehmie,
    emännät tyttärie!"

Sitten pirtissä huhutaan savupiippuun:

    "Meillä on kiukoa lehmie!"]

Pahat ihmiset voivat myös kademielin muuttaa vaimon lapsisarjan
tuomalla _rikkiet_ makauksien alle, kun vaimo lepää lapsivuoteessa.
Niin oli Maksiman nainen Vuonnisessa naapuritalon emännältä rikkonut
poikasarjan -- emäntä oli unessa nähnyt, että olisi vielä saanut viisi
poikaa -- ja upottanut järveen nuottakorvakon alle sekä pannut sijaan
tyttö-sarjan, joten emäntä sai viisi tyttöä.

Vanhat viisaat poapot kyllä jo veristä näkevät, milloin vaimo kantaa
tyttöä, milloin poikalasta. Kenellä on tyttö kannettavana, hänellä aina
karkelehtavat veret kasvoilla, vuoroin aina "kavahtaa ta katoo". Mutta
poikaa kantava on aina kalpea. Myöskin vatsasta päätellään, sillä
tyttöä kantavalla on mara enemmän kylkiä myöten, kun taas pojan
laatijalla on "tshoherona", pystympänä. Jos vaimo kantaa kuolijaa,
_marrasta_ lasta, joka on jo syntyessään kuollut taikka heti kuolee,
voidaan se huomata kasvoista, jotka tällöin ovat aina puhalluksissa ja
niin _martahan_ näköiset.

Joskus voivat martaana olevat vaimot lapsettomuudessaan turvautua
Tuonelaan menneisiin vanhempiinsa ja muihin vainajiinsa. He pyytelevät
joko kalmistossa taikka vain kotona:

    "Toattoseni Tuonelasta,
    moamoseni moaemästä,
    kaikki suuri sukukunta,
    helie heimokunta,
    yheksästä polvesta yheksäh polveh,
    muistetut ta i muistamattomat,
    tiijetyt ta i tietämättömät,
    kaikki milma auttoat ta armastoat,
    kun miula mieli loatiu lapsie."

Jos vanhemmat, varsinkin

    "moamoseni rodiiteli (roditeli = ven. vanhemmat),
    kallis kantajaiseni"

ovat kuolleet hyvällä sydämellä, niin he kyllä auttavatkin vielä tuolta
ilmalta, tuonelasta. Mutta jos vaimo on mennyt naimisiin vastoin
vanhempiensa tahtoa, ei pyytämisestä eikä rukouksista ole apua.
Vaimon oleminen martaana onkin monesti seurauksena semmoisesta
tottelemattomuudesta. [Häissä lakkia morsiamen päähän laitettaessa
antoi äiti tyttärelleen _lapsilykyn_ siten, että riitsi oman
hiusrihmansa ja sitoi sillä tyttärensä hiukset.]

Sukupuoliyhteydestä miehen kanssa on vaimon ehdottomasti
pysyttäydyttävä "pesemisten" aikana, samoin myöskin lapsen saannin
jälkeen kuusi viikkoa, jos tahtoo "reähkeä" välttää. Vanha rahvas pitää
lisäksi vielä, ja on varsinkin ennen pitänyt, luvattomina öitä
keskiviikkoa, perjantaita ja maanantaita eli kirkon jokaviikkoisia
paastopäiviä vasten. Samoin vanha rahvas on myös "paastonnut" kaikki
kirkolliset paasto- ja pyhäajat, suuret pyhät, Petrun pyhät, Spoassun
pyhät ja joulut, rostuot. [Suuri pyhä l. pääsiäispaasto kestää 7
viikkoa, Petrun pyhä 2-6 v., Spoassun pyhä 2 v. ja rostuon pyhä 6 v.]

Vanha kansa on vielä pannut merkille kuun vaikutuksen ihmislapsen
sikiämiseen. Kuuttomalla ajalla ei pitäisi siittää lapsia, sillä niistä
lapsista, jotka silloin "kohteutuvat", tulee hölmöjä ja lyhytjärkisiä.
Eikä kulullakaan kuulla ole hyvä vaikutus, silloin alkuun pannut lapset
ovat sairaalloisia ja lyhytikäisiä. Uudenkuun aika on paras aika,
uudenkuun lapset ovat terveitä ja pitkäikäisiä, viisaita ja hyväpäisiä.




4. RASKAUDEN AIKA.


Raskauden aika on "sukua myöten": poikaa pitää kantaa hiukan kauemmin
kuin tyttölasta. "Pesemisistä" ei oikein tarkoin saata laskea
synnytyshetkeä, sillä ne voivat monesti käydä "kohunkin peällitshi".

Raskaana, _paksuna eli vatshan keralla_ ["vatshan kerallini naini"
sanotaan monesti raskaasta vaimosta] ollessaan on vaimon kaikin tavoin
huolehdittava elämästään ja toimistaan, jottei hänelle eikä varsinkaan
pienokaiselle sattuisi mitään vaaraa ja vahinkoa. On ehdottomasti
vältettävä kaikkia semmoisia vaikeita töitä, joista suorastaan olisi
pienelle ruumiillista vahinkoa. Niinpä ei saa kangasta kutoa, koska
pitäisi istua ahtaissa kangaspuissa, ei myöskään tunkeutua ahtaaseen
kiukaaseen uunia saveamaan eikä liioin lampaita keritä, lampaat kun
saattaisivat ketturoidessaan pahasti satuttaa.

Lisäksi ovat varsin monet seikat kiellettyjä, koska niistä saattaa olla
vahingolliset seuraukset. Niinpä ei saa siekloa (seulaa) käyttää, koska
lapsi tulisi siitä kipeäsilmäiseksi. Ei saa _leikata hiuksia_, ei
itseltä eikä toiselta, silloin lyhentäisi lapsensa ikää. Ei saa _sitoa
vastaa, ei uunihavua_, ei lattialuutaakaan, sillä siitä olisi
seurauksena vaikeat synnytykset. Ei saa istua _kynnyksellä_, siitä
tulisi lapsi kateeksi ja pahaveriseksi, ei myöskään _tulipuulla_
(palavalla puunrungolla), koska lapsi tulisi mustapäiseksi. Ei saa
astua _aisojen_ ylitse, kun reki on pihalla aisat maassa -- lapsi
tulisi siitä väärä-sääriseksi. Kylyssä käydessään ei vaimo saa _kylpeä
maassa_. vaan lauteilla, jottei synnytys tulisi olemaan vaikea. Kylystä
tultua ei saa _kasvojaan kuivata_ minkäänlaisiin pyyhkeisiin, silloin
saa verevämmän lapsen. Ei seulan eikä kankaiden alitse saa kontata,
muuten lapsi jää pienikasvuiseksi. Vaimon on myös varottava silmiään.
Ei saa kynnyksen yli katsoa huoneeseen, jossa on raskaana olevia
naisia, muuten synnytykset tulisivat olemaan vaikeat. Ei saa katsoa
jäniksen turpaa, koska lapsesta tulisi pahannäköinen. Sama seuraus on,
jos katsoo _peiliin_. Jos katsoo eläimien teurastusta taikka tulipaloa,
tulee lapsesta "tainnehtelija", kaatuvatautinen. Niin käy myös, jos
katsoo _kuolevan_ hengenlähtöä taikka on vain samassa huoneessakin,
samoin vielä, jos katsoo hautaan vainajaa sinne laskettaessa. Eikä ole
hyvä ensinkään mennä hautausmaalle, voi tarttua lapseen kalma. Vielä on
vaimon varottava, ettei mene metsään, missä saattaisi _kontion_
kohdata. Kontio hyökkäisi ja tappaisi heti, varsinkin jos vaimolla on
poikalapsi kannettavana. Sillä karhu kyllä tietää, kuka kantaa
poikalasta, sen vastaista vihamiestä.

"Vatsan kerallisen" vaimon pitää myös muistaa, ettei saa riidellä eikä
kiroilla, muuten tulee lapsesta pahantapainen ja kiroilija. Laulamista
ja pajattamista on myös vältettävä, siitä kun saa itkijän lapsen. Ja
pitää aina koettaa olla puhtaissa vaatteissa, jotta lapsikin tulisi
puhdasluontoinen.

Ruokiinsa ja syötäviinsä sekä syömistapoihinsa nähden on raskaalla
vaimolla paljon vaarinotettavaa. Jos hän syö kalanpäitä, tulevat lapset
isopäisiä, jos paistettuja perunoita, tulee lapsesta pahannäköinen. Jos
taas syö lautaselta, tulee lapsesta suurisuinen, jos keittäessään
maistelee kattilasta keittoa, tulee lapsesta varas, taikka jos
kattilasta suolaa maistelee, tulee lapsesta kärkäs. Ei liioin saa syödä
mitään "sisälöstäh", povestaan, eikä muuten salaisesti mitään suuhunsa
pistellä, siitä alkaa lasta "vihoamah". Hääpöytään ei "vatsan
kerallinen" saa ensinkään istua, koska se on varotettu pöytä, siitä
voivat helposti pahat tarttua.

Maatessaan ei vaimo saa nukkua selällään, koska silloin voisi
paholainen vaihtaa lapsen vatsasta. Eikä pidä koskaan nukkua yksin,
sillä paha helposti "pristaaniu" [tarttuu], pääsee lähemmäksi ja
vaihtaa lapsen. Miehensä kanssa kun makaa, pitää miehen käden olla
vaimon vyötäröllä tai kaulalla taikka säärivarren vaimon jaloilla,
jottei paha pääse pillojaan tekemään.

Kun vaimo tuntee lapsen ensimmäisen elämänilmauksen, pitää hänen heti
katsoa miestään silmiin. Siitä tulee lapsi isänsä näköiseksi ja vaimo
saa enemmän poikalapsia kuin tyttöjä.

Mitä vaimo kannanta-aikanansa tekee taikka vain aikoo tehdä, se tulee
lapselle tavaksi. -- Ne pahat, jotka lapsi äidin kannanta-aikana saa,
eivät korjaudu millään keinoin eikä taioin.

Ensimmäistä lasta kantaessaan vaimo varsin kovasti "häpieu". Hän ei
tahdo kehdata näyttää silmiänsä kellekään tutulle, moni ujostelee omaa
miestäänkin, varsinkin kun kuorma alkaa tulla kovin näkyväksi. Kun
vaimo alkaa "häpiellä", niin siitä jo huomataankin, että "ei ole oikein
tolkussa tuo imehnini, kun niin häpielöö". Mutta se on aivan "ilkie
imehnini ta ymmärtämätön", ken ei osaa hävetä, vaan silloin vielä
miehensäkin mukana lähtee jonnekin, "kävelöö Piiterih (Pietari)
näyttelömäh... ei häpietäh tunne." Kun sitten lapsi syntyy, niin ei
sitä "kehata näyttöä ni millänä". "Huikie" on antaa sitä isän "yskäh",
syliin, taikka siitä ottaa.

Jos vaimo raskaana ollessaan "pelästyy" ankarasti, mitä sitten
säikähtäneekin, voi sikiö _murentautua_ eli syntyä niin aikaisin,
"ettei ole vielä kovossa". Taikka voi vaimo silloin saada
"kesenaikusen". kesken syntyneen, kuolleen lapsen.




5. SYNNYTYS.


Poapona, lapsen synnyttäjän hoitajana, on tavallisesti joku vanhahko
naishenkilö, useastikin leskiakka, joka on niihin toimiin tottunut ja
tietää, mitä milloinkin pitää tehdä, osaa kylyssä käytellä, kylvetellä,
valella, tehdä tarpeelliset varaus-temput ja loitsut lukea. Joskus vain
hätätilassa ottavat vaimot nuoren naisen, jonkun hyvän tuttavansa
poapoksi, mutta silloin pitää olla synnyttäjän äiti tai anoppi poapoa
opastamassa hänen toimiessaan. Mikään pahantapainen taikka pahasanainen
ihminen ei poapo saa olla, sillä

    "Puoli lasta poapohos,
    toini ristimoamohos."

Poapoksi pyydetty ei saa kieltäytyä, sillä se on niin arvokas, "kallis"
toimi. Jopa pitäisi mennä niin kiireesti, että "puoli jalkoa kengässä,
toinen kengättä."

Synnyttäminen toimitetaan tavallisesti _läävässä_ ja useinkin
_lammaskarsinassa_, joka on "aivan niinkuin sitä varten". Siellä on
lämmin talvellakin, ja sinne saavat synnytysliat jäädä. Synnyttävät
eräät kyllä nykyään pirtissäkin ja gornitsassa. Mutta monesti tapahtuu
kesäiseen aikaan synnyttäminen myös metsässä, joko lehden riivinnässä
taikka heinäniityllä oltaessa, usein myös järvellä kalalla oltaessa
taikka kalasaunalla, jopa joskus talvellakin kalanpyynnissä järven
selällä jääverkkoja kokemassa. Useasti ovat lapsensaajat _yksinään_
synnytyshetkellään, ja pitäisikin silloin olla yksinään. Lapsi pitäisi
saada niin huomaamatta, "salakkah", ettei kukaan, varsinkaan miehet,
siitä tietäisi, ennenkuin se on syntynyt. Sen helpommaksi käy silloin
lapsensaanti. Siksi pistäytyvätkin vaimot kaikessa hiljaisuudessa
lammaskarsinaan ja palaavat sieltä pienen itkevän tulokkaan kanssa.
Mutta jos on vaikeat lapsensaannot, silloin täytyy ilmoittaa asia
muille, jotta tiedetään olla apuna. Synnyttäessään on vaimo maassa
polvillaan ja nojaa ryntäillään johonkin käsien alle asetettuun
korokkeeseen.

Synnyttäessä on avattava kaikki napit vaatteissa sekä umpisolmut, ja
palmikot on riitsittävä hajalleen. Sillä umpitukkaisena ja vaatteet
napitettuina on synnytys vaikeampi, ja se voi aiheuttaa, että
lapsestakin tulee huonopuheinen eikä se rupea niin ruttoon pakajamaan.
Mutta vyölle on paljaalle iholle kiinnitetty miehen tuppivyö (ei
tuppea) miehen tietämättä, vieläpä vanhaa nuotanpoven latvaa. Jo jonkin
aikaa ennen synnytystä on vaimo niitä salaa kantanut sekä pitänyt,
niinikään salaa, vasempaa hiuspalmikkoaan hajallaan lakin alla
ohimollaan. Siitä ei kukaan tiedä eikä osaa vahingoittaa synnyttäjää
eikä syntyvää.

Mutta kun synnyttäminen on vaikea ja käy kovin pitkälliseksi, ovat
poapot ja muut apuna, ja silloin käytetään monen monituisia keinoja
sekä tapoja, loitsuja ja taikoja.

Niinpä otetaan leipätaikinasta palanen kolmesta kohden, niistä
leivotaan kaksi rieskaa, jotka uunin jouduttua hiilille uunin suussa
paistetaan; niitä sanotaan _rehennysrieskoiksi_. Ne kierretään
_vajojen_, rappusten kolmannen askelman ympäri kolmesti, kaksi kertaa
myötäpäivään, yksi kerta vastapäivään. Kun sitten rieskat syötetään
lapsensaajalle, on synnyttäminen helpompi. Mutta jos tämä keino ei
auta, noudetaan rannasta vettä synnyttäjän miehen vasemman jalan
kengällä. Vesi lämmitetään ja valetaan läpi kolmesta oven sakaran
reiästä, sitä annetaan vaimolle kolme ryyppyä ja häntä valellaan sitten
samalla vedellä. Tämä temppu on vielä tehoisampi, jos valettaessa on
asetettu vaimon pään yläpuolelle tammahevosen länget vastahakaan,
patjapuolet ylöskäsin, rinnus avattuna. Ellei tästäkään ole apua,
käydään riihen perästä kolmas _laihopartinen_ sekä periseinän raosta
kolme jyvää. Sitten haetaan rannasta vettä, veistetään riihenparresta
kolme lastua, yksi paikastaan, ja ne pannaan veteen, joka kiehautetaan
samasta parresta pilkotuilla puilla. Sen jälkeen lasketaan vielä vesi
kolme kertaa pirtin savutorven lävitse; joku kiipeää katolle kaatamaan,
toinen pitää astiaa alla. Riihen seinästä otetut jyvät annetaan
lapsivaimolle suuhun, sitten hänen on juotava päälle kolme kulausta
tätä vettä, jolla vielä lopuksi valellaan vaimoa ja loitsitaan:

    "Ken lienöö katehin katshon,
    silmin kieroin keksin?
    Kenen ollet mielin smietinnöissä,
    ajatuksin arveluissa,
    kielet, mielet kotih, ajatukset alla vyön!
        Onnakko silma on
    sijottu sijarikoilla --
    pantu naisen palmikoilla?
    Vain kun peäsnen peästämäh.
    selkien selittämäh,
    kyllä peäset päästämättä,
    selkiet selittämättä,
    keriet kerittäjittä.
    Ken lienöö siton,
    se selittäköh!
        Oi ukko, ylijumala,
    voari vanha taivahaini,
    taivahallini jumala,
    tuo miekka mieluhini
    käteheni oikiehe,
    jolla liiat leikkoalen,
    kaikki pahat pois panen.
    Ukko pilvien pitäjä,
    hattarojen hallitsija,
    tuo'os kultani kurikka
    käteheni oikiehe,
    revi reikä reppänäksi
    niinkuin ilman ikkunaksi,
    käyvä suuren, käyvä pienen,
    kulkie vähäväkisen.
    Ota luukku luhtin suilta,
    takasalpa pois porota,
    peästä mailla matkamiestä,
    pikkusormista pihalla!
        Neitsyt Moarie emoni,
    rakas äiti armollini,
    koprin helmas kokuo,
    käsin keäri voatteheis,
    riehto aituja revitä,
    viieltä vitshasväliltä.
    Tule tänne tarvittaissa,
    käy tänne kutshuttaessa!
    Ei tänne kutshuta syyttä,
    ei tahota tarpehetta,
    kun asjoih avullisih,
    töihe tarpehellisih.
    Tuo viikate Virosta
    käteheni oikiehe,
    millä neien sivuja sivellä,
    käyvä suuren, käyvä pienen,
    kulkie vähäväkisen.
        Pois poikani povesta,
    lapsi vaimon lantehesta
    niin kiukoin kirvokkah,
    kuin vesi kiukoasta kirpuou,
    eli vesi korvosta koatuu.
        Neitshyt Moarie emoni,
    rakas äiti armollini,
    tuo sie kiiskiltä kinuo,
    matikalta nuljuksie,
    kontin kielellä lipuo
    tämän pulman purkajaksi,
    rietteien revittäjäksi,
    kivun kiinniottajaksi,
    ylitse katehen mielen,
    hyvänsuovan mieltä myöten,
    pahansuovan päitshe mielen.
        Jumala peästä kahta huonuo erilläh,
    kuun tieten, päivän tieten,
    imehnisten tietämättä!"

Synnytyksen pitkästyessä valmistetaan väkivesiä monella muullakin
tavalla. Lasketaan vettä _käärmeen ketun_ lävitse, _pissalin_ [pyssy]
lävitse, _umpipuun_ lävitse, _loukkoskammin_ lävitse, kolmen _skeäkän_
[ovenvedin] lävitse, _pöydän jaloista_, rukin _rullanrauvoista [rukin
nukkahaarukka] ja kylyn kiukaasta_. Kylyn kiukaan läpi valeltaessa
asetetaan kiukaalle kivien väliin kaivettuun reikään vasta tyvelleen,
side irroitettuna, ja siitä vastan lävitse vesi kolmesti vuodatetaan.
Kaikkia näitä vesiä käytetään, kuten riihenparsivettäkin:
juotetaan ja valetaan loitsujen kera.

Kun vaimo riisuutuu valettavaksi, ei hän saa ottaa vaatteitaan
ylöskäsin pään ylitse, vaan alaspäin jalkojen kautta. Sitten on
synnyttäminen helpompi.

Mutta kun ei apua tahdo tulla, voidellaan vaimon peräosia _mer'ajulla_.
Taikka voi joku hyökätä äkkiä sisään "kiivahalla luonnolla" ja
"pelästyttää" lapsensaajan sanoa paukauttaen jonkin kamalan tapauksen,
jonkin oman keksimänsä valheen. Kun synnyttäjä siitä pelästyy, tapahtuu
asian kehitys nopeammin. [Nykyään isä toisinaan perillisensä tuloa
odotellessa panee samovaarin kiehumaan ja keitonkin tulelle ja
kehoittelee tulijaa: "Ku lienet miehenpuoli, ni kiirehi yksillä ruoilla
ta tshäijyillä!"]

Kun lapsi on syntynyt ja otetaan ylös, sanotaan:

    "Elä kuren iät, karen iät,
    harmoan havukan iät!
    Kasva pinon pituoks,
    hoasjan korkevuoks!
    Poikie ison sijalla,
    lasta vanhemman jälillä!"

Tämän jälkeen kääritään lapsi isän likaiseen paitaan, jotta hänestä
tulisi hyväntapainen ja isän luontoinen. Varoiksi pahaa vastaan pannaan
kääröön _keritshimet_ sekä pyhän _Pohorotshan_ kuva [Neitsyt Marian
kuva]. Sitten lasta _suulassutetaan_ [lapsen suuta painetaan
kantapäähän] äidin vasempaan kantapäähän kolme kertaa, jotta lapsesta
tulisi äidilleen kuuliainen. Ja vielä kierretään pienoista äidin jalan
ympäri kolme kertaa, jotta se seuraisi äitiänsä. Tämän jälkeen pannaan
käärö äidin viereen ja kierretään sekä äiti että lapsi _tuleen
sytytetyllä lapintorvella_ [kolme selkäpärettä asetettu torvelle],
_kirveellä_ (tai viikatteella) ja _Pohorotshan_ kuvalla, jotka kaikki
ovat samalla kertaa samassa kädessä. Kolme kertaa tavallisin menoin
kierretään ja sanellaan:

    "Aian rautaisen rakennan,
    teräksiset panen seipähät
    varomah, varjelomah
    vassen kohti vassuksie,
    kohti kaikkie kovie.
    Neitsyt Moarie emoni,
    rakas äiti armollini,
    sie olet vanhin vaimoloista,
    ennustaja ensimäini,
    varo kaikki vahinkoista,
    varo ta i varjele!
    Tule huonon hoitajaksi,
    viallisen voitajaksi!"

Pyhänkuva ja kirves (tai viikate) pannaan äidin pääpohjiin pieluksiin,
jotta ei paholainen voisi tehdä tuhojaan. Äiti kun on silloin
"hel'l'immyölläh".

Vielä pitää äidin itsensäkin varata lastaan silmäyksiä vastaan. Kolme
kertaa hivelee hän oikealla kädellään lapsen kasvoja ylös käsin. Sitten
tiristää äiti rintamaitoa pienille kasvoille. Siitä lapsi kasvaa
kauniiksi ja kaikille mieluisaksi. Samalla on maidolla peseminen
varauksena pahoilta silmiltä. Ei synnyntäsijalla eikä kohta jälkeenkään
saa pienoista näyttää muille kuin hyville tutuille. Pahaverisille ja
pahantapaisille ei ensinkään uskalleta näyttää, sillä kun
synnyntäsijalla silmätään, niin siitä ei ole päästäjää. Monet uskovat
vielä, että lapsesta tulee sen vieraan ihmisen luontoinen, joka on
lapsen ensimmäiseksi nähnyt.

Synnytyksen tapahtuessa puhutaan vain hiljaa "tshuhuttamaila", jotta
lapsesta tulisi vakavaluontoinen ja hyvänlaatuinen. Jos synnyttäminen
tapahtuu pirtissä, ei siinä saa silloin tehdä mitään semmoista työtä
kuin kerimistä, kehräämistä, tikuttamista, vitsanvääntöä. Ne
vaikeuttaisivat asiaa. Mutta semmoisia, jotka helpottavat, saa tehdä,
esim. purkaa ja riitsiä saa kyllä ja repiä vanhaa vaatetta sekä lappaa
lankaa rullalta. Vieläpä saa puuta särkeä, katkoa, polveaan vasten
rutjoa, niin että sälöt lentelevät.

_Napanuorasta_ ja sen asennosta tutkitaan lapsen kohtaloa. Kenellä on
syntyessä napanuora ympäri kaulan, se viedään sotapalvelukseen ja
sotaan. Jos se lisäksi on niin tiukalla, että jää sija kaulaan, niin
lapsi kuolee sotaan. Sotapalvelukseen viedään sekin, jolla napanuora on
sujahtanut jalan taikka käden ympäri. Mutta jos napanuora on ikäänkuin
surman silmukalla [surman silmukka: nuoranmutka kääntynyt
hirttosilmukalle], niin joutuu lapsi aikoinaan vankeuteen. Myös
vastaiset lapsensaannit nähdään ensimmäisen lapsen napanuorasta:
vaimolle syntyy vielä yhtä monta lasta kuin on "solmua" napanuorassa,
siinä kun on niinkuin oljessa solmuja. -- Kun vaimo on saanut kaksoset
ja on kahdet istuimet, tiedetään, että hän saa vielä toiset kaksoset,
mutta jos on vain yhdet istuimet, ei hänen enää tarvitse odottaa toista
kaksosparia. Istuimet kuopataan lammaskarsinaan, jottei niitä kukaan
saa käsiinsä, niillä kun pahansuopa voisi ilkeyttä tehdä, muuttaa
lapsisarjan taikka muuten rikkoa.

Jos lapsi syntyy takaperin, niin siinä on _paha puul'l'i_, silloin on
jotakin "liikoa tarttunut", kirot tai muut pahan rahvaan rikkiet. --
Jos lapsella, varsinkin pojalla, on heti synnyttyä kova ääni, oikein
"urohoini eäni", tulee hänestä väkevä ja "lujaluontoni".

Mies ei saa olla synnytystilaisuudessa läsnä, ellei se ole aivan
välttämätöntä. Synnytys on vaikeampi silloin, kun mies, _umpitukka_, on
saapuvilla. Siksi ei miehelle synnytyshetken tullessa asiaa
ilmoitetakaan.

Kun pienoinen on saatu kääröihinsä, niin häntä toisinaan vielä
_tervehytetään maalla_, jotta maanhaltiakin olisi hänelle aina
suosiollinen:

    "Terveh moa, terveh manner,
    terveh piha, terveh pelto,
    terveh tervehyttäjällä,
    tälläkin tulokkahalla!
    Akka manteren alani,
    poika pellon pohjimmaini,
    suo maillas matelijii,
    soillas sotelijii,
    pihoillas pikkusii,
    tämän kunnahan kukulla,
    tämän harjun hartehilla,
    tämän lanton päälaella,
    läkseh isännäksi,
    elinajakseh emännäksi!"




6. LAPSIVUODE.


_Roshentsha-sijalla_ makaa lapsivaimo varojaan ja terveyttään myöten,
toiset enemmän, toiset vähemmän aikaa. Synnyttämisen tapahduttua on
kyly heti pantu lämpiämään ja _roshentsha_ [ven. rozhenitsa = lapsen
synnyttäjä], lapsi-vaimo, muuttaa pienoisineen sinne. Poapo on häntä
saattamassa, ja vaimolla on senpäiväinen kokonainen _leipä_ oikeassa
kainalossa. Kylyn kynnyksillä haukkauttaa poapo, seisoen saunan
sisäpuolella, leipää kolme kertaa lapsivaimolla, joka seisoo kynnyksen
ulkopuolella. Vaimon haukatessa sanoo poapo "löylyö vassaten":

    "Löylyni, Jumalan luoma,
    hiki vanhan Väinämöisen,
    sala nuoren Joukahaisen,
    elä, löyly, luokseni tule,
    lämpöni lähellä käy!
    Mie olen, raukka, roajanaini,
    vierona, vianalani.
    Mäne simoina sisällä,
    mennä vatshah vajuo,
    kipehillä voitehiksi,
    vammoilla valinvesiksi,
    pahoilla parentimiksi."

Kylyyn tehdään äidille makuutila _lattialle_ taikka _lautshalle_,
sitten yöksi _lauteille_, jos kyly alkaa jäähtyä. Olkia ja muita
vaatteita, mikäli niitä on, pannaan vuoteeksi, joskus vielä alle
_miehen paita tai alushousut_, jotta vasta sikeytyisi etupäässä
poikalapsia. Lapsen sija laitetaan vakkaan äidin "reunaan" taikka, jos
kyly ei ole oikein lämmin, lautsalle. Tilalle pääpohjiin pistetään
keritsimet. Heti kun äiti lapsineen on saatu saunaan, on se
"varotettava"; kierretään koko kyly, samoin kuin edellä synnytyssijalla
äiti ja lapsi, tulisin lapintorvin, kirvein ja Neitsyt Marian kuvin ja
luetaan samat varaussanat. Sen jälkeen asetetaan kirves kynnyksen
eteen, kylyn "seämeh", terä ulospäin, ja sanotaan:

    "Hospodi plahoslovi,
    Spoassu ta pyhä Pohorotsha,
    olkah yöllä ympärillä,
    päivällä peän peällä,
    varomah, varjelomah,
    vassen kohti vassuksie,
    kohti kaikkie kovie."

Kylyssä heti äiti lapsineen kylvetetään, ennenkuin pannaan makaamaan.
Kylpyvettä ottaa poapo ensin kolmasti kädellään äidin päähän ja sanoo:

    "Vesi puhas, Jumalan luoma
    pesömäh, puhastamah!"

Sitten poapo ropsaa kolmesti veteen kastetulla vastalla vaimoa sivuille
ja sanoo:

    "Löylyni, Jumalan luoma,
    hiki vanhan Väinämöisen j.n.e."

minkä jälkeen jatkaa:

    "Puun löyly, kivosen lämmin
    monesi' on hyvästä tehty,
    usiasta siunoailtu,
    havupuista hakkoailtu,
    puhki lautojen lioista,
    puhki lattian lioista,
    puhki kiukuon kivistä,
    puhki saunan sammalista.
    Yks on loukko ikkunassa,
    toini reikä reppänässä,
    kolmas olkohot ovessa.
    Mäne tuulen tuuviteltavaks,
    vilun ilman vietäväks,
    ahavan ajeltavaks!"

Sen jälkeen kylvetetään lapsi samalla tavalla.

Jos hoidettavat ovat tavallisessa kunnossa ja nukkuvat rauhallisesti,
niin voi poapokin yöllä nukahtaa. Mutta _yksin_ ei saa hoidettavia
koskaan kylyyn jättää, _ei hetkeksikään_. Kun ei pienoistakaan ole
vielä "rissitty", ja äiti myös on "vian alani", ovat he molemmat
"hellimmyölläh", joten paha heihin helposti tarttuu, "pristaaniu". Jos
poapon on poistuttava kylystä, on jonkun muun tultava siksi ajaksi
sijaan. Kolme vuorokautta on äidistä näin huolehdittava, sillä sen ajan
kuluttua käy pappi kylyn ovelta hänelle antamassa _malitun_, lukemassa
siunauksen. Mutta pienokaista on vielä edelleen vartioitava.

Tämän jälkeen muutetaan pirttiin. Sinne tultaessa on kysyttävä
olinsijaa talon taatolta ja maamolta, kydyiltä ja nadoiltakin, kaikilta
muilta aikuisilta, paitsi lapsen isältä (puhe on miniästä). Poapo, joka
kantaa lasta ja astuu edellä, sanoo:

"Meillä on teällä perehen liseä. Sopiuko tänne? Suvaitshooko
vanhemmat?" Sitten vie poapo lapsen anopille syliin ja lapsen äiti
kumartaa hänelle jalkaan ja sanoo: "Rupie, moamosen, hoitamah ta
katsomah niinkuin omoa lastas!" Samoin kumartaa nuori äiti talon
taatollekin, jopa kydyille ja nadoillekin.

Pirtissä saa lapsivaimo sijan sängyssä taikka lattialla
_tshuppupuolessa_. [uuniseinän puoli pirttiä] Lapsivasun nostaa anoppi
"kivikiukaijen korvasilla" _kosinolle_ [kiukaan kupeessa kaappi, josta
rappuset sillan alle karsinaan] taikka, jos pirtti on kylmä, kiukaalle.
Talvisaikaan laitetaan äidillekin makuusija kosinolle. Ennen
savupirteissä oli tapana asettaa lapsi vakkasineen kiukaan eteen
hinkalolle [liedelle] lattianpuoleiseen päähän. Siitä vanha
arvoituskin: "Mi on heikko hinkalolla?"

Kuuteen viikkoon ei lapsen eikä äidinkään vaatteita saa _ulkona_
kuivata eikä _järvessä_ huuhtoa. Ilmassa kun kaikki pahat "vintiet ta
kirot" kulkevat, niin voivat ne tarttua vaatteisiin ja niistä ihmisiin.
Samoin taas järvestä saattaa kaikenlainen paha hinkautua, vesien mukana
kulkeneet kirot ja muut. Vaatteet kuivataan joko pirtissä, taikka
useimmin kylyssä, jota ensi viikolla lämmitetään joka päivä kahdesti,
ja samoin kahdesti maamoa lapsineen käytetään kylyssä [toisella
viikolla kerran päivässä]. Mutta äkkilämpimässä, "äkiessä", ei lapsen
vaatteita saa kuivata, muuten tulee ajoksia ihoon; ne kuivataan vain
vienossa lämpöisessä.

Ihan ensimäiseksi synnytyksen jälkeen annetaan äidille rommia, jonka
sekaan pintapäreellä poltetaan _sokeria_. Sitten kiehautetaan maitoa
sekä keitetään rossalaa, kalalientä.

Jos vaimo kuolee lapsivuoteeseen, ei hänelle _tsharstvoa_ eli taivasta
näytetä, hän kun on "reähkähini", mutta ei hän kadotukseenkaan joudu.
Eikä häntä haudattaessa käytetä kirkossa. Omat itkuvirretkin hänelle
valitetaan. Esim:

    "Ei annas Spoassusen onnakko
    autuohie avoeloksie asettelis armahissa syntylöissä,
    kun alahaisilla sijoilla oloaikasina
    armas Spoassusen ilmojen peältä alennutteli,
    kun äijän pikkaraisie aikomaisie
    armahien ilmojen peällä asetteli ta äijän seäteli.

    Ei asninnun niiltä alahaisilta sijasilta
    aijan yleneksennellä aijan pikkaraisie
    aikomaisie aijan silmittelömäh.

    Niin ouvoilta osutteloo onehesta vartuostani
        ottamaiseni olkasijaiset,
    kun oimun alahaisilla olkasijasilla olo-aikasina oimun puuvutteli
          orhie Spoassusen ilmojen peältä.
    En voi oivellella, oneh vartuoni, onnakko
    orhie Spoassusen ei antele oimun avokkahie
    osaeloksie orheis syntylöis oloaikasina,
    kun oimun pikkaraisie ottamaisie
    ilmojen peällä oimun seätelyaikasina
    orhie Spoassusen ilmojen peältä
    oimun puuvutteli orheih syntylöih."




7. LAPSEN ENSI HOITO.


Napanuora leikataan keritsimillä [niitä keritsimiä ei saa milloinkaan
laskea pöydälle, pöytä kun on "jumalan kämmen"], ja jätetään tynkää
noin pari tuumaa. Se sidotaan noin tuumaa etäältä ihosta -- "siltä niin
ylähäkkäli leikatah ta sivotah, jotta tuloo tervehemp vatsa lapsella"
--, ja siteeksi otetaan kolme liinankuitua sekä kolme moamon hivusta,
yksi otsalta ja yksi kummaltakin ohimolta. Kun side on hieno, lähtee
tynkä rutompaan irti. Irtautunut tyngänpätkä on pantava semmoiseen
paikkaan, jota ei koskaan liikutella, sillä jos navantynkä joutuu
liikuteltavaksi, rupeaa sen entisen omistajan napakin liikkumaan ja
tuottaa hyvin ankarat vatsanvaivat. Tavallisesti kätketään navanpätkä
multimuksiin karsinaan pirtin alle.

Lapsen ensimmäisissä pesuissa tehdään monet varokeinot ja taikomiset,
jotta pienoinen vastedes elämässä menestyisi. Synnyntäsijalla lasta ei
pestä, vaan pesut ja kylvetykset toimitetaan vasta saunassa samalla
kertaa äidin kanssa.

Ensimmäiseen pesuveteen pannaan kolme viiden kopekan hopearahaa ja
kolme rautanaulan kantaa, kolme ohran jyvää sekä kolme koiranpaskaa
poimittuna kolmelta mättäältä. Jokaisella näistä on oma tarkoituksensa.
Rahat saattavat rikkaaksi, rahan viljelijäksi eikä hävittäjäksi,
rautanaulain kannat tekevät tavaran tallettajaksi ja ohranjyvät
kasvattavat lihavaksi ja terveeksi, ja mättäältä poimitut aineet
suojelevat kaikelta pahalla ja kadehtimiselta. Eikä lapsen pesuvesiä
saa ilmitulolla kiehutella, jos tahtoo huolehtia, ettei pestävästä tule
pahantapainen. Sitten pikkuista kylvetellään ja valellaan. Vastasta
taitellaan pehmeitä latvalehviä pikkuiseksi _lapsenvastaksi_, jota ei
saa väännetyllä vitsalla sitoa. Ennen kylvettämistä ottaa poapo vettä
kolme kertaa kouraansa ja valuttaa kyynärvartta myöten kyynärpäästä
polvilla makaavan lapsen selkään ja sanoo:

    "Laps' ylähäks,
    ves' alahaks,
    pyhä Pohorotsha peän peällä!"

Kylvettämään ruvetessaan nostaa poapo vastalla kolmasti vettä lapsen
selkään ja sanoo:

    "Vasta selän peällä,
    pyhä Pohorotsha peän peällä.
    vassan lehti vahvistamah,
    koivun lehti kossuttamah!
    Neitsyt Moarie emoni,
    rakas äiti armollini,
    tuo hiemalla hikie,
    kanna kauhalla väkie,
    väkie väsymätöintä,
    polveh puutumatointa,
    jotta jalka jaksais käyvä,
    polvi polkie kykenis
    luillah lutelomah,
    suonillah soutamah,
    jaloillah japsamah --
    ihoh alatshomah,
    varsin voattehittomah."

Samalla varatulla vedellä pestään lapsi kolme kertaa, jäännös vain
jätetään tallelle altaaseen, ja seuraavalla kerralla lisätään siihen
uutta. Lopuksi pesuvesi kaadetaan saunan lattian alle. Jalkoihin
tallattavaksi ei lapsen pesuvettä saa heittää muulloinkaan, vaan
viskataan se jonnekin huoneiden sillan alle. Jos äidillä on semmoinen
vaiva, että "pojat järkiäh kuollah", pitää lapsen pesualtaana käyttää
_tervarenkiä_, sankoa, jossa on pidetty tervaa. Jotkut pesevät lasta
_lehmänrieskalla_ [rieskalla maidolla], jotta pienoisesta kasvaisi
"lauhaluontoni".

Ensi kerran pestessään on poapon myös huolehdittava pienoisen pään
muodosta. Muutamilla "on peä niinkuin neliönä palana olis", ja se pitää
koota. Toisilla taas on syntyessä pää pitkä ja vielä otsapuolella
päälaessa oleva _sulavaini_ on "kokonah kahallah, ni jotta sormi
mänöö." [Kun sulavainen on iso, ei lapsi rupea kotvaan puhumaan. Sitten
vasta kun sulavainen on kasvanut umpeen, alkaa lapsi puhua. Eikä
sulavainen saa jäähtyä. Pelkästään siitä, että sulavainen pääsee
jäähtymään, saa lapsi kovan taudin. Pitää sentähden aina pitää katetta
sen peittona.] Siksi pitääkin poapon joka suunnalta käsin hiljalleen
painella, jotta pää ei jäisi "levälläh", vaan tulisi siitä "tasani ja
pyörie niinkun nyplä. Se on siitä kaunis". Samalla lapsesta myös tulee
"lujapäini, jottei kohtoa ni mikänä kohelma". Pyöreäksi ja kauniiksi
muovaeltu pienokaispää kääräistään sitten _paikkaan_, huiviin,
huivinkolkat asetetaan lapsen rinnalle ja lapsi kapaloidaan.

Ensi pesua toimitettaessa on lapsi myös _mitattava_; pienoisen pituus
määrätään vaaksoin ja koetellaan kyynäsvarrella. Terve täysiaikainen
lapsi on poapon _käsikyynärän_ pituinen. Samalla myöskin _vartaloa
mitelläh_, jotta lapselle saataisiin sekä vasen että oikea puoli yhtä
pitkäksi. Mittaillessaan asettaa poapo pienokaisen poikkipuolin
polvilleen, selkä ylöspäin, ja koettaa, ulottuvatko taakse taivutetun
vasemman jalan kantapää sekä oikean käden etusormi kosketuksiin
keskenään. Samalla tavalla taas tarkastetaan vasenta kättä ja oikeaa
jalkaa. Jos jommankumman puolen jäsenet eivät yletä toisiinsa,
hierotaan saippualla, "mudan kera", ja venytellään jäseniä, kunnes ne
käyvät yhteen.

Sen jälkeen on vielä _vatsha kohoteltava_. Lapsi käännetään selälleen
ja vatsaa kohotellaan käsin joka suunnalta "napah päin", "jotta napah
kokoutuu kaikki suonet, jotta napa peäshöy löyhemmällä ta napanahat
liikkumah".

Sitten saatetaan lapsi vaatteisiin. Jos lapsi on huononnäköinen,
_huonokuntoni_, niin sitä kädellä taputellaan, kun se on saatu
vaatteisiin, jotta veret pääsisivät liikkeelle. Suustakin imetään
henkeä, jos lapsi on tupehuksissa. Ensi kerran paitaa päälle puettaessa
käärii poapo sen käteensä "tukkuh", sylkäisee kauluksen reiästä paidan
läpi lattialle ja sanoo:

    "Uusi uuveks,
    voate vanhaks,
    lapsi terveheks!"

[Uudesta kankaasta ei lapselle tehdä paitaa eikä muitakaan vaatteita,
muuten tulisi lapsesta paha vaatteen kuluttaja. Mutta kun tehdään
vanhasta vaatteesta, tulee lapsesta vaatteen säästäjä, varova
käyttäjä.]

Poikalapsen kapalovyöksi pitäisi panna isän _paitavyö_, ihopaidan
päällä pidettävä vyö. Siitä se paremmin miestyisi, sillä

    "Millä vyöll' on iso vyötty,
    sill' on poikakin kapaloitu."

[Arkaa miestä kiusoitellaan: "Eipä silma olekana miehen vyöllä
vyötty."]

Mutta naisen vaatteisiin ei millään ehdolla saa poikalasta laittaa, ei
varsinkaan naisen liinaa eikä lakkia asettaa päähän. Siitä tulisi niin
arkaluontoinen, että jäniksiäkin pelkäisi. Tyttölapsi taas kapaloidaan
äidin _kuosalirihmalla_ taikka _hivusrihmalla_, jotta tyttö tulisi
äitiinsä.

Lapsen kynsiä ei saa siihen asti, kun se rupeaa kävelemään ja
puhelemaan, millään teräkalulla leikata, muuten lapsen ikää lyhentäisi.
Äidin on tapana vain puremalla nitistää ne lyhemmiksi ja sylkeä
suustaan lapsen "sisälöh", poveen, josta saavat karista lattialle. Eikä
lapsen hiuksia saa leikata, ennen kuin lapsi rupeaa puhelemaan; näin
alkaa se sukkelammin puhella. Joskus pidetään pitkätukkaisena
kolmivuotiaaksikin. Ei myöskään saa pienen lapsen päästä tappaa täitä;
jos tappaa, ei lapsi opi puhumaan, vaan jää mykäksi.

Kun lapselle ensi kerran annetaan rintaa, sanotaan:

    "Tätä on syönyn sukus, syntys
    ta helie heimokuntas,
    tätä rupie siekin syömäh!"

Kuusi pyhää vain saa lasta rinnoillaan ruokkia -- vuodessa on neljä
pyhää eli paastoaikaa: joulu, suurpyhä, Petriin pyhä ja Spoassun pyhä
mutta seitsemänneksi, siis noin puolentoista vuoden kuluttua, on jo
_vierautettava_; mutta jos lapsi on syntynyt juuri suuren pyhän edellä,
saa imettää vain vuoden verran, sillä kahden suuren pyhän yli ei lasta
saa imettää. Jos imettää yli määrän, tekee niin suuren synnin kuin
syöttäisi lapselle omaa vertansa, sillä maito on silloin jo muuttunut
vereksi. Saadakseen vierauttamisen jälkeen maidon erittymisen loppumaan
menee äiti katajikkomäelle, kohottaa kolmen yksikantaisen katajan
juuren ylös, ripsuttaa rinnoistaan sen alle maitotilkkasen ja jalallaan
painaa juuren paikoilleen. Sitten ei enää "täyvy" rinnat. -- Kolmea
vuotta nuoremmalle lapselle ei saa antaa lihaa, sillä se on synti,
räähkä, ja lisäksi siitä on seurauksena, että lapsesta tulee
pehmeäkielinen ja huonopakinainen.

Mutta äidille on vaarallista, jos lapsi sattuu kuolemaan _maitosuulla_,
s.o. kuolee saamatta suuhunsa mitään sen jälkeen, kun on rintaa annettu
-- siksi pitääkin heikolle lapsukaiselle, jonka kuolemista pelätään,
aina heti imettämisen jälkeen antaa suuhun vettä. Muussa tapauksessa
voi lapsi viedä äidin maidon mukanaan manalle, niin ettei sitä enää jää
vasta syntyville siskoille ja veljille. [Samoin vie lapsi lehmän maidon
manalle, jos sitä on viimeksi jäänyt suuhun kuoleman sattuessa eikä ole
huomattu antaa vettä.] Jos on näin ikävästi sattunut, on maito
päästettävä manalta. Käydään rannasta vettä noutamassa, valetaan sitä
seulan läpi kolme kertaa astiasta toiseen kolmella kynnyksellä, vajan,
sintshin ja pirtin, sitä juotetaan, sillä valellaan ja sanellaan:

    "Tule, maitoni, manalta,
    tavoin toisin tuonelasta,
    torvin toisesta talosta,
    alta kylmän kynnyshirren,
    alta kauhien katajan!
    Ei maito manalla jouva,
    emon tuoma tuonelahan,
    maito moalla tarvitahan,
    emon tuoma tässä moassa,
    tuolta tuonelan kojista,
    kalmalaisen karsinasta."

Sitten kun lapsi alkaa "kyhöytyö käsih", päästetään hänet eikä "enämpi
kapaloija". Jo pienenä saattaa huomata, mitä lapsesta on tuleva. Mitä
lapsi itsestään alkaa "kysyö ta loatie" taikka mitä pakinaa
ensimmäiseksi pitää, niin sen työn raataja hänestä tulee. -- Jos taas
lapsi oppii "moamon" sanomaan ensiksi, saa äiti seuraavalla kerralla
tytön, mutta pojan, jos lapsi "toattoa" ensiksi yrittelee.




8. SYNNYTYKSEN JÄLKIAIKA.


Kuusi viikkoa on lapsen saaja _saastaisena rosentshana_, joka ei saa
miehensä kanssa samalla sijalla maata, ei käydä kylässä vieraisilla,
"kosteissa", eikä muiden kanssa samoista astioista syödä; eikä
poapokaan saa kolmeen vuorokauteen olla muiden kanssa yksillä kupeilla.
Näin varsinkin ennen, mutta nyt pappi tavallisesti lasta ristimässä
käydessään antaa äidille semmoisen rukouksen, "malitun", että hän saa
syödä muiden keralla, ja ne astiat, joita synnyttäjä on käyttänyt,
puhdistetaan siunatulla ristivedellä. Mutta epäpuhdas on vaimo silti.
Ei hän saa mennä tsässöynän eikä kirkon pyhyyttä loukkaamaan, vasta
kuuden viikon päästä saa käydä, mutta pitää seisahtua pyhäkön sintshiin
siksi, kunnes pappi tulee rukoussanoineen päästämään ja viemään
sisälle. Siitä pitäen on vaimo vasta muiden arvoinen. -- Mutta ennen,
kun ei ollut pappia kylässä, piti itse lukea rukouksensa, taikka, jos
ei itse jaksanut, palkata joku vanha akka puolestaan lukemaan. Tuhat
kertaa piti pyhänkuvalle kumartaa ja lausua rukoussanat, ja siksi
ajaksi piti asettaa leipäpalanen pyhänkuvan eteen. Tämän leipäpalasen
syötyään oli saastainen "rosentsha" puhdistunut. Rukouksien luku
laskettiin _tsholkilla_, nauhaan pujotetuilla nahka- tai puuhelmillä.
Poapo ei kelvannut "rosentshan" puolesta kumartajaksi, sillä hänen oli
itse puolestaan kumarrettava 500 kertaa. Kumarteluun meni useita
päiviä, sillä hyväkään rukoilija ei jaksanut samana päivänä ristiytyä
enempää kuin 300 kertaa.

Varoen on vaimon nämä kuusi viikkoa elettävä, ettei mikään paha
kohtaisi. Pitää välttää tielle ja varsinkin teiden risteykseen
seisahtumista, samoin räystään alle asettumista. Ei myöskään saa
käyttää räystäsvettä pesemiseen. [Maassa käymätön räystäsvesi on taas
hyvä lääke, jos on pahoja ja liikoja tarttunut.] Siitä voivat vuodot
yltyä, ja teiltä ja teiden risteyksistä saattavat pahat tarttua.
[Samoja paikkoja pitää naisten varoa myös silloin, kun on "pesemiset".]
Vielä pitää vaimon varoa menemästä miestä vastaan, varsinkin kun huomaa
hänen pirttiä kohti tulevan, "jottei sattuis päinvassen vallahie".

Jo heti, kun on saatu kuulla, että on pikku _tussa_ (ven. dyssha =
sielu, kultanen) saatu, rupeavat naapurin naiset käymään lapsensaajaa
ja lasta katsomassa, _hammasta kantamassa_. Kylyssä jo käydään
kantamassa _kylyhampaita_ ja sitten pirtissä toinen kerta, jolloin
tuodaan _pirttihampaita_. Sekä äidille että lapselle tuodaan
"hampahie", äidille kalakukkoa, kalittaa, kakkaraa, piirakkaa,
tshäijyheinää ja sokeria, lapselle kaikenlaista vaatetavaraa. Tuttavat
miehetkin pistäytyvät katsomassa ja antavat rahaa, _rahahampaiksi_.

Lapsille, kun ne utelevat, mistä pikku sisko tai veikko on ilmestynyt,
on tapana sanoa, että se on löydetty joko lammaskarsinasta taikka
läävästä, metsästä, lehden leikkaannasta, kalasaunalta taikka järven
selältä, aina sen mukaan, missä lapsi on maailmaan saatu.




9. VAKKA, KÄTKYT.


Ensimmäiset elinpäivänsä saa pienokainen viettää _vakassa_, päreistä
punotussa korissa. Isän on laadittava vakka, mutta jos isä ei ole
kotosalla, pyydetään risti-isää taikka isoisää taikka jotakin muuta
sukulaista sen punojaksi. Vierailla ei lapsen vakkaa juuri mielellään
teetetä, sillä jos tekijä sattuu olemaan pahantapainen mies, tulee sen
laatimassa vakassa makaajastakin samanlainen. Nuoret äidit voivat myös
noutaa ensimmäiselle lapselleen kotoaan omalta äidiltään vakan, jossa
tämä on pienoisiaan tuuditellut. Tätä tapaa ei kyllä oikein mielellään
käytetä, siitä kun on seurauksena, että nuorille syntyy enemmän
tyttölapsia. Jos taas lasta nukutetaan lapsen isänäidin vakassa,
saadaan enemmän poikia. Vakkaa ei saa punoa selkä- eikä sydän päreistä,
sillä niistä tulee makuusija "kateellini", niin ettei lapsi kasva, vaan
tehdään se sydän- ja selkäpäreitten välisistä hyvistä, tasaisista
päresuikaleista. Ne, jotka osaavat, kutovat viistopujotusta,
_sipalisteille_, tuohikontin tapaan, ja reunustavat vielä
yläsyrjän kahden puolen tuohinauhalla, jonka ompelevat kiinni
petäjänjuurisiteellä.

Vakassa makuutetaan pientä tavallisesti kuusi viikkoa. Sen jälkeen
vaihdetaan vakka _kätkyeen_, joka on matala neliskulmainen laatikko,
laudoista tehty. Nuorilla taikka hihnoilla ripustetaan se orteen
heilumaan. [Nykyään käytetään jo myöskin lattialla heilutettavia
jalaksellisia kehtoja.] Kätkyt, samoin kuin vakkakin, on tehtävä isän
taikka edellämainittujen sukulaisten. Heiniä taikka olkia käytetään
"perinöissä", patjoissa, pehmikkeinä. Kun lapsi otetaan kätkyestä,
pannaan patjain sisus kuivumaan ja sijaan työnnetään uusia.

Kätkyen jalkapuoleen pistetään kolme kiveä, valkeita tiellä löydettyjä
"sälöjä, joita on ukonpilvistä kirvonnut". Silloin ei kätkyen eläjään
tartu paha. Kun lapsi rupeaa ymmärtämään, "malttamah", sidotaan hihnaan
kätkyen yläpuolelle leluiksi, "kukkasiksi", tiukuja sekä muita helyjä,
mitä sattuu olemaan. Niillä lapsi "kukaisteloo ta viihtyy". Mutta jos
luullaan lapsella olevan _itettäjän_, pitää kätkyeen asettaa hänen
varalleen erikoisia esineitä. Poikalapsen pieluksiin pistetään
verkonkudelma pärepuun sydämestä tehtyine pikkuisine kalvosimineen ja
käpyineen sekä pieni jousipyssy pulikkoineen viritettynä, valmiina
ampumaan. Tyttölapselle taas laitetaan pieni päreestä tehty kuosali
[kehräpuu] värttinöineen ja kuosalin päävaatteineen. Nämä laitetaan
illalla muiden maatessa, ja vielä ripustetaan isän housut, puksut,
pirtin oven yläpuolelle. Kun sitten paha "itettäjä" saapuu, rupeaakin
se aseilla työskentelemään, ja silloin itkettämishomma unohtuu. Kun
itkettäjää näin pidetään kolme yötä muussa toimessa, ei se enää saavu.
Jos pienoinen on otettava mukaan naapuriin taikka työmaille taikka
etemmäksi vierailulle, kuljetetaan häntä makuuvakassa kainalossa. Vielä
puolivuotisenakaan ei uskalleta vakatta kuljetella, kun pelätään, että
nivelet menevät sijoiltaan.




10. NIMENANTO.


Nimetönnä ei lasta saa kauan pitää, eikä nimetöntä voi lapseksi
sanoa, "Nimettömäksi" vain tai "Nimettömäksi Niikkanaksi". [Vrt.
"Nurmi-Niikkana" = Tuonen Tuomas.] Syntynyt lapsi ikävöi heti nimeä,
sillä

    "Kun lapsi syntyy,
    ni nimi syntyy."

[Kesken syntyneellekin lapselle pitää antaa nimi haudattaessa.]

Mutta lapsen nimi ei ole kokonaan vanhempain määrättävissä, vaan on
valittava joku niistä kolmesta nimestä, jotka "nousoo annakasta", kun
käydään papilla tai jollakulla muulla kirja-miehellä heti lapsen
synnyttyä katsottamassa. Vaikka syntymäpäivä määrää ja rajoittaa nimen
etsimistä -- on nimittäin asetettava joko syntymäpäivän nimi tai
jompikumpi kahden edellisen päivän nimestä, mutta ei seuraavien päivien
-- "nousevat" nimet kuitenkin "sukujuonta myöten", eli samaan sukuun
aina samoja nimiä. Nimen katsottajaksi ei saa mennä kuka tahansa, vaan
tämän pitää olla "viisaspäini ta lujaluontoni", sillä lapsi usein tulee
nimensä katsottajaan. Lapsen isä tai hänen poissa ollessaan risti-isä
tai -äiti kelpaavat siihen toimeen. Paras tietysti on isä, sillä

    "Kenen laps', sen nimi."

Kun nousee sukulaisien nimiä, niin niitä valitaan, kuolleittenkin
nimiä, samoin isän. Mutta äidin nimeä ei niinkään mieluisasti oteta,
sillä "moämolla on häpie kutsuo lasta omalla nimelläh". Se nimi kyllä,
mikä nousee ensinnä, eli syntymäpäivän nimi, olisi aina lapselle
annettava, sillä "nimi kun muuttuu, ta osa muuttuu" ja "lapsen nimen
kun vaihat, ta osan vaihat". Katsottua lapsen nimeä

    "ei pie huhuten tuuva
    eikä karjuen katshella",

jotta sen saajasta tulisi "tasapäini, hyvämielini eikä mikänä
rämykesseli". Heti kun nimi on katsottu, aletaan lasta sillä nimellä
puhutella, vaikka tämä ei vielä ole ristittykään.

Kreikanuskoiset karjalaiset ovat, kuten tunnettua, saaneet
ristimänimivarastonsa kirkkonsa välityksellä kreikkalaisesta
nimistöstä. Mutta tämän nimistönsä ovat karjalaiset muodostaneet oman
kielensä mukaiseen asuun, keksien monesti hyvinkin hauskoja,
onnistuneita sekä sointuvia puhuttelunimiä. Niinpä esiintyy
karjalaisina miehenniminä:

    Akiima        Jeku           Lari          Mitro
    Ananie        Jeremie        Levo          Moissei
    Harittana     Jehu           Leva          Oleksei
    Hermana       Jepu           Lemetti       Alekki
    Hemma         Joako          Leenter'      Omelie
    Hilippa       Jaska          Levonttie     Onukkaini
    Hilppa        Jouhko         Loasari       Ontippa
    Hilvana       Jouna          Lokiina       Oppa
    Himppa        Jyrki          Lukka         Ontrei
    Homa          Jogori         Luukas        Onu
    Huohvana      Kalina         Maksima       Onttoona
    Huokka        Karppa         Makarie       Ontto
    Huotari       Kassan         Maikku        Onuhrie
    Huoti         Kauro          Markki        Nuhri
    Iivana        Kirilä         Matvei        Nuhriaini
    Iipi          Kiija          Meku          Ossippa
    Ilja          Kliimo         Miina         Pankro
    Ilju          Lemetti        Miihkali      Parppei
    Ipatti        Kontratta      Miikkula      Pekko
    Ippi          Komi           Miitrei       Petri
    Ipu           Kormila        Mihheil       Petter
    Jarassima     Komi           Mikihvoora    Pekko
    Jana          Kostja         Mikittä       Poavila
    Jehhimä       Kristana       Mirona        Poavo
    Jeppi         Krista         Mikki         Poavuska
    Jessu         Kusma          Mikko         Prokko

    Riiko         Semenä         Tshanu        Triihvo
    Risto         Siitari        Tanila        Trohkima
    Romana        Simppa         Tonu          Vasko
    Roupe         Simana         Tero          Vaslei
    Rotjo         Simo           Teppana       Vatshu
    Sahharei      Semena         Teppo         Vatjei
    Savina        Sinkki         Timo          Vavuli
    Savasti       Soava          Tiitus        Voassila
    Samppa        Samuli         Torohvei      Varahvontta

Naisten nimistö on niukempi. Siihen kuuluvat esim:

    Anni          Julia          Okahvi        Souhja
    Annu          Katti          Akahvi        Stepanie
    Annikka       Liisaveta      Olka          Stepu
    Arhippina     Malanie        Onu           Stepukkaini
    Auvuusa       Malu           Tsholgana     Tatjana
    Hoto          Malukkaini     Oljona        Toarie
    Hotora        Manukka        Onju          Vassi
    Houri         Marppa         Onessa        Varvana
    Iro           Matro          Outi          Veera
    Jelenä        Mauro          Paraske       Vieruska
    Jeli          Moarie         Seluhviina    Vietossa
    Jeliita       Natalie        Sevi          Uljana
    Joukenie      Natu           Sikli         Ulitta.
    Jouki

Jos vasta syntynyt lapsi huomataan kovin heikoksi, kastetaan hänet
paikalla, joku eukoista tekee parhaansa mukaan toimituksen. Mutta jos
lapsi on terve, kastetaan hänet vasta viikon tai parin kuluttua, vaikka
"käsky" kyllä olisi kastaa kolmiöisenä, jos vain pappi on saatavilla.

Pienoista kastamaan tuodaan pappi kotiin. Ristille kannetaan lapsi
aivan alasti, "ripo rihman kiertämättä", vain vaatepalasella
peitettynä. Kun pappi on kastanut pienoisen veteen, panee hän paidan
hänen ylleen, sitoo vyön paidan ympäri uumille ja ripustaa ristin
kaulaan. Niinkuin sanotaankin:

    "Laps ristih, nahmo [nauha] rintah,
    ja siitä risti kaklah,
    rinta umpeh, vyö vyölle."

Sillä ristimättömälle lapselle ei saa panna ristiä kaulaan eikä vyötä
vyölle.

Siitä lapsesta, joka päristelee, kun on otettu vedestä, niin että vesi
räiskyy ympärille, tulee virkku eläjä. Mutta siitä, joka itkee kovin
toimituksen tapahtuessa, ei tule eläjää enempää kuin siitäkään, joka
ristivedestä otettuna nukahtaa äitinsä syliin.

    "Oli, mäni, suli, palo
    niinkun ristivesi",

sanotaan. Toimituksen jälkeen viedään ristivesi ulos ja heitetään
jonkun huoneen alle, jottei joutuisi tallattavaksi. Se on ristiäidin
tai risti-isän vietävä. Ensin sillä kuitenkin puhdistetaan lapsivaimon
"pakanat" (saastaiset) ruokailuastiat.

Kummeja kutsutaan kaksi: mies ja nainen, eli _ristitoatto ja
ristimoamo_. Näiden pitää olla aikuista rahvasta ja sukua sekä
keskenään että lapsen vanhemmille. Sillä kastetilaisuus saattaa
vieraatkin toisilleen niin sukulaisiksi, etteivät nämä esim. enää,
vaikka mielikin tekisi, voi mennä toistensa kanssa naimisiin. Kummit
ovat sitten kuomia lapsen vanhemmille, eikä niin läheisiä sukulaisia
ole ketään kuin _kuomakset_. [Kuomaksia ovat keskenään lapsen vanhemmat
ja kummit.] Nämä ovat niin läheisiä, ettei heidän pitäisi milloinkaan
keskenään riidelläkään, sillä jos he riitelevät, joutuvat toisessa
maailmassa kiveä nuolemaan. [Nykyään myös useasti poapo pitää lasta
ristillä ja vain yksi kummi on läsnä, pojalla risti-isä, tytöllä
risti-äiti.] Lahjaksi kuomilleen antavat lapsen vanhemmat sukkia,
kintaita, paidan, pyyhinliinan, housut, ja kuomat taas puolestaan
antavat lapselle lahjojaan, risti-isä pitovaatetta ja risti-äiti
paitavaatetta. Mutta kun lapsi jo rupeaa kävelemään, tuo risti-isä
lapselle kaulaan _hopearistin_ ja risti-äiti antaa _koko puvun_. Kun
lapsi on jo isohko, muistaa hän tästä itsekin, että "ristimoamo toi
miula voattiet peällä, ta ristitoatto toi rissin kaklah". Jos risti
äiti ei ristilapselleen lahjoittaisi pukua, tulisi tämä toisessa
elämässä häntä vastaan alastomana. Kuomain tuomat lahjat on
vanhempain taas "vastattava" pukuvaatteella, paikalla (liinalla),
vartukolla [esiliina], sukalla, kintaalla, miten kukin mielii. Ja niin
käy, että

    "Kohallah on kuoman lahjat,
    parissoiksi poapon lahjat."

Sillä poapolle on myös lahjoitettava palkkioksi hänen avustaan ja
hoidostaan, eikä hänen tietysti tarvitse antaa vastalahjoja. Poapo
onkin lahjottava hyvästi, hänelle pitää antaa mekkoa, paitaa, liinaa,
takkia ja kinnasta sekä leipää, suolaa sokeria, rinkeliä, tshäijyheiniä
ja saippuaa. Erityisesti on annettava _kintaat_. Sillä poapo ne hyvin
tarvitsee käsiensä suojaksi toisessa elämässä, jossa hänen pitää
_tshiilahaisia_ [nokkosia] nyhtää. Ja kun poapo on hoitanut kolme yötä
vaimoa ja lasta, pitää vaimon pestä hänen kätensä saippualla ja vedellä
ja "ruotshinsuolalla" [ruotshinsuola, Suomesta ostettu, on väkevämpää
kuin muu suola]. Muuten poapon pitäisi toisessa elämässä olla aina
kädet kyynäspäitä myöten verissä. Pesun jälkeen kumartaa vaimo poapolle
jalkaan ja sanoo:

    "Spassipo, poaposein, hoitamoas!"




11 LAPSUUS.


Monet vaivat voivat pientä lapsukaista kiusata. Ellei hän ole kyllin
vahvasti suojattu varauksin, saattavat pahat ihmiset hänet helposti
silmätä. Jos pienokaiseen ovat _silmäykset_ tarttuneet eli hänet on
_suuveltu_, jolloin hän on aivan äkkiä tullut kovin kipeäksi, voidaan
hänet päästää esim, siten, että hänet asetetaan synnyntäsijalleen ja
siinä, jos hän on tyttö, astuu äiti hänen ylitseen ja sanoo:

    "Kun suulla suuvellah,
    ni persiellä peässetäh!"

Multa jos lapsi on poika, tekee taatto nämä temput. "Suudeltu" lapsi
voidaan parantaa myös siten, että hänet asetetaan pöydän jalkojen
"keselle" ja niskaan valetaan vettä seulan läpi; seulaan on pantu
lusikka, härkin, kauha ja piirainpaalikka. Saman seulan läpi valetaan
vettä vielä _karsinaovilla ja pirtin kynnyksillä_. Valettaessa
sanellaan:

    "Kenen ollet keksinnöissä?
    Kun ollet sulasanoissa,
    naisten noarojen sanoissa,
    hivuspitkän pinnehissä,
    miesten mieliarveluissa,
    jouhileukojen joruissa,
    kusisuijen suuteluissa,
    ken lienöy katehin katshon,
    silmin kieroin keksin,
    silmät vettä vuotoa,
    rasvana rapettoa,
    tuoh tuimaseh tuleh."

Tavallisesti saa maitoa imevä pieni lapsi suuhunsa valkean _talman_.
Sitä parannetaan siten, että pannaan marjavettä lapsen suuhun. Monesti
myös pienoisen _korvaan pistää_. Siihen on hyvä apu, kun pannaan
kaulaan _piissarinauha_ (lasihelminauha) ja kolme _liinankuitua_,
joihin on kiinnitetty _sulkkua_ (silkkiä) sekä neljä _mavonhammasta_.
Terveeksi tekevä vaikutus on myös semmoisen vaimon nännimaidolla, joka
ei ole saanut muuta kuin yhden poikalapsen. Kun lapsella kipeytyy _suun
seutu_ kiukaan hinkalon sopriskelemisesta, on tapana ottaa tulisia
hiiliä _luotaselle_ (lautaselle) ja niitä siinä puohdella. Silloin
toinen kysyy: "Mitä puohat?" Puohtaja vastaa: "Puohan mie tulta tulen
lentimeh!" Kolmeen kertaan näin kysytään ja vastataan ja puohdetaan
tulta.

_Vihoaja_ kun on lapsessa, tehdään syöjän eli vihaajan voidetta,
pannaan yhdeksää laatua: "keänmarjoja" (näsiänmarjoja), lamppuöljyä,
nännimaitoa, lampaan kakaroita, tupakkaa, ruutia, "mer'ajua", viinaa ja
kanverttia _suleikkaan_ (lasipulloon) ja tällä sekoituksella voidellaan
alakuulla kolmella kynnyksellä toisen ja neljännen arjen (tiistain ja
torstain) iltana. Muuna aikana ei syöjää saata lumota. Vihaaja voidaan
ajaa pois myös siten, että synnyntäsijalla vasta mainittuina iltoina
painellaan alastonta lasta isän lusikalla ja sanellaan:

    "Hympyräini, sympyräini,
    liinansiemen suurukaini,
    heröä pois, Hiien hakki,
    syömästä, kaluomasta,
    veriluita louhtamasta!
    Elä syö syntynyttä,
    elä kaluo kasvanutta,
    syö syntymättömie,
    kaluo kasvamattomie!
    Lihansyöjä kuivakkah,
    luunpurija puuttukkah,
    lihansyöjä, luunpurija,
    jäsenien järkyttäjä!"

Toiset painelevat samoja lukuja lukien kolmella saunankiukaasta
otetulla kivellä, jotka sitten haudataan pirtin sillan alle karsinan
multimuksiin.

_Eltta_ kasvattaa lapsen ranteisiin sekä jalkojen niveliin patit. Sen
lääkkeiksi noudetaan hiirenkorvalla olevia koivunlehtiä, joita
keitetään vedessä. Lasta hierotaan sitten keitetyillä lehdillä ja
haudotaan vedellä. Lopuksi sidotaan lehtikääreet kipeisiin niveliin.

_Harjaksia_ poistetaan lapsen selästä siten, että selkää kylyssä
hierotaan nännimaidolla ja vehnäjauhoilla. Sitten sidotaan päälle
sulkkupaikka (silkkiliina) ja lapsi lasketaan levolle. Siinäpä
"harjakset" irtautuvat selästä sulkkupaikkaan.

_Napaa syöpi_ silloin, kun napa avautuu ja alkaa visvoa. Siihen on
syöjänvoide hyvä lääke, sekä lisäksi piipunöljy. Voitelemisen jälkeen
sidotaan navan peitoksi puolen kopekan raha. Varsinkin silloin, kun
napa rupeaa kovin nousemaan, painetaan sitä alas tällä keinoin.

Mutta napa voi joskus joutua _liikkumaan_, jos irtautunut navantynkä on
huolimattomasii kätketty. Siitä tulee ankara kipu vatsaan, ihmisellä
kun on "valtio" (valtasuoni) navan edessä, ja se rupeaa liikkumaan.
Eikä terveys palaa ennenkuin "napa ta valtio" on laitettu entisille
asemilleen. Vanhaan aikaan oli eräänlaisia _napapatasia_, varta vasten
tehtyjä pieniä, noin juomalasin kokoisia savikuppeja. Niillä vedettiin
napa paikoilleen sillä keinoin, että pantiin navalle pari pyöreätä
paperipalasta ja paperipalasille liinankaavetta, joka sytytettiin
palamaan; palanen painallettiin samalla kumolleen tulen yli. Tulen
palaessa veti palanen napaa sisäänsä päin puristuen ihoon kiinni ja sai
olla siinä siksi kunnes itse irtautui.

Kolme kovaa saa joka lapsi kokea. Ensimmäinen on _hammastauti_, toinen
on _jalkatauti_ ja kolmas kova on silloin, kun rinnasta _vierautetaan_.

Kun lapselle alkaa puhjeta _hampaita_, lämmitetään kyly ja hampaiden
saajaa kylvetetään vienossa löylyssä. Monella lapsella silloin onkin
kova vaiva, vaikka ei saata sitä puhumalla valittaa. Sanotaankin: "Kun
moamo tietäis sen tauvin, mi lapsella on, kun hampahat alkaa tulla, nin
värttinöillä kylyn lämmittäis". Jos lapselle tulee hampaita nuorena,
oppii hän jo nuorena puhumaankin. Silloin vasta, kun on "täyvet"
hampaat, rupeaa lapsi puhumaan. Ken taas syntyy hammas suussa, siitä
tulee kaiken maailman tietäjä. Kun maitohammas lähtee suusta, heitetään
se kiukaalle ja sanotaan:

    "Hiirillä sittahammas,
    miula kultani!"

_Jalkatautia_ potee lapsi siihen aikaan, kun hän alkaa opetella
kävelemään. Vatsa on raukalla silloin kipeänä ja useasti hän antaa
ylen. Sairaan tuskia koetetaan helpottaa siten, että hänet viedään
saunaan, kylvetellään ja jalkavarsia ojennellaan. Pienoista autetaan
vaikeassa kävelytaidon oppimisessa myöskin _loukkoskammilla_ eli
_elämänlaudoilla_ [elämänlauvat on vanhan rahvaan käyttämä nimitys
"Lase laps' elämänlautoih"], reikäjakkaralla. Siinä saattaa lapsi,
äidin puuhaillessa muuta, seisoskella ja ympäri lattiaa hiihdellen
panna toimeen kävelyharjoituksia.

Kuuden viikon ikäisenä kielas lapsi jo "malttaa", tajuaa puheen ja
alkaa nauraa vastaan puhuttelijalle. Monesti lapsi kätkyessä maatessaan
itsekseen omia aikojaan ääntelee sekä hymyilee ja askartelee käsillään.
Silloin hän "anhelin kera nakraa ta pyhän Pohorotshan kera pakajaa".
Sitä lasta eivät ole vanhemmat vielä kirosanoilla käsitelleet. Kun
vanhemmat kirosanoja käyttäen käsittelevät lasta, vetävät he
pienoistaan kädestä kadotukseen.

Kun lapsi varttuu niin isoksi, että osaa leikkikaluja käsitellä,
valmistellaan niitä hänelle kaikenlaatuisia. Isä huolehtii pikku
poikansa, äiti tyttösensä leluista, "kukkasista", nuoremmille lapsille
laittavat myös vanhemmat siskot ja veljet yhtä ja toista. Poikalapselle
vuollaan puusta _heposia, rekiä ja pissaleja, seppiä_ [meilläkin hyvin
yleiset parivasarat] ja _Loasareita_ [Sahuriukko], taivutellaan
päreestä kierukoita, _krinkelejä_, valmistetaan _verkonkuvelmoja_.
Sitten isompana tehdään monenlaisia pelausesineitä: _juria_ [Meillä
ainakin poikain keskuudessa "jurkan" niinellä tuttu nelisivuinen
napinpeluunaappero. Yhdellä sivulla risti, joka merkitsee: "soa",
toisella piste "panna", kolmannella ristikko l. pelto "kaikki", neljäs
sivu on tyhjä "ei mitään"], _poaskoja_ [lehmän kynsikoperoista tehdyt
pelauspalikat], _kyykkipoalikoita_ [Leikkipaikat, joita lapset
käyttävät pirtin lattialla, aikuiset pelaavat kesällä ulkona] ja
_valopuikkoja_ [pärepuikkoja, joita pudotetaan kourasta koko kasa
kerralla lattialle ja siitä koetetaan onkia erilleen, niin etteivät
toiset puikot liikahda. Toiset puikot lovettomia, toisissa lovia 1-25.
Puikko, jossa on 10 loukkua, on keisari, 15-loukkuinen on Iivana,
25-loukkuinen kuningas] sekä konstiesineitä, _vanginlukkoja_. Tytöille
taas laitetaan vaatteista nukkia, joilla he aikaansa kuluttelevat.
Isompana saavat he neulan ja rihmaakin, jotta voivat itse opetella
ompelemaan "kukkasilleen" pukuja. Poikasienkin peleihin he saattavat
ottaa osaa: poaskoilla leikkimiseen, valopuikkojen onkimiseen,
rinkeleillä kaupantekoon ja muihin -- Leikkikalujaan säilyttävät lapset
tuohesta tehdyissä _lapin vakoissa_ sekä tuohesta taikka päreestä
valmistetuissa vakkasissa, _kukaisskorpissa_.

Lapset ovat vanhempien käskyvallan alaisia. "Sitä vassehan se moamo
lapsen soa, jotta iestäh käsköy" ja "toatto on lapsen herra", sanotaan.
Äiti onkin lapselle "puoli jumaloa" eli "moallini jumala". Lapsen pitää
niin kuulla äitiä ja uskoa, että "min moamo lupaa, sen Jumala antaa,
mutta mitä moamo ei lupoa, sitä jumalakana ei anna." Niin "kal'l'is" on
äiti. Mutta isä ei ole niin arvokas, vaikka onkin "lapsen herra".
Lasten pitää häntä taas pelätä, sillä "toatto on päivästoarosta"
(staarosta, kylänvanhin) eli jokapäiväinen "sutja", tuomion antaja ja
toimeenpanija. Lasten täytyy aina pelätä, "kun on päivästoarosta
koissa". Vastoin vanhempain tahtoa ei ole hyvä tehdä milloinkaan, ei
aikuisenakaan. Sillä vielä kolmekymmentä vuotta kuolemansa jälkeen
saattavat vanhemmat "moaemästä" vaikuttaa lapsen elämään joko auttaen
tai häiriten. Varsinkin tottelematonta lasta he "upottavat". Sillä
"verivanhemman kosto on niin kova, se kolmekymmentä vuotta voi
upottaa... veri kostuo huutoa".

_Ohranjyvän_ päivässä lapsi kasvaa ja jykenee, samoin taas ihminen
vanhetessaan ohranjyvän päivässä vanhenee ja kepenee, "ku imehnini
alkaa vanheta ta lihat lanketa".

Kahteentoista vuoteen asti pidetään lapsia tavallaan sukupuolettomina
olentoina. Sillä siihen asti voidaan antaa siskojen ja veljien nukkua
samoilla sijoilla, mutta kaksitoista vuotta täyttäneitä ei enää saa
samalla tilalla makuuttaa. Äiti taas ei saa kuutta vuotta vanhempaa
poikalasta vieressään vuoteella lepuuttaa.

Kuuteentoista vuoteen saakka on lapsi alaikäinen, hänellä on vielä
"moamon nännimaito suupuolessa". Siihen asti pitää vanhempien vastata
hänen tekemistään synneistä ja pahoista töistä. Isä ja äiti joutuvat
niistä tilille, sillä

    "Min laps' loatiu,
    sen vanhempi vastoau."

Mutta kuusitoistavuotiaasta lähtien on lapsi itse teoistaan
vastuunalainen.

Vasta viidenkolmatta ikäisenä on "naisimehnini täyvessä mielessä ta
kasvussa". Mutta miehellä on täysi voimansa ja vartensa jo
kaksikolmattavuotisena, joskin hänellä on täysi mieli vasta
kolmikymmenvuotiseksi päästyään.

"Siitä ei enämpi tarvitse vuottoakkana, jotta mieli lisäytyy".






KUOLEMA




1. TAUDEISTA.


Ihminen vaeltaa maan päällä kuin ainaisen vihollisjoukon ympäröimänä,
hänet voi tavata tauti täällä taikka saavuttaa surma tuolla. Hänellä on
aina "surma olkapäillä, kalmalauvat hartioilla". Sillä "imehnisellä on
kakstoista surmoa ta siitä vielä päällä se surma, kun toini hengen
ottau". Ken kuolee tautiin, ken hukkuu veteen, ken sortuu puun alle,
ken minkä tapaturman kohtaa, jonka Jumala on "suutin", säätänyt, jo
syntymypäivänä. "Vain se on suutimaton surma, kun toini toisen tappaa.
Se on smert [ven. smert = kuolema], se ei ole Jumalan sallima".

Tauteja on kahdenlaatuisia: on _oikeita jumalan tauteja_ sekä _pahasta
rahvaasta lähteneitä_ taikka muuten _poikintoimin hinkautuneita_ eli
tarttuneita. Jumalan lähettämiä ovat _ruvet_ ja kaikki muut
_maankulkijat taudit_, kuten _kuumatauti eli lavantauti_ ja
_kulkkutauti_ sekä _hinku_ ja _toppa_ (yskä), vielä _moru_ [tauti, joka
liikkuu ilmassa, tukkii joka nivelestä ja niinkuin kissa kynsii
nahkaa], _kohelma_ [sekin liikkuu ilmassa, se katkoo joka paikan, pitää
nivelet kipeinä ja hellinä] ja _romuska_ [se pitää kipeänä pari kolme
päivää, on pahoinvointi, pää kipeänä, ei voi syödä]. Myös se, joka
muuten tulee "kipieks, läsii läsittäväh ta kuoloo", sortuu "jumalan
tautiin". Sanotaankin, että hän kuoli oikeaan jumalan tautiin.

Taudit kulkevat ilmassa taikka matkalaisten mukana. Sentähden ei
koskaan pitäisikään, kun joku tulee pitkältä matkalta, mennä häntä
vastaan eikä katsoa tulijaa. Siitä voi tauti tarttua.

Rupia on _kolme sisarusta; suur'rupi, hernehrupi ja tuhkarupi_;
Suurrupi on vanhin ja vihaisin, keskimmäinen on hernehrupi ja nuorin
sisar on tuhkarupi. Sisaruksia, varsinkin vanhinta, pidetään Karjalassa
hyvin "palviesella ta lyylitelläh". Vanhimmalla on oma nimensäkin, jopa
oikein isän nimellä mainittu. "Ospitsha Ivanovnaksi" sitä nimitellään.
Kun kuullaan sen saapuneen naapuriin vierailulle, mennään sitä
kutsumaan omaankin kotiin "kostih". Laitetaan talossa kaikki kuntoon,
pestään pirtin lattiat, lautshat, laavosniekat, pannaan puhtaat päälle
ja hankitaan parasta pöytään. Sitten käydään oikein lasten kera
naapuriin, ristitään silmiä, kumarretaan sairasta ja sanotaan:

    "Ospitsha Ivanovna,
    rupi jumalan luoma,
    lähe meillä kostih!
    Myö läksimmä silma käymäh meillä kostih."

Kun näin hyvitellen käydään kutsumassa, niin "Ospitsha Ivanovna" sitten
kostiin tultuaan paljon kepeämmästi pitelee sairaita.

Mutta vasta sen jälkeen, kun rupi on taloon tullut, on sitä oikein
mielin kielin pidettävä, jottei se pääsisi "seäntymäh". Koko sinä
aikana, minkä se on talossa, ei saa riidellä eikä nauraa, ei viinaa
viljellä, ei pestä pirttiä eikä vaatteita, ei saveta pirtin kiuasta, ei
keritä lampaita eikä teurastaa eläimiä. Metsänkävijä ei saa mennä
metsälle eikä surmata hiirtäkään. Ei myöskään saa lehmää käyttää
härällä. Eivätpä pariskunnatkaan, oli heitä talossa kuinka monta
tahansa, vaikkapa vieraitakin, sivullisia, saa silloin yksillä
vuoteilla levätä. Kaikki eri sukupuolien välinen yhdyselämä on siksi
ajaksi kerrassaan lopetettava. Muuten "Ospitsha Ivanovna" vasta oikein
sydäntyy.

Sairasta, jota mukautetaan _tshupussa_ (uuniseinän puolessa pirttiä)
_saviessan_, uutimen, takana, ei saa näyttää vieraille, ei varsinkaan
naineille miehille eikä vaimoille; vain nuorille pojille ja tytöille
sekä siivoille leskille voidaan näyttää. Kun syötävää viedään
sairaalle, puhutellaan kumartaen:

    "Ospitsha Ivanovna,
    rupi jumalan luoma,
    nouse murkinalla!"

Saunassakin sairasta käytetään, kuljetetaan "Ospitshaksi" kutsuen
kylyyn ja kylvetetään oikein jumalan sanoin. Vain lesket kelpaavat
kylyssä käyttäjiksi. Samaan kylyyn ei saa sitten lapsivaimo suinkaan
mennä kylpemään, ei myöskään karhun repimää lehmää [Karjalassa on
tapana käyttää karhun repimää lehmää kylyssä] saa sinne viedä, ellei
tahdo rupea suututtaa.

Jos "Ospitsha" on saanut jostakin syystä aihetta sydäntyä, pitää häntä
koettaa hyvitellä. Pirtin pöydälle laitetaan murkina. Kolmea yhdeksää
lajia ruokaa pitää siihen saada, kaikkea mitä vain suinkin on talossa
ja mitä voidaan hankkia. Sitten sairas "Ospitsha" nostetaan syömään ja
joka lajia ruokaa annetaan suuhun, ristitään ja kumarretaan, syötetään
ja juotetaan, palvellaan kuin parasta vierasta. Samoin sitten talon
muitakin lapsia syötetään ja palvellaan. Vieläpä kutsutaan
naapureistakin lapsia samaan pöytään osaansa ottamaan.

Kun sitten rupi rupeaa lähtemään pois, _kaimataan_, saatetaan häntä:

    "Nyt on syöty syömät, juotu juomat,
    pietty piot parahat.
    Kun hyvänä vierahana tulit,
    ta parempana mäne!"

Entisaikaan oli "Ospitshan" tapana vierailla joka seitsemäs vuosi.
Hänellä oli määrätty piirinsä, ja sitä kiertäessään hän viipyi juuri
sen ajan.

Nuoremmat rupisiskot eivät ole niin vihaisia, mutta lyylillä on
niitäkin pidettävä, jotteivät "seäntyis". Ainakin tuhkarupea eli pientä
rupea. "Ospitsha Ivanovniksi" niitäkin pitäisi puhutella. Vieläpä
_panorupeakin_ on samoin "varotettava".

Tuhkaruvella on sama piiri käytävänä kuin suurellakin ruvella, mutta
kun se toimittaa vierailunsa joutuisammin, saa se pikemmin piirinsä
kierretyksi. Hänen vierailukiertonsa kestääkin vain kolme vuotta.

Milloin taas muut maankulkijataudit, varsinkin kuumatauti eli
_suurtauti_ -- sen kiertoaika on seitsemän vuotta, kuten suuren
ruvenkin -- uhkaavat kylää, koetetaan niitä karkoittaa _tulella_.
Poltetaan pihalla, vajojen kynnyksillä, sintshissä, pirtissä ja pirtin
kiukaassa kaikenlaisia karkeita aineita: tervaa, tervariepua,
pirunpaskaa, mer'ajoa, kenkirajoja, katajan-, kuusen- ja petäjänhavuja,
kesunkantoa. Tervalla tehdään risti pirttiin oven kamanaan;
ulkopuolelle sintshin taikka pirtinoven kamanaan maalataan tervalla
hevosen kuva ja mies hevosen selkään pyssyineen ja miekkoineen,
keihäineen. Se on siinä vartioimassa pahoja pirttiin pääsemästä.

Mutta jos tauti on taloon ennättänyt eikä ala pois hankkiutua,
lakaistaan pirtin lattia, pyyhitään kaikki paikat ja rikat lennätetään
pellolle, poltetaan tervarättien mukana ja manataan:

    "Mäne tuonne tulen tuimasen sekah,
    pahan vallan valkieh!
    Kun olet tuulin tullun,
    ni tuulih ni mäne!
    Onnakko sie tähän taloh tulit
    ikuisilla istuimilla,
    polvisilla portahilla?
    Mäne huuten helvettih,
    parkuon pahah moah!
    Mäne, konna, kotih,
    ilkie, isäntihis,
    paha, maillas pakene!"

Useasti on jo sairaalla itsellä "tojistus" sydämessään, että tauti on
jumalan tauti. Mutta ei sentään aina. Silloin on turvauduttava
tietäjiin, joita on aina joku joka kylässä. Tietäjät arvottelevat, onko
tauti _peästämätön_ jumalan tauti, vai _peässettäävä_ panentatauti.
Arvoitteleminen tapahtuu siten, että katsotaan viinapikariin taikka
teevadille kaadettuun elohopeaan taikka kaadellaan vettä astiasta
toiseen ja siitä tutkitaan.

Mutta tietäjä ei saa aina selville panentataudin oikeaa syytä ja
syntyä. Silloin luettelee hän kaikki mahdolliset tuskien _synnyt_:

    "Mist' on pulmat puuttun,
    taikiet tapahtun:
    kivestäkö, kannostako,
    vaiko vatturauniosta
    vaiko kuollehen kojista
    eli männehen majasta,
    satalauvan lappiosta?
    Vaiko lummehkorjuhun kojista,
    vesihiien hinkalosta,
    limaparran liepiestä?
    Elikkä onko tuska tuulin tullun,
    eli onko kiihtyn kiroista
    poahtun pahoista sanoista?"

Sen jälkeen manaa tietäjä pahat takaisin lähtöpaikkoihinsa.

Taudit ja sairaudet saattavat siis hinkautua neljältä eri suunnalta:
_maasta, kalmasta, vedestä ja kiroista_, siis kaikkialta, missä ihminen
joutuu liikkumaan: nurmilta, pelloilta, vesiltä, rannoilta, metsistä,
hetteistä, vuorisia, vaaroista, kiviraunioista, kalmistoista, jopa
ilmasta ja tuulistakin, puhumattakaan siitä, että pahat ihmiset voivat
nostaa kontion, käärmeen, sammakon, sisiliskon, herhiläisen,
"ampujaisen", hammasmadon, raudan, tulen, veden, puun, kiven, pakkasen
ihmistä vihaamaan ja vahingoittamaan. Mitkään näin saadut taudit eivät
ole Jumalan sallimia sairauksia, vaan ne ovat kaikki poikentoimisia
kipuja. Jos ihminen _pölästyy_, säikähtää, jotakuta laikka jossakin
paikassa, on hinkautuminen herkempi ja niin saatu tauti pahempi. Mutta
pitää aina säikähdettyään, kun pelkää hinkautumista, katsahtaa vasemman
olan yli sylkäistä ja sanoa:

    "Muissan mie tämän paikan,
    ta i tämän päivän."

Varsinkin _meltoluontoiseen_ ihmiseen, joka on hyvin pelokas, tarttuu
kaikki helposti, mutta jäykkäluontoiseen, joka ei niinkään pelkää,
eivät niin helposti pahat tartu.

_Maasta_ voi saada hinkautuman monella tavalla. Pellosta esim, saattaa
paneutua maahinen, _moahini_. Sitä manataan:

    "Moan tyttikö olet, vai mannun tytti,
    pihan tyttikö olet, vai pellon tytti?"

Vetisestä paikasta, savikosta, likarapakosta, hetteestä taikka kaivosta
saattaa tarttua _vesimoahini_, jonka synty on

    "Vesihiitto Väinön poika,
    syöviitto Kalevan poika."

Kuivilta mailta taas takeltuu _kuivamoahini_, minkä eno on.

    "akka manteren alani,
    poika pellon pohjimmaini."

Vielä kylystäkin voi maahinen, _kylymoahini_, hinkautua. Sen emo on

    "rupi-tyttö. ruskie neiti".

Kylyn vesikaukalosta, johon kuumennuskiviä on laskettu, taikka
lautasien rikoista se tarttuu ja rökähyttää ihon tuville.

Metsä saattaa hinkautua, jos siellä ollessa pelästyy jotain, samoin
myös, jos säikähtää nähdessään karhun repimän lehmän taikka
metsästäjäin tuoman karhun, linnun, jäniksen tai muun metsänelävän.
Siitä voi _metshännenä_ tarttua ja vaivata varsinkin yöllä. Se on

    "Mielikki metosen tyttö,
    salakoaren vaimo kaunis",

joka käy vaivaamaan. Sen kivuista päästetään siten, että valetaan
vedellä, joka on kolmesti kiehutettu -- pitää kiehuttaa kolme kertaa,
sillä _metshänemä_ on äkäisin haltia --, ja vesi viedään metsään kolmen
tapionkannon juurelle. [Tapionkannoksi sanotaan tuoreen puun juuresta
kohoavaa n. parin korttelin korkuista _tuoretta kantoa_.] Metsä saattaa
myös hinkautua metsäpirtistä yhdessä maahisen ja veden kanssa.

Toisinaan on myös _moanpaikka_ semmoinen, ettei se suvaitse asujaa.
Siinä voi eläjä tulla kipeäksi: rupeaa vähitellen nuurumaan ja
nuurumaan, ei maistu ruoka, ei tiedä, mikä lienee vaivana. _Moanemäntä_
ja _moanhaltie_ on toisin paikoin niin "tshippus", juonikko ja helposti
sydäntyvä. Silloin pitää maan-emäntää tervehyttää:

    "Terveh moa, terveh manto,
    terveh piha, terveh pelto,
    terveh tervehyttäjälle!"

_Kalma_ taas tarttuu, kun pelästyy kuollutta taikka sellaista, mikä on
jossakin yhteydessä kuolleen kanssa, esim, arkunlastuja ja kuolleen
vaatteita. Voipa se myös tarttua, jos kuulee äkkiä kuolinsanoman.
Samoin hinkautuu kalma helposti kalmistosta, jopa siitäkin, että menee
kalmiston kyljitse ristimättä silmiänsä. _Vesikalman_ saa, kun pelästyy
kuolleen vaatteita rannassa pestäessä, ja ristimättömänä kuolleesta
lapsesta voi tarttua _ristimätön kalma_. Kalmasta päästettäessä
valellaan vedellä ja vesi viedään kalmistoon.

_Vedestä_ voi helposti saada hinkautuman, jopa siitäkin, että
_kuvahaistaan_ katselee joko kasvojaan pestessä laikka juodessa tai
muuten vettä silmätessä. Vesillä liikkuessa, kalalla käydessä, voi
kaikkein helpommin saada tartunnan. Vesiltä muuten on hinkautuminen
herkempi kuin mistään muualta, sillä _vejenemä ja vetehini_ ovat hyvin
kärkkäitä tartuttamaan ja toteuttamaan kaikenlaisia kiroja, joita on
vesillä lausuttu. Kun vesillä noidutaan, on teko niin voimakas, että
noiduttu tulee hulluksi. Kiroihin tarttuu näet silloin sekä vesi että
metsä. Niistä kiroista ei siksi kykenekään ken tahansa päästämään.
Pitää olla tietäjillä

    "tulini turkki ta tulini tupa"
    sekä "valta vanhemmista,
    lupa luonnon tyttäristä",

ennenkuin kykenee näiden pahojen päälle nousemaan. Jos heikkoluontoinen
yrittelee päästää, voi saada pahat itseensä. Eikä niitä saata
päästääkään juuri muuhun kuin _umpilampiin tai hetteeseen_. Sillä

    "Umpilammen lainehet,
    heravat hettiet,
    miss' on voije voimallisin,
    kasse kaikkien paras."

Pitää vain olla semmoinen umpilampi, johon ei ole ennen päästetty, ei
monta ainakaan. Sillä vain kolme voidaan samaan umpilampeen päästää.
[Umpilammen vettä ei saakaan juoda, eikä sen kaloja syödä; niistä
tarttuvat lampeen viedyt kirot.]

Helpommat vesiltä saadut kivut voidaan parantaa siten, että pannaan
_lahjat veteen ja prostiuvutaan_ järven rannalla, mistä tauti on
tarttunut:

    "Meren Ahti armollini, prosti milma,
    kun lienen pahoin loatin,
    siun koissa käyvessäin!
    Ota pois omat hyväs,
    anna pois omat pahani!"

_Kiroista_ voi vielä saada tartunnan, jos kuuntelee, kun toiset ihmiset
riitelevät ja kiroilevat. Kesäisenä aikana varsinkin ovat kirot herkkiä
tarttumaan, erittäinkin _rieskahenkiseen_, herkkäluontoiseen ihmiseen.
Riitelijöihin eivät toistensa kirot tartu, siinä kun kumpainenkin on
_luonnon nojassa_, vihoissaan, vaan kirot kirpoutuvat ilmaan ja siitä
iskeytyvät syyttömään kuuntelijaan. Ne saattavat uhrinsa kovin
heikoksi, rankaisevat kaikki jäsenet ja tekevät elämän tukalaksi, kuin
olisi "moa peällä". Varsinkin juuri siihen aikaan vuorokautta, jolloin
kirot ovat tarttuneet, on sairaalla vaikea olla. Kiroja manaavat
tietäjät

    "Turjan koskehen kovahan,
    pyhän virran pyörtiehen,
    kunne puut tyvin mänöö,
    latvoin lakkapeät petäjät",

ja vievät sairaan _koskeen vesikivelle_ kolmen puun lehvistä tehdyllä
vastalla kylvetettäväksi.

Hyvin helposti saattavat kirot iskeytyä _tuulista_ ja
_tuuliaisnenistä_. Varsinkin tuuliaisnenissä kaikenlaiset _vintiet,
strelat, nenät ja noijannuolet_ sekä pahan rahvaan pakinat kulkea
vihkaisevat, vieläpä tietäjien tuuleen työntämät tuskat, joita on
manattu:

    "Mäne tuulen tuuviteltavaksi,
    vilun ilman vietäväksi,
    ahavan ajeltavaksi!"

Siksi pitääkin tuulispään kohti yllätellessä hosua jollakin
teräastalalla vastaan ja sanoa:

    "Ei kohti, ei kohti!
    Mäne sinne, kunne ollet
    työnnön työntöihini
    ta pannen palkkalaini!"

Mutta paitsi maasta ja vedestä, kalmasta ja kiroista voi vielä saada
hinkautuman itse _jumalistakin_, kun niitä välinpitämättömästi
kohtelee, sekä oman että toisen kylän jumalista taikka oman pirtin
pyhänkuvista. Näin on laita, jos esim, ei risti silmiään jumalien ohi
käydessään taikka jättää pyhänkuvan kylmään huoneeseen. Lapsivaimo saa
jumalista vian, jos menee kirkkoon ennenkuin on kulunut kuusi viikkoa
synnytyksestä. Jos tauti on jumalista hinkautunut, tietää sen siitä,
että näkee unissa olevansa hevosen hätyytettävänä. Minkä kylän
jumalista tauti on tarttunut, sen kylän hevosen näkee, ja sen kylän
jumalia on sitten mentävä lepyttämään. Hinkautuneet jumalat lepytetään
siten, että ostetaan _tuohukset_ pyhänkuville, ristitään silmiä ja
kumarrellaan ja viedään kirkkoon tai tshässöynään lahjoja, esim,
parimetrinen "siitshainen", aivinainen _pelenävoate_.

Jumalista hinkautunut kipu alkaa vaivata puoliyöstä lähtien ja kestää
huomeneen ja puolipäivään saakka. Mutta puoleltapäivin se rupeaa
helpottamaan. Kalmasta tarttunut tuska rupeaa rasittamaan iltapäivällä
ja pitää kovilla puoliyöhön asti, jonka jälkeen se alkaa lieventyä.
Samoina aikoina ovat myöskin maasta, vedestä ja kiroista saadut tuskat
kovimmillaan. Päivä on nimittäin jumalien aika, yö kalmalaisten.

Mutta pahimpia pahan rahvaan panemia tauteja ovat _rikkiet_, oikein
vartavasten kitumiseksi ja kuolemaksikin laaditut panokset. Jos on
rikkeitä -- kalmanmultia, kuolleen peukaloa tai muuta kuolleelle
kuulunutta -- saatu jollekulle syötetyksi, niin on hän ehdottomasti
manalle pantu. Ja siitä ei ole päästäjää. Ei ole sitä tietäjää, ei
Tuli-Lapillakaan käynyttä, joka voisi manalle pannun parantaa.
Koetetaan kyllä kaikenlaisia kylvetyksiä, valeluja ja pesemisiä, mutta
kun ei mikään auta, niin siitä arvataan, että manalle on pantu.

Pahat ihmiset koettavat rikkeiksi varastaa vahingoitettavasta itsestään
joko _hiuksia_ taikka tilkkusen alusvaatetta, mihin on omistajan
_hikeä_ hieroutunut. Kun panee nämä _muurahaiskekoon, kitujaan puuhun,
yksikantaiseen pihlajaan, koskeen tai meltoon veteen_ (esim, järveen),
rupeaa niiden omistaja sairastamaan, kovimmin, jos rikkeet on viety
kituliaaseen puuhun taikka koskeen. Eikä sairas pääse vaivoistaan
ennenkuin rikkeet on poistettu niiden kätköpaikasta.




2. HENGENLÄHTÖ JA LAUDALLELAITTO.


Hengenlähtö on kovin tärkeä tapahtuma. Kun tiedetään, että joku on
_lähtemäisilläh_, että hänellä jo on

    "suussa surman suitset,
    kaklassa manalan kahlis",

kokoonnutaan kaikin joukoin naapureista kuolintaloon. Pirtit,
eteisetkin, ovat täytenään rahvasta odottamassa suurta hetkeä.

Onnellinen se kuolija, jolle lähdön hetki sattuu _rostuon_ (joulun) ja
_vierissän_ (loppiaisen) välillä. Silloin ovat _tsharstvan_ (taivaan)
ovet ja _roajun_ (paratiisin) veräjät selällään, silloin ei kuollutta
oaluun (helvettiin) viedä. Myös _roatintshojen_ [juhla n. viikkoa
jälkeen pääsiäisen] keskellä kuolija pääsee taivaaseen, samoin uudella
kuulla pois mennyt. Myös veteen hukkunut viedään taivaan iloihin, sillä
hänellä on ollut "puhas kuolema". Mutta sille onnettomalle, ken kuolee
kuuttomalla ajalla, ei "tsharstvoa" näytetä. Jos taas kuolinhetkellä
sattuu kova sadeilma ja tuima tuuli, on se hyväksi, sillä tuuli
kiidättää henkeä taivaaseen ja sade kattaa jäljet.

Muuten sairas, joka on kauan aikaa kitunut, useinkin kuolee samalla
aikaa kuuta, jona on syntynytkin, jopa samalla vuorokauden hetkelläkin.
Esim, jonakin iltapäivänä alakuulla syntynyt myös kuolee jonakin
alakuun iltapäivänä.

Kuolinhetken lähestyessä nostetaan sairas _kuolentarikoille_ lattialle,
peränurkkaan, _perälautshan_ [peräpenkki] eteen, pöydän ja sivulautshan
välille. Jos pirtti on pieni, siirretään pöytää vähän syrjemmäksi.
_Olkia_ pannaan alustaksi, olille joku huonohko lakana sekä
päänalaiseksi _heinävärtshi_ (heinäsäkki). _Sulkaperinöitä_
(höyhenpolstereja) ja _sulkapoluskoita_ (höyhentyynyjä) ei panna
kuolijan alle, sillä lähtevä henki voi _peitteliytyä_ höyheniin, ja
silloin on kuolema vaikeampi. Kuolinsijan yläpuolella nurkassa on
pyhänkuvilla paikkansa. Siksi sanotaankin kuolijasta: "Niin on jo
huono, jotta rikoilla on kuolentaa vailla, oprasojen alla".

Kun kuolija alkaa katsella "päähänsä päin", silloin ovat hänen
noutajansa jo saapuneet. Toiset kuolijat näkevätkin noutajansa ja
mainitsevat niitä nimeltäänkin, jotta "tuoss' on taatto, tuossa setä".
Pääpohjissa perälautshalla istuvat Tuonen ukot, jotkut _peräorrellakin_
[orsi pirtin perässä poikki tuvan] sekä _loavusniekalla_ [lautaset
seinäin vierillä ikkunain yläpuolella] peräseinän vieressä. Sentähden
ei kuoleman saapuessa -- eikä muulloinkaan -- saa kukaan istua
perälautshalla kuolijan pääpohjissa. Mutta _jalkapuolesta_ saapuu
_surma_ vasemmasta kantapäästä, ja viikatteellaan leikkaa elämänlangan.
Siksi ei hengen lähtiessä saa olla jalkopuolessakaan, vaan istutaan tai
seisotaan sivuilla molemmin puolin.

[Surma ajaa viikatteineen harmaalla hevosella ja on hyvin laiha, koska
elää syömättä. Sanotaankin:

    "Surma syömättä elää,
    sekin päitä tappeloo."]

Mutta jos kuolija on kauan aikaa kitunut huonona, ja luullaan, että
_henki_ on _karkautunut_, josta syystä ei pääse kuolemaan, pannaan
lattialle olkien alle pari hyvin kulunutta _viikatetta tai sirppiä_
ristiin. Sitten mennään ulos ja heitetään _kirves_ pirtin otsapuolesta
yli koko rakennuksen sekä sen jälkeen sivuittain yli pirtin, niin että
heitot muodostavat ristin. Vielä otetaan pitkä seiväs, jolla
lomahutellaan _pirtin kattolautoja_. Kolmea vesikaton lautaa kohotetaan
kolmasti pyhäsnurkan kohdalla. Toisinaan taas kiivetään katolle ja
taotaan kirveellä kattolautoja. Nämä temput vaikuttavat sen, että
kituja kuolee nopeampaan. Jos kuolija on lapsi, joka tekee kauan
kuolemaa, ei elä, ei kuole, etsitään kolmesta rajapientareesta heinää
ja pannaan lapsen tilan alle. Kun sairas on siinä levännyt kolme
vuorokautta, paranee hän tai kuolee.

Kuolinhetkellä pitää kaikkien olla aivan ääneti, ei saa pakista eikä
ovissa kolata. Siitäkin voi henki karkautua. Juuri ennen hengen
heittymistä avataan ovi tai ikkuna taikka reppänä, jotta hengellä olisi
huokeampi lähtö. Jos ei mitään reikää olisi auki, veisi henki
lähtiessään pirtin peräseinän kerallaan. Peitto otetaan myös pois
päältä, sillä lähtevä henki voisi peitteliytyä katteen alle, varsinkin
jos se on villainen ja kirjava vaippa.

Toisilla kuolijoilla on hengenlähtö kovin vaikea, tällaisesta sanotaan,
että hän on ollut _reähkähinen_ eläjä ja hänelle siinä juuri näytetään
kaikki pahat työt, mitä hän on tehnyt, seka osoitetaan se sija, minne
hän on joutumassa. Vieläpä kuolija saa siinä pahoista teoistaan kärsiä
siten, että esim, heinäinvaras saa kuolinhetkellään syödä varastamansa
heinät. Mutta jos kuolija on rauhallinen ja tuskaton, on hänellä hyvä
sija tiedossa.

Eläessä keskenjääneet työt ovat kuolinhetkellä haittana. Kuolija voi
ajatella ja kiusautua siitä, että "nekin jäivät kesken". Siksipä
käsillä olevat keskeneräiset teelmät on ennen kuolinhetkeä poltettava,
jotta sairas saisi rauhassa täältä erota. Mutta jo terveenä, eläessä,
on jokaisen muistettava, ettei saa heittää mitään työtä vajanaiseksi.
eipä mitään asian kertomistakaan pohjilleen puhumatta, se kun jää
muuten kuolinhetkelle _hengen painoksi_.

Mitään kerrattua ja umpeen solmittua ei kuoleman tapahtuessa saa olla
kuolijan päällä. Solmut avataan ja _kaklaristi_ ripustetaan
yksinkertaiseen rihmaan, samoin vyölle sidotaan yksisäikeinen rihmavyö.
Kaikkoava henki saattaisi helposti rihman kierroksiin tai solmuihin
kätkeliytyä.

Kuolinvuoteen vieressä itkeminen tekee myös hengenlähdön vaikeaksi.
Silloin ei pitäisi kyyneleenkään tipahtaa. Kyyneleet kirpoavat näet
kuolinhetkellä tulikipunoina kuolijan iholle, ja kuta enemmän itketään,
sitä vaikeampi on kuolevalle. Lapsen tehdessä loppua eivät vanhemmat
saa olla saapuvilla, lapsen hengenlähtö on vaikeampi, kun hän näkee
siinä isänsä ja äitinsä. Samasta syystä eivät lapset saa olla
vanhempainsa loppua katsomassa.

Vaikein on kaikenlaatuisia pahoja aikaansaaneiden noitien, tietäjien
ja velhojen kuolema. Niinpä muuankin Vuonnisen tietäjä-ukko,
Ontro-vainaja, oli kiroillen ilmoittanut kohta kuolevansa. Sitten oli
ukko kaatunut lattialle ja siinä itsekseen kiroillen kuollut. Ja
Hämeenkylässä oli toisen tietäjän, Visan Miihkalin, tehdessä kuolemaa
koko rakennus roskahdellut ja hevoset hyppineet tanhuassa ja lehmät
reuhtoneet läävässä. Roskumista oli jatkunut siksi kunnes ukon
sisarenpoika, Huotari-tietäjä, oli halteutunut, ottanut kirveen ja
ajanut pahat pois.

Jos hengenlähtö tapahtuu yöllä, herätetään, _nossatetahylähäksi_,
kaikki talon eläjät, lapsetkin, samoin toisissa pirteissä ja aitoissa
makaajat. Naapuritkin kehoittavat: "tuokaa sana, kun rupee kuolemaan!"
Kuolijan henki heittäytyy niin nukkujan päälle ja painaa, että on
vaikea olla. Voi käydä niinkin, ettei nukkuja enää herääkään unestaan,
vaan kuolee siihen, nukkuu iäksi.

Kohta kun kuolija on huokaissut viimeisen henkäyksensä, lasketaan hänen
suunsa peitoksi _ripakko_, valkea vaatepalanen, jopa hyvin kiireesti,
ettei _toispuolehini_, paholainen, ehtisi pujahtaa kuolleen sisään,
Sillä jos näin kävisi, alkaisi vainaja liikkua ja hänestä tulisi
_manalaini_, jota ei saisi pysymään haudassakaan. Sieltäkin se nousisi
pahojaan tekemään ja häiritsemään. Ripakko on suun peittona aina siihen
saakka, kunnes kuollut lasketaan hautaan. Kohta kuoleman tapahduttua
toimitetaan myös _koalimini_ (pyhän savun suitsuttaminen). Pannaan
_loatanaa_ (suitsutuspihkaa) koalelitshaan (suitsutusastiaan) ja sen
suitsuttaessa pyhää savua jokainen omainen ja sukulainen ja tuttava
vuoron perään _koatii_ sillä vainajan pään ja rinnan kohdalla lukien
rukouksia.

Kuolinsijalta siirretään vainaja vähän alemmaksi ovipuoleen lattialle
tuoduille puhtaille oljille, _pesurikoille_. Siinä kaksi tai kolmekin
pesijää hänet puhdistaa tämänilmaisista lioista. Yksi valaa vettä
kauhalla, toinen pesee _muilalla_ (saippualla) ja _rätillä_ tai
_vastalla_, kolmas on apumiehenä liikuttelemassa pestävää. Likaisena ei
kuollutta saa haudata. Sillä millaisena vainaja täältä lähetetään
tuonelaan, semmoisena pitää hänen siellä esiintyä. Jos pannaan matkaan
likaisissa vaatteissa ja pesemättä, otetaan hänet siellä semmoisena
vastaan ja pannaan seisomaan _pohjoisveräjän_ korvaan, mikä on
emäpohjoista kohti tuonelassa, ja siinä seisotetaan kunnes puhdistuu ja
vaikenee. Jos vainajalla on tummaa vaatetta päällä, niin saa seisoa
siksi kunnes ilma valkaisee.

Pesijöinä käytetään vanhoja ihmisiä, miehet pesevät miehiä, naiset
naisia. Näitä samoja rohkealuontoisia henkilöitä käydään aina
kyläkunnasta noutamassa heti, kun kuolema on tapahtunut. [Vuonnisessa
on vanhoja ruumiinpesijä-naisia: Jarassiman leski, Triihvon leski ja
Petrin leski, sekä miehiä: Soavan Iivana, yli 80-vuotias haudankaivaja.
Iivana Lehtonen ja Jyrki-pokoiniekka ovat jo kuolleet.] Mutta jos
vainaja jo eläessään on pyytänyt jotakuta tuttavaansa ruumiinsa
pesijäksi, on pyydetyn se sitten myös tehtävä. Monet henkilöt ovat niin
heikkoluontoisia, etteivät uskalla ryhtyä kuollutta käsittelemään,
varajavat "pölästymistä" ja kalman tartuntaa. Peseminen toimitetaan
ennenkuin ruumis ehtii jäykistyä, jotta se paremmin sujuu suoraksi ja
paremmin saadaan vaatteet päälle pujotelluksi. Jalat ja kädet sidotaan,
jotta ne jäykistyisivät asemiinsa, mutta sitten arkkuun asetettaessa ne
jälleen päästetään irti. Kolme henkilöä pitäisi ihmisen "pessä ilmah,
kolme kalmah", sitten hänen olisi helppo päästä Tuonelanjoen poikki. Ne
pestyt ovat nimittäin pesijäänsä auttamassa vaikealla jokimatkalla.

Kuollutta pestäessä _itketään pesuvirttä. Sanalta eli eäneltä_ itketään
eikä _kyyneleltä_. Omaiset itkevät, jos osannevat ja kykenevät. Jos
esim. isä-vainajaa pestään, valittelee tytär:

    "Valkoalkoa valkeijen valtajoutshenuisien vallallisiks valkie
    hyväseni, jotta ei valkuolentasien vaivasissa valkeijen ilmojen
    peältä vallan puutuis valkeih syntysih.

    Kaunisselkoa kaunehien karjalintusien kajollisiks kaunis hyväseni,
    jotta ei likojen kaihosissa koaloaltais kaunehien ilmojen peältä
    kaunehih syntysih.

    Eikö valkie hyväseni vallan ensimäisinä kevätvarreksuisina
    valkiena valtajoutshenuisena vallan koalelis vallan ensimäisih
    valvatusvanapaikkasih. Mie hotj, vaimala vartuoni, niistä hänen
    valkehuisie vallan silmittelisin.

    Niin jäin, vaimala vartuoni, vallan armottomiks valkeijen ilmojen
    peällä vallaiksentelomah, kun valkie Spoassusen valkien hyväseni
    valkevuot vaivutteli peällä valkeijen ilmasien.

    Eikö armas hyväseni armahina aunaotuksina aijan koalelis aijan
    ensimäisinä kevätarveksuisina, kun annahan Spoassusen aunaotuksiset
    alta armahien ilmasien aijan koaleloo.

    Mie kun, ankeh vartuoni, armahien ilmasien peällä armottomina aijan
    koalelen, mie aunaotus-artteliloista armahan hyväseni armahuisie
    aijan silmittelen, hotj niillä aikasin kevät-arveksuisina.
    Toivelisin, jotta armahan hyväseni armahuot aijan koaleli näillä
    puolin armahie ilmasie.

    Voi, sukie hyväseni, suimun ensimäisinä kevätsulasina suoreina
    somerolintusina suimun koalella suimun ensimäisih sulapaikkasih.
    Mie, surento vartuoni, hotj niistä siun sulavuisies suimun
    silmittelisin, hotj niillä aikasin kuin jäin aivan armottomiks
    sukeijen ilmojen peällä suimun koalelomah.

    Ei ole suimunkana ainusien sulavampien sanasien suimun
    seätelijäisie surennolla vartuollani sukeijen ilmasien peällä,
    kun sukie Spoassusen' sukien hyväseni sulavuot sukeijen ilmojen
    peältä suimun puuvuttel'.

    Aivan anhiittomiks armas Spoassusen' armahan hyväseni armahuot
    aijan puuvutteli peältä armahien ilmasien.

    Aivan jäin armottomiks, ankeh vartuoni, armahien ilmasien peällä
    aijan koalelomah.

    Ei ole ainusienkana armahien sanasien asettelijaisie ankehella
    vartuollani, kuihe loatusie alkanen, ankeh vartuoni, armahien
    ilmasien peällä assuksentelomah.

    Niin tuusitteloo turtivolla vartuollani näinä päivätuomeksuisina.
    Kuihe loatusie alkanen tuvehien ilmojen peällä tunnon koalella,
    kun jäin tunnon armottomiks?

    Ei ole onehella vartuollani opastelijaisie orheijen ilmojen peällä
    oloaikasenani, kun orhie hyväseni orheijen sanasien kera opasteli
    orheijen ilmojen peällä oloaikasenah onehta varruttani kaiken
    oimullisih hyvih oppisih.

    Mairis hyväseni manun ensimäisiks manun aikusina
    huomenesmalitvuisina mairehien malitvusanasien kera manun
    ylennytteli malkivoa varruttani ta omilla manu-työhysillä
    manun asetteli.

    Kuihe loatusie alkanen nyt, malkivo vartuoni, manun aivosina
    huomenesmalitvuisina mairehilta makuusijasilta manun yletä,
    kun ei ole mairesta hyvästäni manun ylennyttelömäs eikä omilla
    manutyöhysilläh manun loajittelomas.

    Aivan jäin, oneh vartuoni, oksilla istujien orpolintusien
    oimullisiks orheijen ilmojen peällä oimun koalelomah."

       *       *       *       *       *

    Peskää valkeiden valtajoutsenien kaltaiseksi armas taattoseni,
    jotta ei puhdistamisen puutteessa näiltä kirkkailta ilmoilta aivan
    joutuisi tulevaan elämään.

    Kaunistelkaa kauniiden parvilintusien (pulmusien) kaltaiseksi
    kaunis taattoseni, ettei likojen mielipahoissa saatettaisi
    näiltä kauniilta ilmoilta tuleviin kauniisiin olosijoihin.

    Eikö valkea taattoseni vallan ensimäisinä kevätkoittoina valkeana
    valtajoutsenena saapuisi ehon ensimäisiin sulapaikkoihin. Minä
    silloin, kurja raukka, sieltä hänen kauneuttaan katselisin.

    Niin jäin, kurja raukka, aivan orpona näillä ilmoilla oleskelemaan,
    kun valkea Vapahtajani valkean taattoni kasvot kadotteli näiltä
    valkeilta ilmoilta.

    Eikö armas taattoseni armaina untuvalintusina lentäisi aivan ensi
    kevätaikasina, kun armaan Vapahtajan untuvalintuset kerran saapuvat
    alta armaiden ilmojen.

    Minä kun, kurja raukka, näillä ilmoilla orpona oleskelen, minä
    untuvalintu-joukkueista armaan taattoseni armasta olentoa
    katselisin, silloin kevätaikasina. Luulisin, että armaan taattoseni
    armas olento taas saapui näille armaille ilmoille.

    Voi, lempeä taattoseni, ihan ensimäisillä kevätsulilla soreina
    somerolintusina saapua aivan ensimmäisiin sulapaikkoihin. Minä,
    osaton olento, silloin niistä sinun kauneuttasi katselisin, aivan
    niinä aikoina, kun jäin aivan orpona näillä ilmoilla oleskelemaan.

    Ei ole yhden ainoankaan hyvän sanan sanojaa osattomalla raukalla
    näillä ilmoilla, kun hyvä Vapahtajani hyvän taattoseni olennon
    näiltä hyviltä ilmoilta kadotteli.

    Aivan yhdettömiin armas Vapahtajani armaan taattoseni armaudet
    kadotteli näiltä armailta ilmoilta.

    Aivan jäin orpona, kurja raukka, armailla ilmoilla kuljeskelemaan.
    Ei ole ainoankaan armaan sanan antajaa kurjalla raukalla, millä
    tavalla alkaisin, kurja raukka, näillä armailla ilmoilla oleskella.

    Niin tuskaiselta tuntuu kurjasta raukasta näinä aikoina. Millä
    tavoin alkanen näillä ilmoilla eleskellä, kun jäin aivan orvoksi?

    Ei ole orpo-raukalla enää neuvonantajaa näillä ilmoilla, kun
    lempeä taattoseni hyvillä sanoilla opetti näillä hyvillä ilmoilla
    oleskellessaan minulle raukalle kaikenkaltaisia hyviä oppeja.

    Armas taattoseni aina ensimäisenä aikaisina aamurukous-hetkinä
    lempeillä rukoussanoilla herätteli minua raukkaa ja omiin töihinsä
    sääteli.

    Millä lailla alkanen nyt, minä raukka, aikaisina aamurukous-hetkinä
    maireilta makuusijoiltani kohota, kun ei ole lempeää taattoani
    herättämässä eikä omiin töihinsä säätelemässä?

    Aivan jäin, orpo raukka, oksilla istuvien orpolintusien kaltaisena
    näillä hyvillä ilmoilla oleskelemaan.

Mies-vainajaa pestäessä itkee vaimo: [Edellinen itku on "vanhempaa
sananpolvesta", tämä on nuorempaa, nykyaikaisia Anni Lehtosen "omaa
itkua"].

    "Minne varoin valkuoletta voimalan vartuoni vallan kohtalahista
    [vallan kohtal. tarkoittaa miestä], kun  varsisijasien
    [makuutilojen] peällä valkoaletta?

    Niin alkoa vaimalaisikseni [mielipahoikseni] vallan loajittautuo,
    kun ei ole varsisijojen peällä valkoaltu kuillana aikasin näihe
    loatusie.

    Niin ouvoilta osutteloo näijen oimulliset olkisijaset
    [pesentärikat], kun on outojen olkisijasien peällä oimun
    loajiteltu otsostuitavaisiks [pestäväksi], kun ei ole koko
    orhiessa ikäsessäni näihe loatusie otsostuiksenneltu.

    Onnakko [kenties] orhie Spoassusen' on orheijen ilmojen peältä
    oimun puuvutellun onehen vartuoni oimun kohtalahisen sulat
    omuot [lämpöisen olennon].

    Voikoa kaunissella kaunehien karjalintusien kajollisiks kajon
    kohtalahisen kasvopuoluot. Eikö kajon ensimäisinä kevätkaunehuisina
    kajon koalelis alla kaunehien ilmasien kajollisina karjalintusina.

    Mie, kaiho vartuoni, kajon pikkaraisien kahenloatusien
    kannettuisieni ['kajon pikkaraisien kahenloatusien kannettuisieni'
    = lapsieni, sekä poikien että tyttöjen] kera niistä hänen
    kallehuisie kajon silmiltelisin."

Pikku tyttöä pestäessä itkee äiti:

    "Mintäh valkoalet, valkieni sorsaseni [Valkie sorsa tark. pesijää.
    Lasta pesee vain yksi henkilö], miun vallan hulluista [aivan
    pientä] vaklonimyön [neitosen] alkuista voalimaistani [= lastani],
    valkeijen ilmojen malttelematonta? [ei vielä osaa puhua, eikä
    mitään tehdä.]

    Mie toivelen [luulen], kurja vartuoni, jotta, kuulu
    sorsaseni, miun kujin hullusella kuklanimyöllä [neitosella]
    kuvoamaisellani [kuvoamaisellani = lapselleni] lapsien kumma
    kukkasie [kummia leikkikaluja] kujin loajittelet.

    Onnakko miun kujin helppoista [aivan pientä] kuklanimy(ö)ttä
    kuvoamaistatani kuulu syntysih varoin [Tuonelaan varoin] kujin
    loajitteletta?

    Voi, miun kuklanimyöt kuvoamaiseni, kuulu ilmojen malttelematoin,
    kuulu hyväseh kuuritshaikkunoijen [kuuritsha = katonharjalla
    piipottava koristettu harjahirren naula] peällä kujin pikkaraisiks
    kummalintusiks [oudoiksi, monennäköisiksi, kauniiksi lintusiksi]
    kujin koetella kujertelomah lapsien kummakielysillä [oudoilla
    kielillä].

    Mie toivelen, jotta miun kujin hulluni kuklanimyöt kuvoamaiseni
    kujin koaleli kujertelomah kuulu hyväseh kuuritshaikkunoijen
    peällä.

    Mie niistä kuvoamaiseni kuminakielysie kuuloistelen [kuuntelen],
    kun kaksien kuuluhyväsies kujin assuntasijasissa [vanhempien
    asunnossa, kodissa] kuuritshaikkunoijen korvasissa [vierillä]
    kujin loajittelen jos min kujillisie [laatuisia] kujin
    avotyöhysie [töitä].

    Niin kun kuvoamaiseni kujerteloo lapsien kummakielysillä, mie
    niih kurjasieni [suuret mielipahani] kujin alentolen [poistan,
    lasken, unhotan] niillä aikasin, kurja vartuoni, kun niitä
    kuuloistelen.

    Voi, innon pieni impimarja [neitonen] itvomaiseni [lapseni]
    ilmauvuksennella ihaloista syntysistä [kauniista synnyistä,
    Tuonelasta] innon pieninä ilman lintusina iluolemah kaksien
    ihaloijen hyväsieh ilma-ikkunoijen [pirtin ikkunain] alla lapsien
    ilokielisillä.

    Mie kun, inhu vartuoni, ihalan hyväses ilma-ikkunaisista innon
    silmittelen innon pientä impimarjoa itvomaistani lapsien
    ilokielisillä, mie niih inhusieni [suuret mielipahani] ta innon
    suurie ikäväisieni innon alentelen [poistan, lasken, unhotan].
    Kun impimarja itvomaiseni innon helpposeh ilokielisie ihaloina
    ilman lintusina iluoloo ihalan hyväses iltapihasilla ta
    ilma-ikkunoijen alla."

Mutta täysikasvuisena kuolleelle pojalle itkee äiti:

    "Min vakallisia varsityöhysie valmisteletta näinä
    päivävarreksuisina?

    Miun valivoihoista [tarkoitetaan poikaa] täysivartista
    [täysikasvuista] voalimaistani kuin että ole näihe loatusie koko
    voalimaiseni vallan ylenentäaikasena [kasvuaikana] valkoallun,
    ettekä valmistellun.

    Itse on miun valivokasvoni [kauniskasvuinen] voalimaiseni
    valkoallun valivopuoluot [kasvot] omilla valivokätysilläh.

    Minne varoin oimun kohtalahisen oimulliset miun
    omena-ihoista ottamaistani otshostuiksenteletta näinä
    päiväoprennaisina [päiväaikoina], kuin että ole näihe loatusie
    koko ottamaiseni ortunta-aikasena [kasvanta-aikana]
    otshostuiksennellun?

    Otshostuiksentelettako ottamaistani yksih omenapolkkasih
    [poikajoukoissa] oimun koalelomah? Kun on ottamaiseni oimun
    ylenentäaikaisina yksissä omenaopossaisissa [poikajoukoissa]
    oimun koalellun.

    Vai valmistelettako vallan kohtalahisen vallalliset voalijaiset
    miun täysivartista voalimaistani yksih valivovatoatkaisih
    [poikajoukkoihin (ven. vataga = joukkio)] vallaiksentelomah.

    Niin alkoa äijiksi vaimalaisikseni vallan loajittautuo vaimalolla
    vartuollani. Onnakko näihe loatusie miun täysivartista
    voalimoistani valkeih syntysih valmisteletta ta valkuoletta?

    Valkoalkoat miun täysikasvoni [täysikasvuinen] voalimaiseni
    valivokuitriset [kauniit kutrit] valkeijen voahtimuilasien
    [vaahtisaippuain] keralla, jotta ei valkuolentasien vaivasissa
    valkeih syntysih vallan koalateltais.

    Vet [kyllä] se lienöy vaimalolla vartuollani vallan suuret ikävien
    vaimalaiset voalimaistani, kun valkie Spoassusen' vallan puuvuttel'
    valkeih syntysih valkeijen ilmojen peältä.

    Voi, ihalakasvoni [kauniskasvuinen] ikona [poika (ven. ikona =
    pyhimyksenkuva)] itvomaiseni, ilmauvuksennella ihaloista syntysistä
    ihaloina ilman lintusina ihaloijen ijoisvetysien [iloisten,
    kauniiden vesien] peällä iluolemah.

    Kun ihalan Spoassusen' ilman lintuset ilmauvuksenteloo innon
    ensimäisinä kevätihalmoisina iluolemah, niin mie toivelen, inhu
    vartuoni, jotta miun ikona itvomaiseni siellä iluoloo ihaloina
    ilman lintusina. Niin mie, inhu vartuoni, niitä vassen hotj
    innon suurimpie ikävieni alentelisin ta inhuja mielalasieni.

    Voi, kultani [kultainen] omena kuvoamaiseni, kuulu syntysistä
    kujin koalella kukkahien [kaunisten] kuvasvetysien [kuvastimena
    loistavien vesien] peällä kultakielysies kujertelomah. Mie hotj,
    kurja vartuoni, niistä kuuloistelisin siun kukkahuisies, ta
    toivelen, kun kuulun Spoassusen kummalintuset kujerteloo: siellä
    miun kultani omena kuvoamaisenikin kujerteloo kummalintusina.

    Kun on kuulu Spoassusen' kuulu ilmojen peältä kujin puuvutellun
    miun kultasen omenan kuvoamaiseni, niistä on kaiken kuulu ikäseni
    piettävät kurjaset akkiloitavana kurjalla vartuollani."

Heti pesemisen jälkeen puetaan ruumis _kuolienvoatteisiin_.
Naispuolille pannaan päälle rätsinä [paita], pitkä laajaharteinen
paidantapainen hame, kosto, sukat ja kengät jalkaan, kintahat käteen
sekä lakki päähän. Rätsinä ja kosto tehtiin ennen kotikutoisesta
valkeasta vaatteesta, yksipiisestä tai pellavahisesta, mutta nykyään ne
ommellaan ostetusta pumpulivaatteesta, _kisseistä_. Miehille puetaan
alusvaatteiksi rätsinä ja liinapuksut -- ennen kotivaatetta ja näiden
päälle täysi puku: liivit, puksut, lakit sekä sukat ja kengät jalkaan,
kintaat käteen ja lakki päähän. Entiseen aikaan oli vielä tapana sekä
miehille että naisille panna päälle pitkä valkea päähinevarusteinen
viitta, _soahvana taikka kukkeli_, valkea päätä ja hartioita verhoava
liinavaate, joita ennen käytettiin sääskien suojana. Niinpä vanhassa
itkuvirressä valitetaan:

    "Elköä soahvanavoattehuisitta soavista hyvästäni soavehih syntysih
    soarnan loajitelko näinä päiväsoalostisina, jotta ei soavista
    hyvästäni soavehissa syntysissä sammujen peähysissä soarnan
    silmiteltäis [ettei halveksittaisi]."

Kukkelia päähän asetettaessa itkettiin:

    "Mintäh oletta kuulu hyväseni kukkelipeähisiks kujin loajitellun
    näinä päiväkuuroksuisina omissa kujin assuntasijasissah?

    Niin kurjasikseni kujin loajittautuo, kun on kuulu hyväseni
    kukkelipeähysiks kujin loajiteltu kuurtosijasien [ruumisarkku,
    kuolinsija] peällä omissa kujin assuntasijasissah."

Kuolijan vaatteita, paitaa, mekkoa ja liinapuksuja ommeltaessa ei saa
panna lankaan solmua, sillä se voi toisessa elämässä tulla heille,
ompelijalle, kun hän vasta kuolee, sekä vainajalle, esteeksi, minkä
takia he eivät saa nähdä toisiaan. Ompeleminen on tehtävä
yksinkertaisella rihmalla _roslannan_ tavoin eli _läpiluoheh_, neula
on aina pistettävä iestäpäin, ei takaapäin, joten ommel tulee
yksinkertaista, helposti repeytyvää. Näin vaatteet toisessa elämässä
menevät helposti rikki ja vainaja saa sijaan uudet. Siitä syystä ei
ommelta myöskään päärmätä. Hampain ei saa ompelurihmaa katkaista, koska
kalma voi tarttua hampaisiin. Eikä vaatetta saa ommeltaessa panna
polven alle, sillä tulee "reähkä", kun vaate siitä likautuu. Kuolijan
kenkien pohjaan leikataan reikä, "halataan pohja". Muuten vainaja ei
niitä ikinä saisi kuluksi eikä näin ollen annettaisi uusia toisessa
maailmassa. Samasta syystä myöskin pannaan vyöksi uumenille paidan ja
mekon siteeksi sekä kaulaan _rissinkoittanaksi_ [ristinnauha] vain
yksinkertaista rihmaa, pellavasta taikka liinasta kehrättyä. Eikä sitä
myöskään sidota umpisolmuun, vain vetosolmuun.

Ennen aikaan oli vanhoilla vaimoilla tapana -- niin tehdään vieläkin
toisinaan -- jo eläessään laittaa itselleen kuolinpuku: sukat, lakit
ja kukkelit, läpituoheen vain ommellut. He ompelivat ne itse
joutoaikoinäan. ["Ämmä-pokoiniekalla" (Ohkemie Malinen) oli valmiina
'kuolinvoattiet' jo kymmenen vuotta. "Moamolla (Okahvi Bogdanov) on myös
jo kaikki valmiina".] Muuten eivät omaiset saa vainajan kuolinvaatteita
ommella. Itkiessään siinä he saattaisivat ompelukselle kirvotella
kyyneleitä, jotka sitten toisessa elämässä tulikipunoina polttelisivat
vainajaa. Tehokkaimmat verhoiksi "tsharsvan" tielle olisivat
semmoiset kuolinvaatteet, joissa vainaja on eläessään kolme kertaa
käynyt _pokalenjassa_ [vastaa meidän rippisaarnan kuulentaa
t. synnintunnustusta (ven. poklonenie = hartaus, rukous)] ja
_pritshästiellä_ [Herran ehtoollinen (ven. pritshastie)].
Kuolinvaatteet pitäisi silloin, kun morsiamen _pritaniela_ [myötäjäisiä
(ven. pridanoe)] käydään miehelään noutamassa, panna ensimäiseksi
_luku-stolalle_ [pöydälle, johon morsiamen vaatteet y.m. luettuina
asetellaan], kuitenkin lukematta, lukuun ottamatta, -- muut nuorikolle
annettavat vaatteet luetaan --, joten miehelään menijällä jo toisinaan
on valmiina kuolinpuku. Joskus vanhat akat ompelevat vanhoille
ukoilleenkin manan matkalle päälle pantavaksi paidan ja housut.

Puettuna lasketaan vainaja _kuolienlauvalle_, peitoksi pannaan
_katevaate_, valkeata pellavaista kangasta, ja kuollut nostetaan
sivulautsalle peräikkunan kohdalle, päin perään, pää pyhäinkuvan alle.
Laudalle aseteltaessa itketään: [Seuraava itku samoin kuin vastaiset,
ellei erittäin mainita, esittävät tyttären itkuja taatolle]:

    Mintäh se on vetrehen hyväseni vierisijaset [makuusijat; vert.
    kuurtosijaset] verran aivosina huomenesvesalmoisina [aikaisena
    aamuna, vert. vesa = puunalku)] vestolautasien [veistetty lauta]
    peällä verran loajiteltu?

    Mintäh se on kaunehen hyväseni katesijaset [kate = peitto, peite]
    yksien kaitojen lautojen peällä kajon loajiteltu kaksien kuivien
    lautshojen katkientahisilla [sivu- ja perälautsan yhtymillä]
    kallehien kultakoave ikonaisien [kultakuvaisten jumalankuvien] alla
    ta kallehien koatelitshasavusien [pyhänsavun] alla.

    Niin alkaa kaihosikseni kaiholla vartuollani kajon loajittautuo,
    kun ei ole koko kaunehessa ikäsessäni näijen kajollisilla
    [kaltaisilla] katesijasilla kajon loajiteltu.

    Onnakko kajon ylenemättömien katesijasien peällä kajon loajittelija
    kallehien koatelitshasavusien alla?

    Niin se kamaloilta koavasteliutu [kuvastautuu], kaunis hyväseni,
    kaihosta vartuostani, jotta on kajon polvuhisilla Tuonelan
    katesijasilla kajon loajiteltu.

    Anna valveuttelen [herättelen], vaimalan vartuoni, valkieta
    hyvästäni vallan jälkimäiset [viimeiset] kertaset voimalojen
    vetysieni [kyyneleitteni] kera!

    Etkö voi, valkie hyväseni, miun vaimaloih eänisih [vaikeroiviin
    ääniini, itkuihini] hotj valveuvuksennella [herätä] näijen
    vallallisilla [laatuisilla] varsisijasilla?

    Vai oletko vaimaloijen seämies olevaisissa varusteliutun ["Oletko
    vaimaloijen -- -- -- varusteliutun" = oletko vihaisin sydämin
    asettautunut?] näijen vallallisilla varsisijasilla?

    Ei ole, onnakko, valkie hyväseni vaimaloijen seämien olovuisissa
    varusteliutun näijen vallallisilla varsisijasilla.

    Vain on valkie Spoassusen' vakautellun [asetellut] valkeijen
    ilmojen peältä valkien hyväseni valkevuot vallan yhettömiks
    alasvaluvien vahasauvasien [tuohuksien] alla.

    Kaunis Spoassusen' on kajon loajitellun kaunehen hyväseni kallehuot
    kallehien pappien koatelitshasavusien alla ta kaksien lauttojen
    katkientahisilla kajon ylenemättömillä katesijasilla.

    Ei voi, kaunis hyväseni, kaihon vartuoni kaihoih vetysih kajon
    yletä eikä kaihoja eänisieni vassen.

    Mie jäin, kaiho vartuoni, kajon armottomiks kaunehien ilmojen
    peällä koalelomah kaikeks kauneheks ikäseksen' kaunehen hyväseni
    sulitta kallehuisitta.




4. ARKKUUNPANO.


Heti kun henki on paennut, lähdetään noutamaan arkuntekijää, _krovun
loatijaa_ [kropu, ven. grobj] -- sekä pesijää --, jotakuta läheistä
heimolaista naapurista. Omaiset eivät arkkua valmista eivätkä ota osaa
muihinkaan toimiin vainajan hankkimiseksi hautaan, enempää kuin
kuolinvaatteittenkaan ompelemiseen. Siitä olisi vainajalla paha mieli,
omaiset kun muka halukkaasti toimittaisivat hänet hautaan.

Jotkut vanhat _pohmolitshat_ [hurskaat, "jumalalliset" (ven.
bogomolets)] ovat kyllä joskus jo eläessään laittaneet itselleen arkun.
Niinpä Jyvöälahdessa oli Tshulein Olekseilla arkku jo kauan aikaa
valmiina. Ukko riiputteli sitä nuorissa ulkona pirtin leveän räystään
alla ja kävi joka juhlapäivänä pyhällä savulla "koatimassa". Samoin oli
satavuotiaalla Miina-ukolla Vuonnisessa arkku kuolinhetkeä vartomassa.
Itse olivat äijät kuolinkomeronsa valmistaneet, koska muka oman vaivan
ala on otollisempi eikä tunnu niin vieraalta kodilta.

Arkku valmistetaan useasti _podvalkka_- [pirtin sintshin ylinen (ven.
podvalj)] ja _tshunalalauvoista_ [aitta sintshin perässä "mustan aitan"
vieressä (ven. tshulanj)], ne kun ovat kuivia ja omia vaivanaloja.
Mutta jos ei näitä ole eikä muitakaan lautoja eikä lainaksikaan saada
naapureilta, niin mennään metsään, kaadetaan iso mänty ja siitä
halotaan ja veistetään arkkulaudat. Varsinkin vanhaan aikaan, kun ei
ollut _piloja_ [saha (ven. pila)], laadittiin näin. Kirveellä veistetyt
ja kaplilla [vuolin] silitetyt laudat vain vitsastettiin -- näin
tehtiin tavallisesti talvella, kun ei saanut tuohta -- taikka
tiukattiin lujasti tuohisiteillä. Nurkkiin vain pantiin sisäpuolelle
pystyyn _salmulauta_, jonka ympäri kiristeltiin kiiloilla tuohi- taikka
vitsasiteet. Joka nurkkaan iskettiin kolme neljä sidettä. Kantena oli
vain tasainen lauta, ja se kiinnitettiin puunauloilla. Nyt tehdään
arkunkansi harjalliseksi, se tehdään, kuten itkuvirressäkin sanotaan:

    "solomoijen [harjakouru] keralliset ta viilojen [päätyseinän
    viistetty, kahtaalle kallistuva yläosa] keralliset visan
    assuntasijaset."

Sivuun oikealle puolelle silmien kohdalle sahataan pieni ikkuna,
n. 10 x 10 sm, ja siihen sovitetaan lasipalanen. Siitä voi vainaja
pitää silmällä ulkomaailmaa. Jotkut maalaavat arkun mustaksi, mutta
tavallisesti on se maalaamaton, vain kirveen ja vuolimen jäljeltä.
Arkku valmistetaan talvella tai vilulla ilmalla pirtissä, mutta suvella
ulkona, vajojen edessä pihamaalla. Arkun laatijoille itketään:

    "Mitä valmistelette, vallan olovat omakuntaseni ta valivot
    voalimaiset ['Omakuntasilla' ja 'vahvoilla voalimaisilla'
    tarkoitetaan arkun laatijoita sukulaisia ja poikia naapureista]
    näinä päivävarreksuisina valkiella hyväselläni, kuin että ole
    näihe loatusie valmistellun valkien hyväseni varsityöhysie?

    Min oimullisie olkatyöhysie [Töitä, yleensä ulkotöitä. Pirttityöt
    ovat 'vallan kepiempie tupatyöhysie'] oimun loajitteletta, olovat
    oma-kuntaset omenat ottamaiset [= 'valivot voalimaiset']?

    Niin outosikseni osutteloo onehella vartuollani, jotta onnakko
    orhiella hyväselläni oimun polvuhisie [ikuisia] Tuonelan
    ontturikotisie ['ontturi on kirikössä pyhä paikka, missä pappi
    on, missä ei riehkeä tehä' (ven. altarj = alttari)] oimun
    loajitellah.

    Voikoa oksattomista oikeista oijuslautasista [suorista,
    suorasyisistä laudoista] oimun loajitella. jotta ei orheis
    syntysissä oksien nenissä ohahtelis [huokaelisi] orhie hyväseni,
    oimun puutuvaikäni [ikäloppu]. Kuin oli olovat aikasie orheijen
    ilmojen peällä, oimun vaikeijen ohkoaloksien [huokailujen ja
    kipujen] alla olevaisilla ohahteli.

    Elköä, verran olovat omakuntaseni, venkkien [järvenlahden kauruma,
    lisämutka] pohjissa venynehistä vesilautasista vetrehellä
    hyväselläni verran polvuhisie [ikuisia] Tuonelan katesijasie
    verran loajitelko.

    Voikoa veräjien [pukeilla ulkona kuivatut] peällä kuivanehet kepiet
    vestolautaset verran etshitellä vetrehellä hyväselläni verran
    polvuhisiks Tuonelan ikisijasiks, jotta ei pitäis vetrehen hyväseni
    vettynehissä verran assuntasijasissa vetrehis syntysissä verran
    koalella. Kun oli vetres hyväseni verran puutuvaikäni vetrehien
    ilmojen peällä verran olovat aikasie [pitkät ajat] vieronoijen
    eloksien ['Vieronoijen eloksien' = kovien kipujen] visan
    akkiloitshijaisena (tässä: kärsijänä).

    Elköä, oimun olovat omakuntaseni, ovettomie olentosijasie
    [ovettomia arkkuja] orhiella hyväselläni oimun loajitelko! Voikoa
    ovien keralliset olentosijaset orheih syntysih oimun loajitella.

    Elköä, innon olovat omakuntaset, ikkunattomie ikisijasie
    [ikkunattomia arkkuja] innon loajitelko ihalalla hyväselläni!
    Voikoa ikkunoijen keralliset ikisijaset ihaloih syntysih innon
    loajitella.

    Voikoa, kajon olovat omakuntaseni, kamaijen [arkussa on kamoa,
    kamana, kuten huoneessakin] keralliset Tuonelan katesijaset
    kaheksien kultakaplisien keralla kaverrella kaunehien ilmojen
    peällä.

    Eikö kaunis hyväseni kaunehista syntysistä koalelis kamaijen
    nenissä istujiks krassuinta-lintusiks [laululintusiksi, kuten
    'västäräkki, peipponi, peäskyni'. Ven. krasivyj = kaunis, korea]
    kaunehie krassuinta-virtysie [kauniita lauluja] krassuiksentelomah
    [kauniisti laulamaan].

    Mie, kaiho vartuoni, niistä hänen kallehuisie kajon silmittelisin
    hotj niillä aikasin.

    Voikoa, kultaset omenat kuvoamaiset ta hyvin olovat omakuntaset,
    kuuritshoijen [Kuuritshat, naulat, joilla 'soloma' on harjalla
    isketty harjariukuun, piipottavat yli harjan. Sanotaan paikoin
    'harakoiksi' (ven. kuritsa = kana)] keralliset Tuonelan
    kuurtosijaset kujin loajitella kuulu hyväselläni kuulu ilmojen
    peältä kujin puuvunta-aikasina.

    Eikö kuulu hyväseni kuuritsoijen nenissä istujiks kummalintusiks
    kujertelomah kujin koalelis kuulu syntysistä.

    Mie, kurja vartuoni, hotj niillä aikasin kuulu hyväseni
    kukkahuisie [kaunehuisia, kaunista, miellyttävää olentoa] kujin
    sihnittelisin, kun jäin, kurja vartuoni, kuulu hyväseni
    kukkahuisitta kujin koalelomah kuulu ilmojen peällä kaikeks
    kuuluks ikäseksen'."

Arkun pohjalaudaksi pannaan vainajan alle asetettu kuolinlauta.
Sivulautain alareunoihin on naulattu pari kolme yli ulottuvaa
poikkipuuta, joiden varaan sitten pohjalauta lasketaan. Pehmikkeiksi
pannaan arkkuun lehtiä. Vastoista hakataan tyvet pois ja pehmeät
latvalehvät silputaan hienoiksi ja levitetään arkkuun: peitoksi
lasketaan jokin valkea vaate.

Sitten heti, kun arkku on valmis, nostetaan vainaja siihen ja arkku
asetetaan pyhäinkuvan alle pirtin perälle sivulautsan viereen kahdelle
skammille (rahille), pää perään päin. Vainajaa arkkuun laskettaessa
taas itketään:

    "Elköä, kujin olovat omakuntaset, kylmiä kynnyskertasih
    [huoneisiin] kyhän loajitelko kyllä hyvästäni näinä
    päiväkypenyisinä.

    Niin äijiksi kyhelmäisikseni [mielipahoikseni] kyhän loajittautuo
    kyhelmällä vartuollani. Kyhän yhettömiks lietäneh kyhän puutumah
    kyllä hyväseni kylläsyöt [hyvät olennot], kun kylmiä kynnyskertasih
    kyhän loajitteletta.

    Elköä, visan olovat omakuntaset, viilottomih [päädyttömiin,
    kattoharjattomiin] visan assunta-sijasih visan loajitelko
    vieslövän hyväseni vieslövyisie näinä päivävierennäisinä.

    Niin viluilta viimoaloo ne visan assuntasijaset vieronasta
    vartuostani.

    Visan yhettömiks lietäneh vieslövän hyväseni vieslövyöt visan
    puutumah vieslövien ilmojen peältä.

    Elköä ovettomih olentosijasih oimun loajitelko orhieta hyvästäni
    näinä päiväoprennaisina. Anna olovammat aikasie orhie hyväseni
    orheijen ilmojen peällä oimun elostelisi. Vet tuloo äijät ikävien
    opoalaiset [mielipahat, kaihoset] onehella vartuollani.

    Elköä, kajon olovat omakuntaset, kaunehen hyväseni kallehuisie
    näinä päiväkaunistoisina katottomih Tuonelan katesijasih kajon
    loajitelko. Anna kaunis hyväseni kaunehien ilmojen peällä kajon
    koaleloo.

    Hos oli kaunis hyväseni, katoovaikäni [vanha] kajon vaikeijen
    kaihojen eloksien [pitkien vaikeiden sairauksien]  kannattelijani
    [kärsijä], hotj toisin aikasin kaunehempie sanasie kajon loajitteli
    kaiholla vartuollani.

    Elköä, kajon olovat omakuntaset, kaunista hyvästäni kainoattomih
    kajon assuntasijasih kajon loajitelko näinä päiväkaunistoisina.
    Vet jeän, kaiho vartuoni, kajon armottomiks kaunehien ilmojen
    peällä koalelomah kaikeks kauneheks ikäseksen.

    Ei jeä onehella vartuollani aijankana ainusie urohien
    [miespuolisten] armosanasien asettelijaisie koko armahassa
    ikäsessäni."

Vainajalle pannaan arkkuun mukaan _käspaikka_ (pyyhinliina), oikeaan
käteen, palanen _muiloa_ pielukseen sekä _suka_ (kampa) ja _nästyyki_
(nenäliina) kormanoon (taskuun), naisille kainaloon. Näitä voi vainaja
toisessa elämässä tarvita. Lapselle, "mikä on jo kukaistelija", pannaan
mukaan leikkikaluja, pojille hevonen, reki, jousi, jura, tytöille
vaatenukkeja, joilla he eläessään ovat "kukoistellun". Itkuvirressäkin
kehoitellaan:

    "Voi ilokukkaset itvomaisellani
    ihaloih syntysih innon loajitella."

Kun lapsi näin saa "perinnön" mukaansa, ei hänen ole sitten niin ikävä
täältä lähteä. -- _Obraza_ pannaan vainajalle käsien varaan rinnalle.
Sitä "suulassutah" kirkossa -- kun vainaja sinne kannetaan -- ja
kalmismaalla se otetaan ja isketään hautapatsaaseen. Hopeata, esim,
_hopearistiä_, ei saa panna arkkuun. Jos niin tehdään, ei kuollutta
"moa suvaitse". Hänellä ei ole maassa sijaa eikä taivaassa, vaan hänen
pitää rauhatonna huojua ja kulkea siksi kunnes hopea otetaan arkusta
pois. -- Peitoksi pannaan vainajalle valkea _katevaate_.

Ennen oli kyllä vanhoilla tapana kerätä talteen kaikki _hiukset_, jotka
päätä sukiessa irtautuivat, sekä _partajouhet_, ja kaikki pantiin
_kasnah_ [kassaan]. Vanhat mummot säilyttelivät hiuksiaan lippaassa
valkeassa värtsissä. [Hiukset ovat muuten vaarallisia säilytettäviä ja
hoideltavia. Jos hiiri saa niitä pesäänsä, tulee niiden omistaja niin
kivuloiseksi, ettei näe enää tervettä päivää; jos hiuksia joutuu
järveen ja kala saa suuhunsa, koituu siitä semmoinen tuska omistajan
vatsaan, että pitää koukerrella aivan kuin mato. Vaivasta ei pääse
ennenkuin kala on joutunut hengiltä. Jos taas tuuli saa hiuksia
lennätetyksi huojuvaan puuhun, tulee hiuksien omistajan mieli
häilyväksi ja rauhattomaksi. Sentähden on parasta polttaa irtautuvat
hiukset]. Sieltä ne pantiin mummolle arkkuun pielukseen pään alle,
jotta tulisi kaikki matkaan eikä mitään jäisi maan päälle. Kuolleen
partaa ei toki pidä ajaa enempää kuin elävänkään, sillä "se on
yhennäköni, jos peän leikkoa, kun partajouhet leikkoa".

Omaiset varovat, etteivät vaatteetkaan pääse kuollutta koskettamaan.
Jos kyynel putoaisi arkkuun, tulisivat itkijän silmät kipeiksi, niin
kipeiksi, etteivät parantuisi, vaikka kävisi Tuli-Lapin tietäjissä.
[Sieltä ne ovat Tuli-Lapista, missä Lappi elää, kaikki tiedot. Lappi
kun on niin _läpi-tulini tietäjä_, niin siitä se on nimikin tullut,
Tuli-Lappi. Se joka asian tietää, niin ettei ole päälle pääsijää, on
läpitulinen tietäjä. Mironain Makarie oli käynyt Tuli-Lapissa]. Samoin
tapahtuisi, jos kyyneleitä kirvottelisi arkun lastuille. Jos taas
jonkun hiuksia joutuisi kuolleen arkkuun, rupeaisi siitä niiden
omistaja kitumaan ja lopulta menisi auttamattomasti manalle koko
ihminen.

Vainajan ylle arkkuun vältetään panna vierasta vaatetta taikka
semmoista, mistä ei ole maksua suoritettu. Jos niin tekisi, joutuisi
vainaja aina olemaan _alatshi_ [alasti] tulevassa elämässä. Eikä niitä
jälkeenpäin voi enää "maksaa" millään hinnalla. Niinpä pitääkin jo
eläessään koettaa säästää sen verran, että voi omin varoin päästä
hautaan.

Jos taas tahtoo tehdä toiselle pahaa, saattaa häneltä varastaa esineen,
millä hän on vasta "työjellyn" (työskennellyt), niin että se vielä
käden kosketuksilta on hikinen ja lämmin, ja sen työntää salaa arkkuun.
Tällöin katoaa esineen omistajalta onni ja menestys. Mutta jos esinettä
on ehtinyt jo "ves' lyyvä, vihma vikoa", ei sen avulla enää saata
toiselta onnea riistää.

Jos sattuu paraillaan olemaan jokin kulkutauti liikkeellä, esimerkiksi
"moru", ja on "tautihisia" talossa, otetaan suoloja, pyyhitään niillä
sairaan kipeitä kohtia ja sanellaan

    "Mäne alle kynnyshirren,
    alle kauhien katajan,
    tuonne kalman karsinah,
    manalaisen moaemäh!"

Sitten suolat, _tautisuolat_, sekä sairaan sijalta otettuja rikkoja
pannaan valkeassa vaaterievussa arkkuun kuolleen vasemman kantapään
alle ja sanotaan samat sanat kuin suoloilla pyyhittäessäkin. Näin tauti
"porotetah" pois talosta kalman karsinaan, manalaisen maaemään. Jos
taas joku kuolee "kulkijah tautih", haudataan hänet semmoisenaan,
vaatteineen kaikkineen, ja niin kuolee se tautikin.

Pesijöille ja arkun tekijöille annetaan palkkioksi minkä niitäkin, sen
mukaan mitä kukin haluaa: vaatetta, ruokaa taikkapa rahaakin. Pesijän
palkka on maksettava, ennenkuin ruumis on _ehtinyt kuivua_ pesun
jäleltä. Sen perästä ei sitä enää saata suorittaa, silloin on se jo
niin kallis, ettei sitä saata maksaa millään. Arkun laatijoita ja
pesijöitä talossa syötetään ja juotetaan ja lopuksi sanellaan
_spassipot_ [kiitokset] itkuvirsin:

    "Spassipot, vallan olovat omakuntaset, kun omat varsityöhyönnä
    vallan loajittelitta valmistelusien vaivasih ['Kun omat -- --
    valmistelusien vaivasih' = kun omat työnne heititte kesken] ta
    valkiella hyväselläni Tuonelan vallan assuntasijasie vallan
    loajittelomah vallan olovan narotan sakonaisie myöten valivo
    kätysiennä keralla.

    Spassipo, hyvin olovat omakuntaset, kujin omat avotyöhyönnä
    [omat osakkaat työt] asetteluisien kurjasih niiks aikasiks kujin
    loajittelitta, kujin kuulu hyväselläni kujin polvuhisie Tuonelan
    assuntasijasie loajittelitta.

    Että kummien peähysie ['kummien peähysie' = pilkaten] kujin
    loajitellun; kujin olovan narotan sakonaisie myöten kujin
    loajittelitta kuulu hyväselläni kujin polvuhiset assuntasijaset."




4. RUUMIIN KOTONAOLOAIKA.


Kuollutta pidetään pirtissä _kolmet sutkat_, kolme vuorokautta. Kansi
avoinna on arkku vainajineen rahien varassa pyhäsnurkassa, vain
katevaate kuolleen peittona. Kansi on vieressä pystyssä sivu- tai
peräseinää vasten.

Kuolintaloon kokoontuu naapureita, tuttavia ja sukulaisia vainajaa
katsomaan. Jokainen kyläläinen ja vieras, joka tulee pirttiin, käy
pyhällä savulla "koatimassa" vainajaa, ristii silmiään ja kumartaa
kolme kertaa lattiaan saakka sanoen:

    "Prosti milma, pokoiniekka
    kaikista reähistä, reähkähistä,
    muistetut ta i muistamattomat,
    tietyt ta i tietämättömät."

Kävijöitä syötetään ja juotetaan talossa varojen mukaan, heille
annetaan mitä talossa sattuu olemaan: jos on pyhäaika, tarjotaan
pyhäruokia, arkena taas arkiruokia. Vieraatkin tuovat mukanaan yhtä ja
toista, sillä häihin ja lapsivaimolle ja vainajan läksiäisiin on
tuotava kaikenlaisia jumalanhyviä. Ristiäidin on vielä vietävä
kuolleelle ristilapselleen katevaate, muuten tämä tuonelassa tulee
vastedes alastonna risti-äitiään vastaan.

Vainajan hyvälle tuttavalle itketään:

    "Voi yksie urohien tuumasie tunnon yleneksennellä
    tuumaiksentelomah, tuvehen hyväseni tunnollini [samanikäinen
    hyvä tuttava].

    Vet [kas], min tuvelmisista tunnon koaleli silma tunnon
    silmittelömäh niin tunnon rikenih kertasih, tuumaiksentelomah
    kaiken tunnollisie tuumasie, tuvehien ilmojen peällisie yksie
    urohien tukkutuumasie [joukkoarveluita, puheita, joita yhdessä
    pakinoidaan, tuumitaan].

    Voi, sukie hyväseni, suimun yleneksennellä näinä päiväsulavuisina
    yksillä sulavilla suusoviettaisilla ['sulavilla suusoviettaisilla'
    = sovinnollisilla pakinoilla]. Vet olija yksillä sulavilla
    suusoviettaisilla suimun rikenih kertasih sukeijen ilmojen peällä
    oloaikaisina.

    Eikö voi, paras hyväseni, panun yleneksennellä pakauttelomah
    parahan hyväseni panullista, kun siun panun assuntasijasih panun
    koaleli näinä päiväpatseroisina siun parahnisies silmittelömäh.

    Ei voi, valkie hyväseni, vahveuvuksennella kenenkänä valkehuisie
    [olentoa] vassen kokonaisina näinä päivävarreksuisina.

    On valkie Spoassusen' vakautellun valkien hyväseni vallan
    ylenemättömillä varsisijasilla.

    Niin toivelen, vaimala vartuoni, jottei niin kuillana aikasin
    ['kuillana aikasin' = milloinkaan] liene vallan yleneksentelömäh
    näijen vallallisilla varsisijasilla.

    Olen, vaimala vartuoni, kaikkien loatusih valveutellun valkieta
    hyvästäni kokonaiset päivä varreksuiset eänien katkoalemattomien
    [katkeamattomien] vaimaloijen vetysieni keralla."

Vieläpä itkijä heittäytyy vieraalle kaulaan, kaulaan, ja jatkaa
valitustaan:

    "Elä, orhien hyväseni oimullini, vielä omattomiks otlessiu
    ['omattomiks otlessiu' = aivan vieraudu] näistä orhien hyväseni
    omista olentosijasista, jos orhie Spoassusen' on orhien hyväseni
    orheijen ilmojen peältä oimun puuvutellun.

    Rupiele oimun rikenih kertasih ['rikenih kertasih' = useasti]
    näihin orhiesta hyväsestäni jeänehih olentosijasih oimun
    koalelomah, kun alamma orhien hyväseni omusitta oimun elossella
    näissä olentosijasissa.

    Mie toivelen, oneh vartuoni, jotta orhie hyväseni niillä aikasin
    koaleloo omih olentosijasih.

    Rupiele, armahan hyväseni aijallini ['armahan hyväseni aijallini'
    = taaton hyvä ikätoveri, samoin kuin edellä 'orhien hyväseni
    oimullini'] armassanasiks vassen ankehta varruttani, kuin alamma
    näissä armahan hyväseni assuntasijasissa armahan hyväseni
    armahaisitta aijan elossella.

    Mie toivelen, ankeh vartuoni, jotta armassanani armas hyväseni on
    niillä aikasin asettelomassa armahien armosanasien keralla, kun
    armahan hyväseni aijallini asetteloo armahie armosanasie vassen
    ankehta varruttani.

    Jos, valkien hyväseni vallallini, siun vallan assuntasijasih
    koalelen, vaimala vartuoni, vallan suurissa Tuonelan
    vaimalaisissani vajauttelomah siun valkevuisie vassen, voi,
    hotj vallan ainusien valkeijen sanasien kera vallan seäjellä.

    Niin mie toivelen, vaimala vartuoni, jotta valkie hyväseni
    valkeijen sanasien keralla on vallan seätelömässä valkeista
    syntysistä.

    Voi, armahan hyväseni aijallini, rupiele armahien armosanasien
    kera asettelomah ankehta varruttani, jos siun assuntasijasih
    kuillana aikasin koalelen, ankeh vartuoni.

    Mie toivelen, niillä aikasin hotj armas hyväseni armahie
    armosanasie asetteloo ankehella vartuollani. Eikö hotj niillä
    aikasin ankehella vartuollani aijan suuret Tuonelan apieset
    alentelisi ankehista seänalasistani.

    Rupiele, orhien hyväseni oimullini, opastelomah onehta varruttani
    kaiken oimullisilla olkatyöhysillä oimun koaleluaikasina. Vet en
    voi, oneh vartuoni, omista oimun nuoriikkaisista osratuumasistani
    ['nuorukkaisista osratuumasistani' = nuorista tyttöarveluistani]
    oivellella. Mie toivelen. jotta orhie hyväseni on niillä aikasin
    opastelemassa omilla olkatyöhysillä.

    Rupiele, mairehen hyväseni manullini. kaiken manullisie mahtisie
    mahittelomah malkivoa varruttani, kun olen mairehen hyväseni
    mahtisien takana manun elossellun mairehien ilmojen peällä.
    Vet en voi, malkivo vartuoni, omista marjamahtisistani
    [tyttövoimistani] maltella [ymmärtää]. Mie toivelen, jotta
    mairissanani mairis hyväseni on niillä aikasin mahittelomassa
    mairehista syntysistä kaiken mairehillisih mahtisih."

Toiset sukulaisista, tuttavista ja naapureista, ketkä vain haluavat,
jäävät vainajan taloon _pimien yön valvontah_. Ne kolme yötä, jotka
ruumis on pirtissä, valvotaan kuolleen ääressä. Vainajaa ei saa jättää
yksin koskaan, ei yöllä eikä päivällä, se kun saattaa nousta ylös ja
tehdä vaikka mitä pahaa. Kerran entisaikaan oli vainaja jätetty
yksinään, ja tämä oli noussut ja pureskellut orret ja laavusniekat,
pöydät, lautsat ja skammit ja kaikki tuhannen rieskaksi ja pillan
päreiksi -- kuolleella kun on rautaiset hampaat. Sitten oli pureskelija
jälleen mennyt arkkuunsa makaamaan.

Pimeän yön valvonta on _kallis_ (tärkeä) _valvonta_, niin kallis, että
se, joka valvoo kolme pimeätä yötä kolmessa paikassa, pääsee
"tsharsvah", kun taas sille, joka ei ole eläessään valvonut yhtään
pimeätä yötä, ei tsharsvaa näytetä. [Ristityn pitäisi iässään ainakin
kolme pimeätä yötä valvoa, olla apuna kolmeen lapsen synnytyksessä ja
kolmella olla kummina.] Sekä miehet että naiset käyvät valvomassa,
naisrahvas kuitenkin enemmän naisvainajaa. Pimeiden öiden valvontaan
eivät tosin kykene muut kuin terveluontoiset henkilöt, se
"toispuolehini" kun koettaa kovasti väsyttää valvojaa. Mutta nukkumaan
ei saa ruveta. Mitään työtäkään ei valvottaessa tehdä, ei
käsitöitäkään, ei myös meluta, leikkiä lasketa eikä naureta. Sillä
"pokoiniekan pirtissä ei pitäis suu muhahtaa." Istutaan vain ja
ristitään silmiä. Mutta _puoliyön_ aikana ei pidä silmiä ristiä, sillä
silloin on kaikki paha liikkeellä, illasta puoliyöhön saakka.

Pyhäinkuvain edessä, kuolleen pään yläpuolella, palaa _tuohus_ ja
pöydällä _kyntteli_, jos on pimeä aika. _Ventshätuohus_ (vihkituohus),
joka on vainajalla ventshätessä [Vihittäessä. Kumman tuohus
ventshäämisaikana on lyhyemmäksi palanut, se kuolee ensin] ollut
kädessä, on tavallisesti pyhäinkuvilla palamassa. Sitä on pidetty
tallessa, poltettu hiukan ensimmäistä lasta ristittäessä ja nyt
kuolintuohuksena se saa palaa loppuun.

Pimeän yön valvonnasta ei saa ottaa maksua, vaikka tarjottaisiinkin.

Mitään työtä ei pokoiniekkapirtissä koko aikana saa tehdä; ken raataa,
hän lyhentää omaa ikäänsä. Toisissakaan huoneissa ei tehdä mitään
suurempia töitä eikä koko talossa, sillä työn raadannalla ei silloin
ole _svjätenjöä_, siunausta.

Tänä aikana jakavat perilliset keskenään vainajan jättämät vaatteet ja
muut tavarat. Sillä ennen hautaan viemistä on kuolleen omaisuus
jaettava. Jos tavarat jäävät jakamatta, niin

    "kyllä on niistä puoli tuulen,
    toini tuiskun,
    kolmansi pahan pitäjän."

Niistä ottaa osansa ken ehtii, saa ja sattunee. Mutta vasta sen
jälkeen, kun vainaja on pesty ja laskettu arkkuun, saa jakamispuuhiin
ruveta. Tavarat pitää kaikki kantaa kuolleen pirttiin: "siitä heän
näköy, jotta ne on joattu, kun ne joatah hänen itsheh aikana". Omaisuus
jaetaan "verrotellen" ja sovitellen, miten paraiten osataan, toiselle
tuo, toiselle tämä. Jos vainaja on eläessään jollekin jotain luvannut
lahjaksi, on se hänelle annettava, jottei lupaaja pahastuisi.

Aamulla, huomeneksella, herätellään vainajaa, itkien _valveillellah_
yksille teevesille yhteisen samovoarastolan, tee-pöydän, ääreen, johon
hänelle on jätetty lyhjä sija teelaseineen. Itketään:

    "Etkö voi, soavis hyväseni, soarnan yleneksennellä soarnan
    polvuhisilta Tuonelan sijasilta soarnan aivosina
    huomenes-soalostisien soarnan ylenentä-aikasina yksillä
    sakonovoiloilla [tavanmukaisilla (ven. zakon = laki)]
    samovoaravetysillä omien soahkunastolasies [ruokapöytien] peällä
    omien kahenloatusien soarnumaisies ['kahenloatusien soarnumaisien'
    poikien ja tyttärien] keralla ta i sammu vartuoni keralla.
    Vet kun kaiken aikasie olit soarnan ensimäisinä yksillä
    samovoaravetysillä omien soahkunastolasies peällä.

    Niin sammulla vartuollani äijiksi sammusikseni soarnan loajittautuo
    näinä huomenessoalostisien soarnan ylenentäaikasina.

    Etkö voi, soavis hyväseni, miun sammuih eänisieni soarnan
    yleneksennellä? Mie kun, sammu vartuoni, sammujen vetysieni
    keralla soarnan ylentelen.

    Kaikki on, soavis hyväseni, siun soahkunastolaseskin sammujen
    vetysien valloissa näinä huomenessoalostisina.

    Kaikki soarnumaises [lapsesi] ta i soarnajaisen [äitini] sammujen
    vetysien keralla soarnan koalellah näinä huomenessoalostisina,
    kun ei ole siun sulie soavehuisies näissä soarnan assuntasijasissa
    soarnan koalelomassa.

    Etkö voi, kuulu hyväseni, kujin aivosien huomeneskuuroksuisien
    kujin ylenentä-aikasina kujin polvuhisilta Tuonelan
    kuuritshasijasilta [arkusta] kujin yleneksennellä yksillä
    kuumilla kunkkavetysillä [teevesille] omien kujin tovolnoisien
    [kylläisten] kunnivostolasies [arvopöytiesi, pyhien pöytiesi]
    peällä.

    Mie kun, kurja vartuoni, kujin loajittelin kuumat kunkkavetyöt,
    kun olit kaikin aikasin kujin ensimäisinä omien kunnivostolasies
    peällä ta omien kahenloatusien kuvoamaisies [lapsiesi, sekä poikien
    että tyttärien] keralla ta i kaksien kujin olovien omakuntasies
    keralla ta i kurjan vartuoni keralla.

    En voi, kurja vartuoni, kujinkana vähäsie kunkkavetysie kujin
    alennutella näinä huomenes-kuuroksuisina kunnivostolasies
    peällä, kun ei ole kuulu hyväseni sulie kukkahuisie omissa
    kunnivostolasissa yksillä kuuluilla kunkkavetysillä.

    Etkö voi, kuulu hyväseni, hotj kujin vereksih ilmojen peällä
    puutuneihien [kadonneiden] kyynärpäijes varasih hotj kujin
    vähäsiks aikasiks miun kurjie eänisieni vassen [kurjan, vaikeroivan
    ääneni johdosta] kujin yleneksennellä, kun mie, kurja vartuoni,
    kurjien vetysieni kera siun kukkahuisies kujin ylentelen?

    Kaikeks kuulu ikäsekseni lienöy kurjalla vartuollani näijen
    kujilliset kurjaset kujin akkiloitavaisiks.

    En liene, kuulu hyväseni, koko kuulu ikäsessäni kujin
    yleneksentelömäh. kun ei voimin näinä huomeneskuuroksuisina kujin
    yleneksennellä miun kurjie eänisieni vassen yksillä kuumilla
    kunkkavetysillä.

    On kuulu Spoassusen' kujin puuvutellun kuulu hyväseni sulat
    kukkahuot kuulu ilmasien peältä kujin yhettömiks.

    Niin se lienöy kurjan vartuoni kurjat seänalaset [suuret
    mielipahat, sydänalaan koskevat] kuleksentelomah näistä kurjasista
    kurjien vetysien valtasista, niinkuin kuulu Spoassusen' kujin
    ankarimmat kuuroseähyöt [kuurosäät] kuleksenteloo toisin aikasin.

    Niin lienöy sammun vartuoni sammut seänalaset sataiksentelomah
    [monia mielipahoja toisensa jälkeen] sammujen vetysien valtasissa,
    niinkuin soavehen Spoassusen' soarnan ankarimmat sajeseähyöt
    soarnan koaleloo."

Sitten taas samaan tapaan valveutellaan vainajaa _murkinalle_,
"valjuskaverosille":

    "Etkö voi, valkie hyväseni, valveuvuksennella yksillä
    valjuskaverosilla [ruoka-aterioille (ven. valenets = pieni
    nisuleipä)] näinä vallan auvosina huomenes-varreksuisina omien
    voalimaisies keralla ta i voalimaiseni keralla?

    Emmä voi yksillä valjuskaverosilla valmisteliutuo kokonaisina
    huomenesvarreksuisina siun valkehuisittas.

    Etkö voi, kaunis hyväseni, hotj kaitojen kalovehkätösies
    [kalvehtuneiden käsiesi] varasih kajon yleneksennellä omien
    kannikkastolasies peäh, hotj kajon vähäsiks aikasiks?

    Ei voi kannettuises eikä kantajaiseni enkä kaiho vartuoni kajon
    loajittautuo siun kallehusittas näinä huomeneskaunistoisina
    kannikkastolasih [pöytään, jossa on leipäkannikoitakin].

    Etkö voi, orhie hyväseni, hotj olkapeähysies varasih oimun
    yleneksennellä omien opinjastolasies [ruokapöytiesi (ven.
    obulnyj = ylellinen, runsas)] peällä yksillä opinjaverosilla
    [ruoka-aterioille] oimun aivosina huomenesoprennaisina omien
    kahenloatusien ottamaisies keralla ta orheih ilmoih
    seätelijäisiin ottajaiseni keralla?

    Vet, ei voija siun omusittas, orhiesanani orhie hyväseni, oimun
    loajittautuo näinä huomenesoprennaisina. Kaikki ollah onehien
    vetysien valloissa kokonaiset huomenesoprennaiset.

    Koko orhien ikäseni piettävät tuli opoalaiset, kun ei ole orhien
    hyväseni omusie yksillä opinjaverosilla.

    Ei kuillana aikasin koko orhiessa ikäsessäni ole enämpi orhien
    hyväseni omusie yksillä opinjaverosilla."

Vainajan tilasta sekä hänen pirtissä olonsa aikana tapahtuneista
seikoista voidaan todeta ja ennustaa tulevia kuolemantapauksia sekä
muita seikkoja. Niinpä jos vainaja on pitemmän aikaa sulana eikä
jäykisty, vaatii hän toisia vainajia jälkeensä. Samoin myös, jos
kuoltua hänen silmänsä jäävät raolleen; vasen avoimeksi jäänyt silmä
kutsuu naishenkilöä, oikea taas miespuolista. Jos kuolijassa
hengenlähdön jälkeen, pesemisen päätyttyä, tavataan täi, joka mataa
jalkoihin päin, kuolee talosta pian toinenkin henkilö, mutta jos
syöpäläinen yrittää päähän päin, ei kuolema ole niin lähellä. Toisinaan
tuohuksien tuli kuolinpirtissä häilää ja liehuu aivan omia aikojaan.
Silloin muka _anhelit_ liikkuvat vainajan ympärillä.

Joskus ilmestyy kuoliotalon pihalle pikkuisia _lintuja_ [harmaita
pieniä lintuja niinkuin "punaskarja", pulmusparvi]. Silloin ovat muka
toiset vainajat tulleet tuolta ilmalta ottamaan vainajaa vastaan.

Jos joku pelkää kovasti vainajaa, kehoitetaan häntä nipistämään
kuolleen vasenta kantapäätä kolmesti taikka kohottamaan kolmesti
arkkua. Se karkoittaisi pelon. Mutta kovin arkaluontoisen ei pidä mennä
sitä tekemään, eipä katsomaankaan vainajaa, sillä hän voisi silloin
pelästyä ja saada ikuisen kalman. Lapsia ei uskalleta laskea kuolleen
lähelle.

Mutta jos sattuu _ukonilma_ nousemaan, kun ruumis on pirtissä, aletaan
sitä kiireesti toimittaa hautaan, vaikkei kolmea vuorokautta vielä ole
kulunutkaan. Ikkunat kuolleen kohdalla peitetään silloin vaatteella ja
ikkunalaudalle lasketaan jokin kulunut _rauta-ase_ -- veitsi,
keritsimet, vasara tai viikatteen kappale -- ja kulunut viikatteen
_liippakivi_. Mutta sittenkin voi ukkonen toisinaan vainajan panna,
jopa niin, että hän _halkieu ja rupieu vuotamah_. [Ukonilmalla ei
muuten pitäisi kenenkään olla pitkällään, ukkonen kun silloin helpommin
iskee].




5. VARAUTUMINEN VAINAJAA VASTAAN.


Sitä pirttiä, missä vainaja on kuollut ja sitten kolme yötään levännyt,
on jälkeenkinpäin varoen käytettävä. _Kuuteen viikkoon_ ei siinä saa
mitään iloa pitää eikä meluta. Ei myöskään saa pirttiä koko sinä aikana
jättää _puustaksi_, tyhjäksi: vainaja voisi silloin palata sinne
takaisin ja saada aikaan pahaa.

Mutta varsin vaarallisia ovat ne esineet, jotka ovat hengenlähdön
aikana taikka heti sen jälkeen koskettaneet vainajaa, vieläpä jotkut
semmoisetkin, jotka eivät ole kosketuksissakaan olleet. Niistä näet
pelätään _kalman_ tarttuvan.

Kaikki vainajan alla olleet vuodeoljet, _kuolentarikat_, sekä huonot
_vaatteet_ on ennen kuolleen hautaamista poltettava, samoin _pesurikat,
pesuvastat ja pesuripakot_ (rievut), vieläpä arkkua laadittaessa
syntyneet _lastutkin_. Kaikki ne kannetaan loitos järven rantaan
lietteelle taikka metsään alangoille, missä ei ole tapana liikuskella,
ja sytytetään palamaan. Talvella ne poltetaan järven jäällä. Järven
lietteelle taikka metsäalangolle, missä kalmajätteitä on poltettu, ei
uskalleta mennä kävelemään. Moni on niistä paikoista saanut
kuolemantaudin ja mennyt manalle, kun ei ole tästä taudista päästäjää.
-- Pirtin lattiasta, niin kauan kuin se on ruumiin jäleltä pesemättä,
saattaa myös kalma tarttua, jos siinä kävelee paljain jaloin.

Ruumiin _pesuvesi_ viedään ulos ja kaadetaan maahan semmoiseen
paikkaan, missä ei voida liikkua, esim, jonkin huoneen salvoksen alle.
_Pesentäsaippuaa_ ei saa enää tavallisiin pesuihin käyttää; jos sillä
pesisi itsensä, alkaisi vapisuttaa, niin ettei mikään jäsen pysyisi
alallaan. Toiset pistävät sen kuolleen mukaan, mutta toiset panevat
talteen taikavälineeksi, jolla voidaan aiheuttaa pahaa. Samoin myös
sillä neulalla, jolla vainajan kuolinvaatteita on ommeltu, saatetaan
tehdä pahaa, etenkin, jos sillä on ommeltu kolmet kuolijan verhot.
Tytöt voivat pistää sen salaa tungettelevan nuorukaisen vaatteisiin, ja
siitä tungettelijan luonto lankeaa; tuntuu kuin olisi aina "moa
peällä". Se rihmakin, joka on jäänyt vaatteita ommeltaessa, on
poltettava. Jos sillä ompelisi vaatteensa, saisi siitä itseensä tuskan,
ikäänkuin kalman.

Ne kuolleen vaatteet, jotka ovat kuoleman hetkellä olleet vainajan yllä
ja ovat liian hyviä poltettaviksi, viedään ulos ja pestään. Ensin ne
huuhdotaan kolmessa vedessä, ja vesi aina kaadetaan maahan; sen jälkeen
ne vasta virutetaan järvessä. Pestyä vaatteet asetetaan aidan nurkille
kuivumaan ja ne saavat siellä tuulettua kuusi nedälie (viikkoa).

Monet varat on tehtävä, kun lähdetään viemään kuollutta pirtistä pois.

Sille sijalle, jossa arkku on ollut, heitetään heti _kylmää vettä ja
suolaa_ ("ruotshin-suolaa"), lisäksi vielä jokin _rauta-esine_:
hiilihanko tai uhvatta, keittokoukku tai patahanko. _Skammit_, rahit,
jotka ovat olleet arkun alla, polkaistaan kylelleen, jotta talossa ei
vasta heti surma vierailisi. Vainaja viedään ulos _jalat iellä-päin_ ja
kun on ovesta päästy, ei lasketa sisään eikä uloskaan ketään, ennenkuin
pirtin ovea on yhteen kyytiin kolmasti paiskattu hyvin kovasti kiinni.
Sitten ei manan matkalainen voi palata takaisin. Kuollutta ulos
vietäessä ei saa pirtin ikkunasta katsoa jälkeen. Siitäkin voi vainaja
myöstyä takaisin. Ulkona taas, kun kuollutta tuodaan vastaan, ei saa
katsoa vastaantulijaan, vaan pitää kääntyä takaisin päin ja
"prostiutua". Sitten saa kyllä katsoa jälkeen. Ellei näin menetellä,
hinkautuu kalma ja silmät tulevat kipeiksi.

[Silmiä, joihin kalma on hinkautunut, pestään vedellä, vesi viedään
kolmen tien haaraan ja manataan:

    "Mäne, kalma, karsinah,
    kylmä, kylmäh kyläh,
    alla kylmän kynnyshirren,
    alla kauhien katajan,
    karvoista emo- (t. iso-) kapehen,
    emon tuoman ruumehesta,
    vaimon kantaman ihosta,
    vaivasesta vartalosta!"]

Vaikka tuntematontakin vainajaa tuodaan vastaan, on prostiuduttava.
Sillä "kuollehelle kuninkaskin lakkiah nostaa".

Koko sinä aikana, jonka vainaja on pirtissä, ei pirtin lattiaa
kertaakaan lakaista eikä muutenkaan siivota. Mutta heti kun kuollut on
viety pois, lakaistaan lattia, pyyhitään vastoilla, ja rikat viedään
ulos ruumiin jälkeen ja poltetaan samalla rantalietteellä, missä
vuoileoljetkin. Tällöin manataan:

    "Kaikki ruhkat myötähäs,
    kaikki pahat matkahas!
    Siipines, sulkines,
    luines, lutehines,
    ynnä ytimines,
    mäne myötä möykkyines!"

Silloin on vainaja "hieritty pois siltä paikalta eikä se enää siitä
takaisin tule". [Samoin häiden aikana ei myöskään pirttiä lakaista.
Vasta häiden loputtua lakaistaan, ja rikat työnnetään morsiamen
jälkeen, jottei hän ikävöisi entiseen kotiinsa.] Lakaisemisen jälkeen
lattia vielä pestään vihkolla, ja _kolikalla_ (luudalla) vettä
valelemalla lykätään. _Kuolentasijalle_ lattiaan isketään kolme
_rautanaulaa_, jottei sillä sijalla ketään varauttaisi. Jollei
rautanauloja lyötäisi, kummittelisi kuolinpaikka, niin ettei kukaan
voisi siihen panna pitkäkseen.

Viimeksi _savustetaan_ pirtti _katajoilla_. Hinkalolle (arinalle)
työnnetään katajia palamaan, ja palavalla havulla _tulitellaan_ ympäri
pirttiä, eniten kuolinsijoja, niin että huone tulee savua täyteen. Näin
kalmanhaju kaikkoaa kuolinpirtistä, ja paholainenkin pelkää katajaa,
kun se palaessaan rätisee.

Kyläläiset toimittavat kaikki nämä pesu- ja varaustyöt. Lopuksi on
heidän itsensäkin puhdistauduttava. Heillä on pesuhommissaan ollut
yllään huonot vaatteet, semmoiset, joita ei muissa toimissa käytetä. Ne
riisutaan pois, peseydytään ja pukeudutaan puhtaisiin vaatteisiin.
Sitten vielä savustaudutaan katajankatkussa taikka poltetaan
vaateriepua arinalla, ja siitä nousevassa savussa pidetään käsiä ja
vaatteita.

Aina ei kuollutta osata niin toimittaa pois pirtistä, ettei hän palaisi
takaisin. On usein sattunut, että kuollut on vielä kalmistostakin
kulkenut kotonaan peloittelemassa ja kummittelemassa. Niin oli esim.
Rotioni Huotari, vanha vuonnislainen patvaska ja tietäjä, kulkenut
kotonaan, kävellyt huoneissa ja ryskänyt ovissa ja kysellyt rahojaan.
Kummittelija voidaan karkoittaa siten, että isketään kolmasti _pirtin
kynnykseen kirveen hamaralla_ [sama temppu tehdään, jos vainaja
pirtistä ulos kannettaessa "jyventäytyy", niin että on kovin raskas
kantaa], taikka taas häädetään korennolla tantereelle, heitetään vielä
korento jälkeen ja uhkaillaan:

    "Tule toini kerta, soat paremman kyyvin!
    Pisy tilallas, minne olet viety,
    missä olet olija!
    Ei ole tänne työn tekuo,
    eikä tilankana tarpehella!
    Männyt on männyn,
    jälkeh jeänehet elää!"

Joskus voi vainaja ilmestyä kotitanhuilleen oikein näkyväisenä
_hoamunakin_. Silloin pitäisi olla _suvikkovarsan suitset_ -- varsan
joka ei ole vielä ollut reen edessä; kun lyö niillä haamua, niin tämä
katoaa. Jos taas vainaja on niin itsepintainen, ettei sitäkään säiky,
pitää tehdä _leppäni jousi_ ["Leppä on lemmon lessyttäjä, hoapa on
piessan puu."] ja ampua sillä _leppäni pulikka_ vainajan vasempaan
kantapäähän. Vielä on käytävä kalmistossa lyömässä viisi leppänoaklaa
(naulaa) vainajan kropnitshaan, hautakammioon, kaksi jalkopuoleen,
kaksi käsien kohtaan sivuihin ja yksi pääpuoleen. Lyötäessä sanotaan:

    "Pisy paikallas, mihin olet pantu!"

Voipa kuollut pistäytyä entiseen kotiinsa ihan ilmihaamussaankin ja
elellä kuin eläessään: tehdä talon työtä, maata naisensa vieressä,
käydä naapurissa vieraissa. Mutta jos hän nauraa tai vihastuu, niin
hänellä näkyy rautahampaat, ja siitä hänet tunnetaan tuonelan
asukkaaksi.

Hyvin helposti saattavat manalaiset tulla tyhjäksi jätettyyn pirttiin
-- jos kuoleman jälkeisillä viikoilla on erehdytty jättämään pirtti
asumattomaksi. Silloin häädetään manalaiset kirveellä ja korennolla
pois ja manataan:

    "Manalaiset moatukkah,
    kalmalaiset koatukkah
    pois elävien imehnisten sejasta!
    Teät on pois hieritty elävien kirjoista!"




6. HAUTAANSAATTO.


Kun ruumista on pidetty kolme vuorokautta pirtissä, saatetaan se
_kalmismoahan_.

Jo aamulla aikaisin ovat _hauvankaivajat_ lähteneet hautausmaalle
haudan tekoon. Hautaa ei näet saa kaivaa yöksi avoimena olemaan. Ei
myöskään saa jättää kaivettua hautaa yksikseen; jos hauta tulee
valmiiksi, ennenkuin kuollut tuodaan siihen, pitää jonkun jäädä sen luo
vartioimaan. Arat henkilöt eivät uskalla jäädä, mutta rohkealuontoiset
eivät pelkää, kun asettavat pari lapiota ristiin haudan yli. -- Kun
haudankaivajat lähtevät työhönsä, itketään heille:

    "Elköä viluilla pohjolan viimapuolusilla visan loajitelko
    vieslöveä hyvästäni Tuonelan vierisijasilla [tark. hautaa] näinä
    päivävierennäisinä.

    Voikoa lämpimillä puolusilla vieslövie ilmasie visan loajitella,
    jotta ei vieslövän hyväseni pitäis vieslövis syntysis viluilla
    viimapuolusilla kaiken aikasin visan koalella.

    Elköä, kyhän olovat omakuntaset, kylmillä kyytäpuolusilla
    [kyytäilma = pohjoinen tuima viima] kyhän asetelko kyllä hyvästäni
    kyhän polvuhisilla kylkisijasilla [ikuisilla makuusijoilla],
    jotta ei pilaisi kyllä hyväseni kyhän alituisista [alituisesti,
    aina] kyytäpuolusilla kyllä ilmasie kyhän koalella kuulu
    syntysissä.

    Voikoa lämpymillä puolusilla kyllä ilmasie kyhän asetella, jotta
    ei niistä tulis kyhelmäiset [suuret mielipahat] kyhelmällä
    vartuollani kaikeks kyllä ikäseksen' kyhän alenneltavaisiks.

    Voikoa, oimun olovat omakuntaset, oikiella puolella orhien
    Spoassusen Otavatähtösie ['oikiella -- -- -- Otavatähtösie' =
    suvipuolelle Otavaa] orhien hyväseni olentosijaset oimun
    loajitella orheih syntysih näinä päiväoprennaisina.

    Eikö orhie Spoassusen' orhieta hyvästäni orheis syntysissä oikiella
    puolella Otavatähtösie oimun asettelis oimun eloistelomah. Kun oli
    osien alla ['osien alla' = hyväosainen, varakas] ilmojen peällä
    koalelijaini, jotta ei orhie Spoassusen' orheis syntysissä
    osattomih osaeloksih ['osattomih osaeloksih' = huonoille
    osille] oimun otplahoslovis [asettelisi] orhieta hyvästäni."

Kuolleen kantajiksi rupeavat ketkä vain ovat saapuvilla. Nuoret
kantavat nuoria, vanhat vanhoja, miehet miehiä, jopa naiset naisia,
tytöt tyttöjä. Mutta läheiset sukulaiset eivät ota kantamiseen osaa.
Siitä vainaja taas olisi pahoilla mielin, luulisi, että "he niin
suvaitshisivat hänen moah mänövänsä". Myöskään ne, jotka ovat
heikkoluontoisia ja pelkäävät, eivät mene kantamaan; jotkut eivät
uskalla mennä vainajaa _kaimoamahkana_, saattamaankaan. Niinpä esim,
raskaana olevat vaimot pysyvät pois koko kuolinkulkueesta. Vainajan
leski kyllä saattaa miestään kalmistoon, jos kykenee.

Jo aamupäivällä on ruumis saatettava kalmistoon, ennen puoltapäivää.
Iltapäivällä, sen jälkeen, kuu päivä kääntyy luoteelle [länteen], ei
vainajaa enää saa panna hautaan, sillä jälkeen puolen päivän haudatulle
ei näytetä päivää tuonelassa, vaan vainaja saa olla ainaisessa
pimeydessä. Muuten ei kalmistoonkaan saa iltapäivällä mennä, eikä sitä
uskalletakaan tehdä. Sillä kalmiston asukkaille on iltapäivällä
annettava rauha. Häiritsijälleen, puolenpäivän jälkeen kävijälle, ne
voivat suuttua, jopa saattaa hinkautuman, ellei kävijä osaa väkeä
asettaa.

Ennen hautausmaalle lähtöä on jo toimitettu _lähtöstola_, katettu
pöytä, jossa on syötäviä kaikenkaltaisia, teetä ja kahviakin,
jollakulla viinaakin. Mutta ennen kalmistossa käyntiä ei pöydän antimia
nautita.

Arkkua kannetaan _orrella_. Arkun kumpaankin pääpuoleen sidotaan nuorat
ja nuoriin mutkat, joihin pujotetaan orsi arkun pituussuuntaan. Orsi on
niin pitkä, että kuusi henkeä voi yhtaikaa olkapäillään olla
kantamassa, kolme kumpaisestakin päästä. Arkkua matkaan laiteltaessa
itketään:

    "Min vallallisilla vasrityöhysillä [töihin, ulkotöihin]
    valmisteleka valkieta hyvästäni, vallan olovat omakuntaseni ta
    valivot voalijaini lapset, kuin että ole näihe loatusie eloksie
    koko valkiessa ikäsessäni minkänä vallallisilla varsityöhysillä
    valmissellun?

    Min tunnollisilla tuontatiehysillä [kauppamatkoille, ansiotöihin]
    tunnon loajitteletta tuvista hyvästäni, tunnon olovat omakuntaseni
    ta tuomekset [pojat] tuuvittajaini lapset, kuin että ole näihe
    loatusie koko tuvehessa ikäsessäni tunnon loajitellun?

    Niin alkoa äijiksi tuhmasikseni tunnon loajittautuo turtivolla
    vartuollani. Onnakko tulemattomilla Tuonelan tuontatiehysillä
    tunnon loajitteletta tuvista hyvästäni tunnon jälkimäiset
    kertaset."

Sitten otetaan orsi olkapäille ja lähdetään kantamaan. Ovesta vietäessä
_prostiudutaan_ (pyydetään anteeksi) vainajan puolesta. Hän on ehkä
eläessään ovissa pahoin sanoin liikuskellut. sentähden on anteeksi
aneltava. Se toimitetaan itkusanoin:

    "Prostikkoa [antakaa anteeksi] valkieta hyvästäni nämä omat vallan
    assuntasijaset vallan jälkimäiset kertaset!

    Et tiijä, valkeijen ilmojen peällä oloaikasina, on niin
    vallallisien vaimaloijen sanojen ['vaimaloijen sanojen' =
    kirosanojen] keralla vallan koalellun omissa vallan
    assuntasijasissah.

    Elköä kiirähäisistä [kiireesti] kirasta [armollinen, hyvä]
    hyvästäni omista kiran assuntasijasistah kiran koalatelkoa!

    Anna ois kiras hyväseni omissa kiran assuntasijasissah omien
    kiiromaisieh keralla kiran olovammat aikasie.

    Voikoa aikoja alennellen ['aikoja alennellen' = hitaasti]
    assutella armasta hyvästäni omista assuntasijasistah aijan
    polvuhisilla Tuonelan tiehysillä.

    Anna visan olovammat aikasie ['visan -- -- -- aikasie' = kauan
    aikaa] omissa visan assuntasijasissah omien viihyttämäisieh
    keralla visan koalelis.

    Vet, tuloo viihyttämäisilläh visan suuret ikävien vieronaiset
    hänen vieslövyisieh kuin jeähäh visan armottomiks vieslövien
    ilmojen peällä visan koalelomah."

Samoin prostiudutaan _sintshissä_;

    "Prostikkoa vetristä hyvästäni nämä omat vestokattoset
    [veistetyistä laudoista tehdyt katot], sadoin verskoin
    vejetyt [sadoin verskoin vedetyt = monista laudoista laaditut],
    verran jälkimäiset kertaset!

    Et tiijä on vetrehien ilmojen peällä oloaikasina min visallisien
    vieronoijen sanojen [vieronoijen sanojen = kirosanojen] keralla
    visan koalellun näitä vestokattosie visan loajitellessah."

Ulos vietäessä lasketaan arkku kolmannelle kynnykselle, _vajan_
kynnykselle. Vainajalla voisi olla paha mieli, jos häntä kulotettaisiin
vallan kiireesti, pysähtymättä. Täällä taas vajoilla, sintshin edessä
olevilla katosrappusilla, pyydetään _proskenietä_ (anteeksi):

    "Prostikkoa valkieta hyvästäni omat vajovieryöt vallan jälkimäiset
    kertaset valkeijen ilmojen peällä oloaikasina!

    Et tiijä, on omilla vajovierysilläh min vallallisien vaimaloijen
    sanojen keralla vallan koalellun valkeijen ilmojen peällä
    oloaikasinah."

Sitten taas _pihamaalle_ päästyä:

    "Prostikkoa loatu hyvästäni nämä lastupihaset [pihalla on
    tavallisesti kaikenlaisia lastuja, varsinkin syrjäpuolessa
    veisto- ja pinopaikalla] loavun jälkimäiset kertaset, kun loatu
    syntysih loavun koalellah!

    Et tiijä, min laittojen sanojen ['laittojen sanojen' = kirosanojen]
    kera on loavun koalellun omilla lastupihasillah loatu ilmojen
    peällä oloaikasinah."

Arkku viedään kantamalla hautausmaalle asti, ellei kalmisto ole varsin
kaukana, -- se onkin tavallisesti kylän laidassa. Välillä vain
käytetään ruumista kirikössä, jossa arkku keritetään nuorista,
lasketaan lattialle papin käsiteltäväksi ja sitten taas toimituksen
päätyttyä uudestaan nuoritetaan ja otetaan kanto-orteen, jonka jälkeen
lähdetään hautausmaata kohden. Mutta ne, jotka asuvat etempänä, tuovat
vainajansa talvella hevosella ja reellä. Silloin sidotaan vempeleeseen
valkea vaate ja hevosen kaulaan asetetaan kello, mistä nähdään, että
siinä viedään vainajaa. Sillä kelloissa ei muuten saa ajella.

    "Tshillissä [pieni tiuku] mieholah,
    kellossa Tuonelah".

sekä:

    "Tshipi tshillissä ajaa,
    kuoloma ajaa kulkusessa"

sanotaan. Kellona käytetään isoa hevosen tai lehmän kelloa. Kun vainaja
on viety kelloissa, ei hän palaa enää takaisin, sillä

    "Kerta on kelloissa viety,
    ei tule takaisin enää."

Ajeltaessa istuvat vainajan lähimmät sukulaiset arkun kannella
jalkapuolessa, pääpuolessa ei saa istua, vainajalla kun on pyhäinkuva
ryntäillä. Miestä hautaan saatettaessa istuu vaimo arkun kannella, ja
isän tai äidin arkulla istuvat tavallisesti lapset. Jos taas on
järvimatkaa kalmistolle, viedään arkku kesällä veneellä. Tällöin
asetetaan kaksi venettä rinnakkain yhteen, koska pelätään, että vainaja
voi vesillä heittäytyä kovin painavaksi; toiseen veneeseen lasketaan
arkku ja kumpaistakin soudetaan ulkolaidalta.

Vainaja voi joskus heittäytyä hyvin painavaksi, _jyventäytyö_ niin
_jykieksi_, ettei saadakaan liikkeelle. Jotkut painavat niin paljon,
että pitää olla neljä, viisi kantomiestä orren kummassakin päässä.
Ennen vanhaan oli Nokeuksessa suurtietäjä, Noki-Jussi, heittäytynyt
niin painavaksi, että oli pitänyt monella hevosella vedättää
kalmistoon, ja hautaan laskettaessa oli arkku pudonnut pohjaan, niin
että koko hautausmaa oli tärähtänyt. Vainajan näin "jyventäytyessä"
pitää vasemman jalan kantapäällä taaksepäin "potata" (potkaista) arkun
pääpuolta kolme kertaa taikka yhtä monesti paukauttaa kirvespohjalla,
jopa oikein vihapäissään. Silloin kaikkoavat painajaiset ja muut pahat
vintiöt. "Jyventäytyvän" vainajan on kovin vaikea lähteä täällä toiseen
elämään, siksi hän heittäytyy niin painavaksi. Vainaja saattaa myös
"jyventäytyä", jos jälkeen puolenpäivän lähdetään ruumista viemään.

Jos kuollutta hautaan saatettaessa sattuu sade- tai pyryilma, on se
hyvä merkki: vainaja viedään silloin "tsarsvah", koska jumalat näin
"jälet kallah". Ken kuollutta pelkää, voi vainajaa hevosella vietäessä
katsoa hevosen jalkojen välitse arkun yli, sitten ei enää peloita.

Vainajan pihasta lähdettäessä prostiudutaan _nurmilla_:

    "Prostikkoa vieslöveä hyvästäni omat viikatehvainivoiset visan
    jälkimäiset kertaset vieslövih syntysih visan assutteluaikasina!

    Et tiijä, min visallisien vieronoijen sanojen [kirosanojen]
    kera on visan koalelluh omilla viikatehvainivoisillah omien
    viihyttämäisieh keralla."

Ja taas peltojen laitoja kuljettaessa:

    "Prostikkoa kyllä hyvästäni omat kylvöpeltosieh laitaset kyhän
    jälkimäiset kertaset kyllä syntysih kyhän assutteluaikasina!

    Et tiijä, on kyllä ilmojen peällä oloaikasina min kyhällisien
    kyhelmöijen sanojen ['kyhelmöijen sanojen' = kirosanojen]
    keralla kyhän koalellun omilla kylvöpeltosillah.

    Prostikkoa valkien hyväseni omat vakopeltoset vallan jälkimäiset
    kertaset!

    Et tiijä, min vallallisien vaimaloijen sanojen kera on vallan
    koalellun omien vakopeltosieh peällä valkeijen ilmojen peällä
    oloaikasinah."

Vainajaa kuljetetaan samoja polkuja ja samoja kylän kujasia myöten,
joita rahvas tavallisesti liikkuu. Etumaisena kannetaan ristiä ja arkun
kantta -- jotkut läheiset miessukulaiset ovat niitä kantamassa --,
niiden jälessä arkkua, ja perässä käyvät _kaimoajat_, saattajat, miehet
ja poikaset edellä, naisrahvas jälessä [naiset eivät saa milloinkaan
kulkea edellä], sukulaiset etupäässä. Astutaan rinnakkain "kuin
kuolienkaimoajat" ainakin. Kaikki, jotka vain pääsevät, liittyvät
ruumissaattoon. Sillä niin monta kuin kaimaat tuonelaan, niin monta
tulee siellä sinua vastaan ottamaan, kun sinne kerran joudut. Jos et
ole ketään kaimannut, niin ei kukaan tule sinua vastaankaan tuonelan
porteilla.

Kujasia käytäessä anellaan jumalan ilmoiltakin anteeksi:

    "Prostikkoa kuulu hyvästäni kaikki kuulu ilmojen alustaiset kujin
    jälkimäiset kertaset, kukali lienöy kuulu ilmojen alustaisie
    kuleksennellun kuulu ilmojen peällä oloaikasinah!

    Et tiijä, on min kujillisien kurjien sanasien ['kurjien sanasien' =
    kirosanojen] kera kujin koalellun kuulu ilmoja myöten."

Naapurien _aitoperiä_ [aitojen vieriä] astuskeltaessa valitellaan:

    "Voi suojauvuksennella [piilottautua], sukie hyväseni, näihe
    suventamien [naapurien] suimun assuntasijasih ta i suimun
    olovien omakuntasien [naapurien] suimun assuntasijasih, jottei
    sukeih syntysih suimun assuteltais siun sulavuisies näinä
     päiväsuoveroisina!

    Mie, surento vartuoni, hotj toisin aikasin käisin siun sulavuisies
    suimun silmittelömäs suventamien suojapuolusista [piilopaikoista].

    Voi, armas hyväseni, asetteliutuo salapuolusih [salaisin puolin]
    aikomien [naapurien] aitovierysillä, hotj ei armahih syntysih
    siun armahuisies assuteltais näinä päiväarveksuisina!

    Mie, ankeh vartuoni, hotj aikomien aitojen alasin puolusin
   [aitojen vierillä piilotellen] kävisin siun armahuisies aijan
   silmittelömässä hotj toisin aikasin."

Mutta saateltaessa _lasta_, joka eläessään on jo kyennyt ulkona
juoksentelemaan, prostiudutaan:

    "Prostikkoa nämä kujavieryöt kuvoamaistani kujin jälkimäiset
    kertaset!

    Et tiijä, on kummakukkasieh kera kujin koalellun näillä
    kujavierysillä [kujavieret].

    Voi soarnumaisen salmojen [nurkkien] suojasih salauvuksennella
    [piilottautua], jottei soavehih syntysih soarnan assuteltais
    näinä päiväsoalostisina!

    Mie, sammu vartuoni, siun soavehuisies salapuolusista soarnan
    silmittelisin.

    Prostikkoa aikomien aitovieryöt aikomaistani aijan jälkimäiset
    kertaset!

    Et tiijä, on aikomaiseni näillä aitovierysillä aijan koalellun,
    hos aijan vähäset aikaset ilmojen peällä assuksenteli."

Naapurien _ikkunoin alatse_ vainajaa vietäessä valitellaan:

    "Elköä kylkipuolusin [ohitse käyden, pysähtymättä] kuletelko
    kuulu hyvästäni kuvoamien kujin assuntasijasista tai omien
    kujin olovien omakuntasien kujin assuntasijasista!

    Voikoa kuletella kuvoamien kujin assuntasijasih kujin jälkimäiset
    kertaset!

    Vet, kujin rikenih kertasih kuulu ilmojen peällä oloaikasina
    näissä kuvoamien kujin assuntasijasissa kuleksenteli
    kutsuvierahaisena.

    Elköa aitojen alasin puolin armasta hyvästäni assutelko aikomaisien
    assuntasijasista tai olovien omakuntasien assuntasijasista!

    Voikoa aikoja alennellen assutella armasta hyvästäni armahih
    syntysih!"

Saapuvaa hautajaissaattoa kohti ei kylän ikkunoistakaan saa katsoa eikä
saaton jälkeenkään, jollei lähdetä saattamaan. Ikkunalle, sille
puolelle, josta kuollutta kuletetaan, asetetaan jokin rautakapine,
jottei vainajasta kalma hinkautuisi.

Arkkua kuletetaan hiljalleen, kuollutta ei pidä kiireesti viedä maahan.
Joka veräjällä, mistä mennään, pysähdytään ja suitsutetaan, joka talon
pihallakin, jonka läpi käydään, seisahdutaan, lasketaan arkku maahan ja
suitsutetaan. Teiden risteykseen jos joudutaan, pysähdytään niinikään
ja suitsutetaan. Kun vainaja on siitä kulkenut monet kerrat ennen, niin
siinä heitellään hyvästit sekä tielle että tien kävijöille. --
Jälelleen eivät saattajat saa katsoa; jos katsoo, niin vainaja ikävöi
pahemmin kotiin. [Samoin, jos pitkälle matkalle lähtiessä katsoo
taakseen, tulee kovemmin koti-ikävä.]

Kun hautajaissaatto saapuu rantaan -- jos nimittäin on venematkaa --,
prostiudutaan _venevalkamoilla_:

    "Prostikkoa valkieta hyvästäni omat venevalkamoisetki vallan
    jälkimäiset kertaset, kun on vallan rikenih kertasih näihih
    venehvalkamoisih vallan koalellun vallan myöhäsien
    iltavarreksuisien vaivunta-aikasinakin [auringon laskeutuessa,
    yön joutuessa].

    Et tiijä, on min vallallisien vaimaloijen sanasien kera vallan
    koalellun omissa venehvalkamoisissah, kun on vakavien
    valtavetysien [järvien] peältä omilta varsityöhysiltäh vallan
    koalellun vallan myöhäsien iltavarreksuisien vaivunta-aikasina
    omih venehvalkamoisih, kun oli omilla varsityöhysilläh
    vaivuksennellun [väsynyt] ta voatehuksennellun [uupunut], kun
    oli valkie hyväseni vaipuva ikäni [ikäloppu].

Kun sitten päästään _vesille_, niin sielläkin anellaan anteeksi:

    Prostikkoa nämä vieslövän Spoassusen viljavetyötkin [kalavedetkin],
    kun visan jälkimäiset kertaset vieslövän Spoassusen viljavetysie
    vieslövih syntysih visan assutellah näinä päivävierennäisinä!

    Et tiijä, on vieronoijen sanojen kera visan koalellun näijen
    viljavetysien peällä, kun on visan rikenih kertasih näijen
    viljavetysien peällä visan koalellun.

    Prostikkoa kaunehen Spoassusen kaunehet karivetyöt [kariset,
    karirantaiset vedet] kaunista hyvästäni kajon jälkimäiset kertaset,
    kuu kaunehih syntysih kaunehie karivetysie kajon koalatellah
    kaheksikoarisilla vesien kannatuksilla! [Veneillä. Voi veneissä
    muuten olla enemmänkin kuin kahdeksan kaarta.]

    Vet on kajon rikenih kertasih kaunis hyväseni niitä kaunehie
    karivetysie myöten kaheksikoarisilla vesien kannatuksilla koalellun
    kaunehien ilmojen peällä oloaikasinah.

    Et tiijä, on min kaihojen [pahojen] sanojen kera seäjellyn kaunehen
    Spoassusen karivetysien peällä.

    Prostikkoa kuulu hyvästäni kuulu Spoassusen kuvasvetyöt kujin
    jälkimäiset kertaset, kun kuulu syntysih kuvasvetysie myöten kujin
    assutellah kuusikoarisilla vesien kuplatuksilla! [Veneillä, jotka
    'kupluavat' veden pinnalla.]"

_Veneestä_ pois astuttaessa itketään:

    "Prostikkoa kaunehempiosasien [parempiosaisien, onnellisempien]
    kannettuisien kaheksikoariset vesien kannatuksuot kajon jälkimäiset
    kertaset!

    Prostikkoa voalimien venehvalkamoisetkin vallan jälkimäiset
    kertaset, kun valkeih syntysih vallan assutellah valkieta hyvästäni
    vallan jälkimäiset kertaset!

    Voikoa, tunnon olovat omakuntaseni, yksillä tukkusilla ['yksilllä
    tukkusilla' = yhteen joukkoon] tunnon koalella tuvista hyvästäni
    tuvehih syntysih tunnon assuttelomah!"

Entiseen aikaan oli tapana soittaa kuolinkelloja, _svonie_, koko ajan
kun kuollutta kannettiin kotoa kalmistoon, kunnes ruumis saatiin
hautaan peitetyksi. Nykyään aletaan soittaa vasta sitten kun kirkosta
lähdetään, ja soittajina, on läheisiä sukulaisia, joko miehiä taikka
naisia. Kelloja soitetaan sen takia, että sanoma kuuluisi taivaaseen.
Soittoa "käsetäh" (käsketään) itkuvirsin:


    "Voikoa, vallan olovat omakuntaseni, vaskipankasie voakahutella
    [kelloja liikutella, 'vaskipankasie' = kelloja] vallan jälkimäiset
    kertaset, jotta vallan olova narotakuntani [heimokuntani (ven.
    narod = kansa)] niistä kaikki vaimalaisikseh vallan silmittelis,
    jotta valkieta hyvästäni nyt valkeih syntysih vallan koalatellah
    vallan jälkimäiset kertaset valkeijen ilmojen peältä.

    Voikoa, kujin olovat omakuntaseni, kuusikielisie kultapankasie
    kutvahutelia [heilautella] näinä päiväkuuroksuisina, jotta kaikki
    kuulu narotakuntani niistä kummasikseh kuuloistelis, jotta kuulu
    hyvästäni kuulu ilmojen peältä kujin koalatellah kuulu syntysih
    kujin jälkimäiset kertaset."

Kuolinkellojen "kutvahellessa" muistetaan myös niitä vainajan omaisia,
jotka ovat niin etäisien matkojen takana, etteivät ole voineet saapua
vainajaa kalmistoon saattamaan, eivätkä monesti ole ennättäneet saada
edes sanomaakaan. Niinpä kehoitetaan _svonijoita_ [soittajia]:

    "Voikoa, kujin olovat omakuntaseni, kultapankasie kutvahutella!
    Anna kuvoamaiseh niistä kuuloistelis, jotta kuulu hyvästäh kuulu
    syntysih näinä päiväkuuroksuisina kujin assutellah. Eikö niistä
    hotj kummasikseh kujin silmittelis?

    Voikoa, kajon olovat omakuntaseni eli kalevat kantajaini lapset,
    kaheksikielisie ilokanteluisie [kelloja] kajahutella näinä
    päiväkaunistoisina! Eikö kajon olovan tshoarisen kansakuntasissa
    koalelija kannettuiseh ['kajon olovan tshoarisen -- -- --
    kannettuiseh' tarkoittaa keisarin sotaväessä palvelevaa poikaa]
    niistä kaihosikses katshahtelisi, jotta kaunehen hyväseh
    kallehuisie näinä päiväkaunistoisina kaunehih syntysih kaunehien
    ilmojen peältä koalatellah.

    Voi, kuulu Spoassusen' kumeita kuusikkometshäsie kutvahutella
    niillä paikkasin kuin hänen kuvoamaiseh kujin koaleloo näinä
    päiväkuuroksuisina! Eikö niistä kummasikseh kujin silmittelis.

    Et tiijä, ei voi näitä kultapankasien kutvahuksie kuuloistella,
    kun on kujin etähäisien matkojen peässä.

    Voi, kaunis Spoassusen' kaunehie katajikkometshäsie
    kaltauvuksennella [kallistella, heilutella] kahtoanne kolmienne
    peähysie niillä paikkasin kuin hänen kannettuiseh koaleloo näinä
    päiväkaunistoisina kajon etähäisien matkojen peässä! Eikö niistä
    kaihosikseh kajon silmittelis, jotta kaunehen hyväseh kallehuisie
    kaunehih syntysih koalatellah näinä päiväkaunistoisina.

    Ei asninnun [tietää, käsittää] kaunehen hyväseh ilmojen peältä
    puuvunta-aikasina näillä puolin kaunehie ilmasie koalella.

    Ei tiijä, ei voi kaheksikieliset ilokantelehuot kajahella kajon
    etähäisien matkojen peähysih."

Kirkossa panee pappi vainajalle _ventshän_ otsalle ja _molivanan_
käteen. [Vainaja näin "ventshätäh", vihitään, toiseen elämään, ilman ei
siellä otettaisi häntä vastaan. Molivana = paperi, jossa on rukouksia.]
Kirkossakin vainaja _hyväisselläh_, pappi hyvästelee ensin, sitten
saattajat; ruumiin rinnalla olevaa pyhäinkuvaa suulassetah ja sanotaan:
"prossi milma, pokoiniekka!" Arkku viedään hautausmaalle avoimena,
siellä vasta pannaan kansi kiinni. Kirkosta lähdettäessä on kaikilla
saattojoukossa kulkevilla vainajan sukulaisilla palava tuohus kädessä
-- jos on niin vakava ilma, että tuohus voi palaa. Niitä kannetaan ja
niiden annetaan palaa, kunnes hauta on luotu umpeen.

Kalmistoa lähestyttäessä kutsutaan siellä lepääviä vainajia tulijaa
vastaan ottamaan:

    "Tulkoa valkeista syntysistä vastoalomah valkieta hyvästäni,
    vallan olova omakuntaseni ta i kaikki Tuonelan valaistikuntaset
    [Tuonelan eläjät (ven. volost = hallintopiiri, kunta)], omih
    valkevuisihih näinä päivävarreksuisina!

    Tulkoa kaikki tuvehista syntysistä, tunnon olovat omakuntaseni,
    tuvista hyvästäni tunnon silmittelömäh yksillä tukkusilla omih
    tuvehuisihih!

    Tulkoa omastelomah [omaiseksi tuntemaan], kaikki olovat Tuonelan
    omakuntaset, orhieta hyvästäni omih omusih, omat ottamaiseh ['omat
    ottamaiseh' = omat lapset, jotka jo ovat kuolleet] oimun
    ensimäisiks orheijen ilmojen peältä!"

Jos vainaja on pieni lapsi, niin kalmistoa lähestyttäessä kutsutaan
vastaan ottajia:

    "Tulkoa miun voalimaistani vallan silmittelömäh omih valkevuisih
    omat voalimaiseni vallan ensimäisinä, kun on valkie Spoassuni
    vaivutellun valkeijen ilmojen peältä voalimaiseni sulat valkevuot!

    Voi, valkeih ilmoih seätelijä voalijaiseni, valkeista syntysistä
    valveuvuksennella vastoalomah miun voalimaistani ['Voi valkeih
    -- -- -- voalimaistani' = Maamoni, tule ottamaan vastaan
    vaalimaistani] omih valkevuisih, kun valkie Spoassusen' vallan
    hullusina ['vallan hullusina' = aivan pienenä] vaivutteli valkeijen
    ilmojen peältä sulat valkevuot miun voalimaiseltani.

    Voi, kauneih ilmoih seätelijä kantajaiseni, kaunehista syntysistä
    kajon yleneksennellä ta kaikki kajon olovat Tuonelan kansakuntaset
    miun kannettuistani katsahtelomah omih kallehuisih kaunehien
    ilmojen peältä, kun kaunis Spoassusen' miun kannettuiseni kallehuot
    kajon puuvutteli kajon yhettömiks."

Avonaisena odottaa Tuonelaan tulijaa jo kalmistoon kaivettu hauta. Sitä
lähestyttäessä kuullaan itkijän valittavan:

    "Voi kuin viluilta viimoaloo vieronasta vartuostani vieslövän
    hyväseni Tuonelan visan assuntasijaset!

    Voi kuin kylmiltä kyettelöö kyhelmästä vartuostani kyllä
    hyväseni kyhän assuntasijaset näinä päiväkypenyisinä!"

Aivan haudan vierellä oltaessa itketään:

    "Katshokkoa kuin kamaloilta koavasteloo kaihosta vartuostani
    kaunehen hyväseni kajon assuntasijaset näinä päiväkaunistoisina!

    Voi, kuin ouvoilta osutteloo onehesta vartuostani orhien
    hyväseni olentosijaset, kuihe orhie hyväseni oimun loajitellah
    näinä päiväoprennaisina oimun polvuhisih Tuonelan olentosijasih!

    Katshokkoa, kuin ikäväisiltä innon silmittelöö inhusta vartuostani
    istarinnoitta [oikein ikivanhat] ikipolven aikuhiset Tuonelan
    ikisijaset!"

Hauta on kaivettu _koillini--luuve_ [itä--länsi. Pääilmansuunnat:
pohjoni, suvi, koillini, luuve] suuntaan, jalkopuoli koilliseen käsin.
Niin tulee kuollut katsomaan koilliseen päin ja olemaan kohti
kesäpäivän nousua, päivä kun kesällä nousee koillisen pohjoiskorvasta.
Ja koillisessa se on myös kallehin risti, "kultani risti". Lisäksi
siellä ovat pyhät manasterit (luostarit) ja kaikki kalleimmat jumalat:
"Isossima, Savatei ta Solovetshkoi". Hauta on kaivettu kolmea kyynärää
syväksi, pituutta ja leveyttä on tarpeen mukaan. Ennen kyllä jätettiin
hauta paljon matalammaksi, jopa tuskin parin kyynärän syvyiseksi.
Avonaiseen hautaan on ennen joskus heitetty jokin raha, ennenkuin
ruumis siihen laskettiin. Maa on siten tullut ostetuksi kuolleen
sijaksi, ja näin hän saa siinä vapaasti ja rauhassa levätä. Väliin ovat
vainajat näet tulleet unissa valittamaan, ettei saa haudassa lepoa,
vaan pitää olla vieraassa kodissa, kun ei ole maata ostettu.

Haudan yli asetetaan poikittain kanget taikka lapiot, joilla on hautaa
kaivettu, ja arkku lasketaan niiden varaan. Siinä se saa olla avoimena
siksi kunnes _muisteliaiset on jaettu_. Vainajan kotiväki ja muutkin
sukulaiset, ketkä vain ovat saattamassa kuollutta, ovat varanneet
mukaansa kaikenmoisia antimia: piirakkaa, kalittaa, sankeja,
kalakukkoa, leipää, suolaa -- suola se onkin kaikkein "kallehinta" --
rinkilöitä, ruista, ohraa, sen mukaan kuin varat sallivat, jopa
vaatetta ja rahaakin. Jotkut varakkaat voivat vainajansa
muisteliaisiksi jakaa, paitsi muuta hyvää, noin puolisen tynnyriä
rukiita sekä ohria. Ne jaetaan vähävaraisille ja köyhille -- itse kukin
antaa omille sukulaisilleen ja tuttavilleen -- ja antaessa aina
kehoitetaan muistelemaan vainajaa. Tarkoitus on etupäässä juuri jakaa
omille köyhille sukulaisille, mutta kun yhdelle omaiselle antaa, saa
samalla osittaa yhdeksälle vieraalle. Vähintäänkin kolmelle henkilölle
pitää olla jotakin antamista, vaikka jakaja olisi kuinkakin köyhä.
Muisteliaiset viedään kalmistoon _savipatasilla, tuohiropeilla ja
vakkasilla_. Kun ne tulevat tyhjiksi, eikä kukaan niitä halua,
heitetään ne kalmistoon, asetetaan pohja puhkaistuna tai kylki
rikottuna kumolleen haudalle. Kalmistosta ei pidä mitään tuoda takaisin
siitä, mikä on vainajan varaksi pantu matkaan. Astiat rikotaan, koska
vainaja ei muuten koskaan saisi niitä rikki. Muisteliaisia ei
kalmistossa syödä, vaan ne viedään kotiin ja nautitaan siellä omaksi
tyydytykseksi ja vainajan muistoksi.

Paitsi vainajan sukulaisia ottavat muutkin saattajat mukaansa
hautausmaalle ruokatavaraa, vaatetta ja rahaa, joita he sitten vainajan
mukana lähettävät tuonelaan tuomisiksi sinne jo joutuneille
omaisilleen. Nämäkin muisteliaiset jaetaan vain tuttaville ja köyhille,
ja samalla pyydetään muistelemaan niitä vainajia, joiden takia tavarat
on annettu. Tuonelassa tämä kaikki mainitaan, "on niinkuin kirja
työnnettäis, jotta teällä häntä mainitah hyvällä... jotta heänkin siitä
voipi auttoa, kun myö lähetäh kaloa pyytämäh ta lintuo metshästä ta
mihin vain".

Voidaanpa vainajan mukana lähettää tuonelaan oikein suullisiakin
terveisiä. Itkien valitetaan terveisvirsi:

    "Voikoa viestisie vieritellä vieronasta vartuostani vieslövih
    syntysih, sen visallisie, kuihe loatusie, vierona vartuoni,
    vieslövien ilmasien peällä visan elostelen!

    Et tiijä, tuloo vieslövien ilmojen peällisie viestisie
    vietuvoiksentelomah [kyselemään] vieronasta vartuostani.

    Voi sateijen lyömättömie soavehien ilmojen peällisie vereksie
    sanomaisie soatella! [Niin tuoreita, ettei ole vesisade turmellut.]

    Et tiijä, tuloo vereksie sanomaisie soahustelomah [kyselemään]
    soavehis syntylöissä sammusta vartuostani.

    Voi valkeista syntylöistä valivopolkkasista vallan etshitellä
    vaimalan vartuoni vallan kohtalahista! Niin, vaimala vartuoni,
    olen valkeijen ilmojen peällä vallan monenloatusien Tuonelan
    vaimalaisien valtivoiksentelijaisina [kärsijänä].

    Ei ole ollun minkänä vallallisien vaimaloijen miel'alasien
    valotuksie [vaimennuksia] niistä aijoista soahen, kun on hänen
    valkehuot valkehih syntylöih valkie Spoassusen' vallan puuvutellun.

    En ole kuitana voalimaisieni vassen voinun valotella [vaimennella]
    vaimaloita miel'alasieni enkä ole voinun valitella kuillana
    voalimaisilla.

    Anna, vaimala vartuoni, hotj siun valkeih syntysih vallan
    puuvunta-aikasina valittelen vaimaloijen vetysieni keralla!

    Etkö valkeis syntysissä miun vaimalan vartuoni vallan
    kohtalahisella valittelis näihe loatusie, kun vaimalan vartuoni
    valkeijen ilmojen peällä valittelen siun valkehuisie vassen."

Kun sitten muisteliaiset on jaettu ja pappi haudan siunannut sekä
vainajan _pokrepainnut_, valmistanut hautaan, otetaan aluskanget pois
ja arkku lasketaan nuorilla hautaan. Silloin itketään:

    "Elköä, tunnon olovat omakuntaseni ta i tuvis narotakuntani,
    tuvista hyvästäni tuhansien Tuonelan turpeiden turvutuksiks
    [turvotettavaksi] tunnon loajitelko!

    Voikoa turpiet tuomituhjuset [tuomipehkot] tunnon etsitella
    tuvehen hyväseni sijoih tuvehih syntysih!

    Anna miun tuvis hyväseni tunnon elosteloo tuvehien ilmojen
    peällä tunnon olovat aikasie.

    Voikoa, vallan olovat omakuntaseni, voara voaroilta valitut
    valivokivyöt [valitut, tasaiset kivet, joita voi liikutella]
    valkeihsyntysih valkien hyväseni sijoih vallan loajitelia!

    Voikoa, verran olovat omakuntaseni ta versojaini lapset, vesien
    vellomat venkkien pohjissa venynehet vesihakoset verran loajitella
    vetrehen hyväseni sijoih vetrehih syntysih!

    Anna vetrehen hyväseni vetrehien ilmojen peällä verran elossella
    verran olovammat aikaset."

Kun arkku on laskettu hautaan ja joku läheinen sukulainen naapurista,
vävy tai joku muu, on laskeutunut naulaamaan kantta kiinni, itketään:

    "Elköä soavehen hyväseni soavehuisie satojen Tuonelan
    tshasohka-rautojen [salpojen] toakse salpoalko soavehih syntysih!

    Elköä, tunnon olovat omakuntaseni ta i tuvis narotakuntani,
    tuvista hyvästäni tuhansien Tuonelan kriepostirautasien [lukkojen]
    toakse tunnon loajitelko näinä päivätuomeksuisina!

    Voikoa tuomiset tulostupenjaiset [tulorappuset (ven. stupenj =
    porras)] tunnon loajitella tuvehella hyväselläni näinä
    päivätuomeksuisina, kuita myöten tuvis hyväseni tuvehista
    syntysistä tunnon yleneksentelis turtivoa varruttani ta i
    tuuvittamaisieh tunnon silmittelömäh hotj tunnon ainuot kertaset!

    Voikoa, vallan olovat omakuntaseni ta i valkie narotakuntani,
    valmissella vaskiset Tuonelan tulentovajaset [tulorappuset,
    karjalan 'vajaset' = rappuset talon edessä] valkeista syntysistä
    valkiella hyväselläni!

    Eikö niitä myöten valkie hyväseni vallan yleneksentelis valkeijen
    ilmojen peällä valkeista syntysistä hotj vallan ainuot kertaset
    vaimaloa varruttani ta omie voalimaisieh silmittelömäh."

Kun arkun kansi on naulattu, ladotaan arkun peitoksi _tuohi- taikka
petäjänkuorilevyjä_, jottei multa pääsisi suorastaan arkkua
koskettamaan.

Joskus on, niin kerrotaan, joku vainaja haudattu _kumollah_ eli
kasvoilleen. "Onnakko on, jotta kun rupieu hyvin paljo kuolomah väkie,
elikkä ken naini lapsie soa ta kaikki järkieh kuoloo, niin kumollah kun
lapsi hauvatah, niin siitä jeä toiset elämäh."

Ennenkuin ruvetaan luomaan hautaa umpeen, heittävät saattajat arkun
kannelle multaa, taittavat puusta oksan, jolle kolmasti sirauttavat
sitä haudan reunalta. Paljaalla kädellä ei uskalleta kalmiston multia
kosketella. Kun multaa on näin pirautettu vainajan "silmille", ei siitä
ole enää tuonelasta tulijaa, ja hänet on helpompi silloin unohtaakin.
Saattajat, naisetkin, ellei ole tarpeeksi miehiä matkassa, täyttävät
haudan. Hautaa umpeen luotaessa itketään viimeinen itku:

    "Elköä kaunehen hyväseni kallehuisie kauheijen kalmamultasien
    kaunistoisiks kajon loajitelko näinä päiväkaunistoisina. Voikoa
    katajapehkoset niih sijoih kajon etshitellä!

    Niin alkaa kamaloilta koavassella kaihosta vartuostani, kun
    kaunehen hyväseni kallehuot kauheijen kalmamultasien kaunistoisiks
    kajon loajitteletta.

    Voi, kaunis hyväseni, kaislapeä-heinäsiks [kaislankaltainen
    nurmella kasvava heinä] kajon yleneksennellä kaunehien ilmasien
    peällä! Mie niistä hotj siun kallehuisies koalelisin katsahtelomah
    toisin aikasin kajon suurissa ikävien kaihosissa.

    Voi, kuulu hyväseni, kuulu syntysistä kukkapeä-heinäset kujin
    ylenneitä kurjista seänalasistas kuulu ilmojen peällä! Mie,
    kurja vartuoni, niistä siun kukkahuisies kävisin hotj kujin
    silmittelömäh kuulu Spoassusen kesäkuuroksuisina, kun
    kukkapeä-heinäset kukiksenteloo kurjista seänalasistas.

    Mie, kurja vartuoni, niitä kukkapeä-heinäsie vassen kuulu
    ilmojen peällisie kurjasieni kujin alennuttelisin.

    Voi, ihala hyväseni, innon aivosina, huomenesihalmoisina
    ilmanvuksennella ihaloina ilman lintusina omilla iltapihasilla
    iluolemah! Enkö niitä vassen vois, inhu vartuoni, iltasijasilta
    innon yletä, kun ei ole innon ylentelijäisie iltasijasilta, kun
    ihalan hyväseni ihaluot ihaloih syntysih innon loajiteltih.

    Voi, kuulu hyväseni, kuulu syntysistä kuuritsoijen nenissä istujiks
    kummalintusiks kujertelomah kujin yleneksennellä! Enkö, kurja
    vartuoni, vois kuuritshasijasilta kujin yletä, kun kummalintusina
    kujertelet, kun kuulu Spoassusen' siun kukkahuot kujin puuvuttel'
    kuulu ilmojen peältä."

Pitkän itkuvirren aikana on hauta täytetty ja jalkopuoleen on asetettu
risti seisomaan. Lopuksi mullat silitellään ja tasoitellaan kummuksi.

Arkun laatija tekee myös ristin, mutta sen voivat valmistaa kyllä
omaisetkin, m.m. pojat vanhemmilleen. Risti koetetaan tehdä "kelle vain
min kaunehempi osattais". Varsinkin ennen aikaan pantiin niiden
valmistamiseen vaivaa ja huolta, niihin tehtiin silloin viilot ja
katot, "solomat" ja "kuuritshat", sekä koristellut tuulilaudat katon
reunoihin. Pari kolmekin poikkipuuta salvettiin päärunkoon, alimmainen
venäläiseen tapaan viistoon. Nykyään ei hautapatsaita enää viitsitä
veistoksilla kaunistella, enimmäkseen ne tehdään vain aivan sileät,
joskus maalataankin. Vainajan puumerkki leikataan patsaaseen, toisinaan
kuolinvuosikin. Ristin juuren ympärille maahan kääräistään tuohi
lahoamista hidastuttamaan.

Pyhäinkuva, joka on ollut vainajan ryntäillä, kiinnitetään ristin
päärunkoon vainajan puoleiselle sivulle. Ristin poikkipuille asetetaan
ne tuohuksien palaset, jotka saattajilta ovat jääneet palamatta.
_Tuulipaikkoja_ (liinoja) sitovat naiset heti ristiin, jotta tämä olisi
"kaunehempi". Tavallisesti ovat ne valkeita, noin puolen korttelin
levyisiä, uudesta, "solkivaatteesta" poikkisarkaan leikattuja
vaatesuikaleita. Tuulipaikat sidotaan ristin poikkipuuhun
vaatenauhalla; niiden sanotaan olevan pokoiniekan _käspaikkoja_
(pyyhinliinoja). Orsi, jolla arkku on kannettu hautausmaalle, asetetaan
ristin viereen haudalle pitkälleen.

Myöhemmin rakennetaan haudalle _kropnitsha_, pienoinen hautakammio. Se
on tehtävä pian, jottei vesi pääse valumaan hautaan ja mädättämään
arkkua ennen vainajaa, koska ruumis silloin joutuisi lahoamatonna
multien sekaan. [Jos hautakummussa mullat painuvat maaemään, on vainaja
onneton kuolija, joka joutuu oatuun. Mutta jos kummulla mullat kohoavat
ylös ja heinittyvät, on kuolija onnellinen, hänellä on tsharsvan elos.]

Kropnitshan laativat sukulaiset taikka omaiset. Ennen se
tehtiin hirsistä, salvettiin pyöreistä hirren kappaleista pari-,
kolmekerrokselliseksi ja _viiloniekaksi_ niinkuin huone. Lautakatto oli
kahtaalle kallistuva, harjalla soloma kuuritshoineen. Tehtiinpä
sivuseinän pääpuoleen pieni ikkunakin lasiruutuineen, kuten arkkuunkin.
Siitä saattoi vainaja "silmitellä valkeih ilmoih" taikka tulla ulos
"kuuritshoijen nenissä istujiks kummalintusiks kujertelomah".

Nykyään tehdään kropnitshoita myös turpeista. Kropnitsha tehdään haudan
pituinen ja levyinen, ja se on hautakummulla kuin vainajan suojaksi ja
kodiksi tehty pikkuinen pirtti. Se estää myös kalmistossa kävijöitä
tallaamasta hautakumpua ja suojelee hautaa sadevedeltä.




7. HAUDALTA PALUU.


Niin on vainaja kätketty "kauheijen kalmamultien kaunistoisiks" ja
"tuhansien tuonelan tshasohkarautojen toakse". Hautakumpu on tasoitettu
ja risti saatu pystyyn. Sitten lähdetään takaisin kotia kohti.
Kalmistosta palattaessa ei kukaan saa katsoa taaksensa. Kalma voisi
silloin hinkautua ja vasta hautaan saatu vainaja palata takaisin
tuonelasta.

Jos kuollut on viety kalmistoon reellä, käännetään reen pohjaliisteet
_muurnin_, [nurin] ennenkuin niille palattaessa uskalletaan
istuutua. Rekeä ei ajeta pihaan, vaan se jätetään kartanon taakse,
_pohjoissalmoh_, käännetään kylelleen ja siitä kopistellaan
kirvespohjalla lumet ja rikat pois. Pohjaliisteet heitetään salvoksen
korvalle tuulettumaan, lapiot ja kirveet, joita on käytetty hautaa
kaivettaessa, jätetään pitkälleen maahan talon pohjoispuolelle, jotta

    "tuuli tuuloo ta vesi lyö,
    pohjaisilma poltteloo,
    vilu ilma vierauttau."

Seinää vasten pystyyn ei niitä saa asettaa. Jos sen tekisi, saattaisi
surma ottaa lisää talosta väkeä. Samoin myös reki vaatisi uutta
viemistä, jos se liisteineen heitettäisiin kohdalleen.

Koko saattojoukko savustelee itsensä katajalla kalmistosta palattuaan
samalla kuin kuolinpirttiäkin kalmanhajun karkoittamiseksi
savustellaan. Ne, jotka ovat kaivaneet haudan, kantaneet vainajaa
taikka muuten kuollutta lähemmin käsitelleet, savustelevat lisäksi
kätensäkin. Jotkut saattavat lämmittää saunankin ja käydä kylyssä.
Mutta niin kauan kuin vainaja on ollut maan päällä, ei talossa ole
saanut saunaa lämmittää eikä kylyssä käydä, sillä tällöin voisi saada
kalman tartunnan.

Isännättömiksi jääneiden kotipeltojen pientareita palattaessa muistuu
vainaja mieleen. Itkuvirttä valitellen niitä katsellaan:

    "Katshokkoa, kun on valkiesta hyväsestäni jeänehet kaikki
    vakovainivoisetkin vaimaloijen vetysien valtasissa näinä
    päivävarreksuisina!

    Kaikki kyllä hyväsestäni jeänehet kylvöpeltosien laitasetki ovat
    kyhelmöijen vetysien valtasissa näinä päiväkypenyisinä.

    Niin olen, kyhelmä vartuoni, kyhelmöijen vetysien valtasissa
    kaiken kyllä ikäseni kyhän eloistelomah.

    Kaikki on vieslövästä hyväsestäni jeänehet viikatehvainivoisetkin
    vieronoijen vetysien valtasissa visan olovaisilta ["visan
    olovaisilta" = kovin paljon, ylt'yleensä] näinä päivävierennäisinä.

    Niin se lienöy, vierona vartuoni, kaiken vieslövän ikäseni
    vieronoijen vetysien valloissa koalelomassa näijen
    viikatehvainivoisien peällä."

Oudolta tuntuu tuttu kotipihakin ja itkuvesien valloissa olevalta:

    "Katshokkoa, kun on loatu hyväseni lastupihasilla loajat
    vesi-lampiset loajitteliutunna näinä päivä-lapovehusina, kun on
    loatu hyväseni loaskavuot loatu syntysih loavun assuteltu näinä
    päivä-lapovehusina.

    Niin se lienöy, laitto vartuoni, koko loatu ikäseni laittojen
    vetysien valloissa loavun koalelomah näillä lastupihasilla koko
    loatu ikäseni."

Samoin näyttävät monasti edestakaisin kuletut rappusetkin surevan.
Niitä lähestyessä huomataan:

    "Kaikki on valkien hyväseni vajovieryöt vaimaloijen vetysien
    valtasissa näinä päivävarreksuisina, kun on valkien hyväseni
    valkevuot valkeih syntysih vallan assuteltu.

    Niin se lienöy, vaimala vartuoni, koko valkien ikäseni vallan
    koalelomah näitä vajovierysie vaimaloijeh vetysien keralla."

Mutta kamalan kylmiltä ja kolkoilta tuntuvat tyhjiksi jääneet
asuinhuoneet, kun sinne kalmistosta vainajan "kallehuisitta" takaisin
palataan. Niinpä jo sintshissä ja pirtissä tunnetaan:

    "Voi kuin viluilta viimoaloo vieronasta vartuostani viestivästä
    hyväsestäni jeänehet visan assuntasijaset näinä päivävierennäisinä.
    Kaikki on vieronoijen vetysien valtasissa nämä visan
    assuntasijaset.

    Niin se lienöy vierona vartuoni vieronat seänalaset viluja
    virvettelömäh ["viluja virvettelömäh" = mielipahasta värisemässä]
    koko vieslövän ikäseni, kun ei ole vieslövän hyväseni vieslövyisie
    visan elostelemassa omissa visan assuntasijasissah.

    Voi kuin kamaloilta koavasteloo kaunehesta hyväsestäni jeänehet
    kajon assuntasijaset näinä päiväkaunistoisina, kun ei ole
    kaunehen hyväseni kallehuisie näissä kajon assuntasijasissa.

    Kaikki on kaunehen hyväseni kamoaikkunoijen korvasetkin
    kaljamojeähysien [jääkaljamien] kajollisiks kaljamoittun näinä
    päiväkaunistoisina.

    Niin lietäneh koko kauneheks ikäseksen' kamoaikkunoijen
    korvasetkin kaljamoittun.

    Kaikki ne on ihalasta hyväsestäni jeänehet isveskarauvoilla
    issutetut [saranoilla kiinntetyt] ilmaikkunoijen korvalliset
    iljenjeähysien [jääiljamien] innollisiks innon loajittautun näinä
    päiväihalmoisina.

    Niin lienöy inhu vartuoni kaikeks ihalaks ikäseksen' inhojen
    vetysieni Valtasissa, kun alan ihalan hyväseni ihaluisitta innon
    elossella näissä ihalasta hyväsestäni jeänehissä innon
    assuntasijasissa."

Ei tahdota pirttiin päästyä oikein uskoa, ettei vainaja todellakaan
enää ole "assuntasijasissah". Kaikkialla näkyy tuttuja todisteita
hänestä. Ehkäpä hän on vain jonnekin pistäytynyt, piiloutunut? Siksipä
aletaan häntä pirtistä ja jokapaikasta "etshitellä" (etsiskellä)
itkuvirsiä valitellen:

    "Anna rupielen, kiero vartuoni, kirasta hyvästäni kiran
    etshittelömäh omista kiran assuntasijasistah.

    Eikö ole hotj omien kivikiukaijen [uunien] korvasilla kiran
    loajitteliutun, kun kiran rikenih kertasih kiroijen ilmojen peällä
    oloaikasina omilla kivikiukaijen korvasilla kiran koaleli.

    Ei ole kirahan hyväseni kirahuot omilla kivikiukaijen korvasilla
    kiran koalelomassa.

    Kaikki on nämä kivikiukaijen korvasetkin kierojen vetysien
    valtasissa näinä päiväkiekkosina.

    Kuihe loatusih alan, kiero vartuoni, kiran elossella näissä kiran
    assuntasijasissa kirahan hyväseni sulitta kirahuisitta?

    Anna, paljo vartuoni, parahan hyväseni parahuisie panun etshittelen
    omien patvipatshahuisien takoa.

    Vet, se panun rikenih kertasih patsherteli [puheli, pakisi
    hiljaisella äänellä] omieh patvipatshahaisieh [kiukaan patsaan]
    takana panun myöhäsien iltapatsheroisien panun alenenta-aikasina.

    Niin se lienöy paljolla vartuollani kaikeks parahaks ikäsekseni
    panun suuret paljoset [mielipahat] panun alenneltavaisiks, kun on
    nämä patvipatshahaisetki paljojen vetysien valtasissa näinä
    päiväpatsheroisina."

Mutta kun ei pirtistä löydy vainajan "valkehuisia", käväisee itkijä
häntä toisistakin huoneista etsimässä:

    "Anna rupielen, sammu vartuoni, omista salmojen suojasista soavehen
    hyväseni soavehuisie soarnan etshittelömäh.

    Eikö ole hotj omih salmojen suojasih salauvuksennellun?"

Mutta kun ei sielläkään löydy, täytyy palata pirttiin takaisin,
valitellen:

    "Ei ole hotj soavis hyväseni omih salmojen suojasih voimin
    salauvuksennella kuihe paikkasih.

    Aivan on soavehih syntysih soavis Spoassusen' hänen soavehuot
    soarnan puuvutellun.

    Kuihe loatusih alkanen, sammu vartuoni, soavehesta hyväsestäni
    jeänehissä soarnan assuntasijasissa soarnan elossella soarnan
    armottomina soavehien ilmojen peällä.

    Niin äijiksi sammusikseni soarnan loajittautuu soarnan polvuhiset
    Tuonelan sammuset.

    Niin se alkaa turtivolla vartuollani tuhansin tulikypenyisin
    tuisaella [poltella, pistellä tuskaisesti, tuiskaella] tuhmat
    miel'alaseni.

    Ei ole tuvehen hyväseni tuvehuisie enämpi omissa tunnon
    assuntasijasissah näinä päivätuomeksuisina. Ei ni kuillana aikasin
    enämpi tunnon koalele omih tunnon assuntasijasih.

    Niin alkaa tunnon äijiksi tukelaisikseni [tukalaksi olokseni]
    tunnon loajittautuo, kun en voi ni kuihe loatusih aikasieni tunnon
    alennella tuhmilta vetysiltä."

Viimein joku itkijää säälien rupeaa häntä lohduttelemaan ja
tyynnyttelemään ja kehoittelee häntä jättämään jo etsintänsä ja itkunsa
ja rauhoittumaan. Itkijä heittäytyy tyynnyttelijän kaulaan ja
valittelee:

    "Elköä kiellelköä kieroa varruttani!

    Anna mie, kiero vartuoni hotj kierojen vetysieni kera kiran
    koalelen ta kiran etshittelen kirahan hyväseni kirahuisie.

    En voi vakautella [tyynnytellä] vaimaloita miel'alasieni näinä
    päivävarreksuisina, niin vaimalan vartuoni vaimalat seänalaset
    vallaiksenteloo [oleskelee] vaimaloijen vetysien valloissa.

    Kuihe loatusie rupielen aikasieni vallan alentelomah näissä
    valkiesta hyväsestäni jeänehissä vallan assuntasijasissa?

    Ei ole ni kuihe valkehuisie vassen valutella [itkien, kyynelin
    alennella] vaimaloita miel'alasieni kuillana aikasin."

Vielä seuraavanakin päivänä herähtää valitusvirsi. Aamulla herättyä
muistuu taas mieleen vainajan tyhjä sija, vainajan poissaolo ja ikävä
on taas entisellään ja itkuvirsi valmiina:

    "Näihe ikäväisih lienen, inhu vartuoni, ihaloijen ilmojen peältä
    innon puutun, kun on kaiken ikäseni piettävät innon polvuhiset
    Tuonelan ikäväiset innon alenneltavaisina inhulla vartuollani.

    Olen katshahellun, kaiho vartuoni, eikö kaunehen hyväseni kallehuot
    kajon koalele omih kajon assuntasijasih.

    Jos kuillana aikasin katesijasilta kajon yleneksentelisin, kaiho
    vartuoni, ei ole kaunehen hyväseni kallehuisie omissa kajon
    assuntasijasissah.

    Kaunis hyväseni kun kaikin aikasin huomeueskaunistoisina omilla
    kajotyöhysilläh kajon asetteliutu kaihon vartuoni keralla.

    Vet, ei ole kajonkana ainusie kertasie yksillä kajotyöhysillä kajon
    koalelomassa.

    Mie vain, kaiho vartuoni, kaihojen vetysieni keralla koalelen kajon
    armottomina kaunehesta hyväsestäni jeänehillä kajon avotyöhysillä.

    En voi, kaiho vartuoni, kaunehesta hyväsestäni jeänehien
    kannikkastolasien peällä koalella kaihoitta vetysittä, kun ei ole
    kaunehen hyväseni kallehuisie yksillä kannikkaverosilla kajonkana
    ainusie kertasie.

    Kaikki on kaiholla vartuollani kajon prostoisien [huonojen]
    kaklussomasien [vaatteiden] täytehiset, kaiken kaunehen ikäseni
    piettävät kaihoset kannettavana ["Kun on oikein suuri mielipaha,
    niin eivät vaatteetkaan päällä mahu", on tapana sanoa], kun ei ole
    kaunehen hyväseni kallehuisie kuillana aikasin omissa kajon
    assuntasijasissa koalelomassa.

    Ei ole sukie hyväseni yksillä sulavilla suusoviettaisilla suimun
    koalelomassa suimunkana ainusie kertasie niistä aijoista soahe
    kuin on sukeih syntysih suimun assuteltu.

    Jos min kajolliset kaihopaikkaset [mielipahat] kajon loajittautuu,
    ei ole kenenkänä kallehuisie vassen kajon kavotella, kun on
    kaunehen hyväseni kallehuot kaunis Spoassusen' kallehien ilmojen
    peältä kajon puuvutellun kajon yhettömiks.

    Ei ole vaimalan vartuoni varsisomasien [vaatteiden] vallan
    assuttelijaisie voatejarmantkaisista [vaatekaupoista, markkinoilta
    ven. jarmarka = markkinat]. Kuin oli valkie hyväseni valkeijen
    ilmojen peällä vallan koalelomassa, niin vallan rikenih kertasih
    varsisomasie voakanmaista voatejarmantkaisista voimalalla
    vartuollani assutteli.

    Kujin rikenih kertasih kuulu hyväseni kuulu ilmojen peällä
    oloaikasinah kuulusista kuptshien [kauppiaiden ven. kupets =
    kauppias] lauhkasista [kauppapuodeista] kuletteli kaiken
    kujillisie kuitusomasie kurjalla vartuollani.

    Ei ole niistä aijoista soahe ollun kurjalla vartuollani
    kuitusomasien kulettelijaisie.

    Aivan se on kurja vartuoni kujin prostoisissa kuitusomasissa
    kuleksennellun.

    Niistä on kurjalla vartuollani mielistä alenemattomat kaiken kuulu
    ikäseni piettävät kurjaset kujin alenneltavaisina."




8. MAAHANPANIAISET.


Aamulla sinä päivänä, jona vainaja saatetaan kalmistoon, ei maisteta
ensinkään mitään syötävää, teetä vain juodaan ja vieraillekin
tarjotaan. Jos saattajat nauttisivat suurusta, niin ei vainajalle
loisessa elämässä sinä päivänä annettaisi syötävää. Vasta kun
hautausmaalta palataan, syödään ja juodaan. Koko saattoväki kokoontuu
kuolintaloon viettämään _moahanpaniaisia_. [Nykyään myös _hautajaiset_.
Tunnetaan myös sana _peijaiset_. Sanotaan esim.: "En lähe häihen enkä
peijahaisih", ja "En ole kaynyn häissä enkä peijahaisis."]

Syömiset ja juomiset laitetaan valmiiksi jo vainajaa hautaan
hankittaessa. Jokainen koettaa varojensa mukaan saada kaikenmoista
parempaa syötävää siksi kerraksi. Pöydällä on silloin _leipää_, sekä
ohuempaa että paksumpaa, ja vielä erittäin ohraista _rieskaa_.
Leivän rinnalla on _kakkaraa, sultshinaa, kalittaa, sankia ja
rieskaista_. [Kaikki karjalaisia leipä- ja piirakkalajeja.] Sitten on
kalakukkoa monista kaloista: lohesta, siiasta, säynäästä, harjuksesta,
ahvenesta ja mujeesta, joka kalalajista, mitä on, varsinkin parhaista.
_Lihaakin_ on keitetty, ja lopuksi on suurimoista monenlaatuista
_putroa_, [suurimoista (ryyneistä) on keitetty putroa, mutta jauhoista
keitetty huttua] lisäksi vielä _lintaa_ [maitovelliä]. Näin on arkena,
kun ei tarvitse paastota, mutta _pyhäissä aikana_ on pöydällä vähän
erilaatuiset suurukset: _kolatshut_ [rinkeli], _potakkapiiraat,
suurimopiiraat, nakrispiiraat, kohahuspiiraat_ [hapatetut piiraat,
ohrasta sydän, ruistaikinasta "suoravaiset", kuoret] vielä
_potakkakukkoa, nakriskukkoa, marjakalittaa, hautasankia
[naurishaudikkaista], mämmisankia_, rieskaista, kalakukkoa sekä
potakkaa kapakalan kera. Siis tavallisia karjalaisia arkiajan juhlan
antimia taikka pyhäisen paastoajan syötäviä.

Mitään eläintä ei tavallisesti maahanpaniaisiksi teurasteta, ellei satu
juuri olemaan syksyinen teurastusaika. Mutta papille antavat ne, joilta
vain liikenee, lampaan tai vasikan, jopa pohatat lehmänkin taikka
härän; tämä lahja annetaan kuin vainajan muisteliaisiksi. Pappi
tavallisesti teurastaa sen heti. Myös on papille maksettava
laulantapalkka, jopa heti kirkossa, toimituksen päätyttyä. Sillä
vainajalla ei ole maassa sijaa, ellei hänelle ole laulettu ja
laulantapalkkaa maksettu. [Rauhattomasta ihmisestä sanotaankin:
"kävelöö kuin laulamaton kuolija."] Jos papille annetaan jokin eläin,
viedään se hänelle samoin heti haudalta kotiin päästyä.

Ruokapöytään on vainajalle varattu tyhjä istuinsija ja sen kohdalle
pöydälle asetettu lusikka. Sukulaiset ja vieraat suurustavat ensin,
vasta sen jälkeen talonväki, viimeksi köyhät ja halpa-arvoiset vieraat.
Miehet anastavat aina pöydässä samoin kuin muuallakin -- ensi vuoron ja
ensi sijan. Syömään ruvetessa _pominaijah_ eli muistellaan vainajaa:

    "Pominoi, Hospod', pokoiniekkoa!
    Antoah, Jumala, tsharsvoa nepesnöitä
            [ven. nebesnyj = taivaallinen],
    roajuo spassenjoa
            [ven. spasenie = autuus],
    tuon ilmaista lämmintä sijoa,
    tuon ilmasie metisie ruokasie!"

Myös voidaan sanoa:

    "Anna, Jumala, tuon ilmasiks hyvikseh,
    ja tuon ilmasiks metisikse ruokasikseh,
    tänäi peänä, tälläi tsheässyllä!"
            [Ven. tshas = hetki, tunti.]

Maahanpaniaisiin kutsutaan sukulaisia ja tuttavia, sekä naapureita että
etempääkin toisista kylistä. Jos joku jää pois eikä tule saattamaan
vainajaa eikä maahanpaniaisiin, niin se on hänen oma "reähkänsä". Siitä
saattaa kyllä joskus olla ikävät seuraukset, jos nimittäin vainaja
panee sen pahakseen. Siitä voi terveys vioittua, voi ruveta
_pakottamaan hammasta_, taikka alkaa _verissä kuvatella_ taikka tarttua
jokin muu tauti: _päätä alkaa humata, jalkaa kolottaa, kättä pakottaa_.
Nämä taudit ja kivut alkavat sillä lailla, että yöllä unissa näyttäytyy
vainaja ja on vastuksina, päivällä taas varauttelee ja muistuu mieleen,
että tuolta ja tuolta tulee vainaja. Siitä voi arvata, että vainaja
vaatii "käymäh peälläh" taikka antamaan muisteliaisia. Vaivanalaisen
täytyy silloin antaa muisteliaisia sukulaisille sekä käydä haudalla
suitsuttamassa ja sitomassa _tuulipaikka_ hautaristiin. Tuulipaikkaa
asetettaessa anellaan:

    "Prosti, milma, pokoiniekka,
    mitä lienen pahoin loatin,
    veärin ajatellun!
    Milma kun lienet voatin peälläs käymäh."

Sen, joka on niin heikko, ettei kykene haudalle käymään, täytyy luvata:

    "Milma kun vaivannet, pokoiniekka,
    ni prosti milma, pokoiniekka!
    Niin kun voatinet,
    niin tulen peälläs käymäh
    ta tuon tuulipaikan,
    ta annan muisteliaisie
    ta koajin mullillas.
    Vain ei ole aijalla meäreä,
    ei päivällä liittuo,
    tulen konsa kyhöytynen."

Vainaja voi hyvin helposti ruveta vaivaamaan, jos hänen suhteensa
jotakin lyödään laimin. Niinpä muuan vanha Vuonnisen ukko-vainaja kävi
vuosittain aina talostaan lehmän surmaamassa. Perilliset eivät olleet
raskineetkaan antaa lehmää papille, vaikka olivat luvanneet, kun vaari
oli kuolinvuoteellaan määrännyt. Vasta kun vainaja alkoi ahdistella,
tulivat omaiset huomaamaan, että "kyllä kuollut omansa perii", ja
lupasivat teurastaa lehmän _muissinsuovatuksi_ sekä kutsua sukulaiset,
rikkaat ja köyhät _muissinlehmämurkinalle_. Nyt vasta vanha vaari
leppyi.

Joskus, varsinkin sananparsin puhuttaessa, mainitaan maahanpaniaisia
häiksi. Sanotaan esim. "Kahitsi häitä pietäh: kerta männessä mieholah,
toini hautah pannessa", sekä: "Yhet heät on pietty, toiset on vielä
pitämättä". Puhutaan myös "iloisista häistä" ja "surullisista häistä".
Niinpä sanotaan: "Iloiset on elävän heät, surulliset kuollehilla", ja
"Ennen oisin elävän häissä, ennenkuin kurja kuollehilla". Vieläpä
nimenomaan sanotaan hautajaisista: "Ne heät on pietty, toista kertoa ei
niitä enää pietä." Jos häitä joku tahtoo moitiskella, voi toinen
huomauttaa: "Heät piettih! toini kerta vielä pietäh, ei kavokkana. Ei
auta moittimiset toisih häiheh", tai: "No kerta heät on pietty, toini
kerta ammoin pietäh, ei auta moittimiset." Tytölle, joka kuolee, tulee
"Nurmi-Niikkanan poika sulhasiks".




9. MUISTOATERIAT JA MUISTINPÄIVÄT.


_Kuuteen netäliin_ (viikkoon) ei vainajaa oikeastaan saisi vielä
pokoiniekaksi sanoa, sillä hän on siihen asti vain _pokoitussa_
(vainajan sielu tai -henki) [ven. dyssha = sielu, henki(lö). Sanotaan
myös esim.: "Montako tussaa teill' on verolla? Paljoko tussalta
maksetah?"]. Ei häntä myöskään saa enää entisellä nimellään mainita,
koska hän on jo poistunut näiltä ilmoilta. Kuuden viikon kuluttua vasta
saa sanoa pokoiniekaksi.

Tänä kuuden viikon aikana voi vainaja silloin tällöin käydä kotonakin,
häntä kun näinä aikoina käytettään joka paikassa, missä hän on
eläessään liikkunut ja toiminut, ja samalla hänelle näytetään ja
muistutetaan kaikki, mitä hän on eläessään tehnyt ja raatanut.
Tulevasta tilastaan ei vainaja vielä tiedä. Vasta kuuden viikon
kuluttua se hänelle "valkeutetah".

Ensi viikolla on vainajaa muisteltava joka aamu, on leivottava kolme
_möykkyistä_ eli pientä ohrarieskaa ja ne annettava "lesk'akoille".
Seuraavilla viikoilla on samana päivänä, kun vainaja on kuollut,
annettava _kuolientapäivän muisteliaisia_. [Sitä, jolle jää talonpito
vainajan jälkeen, muistutetaan: "Pie muistossa kuolientapäiveä!"]
Vainajan muistoksi laitetaan murkina ja kutsutaan muutamia sukulaisia
ja tuttavia ja annetaan ainakin kolmelle, ellei useammalle riitä, niitä
ruokalajeja, joita siksi päiväksi on tehty. Annettaessa kehoitetaan:
"Täss' on, muistele pokoiniekkoa!" tai: "Mainitse pokoiniekkoa!"

Mutta kuuden viikon kuluttua laitetaan kuolentapäivänä _kuuen netälin
murkina_. Silloin pannaan pöytään parasta mitä voidaan hankkia, samoin
kuin maahanpaniaisissakin, kaikenlaisia karjalaisia ruokia, pyhäisenä
aikana rasvattomia ja lihattomia pyhäruokia, arkena arkisia syötäviä.
Päivä otetaan vastaan parhaan praasniekan tavoin. Jos on pimeä aika,
niin kynttilöitäkin joaloihin [kynttilän valukaavoihin] valetaan
juhlapäivää varten. Pirtit ja muut huoneet pestään ja puhdistetaan.
Aattoiltana lämmitetään kyly ja käydään itsekin peseytymässä ja sitten
suoriudutaan parhaisiin vaatteisiin. Koko heimokunta kutsutaan
pitoihin, samoin hyvät tuttavat, ja erityisesti on kutsuttava leskiä.
Sillä "ei kenenkänä molinta ole niin tehoisa kuin leskien."
Miesvainajaa muistelemaan tulee tavallisesti enemmän miehiä,
naiskuolijaa taas enemmän naisväkeä. Mutta jos murkinanpitäjä on niin
köyhä, ettei voi koko heimokunnalleen laatia ateriaa, on ainakin kolme
lesk'akkaa kutsuttava molimaan ja pöydälle pantava edes vettä, leipää
ja suolaa. Vieraatkin tuovat kyllä mukanaan ruoka-aineita ja juomista,
varsinkin varakkaammat köyhemmille.

Jo puoliyön aikaan aletaan ruokia asetella ruokapöydälle -- toiset
laittavat ruokia, toiset ristivät silmiään ja muistelevat vainajaa.
Sillä nyt tulee hän viimeisen kerran käymään kotonaan ja ottamaan osaa
yhteiseen murkinaan ja olemaan yhdessä koko heimokuntansa kanssa. Siksi
onkin kuuden viikon murkina _kallis murkina_, ja silloin pitää ainakin
jotakin olla pöydällä. Jos vainaja tullessaan näkisi pöydän tyhjänä,
lähtisi hän verisiä kyyneleitä itkien pois. Mutta jos pöytä on katettu
hyvin, lähtee vainaja nauraen ja hyvällä mielellä. Vainaja tulee
näkymättömänä _lintuna_ ja kolme "anhelia" on häntä kuljettamassa. Hän
saapuu juuri kun päivänkoite on alkamassa.

Pöytään jätetään vainajalle tyhjä sija, pöydän päähän _ylikolkkaan_ eli
pyhäinkuvain puoleiseen kulmaan. Siihen asetetaan lusikka ja käspaikka
(pyyhinliina), ja pannaan parasta mitä pöydässä on [veistä ei panna,
sillä pidetään suurena räähkänä, jos veitsi on pöydässä]. Kukaan
vieraista ei asetu siihen istumaan. Pyhäinkuvain edessä palavat
tuohukset, ja pöydällä, jos valoa tarvitaan, on kynttilöitä
tuikuttamassa. Pöydässä istutaan hiljaisina, samoin koko yökin
vietetään väliin puhein ja kovaa ääntä pitämättä. Syömään ruvettaessa
"loaitah risti" ensimäiselle leipäpalaselle, joka käteen otetaan.
Silmiään ristien jokainen leipäpalansa "ristii" ja samalla mainitsee
vainajaa:

    "Pominoi, Hospod', pokoiniekkoa!
    Anna tsarsvoa nepesnöitä,
    roajuo spassenjoa!
    Peässä, Hospod', tänäi peänä
    tuon ilmasih metisiä ruokasih
    meän kera yhteh stolah,
    yhellä murkinalla!
    Nyt olemma pokoiniekan kera
    viimeisellä murkinalla yhessä stolassa.
    Heän näköy meät, myö emmä häntä."

Tämän jälkeen vasta käydään ruokiin käsiksi. Ja kiirekin on. Sillä
ennen päivän tuloa on "pokoiniekan" poistuttava, päivällä ei hänen enää
ole lupa liikkua. Juuri kun päivänkoite alkaa, täytyy hänen lähteä, ja
hän menee nyt tuolle ilmalle määrättyyn paikkaansa eikä enää palaa
takaisin.

Murkinapöytää hankittaessa ja vainajan tuloa odottaessa jo taas
vierähtää itkuvirsikin:

    "Voikoa, kaikki vallan alovat omakuntaseni, varusteliutuo
    valkiesta hyväsestäni jeänehien valjuskastolasien peällä yksillä
    valjuskaverosilla!

    Mie toivelen, vaimala vartuoni, eikö valkie hyväseni vallan
    koalelis vallan jälkimäisillä valjuskaverosilla.

    Mie hotj niillä aikasin hänen valkehuisie vallan silmittelisin
    vallan jälkimäiset kertaset omissa vallan assuntasijasissah.

    Voikoa, kujin olovat kahenpuoliset omakuntaseni, kujin
    loajitteliutuo kujin aivosina huomeneskuuroksuisien kujin
    ylenentäaikasina kuulu hyväsestäni jeänehien kujin
    tovolnoisien kunnivostolasien peällä kunnivoverosilla
    [hyvillä ruoka-aterioilla].

    Eikö kuulu hyväseni kujin koalelis yksillä kunnivoverosilla,
    kuin olen, kurja vartuoni, niitä varten kujin loajitellun
    kuusitoistakymmen-loatuset kujin tovolnoiset kunnivoveroset.

    Mie niillä aikasin hotj hänen kukkahuisie kujin silmittelisin
    kujin jälkimäiset kertaset omissa kujin assuntasijasissah kujin
    olovien aikojen oltuo.

    Voikoa, visan olovat omakuntaset, viljatteliutuo [ravita itsensä.
    Sanotaan joskus: "ei ole nälkä eikä kovin viljakana."] visan
    aivosien huomenesvierentäisien visan ylenentäaikasina.

    Eikö vieslövä hyväseni ilmauvuksentelis vieslövistä syntysistä,
    visan koalelis omien viljastolasieh peällä yksillä viljaverosilla.

    Mie hotj niillä aikasin, vierona vartuoni, hänen vieslövyisieh
    visan silmittelisin visan jälkimäiset kertaset."

Aamulla päivän saapuessa käydään kirkossa rukoilemassa ja sitten
mennään hautausmaalle. Pappikin tulee laulamaan, mutta jos pappia ei
ole saatavilla, käydään haudalla ilman häntä, ristitään silmiä,
suitsutetaan ja heitetään haudalle kaatuneesta puusta katkottuja oksia.
Suitsuttamista varten viedään kalmistoon savipatasella hiiliä, ja
palaset, pohja puhkaistuna tai laita lohkaistuna, heitetään haudalle.
Kalmistossa taas jaetaan muisteliaisia varojen mukaan; köyhille
sukulaisille ja tuttaville annetaan rahaa, vaatetta ja kaikenlaatuista
syötävää, ja heitä kehoitetaan mainitsemaan vainajaa. Kun näin annetaan
muisteliaisia ja vainajaa mainitaan, ei tälle tule toisessa elämässä
puutetta rahasta, ravinnosta eikä vaatteista.

Kalmistossa vainajaa "nossatetah" valitusvirsin:

    "Kajon vähäsen aikoo oltuo lähin, kaiho vartuoni, kaunehen
    hyväseni kallehuisie katsahtelomah, kuin et kuillana aikasin
    omih kajon assuntasijasih koalellun näinä kajon monina
    netälikaunis-toisina.

    Niin olen toivellun, kaiho vartuoni, hotj olen kajon monet
    vuosikaunistoiset siun kallehuisittas kajon elossellun. Kuin
    et ole omissa kajon assuntasijasissas koalellun ni kuillana
    aikasin, hos minun kaiho vartuoni kajon rikenih kertasih on
    katshahellun siun kallehuisies kamoaikkunaisien korvasissa
    kaihojen vetysieni keralla.

    En ni kuihe loatusih voimin, kaiho vartuoni, aikasieni kajon
    alennella. Läksin siun kallehuisies kajon etshittelömäh kauheista
    kalman multasista kaihojen vetysieni keralla.

    Etkö voi, kaunis hyväseni, kajon yleneksennellä kaihoja
    vetysieni vassen kaunehista syntysistä kajon vähäsiks aikasiks
    kalovehkätysies varasih?

    Mie hotj, kaiho vartuoni, niistä siun kallehuisies silmittelisin,
    kajon monenloatusien ikävieni kaihosie kajon alennuttelisin. Eikö
    hotj niiks aikasin alettais minun kaihoista miel'alasistani kajon
    suuret Tuonelan kaihoset."

Puolisen tuntia, tuntikin viivytään haudalla. Pois lähdettäessä
ristitään silmiä ja prostiudutaan:

    "Prosti milma, pokoiniekka!"

Kun murkinat on syöty, kalmistot käyty ja vieraat lähtevät pois,
kiitellään heitä käymästä ja osanotosta:

    "Spassipo, kun että osattomien peähysin ['osattomien peähysin' =
    halveksien] oimun silmitellyn orhien hyväseni opinjastolasie.

    Mie toivelen, oneh vartuoni, jotta orhie hyväseni oli niillä
    aikasin yksillä opinjaverosilla oimun koalelomassa omissa
    olentosijasissah.

    Oli orhiemmat miel'alaset niillä aikasin onehella vartuollani.

    Spassipo, visan olovat kahenpuoliset omakuntaseni, kun
    visan koalelija kaksien vieslövästä hyväsestäni jeänehien
    visan omattomien visan assuntasijasih visan aivosina
    huomenesvierennäisien visan ylenentäaikasina yksillä
    viljaverosilla.

    Mie toivelen, jotta vieslövä hyväseni oli niillä aikasin
    omien viljastolasieh peässä viljatteliutumassa visan olovien
    omakuntasien kera visan jälkimäiset kertaset.

    Oli niillä aikasin niinkuin vieslövämmät miel'alaset näinä
    huomenesvierennäisinä."

Pois lähtiessä sanotaan: "Viimeiset heät on pietty, ei enämpi enää sen
häitä pietä."

Kuuteen viikkoon ei vainajalle toisessa elämässä anneta ruokaa, vaan
hän saa olla nälissään, ellei täältä käsin ruokita. Siksi juuri
jaellaan muisteliaisia: ruokitaan vainajaa. Vasta sitten, kun vainaja
kuuden viikon murkinalta palattuaan saatetaan hänelle määrättyyn
sijaan, saa hän siellä ruokinnankin.

Mutta jos äidiltä kuolee rintalapsi, ei äiti saa kuuteen viikkoon
maistaa suuruksia ennen päivän nousua. Jos hän syö vähänkin, ei
lapselle toisessa elämässä anneta sinä päivänä ruokaa. Vielä pitää
äidin antaa rintaa joka päivä toisien vaimojen pikku lapsille, jotta
hänen lastaan tuonelassa samalla lailla kohdeltaisiin. -- Jos äiti
makaa unissaan lapsensa kuoliaaksi, tuodaan hänelle toisessa elämässä,
kun hän aikoinaan sinne joutuu, lapsensa ruumis "rautakalakukkona"
[rautaisena kalakukkona] syötäväksi. Syötävä on vaikka hampaat eivät
pystykään.

Kuuden viikon murkinan jälkeen on vainajan erikoinen muistopäivä vasta
vuoden kuluttua, kuolinpäivän vuosipäivänä, jolloin taas syödään
murkina ja muistellaan vainajaa, vaikka ei niin suurta juhlaa pidetä
kuin kuuden viikon päivänä. Samoin taas muistellaan kahden, kolmen ja
neljänkin vuoden kuluttua ja niin edelleen, joskus aina kymmeniinkin
vuosiin. Niinpä yhdeksissäkymmenissä elävä Saaren Okahvie [Okahvie
Bogdanov, kuulun runolaulajan Ontrei Malisen pojantytär, Anni Lehtosen
äiti] on jo neljättäkymmentä vuotta "vallan kohtalahistaan" joka vuosi
muistellut ja murkinoinut sekä heimokuntaansakin kutsunut. Ja niin
pyhänä pitää mummo muistipäivää, että pukeutuu parhaisiin vaatteisiinsa
eikä tee silloin mitään työtä.

Paitsi kunkin vainajan erikoista kuusiviikkoismuistopäivää ja
vuosipäiviä, on karjalaisilla vielä vuoden varrella useita yhteisesti
kaikkien vainajien muistoksi vietettäviä muissinpäiviä. Suurin niistä
on muissinsuovalla, syksyllä vietettävä vainajain juhla, meidän vanhaa
kekriämme sekä viettämistavaltaan että -ajaltaan vastaava merkkipäivä.

Muistinsuovatta vietetään, kuten nimikin ilmoittaa, suovattana,
lauantaina, lokakuun lopulla vanhaa lukua [meidän marraskuun
alkupäivinä]. Mutta jo sen edellisetkin päivät ovat "kalliita" pyhiä
sekä tärkeitä valmistuspäiviä. Maanantaista asti aletaan suovattaa
varten tehdä valmistuksia. Pestään huoneet, pestään vaatteet, kaikki
puhdistetaan ja ruokavaroja hankitaan, syötäviä varustetaan, "mitä vain
parahie, mitä henkivallasta löytyy". Edellisellä viikolla jo on
laitettu talkkunajauhoja, sillä _talkkunaa_ pitää muistinsuovattana
olla. Vähistäkin ohravaroista koetetaan saada säästetyksi edes
muistinpäivän talkkunukset. Samoin _maitoa ja voita_ säästetään siksi
päiväksi. Vielä pitää muistinsuovatan pöydällä olla _lihaa_ ja
kaikenlaista _kalaa_, sekä tietysti myöskin kaikkia edellä lueteltuja
piirakka-, leipä- ja kakkulajeja.

Syysteurastukset toimitetaan juuri muistinpäiväksi. Kukin teurastaa
mitä hänellä on teurastettavaa: lammasta, pokkoa (pässiä), lehmää,
härkää. Ainakin ne eläimet, jotka on vainajille uhriksi luvattu, on
teurastettava, jos oma ja karjan menestys on kallis. Sillä jos jättää
lupauksensa täyttämättä, voi menettää koko karjansa. Ja sille aterialle
on kutsuttava sekä heimolaiset että kylän köyhät, heitä pitää ensin
syöttää, sitten vasta saa itse käydä ruokiin käsiksi. Vuotta nuorempia
eläimiä ei teurasteta, semmoisen lihan syömistä kun pidetään
"reähkänä".

Serola [ven. sreda = keskiviikko] ja peätintshä [ven. pjätnitsa =
perjantai] eli keskiviikko ja perjantai muistinsuovattaviikolla ovat
kallehet päivät, varsinkin viimemainittu, muistinsuovatan synninpäivä.
Silloin ei pestä eikä kylvetä, ei jauheta eikä kehrätä, ei sahata eikä
tehdä yleensä mitään rysketöitä. Naiset tekevät vain hiljaisia
käsitöitä, ompelevat, tikuttavat [kutovat kudinta] ja miehet kutovat
verkkoa taikka käyvät kylää. Jos näinä päivinä toimitettaisiin
pesuloita, joutuisi likavesi "iesmännehillä sukulaisilla tuolla ilmalla
juotavaksi". Samoin kehrätessä sylki, jolla näppejä kostutetaan,
päräjäisi vainajain silmille. Maanantaina, tiistaina ja torstaina sen
sijaan kyllä tehdään töitä ja toimitetaan pesuja. Kylyssä käydään
tiistai- tai torstai-iltana.

Muistinsuovattana noustaan jo puolelta yöltä ylös ja aletaan laittaa
syötävää pöydälle, lusikat ja stuulat (tuolit) ja kaikki laitetaan
paikoilleen. Keskelle pöytää asetetaan kaksi pientä _rehennysrieskaa_
päällekkäin. Rieskoille pannaan muutamia kourallisia suoloja ja sitten
peitoksi _skoalteri_ (pöytäliina). Huomenkoiton lähestyessä aletaan
sitten pyhäinkuvain edessä muistella vainajia: "keillä mitä olloo
sukulaisia pokoiniekkoja, niitä muissellah". Ensin muistellaan talon
vanhinta eli ensimäistä kuolijaa, "ken on sen moan haltia", sitten
järjestään kaikkia, koko heimokuntaa:

    "Pominoi, Hospod', pokoiniekkoi,
    moan soajie, kojin kokuojie,
    pellon hankkijie,
    yheksäst polvest yheksäh polveh!
    Muistetut ta i muistamattomat,
    tietyt ta i tietämättömät,
    ruven rutjomat, tauvin tappamat,
    vejen viemät, sovan sortamat,
    ospitshan ottamat,
    kaikki suurta sukukuntaa,
    helietä heimokuntaa!"

Tunnin verran kestää muisteleminen, jokainen muistelee ja "pominoi",
ainakin silmiään ristien "molii".

Mutta sillaikaa kun heitä muistellaan, käyvät vainajat suurustamassa
valmiiksi varatussa ruokapöydässä, johon ei kukaan ole vielä saanut
koskea. Vasta muistelemisen loputtua ja vainajien suurustettua käyvät
talon eläjät murkinalle. Murkinalta päästyä, päivän koitteessa,
korjataan ruuat pois ja pöydälle jääneet murut pyyhitään pöytäliinalle
ja pannaan _ropeeseen_ tallelle patsaan päähän, kesällä lehmille
annettaviksi.

Jo ennen murkinaa juoksutetaan lähimpiin naapuritaloihin lämmintä
rieskaa muisteliaisiksi. Murkinan jälkeen käydään töihin, verkon
kudontaan ja muihin tupatöihin, jotkut ulkopuuhiinkin. Päivän tultua
käydään kalmistolla ja sielläkin "muissellah ta pominoijah".

Kun köyhiä käy muistinpäivänä talossa, tarjotaan heille joka laatua
syötävää ja kehoitetaan muistelemaan vainajia.

Seuraava muistinpäivä on _vieristänä_, vanhan luvun loppiaisena.
[Meidän ajanlukumme mukaan 19:ntenä tammikuuta]. Silloin on vainajain
_rostuo_ eli joulupäivä, ja muistinsuovattana oli heillä _pyhänlasku_.
Vainajain ajanlasku nimittäin liikkuu aina viikkoa, paria
jälempänä ristirahvaan ajanlaskua. He näet seuraavat vanhaa
juhlapäiväjärjestystä, jolloin pyhät olivat pitempiä kuin nykyään, ne
kun on "uuven testamentin aikah lyhennetty".

Vieristää vietetään samalla tavalla kuin muistinsuovattaakin. Sen
"synninpäivä" on jo hyvin "kallis" päivä, jopa yhtä "kallis" kuin
"äijänpäivän peätintshä" [pitkäperjantai. Äijäpäivä = pääsiäinen].
Vieristäksi tehdään juhlavarustukset samoin kuin muistinsuovataksikin,
ja samoin puolelta yöltä laitetaan ruokapöytä valmiiksi vainajille,
jotka sillä aikaa murkinoivat, kun talon rahvas muistelee heitä
tuohuksilla valaistujen pyhäinkuvain edessä. Ja päivän tultua käydään
taas kirkossa ja kalmistossa. Samalla tavalla menetellään sitten
muinakin vainajien muistinpäivinä: jo puolelta yöltä noustaan ylös ja
murkina syödään ennen päivän tuloa, muistellaan vainajia, poltetaan
tuohuksia pyhäinkuvain edessä ja pimeänä aikana kynttilää pöydällä, ja
päivän tultua käydään kalmistossa. Eläintä vain ei täksi päiväksi
teurasteta eikä laiteta talkkunaa kuten muistinsuovataksi.

Kolmas muistinpäivä on _lihanpyhänlaskuna_, joka on seitsemisen viikkoa
ennen pääsiäispäivää ja vastaa meidän läskisistämme. Silloin alkaa
pitkä pyhäaika, jolloin ei saa liha- eikä maitoruokia syödä. Neljäs
vainajainpäivä on _roatintshoina_, jolloin _suovattana_ "roatintshojen
kesellä", viikkoa jälkeen äijänpäivän, vainajia muistellaan ja
murkinoitetaan. Tämän jälkeen vasta alkaa vainajoille arki, kun
on kahdeksan, yhdeksän viikkoa kestänyt yhtämittaista pyhää
lihanpyhänlaskusta asti. Viides vainajain päivä on _troitshan_,
helluntain, _suovatta_ (lauantai) kevätkesällä ja kuudes keskikesällä
heinäkuussa, _petrunpäivä_ [uuden luvun 12. heinäk.], joka on vainajain
juhannus, sekä seitsemäs syyskesällä elokuulla, _pohorotshanpäivä_
[uuden luvun 28. elok.]. Kolmena viimeksi mainittuna pyhänä, jotka ovat
kesäjuhlia, mennään pyhänä varsin isoin joukoin hautausmaalle vainajia
muistelemaan ja muisteliaisia jakelemaan. Troitsana viedään haudalle
_virvonvitshoja_. [Haudalle mentäessä pitää aina olla jotakin viemistä,
jollei muuta, niin on oksa puusta katkaistava ja heitettävä haudalle
merkiksi siitä, että on käyty.] Ne ovat papin kirkossa siunaamia ja
niillä on seuraavana aamuna toisiaan vuoteelle käsin virvottu sanellen:

    "Virvon, varvon, tuoreheks, terveheks,
    vuueks vapahaks, netäliks velkapääks!
    Siulla vitsa, miulla kakkara!"

Vitsat pistetään haudalla ristiin "tuulipaikan" alle. Ennen noudettiin
vitsat itse metsästä ja ne pyhitettiin asettamalla peränurkkaan
pyhäinkuvien alle.

Petrunpäivänä viedään hautausmaalle _huttua_ ja muuta ravintoa.
_Pohorotshana_, pyhän äidin päivänä, taas kannetaan uutisesta keitettyä
huttua sekä monenlaisia uutisista, ohrasta ja rukiista, laitettuja
piiraita ja leivoksia kaksin kolmin lautasin kutakin. Jo aikaisin
aamulla ennen murkinaa mennään kalmistoon, sinne mennään koko
kyläkunnin, perhe kokonaisuudessaan, kukin omille haudoilleen.
Ruokalautaset asetetaan haudan mullille lasketulle pöytäliinalle. Koko
pyhä kalmalehto on täytenään ristirahvasta. Toiset syövät, toiset
suitsuttavat, toiset itkevät "eänellä", toiset silmiään ristien
muistelevat vainajia. Jos "kylkehisie", sivullisia, joille voisi
muisteliaisia antaa, ei ole niin paljoa, että tuomiset tulisivat kaikki
jaetuksi, syödään ne mitä jää, itse kalmistossa. Ennenkuin itse mitään
maistetaan, on syötävistä kumminkin jaettava osa sivullisille
vieraille.

Haudalla aterioitaessa rupeaa joku vainajaakin ruokaveroille
herättelemään ja hän valveuttelee itkuvirsin valittaen:

    "Anna rupielen, vaimala vartuoni, valkieta hyvästäni vaiveuttelomah
    vallan polvuhisilta Tuonelan varsisijasilta ta valkeista
    syntysistä.

    Etkö voi vallan yletä, valkie hyväseni, hotj vallan vähäsiksi
    aikasiks vaimaloa varruttani vallan silmittelömäh ta vallan
    olovie omakuntasieni?

    Myö läksimmä siun valkehuisies vallan etshittelömäh.

    Voi, kaunis hyväseni, kamalat kalmamultaset kahtoanne kolmionne
    peähysie kahoalla ta voi kajon yleneksennellä hotj kajon
    vähäsiksi aikasiks kajon silmittelömäh kaihuo varruttani!

    Mie, kaiho vartuoni, kannikkaverosie kajon koalattelin.
    Eikö ole kaunehella hyväselläni kannikkaverosien kaihoset
    ['kannikkaverosien kaihoset' = ruuan mielihalu], kun et ole
    kajon olovih aikasih koalellun omissa kajon assuntasijasissas?

    Niin on ikävien kaihoset kaiholla vartuollani siun kallehuisies.

    Läksin, kaiho vartuoni, kajon etshittelömäh ta katshahtelomah siun
    kallehuisies ta kannikkaverosie koalattelomah.

    Etkö hotj kannikkaverosien kaihosissa koaloale?

    Anna mie, kurja vartuoni, kymmenien kyynelvetysieni keralla kyhän
    ylentelen kyllä hyvästäni kyllä syntysistä.

    Etkö voi kylmänehien kyynäspeähysies varoih kyhän yleneksennellä
    miun kyhelmöitä eänysieni vassen?

    Etkö voi, kaunis hyväseni, kaunehista syntysistä kajon
    yleneksennellä kalovehtuneijen kantapyöräsies varoih
    ['kalovehtuneijen kantapyöräsies varoih' = kalvenneiden
    kantapäittesi varaan] kajon vähäsiks aikasiks?

    Mie läksin, kaiho vartuoni, siun kallehuisies kajon etshittelömäh
    kaihojen vetysieni kera.

    En ni kuihe loatusie voinun aikasieni kajon alennutella, kun
    ei ole siun kallehuisies ollun kajon Olovien aikojen oltuo.

    Ei voi vieslövä hyväseni visan yleneksennellä vieslövistä
    syntysistä vieroneita vetysieni vassen.

    Voi, vieslövä Spoassusen', vilujen merien peältä visan ankarat
    viimatuuluot visan loajitella ta Tuonelan vierimultaset
    vieslövän hyväseni peältä vierrätellä, hotj visan vähäsiks
    aikasiks! Mie hotj niillä aikasin vieslöveä hyvästäni
    silmittelisin vieslövistä syntysistä.

    Enämmiksi kaihosikseni kajon loajittautuu kaiholla vartuollani,
    kun ei kaunis hyväseni kajon yleneksennellyn kaunehista syntysistä.

    Enämmiksi tuhmasikseni tunnon loajittautuu turtivolla vartuollani,
    kun on tuvis Spoassusen' tulomattomilla Tuonelan tiehysillä tunnon
    loajitellun tuvehen hyväseni.

    Ei ni kuillana aikasin valveuvuksentele valkieni hyväseni valkeista
    syntysistä, jos kuihe loatusih, vaimala vartuoni, valveuttelisin."

Petrunpäivä ja pohorotsha ovat niin "kalliita" juhlapäiviä, ettei niinä
päivinä tehdä mitään työtä. Pohorotsha on viimeinen vainajain
muistinpäivä. Siitä taas syksyiseen muistinsuovattaan saakka

    "muinoiset on muissinpäivät,
    ollehet ta männehet."




10. MUITA MERKKIPÄIVIÄ.


Paitsi varsinaisina muistinpäivinä osoitetaan vainajille kunnioitusta
ja näitä palvotaan monina muinakin merkkipäivinä. Ja monesti liittyy
merkkipäivän viettoon paljon tapoja ja taikoja, jotka johtuvat
vainajain palvonnasta.

Varsin useat taiat ja uskomukset liittyvät _rostuon_ (joulun),
_uudenvuoden ja vieristän_ (loppiaisen) viettoon, päiviin, joita
juhlitaan talven pimeimpänä aikana, jolloin aurinko on "yheksän sutkoa
aseuksissah". Se on ensin kolme vuorokautta haudassaan, sitten nousee
haudan laidalle ja itkee [päivä itkee sentähden, että pitää niin
paksuja lumikinoksia lähteä sulattelemaan] toiset kolme vuorokautta, ja
sen jälkeen lepää vielä kolme vuorokautta ennenkuin lähtee jatkamaan ja
jatkumaan.

Koko pimeää joulunaikaa sanotaan _vierissän keseksi_. Se alkaa kolme
päivää ennen joulua _Tuomaan päivänä_ ja päättyy _tuuhhunpäivänä_
[ven. dyhov denj], viimeisenä joulunajan merkkipäivänä. Sinä aikana on
varoen elettävä. Silloin pitää antaa metsän olla rauhassa, ei saa
tuoretta puuta hakata eikä kontion nimeä mainita. Jos mainitsee, niin
"metsä" kesällä ankarammin liikkuu, tekee elukoille vahinkoa, tulee
miestäkin vastaan ja varauttelee. Sen lähettää metsänhaltia. Ei
myöskään saa karistaa karstoja katoista eikä viedä tuhkia pirtistä
pihalle, muuten kasvaa kesällä tuliheiniä peltoon. Eikä liioin saa
päretulitorvin ilta- ja aamupimeillä liikkua ulkona, koska siitä kasvaa
peltoon hiilipäitä [nokineniä, mustia tähkiä]. Myöskään ei saa kehrätä,
pestä poropyykkiä [lipeäpyykkiä], keritä lampaita, purkaa
lammaskarsinaa eikä noutaa vettä avannolta pimeän aikana, se kun voisi
saada aikaan vaikka minkälaisia vahinkoja. Kaikki unet, joita vieristän
keskellä näkee, ovat hyvin merkitseviä.

Vieristän keskellä on vierissän akka liikkeellä, pahannäköinen,
pörröpäinen, hajahapsinen eläjä -- "vierissän akka ta turjushärkin",
sanotaan -- se laskeutuu taivaasta ennen joulua ja nousee ylös
tuuhhunpäivänä. Akka asuu avannossa, mutta nousee sieltä silloin
tällöin maalle jalkaisin liikkumaan. Riihessä akka pui, läävässä lehmiä
silittelee, aitassa purnuja kolistelee, kylyssä kylpeä tassuttelee,
pirtissä pöydän alla kupsehtii. Akan toimia käydään salassa
kuulostamassa joulun, uudenvuoden ja vieristän huomenessa, ne kun
ennustavat tulevia tapahtumia. Kylystä kuuluva voihkiminen ennustaa
sairautta, riihen lattian ja aitan purnujen tyhjä kolisteleminen tietää
katovuotta. Läävän oven takana kuunnellaan, mitä vieristän akka karjan
menestymisestä sanoo. Pirtin pöydän alla pöytäliina korvissa istuen
saadaan kuulla sanomia pirtin eläjäin vastaisesta voinnista ja teiden
risteyksissä ilmoitetaan, mitä teiden varsien eläjille tulee
tapahtumaan. Pojat ja tytöt varsinkin käyvät teiden risteyksissä
hankkimassa tietoja tulevasta elämäntoveristaan.

Avannon reunalle järvelle on tapana vieristää vasten pystyttää
_vierissän akan risti_. Se on noin 60-70 cm korkea, aisapuun
paksuisesta pärepuun sydämestä tehty. Keskellä on "vinahvoittain"
poikkipuu, ja sen ylä- ja alapuolelle on vuoleksittu käpertyneitä
lastunotteita.

Vieristän keskellä tehdään kaikenlaisia ennustustaikoja. Joulua,
uuttavuotta ja vieristää vasten ladotaan illalla luetut puut kiukaaseen
ja huomenissa ne taas katsotaan, ennenkuin tuli sytytetään. Jos yöllä
on puita uunista kadonnut, katoaa talosta sinä vuonna yhtä monta henkeä
joko kuoleman taikka naimisiin menon johdosta. Jos halkojen määrä
kasvaa, niin rahvaskin lisääntyy. Kuutamossa taas katsotaan yöllä
peiliin seisoen selin ikkunaan, ja peilissä nähdään koko tulevaisuus;
siellä on hevosta, lehmää, huonetta ja kaikenlaista tavaraa, jopa
"väkeäkin" liikkeellä. Erittäinkin ovat nuoret halukkaita saamaan
etukäteen tietoa tulevasta mielitietystään. He koettavat monin tavoin
sitä tiedustaa. Niinpä he muiden nukkuessa ristivät pirtin ovea
piirainpaalikalla, ja millainen henkilö huomenaamuna ensiksi astuu
pirttiin, sen luontoinen on tuleva mielitoveri. Taikka lukevat tytöt
samalla paalikalla pirtin siltalautoja: "leskikö? holostoi?" [naimaton
mies] ja kumpi sattuu viimeiselle siltapalkille, sepä tulee osaksi.
Taikka noutavat tyttäret ummessa silmin umpimähkään naapurin pinosta
halon: minkänäköisen sattuvat saamaan, sen näköisen saavat miehenkin:
oksikkaan lurjuksen, vänkyrän vätyksen taikka suorean sievän
prihatshun. Taikka katsotaan pyhäinkuvain edessä "silkkaroon"
(peiliin), ja kuinka monena tuohus siinä kuvastuu, niin monen veljeksen
joukosta sulhanen saapuu. Taikka lukitaan tytön palmikko illalla ja
sulhanen saapuu sitä unissa avaamaan, taikka seulotaan lunta, ja
aamulla etsitään siitä jälkiä, taikka tekevät tyttäret tahtaasta pikku
koiria kynnykselle kykkimään ja kutsuvat talon hallin katsomaan näitä
laitoksia. Kenen pennun halli ensin sieppaa suuhunsa, se ensinnä joutuu
miehelään. Taikka survaisevat tyttäret silmättömän neulan käsikivien
väliin ja alkavat jauhaa kieputtaa. Muuan istuu kiven lautasien alla
pöytäliina korvissa kuuntelemassa, mitä nimeä neula-raiska kivenraossa
kitkuttaa: Iivana?... Vaslei?... Huotari?... Kirilä?

Jouluna, uutenavuotena ja vieristänä pitää lehmillä olla rauhanaika:
emäntä ei saa käydä läävässä ennenkuin on syöty murkina, ja vasta
sitten, kun päivä on kääntynyt luoteelle, viedään lehmille vettä. Kun
lehmät läävään mentäessä ovat vielä rauhallisesti makuulla, antaa
niille metsäkin kesällä rauhan.

Varsin tavallinen uudenvuoden yön taikomistapa on _tinanvalaminen_.
Tinaa sulatetaan koatelitsalla (suitsutuslaitteessa) ja se kaadetaan
kasarikattilaan pantuun veteen. Kun on ensin _pakana tina valettu pois_
-- sulatettu tina porautettu veteen --, valetaan _tshoarille_ ja
sanotaan:

    "Kun soat nousoo,
    ni tulkah stilkkoo [pistin (ven. sshtylk)], miekkoo, sapelie,
    kaikkie sotatarpehie,
    vain kun rauha olloo,
    ni tina tulkah tasani!"

Sitte valetaan vuuelle:

    "Kun vuosi hyvä tulloo,
    ni tina hyötykkäh,
    vain kun vuosi köyhä tulloo,
    ni tina köyhtykkäh!
    Tulkah jyväpurnuja,
    aittoja, amparie [iso aitta (ven. ambar)]!"

Sen jälkeen kaadetaan itselle:

    "Kun mie hyötynen,
    ni tina hyötykkäh,
    kun mie köyhtynen,
    ni tina köyhtykkäh,
    kun mie kuolen,
    ni kropu tulkah,
    jos tervehnä olen,
    ni tina tulkah kirkas,
    vain kun läsinen,
    ni tina tulkah musta!"

Tytöt tähän vielä lisäävät:

    "Jos mieholah joutunen,
    ni tulkah huiluo [vaimon huivi]!"

ja pojat:

    "Kun soltataks joutunen
    ni tulkah stiikkoo, miekkoo, sapelie,
    vain kun nainen,
    ni tulkah morsian rinnalla!"

Kun tina on jäkälässä, tulee valaja elämään pohattana, jos se on kirkas
ja helisevä kuin läkkipelti, tulee köyhyyttä, mutta jos se on musta,
ennustaa se murhetta ja tautia. Sormenmentävät koperot tinassa ovat
viljapurnuja, ja erilliset kappaleet ennustavat lapsia. Yläpuoli tinaa
merkitsee alkuikää, alapuoli loppua.

Tinanvaluvettä käytetään taas monella tavalla taikomiseen. Pöytäliina
korvissa siitä mielitiettyä etsitään, siihen kastetaan hihansuu ja
sitten unissa nähdään, minne joudutaan kastunutta kuivailemaan, vettä
otetaan naperkallinen [sormustimellinen] ja siihen taikina valmistetaan
toisesta naperkallisesta suoloja ja kolmannesta jauhoja, taikina
syödään ja nukutaan ja tullaan janoisiksi ja nähdään unissa
mielessäpidettävä juoman tuojana.

_Lihanpyhänlasku_, laskiainen, on ilojuhla, jolloin

    "pyhänlasku pyöritäh,
    päivä kaikki kapsetah."

Ja puoliyöhön saakka kävellään ja ajellaan kylillä suuressa tshillissä
(kulkusessa). Tänä pyhänä talon emäntä tekee varojaan, jotta karja
kesällä metsässä pysyisi yhdessä joukossa. Lehmille antamistaan
heinävihkoista hän ottaa pikku tukun kustakin, sitoo ne hiusnauhallaan
yhteen, panee talteen ja sitten taas antaa karjalle pääsiäispäivänä.

Pyhänlaskusta alkaa seitsenviikkoinen _suuri pyhä_, jolloin taas on
varoen elettävä. Kontiota ei saa mainita eikä syötäessä mitään pakista.
Suuren pyhän aikana _plahvessenjana_, vanhan luvun maarianpäivänä, ei
pitäisi kenenkään maata. Siitä tulee "lahokessel selkäh", semmoinen
laiskuus, että aina tekisi mieli loikoa, kun "rapa raukoa, paska painoa
niin" ettei esim. metsänkävijä metsonkiiminnässä ollessaan kuule
metsonlaulua eikä kalanpyytäjä saa kutukalaa. _Virposuovattana_,
palmusunnuntain lauantaina, käydään virpivitsoja noutamassa, yksi
jokaiselle talon eläjälle, elukoillekin, ja vitsat pannaan hyllylle
pyhäinkuvain alle. Seuraavana aamuna se, joka ensiksi ennättää, nousee
virpomaan toisia, jotka vielä makaavat, virpoen kumminkin ensinnä
itsensä. Sitten isännät käyvät hevosiaan, emännät lehmiään virpomassa.
Näin kaikki pysyvät terveinä koko vuoden, eikä heihin tartu tauti.
Äijänpäivän _peätintshänä_ (pitkänäperjantaina) ei pitäisi sen vertaa
pakista eikä nauraa, että hampaat näkyvät, muuten tulee "reähkä".
Äijänpäivän _tshetvorkkana_ (torstaina) taas pitäisi käydä kylyssä.
Siellä saa silloin selästään pois "neljänkymmenen vuuven netuukat"
(kivulloisuuden), joskin voi myös saada yhtä monen vuoden "netuukat"
selkäänsäkin. Kylvettäessä manataan:

    "Mänkäh tuonne, kaikki
    nellänkymmenen vuuven netuukat
    ta nesvotat,
    alla mustien mutien,
    liikkumattomien likojen!"

_Äijänpäivän_ yönä ei taas kenenkään tulisi maata eikä nukkua. Silloin
ei pitäisi jalkojaankaan "jaksaa" (riisua) eikä olla paljain jaloin,
koska muuten jalat sattautuvat kesällä. Jos joku silloin yrittää
nukahtaa, pistävät toiset savuavan vaaterievun nenän alle.
Pääsiäisaamuna vie emäntä leipomiaan rehennysrieskoja lehmille, murtaa
vasemmasta kainalostaan murenen jokaiselle, mutta loput tuo takaisin
patsaan päähän ropeeseen. Samalla jakaa emäntä lehmilleen
laskiaisvihkot.

Pääsiäispäivää seuraa _roatintshat_, vainajain pääsiäispäivä, ja
silloin, roatintshojen keskellä, tulisi kaikkien tuottaa toisilleen
iloa eikä saattaa ketään itkemään, ellei tahdo joutua kärsimään
toisessa elämässä.

_Jyrinpäivä_ on hevosien _henkäyspäivä_, pyhä Jyrki kun on _heposien
jumala_. Jyrinpäivän aamulla kuljetetaan lämmitettyä kelloa hevosen
ympäri ja rukoillaan:

    "Pyhä Jyrki, kormelitsha, [ven. kormilets = hyväntekijä]
    Suomen suomie jumala,
    kuuluo kulettamah,
    kajuo koalattamah
    tänä Iesuksen kesänä,
    Moarien sulana syyssä!
    Niin ole lämmin isäntähäs
    kuin on tämä kello lämmin!"

Jyrinpäivänä ei hevosella saa ajaa, muuten kontio kesällä varauttelee.
Myöskään ei saa huoneissa kolkata eikä pahaa pauketta pitää, jottei
kesällä ukkonen niissä huoneissa jyryäisi.

Tärkeä päivä on keväinen _karjanlaskupäivä_. Silloin syötetään lehmille
niitä murusia ja ruoanjätteitä sekä rehennysrieskoja, joita talven
kuluessa aina juhlina ja merkkipäivinä on patsaan päähän ropeeseen
kerätty karjalle ollosiksi. Aamulla emäntä kiertää kantaen
rieskarovetta, jossa on lisäksi pyhän jumalanäidin kuva, koko karjansa
myötä- ja vastapäivään. Sirppi on emännällä vielä vasemman käsivarren
koukussa ja rove samassa kädessä, oikeassa on lypsinkiulu, jossa on
vettä. Kiertäessään lukee emäntä pitkän metsänemännän loitsun:

    "Mielikki metsänemäntä,
    salakoaren vaimo kaunis,
    sivo kiinni koirias,
    rakentele rakkias" j.n.e.

Niinä viikonpäivinä, joina on ollut joulu, vieristä taikka plahvessenja
(Maarian ilmestys), ei karjaa saa ensi kertaa läävästä ulos laskea, ei
myöskään lauantaina eikä ensimmäisenä arkena (maanantaina). Ne päivät
eivät tuota karjalle menestystä.

Ottosia annetaan karjalle illalla, kun se palaa metsästä kotiin, ja
sitten pitkin kesää, mikäli niitä riittää, joka ilta. Ottosia kerätään
ja rehennysrieskat paistetaan jokaisena vainajain muistinpäivänä sekä
useimpina juhlina: jouluna, laskiaisena, sporupyhänä [uuden luvun
mukaan helmik. lopulla], Maarian ilmestyspäivänä, pääsiäispäivänä,
roatintshoina, jyrinpäivänä, kevät- ja syysmiikkulana.

Toinen tärkeä kevätpäivä on _kylvöpäivä_ taikka oikeastaan kylvön
lopettamispäivä. Silloin siemenistä jääneistä viljoista tehdään
suurimoita ja keitetään maitoon _kylväjäisputro_ illalliseksi. Puuroa
viedään maisteliaisiksi naapureillekin ja heitä kehoitetaan
mainitsemaan vainajia. Ja ennenkuin kukaan on puuroa maistanut pannaan
sitä vielä kahdelle lautaselle, toinen hyvälle vuodelle, toinen
huonolle. Sitten kutsutaan koira ottamaan, ja kumman puuron se ensin
syö, semmoinen vuosi tulee. Mutta jos koira ensin toista haistelee, ja
kuitenkin toisen ensinnä syö, tulee semmoinen _räväsvuosi_, ei hyvä
eikä huono.

Rukiin siemenjäännöksistä keitetään samoin myös _huttu_ ja annetaan
muisteliaisia. Mutta vielä tehdään niistä _savarnieta_ (mämmiä),
kiukaassa imellytetään ja muijotetaan; ennen maistamista sitä viedään
palasella _tshässöynään_, jossa sitä syödään; _miehet_ vain syövät, ei
naiset.

_Lehti-Iivanan_ päivä eli juhannus on kesällä [uuden luvun mukaan 7.
heinäkuuta]. Sitä ennen ei saa lehteä teräkalulla leikata eikä
kaislaa, heinää, ruokoja tahi lumpeita teräasein katkoa taikka nyhtää
kasaan. Siitä metsä alkaisi liikkua. Vasta juhannukselta on lupa
lehdentaittoon. Seuraavana päivänä heti oikein joukolla lähdetäänkin
vastalehden leikkuuseen.

Suuri merkkipäivä on taas silloin, kun ensi kerran _uutisviljaa_
maistetaan, varsinkin jos uutinen joutuu tavallista aikaisemmin. Kun
ensimmäinen riihi on puitu, viedään uutisviljaa säkissä pirtin
peräpenkeille pyhäinkuvain alle. Sitten uutisesta keitetään _puuroa_,
jota viedään _tshässöynään_ jumalia muistellen, kun he ovat niin hyvin
viljankasvua jouduttaneet. Viedäänpä puuroa palasella _kalmismaallekin_
sekä lautasilla uutisesta laitettua sankia, kalittaa, kakkaraa ja
rieskaa vainajain muisteliaisiksi, kun he ovat niin hyvän _palven_
(asuinpaikan) hankkineet, jossa vilja niin kauniisti menestyy. Syötäviä
ei itse maisteta, vaan ne jaetaan niin tshässöynässä kuin
hautausmaallakin naapureille, etupäässä köyhälle rahvaalle.
Hautausmaalla jaettaessa kehoitetaan syötävien saajia muistelemaan:

    "Pellon kuokkijie,
    harjun hankkijie,
    vanhoja halteita."

Sitten vasta, kun uutiset on tshässöynässä ja hautausmaalla käytetty,
saadaan niihin itse ryhtyä.

Kaikki leipävilja on _pyhän Iljan_ kaitsennassa. Ilja onkin viljan ja
_taikinan haltia_, ja riihi on "pyhän Iljan sporkkosa [varakas,
karttuisa] koti", pyhä, arvokas huone, jossa jumalanantimia puidaan
pyhän Iljan lattialla. Viimeisestä riihestä heitetään puimatta riihen
perinurkkaan perimäiselle partiselle lyhde, _pyhän Iljan_ parta. Se saa
olla toiseen vuoteen asti riihen nurkassa, sitten taas seuraavana
kesänä viljat menestyvät hyvästi. Muuten on riihen haltiana
_riihenakka_, joka asuu riihen sillan alla. Sitä rukoillaan, kun riihtä
laitetaan lämpiämään:

    "Riihenakka, rikka akka,
    akka manteren alani,
    savun läpi läikyttäjä,
    soata savun läpi viljat,
    Jumalan hyvät,
    niinkuin olet ennenkin soattan!"

Juuri tämän, riihenhaltian, hyväksi se pyhän Iljan parta heitetään.
Itse pyhää Iljaa taas rukoillaan taikinaa alustettaessa:

    "Pyhä Ilja, kormelitsha,
    liitä sormes lihah,
    pane paksu peikalos!
    Nouse kuuta katshomah,
    päiveä tähystämäh,
    jotta tulis leipä lempehes,
    taikina hyväh nimeh.
    Pyhä Ilja, kormelitsha,
    anna taikinan hapata,
    leivän juuren jumputella!"

[Entisaikaan oli Vuokkiniemessä pyhälle Iljalle uhrattu Iljan päivänä
härkä.]

_Pokrovan_ pyhä on syksyllä lokakuun puolivälissä (uutta lukua). Sen
jälkeen ei saa enää maata liikuttaa, ei kyntää, ei kaivaa, ei kuokkia.
Pellot pitää jättää levähtämään, samoin muukin maa levolle. Jos vielä
jälkeen pokrovan maata liikuttaa, ei se ensi kesänä enää kasva. Pokrova
on myös _kalanjumala_, se antaa "pohjimmaiset kutumujehet". Pokrova
"jakaa vuuven kaheksi". Pokrovan nojalla voidaan laskea vuoden
seuraavat juhlapäivät.

_Metsänjumala on Miikkula_, joka "metson tuopi". _Kevätmiikkulana_
[uuden luvun mukaan 22. toukokuuta] pitäisi jokaisella olla lintukeitto
kattilassa. Tällöin on paras metson kiimintäaika; sanotaankin:

    "Miikkula, kuukkula,
    pane metso kattilah!"

Tunnettu on Venehjärven _pokkouhri_ [pokko = pässi] pyhälle
Miikkulalle. Jos vain pässejä tuodaan, toimitetaan se vieläkin joka
vuosi _syysmiikkulana_, elokuun lopulla [uuden luvun 27. elok.]. Sitä
"kun on niin ijäst impehest eletty, ni eletäh vastakin." Uhrattavia
pässejä tuodaan naapurikylistäkin, Vuonnisesta, Vuokkiniemestä,
Pirttilahdesta, Mölkystä, Ponkalahdesta, Ajuolahdesta, Tshenasta,
Kivijärvestä, Lapukasta ja Latvajärvestä asti. Tavallisesti ne pässit,
jotka käyvät "läsimäh" (sairastuvat), luvataan Venehjärven pyhälle
Miikkulalle, ja siitä ne heti alkavat tervehtyä. Viisin kuusinkin voi
samalla kertaa pässejä karttua. Alle kaksivuotista eläintä ei Miikkula
ota vastaan. Pässit teurastetaan kylän laitapuolessa pyhässä
tshässöynämännikössä [ei "kalmistolehdossa", kuten Inha mainitsee.
Kylän kalmisto on toisessa paikassa, pitkän, järveen pistäytyvän niemen
nenässä]. Miikkulalle pyhitetyn vanhan tshässöynän rappusilla.
Vanha Jyri-ukko ne tavallisesti tappaa ja laskee "lepän" [veren]
vartavastisesta rappussillan aukosta maahan sillan alle, jotta se ei
joutuisi jalkoihin tallattavaksi. Samassa männikön aitauksessa
tshässöynän luona keitetään sitten pässien lihat isolla kattilalla ja
syödään yhteisesti nurmella tshässöynän edessä. Miehet vain syövät,
naisille ei anneta -- naiset saavat vain katsoa vierestä miesten
syöntiä. Nahka joutuu pyhälle Miikkulalle, mutta pässin tuoja saa sen
lunastaa takaisin 15-20 kopekalla, ja raha joutuu tshässöynän "kasnah",
rahastoon.

Samoin kuin pyhä Jyrki on hevosien jumala, on lehmillä ja lampaillakin
jumalansa. Niinpä on lehmien kaitsija pyhä Olassie, jota rukoillaan:

    "Spoassu ta pyhä Olassie kormelitsha,
    kaitse miun lehmiäin,
    tuo uhkuset utaret,
    kanna maitoset maruhut
    nännit näpisijät,
    emännällä kyllin syyvä,
    kyllin syyvä, kyllin juuva,
    kyllin antoa kylähän!"

Lampaiden jumala on pyhä _Nastassie_, jolle vuonan ensimmäiset lieminät
(villat) uhrataan; ne myydään ja rahat annetaan kirkon hyviksi.

On sitten lopuksi _nauriillakin_ oma ikivanha jumalansa, _pyhä
Äkrässie_, sama ikäloppu vanhus, joka jo Agricolan aikana "hernet,
Pavudh, Naurit loi". Äkrässietä rukoillaan naurista kylvettäessä:

    "Pyhä Äkrässie, kasvattele
    osalla olemattomien,
    varalla viljasien ta vaivasien,
    ta i varkaiden varalla!
    Kasvattele kallellah,
    veännyttele veärälläh,
    syvi syrjälläh,
    lomatusten lonkuttele
    ylitse katehen mielen,
    hyvänsuovan mieltä myöten,
    pahansuovan päitse mielen."

Ja naurista kylvettäessä muistetaan osa antaa vainajillekin. Siementä
heitetään kolmelle suunnalle, koilliseen, luoteelle ja etelään, ja
sanotaan:

    "Tuosta tulkah varkahalla,
    tuosta tulkah pokoiniekoilla,
    ta tuosta tulkah itshellä!"

Nauriilla on toinenkin huolehtija, ristitty _Nakres-Iivana_, joka on
"nakrehen lupoaja", kun taas Äkrässie on "kasvattaja". Nakres-Iivanan
pyhityspäivä on syksyllä, syyskuun alkupuolella [uuden luvun mukaan 11.
syyskuuta], jota ennen ei naurista saa syödä, muuten mato alkaa syödä
hammasta, mato kun on siihen asti nauriissa, vasta Iivanalta poistuu.
Mutta kun Nakres-Iivana joutuu, niin sinä päivänä ei sitten muuta
syödäkään kuin naurista, ei lihaa eikä kalaa, ei voita eikä maitoa. Se
on niin "kallis" päivä, ettei saa syödä muuta kuin naurista ja
suurusta. Puolanmarjankin syöminen olisi yhtä kuin jos söisi jumalan
verta. Nauriista laitellaan kaikenlaisia syötäviä, piirasta, kukkoa,
hautaa [naurishaudikasta], paistikasta, rokkaa, joilla kukin päivän
kunniaksi itseään ravitsee. Vainajiakin muistellaan; paistikasta,
kukkoa ja piiraita annetaan naapureillekin, kehoitellen:

    "Muistele toattojan ta moamojan,
    suurta sukukuntaani,
    helietä heimokuntaani,
    iesmännehie esivanhempie!"

_Potakkapäivä_ (perunapäivä) taas on _Spoassunpäivä_ elokuun lopulla.
Jos sitä ennen syö perunaa, tulee "reähkä". Mutta potakkapäivänä
syödään sitten taas monenlaiset perunaruoat samoin kuin Nakres-Iivanana
nauriista valmistettuja herkkuja.




11. VAINAJAN SUREMINEN.


Kuten jo edellä olemme huomanneet, valitetaan vainajaa itkuvirsin
varsin paljon ja varsin monissa tilaisuuksissa, pesemään rupeamisesta
kalmistoon kätkemiseen asti, vieläpä senkin jälkeen monet monituiset
kerrat päivien, viikkojen, kuukausien ja vuosienkin kuluttua. Omaiset
itse itkevät, jos vain osaavat: vaimo itkee miestään, tytär isäänsä tai
äitiään taikka isovanhempiaan, sisar veljeään tai siskoaan, äiti
lastaan. Mutta ellei asianomainen itse omin päin taida itkeä, voi hän
ottaa vieraan osaajan avukseen; tälle vieraalle annetaan sitten
palkkioksi minkä mitäkin: mekko, vaatetta, paita, esiliina taikka
rahaa.

Joka tilaisuuteen on aina itkunsa, joka lauletaan omalla valittavalla
sävelellään. Itkijällä on kädessään valkea "paikka", liina, jota hän
pitää kasvojensa eteen painettuna. Jos hänellä on apulainen, ovat he
kaulakkain, kumpikin vapaalla kädellään silmiään liinalla peittäen.
Kuollutta pestäessä istuu itkijä -- tai itkijät -- rahilla vainajan
pääpohjissa. Kun kuollut on pantu laudalle sivupenkille, istuu itkijä
peräpenkillä kyljittäin kumartuneena vainajan puoleen. Arkkuun
pantaessa itkijä seisoo oviorren alla jalkapuolessa, ja ulos
hankittaessa on itkijä niinikään oviorren alla, ulos vietäessä taas
seuraa jäljessä valitusvirttään laulaen. Kalmistossa itkijä seisoo
pääpuolessa hautaa, ja lähimmät omaiset ja tuttavat ovat häntä kahden
puolen tukemassa, muutamat kun itkevät, niin että oikein menehtyvät ja
kaatuvat pitkäkseen, jolloin heitä on vedellä virvoitettava.

Määrätyt _sakonavirret_ pitäisi jokaiselle vainajalle itkeä, ne virret,
jotka kuhunkin tilaisuuteen kuuluvat. Itkemättä ei kuollutta saa
hautaan panna, -- jos panisi, olisi se "yhtä kun nakrehen kuoppais".
Mutta ylitse "sakonavirsistä" ei pitäisi itkeä eikä kyyneleitä
vuodatella. Jos kovin itketään, ei vainaja saa maaemässä eikä toisessa
elämässä rauhaa, kyyneleet kun häntä tulikipunoina polttelevat. Ja
vainaja voi tulla vielä itkijän luokse yöllä unissa, jopa ruveta
päivälläkin peloittelemaan. Varsinkaan ei saa itkeä illalla, jälkeen
puolenpäivän, sillä silloin on vainajille annettava rauha. Niitä, jotka
ovat kovin herkkiä itkemään, ei lasketa hengenlähtöä katsomaan. Niitä
taas, jotka jälkeenpäinkin vielä kovin useasti ja kovin surkeasti
valittelevat, koettavat toiset lohdutella ja tyynnytellä sekä
kiellellä, koska liika suru voi saattaa vainajan peloittelemaan
surevia.

Itkuvirsien sisältö on erinomaisen kaunis. Ne ilmaisevat tavattoman
herkkää, hellää ja syvää tunnetta, toivotonta ikävää ja lohdutonta
tuskaa. Miten hellänä kuvastuukaan niissä itkevän tyttären suhde
kuolleeseen isään taikka äidin suhde manalle menneeseen pienokaiseensa!
Miten verrattoman kauniisti kuvaileekaan itkijä "toivelevansa", että
näkee kauheiden kalman multien alle kätketyn rakkaan vainajan kohoavan
ylös nurmelle kukkapääheinäsenä taikka ilmestyvän iltapihlajaan ihalana
ilman lintusena laulelemaan! Niitä kuullessamme saamme ihmetellen
katsahtaa karjalattaren erinomaisen tunneherkkään sieluun. Mutta
samalla saamme itkuvirsissä tutustua moniin vanhoihin esi-isiltä
perittyihin vainajainpalvomistapoihin ja uskomuksiin. Kuulemme, miten
vainajaa pestäessä on meneteltävä, miten ja millaisesta puusta arkku on
valmistettava, millaiseen paikkaan hauta kaivettava, miten vainaja
hautaan saatettava, miten hautaan laskettava, miten haudalta kotiin
palattua vainajaa tyhjistä "assuntasijasistah" etsittävä j.n.e. miltei
loppumattomiin. Mutta tottumattomalle korvalle on itkuvirren sisältö
a;van käsittämätön, koska siinä on niin paljon outoja sanoja ja vielä
enemmän outoja kuvia ja vertauksia. Koko virsi onkin miltei
yhtämittaista kuvakieltä monituisine mainesanoineen. Isä on esim,
"hyväseni", "kaunis hyväseni", "valkie", "vieslövä", "sukie", "tuvis
hyväseni". Äiti on "kantajaiseni", "ottajaiseni", "soarnajaiseni",
"tuuvittajaiseni", tyttäret "kanammyöni", "sora-", "vakio-", "lakia-"
ja "kuklanimyöni", pojat ovat "kalevoita", "omenoita", "valivoita",
lapset "ottamaisie", "soarnumaisie", "kannettuisie". Miestään mainitsee
vaimo nimellä "kohtalahiseni", ja sukulaisia sanotaan "omakuntasiksi".
Itse on itkijä "vartuoni": "vaimala", "vierona", "kaiho", "kurja",
"oneh", "inhu vartuoni". Nopeana virtana vierivä aika rientää
"kypenyisinä" ja "kuuroksuisina", "vierennäisinä" ja "oprennaisina",
"kevätsulasina" ja "kesäkaunistoisina", "iltaihalmoisina" ja
"huomenessoalostisina". Miltei joka esineellä, asialla, toiminnalla ja
tilaisuudella on oma kuvaannollinen, tavallisesti diminutiivi-muodossa
ilmaistu nimityksensä.

Ne karjalattaret, jotka osaavat itkeä ja joilla on aihetta
ja mielipahaa itkuvirsin valiteltaviksi, ovat hyvin herkkiä
itkuvirrelle herahtamaan. Niinpä vanha Stepanie, Hökkä-Iivanan leski
Venehjärveltä [Stepanie on 70-vuotias, kuulun Jamani Poavilan tytär
Uhtualta], herahti itkemään, kun tuli puhe lähes vuosi takaperin
kuolleesta Iivana-ukosta:

    "Sanon mie ukostani oimun polvuhisie Tuonelan opoalaisie, kun
    olen jeänyn oimun armahat orpo-otuksuiset, kun ei ole onehella
    vartuollani omakuntasie näillä puolin orheita ilmasie.

    Yksi oli oimun ainuo osramarja [tytär] ottamaiseni, oimun
    etähäisillä ottamaisilla oimun nuorukkaisilla osraohvottuisilla
    olkuoli. ['Oimun nuorukkaisilla -- -- -- olkuoli' = omin nuorin
    mielihaluin meni.]

    Enkä voi onehilla mielialasillani oivallella, jotta min oimullisie
    loatusie rupien oimun astumah, kun ei ole omie omenoita ottamaisie,
    kun olen vierahien omenoijen ottamaisien kera oleksentelomassa.

    Hotj vielä soanen orhiesta narotakuntasestani [heimokunnastani]
    opinjapalasia [kerjuupalasia] oimun etshittelömäh.

    Hotj en ole niin oimullisien opoalaisissa oleksennellun oimun
    orhiessa ikäsessäni, enkä olkasomasien [vaatteiden]
    opoalaisissa [puutteessa] oleksennellun, enkä kaunehien
    karskukantasien [narskuvien kenkien] kaihosissa ole oleksennellun.

    Kaunehet karskukantaset kajon kohtalahisen' kajon assutteli
    kaiholla vartuollani ta kajon ainuolla kannettuisellani.

    Kaihojen maijen vierysillä ['kaihojen maijen' ja 'onehien maijen
    vierysillä': Suomen rajamailla. Tytär naimisissa Kivijärvellä]
    miun kannettuiseni kajon olkuoli.

    Onehien maijen vierysillä miun oimun ainuo osramarja ottamaiseni
    olkuoli.

    Mintähen mie en voinun kajon ylisiltä kauneilta Spoassusilta
    asnita [saada, ansaita] kajon omie kalevoita [poikia] kannettuisie,
    kun vierahien kalevoijen kannettuisien kera kajon puutuvoa kaihoa
    ijäistäni sain kajon alentelomah?

    Omilla kaihoilla miel'alasillani mie olen kajon olkuollun karhujen
    lihoilla kasvaneitten kannettuisilla. Susien lihoilla suorinnehilla
    suorimaisilla omilla suurenkoisilla miel'alasillani suimun
    koalellun. [Eukon poikapuolet ja ukkovainaja ahkeria metsämiehiä].

    Ei olis suimun omat sukukuntaset milma tänne suimun oloteltu. Eikä
    armahat omakuntaset milma tänne aseteltu.

    Mie omilla paljoilla mielalasillani [ylpein mielin] panun
    olkuolin.

    Pahoilla paljoilla sanaraisoilla [kovilla sanoilla] paras hyväseni
    milma panun loajitteli, kun mie näillä etähäisillä parnumaisilla
    rupesin panun olkuolemah."

Ja vuonnislainen Anni Lehtonen voi jo vuosia takaperin tuonen tuville
mennyttä miestään muistellessaan sekä tukalaa toimeentuloaan
ajatellessaan puhjeta haikeisiin valitusvirsiin:

    "Kun sukien Spoassusen suimun ensimäiset kevätsulaset suimun
    koaleloo, mie toivelen, jotta suimun kohtalahisen' suorehina
    somerolintusina suimun koaleloo suimun ensimäisih sulapaikkasih.

    Mie niistä kahenloatusien kannettuisieni keralla hänen sulavuisie
    suimun silmittelisin, surento vartuoni, kun suimun olovoa
    karjoa ['suimun olovoa karjoa' = kovin isoa joukkoa]
    suventamaisieni [lapsiani] suimun ylentelen sukeijen ilmojen
    peällä.

    Ei ole suimunkana ainusien sulavampien sanasien suimun
    seätelijäisie surennolla vartuollani eikä kahenloatusilla
    suventamaisillani.

    Aivan soan, surento vartuoni, yksissä armosissa suimun ylennellä,
    kuin on sukie Spoassusen' sukien hyväseh sulavuot suimun
    puuvutellun.

    Ei ole minkänä suimun urohien suojapaikkasie ['urohien
    suojapaikkasie' = miespuolista turvanantajaa] eikä sulapaikkasie
    suventamaisillani sukeijen ilmojen peällä.

    Aivan soan, oneh vartuoni, olovan karjan ottamaisieni kera oksilla
    olijien orpolintusien oimullisista oimun koalella ympäri orheita
    ilmasie myöten.

    Pitelee oneh vartuoni omista omusistanikin ['omista omusistanikin'
    = omista hoivistani] olotella [laskea menemään] ottamaiseni alla
    orheijen ilmasien. Kun en voi orsipeähysien ottelijaisiks
    ['orsipeähysien ottelijaisiks' = täysikasvuiseksi] omissa
    omusissani ortutella [kasvatella], pitää olovampiosasien
    [parempiosaisten] olkatyöhysih olotella kaikki ottamaiseni oimun
    helpposina [pieninä].

    Siellä onehien sanasien keralla oimun rikenih kertasih
    opisaiksennellah [kohdellaan].

    Niistäkin on onehella vartuollani olkasomasien täytohiset
    opoalaiset muijen opoalaisien peällä.

    Kun on orhie Spoassusen' kaiken orhien ikäseni piettävät Tuonelan
    opoalaiset oimun loajitellun. Kaiken aikaseni pitäy onehen vartuoni
    olkapäijen takoa ohahella ['olkapäijen takoa ohahella' = huokailla,
    niin että olkapäät kohoilevat] niitä opoalaisieni.

    En voi ni kuillana aikasin olotella hotj oimunkana vähäsiks
    aikasiks kenenkänä omusie vassen ['en voi ni -- -- -- vassen' = en
    voi kenellekään koskaan valitella], niistä aijoista soahen kun on
    orhie Spoassusen' oimun kohtalahiseni oinuot oimun puuvutellun.

    Kaikki olen onehet seänalaseni oimun alennutellun opoalavetysinä.

    Niin on suuret opoalaiset, jotta en voi ni kuillana aikasin
    olkuolla onehista miel'alasistani, kun olen orhien Spoassusen
    opinjavetysien [viljavesien] peällä oimun koalatellun.

    Niillä aikasin on orhiemmat miel'alaset oimun vähäset aikaset,
    kun orhien Spoassusen opinjavetysie oimun silmittelen.

    Niiks aikasin kaihosen' kavoksenteloo kajon vähäsiks aikasiks,
    kun kaunehen Spoassusen karivetysien peällä koalelen ta kaunehie
    karjalintusie katshahtelen, kaiho vartuoni, kun niitä vassen
    kaihoja miel'alasieni alentelen."

Suruaikana käytetään mustia tai tummavärisiä vaatteita, tarkemmin
sanoen naiset käyttävät, mutta miehet eivät niin paljoa välitä. Vieläpä
pitää suruvaatteet olla huonot, kuluneet ja muoto murheenalaisen
näköinen, sillä

    "Ei mahu hyvä voate peällä,
    ken oikein murehtiu."

Rikkinäiset eivät vaatteet kuitenkaan saa olla, ainoastaan vanhat,
kuluneet ja paikatut. Semmoisissa pukimissa käyminen pyhäpäivänäkin on
murheen ja huolen merkki. Jos joku alkaa vanhoissa vaatekuluissa
useasti esiintyä, sanotaan heti: "mi on hällä mureh?" _Ruskieta_
[punaista] vaatetta ei kukaan pane päällensä murheen aikana.

Lesken, jolta mies on kuollut, pitää käydä suruvaatteissa, vaikka olisi
kuinkakin nuori, siksi kunnes hän menee toiselle miehelle. Eikä vaimon
_lakkia_ -- ennen _sorokkaa_ -- leski saa enää pitää, mustaa lesken
_lakkipaikkaa_, lakkiliinaa, vain. [Jos vaimolla on kovin kovat päivät,
kun mies on häijy tai pahatapainen, rupeaa hän joskus miehen eläessä
pitämään lakkiliinaa.] Jouduttuaan uusiin naimisiin saa leski taas
panna lakin päähänsä sekä verhoutua värikkäämpiin vaatteisiin. Jos isä
tai äiti on kuollut, käyvät tyttäret vuoden ajan mustissa.

Naimisiin eivät pojat eivätkä tyttäret saa mennä vuoteen sen jälkeen,
kun isä tai äiti on joutunut hautaan, eikä myöskään sinä aikana saa
kisapirttiin astua. Samoin pitää myös lesken ainakin yksi vuosi olla
naimatonna.




12. KALMISTO.


Tunnettuja ovat karjalaiset _kalmismoat_, keskellä kylää taikka kylän
laidassa kohoavat komeat kuusikot tai männiköt, nämä muinaisia pyhiä
uhrilehtoja muistuttavat tummat metsäsaarekkeet. Ne näkyvät jo etäälle
ja kyläaukeamaan metsästä saavuttaessa ne ensiksi silmään sattuvat.

Joka kylällä on oma kalmistonsa, johon kukin saa omat vainajansa omiin
multiin kätkeä.

_Vuonnisen_ kalmisto on kylän keskellä korkealla kummulla, peltojen
kolmelta puolelta ympäröimällä ylänteellä; neljännellä sivulla on
harvaa matalaa metsämaata ja vähän matkan päässä on korkea metsätön
Ruokovaara. Lähimpänä kalmistoa on kirkko sekä sen lähitienoilta
pappila. Vanha, kuvistakin tuttu kallellinen pöngitetty tsässöynä on
etempänä Kyläsalmen rannalla. Mustaa, synkkää, tuuheaa kuusikkoa
kasvaa kalmistossa, jota ympäröi puuaita. Maa on miltei täynnään
hautakammioita, joita on rakennettu toinen toisensa viereen, joten
siellä ei enää ole paljoakaan sijaa uusille tuonelan tulokkaille.
Varsinkin länsiosa kalmistoa on vanhojen hautakammioiden täyttämä.
Muutamat hautakammiot ovat vain tasakattoisia, pitkittäin kulkevilla
vierettäisillä riuvuilla peitettyjä. Mutta useimmissa on harjakatto
joko pitkittäisistä laudoista taikka poikittaisista lautapalasista.
Muutamissa on tuohikatto, muutamissa pärekatto. Jalkopuolessa
"kropnitsaa" on hautapatsas, puusta veistetty risti. Ristit ovat
melkein järjestään vanhaa tuttua karjalaismallia: neliskulmaisia taikka
pyöreitä, enemmän tai vähemmän veistoksilla koristeltuja patsaita,
joiden päähän on naulattu kattolaudat sekä "solomat", joskus
"kuuritsat" ja tuulilaudatkin. Muutamissa on lisäksi poikkipuu,
parikin, toinen vaakasuorassa, toinen "vinahvoittain" venäläiseen
tapaan. Monet vanhoista hautapatsaista ovat varsin kauniita ja
huolitellen veistettyjä. Usean solomapuu on leikattu linnun
muotoiseksi. Sen levitettyinä siipinä ovat patsaan kattolaudat, joiden
alapää on leikattu harotettuja siipisulkia muistuttavaksi. Kuin turvaa
tarjoten lepää lintu -- entisaikojen kuolinlintujen muisto -- patsaan
päässä ja levittää suojelevat siipensä vainajan yli. Nuoremmat
hautapatsaat ovat useinkin kiireesti kyhättyjä ja niukasti
koristeltuja, muutamat maalattujakin. Maassa hautojen luona näkee
rikkinäisiä ropeita, vakkasia, läkkiastioita ja savivateja, joilla
vainajille on tuotu muisteliaisia. Vateja on myös käytetty hiilien
tuomiseen pyhän savun suitsuttamista varten. Sammuneet hiilet vateineen
on sitten heitetty haudalle.

Vuonnisessa on toinenkin hautauspaikka, vanha kalmisto, johon on ennen
haudattu. Se on vähän matkaa Kyläsalmesta alaspäin Kuittijärvelle päin
Haapaselän rannalla, Mironain Vaslein pellon alla. Siinä ei tosin enää
ole ainoatakaan ristiä, sillä Vaslei on kuokkinut kalmiston pelloksi.

_Ajuolahden_ kalmisto on kylän laidassa järvenlahteen viettävällä
kanervikkokankaalla. Särkällä kasvaa tuuheata männikköä ja männikön
suojassa lepäävät pienen kylän kalmalle joutuneet. Aitausta ei
kalmiston ympärillä ole.

_Ponkalahden_ kylässä on kaksi kalmistoa. Vanha kalmisto on pienen
Ponkajärven rannalla keskellä kylää, mutta hiukan syrjässä
ihmisasunnoista, tiheässä männikössä. Järvessä hautausmaan vieressä
versoo tiheä _ruokosikko_, kaislikko, joka saa vainajain valvonnan
alaisena rauhassa rehoittaa. Kukaan ei uskalla käydä sitä niittämään.
Lukkani-Huolari oli kerran uhmaillen sen viikatteella kaatanut, mutta
saman päivän iltana oli karhu kaatanut häneltä neljä eläintä. Samasta
järvestä oli siihen samaan kaislikkoon entisaikoina noussut vetehisen
lehmä laitumelle, erehtynyt nousemaan rannallekin ja saatu kiinni.
Vanhassa kalmistossa on vielä muutamia ristejä sekä hautakammioita.
Kylän uusi kalmisto on lähellä entistä, puron takana lahden toisella
rannalla, koko korkealla männikkösärkällä, joka ojentuu kapeana harjuna
pitkät matkat kahden järven välissä.

_Korpijärvellä_ on niinikään kaksi kalmistoa, vaikka kylä onkin vain
pienoinen ja vähäväkinen. Toinen on järven, toinen joen rannalla
kankaalla. Kumpainenkin kasvaa männikkömetsää. Kyläläiset ovat olleet
niin riitaisia, etteivät ole sopineet samaan kalmistoon makaamaan. He
ovat toranneeet: "et sie meän kalmismoah soa tulla!" Näin ovat toiset
hankkineet oman hautausmaansa.

_Jyvöälahdessakin_ on kaksi hautausmaata; ne ovat aivan lähekkäin
keskellä kylää korkealla kankaalla järven rannalla. Kalmiston suojana
un komea kangasmännikkö, suoria, oikein paksuja silomäntyjä. Aivan
kalmiston laidassa on erisuuntaisia taloja.

_Hämeenkylän_ kalmistokin on järven rannalla, kylän reunassa; se kasvaa
nuorta männikköä.

_Vuokkiniemen_ kalmisto on keskellä kylää korkealla kuusia ja mäntyjä
kasvavalla kummulla.

_Pirttilahdessa_ on keskellä kylää vähän matkan päässä järvestä kaunis
kalmisto, joka kasvaa isoa, komeaa mäntymetsää.

_Latvajärven_ kalmisto sijaitsee tuuheassa kalmistosaaressa -- täällä
on Miihkali Arhippaisen hauta ja hautapatsas, -- samoin _Vuokinsalmen_
kalmisto. _Hieta- ja Kuivajärven_ yhteinen kalmalehto on saarella
Vuokinjärvessä, Suomen ja Venäjän rajalla, -- raja käy halki
hautasaaren. Saarella on myöskin _Akonlahden ja Sappuvaaran_ kalmisto.
_Venehjärven_ kalmisto taas on pitkän niemen laajahkossa kärjessä
komealla männikkökummulla. Kalmistoon voidaan mennä joko veneellä
soutaen taikka maisin kävellen niemenkaulan kapeaa pitkää
hiekkasärkkää. _Niskajärven_ kalmalehto, tuuhea tumma ikikuusikko
vanhoine hautakammioineen, on pienen Niskajärven rannalla aivan lähellä
ihmisasuntoja. Mutta _Pienen Lapukan_ pieni kalmakenttä on
kaksitaloisen kyläaukeaman laidassa metsän reunassa männikkökankaalla
pellon aidan takana. Siihen haudataan myöskin muutaman virstan päässä
olevan _Suuren Lapukan_ vainajat.

Papin siunaamassa hautausmaan mullassa on joka suvulla oma paikkansa,
johon se hautaa kuolleensa. Toisilla on toinen kolkka, toisilla toinen,
toisilla taas on sijansa keskimailla, riippuen siitä, mihin kukin on
ensiksi alkanut vainajiaan sijoittaa. Niinpä on Vuonnisen hautausmaalla
suurella _Malisten_ suvulla lepopaikkansa kirkon puoleisen laidan
suuresta veräjästä mentäessä oikealla pohjoisreunassa, koilliskolkassa,
ja Lehtosten niinikään isolla sukukunnalla on osansa Malisten rajalla
Ruokovaaran puolella, luodekolkassa _kujaveräjillä_, mistä Tshärkkelän
laksove kulkee. _Pohutannoit_ -- Bogdanovit -- lepäävät koillislaidalla
suurveräjillä Malisten eteläpuolella, ja näiden rinnalta,
keskeltä kalmistoa on _Kossisten_ pätinäkunta ottanut paikkansa.
Viimeksimainittujen naapureina, Lehtosten eteläpuolella, lepäävät
Ahoset, joiden vieressä kalmiston laidalla papilla on joku vainajansa.
_Ahosten_ eteläpuolella, luodelaidalla, on _Tervosien_ haudat ja heidän
tovereinaan kalmiston suvireunalla _Korkkosien_ vainajat, _Holoraisten_
suvulla on leposijansa Korkkosten koillispuolella ja _Kielöväisillä_
Holoraisten ja Pohutannoiden välissä koillisreunalla, suuren veräjän
vasemmalla puolella. -- Jokainen haluaa tulla omalle alueelleen
haudatuksi, omien isiensä ja äitiensä viereen, oman heimokuntansa
seuraan. Mutta kun tytär menee miehelään, haudataan hänet kuoltuaan
miehensä suvun kalmistoon. Lapset ja nuoret haudataan kalmistosijan
keskipuolille, vanhemmat, taas ikäänkuin turvan ja suojan antajiksi
laitamaille.

Jos syrjäisiä vierasuskolaisia sattuu seudulla kuolemaan, voidaan
heidät haudata kalmistoon, mutta laitapuoleen, _ristimättömien
kalmismaahan_ -- Vuonnisen kalmistossa luodelaidalla. Useasti heidät
mullataan kokonaan kalmiston _ulkopuolelle_ siunaamattomaan maahan.

Jos joku sattuu kuolemaan metsään, kun ollaan "kasenajossa" taikka
heinäniityllä, taikka jos muuten metsätaipaleella kaukana kotoa sattuu
surma kohtaamaan, haudataan kuolija surmapaikalleen, "se kun on siihen
katsonut kalmismoan itshelleh". Ja lisäksi "sakona kieltää", ei anna
muualle kulottaa. Tehdään vain arkku metsässä, siihen pannaan vainaja
vaatteineen ja peitetään maan multiin. Lisäksi pannaan risti
ohikulkijalle kalmanpaikkaa osoittamaan. Siitä sivuitse sattuessa
ristii kulkija silmänsä sekä "prostiutuu", jottei kalma hinkautuisi
peloittavalta paikalta. Kun sukulaiset osuvat paikalle, taittavat he
oksan, jolla lakaisevat hautakumpua, ja heittävät sen sitten haudalle.
Jos joku sattuu kuolemaan metsäpirtille, haudataan hänet pirtin
lähimaille ja risti pystytetään paikalle. Metsään sortuneen kovaa
kohtaloa valitetaan itkuvirressä:

    "Kaunehien katajikkometshäsien seämillä [sydämillä] kavoksenteli
    kajon yksinäh kauneijen ilmojen peältä.

    Ei ollun kenenkänä kallehuisie katshahtelomassa kaunehien ilmojen
    peältä kajon puuvunta-aikasina.

    Kumeijen kuusikkometshäsien seämillä kujin puuvuksenteli kujin
    yksinäh kuulu ilmojen peältä.

    Ei asnin kenenkänä kukkahuisie niillä aikasin, kun kuulu ilmojen
    peältä kujin puuvuksenteli. Jos ois min kujilliset oltu kurjaset
    kujin alenneltavaisina, ei ollut kenenkänä kukkahuisie vassen
    kujin puolennella.

    Ohtojen polettavien orpo-metsäsien seämillä oimun aleneksenteli
    peältä orheijen ilmasien oimun yksinäh.

    Ei asnin kenenkänä omusie orheijen ilmojen peältä oimun
    puuvunta-aikasina oimun silmittelömäh."

Veteen hukkunut, metsäjärvellä taikka tukkijoella surmansa tavannut,
haudataan myös metsään, rantaan sen paikan luo, josta hänet on
löydetty. Hänet lasketaan vaatteineen arkkuun ja peitetään multiin;
mullille pystytetään risti. Omaan kotirantaan hukkunut haudataan
kalmistoon. Veteen hukkunutta itketään:

    "Ei asnin valkeijen ilmojen peällä vaivuksennella valkeijen
    ilmojen peältä.

    Vakavih valtavetysih valkie Spoassusen' hänen valkevuot vaivutteli
    valkeijen ilmojen peältä.

    Ei asnin kenenkänä valkehuisie vassen minkänä vallallisie vaivasie
    valitella.

    Ankaroih oaltovetysih piti armahien ilmavien peältä alennella.

    Ei asnin armahalta Spoassuselta niitä avosie [osia, kohtaloita],
    jotta olis armahien ilmojen peällä aleneksennellun armahien
    ilmojen peältä.

    Kuvasvetysih kuulu ilmojen peältä kujin puuvuksenteli.

    Ei asnin kuulu Spoassuselta niitä avosie, jotta olis kuulu ilmojen
    peällä kujin puuvuksennellun kuulu ilmojen peältä.

    Totta on kuulu Spoassusen' kuulu ilmojen peällä kujin
    seätelyaikasina ne avoset kujin loajitellun, jotta kukkahih
    kuvasvetysih piti kuulu ilmojen peältä kujin puuvuksennella.

    Sen oimullisilla on orhie Spoassusen' osa-utshoaskaisilla
    [kohtaloille] oimun seäjellyn, jotta piti orhien Spoassusen'
    opinjavetysih orheijen ilmojen peältä oimun puuvuksennella."

Metsään sortuneelle ja haudatulle pidetään kyllä kotona maahanpaniaiset
itkuineen ja muisteliaisineen, ja muistinpäivinä muistellaan häntä
kuten muitakin vainajia. Samoin on laita myös vainajan, joka on kuollut
ja haudattu vieraalla maalla.

Muun ristikansan joukkoon ei saa haudata vaimoa, joka on kuollut
lapsivuoteeseen, vaan hänet peitetään laitapuolelle ristimättömään
kalmistoon. Samaan nurkkaan haudataan myöskin kuolleena taikka kesken
syntyneet ja kastamatta kuolleet lapset, aivan pienet "kesenaikuset"
tuohikäppyrään kääräistynä taikka parin lautapalasen väliin sitaistuna.

Kalmisto on pyhä paikka. Sinne ei saa mennä pilkaten ja uhmaillen eikä
siellä saa pienintäkään ilkeyttä tehdä, ei suotta edes oksaa ottaa, ei
lehvää leikata, ei ruohojakaan nyhtää, eikä mitään sieltä pois
kuljettaa. Kaikki, mitä siellä on, on vainajain omaisuutta, jonka
turmelemisesta taikka ryöstämisestä kuolleet voivat kovin suuttua ja
pahointekijälle kostaa milloin milläkin tavalla, kaikenlaisilla
kivuilla ja vaivoilla ja kalman tartunnalla. Iltapäivisin ei
kalmistoon saa mennä, jälkeen puolenpäivän on kalmanväelle annettava
rauha. Kalmiston ohi kuljettaessa on aina silmiä ristittävä ja
"prostiuduttava". Ja kalmistoon käytäessä on omaisten haudalle vietävä,
ellei muuta, niin joku oksa, jolla sivellään hautaa ja joka sitten
lasketaan hautakummun mullalle. Pois lähdettäessä on silmiä ristien
prostiuduttava ja sanottava:

    "Jeäkeä tervehiks,
    kylän kuollehet,
    mieron männehet,
    ruven rutjomat,
    tauvin tappamat,
    soan sortamat,
    tutut ta i tuntemattomat!"




13. TUONELA JA VAINAJAT.


Ihmisessä on karjalaisen käsityksen mukaan kaksi osaa: näkyväinen,
kuolevainen _ruumis_ ja näkymätön, kuolematon _henki_. Sielusta ei
karjalainen tiedä haastaa. ["Vejä sielullasi" -- "Elä toivo sielullas
painuo tulevan." -- "Kun sielus peällä tahtonet, ni ota!" sanotaan
sille, joka aikoo jotakin rehellisyyteen nähden epäilyttävin keinoin.]
Hengen olinpaikka on rinnan alla, "luijen seämessä", jossa se "luita
lämmittää", jotta "luut sulana pysyvät" [Sanotaan: "Sini mie olen
hyvänä, kuni henki luita lämmittää." -- "Sini mie silma rakastan, kuni
henki rinnan alla olloo ta luita lämmittää." -- "Ei ole henki pinnassa,
kun on omassa rinnassa".] Jos ihminen pelästyy taikka muuten saa niin
kovan kosketuksen, että menee tiedottomaksi, tainioksi, sanotaan, että
hän _vieri hengeltä_. Henki on silloin kyllä sisässä, mutta on
salpautunut eikä siksi pääse kulkemaan. Jos taas ihminen on yrittänyt
hukkua veteen, on henki tupehuksis eli ihmisen sisällä piilossa.
Ihminen kyllä silloin kuulee kaikki, mitä ympärillä puuhataan, mutta
hänen on vaikea olla. Jollei hukkunutta saada virkoamaan, eroaa henki
vasta, kun veri alkaa valua suusta ja nenästä, kun on "seänkäpy
halennun". Jos ankara isku sattuu _hengen paikalle_, voi siitä helposti
seurata kuolema. Jos esimerkiksi "sulavaiseh isetäh" tai "seänkäpyh
koskoo" taikka "vierömih" [ohimoihin], jotka ovat hellimmät kohdat,
kuolee siitä heti.

Kun ihminen kuolee, eroaa henki "ta lähtöö rinnan alta luijen
seämestä"; kun kuolija lakkaa hengittämästä, "ni henki lähtöö". Juuri
silloin, kun _surmarökkö eli perelloala_ [vaahto] kohoaa kuolevan
suusta, irtautuu henki. Surmarökkö kyllä jo aina kolmekymmentä vuotta
ennen kuolemaa karhistaa kurkkua.

Henki, joka on ruumiista eronnut, "ei enää tunne sitä ruumista, mistä
on lähtenyt". Se asettuu _kiukoan patshahan peäh_ ja siinä "istuu ta
katshoo, kun vainajaa pessäh ta kropuo hankitah, jotta mitä siinä
roatah". Kolme vuorokautta henki istuu patsaan päässä "da vuottaa,
mihih käsky tulou, kun ei ole vielä tuomittu, mihih männä."
[Toisen tiedonannon mukaan "istuu ta nakraa, kun hyvän sijan on soanun,
vain kun on pahan sijan soanun, ni istuu ta itköö."] Patsaan pää on
hengelle rauhallinen istuinsija. Siinä emäntä säilyttää vain
ottosrovetta sekä talvella kiukaan korvalla patsaan vieressä
lehmänkelloa, eikä silloin, kun kuollut on pirtissä, kukaan saa mennä
patsaan päähän koskemaan. [Jos äidiltä on jäänyt pieni rintalapsi,
hoitelee ja vaalii äiti sitä niin kauan kuin lapsi on maan päällä, ja
lapsi on koko ajan hyvin levollinen. Sitten vasta, kun äiti on viety
hautaan, tulee lapsi levottomaksi, "kun moamon maito leuvalta lähtöö".]
Sen ajan, jonka henki patsaan päässä istuu eli kolme vuorokautta, se
kyllä kuulee ja näkee kaikki, mitä pirtissä puuhataan. Sentähden ei
kuolleesta saa puhua mitään pahaa, kuollut kuulisi sen ja olisi
pahoillaan, täytyisipä hänen suorastaan vajota läpi "yheksäst
moaemäst". Samoin kävisi sitten myös pahaa puhuneen.

Hautajaisissaan, kalmistoon lähdettäessä vainaja kumartaa kaikille
maahan saakka ja pyytää anteeksi elämänsä aikana mahdollisesti
tuottamiaan ikävyyksiä ja loukkauksia. Samoin vainaja pyytää
"proskenieta" myös mailta ja vesiltä, ja saattajat luvatessaan
anteeksiannon pyytävät itse "proskenieta" ja anovat, että maat, ja
vedetkin "prostisivat", jotta "eivät millään pahalla mainitsisi".
Silloin on tapana sanoa:

    "Prosti milma, pokoiniekka!
    Moat ta vejet miun puolesta prostikkah!"

Jokaiselta hautaussaattoa vastaan tulevaltakin vainaja pyytää anteeksi.
Samoin on myös vastaantulijan pyydettävä vainajalta.

Kalmistoon saattamisen jälkeen on vainajan henki, kuten edellä jo on
mainittu, kuusi viikkoa liikkeellä, kunnes kuuden viikon murkinalta
palattua asettuu määrätylle sijalleen. Kolme enkeliä, "anhelie", on
häntä kuljettelemassa, sillä "kolme anhelie sen tuopi, hengen
imehniseh, ta kolme sen käypi, kun kuoloo."

Toisessa elämässä ovat vainajat kaikki määrätyissä tiloissaan. Jo heti
kun vainaja sinne saapuu, tuntevat siellä olevat sukulaiset, isät,
äidit ja muut vastatulleen. Mutta kun kaikki alkavat itkeä Tuonelassa
tuntiessaan toisensa, otetaan "tunti" pois, niin ettei kukaan enää
toistansa tunne, vaikka ihan samoilla sijoilla ollaan.

_Tuolla ilmalla_, Tuonelassa eli Manalassa on kalmiston multiin
peitetty vainaja:

    "Tuonelassa turpehessa.
    Manalassa moaemässä."

Tuonelan paikasta tiedetään:

    "Tuonela on turpehessa,
    Manala moan sisässä."

Tuonela on kuolleitten asuinpaikka. Jossakin maan alla, kalmistossa sen
luullaan olevan, kylmässä vilussa mullassa. ["Siellähän se onkin
Tuonela kalmismoassa."] Kalmistosta tulija tuo terveisiä: "Tervehyisie
kylmästä kylästä!" Kalmistossa nimittäin asuu "kylmä kansa", sillä

    "Kylmä on kuollehen koti,
    ikimännehen maja."

Jo täällä loppua tehdessä on sairaalla

    "Suussa surman suitset,
    kaklassa Manalan kahlis."

[Manalan eli tuonelan kahlis, punainen vanne ympäri kaulan.]

Jo hänen ollessaan tämän elämän oloista aivan tietämätönnä horroksissa
on Tuonelan rahvas hänen ympärillään puhuttelemassa; parhaat tuttavat
ja sukulaiset, joita kuolija on eläessään eniten kaivannut, tulevat
häntä tervehtimään taloon saapuvien hyvien vieraiden tavoin. Ja samalla
ovat Tuonelan miehet ottamassa kuolijaa vastaan.

Mutta Tuonelaan täältä mentäessä on välillä _tulini Tuonelan joki_,
jonka ylitse vainajan on kuljettava. Joko saatetaan veneellä sen yli
taikka on kuljettava hienoa lankaa myöten sen toiselle rannalle, taikka
on sen poikki kahlattava, tahi vihdoin kuletetaan toiselle puolelle
kantamalla. Tuonelanjoella on venettä huhuttava. Joskus korva soi
niinkuin tiuku, siitä arvaa, että joku sukulaisista huhuaa
Tuonelanjoella venettä, ja silloin pitää heti nousta pyhäinkuvain eteen
rukoilemaan:

    "Peässä, Jumala, huhuajoa
    Tuonelan joesta poikki!"

Hienoa rihmaa myöten on kovin vaikea yrittää Tuonelan joen ylitse, eikä
siitä avutta pääsisikään. Ne lapset, joita asianomainen on eläessään
auttanut syntymään, "poapoinut", ovat "poapoansa" joen yli
pingoitetulla langalla pitelemässä. Muuten on jo täällä elämän aikana
muistettava, etteivät vyyhden pitelijä ja kerijä saa olla etäällä
toisistaan. Muussa tapauksessa pitää sitten sitä lankaa myöten kulkea
Tuonelan-joen poikki.

Toisien täytyy käydä joen poikki kahlaamalla. Jos kenessä on luomi,
_synnyntähti_, tietää hän, miten syvältä pitää Tuonelan-joessa kahlata.
Sillä juuri luomeen saakka ulottuu joen vesi, ei ylemmä. Jos merkki on
sääressä, niin vain sääriä myöten vajoaa veteen, jos vyötäisissä,
ulottuu vesi vyötäisiin asti, jos poskessa, niin poskeen saakka, mutta
jos merkki on sormessa, pitää kahlata umpipäässä, kädet pystyssä.

Lapsivaimolla taas on semmoinen tehtävä, että hänen pitää kantaa
"poaponsa" selässään Tuonelan joen poikki, poapo kun on niin "kallis".

Tuonelan oloista ei paljoa tiedetä, se vain, mitä vainajat siellä
kotona käydessään ovat omaisilleen ja tuttavilleen unissa taikka muuten
haastelleet. Toisilla on siellä parempi, toisilla pahempi olo.
Joitakuita siellä tuonenkoirat purevat. Siksi vainajaa hautaan
laskettaessa pitääkin itkeä "eänellä", etteivät tuonenkoirat saisi
purra vainajaa. -- Vainajat ovat Tuonelassa niissä vaatteissa, joihin
heidät täällä puetaan. Ei ole siellä vilu eikä nälkä muilla kuin
niillä, jotka eivät ole täällä köyhiä ruokkineet ja vaatettaneet. Ei
siellä kuolla eikä vanheta eikä siellä lopu elämä. Mutta häitä siellä
pidetään toisinaan. Kun aikuisia tyttöjä ja poikia joutuu Tuonelaan,
niin "niistä pietäh siellä häitä". Kun kesällä sataa vettä ja samalla
kertaa paistaa päivä ja on hyvin lämmin ja tyyni ilma, sanotaan
tuonelassa pidettävän häitä.

Tuonelasta voivat vainajat käydä muistinpäivinä entisessä kodissaan
murkinoilla, ja kuten jo mainittiin, omaisen kuolinhetkellä häntä
vastaanottamassa. Muistinpäivän lähestyessä nähdään vainajia monesti
unissa ja siitä huomataan, että he jo ovat liikkumassa.

Ihmisten elämään täällä maan päällä, työhön ja toimintaan, voivat
vainajat vaikuttaa joko asianomaisen eduksi tahi vahingoksi:
terveyteen, kalastukseen, metsänkäyntiin, karjanhoitoon,
maanviljelykseen. Kaikki kalmistosta taikka kuolleista saadut
tartunnat, hinkautumat, sekä kalmantaudit ovat vainajista johtuneita.
Varsinkin semmoiset vainajat, jotka ovat täältä vihamielin eronneet,
ovat pelättäviä, sillä toisestakin elämästä, tuonelasta, ne voivat
aivan hyvin toimittaa kostonsa. Tämä vaikutus ulottuu aina
kolmeenkymmeneen vuoteen asti. Mutta sen ajan kuluttua ei vainajasta
enää ole kostajaa, eikä häntä enää tarvitse varata. Ei ole hänellä enää
voimia, kun hänen ruumiinsa on jo lahonnut ja kalmautunut. Myöskin ne
kuolijat, jotka ovat kovasti kiintyneet tähän elämään ja varsin
vastenmielisesti täältä lähteneet, ovat kotiin jäävien vastuksina ja
pelkona. Mutta muutkin vainajat, leppoisinkin mielin täältä lähteneet,
voivat tulla vihamielelle, ellei heitä kohdella hyvin ja suopeasti.
Muistinpäivät muistomurkinoineen vietetäänkin juuri siinä
tarkoituksessa ja muisteliaisia jaetaan, "jotta ne eivät mitä pahoa
loatis, jotta mänestyis hyvin karja ta kaikki elos ta imehnisen
tervehys kaikki myöten kävis" Jos ei muistinpäiviä pidetä, tulee heti
vahingoita. Mutta muutenkin on vielä monesti ja monessa tilaisuudessa
varottava, ettei vainajia vihastuteta. Kun esimerkiksi lehmä poikii, ei
kuuteen viikkoon pidä sen maidolla viettää vainajan muistajaisia. Jos
viettää, tulee lehmälle vahinkoa: eläin alkaa kuihtua, "kujua", maito
ehtyä, saattaisipa koko lehmä kadota korpeen metsän hyviksi.

Viljan kasvamista voivat hyvät vainajat jouduttaa. Kun ohrapellon
valmistuessa alkaa viljaan ilmestyä semmoisia tähkiä, joista vihneet
kirpoavat pois, niin että jyvät vain jäävät -- tällaiset tähkät ovat
hyvin satoisia -- arvataan siitä, että vainajat ovat huolehtineet ohran
kasvusta ja vaativat muisteliaisia. Kiireesti leikataan osa ohrasta, se
kuivataan pirtin kiukaalla taikka kylyssä ja puidaan, jolloin saadaan
noin nelikollinen uutisia. Vilja jauhetaan käsikivillä ja siitä sitten
paistetaan kakkua, "sankia" ja rieskaa sekä keitetään huttua, ja niitä
viedään tshässöynään. Sinne kutsutuille sukulaisille ja tuttaville
jaetaan sitten uutisviljasta valmistettuja antimia muisteliaisiksi ja
kehoitetaan:

    "Mainikkoa pokoiniekkoja,
    moansoajie, pellonhalteitä,
    perinnön hankkijie,
    iesmännehie esivanhempia!"

Tshässöynässä syödään ja maistellaan uutisruokia itsekin, kun on ensin
toisille annettu. Kaikki ovat puhtaissa pukimissa. Siitä vainajat
vastakin antavat pellonviljan hyvästi menestyä. -- Muu ohra leikataan
vasta sitten, kun se on täysin tuleentunut.

Kalalla oltaessa on muistettava kutsua vainajia avuksi, jotta pyytö
paremmin onnistuisi. Niinpä voitiin rukoilla:

    "Toattoseni Tuonelasta,
    moamoseni moaemästä,
    kaikki suuret sukukunnat,
    heliet heimokunnat,
    kallehet rotiitelit,
    antakoa hyveä kaloa, pokoiniekat,
    myö sitten muissinpäivinä
    muistelemma teitä
    ta annamma muisteliaisie."

Kun sitten pyydykset lasketaan, saa hyvästi kalaa. Se vainaja, jota
eniten kaipaa, on ensiksi mainittava. Samalla tavalla myös metsänkävijä
rukoilee eräretkillään vainajilta ja pyytää saattamaan

    "-- sille soarekselle,
    miss' on soalis saotavana,
    eräntoimi tuotavana."

Toisinaan voivat vainajat ilmestyä painajaisena vaivaamaan ihmistä
yöllä, varsinkin silloin, kun on pelästynyt kuollutta, kuolleen
vaatteita taikka muuta kuolleelle kuulunutta kappaletta. -- Voi
painajaisen saada siitäkin, että pelästyy pahan ihmisen kiroja.
[Eläimien painajaisena esiintyy maanhaltia silloin kun se ei tahdo
suvaita eläintä paikallaan.] Painajaisen saa parhaiten karkotetuksi,
kun oikein "seäntyy", heittää vettä painajaisen ahdistaman henkilön
korville ja ottaa kirveen, jolla paukauttaa ensin makuusijan paikalle
lattiaan, sitten joka kynnykseen pihalle asti ja tiuskaisee:

    "Tule toini kerta,
    kun on sepän takoma talossa!"

Makuusija on vielä lattialla siirrettävä toiseen kohtaan ja kirves
pistettävä pieluksiin. Silloin ei painajainen enää uskalla tulla
sisälle. [Kun mennään metsäpirttiin yöksi nukkumaan, pannaan kirves
kynnysalle terä ulospäin. Silloin ei painajainen pääse sisään.]
Kalmiston kätkössä elävät kalmalaiset lukemattomin laumoin. Ne ovat
juuri kuolleitten henkiä, ja niitä sanotaan myös kalman väeksi.
Rauhassa ne lepäävät ja haluavat levätä kalmistoina joissaan eivätkä ne
kenellekään mitään pahaa tee, kun niille vain annetaan rauha, kun niitä
ei vain liikutella. Mutta jos pahat ihmiset nostavat niitä liikkeelle,
lähtee koko kalmiston väki liikkeelle. Ja siinä on

    "ruhuo, rampoa,
    perisokieta, silmäpuolta,
    suurta, pientä,
    kerran keskikertaistakin."

Vainajain _haamut_ lähtevät näin haudoistaan vaeltamaan ja tekemään
pahaa. Haamut liikkuvat näkymättöminä, mutta joskus voidaan niiden
varjo, kuvahaini, nähdä, ja siitä arvataan, että kalmalaiset ovat
liikkeellä, kun ei ketään näy, vaikka kuvainen liikehtii.

Tietäjät kyllä näkevät kaikenlaista väkeä: _kalman, veden ja
metsänväkeä_. [Samoin kuin kalmalaisille on metsän ja vedenkin väelle
annettava rauha. Ei sitäkään saa suotta liikuttaa eikä syyttä nimeä
mainita. Sinä päivänä, jona niin tekee, ei anneta "proskenieta"
synneistä.] He ovat pesseet silmänsä semmoisella saippualla, jolla ovat
kolme vainajaa puhdistaneet, ja siitä he ovat "ruvenneet näkemään".
Kalmanväen he näkevät liikkuvan valkeissa vaatteissa "kukkeli" päässä,
vedenväki taas kulkee harmaissa vaatteissa, mutta metsänväki käy
hiilimustassa puvussa, mustine, korkeine, karvaisine "tshoholakkeineen"
ja kiiltonappeineen. Metsänväki on enimmäkseen isoa miespuolista
kansaa, mutta vedenväki taas on tyttäriä "rumantyylisie,
pahannäköisie", kalmalaiset ovat sekä miehiä että naisia. Sanotaan:

    "Metshän miehet, vejen tytöt,
    kalmassa kaikki asuu."

Vainajain henkiä ovat myöskin _manalaiset_, jotka liikkuvat yksinään
eivätkä parvissa, kuten kalmanväki. Ne ovat pahoin eläneiden ihmisten
sekä pahojen _tietäjien, velhojen, noitien ja koltunain_ [noita (ven.
koldunja)] henkiä, joilla ei ole maassa sijaa, kun ovat myyneet itsensä
"toispuoleiselle". Kun manalaisilla ei ole sijaa maassa eikä taivaassa,
joutuvat he alinomaiseen liikkeeseen maan ja taivaan välille.
Tuonelassa muiden vainajain seurassa he eivät saa oleskella. He
kulkevat aina toimittamassa pahaa, voivatpa syödä ihmisen ja elukan ja
mitä vain heidän tielleen sattuu. Ne voivat esiintyä painajaisenakin,
saattavatpa palata kotiinsakin, kun ei ole oikein osattu saattaa pois,
ja syödä suuhunsa koko sukunsa, niin ettei jää muuta kuin luut
lattialle. Entisaikoihin on kyllä semmoista tapahtunut. Manalaisen
muuten tuntee tulennasta: kun se tulee taloon, astuu se pirttiin
takaperin. Varsinkin öisin ovat ne liikkeellä. Päivän laskeuduttua
lähtevät manalaiset maaemästään, ja kukon laulaessa, ennenkuin päivä
nousee, on niiden palattava takaisin. Ne eivät koskaan jätä
liikkumista, vasta sitten, kun tulee "yheksän talven pakkani", joka
"kylmää manalaisetkin moaemiih", täytyy niiden pysyä paikoillaan.

Joskus puhutaan myös _keijulaisista_, jotka ovat samaa väkeä kuin
manalaisetkin, samanlaisia rauhattomia olentoja, joiden täytyy aina
olla liikkeellä. Sanotaankin rauhattomasta ja levottomasta henkilöstä:
"hänell' ei ole sijaa -- -- -- yhen verta kuin keijulaisilla".

Sitten on vielä ristirahvaan rauhan häiritsijöinä _vajehuksia ja
kummituksia_, jotka nekin lienevät manalaisten ja paholaisten sukua.
Vajehus on jokin paholaisen, "toispuolehisen", sukuinen olio, siitä
merkillinen, ettei sillä ole ensinkään varjoa, kuvahaista, -- se
liikkuu kuin "kuvahaiseton imehnini". Kummitukset taas "verissä
varautteloo"; näkee, että se on tuossa, mutta kun "mänöö ta katshoo, ni
ei olekkana". Kun näkee kummituksen, pitää mennä takaperin sitä
"sepöämäh" [syleilemään, käymään syliksi] ja sanoa: "Tervehen elät?
Tässäkös sie olet? Tavotinpas siun! Silmahan mie etshinkin!" Sitten se
ei enää säikäytä. Kummitus on vain haamu, kuolleen haamun tapainen. Se
ei tee pahaa, se vain peloittaa.




Loppusanat.


Edelläolevassa kuvauksessa on esitetty runsaasti Vienan Karjalan
tapoihin ja uskomuksiin liittyvää sanastoa ja kielennäytteitä. Mitä
tämän aineiston foneettiseen asuun tulee, käy jo teoksessa käytetystä
karkeasta transskriptsionista ilmi, ettei tekijä ole pyrkinyt
foneettiseen tarkkuuteen. Äännehistoriallisena materiaalina voi teosta
vain hyvin varovaisesti käyttää.

Kuten esipuheessa mainitaan, on esityksen ainekset koottu etupäässä
Vuonnisesta kotoisin olevalta vienankarjalaiselta vaimolta Anni
Lehtoselta. Vuonnisen murre kuuluu alueeseen, jossa suomen s:n
vastineena useimmissa asemissa on sh. Teoksessa esiintyy sh:n sijalla
kuitenkin miltei säännöllisesti suomen kielen mukaan s. Siitä
huolimatta on t'sh-äänne yleensä merkitty tsh:llä eikä ts:llä; tämän
äänteen eri pituusasteita ei oikeinkirjoituksessa ole erotettu.
Muljeerausta ei yleensä myöskään merkitä -- tämä koskee t, d, l, r, s,
ja n äänteitä. Venäläisissä lainoissa tuntuu merkintä joskus sotivan
Vuonnisen murteen äännelakeja vastaan, kun on originaalin mukaan
merkitty g, d, b sanoihin, joissa varmaankin todellisuudessa esiintyy
k, t, p. Eräissä taivutusmuodoissa -- väliin myös sanastossa -- ilmenee
suomen kielen vaikutusta. -- Osa epäjohdonmukaisuuksista perustunee
kielenoppaan puheeseen.

                                                 _J. Kalima_.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 63595 ***